Title: Fredrika Runeberg
Author: Gripenberg, Alexandra, 1857-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Fredrika Runeberg" ***


Fredrika Runeberg.


Kirj. Aleksandra Gripenberg.


Teoksesta "Finska Kvinnor på olika arbetsomräden"


(Suom. Hilda Käkikoski.)


Ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1904.



Kaitselmus johti niin että meidän suuren kansallisrunoilijamme rinnalla
oli nainen, joka on ansainnut Suomen naisten katoamattoman
kiitollisuuden. Johan Ludvig Runeberg on runoilijana herättänyt henkiin
Suomen kansassa selvästi tajutun isänmaanrakkauden. Hänen puolisonsa,
Fredrika Runeberg, on ensimmäinen, joka meidän maassamme on julkisesti
puhunut naisen puolesta ja tuonut esiin hänen elämäänsä ahdistavat
epäkohdat. Jalouden kultaloisteessa hänen nimensä säteilee
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilta. Mutta näihin asti häntä on
melkein yksinomaan kuvattu suuren miehen puolisona. Ja kuitenkin hänen
rikas henkensä, hänen eheä persoonallisuutensa, hänen hieno, hehkuva
runoilijahenkensä herättävät siksi suurta mielenkiintoa, että ne kyllä
oikeuttaisivat Fredrika Runebergin oman itsensäkin vuoksi saamaan sijan
meidän sivistyshistoriassamme.

Suotakoon nuoremman sukupolven hellävaroen kohottaa sitä verhoa, joka
tähän asti on kätkenyt meiltä paljon, mikä koskee hänen elämäänsä ja
toimintaansa. Voidaksemme rakastaa ja kunnioittaa jotain henkilöä,
täytyy meidän häntä tuntea. Näiden rivien kirjoittamiseen on antanut
aihetta toivo, että nykyään elävälle sukupolvelle valmistettaisiin ilo
omistaa Fredrika Runebergin muistolle kiitollinen ihailu ja rakkaus.
Ihmisen elämä on niinkuin hiekkajyvänen miljoonien muiden joukossa.
Kuinka helposti se unhottuu? Siitä syystä on hyvä ajoissa koota
muistoja, niin kauan kuin vielä elää edes joku aikalainen, joka on ollut
persoonallisessa yhteydessä sen henkilön kanssa, jonka kuvaa tahdotaan
tallentaa.

       *       *       *       *       *

Fredrika Charlotta Tengström syntyi Pietarsaaressa syysk. 1 p:nä 1807.
Hänen isänsä oli tullinhoitaja, sittemmin hallituskonseljin kamreeri,
Karl Fredrik Tengström. Äiti oli Anna Margaretha Bergbom. Hänen
lapsuutensa päiviä synkistytti sairaus, joka teki hänen alkuaankin
suljetun luonteensa vielä enemmän sulkeutuneeksi[1]. Perheessä ei ollut
hänen ikäisiään lapsia leikkitovereiksi, ja sen johdosta Fredrika oppi
tavattoman aikaisin lukemaan. Joku oli opettanut 4-vuotiaalle kirjaimet
ja sitten hän omin päin rupesi tavailemaan arkkipiispa Tengströmin
"Läseöfningar för mina barn"-nimistä lastenkirjaa. Kun Fredrika oli
oppinut puhtaasti lukemaan sisältä, annettiin hänelle katekismus käteen,
ja kuusivuotiaana hän jo osasi Möllerin katekismuksen ulkoa. Pikkulasten
koulussa, johon Fredrika sitten pantiin, ei hänellä siis ollut mitään
tehtävää, koska hän jo ennestään osasi, sisäluvun ja katekismuksen, ja
tällaisessa koulussa ei muuta opetettu.

[1] _J. E. Strömborg_: Biografiska anteckningar om Johan Ludvig
Runeberg.

Seitsenvuotiaana Fredrika rupesi lukemaan Karl-veljensä johdolla, joka
veli oli hyvin omituinen, mutta lahjakas nuorukainen. Opetustapa oli
varsin kummallinen: Saksan ja Ranskan oppiminen kävi siten että kaksi
ensimmäistä vuotta luettiin yksinomaan kielioppia, sitten sai oppilas
omin päin ruveta kääntämään ja kuulustelussa tehdä selkoa sanoista y. m.
Hän, kuten muutkin sen ajan tytöt, sai käyttää paljon aikaa vierasten
kielten oppimiseen. Muihin tiedon haaroihin ei luotu suurtakaan
huomiota.

Fredrikan kivulloisuus oli syynä siihen että vanhemmat lähettivät hänet
13-vuotiaana Raaheen, siinä toivossa, että ilmanmuutos häntä
vahvistaisi. Siellä hän asui enonsa, kruununvouti Bergbomin luona, jonka
iloisessa lapsilaumassa tehtiin monta hauskaa kepposta. Siellä hän
myöskin sai lukea; opettajana oli vanhin serkku, joka oli saanut
kasvatuksensa Tukholmassa.

Siihen aikaan eivät Fredrikan vanhemmat enää asuneet Pietarsaaressa. V.
1809 oli isä tullut hallituskonseljin raha-asiaintoimituskunnan
kamreeriksi ja perhe oli muuttanut Turkuun. Kun Fredrika palasi Raahesta
sinne, poikkesi hän Pietarsaareen. Sukulainen kun oli, kävi hän
Runebergin perheessäkin ja näki silloin ensi kerran vastaisen
puolisonsa.

Tästä kohtauksesta kertoo Z. Topelius: -- "Kun Fredrika Tengström
äitinsä kanssa saapui Runebergille, oli Johan Ludvig, siihen aikaan
pitkä lukiolais-roikale, juuri palannut kalastusretkeltä. Vankka
voileipä kädessä hän seisoi ruokasalissa päivettyneenä, avojaloin, tukka
pörrössä ja puku pahanpäiväisesti tahrattuna. Kauhukseen kuuli hän äidin
porstuassa ottavan vastaan vieraita; hänellä ei ollut pakenemisen
mahdollisuutta, sillä vierasten täytyi kulkea ruokasalin kautta
vierashuoneeseen ja ruokasalista ei ollut ovea muualle kuin porstuaan ja
vierashuoneeseen. Säikähtyneenä hän pujahti erään oven taakse piiloon.
Mutta nuorukainen ei tullut ajatelleeksi että hänen paljaat jalkansa
saattavat näkyä oven alta. Hetken päästä kuuluikin makea nauru: vieraat
olivat heti huoneeseen astuessaan keksineet karkulaisen, joka kutsuttiin
tervehtämään. Avojaloin ja hämillään Johan Ludvig näinmuodoin tutustui
tulevaan puolisoonsa."

Fredrika kävi nyt jonkun aikaa Turussa erästä koulua, jonka
johtajattarena oli muuan rouva nimeltä Johnsson, ja jossa opetettiin
saksankielellä. Muutaman kuukauden kuluttua hän muutettiin toiseen Turun
kouluun, tuohon aikanaan hyvin kiitettyyn Salmbergin pensionaattiin,
jota hän kävi vuoden. Hänen opettajansa, rouva Anna Salmberg, oli
merikapteenin leski ja syntyään englantilainen. Kaikki aikalaiset, jotka
hänestä puhuvat, sanovat häntä sivistyneeksi ja rikaslahjaiseksi
naiseksi, johonka oppilaat hartaasti kiintyivät. Fredrikakin oli hänen
läheisessä ystävyydessään ja vielä monta vuotta koulusta lähdettyäänkin
jatkoi kirjevaihtoa hänen kanssaan. Tässäkin oppilaitoksessa luotiin
päähuomio vieraihin kieliin. Siitä Fredrika sai sellaisen kielitaidon,
että hän luki sujuvasti ranskaa, saksaa ja englannin kieltä, vieläpä
lukiessaan ilman vähintäkään vaikeutta suoraa päätä käänsi
vieraskielisen kappaleen ruotsiksi. Näin ollen oli aivan luonnollista,
että hän, 16-vuotiaana koulun päätettyään, sai aina olla ääneenlukijana
silloin kuin perhe oli koolla.

Kodissa noudatettiin ajan tavan mukaan ankaraa järjestystä ja kaikkien
täytyi iltaan kello seitsemään asti ahkerasti tehdä työtä kodin hyväksi
ja kello 9 oli jokaisen määrä olla levolla, kynttilät sammutettuina.
Tällaisissa oloissa ei Fredrikalla ollut paljon aikaa lukemiseen,
piirustukseen, vesimaalaukseen, sametille maalaamiseen, tekokukkien
valmistukseen y. m. tehtäviin, joihin hänellä oli suuri taipumus.
Maalaamiseen hän tavallisesti käytti sunnuntai-iltapäiviä.

Isän kuoltua 1824 tapahtui perheessä monellaisia muutoksia. M. m.
luotiin Fredrikan taipumuksiin oikeutettua huomiota, sillä hän alkoi
saada tuloja akvarelleistaan ja samettimaalauksistaan. Täten hän
ansaitsi kaikki rahat omiin tarpeihinsa, vieläpä kokosi pienen
pääomankin, 400 riikintaaleria, joilla sitten morsiamena hankki
itselleen kapiota. M. m. oli hän maalannut rullakaihtimet kaikkiin
arkkipiispan ikkunoihin. Mutta siihen aikaan ei pidetty oikein sopivana
että "säätyläisnainen" ansaitsi rahaa omalla työllään; siitä syystä
Fredrikan töitä täytyi myödä aivan salaa.

Strömborg mainitsee biograafisissa muistiinpanoissaan, joista ylläolevat
tiedot ovat otetut, että Fredrika nuoruudessaan yhä edelleen oli yhtä
hiljainen ja itseensä sulkeutunut kuin lapsenakin. Hänen vanhin
sisarensa Carolina, naimisissa professori Bergbomin ja sitten toisen
kerran professori Tengströmin kanssa, oli kaunis ja yleiseen suosittu.
Häntä Fredrika suuresti ihaili, ja jos hän sai jonkun kauniin
vaatekappaleen tahi koristuksen, niin hän heti oli valmis antamaan sen
sisarelleen, joka hilpeällä ja herttaisella luonteellaan herätti
kaikkialla iloa ja vilkkautta.

Fredrika taas karttoi seuraa ja usein, kun oli vieraskutsut tahi
tanssiaiset, täytyi äidin nuhteilla taivuttaa hänet menemään muitten
nuorten joukkoon. Lukeminen oli jo pienestä pitäin hänen hupaisin
ajanviettonsa ja hän kirjoitti runoja jo koulua käydessään; mutta nuo
mieliharrastuksensa hän kaikesta päättäen koetti pitää muilta salassa.
Sittenkin ympäristö sai niistä joskus vihiä. Eräs aikalainen kertoo että
hän 15-vuotiaana, kun arkkipiispa Tengströmillä oli Paraisissa kutsut,
omaistensa hämmästykseksi luki kaikkien kuullen oman sepittämänsä
kertomuksen. Hänellä kun oli ääneenlukeminen ikäänkuin virkana kodissa,
oli hän tottunut lukemaan tavattoman nopeasti, joten hän kerkisi lukea
paljon. Valitettavasti oli hänen kasvatuksensa, vaikka se olikin paljoa
parempi kuin muitten sen ajan tyttöjen, kuitenkin niin puutteellinen
ettei hän lukenut sanottavasti muuta kuin kaunokirjallisuutta. Kenties
se painostava tunne, että tietämättömyys oli hänen omaa kehitystään
ehkäissyt, on syynä siihen että hän sittemmin niin hartaasti ja
vakuuttavasti vaatii perusteellisempaa kasvatusta tytöille. Omaan
kokemukseen perustuu nähtävästi myöskin se lämpö ja into, jolla hän
myöhemmin koetti sanoin ja töin ahdistaa tuota työn halveksimisesta
johtuvaa väärää käsitystä, ett'ei sivistyneen naisen muka sovi tehdä
työtä _palkan edestä_.

Turun palon jälkeen rouva Tengström tyttärensä kanssa muutti
luonnonihanaan Paraisten pitäjääseen, jonne vähitellen muitakin
sukulaisia kerääntyi. Siellä hän yhä useammin tapasi sukulaisensa Johan
Ludvig Runeberginkin. He olivat tosin jo ennestäänkin tutut, mutta
täällä Runeberg vasta varsinaisesti alkoi Fredrikaa lähestyä. Kesäisin
nuorisoparvi teki vähä väliä veneretkiä luonnonihaniin paikkoihin,
talvisin pidettiin kirjallisia iltaseuroja, joissa luettiin jonkun
läsnäolijan tilaisuutta varten sepittämä runo tai kirjoitus tahi myöskin
joku uudemman kirjallisuuden tuote, joista siihen aikaan oli suuri
puute; välihetkinä iloisesti juteltiin ja leikittiin. Muut nuoret
tavallisesti jättivät Fredrikan ja Runebergin kahden kesken, sillä
heiltä, joita kumpaisiakin viehätti kirjalliset kysymykset, ei koskaan
keskusteluaineita puuttunut. Todistuksena siitä harvinaisen vilkkaasta
harrastuksesta, jolla Fredrika seurasi aikansa kaunokirjallisuutta,
mainitaan että hän jo v. 1827 oli lukenut Ossianin laulut Macphersonin
englanninkielisenä käännöksenä ja esitti niistä suuren osan ruotsiksi
Runebergille.

Tältä ajalta on tallella kirjeitä, jotka Fredrika on kirjoittanut
eräälle Salmbergin koulun aikaiselle ystävälleen, kirjailija Augusta
Lundahlille, joka sittemmin tunnetaan rovasti Walleniuksen puolisona.
Nämä kirjeet kuuluvat erääseen kokoelmaan, joka on hyväntahtoisesti
annettu näiden rivien kirjoittajan käytettäväksi. Kirjeet, -- jotka
enimmäkseen ovat ranskankielisiä -- luovat hauskan kuvan siitä iloisesta
nuoruuden elämästä, jota Fredrika siihen aikaan vietti.

Aikaisimmassa kirjeessä (v:lta 1826) hän hartaasti pyytää ystäväänsä
saapumaan Turkuun juhlaksi, jota toivottiin vietettävän keisari Nikolain
kruunauksen johdosta, ja tilaa "8 luotia hyvin valaistua villalankaa
Finlaysonilta, schawletiksi", jommoisen hän (Fredrika) näki eräässä
klubissa talvella ja josta hän sanoo; että "aina siitä pitäin on
kilpailtu ken saisi hankituksi itselleen sellaisen". Toisessa, samana
vuonna kirjoitetussa kirjeessä hän kertoo Helsingin matkastaan ja laskee
leikkiä seikkailuistaan siellä, nimittäen itseään "cousine de
campagne'"ksi (maanmoukaksi). Kirjeestä huomaa, että ihmiset nyt jo
olivat alkaneet pitää häntä ja Runebergia ikäänkuin toisilleen
kuuluvina, sillä hän sanoo: "ei minulla ole aavistustakaan kuka voisi
olla serkkuni Runebergin morsian". Kaikki nämä 1826 kirjoitetut kirjeet
ilmaisevat tavallista suurempaa leikillisyyttä ja elämäniloa. Mutta
niissäkin toisinaan ilmenee tuo Fredrikan luonteen alakuloisuus ja hänen
tyytymättömyytensä omaan itseensä. Niinpä hän esim. riemuitessaan
ystävänsä Turkuun ja Paraisiin tulosta ei uskalla antautua ilon valtaan,
vaan huudahtaa toivottomasti: "minä en kuitenkaan voi uskoa että se on
totta, minä en uskalla toivoa". "Car cela aurait trop de plaisir pour
moi." (Se olisi liian suuri ilo minulle.)

