Title: Goethen runoja
Author: Goethe, Johann Wolfgang von, 1749-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Goethen runoja" ***


GOETHEN RUNOJA

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe


Suomentanut V. A. Koskenniemi


WSOY, Porvoo, 1922.



SISÄLLYS:

Esipuhe

Yö
Onni
Lauluilleni
Sokkosilla
Jo, Friederike, herää!
Löi sydämeni: ratsahille!
Kotka ja kyyhky
Vaeltajan myrskylaulu
Vaeltaja
Prometheus
Resensentti
Muhammedin laulu
Ganymedes
Taiteilijan iltalaulu
Nicolaille
Pyhä mies ja fauni
Metsämiehen iltalaulu
Kaukaiselle armaalle
Ihmisyyden rajat
Lidalle
Jumaluus
Amor ja runottaret
Alppi
Uusi Amor
Malja
Yö-ajatuksia
Harpunsoittajan lauluista
Aamuinen valitus
Legenda
Levoton veri
Terve menoa!
Esikuva
Tunnustus
Harras huokaus
Sotilaan lohdutus
Maailman meno
Hautakirjoitus
Talismani
Nää, tertut täyteläiset --
Jos muodoin tuhansin sa itses peität --
Jälleentapaaminen

MIETELMIÄ JA PIKKURUNOJA:

Minä kuljen maita manteria --
Mitä siitä, jos sydän sun rauhasi vei --
Te menkää! On iloni mulla --
Minun satulaani te jäädä suokaa --
On perintöosani --
Innostus se, sanonpa teille --
Voi täällä kaikkea --
Sua kompassis johtaa --
Niin pitkälle kuinka oot tullutkaan --
Noin nuoret ne itselleen uskottaa --
Ei mulle ois --
Menis elämä --
Olet muodolla murheisella --
Näin Quidam lausuu --
On sormia --
Me ratsain ristiin rastihin --
Jos mun kanssani --
Typötyhjä --
Jalo mies jos vastahas rikkonut --
Se teko se vasta --
Siis vihdoin painovapaus --
Jos et tahdo --
Oo kohtelias -- rahvaallekin --
Tuli suuresta seurasta parhaillaan --
Sa kanna kuormas --
Ilomieliä --
Voit säästää sa vaivasi --
Jos käydä sa tahdot --
Ei kurkota katse korkeimpaan --
Tuhat kärpästä --
Kiitetty olkoon rypäleen jumala --
Suuret ja pienet --
Et toivoa taitais --
Jos tahdot taiten vaeltaa --
Kuka mies --
Että naiset vihaa --
Sitä miestä --
Mitä magneetti pohjoisest' etsiikään?
Koska kumartainkin --
Näin unta --
Sinut armahastas jos erotetaan --
Tääll' oletko taivahan laina --
Saa aistit sekaannusta --



ESIPUHE


Samalla kertaa »avoimena» ja »salaperäisenä» seisoo Goethe
»hämmästyneen maailman edessä» -- lainataksemme hänen oman kuvansa
»Talvisesta Harzin-matkasta»: avoimena ja yksinkertaisena kuin luonto,
jonka näemme ympärillämme kasvavan ja kukoistavan, alati itseään uusien
ja nuorentaen, mutta myöskin salaperäisenä ja ongelmallisena kuin
luonto, joka mustasukkaisesti kätkee meiltä syntynsä ja voimansa
selityksen. Hän on samalla kertaa helppo- ja vaikeatajuinen, kevyt ja
syvällinen, hän tuntuu yhdistävän itseensä tunteen lennon ja ajatuksen
painavuuden, kukan ja hedelmän, kevään levottoman kaipauksen ja syksyn
alistuvan rauhan, päiväpaisteen ja tähtivalon, hän on maan poika, tomun
ja murheen kahlehtima, mutta hän voi myöskin tulla meitä vastaan kuin
Ariel Aeoluksen harppujen saattamana. Sen rikkaan inhimillisyyden
lähteitä, joista hänen runoutensa on vuotanut, niitä alkuelämyksiä,
jotka ovat muodostaneet hänen persoonallisuuttaan, emme missään ole
niin lähellä kuin hänen lyriikassaan. Siinä tunnemme paljaimpana
hänen valtimonsa lyönnin. Siinä aavistamme olevan kätkettynä hänen
neroutensa ja vaikutusvoimansa syvimmän salaisuuden. Siitä voimme
välittömimmin lukea hänen sydämensä ripin ja helpoimmin seurata hänen
elämänvaelluksensa jälkiä. Goethen valtavassa, henkisen elämän eri
aloille suuntautuneessa tuotannossa on lyriikalla keskeinen, vallitseva
asema. Se on jokaisen Goethe-lukijan lähtökohta, mutta se on myöskin se
päätepiste, johon hän palaa »Wilhelm Meisterin» ja »Faustin» jälkeen.
Lyriikallaan ennen muuta on Goethe ensiksi laulanut itsensä jokaisen
uuden sukupolven tietoisuuteen ja lyriikallaan tulee hän varmaan
kauimmin puolustamaan asemaansa maailmankirjallisuudessa. Runouden
klassikkojen joukossa on Goethe ennen kaikkea lyyrikko, ehkä suurin,
minkä historia tuntee.

Lyriikka säestää Goethen eri ikäkausia hänen ensimäisistä
nuoruusvuosistaan hänen pitkän elämänsä iltaan saakka, keskeytymättä,
jos otamme lukuun myöskin sen epigrammin-luontoisen mieterunouden, jota
Goethe viljeli niinäkin kausina, jolloin hän oli lyyrillisesti vähimmän
tuottelias. Leipzigin-kauden ensi kokeiden jälkeen, jotka suureksi
osaksi vielä olivat ajan kirjalliseen rokoko-henkeen tehtyjä mukaelmia,
löysi Goethe Strassburgissa, Herderin ja kansanlaulun opastamana,
persoonallisen runouden lähteille ja kirjoitti Friederikelaulunsa,
joita syyllä on sanottu uuden saksalaisen lyriikan puhkeavaksi
keväimeksi. Tästä lähtien saa Goethen laulurunous sen tunnustuksellisen
luonteen, joka on sille ominainen ja joka sallii meidän siitä seurata
hänen sisäisiä kehitysvaiheitaan. Me voimme kuulla siitä hänen
myrsky- ja kiihkokautensa uskon heräävään nerouteensa, nähdä hänen
»Prometheuksessa» nousevan uhmaan itse Zeusta vastaan tai
»Ganymedeksen» keväthymnissä hurmautuneena avaavan sylinsä luonnon
panteististä jumaluutta kohti, me saamme siitä havaita, miten rakkaus
hänen elämänsä vaiheissa, itse aina uutena, etsii uusia ilmauksia,
kasvaen lopulta siksi suureksi, maailmoja syleileväksi tunteeksi, joka
sykkii »Jälleentapaamisen» säkeissä. Mutta myöskin vähemmän keskeiset
elämykset ovat jättäneet jälkiä hänen lyriikkaansa, jota hän itse on
nimittänyt »tilapäärunoudeksi», tarkoittaen tällä nimityksellä sitä
läheistä suhdetta, mikä hänen runojensa synnyllä oli konkreettisiin
elämäntapahtumiin. Se joka tuntee Goethen elämän ulkonaiset vaiheet ja
voi sen perustalla sovittaa kunkin runon historialliseen ajankohtaansa,
hän saakin epäilemättä Goethen lyriikasta enemmän kuin se, joka joutuu
arvostelemaan hänen runojaan ilman sitä taustaa, minkä niiden tekijän
elämäkerta tarjoo.

