Title: Kotikuusen kuiskehia
Author: Hahnsson, Theodolinda (Sofia Theodolinda), 1838-1919
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotikuusen kuiskehia" ***


KOTIKUUSEN KUISKEHIA


Kertoellut
Theodolinda Hahnsson


Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1884.
Digitalisoitu kolmannesta painoksesta,
jonka on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1920.



_Nämä "Kotikuusen Kuiskehet" tuovat terveisiä kirjallisuutemme
varhaisilta aamuajoilta. Sellaisina ne varmaan vielä löytävät ystäviä,
jotka ymmärtämyksellä osaavat niitä kuunnella. "Kansani hyväksi ne
kirjoitin", lausui kirjan tekijä kuolinvuoteellaan._

_Kirja on painettu melkein muuttamattomana toisen painoksen mukaan; vain
silmiinpistävimpiä kielellisen kehityksen ja oikeinkirjoituksen y. m.
vaatimia pieniä korjauksia on hellävaroen tehty._



SISÄLLYS:


I. NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA:

Kuuselan Kukka...................................9
Kaksoisveljekset................................77
Muistoja Naantalista...........................189
Mäkelän Liisu..................................291
Haapakallio....................................354
Torpan tyttö...................................397
Pitkänniemen synty.............................414
Rikas köyhänäkin...............................421
Juhannusaatto mummon luona.....................426
Köyhäinmajassa.................................444
Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee?....452

II. NÄYTELMIÄ:

Ainoa hetki....................................459
Savonjääkäri...................................483
Viinantehtailija...............................512



I

NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA



KUUSELAN KUKKA.



1. NIEMEN UKKO.


Pohjois-Suomessa oli meren rannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi
kuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, mutta sen
haltija oli kuitenkin rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä
tehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnillä rikastunut, sillä
kalansaalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa
monta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin.

Vanhanpuolisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin ja
hempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon
vaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsijana
talossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin
taloon tuli. Hän oli vankka mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja koska
isäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen jääminen;
mutta emäntä oli heikko ja tuli liiasta työstä vielä heikommaksi.
Naapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän liioin rasittaa
itseänsä, mutta silloin vastasi ukko: »Lapseni (niin nimitti hän
tavallisesti vaimoansa) annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja
seuratkaatte muutkin esimerkkiäni.» Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian
täytyi isännän saattaa hänen kalpea ruumiinsa hautaan.

Valitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa
vakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kun hän haudalta
palasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen
poikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmissänsä
kiilsi jotain oudon näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita
kyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: »Lapseni, paljon on Jumala
minulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta. Suloinen, hellä äitisi on
poissa, jä jäljellä vain kova, jäykkä isä.» Mutta vuoden vanha lapsi
kätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään.

Hellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa tätä
lasta kohtaan oli suuri, näytti ikäänkuin hän olisi lapsellensa tahtonut
kahdenkertaisesta osottaa sitä rakkautta, jota ei hän lapsen äidille
ollut näyttänyt.

Vuodet vierivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi,
soreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä kuin
kotonakin. Luonnoltaan oli hän helläsydäminen, niinkuin äitivainajansa,
sekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös havaittiin isänsä
vakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja kun hän pyssy
olalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa aina oli enempi
taikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni oli hänellä myös
kalanpyynnissä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää uimaria kuin Mikki;
hänpä taisi niinkuin sorsa uppoutua veden alle ja taasen hiljaa
uiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki miehet pitivät
häntä hyvänä kumppanina, ja tytöille hän oli oikea sydänkäpynen. Tälle
pojallensa koki nyt Niemi koota tavaraa niin paljon kuin mahdollista
oli; hän luuli sillä oikein perustavansa lapsensa onnen.

Vähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakennettu töyräälle,
vähäisen järven rannalle. Muutamia kivenheittoja talosta oli aukea meri,
ja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean kuusikon
lävitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi halusta ostanut
sen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän kerran oli isännäksi
tuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut taloansa myydä; hän oli
hyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin ettei hänen ollut mitään
pakkoa erota talostaan. Mutta Niemi oli nyt kerran saanut sen päähänsä,
että nämät talot olivat yhdistettävät, ja hän läksi eräänä päivänä taas
Kuuselaan kauppaa tekemään. Hän korotti hintaa ehtimiseen, vaan viimein
sanoi Kuusela:

»Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi
tyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain talojen
omistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on
ainoastaan yksi poika ja minulla yksi tytär.»

»Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21 vuoden
vanha, mutta ei saattaisi olla hullumpaa.»

»Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan»,
sanoi Kuusela, »ja pari vuotta hän on myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä
tuo mitään tee.»

»Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa
parastansa», vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein
ystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa hän
sanoi pojallensa:

»Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis
on talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi
sopivaa.»

»Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä
täällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii.»

»Poikani, sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne tahdo;
minä vaadin paljoa, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää, että
asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana -- sitä en kestäisi,
sillä, poikani, vaikka olenkin kova, niin sinä olet kumminkin ainoa,
jonka vuoksi vielä täällä elää tahdon.»

Mikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua hän
sanoi: »Isäni, ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isäkään nuorena
nainut.»

»Siinä ei sinun ole isästäsi esimerkkiä ottaminen; parempi olisi ollut
ja enemmän olisin rakastetun äitivainajasi mieleen taipunut, jos olisin
nuorempana nainut, ja 'silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta on kuumana,
ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuden aikana'».

Mikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut,
ja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä
olivat kirkkaat, kun hän vähän punastuen sanoi: »Isäni, kun minä otan
vaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekin isänä, niinkuin
minulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä
voisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja hän
on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän kotonne, on
myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne hän on teitä
hoitava.»

Nytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka
innokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ettei Mikin sydämmessä ollut kaikki
vallan entisellään. »lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani miellyttänyt?
Sepä olisi hupaista», ajatteli ukko; vaan samassa hän muisti, miten
Mikki oli vakuuttanut, ettei kukaan talon töitä paremmin tekisi kuin se,
joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö, ja hidas
-- eipä se ollut hän. »Ei», arveli ukko, »rakkaudesta _vain minua_
kohtaan poikani noin lämpimästi puhui.»

Niin luuli ukko. Jos hän olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän pojallensa
tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli hairahtunut.
Mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen:

»Sinun täytyy mennä huomenna aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutavatko
maanantaiaamuna tulemaan kalamajoille.»

»Menen kyllä kernaastikin», vastasi Mikki iloisesti; vaan ukko katseli
häntä tarkasti ja läksi sitte pois mumisten itseksensä: »Kumma, miten
hän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään,
eikä muita talontyttäriä ole likimaillakaan. Mutta Lyyli -- ei, mitä
vielä, köyhä tyttörentukka ja minun rikas komea poikani, se ei sovi,
rikkaan pitää Mikin vaimon olla.»

Näin ajatteli Niemen ukko ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa,
luullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.



2. KUUSELAN KUKKA.


Aurinko paistoi kirkkaasti pyhäaamuna, kun Mikki riensi metsän läpi
Kuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamukaste
kimmelsi kuusen oksilla, tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua
katkaisivat aina välimmiten pienet iloisesti lirisevät merenjuovat,
joiden poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei
siltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten
porisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena hän riensi
Kuuselaa kohti. Tultuansa sinne hän meni tupaan, jossa Kuuselan väki
juuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä vastapäätä
istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:

»Hyvää huomenta, naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu, mene tuomaan
oluthaarikka ja tarjoo meidän nuorelle naapurillemme.»

Kaisu nousi punastuen ja meni mielihyvillään kotikaljaa tuomaan sorealle
Mikille, mutta Mikki sanoi: »Ei, istukaa rauhassa, minulla vain oli
vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalansaalis, ja me puolestamme olemme
valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain sopii tulla.»

»Kyllä me tulemme», vastasi Kuusela, »mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin
täytyy myös sana saada. Noh naapuri, juoppas nyt meidän Kaisun tekemää
vaahtoavaa olutta.»

Kaisun vaaleat silmät tirkistelivät mielihyvällä Mikkiä, ihonsa hohti
punaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakin lävitse, ja hymysuin otti
hän tarjotun oluthaarikan vastaan, kun Mikki, antaen sen takaisin, sanoi
oluen olleen hyvää.

Mikki jätti nyt hyvästi, lausuen: »Minä menen kraataritädin luo ja
samalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme
nuotalle.»

»Hyvä, hyvä», vastasi Kuusela, ja Mikki läksi.

Hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena hän kulki, sillä tämä
polku oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa ajoista.
Nyt hän oli ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot
kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan päässä oli sileällä nurmella
pieni punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruohopihaa kaksi lehevää
pihlajaa varjosi. Näitten pihlajain siimeksessä oli Mikki monta kesäistä
päivää viettänyt, sillä täällä hän kävi lapsena »kraataritädin» luona
lukemassa.

Mökin asukas oli räätälin leski. Hänen miehensä oli eläessään rakentanut
huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle
kaikki räätälintyöt, mitä isäntä tarvitsi. Räätäli itse oli jo kauan
maannut turpeen alla, vaan leski eli kraataritäti (niin häntä
tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apupäiviä Kuuselaan,
aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan hän teki räätälintyötä sekä opetti
lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.

Kraataritädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes osasi
aapisensa, katkismuksensa ja piplianhistorian; muuta ei tätikään
taitanut. Lomahetkinä Mikki oli saanut vähäisessä ruohopihassa
leikitellä kraataritädin ainoan tyttären pienen Lyylin kanssa. Tuossapa
oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli
kevätiltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se
levolle meni; ja kun se oli laskenut eikä enää muuta näkynyt kuin
punertava taivas aukean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi
iloisesti:

»Aurinko nukkuu meressä, minä näin kun se levolle meni.»

Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulunkäynti loppui,
ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraataritädin luona kulki hän yhä
vain.

Mikki oli äiditön lapsi, mutta hänen rakastavainen sydämmensä kaipaili
äidin hellimistä, ja täti häntä helli niinkuin äiti, sillä hän oli ollut
Mikin äitivainajan paras ystävä.

Mutta Pohjanlahden rantamökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä
voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siellä oli silmäpari
kirkkahampi kuin tyyni merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin
aamurusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikkikumppani, kraataritädin
kahdeksantoistavuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja
häntä nimitettiinkin »Kuuselan Kukaksi.»

Lyyliä nyt pyydettiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli
iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska
Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita
ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin
veisaavan:

»Ne niitun kukat korjat, Ja laiho laaksossa, Niin ylpiät yrttitarhat,
Puut vihriät verassa, Ne meillen muistuttavat, Suurt' hyvyytt' Jumalan»,
j. n. e.

»Niin; paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää», sanoi Mikki
itseksensä. Hän istui portaille, ja hänen tietämättään vaipuivat hänen
kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä oli
onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle;
täälläkin oli onnellisia ihmisiä.

Kraataritäti oli kyllä koetellut maailmaa, hän oli nähnyt päiviä sekä
kirkkaita että pilvisiä, mutta hän oli näinä päivinä koonnut itsellensä
hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan;
vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut
onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun
hän meni kättelemään ystäväänsä.

Mikki sanoi: »Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan kuin
veisasitte tuolla portailla ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen
teitä.»

»Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän
kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä
morsiuspuvussaan.» Näin lausui täti ja läksi kaljaa tuomaan sisälle.

»Lyyli, koska me häitämme pidämme?» sanoi Mikki.

Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: »Siihen on
vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä.»

»Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta
vuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan.»

»Voi Mikki! Kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen? Tuota aina väliin
ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt
kaikki mietteet toistaiseksi, varmana, että se aika vielä olisi
kaukana.»

»Eipä olekkaan niin. Tiedätkö, isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että
minun pitää toimittaman emäntä taloon eikä jättämän naimista vanhuuden
päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani, että
minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani, mutta en
tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka tiedänkin
olevani hänelle rakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja vaikka hän on
minulle sinua lähinnä kallein, en rohkene sentään paljon koskaan hänelle
asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni, olisi, ja jollei
täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki tunteeni tuulelle
tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äidillesi, Lyyli, tahdon
ilmoittaa, että olemme kihloissa.»

Täti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus
oli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli tapahtuva.

»Täti,» sanoi nyt Mikki, »te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan
suokaa anteeksi, olen ollut teille kiittämätön lapsi, sillä minä olen
omistanut kalleimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!»

Kraataritäti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: »Tuon on äidin silmä jo
kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka
rakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onnea teille
tuota, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, ei hän Lyyliä tahdo
Mikkinsä, silmäteränsä vaimoksi.»

»Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän kuin ketään muuta
maailmassa, -- äitini, rakas äitini -- vielä enemmän kuin teitäkin;
rakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin, ja häntä
tahtoisin helliä. Kuinka hän saattaisi minulta ryöstää minun onneni?»

»Lyylini, sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet kulkenut
kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut poimii, sitä
okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota miettinyt, mutta
minun olisi ollut niin mahdotonta teidän rakkauttanne estää, kuin olisi
ollut mahdotonta sanoa, koska se alkunsa sai; sentähden ajattelin: tämä
varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte murheeksi taikka iloksi,
niin on se parhaaksenne. Mutta Niemen ukko ei tätä suvaitse. Hän
rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että suuri rikkaus on Mikille parhaan
onnen tuova, vaan tässä on kyllä hänen rakkautensa joutunut harhatielle,
itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran päähänsä saanut, siitä
hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi.

Älä pahastu, Mikki, vaikka näin suoraan puhun; tahdoin vain sanoa sen
tietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi
olisi parasta ollut, että jo ennenkin olisin puhunut, vaan pelkäsin,
että rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja
päätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte.»

»Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisivat Lyylin
kukoistavat posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä
sydämmeni vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman
kaiken saisin, en mä sinusta erii, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun
sittenkin perin'». Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella
morsiantaan.

»Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua», sanoi Lyyli, »minä en sitä
voi uskoa», mutta siitä huolimatta vieri kyynele toisensa perään hänen
silmistänsä, ja täti lausui:

»Nuoret, taivaallanne on pilviä -- onko ukkosen, rakeen vai sateen
pilviä, sitä emme tiedä, kukatiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä, jotka
pian haihtuvat pois, -- mutta mitä ovatkin ja mitä tulleekin, niin
ottakaa nöyryydellä vastaan, kysellen kaikessa Jumalan sanaa ja
omaatuntoanne, ja jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana kuitenkin
oikealle tielle.»

»Kiitoksia, täti, neuvostanne», vastasi Mikki. »Mutta minähän olen nyt
viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua
kutsumaan Lyyliä maanantaina nuotalle.»

»Kyllä minä valmis olen», vastasi Lyyli. »Voi, jospa tulisi nyt oikein
kaunis ilma! Silloin meidän olisi hupainen merellä olla. Mutta lähde nyt
jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa.»

»Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun», sanoi Mikki ja läksi kotiin
kulkemaan.

Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa taivaalla,
vaan kulki eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki. Ainoastaan
matkan keskivälissä, siinä missä Surmasalmi yhdistää Kuuselan vähäisen
järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hiljakseen kulkea portaitten yli,
koska salmen syvyys ammotti hänen sivullaan; vaan sitte hän riensi taas
kiireesti polkuja pitkin, kunnes joutui kotiin. Niemen ukko tuli häntä
vastaan, sanoen: »Kauan olet viipynyt.»

»Niin, minä olin Kuuselassa ja kraataritädillä.»

»Hm, oli kai hupainen olo Kuuselassa?» Ukko katseli terävin silmin
Mikkiä sekä jatkoi: »Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne
ainaiseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi -- häh?»

»Kaisun? Häntä en ikänä ota!»

»Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita
päättämään. Ajattele nyt tätä asiaa. Kaisu on hyvä tyttö, ja vaikka ei
hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen. En sinua
tietysti tähän naimiseen pakota, vaikka se olisi mieleni mukainen,
löytyypä niitä muitakin rikkaita _talontyttäriä_.»

Tätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä
lienevät nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta,
kun hän lausui: »Niin on laita, mieti asiaa.»



3. KALAMAJOILLA.


Kirkkaana paistoi päivä maanantaiaamuna, kun Niemen kalastajat laskivat
veneensä rannalta. Veneessä istuivat Mikki, piika ja renki. Mikin vankat
kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi kuin vesilintunen järvessä kiiti
nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut saarelle, jossa Niemen
sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä otettiin nyt eväät ja vietiin
majaan.

Näillä merenrannan asukkailla on kaikissa saarissa kalamajat, joissa
kalastajat asuskelevat niin kauan kuin kalansaalis on hyvä. Huonekaluina
majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla pöytä.
Vuoteet ovat kiinnitetyt seinään toistensa yläpuolelle; niissä on
tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä vain vanha
nuotanrepale raitina, -- mitä milläkin on. Majassa on heillä myös
vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpimän saavat, sillä
kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka vuoksi
he hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan.

Niemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä
heillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä
ulko- että sisäpuolelta mitä siisteimpiä.

Mikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt
näkyikin. Muutamia hetkiä kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki
auttoi Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mielihyvissään
niin, että olisi saattanut laskea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat
tallella. Kaikki he nyt läksivät Kuuselan majalle. Miehet oikoilivat
sitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä
toimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka
heillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.

Nämät kalassakäynnit ovat oikein herkkupäiviä merenrannan asukkaille,
sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika parhaana pitää,
nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa.
Vähävaraisemmilta saa kyllä viili kotiin jäädä ja piimä vain mukaan
viedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää
viilipiimää, että se ikäänkuin suopa oli lusikasta takaisin
luiskahtamaisillansa.

Syötyänsä tytöt menivät saarelle kuljeskelemaan. Siellä he taittelivat
vihdaksia, sillä juhannusaatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi
heidän oli kotiin meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat
saunassa juhannusaattona. Tytöt katkoivat oksia, eivätkä huomanneet,
että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.

»Tiedättekö», sanoi Kaisu, »minä en juhannusaattona näistä ota vihtaa,
kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puulajista oksan ja
teen siitä vihdan. Sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein siistiksi ja
menen vihdallani lakaisemaan polkua, jossa on kolme tienhaaraa.
Silloinpa näen sulhaseni -- niin sanoi eräs tietäjä, joka täällä tavasta
kuljeskelee.»

»Kylläpä tiedän», virkkoi Niemen piika Sanna, »se on tuo mies tuolta
pohjois-Hämeestä. Hän on mainio tietäjä. Minunpa myös tuota täytyy
koettaa.»

Mikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: »Enpä minä vain
vastaanne tule», mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: »Lyyli, tuletko
sinäkin onneasi koettamaan?»

»Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän
käy.»

»Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa», vakuutti Sanna, »mutta Lyyli
pelkää, hän ei uskalla olla yksin tienhaaralla juhannusaattona, se on
koko asia se.»

»Minäkö pelkäisin?» lausui Lyyli. »En pelkääkkään, mutta tuo on
taikauskoisuutta. Vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin
leikin vuoksi tuonne saatan mennä lakaisemaan, jotta tomu tuoksuu, niin
näette etten pelkää.»

»Silloinpa olen varallani», sanoi Mikki itseksensä; »että joudun
tienhaaralle, kun Lyyli tietä lakaisee.» Nyt meni hän tytöistä vähän
toisaalle ja huuhueli heille, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, missä
olivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.

»Vihtojako nyt teette?» kysyi hän ja rupesi heille oksia taittamaan. Hän
kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessansa:

»Saa nähdä, onko meillä nyt hyvä kalaonni. Isäni on luvannut, että minä
saan kaikki rahat, mitkä tänä vuonna kaloista saamme.»

»Onpa varmaankin sinulla onni», kuiskasi Lyyli vastaukseksi, »näyttääpä
ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin.»

Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa.
Sannakin jo vähäisen heille ilvehteli, eivätkä Kaisun hampaat enää
näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulilta poissa.

Ilta tuli, ja kalastajat läksivät merelle; he laskivat nuottansa,
vetivät apajansa ja saivat kiiltäviä silakoita. Tätä tekoa he tekivät
puoliyöhön asti. Täällä ei hämärä heitä estänyt työstä, sillä yö on
valoisa niinkuin päiväkin; aurinko unohtaa levolle laskea Pohjan
kauniina kesäyönä.

Kun toisen päivän aamu koitti, palasivat kalastajat runsaine saaliineen
majoillensa, joissa nyt keitettiin tuoreita kaloja merivedessä ja
pantiin vielä aika voinkönkkä sekaan. Nämät kalat nyt maistuivat
kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkkuruoka ylhäisten
pöydällä. Ruokansa nautittuaan he levittivät nuotan kuivamaan ja menivät
väsyneinä levolle.

Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin
nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti,
jolloin taas oli palattava kotiin.

Kalat ja kapineet kannettiin veneisiin, ja viimein menivät
kalastajatkin. Vieno myötätuuli liikutteli laineita, ja veneet
purjeinensa olivat ikäänkuin joutsenet aalloilla.



4. JUHANNUSAATTO.


Juhannusaaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisana taivaalla
kello neljältä, jolloin Sanna, Niemen emäntäpiika, heräsi. Sanna
kiiruhti askareillensa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat
puhtaaksi huuhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan
täydessä työssä, hymyili hän sanoen:

»Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. 'Aamutyö kultaa kukkaroon
kuljettaa.'»

»Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei
ole piika emännän verta -- mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin
tulee.» Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi
pala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi
sanoen:

»Niin, kyllä Mikki jo naimaiässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa
eikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita _talontyttäriä_.» Näin
puhuttuansa ukko läksi pois. Mutta samassa tuli eräs itsellisakka, joka
asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle nyt Sanna pakisi:

»Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut
tietävät, että kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja
ylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin
Lyyli on? Ei yhtään parempi kuin piikatyttö; ei hänellä mitään rikkautta
ole.»

»Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä
lopun tekee», vastasi akka.

»Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon»,
mutisi Sanna.

»Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään
tyytyy -- noh, kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita --
minä tässä tuonain sanoin miehelleni, että tuo Sanna vasta olisi komea
emäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot sinä
hyvin teet.»

»Minä? Mitäs minusta. Mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon,
että kyllä minä siinä työt teen kuin Lyylikin.»

»No niin, vai ei. Kun muistan sitä kaakkua, jonka sinä leivoit, niin
oikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt juhannuskaakku
leivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutuisa.»

»Tottahan nyt jo! Eilen aamulla sentään vasta kalasta kotiin tulin.
Tulkaa nyt, muori, niin saatte kaakun.» Muori seurasi Sannaa, ja
saatuansa kaakun hän pyysi vielä:

»Tiukkase, Sanna kulta, vähän maitoa tähän kiviastiaan, otin sen
mukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa.» Akka sai, mitä
pyysi, ja meni sitte matkoihinsa.

Sanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin
morsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään aprikoida, sillä ukko tuli
samassa. Sanna nielaisi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: »Ettepä
tiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian.»

»Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä.»

»Niin, kyllähän sen kaikki jo tietävät, vaikka ei kukaan ole teille sitä
puhunut, että Mikki on kihlannut kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä sen
nyt sanon.»

»Olisit säästänyt sen siksi, kuin tapaat _toisia_ juoruämmiä, sopisipa
se puhe jutuksi heille; muut kaikki kyllä ymmärtävät, että _Niemen
Mikki_ saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo juoruja
minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä hänen
tunnen kuin te juoruämmät.» Näin lausuttuansa ukko jätti Sannan, joka
lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huuhtoi, ja läksi oikoisena pois.

Ukko meni tuvan perässä olevaan kamariin. Siellä oli leveä keinutuoli,
johon ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain tärkeätä
tuumattavana, ja niinpä nytkin. Hän keinutti tuolia, jotta lattia
jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä kovin
harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei sitä epäillyt enää,
vaikka ei hän tahtonut muille näyttää, että hän sen uskoi, eikä hän
_sitä_ ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle mitään kanneltiin.
Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut juoruämmien
paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia olisi
autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle. Ukko
katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi:

»Katso, poikani! Tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat
vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka laineet auringon
loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalansaalis hyvä. Niityt
kasvavat apilaheinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain Herra
hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt ajatellen,
että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni». Ukko oli
hetken ääneti, mutta nyt hän jatkoi vakavalla äänellä: »Yhtä kumminkin
vaadin sinulta, ennenkuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti!
Kunniallinen _talontytär_ pitää sinun taloon emännäksi tuoman, tuosta
kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä olet
kihlannut Lyylin, on akkojen juorujuttuna; ole sen vuoksi paremmin
varoillasi, kun Lyylin seurassa olet.»

»Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin
posket hohtavammat kuin apilaniitty, ja hänen sydämmensä on parempi, on
minulle kalliimpi kuin Niemen talo.»

»Tyhmä poika, kyllä vielä toisin ajattelet. Muista, että minä en
sanojani muuta», sanoi ukko ja läksi pois, paiskaten oven kiinni.

Mikki jäi surumielin kamariin, surumielin hän meni päivälliselle, eikä
maistunut ruoka; vaan illan tultua hän läksi Kuuselaan päin, mennäksensä
muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.

Mikki kulki alakuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ettei isänsä turhaan
sanoja sanele; mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. »Mutta
minäkin olen päättänyt», ajatteli Mikki, »minä olen perinyt isäni
luonnon: mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni
tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen
hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta
täytyisikin jättää kotoni ja muualta hakea leipääni. Minä ja Lyyli
osaamme molemmat työtä tehdä.»

Näin ajatellen Mikki läksi eteenpäin kaunista metsäpolkua, ja surunsa
haihtui haihtumistaan, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi.
Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja
täällä näkyi valkea korkealle leimuavan palavista tervatynnyreistä.
Mikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa
kolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja kraataritädille. Tässä hänen
täytyi odottaa Lyyliä. Hän piilotteli pensaan takana ja näki hetken
kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näistä hän pian
erotti sorean Lyylin.

Lyyli oli siisteissä kotikutoisissa vaatteissa; ainoastaan
vaaleanpunainen esiliina, jonka tummanpunaisia silkkinauhoja tuuli
heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa
riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joiden päät myös olivat
tummanpunaisilla silkkinauhoilla solmitut. Muut olivat melkein samaten
puetut. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä
puunlajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus lakaista
kolmihaaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni
kuului joukosta, kun hän sanoi:

»Meneppä nyt Lyyli lakaisemaan, kyllä me sinut onnellisesti tänne olemme
saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinua täältä takaisin saattaa.»

Lyyli naurahti sanoen: »Menkää nyt ja tulkaa vähän ajan päästä takaisin,
ei minua täältä kukaan saata.» Tytöt menivät, mutta samassa kuului
rapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät, että
Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin he kääntyivät takaisin huutaen:
»Kuinka nyt kävi?»

»Kompastuin polulla olevaan puunjuureen», vastasi Lyyli, »eikä nyt
tullutkaan koko lakaisemisesta mitään. Parasta se olikin.»

»Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki», kuiskasi Sanna
kumppaneillensa, »mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää
tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa.»

Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin
ikäänkuin odottivat jotain näkymätöntä pahaa, eikä heitä ketään
haluttanut mennä luutinensa tienhaaralle.

Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vaan
merelle menoa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: »Nyt, Kaisu, lähdemme
Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?»

»Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii», vastasi Kaisu.

He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän
seurassansa oli myös viulunsoittaja. Useita tyhjiä tervatynnyreitä
otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi
kahvipannua, mikä vehnäleipiä, mikä sokuria ja kahvia. Näin he menivät
rannalle, jossa Lyylin koti oli. Lyyli pyysi heitä odottamaan häntä
rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiinsa.

Jouduttuansa porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puhetta. Samassa
aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos tuvasta. Ukko säikähtyi vähän, kun
noin äkkiarvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti hän
vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki äitinsä
itkussa silmin; hän kysyi: »Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen ukko
teille puhunut?»

»Lapseni, älä pelästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle
puhui. Hän vakuutti, ettet sinä ikänä Mikkiä saa, tai kukatiesi Mikin,
mutta ilman Niemen kartanoa, ja mikä vielä pahempi, ilman isän
siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta.»

»Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini, Jumalaan on toivoni, minä odotan
vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina.»

Äiti pudisti päätänsä lausuen: »Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi
muuttuisi!»

Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo. Hän oli vaalea,
kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän
oli nähnyt isänsä tulevan kraataritädin mökistä ulos. Mutta eipä hän nyt
joutunut surullisia asioita miettimään, koska vene lykättiin rannalta,
ja oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän
ennättänyt, viskattiin palavat tervatynnyrit mereen, jossa niitten valo
korkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja nuoret
soutivat saarelle, jossa sitten juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin
leskisillä ja ruohonäkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki
nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona olivat maahan pistettävät
pihalle portaitten viereen, ja tytöt poimivat kukkasia ja lehtiä,
koristaaksensa tupain seiniä ja lattioita.

Näin viettää Pohjan nuoriso juhannusyön.



5. LEIKKUUPELLOLLA.


Kesän kukkaset olivat jo vähenneet, ja kellastuneet vaimot ilmoittivat
syksyn tuloa. Raskaina, täysinäisinä seisoivat tähkäpäät Niemen
pellolla. Valmiina sirpillä olivat ne olleet jo pari päivää, mutta
kaikella työväellä oli kiire, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli
kumminkin Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui
Kuuselasta sekä likikylistä.

Niemen ukko meni leikkuuväkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla
niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia
pitempi. Ukko katseli mielihyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri,
mutta kasvu oli vahva ja hyvä; vaan nyt hän näki uhkaavia pilviä
taivaalla, ja hänen muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuuväkeensä
päin hän sanoi:

»Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani
leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä
enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä. Kyllä
Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö.»

»Kyllä!» huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli
kuuntelivat surumielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja. Mutta
kauan he eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:

»Tuo yksi sarka on toisia paljon pitempi. Paraat leikkaajat menkööt
sille, ja muut noille toisille saroille. Mikki, sinä saat yhdeksi mennä,
äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni
etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka
vuoksi poikani saa olla sijassani. Noh, kuka nyt menee Mikin
kumppaniksi?»

Talolan Hanna, eräs iso, harteva talontytär, meni oitis saralle, sanoen:
»En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka
tänä päivänä menestyy.»

Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen
ja Mikin silmäykset toisiansa, ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli
saralle; mutta samassa tuli Sanna sanoen:

»Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille,
minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan.» Ja naurahtaen hän
jatkoi: »Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty; se päältänikin
näkyy, ettei minulta voimia puutu.»

Lyyli vähän punastui harmista. Hän oikaisi sorean vartalonsa, vastaten:
»Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää.» Sitte hän alkoi
vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään
ollut aikaa jutella, hikipäässä vain leikattiin.

Päivä oli jo joutunut iltapuolelle, eikä sadetta tullutkaan, pilvet
olivat kaikki haihtuneet pois. Mielihyvällä katseli Niemi, miten
kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan
loppupuolella, huusi hän leikkuuväelle:

»Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaa juomaan, kyllä
nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan.»

Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun
olivat puolipäivästä asti lakkaamatta kilpailleet.

Nyt juotiin vaahtoavaa kotiolutta, ja ukko, joka oli oikein »hyvällä
tuulella», käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: »Kohta saamme
kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään satua
kertoa ajanvietteeksi? Tytöt, jutelkaa nyt, tehän aina parahiten satuja
tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisevät.»

Tytöt nauraa hiivistelivät, ja yksi sanoi: »En minä suinkaan osaa.»

»En minäkään muista», virkkoi toinen. Mutta Lyyli, joka istui vähän
etäämpänä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä
olevalle kivelle, lausuen:

»Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin
pitkäkään.»

Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskiensa kukoistavat ruusut olivat
ikäänkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: »Oli ennen eräs ihana
niitty; keskellä niittyä kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui
korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät
talvet myrskyisellä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana,
mutta vihdoin hän sentään rupesi vanhenemaan. Silloin puhkesi hänen
juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta
kauniimmaksi. Se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa
laatua; ja niittomies antoi heidän olla niittynsä kaunistuksena. Mutta
myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen.
Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen
leheviä oksia, vaan paras kaikista oli kumminkin, että hän Pohjan
kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa
nuoren hongan turvissa. Mutta onni vaihtelee -- vanha honka oli ylpeä,
hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: 'Tuo koivu, miksi se meidän
turvissamme kasvaa? Se ei meihin kuulu, me olemme honkia ja hän vain
koivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen
joukkoon.'

Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: 'Isäni, minä ja koivu
olemme yhdessä kasvaneet; jos koivu revitään pois, silloin minunkin
juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja
jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saanut, ja pian
sinun korkea latvasi kaatuu. Anna siis, oi isä, meidän rauhassa elää
yhdessä!'

Minun satuni on nyt loppunut», sanoi Lyyli, »sillä satu ei kerro, mitä
vanha honka vastasi.»

Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkooväki oli
ääneti, ikäänkuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he
olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen. Mutta ukon muoto oli
synkkä, ja hän sanoi:

»Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu.»

Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian terävät
sirpit olivat kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi
saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä
hän läksi väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä
kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä
kalja. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat
itseänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian aleni kukkura
ruoka-astioista ja väheni kalja haarikoista, joita aina välimmiten
täytettiin.

Ruoalta päästyä otti viulunsoittaja viulunsa, laski sen leukansa alle
virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan
iloiset säveleet kutsuivat nuorisoa tanssimaan. Ei tunteneet nuoret,
että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan
loppuun asti eivätkä huomanneet, että oli aika kotiin palata.



6. KÖYRIMARKKINOILLA.


Marraskuun ensi päivän aamuna löi kello vasta kolme kraataritädin
huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukaisi alaluhdin
oven, nouti sieltä leipää, juustoa ja voita ja laski ne vähäiseen
vakkaseen. Sitte hän meni yliluhtiin, jossa hänen vaatteensa olivat, ja
otti arkustansa ison valkoisen villahuivin, jossa oli punakukillinen
reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt päähän pantava,
sillä tänään oli Kokkolassa köyrimarkkinat. Näistä markkinoista eivät
annakat ole tietäneet, mutta Kokkolan lähipitäjät kyllä niistä tietävät.
Silloin menee kaikki nuori väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin
aikeissa lähteä. Kuuselan Kaisu oli luvannut, että Lyyli pääsisi heidän
hevosellansa markkinoille.

Lyyli lukitsi luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani villahuivin
päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiinni, mutta päät hän sitoi
vyötärölle. Nyt hän oli valmis lähtemään ja meni, sanoen jäähyväiset
äidillensä, -- ovesta ulos.

Syksy ja talvi taistelivat ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan
vanhat kuusetkin olivat valkoisina lumesta. Mutta eipä Lyyli ilmasta
huolinut. Iloisena, punaposkisena hän vain riensi eteenpäin, kunnes
joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istuivat Kaisu
sekä Lyyli rattaille. Kuuselan renkipoika Jaakko, joka oli ajajana,
istui heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin he
nyt läksivät markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi tarttui
pyöriin kiinni niin, ettei hevonen jaksanut juosta, mutta vähitellen
edennyttiin sentään. Eipä ollut enää pitkä Kokkolaan; jopa näkyi
patruuna Roosin kivimuurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko
huimasi vähän piiskalla hevosta, ja pian he joutuivat määränsä päähän.

Kaupungissa oli vilkas väen liike. Maamiehillä ei ollut paljo myytävää
tavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edestakaisin nuoria tyttöjä ja
poikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä
millekin mieluista oli. Nisuleivänmyyjiä istuskeli joukottain torin
syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.

Niemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa
pitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikäänkuin hän olisi jotakuta
hakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä
nyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa
kauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan. Vihdoin hän meni
kumminkin.

»Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi», sanoi Mikki, »minä ostan
sinulle semmoisen, jota parahiten haluat.»

Lyyli ujosteli vähän, mutta valitsi kumminkin vihdoin yhden, josta Mikki
maksoi 20 markkaa. Sitte he kulkivat taas yhdessä katua pitkin. Lyylin
posket punottivat ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki
pitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli
niin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat
häntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän
matkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulkivat, tuli heitä kohden kaksi
nuorta miestä. He lähenivät, ja toinen huusi:

»Hör du flicko der! Ä' du svensk?» (Kuuletko tyttö siellä! Oletko
ruotsalainen?)

»Ole sinä vaiti, venskalainen», vastasi Mikki, »taikka mene pois venskas
kanssa.»

Hän meni Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse, mutta miehet
kääntyivät takaisin ja toinen sanoi taas:

»No ä' he en stjyni grannan flicko ti' vara finnflicko» (Kyllä tuo on
hyvin korea tyttö suomalaiseksi tytöksi). Näin sanottuaan alkoi hän
suomea puhua, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä, ja
siellä kyllä suomeakin osataan.

Mikki vei Lyylin nisuleivänmyyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä.
Kokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut
vastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: »Siitä
ei saa selvää.» Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta,
joka vähän aikaa oli Lyylin kanssa jutellut:

»Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?»

»Ettekö häntä tunne?» vastasi akka. »Se on Kuuselan Kukka, kaikkein
kaunein tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki
sentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän
kerran määrää, sitä ei kukaan muuta.» Tämän vastauksen kuultuansa läksi
Kokkolainen pois. Hän oli kyllä useasti kuullut puhuttavan Kuuselasta,
että se oli varakas talo, ja päätti akan puheesta, että Lyyli oli
Kuuselan tytär, ja ettei Kuusela Mikille antaisi tytärtään.

Nyt hän meni mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan
peiliin -- olivatpa hänen vaaleankeltaiset hiuksensa kauniit,
kähäräiset, ja hän itse -- noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan
Kukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa
saattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppapuodin portaitten
viereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt hän pyysi »Kuuselan
Kukkaa» torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjä. Lyyli
punastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin, ja
vastasi:

»Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat
kielet, minun on kiire pois, sillä me lähdemme heti kotiin.» Näin sanoen
Lyyli meni kortteriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa
seurassa läksi paluumatkalle.

       *       *       *       *       *

Kuukausia oli kulunut siitä, kuin köyrimarkkinoilla oltiin. Ne olivat jo
varsin unhottaneetkin, kun eräänä kauniina pyhäiltana ison kellon ääni
kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuorta miestä astui reestä; he sitoivat
hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät Kuuselan
asuintupaa kohti. Kuusela sytytti kynttilän, tuli vieraitansa vastaan ja
sanoi, kun ei hän näitä tuntenut:

»Hyvää iltaa! Mistä kaukaa ollaan?»

»Kokkolasta», sanoi toinen.

»Vai niin», vastasi Kuusela, »käykää istumaan. Mitä nyt Kokkolasta
kuuluu?»

»Hyvää vain», sanoi Kokkolainen.

»Yhtäpä toki puuttuu», virkkoi kumppani naurahtaen. »Paras puhua suoraan
asiansa. Tällä on talot ja tavarat, mutta emäntä taloon tarvittaisiin.»

Kokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte: »Niin, minulla on
hyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja
paimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä ilman aurinkoa. Senpä tähden
minäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin
tyttärenne köyrimarkkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen
tullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä
tuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä
minulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa,
sillä laidun on heti talon vieressä, ja niin hyvä onkin, että eläimet
sarvista saakka heinässä käyvät.»

»Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään
päättää, ennenkuin kuulen, mitä tyttäreni vastaa.» Näin sanoen meni
Kuusela tuvasta pois, aukaisi porstuanperäisen kamarin oven ja huusi:
»Kaisu! Täällä on vieraita, tuo kaljaa.» Kuusela meni taas vieraittensa
luo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa vierailla oli, katsoi
ensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin,
jossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa kotiolutta haarikkaan. Sitte hän
riensi haarikka kädessä tupaan päin, mutta portailla oli Lyyli häntä
vastassa.

»Kävin sinua hakemassa meille», sanoi Lyyli, »mutta kuulin, että teillä
on vieraita; et nyt taida tullakkaan.»

»Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö», vastasi Kaisu
ja riensi sisälle.

Tupaan tultuansa hän meni, punastuen korviin saakka, vieraille olutta
tarjoamaan. Vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, ja kummastus oli
selvästi nähtävänä heidän kasvoissansa. He joivat kuitenkin olutta, jota
Kaisu tarjosi, ja kehuivat sitä; vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä
selvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätääntyi Kokkolainen
ja nousi istualta sanoen:

»Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko hevoseni,
se on hyvin irstainen.»

Kuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo
puikahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: »Mitä tämä merkitsee?
Tuossa tytössä ei ole rahtuakaan _sen_ Kuuselan Kukan näköä, jonka minä
markkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär.» --
Kokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa hän näki Lyylin, joka
seisoi portailla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:

»Ahhaa, täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempi tytär, mutta ei
siitä, ukko mitään tule.» Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:

»Hyvää iltaa, Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi minä olen tänne
tullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain
puhuin, että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni
oli suuri, kun sijastasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähääkään
näköisesi, mutta --»

Lyyli keskeytti hänen puheensa, sanoen: »Kuuselalla ei ole muuta tytärtä
kuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette
suinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotini on Kuuselan maalla oleva
matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo eikä
muuta kultaa kuin auringon kultainen loiste.»

Nytpä Kokkolainen tuli kovaan pulaan; hän oli joutunut yhdestä pahasta
toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: »Niin, kyllä sen näen, Rusko
parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli, ja
Kuuselan Kukka minut hylkää; hullu että tänne tulinkaan!»

»Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette
tekään huoli Kuuselan _köyhästä_ kukasta, vaan se olematon, se rikas,
josta haaveksitte, se olisi kelvannut.»

Kokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neidon niin kauniin ja
suloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestänsä: »Tyttö,
minä tahdon sinut omakseni, vaikka olisit köyhempi kuin oletkaan. Minä
hain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan
rikkaudestani, jos sinut omakseni saisin.»

Lyyli hymyili surullisesti, vastaten: »Puhuuko suunne mitä sydämmenne
ajattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla.» Sitte hän
sanoi hyvästi eikä odottanut enää Kaisua, vaan läksi kotiin.

Kokkolainen näytti vähän alakuloiselta, mutta rohkaisi nyt mielensä,
ikäänkuin olisi miettimisessään joutunut päätökseen. Hän meni taas
tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli heti
Kokkolaisen mentyä sanonut: »Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini
omaksensa tahtoo. Eikö täällä toista ole?» Vaan kuultuansa, että ei
toista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: »Muistaakseni kumppanini häntä
nimitti Kuuselan Kukaksi.»

»Se oli Lyyli!» huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta. Juuri
silloin tuli Kokkolainen sisälle. Ikäänkuin taakka putosi hänen
sydämmeltään, kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:

»Suokaa anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi.
Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin tuolla ulkona, mutta hän ei
ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne.»

»Kyllä me jo tiedämme kaikki», vastasi Kuusela, »enkä tiedä parempaa
neuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne
tarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne aiotte pyytää.»

Tämän lausuttuansa hän sanoi jäähyväiset vieraillensa, jotka eivät
mitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan
tienoilta. Pian he istuivat reessä. Kokkolainen huimasi piiskalla
hevostansa, ja hyvää kyytiä he läksivät pois. Vähän aikaa vielä kuului
ison kellon ääni, vaan aina etäämmälle se joutui ja taukosi viimein
vallan.



7. SURMASALMELLA.


Talvi oli kulunut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä nyt
oli elokuun ensi päivä. Kraataritädin huoneessa Lyyli istui
kangaspuitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui syvissä
mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan. Vihdoin hän puhkesi
puhumaan, sanoen:

»Oi äitini! Tänä päivänä Mikki lupasi isällensä sanoa, että hän on
päättänyt ottaa minut vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ettei ukko siihen
päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän köyhyyteni tähden minua noin
vihaa. Mutta vaikka emme toisiamme saisikaan, niin rakastan kuitenkin
aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse hänen isänsä
tavaroita, koska meillä on voimia ja osaamme työtä tehdä. Isä saa jäädä
yksin taloonsa, ja me voimme itsekin kodin itsellemme valmistaa, näin
sanoi Mikki.»

»Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujina seiso, eikä onni siinä
kodissa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän
Mikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän
sen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko
teille siunaustansa anna.»

»Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvavana matona,
polttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun
täytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne
kuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut.»

»Mene, lapseni, ja muista, että missä ei ole vanhempien siunausta, siinä
ei ole Jumalan siunausta.»

Lyyli pyyhkieli silmiänsä esiliinallaan ja läksi surullisena
Surmasalmelle päin.

Niemen vierastuvassa Mikki kulki edestakaisin lattialla. Hänen otsansa
oli tuskan hiessä, ja puoliääneensä hän sanoi: »Ei, tästä pitää loppu
tuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota
rakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää? Hän
sanoo, että hän koko elinaikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minut
kerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä!
Erilainen muista olet aina ollut, ja niinpä on sinun rakkautesikin. Minä
tiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minut onnelliseksi
mielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt satu olemaan sitä laatua,
kuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä kuin jää.» Mikki katsoi
kelloansa, se oli kuusi. »Lyyli minua jo odottaa,» ajatteli Mikki, ja
nyt läksi hänkin Surmasalmelle.

Lyyli oli jo ennen siellä, ja kun Mikki tuli, näki tyttö heti sulhonsa
vakavasta muodosta, ettei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui:
»Minä näen, ettei isäsi ole pyyntöösi suostunut.»

»Ei ole», vastasi Mikki synkästi, »mutta vähätpä tästä, meillä on
terveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme
lampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeeseen ja olemme siellä
siksi kuin isäni viha lauhtuu, ja --»

»Mutta sitä saatte odottaa», keskeytti Niemen ukon ääni. Jos olisi
salama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat he vähemmän
hämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkkiarvaamatta ilmestyi heidän
välillensä. Lyyli tointui ensiksi tästä hämmästyksestä; hän kääntyi ukon
puoleen, ja hänen sinisilmänsä olivat kesätaivasta suloisemmat, kun hän
sanoi:

»Oi sulhoni isä, miksi minua vihaatte? Minä tahtoisin ja voisin teitä
rakastaa niinkuin lapsi isäänsä, mutta te vihaatte minua minun
köyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin,
Jumalalta.»

»En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!» ärjäsi Niemi.
Mutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi:

»_Minun_ omani pitää hänen olla niin totta kuin tässä olen. Minä olen
mies ja pidän sanani, minä olen luvannut hänet vaimokseni ottaa.»

»Mikki, kuinka uskallat minun kuulteni noin puhua?» huudahti Niemi.
»Oletko raivossa, poika?»

»Minulla on luja ja vakava luonne», vastasi Mikki, »sen minä olen
perinyt isältäni, ja semmoinen luonne onkin miehen kunnia.»

Ääneti Niemi katseli soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi jotain
kimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattavat, mutta
aurinko vetäytyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi, kylmäksi
jääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen kova
sydämmensä pehmennyt, ja samassa hän taas oli kylmä, jäykkä, niinkuin
ennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: »Pois saat mennä talostani, et
äyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani. Minulla ei
enää poikaa ole.»

»Jääkää siis hyvästi!» vastasi Mikki kolkosti. Mutta Lyyli, joka ääneti
oli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt:

»Ei, Mikki! Minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon
aina, aina rakastaa, vaan omaksesi en voi tulla, sillä meillä ei onnea
olisi; isäsi viha sen tuhaksi polttaisi.»

»Lyyli!» sanoi Mikki. »Tahdotko sinäkin minut hyljätä? Eikö siinä ole
kyllä, että isäni on minut hyljännyt?»

»Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille
siunauksensa antaa», vastasi Lyyli.

Mikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä,
kun hän huudahti: »Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu,
joka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän -- kun minäkin olen köyhä,
niin en enää kelpaa -- siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? -- Isäni,
minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta, vaikka se onkin
kummallinen.»

»Mikki», sanoi Lyyli, »älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua!
Mutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota
isän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta.»

»Niin, hän ei antaisi, kun en enää ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi
vain, Lyyli, ei minulla enää morsianta ole.» Näin sanoen aikoi Mikki
isänsä seurassa lähteä kotiin. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli
oli enemmän rakastanut tavaroita kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo halpeni
hänen mielestänsä niin, että hän luuli voivansa hänet unhottaa. Mutta
Lyyli raukka -- hän seisoi toivotonna, tätä ei hän odottanut. Haikeasti
hän huusi vielä Mikin jälkeen:

»Oi Mikki, unohda minut, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain
tähden sinun morsiamesi olin!»

Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu.
Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä; hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa
vapisi, kun hän riensi kotiin päin. Mutta jouduttaansa pölkkysillalle,
joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin varovainen olla, kuin
tarvis olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa kuului loiskahdus
salmesta. Se ennätti vielä Mikin korviin, ja nuolen nopeudella oli Mikki
rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä veden päällä Lyylin
palmikoista toisen, mutta samassa se katosi. Vaan Mikki oli myös heti
salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän nytkin teki.

Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, pelästyi kovasti nähdessänsä,
miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen ja
juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun. Tiellä kohtasi
hän kraataritädin, joka levotonna siitä, että tyttärensä viipyi, oli
aikonut lähteä häntä hakemaan.

Niemen ukko tarttui tädin käsivarsiin kiinni, huutaen kovasti:
»Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule! Minun
Mikkini uppoutui, joudu auttamaan!» Sitte hän meni taas kiireesti
Kuuselaan päin, jättäen kraataritädin, joka pelästyksestä oli
uupumaisillansa. Äidin rakkaus piti hänet kumminkin pystyssä, ja hän
riensi Surmasalmelle; vaan ennenkuin hän sinne joutui, kuuli hän
rapsahduksen metsästä. Hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä
makaavan nurmikolla lehevän leppäpuun suojassa, ja Mikin, joka häntä
siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova,
vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi
heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa maan päällä,
ja lapsi hengitti vielä.

Lyyli makasi nurmella niinkuin kuollut, vaan yhtäkkiä aivasti hän, ja
vettä purskahti vielä suusta. Sitte aukaisi hän silmänsä ja sanoi,
nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: »Sinun olisin, vaikka olisit
kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla» -- samassa
Lyyli näki äitinsä, ja silloin hän näkyi ikäänkuin miettivän, missä hän
oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni sekä muita
ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli pyysi
tuskaantuneella äänellä:

»Oi auttakaa minut kotiin! Viekää minut toista polkua, en tahdo nähdä
noita.»

Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä ja Mikin avulla kotiin; vaan silloin
hänen voimansa olivat loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni
hänelle ottamaan kuivia vaatteita, sanoen Mikille: »Mene sinä
Surmasalmelle sanomaa viemään, etteivät suotta rupea hukkuneita
hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi. Tule
sentään pian takaisin», lisäsi hän vielä, vähän kovakkaalla äänellä,
»sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska
näen, että lapseni ei jaksa puhua.»

Mikki riensi Surmasalmelle. Siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita
hakemassa; vaan nähdessään Mikin he kirkasivat hämmästyksestä, kuin
eivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen. Mutta Mikki
sanoi: »Älkää suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä
korjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette.»

Kun he nyt näkivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat
he kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä sateli jokaisen huulilta, mutta
Mikki vastasi: »Lyyli putosi pölkkysillalta.» Muuta hän ei nyt asiasta
joutanut puhua, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi rientää
kotiin vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen hän sanoi:
»Isäni, menkäämme kotia, että minä saan kuivat vaatteet.»

Niemi meni poikansa kanssa. Hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa
niin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän
mielenliikutuksista aivan voimattomaksi tullut.

Ihmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin
taas kotiinsa, mutta paljo oli heillä puhumista. He arvelivat sinne
tänne eivätkä kuitenkaan selvälle saaneet, mitä salmella oli tapahtunut.
Että Mikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta
miten Niemen ukko sinne oli tullut -- siitä nyt kävi kummia huhuja,
sillä ukko vihasi Lyyliä -- kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas
sillalta -- vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itsensä? -- Näin
tuumattiin, mutta asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut
arvata.

Tietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa
äitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli
valkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vain hiljainen hengähdys ilmoitti
kumminkin, että ei kuolema vielä ollut häntä saavuttanut, hän vain
makasi horroksissa. Vihdoin hän aukaisi silmänsä ja katseli pienen
huoneen ympäri, ikäänkuin hän olisi kaipaillut jotakuta, vaan kun ei
kaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellansa, lausuen:

»Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minut pois täältä maailmasta, niin
tahdon mielelläni lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle antaa
sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minut kaikista
synneistäni. Rakas äiti, et usko, kuinka tyhjältä maailma tuntuu
minusta, sillä Mikki halveksii minua.» Sitte hän kertoi kaikki, mitä
Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein hän sanoi: »Kun onnetonna
salmen ylikäytävälle jouduin, musteni maailma silmäini edessä, minä
hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä kedolla silmäni
aukaisin ja näin teidät -- ja näin, että Mikki oli se, joka minut
vaarasta oli pelastanut. Mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle hyvänsä,
jonka hän vaarassa olisi nähnyt. Äitini, se minua raskaasti painaa, että
Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen.»

»Ei, lapseni», vastasi kraataritäti, »ei Mikki saata niin luulla. Hän on
äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyynellä mielellä
miettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä minä
olen vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen
nuorten mielen.»

»Oi äiti, jospa minä hänen huuliltansa kuulisin, ettei hän usko niin
kuin hän sanoi, silloin olisi minulla rauha.»

Lyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas
vuoteellensa, silmät vaipuivat kiinni, hän oli kalpea, vaan kaunis
kuitenkin, suloinen kuin keväällä valkovuokko.

Näin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki
katseli Lyyliä silmillä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän
aikaa, vaan sitte vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja
ennenkuin kraataritäti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin
käteen, huutaen:

»Lyyli, herää, katso, minä olen taas tykönäsi!» Lyyli aukaisi silmänsä,
ja Mikki sanoi: »Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin sinusta. Minä
tunsin sinun ja saatoin kuitenkin epäillä; siinä tein kovin pahasti. Oi
Lyylini, anna minulle anteeksi!»

Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen
huulillansa. Silloin äiti lausui: »Jumalan rauha olkoon teidän
välillänne!»



8. MUUTTO.


Muutamia päiviä oli kulunut siitä kuin onnettomuus Surmasalmella
tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai
rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.

Nyt oli lauantai-ilta, ja Lyyli lakaisi puhtaaksi vähäistä ruohopihaa
pyhän tuloksi. Ruusut kukoistivat taas hohtavina hänen poskillansa, ja
hän näytti onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt
pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja
meni iloisesti Mikkiä vastaan; sitte he istuivat portaille, sillä ilta
oli ihana. Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyynelle
pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Nuoret
kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti:
»Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?»

»Minä en sitä vastaan ole», vastasi Lyyli, »jos äitini vaan lupauksensa
antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minut Jumalan avulla kuolemasta
pelastit.»

»Mennään äitisi luo», sanoi Mikki. »Minä vielä tänä iltana tahtoisin
mennä kuulutusta ottamaan.» He menivät sisälle, ja Mikki lausui: »Täti
hyvä, Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä
vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos sitä vastustaisitte,
koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi
saattaisi.»

»En tiedäkkään, se on tosi», vastasi äiti, »enkä häntä kellekkään niin
halusta antaisi kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan.
Vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit
minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli. Sinä olit Jumalan
kädessä se välikappale, joka tyttäreni eloon saattoi. Olkoon hän siis
sinun, ja minä annan teille siunaukseni moninkertaisesti; ehkä äidin
siunaukset saattavat johonkin määrään isän puuttuvan siunauksen
korvata.»

Kiitollisin sydämmin nuoret syleilivät äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä
puhua isänsä kanssa. »Mutta», sanoi hän, »jos isäni tekee niin taikka
näin, tahdon kumminkin tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan.»

Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jäähyväiset
ja läksi kotiin. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä
huoneeseen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: »Isäni,
kasvattajani! Viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että
siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikää ja punnitkaa
asiaa, älkää kieltäkö, sillä tänä iltana minä otan kuulutuksen ja
viimeisen kerran pyydän teidän suostumustanne. Katkeraa on jättää koti,
jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee
lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni -- jokaiseen muistoon on aina
yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto -- ne silmät ovat Lyylin, ja
hänen tähtensä jätän kotini, jos te, isä, niin vaaditte, jos ei teidän
sydämmenne pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne
pohjois-Hämeeseen, jossa hänen äitinsä serkkukin asuu.»

Ukko ei mitään puhunut, hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä
kanssa, mutta vihdoin hän sanoi kuitenkin:

»Mitä sanonut olen, sen olen sanonut. Ei pidä kenenkään lausuman Niemen
ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häilyy.»

»Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniaton, huikentelevainen
sanansa syöjä», vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: »Joka väärin
tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanaani katuisin,
silloin vasta väärin tekisin.» Sitte hän otti taskustansa kukkaron
käteensä sanoen: »Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän
kalansaaliista.»

»Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota,
etkä sinä minulta mitään saa -- sen olen minä sanonut.»

Ukon ääni vapisi. Sydämmestään hän olisi toivonut, että niitä rahoja,
jotka hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän; mutta
nyt ei hän enää tahtonut niitä lisätä -- sitä ei hänen ylpeytensä
antanut myöden.

Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte hän sanoi sorretulla
äänellä jäähyväisensä ja meni.

Niemen ukko kulki edestakaisin kamarinsa lattialla. Hänen omatuntonsa
vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää,
ajatellen itseksensä: »Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi viimein
myöntyä -- vaan sitä en minä tee, en.» Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä
ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin surraksensa pannut, vaikka hänen
täytyi kotinsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä
taito ja työvoima -- siinäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja
tyytyväisenä hän läksi kuulutusta ottamaan.

Pyhänä, jolloin nuori pariskunta kirkossa kuulutettiin ja Mikin ja
Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli
jotakin kuiskattavaa toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että
kuulutus oli otettu. Että kirkko kohisi -- se hyvää merkitsi, sillä se
pariskunta rikastuu, jota kuulutettaissa kohina kirkossa nousee.

Pyhäiltana tuli Lyylin tuttavista monta kraataritädin huoneeseen
Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa
koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa
antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää
saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa
Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: »Vai
lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin
pieli.»

»Jos se on liukas, niin kyllä mä sannoitan», vastasi Lyyli ja meni pois
Sannan tyköä.

Sannan ei tehnyt mieli olla kraataritädillä, kun oli saanut johonkin
määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden: »Ei, kyllä
minun, jo täytyy mennä kotiin iltatoimiani tekemään.» Sitte hän kääntyi
Mikkiin kysyen: »Koska sinä tulet kotiin?»

Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ettei hän enää voinut kotiin
tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: »En tiedä.»

Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kuin Mikki ja Lyyli kuulutettiin.
Kraataritädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti.
Lattialla oli riivittyjä katajanhakoja ja kukkakiehkuroita huoneen
seinillä, mutta kaunein kukka huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli
nyt morsiuspuvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin sopivaa
hänen päänsä koristuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä
kiillekoruista ja kiekuroista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu.
Leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle
oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli
sidottu vyötäröille.

Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut
Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein
tapahtuu, että morsiuspari jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa vihitään.
Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja
hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä
suurempi oli kansanpaljous, joka jäi kirkkoon katselemaan morsiusparia,
sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.

Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hääsaattue taas Lyylin kotiin, jossa
päivällinen oli valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone
oli pieni, eikä muutoinkaan morsiuspari oikein saattanut iloita, sillä
he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä
jättävä hyvästi kaikki tuttavansa. Se kumminkin häntä lohdutti, että
hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraataritäti oli luvannut
saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan, serkkunsa tykö, sillä nuoret
eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi
kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.

Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuria; siellä kukin itse hoitaa
omaisuutensa. Mutta Hämeessä usein talolliset pitävät lampuoteja, ja
senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.

Hääpäivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jäähyväisiänsä.
Kaikki he olivat kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä,
istuivat Mikki ja Lyyli portaille. He tahtoivat vielä viimeisen kerran
sieltä katsella ilta-auringon loistoa.

»Muistatko, Lyyli, vielä», sanoi Mikki, »kuinka lasna ollessamme täältä
katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo
silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jos yhdessä saimme olla.»

»Muistan», vastasi Lyyli, »ja mitä iloa minulla vain oli, sitä minun
täytyi sinullekin ilmoittaa, muuten en voinut olla tyytyväinen. Nyt
olemme aina yhdessä, ja toivon, että tulemme onnellisiksi, vaikka
jätämmekin lapsuutemme kodit.»

»Ja kerran, se toivo on minulla varma», lausui Mikki, »me vielä tänne
takaisin palajamme.»


Näin kuiskailivat nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun
koittaessa oli kaksi, kuormaa valmiina pihalla. Kraataritäti lukitsi
huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois
onneansa hakemaan.

Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula. Siinä istui
vanha mies. Vaan kun matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko
istualta ja läksi syvästi huoaten Niemelle päin.



9. VANHUS.


Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se ei
kuin jälkiä jättämättä. »Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen
kasvattaa», sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin Mikki
nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä oli
kraataritädin ovi lukossa, ja lukko oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen
katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja
kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt oli
kesäkuun alkupuoli.

Vieno tuuli tuuditteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi
laineilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli
hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan hän veti veneensä maalle.
Veneestä hän otti ongen ja vähäisen koppasen, jossa oli kaloja, ja
istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikäänkuin syviin
mietteisiin vaipuneena. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja
pitkä valkoinen parta riippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään,
ajatellen itseksensä:

»Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä
isäntänä olin? En olekkaan. -- Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin
kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi kraataritädin tyttö
sadussansa? -- 'Silloin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saava, ja
sinun korkea latvasi kaatuu'. Niin, se kaatuu», lausui ukko ja nousi
istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulivatkin
rattaat pihaan. Rattailta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi
kraataritädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli vanhentunut
tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat hiukset olivat
valkoisiksi tulleet.

Kraataritäti koetti vääntää ovensa lukkoa, vaan se oli ruostunut ja
kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä
siksi, että tämä hänet huomasi. Sitte hän läheni kysyen: »Tunnetteko
vielä minua?»

Täti katseli ukkoa ja sanoi sitte: »En tunne.»

»Niin», vastasi ukko, »'murhe tuopi mustan muodon', ei ole Niemen ukko
enää sama kuin kuusi vuotta takaperin.»

»Niemi!» huudahti täti, »no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut
teitä!»

»Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä.
Taloni paloi poroksi, enkä minä enää jaksanut sitä rakentaa, sillä
vanhuus tuli ja nurkkamieheni oli poissa» -- ukon ääni vapisi vähän. --
»Minä myin taloni, ja rahani tallensin huoneeseeni, mutta eräänä iltana,
kun kotiin tulin, oli huoneeni ovi auki ja rahat poissa, muuten oli
kaikki paikoillansa. Minä saan kyllä kohtuullisen muonan talosta, niin
ettei minulla hätää ole.» Nämät viimeiset sanat sanoi ukko äänellä,
jossa vielä vanha pöyhkeys ilmeni.

»Kylläpä teillä murheita onkin ollut», vastasi täti. »Pojallanne sitä
vastoin on kaikin tavoin ollut menestystä. Hän pääsi ensin lampuodiksi
vähäiseen taloon, joka oli serkkuni oma, vaan sitte hän sai vuokrata
erään everstin virkatalon, jossa hän on hyvin toimeen tullut. Siellä
ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki mieleni
omaa pesääkin vielä katsella. Kaksi kaunista lasta Mikillä on; nuorempi
varsinkin on kaunis, sillä se on niin ympyriäiskasvoinen kuin nisukakku.
Niitä lapsia oikein ikäväni tulee, sillä aina he ympärilläni pyörivät.»

Näin puhuttuansa täti meni taas tupansa oven lukkoa vääntämään, ja ovi
aukeni. Hän kutsui nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä pudisti päätään,
sanoen, että hänen täytyi kotiin lähteä. Ukko aikoi mennä, mutta
kraataritäti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:

»Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?»

»Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin»,
vastasi Niemi ja läksi sitte pois.

Kraataritäti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli itseksensä:
»Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole pehmittänyt
ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä -- nyt vihdoinkin on nuija
koskenut -- mutta pelkään, että vieläkin vanhaa ylpeyttä ukossa asuu,
koska ei hän tupaani tullut. Hänellä oli kyllä aikaa -- mihinkäpä hänen
olisi kiirettä ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän pojastansakaan
olisi kysynyt, jollen vain muuten olisi puhunut.»

Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneeseensa, mutta Niemen
ukko kulki syviin mietteisiin vaipuneena metsäpolkua pitkin
Niemellepäin.

Kotiin tultuansa ukko istahti vuoteensa laidalle, syvä huokaus nousi
hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: »Yksin olen aina, aina
yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos
olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin
kutsunut hänet takaisin, kun kerran olin ajanut pois -- se ei mitenkään
olisi sopinut.» Hänen omatuntonsa kuiskasi kyllä välistä: »Joka ylpeää
luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös nöyrtyä, jos
parannuksen tahtoo tehdä. Nämät tunteet hän kumminkin tukehutti pian ja
ajatteli: »Minä lähden poikani luo: varmaankaan ei hän minua tunne eikä
ikänä saa tietää, että entinen mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä,
on kerjäläisenä tullut häntä katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja
jo iltakin joutuu, elämäni ilta. Minä tahdon vielä nähdä poikani,
ennenkuin päiväni päättyvät.» Näin ukko ajatteli ja meni väsyneenä
levolle.



10. MATKUSTAJA.


Viikon päivät siitä, kuin kraataritäti tuli kotiin, istui
pohjois-Hämeessä maantien ääressä vanha valkeapäinen ukko. Aurinko oli
juuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen maantietä
olevassa honkametsässä. Ukko pyyhkieli hihallaan hikeä otsastansa ja
nousi sitte istualle, sanoen itseksensä: »Ehkä taas jaksan eteenpäin
kulkea, koska päivän helle ei enää polta, mutta minunpa jo vähitellen
pitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu», ja katsellen ympärillensä
hän ajatteli: »Täällä ei yhtään ihmisasuntoa näy -- ei mitään muuta,
kuin nuo ikivanhat hongat.»

Hiljakseen hän kulki taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa
kuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies.
Hän katseli ukkoa sanoen: »Hyvää iltaa! Istukaa.»

Näytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan
tuntemattomia. Hän kyseli vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen
saatuansa hän kysyi vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin
tyytyväinen. Hän tiesi nyt, kuka ukko oli, ja huomasi myös, ettei ukko
häntä tuntenut. Tämä mies oli olevinaan tietäjä ja oli kulkenut milloin
missäkin. Näillä kulkuretkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen
tienoilla. -- Hän otti nyt ukon käteen kiinni, lausuen: »Oi, kuinka
paljon ristejä ja viivoja kädessänne on! Kah! Tässäpä näen, että teillä
on likeisiä sukulaisia tässä pitäjässä -- hm, mutta mitä tuommoisia
juttelen, itse asianne parhaiten tiedätte.»

»Mitä, oletteko tietäjä?» kysyi ukko.

»Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän kuin muut. Sillähän minä
paraasta päästä elän, että tietojani muillekin annan», vastasi tietäjä.

»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi ukko ja otti kukkarostansa
hopearahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte kurkotti
hän kätensä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan:

»Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette
ollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä näytätte kuin todellakin
olette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär.»

»Poika, vaan ei tytärtä!» keskeytti ukko.

»No, pojan vaimo ja lapsenlapset», lisäsi tietäjä.

»Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin»? kysyi
ukko.

»Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maantien poikki, souda vielä lahden
halki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin ruusunkukat,
emäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja isäntä
toimellinen, jalo, hyvä, oivallinen.»

»Kiitoksia neuvostanne! Huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä
yöni levätä; minä olen hyvin väsynyt.»

»Kyllä, varsin halusta», vastasi tietäjä.

Ukko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle. Hän kulki eteenpäin ja
näki, ennätettyänsä metsän läpi, lahden rannalla vähäisen kylän, ja
lahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota
tietäjä oli tarkoittanut.

Ukko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään.
Siellä väkeä liikkui edestakaisin, sillä nyt oli pyhäpäivä. Hän näki
muutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko
riensi sinne ja pyysi, että hänetkin ottaisivat veneeseen ja
saattaisivat hänet toiselle puolen lahtea. Nuoret suostuivat vanhuksen
pyyntöön, koska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle
puolen.

Päivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti. Nuoret menivät tietä
pitkin, joka vei rannalla olevan kartanon ohitse erääseen kylään, mutta
ukko meni polkua myöten kartanoa kohti. Hän kulki muutamia askeleita;
mutta hänen polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä
muutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt edemmäksi,
vaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli ympärillensä --
seutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi saarinensa, täällä
viljavat pellot, joiden äyräitä kukkanurmet kaunistivat, ja talon
ympärillä ikivanhat koivut, jotka lehevinä seisoivat.

Ukko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa hän kuuli kauniin,
suloisen äänen laulavan:

      Tuoll' Pohjanlahden rannalla
      on sileällä nurmella
      mun kotoni. Vaikk' matala,
      se ompi mulle kultala.

      Siell' ompi laakso lauhkea
      ja lehto kaunis, tuuhea.
      Mä siellä istuin, laulelin
      ja ystävääni muistelin.

      Mun lauluni, kun kajahti,
      toi ystäväni luokseni;
      mä hänet omakseni sain
      ja jouduin kauas kodistain.

      Vaan vaikka kotitienoilta
      mä jouduin kauas armailta,
      niin sinne toki mieleni
      ja aatteheni lentävi.

      Ja jospa kerran takaisin
      mä joudun vielä kotihin,
      niin laulaisin mä ilolla:
      oi kallis, kaunis Pohjola!

Ukko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten
istualta hän sanoi itseksensä: »Lyylin ääni. -- Sydän, miksi pehmenet?
Hän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan.» -- Ukko
läheni nyt taloa -- ja mikä näky -- siellä istui ruohopihalla lehevien
puitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset
poimivat voikukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.

Ukko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruoan apua.

Lyyli nousi heti ja aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:

»Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin väsynyt.»

»Kyllä», vastasi Lyyli, ja pyysi sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista
rupesi heti huutamaan:

»Äiti, äiti! Älä jätä!»

»Älä huuda, Maiju», sanoi Lyyli, »vaan tule sisälle -- ja Mikki, tule
sinäkin.»

Ukko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. »Tuommoinen oli
minunkin Mikkini pienenä», ajatteli ukko. Sisälle tultuansa hän kutsui
poikaa luoksensa, kysyi hänen nimeänsä ja koetti kaikin tavoin häntä
miellyttää.

Poika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon
syliin, kysyen: »Mistä sinä olet?»

»Pohjanmaalta», vastasi ukko.

»Vai Pohjanmaalta! Siellä on isoisänikin; oletko häntä nähnyt?»

»En tiedä. Kuka on isoisäsi?»

»Etkö häntä tunne -- Niemen ukkoa?»

»En tunne.»

Heidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa
katselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän
oli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: »Vieras on
Pohjanmaalta, mutta ei hän tunne isoisää.»

»Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, eivät kaikki pohjalaiset iässään
toisiansa näe», vastasi Mikki.

»Voi jospa olisit tuntenut isoisäni», sanoi taas pikku Mikki, »hän on
pitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä.»

»Oletko sinä nähnyt isoisäsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa?»
sanoi vanhus pikku Mikille.

»En ole», vastasi poika, »mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo,
että pitää joka ilta ja aamu siunata isoisää, että Jumala häntä
muistaisi -- mutta mikä sinun on, ukko? -- silmäsi ovat vettä täynnä.»

»Ilta tulee, silmiäni sumuttaa.» Ukon ääni värähti, kun hän sanansa
sanoi.

Poika puheli vielä: »Isä ja äitikin isoisää aina: siunaavat; äiti sanoo:
'Hyvä Jumala, siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä'».

»Lapseni, sinä vaivaat vanhusta», sanoi Lyyli, »tule nyt pois.»

»Antakaa hänen olla vain», vastasi ukko, »minä rakastan lapsia. Sitte on
jo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt.» Pari kyyneltä
vieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas:

»Miksi ukko itkee?»

Vanhus lausui: »Hm, räystäät tippuvat, kevät tulee, ukko tulee uudestaan
lapseksi.»

Mikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt kutsui hän poikaansa
luoksensa, sanoen: »Lapseni, pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja
äitiäsi.» Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt,
niin Mikki lausui:

»Isä, rakas isä, minä pyydän: anna lapseni rukouksen voittaa sydämmesi!»

Vanha ukko ojensi heille kätensä, sanoen: »Jumala teitä kaikkia
siunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapsenilapsia minua
siunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo
äitiäsi.»

Onni oli nyt ylinnä tässä kodissa. Mikki jutteli ukolle, miten hänen
asiansa olivat hyvin menestyneet, ja ukko puhui myös, mitä koetuksia hän
oli saanut kärsiä.

»Nyt varmaankin aina olette meillä», sanoi Lyyli. »Oi Mikki, nyt olemme
niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa.»

»Tiedän minä», lausui Mikki, »koska vielä onnellisemmat olemme --
silloin, kun kaikin juhannusiltaa vietämme Pohjanlahden rannalla.»

Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä
juhannukseksi kraataritädin luo, jonka vuoksi täti jo ennen oli
lähtenytkin kotiin, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja
lastenlapsiensa tuloksi.

Juhannus tuli, ja kraataritädin huone oli taas juhannusaattona
koristettu niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa. Pihalla
istuivat kukoistavien pihlajien suojassa täti ja Niemen ukko sekä Mikki
ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisina istuivat he tässä vielä myöhään
illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja, ja
katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle
laski.

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan
Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän
kotitienoiltansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte eli
onnellisena.

Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä.
Rauhallisina, niinkuin tyyni kesäilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät
hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että Jumalan
pelko, rakkaus ja työ onnen tuovat, vaan ei peritty rikkaus.



KAKSOISVELJEKSET.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Eurajoen pitäjässä synkässä salossa vähän matkaa meren rannalta oli
yksinäinen torppa. Lähempänä rantaa olivat torpan peltomaat. Niistä
näkyi, että ahkeruus ja kärsivällisyys tässä olivat koettaneet voimiansa
ja myöskin viimein voitolle päässeet, sillä viljavat tähkäpäät pellossa
aaltoilivat sinne tänne.

Elokuun ilta oli lämmin ja kaunis, ainoastaan hiljainen humina kuului
hongikosta. Torpan asuinhuoneitten portailla istui nuori vaimo. Hän
katseli metsään kapeata polkua kohti, ikäänkuin olisi hän sieltä jotain
odottanut. Tämä vaimo oli kaunis, vaikka hän jo oli jättänyt nuoruuden
varhaisimman kukoistusajan. Hänen keltaiset hiuksensa olivat sievästi
kammatut kahteen pitkään palmikkoon, jotka ulottuivat aina uumille asti.
Hänen silmistänsä loisti suloisuutta ja tyytyväisyyttä, ja nyt
erittäinkin hän oli kaunis, kun hän hymyillen katseli tuvan oveen päin,
josta pieni poikanen tuli ulos paitasillansa. Pienoinen laski
käsivartensa äidin kaulan ympäri, sanoen: »Äiti hyvä! Mannin on nälkä ja
uni, tule antamaan Mannille velliä.»

»Kyllä tulen, lapseni,» sanoi äiti, »koska pitkä on odottaa isää, kun ei
vielä näykkään,» ja meni poikansa kanssa sisälle tupaan. Siellä tuli
hänen toinen poikansa häntä vastaan, itku silmissä, sanoen:

»Äiti! Junno tahtoi maistaa velliä, pikkuisen sormellaan vain, mutta
Jumala poltti Junnon pikku sormen.»

»Niin käy», vastasi äiti, »älä mene toiste kuuman vellipadan tykö, kun
äiti on kieltänyt.»

»Ei Junno enää niin tee», vakuutti lapsi. Äiti pyyhki kyyneleet lapsen
silmistä ja samassa surunkin sydämmestä. »Oi, jospa aina saattaisin
pyyhkiä murheen kyyneleet silmistänne niin helposti kuin nyt, ja jospa
aina olisitte noin viattomat», ajatteli nuori vaimo mennessänsä
lapsilleen antamaan heidän iltaistansa. Sitte hän pesi heidät puhtaiksi,
laski molemmat yhdelle vuoteelle levolle ja käski heidän siunata.

Manni sanoi heti: »Jumala siunaa isää, äitiä, Junnoa ja Mannia ja
kaikkia ihmisiä!» Siunattuansa hän painoi silmänsä kiinni ja oli samassa
jo unen helmoissa, mutta Junno tahtoi vielä puhua, Hän katseli taivasta,
joka näkyi vähäisestä akkunasta, ja kuuta, joka paistoi yhtä kirkkaasti
Salon torpan ylitse, kuin kaupungin kiiltäville akkunoille, ja nyt hän
näki mielestänsä kolme kirkasta tähteä, jotka varmaankin olivat
kirkkaammat kuin kaikki muut, ja hän huusi iloissansa: »Äiti, äiti,
katso, tuolla taivaalla on kolme kiiltävää tähteä; ovatko ne pikku
sisareni, jotka sieltä katselevat Junnoa?»

»Ovat», vastasi äiti. »He ovat siellä Jumalan tykönä ja näkevät, milloin
olet kiltti, milloin paha. Jos koetat aina olla hyvä, niin Jumala ottaa
sinutkin kerran taivaaseen pikku sisarien tykö.»

»Äiti, minä tahdon olla kiltti», sanoi lapsi, »nyt minä siunaan ja
nukun, mutta laula vielä, äiti, vähäisen.» Äiti lauloi:

      »Nuku, nuku, nurmilintu,
      väsy, väsy, västäräkki --» j. n. e.

Kauan ei äiti laulanut, ennenkuin Junnokin vaipui uneen. Nuori vaimo
nousi istualta ja läksi taas ulos, jättäen lapsensa rauhassa lepäämään.
Tultuansa portaille hän istui nytkin odottamaan miestänsä. Hän katseli
metsää, jossa ei muuta näkynyt kuun valossa, kuin pitkät hongat
varjoinensa. Yksin hän oli siinä, mutta kuitenkin onnellisempi kuin
moni, joka aina seurassa elää. Hän tunsi, että hänen lähellänsä oli se
turva, joka kaikista luoduistansa murheen pitää, niin hyvin salossa kuin
hovissa. Vaimo ajatteli lapsiansa, jotka viattomina levollisesti
nukkuivat, ja samassa hän jo kuuli rakkaan miehensä laulun äänen
metsästä. Laulun sanoista kuului, että mies oli onnellinen, niinkuin
hänen vaimonsakin, sillä hän lauloi:

      Salossa on mulla torppa,
      siellä on mun kotini,
      siellä minun iloni.

      Siell' on vaimo, kodin sydän,
      siell' on lapsukaiseni,
      kaksoisveljet, poikani.

      Siellä kätkytlaulujansa
      aallot mulle pauhaavat,
      metsän hongat kuiskaavat

      Suomi sulo, sorja, kaunis!
      Oi, kun totta sanoo saan:
      Suomi on mun kotimaan'!

Nyt hän oli jo joutunut portaitten eteen, ja Leena, hänen nuori
vaimonsa, sanoi iloisesti: »Totta viimein tulit, olen sinua jo kauan
odottanut. Lapsetkin jo nukkuvat.»

»Niinpä tuli viivytyksi, kun kävin nisuleivänmyyjän tykönä. Katso, tässä
on minulla pieni myttynen täynnä nisusia.»

»Noh, mitä vielä! Eihän meillä tuollaista leipää vielä ole ollut,
sittekuin torppaan tulimme.»

»Eipä olekkaan», vastasi Antti (se oli miehen nimi), »mutta nytpä olen
viimeisen velkani maksanut kartanon patruunalle, ja huomenna
kaksoispoikamme täyttävät neljä vuotta; lupasipa vielä kartanon
puutarhurikin tulla sisaresi ja heidän pikku Maissinsa kanssa tänne, ja
he jo tänä iltana tulevatkin.»

»Noh, jopa peräti, että toki kerran tulevat. Onpa hyvä, että minulla
juuri osuu olemaan tuore juusto, hiljan kirnuttua voita ja äsken
suolattua siikaa.» Nyt kiiruhti Leena sisälle ja laittoi ruokaa pöydälle
valmiiksi sisarensa ja hänen miehensä tuloksi.

»Oi Leena, kuinka olemme onnelliset!» sanoi Antti. »Katso tätä
rauhallista ja siistittyä tupaa ja noita poikasia tuolla vuoteella; ne
ovat juuri kuin kaksi kukkaa, ja sinä Leena olet oikein oiva vaimo.
Paljon olet sinä sisartasi somempi, mutta sisaresi tytär, pieni Maissi,
on juuri sinun muotoisesi, ja niin harras ja hyvänluontoinen. Mutta kah,
tuolla jo tulevatkin.»

Nyt tuli puutarhuri sisälle vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tämä vaimo,
joka oli Leenan nuorempi sisar, oli myös vielä kaunis, mutta näytti
hyvin kivulloiselta ja heikolta, eikä hänellä ollut sitä tyytyväistä
muotoa kuin Leenalla; vaan pieni Maissi, joka tiellä oli nukkunut
itsensä punaposkiseksi, näytti hyvin terveeltä, posket olivat
täysinäiset, ja kullankeltaiset hiukset putoilivat kiehkuroina hänen
pienten kasvojensa ympärille. Kun tervetuliaiset oli sanottu, otti Leena
Maissin sisareltansa ja vei lapsen makaamaan tuvanperäiseen kamariin,
jossa oli vieraille valmistettu leposija. Vuoteella olevan lakanan
syrjään oli Rauman pitsiä ommeltu, ja korea ryijy oli peitteenä. Tänne
Leena jätti lapsen lepäämään ja meni vieraittensa sekä miehensä kanssa
aterioitsemaan. Iltaiselta päästyä sanoi hän: »Tuleppa, sisareni,
katsomaan kaksoispoikiani.»

»Kah, noita en ole muistanutkaan, kun eivät ole mitään hiiskuneet»,
virkkoi Maija sisar. »Ovatpa, vaikka kaksoiset, toki kauniin- ja
terveennäköiset ja niin yhden yhtäläiset, vaikka toisella on keltainen
ja toisella musta kähärätukka. Se on vain onni», lisäsi hän vielä, »että
Jumala otti teiltä nuot kolme tyttölasta. Ensin kyllä mahtoi kovalta
tuntua, mutta millä sinä noita kaikkia olisit voinut kasvattaa? Oikein
minun tuli sinua sääli, kun ne kaikki pyörivät ympärilläsi jalkojasi
sotkemassa. Kyllä sitte kelpaa, kun heidät kerran isoiksi saa, mutta
pieninä heistä on paljo vaivaa.»

»Maija hyvä», vastasi Leena, »vähäinen on meillä murhe silloin vielä,
kun lapset ovat kotona silmäimme alla jalkojamme sotkemassa, mutta kun
tulevat maailmalle ja polkevat sydäntämme, silloin vasta heistä murhetta
on. Oi kuinka useasti olen ajatellut: 'Mitä näistä lapsista tulee?' ja
silloin totta olen iloinen, että kolme on hyvässä korjuussa, mutta
vaivojeni tähden olisin heidät kyllä elossa pitänyt. Vaan mitä Jumala
tekee, on aina meidän parhaaksemme. Mutta nyt olemme jo kauan puhuneet»,
lisäsi hän, »lähtekäämme siis levolle.» Pian olikin joka henki torpassa
unen helmoissa. Kuu paistoi torpan ylitse, tähdet säihkyivät, ja kolme
tähteä oli kirkkaampaa kuin kaikki muut.

       *       *       *       *       *

Vierasten herätessä torpassa oli aamu jo joutunut pitkälle. Aurinko
paistoi kirkkaasti taivaalla kaksoisten syntymäpäivän kunniaksi. Leena
oli karjansa ajanut metsään ja tuonut valkoiset piimähulikat pöydälle.
Kaikki työaseet oli siivoon pantu, sillä nyt oli pyhäaamu.
Kirkonkellojen kajahdus ei kuulunut täällä salolla, koska pitkä oli
matka kirkolle, mutta Antti otti virsikirjansa ja rupesi veisaamaan
aamuvirttä vaimonsa ja vieraittensa kanssa. Kun he olivat virtensä
veisanneet, toi Leena kahvipannunsa sekä nisuleivät pöydälle. Antti otti
nyt poikansa, yhden kummallekin polvelle, ja antoi molemmille kaksi
nisuleipää käteen, sanoen: »Yhden saatte kumpikin itse pitää, mutta
toinen teidän täytyy antaa Maissi orpanalle.» Lapset tekivät ilolla
niinkuin isä käski, ja saatuansa makeiset Maissi kiitti nostaen
kättänsä. Sitte he rupesivat kukin pureskelemaan leipäänsä sekä katsoa
töllistelivät toisiansa; jopa jo alkoivat hypistellä toistensa
vaatteitakin, ja Junno sanoi:

»Katso, äiti, kuinka Maissilla on kullatut hiukset, juuri niinkuin risti
isän virsikirjan kannessa, mutta hänen hiuksensa ovat vain paljon
pehmeämmät.»

Pian tulivat orpanat hyviksi tuttaviksi, ja päivä kului hupaisesti
torpassa. Iltapuolella läksi puutarhuri jälleen pois vaimonsa ja
lapsensa kanssa. Salon torpassa ei taas kuulunut muuta, kuin miehen ja
vaimon puheleminen ja poikasten iloinen liverteleminen sekä ulkona
paimentorvien ja lehmänkellojen yksitoikkoinen ääni, johon meren aallot
ja metsän hongat vastailivat humullansa.



TOINEN LUKU.


Kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein näimme Salon-torpan
asukkaat, eivätkä vuodet ole vierineet muutoksia tekemättä tässä
vähäisessä torpassa.

