Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Peritäänkö vihakin? - Jutelma kahdessa osassa
Author: Gummerus, K. J., 1840-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Peritäänkö vihakin? - Jutelma kahdessa osassa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PERITÄÄNKÖ VIHAKIN?

Jutelma kahdessa osassa


Kirj.

K. J. GUMMERUS


Helsingissä, 1875.
Uuden Suomettaren kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



SISÄLLYS:

Edellinen osa:
Viaton.

    I. Jolsan Matti ja hänen vaimonsa
   II. Veljekset
  III. Rikos
   IV. Varpuset
    V. Rytilä saa uuden isännän
   VI. Rauhallisia vuosia
  VII. Ensikerran kyydissä
 VIII. Kaksi toveria
   IX. Puoti-poika
    X. Vanhat tuttavat
   XI. Anteron neuvot
  XII. Mitä matkalla Rytilään tapahtui.
 XIII. Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa
       Jolsan Matista.
  XIV. Viittauksia
   XV. Murtovarkaus
  XVI. Provastin perhe
 XVII. Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.

Toinen osa:
Syylliset.

    I. Kauppias ja hänen puotipoikansa
   II. Naapuri-perheet
  III. Vanha Eeva
   IV. Kapteenin tytär
    V. Yöllä ennen rikosta
   VI. Haaksirikko
  VII. Kuolleita ja aaveita
 VIII. Isä on kumminkin isä
   IX. Vehkeitä
    X. Päivä alkaa koittaa
   XI. Iltahuvit Rytilässä
  XII. Seikat selvenevät
 XIII. Lopussa kiitos seisoo



EDELLINEN OSA.

VIATON.



I.

Jolsan Matti ja hänen vaimonsa.


"Oma maa mansikka, muu maa mustikka" -- sanoo suomalainen sananlasku.
Sen sananparren totuus näkyykin kaikkialla Suomessa; sillä harva
kansalainen rakastaa niin maatansa kuin Suomalainen. Hänen maansa on,
jos sitä muihin maakuntiin maailmassa vertaa, köyhä; mutta kumminkin on
se tunne, missä hän ensikerran päivän valon näki, hänelle kallis. Jo
kaukaisia aikoja takaperin huomattiin tämä, ja niin luemme esimerkiksi
eräässä kertomuksessa jo toista sataa vuotta takaperin eräästä
Saksalaisesta merikapteenista, jolla satunnaisesti oli joitakuita
Suomalaisia laivamiehiä laivassaan: "Ihmeteltävä on näiden Suomalaisten
lujuus; mutta vielä ihmeteltävämpi on se alituinen ja syvä rakkaus,
joka heissä elää kylmää, pohjoista kotimaatansa kohtaan. He ovat
uskollisia ja rohkeita; vaaran suuruus ei heitä peloita. Mutta kun
ikävä kotimaahansa saa vallan heissä, silloinpa ei suurin palkkakaan
saa heitä jäämään. Koti elää heidän mielessänsä ja kiiruhtamasta
kotiinsa ei voi kukaan estää heitä, kun ovat jonkun pitemmän ajan
olleet sieltä poissa". -- Ja tässä lauseessa, minkä muukalainen antaa
suomalaisista merimiehistä, asuu totuutta. Meren rannoilla saamme
nähdä, varsinkin merikaupungeissa, vanhuksia tukulta, mitkä ovat ikänsä
kyntäneet Ahden vakoja kaukaisilla vesillä, mutta aina tuon tuostakin
käyneet katselemassa onko koto Pohjassa entisellä paikallaan, -- kunnes
vihdoin jäävät tähän rakastettuun kotimaahansa kuolemaan. Tavallisesti
ovat nämä entiset merimiehet köyhiä, sillä nuoruudessaan eivät he ole
tienneet säästää mitään vanhojen päiväinsä varaksi, ja moni heistä käy
viimeiset aikansa talosta taloon kerjäten, ellei pitäjäs muulla tavalla
ole heistä huolta pitänyt. Useammat heistä ovat rehellisiä, pian
lapsellisia olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista,
mihin heillä kumminkin olisi ollut tilaisuutta. Moni heistä on ollut
vaaroissa semmoisissa, joita emme me, maa-moukat, voi aavistaakaan. Ja
kun he meiltä leipä-kultaa pyytävät, emme ensinkään osaa ajatellakaan,
mitä kaikkia pyytäjät ovat kärsineet ja nähneet. Mutta jos silloin
sattuu puheeksi tapauksia heidän elämästään, sattuu puheeksi vaaroja,
missä he ovat olleet, haaksirikkoja, joita he omin silmin ovat nähneet,
joissa heidän oma henkensä on ollut onnen nojassa, -- niin onpa silloin
kuin muuttuisi vanha kerjäläinen toiseksi olennoksi. Muistot, mitkä
ovat uinailleet hänessä, heräävät; hänen silmänsä säkenöitsee ja koko
hänen olennossaan astuu henkiin entistä miehevyyttä. Hänelle on merikin
rakas, josko isänmaa on vielä rakkaampi; ja hän kertoo nyt kertomuksia,
joita meidän täytyy ihmetellä, että hänelläkin on ollut päivänsä -- sen
nä'emme ja kuulemme, ja väkisinkin anastaa hän meiltä meidän
kunnioituksemme.

Mutta "ei ruista missä ei rikkaa". Suo anteeksi, lukijani, että, kun
nyt pyydän sinun astumaan sisään erään vanhan merimiehen asuntoon, tämä
merimies ei ole aivan semmoisia, joista vasta puhuimme. Kaikissa
säädyissä -- ja merimiestenkään ei tee poikkeuksia tästä -- löytyy,
ynnä hyviä ihmisiä, myöskin niitä, joiden omatunto ja parempi tieto on
kiusausten myrskyssä mennyt haaksirikkoon. Jolsan Matti oli näitä
viimeksi-mainittuja. Hän oli ollut merimies, mutta mereltä toi hän
maalle myrskyä ja vastatuulta; merelle jätti hän nuoruutensa puhtauden
ja omantuntonsa rauhan.

K----joen pitäjäässä oli vähäisellä saarella noin 40 vuotta takaperin
vähäinen asunto. Aava meri lakasi yhdeltä taholta saaren rantoja,
toisilta tahoilta kiilui auringon paisteessa saaria ja moniaista
kohdista mannermaa. Tälle vähäiselle saarelle oli noin 50 vuotinen mies
rakentanut asuntonsa. Saari oli, niinkuin sanoimme, pieni, mutta
kumminkin niin suuri, että Jolsan Matin kaikki omaisuus sinne mahtui.
Ja paljon omaisuutta ei Matilla ollutkaan. Kymmenkunta verkkoja nähtiin
rannalla kuivaamassa väliin, kun Matti oli poissa. Siinäpä Matin
pää-omaisuus olikin.

Huone oli pieni, kalliolle rakennettu. Mannermaan puolella oli ovi,
joka tupaan vei. Noin neljä kyynärää ovesta oli ovi-seinällä vähäinen
akkuna ja seinällä vastapäätä, merelle päin, toinen, isompi. Pöytä,
pari tuolia, isompi arkku, pata ja joitakuita pulloja -- siinä kaikki
huonekalut, johon ehkä vielä voimme panna kaksi pyssyä, kirves ja saha,
sekä yhtä ja toista pikkukapinaa. Takan-puolimaisella seinällä nähtiin
toinen ovi, joka vei pieneen pimeään komeroon, mikä sisälsi vanhoja
vaateryysyjä, mädänneitä verkkoja ja muuta semmoista.

Saari oli, paitsi tätä huonetta, ihan autio. Ei puun pensasta siellä
nähty, ei ääntä siellä kuulunut muun kuin tuulen, joka tuvan ympärillä
pauhasi, ja silloin tällöin jonkun merilinnun. Saari oli kivinen, ja
näitä kiviä oli luonto laatinut toinen toisensa päälle omituisiin
muotoihin, jotta lohkareista meren-puolimaisella rannalla oli syntynyt
jotakin luolan tapaista.

Samana päivänä, jona kertomuksemme alkaa, nähtiin tässä luolassa yhtä
ja toista, jota ei olisi osannut arvata tällä saarella löytyvän. Mutta
kun nämä kalut moniaiden päiväin perästä ovat kadonneet, niin voimme
kohta sanoa, että ne eivät kuuluneet Matin omaisuuksiin; -- ne olivat
kaupan kaluja, joista ei tahdottu tullia maksaa ja jotka Matin avulla
salaisuudessa ja hiljaisuudessa olivat saatettavat omistajansa luo.

Tällä kivisellä saarella, joka tuskin oli saareksi nimitettävä, asui,
niinkuin jo tiedämme, Jolsan Matti ja -- Leena hänen vaimonsa. Matti
itse oli vielä parhaassa ijässään. Ja ikäänsä ja voimiinsa nähden olisi
hän vielä varsin hyvin voinut kelvata merimieheksi, -- jota ammattia
hän olikin toistakymmentä vuotta toimittanut ennenkun rupesi erakoksi
tälle autiolle kalliolle -- ellei hän olisi ollut raajarikko. Hän oli
näet käsi-puoli. Toisen kätensä olkapäästä saakka oli meri korjannut.
Viimeiselle meriretkelle kun hän läksi -- ja silloin ei hän vielä
saarella asunut -- oli hänellä kaksi tervettä kättä, kun hän palasi oli
toinen mennyt, ja Matista ei enää ollut merimieheksi. Silloin muutti
hän saarelle Leenan kanssa, jonka hän pari vuotta ennen
onnettomuuttansa oli nainut.

Tämä Leena, Matin vaimo, oli miestänsä joitakuita vuosia vanhempi.
Hänen kanssaan ei ollut hyvä käydä tukkanuotalle, sillä hän osasi
itsensä puolustaa, ja jos suursotaan joku rupesi hänen kanssaan, niin
eipä niin terävä-kielistä, joka Leenaa olisi voittanut. Leenaa
pelkäsivät siis rantamaan asukkaat, mutta Leena itse ei pelännyt ketään
muuta kuin miestään Mattia; ja olipa se niinkuin olla pitää, sillä
onhan mies vaimon pää ja vaimon tulee miestänsä kunnioittaa. Mutta eipä
tiennyt moni, mitä tämä isäntänä oleminen omassa kodossaan Matille
maksoi, sillä Leena-muori ei hyväntahtoisesti ruvennut Matin
alamaiseksi. Ei, useita kertoja oli hän koettanut anastaa isännyyden,
varsinkin kuta vanhemmaksi hän tuli, ja siinä tarvittiin mies
semmoinen, kuin Matti, pitämässä kotivaltikkaa, jottei se joutuisi
Leenan käsiin. Mutta Matissa oli semmoinen koti-valtikan pitäjä, ja
Leenan usein revitty tukka ja siniset posket näyttivät, että kotikuri
se oli, joka pidätti valtikan Matin huostassa. Tähän kotikuriin
tarvittiin voimia; sitä antamaan ei ollut kehnon miehen rupeeminen,
sillä Leenan jäntevät hartiat, vahva vartalo ja kovat kädet osoittivat,
että hänellä oli täyden miehen voimat. Hänen suuret harmaat silmänsä
iskivät tulta, kun hän oli suutuksissa, ja näitä silmäniskuja
pelkäsivät rantanaapurit, sillä samaten kuin ukkosen leimu usein lyö
milloin mihinkin, niin eipä aikaakaan ennenkuin oli Leenan nyrkki
näyttänyt, etteivät hänen silmänsä turhaan tulta iskeneet.

Mutta vaikka Leena oli jotenkin pikaista luontoa, niin vallitsipa
tavallisesti hyvä sopu hänen ja Matin välillä. Leena oli uuttera
työssään ja hyvästi olisivat Jolsan saaren asukkaat tulleet toimeen,
ellei viinaa olisi löytynyt. Mutta niin pian kuin oli jotakin ansaittu,
muutettiin raha viinaan ja silloin heiluivat verkot rannalla ja tuvasta
kuului milloin lauluja, milloin torua -- ja seuraavana päivänä vallitsi
saarella ja tuvassakin syvin hiljaisuus, sillä asukkaat -- --
nukkuivat. Lankokin -- aika-iso englantilainen koira, jonka Matti
viimeisellä meriretkellään penikkana oli tuonut kotiinsa -- makasi
semmoisina päivinä veneessä rannalla ja tiesi, että tämä päivä oli
hänelle paaston päivä.

Syyskuu oli loppuun kulumaisillaan. Päivä oli yöksi muuttumaisillaan.
Matti ja Leena olivat aamusta asti olleet kiireessä työssä, eikä
edellisenä yönäkään ollut kumpikaan heistä joutanut, ei niin
silmänräpäystäkään levätä. Silloin oli näet lähellä olevasta laivasta,
jota ei auringon nousun aikana enää näkynyt, veneitä kulkenut
ehtimiseen saarelle, ja veneistä oli kaluja kannettu tuohon saarella
olevaan luolaan. Saarella oli silloin ollut liikettä. Seuraavana
päivänä oli siellä nähty vieras vene ja kaksi vierasta miestä. Nämä
miehet olivat Matin ja Leenan kanssa työskennelleet puoleen päivään
asti tuossa luolassa. Kalut olivat muutetut toisesta paikasta toiseen.
Puolen päivän aikoina oli osa näitä kaluja kannettu Matin veneesen, ja
kohta sen jälkeen oli Matti pystyttänyt purjeet ja hyvällä
myötätuulella lähtenyt purjehtimaan mannermaata kohden. Toinen saarella
olevista vieraista miehistä oli sitä ennen kiikarilla tarkastanut merta
ja sanonut: "kaikki hyvin!" -- Ja samalla kun Matti läksi, olivat
miehet käyneet huoneesen ja heittäyneet kursailematta Matin ja Leenan
aviovuoteelle, mistä kuorsaaminen pian ilmoitti heidän uneen vaipuneen.

Leena oli ollut erittäin hyvällä tuulella koko viime yön ja päivänkin.
Hänen silmistänsä oli loistanut tyytyväisyys ja ilokin. Olisi luullut
hänen väsyneeksi samaten kuin miehet, mutta eipä ollut Leenan
väsymisestä puhuttavaa. Kun hän kuuli miesten kuorsaavan, meni hän
kiiruusti heidän veneensä luo. Siinä olivat miehet vähän ennen Matin
lähtöä syöneet ja Leenakin oli vierasten taskumatista saanut aika
kolauksen. Tästä Leenalle hyvä mieli, ja tarkasti oli hän pitänyt
silmällä paikkaa, mihin taskumatti kätkettäisiin. Sitä kiiruhti hän nyt
etsimään. Eväspussin käänsi hän nurin, sillä sinne oli kaiketi
viinapullo kätketty, mutta -- tyhjään haki hän sitä nyt. Vieraat
tunsivat näet Leenan; he olivat ennenkin olleet saarella ja samaten
kuin nyt nukkuneet, mutta herätessänsä huomanneet taskumatin pirstana
ja Leenan makaavan palaisien vieressä ja nukkuvan autuaallista unta.
Tätä estääksensä oli toinen heistä nyt salaa ja hymyillen pistänyt
taskumatin nuttunsa lakkariin, Leenan sitä huomaamatta.

Naurusuin oli Leena mennyt veneen luo. Hymyhuulin oli hän tarttunut
eväspussiin, mutta kun hän näki itsensä petetyksi, kun hän huomasi,
ettei siinä viinapulloa ollutkaan, niin silloinpa muuttui hän ihan
toisellaiseksi. Nauru katosi hänen huuliltaan, hänen silmänsä iskivät
tulta, ja kuin riivattu hyppäsi hän veneestä maalle.

"Te h----tin narrit! Te muukalais-naasikat, te s----n juottovasikat!
Kehtaatte tämmöistä petoskauppaa tehdä! Mihin ovat pullon kätkeneet?
-- -- -- Kielilakeni on kuiva, että halkeaa! Lempo teidät korjaa, te
juutakset, jotka ette suo vanhalle suulle kastetta". Ja ämmä näin
höristen alkoi tarkastella luolaa ja rantaa, mutta turhaan, pulloa ei
löytynyt.

"Olisiko Matti, se peikkojen pesä, saanut käsiinsä sen?" -- mietti
ämmä, kun vihdoin viimein oli hakemasta lakannut. -- "Mutta mitä hän
sillä tekisi? Hän ei juo merellä, hän tietää tehtävänsä, se
hunsvotti... Hän ei ole ottanut sitä. Täällä se pitää löytymän!" -- Ja
ämmä levitti sieraimensa, ikäänkuin olisi hän hajusta tahtonut huomata,
missä aarre talteusi.

"Olisivatko ne kanaljat kuljettaneet sen tupaan... Katsella saa --". Ja
eukko riensi tupaan. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Jos ei pulloa
sieltä löytyisi, turhaan sitten etsiminen. -- Hän avasi hiljaan oven.
Vuoteessa kuorsasivat merimiehet. Hän pudisti nyrkkiä heille ja mumisi
hiljaan itsekseen. Hän tarkasteli huoneen kaikki paikat -- turhaan.
Hänen himonsa olivat nyt niin kiihtyneet, että kuola valui hänen
suu-pieluksistaan. Mutta turhaan haki hän. Silloin vihan vimmassa
lähestyi hän jälle vuodetta, aikoen väkisten ottaa, mitä ei varkain
saanut. Hän kyykistyi herättääksensä miehiä, mutta -- -- kas nyt! Jo
välähti hänen silmistänsä, hymyily palasi jälle hänen huulillensa, koko
hänen muotonsa kirkastui. Hän oli nähnyt toisen nukkuvan miehen
lakkarin suusta pullon suun tuikkaavan. Hän sieppasi pullon, mutta
varovasti, ja kuin sotilas, joka voitettu lippu kädessä riemuitsee,
hiipi hän hiljaan tuvasta ulos.

"Te pullojunkkarit, hi, hi hii, hiih!" nauroi hän. "Koetitte Jolsan
Matin muijaa pettää, hi hih!" Ja nyt ilmoitti hiljainen: "pull, pull,
puli" että eukko oli maku-juomansa nautinnossa.

Aika kolauksen oli hän pullosta ottanut. Läähöttäen kirvoitti hän
pullon suun huuliltansa. "Te koetitte pettää minua, mutta jos
minä -- -- -- hi hi!" -- Ja varoin laski nyt Leena pullon maahan, hiipi
hiljaan komeroon, toi sieltä vanhan kannun-mitan, kaasi siihen viinan,
täytti puteliin merivedellä ja vei sen tupaan, missä hiljaan pisti sen
entiseen paikkaan. Nyt vasta loisti ilo muijan harmaista silmistä, nyt
kun kivellä istuen tuon tuostakin naukkasi kannumitasta.

Pullo oli ollut tuopin vetävä; siitä oli toista kortelia juotu kun se
Leenan käsiin joutui; hän siis sai täyden määränsä. Mutta jokainoan
pisaran juoksutti hän kurkkutorveansa alas ja sitä tehden joutui ämmä
aina yhä iloisemmaksi. Vihdoin, kun oli viimeinen pisare saapunut ämmän
suuhun, heitti hän kannun-mitan kauas tyköään.

"Te ... naasikat!... Tuon verta! ... kahdelle mie--helle!..." hörisi
hän ja kaatua pölähti kiviselle rannalle.

Ilta oli yöksi muuttumaisillaan, kun vihdoin viimein merimiehet tuvassa
heräsivät. He hypähtivät kiiruusti vuoteelta, kun näkivät, että aurinko
jo oli laskeunut ja että jo oli jotenkin pimeä.

"Nyt perhana meidät korjaa!" huusi toinen... "Olemme nukkuneet liika
kauan. Nyt kiiruusti mannermaalle".

"Leipäpala ja naukki ja valmis olen" -- sanoi toinen, vetäen esiin
pullon lakkaristansa. -- "Missä muija menee, kun ei nyt ole täällä?
Aina ennen se viinan hajun tunsi", ja mies kallisti pulloa suuhunsa. --
"Mitä riivattua! --" huusi hän -- "mitä perhanaa! Kuka lempo on viinan
suolavedeksi muuttanut? -- Muija! Matin Leena, se ilkiö sen on tehnyt!"
Ja vihoissansa heitti hän pullon tuhannen pirstaksi lattialle.

Suutuksissansa riensivät miehet veneensä luo. Rannalla näkivät he
Leenan, joka yhä vielä humalassaan nukkui.

"Luulit tehneesi hyvänkin työn", lausui se miehistä, jonka lakkarissa
viinapullo oli talteunut; -- "mutta et suuresti kiitä meitä, kun
heräät". Ja tämän sanottuansa otti hän esiin puukkonsa ja ajoi
kiiruusti puolet hivuksista Leenan päästä. -- "Ota se vesi-kopin merkki
päähäsi, viina-varas" -- sanoi hän.

Kotvan ajan perästä ei nähty saarella muuta elävätä kuin Leenaa, joka
yhä vielä nukkui, ja Lankoa -- koiraa --, joka Matin veneen sijalla
makasi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna heräsi Leena omassa vuoteessaan, kun aamun ensi
säteet koittivat. Hänellä oli himeä muisto eilisestä tapauksesta, ja
tämä muisto yhä selveni, kuta enemmän hän sitä mietti. Hän nousi
vihdoin istualle; hänen päänsä oli raskas. Hän kulki hoperoiden ovelle
ja siitä vähäiselle lähteelle likelle luolaa. Siellä nyt kelpasi
muijalle vesi. Juotuansa juohtui kaikki eilispäivän tapaukset hänen
mieleensä, ja hän haki kannun-mittaa -- -- "jos siinä vielä ehkä
löytyisi pisarekaan". Mutta kannun-mitta oli tyhjä. Huo'aten otti ämmä
sen ja kulki tupaan jälle.

"Missä hiideessä Matti viipyy! Hänellä olisi varmaankin vähän kastetta
kuivalle kielelleni", mumisi eukko ja heittäysi jälle vuoteellensa.
Mutta kiiruusti hypähti hän siitä nyt ylös ja silmäsi sitä tarkkaan.
Ei, hänen silmänsä eivät valehdelleet -- siinä, ihan hänen vieressään,
missä hän vasta oli maannut, makasi pieni kaksi-vuotinen poika. "Noh,
kaikki pyhät", huusi ämmä. -- "Sen sanon minä! Olisiko tuo minun
lapseni, yöllä saamani! Mistä Jumalan nimeen on poika tähän tullut!" --
Ja käsin kupeissansa seisoi ämmä kauan ja katseli poikaa. -- Silloin
kuuli hän kuorsauksen kamarista. Hän riensi avaamaan ovea ja näki Matin
makaavan verkkoryysyjen päällä.

"Kylläpä olen perhanasti nukkunut, kun en huomannut Matin kotiintuloa!
-- Ja miten hiiden lailla jouduin minä omaan vuoteeseni? -- Milloin
läksivät miehet? -- -- Onko nyt kaikki noiduttua!" -- huusi hän
kurkkunsa täydeltä, sillä hän oli sattunut käymään käsin päätänsä ja
tuntenut, että toinen puoli oli keritty. Poika heräsi ja rupesi
itkemään. "Ulos sinä, lemmon sikiö. Mistä perhanasta oletkin tullut!
Suus kiini, tahi sinun juubeli korjaa! Minä olen Jolsan Leena!...
Herras-lapsi!" huusi hän hämmästyen, kun poika heitti pois peitteen,
jotta vaatteensa näkyivät. "Herras-lapsi... Matti on sen pelastanut
veden hädästä. No noh, älä itke lapsi, ei Jolsan Leena ole paha...!
Sinun pelastuksesta aina joitakuita kolikoita lähtee... Älä itke
lapseni! älä" -- ja Leena koetti kaikin mokomin lepyttää pienoista,
mutta turhaa.

"No huuda sitten, sinä vintiön tuoma!" ärjäsi eukko ja peitti vanhalla
hauteella paljaan päänsä... "Kuka Lempo on hivukseni teilannut...
Matti! ... Miehet?"

Ei kumma, että lapsi itki, sillä heräsipä Mattikin vihdoin viimein
eukon huudosta ja kirouksista ja astui unihorroksissa kamarista. --
"Korento käteesi ja takaanpa, ettei ole pääpiru julmempi kuin sinä nyt
tuossa" -- sanoi hän. "Mitä siinä huudat kuin riivattu, vai kihelmöikö
humala päässäsi, sinä viina-lekkeri -- häh! Ja mikä on pääsi nylkenyt,
sinä emäsika? -- Nyt jos mielesi tekee säästää vanhoja sorkkaluitasi,
niin ole ääneti, että saa väsynyt nukkua tahi, lempo vie, saat tästä"
-- ja Matti pudisti nyrkkiänsä.

"Sanohan mistä lapsi on -- --"

"Sen ehdit huomenna tietää ... ole huutamatta penikka!... Tuki kappa
kivejä sen suuhun, jotta herkeää rääkkymästä". -- -- Ja Matti meni
jälle kamarikomeroon ja löi oven kiini.



II.

Veljekset.


Mannermaalla, puolen virstaa merestä, toista peninkulmaa Jolsan
saaresta on Rytilän kartano. Vähäinen puro tahi joki juoksee sen
vierestä mereen. Joen rannalla on ihana kryytimaa ja sen sisässä seisoo
Rytilän kartanon asuinhuoneet.

Rytilän kartano on suuri sekä veroltansa, että maa-alansa suhteen. Sen
viimeiset omistajat olivat olleet aika hyviä maanviljeliöitä ja senpä
tähden oli nyt kartano kaikin puolin hyvässä kunnossa. Sen avaroilla
pelloilla teki kolmatta kymmentä torpparia työtä. Sen laajilla
laitumilla ammoi viisikymmentä lehmää. Sen heinärikkailla niityillä
nähtiin lato pian ladon vieressä, täynnä heiniä nyt, sillä niitto-aika
oli jo toista kuukautta takaperin loppunut.

Ihanalla paikalla seisoi Rytilän kartanon asuinhuone. Sen ylikerrasta
oli näkyala varsin avara: kaunis ryytimaa tuuheine puineen meren
rantaan asti ja siitä sitten meri saarinensa. Yhdeltä taholta ei silmä
maata eroittanut. Kauniina pilvettöminä päivinä siinti taivahan
rannalta vähäinen saari -- Jolsan saari. Muuta mitään ei tältä taholta
nähty kuin merta, aavaa merta. Kartanolta meren rannalle kävi käytävä,
jonka tuuheat, korkeat pihlajat varjosivat, ja pitkin joen vartta
nähtiin tiheä orjantappura-pensasto, jonka takana kävi polku meren
rannalle.

Iloista, onnellista oli olla Rytilässä. Vieraat ihmettelivät sen
ihanuutta ja kadehtijat kadehtivat sen omistajaa. Mutta kumminkaan kuka
kadehtijoista olisi tahtonut astua omistajan sijaan!

Kamarissa, missä kaikki osoitti rikkautta ja ylöllisyyttä, makasi
vuoteellansa vaalea mies. Hänen silmänsä, joista kumminkin kirkkaat
säteet lensivät, makasivat syvällä päässä. Koko hänen muotonsa osoitti
kuoleman kanssa taistelevaa, joka jo itsekin on huomannut, että kuolema
on voiton puolelle päässyt. Hän oli kumminkin vielä nuori, tämä mies,
vielä ei ollut hän kolmatta vuosikymmenystään nähnyt. Tuolilla hänen
vuoteensa vieressä oli koko patteria rohtoja; mutta mitä ne kuolemalle
taisivat!

Hän on nukkunut ja vasta herännyt. Hän silmäilee nyt kirkkailla
silmillä seinällä vastapäätä vuodettaan olevaa kuvaa. Kuva oli ihanan
nuoren naisen -- hänen vaimovainaansa, joka toista vuotta takaperin oli
löytänyt viimeisen vuoteensa siinä kirkkomaassa, joka nyt puolisoa
odotti. Hän silmäili kuvaa ja hymyili, sillä lääkäri, joka vasta oli
Rytilästä lähtenyt, oli hänelle suoraan sanonut, että hänen elämänsä
nuora oli katkeemaisillaan, että hänellä ei enää ollut monta päivää
jälellä.

Akkunan vieressä istui provasti Wern. Hän katseli surullisesti
sairasta. Hänelle oli sairas uskonut kalliimman aarteensa maailmassa,
ainoan poikansa, pienen kaksi-vuotisen. Ennenkun isä väsymyksestä uneen
vähäksi ajaksi vaipui, oli tämä pieni poika seisonut hänen vuoteensa
vieressä ja nauranut hänelle. Isä oli puristanut pienosen kättä ja
sanonut, viitaten provastiin: "tuossa on, Kaarle, sinun isäsi, kun minä
olen kuollut; kasva hänelle iloksi, niin ilahutat sinä samalla
minuakin". -- Ja provasti Wern oli hellästi isän nähden syleillyt
pienoista ja luvannut olla hänelle todellinen isä. -- Sairas oli sitten
kirjallisesti ilmoittanut viimeisen tahtonsa. Kihlakunnan tuomari oli
kirjoittanut mitä sairas lausui, ja kaksi todistajaa oli piirtänyt
nimensä jälkeen-säätöksen alle. -- Tämä työ oli vienyt voimat sairaalta
ja väsymyksestä oli hän nukkunut.

Nyt oli hän jälle herännyt. Provasti Wern oli kahden kesken sairaan
kanssa.

"Kiitoksia lupauksestanne, hänenkin puolestaan", sanoi sairas. "Minä
näin unta, niin kaunista unta. Minä näin Amandan, joka hymyili minulle,
niinkuin autuas hymyilee. Minä näin teidänkin ja pienen Kaarlen, jonka
Amanda pani teidän helmaanne. Minä en enää murehdi Kaarlen kohtaloa,
minä tiedän, ettette te petä minua, eikä häntä".

"Ole vakuutettu siitä" -- vastasi provasti.

"Jos olisi Konrad täällä, jos olisi hän laskenut kätensä käteeni -- --
niin kuolisin mielelläni. -- -- Mutta missä on hän?"

"Kahdesti on häntä käyty tänään hakemassa; viimeinen kysyjä tiesi
kertoa, että hän oli lähtenyt kalastamaan" -- --

"Ja täällä kuolee hänen veljensä, joka tahtoisi puristaa hänen
kättänsä" -- huokasi sairas. "Jos ymmärtäisin, jos voisin aavistaa
miksi hän minua vihaa, -- miksi hän ei ole käynyt minua katsomassa...
Hänen sydämensä on jäästä" --

Ovi aukeni samassa ja hiljaan astui keski-ikäinen mies sisään. Hän oli
vahvavartaloinen ja käyntinsä osoitti merimiestä. Hänen hivuksensa
olivat mustat ja osaksi valuneet alas hänen otsalleen, ja niitten alta
tuikki kaksi terävää silmää. Hänen kasvonsa olivat ahavettuneet, jopa
jotenkin mustat; pitkä arpi teki ne rumaksi. -- Sairas oli tuskin
nähnyt tämän miehen ennenkuin hän koetti nousta -- --

"Konrad!" huusi hän. "Sinä tulit! Minä puhuin sinusta; minä kaipasin
sinua. Kiitos tulemastasi, veli".

Veljeksi kutsuttu tirkisteli pienillä silmillänsä sairasta. Näissä
silmissä asui ajatus, mutta mikä, sitäpä ei voinut sairas niistä lukea;
ja jos hän olisi voinut nähdä, mitä veljen mielessä liikkui, niin ei
hän olisi hänelle oikaissut laihaa vapisevaa kättänsä puristettavaksi.

Konradiksi kutsuttu puristi tätä kättä. -- "Sinä olet huonona sairassa,
veljeni?" sanoi hän. "Minä tiesin, että sinä olit kivuloinen, mutta
näin huonoksi en sinua uskonut, muuten olisin ennen tullut sinua
katsomaan".

"Minun päiväni on kulunut", vastasi sairas. "Mutta ennenkuin ummistan
silmäni viimeiseen uneen. Sano Konrad, mitä olen minä tehnyt sinulle,
että sinä minua vihaat?"

Konrad piti sairaan kättä yhä vielä kädessänsä. Kummallisia ajatuksia
ajoivat toinen toistansa takaa hänen aivoissaan, se näkyi hänen
silmistänsä, jotka milloin olivat kirkkaat, milloin himmeät, milloin
sumuiset. Hän seisoi siinä sairaan vuoteen vieressä kauan sanaa
sanomatta, silmäillen milloin sairasta, milloin provastia, milloin ulos
ryytimaata, milloin taasen merta. Vihdoin lausui hän kovasti:

"Minäkö vihaan sinua? Mistä sinä olet niin hulluja ajatuksia saanut?"

"Sinun käytöksestäsi minua kohtaan, Konrad! Kun sinä lähdit merelle,
olin minä pieni poikainen; mutta sinä olit minulle paha. Sen minä hyvin
muistan, Sinä löit minua, milloin vaan taisit, ja kun isämme siitä
sinua nuhteli, osoitit sinä yhä vaan pahempaa mieli-alaa minua kohtaan.
Muistatko vielä erästä Elokuun ehtoota, jolloin sinä töyttäsit minun
veneestä mereen, johon epäilemättä olisin hukkunut, ellei Jolsan Matti
olisi minua siitä pelastanut? Minä olin tottelematon sinulle silloin,
minä olin ylpeä, sillä minä olin Rytilän maan perillinen. -- Anna
minulle anteeksi, että loukkasin sinua. Mutta olinpa silloin vielä
varsin nuori, vasta kahdeksan-vuotinen... Muistatko mitä samana ehtoona
tapahtui juuri tässä kamarissa isämme ja meidän välillä? Muistatko
niitä sanoja, joilla silloin loukkasit hänen hellää sydäntänsä? Sinä
muistat ne, sillä sinä karkasit merelle samana yönä... Sitten olit sinä
meille tietämättömissä monta vuotta... Vihdoin tulit takaisin, kun jo
luulimme sinun kuolleeksi. Sinä tulit minun kihlauspäivänä; isäni
syleili sinua, minä riensin sinulle kättä tarjoomaan; -- -- sinä et
vastannut isän syleilylle, sinä et antanut minulle kättä. Sinä vihasit
isää, sinä vihasit minua, mutta sinä rakastit Amandaa... Minä tiesin
sen, enkä sitä pannut kummaksi, sillä häntäpä kaikki rakastivat. Sinä
koetit houkutella Amandaa minulta, ja kun ei se onnistunut, katosit
sinä taasen. Ja taasen kului vuosia. Isä kuoli, Amanda seurasi häntä
pian hautaan. Minä luulin olevani pienen Kaarlen kanssa ainoa
suvustani, kun sinä taasen ilmestyit. Mutta nyt et sinä käynytkään
Rytilässä; sinä ostit itsellesi talon pari virstaa täältä, etkä ollut
tietävinäsikään, että sinulla Rytilässä oli veli. Nyt olet sinä jo
kolme kuukautta ollut näillä seuduilla, mutta mitätön olen ollut
sinulle, koska eivät kutsumukseni, joita useita olen lähettänyt, ole
saaneet sinua minua katsomaan. Konrad, nyt kysyn minä viime kerran:
mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minua vihaat? Minä olen
kysynyt sitä itseltäni, mutta en ole siihen kysymykseen löytänyt
vastausta. Sillä ethän ole niin pitkävihainen, että tuo pieni tapaus
nuoruudestani enää kytisi sinussa?"

Sairas oli puhunut tyyneellä, hiljaisella, pian rukoilevalla äänellä.
Nyt kun hän lopetti, katsoi hän silmillä, jotka olivat kirkkaat,
niinkuin ne usein keuhkotautisella ovat, veljeänsä. Konrad näytti
liikutetulta. Hän yhä vielä piti veljen kuumaa kättä kädessään, ja hän
yritti useita kertoja vastaamaan, ennenkuin vihdoin hänen sanansa
kuuluivat:

"Minä en vihannut sinua ... minä kadehdin sinua; siitä syystä en voinut
sinua kärsiä".

"Minun aavistukseni oli siis oikea! Konrad, jos olisit minun
kihlauspäivänäni nuo sanat sanonut, niin olisin minä lausunut: jaetaan
Rytilä, ota kumpi puoli tahdot".

"Sen sinä olisit tehnyt?" huusi Konrad, ja hänen pienistä silmistänsä
loisti polttava leimu; mutta se leimu katosi ja silmä himmeni. Hänen
ruumiinsa värisi vähän; hän heitti veljen käden, hän nousi ja meni
akkunan luo. Järvellä tuli vähänen venhe Rytilän rantaa kohden soutaen.
Konrad oli tuskin ehtinyt nähdä tämän, ennenkuin hän kiiruusti vetäysi
takasin likemmäksi sairaan vuodetta. Hän oli vaalennut, niin vaalennut
kuin hänen ahavettuneet kasvonsa saattivat vaaleta. Veneessä istui vaan
ainoa mies, Jolsan Matti. Hänkö sai Konradin vaalenemaan?

Kotvan aikaa kului. Sairas seurasi silmillään veljeänsä. Kukaan
huoneessa ei puhunut. Vihdoin nousi provasti, joka oli ollut äänetön
todistaja veljesten yhtymiseen. "Antakaa kateuden kadota, herra
Kornman, antakaa vihan sammua; suokaa veljenne erota maailmasta
sovitettuna teidän kanssanne!"

Konrad oli veljensä puhuessa tuon-tuostakin silmäillyt vanhaa
provastia; sitten oli hän unohtanut hänen läsnä-olonsa; nyt heräsi hän
ikäänkuin tuskallisesta unesta. Hän kohotti olkapäitänsä, vaaleus
katosi; silmänsä tuijottivat kummallisesti. Mutta hänen olentonsa
muuttui samassa ja hän sanoi:

"Minä olen tehnyt väärin sinulle. Minä huomaan sen surulla nyt. Anna
minulle se anteeksi. Itse olen minä enemmän kärsinyt tästä kateudesta
kuin sinä... Tämä kateus sai minun karkaamaan isäni huoneesta, sai
minun ulos autioon maailmaan. Ollut ja mennyt on se aika. Miksi
vanhoihin haavoihin kosket?"

Ilon leimaus leimusi sairaan kirkkaista silmistä. Hänen kasvonsa
valistuivat.

"Niin on viimeinen toivoni maailmassa täytetty", sanoi hän.

Sovinto veljesten välillä oli täydellinen, ainakin sairaan puolesta.
Sairas puhui kuluneista, puhui tulevista ajoista; ja kuluneista ajoista
kun hän puhui, puhuipa hän silloin enimmiten Amandasta, suloisesta
vaimostaan, mutta kun hänen ajatuksensa juoksu sai hänet tulevaisuuteen
silmäämään, näkipä hän enimmiten vaan Kaarlea, pientä iloista
poikaansa.

Konrad antoi hänen haaveilla. Eipä ollut varmaa, että hän kuuntelikaan
mitä sairas puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena, vaikka hän
oli kuulevinansa veljen toivelauseita, vaikka hän väliin koetti
sairaalle hymyilläkin. Aina väliin nousi hän ja meni akkunan luo, josta
kauvan silmäili merelle. Sieltä ei nyt kumminkaan enää mitään näkynyt.
Jolsan Matin vene oli kadonnut niemen taakse suurelle lahdelle, joka
eroitti Rytilän Koivikosta, kapteeni Konrad Kornman'in tilasta,

Mutta sairas puhui yhä vaan pojastansa. Hän uskoi hänen, sanoi hän,
sovitetulle veljelleen, jonka hän käski ynnä provastin pitää silmällä,
ettei pieni Kaarle poikkeisi pois avujen tieltä. "Minä olen tehnyt
testamenttini", lisäsi hän. "Minä panin pienen Kaarlen provasti Wernin
huostaan; sinun vihasi, Konrad, esti minun uskomasta hänet sinulle.
Mutta nyt, valvokaa yhdessä hänen tulevaisuuttaan. Rytilän ja kaiken
omaisuuteni olen minä hänelle antanut; ne olivatkin hänen, sillä ne
olivat minun äitini. Valvokaa, ettei rikkaus saa Kaarlea pilata".

Näitä sanoja kuuli Konrad, se nähtiin varmaan, sillä omituiseen hymyyn
levisivät hänen huulensa, kun sairas puhui omaisuudestaan. Mutta hymy
katosi pian, ja vakavalla äänellä lupasi hän tehdä, voimiensa mukaan,
mitä veli häneltä vaati.

"Hyvin teit" -- sanoi hän -- "kun provastille uskoit pienen; minussa ei
ole lapsen kasvattajaa; minä siihen lisäksi en kauan menesty maalla.
Jos olisit tahtonut pojastasi merimiestä, olisin minä jonkun vuoden
perästä voinut ottaa hänet merelle, mutta minä tiedän, että sinä
kamoksut merta".

Vielä kotvan aikaa puhui sairas, mutta väsymys alkoi jo voittaa hänet.
Hänen puheesensa sekausi haaveksimisia, ja sanansa osoittivat nyt
tuon-tuostakin, että kuume oli anastanut hänen sielunsa voimat.
Provasti havaitsi tämän. -- "Hyvää yötä! Te tarvitsette lepoa" -- sanoi
hän. "Teidän hoitajaanne tahdon käskeä. Tulkaa kapteeni Kornman!"

Konradin käsi makasi taasen sairaan veljen käsissä. "Hyvästi!" sanoi
hän. Kamarissa vallitsi melkoinen pimeys; mutta pimeydenkin läpi
tunkeusivat sairaan silmäilykset. Konrad tunsi sen. Olipa hänestä kuin
olisivat ne polttaneet häntä. Värisipä hänen ruumiinsa kun sairaan
jäähyväiset kaikuivat hänen korvissaan: "Hyvästi, Konrad! Valvo pienen
Kaarlen tulevaisuutta!"

Kun Konrad tuli toiseen huoneesen, huokasi hän syvästi. Oli kuin olisi
suuri kuorma vyörynyt hänen sydämeltään.

"Suokoon Jumala, että vihanne viimeisetkin tähteet olisivat
kuoleuneet!" sanoi provasti Wern hiljaan.

Konrad et vastannut mitään. Hänen silmänsä olivat käännetyt pieneen
vuoteesen, missä pikkuinen kaksi-vuotinen poika nukkui. Pieni Kaarle ei
tietänyt lapsuutensa viattomuudessa aavistaa mitä hän juuri nyt oli
kadottamaisillaan. Hän nukkui lapsen rauhallista, makeaa unta.
Provastikin huomasi hänen: "Pieni raukka! Niin nuori ja kohta aivan
orpo maailmassa!" sanoi hän hiljaan.

Konrad, joka muutama silmänräpäys oli nukkuvaa katsonut, läksi
kiiruusti. Provasti, kun näki hänen menneeksi, lausui itselleen:

"Jumala tietää...!"

Mitä hän ajatteli, kun hän nämä sanat lausui, sitä ei hän ilmoittanut.
Hän siunasi pientä nukkuvaa.



III.

Rikos.


Kun herra Kornman tuli kotiinsa, oli jo yötä kotvan kulunut. Kynttilä
paloi hänen kamarissaan ja keski-ikäinen nainen istui sen valossa,
sukkaa kutoen. Tämä nainen oli varsin uninen; monesti oli hän
säikähdyksellä herännyt unelmistaan. Kun hän vihdoin kuuli ovea
avattavan ja näki Konradin astuvan sisään, huokasi hän: "Jumalan
kiitos!"

Konrad iski häneen epäilevän silmäilyn. "Onko kukaan käynyt minua
tapaamassa?" kysyi hän synkällä äänellä.

"On, käsipuolinen merimies on teitä jo kauan odottanut".

"Ei kukaan muu!"

"Ei!"

"Käske hänen tulla puheelleni!"

Nainen meni ja Konrad kulki pitkillä askeleilla edestakaisin
kamarissaan. Hänen pienistä silmistään välkkyi nyt lujuus semmoinen,
joka ei tiedä muuta kuin maaliansa. Hän seisahtui aina väliin
silmänräpäykseksi ja tirkisteli näillä kummallisen rohkeilla
silmillään erästä pientä lipasta, joka oli työnnetty kamarin
pituu-seinän vieressä olevan sohvan ja syrjä-seinän väliin. Mutta tämä
seisahtuminen oli niin pikainen, ja Konrad alkoi taasen niin kiiruusti
kulkuansa, että tuskin olisi huomattukaan hänellä tässä pienessä
lippaassa olevan jotakin, jota hän mietti. Vihdoin aukeni ovi ja
unisena astui Jolsan Matti huoneesen.

"Sinä olet minua kauan odottanut" -- sanoi Konrad. "Oletko vielä sama
mies kuin ennen?"

"Melkeinpä, luulisin ainakin", vastasi tullut ja nauraa irvisteli
rumasti.

"Vaikka olisikin kysymys asioista, jotka tavallisesti saavat
hellätunteisia vapisemaan?"

"Vaikka! Mutta puhukaa suunne puhtaaksi, siitä saanen tietää, mitä
tahdotte ehdoitella. Talvi on tulossa eikä Jolsan saarella eletä, ellei
ole millä elää".

"Ole siitä huoleti..." Ja Konrad meni muutamia askeleita Mattia
lähemmäksi, katsoa tuijotti häntä terävästi silmiin ja kysyi kovalla
äänellä: "Vaivaisiko salamurha raskaasti miehen omaatuntoa?"

"Salamurha!... Herra kapteeni, mitä toki mietitte?"

"Temmata pois tieltä velipuoleni pojan, joka kieltää minulta Rytilän
maan".

"Se on, sanon ma, suora puhe ja siihen vastaan minä suoraan: en rupee
semmoisiin... Mutta", lisäsi hän vähän ajan kuluttua -- "mitäs
antaisitte?"

"500 helisevää kolikkoa on palkkasi".

"Entäs veljenne...?"

"Hän sairastaa, niinkuin tiedät, keuhko-tautia; minä olen vasta käynyt
häntä katsomassa. Hänestä tekee kuolema lopun ilman meidän avuttamme".

Jolsan Matti ei vastannut mitään tähän, hän vaan siinä seisoa
töllisteli... Konrad alkoi taasen kulkuansa. Hän tunsi miehen, jolle
oli ehdoituksen tehnyt; hän tiesi, että kytevä säkene, kun se saa palaa
omia aikojansa, vihdoin sytyttää ilmi-tulen.

Hän ei tässä pettynytkään. "500 kolikkoa! Milloin saan minä ne,
jos --?"

"Niin pian kuin poika on kadonnut".

Taasen kului kotvan aikaa, jona ei kumpikaan puhunut.

"Mutta jos joudun kiini, niin koskee se päätäni", lausui Matti vihdoin.

"Se on sinun oma asiasi; juuri vaaran tähden on palkkasi niin suuri".

"Ja te saatte vaivatta, vaaratta Rytilän kartanon..."

Herra Konrad ei ollut kuulevinansa tätä lausetta. Hän silmäili kelloa.
"Sano ajatuksesi, päätöksesi pian; aika on tärkeä".

"Kuinka pian poika olisi...?"

"Ennen huomis-auringon laskua. Ja jos sukkelasti ja hyvästi asiasi
teet, saat siitä erittäin 50 ruplaa".

"Ennen huomis-auringon laskua..." mutisi Matti ajattelevasti, ikäänkuin
olisi kysymys ollut varsin tavallisesta, vähäpätöisestä asiasta.
"Aurora laiva tulee varmaankin kotiin näinä päivinä, silloin on aina
vähin minunkin ansaittava saarella. Mutta 550 ruplaa! Tosin on patroni,
veljenne, ollut minulle varsin hyvä, mutta 550 ruplaa -- -- Herra
kapteini, minä suostun kauppaan, mutta en ennen kuin on patroni
kuollut".

"Ennen huomis-auringon laskua. Nyt on maanantai-aamu, siis ennen
tiistain, huomis-päivän iltaa olen minä Rytilän herra, jos sinun on
mieli saada palkkasi".

"Perhana! herra kapteeni, te panette minut lujalle. Toinen oli laita
Espaniassa, siellä ei muuta kuin olkoon menneeksi... Mutta tämä, joka
nyt on tiellänne, on lapsi vielä. Hyi! ilettää!"

"Ei pitkiä puheita nyt enää. Mitä vaadin, sen tiedät; palkkasi saat
tästä", -- ja kapteeni avasi arkun, jossa Matti näki runsaasti hopeaa.
-- "Nyt mene, ja jos keskiviikko-aamuna todistat, että työ on tehty,
niin ovat rahat omasi".

Matti tunsi arvattavasti ennaltaan kapteenin, sillä hän ei enää sanonut
mitään. Hän silmäsi kumminkin, ennenkuin lähti, arkkua. -- -- Yö oli
kolkko ja pimeä. Kylmä tuuli puhalsi ja synkistä pilvistä oli vettä
ruvennut pisaroimaan. Herra Konrad ei ajatellut aikaa. Hän yhä jatkoi
kulkuaan ja viserteli hiljaan, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku
miete veti hänen huomionsa.

"Seuraus olkoon, mitä tahansa" -- mutisi hän... "Jos poika katoo
tietämättömiin, ei voi kukaan, ei edes provasti Wern, minussa aavistaa
hänen kadottajaansa; mutta jos hän huomataan murhatuksi?... No, se,
joka elää, näkee". Ja kapteeni meni hiljaan lähimmäiseen huoneesen,
mihin nainen, jonka vasta näimme, oli vetäinnyt. Mutta kapteeni tuli
kohta takaisin ja mutisi itselleen; "hän nukkuu toki; kummapa, etten
voi tottua varovaisuuteen; maallakin luulen olevani laivassani".

Tällä välin oli Matti kulkenut ulos sateesen. Veneensä vieressä seisoi
hän mietiskellen olisiko lähteminen saarelle vai jääminen mannermaalle.

Kolkko yö ei miestä pelättänyt; sade, joka vähitellen kasteli vanhaa
ruumista, ei häntä saanut vilustumaan; esitys, minkä hän vasta oli
kuullut, ei häntä hämmästyttänyt. Tämä esitys ajoi hänen ajatuksiansa
milloin minnekin, mutta aina palasivat ne kapteeni Konradin
rahalippaasen, ja usein kuului miehen huulilta nuo lumoavat sanat: "550
ruplaa!" Mutta Matti ei siinä kumminkaan ollut taistelussa omantuntonsa
kanssa; omaatuntoa oli hänellä tosin kerran ollut; mutta sen ääni oli
jo aikoja takaperin vaiennut; se ei häntä enää missään estänyt. Ihmisiä
löytyy maan päällä tarpeeksi asti, jos toinen tahi toinen ennen
aikaansa kuoleekin -- oli hänellä tapa sanoa; mutta nyt oli kysymys
lapsesta, joka tuskin vielä oli eloon ehtinyt. Esitetty rikos siis
Mattia iletti, niinkuin hän vasta oli esittäjälle lausunut. Mutta
toiselta puolelta loistivat hopea-kolikot niin kauniilta. Kauan seisoi
Matti siinä kahden vaiheella. Useita kertoja oli hän syössyt veneensä
vesille, mutta jälleen taas vetänyt sitä maalle. Tämmöisessä pulassa ei
ollut Jolsan Matti koskaan ennen ollut.

"Lempo tässä seisokoon!" mutisi hän vihdoin. "Pieni temppu vaan, ja
minä olen rikas mies, tahi ... jos jätän tempun tekemättä, jään
köyhäksi kuten ainakin. Ilettää tosin perhanasti, mutta ... narrihan
minä olisin, jos työntäisin pois tyköäni tuon suuren summan... Sitä en
tee, en lempo soikoon". -- Ja Matti työnsi vihdoinkin taasen veneensä
vesille ja alkoi soutaa kaiken voimansa takaa, jott'ei tuo päätös enää
pääsisi horjumaan.

Matka Koivikolta Rytilään oli jotenkin pitkä maatse, mutta sitä vastoin
vettä kulkein hyvin lyhyt. Ulos mereen pistää kolme nientä; toisella,
äärimmäisellä näistä on Koivikon yksinäinen ja vähäinen talo, toisella,
vaikka toista Suomen virstaa rannalta, Rytilä; keskimäinen niemi on
osittain muokattu pelloksi, osittain niityksi. Matti kun myötätuulta
oli päässyt tämän keskimmäisen niemen päähän, lakkasi soutamasta ja
katseli ympärilleen. Jolsan saarta ei näkynyt; siitä hän toki ei ollut
millänsäkään; pimeässä ennenkin oli hän sinne osannut. Mutta Rytilän
hovin akkunoista hohti ryytimaan nyt jo lehdittömäin puitten välistä
valkea. Matti tuijotteli kauan sinnepäin ja lieneepä jotakin johtunut
hänen mieleensä, sillä hän, kun taasen tarttui airoihin, alkoi soutaa
vastatuulta Rytilää kohden, min jaksoi.

Mitä olikin hänellä mielessä?

Jos olisi joku häneltä tätä kysynyt, ei hän olisi siihen voinut
vastata, ja kumminkin eli hänessä, vaikka vielä himmeänä ajatuksena,
syy mintähden hän Rytilää kohden nyt souti. Tämä ajatus, aina kuta
lähemmäksi hän tuli, sai aineellisemman muodon, ja kun vihdoin vene
puski rantaan, puhkesi se sanoihin: "Silmäily ei haittaa", jonka ohessa
kummallinen valo lensi hänen silmästään, mikä, jos sen ken olisi
nähnyt, olisi sanonut: "Jahka sopisi nyt jo?"

Matti oli siis päättänyt näkevin silmin tarttua siihen koukkuun, minkä
kapteeni Kornman oli hänelle syötiksi pannut. Palkka, tuo suuri
rahasumma, hehkui ukon mielessä.

Hän katseli ympärilleen. Valo yhä hohti Rytilän hovista; hän katsoi
taivasta, huomatakseen min verran yötä oli kulunut, puolet matkaa
Koivistosta oli hänellä ollut myötätuulta; toisen puolen matkaa oli hän
vasta-tuulta melonut, ja siihen oli kulunut aikaa, -- sillä Matti oli,
niinkuin muistamme, käsipuoli. Tämä, joka esti hänet rupeemasta enää
varsinaiseksi merimieheksi, oli usein ennenkin, semminkin alussa,
tehnyt hänelle hänen kalastusretkillään häiriötä, mutta Matti oli
vähitellen oppinut toisen kätensä asemesta käyttämään milloin
jalkojansa, milloin hampaitansa, milloin mitäkin.

Taivas oli yhäti pilvessä; ilma samallainen kuin Matin lähtiessä
Koivikosta. Hänen oli mahdotoin aavistaakaan, min verran yötä oli
kulunut. "Samapa se", mutisi hän, kun, vedettyänsä venettään rannalle,
alkoi hiljakseen kulkea käytävää Rytilän hoviin.

Täällä oli asema melkein samallainen, kun kapteenia siinä nähdessämme.
Hovin isäntä, patroni Kaarle Kornman makasi kuumeellisessa unessa.
Paikalla, missä vasta Konrad oli istunut, istui nyt vanhan-puolinen
eukko. Hän ei ollut näitä palkattuja potilaan-hoitajia, jotka odottavat
kituvan kuolemaa ja omaa runsasta palkkaansa. Rytilän Eeva oli ollut jo
entisen patronin aikana kartanon emännöitsiä; hän oli keinutellut
sylissään pientä Kaarlea, jonka kuolinvuoteella hän nyt istui. Hän ei
nukkunut: hänen silmänsä olivat alati käännetyt nukkuvaan, eikä
vähinkään väre tämän kasvoissa jäänyt Eevalle näkymättä. Eevan silmissä
välkkyi siihen lisäksi aina tuon tuostakin kyynele, joka paremmin kuin
lujimmat vakuutukset sanoi, että sairas oli hänelle rakas.

Että sairas unessansakin kärsi, sen sanoivat hänen kasvonsa, mitkä aina
väliin osoittivat tuskaa. Ei siis kumma, ettei hellä-sydämminen eukko
muistanut eikä huomannut mitään muuta kuin häntä, joka vuoteella
makasi. Jos hän olisi kääntänyt silmänsä akkunaan päin, olisi hän
nähnyt jotakin outoa. Mutta hän ei kääntänyt. Ja kun hän vihdoin nousi,
juuri kuin kello lähimmäisessä huoneessa löi 2, ja meni pöydän luo --
jonka vieressä seisoen Konrad muutamia tunteja ennen oli järveltä
nähnyt Jolsan Matin -- ja lääkärin määräyksen mukaan kaasi lusikkaan
rohtoja, sairaalle annettavaksi, -- niin ei hän enää mitään nähnyt. Ja
vaikkapa hän vielä olisi nähnytkin mitä outoa ihan vasta oli ollut
nähtävänä, niin tuskinpa hän olisi omia silmiänsä uskonut; hän olisi,
taika-uskoinen kuin oli, luullut näkönsä aaveitten kuvaamaksi.

Mutta mitä olisikin hän nähnyt?

Eipä muuta mitään, kuin akkuna-pieluksen vieressä, akkunan alimaisella
reunalla, vähän miehen tukkaa, vähän miehen otsaa ja poskea, mutta
kokonaisen silmän.

Se näkö oli ollut siinä nähtävä ainoastaan silmänräpäyksen --
sitten oli se kadonnut. Mutta se, jonka silmä oli, oli nähnyt
silmänräpäyksessä, minkä tarvitsi.

Eeva kun oli kaatanut rohtoja lusikkaan lähestyi hiljaan sairasta ja
tiputti varovasti, jottei hän häntä herättäisi, hänen suuhunsa lusikan
sisällön.

Ovi lähimmäiseen kamariin oli vähän raollansa. Siinä kamarissa makasi,
niinkuin tiedämme, sairaan ainoa perillinen, nuori poikainen. Hän
nukkui lapsen viatonta unta.

Samaan aikaan kun Eeva kaasi rohdot patronin suuhun, tirkisteli silmä
kamariin, missä pieni Kaarle, kuolevan ainoa lapsi, makasi. Se näkyi
tässä enemmän aikaa nyt, kuin vasta sairaan kamarin akkunassa. Mutta
se katosi kumminkin pian.

Eeva istui taasen patronin vuoteen vieressä ja silmäili häntä
surullisesti. Hän näki selvästi, että patronilla oli viimeiset hetket
käsissä; hän mietti pitäisikö hänen lähettää provastille sana, jota
tämä, kun täytymyksestä lähti Rytilästä, oli vaatinut, vai pitäisikö
hänen antaa provasti nukkua. "Ehkä elää patroni vielä kun päivä
vaalenee". Mutta provastin käskyä muistaen, nousi hän vihdoin ja oli
juuri menemäisillään pienen Kaarlen kamariin, kun sairas avasi silmänsä
ja hiljaan lausui: "Minä näin hänen, minun rakastettuni. Hän kutsuu
minua".

Sitten loi sairas silmänsä uskolliseen palkolliseen. "Vai istut sinä
täällä, Eeva! Kohta saat sinä nukkua, kohta. Sillä minä olen nähnyt
hänen ja minä saan pian yhdistyä hänen kanssansa. Mutta ... viimeiset,
tuoreimmat terveiset tahtoisin minä sanoa hänelle pieneltä Kaarlelta...
Mene ja tuo hän tänne".

Juuri kun patroni avasi silmänsä ja alkoi puhumaan, oli toisesta
huonehesta kuulunut ikäänkuin olisi ovi porstuaan avattu, ja samassa
oli puoleksi tukahutettu uikutus sattunut Eevan korviin. Hän ei
kumminkaan tästä mitään pitänyt. Hän kuunteli rakkaan isäntänsä puhetta
loppuun saakka ja oli jo valmis astumaan pienen Kaarlen luo, kun hän
tunsi raollaan olevasta ovesta kylmän viiman. Luullen jonkun
palkollisista tulleen toiseen kamariin, suuttui eukko, ja täyttämään
isäntänsä tahtoa, mutta myöskin kovasti torumaan varomattomaa tulijaa,
kiiruhti hän ulos.

Pienen Kaarlen kamarissa ei ollut ketään, jota hän olisi voinut torua;
mutta joku oli siellä käynyt, sillä ovi kylmään porstuaan oli heitetty
auki. Eeva kätki torat, antaaksensa ne vuokralla syylliselle sopivassa
tilaisuudessa. Hän veti kiiruusti oven porstuaan kiinni ja meni pientä
Kaarlea herättämään.

Mutta Kaarlen pienessä vuoteessa ei ollut ketään. Sia, missä hän oli
maannut, oli vielä lämmin.

Eukko seisoi siinä suu auki eikä tiennyt mitä ajatella.

"Tuo tänne pikku Kaarle!" kuului sairaan ääni toisesta huoneesta.

"Herra Jumala, missä on poika!" -- huudahti vihdoin eukko ja säntäsi
ulos. "Hän on ehkä kulkenut unissaan".

Eeva oli unohtanut, ettei pieni Kaarle ensinkään olisi ylettynyt
avaamaan oven lukkoa. Hän oli, kun ulos juoksi, itse unohtanut töytätä
kiini oven, joka vei porstuaan. Ja kun hän tuon huutonsa päästi, ei hän
muistanut sairasta. Mutta kuolevainen kuuli huudon, ja se väristytti
häntä.

"Kaarle, tuo Kaarle tänne!" huusi hän.

"Kaarle, pieni Kaarle!" vastasi eukon huuto ulkoa.

Mutta pieni Kaarle ei vastannut.

Kenen silmä tirkisteli ensinnä sairasta, sitten pientä Kaarlea
akkunasta, arvaa lukija; mistä syystä pienoisen vuode oli tyhjä, kun
Eeva meni sen luo, ei myöskään ole lukialle salaisuus, mutta Eevan oli
mahdotointa ymmärtää, mihin poika oli kadonnut. Jos hän olisi tiennyt,
missä pieni Kaarle nyt oli, olisi hän rientänyt polkua merelle ja
polulla olisi hän tavannut Jolsan Matin ja tämän sylissä sen, jota hän
kaipasi.