Goethen lyriikassa kuvastuu hänen nuoruutensa levoton etsintä, hänen
miehuutensa tyyni voima ja hänen vanhuutensa kuulas viisaus. Mutta
siinä kuvastuu myöskin nuoruus, joka varhaiskypsyydessään saattaa
muistuttaa vanhuutta, samoinkuin siinä voimme tavata vanhuuden, joka
elämystensä välittömyydessä tuo mieleen nuoruuden. Siinä kuvastuu
ilossa ja surussa elämä, jonka syvällinen, lämmin, rikas inhimillisyys
oikeuttaa jälkipolvia piirtämään mestarin hautakiveen hänen omat
sanansa:

    Das ist fürwahr ein Mensch gewesen.

       *       *       *       *       *

Seuraavat suomennokset, jotka pääasiassa ovat syntyneet
Goethe-luentojen ohella ja osaksi niitä varten, eivät pyri antamaan
mitään tyhjentävää kuvaa mestarin lyriikasta. Suomentaja ei ole runojen
valinnassa voinut pitää silmällä yksistään kappaleiden edustavuutta,
hänen on usein täytynyt tehtävän ylivoimaisuuden takia luopua
yrityksestä siirtää toiseen kieleen useita Goethen tunnetuimmista
runoista. Hänen on niinikään ollut monta kertaa pakko niihinkin
runosuomennoksiin nähden jotka ovat tässä kokoelmassa saaneet sijansa,
kaihomielellä todeta se välimatka, mikä on jäänyt alkuperäisen runon ja
suomennoksen välille. Mutta sellaisenaankin voinee tämä kokoelma olla
jonkinlaisena suomenkielisenä johdantona suurimman saksalaisen
runoilijan maailmaan. Jos tämä kokoelma johtaisi lukijan Goethen
alkuperäisiin runoihin, olisi suomentaja saavuttanut sen, mitä hän
lähinnä on tarkoittanut.

Runot seuraavat toisiaan yleensä aika-järjestyksessä, sikäli kuin
niiden kronologia on tunnettu, lukuunottamatta »Mietelmiä ja
pikkurunoja», joista on tehty erikoinen osasto. Kokoelman kolme
ensimäistä runoa on otettu mukaan enemmän tyypillisinä näytteinä
Goethen Leipzigin-ajan tuotannosta kuin runollisen arvonsa perusteella.
-- Samoinkuin varhemmin »Lyyrassa ja paimenhuilussa» on suomentaja
tässäkin kokoelmassa vähemmän pyrkinyt tavoittelemaan sananmukaista
uskollisuutta kuin oikeudentekoa alkuperäisen runon tunnearvoille.

Turku, marraskuussa 1922

V. A. K.



    Yö.


    Armahani luota lähtein,
    samoelen hiljalleen,
    kuljen välkkehessä tähtein
    läpi metsän nukkuneen.
    Luna nousee, valtavasti
    tammilehdot kirkastaa.
    Koivut sille hartahasti
    pyhän savun suitsuttaa.

    Varjot värjyy kuutamossa,
    sydän vavahtaen lyö,
    kulkee kuiske viidakossa.
    Mikä onnentäysi yö!
    Riemu! Autuus! Taivas sulle
    suon ma öitäs tuhannen,
    jos mun armahani mulle
    antais yön vain ainoisen.

    (1767).



    ONNI.


    Niin useasti unissasi
    mun nähnyt olet rinnallasi
    sa käyvän luokse alttarin.
    Niin useasti valvehilla,
    Annette, sun suusi suudelmilla
    ma peittänyt oon varkahin.

    Pois katos onnen hetket varhain,
    pois autuutemme aika parhain,
    pois vien virtaan elämän.
    Mit' auttaa nautinto mua voikaan?
    Kuin vinhaan ohi karkeloikaan
    pois hetket onnen pienimmän!



    LAULUILLENI.


    Te laulut, viekööt teidät tuulet
    ja aallot unhon merehen!
    Ei teitä toista tytön huulet,
    ei poika aikaan keväimen.

    Te armastani ylistitte,
    nyt pilkkaa hän mun lempeäin.
    Te kaiken veteen kirjoititte
    ja vesi vierii eteenpäin.



    SOKKOSILLA.


    Sun sokoks aina soisin!
    Kuin katsotkaan sa toisin
    mua silmin näkevin!
    Mut silmät peittehessä
    jo löysit hetkisessä
    sa mun -- miks mun sa löysitkin?

    Kun sokkona sa kuljit,
    mun käsihisi suljit,
    ma syliis raukenin.
    Sait tuskin näkeväksi,
    kun kaikki ilo läksi:
    pois työnsit sokon julmimmin.

    Hän hoippuroi ja horjui,
    hän vaivoin iskut torjui,
    kun häntä tuupittiin. --
    Ja jos et lempimähän
    mua opi, pimeähän
    ma jään kuin sokko siteisiin.



    JO, FRIEDERIKE, HERÄÄ!


    Jo, Friederike, herää,
    pois aja yö!
    Jo avaa silmäs terää,
    yö pakoon lyö!
    Jo laakso, metsän rinne
    ne laulavat,
    mun sisartani sinne
    ne kutsuvat.

    Jo suviaamu salaa
    sun huoneesees
    se kultiansa valaa:
    et herää ees!
    Sa siskoos rakkahasti
    vain painallat
    ja yhä hartaammasti
    sa nukahdat.

    Ei satakielten kuoro
    sua heräämään
    oo saanut -- mun on vuoro,
    en minäkään!
    Niin raskaat painot riimein
    jo kantaa sain.
    Oi Musa, herää viimein!
    Sa -- nukut vain!



    LÖI SYDÄMENI: RATSAHILLE!


    Löi sydämeni: ratsahille!
    Kuin aatos oli tehty työ!
    Loi ilta varjot maisemille
    ja vuorilla jo vartoi yö.
    Ja sumussa ja pimennossa
    jo seisoi rivit tammien
    ja pensastossa, viidakossa
    kaikk' kului silmät pimeyden.

    Kuu pilvivuoren takaa nousi,
    ui unisena esihin
    ja tuulen siivet hiljaa sousi,
    soi ilma oudoin sävelin.
    Yön kauhut kasvoi vastahani,
    mut rohkeuteni karttui vain.
    Mun poltti tuli suonissani,
    mun hehkui liekki rinnassain

    Sun näin, ja ilo silmistäsi
    se kohta syttyi minuhun.
    Mun sydämeni vierelläsi
    koht' oli, itse olin sun.
    Jo oli rusko, valon tuoja,
    sun kasvos rakkaat kullannut
    ja hellyytes mua kohtaan -- Luoja!
    sit' toivoin, mut en ansainnut.

    Jo kevätaamu poies vie mun,
    ja eron raskas hetki lyö.
    Sun suudelmissas autuus riemun,
    sun silmissäsi tuskan yö!
    Ma lähden -- kyynel puserrettu
    sun poskellasi kimaltaa.
    Mik' onni olla rakastettu,
    mik' onni itse rakastaa!



    KOTKA JA KYYHKY.


    Kotkanpoika nousi ylös
    saaliin hakuun.
    Tapas hänet metsämiehen nuoli,
    lamautti siiven iskuvoiman.
    Alas syöksähtää hän myrttilehtoon,
    tuskissansa siellä viettää
    hän kolme päivää
    ja kolme pitkää, pitkää yötä.

    Viimein hänet parantaa
    balsami, mi ain' on läsnä,
    kaikkiparantava luonto.
    Hän lehdost' esiin tunkee
    ja siivet ojentaa -- mut ah,
    poiss' on niiden nostokyky,
    tuskin maasta nousta voi hän,
    saada jonkun halvan saaliin.
    Surullisna asettuu hän
    kivikolle puron ääreen,
    katsoo tammipuuhun ylös
    ja taivaan lakeen
    ja kyynel silmähänsä kiertyy.

