Title: Kirjava joukko - Novelleja
Author: Etlar, Carit, 1816-1900
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirjava joukko - Novelleja" ***


KIRJAVA JOUKKO

Novelleja


Kirj.

CARIT ETLAR


Suomennos ["Broget Sellskab"].


Porvoossa,
G. L. Söderström'in kirjapainossa.
1874.



SISÄLLYS:

     Esipuhe
  I. Väkevin
 II. Alamittainen
III. Ei nimeä



ESI-PUHE.


Tanskan vähälukuinen kansa ei nykyjään ole tullut kuuluksi voittajana
sotatanterilla eikä ratkaisijana maailman suurissa tapauksissa, mutta
sen sivistys ja kirjallisuus, sen työt tieteen ja taiteen alalla ovat
antaneet sille arvollisen sijan Pohjoismaiden kansain joukossa. Tanskan
saarissa ja Juutinmaan kanervikankailla on syntynyt miehiä, jotka
teoksilla ja kirjoituksillaan ovat tehneet kotimaatansa tunnetuksi ja
mainioksi. Siellä ei ainoastaan ole ilmestynyt tarkkoja tutkijoita
tieteissä, vaan myöskin runoelmain ja huvittavain romaanien sekä
novellien kirjoittajia. Juutinmaan kanervikankaitten omituisesta
luonteesta ja köyhistä asukkaista on esimerkiksi kirjoitettu niin
paljon oivallisia kertomuksia, että niitä on syntynyt kokonainen
"kirjallisuus" ja niitä on käännetty useaan vieraasen kieleen. Mainion
Blicherin "Runoelmia Juutinmaalta" on muutamia käännetty suomeksikin,
vaikka käännöstä sen kankeuden ja kielivirheiden vuoksi ei sovi kiittää
onnistuneeksi.

Juutinmaalta ovat myöskin useat Carit Etlarin novellit syntyisin. Hänen
oikea nimensä on Juhana Kaarle Kristian Brosböll, vaikka hän vuodesta
1838 saakka edellisellä nimellä on tunnettu Tanskan kirjallisuudessa.
Pienempien novellien kirjoittamisessa on hän etenkin taitava. Hänen
kertomuksensa sisältävät paljon historiallista ja kansantaruista
kerättyä ainetta sekä todistavat, että tekijällä on rikas
kuvastinaisti, vaikka ei hän aina täydellisesti taiteen tavalla kääri
kertomuksen eri osia kerälle, sovittele niitä sommelolle, niin että ne
luonnikkaasti yhtyisivät yhdeksi kokonaisuudeksi. Koska hänen
novellinsa kuitenkin ovat sangen huvittavat, ovat ne käännettyinä
levinneet useaan valtakuntaan ja Carit Etlaria on tarinoitsijana
verrattu Meyer Aaron Goldschmidt'iin, joka kentiesi on Tanskan paras
"kertoja".

Carit Etlar syntyi 7 p. Elok. 1820 Frederician kaupungissa Juutinmaalla
ja työskenteli nuorena isänsä kauppatoimissa, vaan halu kirjallisiin
yrityksiin saattoi hänet kohta Kyöpenhaminaan. Hän on sitte yhtenänsä
kirjoittanut novelleja, runoelmia ja tutkimuksia estetiikin alalta.
Hänen teoksiaan on kerätty kolmatta kymmentä vihkoa; novelleja on
painettu kaksi vihkoa, joille on pantu yhteiseksi nimeksi "Broget
Sellskab". Carit Etlar tuli v. 1853 virkamieheksi kuninkaan suuressa
kirjastossa, vaan on sitte toisinaan ollut matkoillakin, esimerk.
Pohjois-Afrikassa ja Unkarissa, joista hän on kirjoittanut kertomuksia.



I.

VÄKEVIN.


Gyldenstjernat ovat mitä vanhimpaa ja kunniallisimpaa sukua
Tanskassa. Kansa laulaa heistä ja historia on lehtiinsä piirtänyt
heidän urotyönsä. Valtakunnan neuvostossa, piispanistuimilla,
tappelutanterilla, kaikkialla, missä selvyyttä, ylevämielisyttä ja
miehuutta tarvitaan, tavataan myöskin heidän nimiään. Shakespearekin
valitsi heidän nimensä, kun hän tahtoi esittää uskollisen ja
rehellisen Tanskan aatelismiehen. Heidän emäkartanona oli vanha
Thim, Ringkjöbingin lähistöllä, johon kentiesi liittäytyy useampi
kansantarina, kuin mihinkään muuhun Juutinmaan paikkaan. Usea sellainen
tarina kuuluu vieläkin kansan suussa; onhan se esimerkiksi tunnettu
taru, että Pietari Gyldenstjerna kosi erästä aatelisimpeä, joka lupasi
hänelle suosionsa sillä ehdolla, että kosiomies rakentaisi
herraskartanon, sen avaran suon keskelle, jota hän sormellaan osoitti.
Samalla heitti impi sormuksen veteen, sanoen: "herraskartanon
rakentaminen tuohon kohtaan on yhtä mahdotonta, kuin että minä saisin
sormukseni takaisin". Sormus löydettiin pyydetystä kalasta ja Pietari
herra rakensi kartanon. Kerrotaan, että hän Vestervigin luostarista
otti kiviä rakennukseensa; sentähden "kohosi Thimgaard punaiseksi, vaan
Vestervig jäi autioksi". Seitsemän vuotta kesti perustuksen paneminen.
Kun rakennusmestari oli saanut palkkansa ja lähtenyt pois, lähetti
Gyldenstjerna palvelijansa ratsastamaan hänen jälestä ja huutamaan:
"Perustus painuu maahan!" Jos mestari kääntyisi ja katsoisi taakseen,
olisi se todistus siitä, ettei hän luottanut oman työnsä kestävyyteen;
palvelijan piti silloin lyödä häneltä pää poikki. Mutta jos mestari
huolimatonna ajoi edelleen, piti palvelijan antaa hänen mennä. Niin
tapahtuikin. Palvelija huusi: "perustus painuu maahan!" mutta
rakennusmestari ei ollut siitä millänsäkään; hän ei kääntynyt, vaan
naurahti palvelijalle ja sanoi: "Sinä ynnä kumppanisi saatte suunne
täyteen multaa, ennenkuin Thim liikahtaa".

Tunnettu on myöskin juttu Fredrik kuninkaasta, joka lupasi olla Pietari
Gyldenstjernan vieraana siksi kuin hän oli juonut tyhjäksi pikkuisen
viinilekkerin, johon kuitenkin aina salaa laskettiin viiniä lisäksi
toisesta kellarista. Minä muistan vielä kolmannenkin tarinan eräästä
Thimin herrasta ja tahdon kertoa senkin.

Hän oli aikanansa aivan kuuluisa mies ja hänen nimensä oli Knut
Pietarinpoika Gyldenstjerna. Hän oli toisen Kristianin hallitessa
tehoisasti ja kunniallisesti taistellut ruotsalaisia vastaan, oli sitte
kauan aikaa sangen suosittuna kuninkaan hovissa, vaan selkkautui
viimein Torben Oxen juttuun kuninkaan jalkavaimoa, Dyvekaa, vastaan.
Siitä pääsi hän kuitenkin helpommin kuin Torben; hänet laskettiin
vankiudesta vapaaksi, vaan hän joutui sitte hallitsijan epäsuosioon ja
ajettiin hovista pois. Sepä olikin syy hänen alituiseen vihaansa
Dyvekaa kohtaan. Hän asetti porttinsa kupeesen kiven, johon Dyvekan
kuva oli piirretty ja antoi käskyn alustalaisilleen, että he aina,
ohitse mennessään, pilkkaisivat sitä.

Paitsi sukkeluutta ja miehuutta oli Knut Gyldenstjernalla myöskin
mahdottoman suuret ruumiinvoimat ja niitä katsottiin silloin
tärkeämmiksi kuin nykyaikoina. Ihmiset kertoivat, että hän jaksoi
kantaa neljä vehnätynnyriä ylös Thimin korkeimpaan tornikammioon,
vaikka yksi ainoa tynnyri muille tuntui aivan raskaalta. Hän voi
myöskin koukistaa yhteen sormenpaksuisen kuuden tuuman pituisen naulan
ja taas oikaista sitä suoraksi kuin ennenkin. Sen tempun teki hän
kerran Kristian kuninkaan nähdessä ja sai silloin ison hopeamaljan
palkinnoksi. Thimin porttikatokseen oli hän panettanut paksun
poikkiorren. Kun hän ratsasti ulos tahi palasi kotiin, tarttui hän
toisinaan ratokseen käsin siihen orteen, rutisti jalkansa yhteen
hevoisen vatsan alle ja nosti, niinikään orresta riippuen, sekä
hevoisen että itsensä ylös maasta.

Eräänä kesäpäivänä ratsasti Knut herra kotiin metsäsoilta, missä hän
muutamain kunnon aatelimiesten kanssa oli käynyt sorsia ampumassa.
Hänen parvessaan nähtiin Hannu Krag Sögårdista, Åbergin ja Söndervangin
herrat sekä vanha Ivar Skram Voldbergista, kaikki naapuruksia ja hyviä
ystäviä, joiden kanssa hän nyt kodissaan aikoi syödä päivällistä sekä
vanhan tavan ja muodin mukaan juoda vähäisen iltapuolella, koska
metsästys oli hyvästi päättynyt. Päivällisellä olivat Thimin
suurimmassa salissa; jos jonkun mieli tekee tietämään millaiselta
semmoinen sali näytti Knut Gyldenstjernan aikana, niin saapi hän sen
kuulla tässä.

Hirret la'essa olivat tammipuusta, vaan jotenkin kuhmuiset ja huonosti
höylätyt; niitten päälle oli pantu lankkukerta, jonka liitokset olivat
peitetyt kaidoilla pienoilla. Sitä myöten kuin hirret ja lankut
mustuivat, kalkittiin niitä valkeiksi; milloin mihinkin kohtaan
maalattiin sitte viiruja sekä kiemuroita, jotka päättyivät suureen
luonnottomaan kukkaan. Seinät olivat epätasaisia, kalkittuja muuria,
joihin vesivärillä oli maalattu keltaisia, sinisiä ja ruskeita juovia,
tulpania sekä liljakukkia ja ylimmäiseksi punaisia ripsuja. Salin
yhdellä sivulla oli möhkeä uuni, jonka läheisin ympäristö oli
aikalailla mustunut savusta ja no'esta. Uuni ei aina vetänyt savua yhtä
tarkasti ulos, mutta siihen aikaan ei siitä paljon huolittu, jos savua
tulikin saliin. Salin toisella sivulla oli kaksi kaitaa ikkunaa
pitkulaisine ruutuineen, jotka olivat sangen pienet, viheriät ja
auringon paahtamat; puitteet olivat lyijystä. Lasi oli silloin
mahdottoman kallis, sillä sitä täytyi tuoda Pyömistä saakka. Yksi ainoa
ikkuna oli avattava, muut olivat pieliin naulatut, mutta tuulta tuntui
sittekin salissa. Salin kolmannessa seinässä oli kaksi ovea, ne olivat
tammipuusta, paksut, möhkeät ja suurella rivalla varustetut.
Seinäpuolella oli oviin isketty erinomaisen suuria lukkoja, joissa oli
konstikkaasti ta'ottuja, puolta toista vaaksaa pitkiä avaimia. Sekä
avaimet että lukot olivat kirkastetut. Neljänteen seinään oli
tuntematon taideniekka maalannut suuren linnun, siivet levitetyt ja
joku saalis nokassa. Mitä tuo lintu oikeestaan merkitsi, oli mestarilta
kysyttävä. Lintu oli kumminkin lintu ja sen ympärillä näkyi kolme
keltaista seitsentähtistä; ne kuuluivat herran tunnettuun vaakunaan.
Samalla salin sivulla seisoi iso, leveä nojaustuoli tammipuusta,
kahdella tyynyllä topattuna. Se oli ainoa tuoli salissa, mutta se
tekikin yhtä hyötyäkin kaksi. Sillä istui herra Gyldenstjerna, kun
hänen alustalaisensa keskenäisissä riidoissa hakivat oikeutta hänen
edessään. Kun juhlaa vietettiin, istui arvollinen rouva herran vieressä
ja tilaa löytyi kumpaisellekin. Salin muut istuimet olivat pitkiä
penkkejä, jotka olivat päällystetyt ruskealla nahalla. Lattia oli
paksuista tammilankuista, vähän epätasainen, tumma karvaltaan ja
ruskeaksi palanut uunin edestä, vaan muuten välttävä. Tuossa salissa
oli hiukan pimeää, varsinkin pilvisellä ilmalla ja joulun lähestyessä,
mutta "akuttimet" eivät suinkaan sitä vaikuttaneet, sillä semmoisia ei
ollut olemassa -- eikä pimeä haitannutkaan. Uunin tuli loisti
oivallisesti ja juhliksi sekä aatoiksi pantiin vaksikynttilöitä
seinien vähäisiin pihtiin; arkipäivillä täyttivät muutamat hyvät
talikynttilät pöydällä kaikki tarpeet ja vaatimukset. Niille, jotka
pitävät varsinaisista oloista enemmän lukua kuin kuvastinaistin
synnyttämistä, olen tässä kuvannut aatelissalin vuodelta 1502.

Kun Knut Gyldenstjerna ynnä hänen ystävänsä olivat syöneet
puolipäivällisen, alkoivat he juoda; se oli huvituksen tärkein toimi ja
sitä jatkettiin vielä seuraavana päivänä. Hannu Krag loikoi silloin
pöydän alla, itsekseen sopottaen ja piirsi kuvia katajanhavuihin, joita
oli riputeltu lattialle; vähän väliä päästi hän kovan mölinän,
luultavasti muistuttaakseen muita läsnäolostaan. Knut Gyldenstjerna
lojotteli penkillä ja lauloi pilkkaveisun Dyvekasta; vanha Ivar Skram
istui avatussa ikkunassa, jalat riippuivat seinän ulkopuolella ja iso
viinikannu edessään; hän lauloi ja riemuitsi miten vaan jaksoi, levähti
vähän ja joi taas, uusia lauluvoimia saadakseen. Kesä-aurinko paistoi
saliin täydessä kirkkaudessaan. Ikkunalle astuttuasi, näit avaran,
lakean seudun, jonka perällä oli Madumin suomat ynnä vähäinen salo,
jonka takaa Åbergin katto haamoitti, vielä etäämmältä näkyi
Ringkjöbingin kaupunki valkeine kirkkoine ja vähäisine huoneineen;
siniharmaa savu nousi siellä kaikista piipuista. Kello oli kaksitoista,
porvarit varustivat lounaista. -- Kaukaisimmalta ilmanrannalta kimelsi
sininen viiva, joka selkeällä ilmalla valkeni ja toisinaan hohti kuin
kiehuva hopea; sieltä etäältä kuului töminää, ikäänkuin vaunuilla olisi
ajettu pitkin siltaa. Se oli länsimeri, alituisesti valvova, laulava
meri, Tanskalaisten esi-isien urotöitten todistaja.

Vanha Ivar Skram istui ikkunassa, paksuilla koivillaan lyöden tahtia
muuria vasten; hän oli juuri virittänyt uuden laulun, joka toisinaan
kuului messulta, toisinaan juomalaululta ja johon hän itse sepitsi
nuottia, pihalle kokoontuneen kansan erinomaiseksi huviksi.
Äkkiä avattiin pieni portti ja mies astui sisään. Hänellä oli
talonpoikaisvaatteet ja päässään punainen neulottu lakki, jonka alta
paksu, musta, kiherä tukka riippui poskille; lammasnahkaisen liivin
villat olivat sisäänpäin käännetyt; paljaat jalat pistetyt uusiin
puukenkiin. Kummastuttavat olivat miehen pituus ja tavattoman leveät
harteet, jotka osoittivat harvinaista väkevyyttä.

Vanhan herran huomattuaan, seisahtui hän pihan keskelle, otti punaisen
lakin päästään ja kumarsi kumartamistaan ikkunalle päin. Vähän aikaa
kului, ennenkuin laulava herra älysi hänet; ukko oli jo ruvennut
keksimään uusia sanojakin veisuunsa. -- Kun vieras yhä vaan jatkoi
tervehtämistään, huusi Ivar Skram viimein hänelle:

"Mitä perkele siinä kumartelet? Jos teet pilkkaa laulustani, niin paha
sinun perii".

"Tahtoisin päästä armollisen herran puheille", vastasi mies

"Tulehan tänne ylös!" sanoi Gyldenstjerna, joka oli lähestynyt ikkunaa.

Puukengät ulkopuolelle heitettyään, astui talonpoika sisään ja jäi,
lakkiaan käännellen, oven suuhun seisomaan, kunnes Gyldenstjerna käski
hänen esiin asiaa ilmoittamaan. Hän meni silloin likemmäksi, suuteli
omaa kättänsä ja pani sen sitte Gyldenstjernan käsivarrelle (sillä
siten tervehtivät alustalaiset herraansa). Hän kertoi sitte olevansa
puuseppä, joka oli asettunut asumaan Maduminjoen varrelle, kankaan
liepeelle. Se kankaan palsta oli ihan Thimin ja Åbergin välisellä
rajalla. Jos hän tahtoi viljellä maata, täytyi hänen pyytää lupaa
kumpaisenkin tilan omistajalta. Se asiansa.