Ilta-auringon loisteessa näemme taaskin Leenan istuvan portailla.
Päätään hän nojaa kättänsä vastaan, ja suuret kyyneleet vierivät hänen
poskillensa. Kanervat hohtavat metsässä, hongat humisevat, vaan miksi
tämä kaikki ei enää ilahuta vaimoa? Miksi hän on noin surullinen? Missä
on hänen ilonsa? Mitä hän kaipailee? Hänen onnensa ja paras ilonsa lepää
haudassa, hänen rakastettu miehensä on kuollut!

Tässä torpassa oli Leena ahkerasti työtä tehnyt miehensä kanssa, ja
hyvin he silloin tulivat toimeen. Heillä oli 10 ruplaa lainassa, ja he
olivat mielestänsä rikkaat, koska heillä oli kaikki mitä tarvitsivat ja
vielä vähä päällekin. Mutta onni vaihtelee. Eräänä kylmänä talvisena
päivänä tuli torpan isäntä kartanon työstä kotiin ja sanoi kovin
vilustuneensa; toisena päivänä hän oli sängyn omana poltetaudissa. Tässä
hän makasi kaksi viikkoa, ennenkuin hänen elämänsä lanka oli katkaistu.
Leena parka! Hänen turvansa oli poissa, ja nyt hänen täytyi palkata
mies, joka teki päivätyöt kartanoon. Pian meni nyt hänen 10 ruplaansa,
mutta hän teki työtä murheessansakin ja toivoi syksyllä saavansa työnsä
palkan. Vaan syksyä ennen tuli odottamaton vieras, kova halla jäädytti
viljavat pellot. Siinä olivat hänen työnsä ja toivonsa rauenneet
mitättömiksi. Hän pyysi patruunaa jättämään muutamia veronmaksuja pois.
Mutta kartanon herra, joka aina oli kuullut tämän torpan väkeä
sanottavan varalliseksi, ei ymmärtänyt, että yksi halla saattoi heidät
köyhiksi tehdä, vaan vastasi: »Kaikki täällä käyvät pyytämässä veron
vähennystä. Jos teidän tahtonne mukaan tekisin, joutuisin itse
maantielle. Tee työtä ahkeruudella, niinkuin miehesi aikana, äläkä opi
kerjäämään.»

Leenan sydän oli täynnä surua, mutta hän ei enää voinut valittaa, vaan
läksi raskaalla sydämmellä köyhään kotiinsa ihmetellen, miksi tämä
muuten aina hyvä patruuna oli nyt näin kova.

Patruuna Palmu oli hyvän- ja rehellisenluontoinen mies, mutta hänellä
oli myös vikansa ja niistä suurin, että hän, joka oli monen sadan
ihmisen haltijana, ei ikänä huolta siitä pitänyt, että olisi tarkoin
tullut tuntemaan alustalaistensa eloa ja oloa. Monta hän auttoi, jotka
oikein ryysyisissä vaatteissa ymmärsivät oivasti valittaa, vaikka niistä
useatkin olivat paremmissa varoissa kuin Leena. Patruuna oli miehistynyt
rikkaassa kodissa, mutta ylellisyys ei kuitenkaan ollut pilannut hänen
sydäntänsä; vaan työväen elämä jäi häneltä tuntematta, ja sen vuoksi
pettyi hän välistä niin, että joskus oli kovakin, niinkuin nyt Leenalle.

Leena koetti vielä vuoden eteenpäin olla torpassa, mutta toinen syksy
toi uuden hallan vielä kovemman, ja Leenan, joka oli velaksi saanut
toiselta köyhältä, joka tarvitsi tavaransa yhtä hyvin kuin hän, täytyi
nyt myydä kaikki mitä torpassa löytyi. Torppaan tuli uusi isäntä, ja
Leenalla lastensa kanssa oli mieron tie edessä. Kyyneleet vierivät
Leenan poskille, vaan ne eivät muutu leiväksi, ja hänen pienet lapsensa,
jotka nyt näkivät kuudennen kesänsä, tulivat äitinsä tykö pyytäen
ruokaa. Leenalla oli vielä vähäisen vehkaleipää, sitä jakoi hän
lapsillensa ja pyysi torpan emännältä maitoa.

»Vielä kerran antakaa», sanoi hän, »korttelin verta, sitte aion lähteä
pitäjälle hakemaan työtä; kentiesi saan siellä vähäisen kokoon ja
jossakin katon päällemme, jonka suojassa saatamme säilyä talven kylmiltä
kourilta.»

Emäntä antoi vähästänsä kaksi korttelia maitoa, ja lapset söivät.

»Voi äiti», sanoi Junno, »kuinka tämä maito on hyvää! Äidin leipäkin
tuli makeaksi, kun sitä siihen kastoin.»

Leena ei maistanut palaakaan. Hänellä oli vielä yksi leipä, vaan sen hän
tallensi lapsillensa ja sanoi: »Lapsi raukat, lähtekäämme hakemaan
puolaimia metsästä, ehkä niitä vielä löytyisi.» Lapset olivat heti
valmiit tulemaan, mutta Leena, joka tiesi, että tämä rakas torppa ei
enää ollut oleva hänen kotonsa, läksi raskaalla sydämellä, vähäinen
vaatemytty kainalossa ja leipä myttyyn käärittynä, poikasten kanssa
metsäpolkua kulkemaan, ajatellen: »Mitä näistä lapsista tulee?» --

Manni ja Junno olivat vain iloisia, he juoksentelivat sinne tänne
metsässä. Missä joku punainen marja pilkoitti, siellä he jo mielestänsä
löysivät koko marja-aarteen, vaan marjoja ei enää paljon ollutkaan, ne
oli jo poimittu, sillä syksy oli joutunut lokakuun keskiväliin.

Ilta oli tullut Leenan ja hänen pienten matkakumppaniensa kulkeissa,
mutta kuu laski loisteensa heidän tiellensä, ja eteenpäin pyrkivät
äitinsä kanssa pienet matkamiehet, vähäiset paimentorvet rinnalla: ne
olivat ainoat muistot heidän isävainajaltansa, isä oli ne itse antanut
heille.

»Äiti», sanoi Junno, »minä väsyn; eikö jo tule koti?»

»Ei, lapseni», vastasi äiti, »mutta täällä on metsässä toinen torppa,
johon kohta tulemme.»

Jo pian näkyikin vähäinen metsätorppa. Sinne meni Leena ja pyysi
leposijaa, joka hänelle heti luvattiin; muuta ei hän tässä köyhässä
torpassa voinut pyytääkkään. Väsyneenä hän istui lattialla olevalle
olkivuoteellensa, ja samaten tekivät myöskin kaksoisveljekset. Kulkeneet
he olivat lähes puolen penikuormaa; siinä oli jo kylläksi näin pienille
lapsille. Äiti otti nyt leipänsä ja taittoi palasen lapsillensa.

»Leipä on kovin karvasta; äiti, anna pikkusen maitoa», pyysi Junno.

»Lapseni, ei ole äidillä tänä iltana, mutta ehkä huomenna, ja nytpä
pääset nukkumaan pehmeälle olkivuoteelle; ole nyt vain tyytyväinen!»
Leenan sydäntä särki, mutta hän koetti olla sitä lapsillensa
näyttämättä.

»Äiti», valitti taas Junno, »en minä voi täällä maata, mennään kotiin.»

»Täällä, lapseni, on nyt kotisi tänä yönä.»

»Junno tahtoo kauas kotiin», sanoi lapsi ja parkaisi itkemään. Äidin
sydämmeen se kävi kipeästi ja hän lausui:

»Oi lapsi, mieron tie on kotisi.» Lapset sitä onneksensa eivät
ymmärtäneet, ja Leena rupesi juttelemaan, miten heidän huomenna piti
pääsemän isoon kartanoon ja siellä näkisivät pikku Maissi orpanansa.

Lapset kuuntelivat äitinsä rakasta, lohduttavaista ääntä siksi, että
viimein nukkuivat niin makeaan uneen, kuin viaton ja maailman murheista
vapaa lapsi nukkuu.

       *       *       *       *       *

Aamulla herättyänsä Leena läksi taas kulkemaan lastensa kanssa;
vähitellen he joutuivat eteenpäin ja puolipäivän aikana tulivat
kartanoon. Leena mietiskeli, mihin hän menisi apua anomaan; puutarhuri
oli hänen sisarensa mies, mutta tämä sisar oli jo vuosi takaperin
kuollut. »Patruunalta tahdon kumminkin taas apua pyytää», ajatteli Leena
ja läksi kartanon kyökkiin. Siinä seisoi hän vaaleana kaksoisveljet
sivullansa. Ikäänkuin kaksi pientä viheriöitsevää vesaa kellastuneen
koivun juurella olivat nuo pienet poikaset. Leena pyysi puhutella
patruunaa, vaan samassa tulikin kartanon herra itse kyökkiin. Hän
lähetti yhden piioista käskemään puutarhuria sisälle, mutta silloin hän
näki Leenan ja sanoi: »No mitäs nyt tahdot?»

»Pyytäisin jotakin työtä, patruuna hyvä, jolla saattaisin ansaita
elatusta näille lapsilleni.»

»Työväkeä minulla on yltäkyllin, en minä koko maailmaa voi elättää.
Palkan maksan ja harmia vain saan kiitokseksi», vastasi patruuna.

Leena sattui tulemaan pahaan aikaan, sillä patruuna ei ollut hyvällä
tuulella. Hän oli saanut huonon vuodentulon, niinkuin kaikki muut. Se
teki hänelle suuren vahingon, ja hänen täytyi elättää monta, joita ei
hän olisi tarvinnut työssänsä. Sitä ei hän tosin miksikään pahaksi
ottanut, vaan sanoi tavallisesti: »Tämä on meille tarpeellinen kuritus
Jumalalta.» Mutta nyt olivat varkaat vieneet suuren joukon omenoita
puutarhasta, ja sepä vasta patruunaa harmitti. Puutarhurin
velvollisuutena oli omenain vartioiminen varkailta syysöinä, mutta viime
kuluneena yönä oli ne vartijalta varastettu.

Nyt tuli puutarhuri sisälle. Hän sanoi: »Patruunalla varmaankin on
vihastumisen syytä, mutta minä en voi ymmärtää, miten omenat on
varastettu, sillä portit olivat kiinni, eikä tuon korkean lauta-aidan
yli kukaan ole saattanut kiivetä ilman suuria tikapuita. Vielä kummempi
on, ettei Valpas haukkunut, vaikka se öisin tavallisesti ei kärsi muita
koko talossa kuin minua ja Kallea. Mutta koska nyt on käynyt näin, niin
on patruunan oikeus ottaa palkastani, mitä herra patruuna on vahinkoon
tullut.»

»Huuti häpeä! Millä sinä sitte eläisit? En minä ennenkään ole väkeäni
nylkenyt», ärjäsi patruuna ja kääntyi kantapäillään. Samassa lauhkeni
hänen vihansakin, ja hän sanoi: »Mene nyt ja vartioitse toiste paremmin
puutarhaani. Tämä asia jääköön sillensä.» Sitte hän meni pois
kamariinsa.

Leena jäi seisomaan kyökkiin. Aurinko paistoi kirkkaasti isoista
akkunoista, ja Leena rukoili itseksensä: »Oi Jumala, anna aurinkosi
paistaa minunkin pimeälle matkalleni, jotta tulevaisuus vähän
valoisammalta hohtaisi.» Puutarhuri oli juuri menemäisillänsä kyökistä
Leenaa näkemättä, kun Manni kysyi: »Eno, missä on Maissi?»

»Kah! Leena ja pojat! Voi kuinka Junno on Maija vainajan ja Maissini
näköinen. Tule tänne, lapsi», sanoi puutarhuri Kylvö, »että saan sinua
katsella. Onpa sinulla Maissini keltakiharaiset hiuksetkin, vaan poskesi
ovat vähän kalpeammat. Taskussani on neljä markkaa, ne tahdon sinulle
antaa, että saat ruokaa vähäksi ajaksi; kun tulet toisen verran
vanhemmaksi, niin otan sinut puutarhurin oppiin, mutta nyt on minulla
kylliksi yhden äidittömän lapsen kasvattamisessa.»

»Lankoni hyvä,» lausui Leena, »sinä olet minua jo monta kertaa auttanut,
mistä sitä aina tulisi? Ei sinullakaan liikoja varoja ole. Yösijan
pyydän kuitenkin saada huoneessasi.»

»Halusta sen saat, niin lapsetkin näkevät toisensa.»

Leena meni lapsinensa puutarhurin tupaan, jossa Manni ja Junno saivat
leikkiä Maissin kanssa siksi kuin nukkuivat suloiseen uneen.



KOLMAS LUKU.


Kello löi kuusi aamulla, kun patruuna Palmu heräsi. Hän kilisti pari
kertaa pientä kelloa, joka oli tuolilla hänen vuoteensa vieressä, ja
heti tuli tyttö tuoden kahvia sisälle. Kun tyttö oli mennyt pois, sanoi
patruuna vaimollensa: »Onpa oikein kumma, että minä en ole paljon saanut
unta koko yönä, Leenan pojat vain aina ovat pyörineet mielessäni. Nuo
kauniit lapset olivat kovin surkeannäköiset, ja mielestäni olin heille
kova. Jospa sentään olisimme ottaneet toisen niistä meille siksi, että
hän kelpaisi puutarhurin oppiin, tottapa Leena yhden lapsen ainakin
elättäisi; mutta he menivät ja ovat jo kukaties missä!»

»Kyllä se tuuma pian menestyy», vastasi patrunessa, »sillä Leena on
vielä lastensa kanssa Kylvöllä.»

»Vai on! Oikeinpa taakka sydämmeltäni poistuu», sanoi patruuna. Nyt hän
puki pikaisesti yllensä ja aikoi lähteä puutarhurin asuntoon, mutta
samassa sattui hänen silmäyksensä vähäiseen vuoteeseen, jossa hänen
pieni viisivuotinen tyttärensä Tyyne makasi. Patruuna seisahtui
katselemaan tyttöä, joka oli hänen ainoa ja rakas lapsensa. Hänen tässä
seisoessaan heräsi Tyyne ja kysyi: »Isä, mihinkä menet?»

»Menen hakemaan sinulle leikkikumppania.»

»Minä tulen isän kanssa», sanoi lapsi, ja puettuaan yllensä hän läksi
isänsä seurassa ulos. Puutarhasta tuli Leena heitä vastaan poikastensa
kanssa.

»Hyvää huomenta, Leena!» lausui patruuna vakavalla äänellä. »Minä
tahtoisin ottaa toisen noista pojista, ehkä sinä yhden kera tulet
paremmin toimeen. Sen myös vakuutan sinulle», lisäsi hän vielä
liikutetulla äänellä, »että häntä rakkaudella kasvatetaan. Minulla on
myös lapsi, ja hän on kallein tavarani.»

Leena ei voinut vastata mitään. Kirkkaat kyyneleet vain vierivät hänen
silmistänsä. Hän taisteli sydämmensä kanssa, sillä kova oli jättää
vieraalle lapsensa, jota oli hoitanut, kova oli erottaa kaksoisveljet,
mutta -- »lapseni pääsisi puutosta kärsimästä.» Taas hän ajatteli: »Äiti
jää vieraaksi ja unohtuu.» Hänen sydämmensä oli särkymäisillään, mutta
-- kuka on niin vähän itsekäs kuin äiti? Leena oli nyt tehnyt päätöksen.
Hän sanoi: »Kiitän herra patruunaa suuresti! Kallis on tavara tosin,
jonka minulta otatte, sillä nämät kaksi ovat kaikki, mitä minulla
maailmassa on, vaan tiedän, että lapsella on täällä parempi, ja lapseni
onni on myös minun. Mutta minä en voi määrätä, kumman heistä pitää tänne
jäämän.»

»Äiti, älä jätä minua tänne»! huusivat molemmat lapset.

»Etkö jäisi meille, pikku poika?» kysyi patruuna Junnolta. »Silloinpa
saisit leikitellä Tyynen ja Maissin kanssa, saisit leikkikaluja ja
makeisia paljon. Saisitpa pikku varsankin.»

»Äiti, äiti!» sanoi Junno. »En minä jää äidistä.»

»Saisinko minäkin varsan oikein omakseni, jos tänne jäisin?» kysyi
Manni.

»Saisit», vastasi patruuna.

»Minä jäänkin tänne, ja äiti tulee huomenna takaisin minua katsomaan»,
sanoi Manni.

»Niin, jos äiti joutuu», vastasi Leena; »älä kuitenkaan odota, sillä
minä en luule joutuvani. Jää hyvästi nyt, lapsukaiseni, ja ole
tottelevainen! Vaan varoituksia olet liika nuori muistamaan. Patruuna
hyvä, pitäkää huolta siitä, että lapsi kasvaa Jumalan pelvossa; jos
toisin kävisi, olisi minun tavarani joutunut turmiolle. Suokaa anteeksi,
että näin puhun, mutta lapseni on minulle rakas.»

»Saat luottaa siihen, että minä teen, mitä suinkin voin», vastasi
patruuna.

Leena aikoi nyt lähteä, mutta vielä kerran hän kääntyi takaisin ja
likisti rintaansa vastaan poikaansa -- kukatiesi aavisti hän, että se
oli viimeinen kerta. Sitte hän läksi, ottaen Junnon käteen kiinni,
kiireillä askeleilla pois. Kun hän kerran oli saanut hyvästi jätetyksi,
niin oli sydämmensäkin keveämpi, ja hän saattoi jo hartaasti kiittää
Jumalaa, joka oli toiselle pojalle antanut hyvän kodin.

Leena aikoi lähteä Helsinkiin poikansa kanssa, sillä hän toivoi siellä
parhaiten saavansa työtä. Mutta jättäkäämme nyt Leena ja hänen pieni
matkakumppaninsa ja katsokaamme, miten Manni patruuna Palmun kartanossa
oleskelee.

Ensin kyllä hänen oli ikävä, mutta kartanossa oli paljon katseltavaa.
Siellä oli joukko hevosia, ja niitäpä Mannin oli hupaista katsella.
Eurajoki virtaili kartanon puutarhan syrjässä, ja lastujen heitteleminen
sen pyörteisiin -- sehän oli oikein hauskaa.

Eräänä päivänä kuului puutarhasta lasten heleä nauru, ja patrunessa
sanoi miehellensä: »Tule, Palmu, mennäänpä katsomaan, mikä lapsia noin
ilahuttaa.» Patruuna oli heti valmis lähtemään.

Puutarhaan tultuaan he näkivät lasten puhaltelevan saippuakelloja.
Heillä oli kupissa vettä, johon olivat saippuaa panneet, ja siihen he
kastoivat vähäisiä olkipillejä, joihin sitte puhalsivat, ja niistä
lenteli kauniita monenvärisiä kelloja ilmaan. Se oli Mannin mielestä
hyvin somaa ja kummaa; hän nauroi heleästi, joka kerta kun kello
lenteli, mutta kun se samassa haihtui ilmaan, kysyi hän: »Mihinkä se
meni?»

Patrunessa katseli lasten leikkiä, lausuen: »Oi kuinka monta toivetta
noiltakin lapsilta menee mitättömäksi maailman tuulessa, niinkuin nyt
nuot saippuakellot ilmassa», mutta hän keskeytti puheensa, kun näki
pikku Maissin konttaavan viinimarjapensasten alla, ja sanoi: »Mitäs,
lapseni, siellä konttaat?»

»Katselen, onko täällä avainta, vai onko Matin-Mikko sen jo vienyt.»

»Mikä avain?» kysyi patrunessa.

»Kalle lupasi Matin-Mikolle illalla panna avaimen tänne ja sanoi
ottavansa sen taas aamulla täältä.»

»Eilen illallako se oli?»

»Ei, ei Maissi muista, koska se oli.»

»Eiköhän Kalle muista?» sanoi Manni, joka samassa näki Kallen tulevan.

»Mitä?» kysyi Kalle.

»Sitä, koska panit avaimen pensaan alle», sanoi Manni.

»Minkä avaimen?» kysyi Kalle punehtuen ja vihaisesti katsellen Mannia,
joka oli syytön kysyjä. »Mitä tuo vieras poika höpisee?» lisäsi hän
vielä. »En ole mitään avainta laskenut pensastoon.»

Maissi, joka huolettomasti leikitteli sannassa, sanoi nyt: »Lupasit
minulle antaa omenoitakin, jos en puhuisi mitään avaimesta.»

»En ole mitään sinulle puhunut», ärjäsi Kalle.

»Älä mutkaile, poika!» sanoi patruuna. »Näissä asioissa näyttää olevan
jotakin sekasotkua, josta sinun on paha selville päästä itseäsi
tahraamatta; mutta nyt menkää, lapset, sisälle, Kalle tulee minun
kanssani.»

Patruuna läksi puutarhurin luo, ja vähän aikaa keskusteltuansa Kylvön
kanssa, hän kysyi: »Tiedätkö, Kalle, kuka on omenat varastanut
puutarhasta? -- Jos sen tiedät ja todenmukaisesti minulle sanot, niin
annan sinulle anteeksi, vaikka itsekin olisit, niinkuin pahasti pelkään,
pääsyyllinen. Sinä olet vielä lapsi ja voit parantaa itsesi.. Pahan teon
tunnustus on jo suuri askel parannuksen tiellä.»

Kalle seisoi vain röyhkeännäköisenä vastaten: »En tiedä mitään koko
asiasta.»

»No nyt, Kylvö, mennään Matin-Mikon torppaan tiedustelemaan, mitä sieltä
kuuluu», sanoi patruuna. Sitte läksivät molemmat.

Torppaan tultuansa lausui patruuna: »Nyt, Mikko, tahdon sinulta suoran
vastauksen kysymykseen: kuka on Kallelta saanut avaimen, joka oli
pensaan alla puutarhassa? Sano minulle totuus, taikka mene torpasta
pois.»

Mikko, joka luuli Kallen kaikki kertoneen, koska patruuna tiesi
avaimesta, tunnusti heti eräänä päivänä tavanneensa Kallen puutarhassa,
ja että hän oli luvannut illalla, kun kaikki olivat nukkuneet, antaa
hänelle avaimen. »Sitte hän käski minun pistää sen pensaan alle, josta
hän aikoi sen ottaa takaisin aamulla porttia lukitaksensa. Maissi
leikitsi sannassa meidän keskustellessamme, emmekä huomanneet häntä,
ennenkuin se oli myöhäistä, mutta Kalle lupasi tytölle omenoita, jos
vain pitäisi suunsa kiinni.»

»Hm, siinä näkijä kuin tekijä», sanoi patruuna.

»No missä oli Valpas, kun ei haukkunut?» kysyi Kylvö.

»Se makasi Kallen kanssa», vastasi Mikko.

»Voi, tuommoista lapsi raukkaa!» sanoi Kylvö, »vasta kaksitoistavuotias
ja kuitenkin jo noin pitkälle joutunut pahuuden tiellä.»

Pelonalaisella äänellä sanoi nyt Mikko: »Antakaa, patruuna hyvä,
anteeksi tämä kerta. En ikänä enää varasta. Omenat ovat perunakuopassa,
en ole uskaltanut niitä vielä myydä. Maksaa tahdon, mitä vaaditte, jos
vain annatte anteeksi.»

»Ole nyt vaivainen vaiti ja pidä omasi sekä anna muitten omaisuuden olla
rauhassa! Sillä ehdolla saat jäädä torppaan, ja olkoon rangaistuksesi,
että itse tuot omenat kartanoon, mutta keskipäivällä, niin on se
muillekin varoitukseksi.»

Mikko paran täytyi tähän myöntyä.

Patruuna Palmu meni nyt kotiin puutarhurin kanssa. Kartanoon tultuansa
hän käski Kallen luokseen ja sanoi: »Tunnin päästä tuo Matin-Mikko
takaisin omenat, jotka yhdessä varastitte. Sinun täytyy ne rattailta
kantaa sisälle ja sitte saat mennä pois talostani.»

Kalle vaaleni ja vastasi: »Vai niin. Mikko vaivainen on siis kaikki
tunnustanut.»

»Lapsi, lapsi!» sanoi patruuna. »Missä sinä päiväsi päätät tuommoisella
luonnolla?» Sitte hän lisäsi: »Mutta tuollapa tulee Mikko kuormansa
kanssa, jota sinun täytyy mennä purkamaan.»

Kalle meni, vaikka oli vaalea häpeästä ja vihasta. Pian oli heidän
rangaistustyönsä tehty, ja patruuna sanoi Kallelle: »Nyt saat mennä
pois, mutta muista, että jos et itseäsi paranna, päätät päiväsi kahleet
kaulassa.»

Juuri patruunan puhuessa juoksivat Manni ja Tyyne Kallen sivuitse. Kalle
katsoi tuimasti Manniin sanoen: »Tuo paha penikka minulle tämän teki.»
Sitte hän meni pois muille hyvästi sanomatta, paitsi pikku Maissille,
jonka hän kohtasi portilla. Hän taputti tytön keltakiharoita, lausuen:
»Hyvästi Maissi, nyt Kalle menee pois.» Tämä lapsi oli ainoa, jota hän
rakkaudella kohteli, eikä hän sen vuoksi nytkään huomannut, että hänen
pahat tekonsa Maissin kautta tulivat ilmi, vaan piti Mannin siihen
syypäänä.

Kallen mentyä sanoi patrunessa miehellensä: »Ikävältä tuntuu noin
turmeltua lasta nähdessä, kuin tuo Kalle on. Olisin suonut hänen jäävän
vielä tänne, ehkä hän olisi parantunut; nyt hänestä tietenkin tulee
pahantekijä. Tuo raukka ei muista isäänsä eikä äitiänsä, he kuolivat jo
hänen pienenä ollessansa; sitte on hän vain kulkenut tuulen tuomana,
tietämättä minne meni, ja yksi on ärjäissyt hänelle yhtä, toinen
toista.»

»Onpa hän ollut täällä Kylvöllä jo kaksi vuotta ja aina vain on yhtä
uppiniskainen. Pahat tavat isossa väkijoukossa pahenevat eivätkä parane.
Hän olisi ollut täällä vallan pahennukseksi. Mutta Mannista minä aion
pitää huolen; hän on viisas lapsi. Olen päättänyt ottaa hänet omaksi
kasvatikseni. Hän saa oppia lukemaan Tyynen kanssa, kunnes joutuu niin
vanhaksi, että hän otetaan kouluun. Mitäs siitä sanot?»

»Varsin hyvin se käy päinsä», vastasi patrunessa. »Manni sopii veljeksi
Tyynelle, hän on tytärtämme puolitoista vuotta vanhempi. Katso», lisäsi
hän vielä, »kuinka onnellisena ja surutonna pikku Manni tuolla leikkiä
laskee Tyynen ja Maissin kanssa, tietämättä, että hänen elämäänsä
koskeva tärkeä päätös on tehty.»



NELJÄS LUKU.


Hämeenlinnasta Poriin päin kulkevan valtatien vieressä Ronkan synkällä
kankaalla istui eräänä kevätaamuna keski-ikäinen vaimo ja poika, joka
oli noin neljäntoista vuoden vanha. Poika oli erinomaisen kaunis. Hänen
keltaiset kiharansa ja suloiset sinisilmänsä olivat erittäin ihanat. Kun
tarkemmin katseli vaimoa, niin huomasi, että hänkin kerran oli
kukoistanut ihanimpana kukkana, mutta maailman myrskyistä liika varhain
surkastunut. Hänen silmäinsä loiste oli vielä kaunis, kun hän
ihastuksella katsellen vieressä istuvaa poikaa sanoi: »Oi rakas poikani,
ei ole enää pitkä matka Eurajoen kartanoon. Ei aurinko toista kertaa
laske, ennenkuin olet nähnyt veljesi.»

»Voi äiti, lähtekäämme nyt jo pian, että joudumme eteenpäin.»

»Älä kiirehdi! Olen kovin väsyksissä ja tahdon ensin lukea Mannin
kirjeen», vastasi Leena, sillä se oli hän.

Leena palasi nyt Junnon kanssa Helsingistä kotiseuduillensa. Helsingissä
hän oli tullut hyvin toimeen pyykinpesijänä ja sillä saanut kokoon sen,
minkä he elatukseksensa tarvitsivat. Vielä oli hänellä säästössäkin niin
paljo rahaa, että saattoi ruveta kulkemaan tätä pitkää matkaa. Nyt oli
kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun Leena erosi Mannista. Useasti hän
oli kirjeitä saanut, mutta ne eivät estäneet häntä kaipauksella
muistelemasta poikaansa, jonka tähden hän nyt olikin lähtenyt matkalle,
saadaksensa syliinsä sulkea oman rakkaan lapsensa. Hän oli jo joutunut
matkansa loppupuolelle, mutta oli väsyksissä, eikä jaksanut mennä
edemmäksi levähtämättä. Tässä nyt istuessansa hän otti Mannin kirjeen
povestansa ja luki:

      Ȁiti rakas!

Ettepä usko, kuinka tulin iloiseksi saatuani teiltä kirjeen, josta näin,
että olette olleet tervennä ja tulette hyvin toimeen. Hupaista oli
myöskin kuulla Junnon saaneen oppia kirjoittamaan.

Voi äiti, jos vielä saisin äidin sekä Junnon nähdä, sittepä vasta
iloinen olisin. Setä ja Täti Palmu ovat niin hyviä minulle, juuri kuin
olisin heidän oma poikansa, ja Tyyne on oikein hyvä sisar, mutta
sentäänkin aina toivon hartaasti näkeväni äitini ja Junnon.

Onko Junno jo hyvin pitkä? Minä olen kasvanut niin pitkäksi, että äiti
ei tuntisi minua, ja tietääkö äiti, että myös Maissi jo on tullut hyvin
pitkäksi. Hänellä on kauniit keltakiharaiset hiukset, juuri semmoiset,
kuin minä vielä muistan Junnolla olleen. Aina välimmiten Maissi vieläkin
saa tulla Tyynen kumppaniksi, kun ei vain vieraita ole. Ei hän enää saa
opiskella meidän kanssamme niinkuin ennen, sillä Täti ei pidä sitä
sopivana, kun Tyyne on tullut isommaksi, mutta aina Enoni tykönä
ollessani minä opetan Maissille, mitä itse olen oppinut. Ei äiti usko,
kuinka Maissi on kiltti.

Tulevana syksynä opettaja menee meiltä pois ja silloin toivon pääseväni
ylimmälle luokalle kouluun. Sitte luen niin, että pääsen virkamieheksi
ja saan äidin sekä Junnon tyköni, ja silloin pitää äidin saaman kaikki,
mitä äiti tahtoo. Voi, jospa se aika pian kuluisi!

Äiti voi hyvin ja tervehtää Junnoa äidin omalta

      Mannilta.»

Luettuansa kirjeen lausui Leena: »Jumalan kiitos! Lapseni sydän näkyy
olevan yhtä hellä ja viaton kuin ennen.»

»Kuinka iloiseksi Manni mahtanee tulla, kun tulemme kartanoon hänen sitä
aavistamattansa», sanoi Junno, mutta samassa katsahti hän taivasta kohti
ja huudahti äidillensä: »Voi kuinka taivas menee pilveen!»

»Niin näkyy», vastasi Leena, »varmaankin tulee myrskyilma. Nyt meidän
täytyy kiiruhtaa, että joutuisimme kestikievariin ennen sadetta. Sieltä
otamme kyytihevosen, sillä minä olen säästänyt rahani niin, että nyt
loppupuolella tietä, kun olemme väsyksissä, saamme kyydillä kulkea edes
muutaman penikuorman. Minun täytyy juuri katsoa, mitä minulla vielä on
kukkarossani.» Samassa hän kaatoi rahat kämmenellensä aikoen niitä
laskea, mutta Junno sanoi:

»Tulkaa nyt pian, äiti, täällä on kovin ikävä. Kuulkaa, miten harakat
nauravat ja korpit huutavat.» Mutta ennenkuin Leena joutui pistämään
rahojansa kukkaroon, tuli kaksi miestä Porin puolelta ajaen aika kyytiä.
Nähtyänsä Leenan ja Junnon pidätti ajaja hevosensa. Hän näytti olevan
noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen vilkkaat silmänsä
kääntyivät vuorottain Junnoon ja rahakukkaroon, jota Leena ei vielä
ehtinyt tallentaa. Hypäten alas rattailta hän sanoi:

»Hoh, hoh! Etpä sinäkään tuolla kauniilla ja ulkokullatulla muodollasi
kauan säilynyt kartanossa. Joko sinunkin teki mielesi kielletyn puun
hedelmää?»

»Mitäs puhut, mies?» kysyi Junno. »Minä en ymmärrä mitä tarkoitat, enkä
tiedä, oletko viisas vai hullu.»

»Oletpa oppinut teeskentelemään, vai etkö muista enää, miten Kalle
kartanosta ajettiin? Kyllä minä opetan muistamaan», sanoi Kalle, sillä
se oli hän. Kalle luuli Junnossa näkevänsä Mannin, sillä veljekset
olivat hyvin yhdennäköiset, ja aikoi lyödä poikaa, mutta samassa aurinko
pilkoitti pilvien välistä laskien säteensä Junnon keltaisille
kiharoille, ja rosvon käsi vaipui alas. Muisto pienestä keltahiuksisesta
tytöstä, joka Eurajoen kartanossa kurkoitti hänelle kätösensä
hyvästijätöksi, pidätti hänen kätensä, ja hän mutisi itseksensä: »Kumma,
on juuri kuin Maissin kiharat. Muistin pojalla olleen mustat hiukset.»
Sitte hän kääntyi Leenaan, sanoen: »Anna tänne, akka, kukkarosi, niin
saat rauhassa mennä tuon penikan kanssa.»

»Rosvo, voitko ottaa köyhältä vaimolta hänen viimeiset rahansa?» lausui
Leena. »Etkö muista äitiäsi? Eikö tuntuisi kovalta, jos häneltä
otettaisiin hänen suurella vaivalla kootut, viimeiset rahansa?»

»Äiti! Hah, hah, hah, siitä en mitään tiedä. Joutuun, akka, anna tänne
rahat, taikka minä opetan sinua saarnaamaan.»

Leena otti kukkaron käteensä vielä epäillen, antaisiko sen rosvolle vai
eikö, mutta samassa Kalle sieppasi sen Leenan kädestä, hyppäsi rattaille
ja ajoi huimaisten hevostansa kiiruusti pois.

Leena oli niin pelästyksissä, että oikein vapisi, mutta koetti kuitenkin
poikansa kanssa eteenpäin pyrkiä. Junnon silmät iskivät tulta. Hän
puristi heikkoa nyrkkiänsä, sanoen: »Äiti, kun minun nyrkkini kerran
vahvistuu, niin koetan hakea tuota rosvoa, ja silloin on hän tunteva,
olenko voimia vailla.»

»Lapsi, aina sinä olet kiivas! Koeta poistaa koston pyyntö sydämmestäsi,
semmoinen halu ei meitä auta, sillä se on syntinen. Jätä kosto Jumalan
haltuun, hän tietää, milloin hän kostaa ja milloin anteeksi antaa. Sinä
olet helläsydämminen ja hyvä lapsi, mutta pelkään, Junnoseni, että
kiivautesi on sinut kerran turmioon vievä.»

»Kyllä koetan, äiti hyvä, vihaani hillitä, mutta jos hän tulisi eteeni
pian taas, en usko että voisin. Tuommoinen peto, joka vielä oli
tuntevinansa minut!»

»Minä arvelen, että hän tarkoitti Mannia, koska kuulin hänen mutisevan
itseksensä: 'Kumma! On juuri kuin Maissin kiharat, vaikka minä muistin
hänellä olleen mustat hiukset.' Kartanossa varmaankin saamme paremman
tiedon tuosta miehestä, mutta -- koskapa sinne tulemme? Nyt ei ole
rahaa, että saisimme kyytihevosen. Kerjäten täytyy meidän hakea
ruokamme, väsyksissä olen myös, aivan uupumaisillani, ja ilma näkyy
tulevan aina pahemmaksi.»

»Niin tulee. Katsokaa, äiti, tuolla jo sataa.» Samassa ennätti heidät
kova raesade, joka vähän ajan päästä muuttui vedeksi. Läpimärkinä he
joutuivat viimein kankaalta pois, ja Leena sanoi:

»Tuolla näkyy kartano, pyrkikäämme sinne. Herrasväet ovat useasti hyviä
auttamaan köyhiä. Ehkä saamme siellä levähtää ja vaatteitamme kuivata.»
Kiiruhtaen kulkivat he nyt eteenpäin siksi, kunnes tuli vastaan eräs
mies, jolta Leena kysyi:

»Mikä on tuon kartanon nimi?»

»Se on Pöyhkeälä», vastasi mies, »ja siellä asuu eversti Pöyhkönen.»
Vastauksen saatuaan Leena läksi taas eteenpäin ja joutui vihdoin
kartanoon. Hän meni kyökkiin, kertoi siellä onnettomuutensa ja sanoi
olevansa läpimärkänä sekä niin väsyksissä, että ei jaksanut mennä
eteenpäin. Yksi piioista meni sisälle ja tuli samassa takaisin.
Everstinna itse seurasi häntä ja sanoi, kääntyen Leenaan:

»Ei ole meillä yösijaa teille. Menkää tuonne kylään, se ei ole kaukana.»

»Eikö olisi mitään ruoan apua meille, hyvä everstinna?» kysyi Leena.
»Meiltä kaikki varastettiin tuolla kankaalla, niin että nyt täytyy elää
ihmisten armolla siksi, kuin tulemme matkamme päähän.»

»Yhdellä on yhdenlainen juttu, toisella toinen, se on vallan tavallista
tuommoisilla», mutisi everstinna, »mutta anna hänelle, Mari, toki
leipäpalanen. Minä en ikänä saata kieltää, vaan aina noille köyhille
tulee jotakin annetuksi.» Leena otti leipäpalan surullisella, vaan
kiitollisella mielellä vastaan, mutta Junnon silmät näyttivät synkiltä,
ja heidän tultuansa ulos, sanoi hän katsellen Pöyhkeälän komeaa
huoneriviä: »Hoh, hoh, tuolla rikkaassa komeassa talossa ei ollut
köyhille mitään leposijaa, ja äitini sanoi, että herrasväki on köyhille
hyvä. Mutta tulkaa, äiti, mennään pienimpään mökkiin tuolla kylässä,
niin siellä varmaankin saamme yösijan, sillä he tietävät paremmin,
kuinka tarpeellinen lepo on meille.»

»Junnoni, sinä olet vähän vielä nähnyt. Tällä kertaa on kyllä niin kuin
sanot, mutta paljon löytyy niitäkin, jotka auttavat köyhiä, vaikka
valitettavasti vielä on niitäkin paljo, jotka eivät ollenkaan tunne
köyhäin ihmisten elämää eivätkä sen vuoksi myöskään tunne heidän
puutoksiansa. Vaan muista, lapsi, sanaani: älä vihaa rikkaita äläkä
köyhiä, molemmissa on jaloja ihmisiä, niinkuin molemmissa on huonojakin.
Mutta tuossapa on mökki. Voi, jospa pääsisimme sinne, minun tulee jo
vilu näissä märissä vaatteissa.»

Mökin ovessa tuli akka heitä vastaan, ja Leena pyysi häneltä yösijaa,
kertoen samalla, miten heidän oli kankaalla käynyt, sekä että heillä ei
ollut mitään, millä yösijan maksaisivat.

»Voi hyvänen aika, kuinka olette märät! Tulkaa sisälle», sanoi akka.
»Onpa minulla täällä risuja, tehdään valkea, että saatte vaatteitanne
kuivata. Minä annan vaatetta, mitä täältä löytyy.» Sitte hän laittoi
heille maitokeitosta, haki kylästä olkia vuoteeksi ja käski heidän mennä
lepäämään. »Olkaa täällä vain huomennakin vielä», sanoi akka. »Tuo
kaunis poika, joka näkyy olevan hyvin väsyksissä, tarvitsee kyllä
levähtää yhden päivän. Minua on käsketty Pöyhkeälän puutarhaan työhön
huomenna, niin kylläpä teille on täällä tilaa, vaikka mökkini on
ahdaskin.»

»Täällä on varsin hyvä, Jumala siunatkoon hyvää antajaa
monenkertaisesti!» sanoi Leena ja laski vuoteelle raskaan päänsä.
Muutama hetki kului vielä, ja kaikki mökissä makasivat syyässä unessa.
Mutta kauan ei Leena nukkunut, ennenkuin taas heräsi. Hänen oli kovin
vilu, vaikka mökki oli lämmin. Hitaasti kului yö, joka tunti oli
Leenalle pitkä, mutta hän ei tahtonut herättää Junnoa, joka makasi
suruttomana makeassa unessa. Aamu tuli vihdoinkin, ja nyt oli Leenan
palava. Hänen päätänsä ja koko ruumistansa poltti. Ja Junno raukka, hän
istui vuoteen ääressä itkien.

Mökin akka, jota tavallisesti kutsuttiin Mökki-Priitaksi, läksi
Pöyhkeälään työhön ja lupasi illalla tulla matkustavaisia katsomaan.
Ilta tuli ja vielä toinen, mutta Leena huononi vain, vaikka Priitakin
haki lääkityksiä, mitä maalla parahinta on.

»Nyt saat hyvän ryypyn järnestestamenttia», sanoi Priita muutamana
päivänä, kun taas oli eräältä emännältä saanut noita »hyviä
lääkityksiä.» »Jos ei se auta, niin ei mikään auta», vakuutti hän vielä,
mutta Leenan polte aina vain yltyi.

Priita oli taas poissa Pöyhkeälässä eräänä päivänä, jolloin Leena oli
kovin huono. Leena houraili ja sanoi tulevansa terveeksi, jos vain saisi
maitoa juoda. Junno, joka luuli äitinsä olevan tajuissansa, läksi maitoa
hakemaan Pöyhkeälästä. Emännöitsijä, joka Junnon tullessa oli kyökissä,
vastasi: »Emme nyt voi sinulle maitoa antaa.»

»Mutta äitini ei tule terveeksi muutoin.»

»Etkö kuule? En voi nyt antaa maitoa, tuossa on sinulle leivänpala, mene
nyt pois.»

»Ei, ei, teidän pitää antaa, äitini muutoin kuolee. Teillä on suuri
talo, teillä on kyllä maitoa, antakaa pian!»

»Menetkö kohta täältä, kelvoton!» ärjäsi emännöitsijä.

Junno aikoi jo toivotonna lähteä pois, mutta näki samassa pöydällä
korttelinmitan, jossa oli maitoa. Siepaten mitan käteensä ja hypäten
ovesta ulos hän sanoi: »Tuon vien vain äidilleni», mutta piika juoksi
hänen jälkeensä. Juuri kuin Junno oli portissa menemäisillänsä, tuli
eversti Pöyhkönen häntä vastaan ja kuuli piian huutavan: »Poika varasti
maitokorttelin.»

Everstillä oli piiska kädessä, ja sillä hän huimasi poikaa käteen, niin
että kortteli putosi maahan. »Tällä kertaa pääset näin vähällä, mutta
älä vain toiste tule varastamaan», sanoi eversti ja meni oikoisena
taaksensa katselematta komeaan kartanoonsa, tuntematta, että tuon köyhän
pojan sydän oli särkymäisillänsä.

Junno kiirehti kipeän äitinsä luo. Leena näkyi pojan sisälle tullessa
lepäävän rauhassa. Junno katseli äitinsä levollista muotoa, ja hänenkin
aaltoileva sydämmensä tyyntyi. Hän rupesi mietiskelemään, oliko oikein,
että hän väkisin tahtoi ottaa maitokorttelin kartanosta. »Ei se ollut
oikein, olisin varastanut», ajatteli Junno. »Niin juuri varaskin tekee:
mitä ei hän muuten saa, sen hän ottaa väkisin. Ja kuinka olisin sitte
äidilleni voinut antaa varastettua juomaa? Ei, ei. En ikinä enää tahdo
niin tehdä!» Junnon näin mietiskellessä heräsi hänen äitinsä unen
horroksista ja sanoi: »Poikaseni, jos kerran näet veljesi, niin sano
hänelle nukkuvan äitinsä viimeinen tervehdys ja viimeinen neuvo: ettei
hän ikinä unohtaisi Jumalan sanaa ja että hän kaikella muotoa oppisi
tuntemaan köyhää kansaa. Jos hän joskus maailmassa saa alusväkeä, niin
pitäköön huolta niistä, niinkuin isä lapsistansa. Oi Junnoseni, minun
sydänkäpyseni! Jää hyvästi! Tuolla, tuolla ylhäällä näen kerran
kaksoisveljekset yhdistettyinä.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

      »Täält lähden iloll' rauhassa,
      ehk' kuolen, elän sinussa!»

Nämät olivat Leenan viimeiset sanat. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja
hän nukkui kuin uneen, jättäen poikansa orvoksi itkemään.



VIIDES LUKU.


Aurinko loisti lämpimästi kesäkuun 22. päivänä. Nästin kankaalla
valtatiellä, joka Turusta Raumalle päin kulkee, näemme kyytihevosen,
joka vaahtoisena kesän helteessä eteenpäin juoksee. Rattailla istuu
nuorukainen, joka näkyy olevan noin seitsemän- taikka
kahdeksantoistavuotinen. Hän on sorea ja kaunis kuin kankahalla kasvanut
honka. Hänen mustat hiuksensa ovat kauniissa kiharoissa, ja mustat
silmänsä säihkyvät, kun hän vähän malttamattomasti sanoo kyytipojalle:
»Oih, eikö tuo Laitilan aukeus jo tule? Kuinka kauan tätä kangasta
kestää?»

»Ei tämä pitkä ole», vastasi kyytimies huolettomasti.

Tämän vastauksen saatuansa nuorukainen alkoi lauleskella:

      Suomi sulo, sorja, kaunis!
      Oi, kun totta sanoo saan:
      Suomi on mun kotimaan'!

Laulu kuului somalta kyytimiehen korviin, ja heittäen silmäyksen
nuorukaiseen, joka oli laulanut, näki hän, että muutama kyynel hänen
mustista silmistänsä vieri kädessä oleville kanerville, ja kysyi:
»Mitäpä herra noilla kukkasilla tekee?»

»Vien ne kotiini. Valkoiset kanervat ovat harvinaiset, ja muutoinkin
ovat kaikki kanervat minulle rakkaita. Ne muistuttavat minua ensimmäisen
lapsuuteni kodista, sillä niitä kasvaa paljon Salon torpan ympärillä.»

»Onko herra torpan poika?»

»Olen. Mutta nyt minä olen kasvattipoikana patruuna Palmulla Eurajoella.
Isäni kuoli jo aikoja sitte, häntä tuskin muistan enää, ja äitini meni
veljeni kanssa Helsinkiin. Nyt on jo kolme vuotta siitä, kuin olen
heistä tietoa saanut. Vaikka olen kirjoittanut, ei ole vastausta tullut.
Nykyään kävin pääkaupungissamme, mutta en sieltäkään muuta tietoa
saanut, kuin että hän oli pois muuttanut, mihinkä lienee mennyt.»

»Eikö herra nyt tule Turusta?» kysyi kyytimies.

»Tulen», vastasi nuori matkustaja, »mutta minä tulin ensin höyrylaivalla
Helsingistä Turkuun.»

»Vai niin», sanoi kyytimies.

Vaipuen ajatuksiinsa katseli nuorukainen taas kanerviansa siksi, että
kyytimies huudahti: »Jo näkyy Laitilan kirkontorni!»

Nuorukainen, jonka lukija jo arvannee Manniksi, katsoi ylös ja näki
Laitilan kylän edessänsä. Omenapuut, joita täällä kylässä on melkein
joka mökin edustalla, olivat nyt täydessä kukoistuksessansa ja
levittivät lemuansa. Joka talon pihassa huuhdottiin pöytiä ja
lavitsoita; kaikki piti olla puhdasta kesän juhlaksi, juhannukseksi.
Manni ajoi kestikievarin pihaan, hyppäsi rattailta ja meni tupaan
huutamaan kyytimiehiä, jotka istuivat siellä huolettomina, lakit päässä
ja lakinnauhassa sekä valmuja että keltakukkia. Mannin huutaessa
kyytihevosta joutuivat kaikki miehet liikkeelle. Pian oli hevonen
valjastettu, ja Manni läksi eteenpäin iloisella mielellä. Hän oli
lukiosta päästyään käynyt Helsingissä ylioppilastutkintoansa
suorittamassa ja sitte ollut muutaman viikon erään hyvän ystävänsä
luona, mutta jo mieli hehkui kotiin päin. Hevonen ei juossut niin pian,
kuin Manni olisi tahtonut. Hän jätti ohjakset kyytipojan haltuun ja
alkoi katsella ympärillänsä olevaa maailmaa, joka juuri oli täydessä
kesän ihanuudessa. Tuolla hän näki tuomen vaahtasevan, täällä taas
pihlajan täydessä kukassa. Leivonen viserteli kiitosvirsiänsä ilmassa,
ja peipponen lauloi sulosäveleitään metsässä. Hän näki sekä kartanon
että mökin lasten leikittelevän ulkona, kaikki iloisina ja onnellisina.

Vaan jättäkäämme Manni hänen matkallensa ja käykäämme Eurajoen kartanon
asukkaita katsomassa.

Patruuna sekä patrunessa ovat vanhentuneet, ja pikku Tyyne, joka nyt on
nähnyt 17 kesää, on kasvanut soreaksi neidoksi. Hänen käytöksensä on
uljas, se täyttää kaikki, mitä korkeasukuiselta vaaditaan. Tänä päivänä
näemme hänen useasti käyvän edestakaisin eräässä kamarissa, johon ovi
vie eteishuoneesta. Mitäpä hänellä siellä on toimitettavaa? Välistä on
joku ryppy oikaistavana valkoisessa päällyspeitossa, väliin taas eivät
ikkunaverhojen laskokset ole oikein hyvin onnistuneet, täytyy niitäkin
paremmin järjestää. »Voih», sanoi hän itseksensä, »tuolla kirjahyllyllä
on vielä tomua, jota Lotta neitsyt ei ole pois pyyhkinyt.» Kaikesta hän
ottaa tarkan vaarin, mitä tuohon kamariin kuuluu, sillä se on hänen
kasvattiveljensä huone, ja tänä iltana hän odottaa Mannia kotiin.

Hän katseli kamaria, ja kaikki oli nyt hyvässä järjestyksessä,
ainoastaan kukkamaljakot puuttuivat pöydältä. »Kylvön Maissi ne
parahiten laittaa», ajatteli hän ja läksi nyt puutarhurin luo, jolta hän
kysyi: »Missä on Maissi?»

»Tyttö istuu ompelemassa joen rannalla», vastasi Kylvö.

Tyyne meni rannalle. Siellä istui Maissi suuren lehevän vaahteran
suojassa ommellen. Hänellä oli siniset pumpuliset vaatteet, ja pitkät
keltaiset hiukset kiertyivät kauniissa kiharoissa hänen valkoiselle
kaulallensa. Tyyne katseli häntä vähän aikaa ihastuksella, sillä Maissi
oli hänen mielestänsä kaunein neito, mitä hän oli nähnyt. Tyyne ei
tietänyt, että hän itse oli yhtä kaunis, vaikka vallan toista laatua
sekä luonteen että muodon puolesta. Maissi oli hempeä ja hento kuin
ruoko, joka vaatii turvaa, mihin nojautuisi, mutta Tyynen ylevässä
muodossa huomasi heti sen lujan luonteen, joka maailman myrskyissäkin
voi seisoa maallisetta turvatta, Lieneekö juuri ollut tämä erilaisuus,
joka heidät ystäviksi teki, vaikka Tyyne oli korkeasukuinen ja Maissi
ainoastaan puutarhurin tytär. Kentiesi oli vielä toinenkin syy: olihan
Maissi kasvattiveljen orpana.

Katseltuaan Maissia Tyyne sanoi: »Varmaankin sinun on hupainen olla
tuolla kedolla ompelemassa, mutta tule nyt sentään auttamaan minua että
saisin oikein somasti sidotuita kukkia näihin kukkamaljakkoihin. Sitte
on Mannin kamarissa kaikki valmiina siksi, kuin hän tulee.» Vieno ruso
nousi Maissin poskille, mutta pian se katosi taas. Hän meni Tyynen
kanssa ja poimi ihanimmat kukat puutarhasta. Sitte hän sovitteli ne
kukka-astiaan, vaan tänä päivänä eivät kukat tahtoneet oikein somasti
siihen soveltua. Maissi vain käänteli ja väänteli niitä. Noh tulivatpa
toki vihdoin kuntoon ja Mannin pöydälle. Tyyne katseli akkunasta,
toivoen näkevänsä kaivatun veljensä tulon, mutta häntä ei vielä
kuulunut. Patruuna, joka kamarinsa auki olevasta ovesta näki, miten
hartaasti Tyyne odotteli veljeänsä, sanoi hymyellen vaimollensa: »Jos
Tyynen ystävyys kasvattiveljeänsä kohtaan kasvaa noin vuodesta vuoteen,
niin muuttuu se kerran täydeksi rakkaudeksi, eikä se olisikaan
hulluinta, sillä Manni on kelpo poika ja toivon hänestä tulevan oivan
papin.»

»Pelkään hänen jo liika paljon pitävän veljestänsä», vastasi patrunessa.
»Mannin sydän on aivan vapaa, tieto ja oppi ovat koko hänen maailmansa
ja niin pitää olemankin, mutta kerran hän varmaankin näkee kukan, jonka
hän omaksensa tahtoisi, eikä kukkanen kentiesi olekkaan Tyyne.»

»Semmoista en minä ajattelekkaan. Tyyne on kaunis, saa myös hyvät
myötäjäiset, ja ystävät he ovat olleet lapsuudesta. Jos Manni, niinkuin
toivon, mieheksi tulee, ja Tyynen sydän silloin vielä on vapaa, niin
siunaan molemmat lapsikseni, eikä Manni silloin saa vähintä onnea
osaksensa!»

»Ystäväni», lausui patrunessa, »rakkaus vaatii rakkautta, muusta ei se
lukua laske. Älkäämme päättäkö heidän onnestansa eikä tulevista
ajoistansa, ne eivät ole meidän kädessämme.»

Tyyne, joka turhaan veljensä kamarissa oli kauan katsonut maantielle
päin, nähdäksensä Mannin tuloa, päätti nyt, koska ei kaivattua kuulunut,
mennä Maissin kanssa vähän matkaa maantielle häntä vastaanottamaan. Ilta
oli joutunut, auringon helle oli leppoisempi, ja ihaellen nauttivat
tytöt kesäillan ihanuutta. Mutta samassa kuului ratasten jyrinä. Rattaat
lähenivät -- ja totta todellakin! -- siinä nyt istui Manni viipottaen
neitosille lakkiansa, jossa oli pieni kultalyyry. Siitäpä näkyi, että
hän oli suorittanut ylioppilastutkintonsa.

»No nytpä olet ylioppilas!» huusi Tyyne. »Voi kuinka olemme sinua
odottaneet! Pelkäsin jo, että olisit jäänyt pois meidän
juhannusilostamme.»

»En suinkaan. Kukapa sitten olisi kanssanne kukkasriukua laittanut?
Mutta älkäämme täällä viipykö, tulkaa rattaille, niin riennämme kotiin,
setä ja täti jo varmaankin minua odottavat.» Manni ajoi aika vauhtia
kartanon pihaan.

Patruuna ja patrunessa ottivat kasvattipoikansa vastaan niin hartaasti,
kuin jos hän olisi ollut heidän oma lapsensa, mutta Manni täyttikin
kaikki heidän toiveensa. Ylioppilastutkintonsakin hän oli nyt kunnialla
suorittanut, josta kasvattivanhempain oli syytä iloita.

Kun Manni oli kaikki pääkaupungin uutiset jutellut, mitä patruuna oli
utelias kuulemaan, puhui hän surullisella äänellä: »Äidistäni ja
veljestäni en muuta tietoa saanut, kuin että he ovat muuttaneet pois
Helsingistä. Missä nyt lienevät?» Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä,
mutta hän ei tahtonut niitä näyttää, vaan läksi viemään kapineitansa
kamariinsa. Nähdessänsä siellä kukkasia pöydällänsä hän sanoi: »Tyyne ja
Maissi varmaankin ovat nuo ihanat kukat tänne tuoneet. Oi miten hupaista
taas on olla täällä kotona! Mutta mihinkä joutuivat kanervaiseni, jotka
muassani toin?»

»Tässä ne ovat», vastasi Maissi. »Ne putosivat pihalle rattailta
hypätessäsi.»

Manni otti kukat, ja hänen silmänsä lepäsivät ihastuksella hetken tytön
kasvoilla. Sitten hän pani kanervat maljakkoon, sanoen: »Menkäämme
puutarhaan; tällaisena kauniina kesäaikana kaikki elolliset olennot
nauttivat kesän ihanuutta.»

Vastapäätä Mannin kamaria toisella puolen eteishuonetta olivat patruunan
huoneet. Ovet olivat auki, ja Manni huusi: »Setä ja täti! Tulkaa nyt
kanssamme ulos, teillekin ulkoilma varmaan tekee hyvää.»

»Kyllä tulemme, poikani», vastasi patrunessa, ja he menivät kaikki ulos
puutarhaan, jossa vanha Kylvö ahkerasti leikkeli nuoria puunvesoja.

»Hyvää iltaa, eno, kuinka voitte?» lausui Manni. Kylvö katsoi ylös
työstänsä ja huomattuaan Mannin lakissa lyyryn hän vastasi vähän
tavallista syvempään kumarrettuansa: »Hyvin vain, mutta näenpä, että
työsi on menestynyt, koska olet ylioppilas. Hm, kyllä jo ansaitsisit
minulta herran nimen, mutta se nimitys kävisi vähän kankeaksi, kun olen
tottunut vaimoni sisaren poikaa aina sinuttelemaan. Saat sen vuoksi
tyytyä vanhaan nimitykseen.»

»Sehän nimitys, enoni, onkin paras», sanoi Manni.

Vähän aikaa puistossa käveltyänsä menivät patruuna sekä patrunessa
sisälle, mutta nuoret jäivät vielä puutarhaan. He istuivat
keinulavitsalle joen rannalle. Metsästä kuului paimentorvien ääni, ja
käki kukkui yksitoikkoista kukuntaansa. »Oi kuinka kaunis on kesä!»
sanoi Manni. »Kaikille on se hupainen aika. Kotimatkallani minä näin
tänään lapsia mökkien edustalla paitasillaan, nauttimassa päivän
lämpimyyttä. He leikittelivät posliini- ja saviastiain palasilla.
Kartanon lapsia näin kartanojen edustalla hienoissa vaatteissa
leikitellen somilla leikkikaluillansa. Kaikki iloitsivat kesän
kauneudesta, mutta kuitenkin oli heidän ilollansa erotus. Kuulkaahan!
Mökin lapsi pudotti kivelle rikkeimen astian palan, ja se meni kahtia;
hän nauroi ja sanoi taputellen ilosta pieniä käsiänsä: 'Nyt on minulla
kaksi palaa.' Kartanon lapsi pudotti myös leikkikalunsa, pienen
tarjottimen, jolla oli hienoja posliinikuppeja. Hän aikoi juuri tarjota
kumppanillensa niistä, vaan kompastui, ja nytpä hänen somat kuppinsa
menivät rikki, eivätkä palat häntä enää voineet huvittaa, vaan hän meni
itkien pois. Silloin minä ajattelin: ken vähään tyytyy, on onnellinen.»

Kauan he olisivat kentiesi vielä jutelleet puutarhassa, mutta Kylvö tuli
sanomaan, että patrunessa tahtoi tytärtänsä ja Mannia sisälle. He
menivät heti, ja Maissi läksi isänsä kanssa puutarhurin vähäiseen
asuntoon.

Toisena päivänä oli kartanon nuorilla paljon tointa kukkasriu'sta, jonka
piti valmistuman illaksi, mutta nyt se olikin valmistumaisillaan, ja
Manni sanoi: »Hupaista olisi, jos kartanon alustalaiset kutsuttaisiin
tänne riu'un ympäri tanssimaan, ja jos he sitte saisivat illallisen
täällä pihalla.» Samassa tuli patruuna katsomaan kukkasriukua, ja Manni
laski kätensä hänen olallensa, sanoen: »Setä hyvä, lupasitte antaa
minulle ylioppilaaksi päästyäni jonkun mieleiseni lahjan, kun teiltä
sitä pyytäisin, ja nytpä tiedän mitä hartahimmin haluaisin.»

»No, jos voin pyyntösi täyttää, niin saat, mitä tahdot», vastasi
patruuna. Manni pyysi, että alustalaiset pääsisivät kartanoon tanssimaan
kukkasriu'un ympärille ja että saisivat illallisen.

Patruuna hymyili, sanoen: »Sinäpä pyydät muille lahjaa, mutta mene vaan
toimittamaan, että kaikki kutsutaan, joille sanan saat. Minä lupaan
sinulle, että joka juhannusilta, niin kauan kuin elän, pitää ruokapöydät
oleman valmistettuna alustalaisilleni.»

Ilta tuli, ja Manni oli onnellinen, kun näki köyhän kansan iloitsevan.
Hän oli tyytyväisempi levolle mennessään, kuin jos olisi jonkun
kiiltävän ja kalliin lahjan saanut.



KUUDES LUKU.


»Kesä kaunis, ihana kesä, kuinka olet lyhyt!», ajatteli Maissi
katsellessaan avoimen akkunan ääressä, miten puutarhassa jo siellä
täällä näkyi kellastuneita lehtiä. Kauan hän istui siinä ajatuksissansa,
mutta isänsä kysymys: »Maissi, mitä siellä nyt uneksit?» herätti hänet
haaveistansa, ja hän vastasi: »Ajattelin vain katsellessani noita
kellastuneita puita, että tämä kesä oli erin lyhyt. Jo muutaman päivän
päästä Mannikin lähtee pois.»

»Hm, kyllä vuodenajat pian kuluvat, kun murheetonna ja terveenä olla
saa», sanoi Kylvö ja meni laulun nuottia hyräillen kamariinsa, ajatellen
itseksensä: »Tämä ei kelpaa. Ei kelpaa, että täällä työtä teen.
Kyyhkyseni sydän on vaarassa, pienestä kipinästä saattaa tulla ilmi
valkea. Kyllä olen huomannut, miten kukkani punastuu joka kerta, kun
Manni lähestyy -- mutta toiselle kukalle on se aurinko luotu loistamaan.
-- Hm, nyt on se päätös varma minussa, että lähden täältä Pöyhkeälään.»
Nyt hän huusi: »Maissi, muistatko, että eversti Pöyhkönen sanomalehdissä
ilmoitti tahtovansa puutarhuria. Eilen sain everstiltä kirjeen, jossa
hän sanoo kuulleensa minua mainittavan taitavaksi puutarhuriksi. Hän on
luvannut minulle suuren palkan, semmoisen, jota ei meidän patruunan
kannata antaa tästä puutarhasta, ja minä olen nyt päättänyt muuttaa
Pöyhkeälään.»

»Voi, isäni, täältä on kovin ikävä lähteä pois.»

»Kyllä onkin, mutta, lapseni, ei ole meillä suuria varoja, niin että
voisimme hylätä isomman palkan.»

Maissi ei puhunut enää mitään, vaan silitteli surullisena kissaa, joka
makasi akkunalla päivän paisteessa. Mutta vilahdukselta katsottuaan
ulospäin punastui hän -- samassa kuului jalan ääni porstuasta, ja Manni
astui sisälle.

»Noh, mistä sinä tulet pitkissä saappaissa ja sauva kädessä?» kysyi
Kylvö.

»Olen ollut metsätorpissa katselemassa ja kuulemassa, miten toimeen
tulevat.»

»Vai niin», sanoi Kylvö. »Kyllä on hyvä, että patruuna saa tiedon heidän
elämästänsä. Koko aluskunta tuleekin paljoa paremmin toimeen nyt, kuin
kymmenen vuotta takaperin, ja siitäpä on tullut kartanollekin hyötyä.
Torpparien juhdat ovat hyvässä voimassa, ja niin tulevat kartanonkin
maat paremmin viljellyiksi.»

»Kuinka Salon torpassa voitiin?» kysyi Maissi.

»Varsin hyvin. Menneenä vuonna, jolloin oli huono vuodentulo, ei setä
ottanut mitään veroa heiltä. Nyt tänä vuonna he maksoivat veronsa ja
vähän menneenvuotistakin. Mutta vetäen suuren ristin velkapaperille,
sanoi setä: Pyyhitään nyt pois vanha velka, kyllä hyvin tarvitsette mitä
veron maksettuanne torppaan jää.'»

»Hm, kumma, miten hän on muuttunut sitte kuin äitisi täältä läksi.»

»Niin, eno, ihminen ei pysykkään paikoillansa, ja setäni, hän menee aina
eteenpäin. Hyvä vain, ken osaisi käydä hänen jälkiänsä.»

»Hyvä on patruuna minullekin ollut», sanoi Maissi. »Kuinka paljo
maailman ihanuudesta olisikaan jäänyt minulta tuntematta, jos ei hän
olisi antanut minun opiskella Tyynen kanssa. Ajatellessani kaikkea
hyvää, jota olen saanut nauttia, tuntuu täältä lähteminen kovin
ikävältä.»

»Mihinkä sinä lähtisit?»

»Olen päättänyt ruveta puutarhuriksi eversti Pöyhköselle», vastasi
Kylvö. »Kyllähän minä asiasta jo puhuin patruunalle, mutta siiloin ei
päätökseni vielä ollut oikein varma.»

»Sepä oli ikävä sanoma. Tyyne varmaankin on Maissia paljon kaipaava;
mutta nyt olen täällä ollut jo kauan, täytyy mennä laittamaan
kapineitani kuntoon, sillä huomenna minun on Helsinkiin lähteminen.
Hyvästi nyt vähäksi ajaksi.»

Manni meni. Maissi katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja lausui sitte
lämpimästi: »Tuo Manni on oikein onnen lapsi. Kaikki häntä siunaavat ja
sanovat, että torpan pojan kanssa tuli onni ja siunaus kartanoon ja sen
alueelle.»

Kylvö ei puhunut mitään, vaan meni vastausta kirjoittamaan eversti
Pöyhköselle.

Toisena päivänä oli Manni jo aikaiselta valmis lähtemään. Patrunessa oli
varustanut hänet hyvällä eväspussilla, ja kartanon hevonen, joka oli
vievä Mannin ensi kestikievariin, kaapi malttamattomasti maata, niin
että tomu tuoksui. Manni oli täydessä matkapuvussa, rinnalla
matkalaukku, jonka Tyyne oli ommellut. Ainoastaan nuo ikävät
hyvästijättösanat olivat vielä sanomatta, mutta vihdoin tulivat nekin
sanotuksi. Tyynen mustista silmistä vieri kyyneleitä, hän kaipaili
sanomattomasti kasvattiveljeänsä, mutta he lupasivat kirjoittaa
toisillensa, ja se oli kumminkin vähentävä kaipausta. Manni juoksi vielä
hyvästi sanomassa enollensa ja Maissille. »Kun tulen jouluksi kotiin»,
sanoi hän, »poikkean Pöyhkeälään teitä katsomaan.» Maissi hymyili. Niin
hento kuin hän olikin, omisti hän kyllin voimaa pidättääkseen
kyyneleensä. Hetken kuluttua oli Manni jo lähtenyt näkyvistä.

Patruuna istui taas keinutuolissansa, puhaltaen savupilviä, patrunessa
kutoi sukkaa, ja Tyyne luki ääneensä Castrénin matkamuistelmia.

Puutarhassa Kylvö sitoi nuoria vesoja keppeihin kiinni, jotta olisivat
turvassa syksyn tuulilta, mutta joen rannalla istui Maissi laulellen:

      »Sua muistan syksysäällä
      rajutuulen raivotessa,
      puista lehtein lentäessä,
      muistan, koska kuutamolla
      kuvauupi taivo kirkas
      jäisen järven iljanteissa;
      milloin mua muistat -- milloin?

      Sua muistan kaikin ai'oin,
      päivän puoleen pyrkiessä
      sekä maille kulkiessa.
      Muistan täällä, muistan tuolla
      tähtitarhan tuolla puolla;
      -- milloin mua muistat -- milloin?»

Pöyhkeälän puutarhassa oli nuorukainen, joka otsansa hiessä kaivoi
multaa lapiollansa; hänen ympärillänsä maassa oli joukko istutettavia
puita. Nuorukaisen posket, jotka tavallisesti olivat kalpeat, punottivat
nyt, ja hänen keltaiset hiuksensa hohtivat kuin kulta. Eversti Pöyhkönen
tuli käytävää pitkin oikoisena ja yhtä ylpeän ja vaativan muotoisena
kuin tavallisesti. Hän katseli nuorukaista, ilmeensä kävi vähän
lempeämmäksi, ja hän sanoi: »Noh, työsi näkyy joutuvan eteenpäin, mutta
nyt sinun täytyy mennä kyytiin, sillä tänä päivänä on minun vuoroni
lähettää mies ja hevonen hollikyytiin.»

»Voi, mutta nämät kalliit ja kauniit puut lakastuvat ja menevät
varmaankin hukkaan, jos jäävät istuttamatta», vastasi nuorukainen. Vaan
katsottuansa ylös hän pelästyi nähdessään everstin otsassa kaksi syvää
ryppyä, jotka eivät hyvää merkinneet, ja hän heitti kohta lapionsa pois,
sanoen: »Kyllä olen valmis, herra eversti.» Nuorukainen oli paraan
keinon keksinyt, sillä everstin viha lauhtui heti, kun hän huomasi
itseänsä pidettävän tarpeellisessa arvossa. Siitä ei hän lukua pitänyt,
tapahtuiko se pelosta vai rakkaudesta, vaan sanoi:

»Tuo vastaus olisi sinun heti pitänyt tietämän antaa, kun olet jo monta
vuotta talossa ollut, ja muista toiste, kun itse sinulle käskyni annan,
että olet valmis sanaakaan sanomatta sitä täyttämään.»

Nuorukainen meni kiireesti hevosta asettamaan ja ajoi kestikievariin.
Sinne tultuansa hän vei hevosen talliin ja antoi sille heinätukon. Sitte
hän istui pihalla olevalle pölkylle eikä keskustellut muitten
kyytimiesten kanssa, vaan alkoi mietiskellä itseksensä: »En tahtoisi
olla rikas», ajatteli hän, »sillä paljon he saavat kärsiä, aina heidän
ylpeytensä loukkaantuu. En myöskään tahtoisi olla vallan köyhä, köyhähän
on useasti rikkaan orja. Paras onni on sillä, jolla on oma pesä,
niinkuin linnuilla metsässä, ja jokapäiväinen leipä.» Kauan ei
nuorukainen istunut, ennenkuin porokellon ääni herätti hänet mietteistä,
ja samassa ajoi ylioppilas pihaan. Se oli Manni, joka nyt matkusti
Helsinkiin.

»Tuokaa hevonen», huusi Manni, vaan samassa hän näki nuorukaisen, joka
istui pölkyllä. Manni säikähti vähäsen, sillä nuorukainen oli kovin
Maissin näköinen, posket vaan olivat kalpeammat. Nuorukainen katseli
myös Mannia tarkasti, sydämmensä sykki kummasti; hän oli mielestänsä
nähnyt tuon herran ennen, mutta missä? Hän oli outo ja kuitenkin tuttu.
Nuorukaisella oli oma peilikuvansa edessänsä, hiukset vain olivat
erilaiset. Hän olisi katsellut Mannia kentiesi vielä kauan, mutta
kestikievari sanoi hänelle: »Pane Pöyhkeälän hevonen kyytiin, niillä
toisilla hevosilla on jo ajettu paljo.» Hevonen oli pian valjastettu, ja
kyytimies ajoi kestikievarista.

Manni kysyi nuorukaiselta, oliko hän Pöyhkeälästä. »Olen», vastasi hän.
»Minä olin vielä lapsi, kun tulin kerjäten tänne. Äitini kuoli tuolla
kylässä eräässä mökissä, ja mökin asukas, joka oli kristitty ihminen,
toimitti hänet hautaan. Minut hän toimitti Pöyhkeälän puutarhaan työtä
tekemään, ja sepä olikin kyllä hyvä minulle, jolla ei ollut niinkään
paljoa kuin taivaan linnuilla.»

»Mitä sillä tarkoitat, että sanoit 'kristitty ihminen'? Eihän meillä
pakanoita olekkaan.»

»Paljo on niitä vielä, jotka sydämmessään ovat pakanoita. Semmoiset ovat
nuo ylpeät rikkaat, jotka köyhälle sairaalle, joka yösijaa pyytää,
ärjäsevät: 'Mene pois, ei minulla ole sinulle huonetta.'»

»Sinä puhut kovia sanoja rikkaista. Muutamista ne ehkä sopivat, mutta
älä kaikkia tuomitse. Minä tiedän sinulle antaa toisenlaisen esimerkin,
sillä minä olin köyhä poika, kun tulin äitini ja veljeni kanssa kerjäten
isoon kartanoon, ja sinne tultuani pääsin kasvattipojaksi. Eivätkä isä
ja äiti voi parempia olla, kuin patruuna ja patrunessa Palmu ovat
minulle olleet.»

»Onko herra Eurajoelta?»

»Olen», vastasi Manni, mutta hän ei huomannut, kuinka kyytimies vapisi,
ennenkuin näki ohjasten putoavan hänen kädestänsä. Silloin hän sanoi:
»Mikä sinua vaivaa?»

Nuorukainen ei vastausta antanut, vaan kysyi: »Herra, näettekö mökkiä
tuolla vainiolla? Katsokaa sitä tarkoin. Siellä kuoli äitini siunaten
rikkaita ja köyhiä, siunaten minua ja kaksoisveljeäni!»

»Nuorukainen!» huusi Manni. »Kuka olet? Junno? Maissin kuva! Kun en
tuota heti arvannut! Olen löytänyt veljeni, -- mutta äiti, sinä olet
poissa!»

Kaksoisveljekset olivat nyt mökin kohdalla. He hyppäsivät rattailta ja
menivät mökkiin.

»Priita», lausui Junno, »veljeni tahtoo nähdä mökin, jossa äitini kuoli,
ja sen hyvän vaimon, joka vähillä varoillansa koetti hänen viimeisiä
hetkiänsä huojentaa.»

»Hyvänen aika! Onko tämä ylioppilas Leenan poika?» kysyi Priita
kummastellen, mutta veljekset syleilivät toisiansa itkien sekä ilon että
murheen kyyneleitä.

Junno kertoi nyt Mannille elämänsä äitinsä kuolemaan asti ja sanoi
lopuksi: »Äitini viimeinen tervehdys sinulle oli, että aina muistaisit
Jumalan sanan ja pitäisit huolta köyhästä kansasta.»

»Sen tahdon tehdä», vastasi Manni vakavasti.

Kauan eivät veljekset mökissä joutaneet viipyä, vaan läksivät taas
matkalle. Ronkan kankaalla Junno näytti Mannille paikan, missä äitinsä
kanssa istui, kun rosvo heidät ryösti.

»Voi, jospa äitini ei olisi matkalle lähtenyt, niin olisi hän kenties
vielä elossa», sanoi Manni. »Mutta», lisäsi hän, »miksi et sinä äitini
kuoltua tullut Eurajoelle, kun tiesit, missä minun kotini oli?»

»Minä sain työtä ja ruokaa Pöyhkeälässä ja olin lapsi, -- ei ollut
silloin hyvä lähteä yksin kerjäten viiden penikulman pitkää matkaa.
Tultuani vanhemmaksi pelkäsin veljeni tuolla suuressa kartanossa tulleen
ylpeäksi ja ajattelin: 'kentiesi ei hän minua enää tuntisikaan.' Luulin
rikkaitten tehneen sydämmesi ylpeäksi. Mielestäni ei minulla ollut muuta
rakastettavaa maailmassa, paitsi äitini hauta ja vanha Priita tuolla
mökissä.»

»Junno, älä kanna nurjaa mieltä rikkaita vastaan. Etkö nyt näe, miten
olet luulossasi erehtynyt?»

»Kyllä koetan mieleni muuttaa», vastasi Junno.

Pian täytyi veljesten erota toisistansa, sillä he tulivat jo
Lauttakylään, josta Junnon oli takaisin palajaminen. Vähän aikaa he
vielä istuivat kestikievarin vierashuoneessa juttelemassa, jolloin Manni
kertoi Kylvöstä ja Maissista, että Kylvö syksyllä oli tuleva Pöyhkeälään
puutarhuriksi. Sitte veljekset sanoivat hartaat jäähyväiset toisillensa
ja läksivät taas kumpikin eri haarallensa koettelemaan tuntemattomia
elämänvaiheitansa.



SEITSEMÄS LUKU.


Eräänä syysiltana istui Porin kaupungissa muutamassa krouvissa neljä
miestä. Heillä oli olutpulloja ja laseja pöydällä. Yksi heistä, joka
näkyi isännän virkaa tekevän, sanoi: »Juokaamme nyt läksiäisiäni!
Toiste, kun tulen pariinne, olen Pöyhkeälän everstin palvelija, ja
silloin juomme kentiesi everstin parasta viiniä yhdessä.»

»Niin, Kalle on hyvä kaappaamaan itsellensä», virkkoi yksi tovereista.

»Kyllä onkin», vakuutti toinen. »Muistan, kun kerran olimme yhdessä A--n
asioilla K--n pitäjässä, silloin kaappasi hän myös itsellensä
matkustavaiselta rahakukkaron niin näpsästi, että ei tarvinnut yhtään
näpähdystä antaa akalle, jolta kukkaron otti. Kauppamiehen asiat hän
toimitti hyvin ja sai rehellisen miehen kiitokset.»

»Paljon viisaus tekee», lausui kolmas. »Muistan minäkin sitä, kun Kalle
tuli Eurajoen kartanosta tänne. Hän kulki edestakaisin kaupungissa
kerjäten, siksi että ensin pääsi juoksupojaksi erääseen ravintolaan, ja
nyt hän on jo herransa talossa ollut parhaana passarina suurissa
kesteissä.»

»Saatpa nähdä, että vielä itsekin tulen herraksi», sanoi Kalle.
»Eteenpäin, eteenpäinhän sitä aina täytyy mennä.»

»Ohoh! Älä pöyhistele, vaikka tuletkin eversti Pöyhkösen palvelijaksi»,
sanoi taas kolmas kumppani. »Entä jos joutuisit vielä pahaan pulaan.
Kuinka sitte herraksi tulemisen kävisi?»

»Kuka minun pahaan pulaan veisi? Sinäkö? Katso vain itse eteesi!» ja nyt
rupesivat kaikki ärjäsemään tuolle, joka oli Kallelle vastaan puhunut,
niin että hän näki parhaaksi pötkiä tiehensä. Toiset jäivät vielä
tyhjentämään olutpullojansa.

       *       *       *       *       *

Pöyhkeälän puutarhaan oli rakennettu vähäinen huonerivi, johon Kylvö nyt
oli saanut asuntonsa. Kokemäenjoki virtaili sen vieressä, vaan virran
hiljainen kohina hämmentyi tuuleen, joka vinkuen raivosi puitten
lehdettömissä oksissa. Kylvön huoneessa paloi kirkas tuli pesässä ja
levitti lämpimän valonsa kamariin. Pesän edessä makasivat kissa ja
valkoinen villakoira hyvässä sovussa lämmitellen kylkiänsä, mutta Kylvö
ja Maissi istuivat kuunnellen Junnoa, joka kertoili heille
elämänvaiheitansa.

»Paljon olet poika raukka nuorella iälläsi saanut kärsiä. Kuulimme jo
kyllä yhtä ja toista Eurajoen kartanossa Mannin kirjeestä, jonka
patruuna Helsingistä sai, mutta siitä ei kaikesta niin selvää saanut,
kuin nyt sinun omasta suustasi. Hyvä vain, että sydämmesi on säilynyt
puhtaana kaikissa vastoinkäymisissä, vaikka olit vielä oppimaton lapsi,
kun orvoksi jäit.»

»Enoni, minä olin jo neljäntoista vuoden vanha poika. Olin siihen asti
Helsingissä saanut oppia eräältä herralta, ja minulla oli äiti, joka
Jumalan sanasta ne viisaat neuvot otti, jotka hän minulle antoi, eivätkä
hyvän äidin opetukset ikänä unohdu. Monta kertaa, kun olen vääryyttä
saanut kärsiä, on kova viha raivonnut sydämmessäni lähimmäisiäni
kohtaan, ja heille olisin suonut mitä pahinta, mutta silloin on
suloisena sävelenä kaikunut äitini varoitus: 'Poikani, muista, ettet
vihaa kanna sydämmessäsi, vaan anna anteeksi, sillä viha on synti', --
ja sydämmessäni riehuvat aallot ovat tyyntyneet, olen sortamiset
unohtanut.»

»Mutta nyt, Junno, saat olla isäni luona, saat aina olla hänen apunansa
puutarhassa», sanoi Maissi. Junno hymyili ja katseli Maissia ikäänkuin
jotain korkeampaa olentoa, sillä neito, vaikka juuri puhjennut
kukoistava kukka, oli hänen rakkaan äitivainajansa näköinen.

Valo pesässä oli heidän jutellessaan jo loppunut, ja Maissi sytytti
tulen kynttilään. Juuri hänen sitä sytyttäessään aukeni ovi, ja hyviin
vaatteisiin puettu mies astui sisälle.

»Hyvää iltaa!» sanoi mies. »Missä saisin kohdata everstiä?»

»Kyllä hän on tuolla kartanossa; mutta kuka olette?» kysyi Kylvö.

»Nimeni on Kaarlo Näpsä; olen tuleva everstin palvelijaksi.»

»Junno, mene näyttämään Näpsälle, missä eversti asuu!»

Kalle säpsähti vähän, nähdessään Junnon, jonka hän nyt vasta huomasi.
Tultuaan ulos hän sanoi itseksensä: »Manni!»

»Tunnetteko veljeäni, koska hänen nimeänsä mainitsitte?»

»Veljeänne? En, mutta eikö teitä juuri nimitetty Manniksi?»

»Ei. Se on veljeni nimi, minä olen Junno.»

»Hm, kuulin väärin. Teillä on veli?»

»On. Hän on Eurajoella patruuna Palmun kasvattipoikana.»

»Kutka olivat nuo tuolla sisällä?»

»Puutarhuri Kylvö tyttärinensä.»

»Ah! Pieni Maissi onkin jo neiti.»

»Tunnetteko häntä?»

»En, en suinkaan, mutta hän on näette, hyvin ihana, ja niistä aina paljo
puhutaan. Minäkin jo vuosia sitten olen kuullut puhuttavan puutarhuri
Kylvön pienestä ihanasta tytöstä, mutta nyt on hän jo, näen minä,
herrassäätyinen neiti.»

»Tuossa on everstin huone», sanoi Junno, ja meni, jättäen Näpsän,
takaisin kamariinsa, joka oli Kylvön huonerivissä. Maailma tuntui
Junnosta ylen suloiselta nyt, jolloin hän aina sai, kun hänellä vain oli
aikaa, mennä Kylvön tykö juttelemaan. Tuulen vinkunakin kuului vain
soitannon säveleiltä. Hän oli onnellinen, ja sydämmensä katkerat tunteet
olivat kaikki poissa. Hänellä oli seinässä viulu, jota joutohetkinänsä
soitti; nyt hän otti sen ja alkoi soittaa kaunista polskaa. Hän ei
huomannut, että Maissi tuli sisälle. Neito seisahti vähän kuuntelemaan,
mutta sanoi sitte:

»Junno, tänne tulee matkustavaisia, koska kello kuuluu; he ovat
varmaankin kartanon vieraita, jotka ovat ajaneet erehdyksessä tänne
puutarhaa pitkin. Mene nyt näyttämään heille oikeaa tietä.» Junno meni,
mutta matkustavaiset olivat jo portaitten edessä, ja heleä ääni reestä
kuului sanovan: »Äitini, nyt loppui tie. Ei suinkaan tuo ole Pöyhkeälän
kartano?»

»Tämä on puutarhurin asunto, olette ajaneet vähäisen väärään, mutta
käännetään tässä», sanoi Junno. Ottaen ohjat käteensä hän istui
kuskipenkille ja ajoi kartanon pihaan; sitte hän läksi jälleen pois,
mutta matkustavaiset menivät sisälle. Everstinna tuli itse katsomaan,
kutka vieraat olivat, ja sanoi nähtyänsä heidät:

»Ah! Milja Pohjantähti! Sepä oli oikein erinomaisen hupaista, että
kerran tänne tulit -- ja pikku Salli, kuinka hän on kasvanut!»

Salli, joka oli saanut vaatteet päältänsä, syleili everstinnaa iloisesti
lausuen: »Täti, pikkuinen tulee isoksi, kymmenvuotias on tullut
kuudentoistavuotiaaksi.»

»Niin, sinä olit kymmenvuotias, kun viimeksi sinut näin. Pian ne vuodet
kuluvat. Mutta astukaamme nyt sisälle»; ja aukaistuaan oven vei
everstinna vieraat komeaan saliinsa, jossa eversti kohteliaasti
tervehdittyänsä kehoitti heitä istumaan pehmeään sohvaan. Vähän aikaa
juteltuaan niitä ja näitä pääkaupungista jäsen läheisyydestä (paronitar
Pohjantähti asui lähellä Helsinkiä) menivät vieraat everstinnan kutsusta
iltaselle. Illallispöydällä oli monenlaisia herkkuja tarjona ja tee
kiehui kiiltävässä teekyökissä. Iltaselta päästyä paronitar meni pian
levolle, sillä hän oli väsynyt matkastansa.

