Title: Valittuja runoja - Kokoelmista 'Guitarr och Dragharmonika', 'Nya Dikter' ja - 'Räggler å Paschaser'
Author: Fröding, Gustaf, 1860-1911
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja runoja - Kokoelmista 'Guitarr och Dragharmonika', 'Nya Dikter' ja - 'Räggler å Paschaser'" ***


Valittuja runoja

Kokoelmista "Guitarr och Dragharmonika"
"Nya Dikter" ja "Räggler å Paschaser"


Gustaf Fröding


Suomentanut
Yrjö Weijola


Tarkastanut ja lyhyellä luonteenkuvauksella varustanut
Kasimir Leino


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1895.


[Toimittajan huomautus: Otto Mannisen suomennos _Jos oisin_ on jätetty
pois kokoelmasta tekijänoikeudellisista syistä.]



Valittuja Runoja.



Gustaf Fröding.

Lyhyt kuvaus hänen runoilijaluonteestaan.



Puoli kymmentä vuotta sitten ei Ruotsinkaan kirjallinen yleisö tiennyt
mitään _Gustaf Fröding_ nimisestä runoilijasta. Yliopistossa muisteltiin
kyllä sen nimisen kivulloisen miehen muutamia vuosia laiskotelleen, vaan
hänen opinnoistaan ei koskaan tolkkua tullut ja ennen pitkää hän
katosikin muihin toimiin. Pienen maaseutukaupungin, Karlstadin,
paikallislehdessä oli hän sittemmin tavallisella sanomalehtimiehen
työllä jonkun aikaa ansainnut leipänsä, mutta lehdellä oli pieni
lukijakunta ja vaikea lie ollut senkin aavistaa kaikellaisten pikku
pätkäin takana miestä, joka muutamia kuukausia myöhemmin oli
äkkirynnäköllä kohoutuva Pohjoismaiden nykyään etevimpäin lyyrillisten
runoilijain joukkoon.

Fröding on jo pitkät ajat ollut kivulloinen ja mietiskelevä mies ja
omatekemässään elämäkerrassa hän vakuuttaakin, ettei hän oikeastaan ole
koskaan ollut mikään »nuori runoilija»[1]. Kun hän v. 1890 julkaisi
ensimmäisen runokokoelmansa nimeltä "_Guitarr och Dragharmonika_",
hämmästytti hän sentään kaikkia mitä reippaimmilla, kansanomaisimmilla
ja tuoreimmilla »Vermlantilaisilla lauluilla», joissa muodoltaan
erittäin luonteva ja vallaton, sisällykseltään oikein tarttuvan
humoristinen iloisuus kävi käsikädessä tosirunollisen tunteen kanssa.

[1] Siinä allekirjoittaneelle osotetussa kirjeessä 7 p:ltä viime
lokakuuta, jossa hän erityisellä ilolla antaa suostumuksensa näiden
runojen suomentamiseen, pahoittelee hän, ettei hän osaa suomenkieltä,
"nyt kun suomalainen kirjallisuus jo on käynyt niin arvokkaaksi".
Elämäkertaansa ei hänellä sitten v. 1893 ole suuria lisättävänä. "Olin
kauhean kipeänä koko viime vuoden ja vielä tämänkin alulla, vaan olen
nyt kummallisesti parantunut, siinä kaikki, mitä voin sanoa.
Runoileminen on luonnollisesti ollut laimeata tämän surkeuden ja murheen
aikana, mutta toivon vielä pääseväni uuteen vauhtiin, "du kommer däk",
kuten norjalaisen isäntäni on tapana sanoa tyynellä
talonpoikaismurteellaan". -- Gustaf Fröding oleskelee nim. tätä nykyä
Norjassa, Lillehammerin pienessä kaupungissa terveyttänsä hoitamassa.

Hermostunut ja pessimistinen aikamme kaipaa juuri tuollaista runoutta,
joka luonnon tuoreudellaan vaikuttaa tunteisiimme kuin kylpeminen
raittiissa merivedessä väsyneeseen ruumiiseen. Senpä vuoksi
huomattiinkin tässä kokoelmassa melkein yksinomaisesti tuo
kansanlaulujen tapainen runo-osasto. Siitä piti suuri yleisö ja sitä
juuri esim. _Georg Brandeskin_ kiittävässä arvostelussaan erityisesti
ylisti.

Sille joka tahtoo saada oikean käsityksen Gustaf Frödingin todellakin
sisällysrikkaasta ja lahjakkaasta runoilijaluonteesta, ovat mielestäni
sentään nuo toiset osastot, »Griller och grubblerier», »Stämningar och
stämningsbilder» sekä »Likt och olikt» melkein tärkeämpiä kuin
»vermlantilaiset laulut». Sillä nämä ovat ainoastaan hänen kehityksensä
tulostuotteita, jota vastoin noista muista näemme, mitä tietä hän on
joutunut kansanlauluja tapailemaan.

Ensistäänkin huomaamme heti kohta, ettei Fröding ole mikään itsetiedoton
kansankirjailija, joka luontonsa vaistosta vain on tarttunut
käsiharmoonikaan soitellakseen noita reippaita kansansäveliä, sillä
todellakin olemme kuulevinamme sävelet noiden musikaalisten, rytmikästen
runoelmain takana. Hän sovittaa sanansa sellaisella taidolla, että hän
suorastaan pakottaa lukijan hyräilemään niitä jollakin kansanlaulun
sävelellä.

Mutta mikäli voimme hänen muista runoistaan päättää, johtaa häntä tässä
itsetietoinen taiteilijan äly liittyneenä tietysti syvään runolliseen
tunteeseen. Fröding on runoelmistaan päättäen paljo kärsinyt, paljo
miettinyt ja seisoo kerrassaan aikansa sivistyksen kannalla. Hän on
hänkin ollut pessimisti, hän on sairasvuoteella katsonut kuolemaa
silmiin (katso runoa »Döden»), hän on muiden mukana tehnyt hänkin nuo
kolme vastaamatta jäänyttä kysymystä: mistä? minne? ja miksikä? ja hän
on nähnyt entisten ihanteiden ja lapsuuden uskon pala palalta murenevan
tutkivan järjen edessä. Ja kaikkea ivaava sekä ilkkuva Mefisto, joka
tällaisia henkilöitä oikein ahdistaa palveluksillaan, on hänellekin
käynyt tarjottelemassa silmälasiansa, joiden läpi katsottuna maailmassa

      -- -- -- "allt är dumt och dåligt.
      och allting lytt och fult -- -- --
      och alla ljus, som prisats, äro dankar.
      och glädje är en lögn och kärlek fal.
      och vishet är en bakfram lek med tankar".

Mutta samalla miehekkäällä tavalla kuin hän vastaa ystävilleen, jotka
joutavilla loruilla ovat lohduttelevinaan häntä sairasvuoteella (»jag
vill ha rätt att ensam genomlida Mitt eget kval -- jag vill ha tröst af
ingen») samalla lailla karkoittaa hän ilkkuvan hengenkin luotaan, sillä
hän pyrkii sopusointuun maailmaa kanssa, hän _tahtoo_ nauttia elämästä
ja laulaa muihinkin elämäniloa:

      "jag vill, jag vill, jag skall, jag måste ut
      och dricka lif, om blott för en minut,
      jag vill ej långsamt kväfvas bakom gallret".

Hän ei luule sentään koskaan pääsevänsä tuon rauta-aidan läpi, joka
oikeastaan on hänen luonteensa surumielisyys ja kivulloisuus. Mutta hän
taistelee kuitenkin ja sellaisesta lannistavasta maailmankatsomuksesta
huolimatta kuin se on, joka niin mestarillisen lyhyesti ja kuvaavasti on
esitetty runossa »Världens gång», on hänen kuitenkin onnistunut läpäistä
tuo pessimistisyyden rauta-aita ja kirjoittaa elämäniloa ja vallatonta
huumoria uhkuvat »vermlantilaiset laulunsa», myöhemmissä "_Uusissa
runoissaan_" (v. 1894) tuo kaunis kokoelma »Från Värmland» sekä vihdoin
nuo lystikkäät, naurattavat juttunsa "_Räggler och Paschaser_" (v.
1895), joissa hauska kielimurrekin osaltaan vaikuttaa kuvausten
tuoreuteen.

Kirjallisuushistoriasta voimme selvästi nähdä, kuinka eri aikakausien
hienommat runoilijaluonteet, todellisuuteen kyllästyneinä, ovat etsineet
mieleistänsä mielikuvituksen ravintoa milloin uskonnon helmasta, milloin
vanhemmilta, runollisemmilta ajoilta, milloin taas pelkästään oman
aatepiirinsä ihannemaailmasta. Kaikkia näitä keinoja näyttää myöskin
Gustaf Fröding käyttäneen. Hän laulaa syvällä tunteellisuudella ja
yksinkertaisuutensa kautta vaikuttavasti uskonnollisista aiheista ja
pieni koruton sä'e liikuttaa meitä enemmän sekä puhuu paremmin
ihmisrakkauden puolesta kuin pitkät, pontevat saarnat. Vapauden ja
rakkauden evankeliumia hän julistaa ja kärsimysten keskellä kituvalle
Saulille antaa hän Davidin harppunsa säestyksellä laulaa, kuinka paljo
maailmassa sentään on hyvää ja kuinka -- »efter natten kommer alltid
dag, och såret läks och sorgen har en ände». Vanhempia aiheita tapaamme
myöskin sekä Ruotsin että ulkomaan historiasta (Den svenske Celadons
klagovisa, Herr Lager och Skön fager, En fattig munk från Skara, Sigurd
Jorsalafar, Tersites, Apelles i i Abdera, Till Publius Pulcher,
Förrädarn, y. m.), mutta kaikista näemme, että hän käyttää niitä vain
voidakseen niissä esittää omia tunteitaan ja ajatuksiaan.