    Niin saapuu huoletonna kuherrellen
    myrttipesästänsä kyyhkyspari,
    alas laskeuu ja nyökytellen kulkee
    yli kultahiedan puron reunaan
    toisiansa nokitellen.
    Punasilmät kiertää joka suuntaan,
    keksii kotkanpojan surevaisen.
    Uroskyyhky uteliaan-toimelias
    hiipii lähipensaaseen ja sieltä
    itsetyytyväisnä kotkaan katsoo.
    »Sa suret», kuiskuttaa se makeasti,
    »sa mieles rohkaise jo, ystäväni!
    Sull' eikö hiljaisehen onneen täällä
    oo kaikki, mitä toivoa vain saatat?
    Sa etkö iloita voi kultaoksasesta,
    jok' auringolta sua suojelee?
    Sa etkö illan ruskotusta vastaan
    voi rannan sammal-vuotehelta
    rintaas nostaa?
    Sa kuljet kesken kukkain kasteisten
    ja pensaikosta sopivata ruokaa
    sa yltäkyllin noukit
    ja lähteen hopeaisen vettä juot.
    Oi ystäväni, tosi onni on
    vain mielen tyytyväisyys
    ja tyytyväisyydelle aina
    on kaikkialla kyllin.»
    »Oi sinä viisas», lausui kotka vaipuin
    vain syvemmälle omaan ltsehensä:
    »Oi Viisaus, sa puhut niinkuin kyyhky!»



    VAELTAJAN MYRSKYLAULU.


    Ketä, Genius, et hylkää
    hänt' ei sade eikä myrsky
    vavisuta sydämessä.
    Ketä, Genius, et hylkää,
    hälle synkkä sadepilvi,
    hälle raju myrskykuuro
    vastaan laulaa,
    niinkuin laulat,
    leivo, tuolla.

    Ketä, Genius, et hylkää,
    hänet nostat liejun yli
    tulisiivin.
    Niinkuin kevein kukkaisjaloin
    ylvääst' yli liejun käy hän,
    tappain Python käärmeen,
    Pythius Apollo.

    Ketä, Genius, et hylkää,
    annat untuvat sa alleen,
    kun hän kalliolla nukkuu,
    siivin hellin häntä suojaat
    lehdon yössä.

    Ketä, Genius, et hylkää,
    hänet lumituiskussakin
    lämmität sa.
    Lämpöön runottaret kaipaa,
    lämpöön sulottaret kaikki.

    Runottaret, tulkaa,
    tulkaa, sulottaret!
    Tuoss' on vesi, tuossa maa
    ja veden ja maan poika tässä,
    maan, min yli vaellan
    jumalten lailla.

    Olette puhtaat niinkuin veden sydän,
    puhtaat niinkuin maan ydin,
    leijutte ympärillä, kanssanne nousen
    veden yli, maan yli
    jumalten lailla.



    VAELTAJA.


    _Vaeltaja_.

    Siunattu ollos, nuori vaimo
    ja imevä poika
    rinnallasi
    Suo minun kallioseinää vasten
    jalavan varjossa
    taakkani heittää,
    vierelläs levätä.

    _Vaimo_.

    Mikä askar ajaa
    päivän helteessä sinua
    tomuista tietä?
    Kannatko kaupungista
    tavaraa?
    Hymyilet kysymystäni,
    matkamies?

    _Vaeltaja_.

    En tuo tavaraa kaupungista.
    Viileäks muuttuu ilta.
    Näytä minulle kaivo,
    josta haet vettä,
    rakas nuori vaimo.

    _Vaimo_.

    Vuoritietä ylös!
    Kulje edellä! Pensaikon läpi
    johtaa polku majalle,
    missä asun,
    kaivolle,
    josta juon.

    _Vaeltaja_.

    Ihmiskäden jälkiä
    viidakossa!
    Noita kiviä et sinä asettanut,
    antelias luonto.

    _Vaimo_.

    Ylemmäs!

    _Vaeltaja_.

    Sammalen peittämä templin pääty!
    Tunnen sinut, luova henki!
    Olet painanut leimasi kiveen.

    _Vaimo_.

    Eteenpäin, muukalainen!

    _Vaeltaja_.

    Kirjoitus kivessä tuossa!
    Mahdoton lukea!
    Kuluneet olette
    uurretut sanat,
    te joiden tuli todistaa
    mestarinne hartautta
    tuhansiin polviin.

    _Vaimo_.

    Ihmettelet, muukalainen
    kiviä tuossa?
    Ylhäällä on niitä paljon
    majani luona.

    _Vaeltaja_.

    Ylhäällä?

    _Vaimo_.

    Suoraan vasemmalle
    pensaikon läpi,
    tänne.

    _Vaeltaja_.

    Musat ja Gratiat!

    _Vaimo_.

    Tuossa on majani.

    _Vaeltaja_.

    Temppelin rauniolla!

    _Vaimo_.

    Tuolla syrjässä
    pulppuaa lähde,
    josta juon.

    _Vaeltaja_.

    Hehkuen leijut
    hautasi yllä,
    Genius! Soraan
    suistunut sun on
    mestariluomas,
    kuolematon!

    _Vaimo_.

    Varro, noudan ruukun
    juodaksesi.

    _Vaeltaja_.

    Muratti on verhonnut
    jumalaisen muotos.
    Kuinka te nousette,
    nousette tomusta,
    pylväspari!
    Ja sinä yksinäinen
    sisar tuolla,
    kuinka te kaikki, tumma sammal
    päänne kiireellä, katsotte
    kuninkaallisesti
    kaatuneita siskojanne
    jaloissanne.
    Karhunmarjapensaan juurella
    peittää niitä tomu ja maa
    ja korkea ruoho huojuu yläpuolla.
    Niinkö pidät arvossa, luonto,
    mestariluomaasi?
    Tunteettomana murskaat
    pyhäkkösi,
    kylvät sen rauniolle ohdakkeita.

    _Vaimo_.

    Kuinka poika nukkuu!
    Tahdotko levätä majassa,
    muukalainen? Vaiko mieluummin
    viipyä taivasalla?
    On jo kylmä. Ota poika,
    että menen noutamaan vettä.
    Nuku, rakkaani, nuku.

    _Vaeltaja_.

    Ihana on leposi!
    Tai vahan-raikas
    sun hengityksesi
    Sinä, syntynyt raunioilla
    pyhän muinaisuuden,
    varjelkoon se hengellään sinua!
    Ketä se ympäröi,
    jumalten onnea, itsetuntoa
    saa hän nauttia.
    Nouse täytenä, oras,
    kukkivan kevään
    ihana ylpeys,
    loistaos vertaistesi keskellä!
    Kuihtuessa kevääsi
    nouskoon rinnastas
    täysi hedelmä
    ja kypsyköön päivää kohti!

    _Vaimo_.

    Jumala siunatkoon nukkuvaa lasta! --
    Voin tarjota sulle raikkaan veden lisäksi
    vain palan leipää.

    _Vaeltaja_.

    Kiitos.
    Kuinka ihanasti kaikki kukkii
    ja viherjöi täällä!

    _Vaimo_.

    Mieheni hän pelloltaan
    pian saapuu kotiin.
    Viivy luonamme
    ja kanssamme jaa ehtoollinen.

    _Vaeltaja_.

    Te asutte täällä?

    _Vaimo_.

    Niin, tuonne muurien väliin
    isäni jo majan tiilistä
    ja sorakivistä rakensi.
    Nyt asumme me täällä,
    isäni antoi minut peltomiehelle
    ja kuoli syliimme. --
    Heräätkö jo, sydänkäpyseni?
    Kuinka ilakoikaan hän ja leikkii,
    hän veitikka!

    _Vaeltaja_.

    Oi luonto, iki-itäväinen,
    luot kaikki elon nautintoon
    ja lapsillesi äidin tavoin
    oot suonut perinnön, oot majan suonut.
    On räystään alla pääskyn pesä,
    se tunteetonna taideluoman keskeen
    sen rakentaa.
    Ja hyönteistoukka kutoo suvulleen
    ylt ympär oksan talvimajan.
    Ja menneisyyden
    sa yleville raunioille
    sun majas pystytät,
    oi ihminen,
    ja nautit elämästä haudoilla!
    Jää hyvästi, sa onnellinen vaimo.

