Title: Marjapojat
Author: Hahnsson, Theodolinda (Sofia Theodolinda), 1838-1919
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Marjapojat" ***


MARJAPOJAT.


Kirjoittanut
Th. Hahnsson.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1894.



I.


Aurinko paistoi helteisesti aholle, jossa eräs kahdentoista-vuotias
poika poimi marjoja tuohiseensa ja lauleli:

      Kankaalle karjan,
      Mättäälle marjan
      Lamponen toi.
      Hei heli hoi!

      Metsässä toimin,
      Marjoja poimin;
      Luoja ne loi,
      Köyhille soi,

      Kypsimmät annan
      Poijes, ja kannan,
      Minnekkä vie
      Suorana tie.

Joku rapsahdus kuului, ja poika huusi:

-- Kuka siellä kuukuelee, kettuko vai jänis?

-- Oohoh, eikö suutarin Sakki miestä metsän elävästä erota?

-- Noh, kun olisikin ollut mies, mutta olipa pieni muona-Matin Joju
vain. Marjassako sinäkin olet?

-- Marjassa niin. Mutta ne ovat niin hemmetin raakoja vielä, eikä niille
herroille pahuuksille raakilat kelpaa.

-- Hyi, Joju, kuinka tuolla tavalla kiroilet!

-- Mitä kiroilen? Enhän minä ole kironnut.

-- Olet hyvinkin, ja vieläpä kaksi kertaa.

-- Enhän minä ole pahan nimeä maininnut. En ole milloinkaan tuollaisia
sanoja kiroukseksi kuullut sanottavan. Kylän miehet ja isäkin sanovat
paljon rumemmin, kun kiroilevat.

-- Mutta kyllä se vain sitä on, ja se on paha tapa sinulla.
Kansakoulussa sanoi opettaja, että kiroileminen on kova synti.

-- Sanoi se niinkin, ettei saa siunata, mutta semmoinen puhe vasta
hullua on.

-- Ymmärsit opettajan aivan väärin. Hän sanoi, ettei saa turhaan siunata
ja mainita Jumalan nimeä.

-- Niin no, helkkarissa, enhän minä sitä "turhaan" sanaa kuullut, kun
Liisan-Kallu neulalla selkääni pisti.

-- Kuules, jos nyt lupaat olla kiroilematta, niin minä annan sinulle
tuokkosellisen marjoja.

-- Sinäkö?

-- Niin minä.

-- Mitä hyötyä sinulla siitä on, etten minä kiroile enkä siunaa?

-- Ei mitään, mutta soisin vain, että oppisit pois pahasta tavasta.

-- Paha minä olen aina ollut. Äiti tuuppii ja sanoo, että olen paha, ja
isä sanoo: "älä ole vallaton" ja kylän väki sanoo, vaikka muut ovat
kuria tehneet: "sen on muona-Matin paha poika-veitikka tehnyt". Mutta
minä siitä viisi välitän. Voi Jestas kun nuot mäkäräisetkin purevat niin
onnettomasti.

-- Tuollaisesta siunaamisesta opettaja kielsi, se on Jumalan nimen
turhaan lausumista.

-- Totta minun täytyy jotakin sanoa, kun mäkäräiset purevat. En minä
vain viitsi joka sanaani punnita. Mutta mihinkä sinä marjasi viet?

Sakki rallatteli:

      Minnekä tie
      Suorana vie.

-- Kyllä se kaupunkiin täältä suoraan menee.

-- Ei maar menekkään.

-- Kuules, sinusta varmaan tulisi opettaja, kun saisit koulua käydä.

-- Ei, pappi minusta tulisi.

-- Olisi se sentään kurjaa, kun täytyisi käydä koulua.

-- Oi, minäpä vasta iloinen olisin, jos saisin oikein suuressa koulussa
käydä ja tulla papiksi.

-- Olet sinä kumma sentään! Sitä minä en vain viitsisi, en, vaikka
sanottaisiinkin hyväksi, kuten kaikki sinua kiittävät. Minä en enään
menekkään kouluun syksyllä; annettakoon vain tukkapörröä, mutta kouluun
en mene.

-- Mennään vain yhdessä ja ollaan hyvät ystävät.

-- En mene. Nyt lähden kotia. Tule sinäkin, mennään yhdessä kaupunkiin.
Ensimmäisistä marjoista maksetaan siellä aina enemmän kuin maalla.

-- En tule, minä tahdon viedä ensimmäiset marjani pappilaan. Kun näkevät
tuohiseni, niin kaikki ilostuvat, ja ensi kerralla saan kupillisen
kahviakin, ja sitten ottavat minulta marjoja koko kesän, vaikka kuinka
paljon veisin. Monen täytyy tuoda pois marjansa, kun niitä on runsaasti
saatu, mutta minulta ottavat aina.

-- Kai maar he sinulta ottaisivat, vaikka ensimmäiset kaupunkiin veisit.

-- Ei, he ovat pyytäneet minua tuomaan heille varahimmat.

-- Mistä hiidestä sen tietäisivät, että sinä minun kanssani kaupungissa
olet ollut?

-- Tiedänhän itse.

-- Hm. Niin no, ehkä se olisikin paha, ettet sinä veisi, en sitte
kehoitakaan sinua enään kanssani tulemaan mutta minä en ole milloinkaan
pappilaan vienyt. Lähden pois jo, tuohiseni on vallan täynnä.

Sakki kävi alakuloiseksi. Jojun puhe teki hänen miettiväiseksi. Hän
tunsi, että toverin kodissa elettiin toisin kuin hänen kodissaan, hän
tunsi ettei Joju kokonaan ollut itse syypää pahuuteensa, mutta hän ei
tietänyt, miten asiaa voisi parantaa, ei mistä pahe tuli, hän tunsi vain
hämärästi, että jotakin nurjaa oli olemassa. Hän huokasi ja sanoi
ääneensä:

-- Joju parka!

Hän kulki kuitenkin yhä eteenpäin metsässä ja löysi taas hyvän
marjapaikan, jossa mansikoita oli punaisenaan. Sakki riemastui ja
ajatteli ensi hetkessä, että kunpa Jojukin nyt olisi poimimassa. Mutta
pian unhotti hän toverinsa ja kaikki, mitä häneen koski, sekä otti
puukon tupestaan ja rupesi valmistamaan tuokkosia. Yhden pienen
tuokkosen hän laittoi oikein sieväksi ja poimi siihen suurimmat marjat,
ja kun sitten kaikki tuokkoset olivat täynnä, laski hän ne riviin
kahvakoppaan kantaaksensa ne sillä kotia.

Metsä oli vilpoinen, taivas sininen ja Sakin mieli niin onnellinen kuin
sen, jolla on hyvä omatunto eikä huolta huomisesta. Hän kulki kotia päin
ja rallatteli:

      Pappilan lapset
      Kiehkurahapset
      Marjani saa.
      Hei heli laa!

Joju myöskin läheni kotiansa, ja katseli tavan takaa marjojansa.
Kauniimmat hän nyyppäsi suuhunsa: "saatanhan syödä muutaman marjan,
mitäpä sillä väliä on", tuumi hän. Mutta marjat vähenivät vähenemistään.

Tuossa oli muona-Matin mökki. Joju meni tupaan. Siellä oli silakkaa ja
leipää pöydällä sekä piimää läkkituopissa. Poika laski marjatuokkosensa
rahille ja meni ruokapöydän ääreen, johon istui syömään, mitä siinä
tarjolla oli.

Äiti tuli samassa sisälle. -- No, johan sinäkin olet kotona; missä
marjasi ovat? Ehkä et taas löytänytkään mitään?

-- Mitäpä nuot tuolla rahilla ovat?

-- No onhan siellä vähän marjoja sinulla, -- puhui äiti leppeämmällä
äänellä. -- Mene oitis syötyäsi viemään ne kaupunkiin, etteivät litisty.

-- En tiedä, viitsinkö.

-- Kyllä viitsimään saadaan.

Jojun huuli meni vähän lerpalleen, mutta hän ei puhunut mitään, nousi
vain ruualta, otti tuohisensa, läksi sanaakaan sanomatta ulos ovesta ja
paiskasi sen lujasti kiinni.

-- Sitä sisua, selkääsi tarvitsisit, -- huusi äiti, hypäten hänen
jälkeensä. -- Muista, että pyydät markka kolmekymmentä kannusta.

Poika meni ja oli harmissaan. Hän oli ynseä melkein aina, koska kaikki
häntäkin ynseydellä kohtelivat. Mutta kulkiessaan muistui Sakki hänen
mieleensä, tuo kummallinen poika, joka hänelle osotti hyvyyttä, ilman
että itse sai siitä pienintäkään hyötyä.

Samassa hän näki edessään erään kotikylänsä akan, joka tavallisesti
torui kylän lapsia ja jolle lapset tekivät tepposia juuri siksi, että
tämä aina oli valmis suuttumaan. Nyt Joju unhotti kaiken harminsa,
unhotti Sakin hyvyyden, ja rupesi vain tuumimaan, miten voisi tehdä
jonkunlaista kuria akalle.

Maantien varrella sijaitsevan kartanon puutarha-aidan rakosista pistäysi
ulos sireeninvesoja, ja Joju sieppasi muutamia suuria lehtiä taskuunsa
sekä kulki hiljakseen akan perässä. Vähän matkaa kartanosta kasvoi
maantien molemmilla puolin tiheä kuusimetsä. Joju juoksi metsään, ja
jouduttuaan aivan akan kohdalle, hän asetti lehden suunsa eteen ja
pamahutti sitä niin, että akka hätkähtäen katseli ympärilleen, mutta
läksi, kun ei mitään näkynyt, jälleen kulkemaan. Joju hiipi yhä metsässä
maantien varrella ja paukahutteli tuon tuostakin sireenin lehtiä, siksi
että kaikki olivat lopussa. Nyt hän läähättäen juoksi muijan perässä ja
huusi: -- Odottakaa, Reetta muori, pelkään niin helkkaristi, kun tuolla
ammutaan metsässä. Sotilaat luulemma siellä pitävät leikkisotaa.

-- Hyvänen aika, mihinkä tässä nyt joudutaan? Ovat minun jo
pelästyttäneet aivan hukkaan, kun en käsittänyt, mistä se pauke tuli.
Jospa tässä edes olisi torppa, johon suojaan pääsisi.

-- Niin, Reetta muori, kyllä teidän hullusti käy, ellei leikkisota jo
ole loppunut. Mutta minä riennän kaupunkiin, että saan marjani kaupaksi.
Hyvästi, muori!

Joju riensi marjoineen kaupunkia kohti, mutta muori jäi miettimään tuota
epäiltävää ampumista, ja vihdoin hänelle selvisi, että koko ampuminen
"oli kun olikin vain Joju-ilkiön temppuja".



II.


-- Hyvää päivää! Onko meidän Ruskasta täällä näkynyt?

-- On. Sakki juuri vast'ikään sanoi, että muona-Matin Ruskanen tuolla
portin takana ammuu, ja minä käskin hänen laskemaan sen karjapihaan,
siksi kunnes hän joutuisi saattamaan sitä kotia.

-- On niistä elävistä se vastus näin kuumalla varsinkin, kun
kärväsparvien hätyyttämänä juoksevat minne milloinkin. Mutta millä tässä
köyhä eläisi, jollei maitotippaa olisi lapsilleen antaa? Kyllä tässä
vastus sittekin on, kun lehmänkin elannosta on päivätyöt tehtävät.

-- Niin kuinkas sitten, ei suinkaan ilmaiseksi.

-- No semmoiset kun provasti saisivat kyllä ilmaiseksi antaa köyhän
muonamiehen lehmän käydä pappilan laitumella.

-- Kyllä sitten lehmiä ilmaantuisi pappilan hakaan niin monta, ettei
enään omille olisi ruohonkorttakaan.

-- Niin, sopii sinun puolustaa, kun olette hyvissä varoissa; mutta
toista meidän on.

-- Työllämme mekin elämme, ja kaikin kokoomme sen mukaan, kuin voimia
riittää.

-- Millä sitä lapset kokoovat?

-- Hannes meidän on jo renkipoikana, ja Sakki saa hyvän päiväpalkan
marjojen poimimisella.

-- Mitä niillä marjoilla saa. Olen itse joskus pyhä-iltoina poiminut ja
vienyt kaupunkiin, mutta ne menevät kokoon, ja sitte ei niistä saakkaan
sitä hintaa, mitä pitäisi saada, vaan rouvat sanovat: "ne ovat
litistyneitä, ei ne ole friskiä", -- minä viisi heidän "friskistään",
sanoin vain: ellei kelpaa, niin saa olla kelpaamatta, itselleni ne
ainakin kelpaavat, -- ja siihen jätin koko rouvan ja toin marjani kotia.
Hukkaan sinne menisin päiviäni panemaan.

-- Joka paljon pyytää, ei mitään saa, sanoo sananlasku. Olisit myynyt
sillä hinnalla, minkä rouva olisi antanut, niin varmaan olisit kuitenkin
saanut vaivasi palkituksi.

-- Mutta kas kun en viitsinyt antaa.

-- Meidän Sakki on koonnut jo 50 markkaa pelkillä mansikoilla.

-- Hyvänen aika! Ei Joju vain viitsisi, enkä minä liioin. Olemmekin isän
kanssa tuumineet, että syksyllä muuttaisimme Helsinkiin; siellä sitä
kuuluu sentään aina saavan paremmin työn ansiota.

-- Luuletko? Epäilen minä vain. Kyllä täällä vähemmällä toimeen tulee.
Jos tulot ovat tavallaan niukemmat, niin saattaahan täällä lehmän pitää,
kun ahkeraan kokoo lehtiä talven varaksi. Ja kun sitten vielä on
perunamaata, niin siinä jo on särvintä sen verran kuin meikäläiset
tarvitsee. Lapsetkin suuressa kaupungissa joutuvat kaikenlaisiin
viettelyksiin.

-- Oli mit'oli mutta kyllä sinne muutamme.

-- Katsokaa, äiti, miten suuria mansikoita olen löytänyt
niitynpientarelta!

-- No katsoppas vain Sakkia, niitä varmaan on koko kannu! sanoi
muona-Matin vaimo.

-- On kyllä. Joka päivä hän marjoja ainakin tuon verran kotia tuo.

-- Käskekää Jojuakin marjaan, hauskempi olisi yhdessä poimia, ja
huomenna veisimme marjat pappilaan, -- sanoi Sakki.

-- Kai sinä siellä jo joka paikan olet kohlinut. Ei suinkaan maksa
vaivaa sinne mennä.

-- Kyllä niitä joka päivä uusia kypsyy.

-- Niin, mitä hänen vaivoistaan. Entäpä tätä sitten, eipä hänen aikansa
kallis ole, ei hän muutakaan kokoon saa. Pane poika marjaan, että oppii
työtä tekemään. Pahuutta vain oppivat, elleivät työtä tee, mutta mieli
on hilpeä ja tyytyväinen, kun ovat jotakin saaneet toimeen. Eikö olekkin
hauskaa, Sakki poikani, kun tulet väsyneenä kotia ja tiedät jotakin
ansainneesi?

-- On niin kovin. Ja kun oikein paljon saan, laitan marjapöpörää, ja se
vasta hyvää on, sitä äitikin mielellään syö.

-- Tässä minäkin viivyttelen. Täytyy mennä saattamaan Ruskas kotia.

Matin-Miina meni, mutta seuraavana päivänä tuli Joju iltapuolella
hakemaan Sakkia marjaan.

Pojat läksivät.

Sakki kulki vakavasti etsien marjapaikkoja, mutta Joju rallatteli:

      Tilulallallaa, tilulallallaa,
      Kumpi meistä nyt ensiksi marjan saa?
      Tilu tai, tilu tai,
      Sakki marjan sai.

Kaikesta, mitä Joju metsässä näki, sai hän ilon aihetta, mutta marjat
jäivät poimimatta. Kun sattuivat kävelemään sileän nurmikon poikki,
heitti hän kuperikeikkaa, ja toisinaan hän viskasi polulla olevan
kuusenkävyn varpaillaan ilmaan. Väliin hän otti pienen kiven, sylkäisi
siihen ja heitti sen menemään semmoisella vauhdilla, että vinkuna
ilmassa kuului.

-- Mutta tulehan poimimaan mansikoita, et tuolla tapaa saa mitään
pappilaan vietäväksi!

-- No kun en marjoja löydäkkään.

-- Tuolla mäen lappeessa varmaankin on hyvä marjapaikka.

Pojat riensivät sinne, missä Sakki, joka oli tottunut marjoja etsimään,
arvasi niitä löytyvän, ja siinä olikin mansikoita punaisenaan. Jojukin
oli ihmeissään ja alkoi ahkerasti poimia tuokkoseensa. Mutta kauan hän
ei malttanut olla hiljaa työssään, silmät lensivät kaikkialle, eikä se
ollut kummakaan, sillä kylläpä luonto tällä kohtaa oli ihana. Maa oli
vanhaa kaskimaata ja loitosti kaltevaa järvelle päin. Saaret ja niemet
näkyivät tänne monimutkaisina. Koivumetsä, jossa tummat kuuset siellä
täällä levittivät varjoaan, ympäröitsi kolmelta taholta kaskea. Joju ei
tietensä tätä kaikkea ihaillut, mutta hän oli ihastuksissaan,
ymmärtämättä mitä varten. Hän hyppi, huusi ja huuhueli. Suuri, vanha
riippakoivu oli tulen säästämänä jäänyt mäen rinteelle, ja sen
koukkuiset haarat nyt miellyttivät Jojun silmiä. Yhdellä hyppäyksellä
oli hän tuon lehevän puun haaralla istumassa. Mutta silloin hän kuuli
kummallisen rapsahduksen etäämpänä olevasta kuusesta, hän katsoi
tarkkaan sinne päin ja näki, miten orava kapusi ylös puuta pitkin.
Silmänräpäyksessä oli Joju maassa jälleen, ja nyt hän melkein yhtä
vikkelästi kuin orava kiipesi kuusta pitkin ylöspäin oravan perässä,
luullen saavansa sitä sen pitkästä hännästä kiinni. Mutta turha tämä
yritys kuitenkin oli. Orava riensi kuusen latvaan asti ja pääsi
vikkelällä hyppäyksellä toiseen vieressä olevaan puuhun.

-- Joju, Joju, missä olet? Joju hoi?

-- Täällä olen, -- huusi poika, joka kiipesi alas puusta ja läksi
juoksemaan Sakin luo. -- Aioin juuri saada oravan hännästä kiini, mutta
se pahuus pääsikin toiseen puuhun.

-- Ja aina vain puhut noin rumia sanoja. Katsoppas, nyt on tuokkoseni ja
koppani ihan täynnä, mutta kuinka paljo sinulla on?

-- Minulla ... niin ei minulla paljoa ole. Mutta mihinkä ne
jätinkään?... Joju lähti etsimään marjatuokkostansa.

Pitkän aikaa kuljettuansa kaskessa hän sen vihdoin löysi, mutta se oli
vain puolellaan marjoja.

-- Poimitaan nyt yhdessä sinulle, että sinunkin astiasi täyteen saadaan.

-- Sinäkö taas auttaisit minua? Noh, poimitaan vain yhdessä; mutta
kuules, Sakki, kun minä tulen isoksi ja taidan jotakin tehdä, niin
silloin minä autan sinua. Sinä olet ainoa, joka et milloinkaan ole
sanonut minua pahaksi poikanulikaksi.

Pojat poimivat tuokkoset täyteen ja veivät ne sitten kotiin, jossa
marjat perattiin; huonoimmat erotettiin pois, ja niihin sullottiin
ruisjauhoja tahi talkkunajauhoja. Tätä sekotusta nimitettiin pöpöräksi
ja lapset söivät sitä herkkuna. Pyhä-iltana pojat päättivät viedä
marjansa pappilaan.



III.


-- Äiti, kaikki isot tytöt ovat krokettia lyömässä, eivätkä huoli
pienistä mukaansa. Mitä nyt sitte teemme?