"Huomenna tulen katselemaan maa-tilkkuasi", sanoi Gyldenstjerna. "Jos
olet sukkela ja selvä mies, on asiasi kohta suora ja sinun tahtosi
tapahtuu. Mitä naapuriini, Åbergin herraan, tulee, jolta sinun myöskin
täytyy pyytää lupaa, niin hän ei tänä päivänä ole oikein terve; parasta
on siis säästää se keskustelu huomiseksi. -- Mene nyt tiehesi!"

Puuseppä kumarsi taas ja läksi. Gyldenstjerna tuotti uudestaan täytetyn
viinikannun ja kaati pikareihin.

"Miksi laskit tuon miehen menemään?" virkkoi joku vieraista, "hupaista
olisi ollut nähdä edes muutamia näytteitä hänen väkevyydestänsä".

"Onko hän sitte niin väkevä?" kysyi Gyldenstjerna pilkallisesti.

"Hänen vertaistansa ei löydy koko tästä läänistä", vastasi toinen.
"Kummaa, ettet ole kuullut sitä. Viimeisen osoituksen voimistaan antoi
hän äsken Holstebron markkinoilla: hän tarttui rattaitten pyörään ja
pidätti niin vahvasti, ettei hevoinen mahtanut ajokaluja liikuttaakaan,
vaikka sitä kyllä sipaisivat ruoskalla ja se kaikin voiminsa pyrki
menemään. -- Olethan sinäkin voimakas, sen myöntää jokainen, mutta tuo
puuseppä Torkel sinut toki voittaa".

"Se asia on ensin todistettava", sanoi siihen Knut Gyldenstjerna.

"Sitä on helppo todistaa", arveli toinen.

"En usko, ennenkuin näen", väitti Gyldenstjerna.

"Sitä on vaikea todistaa", muistutti Åbergin herra. "Ensiksi
aatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa. Toiseksi sinä et
millään tavalla voi nähdä sitä, sillä jos kerran käytte koettelemaan,
niin notkistaa hän sinut yhteen niinkuin kääntöpää-veitsen ja pistää
sinut taskuunsa".

Hannu Krag oli pitkällään lattialla, kellehti ja lallatti; joka kerta,
kun Gyldenstjernaa vastaan väitettiin, purskahti hän nauramaan, potki
jaloillaan ylöspäin ja huusi: "Se on tietty, se on oikein! Paha sinun
perii, jos yhtehen yhdytte". -- Kun Hannu Krag oli juonut liiaksi, tuli
hän aina ärsyttäväksi ja riitaiseksi. Gyldenstjernan kasvot olivat
tulipunaiset, hän vihelsi, mäikytteli viinikannun kantta eikä vastannut
toisen pilkka-puheesen. Sillä kertaa ei virkattukaan sen enempää
puusepästä. --

Seuraavalla iltapuolella ratsasti Gyldenstjerna Åbergin herran luoksi
ja sanoi hänelle:

"Eilen käytit itsesi pahasti ja solvaisit minua kovasti, koska laskit
leikkiä minusta ja tuosta puusepästä".

"Vai niin!" sanoi herra, "älähän kuitenkaan ole siitä pahoillasi, koska
minä olin aivan humalassa. Se, jolle tapahtuu kunnia tutustua Knut
Gyldenstjernan kanssa, ei suinkaan tahallansa loukkaa häntä".

"Hyvältä tuo kyllä kuuluu", sanoi Gyldenstjerna ystävällisesti nauraen,
"mutta minä en sittekään voi kärsiä sitä tahraa, jota kunniaani
viskottiin. Eilen olin isäntänä, sentähden pysyin vaiti; tänä päivänä
täytyy sinun satuloita hevoisesi ja ratsastaa kanssani puusepän
majalle".

"Mitä siellä?" kysyi toinen. "Ethän tokaan käy hänen kanssaan
voittosille?"

"Tahdon vaan nähdä, jaksaako hän notkistaa minua yhteen kuin
kääntöpää-veitsen ja pistää minua taskuunsa", vastasi Knut
Gyldenstjerna. "En voi malttaa mieltäni, ennenkuin se on ratkaistu;
kaiken yötä olen sitä aprikoinut".

"Ensin juomme tilkkasen", sanoi Åbergin herra ja vei Knut
Gyldenstjernan vieras-saliin; siellä koputti hän veitsenvarrella pöytää
ja huusi kellari-pojalle: "Tuo liukkaasti kannullinen viiniä paraasta
lekkeristä; olen piirtänyt renkulan siihen merkiksi". -- Hän otti sitte
kaapista kaksi hopeapikaria, pyyhki niitä nutullaan, kaasi viiniä ja
sanoi: "Tämän pikarin juon pohjaan jalon Knut Pietarinpoika
Gyldenstjernan muistoksi, toivoen, ettei hän pane joutavaa leikinlaskua
pahaksi, vaan edelleenkin pysyy rakkaimpana ystävänäni, niinkuin
ennen".

Gyldenstjerna tarttui toiseen pikariin, nousi seisoalle ja sanoi: "Knut
Gyldenstjerna on eläissään kadottanut niin monta ystävää, että hän on
oppinut pitämään suuressa arvossa niitä, jotka vielä ovat jälellä". He
panivat pikarinsa pöydälle, syleilivät ja suutelivat toisiaan.

"Nyt se asia on suora", sanoi Åbergin herra. "Tahdon vaan helpoittaa
mieltäni ja vielä virkkaa sinulle yhden ainoan lauseen: Sinä et
sittekään ole niin väkevä kuin puuseppä Torkel!"

"Piru sinun periköön!" huudahti Gyldenstjerna. "Hevoisen selkään ja
lähde pois!" -- He ratsastivat sitte Madumin soille. Puuseppä oli
rakentanut majansa vähäiseen saareen, suon keskelle, Åbergin ja Thimin
maitten väliin. Eräs joen haara juoksi kolmella puolella leveänä,
syvänä kaivantona sen ympäri; neljännellä puolella oli kaita kankaan
taipale ja sitä myöten kulki raja molempain herrain tilusten välitse.
Kun Gyldenstjerna ja hänen ystävänsä saapuivat paikalle, istui Torkel
oven edessä vastoja tehden. Hänen vieressään istui vanha harmaapää
mies, lammasnahkaiseen turkkiin verhottuna, jalat heinäläjään
pistettyinä. Päivä paistoi, Torkel lauloi. Vanhus oli sokea; hän istui
edeltään hapuillen ja järjesti vastakset pojalleen.

Molemmat herrat ajoivat huoneen edustalle ja Gyldenstjerna sanoi: "Me
tulemme kotiisi, Torkel, katsomaan mitä maatilkkua meiltä puistitkaan
peltomaaksi. Tule näyttämään!" -- Puuseppä jäi tuokioksi istumaan ja
katseli herroja; häntä hämmästytti se kohteliaisuus, jota osoittivat
hänelle.

"Tulen", vastasi hän sitte, "kunhan armolliset herrat vaan sallivat,
että ensin autan isääni levolle, hän on sokea ja häntä yhä vilustaa".

"Kenen kanssa puhut?" tiedusteli vanhus.

"Täällä on Thimin ja Åbergin herrat", vastasi Torkel.

"Thimin armollista herraa sanotaan mahdottoman väkeväksi", ilmoitti
sokea.

"Kiitetäänhän puuseppä Torkeliakin voimakkaaksi", sanoi Gyldenstjerna.

"Niin; tähän saakka hän ainakin ei ole tavannut vertaistaan", vastasi
vanhus.

"Eihän siinä ole paljon syytä kerskailla", sanoi Torkel. "Tule pois
sänkyyn!" Näin lausuen nosti hän ukon syliinsä ja kantoi hänet kuin
lapsen ikään. Tuvassa riisui Torkel vaatteet isältään ja pani hänet
makaamaan. Kun poika sovitteli peitteen vanhuksen päälle, nosti tämä
päätään ja sopotti muutamia sanoja pojan korvaan.

"Pitääkö minun nyt maata?" jatkoi hän sitte kovasti puhettaan.

"Pitää niin kauan kuin minä lähden armollisten herrain kanssa".

"Älä unhota mitä sanoin!" virkahti ukko vielä.

"Muuta isäsi sänky tuvan keskelle, jotta aurinko paistaa siihen!" sanoi
Gyldenstjerna. -- Torkel tarttui sängyn päähän, sitä esille
vetääksensä.

"Mitä vielä!" sanoi Gyldenstjerna. "Nosta sänky ylös ja kanna sitä,
koska olet niin lopen väkevä".

Torkel koetteli, vaan laski sen jälleen alas, päätään pudistaen. "Se on
varsin raskas minulle", vastasi hän.

"Minä tulen sitte auttamaan", sanoi Gyldenstjerna. Hän löi käsivartensa
sängyn ympäri ja nosti sen lattialta. Ensikerralla täytyi hänen laskea
se takaisin; suonet paisuivat hänen leveässä otsassaan; toisella
yrityksellä kohotti hän taas sängyn ja kantoi sen ilman näkyvää vaivaa
lattian keskelle, päivän paisteesen. "Etpäs kantamassa vedä vertoja",
sanoi hän.

He läksivät ulos kankaalle; hevoiset jäivät talon seinänvieruun
seisomaan. Torkel pisti jalkansa uusiin puukenkiin. Tiellä kysyi
Gyldenstjerna mitä vanhus sopotti silloin, kun Torkel auttoi isänsä
makaamaan.

"Se oli vaan vähän minusta", vastasi Torkel. "Sen enempää en voi
ilmoittaa".

"Kuules sinä, puuseppä! nyt virkan minä sinulle erään asian", jatkoi
Gyldenstjerna pakinaa. "Sinun väkevyydestäsi jutellaan niin monta
tarinaa, että olemme tulleet tänne todistuksia saamaan. Itsekin olen,
luullakseni, voimakas. Tekisipä mieleni näkemään, kumpiko väkevämpi".

"Jos te, armollinen herra, säädyltänne olisitte minun vertaiseni, niin
luulisin itseni väkevämmäksi", vastasi Torkel, "vaan nyt olette
väkevyydessä niinkuin muussakin minua etevämpi".

"Et sinä sillä pääse", virkkoi Gyldenstjerna. "Minä panen kultanuppisen
keppini vetoa, että voitan sinua; jos sinä kuitenkin voitat, niin on
keppi omasi".

"Mitä hän sitte panisi keppiäsi vastaamaan?" kysyi Åbergin herra.

"Uudet puukenkänsä", vastasi Gyldenstjerna.

"Tahdonpa minäkin vielä lausua pari sanaa", pitkitti Åbergilainen
välitystänsä. "Jos sinä saat Knut Gyldenstjernan kultakepin
voittomerkiksi, annan minä sinulle ilmaiseksi sen maatilkun, jota
tahdot ottaa alastani".

"Ja jos minä voitan uudet puukenkäsi, niin annan ilmaiseksi sen saran,
jota minun maastani toivoit saavasi", lisäsi Gyldenstjerna.

"Mitenpäs nyt voin suoriutua tuommoisesta sekasotkusta?" sanoi Torkel.
"Jos toiselta puolelta katsoen voitan, niin kadotan toiselta. Minun
pitää olla sekä etevin että sukkelin meistä ja viimeksi mainittu ehto
on vielä vaikeampi kuin edellinen".

He kulkivat edemmäksi kangasta myöten. "Tuosta löysin hevoisen kengän",
sanoi Gyldenstjerna, "voitkos oikaista sitä suoraksi? Se on ensimmäinen
koetuksesi".

"Siinä joudun tappiolle", vastasi Torkel, turhaan koettaen suorentaa
rautaa. Gyldenstjerna otti Torkelilta kengän, kouraisi sitä
kumpaisellakin kädellään ja oikaisi kiverän raudan ihan suoraksi.
"Käsivoimassa et vedä vertoja", sanoi hän.

Kun he olivat menneet joen yli, seisahtui puuseppä kahden harmaan kiven
eteen ja sanoi: "Minä en muistanut panna ovea lukkoon, porsas voi
pujahtaa sisään ja tehdä pahaa. Jos armollinen herra nyt tahtoo ottaa
tuon toisen kiven, koska minä otan tämän, niin lähdemme tämän vähäisen
taipaleen takaisin ja panemme kivet oven eteen".

Gyldenstjerna tarttui toiseen kiveen, mutta Torkelin täytyi auttaa
häntä sitä maasta irti tempaamaan. Herra myönsikin sitte, ettei hän
koskaan ollut kantanut sen raskaampaa taakkaa. Puuseppä otti niinikään
kivensä; se luikahti ensin maahan, mutta hän sai sen taas käsilleen;
molemmat menivät takaisin majalle päin.

"Ompas pitkä matka kantaa", virkkoi Gyldenstjerna, "mutta ken ensin
pudottaa kivensä, on menettänyt kaikki".

"Olkoon niinkuin sanotte", sanoi siihen Torkel, "lyhentäkäämmepäs tietä
joen ylitse juoksemalla". Samassa juoksi hän pari askelta ja putkahti
vastaiselle rannalle; hän pääsi ylitse, mutta pudotti kiven joen
keskeen.

"Saas nähdä, jos minä hyppään paremmin", sanoi Gyldenstjerna. Hän
hypähti, ei päässytkään vastaiselle rannalle, vaan piti toki kiven
sylissään. Silloin riisui puuseppä kenkänsä jalastaan, pisti ne
taskuihinsa ja läksi veteen kaalaamaan; hän nosti herran syliinsä ja
kantoi hänen kivineen päivineen vedestä rannalle. Rantatörmä oli
jyrkkä. Torkelraukan täytyi sentähden astua vähän matkaa pitkin rantaa,
ennenkuin hän tapasi sopivampaa paikkaa. Kantaessaan, kuiskasi hän
herran korvaan:

"Armollinen herra! Kun soditte Ruotsissa, toitte kotiinne kiitosta ja
kunniaa miehuudesta ja urhoollisuudesta; sitä kaikki kertoivat. Kun
tulitte kuninkaan neuvostoon, istuivat muut teidän sanojanne
kuunnellen; se kuului salmen yli tänne asti. Minkätähden siis väkisin
koetatte voittaa niin vähäpätöistä miestä kuin minä olen? Jos tänä
päivänä tulen tappiolle, ajaa voutinne minun pois enkä tiedä, mistä
sitte pyytäisin elatusta itselleni sekä iäkkäälle isälleni. Heretkäämme
siis voimiamme koettelemasta!"

Gyldenstjerna hymyili. Hän istui, kivi sylissä, Torkelin käsivarrella
ja Åbergin herra seisoi toisella rannalla, katsellen, kuunnellen, mutta
hän ei voinut kuulla mitä he sanoivat.

"Mitä isäsi kuiskutti sinulle, kun autoit häntä sänkyyn?" kysyi
Gyldenstjerna.

"En tohdi virkkaa", vastasi Torkel.

"Mitä hän kuiskutti?" kysyi herra toisen kerran.

"Hän sanoi: kumarru, tuulen tullessa".

"Sentähden luultavasti et ollut jaksavinasi nostaa sänkyä?"

"Minä muistin hänen sanansa", vastasi Torkel.

"Sentähdenkös pudotit kivesi veteen?"

"Noudatin hänen neuvoansa; älkää siitä pahastuko! Teillä on valtaa,
varaa, onnea, kaikki mikä ihmistä vaan satuttaa. Minulla on ainoastaan
ne ruumiinvoimat, joilla pyydän elatusta. Enkö siis jo pääse
kilpaamasta teidän kanssa?"

"Sinä olet sukkela kuin kettu", sanoi Gyldenstjerna. "Sinä osaat
käyttää sanoja sekä voimia yhtä selvästi. -- Minä teen mitä mahdan".

"Tällkertaa joutui Gyldenstjerna tappiolle", sanoi Åbergin herra, joka
nyt oli kerinnyt sillan kautta joen yli.

"Armollisella herralla on toki vielä kivi sylessä, vaan minun luikahti
veteen", sanoi puuseppä.

Kun Gyldenstjerna oli pannut kivensä tuvan oven eteen, sanoi hän: "Mitä
koetusta nyt keksimme?"

"Minä olen jo väsyksissä enkä enää jaksa", vastasi Torkel, rukoilevasti
katsellen herroja.

"Oletkos väsyksissä" sanoi Gyldenstjerna; "minun täytynee siis lainata
sinulle keppini tueksi".

"Kiitoksia!" sanoi Torkel. "Mutta herran jalat kastuivat kyllä pahasti
joessa. Tahdotteko ottaa uudet puukenkäni lainaan?"

"Sillä tavalla olette molemmat voitolla", sanoi Åbergin herra.

"Eikö mitä!" vastasi Gyldenstjerna, "viekas puuseppä on sinänsä
voittanut, sillä siitä alkaen, kuin hän kävelee, minun keppini
kädessään, on Åbergin maatilkku hänen omanaan ja siitä saakka, kuin
minä sain hänen puukenkänsä, täytyy minunkin antaa hänelle sarka
Thimgårdin maata".