Pitkän ja ankaran kamppailunsa kautta on hän saavuttanut sopusointuisen
ja rakkauteen perustuvan maailmankatsomuksen. Enkä luule sitä pelkäksi
sattumaksi, että juuri tuo tällaista katsantokantaa parhaiten todistava
runo »En fattig munk från Skara» on tekijän ensimmäisen kokoelman viime
runoksi joutunut. Se on mielestäni pidettävä jonkunlaisena kuvauksena
Frödingin omasta sielunkehityksestä. Hän on matkoillaan kärsittyään,
revittynä ja verissään palannut takaisin kotiinsa, mutta toivo on
hänellä tallella, että »det som brister och felas, kan ännu lagas och
helas». Ja elämänilonsa on hän niinikään säilyttänyt samoin kuin halun
nauttia luonnosta ja sen ihanuuksista.

      "Men suset i skogen och forsens röst
      och morgonens sken, som gär upp i öst,
      och regn, som i hösten gråter,
      de gåfvo mig kärleken åter".

Täten on hän saavuttanut sen, mikä ehdottomasti on välttämätöntä
voidakseen oikein kuvata luontoa ja herttaisella huumorilla esittää
kansanelämää, nimittäin rakkauden kuvattavaansa. Kaikki nuo
luettelemamme eri runo-osastot osottavat meille, mitä teitä hän on tälle
kannalle tullut, ja me näemme hänen käyneen saman kehityskulun, jonka
melkein jokainen hienotunteinen, kehityskykyinen ja runollisella
vaistolla varustettu kirjailija tekee. Kadotettuansa lapsuutensa
illusioonit todellisuuden suhteen, etsii hän parannusta sairaalle,
pettyneelle sielulleen kaukaisemmilta mailta (Jag ville jag vore i
Indialand) ja ajoilta, joissa hän saa vapaalla mielikuvituksellaan
mieleisekseen muovata henkilöitään ja ympäristöään. Mutta jos hänessä
samalla asuu se tosirakkaus luontoon ja kanssaihmisiin, jota paitsi
eheää, sopusointuista maailmankatsomusta ei voi olla, palaa hän
parantuneena, laajempisieluisena ja hellempänä takaisin todellisuuteen,
missä hän nyt näkee paljo enemmän hyvää ja oikeutettua kuin ennen, sillä
nyt on hän selvillä kaikkeuden välttämättömistä kehityslaeista ja
kokonaisuutta johtavista, yhtenäisistä perusaatteista.

Parhaimman lääkkeensä on Fröding sairaalle sielulleen löytänyt luonnossa
ja parhaimman oppinsa antaa hän meille saattamalla meidät niin hyvin
hienoissa luonnonmaalauksissaan kuin kansanelämän humoristisissa
kuvauksissaan lähemmäksi kaikkien kehitysten alkua ja loppua, luonnon
elämää. Hän ei ole _Oscar Levertinin_, _Verner von Heidenstamin_ tai
_Axel Lundegårdin_ tavalla hienontunut elegantiksi ylimystörunoilijaksi,
jotka varsinaiselle kansalle aina tulevat pysymään vieraina, vaan on hän
terveen runoilijavaistonsa avulla käynyt kehityksensä itsetietoon,
palatakseen takaisin luonnon lähteiden alati pulppuaville hetesuonille.

Tässäpä juuri onkin Gustaf Frödingin erikoismerkitys ja tämä se myöskin
selittää, miksi hermostunut ja ylenpalttisesti hienontunut
kulttuuri-ihminen voi lukea hänen runojansa yhtä suurella nautinnolla
kuin rahvaan mies. Luontaiseen vaistoon ja runolliseen ihanteellisuuteen
on nyt liittynyt vakaumus, taiteellisempi silmä ja laajempi,
sydämmellisempi rakkauden tunne, joka juuri antaa myötätuntoisen
viehkeytensä vähäpätöistenkin henkilöiden elämänvaiheille (esim. Elin i
Hagen, Lars i Kuja, Landsvägsmaja, Gamle Skam, Bärgslagstroll, Jäntblig,
Mordet i Vindfallsängen, I valet och kvalet, En nyårslåt, Säf, säf susa,
Skalden Vennerbom y.m.). Niinikään ei nautintomme hänen kauneissa
luonnonkuvauksissaan suinkaan häiriy siitä runollisen tunteen
kannattamasta ja vertausten verhoamasta filosofiiasta, jolla hän
»Metsässä», »Lahden rannalla», »Suolla» ja merellä liikkuessaan antaa
tunteidensa vaikutuksille laajemman ja syvemmän taustan. Siten on hän
vain ajatuksilla runoseppeleensä solminut ja senpä vuoksi on ajatteleva
lukija tuon yksinkertaisen, musikaalisella rytmillä mukaansa tempaavan
muodon takana löytävä niistä paljo enemmän kuin mitä ne ensi
silmäyksellä sisältävän näyttävät.

Gustaf Fröding on täydellisesti omituisen, etsivän ja pessimistisen
aikansa lapsi ja runoelmistansa päättäen on häntä vaivannut sama
hajanaisuus, epäilys ja haparoiminen, mikä koko vuosisadalle on
luonteenomaista. Mutta hän on ainakin osaltaan viitannut siihen, mitä
tietä muutos terveempään, sopusointuisempaan elämään on tästä tilasta
mahdollinen. Ja siinä suhteessa on hänen vermlantilaisia laulujansa ja
kuvauksiansa pidettävä käännekohtana Ruotsin nykyisessä runoudessa enkä
luule erehtyväni, jos ennustan hänen vielä saavan monta aljetun ladun
jatkajaa.

       *       *       *       *       *

Meillä täällä Suomessa on luonnollisista syistä pysytty toistaiseksi
jotenkin vieraana ulkomaiden kirjallisille virtauksille eikä
kaunokirjallisuutemme ole menettänyt todellisuuden maaperää enemmän
kuin runouskaan. Myöskin on kansan elämän ja olojen kuvauksilla
kirjallisessa tuotannossamme ehkä suurempi sija kuin minkään muun maan
runoudessa. Niin että mistään palautumisesta luontoa lähemmäs ei meillä
voi juuri olla puhettakaan. Mutta siitä huolimatta pitäisi sellaisen
omituisen ja itsenäisen runoilijan kuin Gustaf Fröding on, saavuttaa
meilläkin kylläksi lukijoita, sillä varsinaista humoristista runoilijaa
ei meillä ole, vaikka huumoria muuten pidetään huomattavana
ominaisuutena suomalaisten luonteessa.

Meidän on siis mielestäni oltava kiitollisia hra _Yrjö Weijolalle_
siitä, että hän on saattanut suomenkielisenkin yleisön nautittavaksi
pienen kokoelman näitä tuoreita, heleitä säveliä, joita lukiessa
vanhakin nuortuu.

Mitä runojen valikoimiseen tulee, on suomentaja siinä nähtävästi
seurannut yksinomattain subjektiivista mielitekoansa: mikä on häntä
miellyttänyt, sen on hän kääntänyt. Mitään periaatetta ei siis pidä
valinnan suhteen vaatiakaan. Allekirjoittaneen tehtävänä taas on ollut
suomennosten muodollisen asun tarkastaminen[1] ja sitä olemme hra
Weijolan kanssa koettaneet saada niin alkukieltä vastaavaksi ja
rytmiltään sointuvaksi kuin suinkin olemme voineet. Työtä ja vaivaa ei
kyllä ole säästetty, mutta Frödingiä tunteva lukija on luultavasti oleva
kanssamme yhtä mieltä siitä, että hänen runonsa ovat mitä vaikeimpia
kääntää vieraalle kielelle. Jos olisimme sentään onnistuneet niinkin
hyvin, että lukija voisi pahemmin häiriytymättä nauttia näistä
suomennoksista ja saada niistä edes jonkunlaisen käsityksen Frödingin
omituisen alkuperäisestä runottaresta, niin olisimme tyytyväisiä
työhömme.

[1] Kaikkien muiden paitsi runojen "Paimen ääniä" ja "Jos oisin mä"
sekä parin murrejutun, jotka kaikki on otettu kokoelmaan semmoisina kuin
ne on jätetty ulosantajille.

      Helsingissä, marraskuussa 1895.

      Kasimir Leino.



Gustaf Frödingin omatekemä biografiia.