Syksyllä 1828 hän muutti äitinsä kanssa Helsinkiin. Hän haikeasti
kaipasi kauniita Paraisten maisemia ja pelkäsi olevansa kaupungissa
ikäänkuin häkkiin suljettuna. "Moi, je suis tout à fait folle des vues
belles." (Minä kun olen aivan hurjasti ihastunut kauniisiin
näköaloihin.) Samana kesänä hän oli ollut paljon Runebergin seurassa ja
luultavaa on, että he silloin olivat tulleet selville toistensa
tunteista. Joulukuun 12 päivänä samana vuonna he menivät julkikihloihin.
Strömborg kertoo, ett'ei Tengströmin perheen vanha uskollinen palvelija
Lisette pitänyt tuota Runebergin kanssa solmittua liittoa Fredrikalle
edullisena, koska sulhasella ei ollut mitään omaisuutta. Kun häntä
kehotettiin toistaiseksi pitämään kihlausta salaisuutena, kerrotaan
vanhuksen äreästi vastanneen: "ei minun ole tapana puhua pahaa
herrasväestäni".

Kihlaus kesti vuosikausia. Runeberg luki koko ajan ahkerasti, ja
sanotaan, että hänen osaksi tuli kiittää morsiantaan tutkintojen hyvistä
tuloksista, sillä Fredrika nousi klo 4 aamuisin ylös keittämään kahvia
sulhaselleen, Runeberg oli, näet, halunnut kahvia näin varhain aamusella
arvellen että se antaisi työlle nopeampaa vauhtia. Palvelija kun oli
vanha ja mukavuutta rakastava, otti morsian kahvinkeiton omaksi
tehtäväkseen. Runeberg, näet, asui viimeiset ajat tulevan anoppinsa
kanssa samassa talossa.

V. 1830 Runeberg nimitettiin kaunopuheisuuden dosentiksi yliopistoon ja
seuraavana vuonna hän vietti häänsä Fredrika Tengströmin kanssa.
Fredrika kirjoittaa tapauksesta ystävälleen Augusta Lundahlille helmik.
14 p:nä 1831:[1]

[1] Ennen julkaistu Strömborgin usein mainitussa teoksessa.

-- "Allekirjoituksesta huomaat sen minkä luullakseni jo ennenkin olet
kuullut, että minä olen muuttanut nimeä ja joutunut uusiin oloihin.
Tammik. 21 päivä oli meidän hääpäivämme. Ainoastaan lähimmät
sukulaisemme olivat häihin kutsutut. Sekä Runeberg että minä olimme
toivoneet että tuo päivä vietettäisiin kaikin puolin yksinkertaisesti.
Sen mukaan olin puettukin. Ehkä sinua huvittaa kuulla minkälainen puku
minulla oli? Valkoiset silkkisarssikengät ja silkkisukat,
silkkisarssinen hame, joka oli päällystetty hohtoharsolla. Siinä ei
ollut muuta koristusta, kuin pieni silkkikierre polven kohdalla. Uumille
oli köytetty pitkä hohtoharsovyöhyt, jonka päät riippuivat, kaulassa
rypytetty pitsi, liivissä ja hihoissa ei minkäänlaisia ryppyjä eikä
koristuksia, ainoastaan pitsikalvostimet, kaulassa valkoiset vahahelmet,
jotka olivat kiinnitetyt soljella, päässä kruunu ja seppel, jossa oli
eternellejä koristeena. Muuten ei mitään koristuksia tukassa. Kukkavihko
kiinnitettynä hameeseen ja toinen olkapäällä. Nyt olet nähnyt morsiamen!
Hauskempi sinun olisi, jos voisin kuvata häitten jälkeistä päivää,
jolloin useimmat häävieraat ja muutamat Runebergin ystävät (joukossa
sellaisiakin, jotka eivät olleet mukana häissä) tulivat jo aamusella
meille, ja kun koko päivä oli vietetty puhellen, nauraen ja laulaen,
erottiin iltasella. Oli tosiaankin hauska alottaa uusi elämänsä noin,
läheisten omaisten ja ystäväin piirissä, kesken vilkkaan ilon ja
leikkipuheitten. Onpa kuin jos vieraaseen paikkakuntaan muuttaneita
ensimmäisenä päivänä tervehtisi kaunis ilma."

Strömborg kertoo, että vastanaineitten koti oli hyvin yksinkertainen.
Samassa talossa, jossa rouva Tengström asui, oli pieni kylkirakennus,
josta vuokrattiin kaksi huonetta. Niitä oli ennen käytetty puusepän
työpajaksi. Nuori morsian paperoitsi itse seinät ja maalasi paperin.
Huutokaupasta ostettiin tarpeellisimmat huonekalut, jotka Fredrika
yhdessä Fredrik-veljensä kanssa sitten puhdisti ja korjaili. Lattialle,
johon vuosien kuluessa oli syöpynyt nokea, liimaa ja vernissaa, pantiin
peitteeksi matot. Hellän käden kaunistamina nuo vaatimattomat huoneet
näyttivät hyvin somilta. Talouskaluja ei ollut muuta kuin kaikkein
välttämättömimmät. Niinpä oli nuorella rouvalla ainoastaan puoli tusinaa
mataloita lautasia ja sama määrä syviä.

Jotenkin samaan aikaan, kuin Runeberg meni naimisiin, joutui hän
jäseneksi tuohon tunnettuun Lauantaiseuraan, joka niin suuresti vaikutti
sekä hänen että hänen vaimonsa kehitykseen. Seuraan kuului joukko nuoria
miehiä, jotka melkein kaikki sitten tavataan Suomen miesten
valiojoukossa, kirjallisuuden ja tieteen edustajina. Näistä miehistä
mainittakoon Runebergin rinnalla Johan Jakob Nervander, Johan Jakob
Nordström, Johan Vilhelm Snellman, Fredrik Cygnaeus y. m. Tämä "seura"
kokoontui jäsenien kodeissa vuorottain. Kokouksissa vaihdettiin
ajatuksia, etenkin kirjallisuudesta, esitettiin uudempaa ruotsalaista
kirjallisuutta ja keskusteltiin siitä johtuvista kysymyksistä. Vihdoin
tavataan Lauantaiseurassa naisiakin, vaikka heitä ei liene ollut monta.
Heidän joukossaan oli Augusta Lundahl, joka silloin tällöin oleskeli
Helsingissä. Runeberg ja hänen puolisonsa olivat kumpainenkin kiintyneet
häneen ja kutsuivat häntä tavallisesti lempinimellä "Hebeksi".

Kuinka kehittävästi Fredrikaan vaikutti seurustelu noitten etevien
miesten kanssa, sen kyllä käsitämme. Näyttää siltä kuin hän jo alusta
pitäin olisi jossain määrin ottanut osaa miehensä töihin ja henkisiin
harrastuksiin. Ainakin huomaa sen Strömborgin muistiinpanoista, joissa
m. m. mainitaan, että hän usein miehensä puolesta luki kaunokirjallisia
teoksia, etenkin uusinta kirjallisuutta ja sitten esitti hänelle
sisällyksen pääpiirteet, siten säästääksensä hänen kallista aikaansa.
Aikaa voittain Runeberg ainoastaan tällä tavoin seurasi aikansa
kirjallisuutta, etenkin ruotsalaista.

Avioliiton kolmantena vuotena rouva Runebergia kohtasi suuri suru. Hänen
ensimmäinen lapsensa, pieni tyttönen, kuoli. Matkustettuaan miehensä
kanssa Tampereelle neiti Lundahlia tervehtämään ja käytyänsä Kyröskoskea
ihailemassa, palasi hän taas Helsinkiin, jossa pieni koti nyt tuntui
tyhjältä ja autiolta. Hän kirjoittaa tästä ystävälleen syysk. 10 p:nä
1833:

-- "Autiolta ja tyhjältä tuntuu kotiin tullessa, mutta olen koettanut
ahkerassa työssä etsiä virkistystä, ja kiitos Jumalan, sitä eletään
sentään, päivä menee, toinen tulee. Täydellistä onnen autuutta ei
saakaan toivoa täällä maan päällä, se saattaisi meidät unhottamaan että
olemme ihmisiä, ja minä onnellinen, miksi vaikeroitsisin sitä että osa
onnestani otettiin pois, kun olin äärettömän rikas. Minullahan on vielä
niin paljon, paljon, kunpahan vaan oppisin kärsivällisesti ajattelemaan,
että, minulla oli vielä enemmän ja että sillä, joka antoi, oli myöskin
oikeus ottaa.

-- -- Kuinka minä ikävöin Kyröskoskea. Kun ajattelen, että se tänäkin
hetkenä kuohuu ja kiiruhtaa eteenpäin samoin kuin sinä päivänä, jolloin
me siellä olimme, ja että se samalla tavalla pauhaa ja rientää vielä
silloinkin, kuin lukemattomat sukupolvet ovat meidän ja
jälkeentulevaistemme haudoilla astelleet, ja että ne, jotka ennen meitä
ovat sitä katselleet, ovat täältä hävinneet, uudet sukupolvet ovat sen
kuohuntaa kuullen syntyneet ja taas kadonneet, mutta _se_ on paikallaan,
äärettömässä ikuisessa vaihtelussa -- silloin päätäni huimaa. Mutta minä
tahdon tulla sinne vielä kerran, minä en muista sitä niin kuin
tahtoisin. Sellainen, mikä minuun oikein syvästi vaikuttaa, valtaa
mieleni niin että olen kykenemätön vastaanottamaan kuvia, jotka voisivat
mielessäni säilyä. Minä tahtoisin nähdä sen vielä kerran, voidakseni
todella sen _nähdä_!"

Samalla kuin Fredrika kirjallisuutta lukemalla välillisesti auttoi
miestään, rupesi hän suoranaisestikin ottamaan osaa hänen työhönsä
kirjoittamalla Morgonbladiin, jota Runeberg toimitti v. 1832--37. Hän
mainitsee siitä leikillisesti eräässä kirjeessä ystävälleen: --
"Runeberg valittaa ja vaikeroi, ettei hänellä ole mitään lehteen
pantavaksi ja siitä syystä yksin minunkin täytyy auttaa sitä raukkaa."
Hänen varhaisimpia kynäntuotteitaan Morgonbladissa on "Den unga
nunnan"-(Nuori nunna)-niminen novelli. Se julkaistiin lehdessä v. 1833
ja on kirjoitettu samaan tyyliin kuin Mellinin historialliset novellit.
Luonnollista oli että hän, tehden työtä Runebergin vertaisen suuren
runoilijan rinnalla, aikana, jolloin "kirjallisia naisia" kohtaan
singahutettiin purevia pistopuheita, piti perin vähäpätöisenä omaa
kirjailijalahjaansa. Hän mainitseekin kirjeissään siitä vain ikäänkuin
leikillä. Tuntuu, kuin hän tahtoisi itseltään sekä muilta kätkeä, että
hänen kirjalliseen toimintaansa on muitakin vaikuttimia, kuin halu
auttaa miestään.

-- -- "Me vietimme -- kirjoittaa hän tammik. 13 p:nä 34 -- jouluillan
--s:llä. Siellä oli paljon joululahjoja -- -- ja runoja summittain.
Kesken kaiken minun täytyy kertoa että eräs rouvasihminen, kun hän oli
kuullut että varsinkin meillä Kruununhakalaisilla, oli ollut paljon
runoja, oli sanonut: "No, kummakos tuo, jos heillä runoja on, kun eivät
pitkinä Jumalan päivinä tee muuta kuin kirjoittavat runoja niin monta
kuin heitä on!!!!" Minä lienen "tuskin koskaan nähnyt tuota
rouvasihmistä, joka näkyy saaneen niin tarkat tiedot siitä mitä me
teemme. Onpa sekin vallan hullunkurista, että minä olen saanut kantaa
niin monen runosynnit."

Kesän 1834 Runebergit viettivät Haiharan talossa Tampereen lähellä.
Muuttopuuhat tuottivat rouva Runebergille suurta hauskuutta, sillä hän
ajatteli ilolla yhdessä oloa ystävänsä kanssa. Augusta Lundahl asui,
näet, Tampereella. Maalisk. 12 p:nä --34 hän kirjoittaa: -- "Saatpa
nähdä, että me aijomme elää kuten lintu oksalla, huolehtimatta olosta ja
elämästä, ottaen päivän sellaisena kuin se kulloinkin tulee. -- --
Runeberg miehenä ja vasta äsken jätettyään ylioppilasvuodet, eli
oikeammin sanoen: eläen vielä opiskelevan elämää, osaa kyllä ottaa
päivän semmoisena kuin se on, ja enpä minäkään ole siinä kohden aivan
tottumaton, ja olen pitänyt sitä hauskana, kun on näin eletty huvin
vuoksi ja siedettävänä, kun siihen on hätä pakottanut, kuten oli laita
muutamia viikkoja Turun palon jälkeen, jolloin minulla ei esim.
muutamiin viikkoihin ollut yhtenäkään yönä muita sänkyvaatteita, kuin
joku vaatemytty tai pieni tyyny pään alla, ja kun meistä melkein tuntui,
kuin olisimme tehneet syntiä kerran, kun meillä, ostettuamme lihaa
eräältä talonpojalta, oli päivällispöydässä lihaa ja lientä, kun kaikki
muut olivat tyytyväisiä, jos saivat perunoita ja leipää. Tuommoisella
elämällä oli viehättävätkin puolensa, ja se mikä oli kauheata, ei enää
järkähyttänyt mieltä, kun siihen tottui ja kun ei toinen ollut
kurjemmassa tilassa kuin toinenkaan.

-- -- Jos siellä paikkakunnalla sattuisi olemaan joku tytön tynkä, niin
hän olisi omansa Iriksen[1] virkaan. -- -- Ei hätää, vaikka minun
täytyisikin ottaa osalleni hienommat keittiötoimet. -- -- Toivon
etteivät nuo puuhat ole ylen monimutkaisia. -- -- Saammeko
sänkyvaatteita myöskin? Ei siinä tarvitse untuvatyynyjä, mutta jos
talonväellä on edes jotain, niin on hyvä." -- --

[1] Iris oli jumalien sanansaattaja muinaisessa Roomassa. Tässä
palvelija. Suoment. muist.