-- Teidän sopii olla piilosilla... Tai onhan niitä monenlaisia muitakin
leikkejä. Leskistä esimerkiksi saatatte juosta, -- sanoi pruustinna,
joka muisti nuorena paljon pitäneensä siitä leikistä. Hän silitteli
lempilapsensa vaaleita, silkinhienoja hiuksia ja käski tytön mennä
kiltisti leikkimään.

Solmia meni kumppaniensa luo ja ehdotteli, että rupeaisivat piilosille.
Vähän aikaa oli tämä leikki hauskaa, mutta vieraat tytöt tahtoivat
jotakin uutta leikkiä jälleen. Solmia ehdotteli leskistä, mutta heitä
oli kahdeksan, siis tasaiset parit; yhden täytyi jäädä leikistä pois,
kun yksi leskeksi rupesi. Ei sekään oikein sopinut, mutta päätettiin
kuitenkin, että vuorottain yksi jäisi pois, sillä leskisillä oleminen
oli "julman hauskaa".

Lapset juoksivat ja ilakoitsivat oikein sydämmensä pohjasta, aina yhä
uudestaan kuului: "viimeinen pari ulos!" He eivät heti huomanneet Jojua
ja Sakkia, jotka marjatuokkosineen seisoivat pihalla tikapuuhun
nojautuneina seuraten halajavin silmin heidän leikkiään. Mutta nyt tuli
Solmian vuoro olla leikistä poissa, ja silloin hän huomasi pojat sekä
juoksi riemastuneena Sakin luo, huutaen: -- Marjapojat! -- ja laski
iloissaan pienet kätensä Sakin olalle.

-- Oi, miten kauniita mansikoita! Ja minullekkin pikku tuokkonen! Kuinka
oletkin kiltti! Viekää nyt äidille mansikat, hän tulee kovin iloiseksi.
Tulkaa nyt minun kanssani.

Solmia läksi edellä kyökkiin ja sitte äitinsä luo saliin, jossa vieraat
olivat, sekä ilmoitti, että marjapoikia oli kyökissä kaksittain. -- Ja
minä sain Sakilta tällaisen tuokkosellisen marjoja. --

Tyttö riensi jälleen kyökkiin ja pruustinna meni verkalleen perässä sekä
maksoi pojille heidän marjansa, mutta tyttö joka näki teetä par'aikaa
kaadettavan, kuiskasi äidillensä:

-- Eikö Manda saa antaa teetä kupillisen noille pojille?

-- Kyllä, kyllä lapseni.

-- Istukaa tänne kyökkiin, -- sanoi Solmia marjapojille, -- te saatte
teetä. Oi, kuinka hyvältä nämät mansikat tuoksuvat!

Pojat jäivät teetä odottamaan, ja pruustinna sanoi kyökkipiialle: --
Mukavaa, että saimme marjoja, nyt ei tarvitse muuta jälkiruokaa laittaa
illaksi.

Solmia meni tarjoamaan kumppaneillensa mansikoita, ja he kyllä pian
tekivät niistä suoraa. Sitte rupesivat jälleen juoksemaan. Marjapojat
tulivat pihalle, mennäksensä kotia, mutta jäivät nytkin katselemaan
lasten leikkiä. Joju ei muistanut suutansakaan kiinni panna, vaan oli se
ihastuksesta jäänyt raolleen; hänen tummat silmänsä oikein
säkenöitsivät, ja hän olisi niin halusta lähtenyt joukkoon, kun olisi
tohtinut vain.

-- Meitä on liika vähän. Sakki, tule mukaan, ja sinä toinen poika, etkö
tahdo juosta? Sittenhän saisi nimismiehen Einokin kumppaneita.

Sakki piilotti päänsä tikapuitten taakse eikä puhunut mitään, mutta kun
Solmia toisti pyyntönsä, sanoi hän: -- En minä kehtaa.

-- Kyllä minä tulen, huudahti Joju iloissaan.

-- Kuinka sinä noita käskit, -- sanoi nimismiehen tyttö, joka oli jo
kahdentoista-vuotias.

-- Ovathan ne puhtaissa vaatteissa, ja sitten ne ovat kilttejä lapsia,
ja äiti on sanonut, että kaikkien kilttien lapsien kanssa saa
leikitellä, -- vakuutti yhdeksänvuotias Solmia, ja rupesi enemmän asiaa
ajattelematta asettamaan tovereitaan pariksi. Itse hän piti Jojun.

Mutta nytkös syntyi vilkas juokseminen. Solmiaa ja Jojua ei kukaan
voinut erottaa, sillä Joju oli vikkelä kuin lintu, hänpä olisi voittanut
vaikka minkä juoksijan. Ei nyt koetettukaan enää saada Jojua kiini,
mutta vaikka Solmiaa koetettiin saavuttaa, oli Joju aina ennättänyt
tarttua häneen ennen muita.

Nyt tahtoivat kaikki vuorostaan juosta Jojun kanssa, sillä he
huomasivat, että hänen ansiotaan se oli, että Solmiaa ei kiinni saatu.
Ei heistä kukaan enää muistanut, että hän oli köyhän mökkiläisen poika.
Mutta Joju muisti nyt, että hänen piti mennä ajamaan lehmää haasta, ja
sanoi, että hänen täytyi jo lähteä pois.

-- Oliko hauskaa juosta? -- kysyi Solmia ystävällisesti.

-- Oli niin pannahitten hauskaa.

Nyt katsoivat kaikki lapset hämmästyneinä toisiinsa.

-- Hyi, kuinka rumasti sanoit! Ethän sinä enään koskaan puhu sillä
tapaa? Jumala suuttuu, -- sanoi Solmia.

Joju huomasi, että hän oli sanonut sopimattomasti, ja ensi kerran häntä
hävetti. Hän rupesi itkemään ja juoksi Sakin luo, pyytäen häntä tulemaan
pois.

-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Sakki, mutta Joju vain nyyhkytti.

Pikku Solmia tuli hänen luoksensa ja sanoi lohdutellen: -- Älä ole
suuttunut, kyllä minä luulen, että sinä olet kiltti poika, et sinä enää
koskaan puhu noin tuhmia sanoja.

Joju ei uskaltanut katsoakaan tyttöön, vaan veti Sakkia hänen
takinliepeestään ja pyysi yhä häntä tulemaan pois, ja niin loppui tämä
ensin iloisesti alotettu ilta.

Sakin kotona Joju vasta kertoi asiansa, sanoen: -- Se kiltti papintyttö
häpesi minun tähteni, kun se paha kiroominen taas tuli suuhuni, mutta
nyt en sitä enää milloinkaan tee.

-- Joju parka, -- sanoi Sakin äiti, -- ei sellaisesta pahasta tavasta
ole helppo päästä, mutta hyvä on, että sen pahaksi ymmärrät, kyllä siitä
ajan mittaan sentään pääset.

-- Mitä Joju vääräksi ymmärtää, sitä ei hän milloinkaan tahallaan tee,
-- vakuutti Sakki, ja ne sanat saivat Jojun kyyneleet kuivumaan.



IV.


Vinha tuuli puhalteli, lakaisten Helsingin muutenkin siistejä katuja.
Ihmiset kulkivat kiireesti pohjois-Esplanaadin katua pitkin.
Kellastuneita lehtiä lenteli ristin rastin heidän ympärillään. Luonto ja
ihmiset olivat ikään kuin levottomassa hyörinässä ja pyörinässä.

Tämän levottomuuden vastakohtana kulki eräs poikanulikka hiljakseen
katua pitkin, seisattui tuon tuostakin puotien ikkunain eteen
katselemaan kaikkea sitä komeutta, kuin niistä loisti esiin.
Tarpeeksensa katseltuaan hän lähti taas rallattaen eteenpäin
laatustelemaan. Hän oli puettu siistiin sarkatakkiin, joka nähtävästi
oli jonkun maalaisräätälittären tekoa. Keskitakaa oli se lyhin, ja
etuliepeet riippuivat pitkinä, ehkä siitäkin syystä, että poika niitä
venytteli, pitäen käsiään takin taskuissa. Vähitellen hän näytti
ikäänkuin väsyvän tuohon katselemiseen; hän haukotteli ja meni istumaan
eräälle penkille esplanaadiin. Siinä istuessaan hän kuuli kummallisia
ääniä. Ne lähenivät, ja nyt hän selvästi erotti sanat: "Uusi Suometar,
Nya Pressen o' Hystasbla-ade"... Ja samalla tuli esiin pieniä poikia,
jotka sanomalehdet kainalossa juoksentelivat pitkin katuja. Nyt ei
pojalla enään ollut aikaa istua, vikkelästi hän nousi penkiltä ja juoksi
erään sanomalehtipojan luo, sanoen:

-- Mitä sinä huudat?

-- Myyn sanomalehtiä, osta pois, kom o' sööp. Uusi Suometaar, Nya
Pressen o' Hystasbla-ade.

-- Mistä noita lehtiä saa? Annas kun minäkin huudan.

-- Tuossa on. Tahtoisitko tulla myyjäksi?

-- Tahtoisin, se vasta hauskaa olisi.

-- Rautatien-kirjakaupassa niitä on. Mikä sinun nimesi on, ja mistä sinä
olet? -- kysyi sanomalehtipoika, luoden tutkivan katseen toveriin, joka
oli paljon siistimmässä puvussa kuin hän.

-- Nimeni on Joju, ja minä asun Albertinkadun loppupäässä. Mutta
annappas minunkin huutaa.

-- Noh, koetappas nyt.

-- Uusi Suometa-ar, Nyija Rässen ja Huus-tasplaade...

-- Ei se ollut oikein. Sinun pitää sanoman blaade eikä plaade.
Hystasblaade: etkä myöskään saa sanoa: Nyija Rässen, vaan Nya Pressen.
Noin keskenämme, kun sanomalehdistä puhumme, on meidän vain tapana sanoa
Prässi, mutta kun huudamme, niin täytyy sanoa selvään koko nimi.

-- No annappas kun koetan: Uusi Suometaar, Nya Pressen o' Hystasblaa-de.

-- No niin, nyt se kävi oikein, pian sinä opitkin. Huudetaan nyt sitte
vuorotellen ja kävellään yhdessä.

-- Tämä vasta hauskaa on. Saanko huutaa oikein niin paljo kuin jaksan?

-- Huuda päälle vain, kyllä _meidän_ kaupunkimme seinät kestävät, ei ne
kesken halkea.

Joju huusi niin heleällä äänellä, että jos joku taiteen harrastaja olisi
sattunut häntä kuulemaan, niin varmaankin hän olisi pyytänyt valtio-apua
tämän uuden kyvyn laulajaksi kasvattamista varten. Huudettuaan Joju,
sillä välin kuin kumppanin vuoro oli, iloissaan hyppäsi eteenpäin. Hän
ei enää laatustellut kädet taskuissa tyhjäntoimittajana, hän oli nyt
innokkaana virantoimittajana, hän oli jo alkanut Helsingin virkeää
elämää. Laulettuaan Uusi Suometar, Nya Pressen ja Hystasblaa-de, oppi
hän ohikulkeville myöskin sanomaan: -- Osta nyt, sööp ny.

-- Huomenna, varhain aamulla, täytyy sinun tulla asemalle, minä vien
sinun kirjakauppaan. Se herra, joka siellä meille lehdet antaa, tuntee
minun hyvin, ja kun minä sinun sinne vien, niin kyllä sinä kohta pääset
myyjäksi. Sinä saat numeron lakkiisi. Mutta muista vain tulla, etten
sinua suotta etsi.

Pojat erkanivat, ja seuraavana aamuna he tapasivat toisensa jo varhain
aamulla rautatien torilla.

-- No nyt sinun toimitan sanomalehden myyjäksi, -- sanoi Jojun toveri ja
näytti hyvin mahtavalta, kun oli ottanut suosikikseen vieraan pojan.

He läksivät myymälään, jossa olivat ensimmäisinä. Sanomalehtipoika sanoi
heti:

-- Tässä on nyt poika, joka myöskin tahtoisi lehden myyjäksi. Hän on
minun toverini, kyllä minä hänen takaan.

-- Vai niin. Mistä tämä poika on?

-- Täältä hän on, asuu Albertinkadun loppupäässä.

-- Mikä on talon numero?

-- Ei hän muista, mutta jahka lähdemme pois, niin minä saatan häntä ja
katson, mikä se on.

-- No mitä tuo poika itse tietää, jonka puhemies sinä olet? Mikä nimesi
on?

-- Muona-Matin Jojuksi minua maalla nimitettiin, mutta isäni on
muuttanut tänne kaupunkiin, eikä hän täällä mitään muonaa saa.

-- Eikö sinulla mitään sukunimeä ole?

-- Ei sukunimeä, mutta kyllä minulla liikanimi on.

-- Vai niin, no annappas kuulla nimesi.

Jojun silmät vilkkuivat nyt oikein veitikkamaisesti, kun hän vastasi:

-- Kansakoulussa minua sanottiin aika veitikaksi ja kylän muijat
nimittivät minua muona-Matin poikaveitikaksi. Onhan minulla siis
liikanimi.

-- No pistetään tänne paperiin nimesi sitten. Joju Veitikka, ehkäpä olet
hyväkin lehtiä myymään.

-- Oojah, kyllä sen saatte nähdä.

-- Tulee hänestä hyvä myyjä, minä olen häntä jo koettanut.

Herra, joka pojille antoi sanomalehtiä myytäväksi, näytti olevan
huvitettu noista pojista ja kysyi vielä: -- Oletteko kauankin olleet
tuttavia keskenänne?

-- Koko eilisen päivän, -- vastasi sanomalehtipoika.

-- Kylläpä sitte tunnettekin toisenne, -- sanoi herra hymyillen.

-- Kyllä vain, -- vakuutti poika.

He saivat lehtimytyt kainaloonsa, numerot lakkiinsa, ja lähtivät sitte
matkoihinsa.

-- Mutta enhän minäkään tiedä, mikä sinun nimesi on, -- sanoi Joju
kumppanilleen.

-- Minun nimeni on Korpi, mutta noin kumppanien kesken olen Korppi.
Kuulusteles vain, niin kyllä kaikki Korpin tuntevat, mutta Korvesta ei
moni tiedä mitään.

-- Kas, mikä talo tuo on?

-- Se on yli-oppilastalo. Jahka minä oikein sinulle näytän täällä
taloja, niin saat vasta nähdä jotakin.

-- Oletko sinä täältä kotoisin?

-- Olen minä, _Helsinkiläinen_ olen.

-- Ja olet nähnyt vain nuot suuret tuvat täällä. Minä olen muitakin
kaupunkia nähnyt.

-- Semmoisia pieniä, mitä ne ovat? Kyliä vain Helsingin rinnalla.

-- Niin, mutta minä olen nähnyt sellaisia paikkoja maalla, ettet sinä
täällä Helsingissä olekkaan semmoisia nähnyt. Kun Suutarin Sakin kanssa
kävimme marjojen kaupalla, kuljimme sellaista aukeata, että siihen näkyi
kirkko ja mylly sekä kuusi kylää. Mutta mitäpä täällä näkee, seiniä
vain.

-- Ohoh, on täällä näkötorni ja palotornikin, ja kun sinne kiipeää...

-- Kuules, sinne meidän täytyy kiivetä. Lähdetään nyt heti.

-- Ei maar, esplanaadiin meidän täytyy rientää lehtiämme myymään.

-- Ja niin helk... Uih, tuhmasti aioin taas sanoa.

-- Mikä nyt tuli?

-- Tuommoinen kiroomisen tapainen sana oli juuri tulemaisillaan
suustani, enkä ole pitkiin aikoihin sellaista sanonut, enkä taas enään
sanokkaan, se on varma.

-- No entäpäs tätä sitten.

-- On se paha, ja sitä saa niin kovasti hävetä, kun tulee parempien
lasten joukkoon.

Pojat olivat juuri suuren kivimuurin kohdalla, kun eräs keski-ikäinen
herrasmies tuli portista ulos. Oitis paikalla kiirehti Joju herrasmiehen
luo, sanoen: -- Ostakaa sanomalehtiä!

Herra vilkaisi lehtiin, vaan aikoi mennä edemmäksi, mutta Joju juoksi
pari askelta perässä ja sanoi: -- Ostakaa nyt, että saan hyvän onnen,
kun ensikerran olen myymässä.

-- Annappas nyt sitte tänne lehti. Mistä tiedät, että saat hyvän onnen?

-- No onhan siinä jo aluksi onnea, kun yhdenkin lehden olen saanut
myytyä, -- vastasi Joju ja riensi toverinsa jälkeen.

-- Paras, että menemme eri haaralle, -- sanoi Korpi.

-- Mennään vain, ja huomenna tapaamme toisemme taas.

Joju lähti nyt kulkemaan ja kiertelemään kaupunkia pitkin. Hän kävi vain
välillä kotona syömässä, ja meni jälleen ulos. Illalla kotia palattuaan
ei hänellä ollut muuta kuin yksi ainoa lehti myymättä. Poika olikin niin
väsyksissä, ettei joutunut rahojaan laskemaan, vaan pyysi vähän ruokaa,
ja meni syötyänsä olkivuoteelleen kammarin-nurkkaan maata.

Entisen muona-Matin huone oli jotenkin iso, mutta hyvin rappeutunut, ja
siellä oli moni muukin, kuin Matin perheen jäsenet, saanut yösijansa.
Siellä oikoili pitkän pöydän alla ja nurkissa kaikenmoisia kulkijoita.
Huoneen perällä oli verholla erotettu osa Jojun vanhempia varten, ja sen
lähimmässä nurkassa oli pojan vuode.

Jojun vanhemmat pitivät jonkunlaista yömajaa. Maksu otettiin jokaiselta
heti, sillä vieraat olivat useimmiten sitä laatua, että se tapa oli
tarpeellinen. Muuten olisi maksu saattanut jäädä tulematta. Välistä
tapahtui, että vieraat keskenään riitelivät niin, että isäntäväen täytyi
mennä heitä sovittamaan, ja toisinaan ei sekään riittänyt, vaan
tarvittiin vielä poliisinkin apua. Sellainen oli se koti, jossa Joju
yönsä lepäsi. Päivin hän enimmiten oli kadulla.



V.


Vettä sateli lakkaamatta, mutta Joju oli tottunut sateessa liikkumaan.
Oli ilma mimmoinen hyvään, niin kyllä hän sittenkin kulki sanomalehtiä
myymässä. Ennen maalla ollessaan hän oli ulkona tepastellut, vaikka ei
ollutkaan mitään pakkoa sateessa käydä, mutta ulkona sitä aina keksi
jotakin tehtävää itselleen. Jojun mielestä oli erinomaisen hauskaa
juosta aika vauhtia vesilammikkojen läpi, varsinkin, jos ihmisiä silloin
kulki ohitse. Se oli hauskaa, se, kun vesiroiskeet lensivät kävelijäin
päälle.

Kaupungissa ei tuollainen käynyt laatuun, sen Joju jo aikaa oli tullut
käsittämään, sillä nuot kiiltävänappiset olivat joka paikassa. Jos
pienintäkin kepposta yritti tehdä, niin heidän silmänsä heti olivat
valveilla.

Joju siis kulki ihan siivosti. Kaisaniemessä hän koululasten huviksi
heitti mitä muhkeimpia kuperkeikkoja, mutta eläintarhassa oli kuitenkin
kaikkein hauskinta. Siellä hän kiipesi puihin kuten orava, tuli välistä
pää edellä alas puusta ja teki yleensä jos jonkunlaisia temppuja.

Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli tehnyt noita hurjia
kiipeemistemppujansa, sanoi Korpi: -- Kuules, Joju, sinusta tulisi hyvä
voimistelija.

-- Luuletko? Kansakoulua käydessäni sain voimistella, mutta opettaja
sanoi: "ei sinua paholainenkaan aisoissa pidä, jos sinun hullusti käy,
kenen syy sitten on?" Kun en viitsinyt hänen komentonsa mukaan
nahjustella, niin sain katsella vain, kuinka muut voimistelivat, ja
sekös vasta kirveli.

-- Mahdoit tehdä siten, kuin opettaja käski.

-- En viitsinyt, niitä temppuja kaikki tekivät. Minä tahdoin tehdä
sellaisia liikkeitä, joita muut eivät osanneet.