    _Vaimo_.

    Et tahdo jäädä?

    _Vaeltaja_.

    Herran huomaan!
    Siunattu olkoon poikanne!

    _Vaimo_.

    Onnea tiellenne!

    _Vaeltaja_.

    Mihin johtaa vuoren taakse
    polku tuo?

    _Vaimo_.

     Se Cumaan vie.

    _Vaeltaja_.

    Se onko kaukana?

    _Vaimo_.

    On hyvän kolmen virstan päässä

    _Vaeltaja_.

    Jää hyvästi
    Oi ohjaa askeltani, luonto,
    mun, vaeltajan askelta, mi vie
    mun pyhän menneisyyden hautain yli!
    Vie askeleeni paikkaan rauhaiseen,
    mi suojassa on pohjoiselta
    ja missä helteheltä päivän
    suo varjon poppelit.
    Ja ehtoolla
    kun kotiin käyn
    ma majallein,
    jonk' illan viime säteet kultaa,
    suo että vastahani saisi vaimo tuollainen,
    sais poika sylissään!



    PROMETHEUS.


    Peitä pilvisumuun, Zeus,
    taivahasi,
    koeta kuin poika, joka katkoo
    ohdakkeita tiellään,
    voimaas tammihin ja vuoriin!
    Sentään sinun täytyy jättää
    maani mulle,
    majani, jot' et sa tehnyt,
    lieteni,
    min hehkun tunnet
    kademielin.

    En tiedä auringon alla
    kurjempaa kuin te, jumalat!
    Niukasti ruokitte
    uhriveroilla
    majesteettianne,
    nääntyen, jolleivät
    lapset ja kerjurit
    olisi toivovia houkkoja.

    Kun olin lapsi
    enkä tiennyt kättäni pitemmälle,
    käänsin harhaavan katseeni
    päivää kohti kuin siellä
    olisi korva pyyntöäin kuuleva,
    sydän kuin minun,
    surun painamaa armahtava.

    Kuka auttoi minua
    titaanien ylimieltä vastaan?
    Ken pelasti minut kuolosta,
    ken orjuudesta?
    Etkö itse kaikki tehnyt,
    pyhästi hehkuva sydän?
    Sinä, joka nuorena ja viatonna
    hehkuit, petettynä, kiitosta
    nukkujalle ylhäällä tuolla.

    Sinua kunnioittaa? Miksi?
    Oletko keventänyt koskaan
    raskautetun tuskia?
    Oletko koskaan kuivannut
    ahdistetun kyyneliä?
    Eikö ole minua mieheksi takonut
    kaikkivoipa aika
    ja ikuinen kohtalo,
    minun herrani ja sinun?

    Luuletko ehkä,
    että ma elämää vihaisin,
    erämaahan pakenisin,
    kun eivät kaikki
    unelmat kypsyneet?
    Tässä istun, teen ihmisiä
    kuvani mukaan,
    suvun kaltaiseni
    kärsimään, itkemään
    nauttimaan, iloitsemaan,
    suvun, joka ei sinua kunnioita,
    suvun kuin minä!



    RESENSENTTI.


    Mies mull' oli vieraana muuankin.
    Oli sopumme mitä parahin:
    näki pöydässä ruokani tavallisen
    ja söi sitä vatsan-täydellisen,
    ja jälkiruokahan tultuaan
    söi senkin suuhunsa makeaan.

    Niin lankes paulaan Pirun ja Pahan,
    rupes ruokiani moittimahan:
    »Ei sako soppaa haitannut,
    oli paisti hiukan palanut --»
    Pyhä sakramentti!
    Ulos mies, se koira! Hän on resensentti.



    MUHAMMEDIN LAULU.


    Vuorilähde nähkää,
    kirkassilmäinen
    kuin tähti!
    Pilvien takana ruokkivat
    hänen nuoruuttansa
    hyvät henget
    pensaisissa rotkoissa.

    Täynnä nuorta voimaa
    tanssii se pilvistä
    marmoripaasille,
    hypähdellen kohti
    taivahan sineä.

    Vuorisolissa
    heittelee se kirjavia kiviä,
    tempaa käskijävoimalla
    sisarlähteet
    mukaansa.

    Alhaalla laaksossa
    nousee kukkia tiellään,
    kedot elävät
    hänen henkäyksestään.

    Eivät häntä pidätä
    varjoiset laaksot, eivät kukat,
    jotka hänen polviaan syleilevät,
    houkutellen rakkauden silmillä.
    Lakeutta kohti hän pyrkii
    käärmeenä kulkien.
    Purot yhtyvät häneen
    onnekkaina. Nyt hän käy jo
    lakeutta, hopealle hohtaen,
    ja lakeus loistaa mukanaan.
    Joet lakeudelta,
    purot vuorilta
    huutavat riemussa hänelle: »Veli,
    veli, ota veljet mukaasi
    vanhan isäsi luo
    ikuisen valtameren,
    joka odottaa meitä
    levitetyin käsivarsin,
    jotka, ah, turhaan avautuvat
    meitä, kaipaavia kohti.
    Meitä jäytää erämaassa
    ahnas hiekka, päivän paahde
    imee meistä veren, kunnes
    patoo lammeks meidät! Veli,
    ota veljet lakeudelta,
    ota veljet vuoristosta,
    ota mukaan, isäs luo!»

    »Tulkaa kaikki.»
    Ja hän kasvaa
    ihanasti. Sukukunnat
    käsin kantaa ruhtinastaan!
    Vyöryväisin riemusaatoin
    maat hän nimittää ja syntyy
    kaupunkeja askelistaan.

    Edelleen hän aina vyöryy,
    jättää tornit liekkihuiput,
    marmoriset talot, jättää
    luomat valtavaiset tielleen.

    Kantaa seedritalot Atlas
    valtavilla olkapäillään,
    hulmuu hänen päänsä yllä
    viirit tuhantiset kertoin
    kauas hänen kunniataan.

    Niin hän kantaa veljet kaikki,
    lapsensa ja armahansa,
    kantaa riemuntäysin mielin
    ikävöivän isän syliin.



    GANYMEDES.


    Kuin hehkut aamussa
    ympärilläin
    sa kevät, armain!
    Sa lemmenonnella
    tuhatkerroin
    mun täytät, lämmöllä
    pyhän tuntees,
    sa iki-kaunis.
    Jospa sun tavoittaa
    käsin ma voisin!

    Ah, sinun rinnallas
    lemmessä lepään,
    kukkasi, ruohosi
    poveeni tunkevat.
    Vilvoitat hehkuvan
    rintani janon,
    aamuinen tuuli!
    Satakieli kutsuu
    laakson sumuista.

    Ma tulen! Ma tulen!
    Minne, ah, minne?

    Ylös, ylös on matka!
    Pilvet painuvat
    alaspäin, pilvet
    taipuvat lempeni puoleen
    Puoleeni, luokseni!
    Sylissänne
    ylöspäin!
    Rakkauden sylissä!
    Ylöspäin rinnallesi,
    Kaikkeus-isämme!



    TAITEILIJAN ILTALAULU.


    Ah, että voima sisäinen
    mun liikkuis rinnassani,
    ja että muoto täyteinen,
    mun virtais sormistani!

    Ma vielä etsin, haparoin,
    mut aina tuohon palaan:
    sun, luonto, tuntea jo voin,
    sua kuvata ma halaan.

    Kuin moni vuosi kulunut
    niin ilotonna koitti!
    Miss' oli nummi kuivunut
    nyt ilon lähde soitti!

    Sun luokses, luonto, halajan,
    sun luonas tahdon elää.
    Kuin vesi kaivon vilpoisan
    ylt' ympär suihkees helää.

    Mun voimani sa virvoitat
    ja yli elon rajan,
    ah, ikuisuudeks avarrat
    sa ahtaat ääret ajan.