Samana talvena rouva Runeberg oli alkanut lukea suomea, -- yritys, joka
siihen aikaan oli aivan tavaton herrasnaiselle. Painatamme tähän otteen
kirjeestä ystävälle, joka kirje todistaa hänen lämmintä
myötätuntoisuuttaan vasta heränneitä kansallisia harrastuksia kohtaan:
-- "Lönnrot on nyt täällä. Hän on tullut toimittamaan ja painattamaan
suurta kokoelmaa runoja, jotka hän on kerännyt Arkangelin tienoilta.
Hänellä kuuluu olevan useita mythologisia runoja, joiden avulla hän
sanoo Suomalaisten jumaluustaruston esiintyvän tutkijalle paljoa
selvemmin ja täydellisemmin, kuin mitä Skandinaavian jumaluustarusto on
saatu tutkituksi Eddan avulla. Eilen, jolloin en edes vielä tietänyt
että hän oli tullut kaupunkiin, tuli tohtori Lindfors hänen kanssaan
minun luokseni ja sanoi minulle: "tässä saan esittää tohtori Lönnrotin,
jota niin hartaasti olette toivonut näkevänne." Saattanet arvata että
jouduin hämilleni; kaikeksi onneksi en sentään kokonansa kadottanut
mielenmalttiani. Onpa tosiaan hauska tutustua häneen. Hän on puolittain
luvannut Runebergille tulevansa kesällä Haiharaan. -- Lönnrotista
puhuttaessa johtuu mieleeni Suomen lukeminen. Minä opettelen suomea, se
on, minä luen suomea sanakirjan avulla. Se käy hitaasti, etenkin kun
Renvallin sanakirjasta ei ole suurtakaan apua sille, joka ei osaa
latinaa." --

Lisätäksensä hiukan niukkoja tulojaan oli Runeberg 1832 vuokrannut
suuremman huoneuston ja ottanut poikia täyshoitoon. Luonnollista on,
että se lisäsi hänen vaimonsa työtä ja toi hänelle paljon huolia. Z.
Topelius, joka oli Runebergillä täyshoidossa, kertoo tästä Strömborgin
muistiinpanoissa:

-- "Rouva Fredrika Runeberg oli 27 vuoden ijässä kalpea nuori rouva,
jolla oli kauniit, sielukkaat silmät ja pitkä tumma tukka arkioloissa
koruttomasti käännetty ylöspäin korvien kohdalta, samaten kuin vanhuuden
päivinäkin. -- -- Hän oli väsyneen näköinen, hiljainen ja ujo, paitsi
silloin kuin hän läheisten ystäväin piirissä innostui tahi sai
tilaisuuden älykkäällä, henkevällä tavallaan ottaa osaa vilkkaaseen
keskusteluun. Vaikka en koskaan kuullut hänen valittavan tai lausuvan
tyytymätöntä sanaa, tuntui minusta, kuin hän olisi kantanut raskasta,
vierasta kuormaa. -- -- Harva, joka silloin näki hänet niin
heikkohermoisena ja hentona terveydeltään, olisi voinut aavistaa, että
hänestä sittemmin tulisi kuuden vahvan pojan äiti ja että hän itse,
kestäen koettelemuksia, joiden painon alle moni voimakkaampi henkilö on
sortunut, olisi elänyt 72:teen ikävuoteensa." --

Että rouva Runebergin sielussa piilevä alakuloisuus juuri tähän aikaan
tavallista enemmän ilmeni, sitä todistavat hänen kirjeensä. -- -- "Minä
itse tunnen, että on ikäänkuin kävisin harmaassa raskaassa sumussa, joka
verhoaa koko sisällisen olemukseni, pyrkiipä se joskus herättämään
synkkiä aavistuksiakin, en ole lainkaan entiselläni."

Tämän surumielisyyden syyt lienevät kyllä selvät. Vaikka hän ei missään
sitä suorastaan mainitse, saatamme pitää varmana, että hänessä heräsi
entistä kiihkeämpi innostus opintoihin ja kirjallisiin toimiin juuri
näinä vuosina, jolloin hänellä oli vähimmin aikaa sammuttaa tätä
henkensä janoa. Useitten täyshoitolaisten ohessa hänellä oli luonansa
nato, joskus kaksikin, ja selvää on, ett'ei vähävaraisen perheen
emännällä, jonka tuli pitää huolta näin monesta perheenjäsenestä, ollut
aikaa eikä tilaisuutta kirjalliseen työhön, ei ainakaan entisaikaan,
jolloin kaikki tarpeet valmistettiin kotona. Mutta samalla kuin hänen
aikansa hupeni taloustoimissa, kehitti häntä seurustelu miehensä ja
hänen ystäviensä kanssa Lauantaiseurassa. Emme siis oudoksu
kuullessamme, että hän valitti "rikkaan hengen alakuloisuutta ja kaihoa
siitä, että häneltä puuttuu kykyä", ja että tämä valitus kävi sitä
haikeammaksi, mitä läheisemmin hän liittyi aikansa nerokkaimpiin
henkiin.

Lisäksi hänen terveytensä oli hyvin horjuva, ja kuulo vuosi vuodelta
huononi. Kuinka urhokkaasti hän kantoi nuo koettelemukset ja kuinka
lujasti ja hellästi hän samalla oli liittynyt mieheensä, sitä todistaa
m. m. kirje, joka on päivätty helmik. 15 p:nä --38.

-- -- "Minun korvaparkani ovat ottaneet heittäytyäkseen melkein liian
kuuroiksi. Mieleeni johtuu juuri ajatus, että ne varmaankin ovat
ruvenneet harrastamaan pietismiä ja alkavat itsekseen tuumailla kuinka
ne saisivat hankituksi omalle vähäpätöiselle itselleen tyynen ja
rauhallisen elämän, ajattelematta että niiden velvollisuus olisi olla
hyödyllisinä jäseninä minun ruumiissani, joka ei ollenkaan olisi
tyytyväinen, jos jokainen jäsen rupeisi huolehtimaan vaan omia
asioitaan, omaa tilintekoaan, omaa pientä ylpeyttään j. n. e. Tästä
johtuu mieleeni, mitä sinä viime kirjeesi lopussa mainitset. Tämä meidän
aikamme herättää niin usein tärkeitä kysymyksiä, että ne pyrkivät esille
yksin naistenkin kirjeissä. No, miksei? Tahtoisin, että nuo _kadotetut,
jotka menevät suoraa tietä turmioon_, kuten Runeberg hyvinkin usein
heistä sanoo, sovittaen pietisteihin heidän oman lempilauseensa (vaikka
ei tuolla ylpeydellä, joka pitäisi kadotettuina kaikkia niitä, jotka
eivät vaella juuri meidän tietämme, kuten _he_ tekevät) -- niin
tahtoisinpa toki, että joku heistä kerran saisi kuulla Runebergin
puhuvan siitä asiasta, kun hän on oikein (niin, minun täytyy käyttää
tuota sanaa) "haltioissaan". Mutta mitäpä se auttaisi; siihen joka
tahallaan tekeytyy kuuroksi, ei mikään vaikuta. Kirkas ja valoisa, aivan
kuin katselisin suoraan Jumalan kasvoihin, on minusta meidän uskontomme
koko ihanuudessaan ja rakkauden runsaudessa, kun kuulen hänen näin
puhuvan, ja tummien, vähäpätöisten tomuhiukkasten lailla haihtuvat nuo
onnettomat opit, jotka perustuvat Raamatun sanan vääriin selityksiin.

-- -- Nyt vasta olen oppinut oikein ja täydellisesti käsittämään, kuinka
kallisarvoinen minulle on mieheni. Mikä valo, mikä itseänsä ja maailmaa
käsittävä henki hänessä asuu! Ihanata on nähdä, kuinka hän hajottaa
kaikki sumut, karkoittaa kaiken epäröimisen, kuinka kaikki selvenee ja
kirkastuu hänen puhuessaan jokaiselle, jolla vaan on korvat kuulla."

Epäilemättä tämä miehen henkielämää ymmärtävä rakkaus sulostutti rouva
Runebergin arkielämän, joka muuten oli niin täynnä työtä ja huolia. V.
1835 suotiin puolisoille suuri ilo: heille syntyi poika. Vaikka rouva
Runebergin velvollisuudet täten lisääntyivät, näyttää hänellä kuitenkin
olleen aikaa auttaa miestänsä sanomalehtityössä. Hänen kirjoituksistaan
v. 1835--36 mainittakoon "Det värsta" (Pahin kaikista)-niminen runo,
neljä nimiarvoitusta ja joukko käännöksiä ranskan, englannin ja
saksankielestä. Rouva Runebergin kirjeet todistavat, että hän miehensä
kanssa ahkerasti seurasi uutta kirjallisuutta. Siitä hän vähä väliä
puhuu kirjeissään, mainiten mielenkiinnolla äsken ilmestyneitä teoksia
ja lausuen niistä mielipiteensä.

-- -- "Oletko nähnyt von Braunin runoja? Merkillistä, että ne ovat
saaneet osakseen niin lyhyen ja ylenkatseellisen passituksen
Litteraturtidning'issä. Meidän mielestämme hän on juuri paraita, jotka
näinä vuosina ovat esiintyneet. Hän ainakin koettaa käydä omaa tietänsä
eikä haikaile ja vetistele muiden mukaan, kuten nykyään on yleisenä
tapana." --

Tällaisia, virkeätä kirjallista harrastusta todistavia lausuntoja on
kirjeissä kesken sukkelia sanasutkauksia ja hauskoja arkielämän
kuvauksia.

                                             Jouluk. 10 p. --34.

-- -- Minun täytyy myöntää, että minä puolestani en voi olla
ylpeilemättä siitä, että meidän sukuun kuuluu kolme miestä, joiden
muistoa on kunnioitettu kuten Porthanin, Chydeniuksen ja Tengströmin
(piispan). Omituista, lapsellista on asiata lähemmin ajatellessa,
tällainen ylpeys, mais c'est plus fort que mois, (se on minua vahvempi)
sanoi rouva Salmberg. -- --

-- -- Minä lähetän sinulle pienen pöntön puolukkapäärynöitä, jotka minä
syksyllä keitin. -- -- Minä muistelen että sinä sanoit niistä pitäväsi,
kunpahan ne nyt olisivat sinusta hyvänmakuisia! Katteeksi on pantu
puolukoita, jotta ne suojelisivat päärynöitä, ne kun ovat pahoja
homehtumaan; nuo puolukat sinun täytyy kuoria pois. Olisin halusta
lähettänyt kilohailiakin, mutta minulla ei ole koko syksynä ollut edes
kunnia nähdä, vielä vähemmin maistaa sitä laatua tavaraa; tänä vuonna on
kilohailimaailmassa varmaankin ollut kova katovuosi." -- --

Syksyllä 1836 Runebergille syntyi toinen poika, ja sen jälkeen äiti oli
kauan sairas ja heikko. Seuraavana vuonna toukokuussa tapahtui muutto
Porvooseen, jonne Runeberg, kuten tiedetään, tuli lyseon lehtoriksi, ja
jossa perhe asui hänen kuolemaansa asti. Rouva Runeberg kaipasi suuresti
pääkaupunkiin jäänyttä rakasta ystäväpiiriä. Alussa häntä ei laisinkaan
miellyttänyt uusi olinpaikka.

--- "Meidän elämämme menee täällä tavallista yksitoikkoista menoaan",
kirjoittaa hän ystävälleen. -- -- "Herrat vierailevat innokkaasti
keskenään, mutta heidän ja naisten välille "on suuri juopa kiinnitetty".
Kyllä minusta olisi mieluista muuttaa takaisin Helsinkiin." --

Kesäisin perhe oleskeli Kroksnäs'issä, joka paikka pian tuli rouva
Runebergille rakkaaksi. Suuresti hänen mieltänsä myöskin näkyy
virkistäneen matka, jonka hän teki vuotta jälkeen Porvooseen
muuttamisen. Käytiin Punkaharjulla, Imatralla, Savonlinnassa,
Sortavalassa y. m. paikoissa. Hän kirjoittaa tästä:

-- -- "Monet paikkakunnat, joiden kautta matkustimme, saattoivat meitä
ajattelemaan, että ulkomaalaiset eivät ole aivan väärässä kuvatessaan
Suomea autioksi ja sivistyksen puutteessa olevaksi maaksi. Näki ikäviä
seutuja, jotka eivät olleet samallaisia kuin Hämeen ja Pohjanmaan
viljelemättömät maisemat ja vielä vähemmin ne muistuttivat viljeltyjä ja
siistiä rannikkoseutujamme. Ei maanviljelystä, siellä täällä vain joku
viheliäinen kaski; asujamet ovat siinä määrin kaskenpoltolla raastaneet
ja hävittäneet maan, ett'ei silmänkantamalla useinkaan näe muuta kuin
jonkun kitukasvuisen puunvesan, joka on vaivoin päässyt maasta
nousemaan, mutta ei ennätä puolta kyynärää korkeammaksi, ennenkuin se
uudelleen poltetaan poroksi. Imatran näimme, mutta se ei varmaankaan
esiintynyt loistossaan; siinä sanottiin olevan tavattoman vähän vettä.
Mutta tuskinpa se koskaan voinee kauneudessa kilpailla Kyröskosken
kanssa, ei ainakaan nyt. Runebergin mielestä se oli kuin myllynränni,
jättiläisten rakentama tosin, mutta sittenkin myllynränni. -- -- Luonnon
ihmeen, vähän huomatun, mutta verrattoman ihanan olemme nähneet; se on
tuo niin sanottu Punkaharju lähellä Savonlinnaa. Anna anteeksi, Hebe
kulta, mutta sitä täytyy Hämeen harjujen sanoa "sedäksi"!

Hänen sisällisen ja ulkonaisen elämänsä vaiheita lähinnä seuraavina
vuosina kuvaavat parhaiten Augusta Lundahlille kirjoitetut kirjeet.
Siitä syystä painatamme tähän niistä muutamia otteita:

                                             Ilman päivämäärää.

-- «Taaskin vuosi kulunut loppuun. -- -- Olkoon alkava vuosi sinulle
runsaan ilon vuosi, joka kuljettaa kintereillään pitkän rivin iloisia
tovereita, eli oikeastaan jälkeläisiä, sillä saattaahan melkein sanoa,
että jokainen uusi vuosi syntyy edellisen sylistä. Toivotan sinulle
tyyneyttä, iloa ja rauhaa, johon sekaantukoon huolia niin vähän kuin
mahdollista, mutta en minä ymmärrä "rauhan valkoisia kyyhkynsiipiä" tahi
muuta tuollaista kiiltokorua, jommoista vast'ikään luin eräässä
kirjeessä. Sinun täytyy pitää hyvänäsi -- minun arkipuheluni paperille
pantuna.

                                             Syysk. 20 p. --37.