-- Oohoh!

-- Ikävä siellä koulussa oli, mutta kyllä minä nyt jo sentään täällä
menisin kouluun mielellänikin. Kotona on niin kovin ikävä. Ei täällä ole
yhtään sellaista kuin maalla. Siellä en olisi viitsinyt lukea, sillä
metsässä, jossa asuimme, oli paljon hauskempi kuin koulussa.

-- Talvellakin?

-- Niin, maan jäädyttyä poimimme suutarin Sakin kanssa karpaloita, ja
kun lunta tuli, niin hiihdettiin ja tehtiin lumikammareita ja mitä
kulloinkin. Mutta ei täällä keksi mitään.

-- Olethan sanomalehden-myyjä!

-- No niin, olihan se hyvä, että sen toimen sain.

-- Huomenna on taas kilpamyynti.

-- Niin on, ja aikaisin lähdetään liikkeelle.

-- Menetkö sinä nyt kotia?

-- Menen, muuten ne roistot, jotka yötä siellä meidän lattialla venyvät,
syövät kaikki puti puhtaaksi.

Seuraavana päivänä oli Joju aikaisin liikkeellä. Hän kulki vilkkaasti
paikasta paikkaan. Ei nyt joutunut kädet taskuihin, sillä yhä vain hän
piti lehtiä esillä. Kello 1/2 9 aikaan hän taas oli ennättänyt saman
kivimuurin kohdalle, jossa eräs keski-ikäinen herra ennenkin oli häneltä
ostanut lehden, ja juuri kun Joju aikoi ohitse mennä, tuli sama herra
jälleen ulos portista.

-- Ostakaa, sööp ny Uusi Suometaar, -- sanoi poika. Herra hymyili ja
osti lehden.

Joju riensi rautatien asemalle, joutuaksensa sinne siksi, kunnes
matkustajajuna lähtisi. Silloin tiesi hän taas pääsevänsä muutamista
lehdistä.

Joju pani mieleensä, että tuo herra, joka lehden osti, juuri samaan
aikaan kuin edellisellä kerrallakin oli tullut portista ulos, ja päätti
nyt joka päivä käydä 1/2 9 aikaan tuon saman portin luona. Mutta muutama
päivä meni, ettei hän määrättyyn paikkaan ennättänytkään täsmälleen
puoli yhdeksän aikaan, eikä hän myöskään myöhempään sitte tavannut
tuttua lehden ostajaa.

Eräänä aamuna oli hänellä ollut huono onni. Hän ei saanut lehtiä
myydyksi ja kiirehti nyt jälleen tutun kivimuurin luo, hyppeli sen
edustalla vuorottain toisella ja toisella jalalla ja rallatteli:

      Jos annat penniä kymmenen,
      Niin saat juuri oivan lehtisen...

Pitemmälle hän ei ennättänyt rallituksessaan, ennenkuin herra jo näkyi
tulevan portista. Joju kiirehti hänen luoksensa, tarjoten lehtiään.

-- Hm, luulenpa tosiaan, että olet minua tässä odottanut?

-- Olen niinkin.

-- No mitä varten?

-- Että saisin lehteni myydyksi.

-- Mistä tiesit minun tulevan?

-- Kun olen ennenkin juuri samaan aikaan tavannut teidän tässä, niin
arvelin teidän menevän aina tähän aikaan virkanne toimiin. En ole
ennättänyt tänne moneen päivään, kun on ollut ostajia, jotka ovat
estäneet minua olemasta tässä, täsmälleen.

-- Tunnetko minun?

-- En.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Veitikka.

-- Onko se isäsi nimi?

-- Ei. Isäni on muona-Matti.

-- Mistä sinä olet tuollaisen nimen saanut?

-- Toverini sen minulle antoivat kansakoulussa ollessani.

-- Olitko vallaton siellä koulussa?

-- Sanoivat minun olleen.

-- Eikö sinua vielä haluttaisi koulua käydä?

-- Haluttaisi kyllä taas, -- sanoi Joju, jonka mieleen samassa johtui
pieni Solmia ja hänen vieraansa. -- Mutta ei ole minulla edes sellaisia
vaatteita, että saattaisin mennä kouluun, enkä voisi kirjojakaan saada.

Herra näytti tuumaavalta, tuuppasi kalossin kärjellään muutamia kiviä,
joita sattui olemaan kadulla, ja lähti sitte jälleen kulkemaan
eteenpäin. Joju katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, mutta pian hän
unhotti herran, sillä nyt hänen huomionsa kiintyi harmaaseen kissaan,
joka koiran edellä juoksi kadun poikki.

-- Huts kii'! huts kii'! -- huudahti Joju, mutta kun kissa kivijalassa
olevasta ilmaluukusta pääsi pakoon huoneitten alle, ja koira aikoi mennä
samaa tietä, silloin Joju juoksi luukun eteen koiraa estämään ja ajoi
sen pois. Hän läksi sitten jälleen jatkamaan kulkuansa.

Pilvet ajelehtivat taivaalla ja rupesivat vähitellen katoamaan. Sade
taukosi ja aurinko pisti esiin. Kävelijöitäkin alkoi pian liikkua
taajoissa joukoissa, ja Joju riensi kaikkialle, missä vain ihmisparvia
liikkeellä näki.

Näin oli hän kulkenut koko pitkän päivän ja saanut kokoon viisi markkaa,
kun illalla väsyneenä palasi kotia. Hän koputti ovelle, ja äiti tuli
aukaisemaan, sanoen: -- Vieläpä sinäkin, krapa, ulkona olet.

-- Olen nyt vihdoin jo sisälläkin. Vaikka aamupäivällä oli paha ilma,
niin iltapäivällä, kun selkeni, oli kovasti ihmisiä liikkeellä ja
lehteni menivät kaupaksi oikein aika kyytiä. Olen tänään myynyt jokaisen
kappaleen, ja se ei juuri usein tapahdu.

-- Tuolla pöydällä on sinulla puuroa, mene nyt syömään, -- sanoi äiti.

Joju meni ja rupesi hyvällä ruokahalulla pistelemään puuroa suuhunsa.

Eräs ovensuun puolessa pöydän alla täysissä vaatteissa loikoileva mies
käänteli itseään ja tirkisteli kiiluvin silmin Jojua.

Matti nukkui jo, ja Miinakin meni levolle. Pojan kotiintulo oli hänen
maatapanoansa keskeyttänyt.

Kun Joju oli syönyt, aikoi hänkin panna levolle. Takin hän jo oli
riisunut ja viskannut rahille, mutta sitten hän pöydältä otti lampun ja
asetti sen lattialle sekä istui vuoteellensa ja rupesi rahojansa
laskemaan.

Pöydän alla oikoilevan miehen silmät kiiluivat saaliinhimoisesti, mutta
muuten hän ei liikahtanutkaan.

Joju laski rahojansa ja sanoi sitten itsekseen:

-- Viisi markkaa. Aivan täsmälleen niin paljo, kuin luulin olevankin.

Hän pisti kukkaronsa takintaskuunsa, sammutti lampusta valkean ja
viskautui vuoteellensa. Ei pitkää aikaa kulunutkaan, ennenkuin hän jo
oli nukkunut.

Hetken tuo lattialla loikoileva mies kuunteli Jojun tasaista
hengitystä, vaan sitten hän hiljaa ryömi Jojun vuoteen lähellä olevan
rahin luo, otti pojan takin käsiinsä ja sieppasi sen taskusta kukkaron.
Mutta kun hän sitten saalineen aikoi hiipiä pois, sattui hänen jalkansa
lattialla olevaan lamppuun, joka kalisten kaatui rikki. Mies pötki ulos
ovesta, niin pian kuin suinkin ennätti saada salvat auki, ja riensi pois
yön pimeyteen.

Kalinasta heräsi Joju, ja hänen vanhempansa myöskin.

-- Mitä ihmettä sinä nyt teit, Joju? -- huusi Miina, -- jotakin sinä
olet rikkonut!

-- En minä tiedä, -- missä tikut ovat, äiti? Ottakaa valkeata! Lamppu
oli tuossa lattialla, ja minä pelkään, että se on mennyt rikki, sillä
öljyn haju tulee nenääni.

-- Kyllä minä nenällesi annan, vai sinä lasket lampun lattialle ja
potkaiset sen rikki; tuossa tikut ovat ja täällä on onneksi kynttilän
pätkä.

Miina sytytti kynttilän ja rupesi katselemaan ympärillensä. -- No
mitähän kummaa tämä on? Ovi on auki, lamppu lattialla säpäleinä ja tuo
pitkä roikale tuolta pöydän alta tipotiessään. Mitä se merkitsee?

Joju oli vaiti ja näytti tuumaavalta, mutta hyppäsi sitten äkkiä pystyyn
vuoteeltansa. Hänen takkinsa oli liukunut rahilta lattialle, ja sen
nähtyänsä oli ikään kuin jotakin olisi hänen päähänsä juolahtanut. Hän
kiirehti koettelemaan takintaskujansa ja huusi sitten aivan onnettomana:
-- Minun kukkaroni on poissa!

-- Kukkarosi? Oliko se varmaan sinulla? -- kysyi Matti, joka myöskin
tarkasteli huonetta.

-- Oli se, oli niin varmaan kuin tässä olen! Minä otin maata pannessani
lampun pöydältä tähän lattialle ja laskin rahani, ja niitä oli juuri
viisi markkaa. Mutta juoksenpa tuota hylkyä etsimään.

-- Minä tulen kanssasi, sanoi Matti.

-- Kyllä sitä turhaan näin pimeässä etsitte.

-- Minä menen yksin ja juoksen niin että, siksi kunnes hänen löydän, ja
löydänhän aina jonkun poliisin edes, jolle voin asiasta ilmoittaa.

Joju juoksi ulos yön pimeyteen. Hän oli tottunut omin päin toimielemaan.



VI.


Eräässä kivirakennuksessa Länsi-Henrikinkadun varrella asui rehtori
Mellilä omassa talossaan vanhan sisarensa kanssa. Herra rehtori oli jo
aikaa lakannut koulukateederissa istumasta ja opettamasta, sillä hän oli
varakas mies, ja saattoi nyt vanhoilla päivillään tulla toimeen
eläkkeellään ja koroilla, joita hän pää-omastaan sai. Ukko oli niitä
miehiä, jotka mielilauseenaan käyttävät noita tunnettuja sanoja "tee
työtä ahkerasti, niin Jumala auttaa ihmeellisesti". Hän oli tullut
tuntemaan näitten sanojen totuutta, sillä hän oli alkanut varattomana,
mutta menestynyt hyvin työssään. Sitä paitsi hän aina tyytyi vähään;
hänen tarpeensa eivät kasvaneet sen mukaan, kuin tulot enenivät. Nyt
vanhaksi tultuaan ukko tunsi itsensä yksinäiseksi, ja päivät kuluivat
yksitoikkoisesti. Hän oli kyllä monessa luottamustoimessa kaupungissa,
ja kun hän kotia tuli, oli vanha Eriika sisar aina asettanut jotakin
hauskaa hänelle. Välistä oli joku uusi kirja sievästi katetulla
kahvipöydällä, ja välistä jotakin muuta sopivaa. Mellilä rakasti paljon
hyvää kirjallisuutta, helppotajuistakin, jota hänen sopi ääneensä
sisarensa kanssa vuorotellen lukea. Mutta ukko kaipasi jotakuta, jolle
hän olisi saattanut tehdä hyvää. Hän oli kyllä kaikkiin listoihin, joita
hänelle runsaassa määrässä tuotiin, kirjoittanut arvokkaita numeroita,
mutta hän halusi tehdä hyvää sellaiselle, joka hänelle kiitollisuudeksi
olisi antanut rakkautta ja joka olisi ollut hänen ilonaan ja apunaan
hänen vanhoilla päivillään.

Saman päivän iltapuolella, josta edellisessä luvussa kerrottiin, istui
Mellilä sisarensa huoneessa piippua poltellen. Hän oli Eriikan mielestä
tällä kertaa tavattoman harvapuheinen ja miettiväinen. Senpä vuoksi
sisko nyt kysyikin:

-- Antreas, kuinka sinä voit? Näytät kovin tuumaavalta. Olet juuri kuin
johtajattaremme ennen muinoin koulussa, silloin kun hänen piti määrätä
meille tytöille rangaistusta jostakin tekemästämme kepposesta.

-- Hm, kumma ajatella, että sinäkin maailmassa olet kepposia tehnyt.
Kyllä ne varmaan olivatkin niin viatonta laatua, Eriika hyvä, että
ansaitsi miettiä, minkälaisen rangaistuksen niistä määräisi.

-- Niin, varjelkoon, emmehän me mitään pahaa milloinkaan tarkoittaneet,
mutta lapsellisessa ilossamme teimme välistä tuhmuuksiakin. Muistan,
miten kerrankin, kun meillä oli opettajatar, joka mielestämme oli kovin
turhamainen, panimme tummansinisen pellavalangan kulkemaan toisesta
seinästä toiseen, jotta hän ripsuineen ja hapsuineen takertuisi siihen,
kun kouluun tuli. No niin, hän tuli, takertui ja kompastui ja oli
vähällä taittaa jalkansa. Mutta lapset eivät sitä käsittäneet, että tuo
viaton lanka olisi saanut niin pahaa aikaan. Asiasta syntyi heti
kysymys, ja koko luokka otti syyn päällensä. Muistan vielä, että minä en
ollut tuossa joukossa, mutta ei kukaan tahtonut toistaan syyttää, vaan
kaikin otimme syyn; ja johtaja oli huolissaan ja miettiväisen näköinen,
kun hänen täytyi meitä rangaista. Käytöksessä saimme sitten vaille sinä
lukukautena. Mutta tässäpä jouduin pois pää-asiasta. Minunhan piti
tiedustella, mitä varten sinä noin vakainen olet?

-- Olen tässä tuumannut yhtä asiaa. Minä tahtoisin ottaa kasvattipojan
itselleni. Mitä sinä siitä arvelet?

-- Kasvattipojan! Hyvänen aika, kasvatin, ja pojan! Ne pojat ovat niin
kurikkaita.

-- Mutta jos hän olisi hyväntapainen, reipas poika, niin hän meitä
auttaisikin vanhoilla päivillämme. Hän toimittaisi sinunkin asioitasi
kaupungilla ja tietäisi aina kertoa jotakin ja lukisi meille
sanomalehtiäkin.

-- Eiköhän tyttö olisi käytännöllisempi? Jos ottaisimmekin tytön?

-- Taikka jos ottaisimme sekä pojan että tytön, -- sanoi veli
naurahtaen.

-- Herra varjelkoon! Silloinhan olisivat kuten yhteiskoulussa! Ei, ei
millään ehdolla!

-- Noh, otetaan sitte vain poika. Sinulle tulisi, luulen minä, liikoja
vaivoja tytöstä. Katsoppas, mitähän täytyy, kun vanhemmaksi tulevat,
saattaa ulos maailman tanterelle, ja sitä sinä et enään silloin
jaksaisi.

-- Jumala varjelkoon! En minä sellaisiin ryhtyisi. Mutta kuuleppas, onko
sinulla tiedossa sellainen poika, josta puhuit?

-- Kyllä. Olen tavannut erään, joka on sanomalehtiä ollut myymässä, ja
hän miellyttää minua erittäin.

-- Mutta jos hän olisi näpistelijä taikka kovasydämminen ilkiö...

-- Miau, miau, -- kuului oven takaa.

-- Mikko kissani! Tuleppas tänne, pikku silkkikäpäläni -- Eriika meni
aukaisemaan ovea ja otti lemmikkinsä syliinsä. -- Kuules, Antreas, ei se
poika vain mahtane Mikolle pahaa tehdä? Ne pojat ovat tavallisesti niin
vallattomia. Mikko raukkani! Mikä sinun mieleesi, Antreas, nyt
tuollaisen tuuman pani?

-- Olen jo kauan ajatellut, että voisihan tehdä köyhälle hyvää, kun
kerran se vara on, ja saisihan samalla ehkä rakkautta itselleenkin.

-- Mutta jos saakin tylyn ja kovaluontoisen lapsen...

-- Mahdollista sekin olisi, mutta en kuitenkaan hänestä sitä luulisi.
Sanotaanpa, että oudon silmä paljon näkee, ja minä olen elämässäni sen
todeksi havainnutkin.

-- Mutta mitähän Leena sanoo? Tarvitsisihan asiasta puhua Leenallekkin.

-- Mitä vielä, minäkö kysyisin, mitä hän sanoo? En, sitä en tee.
Palvelijan vallan alle en milloinkaan aio asettua.

-- Älähän suutu, minä vain tuumasin, että kun hän on ollut niin kauan
talossa, niin kentiesi tulisi kysyä hänen mieltään. Hän saa paljon
enemmän työtä. Puhuithan minullekkin asiasta, etkä suinkaan ole minun
valtani alla.

-- Eriika hyvä, mehän olemme siskot ja kumppanit, -- mutta
taloudenhoitajat! Jos heidän antaa päättää, mitä meidän tulee tehdä,
niin käy, kuten sananlasku sanoo, että kun kissasta tulee karhu, niin
siitä koko pöpö syntyy. Mutta sitä paitsi Leena on hyväsydämminen
ihminen. Kun hän vähän lapseen tottuu, niin luulen, että poika ja hän
ovat mitä parhaimpia ystäviä.

-- Täytyy minun nyt sentään muutama päivä totuttaa itseäni tähän
muutokseen; et suinkaan häntä nyt heti tänne tuo?

-- En. Minä tahdon ensin nähdä pojan kodinkin, ja kentiesi hän ei tahdo
tullakaan...

Leena tuli käskemään isäntäväkeänsä illalliselle.

Mellilä ja hänen sisarensa istuivat ääneti ruokasalin pöydän ääreen, ja
Leena poistui makuuhuoneisiin vuoteita yökuntoon valmistamaan.

-- Kuules, Eriika, kentiesi olisi sentään paras puhua Leenalle
aikomuksestani. Minä tietysti en hänen mieltänsä kysy, mutta sopisipa
mainita, mitä olen päättänyt.

-- Olisi se minunkin mielestäni sopivaa; saatathan sinä, kun Leena
makuuhuoneista palaa, ilmoittaa sen hänelle.

Mellilä katsoi lautasellensa ja söi. -- Annappas minulle kupillinen
olutjuustoa, Eriika, ei juustoa, vaan heraa, minua vain janottaa.
Kiitos, se maistui hyvältä; olutjuusto on oikein sopivaa näin, kun on
kylmä ilta. Leena keittää sitä erittäin hyvin.

Sisarukset nousivat ruoalta. Leena tuli korjaamaan ruoan tähteet ja
viemään ne kyökkiin.

-- Kuule, Eriika, puhu sinä nyt sopivalla tavalla tuosta pojasta
Leenalle.

-- Minäkö?

-- Niin, minun täytyy mennä vähän polttelemaan kammariini, se maistuu
niin hyvältä näin ruoan päälle.

Mellilä poistui kammariinsa, ja Eriika jäi tuumimaan, miten saattaisi
alkaa tuota vaikeata esitystä. Leena oli jo tullut ikään kuin perheen
jäseneksi. Jos hän oli pahalla tuulella, niin oli sisarusten rauha
häiritty, mutta onneksi se tapahtui ani harvoin, sillä yleensä hän oli
mitä hyvänluontoisin vanha neitsy.

-- Leenan ruoka oli taas niin hyvää. Rehtorikin sanoi, että olutjuusto
oli erittäin onnistunutta. Ajattelimme tässä juuri, miten moni lapsi saa
kärsiä puutetta, ja tässä meidänkin pöytämme ääressä olisi kyllä tilaa
yhdelle, ei se juuri paljoa maksaisi.

-- Niin, kyllä täällä aina yhden ruoka jää, ei niin vähän osaa laittaa,
ettei siinä yhden lapsen osa olisi, ja Mikon vielä päälliseksi, --
lisäsi hän, silitellen norkoilevaa kissaa.

-- Mutta Leenalle ehkä tulisi enemmän vaivaa. Vaan olisipa siinä
palkintokin, kun tietäisi tekevänsä hyvän työn.