Aamulla vietiin vieraille seltterivettä juotavaksi, ja kello puoli
kymmenen, kun everstinna oli valmiiksi puettu, kokoontuivat kaikki
saliin kahvipöydän ympärille, toivottaen hyvää huomenta toisillensa.

»Oi kuinka hupaista on, kun kerran saa jutella vertaistensa kanssa!»
sanoi everstinna. »Täällä maalla täytyy olla vallan sekalaisessa
seurassa. Tänä päivänä aion pyytää tänne vieraita, mutta pelkään, että
teidän tulee kovin ikävä, sillä saatatteko ajatella -- täällä ei ole
yhtään vapaasukuista. Mutta minä en kutsu heitä kahville, niinkuin
täällä maalla tapana on, vaan pyydän heitä tulemaan teelle, niin ei aika
käy kuitenkaan kovin pitkäksi.»

Paronitar lausui hymyillen: »Varmaankin vain puhut pilapuheita. Minä
luulen ajan varsin hupaisesti kuluvan tuttaviesi seurassa.»

»Voi äiti, minun sininen hameeni ei ole valmis», sanoi Salli, »olisin
halusta tahtonut sen uudistaa, mutta kuinka joudun sen valmiiksi
ompelemaan illaksi?»

»Kyllä minä neuvon tiedän», virkkoi everstinna. »Meidän puutarhurillamme
on tytär, joka on hyvä ompelemaan. Käsketään häntä tänne sinun
avuksesi.»

»Sepä, täti kultani, olisi hyvä», vastasi Salli, ja everstinna lähetti
käskemään Maissia.

Tuokion ajan kuluttua Maissi tuli sisälle. Hän oli mustissa vaatteissa,
joissa hänen ihonsa näytti vielä tavallista valkeammalta, ja pitkät
keltaiset kiharat putoilivat hänen hartioillensa; hän näytti ylen
somalta ja siistiltä. Vierasten silmissä oli kummastus hyvin selvä. He
eivät odottaneet ompelijassa näkevänsä tuommoista kaunotarta, ja kun
everstinna sanoi Maissille: »Tahtoisimme teitä vähän auttamaan neiti
Pohjantähteä ompelemisessa», niin lausui Salli: »Antakaa anteeksi, neiti
Kylvö, että teitä vaivaan, vaikka olemme ventovieraat toisillemme; sitä
en suinkaan olisi rohjennut tehdä tätini käskyttä.»

»No, tuopa ei ole mikään arveluttava asia, halusta teille vähäisen avun
teen», vastasi Maissi. Pian olivat tytöt täydessä työssä ja Salli oli
vallan ihastunut Maissiin. Hän kysyi, missä Maissi oli koulussa ollut,
ja kuultuansa, että hän oli opiskellut patruuna Palmun tyttären kanssa,
sekä että Maissin orpana, joka oli ylioppilas, myös oli hänelle paljon
oppia antanut, kysyi hän vielä: »Mikä orpananne nimi on?»

»Manni Salo», vastasi Maissi.

»Salo! Vai on hän teidän orpananne! Nikku Saari, joka on meidän rovastin
poika, on paljon puhunut Salosta. He ovat olleet lukiokumppanit, ja nyt
ovat yliopistossa taas yhdessä.» Ei monta hetkeä kulunut, ennenkuin
Sallin vaatteet olivat valmiit, mutta sillä aikaa tulivat neitoset
hyviksi tuttaviksi.

Maissi ei joutunut viipymään enää Sallin luona, vaan sanoi hyvästi ja
meni pois.

Iltapuolella, kun Salli oli vieraita varten pukenut yllensä, sanoi hän
everstinnalle: »Täti, eikö Maissi tule tänne?»

»Sallitko hänen tulla seuraasi?» kysyi everstinna.

»Miksi en? Oikein halusta toivoisin hänen pian tulevan tänne.»

»Mutta mitä sanot sinä, Milja?» kysyi everstinna.

»Soisin kernaasti, että tyttäreni saisi olla tuon suloisen ja hempeän
tytön seurassa», vastasi paronitar.

»Jos niin on, lähetän häntä käskemään.»

»Minä juoksen itse hänen tykönsä», sanoi Salli.

»Noh Salli! Kuinka se sopisi, että vapaasukuinen neito kävisi kutsumassa
puutarhurin tytärtä», sanoi eversti Pöyhkönen.

»Miksi ei?» kysyi Salli naurahtaen. »Luuletteko, setä, vapaasukuisuuteni
joutuvan Maissille ja minun muuttuvan puutarhurin tytöksi? Älkää
pelätkö! Emme elä enää satujen ajassa, jolloin pahat noidat tuommoisia
ihmeitä tekivät.» Tämän sanottuansa hän juoksi, naurahtaen itseksensä
noille ylpeille ihmisille, puutarhurin asuntoon. Hän kuuli kaunista
soittoa ja meni sinne, mistä soitto kuului. Aukaistuaan Kylvön oven hän
näki ensiksi Junnon, joka istui viulu kädessä; valo kynttilästä lankesi
hänen keltaisille kiharoillensa. Salli katseli kummastuen hänen kauniita
huolenalaisia kasvojansa, mutta sitte hän kääntyi Maissiin, sanoen:
»Neiti Kylvö, tulkaa kanssani everstille. Sinne tulee vieraita tänä
iltana, ja ne ovat kaikki minulle tuntemattomia. Olisi hyvin hupaista,
jos saisin illan viettää seurassanne.»

»Kiitoksia, kyllä tulen halusta», vastasi Maissi. Hän puki nyt vain
toiset vaatteet yllensä, ja sitte neidot läksivät iloisina kartanoon.
Näpsä seisoi pihalla, liikkumatta katsellen Maissia, mutta tyttöjen
ohitse mennessä hän sanoi itseksensä: »Muotonsa on yhtä suloinen nyt,
kuin hänen lapsena ollessaankin, vaikka minulle ei hän enää ikänä
kurkota käsiänsä. Mutta», -- lisäsi hän vielä, ja suunsa vääntyi pahaan
hymyyn, »sinua neitoseni ei kukaan saa niin kauan, kuin tämä käsi on
vapaana.» Sen sanottuansa hän aikoi lähteä pois, mutta käsi laskeutui
hänen olallensa; se oli Junnon. Hän oli tullut ulos ja kuullut Näpsän
puheen. Kalle pelästyi, jotta oli varsin hämmennyksiin joutumallansa,
vaan samassa hän keksi hyvän keinon ja sanoi nyt huolettomasti: »Mitä
tahdot, Junno?»

»Tahdon kysyä: kuka oikeastaan olet? Mielestäni olen ennen nähnyt sinut.
Miksi uhkasit äsken noin kamalasti? Kuinka sinä tunnet Maissin?»

»Mitäs nyt horiset? Olenhan eversti Pöyhkösen palvelija enkä Maissi
neidestä ole mitään puhunut. Ajattelin vain erästä porilaista sulotarta,
jota hänen lapsuudestansa olen armastellut. Hän ei minusta enää huoli,
mutta ajattelin itsekseni, että, häntä ei muittenkaan pidä saaman.» Nyt
hän läksi kartanon huoneisiin palvelijan virkaa täyttämään, mutta hänen
sydämmeensä nousi viha Junnoa kohtaan, ja hän ajatteli: »Kun ei vain
toinen veli nyt taas minua pahaan pulaan veisi. Täytyy hänet laittaa
tieltä pois.»

Junno meni vähäiseen kamariinsa veistelemään kirjahyllyä, jota hän
kerran oli kuullut Maissin itsellensä toivovan. Eilen vielä tuntui
maailma Junnosta suloiselta, mutta tänä päivänä hän oli surullinen. Nyt,
kun tuon ison kartanon seinät erottivat hänet Maissista, tunsi hän
paremmin, että hän ei ollut orpanansa vertainen.



KAHDEKSAS LUKU.


Talvi oli kulunut, aurinko paistoi taas lämpimästi. Puissa lehdet olivat
puhkeamaisillansa, sillä toukokuu oli loppupuolella. Pajukerttu
viserteli puun oksalla kesän tulosta. Sen kuuli Maissikin, joka istui
kamarissansa kangaspuitten penkillä. Sukkula lepäsi hänen kädessänsä, ja
hän katseli puutarhaan, jossa isänsä Junnon kanssa teki työtä. Maissin
ajatukset lensivät kauas -- aina Helsinkiin; sitte muisteli hän
paronitarta ja Sallia, sekä miten hyviä he olivat olleet hänelle.
Paronitar oli viipynyt monta viikkoa Pöyhkeälässä, ja Maissi oli koko
ajan saanut olla Sallin kumppanina; olivatpa vielä luvanneet ottaa
Maissin luoksensa jolloinkin. Mutta heräten muistoistansa hän näki
Junnon, joka hienoista meriruovoista väänteli aitauksia kukkasille, ja
Maissi ajatteli: »Junno raukka, hän elää aivan muitten ilosta. Kun hän
isälleni taikka minulle voi tehdä jotakin miellyttävää, silloin on hän
oikein onnellinen.» Sukkula putosi Maissin kädestä, hän otti sen ylös ja
alkoi taas kiiruusti kutoa, sillä kankaan hän tahtoi valmiiksi sekä
kangaspuut huoneesta pois siksi, kun Manni Helsingistä tulisi.
Pikaisesti sukkula riensi edestakaisin, ja taajempaan sykki Maissin
sydän hänen ajatellessaan Mannin tuloa. Kankaan kutominen ei estänyt
hänen ajatuksiansa lentämästä, mihin hartahimmin pyrkivät. Hän muisti
nyt varsin selvästi, mitä Manni oli hänelle puhunut, ja tahtoi niitä
puheita tarkastella. Manni oli sanonut, että viimeinen joulu Eurajoen
kartanossa ei enää ollut niin hupainen kuin ennen, sillä kaikki he
olivat kaivanneet Maissia, -- »_kaikki_» -- niin hän sanoi. Sanoipa
vielä kaipauksella muistaneensa niitä hetkiä, jolloin kävi enonsa tykönä
orpanaa opettamassa. Näin ajatteli Maissi, mutta nyt hän tuli
häirityksi, sillä everstinnan neitsyt oli häntä pyytämässä peittoa
ompelemaan everstinnalle. Maissi lupasi tulla, mutta vähän hän oli
mielipahoillansa, kun täytyi jättää kangaspuut; mielestänsä ei hänen
kuitenkaan sopinut kieltääkkään. Hän siis jätti kutomisensa ja meni ulos
puutarhaan, jossa Junno aina vielä väänteli aitauksiansa. Näpsä seisoi
katselemassa Junnon työtä. Maissista näytti orpanansa työ aivan somalta,
jonka vuoksi hän sanoikin Junnolle: »Kaikki sinulta hyvin onnistuu. En
olisi uskonut sinun noin somia aitauksia kuvailukseni mukaan osaavan
valmistaa, kun et niitä itse ole nähnyt.»

Junno vastasi ainoastaan tyytyväisellä katsannolla, ja Maissi meni
kartanoon huomaamatta Kallen pilkallista hymyä ja kateellista muotoa.

Maissin sisälle tultua pyysi everstinna häntä tulemaan vinttikamariin
kanssansa. Täällä oli hänellä kehykset, joissa peitto oli ommeltava.
Everstinna näytti Maissille, missä pumpulit, vuori ja päällinen olivat.
Sen tehtyänsä hän meni pois, jättäen Maissin yksin työtänsä tekemään.
Päivä joutui pian, ja Maissi päätti levätä yön kartanon vinttikamarissa,
jotta hän sitte voisi aikaisin taas ryhtyä työhönsä.

Maissi vaipui illalla makeaan uneen, niinkuin se ainakin, joka ahkeralla
työllä on päivänsä hyvin päättänyt. Mutta kauan ei hän nukkunut,
ennenkuin uneksi, että hän oli maannut puolipäivään asti, aurinko
paistoi korkealla taivaalla, ja everstinna ja koko talon väki huusivat:
»Maissi, nouse peittoa ompelemaan!» Tähän huutoon hän heräsi unestansa
ja näki kammottavan valon. Koko huone oli ikäänkuin valkean sisällä, ja
väkijoukko huusi pihalla. Siinä huudot, joita hän kuuli unissansa ja
jotka hänet herättivät. Maissi näki heti tulen olevan irti. Hän heitti
vaatetta yllensä ja kiiruhti ulos. Vähän matkaa vintille hän meni, mutta
palasi, nähtyään portaitten sivulla riehuvan valkean, takaisin kamariin,
hakkasi akkunat rikki ja huusi apua. Samassa näki hänet Junno, joka
vaatetettuna Kylvön nahkaiseen sadepukuun koetti voimiensa takaa valkeaa
sammuttaa. Huomattuaan Maissin hän huusi:

»Minä tulen!» ja Junno teki, mitä ei kukaan muista olisi uskaltanut
tehdä. Hän riensi Maissin apuun, vaikka valkea riehui hänen
ympärillänsä. Portailla eversti otti häneen kiinni sanoen tuskallisesti:

»Tule pian auttamaan! Kultani ja hopeani on vaarassa.»

»Eversti, ihmisen henki on vaarassa. Maissi tuolla vinttikamarissa on
vaarassa.»

»Mieletön! Sinne et enää voi mennä, se on myöhäistä. Tule, sanon minä!»
huusi eversti ankarasti.

»Pois tieltä!» kiljasi Junno, »mene itse pelastamaan jumaloitasi», ja
riensi kuin lennossa portaita myöden vinttikamariin. Maissi oli niin
pelästyksissä, että ei saanut sanaa suustansa, vaan vaipui kurottaen
käsiänsä Junnolle, tainnoksiin. Kiiruusti sieppasi Junno ison huivin,
joka oli istuimella, kastoi sen kamarissa olevaan vesiastiaan ja kääri
sen Maissin kasvojen ympärille. Tämän kaiken hän teki muutamassa
silmänräpäyksessä. Sitte hän riensi taas kalliin taakkansa kanssa
nopeasti alas ja oli sanomattoman iloinen, kun tunsi kartanon seinät
takanansa ja maan jalkainsa alla. Mutta aika olikin jo täpärällä, sillä
Maissin vaatteisiin oli valkea syttynyt. Sen Junno nyt pian sammutti ja
vei sitte Maissin Kylvön huoneeseen, johon isä tuli lastansa
virvoittamaan. Ukon silmistä virtaili kyyneleet, kun näki rakkaan
lapsensa jälleen aukaisevan silmänsä.

»Isäni, missä on Junno?» oli Maissin ensimmäinen kysymys, »että saisin
kiittää häntä, joka henkeni pelasti. Oi,» sanoi hän orpanansa
nähdessään, »iäti olen sinulle kiitollisuuden velassa.» Velka oli
suoritettu, sillä Junno oli ylen iloinen Maissin kiitoksesta. Maissin
tähden olisi hän halulla uskaltanut mitä vaarallisinta. Junno, kun nyt
tiesi orpanansa olevan vaaratta, riensi taas ulos valkeaa sammuttamaan,
mutta siellä ei enää mitään ollut tehtävänä, sillä rämähtäen vaipui koko
Pöyhkeälän huonerivi yhteen kokoon. Junnon katsellessa tuota komeaa
kartanoa, joka suurena kekäleläjänä makasi hänen edessänsä, tuli Näpsä
huohottaen hänen tykönsä sanoen: »Hoh, hoh, kuinka olen väsynyt!»

»Noh, missä olet juossut?»

»Minä? En ole missään juossut, mutta kantanut olen, niin että olen
varsin väsyksissä.»

»Näin mielestäni sinun tulevan kylästä päin.»

»En suinkaan. Täällä olen pyörinyt vain. Kovin surkeaa on nähdä», lisäsi
hän, »tuommoisen kartanon noin pian muuttuvan tuhaksi.»

»Niinpä käy, noin mitättömäksi täytyi Pöyhkeälän kartanonkin mennä. Sen
sisällä oli kultaa ja hopeaa kyllin, mutta ei köyhälle kattoa», sanoi
Junno.

Hän oli tuskin ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin eversti, joka oli
Junnon puhuessa paikalle tullut, huimasi häntä korvalle karjaisten:
»Mitä uskallat sanoa, mieletön?»

»Mitä nähnyt olen», vastasi Junno ja lisäsi vielä: »Herra eversti!
Toisen kerran löitte minua, vaan harvoin kaksi kolmannetta.» Sitte hän
meni pois taaksensa katselematta. Eversti ei puhunut mitään, vaan puri
huuliansa vihasta.

       *       *       *       *       *

Pöyhkeälän kartanossa oli tuli päässyt irti eräästä vaatehuoneesta,
jossa neitsyet olivat illalla käyneet palavin kynttilöin. Eversti
huomasi valkean ja kiiruhti kamariinsa ottamaan kultaansa ja hopeaansa.
Kalleimmat tavarat olivat pienessä lukitussa arkussa. Hän aukaisi
kaappinsa, jossa niitä säilytettiin, mutta nyt hän muisti, että väki oli
herätettävä, sillä yksin ei hän mitään aikaan saanut, ja riensi
makuuhuoneeseensa vetämään soittokellon nuorasta. Hän juoksi ympäri
huutaen: »Valkea on irti!» -- mutta tulen valo oli jo herättänyt koko
talon väen; he olivat jo täydessä työssä. Eversti pyrki takaisin
kamariinsa, mutta valkea riehui jo sielläkin. Nyt hän riensi tuskissansa
ulos. Silloin hän näki Junnon ja tahtoi häntä pelastamaan tavaroitansa,
mutta Junno ei niistä huolinut, niinkuin näimme, vaan riensi pelastamaan
kalliimpaa tavaraa -- ihmisen henkeä.

Sillä aikaa oli Kalle ollut hyvin _näpsä_ kaappaamaan everstin kalliita
tavaroita, mutta everstinkö hyötyä varten -- se on eri asia.

Kun Näpsä näki valkean olevan irti, päätti hän heti rientää everstin
kamariin, jossa tiesi kalleimpien tavarain olevan kätkettynä. Hän päätti
murtaa kaapin oven, sillä olipa hän kaluja vaarasta pelastamassa, jos
olisi joku sisälle tullut. Vaan jos niin onnistuisi, ettei tulisi
kukaan, silloin olivat kalut hänen, ja hän oli tuleva rikkaaksi,
kukatiesi mikä onni häntä vielä odotti. Näpsällä olikin onni pahassa
aikeessansa, sillä hän tuli everstin kamariin, juuri kun eversti oli
sieltä mennyt; kaapin ovi oli, niinkuin tiedämme, auki. Näpsä sieppasi
vähäisen arkun sieltä ja riensi sitä kätkemään kamariinsa. Sitte hän
meni taas valkean apuun ja joutui sinne juuri silloin, kun Junno oli
jättänyt everstin vallan toivottomaksi. Huomattuaan Näpsän sanoi
eversti: »Tuo Junno kelvoton ei minua totellut, mutta Näpsä, mene sinä
pelastamaan minun kultani ja hopeani, niin saat hyvän maksun.»

Näpsä katseli vähän pelolla valkean liekkiä, vaan meni kuitenkin, sillä
pelkuri hän ei ollut. Pian hän tuli takaisin, kätensä olivat vähän
palaneetkin, mutta hän toi everstille, joka oli häntä odottamassa,
kaikki muut kalliit tavarat paitsi arkun. -- »Sitä ei siellä ollut»,
vakuutti Näpsä. Eversti näki, että Kalle hänelle antoi kaikki, mitä
huoneesta toi, -- mutta mihinkä oli arkku joutunut? -- Juuri heidän tätä
ajatellessansa tuli Junno, Maissi sylissä. Näpsä näki, mikä autuus
loisti Junnon silmistä, kun oli onnellisesti saanut orpanansa
pelastetuksi, ja kateus hänen sydämmessänsä synnytti sinne ilkeän
päätöksen. Hän sanoi everstille: »Täällä ei enää ole mitään tekemistä.
Sallitteko, että nyt menen käsiäni voitelemaan?»

»Mene vain», oli everstin vastaus. Kalle kiiruhti kamariinsa, lukitsi
ovensa ja aukaisi tiirikalla arkun lukon. Sieltä hän otti nyt, mitä
parahinta oli, kätki ne ja riensi yön hämärässä Junnon kamariin arkku
muassansa. Kalle pujahutti arkun hänen piironkinsa laatikkoon, väänsi
sen lukkoon, pudotti avaimet piirongin taakse ja läksi taas kamariinsa;
sieltä hän otti omat varastetut kalunsa ja riensi kylään erään pahassa
huudossa, olevan kahvinmyyjän luo. Akka oli jo ennaltaan Näpsän tuttava;
monta pussillista hän oli Kallen kädestä ottanut vastaan. Tälle Kalle
nyt jätti tavaransa talteen ja riensi taas Pöyhkeälään. Siltä matkalta
hän tuli Junnon luo, ja silloin eversti heidän keskustelunsa kuuli,
antaen Junnolle korvapuustin.

Junnon mentyä pois sanoi Näpsä everstille: »Onko herra eversti mitään
ajatellut arkusta? Kentiesi on joku käynyt huoneessa sitä pelastamassa
ennen minua --»

»Mitä tarkoitat? Puhu selvästi.»

»Hm -- luulisin parhaaksi, että eversti antaisi nyt kiiruusti hakea joka
komeron omassa talossa, esimerkiksi tuolla puutarhurin huoneissa. Olen
kauan pahaa aavistanut, vaikka -- en tahdo mitään enää sanoa, mutta --
raha paljon auttaa. Sillä kentiesi pääsee herraksikin, herrana ehkä saa
siistin neidonkin omaksensa, olletikkin kun hän on orpana.»

»Ahaa, nyt ymmärrän. Nyt on selvä, miksi Junno riensi Maissin apuun.»

Eversti läksi väkensä luokse, sanoen: »Yksi arkku täynnä kalliita
tavaroita on kadonnut. Nyt pitää joka hengen talteet haettaman alkaen
puutarhuristani vähimpään käskyläiseeni asti; silloin ei ketään ole
solvaistu.»

Kaikki olivat päätökseen tyytyväiset, ja nyt alkoi hakeminen puutarhurin
huoneessa. Sitte mentiin hänen apulaisensa kamariin, mutta Junno ei
löytänyt avaimiansa. Eversti ja Näpsä vaihtelivat silmäyksiä. »Tuopa
näyttää pahalta», virkkoi eversti.

»Se paha on pian nähty», sanoi Junno, jonka kuuma veri alkoi kiehua. Hän
otti kirveen ja hakkasi piironkinsa laatikkoa, jotta se rämähtäen
rikkui; ja mitä hän näki? -- arkku oli laatikossa. Kirves putosi hänen
kädestänsä, hän kalpeni ja lausui: »Mistä olen vihamiehen saanut, joka
tuon kurjan työn on tehnyt? Kenen sydän on ollut niin musta, että ei
säälinyt viatonta?»

»Älä teeskentele!» huusi eversti.

Kylvö meni Junnon luo, sanoen: »Poikani, älä epäile, viattomuus tulee
ennen taikka myöhemmin ilmi. Mutta katsokaa! Rasia on tiirikalla
aukaistu, onko siinä kaikki tallella?» Nyt vasta eversti huomasi, että
kaikki kalleimmat tavarat olivat poissa, ja hän kysyi Junnolta, missä ne
olivat.

»Varmaankin siellä», vastasi Junno, »mihin varas on ne pannut. Vaan hän
on luultavasti liika viisas ilmoittamaan itseänsä.»

Eversti huimasi Junnoa kepillänsä, karjaisten: »Kyllä sinut vielä saan
totta puhumaan.»

»Harvoin kaksi kolmannetta, sanoin äskettäin; nyt on eversti kolmannen
kerran minua lyönyt, vaan kerran vielä saatte tietää sen syyttömästi
tehneenne.»

»Näpsä, joudu tuomaan tänne kruununmiehiä», käski eversti.

Näpsä läksi, mutta hänen sydämmensä oli levoton. Ensi kerran hän tunsi
tunnossansa kovan vaivan. Paha aavistus täytti hänen sydämmensä.
»Kumma», ajatteli hän itseksensä, »miten kamalaa on nähdä viattoman
kärsivän pahoista töistäni. Hm, en ole vielä täysi peto. Mutta nytpä
johtuu mieleeni sopiva seikka. Minun täytyy koettaa vapahtaa Junno
vankeudesta. Hän lähtee karkuun ulkomaille ja on sillä tavoin tieltäni
poissa. Ihmiset ovat silloin vielä varmemmat siitä, että hän on
varastanut, ja jättävät asian siksensä.» Näin ajatellen hän ajoi
eteenpäin.

Pöyhkeälässä istui Junno surullisena. Hän kysyi orpanaltansa: »Luuletko,
Maissi, minua syylliseksi?» Kuultuansa, että Maissi ei ollenkaan sitä
uskonut, oli hän tyytyväisempi, mutta nyt kalpeni hän taas, sillä
kruununmiehet astuivat sisälle. Saatuansa selvän tiedon rikoksesta
miehet Junno raukan panivat rautoihin ja veivät pois.

Syvän murheen jätti Junno jälkeensä puutarhurin asuntoon. Yksi ainoa
päivä oli nämät suuret muutokset Pöyhkeälässä tehnyt. Eversti ja
everstinna asuivat nyt vain väen huonerivissä yhdessä salissa, jossa
tavallisesti talvella pidettiin kukkasia. Heidän oli aikomus viipyä
Pöyhkeälässä muutama päivä, jotta saisivat kaikki tavaransa
järjestykseen, mutta päättivät sitte muuttaa Porin kaupunkiin asumaan
siksi, kuin uusi rakennus tehtäisiin Pöyhkeälään.



YHDEKSÄS LUKU.


Kalpeana Junno istui vankeudessansa. Näpsä oli ollut häntä saattamassa,
mutta hänen oli nyt pois lähteminen. Hän meni vielä vain hyvästi
jättämään Junnoa. »Älä nyt ole ylen surullinen, Junno raukka», sanoi
hän, »ehkä kyllä kaikki hyvin selviää», ja lisäsi vielä, antaen kättä
Junnolle: »Sinulle soisin mitä parahinta.» Niin sanoessaan hän pudotti
Junnon käteen vähäisen käärön, jota ei kukaan huomannut, sillä vanki
istui pimeässä loukossa. Näpsä läksi pois, ja Junno pisti käärön
taskuunsa. Hän istui loukossansa ajatellen: »Mitähän tuossa lienee?»
Junno odotti, kunnes kaikki huoneesta olivat menneet pois. Silloin hän
otti käärön ja aukaisi sen. Viila putosi hänen käteensä; paperi, johon
se oli käärittynä, oli kirje Näpsältä. Hän sanoi aina pitäneensä kovin
paljon Junnosta ja pyysi nyt ystävyyden nimessä Junnoa viilalla kahleita
rikkomaan, jotta sitte voisi lähteä karkuun ulkomaille. Junno heitti
kirjeen kädestänsä sanoen itseksensä: »Minä lähtisin kuin pahantekijä,
kuin varas, karkuun -- sitä en tee -- en!» -- mutta taas hän otti
kirjeen ja alkoi lukea: »Minä tiedän, että karkaaminen ei sinua haluta,
ylevä sydämmesi sotii sitä vastaan; mutta ajattele, että jos käy niin,
kuin nyt on luultava, saat raippavitsoja ja joudutpa vielä konttaamaan
kirkon lattialle; et ole silloinkaan ihmisten silmissä syytön. Ajattele
myös, mitä veljesi ja orpanasi saavat kärsiä. Sen ison kiven taakse,
joka on tästä vähän matkan päässä, jätän kukkaron, jossa on vähäisen
rahaa sinulle matkallesi. Vielä kerran sanon: parempi on lähteä kuin
tänne jäädä ihmisten syljettäväksi.»

»Saattaa niin olla. Voi kuinka pahoin tein, kun jo vähän uskoin Näpsän
päähän tuon ilkeän työn, ja hän toivoo ainoastaan hyvää minulle»,
ajatteli Junno ja ryhtyi nyt täyttä voimaansa viilaamaan. Samassa tuli
vanginvartija sisälle tuoden Junnolle ruokaa, vaan Junno sanoi: »Ei
minun ole nälkä, olen vain kovin väsynyt», ja alkoi nojautuen seinää
vastaan katkerasti itkeä. Vanginvartijan tuli häntä sääli, ja hän
lausui: »Jätän sinut nyt rauhaan, ehkä saat nukkua vähän.»

Vartijan mentyä rupesi Junno taas viilaamaan. Raudat eivät olleetkaan
vahvat, ja Junno näki, että hän piankin olisi vapaa kahleistansa, mutta
-- mikä vapaus oli tämä? Hänen oli jättäminen kaikki, mitä maailmassa
rakasti, isän ja äidin hauta, veli, setä sekä orpana -- ja katkerinta
kaikesta -- hänen täytyi jättää kotimaansa. »Isä ja äiti unohtuu»,
ajatteli hän, »aika vie murheen muassansa, jättäen suloisen muiston
sydämmeen. Ystävä saattaa unohtaa ystävänsä, sulho lemmittynsä, vaan
syntymämaa ei ikinä unohdu niin, ettei sitä aina kovin kaipaisi.» Näin
ajatellessaan oli Junno jo viilannut kahleensa poikki. Hiljaa hän otti
ne päältänsä ja katsoi ulos akkunasta, vaan siellä ei ketään näkynyt.
Helposti hän nyt irroitti akkunan puolikkaan ja hiipi sitte hiljaa ulos.
Hän katsoi vielä ympärillensä, olisiko hänellä mitään vaaraa, mutta ei
ketään näkynyt, ei liikahdusta kuulunut, kaikki ihmiset makasivat
sydänyön makeassa unessa. Nyt hän pakeni niin nopeasti kuin suinkin
ennätti, siksi että joutui sinne, mihin Näpsä oli luvannut kukkaron
jättää. Sitte hän riensi taas eteenpäin, kunnes Parmasta Merstolaan
palaava kyytipoika hänet saavutti. Tältä hän pyysi päästäksensä
rattaille. Siihen kyytimies kernaasti suostui, olletikkin koska Junno
lupasi hyvät juomarahat antaa. Pian he joutuivat Merstolaan, josta Junno
otti kyytihevosen ja ajoi sieltä aika vauhtia pois. Jo kello kolmen
aikaan hän oli Porin kaupungissa. Siellä hän näki joen rannalla veneitä
ja miehiä. Hän pyysi nyt eräältä mieheltä, joka oli juuri Reposaareen
lähtemäisillänsä, päästä hänen kanssansa sinne. Tähän mies suostui.
Heillä oli myötätuuli, joten he pian purjehtivat tämän matkan. Kello
kuuden aikana he olivat jo Reposaaren rannassa. Tultuaan sinne Junno
maksoi miehelle, mitä hän vaati, ja istui sitte rannalla olevalle
kivelle. Hän katseli meren aaltoja, jotka ikäänkuin syleilivät rantaa,
ja huudahti: »Oi maa, suloinen Suomi, minä tahtoisin, jos taitaisin, sua
syleillä niin, kuin nuo aallot syleilevät meren rantaa; vaan minulla ei
ole maata, ei kotoa», ja hän alkoi laulaa:

      »Lepääpä lintunenkin
      omassa pesässään,
      vaan mull' ei maailmassa
      oo kotoa missäkään.»

Hänen laulaessansa kulki eräs pulska merimies sivuitse. Mies löi häntä
olalle, sanoen: »Mitä sinä täällä sureskelet? Eivätkö sinun kultaiset
kiharasi ole miellyttäneet morsiantasi? Entäpäs tätä! Ota aalto
lemmikiksi ja laiva kodiksesi. Ei nuoren miehen sovi aikaansa viettää
suremisella. Täällä on englantilainen laiva, johon olen hyyryn ottanut,
siellä tarvittaisiin vielä yksi mies. Tule veikkoseni! Siellä saat hyvän
palkan.»

»Vaikka vain», vastasi Junno. »Oppimaton olen siihen työhön, mutta
eiköhän tuohonkin opi.»

»Tulet totta todellakin! Sepä olisi hupaista! Nyt ei minun tarvitse olla
ainoana Suomen miehenä englantilaisessa laivassa. Tuleppa nyt, niin vien
sinut katteinin tykö, hän on tuolla ravintolassa.» Junno meni
kumppaninsa kanssa. Merimies puhui nyt katteinille Junnon mielivän
merelle, ja katteini otti halulla tuon sorean ja kauniin pojan
merimieheksi.

Junno otti hyyryn laivaan, kirjoitti pienen kirjeen enollensa ja pyysi
ravintolan neitsyttä toimittamaan sen Porin postikonttoriin; ja
ennenkuin päivä joutui puolelle, oli hän jo kaukana kotirannoiltansa
meren kuohuvilla aalloilla.

       *       *       *       *       *

Kun Näpsä oli tullut kotiin Junnoa saattamasta, meni hän rauhattomana
levolle. Hän ei saanut unta silmiinsä, vaan odotti levottomasti aamun
tuloa, sillä silloinpa toivoi hän saavansa tiedon, oliko Junno karannut.
Yö tuntui Näpsästä pitkältä, mutta aamu tuli toki vihdoin, niinkuin myös
tieto vangin karkaamisesta. Jo aikaisin aamulla saapui vanginvartija
vaahtoisella hevosella Pöyhkeälään tuoden sanoman Junnon karkuun
menemisestä. Hän sanoi käyneensä viiden aikaan vankia katsomassa, mutta,
»kovinpa hämmästyin», lausui hän, »kun ainoastaan poikki viilatut
kahleet olivat jäljellä ja vanki tipotiessään. Arvelimme parhaaksi häntä
ajaa takaa Poriin päin, ehkä hän ei vielä ole kauas joutunut.»

»Tuiki turhaa on häntä hakea», vastasi eversti. »Hän kulkee metsiä ja
saloja, ei hänen jälkiänsä niin löydetä, mutta paras on heti lähteä
vallesmannin tykö ja käskeä hänen antaa kuulutuksia kirkkoihin, että
otettaisiin vanki kiinni. Mies, jolla on semmoinen muoto kuin Junnolla,
on pian tunnettu.»

Vanginvartija päätti tehdä, niinkuin eversti käski, ja riensi sitte
matkoihinsa.

Kylvö ja Maissi olivat kovin suruissansa kuultuaan Junnon karanneen.
Heidän mielestänsä Junno nyt näytti enemmän syylliseltä.

»Voi Manni raukka», lausui Maissi, »jonka täytyy saada näin surullisia
uutisia, kun hän meille tulee.» Hänen tätä juuri sanoessansa ajoi Manni
pihaan. Kylvö ja Maissi menivät häntä vastaan.

»Voi mitä täällä on tapahtunut!» sanoi Manni. »Jumalan kiitos, että näen
teidän vaaratta pääsneen tulipalosta.»

»Kyllä sopiikin Jumalalle olla kiitollinen», vastasi Maissi, »ja lähinnä
häntä saamme kiittää Junnoa, joka henkensä kaupalla pelasti minut.» Ja
nyt kertoi Maissi koko vaaransa Mannille, »mutta Junno raukkaa», lisäsi
hän, »on kova onni kohdannut.»

»Mitä sanot? Onko valkea hänelle vahinkoa tehnyt? Missä hän on?» kysyi
Manni kiivaasti.

»Junno on polkemassa teitä tuntemattomia», vastasi Kylvö ja kertoi nyt,
miten Junno oli joutunut kovaan onnettomuuteen.

»Junno on karannut», valitti Manni. »Sitä en olisi uskonut. Ken
puhdassydämmisenä tahtoisi karkuun mennä?» Hänen tätä lausuessaan tuli
Näpsä, tuoden Kylvölle kirjettä, joka juuri oli tullut everstin
postilaukussa. Kylvö aukaisi kuoren, ja mikä kumma! Kirje oli Junnolta
ja kuului näin:

      »Eno hyvä!

Haikealla mielellä ja raskaalla sydämmellä käyn nyt teille tietoa
antamaan, että olen lähtenyt pois vankeudesta, sillä koska näin, kuinka
mahdotonta minulle olisi ollut pääseminen noista ilkeistä syytöksistä,
päätin karkaamisella itseni vapauttaa, koska en tahtonut jäädä ihmisten
syljettäväksi. Kuinka se laatuun kävi, en nyt jouda pitemmältä
kertomaan, tahdon vain sanoa, että turhaa olisi minua hakea, sillä tämän
kirjeen saadessanne olen jo kaukana meren aaltoja purjehtimassa
englantilaisella laivalla. Takaisin en palaja, ennenkuin viattomuuteni
on ilmi tullut, -- vaan tapahtuuko se ikinä? Kuulenko enää kotimaani
honkien huminata ja paimentorvien kaunista ääntä? -- Mutta aika joutuu.
Sanokaa hartahimmat tervehdykset Mannille sekä Maissille ja älkää minua
pahoin tuomitko, pyytää

      Junno.»

»Veli parka!» lausui Manni, kun kirje oli luettu. »Aina sinua kovat
onnet kohtaavat. Viaton hän on, siitä olen vakuutettu ja sen hänelle
tahtoisin kirjoittaa, mutta se olisi turhaa. Missäpä kirjeeni hänen
saavuttaisi?»

Kylvö vei nyt Junnon kirjeen everstille, joka oli kovin harmissaan
siitä, että vanki oli laivaan päässyt.

Manni ei tällä kertaa kauan viipynyt Pöyhkeälässä, sillä hänen mielensä
kävi siellä haikeaksi. Jo päivän päästä läksi hän taas matkalle Eurajoen
kartanoon päin.



KYMMENES LUKU.


Vuodet vierivät edellensä. Nyt oli jo neljä vuotta kulunut siitä, kuin
Junno läksi ulkomaille, ja kerran vain oli häneltä kirje tullut. Siinä
oli hän sanonut kaiken hänelle hyvin menestyvän ja nykyään pääsneensä
perämieheksi. »Katteini on minua pitänyt kuin omaa poikaansa», kirjoitti
hän, »vaan kotimaankaipaukseni on niin suuri, että voimani ja terveyteni
ovat riutuneet.» --

Pöyhkeälässä oli jo taas kaikki entisellään, paitsi että Näpsä oli
muuttanut Porin kaupunkiin. Eversti ja everstinna asuivat uudessa
komeassa huonerivissänsä. Kylvö veisteli asunnossansa kukkahasioita ja
keppejä kesäksi, ja Maissi, puutarhurin kaunein kukka, istui sykkivin
sydämmin ommellen kamarissansa. Välimmiten hän katsahti toiselle puolen
huonetta, jossa Manni kirjoitti pöydän ääressä.

Manni oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja aikoi joulun jälkeen
taas lähteä Helsinkiin lukemaan papiksi. Nyt hän oli kotimatkalla, mutta
oli taas tavallisuuden mukaan poikennut Pöyhkeälään. Hän tahtoi viipyä
Kylvöllä muutaman päivän ja päätti saarnata pyhänä kirkossa. Nyt hän
kirjoitti saarnaansa, joka kohta olikin valmis. Työnsä päätettyään Manni
pyysi Maissia tulemaan kanssansa äitinsä haudalle. Mielellänsä Maissi
lähti hänen kanssansa. Vakavina kulkivat molemmat, kunnes tulivat
haudalle. Täällä alkoivat kyyneleet vieriä Maissin poskille, ja Manni
lausui syvästi huoaten: »Junno raukka, missä hän lienee?»

»Häntä muistin minäkin juuri», sanoi Maissi ja lisäsi vielä: »Voi kuinka
surkeaa, kun hänen täytyy syyttömästi kärsiä noin paljo.» Samassa he
kuulivat yskähdyksen ja nyt näkivät myös akan, joka loi lunta
lapiollansa.

»Tuo on Kahvi-Maija», sanoi Maissi. »Hän on hyvin ilkeännäköinen, ei hän
ikinä katso suoraan ihmistä silmiin.»

Akka tuli heitä lähemmäksi, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain
sanottavaa, mutta sanat muuttuivat aina yskäksi. Vihdoin, kun hän taas
tuli heitä kohti ja jälleen kääntyi takaisin, meni Manni hänen
luoksensa, kysyen: »Onko teillä minulle tai orpanalleni mitään asiaa?»

Kahvi-Maija yskähti ja vastasi: »Aioin vain kysyä, onko hauta, jonka
vieressä seisotte, Pöyhkeälän Junnon äidin hauta?»

»On», vastasi Manni, »mutta miksi täällä tietä luotte?»

»Lukkari on minun palkannut tätä tekemään», vastasi Kahvi-Maija.

Manni ei sen enempää puhunut akalle, vaan läksi taas pois orpanansa
kanssa Pöyhkeälään.

Kylvö istui ja luki kynttilän valossa, kun Manni ja Maissi kotiin
tulivat. Tyttärensä sisälle tultua hän sanoi: »Maissi, laita iltanen
pöydälle, sillä Mannin täytyy päästä aikaisin levolle, niin jaksaa hän
huomenna saarnata, että kirkon seinät kajahtavat.» Pian kului ilta, ja
kun kello oli yhdeksän, niin puutarhurin asunnossa jo kaikki makasivat
syvässä unessa.

Pyhäaamuna kirkonkellojen soidessa kulki kansa kirkolle; kaikki pyrkivät
sinne, vaikka ehkä kyllä erinkaltaisella mielellä. Kahvi-Maija näkyi
myös joukossa, hän, joka tavallisesti myyskenteli kahvia kirkonajatkin.

Mannin saarnatessa oli väki kirkossa hiljaa, ainoastaan joku yskähdys
kuului silloin tällöin. Manni puhui joulun tulosta, kuinka kaikki
maallisesti valmistautuivat sitä ottamaan vastaan. Hän pyysi kaikkia
myös hengellisesti valmistamaan itseänsä Vapahtajan tuloksi.
»Puhdistakaa sydämmenne», puhui hän, »niin hyvin nuoret kuin vanhat. Ja
sinä synnin velalla rasitettu ihminen, puhdista sinäkin sydämmesi,
ennenkuin menet kynttilääsi sytyttämään! Sinä, joka olet unohtanut
Vapahtajasi, muista, että kerran sinäkin nöyränä omistit hänen, kun ensi
kerran notkistit polvesi alttarin juurelle. Joudu tunnustamaan
syntivelkasi, vielä on armon aikaa. Puhdista sydämmesi, sytytä
kynttiläsi ja ole valmis ottamaan Vapahtajaasi vastaan.»

Kun kirkonmenot olivat loppuneet, meni kansa tyytyväisenä kotiin; heillä
oli ollut hyvä pappi. Manni oli onnellinen, hän oli saanut saarnata
sydämmensä kyllyydestä, ja hän uneksi nyt tulevaisuudesta, kuinka hän
kerran olisi kansan opettaja. Silloin olisi hänellä myös oma koti,
vähäinen pappila, ja kukapa olisi sen vähäisen kodin sydän? -- Näin
ajatellessansa hän loi silmänsä Maissiin. Hetkisen vain kohtelivat
heidän silmäyksensä toisiansa, ja he aavistivat molemmat, mitä ei suu
vielä uskaltanut puhua. Kentiesi Manni vielä kauan olisi uneksinut,
jollei akka, joka juuri tuli sisälle, olisi häntä häirinnyt. Se oli
Kahvi-Maija. Hän pyysi Mannia kahdenkesken puhutella. Manni meni hänen
kanssansa Maissin kamariin. Sinne tultuansa sanoi Maija: »Herra
maisteri! Minä tahdon tulla syntivelkaani tunnustamaan; jo kauan on se
rasittanut omaatuntoani. Monesti olen aikonut tunnustaa pahat tekoni,
mutta olen pelännyt maallista häpeää. Eilenkin, kun näin teidät
kirkkotarhassa, aioin tunnustukseni tehdä, mutta en rohjennut. Kuulkaa
nyt: Veljenne on syytön. Näpsä tuon ilkeän työn teki, josta Junnoa
syytettiin. Hän laski arkun veljenne piirongin laatikkoon, ja ne kalliit
tavarat, jotka olivat arkusta poissa, tallensi hän minun tyköni, mutta
nyt on jo osa rahaksi vaihetettu.»

»Miksi hän tahtoi Junnon päähän varkautensa?» kysyi Manni.

»Pääsyy ehkä oli, että hän sillä tavoin luuli paremmin pääsevänsä
kaikesta huomiosta, mutta hänellä oli toinenkin syy. Hän luuli veljenne
kautta tulevan ilmi, kuka hän oikeastaan oli. Hän pelkäsi Junnon
tuntevan, että Näpsä ja rosvo, joka äitinne ryösti, oli sama mies; ja
tiedättekö: Kalle, joka Eurajoen kartanosta ajettiin pois varkauden
tähden, on tämä sama Näpsä.»

»Siinä on kylläksi yhdelle ihmiselle ansioluetteloa», lausui Manni.
»Mutta teidän täytyy nyt mennä nimismiehelle kertomaan tämä asia.
Varastetun kalun tallentajalla on sama edesvastuu kuin varastajallakin,
mutta älkää pelätkö, tämä maallinen rangaistus ei kauan kestä. Rientäkää
vakavilla askelilla eteenpäin, niinkuin olette alkanut. Silloin saatte
kalliin tavaran omaksenne, semmoisen, jota turhaan muuten hakisitte,
nimittäin omantunnon rauhan.»

Akka lupasi sen tehdä ja läksi pois.

Kun Manni taas tuli Kylvön ja Maissin luo, oli hän kovin kalpea, niin
että Maissikin heti sen huomasi ja kysyi: »Voitko pahoin?»

»Enpä oikein hyvinkään», vastasi Manni, »vaikka minulla on iloitsemisen
syytä», ja nyt kertoi hän Kahvi-Maijan ilmoituksen.

Pari päivää tämän jälkeen tuli nimismieheltä tieto Pöyhkeälään sekä
Näpsän että Kahvi-Maijan kiinni panemisesta; tätä tietoa oli Manni juuri
odottanut, mutta sen nyt saatuansa ei ollut hänellä enää aikaa viipyä
Kylvöllä, vaan hän sanoi sydämmelliset jäähyväiset ja matkusti pois
Pöyhkeälästä.

       *       *       *       *       *

Eurajoen kartanossa olivat jo joulukynttilät sytytetyt, mutta Mannia ei
vielä kuulunut. Patruuna kulki huoneesta huoneeseen. Hän oli levoton ja
sanoi: »Eihän poikamme vain liene kipeänä, kun ei jo tule kotiin.
Oudolta tuo näyttää, mutta odotetaan kumminkin vielä, ennenkuin alamme
juhlamme.»

Tyyne katseli myös akkunasta ulos ääneti: aavistus nousi hänen
sydämmeensä. Hän meni kamariinsa, ja katkerat kyyneleet vuotivat hänen
silmistänsä. Patrunessa, joka tuli hakemaan tytärtänsä, löysi hänet näin
itkevänä ja lausui lempeällä äänellänsä, laskien pehmeän kätensä Tyynen
olalle: »Lapseni, sinulla on ollut vähäinen vastoinkäyminen; minä
arvaan, mistä murheesi tuli. Olisit toivonut Mannin kiiruummin rientävän
tykösi.» Tyyne nojasi kauniin päänsä äitinsä rintaa vastaan, sanoen:

»Minä aavistan, missä hän on viipynyt; onhan se vallan luonnollista,
sillä Maissi on ylen ihana ja hempeä. Mutta, äitini, minä itken, se
huojentaa sydäntäni.»

»Itke, lapseni, mutta muista, että monta toivetta meiltä elämässämme
haihtuu kuin saippuakellot ilmaan, ja meidän tulee kuitenkin jalosti
pyrkiä eteenpäin. Hänen näin puhuessansa kuului porokellon ääni. »Nyt
hän tulee», huusi Tyyne, »ja silmäni ovat punaiset itkusta. Minun täytyy
pestä ne, ettei hän mitään huomaa.» Näin sanottuansa hän meni pyyhkimään
silmiänsä raikkaalla vedellä, ja patrunessa riensi Mannia ottamaan
vastaan.

Manni oli jo patruunan kanssa salissa, kun patrunessa tuli häntä
tervehtimään, sanoen: »No terve tultuasi! Kauan olet antanut meidän
odottaa. Luulin jo saavamme viettää joulujuhlamme ilman sinua.»

»Kyllä vähällä pitikin», vastasi Manni ja kertoi nyt, miten oli saanut
tiedon Junnon viattomuudesta, sekä viipyneensä Pöyhkeälässä siksi, kuin
sai kuulla Näpsän kiinni pannuksi. Tyyne tuli myös tervehtimään Mannia,
ja kuultuansa, miksi kasvattiveljensä oli viipynyt, oli hän taas
tyytyväinen ja saattoi iloisella mielellä viettää joulujuhlaansa.

Kolmantena joulupäivänä oli kutsut maanviljelijä paroni S--n luona. Tämä
paroni oli nuori rehellisenluonteinen mies; hänen käytöksensä oli jalo
ja miellyttävä. Hänellä oli kartano, jonka viljavat maat olivat
kuuluisat; emäntä vain puuttui vielä kartanosta. Nyt kuiskattiin joka
haaralta, että paroni oh mieltynyt Tyyneen, ja että kemut olivat aivan
Tyynen tähden.

Ilta tuli, jolloin oli lähteminen paroni S--lle. Patruuna Palmu ja
patrunessa ajoivat toisella hevosella, Manni Tyynen kanssa toisella. Kuu
paistoi kirkkaana, tuhansia tähtiä tuikkaili taivaalla, ja härmäiset
puut seisoivat somina valkoisessa viitassansa. Tyyne katseli luonnon
kauneutta, ja kaikki oli hänen mielestänsä ylen ihanata. Hän oli niin
onnellinen, kun istui Mannin sivulla, että olisi toivonut matkan
kestävän hyvin kauan, mutta nytpä he olivat jo matkansa päässä, sillä
tuossapa oli S--n kartano. Manni auttoi Tyyneä pois reestä, ja sitte he
läksivät sisälle. Saatuansa päällysvaatteet yltänsä he menivät saliin,
jossa paroni otti heidät vastaan. Hän saattoi patrunessan sohvaan
istumaan, ja Tyyne meni muitten naisten joukkoon, loistaen parvessa
ylinnä. Hänellä oli valkoiset vaatteet ja mustissa hiuksissansa
purppurainen nauha, jossa kiiltävät helmet kimaltelivat. Tässä puvussa
hän näytti ylen sorealta ja kauniilta.

Paroni S. kulki huoneissansa kohteliaasti puhutellen kaikkia
vieraitansa, mutta hänen silmänsä katsahtivat useasti yhdelle suunnalle
-- sinne missä Tyyne istui.

Palvelijat kävivät edestakaisin salissa tarjoten virvokkeita, ja kun
ensimmäiset herkut olivat nautitut, kuului viulujen soitto. Nuoret
herrat kokoontuivat vähitellen salin keskelle, ja vetäen hansikkaat
paremmin käteensä he katsoivat neitosten parista itsellensä sopivan
kumppanin, jota sitte menivät pyytämään kanssansa tanssiin.

Paroni meni nyt suoraan lattian toiselle puolelle, sinne missä Tyyne
istui, ja samassa pyörähti tuo sorea pari keveästi ympäri salin, ja
toiset seurasivat heidän esimerkkiänsä. Toisen kerran näemme taas Tyynen
pyörähtelevän lattialla, vaan nyt Mannin kanssa. Hän näyttää
onnelliselta, nyt olisi hän tanssinut vaikka kuinka kauan.

Rouva P. ja rouva T., jotka aina paljon tiesivät maailman asioita,
puhuivat juuri keskenänsä näistä kahdesta. »Näetkö», kysyi rouva P.,
»kuinka ihastuneelta Tyyne näyttää? Saapa nähdä että 'kotokissa hiiren
vie'. Sanoppa minua valehtelijaksi, jollei tuo kaunis maisteri Salo saa
häntä vielä omaksensa ja patruunan koko rikkautta myötäjäisiksi; paroni
saa rukkaset, että häilähtää vain.»

»Äläpä sano», virkkoi rouva T--, »Tyyne on vartonut vain paronin
kosintaa eikä ole muista huolinutkaan. Minun tyttäreni kuuli juuri
pappilan Sannilta, että Palmun emännöitsijä-mamselli oli puhunut hänelle
Tyynen sanoneen, että hän ei ikinä ota muuta kuin vapaasäätyisen miehen;
ja saatpa nähdä, että tuota pikaa saamme häät.»

Niin kuiskailivat rouvat, mutta Manni seisoi kynnyksellä, nojaten oveen.
Hän katseli Tyyneä ja ajatteli: »Tosiaan hän on kaunis, niinkuin ruusu,
joka kukkasten joukossa kauneimpana loistaa, mutta -- hempeämpi ruusua
on kuitenkin kaino lemmenkukka puron rannalla, ja hempeämpi Tyyneä on
Maissi tuolla Kokemäenjoen rannalla.» Patruuna herätti Mannin hänen
ajatuksistansa, sanoen: »Lähtekäämme nyt jo kotiin, ilta on joutunut.»
Mutta samassa tuli paroni ja pyysi heitä viipymään vähäisen, sillä
viimeinen katrilli oli vielä tanssittava. Nyt hän viittoi
viulunsoittajille, että alkaisivat soittaa, ja seisoi kohta, Tyyne
sivullansa, katrillia alkamassa. Sillä ajalla, kuin toinen puoli
katrillin tanssijoista pyörähteli lattialla, istui paroni jutellen
Tyynen kanssa, kunnes oli heidän vuoronsa mennä tanssimaan. Mitä he
juttelivat, sitä ei kukaan kuullut, eivät nuo kaikkitietävät rouvatkaan,
mutta tavallisuutta pikemmin katrilli loppui. Paroni näytti vakavalta,
eikä toivo enää loistanut hänen silmistänsä, niinkuin tanssin alussa.

Paronin vieraat sanoivat jäähyväiset ja läksivät kukin pois. Kotiin
tultuansa sanoi Manni Tyynelle: »Minä pelkään paronin saaneen sinulta
rukkaset, sillä hän oli varsin muuttunut viimeisen katrillin
tanssittuansa. Hän on jalo mies, oikein sinun vertaisesi, Tyyne; olisin
suonut sinut hänelle.»

»Minä en häntä rakasta enkä sen vuoksi tahdo häntä ottaa», vastasi
Tyyne.

»Et suinkaan ilman rakkautta, mutta en ymmärrä, miksi et häntä
rakastaisi. Hän on korkeasukuinen, kaunis ja kaikin tavoin ylevä mies.
Jokaisen neidon pitäisi tämänlaiseen mieheen rakastuman, jos vain
sydämmensä vielä on vapaa.»

Tyyne punastui ensin, vaan pian katosivat ruusut hänen poskiltansa.
»Manni olisi suonut minut paronille, ilman että se hänen sydäntänsä
vähääkään olisi haitannut; Manni ei minua rakasta», ajatteli hän ja
sanoi nyt: »Manni, älkäämme enää puhuko paronista, sillä minulle on se
ikävää.»

Samassa tuli patruuna sisälle saliin, jossa Manni ja Tyyne istuivat. Hän
hymyili nähdessänsä heidän ystävällisesti juttelevan keskenänsä ja meni
mitään sanomatta huoneen lävitse. Mutta Tyyne toivotti Mannille hyvää
yötä ja läksi isänsä jälkeen.

»Tyttöni», sanoi patruuna, »kuulin äidiltäsi, että olet hylännyt
paronin. No, noh, älä punastu, en minä tuosta huoli. Seuraa sinä omaa
mieltäsi. Torpan poika saattaa olla yhtä hyvä kuin vapaasukuinenkin,
sillä ainoastaan tieto ja taito ja sydämmen ylevyys miehen
jalostuttavat.»

Tyyne ei puhunut mitään, hän vain taputteli isäänsä ja läksi sitte
kamariinsa ajatellen: »Isäni on aina vain siinä uskossa, että Manni
rakastaa minua, enkä minä henno ilmoittaa hänelle tämän toivon olevan
turhaa --»

Tyynen mentyä jäi Manni vielä hetkeksi istumaan saliin. Hän sanoi
itseksensä: »Olisiko mahdollista, että Tyynelle olen veljeä rakkaampi?
Kuinka kumma, etten ole sitä ennen huomannut! Voi toki, että niin täytyy
olla.» Hän meni kamariinsa, ja yö joutui puolelle, ennenkuin uni tuli
vapahtamaan häntä noista sotaisista ajatuksista, jotka eivät selvälle
saaneet, oliko hän kiitollisuudesta velvollinen rakkautensa uhraamaan.



YHDESTOISTA LUKU.


Toista vuotta on kulunut siitä, kun Manni tuli kandidaatiksi. Hän oli
nyt suorittanut viimeisen tutkintonsa yliopistossa ja kulki iloisena
Mikonkadun varrella olevaa asuntoansa kohti, vaan tässä hän tapasi
kumppaninsa Nikku Saaren, joka sanoi: »Veikkoni, oletko pian valmis
matkustamaan Helsingistä? Minä aion heti lähteä.»

»En joudu vielä tänä päivänä», vastasi Manni, »sillä minun on
kirjoittaminen veljelleni. Jo viime kesänä kirjoitin hänelle, että hän
on syyttömäksi julistettu, vaan häntä ei kuitenkaan ole kuulunut.
Nykyään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei ole täältä mitään
tietoja hänelle tullut. Nyt olen päättänyt päällekirjoituksen panna
hänen katteininsa rouvalle Englantiin, ehkä kirje silloin löytää
omistajansa. Vaan tuleppa nyt sisälle asuntooni, niin saamme jutella.»
Ystävät menivät, ja Nikku sanoi sisälle tultuansa Mannille:

»Sinun täytyy tulla meille, ennenkuin jätät Helsingin. Muista, että
olemme olleet kumppanit ja hyvät ystävät aina siitä kuin lukioon
tulimme, ja nyt olemme vielä yhdessä suorittaneet viimeisen tutkintomme
yliopistossa. Mutta täältä lähdettyämme

      »Harvoin yhtehen yhymme,
      saamme toinen toisihimme
      näillä raukoilla rajoilla,
      poloisilla Pohjan mailla.»

»Kiitos, Nikku, eihän kotisi ole täältä Helsingistä kaukana, ja halusta
tulen, vaikka olisi matka pitempikin.»

»Vielä on toinenkin asia, jonka tähden sinun nyt erittäinkin täytyy
meille tulla, sillä parin päivän päästä vietetään minun kihlajaiseni.»

»Sinun? Miksi et siitä ennen ole kertonut?»

»Sen vuoksi, että vasta toissapäivänä sain varman tiedon siitä.
Katsoppas, yhden askeleen olen sinua edemmäksi joutunut, vaan kun sinä
tulet meille ja näet kaikki kaunottaret pitäjässämme, niin kentiesi ei
sinunkaan sydämmesi syki aina yhtä yksitoikkoisesti.»

»En huoli niistä enempätä kuin tämän kaupunginkaan neitosista.»

»Varo vain! Minä näin kotonani käydessäni niin ihanan neitosen, että
heti olisin häneen mielistynyt, jos vain minulla vielä olisi sydämmeni
tallella ollut, mutta se oli jo mennyt matkoihinsa.»

»Pitkiä puheita pidät, mutta et muista sanoa morsiamesi nimeä.»

»Sitä et saakkaan tietää, ennenkuin tulet kihlajaisiin. Mutta nyt,
näemmä, ihmiset jo rientävät asemalle; kohta juna lähtee. Hyvästi nyt,
veikkoni, ja terve tultua sitte kotiini!»

Nikku meni, ja Manni rupesi kirjoittamaan Junnolle. Sitte oli hänellä
vielä yhtä ja toista tehtävänä Helsingissä, mutta toisena päivänä hän
läksi Nikun kotiin, jossa hänet otettiin sydämmellisesti vastaan.

Rovasti pyysi heti Mannia kutsumaan itseänsä sedäksi ja ruustinna
tädiksi. Manni tunsi itsensä niin tutuksi täällä, kuin jos olisi
kotonansa ollut, ja rovastin kanssa hän oli pian vilkkaassa puheessa.
Mutta Nikku keskeytti heidät, sanoen: »Tule, Manni, katsomaan kotoani
ulkopuoleltakin.» Tähän oli Manni heti valmis, ja nyt ystävät menivät
ulos.

Pappila oli kauniin järven rannalla, ja toisella puolen salmea pilkoitti
koivikossa valkoiseksi maalattu talo. Osottaen sormellansa tätä taloa
kohti sanoi Nikku Mannille: »Katso, tuossa valkoisessa talossa on minun
onneni. Siellä Niemelässä asuu Salli Pohjantähti.»

»Salli Pohjantähti! Sen nimen olen kuullut jolloinkin. Hupaista olisi
häntä nähdä.»

»Huomenna jo näet hänet», sanoi Nikku. »Toista hänen vertaistansa ei
löydykkään, jos ei juuri hänen ystävänsä, tuo ihana neito, josta
Helsingissä sinulle puhuin.»

Manni ja Nikku kävelivät ulkona jutellen ja nauttien kesäilman
kauneutta, kunnes tultiin kutsumaan heitä illalliselle; vaan illalla,
kun olivat hyvää yötä toivottaneet rovastille ja ruustinnalle, kesti
heillä vielä juttua aina puoliyöhön asti.

Aamulla heidän herättyään paistoi aurinko jo korkealla taivaalla. Nikku
iloitsi siitä, että päivä oli kirkas, sillä: »Niemelässä», sanoi hän,
»on vähän huoneita, mutta kauniilla ilmalla sopii vierasten istua
ulkonakin Niemelän kauniissa puistossa.»

Nikku läksi aamupäivällä Niemelään, mutta Manni meni sinne rovastin ja
ruustinnan kanssa kuuden aikaan iltapuolella. He läksivät veneellä ja
pian olivatkin vähäisen lahden poikki soutaneet. Rannalla oli Nikku
heitä vastassa. Hän sanoi Niemelässä olevan jo paljon vieraita, ja
Mannille hän kuiskasi: »Varo vain sydäntäsi! Pelkään, ettei ole
rahtuakaan sinulla tallella, kun jätät Niemelän.»

»En olekkaan vaarassa, siitä vaikka vetoa pitäisin», vastasi Manni.

»Noh pidetäänpä vain», sanoi Nikku, »ja päätetään, että minä, jos
voitan, saan häissänne lukea vihkisanat, vaan jos toisin käy, tulet sinä
Sallin ja minun häihini meitä vihkimään. Eikö niin?»

»Olkoon vain niin», vastasi Manni hymyillen.

He menivät nyt sisälle, ja Nikku saattoi Mannin paronittaren luo,
esitellen hänet. Sitte hän vei ystävänsä morsiamensa tykö ja sanoi:
»Tässä, Salli, näet parhaan ystäväni.»

»Minä olen jo kauan tuntenut teidät», lausui Salli. »Aivan sellaiseksi,
kuin olette, olen mielessäni kuvaillut teitä, sillä sulhoni on niin
eloisasti kertonut teistä minulle.» Sallin puhuessa aukeni ovi, ja
neitonen tuli salin viereisestä kamarista sisälle. Salli katsoi
hymyillen sulhoonsa ja sanoi sitte Mannille: »Katsokaa, maisteri,
vähäisen ympärillenne! Näettekö seurassamme täällä yhtään tuttavaa?»

Manni loi silmänsä ympäri salia ja huudahti hiljaa: »Maissi!» ja meni
tervehtimään orpanatansa, joka punastuen tuli häntä vastaan. Maissi oli
ihanampi kuin koskaan ennen. Hänellä oli valkoiset vaatteet, ja kiehkura
sinisistä lemmikeistä oli sidottu hänen hiuksiinsa, mutta hänen
keltaiset kiharansa riippuivat tavallisuuden mukaan kiiltävinä ja
pehmeinä hänen olallensa.

Manni puhui kauan orpanansa kanssa, ja kun hän vihdoin jälleen palasi
ystävänsä luokse, kuiskasi Nikku hänelle: »Kumpi meistä vedon voittaa?»
Manni hymyili vain eikä vastannut mitään.

Illan ajalla hajosi enin osa nuorisosta puutarhaan. Useimmat olivat
piirisillä ruohostossa. Manni ja Maissikin pyörähtelivät mukana, mutta
vähän aikaa tanssittuansa he menivät Nikun ja Sallin kanssa
keinulavitsalle. Sulho ja morsian eivät saaneet kauan istua, sillä yksi
ja toinen tuli heitä hakemaan piiritanssiin, ja pian olivat Manni ja
Maissi yksin lavitsalla. Manni sanoi nyt: »Tämä päivä on ollut erittäin
hupainen minulle, sillä minä olen nähnyt parhaan ystäväni onnen ja
vieläpä sain nähdä sinutkin; sitä en olisi aavistanutkaan. Sano, Maissi,
miksi punastuit täällä ensin nähdessäsi minut? Oliko se ilosta?»

»Mitä kysytkään? Enkö olisi ollut iloinen nähdessäni orpanani, ja
erittäin nyt, kun olin aivan vieraassa seurassa.»

»Ymmärsinkö väärin punastumisesi, Maissi? Sano, ainoastaan
sukulaisuudenko vuoksi sinä iloiseksi tulit minua nähdessäsi?»

Maissi ei ennättänyt vastata, sillä Nikku tuli juosten Mannin tykö ja
toi hänelle kirjeen, jonka päällekirjoituksen alle oli kirjoitettu:
»Tärkeätä.» Manni aukaisi kirjeen, luki ja sanoi sitte: »Kirje on
Eurajoelta, tädiltäni. Setäni on sairastunut, ja tätini sanoo
kirjeessänsä, että kiiruhtaisin kotiin, sillä setäni kentiesi ei enää
kauan elä, ja hän tahtoisi ennen kuolemaansa tavata minua.»

»Täytyykö sinun nyt heti jättää meidät?» kysyi Nikku.

»Täytyy kyllä, vaikka hupaista olisi ollut täällä vielä viipyä, jollen
olisi näitä sanomia saanut.» Manni ojensi nyt hyvästijätöksi Maissille
kätensä kysyen:

»Viivytkö kauan täällä?»

»En», vastasi Maissi, »minä olen jo pian aikonut lähteä kotiin.»

»Kun vain kotoani pääsen», kuiskasi Manni, »tulen Pöyhkeälään, jos nyt
tahdot antaa minulle yhden muistokukan kiehkurastasi.» Maissi taittoi
kukkasen ja antoi sen orpanallensa. Manni tallensi sen ja kiiruhti
jäähyväisiä sanomaan.

Nikku saattoi Mannin pappilaan ja palasi sieltä takaisin Niemelään,
mutta Manni ajoi täyttä laukkaa Eurajoelle päin. Hän ajoi yöt ja päivät,
kunnes joutui Eurajoen kartanoon. Ensi kerran hän tuli kotiinsa, niin
ettei kukaan ollut häntä vastassa. Hän tuli eteishuoneeseen, otti
vaatteet päältänsä ja aukaisi sitte varovasti salin oven. Siellä istui
Tyyne itkien, nojaten kaunista päätänsä käsiänsä vastaan. Nähtyänsä
Mannin hän lausui: »Ah, Manni! Olipa onni, että tulit. Isäni on sinua
odottanut malttamattomuudella. Hän elää vielä, mutta ei jaksa enää
puhuakkaan oikein selvästi, ja tohtori sanoo, että isä sairastaa
viimeistä tautiansa.»

»Menkäämme häntä katsomaan», sanoi Manni.

He menivät sairaan huoneeseen. Patruuna hengitti raskaasti vuoteellansa,
silmänsä olivat kiinni; hän ei nähnyt, että Manni tuli huoneeseen, mutta
Manni kuuli, kuinka hän hiljaa sanoi itseksensä: »Aika rientää loppuun.
Voi jospa Manni tulisi!»

Manni lähestyi hänen vuodettansa sanoen: »Setäni, tässä olen.»

Patruuna aukaisi silmänsä, ja vieno hymy näkyi hänen huulillansa. Hän
otti Mannin käsiin kiinni, lausuen: »Vieläpä saan nähdä rakkaan muotosi.
Minun poikani! Sinä olet aina -- -- minulle -- iloa tehnyt.» Sitte hän
sanoi vielä: »Tyyne, rakas lapseni, tule tänne», ja tarttuen tyttärensä
käteen kiinni hän puhui: »Lapseni, te olette olleet rakkaat
kasvinkumppanit, ja olkaa tästedes turvana toisillenne elämänne loppuun
asti.» Hän ei enää nähnyt, että joka veripisara oli poissa Mannin
poskilta, hän ei tuntenut, kuinka Tyynen käsi vapisi, vaan lausui
lempeästi katsellen heitä: »Jumala teille antakoon siunauksensa!» --
Sitte hän sanoi jäähyväiset puolisollensa ja, nukkui kuin uneen.

Suuresti kaivattiin patruunaa kartanon alueella, vaan vielä enemmän itse
kartanossa; mutta Mannilla ja Tyynellä oli paitsi kaipausta vielä
toinenkin murhe, joka rasitti heitä, ja tämän murheen tuotti heille
patruunan viimeinen pyyntö. He tiesivät nyt hänen hartaimman toivonsa
olleen, että he olisivat rakastaneet toisiansa, ja tämä hänen viimeinen
toivonsa oli pyhänä pidettävä. Ensimmäiset päivät kuluivat kuitenkin,
vaikka hitaastikin, kaikenlaisessa touhussa, siksi kuin hautajaiset
olivat ohitse, mutta sitte oli sekä Mannin että Tyynen ikävämpi. He
kaipailivat sanomattomasti patruunaa, mutta eivät kumpikaan puhuneet
kaipauksestansa; he olivat vieraammat toisillensa kuin koskaan ennen.
Tämä tuntui Tyynestä katkeralta, ja hän ajatteli itseksensä: »Vielä
vähän aikaa koetan taistella sydämmeni kanssa, mutta sitte täytyy
muutoksen tapahtua.» Niin ajatteli Mannikin, mutta hän ei ymmärtänyt,
mitä tehdä. Hän oli mielestänsä velvollinen täyttämään kasvatti-isänsä
viimeisen toivon, ja se tuntui kovin raskaalta.

Hän istui eräänä iltana joen rannalla tätä miettien ja päätti kirjoittaa
Maissille syyn, miksi hän ei Pöyhkeälään tullut, vaikka lupasi. --
Laulurastaan moniääninen viserteleminen kuului metsästä, ja Manni
kuunteli sitä ajatellen itseksensä: »Sinä, lintunen, olet onnellinen,
kun saat vapaana metsässä lauleskella. Voi, kun raukesi toivoni tyhjään!
Nyt vasta tunnen, kuinka kallis vapaus on.»

Hänen näin ajatellessansa laskeutui pehmeä valkoinen käsi hänen
olallensa, ja Tyynen lempeä ääni sanoi: »Veljeni, kasvinkumppanini, etkö
tahdo uskoa minulle murhettasi? Puhu suoraan sydämmesi ajatukset
niinkuin ennen -- vaan ei -- älä puhu, minä tahdon ne sinulle sanoa. --
Kuule! Lintunen häkissä kaipailee vapautta; veljeni sitä kaipailee --
vaan niin ei pidä oleman. Lennä, lennä lintusena tuon hempeän kukan
luokse, joka kasvaa Kokemäenjoen rannalla, ja vie se pesääsi. Ota Maissi
omaksesi, ja minä tahdon hääpäivänä myrtin sitoa hänen päähänsä. Etkö
silloin ole onnellinen?»

»Tyyne! Toisin oli isämme tahto.»

»Hän tahtoi ainoastaan perustaa onnemme, ja näin hänen tarkoituksensa
parhaiten tulee täytetyksi. Kun sinä lähdet pois täältä, koetan astua
jälkiäsi niin, että pidän huolta köyhistä alustalaisistani. Sinulta
voitan täyden veljellisen rakkauden, ja silloin olen onnellinen!»

»Tyyne, sinä tunsit minut paremmin kuin luulin, mutta nyt vasta minä
tunnen oikein _jalon sisareni_.»

Tyyne riensi pois rannalta. Hän meni äitinsä luokse ja kertoi
vapisevalla äänellä, mitä hän Mannin kanssa oli päättänyt. Patrunessa
lausui: »Tyttäreni, sitä sinulta odotin; nyt olet minun oma ylevä
Tyyneni.» Mutta Tyynen voimat olivat loppuneet, ja hän meni kamariinsa
katkerasti itkemään.

Manni ei enää kauan viipynyt Eurajoen kartanossa, sillä hänen oli
lähteminen Turkuun papintutkintoansa suorittamaan. Hän päätti kuitenkin
ensin lähteä Pöyhkeälään.

       *       *       *       *       *

Pöyhkeälässä Maissi istui kamarissaan katsellen kädessään olevaa
kuivettunutta lemmikkikiehkuraa. Isänsä huusi häntä, mutta Maissi ei
kuullut muuta kuin varpusten livertelemisen katon räystäältä. Silloin
Kylvö huusi toisen kerran: »Maissi, kuuletko?»

»Mitä, isäni, tahdotte?» kysyi Maissi.

»Että menisit sitelemään kukkasia keppeihin.»

Maissi meni heti, mutta Kylvö mutisi itseksensä: »Hm -- tyttöni pää on
vallan pyörällä, ei hän kuule ja tuskin hän enää näkeekään. Hm, kelpo
poika tuo Manni, mutta mitä hän täällä Maissia käy kurkistelemassa.»
Näin ajatteli Kylvö, vaan Maissi kulki puutarhassa sidellen kukkasia ja
ajatteli sitoessansa: »Missä viipyy Manni? Hän lupasi pian tulla, mutta
nyt on jo viikkojakin kulunut, ja näinpä laulaa suuri runoilijamme:

      »Lempivää mi pidättävi paula?
      Sorsana hän soutaa järven poikki,
      yli vuorten kotkan siivin kiitää,
      palajaa jo ennen puolta päivää,
      kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi.»

Juuri hänen näin ajatellessansa kuului jalan ääni, ja Manni seisoi hänen
vieressänsä, sanoen: »Kauemmin viivyin, kuin luulin, sillä setäni nukkui
viimeiseen uneensa, ja sentähden sain monta estettä, joista toiste
tahdon jutella; mutta niin pian kuin pääsin, tulin, sillä sydämmeni
vaati minua tänne. Maissi! Siitä asti, kuin ymmärsin, mitä rakkaus on,
ymmärsin myös, että _sinä_ olet sydämmeni lemmitty, ja nyt pyydän varman
vastauksen siitä, mitä tuo kaino muistokukka ainoastaan antoi minun
aavistaa!»

Mitä Maissi kuiskaten vastasi, sen kuuli Manni ja oli onnellinen. Lintu,
joka istui oksalla, kuuli myös kuiskeen ja lauloi sen kullallensa.



KAHDESTOISTA LUKU.


Vuosi oli kulunut siitä, kun viimein näimme Maissin, ja nyt hän istuu
Tyynen kanssa Eurajoen rannalla ystävällisesti jutellen, juuri siinä,
missä Manni vuosi takaperin sai Tyyneltä sydämmensä vapauden. Tyyne on
pyytänyt äidiltänsä, että Maissin häät pidettäisiin Eurajoen kartanossa,
johon hänen äitinsä myös on suostunut.

Manni on nyt pappina. Hän on saanut erään kappalaisviran, mutta on vielä
Eurajoen rovastin apulaisena. Hän on vuokrannut itsellensä kirkon
läheltä huoneet, joissa hän nyt asuu siksi, kunnes saa kappalaisvirkansa
ottaa vastaan.

Kylvö on taas Eurajoen kartanossa ja asuu siellä entisessä asunnossansa.
Hän ikävöitsi aina tätä entistä kotiansa. Nyt erittäinkin, kun Maissi
oli naimisiin joutuva, ei hän enää viihtynyt olemaan Pöyhkeälässä.

Tyyne ja Maissi istuivat rannalla, niinkuin jo mainitsimme, mutta
samassa heidän keskustelunsa keskeytti iloinen ääni, joka huudahti:
»Hyvää päivää, nuori morsian!»

Maissi katsoi sivullensa ja lausui iloisesti: »Salli Pohjantähti!»

»Salli Saari tästä puoleen», oikaisi Salli, sillä hänen häänsä olivat
äskettäin olleet. Manni oli vihkisanat lukenut ystävällensä ja Sallille,
mutta Maissi ei joutanut tulla häihin. Hänellä oli ollut paljo
laitettavaa itsellensä, sillä huomenna jo oli hänen hääpäivänsä.

Paljo ei ollut vieraita pyydetty Maissin häihin, mutta Nikku Saari,
Mannin paras ystävä, oli kuitenkin rouvinensa kutsuttu. Hän oli myöskin
vihkivä Mannin ja Maissin.

Tyyne meni nyt Sallin ja Maissin kanssa sisälle. Täällä olivat
patrunessa sekä Manni ja Nikku heitä vastassa. Patrunessa pyysi heitä
kaikkia saliin istumaan, ja pian he olivat vilkkaassa puheessa. Nikku
kysyi Mannilta, oliko hän kuullut Junnosta mitään.

»En ole», vastasi Manni. »Minä pelkään, että veljeni ei enää elossa ole,
koska ei hänestä mitään kuulu. Nyt on jo kuusi vuotta kulunut, sitte
kuin hän läksi ulkomaille, ja kolmatta vuotta siitä, kun hänelle
kirjoitin hänen viattomaksi julistamisestansa.»

»Entä Näpsä? Missä hän nyt on?» kysyi Nikku.

»Näpsä on aina vain vanhaa työtänsä harjoittanut. Viimeiseksi on hän
täällä Eurajoella varastanut, josta hän nyt huomenna on rangaistuksensa
kärsivä ja viedään sitte pois vankeuteen.»

»Junnoa minun oikein tulee sääli», lausui Salli. »Muistan aina, kuinka
ihanalta ja lempeältä hän näytti, kun hän eräänä iltana istui Maissin
kotona soittaen viuluansa.»

Heidän niitä ja näitä jutellessaan kului ilta. Yö joutui, ja hääpäivän
aamu koitti kirkkaana. Kaikki näyttivät tänään ylen onnellisilta. Tyyne
yhdisti kauniita myrtinoksia Maissille kruunuksi, ja iltapuolella hän
sitoi sen Maissin päähän. Tyyne näytti tavallista kalpeammalta morsianta
pukiessaan, mutta kuitenkin loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä,
sillä hän oli kovan taistelun voittanut, ehkä kovemman kuin moni
tappotanterella. Hän oli taistellut oman itsensä kanssa ja kauniin
voiton saanut.

Morsiuspari oli kirkossa vihittävä, ja valmiiksi valjastetut hevoset
kaapivat pihalla malttamattomuudella maata, odottaessansa hääjoukkoa,
jota niitten oli kirkkoon vieminen.

Maissi oli nyt valmiiksi puettu. Hän näytti hyvin ihanalta valkoisissa
vaatteissansa. Tyyne vei hänet Mannin luo, sanoen: »Veljeni, nyt olen
pukenut morsiamesi, niinkuin lupasin. Olkaa aina onnelliset!» Sitte
läksi vähäinen hääjoukko kirkolle.

       *       *       *       *       *

Reposaaren satamassa oli vastikään ulkomailta tullut englantilainen
laiva. Laivan perämies sanoi sydämmelliset jäähyväiset katteinillensa
sekä merimiehille. Toinen otti nyt hänen sijansa, ja perämies astui
laivasta maalle. Hän istui rannalla olevalle kivelle, ajatellen
itseksensä: »Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein tällä kivellä
istuin. Silloin oli vielä ruumiini raitis, mutta sydämmeni kipeä. Nyt
olen surkastunut, ja voimani ovat riutuneet, mutta sydämmeni on terve,
sillä minulla on taas _vapaus ja kotimaa_. Oi onnea sanomatonta!»

Sitte hän nousi istualta ja meni vähäiseen höyrylaivaan, joka juuri oli
lähtevä Porin kaupunkiin. Kolme kertaa kuului vihellys, ja laiva läksi
suhisten Poriin päin. Pikaisesti kului matka, mutta Junnosta (sillä hän
se oli) tuntui se pitkältä, kun hän halasi kiireesti päästä
kotiseuduillensa.

Tultuansa Porin rantaan hän riensi kestikievariin, otti sieltä
kyytihevosen ja ajoi aika vauhtia Eurajoelle päin. Jouduttuansa Luvian
ja Irjanteen väliseen metsään antoi hän hevosensa kävellä. Paimenet,
jotka kulkivat tien vieressä, soittivat torviansa, ja Junno tahtoi heitä
kuunnella; hänen mieleensä muistuivat muinaiset ajat, lapsuuden
suruttomat päivät. Hän kuuli myös metsän humun, kirkkaat kyyneleet
virtailivat hänen silmistänsä, ja hän huudahti: »Oi suloinen Suomi, mun
syntymämaani! Vielä kerran sain kuulla metsäsi sointuisaa huminata.» Nyt
hän huimasi hevostansa ja ajoi taas edellensä. Irjanteen kestikievarissa
hän vain muutti hevosen ja ajoi sitte eteenpäin aina lakkaamatta siksi,
että joutui Eurajoen pappilan tienhaaran ohitse. Täällä hän näki joukon
väkeä kokoontuvan kirkolle. Eräs akka, joka kulki maantiellä, näkyi myös
sinne pyrkivän, ja Junno pidätti hevosensa kysyen akalta: »Miksi tänä
päivänä ihmisiä kirkolle rientää?»

»Siellä vihitään meidän nuori pappimme, maisteri Salo, ja puutarhuri
Kylvön ihana neiti.»

»Vai niin», vastasi Junno ja ajoi myös kirkolle, ajatellen
sydämmessänsä: »Maissi on veljeni oma. Mannia on aina onnetar
suosiellut. Yhtä köyhinä läksimme ulos maailmaan, mutta hymyillen on hän
saanut kulkea eteenpäin, kun minulla ainoastaan katkerat kyyneleet ovat
huojennuksena olleet matkallani. En tahdo kuitenkaan hänen onneansa
kadehtia -- en, pois se! Hän on ylevä, ja siunaus seuraa häntä. Hän on
täyttävä äitimme toivon, sillä varmaankin hän pitää huolta köyhästä
kansastamme.»

Junno oli mietiskellessään joutunut kirkolle. Hän hyppäsi nyt rattailta
alas, käski kyytimiehen odottaa ja läksi kirkkoon, jossa hän sekaantui
väkijoukkoon. Siellä oli morsiuspari polvillansa alttarin juurella. He
olivat ylen onnelliset ja unohtivat kaikki ympärillänsä. Rakkautensa
olivat he nyt valalla vahvistaneet Kaikkivaltiaan edessä, jolta juuri
siunausta anoivat. Manni ja Maissi eivät aavistaneet, että väkijoukossa
oli mies, joka kalpeana ja särjetyin sydämmin rukoili heille Jumalalta
onnea ja siunausta.

Morsiuspari meni nyt pois kirkosta, ja väkijoukko seurasi heitä, vaan
heidän kirkosta tullessaan vietiin vanki kruunun kyydillä hääjoukon
sivutse. Vanginkuljettaja seisatti hevosensa, ja vanki katsoi
morsiusparia hetkisen vain, sitte painoi hän päänsä alas, mutta
morsiuspari ei häntä huomannut, he näkivät ainoastaan toisensa ja
ajoivat saattueen seurassa pois; vaan väkijoukko seisattui katsomaan
vankia, kysyen, kuka hän oli.

Vanki nousi seisomaan rattaille, sanoen: »Kysytte, kuka olen. Minä olen
Pöyhkeälän entinen palvelija, joka itselleni tahdoin rahaa koota millä
tavalla hyvänsä, saadakseni tyydyttää turhamielisyyteni himoja. Katsokaa
nyt, minkäkaltaiseen tilaan pahat teot ihmisen saattavat. Älkää,
nuorukaiset, seuratko jälkiäni, sillä pahoja tekojanne saatte katua, jos
ei ennen, niin kumminkin silloin, kun iäksi jätätte hyvästi kaikki
viheriäiset nurmet, järvet, metsät ja sinertävän taivaan, silloin, kun
vankihuoneen pimeät, kolkot seinät teidät iäiseksi sulkevat syliinsä.»
Ja valittaen hän lausui vielä: »Oi, jospa kerran olisin saanut anteeksi
anoa siltä, jonka täytyi minun tähteni paeta kotimaastansa.»

Junno, joka vankia nähdessään heti oli tuntenut Näpsän, tuli nyt hänen
luoksensa, sanoen: »Toivosi on täytetty, tässä olen. Minulla on nyt
vapaus ja kotimaa sekä omantunnon rauha; ne ovat ne kolme kallista
tavaraa, jotka saattavat omistajallensa onnen, ja kuinka saattaisi
onnellinen vihaa kantaa onnetonta ihmistä kohtaan. Ole vain rauhassa
minun puolestani, ja muista anteeksi anoa _Häneltä_, joka pahat teot
kostaa, mutta joka myöskin katuvaiselle anteeksi antaa.» Sen sanottuaan
hän meni pois vangin tyköä, hyppäsi rattaille ja ajoi taas Eurajoen
kartanoa kohti. Vanginkuljettaja ajoi myöskin pois, mutta heidän
jälkiänsä jäi kansa kummastellen katselemaan. Heitä ihmetytti, että
Junno noin sattumalta joutui tulemaan kaukaisilta mailta juuri silloin,
kun vanki sydämmestänsä halusi häneltä anteeksi anoa, ja he sanoivat
keskenänsä: »Totta tässäkin on ollut Kaikkitietävän viisaus
johdattajana.»

Junno ajoi verkalleen; mielensä oli kovin liikutettu. Hän tuumaili
itseksensä, mitenkä hänen parhaiten kävisi ilmoittaa itsensä
omaisillensa, ja oli nyt sopivan keinon keksinyt. Vähän matkaa
kartanosta, erään torpan kohdalla, hän pidätti hevosensa ja lähetti
kyytimiehen torppaan kysymään, saisiko hän jättää kapineensa sinne
päiväksi, sillä hänen oli aikomus lähteä tästä jalkaisin häätaloon.

