Title: Suomen maan Meripedot - maalikuvilla selitetyt
Author: Eurén, Gustaf Erik, 1818-1872
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen maan Meripedot - maalikuvilla selitetyt" ***


Helsinki University Library.



Suomen maan Meripedot

maalikuvilla selitetyt.


[Kirjoittanut Gustaf Erik Eurén.]


Turussa 1855,
J. W. Lillja & Co. kirjapainossa.


Imprimatur: C. A. Sanmark.



Johdanto.


Meripedot ovat kahta heimoa, #hylkeet¤ ja #mursut¤.



Hylkeet.


Hylkeillä on etuhampaita ylisessä leuassa 6 ja alisessa 4, eli ylisestä
4 ja alisessa 2. Kulmahampaat ovat pitkät ja puikkomaiset, mutta huulet
peittää ne täydellisesti. Sivuhampaita on ylhäällä ja alhaalla
kummallakin puolella 5, ainoasti yhdellä suvulla on 4. Raatohammasta ja
kuhlohampaita ei ole näillä ollenkaan.

Jalkoja on 4, uimaan soveliaat, mutta ruumista kantamaan kelvottomat. Ne
ovat aivan lyhyt; etujalat pistävät ulos sivullepäin ja takajalat
taanpäin. Kynsiä on 5 ja niiden välissä kesi uimisen tarpeeksi.

Ruumis on muutoin jäykkä ja vähä latistetun munan kaltainen, karvoilla
peitetty. Häntä on aivan lyhy.

Kielen pää on kahden haarainen. Korvalehtiä ei ole ollenkaan ja korvan
aukko on aivan vähäinen. Sieramet saattaa hän avata suuriksi ollessansa
veden päällä, mutta vetää peräti kokoon sukeltaissansa. Viiksit ovat
tukevat ja latistetut.

Hylkeet ovat aivotut enimmästi vedessä elämään, jonka mukaan heidän
ruumiinsakin rakennus on muodostunut. Ruumis pitkämäinen, vähän
latistettu ja molemmat päät kapenevaiset, jalat lyhyt ja melkein kuin
kalain uimukset.

Hylkeet elävät erinomattain meressä, sekä jäämeressä että niiden
lahdissa. Muutamat kulkevat meristä pitkin virtoja ylöspäin ja tulevat
niin järviin, joista he eivät enää löydä tietä takaisin. Niin löytyy
hylkeitä suomenki sisävesissä, Saimassa ja Ladogassa.

Hylkeet ovat paljo maapetojen kaltaiset sekä rakennuksensa että elämänsä
suhteen. Heillä ei kuitenkaan ole raatohammasta. Hylkeet elävät
enimmiten laumoissa. He syövät eläviä vesi-eläimiä tuoreeltansa,
erinomattain kelpaa heille kalat, ankeriaiset ja myös puutteessa
huonommatki vesi-elävät. Usein sieppavat he saaliinsa veden pohjasta ja
tekevät sitä niin äkisti että samassa seuraa kiviäki heidän mahaansa,
jossa niitä usein löydetään. Enimmästi on vatsa alaspäin, mutta usein
kääntävät he myös vatsansa ylöspäin, jossa tilassa he usein sieppaavat
saaliinsa.

Myös kesyttymisen vuoksi ovat hylkeet maapetojen kaltaiset. Ne ovat
melkein yhtä huokiat kesyttää ja opettaa kuin koirat. He suostuvat myös
ihmisiin yhtä hyvin kuin koirat, joiden virkaa he myös oppivat
toimittamaan. Kesyttynyt hylje seuraa uiden isäntänsä venettä; pysättyä
nousee hän veneesen ja vartioitsee sitä niinkuin koira kuormaa isäntänsä
pois ollessa. Hylkeet kalastavat sekä itsellensä että isännällensä. He
leikittelevät mielellänsä niinkuin koirat ja ottavat hyvin mielin
vastaan ihmisen liehakoitsemisia. Joka tahtoo tämmöisen hylkeen saada,
hän ottakoon hylkeen penikan ja antakoon sen vaan olla ihmisten parissa.

Hyljetten uidessa ovat etujalat kylkeen liitetyt; ainoasti kääntäissä on
etujalka airona liikkeellä. Takajalat ovat hänen kuljettajansa, joiden
voimalla hän kulkee ihmeellisen nopiaan. Usein nähdään hän vähän ajan
perästä nousevan kaukana siitä, missä hän meni alas. Hänen täytyy usein
tulla veden pintaan hengittämään, muutoin ei hän taida elää vedessä.

Toisinaan nousevat hylkeet kuivalle, joko maalle eli jäälle, ja tahtovat
siinäkin kuljeskella, vaikka se on heille vaikia; sillä heidän jalkansa
ovat luodut uimiseksi eikä käymiseksi; heidän jalkansa eivät kannata
ruumista, niin kuin muiden imettäväisten eläväin. Jos he kuivalla
tahtovat paikastansa siirtää, täytyy sen tapahtua matojen tavalla eli
matelemalla. Heidän täytyy vetää peräpuolen ruumistansa eteenpäin että
tulevat köyryyn ja sysäävät sitte etupuolen ruumista eteenpäin; taas
uudestansa vetävät he takapuolen kokoon ja viskaavat sitte etupuolen
eteenpäin j. n. e. Tässä eivät he luota ainoasti etujalkainsa, vaan myös
rintansa päälle. Imettäväiset maa-elävät sitä vastaan kulkevat sillä
tavalla että he aina luottavat kahden jalan päälle, koska toiset kaksi
siirretään eteenpäin. Hylkeen kulku kuivalla näyttää kuin
kuupakkajuoksu. Lumisessa maassa pääsee hän joksikin nopiasti
kuupakoitsemaan.

Pohjaisimpain kansain ainoa rikkaus on hylje, joka heille antaa kaikki
heidän tarpeensa. Hylje on heille yhtä suuresta arvosta kuin
sivistyneitten kansain kaikki elukat yhteensä. Grönlantilaisen koko
maallinen onni eli onnettomuus tulee siitä kuinka hyvin he hylkeitä
saavat. Kuin Kristin opin saarnaajat ensin tulivat Grönlantiin ja
kuvailivat ihmisille taivaan autuaallisuutta, iloa ja riemua, huusivat
he kohta: tottahan siellä sitte on kyllin hylkeitä! Hylkeet ovat
ikäänkuin heidän koti-eläimensä, liha ja rasva syödään; rasvasta saadaan
vielä valoa ja lämmintä; nahka antaa veden pitävän, lämpimän vaatteen ja
rekiä päällisen veneillekin että ne tulevat aivan pitäviksi; nahasta
tehdään vielä huoneita ja suksien alustimia; suonista saadaan lankaa;
suolista tehdään paitoja, purjeita ja akkunoita; luista askaroitaan
kaikenlaisia kovia tarvekaluja.