"Onko se varma tosi?" kysyi Torkel iloissaan.

"Huomenna voit tulla kotiini voudilta saamaan kirjallista todistusta",
vastasi Gyldenstjerna; "vaan huoneesi on pikkuinen ja huono, tule
joskus luokseni, niin keskustellaan, miten paremman saisit".

Torkel suuteli Gyldenstjernan kättä. Herrat nousivat sitte hevoisten
selkään.

"Minä olin toki väkevin", sanoi Gyldenstjerna. "Eikö niin?"

"Niin kyllä", vastasi Torkel, silmät loistavat; "sitä tunnustamme me,
minä sekä isäni, kaiken elinaikamme".

"Hevoisen kenkää et jaksanut oikaista".

"En, sitä en jaksanut, vaan herra unhottikin ottaa sen takaisin. Tässä
se on".

Kun Gyldenstjerna otti kengän, oli Torkel kiertänyt sitä toisesta
päästä toiseen asti niinkuin lankaa kerrataan. Sitte oli hän vääntänyt
sen semmoiseen sykkyrään, ettei se ollenkaan enää näyttänyt kengältä.
Gyldenstjerna katseli häntä kovin hämmästyneenä ja heitti raudan niin
etäälle kuin jaksoi kankaalle. Molemmat herrat ratsastivat sitte
tiehensä. Puuseppä seisoi ojan äyräällä, heidän jälkeensä katsoen.



II.

ALA-MITTAINEN.


Aalborgista lounaasen on suuri Restrup, vanha herraskartano
keskiajalta, jonka päätyseinät ovat ristikko-rakennusta ja jonka
ikkunain yläpuolella hirrenpäät ovat muodostetut monenlaisiksi kuviksi.
Syvät, kivillä muuratut vallihaudat ympäröivät Restrupia etelässä ja
lännessä; muilla puolilla oli ennen kaksi suurta metsikköä, joista
toinen vielä kesällä on Aalborgin nuorison yleinen yhtymäpaikka, koska
siinä pidetään tansseja ja se on myöskin rakas olopaikka kihlakunnan
sala-kytille niitten metsävuohien ja muitten lukuisain otusten takia,
jotka ennen muinoin tekivät tuon vanhan herraskartanon ympäristön
yhdeksi Juutinmaan paraista jahtipaikoista.

Viimeksi mainittu seikka oli syynä siihen, että Restrupin herrasväki
aina piti kytän, joka milloin metsästi, milloin kalasti miten vaan
sattui ja joutohetkillään auttoi pehtoria, ilmoittaen kartanon
lampuodeille, milloin heidän piti tulla kartanoon työhön.

Muutamia tapauksia sellaisen kytän perhe-elämästä aion tässä kertoa.
Hänen nimensä oli Yrjö. Niinkauan kuin vaan muistettiin menneitä
aikoja, olivat hänen esi-isänsä kaikki olleet kyttinä Restrupissa ja
sangen taitavina samassa toimessa, kuin tuo Tanskan urhoollinen
kenraalikin, joka heitti viimeisen raskaan painon hyvän asian vaa'alle,
nimittäin saukkojen pyytämisessä, joita jotenkin paljon liikkui
myllyjoessa.

Kun Yrjö oli päässyt kytäksi, oli hänellä ensivuosina monta jupakkaa
seudun sala-ampujien kanssa, jotka, hänen vanhan isänsä eläessä, olivat
tottuneet liian rohkeiksi. Melkein joka ainoa yö, kun kuu vaan paistoi,
kuului laukauksia metsästä tahi siitä vähäisestä viidakosta, joka
kasvoi kartanon vasemmalla puolella. Seuraavana aamuna osoitti
tavallisesti verinen jälki ruohossa tahi maahan tallattu laiho
metsänrinteessä, että otus oli kaadettu. Yrjö piti sitä kunnian asiana
estää tuota vapaata ja vallatonta metsästämistä. Hän nuuski yhäti
ympäri metsää, ottikin usein noita kutsumattomia vieraita kiinni,
peloitti toisia ja sai viimein aikoihin mitä toivoikin: rauhaa metsässä
ja pelkoa varkaissa.

Sukkelin ja selvin kaikista salakytistä oli eräs pieni, halvannäköinen
mies, jonka nimi oli Jussi Rörholm eli jokapäiväisessä puheessa Jussi
Alamittainen. Viimemainittu liikanimi oli hänelle annettu, koska häntä
pienuutensa tähden pidettiin kelvottomana sotamieheksi eli senaikuisen
puheenparren mukaan ala-mittaisena.

Jussi asui kankaalla vähäisessä mökissä ja oli Yrjön isän aikana monta
vuotta häiritsemättä harjoittanut sala-ampumista herraskartanon
alueella. Häntä kiitettiinkin paraaksi kytäksi ei ainoastaan Restrupin
tienoissa vaan myöskin läheisissä kaupungeissa, joissa häntä ei enää
laskettu julkisiin ampujaisiin, koska hän joka kerta, kun hän vaan oli
saapuvilla, ampui maahan useimmat palkinnot.

Yrjö oli ainoa, joka ei koskaan myöntänyt, että alamittainen oli
taitava mies. Hän väijyikin Jussia suuremmalla innolla ja
ankaruudella, kuin muita sala-ampujia.

Eräänä syksy-iltana onnistui hänen tavata Jussia juuri kun tämä,
ammuttu metsäpukki selässä, hiipi metsänaitaa myöten kotiinpäin.

"Odota vähän, pikku alamittainen!" huusi Yrjö ja kiiruhti aidan yli
hänen luokseen.

Jussi heitti pukin maahan, viritti pyssyn hanaa ja kääntyi Yrjöä kohti.
Siitä uhkaavaisesta tempusta huolimatta, meni kyttä pelotta häntä
vastaan. Jussi malttoi mieltänsä, painoi hanan alas ja laski pyssyn
maahan päin.

"Enkö vai yhä ole sanonut sinulle, pikkuraukka, että sinun pitää heretä
ampumasta?" aloitteli Yrjö.

"Sitä olet sanonut", vastasi alamittainen huoaten. "Mutta muistatko
sinä mitä lupasit minulle kun menneenä vuonna, Mikonpäivän aikana,
puhuimme kahden kesken?"

"Ei, en muista", vastasi Yrjö. "Jos lupasin sinulle, että sinua kovasti
kurittaisin, kun taas tapaisin sinua, pikku maamyyrä, niin olen nyt
tullut lupaustani täyttämään".

"Ei suinkaan", virkkoi Jussi. "Kun tulin tytärtäsi, pikku Katria,
kosimaan, niin sanoit, että pitäisit minua kelpomiehenä ja että saisin
hempukan kohta, kun voisin näyttää sinulle kaksisataa hopeataalaria,
jotta jaksaisin ostaa sen pienen talon tuolla myllyn lähellä".

"Totta kentiesi nyt puhut, alamittainen!" vastasi Yrjö, leppyneenä
siitä nöyryydestä, jolla Jussi puhui, "vaikkapa olisitkin lopen
pikkuinen kelpomieheksi, mitä sitte?"

"Niin! miten minä raukka jaksaisin hankkia niin paljon rahaa, koska
olet näin kovaluontoinen, metsä-vouti".

"Mene sinä hiiteen!" huusi Yrjö vihastuneena. "Luuletkos, että
antaisin sinun varastaa herrasväen otuksia sitä varten, että sinulle
hankittaisiin naimavaroja? Älä huoli, alamittainen! Kentiesi erehdyn,
vaan melkein luulen, että paitsi sinua löytyy muitakin sieviä miehiä
maailmassa, vieläpä muutamiakin, jotka ovat melkein yhtä isot ja
kauniit vartaloltaan kuin sinä, jotta pikku Katri hätätilassa voi saada
kosijan ilman että hänen isänsä sentähden tarvitsee tulla konnaksi
virassaan. Jos sinussa olisi rahtuakaan ymmärrystä, niin menisit
ennemmin tuonne Sönderholmin puolelle; ne maat eivät kuulu Restrupiin;
siellä voisit estämättäni ampua kuinka paljon vaan tahdot. Silloin
tekisit vielä senkin hyödyn meille, että säikäyttäisit muutamia otuksia
meidän alueellemme. Parasta olisi kuitenkin, jos tykkänään kääntyisit
muuhun ammattiin kuin metsästämiseen, sinä siihen et ollenkaan kelpaa,
Jussi parka! Typerät ne ihmiset ovatkin, jotka uskovat pyssyn semmoisen
huitukan huostaan, vaikka niin helposti voit tulla siitä vioille.
Annappas minun hiukan katsella kivääriäsi".

Jussi ojensi hänelle pyssyn, Yrjö otti kääntöpää-veitsensä taskusta ja
ruuvasi veitsen hamaralla lukon tukista irti. "Kas niin, Jussi!
Kahdeksaan päivään et saa tuhlata ruutia ja hauleja". Näin sanoen,
pisti Yrjö hymyssäsuin lukon taskuunsa ja antoi pyssyn takaisin
Jussille.

"Koska otit lukon, niin voit samalla viedä koko pyssynkin", virkkoi
Jussi.

"Mitä lörpötystä se on?" vastasi Yrjö. "Enpäs sitä tee; minä toivon,
että hankit itsellesi uuden lukon, poikaseni! sillä ethän suinkaan
vielä malta olla minua tavoittamatta täällä metsässä. -- Hyvää yötä,
pikkuiseni! Nuku makeasti! Katso vaan, että teetät oivallisen lukon
pyssyysi. Paras olisi nallilukko, sillä näillä piilukoilla en tee
paljon mitään. Siinä tapauksessa voit toivoa, että tulevalla kerralla
pidän sekä pyssyn että lukon omanani".

Yrjö nauroi pilkallisesti näitä omia sanojaan. Jussi ei vastannut
mitään.

"Mutta kuuleppas, pikku Jussi!" jatkoi kyttä, "auta minua vähäisen ja
nosta tuo metsäkauris hartioilleni. En suinkaan sentähden pyydä apuasi,
että se olisi lopen raskas; se on päin vastoin syntiä ja häpeää ampua
niin vähäinen metsäkauris-raukka, vaan sääreni on vikaunut, jotten voi
kumartua". Jussi totteli ääneti ja aikoi sitte lähteä, mutta kyttä
kutsui hänet vielä kerran takaisin.

"Muista se, alamittainen, että annat viilata raon uuden hanan päähän,
jota tietysti teetät, niin käytetyt nallit eivät tartu hanan uurteesen.
-- Saanko myöskin viedä sinulta terveisiä sydänkävyllesi, pikku
Katrille? Voithan toki toisinaan tulla häntä katsomaan".

"Kiitoksia siitä luvasta!" vastasi Jussi. "Nyt olet saattanut minua
unhottamaan kaikki soimaukset, jotka tänä yönä olet lausunut. Jumalan
haltuun, metsävouti!" Sillä tavalla he erosivat toisistaan.

Noin neljätoista päivää senperästä varustettiin Restrupissa suurta
juhlaa. Sisäpiika ja muut palvelijat puuhasivat kyökissä ja kellarissa,
ikkunoita kirkastettiin asumasuojissa ja lattioita pestiin. Vallihaudan
ulkopuolelle tehtiin korkea kunniaportti, jota puutarhanhoitaja koristi
kuusen oksilla ja lehvillä. Ylhäisiä vieraita odotettiin, se oli
selvää, ja tällä kertaa ei ketään alhaisempaa kuin perintöprinssiä,
joka oli ilmoittanut tulevansa jahtia koettamaan hevoskartanon
ympäristössä. Yrjö sai myöskin osansa yleisestä kiireestä. Hamasta
aamusta kaalasi hän pitkin kankaita; kaukaa rahkasuolta kuului vähän
väliä laukauksia. Teeri- ja peltopyyparkoja tuotiin suurina terttuina
kyökkiin ja sittekin vaati rouva yhä enemmän.

"Kuule, Yrjöseni!" sanoi hän kerran, kun metsävouti istui
murkinapöydässä palvelijain tuvassa. "Sinun täytyy hankkia meille otus.
Kyökkipiika sanoo pyytäneensä sinulta semmoisen jo kahdeksan päivää
sitte eikä sitä vielä ole näkynyt".

Yrjö pani leipäpalan pöydälle, pyyhki sormia hirvennahkaisiin
housuihinsa ja virkahti:

"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, etten ole hankkinut tuota eläintä".

"Vaan minkätähden se on jäänyt hankkimatta?"

"Sentähden, ettei yhtäkään ollut saatavana", vastasi Yrjö vitkalleen.

"Se on mahdotonta. Sinä et viitsi pyytää. Minä olen  vakuutettu, että
jo puolipäiväiseksi saisimme sen kotiin, jos vaan lähettäisimme sanan
tuonne myllyn taakse Jussi alamittaiselle".

Yrjö tuli tummanpunaiseksi, kuullessaan tuon muistutuksen, joka tuntui
varsin loukkaavalta. "Pikku Jussi alamittainen?" kertoi hän äänellä,
joka vävähti vihasta.

"Juuri hän!" vastasi rouva. "Olen kuullut juteltavan, että hän on paras
pyssymies näissä tienoissa ja jos kohta pitää ottaa toinen kyttä tähän
kartanoon, niin saapi hän varmaankin sen ammatin".

Rouva lausui nämät viimeiset sanat omituisella äänen koroituksella ja
katsahti kyttään tavalla, joka selvästi ilmoitti, mitä hän tarkoitti.

"Pikkuinen Jussi alamittainen!" sopotti Yrjö taas, yhtä säikähtyneenä
kuin masennettuna siitä ajatuksesta, että sellainen vähäpätöinen
kilpailija voisi sysätä häntä syrjään.

"Aivan niin!" virkkoi rouva, joka huomasi keksineensä oikean keinon
Yrjön virka-intoa kiihoittaakseen. "Taidathan tuntea häntä, koska se on
Jussi, joka öillä ampuu otukset metsistämme eikä kukaan häntä estä".

Yrjö ei nyt enää voinut malttaa mieltänsä. Hän keikahti ylös penkiltä,
hänen silmänsä säihkyivät ja hänen äänensä vapisi, kun hän lausui nämät
sanat:

"Rouva torukoon minua mies-raukkaa niin paljon kuin tahdotte, sillä
rouva saa käskeä ja minun täytyy siihen tyytyä, mutta älkää suinkaan
sanoko, että niin viheliäinen olento, kuin Jussi alamittainen,
saavuttaisi sitä kunniaa, että hän pääsisi tähän kartanoon herrasväen
kytäksi minun jälkeeni; sitä en voi kärsiä. -- Kun olen syönyt tuon
pienen leipäpalan, joka jäi eteeni, lähden paikalla takaisin metsään ja
jos Jumala vaan on kasvattanut siihen sen verran elävää, että luoti
siihen voi tarttua, niin tuon sen tähän kyökkiin. Se on tapahtuva tai
annan oman henkeni".

"Niin, niin, Yrjörukka!" vastasi rouva hymyillen; "saas nähdä, että
koetat mitä parasta vaan voit; kyllä se sitte onnistuu. Jos tuot
minulle oivallisen, suuren saaliin viimeistänsä huomispäivän lounaaksi,
niin teen Martinaaton sinulle sangen iloiseksi. Jos et tuo, niin täytyy
meidän lähettää sana tuonne myllyn taakse alamittaiselle".

Kun Yrjö vaelsi takaisin metsään, osoittivat hänen leveän otsansa syvät
rypyt ja yhteenpuristetut huulet sitä häpeää, jota hän oli kärsinyt.
Hän talutti nuoralla kartanonhoitajan lintukoiraa, sillä hänen omansa
alkoi tulla sokeaksi. Alhaalla ryytimaan takana pani hän pyssyynsä
vahvan latingin ja astui sitte vainioitten yli, kysyen jokaiselta
työmieheltä, jota hän tapasi, oliko hän sinä päivänä nähnyt mitään
metsänelävää. Aurinko paahtoi pahasti aamupuolella. Mäkien väliltä
löysi koira jäljen eikä aikaakaan, niin näki Yrjö ketun luikkivan
korkeitten pensasten väliin. Mutta sillä kertaa tavoitettiin parempaa
saalista ja kettu pääsi rauhassa tiehensä. Yrjö kutsui koiran jäljeltä
ja kääntyi toista suuntaa menemään. Puolipäivä tuli, ilta tuli. Onneton
kyttä ei vielä ollut nähnyt mitään elävää ja kaiken päivää huoletti
häntä lakkaamatta se ajatus, että pikku Jussi alamittainen, joka siihen
asti oli hiljaisena kärsinyt hänen pilkkaa ja häväistystänsä, veisi
häneltä koko ammatin. Kaste laskeutui maalle; oli selkeä, kuunvaloinen
ilta. Yrjö kääntyi takaisin metsään ja kätki itsensä pensaan taakse
erään polun varrella, jota myöten metsän riista tavallisesti kulki, kun
se metsästä pyrki lakealle. Puut heittivät tummat varjot hänen edessään
olevalle leikatulle ruismaalle. Tarhapöllö huutaa vinkaisi ylhäällä
pyökkipuussa, vaan muuten oli kaikki äänetöntä. Ammuttavia otuksia ei
näkynyt.