    NICOLAILLE.


    Hän vaaralliseks mua väittänyt on,
    mut ei mustat kironsa riitä.
    Hän on itse uimataidoton
    ja syyttää vettä siitä.
    Minä tunnoton Berlinin pannalle oon,
    makutuomarin, pappipahan.
    Ken ei ymmärrä minua, oppikoon
    mua paremmin lukemahan.



    PYHÄ MIES JA FAUNI.


    Pyhä mies hän arolla vaeltaen
    tapas faunin pukinjalkaisen,
    joka alkoi puhua: »Herra, sun
    esirukoustasi pyytäisin,
    ma että taivaan iloihin,
    myös päästä voisin ja heimoni mun».

    Mut pyhä mies hän vastasi noin:
    »Sun pyyntösi tuskin täyttää voin,
    on halusi melkein toivoton,
    sillä pukinjalkahan sinulla on.»
    Mies hurja hän huusi kuultuaan tään:
    »Mit' on pukinjalkani tehnytkään?
    Niin usein jo taivasta kohti ma näin
    monen astuvan uljain aasinpäin.»



    METSÄMIEHEN ILTALAULU


    Ma hiivin, hanan viritän,
    käyn riistan etsintään,
    kun silmissäin sun lempeän,
    sun rakkaan kuvas nään.

    Kai käynet kotilaaksojes
    nyt tietä rauhaisaa.
    Mun kuvani sun mielehes,
    ah, eikö koskaan saa,

    mun, joka maita kiertelen
    nyt lailla tuomitun,
    käyn itähän, käyn läntehen,
    kun täytyi luotas sun?

    Mun ympäröi, kun muistan sun,
    kuin välke kuutamon,
    niin tyyni rauha täyttää mun
    ja olo outo on.



    KAUKAISELLE ARMAALLE.


    Niin olenko sun menettänyt,
    sun, sydämeni kaivatun?
    On korvani mun säilyttänyt
    sun sanasi ja äänes sun.

    Kuin vaeltaja pilven alta
    vain kiurun laulun kuulla voi,
    mut etsii turhaan taivahalta
    hän laulajaa, jonk' ääni soi,

    niin kenttää, tietä, metsänrantaa
    ma seuraan katsein harhaavin.
    Ja laulut kaipuutani kantaa:
    Oi tule, armas, takaisin!



    IHMISYYDEN RAJAT.


    Kun ikivanha
    taivahan isä
    levollisin käsin
    vyöryvistä pilvistä
    siunaavat salamat
    maanpäälle kylvää,
    suutelen viimeistä
    viittansa lievettä
    lapsekas vavistus
    rinnassa syvällä.

    Sillä ei jumalten
    kanssa sovi mitata
    itseään ihmisen.
    Jos hän ylös pyrkii,
    koskettaa päälaella
    tähtiä taivaan,
    eivät tapaa maata
    allansa anturat,
    heittelevät häntä
    pilvet ja tuulet.

    Jos hän seisoo lujin,
    jäntevin jäsenin
    kestävällä, pysyvällä
    maapohjalla,
    ei hän voi päästä
    edes tammen,
    ei edes köynnöksen
    korkeuden tasalle.

    Mikä erottaa
    ihmisistä jumalat?
    Jumalten edessä
    kulkevat aallot,
    ikuinen virta:
    meidät aalto nostaa,
    meidät aalto nielee
    ja me uppoamme.

    Pieni kehä
    saartaa elämämme,
    suku suvun jälkeen
    asettuu riviin
    olemassaolon
    jatkuvaan jonoon.



    LIDALLE.


    Sen jota lempiä voit sa, Lida, sen vaadit
    itselles täysin ja oikeudella.
    Sinun hän onkin kokonaan.
    Sillä kun luotasi poiss' olen,
    on mulle elämän kiivain,
    meluisin liike
    vain harso, jonka läpi sun olentos
    edelleen, niinkuin pilvissä, näen:
    välkkyen vastaani lempeänä, uskollisna,
    niinkuin revontulten vaihtuvain valojen halki
    ikuiset tähdet loistaa.



    JUMALUUS.


    Jalo olkoon ihminen,
    avulias ja hyvä,
    sillä se yksin
    erottaa hänet
    kaikista olennoista,
    joita me tunnemme.

    Olkaa tervehdityt, korkeat,
    tuntemattomat,
    joita me aavistamme!
    Ihmisen esikuva opettakoon
    uskomaan teihin.

    Sillä vailla tunteita
    aivan on luonto:
    aurinko paistaa
    hyville ja huonoille,
    pahantekijälle
    loistavat kuin parhaalle
    kuu sekä tähdet.

    Tuuli ja virrat,
    ukkonen ja sateet
    vyöryvät tietään,
    tempaavat ohitse
    kulkiessansa
    toisen jälkeen toisen.

    Niin myöskin onni
    sokkona kulkee,
    valitsee poikasen
    viattomat kiharat,
    milloin taasen kaljun,
    syyllisen päälaen.

    Ikuisten, rautaisten
    lakien pakosta
    täytyy meidän
    olemassaolomme
    kehä käydä umpeen.

    Ainoastaan ihminen
    kykenee mahdottomaan,
    hän yksin valikoi,
    erottaa, tuomitsee,
    hän vain voi hetkelle
    kestävyyttä antaa.

    Häll' on yksin lupa
    hyvää palkita,
    pahaa rangaista,
    parantaa ja pelastaa,
    kaikkea eksyvää
    ohjata tielle.

    Jumalille suomme
    kunnian kuin ois he
    ihmisiä, tekisivät
    suuressa sen, minkä
    meistä parhain pienessä
    tekisi tai tahtoisi.

    Jalo ihminen olkoon,
    avulias ja hyvä!
    Väsymättä luokoon hän
    hyödyllistä, oikeaa,
    olkohon esikuva
    aavistettuin jumalten.



    AMOR JA RUNOTTARET.


    Sai Musat halun keinoin taidokkain
    myös Psychen lyyran käyttöön opastella,
    hän että myös vois runoella,
    mut Sielu pysyi proosallisna vain.
    Ei soinnahtanut oikein lyyran kieli,
    vaikk' oli ihanaisin kesäyö.
    Niin saapui kerran Amor hehkumieli
    ja koko oppi oli hetken työ.



    ALPPI.


    Ruskea eilen viel' oli pääs kuin armahan kutrit
        jonk' kuva mielessäin väikkyvi kaukahinen.
    Harmaa nyt, hopeainen on pääs, lumen peittämä, jonka
        tuulinen, myrskyvä yö yllesi heittänyt on.
    Nuoruus ja vanhuus, niin liki ootte te kuin elämässä,
        vain uni yön välillään, huomen ja eilinen on.



    UUSI AMOR.


    Amor, nuori ja vallaton, hän, joka vietteli Psychen,
        katsehen loi Olympoon voittajan silmäyksin.
    Keksi hän Venuksen, yli muiden loistavan, kauniin,
        keksi, ja rinnassaan sai tuli loimuamaan.
    Ah, jumalattarenkin pyhän vastustella on turha,
        Amor vallaton tuo vei hänet armahakseen.
    Heistäpä silloin syntyi uusi ja lempeä Amor,
        mielensä sai isältään, sai tavat äidiltä hän.
    Aina sa voit hänet löytää Musain seurasta, hänpä
        syttävi nuolellaan taitehen rakkauden.



    MALJA.


    Siron, täyteläisen maljan pidin
    kaksin käsin, siitä juodakseni
    halukkaasti viinin hurmausta,
    huolet, surut ajaakseni poies.

    Amor, sisään astuin, löysi minut,
    hymyeli hienotunteisesti,
    niinkuin tahtonut ois säälitellä:

    »Tunnen vielä kaunihimman maljan,
    jonne koko sielun upottaa voi.
    Mitä lupaat, jos sen sulle suon ma,
    täyttäin toisella sen nektarilla?»