Grönlantilaiset pyytävät hylkeitä keihäällä, jonka päässä on nuora ja
nuoran päähän on sidottu rakko täynnä ilmaa. Keihäässä on terä ja
terässä vääkkä. Keihään pistettyä sukeltaa hylje, mutta rakko estää ja
tekee sukeltamisen vaikiaksi; se näyttää myös aina mihin hylje kulkee
että taidetaan sitä seurata. Maalla ja jäällä lyödään se kapulalla
kuoliaksi. Sillä ei hylje tarvitse muuta kuin pienen kolauksen kuonoonsa
ennenkuin hän siitä kuolee, jos vaan lyöjä osaa oikian paikan.

Emme tiedä jos meidän maassa missään käytetään rakkoa keihään perässä,
mutta luulisimme sen hyväksiki neuvoksi hylkeen pyytäjille.

Eskimolaiset Amerikassa pyytävät hylkeitä kummasti. Tietysti on
hylkeellä läpi jäässä talvella, johon hän tulee hengittämään. Siitä
tulee hän myös ylös synnyttämisen ajalla ja jättää penikkansa aina
aluksi kuivalle. Mutta vähänki vaaran havaitessa pulkahtaa hän äkisti
veteen. Kaksi Eskimolaista ovat nyt yhdessä toimessa; toinen pitää
kaukana erinomaista ääntä, jolla hän houkuttelee hylkeen kuulemaan
sinnekäsin; toinen juoksee toisaalta hylkeen luoksi ja koppaa hänen
kuoliaksi. Houkuttelia on aina tuulen puolella ja juoksia kulkee
vastatuuleen; muutoin haistaisi hylje pian lähenevän ihollisensa.

Suomessa on hylje meren rannoilla hyvin rakastettu ja häntä pyydetään
sekä Itämeressä että suomen- ja Pohjanlahdissa. Moni ihminen ansaitsee
siitä elatuksensa. Talvella helmikuun lopulla ja maaliskuun alulla
lähtevät saarelaiset joukottain hylkeen pyyntiin. He kulkevat ulos
merelle usein monet penikulmat, kuinka kylmä talvi on ja meri on jälkeen
kauvas jäätynyt. Sillä hylje ei saa silloin tarpeellista aventoansa
pysymään auki lähellä maata, jossa jää käy kovin paksuksi. Joukossa on
useampia miehiä 3--7, jotka vetävät perässänsä venettä, jolla on valtoin
köli eli #rouki¤. Aina matkan pituuden mukaan otetaan ruokaa joko
muutamaksi päiväksi eli välistäin pariksi viikoksi. Itse pyytäminen
tapahtuu monella tavalla.

Syksyn myrskyt kokoovat usein suuret läjät jäitä yhteen että meri
näyttää ikäänkuin pieniä vuoria ja lumittuneita kiviläjiä täynnä.
Tavallisesti on näitä enimmiten lähellä sulan rajaa; sentähden tulevat
hylkeet näiden sekaan poikimaan. Koirat ovat penikkain kanssa hyvät;
penikat eli #kuutit¤, niinkuin heitä kutsutaan, eivät vielä pääse omin
voimin veteen, ja ovat siis pyytäjäin suora ja helppo saalis. Kuuttien
avulla pyydetään sitte emiäkin sillä tavalla, että #kuutin rauta¤ eli
koukku pistetään kuutin selkänahan alitse ja sen siima lävistetään nahan
alitse jalkain välitse; nyt päästetään kuuti tehdyssä lävessä uimaan ja
houkuttelemaan äitiänsä, joka useimmasti tuleeki jo 10 minutin kuluessa,
mutta välistäin puolen eli noin tiimanki kuluttua, välistä ei ollenkaan.

Pyssymies panee itsensä piiloon ja houkuttelee äänellänsä taikka
viheltämällä hylkeitä lähenemään että hän saa ampua. Pyssy on paras ase
hylkeen pyynnössä; se on luodipyssy, mutta semmoinen että mannermaan
pyy-ampujat sitä pelästyisivät nähdessänsäkin. Sen pyssyn piippu painaa
leiviskän; sen mukaan ovat muutki osat, tukki, lukku, siiat, helat,
kiskot ja rautainen laastikku, että tämä kokonansa taitaa painaa 5 eli 6
leiviskää. Sentähden ei tällä ammutakaan vapaalla kädellä, vaan jonkun
kappaleen päälle luottain. Suurisaarelaisilla on erityinen raudasta
tehty ase täksi tarpeeksi, jonka he kutsuvat #harkki¤, jonka alinen pää
pistetään seisomaan jäähän. Mutta kyllä ovat hylkeen ampujat myös tarkat
eivät mies muistossa he ammu turhaan. Heidän koettelemuksensa on
semmoinen että maaliksi pannaan veitsen terä, jota vastaan hän ampuu
kuulan halki 200 askeleen päästä. Myös ammutaan hylkeitä 400 askeleen
päästä, vaikka harvoin niin pitkältä ampua tarvitaan. Vaikka ampujat ja
pyssyt omat kyllä tarkat, pääsee kuitenki hylje välistäin karkuun; sillä
hylkeen täytyy aina ampua suoraan kuoliaksi, muutoin menee hän, jos
vähäkin voimaa on, veteen ja katoo ijäksi päiväksi.

Vielä hiljempään talvella, koska jää repee roukkoihin, kulkevat hylkeen
pyytäjät ja hakevat saalista; tässä on aina katsominen että saadaan
hylje tapetuksi ennenkun se pääsee alas roukosta taitto avennostansa.
Häntä tapetaan kirveellä, keihäällä taikka muulla käden varalla.