Mutta hän ei sitä tiennyt.

Unen hörröksissä olevaa pientä kantoi Matti poveensa litistettynä; hän
riensi kiiruusti veneensä luo. Uusi ajatus, ajatus, joka sai
käsipuolisen pian iloiseksi, oli hänessä herännyt; ajatus: "minun ei
tarvitse vuodattaa pienosen verta".

Tämä ajatus sai hänet yhä enemmän kiiruiseksi. Pian oli hän veneensä
luona, eikä aikaakaan ennenkuin ihmisvaras uhrinensa oli ehtinyt Jolsan
saarelle.

Eipä paljon puuttunut, ettei Jolsan Matti olisi kiittänyt Jumalaa
siitä, ettei tarvinnut ruveta salamurhaajaksi.

Leenan vuoteesen heitti Matti pojan, joka siinä itki kunnes nukkui;
sitten kantoi hän humalapäisen eukkonsa sisään ja asetti hänet
makaamaan lapsen viereen.

       *       *       *       *       *

Kun aurinko nousi ja Jolsan saarella vielä kaikki nukkuivat, oli asema
ihan toisellainen Rytilässä. Patroni Kaarle Kornman oli kuollut,
saamatta viedä terveisiä ainoiselta lapseltaan rakastetulle
puolisollensa.

Mihin pienonen oli kadonnut, ei voinut kukaan ymmärtää. Hänen
vaatteensa, mitkä Eeva illalla oli asettanut tuolille vuoteen viereen,
olivat myöskin poikessa; ei missään näkynyt mitään, joka olisi sanonut
hakijoille suuntaa, mistä Rytilän uusi patroni oli haettava.

Me tiedämme missä hän oli -- poika parka! Taimi, joka oli istutettu
hyvään maahan, oli siitä väkivaltaisesti revitty ylös ja heitetty
rikkaruohona tietämättömiin. Taimi juurtui siellä uudestaan, mutta
mitkä hedelmät on se kantava?



IV.

Varpuset.


Me puhuimme tämän kertomuksen alussa muutamia sanoja Suomen merimiehistä
yleensä. Me sanoimme, että useimmat heistä ovat rehellisiä, ja pian
lapsellisiakin olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista
rikoksista; mutta me lisäsimme: ei ruista, missä ei rikkaa.

Erään tämmöisen rikkakasvin Suomen merimiesten seassa olemme me
nähneet. Mutta monta semmoista ei toki löydy. Totta on että merimiehet
näkyvät meille raa'oilta, että me hämmästymme heitä, jos tapaamme heitä
esimerkiksi kapakoissa. Ken siellä kuulee heidän puhettansa pullon
ääressä, saa usein aihetta kauhistukseen. Mutta kumminkin ovat useimmat
ne seikat, jotka tätä kauhistusta herättävät, vaan pintapuoliset.
Julmia sanoja me kuulemme, ja arvaamme niitä, joista nämä julmat sanat
lähtevät, julmiksi miehiksi -- mutta useimmasti erehdymme tuomiossamme.
Julmalla sanalla ei ole juurta sanojan sydämessä. Ulkonainen tapa on
raaka, on koleisen kiven pinnan kaltainen. Mutta koleisen kiven sisässä
voi väliin puhdasta kultaa löytyä. Niinpä usein merimiehissäkin. Heidän
suunsa on usein täynnä törkeyttä, mutta suuta syvemmälle ei tämä
törkeys ole päässyt laskeumaan. Rinnassa asuu miehuus, miehuudessa
useinkin lapsellinen viattomuus. Kova työ on kouluuttanut heitä; kova
työ saa aikaan kovia tapoja; työt ja tavat muodostavat miehen. Mutta
näissä töissä, näissä tavoissa ei löydy mitään, joka saastuttaisi
sydäntä. Ja senpä tähden asuukin usein merimiehen kovan kuoren sisässä
sydän, jossa lapsellinen viehkeys ja hellämielisyys vallitsee, --
vaikka pinta on karskea kuin pohjoisen pakkanen.

Kullakin ihmisellä on eri luonteensa. Toiseen koskee kipeästi mitä
toinen ei tunne ensinkään. Toinen muistaa kuolinpäiväänsä saakka
loukkaavan sanan; toinen ei loukkaavasta sanasta loukkau ensinkään.
Toisessa elää koston-himo, joka pimittää hänen elämänsä ilon, toisessa
leimuaa tämä himo salahmana tuleen, mutta katoo ja sammuu niin nopeasti
kuin salahma; toisessa vielä ei saa mikään koston himoa syntymään.

Lujimmissa luonteissa elää muisto kärsitystä vääryydestä unohtamatta.
Lujaluonteinen voi tosin hillitä itseänsä, jottei katkera muisto
muodostu kostonpyynnöksi; mutta itse muistoa ei hän voi tukehuttaa. Se
kalvaa niinkuin ruumiinmato häntä yhä, sitä katkerammasti kuta
syvemmälle hänen sydämeensä kärsitty vääryys koski. Omituista onkin
nähdä hellän, rakastettavan, jota olemme oppineet kunnioittamaan rauhan
sanansaattajana, äkkiä muuttuvan, kun hän muistaa jotakin, joka, jopa
aikoja takaperin, haavoitti hänen sydäntänsä. Mepä hämmästymme niinkuin
se, joka kaunista tarua lukiessaan, käännettyä kirjassa lehden, lukee
jotakin, jota hän ei olisi voinut aavistaa. Niinpä on ihmissydänkin
kirja, jossa löytyy monta lehteä. Aika kirjoittaa niihin; niiden
täydellistä lukiaa kumminkaan ei löydy maan päällä. Mutta jo niistä
muutamista riveistä, mitkä me ihmiset voimme saada selville, saamme me
aiheita hämmästykseen.

Eräänä syksy-aamuna oli rivi, jommoista ei olisi kukaan voinut uskoa
löytyvän kirjoitettuna Lauri Varpusen sydämen kirjassa, luettava
suurilla kirjaimilla; nämä oikeen loistivat ikäänkuin isonnus-lasien
takaa; mutta isonnus-lasit olivat Lauri Varpusen suuret silmät.
Vastikään, kun nyt esillä oleva lehti sydämenkirjassa vielä piilousi
toisten lehtien takana, välttyivät näitten isonnus-lasien tuolta puolen
sanat: _viattomuus, rakkaus, ystävällisyys, hiljamielisyys,
rehellisyys, uutteruus, miehuus_. Mutta kun lehti käännettiin,
luettiinpa toiselta sivulta: _viha kuolemaan saakka, kostonpyyntö
ijankaikkisuuden rajoja ulommalle_.

Lauri Varpunen oli pienen tilan omistaja, joka asui lähellä K----n
kaupunkia. Hänkin oli nuorena ollut merimies. Mutta merimieheksi, joksi
hän oli ruvennut syystä, ettei hänen kodissansa häntä tarvittu. Siellä
kun oli neljä häntä vanhempaa veljestä työtä tekemässä -- merimieheksi
ei hän kelvannut; siihen oli hänen luonteensa liian tulinen. Hänen
ensimmäinen ja ainoa meriretkensä oli kestänyt kaksi vuotta; maailmaa
oli hän saanut nähdä, mutta vielä enemmän oli hän saanut tuta
laivakuria, milloin syystä, milloin syyttömästi. Kun hän kahden vuoden
kuluttua jälleen pääsi kotiinsa, vannoi hän ei sinä ilmoisna ikänä enää
menevänsä merelle, ja sen valansa oli hän pitänyt. Mutta iloinen poika,
joka merelle oli lähtenyt, toi sieltä maalle muassansa muiston, joka
alati pysyi hänen mielessänsä niin elävänä kuin hetkenä, jona se oli
alkunsa saanut. Lauri oli syytetty varkaudesta ja siitä saanut varkaan
rangaistuksen, vaikka hän oli syytön. Varas oli hänen syyttäjänsä,
tuomari oli hänen oma kapteeninsa, joka -- siitä oli Lauri vakuutettu
-- tiesi hänen viattomuutensa. Tämä käytös Lauria kohtaan piirtyi hänen
sydämeensä kirjaimilla, mitkä liian syvälle painuivat, jotta aika olisi
voinut ne kuluttaa pois. Muisto tästä sai Laurin elämän pimeäksi, ja
samalla kun hän huomasi, että häntä hänen veljensä ja entiset toverinsa
ylönkatsoivat, samalla lujeni kallion kovaksi hänen sydämessään viha
hänen syyttäjäänsä ja hänen tuomariansa vastaan.

Hänen syyttäjänsä oli Jolsan Matti.

Hänen tuomarinsa ja kurittajansa kapteeni Konrad Kornman.

Toistakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona tämä tapahtui;
Lauri Varpunen oli tämän ajan kuluessa voittanut jälleen yleisen
luottamuksen ja arvon; puhe hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan oli
hiljennyt; sitä ei muistanut enää kukaan muu kuin yksi ainoa.

Ja tämä ainoa oli Lauri itse.

Hän oli niinkuin jo sanoimme ahkera, siivo ja hyvän-sävyinen mies, joka
ei kenellekään vähintäkään pahaa suonut, joka aina piti viattoman
puolta. Mutta jos joku hänen seurassaan sattui mainitsemaan Jolsan
Matin tahi kapteeni Kornman'in nimeä, niin silloinpa joutui Matti
vimmaan, joka ei rajoja tiennyt. Tämän omituisuuden Laurissa oli hänen
vaimonsa ja naapurinsa pian huomanneet, ja senpä tähden ei Jolsan
Matista eikä kapteenista eikä myöskään Laurin meriretkestä mitään
puhuttu. Josko he ensimmäisinä vuosina muistivatkin tätä, unohtivat he
sen vihdoin kokonaan.

Lauri eli nyt pienellä torpantilalla, tavallansa onnellisena vielä,
nuoren vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa, joita hän hellästi rakasti.
Peltola oli torpan nimi, mutta siksi sitä harvoin kuultiin mainittavan.
Sen tavallinen nimi oli Varpula ja sen asukkaat kutsuttiin kylän kesken
Varpusiksi.

Peltolan eli Varpulan torpassa olivat kesätyöt loppuneet. Lauri ja
Anna, hänen vaimonsa, olivat riihtä puimassa. Riihtä omaa ei heillä
toki ollut; semmoisen olivat he saaneet lainata Mattilan isännältä,
joka omisti maan, millä Lauri torpparina asui. He olivat ani-aikuisesta
aamulla olleet kovassa työssä, kun eineen aikana moniaat työläiset
kokoontuivat riihen ovelle kummia kertomaan. Mutta eipä siinä sen
kummempaa kerrottu kuin mitä lukia jo tietää, puhuttiin näet Rytilän
patronin kuolemasta ja pienen perillisen katoomisesta, ja tästä
viimeksi mainitusta tapauksesta aprikoitiin jos mitä. Niinkuin ainakin
nähtiin siinä noitumista, ja miten se noituminen oli poistettava,
siitäpä nyt neuvoa hierottiin. Eräs kielekäs eukko tiesi sanoa, että
pitäisi kadonnutta soitettaman, niin hän kohta tulisi näkyviin. Niinhän
oli Jussilan Kyllikki ja Variksilan Muurikki löytynyt; kaksi viikkoa
olivat ne olleet tietämättömissä, mutta niin pian kuin erään tietäjän
neuvosta kirkonkelloa oli soitettu, seisoivat Kyllikki ja Muurikki
kaikkein kummaksi kotivainiolla, missä surullisesti ja nälkäisinä
ammoivat. Olipa sekin ihmeellistä, että kaksi suurta kiveä, jotka
vainiolle ilmausivat kun lehmät katosivat, kohta katosi kun
kirkonkellon ääni oli kolmasti kuulunut; mutta ihan samassa olivatkin
lehmät vainiolla nähtävät. Lehmät olivat tietysti olleet noidutut ja
samaten oli nyt nuoren patronin laita. Jos ei matka Rytilän hoviin
olisi niin pitkä -- koko viisi peninkulmaa -- niin tekisipä eukon mieli
kulkea sinne antamaan neuvoansa ja samalla voittamaan tuo suuri
palkinto, minkä kapteeni Konrad Kornman oli lapsen löytäjälle luvannut.

Näin höpisi eukko ja olisi ehkä kauankin vielä saanut höpistä. Väki
seisoi kuunnellen ja uskoi vahvasti mitä eukko puhui. Mutta kun eukko
sattui mainitsemaan kapteenin nimen, niin keskeyttipä häntä Lauri
äkkiä.

"Mene sinä Rytilään, kyllä sinä palkintoa saat" -- ilveili hän.

"Eilen kuulutettiin kirkossa, että se, joka pojan löytää tahi hänestä
tietoa voi antaa, saa 50 ruplaa" -- vastasi eukko -- "sen on kapteeni
luvannut".

"Hän on luvannut sinulle 50 selkään".

"Sulle hän ne säästää, Lauri", ärjäsi eukko suutuksissaan.

Eipä muuta tarvittu. Lauriin, jonka veri oli ruvennut kuohumaan, kun
kuuli kapteenin nimeä mainittavan, koski eukon muistutus menneistä
ajoista kipeästi. Hänen kasvonsa, jotka olivat harmaat riihen tomusta,
vaalenivat. Vaaleus tosin ei näkynyt, mutta tuli, joka leimusi hänen
silmistään, näkyi, ja turhaan koetti Anna lepyttää häntä.

"Korjaa sorkkasi täältä", huusi Lauri kielekkäälle eukolle vihasta
vapisemalla äänellä, "tahi, Jumal auta, en tiedä mitä teen".

"Mattilan on maa ja riihi!" arveli eukko itsepäisesti.

Lauri seisoi kotvan aikaa sanaa sanomatta. Sitten rupesi hän työhön
niin kiivaasti kuin olisi hän hengen hädässä ollut; jyvät pirisivät,
akanat pölysivät hänen päänsä ympäri ja olet menivät mäsäksi hänen
iskuistaan. Hän koetti täten saada kuohuvaa vihaansa sammutetuksi. Anna
autti häntä.

Riihen ovelle kokoontunut joukko seisoi kotvan aikaa katsellen Laurin
ja Annan työtä; vihdoin kyllästyivät he tähän ja lähtivät. He olivat
närkästyneet eukkoon; jos olisi Lauri ja Anna vähäksikään aikaa
herenneet työstään, olisivat he kuulleet miten joukko puolusti entistä
merimiestä.

Tuskin huomasi Lauri olevansa kahden pikku vaimonsa kanssa, ennenkuin
hän heittäysi pitkäkseen mäsäksi survotuille olille. Syvä huokaus
puhkesi hänen rinnastaan, hänen huulensa värisivät ja hänen nyrkkinsä
olivat kovasti puristetut.

"Jumala armahda minua!" huokasi hän.

Olipa omituista nähdä suomalaisen talonpojan tuollaisessa tilassa.
Viha, ääretön viha raivosi hänen sisässään; hän koki kaikin voimin
saada se tukehutetuksi -- mutta hän ei sitä voinut.

Hän hypähti äkkiä ylös. Hän mumisi jotakin, jota ei Anna, joka
hämmästyksellä häntä katseli, voinut kuulla, ja läksi kiiruhusti
riihestä.

Oli, niinkuin jo sanoimme, eineen aika. Lauri ja Anna olivat aina ennen
ehtineet eineeksi päästä riihestä, jonkatähden ei heillä evästä ollut
mukanansa. Nyt oli viimeinen lottia puitavana; tunnin kuluttua olisi se
ollut puitu ja jyvät viskattu ja puhdistettu; mutta nyt keskeytyi työ.
Anna kun näki miehensä, joka ei hänen kysymyksiinsä mitään vastannut,
kulkevan kotiin päin, seurasi häntä.

Lauri kulki sanaa sanomatta kiiruusti kotiinsa. Kun hän sinne tuli,
heittäysi hän vuoteelle, tomuisena, nokisena kuin hän oli, ja puristi
kovasti käsiänsä rintaansa vastaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt
sydämen puhkeevan. Hän kärsi siinä äärettömästi, kärsi vielä enemmän
kuin päivänä, jolloin hän oli varkaudesta rangaistu.

Anna tiesi, ettei häneen tälläisinä hetkinä mikään vaikuttanut. Hän
pani einettä pöydälle ja odotti Laurin asettumista. Lapset olivat
kaikki ulkona. Vanhin tyttö Loviisa kantoi nuorinta puolivuotista
sisartaan.

Silloin astui vanha kerjäläis-akka Peltolan torppaan, pieni lapsukainen
sylissä. Ryysyihin oli ämmä, ryysyihin lapsi puettu, ja päänsä ympäri
oli eukko monin kerroin käärinyt vanhan vuodepeitteen, jotta hänen
kurjuutensa vielä enemmän pisti esiin.

Hän pyysi suruisella äänellä ruokaa, sanoi kulkeneensa pitkät matkat
etelästä, sanoi vielä saavansa kulkea pitkät matkat, ennenkuin ehtisi
miesvainajansa veljen luo; hän kertoi kielekkäästi pieniä uutisia, aina
tuon tuostakin valittaen nälkäänsä ja kurjuuttansa.

Annan kävi eukkoa, mutta etenni lasta sääliksi. Pienen poikaisen kasvot
olivat aivan ruvessa, jottei niissä muuta eheää ja tervettä paikkaa
nähty kuin huulet ja silmät. Siihen lisäksi näkyi lapsi kituvan jotakin
sisällistä tautia, sillä hän ei jaksanut tuskaansa itkeä, ainoastaan
hiljaisesti uikutella.

"Käykää tänne muori syömään", sanoi helläsydämminen Anna. "Jahka
Loviisa tulee sisään, annetaan pienoiselle velliä".

Eukkoa ei kahdesti tarvittu käskeä. Hän pani, lupaa siihen kysymättä,
lapsensa Annan nuorimman lapsen kätkyeesen, missä väsynyt pieni
vähitellen lakkasi vaikeroimasta ja vaipui uneen.

Tämä tapaus oli saanut Laurin ajatukset hajoomaan. Hänen kuohuva
verensä rupesi vähitellen asettumaan ja kotvan ajan kuluttua kelpasi
hänelle leipä, piimä ja silakka, mitkä Anna eli pannut eineeksi
pöydälle.

"Mikäs on vieraan nimi?' kysyi hän, kun eukko oli syönyt ja kiittänyt
ruoasta.

"Ompahan vaan Katrina Tanhuansuu, Aapeli Tanhuansuun leski" -- vastasi
eukko.

Ei siinä sitten paljon enempää puhuttu. Lauri muisti nyt, että hänellä
oli riihi vielä kesken. Hän meni sinne, mutta Anna jäi nyt kotiin
kehräämään.

Iltapuolen päivää, jolloin rupinen lapsi, joka nyt makasi penkillä,
jälleen oli uneen vaipunut, läksi vieras ulos, sanoen käyvänsä taloissa
pyytämässä vähän evästä matkalle. Loviisa lupasi syöttää pientä
Heikkiä, jos tämä heräisi. Lauri oli mennyt saunaan ja Anna vaavutteli
pientä lastaan uneen.

Iltaa kului. Pieni Heikki oli syötetty ja jälleen nukkunut; Lauri oli
jo aikaa tullut saunasta ja laskeunut vuoteeseen; torpan katossa paloi
valkea, jonka valossa Anna ja Loviisa kehräsivät. Ämmää ei kuulunut
palaavaksi.

Iltaa kului yhä enemmän. Perhe oli jo illallisen syönyt; pieni vieras
oli asetettu makaamaan uunin päälle, siellä olisi muka lämpimämpi;
valkea talossa oli sammutettu; Anna, Lauri ja Loviisa rupesivat jo
maata.

Eukkoa ei kuulunut.

Torpan väki tuota ihmetteli, mutta eipä tuosta sen enempää puhuttu kun
oli Anna lausunut: "Arvattavasti oli eukko väsynyt, josta syystä on
jäänyt Mattilaan yöksi. Huomenna ennen päivän nousua on hän taasen
täällä".

Kaikki torpassa nukkuivat sitten yönsä rauhassa, paitsi Loviisa, jonka
aina väliin oli täytynyt hyräillä eukon pienelle pojalle, saadaksensa
häntä leppymään. Aamu koitti, koko perhe oli herännyt; isäntä ja emäntä
oli jo jalkeilla. Kummaa: eukkoa ei näkynyt.

"Olisiko hän kääntynyt kipeeksi?" arveli Anna.

"Se on mahdollista; muuten kai olisi hän jo palannut lapsensa luo",
vastasi Lauri.

Päivää kului. Mattilassa oli eukkoa kysytty; muistakin naapureista oli
häntä etsitty, mutta häntä ei ollut kukaan nähnyt, Sepä toisista varsin
outoa. Naapurit riensivät Varpusten luo katsomaan poikaparkaa. Kaikki
surkuttelivat häntä. "Ei hänelle ole monta päivää jälellä", arvelivat
he. Ja sen ohessa arveltiin pojan äidistä kaikenmoista. Uskalsipa tuo
ämmä, joka eilen riiteli Laurin kanssa, puhua jotakin noitumisesta,
tietäjissä käymisestä ja muuta semmoista, ja väki olisi ollut varsin
taipuvainen suostumaan eukon tuumiin, elleivät Lauri ja Anna olisi
panneet jäykästi vastaan, ja vakuuttaneet, että kadonnut ämmä eilen oli
siunannut ruokaa niinkuin kristityt ihmiset ainakin.

"Mutta mihin hiiteen olisi ämmä joutunut?" kysyi Mattilan isäntä.

"Siitäpä juuri nyt on kysymys, ja minä sanon, sanokoot muut mitä
tahansa, että eukko, joka lapsensa tänne jätti, on kun onkin noita". --
lörpötti kielekäs ämmä.

"Mutta entäs on eukko tiellä kylään kuollut johonkin ojaan?" arveli
Loviisa. -- "Niinpä kävi viime talvena kauppa-Eskon".

Ukot tuota mietettä kuullessaan, kynseivät päätään ja arvelivat, että
olisi se semmoinenkin tapaus saattanut tapahtua.

Mitäpäs siitä! Loviisan arvelu näkyi aina, miten mietittiin,
todenmukaisemmalle ja vihdoin päätettiin lähteä kadonnutta hakemaan,
"sillä eihän eukko ole voinut maan päältä kadota".

Kielekäs ämmä ei puhunut enää mitään; hän vaan pudisti päätänsä,
ikäänkuin arvellen: "hakekaa vaan, mutta ette niin mitään löydä".

Ja siinä oli ämmä ihan oikeassa. Kadonnutta haettiin päivä, toinen,
mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vihdoin viimein arvasi Lauri
totuuden, kun oli kolme päivää haettu. "Turhaan haemme; minä pelkään,
että eukko on karannut päästäksensä lapsestaan vapaaksi", arveli hän.

Tämä lause vaikutti kummia väessä. He olivat tässä tapauksessa nähneet
jotakin ihmeellistä; he olivat odottaneet saavansa nähdä eukon
kuolleena tahi murhattuna ja nyt -- olisiko hän vaan ollutkin
pahanjuoninen kerjäläinen, jolle lapsensa elättäminen tuli tukalaksi?
He lakkasivat kohta hakemasta ja menivät kiroten kotiin.

Mutta Varpuset olivat lisääntyneet yhdellä hengellä.



V.

Rytilä saa uuden isännän.


Ymmärrettävä on, että nuoren Kaarle Kornmanin äkkinäinen katoominen
herätti mitä suurinta huomiota. Jo samana yönä, kun se tapahtui,
laitettiin siitä tieto Rytilästä sekä pappilaan että Koivikkoon
kapteenin luo, ja molemmat sekä kapteeni että provasti hämmästyivät
kertojan uutisista: "patroni on kuollut; nuori patroni on kadonnut".
Molemmat kiiruhtivat kohta Rytilään, mistä joitakuita tunteja ennen
olivat lähteneet; molemmat tapasivat jälleen toisensa nuoren Kaarlen
kamarissa, missä vanha Eeva väännellen käsiänsä tuli heitä vastaan.

"Herra kapteeni Kornman, missä on veljenne poika?" oli provastin
ensimmäinen kysymys ja sitä seurasi silmäily, joka tunkeusi, tahi
ainakin tahtoi tunkeutua kapteenin sydämmen pohjaan.

"Siihen kysymykseen voitte te paremmin vastata kuin minä; missä on
holhottavanne? Te lähditte täältä myöhemmin kuin minä".

Provasti heitti häneen ylönkatseellisen silmäilyksen; hän oli
vakuutettu siitä, että rikos tässä oli tehty, hän myöskin varmaan
tiesi, kuka rikoksen oli tehnyt; mutta rikoksen laatua hän ei
uskaltanut ajatellakaan.

"Te tiedätte missä poika on" -- sanoi hän kovasti. "Olkaa varma siitä,
että tällainen rikos, vaikka se kuin salaisesti olisikin tehty, tulee
ilmi".

"Te olette joko hullu tahi kulette ja puhutte unissanne, provasti.
Poika jäi nukkumaan, kun minä läksin; sen te itse tiedätte yhtä hyvästi
kuin minä. Mutta tässä seisominen ei tuo poikaa takasin. Päivä on jo
nousemaisillaan, siis kadonnutta etsimään kaikki".

"Näön vuoksi" -- mumisi provasti.

"Provasti, teidän sananne ovat loukanneet minun", vastasi kapteeni
närkästyneenä; "jos teillä vähänkään kunniantuntoa on, niin ymmärrätte
sen. Te luulette, että se viha, mikä minussa muinoin vallitsi
velipuoltani vastaan, on hänen kuolemallaan muuttanut hänen viattomaan
poikaansa. Ja kumminkin olitte te vasta ikään todistajana minun ja
veljeni sovintoon. Provasti, minä annan teille anteeksi teidän
loukkaavat puheenne ja vakuutan, sillä minä kunnioitan teitä, jolla oli
veli vainajani luottamus, että minä antasin 10 ikävuosistani, jos nyt
poika astuisi elävänä sisään".

Kapteeni oli puhunut, niinkuin se puhuu, joka on vääryydellä syytetty.
Provasti loi silmänsä häneen, kapteeni kesti tämän silmäilyn.

Mutta ennenkuin provasti ennätti mitään sanoa, kuului hirmuinen kolina
huoneesta, jossa kuollut makasi. Kapteeni vaaleni, mutta provastiin
lensi ajatus: "ehkä on poika siellä". -- Ja kiiruhusti astui hän
vainajan kamariin.

Turhaan etsi hän siellä pienoista; tämä ei ollut huonehessa. Suuri
seinätaulu, kuolleen patronin puolisovainaan kuva, oli pudonnut
seinästä kuolleen rinnalle; siitä kolina.

Kapteeni seisoi vaaleana ovella. Kun hän huomasi syyn kolinaan, huokasi
hän syvään. Provasti nosti pois taulun ja lausui:

"He näkevät mitä täällä tapahtuu!"

"Uskotteko sitä?" -- mumisi kapteeni ja vetäysi kiiruhusti toiseen
huoneesen. Siellä, mihin nyt muutamia talon miehistä oli kokoontunut,
tointui hän vähitellen. Hän pyyhki kylmän hien otsaltaan ja voitti
väkisin tykkivää sydäntänsä.

Provasti avasi oven ihan auki. "Täällä lepää nyt hyvän isäntänne
kylmennyt ruumis", sanoi hän väen kuullen; "hänen poikansa on kadonnut.
Minä, kapteeni ja vanha Eeva olimme viimeksi täällä iltapuoleen yötä;
joku meistä on syypää pojan katoomiseen ja -- -- tietää missä hän
on ----" oli provasti aikeessa sanoa, mutta hän hillitsi puheensa ja
sanansa kuuluivat: "ja minä vannon, etten ole syypää siihen; ettei syy
ole Eevan. Sen me näemme, siis voiko kapteeni..."

Mitä provastilla oli mielessä sanoa, sen ymmärsi kapteeni. Hän oli
taika-uskoinen, ja provastin melkein varmuudeksi muuttuneen luulon
kapteenin syyllisyydestä saanee lukea syyksi omituiseen, kovaan
keinoon, jolla hän tahtoi kapteenia kukistaa. Eikä olekaan varmaa,
miten olisi käynyt -- sillä provasti tunsi hyvin kapteenin
taika-uskoisuuden ja oli tiennyt juuri sen hellimpään paikkaan koskea
-- ellei ihan samassa Eeva olisi keskeyttänyt hänen sanojansa ja
heittäytyen ruumiin päälle huutanut:

"Minä, minä olen syyllinen, minä yksin; minä en katsonut poikaa!"

Provastin hyvä aikomus oli rauennut tyhjään. Hän ei enää voinut vaatia
kapteenia valalle; hän olisi silloin samalla lausunut selvän syytöksen
kapteenia vastaan, ja sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen sijaan sai
hän nyt, miten taisi, lohduttaa Eevaa, joka ei ensinkään tahtonut
vastaan-ottaa mitään lohdutusta.

Kapteenin neuvosta, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pois provastin
vaarallisesta likisyydestä, saatiin nyt toimeen kolme hakia-kuntaa,
joita kapteeni itse innokkaasti otti ohjatakseen.

Provasti antoi väen mennä. "Nä'ön vuoksi", mumisi hän taasen.

Ja siinä oli hän oikeassa. Sillä kun miehet puolipäivän aikana
palasivat kotia, ei niin jälkeä kadonneesta missään. Nimismiestä oli
sillä välin käyty noutamassa Rytilään, ja provastin pyynnöstä alettiin
nyt täydellinen tutkinto. Mutta siinäpä ei tiennyt kukaan muu kuin
vanha Eeva sanoa mitään, ja seuraus tutkinnosta oli, että asiasta ei
entistä enemmän selvää saatu.

Provasti oli ennen väen takasin tuloa puhunut nimismiehelle
arveluitaan, ja nimismies tekikin nyt useita kysymyksiä kapteenilta.
Mutta päivä oli valoinen, yön hoimu ei enää hirvittänyt kapteenia;
tunnotonna seisoi hän kuolleen velivainajansa vieressä. Kapteenia
vastaan ei provasti saanut, ei niin syyllisyyden varjoakaan. --
Provastilla ei ollut muuta tehtävää kuin patroni-vainajan testamentin
nojassa ruveta kadonneen pojan holhojaksi ja Rytilän väli-aikaiseksi
isännäksi.

Tämän ilmoitti hän julkisesti, samalla kuin hän luki patronin
testamentin, johon kapteeni lausui: "Minä olen todistaja siihen, että
se oli veli-vainajani tahto".

Kadonnutta etsittiin vielä kauan; suuret palkinnot luvattiin sille,
joka voisi hänestä mitään tietoa antaa; tästä kuulutettiin ensinnä
likeisessä, sitten kaukaisemmissa kirkoissa; mutta kadonneesta ei niin
jälkeä huomattu.

Jolsan Matin käynti kapteenin luona yöllä, joka käynti oli tullut
provastin tiedoksi, selitettiin niin, että Matin Leena oli kapteenille
kutonut verkkoja, ja ettei Matti tahtonut palata palkkaa saamatta
Jolsan saarelle takaisin.

Muutamia viikkoja kului. Ympäristössä ja vielä loitommallakin puhuttiin
tuosta Rytilän kummallisesta tapauksesta, ja siihen koetettiin jos
jollaisiakin selityksiä. Josko alussa kapteeni olikin kovasti epäluulon
alainen, niin hajosi tämä epäluulo aina enemmän, miten aikaa kului;
sillä kadonnutta hakiessa oli kapteeni innokkain kaikista, innokkaampi
ainakin kuin provasti, joka ei vielä ollut tehnyt mitään, ei ainakaan
näkyväistä, kadonneen löytämiseen. Provastilla oli, niinkuin tiedämme,
omat ajatuksensa tässä asiassa ja niistä ei kapteeni voinut saada häntä
luopumaan.

Kapteeni ei ollut sen kovemmin käynyt Rytilässä; siellä hallitsi
provasti isäntänä. Kuinka kauan tämä asiain tällainen olo kestäisi,
sitä oli vaikea sanoa. Yleisesti tiedettiin että, ellei kadonnut
löytyisi, oli kapteeni Rytilän perillinen. Mutta kuinka kauan oli
kadonneen ilmaantumista odotettava? Tuosta puhuttiin ja mietittiin,
semminkin kuin provastin sanottiin vakuuttaneen ettei hän antaisi
Rytilää kapteenille ennenkuin täydellisesti oli toteen näytetty, ettei
nuorta patronia enää ollut maailmassa olemassa.

Kapteeni ei ollut tähän saakka tehnyt mitään voittaaksensa Rytilän.
Hän, joka ei ennen ollut ketään pelännyt, hän pelkäsi nyt provastia, ja
hän pelkäsi häntä yhä enemmän, kuta enemmän provasti salasi aikeitaan
ja ajatuksiaan. Kapteeni näki selvään, että provasti hänessä tiesi
pienen poikasen katoomiseen syyllisen; hän tiesi myöskin, että provasti
ei laiminlyönyt mitään, saadaksensa selkoa tähän hämärään. Hän oli,
niinkuin tiedämme, syypää pienen Kaarlen katoomiseen tahi surmaan;
mutta että Matti niin pikaan tekisi tehtävänsä, sitä ei ollut kapteeni
osannut ajatella. Matti oli saanut luvatut rahat. Kapteeni oli antanut
ne hänelle, uskaltamatta kysyä, miten surma oli tapahtunut; sillä
siitä, että poika oli surmattu, että hän oli mereen upotettu, - siitä
oli kapteeni vakuutettu. Hän oli -- sen tiesi hän -- nyt Rytilän herra.

Mutta varovaisuus vaati, että hän vielä odottaisi.

Oli, kuten sanottiin, muutamia viikkoja kulunut. Kaikki kumma, mikä
maailmassa tapahtuu, jääpi vähitellen unohduksiin. Ihmiset haluavat
aina jotakin uutta. Tuon tiesi kapteeni hyvin. Hän oli hakenut
kadonnutta innokkaasti alussa; hakemisen turhuus väsytti häntä
vähitellen ja viimein lakkasi hän kokonaan. Mutta niin kauan kuin
Rytilä pysyi provastin käsissä, kyti muisti kummallisesta tapauksesta
kansassa ja aina väliin puhuttiin siitä. Se puhe oli saatava
hiljentymään; itse muisto oli sammutettava. Miten?

Siten, että kadonnut oli löydettävä.

Eräänä päivänä seisoo taasen Jolsan Matti kapteenin kamarissa. Niinkuin
viimeinkin käy kapteeni suoraan asiaansa.

"Missä on poika?" kysyi hän.

"Tallella on" -- vastasi Matti.

"Meren pohjassa?"

"Syltä vettä päällä".

"Voitko saada ruumis selkä ylös?"

Jolsan Matti katseli pitkään isäntäänsä. "Ettäkö se löydettäisiin?" --
kysyi hän.

"Niin!"

Matti raapi korvan taustaansa. "Kyllähän se ei olisi mahdotointa ...
mutta..."

"50 ruplaa on palkkasi!"

"Niinkuin kuulutuksessa... Mutta ... en minä rupea sen löytäjäksi..."

"Ei sinun sitä tarvitsekaan".

"No silloin ei estä mikään poikaa tulemasta päivän valoon taasen".

Ei siinä sen enempää puhuttu. Kapteeni ja Matti tunsivat toisensa.

"Aivan oikeen -- -- niinkuin arvasin"? -- ajatteli Matti. "Mutta vielä
sinä Rytilän isäntänä saat minulle muutamia kolikoita tästä maksaa".

"Se mies olisi valmis tappamaan minuakin, jos vaan kukaan siitä mitään
maksaisi" -- mietti kapteeni.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun provasti istui kamarissaan ja mietti miten
saisi epäluulonsa toteen näytetyksi, tuli hänen vaimonsa kiiruhusti
kamariin. Että jotakin oli tapahtunut, sen näki provasti kohta rouvan
muodosta ja käytöksestä. "Mitäs nyt?" kysyi hän.

"Kadonnut on löydetty" huusi rouva, "Sorvarin muori on hänen löytänyt".

Provasti hypähti ylös. "Mistä? milloin?"

"Merestä, läheltä meidän rantaa".

Provasti vaipui jälleen tuolilleen. "Minun olisi pitänyt se arvata.
Jumala! kuin kauan sallit sinä vääryyden, rikoksen riemuta?"

Sorvarin muori tuli nyt kamariin ja laverteli, miten hän rannalta oli
nähnyt jotakuta kääryn tapaista uiskentelevan meren pinnalla. Hän oli
ottanut veneen, soutanut luokse, ja suureksi hirmukseen nähnyt, että
kääryssä olikin aivan tuntemattomaksi mädännyt ruumis. Vaattehista oli
hän kumminkin kohta tuntenut, että tämä ruumis oli patroni vainajan
pojan jäännökset.

"Rikos, sinä riemuitset, mutta kuinka kauan?" -- huokasi provasti.

Mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, tehtiin nyt. Nimismies
haettiin. Pienosen kuolleen ruumis tarkastettiin, eikä ensinkään ollut
syytä epäilemiseen, ettei Sorvarin muori ollut oikeassa, kun hän sen
kohta tunsi Rytilän nuoreksi patroniksi. Mutta miten poika lämpimästä
vuoteestaan oli joutunut kylmän meren uhriksi, sitä oli mahdotoin
ymmärtää.

"Meri on antanut takaisin saaliinsa; ihmissydämet antavat takaisin
salaisuutensa --" sanoi provasti, joka ei ensinkään voinut epäillä
mitään petosta tässä löynnissä. -- "Parasta kentiesi oli sinulle, että
pääsit pois katoovaisuudesta isäsi ja äitisi luo; mutta voi sitä, joka
sinun elämäsi nuoran katkaisi!" Ja kuolleen kaulasta otti hän pienen
medaljongin, jossa pienosen äidinkuva talteusi.

"Tämän pidän minä muistona sinusta ja onnettomasta suvustasi" -- sanoi
hän.

Sorvarin muorin löytö tuli pian tunnetuksi. Pienosen katoominen oli
siis saanut selityksensä. Mutta yhtä himmeää oli, millä lailla pienonen
oli mereen joutunut. Joka oli hänen sinne uuvuttanut, siitä ei ollut
eri mieliä; yleinen ajatus mainitsi kapteenin hänen uuvuttajaksensa,
mutta siihen ei mitään todistusta löytynyt. "Viisaasti on hän
asioitansa ajanut, jälkensä ummelleen lakaissut" -- sanottiin. Ja
kapteeni tiesi itse, että näitä tälläisiä puheita hänestä puhuttiin,
mutta hän ei niistä ollut millänsäkään. Hän sanoi niinkuin provasti:
"Salaisuus tulee ilmi kun joutuu, ja silloin nähdään kuka syyllinen
on".

Provastilla ei enää ollut mitään oikeutta holhojana hallita Rytilän
maata. Pieni Kaarle, Rytilän oikea ja laillinen omistaja oli kuollut,
siitä ei epäillyt kukaan. Hänelle tehtiin kuoleman kiitos K----joen
kirkossa ja samalla oli Rytilän kartano menevä hänen perilliselleen.
Mutta se perillinen oli hänen setänsä, kapteeni Konrad Kornman.

Samana päivänä, jolloin pieni Kaarle haudattiin äiti- ja isä-vainajansa
viereen, muutti kapteeni Konrad Kornman isäntänä perittyyn kartanoonsa.
Siitä inhosta, millä häntä katseltiin, siitä nurinasta, mitä kuului
hänen ympärillänsä, ei hän ollut millänsäkään.

Tämä epäluulo oli hinta, jolla hän oli ostanut Rytilän maan. Epäluulo
ei tapa. Pää-asia oli, että kapteeni oli voittanut, mitä oli tahtonut
voittaa. Hän oli nyt ainoa suvustansa maailmassa.



VI.

Rauhallisia vuosia.


Pieni orpo oli tuonut siunauksen Varpusten alhaiseen mökkiin. Laurilla
oli nyt hevoinen ja kolme lehmää, ja torppari, kellä sen verran
elukoita on, on varalliseksi kutsuttava. Tosin oli Lauri alussa ollut
pahoillaan perheensä äkkinäisestä, odottamattomasta lisäyksestä, mutta
eipä käynyt syökseminen pientä viatonta maantielle, sairaana ja pian
kuoleman kourissa kun oli. Naapurit antoivat Laurille apua. Saipa hän
sitä pappilastakin, jotta Lauri jo ens'viikolla huomasi, että hän oli
saanut monin vertaisesti enemmän kuin poika hänelle maksoi. Kaikki mitä
Lauri taisi, teki hän saadaksensa tietää, mistä poika oli, kuka hänen
oli näin armottomasti jättänyt, mutta eipä siihen mitään selitystä
saatu. Omituista oli monen mielestä, itsepä Laurinkin, että tämä orpo
tuli tietämättömistä hänen mökkiinsä samaan aikaan, jolloin Rytilästä
oli nuori patroni kadonnut. Tuo oli saanut aikaan kaikenmoisia
mietteitä, ja olivatpa muutamat arvelleet, että löytölapsi kentiesi
saattaisi olla Rytilän kadonnut isäntä. Mutta ken tätä tällaista
arveli, hänen ei tarvinnut muuta kuin käydä Peltolassa näkemässä pientä
Heikkiä ja arvelunsa hajosi; sillä mahdotointa oli, että tämä sairas,
kituva lapsi, joka pian päästä kantapäähän saakka oli yhtenä rupena,
saattaisi olla Rytilän patroni-vainajan poika; hänpä oli kadotessansa
ollut ihan terve, lihava ja siihen lisäksi löytölasta paljon pitempi.
Ja elleivät nämä seikat olisi saaneet arveluita kuolemaan, taukosivat
kumminkin pian kaikki puheet tähän suuntaan, kun saatiin tietää, että
pienen Kaarlen ruumis oli löydetty. Se seikka esti huhun, joka jo
löytölapsesta oli ruvennut leviämään, pääsemästä naapuri-pitäjään
K---joelle.

Pieni Heikki -- siksi oli tuo ilkeä akka, joka pojan Peltolaan jätti,
häntä nimittänyt, jäi siis ottolapsena Varpusten luo. Loviisa, Laurin
vanhin tytär, piti hänestä äidillisen murheen, Laurin yhä odottaessa,
että pienonen tautiinsa kuolisi.

Mutta pieni Heikki ei kuollut. Hän tointui Loviisan hoidolla; hän
parani vähitellen. Ja vaikka hän vähän liikkasi, vaikka ruvet olivat
hänen kasvoihinsa jättäneet syvät arvet, vaikka ne olivat saaneet
toisen silmän toista vähän pienemmäksi -- kun hän tautivuoteeltaan
uunin päällä nousi, niin oli hän pian ihan terve. Lauri kun ei saanut
pienoista hautaan sulkea, ei sanonut mitään, päivä seurasi toista ja
Heikkiä pidettiin Peltolaan kuuluvana.

Siunaus oli, kuten jo sanoimme, hänen kanssansa käynyt Varpusten luo
asumaan. Vaikka Lauri oli hyvän-sävyinen mies, olisi hän kumminkin
joskus nureksinut löytölapsen elättämistä; mutta sitä hän ei tehnyt
koskaan, ja parhain este siihen lienee ollut juuri se, että hän Heikin
tähden sai runsaita lahjoja. Anna oli hänelle tästä puhunut, ja Lauri
oli myöntänyt, että vaikkapa pojasta oli kyllä vaivaa, se vaiva oli
runsaasti palkittu saaduilla antimilla. Sittemmin, miten aikaa kului,
osoitti Anna miehelleen, miten ihmeellisen hyvälle kannalle heidän
elämisensä oli kääntynyt siitä päivästä, jona löytölapsi tuli mökkiin.
Olipa kuin olisi tulot enentyneet ja menot vähenneet, ja selityksen
tähän luuli Anna löytäneensä Pyhästä Raamatusta, josta oli lukenut:
joka köyhälle antaa, hän antaa Jumalalle. Lauri ei siihen nytkään
sanonut juuri mitään. Mutta kun hän eräänä syksynä kävi kaupungissa ja
sieltä palasi omalla hevoisellaan, silloin sanoi hän: "Anna, sinä olet
oikeassa. Heikki on tuonut siunauksen mökkiimme. Nyt kun meillä on
viisi lasta, käy elämisemme kahta vertaa paremmin kuin silloin, jolloin
me kahden rupesimme taloa pitämään".

Hevoisellansa ansaitsi nyt Lauri paljon rahaa. Anna ja Loviisa ynnä
tämän nuoremmat sisarukset hoitivat Peltolan taloutta. Heikkikin oli
heillä tässä avullinen, sen mukaan kuin ikänsä sitä salli. Hän oli
hyvänluontoinen poika, joka kaikissa koetti, jo nuorimmasta
lapsuudestaan, osoittaa kiitollisuuttaan Laurille ja Annalle. Tämä
hyvänsävyisyys antoi hänen rumille kasvoilleen jotakin jaloa, jotakin,
joka teki, että häntä mielihyvällä, jopa rakkaudellakin näki. Hänen
käsityksensä oli sukkela, hänen ymmärryksensä selvä ja hänen
oppihalunsa suuri. Monesti sai Lauri ihmetellä hänen sukkelia tuumiaan,
kummastella hänen selityksiään ja aivanpa usein joutua pulaan, kun
Heikki kysyi semmoisia asioita, mitkä ilmoittivat hänen
ajattelevaisuuttaan, mutta joista Lauri ei ensinkään ollut mitään
miettinyt, kaikkia, mitä hän kuuli, pani hän muistiinsa, ja varsinkin,
jos missään kuuli jotain luettavan, siinä oli hän aina hiljaisena,
uteliaana kuulijana ja tiesi aina sitten selkeästi kertoa, mitä oli
kuullut. -- "Hänestä voisi tulla pappi" -- sanottiin. Ja kun hän
ensimäisillä lukukinkereillä oli, taputti pastori häntä päälaelle ja
sanoi: "Jatka, niinkuin olet alottanut, kyllä edistyt". -- Siitä
lauseesta oli Heikki onnellinen.

Näin oli aikaa kulunut kymmenen vuotta. Mitään erityistä ei ollut
niiden kuluessa Peltolassa tapahtunut; rauhassa ja rakkaudessa oli
eletty; ja rauhan ja rakkauden välittäjänä oli Heikki ollut, semminkin
Laurin nuorimpain lasten keskuudessa. Mutta nyt, kun yhdestoista vuosi
oli kulumassa, tapahtui seikka, joka sai löytölapsen elämän-aluksen,
mitä tähän saakka hiljaista myötätuulta oli uinut rauhallisessa
lahdelmassa, ulos myrskyisemmille ja avarammille aloille.

Eräänä päivänä tuli Jussi, Mattilan isäntä, Varpusten luo Peltolaan ja
pyysi, että Lauri hänen sijassaan lähtisi Raasilaan hollin tekoon. Oli
nyt Jussin vuoro, mutta hänellä olisi muita tärkeämpiä toimia.

Lauri oli usein ennen tälläisissä toimissa ollut Jussille avullinen,
mutta nyt sattui hän olemaan pitkästä matkustuksesta väsynyt ja vieläpä
vähän sairaskin, jonka tähden hän ei tällä kertaa ensinkään tahtonut
suostua isännän pyyntöön. "Hevonen kyllä joutaisi, mutta ei ole
ajomiestä" -- mietti Lauri, -- "sillä Antti, vanhin poika, tarvitaan
kotona"

Juuri kun ukot tästä puhelivat ja Mattilan isäntä jo oli aikeessa
lähteä jonkun muun naapurin luo, tuli Heikki tupaan. Hän kuunteli
tarkoin, mitä siinä puhuttiin, ja tahtoen aina olla kasvate-isällensä
mieliksi sanoi hän:

"Pankaa minut Raasilaan, kyllä minä hevosta katson".

Heikki oli, ehkä vielä varsin nuori, jotenkin pitkä ikäänsä nähden,
jotta hänen olisi paljoa vanhemmaksi uskonut. Viime vuonna oli hän
useissa ajotöissä ollut, mutta tälläisessä, josta nyt oli kysymys, ei
koskaan vielä. Lauri sentähden ajatteli kotvan aikaa ennenkuin vastasi.

"No, jos luulet voivasi kyyditä, niin lähde, mutta katso hevoista,
ettei liian kovaa ajeta. En juuri mielelläni poikaa siihen pane" --
lisäsi Lauri Jussille, "mutta joutaa hevoinen muutaman kopeikan
ansaita, ja luulenpa, että pojasta on kyytipojaksi siinä, missä
toisestakin".

Tämä lupaus ja semminkin Laurin kehuminen olivat erittäin Heikille
mieleen. Hän juoksi paikalla talliin hevosta hyväilemään. Sitten söi
hän vähän. Sai eväslaukun rattailleen ja läksi kolmeksi päivää Raasilan
kestikievari-taloon. Lapsellinen ilo ja uskallus loisti hänen
silmistänsä, kun hän lähtiessään huusi Loviisalle; "Nyi mennään!" --
Poika parka meni tietämättömiä kohtaloita kohti.



VII.

Ensikerran kyydissä.


Raasilan kestikievari-taloon oli Peltolasta puoli Suomen peninkulmaa;
se oli ison valtatien varrella, joka K----joen pitäjän läpi kävi K----n
kaupunkiin. Tässä kestikievarissa tuli Mattilan isännän syksyin
keväimin käydä kyytiä kolme vuorokautta kummallakin kerralla.

Suurta valtatietä kulettiin vahvasti; mitkä kulkivat kyydillä, mitkä
omilla hevoisillaan. Ja siitä syystä olivat kestikievari-talot ja
etenni Raasila alati väkeä täynnä. Täällä oli, semminkin syksyin,
miltei joka' päivä pienet markkinat, eläimiä kun alati oli
kaupittavina. Tämä väen paljous sai aikaan jos jommoisiakin rettelöitä,
sillä tässä, jos missään, oli seurakunta sekalainen.

Tänne Raasilan kestikievari-taloon saapui pieni Heikki holliin päivänä,
jona sattui olemaan tavallista enemmän matkustavaisia liikkeellä.
K----n kaupungissa olikin parin päivän perästä syysmarkkinat
pidettävät. Väkeä oli näitä varten kokoontunut läheltä ja kaukaa.
Heikki kun pihalle pääsi, sai hevoisensa erääsen suojaan, jossa jo sitä
ennen oli kaksi hevoista ja suuri niinimatoilla peitetty kuorma.
Sieltä, kun oli hevoisen marhaminnasta sitonut kärryjen pyörään, meni
hän pihalle, missä hän, joka kaikkiin tälläisiin oloihin oli
harjaantumaton, ihmeekseen katseli väkeä.

Toisia meni, toisia tuli ja olisipa Heikki pian saanut piisalle asti
tästä, ellei väen seurassa olisi ollut mies, joka veti kaikkien,
etenkin nuorten huomion. Itsessä miehessä ei ollut mitään erityistä
katseltavana, vaikka hän oli muukalainen, mutta hänellä oli erinomainen
soittokalu, jonka tapaista ei Heikki ainakaan ollut ennen nähnyt, ja
tämän soittokalun päällä hyppi pieni elävä, jonka Heikki ensinnä
pelästyen luuli pieneksi piruksi, mutta pian sai tietää olevankin
marakatin. Tämäpä nyt oikeen Heikin mieleen. Hän tunkeusi soittokalua,
jonka luuli positiiviksi kutsuttavan, niin likelle kuin pääsi, ja
kysymyksiä olisi hänellä ollut, jos millaisia tehdä, jos vaan soittaja
olisi osannut taikka viitsinyt niihin vastata. Mutta vaikka ei Heikki
vastauksia saanutkaan, ei hän sitä pahaksi pannut; pientä elävää
ihmetteli hän niin, että tuskin tiesi, mitä kysyi. Hupaista oli hänen
etenni nähdä, miten pieni apina naurettavalla tavalla kiitti, kun joku
hänelle lantin antoi. Jos Heikillä olisi lantteja ollut, olisi hän
ajattelematta antanut ne marakatille; mutta kaikeksi onneksi ei hän
vielä ollut kyytiä kulettanut, ja senpä tähden oli kukkaronsa, minkä
hän Liisalta oli saanut, ihan tyhjä; muuten -- tiesi miten olisi
kyytirahojen käynyt. Heikki oli kauan tätä kummaa katsonut ja
hän hypähti oikein ilosta kun joku antoi marakatille kiven tahi
puun-palasen rahan asemesta. Marakatti käänteli ja väänteli kiveä ja
puun-palasta, koetti sitten kelpaisiko tuo syötäväksi, ja heitti sen
sitten, kun mitättömäksi huomasi, irvistellen ja kummallisesti hyppien
kauas tyköään. "No, ei tässä maailmassa kummempaa!" huusi Heikki
taitamatta iloansa hillitä.

Tämä huvi oli jo kestänyt toista tuntia. Heikki oli unohtanut, mitä
varten hän oli kulussa, oli unohtanut hevoisensa ja missä oli.
Marakattia, marakattia vaan hän katseli. Hän oli uskaltanut sille tehdä
pitkää nokkaa, ja kas kummaa! Heikin suureksi iloksi oli marakatti
myöskin tehnyt pitkää nokkaa, ja oikein takajaloillaan; ja sitäpä ei
Heikki olisi ollut mies tekemään. Poika tuli tästä uskaliaammaksi,
jotta nyt vihdoin tohti marakatille tarjota vähäisen leipäpalan.
Marakatti sitä katseli ja käänteli; mutta luultavasti ei se ollut hänen
mieleensä, sillä hän, kun oli maistanut sitä, heitti sen inholla ja
irvistyksellä kauas pois. Heikki nyt tarjosi puupalasen. Mutta tätä
tarjotessaan, sattui hän, joka ei ensinkään tiennyt pelätä marakattia,
sitä ihan lähelle. Hän tahtoi samalla koettaa kädellänsä, miltä pienen
elävän turkki tuntuisi, mutta sitäpä hän sai katua, Pieni elävä, joka
ehkä kauan oli tällaista tilaisuutta odottanut, puri äkki-arvaamatta
Heikkiä sormeen ja hypähti samassa hänen päähänsä, antoi hänelle
useita korvapuusteja, ja sieppasi muistoksi hollipojan tukasta aika
joukon hivuksia. Tämän oli apina tehnyt silmänräpäyksessä ja mitä
naurettavimmalla tavalla; mutta mitäpä hyvää siitä Heikille; eipä hän,
poika parka, sitä itse saanut nähdäkään. Väen nauraessa vetäysi Heikki
isosti itkien kauas pois, huolimatta katsetta, miten marakatin omistaja
nyyhkäsi ketjua, jolla pieni elävä oli positiivissa kiini, ja kuritti
muutamalla iskulla pahankurista, joka nyt irvistelemisillään näytti,
ettei hänen mielestänsä kuri tässä ollut oikeen paikallansa.

Heikki oli saanut kyllinsä marakatista. Hänellä oli paksu, tuuhea
tukka, siitä oli kyllä varaa kourallisen siepata, mutta sormestaan,
siitä ei ollut varaa mitään ottaa; se oli pieni jo ennestään. Tosin ei
ollutkaan marakatti siitä mitään ottanut, mutta eipä paljon
puuttunutkaan, sillä etusormen päässä oli haava, pieni, mutta syvä, ja
sitä pakoitti äärettömästi, itkien ja koettaen saada veren juoksun
lakkaamaan, vetäysi Heikki suojaan hevoisensa luo. "Minä olin paha. Se
oli oikeen minulle", tunnusti hän itselleen.

Suojassa, maaten heinissä kärryissään, olisi hän kentiesi kauankin
itkenyt, ellei uteliaisuus olisi saanut hänet äkkiä pihalle jälle,
Yhden istuttavat kääsit, joiden toisessa aisassa oli heleästi soiva
kello, oli pysähtynyt vierashuoneen eteen. Kääseistä hypähti
keski-ikäinen mies ja huusi komentavalla äänellä hevosta.

"Minnekä nyt on Rytilän patronin kiire?" kuuli Heikki väen seassa
jonkun kysyvän. Mutta hän ei siinä ehtinyt kauan uteliaana seisoa,
sillä isäntä huusi, että Mattilan hevoinen oli lähtevä patronia
viemään.

"Tässä minä olen", huusi Heikki vastaukseksi.

"Sinunko Mattila on holliin pannut; eikö hänellä parempaa ollut? Mutta
yhden tekevä; valjasta pian hevoisesi".

Heikki juoksi suojaan ja sai pikaisesti hevoisensa valjaisin,
vaikka kipeää sormea julmasti pakoitti. Sitten ajoi hän kärrynsä
vieras-huoneen eteen, ihan samassa kun Rytilän patroni sieltä astui.

"Miks'ei ole minulle hevoista annettu?" kysyi patroni, äreästi kääntyen
isäntään, joka juuri tuli väen tuvasta.

"Tässä on hevoinen", -- vastasi Heikki.

"Oletko hullu, poika", -- huusi isäntä. "Etkö näe että patronilla on
omat kääsinsä" -- ja ennenkuin Heikki tiesi vähintäkään olla
varallansa, oli hän saanut aika korvapuustin, vielä vankemman kuin
vasta marakatilta, joka yhä vielä pihalla ilveitänsä teki.

"En minä tiennyt" -- sanoi poika itkien ja kävi todettaan lyötyä
paikkaa.

"No tiedä nyt se, äläkä siinä töllistele", ärjäsi isäntä.

Heikki valjasti hevoisensa kääsien eteen. Omat rattaansa olisi hän
halunnut sysätä suojaan jälle, mutta hän ei sitä uskaltanut, kun
patroni samassa nousi kääseihin.

Heikki oli ani harvoin ajanut suurta maantietä. Kylätie, jonka
likisyydessä Peltola oli, oli huono ja sitä ei ensinkään ajettu
laukkaa. Heikki, joka nyt ensi kerran oli kyydissä, ei siis osannut
ajatellakaan, miten kyydillä ajetaan. Semminkin jos matkustavaisella
on, tahi jos hänellä on olevinansa kiirut. Heikki oli tuskin ennättänyt
hypätä taka-istuimelle, kun Varpusen Laurin ruuna sai maistaa ruoskaa
ja outona tällaiselle tervehdykselle lähti laukkaamaan vauhtia
semmoista, että Heikin oikein päätä pyörytti. Mutta tämäkään vauhti ei
nähnyt tyydyttämän patronia, sillä aina vähän takaa iski hän uudelleen
ruunaa ruoskalla.

Näin oli matkaa lyhyessä ajassa kulunut 5 virstaa, kun Heikki
huomasi, että ruuna oli ihan valkoisessa vaahdessa. Hän muisti nyt
kasvate-isänsä varoitus-sanat: katso ettei liian kovasti ajeta. Tosin
pelkäsi Heikki herraa, joka kääseissä istui, mutta vielä enemmän
pelkäsi hän, että ruuna tärvääntyisi, ja siitäpä sai hän rohkeutta.

"Älkää ajako niin kovaa, isä kielsi" -- sanoi hän hiljaan.

Herra kääseissä ei vastannut mitään, iski vaan uudestaan ruoskalla
ruunaa.

"Äikää ajako niin kovaa" -- rukoili Heikki uudestaan.

Nyt kääntyi herra poikaa päin. "Suus kiinni!" huusi hän, ja taasen sai
ruuna maistaa ruoskaa, vaikka se laukkasi sen kuin kavioista lähti.

"Älkää Jumalan tähden ajako niin kovaa" -- uskalsi Heikki vielä
rukoilla; mutta hän oli tuskin saanut nuo sanansa sanotuksi, kun tunsi
polttavan kuumeen isännän korvapuustista ajettuneessa poskessaan ja
samalla makasi hän törristyneenä maantiellä. Eipä paljon puuttunut,
ettei poika olisi mennyt tainnuksiin. Nyt oli hänellä kumminkin niin
paljon mieltä että hän huusi.

Mutta herra kääsissä ei kuullut hänen huutoaan, ja Heikki näki pian
matkustavaisen tien mutkassa katoovan.

Tällaista päivää ei ollut Heikki koskaan ennen elänyt. Hän, joka ei
koskaan ennen ollut maistanut kuria, oli nyt vähässä ajassa saanut
kolme kovaa korva-puustia, joista viimeinen oli ankarin; herra kun
häntä oli ruoskan varrella lyönyt vasten naamaa. Mutta kummaapa kyllä,
Heikki ei nyt itkenyt.

Pojan tuleva luonne astui siinä näkyviin.

Kun marakatti häntä pahana piteli, itki hän, sillä hän piti
rangaistuksen oikeana; samati itki hän kun kestikievarin isäntä häntä
löi; hän piti itsensä silloinkin syyllisenä, vaikka hän
tietämättömyydessä oli rikkonut. Mutta nyt, nyt sanoi hänelle
omatuntonsa, että hän oli syytön, että herra oli häntä syyttömästi
lyönyt, ja sentähden hän ei itkenyt. Hänen poskeansa pakoitti ja verta
juoksi hänen nenästään; mutta näitä kipuja hän tuskin nyt tunsi.
Vakuutus siitä, että hän oli syytön, lievitti kivut.

Puoliväliin oli taipale kulunut, kun Heikki työnnettiin kääseistä pois.
Hän lähti nyt juoksemaan kadonneen matkustajan jälkeen. Hän ei enää
pelännyt kääseissä istujaa.

Heikillä oli, sen mukaan minkä hän muisti, nyt ensi kerta
vastoinkäyminen elämässä kohdannut. Se koetus kävi kipeästi häneen.

"Ja kumminkin tein minä oikein, aivan oikein" -- sanoi hän itselleen.