-- -- Sinä et voi kuvitella, kuinka minä täällä elän erilläni muusta
maailmasta, sinä käsität, että minä tarkoitan kirjallista maailmaa,
sillä tieteellinen ja valtiollinen maailma minua huvittaa niin vähän,
että minä en edes luo silmäystä sanomalehtiinkään, jotka kuitenkin
näissä asioissa voisivat auttaa minua pääsemään tuosta minun
täydellisestä tietämättömyydestäni ajan tapausten suhteen. -- -- Tämän
paikkakunnan elämää en vielä voi sanottavasti arvostella -- -- mutta
tuota viihtymyksen tunnetta, joka syntyy siitä, ett'ei tarvitse valita
sanojaan, koska tietää olevansa varma siitä, etteivät toiset ymmärrä
väärin -- sitä minä suuresti kaipaan, kun vielä lisäksi kuulun niihin
ihmisiin, joiden aina on ollut vaikea seurustella vierasten kanssa. --
--

Viihtyykö Runeberg vai ei, sitä minun on vaikea sanoa. Luonnollista on,
että hän kaipaa paljon, ja käsittääkseen kuinka paljon kaivattavaa
hänellä on, täytyy tuntea kuinka sielustaan ja sydämmestään hän oli
kiintynyt siihen todellakin harvinaisen sivistyttävään ja sivistyneeseen
henkeen, joka vallitsi niissä nuorissa miehissä, joiden kanssa hän
Helsingissä seurusteli. Mutta samalla hän on siinä kohden onnellinen,
että kaikki ihmiset ja kaikki harrastukset herättävät hänessä
mielenkiintoa. Hän sanoi kerran minulle: -- -- "Minusta tuntuu kuin
voisin kirjoittaa täällä paljon, minulla on mielessäni niin paljon
valmista, jota tahtoisin kirjoittaa ja sinä tiedät, etten minä koskaan
kirjoita kesällä vaan ainoastaan talvella -- ja elämä täällä, onhan
sekin tavallaan talvea." En kuitenkaan luule, että me kumpainenkaan
olemme oikeastaan kärsineet siitä, mitä ikäväksi sanotaan. Kotini on
hauska, lapset ovat yleensä olleet terveitä ja kilttejä, minulla
puolestani on ollut niin tyyni ja iloinen aika, että se epäilemättä on
elämäni valokohtia.

                                             Toukok. 15 p. --38.

-- -- Siellä oli tänä iltana mamseli ***, tuo kaunis, Runebergin
"Hannan" ilmeinen kaksoissisar. Ihana kuin enkeli, suloinen, hieman
vallaton, sanomattoman sulava liikkeissään. Joka ainoa liike ilmaisee:
"oi, kuinka hauska on olla kaunis", -- mutta niin suloisella ja
lapsellisen luontevalla tavalla, ettei se vähääkään loukkaa. Hän on,
kuten sanottu, Hannan ilmeinen kuva. Minä pidän niin paljon hänestä,
tahtoisin pitää hänet luonani saadakseni hyväillä häntä. Hän muistuttaa
vähän Azourasta, mutta enemmän Hannaa."

Marrask. 11 p:nä --38 päivätty kirje päättyy sanoihin: -- "Runeberg
istuu omassa huoneessaan valvomassa muutamia koulupoikia, jotka -- kuten
tavallista sunnuntaisin -- ovat suorittamassa jälkeenistuntoaan." --

Tammik. 24 p:nä --39 hän kertoo pienen pojan syntymästä.

-- --- "Runeberg olisi ollut taipuvainen antamaan hänelle Jonaksen nimen
Almqvistin mukaan." -- Asia kun ratkaistiin arvalla, joutui "Jonas"
tappiolle.

Hänen terveytensä oli yhä edelleen heikko. Tammik. 4 p:nä --41 hän
kirjoittaa:

-- -- "Koko minun sisällinen olemukseni on niin lamassa, ett'ei mikään
voi oikein innostuttaa minua. Usein tahtoisin itkeä tietämättä mistä
syystä. Se on kiittämättömyyttä ihmisessä, joka elää niin onnellisissa
oloissa kuin minä, mutta neljän kuukauden vankeus vuoteessa, se jo
yksinänsä lamauttaa mieltä, etenkin kun sen lisänä vielä on tuo
suunnaton raukeus ja voimien vähyys, joka minua vaivaa. Musiikkia en
ensinkään jaksa kuulla, se rasittaa minua niin, että muutaman minuutin
kuluttua olen aivan sairas."

                                             Tammik. 11 p:nä --41.

-- "Kesken kaiken -- -- mitä sinä ajattelet "Murgronan"-nimisestä
julkaisusta? Naiskirjailijat näkyvät olevan samaa laatua kuin
laulajattaret: ne, jotka johonkin kelpaavat, antavat ihmisten pyytää
itseään loppumattomiin asti ja pysyvät sittenkin ääneti ja ne, jotka
ovat kaikkein kehnoimpia, laulaa laklattavat ihmisten pyytämättä,
silloinkin kuin heidän pitäisi olla vaiti.

-- -- Minun "Nunnani"[1]? Se on Morgonbladet'issa v. 1833, eikä olisi
koskaan joutunut sinne eikä mihinkään muuhunkaan lehteen, ellei Runeberg
olisi tarvinnut palstantäytettä. Minä siihen aikaan autin häntä
tekemällä käännöksiä sanomalehteen, ja niin hän tuli panneeksi siihen
pari pikku novelliakin, jotka minä silloin kirjoitin sovittaen pituuden
sen mukaan, kuin sanomalehden palstat vaativat. Luulenpa sinulle siitä
joskus maininneeni; tuskinpa sinä muuten olisit kuullut, että minä sen
olen kirjoittanut? Sillä luulen että Runeberg on ainoa, joka siitä
tietää. Toivoisin myöskin, ett'et sinä siitä kenellekään mainitsisi.

[1] Tarkoittaa tuota ennen mainitsemaamme "Den unga nunnan"-nimistä
novellia.

--- -- Minä elän hiljaista elämääni, en voi enkä tahdo herättää mitään
huomiota, vaikka joskus huvikseni olen viskannut jonkun kuvan paperille,
varsinkin tätä nykyä entistä useammin, seuraelämä kun minun kuurouteni
takia on kadottanut niin paljon viehätystään ja minun täytyy jollain
tavoin ilmaista mitä mielessäni liikkuu. Harmaa pussini on minun
yleisöni, joskus, mutta ani harvoin, Runeberg, useimmin "minun
kirjalliset tuotteeni nielee oikein ahmimalla vilkas yleisö" --
takkavalkea, tahi melkein yhtä vilkas -- pikku poikieni kädet, jotka
tekevät niistä kukkoja, mausterasioita, ukkoja ja rouvia." -- --

                                             Kesäk. 21 p:nä --43.

-- -- "Heti kun terveysveden juonti on päättynyt, panee Hebe
nelijalkaiset siipensä liikkeelle ja lentää suoraa tietä Kroksnäs'in
pilkulliseen saliin -- -- taikka myöskin -- -- pyhään Porvoon
kaupunkiin. -- -- Kunhan saan edeltäkäsin tietää tulostasi, niin
järjestelen töitäni vähän pois tieltä saadakseni hiukan kömpiä ulos
siitä kuoresta, jonka taloustoimet ja tuhannet nuppineulahuolet kutovat
perheen emännän ympärille. -- -- Oletko lukenut Aimé Martin'in kirjaa
"Perheen emäntien kasvatuksesta"? Minä parhaillaan sitä luen. -- --
Ranskalainen on aina ranskalainen, olkoon hän nimeltään S:t Julien,
Lamartine tai mikä tahansa, olkoon hän tuntematon tahi maan kuulu,
luontoaan hän ei muuta. Joskus tämä Aimé Martin sentään on varsin
kaunis. -- --

-- -- -- Kynä heiluu kädessäni kuin riepu, ja ajatukset putoilevat
paperille repaleina, mutta sittenkään en saa lopettaneeksi. Minä luulen
että tuo niin sanottu _hitaus_ on sitä laatua, että kun kappale kerta on
pantu liikkeeseen, niin se ei voi pysähtyä, ellei joku este pakota sitä
pysähtymään. Sinä et voi kuvitella, mikä ajatusten laiskuus minua tällä
haavaa vaivaa ja mikä rentomielisyys ja löyhyys on saanut valtaansa koko
minun olentoni." -- --

Saatuansa tiedon Augusta Lundahlin kihlauksesta Pirkkalan rovastin,
Walleniuksen kanssa, kirjoittaa rouva Runeberg jouluk. 15 p:nä --43:

-- -- "Me siis emme enää koskaan saa nähdä _Augusta Lundahl_ia luonamme!
Kantakoon sitten Augusta uutta nimeänsä ilolla! -- -- Niin, tervetuloa
säätyyn, minulla vanhana papinmuorina on täysi syy sinua tervehtää!" --

                                             Helmik. 8 p:nä --44.

-- -- "Varmaankin kuluu pitkä aika, ennenkuin minä totun sinun uuteen
nimeesi, joka epäilemättä sinun korvissasi kuuluu varsin tutulta, mutta
ei ole helppo _kuvitella_ henkilöä uusissa oloissa, paljoa helpompi on
tottua _näkemään_ häntä niissä. Nyt minä alan _odottaa_ kirjettä
sinulta. Kun on ollut koko kuukauden naituna, lienee jo toki aika ruveta
muistelemaan vanhoja ystäviä. Minä sanon _koko kuukauden_, sillä
merkillistä on, kuinka pitkiltä ensimmäiset viikot jonkun tärkeän
tapauksen jälkeen tuntuvat. Minä muistan, kuinka minusta kaksi viikkoa
häittemme jälkeen tuntui kummalliselta ajatella, että avioliittomme oli
kestänyt ainoastaan kaksi viikkoa. Tosiaankin, minä luulen, etteivät
nämä kolmetoista vuotta nyt muistellessa tunnu paljoa pitemmiltä."

                                             Huhtik. 15 p:nä --45.

-- -- "Minä olen jotensakin reipas ja hyvissä voimissa, saattaisinpa
melkein sanoa että olen "ehompana entistäni", kuten Lemminkäinen. -- --
Älä sentään usko että olen mikään jyrkkä Fennomaani, vaikka tulinkin
maininneeksi Lemminkäisen, mutta olen juuri tänä iltana lukenut suomea,
ja vielä päälle päätteeksi Kalevalaa. Meitä on täällä muutamia, jotka
kokoonnumme jonkun kerran viikossa lukemaan ja puhumaan suomea.
Puhuminen on tosin useastikin pelkkää hutiloimista, mutta lukeminen, se
käy hyvää vauhtia. Tänä iltana yhdeksän lehteä. Muistatko että minä
ennen uurastin suomen lukemisessa? Helpompaa suomenkieltä minä jo alan
ymmärtää, mutta Kalevalaa lukiessa täytyy tuon tuostakin turvautua
Castrénin käännökseen. Minua hiukan harmittaa se että ihmiset luulevat
meidän harrastavan asiaa muka _muodin_ vuoksi (minkä muun nimityksen
minä sille antaisin?), mutta tämä meidän seuramme ei ole mikään hetken
päähänpisto: se päätettiin perustaa jo kaksi vuotta sitten. Jos voisi
olla jotakin, joka herättäisi minussa inhoa suomea kohtaan, niin sen
tekisi tosiaan tuo riita ja melu, joka on aivan liiaksi vastenmielistä,
juuri Saima-lehden tapaista. On tosiaankin ikävätä nähdä miten asiata,
jonka itse on sydämmessään säilyttänyt pyhänä ja kalliina, toiset
melulla ja hälinällä kuljettavat kansanjoukossa ikäänkuin huomiota
herättävänä näytelmänä, päivän polttavan kiistan aiheena; ja varsinkin
silloin kuin ei tuosta kaikesta voi olla muuta seurausta kuin se että
melu turmelee sen asian, jota huutajat tahtoivat edistää, kuten nyt on
laita. Mutta huutamalla ei tähän aikaan edes hajoteta Jerikon muureja,
vielä vähemmin sillä häthätää rakennetaan mitään suurta ja kaunista,
sellaista, jonka Jumalan käden turvissa täytyy hiljaisesti kasvaa
vuosisatojen vieriessä."

                                             Toukok. 12 p:nä --46.

-- "Sattumatta vanhoja kirjeitä järjestellessäni tulin lukeneeksi useita
sinun entisaikaisia kirjeitäsi; sydämmeni lämpeni, mieleni valtasi
sellainen kaipaus, että minun täytyi heittää kesken kaikki tehtävät ja
kirjoittaa sinulle. Muinaisten aikojen muistot elpyivät, näin, miten me
yhdessä istuimme suuressa keinutuolissa ja tuskin uskalsimme mennä
sulkemaan ovea, joka oli auki pimeään kamariin, sillaikaa kuin Runeberg
saattoi kotiin sinun veljeäsi, johon äskeiset keskustelut hengistä ja
kummituksista olivat tehneet yhtä syvän vaikutuksen kuin meihinkin, ja
hän ei sen vuoksi uskaltanut yksin mennä hautausmaan ohitse. -- --

-- -- Kukapa tämän maailman vaivat välttänee? Valitettavasti täytyy
melkein aina poissa olevia ystäviä ja omaisia muistellessa olla varma
siitä, että heitä paraikaa painaa joku huoli. -- --

-- -- Ah, kuinka minä kaipaan _ilmaa_. Koko talveen en ole jaksanut
monta kertaa mennä ulkopuolelle oman pihan porttia. Seuraelämästä olen
aivan vieraantunut ja omituiselta tuntuu, että taas vähitellen saan
ruveta ihmisiä näkemään. -- -- Täytyy kuitenkin varoa, ett'ei tulisi
niin kokonaan sulkeutuneeksi lastenkamariinsa, ett'ei vihdoin enää osaa
iloita omista lapsistaankaan. Olen nähnyt tuollaisia erakkoäitejä, ja
sekään ei kelpaa. Mutta tunnustaa täytyy, että ihmisten joukkoon
meneminen kysyy oikeata tahdon ponnistusta." -- --

Vähitellen perheen lapsiparvi lisääntyi. Miltä rouva Runebergistä
tuntuivat äidin ilot ja tuskat, sitä todistaa seuraavat hänen sanansa
sen johdosta että hänen ystävälleen oli syntynyt pieni tyttö: --

                                             Syysk. 6 p:nä 1850.

-- -- "Ah sinua onnellista, joka olet niin pitkälle päässyt, minä olen
tuollainen raukka, joka, niin usein kuin olenkin sen kestänyt, kuitenkin
joka kerta odotan tuota kovaa hetkeä pelvolla ja kauhulla, jota on
mahdoton hillitä, ja joka hirmun henkenä minua ahdistaa ja katkeroittaa
joka ainoan hetkeni."

                                             Toukok. 24 p:nä --56.