Olen yli 33 vuoden[1] enkä niin muodoin ole juuri mikään »nuori
runoilija», vaikka minua siellä täällä on niin kutsuttu. »Nuori
runoilija» en ole koskaan ollut, ja siitä olen iloinen, sillä mahtaa
olla vaikeata säilyttää tasapaino kirjallisen turhamielisyyden
markkinoilla, kun ei vielä ole kehittynyt itsearvostelemisen asteelle.
Kirjoittelin tosin lauluja silloin tällöin kasvavana nulikkana ollessani
-- enimmäkseen parodiioja ja ylioppilasmaisia toverilauluja, jotka
laadultaan eivät olleet erittäin »ylösrakentavia». Mutta vasta kun
lähestyin 30 vuotta ja pysyväinen tauti erotti minut muusta maailmasta,
satuin kyhäämään kokoelman runoja[2] kylliksi suuren julkaistavaksi. Se
olisi luultavasti saanut vaeltaa samaa tietä kuin monet vertaisensa,
ellei runojen joukossa olisi ollut pöllömäinen positiivirenkutus »mister
Johanssonista».

[1] Tämä kirjoitettiin ennen joulua 1893.

[2] Sen jälkeen kun tämä kirjoitettiin, on Fröding julkaissut uuden
runokokoelman "Nya Dikter" ja juttukokoelman "Räggler å Paschaser"
Vermlannin murteella.

Positiivimaku on nyt kerran kaikkiaan yleisimmin levinnyt, ja minun
kirjastani tuli kansalle niin mieluinen, että siitä saattoi ilmestyä
toinen painos. Mister Johansson on tuottanut minulle kosolta kunniaa --
muun muassa tulin mainituksi kandidaattina Ruotsin Akatemiaan niinkuin
»runoilijakuningas» Ahlstrand ja »runoilijanuorukainen» Chronvall.

       *       *       *       *       *

Minun elämäni vaiheet eivät ole olleet erittäin runolliset. Olin sangen
laiska ja saamaton koulupoikana, sangen laiska ja leväperäinen
ylioppilaana. Ainoa opinnäyte, jonka olen suorittanut, oli muuan
tutkinto professori Svedeliukselle, joka tutkinnon aikana ääneen lausui
mielipiteensä minun persoonastani. »Tuosta ei minun nähdäkseni tule
opintähteä; -- tuo oli varmaan eilen juomingeissa, hänhän vastailee
nurinpäin kuin kävisi unissaan» j. n. e. Me nauroimme molemmat, kun
puristimme toistemme kättä erojaisiksi, ja toivoimme kohtaavamme
toisemme tutkinnossa, josta ei tullut mitään. Vanha professori oli
muutama vuosi sen jälkeen laskenut kummallisen, mutta rehellisen päänsä
lepoon, ja minä olin joka tapauksessa sitä ennen lähtenyt yliopistosta
räätälilaskujen ja vuokravaatimusten ahdistamana.

Sen jälkeen on olemmassaoloni ollut sangen epäsäännöllinen, osaksi olen
toiminut kirjallisena köyhimyksenä osaksi aputoimittajana
Karlstadstidningissä, joka on minua aina kohdellut sangen sävyisästi,
niin vallaton, epätasainen ja laiska kuin kynäni on ollutkin.

Sanomalehtimiehenä olen saanut kärsiä useita kovia kolauksia. Kerran
sekoitin hullun talonpojan lapsenruokkojuttuun oikeusosastossa. Tuo
hullu talonpoika tuli vaatimaan korvausta, mutta meidän onnistui
lepyttää hänet, niin että hän tyytyi nöyrään oikaisuun. Kerran olen
keksinyt historiantakaisen veneen kivikaudelta, joka sittemmin
havaittiin nykyaikaiseksi vesialtaaksi. Vähintäin kolme kertaa olen
kirjoittanut nekroloogin Stanleysta, joka elää vieläkin. Kerran olen
käynyt Arvikassa ja arvostellut seuranäytelmää -- sillä seurauksella,
että paikkakunnan lehti uhkasi minua selkäsaunalla, jos vielä
näyttäytyisin heidän kauppalassaan.

Nykyään valmistaudun Karlstadin kaupungin juhlarunoilijaksi ja olen jo
kirjoittanut pitkän ja ikävän proloogin eräisiin teaatterin avajaisiin.
Samoin olen minä sangen käytetty albumirunoilijana -- erittäin hauska
toimi!

       *       *       *       *       *

Niin, tässä se olisi se pyydetty omatekemäni biografiia, paras, jonka
toistaiseksi voin saada aikaan. Kun ennätän tulla kyllin kuuluisaksi ja
ihmisviholliseksi, kirjoitan minäkin minun »Beichte eines Thoren».



VALITTUJA RUNOJA JA JUTELMIA



Kaunista säätä.


Taivas kirkas, lahti tyyni,
Päivä paahteinen.
Honkalassa vellikello
Soittaa ruuallen.
Harjun kirkko loistaa niinkuin
Helykruunuin morsian.
Päällä Ohmon koivumetsän
Niinkuin harso herrasneidin
Pilvi taivahan.

Ja kuin vankat lautamiehet
Kihlakunnan käräjäin
Tummat vaarat seisoo tuolla
Veljellisnä vierettäin.
Ja kuin juhlivaiset laivat
Uivat saaret Sorsamaan,
Keulan päässä kuuset huojuu,
Keskiteljoillansa koivut,
Männyt perätuhdollaan.

Vanha Luoti tuvan eessä
Mäkirinteellään;
Ehkä vanhass' sydämmessään
Loistaa päivä, loistaa toivo
Lämpimämmin entistään.
Vanha Luoti, vanha Luoti
Miettii ehkä laillain hän:
Suloista on elää sentään,
Mikä ihmeen kaunis ilma,
Ilma päivän selkeän.

Mitä siellä, tirske kuuluu
Kautta niemien ja saarten?
Mikä riemu raikuukaan?
Lahden pohjassako immet uivat
Vaiko soutaa
Immet venhollaan?
Kymmenkunta hattupäätä
Puljahtaapi kaislikosta
Salmen suusta keikkuen,
Kymmenkunta neittä mulle
Nauraa ilkkuen.

Mokomakin naurutulva!
Suutunko vai huolin viis!
Soudan sentään lähemmäksi,
Sillä onhan joukoss' itse,
Itse ainoinen Alice.
Ja mä venheessäni nousen,
Haparoiden lakkihini
Tartun neuvoton,
Ja mä punastun ja lausun:
»Äärettömän kaunis ilma,
Kaunis ilma tänään on!»

»Sangen totta, nerokasta,
Hyvä, hyvä, hahhahhaa,
Runollista, nerokasta,
Runollista, hahhahhaa».
Tytöt mulle ilkkuaa,
Viskoo vettä niskahani,
Armotonna muiden lailla
Sydämmettä myös Alice!
Hämilläni hoiperrellen
Lankeen polvillein ja lausun
Surkeesti kuin Cæsar: »Siis
Sinä myöskin, sinä myöskin,
Sinä myös Alice!»



Kävi maantiellä tanssi.


Kävi maantiellä tanssi, ol' lauvantai-ilta,
Soi nauru ja soitto sen seutuvilta,
Oli hih, oli huh, oli hei!
Ja pelmanni Niilosen soi vetopeli,
Tuon hupsujen hupsun, mi kaikkein on veli,
Hei heisuli, heisuli, vei!

Oli tanssissa Takkulan uhkea Lotta,
Hän on sorja ja viini, mut köyhä kuin rotta,
Hän reipas ja veikeä on.
Oli Kirstikin kulkija rohkea, hurja,
Oli Kalselan Riitta ja Malviina kurja,
Hupa Liisakin Kantiomon.

Oli Topsalan Kusti ja Pietari Nasta,
Nepä heilakka poikia tanssissa vasta
Kyliin tyttöjä nostelemaan.
Oli torppari Matti ja Mustolan renki
Ja rekryytti Pyssy ja Paltainenki
Ja räätäli Autiomaan.

Oli heillä kuin liekkejä vaatteissansa,
Kuin sirkkaset hyppeli Pekkalan kansa,
Kivet, anturat vaan salamoi.
Ja liepehet lensi ja liinaset leiskui
Ja lettiä leijui ja helmoja heiskui,
Peli vinkui ja vonkui ja soi.

Pajupehkoissa, lehdoissa, leppien alla
Kävi nyt puhe lemmekäs kuiskaamalla
Ja hälveni pensaikkoon.
Ja louhikko kangas se leikistä raikui,
Ja soitimen naurusta metsiköt kaikui.
-- Jos huolit sä, tässä mä oon!

Ja kirkkahat tähdet ne taivaalla loisti,
Kuvat tuikkivat tyynehen pintaansa toisti
Sydänlammikko pienoinen.
Oli tuoksua hurmaavaa apilaissa,
Havutuoksua hulmusi männikkömaissa
Yli seutujen leijaillen.

Repo yhtyi soittohon riemuisahan,
Huu! huuteli huuhkain laulantahan,
Sitä huomattu, kuultu nyt ei.
Huu! toisteli kaikukin tuntureihin
Ja vastasi Niilosen heisuliveihin
Hei, heisuli, heisuli, vei!



