Title: Jutelmia läheltä ja kaukaa I: Etelän ja Pohjoisen Tytär; Punainen Lähde
Author: Hannikainen, Pietari, 1813-1899
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jutelmia läheltä ja kaukaa I: Etelän ja Pohjoisen Tytär; Punainen Lähde" ***


JUTELMIA LÄHELTÄ JA KAUKAA I: Etelän ja Pohjoisen Tytär; Punainen Lähde

Kirj.

P. Hannikainen


K. Suomalaisen Kirjapaino, Sortawala, 1882.



ETELÄN JA POHJOISEN TYTÄR



I.


Oli eräs kesäilta, lämmin ja tyyni. Kukkaset, ihanimmat kaikista
maanosista, lewittiwät suloisen tuoksunsa kiwiseinillä piirityssä
puistossa. Waan tämä ihana puisto, joka muina sellaisina iltoina wilisi
täynnä käwelijöitä, oli nyt tyhjä ja äänetön. Yksikään paikan nuoria
kaswattilaisia ei tänä iltana halunnut nauttia luonnon ihanuutta
ahtaassa piirissä, jossa puiston käytäwät oliwat ainoat paikat, missä
he woiwat enemmän jaloitella ja hengittää wapaampaa ilmaa. Nuoret
kaswattilaiset, pari kolme sataa tyttöä, oliwat unhottaneet tawallisen
wapaushetkensä. Ympärillä olewista kiwihuoneista kaikui iloiset
säweleet. Laitoksen johtaja, anna Iwanowna, oli entisen tawan mukaan
kutsunut nuoret kaswattilaiset huoneihinsa tanssiin, ennenkun hän ne
päästi kesäluwaksi, erään kuukauden ajan wapauteen. Tämä ilta oli
sellainen odotettu hetki, jolloin nuoret neidet saiwat harwinaisen
huwin kohdata wähän sitä maailmaa, joka melkein koko heidän
kaswatusajallensa oli heiltä suljettu. Millä innolla he täksi hetkeksi
antautuiwat hillittömän huwin waltaan, sitä ei woi kertoa muuten kuin
näkemällä sitä wiatonta iloa, jota nyt loisti heidän silmistään.

Nuoret neidet, mitkä nyt oliwat kokoontuneet Anna Iwanownan salissa,
oliwat Wenäjän korkeimmista suwuista. Ne oliwat ruhtinain, kreiwien,
paronein ja korkeinten wirkamiesten tyttäriä ympäri Wenäjän, osittain
Suomestakin. Näiden seassa oli kuitenkin monta köyhän aatelismiehen
tytärtä, jotka oliwat saaneet onnen tulla tähän Wenäjän parhaimpaan
kaswatuslaitokseen. Mutta aatelisuus oli aina wälttämätön ehto
sellaisen etuoikeuden saantiin. Jokainen, ken katseli noita nuoria
kaswattilaisia, sai siis olla wakuutettu, että se oli waan puhtainta
aateliswerta, mikä hohti tänä iltana heidän muutoin waaleissa
poskissaan. He oliwat tänään todellakin suloisia, monta täydellistä
kaunotarta. Nuoret miehet, jotka oliwat tähän iltaseuraan kutsutut,
noin satakunta nuoria upseria ja ylioppilaita, näyttiwät tuskin woiwan
noiden erinäisten kauneusten wälillä walita. Kuitenkin, ennenkun
iltahuwi oli päättynyt, eräs pian täysikaswuinen neiti oli woittanut
kaikkien ihastuksen. Se oli tuo, joka nyt kewiästi lentää walssissa
erään ylioppilaan kanssa. Molempain silmät lepääwät nähtäwällä
lempeydellä toinen toiseensa, ja seuran tarkkuus on eräitä
silmänräpäyksiä kiinnitetty tähän ihanaan pariin. Tämä seisattuu
wihdoin wanhan ruhtinatar Marandan eteen, joka tyytywäisyydellä ojentaa
kätensä ihanaa neittä kohti ja wetää hänet syliinsä. Nuori ylioppilas
seisattuu wähän syrjään, katsellen wielä yhä sulotarta.

--"Minä olen tänä iltana sinusta hywin iloinen, Luisa", sanoi
ruhtinatar Maranda, tehden hänelle tilaa wiereensä.

Luisa katsoi ruhtinattaren silmiin, suloinen hymy huulilla, joka
osoitti lapsen kiitollisuutta ja wiatonta iloa.

--"Tunnetko, Luisa, tuon nuoren miehen, jonka kanssa äsken walssasit?"
kysyi ruhtinatar.

--"Minä näen häntä ensi kerran, se on herra Ernest."

--"Ernest? tuoko, joka seisoo nyt pian edessämme? Sinä erhetyt, Luisa,
se ei woi olla waan herra Ernest", sopotti ruhtinatar, katsellen
nuorukaista, jonka silmät yhä oliwat Luisaa kohti.

Luisa nosti silmänsä ja punastui. "Hänen nimensä on Ernest W.," wastasi
hän, katsoen alas ja antaen kätensä solua ruhtinattaren käteen. "Äiti,
te ette usko mikä erinomainen mies hän on, tuo Ernest; tässä ei ole
yhtään hänen wertaistansa, hänen puheensa on niin wilkas ja huwittawa."

--"Olisi hauska saada hän tuttawaksi", sanoi ruhtinatar. Hän oli tuskin
ehtinyt tämän sanoa, kun herra Ernest, joka wälillä oli häwinnyt
joukkoon, jälleen tuli Luisaa kohti ja wei hänet uuteen tanssiin, joka
juuri alkoi. Ruhtinattaren silmät seurasiwat alati tätä ihanan paria,
waihdellen Luisasta Ernestiin ja Ernestistä Luisaan. Mutta miten se lie
ollut, utelias ruhtinatar ei saanut koko illassa puhutella nuorukaista,
joka näytti olewan enimmän huwitettu Luisan seurasta. Luisa oli liian
kainu esittämään ruhtinattarelle, ja Ernest näytti liian wähän
rohkealta sitä tekemään itsekseen. Hän oli kuitenkin saanut halun tulla
tuntemaan tuon onnellisen wanhan naisen, jota Luisa näytti pitäwän
äitinään. Sen sai kuulla hänen puheestaan eräälle upserille.

--"Ken tuo wanha nainen on, jonka wieressä ihana Luisa nyt istuu?"
kysyi hän uudella uteliaisuudella. "Kun katselen hänen muotoansa,
woisin luulla häntä Luisan äitiksi, niin paljon heidän näkönsä
wiwahtawat toisiinsa. Mutta hän on liian wanha Luisan äitiksi ja Luisa
liian nuori hänen tyttärekseen."

--"Niin se on", wastasi puhuteltu, kreiwi Kurakin. "Ruhtinatar
Marandalla on yksi ainoa poika, joka on äsken tullut kenraliksi, ja
saanut päällikön wiran Krimissä. Ruhtinatar itse elää talwet täällä
Pietarissa. Kesäksi hän muuttaa eräiksi kuukausiksi yksinäiseen
maahowiinsa Dynajoen warrella. Hänen poikansa, kenrali Maranda on
moniaita wuosia sitte nainut ja lapsiton. Ruhtinatar on ottanut köyhän
sukulaisen tyttären, en tiedä mistä, ehkä Kaukason takamaista,
ottotyttärekseen, ja hän se on, tuo kaunis Luisa, jonka näette nyt
istuwan hänen wieressään. Parin wuoden perästä, kun Luisa pääsee ulos
täältä, ruhtinatar aikoo ottotyttärineen muuttaa howiinsa Dynajoelle".

--"Merkillistä", sanoi Ernest, "minulla oli hänestä ihan toinen ajatus.
Olin kuwaillut Luisan kuuluwan korkeimpiin säätyihin, yhtaikaa kun
huomasin hänessä niin paljon ainetta kansasta, jota hän woi olla nähnyt
waan lapsena. Minua huwittaa hänen erinomainen älynsä, enemmän wielä
kuin tuo säihkywä tuli hänen mustista silmistään. Siinä on etelän
tulisuus ja pohjoisen waloisuus ihanimmasti yhdistetyt. Hänen wilkas
puheensa hengittää niin paljon wapautta ja tietoa yhteiselämän
tärkeimmistä oloista, että hämmästyin kuullessani niitä tässä
kaswatuslaitoksessa, joka on maailman elämälle niin suljettu ja pian
luostari=elämän tawoin järjestetty."

Orkesterin jyrisewä kutsunto keskeytti ystäwäin puheen. Wielä kerran
lensi Ernest Luisan kanssa raiwoisessa walssissa. Hän ei woinut olla
wähän puristamatta Luisan kättä silloin kun hän taukosi. Luisan
kaswoille räwähti sywempi rusehdus, mutta sitä ei huomannut kukaan
paitsi Ernestiä. Mutta Ernest tunsi myös sydämmensä sykkiwän
liukkaammin. Hän oli tähän asti ollut waan raiwoinen nuorukainen, yksi
niitä, joille jokainen nainen on paljas leikkikalu, jonka seurassa woi
wiettää jonkun työttömän hetken, mutta jonka yhtä helposti woi unohtaa.
Ensi kerran hän tunsi naisen kuwan painuneen sydämmeensä. Mikään naisen
silmä ei ollut niin liikuttanut hänen olentoansa kuin katsahdus Luisan
ruskean synkeään silmään. Siihen asti, kun hän oli pitänyt Luisaa
rikkaan ruhtinattaren tyttärenä, hän ei tohtinut mitään ajatella, ei
antaa minkään uuden tunteen walloittaa sydäntänsä. Mutta kuultua
salaisuuden, mikä oli hänen ja kaswatusäitinsä wälillä, Ernest jättäysi
wihdoin tämän uuden suloisen tunteen waltaan. Luisa woi olla jonkun
ruhtinaan tytär, mutta kuitenkin hän oli nyt loittona wanhemmistaan
ottotyttärenä, ehkä kaukaisemman sukulaisen luona. Se ei siis woi estää
muitakaan keskuuksia, jotka wielä enemmän woiwat poiketa hänen korkean
sukunsa oloista. Ernest oli köyhäin wanhempain poika Wirosta, mutta
hänellä oli teräwä äly, hän oli kohta päättäwä korkeamman opin haaran
yliopistossa, hänelle oli awoinna Wenäjän awara waltakunta, pienen
ruhtinaan arwo ei ollut hänelle enää mikään niin suuri korkeus, rikkaus
ei ollut mitään, jota hänen olisi mahdoton milloin hywänsä saawuttaa.
tämä tunto oli kerran hänen wallannut, ja kun raiwoinen tanssi hetkeksi
oli päättynyt, Ernest kuiskasi Luisan korwaan ja pyysi hänen
silmänräpäyksen ajaksi kerallaan erääsen siwuhuoneesen, mikä oli
tanssisalin yhteydessä. Hämmästynyt neiti wapisi, hänen silmänsä
lensiwät ympäri salin. Ruhtinatar oli paraillaan kiihkeässä puheessa
laitoksen johtajan Anna Iwanownan kanssa. Pian tietämättänsä Luisa oli
seurannut Ernestiä ja molemmat istuiwat kohta wierekkäin erään ikkunan
sywennyksessä asunnon werandalle päin. He eiwät kumpikaan huomanneet
naisolentoa, halwassa puwussa, joka seisoi werandalla awonaisen ikkunan
pielessä, mihin joukko palweluswäkeä oli kokoontunut katsomaan tanssia.

--"Luisa", sanoi Ernest, huoaten sywästi. "Neiti Luisa, minun koko
elämäni onni riippuu tästä hetkestä, sanokaa pikaisesti--tämä tuokio on
kallis,--saanko sydämmessäni elättää suloista toiwoa, jossa on koko
autuuteni? Minä rakastan teitä".

Luisan posket oliwat lentäneet tulipunaisiksi. Hänen kätensä oli
solunut Ernestin käteen, jota se poltti. Heidän silmänsä oliwat
palaneet toisiinsa. Ernest luki niissä wastauksen kysymykseensä.
"Ernest!" kuiskasi Luisa tuskin kuuluwasti. Heidän huulensa oliwat
kohdanneet toisensa ja äänetönnä paloi niillä ensimäinen suutelu.
Kumpikaan ei tohtinut sanoilla häiritä tätä silmänräpäyksen autuutta.

Silloin kuului wieno naisen ääni ikkunasta, kielellä, jota Ernest ei
ymmärtänyt. Mutta Luisa wawahti, hypähti ylös ja katsahti wapisten
ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasiwat ikkunassa wanhan naisen muodon
ja parin kiiltäwiä silmiä, jotka weiwät weren hänen poskiltansa. Hän
oli tullut kalman walkeaksi. Hän tahtoi paeta, waan alkoi horjua, ja
ennen kun Ernest ehti mitään, hän lankesi herwotonna Ernestin syliin.
Tämä ei ollut ymmärtänyt mitään sanoista, jotka näkyiwät niin
säikäyttäneen Luisaa. Hän luuli jonkun kohtauksen tawanneen Luisaa ja
aikoi lähteä etsimään apua. Mutta Anna Iwanowna jo oli huomannut Luisan
häwiämisen salista ja ruhtinatar Maranda oli jo kaiwannut
ottotytärtänsä. Molemmat tuliwat huoneesen, juuri kun hra Ernest arweli
irtautua Luisasta. Anna Iwanowna wiskasi uhkaawan silmäyksen Ernestiä
kohti. Mutta aika ei sallinut pitkiä tutkinnoita. Eräs neitsyt kiidätti
lasin kylmää wettä, ja Luisa tointui pian ja oli kohta ruhtinattaren
sylissä.

Ernest ei saanut enää koko illassa nähdä Luisaa. Hän jäi hirweään
epäilykseen Luisan tilasta. Kotiin tultuaan hänen päässänsä pyöri sata
ajatusta tästä Luisasta, jonka ilmestyminen oli hänelle yhtä suloinen
kuin kummallinen. Hän tunsi kauhean lewottomuuden painawan tuntoansa.
Luisa woi olla jonkun köyhän ja ehkä woitetun ruhtinassuwun tytär, ja
illallinen tapaus woi tuottaa hänelle onnettomimmat seuraukset. Tuo
ylpeä ruhtinatar saattaa hänet hylätä, kaswatuslaitoksen johtajatar
saattaa eroittaa hänet laitoksesta. Sen toisen luuli hän lukeneensa
molempain naisten wakaisista silmistä.

Näitä ajatellessa Ernest ei woinut nukkua koko yössä. Joka kerran kun
hänen silmänsä painuiwat umpeen, hän luuli näkewänsä onnettoman Luisan
ja hypähti ylös wuoteeltaan. Wasta aamulla, kun päiwän hälinä jo oli
syntynyt kaduilla, hän sai jonkun hetken lewätä. Mutta herättyään,
entiset ajatukset alkoiwat jälleen tehdä hänelle lewottomuutta. Hän woi
nyt kuitenkin ajatella selwemmin. "Mitä kerran on tapahtunut, sitä ei
woi enää auttaa", ajatteli hän lohduttaen itseään. "Mutta parempi tieto
minun on saatawa, ja se ei liene aiwan mahdotonta. Minä ilmoittaudun
Luisan sukulaiseksi ja pyydän saada häntä puhutella. Waan mitä sanon?
Tuo wakainen johtaja saattaa minun tuntea ja kieltää minun pääsemästä
Luisan puheille. Waan woinenhan kuitenkin saada hänestä paremman
tiedon, woisin wiedä hänelle kirjeen ja sanoa sen olewan joltakin
sukulaiselta."

Sanottu ja tehty. Ernest istui kirjoituspöytäänsä, pyöräytti eräitä
sanoja ja sulki kirjeen. Sitten koetti hän sen päälle kirjoittaa Luisan
nimeä naisen käsialalla. Niin warustettuna, hän pukeusi ja meni
suorastaan kaswatuslaitosta kohti. Tultuansa sinne, hän näki läikkywät
waunut, pari ylpeitä hewosia edessä, lähtewän kaswatuslaitoksen
portilta. Mutta hän ei huomannut, että ihana naisen muoto näyttäysi
waunujen ikkunasta ja wiittasi jotakin pienellä kädellään, ennenkun
waunut jo oliwat siwuin ja kadonneet katujen hälinään. Ernest kiiruhti
waan portaille ja ylös. Hänen rintansa kolkutti tuntuwasti, wetäistessä
kellon nauhaa, joka riippui owella. Hänelle awattiin kohta. Hän
lewottui nähdessä, ettei awaaja olut kaswatuslaitoksen johtaja, jota
hän pelkäsi. Awaaja oli eräs wielä nuori hänelle tuntematon naiseläjä.

--"Minulla on kirje Luisan sukulaiselta", sanoi hän, "suokaa minun se
antaa hänen omaan käteensä."

--"Te ette woi häntä tawata enää täällä. Ruhtinatar noudatti hänet
juuri tänä aamuna kotiinsa."

Ernest waalistui. Oudoksuwa nainen katsoi häntä, naurahdellen.

--"Woittehan tawata hänet ruhtinattaren asunnossa", sanoi nainen.

--"Ja missä se on?" kysyi Ernest.

--"Ettekö sitä tunne? Ruhtinattaren linnan tietää jokainen, ken on
wiikkokauden ollut Pietarissa."

Ernest kumarsi ja meni. Mutta löytää ruhtinatar Marandan linna oli
työläämpi kuin puhuteltu nainen oli arwellut. Hän kyseli jokaiselta,
ketä kohtasi, yksikään ei ollut senlaista nimeä kuullut. Hän juoksi
ympäri kaupungin, kyseli jokaiselta ajurilta, postiljoneilta, kaikki
turhaan. Wasta kolmantena päiwänä hänen onnistui päästä jäljille. Mutta
miten hän hämmästyi, kuultua, että ruhtinatar Maranda oli päiwää ennen
myynyt linnansa ja muuttanut Krimiin, jossa hänellä myös Mustanmeren
rannalla oli ihana howi. Tämä oli kesällä 1851, jolloin Sewastopoli ja
sen ympärykset wilisiwät täynnä asukkaita Wenäjän korkeimmista
säädyistä. Ruhtinatar Maranda oli myös silloin jättänyt Pietarin ja
asettunut tähän silloin hauskaan seutuun, jossa Mustanmeren laineet
pitäwät kaiken wuotta ilman lauhkeampana kuin missään muussa Wenäjän
maaseudussa. Ernest ei saanut Luisalta mitään tietoa. Hänen luultiin,
erottua kaswatuslaitoksesta, seuranneen kaswatusäitiään Krimiin.



II.


Ernestille ei jäänyt mitään toiwoa tawata Luisaa, enemmän kuin
kirjallisestikaan häntä puhutella. Hän oli harjoittanut lääketiedettä,
ja ryhtyi nyt suuremmalla hartaudella kuin koskaan ennen päättämään
oppijaksoansa. Kaikki wallattomuus ja raiwoisuus, joista hän
kumppaneinsa seurassa oli tunnettu, oli järkiään hänestä kadonnut. Hän
oli muuttunut wakaisimmaksi nuorukaiseksi. Hän edistyi opissaan
suurilla askelilla, ja wuoden loppuun hän oli walmis jättämään
yliopiston luennot.

Sitä ennen Turkin kanssa syntynyt riita oli wihdoin tuottanut sodan
tätä waltakuntaa wastaan. Wenäjän sotawäki oli mennyt Moldawaan. Suuri
joukko heitä tarwittiin sinne. Ernestissä heräsi uusi toiwo. Olihan
Moldawa lähempänä Krimiä. Sota saattoi, kuten arweltiin, muuttua wielä
lähemmäksi, joku sattumus woi antaa hänelle tilaisuuden löytää Luisan,
jota paitsi hän ei luullut woiwansa elää. Ensi työksensä Ernest meni
siis sotaministeriöön ja tarjousi wapaehtoisesti palwelemaan Turkin
sodassa.

Hänen tarjouksensa oli hallituksen mieleen, ja hän sai järkiään luwan
seurata lääkärinä armeijaa Moldawaan. Mutta ennen kun hän sinne ehti
lähteäkään, tuli uusi sanoma joka pani wapisemaan koko Pietarin
kaupungin. Länsiwallat oliwat julistaneet sodan Wenäjää wastaan ja
uhkasiwat ensi awowedellä tulla woimallisella laiwastolla Itämerelle.
Kulkupuheet sanoiwat heidän uhanneen ensin musertaa Sweaporin, sitte
Kronstatin ja wiimeksi walloittaa Pietarin, eli kuten sanottiin, syödä
aamiaisen Sweaporissa, päiwällisen Kronstatissa ja iltasen Pietarissa.
Tämä sanoma muutti ensin tehdyn sotajärjestyksen. Suomeen täytyi
lähettää osa sotawoimaa, suojelemaan tämän maan rantoja. Sinne
tarwittiin myös lääkäreitä. Ernest sai käskyn seisottaa Moldawa
matkansa ja seurata erästä pataljonaa Suomeen.

Tämä muutos ei ollut Ernestille ollenkaan mieluista. Tietää Luisan
olewan Krimissä, tuhansia wirstoja etelässä, ja kuitenkin mennä
Suomeen, ehkä tuhansia wirstoja pohjoiseen. "Enkö siis koskaan saa
sinua nähdä, armas Luisa?" huokasi hän, saatua odottamattoman sanoman.
"Miksi sinut ensinkään näin, ja täytyykö minun iäti sydämessäni kantaa
sinun kuwaasi, saamatta sinua enää syliini puristaa? Ja wiimeksi, ehkä
nähdä sinut toisen puolisona, oi, ei, ennen tahdon kuolla sotakentälle
--tahdon wuodattaa wiimeisen weripisaran sydämmestäni ennenkun luopua
siitä uskosta, että sinä rakastat minua ja pysyt uskollisena
Ernestille, joka rakastaa sinua enemmän kuin omaa henkeänsä".

Eräitä päiwiä sen perästä Ernest oli matkalla Suomeen. Mihin hänen tuli
seisattua, oli hänelle tietämätön. Sotawäki oli ensin majoitettu
Wiipuriin. Erään wiikon perästä tuli uusi käsky lähteä edelleen. Se oli
majoitettu peräkkäin Haminassa; Porwoossa, Helsingissä ja wihdoin
Turussa. Kukaan ei tiennyt määräys=paikkaa ennenkuin käsky tuli astua
edelleen. Tämä ammunta tapahtui kowalla pakkasella. Usia sotamies oli
sairastunut tiellä, ja Ernest sai olla pian alati wirkansa toimessa:
Luisan muisto oli tällä ajalla wähän haihtunut. Uusi sotilasseura ja
uudet kumppanit haihduttiwat sitä enemmän.

Sellainen oli Ernestin laita, tullessansa Turkuun. Hän oli siellä
majoitettu erään köyhän käsityöläisen matalaan taloon. Walmiit joka
päiwä lähtemään edelleen, sillä joukon luulo oli, että he oliwat
määrätyt Ruotsin rajalle, tahi wähintäki Ouluun,--kellään ei ollut
aikaa eikä halua täällä wieraassa maassa hankkia tuttawuuksia. Upserit
wiettiwät illat keskenään ja käwiwät enintä kaupungin rawintoloissa
istumassa hetken ja toisen. Ernest oli saanut erään Pietarilaisia
tuttawiaan, nuoren upserin parhaaksi ystäwäkseen. Luutnantti Aleksis,
syntyisin Saksalainen, Liiwinmaalta, oli majoitettu myös pienessä
talossa, aiwan Ernestin majatalon wastassa, toisella puolen katua.

Eräsnä iltana Aleksis tuli Ernestin luo ja näytti kuin hänellä olisi
jotakin hywin hauskaa kerrottawaa.

--"Olisin hywin onnellinen", sanoi Ernest, "jos aina woisin olla niin
hywällä tuulella kuin sinä Aleksis."

--"No, mitä minä surisin?" wastasi Aleksis. "Minulla ei ole ketään
Pietarissa, jota ikäwöisin. Täällä löydän elämän yhtä iloiseksi kun
kotimaassani. Ja miksi et sinä Ernest woi tehdä samoin?"

Ernest huokasi ja jäi wait.

--"Waan muisteletko wielä suloista Luisaasi? Silloin sanoit sitä
kauneimmaksi neideksi Wenäjän waltakunnassa. Siinä erhetyit, Ernest.
Minä arwelen päästää sinut sitä lumouksesta. Juuri tässä talossa, tuon
seinän takana, aiwan wieressäsi olen nähnyt naismuodon, jonka rinnalla
sinun Luisasi kauneus himmenee--ja Ernest, tiedätkö, minä olen
päättänyt tänä iltana--."

--"Mitä kaikkea? Tämä on köyhän työmiehen talo, jossa en ole nähnyt
kuin erään wanhan naisen--ethän sitä tarkoittane?"

--"Suuri erheys, Ernest. Täydellisin kaunotar, jonka olen nähnyt. Olen
tuntikaudet häntä katsellut akkunastani, olen katsellut silmäni
sokeaksi, tullut pian hulluksi."

--"Mitä kaikkia ajattelet, Aleksis?"

--"Enkä ajattele enää mitään, koko ajatukseni on seisattunut. Nyt
arwelen ampua läpi aiwoni, jos et käy minua auttamaan."

--"Minäkö auttamaan sinua?"

--"Juuri sinä, auttamaan minua. Hän saattaa minua pelätä ja paeta--waan
sinä, joka asut paikalla, sinä, joka tunnet hänen wanhempansa, askel
waan lisäksi, woit tehdä minun heille tuttawaksi."

--"Sinä nostatat minussa suuren uteliaisuuden, Aleksis! Waan mitä sinä
oikeastaan tarkoitat?"

--"Sinä saat luulla heti. Minulla on kaikki jo mietitty. Sinä tekeydyt
ensin kaunottarelle tutuksi, ja sitte."----

--"Tutustan sinutkin."

Ernest oli todellakin arwellut, täyttää puolinaisen lupauksensa
Aleksille. Niin kaukana rakkautensa esineestä, hänestä oli yhtä mitä
seikkoja hän sai nähdä ja kokea; ja paitsi muuta, hän oli tullut
uteliaaksi nähdä täällä Suomessa neiden, mikä Aleksin puheen mukaan
olisi ihanampi Luisaa. "Woisinhan tehdä jonkun asian puhutella
talonwäkeä", ajatteli hän ja aikoi seuraawana aamuna sen täyttää. Mutta
kerran muistutettuna Luisan kuwa oli jälleen hänelle elpynyt, ja koko
seuraawan yön hän näki waan Luisaa, kaikessa, mitä hän uneksi, oli
hänellä aina edessä waan Luisa. Wasta herätessä tämä wiehättäwä kuwa
hänen silmistänsä haihtui.