-- -- "Iloiseksi tulin, kun tunsin päällekirjoituksesta sinun käsialasi.
Kirjeesi saapuessa olin paraikaa sitronakiiseliä vatkaamassa enkä
saattanut jättää työtä kesken, vaikka minulla oli palava halu päästä
kirjettäsi lukemaan. -- -- Se jolla, kuten minulla, jo ennestään on niin
paljon työtä ja huolia, että huomaa olevansa kykenemätön täyttämään edes
vähäistä osaa velvollisuuksistaan, ei oikeastaan toivoisi lapsilauman
lisääntyvän, varsinkaan, jos on, kuten minä, aina koko tuon pitkän
odotusajan niin perin sairas ja kykenemätön olemaan liikkeellä, -- --
raukea, laiska, -- sietämätön yhdellä sanalla sanottuna. Mutta siitä
huolimatta nuo pikku lapsukaiset ovat kuitenkin niin äärettömän
rakkaita, ettemme millään ehdolla tahtoisi heitä kadottaa, kuin meillä
kerran ne on." -- --

Samassa kirjeessä hän kirjoittaa jokapäiväisestä elämästään: -- -- "Minä
elän enimmäkseen kodissani, jossa minä mielestäni olen vähän samallainen
kuin "entinen eukko", joka makasi pöydän alla päissään ja vaikeroitsi:
"tässä minun täytyy rehkiä ja reuhtoa enkä sittenkään pääse paikaltani
hievahtamaan". Minä kyllä koetan parhaani perään ahertaa askareissa,
mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin en koskaan saisi töitäni tehdyksi,
uusia ilmestyy ennenkuin minä ennätän saada edelliset pois tieltä.
Muutamia vuosia on kaikki kynäleikki ollut kokonaan karkoitettuna, mutta
minä kaipasin sitä tosiaan liian paljon, enemmän kuin kunnolla kykenin
kestämään, ja oikeastaan Runebergin kehotuksista minä taas olen joskus,
silloin tällöin jonakin yksinäisenä sunnuntai-iltana vähän kirjoittaa
tuhertanut. Se on minulle kuitenkin virkistyksenä, sillä miten onkaan,
sitä tulee aivan liian Marttamaiseksi, ellei koskaan saa jakaa
ajatuksiaan muille ihmisille, ja minä varsinkin vajoan hyvin helposti
yksipuolisiin Martan huoliin huonon kuuloni tähden, joka estää minua
hankkimasta sisälliselle olemukselleni vapaata ilmanvaihtoa edes
seuraelämässä." -- --

Yhä edelleen ystävykset vaihtavat ajatuksia kirjallisista kysymyksistä.
M. m. rouva Runeberg kirjoittaa kesäk. 15 p:nä --52:

"Minä vihaan tuota ranskalaisten muotiin saattamaa hakkelusta,
jommoiseksi he muodostavat kaiken, mitä he kirjoittavat: olivat asiat
miten tahansa kiinteässä yhteydessä keskenään, niin pitää ne sittenkin
silvottaman pieniksi mureniksi ja sirotettaman hajalleen esim. näin:

Minä läksin ulos kävelemään.

Ulkona oli kevät.

Augusta lienee varmaan ollut hieman kevään kaltainen.

Luultavasti, koska hän johtui niin elävästi mieleeni.

Minun täytyi ajatuksissani vähän puhella hänen kanssaan, j. n. e. -- --

Herttaisella hyväntahtoisuudella ja hieman leikillisesti hän kuvaa
heikkoa terveyttään ja siitä johtuvia hankaluuksia. -- --

-- "Minä olen kankea ja hyvin lihava ja väsyn vähä väliä, sillä minun on
perin vaikea oppia muistamaan, että minä olen vanha ja kömpelö ja koetan
vielä joskus olla toimessa niinkuin ennenkin, mutta minun täytyy pian
lakata, koska on mahdoton jatkaa, ja sitten minä olen jäykkä ja nolo
perästäpäin." -- --

1850-luvulla noin v:sta 1856 alkaen alkoi Litteraturbladissa ilmestyä
sarja pieniä kynäelmiä, joiden kirjoittaja oli rouva Runeberg,
nimimerkki --a --g. Ne olivat oikeastaan suorasanaisia runoelmia,
keveitä, henkeviä, surunvoittoisia -- joskus oli kuvauksessa hieman
katkeruutta tahi leikillisyyttä. Myöhemmin ne painettiin erityisenä
kirjana nimellä "_Teckningar och Drömmar_" (Kuvaelmia ja Unelmia).

Näitten runoelmien pääsäveleenä on myötätuntoisuus kärsiviä, heikkoja ja
unhotettuja kohtaan. Kirjoittaja kuvaa kärsivällistä kotieläintä, jota
omistaja rääkkää, kukkasta, joka varomattoman käden katkaisemana kuihtuu
päivän paahteessa, yksinäisyydessä pusertunutta kyyneltä, hiljaisen
kärsijän kätkettyä tuskaa -- hän ei mitään unhota, kaikki kärsimyksen
muodot hän muistaa, elottoman luonnonkin huokaukset näkyy tuntevan tämä
nainen, jonka kynän myötätuntoisuus on terottanut. Tahtoisipa sanoa,
että tämä kirja on tosi naisellinen, sillä se kuvaa kaikkia unhotettuja,
ellei olisi oikeampaa sanoa, että se on ylevästi inhimillinen.
Kirjoittaja on, kuten ensimmäisessä, "Aikyn"-nimisessä kertomuksessa
sanotaan, "etsinyt kätkettyjä kyyneleitä, jotka kenenkään huomaamatta
ovat maahan pudonneet -- -- -- sekä niitä, jotka ikuisen lumen maassa
ovat jäähelmiksi hyytyneet -- että niitä, jotka polttavan kuumina
putoilevat Etelän hiekkaan." Mutta varsinkin hän on "etsinyt ja koonnut
kaikki kyyneleet naisen sydämmen syvyydestä".

Tämä ominaisuus juuri onkin tämän kirjan suurimpana merkityksenä.
"Kamtschadalens hustru" (Kamtschalaisen vaimo), "Indianens qvinna"
(Indianinainen), "Odalisken" (Haaremiorjatar), "Hildred", Kuhinanuis
dotter (Kuhinanuin tytär), "Qvinnan på Tongatabu" (Tongatabun nainen)
"Salik Sardar Khans maka" (Salik Sardar Khani'n, puoliso), "Simrith" ja
"Aikyn"-nimisissä kertomuksissa kuvataan osaksi vaimon kovaa kohtaloa
siellä, missä moniavioisuus vallitsee, osaksi tuota tuskallista miehen
vallan alaisuutta ja vapauden puutetta, joka ahdisti ja tavallaan
vieläkin ahdistaa naisia sivistyneitten kansojen keskuudessa. Runollisen
kauniilla kielellä, kuvaamataidolla, joka on niin hienoisen puhdas, että
lukija tulee ajatelleeksi perhosten leikkiä kukkasten keskellä, kertoo
kirjailija Amulamelasta, kamtschalaisen vaimosta, joka vapaaehtoisesti
palvelee rikasta Tummea, jotta hänen oma miehensä saisi tämän tyttären,
Shachin, vaimokseen; indiaaninaisesta, joka, vaikka mies oli hänet
vanhuuden tähden jättänyt, kuitenkin salaa seurasi häntä sotaretkillä ja
imi myrkyn haavasta, kun vihollisen myrkytetty nuoli oli tunkeutunut
miehen ruumiiseen; Valista, haaremin orjattaresta, joka haaremin
rautaristikon takaa siunaa valkoista miestä, jota hän on oppinut
rakastamaan, silloin kuin tämä mies sotavankina oli hänen kansansa luona
Kaukasiassa; arabialaisnaisesta, joka kuuliaisena vaeltaa erämaahan
hakemaan lääkitseviä yrttejä parantaakseen puolisonsa lempikoiraa ja
hevosta, vaikka jalopeurat ja tiikerit häntä kiljuen seuraavat ja joka
uskollisuutensa palkaksi saa vastaanottaa telttaansa miehensä uuden
puolison ja tulla hänen orjattarekseen; Tongatabun naisesta, joka
tuomitaan kuolemaan siitä syystä että hän varastaa jumalille pyhitettyjä
kokospähkinöitä ja niiden nesteellä pelastaa miehensä, joka on janoon
kuolemaisillaan.

"Aikyn" on nuori Samojeedilaisnainen. Neljäntoista vuotisena hän on
myöty kierosilmäiselle Mirgàn'ille, joka heittää hänen syötäväkseen
kalvetut luut. Kun muukalainen rukoilee, ettei tämä löisi vaimoaan, joka
ei jaksa kantaa liian raskasta taakkaa, vastaa mies ylenkatseellisesti:
"mitä varten minä olisin ottanut itselleni vaimon ja maksanut hänestä
kalliin hinnan, kolmekymmentä poroa, ellen sitä varten, että minulla
olisi joku, joka kantaa minulle puita ja vettä ja toimittaa askareeni?
Nainenko ihminen? Uh, saastainen eläin!"

Kun vieras surkuttelee Aikyn'iä, vastaa tämä; -- "oletko sinä vaimosta
syntynyt, onko sinun maassasi naisia, koska minua surkuttelet? Enhän
minä ole kovaosaisempi muita naisia, sellainen on meidän kohtalomme. --
Se johtuu siitä, että nainen on heikko, että hän on huono. Num on tehnyt
hänen sellaiseksi. Eihän poro saa valittaa sitä että ihminen häntä
rääkkää; ei metsäkana saa valittaa, että hänet paulaan pyydetään; ei
nainen saa valittaa orjanosaansa. Niin on sallittu."

Muukalainen tahtoo viedä Aikyn'in omaan maahansa ja lupaa hänelle siellä
valoisampia päiviä, mutta Aikyn ei suostu. Hän sanoo muukalaiselle:

-- -- "Näin kertoo heimomme vanha taru: muinoin eli eräs tietäjä, hänen
nimensä oli Urier. Hän oli kaikista tietäjistä korkein, oli viisaampi
kuin kaikki muut. Mutta hänen mielestänsä maa oli huono, hän ikävöitsi
taivaaseen. Urier kutsui molemmat vaimonsa ja käski heitä valmistamaan
uudet vaatteet heille kaikille ja poroille uudet valjaat, ja mitään
vanhaa ei saanut ottaa mukaan. Urier kohosi korkeutta kohden re'essään
ja vaimot kohosivat niinikään, kumpainenkin omassa re'essään, porot
vetivät heitä taivasta kohden. Mutta Urier huomasi, ettei hänen nuoren
vaimonsa poro jaksanutkaan nousta ylöspäin, vaan reki alkoi laskeutua
maata kohden. Urier kysyi syytä ja vaimo vastasi: -- "minä ompelin
pukuuni nauhan, jonka olin ottanut lapsen kapalosta. Se vetää minua
maata kohden. Anna minun palata takaisin. Urier antoi hänen palata
maahan, mutta toinen vaimo nousi hänen kanssaan taivaan kirkkauteen,
ajoi siellä vahvoilla poroilla, eikä koskaan kärsinyt puutetta, sillä
siellä oli yltäkylläisesti metsänriistaa ja kaikellaista hyvää.

"Vieras, sinä olet viisas kuin Urier. Ystävä, sinun luonasi olisi
taivaan autuus. Mutta Aikyn'in puvussa on nauha lapsen kapalosta, hän ei
voi sinua seurata."

Onpa kuin kirjailija tässä vertauskuvallisessa kertomuksessa olisi
tahtonut viitata siihen, että nainen useimmiten jaksaa kestää
kärsimykset -- olkoot ne sitten hienompaa tahi karkeampaa laatua --
siitä syystä, että häntä kiinnittää niihin "nauha lapsen kapalosta",
äidinrakkaus, säälivä hellyys lasta kohtaan, joka ei omasta tahdostaan
ole maailmaan syntynyt ja jolla ei ole muuta turvaa kuin äidin syli.
Tässä kertomuksessa myöskin sattuvasti kuvataan tuota sokeaa,
alistuvaista uskoa, että "sellainen on naisen kohtalo", joka usko on
alhaisella sivistysasteella elävän naisen tunnusmerkkinä ja joka
heikkona jälkikaikuna ilmenee siinä kärsivällisyydessä, jolla
sivistynytkin nainen kantaa kuormansa.

"_Hvad skall den gamla?_" (Mitä vanhasta?)-nimisessä kertomuksessa, joka
oikeastaan on suorasanainen runoelma, käsitellään aihetta, jota
kirjallisuudessa tuskin tavattanee muualla kuin Mathilda Roos'in
"Mormor"-nimisessä kertomuksessa. Siinä ilmenee haikea katkeruus
naisessa, jonka sydän vielä hehkuu nuorekasta innostusta, mutta joka
kuitenkin syrjäytetään siitä syystä että hän on "vanha" -- s. o. ei enää
ole nuori _naisena_.

-- -- "Mikä on vanha nainen? Rikka silmässä, tikku jalassa?

Kuinka voisi vanha iloa luoda? Hänen täytyy vaijeta, hänen täytyy
hävitä. Silloin, kun ei kukaan häntä huomaa, antaa hän parhaimman
riemun. -- --

-- -- Mistä syystä tahtoo vanhakin elää, miksi on hänelläkin tunteet,
miksi hän tahtoo kurkistaa ovensa ulkopuolelle?

-- -- Sieltä sisältä kuuluu iloista puhetta, siellä helähtelee raikas
nauru. Nuoret miehet siellä innostuneina puhuvat elämän suurista
unelmista, kaikesta kauniista, ihanasta. Älköön vanha nainen menkö sinne
karkoittamaan nuorten iloa.

-- -- Hiljaa, hiljaa, sinä olet vanha nainen, nuku, nuku, hyvää yötä!"
-- --

Varmaankin merkillisin kaikista näistä kuvauksista ja unelmista on
"_Facetter af qvinnans lif_" (Särmiä naisen elämästä). Siinä ilmestyy
niin nykyaikainen katsantotapa, niin selvä käsitys naisen asemassa
esiintyvistä heikoista kohdista, että sitä luulisi meidän päivinä
kirjoitetuksi.

Joukko rouvasväkeä on koolla. He kuuntelevat vanhan lasimestarin lesken
kertomusta. Hänen isänsä oli ollut naistenräätäli Turussa,
ammattikuntansa viimeksi eloon jäänyt jäsen. Mutta uusi aika toi uudet
tavat, kaupungin varattomat herrasnaiset alkoivat yhä enemmän ruveta
naisten vaatteita ompelemaan, he vaativat työstään vain kolmannen osan
siitä, mitä räätäli oli ottanut ja ihmiset rupesivat teettämään
vaatteitaan heillä.