Ohmon Elli.


Tuoll' Ohmon tölli on rinteen alla,
Asunto Anteron harmajan.
Mä muistan, tyttönsä ainut Elli
Kuin kulki kaitsien kankahalla
Livertäin aamusta iltahan.

Iloisin ain' oli iloisista,
Tansseissa, leikeissä parahin,
Kot'-töissä nopsa ja riihess' uuras.
-- Mut usein kuihtuvi kukkasista
Kauneimmin kasvava, lupaavin.

Mies vieras Ohmoon sai kiertäväinen,
Käy metsäss' seurana paimenen.
Mut juorut ilkeät kylää kulki,
Tul' Elli raukasta hourupäinen.
-- Keväällä tappoi hän lapsosen.

Mä muistan, kuinka hän vangittihin,
Ei itkenynnä, vaan valkeni.
-- Hän neljä vuotta sai vankeutta
-- Niin Ohmo murheella mustattihin.
Ken sinne mennä nyt hennoisi!

Ja vanha Antero, ukko parka,
Hän hakkaa käyränä halkojaan,
Hän ennen ain' oli naurusuinen,
Van nyt on katseensa synkkä, arka,
Hän tarkkaa työtään ja jalkojaan.

Hän välttää ihmisten katseloita,
Ei puhu koskaan, ei kellekään;
Hän riutuu, sielua tuska kalvaa,
Hän väistyy vastahan kulkijoita,
Ja itkee ollessa yksinään.



Kuijan Lassi.


Perk'kankaalla, Hallalan tiellä
On Kuijan Lassilla mökki siellä.
Muistaakseni Hallalan tiluksess'
On Lassilla muijinensa
Osa yks'satakolmansi kymmenes
Sen maista ja niityistä satoinensa.

Mut niitty on annolle niukka,
Ja maa on laiha ja työ on tiukka,
Ja, kaikki, mi kasvaa, on kiveä,
Ja kivist' ei ees elä Kuija.
Mut Lassill' on käsiä, sääriä,
Ja sitkeä, saita on muija.

Hän raataa ja kaivaa ja kyntää maan,
Ja muijallaan
On lisänä rikkakin rokassaan.
Ja pettua pistävi Kuija.
Ja ruunu se ryöstää saataviaan,
Mies raataa, akka se säästää vaan,
Ja vaikkei Lassilla paitaakaan,
Niin Lassi se kestää toivossaan
Ja niin myös Lassin muija.



Maantien Mari.


Ja ilta kun päättyi pilvehen
Yli kankaan korsien kuihtuvien,
Mä ryysyt ja kiiltävän silmäparin
Näin Maantien Marin,
Tuon Korpselän hullun tyttösen.

Hän hyppeli liikkehin särmäisin
Ikivanhoin laulellen sävelin:
»Hei tuuti vaan
Nyt Tuonelaan,
On meillä siell' lepo vihdoinkin».

Muka lasta hän kuiville rinnoilleen
Nyt viihdytti, paineli syömmelleen:
»Hei tuuti vaan,
Nyt Tuonelaan,
Me päästään multahan lämpöiseen».

Sen kietoi vaippahan kurjimpaan:
»Nyt vaappuvat vainajat Tuonelaan!»
Hän mättään istua sai kanervasta
Ja soudatti lasta
Näin rauhaan parhailla lauluillaan.



Soi, soi, kaisla!


      Soi, soi, kaisla,
      Laineet loiskikaa!
      Pien' Aune, immyt puhtahin,
      Nyt missä taivaltaa?

Hän huus kuni ammuttu sorsa, kun hukkui hän,
Ol' aika kevään viherjän.

Maailma hälle nurja ja aina armoton
Se koski mieleen hentohon.

Maailma hälle nurja vuoks' aarteiden,
Ja lempensä vuoksi keväisen.

Ne silmäterään pistivät okahan,
Ne heittivät liljan lokahan.

   Siis murhe-, murhevirttä nyt
   Te aallot laulakaa,
   Soi, soi kaisla,
   Laineet loiskikaa!



Uudenvuodenlaulu.


On murhe kullai,
On murhe mullai,
On kurjuus vuodella kullakin.
Kun madot söivät,
Ja rakeet löivät,
Sai tyhjäks' aittakin viljavin.
Mut ällös itke, mun tyttö pieni,
Kaikk' kyllä kääntyvi parhain päin!
Ens' uunnavuonna, ens' uunnavuonna,
Ens' uunnavuonna, mun ystäväin!

Mut paloi talo --
Ja onnen valo?
Sen synkkä sammutti korpimaa!
On karvas hätä,
Ei ystävätä,
Ei löydy köyhällä auttajaa!
Viis nälästämme, mun tyttö pieni,
Taas käymme työhön me rynnistäin!
Ens' uunnavuonna, ens' uunnavuonna,
Ens' uunnavuonna, mun ystäväin!



Ruot'-Jussi.

G. Frödingin kokoelmasta "Räggler å Paschaser".

(Jääske haasti viisii jääskentänt U. T. S.)


Muistaha mie Ruot´-Jussi.

Hää ol´ ruot´ukko siell Rouheelass ja muuttel´ tallost talloo ympäŕ
vuotta -- oleksel´ enimittäi vaa suuriss talośs, pienemmiss senku vaa
pistäikse. Monjaiss paikośs eijj ollt ku neljätoist päivää eikä missää
hää oikee kotteitunt.

Enimmäksee hää sai assuuksee huonoḿmass sopess, mikä hänele vaa voitii
löytää -- hää ku ol´ nii ilkijä ja ruokoto, jott ei häntä ihmisiss voitu
kärsii. No en -- herra varjele! -- oo näht rähnäsempää ruumista! Ol´
semmone tutiseva, viistoo mänevä, koukkuselkäne ja vääräsäärine mies.
Pää ol´ vinokieross ja nenä ol´ pitkä ja levijä, silmät kassoit haapaa
ja alaleuka ol´ suur ja neliskolkkane. Käśvarret riipottiit pitkält alas
polvii ja nyrkit olliit ku sontatarikot.

No ei häntä justii ihmise näköseks osant sannoo -- enemmä hää ol´
kallallee vieritety närreekanno ja oikee sanimalise -- näköne ja
sielustaa hää ei justijaa olit enemmä eistynt ku vanha rähnäne suś, mikä
eijj ennää mihikää kelpaa.

Ei sitä oikee tient, mitä hänest pitt´ ajatella, ku ens kerr näk tuleva
maantietä myöte. Parraite sitä arvel´, jott se ol´ vanha piru isse: siin
riippu paikka paikast seläss ja koiviss. Kurottel´ ja vääntel´ issijää
joka askeleell, ku otti. Pitkä harmaa tukka riippu silmill ja leuvvall
ja suumällist tirsku veś yynää.

Jos hänelle siitt tek hyväpäivä, ni hää käännäis pois ja sylkäś ikkää ku
ilkkuuksee. Kuul ain, ku hää mäń ja syleks ja haukkuu mutiś nii kauvva,
ku hää luul kuuluva.

Ei hää taas osannt niittää tehä ruuvvastakkaa, minkä hää sai -- eikä
hää sunkaa koittantkaa. Ku hää ol´ viel nuoŕ, ol´ häntä lyöt kepill,
jott saaha työhö. Sev verra se autto, jott hää saatii hakkaamaa vähä
halkoi nii kauvva, ku jokkuu kasso päält, mutt ku hää vaa jäi taas
isseksee, viskaś hää kirvee hiitee ja mäń luhtii ja vettäiś pitkäksee.
Nii jott se selkäsauna, minkä hää sai, tek häne vaa häjyks ja jänist
siitt ihmisii yynää -- yhtä laiska ja issepäine ol´ hää ja jäi ennallee.

Ainuva, minkä hää pit´ jonkuu verosen, ol´ ruoka -- puuro, maito ja
pannupaisti -- vot siin ol´ se korkei, mitä hää maailmass ties ja tuns.
Mutt jumala armaha! -- jos vaa puuro ol´ pohjaa palant, sillo hää viskas
puurokupi pitki lattijaa ja alko syleksii ja noituu. Niinikkää ol´ hää
hyvi kärkäs näpistelemmää ja varastammaa, minkä vaa tapas ja puhtaast
häijjyyvestää vaa.

Monet tuumasiit, jott´ei se ruoja ollt ruokajaa väärt -- ei moise otukse
oiś pitänt saaha ellääkää. Ei hää millokaa ees kiittänt kaikest siint,
mitä ihmiset hänelle ol´liit tehneet ja kaikk häness ol´ ilkijää ja
katteellista.

Mut mie oo tuumant niinikkää, jott ku jokkuu jo alkujaa o´ viinnoo
kiertyrit ja kokkoo kolhittu ruumiiltaa ja sielultaa, ni ei herra nähköö
ookkaa helppoo ellää ihmisiks, voiha se Ruot´-Jussi olla paras mikä
hänest missää tappauksess tulla voi. Se o´ liijjaks vaajittu, jott
alkujaa sokija pittää nähä, kuuro kuulla ja ramma kävellä -- ja eikhä
sekkii lie mahotonta, jott semmone, joka o´ ilkijän syntynt, tuliś
hyväks.