Ahvenanmaalla pyydetään paljo hylkeitä, ja erittäin on Kökarin kappeli
merkillinen siitä ettei koko seurakunnassa ole peltoa, sillä pellon
viljelyksen aikana ovat he merellä hylkeen ja kalan pyynnössä; Itämeri
on heidän peltonsa. Talvella ei nämät vie myötänsä venettä, vaan kelkan,
jolla he vetävät ruokansa ja aseensa merelle ja hylkeensä kotiin. Heillä
on myös hyvä ase keihäässä, jolla on vääkkä. Tällä aseella tavoitetaan
aina hylkeen päätä. Tapahtui kerran että pyytäjä pisti tämän suureen
hylkeesen eikä piste ollut kuolettavainen; mies istui veneessä ja hylje
riensi uimaan kaikin voimin ja tahtoi vetää veneen etupään veden alle;
miehellä oli täysi työ pidättää veneen vaipumasta, ennenkuin hylkeen
veri oli vuotanut ja hän tullut voimattomaksi.

Eräs pyytäjä keksi hyvän neuvon tulla hylkeitä lähelle. Hän oli myös
jäneksen pyytäjä ja vaatetti sekä itsensä että pyssynsä ja kelkkansa
umpi-valkoisiksi jäneksen nahoilla. Tässä tilassa eivät hylkeet häntä
kamoksuneet, vaan hän lähestyi heitä niin ettei tarvinnut monesti pyssyä
laukaistakaan; hän vaan koppasi heitä totutulla tavalla kuonon päälle.

Hiljaan keväällä jäiden lähteissä on tavallisesti hyvä hylkeen saalis;
silloin ovat hylkeen pyytäjät liikkeellä ja heillä on aina vene myötä;
mutta välistäin lohkee suuri jään kappale erillänsä ja ne ihmiset, jotka
osaavat olla sen päällä kaukana veneestä, tulevat kovaan pulaan. Moni
hukkuu surullisesti sillä tavalla. Sentähden he aina eroitessansa
veneessä tiedustelevat onko vaara läsnä; he päästävät jotakin, esim.
leivän muruja, veteen, ja jos niillä on halu kulkea ulospäin, arvaavat
siitä että vesi juoksee ulospäin mereen ja vie seurassansa jään
lohkareita. Silloin ei ole erkaneminen kauvas veneestä.

Tähän aikaan keväällä tulee mannermaalta paljo susiakin merille, tieten
silloin olevan hyvän hylkeen saaliin. Mutta nämät eivät ymmärrä ihmisen
tavalla vartoa jään lohkeamista, vaan jäävät usein joukottain erinäisten
jääkappalten päälle, jotka kulkevat ulos valtamereen. Sen havaittuansa
nousee huuto ja ulvominen, jonka kaltaista tuskin on kuultu muualla.
Sitte he katoovat meren valtaan jäiden sulatessa.

Tästä jo ehkä näkyy että hylkeen pyynti on ihmisillekin vaarallinen.
Niin tapahtuukin niissä usein vahingoita, vaikka ihmiset kyllä tuntevat
meren luonnon ja omituisuudet. Suuret, virstan ja penikulman suuret jään
kappaleet eriävät rantajäistä, eivätkä ihmiset, jotka näiden päällä
ovat, useinkaan tiedä ennenkuin ovat kauas maajäistä eroitetut. Jos nyt
tuuliki aina viepi merelle kohden, sulaa vihdoin jää ja ihmiset ovat
onnettomat. He löytämät meressä hautansa. Toisinaan saavat he kulkea
jäiden seurassa meren toiselle rannalle ja tulevat monen nälkäpäivän
jälkeen vieraisin maihin. Ahvenanmaalta on sillä tavoin tullut ihmisiä
sekä Kuurin maan että Gottlannin rannoille, Itämeren toisella puolella.
Kerran tuli muutamia hylkeen pyytäjiä Kökarin kappelista sillä tavalla
Kuurin maan rannalle; he olivat nälästä ja vilusta puolikuolleena, mutta
armahtavaiset ihmiset havaitsivat heidän, pitivät murheen ja palauttivat
heidän henkiin. Aikoja kului eikä heitä kuulunutkaan kotiin. Sukulaiset
surivat ja tekivät niinkuin täällä usein tehdä saadaan: he menivät papin
luokse, kertoivat asian ja pyysivät hänen tekemään kiitoksen heidän
menostansa toiseen elämään. Pappi teki mitä pyydettiin, mutta samana
sunnuntaina tulivat nämät kaivatut ihmiset kotiin ja laskivat rantaan
aivan kirkon lähellä; sillä Kökarin kirkko on saaren rannalla. Toisella
mielellä menivät he kirkkoon, mutta taitaapa kukin arvata heidän
mielensä kuin kuulivat heidän kuolematansa siunattavan ja siitä
Jumalalle kiitosta tehtävän. -- Monta Virolaista tulee samalla tavalla
suomen rannoille. Mutta niin on ihmisen luonto ettei mikään häntä taida
eroittaa siitä elämän laadusta, jonka hän on isiltänsä oppinut ja
johonka luonto on hänen määrännyt. Niin on se kaikissa muissakin
kohdissa.

Kesällä on hylkeen pyynti melkein mitätön. Silloin on häntä vaikea
lähestyä; silloin on myös hän laihimmallansa. Kuitenki ottaa ampuja aina
merelle mennessänsä pyssyn mukaan; sillä usein onnistuu kuitenki hylje
tulemaan hänen tiellensä.

Hylkeen nahka kuivataan naulattuna laattiaan leveällänsä ja kelpaa
moniin tarpeisin. Hylkeen pyytäjät tekevät niistä kenkiä, joissa ei ole
yhtään saumaa, ja jotka siis pitävät veden aika lailla. Saarelaiset
syövät aina lihan, vaikka se on hylkeenrasvanen; toiset tottumattomat
keittävät ensin ulos rasvan ja syövät sitte. Saarelaiset myös paistavat
vedessä rasvan liiskoja, joita he pitämät herkkuna. Kuutin lihaa
kiitetään aivan herkkumaiseksi. Parhaan voiton antaa kuitenki silava; se
maksaa 10 kopekkaa hop. naula ja hyvästä hylkeestä saadaan 8--12
leiviskää. Sillä voidellaan nahkoja kaikesta laista.

Kaikilla hylkeillä on paksu silava lihan ja nahan välissä. Hyljettä
nylkeissä seuraa silava nahkaa ja eroitetaan siitä.

Naaras-hylje ei kanna vuoteensa koskaan muuta kuin yhden penikan, joka
syntyissänsä on peitetty hienoilla karvoilla, jotka ovat melkein kuin
hieno villa. Niin kauan kuin kuutti tätä kantaa, ei hän mene veteen,
vaan pysyy kuivalla ja emä tuo hänelle ruokaa.