-- Jaa, niin, kun tottako otettaisiin? Niin no, en minä tiedä, mimmoista
se olisi, minä vain ruoan puolesta tuumasin, että kyllä sitä olisi,
mutta ei suinkaan täällä meistä kukaan vanhoilla päivillään rupea lapsia
hoitelemaan.

-- No eihän nyt, mutta rehtori aikookin ottaa sellaisen pojan, jonka hän
panisi kouluun ihmisten tapoja oppimaan.

-- No ihmettä! Tuumaako rehtori todellakin ottaa lapsen, joka ei ole
ihmisten tapoja oppinut? Kyllä neidelle semmoisesta lapsesta ainakin
vastuksia ja vaivoja syntyy.

-- Jos veljeni tahtoo hyvän työn tehdä ja ottaa köyhän, lahjakkaan
kasvatin, kehittääksensä hänen luonnonlahjojaan, niin minä en suinkaan
sitä vastaan pane, vaan koetan häntä vielä siihen kehoittaakin, ja
auttaa siinä, missä voin.

-- No niin, kukapa rehtoria estää tahtoisi, kai maar hän itse tietää,
mikä paras on, -- vastasi Leena aivan sävyisästi ja läksi toimiinsa.

Eriika meni kertomaan veljellensä, miten hän oli Leenalle ilmoittanut
asian sekä että nyt olivat valmiit ottamaan tuota aiottua kasvattia
vastaan.

Rehtori tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi ja puhalteli piipustaan
muutamia vahvoja savuja. Sisarukset sanoivat ystävälliset yöhyväiset
toisilleen ja menivät kumpikin nauttimaan rauhaisaa lepoa.

Seuraavana aamuna katseli Mellilä ulos akkunastaan. Hän katseli
etsivästi, ikään kuin odotellen jotakuta. Hänen kasvonsa ilmaisivat
tyytyväisyyttä, mutta vähitellen ne kävivät malttamattomiksi. Hän lähti
etehiseen, otti päällysnutun yllensä, hatun päähänsä ja kepin käteensä
sekä läksi ulos. Hän kulki rautatien toria kohden; mutta ennätettyään
Hagasundin kadun päähän, kääntyi hän kotia päin jälleen.

Antin- ja Länsi-Henrikinkadun nurkalla seisoi poika, joka kovin itkeä
nyyhkytti ja välistä näytti uhkaavasti pientä nyrkkiänsä. Toisia poikia
oli kokoontunut hänen ympärilleen. Mellilä meni lähemmäksi ja hämmästyi,
kun hän, tarkastaessaan tuota pientä joukkoa, itkevässä pojassa tunsi
suosikkinsa, sanomalehden-myyjän. Ja missä tilassa! Silmät olivat
punaisina, posket ajetuksissa ja koko poika kovin uhkaavan näköinen.

-- No poikani, -- sanoi Mellilä, -- mikä sinua nyt vaivaa?

Pojat rupesivat nyt kaikki yht'aikaa kertomaan, miten kulkija hylky oli
vienyt Jojun rahat ja hakannut häntä. Mutta Mellilä ei saanut mistään
oikein selvää, vaan pyysi poikaa tulemaan kanssaan kotia.

Joju seurasi Mellilää ja kertoi hänelle sen, minkä jo tiedämme, sekä
lisäksi, että hän oli seurannut pahantekijää ja löytänyt hänen sekä
vaatinut rahat takaisin, mutta se roisto oli tarttunut häneen ja antanut
hänelle selkään. -- Mutta samalla minä kiepahdin häijyn selkään ja taoin
häntä nyrkilläni oikein aikalailla, ja kiljuin niin, että poliisit
tulivat paikalle. Silloin tuo lurjus sanoi poliiseille "korjatkaa pois
tuo poika ilkiö, joka minulta vei viisi markkaa, en minä hänestä huoli".
Ja sitten hän läksi juoksemaan aika kyytiä pois. Poliisit rupesivat
kyselemään, mitä olin tehnyt, vaan minä en oikein mitään ymmärtänyt
selittää, en tiedä mitenkä sellaiseksi kävin, vapisin vain ja nyyhkytin;
mutta onneksi isäni tuli paikalle, ja sitte minäkin jo saatoin sanoa,
että olin löytänyt roiston, ja sitte kaikki selveni, ja poliisi lupasi
ottaa miehestä selkoa.

-- Hm, no mihinkä nyt aioit mennä?

-- Menen rautatienkirjakauppaan ilmoittamaan, kuinka paljo olin saanut,
sekä että varas minulta ne rahat vei, mutta että minä tahdon nyt
palkatta myydä siksi, että se viisi markkaa tulee maksetuksi. Mutta ehkä
eivät usko minua, eivätkä anna minun enään myydä, -- sanoi poika ja
rupesi taas itkemään.

He olivat nyt ennättäneet Mellilän asunnon eteen. -- Kuules, -- sanoi
rehtori, -- sinun ei tarvitse puhua mitään kirjakaupassa, minä annan
sinulle nuot viisi markkaa, mutta sinun täytyy ne sitten vähitellen
maksaa minulle, sen mukaan kuin ne saat. Minä kyllä uskon, että sinä
niin teet. Hyvästi nyt, ja ole aina suora ja rehellinen poika! Tee työtä
ahkerasti, Jumala auttaa ihmeellisesti!



VII.


Joju oli säntilleen tuonut ansaitsemansa rahat rehtori Mellilälle, ja
nyt hän tuli tuomaan loppuvelkansa. Poika astui Mellilän kammariin,
jonne hän jo kyllä tien tiesi, ja katsoi ilosilmin rehtoriin.

-- No poikaseni, joko taas tulet velkaasi suorittamaan?

-- Jo, tässä nyt on loput.

-- Kiitos! Kuuleppas, Joju, kuka on sinua rehelliseksi opettanut?

Joju tuumasi, vaan sanoi sitte: -- En minä tiedä, ei siellä metsässä,
jossa ennen asuimme, kukaan toiseltaan mitään ottanut.

-- Niin, niin, salon vakavat hongat eivät pahuuteen opettaneet, oikein
sanoit. Vaikeampi on täällä ison maailman hyörinässä kelvollisena pysyä.
Katso, tässä ovat kaikki ne rahat, jotka olet minulle tuonut; sinä olet
ollut rehellinen poika ja saat nyt pitää itse kaikki nämät rahat, ei
miksikään palkinnoksi, sillä rehellisiä meidän tuleekin olla, se on
velvollisuutemme, vaan kehoitukseksi, että muistaisit aina olla
rehellisenä.

-- Kiitoksia! Saanko nämät oikein omakseni?

-- Saat, ja vielä kysyn sinulta, tahtoisitko tulla minun pojakseni. Minä
ottaisin sinut luokseni ja kasvattaisin sinua.

-- Kyllä, mutta minun täytyy ensin kysyä äidiltä.

-- Eikö isäsi elä?

-- Elää, mutta kyllä hän antaa minun tulla, jos vain äiti antaa. Isä
monta kertaa on ollut pahoillaan siitä, että tänne tulimme, varsinkin
minun tähteni.

-- Hm, vai niin. Ehkä on paras, että itse menen heille asiasta puhumaan.
Mennään nyt oitis.

Mellilä läksi, ja Joju oli tien-oppaana. Tultuansa siihen hökkeliin,
missä Jojun koti oli, katsoi rehtori vähän hämmästyneenä ympärilleen.
Asukkaat joivat juuri par'aikaa kahvia, ja pöydän ääressä oli jos
jonkinmoisia renttunaamoja. Jojun äiti kaatoi viinaa kahvikuppeihin
höysteeksi, ja näyttipä siltä, kun hän itsekkin olisi ottanut
jakajaisia. Rehtoria pöyristytti. Tästä kodistako siis tuo reipas,
kaunis poika oli kotoisin... Salon helmassa viattomana kasvanut poika
oli tuosta pesästä pelastettava. Luoja itse oli johtanut lapsen hänen
tielleen.

-- Kuka täällä on isäntänä? -- kysyi rehtori.

-- Minunhan tämä asunto on, -- vastasi Matti.

-- Noh, mitäs nyt, onko tuo poika nulikka tehnyt mitään pahaa, vai mitä?
-- kysyi Miina.

-- Ei suinkaan, teillä on kelpo poika. Olen sattumalta tullut häntä
tuntemaan ja tulin juuri kysymään, antaisitteko hänet minulle
kasvatiksi. Minusta teidän täällä on vaikea saada hänestä kelpo miestä.
Metsässä maalla, jossa ennen olette asuneet, ei hän ole pahuutta
oppinut, mutta täällä on vilkasta lasta vaikeampi varjella
kaikenlaisista sielun ja ruumiin vihollisista.

-- Eikö herra asu täällä? -- kysyi Miina.

-- Asun, mutta minulla on hiljainen, avara koti, jossa ei ole
tämänlaista liikettä kuin täällä.

-- Menköön vain poika, mitäpä hän täälläkään paljon kokoon saa, tuskin
ruokansa ansaitsee noilla sanomalehdillä, ja vaatteet ovat kokonaan
minun hankittavanani.

-- Mutta hänen tulee sitten kokonaan erkaantua tästä kodista ja näistä
seuroista...

-- Kukas herra sitten on, joka poikamme ottaa? -- kysyi isä.

-- Suokaa anteeksi, etten sitä muistanut ilmoittaa. Olen rehtori
Mellilä, talon-omistaja tässä kaupungissa.

-- Kyllähän poikamme rehtorista on puhunut, vaikka minä en tuntenut.
Aikooko rehtori ruveta häntä kouluttamaan?

-- Aion.

-- Papiksi vai opettajaksiko?

-- Sitä en vielä voi tietää; miksikä hänellä taipumusta on.

-- Mene sinä vain, jos sinua haluttaa, -- sanoi Matti, kai maar se paras
on.

-- Pue parhaat risat yllesi, ennen kuin menet. Ainoa tuo meidän on,
mutta eipä tahdo saada senkään vertaa kokoon, että hänelle kasvatusta
saisi. Ja viitsivätkö ne sitten lukea, tuommoiset, kadulla vain
tahdotaan olla. Ikävä poika pahaa sentään tulee, kun vuode tuolla
nurkassa on tyhjänä.

-- Tottele aina rehtoria, muista se, -- virkkoi Matti. Kurittakaa vain
hyvästi, kyllä häntä kotonakin on kuritettu.

-- Kyllä, Jumala nähköön mutta paljo sitä tarvitaankin, ennenkuin
lapsesta paha sisu saadaan pois.

-- Minä toivon, että tulemme hyvin toimeen Jojun kanssa, hän näyttää
järkevältä lapselta. Ehkäpä kovuutta jo on tarpeeksi käytetty, kentiesi
saatamme nyt paremmin tulla rakkaudella toimeen. Hyvästi! Kyllä annamme
pojasta jonkun ajan perästä tietoja.

Rehtori läksi, ja Joju seurasi häntä.

Aamiaispöytä oli katettuna, kun rehtori pikku seuralaisensa kanssa tuli
kotia.

Eriika neiti tuli heitä vastaan. Hän katseli tarkkaan nuorta tulokasta
silmiin ja virkkoi sitten veljelleen ruotsiksi: -- Pojken har vackra,
ärliga fönster, han ser snäll ut. -- Sitten hän poikaan kääntyen sanoi:
-- No tervetultuasi tänne meidän vanhojen kotiin, koeta nyt tulla meille
pieneksi auringonsäteeksi, minä tarkoitan, koeta olla nöyrä ja avulias
meitä kohtaan. Hyväntahtoisuus ja avuliaisuus lämmittää vanhoja. Kyllä
me sitten taas puolestamme sinua hyvänä pidämme. Mutta tuleppa nyt
aamiaiselle! Sinun on varmaankin nälkä.

-- Ehkäpä ruoka maistuu paremmalta, jos hän nyt ensin saa syödä Leenan
kanssa, siksi kunnes paremmin tutustumme.

-- Ehkä niin on paras, -- sanoi Eriika ja huusi Leenaa näyttämään
pojalle huoneita.

Sisarukset istuivat aamiaiselle, ja Leena näytti sillä välin huoneita
Jojulle.

-- Tuossa on suuri vastaan-otto-sali.

-- Hih, täälläpä oikein kaikuu, hah, kuulkaapas!

-- Ei herrasväki täällä oleskele juuri muuten, paitsi kun rehtorilla on
suuri vastaan-otto.

-- Kyllä ymmärrän, kun kaikki koululaiset tulevat tänne.

-- Ei, ei meidän rehtori enään koulussa ole.

-- Onko hän viralta pantu?

-- He ei ikään, mutta rikas kun on, niin mitäpä hän siellä viitsisi
pahojen poikien kanssa tepastella ja väsyttää itseänsä. Hän tahtoo
täällä viettää rauhallista elämää kodissaan. Mutta kun rehtorin
syntymäpäivänä tulee vieraita, niin silloin ovat tässä salissa. Tuossa
on keisarin ja keisarinnan kuvat.

-- Kyllä tunnen, suutarin Sakin kodissa ne myöskin olivat seinällä.
Olivat ottaneet ne Kyläkirjaston kuvalehdestä, mutta ei ne niin komeat
olleet kuin nämät.

-- Tuossa on rehtorin huone.

-- Ja noin paljo kirjoja, aina lattiasta kattoon asti!

-- Niin, näes, ne kirjat on rehtori kaikki lukenut. Noin paljo täytyy
lukea, ennenkuin rehtoriksi pääsee. Mutta hän onkin, tää meidän rehtori,
erinomaisen oppinut mies.

-- Kutka nuot äijät tuolla seinällä ovat?

-- Tuo tuossa kuuluu olevan suuri runoilija Topelius.

-- Ohoh, sekö se on! Kyllä minä hänen tiedän, joka on tehnyt Maamme
kirjan.

-- Mitä sinä siitä tiedät?

-- Kansakoulussa sitä luimme suutarin Sakin kanssa. Tehtäneekö
Sakistakin joskus tuommoinen kuva...

-- Hupsu sinä, mikä se suutarin Sakki on?

-- Se on eräs suutarinpoika siellä minun kotipitäjässäni. Kas sillä
olikin vähän mainio pää. Se poika laittoi runojakin, koska häntä vain
halutti. Mikä tuo toinen on?

-- Se on Lönnrot.

-- No niin onkin, se ukko sieltä Sammatista, joka Kalevalan on koonnut.

-- Mennään nyt katsomaan omaa huonettasi, se on sellainen pieni kammio
siellä ruokasalin vieressä. Katso, tässä se nyt on.

-- Minun huoneeni! oikeinko totta?

-- Niin, jos olet tottelevainen ja siivo, tietysti, sillä ei rehtori
muuten anna sinun olla täällä.

-- Onpa täällä koulukirjojakin.

-- Niin, kai maar rehtori rupeaa sinua opettamaan.

-- No lapsi kulta, tuleppas nyt aamiaiselle, kyllä sinun jo nälkä on, --
sanoi Eriika, joka pelkäsi pojan nälissään olevan, kun hän ei heti
päässyt ruokapöydän ääreen.

Joju oli nyt tutustunut joka huoneeseen ja jokaiseen henkilöön ja
saavuttanut heidän suosionsa. Yksi ainoa olento löytyi kuitenkin, joka
ei vielä ollut hänen näköpiiriinsä tullut, ja se oli Eriika neidin
vanha, rakas, harmaa Mikko kissa. Mutta iltapäivällä kun vanhan tavan
mukaan juotiin kahvia Eriikan huoneessa, makasi Mikko makeassa unessaan
emäntänsä pehmeällä sohvalla. Jojun suuret, vilkkaat silmät
havaitsivatkin heti tuon muhkean kotieläimen, joka makasi siinä ikään
kuin suuri harmaa käärö. Poika läheni ja silitteli sitä ystävällisesti,
mutta kissa kehräsi vain eikä liikahtanutkaan. Poika sanoi "kis',
kis'," mutta se vain veti untaan. Nyt ei Joju enään malttanut mieltään,
vaan nipisti kissaa hännästä. Mutta tästäkös elämä syntyi! Kissa
maukahti pahasti ja kynsäisi Jojua, joka taas vuorostaan huudahti: --
Kissa sinä! -- ja paiskasi sen lattialle.

Eriika neiti punastui korviaan myöten; hänen tyyni verensä joutui
liikkeelle. -- Poika, kuules, mitä teit kissalleni? -- kysyi hän niin
ankaralla äänellä, kuin hänen lempeälle luonnollensa mahdollista oli.

-- Viskasin sen menemään. Se on ilkeä kissa, kynsäisi tuolla tapaa.

-- Mutta jotakin sinä hänelle ensin teit, ei hän koske kehenkään, paitsi
jos hänen täytyy itseään puolustaa.

-- En minäkään olisi siihen koskenut, mutta kun se vetelys oli niin
laiska ja unelias, ettei kuullut, vaikka kuinka olisin huutanut, niin
vähän nipistin sitä hännästä vain.

-- Saat sitten syyttää itseäsi. Toiste, sinun pitää se muistaman, et saa
tehdä Mikolle pahaa. Ei saa milloinkaan kiusata syyttömiä eläviä; minä
sitä paitsi pidän Mikosta, ja sinä pahoitat minun mieleni, jos teet
sille pahaa, ja minä toivon, että sinä olet kiltti poika, etkä tahdo
mieltäni pahoittaa. Mutta tuleppa tänne, panen vähän eaudecolognea
noitten raamujen päälle, että paranevat.

-- Ei siihen mitään tarvitse panna, vähät minä tuonmoisista raamuista
välitän. Kyllä ne pian paranevat.

-- Tule nyt silittämään Mikkoa, niin tulette hyviksi ystäviksi.

Joju läheni, mutta kissa nosti selkäkarvansa pystyyn; vaan kun Eriika
otti lemmikkinsä syliinsä, sai Joju vihdoin sitä silittää, ja pian
joutui koko kahakka unohduksiin.



VIII.


Joju oli nyt ollut kaksi kuukautta uudessa kodissaan, lukenut joka päivä
määrätyn ajan rehtorin johdolla, saanut uuden puvun ja tullut kauniin,
reippaan ja sievän pojan näköiseksi. Hän oli köyhän lapsen tavoin
iloinnut huoneestaan ja vaateestaan, hyvästä ruoasta, sievästä puvustaan
ja kaikenlaisesta mukavuudesta, josta hänellä ennen ei ollut
aavistustakaan. Kasvattivanhemmat olivat tyytyväisiä, kun näkivät, miten
poika iloitsi ja koetti olla ahkera ja tottelevainen. Mutta kun uutuuden
viehätys oli loppunut, rupesi Joju ikävystymään tähän oloonsa. Se tuntui
liian mukavalta, kun ei hänellä ollut mitään seikkailuja, eikä hänellä
myöskään ollut tovereita, joitten kanssa hänen olisi sopinut ajatuksia
vaihettaa. Kaikki meni ihan koneentapaisesti. Rehtorin kanssa hän oli
usein kävelemässä ja joskus yksinkin, mutta entisessä kodissaan hän ei
milloinkaan käynyt, häntä kun oli kielletty sinne menemästä.

Eräänä päivänä, kun hän oli vähän aikaa läksyjänsä lukenut, rupesi
häntä kovin haukotuttamaan, niin pian kun hän kirjaansa katseli. Hän
huomasi sen itse ja laski kirjansa pois sekä rupesi tähystämään ulos
ikkunasta. Oi, miten siellä aurinko kirkkaasti loisti! Maa oli jo hienon
lumen peitossa, niin puhdas ja kaunis. Joju päätti lähteä kaupungille.

Rehtori oli ulkona, mutta Joju meni Eriika tädin luo ja sanoi, että hän
lähtisi ulos kävelemään. Jojun täytyi aina sanoa, minne hän aikoi mennä.

Eriika katseli poikaa ... kummallista, hänen pyöreät, kukoistavat
poskensa näyttivät kalpeilta, minkätähden?... Olipa hänellä täällä
paljon parempi ruoka kuin mitä hänellä oli ollut entisessä kodissaan ja
kaikin tavoin mukavampi olo. Miksi hän siis oli kuin kasvi, joka
vieraaseen maahan on istutettu?