Torpan emäntä myöntyi hänen pyyntöönsä, ja Junno vei omaisuutensa
torppaan, maksoi kyytimiehensä ja läksi sitte viulu kädessänsä kartanoa
kohti. Tultuansa häätaloon hän näki paljon vieraita portailla; niitten
joukossa oli myös Salli. Junno tunsi hänet heti, mutta Salli ei Junnoa
tuntenut. Kuusi vuotta oli hänen muotonsa varsin muuttanut; pitkä parta
erittäinkin teki hänet tuntemattomaksi. Junno katsoi Salliin, sanoen:
»Olisiko mahdollista, että saisin astua sisälle soittamaan morsiusparin
kunniaksi?»

Salli meni sisälle ja tuli vähän päästä taas takaisin, tuoden
vastauksen, että viuluniekka saa mennä sisälle.

Junno meni saliin. Hän oli matkoillansa paljon edistynyt soitannossa, ja
oivallisesti soivat nyt valssin vilkkaat säveleet; mutta salissa ei
kukaan tanssinut, vaan kaikki olivat hiljaa kuuntelemassa ihanaa
soitantoa. Nyt tulivat myös Manni ja Maissi sisälle. He olivat
onnellisina kuulleet soiton, istuessansa salin viereisessä huoneessa, ja
nyt he tahtoivat myös nähdä soittajan. Junno ei enää säveltä saanut
viulustansa, sillä hänen kätensä alkoi vapista. Hän katsoi alaspäin ja
oli viuluansa virittävinään, mutta alkoi sitte soittaa erästä polskaa,
jonka hän itse oli sepittänyt, ja joka aina ennen oli Maissia
miellyttänyt. Polskan säveleet kuuluivat salissa, mutta samassa
katosivat myös ruusut morsiamen poskilta. Hän katsoi vielä kerran
tarkasti soittajaan ja huudahti: »Junno! Niin eivät muut soita. Junno on
tullut!»

»Kaksoisveljeni!» lausui ihastuksella Manni. »Totta todellakin olet
kotiin tullut! Kummapa oli, etten heti sinua tuntenut, mutta sen teki
tuo pitkä partasi.»

»Ja kuusi raskasta vuotta, jotka eivät myöskään ole kulkeneet jälkiä
jättämättä», lausui Junno ja syleili nyt syvästi liikutettuna
omaisiansa. Sitte hän istui kertomaan heille, miten Näpsän kirje oli
vaikuttanut hänessä karkaamispäätöksen ja kuinka hänen onnistui päästä
englantilaiseen laivaan, jonka katteini häntä sitte aina suosieli.
»Minulla olisi pitänyt olla kylläkin hyvä oltava», sanoi hän, »mutta
suomalaiselle on turve, jossa hän on kasvanut, rakas, ja sitä minäkin
kaipailin. En kuitenkaan saattanut kotimaahani tulla, sillä vasta vuosi
takaperin sain Mannin kirjeen, jossa hän ilmoitti vapauteni, ja silloin
olin niin kaukana, että nyt vasta, vuoden kuluttua, tänne olen
ennättänyt.»

»Etkö ole viimeistä kirjettäni saanut, jossa kihlauksestani kirjoitin?»
kysyi Manni.

»En. Siitä en mitään tiennyt», vastasi Junno, »vallan sattumalta jouduin
nyt häihinne. Minä olin myös kirkossa väkijoukossa, kun teidät
vihittiin. Kirkosta tultuani näin Näpsän, joka vietiin vankeuteen.»

»Kumma», sanoi Kylvö, »että samana päivänä kohtasit ne, jotka ovat
sinulle rakkaimmat, ja sen, joka kavaluudellansa on tehnyt itsensä
vihamieheksesi.»

»Enoni, minä en hänessä nähnyt vihamiestä, vaan onnettoman ihmisen, joka
iäiseksi suljetaan pois maamme ihanuutta nauttimasta, ja minun tuli
häntä sääli.»

»Se oli oikein, veljeni», sanoi Manni. »Nyt toivon, että kovat
kärsimisesi ovat loppuneet. Minulla on oma koti ja sen pitää myöskin
oleman sinun kotisi; siellä saamme yhdessä elää, sillä en usko, että
enää merelle mielit.»

»En suinkaan», vastasi Junno.

Hääpäivä oli loppunut, ja Manni lausui sydämmelliset kiitokset
kasvattiäidillensä sekä Tyynelle. Vieraat sanoivat jäähyväiset ja
läksivät pois. Nikku ei myöskään joutanut viipyä, sillä hän oli luvannut
olla Sallin kanssa päivän Pöyhkeälässä, ja pyhäksi täytyi hänen ehtiä
kotiinsa.

Viimeiseksi sanoivat myös Manni ja Maissi sekä Junno hartaat jäähyväiset
ja menivät onnellisina omaan kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Soreana kulkee Tyyne Eurajoen kartanossa. Hänen poskiensa hehkuvat
ruusut ovat vaalehtuneet, vaan hänen silmistänsä loistaa ylevyys
niinkuin ennen, ja hellällä huolella hän täyttää äitinsä pienimmätkin
toivot, eivätkä köyhät häneltä turhaan apua ano.

Tyytyväisenä asuu Junno Mannin ja Maissin kodissa. Eräänä kauniina
kesäiltana, jolloin Manni istui veljensä kamarissa jutellen muinaisista
ja nykyisistä ajoista, sanoi Junno: »Minulla on nyt kaikki mitä
tarvitsen. Tavaraa on minulla tarpeeksi, minulla on koti, jossa saan
olla teidän kanssanne -- teidän, jotka minulle olette rakkahimmat
olleet, sitte kuin äitini kuoli; sillä, veljeni -- sinä et yksin Maissia
lempinyt, minäkin häntä rakastin, vaan niinkuin kasvi rakastaa päivän
valoa, jota ilman se lakastuu, surkastuu ja kuolee pois. Niin, veljeni,
on minunkin laitani: minä olin onnellinen niin kauan, kuin sain elää
hänen lähellänsä, mutta nyt olen riutunut, ja kesän viimeisen kukan
lakastuessa olen jo poissa, ja kun puut pudottavat viimeiset
kellastuneet lehtensä, putoavat ne haudalleni. Vaan kaksoisveljeni, sinä
joka olet paremman onnen osan täällä maailmassa saanut, sinä et suinkaan
pahastu, jos pyydän, että Maissilta sen vähän hoidon saan, minkä vielä
tarvitsen.»

»Junnoseni, sen sinulle halusta suon. Mitä ikinä voimme tehdä iloksesi,
sen halulla teemme.»

»Minulla on kaikki, mitä haluan, kun saan nukkua omaisteni,
rakastettuini suojassa ja saan hautani kotimaassani.»

Mökki-Priitalle Junno lähetti tuhannen markkaa päällekirjoituksella:
»Vähäinen kiitollisuuden todistus Leenan pojalta.»

»Hyvänen aika tuota Junnoa!» sanoi Priita saadessansa lahjan. »Enhän
minä mitään hyvää tehnyt. Kuinka olisin saattanut olla heitä auttamatta
siinä kurjassa tilassa, jossa olivat.»

       *       *       *       *       *

Onnellisena vietti Junno veljensä ja Maissin seurassa kesän lämpimät
ihanat päivät, vaan syksyn tultua kävi hänen ennustuksensa toteen, sillä
syyskuun viimeisenä päivänä hän makasi lakastuneena vuoteella. Maissi
hoiti häntä. Aurinko oli laskemaisillansa, ja Junno pyysi Maissia
aukaisemaan akkunan. Sitte hän sanoi: »Kuulkaa syntymämaani honkain
huminata ja paimentorvien ääntä. Kuulkaa, jo lehdet putoavat. Minä menen
pois, ennenkuin tähdet syttyvät taivahalla -- Isäni! Äitini! Siskoseni!
Jo tulen» -- -- -- --

       *       *       *       *       *

Nuori honkanen humisee nyt Junnon haudalla; sen ovat Manni ja Maissi
siihen istuttaneet, sillä Junno oli niin eläissänsä määrännyt. He
ottivat sen Salosta, kaksoisveljesten ensimmäisestä kodista.



MUISTOJA NAANTALISTA

eli

VANHAN TÄDIN KERTOMUS.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta
sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomiksi jäimme.
Useasti kyllä näin äitini ja sisarteni itkusilmissä tuumailevan
keskenänsä, mutta kun kysyin: »Mitä itket, äiti kulta?» silloin hän
hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen
surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas
tyytyväinen.

Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään
perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja kun armovuodet
olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli äitini saanut
toimeen meille uuden vähäisen kodin, joten saimme asua oman katon alla.

Vaikka äidilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas,
sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen
sydän. Sisareni hän opetti tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki
tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin
varakkaammissa taloissa. Mutta minua, joka olin nuorin ja kehnoin,
säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana niin
heikko ja pieni, että olisi voinut luulla minua kahdeksanvuotiseksi.
Useasti äitini sanoi: »Mitenkä sinä, Elsaseni, maailmassa toimeen tulet,
kun olet noin heikko ja pieni?» mutta kun enoni, joka usein meillä
oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: »Älä murehdi! Elsa ja minä olemme hyvät
ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut äidin silmäin alla, pääsee hän
minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan, että Elsasta saan hyvän vanhain
päivieni hoitajan. Eikö niin, Elsa?»

Minä hyväilin enoani oikein herttaisesti ja lupasin aina olla hänelle
kuuliainen, mutta äitini sanoi: »Älä vielä, veliseni, puhu vanhoista
päivistäsi; ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kun mieheksi tulit.
Kyllä sinä vielä naimisiin joudut. Jollet yhtä saanut, niin on toinen ja
kolmas jäljellä.»

»Ei, sisareni, niin ei ole minun laitani», vakuutti eno, »unelmani
raukesivat kuin unelmat -- mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun
virkani ja taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni;
silloin toivon, että aikani kyllä kuluu. Vanhoista muistoista ei puhuta,
sillä kipeältä tuntuu, kun haavaan koskee.»

Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta hän ei
sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella
uteliaisuudella kysyin äidiltäni: »Mitä muistoja ne ovat, joista ei eno
anna puhua?» vastasi äiti: »Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan hyvä ja
kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista muistoista,
sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit.»

Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista. Joka ilta maata
pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä kaikkea
tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesivät, mutta josta ei minulle
sopinut puhua. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää
salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui uteliaisuutenikin.
Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen siitä, että oli
saanut minut enoni turviin. Enoni olikin hyvä minulle, ja aikani kului
oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä hyvin harvoin oli
vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.

Enollani oli kaunis puutarha, jossa hän itse teki työtä ahkeraan, sillä
hän piti paljon kaikista kasveista, ja siinä puutarhassa minäkin yhdessä
hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä enoni
mailla ja talvisaikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni tahtoi
kaikin tavoin voimiani vahvistaa. Hän oli lääkäri ja tiesi, mikä
terveyttäni paraiten hyödytti.

Minä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoistavuotias, kun
hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: »Kuules, Elsa! Kylpeminen
olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt viedä sinut
Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun. Kirjoita nyt
sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun kanssasi
valmistaa sinulle, mitä kylpymatkallesi tarvitset.»

Tämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut
pääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni
tulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään, ja parin
viikon kuluttua olimme matkalla.

Päivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän.
Mutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuon »Armonlaakson», tuon kuuluisan
Naantalin kaupungin, sillä silmissäni se näytti enemmän jonkun suurehkon
kirkonkylän kuin kaupungin näköiseltä.

Me ajoimme leskirouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja eno oli
jo ennen pyytänyt saada jättää minut hänen turviinsa. Rouva P. otti
meidät ystävällisesti vastaan, ja minä sain pienen siistin kamarin
asuakseni.

Enoni ei joutunut kauan viipymään Naantalissa, vaan kun minä olin saanut
kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään, sanoen:

»Nyt, Elsa, jäät ensi kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän olemaan
omassa vallassasi kuin tähän asti. Täällä on monenlaisia ihmisiä, paljon
näet ehkä turhuuttakin, mutta varo, ettei sinun mieli tee kaikkea, mitä
silmäsi näkee», ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: »Turhuus on vienyt
monen nuoren onnettomuuteen.»

Näin puhuttuaan enoni läksi pois, ja minä jäin huoneeseeni. Ikävä oli
minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma tuntui raskaalta ja tukehuttavalta,
jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja annoin iltatuulen virkistyttää
itseäni. Tuokion aikaa istuttuani näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin,
vetäen raskaita vaunuja perässään; ne lähenivät ja poikkesivat pihaan.
»Nuot matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa», ajattelin minä, sillä
kapsäkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin juuri,
keitä nämät vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli kutsumaan minua
iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin paronitar
S:n ja hänen veljensäpojan. Olin kovin väsynyt, jonka vuoksi ei minun
tehnyt mieli iltaselle mennä; minä sentähden vain kiitin emäntääni
kutsusta, sanoen, ettei minua haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin
maata ja olin pian unen helmoissa.

Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivaalla, ja minä
luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti
puin päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja kaunis.
Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei korkealle
mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin sieltä olevan lavean
näköalan.

Vähän aikaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin pieniä lapsia, jotka
riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: »Mikä tämän vuoren nimi on, ja
mihinkä tämä tie menee?»

»Vuoren nimi on Kuparikallio», vastasivat lapset »ja tämä tie vie salmen
rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli
Luonnonmaan saarelle.»

Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin
hyvin kaunis näköala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria,
kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen
tässä oltuani päätin mennä salmelle asti. Polku vei vähäisen männistön
läpi. Lintuset lauloivat männistössä, ja minä niitä kuunnellessani
kuljin niin ajatuksissani, etten huomannutkaan olevani matkani päässä,
ennenkuin näin kaksi naista edessäni; he istuivat jyrkän äyrään
syrjällä. Nähtävästi nämätkin olivat tulleet tänne ihailemaan luonnon
kauneutta, sillä he istuivat siinä aivan vaiti katsellen merta, joka
olikin hyvin ihana, sillä se oli varsin tyyni. Kaukana näkyi veneitä
purjehtivan; niissä oli merensaarelaisia, jotka palasivat Turusta
kauppaa tekemästä, ja juuri edessämme oli salmi, joka erotti ihanan
Luonnonmaan saaren mannermaasta.

Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaapäinen nainen, mutta
toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saattoi arvata, että hän jo oli
jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan kolmenkymmenen
vuoden paikkeilla, mutta hän oli vielä viehättävän kaunis. Hänen ihonsa
oli hohtavan valkoinen, eikä yhtään punaa rusottanut hänen poskillaan;
hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät, ja hänen suuret mustat
silmänsä katselivat ikäänkuin uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea
vartalonsa oli puettu mustiin vaatteisiin, jonka vuoksi hänen valkoinen
ihonsa vielä paremmin silmiin pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen
matkaa heistä, mutta kaunis näköala ei enää yksistään vetänyt huomiotani
puoleensa, sillä aina enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja
hänen vanhaa kumppaniansa. Hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen
nuoremmalle:

»Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle.»

He menivät nyt molemmat, ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin,
he vasta huomasivat minut. Sanaakaan sanomatta he menivät eteenpäin,
mutta minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte
menin minäkin pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin kaipasi
minua.

Kotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka kutsui minua eineelle. Minä
menin, ja sisälle tultuani hämmästyin suuresti, kun näin samat naiset,
jotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meidät toisillemme,
sanoen: »Neiti Lehtonen, neiti Tuovi ja paronitar S.» Mutta vanha neiti
tuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen:

»Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme
yhdessä jokapäiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin
minua tädiksi mainitsisi.» Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha
täti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi. Paronitar ei monta sanaa kanssani
vaihettanut, mutta hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli sensijaan
varsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja paronittaren
seurassa, ja aina enemmän miellytti minua paronittaren lempeä, suloinen
olento. Enimmiten hän jutteli pikku Tommin kanssa, ja heidän puheistaan
kuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen isänmaallisia tunteita
istuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä näin, mutta kerran
kuitenkin hänen mustat silmänsä loistivat ilosta, kun hän tädillensä
sanoi: »Katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun poikavainajani näköinen».

Paronitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen
suureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa hän
muisti kaipauksella vieläkin.



TOINEN LUKU.


Naantalin kylpylaitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis
sali, jonka seinät ovat melkein pelkkinä akkunoina. Salin edustalla on
ihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpijät tavallisesti
oleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin
eräänä päivänä nurkassani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä
enentyi enentymistään. Siellä tapasivat monet nuoruuden ystävät toisensa
vanhoina harmaapäinä. Monen oli muoto niinkuin luonnekin muuttunut
vuosien kuluessa.

Minä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs
toinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle
kumppanillensa: »Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikana minun
ystäväni, mutta nyt, vaikka hän tietää kuka olen, ei hän ole minua
tuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän.»

Tämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi. Mutta
sitte näin taas erään vapaasukuisen korkea-arvoisen virkamiehen tulevan
rantaan päin; hän oli varsin harmaapäinen, mutta hänen korkea vartalonsa
oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo. Tultuansa käytävälle hän
katseli vähän ympärillensä ja läheni sitte vanhanpuolista pappismiestä,
sanoen:

»No, totta! Jollei silmäni petä, olet veli A., vanha koulukumppanini. No
nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'» -- ja vanhukset
juttelivat entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa vielä
nuoruudenystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas paremmalle
mielelle.

Vähän aikaa vielä nurkassani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan tädin
ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat paronitarta,
mutta ikäänkuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki hän ihmisten
ohitse. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli ylpeä, mutta
minä tiesin heidän väärin luulevan.

Paronitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli
hän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä hän meni
kylpemään, ja nytpä tuli moni niistä, jotka eivät ennen minua
huomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut.
Hyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani
puhunut, mutta pian he jättivät minut, sillä nyt tuli rantaan veneitä,
joissa kylpijät pääsivät purjehtimaan.

Oli päätetty lähteä Luonnonmaan saarelle, jossa oli aikomus pitää
kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpyseura, ja soittajia oli myös
muassa. Minä en saattanut seurata muita huvimatkalle, sillä en voinut
hyvin. Tuuli toi soiton sävelet korviini, ja minä surulla ajattelin sitä
iloa, josta minun täytyi olla poissa.

Ikävissäni menin saliin ja aioin ruveta pianoa soittamaan, mutta samassa
kuulin jalan astunnan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi minulle:

»Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina
vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelevat ilo ja
ikävyys sydämmessäni.»

»Minun on myöskin kovin ikävä», vastasin minä, »sillä halusta olisin
muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin,
että kukatiesi se siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut.»

»Minun nuori ystäväni, kentiesi on sinulle joksikin hyväksi, että pois
jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit», sanoi täti ja lisäsi vielä:
»Sisarenitytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa vanhan
seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan kahvipannun
mukaani, kukatiesi kahvi ja ulkoilma piankin saattavat pääsi terveeksi.»

Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me
läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi piparkakkuja.
Paronitar taputti lasta, sanoen: »Kuinka äitisi voi?»

»Hän on paljon parempi ollut nyt sitte kuin te, rouva hyvä, lääkkeitä
toitte», vastasi lapsi, »mutta hän ei vielä jaksa leipoa.»

Kotiin tultuamme paronitar läksi sairaan luo, mutta täti ja minä
latoilimme kahvipannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä
ostamaan piparkakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani.
Mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni, miten
paronitar täällä laittoi piparkakkutaikinaa, enkä voinut olla
huudahtamatta: »Paronitar!» Hän vähän hymyili, sanoen:

»Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin
tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi päässyt,
taas rupeisi itseänsä rasittamaan.»

Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: »Kuinka vähän
ihmiset ulkomuodosta tuntevat toisiansa! _Häntä_ sanovat ylpeäksi, mutta
kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!»

Kakut ostettuani läksin kotiin, ja lähdin sitte tädin ja pikku Tommin
kanssa salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean
kahvipannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan
metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä
olin yhä vain alakuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä. Se
purjehti aivan läheltä rantaa, ja minä tunsin, että ne, jotka veneessä
istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpyvieraita ja niitä, jotka tavallisesti
pitäytyivät muitten seurasta erillään, ikäänkuin olisivat olleet eri
kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului kukkulalle, jolla me istuimme,
ja minä kun olin ikävissäni, oikein kadehtien kuuntelin heidän nauruansa
ja sanoin niin, kuin en ennen enkä sen jälkeen olisi sanonut: »Voi
kuinka onnelliset nuo rikkaat ja ylhäiset ovat.»

Täti katsoi minuun, lausuen: »Elsa, luuletko sinäkin niin? Ei, ei,
lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää
näyttelijän elämää, kuin me tavalliset ihmiset. Heillä on särky sormessa
ja kuitenkin hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän, mutta
makea kieli, siinä on koko erotus. Minä olen vanha ja olen paljon
nähnyt; minä tahdon kokemuksistani kertoa sinulle vähäisen kertomuksen.»

»Oi, sepä on hupaista», sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään
tiennyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla,
kahvipannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.



KOLMAS LUKU.

_Vanhan Tädin Kertomus_.


Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon
ylikerrassa herrasmiehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa.
Leski oli kovin köyhä. Hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin
piparkakkuja, mutta eivätpä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.

Silloin, kun kylpijöitä ja vedenjuojia oli kaupungissa, täytyi lesken
koota talvivaransakin, mutta niukalla tahtoivat varat talvella olla,
vaikka kylpijät kesällä tavallisesti ostivat lesken piparkakkuja enemmän
kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja myymässä, ja
ken vain näki nämä ihanat lapset, ei saattanut olla heiltä ostamatta. He
olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla, niin ihanat ja
yhdennäköiset. Kukkiin en tahdo heitä verrata, sillä heidän ihonsa oli
kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän poskillensa; mutta ken kerran
katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi vielä toisenkin kerran niitä
nähdä.

Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän
vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan
periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika
Naantalilaisilla; kaikki he toivoivat hyvää kesätuloa.

Köyhä leski ja hänen sisarensa ylikerrassa leipoivat piparkakkujansa, ja
lapset pukivat yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen
piparkakkuja myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin
neljäntoistavuotinen, mutta Hilja ainoastaan kymmenvuotias.

Niilo kävi Turun koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän
olikin kaikin tavoin ahkera. Kun hänellä lukemisestaan oli vain vähänkin
loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesäpuita hakkaamassa. Tämä
porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten kynttilöitä, joten
Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin hän muitten avulla pyrki
eteenpäin, mutta ruoka tahtoi kuitenkin olla niukalla, vaikka äitikin
koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona ollessaan Niilo kävi
piparkakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen iässään oleva poika olisi
tätä häpeänä pitänyt. Mutta Niilon äiti oli aina sanonut: »Kaikki työ
tuottaa arvoa tekijällensä; kunkin pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin
hän jaksaa ja ymmärtää, silloin Jumala kyllä siunauksensa antaa», ja
äitinsä sanoihin Niilo luotti, sillä hän rakasti kovin äitiään.

Tyytyväisenä hän meni nytkin Hiljan kanssa myymään piparkakkuja. He
menivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän enemmän kuin
venäjänvirstan päässä. Siellä on kaunis huonerakennus, jossa on sali,
kamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus. Tästä
lähteestä silloin juotiin terveysvettä. Vahtipalvelija ammensi vettä
laseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkottivat ylpeät röökinät
hienoja sormenpäitään. Nämät vedenjuojat aamuisin enimmiten ostelivat
piparkakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hiljakin sinne riensivät.

Lämmin oli kesäinen aamu, kastehelmet kimaltelivat puissa ja ruohossa.
Kissankäpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt
kukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he tulivatkin
Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja lehtimajoja oli
tehty vedenjuojien huviksi.

Paljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä. He
näkivät Niilon ja Hiljan tulevan ja huusivat heitä lähemmäksi. Lapset
lähenivät, ja pian vähentyivät kakut koppasista. Niilolla ei enää ollut
mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt
käytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin piparkakkunsa
tulisivat ostetuiksi. Kissankäpäliä oli hänellä vielä kädessä ja hän
sitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään hän katseli aina
välimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: »Mistä nuot tehtyjä
lienevätkään, kun ne noin loistavia ovat?» Hänen näin ajatellessaan tuli
eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa, kysyen:

»Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot?»

Hilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän
katseli vaan neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä kuin
kesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän tuota
kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili
alentuvasti, mutta kysyi sitte toisen kerran: »Sano nyt, kaunis
tyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?»

Hilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen,
mutta kiehkuran hän laski päähänsä ja meni sitte hyppien pois
kumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:

»Tulkaa katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka piparkakkuja myy; minä
ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella vähän
aikaa.»

»Mennään», he huusivat kaikin, ja nyt Hilja näki, miten monta neitoa
tuli hänen luoksensa. Kaikki he tahtoivat ostaa hänen kakkujansa, ja
sillä aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät
ylhäiset neitoset ja kuiskailivat toisillensa:

»Ah, tuopa vasta on ihana lapsi.»

Hilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja
sepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin
sydämmeen.

Lapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotiin, mutta
toisena päivänä he menivät taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät
kopat takaisin. Näin oli jo enemmän kuin puoli kesää kulunut, kun eräänä
päivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia
männistöstä. Herrasväki osti halusta metsän kukkia. Vanamot olivat hyvän
tuoksunsa vuoksi heille erittäinkin mieluisia, ja näitä lapset nyt
poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo niitä koko joukko, ja hän meni
istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa kukkia pienille kimpuille. Sen
tehtyänsä hän sitoi vielä itsellensä kiehkuran, laski sen päähänsä,
niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen tekevän
kissankäpäläkiehkuralla, ja otti sitte kukkakimppunsa polvillensa. Meren
aallot loiskivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja Hiljan suuret mustat
silmät katselivat niitä, mutta hänen toiveensa ja ajatuksensa lensivät
kauas tulevaisuuteen. Samassa tuli hänen veljensä, huutaen:

»Hilja, mitäs siellä teet? Istut kökötät kuin vanha kanto metsässä.»

»Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla hyvin
hupainen oltava. Ne ostavat piparkakkuja niin paljon kuin tahtovat, kun
me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin niistä, jotka
ovat enimmin rutistuneet taikka palaneet. Ja noilla ylhäisillä on niin
kauniita vaatteitakin, että, että! -- Voi kuinka hupaista mahtaneekaan
olla semmoisissa vaatteissa!»

»En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun
minä talvella puunhakkuusta olen maksun saanut ja sillä itselleni ruokaa
ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, etteivät piparkakut
suinkaan paremmilta maistuisi, ja sitte voin taas iloisena lukea. Ja kun
äitiämme saamme auttaa, eikö meidän aina ole silloin ollut hupainen
oltava -- niin hupainen, ettei rikkailla ole niin paljon iloa. Jos he
jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain palkkaihmisiä töitänsä
tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet, antavat he maksun, eikä se
heille iloa tuota. Minä en ymmärrä, että niillä saattaa mitään suurta
iloa olla.»

»Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla.»

»Niin, tytöt toivovat aina kaikkea, mikä silmiin pistää», mutisi Niilo,
»mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä
hänellä on. Tule nyt kotiin, että saamme sitte mennä kukkasia myymään.»

Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun he kotiin tulivat, sanoi leski,
että hän tarvitsi Niiloa halkaisemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi
Hiljan oli yksin lähteminen.

Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon hän kulki kukkakimput
kädessänsä edestakaisin käytäviä pitkin. Ei ketään nyt näkynyt
lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssisalia
kukkakiehkuroilla, koska illalla oli aikomus pitää tanssit. Hilja olisi
halusta mennyt sisälle, mutta ei uskaltanut, vaan istui siimeeseen puun
juurelle. Siinä lapsi katseli, miten sääskiparvi tanssi, ja perhosia,
jotka lentelivät kukasta kukkaan. Mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan
silmät vaipuivat kiinni. Näin unen helmoissa näki hänet kenraalinna
Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää
pitkin, ja kenraalinna huudahti:

»Ah katsokaa, tuohon on pikkunen kukkakauppias nukkunut nurmikolle.
Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa ihanin. Tämä
suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan tuumaillut, että
jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen kasvatikseni.»

Kenraalinnan puhuessa Hilja heräsi, ja lempeästi katsellen häntä sanoi
kenraalinna: »Lapseni, anna nyt minulle nuot vanamot, niin saat taas
vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hupaista saada rahaa?»

»On, sillä äitini ja tätini saavat sitte taas ostaa puita, maitoa ja
kaikenlaista, mitä he tarvitsevat.»

»Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, eikä kotona niitä tarvittaisi,
mitä niillä sitte tekisit?»

»Antaisin ne veljelleni, ettei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun hän
koulua käy.»

Kenraalinnan silmissä vesihelmet kimaltelivat, ja hän sanoi: »Oikein
tekisit, lapseni. Mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?»

»Tahtoisin», vastasi Hilja loistavin silmin. »Jos olisi meillä kaikilla
semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi hupaista!»

Kenraalinna hymyili lapselle, lausuen: »Mene nyt kotiisi ja ilmoita
äidillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä.»

Hilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen
äidillensä olisi.



NELJÄS LUKU.


Ylikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt piparkakkunsa,
täti oli siivonnut huoneen, ja lapset olivat saaneet paremmat vaatteet
yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan ääressä
sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla saattaisi
olla, kun samassa kuului silkkihameen suhina ullakon portailta.
Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.

Istuttuaan lausui kenraalinna: »Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä,
olevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa
lapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut
ja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että
halusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä
lapsella mitään olisi asiaa vastaan. Suokaa anteeksi, että tätä teille
ehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte.»

»Ansaitsematon hyvyys ventovierailta on kyllä kummallista», sanoi leski
kyynelsilmin ja lisäsi vielä: »Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä tulee,
ymmärrän kuitenkin sen hänelle onneksi olevan, että hän kodista pois
pääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja,
tuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä
hänen kasvatiksensa?»

Hilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään. Mutta Niilo huudahti:
»Hilja otettaisiin meiltä! Ei, äiti; ollaan vain kaikki yhdessä. Minä
hakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äidin tarvitse minusta
paljonkaan murhetta pitää.»

»Mutta äidilläsi olisi kuitenkin helpompi oltava», lausui kenraalinna,
»jos hänen ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää. Kukatiesi minäkin
sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun
sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä.»

Kenraalinnan puhuessa olivat Hiljan kyyneleet laanneet vierimästä, ja
hän sanoi vakavasti:

»Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äidilläni ja veljelläni on
silloin parempi oltava. Veljeni ei enää tarvitsisi nälkäisenä kouluun
mennä, ja äiti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt aina on
minulle säästänyt.»

Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja, kun kerran ymmärsi, että
hänen poislähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä
päätöksessään.

Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin
hyvä, että otti kasvatiksensa hänen lapsensa. Mutta kenraalinna vastasi:

»Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen,
ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kun minä
hänen apuansa tarvitsen.» Sitte hän sanoi, että muutaman päivän päästä
olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle
tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti
kenraalinna hyvästi ja läksi pois.

Suru ja ilo taistelivat ylikerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui
Hiljan pois muuttaminen. Mutta he toivoivat, että lapsi ylhäisessä
kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona, ja tämä
toivo tuotti levon heidän sydämmillensä.

Pian olivat ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä
vietti Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai
kenraalinnalta uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai niihin pukeutua.
Mutta kun hyvästijättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana
vuotivat. Tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä melkein
vielä enemmän kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti hän oli
ollut tätinsä hoidossa. Mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka
oli Turkuun menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät
nyt kaikin rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein
meni sinne myös kenraalinna taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki
silloin, kun laiva hänet erotti kotirannasta, ei se ikänä hänen
muotoansa unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella. Raitis tuuli
heilutteli hänen mustia kiharoitaan, mutta se ei saanut ruusuja hänen
kalpeille poskillensa. Lapsen syvämieliset mustat silmät katselivat
hänen rakkaita omaisiansa, joiden kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun
leivänpala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.

Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt
palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittaa. Laiva vihelsi viimeisen
kerran ja läksi sitte matkallensa.

       *       *       *       *       *

Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa
rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä hän istui pienessä
kamarissansa, jonka kiiltävissä huonekaluissa hän näki kuvansa, jos
vaikka minne päin katseli. Mutta kaikki nämä loistavat kapineet, jotka
häntä ensi päivinä olivat ihastuttaneet -- ne olivat nyt unohduksissa,
sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas hänen entiseen, köyhään kotiinsa.
Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa. Heitä muistellessansa hän avasi
vähäisen piirongin laatikon ja otti sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka
olivat hänen säästämiänsä. Ne hän jakeli kolmeen osaan. Samassa
kenraalinna tuli sisälle, ja Hilja sanoi:

»Täti, katsokaa, minä olen säästänyt kaikki makeiseni ja tahtoisin ne
lähettää kotiin Naantaliin. Pikkuisen olen niistä kaikista maistanut,
mutta eihän se mitään tee?»

Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: »Ei suinkaan. Sinä
olet kiltti lapsi, kun muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste
makeisesi, sillä täältä on vaikea saada niitä Naantaliin asti. Mutta nyt
menee pian höyrylaiva Turkuun, ja minä lähetän äidillesi yhtä ja toista;
silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin
heille tuottavat paljo iloa. Mutta joudu nyt, lapseni, maata, että
huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna.»

Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli lapsi
unen helmoissa.

Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan,
sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista,
ettei hän enää voinut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni sitte
kenraalinnalle hyvää huomenta sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit, mutta
ne kuluivat kuitenkin, ja Hiljalle tuli kouluunmenon aika.

Leppoisesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi
kouluun. Kenraalinnan kanssa hän oli jo ennen käynyt opettajattaren
luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä
muistaessansa ilomielin riensi eteenpäin. Hänen astuessaan portaita
ylös, sykki sydämmensä sentään tavallista pikaisemmin. Hän aukaisi oven
ja meni sisälle. Koulussa oli jo paljo lapsia koossa, mutta opettajatar
ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä, mutta samassa
loistivat hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten lasten
joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen kanssaan
leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen nimensä oli
Anna K--. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, mutta Anna purskahti nauruun
ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli kummastellen
Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä tervehtimään,
ja kysyi viattomasti: »Eikö Anna minua tunne?»

»Tunnen», vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen
hymyyn, »olethan sinä piparkakunmyyjä Naantalista. Onko sinulla nyt
kyllä paljo piparkakkuja?» Hän nauroi taas ja kuiskaili kumppaneillensa,
mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että Anna häntä
pilkkasi ja halveksi.

Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulkonaisesti ovat
varsin vähäpätöisiä, kuitenkin vaikuttavat voimallisesti luonteeseen,
koko elinajaksi. Niitä tapauksia oli tämäkin.

Hilja tunsi Annan puheesta piston, joka tunki syvään hänen viattomaan
sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka äsken loistivat
lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleitä täynnä, mutta hän koki estää
kyyneleitänsä vierimästä. Eräs pieni valkotukkainen tyttö, Alma Tuomi
nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte ystävällisesti
tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi mistä Hilja oli, ja Hilja, joka Alman
ystävällisestä kohtelusta tuli rohkeammaksi, kertoi, että hän
Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli äiti, veli ja täti, ja
että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi kenraalinna Simssi nyt oli
ottanut hänet kasvatiksensa. Alma kysyi, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi
sen kuultuansa: »Minun nimeni on Alma.» Sitte jutteli hän myös, että
äitinsä oli kauppamiehenleski, jolla oli iso talo, mutta että hän
vuokrasi useimmat huoneet ylioppilaille. Näin olivat nämät kaksi tyttöä
nyt tutustuneet, ja siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja
katseli tuota sinisilmäistä Almaa ikäänkuin jotakin korkeampaa olentoa,
joka tuli häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että
kaikki hänet hylkäsivät.

Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja kertoi, että Hilja oli rikkaan
kenraalinna Simssin kasvattitytär. Mutta opettajatar tuli sisälle, ja
kaikki puheet jäivät toistaiseksi.

Opettajatar alkoi nyt virren: »Sun haltuus rakas Isäni» j. n. e., johon
lapset yhtyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti,
sillä tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen hän oli monta kertaa
kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti
opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sen
jälkeen he saivat lähteä kotiinsa.

Kun Hilja meni kotiinpäin, juoksi Alma hänen perässään, huutaen: »Hilja,
Hilja, odotas, minä tulen kanssasi, minun kotini on sielläpäin kuin
sinunkin kotisi.»

Hilja odotti siksi, että Alma hänet saavutti; sitte tytöt menivät
yhdessä ja päättivät, että he myös yhdessä kouluun palaisivat.

Kun Hilja tuli kotiin, ei hän enää muistanut kertoa, mitä koulussa oli
tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään.
Mutta illalla, kun hän istui yksin kamarissaan eikä nähnyt lukea enää,
silloin muisti hän taas, miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi
surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja
katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat ja
miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! Hän oli itse
kuin lehti, jonka tuuli oli temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä
näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että lapsi
oli surullinen, ja kysyi:

»Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?»

Hilja purskahti itkuun ja kertoi sitte, miten Anna K-- oli käyttäytynyt
häntä kohtaan.

Kenraalinna tuli vakavaksi. Hän näkyi miettivän jotakin ja lausui
ikäänkuin itseksensä: »Taisinpa tyhmästi tehdä, kun hänet kouluun
panin.» Sitte hän sanoi Hiljalle: »Minä puhun opettajalle, ettei sinun
enää tarvitse mennä kouluun. Minä otan sinulle jonkun kelvollisen
opettajan tänne kotiin.»

Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, kehoittaen häntä unhottamaan
koko asian, ja sanoi: »Vaikka Anna käyttäytyi tyhmästi, saithan sinä
Alman sen sijaan ystäväksesi. Alman pitää usein pääsemän sinun tykösi,
ja minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla
ystäväsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ettei hän sinua tänään niin
kohdellut kuin Alma.»

Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani,
yksikään ikävä muisto enää estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.



VIIDES LUKU.


Kirkkaasti paistoi aurinko toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen
puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät iloiten kesän
tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin. Mutta eivätpä
he tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään
pajukertun suloista viserrystä. Ei, tänään oli ihmisjoukko kokoontunut
kuuntelemaan Suomen ylioppilaitten neliäänistä laulua. Kauniisti
kaikuivat nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kansa kuunteli, sillä
Suomen ylioppilaat ovat kaikkien suosimat, ja heitä kansa odottaa
toteuttamaan meidän tulevaisuutemme toiveita.

Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko
joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Jo taas näkyi
käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja
menivät istumaan erääseen lehtimajaan. Ylioppilaat katselivat heitä
ihastuksella ja alkoivat sitte laulun:

      »Näki poika ruususen,
      ruusun kankahalla.»

Kuuntelijat lehtimajassa olivat kenraalinna Simssi, hänen
kasvattityttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut
Helsingissä. Tällä aikaa hän oli kerran käynyt äitinsä luona, sillä
vuosi takaperin kenraalinna kävi Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen
seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki tyttärensä
viattomana ja kukoistavana ja kuuli Niilon ensi kerran saarnaavan. Täti
oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljan, sillä Hilja oli aina ollut
hänen lemmikkinsä; ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa taloudellensa
hoitajaa ja pyysi tätiä tähän tehtävään, oli hän heti valmis tulemaan,
eikä siihen ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että hän silloin
sai olla Hiljan lähellä.

Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin. Siellä hän hoiti
kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän oli erotettuna
maailman touhusta.

Hilja oli nyt kuudentoistavuotinen neito, ja toukokuun ensi päivä oli
hänen syntymäpäivänsä. Onnellisena hän istui lehtimajassa kenraalinnan
ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa hänen
veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut ylioppilaana ja asui Alman
kodissa.

Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja
useasti heidät nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla
oli kotiopettaja. Tässä he istuivat nytkin lehtimajassa yhdessä,
kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän
seuransa, sillä Niilo tuli toisen ylioppilaan kanssa heidän luoksensa.
Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen muotonsa oli
miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo; mutta
vartalonsa oli sorea, olentonsa miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat
vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoistavuotisena hän oli tullut
ylioppilaaksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi. Se olikin hänen
onnensa, sillä hän oli köyhä poika. Hiljan opettajana oli hänellä
kenraalinnan tykönä koti, ja samalla hän saattoi itsekin opittavansa
oppia, koska kenraalinna lukukaudenajat asui Helsingissä.

Paavo oli nyt jo vapaa opettajanvirastansa, sillä Hilja ei enää opetusta
tarvinnut. Mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään siksi, kuin
Hiljan syntymäpäivä oli ohitse. Paavo teki sen mielellään. Hän viipyi,
sillä oppilaansa lähellä hän oli onnellisin. Hilja piti myös paljon
Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä, kun hän Paavon ja
Niilon tullessa meni heitä tervehtimään, sanoen:

»Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli
laulamassa minun syntymäpäiväni kunniaksi, eikö niin?»

»En voi yksistäni sitä ansiokseni ottaa», vastasi Paavo, »vaikka minä
sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli pieni joukko
soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme
maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla
siksi, että kello oli lähes yksitoista. Sitte menimme saaressa olevaan
torppaan; siellä söimme iltaista. Kun kotiin läksimme, oli kello jo
kaksitoista. Minä muistutin kumppaneitani, että oli syntymäpäiväsi, ja
nyt päätimme kaikin herättää sinut laululla. Ensin läksimme Niilon luo,
ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä lisäksi, tulimme kello kahden
aikana laulamaan.»

»Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat
kutsumuksen meille Hiljan syntymäpäivän illaksi», sanoi kenraalinna.

»Aivan kernaasti sen teen», vastasi Paavo.

Kenraalinnalla ei enää ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi
hän päätti lähteä kotiin. Mutta neitosten ei suinkaan tehnyt mieli
kotiin mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, viheriöitsevä
puisto ja ylioppilasten laulu olivat kaikki sopivia miellyttämään
kuusitoistavuotisia neitosia, jotka juuri olivat elämänsä keväimessä.
Vähän vastahakoisesti he sentähden lähtivät, mutta illaksi oli kutsuttu
paljo vieraita, sillä kenraalinna tahtoi isoisesti viettää
kasvattityttärensä syntymäpäivää, ja senpä vuoksi heidänkin oli
meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kyllin tekemistä.

Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, mutta palasivat sitte
takaisin kumppaniensa luo.

Kotiin tultuaan Hilja näki pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka
nimi oli: »Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä.
Kun hän sen aukaisi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu: »Muista
aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku --
ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän
maamme ainoa rikkaus.»

Hilja katseli paperia, muutama kyynele vierähti siihen, ja hän sanoi
itseksensä: »Paavo! Paavon antamat ovat nämä muistot.» Hän riensi vanhan
tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli niitä lausuen:

»Sinä olet saanut hyvän lahjan, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä
kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa.»

Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä oli saanut, ja
kenraalinna katseli kirjaa sanoen: »Varsin kaunis lahja, oikein somasti
sidottu kirja.» Sitte hän nousi istualta ja meni vaatehuoneeseensa, otti
sieltä uudet valkoiset hohtovaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa
Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kultakellon vitjoinensa ja
antoi ne kaikki Hiljalle, lausuen: »Tyttäreni, nämät tahdon sinulle
antaa syntymäpäivälahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun ne uudistaman.»

Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä eivät kenraalinnan
komeat lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä
tähän asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan kuin hänen
kasvattiäitinsä.

Kenraalinna oli hyvänluontoinen ihminen. Hän ei ollut ylpeä, mutta
turhamainen; koreutta ja kauneutta hän rakasti ylellisesti. Tämän tunsi
Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä
puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdettavaksi
juuri nyt, kun hän alkoi oloansa maailman näyttökentällä. Paavo rakasti
Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja oli liian
nuori, ja Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä suoritettavana,
ennenkuin hän voi saavuttaa päämaalinsa, sillä hän pyrki lääketieteen
tohtoriksi.

Paavo oli jalo nuorukainen. Hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin mitään
muuta maailmassa ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi, olisi
sellainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen, kuin
tanssisalien muotinukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon
sydämmessä asuisi palava isänmaanrakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän
koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut; mutta oliko tämä
sytyke sammuva maailman touhussa -- siihen sai tulevaisuus vastata.



KUUDES LUKU.


Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin loistavaan
vierassaliin, jossa Hilja kulki edestakaisin odottaen vieraitten tuloa.
Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat kasvattitytärtä, ja
tyytyväinen hymy lepäsi hänen huulillansa, kun hän katseli tätä ihanaa
neitosta. Hilja oli pukeutunut uusiin valkoisiin vaatteisiinsa, ja hänen
mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina putoilivat hänen lumivalkealle
kaulallensa, oli oikealle puolen pistetty valkoinen ruusu; tässä
puvussaan hän oli viehättävän suloinen.

»Tänään, minun tyttäreni», sanoi kenraalinna, »pitää sinun olla
kohtelias kaikkia vieraita kohtaan; et saa enemmän olla Alman kuin
muitten nuorten parissa.»

»Voi jospa minä vain muistaisin ja osaisin!» vastasi Hilja naurahtaen.
»Pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon seuraan.» Enempää ei
Hilja joutanut puhumaan, sillä vieraat jo rupesivat tulemaan. Kynttilät
kruunuissa sytytettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin enentyi
enentymistään vieraita, joista toinen joukko oli puvussaan toistansa
loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle. He tulivat Hiljalle
onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja toista mitätöntä
lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.

Paavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän matkaa noista
onnentoivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi Niilolle:
»Minua inhottaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia päiväkaudet
kuuntelee tästälähin, niin ken takaa, ettei hänkin vielä tule niitten
monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa seuraelämässä, ja
joiden onni katoo silloin, kun heidän poskiensa ruusut lakastuvat.»

»Ei, Paavo», sanoi Niilo, »sitä en voi uskoa; paremmin on sinun hyvä
kylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni.»

Paavo pudisti päätään, mutta samassa Hilja tuli hänen luoksensa sanoen:

»Noh, miksi noin alakuloisena?»

Lempeästi katsellen Hiljaa Paavo lausui: »Kun Hilja on hyviä siemeniä
kylvänyt taimilavaan ja näkee kanalauman sotkevan niitä sikin sokin ja
rapsivan riipin raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja
pelkäät, että paljo noita hyviä siemeniä joutuu hukkaan.»

Hilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:

»Älä pelkää, Paavo, siemenet ovat syvään kylvetyt, ei niitä kanat pois
rapsi.» Muuta hän ei joutanut sanoa, sillä samassa tuli naisväkeä
tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli hänet nyt
Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, mutta meni sitte rouvien
kanssa juttelemaan.

Hilja sanoi Paavolle: »Tottapa paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin
noilla muilla vierailla, koska hän ei mitään mitätöntä puhunut.» Tähän
ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten joukkoon.

Anna K--, joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksuen kohdellut, koetti
nyt päästä hänen ystäväksensä, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle
ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten paraiten saattoi.

Anna oli kaunis neito, mutta myöskin suuri keikailija, ja sen kautta hän
menetti paraan osan kauneudestansa. Mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien
vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen
ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka
tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.

Anna istui Hiljan vieressä; hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja hän
sanoi Hiljalle: »Ah, tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty
kuvasi.»

Hilja ei siihen mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin.
Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa
hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä näkevinään.
Sitte hän meni taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli kaikkein
ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain
sanomista, ja hän osasi juuri niin sattuvasti sanojansa sovitella, että
ne sopivat jokaisen luonteen mukaan. Neitosia hän puhutteli harvoin,
vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkastelivat; mutta neitosten suurin
ihastus tanssisalissa oli paronin kanssa jutteleminen ja tanssiminen,
sillä koska tämä ei usein tapahtunut, tuotti se heille sitä suuremman
kunnian, ja tanssisalissa on kunnianhimo pian syttynyt kaunotarten
sydämmiin. Onnellinen hän, joka sieltä lähtee ennen, kuin se on
tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!

Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi
ylpeilemistä; mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi kohoava.

Paroni istui jutellen Annan äidin kanssa, ja tämä sanoi: »Paroni hyvä,
kuinka saatatte olla noin kylmäsydämminen, että tuskin huomaattekaan
tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni nähnyt niin
ihastuttavaa naista kuin kenraalinnan kasvattitytär on. Minä olen
kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsa ja ottanut hänet
perilliseksensä.»

Jos joku ihmismuodon tuntija nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi
hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka
hän olisi selittänyt näin: »Tässä on minulla jotakin voitettavana.»
Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen hän
vastasi rouvalle:

»Oh, täällä on monta kaunotarta, mutta aikani on aina paremmin kulunut
rouvien seurassa kuin neitosten parissa. Ehkä sentään», hän lisäsi, kun
soittoniekat taas tulivat saliin ja alkoivat soittaa, »täytyy vähän
neitostenkin seuraan mennä.»

Paroni astui nyt lattian poikki, ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa
tanssissa. Mutta katrillin hän tanssi Annan kanssa, ja Anna oli niin
onnellinen, ettei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat
Hiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia, sillä
hänet nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä hänessä
tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili, ajatellen
itseksensä: »Eipä paroni turhanpäiten minun kanssani ensi katrillia
tanssinut.»

Syntymäpäivä kului hupaisesti, ja kaikki olivat tyytyväiset. Paavokin
oli kovin ilomielinen, sillä vielä hän sai nähdä Hiljan viatonna,
suloisena -- semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, -- ja hän
kuiskasi Niilolle: »Niilo, katso sisartasi, kuinka hän on hempeä,
vaatimaton, ja kuitenkin noita loistavia neitosia paljon kauniimpi.»

»Niin», vastasi Niilo, »sepä juuri onkin hänen suurin kauneutensa, ettei
hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K-- olisi kyllä ihana, mutta hän
on keikailija, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on kauneutensa
suurin ihailija. Katso, miten hän nytkin paronin edessä teeskentelee.»

Paroni istui taas Annan vieressä, sillä hän oli illan loppupuolella
paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi, että rouvat
kukatiesi sen olisivat huomanneet ja tehneet tämän johdosta päätelmiä
tulevista ajoista. Viedäksensä tätejä harhateille hän oli taas mennyt
Annan kanssa juttelemaan. Mutta heidän puheensa ei kauan saanut kestää,
sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan olevan käsissä.

Tyytyväisinä iltaansa vieraat läksivät pois, mutta tyytyväisin kaikista
oli kenraalinna, sillä hän oh huomannut, että paroni oli ihaillut
Hiljaa. Kenraalinna parka! Hän ei tietänyt, mikä tämän ihailun oli
vaikuttanut; sen tuo tanssisalien oloihin oppinut keikari kyllä ymmärsi
salata.

Vieraitten mentyä kenraalinna tuli Hiljan luo. Hän silitti tytön
pehmeitä kiharoita, lausuen:

»No, tyttäreni, eikö tämä ollut hupainen ilta?»

»Olipa kyllä. En saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi ollut
niin suuressa seurassa kuin meillä nyt oli. Paavokin oli ilomielisempi
kuin ennen.»

»Mitä nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias.»

»Sitä en minä ollenkaan huomannut.»

Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: »Mene nyt jo maata, kyllä sinä
olet tanssistakin väsynyt.»

Hilja meni, mutta pistäytyi kuitenkin ensin vanhan tädin kamariin ja
luki siellä iltarukouksensa kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta.
Muutama hetki tämän jälkeen olivat kenraalinna Simssin loistoisat
huoneet aivan pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki
eräs nuorukainen kiirein askelin siitä sivuitse; hetkisen katseltuaan
kenraalinnan kaunista taloa, sanoi hän itseksensä: »Onpa tuossa koko
suuri omaisuus -- totta tosiaan, minunpa pitää hänet saaman!» Sitte hän
meni taas eteenpäin, kunnes joutui erääseen ravintolaan. Siellä istui
hän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: »Olipa
hyvä, että paroni tuli.»

Pian kortit lentelivät edestakaisin pöydällä, ja niihin kiinnitettyinä
olivat kortinlyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa
ravintolassa siksi kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta -- tämmöinen
näky inhottaa, ja sen vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan.



SEITSEMÄS LUKU.


Paavo oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja oli seuraavana päivänä
valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa hän aukaisi akkunansa,
josta raitis ilma tulvi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi
ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi kuitenkin, sillä tänään oli hänen
muuttaminen pois, eikä hän sitte enää koko kesänä saisi nähdä Hiljaa,
koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo.
Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maakartanoonsa,
joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.

Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun
palvelustyttö tuli kutsumaan häntä eineelle, ja hän meni. Kenraalinna
oli jo ruokasalissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja sisälle,
kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan
toisillensa he rupesivat aterialle. Vaiti he istuivat pöydän ääressä,
mutta kenraalinna katkaisi vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle:
»Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne
ajatellessakin ikävältä tuntuu.»

Kenraalinna kiitti Paavoa kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli
nähnyt Hiljan tähden niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut
heillä. Hilja ei saattanut mitään sanoa, mutta ikäänkuin kastehelmi
kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin välkkyi pari
kiitollisuuden kyynelhelmeä Hiljan pitkissä silmäripsissä, ja niiden
merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.

Eineeltä päästyänsä Paavo sanoi: »Katso, Hilja, miten ilma on ihana ja
raitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään.»

»Varsin halusta», vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää kahvipannun
kuumana siksi kuin he kotiin palaisivat.

Hilja puki vain päällysnutun yllensä ja meni sitte Paavon kanssa
Kaisaniemen puistoon. Aurinko laski kultaisen hohteen puitten latvoille,
joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti jo siellä
täällä muutamia orvokkeja sekä vilukukkia. Koko luonto oli viehättävän
ihana, ja Paavo lausui:

»Hilja, kuule lintusten laulua, ne ovat jo tulleet ihailemaan maatamme.
Vaikka meidän talvemme on kylmä, niin etteivät ne silloin voi täällä
pysyä; ne kuitenkin kevään tullessa rientävät tänne. Oi jospa ihmisetkin
kaikki rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! Mutta valitettavasti monet ja
kukatiesi useimmatkin enemmän muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin
tämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta.»

»Saattaa olla niin», vastasi Hilja, »mutta mielestäni ei kenenkään olisi
mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut sitä
sen kesäisessä loistossa.»

»Ja sanoihisi minä lisään vielä», sanoi Paavo: »Ken vain on nähnyt sen
kurjuudessaan, nälkävuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi kivestä,
jollei hän voimiensa takaa koettaisi tehdä työtä maansa hyödyksi.»

»Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella
rakkaudellamme emme voi juuri mitään saada aikaan.»

»Sanomattoman paljon voitte tehdä. Sitä kaikkea en nyt saata luetella,
tahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin huomasit,
miten siinä seurassa, joka vietti syntymäpäivääsi, melkein kaikki olivat
ylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme kannata. Jos
olisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä, mitä heidän
vaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut koko joukko --
ja tämä oli ainoastaan vähäinen seura. Arvaatpa sitte, miten paljo
tavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme kaikki
turhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat.»

»Mutta minä luulen», vastasi Hilja, »että miehet tuhlaavat enemmän kuin
naiset.»

»Se ei vähennä naisten vikaa. Minä en tahtonutkaan teitä meihin verrata,
sillä aikomukseni olikin vain mainita yksi tapa niistä monista, joilla
saatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura tuotti tämän
esimerkin mieleeni. Asia kukatiesi ei mielestäsi ole suuriarvoinen,
mutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on tehnyt kelvollisen
miehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin oiva nainen on saanut
tuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi.» Naurahtaen lisäsi Paavo
vielä: »Näin suuri on teidän voimanne, ja senvuoksi onkin tärkeä asia,
että tätä voimaanne hyvin käytätte.»

»Paavo hyvä, turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää,
mutta eihän tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joiden pariin
joudun.»

»Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita
hedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin
koko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki paljon
hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi vaikutusala
hänellä on.»

Tarkasti Hilja kuunteli Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan
viimeisen kerran, jona Paavo näin opettaen häntä puhutteli. Hänen
sydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui hän
innostuneena: »Paavo, minä ymmärrän sanasi, tiedän ne tosiksi ja koetan
tehdä työtä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun työalakseni on
maailmassa suotu. -- Mutta menkäämme nyt jo kotiin, sillä meitä jo
varmaankin odotetaan.»

Kiirehtien he nyt läksivät kotiin. Siellä kenraalinna heitä jo oli
kaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvipöydän, jonka ääreen he nyt
kaikin istuivat; vanha tätikin oli joukossa. Mutta ei kenelläkään ollut
paljo sanomista, olipa ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä
tuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, kokosi vähät
kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä sanomaan. Silloin
kenraalinna antoi hänelle muistoksi kultakellon, jonka Paavo
kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä otti vastaan. Katkeralta tuntui
Paavosta hyvästijättäminen, sillä kuutena vuotena oli hänellä ollut koti
kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi sanoi, silloin nousi
hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän voinut pidättää.

Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta Paavon, kun hän
kaupungista ajoi. Mutta pian ei enää näkynyt mitään, ja silloin Hilja
sanoi huoaten: »Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja tyhjältä kotini
nyt tuntuu!»



KAHDEKSAS LUKU.


Tammipakkanen paukkueli ulkona, mutta kenraalinna Simssin salissa paloi
valkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneeseen. Suuren
seinäpeilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän
vieressä seisoi Hilja. Hän koetteli uutta vaaleansinistä silkkipukua,
jonka ompelija juuri äsken oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta oli
kulunut siitä, kun Hilja täytti kuudennentoista vuotensa. Silloin hän
oli vielä ikäänkuin juuri puhjennut kukka, tietämättä kauneudestaan.
Mutta ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä tarkasteli
uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen soreaan
vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja mielihyvällä
viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa hän oli tullut tanssisalien
loistavaksi kaunottareksi, ja se oli hänessä vaikutuksen tehnyt, sillä
Hilja loisti halusta. Hän katseli kallista pukuansa, joka valkoisilla
silkkipitseillä oli koristettu, ja ajatteli:

»Tämä on tosiaankin kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina
somemmissa vaatteissa kuin te, ja kuitenkin voitatte kauneudessa hänet.
Kerran tahtoisin nähdä teidätkin oikein somissa vaatteissa; kuinka
viehättävä silloin olisittekaan!' Nytpä minulla on oikein soma puku.»
Näin ajatellessaan Hilja, ikäänkuin peläten, että joku hänen ajatuksensa
kuulisi, katsoi taaksensa ja näki -- Paavon. Paavo oli juuri tullut
sisälle.

»Ah!» huudahti neito, »minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut,
että ovi oli auki.»

»Tuskin sinua tunnen tuossa puvussa», sanoi Paavo. »Sepä kahiseekin
ikäänkuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän
tammipakkasessa kulkee --»

Paavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaatuntoansa pisti
vähän, mutta Paavolle hän lausui hymyilevin huulin: »Noh, eikö tämä ole
kaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?»

»Hilja! Sinä olet ihana, sen sanon ensi kerran sinulle, mutta samassa
täytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa ja
vähemmän turhamaisessa puvussa.»

»Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia
vaatteita pukemaan ylleni.»

Hilja meni, ja Paavo jäi yksin. Vähän ajan perästä tuli Hilja sisälle
tavallisessa siistissä puvussa. Samassa kuului kadulta lapsen itkevä
ääni, joka huusi: »Voi äiti, minun on vilu! On niin kovasti vilu!»

Paavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: »Hilja, sinun
kasvattiäitisi on rikas, ja sinä saat häneltä, mitä ikinä tahdot. Oletko
muistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä auttamassa?»

»Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus
ollut heitä katsomassa, vaan nyt en kuitenkaan muutamaan aikaan, -- minä
en ole juuri joutunutkaan, -- -- mutta, Paavo, siitä asti kuin
lääkäriksi tulit, olet sinä aina minua moittinut, välistä yhdestä,
välistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että sinä nytkin olet
pahoillasi siitä, etten itse ole joutunut menemään köyhäin tykö.»

»Hilja! Jos olisitkin tammipakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden
majoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkkipuvun ostamatta.
Minä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita, mutta ne
ovat joutuneet vähän harhatielle. Hilja, rakas Hilja, älä pahastu,
vaikka näin puhun.»

Hilja oli tuntenut vähäisen piston omassatunnossaan ja tunsi sen nyt
vielä paremmin, mutta hän oli harmissaan ja sanoi Paavolle: »Jos minä
tahdon niin pukeutua kuin muutkin, enhän minä siitä pahene -- mutta
tottapa et sinä enää pidä minusta mitään, koska aina olen silmissäsi
moitteenalainen.»

Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: »Hilja, sinun paras ystäväsi
tahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, kun olit lapsi.
Jollen olisi ystäväsi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan.»

»Eipä se ystävyydeltä näytä», arveli Hilja. »Kyllä minulla on
toisenlaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus
vähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla,
ettei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä ymmärtäväinen
mies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja varmaankin
oikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret, häntä
kiittävät.»

Paavo oli vaiti hetken aikaa, mutta lausui sitte vähän vapisevalla
äänellä: »En tahdo sinua moitteellani enää vaivata. Jää siis tuon
paremman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!»

Paavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä
tykytti levottomasti. Ikäänkuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja
ajelevat, niin riehuivat tunteet Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä
pyytämään Paavolta anteeksi, mutta seisoi kuitenkin paikallansa. Hän
kuuli, miten Paavo eteishuoneessa otti päällysnutun yllensä, ja aikoi
huutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta
aina vieläkin seisoi Hilja paikallansa. Vihdoin hän meni hitaasti
kamariinsa. Hän tunsi kovaa tuskaa. Poskensa hehkuivat ikäänkuin
kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi ne pakkasesta kylmettyneeseen
akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä pehmeni, ja hän
ajatteli itseksensä: »Paavo on kumminkin paras ystäväni; miksi pahoitin
hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta -- miksi hän aina minua
nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!»

Hiljan näin ajatellessa tuli kotiin kenraalinna, joka oli ollut erään
tuttavan luona. Hilja meni häntä vastaan ja kertoi, että Paavo oli ollut
heillä.

»Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiire oli?»
kysyi kenraalinna.

»Meillä oli vähän riitaa», vastasi Hilja. »Minä sain uudet vaatteeni
kotiin ompelijalta ja koettelin niitä juuri kun Paavo tuli. Ne olivat
hänen mielestänsä liian turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti minua niin,
että minun täytyi vähän puolustaa itseäni. Sentähden ei hän täällä
viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut hänen
mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni.»

»Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman
päivän päästä varmaankin jo taas tänne.» Mutta tässä luulossaan
kenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät ja viikot kuluivat,
mutta aina vieläkin hän pysyi poissa.

Eräänä päivänä Hilja istui ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ,
sillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä.
Vihdoin hän nousi istualta, sanoen itseksensä: »Alman luo minä menen,
hän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enää tule.» Hilja pukeutui
kiiruusti päällysvaatteisiinsa ja läksi sitte Alman luo.

Alma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: »Oi Hilja,
olipa hyvä, että tulit. Minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin,
että olit minut jo unhottanut, kun näin harvoin tulet luokseni. Minä
päätin myöskin olla tykösi tulematta, -- mutta tänään olisin kuitenkin
lähtenyt sinulle uutisia kertomaan. Tiedätkö, Hilja, -- Niilo ja minä
olemme kihloissa!»

»Olipa se iloinen sanoma! Odottamaton se ei kuitenkaan ollut, sillä jo
kauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet.»

He puhelivat yhtä ja toista kihlauksen johdosta, kunnes Hilja äkkiä
kysyi:

»Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevan?»

»Tietää, hän oli äsken täällä.»

»Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä,
mutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti
pahastuvan.» -- Hilja kertoi nyt ystävällensä, mistä Paavo oli
suuttunut, ja Alma vastasi:

»Kyllä hän vielä leppyy, mutta sinun täytyykin häneltä pyytää anteeksi,
sillä sinussa syy oli. Oi Hilja, varo, ettet kadota hänen ystävyyttänsä
eli rakkauttansa, sillä se on totinen. Usein olen mielipahalla näinä
viimeisinä aikoina nähnyt sinut kävelemässä paronin seurassa ja --»

Hilja keskeytti Alman puheen, vastaten: »Älä usko paronin minusta
huolivan. Mutta jos hän sen tekisi, eihän sitä voisi sanoa muuksi kuin
onneksi, sillä hänpä on maamme jaloimpain sukujen lapsia ja on varmaan
itsekin jalo, koska häntä kaikki kiittävät. Jos näin mahtavan miehen
vaimoksi tulisin, kykenisin hänen avullaan kukatiesi moniakin jaloja
pyrinnöitä edistämään.»

»Oh Hilja, tuo puhe kyllä kuuluu kauniilta, mutta vieläkin varoitan
sinua: älä liiaksi ihaile paronin hienoa käytöstä! Sillä hän on kaikki
tädit miellyttänyt, ja kovasti pelkään, että hän vielä sinutkin kietoo.
Hilja, varo, ettet vasta silloin, kuin jo on myöhäistä, huomaa, että
lapsuuden rakkaus on sydämmessäsi kätkettynä!»

»Älä pelkää. Mitäs minä Paavosta huolisin, eipä hänkään minusta mitään
pidä. Hän ei ikänä ole sanonut minua rakastavansa.»

»Älä sano, Hilja, ettet sitä tiedä. Sinä näet kyllä, kun hän vikojasi
ojentaa, miten hän sen rakkaudesta tekee, mutta sinä olet nyt
närkästynyt Paavoon sen vuoksi, että jo olet tottunut noihin
hunajahuulisten tanssikeikarien puheisiin.»

Hilja naurahti surullisesti ja sanoi: »Paavolla on sinussa hyvä
puhemies, mutta jätetään tämä asia nyt, sillä minun täytyy jo lähteä
kotiin.»



YHDEKSÄS LUKU.


Oli toukokuun alkupuoli, ja meri aaltoili taas vapaana jääpeitteestään.
Huoneitten seinuksilla näkyi jo muutamia nokkosruohon ja koiranputken
alkuja, ja leivonen ilmassa viserteli, ilmoittaen että kevät oli tullut.
Ihmisiä kuljeskeli edestakaisin kaupungin kaduilla, ja Hilja oli myöskin
ulkoilmaa nauttimassa muutamain ystäväinsä seurassa, mutta riensi nyt
kotiin, koska päivä oli jo puolessa, ja Hiljalla oli vielä yhtä ja
toista valmistettavana illaksi, sillä hän oli kutsuttu pitoihin Anna
K--n vanhempien luo.

Illalla Hilja meni kamariinsa, aukaisi vaatekaappinsa ja tuumasi, mikä
puku hänelle nyt olisi sopivin. Hän valitsi kauan aikaa, sillä näistä
vaatteista oli toinen toistansa somempi, ja otti sitte sen
vaaleansinisen silkkipuvun, jota hän silloin sovitteli yllensä, kun
Paavo niin äkkiarvaamatta sisälle tuli; se oli vielä uudistamatta.
Pikaisesti hän pukeutui ja sitoi mustiin kiharoihinsa valkoisen
kukkakiehkuran.

Kenraalinnan täytyi olla kotona, sillä hän ei voinut hyvin, ja Hiljan
oli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi
mennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteishuoneesta kuului kellon
helisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli
sisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, niin että tuskin saattoi hyvää
päivää sanoa. Hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onneton silkkipuku taas
oli hänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen. Hilja
huomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, mutta siinä hän erehtyi, sillä
Paavo sanoi vain:

»Sinä olet näemmä pitoihin menossa, mutta en pyydäkkään sinua viivyttää,
sillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska ylihuomenna aion
lähteä ulkomaille.»

»Ulkomaille!» huudahti Hilja.

»Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin.»

»No tule toki kamariini hetkiseksi», sanoi Hilja. »Enhän ollenkaan
osannut tätä ajatella. Ja miksi näin kauan olet meiltä poissa ollut?»

Vakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: »Minulla on ollut, niin paljo
työtä, etten olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä minua
kaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni.» Tämän
sanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä
kirjahyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän oli
Hiljalle syntymäpäivälahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän tomua,
jonka Paavo pyyhkäisi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas Hiljaan,
mutta ei puhunut mitään. Hilja punastui, sillä hän tiesi, että kirja oli
monta aikaa ollut viljelemättä. Hän oli maailman touhussa sen unhottanut
ja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon silmissä, vaikkei se
kuulunutkaan sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän
kirjasen pois laski, lausuen:

»Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen
vuoksi, että sinä olet minulle -- että olen sinun ystäväsi, senpä tähden
sen tein.»

Paavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän
pidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla ne
ominaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka omaksensa pyytäisi.

Hilja ojensi kätensä Paavolle, sanoen: »Ystävyytesi on minulle
kallisarvoinen, ja minä tiedän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan sinun
poissa ollessasi.»

Vähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia
ajatuksia, mutta vihdoin hän lausui: »Nyt täytyy minun jo mennä pois,
että sinäkin pääset, kuhun aiot. Sano kenraalinnalle paljon terveisiä,
koska en häntä nyt voi tavata -- ja hyvästi, Hilja, muista minua!» Tämän
lausuttuaan hän riensi pois, ikäänkuin hän olisi pelännyt enemmän
sanovansa.

Hilja oli nyt yksin. Hänen sydämmessään tuntui tyhjyys ja ikävyys. Hän
kulki lattian poikki, katsahtaen samassa sivulle päin, ja näki peilissä
kuvansa; silloin seisahtui hän, sanoen itseksensä: »Oh, tuota
turhamaista naista! Eipä Paavokaan sinua rakasta; jos hän sen tekisi,
olisi hän rakkautensa varmaankin nyt ilmoittanut, kun hän pois läksi, --
ystävänänsä hän vain minua pitää. Noh, samaten olkoon hän vain _ystävä_
minulle! Kuinka saattaisi Paavo minusta mitään pitää -- olenko minä
kalliin Suomen vaatimaton hempeä neito? En, en. Pois nuo turhat
koristukset!» Hilja meni ja riisui kiiruusti pois kalliit vaatteensa,
pukeutui sitte valkoisiin hohtovaatteisiin ja oli nyt valmis lähtemään.
Ensin hän meni kuitenkin kenraalinnaa katsomaan ja sanomaan Paavon
jäähyväisiä.

Mielihyvällä kenraalinna katseli Hiljaa ja toivotti hänelle hupaista
iltaa. Hilja sanoi hyvästi ja läksi pois.

Hänen sydämmessään vallitsivat nyt hänen hyvät hengettärensä, mutta
maailman kohinassa semmoiset pian pois karkoitetaan. --

Hilja tuli nyt Anna K--n loistavaan kotiin, jossa jo tanssittiin
paraikaa. Hän riisui päällysvaatteet yltänsä ja kuuli silloin
eteishuoneen viereisestä kamarista, miten eräs neito sanoi Anna K--lle:
»Oletko huomannut, kuinka paroni on ollut vakava tänäpäivänä? Onkohan
kumminkin totta, mitä puhutaan, että hän on rakastunut Hiljaan? Hän on
monelta kysynyt, tietävätkö, miksi ei Hilja ole täällä.»

»Paroni? Hän on kohtelias kaikille, mutta älä luulekkaan, että hän
piparkakunleipojan tyttärestä huolii. Kyllä paroni saa muitakin. --
Hilja on koko nätti tyttö mutta --» enempää ei Hilja kuullut, sillä
häntä inhotti olla kuuntelijana, jonka vuoksi hän kiirehti tanssisaliin.
Annan äiti siellä otti hänet vastaan, ja kohta riensi Annakin häntä
simahuulin tervehtimään.

Katrillin sävel alkoi soida. Soreana, loistavana meni paroni lattian
poikki Hiljan luokse ja pyysi häntä kanssaan katrilliin. »Miksi näin
myöhään tulitte?» hän kysyi. »Me olemme kaikin teitä kaivanneet.»

»Minun entinen opettajani oli minulle hyvästi jättämässä, ja sepä minua
viivytti», vastasi Hilja. »Hän lähtee ylihuomenna ulkomaille.»

»Ah Paavo, tuo suomikiihkoinen ylenintoinen kirjatoukka» --

»Että suomalainen myös on suomenmielinen, siinä ei ole mitään
moitittavaa. Jos toisin olisi, sitä vasta sopisi moittia.»

»Ahaa, oppilas on oppia ottanut», ajatteli paroni, »noh annetaanpa
myötätuulen puhaltaa» -- ja nyt vastasi hän Hiljalle: »Sepä juuri on
minunkin ajatukseni. Ei Paavossa ole moitittavaa, enkä tiedä kuinka
sanani kuuluivat, mutta minä olen häntä aina pitänyt suuressa arvossa
juuri senvuoksi, että hänen sydämmessänsä asuu palava isänmaanrakkaus.
Tämä asia on meitä juuri tutustuttanutkin toisiimme. Mutta vähän
ylenintoinen hän on ja aina kirjoissaan ikäänkuin toukka. No, sehän on
kaikki kiitettävää, sillä kyllä tuo liiallinen intoisuus vielä jäähtyy,
ja ellei sitä edes jollakulla olisi, eipä eteenpäin jouduttaisikaan.»

Näin koetti paroni Hiljan mielen mukaan puhua ja onnistuikin. Kun tanssi
oli loppunut, istui paroni vielä juttelemaan Hiljan kanssa, ja ensi
kerran koetti nyt Hilja puheellansa paronia huvittaa, sillä hän näki,
että Annan silmät heitä seurasivat, ja Hiljan mieleen muistui se hetki,
jona hän pienenä tyttösenä kouluun tuli, ja Anna häntä halveksien
kohteli. Hän muisti myös ne sanat, jotka hän äsken oli sattumalta
kuullut Annan lausuvan, ja ajatteli: »Entä jos leipojan tyttö paronin
voittaa.»

Kauan ei Hilja kuitenkaan yksin saanut paronin kanssa jutella, sillä
Anna lähestyi heitä. Hänellä oli nyt yhtä ja toista sanottavaa Hiljalle,
ja samassa hän sai paroninkin kanssa puhetta alkuun. Silloin Hilja jätti
heidät ja meni juttelemaan muutamien neitosten kanssa, jotka eivät
olleet ylhäistä säätyä, mutta jotka muuten olivat suloiset ja
sivistyneet. Vähän aikaa hän oli näitten kanssa puhellut, kun Anna,
jonka paroni juuri oli yksin jättänyt, tuli Hiljan luokse ja vei hänet
muista vähän erilleen sanoen:

»Tule, ystäväni, tuonne ylipuolelle salia, siellähän istuvat kaikki
vapaasukuiset, ja niiden joukkoon minä sinutkin luen, koska olet
kenraalinnan kasvatti; ja ystäväni, kun vapaasukuisten parissa olet,
silloin sinua suuremmassa arvossa pidetään.»

»Minun arvoni seuraa minua, kuhunka menen ja kussa olen. Minä en tahdo
teidän siipeinne varjoa, eikä minun tarvitse teiltä loistoa itselleni
lainata.»

»Ohhoh, sinun sanoistasi saattaisi luulla, että olisi yhdentekevä,
mimmoisten ihmisten seurassa olisit.»

»Niinpä onkin, sillä varmaan ei teidän paremmin kuin meidänkään seuraan
oteta mitään epäkunniallisia ihmisiä», vastasi Hilja.

»Ei suinkaan. Kuinka se olisi mahdollista?» sanoi Anna.

»Niin minäkin luulen», virkkoi Hilja, »ja kun vain kunniallisten ja
sivistyneitten ihmisten seurassa olen, on mielestäni yhdentekevä, ovatko
he vapaasukuisia vai ei.»

»Mutta vapaasukuiset ovat kuitenkin suuremmassa arvossa pidettävät»,
sanoi Anna ja korotti päätään.

»Ei yhtään», vastasi Hilja. »Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat ne,
jotka sielunsa ominaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat
saaneet vapaasukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista
ulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä.»

»Hilja hyvä», lausui Anna, »minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä, joka
olet köyhän, alhaisen äidin lapsi, tahdot tuolla puheellasi kunnioittaa
äitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja että niin
teet, se onkin oikein kaunista. Senpä vuoksi en minäkään tahdo sinua
vastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus.» Näin lausuttuaan
hän meni pois, eikä Hilja ennättänyt enää mitään vastata, mutta hänen
sydämessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret. Annan ylpeys oli
saattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja vaaralliseen aikaan, sillä
Annan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse, ja Hilja ajatteli:

»Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole,
hakee paroni kuitenkin seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että
luonteensa puolesta.» Hilja parka! Hän ei ollut ihmistuntija -- ja mikä
vielä pahempi -- hän ei tuntenut itseänsä, ja nyt se olisi ollut kyllä
tarpeellista, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla, ennenkuin
hän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa. Tätä pyyntöä
olisivat tanssisalin kaikki kaunottaret kadehtineet Hiljalta, sillä niin
yleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä. Senpä
paronikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta antaa,
hämmästyi hän vähän, sillä sitä hän ei odottanut.

Hilja meni vähän aikaisemmin kotiin kuin muut vieraat, sillä nytpä
hänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä. Hyvästijättäessään
hän sanoi sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että kenraalinna oli kipeä,
mutta paronille hän kuiskasi: »Parin päivän päästä tahdon lähettää
teille vastauksen.»

Kun Hilja tuli kotiin, oli kenraalinna vielä valveilla, ja Hilja meni
hänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi:

»Noh, pianpa tulit kotiin. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi
tarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minulla täällä mitään hätää ollut. Minä
voin nyt koko hyvin, ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos
pahoinkin olisin voinut.»

»Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin
asian vuoksi. -- Täti, paroni on minua omaksensa pyytänyt.»

»Hilja, mitä sanot? Oi, sitä olen kauan toivonut! Minun tyttäreni, sinä
tuotat minulle paljon iloa. Että paronin, tämän uljaan miehen, saan
kasvattityttäreni puolisoksi, sepä tuottaa minullekin kunniaa.»

»Mutta täti -- en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssisalissakin,
jossa hänestä aina enemmän kuin muutoin olen pitänyt, tuli kuitenkin
mieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan. Minä sanoin sen
vuoksi, että vasta parin päivän päästä annan hänelle varman vastauksen.»

»Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta
hän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja
vaatimaton luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua omaksensa
pyytäisi. Vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos on
elämällesi tuleva, olet sinä vähän levoton.»

»Levoton! Niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhaton,
sillä, täti -- minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä
rakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen
on Paavo.»

»Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä
muistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ollut ystäväsi, mutta älä
sekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä toivon,
että jo huomenna annat paronille vastauksen.»

Hilja meni, mutta unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja
käänteli itseänsä. Kun aamu tuli ja vanha täti heräsi, meni Hilja
hänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta
sydämmellensä. Mutta vanha täti sanoi ainoastaan: »Hilja rakas, tutki
tarkoin sydäntäsi, ennenkuin on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden
rakkauttasi voittaa.»

Hilja ei tullut lohdutetuksi. Alman luoksi olisi hän vielä voinut mennä,
mutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului, ja Hilja
ajatteli: »Entä jos en paronista huolisikaan», mutta silloin oli paronin
kuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että hän taas
ajatteli: »Tämä olisi kiittämätöntä kasvatusäitiänikin kohtaan.» Samassa
hän katsoi kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain ylhäisten naisten
seurassa kenraalinnan talon sivuitse. Anna nyökähytti vähän päätään
Hiljalle ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen jälkeensä, sanoen
itseksensä:

»Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haittaa -- kohta olen ylhäisempi
sinua. Mutta silloin näytänkin, etten ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään
arvoa anna.» Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille
kirjoittamaan; ja muutaman päivän päästä tiesivät kenraalinnan kaikki
tuttavat, että paroni ja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut
voiton.



KYMMENES LUKU.


Lähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja nyt
oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa. Kenraalinna oli pitänyt
loistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen
kaltaistaan nähnyt. Pitoja pidettiin nuoren parin kunniaksi, sillä
heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla tavalla
kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja vieraisiin
mentiin, ja ompelijat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä paroni
vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.

Hilja eli nyt ainaisessa tohussa. Jollei hän kemuissa ollut, ajeli hän
paronin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa
hevosta. Niin he ajoivat eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli köyhä
mierontietä kulkeva vaimo, lapsi sylissä; hän veti kelkkaa, jossa istui
vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja, joka reessä
istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli surkutellen
näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat menneet ohitse, sanoi hän paronille:
»Oi, Herman, näitkö noita vaivaisia? Oikein on paha ollakseni, kun
ajattelen, kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan tässä reessä on,
eikä noilla pienillä raukoilla ole lämpimiä repaleitakaan.»

»Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu», vastasi
paroni.

»Mutta ylellisyyttä on meidän kuitenkin velvollisuus välttää. Tämä minun
kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa.»

»Sinun opettajasi ylenintoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut,
mutta minä toivon sen kyllä vähitellen katoavan.»

Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen mielensä kävi levottomaksi. Hyvä
siemen iti sydämmessä, maailman rikkaruoho ei saanut sitä varsin
tukahutetuksi.

Kotiin tultuaan hän meni kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen
olonsa tässä kodissa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän,
joka olisi voinut antaa hänen sydämmellensä lohdutusta ja hänen
mielellensä johdatusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt,
että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä,
pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle
puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa Hilja otti muutamia
kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon antama
rukouskirja. Hilja aukaisi sen, ja siitä putosi paperi, jossa oli Paavon
kirjoittamat sanat: »Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on
kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatasi, sillä Suomen
lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus.» Tämän luettuansa
rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, mutta sanoi sitte itseksensä:
»Mitä minä itken? Oi, miksi on minun näin ikävä? Minä tahdon lukea. Oi
Jumala, anna minun saada neuvoa sanastasi.» Hilja katseli kirjaansa ja
luki:

      Mailmallisten joukossa
      etsit turhaan onneasi,
      sillä mailman tohussa
      unohtuupi Jumalasi;
      ja ken ei muista Herraansa,
      hän kadottaapi onnensa.

»Niin -- maailman tohussa olen unhottanut Jumalani -- minä en ole
rukouskirjaanikaan lukenut. Oi Jumala, ylpeys on varmaankin sydämmessäni
asunut, mutta karkoita se pois ja ota minut taas lapseksesi.» Hilja
käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:

      Jos unhottaisi rakkaansa
      äiti joskus poikansa,
      ei kuitenkaan Jumala
      sinua koskaan unhota.

Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen
sydämmessään. Jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista, että
Hilja turvasi häneen, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä samassa
tuli kenraalinnan palvelustyttö Hiljan tykö, tuoden sanoman, että
kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti
tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille
sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan luokse.
Paroni oli heti valmis.

Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvattiäitiinsä, ja paronin
askeleita joudutti -- tavaran pyyntö. »Nytpä varmaankin saan nähdä, mitä
hän meille on testamentissaan määrännyt», ajatteli tämä tuhlaajamies.

Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen
kamariinsa. Hänellä oli kova polte ruumiissansa. Mutta nähtyänsä paronin
ja Hiljan hän kurkotti heille kätensä, sanoen:

»Herman hyvä! Minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet
hänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen jo aikaa
kuitenkin tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaiken
omaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt
minulle iloa, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin
sinut. Sinä aikana, jona likeisimmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet
sinä aina osottanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos sinulle
siitä!»

Paroni pyyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta,
joka myöskin istui huoneessa, hän kysyi:

»Mitä tästä kivusta luulette?»

Tohtori ei puhunut mitään, hän pudisti vain päätään.

Kun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa
oli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että
petollisista ystävistä.

Kovan murheen tuotti kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli
kuitenkin onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti
toimitti peijaiset ja kaikki mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut,
niin että Hilja parka pääsi niistä murheista. Hän tunsikin aina suuren
lohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan. Sen vuoksi hän, kun
peijaiset olivat ohitse ja kaikki perintöasiat selvällä kannalla, sanoi
paronille: »Onpa onni, että täti nyt on meillä.»

»Hm, niin, minun mielestäni sentään olisi sopivampaa, että joku vieras
olisi talouttamme hoitamassa, sillä -- kun hän on sinun tätisi,
muistuttaa se aina -- -- aina -- että sinä olet -- että ei kenraalinna
ollut sinun äitisi.»

»Herman, mitä sanotkaan? Senhän kyllä kaikki tietävät -- enkä
tahtoisikaan sitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti,
joka on yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mutta Herman, saatatko sinä
halveksia äitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole
mahdollista!»

»Nyt joudun pahaan pulaan», ajatteli paroni, »mutta minä keksin keinon»
-- ja kääntyen Hiljaan hän lausui suloisimmalla hymyilyllänsä: »Oma
Hiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin
muistella häntä sinun äitinäsi, eikä se olekkaan ihmettä, sillä hänpä
minulle kasvatti suloisen vaimoni. Mutta jos tahdot, että tätisi olisi
täällä, menen itse häntä pyytämään jäämään meille.»

»Kiitos, Herman,» lausui Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö,
jolle hän lausui:

»Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua olisitte meillä
talouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja
minäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme -- mutta sillä
ehdolla, että aina muistatte alhaista säätyänne -- muistatte olevanne
_ainoastaan_ taloutemme hoitajana -- ymmärrättekö?»

»Kyllä, _aivan hyvin_», vastasi täti, »ja Hiljan vuoksi tahdon jäädä.»

»Ainoastaan hänen vuoksensa», mumisi paroni, »hm -- myöskin noilla on
heidän ylpeytensä.»

Vanhan tädin seura oli nyt hyvin tarpeellinen Hiljalle, sillä muuten hän
olisi useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin elämä
melkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut. Aina
hänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni
enenemistään niin, että hän useinkin tuli kotiin vasta päivän
koittaessa. Ja mitä ajatteli tästä Hilja? -- Hänen päänaluksensa oli
usein kyynelistä kastunut, mutta -- aika joutuu joutumistansa surun ja
murheenkin päivinä, ja niin viikot vierivät nytkin eteenpäin. Talvi oli
jo mennyt ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maakartanoonsa kesäksi,
ja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmillansa, pellot
viheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili tuulessa.
Kartanon lähellä oli kaunis koivisto, johon oli tehty lehtimaja; tänne
asettivat täti ja Hilja kahvipöydän, sillä Hilja odotti paronia
kaupungista maalle.