    Miten täysin sanansa hän piti,
    kun on taivuttanut sinut, Lida,
    minun, kauan ikävöivän, puoleen!

    Kun sun sylihini suljen, Lida,
    kun sun huuliltasi rakkahilta
    lemmen balsamia nautin, silloin
    puhun itsekseni autuaana:

    »Eipä kukaan toinen jumalista
    tehnyt, omistanut moista maljaa!
    Muotoja ei noita tee Vulcanus
    hienoisimmallakaan vasarallaan!
    Bacchus lehtevillä kukkuloilla
    vanhimpain ja viisahimpain faunein
    suokoon parhaan viinin puserrella,
    itse käymistä sen tarkastellen:
    eipä voi hän tehdä moista juomaa!»



    YÖ-AJATUKSIA.


    Teitä säälin, ilottomat tähdet,
    jotka ihanasti taivahalta
    merimiehen tietä valaisette.
    Teit' ei kukaan kuolevista kiitä,
    ette lemmen onnea te tunne.
    Lakkaamatta hetket, tunnit teitä
    ajaa taivaan autiota rataa.
    Minkä matkan kuljittekaan aikaan,
    jonka viivyin armahani luona,
    unohtaen keskiyön ja teidät!



    HARPUNSOITTAJAN LAULUISTA.


    Hän, jonk' ei leipää kyynel kastellut,
    hän, jok' ei koskaan, vaipuin sielun vaivaan,
    oo itkein vuoteellansa istunut,
    ei tunne teitä hän, te vallat taivaan.

    Te johdatatte meidät elämään
    ja kurjan syylliseksi tulemahan,
    niin jätätte te hänet kärsimään,
    kun kaikki syy maan päällä kostetahan.



    AAMUINEN VALITUS.


    Oi sa oikukas, sa rakas tyttö,
    sano mulle, mitä oon ma tehnyt,
    että tuomitset mun tähän piinaan,
    että annetun sa sanas rikoit?

    Iltasella eilen armahasti
    käsiäni puristellen kuiskit:
    »Niin, ma tulen aamun koittehessa,
    tulen, ystäväni, aivan varmaan --»

    Raollensa oveni ma jätin,
    koettelin ensin saranoita,
    iloitsin, kun narisseet ne eivät.

    Mikä odotuksen yö on mennyt!
    Joka neljänneksen kulun laskin.
    Hetkeksi kun nukahdin ma, oli
    sydämeni sentään valvehilla,
    herättäen minut unestani.

    Siunasin ma pimeätä, joka
    kaikki kääri rauhaisehen vaippaan,
    iloitsin ma hiljaisesta yöstä,
    kuuntelin ma hiljaisehen yöhön,
    eikö mikään ääni vielä liiku.

    »Jos mun ajatukseni ois hällä,
    jos mun tunteheni hällä oisi,
    eipä aamua hän odottaisi,
    tulisi jo hetkellä hän tällä.»

    Hyppi kissanpoika ullakolla,
    raapi hiiri tuvan nurkkausta,
    jotain liikkui talon sisäpuolia --
    aina askeltasi kuulostelin
    aina sinut tulevaksi toivoin.

    Niin ma maaten tunnit pitkät vuotin,
    alkoi päivä verkkaan sarastella,
    joka suunnalta jo ääntä kuului.

    »Hänen ovensako kävi? Jospa
    ois se minun ollut!» Liikkumatta
    vuotehessa istuin, oveen katsoin,
    eikö vihdoinkin se aukeneisi.
    Pysyi palkoillansa oven puolet,
    riippui raollansa saranoissa.

    Kirkkahammaks tuli aamu yhä,
    kuulin naapurin ma oven käyvän
    hänen askareitaan alottaissa,
    kuulin kohta vaunujenkin jymyn,
    oli kaupungin jo portti auki,
    torin täydeltä jo ulkosalla
    ihmistä ja rihkamata liikkui.

    Talossakin alkoi työ ja touhu,
    ylös, alas rappusissa käytiin,
    ovet paukkui, kolisteli kengät,
    enkä sentään vieläkään ma voinut
    tyyten eroon toivostani päästä.

    Vasta aurinko kun kirottuine
    säteinensä seinälleni sattui,
    nousin, sekoittaaksein hengityksen
    kuuman, kaipaavaisen viileähän
    aamutuuleen siimeksessä puiston,
    kohdatakseni sun ehkä siellä --
    mut en lehtimajasta sua löydä,
    enkä lehmuskujanteesta myöskään.



    LEGENDA.


    Kun vielä, salaten suuruuttaan,
    meidän Herramme kulki päällä maan
    ja oppilait' oli täysin määrin,
    jotka tulkitsi kalliit sanansa väärin,
    hän ohjasi heitä turuille, teille
    ja puhui siellä halusta heille,
    sillä alla vapaan taivahan
    sanan pikimmin löytää sattuvan.
    Opit korkeat niin hän, kussa hän kulki,
    pyhän suunsa kautta saattoi julki,
    pani vertauskuviinsa totuuden murun,
    teki temppelikseen markkinaturun.

    Niin kerran, kun joukkoansa johti
    hän rauhassa pientä kylää kohti,
    näki tiellä kiiltävän esineen,
    näki hevosenkengän kappaleen.
    Päin Pietaria hän silmänsä luo:
    »Ota maasta rautakappale tuo.»
    Pyhä Pietari tuost' ei milläänkään,
    oli nähnyt unta käydessään,
    oli suurta ja syvää kuvitellut,
    oli mielessä maailman rakennellut,
    oli antanut ajatustensa viedä,
    eik' ajatukset rajoista tiedä.
    Oli liian pieni löytönen,
    ois valtikka tullut olla sen.
    Hän moisen vuoksko selkäänsä vaivais,
    palan rautaa maantieojasta kaivais?
    Tien oheen hän kauas katsoi pois
    kuin ei Mestarin sanoja kuullut ois.

    Meidän Herramme pitkämielinen
    maast' ottaa rautakappalen
    eikä siitä sen koommin virka hän.
    Kun tullahan vihdoin kylähän,
    sepän oveen kolkuttain hän lyö
    ja raudan kolmesta pennistä myö.
    Turun poikki sitten kulkiessa
    näkee kirsikoita hän vakkasessa
    ja ostaa kolmella pennillä niitä --
    ei synny suurtakaan kauppaa siitä!
    Mut marjat elein rauhaisin
    hän pistää hihansa poimuihin.

    Ulos toisesta portista astuttiin
    ja tultiin aavalle nummelle niin,
    miss' ei varjoa puu, ei pensas suo,
    mut aurinko paahtava hellettä luo,
    ja missä vesitilkkanen
    ois ollut aartehen arvoinen.
    Meidän Herramme edellä vaeltaa,
    salavihkaa kirsikan pudottaa.
    Pyhä Pietari kohta sen korjaa pois
    kuin jos kultaisen omenan löytänyt ois,
    söi makeaan suuhunsa marjasen.
    Meidän Herramme hetken jälkehen
    suo pudota kirsikan toisenkin --
    sen noukkii Pietari pikimmin.
    Panee Herramme kumartumaan näin
    monet kerrat Pietarin peräkkäin.
    Kun kestänyt tuota on kotvasen,
    puhui Herramme hänelle hymyillen:
    »Jos ajallas vaivan nähnyt sa oisit
    nyt mukavammin kulkea voisit.
    Ken pieniä seikkoja halveksuu,
    vielä pienempien vuoks vaivautuu.»



    LEVOTON VERI.


    Ulommas, ulommas, ulapalle,
    yli maiden, menen,
    mielikuvat kaikkialle,
    ees ja taakse liidellen!
    Uusi on kokemus myöhään ja varhain,
    aina sydän surunsa luo,
    tuskat on nuoruuden ravinto parhain,
    riemulaulua kyynel vuo.



    TERVE MENOA!


