Title: Joululahjat
Author: Hahnsson, Theodolinda (Sofia Theodolinda), 1838-1919
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Joululahjat" ***


Joululahjat


Kirjoittanut:
Th. Hahnsson


Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1891.



Porin kaupungin, viidennessä kaupungin-osassa oli pieni talo vähän
Linnankadun varrella, jossa tämän talon omistaja, eräs porvarinleski,
asui tyttärensä kanssa. Hän kyllä oli talon omistaja, mutta kuitenkin
hänellä itsellään oli vain kaksi pientä kammaria ja kyökki asuttavana;
kaikki muut huoneet hän oli vuokrannut eräälle "tirehtöörille". Sen,
mitä leski huoneistaan vuokraa sai, täytyi riittää hänelle ja hänen
lapsilleen vuoden elin-varaksi. Siihenpä se kyllä menikin niin tasan,
ettei leski kunnolla jaksanut estää taloansa rappeutumasta, sillä ainapa
hänen myöskin tuli auttaa poikaansa, joka oli ylioppilaana. Poika, joka
luki ahkeraan ja eli säästäväisesti, koetti itsekkin ansaita tuloja,
mutta kukapa ei tiedä, joka vain pääkaupungissa on elänyt, miten siellä
rahat säästäenkin liukuvat käsistä. Kesän hän oli ollut koti-opettajana
maalla eräässä perheessä, mutta syyslukukauden hän sitten taas
Helsingissä kävi luennoilla. Tätä nuorta ylioppilasta äiti ja sisar nyt
odottivat kotia jouluksi. He koettivat saada nuot pienet huoneensa niin
sieviksi kuin suinkin, jotta poika niissä hyvin viihtyisi.

"Äiti", sanoi tyttö, "nyt ovat uutimet valmiit, mutta kyllä olenkin
saanut niitä ahkeraan ommella. Kukapa luulisi, että ne ovat vain
kahvisäkkikankaasta. Kun nämät asettelen Erkin vuoteen eteen, niin tämä
etukammari näyttää oikein sievältä ja Erkki saa oman pienen
nurkkakammion. Mitä uutimen kannatin maksoi?"

"Kymmenen markkaa puuseppä siitä otti. Siinä oli sitten haat ja kaikki.
Määlyt hän pani seinään myöskin samalla maksulla."

"Mutta mitähän Erkki sanoo, kun näkee nämä uutimet ja miten sievän
yökammion ne hänelle muodostavat?"

"Sanoo, että sinä olet hyvä lapsi, iloitset kaikesta pienimmästäkin,
mitä käsilläsi kokoon saat. Kylläpä minua monta kertaa on surettanut,
kun en ole sinulle saattanut sellaista sivistystä hankkia, kuin muut
nykyajan nuoret tytöt saavat; mutta kun ei ollut varaa antaa molempien
mennä kouluun, olen pitänyt toki tärkeämpänä, että Erkki saa opintojansa
jatkaa. Hän meitä kuitenkin kykenee sitten elättämään, jos maailmassa
tarpeeseen tulemme."

"Olkaa huoleti, äiti, minä olen aivan tyytyväinen. En minä kaipaa
mitään. Erkki kotona ollessaan opettaa ja neuvoo minua sellaisissa
asioissa, joita koulussa opitaan, vaikka hän tietysti ei niin paljoa
ennätä. Äiti minua opettaa talouden toimiin, ja korutöitä opin, kun
katselen, miten muut nuoret niitä tekevät."

"Hyvää päivää, Kerttu! Tuletko luistelemaan? Mandi tulee myöskin", kysyi
nuori lukiolainen, joka nyt astui sisään. Hänen vanhempansa asuivat
lesken talossa ja poika oli äskettäin palannut Turusta joululomaa
viettämään.

"En nyt jouda. Erkki tulee kohta kotiin ja siksi meillä täytyy olla
joulu valmis."

"Erkki, aina vain Erkki. Ikään kuin ei muita ihmisiä olisi
maailmassakaan! Eilen sinä et tullut sen vuoksi, ettei Erkki ollut
kotona, jotta olisit hänen saanut suojeliaksesi muka. Nyt on Mandi
sisareni mukana, mutta taas on Erkki estämässä."

"Mene vain, Kerttu, vähäksi aikaa; hyväähän se ulko-ilma sinullekkin
tekee. Tuollaisen pienen virkistyksen sinä kyllä tarvitset".

"Menenkö siis, äiti?"

"Menet sinä". Lukiolaisen puoleen kääntyen jatkoi äiti: "Kauvan ei
Kerttu toki saa viipyä, sillä parin tunnin kuluttua minä häntä tarvitsen
joululeivoksiamme leipomaan."

"Kyllä siksi tulen varmaan", vastasi Kerttu ja puki pikaisesti yllensä,
otti luistimet käsivarrelleen ja läksi sitten niin iloisena, kuin
kuusitoistavuotinen tyttö saattaa olla, kun hän ahkerasti työtä
tehtyänsä pääsee hyvien toverien parissa raitista virkistystä
nauttimaan.

Ulkona seisoi Mandi odottamassa ja nyt mentiin rantaan päin.

"Anna minulle, Kerttu, luistimesi kannettaviksi", pyysi lukiolainen.

"Kiitos vain, kyllä minä jaksan ne itsekkin kantaa."

"No, etkö ymmärrä, että Elias tahtoo olla kohtelias", sanoi Mandi.

"Miksi en sitä ymmärtäisi, enhän muuten olisi häntä kiittänytkään."

"Sinä, Kerttu, olet niin omituinen, et sinä ole sellainen kuin muut
tytöt", sanoi Elias.

"Hm -- Siitä kai se tulee, ett'en ole samoin kasvatettu kuin muut tytöt.
En osaa niin hienosti käyttäytyä kuin he."

"Etkö ole pahoillasi, kun et ole kouluun päässyt?" kysyi Mandi.

"En. Koska äidilläni ei ole ollut varaa antaa minun mennä kouluun, niin
tiedän, että Jumala on sen niin sallinut ja parhaaksi nähnyt, enkä minä
mitään kaipaa. Olen ihan onnellinen. Työtä on minulla myöskin
tarpeeksi."

"Niin, ja olet terveempi ja onnellisempi kuin moni, joka lukee itsensä
kalpeaksi ja pilaa terveytensä", sanoi Elias.

