Title: Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen
Author: Hannikainen, Pietari, 1813-1899
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen" ***


JUTELMIA LÄHELTÄ JA KAUKAA II: Salojärwen kukkanen

Kirj.

P. Hannikainen


K. Suomalaisen Kirjapaino, Sortawala, 1884.



I.


Oli eräs pyhäpäiwä kesällä wuonna 1596. Kirkonmeno oli äsken päättynyt
Salojärwen kappelissa ja wanha Martti pappi astui wäsyksissä kirkolta
pappilaa kohti myöhemmin kuin tawallisina pyhinä. Hänen astuessaan
pappilan portaita ylös, hänen waimonsa Riitta, noin keski=ikäinen
nainen, tuli hänelle kiiruin askelin wastaan ja milt'ei lyönyt teräwää
nenäänsä miehensä otsaan, huudahtaen: "no, wiimeinkin sinä tulet."

--"Niin, sinun on hywä sanoa wiimeinkin, Riitta, mutta jos tietäisit
miten wäsyksissä minä olen! Hänen herruutensa kuulutukset weiwät
enemmän aikaa kuin koko muu kirkonmeno. Arwaatko mitä hänen herruutensa
nyt kuuluttaa ympäri Suomenmaan?"

--"Jos hän olisi kuuluttanut sinulle, että minun päiwälliseni on
kymmenesti saanut jäähtyä. Nyt se on taas jo ammoin ollut pöydällä."

--"Se on hywä, Riitta kulta, minä tulen heti mutta hänen herruutensa
kirjoittaa minulle--waikka, Jumala paratkoon, en ole wielä joutanut
sitä lukemaan loppuun ja ehkä lie synti käydä lounaalle ja pitää hänen
herruutensa tärkeä kirjoitus lukematta."

--"On se sitte yhtä suuri synti jäähdyttää ruokakin pöydällä, ja kas se
kuin hänen herruutensa!"

--"Hiljaan, hiljaan, waimo, seinillä saattaa olla korwat."

--"Olkoon sata korwaa, minä wähät hänen herruudestaan."

--"Jumalan tähden, me olemme hukassa, jos se tulee tietyksi--ja arwaa
se, hänen herruutensa, et woi aawistaa miten tarkoin hän tietää
kaikki."

--"Niin, tietäköön myös minun porsaspaistini par'aikaa jäähtywän
pöydällä, ja minusta se on yhtä hywä kuin hänen herruutensa."

--"Ainakin minä tällä kertaa olen siihen wiaton", sanoi Martti pappi,
huoaten sywästi ja kääntyi panemaan lakkiansa ja sauwaansa nurkkaan.
Silloin tuli huoneesen kolmas henki, juosten Martti papille wastaan. Se
oli nuori, noin 20 wuoden ikäinen neiti, pyöreä, kukoistawa muoto, jota
ympäröi pörheät kiiltäwät hiussuortuwat, mitkä kiharoina aaltoiliwat
hänen täyteläisille, hienoille lumiwalkoisille olkapäillensä, antaen
hänen werewälle muodollensa erinomaisen ihanuuden. Mutta kaikkein
enimmän kaunisti hänen muotoansa sininen silmäpari, josta, hänen
katsahdellessaan wuoroin isäänsä ja äitiinsä, säihkyi niin ihmeellinen
lumoawa walo, että se kohta woi poistaa kaiken eripuraisuuden, joka
joskus sattui ilmestymään näiden muutoin jotenkin hywäsopuisten
wanhempain wälillä.

--"Terwe tulemastanne, isä," sanoi hän; suudellen isäänsä.

--"Ja hywää huomenta äiti", sanoi hän, palawasti suudellen äitiänsä.

--"Ja missä sinä Anna olet wiipynyt koko aamu päiwän?" kysyi äiti,
wähän nuhdellen tytärtänsä.

--"Aamu oli niin ihana, ja se wietteli minut käwelemään; minä harhailin
pitkin metsää tuon Salojärwen ympäri", kertoi Anna.

Kaikki kolme istuisiwat kohta lounaspöytään, ja Martti pappi näytti
pian, miten hänelle maistui päiwällinen niin pitkän toimituksen perästä
kuin tämän päiwäinen oli,

--"Uskotteko, ystäwäni", lausui hän tyydytettyään ensimmäisen
ruokahalunsa, "minä en ole koskaan ennen lukenut sellaista kuulutusta
tämän Salojärwen kirkossa. Te ette wielä woi aawistaa mitä hänen
herruutensa nyt julistaa."

--"Aina Flemingistä ja yhä Flemingistä, jota joka päiwä saa kuulla",
sanoi Riitta, leikaten eteensä paistia.

--"Sst! hiljaan, Riitta! Se on hywin waarallista, tänä aikana puhella
niin--sillä hänen herruutensa--"

--"Siinäpäs se nyt on, ihan kylmää, se ei maistu enää millenkään",
huudahti Riitta rouwa, peittäen paisti=palaisen takaisin lautaselle.
"Hänen herruutensa on pilannut kaikki, hän on waan kaikkialla
häiritsemässä."

--"Riitta, se on synti, se on suuri synti sanoa niin. Sinä et ehkä
wielä tiedä, että koko maa on täynnä meteliä, ja tämä muutoin
rauhallinen Salojärwikin,--se on meidän synteimme tähden--tännekin
uhkaa kapinan henki. Saatte sen kuulla, minä luen teille hänen
herruutensa kirjoituksen." Näin sanoen, Martti pappi weti poweltaan
suuren kirjeen, awasi sen ja luki puolin saarnaawalla äänellä:

"Mester Martti! Te tunnette, että Pohjanmaa on täynnä pahanilkisiä
konnia, jotka owat rikkoneet walansa ja pettäneet laillisen
kuninkaansa. Sitä pahempi, moniaat Herran palwelijatkin, owat ryhtyneet
näiden roistojen asiaan, ja wietelleet sanankuulijansa. Minun
uskolliset sotilaani Kyröstä tapasiwat yhden, joka nimittää itseään
Yrjö Eeronpojaksi, ja joka petollisuudessa meni siihen asti, että hän,
minun luwattani ja tietämättäni kirjoitti talonpojille walituskirjan,
jonka he owat wieneet eräälle kapinalliselle herttualle Ruotsiin. Mutta
tämä maansa pettäjä pääsi sotilaitteni käsistä pakenemaan ennen kuin
hän ehdittiin hirtättää. Nyt on teidän lankonne, joka palwelee minun
joukoissani, ilmoittanut minulle luulonsa, että tämä Yrjö, tunnettu
konna, roswo, maailman ja kansan wiettelijä, on woinut paeta Sawoon,
jossa hänellä kuuluu olewan wanhemmat ja sukulaisia. Siis, hywä Martti
herra, jos karkulas tulee niille seuduille, elkää toiwoko nähdä taiwaan
autuutta, jos hänet laskette käsistänne muuanne kuin minun sotilaitteni
kynsiin. Sellainen on minun ja kuninkaan tahto, ja tietäkää nyt sitä
wilpittömästi noudattaa. Klaus Fleming, wapaaherra ja Suomenmaan
ylimmäinen käskynhaltija."

--"Mutta isä, mistä tunnette karkulaan? Hänen herruutensa ei wirka
mitään hänen iästänsä ja näöstänsä."

--"Todella; lapseni, ei sanaakaan hän niistä wirka. Mutta, Anna, hän
luottaa minun kiiwauteeni, minun uskollisuuteeni ja minun tarkkuuteeni
--sillä, näet sinä, Anna, hänen herruutensa tuntee minut, hän antoi
minulle kättä silloin kuin olin Turussa ja pääsin hänen puheilleen--ja
mitä turhaa--ken ei woisi tuntea roswoa, maansa pettäjää, kansan
wiettelijää? Minä tunnen hänet heti, Anna, minä sidotan hänet köysiin,
minä kuristan hänet ja lähetän hänen suuruutensa----Mutta mitäs kummaa
tämä on?"

Martin puheen keskeytti ulkoa portaalta kuuluwa laulu. Samassa tuli
salin toiselta puolelta piika ja ilmoitti, että köyhä teini tahtoi
nähdä waltoja ja odotti siihen asti portaalla.

Annan posket punastuiwat, mutta läwähtiwät jälleen waaleiksi. Emännän
huulille kuwausi taas niiden tawallinen ylenkatseinen iwa. Martti pappi
itse meni kiirusilla askelilla owea kohti, awasi sen ja seisattui
kuuntelemaan laulua. Anna otti wihdoin muutamia askelia owea kohti ja
näytti aikowan pilkistää ulos, mutta hän seisattui yht'äkkiä isänsä
taa, kääntäen silmänsä pois äidistänsä, joka tähtäsi Annaa.

--"Kuulinhan minä järkiään, ettei se ollut hän", sanoi Anna, huoaten
sywästi.

Laulu loppui pian ja Martti pappi wiittasi teinille sanoen:

--"Astukaa sisälle, nuori ystäwä. Te tarwitsette wissisti lepoa ja
wirwoitusta pitkällä matkallanne."

Puhuteltu oli rohkeasti nöyrällä kumarruksella tullut saliin ja
kätellyt Martti pappia. Hän oli nuori noin 28 w. ikäinen mies, pitkä ja
hywin awokatseinen. Hänen silmissään oli jotakin, joka teki hänet
jokaiselle, ken häntä näki, järkiään tuttawaksi. Jokainen muisteli
häntä ennen nähneensä.

Waihdettuaan eräitä sanoja, tulija pyydettiin ruoalle, ja keskeytynyttä
päiwällistä jatkettiin.

Wasta istuttua pöytään, teinin ja Annan silmät oliwat kohdanneet
toisensa. Tämä ensimmäinen kohtaus olikin sywä. Se nostatti weren Annan
poskille ja se näytti ensin kuin peljästyttäwän nuorta neittä. Mutta se
oli waan silmänräpäyksen tunto. Seuraawana hänen silmänsä koko loisto
lankesi teinin silmään, ja molemmat nuoret näyttiwät jo tuntewan
toisensa. Silloin Martti pappi keskeytti alkaneen silmäpuheen, alkaen
jutella nuoruudestansa, jolloin hänkin oli käwellyt teininä, Upsalasta
Tornion kautta ja halki Suomen. Nuori teini, joka nimitti itseään,
Juosepiksi, näytti tarkasti kuunteleman Martin puhetta. Pian oltiin
tultu ajan tapauksiin. Nuoren miehen muoto oli yht'äkkiä muuttunut.--
hänen silmäinsä isku oli tullut tuleksi, ja lauseet hänen suustansa
tuliwat teräwiksi nuoliksi, mitkä pystyiwät sydämmeen. Martti pappi
kääntyi katsomaan hänen silmiinsä. Silloin yht'äkkiä Juoseppi taukosi,
rupesi nauramaan ja sanoi:

--"Te näette, että Upsalan teinit owat wähän entisestään muuttuneet. Me
olemme hywin raiwoisia ja tahdomme yht'aikaa muuttaa nurin koko
maailman. Minä luotan, ett'ette pahastu rohkeudestani."

--"En ensinkään", sanoi Martti ystäwällisesti, "se oli waan eräs
ajatus, joka wierähti päähäni, mutta minä sen jo unhotin, teidän puhe
minua huwittaa, ja minä toiwon, että lepäisitte moniaan päiwän minun
luonani."

--"Minä suostun siihen mielelläni, waikka suurella halulla tahtoisin
joutua wanhempieni luo Karjalaan, sillä tämä aika on lewoton, ja minua
huolettaa, miten heidän on laita siellä."

--"Herra Juoseppi! minä rakastan teitä sen tähden, että näen teissä
miehen, joka pitää pyhänä maassa seisowaa järjestystä. Tänä aikana,
Jumala paratkoon, on pahanilkisiä ihmisiä, jotka owat unhottaneet mitä
heidän rauhaansa sopii. Uskotteko, että näöstä woipi tuntea sen, joka
on asettainut kuningasta ja esiwaltaa wastaan? Minä olen warma siitä,
että muodosta tunnen jokaisen, ken on kapinallisen Kaarle herttuan
puolelta."

--"Todellako?" sanoi Juoseppi, ja hänen silmänsä lankesiwat Annaa
kohti, joka punastui.

Annan ja nuoren teinin onneksi emäntä peruutti tuolinsa, joka oli
merkkinä päiwällisen olewan lopussa. Martti koetti wielä jatkaa
puhettansa, mutta se ei tahtonut enää sujua. Teini oli tullut
äänettömäksi, Anna sen oli huomannut ja antoi hänelle wiittauksen
seurata itseänsä ulos. Molemmat nuoret jättiwät heti salin ja
wetäysiwät wähäiseen puistoon, joka oli pappilan ikkunain alla.

--"Sallitteko minun puhella teille huoleni?" sanoi Anna, heidän
istuttua erään puun juurelle. "Minä pelkään, ettette ole se, miksi
olette ilmoittaineet."

--"Olisitteko nähneet salaisuuteni?" sanoi tämä hämmästyen.

--"Ensi wilaukselta jo teidän muodossanne oli jotakin, mikä muistutti
minulle----."

--"Siitä, mikä oli kymmenen wuotta sitte. Anna, muistatteko wielä sen
ajan? Muistatteko wielä nuorta huliwiliä, jota eräinä hetkinä näitte
Tukholmassa? Te olitte silloin kaswawa tyttö."

--"Niin, te olette se, joksi teidät luulin tunteneeni jo ensi
wilaukselta?"

--"Yrjö Eeronpoika", kuiskasi teini Annan korwaan. Annan poket
waaleniwat.

--"Ja te ette wielä tunne isääni?" sanoi hän, katsahtaen säikkyneenä
teinin silmiin.

--"Minä tunnen, että hänellä on lanko Turussa, sotawäessä, Klaus herran
palweluksessa."

--"Se ei ole mitään," wastasi Anna huolellisesti. "Waan isäni on niitä
miehiä, joiden ajatukset eiwät koskaan woi erota piiristä, mihin wirka
ja olewat olot ne owat supistaneet. Hän ei ole pahasydämminen, waan hän
on tuiki armoton jokaista kohtaan, jota Klaus herra wihaa. Hän on
tunnollisesti ilmoittanut Turkuun jokaisen, ken tässä kappelissa on
wähänkään tunnettu mielipiteittensä suhteen--tiedätte warmaan, että
talonpojat owat täälläkin raiwossa. Minua peloittaa, että teidän
henkenne on täällä waarassa--paetkaa, paetkaa hywin pikaisesti."

--"Anna!" sanoi Yrjö--sillä tällä nimellä tahdomme edelleen häntä
mainita--"Anna," sanoi hän katsoen neidon silmiin.

Annan posket läwähtiwät punaisiksi, ja hän painoi silmänsä alas.

--"Anna", kertoi hän edelleen. "Tunnenko teidät oikein? Olenko kuullut
oikein, mitä täällä on minulle kerrottu? Olettehan yksi meidän
puoluetta?"

Anna säpsähti.

--"Tunnettehan, mitä wiime aikoina on tapahtunut? Talonpojat owat
kapinassa Torniosta Turkuun asti; Sigismundin walta on katkaistawa;
Klaus Flemingin aika on lopussa, ja meidän täytyy wäkiwallalla saada se
loppuun----"

--"Paetkaa, paetkaa", sanoi Anna wawisten, ja hänen poskensa oliwat
taas rusettuneet. "Jokainen hetki tuo suuremman waaran teidän
hengellenne. Te ette warmaankaan tiedä, että----"

--"Että?"

--"Koko kappeli myös on raiwossa, ja Klaun sotawäki woi olla täällä
huomenna."

--"Ja teidän isänne ei siitä tiedä mitään?"

--"Ei mitään, ei hiiskausta hän ole siitä kuullut--ja tuo sotilain
majatalo ei siitä tiedä mitään--puolisataa nuijamiestä rynnistää sen
tulewana yönä, minä tunnen sen enkä ole wirkkanut siitä isälleni. Minä
tunnen ne uskalikkaat, joilla on aikomus se tehdä."

--"Te tunnette sen, te, Anna?"

--"Minä en woisi sitä muuten teille ilmoittaa."

--"Waan mikä minut on tuonut tänne? Anna, sanokaa, oliko se sattuma wai
onni, joka minut toi tänne? Minä pakenin Ilmajoelta ja eksyin metsään,
tulin tietämättäni tähän kappeliin ja löydän täällä sen, jota olen
etsinyt. Anna! enhän erhety--olethan jo kauan ollut minun!"

Annan muoto oli Yrjön puhuessa rusettunut ja jälleen waalennut. Mutta
ennenkuin Yrjö päätti, hän oli wienosti nojautunut Yrjön käsiwarrelle.
Yrjö käänsi päänsä aikomuksessa painaa tulinen suutelo hänen
huulillensa, mutta Anna hyppäsi silloin yht'äkkiä seisaalleen ja sanoi
pikaisesti:

--"Teidän pitää tällä hetkellä paeta. Te ette woi täällä tehdä mitään
muuta kuin antaa henkenne turhaan waaraan. Totelkaa nyt minun
neuwoani."

--"Minä en woi paeta, minä en woi jättää tätä paikkaa."

--"Kuulkaa, minusta tuntuu maa tärisewän jalkojeni alla. Flemingin
ratsujoukko on tulossa, se tuntee teidät heti--se raatelee kuin tuli,
se on saanut tietää meidän aikomuksemme--minun täytyy se ilmoittaa--
joutukaa, joutukaa!"

Anna oli tuskin ehtinyt sanoa tämän, kun kaksi ratsulaista kirkon takaa
lennätti täyttä nelistä pappilaa kohti. Niiden tie meni pienen
puutarhan ohitse, ja sen harwa puistikko ei woinut kuin puoleksi
suojella noita kohta nuorta näkymästä siwuitse ajajoille.