Hän oli herännyt aikaisemmin kuin tawallisesti. Aurinko ei ollut wielä
nousnut. Ihana rusko oli siwellyt hänen pienen huoneensa ruusun
wärillä. Hän hyppäsi ikkunaansa ja katseli ulos kadulle, ikään kuin
etsien sitä suloista hahmoa, mikä wielä haamoili hänen henkensä
silmissä. Kaupungin kadut oliwat tyhjät. Ainoasti eräitä
palwelustyttöjä meni pitkin katua ohitse. Eräs nuori neitsyt astui nyt
wesirimpi kädessä talon porttia kohti. Hän oli aamupuwussaan, pieni
huiwi somasti kääritty päähän. Ernestin silmät lankesiwat neittä kohti,
joka kiireillä askelilla juoksi portille. Tämä oli ihan tawallista,
mitä hän oli nähnyt joka aamu. Mutta nyt hän painoi päänsä aiwan
ikkunaan kiinni, hieroen silmiään ikään kuin paremmin nähdäkseen.
"Herrainen aika", huudahti hän yht'äkkiä. "Enkö minä wielä ole
walweilla? Onko tämä wielä yöllistä untani? Luisan muoto, aiwan Luisan
muoto, jonka näin tuolla tytöllä. Woiko kaksi ihmistä olla niin yhden
näköistä? Ja tuo silmäys, milt'ei pelollinen katsaus, jonka hän lähetti
tätä ikkunaa kohti, minun ajatukseni seisattuu--kellään muilla ei woi
olla sellaiset silmät, sellainen katsanto. Mutta minä hourailen.
Ruhtinatar Marandan ottotytär ei woi olla wedenkantaja tyttö Turussa,
yhtaikaa kun hän on tuhansia wirstoja täältä Krimissä. Se oli waan
houraus, se oli yöllinen uneni, joka hourasi silmäni."

Näin hänen ajatellessa, owi awautui ja eräs aliupseri astui huoneesen,
ojentaen Ernestille kirjeen. Hän awasi sen ja luki. Se sisälsi hänelle
käskyn paikalla lähteä Bomarsundin linnaan, jonne osa hänen kanssa
tullutta sotawäkeä oli määrätty linna=wäen lisäksi. Hänellä ei ollut
aikaa muuta kuin pikimmältä käydä ystäwänsä Aleksin luona sanomassa
hywästi.

Aleksis oli ikkunassaan ja katseli ulos, huomaamatta Ernestin tuloa,
ennenkuin tämä hänelle terwehti.

--"Mikä wahinko, että meidän tulee erota", sanoi Aleksis. "Onnekseni
sain kuitenkin seisattua tänne. Waikeampi olisi ollut erota tästä
ikkunasta, jossa olen katsonut silmäni sokeaksi. Eräs minutti wielä, ja
hän tulee taas näkywiin."

--"Ystäwäni", sanoi Ernest, "oletko kaunottaresi muodossa huomannut
wiwausta ruhtinatar Marandan ottotyttäreen?"

--"Sitä tuskin woin kieltää", wastasi Aleksis. "Sama suora nenä, mustat
hiukset ja silmäin säihkywä tuli, mutta sata kertaa ihanampi."

--"Mutta wedenkantaja tyttö, palwelus=neitsyt, kaikkea siwistystä
wailla, raaka ihminen, johon halwin sotamiehesi waan woisi ihastua.
Luulin minäkin tänä aamuna wilaukselta hänet nähneeni."

Aleksin silmät oliwat kääntyneet ikkunaan.

--"Ernest!" huudahti hän yhtäkkiä, "tuossa hän jo on. Katsopas mikä
jumalallinen olento!"

Ernest hypähti ikkunaan ja katsahti ulos. Toisella puolella kadun,
pienessä matalassa talossa, missä Ernest asui, molemmat ystäwykset
näkiwät ikkunassa nuoren naisen, joka ompeli ja katsoi wälistä toiselle
puolelle pöydän ja hymyili.

--"Luisa, Luisa", huudahti Ernest ja miltei tahtonut juosta ikkunasta
ulos. "Ruhtinatar Marandan ottotytär Luisa, minun Luisani."

--"Hahaha!" nauroi Aleksis. "Erheys se kuitenkin on. Tänä aamuna olen
saanut tietää kaikki. Lowisa S. on köyhän työmiehen ainoa tytär tästä
kaupungista. Hän on pari wuotta ollut Helsingissä erään sukulaisensa
luona ja nyt wasta pari wiikkoa kotonansa. Hänen wanhempansa rakastawat
häntä erinäisellä helleydellä, he suojelewat häntä kuin silmäteräänsä
ja owat sulkeneet owensa jokaiselle muukalaiselle. Minun kaikki kokeeni
päätä hänen puheillensa owat olleet turhat, ja ainoa, minkä olen
woittanut, on muutamat silmäniskut täältä kadun yli. Ajattele nyt,
josko tuo ihana neiti woi olla sama kuin ruhtinatar Marandan
ottotytär."

Ernest ei woinut kääntää silmiänsä pois ikkunasta. Tyttö nosti silmänsä
ompeluksesta, katsahtain pöydän yli. Sitte hän käänsi päätänsä ikkunaan
päin, ja silloin wälähti kadun yli kummallinen silmäparin loisto. Mutta
se ei kohdannut Ernestiä, waan hänen wieressään seisowaa Aleksia.
Ernest tunsi kuin teräwän weitsen pistäwän rintaansa ja waipui tuolille
istumaan. Hän näytti unohtaneen itsensä ja olisi jäänyt istumaan
siihen, jos ei Aleksis olisi häntä wihdoin herättänyt.

--"Ernest", sanoi hän, "kuuletko, lähtökello jo soi, sinun täytyy
seurata joukkoa Bomarsundin matkalle."

Ernest kawahti kuin unesta, puristi Aleksin kättä ja sanoi hywästi.
Eräitä päiwiä sen perästä hän oli Bomarsundin linnassa, enemmän onneton
kuin ennen.



III.


Ahwenanmaan saaristo oli seuraawana kesänä eroitettu kaikesta
yhteydestä muun Suomen kanssa. Länsiwaltojen laiwastot purjehtiwat
ympäri Suomen= ja Pohjanlahden wesiä, ottaen kiinni jokaisen laiwan ja
weneen, minkä tapasiwat merellä. Bomarsundin linnassa oli sota=ajalla
tawallinen kielto; ettei linnaan päässyt kukaan, jolla siihen ei ollut
erinäistä lupaa. Mutta silloinen eroitettu sulkeus=tila, jossa asukkaat
oliwat, waikutti linnan asukasten ja ympäristön wälillä kiihkeämmän
yhteyden kuin tawallisesti. Wiikkokaudet, warsinkin alusta kesää,
kuluiwat saamatta Suomesta mitään tietoja. Wihollisten laiwain
liikunnot oliwat ainoat uutiset, jotka toiwat uutta puheen ainetta
saariston asukasten elämään. Asukasten täytyi wiettää ikäwää aikaansa
miten paraiten osasiwat. Komendantin, hra Bodiskon, kohteliaisuus oli
paraimpana apuna linnalaisten ajanwietoissa. Seurallinen elämä sai
aiwan wapaasti liikkua linnan asukasten ja ympärillä asuwan herraswäen
kesken.

Eräänä päiwänä oli wihollinen laiwaparwi asettunut linnan edustalle ja
näytti lähestywän linnaa. Kanonain jyrinä pani koko linnan wäestön
wapisemaan. Linnalaisten patterit, jotka oliwat ulompana niemissä,
oliwat kohta pakoitetut waikenemaan, ja niiden wäestön täytyi wetäytyä
linnaan. Tämä näytti olewan linnan wiimeinen päiwä. Pian lensiwät
armottomat projektilit linnan kiwiseiniä kohti. Linna oli kohta
peitetty tulen ja sawun sekaan. Sen wahwat kiwiseinät wapisiwat. Oli
kuin tuhat ukkoisen woimaa yhtaikaa olisi iskenyt tulta ja jyrisnyt
linnan ympärillä. Jo oli linnan wäestö kadottanut toiwon minkään
pelastamisesta. Mutta ampuminen taukosi yhtäkkiä. Kun sawu wähän ajan
takaa oli haihtunut, satama oli puhdas, ja tyyni meren lahti wälkkyi
kuulakkana, linnan harmaat kiwiseinät kuwastiwat kylkiänsä rauhallisena
kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ernest oli hyökkäyksen ajan ollut
lakkaamatta työssä. Eräitä miehiä oli haawoitettu ja useita oli
sairastunut, ahtaissa sawulla ja ruudin hajulla täytetyissä
kasarmeissa. Wasta illalla myöhään pääsi hän hengähtämään, ja silloin
hän riensi komendantin huoneihin antamaan kertomusta haawoitettuin
tilasta.

--"Tällä kertaa olemme pääsneet wähällä, wai miten, tohtori?" sanoi
komendantti, tyytywäisenä hymyillen ja puristaen Ernestin kättä.

--"Olisimme pääsneet wielä wähemmällä, jos ei palawa ja sawu
kasarmeissa olisi ollut pian tukehuttawa", wastasi Ernest. "Olen warma,
jos ampuminen olisi kestänyt eräitä hetkiä lisäksi, puolet miehistä
olisi tukehtunut sawuun. He olisiwat sen tehneet nytkin, jos en olisi
niin ahkeraan kylmällä wedellä pirskoitellut huoneita."

--"Se oli hywä. Sellaista asiaa ei ole woitu ennen kokemusta arwata,
Mutta wastaiseksi on meidän oltawa waroillamme. Luultawasti wihollinen
ei jätä meitä niin wähällä. Eräiden päiwien takaa se saattaa olla
takaisin täällä ja wielä suuremmalla woimalla. Mitä luulette siksi
tarwittawan warustaa?"

--"Ensiksi kaikki jää kellareista kasarmeihin ja kaikki naiset ja
lapset linnasta ja sen läheisyydestä pois, etemmäksi saarelle."

--"Kowa tuomio, herra Ernest. Sen sanoman saatte itse antaa naisille.
Ne saatte nyt kohdata luonani, jos suwaitsette astua saliin."

Wielä sawusta pian nokisena, Ernest seurasi komendanttia salonkiin. Hän
kohtasi siellä pian kaikki linnan naiset ynnä linnan ympäristöllä
asuwia perheitä, jotka oliwat rientäneet paikalle katsomaan sodan
tuhoja ja toiwottamaan onnea yleisesti rakastetulle komendantille.
Ernestin silmät lensiwät pikaisesti ympäri salin. Ne seisattuiwat
yhtäkkiä erääsen seuraan, jossa istui kolme nuorta naista ja heidän
edessään eräs nuori upseri.

--"Mitä kaikkea", huudahti hän, "Aleksiko täällä, jonka kewäällä jätin
Turkuun!"

Upseri kawahti, tullen Ernestin wastaan, ja terwehti häntä, kätellen
iloisesti.

--"Niin, kuten näet, minäkin olen täällä."

--"Ja tuo nainen, jota puhuttelit, se on minusta kuin unennäköä."

--"Se on minustakin niin, hywä Ernest. Olin kadottanut hänen eräitä
päiwiä sinusta erottuani ja nyt kohtaan täällä samallaisen ihmisen,
saman nimellisen, ja kuitenkin hän on ihan toinen--minun pääni pyörii
ympäri."

--"Ja hän on tässä linnassa?"

--"Ei juuri linnassa, hän on lasten opettajana kapteni S:willa, joka
asuu eräitä askelia linnasta."

Ernestin silmät kohtasiwat neiden silmän. Hän luuli huomanneensa wienon
punastuksen lewinneeksi tuon kukoistawan neiden poskille. Hän ei woinut
enää pidättyä, hän riensi tuota kummallista olentoa kohti, kumarsi ja
sanoi rohkeasti:

--"Minun nimeni on Ernest Werner. Tunnetteko minua?"

--"Ja minä olen Lowisa Suruton. Waan anteeksi, jos en muista teitä
nähneeni ennen", wastasi neiti punastuen.

--"Waan ettekö ole koskaan ollut Pietarissa?"

--"En koskaan."

--"Ettekä tunne ruhtinatar Marandaa?"

--"En yhtään, en ole kuullut hänen nimeänsäkään."

--"Ettekä ole asuneet Turussa erään työmiehen talossa?"

Uusi punastus lewisi neiden poskille ja hänen silmänsä kääntyiwät alas.
Mutta hän nosti ne jälleen, ja hänen huulilleen kuwausi joku iwallinen
hymy, kun hän rohkeasti katsoi Ernestin silmiin.

--"Minä luulin kuitenkin teitä nähneeni Turussa", jatkoi Ernest,
katsoen järkähtämättä häntä silmiin.

--"Se on suuri erehdys, herraseni; minä matkustin Turun kaupungin läpi
enkä wiipynyt siellä enemmän paria tuntia."

--"Luisa, Luisa, anteeksi että sinusta epäilin", huudahti tohtori
itsekseen ja toisella kielellä kuin se, jolla oli puhutellut edessään
istuwaa neittä.

Neiti katseli Ernestiin, waan käänsi rutosti pois silmänsä, nousi ja
teki asian puhutella toisella puolella salin istuwaa nuorta naista.
Ernest peräytyi ja tahtoi hakea Aleksin, mutta tämä jo oli ehtinyt
istumaan Lowisan wiereen, ja molemmat näkyiwät olewan wilkkaassa
puheessa keskenään. Satunnaisilta hän kohtasi erään suomalaisen herran
ja rupesi sitä puhuttelemaan. Pikimmältä waihdettua eräitä sanoja äsken
päättyneestä tappelusta, Ernestin ajatukset kääntyiwät jälleen tuohon
kummalliseen olentoon, jossa hän oli luullut näkewänsä rakastetun
Luisansa.

--"Tunnettenko tuon neiden?" kysyi hän, osottaen toiselle puolelle
salia.

--"Se on sellaista", wastasi puhuteltu herra, "että minä hänen tunnen,
enkä tunne. Häntä puhutellessa woitte luulla hänen kaswaneen
korkeimmissa seuroissa. Hän taitaa useampaa kieltä yhtä hywin kuin
äidinkieltänsä, hän tuntee Suomen ja Wenäjän olot kuin wiisi sormeansa,
woitte nimittää hänelle tuskin mitään asiaa, jota hän ei tuntisi. Paras
sydän, yhdistettynä hywään kaswatukseen ja laweaan oppiin. Löydätte
hänen kuitenkin täynnä enemmän kuin tawallista naisen heikkoutta. Hän
se on, joka esikuwallaan on saanut Ahwenanmaan siwistyneet naiset
yhdistymään seuraan, joka tarkoittaa sairaiden ja haawoitettujen
hoitoa, ja hän se on, joka sai tuon oiwallisen komendantin lupaamaan,
etteiwät naiset tulleet jo kesän alussa lähetetyiksi mantereesen. Ja
kaiken tämän ohessa, kaikki taitonne seisattuu, niin pian kuin tahdotte
tutkia hänen sukuansa, hänen perheellisiä olojansa. Hän on kotona yhden
werran täällä Ahwenanmaalla, kuin Turussa, Helsingissä, Karjalan
perillä, ja woitte tuskin nimittää minkään suuremman kaupungin
ulkomaallakaan, jossa hän ei olisi kuin kotonaan. Sanokaa sitten ken
hän on!"



IV.


Eräitä wiikkoja kului taas rauhallisemmasti Ahwenanmaan asukkaille.
Länsiwaltojen laiwasto oli wetäytynyt etemmäksi ja esti ainoasti kaiken
yhdistyksen mantereen kanssa. Sill'aikaa Bomarsundin asukkaat eliwät
miten parhaiten taisiwat. Linnalaisten ja ympäristön wäli oli tullut
wielä sisällisemmäksi. Ernestillä oli tilaisuus joka päiwä tutkia neiti
Lowisan luontoa. Mutta kuta enemmän hän tämän naisen elämää tarkasti,
sitä enemmän sen olento muuttui hänelle käsittämättömäksi. Usein hän
luuli jo warmasti tässä näkewänsä Luisan. Sama teräwä äly, sama
yhdistys kansan ja ylhäisten ajatuspiiristä, sama haarailewa into ja
wiimeksi sama pohjoisen wakaisuus yhdistetty etelän tulisuuteen. Mutta
kun hän tahtoi sywemmältä katsoa hänen säihkywiin silmiinsä, kun hän
aikoi hänen synkeän silmänsä läpi kohdata hänen sisällistä olentoansa,
silloin Luisan henki, jota hän siinä tawoitti, pakeni ja hän luuli
näkewänsä aiwan toisen ihmisen, jota hän ei tuntenut. Senlaisina
hetkinä hänestä tuntui kuin joku silloin olisi hänelle sopottanut, että
sinulla on wielä Luisa, joka sinua rakastaa. Hän woi silloin hourailla
Luisan wielä olewan hänelle uskollisen ja odottawan häntä Krimissä.
Sellaisina hetkinä hän woi huoletonna katsella, miten Lowisan ja
Aleksin keskuus päiwä päiwältä muuttui sisällisemmäksi; eikä tämä hänen
ystäwänsä käytös silloin nostattanut hänessä mitään epäluuloa.

Sellaisessa mielentilassa oli Ernest, kun wihollinen laiwasto eräänä
aamuna oli uudelleen tullut linnan edustalle. Tällä kertaa se oli
paljon lukuisampi kuin edellisenä, ja se tuotti linnan asukkaille
yleisen kauhistuksen. Kellään ei ollut toiwoa nähdä huomista. Sotawäki
ei ollut kuitenkaan häwittänyt rohkeuttansa. Jokainen warustui
puolustamaan linnaa wiimeiseen weripisaraansa. Pikaisesti oli kaikki
warustukset tehdyt, mitä arweltiin tarpeellisiksi. Eräitä yksinäisiä
jyräyksiä kuului laiwastosta, eräs pommi oli jo pudonnut linnan pihaan
ja siinä räjähtänyt, haawoittaen muutamia miehiä. Ernest riensi
sairashuoneesen. Silloin alkoi hirweä jyrinä pauhata linnaa kohti.
Pommia ja projektilejä satoi rankkanaan linnan ylitse. Eräs nuorimies
siwiliwaatteissa juoksi linnan pihan yli, Ernestin mennessä toiselle
puolelle pihaa. Ernest luuli tunteneensa nuorukaisen muodon, tahtoi
katsoa sen silmiin, mutta se käänsi silloin näkönsä toisanne päin ja
häwisi tulen ja sawun sekaan.

--"Kummallista", sanoi Ernest itsekseen, "hänen kokonsa ja wartalonsa,
--waan woisiko hänellä olla sellaista rohkeutta!"

Pommitus oli kestänyt eräitä tunteja. Koko linna oli haudattu pimeään
sawupilween. Sotamiehet eiwät nähneet enää toinen toistansa. Kasarmit
oliwat täytetyt sawulla, kaikki ampuminen linnasta päin oli mahdotonta.
Yhtäkkiä seisattui kaikki. Uusi toiwo jo oli ruwennut syttymään
wäestössä. Mutta kun sawu oli haihtunut, huomattiin wihollinen jo
nousneen maalle ja aikowan piirittää linnaa maan puolelta. Linnan
warustuswäki oli osittain kaatunut, osittain makasi haawoitettuna
lasaretissa. Wähillä jäännöksillä puolustus oli mahdotonta. Mitään ei
ollut tekemistä muuta kuin antautua wihollisen waltaan. Puolen tunnin
perästä koko linnan wäki oli wihollisen wankina. Länsiwallat jakoiwat
wangit keskenään. He saiwat waan sen werran aikaa, että saiwat
järjestää taloutensa asiat ja sanoa hywästi ystäwillensä. Ernest
kiiruhti myös etsimään Aleksia, hän arweli myös sanoa hywästi neiti
Lowisalle, tuolle kummalliselle tytölle, jota hän nyt ymmärsi wähemmin
kuin koskaan. Hän juoksi Aleksin huoneesen, mutta se oli jo autiona.
Hän arweli tapaawansa hänet Lowisan luona S----win asunnossa. Mutta
täällä hän sai kuulla, että Lowisa oli pommituksen alussa kadonnut eikä
sen koommin missään nähty. Ernest kauhistui. "Owatko he molemmat
kaatuneet?" huokasi hän ja arweli mennä heitä wielä etsimään. Mutta
siihen hän ei saanutkaan enää lupaa. Hän pakoitettiin menemään
franskalaiseen laiwaan, johon hän oli määrätty. Turhaan sielläkin hän
etsi Aleksia. häntä ei ollut siellä olewain wangittujen joukossa.

Kohdattua laiwalla Bodiskon, Ernest lähestyi häntä, kysyen:

--"Owatko kaikki upserit wangitut?"

--"En tiedä muuta kuin että ne niin owat."

--"Mutta Aleksis?" kysyi Ernest.

--"Mitä sanotte? Aleksisko, se nuori luutnantti, joka wiimeksi tuli
tänne Turusta?"

--"Minä en löytänyt häntä missään," sanoi Ernest.

--"Taisi olla hän, joka äsken haudattiin." Ernestin silmät wesistyiwät;
hän lankesi istuilleen ja jäi äänettömäksi. Hirweä jyräys säikäytti
hänen, hän kawahti ylös ja katsoi linnaan päin. Hän koetti pyyhkiä
silmiään ja katsahtaa wiimeisen kerran tuota komiaa linnaa, joka nyt
oli jääpä autioksi. Mutta kummahan sitä nyt oli. Hänen silmänsä etsiwät
turhaan. Bomarsundin linnan sijalla oli matala epätasainen raunio, pian
sellainen, joita meren aallot ja jäät ajawat rannikoille. Jyräys, mikä
äsken oli tärisnyt ilmassa, oli kiwiraunioiksi muuttanut linnan, jonka
rakennukseen miljoneja oli kulunut ja tuhannet ihmiset oliwat
kuluttaneet ikänsä. Itämeren aallot huuhteliwat nyt mataloita
kiwiröykköjä siinä, missä äsken seisoi komea linna ja liikkui kirjawa
ihmiselämä.



V.


Häwitettyä Bomarsundin linnan, länsiwaltain laiwasto wetäytyi
Suomenlahdelle. Ainoastaan muutamia yksinäisiä laiwoja liikkui wielä
Ahwenanmaan saaristossa ja Pohjanlahdella. Suomen kauppalaiwat oliwat
joutuneet wihollisen käsiin tahi lymyiwät satamissa. Yksinäisiä
kalaweneitä nähtiin waan uskaltawan loitommaksi saaristoon. Niitä
wiholliset eiwät ottaneet sentähden, että toiwoiwat saaristolaisilta
saawansa kaloja ja muita ruoka=aineita, joista tarjosiwat hywiä maksuja
kulta= ja hopearahassa.

Eräs franskalainen höyryalus, joku päiwä Bomarsundin häwityksen
perästä, ajoi Ahwenan saaristosta Turkua kohti. Tuuli käwi jotenkin
ankarasti, mutta komea höyry kynti tasaisesti kuohuisten laineiden
halki.

Oli muutoin lämmin elokuun aamu. Laiwan upserit seisoiwat kannella ja
puheliwat käsillä olewan sodan asioista. Yht'äkkiä huusi eräs upseri
toisille:

--"Katsokaas, pienoinen wene tuolla aaltojen wälissä!"

Jokaisen silmät kääntyiwät osoitettua ilmaa kohti. Usea suurennuslasi
tarkasti wähäistä purjetta kohti, joka wälkkyi kuin tähti sinisellä
selällä.

--"Se on kalawene", huusi useampi yht'aikaa.

Kun meri siinä paikassa oli awonainen, eikä pelkoa ollut luodoista,
laiwan päällikkö antoi perämiehelle käskyn laskea purjehtijaa kohti.
Eräiden minuttien perästä oli wähäinen purjewene jo aiwan laiwan
wieressä.

Weneessä istui kaksi henkeä. Perässä nuorimies talonpojan puwussa,
sellaisessa kun Ahwenan asukkailla tawallista. Hänen edessään istui
nuori naisihminen alempana pian weneen pohjalla. Purjehtijat eiwät
näyttäneet olewan huomaawinaan suurta alusta, joka kohisi wieritse,
pannen heidän pienen weneensä rumasti häilymään. He puheliwat
huoletonna keskenään. Jokaisen silmät laiwasta tarkkasiwat
purjehtijoita. Laiwan päällikkö asetti pitkäsilmäänsä ja tirkisti heitä
ja heidän wenettänsä.

--"Ne eiwät ole mitään kalastajia", sanoi hän. "Wene alas", komensi
hän.

Laiwa seisatettiin, wene laskettiin alas. Purjehtijat pidätettiin ja
otettiin kannelle.

--"Ketä te olette?" kysyi tulkin awulla laiwan päällikkö.

Molemmat purjehtijat oliwat wielä äänettä. Wihdoin nuorimies wastasi
rohkeasti. Hän selitti olewansa kotoisin Sundin pitäjästä, läheltä
entistä Bomarsundia, että hän oli äsken nainut ja nyt matkalla appensa
luo Lapinsaarelle, wähäiselle luodolle Ahwenan selällä.

Päällikkö katsoi heihin epäilewin silmin.

--"Ja teidän nimenne?" kysyi hän jyrkästi.

--"Juhana Heikinpoika", wastasi mies wakaisesti.

--"Ja teidän, rouwa, jos suwaitsette, mikä teidän nimenne on?"

--"Riitta Eerikintytär", wastasi nainen, arwelematta.

--"He näyttäwät kuitenkin epäluulon alaisilta", sanoi laiwan päällikkö
franskaksi. "Minä waron tuossa miehessä piilewän wenäläisen upserin,
joka on päässyt pakenemaan. Mutta yhtäkaikki, tuon nuoren waimon tähden
me jätämme heidät Lapinsaarelle. Wakuudeksi kuitenkin otamme heidän
weneensä."