"Mutta jos lukee kohtuullisesti", tokasi Mandi. "Tarvitseehan ihminen
sivistystä."

"Eikä taida mitään, kuten sinä ja lukukumppanisi. Ensin tarvitsee suuria
muutoksia tulla teidän kouluihinne, ennenkuin niistä säällistä hyötyä
on."

"Älä suotta sisartasi loukkaa, Elias. Noin ei Erkki koskaan sanoisi."

"Niin, mutta kun Mandi on aina ylpeä. Kyllä kai Erkkikin sinua moittii,
jos sinussa moittimista on. Minä oikein kohta vihaan Erkkiä, sillä hän
on silmissäsi niin täydellinen, ettei enään muut ihmiset ole mitään."

"Niin, minä pidän sangen paljon hänestä. Oikein kovin hauskalta tuntuu,
kun tiedän, että hän jo tänä iltana on kotona."

"Keväällä minä tulen ylioppilaaksi, iloitsetko sitten, kun minä
valkolakki päässä tulen kotia?"

"Katsokaatte, miten kaunis joki on! Ihan kuin kuvastin, ja luistelioita
noin paljon! Rientäkäämme nyt."

"Taaskin jäit vastauksesta velkaan" -- sanoi Elias.

"Kuules Elias, mistä Kokemäenjoki alkunsa saa?" kysyi Mandi.

"Mistäkö? -- Oohoo sentään, et tiedä sen vertaa!"

"Tiedän kyllä, olemmehan lukeneet siitä koulussa, mutta minä en muista."

"Onko se tietoa, semmoinen. Mutta minä en sinulle sano, koska et tiedä."

"Kulovedestä se alkunsa saa", ilmoitti Kerttu.

"Katsos vain, sinä tiedät."

"Niin, tottakai, kun Erkki on opettanut minulle maantietoa ja vielä
sanonut, että minun etenkin pitää tunteman Suomen maantietoa."

"Mutta mitenkä sinä sen muistit, kosk'ei Mandikaan muistanut, vaikka on
niin ahkeraan koulua marssinut."

"Minä, näes, luen ainoastaan vähän, niin täytyyhän sen sitten päässä
pysyä, mutta sisaresi lukee niin paljon, ett'ei mahdu muistiin."

"Hm -- Mikä siis on parempi, lukea vähän taikka paljon?"

"Mistä minä tiedän, kysy oppineilta."

"Minun mielestäni on viisainta" --

"Että riennämme jäälle luistelemaan, jotta sitten ennätämme ajoissa
kotia", sanoi Kerttu ja juoksi samassa jäälle, jossa hän sitoi kiireesti
luistimet jalkaansa ja kiiti sitten jäätä pitkin niin nopeaan, että
Eliaan ja Mandin oli vaikea häntä saavuttaa; vaan sitten kuitenkin
kaikki katosivat tuohon kirjavaan joukkoon, joka jäällä oli
luistelemassa.

Sillä välin, kuin nämät nuoret jäällä olivat luistelemassa, istui Teinin
leski hetkiseksi pieneen kammariinsa keinutuoliin levähtämään. Hän oli
juuri saanut joululeivoksensa hyvään alkuun ja nyt hänellä oli vähäinen
lepohetki. Hänen ajatuksensa lensivät monta vuotta taaksepäin -- hän
muisteli montaa, montaa joulua, jolloin miehensä vielä eli, jolloin
Erkki ensi kerran joulukuusen näki sekä miten lapsi sitten vuosi
vuodelta enemmän ymmärsi iloita joulupuusta. Sitten ajatteli hän tuota
pitkää vuosijonoa, jonka hän oli yksin elänyt lastensa kanssa, ja niitä
monia huolia -- niin, huolet, ne nyt olivat kaikki ikään kuin usvan
peittäminä. Hän näki vain kaksi kirkasta valopilkkua, jotka hänen
elämäänsä sulostuttivat, ja ne olivat hänen lapsensa. He olivat aina
tuottaneet iloa äidillensä. Josta enemmän vaivaa näemme, se meille
rakkaammaksi, kalliimmaksi tulee, ja niinpä Erkkikin äidilleen oli, jos
mahdollista, vielä rakkaampi kuin Kerttu, sillä tyttönen oli aina
äitinsä silmäin alla, mutta Erkki oli maailmalla jo pienestä. Äiti oli
monta yötä valvonut, hartaasti rukoillen poikansa puolesta, rukoillut,
että Jumala häntä suojaisi ja varjelisi kaikista vaaroista, ja
varmaankin äidin rukous oli kuultu, sillä oikeimpa kunnolliseksi tämä
poika oli kasvanut.

Äidin näin ajatellessa menneitä vuosia, oli aika jo kulunut hänen
huomaamattansa niin, että luisteliat palasivat.

Elias seurasi Kerttua sisään, sanoen: "Tässä hän nyt on, viivyimmekö
liian kauan?"

"Ette. En vielä odottanutkaan teitä; kumma, miten pian aika joutui.
Katsokaas vain, johan taikinakin nousee partaittensa ylitse, hyvä että
tulitte."

"Kiitos hyvästä seurasta, Kerttu, ja hauskaa joulua teille kaikille!
Huomenna tulen katsomaan, minkälaiseksi Erkki on muodostunut lukukauden
ajalla."

Elias läksi ja leski tyttärineen rupesi leipomaan. Kun saivat viimeiset
nisuleivät leivotuiksi, sanoi äiti: "Minä lähden panemaan uuniin
valkeata, leivo sinä tortut. Leivät ovat hyvässä nousemisessa, mutta
kyllä se tarpeen onkin, sillä päivä on jo puolessa. Kun vain ehtisimme
saada kaikki valmiiksi siksi, kuin Erkki tulee."

"Kyllä saamme, jahka olen tortut leiponut, rupean siivoamaan huoneita."

Äiti meni panemaan uuniin valkeata ja Kerttu leipoi ja täytteli
torttuja. Pian ne tulivat leivotuiksi. Hän kantoi pellit leivoksineen
kyökkiin, joka oli kylmä, sekä rupesi sitten asettelemaan etukammaria
kuntoon. Edellisenä päivänä hän jo äitinsä kanssa oli molemmat huoneet
siivonnut, mutta nyt oli leipomisen takia vielä vähän epäjärjestystä
syntynyt.