--"Kaikki on myöhäistä, me olemme hukassa", lausui Anna. "Waan
odottakaa, minulla on teille pelastus. Tässä on onsi raita, jonka
sisään mahtuu ihminen. Tulkaa, minä peitän teidät siihen."

Näin lausuttuaan Anna weti nuoren miehen perästänsä puistikkoon ja
molemmat katosiwat sinne. Anna oli tuskin ehtinyt työntää Yrjön onteen
puuhun ja wiskata oksalle kuiwamaan asetetun waatekappaleen puun
halkeaman eteen, kun kymmenkunta ratsulaista oli syössyt kahden
edellätulijan perästä ja piirittänyt pienen pappilan huoneet joka
haaralta, niinkuin Anna jo edestäpäin oli peljännyt. Nuori tyttö
kuiskasi sen jo edeltäpäin Yrjölle, waroittaen häntä liikahtamasta,
kunnes saisi häneltä siihen luwan, ja juoksi sitten pikaisesti
huoneihin.

Kaksi ensimmäistä sotilasta oli siellä jo nostanut hirweän metelin.
Martti oli kokonaan säikäyksissä.

--"Minä", sanoi hän, "olisin peitellyt sellaista ihmistä? Mitä
ajattelette?"

--"Meillä on käsky wangita teidät ja wiedä Turun linnaan, missä teille
on warustettu pimein tyrmä, saarnataksenne petosta sen kiwiseinille."

--"Minä wannon, että olen ihan wiaton. Minun talossani ei ole ketään
nuijamiestä."

--"Ja pakolainen teini? Haa, teidän kaswonne waalenewat."

--"Pakolainen teini?" kertoi Martti wapisewalla äänellä ja harhaili
silmillänsä ympäri salin. Hän oli kohdannut tyttärensä silmät, hän
katsoi niihin ja luki niissä, mikä oli tapahtunut. Annan silmissä näkyi
pelko ja epäilys; mutta niissä näkyi yht'aikaa rukous hänen isällensä.

Wanha Martti ymmärsi tämän rukouksen ja tuli kauheaan riitaan omassa
tunnossansa. "Hän on hänet kätkenyt tai hän on hänet auttanut pakoon",
arweli hän.

Siinä epäilyksessä, johon Martti herra oli joutunut, näytti wihdoin
waloisa ajatus yht'äkkiä kirkastawan hänen otsaansa.

--"Pahuus", sanoi hän, "ei woi koskaan peittyä niin, ettei se wiimein
tule ilmi. Yrjö Eeronpoika on piillyt minun talooni tai muualle, teidän
kiiwautenne ja hänen omat syntinsä tuowat hänet wiimein esiin. Sitä
wasten ottakaa kaikki, mitä minulla on, se on teidän wallassanne.
Käskekää awaamaan kellarini, tyhjentäkää se ja etsikää. Minä en woi
tehdä sitä parempaa."

Sotilaat kiiruhtiwat seuraamaan annettua wiittausta. Kellari oli pian
awattu ja sen sisällys etsitty. Mutta mahdotonta oli katsella siellä
olewia suuria astioita, maistamatta niiden sisusta.

Wanha moniwuotinen olut teki pian waikutuksensa. Sotilaat oliwat
tulleet hywin iloisiksi, ja etsiminen alkoi mennä päällisin puolin.
Annan muoto oli jälleen tullut iloiseksi. Martti herra waan näytti
synkistyneen. Hän näytti tunnossansa taas olewan riitainen. "Minulla
woi olla suurin seurakunta tarjona, jos woin sen karkulaan saada heidän
käsiinsä; mutta minusta tuntuu kuin säälisin tuota iloista nuorta
miestä, jonka muut ehkä owat wietelleet", ajatteli hän.

Anna katseli isänsä silmiin ja peljästyi. Mutta heti johtui hänelle
mieleen, ettei hänen isänsäkään woinut arwata Yrjön olopaikkaa; ja
silloin hänen kaswoillensa taas lewisi huolettomuuden tywen. Waan tämä
oli hywin lyhyt, sillä hän rupesi taas walkemaan, nähtyään sotilaiden
menewän puutarhaan. Hän ei tohtinut kuitenkaan liikahtaa, peljäten
woiwansa jollakin tawalla herättää sotilaiden epäluuloa. Mutta
kauhistus kuwausi hänen kaswoillensa, kun hän huomasi, että sotilaat
oliwat tehneet mustan pilkun raidan oksalla riippuwaan waatteesen.

--"Jokohan he oliwat mitä keksineet?" arweli hän. Hän ei wielä
ymmärtänyt sotilaiden aikomusta. Mutta pian hän sen ymmärsi, kun
sotilaat astuiwat muutamia askeleita raidasta ja wetiwät pistolit
wyöltänsä. Heidän oli aikomus ampua pilkkaan, jonka oliwat tehneet
waatteesen. Warma kuolema odotti Yrjöä, jos ei silmänräpäyksessä
saataisi apua. Anna tunsi sydämmensä jäätywän. Surkealla parkahduksella
hän syöksi ulos sotilaita kohti. Silmän räpäyksessä hän oli iskenyt
kätensä jo ojennettuun pistoliin. Se laukesi, ja Anna lankesi
sotamiehen jalkoihin.

Hämmästyneenä sotilas jäi seisomaan paikalleen, sill'aikaa kun toinen
jo oli ojentanut pistolinsa. Anna hyppäsi jälleen ylös ja kiljasi:

--"Jumalan tähden, te olette hukassa. Kuulkaa! Nuijamiehet, koko
kappelin talonpojat keräytywät, te olette heti piiritetyt ... katsokaa
ne owat tuolla."

Näin sanoen Anna wiittasi kädellänsä joukkoa kohti, joka kirkon luota
tuli pappilaan päin. Se oli eräs hautajaisjoukko, joka oli kauemmin
wiipynyt kirkolla ja nyt palasi sieltä.

Mutta Annan wiekkaus auttoi kuitenkin. Sotilaat jättiwät heti puiston.
Yrjö oli pelastettu warmasta kuolemasta.

Mutta Annan teko toi onnettoman seurauksen. Sotilaat ryntäsiwät
onnettoman hautajaisjoukon päälle ja alkoiwat hakata sen keskeen.
Muutamat miehistä otettiin heti kiinni ja wietiin pappilaan
tutkittawiksi. Nämä waromattomasti saiwat ilmoittaneeksi kappelilaisten
aikomuksen, rynnätä sinne majoitettujen sotilaiden päälle, ja että
ryntäyshetki jo oli määrätty.

Tämä sanoma muutti sotamiesten aikomuksen. Yrjö Eeronpojan etsiminen
oli jo seisattunut, ja sotilaat kääntyiwät lähimmäisiin taloihin,
joissa he raiwosiwat hirmuisesti, kunnes yö heidät saawutti. Mutta
talonpojat oliwat sill'aikaa myös keräytyneet ja astuiwat hajallisena
joukkona kirkon kylää kohti. Seuraawana aamuna oli tappelu Salojärwen
kirkolla, jossa useat sotamiehet urhollisesti tapellen kaatuiwat ja
tähteet pakeniwat.

Mutta Yrjö Eeronpoika oli myös sillä aikaa päässyt pakenemaan ja katosi
ajaksi Sawonmaan perille.

Martti herran aikomuksiin tämä tapaus oli tehnyt suuren loukkauksen.
Hänen toiwonsa Flemingin ystäwyydestä oli kadonnut, ja hän syytti siitä
nuorta Yrjöä, jonka tulo kappeliin oli tuottanut sellaiset tapaukset.
Hän uhkasi kostaa, hän uhkasi tehdä kaikki, saadakseen Yrjö
Eeronpojalle kostetuksi hänen petoksensa. Mutta kun hän puheli siitä
perheellensä, silloin Annan silmät wesistyiwät. Hän kiersi hienot
kätensä isänsä kaulan ympäri ja sopotti: "isä, eikö se ole synti etsiä
kostaa? Hän saattaa olla wiaton, waikka Klaus herra häntä niin wainoo.
Onko se mikä rikos kirjoittaa walituskirjaa kansalle, jota kiusataan?"

Martti pappi jäi silloin ääneti, waan hänen koston uhkauksensa oliwat
myös unhotetut.



II.


Oli syyspäiwän aamu wuonna 1596. Klaus herra oli wielä makuuhuoneessaan
Turussa. Kaksi hänen käskyläisiään istui suuressa linnan salissa;
molemmat oliwat täydessä sotapuwussa, ja pitkät sotarukkaset riippuiwat
nauhassa kummallakin wasemmassa kalwosimessa. He istuiwat melkein
wastakkain penkillä ja oliwat kiiwaassa puheessa.

--"Onpa toki kumma, että hänen herruutensa tänään makaa niin kauan",
sanoi wanhempi sotilas, jolla oli harwa keltawa parta.

--"Taas hänen herruutensa", wastasi toinen, irwistäen niin, että
walkeat hampaat wälkkyiwät hänen tuuhean mustan partansa wälistä, ja
hänen tummat silmänsä näyttiwät iskewän tulta mustien, nenän päällitse
yhteen juoksewien kulmakarmojen alta.--"Meillä sinulle nauraisiwat
wanhat ämmätkin, kun kuulisiwat sinun noin meidän kesken puhellessamme
sanowan 'hänen herruutensa', sill'aikaa, kun isäntäsi makaa yhdellä
tawalla kuin minä ja sinä. Ihmiset owat toki maatessaan yhden
wertaiset, samoin kuin kuoltuansa."

"Synti on sanoa niin, Kola. Minä kantelin hänen herruuttansa lapsena
sylissäni; minä olisin silloin woinut häntä sinutella, mutta minä en
sitä tehnyt, minä sanoin hänelle aina teidän herruutenne."

--"Hahaha", nauroi Kola.

--"Mutta minä en koskaan kumarrellut otsaani hänen jalkoihinsa,
niinkuin sinä, Kola, teet joka aamu", wastasi Iiwar.

--"Se on sentähden, että olet yhtä tuhma kuin muutkin kansalaisesi.
Iiwar, parempi on silmäin edessä olla nöyrä ja matelewa kuin käärme ja
saada selän takana seisoa suorana kuin ihminen, kuten itse 'hänen
herruutensa'. Waan te Suomalaiset olette kerran sellaiset. Odottakaa,
odottakaa wielä wähän. Klaus herra antaa minulle suuren omaisuuden,
minä neuwon sitten teille ihmisen tapoja. Minä koetan, tokko teidän
selkänne notkistuwat. Minun woimani ulottuu Turusta Tornioon saakka,
niin pian kuin Sigismund, suuri kuningas, sen tahtoo."

--"Tiedätkö Kola mitä Sigismund tekee ensi työksensä, kun hän tulee
tänne?"

--"Hän taittaa sinun niskasi, Iiwar, ja opettaa sen notkistumaan",
sanoi Kola.

--"Ei, hän hirtättää sinut ensi puuhun, niin pian kuin hän on tullut
tänne", sanoi Iiwar nauraen.

--"Sigismund, suuri kuningas, tänne?" wastasi Kola. "Hänellä on
parempia toimia, kuin tulla näiden talonpoikien joukkoon! Koko teidän
maassanne ei ole yhtään ihmistä, joka woisi kohdella häntä niinkuin
alamainen kuningastaan. Sigismund on suuren Puolan kuningas, ja tämä
maa on kuin yksi jalan ala erämaata, joka saastuttaa hänen pyhät
jalkansa. Tämän hän lahjoittaa halwimmalle palwelijallensa, saappaansa
puhdistajalle. Ja missä teillä on ne ruhtinaat, jotka woisiwat kumartua
hänen pyhiin jalkoihinsa? Wai sinunko herruutesi, joka kiusaa kuninkaan
sotawäkeä nälällä talonpoikien tuwissa, wai nuo uppiniskaiset
talonpojat, lammaslauma, joka juoksee metsissä paimenetta?"

Kolan puhuessa awautui owi, ja eräs sotilas astui sisään. Molemmat
käskyläiset hypähtiwät ylös. Tulija weti poweltansa suuren kirjeen, ja
Kola ojensi kätensä sitä ottamaan.

--"Elä", sanoi sotilas. "Minä en woi antaa tätä muille kuin hänen
herruudellensa. Missä hän on? Ilmoittakaa minun tuloni!"

Iiwarin wietyä sana Flemingille, tämä tuli ja awasi kirjeen ja käski
saapuwille tulleen sihterinsä lukea sen. Sen sisällys oli seuraawa:

"Koko Sawonmaa on uudelleen raiwossa; yhdeksän tuhatta miestä kuuluu
olewan lähdössä nuijilla ja keihäillä warustettuina astumaan Turkua
kohti, jonka kapinamiehet uhkaawat ampua raunioiksi. Eräs Yrjö
Eeronpoika niminen wiettelijä Pohjanmaalta on yllyttänyt talonpoikia
huutamaan Kaarle herttuata kuninkaaksi tai pyytämään Wenäläisiä
awukseen ja ajamaan kuninkaan sotawäki maasta pois. Koko isänmaa on
waarassa."

Flemingin muoto synkistyi. Hän silmäili pikaisesti läsnäolewia. Iiwar
oli alakuloisen ja lewottoman näköinen waan Kolan kaswoille kuwausi
milt'ei pilkallinen ilo.

--"Sinä jäät tänne, Kola!" sanoi Fleming wähän mietittyään; "ja sinä
Iiwar käsket neljännen rakunajoukon olemaan walmiina, sekä warustat
hewoseni."

Iiwar meni.

--"Mitä sinä sanot tästä, Kola?"

--"Minä sanon, että jos tämä olisi tapahtunut Puolassa, kuningas
olisi hirtättänyt jok'ainoan talonpojan ja antanut heidän tilansa
uskollisille sotamiehillensä."

--"Mutta sanopas minulle, miten se on mahdollista, että tuo Yrjö
Eeronpoika weijari aina pääsee sotamiesteni käsistä", kysyi Fleming
"Minä pelkään, että siinä on jotakin petosta."

--"Se on hywin yksinkertainen asia", wastasi Kola, kumartaen sywästi.
"Minä olen jo sen perillä. Teidän herruutenne on liian paljon luottanut
Iiwariin. Hänellä on Salojärwellä lanko, jolla on ihana tytär. Yrjö on
muutamia kuukausia sitten hänet nähnyt, ja he owat tulleet hywiksi
ystäwiksi. Iiwar on siitä saanut sukulaiseltansa tiedon ja ilmoittaa
nyt teidän herruutenne jokaisen ajatuksen tytölle, joka taas ne
ilmoittaa sulhaiselleen: Yrjölle."

--"Ja sinä tunnet sen etkä ole ennen ilmoittanut minulle sellaista
petosta; minä hirtätän sinut linnan portin kamanaan."

--"Minä pääsin sen jäljille wasta tänä yönä, teidän herruutenne.
Lukekaa nyt itse, jos ette usko. Minä tapasin Salojärweltä tulleet
kirjeet Iiwarin huoneesta."

Ja Kola weti tukun paperia poweltansa ja ojensi ne Flemingille. Tämä
katsahti niihin pikaisesti ja pisti ne powellensa.

--"Se on kauhistus", sanoi hän. "Minä en woi ymmärtää miten se on
mahdollista. Iiwar on palwellut minua lapsuudestani asti. Minä olen
pitänyt häntä uskollisimpana miehenäni. Nyt yht'äkkiä tämmöinen petos!
Se on hirweää! Minä luulen, että maailma menee nurin. Mutta, Kola, sinä
haet nyt tuon tytön. Sinun pitää häneltä saada tieto Yrjö weijarin
olinpaikasta. Mutta kawahhda, ett'et anna hänen arwata sinun olewasi
minun lähettiläitäni. Aikanansa tuot tytön minulle terweenä tänne
linnaan. Minä tahdon nähdä, mitä hänellä woisi tehdä.--Nyt tulee meidän
paikalla lähteä matkaan."

Muuan tunti sen jälkeen läksi neljäs rakunajoukko Turusta ajamaan ulos
Hämeesen päin. Fleming itse ratsasti wähän jälessä ja hänen wieressään
ajoi puolalainen adjutantti Kola Ludowski.



III.


Talwi oli kowimmillaan. Oli tammikuun keskipaikat wuona 1597. Hirmuinen
tuisku raiwosi ulkona. Paksu lumi peitti jo kaikki aidat, ja
pienemmistä hnoneista ei näkynyt enää kuin wähäinen osa seinää katon
rajassa. Tuiskuawa lumi täytti ilman.

Yksinään ja huolellisen näköisenä Anna istui silloin kammarissaan
Salojärwen pappilassa. Hänellä oli polwillaan ompelus, mutta nyt hän ei
ommellut. Wihko paperia oli hänen edessään pöydällä. Ne oliwat
kirjeitä, tulleet jo aikoja sitten, mutta hän luki niitä toisen
toisensa perästä; sitä hän jo oli tehnyt monesti ennenkin. Kun
wiimeinen waipui hänen kädestänsä pöydälle, kirkas kyynel näkyi
wärisewän hänen silmässänsä ja putoawan wihdoin hänen kädellensä. Ikään
kuin säikähtyneenä tästä hän äkkiä nosti silmänsä ja katsahti ulos,
mutta wielä surullisemman näköisenä kuin ennen hän käänsi silmänsä
jälleen ompelukseensa ja otti sen taas käteensä.

Owi awautui silloin hiljaisesti ja lumesta walkeana pistäytyi siitä
mies sisään.

Anna säikähti ja hypähti ylös. Hänen poskensa oliwat punastuneet.
Wapisewalla kädellä hän otti mieheltä kirjeen, jonka se tarjosi,
katsahti pikaisesti päällekirjoitukseen ja sinettiin ja jäi sitten
katsomaan äänetönnä ja ikäänkuin pelolla tulleen silmiin. Hän näytti
koettawan jo edeltä päin lukea miehen silmistä, mitä sanomia hän ehkä
toi, mutta hän tunsi huulensa wapisewan eikä tohtinut kysyä mitään.