Tämä suuresti suututti vanhaa naistenräätäliä. Kun hänen tyttärensä
"ymmärtämättömyydessään" pyysi että isä opettaisi häntä leninkejä
ompelemaan, ärjäsi ukko: -- "sinä, sinä, minun omaa lihaani ja vertani!
Ei ikinä, niin paljon minulla toki lienee omassa talossani valtaa, ettei
naisväki täällä saa tunkeutua miesten tehtäviin. -- Tyttö lähetettiin
erääseen rouvasväen kouluun, oppi siellä sanomaan "oui madame" ja "Dieu
vous bénisse", ompeli koko vuoden erästä häiveompelutyötä, "siinä oli
eräs mamseli, jota koulurouva sanoi Lotaksi, ja hän itki eräällä
haudalla, jota sanottiin hänen rakastajansa, Wertherin, haudaksi".

Kun Turun ompelijattaret lähettivät senaattiin anomuksen, että heille
suosiosta ja armosta suotaisiin oikeus ommella naisten vaatteita ja
anomukseen suostuttiin, oli tuo vanha räätäli raivoissaan. "Jos naisväki
rupeaa ottamaan leivän meidän suustamme, niin kyllä minäkin näytän
heille, että vielä on laki ja oikeus maassa." Hän osti maatilan, jotta
lapset saisivat periä "maanlain mukaan", siten nimittäin että pojat
saivat kuusi osaa ja tytär seitsemännen. Poikien koulunkäynti tuli
maksamaan paljon, jonka vuoksi isän kuollessa ei omaisuudesta ollut
paljon jälellä. Millä tyttö tulisi toimeen? Ranskalla ja häiveompelulla
ei hän leipäänsä saanut ja hänen silmänsä olivat niin heikot, ett'ei
hänestä ollut tavalliseksi ompelijaksi, ja siinä työssä olisi täytynyt
alituiseen ahertaa, jos sillä aikoi elää.

Vihdoin hän pääsi lasimestarin vaimoksi. Alussa olivat asiat hyvällä
tolalla, mutta mies rupesi ryypiskelemään, ja vaimon sekä vanhimman
tyttären, joka vähitellen oli oppinut lasimestarin ammatin, täytyi yksin
hoitaa liikettä. Tälläkin tavoin olisi tultu toimeen, ellei mies
viinapäissään olisi alituiseen särkenyt lasiruutuja. Hänen kuollessaan
perheen elämä tuntui hyvin huolestuttavalta, sillä leski, nainen kun
oli, ei saanut harjoittaa liikettä ja kisälli vaati liian suurta
palkkaa: Vihdoin leski tapasi erään vanhan, irstaan lasimestarinsällin,
joka suostui _nimeksi_ olemaan liikkeen etupäässä eikä vaatinut
palkakseen muuta kuin viinaa, ruokaa ja vaatteita. Kun tämäkin kuoli,
suostui maistraatti siihen että lesken 12-vuotias poika työnjohtajan
nimellä kirjoitettiin liikkeen omistajaksi. "Ja niin erinomaisen hyvä
hän oli minulle ja siskoilleen", lopettaa leski kertomuksensa, "että hän
antoi meidän kaikkien elää siitä mitä ansaitsimme verstaassa."

Lasimestarin lesken poistuttua rouvasväki jatkaa keskustelua, ja siitä
saamme tietää kunkin elämänvaiheet. Eräs joukossa on nimeltään Cecilia,
jonka isä oli aikoinaan ollut oppinut kemian tutkija. Cecilia oli
nuoruudessaan auttanut isää laboratooriossa. Vihdoin tutkimisen halu
siihen määrin valtasi hänen mielensä, että hän kirjoitti tieteellisen
tutkimuksen eräistä omista tekemistään kemiallisista havainnoista. Kun
isä oli lukenut tyttärensä kirjoituksen, syleili hän häntä huo'ahtaen:
"ah, minkätähden sinä et ole poika!"

Tämä tapaus näyttää säikähdyttäneen isä ukkoa ja saattaneen hänet
huomaamaan, "ett'ei hän ollut kasvattanut tytärtään oikealla tavalla".
Ikäänkuin korjatakseen erehdystään lähetti hän tyttärensä rouvasväen
kouluun. Cecilian sieltä palattua sanoi isä: "nyt, tyttöseni, täytyy
sinun oppia keittämään _puuroa_." Cecilia keitti sekä puuroa että muita
ruokia, mutta jäi kuitenkin naimattomaksi. Isän kuoltua löydettiin tuo
kemiallinen tutkimus, jonka tyttö oli nuoruudessaan kirjoittanut.
Cecilia kun usein oli ollut isän käsikirjurina luultiin että tämäkin oli
kuolleen tiedemiehen työtä. Se painettiin ja herätti tavatonta huomiota.
Asiantuntijat ylistivät vainajan vaatimattomuutta, hän kun oli pitänyt
salassa tärkeän kemiallisen keksinnön. Cecilia luki ja kuuli kaikki mitä
hänen tutkimuksestaan sanottiin. Mutta vaikka se ilahutti häntä, piti
hän visusti salassa sen tekijän, sillä hän kovasti pelkäsi "sinisukan"
nimeä. Hän yhä edelleen kutoi sukkaansa, joi kahviansa ja karkoitti
siten kaihonsa joka kerta kuin hän alkoi uudelleen ikävöidä entisiä
kemiallisia harrastuksiaan.

Ameliella oli talous ja lapset, ja hänellä ei mielestään ollut aikaa
lukemiseen. Hän ei antanut "kastekkeen kuohua" kirjain takia, hän antoi
almuja kaikille, jotka tulivat hänen keittiöönsä, mutta hän ei
"sekaantunut vaivaishoidon asioihin juoksemalla
"rouvasväenyhdistyksissä", ia siitä syystä hänellä oli useimpina viikon
päivinä aikaa käydä kylässä tai ottaa vastaan vieraita. "Sillä eihän
sitä ihminen ole mikään orja, ja kunhan vaan ei pyri sekaantumaan
sellaiseen, mikä ei naiselle kuulu, silloin on kyllä aikaa
seuraelämään."

Aurora taas ompeli korko-ompelua -- melkein vaan korko-ompelua. "Minulla
on pieni talous, johon menee tavallisesti vain pari tuntia päivässä.
Mieheni on koko päivän virastossa. Joskus minä iltaisin luen romaania,
sillä siihen on Jumalan kirkas valoisa päivä nyt minusta vähän liian
hyvä, ja vaikeatajuisempi lukeminen tietysti ei tule kysymykseenkään, se
ei ole naista varten. Joskus minä käyn vieraissa, mutta sekin tuntuu
tyhjältä, ja sitten minä taas ompelen korko-ompelua, ja tiedättehän te
että minulla on oikein kauniita kauluksia."

Augusta taas aina salaa uneksi työtä tehdessään. Hän ajatuksissaan
sepitti ihania runoja kehdon ääressä, käsityötä tehdessään ja
keittäessään. Sisällisen pakon vaatimana hänen täytyi joskus panna
jotain paperillekin, hän ikäänkuin viskasi tuhansia kysymyksiä eri
muodoissa maailmalle ja sai aina saman vastauksen: "nainen, hoida
talouttasi, keitä ruokasi, emännällä ei ole aikaa runon tekoon tuhlata!"
Ystäviltä ja vierailta, miehiltä ja naisilta, kirjoista, sanomalehdistä,
suullisista keskusteluista, kaikkialta aina vaan sama vastaus. Ja sitten
hän karkoitti ajatuksensa, kaivoi maahan runoutensa ja onnistui vihdoin
"näkemään vain mullan, ei kukkasia".

Sophie oli aivan nuorena sairastunut erääseen noita tauteja, "jotka me
tavallisesti uskomme lääkärille silloin kuin on liian myöhäistä niitä
parantaa". Alkuvuosina hän aikoi matkustaa Amerikkaan saadakseen
turvautua naislääkäriin, mutta sitten hän heitti sen mielestään, sillä
"jos sinne lähtisivät kaikki naiset, jotka kärsivät siitä syystä,
etteivät voi pakottaa itseään mieslääkärin puoleen kääntymään tahi
pitkittävät avunpyyntöään siksi kuin on liian myöhäistä, silloin
syntyisi oikea, kansainvaellus". Nyt hän kokosi kaikki rahat, jotka hän
vaan voi saada säästymään, perustaakseen stipendirahaston vastaisille
naislääkäreille.

Elise oli kihloissa ollessaan sairastunut rokkoon. Taudista paratessaan
hän oli saanut käsiinsä vuosikerran "Åbotidningar"-nimistä lehteä, johon
meidän maamme jaloimmat ja valistuneimmat miehet kirjoittivat.
Vaikeatajuisemmat kirjoitukset hän jätti lukematta, sillä niitä hän ei
ymmärtänyt, mutta pienemmät, runolliset kappaleet hän luki. Mitä ne
sisälsivät? Kauneuden ylistystä. Kauneutta kehuttiin siksi, joka antoi
naiselle hänen korkeimman, ainoan arvonsa, mutta rumuutta ivattiin,
esiintyi se missä muodossa tahansa. "Niin ajattelevat jaloimmat,
parhaimmat!" se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän alkoi hautoa
mielessään sitä, että hän itse oli kadottanut kasvojensa kauneuden, ja
lopputuloksena oli, että hän päästi sulhasensa vapaaksi. Sittemmin hän
oppi urkuja soittamaan paikkakunnan vanhan urkurin johdolla, toimitti
usein hänen virkaansa ja vanhuksen kuoltua hän hoiti veljensä virkaa,
joka oli Eliseltä oppinut urkuinsoittamistaidon ja sai viran vanhan
urkurin kuoltua. Vaikka Elise veljensä sairauden aikana oli kokonaista
kaksi vuotta toimittanut tämän virkaa, "koska hänen paikkansa ei näkynyt
alas kirkkoon", vaikka hän oli tehnyt työnsä aivan mitättömästä
maksusta, ja vaikka ei ketään miestä voitu siihen työhön saada -- ei hän
sittenkään veljensä kuoltua saanut virkaa, koska hän oli nainen. Sen
jälkeen hänellä ei ollut mitään päämäärää ja hänen elämänsä oli iloton
ja kolkko. "Jalo ja suuri runoilija antaa naiselle sen neuvon, ett'ei
hänen pitäisi pyrkiä olemaan mitään muuta kuin kaunis ja suloinen,
niillä ominaisuuksillahan nainen oikeastaan maailmaa hallitsee. Minä
luulen että useimmat mielellään noudattaisivat tätä neuvoa, -- mutta ei
ole niinkään helppoa tehdä itseään kauniiksi ja suloiseksi."

"Särmät" päättyvät seuraaviin sanoihin: -- -- "Elisellä on toki jotakin
jälellä, -- -- välttämättömyys ommella ahkeraan voidakseen elää. Mutta
tuo uhkaava kummitus, ompelukone, se vaeltaa nyt maasta maahan. Annahan,
kun keksijät kehittävät sen korkeimpaan täydellisyyteen ja se joutuu
yleisesti käytäntöön -- mitä silloin naiselle jääpi? Parasta olisi
rakentaa valmiiksi suunnattoman suuret vaivaistalot, jotta niihin
mahtuisi kaikki ne naiset, jotka jäävät leivättömiksi, silloin kuin ei
tämä ainoa ja viimeinen heille myönnetty työ enää tuota heille edes
niukkaa leivänpalaa."

Ja tämä ennustus on toteutunut, sillä mitä ovat nuo "vanhain kodit",
arpajaiset "häveliäille köyhille" y. m. yritykset, joilla armeliaisuus
koettaa sovittaa mitä yhteiskunta on rikkonut? Eivätkö nuo kaikki ole
vaivaistaloja ja vaivaiskassoja naisille, jotka eivät ole saaneet
sellaista kasvatusta, että he kykenisivät työllään elättämään itsensä?

Huomattavimpia Fredrika Runebergin kuvauksista on kappale: "Tre som
flyttade till Sverige" (Kolme Ruotsiin muuttanutta). Siinä hän puolustaa
Fredrika Bremeriä juuri silloin, kuin melkein koko sivistynyt yleisö
Skandinaaviassa oli kääntänyt hänelle selkänsä "Herthan" vuoksi. "Siihen
aikaan", käyttääksemme rouva Runebergin sanoja, "Fredrika Bremerin nimeä
mainittiin ainoastaan silloin kuin tahdottiin häntä pilkata. Ja hanhet
-- -- koettivat etsiä tuon jalon naisen työstä kaikki pienimmätkin
heikkoudet ja nokkivat niitä, kovasti kirkuen." Meillä on täysi syy
kiitollisina iloita siitä, että Suomessa oli edes yksi puolustaja tuolla
jalolla naisella, joka yhdellä ainoalla iskulla oli omalla kädellään
viskannut pois sen rajattoman suosion, jonka hän oli
kirjailijatoimellaan voittanut, uhraten sen totuudelle ja oikeudelle.

"Kuvauksien ja unelmien" kirjoitustavasta on sanottu, että siinä huomaa
Almqvistin ja Andersenin vaikutusta ja että se paikoin on haaveellista.
Tämä huomautus on epäilemättä oikeutettu, mikäli se tarkoittaa sitä että
rouva Runeberg, samaten kuin useat sen ajan mieskirjailijatkin sekä
Ruotsissa että Suomessa, ovat saaneet vaikutuksia Almqvistilta. Mutta
hänen hengentuotteidensa kokonaisvaikutus on kuitenkin sellainen, että
lukija huomaa Fredrika Runebergillä olevan aivan omintakeisen tyylin,
joka on niin runollinen, voimakas ja elävän havainnollinen, että meidän
maamme harvoissa naiskirjailijoissa lienee tuskin ainoatakaan, joka
tässä kohden voisi vetää hänelle vertoja.

Jo se seikka, ett'ei hänen tuotteissaan huomata laisinkaan Runebergin
vaikutusta, osoittaa tämän kirjailijan suurta itsenäisyyttä. Hyvin
_omintakeinen_ luonne mahtoi olla henkilöllä joka, vaikka oli suuren
neron kanssa jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja liittynyt häneen
hellimmillä siteillä, kuitenkin säilytti oman itsenäisen käsitystapansa.

Mutta se että hän oli Runebergin puoliso, vaikutti että yleinen
mielipide heti alusta hänet tavallansa syrjäytti. Kuvaavaa on, että
Litteraturblad ilmoitti hänen toisen teoksensa "Fru Catharina Boije och
hennes döttrar" (Rouva Catharina Boije ja hänen tyttärensä) heti
Runebergin teosten jälkeen, alkaen arvostelun viittaamalla
kirjailijoitten keskinäiseen suhteeseen ja lausumalla rouva Runebergin
teoksesta vaan muutamia hyväntahtoisia sanoja, ja kuitenkin on yllä
mainittu teos meidän maamme parhaita historiallisia romaaneja.
Esitystapa on tunnustettu oivalliseksi, historiallinen väritys on
totuuden mukainen. Harvat arvostelijat ovat edes huolineet kiinnittää
huomiota tuohon terävään ja lahjomattomaan arvostelukykyyn, jolla
kirjoittaja kuvaa sodan kauhuja ja julmia tekoja, vaikka tämä
käsitystapa juuri on kirjan johtavia aatteita ja todistaa, ettei tekijän
silmää ole lumonnut tuo tavaksi tullut sotaisen komeuden ja loiston
ihailu. Rouva Runebergin kirja on lyhyesti sanottuna "naisen kirjoittama
kertomus sodasta".