    Olin ystävä narrijoukon,
    heit' tupaani pyytelin,
    kolus kohta he joka loukon
    tavoin rakennusmestarin.
    Pois tahtoi he katon kantaa,
    tuoda toisen sijahan sen,
    joka sopelle muotonsa antaa,
    koko taloni purkaen.

    Niin kulki he aamuin ja illoin
    ja tyrkkivät toisiaan,
    meni piru minuun silloin
    ja ma puhkesin puhumaan:
    »Ulos narrit, joka houkko!»
    Kovin oli he äkeissään,
    vaan lähtivät, koko joukko,
    vieden vehkeensä mennessään.

    Otin tuosta ma opikseni,
    pidän vahtia ovellain.
    Jos ken kääntyy portilleni,
    ma huudan: »Käy eellehen vain!
    Olet narri, en narreja siedä!»
    Hän minulle virnistää:
    »Sinä senkin! Huutia tiedä!
    Mikä niin sua pöyhistää?
    Me kuljemme toreja, teitä,
    me yhdessä iloitaan
    ja harvoin kenkään meitä
    on moittinut milloinkaan.
    Älä nimittele sa meitä!»

    Niin harmini päättymään sain:
    oven ohi he joskin kulkee,
    eivät enää mun tuvassain.



    ESIKUVA.


    Jos alan ma kärsimättömäks tulla,
    Maa-äidissä esikuva on mulla.
    Se saa kääntyä, kiertyä päivittäin
    ja vuodesta vuoteen se kulkee näin.
    Mikä muu minun osani olisikaan?
    Minä Rouva Äitiä seurata saan.



    TUNNUSTUS.


    Mitä on vaikea salata? Tulta.
    Päivin savu sen paljastaa,
    öisin lieskan hehkuva kulta.
    Salata myöskin on vaikeaa
    lempeä: hiljaa kyteissäkin
    syttyä saattaa se silmihin.
    Runo sentään salata vaikein on,
    sit' ei kätketä vakan peittohon.

    Jos sen laulaja laulaa täysin rinnoin,
    koko olentonsa se täyttää innoin.
    Jos hän sirosti kirjoittain sen laatii,
    koko maailman kiitosta sille hän vaatii,
    hän sen melulla seurasta seuraan vie,
    jos se kiusaks taikka huviksi lie.



    HARRAS HUOKAUS.


    Ah, paljon säästyisi meiltä,
    moni välttyisi harhateiltä,
    tekis onnekkaammaks se olomme maisen
    ja pienemmät pettymyksemme ois --
    jos sais viinin pois
    ja kyynelet naisen.



    SOTILAAN LOHDUTUS.


    Tääll' on kyllin lohdutusta:
    tytöt valkeet, leipä musta!
    Vaihtuu paikka, onni eipä:
    tytöt mustat, valkee leipä!



    MAAILMAN MENO.


    Kun olin huoleton sälli vain
    vuosina keväisinä,
    pitivät maalarit kasvojain
    liiaksi vähäisinä.
    Mut moni tyttönen lempeään
    tuhlasi minulle sydämestään.

    Nyt kun ma mestariks mainitaan,
    aina on nimeni kuuluvissa,
    kuin vanhaa Fritziä kaupitaan
    mua piipuissa, lautasissa.
    Mut pois hävis tyttöset kaikoten.
    Oi nuoruus! Tähti kultainen!



    HAUTAKIRJOITUS.


    Olit poikana uhmahan nopea,
    olit nuorukaisena kopea,
    olit miehenä tekoihin taipuva,
    olit ukkona oikkuihin vaipuva
    sun hautakivesi sinusta ties:
    tuo totisesti on ollut mies.



    TALISMANI.


    Jumalan on itämaa,
    Jumalan on länsimaa.
    Etelän ja Pohjan puolen
    maista pitää Herra huolen.

    Hän on Vanhurskas ja Vakaa,
    aina oikeutta jakaa.
    Ylistetyt yksinänsä
    olkoot nämät nimistänsä.



    NÄÄ, TERTUT TÄYTELÄISET


    Nää, tertut täyteläiset
    kuin kypsyy, armahin,
    nää helmät vihriäiset
    jo kuorin karvaisin!

    Ne riippuu oksan täyden
    niin hiljaa itsekseen
    ja tuulenhengen käyden
    ne soutaa verkalleen.

    Mut sydän niissä salaa
    niin paisuvainen on,
    se ilmaan päästä halaa
    ja nähdä auringon.

    Ja kuoren, armahani,
    se särkee, vapaaks saa.
    Niin laulut laulamani
    sun syliis putoaa.



    JOS MUODOIN TUHANSIN SA ITSES PEITÄT --


    Jos muodoin tuhansin sa itses peität,
    sa, kaikkeinrakkain, kohta tunnen sun,
    jos taikahunnut yllesi sa heität,
    ma sentään kaikkialla tunnen sun.

    Miss' sypressien rungot kohoavat,
    sa, kaikkeinsolakin, ma tunnen sun,
    kun kanaalissa laineet lipattavat,
    sa, kaikkeinsuloisin, ma tunnen sun.

    Kun vesisuihkun helmet ilmaan heittyy,
    sa, kaikkileikkinen, ma tunnen sun,
    kun pilvi muodostuu ja toiseen peittyy,
    sa, kaikkimuotoinen, ma tunnen sun.

    Kun suven keto tähtikukin palaa,
    sa, kaikkitähtinen, jo tunnen sun,
    ja muratti kun pilana halaa,
    sa, kaikkisyleilevä, tunnen sun.

    Ja koska aamu syttyy vuorten takaa,
    sua, kaikkivalaiseva, tervehdän
    ja koska kirkkauttaan taivas jakaa,
    sua, kaikkiavartava, hengitän.

    Ma mitä tiedän, tunnen maailmata,
    sen, kaikkein viisain, tunnen kauttas sun.
    Kun lausun Allahin ma nimet sata,
    niin liitän jokaisehen nimes sun.



    JÄLLEENTAPAAMINEN.


    Niinkö jälleen, armas tähti,
    vastahani rintas lyö!
    Poiesko jo tuska lähti,
    loppui erottava yö?
    Niin, sa olet rinnallani,
    elämäni, ainoinen!
    Kun ma muistan murhettani,
    nykyisyyttä vapisen.

    Maailma kun muinoin kerran
    lepäs luona Jumalan,
    kaikui mahtikäsky Herran
    kautta kaiken olevan:
    Tulkoon! Tuskaa huokaavaiset
    ilman ääret raikuivat.
    Tolsistansa olevaiset
    kaaoksessa kulkivat.

    Valo pimeydestä julki
    astui Luojan maailmaan,
    synkät alkuvoimat kulki
    eri teille toisistaan,
    ikuisuuden mykän mailla
    kulki kukin suunnalleen,
    kulki kaipausta vailla
    aavain yöhön hiljaiseen.

    Kulki kaikki matkan loiton,
    yksikseen jäi Luojakin.
    Silloin ensi aamun koiton
    sytti voima Allahin.
    Aamurusko säteillänsä
    valoi riemun maailmaan.
    Olevaiset lemmessänsä
    etsi taasen toisiaan.

    Lähestyä jälleen tohti
    mikä kuului yhtehen.
    Kääntyi tunne toistaan kohti,
    kääntyi katse toisehen.
    Kaikki, mikä eros kerran,
    yhtyi halki aavan, yön.
    Meille siirtyi voima Herran,
    siirtyi ihme luomistyön.

    Aamun siivet, kautta vaivain
    luokses toivat, armas, mun,
    sinetöi yö tähtitaivain
    pyhän liiton solmitun.
    Riemuinemme, suruinemme
    oomme lapsia me maan.
    Soikoon sana: Tulkoon! -- emme
    eroo enää milloinkaan.

    (1815).



    MIETELMIÄ JA PIKKURUNOJA.