Toiseksee ni kyll Ruot´-Juhanass ol´ hyvvyyttäkkii ja yks ystävä hänell
ol´ koko maailmass, vaikk se vaa ol´kii vanha, ihmisille vihane
rakkikoira, joka maleks ympäŕ Hämälälä puolell pitäjää. Kaikkii ihmisii
se haukku ja ku kiin pääś, ni kyll se puŕ -- mutt Ruot´-Jussi ja hää
ol´liit hyvvii ystävii. Ukko varastel´ makupalloi koiralle ja tää ol´
ukolle ratoks ja seuraks -- hyö ol´liit ikkää ku kaks veljestä.

Monta kertaa oom mie näht höijjä molempii laiskoi elukkoihe makkaava
messäliepeell -- ja miu mielestäi ol´ yhtä mahollista, jott siin makaś
kaks pahaks potkittuu rakkikoiraa, ku kaks vanhaa ränsistynyttä
ruot´ukkoo. Hyö eivät olleet missää kotonnaa täss maailmass ja
kumpanekkii hyö ol´liit ihmisvihol´lissii koko maailmaa kohtaa ja
sentakkee hyö pysyttel´liit yhess.



Peki-Saska herrosskäynt.

G. Frödingin kokoelmasta "Räggler å Paschaser"

(Jääske haasti viisii jääskentänt U. T. S.)


Peki-Saska ol´ hyvi selvä vetelemmää sirmankkaa ja soittelemmaa violii.
Ku millo vaa potattitalkoiss tanssittii ja muuta lystii kyläpojat
pit´tiit, ol´ hää ain auttamass, jott´ei vaa ikäväks käis. Kyll häne
pel´värkissää ol´ monelaisii äänii -- ol´ jumalissii ja ol´ taas
hullukurisiikii. Oikee herrasmiehetkii ol´liit kärkkäitä kuulemaa, ku
hää soittel´, ku hää istu ja vinguttel´ pel´värkkijää tuvass ja
messäpenkereell.

Ja siitt hää ol´ nii eriskummane ja äkomane monell viisii: ei hää
asustant missää huoneiss niiku muut ihmiset, mutt maantiell ol´
kotonnaa. Kesäll makaś messäss ja talvell sai maataksee tuvauuni raviss,
mut ei hää millokaa maannt yhtä yötä enempää yhess paikkaa ja mihi
ikkää hää tul´ sai hää yhe vero syyvväksee, ku soittel´, mitä osaś ja ku
ihmisill ol´ synti hänt kurjaa rahjusta. Ei höill olit antaa hänelle
rahhaa eikä se Peki-Saska paljo siint piitantkaa, hää ku nääs luul, jott
se isse »musta» o rahass. Mutt tupakast ja viinast hää hyvi tykkäś ja
otti mielellää, ku hänele tarjottii.

Kyll sen jo näk päältpäi, jott´ei hää olit oikee järissää. Enimmäksee
hää kävel´ paljai jaloi ja pääss hänell ol´ vanha kirkkohattu, mikä ol´
enne olit ihka musta, mutt ol´ luopunt hyvi ruohottavaks ja ol´ hyvi
kokkoo ryttäitynt sekä eest ett takkaa. Sannoit, jott Saska oiś
varastant sen jostakii variksepelättimest, mutt mie vaa luule, jott
rovastvaarilt hää ol´ sen saant. Ja päällää hänell ol´ paltto, mikä ol´
hyvi ränsistynt tuuliss ja satteess ja sitä hää pit´ nii päiväll ku
yölläi, kesin sekä talvin ja siin ol´ sekä häne aittaase jott konttiise,
hää ku nääs ol´ ratkont auk taskuompeleet, njott koko nuttu ol´ ikkää ku
yks tasku. Ja siin hää siit säilytel´ kaikkii mitä ikkää hänell ol´
irtonaista ja kiintijää.

Ja häne naamase se ol´ hyvi ilkijä nähä. Häne partaase ja hiukseesa
riippuit yynää pörröllää häne ympärillää ja nii ol´ hää musta ikkää ku
mustalaine konsanaa. Ja hää kassel´ tuijjottel´ hiuksii alt ja ol´ hyvä
lyhytpuhheine ja äksy käänteissää. Uśjatkii häntä vähä pölästyit, ku
äkkiistää messäss näkkiit, mutt muute ni hää ol´ hyvi sävysä ihmine eikä
tahtont kellekää mittää pahhaa.

Yhe kerr mie tuli ruukille yhten helatorstain, ku alko jo hämärtää.
Peki-Saska istu siilo mylly ojall sillakorvall´ ja soittel´
sirmankkaijjaa -- sitä säveltä, mitä hää ain yksinnää ollessaa ruukkaś
soitella. Se ol´ teht yhe vanha lystillise ralli mukkaa, mikä alko täll
viisii:

      »Kuulkaas pojat ja kuulkaas pojat,
      miks työ ootta nii ilkeitä».

Mie nyökäyti hyväpäivä hänelle ja istahi vastapäätä kuuntelemmaa. Nuoŕ
patruuna tul´ kävel´ siihe siitt ja.

»Hyväpäivä Saska», sano hää, »se ol´ hyvi kaunista tää».

»No kohtalaista», sano Peki-Saska ja kassel´ toiseeppäi. »Kyll mie ossaa
monta parempaa säveltä» ja alko siit:

      »Istui ranna kivellä ja lui lainehia».

»Se ol´ hyvä se», sano patruuna, »Saska pitäś tulla mei kans hovvii ja
soittaa vähä mei kuullakseena. Siell o´ muutama nuorii ryökkinöi, mitkä
ovat kuulleet Saskast ja mielellää tahtosiit kuulla Saska soittava».

Saska ei virkkant sannaakaa, mutt pist soittovärkkiisä kainaloo ja alko
tulla mukan. Hää ei ruukannt millokaa kieltää, ku häntä pyyvvettii
soittamaa.

Mie mani peräst, mie ku pelkäsi, jott Saska tekiś jottai hulluutta, jott
tarvissiś appuu.

Ja nyt tietäät kaikk, minkälaista väkkii se herrasväk yl´päätää on.
Niili ejj oo justii paljo tekemistä ja siks niitä huvittaa nähä
semmośta, mikä o´ semmośta kummallista ja erinäisempää.

Ja ku jokkuu vanha raukka o´ moukkamaine tahi o´ teht jottaikkii pahhaa
tahikka o´ eriskummane jollaikkii muull viisii, ni sillo ne semmoset
ihmist vast ilośsoot laskemall leikkii häne kansaa ja näyttämäll muille,
mite lystilline aśja höill o´ käsill. Ja nii kauvva ku jokkuu o´ kylliks
ihmeelline, ovat ne hyvillää ja ku parraimmat eriskummallisuuvvet ovat
tapahtunneet, aijjaat ne ulos. Isse mie oo ollt samass peliss yhe kerr
ja samall viisii se käi Peki-Saskallekkii.

Het ku myö tultii perille ryytmaaha, miss ryökkinät ol´liit ja patruuna
sano, jott se ol´ isse Peki-Saska, ku hänell ol´ muvassaa, ni alkoit hyö
lyyvvä käsijää polvii ja virnistellä ja tul´liit oikee intoheese.
Patruuna anto hänelle yhe lasi konjakkii ja käsk siitt istumaa ja
ryökkinät alkoit kysellä hänelt, mist hää ol´ kotosi ja mikä häne
vanhempiisa niin ol´ olit ja miss hää ol´ oppint soittamaa.

»Mikä höi nimmeesä ol´, sen taitaat tietää tuoll toisell puole tähtii ja
mie asusta siell, miss revot kuleksiit ja soittamaa mie oo oppint
paholaiselt isseltää -- njott nyt työ sen tiijjättä», sano hää ja ol´
hyvi kummallise näköne. Monet hullut, jott Saska eijj ollt semmone
mörökölli, ku miks hää tekkeity ja jott hää haastel´ semmośta koiruutta
pilol´laa vaa.

Ryökkinät virnistel´liit ja vikisiit ja kasseliit toisijaa ja patruuna
sano, jott »ompas siull hyvvää seuraa».

»Niihä se o´» tuumaś Saska -- »se o´ hyvi huonoo herrasväkkii koko
liuta».

»Mie tahtosi maalata hänet», sano yks ryökkinöist, »hää o´ mainio
malliks».

»O-juu -- mutt siitt pitäś hää kammata vähä paremmi», sano patruuna.

»Ei -- justijaa tuommone pitäs häne olla», sano ryökkinä -- »mutt soita
Saska parasta, mitä ossaat», tuumaś siitt.

Siilo otti Saska esille sirmankkaase ja alko iskii jalkaa ja soittaa
pel´värkillää pitkii, metkukkaisii sävelii ikkää ku lukkaŕ enne ku virre
alkaa. Ja siitt hää alko soittaa »Sotilaspoikaa» ja »Meill pohjolan
lumine» ja monta sentapasta herraslauluu.