Odottaessaan Hilja otti kirjan käteensä ja rupesi sitä lukemaan, mutta
pian painui kirja kiinni, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän
kauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren
saaristossa, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena
Naantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa
tuota yksitoikkoista, mutta kuitenkin miellyttävää ääntä. Hän muisti
äitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri
hänen tätä ajatellessaan näkyivät maantiellä vaunut, joita paronin
mustat hevoset vetivät.

»Herman tulee!» huusi Hilja ja meni tulijaa vastaan ottamaan.
Tervehdittyänsä miestään Hilja vei hänen lehtimajaan, ja paroni sanoi:

»Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on ilma paljon
raittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unohtamaisillani, että
minulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli.»

Hilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte
paronille: »Kuules, mitä Niilo kirjoittaa:

      'Sisar rakas!

Äitimme on kovin sairas. Minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen
hartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne. Hän hourailee
sinusta, ja kun hänellä joskus on selkeitä hetkiä, puhuu hän aina
sinusta. Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit, saattaisi äiti kentiesi
tulla paremmaksi. Tämä on ainoa keino, jota vielä sopisi koettaa. Tule,
Hilja hyvä, mutta pian, sillä aika joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä
olen valvonut yöt päivät, mutta nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä
siellä, missä minulla on virkani, vaaditaan jo läsnäoloani, ja minun on
siis sanottava viimeiset jäähyväiseni rakkaalle äidille. Oi Hilja!
Nytkin hän huutaa pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan suuressa
vaarassa. Tule, tule pian!»

Hiljan luettua kirjeen, huudahti paroni: »Tämä on mahdotonta!»

»Herman, mitä sanot! Miksi olisi tämä mahdotonta? Eikö minun ole
velvollisuuteni mennä kuolevaa äitiäni katsomaan, koska hän sitä
hartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tämän toivon
täyttää?»

»Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni -- sen pitäisi olla sinulle
tärkeämpää, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotiin.»

»Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi
omaatuntoani vastaan, mutta tässä -- Herman! Sydämmessäni tunnen, että
nyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole mitään
syytä estää lähtöäni.»

»Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä kuulemasta.»

»Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö
menemästä.»

»Noh, älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että _minun_ vaimoni ei
sovi olla piparkakunleipojan hoitajana. Jos olisin tietänyt tahtovasi
siksi, silloin et ikänä olisi vaimonani ollut. Kenraalinna, Simssin
kasvattitytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan tyttö. Kaikki täällä
sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö
nyt, että se on varsin sopimatonta.»

Paronin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt hän
lausui: »Oh, te vapaasukuiset! Kovin te olette turhuuden ja ylpeyden
kahleissa!» Sitte hän meni sisälle huoneisiinsa eikä enää maininnut
mitään koko matkastansa.

Paroni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan nyt
rupeavan itkemään ja rukoilemaan häntä. Mutta siinä hän pettyi, sillä
Hilja oli varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen
loistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka
hän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän.
Välistä hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta iltapuolella hän
näytti jo varsin tyytyväiseltä.

Paroni katseli tarkastellen Hiljaa. Hän huomasi, että Hiljassa oli
muutos tapahtunut, ja ajatteli: »Hän on viisas nainen; kyllä kaikki
hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme.»

Illalla paroni taas läksi kaupunkiin, ja hänen lähdettyänsä tuli vanha
täti Hiljan luoksi, sanoen: »Hilja parka, sinä et onnellinen ole.»

»Täti, mitä kylvää, sitä niittää. Ylpeys on minut tähän tilaan
saattanut, sen nyt hyvin tunnen, enkä tahdo valittaa, vaan koetan, niin
paljon kuin on mahdollista, elämäni nykyiseen tilaan tyytyä.»

Hilja luki illalla rukouksensa tädin huoneessa ja meni, sanottuansa
sydämmelliset yöhyväiset, kamariinsa. Aamulla, kun täti heräsi, toi
palvelustyttö hänelle pienen kirjeen Hiljalta. Täti aukaisi kirjeen ja
luki:

»Oma tätini! Minun sydämmeni vaatii, että menen äitini luo. Kun kirjeen
saatte, olen jo kaukana. Kamarini pöydällä on miehelleni kirje, jota
pyydän teitä hänelle viemään. Kysykää häneltä, mihinkä hänen mielestään
olisi paras sanoa minun lähteneeni. Tätä pyytää teidän murheellinen

      Hiljanne.»

Täti puki kiiruusti vaatteet yllensä ja käski asettaa itsellensä
hevosen, sillä hänen täytyi lähteä kaupunkiin. Pian hevonen olikin
valjaissa. Täti otti Hiljan kirjeen paronille mukaansa ja läksi
Helsinkiin.

Paronilla oli ollut vieraita, joiden kanssa hän koko yön oli korttia
lyönyt, ja hän oli vasta muutaman tunnin nukkunut, kun kuuli oveensa
naputettavan.

»Kuka siellä?» kysyi paroni.

»Vanha täti», vastasi täti. »Minulla on tärkeä asia puhuttavana.»

»Tulkaa sisälle», sanoi paroni, mutta mumisi samalla itseksensä:
»Pitäisipä hänen ymmärtämän, ettei minua sovi unestani herättää. Mitäpä
asiaa hänellä nyt ollee? Arvattavasti ei juuri mitään, joka
mainitsemista ansaitsee.»

Täti tuli sisälle, antoi paronille Hiljan kirjeen ja kertoi sitte, että
Hilja yöllä oli lähtenyt Naantaliin. Muuta hän ei joutunut sanomaan,
ennenkuin paroni kiljasi:

»Naantaliin! Kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä
kielsin?»

»Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin
aamulla, jolloin tämän kirjeen sain.» Täti jätti nyt kirjeensä
paronille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen ja sitte omansa, joka
kuului:

      »Herman hyvä!

Sinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun oli
velvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun sidottu,
mutta minun on myöskin velvollisuus noudattaa kuolevan äitini viimeistä
pyyntöä -- ja mitä tehdä -- -- kuinka saattaisin molemmat velvollisuudet
täyttää? Tätä ajattelin koko päivän, kunnes vihdoin tulin selville. Nyt
tiedän, mitä teen. Minä lähden Naantaliin, mutta siellä ei kukaan saa
tietää, että paronitar on äitinsä luona. Yöt päivät olen häntä hoitava,
mutta kun joku vieras tulee, kätkeydyn äitini huoneessa olevaan pimeään
vaatekomeroon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä, ja sano sinä
tuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan sukulaisiemme luo. Kun
äitini minua ei enää tarvitse, lähdenkin sinne, ettet joudu vallan
perättömiä puhumaan. Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin
mieltäsi teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ettei kukaan saa
tietoa siitä, että olen Naantalissa. Mutta -- Herman! Herman, ajattele
toki, että meidän kaikkien pitäisi pyrkimän yhden Isän lapsiksi.» -- --
Tähän asti paroni luki tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi
värähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte hän mietti kauan itseksensä
ja sanoi vihdoin:

»Noh, koska tämä nyt näin on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä
kotiväelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen
Tukholmaan -- ymmärrättekö?»

»Kyllä», oli tädin vastaus.

»Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa», lausui paroni, »te saatte taas
lähteä maalle toimituksiinne.» Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän luki
nyt vielä Hiljan kirjeen ja sanoi sitte itseksensä: »Hän on yhtä
hyväsydämminen kuin hän on kaunis. Hm, kumma, -- -- entä jos todellakin
olisin häneen rakastunut -- rakastunut -- ha, ha, haa -- oikeinpa oiva
rakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta tuhatta!»

Paroni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden
käteensä ja silmäili sitä, mutta se ei häntä huvittanut. Pitkä oli hänen
päivänsä. Vaan illan tultua hän istui tavallisuuden mukaan taas eräässä
ravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen halunsa ja
mielensä; ne paremmat tunteet, jotka äsken hämärästi liikkuivat hänen
sydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa.



YHDESTOISTA LUKU.


Ukkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, niin että
virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa
myrskyilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista
sisälle. Hän seisautti hevosensa, astui maahan rattailta ja maksoi
kyytimiehensä; sitte hän otti vähäisen matkalaukun ja kantoi sitä
toisella kädellään, ja toisessa oli hänellä sateenvarjo, joka oli
likomärkä. Niin varustettuna hän poikkesi erääseen taloon ja kiipesi
sitte portaita myöden talon ylikertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä
kuului ääni, joka sanoi:

»Kuka nyt tämmöisessä rankkailmassa liikkeellä on?» Ovi aukeni, ja kun
tulija astui sisälle, sanoi hän:

»Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?»

»En, vai kuinka? No olette maarin Hilja -- paronitar -- no Jumalan
kiitos! Nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen.»

»Onko äitini kovin huono?» kysyi Hilja kiiruusti.

»Huono kyllä», sanoi Tiina, »ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte
erittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä.»

»Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi, etten häntä saanut tavata! Tiina
hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita siksi kuin
omani kuivavat, että minä pian saisin mennä äitiäni syleilemään.»

»Aivan halusta», vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista
muutamat olivat Hiljan äidin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin
olisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatetuksessa.

Tiina oli Hiljan äidin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon ja Hiljan
kasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden
asunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle
Hilja nyt sanoi:

»Tiina hyvä, te ette saa kenellekään ilmoittaa, että minä olen täällä.
Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään
vaatekomeroon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se onkin,
mutta -- älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en kysymykseenne
kuitenkaan vastausta antaisi. Sen vain sanon, että jollen niin tekisi,
en myöskään voisi olla täällä.»

»Jos näin on asiain laita, niin kyllä vanha Tiina vaiti osaa olla»,
vastasi Tiina.

Hilja riensi nyt äitinsä luo, joka makasi levottomassa unessa. Hän näki
kivusta riutuneen äitinsä ja vaipui itkien polvillensa hänen vuoteensa
ääreen. Samassa leski huudahti:

»Minun Hiljani! Auttakaa, auttakaa! Käärme pistää häntä sydämmeen --
juuri sydämmeen sen myrkkyhammas puree. Voi, kun en pääse apuun!»

Sairas aukaisi silmänsä ja tirkisteli huoneessa olevia. Hän aikoi nousta
istualle, mutta voimat puuttuivat, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa.
Hilja laski kätensä sairaan otsalle, lausuen:

»Äiti, rakas äitini! Tässä on sinun Hiljasi; tunnetko minua vielä?»

»Hilja! Oi kiitos, Jumalani, joka annoit minun vielä tämänkin lapseni
nähdä! Jumala siunatkoon sinun ylhäistä ja hyvää miestäsi, joka antoi
sinun tulla köyhää äitiäsi katsomaan, ja Jumala häntä palkitkoon. Oi,
oikeinpa olen iloinen siitä, että sinut tässä nyt vaaratta näen. Hyi
tuota kamalaa untani! Minä näin mielessäni, että käärme sinun sydäntäsi
myrkytti.»

Ȁiti, sinun lapsesi on ollut vaarassa; ylpeyden ja turhuuden myrkky oli
sydämmeeni jo tunkenut, mutta silloin muistui mieleeni äitini, hyvä
köyhä äitini, joka hyvästijättäissäni sanoi: 'Älä ikänä sellaista iloa
hae, jossa Jumala unohtuu.' Minä kuulin nämät sanat korvissani, mutta
unohdin ne taas, vaan tavan takaa kuulin tämän kuiskeen, ja sydämmeni
kävi levottomaksi. Oli minulla vielä toinenkin, joka minua neuvoi --
hän, joka tuli minun opettajakseni toisessa kodissani. Nyt vihdoinkin on
sydämmeni saanut levon. Älä enää, äiti, pelkää, että vaaraan joudun;
minä tiedän, kusta avun löydän, mutta -- minun on kovia täytynyt kokea,
ja vaivainen hän, joka niin tekee kuin minä.»

Leski laski laihat käsivartensa Hiljan kaulan ympäri, lausuen: »Lapseni,
sinä et ole onnellinen; heitä sydämmesi murhe äitisi helmaan, sillä jo
piankin se voisi olla myöhäistä. Sydämmeni sykkii vielä, mutta kohta se
jo kukatiesi on kylmänä.»

Hilja kertoi kaikki murheensa äidilleen ja tunsi suuren huojennuksen.

Yöt päivät hän nyt hoiti Tiinan kanssa äitiänsä, ja hänen poskensa
tulivat aina kalpeammiksi. Ulkoilmaa nauttimassa ei hän uskaltanut käydä
paitsi yöllä, kun kaupungissa ihmiset nukkuivat; mutta silloin hän meni
niittypolkua pitkin kirkonmäelle eli Nunnamäelle, joksi sitä myöskin
nimitetään.

Eräänä yönä, jona leski oli saanut nukkua ja Tiina valvoi meni Hilja
hiipien ovesta ulos ja riensi taas Nunnamäelle. Siellä istahti hän mäen
notkolle. Meri oli tyyni kuin peili, ja laulurastaan ääni kuului
saaristosta. Vähäinen vene näkyi merellä; siinä souti kaksi poikaa. Vene
läheni rantaa, ja pojat tulivat maalle lähellä sitä paikkaa, missä Hilja
istui. Hilja näki heidät, kun he hänen sivutsensa kulkivat, mutta hän ei
vähääkään liikahtanut. Pojat katsoivat Hiljaa; hän oli mustissa
vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin lumi; ja peläten tuota
kalpeata olentoa he läksivät juoksemaan kotiinsa, minkä vain ennättivät.
Kotiin tultuansa kertoivat lapset äidillensä, että he Nunnamäellä olivat
nähneet kummituksen. »Jos uskotte taikka ette», sanoi toinen poika, »on
toden totta, että me näimme naisen mustaan pukuun puettuna; hänen
kasvonsa olivat valkeat kuin haudasta nousseen. Hän istui kökötti
kivellä liikahtamatta; mustat silmät vain kummasti kiilustivat.»

Poikien äiti, joka jo tuokion ajan oli maannut, nousi nyt vuoteeltansa,
lausuen:

»Minäpä myöskin menen katsomaan, onkohan se siellä vieläkin. Kukaties se
on jonkun pyhän nunnan henki, joka ei ole saanut haudassansa lepoa, vaan
käyskentelee katsomassa tätä syntistä maailmaa. Täälläpä onkin muutamien
vuosien kuluessa kaikki varsin muuttunut; pyhällä mäellä nyt kulkevat
pöyhkeät röökinät ja krikastavat nuorten herrain parissa juuri kuin
taitamattomat harakat, eikä yhtään muisteta, mitä vanhaan aikaan
opittiin, että kirkon ympärystä on pyhä paikka.»

Tämän lausuttuaan riensi akka Nunnamäelle päin, vaan poikkesi kuitenkin
ensin naapuriakan luo uutista kertomaan ja pyytämään häntä kanssaan,
koska yksin lähteminen tuntui vähän kammottavalta.

Jonkun aikaa naapurissa oltuaan meni akka kumppaninsa seurassa
kummitusta katsomaan, ja tiellä kertoilivat molemmat, mitä aaveita äiti
ja äidinäiti entisaikoina olivat nähneet, ja niitä juttujapa johtuikin
muistoon varsin paljo. Jutellessaan akat jo ennättivät Nunnamäelle,
mutta turhaan he hakivat sieltä nunnaa, sillä mäellä ei näkynyt enää
muuta kuin muutama sinne istutettu nuori puu, joka tuulessa huojui.
Tyhjäntoimittajina täytyi akkain kotiinsa jälleen palata. Vaan jopa
muutaman päivän perästä taas toisaalta kuului huhuja, että keskiyön
aikana oli nähty mustiin puettu nainen Nunnamäellä; ja kun Tiina eräänä
päivänä meni kaivolle vettä ammentamaan, tuli hänen luoksensa vanha
akka, joka hänellekin kertoi tuon kaupungissa kulkevan jutun ja lisäsi
vielä, että eräs ukko, joka ei juttua uskonut, oli sanonut: »Minä menen
tulevana yönä vahtiin Nunnamäelle, ja jos nainen on ihminen, niinkuin
luulen, niin kyllä minä hänelle aika kyydin annan, koska hän täällä käy
ihmisiä pelottelemassa.»

Tiina arvasi heti, että nunna ei ollut kukaan muu kuin Hilja. Hän riensi
sen vuoksi vesisankoinensa ylikertaan, ja puhui, tavattuansa Hiljan,
mikä huhu kaupungissa oli noussut, sekä varoitti Hiljaa menemästä
Nunnamäelle. Varoitus oli kuitenkin tarpeeton, koska Hilja ei olisikaan
voinut mennä kotoa pois, sillä jo seuraavana yönä kuolema korjasi hänen
rakkaan äitinsä.

Lesken kuoltua Hilja läksi Tukholmaan, eikä kukaan aavistanut, että hän
oli äitiänsä ollut hoitamassa. Mutta kauan puhuivat Naantalin akat, että
nunna oli istunut Nunnamäellä, koska ei hän saanut ihmisiltä rauhaa
haudassansa.



KAHDESTOISTA LUKU.


Syyskuu oli loppupuolella, tuuli vinkueli ja ravisteli kellastuneita
lehtiä puitten oksilta maahan, ja sadepisarat rapisivat vasten paronin
maakartanon ikkunoita.

Hiljan huoneessa paloi valkea pöydällä olevassa lampussa, ja Hilja istui
pöydän ääressä. Hän muisteli äitivainajatansa, joka nyt oli jo vähän
kolmatta vuotta ollut maan povessa, ja ajatteli itseksensä: »Äiti käski
minun kärsivällisyydellä koettaa saada mieheni mieltä kääntymään pois
maailman huonoista menoista, ja tätäpä olenkin koettanut, vaan turhaan
-- -- mutta en tahdo valittaa -- onpa minulla kumminkin yksi, joka minua
hellii, jolle elämäni on kallisarvoinen.»

Näin ajateltuaan hän meni erääseen kamariin, jossa pieni poika
lylleröinen tallusteli. Poika oli muutaman kuukauden toisella vuodella
ja asteli juuri ensimmäisiä, horjuvia askeleitansa. »Tuleppa tänne,
Tommiseni!» sanoi Hilja, ja poika koetti kiiruhtaa äitinsä luokse. Hilja
otti lapsen syliinsä ja rupesi juttelemaan hänen kanssansa, mutta
samassa tuli paroni sisälle ja huudahti kiivaasti:

»Merkillistä, että sinä saatat lapselle puhua tuota raakaa suomenkieltä!
Eikö siinä ole kyllä, että hänen täytyy sitä koulussa oppia, jos hän
elää -- -- noh, se ei nyt olekaan varsin luonnotonta, sillä kyllähän
sitä joskus tarvitsee, -- mutta että _sinä_ hänelle, pikku _paronille_,
saatat puhua semmoista kieltä, jota joka talonpoika puhuu, se ei sovi.
Etkö ymmärrä, että sitä kieltä hän oppii, jota äiti hänelle puhuu.»

Hilja katseli nöyrästi, vaan vakavasti paronia ja lausui: »Herman!
Hartaasti olen toivonut hänen suomea oppivan ja sitä varten olen hänelle
tätä kieltä puhunut. Sinun sukusi, Herman, on Suomen jaloimpia, sinunhan
siis pitäisi oleman etupäässä kaikkia jaloja pyrinnöitä edistämässä, ja
näistä pyrinnöistähän kansalliset ovat suuriarvoisimpia. Miksi siis olet
sitä vastaan, että poikamme oppii maamme kieltä? Minä en voi olla
hänelle sitä puhumatta, sillä omatuntoni minua siitä soimaisi.»

»Noh, jos puhutkin, älä sitä kuitenkaan minun tai muitten sivistyneitten
kuullen puhu», varoitti paroni ja meni pois, paiskaten oven kiinni.

Hilja jäi taas poikansa kanssa yksin huoneeseen. Tuuli vinkueli ulkona,
ja Hilja istui alakuloisena miettien elämäänsä. Hän ajatteli itseksensä:
»Melkein aina täytyy neidon noudattaa tärkeimmissä asioissa muitten
mieltä. Silloin kumminkin, kun hän sydämmensä ystävän valitsee, valitsee
hän oman mielensä mukaan. Mutta voi, useinpa hän tässä valitsemisessaan
pettyy!»

Pikku Tommi katseli äitiänsä ja äänteli vähäisen, mutta koska Hilja yhä
vain istui mietteissään, nykäisi lapsi äitinsä hameesta ja rupesi
narisemaan. Tämäpä auttoikin, sillä Hilja otti lapsen syliinsä ja
hyväili pientä lemmittyänsä. Hän istahti keinutuoliin ja rupesi
pojallensa puhumaan, sanoen: »Istu, kiltti, sylissäni ja kuuntele, kun
äiti laulaa:

      Oma kiltti poikaseni!
      Nuku äitis helmassa,
      siinä olet turvassa.

      Siinä surutonna olet
      niinkuin kukka lehdossa,
      pieni lintu pesässä.

      Minun sydänkäpyseni!
      Nuku unta makeaa,
      uni voimat vahvistaa.

      Mailman kiistatanterella
      usein myrskyt raivoaa,
      vastatuulet puhaltaa.

      Kukatiesi kohtaavat ae
      sinuakin, lapseni,
      oma pienokaiseni.

      Vahvistu, mun poikaseni!
      Nuku, sydänkäpyni!
      Vielä valvoo äitisi.

Hiljan laulaessa pikku Tommin silmät vaipuivatkin kiinni, ja Hilja
katseli mielihyvällä nukkuvaa lastaan. Mutta hetkisen vain sai hän näin
rauhassa istua, sillä palvelija tuli sisälle, ilmoittaen, että ulkona
oli eräs herra, joka maantiellä oli pimeässä ajanut kivelle kumoon ja
loukannut itsensä niin, ettei hän nyt voinut edemmäksi mennä, vaan pyysi
päästä paronin kartanoon siksi, että hän vähän toipuisi.

Hilja nousi heti istualta, laski nukkuvan lapsensa kätkyeen ja riensi
sitte paronin luo kertomaan, mikä onnettomuus matkustavaiselle oli
tullut.

Paroni käski palvelijan kysyä kyytimieheltä, mikä mies matkustavainen
oli, ja saatuansa tiedon, että tämä oli tohtori, käski hän heti piian
mennä vuodetta hankkimaan tohtorille toiseen vierashuoneeseen.

Vieras tohtori talutettiin nyt sisälle, mutta juuri huoneeseen
ehtiessään hän pyörtyi. Palvelijat riensivät apuun, ja tohtori
kannettiin hänelle hankittuun vuoteeseen. Hilja toi lääkkeitä, joita
ensi hädässä piti käytettämän, mutta lähestyessään sairasta kalpeni hän,
hänen kätensä vapisi ja hän huudahti hiljaa: »Oi Jumala! Paavo!»

Paavo oli tullut ulkomailta ja aikoi lähteä erääseen pitäjään, jossa
hänen sisarensa asui, mutta silloin sattui matkalla onnettomuus, ja nyt
hän oli Hiljan, entisen rakastettunsa, kartanossa.

Kun Hilja tointui hämmästyksestään, toimitti hän heti, että mentiin
kaupungista lääkäriä noutamaan, ja pyysi sitte tätiä kylmällä vedellä
hautomaan sairaan päätä, mutta riensi itse lapsensa kätkyen viereen.
Siinä hän istui kalpeana, kädet ristissä, lausuen: »Oi Herra minun
Vapahtajani, vahvista voimani!»

Paavo virkosi pian, mutta hän oli saanut päähänsä reiän, josta oli paljo
verta vuotanut, ja hän oli sen vuoksi kovin väsynyt. Tainnoksistaan
herättyänsä hän katseli ympärillensä ja näytti, tädin nähtyänsä,
ikäänkuin vähän kummastuneelta, mutta tarttui sitte kipeään päähänsä.
Hän näkyi huomaavan, missä oli, ja sanoi heikolla äänellä: »Täti, missä
on Hilja?» Vastausta odottamatta hän painoi taas silmänsä kiinni.

Tohtori tuli kaupungista ja meni nyt paronin kanssa Paavon tykö. Hän
tarkasteli sairasta ja sanoi sitte: »En luule tässä mitään vaaraa
olevan, vaikka sairas luultavasti useita päiviä tulee olemaan vuoteen
omana.»

Paroni huusi Hiljaa, sanoen: »Tule kuulemaan, mitä tohtori Paavolle
määrää, sillä minulla on asioita kaupunkiin ja aion nyt lähteä sinne
tohtorin seurassa.»

Hilja tuli, kuunteli tarkasti tohtorin määräyksiä ja meni ne kuultuansa
jälleen pois. Kohta hänen mentyänsä aukaisi Paavo taas silmänsä. Tohtori
koetti puhua hänen kanssaan, mutta Paavon puhe oli sekanaista, hän
houraili. Tohtori antoi vielä muutamia tärkeitä määräyksiä ja läksi
sitte paronin seurassa pois.

Täti istui sairashuoneessa, ja Hilja meni hänen tykönsä, sanoen: »Ehkä
teidän tulee väsymys, menkää lepäämään, kyllä minä tulen valvomaan ja
otan toisen sisäneitsyen kanssani. Ehkä sitte aamupuoleen taas paremmin
jaksatte valvoa.»

Hiljan puhuessa Paavo heräsi; hän katseli huoneeseen ja huudahti
iloisesti, havaittuansa Hiljan:

»Hilja!» vaan samassa hän sanoi taas: »Et sinä olekkaan Hilja. Kuinka
kehtaat sinä, Pariisin muotinukke, pitää minun Hiljani silmiä?»

Hilja hiipi Paavon luokse, sanoen: »Etkö minua tunne?» Paavo katseli
tuimilla silmäyksillä Hiljaa ja huudahti taas:

»Mene pois, sinä muotinukke, ja anna minulle minun Hiljani ääni ja
silmät.»

Hilja ei voinut olla huoneessa, vaan meni pois siksi, että Paavo taas
ennätti vaipua unen horroksiin.

Paronin tahdosta täytyi Hiljan aina käydä komeissa ja viimeisen muodin
mukaan valmistetuissa vaatteissa, vaikka ne kyllä olivat hänelle
rasituksena.

Pari päivää oli Paavo hyvin huonossa tilassa, mutta sitte hän sai nukkua
levolliseen ja virvoittavaan uneen. Hilja ja täti istuivat huoneessa,
kun hän unestansa heräsi. Hän katseli kamarissa olevia ja sanoi sitte:
»Ah, nyt muistan, miten olen tänne joutunut. Teillä on ollut paljo
vaivaa minusta! Kuinka kauan olen täällä ollut?»

»Nyt kolmatta päivää», vastasi täti. »Te olette ollut varsin houreessa,
mutta nyt kyllä voimat jälleen pian entiselleen palajavat.»

»Hilja, missä on Hilja?» kysyi Paavo.

Hilja, joka huoneessa istui vähän syrjempänä, tuli nyt Paavon luoksi, ja
Paavo lausui:

»Hilja, oletko minua muistanut poissa ollessani? Oi jos olisit, jos
tahtoisit --» Muuta ei Paavo ennättänyt puhua, sillä Hilja, joka seisoi
kalpeana ja vapisevana kuin haavanlehti, sai kuitenkin voimia niin
paljon, että hän Paavon puheen voi keskeyttää vastauksella:

»Minä sekä paroni, minun mieheni, olemme molemmat muistaneet sinua
kiitollisuudella kaikesta siitä, jota minulle opetit.»

Paavo ei enää mitään puhunut. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja niin
hän makasi pitkät hetket sanaakaan sanomatta.

Viikon päivät oli Paavo paronin kartanossa, mutta matkusti sitte pois,
vaikka hänen voimansa vielä olivat jotenkin heikot. Hilja tunsi Paavon
lähdettyä ikäänkuin taakan putoavan sydämmeltänsä, ja hän saattoi taas
lempeästi hymyten liverrellä pienen poikasensa kanssa.



KOLMASTOISTA LUKU.


Kylmä oli talvinen yö helmikuun keskivälissä. Härmäisinä seisoivat puut
Kaisaniemen puistossa. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valo laskeutui
vuoteelle, jossa lepäsi pieni poikanen. Tämä lapsi oli paronin pikku
Tommi. Hilja istui vuoteen vieressä itkien, sillä hänen rakas lapsensa
oli kipeänä. Koko pitkän yön hän istui lastansa katsellen; mutta kun
päivä vähän hämärsi, tuli täti hänen luoksensa, sanoen:

»Mene nyt vähäisen levähtämään. Sinun voimasi loppuvat, kun tässä aina
istut; kyllä minä lasta katson, ja jos hänessä joku muutos tapahtuu,
kyllä sitte heti sinut herätän.»

Hilja läksi lepäämään, mutta kauan ei hän voinut nukkua. Hän meni taas
lapsensa vuoteen äärelle ja lausui tädille:

»Oi täti, jos voisin rukoilla, silloin saisin vähän huojennusta, mutta
minä en nyt saata sanoa: 'Tapahtukoon sinun tahtosi' -- enkä uskalla
toisinkaan rukoilla. Mutta täti, te ette ole heikko äiti niinkuin minä,
rukoilkaa minun puolestani!»

Täti teki niinkuin Hilja pyysi; hän rukoili: »Oi Herra, jos ei tämä ole
pyhää tahtoasi vastaan, niin anna poikasen elää vanhempainsa iloksi ja
turvaksi ja sinulle kunniaksi; vaan, Herra, tapahtukoon sinun tahtosi!»

Pieni Tommi vaikeroitsi koko pitkän päivän, mutta illalla lakkasi
vaikeroiminen, ja hänen voimansa näkyivät vähenemistään vähenevän.
Paroni tuli sisälle. Hän kysyi, kuinka lapsen laita oli, ja sanoi
aikovansa lähteä tuttaviensa luo.

»Herman, älä mene tänä iltana», sanoi Hilja. »Tohtori ei anna meille
mitään toivetta lapsen parantumisesta, ja -- ja minä pelkään, että tämä
on viimeinen ilta, jona lapsemme näemme elossa.»

»Sinä jumaloitset lastasi ja luulet sen vuoksi häntä heikommaksi, kuin
hän onkaan. Näethän sen, että lapsi nyt on paljon parempi, hänpä nyt on
varsin vaiti.»

»Oi Herman, minä pyydän, minä rukoilen sinua, tämä ainoa ilta vain ole
kotona!»

»Oi, älä minua nyt vaivaa; täällähän tulisin teidän seurassanne aivan
ämmämäiseksi. Saat nähdä, että lapsella ei ole mitään hätää. Hyvästi
nyt.»

Paroni meni ulos. Hän lähestyi ravintolaa, jossa hänen kumppaninsa
istuivat. Levottomasti sykki hänen sydämmensä, ja hän ajatteli
itseksensä: »Entäs jos poikani sentään kuolisi tänä yönä -- mutta tuskin
-- mitäpä hän nyt juuri kuolisi, sillä olihan hän parempi.» Paroni meni
edemmäksi ja tuli jo ravintolan portaitten eteen, mutta nyt hän oli
vielä levottomampi ja päätti jo palata takaisin; vaan samassa hän
katsahti ylöspäin ravintolan akkunoihin ja näki erään kumppaneistansa,
joka noikkasi hänelle. Nyt ei hän enää kehdannut takaisin palata, vaan
meni ravintolaan kumppaniensa luo. Mutta kortit eivät sinä iltana
paronia huvittaneet. Aina välimmiten hän tunsi tunnossaan vaivan, ja
huonosti onnistui kortinlyönti.

Tavallista aikaisemmin paroni meni pois ravintolasta, ja hänen
levottomuutensa enentyi, kun hän kotiansa läheni. Hän tuli kamariinsa
ketään tapaamatta ja riensi sieltä Hiljan huoneeseen. Täällä kohtasi
häntä näky, joka sai miehen kalpenemaan.

Vähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut
hänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille.
Hilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vahakuva, ja kyyneleettömät
olivat hänen mustat silmänsä.

Paroni läheni Hiljaa, lausuen: »Myöhään taisin tulla. Onko hän jo
kuollut?»

»Kuollut!» vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: »Herra antoi,
Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi.»

Näin lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja kyyneleet
huojensivat hänen surevaa sydäntänsä.

Hilja parka! Häntä kovasti koeteltiin, ja surkea oli häntä nähdä
silloin, kuin lapsi laskettiin pieneen, kukkasilla seppelöityyn
arkkuunsa.

Paroni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin,
näytti hänkin vähän liikutetulta. Mutta Hilja oli niin surullisen ja
heikon näköinen, että vieraat sanoivat: »Kyllä hänkin pian haudassa
kotinsa saa.»

Näin oli ihmisten tuumat, mutta toisin kävikin. Ainoastaan pari
kuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu pitoihin, ja sieltä tuotiin
Hiljalle sanoma, että hän oli saanut halvauksen. Hän eli vain muutaman
hetken sen jälkeen, kuin hän kotiin oli saatettu.

Näin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin
tädillensä: »Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei
mitään murhetta olisi. Lapsella on lapsen mieli -- sitte olen paljon
kokea saanut, ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivainen hän, joka
kaikki kokee.'»

Tämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien
kukkuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon. --

       *       *       *       *       *

Ilta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta vielä tahtonut
kuulla yhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: »Mihin Hilja paronin
kuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?»

»Kysymykseesi, Elsaseni, voin kohta vastata», sanoi täti. »Paronin
kuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muu velkoihin, paitsi hänen
maakartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää perhettä.
Hänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma on hänen
onnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä oleskelee Hilja usein.»

»Kiitos kertomuksestanne», sanoi rouva P., »mutta nyt saamme näihin
tietoihimme tyytyä, sillä aika on jo mennä kotiin.»

»On kyllä», sanoi täti; »tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat
Luonnonmaan saaresta.»

Me kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitte pois. Kotiin
mennessämme muistin onnetonta Hiljaa ja päätin vakavasti, etten suinkaan
ikänä naimisiin menisi. Olinhan minä jo seitsemäntoista vuotinen, ja
täytyihän sillä iällä päätösten jo lujina pysyä. Tiellä muistin vielä,
että minulla on orpana, joka minusta paljon pitää, ja joka on niin
suloinen, etten ole toista semmoista nähnyt, -- mutta vain orpanan
rakkaus meidän välillämme pitää oleman, ei rahtuakaan enempää -- niin
minä päätin.

Ilta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portaillemme,
kun kotiin tulimme. Paronitar istui portailla; hänellä oli kädessä iso
kukkakimppu, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja
yöhyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneeseemme.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Kesä oli jo loppupuolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä rupesi
vesi kylmenemään, ja kylpijät ajattelivat kukin kotiin palaamistansa.

Minä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin poislähtöäni,
ajatellen: »Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan.» Juuri
tätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseeni, sanoen:

»Hyvää päivää, Elsani! Tiedätkö, me olemme nyt päättäneet jo huomenna
täältä lähteä, ja illalla menemme salmen rannalle jäähyväisiä sanomaan.
Haluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?»

»Haluttaa kyllä», vastasin minä, »kiitoksia vain kutsustanne.»

»Minä menen nyt kylpemään», sanoi paronitar, »sillä kello on jo puoli
neljä; hyvästi siis -- puoli seitsemältä lähdemme salmen rannalle.»

Paronitar meni, ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka
kulkivat kadulla. Aioin juuri lähteä pois, kun näin vaunut ja hevoset,
jotka tunsin enoni omiksi; ne tulivat pihaan ja minä riensin vastaan.
Nytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni hyppäävän vaunuista alas.
Minä huusin: »Oi, voi, olipa oikein hupaista, että eno itse tuli minua
noutamaan!»

»Hiljaa, hiljaa, Elsa», lausui eno. »Onko sinun ikävä ollut, koska noin
ilakoitset minua nähdessäsi?»

»Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään on hauskempi»,
vastasin minä.

»No Jumalan kiitos», sanoi eno. »Sinulla on sitte ollut hyötyä
kylpyajastasi, sillä muodostasi näen, että olet reipastunut, ja koska
koti on paras, huomaan, ettei sydämmesi ole turhuuksiin kiinnitetty.»

»Ei ollenkaan, sillä tiedättekö, eno, minulla on ollut täällä niin
hyviä, viisaita ystäviä, etten ole voinut heidän seurassansa
turhamaiseksi tulla.»

Emäntäni katkaisi puheeni, sillä hän tuli meitä pyytämään sisälle kahvia
juomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevosiansa
katsomaan, mutta minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena
päivänä meidän oli pois lähteminen.

Kun eno taas tuli sisälle, olin jo kapsäkkini täyteen tupannut ja pyysin
nyt enoani tulemaan kanssani kylpyvieraitten seurasaliin. Enoni lupasi
tulla, sillä häntä halutti nähdä kylpylaitostakin. Me menimme, ja minä
oikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni rinnalla.

Eno oli nyt kolmenkymmenenseitsemän vuohen vanha, juuri parhaassa
miehuuden iässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomion
puoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seurasalin
edustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: »Kuka on tuo sorea
herra, joka Elsan rinnalla kulkee?» mutta tähän eivät vastausta saaneet.
Me menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, mutta istahti
sitte erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä
lukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin
käytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulkopuolelle, jonka
ääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti
paljo nuoria neitosia, jotka lipersivät keskenänsä. Hetken perästä tuli
paronitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut Tommin
kanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle kuin
neitosetkin. Tommilla oli kukkakimppu kädessä, ja hän kyseli kukkasten
nimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle niiden nimet, ja
tavallisuuden mukaan kävi heidän puheensa suomeksi.

Tämä puhe kuului saliin, jossa eno ja minä istuimme. Paronittaren
puhuessa eno laski pois sanomalehtensä. Hän istui niin, ettei hänen
sopinut nähdä paronitarta eikä Tommia, mutta sanat hän kuuli varsin
hyvin. Hän kuuli myös, kuinka eräs neiti C. sanoi: »Tuota suomea en minä
ollenkaan osaa puhua.»

Siihen vastasi toinen: »Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet
paljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelusväkikin on
suomalaista.»

»Niin», sanoi neiti C, »kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin
tahtonut, ja kyllä sitä niin paljon osaan kuin tahdonkin -- niin paljon
että juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan tuommoista
rumaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on minulla vielä
paljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka puhuvat suomea ja
näin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken sivistyksen saaneet.»

Enoni punastui harmista, kuunnellessaan neidin puhetta, ja sanoi:
»Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseni esitellä
noille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan.»

Toinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja se oli paronitar. Hänen
mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille poskillensa nousi
hohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli, kun hän lausui:

»Tule, Tommi, tänne, minä tahdon kertoa sinulle sadun. Kuuntele
tarkasti, lapsi:

Oli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä
oli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat
kuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi
poikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat
lukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien
suuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi
vanhempi:

'Minä en enää viihdy täällä raakalaisessa kodissani. En, sivistyneitten
joukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä oppia ottaa ja
oppia antaa. Tule, veikkoni, Ja tee samaten!'

'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi.

'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, häneltä en ole oppia saanut
enkä hänen kieltänsä tahdo puhua. Niitä tahdon työlläni kunnioittaa,
joilta oppia sain.'

'Oi veljeni', lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä
perhettä, jolta sivistystä olen saanut; mutta äitiäni, jonka lapsi olen,
ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta
maailmassa. Äitini kieltä minä koetan sivistyttää, sillä silloin voin
myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia. Me, jotka
olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet -- me
olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitimme
lapsista ja heidän jälkeläisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä,
silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen
sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin, veljeni, on ajatukseni, ja näin
olen tekevä niin kauan kuin veri suonissani juoksee, ja toivon, että
Jumala on työlleni siunauksen antava!'

'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi.»

Suomalaisuutta halveksivaan neitiin kääntyen lisäsi paronitar: »Neiti,
te joka tässä äsken suomalaisuutta harrastavia moititte -- onko teille
selvä, kumpi näistä lapsista teki oikein?»

Neiti punastui ja rupesi kumppaniensa kanssa säpisemään ranskankieltä
sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi mennä. Eno, joka
tarkasti oli kuunnellut koko ajan, kun paronitar satuansa kertoi, läheni
nyt akkunaa, sanoen: »Kuka on se nainen, joka noin suoraan lausui, mitä
Suomea rakastavan sydän ajattelee?»

Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja
näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. »Hilja», huudahti
eno ja istui sitte pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja kysyin:

»Tunteeko eno paronittaren?»

»Tunnen», vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi
jäi ikäänkuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden
salissa, ja minä kerroin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja
vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat.
Eno pyyhkieli salaa muutamia kyyneleitä silmistänsä, mutta minä näin sen
kuitenkin ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli. En kysynyt
sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata.
Minä mainitsin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä
että hän oli kutsunut minua puoli seitsemän ajaksi salmen rannalle.

Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: »Kello on jo kuusi; ollaan täällä
niin kauan, että he ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun
kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska
jo olen hänelle vanhastaan tuttu.»

Kello seitsemän läksimme kotiin, ja silloin olivat täti ja paronitar jo
menneet. Me lähdimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme
tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä kalliolla.
Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen päälle laskettu
teekupit, sokerit sekä leivät, ja kiiltävä teekeittiö seisoi kalliolla
suhisten ja poristen.

Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa tulevan,
vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: »Paavo», mutta
samassa, ikäänkuin hämmästyen omaa ääntänsä, hän punastui ja tuli
kainosti enoa tervehtimään.

Enoni sanoi: »Minun teki mieleni tulla sisarenityttären seurassa tänne
luoksenne, ja toivon, ettei Hilja eikä täti siitä pahastu.»

»Ei suinkaan», vastasi Hilja. »Tämäpä oli yhtä hupaista kuin
odottamatontakin.»

»Nyt tahdon myös kiittää Hiljaa», sanoi eno, »siitä kauniista sadusta,
jonka kerroit. Minä olin kylpyvierasten seurasalissa, satua kertoessasi,
ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin katsomaan, kuka
puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin sanojasi, jotka kerran
minulle lausuit: 'Älä pelkää, Paavo; siemenet on syvään kylvetty, ei
niitä kanat pois rapsi'».

Hilja hymyili, lausuen: »Hyvät ja hyvin kylvetyt siemenet itävät
heikossakin maassa.» Sitte hän meni kuppeihin kaatamaan teetä, jota me
kaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:

»Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat,
joista täti kertomuksessansa puhui.» Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.

Ilta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonkavuoksi merellä näkyi
paljo veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa, sanoen: »Kumma, että
monien vuosien perästä toisemme tapaamme juuri täällä, jossa sinä
lapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä tulit iloiseksi, kun
minä sinulle vanamoita toin, ja sanoit, että ne ja kanervat olivat sinun
lapsuutesi tuttuja. Vanamot ovat jo lakastuneet, mutta kanervilla on nyt
juuri hohtavin kukoistusaika. Tule kanssani hakemaan niitä.»

Hilja meni, mutta tuli muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin,
pitäen kädessään koko joukon kanervia. Enolla oli myöskin kukkasia,
mutta ne hän antoi Tommille, sanoen: »Vai olet sinä Niilo Tammisen
poika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on.»

Enoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin
iloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka meidän
piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha täti muistutti, että aika
oli jo mennä kotiin. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksimme. Enolla
ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta he kulkivat
meidän edellämme, niin etten kuullut, mitä he puhuivat. Kun olimme
tulleet kotiin ja hyvästi sanoneet toisillemme, pyysi eno tätiä ja
Hiljaa tulemaan aamukahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt menimme
kukin asuntoomme.

Koko yön Hiljan elämänvaiheet olivat mielessäni, niin etten tahtonut
unta saada, mutta vihdoin kuitenkin nukuin ja heräsin vasta myöhään
aamulla, kun eno koputti ovelle, huudahtaen:

»Nouseppa nyt jo, Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat.» Minä kiiruhdin
vuoteeltani ja puin pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli siivottu,
juoksin kutsumaan vieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia ja
puhuttiin niitä ja näitä. Muutaman hetken päästä eno ilmoitti, että hän
eilen illalla oli kihlannut Hiljan, nuoruutensa rakastetun. Onnellisilta
he nyt näyttivät, mutta kauan eivät saaneet yhdessä olla, sillä
lähdönaika oli käsissä, ja hevoset, jotka jo olivat valjaissa, kävivät
malttamattomiksi.

Rouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea toivotettuansa
hän sanoi iloisesti: »Onpa kumminkin yksi pari taas tänä kesänä
Naantalissa joutunut kihloihin.»

Sydämmelliset jäähyväiset sanottuamme toisillemme, lähdimme kukin
Naantalista, ja tähän nyt loppui kylpyaikani.

       *       *       *       *       *

Joulun aikaan olivat enoni ja Hiljan häät; ne eivät suuret olleet. Vuosi
on siitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin täällä
maailmassa saattaa olla, sillä heillä on »yksi mieli, yksi kieli», ja
sydämmen hartaudella he tekevät työtä rakkaan isänmaansa hyödyksi,
vahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen antava.

Minä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset
he ovat, olen varsin mieltä muuttanut, niin etten enää naimista pelkää.
Jos orpanani tulee tänne jouluksi, ja niinkuin hän jo puoleksi puhui,
minua omaksensa pyytää, niin -- mitäpä silloin vastaan? Enpä hänelle
vain rukkasia anna!



MÄKELÄN LIISU.



1. KOSIJA.


Vähäisellä mäen töyräällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän
torppa. Se oli rakennuksiltaan uhkea, sillä siinähän oli kaksi tupaa
vastakkaisin ja porstuan perässä kamari. Ulkohuoneet olivat myöskin
tarpeenmukaiset.

Etelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin
olivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu,
torpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota
punaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat hänen hyvän
luonteensa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka heillä oli
ollut kuusi lasta; niistä eli ainoastaan neljä, kaksi poikaa ja kaksi
tytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on saanut lankavyyhtensä
kedolle levitetyksi. Mitä hän ajattelee tuossa mielihyvällä
katsellessaan lankoja, jotka ahkeralla työllään on kokoon saanut? --
Mitä ajattelee tyttö, kun hän valmistaa vaatetta, jota vasta _omassa_
kodissaan on pitävä? -- Liisu nuot langat oli itseänsä varten kehrännyt,
sillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon kihloissa. Tämä
palveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta. Patruunan
lapsuuden aikana oli Jaakko kartanossa juoksupoikana; sittemmin hän kävi
muuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori patruuna vanhempainsa
kuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko taas kartanossa
palvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen tuli, sillä
torppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, varsinkin äiti, eivät
tahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska hän oli vain köyhä
renkimies; mutta vihdoin muori kuitenkin, vaikka vastahakoisesti, antoi
ruveta kapioita valmistamaan.

Oli lauantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois
ehtooaskareillensa. Hän rupesi pihaa lakaisemaan ja aikoi sen tehtyänsä
panna nuoria kuusenoksia portaitten eteen, mutta lihava juottoporsas yhä
esteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen hänen hameensa
liepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta se aina vain seurasi häntä,
ja samassa vieras ääni huusi:

»Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elukka ruokkijansa
tuntee.»

Liisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: »Ka,
Jussilan isäntä!»

»Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan,
kuinka Mäkelässä voidaan.» Hän antoi hevosellensa heiniä, otti niistä
tukkosen, pyyhkäisi sillä hien hevosensa selästä ja virkkoi: »Saathan,
Liinaharjaseni, tässä vähän huoata.»

»Käykää sisälle», sanoi liisu ja saattoi isäntää tupaan, jossa Mäkelän
muori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja paraikaa laski rukkinsa
tuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen hyppäsi
penkin alta, jopa haukahtikin. Kissa pelästyksissään pystytti
selkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä vieraan,
meni iloisesti vastaan, sanoen:

»No kah! Itse Jussilan isäntä! Terveeksi! Huuti, Valpas, lakkaatko
haukkumasta! Mikko siellä, älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri
ajattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee.
Istukaa, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat.»

»Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?» kysyi Jussila.

»Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvänpuolista ole, mutta kun lapset jo
aikaihmisiksi rupeavat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä eivät
vanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä
vaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enää hukansyöpä ole.»

Jussila vilkaisi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon
päälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan.
Hän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen
mielestänsä sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen
alkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ettei ukon
aikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotiin tulivat, ja muori
sanoi:

»Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin
nojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia.»

Liisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja tarjosi sitten tuota makuisaa
nestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän
alakuloiselta. Hän toimiskeli levotonna, ikäänkuin pääskynen, joka
myrskyilman uhkaillessa sinne tänne lentelee. Kahvin juotuansa miehet
rupesivat tupakkaa polttamaan, ja pian vahvat savupilvet nousivat tuvan
kattoon asti.

»Mitenkä nyt Jussilassa voidaan?» kysyi Matti. »Eihän teiltä ole mitään
kuulunut. Noh, tämä meidän ja teidän välinen matka ei olekkaan aivan
lyhyt, vaikka kuitenkin olette lähin naapurimme.»

»Hm, eipä meillä voiminen niin hyvä juuri ole, kun ei työt eikä toimet
käy, kuten pitäisi, -- emännän ohjaava käsi olisi ainakin tarpeen.» Sitä
sanoessaan hän katsahti taas Liisuun. Senpä nyt muori huomasi ja
kiiruhti sanomaan:

»Tiettyhän se on, että semmoisessa rusthollissa emäntä tarvitaan. Kumma
kyllä, että kaksi vuotta leskimiehenä oltuanne vielä naimatonna olette,
sillä tottahan kumppanin kanssa elämä hauskemmasti kuluu kuin yksin
ollessa.»

»Hm, vanhan askeleet ja tuumat eivät ole niin nopeat kuin nuorten.
Katsellut olen, ajatuksissani valittuni valinnut, mutta -- kentiesi hän
ei minusta huolisi, koska hän vielä on varsin nuori ja hehkuvaposkinen.»
Näin sanottuaan Jussila loi Liisuun silmäyksen, josta selvään huomasi,
ketä hän valitullansa tarkoitti, mutta Liisu puikahti punastuen ovesta
ulos, ja muori virkkoi:

»Mikä vanha te vielä olette! Hohho! Ja tottahan sitä huonompaankin
rustholliin kelpaisi emännäksi mennä.»

»Kylläpä vain», virkkoi Matti, »jollei sattumus olisi epäsuosiollinen,
niin että valittunne jo olisi toisen morsian.»

Nytpä muori hätääntyi; hän nyppäsi miestänsä takin liepeestä, kuiskaten:
»Älä millään muotoa, Matti hyvä, mitään puhu; ajatteleppas, kokonainen
rustholli!» Tähän ei Matti ennättänyt vastata, sillä Jussila sanoi:

»Kerran tuo kumminkin täytyy selville saada, enkä minä puhemiestä huoli.
Sanonpa siis suoraan, mitä jo kauan olen aikonut: minä olen Liisua
katsellut siinä toivossa, että hänet saisin vaimokseni. Kyllähän minulle
on kaupattu rikkaampia, mutta eipä ne ole muuten mieleisiäni.»

»Noh, älkää nyt pilkkaa puhuko», virkkoi muori iloissaan.

»Totta puhun enkä mitään pilkkaa», vastasi Jussila. »Minulla on kyllin
tavaraa, siitä ei puutetta, mutta kelpo emännän tarvitsen, ja senhän nyt
toivoisin saavani Liisusta.»

»No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa sanoa, että
kyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi pannakkin
vaikka rustholliin emännäksi. Köyhä hän on -- eipä sentään köyhimpiä,
vaan kyllähän torpan tilat tiedetään, ettei niitä suuriin taloihin
verrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan, niin olkoon tuo
Liisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne.»

»Hei, muoriseni, pian sinä asiasta päätöksen teet», virkkoi nyt Matti,
»mutta täytyyhän siinä kuitenkin kysyä tytönkin mieltä.»

»Kyllä minä hänen puolestaan vastaan», pakisi muori. »Tyttö on vähän
mielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen
heidän ystävyyttään vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna
sinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy.»

»Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse», väitti Matti ja huusi, tuvan ovea
raottaen: »Liisu, tule lapseni tänne!»

Liisu tuli ja asettui isänsä turviin, kuten pelästynyt kyyhky, ja muori
lausui: »Kuules nyt, Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun itse
Jussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa.»

»Niin, sinua vartenpa nyt olen tänne tullut», sanoi Jussila. »Jos
suostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eivätkä ne tyhjänpäiväiset
olekkaan.» Ja nyt sulhasmies aukaisi käärön toisensa perästä. »Tässä
silkit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä --»

»Älkää vaivatko itseänne suotta», lausui Liisu vakavasti. »Tosin tämä
olisi minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi,
mutta -- pieni on torpan tytön vaatearkku, ei sinne kahden kihlat
mahdu.»

»Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan», sanoi
Jussila.

»Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana tallella pysyy, mitä sinne
kerran on pantu», vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta. Mutta äiti
huudahti perään:

»Semmoiset kihlat! Kyllä ne pian pois saadaan. Älä nyt, Liisuseni,
onneasi hylkää!» Liisu meni menojaan, ja Matti lausui:

»Olisinhan minäkin, naapuri hyvä, tyttöni teille suonut, mutta tehköön
hän tässä asiassa miten itse tahtoo; se on minun mielestäni paras.»

»Vai on! Tarvitseehan meidän neuvoa lastamme, joka ei itse parastaan
ymmärrä. Olkaa vain huoleti, Jussila, kyllä vielä kaikki hyvinpäin
kääntyy.»

Jussila jätti kihlat muorin haltuun, sanoen: »Noh, siinä toivossa, että
vielä kaikki käypi, kuten sanotte, jätän kihlat tänne toistaiseksi.
Puhukaa, Mäkelä hyvä, tekin sananen minun parhaakseni.» Matti lupasi, ja
Jussila läksi ulos. Ukko kiipesi kääseihin, löi Liinaharjaa selkään ja
ajoi matkoihinsa.



2. KIRKKOMATKA.


Ihmisiä tulvaili pyhäaamuna kirkolle, muutamat heilutellen komeissa
kääseissä, toiset kulkein keppinsä nojalla. Kaikki vain pyrkivät samaan
suuntaan. Mutta kukapa tuo, joka häkkirattaissa juuri ajoi kaikkein
ohitse? Sepä oli Mäkelän muori. Pojat istuivat myöskin rattailla, mutta
muori itse ohjia piteli, ja heijoo! nopeasti Musta juoksikin; jo
ennätettiin kirkolle. Muori hyppäsi rattailta, sanoen:

»Kustu, anna tuo vaatepakka minulle ja pumpulikäärö myöskin. Katso,
ettet pudota lankakeriä etkä munakoppaa -- se on käärön sisällä. So,
saappa tänne nyt nuo kaikki. Kallu, pidä huolta Mustasta! Minä kiiruhdan
pappilaan.»

Pojat tekivät, kuten äiti käski, ja nyt muori kiirehti astumaan kirkon
lähellä olevaan pappilaan. Sinne tultuansa hän astui kyökkiin, josta
häntä kutsuttiin ruustinnan kamariin. Muori meni kuin menikin, ja
terveiset lausuttuansa hän antoi munakopan ruustinnalle, sanoen:

»Toin vähän tuoreita munia ruustinnalle, kun oli tänne muutoinkin
asioita.»

Ruustinna kiitti tuliaisista ja käski muoria istumaan.

»Kiitoksia! On sitä istuakkin saanut, rattailla kun tulimme», vastasi
muori, mutta istui sentään samassa tarjotulle tuolille ja kysyi: »Ovatko
röökinät kotona? Minä otin mukaani peitonaineita ja pyytäisin röökinöitä
meidän Liisulle morsiuspeittoa ompelemaan.»

»Kyllä he ovat kotona», vastasi ruustinna ja huusi tyttäriään, joista
toinen heti tuli muoria tervehtimään ja lupasi peiton kauniiksi
pistellä. Mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista,
punaisilla kukilla hienosti pilkutettua karttuunia, sanoi neito:

»Noh, miksikä tuommoista mustanväristä vaatetta olette Liisun
morsiuspeitoksi ostaneet?»

»Onhan ihmisellä usein murhettakin», vastasi muori, »ja silloin on musta
hyvä olemassa.»

»Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia», väitti neiti.

»Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa. Mutta»
-- lisäsi hän ikäänkuin itseksensä -- »jos Liisu rusthollarin ottaa,
laitan hänelle punaisen peiton ja teen tästä itselleni häävaatteet --
vaan Jaakolle -- hänelle on tämä liiankin hyvää.»

»Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee?» kysyi ruustinna, kun
huomasi muorin puheesta, ettei siitä oikein varmaa tietoa ollut.

»No niin, ruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varma asia, koska
Jussilan rusthollari tytärtäni on vaimokseen pyytänyt, mutta tyttö
hupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa asioissa,
on kumminkin nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa renkinulikan,
jolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä tuommoinen tyttö
hupsu, sanon vieläkin -- mutta kaikilla vain pitää olla heikot puolensa
-- niin, niin se on», ja nyt muorin suru nousi korkeimmillensa ja hän
purskahti itkemään. Rovasti tuli samassa sisälle, ja meni, nähtyään
tunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti häntä tervehtimään ja kysyi:

»Mikähän Mäkelän muorille on tapahtunut?»

Muori kertoi nyt rovastille, mitä jo ennen oli ruustinnalle puhunut, ja
lisäsi siihen: »Liisu on rovastin rippilapsia, ja minä tiedän, että
rovastin sanat ovat hänelle suuremman arvoiset kuin muitten. Senpä
vuoksi pyytäisin, että rovasti neuvoisi häntä luopumaan tuosta entisestä
tyhmästä naimistuumastaan, kun hänelle näin selvä onni on tarjona.»

»Tuommoisiin asioihin on vieraan vähän sopimaton sekaantua», vastasi
rovasti. »Paras on, että ne, jotka naimisiin menevät, keskenään
liittonsa tekevät. Ainoastaan silloin, kun selvästi näemme lapsemme
syöksevän itsensä onnettomuuteen, olemme velvolliset estämään, jos
hyvillä neuvoilla sen voimme tehdä.»

»No niin, sitäpä minäkin juuri tarkoitan, että rovasti hyvillä neuvoilla
estäisi häntä menemästä kartanon Jaakolle.»

»Onko tämä nuorukainen tunnettu hurjaksi ja huonoksi elämässään?» kysyi
rovasti. »Onko hän juomari?»

»He ei, kyllä hän on siivo poika -- eihän nyt meidän Liisu hurjasta
olisi huolinutkaan -- mutta varsin tyhjä nuorukainen; tottahan
rusthollin emäntänä paremman onnen saisi.»

»Jos nuorten rakkaus on vakava, niin kyllä Jumalalla on rikkautta, jota
hän jakaa kaikille sen mukaan, kuin hän parhaaksi näkee. Ei yksin
maalliset tavarat ihmisen sydäntä voi onnelliseksi saattaa, ja älköön
siis kukaan vaatiko lastaan naimisiin ilman hänen vapaata tahtoaan, se
on minun neuvoni. Mutta nyt, muori hyvä, minun täytyy rientää kirkkoon;
jääkää hyvästi ja muistakaa sanani. Viekää kotiväelle paljon terveisiä!»

»Kiitoksia», vastasi muori; ja ollen vähän nopolla nokin, hän sanoi:
»Luulin minä täältä saavani apua, mutta turhaa, näemmä, se olikin.»

Rovasti läksi virkansa toimiin kirkkoon, mutta muori jäi vaivojansa
valittamaan ruustinnalle, joka, ystävällisesti muoria kuunnellen,
tarjosi hänelle kahvia sydämmen lohdutukseksi.

»Voi hyvänen aika, otanko vielä?» -- sanoi muori mielissään, kun
kolmatta kuppia tarjottiin.

»Totta kaiketi», vastasi ruustinna, »mitäs liikaa tuo nyt sitten olisi,
olettehan pitkän matkan tullut, kyllä sen verran jaksatte juoda.»

Muori, joka muisti yhtä kyytiä juoneensa seitsemän kuppia, -- sehän oli
hänen pannunsa mitta, -- otti halustakin kolmannen kuppinsa, vastaten:

»No, kyllähän sen jaksan, mutta tämä on nyt jo liikaa hyvyyttä, ja
röökinä on kaatanut kupin niin täyteen, että tassikin on puolellaan,
vähempikin jo olisi riittänyt. Mutta tässä nyt vain kestailen enkä
muista, että jo on kirkkoonkin rientäminen»; ja nyt oli kahvi tuota
hätää juotu. Vaan kuppia pois pannessansa huomasi muori tarkalla
silmällään, että pappilan nuorella neitosella oli uudet vaatteet yllä,
ja tarttuen neidin hameeseen, hän kysyi: »Onko tämä ostovaatetta vai
kotokutoista?»

»Kotona se on kudottu», vastasi neiti.

»No olipa hyvä, että osuin näkemään», virkkoi muori, »tuommoista minäkin
laitan meidän Liisulle, mutta turkinpunaisen sijaan panen keltaista,
sitä painetta saatan itse tehdä nuorista koivunlehdistä. Itselleni panen
valkoisen sijaan markansinistä ja raidaksi keltaista; niin teen kuin
teenkin.»

»Mutta eihän se ollenkaan tule tällaista», intti neiti.

»Tulee kyllä, käynhän raidoissa perässä», vakuutti muori ja pyysi nyt
vähäistä mallitilkkua, jonka saatuaan hän sanoi sydämmelliset
jäähyväiset ja läksi kirkolle.



3. HAJAPILVIÄ.


Mäkelässä oli kaikki hiljaista, äänetöntä, sillä olihan kirkonaika.
Torpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta sängyssä, ja kodassa
tapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat
valkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikkei ruusun kaltaista,
soveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa. Mutta tytön silmät
eivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet; niitä sumensivat
viljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa. Tyttö
rukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan, mutta eipä
vain kyynel tulva tauonnut. Hän sekoitti sentään ahkeraan velliä, jotta
se ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui nuori mies.
Tämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun silmät
ilosta loistivat, vaikka kyynelhelmet vielä poskilla kiiltelivät. Vähän
hämillään hän oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja sanoi siis:

»No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole -- mitä, jos nyt
vellini pohjaan palaa.»

»Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi
olen -- mutta Liisu, mikähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi -- mitä
sinulle on tapahtunut?»

»Eipä vielä mitään, mutta -- -- mutta --»

»No mutta, -- mitä sitte? Sinä mutkailet etkä ole suora kuten ennen --
mitä tuo nyt tietää?»

»Hyvänen aika, kuinka nyt oletkin kiivas! Enhän minä vielä joutunut
muuta kuin puheen alkuun, kun jo puutut sanoihini. Minä aioin vain
kertoa, että Jussila kävi täällä eilen, ja äitini tahtoo pakottaa minua
menemään hänelle emännäksi, mutta sitä en tee --»

»Entä isäsi, mitä hän sanoo?»

»Hän on minun puolellani.»

»No mitä siis itket? Isälläsi tässä suurempi valta on.»

»Niin, mutta äiti saa tavallisesti kaikki kääntymään oman tahtonsa
mukaan.»

»Ja siis sinunkin -- no niin -- köyhä olen tosiaankin rusthollarin
kilpailijaksi -- enkä tahdo olla onneasi estämässä, kyllä poistun
tieltäsi. -- Hyvästi!»

»No mutta Jaakko! Mitä tuo nyt on?»

»Ei sinun tarvitse enää itkeä sitä, ettet rustholliin pääse. Kyllä minä
menen matkoihini.»

»Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, etten ota Jussilaa, ja sitä
itken, että siitä nyt syntyy eripuraisuus kotiimme. -- Kun sinä tulet
kotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä.»

»Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi --
kyllä ymmärrän --»

»Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? Ilolla sekä isäni että
äitini siihen suostuisivat. Mutta minua ei kukaan voi pakottaa menemään
Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin _sinun_. Sinun
kanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun
lähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta
olisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. Kylläpä
minulla on voimia tallentaa rakkauteni jonnekin sydämmeni soppeen, en
sitä sinulle tyrkytä; mutta vastedes saat nähdä, että väärin olet minua
tuominnut.»

Näin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä
sekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet tunkivat
hänen silmiinsä, mutta tyttö raukka koetti kaikin voimin estää niitä
tulvailemasta.

Jaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:

»Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! Mieleni oli niin toivoton, etten
huomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa
kohtaloa, joka sinulle oli tarjona, -- ja itseäni, -- minua, jolla ei
ole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta --
niitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi tehdä.
Kotivävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan, miten
olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut maata
patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle.»

»Sehän vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla
olisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, -- ja vähän
kaikenlaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani.»

»Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin
minäkin tänne tullessani -- olihan minulla jo koko rikkaus tuossa
aiotussa uutisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei
minulla siilien vielä ollut edes nurkkakiveä. Siksihän tuo sinun puheesi
Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi, että se
minusta näytti ainoastaan tuulentupaselta, joka tyhjään raukeaa! Nyt on
taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään tuulentupaa. Pyydän
patruunaa antamaan minulle palveluksestani eron, jotta syksyyn voisin
valmistaa meille asumuksen.»

»Asumuksen, joka on varsin meidän omamme! Sehän on paljon hauskempaa,
kuin jos minun olisi ollut kotiin jääminen.»

»Entäs Jussilaan -- eiköhän sentään sinne olisi hupainen mentävä? --
häh?»

»No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut.»

»Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen
kerta.»

»Niin ehkä, jos lisäät: 'tällä erällä', -- mutta vastedes?»

»Vastedes -- no niin -- sehän on taas sen ajan murhe.»

Näin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei
kartanon Vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan.
Vahdin haukunta herätti heidät rakkaista tulevaisuuden unelmista, ja
Liisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli pohjaan
palaisi, huudahti nyt:

»Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? --
Lähde nyt jo pois!»

Jaakko kiireimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki veitikkamaisuus
poissa hänen silmistänsä, kun hän lausui:

»Liisu, pysy vakavana päätöksessäsi -- ole minulle uskollinen!»

»Totisesti uskollinen! Siihen saat luottaa!» oli Liisun vastaus.

Jaakko meni, mutta ei vielä kirkkoväki kotiin ennättänytkään, vaikka
ratasten jyrinä kuului. Liisu suurusti ruoan ja kohensi sitten valkeaa,
jotta velli pikemmin rupeisi kiehumaan, mutta eipä ruoka valmistunut,
ennenkuin muori kotaan puikahti. Liisu nyt ei kuitenkaan saanut toria,
muori vaan kertoi, miten hyvänä häntä oli pappilassa pidetty, sekä
lisäsi sitten:

»Röökinä lupasi peiton ommella, ja vieläpä punaisenkin laittaa, jos
Jussilaan emännäksi menet.»

»Mitä hyvää heillä siitä olisi, että Jussilalle menisin, -- miksikä he
minulle punaisen peiton antaisivat?»

»No heh ei, sinäkös nyt kummia mietit, minähän aineen antaisin, mutta
pappilassa ommeltaisiin.»

»Sen kyllä tekevät, vaikka Jaakollekin menen, kuten menenkin.»

»Siitä asiasta saamme vielä jutella. Eihän tuo niin aivan varmaa
lienekkään, -- mutta toimita tupaan ruoka, jotta päivälliselle
pääsemme.»

Näin sanoen muori läksi kodasta pois, ja Liisu meni myöskin, hänen kun
tuli asettaa tuvan ruokapöydälle heidän yksinkertainen päivällisensä.

Muori, joka kirkosta palattuaan tavallisesti päivällistä syödessä tiesi
perheellensä jutella paljon uutisia, oli nyt varsin vaiti, jonka vuoksi
isäntäkin kummastellen lausui:

»No, eikö nyt pitäjässä ole mitään tapahtunut, koskei sinulla,
muoriseni, ole uutisia?»

»Ikäänkuin olisinkin joku uutisten kerääjä. En minä niistä ikänä ole
huolinut, vaikka joskus sattumalta jotain kuulee --»

»Niin, niin, muoriseni, sattumalta tietysti -- etkö kuullut mitään
sattumalta?»

»En, en mitään.»

»Kuulin minä», sanoi Kustu, »että kartanon Miinan ja Nikkilän Juhon
naimiskauppa on mennyt myttyyn, siitä ei tule mitään.»

»No mikähän siihen on syynä?» kysyi Liisu ihmetellen.

»Mikäs muu kuin nuoruus ja hulluus», sanoi muori.

»No, no, akkaseni! Ei kaikki nuoret eroa tahdokkaan tehdä, eikä se aina
hulluutta ole, jos erot tehdäänkin.»

»He ei, siinäpä Miina juuri viisaasti menetteli, että eron teki. Juho
näet humalapäissään oli joutunut tappeluun ja saa nyt juopuneen sakot ja
muut, -- mutta niin käypi, kun nuoruuden hulluudessa kiinnittää itsensä
tuommoisiin hulivileihin. Mitäs niistä nuorista on tähän aikaan, jolloin
sitä viinaa niin viljavasti tulvailee! Sen vain tiedän, että onnellinen
se, joka tasaantuneen miehen omaksensa saa -- nuoret ne ovat tänään
tämmöisiä, huomenna tuommoisia, mutta vanhanpuoleinen hän paikkansa
pitää.»

Tämän sanottuaan muori siunasi sekä nousi ruoalta, ja muut kaikki
tekivät samoin.



4. VIULU-MIKKO.


Verkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua
pitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta -- lienee tuo ollut ilmankin syy,
sillä sehän kävi yhä raskaammaksi. Mustia pilviä kokoontui taivaalle,
etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä, ja yhä yltyi humina tuuheassa
kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän oli niin syviin
mietteisiin vaipuneena, ettei huomannut uhkaavaa ilmaa, ennenkuin ripeä
sateenkuuro hänet ennätti. Jaakko meni kuusikkoon sateen suojaan ja
rupesi, siinä seisoessaan, miettimään tulevaista elämäänsä; sehän näytti
aivan synkältä. Liisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, -- mutta
olihan tuo suuri rustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista --
niin luuli Jaakko. Vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut
mitätöntä, ellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia.

Sateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki
samassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää
niittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään,
riensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa.
Ukko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalleimman
tavaransa, viulunsa, ympärille.

»No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?» kysyi Jaakko.

»Aion mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon, tavatakseni
sinua -- sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka häitä pidät.
Sinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein hyväsydämminen --
ja niin kaunis -- eikö ole? häh? Hänelläpä on niin punaiset posket ja
huulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka metsässä.»

»Niinpä kyllä» -- vastasi Jaakko ja lisäsi ikäänkuin itseksensä, mutta
kuitenkin niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: »Soisinpa hänen
vähemmin hohtavan, ettei pistäisi kaikkien vanhojen leskirusthollarien
silmiin. En voi enää olla onnellinen.»

»No mitäpä nyt tuumaat -- älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä huoleti,
Viulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa -- erottaa kullan hopeasta;
tyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä mustasukkaisuudesta
jätät hänen. Luota tyttöön! Sen neuvon minä annan, ja sitte tulen
varmaan sinun ja Liisun häihin soittamaan tätä rakasta viuluani.» Näin
sanoen Mikko painoi viuluansa rintaansa vasten ja lisäsi: »Olin minäkin
ennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin sinä, mutta mustasukkaisuuteni
turmeli onneni -- nyt ei ole minulla enää muuta rakastettavaa kuin tämä
-- -- viuluni.»

»Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, etten ole
onnellinen. Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka äskettäin
mielessäni kuvasteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi --
minä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin
emännäksi olisi päässyt. Täällä kuusen alla seisoessani tuli mieleeni,
että paras ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni. Hän on
kaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi --
mutta luulenpa, etten saa Liisua mielestäni -- en milloinkaan.»

»Jopa joutavia juttelet -- sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta
saatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan
ja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja
katso ettet suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen
tuo. Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani.»

Jaakko oli vaiti vähän aikaa, mutta sanoi sitte: »Kyllä käsitän neuvonne
hyväksi ja halusta sitä seuraankin -- mutta Mikko, kertokaa elämästänne
minulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en
koskaan ole oikein selvää saanut elämänvaiheistanne.»

»Hm -- noh, vaikka vain -- Liisun tähden sen teen, olkoon se sinulle
opiksi ja varoitukseksi.

Liisulla oli täti -- hän oli morsiameni. Tyttösi on aivan tätinsä
näköinen, vaikka Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset, sillä
hän ei enää ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa. Mutta hänen
silmänsä, -- olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat! Kaikki
pitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä luulevaiseksi.
Kerran eräänä pyhäiltana kävin hänen kodissansa. Viulu oli muassani,
minä rupesin soittamaan, sillä Anna-Liisa kuunteli halusta viuluni
ääntä. Tuvassa oli koko joukko kylän nuorisoa ja niiden seassa eräs Timo
niminen torpanpoika, joka minun mielestäni useammin, kuin tarpeellista
oli, katseli Anna-Liisaa. Minä painoin viuluani vasten leukaani, poljin
jalkaa ja soitin kuin vimmattu. Kiihkoni tarttui kuulijoihini, sillä he
eivät enää malttaneet istua, vaan rupesivat tanssimaan; ainoastaan
Anna-Liisaa ei tanssi huvittanut, ei, vaikka tuo mainittu poikakin häntä
tahtoi polskaan, niin istuipa hän sittekin paikoillaan. Tuokos oikein
oli minulle mieluista! Mutta iloni ei kauan kestänyt. Timo istui aivan
Anna-Liisan viereen ja näytti mieltyneeltä kuten ainakin; mutta
Anna-Liisan silmät olivat haaveelliset, hän kuunteli soittoa ja ajatteli
minua, niin että tuskin huomasikaan vieressä istuvan pojan puhetta --
sen sittemmin ymmärsin aivan hyvin, vaikka silloinen mielentilani toisin
selitti noitten silmien suloisuuden. Minä ajattelin: tyhmäpä olen, kun
uskon tuota naista, joka, päästäksensä Timon kanssa juttelemaan, jäi
tanssista pois. Mielikuvitukseni kiihtyi yhä, mutta minä soitin --
soitin niin etten ymmärtänyt lakatakkaan, ennenkuin Anna-Liisa,
lempeästi katsoen minuun, tuli luokseni, sanoen: 'Mikko, etkö jo väsy
soittamasta?' Siihen vastasin: 'Jospa väsynkin, niin mikäpä sitte?' Hän
katsoi kummastuen minuun eikä puhunut sen enempää, vaan meni taas
lavitsalle istumaan -- mutta nyt minä lakkasin soittamasta ja pyyhkien
hien otsastani menin haarikasta olutta juomaan; sitte läksin pois.
Ovessa vilkaisin hätimmiten Anna-Liisaan. Hän oli kalpea, ja hänen
ihanat silmänsä -- oi Jaakko -- kiven ne olisivat sulattaneet, mutta
eivät minua -- niin oli mustasukkaisuus minut valloittanut.

Kuluipa muutamia päiviä -- sydämmeni rupesi pehmenemään, ja minä
ajattelin: 'Entä jos olisin erehtynyt' -- ja läksin kuin läksinkin
tyttöni kotiin. Sattuipa niin, että tapasin hänet yksin tuvassa
kehräämässä. Tuo suloinen olento tuli heti vastaani, ja tarjoten kättään
minulle, lausui hän surunsekaisella äänellä: 'Kyllä tiesin sinun
tulevan, sillä olen hartaasti rukoillut Jumalaa sinun sydäntäsi
pehmittämään. Sano, rakas Mikko, miksi minulle suutuit? Oi, sinä et
usko, kuinka äärettömän paljon surua olet minulle tuottanut!' Minä
kerroin mitä jo tiedät, ja hän vakuutti totisesti, ettei hän milloinkaan
mieltyisi Timoon, vaan että minä iäti olisin hänelle rakkahin. Minä
uskoin hänen sanansa, ja nyt olimme taas onnelliset. Mutta eipä se onni
kauan kestänyt. Anna-Liisan sisar oli jo silloin naimisissa ja emäntänä
Mäkelässä, kun minä eräänä päivänä kuljin juuri tätä samaa Mäkelään päin
vievää polkua pitkin. Minä kiiruhdin eteenpäin -- Oi Jaakko! Se oli
onneton matka -- mutta loppuun, loppuun täytyy kertoa, koska kerran olen
alkanut -- niin -- meninpä tietäni ja näin etäällä edessäni kaksi
ihmistä, jotka seisoivat polulla, keskenään jutellen. Minä luulin ne
tuntevani, ja varmuudekseni kiiruhdin lähemmäksi, -- ne olivat -- Timo
ja Anna-Liisa. Päätäni pyörrytti, enkä muuta uskonut, kuin että nuot
molemmat olivat salaisessa liitossa toistensa kanssa -- ja kiiruusti
riensin heidän sivuitsensa, mutta samassa myöskin ärjäsin: 'Uskoton! Jää
hyvästi -- en tahdo olla sinun pilkkanasi!' Sitte riensin Niemen kylään
vievälle polulle, enkä korviinikaan ottanut Anna-Liisan rukoilevaa
ääntä, kun hän huusi: 'Mikko, oi Mikko, kuule minua, kuule vielä
kerran!' mutta minä olin silloin kuuro!

Viikkoja kului -- minä en mennyt Anna-Liisaa 'en kuulemaan enkä
kurkistamaan' -- mutta arvaappas, mikä ilkeä päätös vielä päähäni
pälkähti! Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja oli
hyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten paarissa -- kieli oli
hänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean
seurustelemaan -- Anna-Liisan kiusaksi -- saapa hän nähdä, etten häntä
yhtään kaipaa -- en yhtään -- häntä en ollenkaan rakasta! Näin
luulottelin itseäni -- -- näin saatoin itseni harhailemaan, etten enää
tuntenut oman sydämmeni tunteita. Minä kuljin nyt Riikan seurassa --
tansseissa olimme yhdessä ja nuukareina joka häissä, ja minä luulin
olevani onnellinen; mutta voi -- mitenkä olisin saattanut olla
onnellinen Riikan parissa, kun minulla kerran oli ollut semmoinen
morsian kuin Anna-Liisa!

Eräänä pyhänä olin kirkossa, ja siellä istui Anna-Liisa. Hänen poskensa
olivat käyneet kalpeata kalpeammiksi, ihonsa oli aivan läpihohtava, ja
silmät -- niin, semmoisia en ole ennemmin enkä sittemmin nähnyt. Hän
katsahti minuun kerran, mutta sitä katsetta en unohda, se oli puhtaan
omantunnon katsanto, ja siinä kaikki hänen kärsimyksensä kuvastuivat.
Minä en suurempaa rangaistusta tarvinnut, saadakseni selvän siitä, että
harhatietä kuljin. Riikan seura ei minua enää miellyttänyt, sillä häntä
en millään muotoa voinut rakastaa, eikä hän erittäin pahaksensa pannut,
vaikka häntä väistin. Anna-Liisa oli nyt yöt päivät mielessäni. Minä
oleskelin hänen kotinsa metsissä, mutta hänen luoksensa en uskaltanut
mennä. Kerran sain sattumalta tietää, että hänen oli aikomus lähteä
Mäkelään. Minä kiiruhdin tälle samalle polulle, ja kuten tuomittu
odottaa tuomiotansa, josta hänen elämänsä taikka kuolemansa riippuu,
niin odotin minä sitä hetkeä, jona hänet olin tapaava -- minä odotin --
ja hän tuli. -- -- -- Suo minun levähtää, ennenkuin jatkan.»

Mikko pyyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi
sitte taas:

»Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin
luonto ikäänkuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintusten ääntä. Minä
kuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan. Hän vavahti
vähäisen nähdessänsä minut, mutta sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että
tapasin, sinun täytyy kuunnella mitä sinulle kerron, sen oikeuden
itselleni vaadin.'

'Oi Anna-Liisa! Minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vastedeskin',
vastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä
minusta, lausuen: 'Ei; mitään liikanaista, kuuntele vain: Sinä _olit_
minulle _niin rakas_, ettei maailmassa ollut minulla _mitään_ niin
kallista, ja kuitenkin minut uskottomaksi julistit. Silloin, kun täällä
metsässä minut tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli
minua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta minä päätin tehdä lopun
tuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian,
älä minua seuraa, -- samana hetkenä sinä tulit. -- Nyt tiedät, kuinka
syytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on Luoja, ovat nämät
sanani todet.'

'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas Anna-Liisa!
Voitko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin olen kärsinyt!
Vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin kovin luulevainen
ja suutuksissani päätin seurustella Riikan kanssa, jotta sinäkin muka
tulisit tuntemaan tuota hirveää tuskaa, jota minä kärsin. Älä usko, että
häntä milloinkaan rakastin. Minä en voi sinutta elää; ollaan taas
ystävät kuten ennenkin.'

'Ystävät, -- niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. Oi
Mikko, sinua minä pidin arvoisampana kaikkea, mitä maailmassa löytyy.
Kun sinua kuuntelin viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni minua
seurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut. Itse olin
mielestäni aivan vähäpätöinen, mutta se juuri oli ihanaa, että
vähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin heikommalla
turva ja suoja tiedossa. Mutta nyt -- Mikko, Mikko! Elämäni onnen sinä
minulta veit! Kun näin sinut tavan takaa Riikan seurassa, silloin kyllä
ymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut muuttua. Minä tiesin,
että kerran olit takaisin palaava, mutta samassa tunsin myös, että
meidän välimme iäksi päiväksi oli muuttunut -- sinä olet sama, vaan
kuitenkin toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot, ja vaikka
näen rakkauden loistavan silmistäsi, tuntuu minusta siitä huolimatta,
ikäänkuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta,
jonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon.'
Suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa, ja hän antoi minulle
kätensä jäähyväisiksi.

Oi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä
uudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on
särkynyt, sitä en enää voi kenellekään antaa. Älä etsi minua, sillä
sinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi.
Ystävyyteni sinua seuraa. Kun sydämmeni on terve, sitte kutsun sinut
luokseni.

Näin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin
sanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat
kuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa -- en mennyt häntä etsimään, sillä
hänen viimeistä pyyntöänsä minä pidin niin pyhänä, että sitä tahdoin
noudattaa, vaikka se kyllä katkeralta tuntui. Kerran kuitenkin, eräänä
iltana, kun ikäväni valloitti minut, niin etten tästä rakkaasta
viulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia. Sinne
tultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni
näkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi --
Anna-Liisalla oli kaunis ääni, mutta nyt se soi ylen surulliselta. Sanat
kuuluivat näin:

      »Oi lumi tuiskuile,
      tee hauta minulle!
      Tää sydän polttava
      jo etsii lepoa.

      Kun hautaan lasketaan,
      mua, lumi, peitä vaan
      ja unhotettua
      niin helmaas tallenna.

      Oi lumi, jäiseksi
      sä laita hautani,
      ett' lemmenliekkini
      siell' ijäks' sammuisi.»

Näin hän lauloi -- mutta minä hiivin taas pois yhtä hiljaa kuin olin
tullutkin. Muutamia viikkoja myöhemmin minua kutsuttiin hänen luoksensa.
Anna-Liisa makasi kalpeana vuoteellaan; vaan kun häntä lähenin, katsoi
hän minuun suloisesti hymyillen ja lausui: 'Tule lähemmäksi! Sinussa
näen taas tuon vahvan puun, ja sydämmeni on aivan terve. Minä pääsen nyt
pois elämän taisteluista ja sinua muistan -- tuolla tähtein tuolla
puolla -- siellä ei mikään meitä erota!' -- --

Niin, hän lähti, tuo hempeä olento -- ja minä -- minä odotan aikaa,
jolloin pääsen hänen luoksensa. Siksi soitan viuluani -- ja kun näen
nurjuutta nuorten rakastavien välillä, kiiruhdan heti heitä sovittamaan.
Nyt ymmärtänet, miten minuun koski, kun näin, ettei sinun ja Liisun,
_hänen_ sisarensatyttären, väli ollut semmoinen, kuin sen tuli olla.»

»Kiitoksia, Mikko! Kylläpä tämä kertomuksenne on hyvä varoitus minulle,
sillä kuka tiesi mikä päähäni pälkähtäisi, kun synkälle mielelle joudun,
-- niinkuin äskenkin, jolloin minua kovin rasitti, että Jussila
kilpailijakseni tuppasi.»

»Ole huoleti vain ja laita tupasi syksyyn valmiiksi! Sitte tanssitaan
Mäkelässä semmoinen polska, että vielä muorikin tanssista hikoilee.
Mutta nyt hyvästi! Ilma on jo selkenemässä, täytyy rientää pois.»

»Kyllä täytyykin», sanoi Jaakko, ja kumpikin meni eri haarallensa.



5. ISÄNTÄ JA PALVELIJA.


Oli maanantai, kun patruuna Pohjonen istui aukaistun akkunan ääressä,
juoden aamukahviansa. Tavan takaa hän laski kupin kädestään; hänen koko
mielensä oli niin kiintynyt luontoon, joka ihanuuttaan levitteli hänen
silmiensä eteen, että tuo yleensä rakastettu ruskea nestekin joutui
unohduksiin. Nuori rouva tuli ja laski kätensä miehensä olalle, sanoen:
»Mitä, ystäväni, mietiskelet?»

»Katselen vain luontoa ja ajattelen: olenpa onnen lapsi, koska minulla
on suloinen vaimo, herttaiset lapset ja oma kartano näin ihanassa
seudussa!»

»Ja onpa sinulla vielä suurin rikkaus: onneensa tyytyväinen sydän! Kyllä
nureksiva ihminen aina puutteita löytää, vaikka Luoja hänelle armostansa
lahjoja jakaa -- mutta ainoastaan hän on rikas, joka kohtaloonsa
tyytyy.»