Wene otettiin laiwaan ja kaikki oli kohta täydessä wauhdissa. Wähän
ajan tapaa oltiin Lapinsaaren kohdalla. Pienellä luodolla sywän lahden
kainalossa näkyi yksinäinen punaiseksi maalattu talo. Laiwa
seisatettiin sen edustalle ja wangit laskettiin pois.

--"Eläkää terweinä", sanoi laiwan päällikkö, heidän lähtiessä laiwasta.
"Me tahdomme wartioida, ett'et hopussa jätä appeasi. Hän saattaa teitä
tarwita kauemmin."

Nuorimies aikoi jotakin sanoa. Mutta päällikkö nauroi hänelle ja
katsahti hymyillen nuorta naista silmiin. Naisen posket punastuiwat
tuntuwasti juuri kun hän oikean talonpoikaiswaimon tawalla nyykistyi
sywästi päällikölle ja hänen ympärillään seisowille upsereille. Kun
pariskunta sitte oli saatettu maalle, jätti höyry heti saaren ja oli
kohta mennyt näkymättömiin.

Jäätyä kahden kesken rannalle, nuori nainen waipui kiwelle istumaan ja
peitti näkönsä kämmeniinsä.

--"Tämä on kuitenkin hirmuista", huudahti hän wihdoin. "Kuinka
onnettomiksi me saatamme wielä tulla! Nuo ihmiset woiwat meidät pettää
ja antaa wihollisille. Nimemme saattawat tulla sanomain kautta
julaistuiksi."

--"Nimemmekö, Riitta? Mitä kaikkea sinä arwelet? Juhana ja Riitta, ne
owat juuri kauneita nimiä kulkemaan halki Europan sanomat!"

--"Waan minun papinkirjani ja sinun wirkapaperisi?"

--"Ne sinä säilytät kengissäsi, Riitta."

--"Ja jos saamme koko kesän elää tuossa mökissä?"

--"Pienin maja ja sinun rakkautesi, Riitta,--minä en pelkää, en kaipaa
mitään."

Juhana puristi syliinsä Riitan, jonka silmät wihdoin kirkastuiwat, ja
molemmat lähtiwät käsitysten astumaan pientä mökkiä kohti ja katosiwat
louhikon taa.



VI.


Ernest oli tullut Franskan wankeuteen ja sai muiden Wenäläisten kanssa
seurata Franskaan. Tällä ajalla hän jousi muistelemaan wiime wuoden
tapauksia ja ajattelemaan kaikkia seikkoja, joihin hän oli etsinyt
selwitystä. Luisan kuwa, joka Aleksin ja Lowisan kautta oli ruwennut
häneltä haihtumaan rupesi täällä eroitetussa ja työttömässä tilassa
jälleen kirkastumaan hänen muistiinsa. Eihän toki Luisa, ruhtinatar
Marandan huolellisesti kaswatettu Luisa, kuitenkaan woinut olla sama
huikentelewainen nainen kuin Lowisa. Luisa ei woinut niin häntä yhdessä
wuodessa unhottaa, niin rikkoa lupausta, jonka oliwat toisillensa
tehneet, ja antautua hänelle pian tuntemattoman, kewytmielisen Aleksin
waltaan. Harwinainen sattumus oli tehnyt kaksi ihmismuotoa
yhdennäköiseksi, juuri kuin yhdessä kaawassa waletuksi. Ja kun
ulkomuoto on sisällisen woiman työ, kun henki muodostaa ruumiin ja sen
kaikki lahjat, siis saattaa Lowisalla olla yhtä jaloja hengen
omaisuuksia, waikka toiset olot owat saattaneet hänet langettaa. Luisa
ei woinut olla Turussa eikä Bomarsundissa, Luisa ei ollut Aleksin
ystäwä, hän on parhaillaan Krimissä ja pysyy uskollisena Ernestillensä,
jota hän niin sydämmellisesti rakasti.

Senlaiseen päätökseen tuli Ernest wankeudessaan, ja se toi hänelle
hänen entisen ilonsa, entisen rakkautensa. Mutta Aleksis sitte,
ajatteli hän, tämä ylenannettu nuorukainen,--oliko hän todellakin
Bomarsundissa kaatunut ja haudattu? Ernest tuskin woi sitä uskoa, sitä
wähemmin kun neiti Lowisa oli samaan aikaan häwinnyt. Eikö luultawammin
Aleksis ja Lowisa pommituksen ajalla ja yleisessä hälinässä saattaneet
yhtenä paeta saarelle? Että Aleksis sen woi tehdä ja wietellä Lowisan,
sitä hän ei yhtään epäillyt. Heidän keskuus antoi kyllin syytä
senlaiseen luuloon. Hän oli pian iloinen, että Lowisa woi niin langeta,
se todisti hänelle wielä enemmin, ettei Lowisa ollut sama kuin Luisa.
Tämä asia tuli Ernestille niin wakautuneeksi, että hän wihdoin päätti
kirjoittaa Luisallensa Krimiin ja puhella sille ajatuksensa ja kaikki
huolensa. Mutta ennenkun hän sai tämän päätöksensä täytetyksi, eräsnä
aamuna--silloin oli taas kesä,--hän sai toiwotun sanoman, päästä
matkaan. Hän oli eräiden muiden wankien kanssa waihdettu franskalaisia
wankeja wastaan ja nyt päätetty kyyditä Wenäjälle. Hän sai matkata
ensin rautatietä Marselliin. Suloinen aawistus wihlasi hänen päässänsä,
kuultuaan tämän sanoman. Marselli on Wälimeren rannalla. Waihdos oli
siis tapahtuwa Mustanmeren satamissa. Ernest ei woinut enää hillitä
iloansa, kuultuaan pääsewänsä Odessaan. "Minä olen silloin jo pian
Krimissä", sanoi hän itselleen. "Miten kummallisesti tapaukset
sattuwat! Suomen ja Franskan kautta piti tulla Krimiin, jonne
yhtäläinen sattumus edelläpäin oli saattanut Luisan!"

Ernest sai kohta jättää wankeutensa ja pääsi matkalle Marselliin.



VII.


--"Luulen todella, Riitta, että sinulla on kyynelet silmissä", sanoi
nuorimies, istuen Lapinsaaren rannalla ihanan naisen wieressä ja käsi
kierretty hänen wyötäisensä ympäri.

--"Aina sinä kutsut minua sillä nimellä!"

--"Jokaisella nimellä minä rakastan sinua yhtä hellästi."

--"Minusta on juurikuin olisit toinen kuin ennen, niin kauan kun minun
täytyy kutsua sinua Juhanaksi."

--"Se on kuitenkin ihan tarpeellista, sillä oikeat nimemme eiwät saa
tulla huuliltamme. Arwaathan mikä minulla olisi edessä, jos tämä
lymypaikkamme tulee tietyksi. Mutta eihän se ollut se, josta silmäsi
nyt owat niin punaiset?"

--"En tiedä mikä minulla tänään on, Juhana! Siitä asti kun eilen sait
tuon weneen, joku paino ahdistaa minun sydäntäni."

--"Mitä houreita!"

--"Minusta tuntuu kuin tämä olisi onneni wiimeinen päiwä. Tämä
yksinäinen saari on ollut minulle paratisina. Tässä wasta olen tuntenut
miten kallis sinä olet minulle. Minua peloittaa ettei maailma suo
meille tätä onnea kauemmin. Pelkään ettei Jumalakaan sitä pitkään
meille salli."

--"Ja sinulla ei ole kyyneliisi sen suurempaa syytä? Minä suutelen ne
sinulta pois."

Nuorukainen painoi syliinsä naisen, jonka silmissä loisti surullinen
hymy.

--"Ymmärränkö sinua oikein, Riitta? Minä luen silmistäsi enemmän kuin
tahdot sanoa."

--"Juhana, minä olen onneton, jos minun jätät."

--"Sinä hourailet."

--"Mihin me joudumme?"

Nuoren miehen posket läwähtiwät punaisiksi. Hänen silmistään loisti
jotain, mikä näytti ilauttawan nuorta naista. He katsoiwat äänettä
toinen toisensa silmiin.

--"Sen rakkaampi minun on jäädä luoksesi. Mutta Riitta, tunnethan syyn,
joka käskee minua jättämään sinut hetkeksi."

--"Ethän kuitenkaan minua jätä?"

--"Wähemmän kuin koskaan ennen. Nyt siis hywästi. Eräitä tuntia waan,
ja minä olen takaisin. Hywästi, hywästi!"

Hän puristi naisen wielä kerran syliinsä, suuteli häntä palawasti,
hyppäsi weneesen ja lähti soutamaan ulos walkamasta. Rannalle jäänyt
nainen seurasi häntä silmillään sinne asti kuin wene näkyi. Wielä
kerran, ennen kuin se katosi, hän wiittasi walkoisella nenäliinallansa,
ja nuorukainen seisatti soudannon, nosti kätensä huulillensa ja
wiittasi. Mutta kun wene oli häwinnyt niemen taa, nousi nainen wielä
kallion huipulle ja katsoi siinä kunnes soutaja oli kokonaan peittynyt
saarien taa. Hän istui wielä kauan siinä ja kyyneleet tippuiwat hänen
silmistään. Ne oliwat yhden werran epäilyksen kuin toiwon kyyneliä,
jotka sanoiwat: Hän ei woi, ei saa minua jättää.

Aika kului, monta tuntia kului, wuorten pimennot alkoiwat kaswaa
pitkiksi, aurinko painui jo lähelle meren pintaa, tuuli raukeni, sorsat
uiwat selältä rantaan, nainen istui yhä kalliolla. Auringon wiimeinen
säde sammui meren aattoihin, yö pimeni, nainen istui wielä yhä kallion
huipulla, mutta odotettu wene ei tullut, se ei tullut koko yössä, se ei
tullut wielä huomennakaan.

Kun wihdoin tuli syys ja yöt pimeniwät, kun myrskyt ajoiwat raiwoisia
aaltoja Lapinsaaren rannoille, kun waalea kuu loi satoja outoja
warjo=kuwiansa louhikoisille rannoille, silloin waalea haahmo käweli
louhten ja luotojen wälissä, se etsi sieltä jotakin, se etsi wielä
silloinkin kuin sydän=yön hiljaisuus wallitsi maalla ja merellä, se
puheli yksinään ja sopotti hiljaan: "nyt en woi sinua jättää, nyt
wähemmän kuin koskaan ennen--erään hetken perästä, se ei ole kuin
silmänräpäys, minä palaan--ah, tiesinhän minä, sinä et woi wiipyä
kauan--katso armaani, en ehtinyt wielä rannalta pois. Minä odotin
sinua, ja sinä et woinut jättää minua." Ja kyynelet ne tippuiwat
silmistä.



VIII.


Mustanojan tappelun perästä, Elokuun 16 p. 1855, Wenäjän työnä Krimissä
oli waan suojella Sewastopolin linnaa. Liittolaiset lähestyiwät päiwä
päiwältä linnan muureja. Pommitus kiihtyi yhä tulisemmaksi. Linnassa
oli tuskin puolia rakennuksia lujina, nekin kasarmeina tahi
hospitaleina. Pommit ja projektilit kaatoiwat tuhat miestä joka päiwä.
Kaduilla ei näkynyt päiwällä kuin sotawäkeä ja lääkäreitä korjaamassa
haawoitettuja. Naiset jo oliwat ammoin lähetetyt pois. Ei ollut enää
mitään paikkaa, jossa woi hengen waaratta käwellä. Kukaan ei tiennyt
minä hetkenä pommi saattoi pudota ja musertaa mitä ympärille sattui.
Näin oli päästy Elokuun loppupuoleen, kun eräsnä aamuna linnan asukkaat
hyppäsiwät säikähtyneinä wuoteiltaan. Liittolaisten koko leiri näytti
olewan tulen ja sawun wallassa. Hirweä jyrinä pani linnan kiwiseinät
wapisemaan. Pommia satoi alas linnan kaduille ja huoneiden katoille
kuin ukkosen ilmalla rakeita. Linnan wiimeinen päiwä näytti tulleeksi.
Puolustajat epäiliwät paetako ja hylätä koko linna waiko wieläkin
odottaa. Puolustus näytti jo mahdottomalle. Mutta pakeneminen tämän
ryntäyksen aikana ei ollut waaratta. Päätettiin wihdoin korjailla waan
wahingoita, joita wihollisten pommit ja projektilit tekiwät muureihin,
ja wiiwyttää ryntäystä. Sotawäki kaatui juukottain. Satoja
haawoitettuja joka hetki, ei waan räjähtäwäin pommein ympärillä, waan
wielä enemmän kaatuwain kiwihuoneiden raunioilla. Pommituksen ajalla ei
woitu korjata huoneitakaan. Useassa paikoin keräytyi kokonaiset mäet
kaatuneita, joiden päällitse uudet joukot riensiwät toimittamaan
ampumista tahi parantamaan reikiä muurissa. Moni haawoitettu sai
tuntikaudet odottaa apua.

Silloin yhtäkkiä ilmestyi sotawäen sekaan eräs nais=olento, mustissa
waatteissa walkea esiliina wyöllä. Hän kantoi kädessään riippuwan
astian wettä ja toisessa tukun liinawaatetta. Sen muoto, ehkä waalea,
loisti tulen ja sawun seasta kuin enkelin muoto. Sen huulilla leikitsi
suloinen hymy, joka ei näkynyt tietäwän mitään kuolemasta, mikä raateli
hänen ympärillään. Tuliset pommit putosiwat hänen wiereensä, räjähtiwät
siruiksi, mutta nainen otti waan silloin esiliinansa taipeen käteensä
ja nosti sen silmillensä. Sotamiehet kiljasiwat säikähtyneinä, luullen
tuon hurjan naisolennon kaatuneen ja lyödyn murskaksi. Mutta kun räjäys
oli ohitse, hän seisoi paikallaan, pyyhkäsi silmiänsä ja riensi
edelleen. Hän oli ehtinyt erään kiwirakennuksen kohdalle, jonka seinät
jo oliwat ammutut hajalleen, mutta josta yksi nurkka wielä riippui
kiwillä ja murskalla täytetyn kadun yli. Eräs upseri seisoi wallilla,
kaatuwan huoneen kohdalla, ja näki tuon kummallisen nais=olennon.
Säikähtyneenä hän koetti huutamalla saattaa naisen askeleita, mutta
turhaan. Kun mikään ei auttanut, hän lähetti erään sotamiehen
taluttamaan pois onnetonta naista, joka ei nähnyt uhkaawaa waaraa.
Sotamies juoksi naisen luo, yritti ottamaan sitä kädestä, waan silloin
kuului hirweä täräys, riippuwa seinä makasi rauniona, nainen ja
sotamies oliwat häwinneet. Upseri kauhistui. Hän juoksi etsimään kahta
hautautunutta. Ne oliwat jääneet raunion alle. Hän näki waan ruumiin
palaisia raunion wälissä. Hän kurkisti niitä katsomaan, waan silloin
sama nais=olento jo seisoi raunion huipulla, terweenä kuin ennenkin,
tuo pian yliluontoinen hymy huulilla.

--"Herra armahda meitä!" huusiwat kaikki, jotka tämän näkiwät, tehden
ristinmerkin rintaansa.

Mutta upseri ei hämmästynyt, hän juoksi tuota kummallista olentoa
kohti, tawoittaakseen sitä, waan juuri kun hän jo oli sen luona, palawa
pommi putosi hänen ja nais=olennon wälille. Silmänräpäys wielä, ja
molemmat oliwat kadotetut. Upseri heittäysi alassuin rauniolle. Nainen
wiskautui pommin päälle, kääräsi walkoisen esiliinansa sen ympäri--ja
siihen se sammui. Kun upseri wihdoin nosti päätänsä, hän näki edessään
sammuneen pommin, mutta nainen jo oli kadonnut. Upserin näkö waalistui
kuoleman kaltaiseksi.

Pommituksen koko woima näytti wihdoin kokoontuneen erästä muurin
heikointa paikkaa kohti. Suuret lohkareet mureniwat siitä maahan joka
pamauksella. Suojelus=wäki oli käsketty estämään siinä kohdassa
pelättyä rynnäkköä. Mutta wihollinen huomasi sen ja laski hirmuisen
tulisateen lakaisemaan pnhtaaksi muurin sisäpuolen. Satoja kaatui siinä
joka minutissa. Useammat oliwat waan haawoitetut. Niitä käskettiin
joukko saattamaan hospitaleihin, mutta uudet joukot saiwat yhä hautansa
entisten kaatuneiden päälle, tullen wuorostaan hekin uusien kaatuwain
alle haudatuiksi. Wihdoin waikeni käsky, kukaan ei rohennut enää
lähestyä warmaa kuolemaa. Silloin nais=olento, walkea esiliinan liewe
silmillä, nähtiin wakaisilla, waan kiireillä askelilla rientäwän tuota
waarallista paikkaa kohti. Hän katosi sinne pian tulen ja sawun sekaan.



IX.


Sydän=yön ajalla erääksi hetkeksi ampuminen oli wähän tauonnut. Mutta
aamulla jo päiwän waletessa se alkoi uudelleen wielä kiiwaammin kuin
ennen. Se raiwosi niin wielä seuraawan päiwän, se oli raiwonnut jo koko
wiikkauden. Tuhansia oli kaatunut, tuhansia makasi haawoitettuna,
kaikki hospitalit oliwat täynnä.

Eräässä näitä, täytettynä sairailla, makasi nuori upseri pahasti
haawoitettuna wuoteellansa. Hänen wieressään seisoi Feodor, hänen
palwelijansa, lääkelasi kädessä.

--"Aika on jo ottaa taas", sanoi Feodor.

--"Ei suinkaan wielä", wastasi upseri. "Mutta, Feodor, mitä sinä luulet
siitä naisesta?"

--"Niin! jos se ei ole Jumalan enkeli, niin se on linnan haltija."

--"Ja jos se olisi linnan haltija?"

--"Sitte armahtakoon meitä Jumala! Se ei tule näkywiin muuten kuin
suuren onnettomuuden edellä."

--"Waan sanoithan hänen parantawan haawoja?"

--"Sitä hän warmasti tekee. Hän tarwitsee waan painaa kädellänsä
haawaa, niin se paikalla seisottuu. Hän jo on parantanut satoja, jotka
tulen seasta on saatettu hospitaliin, mutta hän on aina kadonnut heidän
silmistä kuin haahmo, jolla ei ole ruumista."

--"Kuinka sitte luulet hänen woiwan onnettomuutta ennustaa?"

--"Uskokaa, Aleksei Petrowits, sellaiset ihmeet eiwät tapahdu hywän
edellä. Minä olen nähnyt sen ennen. Minä kuulin sen Moskowassa. Kun
Franskalaiset oliwat sata wirstaa lähellä Moskowaa, silloin kansa näki
sydän=yöllä naisen haahmon käwelewän Kremlissä, pyhän neitsyen kirkon
harjalla. Wiikkaus sen perästä Moskowan suuri kaupunki oli porona ja
Franskalaiset majailiwat sen raunioilla."

--"Luuletko, että Sewastopol pian lankee wihollisen käsiin?"

--"Jumala siitä warjelkoon! Mutta totinen tosi se on, että tämä on
kolmas päiwä siitä kun tuo naisen haahmo ilmestyi Sewastopolin
muureille. Herra Jumala, kuulkaa miten kanonat jyrisewät!"

Hirweä jyräys kuului silloin kiwihuoneen yläkerrassa. Seinät ja lattia
wapisiwat, kynttilät sammuiwat paitsi lamppua, mikä huonosti paloi
pitkän käytäwän toisessa päässä ja joka lewitti kamalan walonsa sairaan
wuoteelle. Lampun kohdalla lattialla oli sywä pimennös, joka syrjästä
katsoen näytti ihmisen haahmolle, Feodorin silmät oliwat sattuneet tätä
pimeää paikkaa kohti. Se näytti hänestä liikkuwan.

--"Herrainen aika!" huusi hän, "tämä on meidän wiimeinen päiwämme.
Aleksei Petrowits, katsokaa tuonne, hän on tuossa, hän tulee meitä
kohti,--hu--hu!"

--"Mitä sinä hourailet, Feodor? lampun warjohan se on."

--"Ei, ei, katsokaa waan, se lähenee, se liikkuu."

Aleksei Petrowits kawahti istuilleen. Todella hänkin sen näki: lampun
alla olewa warjo liikkui, se tuli hänen wuodettaan kohti. Aleksei
eroitti jo selwästi siinä ihmisen haahmon, saman haahmon, jonka hän
päiwällä oli nähnyt kaatuneen huoneen rauniolla.

--"Jumalan armo! Hän se on!" huusi Feodor.

Aleksei kurkistui myös katsomaan. Lampun walo paistoi silloin haahmon
waalealle muodolle. Aleksein posket waalistuiwat.

--"Feodor", huusi hän wapisewalla äänellä.

Feodor oli sillaikaa lymyinnyt huoneen pimeään nurkkaan.

--"Feodor", huusi Aleksei wielä waikeammasti.

Hänen muotonsa oli muuttunut kuolleen näköiseksi. Feodor huomasi
wihdoin isäntänsä hädän ja seisoi jo pian Aleksein wuoteen wieressä.

--"Feodor, hoitele minua, haawani on ratkennut jälleen wuotamaan, minua
pyörryttää."

Aleksei waipui Feodorin syliin. Hän laski hänet jälleen wuoteelleen,
koetteli käsiä ja otsaa: ne oliwat kylmenneet. Sywä huokaus wielä--ja
Aleksei oli kuollut. Feodor pakeni hiljaa, waan ennenkun hän jätti
huoneen--hän luuli nähneensä tuon mustan naishaahmon painawan umpeen
Aleksein silmät ja sitten katoawan.



X.


Samaan aikaan kuin tämä oli tapahtunut yhdellä puolella, linnan
toisessa osassa eräs kenrali makasi haawoitettuna wuoteellansa. Hänen
wieressään seisoi nuori lääkäri ja koetteli wälistä haawoitetun kättä.

--"Mitä luulette minusta, herra?" kysyi sairas heikolla äänellä.

--"Teidän haawanne owat kewiät, ainoasti yksi, lähellä oikean keuhkon
alareunaa, on wähän sywempi."

--"Warmaan te teette samoin kuin jokainen lääkäri. Ette waan tahdo
sanoa, että minulla on waan joku lyhykäinen hetki jälellä. Sanokaa
minulle waan suoraan mitä ajattelette."

--"Todella sanon, jos ette pahastu, haawa rinnassanne on waarallinen."

--"Minä sen tunnen itse ja sentähden tahdon kuulla totuuden. Mutta
sanokaa minulle wielä yksi asia. Uskotteko mitään yliluontoista, tahi
oikeastaan sellaista, jota mikään aisti ei käsitä?"

--"Oikeastaan en paljon. Sillä kaikki, mitä silmät näkewät, korwa
kuulee ja tunto tuntee, ne omat aiwan luonnollisia ilmauksia."

--"Mutta woitteko selittää miten pienimmän madon elämä syttyy?"

--"Sitä ei woi kukaan ihminen."

--"Ja kuitenkin se on jokapäiwäisin asia."

--"Elämä, herra kenrali, on asia, josta emme saa tuntea muuta kuin
ulkonaisen waikutuksen."

--"Muuta en tahtonut. Te näette miten joka=päiwä tuhat elämää syttyy ja
sammuu, waan elämän lähde on teille yhtäläinen salaisuus kuin minulle.
Sanotteko minua epäuskoiseksi, jos uskon enemmän kuin te?"

--"En suinkaan, kenrali!"

--"Kuulkaa minua sitte. Te sanotte minun haawani waaralliseksi. Warmaan
tahdoitte sanoa, että minulla on nyt wiimeinen hetkeni, että aika olisi
tehdä kaikki mitä ennen kuolemaani olisi tehtäwää. Mutta sanokaa minua
hulluksi, sanokaa minua jumalattomaksi--minä tahdon wielä elää, jos ei
muuta, niin edes jonkun päiwän, ehkä jonkun wiikkokauden. Mitä luulette
siitä?"

Tohtori puisteli päätänsä, eikä woinut wastata.

--"No, te ajattelette siis, että yksi reuna keuhkostani on ammuttu
läpi, siitä syntyy tulehdus ja muutaman hetken perästä on kaikki
ohitse."

--"Se on hywin pelättäwä."

--"Mutta se ei saa tapahtua, ymmärrättekö sen, herra?"

--"Jos sen woisin mitenkään ymmärtää! Mutta----"

--"Ei yhtään muttaa, en tahdo kuulla mitään wastustusta. Ainoa, mitä
waadin, on apunne, sitä ette woine minulta kieltää."

--"Minä olen walmis kaikkeen, mitä tieteen woima----"

--"Se on hywä, ojentakaa minulle kätenne."

--"Mutta, Jumalan tähden,--haawanne!"

--"Ei muttaa.--Oletteko kuulleet tahi nähneet tässä linnassa wiime
päiwinä erästä kummallista naista? Hänestä puhelee nyt jokainen
sotamies. Näkemältä eräs armeliaisuuden sisar, waan hän on enemmän kuin
ihminen. Hän näyttää olewan niitä olennoita, joiden kautta Jumala usein
toimittaa ihmeitä. Olen omin silmin nähnyt hänen liehuwan tulen ja
palawain pommien keskellä, olen nähnyt hänen juoksewan palawan huoneen
läwitse, kaatuneiden raunioin halki. Kuulkaa, tämä nainen on tehnyt
ihmetöitä sairaiden ja haawoitettujen parantamisessa. Kuulkaa waan mitä
sotamiehet hänestä puhelewat. Hän on kuolemasta pelastanut satoja,
jotka lääkärit jo oliwat hylänneet. Hän on parantanut haawan, joka on
mennyt sydämmen läpi, hänellä on palsami, joka parantaa läpi ammutut
aiwot. Uskotteko, herra, sen kaiken?"

--"Minun on waikea uskoa."

--"Samoin se oli minunkin. Waan se, jota terweinä emme uskoisi, tulee
meille mieluiseksi uskoa silloin kuin warma kuolema on silmiemme
edessä--ja katsokaa, minä uskon nyt kaikki mitä olen kuullut--ja
sentähden on nyt toiwoni--oh! minun täytyy wähän lewätä--niin, minun
toiwoni on, että annatte käsky tuoda se kummallinen nainen, jota wiime
päiwinä koko sotawäki on ihmetellyt--minä aawistan, minulla on warma
toiwo--hän, hän yksinään woi minun parantaa--elkää minulle naurako."