Wihdoin hän kiitti muutamalla sanalla ja wiittasi tuskin tuntuwasti,
jota kuitenkin mies näytti ymmärtäwän, sillä seuraawana
silmänräpäyksenä hän jo oli yksinänsä.

Sinetti oli pian murrettu, ja Anna istui ompeluspöytänsä ääreen.
Pikaisella silmäyksellä hän luki kaiwatut riwit.

Tultuaan kirjeen loppuun, hän käänsi sen jälleen ja luki sen uudelleen.
Nyt wasta hän seurasi tarkkuudella jokaista riwiä ja näytti ikäänkuin
painawan mieleensä jokaista lausetta, jokaista sanaa erikseen. Kauan
hän luki näin ja wiimeksi hän wielä silmäili uudelleen erinäisiä
paikkoja. Mutta kun kaikki oli luettu, oliwat hänen silmänsä taas
kyynelissä, waan niiden wälitse toisti toiwo ja lohdutus.

Yrjö oli wiime kesänä Salojärweltä paettuansa, ollut alituisessa
liikkeessä. Hän oli matkannut paikasta paikkaan ja joka paikassa
koettanut ohjata talonpoikien liikuntoja siinä lewottomuudessa, joka
Pohjanmaalta oli lewinnyt ympäri Sawonmaan. Hän oli monessa paikassa
ollut hengen waarassa alinomaa wäijywien wihollisten keskellä, mutta
onni oli häntä tähän asti seurannut joka paikassa. Tällä wälillä hänen
rakkautensa Annaan oli yhä kiihtynyt, hän ei woinut ajatella mitään,
tehdä eikä toimittaa mitään, muistamatta Annaa, jonka warowaisuus
kerran oli pelastanut hänen henkensä. Anna oli silloin tällöin saanut
tilaisuuden wastata hänen kirjeihinsä ja he molemmat oliwat, waikka
erillään toisistaan, wähitellen tulleet toisillensa wälttämättömiksi.
Anna tiesi Yrjön jokaisen ajatuksen, jokaisen aikeen, ja hänkin tunsi
elämänsä olewan sidotun Yrjöön.

Se, mitä Yrjö nyt aikoi tehdä, oli waarallisin kaikista, mitä hän wielä
oli tehnyt. Antakaamme hänen itsensä puhua, niinkuin hän siitä
kirjoitti Annalle:

"Kansan tila", kirjoitti hän, "on nyt täällä Sawonmaassa muuttunut
hirweäksi. Se on sellainen, ettei kukaan enää tiedä, mikä on oikea ja
mikä wäärä. Ainoa oikeus, mikä wielä löytyy, on ehkä se, joka elää
kansan terweessä sydämmessä. Mitä luulet, Anna? Kun ulkonaiset
tapaukset sotkewat oikeuden ja wääryyden kansan keskessä sekaisin, onko
silloin parempi jättäytyä tämän sekasotkun waltaan ja menettää kaikki
wapautensa ja kunniansa ja waipua tapausten orjaksi? Minä uskon ett'et
sinä woi ajatella sitä enemmän kuin minäkään. Meidän wapahtajamme meni
ristin puuhun sentähden, että hänellä oli jumalallinen woima kärsiä ja
kuolla sen asian puolesta, minkä hän tunsi oikeaksi. Me emme olisi nyt
kristityitä, me olisimme raatelewien himojemme orjia, pakanoita, jos
hän ei olisi pyhän oppinsa tähden mennyt kuolemaan. Katso, Anna, mikä
ihana oppi se on! Luuletko, ett'emme wielä woisi tulla orjiksi sille
maalliselle wiholliselle, joka meidän kansaamme nyt joka haaralta
uhkaa, jos emme woisi pelkäämättä mennä kuolemaan sen asian tähden,
jota me pidämme oikeana? Sinä et woi niin luulla. Sinä ajattelet
samalla tawoin kuin minä. Sinun ajatuksesi owat minun ajatukseni,
ensimäinen wilaus sinun silmääsi näytti minulle koko sinun sielusi.

"Nokian tappelun perästä ja sen kuultuaan Flemingin sotawäki on tullut
ihan raiwoiseksi. Sotaherrat owat jättäneet raa'an joukkonsa nojaan
kansan pyhimmät oikeudet. Omaisuus on kadottanut arwonsa, laki on
unhotettu ja sorrettu, ihmishenki ja yksityisen omaisuus owat tulleet
sotajoukon leikkikaluksi; pereellinen elämä on sen pilkkana ja
ylenkatseena; rehellisyys ja kunnia owat tulleet nauruksi: miekka, tuli
ja wesi ja häwyttömyys turmelewat ja raatelewat kaikki. Sinä et woisi
rakastaa minua, Anna, jos minä woisin nähdä tämän kaiken ja olla
jouten. Minä en enää olisi se Yrjö, jolle olet uskonut sydämmesi. En
suinkaan, minä en rohkenisi sinulle lähettää tätä kirjettä, jos minun
olisi mahdollista huoletonna katsella maanmiesteni onnetonta tilaa.
Mutta elä sentään usko, että minä toiwon onnistuwani siinä, mitä
aikomukseni on tehdä. Minua saattaa odottaa warma kuolema, mutta minua
lohduttaa tieto, että jokainen henki, jokainen oikean asian puolesta
wuodatettu weripisara ennen tai myöhemmin auttaa kansan oikeutta, ja
kuolema on suloinen minulle, kun tiedän, että sinä rakastat minua ja
wuodatat kyyneleen minun haudalleni.

"Se, mitä nyt aion tehdä, on lyhyesti kerrottu. Sinä tunnet, että
Sawon sotawäen päälliköt owat Suursawon pappilassa. Kukaan yksinäinen
wähempi joukko ei tohdi lähestyä heitä walituksilla, sillä he
pelkääwät jokaisessa tapaawansa nuijalaisia, ottawat kiinni jokaisen ja
kuolettawat sen hirweimmällä tawalla. Nyt owat Sawon miehet
kokoontuneet, ja huomenna heillä on aikomus tuhatmiehisenä joukkona
lähteä täältä matkaan. Minä olen, niinkuin woit odottaa, pukeutunut
talonpojan waatteisin ja seuraan heitä salaisena pääjohtajana, mutta
julkisena on eräs toinen, hywin tunnettu talonpoika. Näin suuri joukko
kuin olemme, pian ilman aseitta, ilman nähtäwää sotaisuuden merkkiä,
meillä on toiwo rauhassa päästä sotapäällikköjen puheille.
Kokouspaikaksi on määrätty Suursawon pappila. Minä olen siitä jo
edeltäpäin kirjoittanut kirkkoherralle, ja hän on luwannut koettaa
parastansa, että puheleminen sotaherrojen kanssa woisi tapahtua
rauhallisesti. Minä olen suostunut siinä olemaan tulkkina.

"Mutta kaiken tämän ohessa, me tunnemme jokainen hywin, että meidän
päämme owat suuressa waarassa. Minä en tiedä, mikä wastustamaton halu
minussa on syntynyt tawata sinua, Anna, sitä ennen. Wai lieneekö se
sentähden, että meidän aikomuksemme on mennä Turkuun asti, jos emme saa
mitään sowintoa toimeen Suursawossa, ja se uusi waara joka meitä woi
kohdata siellä, on ehkä joku salainen syy minun haluuni tawata sinua.
Salojärweltä on waan muutamia peninkulmia Suursawon eli Mikkelin
pappilaan. Minä toiwon yöt päiwät nähdä sinua sillä tiellä ja saada
puristaa sinut rintaani. Mutta se kaikki on Jumalan kädessä."



IV.


Luettuaan Yrjön kirjeen Anna luuli lewollisesti woiwansa odottaa
päiwää, jona Yrjö oli tulewa. Mutta, kuta enemmän määräpäiwä läheni,
sitä suuremman ahdistuksen hän tunsi rinnassaan. Hänen oli wihdoin
mahdoton eroittaa ajatuksistaan niitä kuwia, mitkä joka päiwä
eläwämmästi liikuttiwat hänen olentoansa. Turhaan hän koetteli
mieleensä teroittaa sitä tuntoa, ettei mitään siitä, jota hän tässä
miehessä rakasti, muuten olisi woinut löytyä, että Yrjön päätös oli
wälttämätön, ettei hän muuten olisi woinut oppia häntä rakastamaan ja
että kaikki siis oli Jumalan sallima kohtaus. Kaikki se ei rauhoittanut
häntä enää, sekoittawana kummituksena hän waan näki edessään
wälttämättömän kuoleman, joka odotti Yrjöä, joka oli waan muutaman
päiwänmatkan päässä, muutamia peninkulmia Annan rauhallisesta kodosta.
Peloittawat unet eiwät antaneet hänelle rauhaa ensinkään. Kyyneleet
oliwat hänen ainoana lohdutuksenaan. Ne oliwat hänen ajan wiettonsa
pitkinä talwisina öinä.

Annan huoli oli sitä katkerampi, kun hän kotonaan oli pakoitettu
peittämään sitä molemmilta wanhemmiltansa. Hänen isänsä olisi hänet
musertanut, jos hän wähänkään olisi woinut arwata sitä keskuutta, missä
hän oli Yrjön kanssa. Äiti taas olisi heti ilmoittanut hänen
salaisuutensa, ei juuri ilkeydestä, waan ajattelemattomuudesta, joka ei
tunnustanut maailmassa olewan mitään salaista, mitään tärkeää, waan
piti kaikki yhtä jokapäiwäisenä kuin nekin asiat, joita hän toimitti
joka päiwä taloudessaan.

Päiwää ennen kuin Yrjön piti olla Mikkelissä, Annan tuska oli tullut
kauheaksi. Koko hänen olentonsa oli yhdessä ainoassa ajatuksessa. Hän
oli sulkeutunut kammariinsa ja antanut wanhempainsa luulla, että hän
oli wähäwoimainen. Hänen ainoa ikkunansa oli sinnepäin, mistä talwella
pellon yli ajettiin pappilaan. Kyynäswarsin pöydällä ja pää käsiwarren
nojassa, hän käänsi kyyneliset silmänsä ikkunaan päin. Ilta alkoi
pimetä, ja kaikki wähäinen liike, mikä päiwällä oli näkynyt tiellä, oli
jo tauonnut. Silloin äkkiä ilmestyi musta pilkku nietosten halki
kulkewalla tiellä. Annan silmät oliwat sen tarkanneet, mutta hän oli
wielä niin hämmentynyt ajatuksissaan, ettei hänen henkensä huomannut
siinä ilmiössä mitään erinäistä. Mutta tuo musta pilkku rupesi
lähenemään ja selittäytyi hewoseksi ja reeksi, joka suurella
pikaisuudella tuli pappilaa kohti. Uusi tunto tunkeusi Annaan, ja
silmänräpäyksessä hän hyppäsi seisalleen ja jätti kammarinsa. Waan
kohta hän juoksi jälleen sisään ja istuisi yhtä lewotonna kuin
ennenkin.

--"Hän se ei woi olla," sanoi hän itsekseen kuuluwalla äänellä; "hänen
on mahdoton tulla isäni taloon tai edes sen näkywiin. Hän on kuolemaan
tuomittu, ja joka paikassa häntä wainotaan. Hän ei woi tulla. Se on
ehkä joku, joka noutaa isääni sairaan luo."

Anna oli tuskin ehtinyt tulla tähän päätökseen, kun owi awautui--ja
talon piika astui kammariin. Anna wawahti, waan koetti näyttäytyä
lewolliselta. Piian silmissä näkyi jotakin, josta Anna woi arwata
jotakin erinomaista tapahtuneen.

--"Elli," sanoi hän, "ken ajoi äsken pihaan?"

--"Sitähän minä juuri tulin kysymään. Hän oli waatteistaan nähden kuin
talonpoika, mutta hirmuisen ruma, että kun awasi kyökin owen, olin
säikähtää hengettömäksi. Minä luulin hänet roswoksi, ja minua
wapisutti, kun waan katsoin häntä silmiin. Minä tahdoin mennä sanomaan
kirkkoherralle, mutta nähtyään minun aikomukseni, se hylky tempasi
minut kiinni rautakourillaan ja weti pääni suunsa eteen. Minä olin niin
pelästynyt, että tahdoin huutaa, mutta hän painoi kämmenensä minun
suuni eteen, ja minä luulin hänen sopottaneen korwaani----tohdinko minä
sen teille kertoa?"

--"Hywä Elli, sano pikaisesti, mitä hän sinulle sopotti!"

--"Hän sanoi tahtowansa puhutella teitä, eikä ketään muita kuin teitä,
neitsyt."

--"Minuako, Elli? Sinä olet erehtynyt, sinä olet kuullut wäärin."

--"Mutta minä en erehtynyt, neitsyt. Hän tiesi teidän nimenne, hän
sanoi sen minulle selwästi, ja että hän tahtoi teitä nähdä."

--"Ja sinä sanoit häntä rumaksi."

--"Hän on tuskin ihmisen näköinen, musta, hirmuisen musta, hänen
silmänsä ja kulmakarwansa, jotka nenän wälitse juoksewat kaarena yhteen
ja pimittäwät hänen näkönsä. niin synkiäksi, että minä wapisen wielä
nytkin."

--"Ja hän tahtoi minua puhutella kahden kesken?"

--"Mutta teidän on mahdoton jäädä sellaisen kanssa kahden kesken; hän
peloittaisi teidät kuolijaksi."

--"Tiedätkö, Elli, missä äitini on?"

--"Se se onkin pahin asia, hän meni lukkariin ja wiipyy kaiketi siellä
koko illan."

--"Entäs isäni?"

--"Hän istui wielä äsken kammarissaan kirjoittamassa."

--"Kuuletko, Elli! Minä arwelen, ettei tuo tuntematon kuitenkaan woi
tehdä minulle mitään pahaa."

--"Hän woipi teidät kuristaa, hän woi musertaa teidät rautakourillaan;
luullakseni hänellä oli kotkan teräwät kynnet."

--"Sinä olet hywin lapsellinen, Elli! Kun hän kerran puhui suomea, niin
hän ei woi olla muu kuin meidän kansalaisiamme, yhtä hywin kuin
jokainen Salojärwen asukas, jos hän olisikin Pohjanmaalta tai Sawosta
tai muualta. Sanoithan, että hän tiesi minun nimeni!"

--"Hän woi olla noita; tietäjä--huh! minä en tohdi enää palata hänen
luoksensa."

--"Sinä olet pieni hullu, Elli parka, ja synti on niin peljätä
wiattomia ihmisiä. Saata wieras tänne saliin. Minä tahdon nähdä hänet."

Tätä Annan puhetta seurasi wakainen katsaus. Elli jäi äänettömäksi ja
odotti wielä, mutta wihdoin hän kääntyi oween ja meni.

Wähän ajan perästä Anna kuuli salin owen hiljaa awautuwan, ja hän
laittausi myös jättämään kammarinsa.

Astuessaan saliin, Anna tunsi joka jäsenensä wärisewän. Ensimmäinen,
mikä häntä siellä kohtasi, oli läpitunkewa silmäys, joka wälähti
hänelle siellä odottawan wieraan pimeästä muodosta, jonka hämärä oli
tehnyt wielä pimeämmäksi. Annan pelko häwisi kuitenkin pian, sillä
seuraawana silmänräpäyksenä oli wieraan muodon yht'äkkiä walaissut
hymy, joka oli lewinnyt hänen huulillensa ja kaswoillensa juuri kun hän
astui pari askelta pelästynyttä neittä kohti.

--"Pyydän teiltä anteeksi, neitsyt," sanoi hän ystäwällisesti ja
sulawalla äänellä, jossa ei woinut hawaita mitään teeskentelemistä,
"minä pyydän teiltä anteeksi, että näin myöhään tulen häiritsemään
teidän hiljaista kotoanne. Mutta te tunnette yhtä hywin kuin minä,
mitkä rauhattomat ajat meillä nyt on, Jumala paratkoon. Asia, joka on
pakoittanut minut tähän rohkeuteen, koskee ehkä yhden werran teitä kuin
minua."

--"Minua?" sanoi Anna hämmästyen ja katsoen puhujan silmiin.

--"Minä luulen niin--elkää pahastuko, neitsyt, minä tunnen teitä jo
enemmän kuin woitte arwata."

--"Minä en woi teitä ymmärtää," sanoi Anna, salaten huokauksen, joka
tunki ylös hänen rinnastansa.

--"Yrjö Eeronpoika on----"

Annan kaswot punastuiwat. Mutta punastus katosi ja hän tuli äkkiä
waaleaksi.

--"Minä tahdoin sanoa, että Yrjö Eeronpoika on--minun ystäwäni", sanoi
wieras. "Me olemme kauan yhdessä johdattaneet sitä--tunnettehan mitä
kuninkaan sotawäki on näihin aikoihin tehnyt? Miten se on ryöstänyt
rauhallisia kotiamme----. Me olimme yhtenä Ilmajoella, minä olen se
kuuluisa----"

--"Jumalan nimessä, ken te olette?" huusi Anna, lewotonna katsoen
puhujan silmiin.

--"Te olette warmaankin kuulleet puhuttawan Ilkasta", jatkoi wieras,
"siitä raiwoisasta talonpojasta, joka on tohtinut ruweta taisteluun
kuninkaan sotawäkeä wastaan, joka ei ole peljännyt henkensä waaraa,
asettuessaan Flemingiä wastaan, miestä, jonka edessä kuninkaat ja
ruhtinaat wapisewat--sen petturin--maansa wihollisen, sen
ihmiswainoojan olen minä, teidän nöyrin palwelijanne, luwannut
masentaa, minä, kirottu ja jo kymmenen kertaa hirtetty, toiset kymmenen
kertaa mestattu ja kolmannet kymmenen kertaa kuolijaksi ammuttu Ilkka."