»Jaa -- kyll se o´ hyvä tuo, mutt tuota sie et oo oppint vanhalt
paholaiselt -- tuo myö ollaa kuultu enne, mutt soita jokkuu semmone,
mikä o´ tähtii toiselt puole».

Sillo käänäisii Saska höist ikkää ku ois hävennt ja soitti vanha viisu,
minkä mie oli monta kertaa kuullt mammai laulava, yhest rinsessast, joka
ol´ yksi vieraall maall ja suŕ isseesä pahapäiväseks. Kyll se kuulost
oikee hyvält ja kauniilt, arveli mie, mutt ryökkinät ja patruuna
nauroit, jott veet silmiss, hyö ku ol´liit tottumattomat kuulemaa
semmosta sirmankall soitettava.

»Ku aurinko laskoo, tulloo ilves iloseks», sano Peki-Saska, hänell ol´
ain sanapars varul´l, mutt ne eivät olleet mittää oikeita sanalaskui,
mutt ol´liit semmosii omatekosii.

Mut patruuna ja ryökkinät nauroit yhä enemmä, ku näkkiit, jott Saska
ol´ raivośsaa.

Siilo hää pist »Saksapolkaks», jott vinku ja vonku ja siitt hää äksyst
lopetti ja rupes lähtemää.

»Vuotas vähä Saska», sano patruuna ja män hattu kääss ryökkinöi luo ja
pyys höijjä kokkoomaa lahja Saskalle. Hyö ottiit ja antoit jokkaine
kymmene pynnii ja siit pist patruuna kymmene niinikkää ja ojens hatu
Saskalle. Mutt hää vaa käänäiś seli ja sano »hui».

»Sie taijjat olla kopija, luulem mie», sano patruuna, »kas täss o´, ota
nyt», sano hää ja tyrkytti hänele hattuu. Mutt Saska löi läimäytti
hattuu, jott lantit lensiit ympäriisee ja pist pel´värki kainaloo ja
läks tiehee.

»Senkii konna», sano patruuna ja käänäis ryökkinöihi ja sano: »siin sen
nyt näkköö, mite se käyp, ku o´ ystävälline mokomille ihmisille».

Mutt ku mie tuli sillalle takasii istu Saska silla reunall ja soittel´
vanhaa laulujaa.

Mie kysyi hänelt, miksei hää tahtont ottaa lanttiloi, hää ku ol´ nii
köyhä ja sanoi, jott hää ol´ käyttäytynt siivottomast.

»Se kuka ottaa rahhaa pellaamisest, se o´ paholaiselle myöty», sano
Peki-Saskaja alko vejellä taas:

      »Kuulkaas pojat ja kuulkaas pojat,
      miks työ ootta nii ilkeitä».

Sen koommi hää eijj oo ennää missää herrośs käynt.



Ystäville sairasvuoteella.


Puhutte sanoja kuin taivahasta,
Soitatte kyökkimoraalilla suuta.
Teill' lahjat on -- jo laatkaa saarnaamasta!
-- Ne teitä lohduttaa, ei ketään muuta!
Mut kielenne, mä pyydän, sitokaa,
Ja viisautenne keuhkot tukkikaa,
Pois mahtisuus, se kellekään ei sovi!
Mä tahdon rauhaa, suunne tukkikaa!
-- Kun sielu sairastaa, ei fraasit sovi.
Pois virsienne hälinä,
Ja vanhain manaustenne tuttu pärinä,
Mi käskee: lennä! vaikka siivet kuoli!
Pois sormet haavoista, ne vuotaa verta,
Mä yksin tahdon täysin tuta kerta
Mun oman tuskain -- lohtua en huoli!



Maailman meno.


Myrsky mertä myllerti,
Lainehet vyörivat syvyyksiin.
»Mies laivasta suistunut kapteeni!»
           Vai niin.

»Viel' auttaa voitte te, kapteeni!»
Myrsky mertä myllerti.
»Voi vielä hän tarttua renkaisiin!»
           Vai niin.

Lainehet vyörivat syvyyksiin.
»Hän upposi hyrskyhyn, kapteeni!»
           Vai niin.
Myrsky mertä myllerti.



Mikä on totuus?


»Pilaatus kysyi silloin: mik' on totuus?»
Ja kaiku vastasi -- profeetta ei.
Ja mykkänä sen suuren selityksen
Mies Natsaretin hautaan kanssaan vei.

Jumalan kiitos, ett' on oppineita:
Ne muka tietoon tulleet etsittyyn;
On legioona, sillä heit' on monta,
Kuin Rooman miehen vastaa epäilyyn.

Kuitenkin oudoksun, kun yksi totuus
Voi muuttaa muotoaan ja karvoaan;
Mi Jeenassa ja Berliiniss' on totta,
On Leipzigissä pahaa pilaa vaan.

On niinkuin Hamlet prinssi pilvilöistä
Poloniusta ivais lausuen:
»Minusta näyttää pilvi kärpäseltä,
-- Ei, kameelin se onkin näköinen».



Niin puhui Zarathustra.


Mutta koska ehtoo tuli, menivät Zarathustra ja hänen opetuslapsensa
vuorelle tarkastamaan tähtiä.

Ja koska he vuorella istuivat ja ylös taivaasen silmänsä nostivat tai
alas laaksoon katsoivat, jossa metsä kasvoi pitkin jyrkänteitä, painoi
Zarathustra alas päänsä ja vaipui ajatuksiinsa.

Sen jälkeen kohotti hän taaskin päänsä, puhui ja sanoi:

»Kuinka usein en ole teille sanonut nämät sanat: paetkaat hyvää ja
ahkeroitkaat sitä, joka pahaa on! Sillä te tiedätte, että siveys on
tyhmien orjien puhe ja paha sille hyvä on, joka pahan herra on ja ei sen
palvelija. Ja kuinka en ole kehoittanut teitä rakastamaan ja edistämään
teitänne ja ei teidän lähimäistänne! Sillä elämä on lyhyt ja se, joka
tekee toisen tekoa ja ei hänensä, hän on oleva kuivan puun kaltainen ja
se kuiva puu ei koskaan tule olemaan tarvepuuna siinä sillassa, joka
yli-ihmiseen johtaa.

Mutta konsa olen minä teille sanonut, että teidän pitää sitoman ihmiset
kahleilla, että te itse vapaina olisitte? Se on orjien kaltaista, jotka
valtaan tulleet ovat. Tai koska olen minä teille sanonut, että teidän on
lyöminen ja polkeminen niitä, jotka teidän kanssanne vallasta
kilvoittelevat? Se on orjien tapa.

Kääntäkäät katseenne alas metsän puoleen, kussa monet latvat yli
toistensa kohoovat! Tuleeko korkea puu korkeammaksi, jos matalat puut
alaslyödään? Eli nostakaat silmänne ylös tuhansia, aina satoja tuhansia
tähtiä kohti, jotka avaruudessa tuikkivat! Luuletteko te, että tähti
Sirius loistaa kirkkaammalla valolla, jos muut tähdet sammuisit? Se on
pilttien usko.

Niin kavahtakaat orjien tapaa ja pilttien uskoa, kun te annatte
yli-ihmisen teissänne kasvaa! Ken tietää, jos hän, joka hänensä
suurimmaksi luulee, on suurin? Ja eikö se vielä vähäkasvuinen, jolla
suuri kasvuvoima on, ole suurempi kuin jo suurikasvuinen, jolla vähemmin
voimaa on syntymästä ja jo on täyttänyt kasvamisensa mitan? Niin
antakaat jokaisen kasvaa ja loistaa oman laatunsa ja kykynsä mukaisesti
ja älkäätte olko alhaisia! Se, joka voimakkaimmin loistaa ja suurin
kaikista on, koska kaikki on täytetty ja täydellisyydessään, hänen
siemenestänsä ja väkevyydestänsä on yli-ihminen nouseva!»

Niin puhui Zarathustra ja opetuslapset ihmettelit suuresti.



Nuoruudessa.


Joki tuikkivi kauniisti välkkyellen,
Ja lauluja raikuvi kuusi.
Kuin turmeltu lapsi mä laiskottelen,
Nukun, maaemo, mairitteluusi.
Maa laulaa ja tuoksuu ja hymyilee,
Ja taivahat loistaen riemuitsee.

On kuin mulle tuulonen viestejä tois,
Ilon päivä on valkenemassa.
Veri rauhaton on, tääkö lempeä ois?
-- Kehen? -- Kaikkehen maailmassa!
Jospa taivas ja maa mun rinnoillain
Tytön muodossa hetkisen uinuis vain!



Mefisto.


Hän tekeytyy, hän on kuin ystävä.
Tahtoisin roistost' olla osatonna.
Nyt mene helvettiin sen vietävä!
-- Ei kuule hän, vain virnistää se konna.

Näin pukinkavion jo lapsena,
Sielt' ajoi mun, miss' oltiin riemukkaina.
Mun kietoi viekkahilla pauloilla
Tuo henki katkera, mi kieltää aina.

Hän mua varjon lailla piirittää,
Pahaksi kaikki näyttää murhaavasti,
Rammaksi, rumaks', sen, mi räikeää,
Hän osoittaa ja nauraa kamalasti.