-- Voitko sinä pahoin?

-- En, mutta täällä on ... on niin raskasta olla, täytyy päästä ulos.

-- Mene, poika kulta! Mikä on raskasta? Täytyykö sinun liiaksi lukea?

-- Ei, minä vain tahdon ulos. Hyvästi, täti.

Joju läksi. Hän kulki ilman päämaalia. Päämäärä kyllä olisi ollut, mutta
eipä hän saanut mennä, mihin halutti. Hän oli kulkenut vähän matkaa
Etelä-esplanaadikatua, kun Korpi tuli juosten häntä vastaan.

-- No Korppi sinä, mihinkä kiire?

-- Kas, Veitikkako? Enpä aikonut tuntea sinua. Näes, minulla on aina
kova kiire, mutta jos sinä joudut seuraamaan minua, niin tule! Saamme
sitte vähän jutella toistemme kanssa.

-- Oojah, kyllä minulla aikaa on.

-- Minä olen kirjapainossa korehtuuripoikana. Katsoppas poika, tällaisia
lehtiä minä kannan; tässä on nyt yksi arkki runoutta, ja siitä
kustantaja maksaa lähes sata markkaa, kuulin itse, kun herrat painossa
puhuivat, ja tämmöisiä papereita minä kannan joka päivä edes takaisin.
Ei maar niitä joka miehen kynsiin annettaisi.

-- Näytäppäs! Eihän niissä mitään ole. Tuolla sivulla on neljä riviä,
tuossa kaksi värssyä, ja kolmas sivu on ihan valkoinen. Hupsut, kun
tyhjästä maksavat.

-- Kas et sinä ymmärrä sitä asiaa, enkä minäkään, siinä minulla on
korpin pää ... mutta se kuuluu olevan sellaista uutta lajia, että siitä
sopii maksaa, vaikka siinä ei mitään juuri olekkaan.

-- Jospa suutarin Sakkikin toisi runonsa tänne, niin hän jo saisi niin
paljon rahaa, että kouluunkin pääsisi.

-- Mikä se Sakki on?

-- Eräs suutarin poika vain, joka kovin halusi kouluun. Sepä olikin
oikein hyvä poika.

-- Mutta missä sinä nyt olet, kun noin hienoissa kävelet?

-- Olen rehtori Mellilän kasvattipoika.

-- Tosiaankin! Onpa sinua onni potkaissut.

-- Niin kai on, -- vastasi Joju huoaten.

-- Tästä portista minun täytyy mennä. Hyvästi, Veitikka.

Joju jäi kadulle. Hän oli nyt aivan lähellä Albertinkatua, missä hänen
vanhempansa asuivat, ja oi, kuinka hän halasi mennä tuohon huonoon
kotiinsa. Hänellä olisi ollut niin paljo kerrottavaa, ja hän olisi ennen
kaikkea tahtonut edes nähdä vanhempiansa. Isähän aina oli ollut hänelle
hyvä, ja äiti oli antanut niin monta kertaa lämmintä ruokaa, kun hän
viluissaan ja nälissään oli tullut kotia. Olihan äiti paljon kurittanut
ja torunut, mutta hyvä hän sentään oli. Tuossa se oli portti ...
tuostahan nyt olisi sopinut mennä sisälle... Mikäpä häntä esti, menisi
vain... Mutta olihan rehtori kieltänyt... Mistäpä rehtori sen
tietäisi?... Kumma, nyt oli ikään kuin Sakki olisi hänen korvaansa
kuiskannut: "mitä Joju tietää olevan väärin, sitä hän ei milloinkaan
tee", ja vielä hän näki edessään pikku Solmian valkokiharaisen pään ja
kuuli hänen punahuultensa lausuvan: "kyllä minä luulen, että sinä olet
kelpo poika" ... ja Joju poistui vanhempiensa portilta ja meni kiireesti
kotia.

Hän rupesi lukemaan läksyjänsä, mutta vähän päästä hän vain mietti.
Iltapäivällä, kun hän palasi rehtorin kammarista oppitunniltaan ja
jälleen istui omassa kammiossaan, ei hän ensinkään ottanut valkeata,
vaan istui pöytänsä ääreen ja katseli ulos kaasujen valaisemalle
kadulle. Vähän aikaa katseltuaan hän rupesi katkerasti itkemään. Silloin
aukeni ovi, ja rehtori astui sisälle.

-- Joju, mikä sinua vaivaa? Olen huomannut, että olet ollut alakuloinen
jonkun ajan. Puhu suoraan, kuten olisin isäsi, taikka ... kuten paras
ystäväsi. Ole aina suora, älä pelkää puhua kaikkea, mikä sinua
raskauttaa.

-- Setä hyvä, pankaa minä pois ja ottakaa suutarin Sakki! Hän toivoi
aina, että hän joskus pääsisi kouluun, ja hän on kovin hyvä poika,
paljon parempi kuin minä. En minä voi olla täällä.

-- No miksi et? Mitä tuo tuommoinen on? Eikö sinun ole ollut täällä hyvä
olla, häh? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?

-- Ei, mutta tuntuu ikään kuin raskaat kahleet olisivat päälläni.

-- Kuule, poika, sinä ehkä et tahtoisi lukea, mutta ellei ihminen tahdo
mitään tehdä eikä totella mitään ohjia, eli kuten sanoit, kahleita, niin
silloin hän on ikään kuin metsän peto ja vielä pahempi. Ellei hän tahdo
kulkea vanhempiensa ja kasvattajainsa kahleissa, niin hänestä tulee
sellainen, kuin se mies, jonka kodissasi näit, joka sinulta vei
viisi-markkasi ja joka nyt on yleisen oikeuden kahleissa.

-- Kyllä minä tahtoisin totella, mutta minä halajan nähdä vanhempiani.
Jos olisivat kaukana, -- mutta kun tiedän, että ovat täällä, enkä
kuitenkaan saa heitä nähdä. Olin tänään jo heidän portillaan, mutta
juoksin taas kiireesti pois, kun muistin Sakin sanat: "mitä Joju kerran
vääräksi tietää sitä hän ei tee", vaan en tiedä, jaksanko enään toiste
olla menemättä. Antakaa minun vain mennä kotia, ennemmin minä jälleen
menen maata huonolle vuoteelleni kotini tuvan nurkkaan, kun olen täällä
näkemättä vanhempiani, vaikka tiedän heidän olevan lähellä.

-- Hm... Tuumataan tätä asiaa... Ole nyt vain huoleti ja iloinen taas,
kuten sinun ikäisesi tulee olla, kyllä katson, että kahleet päästetään,
miten sopii. Ensiksikin saat mennä vanhempiasi katsomaan; minä pidän
sinusta vielä enemmän nyt, kun tiedän, että täältä mukavuudestasi
halusit lähteä vanhempiesi luo. Rehellisyytesi olet myöskin jälleen
osottanut, kun et salaa mennyt sinne, vaikka mielesi teki. Sillä tavalla
ihminen vapaaksi tulee, että hän oppii itseänsä hallitsemaan. Mutta
vielä yksi asia. Kuka tuo Sakki on, josta sinä usein puhut ja joka
ihmeellisesti näkyy sinuunkin hyvää vaikuttaneen?

-- Sieltä kotipitäjästäni, N:ästä, se on.

-- Noh, siellähän lankoni on provastina.

-- Onko? Ja hänellä on pieni tyttö, jonka nimi on Solmia.

-- Niin on, nuorin lapsi. Lähde nyt oitis katsomaan vanhempiasi, mutta
älä sinne jäämistä tuumaa.

-- Saanko mennä heti?

-- Saat.

-- Kiitoksia!

Joju läksi, mutta rehtori meni Eriikan luo.

-- Kuules sisko, me olemme olleet liika itsekkäitä, kun tahdoimme
kokonaan anastaa itsellemme lapsen rakkauden, jota vahvemmat siteet
sitoivat vanhempiinsa. Se itsekkäisyys oli vähällä viedä meiltä koko
pojan. Tapasin hänen itkemässä kammarissaan ja sain selkoa siitä, että
hän ikävöitsi vanhempiansa, kun ei ollenkaan päässyt heitä katsomaan.
Hän pyysi minua laskemaan itseänsä kotia kurjuuteen jälleen ja ottamaan
kasvatikseni suutarin Sakin, jonka hän, vaatimattomasti kyllä, vakuutti
olevan itseään paljoa paremman.

-- No olenhan minä jo kauan nähnyt, että jokin häntä raskautti; hänen
muotonsakin kävi huonommaksi. Lähetä Jumalan tähden poika katsomaan
vanhempiansa, ettei hän meiltä pois halua. Mitenkä aikamme sitten
kuluisi, ellei hän täällä olisi? Varsin hirveätähän olisi ajatella, että
poika semmoiseen pesään jäisi.

-- Minä hänet jo lähetin. Mutta nyt olisi toinen asia päätettävissä.
Joju on tavan takaa puhunut tuosta suutarin Sakista, joka näkyy häneen
hyvää vaikuttaneen, ja minä tuumaan, että pöytämme ääreen mahtuisi kaksi
yhtä hyvin kuin yksi, ja sitten heillä olisi toisistaan huvia. Me olemme
vanhat, ja Jojun saattaisi tulla ikävä, jos hän aina seurustelisi meidän
kanssamme, mutta kun meillä täällä on koko pari poikia, niin luulen,
että molemmin puolin tulisimme tyytyväisiksi. Suutarin poika on N:n
pitäjästä.

-- Sieltäkö? No Amaalia sisaremme ja lankomme hänet kentiesi
tuntevatkin. Tavallisestihan ne papit seurakuntansa tuntevat aina lapsia
myöten.

-- Aion kirjoittaa Mäntyselle, tiedustellakseni pojasta. Jojun puheen
mukaan hänellä on kova lukuhalu.

Sisarukset juttelivat vielä vähän aikaa, ja heidän keskustellessaan tuli
Joju jo kotia. Nyt hän oli kuin toinen poika. Kahleet olivat karisseet
pois. Hän oli tosiaan kuin häkistä päässyt lintu. Silmät kiilsivät ja
suu hymyili, ja koko olento oli kuin kevään juokseva puronen.

Rehtori kirjoitti vielä samana iltana kirjeen langollensa.



IX.


-- Kun ei se postikaan jo tule, että saisin Lasten Kuvalehteä lukea, --
sanoi pikku Solmia, joka oli käynyt maltittomaksi odottaessaan
postilaukkua.

-- Oletko läksysi lukenut?

-- Olen, äiti kulta, aikaa jo, ja Helmi sanoi, että osasin oikein hyvin
ja lupasi tuoda minulle vesipuoloja, mutta sitten tuli maisteri, eikä
Helmi sitte enää olekkaan muistanut antaa puolukoita.

-- Käske Mandaa panemaan tulta pesään. Sitte saapi hän mennä tuomaan
sinulle marjoja, ja sinä, saat kutsua maisteria ja siskojasi niitä
syömään.

Solmia teki kuten äiti käski, ja pian pruustinnan kammarin pesässä paloi
iloinen tuli, levittäen lämmittävää valoansa huoneeseen. Sitten toi
Manda pöydälle asettimen, jolla oli kauniita vesipuoloja, hienoa
sokeria, lautasia ja teelusikoita.

Solmia meni salista kutsumaan Helmi ja Maiju siskojansa sekä maisteri
Palosta, joka oli ikään kuin kotoväkeä, hän kun kävi pappilassa melkein
joka päivä. Hän oli ihmeellisen avulias, tarjoutui tuon tuostakin
provastin puolesta saarnaamaan y. m., kutsuttiin sitten tavallisesti
pappilaan päivällisille, ja viipyi siellä vielä lopun päivääkin.

Maisteri ja tytöt noudattivat mielellään Solmian kutsumusta.

-- Täälläpä on kovin herttaista ja lämmintä! Oikein suloista on olla
tulen ääressä, kun ulkona on lumituisku. Älä, Helmi hyvä, lamppua
sytytä, tämän tulen valossa istuminen on niin kodikasta ja hauskaa.
Näemmehän tässä puolukoita syödä.

Provasti Mäntynen tuli sisälle -- Katsokaapas vain, täällähän on oikein
hauskaa. Kummallista, miten posti tänään viipyy, mutta siellä onkin niin
kova tuisku ulkona, ettei hevonen juuri juoksemaan pääse kinosten läpi.

-- Miten Sakki parka tanhuasta pääsee? -- sanoi Solmia.

-- Kuka se Sakki on? -- kysyi maisteri.

-- Meidän postinkuljettajamme, suutari Miettisen poika. Hän on meidän
pieni ahkera apulaisemme ja aina tervetullut vieras, sillä kesäisin hän
tuo meille ensimmäiset mansikat ja nyt hän on syksystä asti kuljettanut
postilaukkuamme kestikievarista tänne.

-- Miten todellakin poika nyt pääsee kinosten läpi? virkkoi pruustinna.

-- Miehet ovat tanhuaa aukaisemassa, kyllä hän sieltä hyvin tulee.

Solmia juoksi toiseen huoneeseen kurkistamaan akkunasta ulos hämärään,
nähdäksensä, koska postipoika tulisi. Ja todellakin siellä nyt näkyi
pieni poika, joka pyrki pappilaa kohti. Laukku heilui sivulla. Tyttö
kiirehti ilmoittamaan, että Sakki oli tulossa.

-- Maiju, sytytä lamppu, vaikkapa parikin, että saadaan lukea, mitä
posti meille tuo. On nämät postipäivät sentään hyvin hauskoja täällä
maalla, -- sanoi pruustinna.

Sillä välin juoksi Solmia tuomaan laukkua kyökistä, ja näki, miten Sakki
puhalteli punaisiin sormiinsa.

-- Voi kuinka sinä olet kovasti luminen, onko sinun vilu?

-- Vähän.

-- Lämmittele tässä hellan ääressä. -- Solmia vei laukun sisälle ja
kertoi, miten Sakkia paleli. -- Saanko ottaa hänet kuvakirjojani
katselemaan, siksi kuin tee valmistuu? Kyllä hän tarvitsee jotakin
lämmintä.

-- Kyllä, -- vastasi pruustinna.

-- Se on oikein, tyttöseni, että muistat pyytää lämmitystä vilustuneelle
lapselle, -- sanoi provasti, ottaessaan laukkua tyttärensä kädestä. --
Mitä täällä nyt sitten on? Tässähän on kirje: "Piga Amanda Juslinille
N:n pitäjässä. Seura provasti Mäntysen kirjeet." -- Lieneekö vain
provastilla tässä kirjeitä seurana. Tuossa on tukku sanomalehtiä,
jakakaa ne keskenänne. Tässähän vielä on kirje lehtien välissä:
Dalollinen Mändyluodon isändä Mathias Santeljus. N:n pitäjäs. Seuraa
Brovasti Mäntysen kirjeitä". No tässä vielä yksi. Tottapa vihdoinkin
minulle myös.

-- Näytäppäs, keneltä se on?

-- Langoltani.

-- Katsoppas vain! Ei Antreas usein kirjoita. Mitä hänellä nyt lienee
sanottavaa...

-- Solmia, vie Mandalle hänen kirjeensä; tuon toisen saa lukkari
kirkolla antaa omistajalleen.

Provasti rupesi lukemaan kirjettään ja huudahti hetken perästä: -- No
kummallista, muistatteko tuota muona-Matin väkeä, joka Helsinkiin
muutti? Heidän poikansa on lankoni ottanut kasvatikseen. Hän kirjoittaa,
että poika on rehellisen ja kelpo ihmisen alku, mutta hänen kotinsa on
perin huono, ja Antreas on tahtonut lapsen pelastaa hukkaan joutumasta,
"koska," kuten hän tässä sanoo, "se kaikesta päättäen on näkynyt olevan
Jumalan tahto". Mutta vielä tässä on toinen asia. Hän kysyy, tunnemmeko
suutarin Sakkia, ja sanoi havainneensa Jojun puheesta, että Sakki on
vaikuttanut hyvää häneen. "Jos poika on hyvä lapsi ja tahtoo tulla
kasvatikseni, saa hän heti tulla tänne. Minä tahdon valmistaa heitä
kouluun, jotta ensi kevännä saavat tutkintonsa suorittaa". Se nyt on
uutinen, joka Sakille kelpaa. Helmi, mene käskemään Sakkia tänne.

Sakki, joka katseli Solmian kuvakirjoja, oli heti valmis seuraamaan
Helmiä pruustinnan kammariin. Poika näytti erittäin sievältä. Hän oli
lämpimässä huoneessa käynyt punaposkiseksi, hänen vaalea tukkansa oli
kauniissa kiharoissa otsan ympärillä, ja hänen siniset silmänsä
näyttivät syviltä ja haaveksivilta. Hän jäi ovensuuhun seisomaan ja
kumarsi kainosti.

-- No Sakki, -- sanoi provasti, -- tahdotko lakata postilaukkua
kuljettamasta ja ruveta lukemaan? Häh?

-- Lukemaanko? -- kysyi poika, ja hänen silmänsä välähtivät. Mitenkä
minä saisin ruveta lukemaan?

-- Muistatko muona-Matin Jojua?

-- Kyllä, hän muutti Helsinkiin.

-- Niin, ja lankoni, rehtori Mellilä, on ottanut hänen kasvatikseen, ja
tahtoisi vielä ottaa sinunkin. Joju on hänelle puhunut sinusta. Rehtori
valmistaisi teitä molempia kouluun, ja tulevana kevännä saisitte
suorittaa tutkinnon. Ja sitten sinun tulee olla ahkera ja koettaa kaikin
tavoin noudattaa lankoni ja kälyni mieltä.

-- Ja se on siis oikein totta! Minä lähden oitis kotia kertomaan!

Sakki ei enään muistanut ujoillakaan, hän iloitsi niin, ettei saattanut
olla sitä ilmaisematta.

Provasti virkkoi vielä: -- Sano terveisiä isällesi ja äidillesi ja
pyydä, että jompikumpi heistä tulisi tänne huomenna tästä asiasta
juttelemaan.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että suutari Miettinen vaimoineen oli
pappilan kyökissä, ja hetken perästä he astuivat pruustinnan kammariin.

-- Mitä nyt tuumaatte siitä, että lankoni tahtoisi poikanne
kasvatikseen?

-- Tulin juuri kuulemaan, tunteeko provasti hänen, joka poikamme
ottaisi, mutta kyllä kai sitten, koska hän on provastin lankomies. En
minä poikaani maailmalle laskisi kenen luo hyvänsä. Ei meillä tosin
suuria varoja ole, mutta aina Jumala sentään on huolen pitänyt. Se siinä
nyt on, että pojalla aina on ollut kova halu lukemaan, ja hän olisi nyt
jo niin menossa että kylläkin.

-- Kyllä minä pidän suurena onnena sen, että hän pääsee lankoni luo.

-- Poika puhui, että muona-Matin Joju myöskin on otettu samaan paikkaan,
ja se oli suuri veitikka, koko poika. Lieneekö sitten muuttunut, kun
ihmisiin on tullut...

-- Lankoni kiittää häntä hyvin rehelliseksi.

-- No niinhän se meidän Sakkikin aina sanoi hänen olevan, ja siksipä
olivatkin ystäviä, vaikka meidän poika aina on ollut hiljainen ja Joju
kovin vallaton. Ikävä sitä poikaamme tulee, ei hän ole meille
milloinkaan surua tehnyt. Mutta kai se sentään paras on, että annamme
hänen mennä, emmehän voi hänen onneansa vastaan olla.

-- Niin no, jos provasti sitten kirjoittaa, että hän tulee noin viikon
päästä; vai miten luulet, Siina, saatko hänen jo siksi kuntoon?

-- En tiedä varmaan, tarvitsisi ommella muutamia paitojakin hänelle
vielä, poika on niin kasvannut.

-- Ei, -- sanoi pruustinna, joka myöskin oli tullut keskusteluun osaa
ottamaan, -- veljeni kirjoitti, ettei vaatteista tarvitse pitää mitään
huolta. Eriika sisareni ne kyllä toimittaa kaikki, kun poika vain tulee.