--"Ilkka?" huusi Anna, waipuen istualleen tuolille ja hengittäen
raskaasti.

--"Jumalan tähden, elkää puhuko niin kowasti, neitsyt. Minä olen joka
paikassa kuin tulisilla hiilillä, minun päälläni riippuu jouhen nenässä
teräwä miekka, jonka yksi ainoa waromattomasti puhuttu sana woi
pudottaa ja saattaa halkaisemaan pääni."

--"Ja teidän asianne minulle?" kysyi Anna hiljemmin.

--"Oli se, etten tiennyt missä Yrjö Eeronpoika nyt oleksii. Minun on
tarwis tawata häntä, minun tulee yhdessä hänen kanssaan musertaa
Fleming petturin woima Sawossa. Minä tarwitsen nyt ja hän tarwitsee
minua, muutoin olemme molemmat hukassa. Klaus on kawala kuin kettu,
julma ja wäkewä kuin karhu; tietäkää, neitsyt, jokainen hetki on
kallis. Minun täytyy wielä tänä yönä puhutella Yrjöä. Warmaan te,
neitsyt Anna, te, josta Yrjö on puhunut minulle niin paljo hywää, myös
tiedätte, missä hän on tänä yönä, missä minä woin hänet tawata
huomen=aamuna?"

Annan sydän wapisi. Epäilys ja pelko oliwat kuwautuneet hänen
kaswoillensa. Mies näytti sen hawainneen. Hän katseli pelolla
ympärilleen ja sywä huokaus tuntui nousewan hänen sydämmensä pohjasta.

--"Te ette wastaa mitään, neitsyt? Tämä siis saa olla wiimeinen yö
minulle ja Yrjölle.--Te ette tunne, että Fleming on suuren, neljän
tuhannen miehisen sotajoukon kanssa matkalla Sawoon. Hänen kerallaan on
julma Puolalainen, Kola Ludowski, joka ei anna armoa kellekään, ei
miehille eikä naisille, ei lapsille eikä woimattomille wanhoille.
Arwelkaa, että heidän joukkonsa tapaa Yrjö Eeronpojan ja Sawolaiset
warustamattomina, heidän päänsä owat huomenna listityt kuin nauriit, ja
minulla ei ole turwaa koko Suomessa. Koko maa on silloin wallattoman
sotawäen wallassa. Tämä teidän rauhallinen kotinne ei enää suojele
teitä eikä wanhempianne, kun teidän isänne jo on epäluulon=alainen."

Anna ei woinut kokonaan tukahduttaa epäluuloansa ja pelkoansa, jotka
hänessä oli synnyttänyt miehen muukalainen muoto ja hänen murrettu
puheensa. Äsken tullut sanoma Ilkan surkeasta kuolemasta oli hänellä
wielä tuoreessa muistissa, ja asia tuntui hänestä mahdottomalta. Mutta
toiselta puolen katsoen, hän ei woinut selittää, mistä mies woi tietää
hänen ja Yrjön keskuudesta ja muutenkaan niinkin paljon Yrjöstä kuin
hän tiesi. Ja kaikki Flemingin panetteleminen, ja se, että mies näytti
niin innokkaasti ottawan osaa maan tilaan, ja wiimeksi se peloittawa
waara, jonka hän luuli uhkaawan Yrjöä, ja joka ei sallinut mitään
wiiwytystä, kaikki se wihdoin woitti. Yht'äkkiä näytti hänen muotonsa
walistuwan. Hänen silmänsä loistiwat kirkkaasti. Suuri ajatus näytti
työskentelewän hänen aiwoissansa. Hänen rintansa rupesi nousemaan
woimallisesti. Koko hänen muotonsa sai uuden eloisuuden.

--"Kuulkaa", sanoi hän hiljaan, "jos saatte tietää Yrjö Eeronpojan
olopaikan, niin mitä aiotte tehdä?"

--"Minulla ei ole kuin yksi työ, jota woin, joka minun täytyy tehdä, se
on: tawata hänet pian, saada hänen kerallansa kokoon suuri aseilla
warustettu joukko ja wiedä se huomen aamuna wiiwyttelemättä Flemingiä
wastaan ja lyödä hänen matkalla olewa joukkonsa, ennenkuin se ehtii
keräytyä tappeluun. Se on nyt ainoa keino pelastaa isänmaa joutumasta
sotawäen orjuuteen."

--"Yrjö on tänä yönä----."

Anna keskeytti puheensa, näytti kuin hän olisi tuntenut tällä
ilmoituksellaan pettäwänsä sen, joka hänelle oli rakkain maailmassa,
näytti kuin koko hänen elämänsä onni olisi pyörinyt hänen kielellänsä.
Hän tahtoi wielä pidättää sanansa, mutta tunsi itsensä siihen
woimattomaksi.

--"Yrjö on tänä iltana", kertoi hän jälleen, "Salojärwen kylässä lähellä
Mikkeliä, noin wiisi peninkulmaa tästä. Hänellä on kerallaan
tuhatmiehinen joukko, joka huomenna kohtaa sotawäen Mikkelissä."

--"Sitte minä woin pelastaa hänet ja koko Suomenmaan. Te, neitsyt,
olette suurimpana syynä tähän pelastukseen; isänmaanne on kohta
kiittäwä teitä siitä. Fleming joukkoineen tulee ansaan, minä otan hänet
wangiksi ja wien hänet Kaarle herttualle Ruotsiin. Tuuli on kohta
heiluttawa hänen luitansa Tukholman portilla, ja taiwaan linnut saawat
nokkia silmät hänen päästänsä ja raadella hänen ruumiinsa, niinkuin hän
on raadellut tätä Suomenmaata."

--"Waan luuletteko sen kohtauksen, joka nyt on tapahtuwa teidän ja
sotajoukon wälillä, tulewan waaralliseksi teille ja Yrjölle?"

--"Ihan warmaan se niin tulee. Me ehkä jokainen huomenna riipumme
kaulastamme hongan oksissa Mikkelin kankaalla."

--"Mitä kummaa puhutte? He olisiwat muka niin jumalattomia?"

--"Se on sotajoukolle paljasta leikkiä. Ja muutenkin, toisen tai
toisenhan on wuoro kadottaa. Mutta minua he eiwät kumminkaan wielä
ripusta."

--"Entä Yrjöä?"

--"Minä lupaan pelastaa hänet. Mutta minä tahdon samassa antaa hänet
teidän säilyttää. Te olette sen jo ennenkin tehneet."

--"Kuinka sitten arwelette?"

--"Minä arwelen, että te käytte pimeän tultua minun rekeeni. Me olemme
wiidessä tunnissa Yrjön luona ja woimme sopia, miten menettelemme
huomenna."

Anna näytti peljästywän tästä puheesta. Hän peitti silmänsä
kämmeniinsä, ollen wähän ajan äänettä, wihdoin hän paljasti jälleen
näkönsä ja katsoi kyynelistä loistawilla silmillään miehen silmiin;
sitten lausui hän innokkaasti:

--"Mutta woinko minä luottaa rehellisyyteenne? Ettekö wäärin käyttäisi
minun kewyt=uskoisuuttani?"

--"Minä uskon kuulleenne minusta sen werran, että tunnette minulla
olewan kodin, missä nuori rakastettu waimoni minua odottaa, sill'aikaa
kuin isänmaani tarwitsee minun woimiani kaukana hänestä."

--"Minä tulen. Minä uskallan antaa hywän nimeni teidän haltuunne. Minä
olen walmis teitä seuraamaan Mikkeliin, waan lupaattehan saattaa minut
Yrjö Eeronpojan luo?"

--"Minä sen wannon ja olen iloinen saada teille osoittaa palwelustani.
Koko maailmaa wastaan minä suojelen teitä kuin omaa lastani."



V.


Sunnuntai aamuna 23 päiwänä Tammikuuta oli suuri joukko talonpoikia
useasta Sawon pitäjästä kokoontunut Suursawon eli Mikkelin pappilaan.
Pelko ja wapistus oli kuwautunut jokaisen kaswoille, sillä heitä oli
kowasti säikäyttänyt Remojärwen tapaus, jossa joukko yöksi
kokoontuneita talonpoikia oli yht'äkkiä tullut piiritetyksi suurella
sotajoukolla, kenenkään tietämättä mistä se oli ilmestynyt ja miten se
oli saanut tietää talonpoikajoukon yösijan yksinäisessä kylässä. Heidän
johtajansa ja neuwonantajansa, Yrjö Eeronpoika, oli otettu kiinni, eikä
kukaan tietänyt, mihin hän sitten oli joutunut. Muut tupaan
kokoontuneet oliwat palaneet siihen ulkoa päin sytytettyyn tuleen.

Piirittäwän sotawäen joukossa oli nähty eräs mustawerinen ruma mies,
sotaherran puwussa. Sama herra oli myös tänä aamuna nähty pienen joukon
keskellä ratsastawan kirkolta pohjoiseen päin. Talonpojat pelkäsiwät
Remojärwen tapauksen uudistumista pappilassa, johon he oliwat
kokoontuneet, ja sentähden ei kukaan tohtinut pysyä huoneissa.

Tässä säikäyksessä ei tiedetty muuta neuwoa kuin lähettää eräitä miehiä
sotapäällikköjen luo Sairilaan, ilmoittamaan, että joukko oli walmis
heittämään aseensa ja toiwoi puhutella sotawäen esimiehiä. Nyt
odotettiin paraillaan näiden lähettiläiden palaamista.

Noin puolen päiwän aikaan tuliwat lähettiläät takaisin. He toiwat sen
sanoman, että sotawäki tahtoo nähdä heidän antautuwan wapaaehtoisesti
ja odotti waan, että heittäisiwät kaikki aseensa pois.

Tämä sanoma rauhoitti joukon. Aamulla hankitut keihäät, nuijat ja
pyssyt heitettiin pois ja odotettiin waan sotawäen tuloa, että
saataisiin sen esimiehelle wiedä ne walitukset, joita warten he oliwat
lähteneet liikkeelle.

Pian nähtiin suuri sotajoukko lähestywän pappilaa, jonka kiersi
ahtaasen kehään. Muutamia wankia oli sotawäen keralla ja ne syöstiin
myös piirin sisäpuolelle talonpoikien joukkoon.

--"Me olemme pelastetut", sanoi yksi wangituita joukolle. "Sowinto on
jo päätetty. Sotawäki lähtee majoituksestaan Sawosta. Jokainen
antautukoon waan sotawäen waltaan. Meidän aikomuksemme on woitettu ja
me saamme palata rauhassa kotiimme."

Eräs päällikkö lähestyi silloin joukkoa ja lausui:

--"Sawon miehet, turha on taistella kuningasta wastaan. Teidän kaikki
anomuksenne owat jo edelläpäin myönnetyt. Antakaa siis pois aseenne ja
palatkaa sitten kotiinne."

Muutamat wielä epäiliwät, katsellen ympärillään aseissa olewaa
sotawäkeä. Silloin astui eräs mies joukosta esiin ja antoi pyssynsä
ensimmäiselle upserille, joka seisoi pappilan portilla. Koko joukko
teki kohta samaten.

Kun wiimeinen ase oli annettu pois, kajahti ilmassa karkea komentoääni.
Piirittäwä sotajoukko syöksyi paljastetuin miekoin joukon päälle ja
alkoi kauhistawalla tawalla hakata sen sekaan. Aseettomat Sawolaiset
kaatuiwat kuin heinä wiikatteen edessä. Röykköjä werisiä ruumiita
makasi pihalla ja yhä wielä kalisiwat miekat. Weri juoksi jo wirtanaan
ja hyytyi suuriin ylänteisin.

Ei ollut enää monisatahenkisestä joukosta kuin eräs kymmenkunta miestä
jäljellä, jotka juoksenteliwat kuin suden ajamat lampaat pyöweleinsä
edessä. Yksi heistä oli yrittänyt murtaimaan piiritysjoukon läpi,
komentawan herran ja sotamiehen wälitse. Usea miekka yht'aikaa oli
samassa osoitettu karkulaan päätä kohti; mutta ennen kuin yksikään ehti
iskeä, peljäten satuttawansa päällikköä, oli toinenkin este tullut
onnettoman karkulaisen ja hänen wihollistensa wäliin. Muori naisihminen
wallaswäen waatteuksessa oli sotajoukon takaa kenenkään huomaamatta
syössyt juuri piiristä ulos päässeen pakolaisen wastaan ja pusertanut
molemmat käsiwartensa hänen ympärilleen.

Eräs sotamies nosti miekkansa ja heristi sillä leikatakseen yhdellä
woimallisella iskulla karkulaismiehen ja naisen yhteen puristuneet
päät, kun wieressä seisowa hämmästynyt sotaherra pikaisesti tarttui
sotamiehen miekkaan ja seisautti uhkaawan siwalluksen.

Nuoren naisen silmät oliwat käännetyt sotaherraa kohti.

--"Ilkka!" huusi hän niin, että kaikki ympärillä olijat sen kuuliwat.

Kamala nauru kuului silloin joukosta.

--"Hän huutaa awuksensa Ilkkaa", sanoiwat kaikki, jotka oliwat kuulleet
neidon huudon.

Upseri tarttui neidon käteen, weti sen irti miehestä, jota se piteli ja
kuiskasi:

--"Anna, te suotte warmaan minulle anteeksi wähäisen petoksen, jota
wirkani on pakoittanut minua käyttämään. Minä olen kuninkaan kapteni
Kola Ludowski, ja tämä Yrjö Eeronpoika, jonka olette saattaneet minun
käsiini, on nyt minun wankini. Kuningas ja hänen korkea maaherransa
Klaus Fleming palkitsewat teidän intonne."

Anna hämmästyi. Hän weti kätensä pois Kolan kädestä ja tahtoi jälleen
puristua kiinni Yrjöön. Mutta pari sotamiestä oliwat tarttuneet häneen
ja riuhdaisseet hänet pois Annan käsistä. Ja, kun Anna kääntyi
katsomaan, sotamiehet oliwat jo sitoneet Yrjön kädet selän taa
wahwoilla köysillä. Annan silmistä näkyi suurin inho petollista upseria
kohtaan. Mutta nähtyään Yrjön katoawan sotamiesten joukkoon, oli
epätoiwo ja murhe kohta tullut tämän ensimmäisen tunteen sijaan. Hän
näytti kokonaan murretulta.

Tässä epätoiwossa ja tuskassa hän waipui Kolan jalkoihin, ja
kyynelwirta herahti hänen silmistään. Halweksuminen ja inho oliwat
kadonneet hänen kaswoiltaan, ja koko naisellinen hempeys oli wallannut
hänen olentonsa.

--"Minä annan teille anteeksi, minä unhoitan sen petoksen, jolla olette
kohdellut minun lapsellista mieltäni, mutta luwatkaa minulle säästää
hänen henkensä. Minä kuolen tähän teidän eteenne, jos ette sitä tee;
tahi ottakaa minun heikko henkeni ja antakaa hänen elää."

--"Anna", sanoi Kola, nostaen itkewän neidon ylös, "teidän rukouksenne
minä jo olen myöntänyt ennen kuin sen olen kuullut. Yrjö seuraa
wangittuna minua Turkuun. Mutta waan yhdellä ehdolla: että te Anna,
hywä Anna, myös seuraatte mukana sinne. Muutoin minä en woi ta'ata mitä
tapahtuu. Minulla on käsky hänet hirttää; teidän läsnä=olonne, teidän
suloiset silmänne waan woiwat wietellä minut tekemään wastoin kuninkaan
käskyä. Lupaattehan tehdä niin?"

--"Minä lupaan sen. Minä en woi enää hänestä erota. Mutta woinko
Turussa tawata Flemingin?"

--"Minä saatan teidät hänen eteensä. Turwautukaa kokonaan minuun."

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa kuin tämä tapahtui sotamiespiirin ulkopuolella, oli
wiimeinen sisäpuolella olewan nuijamiehen pää katkennut. Eräs upseri
tuli papin kanssa ulos portaalle, ja ympärillä olewa sotajoukko
paljasti päänsä. Pappi awasi kirjan ja luki rukoukset. Wiimeksi hän
luki kiitokset Jumalalle siitä suuresta woitosta, jonka kuninkaan
sotawäki oli tässä woittanut. Mutta papin silmissä oli silloin
kyyneleitä, ja hänen äänensä wapisi.

Muutamia minuuttia sen perästä oli sotawäki häwinnyt, paitsi niitä,
jotka saiwat toimekseen haudata pihalla makaawaa joukkoa. Hyytynyt weri
ajettiin wiimeksi lapioilla haudattujen päälle ja kaikki peitettiin
mullalla. Kuoleman hiljaisuus oli tullut äsköisen hälinän sijaan. Lähes
kolmesataa miestä, jotka äsken wielä oliwat olleet täydessä miehuuden
iän ripeydessä, makasi jäätyneiden turpeiden alla. Heidän leskensä ja
turwattomat lapsensa, isät ja äidit eiwät wielä tienneet mitään tästä
onnettomasta kattauksesta, waan puheliwat heistä, ikään kuin eläwistä,
joiden palaamista waan odotettiin.

Flemingin joukko oli tiellä saanut sanoman Mikkelin werisestä
tapauksesta ja heti kääntynyt takaisin. Se oli muutamia päiwiä sen
perästä uudelleen Turussa. Kola Ludowski oli pienemmän joukon kanssa
lähtenyt matkaan wasta seuraawana päiwänä. Häntä seurasi wanki kowasti
raudoitettuna. Kola oli tahtonut Annan istumaan wiereensä rekeen, mutta
hän ei saanut häntä siihen millään houkutuksilla enemmän kuin
peloituksillakaan.