Kun Kerttu oli huoneet siivonnut, rupesi hän naputtelemaan äsken
valmistuneita uutimia etukammarin nurkkaan, johon puuseppä oli asettanut
niitten kannattimen. Sitten pyyhki hän vielä tomun suuresta
peilisatullista, joka oli piirongin päällä, ja asetti murattiköynnöksen
sievästi sen yläpuolelle seinään. Sitten tarkasteli hän huonetta,
näyttäisikö se hauskalta, ja niin hauskalta se tosiaankin näytti, ett'ei
Kerttu sitä palatsiin olisi vaihettanut. Varsinkin tuo nurkka, jota
hänen ahkeralla kädellään ommellut uutimet koristivat, näytti sievältä.

"Kerttu, tuo tänne nisukakku-pellit, uuni on lakaistu jo", kuului äiti
huutavan ja tyttö riensi takakammariin sekä vei sieltä pulleiksi
nousseet nisukakut pellineen kyökkiin.

Kun nisuset olivat kypsät ja kellertävinä peitteensä alla ja tortut
paraikaa uunissa, au'aistiin kyökin ovi äkkiä ja Erkki astui sisään.

"Erkki! Hyvänen aika, kun emme ollenkaan kuulleet!"

"Tulin aivan hiljaa ja sitten tunsin niin tavattoman makean lämpimän
leivän hajun, että sen mukaan heti tiesin tulla tänne."

"Voi hyvänen aika! Kerttu, vie Erkki kammariin; torttumme ovat uunissa,
minä kohta saan ne kypsiksi ja tuon sinulle lämpimäisiä. Voi oma
poikani, kun nyt todellakin olet kotona!"

"Äiti, me istumme täällä vain, niin kauan kuin tortut kypsyvät."

"Ei suinkaan, sinä saat häkää, et sinä tällaisiin ole tottunut."

"Kyllä minun hyvin sopii olla täällä, koska äitikin on. No, katsotaan
torttuja nyt, etteivät pala."

"No niin, ole nyt sitten täällä, kyllä se on hauskaa."

"Minä katson uuniin, äiti juttelee Erkin kanssa, kyllä minä osaan
paistaa", sanoi Kerttu.

Tortut saatiin valmiiksi ja sitten laitettiin kahvia. Uunin hiiluksella
pannu pian kiehui. Erkille maistui kahvi sekä äidin ja siskon leivokset
niin hyvältä, tuon pienen kodin kahvipöydän ääressä, ett'ei hän
mielestään sellaista kahvia eikä sellaisia leivoksia ollut sitten
maistanut, kuin hän kotoaan lähti.

Siinä he nyt istuivat kahvipöydän ääressä juttelemassa. Kerttu kertoi
luistinretkestänsä sekä uusista uutimista, jotka hän jouluksi oli saanut
valmiiksi ja Erkki puhui tutkinnoistaan, jotka hän oli suorittanut sekä
että hän Juhannukseksi aikoi päästä papiksi. "Ja huomenna ai'on ensi
kerran saarnata täällä kirkossa", lisäsi hän vielä.

"Sinäkö! Ja minä saan siis todellakin kuulla sinun julistavan Jumalan
sanaa seurakunnallemme! Oi rakas poikani, tämä on joululahja sellainen,
ettei suinkaan mikään äiti parempaa ole saanut. Vaan sinun täytyy oitis
mennä provastille asiasta ilmoittamaan."

"Sen olen jo tehnyt, äiti kulta. Minä jo muutamia päiviä takaperin
ilmoitin sen hänelle; mutta täytyy minun kuitenkin mennä kysymään,
suostuiko hän pyyntööni."

"Mutta pitäisihän sen oleman sanomalehdessäkin. Se äsken juuri tuotiin,
vaan minä en sitä silloin joutunut katsomaan, kun äiti huusi leipiä
kypsentämään."

Sanomalehti otettiin esiin. "Kas, onhan siinä oikein tuossa alussa:
Joulupäivänä saarnaa suomal. puolip. saarnan kello 1/2 10 ylioppilas
Erkki Teini. Oikein se on siinä sinun nimesi! Mitähän nyt sanovat meidän
vuokralaiset ja kaupunkilaiset? -- Oi sentään, että minun silmäni sinun
näkevät saarnastuolissa! En sellaista iloa luullut näkeväni." Äiti
rupesi ilosta itkemään.

"Äiti hyvä, olen sitä jo kauan tuuminut, mutta en tahtonut mitään puhua,
ennenkuin nyt vasta, sillä minä pelkäsin, että jokin este olisi
saattanut tulla, joka olisi toivomme tehnyt tyhjäksi".

"Kyllä se olikin paras, sillä nythän tämä on oikea joululahja meille",
sanoi Kerttu.

"Niin, paras joululahja, minkä olisin saattanut saada. Ei sellaista
joululahjaa moni äiti saakkaan."

Tunnit kuluivat joutuisaan ja Teinin lesken kammarissa sytytettiin
lamput ja kynttilät. Pienoinen joulukuusikin paloi etukammarissa.
Joululahjoja heillä ei ollut useita, mutta vähän kuitenkin. Erkille oli
äiti kutonut lämpimät sukat ja Kerttu oli ommellut paitoja ja kauluksia,
jotka hän sitten itse oli silittänyt kiiltäviksi. Erkki oli ostanut
kirjan äidilleen sekä Kertulle. Siinä joululahjat kaikki. Niistä näkyi
kuitenkin, että he kukin rakkaudella olivat muistaneet toisiansa.

Kerttu aikoi nyt mennä pöytää kattamaan, mutta samassa jotakin tömähti
ovea vastaan sen ulkopuolella. Erkki juoksi katsomaan; siellä ei ketään
näkynyt, mutta paketti, jonka päällekirjoitus oli Kertulle, löytyi oven
takana. Kerttu sen aukaisi ja siinä oli Runebergin "Hanna" korukansiin
sidottuna.

"Katsoppas vain, muualta tullut lahja", sanoi Erkki. "Keneltä
sisarkultani tämän on saanut?"