»Kyllä kiittämätön olisinkin, jollen tyytyisi! Tunnenpa itseni niin
onnelliseksi tällä haavaa, etten suinkaan hentoisi apua anovalta mitään
kieltää, jos vain suinkin hänen toivonsa voisin täyttää.»

»Kumma, että tuommoinen miete juuri johtui mieleesi.»

»Hm -- niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni
pisti?»

»No mikä?»

»Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ettei nyt
sovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä.»

»Mutta sinne on pitkä matka --»

»Ei huolita kävellä, vaan pannaan Valko valjaisiin ja lähdetään sitte.
Oletko tunnin päästä valmis?»

»Olen kyllä; minä menen kohta katsomaan, että pienokaisilla on mitä
tarvitsevat poissa ollessamme, ja sitte puen päälleni.» Näin sanoen
rouva kiirehti toimiinsa.

Patruuna soitti kelloa pari kertaa, ja hetken perästä Jaakko tuli
sisälle, kysyen mitä patruuna tahtoi.

»Tunnin päästä pitää Valkon olla valjaissa, sillä minä aion lähteä
apilaniitylle.»

»Kyllä», vastasi Jaakko, mutta jäi vielä seisomaan ovelle. Hän väänteli
ja käänteli lakkiaan, ikäänkuin olisi siitä puheen alkua hakenut.
Patruunakin sen huomasi ja kysyi:

»Onko sinulla mitään sanottavaa? Puhu vain suusi puhtaaksi.»

»Kyllä tarvitsisi, mutta pelkään patruunan suuttuvan.»

»Mitä tuo tuommoinen olisi, josta et uskalla puhua isännälle, entiselle
leikkitoverillesi?»

»Niin, kyllähän patruuna aina on ollut hyvä minulle, mutta --»

»No, 'mutta' -- jätä nyt pois 'mutta' ja puhu asiasi.»

»Patruuna lupasi Niittymäen minulle torpan maaksi, sitte kun tahtoisin
rakentaa kodin itselleni. Nyt minä haluan omaa asuntoa, sillä syksyllä
aion naimisiin mennä. Mutta senpä vuoksi pyytäisin, että patruuna, jos
suinkin mahdollista olisi, antaisi minulle eron palveluksestani, jotta
saisin hankkia tupasen itselleni ja viljelysmaata vähän viljemmältä.»

»Kylläpä kummia pyydätkin, mutta en minä kuitenkaan suutu, sillä
sopiihan sinun pyytää, minun kieltää, ja siitä sitte on päästy. Nyt
tulee juuri kiirein työnaika; mitenkä siis voisin laskea sinut pois?»

»Kyllä minä luulen saavani Mäkelän Kustun sijaani, ja häneen patruuna
varmaankin tyytyisi, sillä Kustu on hyväntapainen ja sukkela kaikissa
töissään; ehkä puheissaan liiankin sukkela ja rohkea.»

»Tuo kuuluu hyvältä; aivan semmoisen pojan minä tahtoisinkin sitte, kun
sinua en enää saa pitää. Mutta syksyllähän sinun vasta sopii erota ja
tulevana vuonna naida -- eikö niin?»

»Ei, sillä onpa niitä minua mahtavampia, jotka tahtovat väkisin viedä
morsiameni.»

»Ai! Onko niin? No anna hänen mennä, jos hän vain katsoo ihmisen
ulkonaista mahtavutta.»

»Eipä katsokkaan, mutta sitä enemmän hänen äitinsä sitä katsoo, ja senpä
vuoksi tahtoisin ottaa tytön pois kaikista noista kiusauksista ja
rettelöistä, joita hänellä siellä kotona on. Kyllä Mäkelän muori jo oli
päättänyt ottaa minut kotivävyksi, mutta sitte kun Liisua pyydettiin
Jussilan emännäksi, ei muori minua enää oikein kärsi, ja siksipä
tahtoisin, jota pikemmin sitä parempi, oman kodin itsellemme.»

Patruuna käveli miettien lattialla, laski sormensa nenälleen ja
sytytteli tuon tuostakin sikariansa, joka ehtimiseen sammui. Vihdoin hän
puhkesi puhumaan, lausuen:

»No kukapa saattaisi kieltää tuommoista pyyntöä, josta ihmisen elämän
onni riippuu! Jos poika, josta puhuit, on semmoinen, joksi häntä olet
kuvaillut, olet vapaa menemään, vaikka tietysti paljon sinua kaipaan.
Kun asuntoasi rakennat, saat metsästäni ottaa hirsiä, ja elikä voin
sinulle joksikin päiväksi antaa nurkkamiehiäkin. Mutta älä tuota
asuntoasi aivan pieneksi laita; vaikka et nyt ensin sisustaisikaan muuta
kuin yhden huoneen, ovat ne kuitenkin tulevan ajan varalle
rakennettuina.»

»Tuhansia kiitoksia, patruuna hyvä!» sanoi Jaakko, pyyhkäisten äkkiä
kätensä nurjalla puolella jotakin silmistänsä.

»Ei kiittämistä mitään. Sinä olet rehellisesti minua palvellut ja
ansaitset rehellisen palkan. Mutta lähde nyt hevosta valjastamaan ja
toimita tuo poika jonakin päivänä puheilleni.»

»Kyllä minä», vastasi Jaakko ja läksi ulos.

Rouva tuli samassa sisälle valmiiksi puettuna, ja patruuna kertoi
hänelle Jaakon tuumat sekä lisäsi:

»Olen varsin kahdella päällä eräästä asiasta. Minä nimittäin tahtoisin
antaa Jaakolle muistoksi suuremman rahalahjan, mutta en ole oikein
varma, milloin se parhaiten sopisi. Nyt se huojentaisi hänen vaivaansa,
kun hän asuntoansa rakentaa, mutta tekee sekin hyvää, että ihminen oppii
luottamaan omiin voimiinsa.»

»Anna lahjasi vasta toiste, se on minun neuvoni. Silloin he oikein sen
arvon käsittävät, kun vaivalla ja ahkeruudella ovat kodin itsellensä
hankkineet.»

»No, hyvinpä meidän tuumamme yhteen sopivat; jätetään siis tämä asia
toistaiseksi. -- Mutta tuossapa Valko jo on portaitten edessä; lähdetään
nyt.»

Näin sanoen sieppasi patruuna lakin päähänsä, ja sitte he läksivät
ajamaan apilaniityille.



6. SUORA PUHE AINA PARAS.


Vanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan
pihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä; mutta kun ei näkynyt
muuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portaita ylös
ja laski kaksiperäisen pussin olaitaan porstuan nurkkaan ja meni sitte
tupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi,
sanoen:

»Hyvää päivää! Ohho kuinka olenkin väsynyt.»

»Istukaa. Mistä kaukaa Maija tulee?»

»Niemen kylästä. Hohho, hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille
raajoilleni. Oletteko ihan yksin kotosalla, kosk'ei tuolla ulkonakaan
ketään näkynyt?»

»Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroivat kodassa;
meillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi vähän
yhtä ja toista toimitettavana.»

»No minäpä kuulin uutisia Niemen kytässä. Siellä sanottiin, että Liisu
tulee Jussilan emännäksi, ja että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on
tehnyt eron sulhasestaan.»

»Vai niin -- paljon tiedättekin. -- Kyllä Jaakko Liisusta kiinni pitää,
kuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on Jussilan
kihlat.»

Liisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan
kihloista, katseli arasti ympärilleen; mutta nähtyään vanhan Maijan,
otti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen
Maijalle, sanoen:

»Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää.»

»Kiitoksia! Kokonainen leipä! Sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo sentään,
kuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, -- vaan jota mahtavammaksi
ihminen pääsee, sitä enemmän on panettelijoita, varsinkin kun torpan
tyttö korotetaan rusthollarin emännäksi. Mutta yhden hyvän neuvon annan,
jota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon tulet: Anna
lahjoja _aina ja runsaasti_, niin kyllä sinua kiitetään.»

»Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee -- mutta säästäkää nuo neuvonne
toiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudistorppa, jossa saan
monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiäkään lahjoja muille
riittää.»

»No mitäs nyt pilkkaa lasket -- kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki
tietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet ja että Jaakko kartanon
Miinan nai.»

»Turhia puheita vain», väitti Liisu. »Minä en koskaan ole Jussilan
emäntänä --»

»Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotiin», sanoi
Mäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kun Liisu kulkevalle akalle, joka
tiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin
suoraan vakuutti, ettei hän huolisi Jussilasta -- saattaisihan tämä
vielä joutua Jussilan korviin.

Liisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin
raskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi, -- joku uusi,
katkerampi tunne kuin entinen. Se ei ollut hänen itsekkään äitinsä
vaatimus, -- ei, tämä tunne oli niin katkera, että se vei kaikki hänen
voimansa -- ja kotaan tultuansa hän sanoi Mantalle:

»Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven
rannalle, siellä on vilpoisempi.»

Sen sanottuaan Liisu riensi kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua
pitkin järven rannalle. Täällä hän laski kätensä sykkivälle
sydämmellensä ja heltyi itkemään. »Oi, mikä minua vaivaa?» -- sanoi hän
itseksensä. Mutta samassa kaikuivat hänen korvissaan Maijan sanat:
»Jaakko nai kartanon Miinan» -- ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin
raskaalta tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kammottavan
aaveen kaltaisena nuo sanat yhä olivat hänen mielessään, ja hän sanoi
itseksensä: »Voi, onko rakkaus aina tällainen? Juuri kun luulee olevansa
onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei ennen
aavistanutkaan. Oi kunpa saisin rauhani takaisin! Jos olisi sydämmeni
tuon tyynen järven kaltainen!» -- ja hän rupesi laulamaan:

      Ah ihana on ilta
      ja metsä vilpoinen,
      on tyyni järven pinta,
      jo nukkuu tuulonen.

      Vaan sydämmeni, miksi
      sä olet rauhatoin?
      Kun luontokin on tyyni,
      miks' sykit, riehut noin?

      Ah, sydämmein on lempi
      niin saanut sykkimään;
      oi tullos rauhan henki
      jo mua viihtämään!

Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä ja rukoili Jumalalta rauhaa
sydämmellensä. Samassa hän tunsi, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen
poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti -- siis
oli Jaakkokin lähellä -- ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän
tuli rientäen tyttönsä luokse.

»Oikeinpa Vahti minua ohjasi. Se ei tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski
tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin
heti, että sinut täältä löytäisin. Tiedätkö, Liisuseni! Saan kohta
ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni
kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa -- etkä ollenkaan ihastu! Mikä
sinua vaivaa?»

»Ei mikään. Tahdoin vain kysyä -- Jaakko, pidätkö minua vielä
rakkaimpana kaikkea?»

»Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? En semmoista ole
sinussa ennen havainnut.»

»Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikenlaisia huhuja;
sanovathan, että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan. En sitä ole
uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennenkuin sinulta
suoraan kysyin.»

Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo
tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä ja siis
tuulen tuoma, tuulen viemä -- punastui hän varsin, mutta vastasi
kuitenkin vakavasti:

»Minä en yhtäkään tyttöä rakasta, paitsi sinua. En koskaan! Ole
vakuutettu siitä.»

»Kyllä», vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen,
ettei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eivätkä
jutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:

»Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?»

»Ei», vastasi Liisu.

»Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saaneet, sen on Maija varmaankin
kokoon pannut omasta päästään», sanoi Jaakko ja rupesi sitte suoraan
kertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut, lisäten: »Nyt sen tiedät,
oikean asianlaidan, suutu nyt minulle sitte, jos voit; ymmärräthän sinä,
että minä vain, kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan, tuskissani
jotakin puhuin.»

»Kiitoksia, Jaakko, siitä, että puhuit kaikki suoraan. Punastumisesi
jätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan
selvä.»

»No, tyttöseni, mennään nyt kotiin kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo.» Ja
kiiruhtaen he läksivät Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta
päivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko,
hyvänsuopa vieras, oli tullut sijaan.

Mäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulijoihin ja tuskin
vastasikaan, kun Jaakko hyvää päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut
tätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti:

»Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi varustettua
itselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen mitä
tarvitsen, ja lupasipa vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää, mutta
sillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen
sijaisekseni, ja siksi olen ehdotellut Kustua, koska välistä olen
kuullut hänen haluavan palvelukseen.»

»No sinne minä menenkin», vastasi Kustu.

»Etpä menekkään. Kyllä täällä kotonakin; on sinulle sijaa -- joutaahan
Jaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää tietysti
riittää, mutta uudistorpassa sitä tuskin lienee nätimmästä tärkimpään.»

»Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuosien kuluessa.
Kyllä minä torpan rakennan -- ja hyvän rakennankin kuten patruuna
neuvoi.»

»Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti
katsottuna. Minä en anna tytärtäni pettuleipää syömään.»»

»He -- muori -- mitäs nyt! Älä noin jyrkästi kiellä», -- sanoi Matti
mutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään. Silloin
Viulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi hänet
luhdissa.

»Muori hyvä», lausui Mikko, »älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten
usein käy siten, että 'kun ne pitkistyvät, niin ne mutkistuvat', ja
vihdoin tulee mistä kaiketi loppu.»

»Sitä juuri toivon ja vaadinkin.»

»Kuules -- muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä erota rakastavia
-- se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään puhua, niin
sanonpa Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei sinun tarvitse
lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna, mutta antaa heidän
vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on minun neuvoni.»

Mikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta
pehmitti muorin sydämmen -- ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin
viittaus tehokkaasti siihen vaikutti.

»Hm -- kummallista», sanoi muori ikäänkuin itseksensä ja lausui sitte
Mikolle: »Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta kerran
minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois lähetän.
Tällä kertaa kuitenkaan ei enempää tästä asiasta lausuta, tule nyt
päivälliselle.»

Vakaana muori lähti tupaan ja sanoi sinne tultuansa:

»Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle, niin
otat pestin.»

Liisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja
kiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti
huomasi, että sieltä apu oli tullut.

Enempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen Kustu lähti
Jaakon kanssa kartanoon, ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.



7. RAKKAUS KAIKKI VOITTAA.


Patruuna Pohjosen rouva istui kartanon kuistilla, leikkien lastensa
kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren kumppaninsa
seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen Jaakko kysyi:

»Saako patruunaa puhutella?»

»Onni, juokse katsomaan, onko isä valveilla», sanoi rouva. Hetken
perästä poika palasi huutaen:

»Isä käski Jaakkoa puheillensa.»

Jaakko läksi saattamaan palvelijaksi pyrkivää Kustua patruunan
huoneeseen.

»No, sinä aiot minun palvelijakseni?» kysyi patruuna.

»Niin kyllä, jos kelpaan», vastasi Kustu.

»Osaatko totella? Se on ensimmäinen ehto.»

»Kyllä! Ja vielä vähän muutakin.»

»Vai niin», sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita,
veitikkamaisia silmiä. »Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja
palvelijani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona
tarvitse.»

Hymyillen vastasi Kustu:

»Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän
korsi, ja kun viikatteellani sivallan -- hei! silloin heinä jo maassa
makaa.»

»Saatko laitumelta hevosen pian kiinni, vai nahjustatko kauan niitä
hakemassa?» kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan
kanssa.

»Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni.»

»No, jos nyt olet vähänkin sinne päin, kuin olet sanonut, niin kyllä
minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan.»

»Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset _pikentin_ käsiksi», virkkoi
Kustu vielä; »semmoisiksi ne ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka
täällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä
sopivat vaikka _klasee_-hansikkoihin.»

»Pidetään varalla, etteivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle
nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta
mitä sitte palkaksi vaadit?»

»Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihin kelpaan»,
vastasi Kustu ihan nöyrästi.

Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen:

»No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt,
Jaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani, ja tässä saat koko
vuosipalkkasi.»

»Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa.»

»No, no, älä puhu mitään, uutisasukkaalle on se kyllä tarpeen, ja
olithan sinä aina ennenmuinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri.»

Jaakko ei mitään vastannut; mutta kun patruuna hänelle hyvästijätöksi
antoi kätensä, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte he aikoivat
mennä, mutta patruuna sanoi vielä:

»Ennen lähtöäsi täytyy sinun Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen
tavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni samoin kuin
sinäkin.»

»Aivan kernaastikin», vastasi Jaakko ja läksi sitte ulos nuoren
kumppaninsa kanssa.

»Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy», sanoi Kustu pihalle päästyään. »Minä
olen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin voin edistää meidän
Liisun onnea. Sisar parkani vallan kalpenee joka kerta, kun äiti
Jussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni
työnnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä, Jaakko,
millä Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin äkkipäätä?»

»En, sitä itsekin ihmettelin, mutta kyllä kai siitä vielä selko tulee.»

»Kysyä ei uskalla --»

»Ei suinkaan enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä ole
oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan.»

Näin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.

       *       *       *       *       *

Jaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä muori istui rukkinsa ääreen ja kehräsi
siinä, ikäänkuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista rataansa.
Hänen puhelias kielensä nyt kumminkin oli vaiti, hän näytti miettivältä,
eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti tupakkaa
piippuunsa, istahti sängyn laidalle, veti nysästään muutaman vahvan
savun ja laski sitte huokoolle. Kallu toimieli ulkona, ja Manta meiskasi
portaitten vieressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu istui penkillä
akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan maailmaan. Ilma näytti
kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli haikea. Ukkosen ilman
tullessa on luonto tyyni, mutta ilma raskas, ja jotakin sentapaista,
jotakin uhkaavaa Liisukin tunsi sydämmessään, kun hän ääneti istui
äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa, vaan ulkona raitista;
sinne siis täytyi rientää. Liisu istahti keinulavitsalle tuuhean
pihlajapuun suojaan. Hänen lempeät silmänsä katselivat järven tyyntä
pintaa, mutta ajatukset lentelivät pois hänen nykyisistä tukaloista
oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota vähäistä uutisasuntoa,
jonka hänen sulhonsa aikoi rakentaa. Eipä hän kauan saanut näissä
viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin äidin kutsuva ääni kuului:

»Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahdenkesken sinulle vähän
puhuttavaa.»

Liisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa -- ja vaiti hän
istui kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinsä puhuvan.

»Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit
vastaan. Sillä, lapseni», sanoi nyt muori hyvin leppeästi, »olethan sinä
viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin
ymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on
parempi turva kuin tämänaikaisissa nuorukaisissa.»

»Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella. Ei ole
vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan; jos
häntä seuraisin, olisin kuin häkissä lintu.»

Muori otti nyt kihlat esille: »Katsoppas näitä kaikkia, mitä sinulle,
torpan tyttärelle on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni ymmärrä
ottaa, mitä vain _kerran_ hänelle tarjotaan.»

»Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta -- valju on sulho
kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu -- ja siis kaikki
nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle
torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä, ja kun Jumala työmme siunaa,
on meillä siitä iloa paljon enemmän kuin rikkaalla kaikista
tavaroistaan.» Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen
rukoilevin silmin äitiänsä: »Oi äiti, viekää pois nuo kihlat! Ne minua
oikein inhottavat. Älkää rakastako tavaraa enemmän kuin -- --»

Liisu ei sanottavaansa saanut loppuun lausutuksi, ennenkuin muori
hämmästyksissään huudahti:

»No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu! Jumalaa
rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika
tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on.»

»Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt
voin iloiten mennä Jaakkoa vastaan, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt
olette minulle toista vertaa rakkaampi kuin äsken, jolloin luulin teidän
enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!»

»Hm -- parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi
tässä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään
iloasi.»

Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan hän
rupesi itseksensä puhumaan:

»Kuka noita tämänaikuisia nuoria ymmärtää -- laskea polvillensa! Oikein
komeliantin temppuja tuommoiset! -- Oih, oih! -- suutelot vielä -- sitte
olisi kaikki ihan täydellistä!»

Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällisunestaan, kuuli muorin
puhuvan ja kysyi:

»Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? Mitä ihmeitä?»

»Minä vain ihmettelen tämänaikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle
tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on
maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että
polvilleen lankesi. Hupsun tapoja -- mutta hyvä lapsi hän on. Oikein
nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikävä tuota tyttö raiskaa tulee, se
on aivan varma.»

»No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt
kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit.»

»Vasta nyt? En tiedä ennenkään hullusti tehneeni!»

»He, et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin», sanoi Matti
kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken päästä hän jo kuului
kuorsaavan.

Mutta miten oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askelilla
astuskeli metsäpolkua pitkin? Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän
oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta kuin lentävä lintunen, ja
rohkeasti hän asteli kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin
palaavan Kustun kanssa. Kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu
kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen hän siinä katseli keväisen
kuusimetsän kauneutta, niin heleän vihreältä ei se ennen hohtanut -- ja
mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljoa iloisemmasti visertelivät --
ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului
Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti Metsässä koiran haukunta; varmaan
se oli Vahti, joka jäniksiä ajoi takaa. Olipa niinkin, sillä samassa
tuli Jaakko jo näkyviin. Kustu oli jäänyt kartanoon. Kiiruusti riensivät
nuoret toinen toisellensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan
heidät jätämme onnestansa juttelemaan -- eikä tämä ole ensimmäinen eikä
viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden
rakastavan täydellistä onnea.



8. HÄÄPÄIVÄ.


Kirveen kalske oli jo lakannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon
uutisasunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli
kauniilla orailla. Jaakko oli hikipäässä koko kesän tehnyt työtä
torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa
olleet. Kartanoa patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi
päiväksi nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei
kuitenkaan Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä
tänään Jaakko oli häitänsä viettämässä.

Mäkelässä tuvan katto ja seinät olivat koristetut katinlieoilla ja
pihlajanoksilla, joista punaiset marjat riippuivat. Mutta
porstuakamarissa istui Liisu morsiuspuvussaan, kauniina kuin
kevätkukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtasi: hänellä
oli sorja vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka olivat
työssä ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulki edes takaisin viulu kädessänsä
ja näytti oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkisti paperiin, jonka
hän otti taskustaan, ja hymyili sitte itseksensä. Mäkelän, muori
puuhaili, ja muotonsa oli tavallista tyynempi kun hän kurkisti
porstuakamariin, sanoen:

»Mene, Jaakko, katsomaan, joko rovastia näkyy, jotta Mikko tietäisi olla
pihalla soittamassa.»

Jaakko meni, ja näki pihalle jouduttuaan rovastin jo lähenevän
kääseissään. Mutta tulivatpa sieltä vielä toisetkin kääsit. Jaakko
tarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitte sisälle, iloisesti
huutaen:

»Mikko, menkää pian soittamaan, rovasti tulee ja kartanon patruuna
myöskin.»

Mikko riensi heti pihalle viuluansa vinguttamaan, ja nyt oli ilo ylinnä
Mäkelän halvassa majassa, kun patruuna tuli entisen palvelijansa onneen
osaa ottamaan.

Torpan harvalukuiset häävieraat olivat nyt kaikki koossa viheriäiseksi
koristetussa häätuvassa. Vanha rovasti meni paikallensa vihkituolin
yläpuolelle ja toiset vieraat ympäri huonetta. Morsiusparia vain
odotettiin; -- mutta jopa se nyt tulikin. Ei ollut Liisu mikään sulotar,
mutta kenpä ei mieltymyksellä olisi katsellut tuota raittiinkaunista
morsianta, kun hän sorean sulhonsa rinnalla asettui vihkituolin eteen?
Rovasti luki vihkisanat juhlallisesti, ja kun morsiuspari polvillensa
laski, levitettiin suuri silkkihuivi teltaksi heidän päänsä ylitse.
Tuota silkkihuivia neljä telttapoikaa ja telttatyttöä piti niin
korkealla, kuin suinkin saattoivat, sillä jos se olisi koskenut
morsiamen kruunuun, ei se hyvää olisi ennustanut.

Vihkimisen jälkeen rovasti puhui ensin muutamia kauniita sanoja nuorelle
pariskunnalle, ja sen jälkeen sukulaiset menivät heille onnea
toivottamaan. Sitte läksi patruuna morsiusparin luokse ja antoi heille
kättä, sanoen:

»Sydämmestäni toivon teille onnea! Ken on uskollinen rakkaudessa, sille
kyllä Jumala lainaa rikkautta.» Ja kääntyen sulhasen puoleen hän lausui
vielä: »Tässä annan sinulle vähäisen muistolahjan entiseltä
leikkitoveriltasi; ehkä se on sinulle hyvänä apuna, kun jatkat työtä
uutisasunnossasi. Näinhän voin nyt auttaa sinua, joka ennen aina autoit
minua, kun löimme leikkiä toverien kanssa.»

Kaste kimmeltää kevätaamuna ruohostossa ja lehdikoissa, kaunistaen
luontoa, kun se on pukeutunut häävaatteisiinsa, ja niinpä kaunistivat
nuorta pariskuntaa kiitollisuuden kastehelmet, jotka vierivät heidän
poskillensa.

Kun Jaakko avasi tuon pienen käärön, jonka patruuna hänelle antoi, ja
näki siinä kolme sadan markan seteliä, silloin ei hän saanut suuhunsa
sanoja, millä olisi kiitollisuuttaan osottanut; kyyneleet vain vierivät
hänen silmistänsä -- hänellehän patruunan antama lahja oli jo koko
rikkaus! Kuiske kävi tuvassa suusta suuhun, että patruuna oli antanut
Jaakolle kolmesataa markkaa, ja siitä kyllä olisi puhetta kestänyt.
Mutta muori tuli kutsumaan vieraita päivälliselle, ja nyt kaikki
läksivät toiseen tupaan, jossa kukkuralliset ruokavadit olivat
asetettuina pitkille pöydille. Näitä tyhjentämään muori hyväntahtoisesti
vieraitansa kehoitti, ja siinäpä hän vaivat näki. Muutamia hän veteli
käsikynästä, toisia tuuppaeli selkään -- aina kehoittaen menemään
eteenpäin -- eihän kukaan tahtonut ilman noita ystävällisiä tuuppauksia
olla ensimmäinen ruokapöydän ääressä. Kylläpä päivälliset kestivätkin,
sillä jos muutamista astioista ruoka aleni, niin toisia täysinäisiä
tuotiin sijaan.

Päivällisten jälkeen pyysi Viulu-Mikko Mäkelän isäntää ja emäntää sekä
nuorta pariskuntaa seuraamaan itseänsä porstuan peräkamariin. Täällä hän
nyt otti paperin taskustansa, sanoen:

»Tässä on laillisesti vahvistettu kirjoitus, jossa olen määrännyt Jaakon
ja Liisun perillisikseni. Te saatte kuoltuani kaiken omaisuuteni, ja
sitä on nyt minulla rahaa lainassa kaksi tuhatta ja sata markkaa sekä
kotona 25 markkaa 45 penniä ja vielä sitte kaikenlaista irtainta tavaraa
vähäisen.»

»Näetkös, muoriseni, hm, siinä käy patruunan puhe toteen: Kyllä Jumala
lainaa rikkautta --»

»Kyllä näen, että kaikki käy, kuten on sallittu», vastasi muori.
»Kiittäkää, lapset, Mikkoa, joka tulevista päivistänne on noin runsaasti
huolta pitänyt.»

Jaakko ja Liisu puristivat Mikon kättä ja kiittivät vielä hänen
antamistansa hyvistä neuvoista.

»Kyllä nyt jo tarpeeksi olette kiittäneet», sanoi Mikko, »tämän tein,
jotta muistaisitte minua ja Anna-Liisaani! Mutta menkäämme häätupaan,
sillä tietysti siellä jo morsianta kaivataan.»

He läksivät nyt kaikki. Tuvassa sytytettiin paraikaa kynttilöitä, sillä
päivällinen oli kestänyt niin kauan, että jo varsin hämärsi. Kahvia
tarjottiin vieraille; mutta kun sitä oli juotu, katsoi patruuna
kelloansa ja sanoi sitte:

»Mikko, ottakaa viulunne, niin saanhan polskaa tanssia morsiamen
kanssa.»

Mikko otti viulunsa, sovitti sen leukansa alle ja rupesi soittamaan
iloista polskaa. Patruuna pyöritti morsianta, ja nyt alkoi iloinen
tanssi. Samassa tuli muorikin näkyviin, ja patruuna huudahti:

»No, muori hyvä, tanssitaan nyt oikea ristipolska. Tulkaa vain, ovathan
nämä vanhimman lapsenne häät, kyllä vielä jaksatte pyöritellä. Jaakko,
tule sinäkin -- no niin, nyt meitä on neljä.»

»Hei! Eipä tässä enää viulun ääni yksin riitäkkään», sanoi Mikko,
»tarvitseehan minun laulaakin.» Ja nyt hän rupesi rallittamaan:

      Tuii -- tuli tuli tuli tui tuli tullaa,
      tui tui tuuli tui tuli tui.
      Tui tuli tallaa tuli tuli tullaa,
      tui tui tuulii tui tuli tei.
      Tuii -- j. n. e.

Mikon laulu herätti yleistä mieltymystä, ja kaikki, sekä nuoret että
vanhat, iloiten pyörivät lattialla.

Polskan tanssittuaan sanoi patruuna:

»Nyt on minun jo aika lähteä. Kustu, mene valjastamaan hevosta. Sinä
pääset takaisin tänne, kun olet saattanut minut kotiin.» Sitte hän
lausui Mäkelän väelle: »Hauska on minun ollut täällä teidän parissanne,
kun olen nähnyt iloa ja tyytyväisyyttä kaikin puolin. Jääkää hyvästi!»
Ja käteltyään heitä hän läksi pois.

Kohta patruunan mentyä rupesi myöskin rovasti lähtöä tekemään. Muoria
hyvästi jättäessään hän sanoi:

»No muori, te näytätte nyt tyytyväiseltä; se on oikein! Kyllä sitä olen
toivonutkin, sillä Jaakko on kelpo poika.»

»Niin on, rovasti hyvä! Kylläpä minun olisi pitänyt tietämänkin, että
meidän Liisu valita ymmärsi, mutta erehtyyhän sitä vanhanakin.»

Rovasti hymyili, vastaten: »Oikein sanoitte!» ja sitte hän jätti hyvästi
kaikki häävieraat. Mutta myöhään yöllä, kun tähdet jo valaisivat synkkää
syystaivasta, kuului vielä Mikon viulun ääni Mäkelän häätuvasta.



9. NIITTYMÄEN ASUKKAAT.


Jo kaksi vuotta oli Jaakko Niittymäessä itsellensä kuokkinut ja kaivanut
viljelysmaita, ja Liisu oli aina ollut hänen ahkerana työkumppaninansa.
Viulu-Mikko asui nyt tämän nuoren perheen luona ja viihtyi hyvin. Ukon
päivät kuluivat hupaisesti, kun hän leikki pienen poika-lylleröisen
kanssa, joka lattialla konttasi. Välistä hän nosti pikku Jaakon
olallensa, välistä taas toussutti häntä polvillansa, ja pienokainen
siitä hyvästä pisti kaikki kymmenen sormeansa Mikon vahvaan tukkaan,
josta sitte veti voimiensa takaa. Näin Mikko nytkin leikitteli pienen
Jaakon kanssa, koska lapsen äiti oli leipomisen toimessa. Oli
helluntaiaatto, ja Liisu odotti vieraita pyhiksi, nimittäin Mäkelän
väkeä, ja leipoi näitä rakkaita vieraitansa varten rieviä kaakkuja;
munajuuston hän myöskin paistoi.

Pian päivä kului Liisun toimiessa, mutta kaikki hän oli saanut hyvin
menestymään. Jaakko tuli kotiin metsästä, tuoden muutamia vihtoja
kainalossaan, sillä helluntai-lauantaina aina »uusi vihta vihdotaan.»

Liisu seisoi portailla, pienokainen sylissä, ja sanoi: »Olipa hyvä, että
toit vihtoja, sillä nyt on sauna valmis.»

Saunasta tultuaan kaikki pukivat puhtaat vaatteet yllensä ja istuivat
sitte odottamaan Mäkelän väkeä. Pikku Jaakko, joka kylvystä oli väsynyt,
nukkui kätkyessään puhtaana ja punaposkisena. Liisu oli juuri lakannut
tuutimasta pienokaistansa ja pani paraikaa nauhalla palmikkoansa kiinni,
kun Jaakko sanoi: »Jo Mäkelästä tullaan»; ja nyt he riensivät pihalle.
Jaakko riisui hevosen, mutta Liisu otti vastaan, mitä muori ja Manta
hänelle lahjoittivat, sillä rattailta nostettiin ehtimiseen pyttyjä ja
myttyjä. Vihdoin he kuitenkin kaikin pääsivät tupaan ja asettuivat
istumaan. Mikko näytti muorille kätkyessä makaavaa pienokaista, sanoen:

»Katsos, muori, tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! Eivätkö
ole pojan posket pulleat ja kauniit, häh?»

»Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen», vastasi muori. »Mutta,
Liisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen
peiton. Nähdessäni lapsen tuossa, se muistui mieleeni, sillä lupasinhan
jo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain sen kotiin
juuri vähän ennen kuin tänne läksimme.»

Liisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon
iloa, sillä olihan se ikäänkuin todistuksena siitä, että äiti nyt tyytyi
vävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni Liisu
asettamaan ruokaa pöydälle; ja olipa hänellä oikein valkoista
juhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen
Liisu valmisti kaikille vuoteet, ja äidillensä hän pani uuden punaisen
peiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte Jaakko
istui pöydän ääreen, luki raamatusta kappaleen ja sanoi sen tehtyänsä:

»Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aika siis on levolle mennä.»

Matti vastasi haukotellen:

»Kylläpä olemmekin, mennään vain maata.»

Pian olivat Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin
hiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului
metsästä.

Helluntaiaamuna Liisu nousi varahin lypsämään, mutta juuri kun hän oli
saanut maidon, ruokahuoneeseen ja sihvilän läpi lasketuksi astioihin,
tuli muori häntä hakemaan, sanoen:

»Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät,
sillä iltapuolella on meidän kotiin lähteminen.»

»Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomeniltaan asti! Mutta tulkaa
nyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä lihava kuin
Mäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuu ja koristuu aina vieläkin.
Katsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta porsasta.»

Nyt Liisu avasi oven siihen pieneen koppeloon, jossa porsaat makasivat
pahnoissa.

»No näetkös hylkyjä, kuinka lihavia! Ovatko ne kartanon lajia?»

»Ovat; Jaakko ne sieltä toi kerran, kun hän kävi Kustua tervehtimässä.»

Liisu painoi taas oven kiinni, ja nyt he menivät katsomaan lehmiä, joita
muori mielihyvällä silmäili, sillä tiesipä hän kylläkin arvostella noita
lihavia elukoita. Liisu laski lehmät metsään ja meni sitte juottamaan
vasikoita, jotka haassa kirmasivat.

»Kylläpä näyttää siltä, kuin kaikki olisi täällä hyvin päin sekä tuvassa
että tarhassa», sanoi muori.

»Äiti rakas, minulla on niin hyvä oltava, etten kenenkään kanssa onneani
vaihettaisi! Jospa tietäisitte, kuinka hyvä Jaakko on, ja niin ahkera --
no saattepa nähdä, kun peltojamme katselette, kuinka paljo niitäkin on
tullut lisää. Syksyllä hän kuokki suuren maan, jossa nyt kasvaa kaunista
perunaa. Mutta saahan Jaakko itse mennä peltojansa teille näyttämään
iltapuolella, ja menkäämme nyt sisälle, sillä minun täytyy toimittaa
vähän einettä pöydälle, ennenkuin kirkkoon mennään.»

Kun tupaan tulivat, oli väki jo kaikki liikkeellä, ja Manta puki
paraikaa pikku Jaakon ylle uutta nuttua, jonka hän oli pojalle tuonut.
Sitte poikaa vietiin sylistä syliin ja kiitettiin uusia vaatteita niin,
että pieni Jaakko jo itsekin rupesi tarkastelemaan mekkoansa, arvellen
siinä olevan jotakin katsottavaa. Muorin muoto oli tavallista leppeämpi,
kun hän otti pojan syliinsä, sanoen:

»Tule lapseni muorin syliin; minä sinua tänään huvittelen, sillä kuka
tietää, koska taas saanen sinua nähdä?»

Kirkolle läksivät sitte kaikki muut paitsi Mäkelän Matti ja muori sekä
Liisu ja pikku Jaakko, joka hyvin viihtyi muorilla koko kirkonajan.

Kun kirkkoväki tuli kotiin, oli Kustu heidän muassaan. Kello oli jo
kolme, ja siis ruvettiin heti päivälliselle.

»Eipä kukaan ole uutisiakaan vielä puhunut», sanoi Kustu, »mutta
täytyyhän minun puhua, ennenkuin Keppi-Maija ennättää, sillä kohta hän
on täällä; me ajoimme hänen sivutsensa.»

»Mikä uutinen se on?» kysyi muori.

»Jussila ja Mikkolan Miina kuulutettiin tänään.»

Jaakko loi silmänsä Liisuun; hetkisen he katsoivat toisiinsa, mutta
sitte Liisu sanoi:

»Sepä hyvä, että Jussila saa äidin lapsillensa.»

»Tuolla Maija jo tulee!» huudahti Kustu.

»Eipä häntä täällä nyt olisi tarvittu», virkkoi muori. Samassa tuli
Maija sisälle, ja sanoen hyvää päivää hän istahti penkille levähtämään,
mutta Liisu käski häntä pöydän ääreen ruoalle.

Päivällisen jälkeen miehet menivät peltoja katselemaan ja Maija rupesi
nyt kertomaan, että Jussila tänään kuulutettiin sekä että jo parin
viikon päästä Mikkolassa häitä vietetään.

»Mikkolan emäntä sanoi», virkkoi Maija, »täältä Niittymäestäkin häihin
käskettävän. Minä sitä itsekseni oikein ihmettelin, että käskevät.»

»Kutsuvathan halustakin», vastasi muori, »meidän Liisuahan Mikkolan
Miina siitä saa kiittää, että hän nyt emännäksi Jussilaan pääsee.»

»No niin, kyllä niin», myönsi Maija. Lieneekö hän tästä puheesta saanut
jotakin onkeensa, koska ei hän enää kauan viipynyt Niittymäessä, vaan
meni taas pois jatkamaan matkaansa.

»Ettekö, äiti, nyt tahdo tulla peltoja katsomaan?» sanoi Liisu, »kyllä
Manta Jaakkoa hoitaa sillä aikaa.»

»Kyllä minä ne jo näin aamulla sen verran, että tiedän teillä täällä
olevan kaikkea, mitä tarvitsette, ja nyt katselen halukkaammin lastanne.
Kun omani kaikki ovat aikahisena, on tuo pienokainen minulle äärettömän
rakas.»

Miehet tulivat nyt sisälle. Liisu oli keittänyt kahvia, ja siis
ruvettiin juomaan tuota makuisaa nestettä, joka on niin välttämättömän
tarpeellista silloin, kun perheen kesken tahdotaan oikein nauttia
kotielämän suloa.

Ovi oli auki, ja ulkoa tuli kesäinen tuoksu sisälle. Pääskynen istui
viirin päässä livertäen; kauniin metsäjärven pinta oli aivan tyyni, ja
vanhan muorin sydän kävi niin kumman pehmeäksi. Täällä tuntui hänestä
kaikki kodikkaalta -- tyveneltä -- ja hän lausui:

»Niin, nyt menee Jussila naimisiin, mutta en enää ollenkaan ajattele,
että siellä sopisi Liisun olla emäntänä. Kyllä patruuna totta puhui, kun
hääpäivänä sanoi: 'Olkaatte uskolliset rakkaudessa, kyllä Jumala antaa
rikkautta.' Täällä on Liisulla kaikkea, mitä hän tarvitsee, ja Jaakko,
sinä olet hyvä, kelpo mies!»

Jaakko meni muorin tykö ja tarttui hänen käteensä, lausuen:

»Kiitoksia, muori, noista sanoistanne, ne vain onnestani puuttuivat. Nyt
minusta tuntuu, ikäänkuin rauhan enkeli kulkisi tuvassani.» Liisulle hän
lisäsi vielä: »Kyllä tiedän, ettet sinä koskaan Jussilan rikkautta ole
kaivannut; kun työstä väsyneinä kotiin tulimme, lauloit vain ja olit
tyytyväinen.»

Viulu-Mikko katsoi viuluansa, joka seinässä riippui, ja sanoi:

»Tuossa on viuluni kauan saanut levätä, mutta tämän päivän kunniaksi
otetaan se alas»; ja Mikko rupesi soittamaan kaikenlaisia kansanlauluja.

Näin kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois.
Jaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin
palasivat, näkyivät laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän
lävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät,
tuoksuansa metsään, ja tuossa oli heidän _oma_ kotinsa, jossa kaikki oli
aivan _heidän omaansa_; se viittasi niin ystävällisesti heitä
herttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi Jaakko:

»Oi Liisu, onpa tämä kotimme sentään hyvin hauska! Laula tuo laulusi,
joka ennenkin aina oa minua ilahuttanut, tänään sitä halusta
kuuntelisin.» Liisu lauloi:

      Oi kuinka ompi herttainen
      tää oma koti pienoinen!
      Ken täällä kultaa kaipaapi,
      kun parempi on lempesi?
      En tiedä koko mailmassa
      mä tavaraa niin kallista.»

Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikäänkuin
ajatuksissaan hän toisti Liisun viimeiset sanat: »En tiedä koko
mailmassa mä tavaraa niin kallista!» -- Hänen ajatuksensa lensivät kauas
menneisiin aikoihin. -- --

Näin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat. Viulu-Mikko, joka aina asui
heidän luonansa, näki vielä monta helluntai-aurinkoa nousevan ja
laskevan, vaan vihdoin hän sai, kuten toivoi hautansa Anna-Liisan
viereen.

Mäkelässä on Manta emäntänä. Hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset
ovat jättäneet kaikki toimet nuorille. -- Niin käy, polvet katoavat, --
toiset tulevat sijaan -- useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen
hautakumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa.



HAAPAKALLIO.



1. PAPPILA.


Hämeenmaassa kartanot useasti ovat rakennetut järvien rannoille, ja se
onkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on »maa tuhatjärvinen.»
K--n pitäjän pappila on myös rakennettu lähelle K--veden rantaa.
Pappilan asuntohuoneitten akkunoista on näköala erittäin kaunis, sillä
suuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä
K--veden lahti. Asuntorivin toisella puolella on piha, ja siitä on vain
muutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivumetsän lävitse.
Tässä kauniissa seudussa kasvoi rovasti Honkasen seitsemäntoistavuotias
tytär Maaria niin vapaana kuin kukka koivun juurella tuolla metsässä.

Maarian äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessansa. Yksi vanhempi
sisar ja veli oli hänellä elossa; mutta Eeva, joka oli viisitoista
vuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan
kartanoon Tyrvään pitäjässä. Vaan Aatu veli oli kahdenkolmattavuotinen,
iloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian kumppanina. Vanha rovasti,
joka paljon rakasti lapsiansa, oli itse opettanut Maaria tytärtänsä. Kun
ilma oli kaunis ja raitis, sai hän juoksennella ulkona, mutta kun se oli
pilvinen, luki hän ahkeraan isänsä kamarissa.

Maarian sisar Eeva oli nyt lastensa kanssa pappilassa. Lapset
leikitsivät puutarhassa, ja Eeva istui Maarian kanssa lehtimajassa
katsellen pienoisia.

»Maaria, sinä olet täällä niin yksin», sanoi Eeva. »Huomenna, kun lähden
kotiin, täytyy sinun tulla kanssani Tuomelaan. Täällä vain kasvat ilman
äidillistä ohjausta.»

»En tahdo jättää vanhaa isääni yksin», sanoi Maaria, »mutta muutamaksi
viikoksi tulen mielellänikin».

»Isä kyllä antaa sinun tulla vähän maailmaa katselemaan», vakuutti Eeva,
»ja vanha Leena talon toimet pitää yhtä hyvin kuin sinä».

»Eivät ole Tyrvään kuohuvat kosket niin suloiset kuin Hämeen saariset
järvet», vastasi Maaria, »enkä usko, että aikani kuluisi siellä
kauemmin. Taas jos äidillistä ohjetta tarvitsen, juoksen vain
koivumetsän lävitse Koivumäelle. Siellä majurin rouva on kuin äiti
minulle ja Hanna kuin sisar. Sielläpä välistä minulta kuluu päiväkin».

»Entä Hemmi», kysyi Eeva vähän nauraen, »onko hän mielestäsi kuin veli?»

Maaria ei ennättänyt vastata, sillä lapset huusivat: »Tulee vieraita,
Koivumäen herrasväki!» ja samassa näkyikin jo Aatu tulevan Hemmin ja
Hannan kanssa puutarhaan. Eeva ja Maaria läksivät iloisesti heitä
vastaan. Nyt tuli myös rovastin kanssa majuri rouvineen puutarhaan, ja
kaikki päättivät viettää illan siellä, koska ilma oli lämmin ja tyyni.

»Noh, Maaria kukkani», sanoi majuri, »sinäpä aina päivästä päivään tulet
koreammaksi. Olet kohta yhtä muhkea kuin Tuomelan patrunessa, jos vain
joudut saamaan itsellesi kartanon.»

»Kotini on minulle hyvä kartano, ja isäni suojassa on herttaista olla»,
vakuutti Maaria, »en tiedä mitään parempata.»

»Hm, niin tytöt aina sanovat, mutta toista ajattelevat», vastasi majuri.

Nyt tuotiin kahvia. Sen juotua nuoret läksivät pallonheittoon, ja seuran
vanhempi puoli istui lehtimajassa katsellen nuorten iloa. Eevan
vanhimmat lapset saivat myös olla pallonheitossa, mutta pienemmät
leikitsivät sannassa ja katselivat, miten koreat pallot kilpailivat
pääskyjen kanssa ilmassa.

Pian oli ilta kulunut, ja vieraat sanoivat jäähyväiset. Majuri ja hänen
rouvansa läksivät hevosella pois, mutta Hemmin ja Hannan oli jalkaisin
meneminen. Hemmi haki sisartansa, mutta rovasti sanoi hänen jo menneen
Maarian kanssa. Kuultuansa sen Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti heidän
jälkeensä Aatun kanssa.

Hanna ja Maaria olivat vähän matkaa joutuneet edelle. Jo kuului illan
hiljaisuudessa haapain suhina Haapakalliolta. Tämä kallio oli muutaman
askeleen päässä maantiestä ja melkein puolimatkassa pappilasta
Koivumäelle. Siihen asti nuoret useasti saattoivat toisiansa, ja sinne
nytkin Hanna ja Maaria poikkesivat. He päättivät jutella siellä siksi,
kunnes veljet sinne joutuisivat.

Kauan eivät jutelleet, ennenkuin Maaria sanoi: »Eivätkö veljemme tule
jo? Kuulen äänen. Se on Aatu, joka laulaa.»

Tytöt kuuntelivat. Aatu lauloi raikkaalla ja selvällä äänellänsä Oksasen
kaunista laulua: »Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa» j. n. e.
Hanna ja Maaria juoksivat kilpaa veljiänsä vastaan. Maarian posket
hehkuivat, hän oli iloinen ja innostunut. Hemmi ei saanut silmiänsä
neitosesta. Hän sanoi Aatulle: »Miksi lauloit Savonmaasta? Mikä on
suloisempi kuin Hämeenmaa?»

»Laulan, niinkuin laulun sanat kuuluvat», vastasi Aatu, »ne ovat ihanat,
ei niitä sovi parantaa. Olisin kenties paraiten sinun mielestäsi
onnistunut, jos olisin laulanut: 'Mun muistuu mieleheni nyt suloinen
Maaria.'

Hemmi naurahti vähän. Hän oli Aatun lapsuudenystävä eikä piitannut
mitään Aatun pienestä pilasta.

»Aatu on aina vallaton», sanoi Maaria, »älä pahastu, Hemmi, hänen
puheestansa. Huomenna taidan lähteä pois Eevan kanssa Tuomelaan;
senpätähden erittäinkin täytyy meidän nyt hyvässä sovussa eritä».

»Tuomelaan, -- vai lähdet sinä Tuomelaan! Mutta älä unohda
lapsuudenystäviäsi, Maaria!»

»Mitä vielä», sanoi Maaria. »Vaikka kaikki muu unohtuisi maailmassa,
niin lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi kuinka rakkaat ovat kaikki
nämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja puro, joka sen sivutse
juosta lirisee.»

Hemmi juoksi ottamaan muutamia lemmenkukkia puron rannalta ja antoi ne
Maarialle, sanoen: »Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi». Maaria kiitti
ja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja läksivät kukin
kotiinsa.

Hemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt
erittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen hän kertoi
sisarellensakin, mutta Hanna sanoi: »Ei ole Maaria lapsi enää. Eikö
nuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata?»

»En tiedä», vastasi Hemmi. »Toivoisin Maarian olevan pienen tytön vielä.
Silloin hän tuli aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.»

»Ole huoletta! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana», vakuutti Hanna.

Hemmi pudisti päätänsä, mutta tuli kuitenkin tyytyväisempänä kotiin
keskusteltuaan sisarensa kanssa.

       *       *       *       *       *

Aatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: »Ah, lemmenkukkia! Ne ovat
varmaankin Hemmin antamia.»

»Niin ovat», vastasi Maaria, »ne kukat ovat aina olleet lemmikkejäni.
Hemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle».

»Ja Maaria oli iloinen», vakuutti Aatu. »Etkö ymmärrä, Eeva, että hän on
varsin mielistynyt Hemmiin.»

»Aina sinä olet paha», sanoi Maaria. »Hemmi on minulle rakas
lapsuudenystävä, mutta rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka
tulee, en ole siitä liioin surullinen enkä iloinen.»

»Saammepa nähdä», oli Aatun vastaus.



2. ORPO.


Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui
korpraali Teräsen leski kolmentoistavuotisen tyttärensä kanssa. He
olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli
heikko ja kivulloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut
puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelutyössä.

Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan
äitivainajalla ollut kasvattina, kunnes joutui naimisiin Teräsen kanssa.
Riika oli nuorena ollut ihana ja miellyttävä tyttö. Siihen aikaan,
jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan velivainaja,
luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin
rakastunut, mutta se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan,
ja kun luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimisiin
Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut kaikki aina tekemään emäntänsä
käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta
kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän taipui patrunessan
tahtoon; ja kun luutnantti saapui taas kotiin ja kyseli Riikaa, sanoi
patrunessa: »Riika on naimisiin joutunut. Hän on saanut rehellisen
miehen, joka on hänen vertaisensa.» Silloin oli luutnantti vaalistunut
ja sanonut: »Oi äiti, minun vertaisekseni hänet kasvatitte; miksi
minulta hänet ryöstitte?» Eikä siitä asti ollut luutnantilla tervettä
päivää, ja pian hän makasi vaaleana ja kylmänä. Hänen vanha äitinsä
seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa hän sanoi: »Mitä
Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten erottaman. Eri säädyn ei
pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vain ovat samalla
sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska olen erottanut kaksi
rakastavaista sydäntä; se on minulle paljon maksanut.»

Nyt he makaavat, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut,
mutta Riika asuu tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, -- hän, joka
kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.

Nyt oli syyskuun alku. Ilta oli pimeä, eikä yhtään kynttilää ollut
Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkea, jolla
Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut
Tuomelassa pellavia lihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa
raskasta työtä. Väsyneenä hän vaipui vuoteellensa ja nukahti.

Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi
kekälettä, ja valkea loisti taas kirkkaammin. Hän otti kaksi kirjaa ja
luki tulen loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti heräsi
unestansa ja sanoi: »Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä luet. -- Mitä
on kaikki lukeminen auttanut minua?» puhui hän itseksensä. »Mitä luet,
lapsi?» sanoi hän Niinille.

»Lännetärtä ja Runebergin runoelmia», vastasi Niini.

»Niin, niin!» sanoi Riika. »Runebergin runoelmat -- ne antoi *hän*
minulle. Se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. -- Miksi opetin
lapseni ruotsia lukemaan? Sinä olet suomalainen tyttö, lue suomalaista
raamattuasi, lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, kun kärsimme täällä
maailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä olet köyhä lapsi
ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla».

»Olen mielelläni lukenut pientä raamattuani», -- vastasi Niini, --
»mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoessani Lännetärtä, jonka
sain Tuomelan Helmiltä, sattui eteeni erittäin kaunis runoelma
Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi
meidän kauniilla suomenkielellämme. Tahdon teille, äiti, lukea ensi
värsyn.» -- Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen
käännöksessänsä:

      »Etelässä kaunis Spanja,
      Spanja on mun kotimaa;
      siellä lehevä kastanja
      Ebron rannall' humuaa;
      mandelkukat punertavat,
      hedelmöitsee viinipuu;
      siellä ruusut kaunihimmat,
      siellä kirkkahampi kuu».

»Niin, niin!» sanoi Riika. »Siellä ruusut ovat kaunihimmat, siellä --
siellä -- sinä minun sydämmeni ainoa rakastettu täällä maailmassa, ehkä
pian näemme toisemme --»

»Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen?» kysyi Niini.
»Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.»

»Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi
kaikki kärsimisensä maailmassa ja kaikki ilonsa. Mutta nyt joudu
levolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja iltayön lepo on ruumiille paras.»

Niini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen
ajatuksensa lentelivät kauas ahtaasta mökistä. Hän ajatteli kaunista
Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös kiitettyä K--n
pitäjää Hämeenmaassa, josta hän oli kuullut Tuomelan lasten paljon
puhuvan. Hän ajatteli: »Voi jospa kerran pääsisin sinne, noille Hämeen
korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, jotta laaksot kajahtelisivat!»
Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa. Hän istahti
vuoteellensa, ja mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa. Mutta mikä
loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se tuli
ravustajien pärevalkeista. Niitä aina syysöisin näkyy Meskalan kosken
ympärillä. Niini katseli rapuvalkeita ja kuunteli sirkkaa, joka lauleli
takankolossa. Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan
sirinää, mutta Niinille se oli vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa
yksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä.

Niinin katsellessa pärevalkeita ne lähenivät ja joutuivat ohitse, mutta
tuossa taas tuli joukko rannalle, päresoitot kädessä. Niini tunsi nuot
ravustajat, ne olivat Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo vieras nuori
tyttö oli, joka kuului heidän seuraansa? Niini muisti kuulleensa, että
Tuomelan patrunessa oli tullut kotiin ja tuonut nuoren sisarensa
kanssansa, ja hän päätti vieraan neitosen patrunessan sisareksi.

Valkeat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla oli
kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimiseen ja kysyi: »Oletteko,
äiti, sairastunut?»

»Olen», vastasi Riika. »Rinnassani on kova polte. Jos vain tulisi päivä,
lähettäisin sinut Tuomelaan lääkettä hakemaan itselleni.»

Niini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti yllensä, sanoen: »Äiti,
minä menen oitis Tuomelaan.»

»Ei, lapseni», sanoi Riika, »patrunessa ei vielä ole ylhäällä».

Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämmensä
tykytti. Kiiruusti hän astui, tavan takaa pyyhkiellen esiliinallaan
silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. »Voi jospa
olisin päässyt tuolla hevosella!» ajatteli Niini, mutta se oli jo
mennyt. Niini rupesi juoksemaan, ja pian hän oli joutunut kartanoon. Hän
meni kyökkiin, ja tuossapa oli sama neito, jota hän eilen oli katsellut
rapuvalkean loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut, patrunessan
sisar Maaria.

Maaria kuori rapuja kyökissä Niinin tullessa. Tyttö pyysi saada
patrunessaa puhutella.

»Nuotkin ovat aina pyytämässä», ärjäsi kyökkipiika. »Ei nyt kukaan joudu
patrunessaa kutsumaan, täällä on vieraita. Tule toiste.»

»Äitini on sairas», valitti Niini, »pyytäkää häntä pian, pian».

»Aina se on sairas», mutisi kyökkipiika. Mutta Maaria, joka näki tytön
tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: »Minä menen toimittamaan sinulle
apua, lähde vain kotiin. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.»

Niini kertoi nyt, miten kova polte oli hänen äitinsä rinnassa, ja itkien
meni hän sitte kotiin.

Vieras, joka oli Tuomelassa, oli piirilääkäri Aarni Vakanen. Tohtori
Vakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja
teki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja
hänen suora luonteensa miellytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan neitonen
ollut häntä sitonut kultakahleihinsa.

Tohtori Vakanen puhui paraikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria
tuli sisälle.

»Orpanani, tohtori Vakanen, ja vaimoni sisar», sanoi patruuna.

Tohtori tarkasteli vähän Maariaa, mutta pian hän oli unohtanut koko
tämän kukoistavan tytön.

Maaria kääntyi Eevaan, sanoen: »Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi
äidillänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle
hankittava?»

Tohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: »Missä hän asuu? Kyllä minä menen
häntä katsomaan.» -- Saatuansa tiedon hän jätti hyvästi ja läksi
kiiruusti ajamaan sinne. Eeva käski kyökkipiian mennä Niiniä auttamaan
Riikan hoitamisessa.

Ei kauan viipynyt, ennenkuin tohtori tuli Tuomelaan takaisin. Hän
pudisti päätänsä ja sanoi: -- »Teräsen leski ei kauan elä. Mutta, Eeva
hyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo suurisuinen piika,
jonka sinne lähetit?»

Eeva tuumaili, mutta ei muistanut ketään sopivaa. Silloin Maaria sanoi:
»Kyllä minä menen häntä hoitamaan.»

»Mene vain», lausui Eeva, »kyllä se on hyvä, että Riika parka saa jonkun
ymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua; hänellä ei ole sopivaa puhekumppania
vertaistensa seassa».

Tohtori katsoi epäillen Maariaan ja sanoi sitte: »Joka paraiten loistaa
tanssisalissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.»

Maarian posket punastuivat. Häntä harmittivat nuot tohtorin sanat, ja
hän vastasi: »Paremman hoitajan puutteessa pidän kumminkin päätökseni ja
lähden Niiniä auttamaan.» Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin,
jossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkien. Maaria pani kätensä
hänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: »Niini hyvä, minä tulen auttamaan
sinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotiin.» Maija meni, ja
Maaria jäi lohduttamaan tyttöä.

Niini itki katkerasti ja sanoi: »Äitini, rakas äitini, mihinkä joudun,
jos kuolette?»

»Jumala on orpoin isä», vastasi Maaria.

Riika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui: »Niin nuori
ja sentään jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?»

»Olen», vastasi Maaria.

»Niin se on», vakuutti Riika, »Jumala on orpoin isä; ja muista, lapseni,
häneen turvata!»

»Miksi hän ottaa minulta äitini?» valitti Niini.

»Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa
tutkistella», sanoi Riika, »vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä
murheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.»

Näin kuluivat illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta
kaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat hetket, antoi hän
viisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut
sairashuoneessa, kun Vakanen taas tuli rantamökkiin. Täällä oli kaikki
käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta hän ei
siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin hoidettaman
kuin tähänkin asti.

Vakasen mentyä Maaria jäi ihmettelemään tuota miestä, joka hänestä ei
mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki
kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.

Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi
istumaan. Samassa hän yskähti, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa.
Hän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja sanoi vähän aikaa
levähdettyänsä: »Lapseni, jo jätän sinut ilman maallista turvaa. Ja
muista myös, että puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää
hyvästi, pieni Niiniseni! -- Minä tulen pian -- pian -- siellä on ilo
loppumatta, lakkaamatta.» Ja huoneessa, jossa vastikään oli kuulunut
sairaan tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon
hiljainen itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.



3. HUUTOKAUPPA.


Syyskuu oli keskivälissä. Lehdet koivikoissa olivat kellastuneet. Kirkon
kellot kajahtelivat surullisesti pyhäaamuna. -- Kenen kellot soivat?
Ketä haudataan? -- kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. -- Teräsen
Riikaa haudataan, -- kuului vastaus. -- Tuolla tulee saattoväki. -- Ja
siellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisiin puettuja ihmisiä. Ne
olivat kaikki Tuomelaan kuuluvia.

Niinin posket olivat kalpeat, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä
tavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, mutta nyt hän ei saanut
kyynelettä silmiinsä. Hän oli murtumaisillansa, sillä mustalla mullalla
peitettiin kaikki, mitä hän oli maailmassa rakastanut, hänen äitinsä.

Ihmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: »Tuo Teräsen joukko ei ikinä
ollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei
edes äitiänsä itke.»

»Kyllä minä ne tunnen», lausui eräs leveä lihava akka, »ne ovat
kovanlaatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan mustalaissukua,
ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin, joka on niin
musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan velivainajan
niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimisiin, ellei vanha
patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa Teräselle.
Teränen oli silloin vain vankka työmies, vaikka sittemmin meni
sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta.» Nyt kulki akan
juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että valhe yhteen
sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja
mustalaissukulaisuudesta oli erittäinkin halullista kuulijoille.

Hautajaisten jälkeen Niini meni Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut, että
Niini saisi heillä olla siksi, kunnes hänelle koti hankittaisiin.

Nyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen
Meskalan kosken kuohua ja äitivainajansa pientä mökkiä rannalla. Voi,
kuinka rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koti Nyt ei hänellä ollut
kotia enää. Tyttö arveli huutokaupalle joutuvansa, ja minkäkaltaisen
kodin hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Hän itki katkerasti,
mutta samassa hän kuuli salista puhetta. Se oli patruunan ja tohtorin
ääni. Patruuna sanoi Niinin olleen huutokaupalla ja Niemen Marttiinin
vähimmällä maksulla ottaneen hänet. »Olisin minä tyttöraukalle paremman
kodin suonut», lisäsi patruuna vielä.

»Ohoh», sanoi tohtori, »tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa vielä
ihmisten lasten olla huutokaupalla?»

»Niinpä se on», vastasi patruuna. »Kun kerran vaivaisten kassasta maksu
tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmästä maksusta
ottaa vastaan.»

»Olisin minä pitäjän miehiä», vakuutti tohtori, »niin se ei tapahtuisi,
vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotiin ja maksaisin
köyhäinkassasta kohtuullisen maksun. Kyllä niitä aina löytyy, jos ei
yksi, niin toinen, jotka määrätystä rahasta ottavat lapsen
kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten kasvattajien
puutteessa; mutta huutokauppa on vain totuttu paha tapa.»

Niinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille,
jonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova
tuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle.
Olihan joku maailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.

Yksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli Maaria,
joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi Niinin
pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin herrasväki oli
luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin kanssansa.

Niini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: »Älä itke,
Niini, koeta vain aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla
ole yhtään hätää.»

Kauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komeat vaunut
ajoivat pihaan. Niemen Marttiini siinä oli perheinensä.

Marttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä merikaupungissa,
jossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt
kuin rahasta. Rahan mukaan hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki oppi
ja taito -- tyhjiä lörpötyksiä vain, jos eivät tuoneet suuria voittoja
taskuun. Virkamiehistä ei hän pitänyt mitään; eihän niillä tavallisesti
ollut paljo kolikoita. Pöyhkeänä hän kulki kuin tyhmä kalkkuna, ja
perheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme tytärtä, joista
kaksi jo oli naimaijässä, ja kaksi poikaa, joista toinen oli alaikäinen.
Hänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin hoitolapseksi. Siinä oli
koko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa kaikki muut paitsi kaksi
nuorinta lasta.

Marttiinin rouva istui leveänä sohvassa katsellen mielihyvällä
tyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komea muodoltansa, mutta tyhmä ja
ylpeä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianonsoitossa ja
tahtoikin sillä loistaa. Nytkin hän seisoi pianon ääressä nuottikirjoja
tarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä lentelivät ympäri,
ikäänkuin hän olisi odottanut jotain. Jopa hän viimein kysyikin, eikö
tohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja kun Eeva sanoi hänen paraikaa
olevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava rouvakin tuli heti
puheliaammaksi ja sanoi:

»On se toki onni, että piirissämme on niin taitava tohtori kuin Vakanen.
Monta monituista kertaa hän minutkin on parantanut, kun olen tullut
kipeäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös joka
päivä pelossa, että mieheni, joka on ylen lihava, voisi saada
halvauksen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo viisas
tohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä. Meidän
Emilian olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on niin jo,
ettei hän voi naimattoman tohtorin kanssa puhua.»

»Onko Emilia kipeä?» kysyi Eeva. »Eipä hän siltä näytä.»

»On», vastasi rouva. »Jo kauan hän on sairastanut sydämmentykytystä.
Mutta johtui mieleeni, mitä äskettäin kuulin, että patrunessalla on
sisar täällä.» Rouva ei ehtinyt sanoa enempää, ennenkuin kaksi ovea
aukeni; toisesta herrat tulivat sisälle ja toisesta Maaria.

Emilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa.
Tuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä
oli suuri palkka; olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Tuo ihana
tyttö taas, joka heitä tervehti, niin suloisesti katsellen suurilla
sinisilmillänsä, hänkin välttämättömästi vaati heidän huomiotansa.
Marttiinin Lassikin seisoi kuin korpikuusi eikä muistanut tervehtiä,
vaan jäi katselemaan Maariaa. Tohtorikin näkyi ihastuksella silmäilevän
häntä ja sanoi vähän hymyillen: »En ole teitä vielä nähnyt tänä
päivänä.» Maaria kumarsi vähän ja kääntyi heti pois, ajatellen
itseksensä: »En voi hänen kanssansa puhua; kumma, miten häntä pelkään»,
ja iloinen Maaria tuli oikein vakavaksi nyt kuten aina, milloin tohtori
oli seurassa.

Tervehdittyänsä Maaria kääntyi Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan
tarkasteli nuottikirjoja, ja kysyi: »Soitatteko pianoa?»

»Soitan», vastasi Hilda. »Enkä muuta halua tehdäkkään kuin aina soittaa,
se on työni aamusta iltaan.»

»Kyllä soitto on ihanaa, kun sillä itseänsä huvittaa moninaisten
töittensä jälkeen», sanoi Maaria, »mutta aivan yksipuolista olisi
mielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti».

Hilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: »Ei
suinkaan. Tohtori, tulkaa minua puolustamaan! Eikö ole tosi, että yhtä
työtä saattaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin parantaa
sairaita päivät pitkät.»

Tohtori Vakasen suu kävi vähän ilvenauruun, kun Hilda häntä vertaili
itseensä, ja hän sanoi: »Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on
onnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla, sillä
silloin hän tietää olevansa pieni ase maansa hyödyksi. Varmaan tekin
opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa, muutoin työnne olisi aivan
yksipuolista ja itsekästä, jos sitä tekisitte vain oman itsenne huviksi
eikä kenenkään hyödyksi.»

»Minäkö muita opettaisin? En suinkaan», vastasi Hilda. »Kuka sitä
tekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?»

»Eihän sitä muut tee kuin köyhät», sanoi Marttiinin rouva, »melkein
kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä».

»Ja kuitenkin», vakuutti tohtori, »uhraa moni varallinenkin nuorukainen
halulla rahansa saadaksensa opettajavirkaan tarvittavaa oppia ja taitoa.
Hän tietää olevansa ase, eikä vähinkään, kansansa hyödyksi, ja sepä
tieto täyttää hänen sydämmensä tyytyväisyydellä ja antaa hänelle voimaa
hänen raskaaseen työhönsä».

Maaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: »On tuo mies
todellakin jalo ja järkevä. Hän ei olekkaan ylpeä, niinkuin luulin.»

Nyt tuli Eeva ja sanoi: »Minä tahdon katkaista riitanne ja pyydän Hildaa
soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.»

»Aivan kernaasti tahdon soittaa», vastasi Hilda, ja tohtoriin katsahtain
hän lisäsi: »jos vain sillä voin huvittaa muita kuin ainoastaan
itseäni».

Tohtori ei ollut enää kuulevinansa, hän vain puhui Marttiinin kanssa
laivoista ja kaupasta.

Maaria toi uusia nuottivihkoja. Siinä heillä oli monta kaunista
suomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: »En
ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja.» Koska
niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän kumminkin tyytyä erääseen
ruotsalaiseen lauluun, joka olikin erittäin kaunis.

Lassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyt
häneltä: »Ettekö te soita? Vai laulatteko?»

Maaria vastasi sekä laulavansa että soittavansa, mutta kanteletta eikä
pianoa, ja nyt kaikki pyysivät häntä soittamaan. Maaria meni ottamaan
kanteleensa ja rupesi laulamaan Runebergin runoelmaa Talonpojan pojasta.

Kun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti,
ikäänkuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita,
joita ihana soitto ja laulu oli tuottanut heidän sydämmiinsä. Tohtori
katkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän laulun oli
ruotsista suomentanut.

»Niini Teränen», sanoi Maaria.

»Niini Teränen! Vai se!» huusi Marttiinin rouva kummastellen. Tohtori
sanoi lisäksi: »Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään
kasvatusta.»

»On», lausui Maaria; »hänellä on erinomainen tiedonhalu».

»Niinpä sen sanotaan olevan turhamainen», sanoi Marttiinin rouva. »Mitä
hän tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä
pidettäisiin kovassa työssä, niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi
maailmassa vaatetta ja ruokaa.»

»Vaate ja ruoka on hyvä asia, mutta ne eivät ole kaikki tässä
maailmassa», virkkoi tohtori. »Olisi ainakin suotava, että se, jolla on
kykyä ja halua kaikenlaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa tyydyttää.»

Heidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat
läksivät pois, vieden kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui vielä
muutaman haukunnan, ja Marttiinin komeat vaunut eivät enää näkyneet.

Vierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille: »Ei sillä tavalla pidä
rikkaita naisia kohdella, kuin sinä teet.»

»Kuinka niin?» kysyi tohtori.

»Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret
puhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä heidän
perheensä.»

»Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle
arvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä
tarpeelliset ja yhtä arvokkaat, kun vain kukin teemme työmme
kunnollisesti; mutta nuo pöyhkeät ihmiset, jotka rahalla kaikki
punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka ammatissa, ovat aina
naurettavia.»

Se oli tohtorin viimeinen ilta Tuomelassa tällä kertaa. Jo seuraavana
päivänä hän jätti jäähyväiset ja lähti kotiinsa ajamaan.

Suitset makasivat höllänä hevosen selässä, ja Vakanen tuumaili
itseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikäänkuin olisi sillä
saanut ajatukset selvenemään, mutta turhaan -- punaiset posket ja
siniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin hän tuli perille.
Kotinsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt eikä viitsinyt olla
ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä.
Kauan hän käänteli itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui uneksien sinisistä
silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.



4. ODOTTAMATON KOHTAUS.


Kesäaurinko paistoi taas kirkkaasti. K--veden aallot loiskivat
hiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsituuli tuuditteli vanhojen
puitten latvoja pappilan puutarhassa, jossa Maaria käveli poimien
sireenikukkia.

Maaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli
saanut esteitä, jotka hänen kotiinlähtöänsä viivyttivät. Niini Teränen
oli siihen ollut aiheena.

Niini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna
pelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika varsinkin oli paha ja ilkeä
hänelle. Hän oli huomannut Niinin useasti lukevan niitä muutamia
kirjoja, jotka hän oli perinyt äidiltänsä, ja niistä erittäinkin
rakastavan Runebergin runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja uhannut
heittää sen pesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun hän näki
kirjansa vaarassa, tuon kirjan, jonka hänen äitinsä oli saanut
ystävältänsä ja jota hän aina oli suuressa arvossa pitänyt.

Niini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjaansa;
mutta mikä tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka niveltyi.
Nyt tuli Niinille pahat ajat. Hän oli syyllinen, se oli tosi ja hän sen
itsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman armoa. Hänen rakas
kirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni Ruusa, ainoa, joka hänelle
oli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen tähtensä. Tuo ilkeä poika,
joka oli kaiken alkusyy, pääsi rangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei
mitään olisi tehnyt.

Tohtori Vakanen, joka noudettiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan
sijallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja
kovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori
Vakasen, joka oli tunnollinen ihmisystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja
köyhän välillä, kävi sääli Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä Marttiinin
perheen puhuvan sitä ja tätä »kelvottomasta Niinistä, joka ei viitsinyt
lasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja»; mutta Vakanen kysyi
Niiniltä itseltään, miten tämä onnettomuus oli tullut, ja Niini puhui
kaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä tohtori läksi Tuomelaan, jossa hän
kertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli, ja sanoi Maarialle: »Eikö
olisi mahdollista, että kävisitte häntä katsomassa? Niemellä ei hänelle
paljon hoitoa anneta, mutta se olisi lapselle sangen tarpeen.»

Maaria hymyili ja lupasi sen tehdä halusta, koska lapsi oli hänelle
rakas.

Tohtori sanoi vielä: »Kun ensi kertoja seurassanne vietin, mittasin
teitä väärällä mitalla. Antakaa se minulle anteeksi.»

»Sen olen jo aikoja sitte tehnyt», vastasi Maaria, mutta hän ei
uskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi
Niemelle. Siellä hän kävi nyt joka päivä, siksi kuin Niini parani. Mutta
vielä oli yksi onnettomuus tapahtuva.

Emilia oli ollut Tuomelassa. Siellä tytöt olivat vaihetelleet
sormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen
sormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle
mennessään hän laski sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle.
Aamulla puettuansa vaatteet yllensä otti Emilia sormuksensa -- mutta
kumma -- yksi oli poissa. Missä se oli? Niini oli ollut kamarissa. --
»Hän sen varmaankin on vienyt», -- ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea
sitä; mutta kun se ei löytynyt, sanoi hän: »Sinä kelvoton sen varmaankin
olet varastanut.»

Kauhistuksella Niini kuunteli näitä syytöksiä ja vastasi: »Varastanut en
ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä.» Hän oli
vaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että tyttö
oli syyllinen.

Illalla oli Niini tavallisuuden mukaan nukuttanut Ruusan, mutta kun
maata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä
luulivat tytön karanneen, varastettu kalu mukanaan, ja lähettivät
palvelijansa häntä hakemaan. Palvelija ei hakenutkaan, kun toivoi vain
Niinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tyttö rukkaa. Tultuansa
maantietä pitkin Tuomelaan hän meni väentupaan ja kertoi siellä, että
Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen
varastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan
herrasväelleenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti
sormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen
palvelijan mukana Niemelle. Kun palvelija toi sormuksen Emilialle ja
sanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt hän muisti
unohtaneensa sen Tuomelaan. Vähän silloin pisti hänen omaatuntoansa. --
Maaria viipyi vielä jonkun aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa tietoja
Niinistä, jonka yhteyteen kohtalo hänet niin useasti oli vienyt; mutta
Niini oli poissa, hänestä ei mitään kuulunut.

Kaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi. Mutta nyt
hän oli kotona, ihanassa, rakkaassa kodissaan. Hän poimi kukkia ja
ajatteli, miten aika oli vierinyt, sitte kun hän kotoa läksi. Syksyn
tuulet olivat raivonneet, talvi luonut kinoksiansa ja kevätaurinko ne
säteillänsä sulattanut, ja nyt oli taas lämmin, ihana kesä; tuo aika,
jonka hän oli poissa ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä kuitenkin
varsin lyhyeltä. Hän ajatteli itseänsä -- hänkin oli mielestään
muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton kuin lapsi, kodista lähteissänsä,
mutta nyt hän tiesi mitä oli kaipaus; kaikki ei ollut enää niin
täydellistä kuin ennen. Syvällä hänen sydämmessään oli tallennettuna
kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. -- Hänen näin
ajatellessaan oli koppa, johon hän kukkia poimi, tullut täyteen, ja hän
läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.

Maaria oli kaunis kuin kukkanen kesällä, kulkeissansa kukkakoppa
käsivarrella, lyhyt takki olalla ja päässä valkoinen hattu, jonka
punaisia nauhoja länsituuli heilutteli. Kun hän oli joutunut
Haapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti
tervehdittyänsä tytöt riensivät yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli
aikomus koristaa kallion kahvipaikka kukkasilla, sillä he odottivat tänä
päivänä veljiänsä kotiin yliopistosta. Nyt he sitoilivat kukista
kiehkuroita pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät
kahvikupit.

Tytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo
kuulivat pikaisesti astuvien jalkojen äänen, ja samassa nuoret
ylioppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.

Hemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu
heidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä
tehdessään. Nyt he istuivat mielihyvällä kahvipöydän ääreen ja rupesivat
uutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä ja
toista tuolta komeasta pääkaupungista.

       *       *       *       *       *

Parin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpean näköinen tyttö.
Hän oli hoikka ja vähäläntäinen kooltansa, mutta hänen erin viisaasta
muodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoistavuotisen. Hänen
hiuksensa olivat syysyötä mustemmat, ja hänen suurista mustista
silmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enää olleet
outoja. Hän pyyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä
huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä
laulamaan:

      »Tuoll' pilvet rientää turvatta
      nyt tuulen huvina,
      ja ilman maatta, kodotta
      mik' ompi elämä?»

Vähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivinsoittaja. Tämä, kun kuuli
tytön laulun, kummasteli hänen kaunista ääntänsä ja seisahtui
odottamaan. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuansa hänen mierontietä
kuljeskelevan, hän kehoitti häntä mukaansa soiton vaihteeksi laulamaan.
Soittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän ansaitsisi, antaa tytölle osan.

»Saapa tuotakin koettaa», sanoi tyttö huoaten. Sitte he kulkivat
edellensä, kunnes kuului haapain suhina Haapakalliolta ja näkyi iloisia
nuoria.

»Menkäämme tuonne soittamaan», sanoi positiivinsoittaja. Muutaman
askeleen päähän kalliosta he nyt seisahtuivat, ja Niini, joka seisoi
selin kallioon, lauloi:

      »Etelässä kaunis Spanja,
      Spanja on mun kotimaa,
      siellä lehevä kastanja
      Ebron rannall' humuaa;
      mandelkukat punertavat,
      hedelmöitsee viinipuu;
      siellä ruusut kaunihimmat,
      siellä kirkkahampi kuu.

      Rinnassani huokaukset
      poijes vaatii minua;
      jätän kaikki huvitukset,
      jos vain pääsen kotia.
      Kotimaani ompi Spanja;
      riennän kotikunnaille,
      missä lehevä kastanja
      varjon antaa haudalle.»

Maaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut: »Missä olen tuon äänen ennen
kuullut?» -- tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: »Niini!» -- »Maaria!»
sanoi tyttö, ja hänen silmänsä näyttivät erinomaisen iloisilta. Mutta
pian katosi ilo hänen muodostaan. Hän muisti kultasormusta ja ajatteli:
»Ehkä Maariakin luulee minua syylliseksi.» Maaria sen huomasi ja arvasi
syyn, jonka tähden puhuikin heti Niinille, miten sormuksen laita oli.
Niiniltä putosi ikäänkuin taakka sydämmeltä. Hän oli taas ihmistenkin
edessä puhdas ja viaton.

Positiivinsoittajan hän jätti ja seurasi Maariaa ja hänen
kumppaneitansa, joille Maaria muutamilla sanoilla koetti selittää Niinin
elämänvaiheet.

Niini nyt kertoi myös itse, miten hän läksi karkuun. Hän juoksi koko
yön, sanoi hän, tietämättä, mihin meni. Sen hän vain tiesi, että pois,
kauas pois hänen piti menemän. Sitte vasta, kun hänen tuli vilu ja
nälkä, huomasi hän pahasta pahaan joutuneensa. Hänen täytyi kerjätä, »ja
raskas on mieron tietä kulkea», lausui hän. »Kun kesäpuoli rupesi
tulemaan», jatkoi Niini, »oli minulla vähän parempi olo. Silloin sain
hiukan työtäkin monessa paikassa, ja nyt viimein parin virstan päässä
täältä tapasin tuon positiivinsoittajan, jota hänen pyynnöstään aioin
seurata ja laulamisella ansaita leipäni. Mutta onneni johdatti tänne
askeleeni, ja nyt rukoilen teitä pitämään minut luonanne. Älkää panko
minua tuonne outoon maailmaan!»

»Kyllä saat kodin täällä», sanoi Maaria, »mennään vain isäni kanssa
tuumailemaan, mitä tehtäisiin».

Maarian sydämmessä syntyi päätös. Hän tahtoi tehdä Niinin niin
onnelliseksi, kuin mahdollista olisi. Hän tahtoi olla ase *sen* kädessä,
joka ihmisten onnet jakaa. Hartaasti hän pyysi isältänsä saada pitää
Niiniä luonansa. Hemmi ja Aatu olivat luvanneet antaa Niinille opetusta;
isän lupa vain vielä puuttui.

Rovasti tuumaili. Häntä ei oikein miellyttänyt tuo asia; hän piti sitä
vain nuorten hullutuksena. Mutta vihdoin, kun Maaria puhui, miten oli
havainnut Niinillä olevan erinomaiset lahjat, sanoi hän: »No, jääköön
sitte tänne teidän oppilaaksenne.»

Maaria saattoi Niinin vähäiseen kamariin, sanoen: »Nyt, Niini, saat
oppia ja taitoa niin paljon kuin haluat. Minä tiedän sinun sitä
kaivanneen; ja kun sinulla vain on aikaa, tulet kanssani juttelemaan.»

»Oi, tämmöistä onnea en ole saattanut uneksiakkaan», lausui Niini.
»Sitte kun äitini mullalla peitettiin, ei ole minulla iloista päivää
ollut, ennenkuin tänään, kun teidät näin. Oi, nähneekö äitini nyt, miten
köyhä tyttönsä on onnellinen? Jumala siunatkoon teitä! Te olette minun
onneni enkeli.»

»Älä siitä puhu», vastasi Maaria, »ja jää hyvästi, sillä nyt sinun
täytyy levätä».

Niini istui kamarissa olevan vuoteensa reunalle, ja harras kiitos nousi
hänen sydämmestänsä Luojalle, joka hänen askeleensa tänne oli
johdattanut. Hän otti vielä pienen raamattunsa ja luki siitä vähäisen.
Sitte hän meni levolle; hän oli väsynyt sekä matkastansa että
mielenliikutuksista. Ja seuraavana päivänä alkoi hänen koulunkäyntinsä.



5. KIHLAUS.


Vuodet vierivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta. Maaria vain
aina välimmiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän yhä enemmän oppi
tuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän tallensi sydämmessänsä.
Niini oli ahkerasti lukenut, ja Maariaa hän oli myös paljon työllänsä
auttanut.

Nyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli pappilaan. Hän oli
erinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä opittavansa oppinut, jonka
tähden Aatu ja Hemmikin ilolla hänelle jakoivat tietojansa.

Niini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enää ollut lapsi,
vaan nuori neitonen. Sen tunsi hän itsekin -- ja jota paremmin hän sen
tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämmessänsä halu saada joku
itsenäinen työala.

Niini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen
piti tekemän. Hän oli useasti ajatellut: »Voi, jospa kansan lapset
kaikki olisivat niin onnelliset kuin minä, että saisivat oppia ja
taitoa!» Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän seminaari; »entä jos
pääsisin sinne», ajatteli hän, »ja sieltä sitte vihdoin ehkä K--n
pitäjään kansakoulunopettajattareksi. Sittepä voisin jotakin hyvää
vaikuttaa.» -- Niinin silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden
edessänsä, näki itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi iloinen
tulevaisuus! Mutta saattoiko hän jättää tämän ihanan K--n pitäjän? --
Mikä piti näitä tuumia vastaan? -- Yksi tunne Niinin sydämmessä, jonka
hän nyt vasta huomasi. Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä
päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista
opettajaansa, hän rakasti Hemmiä »Hemmiä minä rakastan», sanoi hän
itseksensä, »Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni.
Maariaa *hän* rakastaa -- ja kukapa saattaa nähdä Maarian ja olla häneen
rakastumatta -- mutta hänen sydämmessänsä asuu jo toinen. Hemmi rukka!
Yksin kuljet sinä, yksin minä, etkä ikinä saa aavistaakkaan
kerjäläistytön, jolle oppia annoit, rakastuneen opettajaansa.» -- Näin
hän ajatteli ja alkoi taas kiiruummin kehrätä. Kehrätessänsä hän rupesi
laulamaan; laulu oli Runebergin »Palveleva tyttö», jonka Niini oli
suomentanut. Hän lauloi:

      »Jos pyhäkellon soidessa
      jo oisin juhlavaatteissa,
      ja jospa yö jo joutuisi
      ja pyhäpäivä koittaisi!

      Ja viikkotyöni tehtyä
      mä aamusaarnall' käydessä
      nyt näkisin sen kirkolla,
      ken kaivannut on kultaansa!

      Jo yksin kirkkomäellä
      hän seisoo ennen minua
      ja katsoo pitkin järveä
      nyt kansan suurta joukkoa.

      Hän siellä etsii minua;
      jo lähestymme kirkkoa,
      ja kohta tulen joukosta
      ja kättä annan ilolla.

      Nyt laula, sirkka iloinen!
      Kun päre näkyy palaneen,
      niin minä saan jo nukkua
      ja näen kullan unissa.

      Mä istun täällä, kehrään vaan,
      ei ole rulla puolellaan.
      Ja koska loppuu kehruuni,
      ja koska ilta joutuvi?»

Laulunsa lopetettuaan hän oli taas iloisempi ja päätti mennä Maarian
kanssa juttelemaan Mutta ensin hän läksi puutarhaan ja näki,
poiketessansa käytävältä toiselle, Hemmin ja Maarian istuvan
keinulaudalla. Nuorukainen oli vaalea kuin lumi, ja Maarian poskilla
kyyneleet välkkyivät. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut. Hemmi oli
rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja heitä
pikaisesti tervehdittyänsä hän kiirehti sisälle asuinhuoneisiin, mutta
Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui siellä
vakaana, ääneti; vihdoin hän sanoi itseksensä: »Aavistukseni kävi toteen
-- sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! Miksi oli rakkautesi
ainoastaan ystävän rakkaus? Miksi et voinut tulla omakseni?» Nuorukainen
itki, vaan pian hän nousi ylös; vielä hän oli vaalea, mutta hän oli
tehnyt päätöksen. »Valitus ei ole miehen», ajatteli hän. »Työtä tahdon
tehdä, pois tahdon mennä takaisin Helsinkiin ja siellä viisauden
lähteestä itselleni tietoja ammentaa; ehkä sitte jotain voin tehdä maani
hyödyksi.» Ja nyt hän meni samaa tietä kuin äsken tytötkin.