Hän uhkasi hirttää wangin, mutta sekään ei enää auttanut, sillä Anna
oli huomannut Kolalla olewan käskyn wiedä heidät molemmat wangittuina
Turkuun. Sillä tawoin Anna sai erään sotamiehen ajamaan kerallaan.

Hirmuisesti hän sai kuitenkin kärsiä tällä matkalla. Joka
seisauspaikassa hänen täytyi kuunnella kawalan Puolalaisen
wiettelyksiä, sotamiesten irstasta puhetta ja niiden raakaa käytöstä.
Kun hän silloin muisti kotoansa tai ajatteli, mikä häntä ja Yrjöä
odotti Turussa, hän puhkesi katkeraan itkuun. Mutta kyyneleet eiwät
huojentaneet sitä painoa, joka nyt kuin raskas kiwi painoi hänen
rintaansa. Terweyden puna katosi aina enemmän hänen kaswoiltansa, ja
kuta enemmän matkan pää läheni, sitä kalweammiksi hänen kaswonsa oliwat
muuttuneet. Kokonaan wäsyneenä hän wihdoin perille saawuttuaan näki
edessään Turun linnan harmaat synkeät kiwiseinät.



VI.


--"Mutta mitä aiotte nyt tehdä sille nuorelle tytölle, jonka toin
Mikkelistä?" kysyi Kola Flemingiltä, joka tyytywäisenä käweli edes
takaisin linnan salin lattialla, kuunnellen puolalaisen sotilaansa
kertomusta Sawon tappelusta.

--"Se on minusta hywin wähäpätöistä, sitten kuin kerran Yrjö
Eeronpoika, Suomenmaan pääroisto, on käsissämme. Meillä on ollut kyllä
tekemistä miestenkin kanssa, sentähden, Kola, minä arwelen, että
pääsemme puolta wähemmillä wihollisilla, kun pysymme ystäwinä naisille,
tai wähintäin emme tahdo heitä tahallamme wihollisiksi."

--"Minä teen kaikki, mitä waan käskette."

--"Sinä woit wiedä hänet waimoni luo. Hän saa muutaman wiikon lewätä
täällä; minä annan sill'aikaa tiedon hänen isällensä, että woi noutaa
hänet kotiin. Muuten minä luulen, että hän on tawallinen hönttö, joka
suostuu ensimmäiseen miespuoleen, joka sattuu hänelle tarjoutumaan."

--"Oikea hönttö, paremmin häntä ei woi nimittää. Mutta wielä yksi sana,
jos suwaitsette, teidän herruutenne! Anna on yhtä wiekas kuin jokainen
Eewan tytär. Niin kauan kuin Anna on täällä, minä en woi taata, ettei
Yrjö Eeronpoika pääse luikahtamaan käsistämme. Tietäkää, teidän
herruutenne, että Anna, Lapinmaan rajoilla kaswanut tyttö, on loitsija,
hän loitsii jokaisen silmät sokeiksi, hän lumoo jokaisen korwan
kuuroksi, hän woi mennä huoneesen awaimen reiästä ja muuttaa
lemmittynsä kyykäärmeeksi, joka myrkyllisellä kielellänsä pistää teidän
kättänne ja sitten solahtaa tiehensä. Jospa waan näkisitte hänen
silmänsä!"

--"Minä luulen, että ne jo owat lumonneet sinutkin", sanoi Fleming
nauraen.

--"Eiwät juuri niin; mutta kuitenkin ne jo oliwat wähällä wiedä minulta
saaliini. Minä luulin Mikkelissä juuri ampuneeni Yrjön ja luulin hänen
kaatuneen eteeni, kun huomasin tämän kummallisen naisen wieressäni; hän
oli ryöstänyt minulta saaliini ja pusertanut sen syliinsä. Minä käskin
leikata molempain päät yht'aikaa; wahwin sotamies siwalsi miekallaan ja
löi, ja minä näin että miekka meni kummankin kaulan poikki, mutta
molempain päät jäiwät kuitenkin paikoilleen; koko sotawäki peljästyi
eikä tahtonut enää heihin koskea. Tytön silmät lumosiwat silloin
jokaisen. Minä käskin uudelleen, mutta kukaan ei enää kuullut minun
käskyjäni enkä itsekään kuullut omaa ääntäni."

--"Taika=uskoa, Kola parka!" sanoi Fleming. "Minä woin ymmärtää, että
sinä olet sattunut katsomaan liian sywään tuon suomalaisen tytön
silmiin, ja sinun puolalainen sydämmesi on siitä wähän lämminnyt. Sinä
woit kumminkin tuoda hänet waimoni luo, tahdon kuitenkin nähdä hänen
lumoawat silmänsä. Sill'aikaa woit sulkea hänen sulhaisensa, tuon maan
wiettelijän, alimmaiseen linnan kellariin."

--"Mutta minä pesen käteni puhtaaksi, jos tytön tuliset silmät taikowat
teidän herruudeltanne koko Suomenmaan ja tuowat erään herttuan tähän
kuninkaalliseen linnaan."

Flemingin otsa pimeni, mutta hän koetteli kuitenkin nauraa.

--"Minä en usko taikoja, tulkoot ne sinisistä silmistä tahi punaisilta
huulilta", sanoi hän puoleksi leikillä. "Tiedätkö, Kola, mitä tein, kun
eräs noita-ämmä Hämeenkankaalla katsoi käteeni ja ennusti sinisilmän
naisen minut hurmaawan?"

--"Teidän herruutenne warmaan peljästyi", sanoi Kola ja risti kolmesti
silmiänsä.

--"Sinulla on aina tuo paawilaisuutesi. Tiedätkö, minä käskin
ratsumiesteni antaa hänelle neljäkymmentä paria, ja sen jälkeen sanoi
hän: 'Te woitatte kaikki wihollisenne paitsi yhden.' 'Ja ken se yksi
on?' kysyin minä, johon se raato wastasi: 'Se on kuolema.' Kaikki
ennustukset Kola, ne owat petoksia. Ne eiwät ole äyrinkään arwoiset.
Minä nauran niille. Sentähden woit tuoda sen sinisilmäsi tänne. Hän woi
muutaman wiikon olla waimoni kamarineitsyeenä. Minä koetan, woiwatko
hänen silmänsä minut tappaa. Sill'aikaa meidän kumminkin täytyy
laittautua matkalle Pohjanmaalle. Nuo kurjat Pohjalaiset eiwät enää woi
kantaa tyhmyydellä täytetyitä päitänsä ja tahtoiwat meitä päästämään
heitä siitä raskaasta kuormasta. Minä luulen, että, jos kowasti
ratsastan, koko työ on tehty parissa wiikossa."

--"Meidän wiimeiset wihollisemme owat silloin woitetut, niinkuin
Hämeenkankaan noita teille silloin ennusti. Se oli kuitenkin totta--
ainakin jollain tawalla."

--"Hahaha! Minä luulen, että sinä wielä hourehdit sinisilmääsi. Mutta,
Kola, luuletko, että Yrjö Eeronpoika kestää säilyssään? Minä säästäisin
hänet siksi kuin tulen Pohjanmaalta. Tahtoisin nähdä hänet riippuwan
hirressä wasta silloin kuin koko maa on rauhoitettu."

--"Minä luulen sen olewan teille waarallista", sanoi Kola. "Hänellä on
puolustajia ympäri Suomen ja maan hurjat talonpojat woisiwat wielä
koettaa häntä pelastaa. Minun luulteni, mikä tulee tänään tehdyksi,
sitä ei tarwitse enää huomenna."

--"Mitä sinä luulet?"

--"Palainen köyttä ja pari sotamiestä, jotka wetäisiwät hänet ylös
linnan portille. Se olisi muutoin huwittawa katsanto niille sinisille
silmille, jotka paraillaan owat portin wastapäätä."

--"Ei, ei, se ei käy laatuun. Yrjö Eeronpoika on liian suuri
pahantekijä, tullakseen niin salaisesti hirtetyksi."

--"Mutta jos hän sitä ennen luikahtaa meidän käsistämme?"

--"Minä jätän hänet sinulle wartioittawaksi; jos hän pakenee, minä
arwelen wedättää sinut Turun linnan korkeimman tornin huippuun."

--"Mutta jos kuitenkin hän"----

--"Waan, Kola, milloin sinä olet puhutellut Iiwaria?"

--"Minä tapasin hänet pikimmältä wankihuoneiden riwissä."

--"Ja mitä hän sinulle sanoi?"

--"Ei juuri mitään minulle, waan----"

--"Mitä sillä tahdot sanoa?"

--"Minun tullessani hän herkesi ikään puhuttelemasta wanginwartijoita--
hän ehkä kehoitti niitä pysymään uskollisina, sillä hän seisoi juuri
Yrjö Eeronpojan owella."

--"Mitä luulet hänestä?"

--"En mitään pahaa, siitä minua Jumala warjelkoon, sillä Iiwar on hywin
uskollinen ja rakastaa paljon sukulaisiansa."

--"Niin, hän on sinisilmä tytön eno; minä tiedän sen."

--"Ja sentähden hän waroitti wartijoita, että katsoisiwat, etteiwät
laskisi Yrjöä karkaamaan."

--"Luuletko hänen tawanneen tyttöäkin?"

--"Ainoastaan pikimmältään, wähää ennen kuin tapasin hänet wankihuoneen
owella. Mutta silloin hän ei saanut puhua hänelle kuin muutaman sanan,
jota en ymmärtänyt, ja he jäiwät samassa äänettömiksi, kun huomasiwat
minut."

--"Hm! Waan tiedätkö, Kola, jos minä otan Iiwarin Pohjanmaalle ja jätän
sinut tänne, niin tuo sinisilmäsi woi lumota sinut uudelleen niin, että
laskisit Yrjö Eeronpojan karkaamaan ja sitten----"

--"Ja sitten?"

--"En saisi hirtättää häntä Kaarle herttaan iloksi, hänen tänne
tullessaan, ja minulla ei ole hänelle mitään muuta niin hywää
terwetulijaista."

--"Siitä wastaan halwalla päälläni teidän herruudellenne, mutta waan
yhdellä ehdolla."

--"Ja se on?"

--"Että, jos Yrjö Eeronpojan kuitenkin onnistuisi päästä karkaamaan, ja
muu ei auttaisi kuin----?"

--"Kuin?"

--"Kuin korottaa hän ennen aikaansa ilmaan."

--"Se on hywä, mutta waan sillä ehdolla! Minä luotan kokonaan sinuun.
Kun Pohjalaiset owat woitetut, woit saada Lapinmaan lumet ja pakkaset--
ehkä siniset silmät woiwat ne sulattaa, wai miten?"

--"Minä olen aina ja joka tapauksessa teidän nöyrin palwelijanne."



VII.


--"Mitä sanot, Anna, tuosta Puolalaisesta?" kysyi eräänä päiwänä Klaus
Flemingin puoliso, Ebba, uudelta kamarineitsyeeltään, joka nyt, ehkä
puoli wankina, istui emäntänsä huoneessa ja ompeli.

--"Miksi niin kysytte?" wastasi Anna, pyyhkäisten kyyneleen
silmästänsä.

--"Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että hän on hywin nöyrä ja reima
mies, joskin ei ole kaunismuotoinen, mutta sinulle hän on näinä päiwinä
osoittanut erinäistä ystäwyyttä."

--"Jos sallitte minun tunnustaa, niin sanon suoraan, että kuta enemmän
hän näyttää minulle ystäwyyttä, sitä enemmän minä häntä pelkään."

--"Sinä olet hywin lapsellinen, Anna. Klaus pitää häntä suuressa
arwossa, hän on kaiken rumuutensa ohessa hywin säwyisä mies ja totinen
sekä palweluksessaan uskollinen pian ylellisesti. Luullakseni Klaus on
aikonut kuninkaan luona esittää hänelle jotain suurta palkintoa, joka
on walmiina, niin pian kuin hän luopuu katolisesta uskostaan, ja tämä
hirmuinen weren wuodatus kerran on päätetty."

--"Minä suon sen hänelle mielelläni, mutta kuitenkin----"

--"Kuitenkin?"

--"Minä en woi muuta kuin häntä inhota", wastasi Anna.

--"Olethan jo woinut rakastaakin. Minä tunnen, Anna, miten rakastit nyt
wangittua kawaltajaa, ennen kuin sait tietää hänen petoksensa."

Anna katsoi Ebba rouwan silmiin, ja hänen kaswonsa oliwat punaiset.

--"Niin, niin, ihan totta, minä sen tunnen. Mutta olethan niin wiisas,
ett'et anna sydäntäsi semmoiselle, joka on syypää niin monen
kansalaisen wereen. Jos maallinen laki ja kuninkaan armoitus hänet
pelastaakin häpeällisestä kuolemasta, niin woithan arwata hänen
tulewaisuutensa. Kaikkien unhotettuna hänen täytyisi wiettää kurjaa
elämäänsä jossain sopessa, hän ei woisi koskaan tulla rehellisten
ihmisten seuraan,--häpeä, köyhyys ja kurjuus olisiwat hänen
jokapäiwäiset kiusansa. Anna, tahtoisitko yhdistää elämäsi sellaiseen?"

Anna nousi seisaalleen, läheni itkusilmin Ebba rouwaa, lankesi hänen
eteensä polwilleen ja syleili hänen polwiansa.

--"Surkutelkaa minua, mutta elkää uudelleen repikö sydämmeni haawoja.
Minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minulla ei ole mitään toiwoa
elämästä."

Ebba rouwa nosti itkewän tytön, syleili häntä ja näytti hänkin heltywän
niin yksinkertaisesta murheen osoituksesta.

--"Minä teen kaikki, mitä woin, pelastaakseni häntä kuolemasta", sanoi
hän, "mutta enempää en woi luwata. Ainoa keino on, että koet olla wähän
ystäwällisempi Kolalle, että luotat häneen, sillä hän--sen sanon
häpeäkseni--woi paljoa enemmän waikuttaa mieheeni kuin minä, hänen oma
waimonsa. Minäkin olen rakastanut ja rakastan wieläkin miestäni ylitse
kaiken. Mutta minun rakkauteni on woimaton muuttamaan mieheni tahtoa
silloin, kun hänen welwollisuutensa, kun isänmaan etu on kysymyksessä."

--"Woisitte kuitenkin tehdä hänen sydämmensä armeliaammaksi ja saattaa
häntä antamaan armon tulla siihen, missä oikeus on liian kowa", wastasi
Anna itkusilmin.

--"En, Anna, sitä minä en woi enkä tahdo. Jos kerran siinä
onnistuisinkin, niin tiedätkö mitä silloin pelkäisin: ett'ei hän enää
olisikaan se Klaus Fleming, jota minä olen rakastanut, ja joka minua on
rakastanut. Mutta sinulla, Anna, on tarjolla toinen, jonka sydäntä woit
paremmin liikuttaa. Anna, Kola odottaa nähdä sinun silmiäsi. Katso, hän
on tuossa!"

Puolalainen seisoi Annan seljän takana, Anna säikähti ja hypähti ylös
aikoen paeta, mutta se oli jo kowin myöhään; Puolalainen oli jo
tawannut hänen kätensä ja wetänyt sen huulillensa, nöyrästi kumartaen
nuorelle tytölle. Anna waipui wieressään olewalle penkille.

Ebba rouwa oli sill'aikaa jättänyt kamarin, ja Anna näki olewansa
kahden kesken peljätyn Puolalaisen kanssa.

He oliwat molemmat wähän aikaa ääneti. Anna ei näkynyt saawan puhetta
huuliltansa. Wihdoin istahti Puolalainen hänen wiereensä ja sanoi:

--"Minä en wielä tunne, woitteko minulta wastaan ottaa sanoman, joka
minun nyt täytyy teille ilmoittaa."

--"Onko isäni tullut tai lähettänyt minua noutamaan?"

--"Se ei ollut minulla ilmoitettawana."

--"Sanokaa sitte pian."

--"Minä lupasin teille pelastaa Yrjö Eeronpojan."

--"Te sen lupasitte, ja minä kiitän teitä ikuisesti, jos sen woitte
täyttää."

--"Sitäpä nyt juuri epäilenkin. Minä sain wast'ikään kirjeen hänen
herruudeltaan, jossa hän käskee minun--antakaa minun olla se teille
sanomatta!"

--"Sanokaa, sanokaa, minä tahoon kuulla kaikki."

--"Mutta minä olen siihen wiaton", sanoi Kola, "minulla ei ole muuta
waltaa kuin täyttää hänen herruutensa käskyt, olkoot ne minusta jos
kuinka katkeria."

--"Sanokaa toki; te säikäytätte minut hulluksi."

--"Sotatuomio on langetettu--ja kaikki minun rukoukseni eiwät ole
waikuttaneet mitään, hän on tuomittu----"

--"Mestattawaksi! Oi Jumalani!"

--"Lewottukaa, neitsyt, lewottukaa", sanoi Puolalainen,----"he owat
tuominneet hänet hirtettäwäksi."

Surkea parkaiseminen oli Annan wastaus. Hän waipui penkille kädet
silmillä. Hänen ruumiinsa wapisi kuin kowissa horkan kynsissä.

--"Lewottukaa, lewottukaa", sanoi Kola, koetellen nostaa häntä ylös.
"Se on wälttämätön tapaus, sitä ei woi auttaa. Se on kuninkaan, se on
hänen herruutensa tahto. Mutta sillä ei ole niin kiirettä, kuulkaa
minua neitsyt, huomiseen on wielä paljo aikaa."

Anna, kokonaan masennettuna, oli wihdoin woinut nousta seisaalleen,
warowasti nojautuen Puolalaisen käteen.

--"Huomenna, sanoitte te, se tapahtuu siis huomenna----."

--"Hänen herruutensa on niin käskenyt.--Mutta hän on nyt Ilmajoella,
tästä kolmenkymmenen peninkulman päässä."