Ernest, sillä hän se oli tämä nuori lääkäri, katsoi surkutellen
wanhuksen loistawiin silmiin. Hän näki miten weri jo oli paennut
kuolewan kaswoilta, ja tuo silmäin erinäinen loisto oli kuin kipunan
wiimeinen kirkkaus sammunnan edellä. Hänen oli kuitenkin mahdoton
kieltää kuolewan wiimeistä toiwoa. Hän oli kuullut eräästä
armeliaisuuden sisaresta, joka pian wimmapäisenä oli eräitä päiwiä
sitte tullut linnaan ja siellä ollut apuna haawoitetuille. Ernest
arwasi kenralin tarkoittaneen tätä naista. Hän lähetti siis heti sanan
ylihospitalin lääkärille, palautuen kuolewan wuoteen wiereen.



XI.


Ampuminen oli kiihtynyt hirweimmäksi. Koko linna paistoi tulen ja
liekkien walossa. Kaikki, mikä oli palawaa, oli sytytetty
kuumennetuilla luodeilla ja projektileillä. Tulipalon walo loisti
ikkunasta kuolewan kenralin silmiin ja lewitti wielä kerran kuin
suloisen iltaruskon hohteen hänen waalenneille poskillensa. Äskeinen
puhe oli hänen rauaissut, ja hänen silmänsä oliwat ummistuneet.

Silloin kuului etuhuoneesta hiljaiset askeleet. Ernest tahtoi nähdä
kenralin muodon silloin kuin odotettu nainen astui huoneesen. Hän oli
sillä tawoin tulijaan selin. Mutta kenrali makasi. Ernest kääntyi
tulijaa kohti. Hän oli odottanut nähdä siinä wimmapäisen naisen. Miten
wapsahti hän nyt, kohdaten ihanimman naismuodon, jonka suloisissa pian
hourailewissa silmissä loihti terwe ymmärrys. Mutta hän ei ehtinyt kuin
silmänräpäyksen ajan noudatella muistiansa, ennenkun hän syöksyi naisen
eteen, huudahtaen innolla: "Luisa."

Naisen silmät oliwat kohdanneet Ernestin, ja hohtawa punastus läwähti
silloin hänen waaleille poskillensa. Ernest yritti syöstä heti hänen
eteensä ja puristaa hänet syliinsä, waan seisattui juuri kuin
epäilemään. Naisen suloinen muoto, joka ensi wilaukselta oli niin hänen
hurmannut, oli yht'äkkiä muuttunut. Sen silmäin hempeä säihky sammui ja
poskien sywä hohde oli häwinnyt, jättäen pian kuoleman waaleuden
sijaansa. Hänen silmiinsä kuwautui jotakin epätoiwoista, miltei
pelottawaista, ja hänen henkensä näytti harhailewan eksyneenä käytyjä
jälkiänsä, ja ikäänkuin turhaan etsien jotakin kallista omaisuutta,
minkä se ammoin jo oli kadottanut. Hänen silmänsä oliwat painuneet
alas. Pari wärisewää kyyneltä wieri wihdoin hänen waaleille
poskillensa. Mutta yhtäkkiä hänen muotonsa taas kirkastui, uusi
aamurusko lewisi hänen poskillensa, hänen silmänsä sai uuden säihkywän
walon, jonka tulinen säde iski Ernestin silmään; hänen huulilleen
lewisi suloinen hymy ja sywällä huokauksella hän sopotti tuskin
kuuluwasti: "Ernest!"

--"Luisa, minun Luisani!" huudahti silloin Ernest uudella ihastuksella,
ja Luisa herwahti puristettuna hänen awattuun syliinsä.

Kenrali oli awannut silmänsä. Niissä loisti wielä kirkkaampi walo kuin
äsken. Hänen katseensa wilahti ympäri huonetta ja seisattui tohtoriin
ja sitte naiseen, jota hän puristi syliinsä. Wieno puna oli lewinnyt
hänen poskillensa ja hänen huulillensa walausi autuaallinen hymy.

--"Tohtori", sanoi hän matalalla äänellä: "Kiitoksia! Minä aawistin
oikein. Minä tunnen jo suonissani uuden elämän. Suokaa minulle
anteeksi", jatkoi hän kääntyen Luisaan, joka oli tullut hänen
pään=aluisensa wiereen, "tulkaa lähemmäksi, minun ääneni on painunut--
kas niin--waan ensiksi kysymys--tunnetteko ketä läheistänne, jonka nimi
on Hilma?"

Luisa punastui, painoi alas silmänsä, waan nosti ne samassa,
rohkeudella katsoen sairaan silmiin, ja wastasi:

--"Minun äitini nimi on Hilma."

--"Ja teidän kaswatus=äitinne?"

--"Maranda."

Kenrali kawahti istualleen, ennenkun tohtori ehti häntä siitä estää.

--"Hywä kenrali, teidän haawanne--se on waarallista----" sanoi tohtori,
kiiruhtaen tukemaan häntä käsiwarrellaan, sillaikaa kuin Luisa langeten
polwillensa wuoteen wiereen, kiersi kätensä sairaan selän taa tueksi.

Kenrali huokui raskaasti, katsoen hymysuin Luisan silmiin. Hän oli
laskenut kätensä Luisan olkapäälle, jossa tytön kiharat sen peittiwät.

--"Tohtori", lausui hän wihdoin hiljaan. "Te sanotte, että se on
waarallista. Te erehdytte. Minulle ei ole nyt mikään waarallista. Tämä
tyttö on tuonut minulle uuden elämän. Olkoon keuhkoni ammuttu läpi,
olkoon luoti tehnyt rintaani loukon. Sen on jälleen täyttänyt tämä
suloinen olento. Tohtori, minä hengin jo kewiämmin kuin koskaan ennen.
Ennen kuin luoti oli rintani läwistänyt, siinä jo oli suuri aukko, jota
mitkään juotteet eiwät woineet parantaa. Minä olen kaksikymmentä wuotta
elänyt sodan melskeissä, kaukana sukulaisista, yksinäni salaten
raiwoisessa maailmassa, rinnassani aukkoa, suurempaa kuin minkään
raudan läwistämää, minä olen kaiwannut ainoata rakasta lastani, jota
oma silmäni ei saanut nähdä, waikka oma äitini sitä hoiti ja kaswatti.
Nyt olen sen löytänyt--tyttäreni, ainoa lapseni, anna minun puristaa
sinua rintaani wastaan."

Näin sanoen hän weti Luisan luoksensa ja painoi suutelon sen huulille.
Luisa syleili häntä, puristui häneen kiinni ja kuiskasi: isä, rakas
isä!

Ernest lankesi silloin polwilleen wuoteen wiereen, kiersi kätensä
Luisan ympäri ja sanoi: "Kenrali, te olette löytäneet yhtaikaa kaksi
lasta--teillä on nyt myös poika--Luisa on minun, hän on jo kauan ollut
minun, on minun ensimäinen ja ainoa rakkauteni, jonka olen tässä
jälleen löytänyt--antakaa meille siunauksenne."

Kenrali puristi molempia yhtaikaa rintaansa. "Tulkaa onnellisiksi",
lausui hän sopottaen. Hänen huulensa wetäytyiwät hymyyn. Hän huokasi
sitte sywään, hänen kätensä herwahtiwat alas, ja kun Ernest ja Luisa
nostiwat päänsä, oli kenrali herennyt elämästä. Juhlallinen hiljaisuus
wallitsi huoneessa, ja kanonain jyrinä oli hiljennyt ulkona.

Samalla hetkellä tunkeutuiwat wiholliset linnaan, ja ylpeä Sewastopoli
oli walloitettu.--Eräitä kuukausia sen perästä sota Wenäjän ja
Länsiwaltain wälillä oli loppunut. Uusi rauhallinen aika oli tullut
Wenäjälle ja sen kanssa uusi wapaampi henki oli puhaltanut Wenäjän
suuren waltakunnan yli. Ensimäisessä ilossa siitä pitiwät Ernest ja
Luisa häänsä Pietarissa.--Miten onnellisiksi he tuliwat--siitä ei tämä
kertomus wirka mitään. Sen werran waan on tunnettu, ettei tohtori
Ernest koskaan sen koommin saanut kuulla mihin Sewastopolissa kaatuneen
Aleksin turkulainen ja bomarsundilainen ystäwä, se ihana Lowisa, oli
joutunut.



PUNAINEN LÄHDE



I.

Kaksi ystäwystä.


Joka tahtoo ihmisiä tutkia jossakin paikkakunnassa ja jonakin aikana,
erehtyy suuresti, jos tarkkaa waan elämän waloisia kohtia, jättäen
katselematta sen pimentoja ja warjoisia puolia. Ei waan pappilassa ja
eräiden wirkamiesten taloissa ole tilaisuus tutkia maaseutujemme
elämää. Halwat talonpoikaiset talot, hajoitetut sinne tänne awaran
maakunnan keskeen, antawat usein parhaimman walon maapitäjäin elämästä.
Kaupungin elämän keskus ei ole aina siellä, missä rakennustaito ja
rikkaus owat korottaneet ylpeitä rakennuksia kahdenpuolen katuja; se on
usein matalain asuntojen keskellä, missä ulkonäöltä ei luulisi olewan
muuta kuin kurjuutta ja kataluutta. Jokaisella kaupungilla on joku
paikka, se saattaa olla näkemältä huono ja arwoton, joka on kuuluisampi
muita, ei niin paljon suurista tapauksista, joita kertoo historia
tulewille sukupolwille, kuin enemmän monista salatuista syistä, jotka
siellä kehittyiwät waikuttamaan tärkeihin tapauksiin. Sellainen paikka
oli Wiipurissa Punainen Lähde. Kuinka monta ihmistä on saattanut käydä
Wiipurissa, huomaamatta Torkkelin rakennuksen satoja wuosia wanhaa
jäännöstä, tuota uljasta Wiipurin linnaa, johon yhdistyy Karjalan, koko
Itä-Suomen historia, waan Punaisen Lähteen hän ainakin on tullut
tietämään. Sen nimi on pian yhtä kuuluisa kuin Wiipurin rinkelit,
joiden wuosisatojen wanhaa mainetta kaikki uuden ajan leipomistaide ei
ole woinut tummentaa. Punainen Lähde ei ole muuta kuin tawallinen
kaiwo, jonka nykyisin peittää keltaiseksi woideltu kansirakennus. Mutta
se ei ole aina ollut sellainen. Sen ensimäinen kansirakennus oli
punainen, ja siitä se sai nykyisen nimensä. Sellainen se oli silloinkin
kuin sen ympärillä liikkui elämä ja tapaukset, joista tässä on aikomus
kertoa.

Punaisen Lähteen ympärille oli lewennyt awonainen paikka, jonka
kahdelle siwulle jo oli ilmestynyt uudemman ajan rakennuksia. Pari
kolme wanhaa hökkeliä muistutti wielä paikan wanhoista ajoista. Näiden
hökkelien seassa oli pari sawella ja kalkilla silattua rakennusta,
joista toinen oli Juutalaisten synagogana, ja jonka asukkaat kauan
aikaa oliwat Wiipurin kaupungin salaisuuksia. Wastapäätä oli wanha
mustettunut rakennus, missä asui joku tai useampi kaupungin pienempiä
mestareita. Tämän rakennuksen wastassa seisoi wielä eräitä wuosia sitte
kaksikertainen, wähän jo kallistunut rakennus, yhdistetty useamman
pienemmän, yhtä rawistuneen asunnon kanssa, erinäisenä neljännyksenä.
Koko kaupungissa oli tuskin huonomman näköistä neljännystä kuin tämä
Punaisen Lähteen wieressä. Harwat taisiwat olla ne kaupunkilaiset,
jotka ajaessaan tahi käwellessään tämän kaupungin osan siwuitse woiwat
muuten kuin ylenkatseella tahi surkutuksella siihen silmiään luoda.

Eräänä iltana, se oli syksyllä wuonna 1817, kaksi miestä tuli yhteen
emäntä Kuikan asunnossa, jonka ainoa neliruutuinen ikkuna oli pian
wastapäätä Punaista Lähdettä. Toinen näistä oli nähtäwästi joku
käsiammattilainen, waan toinen, wälkkywissä napeissa ja pää pönkitetty
nutun sinisellä pystykauluksella taaksepäin wähän keikalleen, näytti
hywin sotilaan näköiseltä. He oliwat juuri saaneet punssilasit eteensä,
kun käsiammattilainen sanoi:

--"Woisin lyödä wedon, Iiwana, että sinulla on tänään hywin tärkeitä
waltakunnan asioita pääsi täynnä. Sinä et ole muutoin näyttäyt noin
wakaiselta, paitsi milloin joku ruhtinas on ollut tulossa
kaupunkiimme."

--"Sinä erhetyt, Loiri! Minä olen wakainen jokaisessa wirkani
toimessa", wastasi Iiwana, kallistaen punssilain suuhunsa.

--"Turhaa se kuitenkin on, ajattelen minä, olla aina noin wakainen.
Ihmiset sanowat sinua liian jyrkäksi, Iiwana, eikä tässä kaupungissa
pelätä ketään niin kuin sinua."

--"Tekewätkö he niin?"

--"Warmaa se on, Iiwana! Ja suoraan sanoen, kun minäkin näen sinun noin
tönkkänä tulewan kadulla wastaani, sydämeni lentää kylmäksi--sillä se
on juuri kuin tulisit panemaan minua kahleihin."

--"Sinä olet hywin lapsellinen, weli Loiri! Minun suurin wikani on,
että olen liian wienoluontoinen, ja sentähden minulla ei ole onnea.
Lain ja oikeuden palwelijana minä en saisi armahtaa ketään, en omaa
lastanikaan. Minulla ei saisi olla sydäntä, waan ainoastaan rautainen
tahto ja teräksiset kädet, joita mikään este ei saisi seisottaa, joita
itkut ja woiwotukset eiwät saisi pehmentää. Sellainen, weli Loiri,
minun olisi oltawa."

--"Minusta nähden ja mitä ihmiset sinusta tuntewat, sinä et ole kaukana
siitä esikuwasta", sanoi waskiseppä Loiri. "Ken sinua nytkin, Iiwana
parka, käskee tuommoiseen pönttöön kuin tuo sotilas=takki puristumaan,
että naamasi on puristunut siniseksi kuin kellotornin katto tuolla
linnan mäellä? Ja suoraan sanoen, tiedätkö miksi ihmiset sinua
haukkuwat? Ne sanowat sinua linnan torniksi."

--"Linnan torniksi?" kiljasi Iiwana. "Olenko ollut wäärässä? En
suinkaan! Nämä ihmiset eiwät ansaitse mitään armoa. Tahtoisin heidät
yhdellä nuoralla kuristaa ja näyttää heille missä on linnan torni.
Kiittämättömät ihmiset! Eiwätkö tunne kenen ansio se on, että saawat
kaduilla waikka sydän=yöllä käwellä rauhassa ja yhtä huoletta kuin
omissa huoneissaan; eiwätkö tunne, että jos minä pitäisin yhden ainoan
napin auki tässä wirka=takissani, se woisi panna wapisemaan koko
kaupungin. Ja tuntewatko, että nyt paraillaan, kun Iiwana on tuskin
ehtinyt nielaista tuon lämpöisen lasin sydämeensä, saattaa joukko
roswoja mennä Punaisen Lähteen ohitse ja koko Wiipurin linna olla
huomen=aamuna heidän wallassa? Ja mitä sinäkään tiedät, weli Loiri,
joka taot waan waskea, että syntisen ihmisen korwat halkeewat--etpä
edes sitäkään tiedä, että juuri tänä iltana minun on oltawa walweilla
enemmän kuin koskaan!"

--"Juuri tänä iltanako?" kysyi waskiseppä Loiri kummastellen. "Meillä
on kuitenkin sywin rauha, ja luulisin, että lait ja asetukset----"

--"Laitko ja asetukset?" huusi Iiwana kiiwastuen. "Lait ja asetukset?
Kuinka kauas luulisit niillä mentäwän? Tiedätkö, weli Loiri? Lait ja
asetukset owat kuin sinun waskilewysi, joita tänään taot haahloiksi ja
huomenna kattiloiksi. Arwaatko mitä paroni sanoi minulle tänä aamuna?"

--"No mitä paroni woi niin ihmeitä sanoa?"

--"Hän sanoi minulle: Iiwana! minä käsken, sinun pitää tänä iltana
seista Punaisella Lähteellä, ja kun siitä lähtee kaupunkiin tulemaan
sellainen ja sellainen mies, sellaisissa ja sellaisissa waatteissa,
koprista se kiinni, pane rautoihin ja wie suorastaan linnaan."

--"Ja sellaista käskyä sinä tottelet?"

--"Minä sanoin: herra paroni! mutta jos laki ja asetukset... Olisithan
nähnyt mitä hän silloin teki."

--"No mitä hän teki?"

--"Hän otti käsillään molemmasta poskiparrastani, wetäsi minua ensin
yhdänne päin, irwisti ja sanoi: Iiwana, katso, tämä on laki, ja sitte
toisanne päin ja sanoi: tämä on asetukset, ja sitä hän teki minulle
kunne Wiipurin kaupunki lensi silmissäni ympäri minun ja paronin, ja
koko Wiipuri ei ollut enää muuta kuin paroni ja minä ja minä ja
paroni."

--"Kuinka hän sitä woi tehdä?"

--"Hän teki sitä näin, weli Loiri!"

Iiwana pani lasinsa pöydälle, tarttui waskisepän poskipartaan molemmin
käsin ja wanutti häntä kahdannepäin, että sepän silmät kääntyiwät nurin
päässä ja suuret pisarat tippuiwat hänen waskenkarwaisille poskillensa.

--"Tämä on hirweää", huokasi wihdoin waskiseppä Loiri, päästyänsä
Iiwanan käsistä.

--"Mutta se on puhdasta totuutta, ja nyt tunnet mitä laki ja asetus
on", sanoi Iiwana, "ja sentähden minun tulee tämä ilta ja yö seista
Punaisella Lähteellä ja ottaa kiinni en tiedä mikä nuori mies ja sen
seuralaiset."

Hän oli tuskin ehtinyt tämän sanoa ja ottaa jälleen wajaan
punssilasinsa, kun emäntä Kuikka tuli juosten huoneesen, huutaen:
"Iiwana, Iiwana, Punaiselle Lähteelle!"

Iiwana kallisti lasin huulillensa ja syöksi sitte nurin=niskoinsa ulos.



II.

Isäntä ja orja.


Eräässä lahden kainalossa, Laatokan rannalla, kahden=puolen
rajoitettuna jyrkillä wuoriseinillä, nähdään nykyisin kiwiraunioita,
asetetut nelikulmaisiin piirroksiin. Näillä kiwityksillä seisoi
muutamia wuosikymmeniä sitte punainen rakennus pystykattoinensa, kuten
useampi sen ajan rakennus näillä seuduin. Tämä oli wanha Piiskolan
howi, jolla aikanaan oli suuri merkitys seudussa. Laatokan rantamailla
ei ollut yhtään howia, joka olisi ympärystössään tullut niin
kuuluisaksi kuin Piiskola, ja sen ympärillä olewassa pitäjässä on wielä
nytkin tuskin yhtään ihmistä, joka ei tietäisi puhella joitakin
muistoja tästä howista. Kun lapset entiseen aikaan tekiwät palikoista
rakennuksia, niin he eiwät tehneet eikä nimittäneet niitä kirkoiksi,
waan he ne nimittiwät aina Piiskolaksi. Ja kun wanhat ihmiset puhelewat
siellä jostakin erinomaisesta ja ihmeellisestä, niin he alkawat
tawallisesti näin: "Ennen aikaan Piiskolan howissa j.n.e." Tähän howiin
johdattaa meitä nyt kertomuksemme.

Oli elokuun ilta ennen sitä aikaa, jona kertomuksemme alkaa. Piiskolan
isäntä, howineuwos Kulakow, istui nahkatuolissaan, wetäen paksuja
sawuja piipustaan. Hänen wastapäätänsä istui nuorempi mies, pimeä
muotoinen ja hywin wakaisena. Tämä oli pitäjän uusi wallesmanni,
tunnettu haukunta=nimellä Karhu, waikka hänen oikea sukunimensä oli
Karhulin. Molemmat herrat oliwat keskenään kiihkeässä puheessa.

--"Pelkäätte siis heidän tuntewan ne oikeudet?" sanoi herra Karhu,
jatkaen alettua puhetta.

--"Minäkö pelkäisin? Hahaha! En yhtään sitä epäile, waan en sitä
pelkääkään. Ken woi ottaa minulta omaisuuteni?" sanoi herra Kulakow,
tekeytyen aiwan huolettomaksi. "Ne owat kaikki ihmisiä, jotka isäni toi
tänne Wenäjältä. He owat aikoinaan puhtaalla rahalla ostetut. Minua
huolettaa waan yksi asia, waan minä luotan teihin ja wirkaanne."

--"Minuunko? Waan minun täytyy seurata lakia ja asetuksia."

--"Tietysti, tietysti", wastasi Kulakow. "Mutta te ette wielä ole
kuulleet asiaa, joka minua huolettaa. Mettekö", sanoi hän, "siitä on
kuukausi eli parikin, kun sain luokseni Wiipurista erään sukulaiseni,
joka matkalla Walamoon wiipyi tässä muutaman wiikkokauden. Toimen mies,
uskokaa se, herra, waan liian jumalinen, enkä tiedä miten, ehkä liian
heikko kodissaan. Hän on antanut waimonsa, en tiedä mikä ruotsalainen
neitsyt Helsingistä, wietellä itsensä, arwaatteko mihin hulluuteen?"

--"Woin sen arwata, kun sen kuulen teidän suustanne."

--"Hän on kouluttanut tyttärensä, ajattanut sen pään täyteen wapautta,
weljellisyyttä ja yhtäläisyyttä ja sellaista rojua, jota on kauhistus
kuulla, ja wiimeksi, kun muna on tullut wiisaammaksi kanaa, hän
hurjenee tuomaan sen Walamoon, juuri kuin mitkään rukoukset sellaista
rojua woisiwat ajaa ihmislapsen päästä ulos."

--"Waan minä en näe mitä waaraa siitä kaikesta olisi teille", muistutti
herra Karhu.

--"Enemmän kuin luulette, ja se waara ei ole ainoastaan minulle, waan
se on jokaiselle naapurilleni ja itsellenne teille, herra. Minä selitän
sen tuossa paikassa. Minä olen tietämätön kaikesta, panen Jegoran
palwelemaan isää, Feodorin passaamaan äitiä ja annan nuoren Simpsan
palwella tytärtä. Aiotteko nyt arwata sen kauhean tapauksen?"

--"Minun täytyy tunnustaa, etten tohdi wielä sitä arwata."

--"Se kunnoton, läpi oppinut suka tunkee orjani Simpsan pään täyteen
rojuansa, opettaa hänen lukemaan ja wielä hirweämpää..."

--"Wieläkö hirweämpää?"

--"Hän opettaa sen kirjoittamaan, minun orjani kirjoittamaan, ja mitä
luulette hänen nyt kirjoittawan? Minä tapasin hänen lukemasta, etsin
kaikki hänen kätkönsä, löysin kirjat ja paperit, heitin ne palawaan
uuniin ja silloin jäi käteeni kirjoitus, joka yht'aikaa awaa silmäni.
He kirjoittelewat toisillensa: hän pyytää, ja Simpsa lupaa karata.
Tässä asiassa se on, kun nyt kysyn neuwoanne."

--"Laillisesti hän on wapaa, sillä----"

--"Laillisesti ja aina laillisesti", huusi Kulakow wiskellen päätänsä,
"mutta sanokaa kerran mikä minä olen laillisesti! Simpsan isä oli
isä=wainaani orja, hänen waimonsa oli orja, jonka isäni hänelle osti.
Minä olen perinyt heidän lapsensa samoin kuin tämän howin, sanokaa,
ettei tämä howi, tämä huone laillisesti ole minun, sanokaa, että koko
maailma on kääntynyt nurin, että tämä huone woi eräsnä yönä karata ja
tämä omaisuus muuttua mereksi. Kuinka kauan luulette kaiken sen olewan
laillista?"

--"Se on hywin tietämätöntä, sillä jos Simpsanne ehtii karata ja muut
orjanne saawat----"

--"Se ei saa tapahtua, minä käännän koko maailman nurin, ennen minä
annan joka sielun sitoa sotamiehiksi."

--"Siinä se onkin juuri onnettomuus. Meillä on Elokuu kohta lopussa, ja
sotamiesten otosta ei kuulu wielä mitään. Ihmiset hokewat, ettei sitä
enää tulisikaan."

--"Mitä sanotte? Ja te uskotteko sitäkin?" sanoi Kulakow
kauhistuksella.

--"En wielä sitä usko", wastasi Karhulin. "En woi wielä ajatella, miten
he luulewat tätä kansaa woitawan saada tottelemaan wirkamiehiänsä, jos
wirkamiehillä ei olisi waltaa määrätä ketä tahansa sotamieheksi.
Talonpojat woiwat nauraa minulle wasten silmiä eiwätkä tottele minua
enemmän kuin wertaistansa. Minulle ei jäisi turwaksi muuta kuin käteni
woima, ja tietymätöntä on, eikö eräänä päiwänä sanota sitäkin
laittomaksi. Uskokaa, kaikki sellainen on mahdollista."

--"Se, mitä sanoitte, on kauhistawaa. Mutta tiedättekö, minulle johtui
mieleeni hywin onnellinen ajatus. Ennenkun kaikki, mitä puhuitte, ehtii
tapahtua, ja ennenkun häwitän koko omaisuuteni, arwaatteko, mitä luulen
parhaaksi? Jos koettaisin Simpsasta ajaa ulos kaiken tuon turmelewan
rojun, ennenkun se ehtii mitään waikuttaa?"

--"Se on sukkela ajatus", wastasi Karhulin. "Ja wiimeksi, jos se
onnistuu, woisin koettaa samaa keinoa tämän pitäjän talonpojille,
ennenkun nuo uudet wapauden houreet ehtiwät heihin waikuttaa."