Kyttä oli toivotonna. Kyyneleet läikkyivät hänen silmissään; hän kirosi
kovaa kohtaloansa.

"Ei se toimita mitään, jos tässä olen peittosilla", kuiskasi hän
viimein. "Pitää taas lähteä liikkeelle, toista suuntaa koettelemaan.
Nälästynyt olen miesparka, kuin koira ikään; en ole aamusta saakka
maistanut ruokamuruakaan paitsi tuota leipäpalaa murkinaksi, vaan ei
sille nyt mahda mitään. Täytyy mennä pienelle suolle, sillä sinne ne
helkkarin pedot illalla pujahtavat kosteaa ruohoa syömään".

Hän läksi taas vaeltamaan.

Kun hän oli kävellyt niittyjen yli, näki hän tulen loistavan kaukaa,
kankaan takaa, Jussi alamittaisen mökistä. Yrjö seisahtui; hän näytti
tuumaavan jotakin.

"Mitäpäs, jos menisin Alamittais-raukan luoksi", mietti hän, "ja
pyytäisin häntä keralleni metsään! Kentiesi voisi hän sattumalta ampua
elävän. Kotona on hän kyllä tähän aikaan, koska sieltä näkyy tulta".

Kun päätös oli tehty, viittasi hän koiralle, että se panisi maata ja
hiipi sitte varovaisesti ikkunalle katsomaan oliko alamittainen kotona.
Ikkunasta, joka oli peittämätönnä, näki hän alamittaisen istuvan
tuvassa ja puhdistavan pyssyään.

"Voi tuota renttua!" sopotti Yrjö, "hän on taas pyssynsä pelissä. Hän
tuumii varmaankin uutta sala-ampumista täksi yöksi. Ja millaisen soman
lukon hän on teettänyt! Ei, ei, perkele! En voi nöyristyä niin syvälle,
että anoisin apua tuolta pieneltä kääpiöltä. Pitää vielä koetella onnea
tuolla suolla. -- Katso kuinka kääntelee pyssyään ja hymyilee,
ikäänkuin hän aavistaisi hätääni ja tahtoisi pilkata minua. -- En
viitsi mennä sisään". Yrjö hiipi pois mökiltä hiljaa, kenenkään
huomaamatta, niinkuin hän oli tullutkin, viittasi koiralle, ja läksi
liukkailla, pitkillä askeleilla suolle päin. Mutta hän ei sieltä
tavannut sen enempää kuin muiltakaan paikoilta. Hirvet sekä metsävuohet
olivat tykkönään kadonneet. Sitä vastoin löysi koira metsäsian, joka
juoksenteli sinne tänne kuun valossa, katajanmarjoja etsien ja kiiruhti
tien poikki muutaman askeleen päässä kytästä. Ampuma-into syttyi siitä
viehättävästä näöstä. Yrjö pani pyssyn poskea vasten, mutta laski sen
taas huoaten alas.

"Hitoille kaikkityyni!" sopotti hän, hampaita kiristellen. "Sika ja
kettu juoksevat melkein suoraan lakkariini ja sittekin täytyy laskea
heidät menemään; laukaus karkoittaisi kaikki muut otukset hiiteen, jos
täällä muka löytyy yhtäkään".

Päivä alkoi jo valeta koillisesta, kun Yrjö läksi kotiin päin. Hän
muisteli lupaustansa rouvalle. Määrätty aika oli loppumaisillaan; miten
lausuttu lupaus oli täytettävä?

Paluumatkalla sattui hän taas menemään alamittaisen mökin sivutse.
Tuvassa oli pimeä.

"Mitäpäs, jos suotta aikojani antaisin hänelle luvan ampua otuksen ja
tarjoisin hänelle vähän rahaa palkinnoksi? Eihän minun tarvitse virkkaa
hänelle nöyryyteni syytä".

Yrjö lähestyi taas ovea, taistellen ylpeyden viimeisen tähteen kanssa.

"Ei! Se konna voisi saada vihiä asian oikeasta laidasta ja sitte olisin
hukassa. Mutta mihin minun, syntisparan, on ryhtyminen? Nyt löi kello
neljä kaukana Freilevin kirkossa; parin tunnin kuluttua, tulee rouva
kyökkiin ja kysyy saalistani. Jumala minua sitte armahtakoon! Niin on!
Kyllä minä kuitenkin lähden tuon pienen peukalopojan koppiin ja
kehoitan häntä nousemaan sekä suoriutumaan metsästysretkelle. Siitä hän
vissiinkin tulee iloiseksi. Kun hän saapi kuulla, että hänellä on lupa
ampua otuksia, niin hän ei tiedä miten olla, kuinka käyttäidä ja
kiittää minua tuhat kertaa. Jaa -- oh! Tuleepa hänestä sittekin vävy
minulle; anna hänen siis vähän lystäillä".

Näin tuumittuaan, astui Yrjö ikkunan edustalle ja koputti lasia.
Alamittainen tuli sisäpuolella paitasillaan näkyviin ja kysyi kuka se
oli. Kytän hoksattuaan, sytytti hän kynttilää ja avasi oven. Yrjö astui
sisään.

"Noh, alamittainen!" puhui tämä sillaikaa kuin Jussi puki päällensä ja
näyttihe niin suruttomalta kuin suinkin voi. "Vai sinä menit tänä yönä
makaamaan?" -- "Sen näet, Yrjö!" vastasi Jussi haukostellen.

"Maltappas, pikku veitikka! Hitto sinua uskokoon. Anna minun ensin
tulla tuntemaan onko sänky lämmin; muuten kentiesi narraat minua. Tulin
hiukan katsomaan jälkiäsi, koska arvelin, että ehkä taas olet saanut
uuden lukon pyssyysi".

"Ei, metsävouti!" vastasi Jussi. "Minä olen sanonut Katrille, etten
enää puutu ollenkaan ampumiseen, koska se nostaa riitaa minun ja sinun
väliin".

"Hyvä! aivan viisaasti tehty, pikkuiseni! Kun näkyy ja tuntuu, ettei
kelpaa johonkuhun ammattiin, niin on paras ruveta toiseen. Mihin muuten
olet aikonut kääntyä?"

"Minä ostan itselleni pari tusinaa kintaita sekä muita villaisia
tavaroita; sitte alan kuljeskella ympäri sukka-kauppiaana -- jos se
vaan elättäsi miehen".

"Luuletko myöskin, että voit pysyä päätöksessäsi?"

"Niinpä luulen".

"Minä en usko".

"Saadaan nähdä".

"Jos nyt antaisin sinulle luvan mennä ampumaan aamulla varhain, mitä
siihen sanoisit?" kiitoksia!"

"Ei, kiitoksia".

"Jussi! sinä luulet, että suotta lasken leikkiä, mutta koska niin
sievästi tämän yön pysyit kotona, vaikka arvattavasti olet kuullut
kerrottavan, että eläväin juoksu-aika alkaa ja että sarviniekkoja
vilahtaa joka haaralta, niin saat palkinnoksi luvan mennä vähän tuonne
metsään, pyssy muassa. En minä aina olekaan niin kovaluontoinen, kuin
suotta olen olevinani".

Jussi katsoi hämmästyen ja tutkien Yrjöön. Tämä nyökkäsi ja sanoi:

"Mitä siihen vastaat, pikku ystäväni?"

"Parempi on mennä takaisin vuoteelle; moneen päivään en ole ollut
oikein terve".

"Ole nyt vaiti! Jos olet kipeä, niin olemme yhtä hyvät molemmat. Kaikki
jäseneni värisevät vilusta ja koska nyt, pikku Jussini, on parasta,
että puhumme suun puhtaaksi, niin tulin tänne seuraavasta syystä.
Armollinen rouva lähetti eilen illalla sanan, että hänelle aamuksi piti
hankkia metsä-kauris, vaan minä nyt en jaksa tallustaa metsään".

"Enkä minä", vastasi Jussi, jolle asian oikea laita vähittäin selveni.

"Onneasi pitää sinun kuitenkin koettaa, pikku vävyni!"

"Eikö mitä, metsävouti!" vastasi Jussi, viekkaasti hymyillen, "eihän
minulla ole hanaakaan pyssyssäni sen perästä kuin ryöstit viimeisen
minulta"

"Nyt taidat siis ihastua kovastikin, kun sanon sinulle, että saat
lainata minun pyssyni".

"Ei, en minä osaa ampua muilla, kuin omallani".

"Noh! voinhan lähettää sinulle hanasi kohta, kun tulen kotiin".

"Minulla ei ole luotia, eikä ruutia", vastusteli Jussi.

"Tässä on ruutisarveni ja haulikukkaroni, tuossa on kaksitoista hyvää
luotia ja useampaa laukausta et suinkaan taida laskea metsään, yhtä
otusta tavoittaessasi".

"Mutta ei minua sittekään haluttaisi".

"Minä annan sinulle puolen riksiä, jos tuot minulle kauriin".

"Se on varsin vähän".

Yrjön kärsivällisyys ei kestänyt niin monta kieltoa. Suonet paisuivat
hänen otsassaan; hän löi nyrkkinsä pöytään ja kiljasi: "Mitä sanot!
pilkkaatko minua?" Samassa sieppasi hän kissannahkaisen lakkinsa päästä
ja viskasi sen Jussia kohti. Hän ei kuitenkaan osannut. Alamittainen
ei huolinut siitä vihan osoituksesta. Hän vastasi hiljaisesti.

"Herra Jumala, metsävouti! Kuinka niin vähästä suutut? Minä en tänä
yönä huoli metsästyksestä. Anna minun olla rauhassa. Äsken vihastuit,
koska tahdoin ampua metsäpukin; nyt suutut, kun en tahdo ampua. Mitä
kummaa minun pitää tehdä, sinua tyydyttääkseni?"

Yrjö huomasi kiivastuneensa liian rutosti. Vieno päivänvalo, joka
vähittäin alkoi tunkea pienien, auringon paahtamain ruutujen lävitse,
muistutti hänelle myöskin, että häntä odotettiin herraskartanossa.
Hänen täytyi siis nöyristyä vieläkin alemmaksi. Sentähden muuttui
äkisti hänen tuima katsantonsa luonnottoman ystävälliseksi ja
herttaiseksi myhäilyksi; hän meni alamittaisen luoksi ja pani kätensä
hänen olalleen.

"Noh, noh, pikku vävyni! älä pane pahaksi; tiedäthän, että suon sinulle
hyvää, vaikka toisinaan hiukan närkästyn. Jos lounaaksi voit hankkia
minulle kauriin, niin saat kaksi riksiä. Mitä siihen vastaat?"

"Sn sitä voi luvata", vastasi Jussi.

"Vai et voi!" kiljasi Yrjö, lattiaa jalalla tömistäen; hän unohti taas
teko-nöyryyttänsä ja töytäsi Jussia vasten. "Herra Jumalan poika!
Paljonko sitte tahdot?"

"Suoraan sanoen", vastasi pieni mies hiljaisena ja hymyillen, "minä
tahdon sata riksiä".

"Mitä! oletko hullu?"

"Ei, enpä ole. Eikä sinun tarvitse maksaa niitä järkiään, metsävouti;
minä olen tyytyväinen, jos saan pikkuisen Katrin pantiksi rahoista".

"Vai siihen tyydyt? Hyvähän tuokin!" vastasi Yrjö vimmastuneena.

"Ja sitte saat minulta sekä Katrilta siunauksen", sanoi Jussi, hänen
käteensä tarttuen, "ja kun tulet vanhaksi, niin teemme me molemmat
työtä sinun edestäsi ja hankimme sinulle hyvät vaatteet, jottet kärsi
mitään hätää; voithan suostua siihen kauppaan".

"Kyllä sinä taidat tehdä työtä edestäni", sanoi Yrjö, joka kuitenkin
vasten tahtoansa tunsi itsensä mieltyvän tuohon tuumaan. "Minä saan
vainua ruudista. Sinä pyrit ammattiini, tahdot tulla kartanon kytäksi.
Eikö niin; sillä tavoinhan tahdot tehdä työtä?"

"Ei suinkaan, Yrjö! älä luule niin pahaa minusta. Jos jolloinkulloin
tulen kytäksi, joksi kyllä hartaasti pyrin, niin tahdon ensin, että
Katri puhuu hyvästi edestäni, jotta pääsen sinun oppilaaksesi ja annat
minulle vähän neuvoa tuohon taitoon, niin että sitte voin auttaa sinua,
kun tulet vanhaksi ja vähäväkiseksi".

"Niin, niin, alamittainen!" vastasi Yrjö ja pyyhki silmiänsä käden
yläpuolella, sillä Jussin sanat olivat hänen mieltänsä liikuttaneet,
"minä luulen, että oikein puhut tosissasi, mutta ampumataito ei ole
niitä helpoimpia, vaikka niin arvelet, pikku poikaseni. Minä epäilen,
taipuneeko kätesi ollenkaan siihen taitoon; sinun täytyy ainakin
harjoitella sitä kauan, hyvin kauan ja ottaa tarkka vaari
opetuksestani, jos todellakin tahdot päästä kunnon kytäksi. Minä
suostun kuitenkin kauppaan, koska niin kauniisti ja nöyrästi rukoilet
sitä. -- Sinä saat Katrin Jumalan nimeen. Mutta laita nyt, että joudut
vaatteisin ja valmiiksi. Muuten voit olla vakuutettu, että sinua autan!
Sinun pitää lähteä tuossa paikassa. Kauris pitää olla pyydetty
lounaaksi, vaikka sitä leikkaisin kylkiluistasi. Tuossa saat
kaksipiippuisen putkeni; kumpainenkin piippu on vahvassa latingissa.
Saas nähdä, jos varovaisesti käytät sitä".

"Ei suinkaan!" vastasi Jussi "Jos minun välttämättömästi täytyy mennä
metsästämään, niin pidän omaa pyssyäni parasna ja tässä se on".

Niin sanoen, meni Jussi nurkkaan, sängyn taakse ja otti pyssyn esiin.
"Minä olen saanut uuden hanan tehdyksi lukkooni, vaan tällä kertaa et
suinkaan ruuvaa sitä irti; vai kuinka, metsävouti?"

"Jussi, Jussi! Minä suon sinulle terveyttä ja pitkää ikää. Pyssy tänne!
Minä lataan sitä, jottei tarvitse pelätä, että sinulle sattuisi joku
vahinko ja katso tarkkaan miten sitä kannat; älä koskaan käydessäsi
viritä hanaa täydellisesti ja pidä piippu ylöspäin, kun putkahdat ojien
ylitse. Kuulet sinä? -- Missä on leipäkannikka? Niin leikkaan sinulle
kasan; sen voit pitää: jos muka matkalla tulisi nälkä. Kas niin! ja jos
et nyt tuo minulle kaikkein paraan kauriin, ku löytyy Restrupin maalla,
niin kierrän pääsi irti, ikäänkuin tuonaan ruuvasin hanan pyssystäsi".

Sillaikaa kuin Yrjö lausui nämät varoitukset, oli Jussi varustanut
itseänsä lähtöön. Hän kaappasi pyssyn kainaloonsa ja puristi kytän
kättä.

"Kaikkein paras kauris", kertoi Yrjö vielä. "Kuulet sinä, Jussi
rumpupalikka?"

"Kyllä, minä teen parastani", lupasi Jussi, "ja Jumalan avulla
uskon, että kaikki hyvin onnistuu. -- Se onnisuu varmaankin,
metsävouti-rukka!" lisäsi hän luottavaisesti; "tänä päivänä teen työtä
Katrin tähden ja silloin on onni myötä. Jumala siunatkoon sinua
hempukkasi edestä!"

"Kuules! Malta vähän!" sanoi Yrjö. "Eikö sinulla saatavilla ole pieni
liitupala, niin kirjoittaisimme oven ulkopuoleen, että olet lähtenyt
pois".

"Miksi niin?" kysyi Jussi hämmästyneenä.

"Noh! sitä varten, ettei kukaan sillaikaa odottaisi turhaan. Ei koskaan
voi tietää kuka sattuu tulemaan".

Alamittainen toi liitupalasen. Ovi suljettiin; sitte kirjoitti Yrjö
suurilla puustavilla oven ulkopuoleen:

"Jussi on mennyt Vorbassen markkinoille".

Jussi ei voinut käsittää tuon varovaisuuden syytä, vaan antoi Yrjön
tehdä mitä tahtoi, sanoi jäähyväiset ja läksi. Kyttä jäi vähäksi ajaksi
seisomaan ja katsoi Jussin jälkeen; sitte hykersi hän hyvillään
käsiään, naurahti ja sopotti:

"Kas niin, pikku rouvaseni! Lähetä vaan sana Jussi alamittaiselle! Enpä
luule, että se toimittaisi mitään".