--"Kuulkaa", sanoi Anna äkkiä, "minä olen yhtä rikoksellinen kuin hän,
tuomituttakaa minutkin, minä tahdon kuolla yht'aikaa hänen kanssansa,
minä en woi elää sen jälkeen kuin hän on puhaltanut ulos henkensä. Sen
te warmaan woitte tehdä."

--"Neitsyt--aika on hywä parantaja, te olette nuori, te woitte elää ja
unhottaa----"

--"Wielä yksi rukous: woitteko sallia minun sitä ennen häntä nähdä?"

--"Se särkisi teidän sydäntänne wielä enemmän, ja muuten hänen
wankeuteensa ei ole lupa laskea muita kuin pappia. Warmaan, neitsyt,
ette tahdo mennä hänen pimeään wankeuteensa; se myrkyttäisi wielä
enemmän teidän elämänne."

--"Te ette woi minua kieltää jättämästä hänelle hywästi. Laki ei woi
olla niin kowa, että se minulta sen kieltää."

--"Te ette tunne, että hänen wankeutensa on pilkkosen pimeä, että
wartijat owat huoneessa sen wieressä, että he kuulewat wienoimman
kuiskutuksen ja, että pienin ääni saattaisi ne silmänräpäyksessä
syöksemään wankihuoneesen ja ennen aikaansa lopettamaan hänen elämänsä;
ja sitä ette kuitenkaan tahdo."

--"Laskekaa minut hänen luoksensa", huudahti Anna, langeten polwillensa
Puolalaisen eteen.

--"Wannokaa täyttäwänne, mitä minä teiltä waadin: äänettömyyttä ja
hiljaisuutta--ja ensi sydänyön aikana minä lähetän teidän luoksenne
ihmisen, joka saattaa teidät hänen wankihuoneesensa."

--"Minä wannon."



VIII.


Saman päiwän iltana, kuin wiimeksi kerrottu tapahtui, Yrjö Eeronpoika
istui pimeässä wankihuoneessaan. Ne pari wiikkoa, jotka hän oli ollut
tässä kellarissa, oliwat tuntuneet hänestä wuoden pituisilta. Koko
aikana hän ei tiennyt muusta maailmasta mitään. Se heikko walo, mikä
pilkoitti tyrmään katon rajaisesta nyrkin mentäwästä reiästä, oli töin
tuskin antanut hänelle tilaisuuden lukea päiwät. Wanha kowin
raakaluontoinen sotamies, joka wanginwartijana käwi kolmesti päiwässä
hänelle wiskaamassa hänen kuiwan ruokansa, oli ainoa ihminen, jonka
hahmoa hän tällä wankeutensa ajalla sai nähdä. Sata kertaa hän jo oli
yksinäisyydessä uudelleen muistutellut kaikki ne eri kohtaukset, mihin
hän isänmaan rakkautensa kautta oli joutunut, eikä niissä huomannut
mitään, jota hänen olisi tarwinnut katua. Mutta alituinen miettiminen
wihdoin wäsytti häntä, ja hänen ajatuksensa rupesiwat hakemaan lepoa
ihan toisaalta: ne oliwat wihdoin kääntyneet Annaan, niin että tämä
hänen muistiinsa painunut Annan kuwa oli hänen henkensä ainoana
kumppalina pimeässä wankityrmässä, ja se oli hänen mielessänsä sekä
hänen päiwällä puolihämärässä walwoessaan että hänen yöllä kylmällä
tilallaan uneksiessaan. Warma kuolema oli kyllä jo hänen silmäinsä
edessä, mutta kummallisesti oli Annan suloinen kuwa sen peittänyt hänen
henkensä silmistä. Anna oli jo kahdesti hänet pelastanut muuten
warmasta kuolemasta; hän tiesi, että sama pelastawa henki oli wielä
hänen lähellänsä, ja, waikka hän ei rohjennut toiwoa sen häntä enään
silloin woiwan pelastaa, niin hän kuitenkin tunsi sydämmessään
lohduttawan aawistuksen, jolle hän ei woinut ajatuksissaan antaa mitään
määrättyä muotoa.

Sellaisessa tilassa ollen, hän yht'äkkiä hawahti houreistaan, kuultuaan
wankihuoneensa owen rupeawan awautumaan. Ihan outo tunto nosti silloin
weren hänen kaswoihinsa, ja joku suloinen wihlaus lensi hänen
jäsentensä läpi. Samassa awautui raskas, ruostunut owi winkuwin
saranoin, ja kynttelin walo pilkistyi jylhän wankihuoneen seinille.
Toiwo ja pelko saattoiwat wangin jäsenet wärisemään, odottaessa sitä
silmänräpäystä, joka meni raskasta owea awatessa.

Owi aukeni wihdoin kokonaan, ja lyhdyn punainen walo wiilasi niin Yrjön
silmiin, ett'ei hän ensi silmänräpäyksessä nähnyt mitään. Saatuaan
wihdoin silmänsä auki, hän hämmästyi, ja joku hirmuinen aawistus
kuwastui hänen kaswoilleen; sillä hän näki edessään saman miehen, joka
jo kahdesti oli ottanut hänet kiinni, joka oli tunnettu suurimmaksi
ilkiöksi Flemingin käskyläisistä. Puolalainen Kola seisoi hänen
edessään, lyhty kädessä ja katsoi häntä wiekkaasti silmiin, sama mies,
joka oli polttanut ja teurastuttanut kuin peto joka paikassa, mihin
hänet oli lähetetty.

Molemmat katseliwat towin toisiaan silmiin. Kolan silmissä ja huulilla
näkyi hirwittäwä iwa, jota hän tuskin koetteli peittää. Mutta yht'äkkiä
koko hänen muotonsa näytti muuttuwan. Siinä kuwautui jonkunmoinen
teeskennelty ystäwällisyys, ja hän awasi suunsa sanoen:

--"Elkää pelästykö, Yrjö Eeronpoika. Minä surkuttelen teitä
sydämmestäni, ja minun on ollut hywin katkera täyttää esimieheni käskyä
teitä kohtaan. Nyt iloitsen kuitenkin saada teille osoittaa jotakin
ystäwyyttä, jolla woin teitä lohduttaa kurjassa tilassanne----"

--"Teidän apuanne en arwele tarwitsewani", wastasi Yrjö, luoden
halweksiwaisen silmäyksen häntä kohti.

--"Ettekö sittenkään, jos olisin erään Anna neitsyen asialla?"

--"Se on wale, minä en usko yhtään teidän sanaanne."

--"Mutta se on kuitenkin totinen tosi."

--"Missä olisitte häntä tawanneet?"

--"Niin tosiaankin, te ette wielä tunnekaan, että Anna on hänen
herruutensa palweluksessa?"

--"Hänen herruutensa palweluksessa?"

--"Aiwan niin, ja wieläpä kamarineitsyenä hänen armollansa Ebba
rouwalla."

--"Nyt te walehtelette."

--"Minulla ei ole aikaa pitempään teidän kanssanne loruella. Tuossa on
kirje, lukekaa." Kola ojensi pienen paperilipun wangille, joka tempasi
sen ja silmäili pikaisesti sen muutamat riwit. Niiden sisältö oli
seuraawainen:

"Ikuisesti rakastettu Yrjö! Woin ilmoittaa sinulle sen sanomattoman
onnen yhteisessä onnettomuudessamme, että toiwon saawani tänä yönä
sinut tawata. Sinun tulee kokonaan luottaa siihen, joka tuo sinulle
tämän lipun. Sinun hellin morsiamesi Anna."

--"Sitä minun on aiwan mahdoton ymmärtää, tahi tämä on hirmuista
petosta", sanoi Yrjö itsekseen, waipuen istualleen wankityrmän
kiwilattialle.

--"Te epäilette wielä nytkin", sanoi Kola, irwistäen hänelle wasten
silmiä.

--"Minä epäilen sentähden, että se tulee semmoisen miehen kädestä. Minä
epäilen wihollisteni, murhamiesten, isänmaani sortajien jokaista
hywyyttä. Mutta te ette woi tehdä minulle pahempaa kuin surmata minut.
Minä olen siis walmis tekemään, mitä tahdotte."

--"Se on parasta minunkin luullakseni. Siis, jos tahdotte nähdä
morsiantanne, niin seuratkaa tänä yönä sitä, joka tulee teitä
noutamaan. Linnan portin ulkopuolella odottaa teitä se, jota halaatte
nähdä."

--"Waan sanokaa minulle wielä, onko Klaus Fleming linnassa?"

--"St! hiljaa! minulla ei ole lupa teille ilmoittaa mitään. Te olette
jo saaneet minulta nauttia sanomatonta hywyyttä, jota ette ole
ansainneet, tyytykää siis siihen. Ja jääkää nyt hywästi--mutta
muistakaa, ett'ette wirka tästä sanaa, ja kawahtakaa, ett'eiwät
wartijat teitä näe."

Kola poistui, ja raskas owi painui kamakasti wiuhuen kiinni. Yrjö jäi
taas itsekseen. Uudelleen oli toiwoja herännyt hänen sydämmessänsä,
uudelleen rupesi hän ajattelemaan isänmaan pelastusta ja Annaa, jota
hän taas toiwoi saawansa puristaa rintaansa. Rakkaus elämään oli
hänessä jälleen herännyt, ja uudet raiwoiset ajatukset kiirehtiwät
hänen päässänsä. Wawisten hän odotti sitä hetkeä, jona owen
ruostuneet saranat uudelleen winkuisiwat. Odotus tuntui hänestä
ijankaikkisuudelta, ja hän alkoi jo uskoa, että koko tapaus oli
wiettelewä uni, joka ehkä hänen kuolemansa edellä oli saattanut hänen
mieleensä Annan suloisen kuwan.

Yrjö hypähti yht'äkkiä ylös houreistansa. Hän luuli owen rupeawan
awautumaan, sillä kuului kuin lukko olisi pamahtanut ja ruosteiset
saranat olisiwat pyrkineet wääntymään. Mutta seuraawana
silmänräpäyksenä kaikki oli hiljaan. Nyt alkoi rotta törmän nurkassa
ratisuttaa jotain luupalasta.

Yrjö rupesi jälleen kuuntelemaan. Yksitoikkoinen rapina komeron
nurkassa oli kuitenkin kylläksi hämmentämään wangin ajatuksia, niin
että hänen silmänsä painuiwat umpeen ja hän nukahti. Mutta sitä kesti
waan muutamia minuuttia. Hän hyppäsi jälleen ylös, luullen taas
kuulleensa erinäisen paukauksen, joka hänet herätti. Mutta walweilla
ollessaan hän ei kuullut muuta kuin rottien yksitoikkoista ratinaa.
Wielä kerran hän heittäysi pitkälleen kowalle wuoteelleen, ja wielä
kerran hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän ei löytänyt mitään
lepoa. Rauhattomat unet waiwasiwat häntä, ja hän heräsi uudestaan,
juuri kuin joku olisi häntä nostattanut. Kas! siinäpä olikin Anna,
hänen oma morsiamensa. Wankeus oli muuttunut waloisaksi huoneeksi; Anna
ei koskaan ollut ihanampi; hän oli kuin taiwaan enkeli. Nyt wasta hän
hänet kihlasi ja painoi suutelon hänen huulillensa. Wähän ajan perästä
waloisan huoneen owi awautui ja pappi, kirja kädessä, astui heidän
eteensä. Yrjö sanomattomalla ihastuksella otti Annan käden omaansa, hän
weti Annan wiereensä papin eteen, joka heti yhdisti heidät ikuiseen
liittoon. Morsiuswuode oli jo laitettu. Pappi häwisi, ja Yrjö puristi
nuoren waimonsa syliinsä, mutta morsiuswuode oli yht'äkkiä muuttunut
mustaksi, ja, kun Yrjö kääntyi sitä katsomaan, hän pikaisesti wetäisi
pois Annan, sillä siinä oli paljas multainen hauta. Hirmuinen tuska
ahdisti häntä, hän luuli hengen salpautuwan rintaansa, hän tahtoi
huutaa, mutta ei saanut ääntä suustansa. Silloin kaikki haihtui ja
hälweni tyhjään, ja Yrjö huomasi makaawansa wankihuoneensa kylmällä
lattialla. Unihan waan olikin hänelle kaikki kuwaillut.

Herättyänsä hän kuuli taas owessa jotain ramisewan. Sen saranat
wingahtiwat, ja se alkoi awautua.

--"Ken siellä?" huusi hän äkkiä, hypähtäen ylös wuoteeltaan.

--"Minä olen, Ebba rouwan sisäpiika ja Anna neitsyen yökumppali; minä
olen tunnettu Pirjon nimellä. Mutta ensiksi minun pitää waroittaa teitä
olemaan hywin hiljaan. Te saatte ensin minut nähdä."

Niin sanoen Pirjo iski tulta, sytytti lyhtynsä ja näytti kaswonsa sen
walossa. Hän oli jotenkin siewä nuori nainen, mutta hänen kaswoissaan
oli jotain, joka ei Yrjöä miellyttänyt. Niissä oli jotain irstasta,
jota hän kuitenkin näytti hiukan peittäwän.

--"Mitä tahdot sanoa, ja ken sinut on tänne lähettänyt?" kysyi Yrjö.

--"Hiljaan, hiljaan! Meillä ei ole niin kiirettä. Anna neitsyt ei ole
wielä joutunut, mutta puolen tunnin perästä hän teitä odottaa."

--"Missä, ja hänkö se on sinut lähettänyt?"

--"Hiljemmin, hiljemmin! Ettehän toki enää epäille? Luuletteko
minun ilman asiaa puolen yön aikana lähteneeni tänne pimeisin
wankikomeroihin, joissa linnan haltijat kummittelewat niin että ihmisen
sydämmen täytyy jäätyä. kuinka minä wärisen wilusta; täällä ei ole
mitään, joka woisi ihmisen sydäntä lämmittää."

--"Eikö sinulla ole mitään minulle Annalta?"

--"Minun kieleni on yhtä kylmettynyt, kuin sydämmeni, muuten olisin jo
ammoin teille sanonut, että Anna neitsyt on käskenyt minun teitä
terwehtimään ja pyytämään teitä tulemaan sinne, minne arwelen teidät
saattaa, hänelle wastaan, jos nimittäin uskallatte henkenne minun
haltuuni."

--"Minä olen walmis teitä seuraamaan, mutta sitä ennen te näette, että
minä olen raudoissa--."

--"Se ei yhtään estä kuin meno kerran on niin mieluinen kuin luulen
tämän teille olewan. Mutta nyt kuulen sydän=yön kellon tornissa jo
lyöwän. Aika on lähteä. Seuratkaa minua, mutta parikymmentä, muistakaa
se, parikymmentä askelta lähempänä."

Näin sanottuaan hän puhalsi kynttelin sammuksiin ja kääntyi oween päin.

Yrjö seurasi häntä, wawisten pelosta ja toiwosta.

Yö oli jotenkin pimeä, sillä waikka oli kuuwalon aika, niin paksut
pilwet, jotka peittiwät taiwaan ylt'ympäri, estiwät pian kokonaan kuun
walon, niin että linnan ahdas piha oli hywin pimeä. Pirjo meni puoleksi
juosten edellä, ja tultuaan linnan sisäportista ulos, katsasti
pikaisesti ympärilleen, mutta lähti sitten juoksemaan yli toisen pihan,
joka wei linnan asuttuihin huoneisin.

Yrjö oli seurannut tyttöä jäljempänä, mutta, kun hän oli kadonnut
porttiin, hänkin läksi astumaan kiireemmin. Portti oli longallaan, ja
hän pistäysi pikaisesti sen läpi, mutta kun hänen tien=oppaani jo oli
häwinnyt, hän ei tiennytkään enää mihin päin kääntäidä. Hän seisattui
siihen ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt muuta kuin mustat
kiwiseinät ja se portti, jonka hän luuli wiewän linnasta ulos. Hän
lähestyi nyt sitä ja tunsi sen olewan wähän awattuna. Hänen rintansa
kohoili keweämmin. "Mitähän", ajatteli hän, "jos Anna todellakin olisi
woinut minut pelastaa. Mutta miten hän olisi sen toimen uskonut tuolle
kunnottomalle Puolalaiselle? Mutta jos hänen kuitenkin olisi onnistunut
pettää hänenkin kawaluutensa, ja minä woisin paeta heidän kynsistään."

Näin ajatellen Yrjö wähän lonkautti edessään olewaa porttia ja pisti
päänsä sen läpi. Hän oli pian sen toisella puolella. Flemingin huoneet
oliwat nyt wastapäätä häntä. Kaikki ikkunat oliwat pimeät. Missään ei
kuulunut hiiskausta. Hän seisattui taas, tietämättä mitä tehdä. Mutta
ajatellen, että Anna ehkä odotti häntä jossain sopessa, hän kohta
kiiruhti etsimään jotain pääsypaikkaa, joka pelastaisi hänet linnan
ahtaasta pihasta. Hän lähestyi erästä paikkaa, mustaa ja pimeätä, joka
näytti awonaiselta owelta. Tultua sen luo, hänestä kuului kuin jotain
olisi liikahtanut. Hän seisattui ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä:
"Anna, Anna!" Tulen säwäys walaisi silloin pimeän paikan ja hirmuinen
jyräys tärähti kiwimuurin sisällä. Yrjö tunsi kipeän wihlauksen
ruumiissaan, hän koetteli rintaansa ja tunsi kylmälle kädelleen
pudonneen jotakin polttawaa märkyyttä. Hän syöksi sitä paikkaa kohti
mistä laukaus oli kuulunut. Silloin läwähti taas walo ja kuului uusi
täräys, mutta samassa Yrjö huomasi olewansa linnan portin ulkopuolella
ja wapaudessa. Hetkisen hän jäi siihen miettimään. Mutta yht'äkkiä
hänelle walkeni tämän yöllisen seikan tarkoitus. "Minä olen ollut
petetty", sanoi hän itselleen, "minua on tahdottu murhata. Annan
nimellä olen wietelty surmattawaksi, siis jokainen silmänräpäys woi
tuottaa uuden waaran, siis pois, pois täältä." Tuokio wielä--ja Yrjö
oli kadonnut yön pimeyteen.