Kun hän tuli Mannilan kestikievariin, oli herra jo aikaa sieltä
lähtenyt. Heikki tapasi ruunan sidottuna aidan seipääsen pihalla; se
värisi vielä koko ruumiissaan ja hirnui surullisesti, kun tunsi nuoren
hoitajansa. Heikki taputteli sitä ystävällisesti ja kysyi sitten
isäntää, kyytirahat saadaksensa. Mannilassa oli väkeä pihalla
yhtäpaljon kuin Raasilassa, ja kun Heikki viimein tapasi isännän ja
hänelle asiansa sanoi, sai hän vastaukseksi: "Olenko minä sinun
kassahoitajasi, mahdoit itse ottaa maksun kyydistäsi".

Nyt rupesi Heikki itkemään.

Kovinta kovuutta olisi hän voinut itkemättä, valittamatta kärsiä, kun
vaan itsessään tiesi syyttömyytensä; syytön hän tosin oli tässä, syytön
ettei hän rahojansa saanut, mutta rahat eivät olleet hänen, ne olivat
hänen kasvate-isänsä.

Lauri oli joutunut hänen kauttaan vahinkoon -- se sai kyyneleet Heikin
silmiin.

Pihalla oli väen seassa joukko poikaisia. Eräälle näistä, joka taisi
olla noin Heikin ikuinen, kävi itkiää sääliksi; hän lähestyi häntä ja
sanoi:

"Älä itke, minä näin että Mannilan Jaska sai herralta rahaa sinulle
annettavaksi".

"Se on vale" -- huusi joukosta noin 18 vuotinen poika. "Se on sula
vale, lienet itse saanut rahat ja syytät muita".

"Tiedätkö huutia hunsvotti!" ärjäsi isäntä, -- "teetkö poikani
varkaaksi?"

"Minä näin, että herra antoi" -- vakuutti pieni poika.

"Se on Jumal avita valhe" -- huusi Jaska, -- "katsotaanpas lakkariisi,
saadaan nähdä kumpi varas on". -- Ja Jaska, suuri ja väkevä, samosi
kerjäläis-pojan päälle, joka turhaan koetti puolustaa itseänsä.

Painiskelu siinä nyt syntyi, joka vihdoin loppui niin, että Jaska sai
käsiinsä kerjäläisen ryysyistä pienen, vanhan kukkaron, jossa oli noin
neljättäkymmentä kopeikkaa rahaa.

"Enkös minä sitä sanonut! Itse on hän varas ja syyttää muita", huusi
Jaska, heittäen kukkaron Heikille. "Tuossa on kyytirahasi ja kukkaro
vielä kaupan päälliseksi. Kiitä nyt minua."

"Älä usko häntä!" huusi kerjaläis-poika itkien. -- "Ne rahat olen minä
kaupungista kerjännyt sairaalle äidilleni".

"Pidä suusi taikka korjaa sinua nimismies", ärjäsi Jaska ja töyttäsi
niin voimallisesti poikaa vasten leukaa, että tämä kaatua kolahti
pihalle. "Tuossa saat sen mokoma kerjäläisvaras".

"En minä ole varas!" huusi kurkkunsa täydeltä poika; "sinä rahat sait!"

Onpa vaikea sanoa, miten tämä rettelö, joka jo rupesi väessä
herättämään huomiota, olisi loppunut, ellei vanha herrasmies olisi
poikain tappeluun sekaantunut.

"Siivolla pojat!" huusi hän ja kulki suoraa tietä Jaskan luo, joka
kerjäläis-pojan viimeiselle huudolle oli valmis vastaamaan aika
potkauksella.

"Provasti!" mumisi Jaska hämmästyen ja koetti hiipiä pakoon väen
sekaan. Mutta provasti tarttui häntä kaulukseen kiini. "Kuinka kehtaat
sinä", -- sanoi hän kovalla äänellä, -- "valehdella ja toista --
semminkin köyhää kerjäläispoikaa -- syyttää varkaudesta, johon itse
olet syypää? Meitä oli kolme, jotka näimme, että Rytilän patroni uskoi
sinulle kyytirahat annettavaksi kyytipojalle, joka oli tielle jäänyt.
Meitä oli kolme, jotka sen näimme: minä, tämä kerjäläis-poika ja
Jumala. Sinä poikani siis" -- sanoi provastiksi kutsuttu Heikille --
"anna rahat takasin sille, jolta isännän poika ne ryösti; ja sinä
ilkiö" -- jatkoi hän kääntyen Jaskaan -- "jos sinä tahdot lainkäyntiä
välttää etkä ansaittua rangaistustasi saada, anna sinä paikalla
kyytipojalle minkä patroni sinulle uskoi."

Iloisella mielellä täytti Heikki provastin käskyn ja vielä iloisemmalla
otti kerjäläispoika vastaan mitä omansa oli. Mutta harmitti ja hävetti
Jaskaa kun nyt suuren väkijoukon nähden täytyi antaa rahat Heikille ja
siten tunnustaa ja julkisesti näyttää, mimmoinen hän oli. Väen pilkan
ja naurun alaisena pääsi hän vihdoin piiloumaan häpeäänsä.

"Ole aina rehellinen ja puolusta totuutta, niin Herra auttaa sinua
niinkuin nyt" -- sanoi provasti kerjäläispojalle.

Tämä tapaus koski kummallisesti Heikkiin. Hän seisoi siinä liikkumatta,
huomaamatta, että provasti häntä kauan ja vakavasti silmäili. Hän ei
voinut ymmärtää todelliseksi mahdollisuudeksi semmoista käytöstä kuin
Jaskan vasta. Niin paljon pahuutta ei hän ollut tiennyt aavistaakaan
maailmassa löytyvän. Vihdoin tointui hän ja oli juuri menossa ruunansa
luo, kun kuuli pvovastin kysyvän:

"Kyytipoika! Mistä sinä olet? kuka on isäsi?"

Heikki oli kohta kun provastin näki tuntenut erinomaista kunnioitusta
häntä kohtaan. Nyt kun provasti häneen kääntyi vakavana kysymyksellä,
luuli hän saavansa nuhteita siitä, että oli ottanut vastaan rahat,
mitkä Jaska oli kerjäläispojalta ryöstänyt. Hän purskahti itkuun ja
sanoi: "en minä tiennyt, että rahat olivat pojan."

"Sen minä kyllä ymmärrän" -- vastasi provasti. "Se oli luonnollista,
että sinä uskoit mitä kestikievarin poika todisti; mutta minä kysyn
sinulta kuka on isäsi, ja mikä on nimesi?"

"Heikki on nimeni ja isäni on Varpusen Lauri Mattilasta", vastasi poika
nyt lohdutettuna.

Provasti katseli vielä vähän aikaa poikaa. Sitten huokasi hän syvästi
ja meni vierastupaan jälle.

Mutta Heikki, joka nyt oli jäänyt kahden kesken kerjäläispojan kanssa,
meni häntä liki, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Anna anteeksi, että
minä rahasi otin vastaan Jaskalta. Mikä on nimesi?"

"Antero Kalvin on nimeni", vastasi kerjäläispoika.

"Jos aiot matkata Raasilaan päin, saat istua ruunan selässä, kun ruuna
on saanut vähän levähtää."

Kotvan ajan takaa ajoi provasti poikain sivu, joista toinen -- Heikki
-- kulki ruunan vieressä, toinen Antero istui ruunan selässä.

Kun poikaset saapuivat takaisin Raasilaan, oli aurinko jo mennyt
mailleen. Raasilan kestikievari-talossa ei nyt ensinkään ollut väkeä
siihen määrään kuin päivällä. Useimmat olivat lähteneet; tiellä olikin
matkustajia tullut kosolta poikia vastaan. Ne, jotka vielä olivat
kestikievavi-talossa, joko äskeisiä tahi vastatulleita, olivat menneet
levolle. Pirtin lattia oli makaajia melkein täynnä.

Heikistä ja Anterosta oli tiellä tullut erittäin hyviä ystäviä. He
olivat puhuneet, mitä viattomat kymmenvuotiset tavallisesti puhuvat.
Heikki oli kertonut Anterolle Varpusista ja olostansa Peltolassa, ja
Antero puolestaan oli kertonut että hänellä K----joella oli köyhä
sairas äiti, joka ei häntä jaksanut elättää, jonka tähden hänen oli
täytynyt lähteä kerjäämään. Hän olikin hyvin tässä onnistunut. Sillä
hänellä oli likimäärin puolen ruplaa rahaa, minkä summan hän nyt tahtoi
viedä äitillensä.

Näin puhellen olivat pojat tulleet kestikievari-taloon. Heikki vei
kohta ruunan entiseen suojaan, missä huomasi vieläkin olevan äskeisen
niinimatoilla peitetyn kuorman. Antero oli sillä välin käynyt pirtissä,
mutta hän palasi pian ja ilmoitti toverilleen, että penkit ja lattia
olivat täynnä vieraita, jotta ei heillä siellä sijaa ollut. "Voimmehan
maata tässä" -- ehdotteli hän.

Kärryt vedettiin nyt suojaan; niiden alle, suojan lattialle levitettiin
vähän heiniä, ja pojat menivät makaamaan. "Kärryjen alla on lämpimämpi"
-- oli Antero sanonut. Mutta ennenkuin uneen vaipuivat, tarjosi Heikki
toverilleen ruokaa eväspussistaan, vähät muistaen, että pussissa oli
vaan ruokaa yhdelle hengelle kolmesti päivää. Kun olivat syöneet, luki
Heikki siunauksen, jota Antero kummastellen kuunteli. Tämä olisi
arvattavasti antanut aiheita keskusteluihin yhä pitempiin poikasten
välillä, mutta väsymys voitti ja poikaiset nukkuivat.

Mutta Heikki heräsi pian. Hän ei ollut tottunut tällaiseen yösijaan.
Hän oli julmaa unta nähnyt. Hän heräsi ja huomasi, että häntä
vilustutti. Siihen lisäksi pakoitti hänen sormeansa, joka molemmin
puolin haavaa oli kovasti ajettunut. Heikki mietti jo nousta, mutta
juuri kun hän oli nousemaisillaan, kuuli hän outoja sanoja, jotka
pidättivät häntä kärryjen alla. Hän kuunteli, hän koetti nähdä, mutta
yö oli pilkkosen pimeä.

"Hän makaa sisemmäisessä vieras-kamarissa... Parempi olisi ollut
kohdata häntä metsässä, mutta käynee se täälläkin laatuun."

"Joko on vaate tervattu? Perhana kuinka pimeä... Älä jätä mitään
paikkaa tervaamatta..."

"Mutta jos hän herää ja rupeaa vastarintaa tekemään?"

"Kyllä siihen aina joku neuvo saadaan".

"Jos aiot hänet tappaa, niin minä luovun koko yrityksestä, sen sanon.
Hän on pappi ja hän on kastanut minun".

"Kuka perhana on aikonut häntä tappaa!... Kastanut sinun!... Työnnä
sinä tervaryysy hänen suuhunsa, jos hän rupeaa ääntämään".

Heikki oli tämän keskustelun kuullut. Hän ei siitä paljon ymmärtänyt.
Sen huomasi hän vaan, että tässä mahtoi olla kysymys jostakusta
rikoksesta. Ja mitä laatua tämä rikos oli selveni hänelle vähin, kun
hän kuuli toisen puhujista kysyvän:

"Oletko ihan varma, että provastilla on rahat muassansa?"

"Niin varma, kuin että sinä olet suuri pelkuri. Neljä tuhatta ruplaa on
provastilla kapusäkissään, osittain helisevässä hopeassa, osittain
hyvissä papereissa".

Sana provasti sai Heikin kuuntelemaan vielä tarkemmasti.

"Akkunan vieressä sinä kumarrut, painat lujasti pääsi seinää vastaan;
minä nousen niskoillesi, sovitan tervaryysyn akkunalasille ja rikon
sen. Jos tervalla on entinen omaisuutensa vielä, ei äännä akkuna...
Oikeen, luulenpa, että nyt ollaan valmiit. Etuhuonehessa makaa vanha
rouva ... onko puukkoni tupessaan?... No nyt..."

Miehet lähtivät. Heikki näki pimeässä heidän hiipivän ulos ja oven
suulta silmäilevän pihaa. Sitten kuuli hän toisen sanovan: "Kaikki
nukkuvat ... joudutaan nyt".

Kun miehet olivat lähteneet, uskalsi Heikki hengittää vapaasti. Hänen
ensimäinen työnsä oli herättää Antero. Tämä nukkui sikeästi, jotta
Heikki ainoastaan suurella vaivalla sai hänet ymmärtämään mistä kysymys
oli. Mutta kun Antero sen vihdoin käsitti, hypähti hän kohta ylös. "He
tahtovat ryöstää provastin rahat. Rannilassa kerrottiin, että provasti
on käynyt kaupungista noutamassa suuren rahasumman, jolla K----joen
uusi kirkko on rakennettava", -- sanoi hän.

"Mitäs nyt teemme... Jos ne meidät näkee, tappavat he meidät".

"Pelkäätkö sinä sitä?"

"En juuri pelkää, sillä oikeuden edestä pitää ihmisen heittämän vaikka
henkensä, sanoi pastori viime lukukinkereillä, ja oikeenhan se on,
ettemme anna rosvojen varastaa. Eikö ole Antero?"

"On kaiketi. Mene sinä akkunan taakse, josta miehet pyrkivät
vierashuoneesen, minä juoksen pirttiin herättämään väkeä".

Antero antoi neuvon, ja olipa se neuvo aikamiehen neuvo, eikä
kymmenvuotisen pojan.

Siinä ei kauan mietitty. Heikki ei enää tuntenut, että sormeansa
pakoitti, hän ei tuntenut vilua. Pimeässä hän hiipi vierashuoneen luo.
Pihan puolella ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista.

"Rosvot pyrkivät taka-akkunasta sisälle", sanoi Heikki itselleen. "Mitä
jos koettaisin herättää provastin".

Mutta juuri kuin hän tätä mietti, kuuli hän että vierashuoneessa jo
oltiin hereillä. Heikki juoksi sentähden huoneen toiselle puolelle,
sillä arvattavasti olivat miehet jo ehtineet sisään.

Vierashuoneessa oli kolme suojaa, porstuasta tultiin suureen saliin ja
salin takana oli kaksi kamaria. Salissa nyt ei maannut ketään, mutta
pihan puolimaisessa kamarissa nukkui provasti ja vieressä olevassa
kamarissa eräs vanha rouva.

Kun Heikki ehti huoneen talopuolelle, ei hän siellä ketään huomannut.
Huoneestakaan, mistä vasta oli ääni kuulunut, ei nyt enää kuulunut
mitään. Rosvot olivat arvaamattoman vähässä ajassa päässeet sisään, sen
huomasi Heikki, sillä toinen saliin vievistä akkunoista oli rikki.

Hän säikähti suuresti. Tietämättä, miettimättä, mitä teki, oli hän
juuri kurkkunsa täydeltä huutaa: Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini.

Mutta ennenkuin hän sai ääneen, huomasi hän, että pieni kapusäkki
heitettiin ihan hänen viereensä ulos akkunasta. Ajatuksen nopeudella
tarttui hän siihen. "Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini!" huusi hän nyt
ja lähti samassa kapusäkkineen juoksemaan pihalle.

Julma kirous kuului huoneesta.

Antero oli sillä välin saanut henkiin ihmiset tuvassa. Väkeä tölmäsi jo
vierashuoneen luo, kun Heikki pihalle pääsi. "Ottakaa kiini, akkunasta
takapuolelta karkaavat", huusi hän. Samassa avattiin ovi vierashuoneen
porstuasta ja sama ääni, minkä Heikki päivällä oli kuullut Rannilassa,
huusi: "Ottakaa kiini, ottakaa pois kapusäkki!"

"Se on jo tallessa" -- vastasi Heikki ja kiiruhti kapusäkki kainalossa
provastin luo.

Nyt saatiin kynttilöitä sytytetyksi ja väkeä samosi vierashuoneesen.
Puoli-kuolleena pelosta makasi rouva kamarissansa. Rosvoista ei näkynyt
niin jälkeäkään. Paikka akkunan ulkopuolella tarkastettiin; että rosvot
siitä olivat hypänneet ulos, samalla kun Heikki huusi, oli aivan
varmaa; mutta mihin olivat ne kadonneet, kutka olivat ne? Väkeä oli
Raasilassa paljon; rosvojen kasvoja ei ollut kukaan nähnyt, pimeässä
kun olivat työnsä toimittaneet.

"Äänestä ne tunnen" -- vakuutti Heikki. -- "Eikä ne mahda kaukana olla"
-- arveli Antero.

"Ja sitten mahtaa heillä olla tervaiset kädet" -- lisäsi Heikki, joka
muisti äskeistä puhetta.

Kauan siinä nyt mietittiin mitä tehdä. Yö oli pimeä, rosvoja
hakeminen nyt olisi siis melkein turhaa; siihen lisäksi ei kellään
ollut sanottavaa halua siihen. Lisempi tutkinto jätettiin sentähden
huomiseksi. Se vaan nyt huomattiin, ettei kellään, mitkä
vieras-huoueesen olivat kokoontuneet, ollut tervaisia käsiä.

Väki vetäysi vähitellen jälleen pirttiin, mutta rouvan pyynnöstä tuli
saliin kaksi Raasilan trengeistä. Provastin kehoituksesta jäivät sinne
myöskin Heikki ja Antero, mitkä nyt saivat tarkasti kertoa, miten
olivat voineet estää rosvojen aiottua varkautta.

Eipä levosta enää tänä yönä tahtonut tulla mitään. Aamupuoleen yötä
heräsi Heikki lyhyestä unesta ja meni suojaan ruunaa katsomaan. Silloin
huomasi hän kummakseen, että niinillä peitetty kuorma oli poikessa.

"Voi minua hupsua!" torui hän itseään. "Tuon kuorman omistajat, nepä
juuri varkaat olivatkin. Minä hupsu, kun en muistanut yöllä puhua
kuormasta mitään".



VIII.

Kaksi toveria.


Noin 40 vuotta takaperin olivat olot useassa suhteessa Suomessa mitä
lainkuuliaisuuteen tulee toisellaiset kuin nyt. Vielä nytkin tosin
koettaa pahan-ilkisyys ja oman voiton pyyntö, missä vaan taitaa, rikkoa
lakia; mutta silloin -- noin 40 vuotta takaperin oli tilaisuus lain
rikkomiseen ainakin muutamilla aloilla suurempi kuin meidän aikanamme.
Eräs tällainen ala, jolla lain voima oli melkein vähäinen, oli
meriliikkeen. Kussakin kaupungissa löytyi tullin hoitaja, jonka oli
velvollisuus kantaa tullimaksu tavaroista, joista laki määräsi tullia,
mutta näitä tullimaksuja maksettiin, miten sattui, miten sopi; ja
varmaa oli, että useimmiten ei sopinut niitä maksaa läheskään
täydellisesti. Kunhan vaan tullinhoitaja vuosittain maksoi valtiolle
jonkun määräsumman, niin eipä kysytty, mitä hänen oikeutta myöden olisi
tullut maksaa. Kauppamiehet ja tullinhoitajat olivat hyvässä
ystävyydessä ja kumpaisellakin oli tästä ystävyydestä hyötynsä. Näistä
kuluneista ajoista lienee perintönä meidän aikoihin säilynyt se tapa,
että kauppiaat antavat vuosittain tullinhoitajalle milloin suurempia,
milloin vähä-arvoisempia lahjoja, vaikka ei näillä ensinnä mainituilla
ole mitään sanottavaa etua siitä nyt.

Mutta puoli sataa vuotta tätä ennen taisivatpa nämä lahjat tehdä
monenkin tullinhoitajan silmät vähänäköisiksi. Tullaamattomia tavaroita
myytiin siitä syystä ainakin saman verran kuin tullattuja. Miten
tullaamattomia tavaroita maalle saatettiin, olemme jo tämän kertomuksen
alussa nähneet. Tullinhoitajat useimmasti tiesivät tästä, tiesivätpä
vielä usein missä tavarat milloinkin säilytettiin, mutta eivät olleet
siitä tietävinään. Niinpä olivat ne tavarat, mitkä Jolsan saarelle
piiloitettiin, onnellisesti siinä säilyneet, kunnes ne yhtä
onnellisesti sieltä saatettiin K----n kaupunkiin, missä sitten suurella
voitolla myytiin.

Nämä tavarat olivat kauppias Karlgrenin. Hän oli K----n kaupungin mitä
rikkaimpia miehiä. Millä lailla tämä rikkautensa oli koottu, sen arvaa
edelläsanotusta. Kolme laivaa, jotka kaikki olivat hänen omansa, toi
hänelle tavaroita kaikista maailman ääristä, mutta mitä tavaroita,
sitäpä tulliluettelot vaan puoleksi ilmaisivat; tuskinpa puoleksikaan.

Kauppias Karlgren oli yhtä raaka kuin rikas. Hän oli puotipojasta
alkanut, oli jo nuoruudesta oppinut että se edistyy, joka omaa etuansa
katsoo; ja tästä opista piti hän niin kiini, ettei huolinut, josko oman
etunsa tähden toisien etuja loukkasi. Kun hän omaksensa pääsi, oli
hänellä varoja; eipä soimannut häntä hänen omatuntonsa siitä, että
hänen isäntänsä oli ihan juuri sillä summalla köyhtynyt, jolla hän,
Karlgren, kauppaansa alkoi. Mutta omaksensa päästyään, teki hän, mitä
ikänä taisi, välttääksensä samankaltaista vahinkoa, jota isäntänsä
muinoin hänen kauttansa oli kärsinyt. Miten hän tässä onnistui, saamme
vasta nähdä.

Kapteeni Kornman oli kauan kulettanut milloin mitäkin kauppiaan
laivoista. Näiden molempain herrain välillä oli luja ystävyys kasvanut,
jos semmoista tunnetta, semmoista pyrintöä, jolla omaa etua vaan
koetetaan toinen toisensa avulla katsoa, saa ystävyydeksi kutsua.
Kapteenin kautta oli kauppias voittanut suuria summia, varsinkin, jos
siinä huhussa oli perää, joka tiesi kapteenin tahallaan ajaneen suuren,
mutta vanhan ja korkeasta summasta vakuutetun, kauppamiehelle kuuluvan
laivan karille. Jos tässä huhussa oli perää, niin varmaapa on ettei
kapteeni sitä ilman palkintoa tehnyt. Kapteeni ja kauppias olivat tähän
aikaan -- vähä ennen kuin Rytilän nuori perillinen katosi ja isänsä
kuoli -- varsin hyviä ystäviä, mutta tämä ystävyys oi nähtävästi sitten
kylmennyt, sillä harvoinpa nähtiin kapteenia, sittenkun hän oli päässyt
Rytilän omistajaksi, K----n kaupungissa Karlgrenin tykönä, -- aikain
kuluessa aina yhä harvemmin. Mutta entinen ystävyys oli äkkiä leimunut
ilmituleen jälleen. Kapteeni kulki taasen usein kauppiaan luona ja yhtä
usein nähtiin kauppias Rytilässä. Seuraus tästä uudistuneesta
ystävyydestä oli, että K----n kaupungin likisyydessä ruvettiin
rakentamaan uutta laivaa, ja että K----n satamaan eräänä syyspäivänä
purjehti suuri priki, minkä kauppias ja kapteeni yhdessä olivat
ostaneet. -- Se oli eräillä näillä reisuillaan kaupungissa, kuin
kapteeni Kornman kohtasi Varpusen pientä Heikkiä, niinkuin vasta olemme
nähneet.

Tämä ystävyys kapteenin ja kauppiaan välillä oli saanut vielä lujemman
siteen kun kapteeni samana vuonna, jona uusi laiva rakennettiin, oli
vienyt Rytilään nuoren emännän, kauppias Karlgrenin sisaren. Tätä
avioliittoa kummasteltiin suuresti, sillä Wappo Karlgren ei ollut
ensinkään nuori, eikä kaunis. Jotakin syytä, minkä tähden kapteeni nai,
mahtanee löytyä, -- sanottiin; mutta olivatpa useimmat kapteenin työt
ja toimet niin eriskummallisia ja selittämättömiä, ettei syvempiä syitä
tähän naimiseen mietitty. Moni, joka tunsi Wapon, mutta joka ei
tuntenut kapteenia, nauroi tälle, sillä Wappo oli ankara vaimo. Eikä
ollutkaan hän kauan Rytilässä, ennenkuin häntä verrattiin Jolsan Matin
eukkoon, Leenaan. Mutta ne taasen, jotka tunsivat kapteenin, arvelivat,
että kyllä se, joka Rytilän emännäksi pääsi, tietää olevansa
naimisissa. Olkoon nyt tämän asian kanssa miten tahansa, varmaa on,
että Wappo ja kapteeni Kornman näkyivät sopivan hyvästi yhteen
ensimäisinä vuosina.

"Aikaa kutakin" -- sanoi provasti Wern huoaten, kun Rytilässä uuden
emännän tuliaiset suurilla pidoilla vietettiin. Ukko muisti aikoja,
jona entinen patroni tänne oli tuonut nuoren kauniin, hyvän ja hellän
rouvansa. Provasti ei ollut siitä päivästä, jona patroni Kaarle Kornman
haudattiin, käynyt Rytilässä. -- Mutta hän oli kaukaa pitänyt silmällä
kaikkia, mitä kapteeni teki, ja moni näistä teoista oli sitä laatua,
että provasti olisi voinut astua vaarallisena kantajana oikeuden eteen,
jos hän olisi sitä tahtonut. Provasti ei sitä tehnyt, asiat eivät
koskeneet häneen, mutta hän oli, tarkkaamalla mitä kapteeni teki, yhä
enemmän tullut vakuutetuksi siitä, että murha ei ensinkään pelättänyt
kapteenia, että hän ilman omantunnon soimausta olisi voinut hukuttaa
veljensä pojan, jos ei hän olisikaan sitä tehnyt -- josta provasti
kumminkin itsessään oli vakuutettu.

Näin oli kolmetoista vuotta kulunut siitä päivästä, jona kapteeni
Kornman tuli Rytilän kartanon omistajaksi. Neljä vuotta oli Wappo
Karlgren emäntänä ankaralla kovuudella pitänyt emännän ohjat
käsissänsä. Yksi perillinen oli heille syntynyt, pieni Amanda. Ja
sanottiinpa, että päivänä, jolloin tämä syntyi, oli kapteeni nauranut.
Sitä hänen ennen tehneen ei muistanut kukaan. Se todisti, -- niin
sanottiin, -- siitä että kapteenilla kumminkin oli vähän sydäntä, se
todisti, että hän rakasti pientä Amandaa.

Kolmetoista vuotta oli kapteeni ollut Rytilän herra, kun hän eräänä
kesäpäivänä sai kirjeen asiakumppaniltansa Karlgrenilta. Tämän kirjeen
tähden lähti hän kiireesti K----n kaupunkiin. Raasilan kestikievarissa
ei nyt ollut Heikki kyyditsijänä, Mannilassa ei Jaska enää ryöstänyt
kyytipoikain rahoja. Jaska oli ehtinyt kulkunsa päähän ja istui nyt, 21
vuotisena, Wiaporin linnassa. Kapteeni oli tunnettu, häntä ei
vastustanut kukaan, ja enemmän kuin Heikin hevoinen viimeksi
Mannilassa, vapisi se vaahtoinen hevoisparka, joka kapteenin saattoi
kauppias Karlgrenin pihalle.

Kauppias Karlgren oli, niinkuin jo sanoimme, raaka mies. Yksinänsä eli
hän; naimisiin mennä -- siihen ei hänellä ole ollut aikaa -- sanoi hän.
Saituri oli hän. Konttori-kamarissa oli hänellä asuntonsa. Huonekalut
tässä kamarissa olivat: konttoripöytä, rautainen kassa-arkku, pari
kolme tuolia ja vuode. Kauppias Karlgren oli kookas, leveärintainen,
vankka mies. Mutta jo useampia vuosia oli hän suuresti valittanut
jotakin sisällistä tautia, johon hän turhaan oli apua hankkinut.
Terveytensä eteen olisi kauppias ollut valmis panemaan puolet
omaisuudestaan, sillä kuolla hän ei ensinkään tahtonut.

Kapteeni Kornman astui konttoriin.

Olipa kummaa nähdä näiden herrain tervehdystä. Ei siinä paljon sanoja
tuhlattu, eikä heidän silmistänsäkään suuresti voitu lukea sitä
ystävyyttä, joka jo monta vuotta oli toinen toiseen sitonut. Useimmat
sanat, mitkä käytettiin, olivat kirouksia. Kapteenin silmäilykset
olivat kiinitetyt kauppiaan raha-arkkuun, sill'aikaa kun hän kuunteli
ystävänsä ilmoituksia.

"Nyt ovat kaikki lemmot ja hiidet yhtyneet meitä vastaan" -- alkoi
kauppias. -- "Konkordia on onnellisesti saapunut Englantiin ... mutta
asiamiehemme kirjoittaa, että valitetaan tavaraimme huonoutta. Piki on
huonoa, kirjoittaa hän -- kirjoittaa hän; monessa tervatynnyrissä on
huomattu olevan tervankusta eikä tervaa; siihen lisäksi sisältää moni
potaska-astia enemmän tuhkaa kuin potaskaa..."

"Kuka perkele käski Ankkerman'in viedä laivan Hulliin!" huusi kapteeni.

"Oikein, veli, oikein, mutta laivassa oli näitä valitettuja varsin
vähän, jotta en uskonut..."

"Sinä saat meidät vielä maantielle, Karlgren, mitättömällä
ahneudellasi. Taasen lienee joku tervatynnyri ja potaska-astia..."

"10 tynnyriä kehnoa kaikkiansa; mikä lempo arvasi, että ne tulisivat
ilmi".

"Ja niitten tähden jää lasti myymättä..."

"Eipä niinkään; lasti on myyty. Ankkerman ei kaikeksi onneksi tiennyt
petoksesta, jonka tähden hän suuttui syytöksestä; kaikki tavarasto
tarkastettiin, ja mitättömät tynnyrit heijattiin. Mutta siihen kului
aikaa, Ankkerman, Konkordian kapteeni, on saanut kärsiä pilkkaa,
jonka tähden hän, kun kauppahuone M. Waasasta on hänelle tarjonnut
Anna-laivansa, luopuu Konkordiasta. Mistä nyt saadaan toinen kapteeni?"

Kapteeni Kornman kulki pari kertaa konttorin poikki. "Kuule Karlgren!"
sanoi hän vihdoin. -- "Jos et valalla vanno heittäväsi pois noita
vähäpätöisiä kujeitasi, jotka saavat meidät hävyn alaiseksi, niin
perhana olkoon sinun kumppalisi. Saamme kiittää onneamme, ettei laivaa
otettu takavarikkoon... Mitä luulet, että muut kauppiaat tästä
sanovat?"

"Sanokoot mitä sanovat, minä olisin ansainnut..."

"Joitakuita ruplia?" huusi kapteeni julmalla kirouksella.

"No noh! Mutta nyt ei ole siitä kysymys, koskei siitä voitosta tullut
mitään. Nyt on kysymys, mistä saataisiin uusi kapteeni?"

"Sitä perkelettä ei koske mitään..." mumisi kapteeni. Kovaa sanoi hän:
"Siihen kysymykseen on pian vastattu: minä tahdon lähteä merelle vielä
kerran koettamaan onneani."

"Sinä!"

"Niin minä!"

"Mutta samasta palkasta kuin kapteeni Ankkerman?"

Ylönkatseellinen hymy laskeusi kapteenin huulille, mutta se katosi kun
hänen kätensä sattui koskemaan raha-arkun kantta, jonka päällä hän
istui. "Minä en tahdo mitään palkkaa, muuta kuin laillisen osani
lastista".

Kauppiaan silmät suurenivat. "Et palkkaa! Sinä olet, lempo vieköön,
kunnon mies, lankoni!"

Langoksi nimitti kauppias kapteenia, kun hän oli oikeen hyvällä
tuulella.

Keskustelu näitten arvoisten toverien välillä olisi vielä kestänyt ken
tiesi kuinka kauan, ellei riita ja huuto olisi kuulunut vieressä
olevasta puodista ja puoti-poika samalla syöksynyt kiiruusti
konttoriin, huudahtaen:

"Hän sanoo, että kahvissa oli kiviä, ja tahtoo väkisin, että otamme
kahvia takaisin".

"Kuka lempo?" huusi vastaukseksi kauppias ja kiirehti puotiin.

Yksinään konttorissa kun oli, koetti kapteeni nostaa kassa-arkkua
toisesta päästä. Hän ei sitä jaksanut, -- hän hymyili.



IX.

Puoti-poika.


"Kyllä on kuultu ja nähty, mimmoisia kaluja täältä saa", kuuli kauppias
erään vaimon huutavan, kun hän astui puotiin. "On, Jummal'avita, saatu
kaikenlaista, mutta eipä vielä kiviä kahvina. Ja mitä tupakkaa sitten!
Lempo soikoon! Antti vannoi, että tupussinsa tulee suolalle eikä
lakerille. Onhan niitä muita puoteja K----n kaupungissa!"

"Kuka täällä elämää pitää? Mitä tämä on?" kysyi kauppias Karlgren.

"Oh, patroni itse! Jumala nähköön! Ei toiste kiviä kahvina osteta. Sen
sanoo Mäkiöisten Kaisa".

"Mitä, onko kiviä kahvissa?"

"Kysykää onko kahvia kivissä! Tuossa! Tämäkö kahvia! Eipä niin
papuakaan!" Ja eukko kaasi tötterönsä, minkä oli pitänyt kädessänsä,
pöydälle.

Kauppias silmäili kahvejansa, otti muutamia kahvipapuja kouraansa. "He!
Mitä hittoa ... kiviä! Antero!" -- huusi hän puoti-pojalle, mistä,
riivattu, olet nämä ottanut?"

"Meren rannalta noukin eilen, niinkuin patroni käski", vastasi
Anteroksi kutsuttu totisesti.

"Nyt sun perhana korjaa", huusi kauppias ja tarttui puotipoikansa
tukkaan. "Olenko minä käskenyt sinun panna kiviä kahviin? Vastaa ei!
Sinä lemmon sikiö".

"Ei!" vastasi puotipoika. "Mutta sanoihan patroni eilen, että minun
pitäisi panna joka kahvileiviskään naula pieniä kivimukuloita".

Kauppias pudisti poikaa, niin että tämä oli henkensä menettää. "Ja jos
olisin käskenytkin -- minkä valehtelet, niin onko tässä kiviä naula
leiviskälle... Vastaa?..."

"Ei, ei... Mutta minä ajattelin, että, että ... te ansaitsitte enemmän
rahaa, jos minä panisin naulan kahvia kivileiviskälle..."

Kauppias työnsi vihansa voimalla pojan kauas tyköään nurkkaan, punnitsi
itse eukolle naulan kahvia ja antoi hänelle vielä koko kourallisen
kaupan päälle. "Niinkuin näet, eukko, oli tässä suuri erehdys", sanoi
hän. Tämä lepytti eukkoa. Hän katseli tarkkaan, mitä nyt tötterösään
oli: "Oikeita kahvia, kiitoksia!" sanoi hän.

Kun eukko oli mennyt, lähestyi kauppias kyynäräpuu kädessänsä
puoti-poikaa, joka yhä nurkassaan oli seisonut. "Kyllä minä sinun
opetan!" huusi hän, ja oli valmis kyynäräpuullaan näyttää, miten hänen
tapansa oli opettaa.

"Kuulkaa, patroni kuulkaa!" huusi poika itkevällä äänellä.

"Kuulla sinua!... No, pian! mitä on sinulla sanomista?"

"Minä luulin tekeväni niin hyvästi" -- vastasi puoti-poika suruisella
äänellä. "Minä ajattelin: kun on kahvi loovasta myyty, voin minä viedä
rahat patronille ja sanoa: tässä on rahat ... 100 ruplaa yhdestä
leiviskästä... Ja nyt aikoo patroni minua lyödä... Onhan patroni aina
sanonut, että jos talonpoika tulee puotiin ja näyttää tuhmalle, niin
pitäisi minun ottaa kaksinkertainen hinta... Antakaa anteeksi patroni
kulta ... toiste otan vaan puolen hintaa".

"Suus kiini! -- Puolen hintaa!... Jos sen tekisit, jos rusinankaan
ilmaiseksi antaisit, niin tästä palkkasi", ja kauppias nosti keppiään.

"No mutta sanokaa patroni kulta" -- rukoili puoti-poika kädet ristissä
-- "kuinka minun tulee tehdä? Tietäähän patroni, että minä teen,
niinkuin te käskette, vaikka käskisitte minua panna omia hiuksiani
harjasten sekaan."

"No, no Antero! Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi, sillä minä
tiedän, että olet uskollinen ja tottelevainen; mutta muista toiste,
ettet pane enemmän kiviä kahveihin kuin naula leiviskälle... Äläs
vielä! Tulevalla viikolla et saa panna enempää kuin 1/2 naulaa kiviä,
pienoisia, hyvin pienoisia kiviä; sillä eukko luultavasti puhuu
kaikille äskeisestä tapauksesta. Minä joudun täten vahinkoon, suureen
vahinkoon, mutta ei auta", lisäsi hän huoaten.

Ja nämä hyvät neuvot annettuansa, meni kauppias jälle konttoriin
kapteeni Kornmanin luo. Tämä oli kuullut ja nähnyt mitä puodissa oli
tapahtunut. Hän hymyili kummallisesti, kun kuuli kauppiaan neuvoja. Hän
silmäili tarkasti puoti-poikaa ja mutisi itsekseen: "Tuo poika on joko
tyhmin tyhmistä, tahi on hän suurin veijari... Mutta se ei koske
minuun".

"Erittäin uskollinen tämä minun nykyinen puoti-poikani" -- sanoi
kauppias, kun kapteenin kanssa taasen olivat kahden kesken konttorissa.

"Mistä olet tämän helmen saanut?" kysyi kapteeni.

"Omasta puodistani. Pari vuotta takaperin oli hän kerjäläispoika. Hän
seisoi minun puodissani ja näki erään eukon varastavan kourallisen
suoloja suola-laatikosta". "Kas varasta!" huusi hän. Siitä saakka on
hän minun luonani ollut. Toinen edellinen puoti-poikani oli varas.
Tämä ... ei maksa minulle mitään. Hän tyytyy leipään ja veteen ... on
kerjäläisistä kumminkin jotakin hyvää".

"Antero Kalvin!" vastasi kauppias.

Juuri kun Anteron nimi konttorissa mainittiin, luki hän kauppapuodissa
kovalla äänellä nauloja eräälle ostajalle: "Yks naula, kaks ...
kymmenen ... kaksi kymmentä, kaksikymmentä yksi ... kaksikymmentä ...
kaks neljättä, kolme neljättä j.n.e." aina sataan asti. Ostaja meni; hän
luuli saaneensa 100 naulaa, mutta kun kotiansa tuli eipä ollutkaan
niitä kuin 70.

Syyttäkö kauppamies kiitti puoti-poikaansa?

Antero Kalvin! Varmaankin olemme joskus ennen nähneet häntä? Aivan
niin! Sehän se on sama poika, mikä Raasilan kestikievari-talossa noin
4 vuotta takaperin Tanhuansuuu Heikin, Varpusen Laurin kasvatuspojan
kanssa pelasti provasti Wernin rahat, mitkä jo olivat varkaitten
käsissä. Sehän se on! Ja kauppamies Karlgren oli oikeassa siinä, kun
sanoi hänen kerjäläisenä tulleen K----n kaupunkiin. Anteron äiti, jonka
eduksi hän ensimäisen kerjuuretkensä oli tehnyt K----n kaupunkiin, on
kuollut; poika parka on nyt yksin maailmassa. Mutta hänessä on, jos saa
uskoa kauppias Karlgrenin todistusta, oivaa kauppamies-alkua. Hän
palveli juoksupoikana kauppamiehen luona ensinnä toista vuotta. Sitten
korotettiin hän puukhollarin virkaan. Ja hyvää todistanee se, että
kauppamies julkisesti tunnustaa hänellä ei ennen olleen konsanaan niin
rehellistä puukhollaria. Toinen on asia, mitä kauppamies Karlgren
_rehellisellä_ puukhollarilla ymmärtää. Kauppiaan katsanto-alalta
katsoen oli edellinenkin puukhollari ollut rehellinen aina siihen
päivään saakka, jona rupesi vanhaan takkiinsa, päällisen ja vuorin
väliin, kokoilemaan eheimmät setelit, mitkä tulivat kauppiaan puodin
raha-laatikkoon. Kaikki myönsivät, ettei tuo ollut rehellisesti tehty.
Mitä taasen Anteroon tulee, niin oli kaupungissa yleinen ajatus se,
että hän oli rehellinen, mutta että itse kauppiaan rehellisyyden laita
oli niin ja näin.

"Antero olisi hyvä ja oiva poika" -- sanoi kauppamies usein. "Hänellä
on vaan se vika, että hän on liiaksi tottelevainen, ja että hän aina
poostavin mukaan tekee mitä hänelle tehtäväksi uskotaan". Kauppias oli
kerran vihapäissään hänelle huutanut: "Mene helvettiin", ja poika-parka
oli itkussa silmin kysynyt, mistä sinne tie kävisi. -- "Tuo" -- arveli
kauppamies -- "osoittaisi tyhmyyttä, ellei Antero kaupoissa usein olisi
näyttänyt, että hän on oikea kauppa-nero". Tämän neronsa oli Antero
monen monituisella lailla osoittanut. Kiviä osasi hän, niinkuin olemme
nähneet, panna kahvin sekaan, mutta osasipa hän panna kiviä
ryyneihinkin, Sen konstin oli hän itse keksinyt, ja vieläpä senkin,
että kun nuuskaa tultiin ostamaan, saatiin maksaa nuuskan hinta
porosta, jota poika oli tiennyt taitavasti nuuskaan sekoittaa, samate
kuin kimröökiin aina vähä takkanokia. Kun tähän Anteron arvo-luetteloon
lisäämme, että hän oli hyvä-puheinen, kuuliainen ja nopea ymmärtämään
mitä kauppamies tarkoitti, niin täytynee meidän myöntää, että Antero
oli ensimäisiä puukhollareita.

Kun naulojen ostaja oli lähtenyt, oli Antero yksin puodissa. Noin
satunnalta lähestyi hän konttorin ovea, minkä kauppias oli pannut kiini
jälkeensä. Oven vieressä oli sillitynnyri. Kalat siinä pani Antero
hyvään järjestykseen. Hän oli luultavasti väsynyt, poika parka, sillä
hän painoi päänsä kovasti ovea vastaan. Eihän se ollut pojan syy, että
korvansa sattui vastaamaan juuri oven rakoa, ja että hän kuuli yhtä ja
toista, mitä kamarissa puhuttiin. Tuo ei kumminkaan näkynyt vähintäkään
koskevan häneen; se näkyi siitä, että kun hän kuuli kauppamiehen
askelia konttorissa, juoksi hän kohta suolalaatikon luo ja täytti
kapanmitan, "jotta se olisi valmiiksi täytetty, kun ostaja tulisi".

Semmoinen erinomainen mies eli 15 vuotinen puotipoika Antero Kalvin!
Ihan toisellainen kuin se Antero, minkä näimme Mannilan ja Raasilan
kestikievari-taloissa. Mutta olipa Antero silloin vaan kerjäläispoika;
nyt on hän rikkaan Karlgrenin pää-puukhollari.

Se vaan kummaa -- ja olipa se oikeenkin kumma kauppiaan mielestä --,
että vaikka Antero oli näin viisas ja nerokas myyjä, joka osasi
talonpoikain kanssa jutella ja niin kehua tavaroitansa, että silmänsä
se sai auki pitää, joka tahtoi eroittaa kiviä kahvista -- niin ei
kauppiaan puoti nyt vuodessa tuottanut niinkään paljon kuin sen
puukhollarin aikana, joka kokoeli eheät setelit takkiinsa. Tuota kummaa
ei kauppamies ymmärtänyt. Ja hänen täytyi uskoa, kun Antero vakuutti,
että kauppias varmaankin oli luvunlaskussansa erehtynyt. Semminkin kun
ostajia nyt oli puodissa enemmän kuin muulloin.



X.

Vanhat tuttavat.


Antero oli täyttänyt suola-mitan, kun konttorin ovi aukeni ja kapteeni
ja kauppamies astuivat ulos puotiin. He olivat menossa ulos
kaupungille.

"Katso tarkasti puotia, äläkä anna mitään kaupan-päälle", sanoi
kauppias jäähyväiseksi.

Antero katsoi kauan puodin portaalta heidän jälkiään. Hän näki, että
isäntänsä ja hänen vieraansa menivät tullinhoitajan luo.

"Nyt on heillä taasen jotakin pirullista tekeillä", mumisi hän
itsekseen ja oli juuri vetäytyä takasin puotiin, kun kadulla näki
nuoren miehen, jonka hän tunsi.

"Heikki!" huusi hän.

Heikki, Tanhuansuun eli Varpusen Heikki se oli, joka Karlgrenin puotia
lähestyi, kun kuuli nimeänsä mainittavan. Hänkin tunsi pian entisen
ystävänsä.

"Vai olet sinä kaupungissa!" alkoi Antero puhetta, kun oli Heikki
puotiin astunut. "No mitäs teille kuuluu?"

"Ei juuri iloisia... Mutta sinä, mikä sinä olet nyt?"

"Niinkuin näet, minä olen puukhollari".

"Vi puukhollari! No sepäs kummaa. Sinulla on ollut onni".

"Aina vähän" vastasi Antero. "Mutta kerro nyt, mitä sinä olet kulussa?"

"Se on pian kerrottu" -- vastasi Heikki. "Kaks viikkoa takaperin joutui
isä Lauri Mannilassa, kyydissä kun oli, tappeluun, ja Jolsan Matti löi
häneltä jalan poikki. Antti ja minä toimme hänen kaupunkiin tohtorin
luo... Siinä asia... Minä aion nyt hakea palvelus-paikkaa täällä".

"Vai oli Jolsan Matti taasen liikkeellä... Mutta min tähden et sinä enää
viihdy Varpusen luona?"

"Mitäpä minulla enää Varpusella on tekemistä? Tila on pieni, siinä on
väkeä jo yltäkyllin nyt, kun Loviisa on naitu ja Antti ja Liisa jo ovat
aika-ihmisiä, vieläpä Eevakin. Minä voin Lauria paremmin auttaa, jos
hänestä tulee raajarikko, siten että annan hänelle osan palkastani.
Sano, tiedätkös ketään, joka renkiä tarvitsee?"

"Sitäpä en nyt voi sanoa, -- kysytään kauppiaalta, kun hän tulee
kotia... Vai joutui Jolsan Matti ja Lauri tappeluun! -- -- Miten? kerro
se minulle?"

"Eipä siinä ole paljon kertomista. Olenpa siitä saakka kuin rupesin
mitään muistamaan, huomannut ettei ole Varpusen Lauri sietänyt kuulla
Jolsan Mattia, eikä Rytilän patroniakaan nimitettävänkään, joutumatta
julmimpaan vihaan. Arvattavasti ovat nämä joskus maailmassa hänelle
tehneet jonkun ilkuri-työn -- niinkuin patroni minulle muutamia vuosia
takaperin. -- Nyt tapasi Lauri Matin kestikievari-talossa; Matti lienee
muistuttanut Lauria entisistä ajoista. Lauri siitä julmistui ja löi
Mattia suitsi-perillä vasten suuta, niin että kuolaimet mursivat
käsipuolelta nenän. Matti kun vähän tointui, tarttui halkoon ja löi
sillä Lauria polveen, niin että lumppilo irtausi ja Laurin jalka meni
polvesta poikki. -- Ajattelin ensinnä mennä provastin luo, mutta kun
Lauri arvattavasti saa kauankin täällä viipyä, niin arvelin, että
voisin täällä olla hänelle hyödyksi. Mutta täällähän sinulla on oikeen
hyvä olla! Kunpa minä saisin samallaisen paikan!"

"Tahtoisitko? Kyll' on paikka hyvä, ei sovi muuta sanoa, jos sitä
kaukaa katsoo", lausui Antero hymyillen. "Täällä saa rahaa, jos
mistä... odotas..."

Kaksi miestä astui samassa puotiin. Toisen näistä tunsivat pojat kohta.
Hän oli Jolsan Matti, suuri laastari-tilkku nenällä.

"Onko tupakkaa? -- 2 naulaa antakaa!"

Antero antoi Matille kaks rullaa.

"Pitäis Leenalle ostaa puoli naulaa kahvia".

Antero punnitsi puolen naulaa. "Vieläkö muuta... Tarvinneehan Leena
vähän nuuskaakin; meillä on sitä oivallista".

Matti otti tötterön nuuskaa Leenalle.

"Arvaappas mitä Matti nyt sai?" kysyi Antero nauraen, kun oli Matti
mennyt. "Tupakka-rullassa oli kyynärän verran tervapamppua, kahvissa
enemmän kuin toinen puoli kiviä, nuuskassa toinen puoli poroa. Niin
sitä meillä kauppaa tehdään".

"Mutta sehän on väärin", sanoi Heikki kummastellen.

"Eipä niinkään" -- vastasi Antero. "Minä olen oppinut kauppiaalta, että
se on ihan luvallista ja oikeen kaupassa. Miksi eivät ostajat katso,
mitä saavat -- sanoo kauppamies, ja minä sanon samaa. Ruotsalainen
sananlasku sanoo sen petturiksi, joka antaa pettää itsensä, -- samaa
sanon minäkin, ja minä olen huomannut, että semmoinen mielipide, kun
sitä työssä seuraa, on varsin edullinen -- -- sekä kauppamiehelle että
muillekin.

"Mutta se on vastoin Jumalan sanaa" -- arveli Heikki yhä enemmän
kummastuneena.

"Eipä olekaan... Kuulisit vaan kuinka kauppamies minulle saarnaa:
'Olkaa viekkaat kuin käärmet, seisoo Raamatussa, mutta tämä kansa on
so'aistu, näkevin silmin eivät he näe, kuulevin korvin eivät he kuule.
-- -- ja meidän kauppatapamme on heille opiksi, jos tahtoisivat oppia'.
-- Niin sanoo kauppamies. Minä en ensinnä tahtonut sitä uskoa, mutta
kuta enemmän olen sitä miettinyt, sitä paremmin ja selvemmin olen
huomannut, että hän on oikeassa, josta syystä olen ruvennut samaa
ohjenuoraa seuraamaan, ja se on ollut minulle erittäin suureksi
hyödyksi".

Heikki seisoi kauan aikaa suu auki ja kuunteli Anteron puhetta.
Vihdoin lausui hän; "Sano mitä sanot, niin väärin se sittenkin on ja
syntiä, -- -- onpa suoraan varkautta".

Antero nauroi. "Varkautta! Se on varkautta jos jotakin joltakulta
luvattomasti otan ja _joudun siitä kiini_; se on varkautta, ja siitä
saa rangaistuksen. Mutta jos en tule kiini, niin enpä olekaan varas.
Laki on vaan semmoisia varten, jotka _joutuvat kiini_ varkaudesta.
Sanoohan laki, että se, joka varastaa, saa selkäänsä; -- noh, jos
jotakin luvattomasti otan, enkä saakaan selkääni, niin enhän olekaan
varas, enkä olekaan varastanut."

"Sinäpä kummia saarnaat. En sano mitään siitä, että Matille annoit
tervapampun tupakan asemesta, se oli oikeen ... mutta..."

"Ellei se ollut väärin, että Matille annoin, niin ei se ole väärin, jos
sitä annan vaikka sulle".

Heikki ei ollut koskaan ennen kuullut mitään tällaista. Hänellä ei
ollut mitään vastaamista Anterolle, mutta syvällä rinnassaan sanoi
hänelle ääni, että Anteron puhe ei saattanut olla oikeaa. Hän seisoi
kauan aikaa ja mietti mitä oli kuullut, vastaamatta mitään.

Antero purskahti nauruun. "Sinä huomaat jo, luulen, että minä olen
oikeassa", sanoi hän. "Niin vähässä ajassa ei kauppamies minua
voittanut".

"Sinä et ole minua voittanut", vakuutti Heikki. "Minä tunnen, että olet
väärässä, mutta en voi sanoa millä lailla".

Antero lakkasi nauramasta ja muuttui vakavaksi. "Sinulla on oikeen;
minä olen väärässä; minä tunnen sen itsekin. Mutta olisit ollut,
niinkuin minä, joita-kuita vuosia kauppiaan luona, niin takaan, että
yhtä ja toista olisit ruvennut miettimään. Tiedätkö Heikki, että
rehellisyyttä löytyy varsin vähän maailmassa!"

Heikki katsoi ystäväänsä yhä enemmän kummastellen. Äskeistä puhetta hän
ei ymmärtänyt, mitä Antero nyt puhui kuului hänelle yhtä oudolta.
Heikki oli elänyt yhtäläistä, aina hiljukaista elämää Varpusten luona;
mitään muuta kummaa ei hänen elämänsä aikana ollut tapahtunut, kuin tuo
tapaus Raasilassa.

"Tahdot ehkä, että minä puhun selvemmästi", sanoi Antero, kun Heikki
häntä yhä kummastellen vaan silmäili. "Tuollaista kauppaa kuin vasta
ikään näit, ei ole tähän saakka Karlgrenin puodissa nähty. Ei, päin
vastoin, kauppias kiittää minua hyväksi ja hänellä on syytä siihen,
sillä hänen kauppansa sn enentynyt ja hän on myynyt paljon enemmän kuin
ennen. Se tulee siitä, että minä annoin kalut puolesta siitä hinnasta,
minkä kauppamies oli niille määrännyt; vaikka hän luuli, että minä
seurasin hänen neuvojansa. Hän oli iloinen suuresta liikkeestä ja
toiset kauppiaat kadehtivat häntä. Mutta samalla oli hän äkäsissänsä
minulle siitä, että liikkeesen nähden tuli vähän rahoja. Pari viikkoa
takaperin antoi hän minulle selkään siitä. Hän näki näet, että minä
annoin eräälle eukolle vähän kaupan-päällisiä. Mutta siitä päivästä
rupesin minä toisellaista kauppaa pitämään. Kauppias tekee vääryyttä,
missä vaan saattaa, ja tahtoo että minunkin pitäisi tehdä vääryyttä;
siihen lisäksi, jos joku vääryys, minkä hänen käskystänsä olen tehnyt,
tulee ilmi, sanoo hän itsensä syyttömäksi, ja koko syy lankeaa minun
niskoilleni. Senpä tähden olen ruvennut toisellaista kauppaa pitämään.
Minä teen vääryyttä, missä vaan taidan, vieläpä missä en taidakaan.
Mutta koska kauppias tahtoo minua ostajia pettämään, niin on minusta
ihan oikeen, että minä puolestani häntä petän. Toissa päivänä kun hän
korjasi puotikassan ja huomasi, miten vähän kaluja oli myyty, loovassa
oleviin rahoihin nähden, ihastui hän suuresti ja sanoi: 'näet nyt itse
kuinka hullua on kaupan-päällisiä antaa...' Hän ei tiennyt, ukko parka,
että minä rahaloovasta olin korjannut omaan taiteeni 20 ruplaa. Sitä ei
minun omatuntoni sano varkaudeksi, sillä kaluistansa on kauppias saanut
runsaan maksun, ja hänpä se on, joka pakoittaa minua vääryyttä tekemään
ostajille. Häntä siis sopii syyllä syyttää vääryydestä, eikä minua,
joka vaan teen, mitä isäntäni käskee. Niin olen minä ajatellut ja
minusta tuntuu, että olen oikeassa tässä. Onhan kauppias itse sanonut,
että se on petturi, joka antaa itsensä pettää, eikä se, joka pettää.
Hän siis on petturi ja mun täytyy tunnustaa, että hän todellakin on
petturi, vaikka hän on minun isäntäni. Nyt olen sinulle puhunut suoraan
miten minä kauppaa teen. Jos luulet, että olen väärässä, niin sano
kauppamiehelle. Minun käy ehkä silloin niinkuin edelliselleni
puukhollarille kävi, ja sinä kentiesi saisit minun paikkani".

Tämä Anteron puhe toi tuhansia ajatuksia Heikin päähän. Anteron
käytöstä ei hän voinut hyväksyä, eikä myöskään hänen puhettaan ...
mutta kumminkaan ei hän voinut sitä niin vääräksikään sanoa, semminkin
ei Anteron käytöstä kauppamiestä kohtaan. "Mutta sinä petät syyttömiä
ostajia" -- sanoi hän vihdoin -- "se ainakaan ei ole oikeen".

"Ei ole. Sen tiedän", vastasi Antero. "Mutta mitä luulet, että tästä
seuraa? Seuraus on, näetsen, että kun ihmiset näkevät itsensä meillä
petetyksi, he vihdoin lakkaavat meillä käymästä. Kauppiaan kauppa
vähenee, kentiesi loppuukin; ja se on hänelle oikeen. Moni on jo käynyt
valittamassa, että on saanut mikä liian vähän, mikä huonoa tavaraa. Se
minua vaan ihmetyttää, ettei suurempaa meteliä ole syntynyt. -- --
Minusta on oikeen, jos semmoinen kuin kauppias Karlgren menee häviöön".

Tämä keskustelu oli pannut Heikin pian pyörälle. Hän ei enää tiennyt,
mikä oikeen oli. Hän ihmetteli Anteroa ja hän luuli vihdoin Anteron
olevan aivan oikeassa, mitä enemmän hän mietti, mitä oli kuullut. Hänen
mieleensä ei ensinkään pistänyt kertoa kauppiaalle, mitä oli kuullut.

Olipa todellakin tämä keskustelu kahden poikaisen välillä, mitkä vasta
olivat täyttänyt 14 ikävuotensa, kummallinen. Elämän kovassa koulussa
kypsyy nuorukainen pian. Semminkin kuin hän itse saa tuta seurauksia
kaikesta, minkä hän tekee. Hätä opettaa, nälkä on paras kouluttaja --
sen oli Antero usein saanut tuta, ja hätä ja nälkä olivat karkoittaneet
lapsuuden ja tuoneet miettiväisyyttä ja ajattelevaisuutta sijaan.
Lasten leikit ja iloiset huvit, mitkä eivät muuta mieti kuin nykyistä
hetkeä, eivät tyydyttäneet Anteroa ja sentähden ei häntä, joka ikäänsä
nähden vielä oli lapsi, lapsien kanssa seurusteleminen miellyttänyt.
Nuorukaisen intoisuus uneksi vielä hänessä, se ei vielä ollut herännyt
hakemaan semmoisia huvia, joita nuorukainen, joka mieheksi on
muuttumaisillaan, rakastaa. Senpä tähden oli Antero nyt lapsuuden ja
miehuuden välisessä tilassa, semmoisessa, jona ei lapsi lapsista huoli,
jona mies ei miehille kelpaa. Ja juuri tätä tuli Anteron kiittää niistä
avuista, joiden tähden kauppias Karlgren hänestä niin suuresti piti.
Antero pysyi aina, aamusta iltaan, illasta aamuun, pyhäpäivinäkin,
kotona ja tämä oli kauppiaalle etenkin mieleen.

Kauan olivat poikaiset kahden kesken keskustelleet. Vihdoin oli Heikin
aika lähteä. "Kun kauppias tulee kotiin, kysy häneltä tietäisikö hän
paikkaa minulle kaupungissa" -- pyysi hän --, "ja tule sitten suutari
Punnoselle, jossa olemme kortteeriä, minulle sanomaan, mitä hän vastaa,
-- tahi tulenko minä tänne?"

"Kyllä minä käyn Punnosella kun puoti pannaan kiini; minäkin tahtoisin
Lauria tavata".

Heikki meni kasvate-isänsä luo. Hän oli kuullut jotakin outoa.
Ajatuksia, jonkaltaisia ei hän ennen koskaan ollut ajatellut, nousivat
hänen mieleensä ja vaativat punnitsemista. Ne 20 ruplaa, mitkä Antero
viikon kuluessa oli korjannut kauppiaalta, ne hyöri ja pyöri Heikin
ajatuksissa. _Korjaukseksi_ kutsui hän Anteron käytöksen tässä, ei
_varkaudeksi_. Oliko ystävänsä tehnyt oikeen vai väärin -- siinä
kysymys, johon hän kahdenlaisella vastauksella vastasi. Sepä vaan
kumma, että jos hän vastasi: "Antero teki väärin", niin toi toinen ääni
hänessä aina esiin erään "mutta!" Ja samaten kävi, jos hän vastasi:
"Antero teki oikeen". Sanalla sanoen: Heikki nyt enskerran elämässään ei
tiennyt, mikä oikeen oli.

Tuota mietti hän kun suutarin talossa Laurin vuoteen vieressä istui.
Tohtori ei vielä ollut Laurin luona käynyt, oli luvannut tulla Lauria
katsomaan vasta seuraavana aamuna. Antti, Laurin poika, oli lähtenyt
kaupunkia katsomaan... Heikillä siis oli aikaa tuossa miettiä,
semminkin kun Lauri oli vaipunut uneen.

Myöhään iltasella tuli Punnosen taloon Antero ystävätänsä tapaamaan.
Lauri oli herännyt useita kertoja, oli taasen nukkunut. Antti oli
tullut kotiin ja molemmat nuorukaiset istuivat nyt sairaan vuoteen
vieressä, kun Antero astui huoneesen. Lauri nukkui houreellista unta.

"Noh?" kysyi Heikki kun näki Anteron.

"Minä puhuin kauppiaalle sinusta. Hän ei tiennyt sinulle paikkaa, mutta
kapteeni, Rytilän patroni, sanoi: 'käske poika huomenna minun luokseni
ja jos hän on semmoinen kuin sinä olet kertonut, niin kentiesi saa hän
paikan minun luonani'".

"Rytilän patronin luona?" huusi Heikki. "Sepä olisi kummaa!"



XI.

Anteron neuvot.