Jussi läksi ihan toiselle kulmalle kuin Yrjö oli vaeltanut. Hän meni
länteenpäin kankaalle ja tiesi niin hyvästi kaikki ne paikat, joissa
otukset tavallisesti oleskelivat, ettei hän menettänyt aikaa tyhjään
rahkasuon katselemiseen. Sillaikaa oli hämärä valennut päiväksi. Hieno
siniharmaa savu alkoi sieltä täältä nousta hajallansa olevain
talonpojantalojen piipuista. Erään talon pihalla näki Jussi miehen ja
vaimon pellavaita loukuttavan.

"Hyvä päivä ja Jumal'auta!" sanoi hän. "Oletteko tänä aamuna nähneet
yhtäkään kelpo-otusta, koska ulkona olette työtä tehneet?"

"Nähtiin", vastasi mies, "vähän aikaa sitte näimme Anni ja minä hirven
juoksevan pitkin naapurin aitavierua. Jäljet näkyvät kyllä kasteessa,
sillä se meni hyvin hitaasti".

"Sinun ei pitäisi olla niin rohkea, Jussi alamittainen!" sanoi vaimo.
"Varmaankin vielä joudut pahaan pulaan, kun Yrjö kyttä sinua tapaa".

"Tänä päivänä hän ei tee minulle mitään, Anni rukka! Hänen
suostumuksellaan nyt kävelen".

"Vai niin", virkkoi mies. "Tahdotko maistaa vähän kahvia, Jussi? Sillä
muija tarjoo tänään, koska olemme olleet näin aikaisin työssä".

"Ei, kiitoksia vaan! Aika on täpärällä. Jumalan haltuun!"

Jussi vaelsi alas tattarimaalle päin, löysi hirven jäljet ja kadotti ne
taas, kanervikolle tultuaan; hyvään onneensa luottaen, meni hän
kuitenkin mielihyvillään eteenpäin. Aurinko nousi Restrupin metsän
takaa näkyviin, sumu kohosi alavilta sammalsoilta, kiuru nousi yksinään
ylös ilmaan, liirutteli pari kertaa ja vaikeni kohta taas; ainoasti
suokuikan surullinen hujellus häiritsi yleistä hiljaisuutta. Jussi
seisahtui äkisti ja huudahti.

Hänen edessään mutkisti polku kahden mäen välitse; sitä myöten lähestyi
nuori talonpoikaistyttö, maitopytty päänsä päällä, harmaata villasukkaa
neuloen ja vanhaa kansanlaulua hyräillen. Hänen vaatteensa olivat seudun
tavallista vaatteenpartta, silmänsä olivat suuret, mustat ja viekkaat;
iho oli valkea ja suu pieni, ruusunpunainen.

"Pikku Katri!" huudahti Jussi ja antoi nuorelle neidolle kättä. "Mistä
sinä tulet näin varhain?"

"Onko tää nyt sinusta varaista?" sanoi Katri. "Käypihän kello jo
yhdeksättä. -- Minä tulen pappilasta. Sieltä lainasin meille pytyllisen
maitoa, koska lehmämme on mennyt mahoksi. Vaan mitä sinä, Jussi, tänään
aiot tehdä? -- Herra Jumala! Jos isäni nyt sattuu sinun näkemään, niin
nousee taas teidän välille riitaa ja vihaa".

"Ole huoletta!" vastasi Jussi iloissaan, "sano vaan hänelle, että minua
tapasit; minä luulen, että hän sitte sanoo: kiitoksia, pikku Katri!
Hänen käskystänsä minä nyt marssin täällä. Tää päivä on onnen päivä ja
sentähden toi Jumala sinunkin tänne tielleni. Hän tiesi kyllä, että
tulisin iloiseksi, kasvojasi nähtyäni".

Jussi kertoi sitte mitä kotona, hänen majassaan, oli tapahtunut.
Katrille tuli siitä hyvä mieli; hän tarttui Jussin käteen ja rutisti
sitä molempain kämmentensä väliin.

"Mihin nyt matkasi?" kysyi tyttö.

"Pyrin vähän etäämmälle länteenpäin. Herra tuolla toisella puolella on
vanha ja antaa eläinten olla rauhassa, koska hän ei jaksa niitä ampua
ja sentähden saan sieltä vissiin jonkun sarviniekan".

"Kavata kuitenkin, Jussi! Sillä siellä on väkeä metsästämässä".

"Eikö mitä!"

"Vastikään tuli vieras kyttä vastaani".

"Kuka se oli?"

"Niin, kuinka minä sitä tietäisin. Hän näytti korkealta herralta ja oli
niin ystävällinen, Jussini! Kun tultiin vastakkaa, sanoi hän: 'hyvää
huomenta, kaunis, pikku tyttö! Ah, malta vähän!' -- 'Minulla ei ole
aikaa', vastasin minä; 'täytyy mennä kotiin'. -- 'Jos menet kotiin,
niin vie terveisiä kullallesi', sanoi hän ja sitä ollen nyt tehnyt.
Hyvästi, Jussi! Saas nähdä, jos pidät varasi tuolla herran alueella".

"Jää hyvästi, pikku Katrini!" sanoi Jussi. "Muistele minua; Jos Jumala
niin tahtoo, tulen kohta kotiisi ja silloin tuon hirven lahjaksi
morsiamelleni".

He erosivat. Katri meni, taakseen katsomatta. Jussi jäi seisomaan.

"Katso toki yksi ainoa kerta tännepäin, Katri!" huusi Jussi, kun impi
oli astunut vähän matkaa. "Tässä minä seison ja nyökkään sinulle".

"Minun on niin vaikea kääntyä, pytty pääni päällä", vastasi Katri.
Samassa käänsi hän kuitenkin aivan helposti tyttömäiset, hymyilevät
kasvot rakastajaansa päin, viittasi hänelle kädellä tervehdykseksi ja
läksi.

Jussi meni edelleen polkua myöten sitä suurta alavaa suota kohti, jolle
hän alusta alkaen oli päättänyt lähteä. Ihan suon reunalta keikahti
hirvi ylös, juoksi sitte pari askelta, käännähti kerran ja jatkoi sitte
tasaisella ravaamisella karkuaan kaislikkoon, joka kasvoi suon
äyräillä. Kun Jussi huomasi hirven, kyykistyi hän maahan ja ryömi
sitte polvillaan, käsillään suota lähemmäksi, yhä vaan piillen
jotenkin syvässä vedettömässä ojassa, joka oli rajana Restrupin ja
naapuri-kartanon maitten välillä. Hän aikoi juuri pujahtaa ojan
toiselle töyräälle, kun hän äkkiä hoksasi ruohonkarvaisen lakin,
hopeanauha ympäri, liikkuvan vastaisella puolella. Kohta tuli pääkin
näkyviin; herra kohotti vartaloaan ja viittasi kädellä Jussille, että
oltaisiin varovaisina. Jussi nyökkäsi vastaukseksi.

Herra osoitti sormellansa erääsen kohtaan päin, jossa kaislain välissä
huomattiin hiljaista liikettä.

Jussi nyökkäsi taas ja ojensi kolme sormea ylös ojasta. Vieras osoitti
neljä. Jussi pudisti päätänsä vastaukseksi.

Tämän äänettömän keskustelun viimeiset viittaukset olivat
ilmoittavinaan hirven ikää, jota määrätään sarvien päistä eli
huipuista. Jussi oli nähnyt kolme haarukkaa, vieras neljä. Molemmat
kytät jatkoivat sitte käyntiänsä, toinen toisella, toinen toisella
puolella ojaa, kunnes Jussi tuli siihen kohtaan, missä polku kulki ojan
poikki. Siinä lähestyi hän vierasta.

"Kantaako pyssysi kuinka kauas?" kysyi herra.

"Oikein etäälle se viskaa", vastasi Jussi.

"Sen tekee minunkin".

"Kuka meistä ensin ampuu?"

"Sinä taidat tahtoa?"

"En ikään", vastasi Jussi, joka yhä muisti, että hän oli vieraalla
alueella. "Ei se käy laatuun. Ampukaa te ensin ja jos te ammutte
ohitse, niin minä sitte koetan parasta taitoani".

Molemmat pyssymiehet jatkoivat, tämän liiton tehtyänsä, hiljaa ja
sangen varovaisesti rynnistämistänsä suolle päin. He näkivät kohta
selvästi hirven pään liikkuvan kaislain välissä. Suolintu lensi
äkisti ylös Jussin edestä. Se rapsuttava ääni, joka kuului linnun
ylöslehahtaissa, pelästytti hirveä; se nosti päätään ja hypähti
syrjään. Silloin saivat kytät paremmin nähdä sitä.

"Ampukaa!" kuiskasi Jussi innoissaan. "Ampukaa ja hyvästi!"

Näin sanottuaan, alkoi hän matkia emähirven tärrittävää ääntä.
Hirvi pettyi siitä tempusta; se seisahtui, nosti päätään ja tuijotti
ojalle päin, missä Jussi oli piilossa. Vieraan tähtääminen ja laukaus
tapahtuivat samalla hetkellä. Hirvi keikkui korkealle kaislain yli,
tunkeutui niitten välitse ja riensi ravakkaa vauhtia kankaallepäin.
Silloin nousi Jussi ja ampui. Hirvi hypähti vielä pari kertaa; se
pysähtyi sitte, hoippui ja kaatui maahan.

"Kas niin!" huusi alamittainen ilosta loistavin silmin ja heitti pyssyn
olalleen. "Nyt olemme ansainneet palkinnon".

Kun tulivat sille paikalle, missä hirvi oli pitkällään, oli se jo
kuollut.

"Kuka sen tappoi?" kysyi vieras.

Jussi lankesi polvillensa ja alkoi tarkasti tutkia kaikki kohdat, missä
veripilkut osoittivat, että haulit ja luodit olivat sattuneet. Kun
alamittainen monta kertaa oli tarkastellut uudestaan, nosti hän päätään
ja virkahti, alakuloiselta, pettyneeltä näyttäen:

"Hirvi on teidän".

"Mistäs sen tiedät?"

"Sen näen siitä, että minun kolme luotia on tässä likellä toisiaan
hirven kulkussa, teidän latinkinne on sitä vastoin osunut päähän ja,
minun ymmärtääkseni, olitte te ladanneet järeillä kuulilla".

"Niin teinkin", vastasi vieras.

"Älkää sitte närkästykö, jos otan lakkini päästä ja kutsun teitä tämän
naapurikunnan paraaksi kytäksi -- Hitto! Kuinka korkeasukuiselta te
näytätte, valkeat hanskat kädessä ja läikkyvät saappaat jalassa! Tuskin
luulinkaan, että kuulalla osaisitte noin etäältä".

"NO, olenhan minä jo vähän tottunut ampumaan", vastasi vieras, "mutta
haukatkaamme nyt murkina-palasen tämän urotyön jälestä; tuntuu kuin
olisi vähän nälkää. Onko sinulla ruokaa?"

"Ono! vaikka sangen vähän: voitleipä ja hapan juustopala. Jos
suvaitsette, niin olkaa niin hyvä! Minä laitan sillaikaa hirven
valmiiksi teille".

Jussi otti mytyn takkinsa taskusta, päästi voitleivän sinijuovikkaasta
kääritystä kaulavaatteesta ja antoi sen vieraalle. Sitte otti hän
veitsensä ja kävi hirveen käsin.

"Meidän pitäisi toki tietää toinen toisensa nimet, jos ei muuta, koska
kerran olemme tulleet jahtikummmeiksi", virkkoi vieras, metsästäjän
tavallisella hulviudella syöden alamittaisen murkinaa. "Mikä nimesi,
ystäväni?"

"Nimeni on Jussi alamittainen".

"Sepäs vasta hupaisa nimi!"

"Onhan tuo", vastasi Jussi. "Se onkin vaan liikanimi, jonka ihmiset
ovat antaneet minulle, koska olin varsin pieni, kun minua mittasivat
sotamieheksi. Nyt olen jo tottunut siihen ja annan sen olla. Parempi on
ainakin, että kutsuvat minua Jussi alamittaiseksi, kuin Jussi
sukkaneulaksi, joksi minua ennen sanottiin, koska olin niin hoikka.
Luulenpa, että ihminen voi olla yhtä hyvä sentähden, vaikka hän onkin
vähän hoikka varreltaan ja täytyyhän tyytyä siihen mittaan, jonka Herra
on suonut ruumiillemme; se on minun uskoni".

"Se onkin hyvä usko se", virkkoi vieras nauraen. "Mutta mitä ammattia
sinulla on?"

"Malttakaa hiukan!" vastasi Jussi, veistänsä kanervilla pyyhkiessään.
"Nyt minä rupean koulumestariksi ja teidän pitää vastata. Mikä mies te
olette, koska näin tulette tänne Restrupiin aamukastetta kanervilta
nuolemaan?"

"Minä olen tuolta etelästä", vastasi herra, "ja ampuminen on
ammattini".

"Siitä olen jo nähnyt varman todistuksen. Mutta kenen joukkoa te
olette?"

"Minä olen sen vieraan herrasväen kyttä, joka on tuossa
naapurikartanossa käymässä".

"Te olette siis jo päässeet parempaan tilaan, kuin minä", sanoi Jussi,
"sillä minä en ole muuta, kuin vähäpätöinen sala-ampuja, joka hiipii
ympäri, vähän riistaa etsien omaksi tarpeekseen ja pyytää killingin
kukkaroon sillä, mitä hän ampuu. Tänä päivänä on kuitenkin säätyni
parempi kuin onneni, sillä Restrupin kyttä antoi minulle luvan
metsästää. Vaan silloin juuri sattui, että te tulitte tielleni. -- Kas
niin! Nyt on saaliinne valmis ja koivetkin yhteen sidotut; saanko
nostaa sen teidän selkäänne?"

Kyttä nousi, Jussi nosti eläimen hänen selkäänsä ja he menivät sitte
yhdessä Restrupin maille päin.

"Minun pitäisi panna uusi latinki pyssyyn", sanoi Jussi. "Kentiesi
vielä tapaamme jotakin".

"Se on mahdollista. Olen kuullut, että teillä näissä tienoissa on
paljon ammuttavia eläviä".

"Niitä on kyllä", vastasi Jussi, "mutta ei semmoiselle raukalle, kuin
minä olen, siitä tule suurta hyötyä. Jos kerran ammun pikkuisen otuksen
ja kyttä tuolla ainoastaan haistelee vähän savua, hiipii hän paikalla
jälestäni, ryöstää mitä olen ampunut ja viskaa törkeitä haukkumisia
kiitokseksi; hyvä, jos pääsen silläkään hinnalla!"

"Mutta minä en käsitä miksi sinä annat hänen ryöstää mitä itse olet
ampunut".

"Ette vai käsitä?" vastasi Jussi, erinomaisen viekkaalta näyttäen.
"Noh! Herraskartanon väellä on omituinen tapa, jolla kohtelevat
alhaista kansaa, jotta heitä täytyy totella".

"Millainen se tapa on?"

"Kohtsillään saatte sen nähdä", vastasi Jussi, vakaamielisenä
olevinaan. "Malttakaa vaan hiukan! Mitä tuolla alhaalla seisoo? --
Näettekö tuon vaajan ojan reunalla. Se on rajapyykki ja me olemme siis
Restrupin maalla".

"Noh! mitä sitte --?"

"Niin! Mitä hiton elävää sinä kannat tuossa säkissäsi, ukkoparka? Sinä
olet vissiinkin harjoittanut sala-ampumista meidän alueella, eikö
niin?"

"Sala-ampumista!" kertoi vieras ja katseli hämmästyen Jussia. "Oletko
hullu?"

"Ei, en ole hullu, vaan minä olen kyttä tuossa toisessa hovissa; anna
siis tänne saaliisi! -- Jos tahtoisin tehdä oikeutta myöten, niin
ottaisin sinulta pyssynkin ja lähettäisin sinun aina Aalborgin
kihlakunnan voudille saakka".

"Mutta alamittainen! Hourailetko?" virkahti vieras yhä kovemmin
kummastuen. "Luuletko todellakin, että antaisin viedä itseäni
Aalborgiin?"

"Ei, en suinkaan sitä luule, sala-ampuja? Vaan sentähden aionkin
käyttää väkivaltaa. Minä kutsun vaan avuksi -- yhden, kaksi, kymmenen
talonpoikaa; -- jokainen auttaa minua ja sitte rattaille, joissa on
vähän olkia; kädet ja jalat sidotaan -- koko toimitus on tehty, yhdessä
silmänräpäyksessä".

Jussi taukosi hengähtääksensä niin ankaran sanavirran jälkeen. Hänen
äskettäin niin kova ja vihainen katsanto muuttui sitte äkisti; hän
hymyili leppeästi, suopeasti ja sanoi:

"Kas se oli yksi keino, jota kyttä käyttää. En tiedä, onko toinen
temppu yhtä varma".