On suuruus kuorta vaan, hän todistaa,
Kiitetty valo vain on päreen tuike,
Valett' on riemu, rakkautt' ostaa saa,
On viisaus ajatusten hullu huike.

Kun väsynyt mä olen kaikesta
Ja tahdon murheitani kertoella,
Ne saada sointuun, muotoon muovata
Ja luulen osaavani runoella,

Ryppyihin otsansa hän kurtistaa,
Viisaihin niinkuin Rooman Senecalla,
Traagillisesti maita osottaa,
Ja lausuu paatoksella suurimmalla.

Kun sattuu sanomaan kuin »turhaa, oi!»
»Oi kauvan sitten», »haavat taisteluisi»,
Niin pilkkaa nauraen, hän vaikeroi
Ja niistää, rykii niinkuin tukehtuisi.

Häll' ääni tyrehtynyt itkusta
Ja joskus kimakasti piipattaapi,
Ivaten heittää hatun sulkia
Ja teatraalisesti kumartaapi.

Jos hermostun, jos mielein raivostuu,
Jos isken runoissain', ett' terät sinkuu,
Hän virnuu, että leuvat nurjahtuu,
Ja nauraa, että niveleissään vinkuu.

Tuo kettu silmää iskee minulle.
-- Mä ymmärrän -- oon vallan neuvotonna --
Mun huonokuntoisille iskuille,
Ei isketyille naura hän, se konna!

Ja viekas ääni hirnuu kimakka:
»Hyvästi kirjoitit, se kohta paina!»
Suus kiinni otus, väisty saatana!
-- Hän jääpi vain, hän mua seuraa aina!



Pieni Aune.


Pieni Aune, Aunosein, mull' laulele sa,
Niin yksin on sieluni maailmassa,
On murhe mulla pohjassa rinnan.
Pieni Aune, Aunosein, mull' laulele sa,
Se soipi mulle onnea, se soipi lohtua
Niin lempeänä yössä mun linnan.

Pieni Aune, Aunosein, mull' laulele sa,
Mun puolen valtakuntain sen annan sulle ma
Ja kullat kaikki säilöistä linnan.
Mun lempeni on kultani kalliit linnassain,
Ja puoli valtakuntain on puoli murheestain.
Sä peljännetkö murhetta rinnan?



Metsässä.


Sydänmetsien varjostossa
On tyyntä ja rauhaisaa,
Kylän kuiskehet viestinä sinne
Suvituulonen tuudittaa.

Ja pilviä viertävi tuuli
Ja päivän ne himmentää
Ja lintujen lakkaa laulu
Ja painava, raskas on sää.

Mitä kuiskivi kuusissa tuuli,
Sitä tiedä ei ainoakaan,
Näät huokaavaa humukieltä
Nuo metsät taitavat vaan.

Se uusia töitäkö hornan
Nyt rotkoissa kuiskailee
Ja vilppiä taisteluvimmaa,
Joka ihmiset villitsee.

Surumielinen murheenharso
Se peittävi hongat nuo,
Purot, lähtehet synkiksi käyvät,
Kun tuulonen viestejä tuo.

Vihakatseita peikkojen luulis
Joka pensaasta ilkkuavan,
Salaviekkaat askelet tuntuu
Ihan taakseni tassuttavan.

       *       *       *       *       *

Mä rastahan tunsin, mi lauloi
Koko aikansa armaalleen,
Kanervan- sekä puolukanvarret
Ne nyökkäsi laululleen.

Sen lemmenhehkua säistäin
Sinikelloset nurmella sous,
Ja tähdikön silmyet loisti,
Puna mansikan poskelle nous.

Mut siipienräpsettä kuului
Ja rastahan rintahan
Löi kyntensä haukka -- ja laulu
Kuol' lempivän laulajan.

       *       *       *       *       *

Ja mairehin metsänlampi,
Niin kirkas ja hiljainen,
Se päivyttä heijastaissaan
Lepäs ihmeitä uinaillen.

Sen pintahan aarteena päilyi
Värivaihtelut, valkeus,
Ja metsän ja vuorien kesken
Suli sointuhun kaikkeus.

Avaruuksien auhtoja maita,
Ikiloistoa uinaillen
Näki tanssissa tahdikkaassa
Ikimaalimat tähtöisten.

Nyt kaihi jo metsän silmän
Ikipäiviksi peittänyt on,
Tuo kuollut ja kiilloton pinta
On saaliina sammalikon.

       *       *       *       *       *

Oli orava latvassa kuusen,
Alas katseli vaieten,
Näki jäntevän, kaunihin hirven,
Joka käyskeli ylpeillen.

Oli parhain soitimen aika,
Oli siksi hän uskalias.
Näät viettien mahtava kuohu
Kävi suonissa voimakas.

Kuninkaisella ryhdillä kantoi
Harasarvisen kaunihin pään,
Mut pensahan suojasta tähtäs
Sala-ampuja pyssyllään.

Tomun helmahan heilahti kruunu
Tuon voihkivan ruhtinaan,
Ja kaatunut kanervan kukkiin
Vuos hurjoa hurmettaan.

       *       *       *       *       *

Tuo rohkea mänty, mi nostaa
Päin taivasta latvoaan,
Mä tiedän sen ylpeän riennon
Ja toivonsa voimakkaan.

Sä luulet, taivahan tähden
Tuon kaunihin nouset sä luo,
Sata vuotta jos kohtakin kestäis
Väkikaihosi uskova tuo.

Ja turvassa taivaan tähti
Sun oksilla keijuileis,
Ja latvasta lakkapäästä
Valo lempeä tuikkaileis.

Ja voimakkaana sä nouset
Noin toivosi korkeuteen,
Sä raivaat tietä, sä kasvat
Niin varmaan ja vitkalleen.

Mut kuolo sun runkoa kalvaa,
Syö juuresi hiljalleen,
Ja tähtesi häipyy, häipyy
Niin varmaan ja vitkalleen.

       *       *       *       *       *

En huoli mä kulkea tuolla
Mun vanhassa metsässäin,
Eron hetki on tullut meille,
Sen tunnen, sen vasta mä näin.

On metsäni lempeä vielä,
Myös hertas ja hellä se on,
Mun ääneni vaan ei soinnu
Tuon metsän laulelohon.

Mun mietteissä turmeltuneissa
Hyvä luontokin turmeltuu,
Havutuoksuhun, lauluhun kuusen
Sorasointuja sotkeutuu.

Kylätielle mä taaskin tahdon,
Vihavimmahan, taisteloon!
-- Myös katkerat mietteet siellä
Elon sointuvat soitantoon.



Talvilaulu.


Mä surra, mä surra, mä surra voin vaan,
Niin kylmät ovat tähtöset taivahallaan.
On maailma kolkko, kylmä jäässä.
Ja ihmiset ne hangissa kamppailevat,
Ne käyvät ja kulkevat, kuolevat,
Te minne käytte, mit' on matkan päässä?

Ne virvatulen huomaavat eksyessään,
On kiire heillä itseään lämmittelemään
Ja taloon, jossa ystävät ovat.
Jos sattuu joku tielle, se maahan poljetaan,
Ne taintuu sitten itse, ei herää konsanaan.
Oi, älkää olko ihmiset kovat!



Publius Pulcherille.


Kun sinun pöydälläs tuo Kreikan vaahtosa viini,
Lesbon ja Kiioksen rypäleet korukristalliloissa
Loisti fasaanien kanss' sekä pronssien hehkuva ryhmä
Loi valon hurmaavan, min säihkyäviss' sätehissä
             Marmori loisti,

Kun sua houkuttivat nuo Memfin untuvapatjat
Helmaansa uinumahan sybariittien kaunista unta,
Tuudittaess' unehen sua Attikan viehkeät huilut,
Laalage hurmasi sun, kun mattoja tanssien lensi,
             Hurmasi viini,

Silloin kiittelivät sua patriisit imarrellen,
Silloin senaattorikin hymysuin sun viiniä nautti,
Silloin ystävät nuo sadottain sua kerskuen kiitti:
Rooman oot suurin mies, mies suurin Laatsiuminkin,
             Publius Pulcher!

Kolkko on nyt talo sun ja pöydällä tyhjällä yksin
Viinisi murhehtii sun atrias kelvottomuutta,
Köyhän leipää vaan sekä köyhän huonoa ruokaa.
Tyhjä on sun asumus, niin valju ja kolkko se on kuin
             Kaaprean vuoret.

Varjo on vieraasi nyt, se vanhana veljenä aina
Istuvi vieressäs, ja tuimana ääneti nyökkää.
Kaikki on hiljaa nyt ja veikkojen ääniä kaipaa.
-- Autio on talo sun, on mykkä ja ääntä et kuule
             Tuttua missään.

Saapuva kerran on toki päivä se, jolloin sä toivot
Kurjahan pirttiisi taas, joka nyt niin tyhjältä tuntuu.
Kattoa etsit -- suojaa ei saa särkevä pääsi,
-- Nöyränä turvatteis käyt vielä sä vanhojen luona
             Kerjäten leipää.