-- Soo, soo, vai antavat vaatteetkin. Olisin minäkin hänelle mielelläni
paidat ommellut, vaan hyvähän sekin on, että antavat, -- sanoi Siina,
mutta kyyneleet vierivät kuitenkin ehtimiseen hänen silmistään.

-- Maisteri Palonen lähtee parin päivän päästä pääkaupunkiin, ja kyllä
hän ottaa poikanne mukaansa ja ohjaa hänet rehtorin luo.

-- Sepä hyvä on. Oohoo sentään, oikeinpa taakka putosi hartioiltani,
kun ei tarvitse häntä sinne yksin lähettää.

-- Sopii se hyvin, -- sanoi Miettinen. -- Kyllä se asia nyt sitte on
päätetty. Provasti kirjoittaa vain, että hän parin päivän päästä tulee
maisteri Palosen kanssa.

-- Kyllä. Matkarahoista ei teidän myöskään tarvitse huolta pitää, ne
minä jätän Paloselle.

-- Kiitoksia kovin paljo. Mennään nyt sitte mekin jo pois. Jumalan
haltuun jääkää!

Parin päivän päästä kulki Sakki vaatemytty kainalossa isänsä kanssa
pappilaan. Äidille ja sisaruksille hän oli kotona sanonut jäähyväiset,
ja sinne he jäivät häntä kaipaamaan. Mutta äiti lähetti runsaat
siunaukset mukaan, ja varoitti poikaansa unhoittamasta vanhempiansa ja
ennen kaikkia, unhoittamasta Jumalaa.

Pappilassa sitte juotiin kahvia. Solmia oli itse tahtonut laittaa
Sakille eväät pussiin ja oli koonnut siihen, mitä vain parasta löysi
äidin varastoista. Sitten hän sanoi Sakille: -- Sinun pitää syömän
kaikki, mitä siinä on, ei, pari torttua sinun täytyy antaa Jojulle, minä
kyllä muistan hänen vielä, ja miten hyvä hän oli juoksemaan. Ja tiedätkö
vuoden päästä tulen minäkin kouluun ja silloin pääsen myöskin tädin luo
asumaan.

Sakki kiitti eväistä ja läksi jäähyväiset lausuttuaan, maisterin kanssa
hevosella lähimmälle asemalle sekä sieltä junalla Helsinkiin.



X.


Oltiin Toukokuussa. Valkolakit ja valkovuokot kaunistivat kilvan
Helsingin ympäristössä olevia viheriäisiä lehtoja. Meren aallot
loiskivat vapaina kahleistaan. Sekä pieniä että suuria höyryaluksia
vihelsi lakkaamatta satamassa, ja mitä muhkeimpia kolmimastoisia laivoja
loikoili rannassa ankkuroittuina.

Eräänä päivänä, kun rehtori Mellilä oli lukenut poikiensa kanssa niin
kauan, että sekä opettaja että oppilaat olivat väsyksissä, sanoi hän:
Tämä nyt jo saa riittää täksi erää. Entä jos tästä lähtisimme
kävelemään.

-- Se olisi kovin hupaista, lukeminen tuntuikin oikein raskaalta jo, kun
niin kovin halusin päästä tuonne ulos.

-- Kun et sanonut olisinhan saattanut aikaisemmin lopettaa ja jatkaa
pitemmän aikaa iltapäivällä.

-- Enhän minä kehdannut olla väsyksissä, kun setäkin, vanha mies, jaksoi
kysellä ja neuvoa meitä.

-- Ennen, kun olin sinun iälläsi, hämmensi äitini sokerikaakkua, ja minä
surkuttelin häntä, kun hänen kätensä heilui niin ahkeraan. Mutta hän
vakuutti, ettei hän ollenkaan väsynyt; vaan kun minä pyysin, että hän
edes vähän aikaa antaisi minun hämmentää, niin hän hymyili ja sanoi,
etten sitä kauan tekisi. Minä rupesin hämmentämään; ja vähän ajan
kuluttua oli käteni niin kankea, etten millään olisi tasaisesti
jaksanut työtäni jatkaa. Kun sitten ihmettelin miten hän, joka oli
vanha, saattoi tuota työtä tehdä yhtä mittaa koko tunnin ajan, niin hän
vastasi: "tottumus sen tekee". Samati on tässä minun laitani. Olemmekin
lukeneet nyt tavattoman kauan, mutta luku-aikamme läheneekin jo
loppuansa suurin askelin. No, Sakki, kaiketi sinäkin olet iloinen, kun
pääset ulos?

-- Olen kyllä, täällä on niin paljo katseltavaa, josta on hauska kertoa
tädille ja kirjoittaa kotia. Mutta kyllä lukeminen sentään on hauskinta.

-- Niin, tuo Sakki on aina ollut tuollainen. Kyllä minäkin nyt jo luen
mielelläni, mutta onhan sentään paljon hauskempi olla ulkona, kuin ilma
on kaunis.

-- Luulisinpä sitä. Mihinkä päin nyt lähdemme? Te saatte määrätä!

-- Lähdetään eteläsatamaan, siellä on niin paljo laivoja ja niitä minä
kovin mielelläni katselisin. Ja sitten menisimme Kaivopuiston
kallioille, siellä näemme meren, oikein aavan meren. Oi, kuinka siellä
on kaunista! Oikein lentää tahtoisi.

-- Niin, taikka Kaisaniemen rantaan, siellä on niin hiljaista ja
kaunista, -- sanoi Sakki.

-- No kummanka mieltä nyt noudatan? -- kysyi rehtori hymyillen.

-- Kyllä Kaivopuistossakin on kaunista, lähdetään vain sinne, --
kiirehti Sakki sanomaan.

-- Satamasta sinä ehkä et välitä?

-- En, mutta Jojun mielestä se on hauskin paikka. Tavallisesti hän saa
jäädä sinne yksin, sillä ei minua haluta siellä seisoa niin kauan, kuin
Joju laivoja tarkastelee.

Rehtori meni ulos poikiensa kanssa.

-- Oletko, Joju, useinkin käynyt laivoja katselemassa?

-- Olen.

-- Vai niin. Mikä se niissä sinua miellyttää?

-- Kaikki! Purjeet, touvit ja mastot. Siellä saa mielin määrin kiivetä,
vaikka kuinka korkealle.

-- On tuo Joju niin tarkkaan pannut mieleensä joka nuoran ja koko
aluksen, että hän sen aivan osaa paperille piirtää.

-- En ole tietänytkään, että sinä sellainen laivojen ihailija olet.
Mutta entä jos kiivetessäsi putoaisit mereen...

-- Minäkö? Johan nyt! Totta kai köydet niin vahvoja ovat, että minun
kannattavat.

-- Ei köydet katkea, mutta sinun kätesi ja voimasi saattaisivat pettää.

-- Ei, älkää luulko.

He olivat nyt ennättäneet rantaan, ja Joju riensi oitis erääseen
kolmimastoiseen laivaan, jossa laivamiehet näkyivät tuntevan hänen.

-- Noh, mastoonko jälleen? -- kysyi eräs merimies.

-- Tottakai, -- vastasi Joju, sylkäsi käteensä ja kapusi oravan tapaan
mastoon ja sieltä laivaköysiä myöten toiseen mastoon ja sitte alas
jälleen.

-- Poika todellakin tekee nuot temput kuten paras merimies. Ei sinua
maalla tarvita, tule pois merelle vain, -- sanoi eräs merimies.

-- Minun täytyy käydä koulua, -- vastasi Joju.

-- Joju, tule pois jo, -- huusi rehtori, ja Joju tuli käskyä totellen,
mutta hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat, kun hän kertoi,
miten hauskaa oli kiivetä.

-- Joju kyllä halukkaammin menisi merelle kuin kävisi koulua, -- sanoi
Sakki.

-- Niin menisinkin, kun setä vain laskisi.

-- Poika parka, ei siellä niin hauskaa olisi, kuin nyt luulet. Siellä
kovat myrskyt pauhaavat, joten aallot pian tuollaisen tottumattoman
laivan kannelta viruttaisivat pois. Ajatteleppas vain, kun laiva keinuu
kuin pieni lastu tuolla suurella valtamerellä, missä ei näy muuta kuin
taivas ja vesi.

-- Ei lastullakaan ole mitään hätää, ei se mene pohjaan eikä kaadu.

-- Niin, mutta laivoja joutuu joka vuosi haaksirikkoon.

He tulivat kaivopuistoon ja läksivät kallioille, missä aava meri näkyi
ja raitis tuuli puhalteli. Rehtori istui eräälle lavitsalle ja nojasi
leukaansa valkonuppista keppiänsä vasten, jota hän molemmin käsin piteli
kiinni. Hän näytti miettiväiseltä eikä näkynyt katselevankaan luontoa.

Sakki istui rehtorin viereen, ja hänen silmänsä katsoivat uneksien kauas
etäisyyteen. Tuo aava näkö-ala tuntui hänestä kovin suurenmoiselta, ja
hänen mieleensä syntyi monenmoisia ajatuksia, epäselviä tulevaisuuden
kuvia, jotka vielä olivat ikään kuin usvaan verhoittuina.

Mutta Jojulla ei ollut aikaa istua; hän hyppeli paikasta paikkaan ja
katseli säihkyvin silmin merelle, huutaen tuon tuostakin riemastuneena:
Tuossa tulee höyry-alus, oi, kuinka se on kömpelö noitten
purjeveneitten rinnalla! Kas tuossa näkyy suuri alus, oikea
kolmimastoinen, varmaan se on kolmimastoinen. Ei se tulekkaan, se menee.
On se vain jalo kapine! Oi sentään, kun pääsisi tuonne kauas, kauas,
näkemään, mitä siellä merien takana on.

-- Noilla laivoilla, jotka kauan ovat merellä, saa usein pahennutta
ruokaakin, ei siellä niin hyvä oltava ole kuin luulet, -- sanoi Sakki
hymyillen.

-- Totta heillä on perunoita ja silakkaa. En vielä ole niin pilaantunut,
etten huonoonkin tyytyisi. Enköhän pääsekkin merelle?

-- Enhän olisi suonut sinun merimieheksi rupeavan, mutta jos sinulla
siihen todellakin on taipumusta, niin en tahdo sinua estää siksi
tulemasta. Mutta usein lapset mielivät joksikin, johon he jäljestäpäin
eivät tyydykkään, he kun eivät vielä ymmärrä, mitä tahtovat. Siis olen
minäkin päättänyt, että sinun pitää muutaman vuoden käydä koulua, eli
siksi, että ripille pääset. Koulu on sinulle suureksi hyödyksi, ja sitä
paitsi sitten paremmin tiedät, mihin haluat. Mutta mennään nyt jo kotia,
Eriika siellä odottaa päivälliselle.

Iltapäivällä rehtori jälleen jatkoi lukemista poikien kanssa. Tätä vielä
kesti pari viikkoa, ja sitten tuli päivä, jolloin pojat saivat mennä
tutkintoansa suorittamaan.

Molemmat pääsivät toiselle luokalle, ja entisistä marjapojista oli siis
tullut koulupoikia.



XI.


Kirkkaana kuin peili oli jää pohjois-sataman luistinradalla, ja
luistelijoita tuli ehtimiseen. Siellä niitä näkyi neitosia ja herroja,
koulutyttöjä ja poikia. Kaikki kiitivät kevyesti, ikäänkuin ilmassa.
Siellä näkyi kirjavia pukuja, komeita ja kehnompia, kauniita, nahalla
reunustettuja luistinpukuja, ja neitosten kaulassa pitkiä siepuroita,
joittenka päät heiluivat sinne tänne. Kaikki luistelijat näyttivät
reippailta ja punaposkisilta. Istuinlautoja oli radalla siellä täällä,
ja tuon tuostakin joku tyttö istahti laudalle ja joku herra tahi poika,
kuinka kulloinkin sopi, polvistui hänen eteensä, asettaaksensa luistimet
hänen jalkaansa.

Eräs tyttöparvi oli vain kävelemässä radalla. Heillä ei ensinkään ollut
luistimia, ja he aikoivatkin jo lähteä pois, kun yksi heistä sanoi: --
Katsokaapas, tuolla tulee "tumma" ja "vaalea," ja Solmia on heidän
kanssaan. Kumma, miten se Solmia aina viitsii heidän parissaan kävellä.

-- He ovat tavallisesti kaikki yhdessä kävelemässä, vanhukset myöskin,
mutta mitäpä ne vanhat luistinradalle olisivat viitsineet tulla. Olen
minä sentään joskus nähnyt rehtorin täällä.

-- Elsa Hiltunen puolustaa aina Solmiaa, mutta minun mielestäni hänen
tulisi olla enemmän kumppaniensa kanssa.

-- Minä pidän hänestä paljon ja tunnen hänen myöskin paremmin kuin sinä,
me kun neljä vuotta olemme istuneet vieritysten, eli aina siitä asti,
kun hän kouluun tuli. Solmia on vakava tyttö, hän lukee ahkeraan, ja
sitten hän tahtoo, kun hänellä on aikaa, olla tätinsä ja enonsa
huvitteena. Hän ei sitä paitsi tahdo paljon tuttavia siitä syystä, että
se häiritsisi noita vanhoja, jotka ovat hiljaiseen elämään tottuneet.

-- Kauniilta kuuluu...

-- Naima Vuori ei milloinkaan ole hyvä, kun Solmiasta puhutaan.

-- Mitä minä hänestä välitän, kyllä hän minun puolestani saa hyvä olla.
Mutta minä en pidä tytöistä, jotka kävelevät aina kavaljeerien kanssa.

-- Sinäkö? Ohoh!

-- Niin minä, mutta minun on vilu ja minä lähden nyt kotia.

-- Laina ei ainakaan minua jätä; etkö jää tänne kanssani? -- kysyi Elsa
eräältä toverilta.

-- Totta kai, täytyyhän tässä katsella, miten parhaat luistelijamme
luistelevat.

Radan päässä oli hakomaja, ja Solmia meni sinne panemaan luistimia
jalkaansa. Sakki ja Joju aikoivat auttaa häntä, mutta hän vastasi: --
Kyllä minä itsekkin saan ne jalkaani, menkää te vain pois.

Pojat riensivät hekin asettamaan luistimet jalkoihinsa, ja sitten
kiitivät iljannetta pitkin. Radalla kävelijät vain osottivat heihin ja
sanoivat: "katsokaa rehtorin poikia".

Elsa Hiltunen oli juossut tervehtimään Solmiaa, ja Naima Vuori oli
myöskin vielä radalla, sillä hän oli kuitenkin utelias näkemään rehtorin
poikien luistelua. Ne olivat jo radan toisessa päässä, kun Solmia lähti
kiitämään.

Tyttö luisteli tottuneesti ja varmasti, olipa ikään kuin pieni perhonen
olisi siellä kevyesti lennellyt. Rehtorin kasvatit tulivat häntä
vastaan, ja nyt luisteltiin yhdessä sekä tehtiin kaikenmoisia
taidetemppuja. Joju varsinkin osasi erittäin sievästi luistella
"ytterkanttia," y. m.

Kun Solmia oli vähän aikaa luistellut, tuli hän Elsa Hiltusen luo ja
kysyi, lähtisikö hän jo pian radalta pois. -- Minä en joudu kauan täällä
viipymään ja tulisin halusta kanssasi.

-- Kyllä, me aioimme jo äsken mennä pois, mutta sitten kuin te tulitte,
niin tahdoimme nähdä teidän luistelevan. On niin ihmeen hauskaa
katsella, kun joku oikein hyvin luistelee.

Naima Vuori tuuppasi Elsaa kylkeen ja loi häneen nuhtelevan katseen.

-- Ei meidän luistelumme katselemista ansaitse, -- sanoi Solmia, --
paitsi Jojun, hän todellakin tekee sitä taidokkaasti.

Hän kiisi vielä kerran radan toiseen päähän sanomaan Sakille, että hän
aikoi mennä toveriensa kanssa pois.

Sillä välin Naima Vuori nuhteli Elsaa siitä, että hän oli kiittänyt
Solmian luistelua. -- Kyllä hän vain tarpeeksi tietää, että häntä
ihaillaan, -- virkkoi Naima.

-- Sitä en ensinkään luule, -- sanoi Elsa.

Solmia palasi radalta ja ilmoitti, että pojatkin aikoivat tulla kotia.
Luistimet hän otti jalastaan, ja sitte oltiin valmiit lähtemään.

Pian Joju ja Sakki heidän saavuttivat, ja vilkkaasti keskusteltiin
matkalla.

Joju kertoi koulusta kaikenlaisia kaskuja ja omasta elämästäänkin yhtä
ja toista, miten hän oli ollut sanomalehtipoikana ja koetellut
monenmoista lyhyessä elämässään. Kertoipa vielä, miten hänen teki mieli
merelle, mutta setä Mellilä oli aina ollut sitä vastaan ja vaatinut
häntä lukemaan siksi, kunnes tulisi kuusitoistavuotiaaksi. -- Jos
silloin vielä haluttaa lähteä, niin saan mennä. Nyt keväällä siis pääsen
tuonne avaraan maailmaan!

-- Hirveätä aivan! -- huudahti Naima.

-- No, en tiedä, mitä hirveätä se olisi, päin vastoin.

-- Ajatelkaa noita myrskyjä merellä!

-- Saattaa niitä vaaroja olla joka paikassa, -- sanoi Solmia, ei se
mielestäni mitään olisi sen vuoksi, mutta vanhan sedän ja tädin vuoksi,
jotka niin kovin häntä kaipaisivat.

-- Niin, he tahtoisivat minua pyrkimään voimistelunopettajaksi.

-- No sehän on niin reipasta ja uljasta, ja tehän kuulutte voimistelevan
niin mainiosti. -- Naima kuiskasi eräälle sivutoverilleen: -- Ai, kuinka
tuo tumma on sööti! -- Hän oli sitä kuiskaavinaan, mutta hyvin Joju sen
kuitenkin kuuli, ja hän sanoi:

-- Kuka raukka se sööti on? Semmoinen poika on hyvin imelä, jota voi
söötiksi sanoa.

Tähän eivät tytöt mitään vastanneet.

He olivat nyt tulleet eräälle kadulle, jossa heidän tuli erkaantua
toisistaan. Rehtorin pojat ja Solmia sanoivat hyvästit seuralaisilleen
ja lähtivät kotia.

-- Joju, mitenkä saatoit tuolla tavalla puhua, etkö nähnyt miten Naima
kävi punaiseksi, -- sanoi Sakki.

-- Minäkö siitä olisin välittänyt, ei tarvitse tyttöjen tulla minua
arvostelemaan, yhtäkaikki minulle, olenko Naiman mielestä makea vai
hapan.

-- Olenhan minä monta kertaa sanonut, kun olet tehnyt minulle jonkun
palveluksen, että sinä olet ollut hyvä, etkä sinä ole koskaan suuttunut.

-- En, se on aivan toista. Muistan minä senkin vielä, kun sinä siellä
pappilassa ennen marjapoikana ollessani sanoit, kun minä tuhmasti
kiroilin, että kyllä luulit minun lakkaavan pahasta tavasta, sekä että
minusta tulisi kelpo poika. Se sana, näes, auttoi minua jättämään pois
tuon pahan tavan.

He tulivat nyt kotiportille, mutta Joju sanoi vielä lähtevänsä
vanhempiansa katsomaan. Sakki ja Solmia menivät sisälle, ja Eriika täti
kutsui heitä kammariinsa kahville. Rehtori istui siellä jo ennaltaan.

-- Minnekkä Jojun jätitte? -- kysyi rehtori.

-- Hän meni vanhempiansa katsomaan.

-- Onko täti käynyt Jojun entisessä kodissa? -- kysyi Solmia.

-- Olen, mutta en nyt moneen kuukauteen.

-- Eikö täti menisi? Minä olin äitini kanssa usein sellaisissa köyhissä
kodeissa maalla, ja tulisin halusta tädin kanssa.

-- Mitä sinä, pikku perhonen, siellä tekisit, paras että Eriika ja minä
menemme.

-- Mutta kyllä te otatte minun mukaanne! Äiti sanoi, että lapsesta jo
pitää oppia tuntemaan köyhien elämää.

-- Antaa tytön tulla.