Sen sanottuaan, laski alamittainen pyssynsä maahan, tempasi herran
käden kämmeniensä väliin ja virkkoi ystävällisellä, rukoilevalla
äänellä:

"Rakas herra kyttä! Te olette etevämpi minua sekä taidon että säädyn
puolesta; sen olen kyllä huomannut. Minä olen köyhä mies, jolla ei ole
mitään muuta, kuin se pikku impi, jota äsken kehoititte sanomaan
terveisiä hänen kullalleen. Tänä päivänä on hänen isänsä suostunut
liittoomme sillä ehdolla, että toisin hänelle hirven lounaaksi kotiin.
Mutta kello soipi tuolla tornissa ja minä en vielä ole löytänyt muuta
eläintä kuin sen, jonka te ammuitte. -- Jos tahtoisitte antaa sen
minulle, niin tekisitte kaksi nuorta ihmistä aivan onnellisiksi.
Paraassa ilossamme muistelisimme sitte teitä ja rukoilisimme Jumalalta,
että hän suopi teille hyvää, missä ikänä te vaellatte".

Jussi oli melkein langennut polvilleen vieraan eteen; hän loi selkeät
läikkyvät silmänsä ylös herraan ja jatkoi miltei kuiskaten:

"Semmoisen pienen hirven voitte saada joka päivä, koska niin hyvästi
ammutte, vaan jos minä en tuo yhtäkään otusta lounaaksi kotiin, on koko
iloni tässä maailmassa ollut ja mennyt. Älkää siis kovasti kohdelko
minua. Pikku Katri kertoi, että olette niin ystävällinen ja
hyväluontoinen. Herra Jumala suokoon, että hänen ennustuksensa olisi
todenperäinen!"

Vieras oli liikutettu; hän heitti pyssyn olalleen ja sanoi, syrjään
kääntyen:

"Jussi, ota hirvi ja mene!"

"Älkäähän niin menkö!" huusi Jussi iloissaan ja kyyneleet juoksivat
hänen päivettyneitä poskia myöten. "Ensin pari sanaa jäähyväisiksi ja
sitte kiitoksia meidän molempain puolesta. Jumala siunatkoon teitä,
herra kyttä! Me luultavasti emme koskaan enää näe toisiamme tässä
maailmassa ja te unhotatte kohta sekä minua että Katriani, vaan siitä
voitte olla vakuutettu, että teitä muistelemme niin kanan kuin elämme".

Niin sanoen tarttui alamittainen uudestaan vieraan käteen ja likisti
sitä monta kertaa huuliansa vasten. Sitte väänsi hän hirven olalleen,
otti pyssyn kainaloon ja meni takaisin herraskartanolle.

Vähän matkaa astuttuansa, kääntyi hän ympäri, pani käden torveksi suun
eteen ja huusi:

"Hyvästi ja kiitoksia, kyttä!"

Tätä tervehdystä kertoi hän monta kertaa vielä silloinkin, kun vieras
jo oli kadonnut suon taakse, mihin hirvi oli kaatunut.

Se oli toinen tapa, jolla Jussi arveli saalista saavansa.

Seuraavana päivänä oli juhla Restrupissa. Kirkonkellot soivat ja
koulumestari saapui kartanolle, mustaan takkiin puettuna ja koko seudun
somasti vaatetettu nuoriso seurasi hänen jälessään; he pitivät kädessä
painettuja lauluja. Kunniaportin kumpaisellakin puolella seisoi pitkä
rivi ympäristön talonpoikia. Etummaisena näkyi Yrjö ruohonkarvaisessa
frakissaan; hänen nappinsa olivat kyttien muodin mukaiset ja pieni
hopeinen ruutisarvi riippui vaaleanpunaisella nauhalla napinreiästä.
Hänen vieressään seisoi alamittainen ja piti Katria kädessä,
molemmat hymyilivät, näyttivät onnellisilta ja olivat paraissa
juhlavaatteissaan, niinkuin kaikki muutkin.

Kaikkea tätä komeutta valaisi syysaurinko selkeästä, pilvettömästä
taivaasta; se kirkasti paisteellaan niitä moninaisia ja heleitä
värienvivahduksia, joita näkyi pyökkipuitten ja jalavain
punankeltaisilla lehvillä kartanon vasemmalla puolella.

Ihmisjoukosta kuului äkkiä jupina. "Hän tulee tuolta" kuiskattiin joka
kulmalta ja yleinen huomio kääntyi yhdelle tien kohdalle.

Perintöprinssi ratsasti pienellä ruskealla hevoisella ja hänen
ympärillään ajoi ylpeitä herroja, jotka kaikki lähestyivät kartanoa.

Koulumestarin laulanto onnistui hyvästi, sen tunnettua nuottia
kertoivat kaikki läsnäolevaiset. Juuri kun viimeiset hurraahuudot,
joilla tuo tervehtäminen päättyi, olivat vaienneet, onnistui
alamittaisen niin voimakkaasti tunkea koukistetut käsivartensa edessä
seisovain väliin, että Katri ja hän saivat tilaa ensimmäisessä rivissä,
mistä hyvästi voivat katsella korkeaa vierasta.

Perintöprinssi, josta sitte tuli kuningas, joka rakasti kansaa
hellemmin kuin kaikki muut Tanskan kuninkaat, oli astunut alas hevoisen
selästä, kun laulu alkoi. Hän meni sitte avopäin rivien välitse ja
tervehti kummallekin puolelle. Kun hän lähestyi Jussi alamittaista,
huudahti tämä ja alkoi vapista: Sillaikaa kuin Katri hämillään koetti
saada häntä syrjään ja koko ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt,
tempasi Jussi äkisti itsensä irti, heitti lakkinsa maahan ja riensi
tulevia vastaan.

"Herra Jumala!" huusi hän, prinssin eteen polvistuen ja ojensi,
surkealta näyttäen, molemmat kätensä ylöspäin. "Nyt olen varmaankin
menettänyt viheliäisen henkeni, vaan enhän minä ollenkaan sitä tiennyt,
sentähden puhuin eilen niin rohkeasti, koska luulin teitä tavalliseksi
kytäksi".

Perintöprinssi oli ensin katsellut tätä kohtausta yhtä hämmästyneenä
kuin muutkin. Jussia tunnettuansa, hymyili hän sitte ystävällisesti,
ojensi kätensä häntä ylös nostaakseen ja sanoi:

"Älä huoli, Jussi alamittainen! Perintöprinssi ei kuullutkaan mitä sinä
juttelit hänen kytälleen. Ennenkuin lähden Restrupista, tulen sinua ja
Katriasi katsomaan".

Hän astui sitte edelleen, Jussi nousi seisoalle ja pyyhkäisi silmiään.
Ylpein pariskunta, joka sinä päivänä läksi herraskartanosta, oli
epäilemättä alamittainen ja hänen kultansa.



III.

EI NIMEÄ.


Hän oli vielä kaunis, pitkä ja soleva, oikean sotamiehen esikuva.
Etelämaitten aurinko oli paahtanut hänen kasvojaan tummemmiksi kuin ne
muuten olisivat olleet. Kun hän tervehti tahi puhui, muuttui hänen
näkösä eläväksi ja sen ylitse vilahti suloinen, surumielinen hymy
ikäänkuin aurinko vilahtaa näkyviin nopeasti lentävien ukkosenpilvien
lomasta; se vilahdus näkyi, vaan hävisi kohta; vakaamielisyys, tylyys
jäi sen sijaan. Hänen otsansa oli korkea, vaan aika oli siihen kyntänyt
syviä, suuria ryppyjä, jotka todistivat, että mies oli paljon miettinyt
ja sureksinut. Ajatus panee aina kyltin työhuoneensa seinään.

Kun hän toisinaan unhotti itseään, käykistyi hänen vartalonsa; kasvojen
jänteet löyhistyivät ja huulet värisivät kuin vetotaudissa. Jos joku
silloin äkkiä puhutteli häntä ja hän loi silmänsä ylöspäin, kuvastivat
hänen kasvonsa sanomatonta surumielisyyttä; hänen oli silminnähtävästi
sangen vaikea kohta antaa silmilleen tavallista, levollista
katsantoa. Semmoisista hetkistä pitää juuri ottaa vaari; vähäisistä,
arvaamattomista tapauksista älyät usein toisen omituisuutta, ikäänkuin
pienet puustavit kirjassasi selittävät suuria.

"Hän on paljon kärsinyt ja kokenut", vakuutti eräs ystävä, joka tunsi
häntä paremmin kuin kaikki muut ja oli ainoa, jonka kanssa hän oikein
tuttavan tavalla piti keskuutta. "Hänen elämänsä on noita vähäisiä
dramoja, jotka tapahtuvat koko maailman nähtävinä, vaan joita ei kukaan
käsitä eikä hoksaa paitsi ne, jotka näyttelevät jotakin osaa samassa
näytelmässä. -- Olkoon menneeksi! -- Koska sitä pyydätte ja tahdotte,
niin kerron teille, mitä tiedän".

Hän syntyi Normandiassa rikkaan miehen poikana, onnellisen isän
ainoana lapsena. Koko maailma hymyili hänelle; hänen silmänsä näkivät
kaikkialla vaan ennustuksia onnellisesta tulevaisuudesta. Koulussa
istui hän aina ylimmäisillä sijoilla ja joka vuosi toi hän kotiin
todistuksia ahkeruudesta ja innosta. Hänen isänsä kartanon lähellä asui
vanha aatelismies kuuluisaa, rehellistä sukua; tällä oli ainoa tytär.
Molemmat naapurukset tulivat ystäviksi ja kävivät melkein joka päivä
toisiaan katsomassa; lapset noudattivat vanhempain esimerkkiä. Nuori
tyttö oli mahdottoman pikkuinen olento, joka ihastutti kaikki; hän oli
niitä onnellisia mutta myöskin vaarallisia, jotka jo näyttäimällä
voittavat ja jotka saavat yhtä monta ihailijaa kuin turhuutta
harjoittavat, koska jokainen käytös heitä kaunistaa. Rikkautta,
komeutta ja mitä hennoimpaa ylellisyyttä oli tälle tytölle tarjona; hän
käytti näitä etuja tarkan kauneuden tunnon sekä aistin osoittamiseen.

Poika rakasti tyttöä lapsuudesta asti, oli hänen parissa ennemmin kuin
muitten, haki häntä aina, eli vaan hänen tähden ja antoi hänen kuvansa
kaunistaa kaikki ne tuumat, jotka johtuivat hänen mieleensä. Vuosien
kuluessa kiihtyivät nämät tunteet yhä palavammiksi. Impi hymyili
hänelle kuin kaikille muillekin, kentiesi toki vähän herttaisemmin;
kentiesi puhutteli hän myöskin naapuripoikaa lauhkeammalla äänellä kuin
muita. Korea neiti vastaanotti leikkikumppalinsa ystävällistä
kohteliaisuutta luonnollisena hyvittelynä, vaan haki häntä toki aina
seuroissa ja kaihosi sekä tiedusti häntä, jos hän oli poissa.

Eräänä iltana ratsasti nuorukainen naapurikartanoon, jossa hänen
hempukkaisensa asui. Hänen tulonsa oli tälle tietty ja impi oli
sentähden odottamassa puutarhan aitavierussa, josta voi katsoa etäälle
pitkin tietä. Nuorukainen sitoi ratustimet veräjään kiinni ja hypähti
aidan yli; sitte vaelsivat he käsi kädessä, silmä silmää kohden,
edestakaisin pitkin käytäviä; he sopottivat sitä hiljaista,
ystävällistä kieltä, joka tulvaa nuorista innostuneista sydämistä, joka
ottaa itselleen vertauksia auringosta sekä tähdistä ja antaa tulevaksi
ajaksi kultaisia lupauksia ja ennustuksia. Mitä he keskenään puhuivat,
ei kukaan tiedä, mutta kun nuorukainen sanoi jäähyväiset, tuli immen
mustiin silmiin kyyneleitä; hän nojasi päätänsä nuorukaisen rintaa
vasten ja hymyten hänen käsiään, samassa sopottaen hänen korvaansa
muutamia sanoja, joita hän ihastuen kuunteli.

He erosivat. Impi seisoi taas mäellä, huivi päässä ja kaulavaatetta
heiluttaen. Hän näytti sillä asemella, tuossa kuun sinertävässä valossa
erinomaisen kauniilta unelmankuvalta. Kun nuorukainen oli ajanut vähän
matkaa eteenpäin, kääntyi hän takaisin, ikäänkuin hän olisi unhottanut
jotakin sen asian kohtaa, jonka takia hän oli tullut; vaan hän kertoi
ainoastaan sitä samaa, kuin hän jo oli sanonut. Mutta onhan maailmassa
erästä kieltä, jossa kertominenkin aina tuntuu uudelta eikä koskaan
ikävältä. Ja on selityksiäkin, joiden arvon määrääjänä on se korva,
joka niitä kuulee eikä se suu, joka niitä lausuu.

He erosivat taas.

Seuraavana päivänä meni nuorukainen pääkaupunkiin tutkintoa seisomaan.

Kahden vuoden päästä tapasivat he toisiaan. Silloin oli nuorukainen
tullut upseeriksi; hän oli alkanut astua sitä tietä, jolle hän kauan
oli pyrkinyt. Impi oli enemmän muuttunut; tyttö oli kehinnyt ihanaksi
naiseksi; mennyt aika oli täyttänyt kaikki runsaat lupauksensa hänelle;
hän oli herttaisempi, viehättävämpi ja lumoovampi kuin koskaan ennen.

Niissä pidoissa, jotka isä valmisti iloissaan pojan kotiintulosta,
kohteli neiti, harsoon ja silkkiin puettuna, upseeria kuin kauan
ikävöittyä ystävää ikään; hän tanssi tietysti ensimmäisen tanssin
leikkikumppalinsa kanssa ja niin toisenkin; hän hymyili ja kuiskasi
semmoisia suosiollisia sanoja, joita ihastuen kuunnellaan vaan jotka
eivät merkitse vähintäkään. Muitten mielestä oli neiti sama kuin
ennenkin, mutta upseerista oli hän muuttunut; vanha ystävä kaipasi
entistä äänen heläjämistä; hehkuvissa silmissä oli jotakin epävakaista
ja teeskenneltyä, kun hän loi ne leikkitoveriinsa. Tämä puhui menneistä
ajoista, impi antoi vaan lyhyitä vastauksia; hän kertoi muistelmiaan,
impi kuunteli, naurahti, oli vähän aikaa vaiti ja keskeytti sitte hänen
puhettaan joutavalla kysymyksellä. Oikealla rakkaudella on omituisen
tarkka aisti älyämään, käsittämään kaikki; niinkuin tuoksu, kukka tahi
käden puristus voi sitä virkistää, niin voi myöskin joka kalsea
tuulahdus panna sitä värisemään. Rakkaus on niitten arkatuntoisten
ihmisten kaltainen, jotka aavistavat tulevaa raju-ilmaa ennen kuin
kaikki muut ihmiset.

Seuraavana päivänä ratsasti upseeri naapurikartanoon. Hopeahaavat ja
pähkinäpensaat kallistivat siellä mäellä oksiaan puutarhan aidan
ulkopuolelle niinkuin taannoisena iltanakin, mutta se olento, joka
silloin teki maiseman hänen mielestään oikein kauniiksi ja eläväksi, ei
enää näkynyt siellä. Neiti istui arkisalissa, kaikki ne vieraat
ympärillään, jotka kuluttivat kesänkuukaudet herraskartanossa;
sotaherra kuuli hänen huoletonta hilpeää naurua jo ennenkuin sisäänkään
ennätti. Neiti tuli ystäväänsä vastaan ja antoi hänelle kättä, niinkuin
hän aina teki jokaiselle tuttavalle; nuori mies oli ääneti ja tuli
alakuloiseksi; hän ei suinkaan ollut toivonut, että hän tapaisi
mielitiettyänsä kaikkien noitten vierasten parvessa. Neiti soitteli
hänen huviksensa, lauloi kenenkään käskemättä muutamia lyhyitä lauluja,
joita hän tiesi sotaherran mielellään kuuntelevan ja näytti hänelle
kukkiansa. Tämä ylisti tietysti kaikki, vaan mahdotonta oli
silmänräpäykseksikään päästä tytön kanssa kahden kesken puhumaan;
sotilaasta näytti päin vastoin, kuin neiti tahallansa olisi karttanut
jokaista tilaisuutta semmoiseen yhtymiseen. He läksivät yhdessä
ratsastamaan ja ajoivat etäälle ympäristöissä, mutta aina oli useita
yhdessä: joku suosittu ystävä, joku armas täti tahi nuoria vieraita
herroja, jotka kukin kohdastansa pyysivät hempukan silmäyksiä ja hymyä
paljon rohkeammin, kuin ystävä lapsuudesta asti ja silminnähtävästi he
niitä paremmalla menestyksellä tavoittivatkin.

Eräänä iltana tapasi sankarimme vihoviimein entistä leikkikumppaniaan
yksinänsä puutarhan lystihuoneessa. Hän istui ikkunassa; hänen valkeat
sormensa piirustivat kukan, linnun ja konstikkaasti yhteen
rahnikoittuja puustavia ruudun kasteesen. Hänen tummilla silmillä oli
se haaveksiva, umpimielinen näkö, joka osoittaa, että ajatukset
lentävät pitkät matkat. Kun sotilas astui sisään, säpsähti neiti ja
pyyhki sukkelasti sormillaan pois mitä ruudulle oli kirjoitettu; sitte
hymyili hän ja antoi kättä.