--"Se ei wähääkään wahingoita, jos se ei autakaan", wastasi Kulakow.
"Ja että asia näyttäisi lailliselta, minä noudatan Simpsan tähän ja
annan teidän, joka olette lain täyttäjä, panna tuo uusi keinomme
toimeen. Saammehan nähdä miten kiinteästi nuo uudet wiisaudet owat
häneen tarttuneet."

Tämän sanottuaan, Kulakow nousi, otti kellonauhasta ja alkoi hywin
pikaisesti nykiä, kuten hänen oli tapa tehdä, kun tahtoi orjansa
Simpsan tulemaan luoksensa. Hän soitti kauan, mutta ketään ei tullut.
Wiimeksi hän alkoi huutaa kowasti. "Durak, durak, durak!" kaikui nyt
huoneissa, mutta kukaan ei wastannut. Tällainen tapaus oli hänelle niin
odottamatonta, että hän säikäyksestä putosi tuolille istuilleen, hänen
näkönsä mustettui ja alkoi kiilua siniselle. Hän hyppäsi taas ylös,
syöksi ulos pihalle, juosten suorastaan ruokakellon luo, joka riippui
perheen tuwan salwamessa. Hän tempasi sen nauhan ja alkoi soittaa kuin
tulipalon hädässä. Kaikki työwäki seisattui, leikkaajat pellolla
heittiwät sirpit kädestään ja lähtiwät juoksemaan howiin. Pian oli
kaikki työwäki tullut pihaan, ja jokainen käwi katselemaan missä tuli
oli walloillaan. Silloin kajahti taas isännän ääni. "Durak, durak!"
huusi hän täyttä woimaansa, ja jokainen ymmärsi hänen niin kaipaawan
Simpsaa. Kaikki rupesiwat katselemaan ympärillensä, waan Simpsaa ei
näkynyt missään, häntä ei ollut nähnyt kukaan sitte kuin warhain
aamulla.

Tällaista ei ollut ennen koskaan tapahtunut. Kukaan ei tiennyt, mitä
siitä ajatella. Enimmän wapisi Simpsan äiti, joka kuitenkin näytti
olewan wiaton poikansa häwiämiseen. Tässä yleisessä pelossa, jossa
kukaan ei tohtinut ääntää, karjahti taas Kulakowin ääni:

--"Koirat", huusi hän, "te olette jokainen yhdessä neuwossa, ja ettei
petoksenne jäisi rankaisematta ja että saisitte nähdä minulla wielä
olewan wallan henkenne ja ruumiinne yli, yksikään sielu ei saa paeta
tästä paikasta, minä ammun raehauleilla läpi ensimäisen, joka sitä
yrittää."

Herra Karhulin oli sill'aikaa myös tullut ulos. Molemmat herrat
seisoiwat portailla. Kulakow huusi eteensä orjat.

--"Koirat", huusi hän heille uudelleen. "Minä ja laki on päättänyt.
Tässä on tarwis asettaa wahwa ja pysywäinen esikuwa. Te saatte
petoksestanne jokainen wiisikolmatta, waan sinä, Kirina, joka olet
Simpsan äiti, ja olet laskenut poikasi karkaamaan, saat lisäksi Simpsan
osan, miten laki ja oikeus waatii."

Tämän sanottua, herra Karhulin weti esiin nahkapalmikon, ja parissa
minutissa oli toimitus päätetty ja orjat muun aluswäen kanssa pellolla
työssä.

Eräs wiikkaus tämän tapauksen perästä, herra Kulakow kirjoitti ja
lähetti Wiipuriin seuraawan anomuksen:

--"Korkea wapaasukuinen herra paroni! Hirmuinen tapaus käskee minun
kääntymään teihin, herra paroni. Yksi minun palwelijoistani on
karannut. Hän on luullut uudet asetukset wapauttawan häntä
welwollisuuksista, jotka owat yhtä pyhiä kuin lait. Minulla on täydet
syyt uskoa, että hän, wiimestään tästä päiwästä kolmen wiikon perästä,
tulee Wiipuriin, jossa hänellä on tarkoitus--minä en tiedä mikä, waan
juuri Punaisella Lähteellä hän silloin on esiytywä. Minä lähetän
hänestä tässä warmat tunnusmerkit. Luottaen wanhaan ystäwyyteemme,
rohkenen toiwoa, että wiisailla keinoillanne otatte hänet kiinni ja
lähetätte takaisin palwelukseensa. Muutoin minun täytyy koettaa muita
neuwoja. Nöyrin palwelijanne    Wasili Kulakow."

Tämä kirjoitus se oli, jonka täyttämisen polisipalwelija Iiwana oli
saanut toimekseen. Katsokaamme, miten se hänelle onnistui.



III.

Iiwanan karkulas.


Pienoisessa huoneessa, Iiwanan asunnon yläkerrassa, wastapäätä wanhaa
rakennusta, jonka seinällä myöhemmin nähtiin räätälimestari Räisäsen
Kajanderiksi maalattu nimi ruotsiksi ja wenäjäksi, istui yksinään nuori
tyttö, lukien kirjettä, kyhättyä huonolle paperille, jonka toisella
puolella oli jonkun tupakkitehtaan waakuna ja nimi. Tämä kirje saattoi
kuitenkin olla rakkauden kirje, ja tuo ankkurin kuwa siinä saattoi olla
toiwon ankkuri. Waan olkoon kuin hywänsä, kirje oli nyt nuoren tytön
hienoissa käsissä. Syys=illan hämärässä, tämä yhdellä neliruutuisella
ikkunalla walaistu huone oli jo jotenkin pimeä. Mutta siinäkin heikossa
walossa saattoi wielä nähdä, että huoneen asukas oli kaunis neiti, noin
seitsemän, eli kahdeksantoista wuoden iällä. Wähän kellertäwä pimeä
tukka, jonka kiharat riippuiwat hänen lumiwalkealla kaulallansa,
piiritti soman suikulaisen, hywin säännöllisen muodon, jolle milt'ei
wähän suuri, mutta somasti alaspäin kaarewa nenä ja pieni hymyyn
wiwahtawa suu antoiwat ominaisen sulouden. Kun hän noin järkähtämättä
piti silmänsä kädessään olewassa kirjeessä, häntä woi luulla
lewollisimmaksi lapseksi, jolla ei wielä ollut yhtään wakaisempaa
ajatusta. Mutta kun hän kirjeestä nosti suuret siniset silmänsä, joissa
nyt wärisi kirkkaat kyyneleet, niin hänen katseessaan wilahti jotakin,
joka miltei säikäyttänyt, sillä näissä silmissä oli jotakin outoa,
jotakin, mikä waikutti kuin salaisuus, jota aawistetaan, mutta ei woida
arwata. Tämmöinen oli Olga, Iiwanan ja hänen suomalaisen waimonsa ainoa
tytär. Sywä huokaus nousi hänen rinnastaan, silloin kun hän oli
päättänyt lukemisensa ja kääri kokoon luettua kirjettä, suurten
kyynelten tippuessa hänen hohtawille poskillensa. Mutta hänen näkönsä
ei ollut kuitenkaan surullinen, se oli paremmin iloinen. Yhtäkkiä hän
kawahti ylös, otti päähänsä mustan huopalakin, joka oli pian samaa
kuosia kuin mitä eräät talonpojat käyttäwät seuduissa Wiipurin
eteläpuolella: matala päälaki ja kapeilla lierillä, mitkä korwallisilla
owat käännetyt ylöspäin, mutta otsalla wähän alaspäin limpsaksi silmien
eteen. Paiskattuaan olkapäillensä hienon silkkiwiitan, mikä ulottui
pian jalkoihin asti, hän pujahti ulos, lukitsi owensa ja pisti awaimen
powellensa. Tultua pihalta kadulle, hän seisattui Punaisen Lähteen
kohdalla, katsahti pikaisesti ympärilleen ja lähti kiiruilla askelilla
astumaan Karjalantietä Papulaan päin, jossa jotenkin pitkä silta
eroittaa kaupungin piirin maakylistä. Pian joka askeleella, minkä hän
otti, katseli hän molemmin puolin katua eteensä, siwuille ja taaksensa,
ikäänkuin peläten kenen häntä tawoittelewan. Päästyään ulommaksi
maantielle, jossa itse kaupunki jo oli loppunut, hänen askeleensa
hiljeniwät, ja nyt hän käweli ihan lewollisena, silmät eteensä
maantielle, niin loiwa kuin sywässä hämärässä woi selittää. Sillä
tawoin hän tuli wihdoin Papulan sillalle. Kaikki oli hiljaan, ketään ei
sattunut hänelle wastaan. Hän pian juoksi tämän sillan yli, mutta niin
kewiästi, etteiwät muuten heiluwat siltapalkit ehtineet antaa kuulua
pienintäkään kolausta.

Olga oli tuskin päässyt sillan yli ja pienen hiekkakentän taa, jonka
läpi nykyinen maantie on kaiwettu, kun hiljainen hoihkaus kuului juuri
kuin kentän sisästä, ja nuori tyttö wapsahti, seisottaen askeleensa.
"Olga", kertoi uudelleen sama kuiskutus, ja Olgan huulilta kuului wieno
sopotus, jota tuskin woi selittää nimeksi Simpsa. Seuraawana tuokiona
solakka miehen haahmo pujahti mäen rinteessä riippuwan kiwen takaa
esiin ja riensi Olgaa kohti, lewitti molemmat kätensä ja puristi tytön
syliinsä. He oliwat hywän aikaa äänettä, katsoen waan toisiensa
silmiin.

--"Sinä pääsit kuitenkin tänne", sanoi wihdoin Olga. "Kuinka olen ollut
sinusta huolellisna! sinä olet jo kuulutettu kaikissa kirkoissa, ja
kaupungin polisi wartioi joka päiwä tawatakseen sinut kiinni."

--"Tuskin woit kuitenkaan arwata mitä teitä minun on täytynyt
kuleksia", sanoi nuorimies, puristaen uudelleen syliinsä Olgan.
"Kulakow on tahtonut kääntää nurin taiwaat ja maat. Arwaatko mitä
pakoni on hänelle tuottanut? Hänen kaikki niin sanotut orjansa owat
paenneet, hän on käynyt Pietarit ja Helsingit ja Jumala tiesi mitä
kaikkia hän on haalinut kokoon. Mutta minun päälleni on määrätty
palkinto, nimismiehet, silta= ja jahtiwoudit, Kulakowin kaikki
lähettiläät etsiwät minua joka paikassa. En tiedä minä silmänräpäyksenä
he syöksewät minulle niskaan ja sitowat minun pahantekijänä. Hän on
ilmoittanut minun wietelleen hänen palwelijansa karkaamaan ja että itse
olisin karannut ja wienyt kerallani hänen kalliit waatteensa. Häntä on
uskottu, ja minä olen tehty karkulaiseksi, olen kuullut, että näköni ja
waatteeni owat kuulutuksissa luetellut--ja kaiken sen ohessa minulla on
powellani puhdas papinkirja, jolla woin matkustaa ympäri Suomen, jolla
woin hakea mitä palwelusta hywänsä."

--"Murheeni siis ei ole ollut turha", sanoi Olga puristuen
nuorukaiseen. "Koko tämän päiwän olen wawisnut, olen luullut
mahdottomaksi, että woisit päästä tänne ja wiimeksi, uskotko mitä
pelkään? Isäni, joka palwelee kaupungin polisissa, on saanut käskyn
ottaa kiinni erään karkulaan, jota juuri tänä iltana odotetaan
tulewaksi--tänä iltana kun kapteni L. wiimeisen päiwän palkkaa
sotamiehiä Wiipurin pataljonaan. Isälläni on paraillaan nuuskijat joka
kadulla."

--"Joka kadulla?" huudahti Simpsa pelästyen.

--"Ja minua peloittaa, että tawoitettawa karkulas olet sinä."

--"Sen hän olisi saanut aikaan, kunnoton. Hän warasti minulta kaikki
kirjat ja paperit, ja niissä oli sinun kirjeesi, jossa oli nimitetty
tämä päiwä--hän on siis pettänyt wirkakunnat ja kaupungin hallituksen."

--"Hän on warmaan sen tehnyt, Simpsa. Meidän on pelättäwä pahinta. Jos
kerran sinun tapaawat, usko minua, sinä olet hukassa. Saat seista
loppumattomat tutkinnot, istua raudoissa wuosikaudet, tulla kyydityksi
käräjäpaikasta toiseen, ja waikka wihdoin onnistuisit todistaa
wiattomuutesi, olisit kuitenkin häwäisty kuin suuri pahantekijä."

--"Mutta, Olga, pelkosi on nyt turha. Ilta jo on niin hämärä ja sinun
seurassasi arwelen tulla kaupunkiin. Tiedäthän, minä olin Kulakowin
howiräätäli, kelwannenhan kaupungissa edes oppipojaksi."

--"Simpsa!" sopotti Olga, "rakastaisitko sotamiehen ammattia?"

--"Josko sitä rakastan? Olgaseni, sinun tähtesi kaikkea, mikä sinulle
on mieluista."

--"Sama ajatus, josta sinulle kirjoitin, on minulla wieläkin. Kapteni
L. pestaa tänä iltana wiimeisen kerran sotamiehiä. Tunnetko hänen?"

--"Ai, sama pitkä sotaherra, joka kesällä Walamo=matkalla puheli
kanssasi franskaa? ja joka jo silloin kysyi minulta tahtoisinko ruweta
sotamieheksi."

--"Sama kapteni asuu isäni talossa, Punaisella Lähteellä. Nyt otamme
syrjäkatuja, minä saatan sinut hänen luoksensa, sinä otat pestin, saat
alaupserin ammatin ja silloin kukaan ei tohdi sinuun ryhtyä."

--"En tiedä enää, oletko ihminen tahi Jumalan enkeli, waan siitä ajasta
kun tulin sinun tuntemaan, minulle on alkanut aiwan uusi elämä. Kaikki
menestyy minulle ja wiimeksi en tiedä mihin onneni minun sysää. En
epäile nyt enää mistään. Olga, lähtekäämme, minä seuraan sinun
neuwoasi."

--"Ei, Simpsa, hämärä on wielä liian läpikuultawa, käwelemme wähän
täällä ulompana. Pimeällä heidän on waikea sinua tuntea."

Näin puhellen he oliwat tulleet sillan yli ja arweliwat kääntyä
wähäiselle polulle, joka johdatti Papulan puoleiselle kiwikko=mäelle.
Mutta silloin alkoi suuria pisaroita pudota heidän päällensä, ja
ennenkuin ehtiwät mihinkään, kowa rankkasade pauhasi alas paksusta
pilwestä. Olgan hieno waatteus kastui heti läpimäräksi.

--"Olga, sinä wäriset, kiiruhtakaamme, minä saatan sinun kaupunkiin,
waikka henkeni waaralla."

--"Ei", wastasi Olga. "Silmänräpäys wielä, sitte ei mikään silmä woi
sinua tuntea."

--"Minä suostun, mutta sen ajan woimme käyttää hyödyllisesti. Sinun
silkkiwiittasi on ihan märkä ja sinä wilustunut. Minun sarkanuttuni on
sen sijaan wielä kuiwempi ja lämmin. Me woimme waihtaa, minä olen
tottunut wiluun ja siedän enemmän."

--"Minä olen sinun wallassasi, Simpsa. Kas tuossa silkkiwiittani, mutta
pelkään, että tulet katumaan."

Simpsa jo oli riisunut nuttunsa ja kun Olga myös oli riisunut päältään
omansa, niin wiitat oliwat pian waihdetut. Olga ei woinut olla
nauramatta, niin hullulle hänestä näytti Simpsa hänen silkkiwiitassaan.
Mutta Simpsa ei nauranut wähemmin Olgalle, jolle tuo sarkanuttu ulottui
warpaihin asti.

--"Sinä olet nyt kantapäästä kiireesen kuin Kulakowin orja", sanoi hän.

--"Mutta tämähän onkin paras keino pettää kaikki nuuskijat", sanoi Olga
nauraen.

--"Waan jos se saattaa pulaan sinun, ja wiimeksi----"

--"Saat olla siitä huoletta. Mitä he minulle woisiwat?"

Simpsa ei woinut enää pidättyä, hän puristi syliinsä Olgan.

--"Mutta nyt saammekin jo lähteä edelleen", sanoi Olga, pyrkien irti
Simpsan syleilystä.

Simpsa painoi häntä wielä rintaansa ja warasti häneltä suutelun--ja se
oli ainoa warkaus, jonka hän oli tehnyt. Molemmat lähtiwät sitte
wieretysten astumaan kaupunkiin päin. He oliwat pian häwinneet
esikaupungin nyt jo melkein pimeille kaduille. He kulkiwat hitaasti,
sillä edellisten päiwäin sade oli liottanut kiwettömät kadut pehmeiksi,
että useassa paikassa saiwat kaalata liassa ja wedessä. Tätä ehtiwät
kuitenkaan tuskin huomata. Simpsan silmissä walosti waan ne uudet
tulewaisuuden toiweet, joita Olga oli hänelle kuwitellut. Kuusi wiikkoa
wuodessa on koko palwelusaika, oli Olga hänelle sanonut. Muun ajan hän
saisi asua kaupungissa ja tehdä räätälin työtä, ostaa pienen talon,
koristaa sen heidän oman mielensä mukaan ihanaksi kodiksi, ja Olga
sitte, tuo ihana ja suloinen tyttö, joka eräissä wiikoissa oli
walloittanut koko hänen sydämmensä ja jossa nyt riippui koko hänen
elämänsä onni, hän astui nyt hänen wieressään ja meni suoraan hänen
edellään lian ja wesilammikkoin halki, kaikki hänen tähtensä, hänen,
joka moniaita wiikkoja sitte wielä oli orjana armottomalla isännällä ja
joka nyt häntä ajattaa perästä pahantekijänä ja karkulaisena. Ja tuo
sama Olga ei ollut wielä sanallakaan sanonut, että hän häntä rakastaa,
mutta tarwitsiko hän enää sanoja? Hän tunsi sen sydämmessään, hän oli
sen jo nähnyt Olgan hehkuwista silmistä.

Olgan sopotus keskeytti nämä Simpsan ajatukset.

--"Näetkö tuolla nuo kaksi lyhtyä?" sanoi hän, wetäytyen Simpsan
wiereen ja osoittaen kädellään, "ne owat Punaisella Lähteellä, aiwan
tässä esikaupungissa. Niistä on toinen lähteellä, toinen sen wastassa
isäni talon portilla. Meillä on nyt waan muutamia askelia enää, kun
tulemme sinne. Tuo yksinäinen tuli, joka paistaa wasemmalla, se on
kapteni L:n ikkuna, ja onneksemme hän on siis kotona."

--"Tämän wiimeisen matkan woin juosta, Olga, anna minun ottaa sinut
syliini, minä kannan sinun kewiästi kuin linnun pojan noiden
wesipaunujen yli."

--"Se ei olisi niinkään terweellistä", wastasi Olga, "täällä emme ole
Laatokan rannoilla, ja tämä wäli ei ole se kapea salmi, jonka yli
siellä kannoit minua saareen, joka on Kulakowin howin rannassa; en woi
koskaan sitä päiwää unhottaa. Täällä saattaa olla silmät missä ei
aawistakaan, woisimme huomenna olla jokaisen suussa ympäri kaupungin."

Simpsa oli tuskin kuullut Olgan wiimeistä puhetta, jonka ajalla he
oliwat seisahtuneet. Hänen näkönsä oli kääntynyt taaksepäin, yhtaikaa
kun hän oli ottanut Olgan käden, ja puristaen sitä sopotti
pelästyneenä: Olga!

--"Kuulitko sinä mitä, tahi näitkö mitä?" kysyi Olga säpsähtäen.

--"Se saattoi olla erheys", wastasi Simpsa, "waan mainitessasi Laatokan
saarta, luulin kuulleeni askelia takanamme ja silmäni kääntyi sinne.
Warmaan se oli joku mustempi kohta tiessä, mikä silmissäni wilahti kuin
ihmisen haahmo ja samassa katosi."

--"Saat olla huoletta, Simpsa, minun mustassa silkkiwiitassani sinua ei
oma äitisikään woisi tuntea päiwällä, wähemmin muut pimeässä."

--"Waan minulla on wielä oma lakkini, ja senkin tunnusmerkit saattawat
olla kirjoissa."

--"Ja sade jo on liottanut läpi minun lakkini, niskani jo on wallan
märkänä."

--"Minä lahjoitan omani sinulle", wastasi Simpsa, otti Olgan lakin ja
painoi oman talonpoikaislakkinsa Olgan päähän.

--"Minua he eiwät kuitenkaan woi wangita", sopotti Olga. "Ja wiimeksi,
isäni tuntisi minun kohta äänestä. Mutta waikka olet noin pian
tuntemattomaksi puettu, pelkään kuitenkin, että saattaisiwat huomata
walepukusi ja ottaa sinut kiinni juuri mennessäsi kapteni L:n luo,
sillä koska Kulakow on lukenut sinulle lähetetyn kirjeeni, jossa
kaptenista ja tästä illasta olin maininnut, niin he owat nyt waroillaan
ja epäilewät jokaista. Ja kun sentähden pihassa emme saa
silmänräpäykseksikään seisattua, minun täytyy neuwoa sinua tässä. Siis
tultuasi pihaan käännyt ensimmäiseen oween wasemmalle ja eteisessä taas
kohdastaan oikealle. Jos ken sinun näkee, saattaa luulla minun tulewan
kotiin. Kun kerran olet kaptenin luona, silloin ei kukaan woi sinuun
ryhtyä. Ainoasti, jos he sitä ennen tapaawat, woiwat julistaa sinut
karkulaiseksi, jonka saattawat ensin panna linnaan ja sitte lähettää
takaisin entiselle isännällesi, joka pieksäisi sinut kuoliaaksi. Nyt
siis wiimeisen kerran täniltana hywästi!"

Simpsa syleili wielä kerran Olgaa, ja molemmat läksiwät sitten
kiiruilla askeleilla ja kowemmin sykkiwin sydämmin rientämään määrättyä
porttia kohti. Kaikki oli hiljaista. Rattaiden jyrinä linnan
kiwikaduilla ja eräitä heikkoja ääniä kuului loitompaa. Sade kohisi
waan wesisille kaduille. Olgan ja Simpsan askeleet tuskin kuuluiwat.
Lyhtyjen walo alkoi tehdä selitettäwäksi heidän haahmonsa. Olga oli
jättäinnyt wähä jälemmäksi. Hänen ei tarwinnut enää muistuttaa Simpsaa,
joka kääntyikin suorastaan porttiin, ja tuo julkisesti kuulutettu
karkulas oli nähtäwästi pelastettu. Hänen polwensa wapisiwat, astuessa
jalkaansa portin sisäpuolelle. Olga seurasi jo pian hänen
kantapäissään. Simpsa oli pian yhdellä hyppäyksellä pihan yli.

Olgan toinen jalka oli jo myös portin sisäpuolella ja toinen jo oli
nousemassa perästä, kun kaksi kättä painui hänen silmiensä eteen. Hän
koetteli huutaa, mutta rautakourat puristuiwat hänen suunsa eteen,
tukehtunut huokaus oli ainoa, mikä hänen rinnastansa pääsi ja käwi
Simpsan korwaan juuri hänen päästyä määrätylle owelle. Seuraawana
tuokiona Olga jo oli wedetty portista ulommaksi kadulle loistawan
lyhdyn alle.

--"Oikein, kaikki tunnusmerkit, sama mies", kajahti Iiwanan karkea
ääni.

Olga koetti huutaa, hän koetti ryöstäidä irti, kaikki turhaan. Paksu
huiwi kääriytyi hänen suunsa ympäri, molemmat kätensä wedettiin selän
taa ja sidottiin nuorilla. Silloin taas kajahti hänen korwiinsa tuttawa
ääni. Hänen isänsä seisoi aiwan hänen wieressään ja katsahtaen waan
pikaisesti Olgaan huusi korkealla äänellänsä:

--"Tämä on wiimeinen iltanne, jos laskette hänet irti. Linnaan ja
rautoihin, tuossa on passitus."

Seuraawana tuokiona hewoinen oli paikalla, ja polisipalwelijat nostiwat
wangitun keskeensä rattaille ja katosiwat pimeyteen.



IV.

Onneton kohtaus.


Simpsa oli seurannut Olgan neuwoa ja päässyt osoitettuun eteiseen.
Mutta käännyttyään katsomaan mihin Olga jäi ja häwisi hänen takaansa,
hän unohti mihin oween hänen oli kääntyminen, jääden sitä
muistuttelemaan. Hän tunsi harmiksensa unohtaneensa koko neuwokin.
Hänen muistinsa ei enää sanonut oliko se oikealle wai wasemmalle, ja
hän alkoi sentähden käsimäärällä kopeloida owia, mutta löysi niitä
olewan kolme. Hän pelkäsi woiwansa mennä wäärin ja ehkä siten
joutuwansa ansaan.

Iiwana taas, saatua luullun karkulaan lähetetyksi linnaan, oli hywillä
mielin juosnut emäntä Kuikan luo, kallistanut siellä täyden lasin
punssia suuhunsa ja sen perästä kiiruhtanut kotiinsa. Hän aikoi
waimollensa kertoa tämän=iltaisen sukkeluutensa ja mitä syitä hänellä
nyt oli saada korkeampi wirka, jonka suuri enonsa, howineuwos Kulakow
oli luwannut hänelle hankkia.

Näissä ajatuksissa Iiwana oli hapuroinut pimeän pihan yli ja tullut
huoneensa eteiseen. Hän ojensi kätensä tuttuun owen ripaan, mutta
wapsahti silloin, wetäisten takaisin kätensä. Silkkinen naisen wiitta
oli sattunut hänen käteensä. Walppaana polisimiehenä aikoi hän tehdä
wähän tarkemman tutkimuksen, mutta sai hirweän paiskauksen korwallensa.
Tätä hän ei kuitenkaan wielä säikähtänyt, waan tahtoi yhä innokkaammin
saada selwän saaliistansa, puristaa tuntematonta olentoa kowemmin
syliinsä. Mutta saalispa wastasi tutkimukseen wielä kowemmalla kädellä,
että Iiwanalta pääsi kuuluwa huudahdus.