Hylkeitä on kaikissa merissä. Pohjan merissä on 6 erilaija, joita
oppineet eroittavat kolmeen sukuun

I. Ne, joilla on 6 etuhammasta ylisessä leuassa ja 4 alisessa, ja joilla
on kummassakin leuassa ja kummallakin puolella 5 sivuhammasta, joilla
kaikilla on kaksi juurta. Viikari, Norppa, Grönlannin hylje ja
partahylje.

II. Ne, joilla on 6 etuhammasta ylisessä leuassa ja 4 alisessa, ja
joilla on kummassakin leuassa ja kummallakin puolella 2 sivuhammasta,
joista ainoasti kahdella takamaisella on kaksi juurta. Halli.

III. Ne, joilla on 4 etuhammasta ylisessä leuassa ja 2 alisessa, ja
joilla on kummassakin leuassa ja kummallakin puolella 5 sivuhammasta,
joilla kaikilla on ainoasti yksi juuri. Lakkinorppa.



1. Viikari eli Lahtilainen.

(Kuva 1)


Ruumis on kirjava, mustan ja vaalean, eli ruskean ja keltaisen näköinen,
pitkin selkää mustempi; ympäri silmiä vaalea yhden näköinen rengas. Sen
mitta täysikasvaneena on lähes 3 kyynärää.

Tämä hylkeen lai on kyllä tavallinen ja nähdään usein. Se tavataan
pitkin Ruotsin ja Norjan rantoja, Itämeren lahdissa, Suomen ja Pohjan
lahdissa. Myös Frankriikin länsirannalla on se tavallinen, samaten
Englannin, Islannin, Grönlannin ja Amerikan rannoilla. Se asuu kyllä
lahdissa (josta nimiki tulee; Ruotsin sana: #vik¤ on suomeksi #lahti¤),
saaristoissa, virtain suussa j. n. e. mutta ei nouse ylös virtoihin eikä
järviin. Kiville ja karille nousee hän lepäämään ja kuuttiansa
imettämään. Talvella pitää hän salan aukon, jossa hän käy hengittämässä;
myös on hänellä suurempi avento, josta hän nousee jäälle.

Tämä lai ei elä suurissa laumoissa; ainoasti muutamia tavataan koossa.
Mutta syyskuulla kiiman aikana kokoontuu hän suurempiin laumoihin.

Tämä lai synnyttää kesäkuulla ja kuutti on jo äitinsä kohdussa
kadottanut villapukunsa että se syntyissänsä jo on melkein äitinsä
muotoinen.

Tätä pyydetään tavallisesti sillä tavoin että häntä vartotaan kivellä
eli karilla, jossa hän lepää, ja ammutaan kuulalla. Parahiten käy tämä
laatuun varhain aamulla eli hiljaan ehtoolla, eli puolipäivän helteessä.
Mutta saa ampuja olla hyvin varokas ja tarkka; sillä viikari on suuri
pelkuri. Näillä on aina omat kivensä ja karinsa, joille he nousemat
lepäämään vähä ennen auringon laskua ja makaavat siinä koko yön kello 7
eli 8 asti aamulla. Usein tappelevat he keskenänsä ja purevat toinen
toisiansa, kuin samalle kivelle pyrkivät. Ampuja tekee itsellensä majan
noin 90 eli 70 askelta tämmöisestä kivestä. Myös pannaan verkkoja
tämmöisten kivien ympäri, ja hylkeet sekaantuvat niihin tapellessansa ja
kiivetessänsä. Tavallisesti pannaan verkot tyvenellä puolella kiveä;
sillä hylje nousee kivelle tuulen puolelta ja menee veteen tyvenellä
puolella. Niin sekaantuu hän verkkoon veteen mennessänsä.

Usein tekee hylje kalastajille paljo vahingoita; hän noukkii pyydyksistä
kalat ja repii usein pyydykset rikki; sillä ei hän pidä lukua kalain
selittämisestä irti.



2. Norppa.

(Kuva 2)


Ruumis on päältäpäin mustamainen; selkä taikka sen sivut omat täynnä
pytkyliäisiä valkosenmoisia renkaita noin 1 1/2 eli 2 tuuman pituudesta.
Silmäin ympärystät yhdenkarvaiset. Tämä on Pohjan hylkeistä vähin eli
tavallisesti lähes 2 kyynärän pituinen.

Saiman järvessä on tämä mustan harmaa, kyljet ja vatsa täynnä
pytkyliäisiä suurempia renkaita, 2 1/2 eli 3 tuuman pituisia. Pitkin
selkää omat renkaat sekaantuneet yhteen, noin 3 korttelin pituudesta.

Ladogan järvessä on tämä melkein umpimusta; kyljissä sekanaisia vaaleita
pilkkuja.

Norppa asuu paitsi näissä Suomen järvissä, joihin hän on tullut merestä,
Suomen ja Pohjan lahdissa. Talvella tekee hän kynsillänsä pienen läven
jäähän, josta hän hengittää. Niin tässä kuin muissakin kohdissa elää
norppa aivan edellisen (viikarin) tavalla, jonka kanssa hän myös on
hyvässä sovinnossa.

Tämä on kaikista hylkeistä vahingollisin ihmisille; hänen paras ruokansa
on silakka ja silli. Tullen paikalle ja ajain takaa kaloja, karkoittaa
ja pelättää hän kalat pois rannasta. Lisäksi vielä kokee ja repii hän
kalastajain pyydykset.

Kiiman aika sanotaan olevan kesäkuulla ja synnyttämisen tapahtuman
talvella (saman sanovat muutamat viikarista). Kuutti on ensin vaatetettu
valkoiseen villapukuun. Emä holhoo häntä huolella eikä päästä veteen
ennenkuin villa on pudonnut. Sitte seuraa hän äitiänsä siksi että kiiman
aika tulee, jolloin äiti ajaa hänen pois seurastansa.

Norppa ammutaan ja otetaan verkkoon samalla tavalla kuin viikarikin;
usein ammutaan hän myös nenään, jonka hän pistää ylös veden pintaan
hengittääksensä. Sillä hän on niin lihava että hän kuoltuansa nousee
veden pinnalle.

Norppa on suuresti hyödyllinen; sillä hänessä on kokonsa suhteen enempi
rasvaa kuin muissa, ja sekin on vielä hienompaa ja parempaa.