Lukija on ehkä kummastellen lukenut, mitä olemme kertoneet kapteeni
Kornmanista. Kaikissa, missä hän on kertomuksessamme ilmestynyt, on hän
astunut esiin konnamaisena petturina, jopa murhaajanakin. Mimmoinen oli
tämä mies oikeastaan? Me olemme nähneet, ettei hänelle löytynyt mitään
pyhää. Miten oli hän tälle tielle, jota hän nyt kulki ja jo kauan oli
kulkenut -- miten oli hän tälle tielle joutunut? Meidän olisi kentiesi
nyt velvollisuus puhua hänen edellisestä elämästään ja osoittaa, mikä
tekoihin hänen oli saanut semmoiseksi, kuin hänet olemme oppineet
tuntemaan; mutta vielä tahdomme jättää tämän osan kertomuksestamme
vastaiseksi, kunnes saamme kuulla hänen elämänsä vaiheet kerrottavan
miehelle, joka hänen tuntee -- kerrottavan miehelle, jolle hän on
tehnyt enemmän pahaa kuin ihmisen luulisi voivan ihmiselle tehdä.

Nuorukainen Heikki Tanhuansuu, joksi Lauri Varpusen ottopoikaa hänen
äitinsä sukunimellä kutsuttiin, oli saanut palveluspaikan kapteenin
luona. Parempaa isäntää olisi Heikki tahtonut; hän ei ensinkään ollut
mieltynyt siihen mieheen, joka häntä niin oli kohdellut kuin kapteeni.
Mutta Antero oli kehoittanut häntä vastaanottamaan tarjottua
palveluspaikkaa, ja kun mitään muuta paikkaa ei ollut Heikille tarjona,
oli hän suostunut ja luvannut seuraamana päivänä mennä patronin
puheelle. Tätä asiaa keskusteltiin Laurin vuoteen vieressä Punnosen
talossa; mutta Lauri ei tiennyt, mistä kysymys oli. Hän nukkui
houreellista unta. Varmaa on, että jos olisi Lauri kuullut, mitä hänen
kasvatteensa aikoi, ei hän ensinkään olisi siihen suostunut; mutta nyt
ei osannut Heikki ajatellakaan, että Lauri saattaisi olla sitä vastaan,
semminkin kun ei Heikki tiennyt syytä, minkä tähden Lauri oli
patronille vihassa.

Heikki oli siis seuraavana aamuna astunut kauppias Karlgrenin puotiin,
valmiina rupeemaan tarjottuun palveluspojan ammattiin. Antero oli
hänelle avannut konttorin oven, missä patroni ja kauppias olivat.
Patroni oli kauan ja tarkasti katsellut Heikkiä ja kysellyt häneltä
yhtä ja toista ja Heikki oli todenmukaisesti vastannut. Tämä tutkinto
oli epäilemättä ollut patronille mieleen, sillä kun Heikki konttorista
palasi, oli hän patroni Kornmanin juoksu- eli palveluspoika.

"Hän on rehellinen, mutta yksinkertainen" -- sanoi patroni itselleen,
kun Heikki oli lähtenyt konttorista.

Heikki ei ollut juuri iloinen siitä, että oli saanut paikan Rytilän
patronin luona, mutta sitä iloisempi oli Antero. Kun Heikki astui
puotiin ja ystävälleen ilmoitti, että hän oli kelvannut patronille,
loistipa ilo Anteron silmistä, ilo semmoinen, että patroni, jos sen
olisi nähnyt, olisi ajatellut asiaa enemmän, kuin nyt teki.

"Kello 6 tän'iltana alkaa palvelukseni" -- sanoi Heikki surullisesti.
Silloin pitää minun olla täällä, sillä patroni lähtee vielä tän'iltana
Rytilään".

"Kuules!" sanoi Antero ja vei ystävänsä niin kauas kuin tila myöden
antoi konttorin ovesta. "Kuules Heikki, mitä nyt sanon sinulle!
Kapteeni eli patroni, miksi hänet kutsun, sinun isäntäsi on, samaten
kuin kauppias Karlgren, minun isäntäni, suurimpia konnia maailmassa. He
ovat jo monta vuotta pettäneet tullinhoitajaa. Tuo tosin ei taida olla
niin vaarallista, sillä samaa tekevät muutkin kauppiaat; mutta he ovat
myöskin pettäneet köyhiä ja ovat yksissä neuvoin varastaneet monen
köyhän viimeiset äyrit. Nyt on heillä joku pirullinen työ tekeillä; sen
tiedän varmaan, sillä aina on jostakusta pirullisesta kysymys kun
patroni käy meillä, tahi kun kauppias käy Rytilässä. Pidä silmäsi auki,
niin kentiesi voisimme estää toisia köyhiä joutumasta vahinkoon,
niinkuin viimeksi estimme varkauden Raasilassa".

"Minun olisi kumminkin pitänyt kysyä provastilta ennenkuin Rytilän
palvelijaksi rupesin", mietti Heikki, kun Anteron viime sanoista
provastin hyvyys johtui hänen mieleensä.

"Sinä et ollut tuollainen" -- sanoi Antero katkerasti -- "viimein kuin
Raasilassa olimme. Nyt voit estää pahaa tapahtumasta, mutta nyt et enää
tahdo".

"Mitä pahaa?" kysyi Heikki.

"Sitä en vielä tiedä", vastasi Antero vakavasti; "mutta sen tiedän,
että jos kaksi aikoo jotakin pahaa tehdä ja kolmas saa siitä tiedon,
pahaa aikovain sitä tietämättä, niin tämä kolmas voi tehdä
pahan-ilkisten viisaimmatkin vehkeet turhaksi. Siis, pidä auki silmäsi!
Vielä tahdon antaa sinulle toisen neuvon: opi kirjoittamaan ja
kirjoitusta lukemaan. Ellen olisi sitä oppinut, en tietäisi mimmoinen
mies isäntäni on".

"Vai osaat sinä kirjoittaa!" huusi Heikki ja katsoi pitkään ystävätään.
"Mutta miten minä voisin sitä oppia, kuin ei ole kuka opettaa?"

Antero antoi Heikille kaavakirjan, paperia ja kyniä ja näytti Heikille
mitenkä kirjoitetaan. Tämä lahja näkyi olevan Heikille erittäin
mieleen.

"Kiitoksia!" sanoi hän iloisesti. "Nyt on minulla millä loma-aikaani
vietän. Minä tahdon kirjoittaa sinulle".

"Aivan niin!" vastasi Antero. "Mutta et saa kirjoittaa mitään
semmoista, joka voisi olla meille vahingoksi, jos sitä sattuisi kukaan
näkemään."

Heikki lupasi tämän, ajattelematta sen pitemmältä asiaa. Kaikki, mitä
Antero oli hänelle puhunut edellisenä ja tänä päivänä, oli hänestä
varsin kummaa. Hän, poika parka, ei tiennyt vielä mitään maailman
pahuudesta, -- hän ei siis ensinkään ymmärtänyt mitään siitä, mitä oli
kuullut. Hän sanoi nyt, kun väkeä tuli puotiin, jäähyväiset ystävälleen
ja läksi kasvate-isänsä luo.

Lauria oli sillä aikaa, kun Heikki antausi patronin palvelukseen ja
sitten jutteli Anteron kanssa, lääkäri käynyt katsomassa. Antti kertoi
Heikille, kun tämä palasi, että tohtori oli pudistanut päätään ja
antanut sairaalle rohtoja, joiden vaikutuksesta Lauri oli kotvan aikaa
valvonut ja sitten vaipunut levollisempaan uneen, Siihen lisäksi oli
tohtori sanonut että apua tuskin olisi muusta kuin siitä, että jalka
murtunutta polvea myöden otettaisiin pois.

"Mitäs sanoi isä, kuu sen kuuli?" kysyi Heikki hätäisesti.

"Hän ei ensinnä sanonut mitään, mutta lausui vihdoin: 'tehkää, mitä
parhaaksi luulette'".

Heikki kertoi nyt kasvate-veljellensä että hän oli ruvennut
trenkipojaksi Rytilään. Antti katsoi pitkään häntä, kun tämän kuuli.
"Sitä ei olisi isä sallinut" -- sanoi hän, sillä isä on aina ollut
vihassa Rytilän patronille".

"En minä tiedä: mutta tiesihän isäsi, että minä tänne tulin hakemaan
palveluspaikkaa. Eipä hän neuvonut minua, mihin mennä. Ellei Rytilässä
ole hyvä olla, pääsenhän minä sieltä pois".

"Paljonko saat palkkaa?

"4 ruplaa vuodessa ja vaatteet" -- vastasi Heikki.

Samassa tuli tohtori ja hänen seurassansa eräs toinen herra. Pojat
vetäysivät toinen vuoteen pää-, toinen jalkapuolelle. Lauri nukkui
vielä. Tohtori tarkasti häntä kauan ja puhui jotakin, jota eivät
nuorukaiset ymmärtäneet, kumppalinsa kanssa. Vihdoin otti hän esille
pienen sahan, koko joukon veitsiä ja muita aseita, ja pani ne pöydälle,
Sitten käski hän poikain mennä ulos ja vasta tunnin kuluttua tulla
takaisin. Mutta tätä käskyä sai hän kahdesti ja oikein käskemällä
lausua, ennenkuin pojat tottelivat. Vastahakoisesti vetäysivät he ulos.

"Jolsan Matti on käsipuoli, nyt tehdään isästä jalkapuoli", sanoi Antti
suruisesti.

"Ja kun ei isä nyt enää voi työtä tehdä, tulee meidän tehdä sitä hänen
edestänsä", vastasi Heikki.

Antti katsoi kasvate-veljeänsä silmään ja rupesi itkemään.

"Kun minä palkkani saan patronilta, tuon minä sen teille Peltolaan" --
lisäsi Heikki. Kun hän tämän sanoi muisti hän, miten Antero oli saanut
20 ruplaa viikossa. Se pisti häneen kipiästi, kummallisesti, tuo
muisti; mutta sitten muisti hän vähän siitä, mitä Antero oli hänelle
vast'ikään sanonut, ja taasen nousi hänen rinnassansa kysymys: "onkohan
Antero oikeassa?"

Nyt kuului hirvittävä huuto huoneesta, missä Lauri, tohtori ja hänen
toverinsa olivat. Pojat ryntäsivät ovelle, mutta ovi oli sisältä
lukittu kiini.

Vaaleina seisoivat pojat siinä ja kuuntelivat. Mutta he eivät enää
kuulleet muuta kuin hiljaista uikutusta.



XII.

Mitä matkalla Rytilään tapahtui.


Kello 7 saman päivän illalla seisoi Heikki taasen kauppias Karlgrenin
puodissa.

"Nyt sinun paha perii", huusi Antero hänelle terveiseksi. "Patroni on
kahdesti sinua kysynyt, hän on julmasti vihoissansa sinulle".

"Minä..."

Heikki ei ehtinyt sanoa muuta kuin tuon ainoan sanan, sillä samassa
astui patroni puotiin ja ennenkuin Heikki tiesi mitään pahaa aavistaa,
oli hän saanut korvapuustin, tuollaisen, joka hänen neljä vuotta
takaperin heitti patronin rattailta maantielle.

"Onko kello nyt 6?" -- ärjäsi patroni.

"Minä en tiedä mitä kello on?" -- vastasi Heikki kyynelissä silmin. Hän
tunsi itsessänsä, että hän oli tehnyt väärin. "Minä en muistanut
kelloa", -- lisäsi hän, "isäni jalka sahattiin poikki..."

"Isäni! kuka on isäsi?"

"Varpusen Lauri!" vastasi poika.

"Varpusen Lauri!" kertoi kapteeni kummastuneena. Sitten oli hän kotvan
aikaa vaiti. Näyttipä kuin olisi hän jotakin miettinyt. "Varpusen
Lauri! onko hän sinun isäsi? -- Miksi eilen valehtelit minulle?" huusi
patroni valmiina kurittamaan Heikkiä valheesta.

"En minä valehdellut!" kiirehti Heikki huutamaan, "ette minulta isääni
kysyneet".

"Lauri Varpunen!" kertoi patroni, "ja hänen jalkansa on leikattu
poikki, sanoit? Kuka leikkasi ja miksi?"

"Tohtori leikkasi. Jolsan Matti löi isää halolla polveen, niin että
polvi meni mäsäksi, sentähden tohtori nyt on leikannut pois koko
jalan".

"Jolsan Matti!" kertoi kapteeni nyt yhä enemmän kummastuneena. "Ja
missä se tapahtui?"

"Raasilan kestikievarissa. He joutuivat riitaan. Isä löi Mattia
suitsiperillä vastoin naamaa, niin että Matin nenä meni mäsäksi, mutta
sitten löi Matti isää, niin että polvi murtui".

"Ja siitä syystä olet sinä viipynyt?"

"Niin, minä odotin, että saisin isälle sanoa jäähyväiset, mutta ei
tohtori sitä sallinut. Ei ole moneen tuntiin kukaan saanut käydä isän
huonehessa, muu kuin tohtori ja hänen toverinsa".

"Kuka toveri?"

"En tiedä, mikä hän on, herra on hän. Joku joka tohtoria on auttanut".

Patroni ei sanonut siihen mitään; mutta hän otti esille kukkaronsa ja
antoi Heikille kokonaisen hopea-riksin.

"Nyt lähdetään paikalla" -- käski kapteeni ja vetäysi konttoriin.

Heikki seisoi hopearaha kädessä ymmärtämättä, miksi hän sen oli saanut.
Anterokaan ei sitä ymmärtänyt, hän tuota ihmetteli vielä enemmän kuin
Heikki.

"Noh!" huusi patroni ja avasi oven.

Heikki juoksi ulos. "Hyvästi Antero!" huusi hän. Sitten heitti hän
hopeariksin puotipöydälle. "Anna se isälleni, Lauri Varpuselle!" olivat
hänen viimeiset sanansa.

Antero otti hopearahan ja katseli sitä tarkasti. "Onko se oikeakaan?"
kysyi hän itseltään; niin ihmeissään oli hän. "Ensin korvapuusti,
sitten hopea-riksi, -- se ei ole kapteenin tapoja" -- mumisi hän.

Samassa kuului kääsien kolina kadulta. Antero juoksi ovelle. Kapteeni
lähti, kääsien takana istui kyytipoika ja Heikki, joka Anteroa
jäähyväiseksi silmäili.

Kapteeni ajoi kiivaasti. Heikki muisti, kääsien takana kun istui, hyvin
sitä päivää, jona hän viimeiseksi kapteenia seurasi. Hänen ei nyt
tehnyt mieli puhua mitään ajosta, eikä kyytipojankaan, joka nähtävästi
tunsi entuudesta kapteenin. Heikillä oli hyvä aika siinä miettiä
viimeisiä tapauksia kaupungissa, sillä kapteeni ei puhunut sanaakaan.
Ja Heikki miettikin. Hän ajatteli Anteron neuvoja. Hän ajatteli oliko
kapteeni todellakin semmoinen mies kuin Antero oli sanonut. Yhä aina
soi hänen korvissaan; "sinun isäntäsi on, samaten kuin minunkin,
suurempia konnia maailmassa". Mistä tiesi Antero tuon? Siitäkö, että
hän osasi kirjoittaa ja lukea kirjoitettua? Heikki siinä mietti ja yhä
mietti, ja viimein tuli hän siihen päätökseen, että Antero kumminkin
oli tehnyt väärin, varsinkin siinä, kun petti kaupassa ja itse korjasi
rahoja omaan talteensa. Heikki muisti, mitä provasti viime
lukukinkereillä oli puhunut, kun oli kysymys vanhemmista. "Pitäkää
heitä silmäinne edessä" -- oli provasti katkismuksen sanoilla
varoittanut lapsia. Se on: "älkää tehkö heidän poissa ollessansa
mitään, jota ette voisi heidän nähtensä tehdä". Ja sitten oli provasti
muistuttanut heitä siitä, että vanhemmilla tässä ei ymmärretä
ainoastaan isää ja äitiä, vaan myöskin isäntiä ja muita, "jotka meistä
isällisen huolen pitävät". Antero teki siis väärin, kun otti isäntänsä
rahoja, sillä sitä ei hän olisi uskaltanut tehdä kauppiaan nähden.
Mutta kauppias oli käskenyt Anteron pettää, ja sitä uskalsi Antero
tehdä isäntänsä nähden; siis piti hän kauppiasta tässä silmäinsä
edessä. Tuota mietti Heikki ja hänen omatuntonsa sanoi, että molemmat,
sekä kauppias että Antero, siinä tekivät väärin, ja hän ihmetteli
itsessään kuinka hän oli saattanut olla kahdella päällä tästä.

Kapteeni ajoi, min hevoinen juosta jaksoi. Hänkin mietti, mutta hänen
miettimisensä olivat ihan toista laatua kuin Heikin. Hänestä oli kumma,
miten juuri hän oli sattunut saamaan Laurin pojan trengikseen, sillä
Laurin pojaksi luuli hän Heikin. Heikki ei, hämissänsä kun oli, ollut
kertonut, että hän oli Laurin kasvate, ettei Lauri siis ollut hänen
oikea isänsä. Kun Heikki mainitsi Laurin nimen, oli kapteeni muistanut
entisiä aikoja, jolloin hänellä oli ollut tekemistä Laurin kanssa. Hän
muisti, mistä Lauria oli syytetty, muisti että hän, vaikka tiesi Laurin
syyttömäksi, oli rangaissut häntä syyllisenä. Hän muisti Jolsan Mattia,
ja hän puri yhteen hampaansa. Jolsan Matti! -- Se nimi sai tuhansia
muistoja kapteenin ajatuksiin. Ja tämä Jolsan Matti, jonka tähden Lauri
Varpunen oli saanut syyttömästi kärsiä, tämä Jolsan Matti oli nyt
tehnyt Laurin raaja-rikoksi, jalkapuoleksi! Tätä mietti kapteeni, ja se
oli hänestä kumma, sillä hän oli viime aikoina ruvennut vähän
arvelemaan, mitä usein oli kuullut provastin sanovan: "syyllinen tulee
pikemmin tahi myöhemmin ilmi ja saa rangaistuksensa". Syyllinen ei
ollutkaan tullut ilmi, ja syytöntä oli nyt tuollainen julma rangaistus
kohdannut. Tuo ajatus oli kapteenia hyvittänyt, Se oli antanut hänelle
uuden vakuutuksen siitä, josta hän ennen oli ollut vakuutettu, tahi
ainakin luullut olevansa vakuutettu, -- mutta jota vakuutustaan hän
viime aikoina oli vähin ruvennut epäilemään -- siitä, ettei Jumalaa
ensinkään löytyisi. "Sillä" -- mietti hän nyt -- "vuosikymmentä on
kulunut siitä kuin Lauri kärsi syyttömästi rangaistuksen vääryydestä.
Olisihan jo aika että Jumala toisi ilmi syyllisen ja vapauttaisi
syyttömän. Mutta nyt oli syytön taasen saanut kärsiä, ja syyllinen oli
vielä salassa". Tuo ajatus oli juolahtanut kapteenin mieleen jo
puodissa, kun hän kuuli Heikin puhuvan Laurin onnettomuudesta, ja se
oli saanut hänen vihansa leppymään. Se olikin ollut syynä hänen
anteliaisuuteensa, siihen, että hän antoi Heikille hopea-riksin. Nyt
kulkiessaan ajatteli hän yhä tuota, ja hän tunsi itsensä
levollisemmaksi kuin ennen. Tuo ajatus, ettei kaikki-tietävää kostajaa
löytyisikään, se rauhoitti hänen tunteitansa, mitkä viime aikoina
olivat ruvenneet heltymään. Tuo ajatus oli hänelle mieluumpi kuin ne
uudet vehkeet, mitkä hän kauppiaan kanssa oli takonut ja joita
muodostamaan kaluksi kapteeni nyt oli aikeessa.

Niin oli kulettu pari peninkulmaa, Raasilan kestikievaritalo näkyi jo.

Kuta likemmäksi sitä tultiin, sitä enemmän muuttuivat Heikin ajatukset.
Hän lähestyi lapsuutensa kotoa. Menisikö hän sen sivutse sanomatta
sille jäähyväisensä. Ei! Pitäisikö hänen käydä Varpulassa kertomassa
miten Lauri voi, kertomassa mimmoisena Anna saisi odottaa miestänsä
kotiin.

Kun kapteeni seisahutti Raasilan vierasten huoneen eteen, uskalsi
Heikki ensi kerran puhua isännälleen.

"Kotoni on tässä ihan likellä, saattaisinko saada pitäydä siellä" --
rukoili hän.

Kova "ei!" kaikui hänelle vastaukseksi.

"Kah tuossa on poika, joka pelasti provastin rahat!" huusi samassa
Raasilan isäntä, joka oli tullut ulos katsomaan vierasta.

"Mitkä rahat?" kysyi kapteeni äreästi.

Kestikievari kertoi nyt lyhyesti syysyön tapaukset neljä vuotta
takaperin. Kapteeni muisti ennen kuulleensa niistä.

"Vai sinä se olit", sanoi hän, "joka pelastit rahat!" ja hän katseli
nyt Heikkiä tarkemmasti kuin eilen pestatessansa häntä.

"Minä ja Antero", -- vastasi Heikki.

Siihen puhe keskeytyi, mutta itsessään ajatteli kapteeni: "taisin tehdä
hyvänkin kaupan".

Heikki huokasi syvään, kun kulettiin tienhaaran sivu, joka vei
Mattilaan ja Peltolaan. Kapteeni kuuli sen huokauksen.

"Jos tahdot palvella minua mielikseni, niin oma tahto pois, ja
tottelevaisuus, joka ei mieti eikä vastusta, sijaan" -- ärjäsi hän.

Heikki ei enää huo'annut. Kyyneltä, joka oli purkautua hänen
silmästään, vastusti hän, ja se onnistui hänelle. Heikki oli ens'kerran
eläissään kulkenut koti-tiehaaran sivu.

Ilta oli yöksi muuttumaisillaan. Heikki oli väsynyt, mutta hän tiesi,
että kapteeni ei pysähtyisi yötä viettämään missään, ennenkuin oltiin
ehditty Rytilään. Häntä rupesi nukuttamaan. Tämän ja eilispäivän toimet
olivat olleet niin erilaiset muitten päiväin toimista. Hänen päänsä
horjui unen hörrössä milloin sinne, milloin tänne, ja sattuipa väliin
niin, että hänen otsansa puski kapteenia selkään. Hän hypähti silloin
aina ja pelästyi. Mutta olipa niinkuin olisi lyijyä valettu hänen
silmäinsä päälle. Hänen oli mahdotoin pysyä valveella.

Niin oli pian neljä peninkulmaa ehditty. Matka Rytilään ei enää ollut
pitkä. Viimmeisestä kestikievarista oli lähdetty.

Mutta nyt painoi uni Heikin silmiä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen
oli vaikea pysyä taka-istuimellaan. Hän oli, pysyäksensä valveella,
asettaunut istumaan niin, että aina kuin hän nukahti, hänen päänsä kävi
kääsien laitaan.

Siinä erkausi tie valtatiestä Koivikkoon, kapteenin entiseen asumaan.
Siinä, tien syrjässä, oli kanto, jonka päälle joku oli heittänyt
valkoisen rievun. Yön hämärässä näkyi se kummalliselta. Heikki oli
sikeämmästi kuin ennen nukahtanut. Hän löi päänsä kovemmin kuin ennen
kapteenin selkään. Hevoinen juoksi täyttä laukkaa.

Kapteeni, joka myöskin oli syviin ajatuksiin vaipunut, havahti, kun
Heikin pää kovasti häneen puski. Hän säpsähti, säikähti niinkuin se
ainakin, joka pahaa miettii. Ja harvoinpa oli kapteeni mitään hyvää
miettinyt. Hän kääntyi ja kova sana oli jo lentämäisillään hänen
huuliltaan, hänen kätensä oli jo nostettu kun hevonen pelästyi tuota
valkoiseen puettua kantoa ja säntäsi tien syrjälle -- tieltä pois.

Silmän-räpäyksessä oli se tapahtunut. Hevonen ja kääsit makasivat
ylös-alaisin ojassa. Kapteeni, joka ei kääseistä päässyt, niinkuin
pojat takana, lentämään ojan toisella puolella olevalle nummelle --
jalkanahka kun oli napeilla kiini hänen molemmilla puolillaan -- makasi
ojassa kääsien alla.

Kapteeni ei vähästä hämmästynyt. Hän tointuikin samassa
silmänräpäyksessä, jona onnettomuus oli tapahtunut. Hän tunsi polttavan
kivun toisessa kädessänsä ja niskassansa. Hän huusi ja kirosi julmasti.

Likeltä kuului valittava ääni. Se oli pienen kyytipojan. Vauhti, jolla
hevonen juoksi kun kääsit kaatuivat, oli heittänyt hänen useita syliä
nummelle. Hän ei ollut loukkaantunut, mutta pelästys sai hänen isoksi
aikaa liikkumattomaksi, jotta hän ei kuullut kapteenin huutoa.

Kapteeni oli turhaan koettanut irroittaa itseään. Hän ei sitä voinut;
jalkanahka esti hänet siitä, ja sitä hän ei voinut saada napeista auki.
Hän oli kauan huutanut ja kironnut, ennenkuin pieni kyytipoika itkien
saapui hänen luokseen. Mutta kyytipoikakaan ei voinut kapteenia päästää
pulasta. Siihen oli hänellä liian vähän voimia.

"Leikkaa puukolla poikki nappihihna", käski kapteeni.

Poika, joka, niinkuin aikamiehet aina näillä seuduin, oli varustettu
puukolla, teki niinkuin kapteeni käski ja tämä pääsi vihdoin viimein
pulastaan. Hän nousi maantielle ja tunnusteli jäseniänsä. Hän huomasi,
että ne kaikki olivat eheät, vaikka toinen käsi oli jotenkin hellä ja
samaten niska. Tätä viimeksi mainittua oli Heikki, kun takaistuimelta
lensi, loukannut.

Kapteeni kiirehti hevosen luo ja huusi, kiroten samalla, vasta
pestattua renkiään. Hevoinen oli kuristunut; sen huomasi kapteeni
kohta, kun kyytipojan puukolla oli saanut rinnustimen poikki
leikatuksi. Tätä onnettomuutta kirosi hän vielä julmemmasti ja huusi
kurkkunsa täydestä Heikkiä.

Mutta Heikkiä ei kuulunut. Hän makasi kannon vieressä tainnuksissa, ja
kannon päälle heitetty valkoinen vaate oli punainen hänen verestään.
Heikki oli pää edellä lentänyt kopiksi kantoon.

Väristen hämmästyksestä ja pelosta kuuli kyytipoika kapteenin julmia
kirouksia ja näki, miten kapteeni jalallaan potkasi pyörtynyttä poikaa.

Keski-yön oli aika, mitä tehdä?

Kapteeni tunsi seudun. Tästä kävi tie hänen entiseen kotiinsa
Koivikkoon; mutta sinne oli puolen peninkulmaa matkaa. Paljoa
likempänä, pienen koivumetsän takana lahden pohjukassa oli torppa.
Sinne lähetti hän kyytipojan.

Yö oli lämmin ja kaunis. Sen hiljainen juhlallisuus ei tuonut kapteenin
rintaan minkäänlaisia juhlatunteita; päin vastoin! Kuta enemmän hän
mietti vasta tapahtunutta onnettomuutta, sitä enemmän vihastui hän.
Heikki oli syypää kaikkiin. Hänen töyttäyksensä oli saanut kapteenin
kääntymään, jottei hän huomannut, kun hevoinen pillastui, ennenkuin
ojassa maattiin. Tuota kirosi kapteeni istuessaan ojan reunalla,
odottaen kyytipojan tuloa.

Hän sai kauan odottaa; kyytipoikaa ei kuulunut. Kapteenin viha yhä
yltyi. Hän ei itse tahtonut mennä tuohon torppaan, siitä syystä, että
se oli Jolsan Matin ja hänen vaimonsa asunto. Ja kapteenin ja Jolsan
Matin väli ei ollut enää käskijän ja käskyläisen. Mutta kun kyytipoika
liian kauan viipyi, täytyi hänen nousta ja mennä torppaan.

Jolsan Matti oli, kun Jolsan saarelta toistakymmentä vuotta takaperin
muutti, kaikkien kummaksi ostanut vähäisen maan. Mutta sitä maata ei
hän kauan jaksanut pitää. Muutamien vuosien kuluttua oli se pakosta
myyty ja siitä saakka oli Matti oleskellut milloin missäkin. Noin 6
vuotta takaperin oli hän ruvennut pitämään pikku-kauppaa, kulkien
talosta taloon; mutta paremmin kuin kaupallaan eli hän ilkitöillä ja
varkauksilla. -- Niin ainakin luultiin, vaikkei mitään tällä kohdalla
varmuudella tietty. Jolsan Matti osasi niin viisaasti lakaista umpeen
jälkiään. Mitään vakinaista asuntoa hänellä ei moneen vuoteen ollut,
kunnes hän, syksynä ennen kuin vasta ylempänä mainittu onnettomuus
kapteenia kohtasi, oli omin lupinsa ottanut asuntonsa Karva-Annan
töllissä, josta Anna muori kesällä oli muuttanut hautaan. Täällä asui
hän nyt Leenansa kanssa, joka oli jo jotenkin vanha, mutta vielä
täydessä voimassa ja -- luonteeltaan sama kuin ennen. Täällä asui Matti
-- tahi paremmin sanoaksemme: tänne pistäysi hän silloin tällöin;
enimmät ajat oleskeli hän milloin missäkin.

Kun kapteeni nyt lähestyi Jolsan Matin asuntoa, oli Matti niinkuin
tavallisesti poissa. Me tiedämme että hän oli kaupungissa. Mutta Leena
muori oli kotona ja häntä oli kyytipoika juuri saanut herätetyksi, kun
kapteeni astui huoneesen.

"Ho hoo! Mistä päin nyt tuuli käy!" -- huusi Leena muori, kun tunsi
kapteenin, joka kyykistyneenä kävi matalasta ovesta sisälle. "Joko
taasen tarvitaan Jolsan Mattia? Siitä on kauan, kun kapteeni Kornman
hänet viimeksi muisti. Onko Unda-laiva joutunut karille, vai onko
Feliks'issä nostokaluja, silkkiä, viiniä..."

"Suus kiini, sinä sammakko! Missä on Matti?" huusi kapteeni, joka
tiesi, ettei hän Matin eukolle sanasodassa piisannut.

"Niin: Matti, Matti! kun hän tarvitaan... Mutta: mene helvettiin,
kuonasuu! kun häntä ei tarvita... Matti! tiedänkö minä missä Matti on?
Se lempo ei huoli eukostansa enemmän kuin ryysyisistä virsuistaan.
Kieleni kuivaa kurkkuun; en ole märkää maistanut koko kesänä... Mutta
mitä hän siitä huolii, lemmon luoma! Matti! Häntä en ole viikon päiviin
nähnyt..."

Kapteeni oli tottunut kaikenlaisiin; mutta tämä näky, tässä hänen
edessänsä, oli niin törkeä, että häntä iletti. Ryysyisessä hameessa,
joka tuskin peitti ruumista, seisoi eukko noessa silmin, hajahiuksin
vuoteen vieressä, minkä ruokottomuutta ei käy kertominen. Kapteeni
tiesi, niinkuin jo sanoimme, että eukon kanssa kieliminen oli
verrattava vasikkojen kanssa hyppäämiseen; mutta hän tiesi
tuulenpuuskan, joka sai eukon myötätuuliseksi.

"Suus kiini!" huusi hän. "Tule nostamaan kääsit ojasta, niin täytän
pohjattoman suukitasi väkevimmällä viinalla".

Eukon silmät säkenöivät. Sana _viina_ tukehutti kielitulvan -- tahi
paremmin -- ohjasi sen toiseen uraan. Leena hypähti ulos huoneesta:
"Missä kääsit, missä viina?" -- huusi hän.

Kapteenin oli vaikea seurata eukkoa, niin kiiruusti juoksi tämä. Mutta
eukon juostessa juoksi kumminkin kielensä vielä sukkelammasti.

"Viinaa! viinaa! Tiesinhän minä, että on siinä kapteenissa tuntoakin.
Hänen käy sääliksi muijaa, joka ei ole saanut kastettakaan viinaa...,
joka tuskin enää muistaa, miltä tuo jumalien juoma tuleekaan". Tähän
tapaan lörpötteli nyt ämmä, ja entistä vauhtia pieksi hän kieltänsä,
sillaikaa kun hän kapteenin avulla nosti kääsit ojasta maantielle.

Kapteeni oli kokonaan unohtanut nuorta renkiään. Heikki makasi vielä
liikkumattomana kannon vieressä. Nyt kun kääsit olivat maantielle
vedetyt ja kapteeni niitä tarkasteli, ja julmalla kirouksella huomasi,
että toinen pyöristä oli pilalle rikkoontunut, silmäili eukko
ympärilleen ja koetti haju-aistimillaan havaita, missä komerossa
kääseissä kapteenilla oli viinaa. Äkkiäpä havaitsi hän nyt kannon
vieressä makaavan, jota hän alussa ei ihmiseksi eroittanut.

"Lempo vieköön! siinä makaa ihminen murhattuna!" -- huusi hän, kun
likeni kantoa.

Kapteeni muisti nyt trenkipoikaa, kun kuuli eukon huudon. Hän kulki
kannon luo ja tarkasteli makaavaa. "Hänestä ei minulla ole paljon
apua!" -- mumisi hän, kun näki, miten pahasti poika oli haavoitettu.
"Mutta henkipä hänessä vielä on" -- lisäsi hän, kun oli laskenut
kätensä Heikin rinnalle.

Näin monta sanaa yhtä jaksoa ei ollut kapteeni vuosikausiin kiroomatta
puhunut.

Heikki oli pahasti loukkaantunut. Hän oli lentänyt päälaki edellä
kantoon. Keskellä päälakea oli hänellä syvä haava; myöskin otsansa oli
johonkin sattunut, sillä nahka oli siitä ikäänkuin viilletty pois,
Vähemmistäkin kolauksista olisi mies pyörtynyt; saatikka sitten
viidennellä toista oleva poikainen.

"Tämän sinä saat ottaa tölliisi" -- sanoi kapteeni ja viittasi
pyörtynyttä. "Ellei hänelle ole sattunut suurempia vahingoita, kuin
mitä näemme, ollee hän jonkun päivän kuluttua niin terve, että voi
ilmautua Rytilässä".

"Ho, hoo!" ilveili eukko pilkallisesti. "Entäs lekkeri?... Ei Leenasta
ole enää nuorten poikain katsojaa".

Kapteeni heitti inhalla Matin vaimolle rahan. "Tuossa, osta sillä!" --
ärjäsi hän.

Leena muori punnitsi rahan kädessänsä, ikäänkuin arvellen tyytyisikö
hän tähän, kun Heikki syvään huoaten rupesi tointumaan. Peläten, että
poika voisi kapteenia seurata, ja että hän kadottaisi vasta saadun
rahan, kävi eukko pikaisesti toimeen. Hän repi ryysyisestä paidastaan
palasen ja kääri sen Heikin pään ympäri, Sitten tunnusteli hän
vähitellen tainnuksista palaavan jäseniä ja huomasi, ettei niistä ollut
mikään rikkoontunut.

"Käy minun tölliini, poika parka", sanoi hän äänellä, minkä koetti
tehdä sääliväksi.

Kapteeni oli kahdella päällä, mitä tehdä. Rytilään ei enää ollut pitkä
matka, mutta olipa siinä matkassa kuitenkin kylläksi väsyneen miehen
käydä. Muuta neuvoa ei kapteenilla kumminkaan ollut, ellei hän tahtonut
ruveta lepäämään Leenan töllissä. Ja siihen ei hänellä ollut sanottavaa
halua. Kun siis Heikki, joka surkeasti valitti haavojansa, oli
talutettu eukon tölliin ja kääsit syydetty tien syrjään, lähti kapteeni
hiljaan kulkemaan kotiansa päin. Hän oli sitä ennen kumminkin ottanut
kääseistä pienen lippaan, jonka hän varovasti tallensi rinnallensa.
Muut kääseissä olevat kalut oli hän huomiseksi kantanut eukon tölliin,
johon jätti Heikin ja pienen kyytipojan, mikä peläten isäntäänsä
hevostansa itki. Aurinko nousi kun kapteeni ehti Rytilään.



XIII.

Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa Jolsan Matista.


Kapteeni Konrad Kornman oli mies, jolla ei ystäviä ollut; eikä hän
niitä halunnutkaan. Rytilässä oli hänen aikanansa nähty vieraita varsin
harvoin. Hän tahtoi olla ja elää itseksensä. Puheet hänestä ja arvelut
siitä, miten hän oli saanut Rytilän, olivat aikojen kuluessa vähitellen
hiljentyneet; mutta vaikutukset niistä pysyivät kaikissa, mitkä
tunsivat kapteenin. Tämän huomasi kapteeni hyvin; se teki hänet vielä
jyrkemmäksi ja sai hänen yhä enemmän vetäytymään itseensä. Sydäntä ei
hänessä löytynyt; kuka vaan joutui hänen kanssa yhteyteen tahi
asioihin, sai sen tuta. Kapteeni oli riitaantunut koko maailman kanssa.
Tämä vaikutti toiselta puolen, että kapteeni sai elää, niinkuin hän
tahtoi, itsekseen; mutta toiselta puolen vaikutti se myös, ettei kukaan
häneen luottanut. Tuo epäluottamus oli monesti koskenut kipeästi
häneen, sillä se teki usein hänen aikeitaan tyhjäksi. Mutta kapteeni ei
voinut muuttaa, ei ulkonäköisestikään, tapojaan.

Ei löydy sitä ihmistä maailmassa, joka ei tarvitsisi toisen apua.
Ihmiskunta on yhtenä suurena masinana pidettävä, missä kullakin
ihmisellä on erityinen virtansa, samalla kuin kukin tarvitsee kaikkien
muitten apua, voidaksensa täyttää maailmassa erityistä tehtäväänsä.
Tämän oli kapteeni usein huomannut; mutta nyt kun hän kaupungista
palasi, tunsi hän tämän totuuden syvemmästi kuin ennen. Hänen ja
kauppias Karlgrenin kauppatoimet ja käytökset näissä olivat herättäneet
yleisempää huomiota, kuin kapteeni olisi tahtonut. Sillä aina kun joku
kauppahuoneen Karlgrenin ja kumppanin laivoista tuli kotiin, levisi
huhuja milloin mistäkin konnatyöstä ja sukkeluudesta, semminkin kun
kauppahuoneen laivoissa aina palveli väkeä, joiden maine oli huono.
Tästä syystä katsottiin aina kauppahuoneen laivoja epäilevillä
silmillä, ja ainoastaan pakosta ja kun ei muita laivoja ollut
satamissa, käytettiin niitä. Tämä oli tuottanut vahingoita
kauppahuoneelle, ja kapteeni Kornman oli siksi viisas, että huomasi
syyn näihin vahinkoihin. Hän huomasi, että ellei tätä epäluuloa
saataisi sammumaan, niin olisipa paras, että hän luopuisi kokonaan
kauppatoimista, ja sitä hän ei ensinkään aikonut. Hän tiesi keinoja,
joilla hän voisi suuriakin summia voittaa, kenenkään sitä aavistamatta,
-- mutta tähän oli laivaliike välttämätöin.

Rytilän patronilla ja kauppiaalla oli useita laivoja, ja näiden
laivojen kapteenit oli Kornman taidolla valinnut. Ne olivat suurimmaksi
osaksi semmoista, jotka jyrkästi täyttivät Kornmanin antamia käskyjä,
huolimatta siitä, olivatko nämä käskyt oikeita. Totuuden nimessä täytyy
meidän tunnustaa, että edellisinä aikoina löytyi tällaisia kapteeneita,
mitkä eivät muuta pelänneet kuin taika-uskoisia haaveksimisiaan,
enemmän kuin nyky-aikana. Kun sähkölennätintä ei ollut, kun asiat
yleensä kävivät paljon vitkallisemmasti, kuin meidän aikanamme, oli
näillä kapteeneilla tilaisuutta tehdä töitä, missä eivät koskaan
tulleet ilmiöön, ja jos tulivat, niin olipa jo aikaa kulunut niin
paljon, että jo toiset asiat olivat astuneet näiden edellisten sijaan.
Rehellisemmätkin kauppiaat eivät pitäneet minään rikoksena, jos
luvattomia kaluja maahan toivat, tai jos umpisilmään pettivät
tullimiehiä. Tällä lailla lienee moni kauppahuone, joka vielä nyt on
suurissa varoissa, saanut ensimäisen pohjarahan rikkauksillensa.
Ainakin oli kauppias Karlgren sillä lailla alkanut, ja samaa tapaa yhä
seurattiin sittenkuin hän oli yhtynyt kapteeni Kornmanin kanssa.

Rikkaalle annetaan tavallisesti aina arvoa, olkoon ihmisenä mimmoinen
hyvänsä. Mutta löytyypä tälläkin kohdalla raja, vaikka ei niin aivan
jyrkkä. Jos rikas on saituri, säälimätön ja siihen lisäksi pettävä,
niin vetäytyypä rehelliset ihmiset aina yhä enemmän näistä tälläisistä,
ja niitä jääpi kunnioittamaan ainoastaan ne, mitkä luulevat
kunnian-osoituksistaan saavansa jotakin hyötyä. Kapteeni Kornman oli
huomannut, että hän oli joutunut näitten tällaisten rikkaitten
vertaiseksi, Hänessä paloi halu parantaa mainettaan ainakin siihen
määrään, että hänen liikkeensä tuottaisi enemmän kotiseudussaan. K----n
kaupungissa löytyi Ankkerman niminen laivuri, jolla oli niin hyvä
maine, ettei hänestä hänen vihamiehensäkään voineet pahaa sanaa sanoa.
Mutta tämä kapteeni oli ollut onneton. Useat laivat oli, hänen
ollessansa laivurina, joutuneet haaksirikkoon, ja siitä syystä oli hän
saanut huomata, kun ei hänelle enää laivaa uskottu, ettei hyvä maine
yksin elätä. -- Eräänä päivänä sai kapteeni Ankkerman tarjoumuksen
kapteeni Kornman'ilta ruveta kauppahuoneen Karlgren'in ja kumppanin
omistaman, Konkordia nimisen laivan kulettajaksi. Vaikka kapteeni
Ankkerman ei ensinkään luottanut tarjoojaan, otti hän tarjoumuksen
ilolla vastaan, semminkin kun Kornman ei tehnyt minkäänlaisia
välipuheita, mitkä olisivat vastustaneet oikeutta. Tämä tapaus vaikutti
mitä Kornman oli sillä tarkoittanut. Ankkermanin tähden katosi ainakin
osa sitä epäluuloa, jolla kauppahuonetta oli kohdeltu.

Mutta kapteeni Ankkerman huomasi pian mimmoiset hänen isäntänsä olivat.
Hän oli usein joutunut riitaan näitten kanssa, ja vihdoin oli
hän ilmoittanut vieraasta satamasta, että hän luopui heidän
palveluksestaan. Tämän asian tähden oli kapteeni Kornman kiireesti
matkustanut kaupunkiin, ja siellä oli silloin kauppiaan ja hänen
välillänsä päätetty, että asialle annettaisiin semmoinen ulkomuoto,
kuin olisi Ankkerman eroitettu. Syystä että kapteeni Kornman itse
halusi ruveta Konkordian kulettajaksi. Tuota uutista ihmeteltiin
suuresti kaupungissa, sillä olipa Kornman jo vanhanpuolinen, ja olipa
jo koko joukon toistakymmentä vuotta kulunut siitä, kun hän viimeksi
laivaa kuletti. Ei tiennyt kukaan kumminkaan oikeaa syytä, minkätähden
Rytilän patroni nyt vaihtoi levollisen ja huolettoman elannon kauniissa
kartanossa vaivaloiseen toimeen merellä. Se asia oli myöskin niitä
salaisuuksia, joista oli kumppanusten välillä päätetty. Ja löytyipä
tähän vielä kolmas syy, josta ei tiennyt kukaan muu kuin kapteeni itse.
Kun kapteeni nyt oli päättänyt lähteä merelle, oli hänen ensimmäisiä
toimiansa saada mukaansa perämiehen, johon hän voisi luottaa, ja
kajuutin-vahdin, sillä entiset luopuivat laivasta samalla kuin kapteeni
Ankkerman. Tämä viimeksi mainittu oli näet, kun rupesi kauppahuoneen
palvelukseen, tehnyt ehdon, että itse saisi valita nämä; ja kapteeni
Kornman, joka tunsi perämiehen, minkä Ankkerman hänelle esitti, oli
siihen suostunut; kajuutin-vahdista ei hän pitänyt mitään lukua.
Löytyipä useita perämiehiä, jotka ennen olivat kulkeneet Kornmanin
kanssa, mutta ne, mitkä hän mieluimmin olisi valinnut olivat mikä
vanhennut, mikä ijäksi sanonut jäähyväisensä merelle. Tosin löytyi yksi
K----n kaupungissa, joka ehkä olisi vielä kerran seurannut vanhaa
kapteeniansa, mutta kun kapteeni häntä ajatteli, niin tunsipa hän
rinnassansa jotakin, joka ei miellyttänyt häntä. Heillä oli liian
paljon yhteisiä muistoja retkistä, joita olivat yhdessä tehneet,
eivätkä nämä muistot juuri olleet iloisia, sillä niihin sekausi koston
huutoja ja vähän vertakin. Siihen lisäksi oli tämä perämies komentanut
erästä laivaa, joka oli korkeasta summasta vakuutettu, ja joka kohta
sen jälkeen, kun oli vakuutus tehty, oli mennyt lastineen päivineen
haaksirikkoon. Haaksirikot merellä ovat jotenkin tavallisia, mutta tämä
oli ollut erilainen muista siinä, että -- ainakin miten puhuttiin -- se
oli tapahtunut perämiehen tahdosta. Tätä ei tosin voitu toteen näyttää,
mutta -- siitä puhuttiin ja se puhe oli pilannut perämiehen maineen.

Niinä päivinä, jona Heikki, jonka haavat olivat hänet panneet
kuumevuoteelle, sairasti Karva-Anna vainaan töllissä, mietti kapteeni
Kornman näitä asioita. Ja miten hän niitä mietti, kypsyi hänessä
vihdoin se päätös, että niihin toimiin, mitkä hänellä nyt oli tekeillä,
ei kelpaisi kukaan muu hänelle auttajaksi, kuin perämies Turk, tuo
entinen tuttavansa. "Sanokoon yleisö, mitä tahtoo" -- arveli kapteeni.
-- "Enemmän pahaa kuin jo minusta puhutaan, ei taideta puhua -- jos
minä puheista huolisin". Ja kapteeni päätti tarjota perämiehen viran
Konkordia-laivassa entiselle tuttavalleen Turkille.

Kapteenin aiottu lähtö tuli pian tunnetuksi Rytilässä ja K----n
kaupungissa. Wappo, rouva Kornman, ei sitä vastaan pannut; kapteenin ei
myöskään ollut vaikea erota hänestä. Mutta pienestä Amandasta, -- se
oli kapteenille vaikeampi. Kun hän, lähtö mielessään, syleili pientä
tytärtään, niin tuntuipa hänestä kuin uhkaisi hänen armasta lastaan --
ainoata elävää, mitä hän maailmassa rakasti -- joku suuri vaara.

Päivä hänen lähdölleen oli jo määrätty. Perämies Turk, vanha 60
ikuinen ukko, oli luvannut vielä viimekerran koettaa seuraisiko vanha
onni häntä. Heikki, kapteenin vasta pestattu palveluspoika, oli
haavoistansa parannut, ja hänen oli kapteeni päättänyt ottaa mukaansa
kajuuti-vahtina. Heikki ei vielä tästä kapteenin päätöksestä tiennyt
mitään. Hän oleskeli vielä Leena muorin asunnossa.



XIV.

Viittauksia.


Olemme tässä kertomuksessa kulkeneet ihmiskunnan alhaisempia komeroita,
missä saastaisuus ja ilkeys, mustaan vaippaansa pukeuneina, piilouvat.
Onpa ihminen, ruumiine sieluineen, kummallinen olento! Aurinko loistaa,
päivä oli kaunis, kirkas ja pilvetön. Meren pinta on tyyni kuin peili,
ja tähän pintaan kuvautuu taivahan selkeys, kukoistavat rannat kauniine
kukkinensa, kasvuinensa, mitkä näkyvät hymyvän syvyyden syvässä,
niinkuin onnellisen morsiamen kuva sulhon antamassa peilissä. Pellin
takana väijyy hämähäkki tomuisesta piilostaan uhriansa; meren kauniin,
sileän pinnan alta väijyy ahnas meren peto saalista. Siinäpä kuva, joka
ihmiseenkin sopii -- ainakin tavallansa. Hänen kasvonsa ovat tyynet,
hänen puheensa makea, hänen käytöksensä hiljainen; mutta hänen sielunsa
pohjalla piiloupi syvän syvällä piru, joka väijyy hyvää, joka kutoo
pauloja, mitkä eivät päivän valoa siedä, joka miettii tekoja, mitkä
ovat riettauden ja rikosten tehtäviä. Ja riettauden ja rikosten pahat,
langenneet enkelit, ne valvovat aina, valmiina mylläröimään tyyneyttä,
häiritsemään hiljaisuutta -- niinkuin yössä vangittu myrsky odottaapi
vapauteen pääsöä, voidaksensa raivoovalla voimalla meren sileydestä
tehdä vaahtoisia laineita.

Mutta pirut ihmissydämissä ne yhä vainoovat, väijyvät toisiansa
loppumattomassa sarjassa.

Kun K----nkin pienessä kaupungissa jokapäiväistä, hiljaista elämää
eletään, kun kukin askareissansa askaroitsee, eikä silmämme voi
eroittaa muuta kuin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta; takovatpa
ihmissydänten pirut syvyydessänsä töitä, mitkä eivät ole päivän. Kun
kauppias Karlgren ja patroni Kornman tullinhoitajan kamarissa istuivat
ja kaikessa ystävyydessä juttelivat meri- ja kauppa-asioista, niin
miettivätpä pirut heidän sydämissänsä pauloja ja peitteitä, joiden
suojissa voisivat, pimeitä töitänsä tehdessä, piiloutua; ja kun
kauppias ja patroni sitten päästivät, kahden kesken kun olivat, nämä
pirut ääneensä neuvoa pitämään, miten tulliherraa parhaiten
petettäisiin, niin mietittiinpä ihan samassa heidän kumpaisenkin
sydämessä mietteitä, mitkä, jos olisivat näkyväiseen muotoon astuneet,
olisivat ryntäneet toinen toistansa vastaan vihollis-sotalaumojen
muotoisena. Ja vieläpä juuri ihan samaan aikaan, jona kauppias ja
patroni neuvottelivat asioistaan, neuvoipa puotipojan Anteron sydämen
pohjalla piilouva paholainen tälle, miten hän parhaiten voisi soaista
silmät isännältään, ja käsipuolisen ajatuksissa sepittiin aarre-arkkua,
minne patroni Kornmanin vääryydellä saadut rahat muutettaisiin. --
Mutta tämäpä vaan on muutama mutka loppumattomassa sarjassa, joka
kietoisi ja käärisi kaikki pauloihinsa, joka vetäisi ja painaisi omasta
painostaan ihmisyyden ja ihmiskunnan pahuuden ijäti valottomaan
pimeyteen, ellei jotakin löytyisi, joka alati pyrkisi paljastumaan,
kehittämään ja särkemään sen mutkat.

Leena-muori, Jolsan Matin vaimo, oli huono sairaan hoitaja. Ettei
hänestä ollut lapsen ammaksi, olemme me tämän kertomuksen alussa
nähneet. Tuskin oli hän saanut rahan ja nähnyt kapteenin lähtevän, niin
hän jätti Heikin mökkiin ja meni vaihtamaan rahan viinaksi.

Kahdesti oli Heikki sattunut kapteenin seuraan ja kumpaisellakin
kerralla oli häntä onnettomuus kohdannut. Tämä nykyinen onnettomuus,
eipä sille voinut edellinen vertoja vetää.

Leena oli hänen heittänyt makaamaan vuoteesensa. Siinä vaikeroitsi
poika-parka kipujaan. Hän ei osannut selvästi ajatella. Kolahdus, minkä
hän oli saanut, oli ollut ylön ankara. Aikaa kului, Heikki ei sen
kulusta tiennyt. Aurinko loisti mökin rikkinäisestä akkunasta jo, eikä
vieläkään tuntunut Jolsan Matin vaimoa palaavaksi. Poika-parkaa
janotti, niinkuin ainakin kuumeessa makaavaa, mutta ei hänellä ollut
älyä hankkia itselleen juotavaa nyt.

Pieni kyytipoika oli jo aikaa lähtenyt kestikievariin kertomaan
onnetonta tapausta. Kapteenin oli maksettava hevonen. Sen hän kyllä
tiesi, mutta kuitenkin pelkäsi hän.

Aamua oli kotvan kulunut, kuin Heikki huomasi, että mökin ovea
avattiin. Tulipa nyt Rytilästä mies noutamaan patronin säretyitä
kääsejä. Mies kun Heikin vuoteessa näki, kysyi jotakin, mutta eipä
liene Heikki näihin kysymyksiin mitään vastannut, sillä hän itse ei
ainakaan sittemmin muistanut mitään tästä. Ja mies oli pian, säretyt
kääsit rattaillaan, lähtenyt.

Päivä oli jo pian puolessa kun Leena vihdoin palasi. Hänellä oli
muassansa vähän ruokaa ja suurenmoinen pullo viinaa. Tästä oli hän
tiellä jo maistanut, se nähtiin selvästi, sillä Leena oli jo jotenkin
humalassa. Miten olisikaan eukko raiska saattanut minuuttiakaan pitää
kädessänsä viinapulloa, tunnustelematta, miltä tuo herkku maistuisi!
Mutta juomasta itsensä umpi-humalaan, siitäpä esti hänet pelko. Hänellä
oli, näet, hyvässä muistissa min näköinen hän oli ollut, kun Jolsan
saarella heräsi humalasta, mihin oli nukkunut Jumalan taivaan alla.
Tämä tapaus oli saanut eukon varovammaksi, jotta hän siitä saakka aina,
kun onni hänelle sen verran hänen herkkujuomaansa salli, että se
hänelle riitti, oli hakenut turva-paikkaa, missä hivukset säilyisivät.

Mökkinsä, mihin hän nyt astui, oli, niinkuin jo olemme sanoneet, mitä
ruokottomimmassa siivossa. Suuri takka, joka oli jotenkin rapistunut,
otti siitä lähimmäs puolen tilaa. Takan päällisellä oli ryysyjä, vielä
likaisempia ja retuisempia kuin vuoteessa.

Eukko ei ollut matkallansa muistanut Heikkiä. Se näkyi selvään siitä
kummastuksesta, minkä hän osoitti, kun hän pojan näki.

"Vai sinä! No niin! Jopa muistan", änkytti eukko. "Siirrys vähän
poikani" -- ja eukko istahti vuoteen laidalle. "Ehkä riittää tästä
vähän sinullekin ... vähän, vähän vaan".

"Vettä!" rukoili Heikki matalalla äänellä.

"Vettä! Oletko riivattu, poika! Vettä! Kuka kehtaa vettä mainitakaan,
kun on tätä laatua tarpeeksi. Oh hoh! Sepä hunajaa!" -- ja eukko otti
aika kulauksen pullosta. "No maista sinäkin..." -- ja hän kallisti
pulloa Heikin huulille.

Enskerran eläissään maistoi Heikki nyt ihmiskunnan myrkkyjuomaa. Hän
irvisteli hirmuisesti. Viina poltti hänen suutansa, hänen kurkkuansa,
hänen rintaansa. Hän oli nielaissut koko suullisen.

Hän rupesi huutamaan. Hän ei kipujaan nyt tuntenut. Hän luuli juoneensa
tulta. Hän hypähti ylös vuoteeltaan. Hän taisi tuskin hengittää.

Eukko katseli häntä kummakseen. "Hiljaan, hiljaan poikani! Kuka perhana
osasi aavistaa, että sinä niin siitä pidät... Sitä ei enää riitä
sinulle... Eikö ollut hyvää? Mutta hyväpä, että nousit. Vanhus
tarvitsee maata... Jos sinä tahdot levähtää, niin nouse uunille".

Heikki tointui vähitellen. Poltto hänen sisuksissansa herkesi. Hän
tunsi itsensä paljoa terveemmäksi; hän muisti nyt selvästi, mitä
hänelle oli tapahtunut. Mutta tätä tilaa ei kestänyt kauan. Outo
virkeys tuntui hänen suonissansa, kaikki näkyi hänelle niin
ihmeelliseltä. Hänen päänsä tuntui raskaalta. Häntä rupesi nukuttamaan.
Hän silmäili uunia ja tietämättä tarkoin, mitä hän teki, nousi hän ja
heittäysi ryysyihin makaamaan uunin päälle.

Eukko oli sillä välin tyhjentänyt pullonsa sisällön likaiseen
kalja-astiaan. Siitähän oli sopivampi juoda. Huolimatta laisinkaan
pojasta, piti hän nyt omia aikojaan kestiä.

Puolisen aikana vallitsee äänettömyys Jolsan Matin mökissä. Näkyala
siellä on mitä inhottavin. Eukko makaa ryysyisellä vuoteellaan;
lattialla vuoteen vieressä seisoo kaljatuoppi. Vanhuus vaivaa eukkoa.
Hän ei ole jaksanut sitä tyhjentää, pöydällä nähdään pari leipää, voita
välissä; mutta viina-himossaan on eukko syömisen unohtanut.

Poika-parka nukkuu uunilla. Hän on niin ryysyihin kääriynyt, ettei
häntä näy ollenkaan.

Semmoinen on asema mökissä kun kaksi miestä astuu Leenan asumaan.
Toisen näistä me jo tunnemme. Hänellä on kaksi tukkoa kädessä. Hän
ehtii asettaa ne pöydälle, ennenkuin huomaa vuoteessa makaavan.

"No Jumal' avita!" huusi hän kun Leenan näki. "Mistä perhanasta on
eukko saanut viinaa?" Ja hän töyttäsi aikalailla nukkuvaa kylkeen. "Hän
on humalassa kuin sika".

"Ja on tällä kertaa ollut kohteliaampi kuin muinoin ennen. Sillä hän on
säästänyt vähän meillekin", sanoi toveri, kun huomasi kaljatuopin
vuoteen vieressä.

"Sepä ihmeellistä!" mumisi Jolsan Matti -- sillä hänpä se onkin toinen
näistä miehistä. -- "Mistä riivatusta on eukko saanut viinaa? -- Ja
ruokaakin?" lisäsi hän sitten. "Sepä nyt meille tarpeellisempaa... Anna
viinan olla, Kalle!" huusi hän, kun huomasi toisen aikovan maistaa
eukon jäännöksiä. "Tänään ei tippaakaan, ennenkuin on työ tehty".

"Voitele sinä sillä nokkaasi jos tahdot, mutta minun kurkkuni tarvitsee
vähän kastetta" -- vastasi toinen Kalleksi kutsuttu ja oli juuri
viemässä kaljatuopin laidan huulillensa, kun Matti äkkiä sieppasi
astian hänen käsistänsä.

"Oletko todellakin riivattu!" huusi hän. "Jos pääsisit makuun, et
herkeisi ennen, kun pohja sisältä olisi yhtä kuiva kuin ulkopuolelta.
Ja miten sitten aikeemme kävisi?" Ja Matti kaasi astian mökin
likaiselle lattialle.

Toinen, kun tämän äkkiarvaamattoman, vähässä ajassa tapahtuneen teon
huomasi, päästi julman kirouksen ja oli vähän vailla rynnätä
käsipuolisen päälle.

"Pysy nyt alallasi!" ärjäsi Matti. "Jos olisit ollut ihmisittäin, olisi
viina säästynyt, siksi kun työmme on tehty. Onko sinulla tiirikat
kaikki tallella?"

"Mikä saakeli ne olisi meiltä vienyt!" karjasi kumppani vihaisesti.

"Tuossa, syö nyt palanen... Kello on nyt kohta viisi ... perhana!
Muutama tunti vielä".

Kalle otti vastaan tarjotun leipä-palasen, silmäillen vihaisilla, mutta
samalla himoisilla silmillä viinasta märkää lattiaa. "Likanen ja musta
kun tunkio", mumisi hän, nähtävästi jotakin mielessä.

Matti ei enää sen kovemmin huolinut toveristaan. Hän otti vähäisestä
laukusta, minkä selässänsä oli kantanut, nuorakääryn ja katseli sitä.
"Ei peijakas niinkään pian lähde kuin luulet", mumisi hän. "Olit, sen
mokoma, lähteä, sanomatta minulle sanaakaan! Ellet hyvällä, niin
pahalla... Se on hienoa, mutta se kestää" -- lisäsi hän ja pani nuoran
pöydälle.

"Otetaanko henki, ellei muu auta?" kysyi Kalle.

"Ei henkeä; se ei meitä ensinkään auttaisi. Elossa ollen hän meitä
paremmin hyödyttää. Katso kalujasi. Arkku on vahvasta raudasta".

"Olkoon vaikka kivestä, tämä pystyy", ja Kalle viittasi pientä
koiran-leukaa, minkä otti pussistaan.

"Hyvä se; mutta luulenpa, että hän hyvästi taipuu; hän tuntee Jolsan
Matin temput".

"Ja minä tunnen hänen; hän on oikea pää-piru!" mumisi Kalle.