-- Joju on aina kovin surullinen, kun hän palaa vanhempiensa luota, --
sanoi Sakki. -- Viimein kun hän sieltä tuli, niin hän sanoi: "jos
pääsisin merelle ja saisin niin paljo rahaa kokoon, että saattaisin
ostaa pienen maatalon, niin asettaisin isäni ja äitini sinne, heidän
elämänsä täällä on kovin kurjaa..."

Juuri kuin tätä puhuivat, tuli Joju kotia.

Eriika täti havaitsi heti, että pojan muuten iloiset silmät nyt
näyttivät kovin totisilta. Hän silitteli Jojun mustia kiharoita, sanoen:
-- Kaasin sinulle oikein täyden kupillisen kahvia, sillä kyllä se nyt
varmaan hyvältä maistuu, kun olet luistelemassa käynyt.

Joju kiitti vain, joi ja läksi kammariinsa.

Hetken perästä hän meni setänsä huoneeseen ja pani oven kiinni
jälkeensä.

-- No, mitä pojallani nyt on sanottavaa?

-- Minä kävin äsken vanhempieni luona. Siellä oli silloin heidän
huoneittensa omistaja vaatimassa vuokraansa. Hän oli juovuksissa. Isä
pyysi häntä odottamaan vähän aikaa, mutta silloin mies julmistui, otti
tuolin ja aikoi lyödä isää, mutta minä karkasin häneen kiinni, ja
töyttäsin hänet ulos ja menin itse myöskin samalla. Hän lupasi valittaa
rehtorille, mutta täytyihän minua mennä apuun, kun hän aikoi lyödä
isää.

-- Minä lähden oitis sinne. On tämä vähän paha asia, mutta koetetaan se
selittää.

Rehtori meni Eriikan luo. -- Kuuleppas, Eriika, onko pakarin takana
oleva suuri kammari teille välttämättömästi tarpeellinen?

-- Ei, siellä on tyhjiä puu-astioita, jotka yhtä hyvin saattaisivat olla
suuressa vajassa.

-- Hyvä! Minä aion nyt mennä tuomaan sinne hyyryläisiä.

-- Se on aivan epäkunnossa!

-- Sama se, he saavat laittaa itsellensä kuntoon. En aio noilta
vuokraajiltani ottaa mitään vuokraa, mutta rehellistä työtä aion hankkia
heille, ja sitä heidän pitää kohtuullisesta palkasta tehdä. Minä lähden
nyt Jojun vanhempien luo, ja toimitan heidät tänne.

Rehtori meni, ja kun hän tuli Matin asunnon luo, oli huoneitten omistaja
jälleen oven takana räyhäämässä.

-- Mitä menoa täällä pidetään?

-- Menoako? Nuot ovat minun huoneeni, eikä minua lasketa sisälle.

-- Totta kai teitä sisälle lasketaan omiin huoneisiinne. Se on selvää.
Vaimonne ja lapsenne kaiketi siellä asuvat, koska ne teidän huoneenne
ovat.

-- Ei ikään, vaan nuot vuokraajaroistot, jotka eivät mitään maksa.

-- Vai vuokraajat. Kyllä ne maksavat. Olen rehtori Mellilä ja maksan
näitten vuokran, mutta en ollut oikein selvillä siitä, koska se oli
maksettava.

-- Mellilä, rehtori Mellilä. Te siis olette sen pojan isä, joka täällä
äsken oli?

-- Kasvatti-isä, niin olen.

-- Suokaa anteeksi, ei minulla mitään kiirettä ole...

-- Kyllä jokainen omansa tarvitsee. Ja kun tässä nyt on kerran teillä
ollut syytä tyytymättömyyteen, niin on paras, että he muuttavat.
Aukaiskaa ovi, siellä, rehtori Mellilälle!

Ovi avattiin. Rehtori tiedusteli, mitä huoneen omistajalle tuli maksaa,
ja suoritti sen heti.

-- Nyt saatte oitis muuttaa minun luokseni, -- sanoi hän Matille, joka
näytti tästä olevan kovin kiitollinen; mutta Miina ei tahtonut asiaa
oikein käsittää, ja näyttipä siltä, kuin muutto ei häntä oikein olisi
miellyttänyt.

-- Kyllä he olisivat saaneet asua täällä, aivan mielelläni olisin
antanut heidän asua, mutta...

-- Ei, kyllä se sopii varsin hyvin, että muuttavat, -- sanoi rehtori. --
Täällä on hevoset ja rattaat, asettakaa niihin, mitä teillä on, ja
ajakaa minun talooni. Siellä on teillä vapaa asunto.

Isäntä kävi vähän noloksi ja näytti hämmästyneeltä, mutta Matti ja hänen
vaimonsa muuttivat vielä samana päivänä rehtori Mellilän suureen
pakarikammariin.



XII.


-- Kapteeni Malm pyytää tavata rehtoria, -- sanoi Leena, joka raotti
rehtorin ovea.

-- Jasoo, jasoo, käske häntä tulemaan sisälle.

-- Hyvää päivää! Miten sinä täällä jaksat?

-- Päivää päivää! Jumalan kiitos, kyllä minä yleensä olen hyvin voinut,
mutta tänään luuvalo ristiluissani minua niin on vaivannut, etten voinut
tulla luoksesi, ja minulla oli sinulle puhuttavana tärkeä asia, jota en
tahtonut tuonnemmaksi jättää. Suo nyt anteeksi, että sinua tänne
vaivasin!

-- Älä, veikkonen, tuollaisista kursaile, kävelinhän tänne aivan
mielläni. Annappas kuulla asiasi nyt.

-- Joju poikani tahtoisi merelle, enkä minä voi sitä vastustaa, kun
näen, miten hartaasti hänen mielensä tekee sinne. Se kaiketi on hänen
uransa täällä maailmassa. Mutta minä pyytäisin, että sinä hänen ottaisit
laivaasi ja antaisit hänelle sekä teoreetistä että käytännöllistä
opetusta. Sinähän lähdet keväällä matkalle?

-- Lähden. Mielelläni otan hänen mukaani. Aivan se on viisaasti tehty,
että annat pojan tulla, koska hänellä on siihen halua. Kyllä minä
hänestä huolen pidän sen mukaan, mitä minä voin. Jumalan suojeluksen
allahan ollaan niin maalla kuin merellä.

-- Ollaan niin, mutta minä tulen kaipaamaan häntä paljon.

-- Maailmalle he tulevat, jos mihinkä virkaan rupeavat. Huono se lintu,
joka ei pesäänsä edemmäksi voi lentää.

-- Onhan se niin. Kentiesi hän saa tarpeensa merimatkoista ja viihtyy
sitten omassa maassa.

-- Niin, no, olenhan minäkin väliin koko vuoden kotona, aina sen mukaan,
kuin soveliaaksi näen.

Eriika tuli sisälle. Rehtori kertoi, että kapteeni Malm oli luvannut
ottaa Jojun laivalleen.

-- Kyllä täällä taas elämä hiljaiseksi käy, -- sanoi rehtori, -- kun se
poika pois tulee. Olin aina siinä toivossa, ettei hän enään merelle
haluaisi, kun hän muutaman vuoden kävisi koulua, mutta huomasin piankin,
että hän luki vain, kun hänen sitä täytyi tehdä. Hän on kuitenkin hyvin
mennyt eteenpäin, sillä hän on älykäs poika, vaikkei niin perusteellinen
kuin Sakki.

-- Helläsydämminen hän on, mutta vähän vallaton. Sakki, sitä vastoin on
tavattoman vakaa, -- sanoi Eriika.

-- Heidän lapsuutensa on ollut ihan erilainen. Sakki on totutettu
vakaaseen työhön pienestä asti, ja se on painanut leimansa hänen
luonteeseensa. Joju sitä vastoin on saanut kuljeskella
tyhjäntoimittajana, mutta hänen vilkas luontonsa on vaatinut häntä
toimimaan, ja onni on, ettei hän joutunut pahoihin tapoihin, vaan käytti
älyänsä harjoittaakseen voimiansa ja tehdäkseen kaikemmoisia viattomia
kujeita. Rehellinen ja tunnollinen hän myöskin on. Minun täytyy myöntää,
että hän on minulle vielä rakkaampi kuin Sakki, kentiesi sentähden, että
hän enemmän on ollut minun apuni tarpeessa. Sakki on sellainen poika,
että hänestä aina olisi tullut kelpo mies, sielläkin, missä hän oli,
vaikka hän kentiesi olisi joutunut toiselle uralle, mutta Jojun olisi
melkein ollut mahdoton pysyä kelvollisena sellaisissa oloissa, joissa me
hänen tapasimme.

-- Olen minä täällä joskus nähnyt nuot pojat, mutta niin hätimiten,
etten tosiaankaan heitä tunne.

-- He tulivat juuri äsken kotia, -- sanoi Eriika, -- menenkö heitä
käskemään tänne?

-- Kyllä.

Hetken perästä tulivat Joju ja Sakki, ja Eriika esitteli heitä kapteeni
Malmille.

-- Joju, -- sanoi rehtori, -- nyt olen puhunut kapteeni Malmille, että
sinä haluat merelle. Kesäkuun lopulla hän on valmis ottamaan sinun
mukaansa.

-- Kiitoksia, setä! Kyllä merelle olen hartaasti toivonut aina siitä
asti, kuin täällä satamassa ensi kerran laivoja näin, -- sanoi poika, ja
hänen ruskeat silmänsä välähtivät innosta.

Kapteeni Malm katseli mielihyvällä tuota hartevaa, soreaa,
kuusitoista-vuotiasta nuorukaista ja taputti häntä olalle, sanoen: --
Toivon, että meistä tulee hyviä ystäviä. -- Sakkiin kääntyen hän sitten
kysyi: -- Miksikä tämä nuorukainen aikoo? Nuot syvämietteiset silmät
osottavat, että olisit liiaksi miettiväinen merellä myrskyissä
matkustamaan, sillä siellä täytyy olla käytännöllinen sekä aina virkku
ja valpas.

-- En minä sinne mielisikään. Mahdollisesti sentään joskus merien
taakse, päästäkseni väljemmille aloille tietoja tutkimaan. Vastaiseksi
on minulla täällä kyllin työtä.

Kapteeni sanoi itsellään olevan kiirettä pois ja jätti hyvästi.

Jojun vastainen ura oli siis päätetty.

Kun kapteeni oli mennyt, tuli Solmia sisälle ja kuiskasi jotakin Eriikan
korvaan. Eriika noikkasi, ja tyttö meni jälleen, ja näyttipä siltä, kuin
hänellä olisi ollut koko valtiosalaisuus tiedossaan. Hetken perästä hän
tuli takaisin ja pyysi, että eno ja täti sekä pojat tulisivat
pakarikammariin. Matin Miina kutsui kahville, sillä nyt oli Miinan
päivä.

He läksivät kaikin, ja miten hämmästyivätkään, kun huone oli ihan puhdas
ja siisti! Solmia oli saanut Eriika tädiltä vanhat uutimet, jotka hän
itse oli parsinut ja jotka Leena sitten oli tärkännyt ja silittänyt. Nyt
näyttivät ne niin siistiltä ja puhtailta akkunassa. Pöydällä oli
valkoinen liina ja sen päällä Jojun antama Uusi Testamentti, johon hän
oli kirjoittanut äitinsä nimen. Kahvin ja nisuleivät oli Eriika
lahjoittanut. Eräs vanha rikkinäinen keinutuoli oli myöskin laitettu
kuntoon, paikattu ja maalattu ja annettu sitten Miinalle. Siihen muija
oli nähtävästi ihastunut. Matti kumarsi ehtimiseen ja siunasi rehtoria
ja Eriika neitiä kaikesta hyvästä.

-- En olisi uskonut, että näin rauhallista kotia vielä olisin saanut, --
sanoi ukko.

Miina näytti yleensä siltä, kuin hän olisi enemmän pitänyt entisestä
elämästään, mutta siitä ei kukaan välittänyt. Kaikki krouvaaminen oli
jyrkästi kielletty, ja kulkijoita eivät saaneet ottaa luoksensa, ei
minkäänlaisia. Miina kyllä ensin puhui vähän muuttamisesta, mutta kun
ukko piti sitä pelkkänä mielettömyytenä, he kun saivat vuokratta
rehtorilla asua, niin Miina sanoi, ettei toisten niskoilla oleminen
häntä miellyttänyt. Matti ei ottanut kuullakseenkaan vaimonsa puhetta,
hän kun oli kovin kiitollinen ja ihastunut oloonsa. Mutta vähitellen
Miinakin tottui siivompaan elämään.

Siellä nyt kun oli katseltu, miten kaikki oli kunnossa Matin huoneessa,
ja ruvettu kahvia juomaan, jota Solmia hyvin taitavasti kaasi kuppeihin,
alkoi rehtori kertoa Jojun merelle menosta ja kyseli, mitä hänen isänsä
siitä piti.

-- Mitäpä minä siihen sanoisin, kyllä rehtori parhain tietää, mikä ala
hänelle sopivin on, -- vastasi Matti.

-- Niin, antaa mennä vain, -- virkkoi Miina, -- hyvä se on, kun nuorena
pääsee maailmaa kokemaan. Noin kuudentoista-vuotiaana minä itsekkin
maailmalle kodistani lähdin. Onhan se sentään hauskaa, kun lapsensa
siihen mittaan saa, että ihmisiin kelpaavat.

-- Hm, -- sanoi rehtori.

-- Mutta sen tiedän vain, että Jojua tulee kovin ikävä, kun hän lähtee
pois; ja sitten tulee se pimeä syksykin vielä, -- sanoi Solmia.

-- Kyllä syksy pian menee, kun koulussa on, tuskin sinä minua
muistatkaan. Mutta minä kirjoitan teille sieltä maailman ääriltä.

Joju oli iloinen vain, ajatellessaan noita merentakaisia, kaukaisia
maan-osia, ja mitä kaikkea hän siellä saisi nähdä.

Kun kahvi oli juotu, nousi rehtori istualta ja sanoi hyvästi. Kaikki
muut seurasivat hänen esimerkkiänsä. Poikien täytyi myöskin mennä
läksyjänsä lukemaan.

Kun olivat tulleet pois ja Eriika oli istunut huoneeseensa, kuuli hän,
että joku nopein askelin tuli hänen kammariinsa, ja samassa hän jo
tunsi, miten Jojun vankat käsivarret kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.

-- Kiitoksia, täti, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan taas tänäkin
päivänä, -- sanoi Joju, ja hänen tummat, samettimaiset silmänsä
kiilsivät kosteina. Hän ymmärsi kyllä, että hänen tähtensä Eriika oli
hänen äidilleen osottanut hyvyyttä.

Eriika noikkasi vain ja katseli äidillisen lempeästi kiitollista poikaa.

Toukokuun loppupäivät kuluivat nopeasti, ja Solmia oli vapaa lähtemään
kesälomalle.

-- Koska minä sinun jälleen näen? -- kysyi hän Jojulta. -- Olen kentiesi
jo koulusta poissa, kun tulet takaisin...

-- Niin, ja silloin et ole enään pikku Solmia, vaan täysikasvuinen
neiti.

-- Ja sinä olet harteva, partainen merimies. Kummallista!

-- Enhän vielä kolmen vuoden päästä niin mahtane vanhentua.

-- Ei, kyllä me vain sinun silloin tunnemme samaksi Jojuksi kuin nytkin,
-- vakuutti Sakki.

-- Käytkö edelleenkin, Solmia, katsomassa vanhempiani? -- kysyi Joju.

-- Tietysti minä sen teen, ja Sakki myöskin.

-- Lukisitko heille myöskin? -- sanoi Joju hiljaa, ikään kuin hän olisi
pelännyt pyytävänsä liikoja.

-- Kyllä aivan varmaan. Tätikin auttaa meitä muistamaan, mitä me kyllä
mielellämme teemme.

Sinä aamuna, jona Solmian piti lähtemän, oli Eriika täti kasvattipoikien
kanssa aikaisin aamulla torilla. Pojat ostivat kumpikin vähäisen kauniin
kukkavihon, ja torilta palatessa poikkesi Eriika täti Brondinille ja
osti sieltä pussillisen torttuja. Kotona sitten kaikki lahjoitettiin
Solmialle. Täti antoi hänelle makeispussin evääksi, ja pojat
kiinnittivät kukkavihot hänen päällystakkiinsa.

Rehtori katseli heitä, sanoen: -- Vai niin, kaikki muut ovat nyt
antaneet sinulle lahjoja, paitsi vanha enosi. Enhän minä tuollaisia
enään keksi, mutta rakas olet minulle kuitenkin, oma pikku nupukkani!
Sano terveisiä sisarelleni ja langolleni sekä siskoillesi. Jumala
kanssasi olkoon!

-- Kiitoksia eno, kiitoksia kaikki!

Sitten lähdettiin vielä rautatielle saattamaan. Pian oli Solmia muitten
toverien joukossa junalla, joka viheltäen lähti poispäin.



XIII.


Vuodet vierivät eteenpäin. Joju oli jo kaksi vuotta ollut merellä ja
tuon tuostakin kirjoittanut kotiinsa. Rehtori häntä kovin kaipasi,
varsinkin kesällä, jolloin Sakki aina jonkun ajan vietti kotona
vanhempiensa luona. Nyt oli rehtori jälleen saanut Jojulta kirjeen,
jossa hän ilmoitti, että hän kentiesi jo vuoden päästä pääsisi Suomeen,
ja sitten hän jäisi talveksi kotiin lukemaan. Kun ukko tuon uutisen
näki, ei hän malttanutkaan enään jatkaa lukemistansa, vaan riensi
Eriikan luo.

-- Eriika, tuleppas kuulemaan, mitä Joju kirjoittaa.

-- Tuleeko hän kotiin? Onko hän terve?

-- No, kuuleppas nyt:

      Setä rakas!

Nythän olen suuressa maailman kaupungissa New-Yorkissa, ja olen täällä
mielestäni niin pienen pieni, niin yksinäinen ja koditon. Mutta kun
rakkaan setäni kanssa saan jutella kaikesta, mitä olen nähnyt ja saanut
kokea, niin olen taas ikään kuin teitä lähempänä. Ennen tänne tuloamme
saimme Atlantilla koetella, miten se vihoissaan vyöryää ja hyrskyy.
Kyllä me silloin olimme kovin heikot, mutta ihmeen juhlallista oli nähdä
tuota suuremmoista näytelmää merellä. Kapteeni ja vanhat tottuneet
merimiehet olivat erinomaisen tyvenet. Heidän vakavista muodoistaan vaan
näki, että vaara oli tarjona. He toimivat kiireesti, mutta
maltillisesti. En minäkään yhtään pelännyt. En tiedä, mistä se tuli,
että aivan levollisesti saatoin jättää itseni Jumalan haltuun. Mutta kun
sitä myrskyä vielä ajattelen, niin ihmettelen, että todellakin kuivalla
maalla olemme.

Täällä on paljo katseltavaa, mutta en niitä kaikkia tässä kirjeessä voi
luetella, emmekä vielä ole niin kauan kaupungissa olleetkaan, että
olisin joutunut paljoa näkemään. Niistä siis puhutaan toisten. Tahdon
vain mainita, ettei Helsingin satama mitään ole New-Yorkin sataman
rinnalla. Täällä on laivoja kaikilta maailman ääriltä, täällä on koko
metsä laivoja. Ja korkeampana kaikkia mastoja kohoaa suunnattoman korkea
valotorni. Kertokaa Solmialle, että rautatie New-Yorkissa kulkee
asuinhuoneitten päällitse. Ihmisiä vilisee kaduilla jos jonkinmoisia,
aivan mustia villapäisiäkin. Mutta mitäpä näistä kaikista kerronkaan,
minunhan piti ilmoittaa, että jo kentiesi vuoden päästä pääsen Suomeen,
ja sitten jään talveksi kotiin lukemaan. Kovin hauskaa se olisi, jos
pääsisin taas omaisteni luo, vaikka meri-elämä onkin minun oikea alani,
kyllä siellä on raitista ja reipasta oloa!