3. Grönlannin hylje.

(Kuva 3)


Tämä on joksiki edellisen kaltainen, vähän suurempi; mutta sen karva on
harmaa, täynnä suurempia eli vähempiä mustia pilkkuja. Sen karva muuttuu
paljo ikänsä jälkeen vuosi vuodelta. Äitin kohdussa on sillä kiiltävä
hopean valkoinen villa; kohta synnyttyä vaalean harmaa ja vielä samana
vuonna muutamia mustia pilkkuja, jotka toisena vuonna enenevät; sitte
enenee kirjavuus ja viidentenä vuonna on hän valkoinen, mutta
kummassakin kyljessä suuri luun kaltainen musta pilkku, jotka häpäitten
ylitse yhdistyvät.

Tämä hylje asuu Pohjaisessa jäämeressä ja sen tahdissa sekä Europan ja
Aasian että Amerikan puolella. Joka vuosi kulkee hän määrätyllä ajalla
paikasta paikkaan, johon arvellaan monta syytä; toiset sanovat hänen
hakevan rauhallista paikkaa synnyttääksensä, toiset luulevat hänen
seuraaman Lodna-kalaa (eräs norren lai), jota hän rakastaa ruaksensa,
toiset arvaavat hänen seuraavan kulkujäitä, joiden päällä hän kernaasti
lepää. Ehkä on kaikissa näissä vähän perää kussakin. Valkiaan mereen
tulee hän syksyllä ajojäitten seurassa ja lähtee pois huhtikuulla.
Spitsbergen luodoissa on hän koko vuoden; sillä siellä ei koskaan puutu
ajojäitä.

Rauhallisessa paikassa ja tyvenellä oleskelee tämä hylje joukoissa
monella tavalla pyörien vedessä. Kalaparven havaitessa sukeltavat kaikki
äkisti ja nousevat ylös samassa paikassa. Mutta jos yksi heistä äkkää
vaaran, syöksee hän metelillä veteen, joka on toisille merkkinä
pikaisesti pakenemaan. Yhtä haavaa katoo koko joukko ja näkyy vasta
kaukana siitä paikasta. Vaaraa pelätessä, pistää hän ainoasti sieramensa
veden rajaan hengittääksensä ja vaipuu kohta alas paikasta pakenematta.

Kiiman aika luullaan olevan elokuulla; maaliskuulla synnyttää emä yhden
penikan.

Tämä hylje on Grönlantilaisten ainoa rikkaus ja heidän ainoa
elatuksensa. Mutta paljo muitakin on tämän vihollisia pohjaisessa
jäämeressä; valaskalan pyytäjät tappamat näitä paljo.



4. Partahylje.


Ruumis on harmaa ja yhdenkarvainen; ylisessä huulessa on paljo viiksiä,
jotka ovat valkomaisia ja päästä kiharia. Se on kaikista Pohjan
hylkeistä suurin, 4 eli 5 kyynärää pitkä.

Myös tämä asuu pohjaisessa jäämeressä niinkuin edellinenki, mutta
tuntematon on jos hän tekee vaelluksia paikasta paikkaan. Enimmiten asuu
hän ulkona valta-meressä ja tulee ainoasti harvoin rantoja lähelle.

Sanotaan että tämä hylje kyllä on suuri pelkuri, mutta myös kovin
uutelias ja tiedusteleva, joka tekee hänen toisinaan
vaarinottamattomaksi. Harvoin on hän muuta kuin parittain eli yksin.
Uidessa on pää ja selkä veden päällä, ja hän näyttää kyllä julmalta
suurien silmäinsä ja paksun partansa vuoksi; mutta katsomisen halu vetää
hänen tiedustelemaan veneitä, jotka ovat merellä; tässä tulee hän niin
liki että hän helposti ammutaan eli pistetään keihäällä.

Emän sanotaan helmikuulla synnyttämän yhden penikkansa.

Näitä pyydetään paljo jäämeressä ja pyynti on helpompi kuin luulisikaan,
sillä tämä on liikunnoissansa typerä ja raskas. Pyssyllä, keihäällä ja
verkoillakin petetään tämän pedon elämä.

Tämän hylkeen nahka on vahvempi muita ja siitä tehdään köysiä. Vanhaan
aikaan tekivät Pohjan asukkaat siitä laivainsa köysiä, jotka taisivat
ankkurin pidättää. Muutoin antaa tämä kokonsa vuoksi myös paljo rasvaa.



5. Halli.

(Kuva 4)


Ruumis on harmaa ja paljo mustia eli mustamaisia pilkkuja sekavaisesti
sen päällä. Pituus on 2 eli 3 kyynärää.

Halli asuu erittäin Itämeressä, jossa hän oleskelee ulkona meressä,
lähestyen ainoasti ulkosaaria, ja tulee vaan aikaharvoin lähemmäksi
mannermaita. Ja silloinki harvoin, kuin hän maita lähestyy, kuullaan
hänen myrskyä aavistavan eli kalaparvia takaa ajavan.

Ulkona Itämerestä tavataan tämä hylje Pohjanmeressä ja vieläki edempänä.
Mutta Itämeressä on hän luultavasti lukuisin; paikottain ei muusta
hylkeestä tiedetäkään kuin tästä. Illalla tulee hän kiville, jotka ovat
tuskin veden pintaa korkiammat; tässä lepää hän joukottain yökauden.
Toisinaan on heitä niin koolta että peittävät kaikki koko paikkakunnan
ulkokarit. Silloin ulvovat he tapellessansa leposioista. Päivällä
tavataan halli ulkona meressä pystyssä niin syvästi nukkuneena että
taidetaan tulla häntä veneessä lähelle. Päivälläkin nousee hän toisinaan
karille.