Mieroa kulkien kun matalaiseen krouvihin joudut.
Aiheena pilkaksi oot, jota laskevat portot ja roistot,
Kenties tuhlaamas tuhatmääräsi Laalage muistain
Tarjoo juopunehin sekä kuivettunein käsivarsin
             Viiniä sulle.

Älkösi sentään surko, jos aika sun onnesi käänsi,
Ystävies sokas silmät, ne etteivät sua tunne,
Tyhjensi aarteet sun, sinut orjan arvohon painoi!
-- Naamarin heittänyt on elämäs, nyt helpommin sulle
             Aukeaa Haades.



Petturi.


Kas, yössä tuikkii valo
Loiren rannalla.
On krouvi, tanssitalo
Loiren rannalla.

Suuvuoron vaatinunna
On Guy de Montcontour.
Ja ylös kavunnunna
On Guy de Montcontour,

Jo hiljaa varrotahan
Hän mitä laulelee,
Nyt tarkkaan kuunnellahan
Hän mitä laulelee.

»Siis tuomitkaa Bretagne, Provence
Ja Ranska velkansa,
Häll' oli kyllä »gaye science»,
Mut möi sen kullasta.

Ja laulunsa hän palkasta
Möi valheen käytäntöön,
Siis tuomitkaatte armotta
Guilbert du Mont de Meune!

Soi lauluns' ylväs nuorena,
Ei siipisatoinen,
Hän kasvoi miessä uljaana
Ja lauloi riemuiten.

Hän hiipi hovin luolahan
Pois laulun vuorilta,
Möi itsensä -- ja kunnian
Hän osti valheella.

Hän silkkivaattein laulelee
Nyt kultatuoleilla,
Ja katse sammuu, raukenee,
On laulu onttoa.

Se imarrust' on imelää
Tuo laulu tarmoton.
On puku kyllä eheää,
Vaan sielu rikki on.

Tuo mies on myynyt sielunsa,
On tyhjä kuori vaan,
On tuhkaa kultalippaassa
Ja orja loistossaan.

Näät, itsensä hän palkasta
Möi valheen käytäntöön,
Siis tuomitkaatte armotta
Guilbert du Mont de Meune!»



Rukoushuoneessa.


»Voi! Kuolema on synnin seurausta,
On syntins' suur', on tarvis rukousta,
Tuo meidän veli raukka Andersson,
On langennut, hän mailman lapsi on».

  Vaeltaissamm' synnin teitä
  Herra laupias armahda meitä!

»Hän armon runsaan kyllä taivahisen
Tää Barnabamme, lahjan ihmeellisen
Sai sanan voiman -- moist' ei pappia,
Ja käänsi monta, enin naisia.
Hän suloinen kuin Joosef tottamaar,
Myös häntä pyysi rouva Potifaar.
Voi nuorukaiset, vaara suuri on!
Me luultiin sentään, vahv' on Andersson,
Hän taistelee ja voittaa pirun hän
-- Mut pirun näimme voivan enemmän».

  Oi, Ischabod, oi, Ischabod,
  Viel' liha synnin kahleissa oot.

»Me hänet naitimme, sai vanhan lesken,
Jonk' kanssa eläissänsä kahden kesken
Hän suojaa saisi pauloiss' saatanan
Ja lihan viettelyksiss' sekä maailman.
Sai eukon hartaan, hiljaisen ja aimon,
Sai vahdiksensa hurskaan, hellän, vaimon,
Mi joka hetki oli varuillaan
Ja Anderssonin jäljess' ainiaan.
Mut turhaa ompi viisaus maailman,
Kai seurakunt' on kuullut varmahan:
On Amerikkaan mennyt Andersson
Ja Fiia Bergman mukanansa on!»

  Voi synnin hätää, tuskia,
  On murheen laakso tämä maailma!



Hyvät ja jalot.


En tahdo olla hyvä, en olla jalokaan!
Kas jalot, hyvät itse he laittaa patsaitaan,
Ne nostaa pylvähille ja valoon kauniimpaan
Ja omat mainetyönsä myös niihin uurretaan.

He siinä sitten seisoo ja nauttii kuvastaan:
Voi kuin on jalo katse ja hellä luonniltaan --
Ne miettii sydämmessään: kas kuin on oivaa tää!
Mut taampana on Hiisi ja heille irvistää.



Syksy.


Jo pyökkimetsän kattaa syksyn puna,
Kuin sairaan, joka kuoloon kallistuupi:
Sen posket ohimennen ruskottuupi,
-- Ne ruusut kohta ovat mullattuna.

Kuin puro sulattaen vuoren lunta
Niin äänetönnä hiipii alankohon,
Niin hiipii veikko kuolinkammiohon,
Hän ettei ryöstäis elon viime unta.

Tääll' löytää murheellinen lohdutusta,
On luonto kesän nähnyt pilvettyvän,
Ja riemun jäätyvän ja kellertyvän;
Ja kuulee valittaen valitusta.



Hosianna!


Laita korkeiksi portit ja laajoiksi ukset
Sido vihreät köynnökset muureihin!
Tytär Siionin tehkösi kaunistukset,
Että käy kuninkaasi
Kuin kunnian kuningas
Kuin kunnian kuningas kaupunkihin!

Soita harpuilla, huiluilla riemuiten kansa
Laske tiellensä palmuja, vaatteita,
Salli kansasi palvella kuningastansa
Soiden riemun ja laulun,
Riemun ja laulun,
Soiden laulun ja riemun Herraansa!

Hunajasta ja viinistä hällä on valta
Sotajoukkoineen yllä pilvien.
Tänne lemmen Herra käy köynnösten alta!
-- Soi, soi: Hosianna!
Soi: Hosianna!
Hosianna, Daavidin Jälkeinen!



Se on täytetty!


Suru kattanut suurin
On templin ja muurin
Ja raskaana vierivi ukkonen,
Ja maan yli kertovi myrskyjen seura,
Nyt Juudaan jalopeura
On naulittu ristihin pilkaten.

Ja kautta myrskyn äänet räikeet raikuu
Kuin itkijöiden huudot taivohon,
Ja hurjaan lännet sekä idät kaikuu:
Se mennytt' on! Se mennytt' on!

Nyt se on täytetty, kuin kirjoitettu,
Taas elo pimeyteen on pakotettu,
Googille, Maagogille alennettu,
Taas mailma vaipui orjan arvohon!

Suru kattanut suurin
On templin ja muurin,
Avaruus suree poikaa ihmisen,
Ui pilvet raskaina taivaan selkää
Ja ihmiset pelkää
Ja raskaana vierivi ukkonen.



Paimen-ääniä.


Kuuletko kellot ja laulun kirkkaan
Kaitsevan, eksyvän kaitsiessaan?
Lehmät ne ammuu, kiirevilkkaan
Hölkkää seuraten paimentaan.

Kuule kuin kankahat vastahan soi:
Lilja -- mun Liljani -- lehmäni hoi!
Vuorten äyrähät kaikuja loi,
Kunnahat kumajaa
Hongikot humajaa:
Lilja -- mun lehmäni -- hoi!

Kalkatus kellojen uupuvi, toipuu,
Lehtien liipotus raukenee,
Metsä jo vaijeten unteloks voipuu.
Paimenen hoilotus,
Kutsuva loilotus
Yksin nyt korpia kiertelee.

Usvia huokuvi lammikon pinta,
Yö on ja päiväkin karkuhun saa.
Kas kuin tummeni metsikön rinta,
Varjot taajat sen verhoaa!

Uinuvi mänty ja uinuvi kuusi,
Koski vain yltyvi kuohussaan.
Kaukana helkkyvä nais-ääni huusi,
Kaitsevi, eksyvi kaitsiessaan.



Sisällys.


                                               Sivu.
Gustaf Frödingin omatekemä biografiia...........  1.
Kaunista säätä..................................  9.
Kävi maantiellä tanssi.......................... 13.
Ohmon Elli...................................... 16.
Kuijan Lassi.................................... 19.
Maantien Mari................................... 21.
Soi, soi kaisla!................................ 23.
Uudenvuodenlaulu................................ 25.
Ruot'-Jussi (suoment. _U. T. S._)............... 27.
Peki-Saska herrosskäynt (suoment. _U. T. S._)... 32.
Ystäville sairasvuoteella....................... 41.
Maailman meno................................... 43.
Mikä on totuus?................................. 45.
Niin puhui Zarathustra.......................... 47.
Nuoruudessa..................................... 50.
Mefisto......................................... 52.
Pieni Aune...................................... 56.
Metsässä........................................ 58.
Talvilaulu...................................... 67.
Publius Pulcherille............................. 69.
Petturi......................................... 74.
Rukoushuoneessa................................. 78.
Hyvät ja jalot.................................. 81.
Syksy........................................... 82.
Hosianna!....................................... 84.
Se on täytetty!................................. 86.
Paimenääniä (suoment. _R. Roine_)............... 88.
Jos oisin (suoment. _O. M._).................... 91.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja runoja - Kokoelmista 'Guitarr och Dragharmonika', 'Nya Dikter' ja - 'Räggler å Paschaser'" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.