Matti oli pistänyt piippuunsa ja iskenyt tulusneuvoillaan tulta. Sitten
meni hän vuoteen luo, missä Leena humalaista untansa kuorsasi; katseli
pulloa, joka tyhjänä takalla loikoi, ja mietti itsessään paljonko
viinaa se oli sisältänyt, ja ihmetteli yhä mistä eukko oli sen saanut.
Hän tiesi, kun pari päivää takaperin kotonansa kävi, ettei mökissä
löytynyt niin äyriäkään rahaa, tiesi myös, ettei kukaan Leenalle
uskoisi jumpraakaan viinaa. Mutta turhat olivat hänen mietintönsä.

"Olisi se heittiö nyt selvillä, niin sanoisi, onko hän hankkinut veneen
Koiviston rannalle, niinkuin Jussille panin käskyn", sanoi hän.

"Mitä veneellä tekisit?" kysyi toinen uteliaasti.

"Veneellä on Rytilään parempi kulkea; vai etkö ole saanut kylliksesi
vielä jalka-patikasta?" vastasi Matti ja samalla kiljasi hän julmasti,
sillä epähuomiossa oli hän sattunut loukkaamaan murtunutta nenäänsä.

"Sen saat minulle vielä maksaa, Lauri!" huusi hän julmalla kirouksella,
"kunhan vaan Rytilän patronin raha-aitat ensinnä ovat tyhjennetyt".

Miehien näin puhellessa ja melutessa oli päivää iltapuolelle kulunut.
Matti, joka nyt oli kotonansa, rupesi vähän kotitöitä toimittamaan.
Molemmat menivät he vihdoin ulos mökistä pihalle.

Taasen vallitsi hiljaisuus mökissä; mutta ainoastaan muutama minuuti
miesten mentyä.

Muurin päältä kuului ensinnä hiljainen ruikutus, sitten näkyi sieltä
jalka ja vihdoin seurasi koko ruumis.

Heikki oli miesten tullessa tupaan herännyt. Hän tunsi tuntuvasti
kipujaan. Veri oli hyytynyt haavaan ja hänen kasvoilleenkin. Hänen
päätänsä pakoitti, hänen koko ruumiinsa oli hellä. Hän oli juuri
aikeessa ääntää, kun hän tunsi Jolsan Matin äänen. Hän ei ääntänyt, hän
pysyi liikkumattomana paikallaan. Hän kuunteli mitä puhutttin, hän
muisti tapauksen kestikievaritalossa ja hän ymmärsi pian, että tässä
oli kysymys samallaisesta rikoksesta.

Vihdoin selvesi hänelle kuka nyt oli uhriksi katsottu. Hänen oma
isäntänsä oli ryöstettävä. Tosin ei tämä huomio häntä niin ilettänyt,
kuin viimeksi Jolsan Matin aikomus provastia kohtaan; mutta kumminkin
siihen määrään, että hän päätti, jos suinkin taitaisi, tehdä tyhjäksi
Matin vehkeet. Hän ei tiennyt, miten tämä voisi tapahtua, mutta hänellä
oli piisalle asti aikaa sitä siinä, missä makasi, miettiä. Ja kun
miehet vihdoin läksivät ulos tuvasta, luuli hän voivansa nousta
huonolta makuusijaltaan.

Hän seisoi lattialla; hän katsahti ulos rikkinäisestä ovesta. Hän näki
miesten kulkevan Koivistoon päin, luultavasti katsomaan, oliko vene
rannassa. Hän avasi hiljaan oven ja kulki, niin kiiruusti kuin taisi,
maantielle.

Heikki parka oli onnellisesti päässyt susien luolasta. Hän oli, kun hän
kuunteli mitä miehet puhuivat, osannut ajatella, osannut miettiä, että
tässä oli pahan-ilkisten ihmisien aikeita tyhjäksi tehtävänä. Vaino
ajoi hänet, kun hän näki ulospääsön vapaaksi, ulos. Onnellisesti,
kenenkään huomaamatta, oli hän päässyt maantielle. Pelko oli saanut
hänen kulkemaan niin kiiruusti kuin se hänelle oli mahdollista. Mutta
kun hän maantielle tuli, katosi pelko. Hän huokasi syvään ja huomasi
nyt, etteivät hänen jalkansa tahtoneet häntä kantaa. Hänen
ajatuksensakin sekausivat; maa pyöri hänen silmäinsä edessä. Jumalan
raitis ilma oli tämän vaikuttanut. Hänellä oli kiirut, sen hän tiesi;
mutta mihin ja mitä varten, se sekausi aina yhä enemmin haaveksillisiin
unen-muotoisiin mietteisin. Hän kulki kumminkin eteenpäin; hän kulki
horjuellen, kunnes hänen voimansa loppuivat. Silloin, tarkoin
tietämättä mitä teki, istuutui hän tien syrjään. Siinä ummistuivat
hänen silmänsä; hän voipui tainnokselliseen uneen.

Rosvot, sillä sen nimen voinee kenenkään vastaansanomatta antaa Jolsan
Matille ja hänen toverilleen, olivat sillä välin ulkona toimineet, mitä
heidän oli toimitettavaa. Vene, jota Matti haki rannalta, löytyi siinä,
pieni, yhden soudettava vene. "Eukko on ollut toimessa" -- sanoi Matti
kun veneen näki. "Nyt ei muuta kuin odottaa yötä".

Ja tätä odottamaan palasivat toverit jälle tupaan.

Oven oli Heikki, kun tuvasta karkasi, heittänyt auki. Miehet eivät sitä
huomanneet. Siitä oli tupaan päässyt virkeämpää ilmaa, ja se oli
vaikuttanut nukkuvaan. Leena rupesi vähitellen tointumaan ja hänen
kätensä haperoitsi viina-astiaa, minkä hän oli pannut vuoteensa
viereen. Mutta haperoitseva käsi ei tavannut kaljatuoppia, ja tämä
seikka sai eukon äkkiä avaamaan silmänsä. Hän ei kuullut Matin
kysymyksiä; hän oli nähnyt, miten viina-astiansa oli käynyt. Lätäkkö
lattialla ja tuoppi, joka oli potkaistu oven suuhun, sanoivat hänelle
sen. No, tästäkö eukko vinumaan; ja ellei hän olisi muistanut, ettei
Matin kanssa ollut tukkanuotalle meneminen, olisi mökissä kummia nähty.
Nyt kuultiin siellä vaan Leenan julmia kirouksia, mitkä eivät
sittenkään tahtoneet hiljentyä, kun Matti nyrkkiänsä näyttämällä oli
käskenyt hänen olla vaiti. Tämä vaikutti tosin, mutta enemmän toki
Matin lupaus, että Leena seuraavana päivänä saisi herkku-juomaansa
kokonaisen ankkurin. Leena asettui nyt ja vastasi miehensä kysymyksiin,
niin selkeästi, kuin otran jyvä, joka kihelmöitsi hänen silmässänsä,
teki sen hänelle mahdolliseksi. Hän jutteli muun muassa kapteenin
onnettomuudesta, ja kun Matti sen kuuli, kirosi hän julmasti. "Perhana,
etten ollut kotona", huusi hän, "se olisi huojentanut, jopa tehnyt
tarpeettomaksikin aikomuksemme".

Matin näin manatessa oli eukko muistanut Heikkiä. Hän nousi
vuoteeltansa, jonka laidalla hän oli istunut, ja rupesi kurkistelemaan
uunille. Hän käänsi ryysyt siellä, mutta -- poika ei ennä ollut siellä.

"Lempoko hänen on korjannut!" huusi hän.

"Kenen?" kysyivät yksin suin miehet.

Eukko, joka puhuen kapteenin onnettomuudesta, oli unohtanut lausua
mitään Heikistä, kertoi nyt täydellisemmästi, mitä hän tiesi. Matti
kuunteli uuteliaasti. Mutta kun eukko pääsi kertomuksessansa siihen
kohtaan, jossa poika kiipesi uunille, niin silloinpa säntäsi Matti
eukkoonsa ja oli kuristaa hänet.

"Tiedätkö, sen lempo! mitä olet tehnyt?" huusi hän julmistuneena.
"Poika on uunilla kuullut ja arvannut aikeitamme. Nyt sun p--ru korjaa
elävältä!"

Vaikea on tietää, miten tämä kiista olisi loppunut, ellei nyt Kalle
olisi mennyt väliin.

"Älä toki!" sanoi hän ja tarttui toveriinsa. "Kentiesi on poika jo
aikoja ennen meidän tänne tuloamme pötkinyt tiehensä. Ämmä on
arvattavasti jotenkin kauan maannut pöhnässä, koska nyt vasta heräsi".

Tämä muistutus sai Matin asettumaan, sillä hän tiesi, ettei ämmä niin
kohta herännyt, kun oli juonut tarpeensa. Hän mumisi itsekseen
kirouksia, mutta päästi eukon.

Kovaa menettelyä änkytti tämä vähän aikaa. Tuosta kapteenin
onnettomuudesta keskusteltiin sitten yhä, ja miten siinä keskusteltiin,
tulipa ilmi, että kapteenin rikotut kiesit vielä olisivat siinä, mihin
heidät oli ojasta nostettu.

"Sen sinä, lempo vie, valehtelet!" ärjäsi Matti, kun eukko tämän
ilmoitti. "Täällä ei likimainkaan ole minkäänlaisia kääsejä".

Tuo oli toinen kumma, jota eukko ei voinut ymmärtää. "Poika hiidessä,
kääsit poissa!" huusi hän suu auki. "Jumal' avita! Tätä en minä
ymmärrä!"

"Sinä! Sinäkö mitään ymmärtäisit, sika!" ärjäsi Matti. Sitten
mietittyänsä vähän aikaa, lisäsi hän: "Niin kait se mahtaa olla:
Kääsejä on noudettu ja Varpulan Laurin ottopoika on niiden kanssa
lähtenyt". Ja Matti oli nähtävästi leppynyt kun tämän sanoi.

Mutta nyt oli ämmän vuoro: "Varpulan Laurin ottopoika!" huusi hän.
"Kuka, missä on hän, Varpulan ottopoika!"

"Mitä sinä hänestä tahdot? Varpulan Laurin ottopoika oli juuri sama
mies, minkä sinä määräsit uunille ja mikä nyt on hiidessä", vastasi
Matti, joka vähän kummasteli eukon kiirusta kysymystä.

"Vai niin, vai oli se poika Varpulan ottopoika! Mutta tokkohan tiedät
kuka tuo poika oikeen on?"

"Poikako!" vastasi Matti; "mitäpä hänestä nyt! Rytilän patroni hänen
pestasi trengikseen kaupungissa kun eilen kävi".

"Trengikseen! No, sepä kummien kumma! Rytilän patroni oman itsensä
trenki. Sen sanon minä koko maailmalle nyt, että Varpulan Laurin
ottopoika on Rytilän patroni-vainaan kadonnut poi--"

Leena ei ennättänyt lopettaa. Matti, joka aina oli varullansa, ymmärsi,
mitä eukko aikoi julkaista ja jo oli julkaissutkin, vaikkei saanut
viimeistä tavuuta sanotuksi -- Matti keskeytti Leenan puhetta antamalla
nyrkkinsä väkensä takaa pudota eukon päälaelle. Sitten katseli hän
pitkään Kallea, huomatakseen oliko tämä mitään eukon puheesta
ymmärtänyt. Mutta Kalle sanoi vaan kun näki eukon kaatuvan: "Nyt sun
p--ru korjaa, kun tapoit akkasi!"

Jos Kalle eukon puheesta oli jotakin ymmärtänyt, osasi hän sen
kumminkin niin salata, ettei Matti, vaikka kuinkakin häntä silmäili,
tullut tuota viisaammaksi.



XV.

Murtovarkaus.


Lahden poikki, millä toista-kymmentä vuotta takaperin näimme Jolsan
Matin hämärässä melovan, kulkee taasen yössä vene. Kaksi miestä nyt
siinä istuu. Veneen keula on nyt samaten kuin silloinkin käännetty
Rytilään päin.

Soutaja on vahva, vankka keski-ikäinen mies. Hänen kasvonsa osoittavat
typeryyttä, mutta samalla on niissä jotakin niin konnamaista, että
herättävät inhoa. Hänen silmäilyksensä ovat tylsät, niistä voitaisiin
lukea ajatus: "kaikki on minulle yhtä", -- jos varmaa olisi, että mies
mitään ajattelisi. Hänen nimensä on Kalle Kontio. Hänen elämänsä on
hamasta hänen nuoruudestaan saakka yksi suuri rikos. Isäänsä ei hän ole
koskaan nähnyt, äitiänsä ei hän muista. Kahdeksan-vuotiaana varasti
hän; sitä ennemmin oli hän jo oppinut valehtelemaan. Äiti kuritti
häntä; kuri ei ollut riittävä tahi oli se liian myöhäinen. Miten
lieneekään, Kalle ei siitä parannut. Hän karkasi kotoaan ja siitä
päivästä saakka ei hän ole äitiänsä nähnyt. Kerjäläisenä kulki hän
talosta taloon; valehteli aina, varasti milloin sai tilaisuutta.
Mieheksi kun kasvoi, rupesi hän trengiksi; mutta työtä inhosi hän.
Siitä syystä osaa hän nyt luetella vähintäinkin sata taloa, joissa hän
trenkinä on, missä kuukauden, missä viikon, missä vielä vähemmän aikaa
palvellut. Kruunun leipää syönyt ja vettä juonut ja kakskertaa on hän
kruunun piiskaa maistanut.

Kaikkinaisiin toimiin on häntä käytetty ja hän kelpaakin kaikellaisiin.
Matti tuntee hänen ja tietää, ettei hänellä ole ensinkään tuota tuntoa,
joka omaksitunnoksi kutsutaan. Matti tietää, että Kalle viinaa varten
elää.

Ei siinä paljon puhuta. Vene kulkee kiiruusti. Käsipuolinen pitää
perää, itsekseen tuon tuostakin kiroillen, sillä hänen nenäänsä
pakoittaa. Eipä haavaa olekaan puhdistettu siitä saakka kuin Matti
kaupungissa sai siihen laastaritikun.

Jo laskee vene rantaan. Näillä paikoin ei Matti ole käynyt siitä yöstä
saakka, jolloin hän poika sylissä karkasi Jolsan saarelle.

Silloin eli hän kapteeni Kornmanin kanssa ystävyksin. Rikoksestansa sai
hän runsaan palkinnon; mutta siitä ei hänellä ole enää jälellä muuta
kuin muisto. Usein on hän sittemmin, kuin rahansa loppuivat, vaatinut
kapteenilta enemmän, mutta kapteeni on häneen kyllästynyt, eikä ole
viime aikoina ollut tuntevinaankaan häntä. Ja kapteeni on kumminkin se,
miltä Matti jonkinmoisella oikeudella voi apua odottaa. Nyt on kapteeni
valmis lähtemään pitkälle matkalle. Sitä ennen on Matin käyminen hänen
puheellaan. "Ellei kapteeni hyvällä anna, täytyy hänen pahalla antaa".
Siinä lunnassana.

Ja se mielessä kulkee nyt Matti yksin käytävää Rytilään. Kalle on
jäänyt rannalle veneen luo odottamaan. Matti on melkein varma siitä,
ettei hän ilman Kallen avutta pääse aikeittensa perille; siitä syystä
on hän käskenyt hänen olla valmiina ryhtymään väkinäisiin toimiin.

Matti tietää, että kapteeni vasta myöhään illalla, puoli-yön aikana
panee levolle, että usein koittava päiväkin tapaa hänen valvomasta. Hän
on siis varma siitä, että hän ketään herättämättä saa tavata entisen
kapteeninsa.

Hän seisahtui Rytilän hovin eteen. Hän näkee patroni Kaarle Kornman
vainaan kamarissa jonkun kulkevan edestakaisin; hän tuntee kulkiessaan
Rytilän nykyisen isännän.

Hiljaisilla askelilla lähestyi Matti samaa akkunaa, josta hän viimein,
kun Eeva valvoi patroni Kaarlea, oli kurkistellut kamariin. Hän
huomasi, että patroni Konrad nyt oli yksinänsä tässä kamarissa. Hän
mumisi itsekseen: "Mitä tuo tuossa kummituksena kulkee? Luulisi hänen,
kun on, mitä ikinä haluaa, onnelliseksi".

Hän koputti hiljaan akkunalle. Hän sai koputtaa kovemmasti, ennenkuin
kapteeni Konrad sitä kuuli. Kapteeni kuuli vihdoin ja seisattui akkunan
eteen. Hän silmäili ulos.

Siinä seisoi mies, jonka hän tunsi; mies, josta hän ei enää tahtonut
tietää mitään nyt, kun hän ei häntä enää tarvinnut. Hän oli kyllästynyt
tähän mieheen; hän vihasi häntä, mutta samalla pelkäsi hän häntä. Hänen
oli täytynyt silloin tällöin antaa Matille vähän sitä, mitä tämä pyysi;
sillä hän pelkäsi, että rikoskumppaninsa käyttäisi tietojaan hänelle
vahingoksi; mutta yhtä usein oli hän närkästyneenä ajanut tyköään
vaativan kerjäläisen. Mutta mitä kapteeni olikin antanut, vähäisenä,
mitättömänä piti Matti kaiken sen. Salaisuudet, mitkä Matti tallensi ja
vuosikausia oli tallentanut, olivat hänen mielestänsä suuremmasta
arvosta, kuin ne vähäiset rovot, mitkä kapteeni oli hänelle
ylönkatseellisesti heittänyt.

Levotoinna, saamatta unta oli kapteeni kulkenut velivainajansa
kamarissa edes takaisin. Hän oli miettinyt asioitansa, miettinyt miten
hän suuremmalla voitolla voisi niistä selvitä ja samalla pysyä ainakin
siinä maineessa, missä hän nyt oli. Hänen oli täytynyt tunnustaa
itselleen, että hänessä itsessään oli jonkunmoinen muutos tapahtunut;
tämän luuli hän huomaavansa siitä, että hän, joka ennen ei laisinkaan
lukua pitänyt muiden puheesta, nyt ei sietänyt, että hänestä pahaa
puhuttiin. Hän oli tänä iltana, sen verran kuin hänen kaltaisensa
ihminen sitä taisi, pitänyt tutkintoa oman itsensä kanssa ja huomannut,
että tähän muutokseen oli syynä tyttärensä Amanda. Tämä kasvoi
kasvamistaan ja häneen olivat kapteenin tunteet kiintyneet. Hän rakasti
tytärtänsä. Ainoa merikulku vielä, ja kapteeni päätti irtaantua
kumppanuudesta Karlgrenin kanssa, sekä ruveta kunnon ihmisenä elämään
Rytilässä tyttärensä eteen. Tähän päätökseensä oli syynä sekin, että
asiat hänelle, hänen ollessansa kumppanuudessa Karlgren'in kanssa,
eivät ensinkään olleet niin onnistuneet, kuin hän oli sitä itselleen,
liittoon ryhtyessänsä, kuvaillut. Hän tiesi siihen lisäksi, että
Karlgrenin itaruutta naurettiin, että häntä pidettiin typeränä, sekä
että hänelle, kapteenille, tuli osaksi vähän tätä naurua. Hän oli
nainut Wapon, kauppiaan sisaren, omanvoiton-pyynnöstä, mutta koko hänen
voittonsa tästä avioliitosta oli ollut rauhatoin koti-elämä. Hänen
täytyi tunnustaa itselleen, että Wappo se olikin, joka nimen-omaan
isännöitsi Rytilässä, ettei hänellä ollut uskallusta eikä voimaa tätä
olentoa vastustaa. Päästäksensä vähäksikään aikaa vapaaksi avioliiton
lujista siteistä, oli hän päättänyt lähteä merelle. Sitten enemmän
mietittyänsä asiaa, oli hän huomannut oman hyötynsäkin sitä vaativan.
Merellä, missä hän taasen oli entinen kapteeni Kornman, saisi hän ehkä
miehuutta, jotta kotiin tultuansa taitaisi taloutensakin ohjat pitää,
kuten laivan komantoa mereltä. Totta on, etteivät kapteenin ajatukset
tällä alalla olleet oikeen selvät, mutta se ei häntä huolettanut. Aikaa
kutakin, ajatteli hän.

Kapteenissa oli, jos syvemmälle hänen sielunsa pohjalle silmäilemme,
tapahtunut, aina vähin, toinenkin muutos. Samalla kun hän tunsi, että
hän tytärtänsä rakasti, tunsi hän myöskin jotakin outoa, jotakin tähän
saakka tuntematonta sydämessänsä. Hän oli kokonaan unohtanut, mitenkä
hän oli päässyt Rytilän omistajaksi, mutta nyt kun rakkauden tunteet
hänessä pääsivät henkiin, tunkeusi tuo muisto aina väliin hänen
mieleensä. Se ei ollut häntä juuri sanottavasti rasittanut, mutta se ei
häntä ensinkään miellyttänyt, ja hän koetti sentähden päästä siitä
vapaaksi. Nyt kun hän velivainaansa kamarissa kulki, missä kaikkien
olisi pitänyt häntä muistuttaa siitä, ei hän sitä muistanut, ennenkuin
hän näki Jolsan Matin akkunan takana seisovan. Mutta silloin tunkeusi
muisto kaikesta, mitä hänen ja käsipuolisen välillä oli tapahtunut,
silmänräpäyksessä häneen.

Sanotaan, että kaikkein paatuneinkin ihminen, joka ei pelkää Jumalaa
eikä ihmisiä, kun saa hiljaisuudessa rikoksiansa miettiä, jopa
haavanlehden liikunnostakin hämmästyy, kun äkki-arvaamatta kuulee sen
suhinan. Niinpä kävi kapteeninkin kun hän näki Jolsan Matin. Mikä toi
tämän nyt tänne; mikä sai hänen häiritsemään kapteenin ajatuksia ihan
hetkenä, jona kapteeni ajatteli palata pahoilta teiltään?

Äkki-arvaamaton näkö kuluneista ajoista herättää muistiimme kaikki ne
seikat, jotka ovat yhdistyksessä tämän näön kanssa. Ystävän kun näet,
jota et vuosikausiin ole nähnyt, heräävätpä usein muistiisi sen hetken
tapaukset, jolloin tämän ystävän viimeksi näit. Miten heräävät nämä
muistit, mikä tekee ne sitä elävämmiksi kuta omituisemmat seikat
olivat, joina tapaukset tapahtuivat? Tähän kysymykseen en ota
vastatakseni. Mutta että niin on, sitä ei epäile kukaan.

Silmänräpäyksessä vilahti elävänä muistona kapteenin sielussa kaikki,
mitä oli tapahtunut yöllä, jona hänen veljensä kuoli. Jolsan Matti,
joka akkunan takana seisoi, kutsui nämä muistot esille. Hänen muotonsa
pyyhki pois aikojen pilvet, mitkä kapteenin sydämen pohjalla peittivät
mitä sanottuna yönä oli tapahtunut, ja kapteeni muisti nyt tämän yön
tapahtumat niin selvästi kuin olisivat ne ihan juuri nyt tapahtuneet.
Hän luuli näkevänsä veljensä, joka tarjosi hänelle kätensä ja kysyi,
minkä tähden hän häntä vihasi; hän oli näkevinänsä provastin, joka
läpitunkevilla silmillä häntä silmäili. Hän ei ollut osannut olla
varullansa; tämä näkö oli silmänräpäyksessä paljastanut kapteenille
mitä hän vuosien kuluessa oli kokenut saada itseltänsä yhä enemmän
unohtumaan. Hän hypähti pian kohoksi, kun hän näki sen, jota hän
kaikkein vähinnä olisi tahtonut nähdä, jonka hän mielellänsä olisi
syössyt syvimpään helvettiin.

"Mitä sinä tahdot?" ärjäsi hän, kun tuo muistien silmänräpäys oli
kulunut ja hän jälleen oli tointunut ja saanut kuluneiden aikojen
aaveet kootuksi ja lukituksi entiseen piiloonsa. Mutta samalla muisti
hän kaiketi, että hän, jos näin kovalla äänellä puhuisi, voisi herättää
vaimonsa, sillä hän kääntyi ja katseli ympärilleen, huomatakseen
olisiko ketään likisyydessä. Hän pelkäsi Jolsan Mattia -- sentähden ei
hän uskaltanut huutaa, hän ei ensinkään tahtonut, että kukaan näkisi
Jolsan Mattia, sen tähden kertoi hän hiljemmalla äänellä kysymyksensä.

Jolsan Matti lienee ymmärtänyt, mitä kapteenin mielessä liikkui, kun
tämä kääntyi ja katseli ympärilleen, sillä hän hymyili. Mutta hänkin
oli samasta mielestä kuin kapteeni, että, näet, kahden keskustelu,
josta ei kukaan kolmas mitään tietäisi, olisi heidän välillänsä nyt
sopivin -- sentähden vastasi hän niin hiljaan, että kapteeni tuskin
kuuli hänen sanojansa: "Päästäkää minua kamariinne".

Sopimattomammalla ajalla ei olisi Jolsan Matti voinut tulla kapteenin
puheelle.

Kapteeni kun kuuli Matin vastauksen, seisoi kotvan aikaa tietämättä
mitä tehdä. Jos hän olisi ollut naimaton, niin kyllä hän olisi sen
tiennyt; -- mutta nyt? Matti odotti, että kapteeni tekisi, niinkuin hän
oli käskenyt, mutta kun kapteeni ei liikahtanut, kertoi hän kovemmalla
äänellä; "Päästäkää minua kamariinne, minulla on teille tärkeää
sanottavaa".

Nyt liikkui kapteeni. Hän viittasi sormellaan ovea ja astui sitten ulos
toiseen kamariin, siihen missä viimeksi näimme patroni Kaarle vainaan
nuoren pojan nukkuvan yönä, jona hänen isänsä kuoli. Sitten meni hän
etuhuoneesen ja avasi oven. Siinä odotti häntä jo Matti.

"Hiljaan!" käski kapteeni.

He astuivat sisään patroni-vainaan kamariin.

Siinä seisoivat kumppanukset, toverit, ystävät -- miksi heidät
nimitämme -- vastatusten; mutta eivätpä nyt ystäväin silmillä toisiaan
silmäilleet. Kapteeni, kun nyt oli vapaa-ehtoisesti päästänyt suden
omaan luolaansa, oli voittanut takaisin entisen urhoollisuutensa. Hän
seisoi siinä, niinkuin ainakin komentaja komennettavan edessä. Hän
silmäili käsipuolista päästä jalkoihin asti ja odotti, että tämä
sanoisi asiansa.

Mutta käsipuolinen ei nyt ollut sama nöyrä kyrmyniska kuin ennen. Hän
oli, kuta piukemmalla kapteeni piti kukkaron suun, sitä enemmän oppinut
vaatimaan. Entinen kunnioitus oli kumminkin tähän saakka jotenkin
pitänyt kahleissa tämän vaativaisuuden; mutta nyt ymmärsi Matti, että
jos tämä tilaisuus jäisi käyttämättä, ei toista tilaisuutta niin pian
tarjoutuisi; ja sen tähden voitti vaativaisuus. Mutta hänkään ei
tahtonut alkaa puhetta; hän tahtoi ensinnä kapteenin sanoista kuulla,
miltä kannalta asiansa oli ajettava.

"Sano asiasi" -- ärjäsi vihdoin kapteeni. "Jos rahoja taaskin tulet
kiskomaan, niin on kulkusi tänne ollut turha".

Kapteenin ääni ja hänen sanansa suututtivat Mattia. Hän oli saanut
tietää, miltä kannalta asia eli ajettava.

"Minä tulin, niinkuin arvasitte, rahoja", sanoi hän jotenkin
kohteliaasti. "Mahdotointa on minun Jumalan ilmasta elää. Ne rovot,
jotka olette suuhuni tukkineet, niinkuin nälkäisen koiran, eivät ole
olleet mistään arvosta, varsinkin kun ne vertaan Rytilän omaisuuteen,
minkä omistaja te olette, niinkuin tiedätte, minun kauttani".

Kapteeni oli antanut Matin puhua, mutta hänen kasvoinsa vaaleus
osoitti, että viha, hillitsemätöin viha hänessä kuohui.

"Ja paljonko tahtoisit?" kysyi hän kamalan kolkolla äänellä.

"Tuhannen ruplaa kerrassaan, tahi sitoumuksen, että maksatte minulle
kaksisataa ruplaa vuodessa kuolin-hetkeeni saakka.".

Kapteeni kulki pari kertaa edestakaisin kamarissaan; sitten asettausi
hän seisomaan Matin eteen ja katseli häntä kauan sanaa sanomatta.

"Ja ellen anna sulle äyriäkään?" sanoi hän vihdoin.

"Niin luovutte te ennenkuin kuukausi on loppuun kulunut Rytilästä,
sillä" -- ja Matti kuiskasi hiljaan -- "sillä patroni Kaarle-vainaan
poika elää".

Kaikissa oli kapteeni Konrad ollut, mutta eipä ennen semmoisessa
tilassa kuin nyt. Tuo uutinen, jonka hän nyt kuuli, tunkeusi hänen
sydämensä pohjaan saakka ja mylläröitsi siellä kaikki ylös-alaisin.
Hän ei enää muistanut Matin hävytöntä pyyntöä. Sanat: "patroni
Kaarle-vainaan poika elää" -- soivat yhä hänen korvissaan.

Mutta eipä ollut kapteeni niitä miehiä, mitkä ensi ryntäyksessä
voitetaan. Hän, kuten ainakin, kun jotakin outoa liikkui hänessä, alkoi
kulkea edestakaisin kamarissa, ja kulkiessaan koetti hän äärettömällä
voimalla saada tasapainoon ne tunteet, mitkä uutinen oli hänessä
herättänyt. Nyt sai hän kulkea kauan ennenen kuin tämä hänelle onnistui.

Matti oli odottanut jotakin aivan toista. Hänellä oli valmis taru
kerrottava kapteenille, jos tämä, niinkuin Matti luuli, olisi huutanut:
sinä valehtelet!

Mutta kapteeni ei sanonut sanaakaan, kulki yhä vaan edestakaisin. Hän
mietti mitä tästä uutisesta, jos siinä olisi perää, jos poika, Rytilän
oikea perillinen, todellakin eläisi, voisi seurata. Mutta kuta enemmän
hän asiaa mietti, sitä yhä enemmän vakaantui hän siitä, että Matti
valehteli, että hän tällä lailla koetti onkia rahoja kapteenin
herkkä-luuloisuudelta. Mutta kapteeni ei ollut herkkä-luuloinen.

Hän lopetti kulkunsa ja asettausi taasen Matin eteen. -- "Hyvä on, että
hän elää; missä on hän, tuo hän tänne", sanoi hän.

Tätä tällaista ei ollut Matti osannut aavistaakaan. Hän typertyi, eikä
oikeen tiennyt mitä vastata. Kapteeni huomasi kohta tämän ja hän oli
nyt varma, ihan varma siitä, että velivainaansa poika oli toisessa
maailmassa. Kapteenin luonteessa ei ollut mitään leikillistä, mutta
kumminkin, kun hän luki petettyä toivoa Matin silmistä, ei hän voinut
olla ivaa laskematta hänen kanssansa. Hänen tunteensa olivat nyt
tasapainossa.

"No missä on hän, tuo hän tänne. Minä annan hänelle mielelläni takaisin
Rytilän" -- jatkoi kapteeni. -- "Mutta, Matti parka, mitenkäs sinun käy
silloin?"

Matti ei ollut koskaan kuullut kapteenin laskevan leikkiä. Hän ei siis
semmoiseksi ymmärtänyt kapteenin lausetta. Hän typertyi yhä enemmän.
Hän ei edes huomannut, että hänen rikoksensa oli yhtä salassa kuin
kapteenin, että jos toisen pahat työt tulisivat ilmi, tulisivat
toisenkin, ja ettei kapteeni ensinkään voinut mitään kantaa hänen
päällensä.

Mutta kapteeni yhä jatkoi: "Ja tästä uutisesta sinä tahdot 1,000 ruplaa
-- niinhän sanoit?"

"Niin!" mumisi käsipuolinen.

"Niinkuin sanoin, ei äyriäkään", ärjäsi kapteeni. "Mene matkoihisi ja
tuo huomenna kuolleesta herännyt tänne". Ja ennenkuin Matti ehti mitään
ajatella, mitään tehdä, oli kapteeni tarttunut hänen käteensä ja
saattanut hänen ulos. Ja ennenkuin Matti ehti mitään miettiä, tapasi
hän itseänsä seisomasta porstuan oven ulkopuolella, ja porstuan ovi oli
lukittu hänen takanansa.

Hän kääntyi porstuaan päin, kynsien korvantaustaansa. Hän odotti että
kapteeni jälleen avaisi oven, sillä eipä ollut hän, Matti, vielä saanut
puhua niin mitään siitä, mitä hänellä oli puhuttavaa. Mutta ovi pysyi
kiinni, eikä kapteenia näkynyt.

Matti suuttui, suuttui itselleen. Kapteeni oli häntä kohdellut niinkuin
lasta, ja hän oli antanut itseään siten kohdella! Hän raapi korviansa,
aina yhä enemmän suuttuneena, kuta enemmän hän asiaa mietti. Vihdoin
lähti hän hiljaan astuskelemaan rannalle päin takaisin.

"Sen saat minulle vielä maksaa" -- mumisi hän. "Semmoiset ovat
rikkaitten kiitokset!"

Kalle Kontio oli sillä välin odottanut rannalla toverinsa tuloa. Hän
oli pannut maata veneensä viereen ja nukkui sikeää unta, kun Matin
potkauksesta heräsi. Hän katsahti ajattelemattomasti toveriinsa.

"Noh, miten kävi?" kysyi hän ja haukotteli niin, että leukaluut
natisivat. "Tapasitko ketään?"

"P--run itse!" -- ärjäsi Matti. Kalle tirkisteli Mattia kummituksena,
eikä muistanut sulkea suutansa haukotuksesta.

Mutta Matti ei enää ollut se typertynyt, joka vasta ei osannut toisen
lauseesen mitään vastata. Hän oli niin pian kuin pääsi kapteenin
näkyvistä, niin pian hän suuttumukseltaan osasi miettiä, ruvennut
miettimään; ja vaikka hänen miettimisensä ei vienyt mihinkään
varmuuteen, ymmärsi hän, että hän oli äkki-arvaamattomalla
sotaryntäyksellä lyöty; että aseet -- mietteet kapteenin aivoissa --
olivat sukkelammat ja terävämmät, kuin tuo tuuma, jolla hän oli aikonut
saada kapteenin hyvällä antamaan hänelle rahaa. Hän oli tullut siihen
päätökseen, että jotakin pirullista salausi kapteenin mielessä. Sillä
kuta enemmän hän asiaa mietti, yhä mahdottomammalta näkyi se hänelle,
että kapteeni saattaisi vapaa-ehtoisesti luopua Rytilästä. Kun Matti ei
voinut ymmärtää, mitä kapteenilla oli mielessä, päätti hän olla sitä
ajattelematta ja sen sijaan ryhtyä tuohon toiseen keinoon, jolla
paremmalla menestyksellä saisi mitä tarvitsi, -- kapteenin rahoja.

Matti oli, kapteenin kamarissa kun seisoi ja ennenkuin hämmästyi hänen
lauseestaan, tarkoin katsellut ympärilleen ja pannut muistiin kaikki,
mikä voisi viedä menestykseen, jos hänen täytyisi ryhtyä tuohon toiseen
keinoon. Hän oli huomannut ulkopuolella akkunaa kun seisoi, että toinen
akkunan vuorilaudoista oli jotenkin löyhällä, että jos se otettaisiin
irti, kävisi hyvästi nostaminen akkuna saranoilta pois. Tämä ajatus
mielessä istahti hän nyt Kallen viereen venettä vastaan, ja ikäänkuin
olisi tässä ollut kysymys varsin jokapäiväisestä asiasta, pisti hän
piippuunsa ja iski tulta tulusneuvoillaan.

Kauan aikaa istui hän siinä ja Kallen kysymyksiin vastasi hän vaan:
"Odotetaan, kunnes pääsee kapteeni uneen". Kalle ei ollut juuri
utelias, hän oli siihen liian laiska, mutta katsoipa hän
kummastelevilla silmäilyksillä toveriansa tuossa. Matti taasen mietti
siinä, voisiko hän jollakin lailla hyväksensä käyttää tuota uutista,
minkä hän oli kapteenille kertonut.

Niin kului, kuten jo sanoimme, aikaa vähän ja Kallekin, vaikkei hän
syntymisestään saakka ollut koskaan muulloin kiirutta tehnyt, kuin
ainoastaan semmoisissa tiloissa, missä korjaamalla luunsa oli luullut
voivansa pelastaa selkänsä, rupesi jo tuskastumaan tätä omituista
rannalla istumista, kun Matti vihdoin nousi ja sanoi:

"Nyt on aika".

Kahden lähtivät nyt miehet hiljaan kävelemään hovia kohti. Ei näkynyt
elävätä niin missään. He hiipivät hiljaan yrttitarhaa, käytävää,
asuinhuoneen luo ja -- pysähtyivät akkunan alle, missä Matti vasta
ikään oli seisonut. Varovasti kurkisteli Matti tästä akkunasta
kamariin. Siinä ei nyt näkynyt ketään. -- Viisaasti oli Matti tehnyt
kun odotti. Sillä kauan oli kapteeni, kun oli saanut hänet ulos,
kulkenut juuri tässä kamarissa, lattiaa mitaten, miettien, ennenkuin
oli lähtenyt sieltä.

Akkunan vuorilautaa, missä saranat istuivat, tarkasteli nyt Matti
tarkemmin. Se oli melkein irti. Hän tunnusteli sitä, hän huomasi, että
sen saisi irti ilman aseetta.

"Ota vastahan" -- sanoi hän Kallelle, joka yhtä levollisena, kuin olisi
ollut kysymys aivan tavallisesta, luvallisesta asiasta, oli tyhjentänyt
lakkarinsa ja ruohoiselle kentälle laatinut koko joukon aseita ja
tiirikoita. Kalle katsahti Mattia ja sitten akkunaa, ja näyttipä siltä,
kuin olisi hän ollut vähän pahoillansa, kun näki, ettei tässä, ei
ainakaan kamariin pääsemiseen, tarvittu mitään asetta. Hän kun tuon
näki, korjasi jälleen aseensa lakkariinsa.

Peukalonsa pisti Matti vuorilaudan ja seinän väliin. Vähäinen nyykkäys,
vähäinen napsaus ja lauta oli irti. Kalle tuli nyt avuksi. Huokeasti
käännettiin akkuna vuorilautoineen. Sitä kokonaan irtaantumasta eivät
pidättäneet muut kuin haa'at, ja kun akkuna niistä nostettiin, olipa
kulku vapaa patroni Kaarle-vainaan kamariin.

Matti, kun oli akkuna hiljaan asetettu kentälle, loi silmänsä Kalleen.
Epäilemättä mietti hän kumman heistä oli meneminen avatusta aukosta
sisään. Matti ehkä arveli, että kamariin menevä tarvitsisi kaksi kättä.
Mutta epäilemättä luotti hän enemmän ainoaan käteensä kuin Kallen
molempiin, sillä hän kuiskasi nyt: "odota ja ota vastaan" -- ja hiipi
ilman Kallen avutta huoneesen.

Linnut alkoivat puistossa aamuvirsiänsä laulaa. Taivas oli kirkas ja
selkeä, rusottava hohde ennusti päivän tuloa; ilma oli lämmin ja ihana.
Kaikki ennusti kaunista päivää. Mutta oliko miehillä -- Matilla ja
Kallella -- aikaa huomata mitään semmoista!

Uudestaan, toistamiseen seisoi nyt Matti samana yönä patroni Kaarlen
kamarissa. Hän oli nyt yksin siinä. Kaikki, mitä siinä löytyi, oli
hänen.

Hän silmäili ympärilleen ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin
lintusien aamuvirsiä, -- mutta ne eivät Mattia peloittaneet; ei näkynyt
elävää muuta, kuin Kallen ilkeä naama, joka akkuna-aukosta kurkisteli.
Mutta kumminkin näkyi Matti yhtäkkiä säpsähtävän. Hän, kun katseli
ympärilleen, näki seinällä patroni Kaarle-vainaan emännän kuvan; ja sen
silmät seurasivat häntä, jos mihin hän liikkui kamarissa. Tuo näkö
pisti Mattiin. Hänenkin sielunsa läpi kulki muistoina entiset eletyt
aikansa, jolloin hän nuorena, eikä näin kauas pahuuden tielle
ehdinnynnä, näki elävänä sen, minkä kuva nyt häntä varoitti --
varoitti! Niin, sillä jotakin varoituksen tapaista tunsi Matti
sydämensä pohjalla liikkuvan. Mutta se piste kadotti paikalla,
silmänräpäyksessä kärkensä, ja ennenkuin Kalle ennätti ruveta
ihmettelemäänkään; -- se kadotti kärkensä, sillä Matin silmät näkivät
nyt, mitä ne olivat hakeneet. Siinä vuoteen -- saman vuoteen, mihin
patroni Kaarle oli kuollut -- ja seinän välissä seisoi lipas, tuo,
jonka Matti hyvin tunsi, sillä siitä oli hänelle palkkansa maksettu,
kun hän kapteenille ilmoitti, ettei Rytilän nuori patroni enää ollut
olemassa.

Nyt ei hän enää viipynyt. Hän kulki lippaan luo ja koetti nostaa sitä.
Hänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän tiesi, että tässä pienenlaisessa
rautalippaassa tallensi kapteeni niitä tavaroita, joita varten hän
oikeestaan oli elämäänsä tähän saakka elänyt. Hän tarttui lippaasen,
koettaen nostaa sitä. Se oli raskas, se ei liikahtanut. Matti ponnisti
voimiansa. Ei, lipas ei liikahtanut. Hän kyyristyiksen nyt syvemmästi
katselemaan aarre-arkkua, ja hänen kasvoistaan katosi ilo. Lipas oli
neljästä kohden isketty kiini laattiaan, ja siinä piti sitä kiini
seinän puolella kaksi munalukkoa. Matti, kun tämän huomasi, kirosi
hiljaan julman kirouksen, mutta hän ei ollut niitä, mitkä aiottua työtä
kesken heittävät. Hän meni Kallen luo ja kuiskasi hänelle sanan, ja
Kalle tyhjensi nyt lakkarinsa Matin käsiin. Pian sen jälkeen makasi
Amanda vainaan kuvan alla patroni Kaarlen kauniilla peitteellä
peitetyllä vuoteella vasarat, hohtimet, tiirikat ja vähäinen
koiranleuka.

Nyt alkoi työ. Lipas oli, jos miten, irti lattiasta otettava, sillä sen
kantta särkeminen ei käynyt; se olisi saanut koko talon väen jalkeille.
Siinä nyt tarkastettiin lattiaan isketyt rautalevyt; niitä ei käynyt
katkominen. Raspinaulat olivat puukolla irroitettavat, leikattavat
lattiasta.

Hiljaan siirrettiin vuode. Polvilleen laskeusivat miehet lippaan eteen
ja hiki heidän otsastaan osoitti pian, että tässä tehtiin työtä suuren
päiväpalkan edestä. Neliskulmaista palaista, jonka keskellä raspinaula
oli, leikkasi lattiasta Kalle. Matti koetti puralla isontaa reikää
toisen raspinaulan ympäriltä. Jos nämä saataisiin irroitetuiksi, sitten
olisi pohja lippaasta leikattava. Matti, näetsen, tiesi, että pohja oli
puinen. Koko lipasta irroittaminen oli mahdotointa, sillä munalukkoihin
ei päässyt aseilla; ne olivat liian likellä seinää.

Työ kävi sukkelasti ja hiljaan. Miehet olivat tälläisiin tottuneet.
Vihdoin nousi Kalle. Hän oli tehnyt osansa. Sarana, jolla rautakisko
oli lippaassa kiini, kääntyi, kiskon toinen pää, joka oli ollut
lattiassa kiini, nousi ja sitä seurasi tuuman kanttikulmainen pala
lattiasta.

Reikä, jonka naula oli tehnyt lattiaan, isoni Matin puratessa yhä
enemmän. Hän painoi vasaran kantapuolella puraa, jota sitten hohtimen
avulla väänsi ympäri.

Öinen työ näkyi miehille onnistuvan.

Päät toisissansa kiini olivat miehet työskennelleet, toinen toisestaan
huolimatta. Mutta kun Matti oli saanut työnsä loppuun ja sarana
vähäisen äänsi, kun hän sitä käänsi, käänsi Matti päätänsä
katsellakseen, mitä Kalle oli saanut aikaan. Se liikunto oli onneton.

Kalle, joka oli polvillaan seisonut, otsa miltei laattiassa kiini,
nousi nyt äkkiä, niinkuin jo sanoimme. Mutta samallapa kävi hänen
päälakensa kovasti Matin naamaan, ihan juuri siihen kohtaan siitä, joka
oli hellin. Me muistamme, että Matin nenä tappelussa Varpusen Laurin
kanssa oli mäsäksi murtunut. Juuri tähän pakoittavaan kohtaan naamasta
sattui kovasti Kallen pää.

Se kävi kipeästi. Matti ei ollut hellä-ihoinen, mutta tämmöistä
kolausta hän ei voinut kärsiä. Muistamatta paikkaa, missä oli, päästi
hän julman ulvonnan. Ajattelematta mitään, syöksyi hänessä hänen
vihansa tyynen miettimisen rajoja ulommalle, ja ennenkuin Kalle, joka
yhteensattumisesta jälleen oli vaipunut polvilleen, ehti nousta, oli
Matti vasaralla, joka hänellä oli kädessä, iskenyt toveriaan päähän. Se
isku oli vihan, tulisen suuttumisen, ja se semmoinen isku ei ole
leikintekoa. Vasaran kärkipuoli oli pian reikiään asti uupunut Kallen
aivoihin. -- Ja Kalle vaipui, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä
lippaan päälle.

Silmänräpäyksessä oli se tapahtunut. Matti, kun tekonsa näki, tyyntyi.
Hän ymmärsi kohta, ettei hänellä enää auttajaa ollut. Hän nousi
seisalleen ja katseli ympärilleen, mutta silmäilyksillä, joista järki
oli kadonnut. Hän puristi kättänsä äärettömästi pakoittavaa murtunutta
nenäänsä vastaan.

Niin seisoi hän kauan. Vähitellen tointui hän. Hän tarttui toveriinsa,
pani hänen makaamaan lattialle. Kallesta oli jo henki lähtenyt. Kuvan
silmät seinällä seurasivat murhaajaa.

Matti tointui kokonaan. Hän osasi ajatella tekoaan. Hän ymmärsi
asemansa. Hän kuunteli, mutta vielä oli kaikki hiljaista hänen
ympärillään. Hän muisti mitä varten hän tässä huonehessa seisoi. Hän
loi silmänsä lippaasen. Vähän vielä, ja aarre olisi hänen.

Jos olisi ihmissilmä osannut nähdä mitä Matin sydämessä nyt liikkui,
olisi se nähnyt jotakin, jota ei hirmuisinkaan kuvaus voi kuvailla.
Siinä sydämessä ei ollut enää minkäänlaista tasapainon tapaistakaan.
Ahneuden piru valtasi; vihan piru karkoitti, samassa määrässä kuin
ruumiillinen tuska ja kipu vaivasi Mattia, katumuksen kauas, kauas
pois.

Hän katseli puolitekoista työtä ja hän päätti sitä jatkaa. Akkunasta
kävi hiljainen tuulen henki yhä, likemmälle lähestyvän päivän enne;
auringosta alkoi jo reuna näkyä taivahan rannalla.

Hän katseli vielä kerran ympärilleen. Hän lähestyi ovea, joka vei
saliin. Hän salpasi sen. Ja sitten palasi hän työhönsä.

Hän isonsi reikää raspinaulan ympärillä. Hän teki raivoissaan työtä.
Nyt, nyt oli saalis saatava, voitto voitettava -- tahi ei koskaan. Sama
kurjuus, kuin tähän saakka, jäisi hänelle osaksi, ellei hän nyt
onnistuisi. Vanhan merimiehen kaikki ajatukset olivat kiini työssä.
Murtunutta jäsentä ei pakoittanut nyt; hän ei ainakaan tuntenut sitä.

Hän teki kiiruutta. Aika oli kallis, hän tiesi sen. Hän olisi antanut
puolet lippaan sisällöstä, jos hänellä nyt olisi ollut toinen kätensä
tallella.

Mutta kulkipa se työ yhdelläkin kädellä.

Kulki, mutta hitaasti... Se kulki kumminkin, ja jo irtaantui raspi. Se
liikkui reijässä, se löyhtyi löyhtymistään. Väänne vielä ja -- se oli
Matin kädessä.

Hän pyyhki pois hien otsaltaan. Hän nousi ja katseli ympärilleen, hän
katseli kuollutta. Aurinko oli milt'ei kokonaisuudessaan näkyvissä. Ei
levolle aikaa, nyt työhön jälle.

Hän nosti lipasta; se nousi. Se oli vaan munalukoista kiinni enää. Se
nousi, niinkuin arkun kansi nousee, kun sitä nostetaan. Hän kaasi
tuolin ja työnsi sen lippaan ja lattian väliin. Ja nyt tarttui hän
puukkoonsa. Lippaan pohja oli au'aistava.

Hän viilsi sauman pitkin lippaan pohjaa. Puukko pystyi hyvin; vielä
viille ja suuri palanen puuta lohkesi pohjasta. Hän iloitsi, mutta
samalla, kuta enemmän työ loppua läheni, sitä levottomammaksi meni
työmies. Hän vapisi joka jäsenessään.

Muutama silmänräpäys vielä ja patroni Kornmanin riipus on Jolsan Matin
käsissä.

Mitenkä! Onnistuuko murhaajan ja rosvon työ? Aurinko, joka valaisee
hänen kasvojansa, eikö se herätä ketään keskeyttämään ilkurin aikeita?
-- Ei! Linnut ne laulavat puissa, ja taampaa tuntuu meren ykstoikkoinen
läykky rantaa vastaan. -- -- -- Muuta mitään ei kuulu Jolsan Matin
ympärillä.

Hänen työnsä onnistuu siis, hän saa periä Kontion Kallenkin osan -- --?

Saamme nähdä.



XVI.

Provastin perhe.


Me heitimme Heikin nukkumaan houreellista unta tien syrjään, joka vie
Karva-Annan asunnosta Rytilään. Poika parka ei kestänyt sitä
ponnistusta, jossa viimeisenä vuorokautena oli ollut. Hän makasi siinä
tien syrjässä. Kallioita tiellä ei puuttunut; mutta katajapensaan
syrjästä, missä hän makasi, ei tiennyt häntä kukaan hakea.

Päivä kului kulumistaan ehtoolle. Yhäti makasi siinä poika. Väliin oli
hän illan puoleen vähin herännyt, koettanut nousta, mutta aina vaipunut
jälle takaisi kesäiselle kentälle.

Niin oli hän maannut kauan. Aurinko rupesi jo laskemaan. --

Mutta silloin heräsi poika. Hän tunsi, että joku häneen koski, että
joku häntä nuuski. Ja samalla kuuli hän, että koira hänen vieressänsä
haukkui.

Hän avasi silmänsä. Suuri koira seisoi hänen vieressään ja nuoli hänen
kasvojansa, mihin verta oli hyytynyt. Hän koetti nousta, mutta hän ei
jaksanut. Hän oli liian heikko siihen. --

Paikka, missä hän makasi, oli ihan tien syrjässä. Kun hän nosti
päätänsä, kuuli hän tieltä ääniä. Siitä sivu, missä hän makasi, kulki
joku.

Tämä kulkeva oli jo koiran käytöksestä huomannut, että jotakin outoa
oli tien syrjässä. Hän oli jo pysähtänyt hevosensa, kun näki, että
katajapensaan vieressä ihmisen pää pistihe esiin ja jälle katosi. Hän
meni pensaan luo.

Siinä makasi Heikki, koira seisoi hänen vieressään ja heilutti
ystävällisesti häntäänsä. Vanha mies kyykistyi makaavaa katsomaan.
Vanhus ei tuntenut Heikkiä; mutta Heikki tunsi vanhuksen.

"Provasti!" -- sanoi hän hiljaan.

Provasti se olikin, provasti Wern, joka palasi kotiinsa sairaan tyköä.

-- "Kuka sinä olet, poika, ja mistä tuommoisessa tilassa?" kysyi hän ja
kyykistyi vielä alemmaksi pojan tuo.

"Varpulan Heikki!" vastasi Heikki hiljaan.

Nyt tunsi provasti hänen. Tahikka paremmin sanoaksemme, hän muisti
nimestä, jonka kuuli, tapauksen kestikievaritalossa.

"Jumalan nimeen poika! mitä sinua on kohdannut!" huusi hän.

Heikki kuuli kysymyksen. Hän koetti vastata, mutta samassa kun hän
muistutteli itselleen, mitä häntä oli kohdannut, mitä varten hän äsken
oli niin kiirutta tehnyt, sekausivat hänen ajatuksensa. Hän luuli
näkevänsä Jolsan Matin vieressänsä ja hän huudahti kovasti, ja hänen
päänsä vaipui jälle alas. Heikkous oli vieläkin voittanut.

Provasti huomasi nyt, ettei hän Heikiltä, siinä tilassa, jossa tämä nyt
oli, voisi saada mitään tyydyttävää selitystä. Poikaa ei myöskään
käynyt tänne jättäminen. Provasti koetti sentähden nostaa houraavaa,
saadaksensa häntä kääseihinsä. Se hänelle vihdoin, vaikka suurella
vaivalla onnistui.

Ja provastin sylissä yhden istuttavissa kääseissä saapui Heikki puolen
tunnin kuluttua pappilaan. Rytilän sivu siinä ajettiin juuri kuin
aurinko alkoi laskea. Vastahan tulioille, jotka kummastellen katsoivat
provastia ja kysymyksiänsä tekivät, ei provastilla nyt ollut aikaa
mitään vastata. Hän kun Rytilän sivu ajoi, oli aikonut sinne viedä
sairaan haavoitetun, mutta jotakin hänessä, jolle ei hän itse voinut
selitystä antaa, esti häntä sitä tekemästä. Pappilaan oli tosin vähän
pitempi matka ja sairaan tila epäiltävä -- mutta kumminkin oli sairas
siellä paremmassa turvassa. --

Provasti Wern oli vanha, rehellinen mies. Miksikään suureksi maailmassa
ei häntä ollut aiottu. Hän hoiti virkaansa uskollisesti ja auttoi,
missä näki apua tarvittavan. Hän ei kantanut nurjaa mieltä ketään
vastaan -- sen osasi hän, kun tutkinnolle oman itsensä kanssa rupesi,
tunnustaa -- mutta löytyipä yksi ihminen, jota hän inhoi. Tämä ihminen
oli kapteeni Kornman. Min tähden hän häntä inhoi. Sitä hän ei kellekään
sanonut; hän hämmästyi, kun hän tätä itsessään ajatteli -- mutta hän ei
voinut inhottavasta tunteesta päästä, kun hän näki kapteenin. Hän tiesi
itsessään että hän _tiesi_ enemmän kapteenista kuin kukaan muu, vaikka
ei hän voinut toteen näyttää näitä tietojaan. Se silmäily, jolla
kapteeni oli patroni Kaarle Kornman vainaan pientä poikaa silmäillyt
yöllä, jona läksivät kuolevaisen kamarista, se silmäily muistui usein
provastin mieleen ja se sanoi hänelle sanoja paremmin, mitä kapteenin
sydämmessä liikkui. Kun sitten poika katosi ja hänen ruumiinsa
löydettiin, uskoipa provasti tosin että patroni vainaan ainoa
perillinen oli elävitten joukosta kadonnut, ja sitä uskoansa ei hän
salannut, mutta jos joskus tuli kysymys siitä kuka tämän pienosen oli
hävittänyt, niin silloinpa salasi provasti vastauksen. Hän muisti
silloin silmäilyä, minkä kapteeni oli veljensä poikaan heittänyt, ja se
silmäily sanoi provastille, mitä provasti ei muille kertonut. --

Provasti oli, niinkuin sanoimme, jo ijäkäs mies. Hänen perhettään hoiti
hänen sisarensa, -- leskirouva Renner; perhettään! -- niin jos hänellä
olisi perhettä ollut. Provasti oli naimaton; hänellä siis ei perhettä
ollut, vaikka hän useinkin perheestään puhui. Mutta siihen luki hän
tämän sisarensa ja hänen kaksi tytärtään. Näitä rakasti provasti
niinkuin omia ainakin rakastetaan. Anna, vanhempi leskirouvan
tyttäristä, oli jo useita vuosia päälle kahdenkymmenen. Hän oli
kivuloinen ja siitä syystä sedän lemmitty; nuorempi tyttö Liina sitä
vastaan -- kolmetoista vuotinen hempukka -- oli terve, raitis ja
kaunis, kuin kedon kukkaiset, joita hän siskoiksensa kutsui, oli
iloinen kuin lintu vapaudessaan, oli hellä niinkuin laupeus itse -- ja
näistä syistä oli hän sedän lemmitty. Ikäväksi oli provasti tuntenut
päivänsä ennenkuin rouva Renner hänen luokseen muutti asumaan! Tämä oli
tapahtunut viisi vuotta niitten seikkain jälestä, jotka olivat
yhdistyksessä patroni Kaarle Kornmanin kuoleman kanssa. Liina oli
silloin pieni 3 vuotias lapsi. Mutta siitä päivästä, jona Liina
pappilassa enskerran keinui setänsä polvella, oli ukon ikävä kadonnut.
Provastin riemu oli siitä lähtein pitää silmällä, mitenkä tyttö kasvoi,
miten hänen kauneutensa kehkeytyi; miten hyvien avujen alkeet hänen
sydämessänsä päivä päivältä työnsivät juurensa aina yhä syvemmälle,
samalla kuin ne jokapäiväisessäkin elämässä näyttivät hedelmiänsä.

Pappilan matalalla portaalla istuivat sisaret. Äiti, rouva Renner, pani
kyökissä palkollisille evästä, kun näiden huomenna oli mentävä johonkin
ulkotyöhön etäämmälle kotoa. Anna nojasi päänsä nuoremman sisarensa
rintaa vastaan ja nuorempi sisar leikki sormillaan vanhemman sisaren
palmikkojen kanssa. He odottivat siinä armaan setänsä kotiintuloa.
Liinan vieressä makasi kirja vielä auki; siitä oli hän vasta lukenut.
Anna oli luettanut häntä ja Liina osasi läksynsä. Liinan päivät olivat
jaetut kahtia; toinen puoli niistä oli äidin omaisuus; se puoli kului
kotoisissa askareissa. Toinen puoli oli provastin ja se kului
lukemisissa. Provasti oli itse ottanut kehittääksensä niitä tiedon
taimia, mitkä Liinan terävässä ymmärryksessä jo olivat siemenestänsä
puhjenneet. Ja Liinan iloisimmat hetket olivat ne, jolloin setä
hymysuin ja hellin silmin taputti hänen kullan-keltaisia kiheriä
hivuksiaan ja kiitti häntä, kun oli "vettä valain" osannut osattavansa.

Nyt odotti Liina tällaista hetkeä. Hän oli jo kauan sitä odottanut;
olipa ikävissään vielä kerran ja taasen vielä kerran lukenut läksynsä.
Mutta nyt pani hän pois kirjan eikä uhannut enää katsoakaan siihen tänä
iltana.

Anna, joka sanomattomasti rakasti sisartansa, painoi hänen päänsä
rintaansa vastaan. Rouva Renner tuli kyökistä ja lausui, että nyt oli
hän työnsä lopettanut. Silloin huomasivat Liinan silmät ensiksi, että
hänen armas setänsä tuli.

Hän nousi ja juoksi tullutta vastahan. Mutta kun hän näki, että
provasti nyt ei yksin tullut, että hänellä oli sylissänsä poika, jonka
pää lepäsi provastin olkapäätä vastaan, silloin huudahti hän.

Mutta provasti käski erään palkollisista, joka pihalla seisoi, luokseen
ja tälle uskoi hän tainnoksissa olevan nuorukaisen.

Ei nyt tullut Liinan luettelemisesta mitään. Hän ja rouva Renner
koettivat kaikin tavoin saada nuorukaista virkeämään.

Semmoista huolta kuin äiti ja tytär tässä osoittivat orvolle, ei ollut
kukaan ennen osoittanut.

Hän oli kannettu kyökkikamariin; siellä oli hänelle vuode laitettu ja
siinä, ihan outojen hoidettavana, makasi nyt Varpulan Laurin ottopoika.

Ihan outojen, sanoimme. Mutta eipä Heikki niin ihan outo ollut enää
pappilan väelle, kun oli provasti heille ilmottanut kenen hän oli
taloon tuonut. Kaikki muistivat, minkä hyvän työn Heikki ja Antero
olivat provastille ja koko pitäjälle tehneet Raasilassa muutamia vuosia
takaperin.

Ei kummaa siis, että Heikkiä tavallista hellemmin hoidettiin. Hänen
päälakeansa, jossa hivukset olivat hyytyneesen vereen takertuneet,
pestiin, ja taitavalla kädellä asetti rouva Renner syville haavoille
suuren laastari-tilkun. Heikki, kun tätä tehtiin, ei oikeen tiennyt
mitä tapahtui. Vasta silloin kun päänsä oli puhtaaksi pesty, ja kun
Liina oli kaatanut hänen suuhunsa pikarillisen viiniä, tointui hän
täydellisesti ja silmäili kummastelevin silmin ympärilleen.

Ja taasen muisti hän viimeiset tapaukset, ja kun hän ne muisti, eipä
paljoa puuttunut, ettei hän olisi ruvennut haaveksimaan.