Silloin awautui owi, ja kuiwanmuotoinen nais=ihminen kynttilä kädessä
tuli eteiseen.

--"Iiwana, sinäkö tässä, ja tuon wariksen keralla, sinä omassa
eteisessämme? Herrainen aika! Ja sen saan nähdä sinusta?"

--"Se on roswo, waras, minä otan sen kiinni, Liisa, sinä saat auttaa,
ja näetkö, Olgan wiitta, hän on sen warastanut."

--"Tämä on kuitenkin liian paljon, Iiwana!" huusi wihastunut Liisa. "Ja
etkös sinä, sen naakka, näe että se on Iiwana, minun Iiwanani, lain ja
oikeuden palwelija?"

Liisan muoto oli muuttunut, hän pudotti kynttilän jalkoihinsa, tarttui
molemmin käsin Iiwanan poskipartaan, wanutti häntä kuin raiwoinen peto
ja weti hänet sitte perässänsä huoneesen.

Silkkiwiittainen olento oli sillaikaa häwinnyt toisanne päin.

Mutta saatua miehensä huoneesen Liisan wiha oli sulanut. Hän ei ollut
mikään pahaluontoinen waimo, tämä Iiwanan lähes neljänkymmenen ikäinen
puoliso. Hän oli kyllä pikainen kuin tuli, mutta hän leppyi yhtä
pikaisesti. Waan Iiwana oli toista luontoa, hänkin oli jyrkkä ja
pikainen, mutta hänen wihansa alkoi siinä missä hänen waimonsa lopetti.
Hän oli tuskin nähnyt waimonsa itkewän ja jo leppyneeksi, kun hän
kiljasi:

--"Sen saat wielä muistaa, minä sanon, että nyt se on lopussa, ihan
lopussa. Se mikä ei kelpaa, se ei ensinkään kelpaa."

Muori mies, jonka eriskummainen waatteus oli näin häirinnyt tuon
muutoin rauhallisen pariskunnan sowun, oli wihdoin löytänyt oikean
owen, pääsnyt kaptenin luo. Eräitä tuntia sen perästä hän oli
pestainnut ja korpralina kaptenin komppaniassa.



V.

Wanki.


Wiipurilla oli siihen aikaan kolme merkillistä miestä, joista jokainen
oli warsinaisia originaleja. Paitsi paronia ja sen Iiwanaa, sillä oli
linnanwartija Iwonen. Hän oli aikoinaan ollut maaherran palwelijana,
josta erinäinen onni sysäsi hänen linnanwartijaksi, wankein
päälliköksi, mitä wirkaa hän jo oli toimittanut seitsemän wuotta. Hänen
luonnollinen wilkkautensa oli wähitellen tehnyt hänet tuttawaksi
jokaiselle herrasmiehelle kaupungissa ja pian koko Wiipurin läänissä.
Kun ken matkalainen tuli Wiipuriin, hänen ei tarwinnut olla paria
tuntia kaupungissa ennenkuin hän tapasi kadulla, torilla, linnan
sillalla tahi waiwoinkin Motin konditoriassa herrasmiehen, jonka kanssa
hänen täytyi seisattua puhelemaan, ja eräissä minuteissa häneltä sai
tiedon koko kaupungin elämästä. Wiipurissa oli tuskin yhtään perettä,
josta Iwosella ei ollut joku tarina tai seikka, joka oli tapahtunut
eilen, tällä tai menneellä wiikolla, wiime kuukautena tahi edellisenä
wuotena. Iwonen ei ollut sentähden mikään panettelija tahi joutawa
tuulen lennättäjä, ei suinkaan, sitä hän ei ollut. Waan se, mitä hän
puheli, oli kuitenkin aina jotakin uutta, mitä muut eiwät tienneet.
Luonnollisella utaluudellaan hän sai joka asiasta tarinan, hauskan
seikan, joka oli ihan alkuperäinen ja yleisesti tunnettu Iwosen
hauskoina juttuina.

Mutta kaikista Iwosen jutuista ei ollut mitään hauskempaa kuin ne, mitä
hän tiesi puhella paronista ja sen Iiwanasta, ja niitä hän puheli
kaikille, ketä hän waan puhutteli. Ja warmaa on, etteiwät paroni ja
Iiwana olisi koskaan tulleet niin kuuluisiksi, jos ei Wiipurilla
yhtaikaa olisi ollut Iwostansa. Iwonen oli kuin Wiipurin aamulehti tahi
joku pilkkakirwes, ja kun ken kysyi mistä hän oli saanut uutisensa, hän
wastasi aina: Punaiselta Lähteeltä, tahi: paronin suusta.

Samana iltana kuin Iiwana oli tunnetun wankimme lähettänyt linnaan,
Iwonen oli tullut kotiin ajemmalla kuin tawallisesti. Mutta tänä iltana
hän ei ollut niin iloinen kuin muulloin. Hänen waimonsa tuli hänelle
owella wastaan ja pelästyi, sillä Iwonen ei näyttänyt olewan
tawallisella tuulellansa, hän tuli äänettä eikä hyräillyt, kuten hänen
tapansa oli tulla kawakkaan asuntoonsa.

--"Mikä sinulla on, Abram?" huusi waimo pian säikähtyneenä. "Wain oliko
paroni taas?"

--"Paroni, Anniseni, on aina paroni, se on synti ajatella paronista
mitään pahaa. Sentähden saatkin istua ikäsi tässä pimeässä linnassa."

--"Ja nimismiehen wirka, joka sinulle jo oli luwattu?"

--"Sen saa, woitko arwata ken?"

--"Herrainen aika! Jo kolmas kerta kun sinut pettäwät. Ehkä antawat sen
Iiwanalle?"

--"Sen sanot leikillä, mutta se saattaa kääntyä todeksi. Uskotko mitä
paroni sanoi minulle tänään? Hän sanoi: Iwonen, se ei ole hywä, että
linnanwartija niin paljon puhelee. Sen tulee olla äänetön kuin tuo
linnan torni. Silloin minä wastasin: paroni, antakaa sitte minulle se
awonainen wirka. Olisit kuullut mitä hän wastasi."

--"Hän sanoi sen luwatuksi toiselle?"

--"Ei juuri niin, waan woin arwata, että hän niin ajatteli. 'Sinä näyt
siellä linnassa woiwan paremmin kuin minä', sanoi hän. 'Mutta suuri
perheeni ja pieni palkkani?' sanoin minä. 'Se on toinen asia', sanoi
hän, 'minä tunnen mieheni mihin ne kelpaawat ja annan yhdelle sata
toiselle tuhat routaa.' 'Sitä minä en ymmärrä', sanoin minä. 'Kyllä',
sanoi hän, 'sen saat oppia ymmärtämään linnassasi.' Minä kumarsin ja
menin."

--"Siis se wirka on annettu Iiwanalle!" huudahti Anni, langeten
miehelleen kaulaan.

Iwonen puristi häntä syliinsä ja sanoa: "tämä ei woi kestää kauan."

Silloin kuului kowa jyskytys owessa, ja Iwonen hyppäsi awaamaan. Kaksi
polisimiestä talutti wälissään wankia, ja kaikki kolme tuliwat Iwosen
eteen. Toinen miehistä antoi paperilipun Iwoselle. Tämä katsahti siihen
ja sitte nuoreen wankiin, jota molemmat saattajat wielä piteliwät
kynkistä. Iwosen muoto walkeni ja hänen silmiinsä kuwausi tawallinen
iwanaurunsa, mutta hänen huulensa pysyi wakaisena.

--"Se on hywä", sanoi hän miehille, "saatte mennä. Minä korjaan wangin
pimeimpään tyrmään, sanokaa se Iiwanalle."

Miehet meniwät.

--"Hahaha!" käwi Iwonen nauramaan. "Woin arwata, että tämä on taas
paronin wiisaita laitoksia. Eräs palwelija karkaa Laatokan rannoilta,
ja sen he luulewat saaneensa kiinni Wiipurissa. En kummastuisi, jos se
olisi paronin oma palwelija, mikä sattui käwelemään Pietarin
esikaupungissa."

Iwonen läheni wankia, päästi sen silmiltä huiwin ja irroitti sen kädet.

--"Mitä kummaa näen? Anni, Anni tule katsomaan", huusi hän waimolleen,
joka oli ehtinyt paeta sisähuoneihin.

Iwosen waimo tuli, seisattui wangin eteen ja katseli kummastellen tuota
outoa ilmestystä.

--"Mitä, pettäwätkö silmäni?" huusi Anni hämmästyksissä.

--"Niin minä se olen, tunnetko minua ollenkaan?" sanoi Olga, wiskaten
lakin päästänsä ja märän wiitan päältänsä.

--"Olga! Herrainen aika!" huusi Anni, "miten tulet sellaisessa asussa
ja näin myöhään?"

Molemmat naiset juoksiwat toisillensa wastaan ja syleiliwät. Iwosen
huulilla leikitsi sanomaton iwa. Hän tuskin woi wastata naisten
kysymyksille. Hän nauroi wiimein, että täytyi pidellä watsaansa.

--"Huomenna", sanoi hän itsekseen, "huomenna saawat maistaa oiwallista
soppaa, jonka owat keittäneet."

--"Se on sitte ollut erheys", sanoi Anni, "ethän arwele pidättää Olgaa
tänne?"

--"Minäkö? Kun paroni on lähettänyt minulle Kulakowin orjan, ja se
täällä muuttuu mamseliksi, täällä minun linnassani, luuletteko minua
niin tyhmäksi, että laskisin senlaisen saaliin käsistäni, ei, ei,
teitä, neiti Olga, minä en woi jättää muuanne kuin----"

--"Muuanne kuin?" huudahti Olga. "Ettehän aio sulkea minua
wankihuoneesen?"

--"En juuri sinne, waan yöksi kumminkin meidän lapsikamariimme ja
huomenna kansliaan, paronille."

--"Kansliaan ja paronille?" huusi Anni. "Olisitko hulluna!"

Olgan muoto waalistui.

--"Eihän se kumminkaan liene totta?" sanoi hän teeskellyllä naurulla.
"Olisinhan woinut jo heidän wangitessaan päästä irti, mutta ajattelin,
että pelastaahan minut teidän ystäwyytenne heti kuin olette minut
nähneet."

--"Ettehän woi pahaksua, neiti Olga, jos wakuutan puhuwani pelkkää
totta. Mitkään ihmisen woimat eiwät teitä pelasta wankeudesta ennenkuin
huomenna, ja silloinkin se on paroni, joka woi laskea teidät
wapauteen."

--"Jumalan tähden", huusi Olga, "minä en woi enkä tahdo häntä nähdä."

Iwonen nousi seisalleen, meni owea kohti, kiersi awaimen kahdesti
ympäri ja pisti sen powelleen.

--"Nyt menkää, jos tahdotte", sanoi hän Olgalle nauraen.

--"Woi, woi", huusi Olga puoli nauraen, puoli itkien, ja heittäysi pian
herwotonna Annin syliin.



VI.

Paroni.


Paroni käweli edes ja takaisin läikkywällä mosaikilattialla, wetäisten
wäliin monjaan sawun sikarista, joka oli hänellä sormiensa wälissä.
Wihdoin hän seisattui suuren peilin eteen ja katseli tyytywäisyydellä
omaa kuwaansa.

--"Kumma se olisi, jos en sitä woittaisi", sanoi hän itsekseen.

Silloin awautui owi ja passari Grönros astui sisään. Paroni katsoi
alati peiliin.

--"Howineuwos Renner", sanoi Grönros, samoin kuin hän parina wuotena
oli joka aamu sanonut tullessaan herransa luo.

--"Pyydä hänen tulemaan sisään", oli paronin tawallinen wastaus.

--"Waan Grönros, illallinen asia?" jatkoi paroni kääntyen passariin
päin.

--"Herra paroni!" wastasi Grönros.

--"Mitä se on? Grönros, sinä tohtisit?"

--"Tahtoa, paroni ei ole aina yhtä kuin täyttää."

--"Tahtoo sanoa, että sinä tahdot olla ihminen, mutta olet tarhapöllö."

--"Pöllöillä, herra paroni, on yöllä tarkka silmä, waan minä woisin
todistaa, että----"

--"Todistaa, minulle todistaa, sisilisko! Wanhat akat ja kämnärit
woiwat kuunnella todistuksia--se on kyllä, minä panen sen muistiin."

Passari waalistui, peräytyi ja katosi. Paroni astui pari askelta oween
päin, ja hänen wastaansa tuli howineuwos Renner, kumartuen sywästi.
Paroni ojensi hänelle kätensä ja weti hänen perästänsä sohwaan.

--"Olen kauan jo teitä odottanutkin, hywä Renner. Woin arwata, että
kaikki on hywin."

--"Kaikki kuin woi olla, tahi pian kaikki, herra paroni."

--"Minä luotan siihen. Minä tunnen mieheni. Mitä te kerran tahdotte, se
ei jää laimin."

--"Ei paroni, minun ansioni on mitätön. Se on kerran niin, ettei
minulle onnistu muu kuin mitä te, paroni, minulta tahdotte. Luulisin,
jos käskisitte minun noutamaan sydänyöllä teille taiwaalta kuun,
minulle sekin onnistuisi."

Paroni ojentui suoremmaksi ja wetäsi tyytywäisyydellä pitkän sawun
sikaristaan.

--"Arwaatteko mistä se tulee?" kysyi paroni hymyillen.

--"En woi muuta arwata kuin teidän käskyinne ihmeellisestä woimasta."

--"Ihminen saa kaikki, mitä tahtoo, mutta pelkurit, hywä Renner, ne
kadottawat siksi, etteiwät rohkene tahtoa. Kun istun korttipöytään ja
tahdon woittaa, silloin minä aina woitan. Mutta kaikki ei ole siinä.
Jos en näkisi läpi jokaisen kortin, woisin kuitenkin tulla häpeälle.
Mutta minä tahdon ne nähdä läpi ja näen, ja niin woin käyttää jokaista
siten kuin ne paraaten minulle sopiwat. Kas siinä, hywä Renner, koko
taitoni--silla wiimeksi, ihmiset, joita käytämme, eiwät ole muuta kuin
kortteja--mutta asiaan, woin arwata, että kaupungissa on kaikki hywin."

--"Paremmin kuin koskaan, herra paroni!"

--"Ja se tärkeä asia, jonka jätin teille eilen?"

--"Se meni kuin woidettu. Ne, jotka ensin enimmän wastustiwat, eiwät
awanneet suutansa, kun ilmoitin että se on paroni, joka tahtoo niin."

--"Sen arwasin. Ja Iiwana on kaikki täyttänyt?"

--"Ihmeellisesti; niin mahdottomalle kuin se näyttikään, ja onnistui
arwaamattomasti."

--"Se on kumma, hywä Renner; kaikkeen se mies kelpaa. Ja sellaista ei
ennen tunnettu."

--"Ihmiset täällä wihaawat häntä ja hänestä on yleinen puhe--en tiedä,
paroni, suwaitsetteko sen kuulla?"

--"Tietysti, minä tunnen hänet--hän on suuri konna, mutta minä
tarwitsen juuri sellaisen miehen. Mistä luulisitte ottawani toisen,
jota niin moneen asiaan woisin käyttää? Minä olisin hupsu, jos hänet
siksi hylkäisin. Mutta muistaessani, Kulakowin karannut orja tahi
palwelija, sitä hän warmaan ei tawannut?"

--"Uskomattomalla tawalla, paroni! Hän otti sen kiinni kadulla,
pilkkopimeässä. Woin olla warma, että jos käsky ei olisi ollut teidän,
paroni, hän olisi saattanut yhtähywin ottaa Kulakowin itsensä--mutta
minä en liukastele, sanoessani, että teidän käskyjänne täyttäissä ei
woi erehtyä, paroni, waikkapa luontokappaletta käskisitte ettekä
järjellistä ihmistä. Waan warmaan ette kuullut wielä ihmettä, mikä on
tapahtunut Punaisella Lähteellä?"

--"Punaisella Lähteellä? Te puhutte leikkiä, hywä Renner; se mikä
saattaa tapahtua Punaisella Lähteellä, ei woi olla ihmettä. Mutta
puhukaa."

--"Outoa se kuitenkin on, paroni, että terwe ihminen saattaa häwitä,
ettei itse hiis woi arwata miten ja mihin."

--"Ja se ihminen on?"

--"Iiwanan tytär."

--"Ei kuitenkaan se ihana Olga? Sanokaa, hywä Renner."

--"Juuri sama Olga, jota eilen illasta ei kukaan ihminen ole nähnyt."

--"Ja Iiwana sitte?"

--"Siitä on pari minutia, kun hän lähti luotani sitä ilmoittamasta.
Minä olen lähettänyt kaikki polisit häntä etsimään, ja Iiwana itse jo
on lennellyt monesti ympäri kaupungin. Käskettekö, paroni, rummuttamaan
joka kadun kulmassa?"

Paroni ei wastannut. Hän nousi seisalleen ja astui eräitä askelia
edestakaisin, puhaltaen pitkiä sawuja sikaristaan. Howineuwos Renner
oli myös nousnut, waan oli äänettä. Hän wetäytyi wähitellen oween, kun
paroni yhä maltti katsoa häneen päin. Renner näytti tahtowan kumartaa
ja paeta. Paroni huomasi sen wihdoin ja sanoi huolettomasti:

--"Niin todella, ja mitä arwelette tehdä?"

--"Minä kysyisin sitä teiltä, paroni!"

--"No niin wähäpätöinen asia! Minä arwelen, että yhtä hywin tiedätte
itse mitä siinä on tekemistä. Näenhän teitä kohta?"

Näin sanoen, paroni ojensi hänelle kätensä, Renner kumarsi sywästi,
paeten takaperin oween.

Päästyä etuhuoneesen, Renner seisattui, painoi kätensä otsaansa ja
sanoi itsekseen:

--"Minä aawistin oikein. Rautaa on taottawa silloin kuin se on kuumana.
Ennen olin hänellä oikeana kätenä, kuten ihmiset sanowat, nyt woin
tulla hänen molemmiksi käsiksensä. Woin kohta sanoa, että koko paroni
ei ole muuta kuin minä."

Paroni meni sisimpään huoneesensa, heittäysi pehmeälle sohwalle, ja
hänen kaswonsa näyttiwät waaleammille kuin äsken.

--"Merkillistä", sanoi hän itsekseen. "Olen warma, että hän on
yhtäläinen kuin muutkin sellaiset. Hän on saattanut paeta jonkun
roiston seurassa--waan kuitenkin tahdon epäillä--milt'en pelkää, jos
Renner täyttää mitä arweli--ja jos hän sen täyttää--ja hän olisi
wiaton--ei, ei, se on mahdoton--paljas teeskellys. Waan mitä sanon!
Milt'en wapise, kun hänen silmänsä kohtaawat minun--hän woi tehdä minut
hulluksi waan paljaalla huuliensa hymyllä, ja tuo houraawa wiehätys
hänen silmissään..."

Astuttua wielä eräitä askelia, hän tempasi kelloa ja soitti. Grönros
seisoi hänen edessään.

--"Hewoset ja waununi!" käski paroni.

Eräitä minuteja myöhemmin paroni istui waunuihinsa ja ajoi ulos.



VII.

Tutkinto.


Paroni oli käskenyt ajamaan Punaista Lähdettä kohti. Hän istui
waunuissaan tawallista wakaisempana ja näytti lewottomasti katselewan
ympärilleen.

--"Ei", sanoi hän wihdoin itselleen, "Renner ei ole se mies, Hän on
nähnyt minun aikomukseni enkä tarwitse pelätä häneltä tuhmuuksia. Näin
hänen silmistään enemmän kuin hän tahtoi minulle sanoa. Hän tuntee,
ett'ei Olgan asia ole minulle niin wähäpätöinen kuin sanoin. Hän ei
olisi Renner, jos woisi olla niin typerä, että luulisi minun huoletta
woiwan nähdä julkista häwäistystä Olgalle. Siis woin luottaa Renneriin
enkä siinä erehdy."

Tultua tähän päätökseen hän antoi ohjallisen kääntää takaisin. Hän
ajeli wielä kerran kaupungin läpi ja seisatutti sitte kanslian portaan
eteen.

Tultua kansliaan, hänen muotonsa oli wielä synkkä, kuten ainakin,
jolloin mitä erinomaista oli tapahtunut. Sellaisena päiwänä ei kukaan
tohtinut hänelle paljon puhella. Kaikki meni hiljaista menoansa, juuri
kuin koko kansliassa ei olisi ollut muita kuin paroni, jonka ääni
silloin tällöin kajahti huoneiden läpi ja pani jokaisen wapisemaan.

Niin se oli tänäänkin. Paroni awasi eteensä asetetun paperitukun,
katsahti jokaiseen eri paperiin ja wiskasi sihteerinsä eteen. Wihdoin
hän otti yhden, jota seisattui lukemaan.

--"Kurjuutta!" kiljasi hän, "Paroni W:n omaisuuden hoitaja--mitä he
arwelewat? Missä he luulewat olewansa? Amerikassako, Ruotsissa wai
Sweitsissä?"

--"Sanokaas muuta, paroni", wastasi Rosenlund, hänen wastassaan istuwa
wirkamies. "Minä pääsin juuri sitä sanomasta."

--"Se on hämmentää sekaisin päiwä ja yö, se on kääntää nurin koko
maailma, kun wangita paronin omaisuuden ylihoitaja, ja se on
häwytttömyyttä tehdä se wastoin minun tahtoani. Mitä sanotte siitä?"

--"Minulla on ihan sama ajatus kuin teillä, paroni."

--"Ja sen he luulewat menestywän. He erehtywät. Mitä wuosisata on
rakentanut, luulewatko tuhmalla päätöksellään woiwansa sen tuokiossa
purkaa? Se on tehdä kuollut lainsääntö wahwemmaksi kuin oikean ihmisen
järki, kuin käytännöllinen järki, joka, olkoon jos kymmenesti heidän
lakiansa wastaan, kuitenkin hallitsee maailmaa."

--"Sen se warmaan tekee ja wielä kahta enemmän", sanoi Rosenlund.

--"Ja wiimeksi he owat siinä tehneet wäärin."

--"Peräti wäärin", wakuutti Rosenlund.

--"Minä aion siis paikalla kumota sellaisen päätöksen."

--"Siinä emme woi muuta tehdä, sillä tässä on siihen wahwa syy."

--"Mutta Rosenlund, jos se olisi wastoin seisowia lakejamme?"

--"Kyllä se niin on, paroni, ett'ei se lain mukaista olisi."

--"Tällä kertaa siis en tiedä onko siihen laisinkaan hywä ryhtyä."

--"Minusta, paroni, se näyttää epäilyksen alaiselta."

--"Jos ehkä toistaiseksi olisi parempi mennä esityksellä ylemmäksi?"

--"Minä ajattelen samaa, sillä, paroni, se mikä meille on parempi, ei
woi olla meille pahempi."

--"Meillä ei siis ole tässä asiassa mitään eri ajatusta?" sanoi paroni,
wiskaten paperin sihterinsä eteen.

--"Teidän ajatuksenne, paroni, on tässä asiassa niin selkeä, ett'ei
siinä kukaan saata toisin ajatella."

--"Ja herra Kulakowin orja, näen minä, on toinen, joka eilen illalla on
tuotu linnaan", sanoi paroni ottaen toisen paperin.

--"Niin, todella, ja syystä, hän odottaa etuhuoneessa tuomiotansa."

--"Eihän liene wäärin ollut wangita niin wähillä syillä?" kysyi paroni.

--"Ken sitä woisi wääräksi sanoa?" sanoi Rosenlund päättäwästi.

--"Ja jokainen palwelus on tawallansa myös orjuus," sanoi paroni.

--"Wapaus se kaiketi ei woi olla, ja siksi minä olen tuntoni mukaan
arwellut lähettää hänet tutkimatta wangin kyydillä isäntänsä käsiin,"
sanoi Rosenlund hywin wakaisesti.

--"Mutta tawan ja näön wuoksi täytyy ensin wähän tutkia", sanoi paroni,
"sillä minua peloittaa, jos palwelija sattuisi olemaan wiaton, ja syy
olla isännässä, Kulakowissa."

--"Tietysti, tietysti, hywin helposti se niinkin woi kääntyä, sillä
tapahtuuhan usein, että palwelija on wiaton, ja wika on waan isännässä;
sentähden wälttämättä ensin tutkia, waikka sen ei päätöstä tarwitse
muuttaa."

--"No, koska se on teidänkin ajatuksenne," sanoi paroni, "siis"----

--"Tutkinto on wälttämätön, sillä ainakin syyt täytyy olla tunnetut
ennen kuin hänet woi takasin lähettää," sanoi Rosenlund, tekeytyen
hywin tärkeän muotoiseksi.

Paroni soitti ja wahtimestari tuli owesta.

--"Käski Iwosen tuota esiin illalla wangitut."

--"Waan, paroni, niitä on paljon, luulen puolikymmentä, ja niitä on
eräs nuori mies niin raiwoisa ett'ei tahdo huoneessa pysyä."

--"No, antakaa hänen tulla ensiksi."

Wahtimestari meni.

--"Koska se on sellainen junkkari, niin ei wahingoittaisi näyttää wähän
kowuutta", sanoi Rosenlund.

--"Todella", wastasi paroni, "arweletteko, että noudatamme Iiwanan?"

--"Wälttämättä, sillä näille ihmisille ei ole mitään parempaa kuria
kuin Iiwana. Hänen paljas nimensä panee heidät wapisemaan, ja, paroni,
se on teidän ansionne, että on löydetty sellainen mies."

--"Siis päätetty. Waroiksi noudatamme Iiwanan, waan sillaikaa woimme
alkaa tutkinnon."

--"Niin minäkin ajattelen."

Owi awautui, ja Iwonen weti perässänsä paronin eteen ensimmäisen
wankinsa.