"Jollen sinulta, niin en tosiaankaan tiedä", sanoi Kerttu, mutta hänen
punastuvat poskensa kuitenkin ilmaisivat, että hän aavisti, keneltä
lahja tuli. Iloisena ja tyytyväisenä läksi hän nyt kattamaan
illallis-pöytää ja hetken perästä tuli hän käskemään äitiänsä ja
veljeään ruoalle.

Illallisen jälkeen äiti lastensa kanssa veisasi jouluvirren ja sitte
Erkki vielä luki iltarukouksen, jonka jälkeen he menivät levolle.

Joulu-aamuna äiti läksi lapsinensa kirkolle. Erkki meni sakaristoon,
mutta äiti ja tytär kirkkoon, joka oli väkeä täynnä. Kun leski lähestyi
sitä penkkiä, jossa hän tavallisesti oli istunut, tekivät penkissä
istujat kohta nöyrästi tilaa ja leski ajatteli: "tämä on poikani tähden
-- mitäpä he minulle, köyhälle leskelle, muuten tilaa tekisivät".

He istuivat penkkiin, siunasivat, ja äiti rukoili hartaasti, että Jumala
antaisi voimaa ja taitoa Erkille, jotta hän saattaisi niin julistaa
Herran sanaa, että se ihmisiä ohjaisi oikealle tielle. Kun hän näin oli
huokauksensa korkeuteen lähettänyt, katsoi hän ympärilleen. Kirkko oli
valoisa ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa. Kävellen ja ajaen
olivat he rientäneet joulujuhlaa viettämään, kuten aina ennenkin, mutta
lesken mielestä kaikki nyt olivat tulleet hänen poikansa tähden,
kuullaksensa, kun hänen poikansa saarnasi. Kukapa ei sitä olisi tehnyt,
rientänyt vaikka mimmoisen pyryn lävitse. -- Hän ajatteli, että muut
olisivat tehneet kuten hänkin. Kaikki ihmiset nyt katsoivatkin juuri
häneen ja Kerttuun, net varmaan ajattelivat, että he olivat
onnellisimpia ihmisiä maan päällä. Kentiesi eivät aivan väärässä
olleetkaan. Näin äidin ajatukset pyörivät lemmikkinsä ympärillä, kunnes
poika astui saarnastuoliin. Silloin hän pani kätensä ristiin ja kuunteli
levollisena saarnaa. Hän oli poikansa puolesta rukoillut ja oli varma
siitä, että Jumala tuon rukouksen oli kuullut.

Tyytyväisenä läksi hän taas Jumalan palveluksen loputtua kotiansa, sillä
yksinkertaista ja selvää sanaa oli Erkki saarnannut, eikä sellaista,
kuin moni harhaoppinen tähän aikaan.

Päivällä tuli Elias Teinin perheen luo ja onnitteli Erkkiä, joka jo noin
pitkälle oli ehtinyt. "Koska minä näihin asti ennätän sinun jälkiäsi
seurata?" sanoi hän.

"Ei siihen tarvita paljoakaan aikaa, kyllä sinä saarnaan pääset",
vastasi Erkki.

"Mutta minä en tahdo, ennenkuin sitte vasta, jahka jo pian papiksi
tulen. Niinhän sinäkin teit ja Kerttu sanoo aina, että kaikki on
parasta, mitä sinä teet."

"Vai niin, sitte hän varmaankin arvoni laskee liian korkealle."

"Niin -- nyt taas. Olet sinä hyvin kummallinen. Enhän minä sillä tapaa
ole sanonut koskaan."

"Noh, sopikaa pois. Kerttu, tuleppas näyttämään tuota kaunista
joululahjaasi, josta emme tiedä, mistä se on tullut."

"Pukki sen toi", niin minulle aina ennen vakuutettiin, kun lapsena
lahjoja sain, ja siihen selitykseen ai'on vieläkin tyytyä", sanoi
Kerttu, tuodessaan kirjansa esille.

Elias katsoi sitä, kysyen: "Pidätkö tuosta kirjasta?"

"Pidän. Olen lukenut sen jo kertaaseen, mutta ai'on vielä toiseen
kertaan sitä lukea." Kerttu kyllä aavisti, kenen antama kirja oli.

Joululomalla Elias usein kävi Teinin perheessä, sillä hän viihtyi
erinomaisen hyvin. Joskus sai, hän Mandi sisarensakin mukaansa, mutta
vain harvoin, sillä Mandi, joka oli varakkaan tirehtöörin tytär ja
ylellisyyteen taipuvainen, ei viihtynyt näitten ahkerien ja
vaatimattomien ihmisten parissa.

Joutuisasti lyhyen joululoman päivät riensivät loppuun ja nuorukaiset
läksivät pois, Elias lukioon, tullaksensa keväällä ylioppilaaksi ja
Erkki Helsinkiin, pyrkiäkseen papiksi Juhannukseksi.



II.


Kevättuuloset suhahtelivat kaupungin lehtokäytävien siimehikkäissä
puissa. Nuori vehreys levitti herttaista kevättuoksua laajalle.
Juhannuslehdossa käveli herroja ja naisia hienoissa puvuissa. He olivat
nauttimassa kevätpäivän raitista ilmaa, vaan toisia ihmisiä hyöri ja
pyöri niin, etteivät huomanneetkaan sitä suloa, mitä luonto tarjosi,
sillä siihen heillä ei ollut aikaa. Nämät olivat ne, jotka kaupungissa
muuttoa tekivät kesäkuun ensi päivänä. Pitkin kaupungin katuja kulki
pitkät jonot muuttokuormia ja ihmisiä, jotka kantoivat, mitkä tuolia,
peiliä, kasvia y. m.

Teininkin lesken taloon nämä hommat ulottuivat, sillä Eliaan isä oli
saanut tirehtöörin viran Helsingissä ja oli myöskin muuttopuuhissa.
Toisia muutti hänen sijaansa. Eräs keski-ikäinen, naimaton kauppias oli
katsonut lesken huonerivin itselleen sopivaksi ja kauppaliikkeelleen
etuisaksi sekä oli siis vuokrannut huoneet.

Elias oli päässyt ylioppilaaksi ja saanut valkoisen lakin. Hän oli näinä
viimeisinä päivinä tavan takaa käynyt lesken luona. Asioita karttui
kovin runsaasti, mutta Kertulla tavallisesti oli niin kiire, ettei hän
Eliaan kanssa joutunut pitkiä puheita pitämään. Nyt Elias taas tuli
Teinin lesken luo, vaan kun Kerttu oli ulkona, kaupungissa asioilla,
kysyi hän maltittomasti:

"No milloinka hän kotia tulee? Tuleeko jo pian?"