Hyvä hoito piti hänet kumminkin toimessa. Ja nyt kertoi hän rouva
Rennerin, Liinan ja provastin kuullen, mitä kaikkea hän oli nähnyt,
missä kummissa ollut viime vuorokauden kuluessa. Ja mainitsipa hän tätä
kertoellessaan, mihin hänen matkansa meni, kun hän pyörtyi tien
syrjään.

Provasti kuuli hirmustuen Jolsan Matin aikeita, jotka Heikki nyt kertoi
sen mukaan kuin hän näitä Matin suusta oli kuullut. Ei ollut siinä
epäilemistä, ett'ei Rytilässä murtovarkautta tapahtunut ja ihanpa juuri
samana hetkenä, jona Heikki siitä kertoi.

Me tiedämme, ettei provasti ollut kapteeni Kornmanin ystäviä. Mutta
nyt, kun hän kuuli kapteenin olevan vaarassa, unohti hän sitä inhoa,
jonka hän muuten aina tunsi, kun kapteenin nimen vaan mainittiin. Hän
päätti kohta lähteä Rytilään, jos vielä mahdollista olisi, estämään
aiottua rikosta. Hän pelkäsi, vaikka kiiruttakin tekisi, kumminkin
myöhästyvänsä, sillä yötä oli jo koko joukon kulunut.

Kaikki talonväki tuli liikkeelle. Kolmen rengin kanssa oli provasti,
mitä pikemmin ehti, lähtenyt murtovarkautta estämään. Pelkoon jäivät
Liina, Anna ja rouva Renner, sillä Jolsan Mattia pelättiin; pelkoon,
vaikka provasti oli käskenyt heidän olla pelkäämättä. Heikki, kun oli
nähnyt, minkä vaikutuksen kertomuksensa oli tehnyt, nukkui väsyneenä,
heikkona raitistuttavaa unta.

Asunto-huoneen rappusilla istuvat taasen Anna, Liina ja rouva Renner.
Ovi kyökkiin ja kyökistä kyökkikamariin on auki, jotta kuultaisiin, jos
Heikki heräisi ja mitään tarvitsisi.

Siinä istuvat he, mutta nyt on Liina kokonaan unhottanut kirjojansa. He
odottavat pelvolla provastin tuloa. Niinhän se on. Kun tiedämme jotakin
olevan tekeillä, olemme me levottomia; mieleemme kuvautua kaikemmoisia
pelon ja kuvitusten kyhäämiä kuvia, joita emme saa poistumaan, jotka
päin vastoin yhä yltyvät ja vasta silloin katoovat, kun olemme saaneet
kuulla, mitä on tapahtunut.

Siinä nyt istui provastin perhe ja odotti isännän kotiin tuloa. Yö oli
kaunis ja lämmin. Aurinko oli jo vähän noussut, kun provasti läksi; se
nousi nyt nousemistaan. Linnut lauloivat pappilan viereisessä
lehdistössä, mutta eipä Liinakaan nyt ihaillut niiden laulua. Kuta
edemmäksi aamu ehti, sitä tarkemmin silmäili hän tietä, mitä provastin
oli tuleminen, ja vihdoin, kun odotuksensa häntä liiaksi rupesi
rasittamaan, täytyi hänen lähteä kulkemaan setäänsä vastaan.

Hän kulki pitkän matkaa, hän palasi jälle omainsa luo. Hän kävi Heikkiä
katsomassa. Nuori poika lepäsi levollisesti. Liina lähti toistamiseen
setäänsä vastaan.

Uusi päivä oli alkanut. Naapuri-talojen väki oli noussut, valmiina
ryhtymään uuden päivän toimiin. Mutta aina sen mukaan, kuin väki
ennätti herätä ja nousta, kävipä provastin lähtö uutisena miehestä
mieheen.

Seinäkello oli lyönyt 9 provastin kamarissa, kun odotettu vihdoin
palasi. Liina juoksi häntä vastaan, mutta hän vaaleni, kun näki vanhan
setänsä valvomisesta ja liikutuksesta kalpeat kasvot. Ja kysymys: "Mitä
on tapahtunut, setä?" joka jo oli luiskahtaa hänen huultensa yli, jäi
kysymättä.

Liina näki ja osasi arvata, että jotakin hirmuista oli Rytilässä
tapahtunut.

"Viha on perintönä jäänyt Rytilään pienen Kaarlen katoomisesta" --
sanoi provasti kun omainsa pariin oli ehtinyt. "Kirous asuu siellä!"

Ja sitten kertoi provasti hirmustuneille kuulioille, mitä Rytilässä oli
viime yön kuluessa tapahtunut.

Me tiedämme jo osan siitä. Me jätimme miehen, jonka rinnassa ei sydäntä
löytynyt, taikka paremmin, jonka rinnassa kaikki tunteet olivat
kivettyneet -- kuolleen murhatun toverinsa viereen. Me jätimme hänen
toimeen, jolla hän luuli saavuttavansa sitä, minkä piti maallisen onnen
vartonaisena, yksin-omaisena pylväänä. Rahaa, rahaa, paljon rahaa!
huusi hänessä ääni, joka ei vähän vähäistäkään lukuun ottanut keinoa,
millä tätä saataisiin.

Hän oli tehnyt työtä, tehnyt uutterammin kuin koskaan ennen koko
elinaikanansa. Jo oli työ palkkansa saava. Lippaan sisältö alkoi tulla
näkyviin aina yhä enemmän. Hän otti vuoteesta lakanan, sen levitti hän
lattialle, ja siihen lateli hän mitä lippaasta sai.

Suuria setelipakkoja oli hän laadellut lakanalle. Hänen synkät kasvonsa
kirkastuivat. Hän oli jo rikas, sillä kenen muun kuin hänen olivat
pakat lattialla? Yhä kiiruummasti kävi hänen toimensa. Jo tunsi hän,
kun kätensä lippaasen pohjasta pisti, että oli siellä astiakin. Hän
isonsi vähän reikää pohjassa ja nyt tuli esiin ympyräinen astia. Matti
nosti sen kannen. Nyt oli hänen työnsä täydelleen palkittu! Kauniita
hopeariksiä oli astia täysi!

Nyt oli työ loppunut. Nyt lähtö.

Matti kyykistyi polvilleen, kääntääkseen lakanan aarteensa ympäri.
Kaksi lakanan kulmaa oli jo lujilla solmuilla solmittu, vielä oli
toiset kaksi solmittavat.

Mutta nyt polvillansa kun oli, kuului jotakin. Matti nosti silmänsä ja
näki näön. Hän jäi muutamaksi silmänräpäykseksi polvillensa seisomaan.
Hän olisi mieluimmin nähnyt pirun kuin sen, minkä hänen silmänsä nyt
näkivät. --

Provasti oli ehtinyt Rytilään. Miehessä, joka rauhan sanaa saarnasi,
oli tiellä liikkunut vaihtelevia tunteita. Hän oli miettinyt, mitenkä
hänen tulisi käyttää itseänsä, hän oli neuvotellut miestensä kanssa ja
kun hän Rytilään oli ehtimäisillään, olivat he päättäneet.

Ellei murtovarkaudesta tänä yönä tullutkaan mitään, olisivat he, jos
tullessaan kohta melua nostivat, turhaan herättaneet ja peloittaneet
Rytilän talon väkeä. Ja kiittämättömyys olisi oleva heidän palkkansa.
He sitoivat sen tähden hevoisen kiini ulkopihalle ja lähestyivät
hiljaan hovia. Täällä nukkuivat vielä kaikki, eikä mitään epäluulon
tapaista kuulunut. Provasti päätti jo, että poika, kun aiotusta
murtovarkaudesta kertoi, joko oli uneksinut tahi väärin käsittänyt
miesten puhetta Karva-Annan töllissä. Hän oli jo valmis palaamaan, kun
erään miehensä neuvosta päätti hovia tarkastaa meren puolelta. Hän
kulki hiljaan polkua, joka takapihalta vei merelle, ja kun hän pääsi
hovin meren-puolista sivua näkemään, näki hän että poika oli ollut
oikeassa. Akkuna eräästä huoneesta oli otettu irti ja asetettu seinää
vastaan.

"Me olemme myöhästyneet", oli provastin ensimäinen ajatus, kun tämän
näki. Mutta huolimatta tästä, kiiruhti hän kumminkin nuorukaisen
innolla akkunan luo, ja nousi katselemaan huoneesen.

Vaikea on sanoa kumpiko enemmän hämmästyi, provasti siitä, minkä näki,
tahi Matti, jonka silmät, kun hän päänsä kohotti, huomasivat sen, minkä
hän viimeksi kaikista olisi osannut aavistaa täällä tapaavansa. Matti
ei näköänsä aaveeksi uskonut, mutta kuitenkin ei hän voinut uskoa
silmiänsä. -- Seuraava silmänräpäys sanoi hänelle, etteivät ne
pettäneet.

Matti oli mennyt ansaan, ja ansa heittäysi umpeen, juuri kun hän oli
saanut työnsä valmiiksi. Mutta Matti oli jos milläisissä ennenkin
ollut; hän siis ei kadottanut toimeansa. Hänen oli mahdoton ymmärtää,
kuka provastin oli lähettänyt häntä häiritsemään, mutta hän ymmärsi,
ettei provasti ollut yksinänsä. Matti rakasti eninnä kaikista
maailmassa rahaa, mutta hänelle oli oma henkensä melkein yhtä rakas, ja
siis -- koska oli nyt mahdoton korjata työnsä hedelmät, päätti hän
korjata oman henkensä.

Hän avasi kiireesti toiseen kamariin vievän oven ja silmäili siitä
akkunasta pihalle. Siellä seisoi eräs provastin miehistä. "Huone on
ympäröitty", ajatteli hän ja hänen luottamuksensa itseensä oli kadota.
Hän avasi oven porstuaan, mistä ulos-vievän oven kapteeni illalla oli
sisältä-päin sulkenut. Hän silmäili porstuassa ympäri. Siinä oli raput,
jotka veivät huoneen ylikertaan. Hän juoksi niitä ylös. Siellä oli ovi,
joka vei huoneen ylisille. Hän juoksi sinne ja nyt pelkäsi hän. Hän oli
kaikissa ennen ollut, tällaisessa pulassa ei koskaan. Jos nyt olisi
ollut yökään, pimeä -- -- mutta ei! nyt oli valoinen päivä! --

Hän haki piilopaikkaa, hän luuli löytäneensä semmoisen eräässä
vaate-arkussa, joka puoleksi oli täytetty vaatteilla. Sinne kyykistyi
käsipuolinen makaamaan, ja päästi hiljaa alas kannen ja -- siinä sai
hän aikaa miettimisiin.

Hän kuuli pian, että talon väki oli herännyt. Hän kuuli, miten ovia
avattiin ja suljettiin. Hän kuuli ääniä ja ketä nämä äänet huusivat;
sen hän tiesi, ja hän vapisi. Hän kirosi toveriansa, Kontion Kallea;
tämä oli hänelle valmistanut majan Siperiassa.

Siinä arkussansa makasi hän kauan. Yhä likemmältä kuuluivat äänet. Hän
erottikin niitä väliin.

"Se on mahdotonta!" kuuli hän sanottavan.

"Hän ei ole tullut ulos" -- kuuli hän -- "Akkunasta ei, ja ovi
porstuasta oli, niinkuin illalla sen suljin, kiini".

Näistä viimeisistä sanoista tunsi hän kapteenin.

Toivo pelastuksesta heräsi Matissa. Ja niin pian kuin tämä heräsi,
rupesi hän ajattelemaan turhaa vaivansa näköä. Niin lähellä maalia;
muutama minuutti vaan, ja hän olisi ollut rikas mies! Hän olisi ijäksi
jättänyt Suomen ja muissa maissa nauttinut tavaroitansa -- mutta nyt,
kuinka toisin! Nyt makasi hän tässä; tämä pieni arkku oli hänen
maailmansa.

Toivo pelastuksesta heräsi Matissa aina sen mukaan, miten äänet
kuuluivat etäämmältä tahi likemmältä. Useita kertoja oli hän kuullut
kuljettavan rappusissa, mitkä veivät ylisille, mutta sinne ei ollut
vielä kukaan tullut.

Mutta nyt kuului ääniä, jotka ilmoittivat, ettei ylinenkään jäisi
tarkastamatta. Ja Matti arkussaan, missä makasi, tunsi nimismiehen
äänen.

Toivo pelastuksesta katosi Matissa. Hän tuskin hengitti. Näin,
tälläisessä pulassa, kuin nyt, oli hän enskerran eläessään. Hän oli
kiini, niinkuin hiiri ansassa.

Askeleita kuului; ne lähestyivät hänen piilopaikkaansa. Ne lähestyivät
hiljaan, mutta kumminkin niin kohti suoraan piilopaikkaa, kuin olisi
kulkija tiennyt, mistä etsittävä oli löydettävä.

Matti kun ylisille ehti ja siellä etsi itselleen piilopaikan, ei ollut
huomannut, että lattia siellä oli tomuinen. Moneen aikaan ei ollut
kukaan ylisillä käynyt.

Hänen jälkensä näkyivät tomussa -- ja näitä jälkiä oli nimismies
huomannut jo rappusilla. Matti oli ollut avojaloin.

Arkun luokse, missä Matti makasi, pysähtyivät askeleet. Matti tunsi
nyt, että hän oli hukassa.

Ja tämä tuntonsa ei häntä pettänyt.

Siinä seisoi arkun vieressä nimismies ja kapteeni Kornman sekä vielä
kaksi talon trengeistä, kun arkku avattiin.

Siinä makasi mies!

Mutta Jolsan Matti el ollut tavallisia miehiä. Hän kun varmaksi näki,
että piilopaikkansa oli löydetty, nousi siitä itse. Arkuus, joka vasta
oli saanut hänen vapisemaan, oli nyt kadonnut. Hän oli tosin vähän
vaaleampi nyt kuin ennen, mutta äänessään ei ilmoittainnut
minkäänlaista pelkoa, kun hän sanoi:

"Tässä on mies!"

Vaikea on sanoa, mitä kapteeni Kornman ajatteli, kun näki entisen
liittolaisensa tässä tilassa? Mitä tarkoittikaan tuo silmäilys, jolla
murhaaja häntä silmäili. Olipa siinä jotakin, jota taidettiin näin
selittää: "Nyt minä olen kiini. Minulla on edessäni kuoleman tuomio;
luuletko, että minä pidän salassa sinun työsi, sinun, jonka tähden minä
nyt olen tässä tilassa?"

Kapteeni ymmärsi, että hänellä oli syytä pelätä Jolsan Mattia.

Siinä ei paljon puhuttu. Matin ainoa käsi sidottiin ja sitten astuttiin
alas ylisiltä.

Nämä tapaukset, sen mukaan miten hän niitä käsitti ja ymmärsi, kertoi
provasti perheellensä. Ja hän lisäsi:

"Matti tuotiin alas kamariin, missä rikokset olivat tapahtuneet. Siinä
makasi vielä murhattu toverinsa. Matti sai nähdä tekonsa. Minä puhuin
hänelle siinä muutamia sanoja, koettaen että hänen sydämessään löytyisi
vähäistäkään paikkaa, josta Jumalan sana voisi päästä sisälle, mutta
turhaan. Hän vastasi vaan kirouksella".

Ja sitten sanoi provasti Heikille:

"Sinä olit välikappale Luojan kädessä; ilman sinutta olisi murha ja
varkaus onnistunut".

Heikki oli pehmeällä vuoteellaan, missä aamu-yönsä oli levollisesti
nukkunut, virkistynyt. Hänen päänsä oli vielä raskas; hänen koko
ruumiinsa hellä, mutta hän tunsi itsensä kumminkin melkein terveeksi.
Hän hämmästyi suuresti, kun hän kuuli, mitä kaikkea oli Rytilässä
tapahtunut; mutta provastin lause vaikutti häntä, semminkin kun hän
muisti, että hän -- jos Matin kiini-saaminen todellakin oli hänen
ansionsa -- oli kostanut kasvatti-isänsä puolesta. Häntä ihastutti
vielä enemmän uutinen, tahi paremmin sanoaksemme lupaus, minkä provasti
nyt lausui:

"Tästä lähtein, poikani, on pappila sinun kotosi". -- Se ihastutti
häntä, niin että hän unohti kaiken muun. Olla pappilassa, asua täällä
ja palvella kaunista mamsellia, joka häntä oli niin lempeästi hoitanut,
se sai ilon liekin leimuamaan Heikin silmistä, varsinkin kun hän näki
että vanha rouva ja hänen tyttärensä mielihyvällä kuulivat tämän
uutisen. Tämä lupaus vaikutti Heikissä, mitä eivät kaikki maailman
rohdot olisi voineet vaikuttaa. Toista oli palvella pappilassa kuin
Rytilässä, toinen oli provasti isäntänä kuin Rytilän patroni.



XVII.

Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.


Tutkintoa murhasta ja varkaudesta oli pidetty Rytilässä. Asia oli
selvä; siinä ei ollut paljon tutkimista. Matti ei voinut kieltää, ja
kun hän ei tätä voinut, pitipä hän kunnianaan tunnustaa rikoksensa
semmoisilla sanoilla, mitkä hämmästyttivät kaikkia. Siihen lisäksi
havaittiin hänen tunnustuksessaan viittauksia, mitkä olivat
kummalliset. Nämä viittaukset koskivat rikosasiaa, joka olisi
tapahtunut useita vuosia tätä ennen. Mutta näitä viittauksia ei
ymmärtänyt kukaan muu kuin Rytilän isäntä ja hän pelkäsi nyt. Sillä nyt
ei estänyt mikään Mattia puhumasta, mitä hänen ja kapteenin välillä oli
tapahtunut. Kapteeni mietti itsessänsä puolustusta, millä tekisi Matin
syytökset tyhjiksi, jos tämä tunnustaisi mitään häntä, kapteenia,
koskevaa. Mutta Matti tyytyi viittauksiin ja kun kapteeni tämän
huomasi, hengitti hän vapaammasti. --

Tutkinto oli loppunut eikä nyt muuta kuin saattaa murhaaja turvalliseen
vankihuoneesen, kunnes käräjissä hänen tuomionsa sanottaisiin.
Vankikulettaja oli jo saapunut Rytilään; nimismies oli kirjoittanut
passin; lähtöä tehtiin.

Silloin pyysi Jolsan Matti puhua muutaman sanan kapteenin kanssa. "Hän
oli minun isäntäni yhdessä kun merta kulimme", sanoi hän, "ja siitä
ajasta saakka on minulla jotakin sydämelläni, jota tahtoisin hänelle
ilmoittaa". Matti oli tämän pyyntönsä lausunut alakuloisemmalla
äänellä, kuin vasta julman tunnustuksensa, ja tästäpä päättivät
kuuliat, että Matti oli ruvennut heltymään.

Ei löytynyt minkäänlaista syytä kieltoon. Nimismies suostui pyyntöön ja
taasen olivat kapteeni ja hänen entinen laivamiehensä kahden kesken.

"Arvaatteko mitä minulla on sanomista?" kysyi Matti, kun olivat ovet
suljetut. "Ellette arvaa, niin minä tahdon sanoa teille sen. Minä aion
puhua käräjissä asioita, jotka tapahtuivat toistakymmentä vuotta
takaperin".

Kapteeni ei vastannut mitään. Matti tirkisteli häntä ilvenaurulla, joka
vähitellen hyytyi hänen huulilleen, kun hän lisäsi:

"Ja minä voin siihen hankkia todistuksia, joita ette osaa arvatakaan.
Miksi tähän saakka en ole puhunut mitään, sen te ymmärrätte; ei koira
toveriansa pure, ellei tarvis vaadi. Mutta nyt ovat asiat toisin. Minua
uhkaa rangaistus ja tekö saisitte rauhassa nauttia tuon kirotun lippaan
sisällön! Ei kautta kaikkien p--jen, ei! sanon minä. Jos illalla
olisitte antaneet, mitä pyysin, olisipa Kontion Kalle vielä elossa,
minä en olisi tässä, ja teillä ei olisi mitään pelkäämistä. Mutta nyt
on Kontion Kalle helvetissä, minä tässä, tämmöisessä tilassa, ja te
olette joutumaisillanne samaan tilaan. Kuka on näihin syypää? Te ja
teidän kirottu ahneutenne. Mutta eilismurkinoista ei ole puhumista?
Siis kuulkaa nyt esitykseni: Ellette auta minua nimismiehen käsistä
karkuun, niin eipä tarvinne sanoa, mikä siitä seuraa. Voitte sanoa
vaimollenne, että hän vieköön ylisille aviovuoteenne ja teettäköön
yhden maattavan vuoteen, sillä Rytilä ei tule näkemään mies-isäntää,
ennenkuin velivainaanne poika on ajanut hiiteen isänsä surmaajan
perheen".

Tämmöistä puhetta entiseltä laivamieheltään ei ollut kapteeni koskaan
kuullut. Hän huomasi, että nyt oli tosi käsissä. Matin viimeiset sanat
olivat muistuttaneet häntä siitä, joka hänelle oli rakas, pienestä
tytöstään. Hän ymmärsi, että Matti ei tyhjiä nyt puhunut.

"Ja miten minä voisin sinua auttaa?" kysyi hän.

"Se on minun asiani" -- vastasi Matti. "Eikö Koskelan Antti ole täällä,
ja hän on määrätty viemään minua linnaan. Sanokaa hänelle, että te
suostutte täyttämään, mitä minä teidän puolestanne hänelle lupaan, jos
hän päästää minun karkaamaan. Minä tunnen hänen".

Kapteeni mietti vähän aikaa.

"Aika kuluu käsistä. Vastatkaa pian".

-- "Minä lupaan ... mutta miten..."

"Te lähdette noin tunnin kuluttua kaupunkiin, ajatte meidän sivu, ja
parilla sanalla on asia selvä. Jos tähän suostutte, niin voitte sen
näyttää antamalla minulle nuo rahat, joita illalla pyysin. Te
poikkeette tiellä Leenani luo ja sanotte hänelle, että hän varustaa
illaksi veneen rantaan, sekä annatte hänelle rahat. Jos tuon teette,
niin minä vannon kautta maan ja taivaan, että Jolsan Matista ette enää
kuule mitään. Ja nyt vastatkaa ... pian. Joku tulee..."

Kapteeni ei ennättänyt siinä suuresti miettiä; mutta hän tiesi, että
vastauksestansa riippui paljo. Samassa kuin vaimonsa, joka ei voinut
ymmärtää, mitä Jolsan Matilla oli puhumista salaan hänen miehensä
kanssa, avasi oven tyydyttääkseen uuteliaisuuttansa, vastasi kapteeni
hiljaan: "Minä lupaan!"

Ilon hohde lensi Matin silmistä. Mutta kun nyt rouva astui huoneesen,
sanoi hän: "Tiesinhän minä, että sääliksi käy teille laiva-miehenne
onnettomuus. Minä kiitän teitä, että lupaatte pitää huolta Leenastani,
jottei hän nälkään kuole". -- -- --

       *       *       *       *       *

Iltapuolella samaa päivää levisi kummallinen huhu pitäjässä. Talosta
taloon oli aamupäivällä uutinen kulkenut murtovarkaudesta ja murhasta
sekä Jolsan Matin kummallisesta kiinni saamisesta; mutta nyt --
iltapuoleen samaa päivää -- tiedettiin kertoa, että Matti oli Koskelan
Antilta päässyt karkuun. Neljä miestä oli tielle äkki-arvaamatta
tölmännyt metsästä, repinyt Antin pahan-päiväisesti ja vapauttanut
Matin.

"Sillä peijakkaalla oli liittolaisia", -- sanottiin, -- "mutta kyllä
hän ei kauan ole vapaana!"

Niin sanottiin; mutta eipä arvelu näkynyt toteuvan. Päiviä kului,
viikkoja kului, kuukausia kului. Jolsan Mattia vaan ei kuulunut. Hän
oli kuin maailmasta kadonnut. Ja mikä vielä kummempi, Leena, hänen
vaimonsa, oli myöskin kadonnut, ei vaan Karva-Annan töllistä, mutta
myöskin koko seudusta. --

Rytilässä valtasi Wappo-rouva. Kapteeni oli lähtenyt merelle. Mutta
pappilassa eli Heikki uutta onnellista elämää.



TOINEN OSA.

SYYLLISET.



I.

Kauppias ja hänen puotipoikansa.


Kolme vuotta oli kulunut siitä hirveästä murhatapauksesta, josta
viimeksi puhuimme. Vuodessa ehtii paljon tapahtua -- jos vuosi
tapauksille rupeaa, saatikka sitten kolmessa. -- Mutta kuluupa vuosi
yksityisenkin elämässä väliin niin rauhallisesti, ettemme voi sanoa
juuri mitään merkillistä sen kuluessa tapahtuneeksi. Olot muuttuvat --
sillä muuttuvaista on kumminkin kaikki maailmassa -- niin vähitellen,
ettemme sitä itse huomaa. Lapsi kasvaa, vanhus vanhenee -- on siinäkin
jo muutoksia, vaikka ovat näkymättömiä meille, jotka itse näiden
muutosten keskellä elämme. Kuluupa väliin toinenkin, väliin kolmaskin
vuosi -- väliinpä vielä useampia ettei -- niinkuin sanomme --
ympäristössämme mitään tapahdu.

Niin oli ollut laita pappilassa, niin Rytilässä, niin kauppias
Karlgrenin talossa. Raasilassa ja Mannilassa olivat isännät kuolleet;
mutta eipä se minkäänlaista häiriötä muitten elämässä tehnyt. Mattilan
isäntä oli saanut myllyssä oikean kätensä mäsäksi survotuksi, mutta
sepä vaara hänen oma asiansa. Varpulassa emännöitsee nyt Loviisa, joka
näiden vuosien kuluessa on mennyt naimisiin. Anna on vanhentunut; suru
ja ensimmäisen vuoden köyhyys ovat tehneet hänestä vanhan eukon, joka
sydän-ala-tautinsa tähden polttaa tupakkaa. Suurimmat osat päivää
istuen takalla. Lauri, näetsen, ei palannut kaupungista. Hänen jalkansa
hakattiin pois, mutta jalan-jäännökseen pääsivät kylmän-vihat, ja ne
kaasivat parhaillaan olevan miehen hautaan. Se työ oli Jolsan Matin.
Antti, Liisa ja Eeva auttavat sisartaan ja lankoaan. Päivä kuluu,
toinen tulee; ja jos Varpulassa kävisit ja kysyisit nyt: Mitä kuuluu?
saisit varmaankin vastaukseksi: Eipä juuri mitään. Aika lieventää
surut, lieventää kaikki; siispä muutokset, jotka ajan pitkään ovat
tapahtuneet, ovat -- mitättömiäkö? Jolsan Matista, jonka syyksi todella
luetaan Kontion Kallen ja Varpulan Laurin kuolema, ei ole sen
koommin kuulunut mitään. Hän katosi, kuten salama, näkymättömiin,
tietämättömiin Leenanensa. Hänestä puhuttiin ensi aikoina paljo; mutta
pianpa puhe hiljentyy, kun ei se uusia virikkeitä saa; ja mistäpä näitä
virikkeitä saatiin kun Jolsan Matti oli kadonnut? --

On syksyinen, sumuinen päivä. Kauppias Karlgren istuu raha-arkkunsa
edessä. Ukko on näitten kolmen vuoden kuluessa vanhentunut. Hänen
selkänsä on kyyristynyt; hänen henkeänsä ahdistaa ja vatsassansa on
hänellä miltei alituinen tuska. Varmaa on kaikille, jotka ovat oppineet
ulkonäöstä tuomitsemaan ihmisen ijän pituutta, että kauppiaan sitä
tietämättä kuolema juuri paraikaa tarkastaa ja lopettaa hänen
elin-kirjansa Tulot ja Menot. Mutta kauppias Karlgren ei ensinkään
tahdo kuulla semmoisesta kirjan-pitäjästä. Hänelläkö nyt olisi aikaa
kuolla, kun kaikki asiat käyvät pyörien edistymiseen päin, kenenkään
tietämättä, kenenkään kuulematta, niinkuin hyvin voidellut pyörät,
mitkä eivät ääntä anna. Hän ei tahdo tietää kenestäkään toisesta
puukhollarista kuin Anterosta, joka niin on voittanut ukon
luottamuksen, jotta Antero on luopunut tuosta entisestä filosofiastaan
ja heittänyt pois kotivarkauden. Syynä tähän on itsessä asiassa se,
että Karlgren on testamentannut Anterolle -- "jos kuolisi, mistä Jumala
varjelkoon", -- niinkuin sanat testamentissa kuuluvat -- kaiken löysän
ja irtaimen omaisuutensa. Tuo seikka vaikutti Anterossa, mitä ei mikään
muu olisi vaikuttanut. Hän näki, että kauppias suurilla askeleilla
lähestyi sitä ovea, jostei enää takaisin palata, ja nyt ansaitsi hän
kauppiaan koko luottamuksen. Kauppias rupesi nyt vasta näkemään, että
Anterolla oli pää. Sillä Antero johti häntä nyt kauppa-asioihin, joista
Karlgren ei ennen osannut aavistaakaan. Totta on, että Anterolla usein
oli paljon tekemistä, etenni alussa, ennenkuin hän sai kauppiaan
ryhtymään uusiin asioihin, syynä siihen kun oli, ettei kauppias näitä
asioita ymmärtänyt; mutta kun oli Antero ne selittänyt -- väliin niin
tarkkaan, että niitä olisi pieni poikakin ymmärtänyt, -- ja kauppias
oli huomannut, miten edulliset ne hänelle olivat -- niin ihastui hän
Anteroon, ja juuri eräänä tälläisenä ihastuksen hetkenä oli hän
teettänyt testamenttinsä, josta hän jo sitä ennen -- samate ihastuksien
hetkinä -- oli puhunut. Tuo testamentti oli oleva salainen, mutta eipä
se niin aivan salassa pysynytkään, sillä Antero, joka piti huolenaan,
että se laillisesti tehtiin, ei voinut olla siitä puhumatta. Huhu
siitä levisi ja nähtiinpä silloin eräänä päivänä kummia kauppiaan
konttorissa. Wappo, Rytilän emäntä, Karlgrenin sisar, sai tiedon siitä,
ja tämä tieto sai aikaan veljen ja sisaren välillä kovan kiistan.
Antero arvasi kohta, kun näki rouva Kornmanin ajavan pihalle, mistä
päin tuuli, ja ennätti parhaaksi kuiskuttaa kauppiaan korvaan:
"Kieltäkää, ettette ole mitään testamenttia tehnyt" -- kun Wappo astui
sisään. Miten siinä sitten kiisteltiin, tuli rouva vihdoin siihen
päätökseen, että koko huhu oli vaan -- ilkurien sepittämä. Mutta
kauppias ihmetteli Anteroa siitä päivästä vielä enemmän; sillä miten
tiesi Antero Wapon asiaa? -- Antero näytti rouvalle Karlgrenin
kauppahuoneen salaisen kirjan, jonka hän itse piti, ja josta sivumennen
sopii sanoa, ettei kauppias itse paljon mitään siitä ymmärtänyt,
vaikkei se juuri niin kaksinen ollut. Se salainen kirja. Antero näytti,
niinkuin sanoimme, kirjan rouvalle ja ilmaisi hänelle, millä kannalla
Karlgrenin kauppa-huoneen asiat olivat. Ja rouva, joka Anteron
selityksistä huomasi, että veljensä oli monin verroin rikkaampi kuin
kukaan oli osannut ajatellakaan, ihastui kun Antero lisäsi: "Tämä
kaikki tulee teille hyväksi ja vieläpä enemmän, jos kauppias saa elää".
-- Sitten oli Antero vielä lausunut: "jos niin onnettomasti kävisi,
että kauppamies kuolisi, niin toivon minä saavani nauttia uudelta
isännältäni, Rytilän patronilta ja hänen vaimoltaan samaa luottamusta,
kuin olen nauttinut nykyiseltä isännältäni". -- "Se en tietty" --
vastasi siihen rouva, mutta itsessään ajatteli hän: "Kunhan veli on
kunnolla haudassa, niin kyllä sinä palkkasi saat". -- Ja mitä palkkaa
hän tarkoitti, sen kyllä ymmärsi Antero.

Samassa määrässä kuin kauppiaan luottamus Anteroon lisääntyi, oli hän
ruvennut häntä kohtelemaan aivan toisin kuin ennen. Karlgrenin kävi,
niinkuin typerien ainakin, että hän -- vaikkei itse sitä huomannut --
muuttui puukhollariksi tahi käskyläiseksi, ja Antero muuttui isännäksi.
Tutunkin oli mahdotointa tuota huomata, sillä Antero antoi käskyjänsä
viisaasti: "Eikö niin?" "Niinhän se on?" "Eikö se ole ostettava?"
j.n.e. Ja samassa määrässä kuin kauppiaan luottamus häneen nousi,
kuului vastaus: "Niin aivan!" "Niin se on!" "Ostetaan kaiketi!" --
jopa, vaikkei kauppias ymmärtänyt laisinkaan, miksi se niin oli, tahi
miksi se oli ostettava.

Tämä luottamus kauppiaassa Anteroon oli kasvanut, samassa määrässä kuin
tauti työtänsä teki. Eipä ole mahdotonta, että, jos kauppias olisi
ollut terve, Antero, joka silloin olisi entistä kurssia purjehtinut --
kauppiaan rahaloovan kautta rikkauteen, olisi ennen pitkää joutunut
salakarille ja käynyt haaksirikkoon lastineen päivineen. Mutta nyt ei
niin. Antero oli ymmärtäväinen ja melkeinpä -- kuten kauppias sanoi,
kun oli eräästä Anteron toimimasta kauppa-asiasta raha-arkkuunsa saanut
1,000 puhdasta ruplaa -- luotu kauppiaaksi.

Sanoimme, ettei kauppias Karlgrenin talossa ollut muutosta tapahtunut.
Olipa suurikin; mutta se muutos ei näkynyt; päivien kuluessa oli se
vähitellen tapahtunut.

Kauppias istui -- miten jo mainitsimme -- eräänä kolkkona syys-päivänä
raha-arkkunsa edessä. Kansi oli auki. Kauppias luki pantavaksi arkkuun
koko joukon niinkutsuttuja lombarti-seteleitä. Niihin oli hän ruvennut
vaihtamaan rahansa. Sekin oli muutos ja sen muutoksen oli Antero saanut
aikaan. "Sillä raha, joka ei kasva, on kuollut, mutta raha, joka
kasvaa, se elää", oli Antero sanonut, ja sen oli kauppias ymmärtänyt.
Nämä rahat oli kapteeni Kornman, joka yhä vielä oli merellä, lähettänyt
ja samalla kirjoittanut: "Rahtipurjehdus käy hyvin; mutta kumminkin
aion minä tulla tänä syksynä kotiin, sillä Konkordia ei kelpaa enää
muuhun kuin -- -- --" Kirjeessä oli kolme viivaa, mutta mitä kapteeni
niillä tarkoitti, ymmärsi kauppias varsin hyvin. Tästä viivain
merkityksestä olivat kapteeni ja kauppias päättäneet jo ennen kuin
edellinen merelle lähti; mutta päätöksen täyttämisen oli kapteeni
lykännyt vastaiseksi, syystä että "rahtipurjehdus" kannatti hyvin. Se
oli todellakin kannattanut, ja kauppias oli siitä iloissaan, samaten
kuin kapteeni siitä ettei minkäänlaista pahaa mainetta kuulunut, ei,
päin vastoin kaikkea hyvää Karlgren'in kauppahuoneesta.

Siinä istui kauppias ja mietti. Mitä nuo kolme viivaa kirjeessä
merkitsi, se oli salaisuus kauppiaan ja kapteenin välillä. Siitä ei
tiennyt Anterokaan mitään. Kauppias mietti siinä pitäisikö hänen
selittämän tämä asia Anterolle. Oli siinä kapteenin kirjeessä vähän
muutakin, ja se sai kauppiaan päättämään. "Tyhjennä molemmat
rantamakasiinit, mutta niin, ettei sitä kukaan huomaa" -- seisoi
kirjeessä. Mutta miten voisi tämä tapahtua Anteron tietämättä, ja hän
-- eikö hän kysyisi siihen syytä? Kauppias ei epäillyt, ettei Antero
täyttäisi käskyä, -- mutta kuinka saataisiin tämä käsky salaisesti
täytetyksi, ellei Antero tietäisi syytä? Tämä vaikutti kauppiaassa sen,
että hän huusi Anteroa puodista.

On kolme vuotta -- kesästä neljättä -- kulunut, siitä kuin viimeksi
näimme Heikin toverin. Hän on muuttunut. Pienestä, retuisesta
kerjäläispojasta on kasvanut pulska, kaunis mies. Ja todellakin kaunis
olisi hän, ellei hänen silmissänsä olisi jotakin, joka rumentaisi hänen
kauniita kasvojaan. Mutta nämä silmät, ne liikkuvat sinne tänne; niissä
asuu ajatus, jota ei taideta selittää, mutta joka vaikuttaa samalla
tavalla katsojaan, kuin kirkas jääpalanen vaikuttaa pieneen lapseen,
joka ei jään kylmyyttä tunne. Antero on jotenkin hyvästi puettu. Koko
hänen muotonsa osoittaa, että hän pitää huolta ulkomuodostaan.

Hän on vielä nuori; mutta hän on elänyt kaiken aikansa, pienuudestansa
saakka; hän on _elänyt_, jos elolla ymmärretään sitä, että ihmisen
tulee _itsestään_ huolta pitää. Hän ei kiitä vanhempia, eikä ketään
toista kuin omaa itseänsä siitä, mitä hän nyt on. Ja ettei hän
ajattelematta ole elänyt, sen me jo olemme nähneet. Hän on itseänsä
kasvattanut, ja tästä, miten tämä kasvatus on edistynyt, huomaamme
me, että hän pyrkii eteenpäin maailmassa. Semmoisesta alusta kuin
Antero oli, semmoisesta olisi voinut kasvaa ihmiskunnan kunnia, mutta
nyt -- --

"Minulla on sinulle asia puhuttava, josta tahtoisin kuulla, mitä
arvelet" -- sanoi kauppamies, kun Antero eli astunut konttoriin. "Sinä
tiedät, että Konkordia-laiva on tehnyt onnellisia retkiä ja
moninkertaisesti maksanut hintansa. Nyt kirjoittaa Kornman, että laiva
on niin mädännyt, ettei se enää mihinkään kelpaa. Hän ehdottelee, että
se tuotaisiin kotiin. Mutta, jotta vielä viimeiselläkin antaisi
voittoa, esittää hän että -- -- rantamakasiinit tyhjennettäisiin -- --
salaisesti -- -- sinä ymmärrät?"

Antero katseli pitkään kauppiasta. Hän ei ollut ymmärtävinään.

"Noh! nytpä olet tuhma! Laiva on lastattu juotavilla aineilla ja muilla
kaikilla kaluilla -- ne ovat saatavat rantamakasiineihin kenenkään
tietämättä?"

"Ja mitenkä?" kysyi Antero äkkiä. Mutta hän lisäsi kohta; "luultavasti
on setä keksinyt jonkun sukkelan keinon? Asia olisi hyvä, jos se
onnistuisi".

"Kyllä se onnistuu, siitä pitää kyllä Kornman huolen, kun sinä vaan
otat tyhjentääksesi makasiinit".

"Sen niinä teen!"

"Ja sitten uppouu Konkordia lastineen päivineen. Ja sinä tiedät, että
sekä laiva että lasti on vakuutettu".

Kummastusta osoittava "Haa!" oli juuri pääsevä Anteron huulilta, kun
hän tämän kuuli; mutta hän söi sen kummastushuudon ja lausui miettien:
"Siitä on puhdasta voittoa ainakin 20,000 ruplaa, jos asia oikein
ajetaan. -- -- Jos ei -- niin -- -- --" Hän ei jatkanut. --

Hänessä ajoi toinen ajatus toista. Hän oli, jos mitäkin tapahtuisi,
vaaratta, mutta voitto oli kumminkin hänen; mitään parempaa esitystä ei
olisi kukaan voinut hänelle tehdä.

"Jos ei -- -- niin?" kysyi kauppias ja katseli pitkään Anteroa.

"Niin ei siitä vahinkoa, vaikka laiva menisi vakuuttamattakin
haaksirikkoon".

"Aivan niin minäkin ajattelen" -- lausui tyytyväisenä kauppias. "Mutta
se onnistuu, se on varma asia; Kornman on ollut tuollaisissa ennenkin.
Se on meidän välillämme sanottu" -- lisäsi hän arasti.

"Se tietty!" vastasi Antero. Mutta itsessänsä ajatteli hän: "Hyvä on
tietää"... Ja hän olisi epäilemättä koettanut saada ukkoa tätä
kertomaan, ellei samalla joku olisi tullut puotiin.



II.

Naapuri-perheet.


Pappilassa kuluivat päivät hiljoilleen eteenpäin. Onni ja rauha
vallitsi pienessä perheessä. Uusi jäsen siinä, Heikki, ei häirinnyt
sitä.

Heikin asema pappilassa oli kumminkin vähän omituinen. Hän oli
sivistymätöin nuorukainen, joka ei herrassäädyn siisteydestä mitään
tiennyt. Hän oli luonnon lapsi, joka onnensa vaiheissa oli säilyttänyt,
mitä omituista Luoja oli hänen luonteelleen antanut. Hänen
sivistymättömyydessään ei ollut pappilan nuorille naisille
seurastelijaa: hänen sanansa, mitkä hän kaikessa viattomuudessansa
puhui, loukkasivat usein. Mutta pian astui kaikkien näkyviin hänen
sydämensä, hänen tapojensa puhtaus ja hän voitti kaikkien suosion. Tämä
taas sai aikaan, että häntä pappilassa kohdeltiin vähän eri tavalla
kuin muita palkollisia, vaikka hän, Heikki, kohta niin pian kuin
vammoistansa parani, asettausi sen palkollisten riviin.

Provasti kohteli häntä niinkuin isä lastansa kohtelee. Provasti näki,
että Heikissä uinahteli kyky ja äly, jotka, jos ne heräisivät, hänestä
tekisivät oivan miehen; ja hän rupesi näitä Heikissä salautuvia
omaisuuksia kehittämään. Hän huomasi Heikillä halua tietoihin ja hän
käytti aina tilaisuutta virittääkseen tätä halua. Auttajana hänellä
tässä oli Liina, joka raittiilla iloisuudella elähytti Heikkiä.
Heikillä ei ollut mitään vartonaista tointa pappilassa. Hän oli, miten
lieneekin, joutunut niin sanoaksemme koti-rengiksi, joka aina oli
valmiina tekemään jos mitä häntä käskettiin, menemään, jos mihin häntä
lähetettiin. Loma-aikoinaan sai hän lukea, ja Liinasta sai hän
koulumestarinsa. Ja olipa se omituista nähdä täysikasvuisen
talonpoikais-nuorukaisen istuvan ja kuuntelevan, mitä vielä kasvava
tyttö opetti, kuuntelevan niin hartaasti, kuin olisi hän maailman
oppineimpaa miestä kuunnellut.

Näin oli muuan vuosi kulunut Heikin tulosta pappilaan, kun herrasväen
suureksi ihmeeksi eräänä iltapäivänä pappilaan tuli vieraita. Tuo nyt
ei itsessänsä niin aivan kumma ollut, sillä provasti oli rakastettu
mies, ja samoin häntä kuin hänen sisarensa tyttäriä kävivät tuttavat
milloin lähiseuduilta, milloin taampaa katsomassa. Kumma oli tällä
kertaa siinä, että vieras oli pappilan lähin herras-naapuri, joka ei
ennen ollut pappilassa käynyt. "Mitä Jumalan nimeen tahtoo hän täältä!"
huusikin rouva Renner, kun Liina hänelle ilmoitti, että rouva Kornman
ja hänen tyttärensä olivat tulleet. Provastiakin kummastutti tämä
käynti, mutta hän ei kummastustansa näyttänyt. Hän meni kohteliaasti
tulleita vastaan-ottamaan.

Rouva Wappo Kornman oli noita naisia, joiden kasvoista jo osataan,
ainakin alussa arvelulta, lukea mitä he oikeastaan ovat. Koko hänen
muotonsa osoitti kovuutta. Jos näemme naisella ohuen ja terävän nenän,
pienet tuikkaavat silmät, pienen suun, joka saa muotonsa vaaleilta
ohuilta huulilta, niin vaikuttavatpa nämä samaa kuin sanat: "pysy
alallasi!" Ja jos nainen siihen lisäksi on pitkä ja laiha -- niin onpa
meistä kuin näkisimme hänessä sen, jota vastaan ei ole sanomista.
Semmoisia tunteita, mitkä eivät ensinkään olleet iloisia, herätti rouva
Kornman kaikissa, ja ne, jotka hänen tunsivat, taisivat vakuuttaa,
etteivät nämä tunteet pettäneet. Rytilässä piti hän talon ohjat kovilla
kourilla, ei vaan nyt, kun patroni oli poissa, vaan myöskin kun patroni
oli kotosella. Ja kun ei patroni uskaltanut ruveta kovaa panemaan kovaa
vastaan, mitenkä sitten muut? Kaikissa oli Wappo-rouvan tahto laki,
jota oli parasta vastustamatta noudattaa, ja sitä noudatettiinkin,
jotta Wappo-rouva todella taisi sanoa, että hänen tahtonsa Rytilässä
hallitsi. Sitä kyllä ihmeteltiin, miten patroni Konrad oli hänet
nainut, sillä eipä tietty, emmekä mekään vielä ole saaneet kuulla niitä
syitä, jotka hänen saivat tähän. Syitä löytyi, ja sen jo voimme
ennakolta sanoa, ettei rakkaudesta ollut näitä haettavina. Wappo oli
näet niitä, joiden sydämissä ei rakkaus tunnu, niitä, jotka eivät
koskaan voi toisessa herättää rakkautta.

Tällainen on vieras, joka nyt pappilaan tuli. Mutta oli siinä toinenkin
hänen vieressään, johon silmämme suuremmalla mieli-hyvällä kiintyy.
Rouva Wappo ei tule yksinään, hänellä on muassaan nuori tyttärensä
Amanda. Ei omena kauas puusta putoa -- sanotaan; mutta he, jotka äidin
ja tyttären vieretysten näkivät, saivatpa ihmetellä luonnon leikkiä
heidän eriäväisyydessään. Tosin oli Amanda vähän äitinsä näköön, mutta
kuitenkin kuinka eriävä! Maalari kun maalaa ihmismuodon, jonka rumaksi,
jopa julmaksikin sanomme, voi parilla penselipyyhkäyksellä tälle
rumalle muodolle antaa varsin toisenlaisen näön; pieni viiva
suupielukseen ja kovuus muodosta katoo; muutama viiva äreihin silmiin
ja kuva hymyilee meille lempeyttä ja suloa. Amanda oli äitinsä
näköinen, mutta nämä viivat, jotka äreyden muuttavat suloksi ja
kovuuden lemmeksi -- ne vaikuttivat niissä, mitkä tyttären näkivät
hänen äitinsä vieressä, ihastusta. Jos ulkonäöstä voi ihmissydämen
sisän tuomita, niin mikä eroitus äidin ja tyttären välillä!

Amanda oli Liinan ikäinen, kentiesi vähän nuorempi. Mutta hän näytti
paljoa vanhemmalle. Liina oli iloinnut Jumalan vapaassa luonnossa,
kasvanut kukkien kanssa. Amandan ympärillä oli äidin äreys varjostanut
kaikki. Pakko ja kova täytymys, joka ei vapaudesta tiennyt mitään, oli
saanut Amandan sulkeumaan, aina sitä myöden, miten hän suuremmaksi
kasvoi, omaan itseensä. Ja samaten kuin kukka, joka ahtaasen kamariin
valosasta pihasta muutetaan, kuihtuu, tietämättä kumminkin, että
sydämessä on tauti, samate kuihtui Rytilän suuressa hovissa Amanda.
Tämä sairaus, jota hän ei itse osannut selvittää, antoi hänen
muodollensa kärsivän näön, joka vaikutti katsojassa mieltymystä. Hänen
silmissänsä asui jotakin haaveksivaa, joka taasen vaikutti, että niihin
ihastuksella katsoi; sillä haaveellisuus, juuri sen tähden, että sillä
ylimaailmoissa on kotonsa, viehättää.

Liina kun Amandan näki, tunsi kohta syvintä myötätuntoisuutta; mutta
kävipä kylmä viima pitkin hänen ruumistaan, kun hän kuuli rouvan äänen,
joka provastin tervetulo-sanoihin lausui:

"Herrasväki ehkä kummastelee, että naapurinne näette luonanne. Mutta
asia on se, että Amanda tarvitsisi opettajaa. Senpä tähden päätin kysyä
teiltä, herra provasti, että tyttäreni, joka kohta on rippikoulun
ijässä, saisi silloin tällöin käydä teidän luonanne?"

Se siis Wappo rouvan asia! Provasti oli väliin nähnyt Amandan, mutta
tämä oli aina katsonut maahan silloin; provastin mieli-alaa kapteenia
kohtaan me tiedämme; siis ei ollut hän ennen ajatellutkaan, ettei
nuoren tytön asema Rytilässä saattanut olla huvittava. Nyt loi provasti
silmänsä Amandaan, ja nyt näki hän, -- ensi silmäily sanoi hänelle sen
-- että omena ei ollut aivan puun viereen pudonnut. Amandan silmistä
luki hän rukouksen: "älkää kieltäkö!"

Tämä pyyntö tuli niin äkki-arvaamatta. Provasti ei osannut siihen niin
paikalla mitään vastata. Rouva Kornman ei sitä vaatinutkaan. Rouva
Renner koetti vieraallensa osoittaa kaikkea kunnioitusta; mutta olipa
aina hänen mielestänsä kuin kylmä virta olisi lainehtinut hänen ja
heidän välillään. Liina vei Amandan katsomaan huonettansa ja --
ystävyys naapuri-mamsellien välillä oli syntynyt. Amandan mielestä oli
Liina niin onnellinen, niin oikeen kadehdittavan onnellinen. Franzénin
runot makasivat Liinan pöydällä; Amanda silmäili niihin, ja tunsipa hän
tuossa nyt samallaisen tunteen, minkä kukka luultavasti tuntee, kuin
häntä, jota kauan on kuivuutta kitunut, raittiilla vedellä kastetaan.

Kaks tuntia viipyi Rytilän herrasväki pappilassa. Heidän käyntinsä oli
vaikuttanut eri tavalla kaikkiin. Rouva Kornman ei ensinkään ollut
siellä menestynyt. Hänen kovuutensa oli täytynyt vähin sulata lempeässä
perheessä. Hän ei oikeen tuntenut itseään siinä. Kaikki, mitä hän
siellä näki, soti aivan jäykkään vastaan niitä tapoja, mitkä olivat
hänelle omassa kodissaan ohjeeksi määrätyt. "Ihmeellistä on, että rouva
Renner semmoisella kasvatuksella on saattanut saada tyttäriänsä niin
sujuviksi", mumisi hän, kun oli lähtenyt. Rouva Renner taasen rukoili
itsessään Jumalaa, että tämä naapurien käynti olisi viimeinen, niin
totta kuin se oli ensimäinen. Hän siis ei ensinkään mielihyvillään
kuullut veljensä vastauksen rouva Kornmanin pyyntöön: "Amanda on
terve-tullut aina, milloin vaan tahtoo tulla". Mutta mitä tämä
provastin vastaus ei vaikuttanut rouva Rennerissä, sen vaikutti se
Liinassa ja etenni Amandassa. Amanda kuiskasi vasta saadulle
ystävälleen, ettei hänellä koskaan ennen ollut niin iloista hetkeä kuin
tänään, ettei hän ollut milloinkaan niin mieluista uutista kuullut.

Asia oli päätetty. Mutta siitä syntyi sitten, kohta vieraiden
lähdettyä, pitkä keskustelu provastin ja rouva Rennerin välillä, rouva
kun enskerran eläessään ei tyytynyt veljensä toimeen. Mutta kun
provasti hänelle lempeästä sydämestään selitti syyt päätökseensä ja kun
rouva näki, miten iloinen Liina oli siitä, ei hän enää sen kovemmin
vastustanut. Vielä siinä sitten ihmeteltiin syytä, min tähden jäykkä
rouva Kornman nyt tahtoi opetusta Amandalle. Siihen ei selvitystä saatu
nyt. Vasta aikojen kuluttua saatiin tietää, että Wappo oli päättänyt
saada tyttärelleen oikeen mahtavan miehen, että Amanda tämän tähden oli
lähetettävä Tukholmaan. Mutta sitä ennen tulisi hänen oppia ainakin
vähän kutakin -- sama mitä -- jottei maalaisuus niin aivan karkeesti
pistäisi silmiin suuressa, vieraassa kaupungissa.

Tämä rouva Kornmanin käynti uudistettiin pian. Hän toi, näetsen,
tyttärensä pappilaan, missä provastin kanssa nyt likemmin tuumailtiin
siitä, mitä Amandan piti oppiman. Rouva Kornman oli tässä asiassa aivan
samaa mieltä kuin provasti, eli toisin sanoaksemme: rouva Kornmanista
oli ihan samaa, mitä Amanda oppi, kunhan vaan jotakin oppi: rouva
Renner ei nyt sanonut mitään, mutta hän ikävistyi naapuri-rouvan
kanssa, ja pianpa mieliharmilla ajatteli hän: ruvenneeko rouva Kornman
aina seuraamaan Amandaa pappilaan, niin onpa siitä koko vastus.

Miten kohteliaisuus vaati, kävi pappilan herrasväki Rytilässä
vieraisissa. Ja siellä näki rouva Renner selvään, ettei hänestä ollut
seuraajaksi kapteenin rouvalle. Provastinkin mieltä painoi Rytilässä
ikävät muistit, jotta hän, kun käynti oli tehty, syvästi huokasi ja
ikäänkuin hengitti vapaammasti, kun jälle oli päässyt vapaasen ilmaan.

Näillä käynnillä oli seurauksena jonkinmoinen näennäinen ystävyys
naapuri-perheiden välillä. Amanda nähtiin tästä-lähin melkein joka
päivä pappilassa. Rouva Kornman ei enää seurannut häntä sinne.

Kaikissa oppi-aineissa oli Amanda ystäväänsä Liinaa paljon jälessä. Hän
ei kumminkaan kadehtinut häntä, vaan koetti kaikin tavoin hyväksensä
käyttää oppiaikaansa. Amandan käsitys oli sukkela, mutta aatteen
maailmaan jäivät usein hänen ajatuksensa haaveksimaan, kun provasti oli
hänelle kristillisyyden pääkappaleita esittänyt; jopa usein provastin
puhuessakin lensivät ne nykyisyyttä ulommaksi. Liina ihmetteli Amandaa;
sillä Amandan kuvitus viehätti häntä usein niin, että hänkin unohti
varsinaisuuden. Amanda taasen ihmetteli Liinaa, jonka luonne aina oli
iloinen ja aina loi onnea kaikissa, minkä kanssa seurasteli. Täten
syntyi tyttöjen välillä ystävyys, joka yhä lujeni, jotta Liinalle tuli
aika pitkäksi, jos, miten väliin sattui, Amanda jonkun päivän oli
poissa pappilasta. Anna oli nyt vuoteen oma; hän kärsi valittamatta,
sillä hän tiesi että nuori elämänsä ehtoolle kului. Annan kamarissa
selitti provasti nuorille kuulioilleen kristin-oppia. Siellä näinä
hetkinä nähtiin kapteenin tytär ja Liina ja provastin otto-poika
Heikkikin. --

Amanda oli Liinalta kuullut Heikin elämä-kerran, ja elävällä
kuvituksellaan kuvaili kapteenin tytär itselleen ne omituiset kohdat,
missä Heikki oli ollut. Seuraus tästä oli se, että Amanda mielihyvin
näki Heikkiä.

Näin oli aika kulunut pappilassa siihen päivään saakka, josta
kertomuksemme jälkimäinen puoli alkaa. Heikistä sopinee meidän sitä
ennen sanoa, ettei Amanda ollut hänessä mitään vaikuttanut; että hän
päin vastoin piti Amandan käynnin pappilassa häiritseväisenä, sillä nyt
ei hän saanut niin alituisesti olla Liinan seurassa kuin ennen, ja --
Heikki oikeen jumaloitsi rouva Rennerin nuorempaa tytärtä.



III.

Vanha Eeva.


Samana päivänä, jona, miten olemme jo kuulleet, kauppias Karlgren avasi
koko sydämensä Anterolle ja ilmoitti salaisuuksia, joista ei maailma
mitään tiennyt, tapaamme provastilla Rytilän rouvan ja Amandan. Rouva
Kornman tuli kiittämään provastia kaikesta hyvästä ja kysymään millä
hän voisi kiitollisuuttansa näyttää, sillä nyt oli Amanda lähtevä,
miten jo kauan oli mietitty, Ruotsin pääkaupunkiin. Kapteenilta oli
myös nykyjään tullut kirje, jossa hän kovasti torui rouvaansa siitä,
että oli antanut Amandan seurastella pappilaisten kanssa. Tästä
kirjeestä ei rouva puhunut muuta kuin mitä kapteenin kotiintuloon
kuului, jonka kirje ilmoitti tapahtuvaksi jonkun viikon kuluttua.
Amanda oli suruinen, Liina oli suruinen -- sillä he rakastivat
sisarellisella rakkaudella toisiaan. Provasti oli vastannut, kun rouva
Kornman kysyi, millä hän voisi hänen vaivannäkönsä palkita: "Se on
minun paras palkintoni, jos Amanda pitää muistossa, mitä minä olen
neuvonut, ja antaa sanani itää, kasvaa ja hedelmiä kantaa elämässä".
Rouva Kornman oli pian sen jälkeen lähtenyt, luvaten tyttöjen pyynnöstä
että Amanda saisi jäädä pappilaan täksi päivää, sekä, niinkauan kun
hän vielä koti-seuduilla oli, aina tuon tuostakin käydä Liinaa
tapaamassa. --

Nyt rouvan mentyä istui Liina ja Amanda pappilan pienessä ryytimaassa
kauniissa ruohosohvassa, minkä Heikki oli laittanut. Heikki istui vähän
taampana. Hänen vieressänsä ruoholla makasi harava, jota hän valmisti
Liinalle -- sillä kaikki, mitä Heikki teki, sen teki hän Liinalle.
Liina oli hänelle kaikki maailmassa. Amandan haaveellisuus oli Heikkiin
tarttunut. Sillä usein saattoi hän nyt istua tunti kausia mitään
tekemättä, mitään puhumatta -- vieläpä mitään ajattelemattakin.
Ainakaan ei Heikki itse semmoisina tuntina tiennyt, mitä hän ajatteli.
Itse siitä tietämättänsä oli hän semmoisina hetkinä ihana. Hänen
silmissänsä paloi silloin kummallinen valo; tämä valo kiihtyi niissä
kiihtymistään, kunnes se äkkiä sumustui; ja niinkuin pilvet, mitkä
kirkkaana kesäpäivänä väliin äkki-arvaamatta vetäyvät kokoon,
mustenevat ja vihdoin puhkeevat sateesen, niin tunkeusi Heikinkin
silmiin usein kirkkaat kyyneleet. Vasta kun nämä kuumana polttivat
hänen poskiansa, tahi putosivat hänen käsilleen, heräsi hän. Mistä
loisto Heikin silmissä, mistä kyyneleet? Heikki ei osannut sitä
selittää, eikä hän sitä koettanutkaan. Hän oli nyt niin hiljainen, ei
kuultu hänen enää niinkuin ensimältä uuteliaasti kysyvän kaikkia; hän
ei nyt kysynyt, hän tuskin vastasikaan, jos jotakin häneltä kysyttiin.
Hän ei tiennyt, poika parka, että koko hänen olentonsa oli muuttunut
rakkaudeksi.

Hän istui ruohossa ja kuuli siihen aina väliin jonkun sanan
ryytimaasta. Mutta hän ei kuullut, ainakaan ei hänen sieluunsa päässyt
tunkeumaan muun kuin Liinan sanat. Tytöt olivat, ennen kun kahden
kesken tuossa ruohosohvassa istuivat, iloinneet ja nauraneet, ja Liinan
nauru oli silloin saanut Heikinkin huulet hymyyn, vaikkei hän tiennyt,
mille hymyili. Mutta nyt oli kohta tapahtuva ero saanut tytöt
vakaviksi. Liinan sydän oli avoin kaikelle hyvälle, mitä elämässä on
varsinaista; hänen ajatuksensa ei tätä varsinaisuutta ulommalle
ehtinyt. Hän tunsi eron suruisuuden. Hänen ajatuksensa ei kulkenut
edemmäksi hetkeä, joka käsissä oli. Toisin oli Amandan laita. Hänkin
muisti, että eron hetki lähestyi, mutta hän ei puhunut siitä; hän
unohti surun, jonka ero toisi, hän kuvaili Liinalle, miten he kirjeitä
vaihtaisivat, miten he eläisivät yhdessä, yksissä, silloinkin kun suuri
meri eroittaisi heidät toisistaan. Hän oli innostunut kun hän tästä
puhui; hänen ajatuksensa lensivät tulevaisuuteen ja toivat sieltä
kuvia, niin eläviä, kuin olisivat ne jo muistoja eletyistä päivistä.
Amanda oli kaunis, kun hän näin tulevaisuudessa eli. Liina katseli
häntä kummastuksella, sillä Amandan ajatukset lensivät nyt oloihin,
joista ei Liina ollut osannut unessakaan haaveksia. Amanda puhui, miten
hän, kun toiste näkisi Liinan, näkisi hänen onnellisena, rakastetun
nuorukaisen morsiamena tahi nuorena, suloisena rouvana. Liina punastui
ja purskahti nauruun ja pani kätensä ystävänsä suulle. Amandan
ennustukset näkyivät hänelle niin ihmeen hulluilta. --

Tuo nauru sattui Heikin korviin ja hänkin nauroi, vaikka sumuinen pilvi
vastikään oli peittänyt hänen silmänsä valon ja puhjennut kirkkaasen
kyyneleesen. Hän ei tiennyt nytkään syytä, ei nauruun, ei kyyneleesen.
Amandan silmät olivat väliin olleet kääntyneet häneen päin, mutta näitä
silmäilyksiä hän ei tiennyt.