"Hyvä, että tulitte, sillä me aiomme juuri huomiseksi määrätä pitkän
ratsastuksen", sanoi neiti, johtaaksensa pakinaa sinnepäin, mihin hänen
oma mielensä teki.

Sotilas suostui siihen tuumaan, mutta tarttui samassa hänen molempiin
käsiin, istuutui hänen viereensä ja sanoi liukkaasti mutta hillityllä
äänellä:

"Minä tahdon puhua teidän kanssanne, -- ei! älkää pelästykö; ääneni
vävähtää, mutta se vävähtää vaan ilosta, että viimeinkin tapaan teitä
yksinänne. -- Oletteko minulle suutuksissa? Olenko jollakin tavalla
loukannut teitä?" kyseli hän nöyrästi ja rukoilevalla äänellä.

"Mistäs syystä semmoista luulette? -- Että te olisitte loukanneet
minua? -- se on mahdotonta".

"Kuinka te olette niin muuttuneet?"

"Minkä suhteen olen sitte muuttunut? Enkö ole tarpeeksi kohtelias ja
ystävällinen? Enkö pidä teitä paraana ystävänäni?"

"Herra Jumala! Enhän sitä tarkoittanut. Te koetatte pujahtaa
kysymyksestäni syrjään; puhukaammepa suoraan keskenämme. -- Te olette
unohtaneet sitä viimeistä iltaa, jona erosimme tuolla puutarhassa".

Neiti oli vähän aikaa ääneti ja katseli kumppaniaan loistavilla
silmillään. Sitte vastasi hän:

"Sinä iltana, josta puhuitte, lupasimme toisillemme -- vaan lapsiahan
silloin vielä molemmat olimme -- että aina rakastaisimme toinen
toistansa, kuin siihenkin asti, nimittäin niinkuin siskokset ikään".

"Me lupasimme enempääkin", sanoi upseeri.

"Aivan oikein. Kun erosimme, lisäsitte te: Jos joskus aika tulee,
jolloin tarvitsette vilpittömän ystävän apua, niin antakaa minulle
sana; minä tulen paikalla. Eikö niin? vai olenko unohtanut jotakin,
niinkuin äsken arvelitte? -- Nyt on se aika tullut, josta te puhuitte
ja jona tarvitsen apuanne", sanoi neiti ujostelematta.

"Jatkakaa, jatkakaa!" sopotti sotilas ja muutti tuolinsa likemmäksi
neiteä. "Ette voi käsittää, kuinka sanomattomasti se pyyntö ilahuttaa
minua".

"Te olette aina olleet minulle uskollisena, herttaisena veljenä; minä
olen luottanut ja mieltynyt teihin, mutta joka kerta kun mieleeni
kuvittelin läheisempää yhteyttä meidän kesken, säikäytti minua oma
vähäpätöisyyteni. Minä olen teidän mieleenne, sen kyllä tiedän, täksi
päiväksi ja huomiseksi, mutta se mieltymys ei kestä kauan; teillä on
jalo, mahtava luonto; minun täytyy aina ahkeroimalla yletä teidän
tasalle enkä edelleen jaksa seurata teitä; minä olen huikentelevainen
ja pintapuolinen mieleltäni, -- oikein totta, -- teidän poissa
ollessanne, olen tarkasti tutkinut itseäni ja huomannut sitä".

"Te rakastatte siis toista?" kuiskasi sotilas tuskin kuuluvaisesti.

"Enhän sitä ole sanonut", vastasi neiti hymyillen ja sitä mielenmalttia
kummastellen, jota hänen leikkikumppalinsa näössään osoitti.

"Kuka se on?" kysyi upseeri. "Te puhuitte äsken luottamuksestanne
minuun; osoittakaa sitä ja uskokaa minulle hänen nimensä!"

"Noh! Koska siis tahdotte, että joku olisi kultani, niin olkoon se
sitte tuo serkkuraiskani, metsäherra, jolla aina on jotakuta asiaa
meidän kartanoomme. Häntä ei suinkaan voi verrata teihin -- pois se! --
mutta hänen rinnalla olen minä etevämpi eikä minun sitte aina tarvitse
tuntea vähäpätöisyyttäni; hän laulaa, hän tanssii, hän jumaloitsee
minua, hän _huvittaa_ minua".

"Mitä apua te toivoitte saavanne minulta?" kysyi upseeri yhtä lempeällä
ja hiljaisella äänellä.

"Hm! eikö hän toki ole hyvin lystikäs?" jatkoi neiti, muistelmilleen
herttaisesti hymyillen. "Ajatelkaapas sitä! Eilen, kun metsästämästä
palasimme, muuttui hän äkisti luonteeltaan, tuli äänettömäksi,
miettiväiseksi ja näytti mahdottoman juhlalliselta. Kun kotiin
saavuimme, meni hän isäni luoksi, minulle sanaakaan siitä virkkamatta
ja ilmoitti, ettei hän voi muka elää ilman minua, että hänen toivonsa,
tulevaisuutensa, henkensä ja onnensa ovat minuun kiintyneet ja hän
pyysi minua morsiamekseen".

"Mitä isänne vastasi?"

"Hän hämmästyi tietysti kuin minäkin, mutta ukko on kuitenkin mieltynyt
metsäherraan ja onhan hän muittenkin mieleen, sillä hän on niin lopen
hyväluontoinen ja myöntyy kaikkiin ehdoituksiin. Isällä oli se _väärä
luulo_, että te ja minä jo olimme kihloissa ja että hänellä oli
velvollisuuksia teitä kohtaan, joita hän ei voinut laiminlyödä.
Metsäherra miltei sortunut murheesen. En raatsinut katsoakaan häneen.
Nyt arvelen, että yksi ainoa lause teiltä isälleni, lyhyt selitys vaan
-- ymmärrättehän, mitä tarkoitan -- antaa hänelle tietoa koko asiasta.
Pyydänkö varsin paljon?" lisäsi hän.

"Te siis rakastatte häntä?" kysyi upseeri, "vastatkaa minulle suoraan!"

"Minä luulen, että kyllä voin kuluttaa päiviäni yhdessä hänen kanssa,
sillä hän rakastaa minua niin selittämättömästi".

"Minä menen isänne puheille", vastasi sotilas, "ja ilmoitan hänelle,
niinkuin tahdotte, että me molemmat vaan olemme veljenä ja sisarena
toisillemme, sillä veljeksenne toki saanen jäädä; ja jos vastedeskin
tarvitsette apuani, niin teette niinkuin tänä iltana: luotatte minuun
ja virkatte minulle kaikki; eikö niin?"

"Ah! te olette kunnon mies", puuttui neiti riemuiten puheesen; "minä
tiesin kyllä, etten väärin teitä tuntenut. Te olette jalo ja
ylevämielinen nyt niinkuin ainakin ennen". Hän kiersi, tätä puhuessaan,
käsivartensa sotilaan kaulan ympäri ja suuteli hänen vaaleaa otsaansa.

Upseeri keskusteli sitte neiden isän kanssa ja seuraavana talvena
vietti metsäherra häitään.

Silloin oli neiti seitsemäntoista vuoden vanha.

Kuusi vuotta kului, ennenkuin he taas näkivät toinen toisensa. Sotilas
läksi pois ja seurasi rykmenttiään minne virka vaati. Nuori rouva asui
kesällä maakartanossa, talvella kaupungissa. Kun upseeri läksi
matkalle, pyysi rouva, ettei entinen toveri häntä unhottaisi. "Erillään
olo ei suinkaan tee meitä vallan oudoiksi toisillemme", sanoi hän, "se
ei mahda mitään semmoisille sieluille, kuin meidän ovat. Teidän ilonne
ovat minunkin, teidän murheenne niinikään. Kirjoittakaamme siis
toisillemme joka viikko; ei! se olisi kentiesi toki liian usein, mutta
kerran kuukaudessa. Eikö niin, se on päätetty? Te annatte lujan
lupauksenne?" Upseeri vakuutti ja nuori rouva pysyi uskollisesti,
järkähtämättä lupauksessaan -- kokonaista kolme kuukautta; sitte tuli
hänen kirjeitänsä harvemmasti; puolen vuoden kuluttua, ei enää tullut
riviäkään.

Kuusi vuotta kului. Sitte tuli uros takaisin siihen kaupunkiin, missä
entinen leikkikumppali asui. Hän haki ystävänsä asuntoa ja löysi sen.
Portinvartija osoitti ylös ovelle; se oli auki; ei ollut ketään, joka
olisi ilmoittanut rouvalle vieraan tuloa. Hän odotteli hiukan
porstuassa ja astui sitte edemmäksi. Kun hän avasi oven seuraavaan
suojaan, tuulahti lämmin, tuoksuava ilma häntä vastaan. Kuu paistoi
saliin; sen valossa huomasi hän naisen istuvan nojaustuolissa, uunin
edessä, puoleksi mustunutta hiilosta katsellen. Koko tuo näkö tuntui
tenhoovaiselta, viehättävältä. Nainen ei kääntynyt tulokasta vastaan,
vaan, kun tämä jäi oven suuhun seisoman, virkahti hän: "Mitä nyt taas
tahdot? Enkö sinulta koskaan saa olla rauhassa?"

Äänessä oli jotakin julmasti pistävää ja vihaista, mutta se oli
kuitenkin tuttu; kuusi vuotta ei ollut hävittänyt sen kaikua sotilaan
sydämestä. Hän astui kaminia lähemmäksi, naisen eteen ja sanoi:

"Minä olen tässä. Ettekös tunne minua?"

Nainen säpsähti tuolilta seisomaan, katsoi vähän häneen ja virkahti
sitte kiivaasti niinkuin ennenkin aina, kun joku sana koski syvempään:

"Te olette -- te! --- todellakin! Mutta miten tänne tulitte?"

"Minä tulin teitä tavoittamaan", vastasi toinen; "Porstuassa ei ollut
ketään, joka olisi ilmoittanut tuloani; minä olin hätäinen ja astuin
sisään".

"Hätäinen!" kertoi rouva hymyillen, "ja kuudessa vuodessa tulette nyt
ensikerta minua katsomaan".

"Olen ollut matkoilla, niinkuin tiedätte, rykmenttini tuli vasta tunti
sitte kaupunkiin".

"Luuletteko, etten ole teitä kaivannut? -- Mutta nyt olette taas tässä
luonani ja tästälähin puhumme ainoastaan teistä, muistakaa sitä! eikä
mistään muusta. Tahdon tietää miten olette eläneet, mitä toimineet ja
miettineet, kaikki minä tahdon tietää. -- Enkö vielä ole teidän
siskonne, vai onko joku muu kentiesi päässyt sijaani ja sysännyt minun
unhotuksiin?"

Upseeri istui, ystävän käsi omassa kädessään, ja pudisti päätään.

"Ei ole sitä maan päällä, joka olisi päässyt sijaanne", vakuutti hän.
"Sen tiedätte varmaan".

"Kuinka sitä tietäisin? Kuudessa vuodessa unohtuu mahdottoman paljon".

"Eihän unohtamiseen aina tarvita kuutta vuotta; tapahtuu se toisinaan
kuuden kuukaudenkin kuluessa".

Kynttilöitä tuotiin. Rouva soitteli ja lauloi ystävälleen vanhoja
tuttuja nuotteja, jotka herättivät muistoja onnellisemmista päivistä.
Hän kohensi yhä kynttiläin varjostimia ja pysyi varovaisesti pimennossa
ikäänkuin hän olisi tahtonut välttää niitä tutkivia, tarkastelevia
silmiä, jotka huomasivat jokaista hänen liikuntoansa. Se ei onnistunut.
Siinä pilvessä, joka himensi hänen loistavia silmiään, luki vanha
ystävä kirjoituksen, joka osoitti murhetta; rouvan nuorekkaassa
muodossa älysi hän jotakin lakastusta, vaaleutta kuin kukassa, jota yön
halla on pannut. Hän huomasi, etteivät rouvan kälvehtyneet kasvot
oikein sopineet yhteen sen nähtävän huolettomuuden ja ilon kanssa,
jolla tämä jutteli tansseista ja seuroista, missä hän oli käynyt,
kaupungin uutisista sekä salaisista kihlauksista. Tätä nainen siis oli
tarkoittanut, sanoessaan, että upseerista vaan puhuttaisiin!

"Mutta miehenne?" kysyi vieras, kun rouva viimein näytti puhuneensa
kylläkseen. "Kuinka metsäherra jaksaa?"

"Oikein hyvästi", vastasi hän, silmiään maasta nostamatta. "Hän läksi
kotonta melkein samaan aikaan kuin tänne tulitte. Hän palajaa
luultavasti, ennenkuin menette pois".

Siihen pakina taukosi; pitkä vaitiolo seurasi; vähän ajan päästä toi
vanha palvelija sitte teevettä.

"Tiedättekö, onko metsäherra tullut kotiin?" kysyi rouva.

Tämä kysymys näytti hämmästyttävän palvelijaa. Hän katseli kummaksuen
rouvaa ja pudisti päätään.

"Metsäherra!" kertoi hän. "En ole nähnyt häntä kolmeen päivään. -- Eikä
hän suinkaan tänäkään iltana tule kotiin", lisäsi vanhus, mennessään.

Tuli taas pitkä, vaikea äänettömyys. Rouva oli kääntynyt pois
kynttilöistä ja istui kaminin hiilokseen tuijottaen. Sotilas meni hänen
luokseen, tarttui hänen käteensä ja rupesi puhumaan: "Näissä oloissa on
jotakin, jota en taida käsittää; joku onnettomuus, joka piilee
äänettömyytenne takana. Sitä olen aavistanut, pelännyt ja viimeaikoina
tuntui ikäänkuin salainen ääni olisi kutsunut minun takaisin luoksenne.
Kun aamulla heräsin ja tiesin, että saisin tavata teitä, oli kuin
raskas paino olisi ahdistanut rintaani. Kertokaa, ilmoittakaa minulle
kaikki! Miksi olette ääneti? Ettekö enää turvaa minuun, enkö enää ole
veljenänne?"

Rouva ei vastannut, mutta hänen rintansa kohoili ankarasti; hänen oli
silminnähtävästi vaikea hengittää.

"Puhukaa!" kertoi sotilas niin lempeästi kuin hänen äänensä suinkin voi
lausua sen sanan ja pani kätensä entisen leikkikumppanin olalle.

Silloin kallisti rouva päätänsä pöytää vasten, kätki kasvot käsiinsä ja
rupesi itkemään.

"Älkäähän nyt itkekö niin katkerasti!" kuiskasi toinen; "kaikki siis ei
ole niinkuin olla pitää, mutta voihan se vielä muuttua paremmaksi.
Hyvät ja kovat päivät seuraavat toinen toisensa jälkeen; eilen myrsky,
tänä päivänä paistaa aurinko".

"Niin!" vastasi naisparka innokkaasti ja otti kädet kasvoiltaan. "Tänä
päivänä paistaa aurinko, mutta se ei aina nosta pystyyn sitä kortta,
jota myrsky on taittanut. -- Minä olen onneton. Te, armas ainoa
ystäväni, olette sitä arvanneet! Mutta mitäs sille mahtaa? Minä olen
pettynyt ja pettynyt kaikessa, johon luotin ja turvasin. Ei! Älkää
koettako lohduttaa minua! Se on liian myöhäistä; niinkauan kuin vielä
näkyi vähintäkään pelastuksen pilkahdusta, lohdutin joksikin itseäni.
Nyt ei ole enää mitään jälellä, ei toivoakaan".

"Hän ei enää teitä kunnioita -- hän, joka ennen teitä jumaloitsi?"

"Hän!" kertoi rouva ja hienot kulmakarvat rypistyivät sanomattoman
pilkallisesti. "Hän kunnioittaa ja jumaloitsee ainoastaan itseänsä;
hän ei koskaan ole käsittänyt muuta elämässä, kuin oman voiton
pyyntöä. Hänellä on seikkailuksensa, koska ne hyvittävät hänen
turhamielisyyttään; hänellä on uhkapelit ja juomaveikkonsa, jotka häntä
suosivat, koska saavat tyhjentää hänen taskunsa. Hän kammoksuu kaikkia
velvollisuuksia, koska ne vaativat ponnistusta; häneen on tarttunut
vähän jokaista vikaa, koska hänen typerässä mielessään puuttuu intoa ja
kestäväisyyttä. Minä olen onneton, ilman pelastusta, ilman toivoakin,
että tilani joskus parantuisi. Ensialusta vaadin kentiesi liikaa; se on
teidän syynne; te olitte pahasti totuttaneet minua. Minä kuvittelin
mieleeni rakkauden niinkuin sillan ikään taivaan ja maan välillä; sen
piti olla keskeymätöntä hyvän onnen vaihteloa enkä kuitenkaan vaatinut
häneltä enempää, kuin itse olin valmis osoittamaan. Kerran, yhden
ainoan kerran, puhuimme siitä, hän ja minä. 'Uskonhan minäkin, että
rakkautta on olemassa', sanoi hän, 'mutta jos sitä luulet semmoiseksi,
kuin koko maailman romaanit ovat sinulle opettaneet, niin en saa aikaa
partaakaan ajaakseni'. -- Sitte totuin vaatimuksiani alentamaan. Jos
tietäisitte, kuinka olen masentanut itseäni, nöyristynyt, taistellut,
vähää ehkä pelastaakseni elämäni haaksirikosta, -- mutta turhaan; minä
olen kadottanut kaikki".