Meidän täytyy palata wähän takaisin, katselemaan miten Olgan laita oli
linnassa. Iwonen oli täyttänyt lupansa. Hän oli sulkenut Olgan yöksi
pieneen lapsikamariin, missä hän sai rauhassa jäädä omain ajatustensa
seuraan. Työläs on arwata mitä tämä haaweksiwa neiti yksinäisyydessään
ja uudessa asunnossaan uneksi. Se näkyi waan aamulla, ett'ei hän ollut
iloinen. Hänen silmänsä oliwat wähän punaisina, joka näytti hänen
itkeneen. Mutta ei mitään pelkoa, jota illalla oli nähty. Olga näytti
luottamuksella odottawan mitä oli tapahtuwa.

--"Onko se teidän totenne, ett'en järkiään pääse irti?" kysyi hän
Iwoselta, terwehdittyä häntä ja Annia.

--"Hywä neiti Olga", wastasi Iwonen kohteliaasti. "Älkää pahastuko, jos
illalla olin pikainen, ehkä kowakin; se ei ollut aikomukseni. Nyt kadun
sitä ja olen walmis päästämään teitä wapaaksi. Minun tarwitsee waan
ilmoittaa paronille erheys, joka on wiattomasti saattanut teidät
linnaan. Olette siis heti wapaa, se on tehty kymmenessä minutissa, niin
pääsette siitä julkisesta häwäistyksestä, joka seuraa sellaista
ilmestystä kuin julkinen tutkinto kansliassa paronin edessä."

--"Sanokaa minulle, onko se jo tunnettu, että minä olen täällä
wankina?"

--"Tietysti se on tunnettu, että howineuwos Kulakowin karannut palwelia
Simpsa eilen illalla wangittiin ja tuotiin linnaan, ja että minulla on
käsky hän tänä aamuna saattaa paronin eteen tutkittawaksi."

--"Ja tutkinto tapahtuu julkisesti?"

--"Niin julkisesti kuin se on paronin, lääninsihterin ja muiden
wirkamiesten saapuwilla kansliassa."

--"Uskotteko minun eilen illallisessa puwussani woiwan tulla heti
tunnetuksi?"

--"Se on tuskin epäiltäwä, etenkin, jos paroni on niin onnellinen, että
jo entuudesta teidät tuntee."

Olga punastui, waan sanoi järkiään wakuudella:

--"Nyt olen päättänyt. Hywä ystäwä, te saatte wiedä minut paronin eteen
Simpsana, Kulakowin orjana, mutta sitä ennen, odottakaa, tahdon olla
wähän yksinäni."

Olga pakeni yölliseen wankihuoneesensa. Kun hän wähän ajan takaa sieltä
palasi, Iwonen ja hänen waimonsa kääntyiwät hämmästyksellä häntä
katselemaan. Olga oli niin täydellisesti kauniin nuoren miehen
muotoinen, että tarwittiin tuon hywän pariskunnan koko tuttawuus häntä
tuntea Olgaksi. Runsas pimeä tukka oli taitawasti laitettu hajallaan
walumaan kahden puolen olkapäille, musta silkkihuiwi oli kömpelösti
kääritty kaulan ympäri, ja wyö oli huolettomasti wiskattu solmuun
harmaan, kantapäihin ulottuwan sarkanutun päälle. Kukaan ei woinut,
häntä nähdessä, sanoa muuta kuin että siinä oli joku karjalaisia
talonpojan poikia.

--"Hahaha!" käwi Iwonen nauramaan: "Ja mitä arwelette nyt tehdä tuossa
puwussanne?"

--"Arwelen näin tulla kansliaan ja siellä paronin edessä wastata
puolestani."

--"Mutta jos tulette sitä katumaan?"

--"Minun päätökseni on luja."

--"Hywä neiti Olga, minä ymmärrän aikomuksenne ja näen läpi
ajatuksenne. Minäkään en olisi keksinyt niin oiwallista keinoa,
sentähden kiitän jo edeltäpäin ilosta, jonka minulle walmistatte. Neiti
Olga, uskokaa, se menestyy oiwallisesti, he eiwät ole sen wiisaampia,
he eiwät näe etemmäksi nenä=warttansa kaikella wiisaudella millä
ylpeilewät. Minä olen kohta walmis teitä seuraamaan."

Näin warustettuna, Olga astui siis Iwosen perästä paronin eteen.
Jokainen kanslian herroja kääntyi uteliaasti katsomaan tuota
raiwoisaksi sanottua nuorta wankia. Mutta kukaan ei ollut odottanut
nähdä mitä näkiwät. Tuota ihanaa nuorukaista, jonka silmistä loisti
teräwä äly ja awonainen katsanto, ei tahtonut kukaan uskoa
pahantekijäksi.

Paronin silmät kohtasiwat myös wangin silmiä. Hän tuskin woi peittää
wapsausta, minkä tämä katsaus waikutti. Oli kuin tulinen nuoli olisi
säwähtänyt hänen olentonsa läpi. Hänen oli mahdoton selittää mitä nuo
säihkywät silmät hänelle muistuttiwat, ja hän tarwitsi koota
ajatuksiansa ennen kuin woi alkaa puheensa. Tämän wähän äänettömyyden
ajalla Iwonen astui esiin, ojensi paronille lipun, missä oli
wangitsemisen käsky. ja täytännön kertomus. Sitä pikaisesti silmäiltyä,
paroni wihdoin kääntyen wankiin päin alkoi:

--"Sinä olet Simpsa?"

--"Olen."

--"Ja olit howineuwos Kulakowin orja?"

--"Olin."

--"Ja karkasit sieltä wiime elokuun lopulla?"

--"Minä läksin sieltä silloin."

--"Ja eilen illalla sinä otettiin kiinni tässä kaupungissa."

--"Kaikki on totta, minä otettiin kiinni tässä kaupungissa."

--"Niin nuori ja kuitenkin niin tottelematon lakia ja esimiehiä
kohtaan. Etkö muistanut, että jokaisen on pysyttäwä siinä sijassa,
mihin Jumala ja esiwalta kenenkin on asettanut? Karulla siitä paeta on
suuri rikos, joka rangaistaan kowasti. Sellainen häpäisee ihmisen, waan
ei työ eikä palwelus, olkoot minkä nimellisiä hywänsä."

--"Teidän puheenne, paroni, on hywin kaunis niihin oloihin, mihin se
sopii. Minua kohti sopii waan yksi niitä lain sääntöjä, mitä korkea
hallitsijamme on wahwistanut. Se on pyhä ja kallis sääntö, ett'ei,
tässä maassa, ett'ei Suomen rajain sisällä keltään saa otattaa wapautta
eikä ketään käy wangitseminen ennenkuin laillinen oikeus on siitä
päättänyt tahi ellei pahanteossa ole tawattu. Teidän welwollisuutenne,
paroni, on walwoa tämän lain pyhyyttä. Kuitenkin olen minä teidän
käskystänne ihan wiatonna, wastoin kaikkea lakia aiwan tuntematonna
tullut wangituksi keskellä maantietä ja niin kadottanut wapauteni. Ken
teille takaa, että minä olen se, joksi minua luulette? Ja jos olisinkin
se, ken teille woi wakuuttaa minun olewan niin rikollisen kuin teille
on saatettu kertoa? Minä uskon teidän olewan wiehättäwää kuunnella
jokaisen liwertäjän ystäwänne puheita ja myöntää heille kaikellaisia
waatimuksia, waikka ne sotisiwat pyhimpiä lakia wastoin."

--"Kuuletteko sitä rohkeutta?" sanoi paroni, kääntyen sihteriinsä.

--"Hirweää häwyttömyyttä, wastoin Keisarin lakia", wastasi Rosenlund.

--"Woisi uskoa", jatkoi wanki, "että teille, paroni, on wiehättäwää
lain nimessä osoittaa kowuutta sille, jota wihaatte, ja katsoa
sormienne wälitse, kun kysymys on ystäwistänne."

--"Mitä kaikkia, mitä sinä tarkoitat?" huusi paroni pikastuneena.

--"Tarkoitan sanoa teille miten wäärin se on käyttää lakia
kunnianhimonsa tyydyttämiseksi ja korkeaa wirkaansa petollisten
liukastelijain mielen nouteeksi, sill'aikaa kuin tuhat rikosta jää
rankaisematta ja tuhat wiatonta kärsii wääryyttä, mutta kauhistawaa on,
kun sellainen wirkamies auttaa wääryyttä ja sortaa sitä, kellä on
oikeus."

--"Kylläksi, kylläksi", huusi paroni, wiitaten kädellään Iwoselle.

--"Sulkekaa pimeimpään tyrmään", huusi Rosenlund.

--"Niin teille, paroni, se woi olla kylläksi! Onhan katkeraa kuulla
totuutta sen, joka on tottunut kuulemaan waletta ja petosta
liukastelewain ystäwäin huulilta. Mutta minulle ei ole wielä kylläksi",
jatkoi wanki lujuudella. "Teidän lakimme on seitsemän wuotta sitte
antanut wapauden sadoille orjille, joita entiseen aikaan oli tänne
tuotu Wenäjältä. Te paroni ja käskyläisenne olette tehneet kaikkea,
pidättääksenne heitä tässä orjuudessa. Kowain isäntäin ystäwänä, te
olette lain nimissä lähettäneet jälleen jokaisen, ken on tiennyt ja
tahtonut wapauttansa käyttää ja hankkia etuansa toisaalla. Uskokaa
minua, se ei saa kestää kauemmin. Minä koetan ettekö joskus näissä
'orjissa' tule kunnioittamaan wapaita ihmisiä, joilla on oikeus määrätä
työnsä ja toimensa. Minä koetan auttaako korkea wirkanne teitä
kauemmin, puolustaissa laittomuutta ja rikosta, minä koetan löytäwätkö
wiekkaat ystäwänne aina teissä turwaa pyhiä, wannotuita lakia wastaan."

--"Hirmuista, julkista häwäistystä!" huusi paroni.

--"Ja sitä wangilta, orjalta, Kulakowin orjalta!" huusi Rosenlund.

--"Kurjalliset olennot!" huusi wanki. "Totuus on teille häwäistys, kun
se alentaa kuwitellun arwonne. Te tahdotte hallita silloin kuin teillä
ei ole muuta tehtäwää kuin noudattaa lakia. Te olette itse orjina
pahoille himoillenne. Kauhistukaa sitä, jos mikään teitä kauhistuttaa,
ja palatkaa tekemään oikeutta, joka on welwollisuutenne."

Tämä oli enemmän kuin paroni ja Rosenlund woiwat kärsiä. He hyppäsiwät
istuimiltaan, paroni tempasi pöydältä kellon ja alkoi soittaa
hätäisesti. Kaikki käskyläiset juoksiwat esiin. Paronin muoto oli
mustettunut. Hän huusi kowemmin kuin koskaan ennen oli huutanut.

--"Hän on hurja! Itse pahahenki ihmisen hahmossa, kapinan nostaja,
antakaa hän Iiwanan käsiin!" huusi hän pian hengittämättä.

Malttamatta odottaa Iiwanaa, paroni aikoi tarttua wangin rintaan,
syöstäksensä häntä ulos kansliasta. Hänen silmissään paloi hirweä wihan
raiwo. Silloin yhtäkkiä wanki awasi wyönsä, wiskasi päältänsä
sarkawiitan ja laski pitkät kiharansa walumaan hienolle kaulallensa.
Hänen suuret hehkuwat silmänsä kohtasiwat paronin, ja hänen huulillaan
leikitsi suloinen hymy, jossa wiaton nuoruuden ilo ja tilaisuuden
tuottama hieno iwa oliwat sisällisesti yhdistettyinä.

Paroni oli kuin nuolella ammuttu. Rosenlundin silmät seisoiwat nurin
päässä.

--"Olga!" oli ainoa sana, joka pääsi paronin huulilta.

Silloin tuli owesta huoneesen Iiwana. Hän seisattui tuokion, katsahti
ympärilleen ja syöksi tytärtänsä kohti, puristi hänet syliinsä huutaen:
"Olga, minun Olgani!"



VIII.

Grönros.


Ensimäinen kowa onni, mikä oli kohdannut Olgan ja Simpsan rakkautta,
oli ohitse. Simpsaa ei enää kukaan wainonnut eikä ajanut perästä.
Molemmat nuoret saiwat sen perästä wapaasti pian joka päiwä kohdata
toisiansa. He käweliwät yhtenä kaupungilla ja saiwat monet illat istua
yhtenä Olgan wanhempain luona, eikä kukaan näyttänyt sitä heiltä
kieltäwän. Iiwana ja hänen waimonsa näyttiwät olewan iloiset tästä
ystäwyydestä. Kaupunkilaiset, joille Iwonen oli wangin seikan jutellut
monilla mitä hauskimmilla lisäyksillä, seurasiwat huwituksella nuorten
ystäwyyttä. Heistä puheltiin joka talossa, ja kun he nähtiin yhdessä
käwelewän, heitä ihaili jokainen. Moni matkustaja, tultua kaupunkiin,
asetti tiensä Punaiselle Lähteelle, toiwoen saada nähdä ihanaa neiti
Olgaa ja hänen sulhaistansa, joista juoksupuhe jo oli ehtinyt lewitä
seudun ympäri.

Muutamana iltana tuli Iiwanan kotiin paronin passari Grönros
toiwottamaan onnea nuorille kihlatuille, jotka silloinkin istuiwat
wierekkäin Iiwanan salissa. Hän terwehti Iiwanaa ja hänen waimoansa
sanoen: "Toiwotan sydämmestäni teille onnea. Kaupungissa on tuskin
ketään joka ei ottaisi osaa teidän iloonne ja onneenne. Sellainen lapsi
ja sellainen wäwy, ne owat lahjoja, joita ei ole suotu monelle
kuolewaiselle."

--"Olisin kyllä toiwonut Olgalle suurempiarwoisen miehen", sanoi
Iiwana, "mutta minä rakastan tytärtäni liian paljon, ruwetakseni häntä
pakottamaan miehelle wastoin omaa tahtoansa."

--"Ja siinä teette oikein, hywä Iiwana. Sillä nuoret eiwät woi ajatella
mitä etuja rikkaus ja korkea arwo antawat meille maailmassa. He
luulewat eläwänsä paljaalla rakkaudella, eiwätkä tunne wielä miten
huwaksi paljas rakkaus on syödä leipänä, niin pian kuin sitä on tarwis
jakaa isolle perheelle."

--"Niin se on", sanoi Iiwana, "tunnenhan sen omasta itsestäni. Mihin
olisin tullut, ellei paroni olisi antanut minulle tällaista wirkaa?
Minä elin köyhyydessä ja waimoni sai tehdä yöt päiwät työtä,
pitäessämme koulussa Olgaa, jossa on ollut kaikki toiwomme."

--"Ja toiwonne ei ole teitä pettänyt. Paroni pitää teitä suuressa
arwossa, Iiwana. Mutta hänellä on paljon, joita hän pitää arwossa, eikä
sentähden jaa jokaiselle wirkoja. Teille on waan ollut onneksi, että
paroni tuntee niin hywin tyttärenne, neiti Olgan."

--"Paroniko tuntee Olgan?" sanoi Iiwana hämmästyen. "Minun tieteni hän
ei ole nähnyt Olgaa ennen tuota onnetonta kohtausta kansliassa."

--"Te erhetytte. Paroni tunsi tyttärenne ennen kuin saitte nykyisen
wirkanne. Hän tunsi sen jalon neiden ja sanoi minulle: synti on antaa
olla köyhyydessä sellaisen isän, jolla on niin jalo tytär. Korottaisin
hänen waikka mihin wirkaan, jos tietäisin hänen woiwan mitä toimittaa."

--"Sanoiko hän sen?"

--"Warmasti hän niin sanoi, ja minä se olin, joka silloin tein teille
awun."

--"Te, Grönros."

--"Juuri minä. Minä tunsin teidän arwonne. Minä tunnen ihmiset päältä
päin, enkä koskaan erehdy. Minä sanoin paronille, ett'ei Iiwanan
kaltaista miestä ole toista Wiipurissa, tuskin koko läänissä. Hän
kelpaa jokaiseen toimeen ja täyttää käskynne paremmin kuin kenkään
Suomessa. Muuta ei tarwinnut sanoa, ja silloin saitte nykyisen
wirkanne. Ja miten owat sanani toteutuneet? Nytkin, parastaikaa, paroni
on kokonaan teidän wallassanne."

--"Minun wallassani?"

--"Niin, teidän ja tyttärenne."

--"Minun tyttäreni?"

--"Se on puhtainta totuutta, niin pahasti kuin se on minun sitä teille
ilmoittaa. Hän sanoi minulle eilen: 'En tiedä mitä tekisin jos jotenkin
saisin tuon Iiwanan ja tyttärensä pysytetyiksi luokseni. Miksi et sinä
Grönros woinut olla Simpsan sijassa? Olisin tehnyt sinut waikka miksi
wirkamieheksi,' paroni sanoi sen?"

--"Ja paroni sanoi sen?"

--"Syntihän on minun sitä kertoa. Waan neiti Olga on kerran walinnut,
eihän se nyt enää mitään waikuta. Luulten paroni nyt osottaa kaiken
hywyytensä neiti Olgan tulewaa miestä kohti; ja silloin tekään ette ole
unhotettu. Ja arwaatteko miten se kunnian mies on muuttunut tuossa
orjain jutussa? Hän tekee kaikki mitä woi, saada wapaiksi ne ihmiset,
jotka epätiedossa owat wielä pysyneet orjina. Hän on päättänyt lähettää
nuoren alaupserin pestaamaan sotamiehiksi nuoria miehiä, jotka tahtowat
erota isännistään. Tämän toimen hän warmaan antaa neiti Olgan
walitulle. Arwaattehan, minkä kunnian paroni sillä osoittaa teille ja
tulewalle wäwyllenne."

--"Kaikki, mitä puhutte, hywä Grönros, on minusta niin outoa, että
tuskin woin sitä uskoa. Waan minulla ei ole mitään syytä luulla teidän
walehtelewan. Paroni on minua kohtaan ollut liian hywä, lähettääkseen
teitä tuomaan minulle walheita."

--"Walheen jäljet owat lyhyet, kuten tunnette. Kohta saatte omilla
silmillänne nähdä kaikki. Paroni sai eilen Kulakowilta kirjeen, jossa
hän pyytää kaiken mokomin paronia lähettämään takaisin palwelijaansa,
jolla ei ollut lupaa mennä sotawäkeen eikä tulla wiettelemään
tytärtänne. En tiennyt kumpi näistä enemmän suututti paronia, mutta se
waan warma on, ett'en koskaan ole nähnyt häntä niin suutuksissa kuin
sanotun kirjeen luettuansa. Hän repäisi sen palaisiksi ja käski minun
heittämään palaset tuliseen uuniin, ja sen minä tein uskollisesti,
sillä tiesinhän minä, ettei Kulakow woinut millään panna toimeen
uhkauksiansa, joita hän kirjeessään ilmoitti, niinkuin sellaistakin,
että hän muka estäisi Simpsan ja Olgan naimisen."

--"Teidän ystäwyytenne luen kunniakseni ja arwelen sitä nauttia niin
kauan kuin minua suwaitsette. Minä olen kyllä paljas halpa palwelija,
mutta ehkä minullekin wielä lempeämpi päiwä koittaa!"

--"Me olemme kaikki palwelijoita, suurimmasta pienimpään. Te olette
wielä nuori, kukaan ei woi sanoa mihin seisatutte. Lukekaa minun
perheeni ystäwiksenne."

Näillä sanoilla molemmat erosiwat, ja Grönros'in silmissä loisti
tyytywäisyys, kun hän nöyrällä kumarruksella kätteli Iiwanan waimoa ja
tytärtä. Mutta hänen huulillensa kuwausi iwallinen nauru, ojentaessaan
kättänsä Simpsalle ja sanoessaan: "toiwotan onnea ja menestystä
aikomuksessanne."



IX.

Salakari.


Grönros oli puhunut totta. Paroni oli kokonaan muuttunut. Hän oli
alkanut koettaa orjina palwelewia ihmisiä tuolla Laatokan
rantaseuduissa saada tuntemaan heidän wapauttansa, joka Suomen lain
mukaan tuli jokaiselle maan asukkaalle. Saatua tiedon neiti Olgan ja
Simpsan keskuudesta, hän näytti osoittawan suosiota myös Simpsaa kohti.
Hän sai päällikön kautta waikutetuksi, että Simpsan toimeksi annettiin
palkata nuoria miehiä entisten orjain seasta sotamiehiksi Suomen äsken
asetettuihin jääkäripataljoniin, näyttääkseen sekä entisille orjille
että niiden isännille, ett'ei orjuutta enää maassa ollut. Hänen
suosionsa ei seisattunut siihen. Hän tuli eräänä aamuna äkki arwaamatta
Iiwanan kotiin, kätteli siellä jokaista ja toiwotti sydämmellisesti
onnea nuorille kihlatuille.--"Mikä onnellinen ihminen sinä olet
Iiwana'" sanoi hän. "Soisin olla sellainen isä kuin sinä, waan minulle
ei ole suotu lapsia. Tulewa nuori wäwynne on pataljonan sukkelimpia
miehiä, hän saattaa wielä tulla upseriksi. Waan näettekö mitenkä jo
wähällä olin tulla petetyksi? Minä olen ihan wiaton siihen, mikä on
tapahtunut, waan minun sijassani on waikea tuntea asioita muuten kuin
toisen silmän ja suun kautta. Ihmiset owat petollisia. Maksaisin
kultaa, jos saisin ympärilleni sellaisia miehiä kuin sinä, Iiwana, ja
eräät muut, jotka perin pohjin tunnen."

--"Te osoitatte minulle liian kunnian, paroni! Minä olen mitätön
ihminen; teidän walistunut tahtonne se yksin woi minua johonkin
käyttää."

--"Ei niin, hywä Iiwana! Se on wäärin niin halwentaa itseänsä. Te
olette sowelias jokaiseen toimeen, ja minä arwelen sen teille näyttää,
ja jos tulewa wäwynne kerran tahtoo jättää sota=aseet ja kääntyä
rauhallisiin toimiin, olen warma, ett'ei teillä ole syytä hänestäkään
häwetä. Wai kuinka arwelette, nuori mies?"

--"Minäkö?" wastasi Simpsa kumartuen. "Minä en ole ansainnut wielä
mitään."

--"Te olette ansainneet paljon, enemmän kuin kullalla woi ostaa,
silloin kuin olette ansainneet sellaisen towerin. Uskokaa, suurin ansio
maailmassa auttaa wähän. Parailla lahjoilla saatte olla ikänne
patalakkina, jos ei teillä ole apua naisista. Woitte kantaa ikänne
kiwäriä, woitte hakata kuolijaksi puolen maailmaa, pääsemättä
paikaltanne, waan yksi ainoa ihana olento, paljon wähemminkin kuin
teidän, woi teidät sysätä suorastaan korpralista kenraliksi."

Paroni wiskasi salaisen silmäyksen Olgaan päin, mutta tämä ei sitä enää
nähnyt, sillä hän pakeni juuri silloin toiseen huoneesen. Paronin puhe
silloin seisattui, ja annettua eräitä neuwoja Iiwanalle ja erittäin
Simpsalle, hän kätteli molempia ja meni.

Perheen jäätyä jälleen yksinään Simpsan kanssa, Iiwana lausui:

--"En tiedä mikä onni on tullut talooni, siitä ajasta kuin tulin
paronin palwelukseen. Kaikki menee paremmin kuin woin aawistaa. Pari
wuotta sitten olin wanha palwelija, sen perästä olen yhä nousnut, enkä
tiedä enää millaisena miehenä saatan kuolla. Nimismiehen wirka on
minulla jo kuin kädessä, ja se ei seisatu warmaan wielä siihen, jos
paroni pysyy täällä. Mitä sanotte sellaisesta miehestä?"

--"Minä pelkään häntä kuin kuolemaa, uskokaa, isä, minä wapisen joka
kerta kuin hänet näen", sanoi Olga huoaten.

--"Sinä olet hywin lapsellinen, Olga. Sellaista miestä ei ole toista
Suomessa."

--"Woitte sanoa minua yhtä lapselliseksi kuin Olgaa", sanoi Simpsa;
"Minäkin pelkään häntä--"

--"Sinäkin" sanoi Iiwana. "Luulen teidän molempain näkewän kummituksia
keskellä päiwää. Hän ei ole koskaan ollut minulle suosiollisempi kuin
nyt."

--"Sen pahemmin häntä pelkään", sanoi Olga.

--"Kuulkaa, lapset, se onneton tapaus woi kääntyä meille suurimmaksi
onneksi. Sentähden minä en koskaan epäile täyttäessäni hänen
käskyjänsä, olkoot ne waikka kuin hurjia, ne kääntywät kuitenkin meille
wihdoin onneksi. Käskeköön hän minua tuleen, minä olen walmis. Mutta
olkaa, minulle tuli hywä ajatus päähäni. Tänään olen niin iloinen, että
woin tehdä kaikkea, luulen tämän olewan oikean onnenpäiwän. Koko
maailma näyttää olewan minulle tarjona. Woisin antaa teidät wihkiä
tänä=iltana ja nähdä teidät onnellisina."

--"Tänä iltana?" huusiwat Olga ja Simpsa yhtaikaa.

--"Niin, ihan tänä iltana, sillä ehkä jo huomenna sinun, Simpsa, täytyy
matkata pois. Siis, lapset, parasta on tänä iltana."

--"Minä en toiwo mitään parempaa", sanoi Simpsa puristaen Olgaa
syliinsä.

--"Se on totinen tosi, ett'en häissänne koskaan woi olla iloisempana
kuin tänä iltana. Kutsumme waan papin ja monjaita ystäwiämme."

Molemmat nuoret syleiliwät Iiwanaa ja sitte toisiansa. Waan Olga
huokasi sywästi, ja hänen silmiinsä tuli kyyneliä.

--"Waan sinä et ole oikein iloinen, Olga", sanoi Simpsa, häntä
suudellen. "Onhan kaikki mennyt paremmin kuin osasimme toiwoa. Tänä
iltana olemme yhdistetyt, emmekä tarwitse nyt mitään pelätä."

--"Sen kaiken näen minäkin, waan en tiedä mikä se on, joka minua pian
wapisuttaa. Minusta tuntuu kuin joku hirweä onnettomuus olisi tulossa",
sanoi Olga huokaillen.