IX.


Anna oli Kolan mentyä koko päiwän hywin lewoton. Illan tultua hänen
lewottomuutensa kiihtyi tuskaksi. Hän käski aiemmin kuin tawallista
warustaa makuutilansa, ja niinpian kuin Ebba rouwa oli antanut hänelle
luwan mennä maata, hän wiskautui waatteet päällä tilallensa.
Seinäkellon yksitoikkoinen napsutus kuului salista. Se löi kymmenen.
Anna luki pian joka napsauksen, odottaessaan sen lyöwän yksitoista.
Mutta aika tuntui hirmuisen pitkältä. Hän oli jo lukenut kaksituhatta
napsausta, mutta hänellä oli sentään wielä pitkä aika jäljellä
ennenkuin saisi kuulla sen lyöwän yksitoista ja sitten wielä
kolmetuhatta kuusisataa, ennenkuin määrähetki oli käsissä. Näin hänen
lukiessa kellon napsutuksia hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän
oli tuskin ennättänyt nukahtaa kun kowa paukaus tärähti hänen korwiinsa
ja saattoi hänet nousemaan istuilleen wuoteelle. Hän kuunteli wielä,
waan kaikki oli hiljaan.--"Paljasta untahan se lieneekin ollut;
luultawasti minun lewoton wereni kummittelee minulle." Uudelleen hän
heittäytyi wuoteelleen, mutta samallainen paukaus nostatti hänet taas
ylös sijaltaan. Anna pelästyi. Hän sytytti kynttelin ja meni etsimään
sisäpiikaa, jonka tila oli toisessa huoneessa. Mitenpä hän kummastui,
nähtyään sen wuoteen tyhjänä! Tämä hawainto pelästytti häntä niin, että
rupesi wapisemaan. Hän tiesi olewansa yksinänsä koko sillä puolella
asuntohuoneita. Hän luuli itsensä petetyksi ja pelkäsi joka
silmänräpäys inhotun Kolan astuwan yksinäisiin huoneihin, joista mikään
huuto ei woinut kuulua toiselle puolelle, missä Ebba rouwa makasi muun
perheensä kanssa.

Tässä tuskassaan hän pian juoksussa palasi makuuhuoneesensa ja alkoi
kiertää awainta, saadaksensa sen lukituksi. Mutta silloin kuului
askeleet ulkopuolella owen. Anna parkasi säikäyksestä; hänen kätensä
herwahti irti awaimesta, ja hän waipui woimatonna alas.

Silloin aukesi owi, ja huoneesen pujahti Pirjo lyhty kädessä.

--"Neitsyt Anna, Jumalan tähden, mikä teillä on? Joutukaa nyt, minä
saatan teitä sinne, sen luo, joka teitä rakastaa ja nyt odottaa--elkää
pelätkö."

Pirjon ääni oli herättänyt Annan, joka nyt häpesi omia houreitaan,
mitkä oliwat häntä niin säikäyttäneet.--"Enhän ole koskaan uskonut
kummituksia", sanoi hän itselleen, "se oli waan paljasta hourausta."

Pirjo ojensi hänelle kätensä, ja Anna tarttui siihen, nousten
seisalleen. Hänen polwensa wapisiwat niin, ett'ei wielä tahtonut pysyä
jaloillaan.

--"Hywä Pirjo, anna minun wähän istua", sanoi hän, wiskautuen penkille
istuilleen.

--"Kello on heti kaksitoista, hän odottaa teitä, rohkaiskaa itsenne.
Meitä ei näe kukaan, yö on pimeä ja lumi nuoska, ett'ei astuminenkaan
kuulu", sopotti Pirjo.

--"Tietääkö hän minun tulewan, Pirjo; onko se hänelle sanottu?"

--"Luulen warmaan, että hän sen tietää. Mutta olkaa waruilla, ei yhtään
ääntä, neitsyt, warmaanhan äänettikin ymmärrätte toisenne. Se on waan
hiljainen kohtaus, sallittu kahdelle rakastawalle sydämmelle, se on
waan pikainen hetki, jonka saatte olla yksinänne hänen kanssansa, mutta
se on tärkeä hetki, sillä eihän ole tietty milloin sen perästä häntä
kohtaatte. Kas niin, nyt olette wirkistyneet, wiskatkaa päällenne
jotakin lämmintä ja sitte seuratkaa minua, aiwan minussa kiinni, parin
minutin perästä minä jätän teidät hänen syliinsä."

Annan epäily ja pelko oliwat haihtuneet. Hän tunsi puheliaan tytön
houkutukset itsensä rohkaisneen, tempasi keweän turkkinsa, kääräsi sen
olkapäillensä ja laittausi lähtemään. Mutta wielä kerran hän seisattui,
lankesi polwilleen, puristi kätensä ristiin ja rukoili. Sitte hän
hyppäsi ylös ja sopotti: "No nyt, Pirjo, minä olen walmis."

Pirjo puhalsi kynttelin lyhdystänsä, ja molemmat pujahtiwat ulos,
hiiwien pimeitä käytäwiä alas.

Wäristen wilusta ja pelosta Anna lähestyi pimeää wankeutta, jossa hän
luuli nyt olewan suljettuna koko elämänsä onnen. Tämä oli ehkä
wiimeinen kerta kun hän toiwoi saawansa nähdä sitä miestä, jonka
kohtalon kanssa hänen elämänsä oli niin kummallisesti yhdistetty. Hän
ei woinut sellaista ajatusta elättää, waikka se painoi kuin raskas kiwi
hänen ahdistettua sydäntänsä. Nyt hän jo oli siinä pimeässä, kylmässä
solassa, mikä wei Yrjön wankeuteen. Hänen polwensa wapisiwat. Hänen
täytyi nojautua Pirjoa wasten, sillä hän tunsi selittämättömän pelon
raukaisewan jäseniänsä. Wihdoin awautui ruostunut owi. Pirjo sysäsi
silloin Annaa, ja tämä oli heti sisäpuolella pimeässä wankihuoneessa.
Pari käsiä otti hänet siellä wastaan ja puristiwat häntä niin kowasti,
että Anna säikähti ja huudahti milt'ei surkealla äänellä. "Yrjö, oletko
se sinä, wastaa minulle", sanoi hän hätäisesti.

Wieno sopotus wastasi: "minä se olen, sinun Yrjösi." Anna parkasi
surkeasti, sysäten kädet, jotka oliwat häneen koskeneet, erilleen
itsestään. "Minä olen petetty", huudahti hän itkusuin. Se oli pian
kuoleman hätä=huuto, jolla hän koetti herättää ihmiset tulemaan hänelle
awuksi. Hän koetti peräytyä oween, waan se oli turha, raskas owi oli jo
painettu kiinni, ja se ei totellut mitään hänen repimistään. Säikäys ja
tuska weiwät hänen kaikki woimansa, ja hän lankesi wihdoin pian
näännyksiin nurkkaan wankeuden kiwiselle lattialle. Hän itki tyrskyen
kuin pieni lapsi, joka wanhemmistaan on eksynyt tuntemattomaan korpeen.

Yht'äkkiä wälähti keltawan tumma walo hänen silmiinsä, se tuli
lyhdystä, joka oli sytytetty keskelle wankihuoneen lattiaa. Anna
wilkasi ympärilleen, mutta kyyristyi heti wielä enemmän nurkkaan, johon
oli waipunut. Hän luuli nähneensä kummituksen eikä tahtonut uskoa omia
silmiänsä. Hänen wieressään seisoi Kola, tuo inhoittawa ja peljätty
Puolalainen. Annalle selweni heti kohta koko tämän miehen hirmuinen
kawaluus.

--"Neiti Anna", sanoi Kola, ottaen askeleen sitä paikkaa kohti, johon
Anna oli kyyristynyt.

Anna parkasi huutamaan tuskallisella äänellä.

--"Anna", jatkoi Kola, niin wienolla äänellä kuin hänelle oli
mahdollista. "Te woitte peljästyä löytäessänne minut täällä. Te ette
toiwoneet nähdä täällä minua, mutta uskokaa, minä en ole aikonut teille
mitään pahaa. Antakaa waan minulle kätenne nostaa teitä pois tuosta
sopimattomasta tilasta, ja sitte minä olen walmis selittämään teille
kaikki. Sallikaa minun."

Anna parkui ja itki. Hän wetäysi yhä enemmän sykkyrään.

--"Kuulkaa minua, minä olen ihan wiaton kaikkeen. Hirmuinen erheys
wanginwartijalta waan--minä sanon hirmuinen erheys--jota oli tehnyt--
että neitsyt Anna--teidän ystäwänne, wangittu Yrjö Eeronpoika"----

--"Te olitte luwannut saattaa minut hänen luoksensa--te olette minut
pettäneet ottakaa nyt henkeni--tässä se on", huusi Anna parkuen.

--"Mutta te ette ollenkaan tahdo minua kuulla", sanoi Kola, "minä
tahdoin teille sanoa että ystäwänne, häntä ei enää ole--hän makaa
kuoliana--hänen herruutensa kuulkaa se--Klaus herra itse on sen
käskenyt ja sentähden häntä te ette löydä enää missään--turha on sitä
enempää etsiä ja muuten, te olette nyt kokonaan minun wallassani;
ajatelkaa, että tämä kellari on niin sywässä ja niin loittona kaikista
muista ihmisistä ja että tämä on puolen yön aika, jolloin kaikki
ihmiset nukkuwat--teitä siis ei pelasta minun wallastani enemmän
ihmiset kuin Jumala, waikka teillä olisi kymmenen miehen woima ja
pasunain ääni huutaa apua. Kukaan ihminen ei teitä nyt kaipaa
makuuhuoneessanne, ja tästä on wielä seitsemän tuntia päiwään."

Anna oli istunut liikahtamatta rytyssä wankihuoneen nurkassa. Kola oli
puhuessaan hirmuista aikomustansa lähestynyt Annaan kiinni. Hän ojensi
jo kätensä tarttumaan Annan wyötäiseen. Silloin yhtäkkiä Anna hyppäsi
seisalleen, ja silmänräpäyksessä hän oli temmaissut Kolan wyössä
riippuwan pistolin ennen kuin hämmästynyt Puolalainen ehti sitä estää.
Anna wetäysi kellarin oween selin ja ojensi pistolin wihollisensa
rintaa kohti. Hän oli äkkiä saanut aawistamattoman woiman. Jyrkällä
äänellä hän huusi nyt hämmästyneelle miehelle:

--"Ensimmäinen askel minuun päin,--ja minä laukaisen--no--nyt, haa,
kurjallinen olento--tule nyt minua syleilemään--kas, mitä wiiwyttelet?
Olenhan minä sinun wallassasi, Kola, ja tässä on seitsemän tuntia
päiwään--tulkaa waan tännemmäksi--en näe tarkkaan päätänne, en tiedä
missä kohden on sydämmenne--tahtoisin satuttaa sen keskelle, no,
tulkaa, tulkaa--miksi wiiwytte!"

--"Onneton, te rohkenisitte laukaista?"

--"Tahdon koetella, onko teillä ollenkaan sydäntä, ja jos se on tosi,
kuten sanotaan, ettei sitä teillä ole, silloin luoti ei teille tee
mitään wahinkoa, jos se menee ontelon rintanne läpi--kas tuossa
kohdassa se on muilla ihmisillä--tulkaapa wähän lähemmäksi, no, yksi,
kaksi----"

"Onneton, odottakaa silmänräpäys, antakaa minun awata teille tuo owi--
muuten jos minun ammutte--te jäätte iankaikkisesti tähän kellariin,
missä ei käy ketään, kukaan ei tiedä etsiä teitä täältä--sillä Pirjoa
ei enää ole--tuota owea ei saa auki koko linnassa muut kuin minä, teitä
uhkaa surkea nälän kuolema, rotat ja hiiret syöwät teidän mädänneen
ruumiinne----."

Tämän sanottua Kola teki pikaisen liekkeen syrjään ja aikoi nähtäwästi
äkkiä syöstä Annaan käsin, kun hänen toinen kätensä tawoitti pistolia.
Anna jo oli kääntänyt pistolin suun hänen rintaansa kohti--samassa kowa
jyräys--ja Kola waipui silmänräpäyksessä maahan.

Silmien edessä olewa waara oli antanut Annalle kummallisen rohkeuden ja
woiman. Mutta, kun hänen inhottu wihollisensa, jonka kawaluus oli
wietellyt hänet ansaan ja sitte raaimman ihmisen julmuudella uhannut
hänen wiatonta olentoansa, makasi nyt weressänsä; silloin Annan woimat
raukesiwat, ja hirweä tuska walloitti koko hänen olentonsa. Yksinään
sydänyön aikana, suljettuna tähän kylmään luolaan, kuoleman tuskissa
kuorsaawan wihollisensa kanssa, jonka kamakkaa näköä hän ei saanut
silmistänsä haihtumaan, se oli enemmän kuin hänen heikko ja niin
oudoilla tapauksilla järkytetty sydämmensä jaksoi kantaa. Nähtyään
wihollisensa wyöllä ruutisarwen ja luotikukkaron, hänen päähänsä
wiwahti ajatus ladata uudelleen ja sillä lopettaa oma onneton elämänsä
ja pelastautua tuskastansa. Mutta silloin hänen ajatuksensa lensiwät
Salojärwelle, jossa surewat wanhemmat odottiwat--ehkä Yrjökin wielä oli
elossa--ehkä kaikki tuon edessään makaawan wiettelijän puheet oliwat
petosta--toiset pimeät seinät saattoiwat sulkea hänen rakastettunsa,
joka odotti pelastusta. Ja miten koskea tuohon inhoittawaan haamuun,
joka kalpeana ja petos sekä kauhistawa aikomuksensa wielä kuwattuna
waalenneilla huulilla, makasi jo pian hengetönnä hänen edessään!

Tätä hänen ajatellessaan raskas huokaus säikäytti hänen ja weti hänen
silmänsä jälleen kuolewaan. Pudistelewa wäristys kulki makaawan
jäsenten läpi, ja sen perästä tuli kuoleman hiljaisuus. Se oli ollut
wiimeinen hengen weto, wiimeinen hengen puhallus. Kummallinen tunto
wihlasi Annan sydämmessä. Hän tunsi werensä jäätywän ja waipui
näännyksiin. Hänen tuntonsa oli hänet jättänyt, ja raskaat huokaukset
oliwat hänessä ainoat elämän tunnus=merkit.

Anna oli wihdoin nukkunut. Mutta rauhattomat unet säikyttiwät häntä
wähän wäliä walweille. Kun hän wihdoin heräsi, kiilui päiwän walo
pienestä nyrkin mentäwästä wankihuoneen ikkunasta. Kyntteli lyhdyssä
oli sammunut. Alussa hän ei muistanut missä olikaan. Mutta kowa tila,
missä hän lepäsi, ja musta haamu hänen edessään laattialla johduttiwat
wähitellen hänelle mieleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Nyt hän muisti,
mitä wainaja oli ennen kuolemaansa sanonut. Hiukset nousiwat pystyyn
Annan päässä, hänen ajatellessaan, että hän oli tuomittu kuolemaan
tässä kellarissa, jossa hänen murhatyönsä makasi nyt hänen silmiensä
edessä. Hän tunsi yhtaikaa hirweän janon kuiwaawan kieltänsä; tulinen
kuume poltti hänen jäseniänsä; hän koetti nousta seisalleen, mutta
hänen polwensa eiwät kannattaneet. Kauhea tuska ajoi kylmän hien hänen
ihoonsa ja se wäsytti häntä wielä enemmän. Hän wiskautui jälleen
kowalle kylmälle wuoteellensa, mutta peloittawat aaweet kuwailiwat
hänelle silmiin niinpian kun hän niitä ummisti.

Yhtäkkiä hän tunsi weren nousewan päähänsä, kaikki meni ympäri hänen
silmissään. Ajatus seisattui hänen pyörtyneessä päässänsä. Waan sitte
taas muuttui kaikki. Pimeä wankihuone näytti walaistuneen. Oli kuin
huikaisewa walo olisi tahtonut walaista hänen silmiänsä. Hän luuli
olewansa kirkossa; nyt kannettiin sinne jotakin, se oli nuoren miehen
ruumis, joka wenyi seljällään lawalla. Anna hyppäsi sitä katsomaan,
mikä kauhistus! siinä lepäsi Yrjön, hänen kihlattunsa, hengetön ruumis.
Suuresta reiästä sen rinnassa juoksi weri torwenaan. Kantajat
seisattuiwat, ja Anna juoksi lawalle syleilemään ruumista ja itki--hän
itki ja parkui kauhistawasti. Mutta nyt luuli Anna kuuluwan
murheellisen ruumiswirren säweleet, hän rupesi laulamaan keralla.
Kirkon penkissä istui hautauswäkeä, joitten Anna myös luuli laulawan.
Kaikki oliwat sywässä huolessa.

Anna ei luullut koskaan olewan itsellään sellaista ääntä kuin nyt. Hän
tunsi äänensä kuuluwan yli kaikista muista ja sen hän ei tuntenut
wäsyttäwän rintaansa.



X.


Kun Ebba rouwa aamulla oli noussut wuoteeltaan, oli hänen ensimmäinen
kysymyksensä, kuinka Annan oli laita. Palwelusta tekewä piika sanoi
hänen wielä makaawan.

--"Minä tahdon tietää onko hänelle mitä tapahtunut", sanoi Ebba rouwa,
"sillä minä näin hänestä niin kummallisen unen. Waan Kerttu, eikö Kola
wielä ole käynyt salissa?"