Eriajoilla vuodessa matkustaa halli paikasta paikkaan. Pohjan lahdesta
ja Itämeren pohjaisesta puolesta kulkee hän maaliskuun lopulla
kuuttinensa etelään. Tämä kulku tapahtuu niin pian kuin kuutit taitavat
itsensä elättää. Silloin sanotaan että penikat kulkevat aivan suorassa
linjassa etelään käsin, ja ylitse kivien, maiden ja karien, jos
semmoisia osaa olla heidän tiellänsä, jonka tähden he myös usein saavat
tämmöisen oikomatkan maksaa hengellänsä. Jos kevämyrskyt särkevät jään
meressä ennenkuin he ovat valmiit poikinensa lähtemään, turvaavat he
suurille jään kappaleille, joilla itse ja penikat taitavat oleskella.
Tässä tahtovat mielellänsä kaikki olla jäällä, mutta harvoin löydetään
niin suurta kappaletta että se kaikki kannattaisi. Siinä sitte nousee
meteli, sota ja tappelus, huuto ja ulvominen, pureminen ja repiminen,
että suuret haavat jäävät merkiksi nahkaan. Halli ei sovi hyvin muiden
heimolaistensa seuraan; sillä viikari ja norppa muuttaa pohjaiseen hänen
tullessansa etelään.

Tämä on meidän julmin petomme vedessä; kaikki kalat ovat häneltä
vaarassa, ja niitä syö hän koolta erältänsä.

Kiiman aika on mittomaarin aikana ja emä synnyttää yhden penikkansa
kynttiläpäivän ja matinpäivän välillä paljaalla jäällä, usein kovimmassa
pakkaisessa. Emän kohdussa ja syntyessä on poika peitetty hienolla
keltaisella villalla, joka synnyttyä muuttuu valkoiseksi ja viikon
kuluttua rupee putoomaan. Villapuvussansa ei mene penikka veteen, vaan
ilmoittaa määkymisellä nälkänsä, jonka kuultua emä tulee jäälle häntä
imettämään. Vaaran havaitessa ottaa emä penikan suuhunsa ja vie toiselle
jään kappaleelle. Kuukauden vanhana on kuutti kelvollinen itse ruokansa
hakemaan ja valmis matkustamaan.

Hallia pyydetään Itämeressä enempi kuin kaikkia muita hylkeitä koko
Europassa yhteensä.

Hallia pyydetään erittäin kahdella ajalla. Matinpäivästä talvella
lähdetään, 4 eli 5 ampujaa yhdessä, pitkin merijäätä aina sen partaalle
asti; muutaman päivän ruoka otetaan mukaan. Halli on silloin jään
partaalla synnyttämässä. Usein on heitä koko joukko. Heitä lyödään
kuoliaksi nuijalla eli ammutaan pyssyllä.

Keväällä aikaisin jäiden joukkoon lähtee monesta pitäjästä veneitä
suurempia ja vähempiä, kussakin 8 miestä ja parin kolmen kuukauden
ruoka. Kolme eli neljä venettä pysyvät toinen toistansa läsnä
keskinäiseksi avuksi tältä haikialla matkalla. Jäävuoren kohdatessansa
sitovat veneen varjon puolella ja koettelevat onko hylkeitä. Tämmöinen
jäävuori on puolen penikulman pituinen ja 10 eli 12 kyynärän korkuinen
veden rajasta. Se on keottu suurista jään lohkareista, joita myrsky
ajelee toinen toisensa päälle; se on täynnä läpiä ja puroja. Tämmöisen
jäävuoren päällä tavataan halli usein suurissa joukoissa. Ihmiset
menevät ja lyövät niitä kuoliaksi nuiilla niin paljo kuin ehtivät,
ennenkuin he löytävät läpensä jäässä. Penikat tapetaan viimeisiksi;
sillä vähäisinä ei ne itsestänsä mene veteen. Mutta jos jäässä on paljo
läpiä, täytyy ampujan kontata hylkeitä lähelle; ja jos niitä on paljo,
nousee semmoinen meteli ettei pyssyn paukaus pelätä mitään, vaan ampuja
ampuu heitä koko joukon toinen toisensa perästä. Ampuja on vaatetettu
hylkeen nahkaan, kääntelee itseänsä niinkuin hylje ja pitää samaa ääntä
kuin hyljekin, jolla menetyksellä hän sitä paremmin pettää hylkeet. --
Myös pitää mies vaaria hylkeen hengityslävessä ja pistää häneen
keihäänsä, jossa on nuora että hylje sitte pääsee vähän matkan uimaan;
veren vuotamisesta katoovat pian voimat, mies vetää hänen liki ja
enentää läven jäässä, josta hän otetaan jäälle. Naarat ovat lihavammat
ja pysyvät veden päällä; koirat eivät pysy koskaan.

Näitä pyydetään myös verkoilla; verkot tehdään tukevasta 3säisestä
hamppulangasta, noin pienen sulkasen vahvuudesta. Verkon silmukset ovat
4 eli 5 tuumaa solmusta solmuun. Halli kulkee joukossa ja sentähden
saadaan toisinaan kymmenkunta erällänsä. Mutta vanhoja ei saada; ne
vievät verkotki myötänsä taikka repivät rikki. Saman taikka entisen
vuotisia penikoita saadaan verkoissa.

Halli tulee vanhaksi noin 20 vuotta, ja pudottaa viimein hampaansa ettei
hän enää taida ansaita ruokaansa, vaan laihtuu kelvottomaksi.

Hyvä halli, noin 4 kyynärän pituinen, painaa 20 leiviskää, josta rasva
painaa 12 leiviskää. Nahka on juuri kuin naudan vuota; se on harmaa ja
kauniin kiiltäväinen. Tämmöinen halli maksaa pyytäjänsä vaivan; sillä
siitä tulee 22 hop. ruplaa.



6. Lakkinorppa

(Kuva 5)


Ruumis on peräti kirjava harmaasta ja mustasta.

Pää on suuri ja merkillinen siitä että koirasella on kuonon päällä aina
korviin asti valtoin nahka, jonka se taitaa puhaltaa henkeä täyteen,
että se on ikäänkuin lakki, sivullepäin ympyriäinen mutta keskellä
selkämäinen. Sentähden antavat Lappalaiset tälle hylkeelle nimen #Fatte
nuorjo¤ (vattanorppa), sillä sen pään ja kuonon katsovat he peuran
vatsan kaltaiseksi.

Tämä hylje asuu kaukaisissa pohjan merissä ja tulee vaan aikaharvoin
rannoille; hänen rakkain tyyssiansa on ajojäiden päällä, joilla hän
kernaasti makaa. Hän kulkee joukottain paikasta paikkaan vuoden aikain
jälkeen. Näitä pyytävät erinomattain Englannin ja Hollannin valaskalan
pyytäjät, koska valaskalan saalis on huono. He ottamat näistä koko
laivain lastit rasvaa. Sillä tämä hylje nousee ajojäille usein
tuhansittain; merimiehet lähestyvät hiljaksensa jäävuorta, kiipeevät sen
päälle, lähestyvät hylkeitä verkan ja syöksevät sitte suurella metelillä
niiden päälle, josta ne niin hämmästyvät ja kummastuvat etteivät taida
paeta eikä ottaa vastusta. Sanotaan että kyynelet tippumat silmistä ja
räkä nenästä kuin murhaaja lähenee ja antaa kuoleman lyömän.