    Minä kuljen maita manteria
    ja etsin sanoja sukkelia.
    Pahat päivät minulle iloa suovat:
    sanat sukkelimmat ne suuhuni tuovat.

           *     *     *

    Mitä siitä, jos sydän sun rauhasi vei
    ja sun päätäsi viettelys vaivaa.
    Ken enää ei lemmi, ken eksy ei,
    saa hautansa hän kaivaa.

           *     *     *

    Te menkää! On iloni mulla:
    ma maljani juon yksinäin.
    Voi toisten kanssa viisaaks tulla,
    mut innostua vain omin päin.

           *     *     *

    Minun satulaani te jäädä suokaa
    ja rauhassa telttanne, majanne luokaa.
    Minä lasketan avaraan maailmaan,
    minun hattuni yllä tähdet vaan.

           *     *     *

    On perintö-osani rajaton:
    mun omani on aika, se mun peltoni on.

           *     *     *

    Innostus se, sanonpa teille,
    on läheltä sukua ostereille:
    jos niit' ei nautita tuoreeltaan,
    ne totisesti on pahaks vaan.
    Ei innostus ole sillikalaa,
    jonk' yli voi vuosiksi suolaa valaa.

           *     *     *

    Voi täällä kaikkea kestää -- yksin
    ei hyviä päiviä pääksytyksin.

           *     *     *

    Sua kompassis johtaa jos tahdot sa antaa,
    et itse saa magneettikiveä kantaa.

           *     *     *

    Niin pitkälle kuinka oot tullutkaan?
    Sull' on keinosi ollut, kerrotaan.
    Sinä laps! Olen ohjetta seurannut:
    en oo ajattelemista ma ajatellut.

           *     *     *

    Noin nuoret ne itselleen uskottaa:
    heidän kastepäivänään luotiin maa.
    Niin helposti unohtuupi heiltä,
    mitä kummilahjoina sai he meiltä.

           *     *     *

    Ei mulle ois piinaa pahempaa
    kuin yksin Eedeniss' asustaa.

           *     *     *

    Menis elämä tahtihin oivanmoiseen,
    jos kaikki vois tehdä kertaan toiseen.

           *     *     *

    Olet muodolla murheisella
    jo kulkenut päiviä umpehen.
    Kai tulis mun tiedustella:
    mikä pistänyt on sua hyttynen?

           *     *     *

    Näin Quidam lausuu: »Vaivainen
    en ole mestarien, koulujen.
    Ja aatoskin se luotain poistukoon,
    ma että vainajille velass' oon.»
    Tuon puheen tulkitsen ma näin:
    »Minä olen narri omin päin.»

           *     *     *

    On sormia seppelen solmintahan,
    mut löytääpä pää sitä kantamahan!

           *     *     *

    Me ratsain ristiin rastihin
    päin tuulta nelistämme.
    Mut kuinka tiemme kääntyykin,
    soi haukku perässämme.
    Jo tallist' asti vouskuttain
    noin koirat ilmaa haukkaa.
    Se koiran-haukku tietää vain:
    me lasketamme laukkaa.

           *     *     *

    Jos mun kanssani tahdot asustaa,
    niin jätä sa petosi oven taa.

           *     *     *

    Typötyhjä on helppo kantamus,
    mut on keveä kuorma rikkaus.

           *     *     *

    Jalo mies jos on vastahas rikkonut,
    ole kuin jos et tuot' olis huomannut.
    Hän viepi sen kyllä kirjoihin:
    omas korkoines saat takaisin.

           *     *     *

    Se teko se vasta teolta maistaa,
    kun itsensä omassa rasvassa paistaa.

           *     *     *

    Siis vihdoin painovapaus!
    Ken iloinen ei oo!
    Tää eläköhön tapaus
    in dulci jubilo.
    Nyt kaikki painatamme,
    kaikk' esiin, valohon!
    Ja hänet vaiennamme,
    ken toista mieltä on.

           *     *     *

    Jos et tahdo sa ostaa rihkamoita,
    niin älä sa juokse markkinoita.

           *     *     *

    Oo kohtelias -- rahvaallekin! neuvotaan.
    Ei sovi silkki säkin neulontaan.

           *     *     *

    Tuli suuresta seurasta parhaillaan
    mies, hiljainen oppinut, kotiaan.
    Joku kysäsi: »Miten miellytti teitä?»
    »Jos kirjoja ois he, en lukisi heitä.»

           *     *     *

    Sa kanna kuormas niinkuin voit
    ja salaa surusi visuimmin.
    Jos osankin ystävälles soit,
    saat kohta tusinan takaisin.

           *     *     *

    Ilomiellä heitä opettaisi,
    jollei kohta he mestareiksi saisi.

           *     *     *

    Voit säästää sa vaivasi työlään ja harmaan:
    jos ruusuja on ne, ne kukkivat varmaan.

           *     *     *

    Jos käydä sa tahdot äärettömyyteen,
    mene joka suuntaan äärellisyyteen.

           *     *     *

    Ei kurkota katse korkeimpaan,
    kukin kadehtii vain vertaistaan.
    On karvain kantaa kateus sen,
    joka näkee kaikissa vertaisen.

           *     *     *

    Tuhat kärpästä surmasin iltasella.
    Yks herätti aamuvarhaisella.

           *     *     *

    Kiitetty olkoon rypäleen jumala!
    Nuoruutemme on viinitön humala.
    Vanhuus jos itsensä nuoreks juo,
    hyveistä verrattomin on tuo.
    Elämä suruista huolen pitää,
    rypäleistä lohdutus itää.

           *     *     *

    Suuret ja pienet päällä maan
    kutovat haurasta verkkoaan.
    Tyytyväisnä keskeen sen
    asettuvat he istuen.
    Mutta jos osuu heihin luuta,
    huutavat kohta he täyttä suuta,
    ett' on rikottu palatsi valtainen.

           *     *     *

    Et toivoa taitais sa enää muuta
    kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!

           *     *     *

    Jos tahdot taiten vaeltaa,
    kaks säkkiä sa kanna.
    Sa kokoo toiseen tavaraa
    ja toisesta sa anna.
    Niin teet sinä tavalla oikean prinssin,
    joka ryösti ja onnellistutti provinssin.

           *     *     *

    Kuka mies on kelvoton kerrassaan?
    Ken ei käskeä voi, ei totellakaan.

           *     *     *

    Että naiset vihaa ja rakastaa,
    se heille rauhassa sallikaa,
    mut kun he lausuvat tuomioita,
    on usein kummaa kuulla noita.

           *     *     *

    Sitä miestä kiittää kannattaa,
    edut vihollisensa ken tunnustaa.

           *     *     *

    Mitä magneetti pohjoisest' etsiikään?
    Sen ei sallittu löytää itseään.

    Vasta silloin rauhasta tietää maa,
    kun napa toistaan koskettaa.

    Maan lapset, te Luojaa kiittäkää,
    että iäksi navat erille jää.

    Syvin minulle magneetin arvoitus:
    se on sama kuin viha ja rakkaus.

           *     *     *

    Koska kumartainkin sa kauniisti toimit?
    Kun armaalles kevätkukkia poimit.

           *     *     *

    Näin unta ja lemmin kirkkahasti:
    ett' elin, sen tunsin ma tietoisasti.

           *     *     *

    Sinut armahastas jo erotetaan
    kuin lännestä itä aikoinaan
    ja sun sydämes harhaa ääriä maan,
    tien viitat se matkallansa kohtaa:
    niin lähellä lempiväin Bagdad hohtaa.

           *     *     *

    Tääll' oletko, taivahan laina,
    sun ääneskö ihana soinut on?
    On ihmettä ruusu aina,
    satakieli uskomaton.

           *     *     *

    Saa aistit sekaannusta sieluhun,
    ne onneamme uhkaa turmiolla.
    Kun näen sun, ma tahdon kuuro olla
    ja sokea, kun kuulen sun.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Goethen runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.