Luonnollista oli, että kirjaa, joka ilmestyi Runebergin ja Topeliuksen
aikana ja joka vielä lisäksi oli naisen kirjoittama, väitettäisiin
näiden kirjailijain mukaan kirjoitetuksi. Niinpä J. V. Snellman
Litteraturbladissa jotenkin ivallisesti valitti, että "tuo harmillinen
välskäri on joka paikassa tiellä", -- muuten olisi kieli Rouva Catharina
Boijessa ollut hyvinkin historiallisesti todenmukainen. Jälkimaailma,
joka puolueettomasti voipi kirjaa arvostella, huomaa helposti tämän
väitteen vääräksi juuri sillä perustuksella, että kirjassa kuvataan
sotaa tuolla omintakeisella tavalla, josta ylempänä on mainittu.

Näissä kahdessa teoksessa Fredrika Runeberg esiintyy ensimmäisenä
suomalaisena, joka puhuu naisen puolesta, esittää hänen kärsimyksiään,
toiveitaan. Kuinka hänen mielipiteensä naisen asemasta vähitellen
kehittyivät, osoittavat hänen kirjeensä Augusta Walleniukselle sekä
myöskin kirjailija Emilie Björksténille, joka oli hänen ja Runebergin
monivuotinen uskottu ystävä. Viimeksi mainittu kirjekokoelma on
hyväntahtoisesti annettu näitten rivien kirjoittajan käytettäväksi.

Augusta Walleniukselle kirjoitti rouva Runeberg:

-- -- "Oletko lukenut mitä mamseli Bremer kirjoittaa "Strauss'in
riitakysymyksen johdosta"? En muista nyt kirjan nimeä[1]. Olen nähnyt
vain muutamia otteita "Frejassa", mutta olisin mieluimmin suonut, ett'ei
hän olisi sitä kirjoittanut. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin naisen
ei pitäisi sekottaa ääntänsä meluun, silloin kuin riidellään jostain
päivän kysymyksestä, etenkin jos väittely koskee sellaista kysymystä,
jota minä pitäisin yksityisen pyhänä asiana: uskonnollista tunnetta,
eli, vaikkapa ei juuri tunnettakaan, vaan ajatusta, uskonnollista
vakaumusta. Minä tahtoisin kaihtaen kätkeä sen maailman silmiltä; se
mikä syvimmällä sydämmessämme asuu, tuntuu minun mielestäni olevan vain
meitä itseämme varten, tahi mahdollisesti puolisoa, rakastavaa ystävää,
isää tahi äitiä varten -- ja sitten kaikki nuo tieteellisistä
lauselmista tehdyt lisävarustukset, minua sellaiset eivät miellytä, ei
ainakaan naisen _kirjoittamina_. Ehkäpä se ei olisi ollut minusta
vastenmielistä, ellei kirjoittaja olisi ollut tuo rakastettava
meidänmaalainen, jota en tahtoisi nähdä muullaisena kuin aina
herttaisena, aina suloisena." -- --

[1] "Morgonväkter".

Mutta jotenkin samoihin aikoihin hän kirjoitti Emilie Björksténille
kirjeen, jossa hän itse tietämättään puhuu ylläolevaa kirjettänsä
vastaan:

-- -- "Minä uskon, että jos ihmiset eivät laatisi naiselle niin paljon
turhanpäiväisiä ohjesääntöjä, vaan antaisivat hänen vapaasti kehittyä
ilman henkisiä kuristusnauhoja, niin minulla on siksi suuri luottamus
hyvään Jumalaan, että minä uskon hänen alusta pitäin asettaneen naisen
vaiston niin hyvään vireeseen, että hänkin voisi saavuttaa ihanan ja
rikkaan päämäärän." -- --

Muutamia vuosia myöhemmin kirjoitti hän Augusta Walleniukselle: --
"Tiedätkö, Augusta, minä rakastan uutta aikaa, tuota nuorta, eteenpäin
rientävää. Jumalan kiitos, minä voin koko sieluni syvyydestä riemuita
siitä, että maailma edistyy, ja se edistyy todellakin. Olen onnellinen,
etten kuulu noihin vanhoihin ihmisiin, jotka luulevat että asiat ovat
hullusti, kun ne eivät ole samalla kannalla kuin heidän nuoruudessaan,
ja että maailma aivan varmasti kaatuu kumoon, jos se saapi kulkea
rataansa sillä tavalla kuin se tahtoo. Minäkin tahtoisin tarttua
pyörään, mutta ainoastaan mukaan päästäkseni, kun en omin avuin jaksa
seurata. On tosiaankin virkistävää nähdä, miten kaikki edistyy, eikä
maailmassa ole mitään, joka siinä määrässä saapi meidät ihailemaan sitä
voimaa, joka niin viisaasti asetti että luomakunnan täytyy pyrkiä
eteenpäin suurempaa valoa ja jalostumista kohden. En voi ymmärtää kuinka
se, joka uskoo voimalliseen ja viisaaseen Jumalaan, saattaa samalla
luulla, että maailma päivä päivältä huononee. Silloinhan Jumala olisi
huono rakentaja, jonka kätten työt vuosi vuodelta rappeutuvat, kuten
ihmisten työtkin. Onhan ihanaa ajatella, että kaikki nuo aatteet, jotka
nyt itävät, saavat tulevaisuudessa versoa ja kantaa hedelmää. Vähät
siitä, jos minä silloin lepäänkin haudassani enkä saa nähdä satoa, onhan
tuhansia toisia, jotka iloitsevat kaikesta siitä jalosta ja hyvästä,
joka silloin on ennättänyt kasvaa."

Vähäistä myöhemmin hän kirjoitti Emilie Björksténille: --

-- -- "Mies on toiminut, nainen on kärsinyt. Aktiivi -- passiivi,
kieliopillisia nimityksiä käyttääkseni. Piileekö tulevaisuuden helmassa
toinen verbi, s. o. toinen toiminnan muoto, joka soveltuu ilmaisemaan
naisenkin maailmaa, saapiko hän tulevaisuudessa toisenkin historian, sen
tulevaisuus ratkaiskoon. -- -- Jos minulla olisi ollut aikaa ja
tilaisuutta tämän asian tutkimiseen, olisin ennen kaikkea tahtonut
kirjoittaa naisen historian. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- Runeberg lähettää terveisiä ja sanoo olevansa kauheasti suuttunut
sinuun -- -- kun sinä panit hänen nimensä minun nimeni jälkeen. Hän ei
sano koskaan suvainneensa sitä että sanotaan esim. _hyvät naiset ja
herrat_. No, jos siitä on kysymys, niin minä kyllä olen samaa mieltä
kuin hänkin. Nainenhan on yleisesti elämässä asetettu _toiselle_
sijalle, miksi siis valheellinen, ylenkatseeseen vivahtava kohteliaisuus
on asettavinaan hänet _ensimmäiselle_ sijalle, silloin kuin ihmisille
viskellään imartelun kiiltokorua? No niin, tähän Runebergin
pilapuheeseen sekaantui nyt pisara katkeraa totta." -- --

V. 1862 ilmestyi romaani "Sigrid Liljeholm", jonka aihe on nuijasodan
ajoilta. Se on sekä esitystavan että suunnittelun puolesta heikompi kuin
tekijän molemmat varhaisemmat teokset, mutta sillä on kuitenkin arvonsa
meidän maamme historiallis-romantillisessa kirjallisuudessa.

Seuraavana vuonna rouva Runebergia kohtasi suuri suru: hänen miehensä
sai halvauksen metsästysretkellä ja oli sen jälkeen kuolemaansa asti
vuoteen omana. Vaimo eli siitä pitäen yksinomaan häntä varten. Hänen
kuulonsa kävi päivä päivältä huonommaksi, silmät heikkenivät siitä että
hän alituiseen, usein 6--8 tuntia päivässä, luki rakastetulle sairaalle.
Viimeisinä vuosina hän ani harvoin kävi kotinsa ulkopuolella;
levottomuus siitä että hänen poissa ollessaan joku vahinko saattaisi
tapahtua sairaalle, pidätti häntä alituiseen hänen läheisyydessään. Tämä
elämäntapa tietysti heikonsi hänen omaa terveyttään. Kuinka paljon hän
siitä huolimatta jaksoi _ajatella_ eri asioita, sitä todistavat hänen
kirjeensä ennen mainituille ystäville.

Helmik. 14 p:nä 1865 hän kirjoittaa Emilie Björksténille:

"Minä en oikein tiedä mitä minä tarvitsen parantuakseni: ilmaa, mutta --
minä luulen kaikista eniten -- ystävällisyyttä. -- Niin, olisi
tosiaankin tehnyt sydämmelleni hyvää, jos olisin uskonut, että juhlassa
yksi ainoakin ihminen edes hetkiseksi loi ystävällisen ajatuksen "suuren
miehen" vähäpätöiseen vaimoparkaan, joka ei muitten vaimojen lailla saa
tuntea olevansa "yksi" hänen kanssaan, jota yli kaiken rakastaa, mutta
joka joskus kaihon hetkenä toivoisi, ettei olisi asetettuna niin etäälle
hänestä. Ja kuitenkaan minä en ole tuollainen itsekäs olento, joka
tahtoisin vetää hänet alas minun luokseni. Minä luulen, että sinä et
oikein ymmärrä minua, mutta -- oletko lukenut erään Stagneliuksen
kirjoittaman kappaleen (nimeä en muista) jostain Juliasta, joka tahtoo
seurata rakastettuaan vaikka kadotukseen? Olen syvästi tuntenut, että
tämä haaveellinen kappale on pohjaltaan tosi. Tuhansia kertoja minä
sanon itselleni, kuinka väärässä minä olen, kuinka itsekäs minun
sydänparkani on, -- jos hän on tähti, niin pitäisihän minun tyytyä
siihen, että rannan miljoonien hiekkajyvästen kanssa saan eheällä ilolla
katsella hänen valoisaa rataansa, mutta se minun sieluani vihloo, että
minä toki tahtoisin tuntea asuvani samassa ilmapiirissä kuin hän, ja se
onnellinen tunne minulla olisi, jos hän olisi L., E., B. tahi ken
tahansa meidän naapureistamme, ja kuitenkin, Jumala varjelkoon, minä en
suinkaan tahtoisi vaihtaa häntä L:n, E:hen tahi B:hen. Mutta sittenkin
minusta on kuin tuntisin tulevani häntä hiukan lähemmäksi nyt, sillä
nythän minä huomaan olevani hänelle jonkun verran hyödyksi, ja siitä
syystä minä monasti tunnen sielussani oikein lämmintä ja kirkasta
päivänpaistetta, kun huomaan, että minä todella voin häntä ilahuttaa ja
viihdyttää. -- --

-- -- Älä haudo surullisia ajatuksia! -- -- Niin minä sanoisin, ellen
omasta kokemuksestani tietäisi, kuinka voimakkaita vihollisia yksinäiset
ajatukset ovat ja kuinka vaikea niitä on karkoittaa. Anna anteeksi, että
minä olen kirjoittanut kummallisen, haaveellisen kirjeen, mutta muista
kuinka minun täytyy sulkea sieluuni kaikki ajatukseni, kuinka minä en
koskaan, en hetkeäkään, vapaasti puhu kenenkään ihmisen kanssa
ilmaistakseni, mitä sisällisessä olemuksessani asuu, äläkä sitten
oudoksu sitä, että ummehtuneesta sydänkammiosta virtaa hieman omituinen
ilma, kun sen ovea joskus vähän raoitetaan. Ja kuitenkin sopisi odottaa,
ettei kuuttakymmentä ikävuotta lähestyessä veri enää näin kiihkeästi
kuohuisi. Luulisihan, että vanhus toki olisi ennättänyt saada
sydämmeensä yhtä paljon lunta, kuin hän on saanut harmaata hapsiinsa. Ja
kuitenkin on minun niin vaikeata -- -- -- -- aina näyttää tyyneltä, aina
tasaiselta. -- --

                                             Maalisk. 14 p:nä 1866.

-- -- Minusta, joka elän kaukana muusta maailmasta, tuntui omituiselta
äskettäin kuulla kerrottavan, minkälaisiin vaatteisiin ihmiset tuonnoin
Helsingissä olivat puetut eräissä kemuissa. Olipa kuin olisin kuullut
kuvattavan naamiohuveja. Täytyyhän ihmisellä, täysikasvuisella lapsella,
olla jotain leikkikaluja. Jolla ei ole muuta, hän leikkii vieraissa
käyntiä ja pukee sekä riisuu nukkeaan, vielä silloinkin, kuin hänellä ei
enää ole muuta nukkea, kuin oma itsensä tahi miehillä vaimonsa.

Olenpa minäkin näihin aikoihin usein nukkea pidellyt: tarkoitan kynääni.
Olen iloinen, kun sillä voin leikkiä. En siitä syystä, että luulisin
saaneeni aikaan mitään, millä jotain arvoa olisi, mutta, kuten sanottu,
kullakin täytyy olla nukkensa rattonaan. Tässäkin pitää paikkansa
totuus, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mutta onhan
luonnollista, ettei ääneen lukeminen aamusta iltaan juuri sanottavasti
edistä kynän toimintaa, varsinkin jos luettavaksi sattuu sellaisia
kirjoja, jotka eivät innostuta mieltä. Kun on sitten hädin tullen saanut
suunnitelluksi sen minkä aikoi sanoa, on vapaa hetki lopussa, ja juuri
kun ajattelee: niin sen pitää olla! -- silloin on kirjoitushetki
lopussa, ja kun se kenties moniaitten päivien perästä palajaa, silloin
on kaikki unhotettuna, ja kynäilijä saa pannuksi paperille vanhasta
varastostaan vähän kuivaa ruokaa sen lämpimän keitoksen asemesta, jonka
hän tuoreena luuli tuoksuvan hyvältä ja tyydyttävän makuaistin
vaatimuksia. Uh, mokomia keittiövertauksia, sanonet sinä tuskastuneena!
Mutta kukin valitsee vertauksensa oman ammattinsa alalta. Sellaista on
enimmäkseen ollut koko minun kynäilyni; erotus vaan oli se, että
ommellessa, kehdon ääressä ja keittiössä monta kertaa runouden perhoset
liehuivat ja ne voi saada käsiinsä, mutta kun lukee ääneen
kaikenkaltaisia kirjoja, niin ei sellaista saata tapahtua koskaan.
Kaikki kirjailijat valittavat, etteivät ne perhoset, jotka he saivat
paperille kiinnitetyiksi, aina ole ihanimpia niistä, jotka heidän
mielikuvituksensa kukkaistarhoissa liehuivat. Mitä silloin sanoisikaan
se, joka ei ole koskaan mielestään ollut oikeutettu ajattelemaan: "nyt,
nyt minä tahdon tavoittaa kauneimmat perhosten taajasta parvesta", vaan
ainoastaan: "no, nyt minulla on hetkinen joutoaikaa, sattuisikohan
täällä likimailla liehumaan joku sulosiipi, jotta saisin sen kiinni?" ja
silloin ei, totta tosiaan, saa kaikkein kauneimpia käsiinsä. Siitäpä
syystä -- -- -- ei olekaan aivan houkuttelevaa lähettää tuollaisia
perhosia maailmalle. Jospa jonakin hetkenä heräisikin tuo uhkarohkea
ajatus, että muillakin muka voisi niistä iloa olla, silloin kyllä taas
tuntee heikkoa kiusausta, mutta niin uhkarohkeat ajatukset eivät nyt
enää yleensä ahdista minua, ja niin minun kynäntuotteeni saavat nukkua
"viheriäisessä pussissani". Minä en tosiaan tiedä, kuka enää voisi
lausua kehottavan sanan, ei kukaan muu kuin sinä, jonka kanssa minä
näistä asioista puhelen. En minä enää voi toivoa näkeväni Runebergin
silmissä tuota iloista hyväksymistä, joka ennen innostutti ja rohkaisi
minua enemmän kuin mikään muu. Yhden ainoan kappaleen minä olen hänelle
lukenut sitten hänen sairastumisensa, ja ulkona kirjallisessa maailmassa
on --a --g varmaankin yhtä unhotettu, kuin kaikki muutkin vanhojen
kalenterejemme suuret ja pienet kirjaimet. -- --

                                             Huhtik. 2 p:nä --66.