"Ei suinkaan hän kauan viivy. Olisiko teillä mitään asiaa hänelle?

"Olisi kyllä."

"Enkö minä saata asiaanne toimittaa?"

"Noh, ette juuri nyt. -- Kyllä minun tarvitsee häntä tavata."

"Nuori herra istuu sitten, kyllä hän pian tulee." Leski lähti toimiinsa
ja Elias käveli huoneessa edes takaisin, katsoi kelloansa tavan takaa
sekä hyräili jotakin nuottia. Pöydällä kukoisti kaunis punainen ruusu ja
Elias katseli sitäkin ajan vietteeksi -- hän käänteli kukkaruukkua ja
tarkasteli sitä joka puolelta, ikään kuin hän olisi etsinyt siitä
jotakin erinomaista, tahi luullut sen joksikin muuttuvan, mutta
semmoisenaan se kukkaruukku vain pysyi. Siinä maltittomana istuessaan
kuuli hän vihdoin Kertun tulevan ja riensi ovea aukaisemaan,

"Kah, sinäkö täällä olet! Etpä usko, kuinka kaunista siellä ulkona on;
en koko päivänä tahtoisi sisälle tulla, jos vain olisi ulkona sopivaa
työtä."

"Kyllä minä toimitan sinulle hauskaa työtä, siksipä juuri olen täällä
sinua odottamassa. Mandi ja minä olemme muutamien muitten kanssa
päättäneet mennä krokettipalloja lyömään ja tahtoisimme sinua mukaan.
Juoksupojan olen jo edeltäpäin lähettänyt sinne palloja viemään."

"Kiitoksia paljon, olisi se kovin hupaista, mutta en tiedä varmaan,
saatanko tulla, sillä minun on kovin kiire; on ommeltavana
liinavaatteita, joittenka täytyy välttämättömästi tulla valmiiksi siksi
kun Erkki Turusta pappina kotia palaa. Hän lähtee sitten oitis
apulaiseksi jonnekkin ja vaatteet pannaan hänen mukaansa. Ei tiedä
vielä, kuinka kauas hän määrätään."

"Kuules, minä lähden huomenna, enkä sitten enään tule sinua pyytämään.
Erkki on sentään onnellinen -- sinä istut ennen ompelemassa hänelle,
kuin tulet viimeisenä iltana, kuin minun näet, meidän kanssamme
huvittelemaan."

"Sinä olet ihan väärässä. En minä hetkeäkään tuumi, kumpaa halukkaammin
teen, vaan mitä minun on tekeminen."

"Tietysti teet sitä, mitä sinua haluttaa."

"Joka vain haluansa tyydyttää, kyltyy pian huveihinkin."

"Koska sinä noin tuumivaksi olet tullut?"

"En ole tietääkseni ollut kevytmielinen koskaan, enkä usko, että
sinäkään sitä tahdot sanoa. Olet pahalla tuulella, mutta sitä et saa
olla. Ehkä tulen mukaan -- saatanhan ommella vielä ahkerammin sitten
taas, ovathan aamut valoisat ja illat pitkät."

Kerttu meni äidilleen ilmoittamaan, että Elias tahtoi häntä
huviretkelle. "Mihinkä nyt sitte menette?" kysyi äiti.

"En tullut kysyneeksi, kun ajattelin, ett'en kentiesi joutuisi, kun
niitä Erkin paitoja vielä on monta valmistamatta."

"Jahka minä kysyn, minnekkä lähtevät." Äiti ja Kerttu menivät Eliaan luo
ja äiti kysyi, minne mentäisiin.

"Luusoorin mäelle lähdetään. Siellä saamme vähän virvoituksiakin. Älkää
nyt antako kieltävää vastausta, ken tietää, koska minä olen
tilaisuudessa pyytämään Kerttua huvimatkalle."

"Mene sinä vain, Kerttu. Te, Elias, olette aina ollut hyvä meidän
tytölle, joka kuitenkin on ylen vähän saanut nauttia niitä iloja, mitä
toisille nuorille on tarjona. Mutta kuten ennenkin, varoitan teitä,
ett'ette kauaa viivy. Olen aina voinut luottaa teihin."

"Ja saatte sen tehdä vastakin."

"Kiitoksia, äiti!" sanoi Kerttu. "Nyt saamme hauskan retken, kun ilmakin
on noin ihana."

"Tuletko oitis? Meillä on jo tyttöjä odottamassa."

"Tulen, puen vain ylleni."

"Minä menen siis sanomaan, että tulet. Hyvästi!"

"Sinä nyt taas viivyit siellä matamin luona", sanoi Mandi, joka
kumppaneineen seisoi pihalla. "Ai'oin juuri tulla sinua hakemaan. Mitä
siellä nyt taas kursailtiin -- eikö Kerttu tullutkaan?"

"Kyllä hän oitis tulee."

"Ehkä saat hänestä svägerskan" -- sanoi eräs nirppanenäinen tyttö.

"Kas, miten Helmi on ivallinen. Elias vain sen vuoksi tahtoo häntä
mukaan, että hänen tulee Kerttua sääli, sillä tytön täytyy aamusta
iltaan ahkerasti olla työssä."

"Onko hän tuon matamin tyttö, jonka luona te asutte?" kysyi eräs Nanni
niminen tyttö.

"On", vastasi Mandi, "ja hän on leikkinyt meidän kanssamme pienestä
tytöstä. Nyt, kun huomenna muutamme pois, tahdomme, että hänkin tämän
viimeisen kerran, kun huvittelemaan menemme, tulee mukaamme."

"Hän on siis vain tuollainen matamin tyttö", sanoi Helmi ja rupesi
hyräilemään:

"Ostat hatun, ostat kapan, röökinäksi muodostut. -- Uh, kuinka on kuuma
tänään! Olisin halusta jättänyt sadetakkini kotia, mutta mamma vaati
minua ottamaan sen mukaani illan vuoksi. Hän arveli, että ilma kävisi
kosteaksi. Ehkäpä tuo Terttu eli Kerttu, tahi miksikä häntä nimitit,
ottaisi kantaaksensa tämän, kun antaisin hänelle pienen juomarahan."