       *       *       *       *       *

Hylkeillä on viiksit ja suuret silmät; välistäin seisovat he vedessä
aivan pystyssä. Pelästyneet ihmiset ovat usein luulleet nähneensä
aaveita ja haltioita, kuin ovat hylkeen tavanneet. Siitä ovat tulleet
monet tarinat merihaltioista ja veden väestä.

Norjan pispa Gunnerus matkusti vuonna 1770 pispankeräjissä pohjaisissa
maissa; kalastajat juttelivat hänelle paljo tarinoita kuinka Klakkekolle
(se on: lakkinorppa) näkyi suureksi kuin härkä; sillä oli kaksi kättä,
mutta sormet yhteen kasvaneet; korkia lakki oli sen päässä; se seisoi
pystyssä meressä, kasvot tuulta vastaan j. n. e.

Samaten kertoivat eräälle matkustajalle vuonna 1816 Norjan kalastajat
Klakkekollen; se oli heistä suuri mustan karvainen mies, jonka sormet
olivat kasvaneet yhteen uimuksiksi, piikkilakki päässä. Harvoin sanoivat
näkevänsä tätä hahmua.

Merkillisin on seuraava kertomus Holhergin Danmarkin historiassa:

"Samaan aikaan (joulukuulla vuonna 1349) saatiin Dresalmessa äärettömän
suuri ja kumman muotoinen kala; sillä oli pää kuin ihmisellä ja
päälaella kruunu niinkuin munkin kruunu; sen vaateet olivat tehdyt
niinkuin munkin kaapu. Kuningas Kristian III antoi haudata kalan
Köpenhaminassa ja lähetti kuvan siitä keisari Kaarlelle Spaniaan." Tässä
näkyy että kuningaskin piti sen vielä kummallisena ihmisenä taikka
haltiana; mitä sitte yksinkertainen kansa ajatteli? Toista nyt
ajattelevat Englannin ja Hollannin merimiehet, jotka niitä tuhansittain
tappavat kamoksumatta.



Julmuus hyljettä vastaan.


Monia vuosia sitten saatiin hylkeen poika kiini meren rannalta ja
vietiin elämänä lähellä olevaan kartanoon. Se oli niin sievä ja lapset
suostuivat siihen niin ettei sitä maltettu tappaa. Eikä siitä
pikkuisesta elämästä olisi suurta hyötyäkään tapettuna ollut, jonka
vuoksi ei se ärsyttänyt ihmisten ahneuttakaan, joka kaikista ihmisen
vioista on julmin sekä lähimmäistä että eläimiä kohtaan.

Hylje kasvoi ja kesyttyi, leikitteli lasten kanssa ja turvasi aina talon
väkeen. Hän oli viaton luonnostansa, lähestyi kuin häntä kutsuttiin,
sanalla sanottu: hän oli uskollinen kuin koira ja leikkinen kuin kissan
poika. Joka päivä meni hän mereen kalastamaan, ravitsi itsensä ja toi
usein myös taloonki kauniin kalan. Kesällä makasi hän mielellänsä
auringon paisteessa, talvella valkian edessä, taikka, jos vaan sopi,
kiipesi hän lämpimään uuniin.

Neljä vuotta oli hylje näin ollut talossa kaikkein ystävänä.
Onnettomuudeksi sekä hylkeelle että muille rupesi nyt tauti vaivaamaan
talon elukoita. Noita-ämmä kutsuttiin neuvoa antamaan. Tämä sai isännän
uskomaan että eläinten kuolevaisuus tuli siitä että talossa pidettiin
saastaista elävätä, jolla ämmä tarkoitti tuota hyljeparkaa. Tämä on,
sanoi ämmä, vietävä kohta pois, muutoin en taida minä mitään tehdä.
Tyhmä isäntä uskoi ämmän sanan; hylje pantiin veneesen, soudettiin
merelle ja heitettiin kauas maasta. Vene palasi kotiin, väki meni
lepoon, mutta seuraavana aamuna makasi hylje tapansa jälkeen uunissa.
Armas elävä oli tullut yöllä rakastettuun kotoonsa ja hakenut tavallisen
leposiansa.

Seuraamana päivänä sairastui jällen yksi elukka. Mikä nyt oli muu syynä
kuin tuo onneton hylje, joka taas oli taloon tullut! Hylje oli vietävä
pois teille tietämättömille. Se annettiin siis vieraalle, joka lupasi
kuljettaa sen kylläki kauas. Vuorokausi kului; mutta toisena iltana
kuuli piika jotakin kaappimista oven takana. Ovi avattiin ja tuo
uskollinen eläin tuli sisälle, ei tieten kuinka kiittämättömille ja
tyhmille ihmisille hän tuhlasi rakkauttansa. Väsynyt pitkästä
matkastansa, näytti hän kaikin tavoin ilonsa kotiin päästyänsä, meni
uunin eteen ja nukkui.

Isäntä kuuli kohta mitä tapahtunut oli. Noita-ämmä otettiin taas
neuvoksi. Ei ole, sanoi ämmä, onneksi jos tuo peto tapetaan; mutta kyllä
siitä muutoinki päästään; puhkaistaan sen silmät, niin ei se enää osaa
taloon tulla jos se vielä kerran viedään kauas merelle. Julma isäntä
suostui julmaan neuvoon; tämän uskollisen ja viattoman elävän silmät
puhkaistiin. Verta vuotavana ja kivuissansa kiertelevänä pantiin hylje
taas veneesen ja vietiin ja jätettiin kauvas merelle.