Ei ollut kukaan nuorista huomannut, että vanha eukko sauvoihinsa
nojaten oli vähäistä ennen seisahtunut pihalle. Heikki kuuli vielä
Liinan naurun, hän ei huomannut eukkoa, joka seisoi häntä aivan
lähellä; hän ei nähnyt, miten eukko nosti kätensä silmäinsä yli ja
käden alta katseli häntä. Hän ei nähnyt, miten eukon kyytistynyt ruumis
ojentihen: mutta hän kuuli eukon huudon! "Kalle! pikku Kalle!" Hän
tunsi eukon kädet, jotka häntä syleilivät.

Hän heräsi unestaan, johon auki olevilla silmillä oli uupunut. Hän
nousi ja nosti ylös eukkoa, joka ruoholle oli vaipunut. Hän ei tuntenut
eukkoa. Hän katseli häntä pitkään.


"Kalle, pikku Kalleni!" kuuli hän eukon pakisevan. "Kalle, pikku
Kalleni! kuinka isoksi olet kasvanut! Tiesinhän minä, ettet sinä ollut
kuollut" -- ja taasen koetti eukko häntä sylinsä sulkea.

Tämä omituinen tapaus sai tytöt tulevaisuudesta nykyisyyteen jälle. He
nousivat ja katsoivat kummastellen eukkoa. He lähestyivät ja kuulivat
yhä enemmän kummakseen eukon sanoja.

"Ne sanoivat että sinä olit kuollut, mutta minä en uskonut sitä; ne
sanoivat että sinä olit haudattu patronin hautaan äitisi viereen, mutta
minä en uskonut sitä; minä odotin sinua, minä ha'in sinua -- -- ja
sitten tuli pitkä, musta yö, jona en minä mitään nähnyt. Kauan olen
minä nukkunut, kun sinä olet ehtinyt kasvaa noin suureksi, pieni Kalle
poikani, jonka minä kannoin sylissäni! Nyt osaat sinä itse käydä ja
osaat varmaan puhuakin... Ei se ole totta, että sinä kuolit; kapteeni
tahtoi tappaa sinua, mutta hän ei saanut sitä tehdä... Nyt mennään
takasin Rytilään; siellä on sinun pikku vuotehesi vielä. Minä soudan
sinua uneen..."

Näin pakisi eukko. Nuoret eivät siitä mitään ymmärtäneet. Mutta oli
siinä kumminkin yksi, joka ihmetellen kuuli, mitä eukko puhui, ja joka
pakinan ymmärsi. Provasti se oli. Hänen kamarinsa akkuna oli ollut
auki. Kun hän eukon ensimäiset sanat kuuli, lähestyi hän akkunaa ja
melkeinpä samassa kun tytöt ehtivät Heikin luo, oli hänkin kamaristansa
sinne ehtinyt.

Hän keskeytti eukon puheen. Hän katsoi häntä pitkään: "Eeva, mitä puhut
sinä, mistä tulet sinä?" kysyi hän kummastellen. Hän oli eukossa
tuntenut patroni Kaarle Kornman vainaan uskollisen palkollisen.

Eukko kääntyi provastiin. "Provasti!" huusi hän... "Provasti! sanokaa
Kaarlelle, että minä olen Eeva, joka häntä lapsena kannoin siitä asti,
kun hänen äitinsä kuoli. Hän ei tahdo uskoa minua..."

Provastissa ajoivat ajatukset toinen toistansa. Eeva oli, pian kohta
sen jälkeen kun patroni vainaan poika katosi, tullut mieli-vikaan. Hän
oli ensinnä raivonnut hulluudessaan, mutta sitten vähitellen asettunut.
Aina vaan oli hän kadonneesta lapsesta puhunut, mutta hänen puheestaan
ei ollut kukaan pitänyt lukua. Oliko tämä, mikä nyt tapahtui, seuraus
tästä hulluudesta, vai...? Provasti kun näin itsessänsä mietti, ei
uskaltanut jatkaa. Että Heikki olisi patroni vainaan poika -- -- ihan
hullulta se näkyi provastille.

Hän koetti saada eukkoa tyyntymään; mutta sillä sai hän aikaan jotakin
aivan päin-vastaista. Eeva kun huomasi, ettei provasti uskonut häntä,
joutui vimmaan, lankesi polvilleen ja rukoili liikuttavasti, vaikka
epäselvästi, provastia muistamaan, mitä oli tapahtunut yönä, jolloin
patroni kuoli. "He sanovat, että pieni Kaarle löyttiin merestä
hukkuneena" -- huusi hän -- "se ei ole totta; taivas ja maa on minun
todistajani viimeisenä päivänä, että se on vale. Kaarle, minun pikku
Kaarleni, joka seisoo tuossa, olisi hukkunut!" -- ja hän purskahti
kaikuvaan nauruun, joka kamalalta kuului. Eeva parka ei muistanut
mitään siitä päivästä saakka, jona kasvattinsa katosi, mutta sitä
selkeämmin muisti hän kaikki, mitä mainittuna päivänä ja yönä oli
tapahtunut. Hän puhui nyt semmoisella vakavuudella, ettei se voinut
olla vaikuttamatta provastiin. Provastin mieleen johtui, hän ei itse
tiennyt mistä, kaikki, mitä hän Heikistä tiesi, ja hän syytti itseänsä
siitä, ettei hän ollut tarkempia tietoja hankkinut Heikin vanhemmista.

Heikissä oli tämä äkki-arvaamaton tapaus vaikuttanut kummia. Hän ei
ensinnä ymmärtänyt mitä tapahtui, keneksi eukko hänet luuli; mutta kun
hän vihdoin tämän ymmärsi, kävipä kummallinen tunne, joka häntä
väristytti, läpi koko hänen ruumiinsa. Hänen ensi silmäilynsä lensi nyt
Liinaan, mutta Liinan silmät olivat kääntyneet Amandaan. Heikki oli
kuullut puhuttavan Rytilän nuoren herran katoomisesta, ja hän oli aina,
kun se asia tuli puheeksi, tuntenut jotakin outoa sydämessään; sama
tunne, mutta enennetyssä muodossa, kohtasi häntä nytkin, kun hän kuuli,
että häntä itseään luultiin täksi kadonneeksi lapseksi. Hän ei tuota
sen enempää nyt ensi silmänräpäyksessä ajatellut; hän tahtoi Liinan
silmistä lukea, mitä se Liinassa vaikutti, tämä eukon sanoma. Mutta
Liina ei muistanut nyt Heikkiä. Amanda oli saanut koko hänen huomionsa,
sillä kapteenin tytär seisoi siinä vaaleana kuin kuolema. Hänellekään
ei, näetsen, ollut tapaus Rytilässä ennen hänen syntymistään
tuntematon. Hän oli kuullut äitinsäkin siitä puhuvan, ja hän oli usein
itsessänsä ihmetellyt, mitenkä poika niin kenenkään tietämättä saattoi
kadota. Että isällään tähän oli mitään osaa, sitä aavisti hän yhtä
vähän kuin hänen äitinsä. Nyt kuuli hän syytöksiä isäänsä vastaan,
kuuli ne ensi kerran, ja ne syytökset olivat julmia. Tämä karkoitti
veren hänen poskiltaan, sillä hänen äkkipikainen kuvituksensa oli
hänelle elävästi kuvannut öisestä tapauksesta hirveän kuvan.

Provasti keskeytti äkkiä tämän omituisen kohtauksen tässä pihalla,
sillä tänne lähestyi nyt ihmisiä; ja seikka, josta nyt oli kysymys, ei
ollut yleisön korvia varten. Hän käski kaikkien astumaan sisälle, ja
siellä vetäysi hän Eevan ja Heikin kanssa, josta ei eukko tahtonut
millään luopua, omaan kamariinsa.

Mitä täällä provastin kamarissa heidän välillänsä kolmen kesken
tapahtui, oli nähtävä, kun he sieltä palasivat. Provasti oli saanut
Eevan asettumaan. Hän oli muodostanut puheensa eukon käsityksen ja
saanut häntä uskomaan, että suuri vaara uhkasi Heikkiä, jos tulisi
yleisesti tunnetuksi, että hän oli Kaarle. Provasti oli oikeen
arvannut, että jos tämä usko pääsisi juurtumaan Eevassa, ei voisi
mikään maailmassa saada häntä levittämään tietojansa patroni-vainaan
pojasta. Ja provasti onnistui tässä vaivalla. Mutta provasti oli, kun
nyt likemmin tutkisteli asiaa, tullut huomaamaan, ettei Eeva enää
ollutkaan hullu, että hänen ollessaan hulluna hänen järkensä oli
teroittunut, ja provasti ei tiennyt oikeen mitä ajatella, kun kuuli
eukon vakuutuksen, että hän paikalla tunsi Kaarlen. Kuta enemmän
provasti tätä ajatteli, sitä vaikeammaksi näki hän eukon vakuutuksen
kumoomisen, sillä olihan Heikki orpolapsi, jonka vanhemmista ei niin
mitään tiedetty. Miten olikaan, kolmen keskustelussa oli päätetty,
ettei mitään vielä puhuttaisi tästä asiasta.

Liina ja Amanda olivat vetäyneet edellisen kamariin. Siellä oli, sinne
kun tulivat, Amandan vaaleus kadonnut; mutta samassa kun veri jälle
palasi hänen poskihinsa, pääsi silmien kyynelsulku aukenemaan ja
kapteenin tytär itki -- itki ääneensä. Omituista oli, ettei hän
vähäistäkään nyt epäillyt eukon sanomien totuutta, että hän Heikissä
näki setävainajansa kadonneen lapsen, että oma isänsä oli tämän lapsen
työntänyt mieron tielle. Hurjassa mieliliikutuksessaan nimitti hän
Heikkiä hellimmillä nimillä ja pyysi häneltä anteeksi kaiken sen, mitä
Heikki oli muka hänen sukunsa tähden saanut kärsiä. Turhaan koetti
häntä Liina lohduttaa; lohdutuksen sai Amanda vasta silloin kun
provasti tuli kamariin ja ilmoitti, että Eeva oli huomannut
erehdyksensä. Amanda pyyhki silloin pois kyyneleensä, mutta kuinka
syvälle tämä lohdutus kapteenin tyttäressä pääsi vaikuttamaan, sen hän
vaan itse tiesi. Ainakin kummastui Heikki suuresti, kun vähän ajan
kuluttua tytöt jälle tulivat alas pihalle ja Amanda mitään sanomatta
kovasti pudisti hänen kättänsä.

Eeva jäi nyt muutamaksi aikaa pappilaan. Hän ei niin sanaakaan puhunut
patroni vainajan pojasta. Mutta missä hän Heikin näki, siinä seurasi
hän häntä silmillänsä. Syytä, minkätähden Eeva oli tullut pappilaan, ei
hän itsekään osannut selittää. "Minä tahdoin tavata provastia", oli
vastauksensa, kun joku häneltä tätä kysyi. Eeva oli vanha, mutta eipä
hänessä enää mikään osoittanut, että hänen mielensä nyt olisi ollut
viassa.



IV.

Kapteenin tytär.


Iltapuoleen päivää, jonka tapauksesta pappilassa vasta olemme
kertoneet, palasi Amanda Rytilään. Kummallisesti oli eukon pakinat
saanut hänen muuttumaan. Hän oli iloinnut, kun ajatteli että hän
pääsisi suurta maailmaa katsomaan; iloinnut niin, että hän kodissansa
ei suuresti muistanut surua, minkä eroominen Liinasta ja pappilasta
saisi hänelle. Mutta nyt ei hän Tukholmaa muistanut. Hän vetäysi
huoneesen, mistä pieni Kaarlo oli yönä, jolloin hänen isänsä kuoli,
kadonnut. Rytilässä ei ollut enää jälellä palkollisissa tästä ajasta
muu kuin ainoa piika. Tältä kysyi Amanda tarkemmin, mitä sanottuna yönä
oli tapahtunut. Sitten meni hän kamariin, missä Kaarlon äidin kuva
vielä seinällä riippui. Tätä kuvaa tirkisteli hän kauan ja miten hän
sitä tirkisteli, niin saipa kuva Heikin muodon ja -- taasen, miten
äsken Liinan kamarissa, täyttyivät Amandan silmät kyynelillä ja hän
lankesi polvilleen kuvan eteen.

Muutos, koko olentoa läpitunkeva muutos oli Amandassa tapahtunut. Hän
näki tästä hetkestä aina Heikin; hän ei ajatellut mitään muuta kuin
Heikkiä. Hän ei olisi kenestäkään muusta kuin Heikistä puhunut, jos hän
vaan olisi sitä uskaltanut, mutta hän ei sitä uskaltanut; itse ei hän
tiennyt miksi.

Amanda oli saanut kasvaa pian sanoaksemme mielivaltaisesti. Äitiänsä
tuli hänen, niinkuin kaikkien muittenkin Rytilässä, totella; mutta eipä
äiti muuta kuin kuuliaisuutta vaatinut; ja kun Amanda oli jo
lapsuudestansa tähän kuuliaisuuteen tottunut, sai hän kaikissa, missä
ei äidin käsky eikä kielto-sana ollut hänelle esteeksi, seurata omaa
tahtoaan. Mitään johtoa hänen kasvatuksessaan ei löytynyt; mitään
syvempää oppia hän ei kodissansa ollut saanut. Tuskin tiesi hän
eroittaa oikean väärästä. Hänen asemansa oli pakollinen, se on tosi;
mutta tätä pakollisuutta hän ei suuresti ollut tuntenut, ennenkuin hän
rupesi pappilassa käymään. Hänen kuvituksensa oli elähyttänyt häntä,
ollut hänen seurasteliansa, kun hänellä ei muuta seurasteliaa ollut.
Näin oli Amandasta kasvanut innollinen neiti, joka ei lainkaan tiennyt
pitää kurissa sydämensä tunteita ja ajatuksia. Hän antoi niille päin
vastoin vapaat ohjat, jopa kiihoittikin näitä tunteita, näitä ajatuksia
juoksemaan nopeemmin.

Harvoin, ani harvoin oli mikään ulkonainen tapaus huomioon astuvampaa
laatua tapahtunut Rytilässä. Mutta jos joskus joku semmoinen oli
tapahtunut, niin olipa se kovasti koskenut Amandaan. Niin oli
esimerkiksi tapaus, jolloin Jolsan Matti saatiin kiini, vaikuttanut
Amandassa sen, että hän monta kuukautta sen jälkeen yhä vaan näki
varkaita ja murhatuita sekä valvoessaan että vielä enemmän unessaan.
Onnellista oli hänelle, että hänellä oli äiti, joka ei lainkaan
ymmärtänyt muuta, kuin semmoista, jolla varsinaisuudessa oli peränsä;
sillä minne saakka olisikaan Amandan kuvitus vienyt hänen, jos sillä
olisi kodissa ollut vähäistä rahtua virikettä? --

Nyt oli tuollainen ulkonainen tapaus tapahtunut ja sille oli Amandan
omassa sydämessä vastannut ääni, joka ei kielin voinut sisällystään
lausua, tunne, jota hänen ei sanoin käynyt selittäminen. Tämä ääni,
tämä tunne oli Amandan ollessa pappilassa syntynyt; muodottomana oli se
hänessä asunut, muodottomana kasvanut, muodottomana suurentunut; ja nyt
oli tälle tunteelle, tälle äänelle hänessä, ulkonainen tapaus antanut
muodon. Nuori haaveellinen, viehkeä tyttö rakasti. Hän ei tosin
tiennyt, mitä rakkaus on, ei että hän rakasti, mutta hän tiesi, että
hän Heikkiä alati muisti, ja että häntä muistaa, häntä ajatella oli
viehättävämpi kaikkea muuta maailmassa. Amanda oli ennenkin hakenut
yksinäisyyttä, saadaksensa viattomia unelmiansa uneksia: mutta nyt ei
hänellä löytynyt Rytilässä iloa, ellei hän saanut yksinäisyyttä. Jos
häntä kukaan tässä häiritsi, niin olipa se hänestä, kuin olisi jotakin
hänen sydämessään vetäynyt kokoon ja jotakin siinä kiiruusti kätketty
muille näkymästä; ja kun hän rupesi tutkistelemaan, mikä tämä kätketty
oli, niin löysi hän sydämensä syvimmästä pohjukkeesta Heikin kuvan. --

Tämä tapahtui hänelle ens kerran samana ehtoona, jona hän pappilassa
oli päivällä kuullut eukon mietteet Heikistä. Aineet, mitkä alituinen
seurasteleminen nuoren pojan kanssa, jonka elämän vaiheet olivat olleet
niin omituisia, oli nuoren neiden sydämeen koonneet, -- olivat
syttyneet tuleen. Tämä sai muutoksen neidessä; tämä sai hänen
unohtamaan Ruotsin pääkaupungin, sai hänen unohtamaan kaikki
maailmassa.

Seuraavina päivinä oli hän jo aamusta saakka pappilassa. Siellä muutos
Amandassa ensiksi huomattiin. Amandalla ei ollut nyt mitään puhuttavaa.
Hänen ajatuksensa juoksu oli seisahtunut. Hän ei nyt Liinan tähden
pappilaan tullut; hänen silmäyksensä hakivat Heikkiä ja kun ne hänen
näkivät, niin leimahtipa kummallinen leimaus hänen silmistänsä. Mutta
vaikka muutos Amandassa havaittiin, eipä voinut kukaan aavistaa siihen
syytä -- oikeaa syytä. Liinakin luuli, että eukon puhe oli sen
vaikuttanut.

Se aika mikä nyt alkoi oli Amandan onnellisin elämässä. Hän sai
haaveksia; hän sai aatteissansa kulkea ruusuisia yrttitarhoja. Ei
häirinnyt häntä kukaan, ei tiennyt kukaan kenen kanssa hän seurasteli;
ei aavistanut kukaan hänen ihanaa salaisuuttansa, sillä hänelle oli
kyllin siinä, että hän sai nähdä Heikin. Hän ei tahtonut, ei tarvinnut
puhua hänen kanssansa. Liina ei häntä ymmärtänyt, tahi ymmärsi häntä
nyt vielä vähemmin kuin ennen. Ja provasti, joka haki syyn muutokseen
Amandassa siitä, että neiti suri isänsä luultua osallisuutta nuoren
pojan katoomiseen -- provasti kunnioitti tätä muutosta.

Kapteeni odotettiin kotiin tulevaksi, mutta häntä ei kuulunut. Amanda
ei häntä kaivannut, sillä hän tiesi, että niin pian kuin isänsä tulisi
kotiin olisi hänen lähteminen suureen maailmaan, ja sinne ei Amanda
enää halunnut.

Sydämellä on oma lakinsa, jonka perus-aatteita ei vielä
rikki-viisainkaan lain-oppinut ole voinut selittää. Jos kokoisimme
yhteen kaikki kirjat, mitkä ovat selittävinään ihmissydämen luonnon,
niin saisimmepa melkoisen kirjaston; jos lukisimme mitä tämä kirjasto
sisältää, niin huomaisimmepa pian ettemme olekaan saaneet mitään
vastausta yleiseen kysymykseen: mimmoinen on ihminen, mitä ohjeita
seuraa hänen sydämensä? Saisimmepa vaan kuulla kertomuksia
lukemattomista ihmissydämistä, joista toiset tulevat toisiinsa, toiset
taasen poikkeevat ihan alusta aikain pois kaikesta järjellisyydestä.
Niin on se ollut maailman alusta, niin tulee se olemaan maailman
loppuun saakka. Eipä löydy ihminen, joka olisi ruumiinsa, kasvojensa ja
muotonsa puolesta ihan saman näköinen kuin toinen. Kaikilla -- ja
ihmisiä on maailmassa jo elänyt satatuhansia miljooneja -- on
omituisuutensa. Miten voisikaan siis sydämmet -- joissa juuri ihmisen
pää-omituisuuksilla on pesä-paikkansa, olla yhtäläiset!

Tässä tungeiksen mieleeni ajatuksia, joita tällä sydämen alalla voidaan
ajatella niin monia, kuin sydämiä maailmassa on -- mutta nyt ei ole
tässä tilaisuutta ruveta tutkimaan näitä ihmis-sydänten ihmeitä,
eikä siis lisäämään tuota jo vastamainittua ääretöntä kirjastoa
vähän-arvoisella lisäyksellä. Lukiakin ollee minulle kiitollinen, että
haudon ajatukseni, mietteeni omassa povessani ja ryhdyn jälle
kertomukseen.

Kapteenin tytär oli rakastunut köyhään talonpoikaiseen nuorukaiseen! Se
semmoinen kumma tapahtuu usein maailmassa, ja usein tapahtuu myös
tässä, että semmoinen rakkaus murtaa kaksi sydäntä. Miten oli käyvä
kapteenin tyttärelle? Sitä emme vielä tiedä. Hän salasi salaisuutensa
syvällä omassa povessaan.

Emmekö tiedä? -- Me tiedämme sen. Amandan sydän on murtuva, sillä orpo,
jota hän rakastaa, ei rakasta häntä. Liina, provastin sisaren tytär, on
Heikin kaikki kaikissa maailmassa.



V.

Yöllä ennen rikosta.


Siitä päivästä, jona kauppias Karlgren Anterolle ilmaisi kapteeni
Kornmanin aikomukset ja antoi hänelle viittauksia kapteenin edellisestä
elämästä, ei ennä sanaakaan asiasta puhuttu. Mutta että he sitä
muistivat, nähtiin selvästi. Sillä muutaman päivän kuluttua sai
kauppias Anterolta tietää, että rantamakasiinit olivat tyhjät; että
lattian laudat siinä olivat irroillaan, jotta ne aivan hyvin voisivat
peittää, jos mitä niiden alle uskottaisiin.

Kauppias ei tuohon Anteron ilmoitukseen mitään vastannut; mutta hän
palkitsi häntä lukemalla hänelle uuden kirjeen, minkä hän vasta oli
saanut. Tässä kirjeessään ilmoittaa kapteeni tulopäivänsä ja mitä
kauppiaan oli aikeitten onnistumiseen tehdä.

Kesä oli ollut ylön ankaran kuuma. Tämäkö vai mikä oli päästänyt
Aasialaisen taudin, julman kolera-ruton julmasti raivoomaan Europassa.
Europan pohjoiset maatkaan eivät siitä säästyneet. Taudin hirmuisuus,
sen pikaisuus, sen säälimättömyys oli kaikkialla hämmästyttänyt ja
peloittanut ihmiset. Joka päivä, joka posti toi tietoja uusista
uhrista, joita tauti oli vaatinut ja saanut. K----n vähäisessä
kaupungissa sitä julmasti pelättiin, ehkei vielä ainoatakaan
koleratapausta siellä ollut tapahtunut. Kaupungin vanhemmat olivat
päättäneet ettei etelästä päin tulevat laivat ensinkään saisi laskea
satamaan, ennenkuin voitiin olla varmoina siitä, ettei laivassa
löytyisi tarttuvaa tautia. Tätä sääntöä noudatettiin suurimmalla
tarkkuudella K----n kaupungissa, jotta ei vaimokaan moniin päiviin
päässyt kotiin palannutta miestään tervehtimään laivaan, joka oli
laskenut ankkurinsa aivan kaupungin likisyyteen.

Tähän oli kapteeni Kornman turvainnut, kun kyhäsi sukkelan, mutta
vaarallisen tuumailunsa. Sillaikaa kun laiva oli rutto-salpauksessa,
oli se tyhjennettävä makasiineihin. Kapteeni lupasi tulla näitä niin
liki kuin mahdollista oli, ja kauppiaan tulisi levittää kaupungissa
huhu, että pian joka mies laivassa oli taudissa. Mitään likempiä
määräyksiä ei kirje sisältänyt. Laivan tyhjentäminen olisi tapahtuva
asiain haarain mukaan. Turvallisuudeksi kauppiaalle, jonka arkuutta
kapteeni tiesi, oli hän kirjeesensä pannut erään P. S., jossa ilmoitti,
ettei kukaan laivassa ollut tuntiakaan sairastanut mitään tautia, vielä
vähemmin julmaa koleraa.

Näin olivat asiat, kun myöhään eräänä yönä Antero heräsi siitä, että
hänen akkunallensa kolkutettiin; hän nousi kiiruhusti. Merimies seisoi
akkunan takana ja tahtoi puhutella kauppiasta. Antero arvasi kohta,
että kapteeni oli tulossa; tahi että ainakin merimies toi uutisia
Konkordia-laivasta. Hän meni pikaisesti kauppiaan luo; eikä aikaakaan,
niin oli merimies päästetty konttoriin, ja siellä pidettiin nyt toimen
keskustelu.

Antero oli arvannut oikeen. Edustalla, vaan muudan peninkulma
kaupungista, purjehti laiva, valmiina laskemaan rantaan, milloin
tilaisuus katsottaisiin soveliaimmaksi. Tätä ja muuta, miten olisivat
asiat kaupungissa, oli merimies tullut tietämään.

"Kaikki on hyvin" -- vastasi kauppias, ja Antero lisäsi:

"Kutka vaan ovat voineet, ovat muuttaneet maalle asumaan, mikä sinne
mikä tänne. Puhe on levinnyt, että kolerarutto mielusasti anastaa
semmoisia kaupungeita, mihin tuuli mereltä pääsee vapaasti
puhaltamaan".

Merimies naurahti. Mutta Antero jatkoi:

"Makasiinit ovat valmiit ottamaan vastaan, mitä teillä on. Tän yönä
kumminkin lienee liian myöhäistä laivan pnrjehtia satamaan?"

"Yönä, kuka yöstä puhuu?" kysyi merimies. "Ei! kapteeni käski minun
tiedustella oletteko valmiit lastia vastaanottamaan, sekä ilmoittaa
että hän huomenna, ennen puolta päivää, laskee niin lähelle rantaa kuin
voi. Mitä julkisemmasti tässä menetellään, sitä varmempi on, että
kaikki käy hyvin".

Anteron, kun tämän kuuli, täytyi myöntää, että kapteeni Kornman oli
häntä etevämpi. Tällaista rohkeutta oli Anteron vaikea ymmärtää; mutta
kun hän sen ymmärsi, näki hän että hän itse vielä oli lapsi kapteenin
rinnalla.

Kauppamiehessäkin vaikuttivat merimiehen sanat hämmästystä. Hän ei
kumminkaan sanonut mitään; hän katseli vaan Anteroa, odottaen mitä tämä
vastaisi, ja kun hän vihdoin kuuli Anteron vastauksen: "Se on kyllä
rohkeasti tehty; mutta miten enemmän asiaa mietin, sitä luonikkaammalle
se minusta näkyy" -- niin oli hänkin aivan samaa mieltä.

Siinä sitten keskusteltiin huomispäivän työstä. Ja kun oli lähetetty
sana kapteenille: "Terve tullut!" lähti merimies, jonka vene odotti
virstan verran matkaa kaupungista, jälle takaisin laivalle. --

Tänä yönä ei enää nukuttu kauppias Karlgrenin huoneessa. Mutta syyt
asukkaiden unettomuuteen olivat erinlaiset. Antero puuhasi puodin alla
olevassa kellarissa aamupuhteesen saakka. Siellä oli sijaa laitettava,
jos mitä kallista sinne kätkettäisiin. Antero oli varova mies. Hän
ajatteli: "saattaisipa olla mahdollista, että tulliherra tarkastaa
makasiinimme; parasta on, että kalliimmat kalut korjataan
turvallisempaan paikkaan". Tätä puuhasi Antero otsansa hiessä.

Toisin oli kauppiaan laita. Hän oli, merimiehen ja Anteron mentyä,
laskeunut vuoteelleen, mutta unta eivät hänen silmänsä saaneet. Voitto
loisti hänen silmäinsä edessä, jotta hän ei ensimältä tuntenut
tavallisia kipuja vatsassansa. Mutta mitä enemmän nämä vähitellen
rupesivat tuntumaan, sitä sumeammaksi meni voiton loisto, ja vihdoin
huomasi kauppias, että kylmä hiki peitti koko hänen ruumiinsa. Hänen
ajatuksensa kääntyivät, kenenkään niitä kääntämättä, takaisin hänen
lapsuutensa aikaan, hän eli uudestaan päivä päivältä muistoissaan
kuluneet hetkensä ja olipa, kun oli hän muistoissaan ehtinyt yöhön,
mikä paraikaa kului, kuin olisi joku häneltä kysynyt: "Mikä on palkkasi
kaikista pyrinnöistäsi?" Se kysymys oli hiljainen kuin tuulen vienoisin
löyhkä. Se soi kahdesti kauppiaan korvissa; mutta kun ei kauppias
siihen vastannut, vaan päin vastoin väkisin kirvoitti itsensä siitä,
vaikeni kysyjän ääni. Kauppias ei ymmärtänyt tahi paremmin, ei tahtonut
ymmärtää, että tämä kysymys tuli hänen omastatunnostaan, että se oli
niin hiljainen, tuskin kuultava, sentähden, että tämä omatunto oli
paatunut, että se oli uuvutettu sikeään uneen, josta se nyt olisi
mielinyt herätä. Mutta kauppias uuvutti tämän mielikuvituksiensa
häiritsiän jälle äänettömyyteen itsellensä lukemalla, miten monella
tuhannella hänen rikkautensa nyt enenisi. Omantunnon ääni muistutti
kuolemasta, mutta kuolema -- se oli sama, josta kauppias ei tahtonut
mitään tietää.

Hänen tuskansa enenivät aamupuoleen yötä, niin että hän väliin ääneensä
huusi. Lääkkeeksi käytti hän nyt samoja rohtoja, joita hän niin usein
ennen oli ahnaalle himollensa käyttänyt. Hän avasi arkun -- aarre-arkun
kannen ja antoi kultien kolista, hopeitten hohtaa vastaansa; mutta yhä
enemmin eneni tuska, kultia ja hopeita oli arkussa liian vähän; ne
eivät voineet hänen tuskaansa lievittää. Kun hän vihdoin koetti
arkkunsa vierestä nousta, eipä hän sitä jaksanutkaan; hän vaipui alas
lattialle. Siinä väänteli hän itseänsä tuskissaan, siinä pistihen hänen
mieleensä ajatus, julma ajatus, hirmuinen ajatus. Minä kuolen!

Ajatuksella, joka tähän huutoon sai hänet purskahtamaan, oli kotinsa
hänen omassa-tunnossaan; hän oli koettanut sitä uneen jälle vaavuttaa,
mutta se oli jo nukkunut aikansa. Se heräsi ja se näytti nyt
kauppiaalle, mitä tämä eninnä kaikista kammoi -- kuoleman.

Jää oli puhki. Äärettömissä laineissa raivosivat kauppiaan sydämessä
kaikki ne vääryydet, joihin hän oli syyllinen, ja jotka nyt tuomitsivat
häntä. Hän vaikeroitsi siinä, kuten mato, jonka paha poika on neulaan
pistänyt. Ja ajatus: sinä kuolet ja jätät kaikki, kaikki mitä olet
koonnut. Se kohensi tulisia hiiliä hänen sydämensä avoinna olevaan
haavaan.

Kuinka kauan tätä asemaa olisi kestänyt kauppiaan konttorissa, emme
osaa sanoa; epäilemättä siihen saakka, kunnes saiturin sielu olisi
hänestä siirtynyt -- ellei hänen huutonsa olisi vihdoin kuulunut
kellariin ja hämmästyttävänä kaikunut Anteron korviin. Antero samosi
kiireesti ylös kellarista ja riensi isäntänsä luo. Hän pelkäsi, että
rosvoja olisi murtainnut konttoriin, mutta kun hän näki syyn huutoon,
kävipä hänen sielunsa läpi ajatus, joka käännettynä sanoihin olisi
kuulunut: eikö muuta!

Eikä siinä muuta! Hyvän-tekiä makaa kuoleman tuskissa; mutta mitä se
nuorukaiseen koskee, joka hyväntekiänsä kuolemalla kaikki voittaa!
Anteron toinen ajatus oli, miten tätä tapausta voitaisiin hyväksi
käyttää asiassa, joka oli tekeillä; ja kolmas ajatus, joka samassa
kypsyi päätökseen, kun hän kantoi kauppiaan hänen vuoteelleen, kuului
näin: "Asiain näin ollen voimme turvallisemmasti saada tavarat säilöön.
Ja jos kauppias kuolee, onpa kolera-rutto hänet tappanut".

Näitä Anteron mietteitä keskeytti kauppiaan käsky: "Mene noutamaan
lääkäri; minä kärsin helvetin tuskia".

Kauppias oli vähän levottunut, kun näki ihmisen vieressään. Kuoleman
pelko katosi; mutta kumminkin oli tämä pelko tahi muisto siitä
hirmusta, minkä se oli kauppiaalle saanut, saanut hänen ensikerran
pyytämään lääkäriä. Mutta, josko ennen Antero olisi ollut siihen
semmoiseen pyyntöön myöntyvä, nyt oli se hänelle mahdotoin. Tänään ei
saisi vieraan silmä silmätä kauppiaan huoneesen. Hän vastasi sen tähden
kauppiaalle, ettei lääkäri ollut kaupungissa, ja sitten koetti hän
selittää, miten tuhmaa olisi, jos joku tänään pääsisi huoneesen.
Kauppias ymmärsi viittauksen ja taasen takertuivat vanhan saiturin
ajatukset laivan aarteisin. Antero kun tämän huomasi, yllytti yhä
saiturin kuvitusta, joka jo vähällä oli ollut sammua, ja kauppiaan
sielu irtausi vielä kerran heräävän oman-tunnon polttavista kanteista.

Antero antoi hänelle pikarillisen viintä ja vakuutti, että tämä kohtaus
oli vaan satunnainen, että kauppias siitä pian virkistyisi. Kauppias
kuuli mielihyvillään tämän, sillä hän toivoi vielä saavansa elää --
kauan! Mitä olisikaan hän sanonut, jos olisi nähnyt, mitä Antero näki?
Antero näki, että ruumis jo makasi kauppiaan vuoteella; että mitä
henkeä siinä vielä oli, oli ennen päivän loppua sammuva.

Kauppiaan silmät kiilsivät. "Tämä voitto on ääretön, Kornman on aika
mies" -- sanoi hän. "Jumalan kiitos! Minä olen terve! Tuskat ovat
loppuneet. Kiitos ystäväni".

Milloin oli kauppias viimeksi kiittänyt Jumalaa?

Mutta Anterossa vakautui ajatus: "Ennen iltaa on kaikki minun, minun!"



VI.

Haaksirikko.


Varhain aamulla nähtiin laiva lähestyvän kaupungin satamaa. Huhu tiesi
kertoa, että laiva oli Konkordia, että kapteeni Kornman oli tulossa
kotiin. Mutta tiesipä huhu myöskin kertoa, että joka mies laivassa
sairasti kolera-ruttoa. Miehestä mieheen kävi tämä uutinen ja kaikki
olivat yhden-mielistä siinä, ettei kukaan laivasta saisi tulla maalle,
ettei myöskään mitään kalua saataisi siitä tuoda ennenkuin oli rutto
loppunut ja laiva puhdistettu savustamalla. Mutta tuopa juuri oli mitä
kapteeni Kornman tahtoi. Että huhuun oli Antero alku, siitä ei tiennyt
kukaan.

Laiva lähestyi, ja tottakait oli huhussa perää, sillä puolella mastolla
liehui musta lippu. Mitä osoittaisi se muuta kuin ruttoa ja kuolemaa?

Arvattavasti tiesi kapteeni kiellosta, sillä kun laiva oli laskenut
ankkurinsa, eipä siitä kukaan, niinkuin kumminkin tavallista on,
lähtenyt sieltä maalle, ennenkuin oli jotenkin pitkä aika kulunut. Vene
irroitettiin vihdoin laivasta, mutta tuskinpa olisi ehtinyt kulkea
muutamia syliä, niin jo maalta pantiin toinen sitä vastaan, joka
kieltäisi edellistä lähestymästä. Muutamia kirjeitä saivat veneessä
olevat kumminkin lähettää maalle, ynnä tavallisia laivapapereita.
Maalle palaavan veneen väki tiesi kertoa että, miten laivamiehet olivat
vakuuttaneet, ei ruttoa ensinkään löytynyt laivassa. Tuota ei maalla
uskottu, luultiin laivalaisten keksineen vaan hätä-valeen.

Tuuli puhalti mereltä maallepäin ja jotenkin kiivaasti. Tuo peloitti
kaupunkilaisia vielä enemmän, sillä voisihan rutto tuulen tietä päästä
kaupunkiin! Seuraus tästä oli etteivät ilta-puoleen päivää, jona tuuli
yhä kiihtyi, aremmat kaupunkilaisista uskaltaneet astua ulos
huonehistaan. Ja pelko kohosi vielä korkeimmalleen, kun kuultiin, että
rutto jo oli kaupungissa. Kauppias Karlgren oli siihen äkkiä
sairastunut. Ja kaikeksi onnettomuudeksi ei lääkäri ollut kaupungissa!

Hirmuinen pelko ja vale-puhe, joka tätä pelkoa yhä enemmän viritti,
anasti koko kaupungin. Eukot ja matammit päättivät, ettei turvaa enää
muussa kuin muuttamisessa pois kaupungista. Antero oli aamupuolella
päivää mielihyvillään huomannut huhun vaikutuksia, mutta illan puoleen
saivat ne hänen toista miettimään, hän kun näki, että väkeä aina
kokoontui milloin mihinkin kulmaan keskustelemaan. Vaaran suuruus
vaikutti että jokainen tahtoi tietää kuinka suuri se todellakin oli, ja
se sai aikaan, että nyt ihmisiä oli liikkeellä enemmän kuin koskaan
ennen. Tämä ei ensinkään ollut Anteron mieleen. Hän ei tiennyt keinoa,
miten saada väki hajoomaan, muuta kuin yhä enemmän yllyttää pelkoa.
Torilla seisoen väkijoukon keskellä, joka jos mitä pakisi, huusi hän
äkkiä: "Ai kopristaa!" ja oli samalla horjuvinansa. Se vaikutti. Väki
hajosi, kuten olisi tuulispää sen korjannut.

Kaikki oli valmista. Makasiineissa odotti kolme luotettavaa miestä yön
tuloa ja väen katoomista kaduilta. Anterolla oli tointa. Tuon-tuostakin
kävi hän kauppiasta katsomassa. Tämä luuli itsensä yhä enemmän
parantuvan -- kuta lähemmälle kuolemaa ehti. Antero kiihoitti häntä
uutisilla, että laiva sisälsi lastia monen kymmenen tuhannen markan
arvosta.

Päivä kului iltaan. Monen mielestä oli laiva, siitä kuin ankkurinsa
laski, melkoisesti lähestynyt rantaa. Tuosta ei kumminkaan aivan suurta
lukua pidetty, semminkin kuin toiset väittivät sen valheeksi. Ja näitä
viimemainituita oli Antero.

Mutta Antero tiesi varsin hyvin, että laiva näkymättömästi läheni. Ja
kun viimein muudan kauppias valalla vakuutti, että laiva oli rantaa
monta kymmentä syliä lähestynyt, huomasi Antero syyn siihen: "Meren
pohja on kova, ankkurit eivät pidä, tuuli ajaa laivan maalle". Se syy
näkyi todelliselta.

Kaikella on aikansa. Väki väsyi vihdoin, kadut tyhjeentyivät. Tätä oli
Antero odottanut. Laiva oli lähestynyt jotenkin likelle makasiineja.
Makasiinein ovet meren puolelle päin olivat auki. Yön ehtiessä nähtiin
niissä kummia. Merellä ei näkynyt mitään; mutta kumminkin täyttyi
makasiini täyttymistään. Laattia oli avattu. Sen alta näkyi lainehtiva
vesi, ja siitä nostettiin milloin suurempi, milloin pienempi tynnyri
ylös ja asetettiin säilö-paikkaansa. Noitumiselta olisi tämä näkynyt
sille, joka ei asiasta tiennyt. Satamasta kulki meren alitse köysi
makasiineihin ja sitä myöden kulkivat tynnyrit, -- siinä salaisuus.

Aamupuoleen yötä uskalsi kapteeni laivasta soutaa maalle. Tuuli oli
kiihtynyt ja vettä oli ruvennut satamaan taivahan täydeltä. Näyttipä
kuin olisi taivas mielihyvillään nähnyt öillistä työtä, kun näin kaikin
tavoin sitä edisti!

Kapteeni ei tiennyt kauppiaan sairastumisesta. Hän hämmästyi vähän, kun
näki Anteron ja häneltä sai tietää miten oli lankonsa laita. Mutta eipä
hän tuota pahaksi pannut; hän oli sitä jo kauan odottanut.

Hän kiiruhti työtä. Hän ilmoitti Anterolle aikeen, joka sai puotipojan
yhä enemmän kummastelemaan kapteenin rohkeutta.

"Kello 5 aikana" -- sanoi kapteeni -- "lasken minä laivan taville.
Tuuli on sen verran kääntynyt, että se vie Konkordian suoraan Jolsan
saarelle -- tietysti purjeilla autan vähän suuntaa. Luola siellä saa
sitten korjata jäännökset, mitkä eivät näkyviin saa tulla. Ja päivällä
olen minä hyvässä ajassa Karlgrenin luona".

Tämä ai'e ihastutti Anteroa; hän oli luullut haaksirikon nyt
mahdottomaksi; mutta näin, kuin kapteeni aikoi asiansa ajaa, se varsin
hyvästi onnistuisi. Vakuutus-summa olisi saatava sekä laivasta, että
vieläpä lastistakin. Ja tästä kaikesta oli hänen, Anteron, toinen
puoli. Sepä kauppa, joka kannatti!

Tällä välin oli koko joukko kalliita tavaroita kokoontunut makasiiniin.

Kapteeni oli puhunut, mitä hänellä oli puhuttavaa, ja antanut
tarpeelliset käskyt. Hän palasi nyt takaisin laivaansa.

Aamupuoleen yötä muuttui ilma sumuiseksi, mutta sade taukosi. Tuuli oli
yhä kiihtynyt ja kiihtyi kiihtymistään. Pienen kaupungin kaduilla ei
näkynyt ketään, jotta Anterolla oli hyvä tilaisuus tuottaa puodin alla
olevaan kellariin koko joukon pakkoja kalliita vaatteita. Juoma-tavarat
olivat astioissansa lasketut makasiini-lattiain alle, missä veden
sisässä olivat näkymättömissä. Kaikki oli varsin hyvästi onnistunut.

Antero oli iloinen. Tätä iloansa ilmoitti hän sairaalle isännälleen,
joka makasi aivan samassa tilassa kuin päivällä kipujen loputtua.
Näkyvillä, mutta hiljaisilla askelilla lähestyi häntä kuolema; mutta
kaikkea muuta kuin kuolemaa ajatteli kauppias. Antero kertoi hänelle,
mitä makasiinissa oli tapahtunut, ja kauppiaan silmät loistivat.

Päivä seurasi vihdoin yötä. Suuresti kummissaan olivat kaupunkilaiset,
kun ei laivaa enää näkynyt. Antero oli olevinansa pahoilla mielin ja
lausui pahoja aavistuksia. Ja kuten ainakin, sai hän kaupunkilaisiaan
uskomaan näitä aavistuksiansa todeksi. Mahdotointahan oli ollut laivaa
hallita, kun kaikki laiva-väki makasi sairassa! Ankkuri-vitjat olivat
ehkä pettäneet, ja laivaa oli tuuli ajanut pitkin rantoja, tiesi mille
karille!

Eikä aikaakaan, niin toteutui tämä aavistus. Puolen päivän aikana
saapui kaupunkiin kaksi merimiestä ja Konkordia-laivan kapteeni itse,
ja pian oli kertomus haaksirikosta levinnyt. Miten oli aavistettu, niin
oli käynytkin. Tosin tuli nyt ilmi, ettei kukaan laivassa sairastanut,
että päin vastoin kaikki olivat koko matkalla olleet terveet, mutta
sittenkin ei voitu laivaa hallita. Tuuli oli tuullut ankaran kovasti,
vinosti maata vastaan. Ankkuri-vitjat olivat katkenneet ja, ennenkuin
purjeet saatiin järjestykseen, oli tuuli niin vallannut laivan, että
töin tuskin oli saatu sitä estetyksi puskemasta maahan itse kaupungin
rantaan. Jolsan saarta vastaan oli se syöksynyt ja siihen musertunut,
niin ettei siitä nyt enää ollut jälellä muuta kuin merellä uivia
pelkkoja ja lautoja. Töin tuskinpa oli laivamäki voinut pelastaa
itsensä, ensinnä saarelle ja sitten sieltä maalle. Semmoisen selityksen
antoi kapteeni haaksirikosta ja todistajiksi selityksensä totuudesta
toi hän mukanansa laivamiehet.

Vahinko arvattiin suureksi. Tosin oli laiva vakuutettu täyteen
arvoonsa, mutta lasti oli -- vaikka tosin sekin oli vakuutettu --
vakuutettu niin pienestä summasta, että vahinko nousi aina tuhansiin
rupliin!

Tätä puhetta koetettiin saada leviämään; se levisikin, ja sitä olisi
uskottu, ellei kaupungissa olisi löytynyt merimiehiä, mitkä milloin
pudistivat päätään, milloin ihan suoraan nauroivat tälläisille
jutuille. Pahin kaikista oli, että haaksirikko oli tapahtunut Kornmanin
ollessa kapteenina. Muistot Kornmanin entisistä kujeista heräsivät ja
tekivät epäilyksen alaiseksi hänen selityksensä.

Mutta niinkuin ainakin, tämä epäileminen syntyi vasta jälestäpäin.
Kapteeni näki mielihyvikseen, että ainakin aluksi hänen kyhäyksiänsä
uskottiin.



VII.

Kuolleita ja aaveita.


Kauppias Karlgrenin huonehessa näemme samana päivänä, jolloin
haaksirikko tapahtui, molemmat lanko-miehet ja puotipojan Anteron.

Kauppias eli vielä. Hän oli sen verran toimessa, että hän taisi seurata
kapteenin kertomusta. Siinä nyt kuultiin selitys toisellainen, kuin
se, mikä oli kaupunkilaisille uskottu. Laiva oli täysin purjein
laskettu Jolsan saarelle. Vauhti oli ollut semmoinen, että -- aivan
miten kapteeni oli kaupunkilaisille kertonut, laiva oli kohta halennut.
Kun aalto sen sitten nosti ja jälle pieksi kallioon, niin hajosi se, ja
töin tuskin oli väki ehtinyt veneisin, ennenkuin Konkordia-laiva
jäänöksinä omasta itsestänsä tuhansissa kappaleissa ui vaahtoisilla
laineilla. Vauhti oli ollut niin ankara, tuuli niin kiivas, ettei
mitään laivassa jälellä olevaa lastia saatu pelastetuksi. Nimismies oli
noudettu ja laillinen kertomus tapauksesta oli kyhätty paperille.

Kapteeni kertoi tämän tapauksen suurimmassa lyhykäisyydessä, aivan kuin
olisi kaikki käynyt varsin luonnollisesti. Hän ei tapausta paljon
ajatellutkaan. Toista oli hänellä mielessä, sillä hänkin näki selvään,
että kauppias ei kauan enää eläisi. Antero oli kuunnellut kapteenin
kertomusta, mutta hajamielisesti, sillä hänkin odotti vaan, milloin
kauppiaan silmät ummistuisivat viime uneen, ja hän kummasteli suuresti,
ettei se hetki jo ollut tullut. Hän kun nyt oli, ainakin ajaksi,
päässyt toimista vapaaksi, mitkä koskivat laivaa, mietti siinä, mitä
olisi hänen tehtävä, niin pian kuin olisi kauppias kuollut. Hän oli
kahdella päällä tuosta. Kapteeni, näetsen, ei tiennyt kauppiaan
testamentista mitään. Lääkäristä ei siinä kukaan puhunut mitään, ei
kauppias itsekään, joka vaan mietti jonkun hetken kuluttua, "kun oli
saanut vähän levähtää", nousta. "Paljon oli, näet, toimitettavana".

Kapteeni oli lopettanut kertomuksensa, ja siinä sitten mietittiin, mitä
nyt olisi tehtävää. Papereita, rahaa -- sinetillä varustetun pussin --
pani kapteeni lankonsa kassa-arkkuun, neuvoen sillä välin, miten
kaikessa hiljaisuudessa makasiiniin kätketyt tavarat olivat saatavat
kellariin puodin alle.

"Onko sinulla mitään, jota voisin toimittaa, siinä tapauksessa, että
tautisi rupeisi pitkälliseksi ja veisi sinulta ajatuksen voiman?" kysyi
kapteeni Konrad sitten äkkiä, ja iski pienet tuijottavat silmänsä
lankoon.

Kauppias ei vastannut tähän mitään. Hän seurasi silmäilyksillään miten
kapteeni pisti hänen raha-arkkunsa avaimen lakkariinsa, tätä avainta,
jota hän ei koskaan ollut uskonut kenellekään. Hän oli vastahakoisesti
antanut sen nyt ensikerran toiselle, kun kapteeni pyysi raha-arkkuun
panna tärkeitä arvopapereita.

"Avain, avain!" huusi hän ja sanomatonta tuskaa osoittivat hänen
kasvonsa. Hän ei nyt uskonut lankoansa, ei ketään maailmassa, tuskin
omaa itseänsäkään.

Kapteeni hymyili. Hän ymmärsi kauppiaan tuskaa. Hän pani avaimen
riippumaan naulalle ihan lankonsa vuoteen viereen. Kauppias ei sanonut
mitään enää, hänen silmänsä vaan tuijottivat avainta. Mutta kapteeni
lisäsi:

"Arkussasi on nyt kaikki paperit, mitkä yhteisiä asioitamme koskevat.
Minulla on paljon tekemistä, koeta nukkua kunnes palaan tulliherran
tyköä".

Mutta kapteeni ei ollut ehtinyt puodista ulos, kun hirmuinen huuto sai
hänet palaamaan. Kauppias oli oijentanut kätensä tarttuaksensa
avaimeen. Sekö ruumiin ponnistus, äskeinenkö tuska vai mikä -- -- sai
hänen ruumiilliset kipunsa, jotka koko päivän olivat olleet poikessa,
taasen heräämään? Kun kapteeni palasi, näki hän lankonsa suin
syöksyneenä vuoteelta alas. Antero oli ehtinyt nostaa häntä puoleksi
ylös ja nyt asetettiin kapteenin avulla sairas jälle vuoteelle.

"Viha, ikuinen viha!" horisi hän, kun häntä nostettiin.

Ja kun hän vuoteesensa saatiin, oli hän -- kuollut.

Mitä tarkoittivat hänen viimeiset sanansa? Sitä ei tiennyt silloin
vielä kukaan muu kuin hän itse, mutta ne kuuluvat niin äärettömän
kamalalta, että sekä kapteeni, että Antero siinä nyt seisoivat
hirmustuneina.

Antero siitä ensinnä tointui. "Hän on kuollut!" sanoi hän hiljaan.

Kapteeni laski kätensä makaavan sydämelle. "Kuollut!" mumisi hän.

Sitten kääntyi hän Anteroon, loi häneen pitkän läpitunkevan silmäyksen,
otti avaimen naulasta ja sanoi: "Minä en tunne teitä, mutta vainaja
tässä luotti teihin; siis tahdon minäkin luottaa. Olkaa uskollinen,
niin ette kauppaanne kadu. Laittakaa nyt, että kuollut saa mitä hän
enää tarvitsee; minun aikani on tullut". --

Ja hän meni. --

"Noinko sitä kuollaan?" kysyi Antero kapteenin mentyä hiljaan
itseltään.

Omituinen outo tunto, jonka laatua hän ei ymmärtänyt, sai hänet isoksi
aikaa jäämään vainajan kamariin. Hän oli ensikerran nähnyt ihmisen
kuolevan. Hän oli vielä nuori; ei siis kummaa, että hän heltyi. Hän
muisti, mitä kaikkea hyvää vainaja oli hänelle tehnyt, ja asuipa tuossa
omituisessa tunnossa jotakin, jota ehkä voitaisiin rakkaudeksi ja
kaipioksi sanoa. --

Hänen ruumiinsa läpi kävi väristys. Kauppiaan kuolemassa puhjenneet
silmät tuijottivat häntä, kun hän näihin katsoi. Hän muisti
kerjäläisenä ollessaan kuulleensa, että ketä kuollut katsoo kuoltuaan,
se häntä kuolemaan seuraisi. Tämä muisto väristytti häntä. Hän painoi
hiljaan kuolleen silmät kiini. Myöskin muisti hän joskus ennen
kuulleensa, että kuolleen rinnalle pannaan raamattu tai virsikirja. Hän
silmäili ympärilleen. Mitään semmoista kirjaa ei huoneessa löytynyt,
mutta pöydällä makasi asiakirjan tapainen kirja -- ainoa kirjan-pitoon
kuuluva, mitä kauppahuone Karlgrenin talossa löytyi. Sen avasi hän ja
pani vainajan rinnalle.

Sitten läksi hän huoneesta.

Olipa se outoa! Puotiin kun hän tuli, nojautui hän tiskiä vastaan. Hän
tunsi olevansa niin yksin maailmassa. Koko elämä näkyi hänestä niin
kummalliselle. Hän seisoi siinä kauan, ja omaksi kummakseen heräsi hän
surullisista ajatuksistansa siitä, että kuuma kyynel putosi hänen
kädellensä.

Ostaja astui puotiin. Hän sai mitä hän pyysi. Mutta kohta hänen
mentyään sulki Antero puodin.

Hän läksi ulos.

Sama pelko kuin eilenkin vallitsi vielä kaupunkilaisissa. Kauppiaan
kuolema sitä vaan kiihdytti, sillä varmaahan oli, että kauppias oli
koleraan kuollut. Ja sanoma tästä kuoleman-tapauksesta levisi pian.
Anteron oli varsin vaikea saada jonkun ruumiille tekemään viimeistä
tavallista palvelusta. Ihmiset väistyivät häntäkin; sillä hän tuli
huonehesta, missä rutto oli käynyt.

Tuo tunne, mikä oli saanut Anteron viehkeäksi äsken, katosi vähitellen,
ja hän rupesi nyt ajattelemaan omia asioitansa. Hän unohti nyt kuolleen
ja meni neuvoa kysymään kaupungin viskaalilta. Mitä siinä sitten heidän
välillään puhuttiin, emme varmaan tiedä; mutta seurauksena tästä
käynnistä oli kumminkin se, että kun kapteeni myöhemmin illalla tuli
kauppiaan taloon, oli raha-arkku ja kaikki vainajan omaisuus sinetillä
varustettu. --

Mutta olipa kapteenille tänä iltana suotu vielä suurempi kumma. Antero
oli, niinkuin jo sanoimme, turhaan etsinyt ruumiin pesiää. Hän ei
tiennyt, mitä neuvoa tässä. Hän oli jo käynyt usiampain luona, jotka
tavallisesti tätä tointa tekivät. Vanhan matammin, joka monta vuotta
oli häntä ja kauppiasta passannut, oli hän lähettänyt samalle asialle.
Mutta vanha matammi, kun sai huhulta kuulla, mihin tautiin isäntänsä
sanottiin kuolleen, hirmustui niin ettei voinut mitään. Silloin toi
sattumus vanhan mummon Anteron tielle ja hyvää palkkaa vastaan lupasi
tämä tehdä mitä Antero pyysi. --

Viskaali ynnä kaks todistajaa tulivat kauppiaan huoneesen milt'ei
samaan aikaan kuin eukko. Ja molempain toimi oli juuri loppumaisillaan,
kun kapteeni vainajan taloon palasi.

Kapteenin oli vaikea ymmärtää, mitä tässä tapahtui, ja kun se hänelle
ilmoitettiin, leimusipa merimiehen viha hänessä tuleen.

"Kenen käskystä ovat nämä sinetit tässä?" -- huusi hän. "Luulisinpa,
että minä olen nyt isäntä tässä talossa!"

Viskaali vastasi kohteliaasti, että sinetit olivat asetetut
laillisuuden vuoksi; sillä kauppamies oli tehnyt testamentin, ja koska
ei vielä ollut tiedossa mitä se testamentti sisälti, oli hänen,
viskaalin, työnä ollut näin käyttäitä.

Viskaalin ja Anteron välillä oli tämä selitys kyhätty.

Kapteeni ei sanonut enää mitään, mutta hänen pienet silmänsä paloivat
ja osoittivat hänen sisässänsä kuohuvaa vihaa. "Minä olen tässä lähin
sukulainen ja ainoa perillinen, siis ei tule muitten sekaantua
asioihin, mitkä eivät heille kuulu!" -- huusi hän vihdoin.

"Testamentti on arvattavasti teidän tyttärenne eduksi" -- sanoi eräs
todistajista.

"Amandan!" Muuta ei kapteeni sanonut. Mutta tuli hänen silmässänsä
asettui. Hän muisti kotoansa; sitä ei hän ollut vielä nähnyt. Kiirut
oli vienyt hänet Jolsan saarelta, ei Rytilään, mutta suoraan
kaupunkiin. Me tiedämme, että kapteeni ei rakastanut ketään muuta
maailmassa kuin tytärtänsä. "Amandan!" -- sanoi hän ääneensä; ja
itsessänsä oli hän vakuutettu siitä, että lankonsa oli sisaren tytärtä
muistanut.

"Teidän viime sanoistanne, herra kapteeni, päätin minä viskaalille
ilmoittaa kauppiaan kuoleman" -- sanoi Antero kainosti. -- "Te ette
tunne minua; siis varjettakseni itseäni epäluulosta ... niin..."

Kapteeni oli leppynyt. Mitä oli tapahtunut, oli ihan aivan paikallansa.
Hän loi silmänsä Anteroon. "Sinä olet hyvä poika; jopa ymmärrän
Karlgrenin rajatonta luottamusta sinuun" -- sanoi hän.

"Kenen hallussa on testamentti?" kysyi hän sitten.

"Luullakseni antoi kauppias-vainaja sen maistraattiin, mutta en varmaan
tiedä -- --", vastasi Antero.

Tämä keskustelu kapteenin, viskaalin ja Anteron välillä oli tapahtunut
puodissa. Ei ollut kukaan muistanut vainajaa. -- Antero oli juuri
saanut viime sanansa sanotuksi, kun pakiseva ääni kuului kamarista,
missä kuollut lepäsi.

Kaikki puodissa olevat hiljeentyivät. Kapteeni silmäili kysyväisesti
Anteroa.

"Siellä on vanha eukko, joka pesee ruumista" -- vastasi tämä
hiljaan. --

"Tuon verta vaan! hyi sen sanon, se ei maksa vaivaa! Ja imelää kuin
hiiva joulujen olvitynnyrin pohjalla. Oi, onpa aikaa siitä kun viimeksi
kuiva kurkkuni sai viinaa maistaa"...

Näin pakisi vanha eukko vainajan kamarissa.

Kapteeni vaaleni, sen verran kuin merimiehen ruskeat kasvot saattoivat
vaaleta. Hän tunsi äänen. "Joko nyt helvetti on saaliinsa päästänyt",
mumisi hän. -- Mutta ääneensä sanoi hän:

"Minulla ei siis ole tässä enää nyt mitään tehtävää. Perheeni kaipaa
minua. Toivon että herra viskaali minulle ilmoittaa, milloinka
testamentti avataan".

"Se riippuu teistä" -- vastasi viskaali. --

Kapteeni Kornman sanoi kiiruusti jäähyväisensä ja oli juuri ehtinyt
vetäytyä ulos pihalle, kun eukko avasi oven konttorista puotiin. -- Hän
oli juovuksissa. Viinipullon, mistä Antero oli eilen tarjonnut
lasillisen kauppiaalle, oli hän löytänyt ja yhdellä hengenvedolla oli
eukko pullon sisällön suuhunsa särpinyt.

Kapteeni ei ollut ainoa, joka eukon tunsi. Tuskin oli eukko ehtinyt
puotiin kurkistaa, niin jo huusi viskaali:

"Vai on Jolsan Matin Leena vielä elossa! Mistäs muori tulee ja missä on
mies, Matti?

"Matti! Mattia ne kaikki kysyy! Matti. Se sika mässäsi niin kauan kuin
raha piisasi ja minä sain tuskin märkääkään. Mattiko; missäkö hän on?
-- -- Hakekaa merestä. Sinne minä peijakkaan työnsin... Lekkeri viinaa
veneessä, eikä antanut vanhalle mummolle pisaraakaan".

"Ollee ehkä parasta, herra Antero, että hankitte toisen nyt Leenan
sijaan" -- sanoi viskaali, kääntyen puotipoikaan. "Tämä otus tässä on
minun korjattava".

Ei siinä auttanut Leena paran huudot ja kiroukset. Hänen täytyi seurata
viskaalia.

Tällaikaa, kun tämä tapahtui, oli kapteeni hakenut kestikievarista
hevoisen ja kiiruummasti kuin koskaan ennen ajoi hän nyt Rytilään.
Eukon ilmestyminen oli syvästi koskenut häneen. Kauppias Karlgren oli
hänen kysymyksiinsä Jolsan Matista ja Leenasta ilmoittanut, että ne
olivat kadonneet, jottei kukaan niistä tiennyt... Ja nyt, ihan samassa
kun kapteeni ehti laskea jalkansa maalle, ilmaantuivat ne taasen! Tuo
seikka hämmästytti kapteenia; sepä peloittikin häntä.