"Mitä tuumitkaan!" huudahti Mandi.

Elias katsoi harmista säihkyvillä silmillä Helmiin ja lausui: "Te
olisitte todellakin hyvin kohtelias sille tytölle, jolle me olemme
koettaneet hankkia lepopäivän. Kantaa teidän takkianne, se ei saa
tapahtua! Ennen --".

Hän ei saanut jatkaa, sillä samassa Kerttu jo tuli. Hän oli niin sievän,
iloisen ja raittiin näköinen, että sekä Helmi että Nanni ihmeekseen
häntä katselivat. Pieni veitikkamainen hymy hänen huulillaan lisäsi
myöskin hänen kauneuttaan. Kerttu oli kuullut loppu-osan noitten nuorten
keskustelusta ja sepä hiukkasen häntä nyt huvitti.

Mandi esitti kumppaneillensa Kertun ja sitten läksivät matkalle. Tiellä
lisääntyi heidän seuraansa vielä kolme nuorta herraa.

Kun vähän matkaa olivat kulkeneet, sanoi Kerttu hymyillen: "Ehkäpä minä
saisin kantaa Helmi neiden takkia; minulla kentiesi on vähän enemmän
voimia."

"Ei, ei suinkaan, mitäpä te paremmin jaksaisitte."

"Kyllä maar, eihän minun ole ollut vara elää niin hienosti kuin teidän."

Helmi oli aivan häpeissään, mutta nuoret herrat riensivät ottamaan hänen
takkinsa ja Helmi unohti pian tukalan asemansa siitä ilosta, että herrat
kilpailivat hänen takkinsa kantamisesta.

Kun Luusooriin tulivat, alkoivat he krokettia lyödä ja sitä tehtyänsä
vähän aikaa, rupesivat kahvia juomaan, ja sitten leikkivät taas siksi,
että oli aika lähteä kotia. Hauskaa heillä oli ollut, eikä kukaan enää
muistanut, että Kerttu oli vain "matamin tyttö", sillä hän oli niin
sievä ja herttainen, niin viehättävä, että sekä herrat että naiset
häneen mieltyivät.

Muut herrat paitsi Elias, menivät saattamaan Helmiä ja Nannia heidän
kotiinsa. Elias, joka seuraavana päivänä oli muuttava Porista, läksi
kotia suorastaan, mutta Kertun hän kuitenkin saattoi hänen äitinsä luo,
jotta samalla saattaisi jäähyväiset sanoa.

Tultuansa Teinin lesken luo, ei tämä ollutkaan etukammarissa. Kerttu
käski Eliasta istumaan ja meni äitiänsä keittiöstä etsimään. "Minä tulen
oitis, pesen vain käteni ensin ja pistän puhtaan vyöliinan eteeni",
sanoi äiti, joka oli perunoita kuorimassa. "Panen teevettäkin tulelle
ensin, ehkä se kyllä hyvältä maistuisi".

"Ei hän joudu viipymään."

"Soo, soo, no, kyllä minä pian tulen."

Kerttu meni jälleen Eliaalle seuraa pitämään. Elias istui pöydän ääressä
ja katseli ruusua, joka siinä kukki, sekä sanoi, kun Kerttu tuli:
"Kuules, anna minulle muistoksi tuo puolipuhjennut ruusu. Minä tulen
joskus vaihettamaan sitä täydesti puhjenneeseen, jos saan."

Kerttu otti sanaakaan sanomatta kukan ja antoi sen Eliaalle.

Kun äiti tuli sisälle, oli ruusu Eliaan napinlävessä. Äiti kiitti Kertun
puolesta kaikesta siitä hyvästä mitä Elias oli osottanut Kertulle ja
sitten sanottiin jäähyväiset.

Seuraavana päivänä läksi tirehtööri perheineen pois ja kauppias P. tuli
hänen sijaansa.

Teinin leski oli taas tavallisissa toimissaan ja Kerttu ompeli
liinavaatteita Erkille, mutta neula, jolla hän tavallisesti ahkeraan
työtä teki, lepäsi nyt välistä hänen käsissään ja hän istui
miettiväisenä. Vihdoin aukaisi hän akkunan. Kesätuulonen suhahteli
sirenipuitten latvoissa -- se suhahteli niin kummanlaisesti Kertun
mielestä. Kuiskailiko se: "hyvästi, iäksi hyvästi!" -- vai kuiskasiko
se: "hyvästi, me tapaamme toisemme jälleen!" -- tästäpä ei Kerttu saanut
selkoa.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --



III.


Neljä vuotta on kulunut siitä, kuin ensi kerran tulimme Teinin lesken
tuttavuuteen. Samalla paikalla, samassa huoneessa kuin silloinkin hänen
tyttärensä nytkin istuu ompelemassa, ja kiire hänellä näkyy olevan.
Joulu lähestyy ja hän ompelee joululahjoja. Erkki on pappina Hämeessä.
Hän on jo kolmatta vuotta ollut naimisissa ja Erkin pikku Mannelle
Kerttu ompeli vaatteita, niin somia ja sieviä, että iso-äiti oikein
halasi nähdä sitä pientä olentoa, joka niihin oli pukeutuva.

Erkiltä oli tullut kirje, jossa pyydettiin että äiti ja sisar tulisivat
joulua viettämään hänen kotiinsa. Teinin leski luki tavan takaa tuota
kirjettään, siinä oli hänen mielestään aina jotakin uutta. Nytkin hän
taas sanoi Kertulle: "Kuules, tyttöseni, mihinkä laskit Erkin kirjeen,
en muista oikein, mitä hän kappalaisentilastaan kertoi".

Kerttu nousi heti ja toi piirongin-laatikosta kirjeen. Äiti asetti
silmälasit nenälleen sekä luki:

      "Äiti rakas!

Tulkaa nyt jouluksi Kertun kanssa katsomaan meitä -- katsomaan oman
poikanne kotia, ja tuota pientä pojanpoikaanne, jota juuri opetamme
sanomaan "Mummo". Pikku Mannen huulet ovat jo monesti aivan pitkällä,
kun hän niin sydämmestään koettaa oppia kalliin äitimme nimeä
mainitsemaan, mutta ei se vielä häneltä käy, vaan kun äiti muutaman
päivän täällä on ja välistä häntä polvillaan pitää, niin hän varmaankin
oppii Mummoa huutamaan.