Salissa Hemmi kohtasi rovastin ynnä Maarian ja Niinin. Niini oli
tuumaillut seminaariin lähtemisestänsä, ja rovasti oli sen sopivaksi
nähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi
päättäneensä lähteä pois Helsinkiin, vieläpä aivan heti; hän tahtoi vain
sanoa jäähyväiset ensin.

»Kaikkipa nyt aiotte meidät jättää», lausui rovasti.

Ja nyt Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti pois, mutta portailta hän palasi
vielä takaisin ja sanoi, katsoen saliin, jossa Maaria seisoi: »Vielä
kerran hyvästi, Maaria, rakas lapsuuteni ystävä! Muista joskus minua!»
Vähän aikaa vielä kuului ratasten jylinä, ja Hemmi oli matkoissaan.

Muutaman hetken kuluttua siitä, kuin Hemmi läksi, tuli posti ja postissa
kirje Maarialle. Kirje oli Tyrvään pitäjästä. Maaria aukaisi sinetin ja
luki vähän aikaa. Ruusu ruusun perästä nousi ja katosi hänen
poskillansa. Hän vei kirjeen isällensä, ja Niinille hän sanoi: »Kirje on
Aarni Vakaselta; tuo *jalo* mies rakastaa ystävätäsi. Oi Niini, kuinka
olen onnellinen!»

Niini iloitsi ystävänsä onnesta, mutta pois hän tahtoi, tuonne pieneen
kamariinsa taas. Hän kaipasi yksinäisyyttä. Tultuansa kammioonsa hän
istui tuolille ja painoi päänsä käsiinsä katkerasti itkien; vaan hetken
perästä hän pyyhkieli kyyneleet silmistänsä, lausuen: »Pois tahdon
riipiä surut sydämmestäni ja tehdä työtä ahkerasti!»

Kiire oli pappilassa. Kangaspuut jyskivät, rukit hyrisivät, ja vanha
Leena levitteli palttinakankaita kedolle valkenemaan. Kumma ei
ollutkaan, että kiire oli, koska Maaria oli morsian ja vuoden päästä
aiottiin pitää häät. Niinin myös oli lähteminen Jyväskylään jo heinäkuun
loppupuolella.



6. HÄÄT.


Taas oli vuosi kulunut, ja kesäaurinko paistoi lämpimästi. Sireenit ja
pihlajat olivat täydessä morsiuspuvussansa, ja pihalla oli portaitten
ympärille taajaan koivuja pistetty. Joku juhla oli tulossa.

Pappilan salissa aukaistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen,
joitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämät nuoret olivat Aarni
Vakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen
viserteleminenkin kuului ikäänkuin onnentoivotukselta, sillä tänä
päivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän ympärillänsä,
ja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen toisellensa.

Salin viereisestä kamarista kuului iloinen puheen liperteleminen. Pöytä
siellä oli asetettu lattian keskelle, ja sen ympärillä istuivat Hemmi ja
Aatu, jotka nyt olivat kandidaatit, Hanna ja Niini sekä Eevan vanhimmat
lapset Ilmiö ja Helmi. Suuri kasa myrtinoksia oli pöydällä heidän
edessänsä. He sitelivät kruunua Maarialle. Tytöt sitoilivat myös
itsellensä myrttikiehkuroita, sillä he olivat valitut morsiusneitosiksi.
Hemmi, Aatu ja nuori Ilmiö olivat kutsutut sulhaspojiksi, ja heidätkin
piti merkittämän myrtinoksalla, joka oli pistettävä takin rintapieleen.

Niini oli paljon muuttunut, sitte kun viimeksi hänet näimme K--n
pappilassa. Hän oli sekä ruumiin että hengen puolesta aivan toinen.
Hänen silmänsä loistivat ilosta. Hän tiesi elämällänsä nyt olevan jonkin
tarkoituksen, sillä hän oli tuleva kansakoulunopettajattareksi.

Kaunis hän oli istuessaan tuolla pöydän ääressä kiehkuroita sitoen, sen
huomasi Hemmikin, kun hän, valiten myrtinoksia Niinille, katsoi hänen
mustiin säihkyviin silmiinsä. »Hän on kaunis kuin Espanjan
mustasilmäiset kaunottaret», ajatteli Hemmi.

Aatu, jonka silmät aina olivat, valveilla, huomasi pian, miten ihastunut
Hemmi oli, ja sanoi pilaillen: »Kukapa nyt taas ensiksi kihlataan K--n
pitäjässä? Sanotaan: 'Häät ovat aina toisten alku'.»

»Aatu varmaankin», vastasi Hemmi. »Sinä olet ensimmäinen sulhaspoika, ja
niin on sinulla matka lyhyin vihkituoliin.»

Näin heidän jutellessaan tunnit riensivät.

Eeva tuli sisälle ja lausui: »Nyt on jo aika pukea morsianta. Hetki
lähestyy, jolloin vieraat tulevat.» Sitte hän meni tohtorin tykö,
sanoen:

»Vähäksi ajaksi, Aarni, ryöstän sinulta Maarian.»

»Vie vain», vastasi tohtori, »pianpa taas saan hänet takaisin ehkä vielä
suloisempana ja sitte ainaiseksi onnekseni». Maaria meni Eevan kanssa.

       *       *       *       *       *

Jo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsiusneitosetkin seisoivat
valkoisissa juhlavaatteissaan, myrttikiehkurat päässä. Pappilan salin
seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihkituoli oli
valmiina lattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Pappi, pitäjän
kappalainen, joka vihkisanat oli lukeva, käveli edestakaisin lattialla,
ja tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikäänkuin
joka hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä hän odotti.
Vieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha
valkopäinen rovasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana.
Hänellä oli valkoiset hohtovaatteet, pitkä valkoinen huntu riippui
kruunun alta hameenpalteisiin asti, ja myrtinkukista sidottu kiehkura
oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikäänkuin pilvissä tuli Maaria,
kun hän hiljaa astui isän rinnalla lattian yli tohtorin luo.

Morsiusneitoset ja sulhaspojat tulivat jäljessä ja menivät seisomaan
kahdenpuolen morsiusparia. Pian oli pappi vihkisanat lukenut, ja
selvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen,
tahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä.

Nyt toivotettiin onnea, ja vihdoin kuuluivat viulun säveleet. Tanssi
alkoi. Monenlaisia herkkuja tarjottiin aina välimmiten, ja niin joutui
ilta.

Niini oli paljon tanssinut; hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän
meni portaille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui
nyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläistyttönä seisahtui Haapakallion
lähelle. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä! Hän
päätti mennä tuonne Haapakalliolle. »Täällä häitten tohussa», ajatteli
hän, »ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä saan muutaman
hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa»; ja Niini otti takin
yllensä ja hatun päähänsä ja läksi Haapakalliolle päin. Pian hän juoksi
tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä kalliolle hän istuutui, ja moni asia
muistui hänen mieleensä. Hän kuunteli haapain suhinaa ja pienen puron
lirisemistä. Ne muistuttivat häntä Tyrvään kuohuvista koskista ja hänen
kodistansa, tuosta pienestä mökistä kosken rannalla. Näin hän istui
unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden, joka häntä paraikaa haki; se oli
Hemmi.

Hemmi kysyi Aatulta: »Etkö Niiniä ole nähnyt?» Aatu vastasi nähneensä
hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt läksi Hemmikin.

Kulkeissansa tuolla koivumetsässä hän ajatteli: »Kuinka kummallinen
ihmissydän onkin. -- Vain vuosi takaperin rakastin Maariaa ja luulin,
että en ikinä sitä rakkautta voisi sydämmessäni tukehuttaa, mutta hyvä
tahto voi, näenmä, paljonkin. Vähemmän vielä aavistin silloin, että
Niinin mustat säihkyvät silmät saattaisivat minut kahleisiin kietoa. Ah,
tuollapa hän istuu, ikäänkuin metsän impi!»

Siellä istuikin Niini Haapakalliolla valkoisissa vaatteissa ja, pieni
myrttikiehkura mustissa hiuksissansa. Hemmi meni hänen luoksensa,
sanoen: »Olen sinua kaivannut. Pappilassa jo rupesi hääväki
illalliselle, mutta yksi morsiusneitosista oli poissa.»

»No, rientäkäämme sinne», vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä, mutta
Hemmi lausui: »Ei vielä, Niini. Sitä ennen tahdon täällä, jossa sinut
ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa.» -- -- Haavat suhisivat, puro
lirisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämmensä
suloisimmat tunteet. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Muutama hetki sen jälkeen seisoivat tohtori ja Maaria katsellen ulos
akkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas
ulos. Aatu sen huomasi ja kysyi:

»Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan.» Siellä näkyivät Hemmi ja
Niini tulevan käsitysten. Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä
vastaan. Hetken siellä keskusteltuansa he tulivat yhdessä sisälle.

Aatu kaasi viiniä laseihin ja puhui: »»Vielä päivän päätteeksi juokaamme
yksi malja! Nuot suhisevat haavat Haapakalliolla ovat kuiskeellansa
ilmoittaneet kahdelle nuorelle heidän rakkautensa. Nämät nuoret ovat
Hemmi ja Niini. Juokaamme heille onnentoivotuksen malja!» Ja nyt
kilistettiin laseja ja toivotettiin onnea noille kahdelle nuorelle,
jotka näyttivät ylen onnellisilta.

»Niinillä oli parempi onni kuin äidillänsä», sanoi Eeva patruunalle,
»koska sai rakastettunsa omaksensa ja pääsi ison Koivumäen emännäksi».

       *       *       *       *       *

Pian kulki tuo uutinen, että Hemmi ja Niini olivat kihlatut, suusta
suuhun, ja akat kyselivät kirkonmäellä toisiltaan: »Oletteko kuulleet
kummempaa? Tuo mustalaistyttö, joka kerjäten tänne tuli ja pappilassa
kasvatettiin, on nyt tuleva ison Koivumäen maisterin rouvaksi.»

Koivumäen majuri ja hänen rouvansa eivät sitä kummana pitäneet. He
tiesivät, mitä Tuomelan patrunessa vainaja vasta liian myöhään tuli
tuntemaan, että »mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten
erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos
vain ovat samalla sivistyksen kannalla.»

       *       *       *       *       *

Niini nyt onnellisena elää Koivumäen emäntänä. Hän on alustalaisillensa
toimittanut koulun lähelle Haapakallioa. Tuo kallio on hänelle aina
rakas; siellä hän viettää kesällä Hemmin kanssa monta onnellista hetkeä.
Haapain suhinassa ja puron lirinässä hän kuulee kosken kuohun
lapsuutensa kotirannalta.

                                                                 1868



TORPAN TYTTÖ.



1. ANNI.


P--n pitäjässä P--veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa kuului
lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei ollut paitsi tarpeellisia
ulkohuoneita muuta kuin kaksi asuinhuonetta, nimittäin tupa ja kamari
tuvan takana. Asuinhuoneitten ympärillä oli aitaus, ja aitauksen
sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä kukoistuksessa.
Vielä muutamia koivujakin oli portaitten viereen pistetty ja latvat
kauniisti yhteen sidottu, sillä nyt oli juhannusaatto, ja huomenna
torpan tytön, nuoren Annin, piti ensi kerran Herran ehtoolliselle
pääsemän.

Annin isä ja äiti istuivat portailla odottaen tytärtänsä kotiin
pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa, ja jo senkin vuoksi he häntä
hyvin rakastivat, mutta erittäinkin hänen hellä ja lempeä luonteensa
teki hänet heille rakkaaksi.

Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä,
kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kun ei
kaivattua kuulunut, hän sanoi miehelleen: »Mene, Matti hyvä, katsomaan,
eikö lapsemme jo tule. Minä lähden illallisen toimeen. Tänä iltana
olkoon Anni vapaa maallisista askareista.» Näin sanoen Liisa riensi
iltatoimiinsa, ja Matti läksi rannalle.

Jo näkyi Annin vene; hän istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului
airojen loiske. Hänen huivinsa oli luiskahtanut niskaan, ja hänen
keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan
kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat
sinisilmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli
pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene töytäsi rantaan.

»Hyvää iltaa, tyttöseni», sanoi Matti ja veti venettä paremmin rannalle.

»Jumal' antakoon», vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa tuli
myös äiti heitä vastaan, ja nyt he läksivät tupaan, johon Liisa oli
valmistanut illallisen.

Tupaan tultuansa Anni otti kainalostansa ison raamatun, jonka näytti
vanhemmillensa, sanoen:

»Katsokaa, mitä vanha rovastimme antoi minulle.»

»Hyvä, hyvä», lausui isä. »Mutta muista, lapseni, että maa vaatii
viljelijänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii raamattukin.»

Liisa pyyhkieli silmiänsä sanoen: »Siinä, lapseni, sinulla on
neuvonantaja vielä silloin, kun vanhempaisi haudalla sammalet kasvavat.»

»Oi, äiti», sanoi Anni, »jos olisitte kuulleet, kuinka rakas rovastimme
puhui meille, ette olisi saattaneet itkemättä olla. 'Rakkaat lapset',
sanoi hän, 'te lähdette tuntemattomaan maailmaan. Muutamille teistä voi
elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin teräviä kiviä täynnä;
toisilla teistä ehkä on keveämpi taakka kannettavana, muutamilla taas
raskaampi. Monelta teistä kenties jo nuoruuden iässä temmataan pois
rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat ohjanneet. Mutta muistakaatte, että
Jumalan sana on se aarre, josta saatte oppia ja neuvoa niin ilossa kuin
murheessakin. Ja vielä minä muistutan teitä', sanoi hän, 'että kansi,
johon sana on suljettuna, ei saa tomuiseksi joutua; niin useasti pitää
teidän sitä viljelemän.' Näin puhui rovasti», sanoi Anni, »ja käski
meitä vielä huomenna kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään
hänen kanssansa kirkkoon».

»Mutta nyt on jo ilta kulunut», sanoi Matti, »lähtekäämme iltaselle». --
Ruoalta päästyä Matti luki raamattua vähäisen, ja sitte he läksivät
levolle.

Aamulla oli aurinko jo korkealla taivaalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti
hän puki päälleen mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa
pappilaan.

Pappilassa olivat jo rippilapset koossa Annin sinne joutuessa. Samassa
tuli myös rovasti, ja nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa
kirkkoon. Kun hän siellä luki esipuheeksensa valitut sanat: »En tästedes
puhu paljon teidän kanssanne» (Joh. 14:30), silloin kaikki lapset
itkivät. He tunsivat, että kohta olisivat erotetut paimenestansa, ja
että lauma sinne tänne hajoisi. Kallis rippikouluaika oli ohitse.

Kirkosta tultua kukin meni eri haarallensa. Anni kulki vanhempainsa
seurassa. Vieläpä yksi oli, joka myöskin seurasi häntä vähän matkan
päässä; vaan kun ennättivät torppaan vievälle tienhaaralle, silloin
läheni jäljessäkävijä, joka oli yhdeksäntoistavuotinen, rehellisen- ja
siistinnäköinen nuorukainen, Syrjän talon ainoa poika.

Anni katsoi taaksensa ja sanoi: »Kah, Vilho.»

»Niin olen», vastasi Vilho, »ja tulen isäni ja äitini puolesta kutsumaan
teitä kaikkia meille päivälliselle».

Anni kiitti, ja nyt he menivät yhdessä rantaan. Sitte he läksivät kaikin
Syrjän taloon. Siellä oli iso vierastupa koristettu seinänrakoihin
pistetyillä tuomen- ja pihlajanoksilla, ja lattialla oli vasta
riivittyjä katajia. Tuvan perällä oli pitkä valkeaksi pesty pöytä, jossa
kukkuralliset ruoka-astiat höyrysivät, ja seinässä naskui komea kello.
Tuvan oven viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän
emäntä heidät vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidät
jätämme.



2. RISUJEN KOKOOJA.


Jo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja P--veden aallotkin makasivat
jääpeitteissänsä. Jo oli lumihöyteistä kasvanut suuria kinoksia
metsämaihin, ja kohta ne sulamaankin rupesivat. Maaliskuu oli
keskivälissä, aurinko paistoi jo hyvin keväisesti.

Härmäiset puut olivat ikäänkuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon ja
torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli tuttuja
kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:

      »Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,
      kyllä minä pienet surut ilollani peitän» j. n. e.

Laulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.

Metsässä kuului myös toinen ääni. Puunhakkuu siellä kajahteli; mutta
pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi iloinen ääni: »Hyvää
päivää, Anni!»

»Kah, Vilho! Mihinkä menet?» kysyi Anni, ja hänen poskensa, jotka
pakkasesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.

»Tähänpä loppui matkani», vastasi Vilho, »mutta nyt aion vetää tuon
raskaan risukuorman kotiisi, niin saan kanssasi vähän jutella».

»Älä tule, Vilho. Isäni on siitä vihainen. Kun sinä viimein saatoit
minua kotiin, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enää saa kanssasi
jutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vain
olemme ystävät. Siitä asti kuin isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti
otettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta 'ei ole
ajat, niinkuin oli ennen'», sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän
voinutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä
soreana ja vakavana kuin honka metsässä.

»Vai niin», lausui Vilho, »enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina ole
ottanut sinua ilolla vastaan? Ja äskettäin, kun äitini sanoi minulle:
'Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä häntä kumminkaan voi
naida -- ja mitäs ajattelet, sinä kun kyllä saat rikkaita *talon*
tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä', -- niin silloin minä vastasin: 'En
tahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin', ja sitte tulin tänne metsään
puita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin
sinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.»

»Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia.» Annia
vähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavan kenen
hyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta häntä kuitenkin harmitti,
että Vilho sen niin suoraan puhui.

»Älä pahastu, Anni!» sanoi Vilho. »Jospa saisinkin rikkaampia, niin en
suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä tiedän
sinun osaavan emännyyttä pitää siinä kuin joku muukin. Senpätähden
oletkin minun Annini nyt ja aina.»

Anni oli taas iloinen, ja nyt he vetivät yhdessä risukelkkaa hänen
kotiinsa.

Isä ei ollut kotona, mutta äiti lausui: »Jopa nyt peräti, kun
talonisännät risuja vetävät! Ei se ole sopivaa.»

»Ei työ miestä pahenna», vakuutti Vilho, »enkä vielä isäntä olekkaan.
Jospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä, sillä kun minä
olen isäntänä, niin on Anni emäntänä.»

»Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja
huomenna ehkä toista.»

»Ohoh, vai niin luulette. Katsokaa honkaa tuolla metsässä, miten se
vakavasti tuulessa seisoo. Niinpä minäkin pysyn sanassani.»

Nyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä
hän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa Anni
vastasi tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan; mutta Vilho
sanoi: »Kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon», ja läksi nyt
iloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi
ostaa hänelle vielä silkkihuivinkin. Hän ajatteli tytön iloa ja oli
onnellinen.

Anninkin sydän oli iloa täynnä. Hän tuumasi: »Eiköhän Vilho minulle
kampaa lahjoita? Olisipa sentään hupaista saada Vilholta lahja.» Juuri
hänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Heikki, sisälle. Hän
oli lukkarin poika ja isänsä oli jo aikoja sitte kuollut, mutta äiti eli
vielä. Tämä poika oli sievä nuorukainen, mutta hänen äitinsä, jota
nimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha kielestänsä.

Heikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat Syrjän maiden
läheisyydessä, kulki Heikki useasti Syrjän torpan ohitse. Siellä hän
näki herttaisen Annin ja mielistyi häneen. Aina Heikin täytyi talvella
poiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo huomasi Heikin käsien
palelevan aivan lämpimälläkin ilmalla. Heikki oli Matin mieltä myöten,
ja hän olisi halusta ottanut tuon pojan vävyksensä, sillä sitä ei hän
milloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi pääsemän. Mutta
Anni oli jo kauan Vilhoa rakastanut eikä huolinut Heikistä ollenkaan.

Kun nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä katsellen
tarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä mitään
sanomista; mutta Liisa kysyi: »Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?»

»Eipä mitään erinomaista», vastasi Heikki, »vien vain heinäkuormaa
pappilaan ja poikkesin tänne. Tullessani», lisäsi hän, »tapasin Syrjän
Vilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hämeenlinnaan.» Heikki vilkaisi Anniin,
mutta Anni vain kehräsi. Vihdoin hän läksi pois, kun ei päässyt puheen
alkuun Annin kanssa.

Heikki vei heinäkuormansa pappilaan. Siellä hän tapasi äitinsä. Lukkarin
Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti paljon poikaansa.
Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian Heikin olevan
pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen sydäntänsä
karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut onnellinen. Ulla
läksi kotiin. Kotimatkallansa hän tuumasi, miten voisi poikansa saattaa
onnelliseksi, miten Annin saisi Heikin omaksi. Nyt johtui hänen
mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa Vilhon ja että tämä aikoi
äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla oli päätös tehty. Hän ei
mennytkään kotiin, vaan käänsi matkansa Syrjän taloa kohti. Ulla kyllä
tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon ystävyyttä vastaan. Hän oli
myös kuullut emännän tahtovan Mattilan rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä
Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien vieressä naapuripitäjässä; sepä sopi
hyvin Ullan tuumiin.

Pian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessansa talon tupaan oli
onneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä Ulla sanoi: »On, näenmä,
matka mielessä, koska on kirkkoreki pihalla.»

»Niin on», vastasi emäntä. »Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.»

»Niin aina, niin», lausui Ulla, »saattaa vielä olla tuttujakin tiellä.
Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin sopivampaa
hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin lienee ajatellut,
kun toisen sulhasen otti itsellensä.»

»Vilho ei vielä ole naimista ajatellut», sanoi emäntä, »eikä hän torpan
tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa. Mutta kukapa sitte Annin sulhanen
on?»

»Hm, paha on puhua», vastasi Ulla, »kun olen äiti enkä tiedä poikani
tuumista muuta kuin muitten puheista».

»Heikkikö?» sanoi emäntä. »No sepä onkin sopivaa.»

»Heikki ei ole minulle mitään puhunut», virkkoi Ulla, »enkä ole mitään
kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kuin hän itse ilmoittaa asian
minulle. Sen vain olen huomannut, että hän aina metsästä tultuansa
tietää jotakin puhua torpan asioista».

Ulla ei tahtonut poikansa päähän näitä valheita. Hän vain sanoi,
niinkuin valhettelijat tavallisesti, että »oli puhuttu».

Emäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti kuitenkin sopivalla
ajalla Vilholle ilmoittaa Annilla olevan sulhon. Sitäpä Lukkarin Ullakin
juuri oli toivonut.

Nyt hän meni taas kotiin päin, mutta poikkesi vielä Syrjän torppaan.
Anni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä istuivat tuvassa
Lukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa istumaan. Ulla istui
tuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän, koska ei tietänyt, millä
piti puhetta alottaman, mutta vihdoin sanoi Matti: »Mitäs Ullalle
kuuluu?»

»Eipä mitään juuri», vastasi Ulla. »Vanhuus vain tulee.»

»No, mitäs kirkonkylästä kuuluu?» kysyi Matti taas.

»Eipä erittäin mitään», lausui Ulla. »Kuolleet haudataan, lapset
ristitään ja nuoret kihlataan.»

»Vai niin», sanoi Liisa. »Onko uusia naimiskauppoja tehty?»

»Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte.
Kyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.»

»Vilhoko naimiskaupassa on?» kysyi Matti, ja hänen silmänsä näyttivät
teräviltä. Häntä oli aina harmittanut Vilhon ja Annin ystävyys. Hän ei
koskaan luullut siinä olevan ikäpäiväistä vakavuutta. Anni tuli samassa
sisälle.

Ulla pakisi: »Enpä minä tahdo olla ensimmäinen uutisten tuoja. Koska
ette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.»

Anni katseli, ikäänkuin olisi kyselmä huulilla ollut. Ja Matti sanoi:

»Puhu suusi puhtaaksi, Ulla. Joka alottaa, saa myös lopettaa», mutta
nähdessään, että Ulla ikäänkuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua, kysyi
hän suoraan: »Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?»

»Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna», vastasi Ulla. »Sanottiin Vilhon
menevän äitinsä kanssa talonkatsojaisiin -- ja sieltä sitte
morsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.»

Anni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli
ensin punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaleat kuin
lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan puhetta
todeksi, mutta kaikki oli niin kummasti kokoonpantu. Olikohan kuitenkin
mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla sisällä, vaan
meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen sinisistä silmistänsä.

Ullan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiinsa. Ulla oli asiansa
hyvin toimeen saanut, mutta ei hän kumminkaan näyttänyt tyytyväiseltä;
pistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut
pojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin
onnettomaksi.



3. SEONNUT VYHTI SELVENEE.


Muutamia päiviä oli kulunut, Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotiin
kaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut
Lukkarin Ullan jutut. Vilho ei kuitenkaan uskonut niitä. Hän vain nauroi
äitinsä puhetta ja sanoi: »Sen on joku akka teille lörpötellyt.»

»Saatpa nähdä», vastasi emäntä.

Kotiin tultuansa Vilho meni heti torppaan, kampa muassa. Silkin hän
jätti toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin
menevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat; epäluulon siemen oli jo hänen
sydämmessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni sisälle.
Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin istuvan
lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen todeksi ja
pahan omantunnon tekevän Annin vaaleaksi.

Matti kysyi vähän jäykästi: »Mitä Syrjän isännällä on asiaa?»

»Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi», vastasi Vilho. Hän
päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen
morsiamelle mitään lahjoittaa.

Anni oli vaalea ja hänen kätensä vapisi, kun hän otti kamman Vilhon
kädestä ja maksoi sen.

Vilho meni heti taas kotiin. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja
Vilho olikin muuttunut. Työtä hän teki niinkuin ennenkin, mutta oli
näräinen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: »Jos
saisi Vilhon naimisiin, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin.» Mutta kun
hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: »Minä en ikänä
huoli naimisesta.» Sitte ei ollut äidin enää mitään sanomista.

Annin iloiset päivät olivat myös loppuneet. Eräänä iltana, kun hänen
isänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu
torpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuori vielä
naimisiin menemään.

»Ole vaiti», sanoi isä. »Vävy tekee työnsä suuremmalla tarkkuudella kun
palkkalainen. Olen havainnut lukkarin Heikin sinusta paljon pitävän, ja
hän onkin kelvollinen ja sopiva mies.»

»Heikki kyllä on kelpo mies, mutta minä en häntä rakasta», vastasi Anni.

»Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi», lausui Matti ja läksi taas ulos
töihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi. Mutta eipä
niistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi,
oli pian pois haihtuva.

Matin mentyä Anni rupesi katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä
kerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet paraikaa
virtailivat Annin poskille, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni pyyhkieli
vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.

»Kuinka täällä jaksetaan?» kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei siihen
vastannut juuri mitään, jotain vain mumisi itseksensä. Hän oli vihainen
emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt silloin,
kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi hän päätti
sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli sekin, että
Annin posket olivat vaaleat. Kun emäntä vielä sanoi: »Mikä Annin on? Hän
näyttää mielestäni niin surulliselta», silloin ei Liisa enää voinut
harmiansa hillitä, vaan lausui: »Kyllä on suremisen syytä minullakin.
Lapsi meidän oli iloinen kuin lintu laulaessa ja kukoistava kuin kukka
kesällä, mutta nyt näette itse, miten vaaleaksi ja surulliseksi hän on
muuttunut, ja se on poikanne syy. Viikko takaperin vain oli Vilho täällä
ja todisti tahtovansa Annin vaimoksensa. Minä ja Matti olemme aina
olleet Vilhon ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho aina yhäti
oli luja päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa.
Puheesta sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin
turhaa, näenmä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Sitä en silloin
olisi uskonut.»

Emäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt hän
sanoi: »Onko sekin poikani syy, että Anni on lukkarin Heikin morsian?»

»Ei sentään niin pitkällä olla», vastasi Liisa. »Isä kyllä sitä aina on
tahtonut, mutta Anni ei unohda rakkauttansa niin pian kuin Vilho. Se on
poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan Hennan ja hyljännyt
köyhän lapsuudenystävänsä.»

»Hm», lausui emäntä, »tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei ikänä ole
aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin ollut minun
mieleni mukaan, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan Heikin
morsiamen. Minäkin sen luulin ja kerroin Vilholle. Hän ei sitä uskonut,
mutta viime kerralla täältä tultuansa hän oli vallan toisenlainen kuin
ennen ja sanoi minulle: 'Äiti, puheessanne oli kuitenkin perää.' Siitä
asti hän on ollut äreä ja vallan muuttunut. Annista kuulin sanottavan,
että hän oli vaalistunut ja aina itkusilmissä. Ajattelin sitte
itsekseni, ettei onnellinen morsian niin olisi, ja päätin tulla
kuulemaan, miten asian laita oli.»

»Nytpä sekainen vyhti selvenee», vastasi Liisa. »Lukkarin Ullapa
Vilhonkin naimisesta meille jutteli.» Ja nyt hän puhui, mitä Ulla oli
heille sanonut.

Syrjän emäntä lausui: »Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta
rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä kuitenkaan tahdo lapseni onnea
estää. Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.»

Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän
emännän, mutta pian hän sai kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi
mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte hän sanoi: »Eipä kauan
viipynekkään, ennenkuin poikani on täällä.»

Emännän mentyä Annikin tuli taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja
äitinsä olevan kovin iloisennäköisiä. Matti lausui:

»Anni rukka, heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta
vähäsen! Pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon
kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vain olleet Lukkarin
Ullan lörpötyksiä.»

Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä hän kuuli? Kuinka saattoi
hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä
ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto kuin
ennenkin, ja hän sanoi:

»Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia
puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.»

Anni itki ja nauroi kysyessään: »Mitä tämä nyt kaikki on? En tiedä,
uneksinko vai olenko valveilla.»

»Niin se nyt on», vastasi Vilho, »että illalla lähden isäsi kanssa
pappilaan kuulutusta ottamaan».

»Tule tänne, jalo mies, metsän honka», sanoi Liisa, »ja ota siunaukseni!
Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.»

Onni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon
asioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.

Lisäämme vain, että Anni todellakin Syrjän talon emäntänä työllä ja
toimella rikastutti taloansa, eikä Vilho koskaan katunut, että oli
ottanut *torpan tytön* vaimoksensa.

                                                                 1868.



PITKÄNNIEMEN SYNTY.

(TARINA.)


Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järven pohjoispuolella korkean
Kappolanvuoren takana eräs mahtava hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli
pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kasvot verevät, ja kähäräiset
hiukset valkoiset kuin ketopellavat. Aimo oli hyvä metsästäjä, metsot ja
teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekivät hänen
kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä,
jotka uskollisesti häntä seurasivat ja palvelivat ja kunnioittivat häntä
johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella
Mantereenvuoren takana asui myöskin mies: kova, ankara Kammo. Vaan hänen
asuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko
kamaloita palvelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä olivat varjelemassa
hänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli
muukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli
saanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna
säilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä
rauhallisena, vapaana kuin lintunen, ja missä hän vain joutui muitten
ihmisten pariin, oli hän tervetullut, sillä hän lahjoitti heille aina
metsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli
suosiolla katsellut soreaa Aimoa, vaan eipä heidän punaposkensa,
sinisilmänsä eikä sulohuulensa voineet Aimon sydäntä kahlehtia -- vapaus
ja metsästäminen oli hänelle aina vain rakkahinta.

Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo väsyneenä oli palannut
metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanvuorelle lepäämään.
Täällä hän katseli nyt mielihyvällä Katumaan välkkyvää vedenpintaa ja
tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järveä; mutta
siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan
uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuvan.
Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenvuorella
nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen
suloisella äänellä: »Aimo, sorea, väkevä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi
raukka Kammon kahlehista!» Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä neidon
keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen
tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: »Lempi,
minä sinut pelastan, vaikka viimeiset voimani menettäisin!»

Nämät sanat huusi Aimo varsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli
ympärilleen -- ilta-aurinko säteili vielä läntisellä taivaanrannalla,
mutta Mantereenvuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja
katseli taas vuorelle päin, vaan eipä Lempeä näkynyt. »Minä hohko!»
huudahti nyt Aimo, »olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on vienyt
rauhani.» -- Näin ajatellessaan hän kuuli varsin läheltä metsiköstä
laulun äänen, ja laulun sanat kuuluivat:

      »Ensin on metsä,
      ja sitten on vettä,
      ja sitten on korkea vuori,
      ja sen korkean vuoren takana
      on neito kaunis ja nuori».

»Mistäpä tuo laulaja on?» sanoi itseksensä Aimo, »eipä hän minun väkeni
joukosta ole.» Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki
nuorukaisen, joka istui puun juurella.

»Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?»
kysyi Aimo.

Nuorukainen vastasi: »Paljon sinä kyselet, väkevä Aimo, mutta vielä
enemmän tahdon sinulle vastata: Lauloinpa sen vuoksi, että laulullani
toivoin voittavani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä luoksesi.
Kovan Kammon palveluksesta tulen. Olen siellä vähän aikaa ollut, vaan en
viihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla Mantereenvuoren
takana on neito niin ihana kuin keväinen aamu. Kammo on
ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä
ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois vankeudestansa, mutta
Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat. Tyttö raukka
ei pääse laveammalle yksin kulkemaan kuin tuonne Mantereenvuorelle,
sillä Kammon vartijat ovat hänet niin ahtaalle piirittäneet; mutta
väkevä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja mahtava, pelasta Lempi
Kammon kahleista!»

»Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?»

»Onpa niin.»

»Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen,
oman ihanteeni nähdä?»

Nuorukainen vastasi: »Joka ilta vähän ennen auringon laskua tulee Lempi
Mantereenvuorelle itseänsä ulkoilmassa virkistyttämään. Ole niihin
aikoihin täällä vuorella, silloin hänen saat nähdä.»

»Sen teenkin», sanoi Aimo iloisesti, »mutta mene sinä, nuorukainen,
takaisin Kammon palvelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita hänelle,
että Aimo, vaikka sydänverensä vuodattaisi, on hänet pelastava Kammon
kahleista. Tulevana iltana, ennenkuin aurinko on maillensa mennyt, pitää
minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna. Lähde nyt; toimita
tehtäväsi, ja onnea matkallesi!»

Nuorukainen meni, jättäen Aimon syviin mietteisiin. Kun toisen päivän
aamu koitti, kokosi Aimo kaikki väkensä Kappolanvuorelle, kertoi heille,
mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: »Mikä nyt olisi paras
pelastuskeino?»

Yksi joukosta vastasi: »Pian on vene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä
Lempi.»

»Ei sovi», sanoi Aimo. »Kammo ja Ahti ovat yksissä liitoissa; pian hän,
veden isäntä, karille veneen viskaisi ja muruiksi musertaisi. Parempi
neuvo tarvitaan.» Taas tuumattiin, ja vihdoin Aimo lausui: »Nyt olen
keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtävä.»

»Viisas Aimo on keinon keksinyt», sanoivat miehet, »kaunis nurmipolku on
Lemmelle tehtävä».

Nyt ruvettiin järveen ajamaan kiviä ja kantoja, multaa ja soraa.
Sukkelaan joutui työ, vaan illan tultua, kun aurinko juuri oli
laskemaisillansa, jätti työväki hämmästyneenä työnsä ja huusi osottaen
sormillansa Mantereenvuorelle päin:

»Katso, väkevä Aimo! Tuolla on Luonnotar!»

»Se on varmaankin Tellervo, metsän kaunis tyttö!» huusivat muutamat.

»Ei, ei, se on Lempi suloinen», vastasi Aimo. »Minä hänet tunnen,
unelmani kaunottaren.» Sitte hän huusi: »Lempi, sinun vapautesi hetki
lähestyy!» -- ja kaiku vei sanat Lemmelle.

Päivä kului; jo oli polku niin pitkälle valmistunut, että se kauniina,
pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt pitemmäksi
saatukaan, -- työntekijät koettivat työtänsä jatkaa, mutta turhaan, --
järvi oli syvä ja pohjaton, sitä ei voinut täyttää. »Pois, pojat», sanoi
Aimo, »Älkää turhaan työtä tehkö, jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti
ei suvaitse työtämme, hän on tehnyt järven pohjattomaksi; vaan eipä
tästä niemen päästä ole pitkä Mantereenvuorelle. Katumaa on nyt tyven,
ja Ahti nukkuu, minä uin Mantereelle ja tuon Lemmen vapaana tänne.»

»Tee se, väkevä Aimo», sanoivat hänen seuralaisensa, »silloin olet
suurimman urhotyösi tehnyt».

Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taivaanrantaa. Järvi lepäsi
tyynenä, välkkyvänä. Aimo katseli Mantereenvuorelle päin ja jopa näki,
mitä toivoi näkevänsä, sillä Lempi seisoi vuorella.

»Nyt on pelastuksen hetki!» huudahti Aimo, ja Lempi viipoitteli punaista
ruususeppelettä vastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järveen ja
pikaisesti ui toivottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä
oli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottavaa, etteivät
huomanneet, että se aika, jonka Lempi vuorella sai olla, jo oli kulunut.
Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli
kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:

»Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!»

Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järven
helmaan. Mutta samassa tuli Kammo vuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt
oli toisen omana, julmistui hän kovasti ja kirkasi: »Aimo! Lempi!
Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät
järven syvyyteen upottava.»

»Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo», vastasi Aimo, uiden eteenpäin.
Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järvelle, ja jota enemmän Aimo pyrki
Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet veivät toisaalle. Vielä
Kammo kerran kirkasi: »Lempi, palaja, taikka vaivut järven pohjaan!» --
mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä:

»Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla voi!»

Samassa tuli suuri laine, peittäen järven syvyyteen Aimon ja Lemmen,
mutta kaiku vei Lemmen sanat metsään, joka järveä ympäröitsi. Tapio,
metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kasvatti
siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi vaipuivat, kauniin saaren. Vaan
Kammo seuroinensa läksi vihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta
saaressa puut kauniina kasvavat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on vienyt
niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on vuosien
kuluessa niistä kasvattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen
nuorukainen tyvenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee
hän puitten latvoista hiljaisen huminan -- se kuiskaa hänen korviinsa
Lemmen sanat: »Vapaus ja rakkaus, -- niitten eestä kuolla voi!»



RIKAS KÖYHÄNÄKIN.


T--n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas,
ylhäinen nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen
kanssaan vaunuissa.

»Äiti», sanoi näistä vanhempi, »ajakaamme maalle, siellä jo kaikki
lehdikot ovat viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu.»

»Menkäämme Annaa katsomaan», pyysi nuorempi, »hän sanoi asuvansa
kaupungin lähellä.»

Rouva kysyi palvelijaltansa: »Tiedätkö, missä Annan asunto on?»
Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt he ajoivat, niin että kivikadut
tärisivät, pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouvan nuoremman lapsen hoitajana.
Silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, mutta
vapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palvelija. Annan
kunnollisuus ja hyvä luonne saattoivat hänet pian erään nuoren
rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin ja
sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän
entisen palvelustyttönsä asunnolle rouva nyt käski palvelijansa ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa palvelija seisahdutti vaunut vähäisen mökin
edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli
peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.

»Tässäkö Anna asuu?» kysyi rouva.

»Niin, tässä», vastasi palvelija, ja aukaisi mökin oven, pyytäen
herrasväkeänsä astumaan sisälle.

Komea rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli
säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä
makaavaa pientä lastansa.

»Voi Anna parka!» huudahtivat tytöt, »tämä sinun kotisipa ei ole paljon
isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo.»

»Vaiti, vaiti, lapset!» sanoi rouva, »älkää noin puhuko, Anna raukalla
kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui meidän komeissa
huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea.» Mutta Anna meni ilosilmin
vieraitansa vastaan ja sanoi:

»Rouva hyvä, teidän luonanne oli minulla hyvä palveluspaikka, mutta te
ette saata aavistaakkaan, kuinka suuriarvoinen oma koti on sille, jonka
aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma
kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen.»

Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa. Annan kukoistavat posket ja
onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut; mutta
rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin tukehutti, ja
pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluivat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen,
hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla.
Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut
olivat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen
entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.

»Kah, minun hyvä rouvani!» huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä
otsastansa hän sanoi: »Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän tuloanne.
Käykää istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku neiditkin
istumaan pääsevät.»

»Voi Anna», sanoi rouva, »on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein
säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä
ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt.»

»Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset
pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hyvän
päiväpalkan, ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden
kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme.»

Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hyvästi ja läksi pois,
kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi
elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta
kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä vuosia
ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa
kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päivänä, kun he kulkivat
T--n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät
tapasi ja huudahti: »Anna!» Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi.
»Voi Anna hyvä!» sanoi tyttö, »tule äitini tykö, hän sinulle kyllä
jotakin antaa.» Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon
muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen siellä
palveli.

Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja
heille kaikille ruokaa. Anna otti ne vastaan lausuen tuhansia kiitoksia.
Nyt sanoi rouva: »Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi
täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt?»

»Rouva hyvä», vastasi Anna, »mieron tie on joka paikassa raskas, mutta
onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki
vastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni;
ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa
minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily
näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon.
Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?»

»Äidin rakkaus!» sanoi rouva. »Oikein sanoit, se on väkevä tunne
sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kovaa
olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja
päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leivintupamme
takana olevaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun
ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle *äidin rakkaus*.»

Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä
emäntäänsä. Mutta rouva sanoi:

»Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä,
sillä sinulla on tyytyväinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön,
vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin antaa,
mutta hyvällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle parempaa
tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa
elämänvaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee.»



JUHANNUSAATTO MUMMON LUONA.


Pieni joki juosta luikerteli niityn poikki, ja joen äyräällä pilkoitti
lehevien koivujen välistä vähäinen asunto, jota nimitettiin Lehtolaksi.
Sen edustalla näemme ruohopihan, jossa ruusupensaat kukkivat, ja
koivujen varjossa on viheriäiseksi maalattu keinulavitsa. Akkuna on
auki; siellä sisälläkin näemme ruusuja monenvärisiä, mutta hohtavan
valkoiset uutimet estävät meitä näkemästä enempää. Ken vain kulkee tämän
asunnon sivuitse, hän seisahtuu katsellen uteliaasti tuota kotia, jossa
tuoksuvat ruusut ja notkea keinulavitsa ikäänkuin vaativat häntä
levähtämään, varsinkin jos päivän paahtava kuumuus matkustajan voimia
uuvuttaa.

Helteiseltä ilma tuntui, kun eräs nuori ylioppilas juhannusaattona tuli
kävellen maantietä pitkin. Nähdessään tuon vähäisen asunnon, hän
seisahtui ja katsahti akkunaan päin, josta toivoi edes vilahdukselta
näkevänsä jonkun ihanan neitosen, sillä sellaisten asunnoksipa hän heti
tämän määräsi.

Tuossa on keinulavitsa ja koivujen siimeksessä olisi vilpoista,
herttaista; nytpä tuntuu hänen kurkkunsa varsin kuivalta -- lasillinen
vettä -- oi miten se nyt virvoittaisi. Hän tuumaa, jopa rohkaisee
mielensä, astuu portaita ja menee sisälle -- mutta jää hämmästyen
miettimään, elääkö hän vielä satujen maailmassa, jossa ilkeät noidat
useinkin muuttivat sulottaret vanhoiksi akoiksi ja miksi milloinkin.
Niin, syystäpä hän miettii, sillä eihän akkunan ääressä istukkaan neito,
vaan vanha, maailmaa kokenut mummo, jonka hiukset aivan hopealta
hohtavat. Suuri koira, joka vieraan tullessa oikoili pöydän alla,
haukahti vähän; mummo katsahti tulijaan ja lausui hänelle kättään
tarjotessaan: »En teitä tunne, ken olette?»

»Ylioppilas Nummi. Suokaa anteeksi, että tulin häiritsemään. Olen
kulkenut pitkän matkan, ja tässä helteisessä ilmassa rupesi jano minua
vaivaamaan -- rohkenen siis pyytää lasillisen vettä.»

»Tässä on juuri raitista vettä, ja suvaitsetteko, että kaadan vähän
vaaraimen mehua sekaan?» Nummi kiitteli, tyhjensi lasinsa ja aikoi sitte
lähteä pois, mutta mummo pyysi häntä viipymään hetkeksi, sanoen:
»Istukaahan vähän levähtämään. Katsokaa näitä ruusujani, ne tavallisesti
nuoria ihastuttavat. Minä niitä myöskin rakastan; ovathan ne minulle
suureksi huviksi vanhoilla päivilläni.»

»Tosiaankin teillä on kauniita ruusuja -- ken niitä hoitaa? Onko teillä
tytär, jonka lemmikkejä nuo kukat ovat?»

»Ei ole», sanoi mummo vähän hymyillen. »Minä sekä vanha
palvelusneitsyeni olemme ainoat asujamet täällä, ja uskollinen Halli
koira on minun ainoa kotieläimeni. Nuoria näen kuitenkin tuon tuostakin
luonani; he rakastavat mummoa, kuten mummo heitä.»

»Keitä asuu täällä naapuritalossa?»

»Eräs porvari Hyöriinin leski lapsineen. Hänen maatansa oli tämä
minunkin vähäinen maatilkkuni ennen, mutta nyt se on omani.» Mummon
kertoessa astui mainittu leski sisälle, ja hänet nyt esiteltiin
Nummelle. Kuultuaan nuorukaisen nimen leski virkkoi: »No onhan niitä nyt
kummia nimiä -- ennen oli Nummeliinit ja muut sellaiset, nyt sanotaan
vain Nummi -- ikäänkuin olisi puhetta maasta eikä miehestä.»

Nummi naurahti ja rupesi nyt pois pyrkimään. Hyvästi jätettyään hän
kysyi vielä: »Pitkäkö matka tästä on pappilaan?»

»Venäjän virsta», vastasi mummo.

»Aiotteko sinne?» kysäisi leski.

»Aion. Rovasti, joka on setäni, kutsui minut pappilaan juhannusta
viettämään.»

»No kyllä minä neuvon teille oikotien», sanoi leski. »Kun nyt menette
vähän matkaa äyrästä pitkin, niin tulette vainion veräjälle. Siitä sitte
kuljette polkua myöten vainion läpi, kunnes tulette koivuhakaan, josta
poikkeatte oikealle ja kävelette hakapolkua siksi, että olette aivan
pappilan puutarhan portin edessä.»

Hymyillen vastasi Nummi: »Kiitoksia hyväntahtoisesta neuvostanne. Kunpa
nyt vain tuon oikotien kaikki mutkat muistaisin.» Nostaen lakkiaan hän
vielä kerran kumarsi ja läksi sitte matkoihinsa.

»Vai pappilaan hän meni», sanoi leski. »Hän siis on rovastin tyttöjen ja
Joose maisterin orpana -- vai niin. Kyllä minä heti huomasin hänen
olevan samaa sukua, sillä hän oli aivan Aino neiden näköinen.»

»Ennemmin pitäisin häntä Ilman muotoisena, sillä mustakutriset ovat
molempien hiukset. En sentään huomannut heissä muuta keskinäistä
sukumuotoa.»

»Huomasin minä heti ja tunsin kohta hänen olevan samaa pappilan slähtiä.
Mutta tässä minäkin vielä höpisen, vaikka jo kyllä olisi kiire kotia;
tulinhan vain katsomaan, kuka tuo vieras herra oli.»

»Muistakaa, että täällä juodaan teetä juhannusaattona, kuten ennenkin on
tapana ollut.»

»Kiitoksia, kyllä sen muistan ja aivan halusta tulen, koska lapsenikin
ovat poissa kaupungissa tuttaviensa luona; pikku Sanni vain on
kumppaninani.» Näin sanottuaan rouva Hyöriin jätti hyvästi ja pyöri
kiiruusti kotiinsa.

Lämmin ja ihana oli juhannusaaton ilta. Aurinko rupesi jo lähenemään
taivaanrantaa, mutta koko luonto oli täynnä eloa ja virkeyttä -- ken
saattaisikaan uneen uupua kesän kauneimpana iltana! -- Kokkovalkeita
näkyi sieltä ja täältä, käki kukkui läheisessä koivikossa, ja etäämpää
kuului laulurastaan monisävelinen liverrys. Mummo istui ruusutarhassaan.
Vanha Leena asetti emäntänsä eteen pöydän ja levitti siihen
lumivalkoisen vaatteen, jonka päälle hän sitte laski porisevan
teekeittiön, kupit ja vehnäset y. m. Siinä nyt istui mummo odottaen
vieraitaan ja miettien -- niin mitä hän mietti ja mitä hän muisti --
varmaankin elämänsä monivaiheisia kohtaloita. Mutta kauan hän ei saanut
olla ajatuksiinsa vaipuneena, sillä jopa kuului iloisia ääniä, ja
samassa hän näki pappilan nuoret, jotka kilpaa juosten tulivat mummon
asuntoa kohti. Ennätettyään portille, huusivat kaikki yhtä haavaa:
»Hyvää iltaa, mummo!»

»Terve tultuanne! Käykää istumaan. Kas tuollapa tulevat naapurimmekin,
terve tultuanne nyt kaikki! Istukaa, rouva Hyöriin, ja pikku Sanni, tule
tähän viereeni! Joose maisteri ja Nummi herra! Tuossa on tuolit. Aino,
istuppa tähän. Ilma tyttöseni, kaada teetä nuoremmaksesi! Ja juokaa nyt,
ennenkuin jäähtyy.»

»Ei mummo voi uskoa, kuinka hauska tämä juhannusaatto on ollut», sanoi
Ilma, ottaessaan itsellensä teekupin. »Me olemme olleet ulkona aina
siitä asti kuin Nummi orpana meille tuli, ja nyt viimeiseksi kävimme
sitelemässä monivärisiä silkkilankoja rukiin korsiin. Huomenna ennen
auringon nousua mennään taas katsomaan, miten ne ovat kasvaneet.»

»Kylläpä voin uskoa», vastasi mummo. »Onhan niissä oltu maailmassa.»

»Oletteko turpeita kääntäneet?» kysyi leski.

»Olemme», sanoi Joose maisteri, »ja minä olen vakuutettu siitä, että
saan muurahaisen kuoppaani, sillä niitä siellä oikein kihisi.»

»No sepä hyvä», virkkoi mummo, »sittepä saatte vaimon, joka ahkeraan
hyörii ja pyörii, sulostuttaen kotianne.»

»Mutta enpä huolikkaan tuommoisesta hyörijästä. Minä tahdon oppineen
naisen vaimokseni.»

»No, tuossahan viisaan sanan kerrankin kuulee nuoren miehen suusta»,
huudahti leski. »Sitä minäkin olen sanonut, että naisten juuri samoin
kuin miestenkin tarvitsee olla oppineita. Siksi olenkin antanut
tytärteni oppia kaikkea, mitä vain opiksi tarjotaan. He taitavat
kieliäkin monenlaisia» -- ja nyt pani rouva sormensa pystyyn sekä
rupesi, niihin osottaen, lausumaan: »Niin -- he taitavat tyskaa, saksaa,
venskaa, venäjää ja ryskaa ja mitä kaikkia niitten nimet lienevätkään.»

»Olipa niitä siinä jo yhtä monta kuin sormea oikeassa kädessänne»,
virkkoi Nummi ja lisäsi vielä: »Pidä vain, Joose, silmäsi auki! --
Mihinkä virkaan nuo oppineet tyttärenne aikovat?»

»Vanhin pääsi jo Oopuun tilikraaffiin, toisella on kuvernantin virka.
Kylläpä olisi tilaa ja tavaraa kotonakin, mutta eipä heitä kotitoimet
ikinä ole huvittaneet.»

»Siinähän se on», kuiskasi Nummi orpanalleen. »Mitäpä sinä tuommoisella
vaimolla tekisit, joka ei kodissaan työskentele?» Ääneensä hän sanoi:
»Jos minä kumppanin löydän, kuten toivon, tahdon itse toimittaa virkani
työt, ja vaimoni -- hän tehköön kotini suloiseksi, herttaiseksi, jotta
työni tehtyäni siellä viihdyn.»

»Nuori herra on vielä vanhanaikaista mieltä», virkkoi leski.

»Minä en vain voisi onnellinen olla», vakuutti Joose, »ellei vaimoni
olisi oppinut eli sivistynyt».

»Sivistys! Tuosta sanasta nyt paljo puhutaan», virkkoi leski, »jopa
sanomalehdissäkin melkein joka toisella rivillä.»

»Siitäpä näkyy, mihin päämaaliin ihmiset pyrkivät», vastasi Joose.

Mummo, joka ääneti oli kuunnellut muitten puhetta, lausui nyt: »Olen
minä nähnyt oppineita, jotka eivät ansaitsisi sivistyneen nimeä, ja
olenpa myöskin nähnyt sivistyneitä, jotka eivät kuitenkaan ole oppineita
-- ja jos te, nuoret herrat, molemmat pysytte mielipiteissänne, ennustan
minä Nummi herralle onnellisempaa kotielämää kuin Joose maisterille.
Saattaisinpa kertoa teille kertomuksen, josta näkisitte puheeni
perustuvan tosioloihin».

»Kertokaa, mummo hyvä», pyysivät Aino ja Ilma.

»No koska tässä iltaa riittää, niin kerronpa sitte. Minä tunsin erään
perheen, jonka nimi oli -- no niin -- sama se, olkoonpa Tuominen.
Perheen isäntä oli virkamies ja maanviljelijä. Viljavasti kasvoi hänen
peltonsa, joten hänelle karttui tavaraa kyllin. Rouva Tuominen oli
toimekas emäntä, joka kunnioitti ja rakasti miestänsä. Jokaisessa
työssään hän ajatteli: 'Tämän teen näin ja tämän näin, jotta miehenikin
siitä ihastuu.' Kun Tuominen sitte ilmoitti tyytyväisyyttään, oli rouva
ylen onnellinen ja koetti aina uudelleen noudattaa miehensä mieltä -- ja
niin he elivät keskinäisessä rakkaudessa. Heillä oli myöskin neljä
lasta, kolme tytärtä ja yksi poika. Kolmas tytär, pieni Toini, oli
lapsista nuorin -- olipa vanhimman ja nuorimman välillä koko
seitsemäntoista vuotta. Noille kolmelle vanhemmalle lapsellensa hankki
nyt Tuominen kasvatuksen, joka hänen ja maailman nähden oli mitä
parahin. Hän koulutti heitä, jotta saivat oppia, mitä vain halusivat, ja
opettajien todistukset ilmoittivatkin, ettei heiltä puuttunut ymmärrystä
eikä opinhalua. Saattoivathan siis vanhemmat iloita onnistuneesta
kasvatuksestaan, ja kyllä he iloitsivatkin. -- Kun lapset kotiin
tulivat, no eipä tietänyt äiti, mitä teki heidän iloksensa. Talouden
toimissa hän yksin hääräsi. Miten hän olisi noita nuoria tyttäriä
hennonnut apuun ottaa? Nythän oli lepoaika heillä, jotka paljon vaivaa
olivat koulussa nähneet. Joka pienimmänkin reiän heidän vaatteissaan
äiti korjasi, sillä kuinkapa hän noita armahia olisi vaivannut
tuommoisilla vähäpätöisillä töillä -- ja mitä ei äiti ehtinyt valmiiksi
saada, sen valmistivat ompelijat. Tulipa sekin aika, jolloin nuoret
tyttäret, oppikoulut kunnialla suoritettuaan, kodin herttaiseen helmaan
palasivat. Vaan miten kävi kotitointen -- -- rupesivatko tyttäret niitä
nyt toimittamaan itsellensä opiksi ja äidillensä huojennukseksi? Ei
suinkaan! Liinalla oli erinomainen soitannonhalu -- hänen opettajansakin
oli sanonut: 'Soittotaidossa tulee Liina oikein eteväksi'. Sitä hänen
siis tuli harjoitella -- ja välimmiten tietysti huvitella. Maaria
harrasti vieraita kieliä -- sanottiinpa hänen osanneen kreikkaakin. Hän
luki oppineiden miesten teoksia -- ja niin kului hänen aikansa. Mutta
eräänä päivänä hän sanoi isällensä: 'Isä hyvä, minä en viihdy täällä
yksitoikkoisissa kotioloissa, pyrkisinpä halusta opettajattareksi.' 'Tee
mitä sydämmesi vaatii', vastasi isä, ja niin oli se asia päätetty.
Maaria pääsi, kuhunka pyrki, erään koulun opettajattareksi. Vapaa-ajat
hän aina vietti kodissaan. Silloin myöskin nuori Ilmari oli kotona.
Samanlahjaisena kuin tytötkin, oli hän myös saanut samanlaisen
kasvatuksen -- mutta -- hän oli mies, oikeinpa oiva miehen alku. Kauan
nuot nuoret tyttäret eivät saaneet kodissaan olla, sillä heidän oppinsa,
uhkea muotonsa ja etenkin vanhempien *suuret varat* toivat pian sulhasia
taloon. Maaria joutui kaupunkiin naimisiin, ja Liina sai pappismiehen
maalla. Häätoimet ja häät minä jätän sikseen kertomatta, koska ne ovat
sivuseikkoja -- ja arvelenpa, että Joose maisteri jo on utelias
tietämään, miten nämät hänen suosimansa oppineet naiset sulostuttivat
kotiansa. Me siirrymme muutamia vuosia eteenpäin, saattaaksemme paremmin
arvostella, olivatko nuot emännät tosiaankin sopivia hyvin kasvatetun
naisen esikuvaksi.

Oli talvinen päivä. Tammikuun pakkanen painoi jääkukkia ikkunoille, ja
puut seisoivat härmäisinä. Tuominen käveli lattialla, ja puhaltaen
savupilviä piipustansa hän seisahtui tuon tuostakin akkunan ääreen.
'Mitä katselet?' kysyi rouva. 'Hm, luontoa vain, ja sitä katsellessani
ajattelin, että nytpä reki hyvin luistaisi -- entä jos tekisimme
vähäisen huvimatkan kaupunkiin, sillä tahtoisinpa nähdä, vieläkö
Maarialle äidin huolet ja emännän toimet raskailta tuntuvat, vai onko
hän niihin jo perehtynyt.'

Toini taputteli iloissaan käsiänsä ja huudahti Ilmarille: 'Nyt, veikko,
pääsemme Maaria sisaren luo!'

'Älä vielä iloitse, kuulkaamme ensin, mitä äiti sanoo.'

'Kyllä äidin vuoksi sopii', vastasi rouva, 'tuota hätää laitan kaikki
matkakuntoon'. Eipä kulunut montakaan tuntia, ennenkuin Tuominen
perheineen oli matkalla. Reki luisti, kulkuset kilisivät, ja heijoo, --
eteenpäin mentiin, kunnes jouduttiin kaupunkiin Maarian kotiportaitten
eteen. Neitsyt tuli ovea aukaisemaan, ilmoittaen että herra Vuori vielä
oli poissa virkatoimissaan ja rouva jossakin kokouksessa. Vieraat
menivät sisälle. Pieni tyttönen seisoi huoneessa, ja nähtyänsä heidät
lausui lapsi: 'Äiti poissa, isä poissa', ja parkasi itkemään. Ilmari
otti lapsen, nosti hänet korkealle ja vei hänet sitte Tuomiselle. Näin
joutui tyttö sylistä syliin, tullen siten tyydytetyksi. Mutta nyt kuului
nuorimman lapsen vaikeroiminen, ja se koski rouva Tuomisen hellään
sydämmeen. Hän riensi toiseen kamariin pienokaisen luo ja rupesi sitä
viihdyttämään. Hoitaja toi lapselle maitoa. Rouva maistoi sitä ja sanoi
sitte: 'Tämä on hapanta, onko lapsi sitä saanut?'

'On, kyllä maar se pian happanee, kun sitä aina tarvitsee panna takalle
lämpenemään', vastasi tyttö ja meni matkoihinsa. Nyt tuli Maaria kotiin
ja tervehti iloisesti omaisiansa. Nähtyään rouva Tuomisen olevan
lastenkamarissa riensi hän sinne äitiään syleilemään, vaan purskahti
samassa itkuun. 'Mitä tuo tietää?' kysyi äiti.

'Niin, nähdessäni teitä en saattanut olla itkemättä, sillä muistin,
kuinka hauskaa meidän oli kotona. Täällä vain aina on kiirettä ja
rauhatonta. Tuskin joutuu mihinkään henkiseen elämään, kun on noita
lapsiakin jo noin monta. Jos toisen on tyydyttänyt, niin toinen taas
huutaa, ja tämä pieni itkee aina.'

'Hän on kelvollisen ruoan puutteessa. Maito on hapanta; katso, ettei
lapsi semmoista saa! Lämmitä vain sen verran, mitä hän kerralla
tarvitsee, ja pidä puhtaana astiat.'

'Saako niitä palkollisia tekemään, mitä käskee -- itse olen poissa monta
tuntia. Minä olen perustanut ompeluyhdistyksen, jossa ommellaan
vaateapua köyhille lapsille -- annanpa vielä tyttökoulussa muutamia
tunteja niissä aineissa, joita enimmän harrastan.'

'Jätä kaikki koulutunnit, pane toimeen ompeluseurat, mutta ompele sinä
kotona, sillä lasten pienenä ollessa on äidin helma heille paras suoja.'

'Minä en ikinä voi uuvuttaa itseäni jokapäiväisen elämän
yksitoikkoisuuteen, vaan tahdon myös elää henkistä elämää.'

Maarian puhuessa oli Tuominen tullut kamariin. Hän katsoi surullisesti
tyttäreen ja lausui:

'Voi lapsi parka, paljon olemme sinun kasvatuksessasi laiminlyöneet,
koska emme ole opettaneet sinua ymmärtämään, että kodissa on naisella
lavea työala. Jos oikein käsittäisit velvollisuutesi, tietäisit myöskin,
että sinulla kodissasi on kylläksi vaihtelevaa työtä. Joka päivä saat
tutkia niitä eri luonteita, joita huonekunnassasi löytyy, ja ajatella,
miten heitä parahiten voisit saattaa onnellisiksi. Se on perheenemännän
kallis ja vaikea tehtävä; mutta kun hän työssään onnistuu, ken on häntä
onnellisempi? Hän on kodin sydän, johon kaikki turvaavat, sekä
palkolliset että lapset; ainoastaan hänelle perheenisäntäkin ilonsa ja
huolensa uskoo.'

Maaria puhui jotakin miehen ja vaimon samanlaisista oikeuksista, mutta
samassa tuli hänen miehensä kotiin. Vuorio nähtävästi iloitsi appensa ja
anoppinsa tulosta, puristi veljellisesti Ilmarin kättä, kysyi Toinilta,
montako kananpoikasta hänellä oli, ja lausui sitte vaimollensa: 'Noh
Maariaseni, ovatko vieraamme saaneet kahvia?'

'Ei vielä, nuo piiat ovat niin hitaat.'

'Toimita nyt, ystäväni, joutuun -- oikeinpa se minullekin hyvältä
maistuisi, sillä muistathan, ettei eine aamulla ennättänyt tulla
valmiiksi, ennenkuin minun jo täytyi rientää virkani toimiin.'

Punastuen Maaria meni kyökkiin, ja muutaman hetken perästä tuotiin
kahvia. Mutta päivällinen -- se nyt ei milloinkaan tahtonut valmistua.
Kun jo kolme kajahusta oli kuulunut seinäkellosta, silloin Vuorio
levottomasti lattialla kävellen katseli tavan takaa ruokasaliin päin.
Vihdoin pyydettiin päivälliselle. Siinä nyt oli pöydässä yhtä kutakin
lajia, mutta ensiksikin kilohailit olivat ihan happamat. Maaria
hätääntyi ja sanoi neitsyelle: 'Mitenkä tämmöisiä olet pöytään tuonut?
Nämäthän ovat pahentuneita!'

'Käskipä rouva minua ottamaan kilohailia, eikä niitä parempia ollut. Kun
kala-astia on pidetty lämpimässä kyökkikonttoorissa, niin ihmekö se,
että ovat pahentuneet.'

'Vie nämät kohta pois äläkä enää toiste jätä kaloja lämpimään.'

'Ei niitä minun aikanani sinne ole pantu, entinen piika ne jo jätti',
sanoi tyttö ja läksi kyökkiin.

'Oikein on harmillista, kun täällä saa noin huonoja palkollisia',
valitti Maaria.

'Niin, meillä on siinä kohden ollut paljo vastahakoisuuksia', sanoi
Vuorio. 'Tuo on jo kolmas tänä vuonna -- mutta jättäkäämme tämä puhe
huonoista palkollisista -- se ei ole mitään hauskaa. Maaria hyvä, anna
tänne vähän paistia -- kastike on kovin karvasta!' --

Näin olivat melkein kaikki kalliit, hyvät ruoka-aineet pilatut; -- mutta
minä arvelen, että tarpeeksenne olette kuulleet tästä perheestä, ja
luulenpa, että Vuorion sijassa Joose maisteri varmaankin olisi suonut
vaimollansa olevan vähemmän kirjallista ja enemmän taloudellista oppia.»

»Hm. -- Kentiesi. -- Mutta kuinkapa heidän sitte lopullisesti kävi?
Lopussahan kiitos seisoo.»

»Niin kyllä», sanoi mummo, »mutta sanotaanpa myöskin, että alku työn
kaunistaa -- ja kun alussa kaikki menee kodissa nurin, niin silloin ei
tule loppukaan oikein hyvä. Lohdutukseksenne toki saatan sanoa, että
Liinan kävi paremmin. Hänen luonteensa oli taipuvaisempi kuin Maarian,
ja hänen viisaat vanhempansa saivat hänet vähitellen ymmärtämään, että
pianon ääressä istuminen ei ollut hänen suurimpia velvollisuuksiansa.
Mutta monta kovaa sai Liina parka kokea ja monta kyyneltä vuodattaa,
joista hän olisi päässyt, jos kodissa hänen olisi täytynyt seurata
äitiänsä kyökkiin ja aittaan.»

»Miten Toinin kävi?» kysyi Aino. »Minä siitä tytöstä toivon paljon
hyvää. Kertokaa hänestä vielä.»

»Toinista!» sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän
lausui: »Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä,
herttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on
heidän onnensa. Hänestä olisi koko kertomus kerrottavana, mutta ilta
joutuu -- tahdonpa vain mainita, että Tuominen, huomattuansa vanhempien
tytärtensä kasvatuksen vaillinaiseksi, päätti kokonaan toisella tavalla
kasvattaa Toinia. Tämä lapsi sai kyllä oppia paljon, mutta hänen tärkein
opittavansa oli tutkiminen, millä tavalla hän voisi muita tehdä
onnelliseksi. -- Kuulkaa, nuoret tyttöset! Silloin vasta voitte oikein
tyytyväiset olla, kun muitten onnelliseksi saattamista pidätte
suurimpana onnenanne. Toini oli tuon tärkeän opittavansa hyvin oppinut.
Minä näin hänet aina tyytyväisenä; perheensä onni säteili hänenkin
silmistänsä. Kun hänen miehensä joskus oli raskaalla mielellä ja tahtoi
olla itseksensä, silloin Toini meni soittamaan ja laulamaan lauluja,
joitten hän tiesi ihastuttavan miestänsä -- ja pianpa hänen onnistuikin
poistaa rakastettunsa raskas mielentila. Tällä en suinkaan tahdo sanoa,
että kaikkien miesten raskasmielisyyttä pitäisi samalla tavalla
viihdyttää -- en suinkaan! Jospa se kävisikin yhdellä tavalla,
silloinhan tuo naisen tärkeä tehtävä olisi helposti opittu!»

»Entäs Toinin lapset?» kysyi Nummi. »Eivätkö ne ollenkaan huutaneet?»

»Kyllä maar», vastasi mummo, »vaan kun tohina lastenkamarissa nousi
korkeammillensa, silloin Toini riensi joukkoon ja puhui kauniin sadun,
jota lapset istuivat ääneti kuuntelemaan. Sadun kerrottuaan hän käski
heitä kiltisti leikkimään, jotta saisivat vielä toistekin tarinan
kuulla, ja pujahti sitte taas toimiinsa.

Nyt olkoon kertomukseni loppunut, sillä muuten teekyökissä vesi kiehuu
kuiviin. -- Kaada, Ilmaseni, toinen kupillinen teetä.»

Ilma teki kuten mummo käski, ja nyt tuli hetken äänettömyys, kun kaikki
rupesivat teetä juomaan. Joose maisteri, joka ensiksi sai kuppinsa
tyhjäksi, sanoi hymyillen mummolle: »Niin, nyt minä saan kiittää sekä
teestä että kertomuksesta. Tahdonpa myöskin myöntää, että vanha on aina
viisain, ja halusta kyllä ottaisin Toinin tapaisen naisen vaimokseni --
mutta mistäpä semmoisen löydän?»

»Siitä saatte itse huolta pitää», vastasi mummo.

»Kyllä tuo kertomuksenne oli hyvä eksemppeli», vakuutti leski. »Minä
olen myöskin aikonut kasvattaa meidän Sannia aivan toisella tavalla kuin
vanhempia tyttäriäni; olen päättänyt noin eksperimenteerata -- jotta
saisin selväksi, mikä keino on parahin.»

»Hyvin kaunis ajatus tuo», sanoi Nummi, »aivan uusi oppi
jälkimaailmalle, josta keksinnöstä se varmaankin on teitä kiittävä», --
ja hän kuiskasi Jooselle: »Kyllä sinä vielä saat anopin rouva
Hyöriinistä.»

»Ole huoleti», vastasi Joose ja nousi istualta, lausuen: »Ilta käy jo
kosteaksi, ulkona viipyminen saattaa olla haitaksi mummon terveydelle,
mennään nyt siis kotiin.»

»Niin kyllä», sanoi leski. »Sanni tyttöni, mennään mekin jo pois. Sanni
on vähän arka kylmälle.» -- Ja rouva Hyöriin jätti hyvästi ja läksi
tyttönsä kanssa kotiin. Heidän lähdettyänsä Ilma kysyi:

»Miksikä mummo aina näin viettää juhannusaattoa?»

»Se on, lapseni, minun salaisuuteni», vastasi mummo.

»Minulla myöskin on salaisuus», sanoi Ilma, »mutta, mummo, sen nyt
tahdon teille ilmoittaa. Juhannusaatto tulee aina olemaan minullekin
erityinen merkkipäivä, sillä tiedättekö, orpanani Nummi ja minä olemme
tänään menneet kihloihin.»

»Toivotan teille sydämmestäni onnea ja siunausta! Olen ennustanut Nummi
herralle onnellista kotielämää, ja nyt olen varsin vakuutettu siitä,
että meidän pikku Ilma teidän kotinne herttaiseksi luo, sillä Toinin
tytär sen tehtävänsä kyllä ymmärtää --»

»Toini! Oliko Toini äitimme?» kysyi Ilma.

»Oli, vaikka minä tietysti hänen nimensä Toiniksi muutin. Hänen arvoansa
ja hyvyyttänsä te kyllä kaikin olette saaneet kokea.»

»Ja me kun emme ollenkaan sitä aavistaneet!» -- sanoi Aino. »Oi mummo,
kertokaa vielä meille jotakin, kertokaa omasta elämästänne!»

»Niin, kertokaa, mummo kulta!» pyysi Ilma.

Mummo hymähti, vastaten: »Katsokaa jokea, joka tuolla juoksee eteenpäin
-- se juoksee tyynenä, vaan paikoin se kohisevana koskena vyöryää.
Silloin on sen voima mahtavin -- mutta silloin se myöskin on
vaarallisin; se saattaa paljon hyödyttää, vaan saattaapa myöskin
vahingoittaa, -- jos sen voimia väärin käytetään. Te seuraatte joen
juoksua vieläkin eteenpäin. Tuo hurmaava pyörre tyyntyy vähitellen -- te
näette sen taas tyynenä. Kosken kohina humisee vielä korvissanne, mutta
viimein on se vain hämäränä muistona mielessänne. Tuollainen on
useimmiten ihmiselämä, ja siinä myöskin mummon elämäkerta.»

»Kiitoksia, mummo hyvä, kertomuksestanne», sanoi Nummi. »Ehkä toiste,
jos eletään, viette meitä tarkastamaan tuota joen juoksua.»

»Kentiesi -- sanoinhan, että useimmiten ihmisten elämä on joen kaltainen
-- ehkä tiedän teille joskus jutella jonkun elämästä.»

Kokkovalkeat sammuivat vähitellen, nuoret sanoivat sydämmelliset
jäähyväisensä vanhalle ystävälleen, ja niin loppui juhannusaatto mummon
luona.



KÖYHÄINMAJASSA.


Erään pikkukaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka
aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa
liikettä. Hän nojaili akkunalautaa vasten hyräillen:

      »Suomi, armas synnyinmaamme
      tuhatjärvinen --»

»Antakaa, hyvä herra, penni», huusi vähäinen poikanulikka surkealla
äänellä.

»Älä teeskentele», sanoi ylioppilas. »Tuossa saat pennin, mutta jos
olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä.» Poika
meni, ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti
nuorukaista, sanoen: »Hyvää päivää! Älkää noille rahoja tuhlatko, kyllä
kerjäläisiä on niin kauan kuin on laiskureitakin. Tehkööt ihmiset työtä,
niin ei heidän tarvitse kerjätä.»

»Se kyllä paljon kurjuutta estäisi», vastasi nuorukainen, »sillä
valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet
aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet
tavaraansa. Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää.»

»Hm--hm, niin kyllä», vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas
rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:

      »Täällä kehdon, kodon saamme,
      haudan rauhaisen --»

kun eräs sievännäköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua
pitkin, seisattui akkunan eteen, sanoen: »Hyvää huomenta, Keto!»

»Huomenta, huomenta! Minne matka?»

»Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin
maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! Mitäs tuolla
kuumuudessa venyskelet? Täällä ulkona aamuilmassa on virkistävää
kävellä.»

»Maltas, heti olen valmis tulemaan.» Keto otti lakkinsa, riensi ulos
kadulle ystävänsä, nuoren maalarin luokse, ja nyt molemmat läksivät
kävelemään. »Mistä aiot kuviasi etsiä?» kysyi Keto.

»Köyhäinhuoneesta», vastasi maalari; »minä olen siellä jo käynyt
ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut,
että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä».

»No niin, tuo hyöty -- sehän sitte vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä
ja arvostella pensselisi tuotteita.»

»En tarkoita ainoastaan heidän ulkomuotoaan. Myöskin heidän sisällinen
elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen.»

»Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin», sanoi Keto, »mutta
koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vain
kurjuudenkin majaa katsomaan.»

Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, missä
joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken
ikäisiä, ja kullekin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs
yhdistys oli lahjoittanut lapsille vaatteita, joten he olivat
ulkonäöltään jokseenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat
hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja
tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän
ja kärsivällisennäköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko
laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä,
aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha
mummo erittäinkin veti nuorukaisten huomiota puoleensa. Hän suori
höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan, hänen vaatteensa olivat
siistit, ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka
on ainoastaan sillä, ken tietää sekä ilon että surun päivien olevan
Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaanotettavia. Lapset istuivat halusta
hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä
pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi
piirtämään vanhuksen kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen
elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin häneltä: »Mitenkä olette tänne
joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?»

»Kyllä on montakin, mutta he eivät ole erin hyvissä varoissa hekään»,
sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.

»Jollette pahastuisi», sanoi Keto, »pyytäisin teitä kertomaan jotakin
elämänvaiheistanne. Olette suvainnut, että ystäväni maalaa kuvanne;
suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne.»

»Hyvä, oppinut herra! Minun elämäkertani on aivan tavallinen», vastasi
vanhus, »sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt
-- vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää.
Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa,
miten se on kulunut näihin asti, ja miten tänne jouduin:

Minäkin olin ennen nuori ja iloinen. Palveluspaikkoja en juuri
muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani,
-- se annettiin oikein kirkossa juuri Mikonpäivänä, -- ja rahaan oli
kirjoitettu: 'uskollisesta palveluksesta'. -- Tässä sen näette.» Muori
otti kaulastansa nauhan, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään
vielä kirkkaana riippui. »Kun sen sain», jatkoi hän, »oli minulla
juhlahetki. Ette voi ymmärtää, mitä silloin tunsin -- ehkä sentään --
näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotiin, kun
oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on --
tottapa tuo on teille onnen tunteita tuottanut? -- Mutta jatkanpa
kertomustani. -- Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin
eräälle papille, ja minä rupesin heidän palvelukseensa. Mutta pian
jouduin itsekin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja
pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi
meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka
varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet
siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen
ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, -- kun Matinpäivään
päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut. Kova oli eronhetki, me
kun olimme onnelliset olleet -- mutta -- hänet otti Jumala! Kaivata
sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa -- minun oma
rakas Tuomoni -- niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin;
hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt. Vaan
hänellekin oli luotu kumppani -- poikani meni naimisiin -- ja minä
olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä
minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani
minulle osotti. Minä huomasin sen ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen,
kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka
paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa', ja itse myöskin
ikävöitsin takaisin entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman
poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin
iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin
kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi
minulle ja heitteli tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että
minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä, ja
koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua sentään. Näin vuodet
kuluivat. Mutta kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla
ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin
kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani vaan
eivät enää tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi, ja kuulinpa
miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on
liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä
päivänä hän ilmoitti saaneensa minulle paikan *köyhäinhuoneessa*. -- Se
oli salamanisku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma
Tuomoni, minut hylkäsi; vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon,
ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin. Se oli
ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä,
että olin huonosti kasvattanut poikani. Rakkautta ei minulta puuttunut
häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja
silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee,
ettei sitä katuenkaan voi parantaa.

Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä
teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet?»

»Ja te voitte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?» sanoi maalari.

»Herra hyvä», vastasi muori, »anteeksi antaminen on paljoa helpompaa
kuin anteeksi pyytäminen».

»Muori, kuulkaa», sanoi maalari innokkaasti, »kun olen kuvanne
maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten,
että tahtoisin olla ynseä köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän
kuvaanne. Se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne ja kuinka
pitkälle itsekkäisyys voi mennä.»

»Ja onpa», lausui Keto, »meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee
rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka
tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän
äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne,
muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi
minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä
rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin
äitini hylkääjä!»

Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät
köyhäinmajasta.

Muori ajatteli itsekseen: »Oppinut, näenmä, osaa kaikesta oppia ottaa.»



MITÄ KOSKI KOHISEE? MITÄ KUUSET KUISKAILEE?


Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan
muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti
hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö
-- hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen
kiharoitaan. Siinä hän oleskeli aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta
myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna,
kun kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät,
läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin
juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen
reunalle. Siihen hän istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka
lukemaan. Hetkisen vain hän kirjaan silmäili, vaan laski sen sitte pois
ja nousi matkimaan lintujen ääniä; mutta eipä sekään kauan häntä
huvittanut, sillä nyt kuului kuusien latvoista hiljainen tuulen humina,
ja heti Helmi vakavana taas istahti puun rungolle. Hän kuunteli
tarkkaan, ja sormensa vaipuivat ristiin. Kesäisen luonnon ihana
juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmen sydämmen. Mutta äkkiä hän nousi
istualta, huudahtaen: »En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta
vaaditte! Mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette? Juoksenpa
kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan
selkoa» -- ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen
kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä laskien kätensä
silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin hän olisi
taaskin istunut monet hetket, jollei eräs nuorukainen, joka tuli
myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: »Kuules, tyttö, missä kotisi
on? Varmaankin olet näiltä paikoin, kosk'ei sinulla ole edes huivia
päässä.»

»Tuolla kuusikossa on kotini», vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran
edelle kotiin päin.

»Onko teillä lehmiä?» kysyi herra. »On kyllä.» »Saako äidiltäsi ostaa
ruokaa?» »Saa kyllä.» »Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on
kyllä?» »Kyllä», vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi
juoksemaan kotiin.

»Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä», ajatteli nuorukainen. »Lieneekö
heissä mitään hienompia tunteita?» -- Täten miettien hän ennätti
myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmen sanovan: »Tuolla tulee
valkolakki.»

Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia
ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ruokaa
ostaaksensa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen
aterian, mutta sen tehtyänsä hän sanoi Helmelle: »Tuo kirjasi tänne,
että luetan lukupätkäsi.»

»Kirjani jäi lähteelle», sanoi Helmi punastuen, »enkä vielä ole
lukenutkaan.»

»No hyvänen aika tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule. Sillä
ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit.»

»Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, ja
minun täytyi niitä kuunnella, ja sitte unhotin koko kirjan, -- mutta
juoksenpa sitä noutamaan kotiin.» Näin sanoen Helmi puikahti ulos
ovesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoluku
kävi huonosti, kun hän vain aina tahtoi oleskella luonnon ääniä
kuuntelemassa. -- »Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista. Kyllä hänellä
on ikää, vaikka hän on vähäinen kooltaan ja niin äärettömän lapsellinen,
että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon,
josta hän ei selvää saa. 'Mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitte
niitä ymmärrän' -- sanoo tyttö.»

Äidin vielä puhuessa Helmi jo palasi kotiin, kirja kädessä. Ylioppilas
kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. »Ei ole», vastasi vaimo.

»Osaako Helmi sisälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?»

»Kyllä sisäluku hänen suustaan vierii, kuten pavut pussista -- sehän nyt
lukeekin latinaiset ja kaikki.»

»Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista. Tuleppas
sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat.»

Helmi tuli ujoksumatta. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski häntä
lukemaan, kehoitettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan
isänmaata. -- Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan
yht'äkkiä hän huudahti:

»Äiti, nyt minä tiedän, mitä koski kohisee ja mitä kuuset kuiskaavat!
Voi äiti, ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan
samoja sydämmeni tuntee tuolla ulkona niitten kohinaa kuunnellessani,
kuin nyt tätä lukiessani. Joka kerta kun tässä isänmaanrakkaudesta
puhutaan, niin sydämmeni lämpenee; tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli
sinne virtailisi. Voi äiti, minäkin tahtoisin rakkautta osottaa
isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, etten voi mitään!»

»Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta. Ensiksikin tulee sinun muistaa,
että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja siitä kaikki hyvyys
tulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle
on työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen
jäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi.»

»Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi», vakuutti Helmi, ja
lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän, vieläkin
halusta lepohetkensä viettää, »*kuunnellen sen kuusen huminata, jonka
juurella hänen on asuntonsa*».

Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa »mökin
lapsista» olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.



II

NÄYTELMIÄ



AINOA HETKI.



HENKILÖT:

HEIKKI, merimies.
MÄNNISTÖN EMÄNTÄ.
TIINA, Männistön maalla olevan Metsälammen torpan emäntä.
HANNA, Tiinan veljentytär.
ERÄS JUORUAKKA.
ERÄS MERIMIES.

Tapaus: Metsälammen torpan luona.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Metsäinen seutu; vähäinen lampi näkyy oikealla puolen, ja vasemmalla
vilkuttaa honkain välistä Metsälammen torppa. Heikki tulee metsäpolkua
pitkin lammen rannalle.


_Ensimmäinen kohtaus._

HEIKKI.

      Suomi sulo, sorja, kaunis!
      Oi, kun totta sanoo saan:
      Suomi on mun kotimaan'!

Niin, täällä nyt olen kotimaassani ja kotiseuduillani! Sydämmeni
lämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen
viettänyt. Tuossahan on torppa, entinen kotini. Oi, selvästi nyt muistan
sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun poltetauti Manalaan vei isäni ja
äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan yksi tytär,
pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta muutaman vuoden
kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin merille. Oh, sitte
on jo vuosia kulunut -- kahdentoistavuotias olin silloin, ja kaksitoista
vuotta olen ollut poissa. Missä lienee nyt pieni Hanna? Olleeko jo
naimisissa? Keitä nyt torpassa lienee? Entä jos lähden sinne. En mene
kuitenkaan vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä penikuormaa olen
tänään kulkenut. (_Hän katselee puitten varjossa olevaan vuoreen päin._)
Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä lepäämään; siellä olen
lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa. (_Hän menee._)


_Toinen kohtaus._

HANNA. _Sitte_ TIINA.

HANNA (_tulee kantaen pesusoikkoa ja laskee sen lammen rannalle, tuo
sitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä, ja
laulaa_):[1]

[1] Laulun nuotti löytyy nuottivihosta: »Det sjungande Finland.»

      »Voi, voi, kuin kullallein on niin pitkä matka!
      Kappale on kangasta ja virstan verta vettä.

      Kaukana mun kultan' on jo kauas taisi mennä.
      Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.»

Kaukana mun kultani on -- tuommoista, hupsu, laulelen, juur' kuin
minulla olisi kulta, vaikkei olekkaan -- ja vaikken rakastakkaan.
(_Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on pesuvaatteita._) Täti, enpä minä
vain orpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, heillä kun täällä kotona
olisi ollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan
Matin, joka on varsin mustanmuotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä
nauraa. (_Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan._)

TIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan
kasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He
ajattelevat: Tavat miehen kaunistavat, vaan ei muoto.

HANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan -- mutta täti,
mitä se rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle.

TIINA. Ole vaiti, sinä pilkantekijä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää
olet rakastunut. Tuommoiset tyttöraiskat piankin ovat ilmi tulessa,
mutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota äläkä vielä toistakaan, mutta
ota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen.

HANNA (_hymyillen_). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman.