-- -- Kiitos, herttaiseni, ystävällisyydestäsi, kun lähetit minulle tuon
korean kupin, mutta tiedätkö, kyllä minä vähitellen teen sen Runebergin
kupiksi, vaikka minun nimeni on laidassa, sillä jonkun kapineen
pitäminen erityisesti minua itseäni varten, sehän ei ollenkaan
soveltuisi eikä olisi minun tavallisen luonteeni mukaista. Marikin heti
myhähti, kun minä sanoin, että se oli aijottu minun kupikseni. Niskaansa
nykäyttäen hän sanoi: "no niin, jos se olisi professorille, niin sitten
olisi toista", eikä hän sitä asetakaan minun paikalleni. Minä en ole
koskaan ollut sellainen henkilö, jonka takia olisi jotain tehty. Ei,
olenpa sittenkin valitettavasti: minä kun eläissäni olen paljon
sairastanut, olen tosiaankin tarvinnut ja saanut osakseni hoitoa ja
huolenpitoa, mutta muuten en ymmärrä, kuinka se äiti, jolla on
ainoastaan poikia, koskaan saisi tilaisuutta pitää vaaria arvostaan. Jos
minulla olisi tyttäriä, silloin minä mahdollisesti istuisin arvokkaana
sohvassa ja pitäisin itseäni perin tärkeänä henkilönä noitten nuorten
heilakoitten rinnalla, mutta tokkopa tuosta silloinkaan tulisi tuon
enempää. Ehkäpä äiti saisi työkseen ryömiä maassa heidän
hameenliepeitään tasoittelemassa ja yöt päivät huolehtia siitä miten
heidät saisi oikein hienoiksi ja somiksi, ja sitten haukotella nurkassa
sillaikaa kuin vieraat mielistelevät tyttäriä, mutta äidin täytyy hyvän
tavan vaatimuksesta istua näytteillä salissa. Sillä kannalla asiat
useinkin kuuluvat olevan. -- Ja kiitos Jumalan, syrjäisellä ja
unhotetullakin on omat ilonsa. Minä muistan nuorena iloinneeni siitä,
että monet tuttavani olivat erittäin kauniita tyttöjä ja minä sain
_nähdä_ heidät. "Jos minä itse olisin kaunis", ajattelin, "silloin ei
minulla olisi ilo nähdä tuota kauneutta." Ja tämä pitää paikkansa monen
asian suhteen. Ei tuhkimuksen paikka aina ole ikävin. -- --

-- -- Minulla on se omituinen tapa, että puhuessani ja kirjoittaessani
omat ajatukseni vievät minut mukaansa niin että tulen sanoneeksi
sellaista, mitä en alkaessani lainkaan aikonut sanoa ja että tuo pieni
kysymys, joka koski minua itseäni, tulee ikäänkuin lähtökohdaksi, josta
ajatus itsestään johtuu johonkin yleisempään -- ja niinpä toisista
saattaa useinkin tuntua hyvin kummalliselta, kun luullaan minun yhä
vieläkin puhuvan omasta itsestäni, kun minä jo kauan aikaa olen
yksinomaan, ajatellut yleistä aatetta, vaikka tosin olen puhuessani
tavallani viitannut omaan itseeni. Niinpä nytkin latelin pitkän jonon
sanoja, jotka ovat sitä laatua, että jos minua niiden mukaan
arvosteltaisiin, niin minua voitaisiin luulla perin nöyräksi, vaikka
minä varsin hyvin tunnen heikkouteni: en ole nöyrä, niinkuin minun
pitäisi olla; ylpeys on syvällä sydämmessä niinkuin siemenet omenassa."
--

Vaikka rouva Runeberg aina sanoo itseään kömpelöksi ja toimettomaksi,
niin ei hän suinkaan näytä ansainneen näitä nimityksiä. M. m. oli hän 16
vuotta puheenjohtajana eräässä rouvasväenyhdistyksessä, joka Porvoon
kaupungissa ylläpiti koulua köyhille tytöille. Katovuosina 1866--67 hän
otti uutterasti osaa useihin yrityksiin, joilla tahdottiin hätää
lieventää. Hän kirjoittaa tästä rouva Walleniukselle 1866: --

                                             Marrask. 17 p. --66.

-- "Suokoon Jumala, että tämä hätä herättäisi kansassamme sellaisen
voiman, että se uskaltaisi luopua vanhoista perintötavoistaan. Minä
uskon että työvoiman lisääntyminen tuottaa enemmän todellista apua kuin
suurempi säästäväisyyden into, sillä tuhlaajan rahat joutuvat usein
työntekijän käteen. Jos varakkaat elävät liian säästäväisesti, silloin
työmies näkee nälkää. Toisin on laita sellaisen säästäväisyyden, jota
meidän maassa niin vähän ymmärretään, tarkoitan sitä, ettei ylenkatsota
vähäistä tuloa ja tallennetaan sellaisetkin tavarat, joilla on vähän
arvoa, toisin sanoen -- kuten minun on tapana pojille sanoa --
muistetaan että "sata kopeekkaa tekee ruplan".

-- -- Täällä, valmistetaan varsin kauniita olkihattuja, samoin monin
paikoin Hämeessä. Tämän kotiteollisuuden luulisin karkoittavan tieltään
useita ulkomaan hattuja ja kehittyvän kerran "niin, että meiltäkin vielä
viedään hattuja ulkomaille." --

Useissa kirjeissä hän valittaa sitä ahdasmielisyyttä, jolla naiset
vastustavat rouvasväenyhdistyksiä, pitäen niitä tarpeettomina ja
väittäen että naiset niissä muka tulevat itserakkaiksi ja "liian
emansipeeratuiksi". Rouva Runeberg sanoo, että hänen on täytynyt "käsin
ja jaloin" tehdä työtä näiden yhdistysten puolesta.

Mutta vaikka hän oli vanha ja sairas ja vaikka velvollisuudet kodissa ja
kodin ulkopuolella yhä kasvoivat, ei hän sittenkään voinut irrottaa
ajatuksiaan vanhoista lempiharrastuksistaan.

Augusta Walleniukselle hän kirjoitti 1865:

-- -- "Minun sieluni unelmat -- ovathan ne sittenkin henkeni lapsia;
enkö siis iloitsisi, jos kuulen niiden herättävän vastakaikua jonkun
toisen sielussa? Onko tämä turhamaisuutta? En tiedä, mutta nykyisen
elämäni hämärässä minua ilahuttaisi se tieto, että ihmisissä olisi
säilynyt ystävällinen muisto siitä vähäisestä, minkä minä olen koettanut
sisällisen elämäni maailmasta ilmaista. Kiitos siis, ystävä, niistä
ystävällisistä sanoista, joilla annoit minun ymmärtää, että joku vielä
muistaa minun pieniä, vaatimattomia kynäilykokeitani, jotka kaikilta
muilta jo lienevät unhoon joutuneet."

Ja Emilie Björksténille 1867:

-- -- "Minun sisällisessä elämässäni on synkän surumielisyyden salainen
suoni, jota minä koko elämäni ijän olen koettanut tarmoni takaa tuketa,
mutta joskus sen kuohu käy minua voimakkaammaksi, särkee kaikki siteet,
joilla olin koettanut sitä sulkea, ja suihkuaa ilmoille kuni haavoitetun
valtasuonen veri. Ja semmoisina hetkinä niinä aina olisin tahtonut paeta
kaikkia ihmisiä ja lymytä kauaksi, jotta minun ei olisi tarvinnut suu
naurussa teeskennellä iloisuutta ja kuunnella, kuinka ihmiset sanovat,
että minä näytän reippaalta ja virkeältä, juuri kuin minusta itsestäni
on tuntunut kuolema olevan niin lähellä, että lyhyvien, luettujen
hetkien päästä saisin laskeutua lepoon. Tämän rauhattomuuden
tehokkaimpana tuutilauluna on ollut lukeminen ja kirjoittaminen. Mutta
nykyään, Rbg:lle lukiessani, se kuiskaa minulle kirjan rivien väliltä
toisia sanoja, jotka kaikki päättyvät samaan loppusäveleeseen: "nuku,
nuku!" Mutta minä en tahdo enkä saa ajatella enkä toivoa unta itselleni,
niin kauan kuin vaan vähänkin voin palvella Runebergia, vaikkapa se
hauskuus, jonka voin hänelle valmistaa, onkin perin vähäinen. Mutta hän
on minuun _tottunut_ ja hän kärsii, jos hänen totutuissa tavoissaan
tapahtuu joku häiriö. Ei minulla ole pitkiin aikoihin ollut _aikaa_
kirjoittaa, mutta pahinta on se, ettei minulla ole ollut _halua_. -- --

Topelius oli täällä äsken. Hän kehotti minua julkaisemaan pikku
kappaleitani "naisen asian, tuon suuren asian hyväksi, joka tarvitsee
kaikki työntekijänsä". Mikä ajatus! Minun vähäpätöiset sepustukseniko
siinä mitään vaikuttaisivat! Kiitos Jumalalle, joka on suonut minun
nähdä tässä asiassa aamun sarastavan! Ja päivän valkenemista minä en
silmänräpäystäkään epäile, vaikka sitä alussa pilvet vielä
varjostaisivatkin. Vähät siitä, vaikka jokunen vuosisata vielä vierisi
niiden huokauksista haikeitten vuosituhansien lisäksi, jolloin kärsijä
ei luullut edes olevansa oikeutettu ilmaisemaan tuskaansa ja jolloin
joka ainoa huokaus tuotti itsensä soimaamisen katkerat tuskat
sydämmille, jotka olivat luulleet olevansa rikollisia siitä syystä että
olivat uskaltaneet valittaa sitä että elämä oli täynnä _kieltäymystä_ ja
_kärsimystä_, joka näytti olevan naisen tarkoitusperä ja Luojan säätämä
kohtalo. -- "Sinä oikein vihaat miehiä", sanoi joku minulle tuonnoin. --
"Niinpä niinkin", -- vastasin minä, "sen huomaa parhaiten siitä, että
ne, joita minä pidän rakkaimpina maailmassa, ovat kaikki miehiä." Minä
olen aina ollut tuollainen vastakohtien ihminen. Itse jouduin kihloihin
ja naimisiin ennenkuin ennätin vanhaksi tulla, ja kuitenkin olen
harrastanut vanhain naimattomain naisten oikeuksien puoltamista; itse
olen elänyt onnellisessa avioliitossa, ja kuitenkin olen sydämmeni
halusta tahtonut saattaa kuuluville sorrettujen vaimojen valituksen.
Itse olen saanut verrattain paljon kehittää henkeäni, paljon enemmän
kuin moni muu, ja kuitenkin olen vaatinut naiselle oikeutta päästä
sivistykseen. (Minun täytyy sentään myöntää, että minä tässä kohden olen
syvästi tuntenut ja esittänyt valituksen, ikäänkuin sen olisi
synnyttänyt minua itseänikin vastaan tehty väkivalta.) Mutta katso,
juuri siitä syystä minä olenkin voinut saattaa julkisuuteen valituksen,
jossa olen puhunut tuhansien puolesta; omia kärsimyksiäni olisin ollut
liian ylpeä maailmalle ilmaisemaan." -- --

Viimeisinä elinvuosinaan rouva Runeberg kirjoitti Finsk Tidskriftiin.
Siinä hänen kirjoituksensa ilmestyivät nimellä _Silhouetter_
(Varjokuvia). Ne ovat samaa laatua kuin "Kuvaukset ja Unelmat", mutta
eivät kuitenkaan vedä niille vertoja. Hänen sen aikaiset kirjeensä ovat
täynnä helliä, äidillisiä kuvauksia lasten kehityksestä, heidän
toimistaan ja tulevaisuustuumistaan. Mutta vaikka yhteiset asiat niissä
syrjäytyvätkin yksityisten harrastusten tieltä, ei kirjoittajassa
kuitenkaan huomata tuota sydämmen syksyä, joka tekee ihmisen kylmäksi
muitten kärsimyksille. Hänen lämmin myötätuntoisuutensa pysyi
muuttumattomana.

Toukok. 6 p:nä 1877 sammui Johan Ludvig Runebergin elämä. Kaksi vuotta
myöhemmin toukok. 28 p:nä 1879 seurasi vaimo häntä hautaan. Koko kansa
itki suuren runoilijan kuolemaa ja vietti kiitollisena hänen muistoaan.
Hänen vaimoansa suri ainoastaan ystäväpiiri, joka tosin oli sangen
lukuisa, sekä muutamat harvat, "joiden sydämmissä hänen sielunsa
unelmat, hänen henkensä lapset olivat herättäneet vastakaikua". Mutta
vaikka hän onkin elämänsä päivinä varjossa vaeltanut ja vaikka hänen
runoutensa tähän asti on saanut osakseen paljon vähemmän huomiota, kuin
se olisi ansainnut, on hänen muistonsa aikaa voittain yhä enemmän
nouseva unhotuksestaan. Hänen nimensä on tuleva meille yhä kalliimmaksi,
mitä enemmän Suomen naiset lähenevät tuota uutta aikaa, jota hän niin
palavasti rakasti, aikaa, jolloin "tuhannet saavat iloita kaikesta siitä
jalosta ja hyvästä, joka on kasvanut sen jälkeen, kuin hän on mennyt
pois".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Fredrika Runeberg" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.