Annini on kovin iloinen siitä, että nyt vihdoin saamme pysyä alallamme,
kun meillä on oma kappalaisentila, enkä minäkään ole vähemmän
tyytyväinen. Kuinka iloiseksi äiti tuleekaan, kun näette, että Jumala on
siunannut köyhän poikanne niin, että hänellä nyt on talo, karjaa ja
kaikkea tarpeeksi. Vaimoni on sellainen toimelias pastorin rouva, että
kaikki emännätkin hänestä pitävät -- --."

"Voi, voi, tuota Erkkiä -- kaikkia hän nyt puhuu huvitellaksensa minua.
Sellainen hän juuri on kuin ennenkin. Mitäpä se poika mummon nimeä
osaisi sanoa, kun ei vielä ole edes nähnytkään. Lieneekö tuo Annin
näköinen vai Erkinkö. -- Kylläpä olisi hauska nähdä! Hm, kauniit ovat
molemmat, tulkoon sitte isäänsä taikka äitiinsä."

"Äiti, kauppias P. näkyy tulevan tänne. Hän varmaankin tulee vuokraansa
maksamaan."

"Niin tulee, laske pois tuo kirje."

Kauppias astui sisälle. "Hyvää päivää -- aina Kerttu neiti on yhtä
ahkera."

"Hänellä on vähän kiirettä ollut, ai'omme lähteä jouluksi poikani luo.
Saimme häneltä kirjeen, ja hän niin hartaasti pyytää meitä tulemaan."

"Jaa niin, mitä minun tuli sanoa, niin, neiti ompelee siis
joululahjoja?"

"Niin teen, siksipä on vähän kiirettä ollut."

"Pelkään, että liiaksi rasitatte itseänne."

"En ikään, kyllä sitten taas joulun aikana joudun lepäämään."

"Ei hän liiaksi rasittuneelta näytä ja terve hän, Jumalan kiitos, on
ollutkin. Ei siitä nuori pahene, vaikka välistä vähän kiirettäkin on."

"Jaa niin, tuota noin, minä tulin vuokraani maksamaan. Tässä on, ehkä
neiti on hyvä ja tarkastaa, onko oikein laskettu."

"Kyllä maar siinä on oikea määrä; kukapa paremmin saattaisi laskea kuin
kauppamies."

Leski meni panemaan kahvipannunsa tulelle ja Kerttu tarjosi paperossia.
Siinä nyt oli kauppiaan kovin hauska istua, tuossa kodikkaassa,
lämpimässä huoneessa, näitten herttaisten naisten parissa. Hän oli sen
aina huomannut, joka kerta, kun hän tuli vuokraansa maksamaan, että
heidän olisi erinomaisen hyvin sopinut aina asua näin yhdessä; silloin
hänen tietysti ei olisi tarvinnut vuokraa maksaa ja naiset olisivat
hoitaneet hänen talouttaan ja hän olisi työnsä tehtyä saanut polttaa
papirossia ja Kerttu olisi istunut hänen rinnallaan ommellen -- niin,
ommellen tuollaisia somia pieniä esineitä. -- Tämä perhekuva oli nyt
niin elävänä hänen silmiensä edessä, että ukko ajatteli: "Minun täytyy
se asia nyt esittää hänelle, sitä ei auta kauemmin tuumia". Hän tarttui
Kertun käteen, jonka tämä ujosti veti pois, ja sanoi: "Jaa niin, minä
tahdoin vain sanoa, että minun nyt vihdoinkin täytyy ilmoittaa, että,
että minä teitä rakastan ja pyydän teitä sulostuttamaan minun yksinäistä
elämääni."

Kerttu sanoi vakaalla äänellä: "Sitä en saata. -- Minä teitä kunnioitan,
vaan rakastaa teitä en saata."

"Jaa niin, en minä vastausta heti olisi tahtonut, miettikää nyt ensin,
ehkä sentään vielä toisinkin ajattelette."

"Kyllä minun päätökseni on varma, mutta älkää sentään meihin suuttuko,
vaan olkaa ystävällinen kuten ennenkin."

Äiti tuli samassa kammariin ja käski Kertun tuoda kahvi-asettimet
sisälle. Kun Kerttu oli mennyt, puhui kauppias asiansa äidille.
"Odottakaa, ehkä hän sentään asiaa mietittyänsä ajattelee toisin",
vastasi äiti. Kerttu toi kahvia ja kauppias joi, sekä poltteli välillä
papirossiansa, mutta ei hän sentään kauaa viipynyt enään. Hänen
mentyänsä sanoi äiti: "Kerttu, etkö tehnyt hullusti, kun et ottanut
kauppiasta? Kentiesi elämäni on hyvinkin lyhyt, olisi ollut hauskaa, kun
olisin nähnyt sinun hyvässä suojassa".

"Jos jäänkin äidistä yksin, jota Jumala varjelkoon, en ole turvaton.
Jumala minua kyllä suojaa ja minä osaan tehdä työtä, ei minulla siis ole
mitään hätää. Sitä paitsi en koskaan elatukseni vuoksi miestä ota, enkä
luule, että äitikään sitä tahtoisi."

"En, lapseni, mutta tämä kauppias on kunnioitettava mies, vaikka hän
näin naisten seurassa on vähän ujo ja kömpelö. Luulin toki sinun
saattavan häneen rakastua, mutta sinulla on ehkä toinen vielä rakkaassa
muistossa, vaan sellaiset nuoruuden unelmat ovat pilven takaisia. --
Neljä vuotta on siitä, kuin Elias läksi -- mitenkä saattaisi nuorukainen
muistaa lapsuuden ystävää niin kauan, kun ei ole häntä kertaakaan nähnyt
sillä aikaa. -- Eihän teidän välillänne mitään sopimusta ollut?"

"Ei, äitini, vaan hän tulee kuitenkin kerran."

"Katso, ettei pettynyt toivo sydäntäsi muserra; parempi olisi unhottaa
hänet. En minä kuitenkaan sen vuoksi kehoita sinua kauppiaalle menemään,
sillä vastoin tahtoansa ei kenenkään pidä avioliittoa rakentaa. Sinä
olet joka joulu tuntemattomalta saanut kirjan joululahjaksi -- onko
antaja ehkä sentäänkin sinulle tuttu?"