VIII.

Isä on kumminkin isä.


Samaten kuin muutamia vuosia takaperin, istui nyt kapteeni Kornman,
ajaessansa kotiin, syvissä mietteissä rattaillansa. Hänellä oli,
enemmän kuin silloin, nyt syitä miettimisiin. Leenan ilmestys oli ollut
niin äkki-pikainen. Kapteeni oli lähtenyt, ennenkuin oli ehtinyt
päättää, mitenkä hänen tulisi nyt oikeen käyttäidä. Hän katuikin jo
pikaista lähtöään. Ennen aina oli hän, kun vaara uhkasi, sitä jyrkästi
silmään katsonut; mutta nyt pakeni hän sitä. Missä olivat Matti ja
Leena olleet tähän saakka, elikö Matti vielä? -- Kysymyksiä, jotka,
kun ei kapteeni niihin vastauksia saanut, tekivät hänen yhä
levottomammaksi.

Aamu-aurinko valaisi seudun, kun hän Rytilän pihalle tuli. Kaikki
nukkuivat vielä. Ei! Yksinäinen neiti kulki polkua ylös järveltä päin.
Kapteeni seisahtui tätä ilmiötä katsomaan. Neiti lauloi surullisen
viehkeätä laulua. Kapteeni kuunteli. Kuka oli tämä pitkä, soikea neiti,
joka ruusukukka hivuksissansa aamupuvussa siinä kulki?

Neiti ei kapteenia huomannut. Hän jatkoi vaan lauluansa. Sen laulun
tunsi kapteeni. Toinenkin nainen oli tätä samaa laulua laulanut --
mutta siitä oli kauan, niin kauan. Miten olikaan, heräsivät kapteenin
muistot ja hän tunsi jotakin rinnassansa, jota hän ei ollut tuntenut
nuoruutensa päivistä saakka. Hän oli kerta maailmassa rakastanut; mutta
se, jota hän rakasti, ei hänen rakkaudellensa rakkaudella vastannut.
Elävästi muisti nyt kapteeni näitä aikoja ja hän, kuta kauemmin laulua
kuuli, takertui sitä enemmän kuluneiden aikojen lumouksiin, jotta hän
vihdoin luuli näkevänsä edessänsä sen, jonka rakkaus hänestä olisi
voinut tehdä hyvän ihmisen, mutta joka hänestä, kun hän hänen hylkäsi,
sai syyllisen -- -- kaikkiin rikoksiin syyllisen.

Kauan seisoi kapteeni siinä neiden laulua kuunnellen. Vihdoin taukosi
laulu, mutta lumouksestaan syyllinen ei herännyt. Neiti oli istunut
ruohokentälle. Kapteeni lähestyi häntä hiljaan, niin hiljaan, kuin
olisi hän pelännyt, että vähäisinkin tuulen löyhkä olisi saanut ilmiön
katoomaan.

Muudan askele vielä ja hän seisoi neiden vieressä.

Lintu lauloi puistossa. Neiti avasi silmänsä ja näki oudon miehen ihan
vieressänsä. Hän hämmästyi, hän hypähti ylös; mutta samalla tunsi hän
isänsä.

"Isä!" huusi hän ja riensi hänen luo.

Lumous katosi. Kapteeni tunsi tyttärensä; ja tunteet hänessä
muuttuivat. Niihin tunteisin, mitkä hänessä vallitsivat, kun hän neiden
laulua kuuli, niihin oli sekaantua pisteitä. Haava, minkä huomio, että
nuoruutensa rakastettu ei häntä rakastanut, vaan hänen vihattua
veljeänsä, ei ollut koskaan mennyt pohjasta umpeen. Se kihelmöitsi
aina, kun hän sitä muisti; se oli kihelmöinnyt nytkin, vaikka lumous
oli kipua voittanut. Isällinen tunto sitä vastaan nyt, -- se oli puhdas
ja -- tuossa nyt aamu-auringon rusotessa, kun kapteeni mainitsi Amandan
nimeä ja neitiä syliinsä sulki, kuka olisi tässä hellässä isässä voinut
tuntea miehen, jolla ei pyhää ollut maailmassa, muu kuin se, jota hän
nyt syleili.

Hetkisen tunteisin katosivat muistot kaikesta siitä, mitä kapteenilla
nyt oli huolenaan. Hän katseli tytärtänsä kauan ja ihastuen ja tämä
ihastuksensa puhkesi vihdoin sanoihin:

"Kuinka oletkin kasvanut suureksi ja kauniiksi!"

Ja tytär katseli suurilla silmillään isäänsä ja sanoi: "Ja te isä,
kuinka olette vanhentuneet!"

Mutta tätä herttaista hetkeä ei kauan kestänyt. Isän äkki-pikainen
ilmestyminen varhaisena aamu-tuntina oli saanut Amandan unohtamaan
haaveitansa. Hän näki isässänsä isän ja niin kauan kuin hän ei muuta
muistanut, antausi hän ilolle; mutta hän muisti jälle pian asemansa, ja
samalla kun hän tämän muisti, niin kuvasi hänelle hänen kuvituksensa
hetkeä, jolloin hänen setänsä kuoli ja hänen serkkunsa katosi. Hänen
mieleensä muistui vanhan Eevan sanat pappilassa ja lumous, minkä isän
ilmestyminen herätti, katosi.

"Isä!" -- kysyi hän äkkiä, mutta hiljaan, -- "isä, missä on minun
serkkuni, Kaarle-setä vainajani poika?"

Tämä kysymys, jota ei kapteeni ollut tiennyt vähäistäkään aavistaa,
vaikutti hänessä kummallisesti. Kaikki rikokset maailmassa eivät
yhteensä voineet niin rynnätä kapteenin omalle tunnolle, kuin tämä
pieni kysymys. Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen sydämensä tykytti,
jotta se oli puhjeta. Tytär silmäsi isäänsä läpitunkeevilla silmillä.
Aisti sanoi hänelle, että hän oli arkaan kohtaan isän sydämessä
sattunut; hän huomasi tämän vielä selvemmästi, kun isä kysyi:

"Mistä sinulla on se kysymys, Amanda?"

Tässä isän vastakysymyksessä ei ollut mitään kummaa, kumminkin luuli
Amanda siitä saaneensa hyvän vastauksen.

"Siitä", vastasi tytär, "että serkkuni Kaarle elää!"

Oliko tytär aiottu serkkunsa kostajaksi? Oman tyttärensä kauttako
kapteeni oli rangaistava rikoksistaan? Siltäpä näytti. Semmoista
tuskallista tunnetta kuin se, minkä nämä Amandan sanat saivat aikaan
kapteenissa, ei ollut hän koskaan ennen tuntenut. Noissa sanoissa:
"Kaarle elää" -- oli rangaistus; mutta rangaistuksen kärki se se
salausi siinä, että nämä sanat olivat hänen oman tyttärensä. Hän ei
vastannut mitään, ei voinut vastata. Seisoa rikoksen alaisena oman
lapsensa edessä -- -- sepä oli jotakin, josta hän, kapteeni tähän
saakka ollut tiennyt, miltä se tuntui. Nyt tunsi hän sen ja olipa
hänestä samalla kuin olisi hänen elämänsä maailmassa turha ollut.
Kaikki hänen aikeensa, hänen rakennuksensa, missä kosto ja ahneus oli
ollut rakennus-mestari, rikokset ja riettaudet rakennuksen keinot -- ne
mullistuivat nyt, kun rakennus juuri oli valmistumaisillaan.

"Lapsi, lapsi!" sanoi hän hiljaan, "kuka on sinulle sanonut, että
Kaarlo elää?"

"Te itse!" huusi Amanda, joka nyt oli elävästi vakuutettu siitä, että
Eeva oli totta puhunut. "Te itse! oi Jumala! minun isäni on --
murhaaja!"

Kapteeni oli rikoksissa harmaantunut. Hänen omantuntonsa ympäri oli
kovettumistaan kovettunut jää; nyt oli tähän paksuun jäähän reikä
sattunut, ja siitä reijästä oli viha ja veri päässyt painamaan tuota
vähää, mikä kapteenissa enää omantunnon tapaista oli. Mutta Amandan
viime sana "murhaaja!" se tukki reijän. Ainoan kerran elämässään oli
kapteeni antaunut nauttimaan isän iloa, olemattansa varallansa. Isän
rakkaus, isän hellyys oli hetkeksi voittanut ja -- tässä palkkansa!
Niinkuin vihuri ja tuulimyrsky ajaa mereltä kauniin sään pakoon, niin
ajoi Amandan sana "murhaaja!" isän sydämestä pakoon äskeisen hellyyden.
Se sana oli vihuri, joka äärettömät laineet nosti kapteenin sydämessä,
mutta samalla sai hänet jälle mieheksi, joka pelotta ohjaa alustansa.
Ovi sydämeen, joka oli ravolla jo ollut, sulkeusi jälle, kun tunnustus
oli tästä ovesta juuri astumaisillaan ulos ja katumus astumaisillaan
sisään.

"Hullu lapsi!" lausui hän -- "kuka on sinuun istuttanut tuon sadun,
jonka minä luulin jo aikojen kuluessa kadonneeksi?" -- Mutta juohtuipa
nyt ajatus kapteenin mieleen, joka laukasi leimauksen, äärettömän vihan
leimauksen hänen silmistänsä. "Haa! provasti!" huusi hän ja sanomaton
katkeruus tiputti polttavaa vihaa hänen isällisille tunteilleen.

Provasti! Häntäkö tuli siis kapteenin kiittää siitä, että hän oli
kadottanut sen ainoan olennon rakkauden, joka lämmitti häntä. -- Niin
luuli kapteeni, mutta vihassansa tunsi hän että isä on kumminkin isä.
Hän vihasi provastia samassa määrässä kuin hän rakasti Amandaa.



IX.

Vehkeitä


"Konkordia on mennyt haaksi-rikkoon, ei ole niin mitään saatu
pelastetuksi", oli uutinen, joka suusta suuhun kulki. Kauppias
Karlgrenin kuolema herätti huomiota kaupungissa, mutta haaksi-rikko
yltä ympäri kaupunkia, seutua loitommalla. Mutta kuka huhut huuhtoo,
viestit viruttaa? Mitä oli totta, mitä valetta niissä huhuissa, jotka
nyt haaksi-rikosta alkoivat levetä? Kuka oli ne pannut kulkemaan?

Ei aikaakaan, näet, niin ruvettiin puhumaan että haaksi-rikkoon oli
syynä kapteeni Kornman itse, että laivan levätessä satamassa siitä oli
korjattu varkain talteen suuri ja kallis tavarasto.

Ja tämä puhe levisi levenemistään. Antero nauroi salaa tälle huhulle.
Häntä ei tiennyt kukaan syyttää. Kapteeni yksin oli jutun sankari.
Kapteenikin nauroi jutulle ja ajatteli sen kyllä joutuvan aikaa
voittain unohduksiin, niinkuin toisetkin jutut ja huhut hänestä olivat
joutuneet. Mutta jutut eivät hiljentyneet; päin vastoin näkyivät ne yhä
kasvavan ja ne saivat uuden vauhdin, kun tulliherra niihin tarttui.
Kaikkialla syytettiin häntä huolimattomuudesta hänen virassaan ja tämä
kanne vaikutti, että tulliherran täytyi pakosta ryhtyä syynäämään
kauppias Karlgren vainaan tavarastoa sekä samalla kirjoittamaan
puolustus-kirje tulli-hallitukselle. Miten asiaa ajettiinkin, niin
lähetti tulli-hallitus äkki-arvaamatta kaksi virkamiehistään
tapauksesta likempää ja tarkempaa selkoa ottamaan. Tähän lienee ollut
syynä etenni se, että yhtiö, jossa Konkordia oli vakuutettu, ei
ensinkään suostunut maksamaan vakuutussummaa, ennenkuin oli
haaksi-rikon todellinen laita saatu selville.

Näistä vehkeistä ei kapteeni tiennyt tahi ei ainakaan ollut
tietävinään. Hänellä oli toista nyt ajateltavaa. Siitä aamusta saakka,
jona hän tyttärensä suusta kuuli sanan: murhaaja, ei hänelle enää
mitään oikeen onnistunut. Hän oli, kun näki, mitenkä tytär vastasi
hänen isälliselle rakkaudelleen, vetäynyt takaisin omaan itseensä,
niinkuin mato kuoreensa. Ulkonäöltään oli kapteeni sama kuin ennenkin,
mutta levottomuus oli päässyt häneen. Hän ei voinut ymmärtää, mistä
Amanda oli ottanut sanat; Kaarlo elää. Hän tunsi, että mustia pilviä
vetäysi kokoon, mitkä leimauksellaan häntä uhkasivat; mutta vaikka hän
itsessänsä provastia syytti, eipä hän oikeen ymmärtänyt, mistä päin
nämä pilvet uhkasivat, sillä vaikka kuinkakin hän kuunteli päivän
pakinaa, ei hän sanaakaan kuullut puhuttaman tapauksesta pari kymmentä
vuotta takaperin. Hänelle oli arvoitus, mistä Amanda oli saanut
aavistuksia siitä.

Tämä teki kapteenin levottomaksi, mutta tapahtuipa samassa seikka, joka
vielä kovemmin häneen koski ja josta kapteeni luuli vielä selvemmin
huomaavansa, että hänellä oli vihamies, joka vastusti häntä salaa,
näkymättömänä. Kapteenilla oli kotiinsa palattua paljon tekemistä,
mutta näistä tehtävistään kiiruhti hän jo kolmantena päivänä kaupunkiin
ottamaan haltuunsa lanko-vainaansa tavarat. Siellä kuuli hän silloin
huhun haaksirikosta, ja sille huhulle nauroi hän. Mutta kun hän
kiiruhti kauppias-vainaan testamentin avaamista ja sen avatuksi saikin,
mutta siitä näki, että kaikki, mitä kauppiaalla oli, oli -- Anteron, --
niin tuntuipa silloin kapteenista kuin olisi laivan kansi, jonka päällä
hän seisoi, vajounut. Hän luuli nyt näkevänsä Anterossa salaisen
vihamiehensä. Hän oli lyöty omilla aseillaan.

Kuvata silmän-räpäystä, joka seurasi sitä, jona vainajan testamentti
oli luettu, on vaikea. Syynä kapteenin naimiseen oli etukynnessä
ollut hänen ahneutensa. Kauppiaan hän jo aikoja takaperin tiesi
rikkaaksi mieheksi. Mutta tämä mies kitui hirmuista tautia --
ruumiinmatoa vatsassa. Hänen pikaiseen kuolemaansa nojautuivat
kapteenin perintö-toiveet, kun hän nai kauppiaan sisaren. Vaan hänen
toivonsa kauppiaan pikaisesta kuolemasta joutuivat häpeään. Oliko
kauppiaalla todellakin tuo tauti? -- Niin oli kaupungin lääkäri
kapteenille vakuuttanut. Mutta eihän kauppias koskaan kysynyt lääkäriä?
Miten olikaan -- kauppias eli... Ja kun hän myöskin kuoli, ja kapteeni
viimeinkin luuli pääsevänsä toiveittensa perille, niin -- -- ilmestyi
toinen perillinen, joka lain nojassa vei kaiken sen, minkä kapteeni jo
piti omanansa.

Turhaan pani kapteeni vastaan testamentin laillisuutta. Mutta sen
laillisuudesta ei ollut mitään laiminlyöty. Todistajatkin elivät vielä.
Hän ei voittanut muuta kuin varmuutta siitä, että kuoppaan, minkä hän
toiselle oli kaivanut, oli hän itse langennut.

Tämä tapaus sai kapteenin raivoon, ja tässä raivossaan uskalsi hän,
mitä hän tähän saakka aina oli välttänyt -- pitää aika saarnan
rouvalleen. Minkä tähden oli rouva aina osoittanut kylmyyttä veljeänsä
kohtaan? Siitä nyt seuraus, että kauppias oli antanut tavaransa
toiselle! Wappo rouva, jota uutinen testamentistä harmitti ja vihoitti
yhtä suuressa mitassa kuin kapteenia, koki puolustaa itseänsä. Hän
puhui käynnistään veljensä luona, kun huhu tiesi testamentistä puhua,
ja miten silloin veljensä oli väittänyt semmoista testamenttia
valheeksi. Mutta kapteeni ei huolinut näistä puollustuksista ja
Wappokin sai nyt tuta kapteenin oikeaa luonnetta. --

Amanda oli ainoa, jossa tämä uutinen ei vaikuttanut mitään. Hän eli
haaveissaan ja isän täytyi "onnettomuuksiensa" päätteeksi nähdä, että
oma lapsensa häntä väisti. Mitä nämä kaikki vaikuttivat miehessä
semmoisessa kuin kapteeni, joka turhaan haki keinoja, millä saisi
testamentin kumotuksi, millä voittaisi tyttärensä rakkauden -- on
mahdotointa sanoa. Viha, harmi ja tuo levottomuus, josta vasta
puhuimme, saivat hänen hivuksensa harmaantumaan. Mutta mitä oli sillä
voitettu? Ei muuta kuin että hänestä katosi paljon siitä, joka tähän
saakka oli tehnyt hänet pelättäväksi.

Niin oli muutamia viikkoja kulunut. Amanda, joka ei enää saanut käydä
pappilassa eikä edes kuullakaan mitään sieltä, kuihtui kuten kukka,
joka päivää kaipaa. Hän oli niin muuttunut, että Wappo rouvakin
ihmetteli, mikä tyttöön oli mennyt. Amanda ei puhunut mitään; hän vaan
pyysi ollakseen yksinäisyydessä.

Silloin sai kapteeni tietoa tullimiesten tulosta; saipa myös tietää,
että hänenkin tavarastonsa oli syynättävä. Vaara uhkasi, mutta juuri
vaara antoi kapteenille takasin hänen miehuutensa. Hän läksi
kaupunkiin, kohta kuin kuuli tullimiesten tulosta ja näiden kummaksi
käski hän heidät kohta tulemaan Rytilään, "sillä" -- sanoi kapteeni --
"pitkin paiviäni on minun rehellistä nimeäni loukattu; minä pyytäisin,
että mitä pikemmin nimestäni poistettaisiin se häpy, jolla sitä on
koetettu nytkin so'aista".

Samana päivänä oli kapteeni kirjoittanut kirjeen Anterolle ja
varoittanut häntä tullimiesten tulosta. Se kirje oli maksanut ääretöntä
vaivaa kapteenille. Varoittaa sitä, jonka hän toivoi sisimpään
helvettiin! Mutta hänen täytyi. Antero voisi tavaransa kadottaa, mutta
rikos se yhä liittyisi kauppias-vainajaan ja kapteeniin, jos mitään
löydettäisiin. Samassa kirjeessä pyysi kapteeni Anteron seuraavana
päivänä käymään kestissä Rytilässä. -- "Teitä ehkä siellä
tarvittaisiin!"

Antero nauroi kun sai kirjeen. "Kyllä kait kettu luolaansa pojat
jättää, kun koirat sisään samoovat", mumisi hän. -- Asia oli, että
suurin osa tullaamattomista tavaroista oli paremmassa tallessa kuin
ranta-makasiinissa.

Samana päivänä vähää ennen kapteenin lähtöä kaupunkiin oli hänen ja
hänen rouvansa välillä ollut pitkä keskustelu. Kun se oli päättynyt, se
keskustelu, nauroi kapteeni ilkeästi. Rouvan kasvot olivat kylmät kuin
ainakin. Tulevia vieraitansa varten rupesi hän kohta siivoomaan salia
yli-kerrassa. Kapteenilla oli vielä lyhyt keskustelu -- erään
haaksirikkoon menneen laivansa merimiehen kanssa.

Että kaikissa näissä vehkeissä oli jotakin salattuna, se oli varmaa.
Rouvan sanat, kun oli kapteeni lähtenyt kaupunkiin, osoittivat sitä.
Ylikerran salia siivotessaan mumisi hän: "kirottu puotipoika, sen saat
sinä kohta maksaa!"



X.

Päivä alkaa koittaa.


Pappilassa elettiin hiljaista elämää. Tosin oli Liinalla usein ikävä
ystäväänsä Amandaa; mutta mitä auttoi ikävyys? Kapteeni oli tullut
kotiin, eikä Liina enää toivonut saavansa nähdä ystäväänsä pappilassa.
Hän oli hänelle kahdesti kirjoittanut, mutta Amanda ei ollut vastannut.
Liina mietti usein syytä tähän, ja hän arvasi oikeen, kun arvasi että
kapteeni oli hänen kirjeestänsä saanut vihiä ja kieltänyt Amandaa
vastaamasta. Kaipasivat muutkin pappilassa Amandaa aina väliin, sillä
Amanda oli elävällä kuvituksellaan huvittanut kaikki. Mutta löytyi
pappilassa toki yksi, joka iloitsi siitä, ettei Amandaa siellä näkynyt.
Tämä ainoa oli Heikki. Hän sai nyt oleskella Liinan likisyydessä, sai
nauttia Liinan ystävällisyyttä -- ja muuta ei Heikki parka tahtonut.

Toki muuta. Eräs piioista oli kerran pilan päältä Heikin kuullen
puhunut Liinan häistä. Tuo puhe oli vaan leikkipuhe, sillä Liinalla ei
kosijaa ollut -- ainakaan tiettyä. Mutta kumminkin oli tämä puhe käynyt
omituisella tavalla Heikkiin. Se ilmaisi hänelle, kuinka rakas Liina
hänelle oli; se sai hänen tunteensa selviämään hänelle itsellensä. Hän
tunsi, että jos Liina naitaisiin, niin olisi hän, Heikki, elämänsä
loppuun saakka onneton. Heikki parka alkoi jo ymmärtää, että hän Liinaa
rakasti. Mutta Heikki ei huolinut ajatella tulevaisuutta. Hän eli
päiväkseen ja oli onnellinen, kun sai olla Liinan likisyydessä ja
nähdä, että Liina hänelle oli ystävällinen.

Huhu, joka kävi kapteenin haaksi-rikosta, ei ollut mikään salaisuus
pappilassa, mutta siitä ei paljon puhuttu. Provasti oli kerran
kumminkin, kun rouva Renner siitä rupesi puhumaan, niinkuin itsekseen
sanonut: "Kumma kuinka kauan pahuus saa riemuta", ja lause todisti,
että provastilla oli kapteeni muistossa.

Aina siitä päivästä saakka, jona vanha Eeva ilmestyi pappilaan, missä
hän yhä edelleen asui, oli provasti ruvennut kaikessa hiljaisuudessa
tiedustelemaan asioita -- noita vanhoja, mitkä jo makasivat vuosien
takana salassa. Usein ajatteli hän mitä Eeva oli kertonut. Pari
kertaa oli hän puhunut siitä Eevan kanssa. Mutta kaikki hänen
tiedustelemisensa, hänen mietteensä eivät vieneet Heikin asiaa
rahtuakaan edemmäksi. Kapteenin syyllisyydestä oli provasti itsessänsä
varma; mutta eipä niin varsin siitä, että Heikki olisi hänen ystävänsä
Kaarle Kornmanin poika. Miten provasti asiaa mietti, huomasi hän
mahdottomaksi nostaa kannetta kapteenia vastaan, kun ei hänellä ollut
muuta esiin tuoda kuin vanhan Eevan todistusta, -- ämmän, joka oli
ollut pitkiä aikoja mielen viassa. Ja provasti, kun hän tähän
päätökseen tuli, huokasi syvään.

Niin olivat asiat pappilassa, kun eräänä aamu-päivänä -- samana, jona
kapteeni oli lähtenyt kaupunkiin -- provasti miltei yksin ajoin sai
kaksi kirjettä, mitkä molemmat saattoivat häntä suuresti kummastumaan.
Ensimäinen oli kapteeni Kornmanilta. Se sisälsi pyynnön, että provasti
tahtoisi viettää tämän päivän iltaa Rytilässä. Tämä pyyntö kummastutti
provastia suuresti, mutta vielä enemmän toisen kirjeen sisältö, joka
kuului:

"Herra provasti! Joku aika takaperin otettiin löysä ihminen Leena,
tunnetun merimiehen Matti Jolsan vaimo kiini syytöksistä, joita hän
teki itseänsä vastaan. Hänen miehensä katoominen ja Kaarle Kontion
murha, mistä molemmista tapauksista mainitulla vaimolla näkyy olevan
tieto, sai aikaan, että hän nyt istuu Korsholman vanki-laitoksessa. Hän
ei näy kärsivän vankeutta, ainakin ovat hänen voimansa päivä päivältä
yhä enemmän kadonneet. Ensimältä sairasti hän varsin huonona useita
päiviä. Vaimo näkyy olevan erinomaisen ahnas viinalle. Tämä on,
niinkuin tiedätte, vanki-laitoksessa kovasti kielletty. Ihmeellistä on
siis mitenkä ja millä lailla sanottu Leena kumminkin onnistui viime
maanantaina saamaan herkkujuomaansa. Viinassa kun oli, tunnusti hän
asioita, jotka uudelleen virittävät eloon jo aikoja takaperin
sammunutta huhua Rytilän entisen isännän nuoren pojan kuolemasta. Kun
tässä juopuneen kertomuksessa näkyy olevan joku todellinen perustus,
pyydän nöyrimmästi minä virkani ja oman itseni puolesta, että
ilmoittaisitte minulle, mitä teillä on patroni Kaarle Kornmanin pojan
katoomisesta tiedossa, sekä mainitun vaimon puolesta, että te
tahtoisitte, jos teidän aikanne sitä sallii, tulla hänen luoksensa. Hän
ei enää, humalastansa kun selkeni, tahdo mitään vastata kysymyksiin,
joita on tehty niitten viittausten nojassa, mitkä hän humalapäisenä
lausui; mutta hän on hartahasti pyytänyt minua rukoilemaan teitä
tulemaan hänen luoksensa. Siinä toivossa, että jos mahdollisesti teidän
sopii täyttää hänen ja minun nöyrää pyyntöäni, odotan minä pikaista
vastausta. -- -- -- --

"P. S. Että asia on salassa pidettävä vastaiseksi, te varmaankin
ymmärrätte."

Provasti oli tuskin ehtinyt lukea tätä kirjettä loppuun, ennenkuin syvä
huokaus puhkesi hänen rinnastaan. Tämä kirje oli valoisa tähti, joka
hämärässä yössä ennusti päivää.

Provasti istuiksen ja vaipui syviin mietteisin. Hän unohti, että hän
ensimäiselle kirjeelle oli vastannut lupauksella tulla Rytilään. Hän
unohti itse Heikinkin asiaa, niin kummastutti häntä Jolsan Leenan
ilmestyminen. Hänen mieleensä juohtui nyt ajatus, asia, jota hän ei
tähän saakka ollut muistanut. Mistä sai ja millä rahoilla osti Jolsan
Matti Koivikon maan, kohta sen jälkeen kun oli pieni Kaarle kadonnut?
-- Ja tätä kysymystä seurasi nyt toisia kysymyksiä, mitkä siitä
riippuivat. Nämä kysymykset nyt varmaankin kohta saisivat vastauksensa.
Provasti kun tätä tässä mietti, oli päässyt totuutta likemmäksi kuin
itse aavistikaan.

Jos olisi asia ollut hänelle ihan vieras, ei olisi hän kauan miettinyt,
mitä hänen tulisi tälläisen kirjeen johdosta tehdä, -- saatikka sitten
nyt, kun asia koski häntä niin liki. Hän astui tyynenä omaistensa luo
ja ilmoitti heille, että hänen tulisi kohta lähteä Waasaan. Heikki
voisi häntä seurata sinne.

Vaikka kuinkakin provasti koetti tyynyyttä osoittaa ja puhua pienistä
yksityisistä asioista, huomasi rouva Renner, että jotakin ei aivan
jokapäiväistä oli tapahtunut. Hän ei kysynyt mitään. Hän tunsi
veljensä. Mutta vaikeampi oli tyydyttää Eevaa. Tämä ei millään olisi
suostunut Heikin lähtöön, ellei provasti kahden kesken olisi häntä
vakuuttanut siitä, että Heikki kohta oli perivä isänsä kartanon. "Mutta
se riippuu siitä, että sinä olet vaiti", lopetti provasti.

Eeva itki ilon kyyneleitä. Provastin ei tarvinnut kuulla eukon
vakuutuksia hänen vaiti-olemisestaan.

Oli aikoja kulunut siitä kuin provasti viimeksi oli kulussa kadonnutta
lasta varten. Ajat eivät olleet suuresti muuttuneet siitä, mutta
kumminkin kuinka toisin nyt! Silloin ei ollut pienintäkään alkua
tiedossa, mistä hakemista alkaa; nyt oli ainakin _alkua_, nyt monien
vuosien kuluttua. Provasti kävi vielä muistissaan kaikki asiat. Hän
muisti, miten hän oli itkenyt pientä poikaa, kun Sorvarin muori hänen
ruumiinsa merestä löysi, ja sitten muisti hän mitä hän tähän saakka oli
unohtanut; hän muisti miten hän pienen ruumiin kaulasta oli irroittanut
medaljongin, joka sisälsi patroni Kaarle Kornmanin vaimon kuvan. Tämä
muisto hämmästytti häntä. Jos pieni Kaarle todellakin oli elossa, miten
olisi löydetty ruumis voinut olla puettuna hänen vaatteisinsa?
Provasti, kun tätä mietti, ei tiennyt mitä ajatella. Mutta nämä
mietteet saivat aikaan, että hän kiiruhti kulkuansa.



XI.

Iltahuvit Rytilässä.


Sillaikaa kun provasti kiiruhtaa vanhan juoppo-ämmän luo Waasaan,
ollaan erinomaisessa puuhassa Rytilässä. Vieraita ei suuressa
kartanossa ollut kukaan nähnyt nykyisen omistajan aikana, vieraita,
oikeen kutsutuita! Koko talon väki oli miltei pyörällä tästä uutisesta.
Itse Amandakin katseli kummastellen äitiänsä ja palkollisia, jotka
kaikki olivat erinomaisessa hommassa; mutta kun hän oli aikansa tätä
katsellut, vetäysi hän yksinäisyyteen -- puistoon meren rannalle.
Siellä sai hän yksinäisyydessä haaveilla.

Näin oli alituisessa hommassa päivä kulunut. Vieraat voisivat tulla
milloin tahansa. Sali ylikerrassa oli siivottu. Keskellä lattiaa seisoi
pöytä juhla-ateriaa varten. Rouva Kornman kulki huoneesta huoneesen.
Hän näytti jotenkin levottomalta. Se ei juuri aivan kumma ollut;
ensimäiset suurimmat pidothan olivat tänään pidettävät Rytilässä. Mutta
se oli kyökkipiian mielestä kumma, että varsin vähän pidettiin huolta
ruoan laittamisesta. Viiniä löytyi mitä parhaimpia, joita kapteeni oli
ulkomailta tuonut; niistä siis ei huolta. Mutta kuuluuhan pitoihin,
semminkin semmoisiin, joissa vieraat jäävät taloon seuraavaksi
päiväksi, myöskin ruoka. Ruokaa tosin laitettiin, mutta ei ensinkään
juuri vieraita varten. Tuota ihmetteli kyökkipiika ja pian muutkin
piiat; mutta eipä uskaltanut kukaan puhua siitä rouvalle. Myöskin
ihmettelivät he minkä tähden rouva lateli pöydälle ylikerrassa Kiinan
porsliini-astioita, joiden tyhjyyttä somat kannet peittivät. -- Että
kumminkin rouvan aikomus oli syöttää vieraitaan luulivat piiat
huomaavansa siitä, että rouva leipää leikkasi ja että voita ynnä muuta
pantiin pöydälle valmiiksi.

Palkollisilla on aina silmät auki, kun jotakin, mikä ei ole
jokapäiväistä, tapahtuu heidän isäntäväkensä perheessä. Niinpä tiesivät
trengit pakista, että kolme merimiestä iltapuoleen päivää oli tullut
Rytilään, ja trengeistä oli kumma, ettei kukaan ollut nähnyt niiden
lähtevän pois hovista. Tuota kumminkaan ei ihmetelty, sillä olivathan
merimiehet voineet lähteä kenenkään huomaamatta.

Kello oli likimäärin 8 kun vihdoin odotetut vieraat tulivat. Kapteeni
saattoi suurimmalla kunnioituksella alikerran saliin K----n kaupungin
tulliherran sekä Helsingistä tulleet tullimiehet ja Anteron. Nämä
esitti hän rouvalleen: "Tänään, huomenna, milloin vaan tulliherroille
sopivaksi näkyy, on minun huoneeni teidän syynättävänne" -- sanoi hän.
"Minä toivon, että siten kaikki puheet hiljentyvät".

Tulliherrat vastasivat kohteliaasti; eikä nyt näkynyt mitään, josta
olisi voitu arvata, mitä varten he olivat kulussa. Kapteeni kysyi
provastia, ja kun sai tietää, että virka-toimi oli estänyt häntä
tulemasta, rypisteli hän vähän otsaansa, samassa kun valitti hänen
poissa-oloaan, semminkin kuin pitäjässä ei muita herras-miehiä
löytynyt.

Vieraita pidettiin varsin hyvästi. Rouvakin kohteli Anteroa miten
ainakin. Antero kyllä ymmärsi, ettei tämä makeus sanoja syvemmälle
ulottunut; mutta kumminkin oli hän ihastunut, sillä enskerran eläessään
oli hän nyt herra ja herrain vertoinen. Amandan täytyi vastoin omaa
tahtoansa käydä isänsä vieraita tervehtimässä ja Antero huomasi, kun
kapteenin tyttären näki, että Amanda oli kaunis. Hän katsoi häntä
silmillä, jotka vähitellen rupesivat kummallisesti loistamaan. Hänessä,
joka tähän päivään asti ei ollut ehtinyt naisia katsella, heräsi
salainen ajatus, ja se sai hänen silmänsä loistamaan.

Isäntä, kapteeni oli kohteliaisuus itse. Parhaimpia ulkomaan viiniä
juotti hän vieraillensa. Ilta oli kaunis ja ihana. Ei olisi kukaan
voinut ajatella että nämä pidot pidettiin pakosta ja -- koston
pyynnöstä. -- Syyni oli jätettävä huomiseksi.

Merkillistä oli että samassa kuin vieraat tulivat, niin loppui rouvan
homma. Tuota ihmettelivät piiat suuresti ja kyökkipiika arveli:
"Aikovatkohan niin vieraitaan juottaa, etteivät nämä ruokaa tarvitse".
Rouva ei tiennyt, eikä huolinut näistä mietteistä; hän istui yhä
herrojen kamarissa. Hän näytti tosin vähän levottomalta ja Antero
huomasi, miten hän kerran kummallisesti nyykähti kapteenille.

Kaikellaista, mitä ainakin pidoissa, puhuttiin. Kapteeni joi Anteron
maljan ja toivotti hänelle onnea. Hän tunnusti niin iloisesti kuin se
hänelle oli mahdollista, että hän perintö-toiveissaan oli pettynyt;
"mutta", lisäsi hän -- "sukulaisena tahdon teitä kohdella, semmoisena
olen käskenyt teidät minun luokseni tänään". Kapteenin pienet silmät
paloivat kummallisesti, kun hän tämän toivotuksen lausui. Rouva
yhdistyi samaan toivoon, mutta hänen kätensä vapisi, kun hän kilisti
maljaa Anteron kanssa. -- Antero etsi silmillään Amandaa, mutta
kapteenin tytär oli vetäynyt pois huonehesta.

Ilta oli kulunut. Puoli-yö oli jo lähestymäisillään. Siinä oli puhuttu
kauppias Karlgrenin rikkaudesta; ja Antero, joka ei tiennyt olla
varullansa, tahi ei luullut tarvitsevansa salata mitä _hänellä_ nyt
oli, arvasi tämän rikkauden summaan, joka sai sekä kapteenin että
rouvan silmät säihkymään -- kun äkkiä kapteeni kysyi: "Mutta eikö
emännällä ole voita leipää kunnioitetuille vieraille tarjota?" -- Tämä
keskeytti puheen Karlgrenin rikkauksista, sillä rouva nousi nyt. Sanoen
unohtaneensa emäntä-toimensa. Hänen kasvonsa olivat melkein keltaiset
kun hän tämän sanoi.

Kului sitten kotvan aikaa, mikä vietettiin yhtä hupaisesti kuin
edelliset tunnit, kunnes vihdoin Wappo rouva tuli takasin herrojen luo
ja pyysi heidät suosiollisesti tulla nauttimaan, mitä maalais-huone
saattoi tarjota. Tämä käsky soi suloisesti vieraiden korvissa.

Kapteeni täytti lasit: "Vielä pyydän saada esittää maljan", sanoi hän,
"terve-tuliais-maljan ja siihen yhdistää pyynnön, ettei arvoisat
vieraani ylönkatso sitä vähäistä, minkä -- niinkuin vaimoni sanoi --
maalaishuone voi tarjota". Ja kapteeni hymyili kummallisesti,
vieraat huomasivat tämän hymyilyn, mutta he selittivät sen omalla
tavallaan. "Minä kiitän" -- sanoi toinen Helsingin herroista --
"vieraanvaraisuudestanne! Semmoisia viiniä kuin nämä on, ei tarjota
joka päivä. Minä olen varmaan vakuutettu, että anteeksi-pyynnöllänne
ateriasta, jolla hyväntahtoisuuttanne lisäätte, on samaa arvoa kuin
äskeisellä anteeksi-pyynnöllänne viineistänne, jommoisia en ennen, sen
tunnustan, koskaan ole juonut".

Kapteeni kumarsi ja kulki ylikertaan. Herrat seurasivat häntä.

Yö oli kaunis, vaikka hämärä. Antero kun ylikertaan kulki, loi silmiään
oikealle ja vasemmalle. Hän olisi halunnut nähdä kapteenin tytärtä.
mutta Amandaa ei näkynyt.

Ylikerran saliin astuivat herrat, Suuresta kristallikruunusta loisti
heitä vastaan silmiä huikaiseva valo. Pöydällä seisoi vati vadin
vieressä, kaunista Kiinan porsliinia; mutta mitä ne sisältivät, sitä
eivät vieraat voineet aavistaakaan; ne olivat kansilla peitetyt. Neljä
lautaista pöydällä osoitti vieraiden luvun, ja kunkin lautasen vieressä
seisoi neljä viinipulloa.

Tulliherrat olivat peräti nyt unohtaneet mitä asiaa varten he olivat
tulleet Rytilään.

Vieraita ei tarvittu kahdesti käskeä pöydälle. Hienoista
kristalli-laseista tarjottiin ryyppy ja voita-leipää -- aterian aluksi.

Silloin yski kapteeni, ikäänkuin olisi häneltä mennyt ryyppy väärään
kurkkuun. Ovi lähimmäisestä kamarista avattiin samassa, ja sieltä
samosi kolme miestä, joiden kasvoja naamikkeet peittivät, saliin.
Silmänräpäyksessä tämä tapahtui; silmänräpäys vielä ja herrain
kummasteleminen ja uuteliaisuus oli tyydytetty.

Miehillä oli kullakin vankka nuija kädessään. Ennenkuin herrat mitään
pahaa aavistivat, tunsivat he selissään, leikkiä tuntuvammasti, mille
puu maistuu. He hypähtivät ylös, mutta yhä vaan saadaksensa uusia
iskuja.

Salissa syntyi, niinkuin arvata sopii, hirmuinen melske. Illallinen oli
mitä odottamattomimmalla tavalla häiritty. Ympäri salia juoksivat
vieraat, nuija-mielet jälessä, ja aina väliin kuului istu, joka osoitti
mihin milloinkin karttu oli käynyt. Antero makasi jo hengetönnä pöydän
vieressä. Tulliherra, joka vastaikään alikerran salissa oli maljan
esittänyt, hypähti, kun ei tiennyt minne paeta, akkunasta ulos. Toinen
Helsinkiläinen herra seurasi edellisen esimerkkiä ja K----n kaupungin
tullin-hoitaja pääsi vihdoin viimein verisenä ovesta ulos.

Kesken melskettä oli kuultu huuto: "Älkää Jumalan tähden kruunua
rikkoko!" Se huuto tuli lähemmäisestä kamarista, mutta ovi sinne oli
ulkopuolelta salpattu. Siellä oven takana, lukon reijästä saliin
tirkistellen, seisoi rouva Kornman.

Kapteeni oli kohta kahakan aletessa kadonnut, -- mihin, sitä ei ehtinyt
kukaan huomata.

Niin päättyivät ilta-huvit Rytilässä.

Sopinee tässä sivumennen mainita, että tulliherra H----, joka ensiksi
akkunasta hyppäsi, pian tämän tapauksen perästä määrättiin K----n
kaupungin tullinhoitajaksi, kun edellisensä tullinhoitaja oli pantu
huolimattomuudesta viralta pois. Tullinhoitaja H---- eli sitten
kivuloisena kaks vuotta ja kuoli, epäilemättä siitä ateriasta, minkä
"maalaishuone oli hänelle voinut tarjota". Toisetkin tulliherrat, itse
sekin, joka sittemmin viralta pantiin pois, tunsivat kuolinpäiväänsä
saakka, ettei Rytilän illallinen ollut ylönkatsottava. Pahimmasti
kumminkin kävi Anteron. Hän sai selkänsä kypsäksi; sai Karlgrenin
testamentin sinne kirjoitetuksi, jalkansa poikki ja rintansa niin
hakatuksi, että hän verta sylki kuolin-päiväänsä asti, joka oli
likempänä kuin hän tiesi ajatella aamulla, jona tervennä ja iloisena
lähti Rytilään.

Tämä iltahuvi Rytilässä tuli kuuluisaksi yltä-ympäri seudussa. Mitä
kapteeni ajatteli kun hän näitä pitoja piti, on vaikea arvata. Jos hän
luuli voivansa päästä vapaaksi kanteesta, luuli voivansa puolustaa
itseänsä tietämättömyydellään väijymisestä, niin pettyi hän suuresti.
Mutta sitä toki ei hän lie miettinytkään. Viha ja kiukku olivat
epäilemättä saaneet hänen tähän hurjaan työhön.



XII.

Seikat selvenevät.


Kapteeni Kornman oli, ajattelematta seurauksia, vihansa vimmassa
ryhtynyt omituiseen kostoon. Mutta se ei sittenkään tyydyttänyt häntä
ja siihen lisäksi pelkäsi hän, mitä tästä seuraisi. Tosin oli kostonsa
niin salaisesti valmistettu, ettei sitä osannut kukaan näyttää hänen
työkseen; mutta kumminkaan -- kapteeni ei ollut levollinen. Tulliherrat
olivat päässeet pakoon; niistä kapteeni ei sen enempää kysynyt. Mutta
Antero makasi vielä hervotoinna salin lattialla. Hän kannettiin
alikertaan ja vielä ennen aamua pantiin lääkäriä noutamaan hänelle
kaupungista. Kapteeni tahtoi muka täten näyttää syyttömyyttänsä. Itse
oli hän aikonut samalla lähteä kaupunkiin, karkoittaakseen epäluuloa,
jonka alaiseksi hän tiesi joutuvansa. Mutta ilma, joka eilen oli ollut
kirkas ja kaunis, oli nyt muuttunut rumaksi, jotta se oli verrattava
yöhön, jona haaksi-rikko tapahtui Jolsan saarella. Kapteeni päätti
tästä syystä odottaa.

Hän oli levoton; hän tunsi ennaltaan, että joku vastakohtainen seikka
häntä uhkasi, mutta mitä tämä seikka olisi, sitä ei hän ymmärtänyt. Hän
haki levottomuudessaan lohdutusta Amandalta, tyttäreltään, mutta tytär
istui yhäti sairaan Anteron vuoteen vieressä.

Päivä oli kulunut; ilma oli asettunut ja kapteeni oli jo käskenyt
valjastaa hevoisensa, kun Rytilään jälle tuli vieraita. Kapteeni tunsi
pian näissä tulleissa miehiä, joista hän ei suuresti pitänyt --
ruununmiehiä. Hän kirosi itsessään tuhmuuttaan, ettei hän ollut,
ilmasta huolimatta, lähtenyt kaupunkiin, sillä hän oli vakuutettu
siitä, että vieraiden tulo oli likisessä yhteydessä eilis-illan
tapauksen kanssa.

Mitäs ollakaan. Täytyihän kapteenin mennä vieraitansa
vastaan-ottamaan. Hän saattoi heitä, samaten kuin eilisiä vieraitaan,
suurella kohteliaisuudella sisään ja pakisi yhtä ja toista siinä, jota
eivät herrat ymmärtäneet.

Mutta herrat eivät olleet tulleet pitoja varten nyt; kapteeni sai pian
huomata, miten pahasti hän oli erehtynyt. Herrat pyysivät kohta
saavansa kenenkään muun kuulematta puhua pari sanaa kapteenille. Tämä
vakava pyyntö herätti kaikenmoisia ajatuksia kapteenissa. Sanaa
sanomatta vei hän vieraansa velivainajansa kuolin-kamariin ja
käskettyänsä herrat istumaan, katseli hän heitä. "Luultavasti on
kysymys eilisestä onnettomasta tapauksesta?" -- kysyi hän.

"Suokaa anteeksi" -- sanoi toinen herroista, viskaali B., vastaamatta
kapteenin kysymykseen -- "että me tulemme häiritsemään teitä; mutta te
tiedätte että käskyläisen velvollisuus on totella; siis ette panne
pahaksi, että me pyydämme teidät kaikessa hiljaisuudessa seuraamaan
meitä Waasaan".

"Ja minkä tähden, ja kenen käskystä?" ärjäsi kapteeni.

"Kysymykseenne: minkä tähden? en minä osaa vastata, mutta käskyn näette
tässä" -- ja viskaali näytti hämmästyneelle kapteenille asianomaisen
kirjeellisen käskyn "ottaa kiini kapteeni Kornmanin ja viedä hänet
Waasaan".

Kapteeni vaaleni kun tämän käskyn luki. -- "Ja minkä tähden?" kysyi hän
vielä kerran. Mutta hän rohkaisi itsensä jälle kohta ja lausui: "Minä
olin valmis lähtemään K----n kaupunkiin; mutta asiain noin ollen tahdon
seurata teitä Waasaan". Hän tahtoi tämän sanottua lähteä ulos
kamarista. Viskaali seurasi häntä ja sanoi:

"Antakaa anteeksi, mutta me emme saa päästää teitä näkyvistämme".

Kapteeni seisahtui kuin olisi nuoli häneen sattunut. "Minä olen siis
teidän vankinne?" kysyi hän.

Viskaali kumarsi, mitään muuta vastaamatta.

"Mutta jos en minä seuraisi teitä?" kysyi kapteeni kiivaasti.

"Niin täytyy meidän väkisin viedä teidät mukanamme".

"Minua! väkisin!" huusi kapteeni, joka nyt jälle oli sama mies kuin
ennen laivassansa.

"Luultavasti on tässä erehdys, joka piankin tulee ilmi. Meidän täytyy
seurata käskyjämme, siis pyydän minä, ettette mitään huomiota tässä
herättäisi. Te tiedätte itse mitenkä pian kulkupuheet leviävät. Te
voitte meitä vastustaa, mutta uskokaa minua, te vaan sillä herätätte
suurempaa huomiota kuin asia ansaitsee ja pahennatte sillä vaan omaa
asiatanne".

Tähän tyyneesen, varovaan lauseesen ei ollut kapteenilla mitään
sanomista. Hän mietti kotvan aikaa. -- "Mutta mikä on syy tähän
väkivaltaan?" kysyi hän vihdoin.

"Siihen on, niinkuin sanoin, meidän mahdotointa vastata" -- lausui
viskaali. "Minä en tiedä mitään muuta kuin, että aamulla sain tämän
käskyn, joka vaati minun kohta lähtemään teidän luo".

Kapteeni mietti taasen vähän. "Te olette oikeassa" -- sanoi hän
vihdoin, -- "minä tahdon seurata teitä". Hän huusi rouvaansa ja
ilmoitti sivumennen lähtöänsä. Rouvaa tosin kummastutti vieraiden tulo
ja hän oli varsin uutelias saadaksensa tietää heidän asiansa. Mutta hän
oli tottunut kapteenin akkinäisiin lähtöihin.

Puolen tunnin kuluttua istui kapteeni kääseissään. Juuri kun hän
portista ajoi ulos, kuului himeä huuto: "Isäni! minun isäni on
murhaaja, nyt ne hänen vievät". Rattaiden kolina esti kapteenia
kuulemasta tätä huutoa.

Lukia ehkä arvaa syytä kapteenin kiini ottamiseen. Se oli seuraus
provastin käynnistä Jolsan Leenan puheella. Provasti oli, näet,
tavannut Leenan kuolemaisillaan. Hän oli vähän aikaa kahden kesken
puhunut Leenan kanssa, mutta kohta sitten oli todistajia käsketty
Leenan vuoteen luo ja näiden kuullen oli eukko kertonut miten pieni
Kaarle Kornman oli ryöstetty, miten hän oli jätetty Varpusten luo --
sanalla sanoen: kaikki mitä lukia jo tietää, vieläpä miten hautuumaasta
oli kaivettu ylös pieni lapsi, puetettu patronin pojan vaatteisin ja
heitetty mereen, josta Sorvarin muori sitten löysi ruumiin. Leena
kertoi sitten mitenkä miehensä Jolsan Matti oli päässyt pakoon, kun oli
otettu kiini murtovarkaudesta ja Kontion Kallen surmaamisesta, ja
kaikissa näissä Leenan kertomuksissa oli kapteeni Kornmanilla etevin
osa. Provastille selkeni nyt kaikki, mitä hänelle oli himeää ollut.
Häntä ynnä muita todistajia hirmustutti se jakso julmia rikoksia,
joihin kaikkiin kapteeni oli syyllisin. Provasti tiesi, sitten kun
oli eukko lopettanut, kertoa pienen Kaarle Kornmanin viimeiset
elämän-vaiheet.

Kun yhdistettiin nämä Leenan syytökset ja vanhan Eevan todistukset
niihin epä-luuloihin, jotka pienosen kadottua olivat sanoneet kapteenin
syyn-takeiseksi, niin rakentui näistä kaikista pian itsestänsä käsky,
jonka nojassa kapteeni oli kiini otettava. Sydämellä, joka kapteenin
rikoksia kauhtui, mutta joka iloitsi siitä että salaiset pahuudet
vihdoin olivat tulleet ilmi, palasi provasti viskaalin seurassa kotiin
ilmoittamaan, että Varpusen Heikki oli -- niinkuin Eeva oli sanonut --
Rytilän hovin oikea omistaja, patroni Kaarle Kornman.

Monta monituista kertaa ennen oli kapteeni kulkeissaan K----n kaupungin
ja Rytilän välin miettinyt asioitansa. Nytkin mietti hän niitä. Hänen
oli mahdotoin ymmärtää, kuinka eilispäivän tapaukset niin pian olivat
tulleet tunnetuksi ja vieläpä, miten häntä oli voitu syyttää
onnettomuudesta, joka oli kohdannut tulliherroja. Hän ei ensinkään
osannut aavistaa, että tässä nyt oli kysymys muusta asiasta. Kun hän
nyt yksinään ruununmiesten edellä ajaen mietti tekojansa, rupesipa
häntä vähän arveluttamaan. Ja hän rupesi aina yhä enemmän miettimään,
eikö kumminkin olisi ollut parasta, ettei hän olisikaan seurannut
herroja. Mutta silloinpa hän olisi heittäytynyt epäluulon alaiseksi!
Hän kiiruhti kulkuansa saadaksensa pikemmin tietää, mistä hän
oikeastaan oli syytetty.

Kun matka-seura oli ehtinyt Waasan edustalle oli jo päivä pian
puolessa.

Yötä läpi oli kulettu. Kapteeni seisahutti hevoisensa ja kysyi,
mihinkä nyt olisi kaupungissa ajettava. Hän vähän hämmästyi, kun
viskaali esitti, että hän siirtyisi yksin-istuttavista kääseistään
hänen viereensä. Viha oli taaskin saada voiton kapteenissa, mutta hän
hillitsi sitä; hän oli päättänyt tehdä, mitä ruununmiehet hänelle
käskivät, siten osoittaaksensa, ettei hän pelännyt mitään, että hän oli
viatoin. Mutta kun viskaali ajoi suoraan Korsholmaan, kun suuri portti
avattiin ja kohta jälleen suljettiin heidän takanansa, tunsi kapteeni
kylmän hi'en nousevan hänen otsalleen. Hän pelästyi. Hänellä olikin
syytä siihen, sillä vielä samana päivänä sai hän tietää, että
seinukset, minkä sisässä hän istui, myöskin sisälsivät Jolsan Leenan.
Ja kun kapteeni tämän sai tietää, ymmärsi hän myöskin, mistä hän oli
syytetty ja samassa ymmärsi hän mitä häntä uhkasi. Mitä hän siinä
yksinäisyydessänsä vankihuoneessansa ajatteli, miten hän kirosi
tuhmuuttansa, kirosi, että oli antanut vangita itsensä, niinkuin
järjetön luontokappale ansaan, ken osannee arvata.



XIII.

Lopussa kiitos seisoo.


Vuosi oli kulunut niistä tapauksista, joista vasta kerroimme. Tämän
vuoden kuluessa on paljon muutoksia tapahtunut tuttavissamme. Samaten
kuin mustat, sähköiset pilvet taivahalle vähitellen nousevat ja sitten
äkki-arvaamatta, kun toinen toisensa tapaavat, leimahtavat tuleen,
purkautuvat myrsky-sateesen ja varsin lyhyessä ajassa puhdistavat
ilman, katoovat ja päästävät jälleen auringon valaisemaan, -- niin ihan
samaten oli pahuus ja ilkeys, joka monien vuosien kuluessa oli
riemuinnut, noussut korkeimmilleen. Tuli, oikeuden puhdistava tuli oli
paljastanut syylliset ja kun pahuus ja ilkeys oli palkkansa saanut,
astui pimeyden peitosta esille se, minkä rikos oli koettanut pimeyden
peittoon ijäksi sulkea.

Rytilän kartano näyttää nyt ystävällisemmälle kuin koskaan ennen. Se on
kumminkin aina samallainen kuin se on ollut; ei ole siinä, itsessä
kartanossa mitään muutosta tapahtunut, mutta kumminkin! Niinhän se on,
että asunnon ulkomuotokin ottaa, niin sanoaksemme, muotoa siitä, mikä
sen sisässä asuu. Ja nyt ei enää kapteeni Kornman, eikä hänen perheensä
Rytilässä asunut. Rytilässä hallitsi nyt uusi, nuori isäntä, Konrad
Kornmanin veljen poika, Varpusten ottopoika Heikki Varpunen, joka nyt
on tunnettu oikealla nimellään Kaarle Kornman.

Pilvet ovat poistuneet -- kaikki! Nuorukainen poika on palannut isäinsä
kotiin; hän on perinyt, mitä hänen vanhempansa hänelle jättivät. Hänen
sydämensä tykyttää omituisista tunteista. Vihaa oli hänen perintöönsä
koetettu istuttaa, mutta mitä setänsä vääryydet ja julmuudet tähän
hänen perintöönsä istuttivat, sitä hän ei ole perinyt. Rauha vallitsee
hänen rinnassansa. Hänen vanhempainsa mieli-ala on palannut Rytilään
hänen kanssansa.

Vuosi oli kulunut ennenkuin kaikki kapteenin julmuudet tulivat selville
ja hän itse ehti saada tuomionsa. Se tuomio ei kumminkaan häntä
itseänsä kohdannut. Kun hän huomasi, että meri oli antanut saaliinsa
takaisin, että hulluihin järki palasi todistamaan häntä vastaan, että
merimiehet, joihin hän oli luottanut, paljastivat hänen oikean
luonteensa; kun hän huomasi, että lain miekka uhkasi hänen syyllistä
henkeänsä -- --, niin huomasi hän myös, että hän oli osansa loppuun
saakka näyttänyt, että murhenäytelmän viimeisen näytöksen viime kohtaus
oli käsissä. Muutamana päivänä, ennenkuin ylhäisin oikeus lausui hänen
tuomionsa, surmasi hän itsensä raudoillansa. Vähää ennen oli Amanda,
hänen tyttärensä, ja Wappo, hänen vaimonsa, käyneet häntä katsomassa.
Mitä heidän välillänsä silloin oli tapahtunut, sitä ei saatu tietää,
se vaan huomattiin pian, että isän synnit kohtasivat lasta, sillä
Amanda vaipui hiljaiseen syvämielisyyteen, josta ei mikään voinut häntä
vetää. -- --

Kesäpäivä oli lämmin ja kaunis. Isäntänä on Heikki ensikerran astunut
huoneesen, josta hän lapsena ryöstettiin. Provasti, rouva Renner ja
Liina ovat saattaneet hänen pappilasta Rytilään. Eeva on Heikin onnesta
tullut uudelleen nuoreksi. Hän itkee ja nauraa vuorottain. --

Siitä saakka kun kapteeni joutui kiini rikoksistaan, ei nähty Rytilän
rajoja ulompana rouva Kornmania, eikä myös Amandaa. Kun tuomio lankesi,
joka antoi nuorelle pojalle hänen isänsä maan takaisin, muuttivat he
kaupunkiin. Sinne nyt Wappo muassansa mitä ikänä hän taisi viedä, sillä
hän oli sama, entinen Wappo vieläkin. Kaarle ei häntä vastustanut,
mutta nyt kun hän isänsä kuolinkamariin astui ja siellä näki äitinsä
kuvan, sanoi hän: "Jumalan kiitos että minun tätini tämän minulle
jätti". --

Siinä oli hän siis taasen pitkien aikojen kuluttua! Provasti istui
samalle paikalle, missä hän oli istunut illalla, jossa hän kuoleman
kourissa olevalle oli luvannut hänen poikaansa kasvattaa. Tämän oli
provasti, alussa itse sitä tietämättä, tehnyt. Hän kertoi tästä nyt
nuorelle isännälle, mitä hän tiesi hänen isänsä ja kapteeni Konradin
nuoruudesta, siitä vihasta, millä vanhempi veli, Konrad, kohteli
velipuoltansa, Kaarlea. Hän puhui, miten tämä viha oli syntynyt
melkeinpä kohta, kun hänen isänsä meni uuteen naimiseen -- siis jo
ennen velipuolen syntymistä -- siitä, että Konrad jo silloin oli
luullut: "sinulle ei ole mitään". Ja kun sitte Konrad sai veljen, joka
oli äitinsä jälkeen perivä Rytilän, oli tämä viha yhä kasvanut.
Molemmat pojat olivat isän laimeudesta saaneet kasvaa omia aikojaan.
Konradin vei kateus, jota isä turhaan koetti sammuttaa, ijäksi pois
avujen tieltä. -- Sitten puhui provasti, miten tämä viha nuoressa
merimiehessä oli yhä kasvanut julmaksi, sammumattomaksi, kun hän oli
rakastunut nuoreen neitiin, joka jo oli hänen veljensä morsian. Siitä
oli viha muuttunut kostoksi, sillä Konradin mielestä oli hänen veljensä
riistänyt häneltä kaikki. -- --

Ja kun provasti tästä rakkaudesta puhui, niin loi Kaarle silmänsä
äitinsä kuvaan ja hän ymmärsi, että viha saattaa rakkaudestakin syntyä.
-- Provastin vielä puhuessa avattiin ovi ja sisälle astui mies, joka
suoraa tietä tuli kaupungista. Hänellä oli asiaa provastille; hän tuli
Anteron puolesta, nuoren kauppamiehen, joka kaksi kuukautta oli vuoteen
omana ollut. Antero oli lähettänyt hänen pyytämään provastia käymään
luonaan kaupungissa. "Vihan peri kauppias, kun Karlgren vainajan
tavarat peri," lopetti mies.

Ja provasti seurasi lähettilästä.

Mutta Kaarle silmäili äitinsä kuvaa ja sitten loi hän silmänsä Liinaan
ja tämä silmäily sanoi, mitä nuoren patronin ujous ei muulla tavalla
näyttänyt, sanoi että hänen rakkautensa ei ollut turha ollut; että se
oli palkkansa saanut kauniin neidin rakkaudesta. -- Kaksi päivää ennen
olikin provasti yhdistänyt kihlattujen nuorten kädet.

Vasta seuraavana aamuna palasi provasti. Hän oli iloinen. Kuolema, joka
Anteroa odotti, oli hänessä vaikuttanut suuren muutoksen. Siitä saakka,
kun Kaarle, silloin vielä Varpusen Heikki, kävi kaupungissa, jossa
rupesi kapteeni Konradin palkolliseksi, eivät nuorukaiset olleet
nähneet toisiansa. Antero lähetti nyt Kaarlelle terveiset, mitkä
osoittivat, että väärä viisaus, mitä hän oli ystävälleen saarnannut, ei
enää ollut hänen elämänsä ohje-nuora. Hän olisi tahtonut testamentata
tavaransa Kaarlelle, mutta provastin neuvosta oli Karlgrenin sisar ja
tämän tytär nyt perivä mitä saituri vainaja pitkän elämänsä kuluessa
oli koonnut. -- Kaikki kuuntelivat säälivästi, mitä provasti kertoi,
kaikki paitsi Vanha Eeva. Kun oli provasti lopettanut, sanoi hän:
"Jumalan kiitos, nyt emme tarvitse pelätä ketään. Kapteeni on kuollut;
Jolsan Matin korjasi sama meri, mihin hän uhkasi pienen Kaarleni
hukuttaa. Viha on muuttunut rakkaudeksi! Oi jos eläisi vielä nuori
rouva-vainajani!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Peritäänkö vihakin? - Jutelma kahdessa osassa" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home