TIINA. Hoho, mitä vielä! Silloin kuin minä olin hehkeimmilläni, niinkuin
sinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä ollut
minulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä
sovussa.

HANNA. Mutta Miina orpanani kertoi, että eräs akka kerran oli sanonut
tädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta
hän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ettei enää
tahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli?

TIINA (_juhlallisesti lausuen ikäänkuin itseksensä_). Niin, hän -- hän
oli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana,
lumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan.

HANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi,
että tätini jättäisin. (_Taputtaa Tiinaa._) En, täti hyvä! Jollette vain
väsy minuun ja syökse minua pois maailmaan.

TIINA (_pyyhkäisee salaa kyyneleen silmistänsä_). Sinä tyttö hempukka,
kuka sinua maailmaan hentoisi syöstä. Siellä olisit kuin oksalta
varissut lehti, turvatonna, tuulten viskaamana.

HANNA. Turvatonna! Niin olisinkin. Mutta, täti, älkää nyt suotta
käsiänne väsyttäkö vaatteitten huuhtomisella, kyllä minä yksinkin pesen.

TIINA. No, minä jätän ne sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää.
Täytyy laittaa pannukakku valmiiksi siksi, kuin Männistön emäntä tulee;
hän lähetti naapuritorpparin kautta sanan, että hän tänään tulee meille.
Mitä asiaa hänellä nyt lienee? -- (_Hän menee._)


_Kolmas kohtaus._

HANNA. _Sitte_ HEIKKI.

HANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen,
kyselenkään? Kuka voi Luojan töitä tutkistella! (_Hän jättää vaatteitten
pesun ja lähenee lampea_). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä!
Sinäkin olet yksin täällä metsämaassa, ja sinun pintasi on aina
levollinen, tyyni -- niinpä on minunkin sydämmeni. Vaan jos olisin
kasvanut maailman tohinassa, enkä niinkuin lampi, täällä metsän suojassa
yksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä niin
levollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuo suuret
järvet, joiden laineet välistä vaahtopäisinä, riehuvina aaltoilevat.
Täti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen samanikäistä ystävätä.
Jospa Heikki, minun lapsuuteni leikkikumppani, vielä olisi täällä, mutta
-- hän on meren aaltoja purjehtimassa; lieneekö enää elossakaan? Vaan
mitä minä kumppanista huolin -- pianpa päivät kuluvat, viikotkin
vierivät, ja jos välistä on ikävä, laulan sen pois. (_Hän laulaa_):[1]

[1] Lauletaan kuin: »Nyt kesän viime kukka.»

      Kun kuljen yksinäni
      täss' lammen rannalla,
      niin täällä huvikseni
      mä tahdon laulella.
      Kun metsä sitten kaikaa
      ja mulle vastaapi,
      niin luulen, että laulaa
      mull' siellä kumppani.

      Kun hongikossa tuolla
      puut kaikki humisee,
      mä luulen, että siellä
      ne mulle kuiskailee.
      Näin haaveksien kuljen
      ja tyydyn päivääni,
      ja onneni mä suljen
      ain', Herra, haltuusi.

(_Hän menee taas pyykkiä huuhtomaan, ja Heikki nousee sammalvuoteeltaan.
Puunoksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen rapsahdus kuuluu.
Hanna katsoo taaksensa_). Mikä rapsahti? Kah, outo -- merimies.

HEIKKI (_itseksensä_). Ah, tuo ihana tyttö on siis Hanna! (_Ääneensä._)
Hyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykinpesu kyllä hupaista työtä?

HANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?

HEIKKI. Olen varsin läheltä ja kuitenkin aivan kaukaa.

HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on
minusta hyvin kummallista.

HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (_Erikseen._) Mutta minun täytyy
vähän koetella hänen luonnettansa, minkä laatuinen hän on. (_Ääneensä._)
Oh, siitä on pitkiä aikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin
kauniin neitosen! (_Hän menee varsin lähelle Hannaa._)

HANNA. Edemmäksi kohta!

HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis -- saahan sinua
katsella silmiin hieman. (_Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen
häntä silmiin._)

HANNA (_huimasee kädellään Heikkiä korville_). Saa, tuommoista saat,
hävytön! (_Aikoo juosta pois._)

HEIKKI. Hanna, Hanna! Älä mene.

HANNA (_palajaa hiljakseen_). Mitä? Hanna -- Kuinka nimeni tiedät?

HEIKKI (_vakavasti_). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi
on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa.
Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi
ajoista?

HANNA. Heikki! Ethän vain ole Heikki?

HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikkikumppani, ja nyt lyö kättä
oikein hyvänsopuisesti ja anna anteeksi äskeinen rohkea käytökseni. Sen
tein vain koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.

HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.
Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotiin tullut?

HEIKKI. Toissapäivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni
sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymämaalleni! Mutta --
sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä saata ymmärtää.

HANNA (_hätäisesti_). Saatanpa kyllä, se sykki varmaankin niin, kuin
minun sydämmeni nyt, kun sinut sain nähdä -- (_ujosti_), niin, onhan --
onhan -- aina hupaista nähdä lapsuutensa leikkikumppaneita.

HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka
muistuttaisi entistä ystävätäsi?

HANNA. Sinun silmäsi ovat senlaatuiset kuin ennenkin. Välistä ne
katsovat oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja
rehellisesti, että niihin juuri täytyy uskoa. Mutta muuten on muotosi
muuttunut. Sinä olet paljon kau -- -- (_hypistelee esiliinaansa ja
katselee ujosti alaspäin_) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi
tuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voi, tässä nyt
puhun ja unohdan pyykkini. (_Hän menee taas hieromaan vaatteita._)

HEIKKI. Hanna, tiedätkö, miksi nyt olen täällä?

HANNA (_aina vain vaatteita hieroen_). Varmaankin katsellaksesi näitä
kotiseutujasi.

HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo
arvaa?

HANNA. En ollenkaan.

HEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan,
mistä sinut löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli
lapsena leikkikumppanini, nyt minulle morsiameksi. Hyvä onneni saattoi
niin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit, ja ensi
hetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna, sinua
sydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiameksi?

HANNA (_nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin_).
Ah lintuseni, minun kumppanini yksinäisyydessä! Tahdotteko viedä
tervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana
lempivästä Hannastansa? (_Heikin ja Hannan huomaamatta menee eräs
juoruakka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä, ja
katoaa sitte metsään._)

HEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua!
(_Aikoo syleillä Hannaa._)

HANNA (_vetäytyy sivulle_). Ei niin -- Heikki, lempiä tahdon sinua aina,
mutta vielä en lupaa omaksesi tulla, ennekuin tädilleni puhun asiasta ja
hänen suostumuksensa saan. Mutta voi, nyt saan varmaankin toria, kun
näin kauan olen pyykillä ollut. Nyt täytyy viedä vaatteet sangolla
lähteelle ja siellä ne virutella.

HEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa?

HANNA. Lammen pohja on rutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi.

HEIKKI. Minä tulen kanssasi.

HANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin
joudun kotiin. (_Kokoo vaatteet sankoon._) No nyt saamme mennä.
Katsokaa, pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani! (_He menevät, ja
esirippu lasketaan alas._)



TOINEN NÄYTÖS.


Metsälammen torpan huone. Seinässä on hylly ja siinä muutama puinen
lautanen; kitattuja sekä posliinilautasia, kauhoja, puulusikoita ja
kahvikupit. Pöydällä leipäkoppa ja silakkakuppi. Tiina, Metsälammen
emäntä, istuu rukin ääressä, pellavia kehräten.


_Ensimmäinen kohtaus._

TIINA. _Sitte_ JUORUAKKA. MÄNNISTÖN EMÄNTÄ.

TIINA. Pysyneekö pannukakku kuumana? (_Hän menee aukaisemaan pesän ovia
ja katselee kakkua, joka on lautasella._) Oi, kuinka se on hyvä! Sitä
kyllä kehtaa emännälle tarjota. Jospa hän nyt vain tulisi! Mitäpä asiaa
hänellä nyt lienee? (_Juoruakka tulee sisälle._) Kas, hyvää päivää
muori, luulin Männistön emännän tulevan. No istukaa nyt, muori. Mitäs
teiltä kuuluu? (_Akka istuu tuolille, Tiina rukkinsa ääreen._)

AKKA. Eipä juuri mitään erinomaista. Mutta jopa nyt on Männistö myyty;
oletteko kuullut?

TIINA. Männistö myyty! Eihän vielä! No kenellekkä?

AKKA. Eräs merimies sen osti ja maksoi hyvästi, en muista, kuinka
paljon, mutta sanottiin vain, että hyvä hinta saatiin. Kyllä nyt taas
Männistön emännän kelpaa pelata, mutta jahka vävy ne rahat kynsiinsä
saa, niin kyllä niistä pian tulee kuitti. Emäntä on ylpeillyt kovin,
mutta »joka kuuseen kurkottaa, se vielä katajaan kapsahtaa».

TIINA. Niin, se siitä tuli, kun hän tahtoi herraa vävyksensä.

AKKA. Niin kyllä. Sitäpä minäkin sanoin, että hänen olisi sopinut ottaa
esimerkkiä sinusta, vaikka kohta oletkin torpan emäntä. Sinä opetit
tyttäresi työtä tekemään, ja he saivat hyvät miehet ja ovat nyt jo
taloon päässeet. Männistön pojat kulkevat pitkin kylän raittia
vapriikkiverassa, papirossit suussa ja kädet taskuissa. Tyttärelle
opetettiin venskaa, asetettiin kalanverkko päähän, teetettiin vaatteita
kaupungin mallin mukaan ja vihdoin viimein hän laitettiin kauppias
Kauppasen rouvaksi. Kauppasen kanssa nyt juovat pullo-olutta, ja
Männistön tavarat ovat menneet kuin koskelta alas heidän kurkustansa.
(_Akan puhuttua tulee Männistön emäntä sisälle, ja akka sanoo
itseksensä._) Kah, tuossa hän on. Jospa hän ei vain olisi kuullut, mitä
puhuin.

EMÄNTÄ. Hyvää päivää!

TIINA. Jumal' antakoon!

AKKA. Hyvää päivää!

EMÄNTÄ. Hoho, kun olen oikein palavissani! (_Aukaisee leuan alta
silkkinsä solmun._)

TIINA. Emäntä hyvä, tulkaa istumaan! (_Nostaa tuolin pöydän päähän._)

EMÄNTÄ. Kiitoksia vain. (_Tiina menee ottamaan pesästä pannukakun ja
rupeaa sitä osille leikkaamaan._) Minä tulin nyt tänne puhumaan, että
olen taloni myynyt, ja että teidän, Tiina hyvä, on täältä muuttaminen,
sillä --

TIINA. Minun? Tottapa uusi isäntäkin torppareita tarvitsee, ja olenhan
minä aina rehellisesti veroni maksanut.

EMÄNTÄ. Olet niinkin, mutta tämä söökapteeni eli styyrmanni -- hän, joka
taloni osti, aikoo rakentaa asuntorivin tänne Metsälammen torpan maalle
ja tulee siinä itse asumaan.

TIINA. No hyvänen aika! (_Tarjoo emännälle lautasta, jossa on pannukakun
pala ja kahveli._)

EMÄNTÄ. Kiitoksia.

TIINA (_tarjoo kahvikupin tassilla myöskin akalle pannukakun palaa_).
Tässä on, muori, teillekin pala. (_Akka ottaa sormin tassilta palan._)
Ottakaa, muori, tassikin!

AKKA. En minä huoli. Kynsistänsä haukkakin on monta hyvää palaa syönyt.

TIINA (_istuu tuolille, syvästi huoaten_). Voi toki, että nyt täytyy
täältä muuttaa! (_Miettien._) Mutta -- jos Metsälampi taloksi tehdään,
tehdään kaiketi Männistö torpaksi. Minä muutan sinne sitte.

EMÄNTÄ. Ei se käy laatuun. Vävyni, handelsmanni Kauppanen, on Männistön
vuokrannut, sillä minun tyttäreni, handelsmannin rouva, tahtoi halusta
sinne asumaan.

AKKA (_mielinkielisesti_). No, sehän onkin sopivaa, että rouva taas
pääsee entiseen kotiinsa. Niin, niin sanon, kyllä kelpaa semmoisessa
kartanossa heilua, ja mikäs on heiluessa ja toimittaessa, kun on ison
kauppamiehen rouvana ja on tavaraa kyllin.

EMÄNTÄ (_ylpeästi, vaan samalla huoaten_). Onhan sitä kokoontunut
tavaraa meille.

AKKA (_erikseen_). Eipä hän onnekseni sentään saattanut kuulla, mitä
äsken puhuin. (_Ääneensä._) Onhan sitä tavaraa teillä, ja Kauppaselle
karttuu myöskin -- hän onkin oiva kauppias, mutta mikäs on ollessa, kun
teiltä mukaman tavaran sai ja semmoisen rouvan.

EMÄNTÄ. Kyllähän minun tytärtäni ottaa kelpasi, vaikka minä sen itse
sanon. Mutta minun täytyy mennä. Kun, Tiina hyvä, nyt olen sinulle
puhunut, miten asiain laita on, tiedät tuumailla, mitä sinulla on
tehtävänä. Hyvästi nyt, voikaa hyvin! (_Hän menee._)


_Toinen kohtaus._

TIINA. JUORUAKKA.

TIINA. Oih mokomia, mitä nyt tulivat ja tekivät. Olisivat eläneet
ihmisten lailla, niin ei olisi tarvinnut myydä Männistöä, ja minä olisin
saanut elää rauhassa torpassani. Mikähän tuo olikaan, joka talon osti?
Söökapteeni eli tyyrmanni. Ei, oli siinä ässäkin -- äs'tyyrmanni -- näin
se kuului.

AKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies tahi laivan perämies, mutta
emäntä ylpeydessään ei osaa enää selvää suomea, vaan sanoo: (_osottelee
kimeällä äänellä_) Söökapteeni ja tyttäreni, handelsmannin rouva, --
oohoo sentään!

TIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä,
vaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikään. Voi mitä
nyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä
hän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.

AKKA. Hanna -- hän lipertelee, tienmä, sulhasensa kanssa lammen
rannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin
naimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsiamena.

TIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsiamena ole, eikä hänen ole
kiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.

AKKA. Ei sitä salata tarvitse -- näinpä itse omin silmin, että hänellä
oli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, niin etteivät
huomanneetkaan minua.

TIINA. Ei, ei, se ei saata olla totta!

AKKA. Nyt ovat silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa, tuommoista
vilkkusilmää, uskoa enemmän kuin minua -- niin ei se minua haittaa.
(_Nousee istualta ja aikoo lähteä pois._)

TIINA. Mene vain, sinä kaksikielinen lipertelijä. (_Rallitus kuuluu
ulkoa._)

AKKA (_oven suusta huutaen_). Jopa rallitus kuuluu -- nyt saatte kysyä
tuolta *sievältä viattomalta*, minkä vuoksi hän on viipynyt. (_Hän
menee._)


_Kolmas kohtaus._

TIINA. HANNA. _Sitte_ ERÄS MERIMIES.

HANNA (_tulee ovesta sisälle, laulaen nuotilla »ei ole ajat niinkuin oli
ennen»_):

      »Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,
      kyllä minä pienet surut ilollani peitän.
      Tralla lalla lalla lalla lalla lalla lalla,
      tralla lalla lalla lalla lallal la lalla.»

Oi täti, kuinka olen iloinen. Koko maailma on niin suloinen, ja kaikki
ihmiset ovat niin hyviä, että tahtoisin niitä sydämmestäni rakastaa.

TIINA. Vai niin, vai niin -- mutta sitä en minä tahtoisi. Tiedätkö mitä
minä tahtoisin?

HANNA. No mitä, tätiseni?

TIINA. Minä tahtoisin torua -- ja hyvällä lailla. Kuule! Miksi et ole
ennen kotia tullut? Luuletko, etten minä ymmärrä, kuinka kauan sinulle
pyykkiä riitti? Olet siellä laiskana liehakoinnut. (_Itkee._) Enkö ole
sinua työhön opettanut pienuudesta pitäen? Sano, tyttö, onko se minun
syyni, että sinä olet kelvoton?

HANNA. Mutta, täti, miksi täti nyt noin kovasti toruu? Antakaa minun nyt
puhua!

TIINA. Teeskentelijä, mielittelijä! Tiedänpä nyt, miksi sinä minua
tahdoit pyykiltä pois -- saadaksesi sulhosi kanssa liverrellä. Mutta
eipä Tiina olekkaan sokea -- minä tiedän kaikki. Kavalapa olit, kun
viattomalla muodollasi kysyit: »mitä tuo rakkaus oikein on»? Hyi
tuommoista!

HANNA (_vakavasti ja lempeästi_). Täti! Jollen olisi niin onnellinen
kuin nyt olen, niin totta teille harmistuisin ja menisin pois tyköänne,
sillä kovasti olette minua soimannut ja varsin syyttömästi. Te olette
kovin pettynyt, mutta kuinka se on tapahtunut, sitä en tiedä. Uskokaa
minua kun sanon: Silloin, kuin rannalta lähditte, en tiennyt rakkaudesta
mitään -- vaan nyt! -- Täti, kohta teidän lähdettyänne rannalta tuli
sinne Heikki, lapsuuteni leikkikumppani. Hän on palannut mereltä ja tuli
katsomaan kotiseutujansa ja minua. Hän on muistanut minua tuolla
kaukaisilla merillä, ja nyt ensi hetkellä, kun hänet näin, tiesin, että
häntä rakastaisin, vaan en ketään muuta. Hän pyysi minua omaksensa, ja
minä annoin lupaukseni, jos te, täti, liittoomme suostutte.

TIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi
mistä -- mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin
minä antaisin suostumukseni! En maar! (_Taputtelee Hannaa._) Hohho,
Hannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei
tarvitsisi noita juoruakkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja.
(_Vakavasti._) Mutta Hannaseni, tuota meripoikaa et sinä saa ajatella;
se on varsin turhaa.

HANNA. Oi täti, saattaako estää lintua lentämästä puun yli?

TIINA. Sitä ei saata. Mutta sinä saatat estää lintua tekemästä pesäänsä
puuhun. Selvemmin sanoen -- sinä saatat estää noita rakkauden ajatuksia
tekemästä pesäänsä sydämmeesi. (_Merimies tulee ovesta sisälle._)

MERIMIES. Hyvää päivää; onko täällä näkynyt merimies Heikkilää?

TIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?

MERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme samassa laivassa ja yhdessä tulimme
muutamien kumppanien seurassa Männistöön. Mutta nyt tuli Männistöön
kapteeni, joka meitä tahtoisi laivaansa, ja senpä vuoksi haen Heikkilää.

TIINA. Minkälaatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää. Hän
tuli tänne kuin tuuliaispää ja tahtoi kihlata kasvattini.

MERIMIES. Hohho, vain niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu
morsian.

HANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä eivät voi
valhetella!

TIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilejä ole
uskominen.

MERIMIES. Kyllä asia tosi on, mutta minun täytyy nyt mennä kumppaniani
hakemaan, jääkää hyvästi! (_Hän menee._)


_Neljäs kohtaus._

TIINA. HANNA. _Sitte_ HEIKKI.

HANNA. Voi täti! Miksi uskotte tuon vieraan miehen puhetta? Jospa
näkisitte Heikin, kuinka rehellinen muoto hänellä on, silloin varmaankin
häntä uskoisitte. (_Heikki tulee sisälle._) Kas tuossa hän on.

HEIKKI. Ah, tässä nyt olen entisessä kodissani!

TIINA. Olet kyllä, mutta tänne et enää tule niin kauan, kuin minä näissä
huoneissa asun. Tulit tänne mielittelemään minun kasvattiani, lasta,
jota olen rakastanut niin kuin omianikin, enkä ymmärrä, kuinka hänen
noin sait itseesi mielistymään. Mutta mikäpä sinusta tietää, mitä
silmänkääntäjän temppuja sinä siellä ulkomailla olet oppinut. Mutta et
niin pitkälle nyt pääse, nyt tiedän jo, että sinulla Raumalla on toinen
morsian.

HEIKKI. Minulla? Kuka teille tuommoisia on uskotellut? Raumalla en ole
oleskellut sitte kuin täältä läksin, ja Hannaa rakastan enkä ketään
muita. Uskokaa minua, tässä entisen kotini kynnyksellä en voi valetta
puhua.

HANNA. Heikki, minä uskon sinua, eikä meitä kukaan erota!

TIINA. Vai ei? (_Sanoen tuimasti Heikille._) Menetkö pois täältä pian,
ennenkuin minunkin silmäni käännät!

HEIKKI. Hyvästi, Hanna, kyllä toisemme näemme! (_Hän menee ulos._)

HANNA. Voi, kuinka nyt kotini tyhjältä tuntuu! Ulos tahdon minäkin
mennä, siellä suruani tuulelle tarjota. (_Hän menee._)

(Esirippu lasketaan alas.)



KOLMAS NÄYTÖS.


Metsäinen seutu, torppa näkyy etäältä.


_Ensimmäinen kohtaus._

HANNA, _sitte_ HEIKKI, TIINA ja MERIMIES.

HANNA (_istuu kivellä._) Mihinkä meni kaikki iloni? Oi, nyt tunnen
rakkauden voiman! Se on suloinen, taivaallinen, vaan jos sitä vastaan
sotii, silloin on se hirveä, polttava kuin tuli! (_Hän on hetken ääneti
ja kuuntelee, kun metsästä kuuluu Heikin laulun ääni._)

HEIKKI.

[1]   Tralla la la la la
      tralla la la la la,
      missä on kultani,
      ruusukukkani?

[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin: »En gång i bredd med dig.»

HANNA.

      Kulkeepi lehdossa,
      muistelee kultasta,
      tule, mun sulhoni,
      luokse Hannasi.

HEIKKI (_tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen_):

      Nyt minun omani
      olet sä ijäti.
      Sinua rakastan
      minä ainian.

HANNA.

      Sinun oon kultana,
      siksi kuin kuolema
      vie minut hautahan,
      tuonen majahan.

TIINA (_tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille_). No jopa peräti! Vai
uskallat sinä vielä täällä viivyskellä!

HANNA. Täti, Heikin morsiameksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo!
Merimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan,
muutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä heiluvalla aluksella purjehtia
suurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka jalolta
hän näyttää.

TIINA. Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa kuin hohtaa.
(_Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa_): Kas tuossa hän on, joka
tietää, että Heikillä on morsian.

HEIKKI (_kiivaasti kääntyen merimieheen_). Vai sinä täällä olet ollut
valheita kantamassa.

MERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä,
mutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät.
Heikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä; mutta minä
hoksaan nyt, että vaimoväki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli
vähän pitempi, kun se vain oli sinne päin. Näette sen, että tämä on
Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä. Niin,
niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on oikein
kaunis, olisinpa hänet vaikka itse ottanut -- no, kyllä minä sinut,
tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita nyt
asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä siellä
on kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.

HEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen kuin tulevana kevännä.

MERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen kuin
merille menen! (_Hän menee._)


_Toinen kohtaus._

HEIKKI. HANNA ja TIINA.

HANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!

HEIKKI. Ja nyt tiedätte, etten ole mikään silmänkääntäjä.

TIINA. Niin, mistäpä minä olisin tiennyt, mikä mies sinä olet -- ja
mistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?

HEIKKI.

      »Kun salama lyö,
      se hetken on työ,
      mutta iäks jäljen se puuhun syö».

HANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoilijakin: (_Hän laulaa_)

[1]   »Mä hetken vain
      sua nähdä sain,
      vaan kuvas ei katoa muistostain.

      Näin hetken on työ,
      kun salama lyö,
      mut iäks jäljen se puuhun syö.

      Oi riemuisaa,
      oi katkeraa,
      oi hetkeä yhtä ja ainoaa!

      Unhottaa pois
      sit' en mä vois,
      vaikk' kuolon mulle se muisto tois!»

[1] Ne nuotit, joitten mukaan tätä lauletaan, ovat »Peipposen Viserrys»
nimisessä nuottivihossa painettuina.


TIINA (_joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä,
lausuu nyt juhlallisella äänellä_). Lapseni! Laulusi on saattanut
mieleeni entiset ajat -- minä muistin, että minäkin kerran olin nuori --
-- -- Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt
onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.

HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.

TIINA. Istukaa kuulemaan. (_He istuvat kukin kivelle._) Männistön emäntä
kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois, sillä
eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne Metsälammen
torpan maalle.

HEIKKI (_nousee seisoalle, sanoen iloisesti_). Eipä tarvitsekkaan teidän
muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.

HANNA (_iloisesti_). Vai sinä!

TIINA (_ihmetellen_). Sinä? (_Iloisesti._) No nytpä saan kasvattinikin
talon emännäksi! Hyvänen aika! Ja näin äkkiarvaamatta! Hetken aikaa
sitte oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.

HEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkessä saattaa paljo
tapahtua. Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän minä rakennan
kauniin kartanon, jossa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa,
sillä minä varmaankin usein lähden merille, vaikka en enää pitemmille
matkoille mene. Mutta kun kesä tulee ja järvet ja meri aaltoilevat
vapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikäänkuin lintusetkin, jotka
keväällä kohottavat siipensä lentoon, tahtoo aluksellansa rientää meren
aaltoja purjehtimaan.

HANNA (_laskien kätensä sydämellensä_). Ja silloin, kun myrskyt ja
tuulet pauhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee
puolestasi.

HEIKKI (_juhlallisesti_). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme
emmekä siis orpoja enää, ja täällä Suomen humisevain honkain keskellä on
meillä oma koti. Oi onnea suurta!

HANNA. Ja runoilijan kanssa saatamme laulaa (_He laulavat molemmat_):

      »Honkain keskellä mökkini seisoo
      Suomeni soreassa salossa,
      honkain väliltä siintävä selkä
      vilkkuvi koittehen valossa.
      Hoi, la la la la laa,
      hoi, la la la la laa:
      kaikuu mun suloinen Suomeni maa!»

(Esirippu lasketaan alas).



SAVONJÄÄKÄRI.



HENKILÖT:

PARONI TÄHTINEN, kartanonomistaja.
ANNA, hänen tyttärensä.
MAIJU, Paroni Tähtisen palvelustyttö.
PASTORI KIVINEN.
KAARLO, hänen veljensä, Savonjääkäri.
KALASTAJAUKKO.
SANNI, hänen tyttärensä.

Tapaus Savossa.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Paroni Tähtisen sali. Huonekalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja
tupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja paroni kulkee
lattialla.


_Ensimmäinen kohtaus._

PARONI. ANNA.

PARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei
näe enää muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole
täällä ollut moneen päivään.

ANNA (_iloisesti_). Ah, isäni kaipaa häntä, eikä se ihmettä olekkaan,
sillä Kaarlon seura on kaikille hupainen. Hän on jalotunteinen mies --
ja --

PARONI. Soh, soh, riittää jo -- siinä jo oli kyllin nuorukaisen
kiitokseksi. Tuo ylioppilas on tavallansa kelpo mies ja kylläkin sopiva
opettamaan pappilan kasvavia vesoja. Hän osaa samaten kuin veljensäkin
käyttäytyä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi olenkin halusta nähnyt
heitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että tyttäreni muistaa
olevansa vapaasukuinen neito, muistaa, mikä erotus on *hänen* ja
halpasäätyisen nuorukaisen välillä.

ANNA. Hm -- -- kun pastorin kanssa juttelen, muistuvat mieleeni ne hyvät
opetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä
kuunnella päivät pitkät; vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista,
linnuista, tähtitaivaasta ja kaikesta mitä maailmassa on suloisinta,
silloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, ja etteivät päiväni
kenenkään seurassa kulu niin hupaisesti kuin hänen.

PARONI (_itsekseen_). Tavattoman lämpimät sanat -- hm, rakkauden enteitä
-- mutta jos hänellä on minun luonteeni, voi hän tuosta rakkaudesta
luopua, kun hän sen tarpeelliseksi havaitsee. -- (_Annalle._) Annaseni,
minä luulin voivani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää täällä
sydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että olenkin
vienyt sinut vaaraan. (_Katselee tarkasti Annaa._)

ANNA. Mikä se vaara olisi?

PARONI. Hm, -- vai niin, sinä tahtoisit sen kuulla -- noh niin -- paras
onkin. Minä pelkään, että olet rakastunut -- Kaarloon --

ANNA (_vakavasti_). Niin olenkin, isäni, ja Kaarlo rakastaa myöskin
minua, ja pastori, joka isällisellä hellyydellä on huolta pitänyt
veljestään, on kovin iloinen siitä, että saa minut sisareksensa.

PARONI. Anna, Anna! Näin pitkälle en luullut asiain joutuneen -- minä
olen ollut sokea. -- Oi sydänkäpyseni! Minä en olisi suonut sinun
joutuvan semmoiseen taisteluun, johon olet nyt tuleva, sillä tiedä; että
ainokaista tytärtäni en minä anna kenellekään muulle, paitsi sille,
jonka nimeä polvesta polveen on kunnioituksella mainittu. Vapaasukuisen
kauniisti kajahtava nimi pitää oleman hänellä, joka tyttäreni omaksensa
saa.

ANNA. Kunnioituksella mainittu nimi, puhdas maine -- siihen minäkin
panen arvoa -- ja sehän on Kaarlollakin -- vaan tuo nimen kaunis kaiku
-- oi isäni, mikä on se -- lasten koru -- usvakuva, joka tyhjään raukee!
Mutta sydämmen ylevyys -- siinä se, joka kaikki voittaa.

PARONI. Sydämmen ylevyys kaikki voittaa, toden sanoit -- ja sillä, jolle
tyttäreni annan, pitää olla maine -- nimi -- josta heti tietää, että sen
omistajalla on nuot ominaisuudet. Lapseni! Ei ole yksikään Tähtinen
säästänyt itseänsä, kun taistelutanterelle häntä on kutsuttu, enkä
myöskään luule, että neiti Tähtinen epäilee, mitä hänen tulee tehdä, kun
isänsä häntä vaatii taistelemaan oman itsensä kanssa, vaatii, ettei hän
enää mene rakastettunsa näkyviin.

ANNA (_rukoillen_). Oi isäni -- --

PARONI. Minä jätän sinut tätä asiaa miettimään ja toivon, että tyttäreni
on isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (_Antaa Annalle kätensä
suudeltavaksi._) Hyvästi, tyttöseni! (_Menee kamariinsa._)


_Toinen kohtaus._

ANNA, _sitte_ MAIJU.

ANNA (_yksin_). Oi toki! Koska on tuo säätyerotus tasoitettu --
sukuylpeys poistuva? Ah, siksi on monta sydäntä särkynyt -- ja kuinka
käynee minun -- -- -- Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin
rankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän
tottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun se
minua oli rangaissut. -- Ah! -- silloin se oli helppo tehtävä, vaan nyt
-- oi kuinka katkeraa! (_Maiju tulee sisälle._)

MAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän silitettyjä vaatteitanne. Eivätkö
ole somia ja kiiltäviä?

ANNA (_ajatuksissaan_). Ovat.

MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katselekaan. Minä panin tärkin sekaan
oikein ranskansaippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli --
mutta, armollinen neiti, ettehän yhtään kuulekkaan minua! Ah, kyllä minä
syyn tiedän -- tiedän, miksi ette kuule -- jos vain uskaltaisin sanoa --

ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? Puhu, puhu
vain, lapsi.

MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia -- -- Pappilan Pentti sanoi
minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen -- »mutta
älä siitä vain mitään virka», sanoi Pentti -- enkä olekkaan mitään
puhunut, ennenkuin nyt vasta tässä. Pentti sanoi: »maisteri», mutta minä
vastasin heti: et sinä oikein tiedä, pastori se on.

ANNA (_naurahtaen_). Noh miksi luulet pastorin sulhasekseni?

MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisentilallensa syntymätienoilleen
tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.

ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään.

MAIJU. Ei, armollinen neiti, kyllä sen verran ymmärrän -- pastorihan
saarnaakin -- ja pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä,
hevosia ja kaikkea.

ANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi sinua
omakseen?

MAIJU (_ajattelee_). Hm -- en suinkaan -- me olemme köyhät molemmat,
mutta toista on ylhäisten -- ne tarvitsevat rikkautta. (_Menee akkunan
luo._)

ANNA (_itsekseen_). Ah, Maiju on ehkä oikeassa -- meikäläiset usein
sydämmensä myyvät nimeen, arvoon taikka rikkauteen -- vaan niin ei Anna
Tähtinen.

MAIJU. Voi armasten aika! Nyt tulee sulhaset, täytyy rientää pois. Ja
maisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savonjääkärin
univormussa.

ANNA. Mitäs sanot! (_Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen_): Ah,
Kaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänet? En ikänä -- mutta
voi, nyt en saa häntä nähdä! (_Ääneensä._) Maiju, riennä sanomaan
paronille, että tänne tulee vieraita. Sano myöskin, että Anna neiti ei
voi hyvin.

MAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (_Rientää paronin kamariin oikealle puolen ja
Anna vasemmalle omaan kamariinsa._)


_Kolmas kohtaus._

MAIJU, PASTORI, KAARLO, _sitte_ PARONI.

(Maiju tulee paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle, Kaarlo
puettuna Savonjääkärin univormuun.)

MAIJU (_kumartaa_). Istukaa, paroni tulee kohta.

KAARLO. Onko Anna neiti kotosella, ja kuinka hän voi?

MAIJU. Hyvin vain, hän meni vastikään kamariinsa ja käski minun sanoa,
ettei hän voi hyvin.

PASTORI. Kuinka? Hyvin, sanoit sinä, ja kuitenkin hän käski sanoa, ettei
hän voi hyvin!

MAIJU. Niin -- kyllä hän tässä tervennä oli -- (_Erikseen._) Mitä nyt
sanoa töpsähytin! Kuinka tästä nyt selville tulen? (_Ääneensä._) Kaarlo
maisteri -- eli väntrikki taikka luutnantti -- kysyi niin paljon
yhtaikaa, että menin varsin sekasin vastauksissani -- vaan sopiihan sitä
joskus olla kipeänä, vaikkei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä
särkee. (_Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta._)

KAARLO. Mikähän Annan lienee -- täällä on jotakin tapahtunut -- (_Paroni
tulee._) Mutta tuossahan paroni.

PARONI. Hyvää päivää! Istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan
kaivannut teitä. (_Osottaa pöydällä olevia piippuja._) Olkaa hyvät,
tupakoitkaa vähäsen.

PASTORI (_kumartaa ja ottaa piipun_). Paroni hyvä; minulla on ollut
erittäin paljo toimia, tiliä, kuten tiedätte, olen saanut
kotitienoillani kappalaisentilan, johon minun nyt tulee muuttaa, ja
veljeni on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojelijaksi.

PARONI (_Kaarlon käteen tarttuen_). Vai niin, minä en huomannut, että
olitte univormussa. -- Se on oikein -- tuommoinen päätös ansaitsee
kunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelijoita. Vielä itsekin riviin
menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt sotakomentoja
oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon kanssanne jutella
kahden kesken, yhdestä asiasta -- josta en teitä kunnioita --

KAARLO. Paroni hyvä, puhukaa -- veljeltäni ei tarvitse mitään salata.
(_Erikseen._) Paroni tietää jo kaikki. (_Pastori katselee pöydällä
olevia kirjoja._)

PARONI. No, suoraan sanoen, nuori herraseni, te olette korusanoja
kuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut
hänen sydämensä. Mutta teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en ikänä
tytärtäni teille anna. Siis oli väärin, että tulitte lapseni rauhaa
rikkomaan ja minulle surua saattamaan.

KAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi. Miksikä olisin sitä salannut?
Sitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra paroni, olisi mitään
minua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut.

PARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin
kunniallista, sivistynyttä nuorukaista -- vaan vävykseni -- ah -- mitä
ajattelette? Minäkö antaisin *tyttäreni*, neiti *Tähtisen*
nuorukaiselle, jonka toinen tasku on tyhjä, toisessa ei mitään -- jonka
nimi on maineeton, soinnuton.

KAARLO. Minä, herra paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa, joka
tarvitsee minua. Nuoruudeninnosta sykkii sydämmeni, minulla on käsi,
vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja Annani
rakkaus on voimiani kahdenkertaisesti vahvistava. Enkö siis ole rikas?
Myöskin lupaan, että joko voitan kunniakuoleman tappotantereella taikka
palajan urhoollisena sotilaana.

PARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt
vakuutatte. Mutta tyttäreni teidän täytyy unhottaa.

PASTORI (_menee paronin luo_). Herra paroni! Älkää estäkö nuorten
uskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja -- Luoja
kullekin kohtalot jakaa.

PARONI. Minä olen vanha enkä siis enää, kuten nuoret kiihkossaan, tee
päätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.

KAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette
varmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jäähyväisiä Annalle.

PARONI. Tarpeetonta, ystäväni, se häiritsisi vain nuoren sotilaan
urhoollista mieltä. (_Antaa kättä veljeksille._) Hyvästi, toivotan
teille onnea molemmille -- (_Kaarlolle._) Kun takaisin palaatte, saamme
nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (_Kilistää kelloa. Maiju tulee
sisälle, paroni osottaa pöydällä olevaa kynttilää._) Ota kynttilä ja
valaise sillä, että herrat näkevät mennä eteishuoneen lävitse. Hyvästi!
(_Paroni menee kamariinsa, ja Maiju tarttuu verkalleen kynttilään._)

PASTORI. Oi vanhus, sinä sukuylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka
oman lapsesi sydämmen särkisit!

MAIJU (_katselee oveen päin, josta paroni meni_). Jopa jo uskallan
antaa. (_Kurottaa Kaarlolle paperikäärön._) Tämän käski Anna neiti antaa
teille hänen hyvästijätöksensä.

KAARLO. Ah! (_aikoo aukaista käärön_).

MAIJU (_hätäisesti_). Ei täällä, rientäkää. (_Ottaa kynttilän, ja kaikki
rientävät pois._)

Esirippu lasketaan.



TOINEN NÄYTÖS.


Torppa Kallaveden rannalla. Kalastajaukko istuu tuvan edustalla verkkoa
kutoen, ja Sanni purkaa liinanöyhtää vanhasta repaleesta. Avoimesta
tuvan ovesta näkyy sotilaanvaatteita ja miekkoja. Oikealla puolen pihaa
on kukkapenkere.


_Ensimmäinen kohtaus._

UKKO. SANNI.

UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? -- Hm, verkkoa kudon minäkin, vaan
mitäpä sillä teen -- pakenevathan kalatkin Kallavedestä peloissaan, ja
ken tietää, laskenko ikänä verkkoa lahteen.

SANNI. Miksikä isäni on nyt noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää niin
kauan, kuin Savonjääkärit ovat täällä.

UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen? Onhan tappotanterelle jäänyt
sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi; (_Osottaa seinässä riippuvia
sotilaanvaatteita._) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä.
Siitä päivästä, jona sen sanoman sain, olen ollut kuin karsittu kuusi --

SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut
antaa isänmaallesi!

UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä saankin olla tyytyväinen, kun tässä asiaa
oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan,
Vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan -- mutta -- (_Nousee
istualta ja koputtaa rintaansa._) mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii
osansa.

SANNI (_itsekseen_). Niin, niin -- sekin vaatii osansa.

UKKO (_istuu_). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinut pois
pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena
sairaanhoitajana, eikä ole sinulla mitään iloa niinkuin muilla nuorilla.

SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätön? Ah, olenhan minä kovin
onnellinen isäni luona.

UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi
viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikäänkuin äiti lastaan, mutta aina
olet tyytyväinen kuin visertävä lintu.

SANNI (_menee kukkapenkereen luo_). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen,
kun kasvavat; tottahan sitte ilomielin huolellisesti tahdoin hoitaa
Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat
urhoollisimmaksi luutnantiksensa. Ja oikea sotilas hän onkin; sotaan
hehkuu hänen mielensä. Silloin kun hän täällä sairaana makasi, sanoi hän
useasti: »Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon
terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun
kenraali Sandels Toivalasta lähtee!» Mutta missä nyt luutnantti
viipynee, kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään? Kuka tietää, mitä
huomenna tapahtuu -- ja mitä tänään. -- Kas, kuinka paljo lehtiä on
maahan karissut -- täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven
varaksi; lähden haravaa hakemaan. (_Menee._)


_Toinen kohtaus._

UKKO, SANNI, _sitte_ KAARLO.

UKKO. Hm -- hänen silmissänsä palaa outo tuli -- poskensa hehkuvat, minä
pelkään, että hänkin joutuu kuumeeseen.

SANNI (_tulee harava kädessä_). Isä, menkää jo tupaan, ilta tulee,
syysilma käy jo nihkeäksi, eikä se vanhukselle hyvää tee.

UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekaan hyvää. Sinun
poskillasi on outo hohde.

SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuvat.
(_Erikseen._) Onneni. ah! (_Painaa kätensä rinnallensa._) Tämä
levottomasti sykkivä sydän -- onko se onnellinen? (_Pudistaa päätään.
Kaarlo tulee._) Kas, luutnantti.

KAARLO. Nyt on kiireet käsissä! Tänä iltana vielä marssitaan Iisalmelle
päin. Joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat
kiireesti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt
tulee kuuvalo.

UKKO (_osottaa taivasta kohti_). Niin tulee, tuossahan on kuu jo
nousemassa. (_Antaa Sannille verkon._) Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja
anna luutnantille mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä.
(_Luutnantille._) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.

KAARLO. Kyllä. (_Ukko menee, ja Sanni vie verkon tupaan._)


_Kolmas kohtaus._

KAARLO. SANNI.

(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä, ja Sanni palajaa varsin
kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle.)

KAARLO. Ah, tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (_Pistää
sen taskuunsa._) Mutta aika rientää! Nyt, Sanniseni, vastaa minulle, --
voinko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä?

SANNI. Kaarlo luutnantti, mitä kysytte! Kuka pakotti minua teitä
hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne? Teinhän sen ystävyydestä
vain.

KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään
aarretta, joka on minulle niin kallis, etten tahdo sitä enää
sotatanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää, minne se
silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt -- -- en
tiedä, mikä pelko on minun valloittanut. -- (_Ottaa poveltaan hienon
mustan nauhan, jossa riippuu sievä kultainen kotelo; painaa sitä
rintaansa vastaan._) Ah kallis, kallis lahja mun Annaltani, jää hyvästi!
(_Antaa kotelon Sannille, joka hajamielisenä ottaa sen vastaan._)
Tallenna tämä, varjele sitä kuten silmäterääsi, kunnes sodasta takaisin
palajan. Vaan jos kuolen, vie kotelo N:n pitäjään Leppäniemen kartanoon
nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä,
hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä
voittamaan.

SANNI (_kolkosti_). Minä tallennan sen.

KAARLO. Kiitoksia! (_Antaa kättä Sannille._) Ah, sinun kätesi on aivan
kylmä, sinun on ehkä vilu.

SANNI. (_katkerasti_). Entäpä! Ken siitä huolisi -- koska olen köyhä
tyttö vain. (_Rummun ääni kuuluu._)

KAARLO (_hätkähtäen_). Jo rummun ääni kuuluu, sotaväki kutsutaan kokoon.
Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (_Rientää pois._)


_Neljäs kohtaus._

SANNI (_yksin._)

SANNI. Haa -- kylmät ovat käteni (_nostaa kätensä poskillensa_) ja
kylmät ovat poskeni, -- (_painaa kätensä sydämmellensä_) vaan täällä --
täällä tuli polttava -- Höh -- halpasäätyinen tyttö! Houkkiohan olit,
joka rakastuit sotaurooseen -- (_Nauraa kolkosti_) Ha ha haa, kylmät
kiitokset sait sinä vain, (_näyttää koteloa_) kun tämä tähtönen sai
sijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa
katsella tuota kuvaa. (_Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa
kotelossa olevaa kuvaa_). Eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen
kuin sinunkin -- ja minun pitäisi kuten silmäterääni tallentaman tätä --
(_polkee jalkojaan maata vastaan_) tätä, jonka tahtoisin jaloillani
muruiksi musertaa! (_Lähenee Kallaveden rantaa._) En -- minä viskaan sen
tuonne -- mutta en -- en, en, se on levännyt *hänen* rinnallansa!
Tottapa on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla,
koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa. Entä jos vielä paremmin häntä
katselisin -- (_Katselee koteloa._) Ah, tosiaan olet suloinen -- sinä
olet kultakutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä mustahapsinen
olen synkkäkohtaloinen. Mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (_osottaa
kuuta_) kun taivaan valo sitä valaisee. (_Laskee kätensä ristiin._)

      Ah valo, tule avuksi,
      ett' voitan itseni.

Niin, niin, minä voitan itseni. (_Istuu kivelle ja laulaa._)

[1]   »Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni;
      totta on hän verrempi, ken vei mun ystäväni.
      Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa,
      enkä enää milloinkaan mä häntä tahdo muistaa.

(_Rummun ääni kuuluu, ja Savonjääkärien marssia soitetaan._) Ah, nyt he
lähtevät. (_Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä
sinne päin, mistä soitto kuuluu._) Onni, onni -- sinua -- teitä --
seuratkoon -- (_Soitto taukoo._) Tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä
polttava rintani! Oi jos voisin unohtaa -- mutta --

[1]   »En voi sua unhottaa poijes,
      vaikk'en ikänä sua saa:
      sä sydämmessäni olet
      ikuisessa muistossa.
      Jos arvossa mä oisin
      ja rikkahitten rinnalla,
      niin totta varmaan voisi
      viel' onnenikin kukoistaa.
      En voi sua unhottaa poijes» j. n. e.

[1] Kansanlaulu.

Niin, en voi enkä tahdo häntä unhottaa. (_Katselee taas kotelossa olevaa
kuvaa._) Oi kuva taivahinen! Minä tahdon olla sinulle ja Kaarlollesi
uskollinen ystävä -- minä koetan häntä vaaroista varjella -- niin, nyt
tiedän, mitä teen --


_Viides kohtaus._

UKKO. SANNI.

UKKO (_tulee näyttämölle_). Hohho! Olenpa kovin väsynyt. Kah, tuossa
harava vielä. (_Nostaa puuta vastaan haravan._)

SANNI. No, jopa isäni vihdoin kotiin pääsi. Menkää, isä kulta, maata,
olette varmaankin hyvin väsynyt.

UKKO. Kyllä olenkin -- mutta, Sanniseni, oletko kipeä, poskesi ovat
kovin kalpeat?

SANNI. Iltatuuli ne jäähdytti --

UKKO. Sinä olet aivan oudon näköinen -- mikä sinua vaivaa?

SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta, isä
rakas, siunaa minua, ennenkuin maata menet! Minä vielä vähän aikaa
viivyn kuun valoa katselemassa.

UKKO (_erikseen_). Hän on tyyni ja lempeä -- vaan kuitenkin hän näyttää
levottomalta. (_Ääneensä._) Tule tänne, tyttöseni. (_Laskee kätensä
Sannin pään päälle._) Rauha olkoon kanssasi.

SANNI (_kumartaa_). Kiitoksia, isäni! (_Ukko menee tupaan._)


_Kuudes kohtaus._

SANNI (_yksin._)

SANNI (_menee kukkapenkereen luo_). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin
palajan, olette jo kaikki kuihtuneet! (_Kurkistaa tupaan._) Hän nukkuu
jo. Nyt menen vaatteet ottamaan. (_Menee tupaan ja tulee heti takaisin
sotilaanvaatteet kainalossa._) Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä vain
olen nämät päälleni pukenut. (_Laskee polvillensa tuvan oven eteen._)
Suo anteeksi, mun isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin jätän --
mutta -- kuten sanoit, (_painaa kätensä rintaansa_) tämä itsekäs sydän,
sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (_Kiiruhtaa pois.)

(_Esirippu lasketaan_).



KOLMAS NÄYTÖS.


Huoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna,
ja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen.


_Ensimmäinen kohtaus._

PARONI. ANNA.

PARONI (_kulkee edestakaisin lattialla._) Mitä siellä paperille
piirtelet, Annaseni?

ANNA. Mä tähän nimen kirjoitin.

PARONI. Nimen -- minkä nimen?

ANNA. Sen, mikä mulle on kallehin.

PARONI (_katselee paperia._) Hm, Kaarlo -- kumma tyttö, aina vain
vieläkin häntä muistat, ikäänkuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan.
Estä ajatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisiin, joista häntä
muistat.

ANNA.

      Kun tähtilöitä katselen,
      silloin häntä muistelen.

PARONI. Älä katsele tähtösiä.

ANNA.

      Kun istuskelen yksinäni,
      hän on aina mielessäni.

PARONI. Älä hae yksinäisyyttä. Alakuloiselle mielelle ei se ole
terveellistä. Seurustele muitten kanssa.

ANNA.

      Seurassa on pahempi.
      Siellä kätken sydämmeeni
      kuvan kalliin Kaarloni.

PARONI (_erikseen_). Hm -- hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan.
Noh, ken tietää, kuinka asiat vielä kääntyvät. Olinkohan sentään liika
kova lapselleni? (_Annalle._) Vaan isääsi -- etkö häntä enää milloinkaan
muista? (_Menee kamariinsa._)


_Toinen kohtaus._

ANNA, _sitte_ MAIJU.

MAIJU (_tulee sisälle ja rupeaa pyyhkimään tomua huonekaluista, vaan
vilkaisee tavantakaa Annaan._) Anna neiti -- (_erikseen_) eipä hän taas
kuulekkaan; (_korottaa äänensä_) Anna neiti!

ANNA. Ah, oletko täällä, Maiju, mitä on kello?

MAIJU. Käy vasta seitsemää, ja Anna neiti on jo liikkeellä.

ANNA. En saanut unta enää.

MAIJU. Minä olisin niin iloinen, että, mutta -- mutta nyt olen niin
surullinen, niin että... (_itkee._)

ANNA. No miksi?

MAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen -- ja kukapa
minulle ja Pentille nyt häät laittaa --

ANNA (_hymyillen_). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään, ja kyllä
sinut morsiameksi hankitsen. Mutta meneppä nyt tuomaan kahvia sisälle,
minä halusta joisin kupillisen. (_Maiju menee._)


_Kolmas kohtaus._

ANNA, _sitte_ MAIJU _ja_ PARONI.

ANNA (_yksin_). Isäni oli vähän harmissaan -- minun on syyni, voi, mutta
minä en saata ilolintuna oleskella.

MAIJU (_tulee sisälle, tuoden pöydälle kahviasettimet._) Saanko kaataa
kahvia Anna neidille?

ANNA. Kaada pisara. Kuules, Maiju, osaatko selittää, mitä unet
merkitsevät?

MAIJU. Muutamia kyllä osaan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia. Kun
Pentti tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani.

ANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin. Hänen vaatteissaan oli
yltympäri veripunaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: »Ah Anna, näin
olen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain odotan
leposijaani siunaamaan.» Samassa hän katosi, mutta siinä, jossa hän oli
seisonut, kasvoi kaunis ruusupuu punaisia kukkia täynnä.

MAIJU. Olipa tuo kummallinen uni, en semmoista ole kuullutkaan. Mutta
missähän paroni on, kun ei tule aamukahviansa juomaan.

PARONI (_tulee taas saliin ja hieroo käsiään_). Oikein on kylmä tänään,
eipä kahvipisara pahaa tee.

MAIJU (_menee valkeaa kohentamaan_). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri
pesee silmiänsä tavan takaa.

PARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta
odottaa, kunnes Mirrin ennustama vieras tulee.

ANNA (_kaataa kahvia kuppiin_). Tässä, ottakaa, isä hyvä.

MAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras
tulee.

PARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottelee? (_Nauraa_) Hah, hah, hah.

MAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, sillä poukka lenteli aina
kyökin keskilaattialle. (_Kopina kuuluu._) Kas, jopa joku tulee.
(_Lähtee ovea aukaisemaan._) Hyvänen aika, pastori! (_Pastori Kivinen
tulee sisälle, ja Maiju menee._)


_Neljäs kohtaus._

PARONI, PASTORI, ANNA, _sitte_ MAIJU.

PARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää! (_He kättelevät._) Mikä
teidät meille nyt näin äkkiarvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan
periltä?

PASTORI. Tärkeät asiat vaativat minua matkalle. (_Ottaa päällystakin
yltänsä._)

ANNA (_lähenee pastoria ja huomaa mustan suruharson hänen takkinsa
hihassa_). Ah pastori, mitä merkitsee tuo musta suruharso?
(_Äänettömyys._) Te ette vastaa -- sanokaa -- oi sanokaa! (_Istuu
tuolille valittaen._) Hän on kuollut! (_Painaa päänsä käsiinsä._)

PASTORI. Te ette siis tietäneet? -- Vaan te arvasitte oikein; hän on
kuollut urhoollisen sotilaan kuoleman.

PARONI. Hm -- hän oli hyvä miehen alku -- (_Yskähtää._)

ANNA. Voi pastori! Kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan. -- Oi
Kaarlo, Kaarlo!

PASTORI. Ouluun sain kuulla surusanoman, että hän Iisalmella oli Virran
sillan luona kaatunut tappelussa. (_Huokaa._) Tämän suruni katkeruutta
lisäsi vielä sekin seikka, etten tietänyt, oliko hänen hautansa
siunattu. Se ajatus minua vaivasi alinomaa -- --

ANNA. Ah, nyt muistan uneni.

PARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.

PASTORI. Suotavaa olisi. Mutta kuulkaa:[1] Kolme yötä peräkkäin tuli
veljeni unissani luokseni sanoen: »Veli, tule siunaamaan hautani, että
saan rauhan.» Sitte viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja
katosi, ja sormessa oli hänellä sormus, joka meidän suvussamme on
säilynyt polvesta polveen.

[1] Tarun mukaan.

ANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.

PASTORI. Minä päätin lähteä etsimään hänen hautaansa Iisalmelle; vaan
siellä ei kukaan saattanut minulle siitä varmaa tietoa antaa. Nyt menin
tappelukentälle Virran sillan luo, ja siellä rupesin hakemaan
hautakumpuja, vaan en löytänyt. Kun nyt noin kuljin ajatuksissani, niin
olipa ikäänkuin Savonjääkärien marssia olisin kuullut hiljaa
soitettavan. Minä kuuntelin tarkasti, vaan en enää kuullutkaan mitään.
Sitte kuljin vielä verkalleen eteenpäin, ja näin jääkärinpuvussa olevan
haamun. Minä hätkähdin ja sanoin: »Kuka siellä?» mutta kun lähenin,
tunsin Kaarlon ja huudahdin: »Veljeni!» vaan samassa hän katosi, ja
hänen sijassaan oli vähäinen kumpu ja kummun päällä sormi, jossa oli
veljeni sormus; mutta kun ennätin kummun luo, oli kaikki kadonnut,
paitsi kumpu. Siinä minä hänet nyt siunasin rauhassa lepäämään maassa,
jonka puolesta hän niin urhoollisesti taisteli, ja minä olen sitte
myöskin saanut levon. (_Maiju tulee sisälle._)

MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä
kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: »Oi laske minut
pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen.»

ANNA. Oi saata hänet pian tänne!

MAIJU. Hän on kovin kipeä. (_Menee._)

PARONI. Ihmeellistä -- mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?

ANNA. Niin, mitäpä hän tahtonee? (_Erikseen._) En tiedä, mikä aavistus
minun valloittaa -- entä jos Kaarlo vielä eläisi. (_Sanni tulee
ovesta._)


_Viides kohtaus._

SANNI, ANNA, PARONI, _sitte_ PASTORI.

SANNI (_kiiruhtaa Annan luo_). Tehän olette Anna neiti! Minä tunnen nuo
kirkkaat silmät.

ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? En muista nähneeni sinua
ennen.

SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta, ja tuon
luutnantti Kaarlon terveiset. Vaan auttakaa -- (_horjuu_) mä lepoa
tarvitsen -- voimani jo riutuvat --

PARONI (_taluttaa Annan kanssa Sannin nojatuoliin istumaan._) Sanni,
sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi --
eikö niin? (_Sannin silmät vaipuvat kiinni, ja Anna juoksee tuomaan
viiniä lasillisen. Palajaa kohta._)

ANNA (_laskee Sannin huulille lasin_). Juo, Sanni, tämä uupuneet voimasi
virkistyttää.

SANNI (_avaa silmänsä ja juo. Huivi luiskahtaa päästä, ja hänen mustat
kiharansa valuvat alas hartioille._) Kiitoksia, Anna neiti -- Oi onnea,
nyt voin taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen
tervehdyksen. (_Ottaa kaulastaan silkkinauhan, jossa kotelo riippuu._)
Tämä on levännyt Kaarlo luutnantin rinnalla --

ANNA. Ah, minun antamani kotelo! Oi puhu, Sanni! Kuinka tämä tuli
sinulle? Missä Kaarlo? --

PARONI. Anna, sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen
antaa? Petitkö sinä isäsi?

ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes
jäähyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi siltä
ystävältä, joka iäti oli häntä muistava -- eikä se ollut mikään petos.

SANNI. Kun Kaarlo luutnantti Toivalasta läksi, käski hän minua
varjelemaan kuten silmäterääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin
palajaisi. »Vaan jos kuolisin», sanoi hän, »vie se Leppäniemelle neiti
Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni
kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan» -- ja sen hän
voittikin -- kunniakuolemallaan.

ANNA. Voi, hän on siis kuollut! (_itkee._)

PARONI. Älä itke, Annaseni!

ANNA. Ah isäni, anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nehän ovat
muistokukkia vain minun Kaarlolleni -- Mutta, Sanni, jos jaksat, jatka
puhettasi vielä --

SANNI. Kaarlo luutnantin lähdettyä Toivalasta, pukeusin velivainajani
vaatteisiin ja seurasin Savonjääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran
sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni
varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin -- mutta
*Hän* oli toisin päättänyt -- luoti sattui luutnantti Kaarloon -- se
sattui kovasti -- hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne -- hän
katsoi tarkasti minuun, sanoen: »Sanni», sitte korotti hän vielä kerran
äänensä ja lausui:

      Nyt, Annaseni, suurin on rakkauteni,
      kun isänmaani eestä mä uhraan henkeni.

ANNA. Hän oli uskollinen -- Ah!

PARONI. Hän lepää nyt rauhassa.

SANNI. Kun luutnantin silmät vaipuivat kiinni, sattui luoti myöskin
minuun. Tainnoksista herättyäni oli tappelu jo tauonnut. Häntä hain,
mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä ympärillä. Sitte laahasin
itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet -- nyt olen
vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa --

ANNA (_tarttuu Sannin käteen_). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä
noin paljon muitten tähden? -- Yksi tunne kuitenkin löytyy, joka on
voimallinen -- joka mahdolliseksi mahdottomankin tekee -- se on rakkaus
--

SANNI (_aukaisee silmänsä_). Niin, se on rakkaus. -- Oi, kuinka olen
väsynyt, mutta minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt --
lupaukseni täyttänyt -- vienyt Kaarlo luutnantin viimeiset terveiset
hänen morsiamellensa.

ANNA. Ah, maailman nähden ei neiti *Tähtinen* saanut olla hänen
morsiamensa, vaan sydämmessäni olen iäti oleva hänen Annansa.

SANNI (_istuu_). Nyt ymmärrän. Ah, eivät ole komeat huoneetkaan aina
onnen asuinsijana. Oi sukuylpeys -- oi säätyerotus, milloin olet
tasoittuva? Koska jalot tunteet liikkuvat niin halpa kuin
korkeasäätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen
toisensa onnen särkeä?

ANNA. Niin miksi, -- miksi?

PARONI. Älkää minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani
oli kunniatyö, on teidän mielestänne armotonta. Teidän jälkeenne tulee
myöskin toinen polvi. Aika menee eteenpäin, ja ihmiset ajan muassa.
Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. -- Jo minäkin nyt
tässä elämäni ehtoolla näen monta asiaa toisin kuin ennen.

ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (_Rientää syleilemään
paronia ja suutelee hänen kättään._)

SANNI (_nousee innoissaan_). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu.
Silloin ei erotusta enää ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan --
joka korvessa, joka laaksossa. (_Akkunasta näkyy nouseva aurinko._) Ah,
aurinkoinen nousee; se todistaa, että uusi aika koittaa. -- (_Vaipuu
tuolille._)

PASTORI. Aamen, tapahtukoon niin.

SANNI (_puhuu itseksensä_). Hän lepää nyt rauhassa, ja kaikki muuttuu,
kaikki -- Kuulkaa, jo hengettäret laulavat -- (_Vienoa laulua kuuluu
kulissien takaa_):

[1]   Ah, yksi ääni Suomessa
      on kerran kaikuva,
      niin korvessa kuin laaksossa,
      niin torpassa kuin hovissa,
      ja ihanana kukkana
      on Suomi kukkiva.

[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin »Maamme».

(_Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten._)

PASTORI. Vaiti, vaiti, hän nukkuu viimeistä untaan. Hän on työnsä tehnyt
ja päivänsä ovat päättyneet. Mutta me älkäämme veltostuttako surulla
voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä, jalolla
työllä. Koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran kukoistaisi
ihanana kukkana!

_Esirippu lasketaan._



VIINANTEHTAILIJA.

NÄYTELMÄ KAHDESSA NÄYTÖKSESSÄ


HENKILÖT:

HOIKKA, viinantehtailija.
ROUVA, hänen vaimonsa.
ALFRED, heidän poikansa.
MARKKU, Alfredin palvelija.
ERÄS OMPELIJA.
Vieraita viinantehtailijoita ja palvelijoita.

Tapaus: Eräässä kaupungissa sekä sen lähistössä muutama päivä ennen
joulua.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Näytelmäpaikkana on viinantehtailijan sali, jossa on komeat huonekalut
ja kauniita tauluja seinässä. Hoikka istuu nojatuolissa ja Rouva
sohvassa, molemmat teetä juoden. Pöydällä on kartuusi ja piippu.


_Ensimmäinen kohtaus._

HOIKKA. ROUVA.

HOIKKA (_iloisena hieroen käsiään_). Rahaa kokoontuu aina vain. Viinaa
on mennyt kelpo lailla, ostajien määrä puodissa lisääntyy, ja tänä
vuonna olen jo saanut 35 tuhatta markkaa puhdasta voittoa.

ROUVA. Tuosta viinan tekemisestä nyt jutellaan jo kaikissa
sanomalehdissäkin, että se muka olisi joku paha työ, mutta kuinkahan se
oikein lienee? Onhan sitä lupa tehdä -- mutta kummallista -- en ymmärrä,
miksi tuo viinanpoltto aina saattaa mieleni levottomaksi. (_Laskee
kuppinsa pöydälle ja ottaa sukankutimen._)

HOIKKA. Hm, niin, sen asian minä pian selitän. Teillä naisilla ei ole
oikein selvä käsitys asioista, te uskotte kaikki, mitä luette ja
kuulette ja olette liika herkkäluontoisia, joten heti tunnette
levottomuutta sydämmessänne, kun vain joku osaa hyvin kauniisti
lörpötellä. Te puhutte aina tunteistanne ja tunnette hullusti, mutta me
miehet, -- me tiedämme, että mitä laki määrää ja säätää, se on aina
paras, ja siinä on meillä ohje.

ROUVA. Mutta tuntoni.

HOIKKA (_äkäisesti toistaen_). Mutta -- tuntoni -- Vaimoväen suusta ei
*mutta* minua miellytä; tunto ja tunto, en sitäkään viitsi kuulla
*näissä* asioissa. Jutellaan nyt muusta. (_Laskee kuppinsa pöydälle._)
Kuuleppa, kultaseni, parin päivän päästä on jouluaatto, ja minä olen
hankkinut sinulle hyvän joululahjan, ketunnahkaisen kapan.

ROUVA (_iloisesti_). Ja silkkipäällisen varmaankin!

HOIKKA. Tietysti! Oikein »atlaskia». Kohta tulee ompelija sinusta mittaa
ottamaan, jotta sen jo jouluksi saat valmiiksi.

ROUVA. Oi Hoikkaseni, kuinka sinä olet hyvä! Noh, olemmehan rikkaimmat
koko kaupungissa, eihän minun sopisikaan kulkea muussa kuin
atlaskikapassa. (_Ompelija tulee sisälle._) Kas, neiti! Olipa hyvä, että
tulitte heti. Laittakaa nyt kaikella muotoa kappani jouluksi valmiiksi!

OMPELIJA (_ottaa muotilehden ja levittää sen pöydälle_). Tässä on
muotilehti. Minkä mallin mukaan minä sen nyt laitan? (_Osottaa yhtä
mallia._) Tämmöisen minä laitoin maaherran rouvallekin.

ROUVA (_vilkaisee muotilehteen_). Sepä juuri on minunkin mieleiseni.
Katsoppa, Hoikka! (_Osottaa muotilehteä._) Tuommoinen se pitää tehtämän,
semmoinen on maaherran rouvankin.

HOIKKA (_pistää tupakkaa piippuunsa ja haukottelee_). Aivan semmoinen
kuin on maaherran rouvankin. (_Lähtee kamariinsa, joka on oikealla
puolella._)

OMPELIJA (_ottaa hätäisesti mittaa nauhalla ja kumartaa sitte
nöyrästi_). Kiitoksia. Kyllä minä laitan tämän valmiiksi pian. Hyvästi,
rouva hyvä!

ROUVA. Hyvästi! -- (_Ompelija menee, ja Rouva huutaa hänelle vielä_:)
Muistakaa vain, että laitatte kapan juuri semmoiseksi, kuin maaherran
rouvan on. (_Lähtee vasemmalle kamariinsa._)


_Toinen kohtaus._

HOIKKA, ROUVA _ja_ JUKKA.

HOIKKA (_kurkistaa kamarinsa ovesta saliin, huutaen_): Rouvaseni, onko
ovi lukossa?

ROUVA (_vastaa toisesta ovesta_). Ei, Hoikkaseni, vaan lukitse se.
(_Jukka putkahtaa samassa sisään._)

JUKKA (_on vähän pöhnässä ja katselee ympärillensä_). Hohho, kuinka
täällä kynttilät loistavat. Näin valoisaa ei köyhällä ole jouluna edes.
Kylläpä tämä on komea asunto, ja kaikki nuot taulut ja koristukset ovat
viinalla kootut -- hahha --

ROUVA. Huh -- hän on pöhnässä. Mitäpä hän täällä tekee? (_Istuu ja
rupeaa taas kutomaan sukkaa._)

JUKKA (_kumartaa_). Tackar som frågar, juon vaikka vähän lisää, jos
Rouva niin suvaitsee. Kyllähän viinantehtailijalla tuota makuisaa
viinannestettä löytyy; senhän vuoksi tulinkin, että saisin sitä vähän
joulukseni.

HOIKKA. Mene tiehesi! Mitäs täällä teet?

JUKKA (_ei ole kuulevinaan_). Kelpo tavaraa tuo viina muuten, mutta
vähän epätasaisesti se rikkautta jakaa; kun yksi rikastuu, silloin
tuhansia köyhtyy.

HOIKKA, (_kiivaasti_). Menetkö kohta tiehesi! Minä en kärsi juomareita.

JUKKA (_ivaten_). Vai niin! Viinantehtailija ei kärsi juomareita, hahhah
-- vai niin -- mutta niitä kolikoita, jotka juomarin taskusta tippuvat
pois ja täyttävät teidän taskunne -- niitä varmaankin kärsitte, vai
kuinka, häh? Ette suinkaan muuten rakentaisi noita viinapuoteja, jotka
niin herttaisesti tarjoovat vilustuneelle lämmitystä, että ei sivuitse
pääse, jos suinkin vähän kilinää taskussa kuuluu.

HOIKKA (_näyttää ulko-oveen päin_). Tuolla on ovi, josta sisälle tulit.
Mene -- taikka keppini näyttää sinulle tien!

JUKKA. Enkö joulukseni rikkaalta saa edes ryyppyä? (_Hoikka menee
kamaristansa noutamaan keppiä._) Antakaa, Rouva kulta, kakunpala
pojalleni. Teillähän myöskin on poika, niinkuin minullakin, mutta se on
erotuksena vain, että teidän poikanne on aika veitikka, joka tuhlaa,
mitä isä viinalla kokoo, mutta minun pieni Mattiseni hakea tassuttelee
ruokansa, kun isä rahjus juo eikä saata hänelle leipää toimittaa.

ROUVA. Sitte saat, kun selkeällä päällä tulet pyytämään. Nyt sinä olet
niin hävytön, että et ansaitse mitään.

JUKKA. Oi teitä! Ja minulla on kuitenkin kolme lasta, joille murusia
pyydän. Olisin edes Matille saanut. (_Puoliääneensä._) Ei viinarahoissa
siunausta ole. Jollei ensi, niin kyllä jo toisessa polvessa hukka ne on
perinyt. (_Menee. Alfred tulee samassa ja Hoikka kamaristansa, keppi
pystyssä._)


_Kolmas kohtaus._

HOIKKA. ALFRED. ROUVA.

HOIKKA. Jopa hän meni, tuo hävytön. Olisipa saunan ansainnut.

ALFRED. No mitäpä täällä nyt on tapahtunut?

HOIKKA. Tuo lurjus, joka täältä läksi, oli niin hävytön, että minun
täytyi keppiäni näyttää.

ALFRED. Jukka, se juopporatti! Mikä hänen nyt hävyttömäksi teki?
Tavallisesti hän on tyytyväinen, kun vain ryypyn ja muutaman hopearahan
saa.

ROUVA (_istuu syvissä ajatuksissa, sanoen itseksensä_): En saa noita
ukon sanoja mielestäni.

HOIKKA. Sen kyllä uskon, että hän silloin on tyytyväinen, kun ryypyn ja
rahaa saa, mutta en minä hänelle rahojani jakelemaan ruvennut, viinaan
hän ne heti olisi pannut.

ALFRED. Ja isäni olisi rahansa takaisin saanut, hahahaa!

HOIKKA (_närkästyneenä_). Vaiti, poika!

ALFRED (_äitiinsä kääntyen_). No äitiseni, oletteko vallan pelästyksissä
vielä, koska ette mitään virka? (_Kävelee lattialla._)

ROUVA (_itseksensä._) Hän sanoi: *Jollei ensimmäisessä, niin toisessa
polvessa hukka ne perii* -- Alfred -- Alfred! Oletko sinä tuhlaajapoika?

ALFRED. Mitä sanotte, äitini?

ROUVA (_herää ajatuksistaan_). Mitä kysyt, lemmittyni?

ALFRED. Kysyn vain: mikä teitä kaikkia nyt vaivaa? Mökinukko on teidät
vallan noitunut.

ROUVA. Niin, totta tosiaankin olen varsin pelästyksissä vielä.

ALFRED. Mutta isä, ettekö häntä tuntenut? Hän on monta kertaa tuolla
viinatehtaalla minulle jutellut, kuinka hän ennen muinoin oli isäni
leikkikumppanina, ollessaan juoksupoikana isäni kodissa.

HOIKKA (_laskee sormensa nenälleen_). Ah, nyt muistan. Olisiko tuo
rahjus sama Jukka -- hm -- hän oli sorea, hilpeä poika, kun meni
naimisiin ja muutti appensa torppaan, ja nyt --

ROUVA. Ja nyt on hänellä juomarin muoto, huh --

HOIKKA (_katsoo kelloansa._) Minun täytyy lähteä pois, meillä on pieni
kokous kauppias Pohatalla.

ROUVA. Viivytkö kauan?

HOIKKA. En, hetken perästä palajan takaisin. (_Menee._)

ROUVA. Täytyy minunkin mennä illallista toimittamaan. (_Lähtee pois
sanoen itseksensä_): Kumma! Olen niin levoton, ettei tuo ketunnahkainen
kappakaan minua enää oikein saata miellyttää.


_Neljäs kohtaus._

ALFRED, _sitte_ MARKKU.

ALFRED. Lieneekö isäni jo saanut kirjeen velkojiltani, koska äiti näytti
niin surulliselta? Aina minuun vähän koskee, kun vain äitini surullisena
näen, mutta -- täytyyhän sitä nuorena elää -- oojah -- elää sitä täytyy
ainakin -- kun rahat tulevat ja menevät, sehän hupaista! (_Kilistää
kelloa; Markku tulee sisälle_). Markku, tuo minulle tyyny tänne sohvalle
pääni alle.

MARKKU. Paikalla. (_Lähtee vasemmalle ja palajaa kohta, tuoden tyynyn
muassaan._)

ALFRED (_panee tyynyn päänsä alle_). Kas niin, nyt on hyvä. (_Markku
menee. Alfred ottaa sanomalehden ja rupeaa ääneensä lukemaan._) »Tuota
turmelevaa viinaa tulvailee viinatehtaista» -- Hohho -- täällähän
vedetään samaa virttä kuin aina ennenkin; viitsis tätä lukea, parempi,
kun käännyn kyljelleni. (_Laskee pois sanomalehden. Hoikka tulee._)


_Viides kohtaus._

HOIKKA. ALFRED.

HOIKKA. Joko sinua unettaa?

ALFRED. Kah, isäni! (_Nousee seisoalle._) Minä luulin vain Markun siellä
toimiskelevan. Olin hieman väsynyt, kun tapasin ravintolassa muutamia
ylioppilaita, entisiä koulutovereita. He söivät siellä iltapalaa, ja
minä kestitin heille muutaman pullon samppanjaa.

HOIKKA. Vai samppanjaa, samppanjaa, niinkuin ei mikään muu olisi
herroille kelvannut.

ALFRED (_huolettomasti_). Entäpä -- muutama pullo samppanjaa! Mutta voi
kuinka minua naurattaa! (_Nauraa._) Kun kuulivat, että isälläni on
viinatehdas, ja että minäkin siellä välistä työskentelen, silloin he
sanoivat viinantehtailijoita kansan myrkyttäjiksi ja mitä kaikkea
saarnasivat, että minun muka tulisi hankkia itselleni parempi ammatti.

HOIKKA. Mutta samppanjasi kelpasi heille!

ALFRED. Totta puhuen ei se niille hupsuille kelvannut, mutta kun olin
pullot aukaissut, niin -- kylläpä niitä oli, joille kelpasi. -- Minä
vain viisaasti tein, kun lukiosta jo eron otin, sillä muuten varmaankin
olisin tullut tuommoiseksi puolipöhköksi kuin nuo ylioppilaat.

HOIKKA. Lopussa kiitos seisoo. Huono kukkaronhoitaja sinä kuitenkin
olet.

ALFRED. Enpä liioin -- (_Itsekseen_). Täytyy lähteä pois, sillä muuten
saan hyvät torat, tuossa oli vain alkulause. Ei ukko hyväksynyt, kun sai
maksaa velkojilleni viisituhatta markkaa. Viisituhatta markkaa -- ei tuo
suurikaan raha ole. (_Ääneensä._) Nyt minun täytyy yöksi lähteä
tehtaalle. Hyvästi, isä. (_Menee._)

HOIKKA. Minä en voi häntä oikein nuhdella. En ymmärrä, mikä siinä vikana
lienee. Ja kumminkin hän on taas menettänyt viisituhatta markkaa
tietämättömiin. Hm -- noh, tosi on, etteivät nuo minun kukkarooni suurta
lovea tee -- mitäpä noita ajattelen, ne häiritsevät vain lepoani. Kello
on jo paljo, paras että menen maata.

(_Esirippu lasketaan._)



KUVAELMA.


(Metsäinen seutu kaupungin lähellä. Talvinen yö, kuuvalo, metsätien
varrella lumikinoksia. Etäällä metsässä näkyy vähäinen mökki, ja
toisaalla vilkuttaa komea viinatehdas. Pieni mieron tietä kulkeva poika
makaa kinoksella pussonen olalla. Jukka tulee tietä pitkin.)

JUKKA. Hyi kuin on kylmä, enkä edes ryyppyä saanut lämmityksekseni. Tuo
tasku pahanenkin on aina tyhjä -- juuri kun siellä jotakin kilisee, niin
ne riivatut menevät tuonne krouviin. Mutta eipä Jukka tällä kertaa
kaikkia menettänytkään viinaan, onpa kelpo vehnänen Matille taskussani.
Poika raukka on monta leipäpalaa isälle antanut, mutta nytpä hänen
silmänsä iloisiksi tulevat. (_Seisattuu ja ottaa vehnäsen taskustansa._)
Onpa tämä oikein makuisa kaakku pojalle. (_Pistää taas leivän taskuunsa
ja katsoo lumikinokseen päin._) Mitä? Mikä hiisi tuolla on? (_Hieroo
silmiänsä._) Mitä näen? Ei ole mahdollista -- enkö ole pöhnässä --
viinahan tuo kaikenlaisia näkyjä. Mutta voi, näky ei muutu! (_Laskee
kätensä päälaellensa._) Ja pääni on nyt aivan selvä. (_Lankee
polvillensa ja painaa kätensä kuolleen lapsen sydämmelle._) Voi minun
poikani, minun poikani! Myöhään sinulle antimia säästin, kun en ennen
sitä tehnyt. Mieron tiellä kulkenut, nyt olet vilusta ja väsymyksestä
uupunut. (_Nousee seisoalle ja lyö nyrkkinsä vasten rintaansa._) Isä,
isä, huonosti olet lapsiasi hoitanut -- viina on sinun vimmannut --
(_näyttää kuollutta_) ja tuossa jo on toinen uhri. Äiti oli ensimmäinen.
(_Kääntyy viinatehtaan puoleen, puristaen nyrkkiänsä._) Te kirotut
viinatehtaat, jotka myrkkyänne maailmalle viekotellen jakelette, te
olette myöskin syypäät noihin viinanuhreihin. Oi poikani, sinä olet
kaikista viettelyksistä lepoon päässyt, mutta tässä sinun muistoksesi
minä lupaan, etten ikinä enää viinaa maista. (_Ottaa lapsen syliinsä._)
Oi poika, kylmä -- kylmä olet! (_Menee torppaan päin._)

(_Esirippu lasketaan._)



TOINEN NÄYTÖS.


(Viinantehtailijan sali.)


_Ensimmäinen kohtaus._

HOIKKA, _sitte_ ERÄS PALVELIJA.

HOIKKA. Tuosta pojastani pelkään tulevan aika tuhlarin. Hän viettää
paljon aikaa ravintoloissa ja kallistaa pulloa luulen liiemmäksi -- ei
ole hyvä -- Vaimoni puhuu aina noista Jukan ennustussanoista, että
viinasta tullut raha ei siunausta tuota -- hm, entä jos se olisi niin --
-- -- Minä olen tyhmä, joka tuommoisia ajattelen, vallanhan olen
ämmämäinen -- taikauskoinen kuin vaimoni. Mutta -- kumma levottomuus
minussa vallitsee -- hm, tuo on vain ilman vaikutusta; päivä on ollut
niin synkkä ja pilvinen, tuskin tätä hämärää päiväksi saattaa
nimittääkkään. (_Kilistää kelloa. Palvelija tulee._)

PALVELIJA. Mitä tahdotaan?

HOIKKA. Valkeaa kynttilään, minä odotan tänne vieraita, kaksi
viinantehtailijaa. (_Palvelija sytyttää pari pöydällä olevaa kynttilää
ja menee._)


_Toinen kohtaus._

HOIKKA, _sitte_ JUKKA.

HOIKKA. Noh, nytpä huone vähän iloisemmalta näyttää. Missä nyt
vaimonikin lienee? Hänellä on aina niitä joulutoimia. (_Kopinata
kuuluu._) Kuka siellä porstuassa kopistaa. Häh? (_Jukka tulee sisälle
siistissä vaatteissa._)

JUKKA. Suokaa anteeksi, että astun sisälle, mutta -- Joulu tulee niin
köyhälle kuin rikkaalle, ja minulla ei ole lapsilleni mitään jouluksi.
Teidän rouvanne lupasi minulle antaa almun, jos selkeällä päällä häneltä
sitä anoisin. Nyt olen varsin selkeä, eikä kukaan enää ole näkevä, että
Jukka viinaa ryyppää.

HOIKKA. Ja sinä olet sama Jukka, joka Mannilan torppaan vävyksi meni?

JUKKA. Sama -- ja myöskin sama, jolle te lapsena ollessanne lupasitte,
että jos kerjäläisenä tulisin almuja anomaan, antaisitte minulle juustoa
ja voitaleipää. Muistatteko sitä vielä?

HOIKKA. Kyllä. (_Ottaa rahaa kukkarostansa._) Tuossa sinulle muutama
markka, mutta pahoin pelkään, että ne viinaan menetät.

JUKKA. Vai pelkäätte -- se on turhaa! Viinasta olen jo kylläni saanut.
Sepä on minut mierontiellekin saattanut.

HOIKKA. Kuinka olet tuohon tilaan joutunut?

JUKKA. Kertomus elämästäni on kyllä surullinen. Niin kauan kuin
Mannilassa olin, kävi kaikki hyvin, mutta sitte muutin tänne kaupunkiin
ajuriksi. Vilu tuli tuolla ulkona, ukko viinapuodin ovitaulussa kehotti,
pikari kädessä, minua lämmitystä ottamaan. Eräänä päivänä menin ensi
kerran, ja sitte tiesin tien. Ukko pikari kädessä nauroi, kun ajoin
sivuitse, ja tiesinhän poiketa taaskin. Viinatehtaista tulvaili viinaa,
jota puodeissa ja kapakoissa kaupittiin, ja miehistä on tullut
juomareita. Vaimoni koetti elättää ja vaatettaa lapsiamme, mutta minun
oli viinanhimo valloittanut niin, että join hänen vaatteensakin.
(_Äänettömyys. Jukka pyyhkii silmiänsä._) Vaimoni sai levon haudassa,
mutta silloin omaatuntoani pisti, koska tiesin olevani syypää hänen
aikaiseen kuolemaansa.

HOIKKA. Noh, sen ymmärsit, etkä vain lakannut tuosta ilkeästä juomisesta
--

JUKKA (_kolkosti_). En, yhtä ahnaasti join viinaa, kuin viinantehtailija
kokosi rahaa, mutta -- viime yönä, kun pieni Mattiseni jäätyneenä makasi
lumikinoksella, silloin vihdoinkin sai sydämmeni kolauksen semmoisen,
että teidän viinanne, herra, ei minulle enää maistu.

HOIKKA. Sinä olet hävytön. Mitä se minuun koskee, että sinä olet
juomari?

JUKKA. Herra! Lakatkaa aikanansa viinalla rahaa kokoomasta, sillä kerran
täytyy teidän ja krouvarin, yhtä hyvin kuin juomarinkin, tehdä työstänsä
tiliä. (_Kovasti._) Herra, teidän työnne kylvää kyyneleitä, jotka
kuumina kerran polttavat sydäntänne. Älkää myöhästykö parannuksessa
niinkuin minä! (_Ompelija tulee sisälle._)


_Kolmas kohtaus_.

ENTISET. OMPELIJA, ROUVA, PALVELIJOITA JA VIERAITA VIINANTEHTAILIJOITA.

OMPELIJA. Hyvää päivää. Tässä on rouvan kappa. Se on nyt valmis, ja
varsin hyvin se sopii, sen vakuutan. (_Rouva tulee juosten sisälle._)

ROUVA (_huutaa_). Voi! Minun poikani! (_Vaipuu tuolille._)

OMPELIJA. Mikä Rouvaa vaivaa? Tässä on kappanne.

ROUVA (_kiljaisee_). Viekää pois, pitäkää itse tuo, minä en siitä huoli,
se on viinarahalla ostettu. Oi Hoikka, mihin vietiin minun Alfredini,
issikalla hän vietiin minun akkunani ohitse, hän makasi reessä aivan
kuin kuollut! (_Vääntelee käsiään._)

OMPELIJA. Tämähän kumma! Sen vain tiedän, etten koskaan työstäni näin
hyvin ole tullut palkituksi. (_Ottaa kapan päällensä, kumartaa ja lähtee
ulos._)

HOIKKA (_vapisten_). Kuule, sinä -- et varmaankaan nähnyt oikein.

ROUVA. Oih! Kuules -- (_ääniä kuuluu_) jo tulevat! (_Juoksee vasemmalle
puolelle. Ovi avautuu ja Alfred kannetaan näyttämön yli myöskin
vasemmalle puolelle._)

HOIKKA (_pitäen tuolista kiinni_). Onko hän kuollut?

ERÄS PALVELIJA. Ei, hän vain humalapäissään ajoi niin riivatusti, että
reki keikahti kumoon, ja hän sai siinä semmoisen kolauksen, että
pyörtyi. Kyllä hänen sydämmensä kuitenkin vielä sykkii.

JUKKA (_osottaen kamariin päin, johon Alfred vietiin_). Siinä taaskin
yksi viinanuhri. (_Kaksi viinantehtailijaa tulee sisälle._)

HOIKKA (_nostaa kätensä ohauksillensa, huutaen raivoisasti_). Pois
täältä! Kaikki on viinaa -- viinapullot tanssivat seinillä. Voi
onnetonta! Ei ne anna minulle rauhaa, ennenkuin koko viinatehdas on
hajoitettu. (_Juoksee pois kamariinsa._)

VIINANTEHTAILIJAT. Mikä herran on? -- Mikä herran on?

JUKKA. Hän raivoaa, vaan myrskyt ja rajutuulet puhdistavat ilman, ja
sitte seuraa tyyni, kirkas päivä. Mutta teille, hyvät herrat
viinantehtailijat, tässä vielä sanon:

      Te ihmisiä vietellä
      tahdotte viinamyrkyllä,
      vaan -- miltä teille tuntuukaan,
      kun tili kerran vaaditaan?
      Sit' ajatelkaa aikanansa!

(Esirippu lasketaan.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotikuusen kuiskehia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.