Kuinka isä ja äiti siellä kotona voivat? Onko isä vielä jaksanut käydä
muuraustyössä? Miten itse olette voineet, setä ja Eriika täti?
Kirjoittakaa pian tänne, en ole pitkään aikaan saanut kirjettä, varmaan
ovat tiellä joutuneet hukkaan. New-Yorkissa tulemme nyt viipymään, sillä
laivassa on tehtävä pieniä parannuksia; osottakaa siis tänne kirjeenne.

Sanokaa Solmialle ja Sakille paljo terveisiä! Muistelen hyvin usein
niitä iltoja, joita yhdessä vietimme Eriika tädin kammarissa. Mikko
kissa kai on melkoisesti lihonnut, kun on saanut rauhassa unta vetää.
Leenalle lähetän myöskin paljon terveisiä, olen usein kiitollisuudella
muistanut häntä, kun minun on täytynyt vetää rikkinäisiä sukkia
jalkaani, ja ajatellut: olisipa Leena täällä, niin enpä tarvitsisi panna
parsimattomia sukkia jalkaani.

      Voikaa hyvin kaikki ja muistakaa

      Joju Veitikkaa.

-- On se poika nyt saanut odottaa tietoja, täytyy heti hänelle
kirjoittaa. New-Yorkiin siis meidän tulee kirjeemme osottaa...

Rehtori ei ennättänyt puhua enempää, sillä etehisestä kuului Solmian
ääni, kun hän huudahti: -- Voi miten hauskaa, ja minä kun en tietänyt
odottaakkaan!

-- Kuka siellä? Hyvänen aika, tulevat tänne ja minulla on vain yötakki
ylläni... Sisarenihan se oli, Amaalia!

-- Kuinka täällä voitte? Teki niin mieleni tulla teitä ja Solmiaa
katsomaan.

-- Istuppas nyt. Olihan se kovin hauskaa, että tulit, -- sanoi Eriika.

-- Ja me kun emme voineet aavistaakkaan, kuka siellä etehisessä Solmiaa
ilahutti.

-- Äiti oli tullut niin hiljaa, ettei kukaan huomannut, ja kun minä
astuin etehiseen, niin hän jo oli siellä, ja siksi minä niin
hämmästyksestä huusin.

Pruustinna kertoi olleensa vävynsä, pastori Palosen luona. -- Se sopi
hyvin matkaan, -- sanoi hän.

-- Helmillähän on tyttökin, sanoi Eriika.

-- Tulen juuri ristiäisistä.

-- Mikä tytön nimeksi pantiin?

-- Leila.

-- Niin soma nimi.

Sakki tuli myöskin koulusta kotiin ja ihastui, nähdessään pruustinnan.

-- Onko täti Amaalia kuullut mitään kodistani?

-- Olen. Siellä voivat kaikki hyvin. Hannes on nyt, kuten tiedät, meillä
voutina. Hän on niin kelpo poika. Sanoin juuri, että hänen olisi paras,
ruveta jonkun suuremman kartanon voudiksi. Mutta tässähän minulla on
sinulle kirjekkin.

-- No hyvä, että kirjeestä puhuit. Katsokaa, lapset, tässä on kirje
Jojulta.

-- Ai, saammeko lukea?

-- Kyllä, tuossa on. Solmia saa sen ensin, koska Sakilla on toinen.

-- Voi, miten hauskaa!

Sakki katsoi Solmiaan ja punastui vähän. -- Kylläpä tulitkin iloiseksi.

-- Tietysti, sanoi tyttö aivan levollisesti.

-- Kai maar sinä Jojua olet kaivannut? -- sanoi pruustinna veljelleen.

-- Sanomattomasti! Oli hänestä tosiaan usein vähän huoliakin, kun hän
oli niin vilkas ja monesti teki ajattelemattomuudessa pieniä urhotöitä,
jotka eivät koulupojalle sopineet; mutta jos hän olikin pieni
pilvenhattarani, oli hän myöskin auringonsäteeni, ja häntä kaipaan kuten
kadonnutta kevätpäivää.

Sakki kysyi, saisiko hän mennä kertomaan Jojun vanhemmille, mitä
kirjeessä oli.

-- Kyllä, mene vain.

Sakin mentyä sanoi rehtori: -- Poika on pitänyt niin hellää huolta Jojun
vanhemmista.

-- Vieläkö Marjaniemi tahtoo talonsa myydä? -- kysyi Eriika. -- Olen
aina toivonut, että veljeni ostaisi sen talon. Siellä saisimme olla
kesät teidän lähellänne, ja Jojun vanhemmat saisivat asua siellä. Matti
on jotenkin kelpo mies, hän on vanhastaan tottunut maan työhön, ja
kentiesi te antaisitte Hanneksen meille, niin panisimme hänen sinne
vanhan ukon apulaiseksi.

-- No miksi ei, jos siksi tulisi.

-- Kas vain, kun ennätit ennen minua puhua asiasta.

-- Kyllä Marjaniemi aina taloonsa kaupittelee, mutta eipä ole vielä
ostajaa tullut. Paras, että ryhdytte asiaan.

-- Jos hän sen myy sopivasta hinnasta, niin minä sen ostan, ennenkuin
Joju kotia tulee. Se vasta ilosanoma hänelle, kun saa kuulla, että hänen
vanhempansa saavat asua maalla. Joju on aina rakastanut entistä
kotipaikkaansa, ja se torppa, joka hänen vanhemmillaan oli, sijaitsi
aivan Marjaniemen rajalla.

-- Mutta mitä Matin-Miina maalle muuttamisesta pitäisi?

-- Luultavasti hän siellä sitten tyytyy, kun saa vanhan muorin päiviä
pitää, -- sanoi Eriika. -- Hän on sitä paitsi paljon muuttunut
entisestään, sillä hän oli kovin sairas viime talvena, ja se saatti
hänen mielensä aivan muuttumaan. Hän on käynyt paljon sävyisemmäksi ja
kiitollisemmaksi. Ehkä sekin on jotakin vaikuttanut, että Sakki ja
Solmia tuon tuostakin käyvät heille lukemassa.

Pari päivää pruustinnan oli aikaa viipyä Helsingissä ja se aika kului
melkein liika pian, sillä täytyihän hänen käydä kuulemassa neiti
Basilieriä, joka juuri siihen aikaan loisti kirkkaimpana tähtenä
pääkaupungin taidemaailmassa, pistäytyä valokuvaajalle ikuistettavaksi
j. n. e.

Kun siis lähtö-aika tuli, matkusti rehtori sisarensa mukana,
ostaaksensa itselleen kesä-asunnoksi Marjaniemen talon.



XIV.


Talvi kului erinomaisen pian rehtorin perheen mielestä, sillä heillä oli
jokaisella paljo hommaa. Rehtori itse matkusti kaupungin ja Marjaniemen
väliä. Hänellä oli paljo toimimista, asettaessaan asuinhuoneita kuntoon,
vaikka ne sisustettiinkin mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Siellä oli
vain valkoiseksi maalatuita pöytiä, sänkyjä ja tuoleja; mutta somaa ja
siistiä oli kaikki. Matille oli rakennettu tupa, jossa hän vaimoineen
sai olla itsevaltiaana. Eriika oli veljensä apulaisena kuten ainakin ja
välihetkinä hän ahkeraan kutoi sukkia Jojulle, jotta pojan ei tarvitsisi
jalkojansa pistää rikkinäisiin sukkiin.

Sakki oli valmistautunut ylioppilastutkintoonsa, jonka hän jo oli
kunnialla suorittanut, ja niin oli talvi liukunut pois pikemmin kuin
saatettiin luullakkaan. Solmia oli myöskin jo päässyt koulusta ja
lähtenyt kotiinsa.

Kesä teki tuloaan suurin askelin. Lehdet puissa olivat melkein
täysikasvuiset, aallot loiskivat vapaina, ja laivoja tuli satamaan.

Marjaniemessä oli kaikki kesäkunnossa, Jojua vain odotettiin, jotta
hänen tultuansa heti lähdettäisiin maalle.

Sakki kulki joka päivä satamassa katselemassa; olihan hauska kävellä,
kun oli tärkeä työ-askel kunnolla suoritettu ja kun päässään vielä
alituisesti sai kantaa kaikkien nähtävänä merkkiä siitä, mitä oli
toimeen saanut... Ei Sakki sitä aivan niin ajatellut, mutta erinomaisen
hauskalta se lakki vain tuntui juuri nyt, kun se oli niin uuden
uutukainen ja puhdas...

Eräänä päivänä, kun hän rantaan tuli, kuuli hän huudettavan: "Suuri
kolmimastoinen laiva laskee ankkuria satamassa".

Se oli kapteeni Malmin laiva.

Sakki ja Joju näkivät jo toisensa, ja hetkinen vielä, niin he jo olivat
tervehtineet toisiansa.

Nyt oli ilo suuri molemmin puolin, mutta Jojulle varsinkin, sillä kun
pitkän poissa-olon perästä ensi kerran laskee jalkansa isänmaansa
manterelle, niin silloin paremmin kuin milloinkaan tuntee, että "oma maa
on mansikka".

Joju palasi vielä laivaan ottamaan kapineitansa ja asetti ne rattaille,
ja sitten lähtivät yhdessä Sakin kanssa kotiin.

Rehtorilla oli oikein juhlahetki. Avosylin otettiin kasvattipoika
vastaan. Ja Joju oli niin onnellinen, että olisi tahtonut syleillä koko
maailmaa. Vanha Leenakin melkein kirkaisi, niin lujaa Joju hänen kättään
puristi.

-- Hyvä herra, onpa teidän käsiinne voimia karttunut, -- sanoi Leena.

Sitten Joju aikoi mennä vanhempiansa katsomaan, mutta rehtori selitti,
että vanhemmat olivat maalla. Joju kävi vakaaksi ja sanoi:

-- Ettekö vain salaa minulta jotakin?... Elävätkö he?

-- Kyllä he elävät ja ovat terveinä, mutta asian laita on se, että he
ovat muuttaneet Marjaniemeen, joka nyt on minun taloni, -- sanoi
rehtori. -- Tämän uutisen tahdoin sinulle säästää siksi, kuin kotiin
palaisit.

-- No sepä ihmeen hauskaa! Emmekö lähde sinne kaikin kesää viettämään?

-- Kyllä. Siellä on jo aivan valmista meidän vastaan-otoksemme, --
virkkoi Eriika, -- ja täällä myöskin on kaikki asetettu kuntoon, niin
että olemme valmiit lähtemään. Sinua vain on odotettu.

-- Me tulemme siis olemaan aivan pappilan naapuruudessa. Solmia on
kaiketi jo päässyt koulusta?

-- On niin.

-- Onko hän kasvanut?

-- On, hän on pitkä, solakka tyttö, tuskin tuntisit enään, -- sanoi
Sakki.

-- Oohoh, kyllä vain tunnen, vaikka tytöt muuttuvatkin kovin pian. Kun
minä lähdin, oli hän neljäntoistavuotias tyttö, ja nyt hän jo on
täyttänyt seitsemäntoista, on siis jo nuori neito. Täti, koska lähdemme
maalle?

-- Huomenna.

Eriika teki vielä pieniä ostoksia, ja rehtori kävi tapaamassa kapteeni
Malmia. Mutta seuraavana aamuna oltiin matkalla Marjaniemeen.

Lauhajärvi, jonka monimutkaisia rantoja kevään nuori vihreys
seppelöitsi, kimalteli kirkkaan auringon valossa, kun matkustajat
saapuivat Marjaniemelle, joka sijaitsi Lauhajärveen pistäytyvällä
niemellä.

Pappilan herrasväki oli tullut tulokkaita vastaan Marjaniemeen. He
istuivat mahtavan pihlajan varjossa pihalla odottamassa. Ilo oli suuri
molemmin puolin, kun omaisia tavattiin, ja nuoret joutuivat toistensa
tarkastuksen alaisiksi. He olivat kaikin muuttuneet aika-ihmisiksi,
sillä välin kuin olivat erossa olleet. Provasti perheineen saattoi
tulijoita sisälle. Siellä Jojun vanhemmat kumartaen tulivat heitä
vastaan, ja sekä Hannes että Sakin nuorin sisar Nanni olivat kantamassa
kapineita sisälle.

Häikäisevän valkoinen liina oli asetettu pöydälle, ja sille oli asetettu
kirkas kahvipannu ja vastaleivottuja nisusia, jotka kaikki pruustinna
oli toimittanut. Jojulle, joka mereltä tuli eikä muutamaan vuoteen ollut
tuntenut kodin suloa, oli tämä niin uutta, että se pani hänen vilkkaat,
tuliset tunteensa kuohumaan, ja hän huudahti innostuneena: -- Isänmaa,
isänkoti, oi, paljonpa sillä on, joka saa tuntea, että hän ne omistaa!

Rehtori ja Eriika täti saivat niin kiitollisen katseen Jojulta, että
hekin tunsivat jotakin kosteata silmissään.

Pruustinna, joka oli koettanut asettaa kaikki niin kodikkaaksi ja
hauskaksi kuin suinkin, siksi kuin hänen sisaruksensa ensi kerran
asettuisivat asumaan uuteen taloonsa, pyysi heitä nyt istumaan pöydän
ääreen. Maiju rupesi kahvia kaatamaan, ja Solmia istui entisten
asuintovereittensa viereen. Kun kahvi oli juotu, poistuivat pappilaiset
jälleen, jättäen talon omistajat rauhassa asettumaan kuntoon.

Seuraavana päivänä, joka oli pyhä, saarnasi Sakki ensi kerran kirkossa.
Hän tuntui silloin Solmian mielestä niin ymmärtäväiseltä ja
miehekkäältä. Tähän asti hän oli ollut vain kuin veli, mutta nyt hän
opetti ja osasi opettaa.

Pappilaiset olivat kutsutut Marjaniemelle päivälliselle, ja Jojun sekä
Sakin vanhemmat myöskin. Mutta vanhukset eivät tahtoneet tulla syömään
herrasväen pöytään, vaikka heitä kehoitettiin. Eriika antoi kattaa
heille pöydän toiseen huoneeseen.

Iltapäivällä, kun kasvattipoikien vanhemmat siirtyivät Matin tupaan,
lähtivät nuoret kävelemään. Joju tahtoi nähdä entistä kotiansa. -- Kun
olemme kaukana, oikein kaukana entisistä lapsuuden-seuduistamme, niin
silloin vasta huomaamme, kuinka rakkaita ne meille ovat, sanoi Joju.

-- Lieneekö tämä paikka sinulle rakkaampi, kuin sedän koti Helsingissä?
-- sanoi Sakki.

-- No sitä en juuri tiedä...

-- Sepä se on, se on niin, että missä meidän osaksemme on tullut enimmän
onnea maailmassa, se paikka meille kalleimmaksi jää. Tavallisesti
lapsuuden aika on huolettomin ja onnellisin, ja siksi niin monelle juuri
lapsuudenkodin seudut ovat kalleimmat.

-- Mutta tottahan on, että kaikki, jota rakastamme, käy meille
kalliimmaksi, kun siitä olemme erotettuna, virkkoi Solmia.

-- Vai niin, sitten olisi hyvin edullista sille, joka sinua rakastaisi,
lähteä hyvin kauas.

-- En minä niin tarkoittanut, ja sinä sen kyllä ymmärrät. En minä ketä
hyvään rakastaisi, kun se vain kauas lähtisi, mutta jos minun omaiseni,
joita minä tietysti rakastan, lähtevät pois luotani, niin selvenee
minulle paremmin, kuinka kalliit he minulle ovat, koska minä heitä
sanomattomasti kaipaan.

Torpan väki oli kotona ja heille selitettiin, mitä varten tultiin.
Pihalla kasvoi suuri koivu, jonka haaroilla Joju monta kertaa oli
keinunut, ja siihen nyt päättivät leikata nimensä.

Sakki ja Joju ottivat puukot tupestaan ja rupesivat puuta uurtamaan.

-- Totta teidänkin nimenne leikataan? -- kysyi Sakki tytöiltä.

-- Kyllä se on tarkoituksemme, -- vastasi Maiju.

-- Saatammehan sen itsekkin tehdä, ettemme teitä vaivaa, -- virkkoi
Solmia.

-- Tässä sinun nimesi jo on, -- sanoi Joju.

-- Ja tässä myöskin, -- ilmoitti Sakki.

-- No sitä parempi. Sehän aina muistuttaa minulle, kuinka hyväntahtoisia
te molemmat olette olleet minua kohtaan. Se oli sallimuksen oikku.

-- Mutta Joju on leikannut paremmin kuin minä; ne eivät sovi olemaan
samassa puussa.

-- Aivan hyvin, ei tarvitse milloinkaan verrata, kumpi on paremmin
leikattu.

-- No niin, nyt leikkaan Maijun nimen ja sitten omani.

Kun nimet olivat valmiit, päätettiin mennä järvelle soutelemaan.

-- Kapteeni perään, -- sanoi Sakki.

-- Kunpa siksi ensin tulisinkin.

-- On sinussa kuitenkin alkua, mutta meissä muissa ei ole alkuakaan.

Joju meni perää pitämään ja Sakki sousi. He soutelivat Marjaniemen
rantoja pitkin, ja provasti ja pruustinna sekä rehtori ja Eriika, jotka
istuivat pihlajan alla, kuuntelivat, kun nuoret lauloivat:

      "Lapsuuden ajan hellimmän
      Sä leikit kanssani,
      Ja olit paras ystävän',
      Ja ainoo iloni.

Ja kaiku kertoi: ainoo iloni...

Kun sitten jälleen tulivat sisälle, katosivat Joju ja Sakki yht'äkkiä.
Maiju ja Solmia kertoivat, miten ihanaa järvellä souteleminen oli ollut
ja miten he nimensä olivat saaneet koivuun piirretyiksi. Mutta hetken
perästä he rupesivat kaipaamaan Jojua ja Sakkia.

-- Kyllä he tulevat, sanoi pruustinna, joka nähtävästi tiesi, mihinkä he
olivat menneet. Kun sitten vähän aikaa olivat odottaneet, niin pojat
tulivat ahosta esiin.

-- _Marjapojat!_ huudahti Solmia.

Jojulla ja Sakilla oli pienet tuokkoset täynnä kauniita mansikoita,
kesän esikoisia, ja he toivat ne pappilan nuorimmalle.

-- Muistatko, sanoi Joju, miten ensi kerran sinulle marjoja toin ja
juoksin leskistä kanssasi?

-- Muistan. Sakki oli joka vuosi tuonut minulle ensimmäiset mansikat,
mutta sinä kesänä oli teitä kaksi, ja kun ensi kerran marjoja toitte,
kehoitin teitä tulemaan toverieni ja minun kanssani leikkimään. Sama
rehellinen Joju olit jo silloinkin, vaikka sivistys sittemmin on
painanut leimansa sinuun.

-- Suuressa kiitollisuuden velassa olemme sedälle ja tädille siitä, että
olemme saaneet kehittyä taipumustemme mukaan, -- sanoi Sakki.

-- Ja kun nyt olette päässeet sivistyneiksi nuorukaisiksi, niin tulee
teidän muistaa, kun omin neuvoin elämäänne jatkatte, -- virkkoi
provasti, -- että pysytte kelpo ihmisinä, sellaisina, jotka tuottavat
kunniaa kasvattajilleen ja isänmaallensa.

Käki kukahteli rannan koivuissa ja koko luonto huokui ylistystä
Luojalle, ja siihen yhtyi vanhusten kiitosvirsi Marjaniemen tuvasta.

Tämä pieni pihlajan alla istuva seura kuunteli veisua, ja provasti
virkkoi jälleen: -- Että nuoret kehittyvät, on luonnollista, mutta
täällä on vielä tapahtunut toinenkin muutos, joka osottaa, kuinka paljon
me voimme kanssa-ihmisiimme vaikuttaa. Minä tarkoitan vanhuksia tuolla.

-- Siitä minulla on moninkertainen syy kiittää setää ja tätiä, -- sanoi
Joju vakavasti.

-- Teidän rakkautenne, lapset, -- lausui rehtori Mellilä, -- on kaikki
palkinnut. Teistä on meillä ollut elämän iloa. Ja sitä paitsi, ei se ole
mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastaa, vaan Herra, joka kasvun
antaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Marjapojat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.