Viikko kului eikä talossa sen enempää iloa ollut. Karjasta kuoli yksi
toisensa perään, ja vihdoin sanoi noita-ämmä toden että tauti oli hänen
taitoansa väkevämpi. Tulemana yönä puhalsi mereltä aimollinen myrsky;
tuulispäiden välissä kuului usein heikko valittava ääni. Aamu tuli, ovet
avattiin ja armas hylje makasi kuolleena kynnyksellä. Hän ei taitanut
sokiana enää saada elatustansa, vaan kuoli nälkään. Hänen ruumiinsa
haudattiin santakuoppaan. Mutta talossa seurasi onnettomuus
onnettomuutta. Kaikki meni nurin; karja kuoli, katovuosi tuli, lapset
kuolivat ja vihdoin kuoli itse isäntäkin sokiana ja köyhtyneenä.
Noita-ämmä tuli lain edessä osalliseksi ihmisen murhaan ja hirtettiin.



Mursu.

(Kuva 6)


Ruumis on lyhykarvainen; karvat ruskiat eli harmaat. Sen pituus on 7 eli
8 kyynärää. Pitkät ja paksut viiksit. Isot silmät, silmän valkia on
punainen niin kuin vertynyt. Kaula paksu käy mutkaan niinkuin hevosen
kaula. Levätessänsä etujaloillensa ja kaula köyryssä on mursu miehen
korkuinen. Sen nahka on paksu ja avara että näkyy olevan niinkuin säkki
sen yllä monissa laskuissa, jotka siirtyvät mursun kävellessä. Jalat
ovat lyhyt ja typerät, varpaat 5, varustetut lyhyillä kynsillä.

Etuhampaita on ylisessä leuassa 4, joista 2 keskimäistä ovat pienet ja
pian putoovat, alisessa leuassa 2, jotka kuitenkaan ei koskaan kasva
täydellisiksi, ainoasti alku nähdään penikoilla. Kulmahampaat ylhäällä
ovat pitkät, usein kyynärää pitkät valkoiset torahampaat; alhaalla
vähäiset ja sivuhammasten kaltaiset. Sivuhampaita on ylhäällä ja
alhaalla kummallakin puolella 4, vaikka viiminen niistäkin on pieni ja
aikaisin putoo.

Mursulla ei ole niinkuin hylkeellä silavaa lihan ja nahan välissä. Jos
silavaa on, on se sekaisin lihassa. Mursuja pyydetään ainoasti nahkansa
ja torahammastensa vuoksi.

Mursu elää pohjaisessa jäämeressä kernaimmin ajojäiden seassa, jossa hän
uiskelee ja toisinaan nousee niiden päälle. Hän elää joukossa, usein
sadottain. Jäälle kiipee hän niin että hän lyö suuret torahampaansa
jäähän ja vetää niin raskaan ruumiinsa ylös jäälle. Tyvenellä ilmalla he
leikittelevät ja poukkuroitsevat, antavat kuulla äänensä, joka on
melkein härän äänen kaltainen. Leikki lakkaa tavallisesti nukkumisella,
jossa tilassa he makaavat toinen toisensa niskassa niinkuin siat.
Nukkuissansa kuorsuvat he kovin. Yksi on aina hereellä ja pitää vaaria.
Vaaran havaitessa lähtee tämä vartia liikkeelle ja hänen seurassansa
koko läjä. Tässä nousee kumma ja ääretön meteli; kukin tahtoo ensin
päästä veteen, mutta maatessansa ristin rastin on toinen aina toisen
tiellä ja esteenä; niin ne sitte vihastuvat, purevat, tappelevat,
torahampaat kopisevat toisiansa vastaan, he huutavat ja määkyvät
hirmuisesti. Niin pian kuin vaan pääsevät, kaapivat ja vierivät he jään
partaalle ja heittävät itsensä päitäpitäin mereen.

Vedessä ne usein karkaavat läheneväin venetten päälle; ollessa suuressa
joukossa tekevät ne sen vaikka ei heille mitään olisi tapahtunutkaan
pahaa. Torahampaillansa lyövät he läven veneesen; toiset uivat veneen
sivuilla, nostavat ruumiinsa ylös ja lyövät hampaillansa sinne ja tänne.
Välistäin tapahtuu että heidän pitkät hampaansa tarttuu ihmiseen, jonka
he kohta vetävät mereen.

Emä synnyttää keväällä yhden, harvoin 2 penikkaa. Kiiman aika on touko-
eli kesäkuulla. Silloin kulkevat he pitkät matkat pohjaisesta. Penikka
kesyttyy helposti ja on sitte aivan ystävällinen. Pietarissa pidettiin
ja ehkä pidetään vieläki mursu, jolle syötettiin kauran krynistä lientä,
johon lisättiin leikatuita nauriita ja muita kasvaimia. Emä on aivan
hellä lastansa kohtaan; hän sulkee sen rintaansa kohden kämmeniensä
välissä ja vähemmänki vaaran tullessa painaa sen veden alle. Jos lapsi
haavoitetaan, tulee äiti julmaksi ja hirmuiseksi vihassansa, eikä jätä
sitä vaikka se kuollutkin olisi.

Jäällä maatessa taikka korkealla uidessa lyödään vääkkäinen keihäs
rintaan ja annetaan sitte uida siksi että hän veren vuodatuksesta väsyy.
Köydestä, joka on keihääsen sidottu, saadaan hän sitte lähelle ja
tapetaan piikeillä. Pyssyn luodi ei pysty sen paksuun ja liukkaasen
nahkaan.

Torahampaat ovat suuresta arvosta ja pidetään yhtä kalliina kuin
elfenluu. Amerikan villit ihmiset tekevät niistä veitsiä, kalan arinoita
ja muita teräviä kaluja. Nahka on myös kelpaava moniin tarpeisin.
Muinaan tehtiin siitä köysiä ja erinomattain vahvoja laivain köysiä. Nyt
tehdään niistä vahvimpia mänttikaluja; meillä nähdään paljo mursun
nahkaisia ruomia. Vielä on tallella erään, Otheren, Norjalaisen,
matkakertomus, koska hän kävi mursun hampaita ostamassa Permalaisilta
Valkian meren rannoilla. Hän kulki siellä yhdeksännellä vuosisadalla eli
noin 1000 vuotta sitten. Pitkät ajat sen jälkeen maksoivat Lappalaiset
ja muut suomalaiset kansat veroa Norjalaisille mursun luissa ja
nahoissa, josta nähdään että nämät elävät ovat arvossa pidetyt kauan
aikaa. Muinasaikaan olivat nämät ehkä vieläki arvoisemmat kuin nyt,
koska ei näiden nahkoja enään tehdä laivan köysiksi.

[Kuva]

[Kuva]

Hinta: 18. kop. hop.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen maan Meripedot - maalikuvilla selitetyt" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.