"Mutta tulevaisuus, tuleva aika!" kuiskui ystävä, yhtä murheellisena,
kuin rouva itsekin "Luottakaa toki vähän siihen! Onhan miehenne
hyväluontoinen, leppeä, helppo houkutella; taitaahan kumminkin löytyä
joku lohdutuslamppu tässä pimeässä".

Rouva oli vähän aikaa ääneti, ikäänkuin kamppaillen itsensä kanssa;
sitte nosti hän päätään ja sanoi:

"Tiedättekö, missä viimeksi tapasin miestäni? Siitä on nyt kulunut
kolme vuorokautta. Silloin seisoi hän tuossa kaapin edessä ja aikoi
laatikosta ryöstää kalliita kiviäni. Hän hymysi sangen ystävällisesti,
kun minä astuin sisään. -- 'Nyt suutut varmaan", sanoi hän, "mutta se
on vaan pikkuinen laina pariksi päiväksi, pantti, jonka juutalainen on
vaatinut minulta. Kun kilpa-ajo on loppunut, aioin tuoda ne takaisin,
huomaamattasikaan'. Samassa meni hän viheltäen ulos. Mitä tässä kerron
teille, on salaisuuksia semmoisia, joita ei koskaan pitäisi kuulua
aviopuolison suusta; sen kyllä tiedän, mutta minä olenkin vakavasti
pysynyt vaiti; olen pettänyt parasta ystävääni ja hymyillyt oman isäni
edessä, kunnes kuolema armollisesti sulki hänen silmänsä. Te olette
pyytäneet tunnustusta; jos tahdotte olla lääkitsijänä, niin täytyy
teidän tuntea kipuakin; onpas ollut hetkiä, jolloin olen arvellut, että
te johonkin määrään olette syypää onnettomuuteeni. Sentähden ilmoitan
tänä iltana kaikki".

"Minä syypää!" kertoi upseeri, kovasti hämmästyen.

"Niin, juuri te! -- Te, jotka tunsitte minua niin tarkasti ja tiesitte,
kuinka vähäväkinen ja veltto olin turhuutta vastaan, eikö teidän olisi
pitänyt neuvoa, varoittaa minua ja estellä tätä kurjaa avioliittoa?"

Se oli raskain kuorma, kuin koskaan oli painanut sotilaan hartioita.
Hän ei vastannut mitään, vaan kallisti päätänsä alas ja jäi kauaksi
niinikään istumaan, eteensä tuijottamaan. Penteli ruokasalin kellossa
tikutti säännöllistä tahtia, pieni lihava sylikoira heräsi sohvalla ja
virutteli, suoritti koipiaan, kuuluvaisesti haukostellen; muita ääniä
ei kuulunut, jotka olisivat häirinneet pitkällistä, tuskallista
vaitioloa.

"Teillä siis ei ole mitään, ei niin mitään lohdutusta jälellä?" kuiskui
sotilas viimein.

"Ei!" vastasi nainen kyynelsilmin, "ei kunnioitustakaan ja minä olen
vasta kolmenkolmatta vuoden vanha; eikö se ole hirmuista?"

"Vaan miksi ette koskaan ennenkuin tänä iltana ole hiiskuneet minulle
sanaakaan tästä asiasta?"

"Mitä se olisi toimittanut? Ettehän kuitenkaan voi auttaa minua".

"Kuka sitä tietää?" sanoi hän, rouvan kättä suudellen. "Se ei ole
mahdotonta".

Samassa läksi hän huoneesta.

Ei ollut vielä myöhäistä, kun hän saapui Casinoon, erääsen
yhtymäpaikkaan, jossa upseerit pitivät kokouksiaan. Kun hän astui
sisään, nousi metsäherra juuri pelipöydästä. Tämä näytti vähän
ujostelevan vanhaa tuttuansa, puhui väkinäisesti ja loi silmät
omituisen arasti syrjään, yhä vaan välttäin toisen silmäyksiä.

"Oletkos käynyt rouvaani katsomassa?" kysyi metsäherra kerran kesken
puhetta.

"Olin siellä vastikään. Miksi sitä kyselet?"

"Tietysti sentähden, että hän on ikävöinyt sinun tuloasi. Paha vaan,
ettet tullut pari päivää ennemmin; huomenna on meillä komea kilpa-ajo;
minä ratsastan oikealla arapialaisella, mokomalla hevoisella.
Kilpaveljeni on tuo ratsumestari tuolla. Meillä on esteitä kyllä:
kaivantoja, aitoja ja viimiseltä syvä rotko; se on hengen päälle käypä
ajo, mutta on siinä voittamistakin".

"Pannaanko täällä henget altiiksi rahojen tähden?"

"Rahojen tahi kunnian tähden, kumpaista vaan tahdot. Olisi ollut
hauska, jos sinäkin olisit päässyt kiistaamaan; pidetäänhän sinua
taitavana ratsastajana".

"Ei haita mitään. Jos en pääsekään kilpaamaan, voin toki katselijana
ihmetellä taitoasi. Pidetäänhän sinuakin hyvänä ratsastajana".

"Sen saat kohta nähdä", vastasi metsäherra tyytyväisesti hymyten. Kohta
sen jälkeen istui hän taas pelipöydässä.

Sotaherra voi silloin, hänen huomaamattansa, tarkastella sitä
muutosta, joka hänessä muutaman vuoden kuluessa oli tapahtunut. Hänen
veltostuneet kasvonsa osoittivat pahan elämän jälkiä, hänen ennen niin
lopenkin siistit vaatteet olivat huolimattomat ja näyttivät sangen
kuluneilta. Häntä ei juuri kohdeltukaan kunnioituksella siinä seurassa,
jossa hän istui; tarkkaan katseltiin hänen pelaamista ja jokainoaa
korttiakin, jonka hän veti pakasta.

"Luuletko, että pelaan petoksella?" sanoi hän viimein, vastenmielisesti
hymyillen, eräälle, joka lausui muistutuksen tehdystä vääryydestä.

"Luulenpa, että ihminen voi hairahtua", vastasi toinen. "Esimerkkejä ei
suinkaan puutu".

Onni ei sinä iltana suosinut metsäherraa. Kun hän oli kadottanut kaikki
puhtaat rahansa, ehdoitti hän vielä kortinlyönnin jatkamista.
Vastaanpelaaja nousi pöydästä vastaten:

"Minä pelaan ainoasti puhtaista rahoista enkä velkakirjoista".

"Eikö velkakirjani ole luotettava?"

"Niitä ihmisiä löytyy, jotka vasta luotettavampiin suostuvat", kuului
vastaus.

"Minä maksan sitte huomenna".

"Niin muka lupaatte ja aiotte". --

Kun he olivat eroamaisillaan, toi lähettiläs kirjeen sille
ratsumestarille, jonka metsäherra äsken oli esittänyt kilpaveljenään
huomispäivän kiistassa. Ratsumestari mursi sinetin, luki kirjeen ja
antoi sen sitte eräälle likellä seisovalle kumppanille.

"Sepäs vasta onnellista se!" virkahti hän hartioitaan kohotellen.
"Tässä kirjeessä käskee päällikkö minun päivän valetessa, lähtemään
sotajoukon kanssa rantalinnaan"

"Mutta kilpa-ajomme?" kysäisi metsäherra.

"Koska minun täytyy lähteä linnaan, niin en voi kilvotella teidän
kanssanne; se asia on selvä".

"Ei muulla tavalla suinkaan, jos ette anna toisen ratsastaa teidän
sijassanne", muistutti ystävämme.

"Kukapa siihen rupeaisi; kentiesi te, herra kapteini?"

"Lähden minäkin, jos ette parempaa löydä".

"En todellakaan tahdo parempaa. Se asia on siis päätetty. Minä menen
linnaan; te ratsastatte ja voitatte minun sijassani".

"Minä koetan parasta taitoani", vastasi kapteini.

"Se oli oikea ystäväntyö, jonka äsken teit minulle", sanoi metsäherra,
kun kotiinpäin menivät.

"Aikomukseni ei suinkaan ollut sinnepäin", vastasi toinen.

"Yhtä kaikki; kättä annan ja kiitän sinua; luulenpa, että sinä olet
asetettu tähän maailmaan, minulle ja perheelleni aina hyvää
tuottamaan".

"Vähän hyvää tahdonkin saada aikaan", vastasi upseeri.

Seuraavana aamuna oli suuri ihmisjoukko kokoontunut kaupungin
edustalle, missä kilpa-ajo oli tapahtuva. Siinä oli tasainen tanner,
joka tavallisesti oli rykmentin harjoituskenttänä ja jonka ympäri tätä
tilaisuutta varten oli maahan isketty vaajoja; toisesta vaajasta
toiseen oli nuoria viritetty. Kilpa-ajain piti ajaa suoraan. Useaan
kohtaan oli risuista ja turpeista tehty vallinmukaisia barrikadia ja
lähellä tien loppua kulki sen poikki syvä, leveä rotko, jonka vierut
olivat epätasaista louhikkoa. Niin syvässä, kuin päivä vaan paistoi ja
valaisi, näkyi siellä täällä pieniä pensaita kivien välissä. Alhaalla
kohisi pohjaa myöten joki, joka usealla mutkalla oli löytänyt uran
niitten lukuisain kivilohkareitten välitse, jotka sotamiehet, tannerta
tasoittaessaan, olivat sysänneet syrjään rotkoon.

Tuo rotko oli viimeisenä esteenä ratsastajille. Noin kahden kymmenen
sylen päässä istuivat vastaisella puolella kilpa-ajon tuomarit, joiden
piti katsella ajoa ja määrätä, kuka voittajaksi oli päässyt.

Metsäherra oli aikaisin paikalla. Hän käveli ympäri, ystäviä sekä
tuttuja tervehtien; hän näytti röyhkeältä ja puhui kovalla äänellä,
koska hän muka tiesi, että ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt.
Koko hänen olennossaan osoittihe toki jotakin levotonta ja hätäistä
odotusta. Sillaikaa kuin ensimmäiset kilpailijat ajoivat vuoronsa,
puuhasi hän hevoisensa luona, kiinnitti sen vatsavyötä, taputteli sen
kaulaa ja nousi viimein, kun merkki annettiin, sen selkään ja tervehti
kilpaveljeään.

Ihmiset katselivat tarkalla huomiolla molempain herrain ratsastamista.
Kumpaisenkin hevoinen näytti yhtä hyvältä; ne riensivät tietä myöten
niin nopeasti kuin nuolet, hypähtivät yhtä vikkelästi kaivantojen sekä
vallien ylitse ja juoksivat sitte edelleen.

He olivat niinikään rinnakkaa saapuneet likelle rotkoa, kun eräs nainen
katsojien joukossa heilutti kaulavaatettaan, metsäherraa tervehtäen.
Tuuli sieppasi valkean huivin ja lennätti sen tanterelle. Metsäherran
hevoinen pelästyi ja keikkui syrjään; kohta oli se kuitenkin taas hänen
vallassaan ja juoksi rotkolle. Siihen hevoinen seisahtui ikäänkuin
peläten niin pitkää hypähdystä. Metsäherra kannusti sitä kaksi kertaa
reunalle; molemmat kerrat peräytyi se taapäin. Kolmannella kerralla
töytäsi se rotkon ylitse, mutta ratsumestarin hevoinen oli silloin jo
toisella puolella ja oli perille ehtinyt.

Metsäherra oli kalmankarvainen, tuomarien keskelle astuessaan;
kulmakarvansa olivat rypistyneet ja rinta hengitti raskaasti. Kun
kapteini julistettiin voittajaksi, sanoi hän:

"Minä väitän sitä päätöstä vastaan. Sattumus vaan auttoi kilpaveljeäni;
kaikki läsnä olevat voivat sitä todistaa. Eräs nainen heilutti huiviaan
ja hevoiseni sitä pelästyi -- sillä tavalla pääsi hän ennemmin perille;
-- kova sattumus saattoi hänen voittajaksi eikä parempi taito".

"Mitä siihen vastaatte, herra kapteini?" kysyi eräs tuomari.

"Minä myönnyn tykkönään metsäherran väitökseen", vastasi kapteini
kaikkien hämmästykseksi; "hänen hevoisensa pelästyi lentävää huivia
enkä minä usko, että ratsumestari, jonka nimessä sain kunnian ajaa,
tahtoisi sattumuksesta saada voittoa. Sentähden ehdoitan, että hiukan
lepuutamme hevoisiamme ja sitte alamme uudestaan".

Tämä ylevämielinen sekä omaa etua katsomaton ehdoitus vastaanotettiin
yleisellä suostumuksella. Höyryyvät hevoiset vietiin takaisin,
pyyhittiin ja verhottiin loimilla niin kauaksi kuin saivat levätä.
Metsäherra ja kapteini astuivat rinnakkain kentän vastaiseen päähän.

"Enkö vai sanonut totta?" virkkoi edellinen. "Sinä olet aina minun sekä
perheeni hyvä enkeli; nyt osoitit minulle taas ystävyyttäsi".

"Sitä et vielä voi tietää", vastasi toinen äkeästi.

"Kuule! Minulla olisi ehdoitus mielessä, mutta älä virka kenellekään.
Sinä voit oman tahtosi mukaan suostua siihen tahi kieltää. -- Sinä
tiedät kuinka suuri summa voittajalle on määrätty. -- Minä olen,
velikulta, pahassa pulassa ja tahtoisin helkkarin mielelläni voittaa --
edes vähän; kaikkia en tarvitsekaan. Jos myönnyt tuumaani, niin
molemmat voitamme. -- Ymmärräthän -- anna minun vaan päästä pari
askelta edelle, niin jaamme sitte rahat keskenämme. -- Mitä siihen
sanot?"

Kapteini astui allapäin eikä virkkanut mitään. "Mitä vastaat?" kysyi
metsäherra vielä.

"En ole kuulevinanikaan", vastasi toinen.

"Sinä vihaat minua; sen olen aina huomannut. Se on hän siellä kotona,
joka on kertonut jotakin minusta. -- Minä olenkin kentiesi käyttänyt
itseni pahasti, mutta kaikki on nyt parantumaisillaan. Usko pois mitä
vakuutan; kaikki vielä paranee niin totta kuin autuutta löytyy! anna
minun vaan voittaa!"

"Paremmaksi se asia ei enää voi tulla", sanoi kapteini. "Nyt vasta
huomaan, että on lopen myöhäistä".

Sitte he erosivat.

Kohta senperästä alkoi kilvoitus uudestaan. Sillä kertaa oli
ihmisjoukko ajettu kauas aituukselta. Hevoiset huokuivat, hirnuivat ja
päristivät. Ratsastajat olivat kuin satuloihin kiinni kasvaneet,
kumartuivat eteenpäin ja riensivät, ratustimet höllällä, määräpaikkaa
kohti; he kavattivat jokaista keikkumista ja arvasivat edeltäkäsin
jokaista estettä. Hiekka ryöppysi heidän ympäri. He lensivät
kaivantojen sekä vallien ylitse yhtä onnellisesti ja ripsaasti; kun
rotkolle ennättivät, hypähti kapteinin hevoinen ylitse; metsäherran
seisahtui taas ja ojensi etujalat eteensä. Kun hän toisen kerran
koetti, iski hän kannukset hevoisen kupeisin; se keino auttoi; hevoinen
hyppäsi, saapui etujaloilla vastaiselle reunalle ja pysähtyi tuokioksi
siihen; sitte päästivät ratsastaja sekä hevoinen yhtaikaa viuhuvan
äänen, joka kaikui ympäri tannerta. -- Maa luikahti hevoisen jalkain
alta; se tavoitti vielä etujaloillaan, mutta katosi rotkoon.

Kapteini piti hevoistaan vallin reunalla ja näki metsäherran hevoisine
päivineen kuppuroitsevan toiselta kiveltä toiselle näkymättömiin
saakka.

"Tällä kertaa se ei ole pelkkää sattumusta", jupisi hän.

"Naikos hän sitte nuoren lesken?"

"Jos hän nai!" kertoi tämän tarinan juttelija, hämmästyneenä katsellen
kysyjää. "Ei! Te ette suinkaan oikein ole ymmärtäneet kaskuani. Hän
tarkoitti vaan rouvan eikä omaa etua. Hän ei nainut, mutta kuukauden
kuluttua oli hän suorittanut kaikki metsäherran velat. Sitte läksi hän
pois ja haki paikan toisessa rykmentissä. Hän ja hänen entinen
leikkikumppaninsa eivät koskaan enää nähneet toisiaan".

"Saanko julkaista tämän kertomuksen?"

"Saat -- vaan ei nimeä".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirjava joukko - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.