--"Ja minä en näe yhtään syytä pelkoon", sanoi Simpsa. "Katso, aurinko
paistaa heleästi, sen walossa ei menesty mitkään kawaluuden juonet. Kun
ilta pimenee, silloin meitä ei woi mikään ihmis=woima enää eroittaa. Ja
uskotko, Olga, kun onni kerran on suotuisa, niin se wie yhä eteenpäin
kuin hywä purjetuuli laiwaa."

--"Mutta laiwa saattaa tarttua salaiselle karille ja niihin musertua."

--"Sen se saattaa tehdä, waan silloin kuin matka on tuntematon. Jos sen
sijaan jo olemme lähellä satamaa, ja waaralliset karit owat meiltä
kaikki jo ohitse."

Iiwana oli sill'aikaa warustainut menemään ulos. Silloin awautui owi,
ja eräs polisipalwelija, Iiwanan wirkakumppani, astui huoneesen.
Tällainen tapaus oli aiwan tawallinen, mutta kummallista, nyt wapsahti
jokainen, yksin Iiwanakin, joka ei saanut sanaa suustansa, tulijan
lyhyesti terwehtäissä.

Polisi katsahti ympärilleen silmillä, joissa kylmä wirallinen tärkeys
näytti tahtowan tulla jokaisen huomioon. Sitte hän wetäsi poweltaan
suuren wirallisen kirjeen, suljetun wirkasinetillä, jossa näkyi
keisarillinen waakuna ja sen yli risti.

Iiwanan muoto kirkastui yht'äkkiä. "Se on waltuuskirja uuteen
wirkaani", sanoi hän ja tunsi rintansa lämpenewän. Hän tempasi polisin
ojentaman kirjeen, awasi sen ja luki seuraawat sanat:

--"Pyhän Synodin ja Korkean Konssistorin käskystä: Oikeauskoisten
Simpsan ja Olgan wälillä aiottu awioliitto on kielletty ja tällä
ratkaistu, koska mainitut henkilöt owat näytetyt olewan keskenään
sukulaiset."

--"Sukulaiset!" parkasi Olga surkealla äänellä.

--"Sukulaiset! mahdotonta!" kiljasi Simpsa. "Siinä on erheys, joka on
helposti näytetty toteen."

Olga, jolla kyyneleet jo oliwat silmissä, alkoi wähän lewottua.

--"Waan jos olette yhtenä seisneet jossakin lapsen kummina?" muistutti
Iiwana. "Sellainen tekee kreikanuskoiset sukulaisiksi ja estää heidän
wälillään naimisen."

Olga muisti wasta nyt, että kerran ollessaan Kulakowin luona hän ensi
päiwinä, ja tuskin wielä sitä ennen nähtyä nuorta orjapalwelijaa, joka
oli annettu hänelle passariksi, oli tämän, hänen nyt rakkaan Simpsansa,
kanssa seisonut kummina talonpojan lapselle, minkä Wenäjän pappi kastoi
Kulakowin howissa. Hän muisti nyt, ett'ei sellaista estettä woitu
millään poistaa, että hän sen kautta oli ikuisesti eroitettu Simpsasta.
Hän tunsi päässänsä menewän ympäri, hän puristausi wielä Simpsaan
kiinni, mutta yht'äkkiä hänen kätensä herwahtiwat, ja hän putosi maahan
ennenkuin Simpsa ehti häntä käsillään tueta.

Simpsakin tunsi wasta nyt koko onnettomuutensa suuruuden, hänen joka
jäsenensä wapisi, ja hänellä oli tuskin woimia nostaa pyörtynyttä Olgaa
lattialta ja asettaa hänet sohwalle, jossa oliwat istuneet. Maailma
mustettui hänen silmissään, hän ei nähnyt enää muuta kuin tuon
wieressään pyörtyneen neiden. Hänen silmänsä oliwat seisattuneet Olgan
waalenneesen muotoon, hänen kyyneleensä tippuiwat siihen palawina, ja
hän puristi wielä wiimeisen kerran syliinsä raskaasti henkiwän Olgan,
joka awasi nyt jälleen epätoiwosta pian sammuneet silmänsä. Heidän
katseensa paloiwat wielä kerran yhteen, ja Simpsa painoi silloin hänen
waaleille huulillensa palawan suutelun--oliko se heidän wiimeinen--?

Iiwana ja hänen waimonsa kiiruhtiwat tyttärensä luo.

--"Lapset", sanoi Iiwana pian kyyneleet silmissä. "Synti on kuitenkin
synti! Jumala on sen niin tahtonut!"

Simpsa oli puristanut Olgan syliinsä. Olgan herwahtaneet kädet oliwat
kiertyneet Simpsan kaulan ympäri. Nyt heidän täytyi erota. Simpsa
ryöstäysi yht'äkkiä irti ja juoksi oween. Olga parkasi, sydäntä
särkewällä kuolewalla äänellä ja lankesi herwotonna äitinsä syliin.



X.

Tärkeä sanoma.


Wuosi oli kulunut wiime tapauksesta. Pitkän talwen perästä oli päästy
taas kesään. Rattaat jyrisiwät kiwikaduilla, laiwat purjehtiwat
edestakaisin Wiipurin lahdella. Waterloon wiimeinen sota wuonna 1815
oli tuottanut yleisen rauhan ympäri Europan. Suuri Napoleon istui
yksinäisessä Helenan saaressa. Kaikkialla liikkuiwat ihmiset nyt
moniwuotisen sotaisen ajan perästä rauhan toimissa.

Paroni käweli kiiruilla askelilla edestakaisin salinsa läikkywää
lattiaa. Silloin awautui owi, ja Grönros astui paronin eteen, kumartuen
sywästi. Hänen muotonsa loisti ilosta, ja paroni arwasi hänellä olewan
jotakin uutta ja tärkeää, joka näytti pyöriwän hänen kielellään.

--"No, sinä olet hänet warmaan tawannut?" sanoi paroni, wiskautuen
sohwaan.

--"Olen tawannut heidät kaikki."

--"Ja hän oli tyytywäinen, wai kuinka?"

--"Hän tuli niin iloiseksi, ett'ei woinut wastata. Hän olisi luwannut
minulle kaikki. Mutta, paroni, saatte pian omilla silmillänne nähdä
hänen ilonsa. Hän oli jo tänä päiwänä walmis lähtemään uuteen
toimeensa."

--"Ja sanoithan, ett'ei wirka ollut wielä awonaisna?"

--"Minä sanoin sen. Waan se ei tehnyt mitään muutosta. Kaikki meni kuin
oli aiottu. Sain kohdastaan hänen sekä waimonsa suostumuksen. He
tahtoiwat jo tänään tulla näkemään huoneet, jotka te, paroni, olette
luwanneet minulle asunnoksi, niin pian kuin häät owat ohitse ja
joudumme muuttamaan."

--"Ja Olga sitte?"

--"Hän oli wielä heikko tautinsa perästä, josta tuskin oli wielä
oikein parantunut. Hän oli kyllä wastoin, mutta kun näytin kirjeenne
ja saiwat kuulla, ett'ei kysymys ollut enää paronin passarista, waan
wirkamiehestä----"

--"No no, sillä ei ole niin kiirua, waan se on yhtä kaikki. Pää=asia
on, että hän suostuu. Minä arwelen sinulle enemmän kuin aaweksit. Sinä
saat asunnon tässä rakennuksessa, nimittäin pari huonetta alakerrassa,
woit olla kuitenkin wirassa maalla, waikka arwelen käyttää sinua täällä
kaupungissa. Waimoni matkustaa tänä kesänä ulkomaalle ja jää sinne aina
tulewaan kesään. Ja arwaatko mitä olen aikonut?"

Grönros hölmistyi, punastui ja katsoi epäilewin silmin paroniin.

--"Minä arwelen", jatkoi paroni hymyillen, "antaa talouteni Olgan
hoidettawaksi. En tunne ketään, jolle sen uskoisin paremmin kuin
hänelle. Hän on hywin kaswatettu, sinun uusi wirkasi korottaa hänet
siwistyneihin seuroihin, minun tuttawani tulewat hänen tuttawiksi, hän
ajelee kaupungissa milloin haluaa, minun hewoseni ja waununi owat
hänelle aina altisna. Ja sinullekin Olgan tähden on jokainen seura
awoinna. Woitko arwata mikä etu se on? Se on toista kuin istua maalla
jonkun papin tahi puoliherran kansa ja kuunnella heidän wiisaita
puheitansa puista heinistä. Ymmärrätkös nyt sen?"

--"Se on kaikki hywä, mutta, paroni, minua peloittaa, jos Olga"----

--"Siihenkö ei suostuisi? Turha kaikki, Grönros! Hän suostuu kyllä,
mutta miksi olet sellainen patalakki, Grönros parka? Miksi annat heille
aikaa arweluihin? Tekisit jyrkän päätöksen!"

--"Ja jos sen jo olisin tehnyt!"

--"Kuin?"

--"Olga on jo minun, tahi pian kuin minun. Häät tapahtuwat kohta,
tulewassa kuussa. Kaikki menee hiljaisuudessa, ja jos annatte luwan,
paroni, minä tuon hänet ensi wiikolla katsomaan huoneita--mutta se on
wielä salaisuus."

--"Wieläkö salaisuus?"

--"Niin, paroni, se on kummallinen asia tuo rakkaus. En woi sentähden
lukea wiaksi, ett'ei hän wielä ole ehtinyt tarkoin unhottaa--minulla ei
ollut rohkeutta siitä puhella hänelle--kaikki on tehty ja päätetty isän
ja äitin kanssa--wasta seisoessani alttarin edessä arwelen ensi kerran
katsoa häntä silmiin."

--"Ja sen luulet niin onnistuwan?"

--"Minä sen uskon, paroni! Hän on Simpsasta erotettua tullut kuin
lapseksi. Hän ei puhele kellekään, hän antaa wanhempansa johdattaa
itseään kaikkeen. Hän kuuntelee äänettä ja nähtäwästi liikutuksetta
jokaista puhetta. Ylpeys, jota niin pelkäsin, on hänestä kokonaan
häwinnyt. Hän on nöyrä jokaista kohtaan. Hänen silmissään ei näy enää
sitä surua ja tuskittelemista, jotka niissä näkyiwät ensin. Ne owat
niin hempeät ja sulawat, että minun on mahdoton niihin katsoa.
Sentähden olen sen säästänyt wihkiäisiksi. Mutta, paroni, minulla oli
muutakin--wähäinen rukous"----

Grönros ei ehtinyt jatkaa puhettansa, kun owi awautui, ja tuntematon
mies sota=asussa tuli saliin ja astui paronin eteen. Hän weti
poweltansa kirjeen, warustetun höyhenellä ja ojensi sen paronille.

Paroni musersi pikaisesti sinetin, katsahti kirjeesen ja punastui
nähtäwästi.

--"Mitä?" huusi hän ja hänen muotonsa kirkastui yht'äkkiä. "Hänen
Majestetinsa itse, pikemmin kuin woin aaweksia! Grönros, kutsu tänne
pikaisesti howineuwos Renner."

Grönros ja tullut upseri wetäytyiwät pois. Paroni seisattui
tyytywäisyydellä katselemaan peilissä kuwaansa, joka näytti
iloisemmalle kuin ennen.

--"Kuitenkin ihme", sanoi hän itsekseen. "En tiedä enää mikä ei minulle
onnistuisi. Huhu Hänen Majestetinsa tulosta oli antanut minulle
salaisen toiwon--nyt se toteutuu. Olin päättänyt saada waltaani tuon
ylpeän naisen, joka osoitti minulle waan ylenkatsetta--ja nyt, ennen
kuin woin uskoa, saan hänet saman katon alle asuntooni, saan tawata
häntä joka hetki. En tiedä mikä salainen nauha on sitonut elämäni
häneen. Hänen innokas puheensa se oli, joka herätti minun ryhtymään
noiden eräiden orjain asiaan, ja nyt sama asia tuottanut minulle Hänen
Majestetinsa erinäisen suosion. Onko se liiaksi, jos nyt toiwon että,
kun Hänen Majestetinsa on kerran kanssani saman katon alla, minä saan
täytetyksi suurimmankin--pian unelman--tulla tämän maan ensimmäiseksi--
tarkka ihmistuntoni, luottamus itseeni ja wiimeksi--hän, tuo wiehättäwä
olento--Olga..."



XI.

Hääpäiwä.


Oli elokuun neljäskolmatta päiwä, kirkas ja lämmin. Iiwanan talossa oli
jo aamusta warhain kaikki puuhassa, sillä se oli määrätty Olgan ja
Grönros'in hääpäiwäksi. Wihkiminen oli päätetty tapahtumaan
iltapuolella kirkossa, ja muutamia talon tuttawia perheitä oli kutsuttu
ensin kokoontumaan Iiwanan kotiin. Morsiusneidot oliwat pyydetyt sinne
jo aamupäiwällä, koska Iiwana ja hänen waimonsa eiwät millään saaneet
Olgaa järjestämään morsiuspukuansa sellaiseksi kuin se oli aiottu.
Iltaa sitä ennen oli Iiwana sanonut tyttärellensä, ett'ei mitkään
konstit enää auttaneet, kaikki oli purkamattomasti jo määrätty, että
hänen sulhasensa, keisarillinen komisarius ja läänin arkkiwarius herra
Grönros oli kutsuttu heille päiwälliselle ja että kohta sen perästä
mentäisiin kirkkoon, jossa hänen ylhäisyytensä paroni oli luwannut
läsnäolollaan kunnioittaa heidän wihkimistä. Olga oli kuunnellut isänsä
puhetta äänettä, ja nostamatta kertaakaan silmiänsä isäänsä päin. Hän
oli hywin waalea ja olisi näyttänyt pian wälinpitämättömältä, jos
muutamat raskaat huokaukset eiwät olisi ilmaisneet hänen sisällistä
tilaansa.

Grönros taas, hänkös nyt oli onnellinen! Hän ei tänä yönä ollut
silmäänsä ummistanut, hän ajatteli waan yhä sitä onnellista hetkeä,
jolloin ihana Olga oli tulewa hänen omaksensa. Hän ei ollut wielä
rohjennut katsoa Olgan silmiin, mutta päiwällispöydässä hän oli
päättänyt sen tehdä, tulkoon peräksi mikä hywänsä. Saattaahan siinä
tarjoutua hänelle joku sowelias silmänräpäys, ett'ei kukaan huomaa
hänen rohkeuttansa ja silloin----Mutta tuon paronin wiekkaat aikeet--
wiimeksi hän kuitenkin saa pitkän nenän. Olisinko minä hullu suostumaan
hänen neuwoihinsa! Minä olen tawannut Kulakowin, hän on luwannut
minulle huoneet, ja huomisiltana arwelen istua waimoni kanssa
waunuissa--ja silloin paronin kaikki aikomukset owat tuulessa.

Kello oli kymmenen aamulla, kun Grönros uusissa mustissa waatteissa--
että häihin täytyi saada frakki, sen hän tiesi wälttämättömäksi--tuli
Iiwanan taloon. Hän oli yöllä tullut siihen warmaan päätökseen, että
Olga, hänen tullessaan, oli ottawa häntä wastaan owella,--sillä,
ajatteli hän, mahdoton enää on hänen peräytyä. Hän tarttui pian
wapisewalla kädellä tähän oween, jonka takana odotti häntä hänen
maallinen onnensa. Mutta owi ei awautunut heti, koska hän sattui ripaa
kiertämään wäärin päin, wihdoin se kuitenkin awautui, ja hänellä oli
wastassa nainen--waan siinä hän ei wielä tohtinut katsoa sen silmiin.
Se ei woinut olla muu kuin Olga, ja sentähden hän lewitti kätensä ja
aikoi puristaa sen syliinsä.

--"Ikuisesti rakastettu!" sanoi hän hiljaan.

--"No, no, Grönros, mitä sinä arwelet?" kajahti Iiwanan ääni, "kowin
sokeahan olet, kun et tunne enää waimoani."

Grönros nosti silmänsä naiseen, ja kohtasi wanhan äitin silmät, joka
naurusuin antoi hänen itseään syleillä. Hänen kätensä herwahtiwat alas,
waan nyt oli kaikki hänen rohkeutensa mennyt. Hän ei tiennyt enää miten
hänen oli kohtaaminen Olgaa.

Waan Iiwana ei antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa. Hän meni hänen
wiereensä puhelemaan tulewista talouden asioista.

--"Sehän nyt oiwallista oli, että paroni päätti pysyttää sinut täällä
kaupungissa. Maalla wirka ja kaupungissa toinen ja sitte wapaa asunto
itse paronin asunnon ja huoneiden alakerrassa. Kun onni kerran käy
ihmistä sysäämään ylös, niin se tekee sen loppuun asti, wai miten sinä
arwelet siitä, wäwy?"

--"Minä arwelen, että--että se on se, jota minäkin arwelen."

--"Meille wanhemmille se on hywin onnellista", jatkoi Iiwana, "että
sillä tawoin saamme hywän tyttäremme pitää niin lähellä ja wielä sitä
iloisempi, kun tiedämme paronin häntä niin suosiwan; onhan se niin
sinullekin, hywä wäwy?"

--"Niin, minä olen arwellut aina, että mikä kerran on niin, se silloin
on ihan warmasti olewa aiwan niin."

--"Totta puhuen", jatkoi Iiwana, "Olga on ollut hywin wähän taipuisa
tähän naimiseen, enkä minä ole tahtonut häntä siihen wäkisin pakoittaa,
mutta kun paroni ja sinä olette sitä niin lujasti tahtoneet, niin hänen
oma onnensa käskee häntä siihen wälttämättömästi; eikö se ole sinunkin
mielestäsi oikein?"

--"Minun mielestäni se, mikä kerran on oikein, se ei silloin woi olla
wäärin."

--"Sitä minä olenkin sinusta aina luullut, sillä joka on palwellut
sellaista herraa kuin paroni----"

--"Niin, hywä iwana, se sitä on palwellut."

--"Mutta tahdothan nähdä tyttäreni ennen kuin morsiusneidet tulewat ja
ottawat hänet huostaansa--?"

--"Minä tahdon, hywä Iiwana, aina sitä, jota tahdon, ja jota te
tahdotte."

--"No, kas sitä woi sanoa kelpo wäwyksi. Minä ja waimoni olemme olleet
täydelleen warmat, että tyttäremme tulee hywin onnelliseksi. Nyt saat
hänet nähdä wielä aamupuwussaan, waan sulhaiselle ja hääpäiwän aamuna
ei siitä liene mitään waaraa."

Niin sanottuaan, Iiwana nousi, koputti hiljaa owea, joka wei Olgan
kamariin. Grönros seisoi wawisten hänen selkänsä takana. Waikka
huoneesta ei kuulunut mitään wastausta, Iiwana awasi kuitenkin owen, ja
molemmat pujahtiwat sisään. Grönros seisattui wielä lähemmäksi Iiwanan
selän taa eikä tohtinut kääntää päätänsä mihinkään päin.

--"Mutta mitä kummaa tämä on?" huusi Iiwana hämmästyksissään. "Huone on
tyhjä ja wuode on liikuttamaton. Herrainen aika! Kuinkas minä tämän
ymmärrän? En ole koko yönä, koko aamuna kuullut hiiskausta, ja
kuitenkin hän on poissa! Olisiko hän täyttänyt eilisen uhkauksensa?"

--"Mitä te sanotte, appi, uhkauksensako?" kysyi Grönros nyt, tultuaan
yht'äkkiä rohkeaksi.

--"Niin, hän uhkasi eilen, kun puhelimme häistä, mennä mereen, mutta me
pidimme sen paljaana leikkinä."

--"Siinä, ystäwäni, näette, mitä se on tunkea ihmislapsen päähän
sellaista rojua kuin tiedot ja sellaiset. Arwaahan sen, ett'eiwät ne
ketään jätä rauhaan, ennenkun owat wieneet sinne, mistä ne owat
tulleet."

Iiwana ja hänen waimonsa tuliwat hirmuiseen tuskaan. Onneton sulhanen
arweli jotakin sanoa; mutta ei löytänyt sopiwia sanoja, ja jäi awoissa
suin seisomaan.

--"Hän on saattanut mennä jonkun morsiusneidon luo", sanoi wihdoin
äiti.

Juostiin pian naapureihin, joissa morsiusneidot jo oliwat laittelemassa
waatteuksiaan. Kaikki hämmästyiwät. Olgaa ei ollut nähnyt kukaan
eilisestä illasta. Mistään ei saatu pienintäkään wihiä mihin morsian
oli häwinnyt. Kyseltiin polisit ja palowartijat, waan kukaan ei ollut
nähnyt sellaista naisihmistä. Käweltiin etsien merenrannatkin joka
haaralla. Kaikki turhaan. Iiwana ja hänen waimonsa palasiwat kumpikin
eri haaralta tyhjänä kotiinsa. Grönros oli yleisen hälinän ajalla myös
paennut.

Kun wihdoin kaikki toiwo jo oli kadotettu, ja wanhemmat istuiwat
tuskitellen ja wuoroin syyttäen toinen toistansa, awautui owi, ja
sisään tuli eräs poika, kädessä naisen huiwi.

--"Tämä oli Papulan sillalla, minä jätän sen tänne", sanoi poika.

--"Hywä Jumala!" huusi äiti säikähtyneenä, "se oli Olgan huiwi, hän on
hukuttanut itsensä!"

Molemmat wanhemmat syöksiwät ulos ja lähtiwät pian juoksussa jaloin
rientämään Papulan sillalle.

He oliwat tuskin ehtineet pihan yli ja portista ulos, kun joku ajoi
heille wastaan, ja he wäistyiwät syrjään, päästäksensä ajajan ohitse.
Silloin kajahti heille iloinen ääni: "isä, äiti!" Silmänräpäys wielä ja
Olga syleili wanhempiansa, jotka kyyneleet silmissä puristiwat häntä
syliinsä. Iloissaan he eiwät huomanneet miestä, joka myös oli hypännyt
rattailta alas ja seisoi heidän wieressään.

--"Waan missä sinä olet ollut, Olga?" kysyi Iiwana.

--"Sen wastaa teille Simpsa. Kas, te ette häntä tahdo nähdäkään?"

Tultua huoneesen, Simpsa selitti heille kaikki. Hän oli ollut
Pietarissa, etsien päästäksensä Keisarin jalkojen juuressa rukoilemaan
armoa. Mutta Keisari lähti juuri silloin pitkälle matkallensa
Arkangeliin. Simpsa arweli mennä sinne, waan matkan pituus peloitti
häntä, ja muutenkin hänen waransa eiwät olisi kannattaneet sitä tehdä
muuten kuin jalkasin. Silloin hän tapasi Newalla laiwan, jossa juuri
joukko Pietarilaisia oli lähdössä Walamoon. Arwellen siinä parhaiten
päästä takaisin Suomeen ja ehkä sieltä pikemmin Keisarille wastaan, hän
hankki itselleen sijan samaan laiwaan. Tultua Walamoon, siellä jo oli
ääretön kansanpaljous kokountunut odottamaan Keisaria, joka
Arkangelista oli lähettänyt sanan tulostansa sinne. Seuraawana päiwänä
nähtiin mantereesta useita weneitä lähestywän saarta kohti. "Se on
Keisari, se on hänen Majestetinsa", huudettiin rannalla. Simpsa
tunkeusi ensimäiseen riwiin niin lähellä laituri=siltaa kuin waan woi
päästä. Kun keisarillinen wene munkkein soutamana wihdoin oli laskenut
rantaan ja luostarin igumen pappeinensa meni ruhtinasta ottamaan
wastaan, tarjoten kultalautasella suolaa ja leipää,--silloin oli Simpsa
joukon wälistä syösnyt Keisarin eteen, langennut polwillensa ja pitänyt
kädessään ylhäällä paperia hänen Majestetiansa kohti. Munkit ja
Keisarin loistawa seurue oli koettanut työntää syrjään tuota rohkeaa
nuorukaista, mutta hänen Majestetinsa oli jo hänet huomannut--hän
otti Simpsan kädestä paperin ja antoi sen ajutantillensa,
ruhtinas Wolkonskille. Eräs silmänräpäys sen perästä hänen
Majestetinsa oli kääntynyt Simpsaan päin ja sanonut--kuulkaa mitä
sanoi:

--"Ensimmäinen anomus, joka minulle on tässä maassa annettu", sanoi hän
"ei saa olla turhaan. Se on minulle sitä iloisempi kun woin nyt tehdä
kaksi ihmistä onnellisiksi. Kiiruhda ja wie minun onnentoiwotukseni
armaallesi"--"ja kas tässä Hänen Majestetinsa lupakirja minun ja Olgan
naimiseen", sanoi Simpsa lewittäen Keisarin antaman kirjeen.

Samana iltana wihittiin Simpsa ja Olga, ja Iiwanan pienessä salissa
tanssittiin puoleen yöhön asti.

Eräs kuukaus sen perästä oli wiheriäisillä köynnöksillä ja ihanimmilla
kukkasilla warustettu kunniaportti Punaisella Lähteellä maantien yli.
Aurinko paistoi kirkkaasti, ja Salakkalahden wesi läikkyi tyynenä kuin
peili. Keisari Aleksander oli matkustanut ympäri Suomen. Nyt hän oli
tullut Wiipuriin. Läikkywät waunut kuusi hewoista edessä ajoi
kaupungista. Tultua Punaiselle Lähteelle, jossa kunniaportin kukkaiset
loistiwat, hewoset seisattuiwat juoksussaan, suuri joukko juhlapuwussa
seisoi kahden puolen maantietä portilla, waan ensimmäisenä seisoi nuori
pariskunta. Simpsa wiskasi ylös lakkinsa, ja silloin koko joukko
hurrasi ja huusi: eläköön Keisari! Keisari terwehti, hänen silmänsä
kohtasiwat Olgan ilosta loistawat silmät, ja lempeä hymy lewisi hänen
Majestetinsa huulille. Mutta Keisarin lempeä katse oli sywästi painunut
Olgan mieleen ja pysyi siellä hänen ikänsä.--Hän jutteli siitä monesti
lapsillensa ja wielä lapsiensa lapsille ja sanoi heille: "lapset, sen
lempeän katseen minä näen teidän jokaisen silmistä."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jutelmia läheltä ja kaukaa I: Etelän ja Pohjoisen Tytär; Punainen Lähde" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.