"Niin luulen. Ja, äiti, kerran hän tulee itse, sen uskon lujasti.
Antakaa minun olla onnellinen luottamuksessani."

"Ole, lapseni, en puhu kauppiaasta enään koskaan."

Joulun edelliset lyhyet päivät riensivät nopeasti ja Teinin leski
tyttärinensä läksi Hämeeseen Erkki Teinin kappalaisen tilalle.

       *       *       *       *       *

Kynttilät olivat sytytettyinä Erkin kodissa. Joulukuusi levitti
herttaista valoansa tuon yksinkertaisen maapappilan saliin. Iso-äiti
istui teepöydän ääressä ja Erkki oli itse tuonut pikku Mannen hänen
syliinsä ja Anni oli asettanut jakkaran iso-äidin jalkojen alle, jotta
hän istuisi oikein mukavasti. Sitten juotiin teetä. Kun ensi kuppi oli
juotu, rupesi joululahjoja tulemaan joka ovesta ja pikku Mannelle
kaikkein enimmän. Kaikki muut, paitsi Kerttu, olivat iloisia, mutta hän
oli tavallista vakavampi. Anni meni vähän kyökkitoimiinsa, vaan palasi
samassa, tuoden muassaan postilaukun. "Erkki, posti on tullut", sanoi
hän, "aukaiseppas tämä laukku, kentiesi löydämme sieltäkin lahjoja".

Erkki aukaisi laukun ja otti sieltä sanomalehdet sekä paketin, jonka
päällekirjoitus oli: 'Neiti Kerttu Teinille'. "Katsokaa, tämä paketti on
tullut Poriin ja sieltä se on tänne lähetetty."

Kerttu lensi aivan punaiseksi, tuo paketti oikein poltti hänen
käsissään, mutta hän ei sitä kuitenkaan aukaissut. Erkki otti
sanomalehdet ja silmäili niitä vähäisen. "No nyt on Elias suorittanut
erotutkintonsa. Kohta kai hän siis lähtee Turkuun", sanoi Erkki.

Kerttu hiipi hiljaa pois huoneesta, saadaksensa rauhassa avata
pakettinsa. Kirjan se sisälsi ja kirjan nimilehden sisäpuolella oli
kirjoitettu: "Kohta tulen perimään puhjennutta ruusuani".

Sillä välin kävi etehisen ovi ja Erkki kiirehti katsomaan, kuka sinne
tuli. Olikohan se ehkä joku, joka häntä tahtoi kesken joulu-iloa sairaan
luo? Turkkiin puettu mies -- "Elias! hyvänen aika, enhän sinua aikonut
tuntea!"

"Suo anteeksi, että näin tulen teidän joulurauhaanne häiritsemään, mutta
aikomukseni olikin lähteä äitisi luo Poriin, johon lähdinkin ja ennätin
vähän sopivampaan aikaan; mutta siellä kuulin, että äitisi ja sisaresi
ovat täällä. Koska minun jo Uudenvuoden ajoissa täytyy olla Turussa,
jonne en tahtonut lähteä näkemättä heitä, niin päätin tulla tänne."

"Ja olet erittäin tervetullut *kaikille*", vastasi Erkki. "Käy nyt osaa
ottamaan meidän joulu-ilostamme".

He menivät saliin, jossa taas syntyi ilo. Elias katseli etsien ympäri
huonetta ja kysyi vihdoin: "Missä on Kerttu?"

"Kerttuko? niin tosiaankin, hän on poissa", sanoi Anni. "Hän ehkä meni
aukaisemaan postissa tullutta joululahjaansa tuonne kammariin. Menkää
sinne vain häntä tervehtimään, hän varmaankin kovin hämmästyy."

Kerttu istui miettiväisenä, kirja sylissä, kun Anni aukaisi oven,
sanoen: "Kerttu, tässä tuon luoksesi vanhoja tuttavia." Sen jälkeen
riensi hän taas saliin, teetä kuppeihin kaatamaan.

"Elias!" huudahti Kerttu, vaan samassa hän onnellisesti hymyillen
tarjosi kättä Eliaalle, joka sulki hänen syliinsä, sanoen:

"Nyt tulin perimään puhjennutta ruusuani!"

"Minä tiesin sinun kerran tulevan, en koskaan ole sitä epäillyt",
vastasi Kerttu.

Vähän aikaa juttelivat he keskenänsä ja menivät sitten käsitysten
saliin, jossa Eliasta uutena perheenjäsenenä sydämmellisesti otettiin
vastaan.

Erkin pappilassa vallitsi nyt onni, rakkaus ja rauha, ja iso-äidin ilo
oli oikein täydellinen, kun pikku Manne, jonka Erkki oli vienyt Elias
sedälle onnea toivottamaan, vähän suutaan nirpistäen kurkotti käsiänsä
mummollensa, sanoen: "Mum -- mummo".

"Vielä yksi joululahja lisää!" huudahti iso-äiti, "lapsi osaa sanoa
mummo".

Myöhempään illalla sanoi Teinin leski: "Erkki, kiittäkäämme Herraa
kaikesta hyvästä, jota Hän meille on tänäkin päivänä suonut."

Erkki otti kirjan, josta hän luki rukouksen ja sitten veisasivat he
kaikin yhdessä jouluvirren. Sen jälkeen tämä onnellinen perhe sanoi
yöhyväiset toisillensa.

Yöllä, kun kaikki jo nukkuivat ja kuu laski kalpean valonsa Erkin
pappilan akkunoille ja tähdet taivaalla kirkkaina tuikkivat, valvoi
leski vielä. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi: nuot lapset, jotka hänelle
olivat kaikki tässä maailmassa, joita hän niin suurella huolella oli
kasvattanut, heidän sydämmessään oli nyt vieras häneltä anastanut
ensimmäisen sijan... Tuota ajatellessaan kuvautui hänen silmiensä eteen
lapsi, joka kurkotti hänelle pienet kätösensä, huutaen: "Mummo!" Kaunis
hymyily levisi hänen kasvoillensa ja yksinäisyyden tunne haihtui
sydämmestä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Joululahjat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.