--"Ei ketään ole siellä käynyt. Minä en ole häntä nähnyt kuin eilen
illalla."

--"Se on hywä, mutta mene nyt heti katsomaan Annaa."

Kerttu meni, ja Ebba rouwa odotti häntä uteliaasti ja lewotonna.
Yhtäkkiä syöksi piika takaisin, säikäyksissä ja tahtoi sanoa jotakin,
mutta kieli tuskin liikkui hänen suussansa.

--"Mitä se on, jumalan nimessä, sano pikaisesti!--Ei, odota, anna minun
ensin wähän hengähtää, sinä säikytät minut hengettömäksi."

--"Anna on----hän on poissa--hänen wuoteensa on tyhjä--hänen waatteensa
owat pois--Pirjo on häwinnyt--kaikki on tyhjä."

Ebba huudahti surkealla äänellä ja lankesi tuolille hermottomaksi.

--"Se on kauhistawaa", sanoi hän wihdoin, "minä jo sitä pelkäsin--sillä
minun uneni oli niin kummallinen. Kerttu! juokse nyt etsimään joukkoa,
mene Kolan huoneesen ja kutsu hän pikaisesti tänne."

Pian oli koko linnan wäki liikkeellä. Mutta ensimmäiset sotamiehet,
jotka tuliwat linnan huoneihin päin, seisattuiwat portille katsomaan
hämmästyneinä. Ihmeellisiä asioita oli tapahtunut. Kuollut mies makasi
portilla. Ensin kukaan ei sitä tuntenut, waan pian tunnettiin se
erääksi wanginwartijaksi. Yht'aikaa lewisi sanoma, että kapteni Kola
oli häwinnyt, ja nuorta Anna neitiä ei löytynyt mistään.

Yleinen etsiminen alkoi. Kaikki wankihuoneet etsittiin läpi, waan
niissä oli jokainen wanki paikoillaan. Wiimeiksi muistettiin se
yksinäinen huone eli kellari, mihin Yrjö Eeronpoika oli suljettuna.
Tultiin senkin owelle, waan owi oli lukossa ja kaikki oli kuin
tawallisesti paikoillaan. Yhtäkkiä kuultiin surullinen laulu kaikuwan
sywästä kellarista. Kaikki hämmästyiwät.

--"Se on kummittelemista, se on linnan haltijan tahi haltijatttaren
laulu", sanoi eräs wanginwartija, "minä olen kuullut sitä usein
sydänyön aikana, ja silloin on aina jotakin onnettomuutta ollut
tulossa."

Muutamat tahtoiwat särkeä owen, waan toiset sen kielsiwät. Wiimeinkin
päätettiin owi awata. Mutta miten se tehdä, kun awainta ei ollut
kellään, sillä awaimet tällaisiin wankihuonehin säilytti Klaus herran
pois=ollessa Kola, ja häntä ei löydetty mistään. Usea mies rupesi nyt
työhön, ja wihdoin onnistui suurten rauta=aseiden awulla saada raskas
owi murretuksi ja awautumaan.

Miten hämmästyiwät kaikki, kun owi oli saatu auki! Anna, tuo eilen
wielä kukoistawa neitsyt, juoksi tulijoille owessa wastaan, waaleana ja
muuttuneella muodolla, jossa kuwausi hiljainen heikkomielisyys. Hänen
silmäinsä walo oli tummennut, ja niiden katsanto oli hajallinen
niinkuin sillä, joka on kadottanut ymmärryksensä. Hän tuli ulos eikä
näyttänyt huomaawansa ketään; hän piti käsiänsä niinkuin niillä olisi
kantanut awattua kirjaa, josta hän alkoi laulaa surullista lauluansa.
Kukaan ei tohtinut häneen ryhtyä. Päätettiin seurata hänen perästänsä.
Hänen askeleensa meniwät porttia kohti, missä kuollut miehen ruumis oli
äsken löydetty ja joka wielä makasi siinä. Tultua sen luo, hän
seisattui, lankesi polwilleen sen wiereen, heittäysi sen rintaa wasten
ja syleili sitä sanoen: "tässähän sinä oletkin, Yrjö, sinä elät wielä,
minä luulin sinun kuolleeksi."

Pian löydettiin kellarista Kolan ruumis. Wähitellen luuliwat tulleensa
tapauksen perille, arweltiin, siitä mitä oli nähty, että Anna olisi
koettanut pelastaa sulhaistansa Yrjöä wankeudesta; että Kola oli sen
huomannut, tunkeinnut wankihuoneesen, ampunut wankia, waan ei siinä
onnistunut ja sitte--sitte kukaan ei ymmärtänyt miten Kola itse oli
saanut kuolettawan luodin rintaansa.

Paraillaan kun tätä mietittiin, kuului sotasarwen soitto linnan
portilla ja kaikki kääntyiwät sinne päin.



XI.


Nuijasodan wiimeinen tappelu oli taisteltu Ilmajoella. Pohjanmaan
raiwoisimmat ja urhoollisimmat miehet oliwat kaatuneet Santawuoren
kentälle. Klaus herra ratsasti sotawäkensä kanssa Turkuun päin. Hänen
rinnallaan ratsasti Iiwar herra, joka koko nuijasodan ajan oli häntä
seurannut. Molemmat ratsastiwat hetkisen ääneti; Flemingin muoto oli
wakainen, pian synkeä. Wälin hänen huuliltaan pääsi kuuluwa hm!, mutta
mitään sanoja ei häneltä tappelun perästä ollut kuultu. Wihdoin hän
kääntyi wähän Iiwariin päin.

--"Se oli kuitenkin wälttämätön, wai kuinka sinä, Iiwar, arwelet?"
sanoi hän juuri kuin omaatuntoansa rauhottaen.

--"Tietysti se oli wälttämätön", wastasi Iiwar.

--"Ja minä luulen he wihdoin pysywät tolallaan."

--"Ainakin siksi..." wastasi Iiwar, waan keskeytti puheensa.

--"Kuin? Luuletko, ettemme nyt woi heistä olla aiwan huoletta?"

--"Warmaan", wastasi Iiwar. "Mutta kaksi wihollista yhtaikaa on pian
kuin kaksi warasta yksillä markkinoilla."

--"Niin, sinä tarkoitat herttua Kaarlea?"

--"Joka wihdoin saattaa työssä ja toimessa yhdistyä talonpoikain
asiaan."

--"Niin, waan sinä unohdat kuninkaan sotawäen, aateliston ja tämän
talwen kolme jäännös=kuukautta. Minä arwelen ne woiwan aluksi antaa
hänelle wähän miettimistä."

--"Se on totta, ennen kesää ei woi tapahtua mitään. Waan sitte?"

--"Laitamme hänen herttuaalliselle korkeudelleen wähän tekemistä
ottaessa wastaan hänen majestetiansa ynnä sen kahta alimmaista
palwelijaa--niin, Iiwar, seuraathan minua kun lähdetään wieraiksi hänen
herttualliselle korkeudelleen."

--"Ja Suomi", wastasi Iiwar, "tohditko niin pian sen jättää
sotawoimatta?"

--"Luonnollisesti en. Waan enkö ole wielä sinulle maininnut aikeistani?
Mitä sanoisit, jos Kola Ludowski?----"

--"Kuin, tohtisitko jättää Suomen sotawäen tälle muukalaiselle?"

--"Oh, tyhjää pelkoa sinulta. Mustan meren ja Pohjoisen Jäämeren
wälillä ei ole meille mitään muukalaista. Ja muutoinkin sinä et wielä
tunne kaikkea. Mitä sanot siihen, jos sama muukalaisesi parastaikaa jo
olisi oma lähin sukulaisesi?"

--"Ei, ei koskaan. Anna on liian jalo nainen siksi", wastasi Iiwar.

--"Joutawia!" jatkoi Fleming. "Minä tunnen hänet paremmin ja muutoin,
sama Ludowski--tuskin löytäisin koko Sigismundin awarassa waltakunnassa
miestä, jota woisi niin monenlaisiin toimiin uskoa."

--"Siinä on minulla ihan toinen ajatus", wastasi Iiwar pian
huolettomasti ja paremmin kuin itselleen.

--"Ajatus on aina ajatus, sanot sinä. Juuri kuin mikään ajatus
hallitsisi maailmaa."

--"Ja mikä muu se olisi? Jalo ystäwäni, minulla on se usko, että
jokaisella aikakaudella on oma henkensä, oma ajatuksensa, joka johtaa
sen tapauksia. Me olemme waan arpapalikoita, joita tuntematon käsi
wiskelee. Kun tarkoitus kerran näillä on saawutettu, silloin me
heitetään syrjään.--Se, joka tänään woitti, woi huomenna jo olla
tungettu syrjään ja unhotettu. Uusi ajatus on jo saattanut wiwahtaa
maailman halki ja sen walloittaa. Pikainen onnen waihe, odottamaton
tapaus, tahi yhden ihmisen kuolema on silloin kuin kutsuttu
walmisna----."

Flemingin muoto synkistyi. Tunkeusiko hänen mieleensä kuitenkin tuo
noita=akan ennustus Hämeenkankaalla. Hän ratsasti sen perästä
äänetönnä, tuskin katsahtaen enää ystäwänsä silmiin.

Matka Ilmajoelta Turkuun kesti monta päiwää, waan Fleming pysyi yhä
äänettä, puhuen ystäwälleen tuskin muuta kuin mihin itse matka waan
aihetta tarjosi. Mutta kuin Turun wanha linna wihdoin pilkistyi metsän
takaa näkywiin ja torwensoittajat alkoiwat puhaltaa torwiinsa, silloin
paisui Klaus herran rinta uudesta tunteesta, uusi waloisampi näköala
awautui hänen henkensä silmiin, kaikki synkeät warjot haihtuiwat. Hän
tunsi nyt takanansa awaran ruhtinaskunnan, jonka kapinalliset asiakkaat
hänen urhoutensa, hänen järkähtämätön woimansa oli jälleen woittanut
kuninkaalliselle kruunulle. Hän tunsi tämän woimansa riittäwän
taisteluun, jolla kokonainen waltakunta ynnä sen kuninkaallisen perheen
kapinalliset jäsenet oliwat kukistettawat ja saatawat hänen herransa ja
kuninkaansa alamaisuuteen. Sellaisilla tunteilla hän läheni Turun
linnaa ja ajoi ratsujoukkonsa edessä sen portille, samalla
aamuhetkellä, kun edellisen yön tapaukset oliwat juuri saattaneet koko
linnan wäestön lewottomaan hälinään.

Ebba rouwa istui lewottomana odottaen Kerttua tuomaan sanaa tahi
wähintäkin Kola Ludowskia kertomaan linnan asioista, mutta kumpaakaan
ei kuulunut. Wihdoin kuuli hän askelia etuhuoneessa ja juoksi owelle
ottamaan wastaan, kuten luuli Puolalaista herraa, jonka tawallisuuden
mukaan oli joka aamu tultawa kertomaan linnan tilasta. Hän ei malttanut
enää odottaa, waan awasi itse owen. Hän oli waan ehtinyt saada owen
puoleksi awatuksi, kun Klaus herra syöksi iloisella huudahduksella
hänelle wastaan, puristaen hänet rintaansa. Ebba herwahti hänen
syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa wasten palawat kyynelet
silmissä.

--"Oih! Klaus!" huudahti hän, "hywä että juuri nyt tulit. Olin niin
onneton."

--"Mitä täällä on tapahtunut? Pihassa tawaton hälinä ja Kola ei ollut
wastassani."

--"Niin, Kola, minä olen häntä odottanut koko aamun. Se on niin
kummallista--ja Anna."

--"Mitä, Kola ja Anna, mitä se on? Eihän mitään onnettomuutta?"

--"Ei suinkaan, olin waan niin lewoton, kun sinä olet poissa, minua
säikyttää jokainen pieninkin tapaus. Oli waan hywin wähäpätöinen
kohtaus. Anna oli mennyt ulos aiemmalla kuin tawallisesti ja Kola ei
tullut silloin kuin häntä odotin."

--"Sinä olet wähäinen höpsy. Aamu=käwellys wähän aikaisemmin, ja se woi
sinun säikyttää enemmän kuin neljä tuhatta Pohjolaista."

--"Ja missä ne owat--woi woi Klaus kuinka olen peljännyt--minusta on
kuin koko maailma kääntyisi nurin ja hautaisi meidät allensa silloin
kuin olet poissa luotani. Waan tässä, tässä, kun saan puristua rintaasi
wastaan--minä tunnen kuin maailman ohjat olisiwat sinun wahwoissa
käsissäsi.--Löithän Pohjalaiset?"

--"Nuijasodan wiimeinen tappelu on woitettu, jos se sinun woi
lewoittaa."

--"En yhtään sitä epäillyt. Ja nyt woin nauraa äsköiselle
säikäykselleni. Kola ja Anna owat warmaan linnan ulkopuolella
käwelemässä, ja jos en erhety--Anna juuri on tulemassa."

Owi aukeni, ja Kerttu weti perässänsä huoneesen Annaa.

Ensimmäinen wilaus häneen näytti puolisoille Annan surkean tilan.
Hiukset riipuksissa ja epäjärjestyksessä, silmissä hajallinen, pian
raiwoisa katse, waatteus rewitty ja tahrattu werellä.

--"Herrainen aika, mikä hänelle on tullut", huudahti Ebba rouwa
säikähtäen. "Anna, Anna!" huusi hän juosten hänelle wastaan.

--"Katsokaa kuin se wuotaa tuo weri", puheli hän hourauksissa. "Se on
yhtä mustaa kuin hänen kawala sielunsa--haha! minä tawoitan hänen
sydäntänsä, waan sitä ei ole kellään puolalaisella."

--"Anna, Anna, minun Annani", huudahti Ebba rouwa, mennen hänelle
wastaan.

--"Ha ha haa!" nauroi Anna hurjasti. "Salojärwen pieni kukkainen on
muuttunut kuninkaalliseksi kruunuksi--niin minä olen kuningatar--
kuningatar Anna, haa, petturit--minä tapan teidät kaikki yhdellä
waltikkani iskulla, minä ammun läpi kylmät rintanne ja koetan onko
teillä niissä sydäntä--hahaha! Puolalaisilla olisi sydäntä--ei, ei--
niillä on harmaa paasikiwi sydämmen sijassa ja sellaisen minä musersin
--hi hi hi--minä musersin sen ja jauhoin hienoksi kuin hiekka, ei, ei,
welliksi kuin weri Mikkelin kankaalla, kuin ilmassa häilywät aaweet,
jotka huutawat kostoa ja kuolemaa tuolla--tuolla--missä se olikaan,--se
oli tuolla, Hämeenkankaan rinteellä--hahaha!"

Puolisot kauhistuiwat. Täydellinen heikkomielisyys loisti Annan
silmistä ja kuului hänen puheestaan. Hänen sekainen puheensa Kolasta
antoi syyn peljätä pahinta. Iiwarin tulo huoneesen selitti kohta mitä
wielä oli epäiltäwää. Hän oli pikaisesti kuulustellut ja tutkinut
kaikki seikat, joista linnan wartijat woiwat tietoa antaa. Hän oli
aiwan oikein arwannut Kolan petoksen ja hänen kuolemansa syyn.

--"Olinhan teitä waroittanut sen miehen suhteen", sanoi hän. "Hän oli
wiekkain silmänpalwelija, täynnä petosta ja riettautta. Nyt hän on
saanut siitä ansaitun palkintonsa."

--"Hywä Iiwar, tämän asian pidämme salassa linnalaisilta. Parasta on
että he uskowat Yrjö Eeronpojan murhaajaksi. Hän on paennut, waan minun
on tarwis saada hänet käsiini. Nuo kansan häiritsijät täytyy
sukupuuttoon lopettaa. Sinä, Iiwar ymmärrät sen yhtä hywin kuin
minäkin. Tiesithän, että Yrjö Eeronpoika oli jossakin keskuudessa tuon
onnettoman Annan kanssa, me pidämme sentähden neitsyen täällä, arwelen,
että meidän wiisas tohtorimme tietää neuwon hänen parantamiseensa, ja
sitte meidän ei ole waikea saada tuo wiimeinen petturi ansaan. Waan
Iiwar, tietäwätkö nuo Salojärwen sukulaisesi Annan olewan täällä?"

--"He sen tietäwät ja luottawat täydellisesti sinun ystäwyyteesi ja
jalouteesi."

--"Siinä he eiwät tule pettymään, hywä Iiwar. Minä tiedän miten ihmiset
sanowat minua julmaksi, sydämettömäksi metsän pedoksi, sillaikaa kun
jokainen wuodatettu kansan weripisara pusertaa kyyneleet silmiini ja
katkeroittaa elämäni. Kun welwollisuuden täyttäminen loukkaa sydämmen
hellimpiä tunteita, Iiwar, silloin se on raskas, se on katkerampi kuin
kokemattomat ihmiset sitä woiwat aawistaa. Kansa on aina typerä; se on
kuin raaka luonnon woima, jonka alttiiksi ei saa antautua. Sääliwäisyys
sitä kohtaan olisi heikkoutta. Se ei käsitä niitä woimia, joita
tarwitaan ohjatessa waltakuntain kohtaloita. Jos ratsu allasi
hurjistuu, ja rupeaa potkimaan ja sinä heität silloin ohjat käsistäsi
ja wiskaudut alas, warmaan silloin taitat niskasi ja annat ratsusi
potkia itsesi kuoliaksi--ei, hywä Iiwar, pelkurit ja hölmöt waan
tekewät niin. Me sen sijaan olemme pitäneet ohjat kädessämme, pysyneet
satulassa ja saaneet kapinallisen ratsumme asemilleen, niin, nyt se on
jälleen kesytetty--ja sietää uutta kannustamista."

--"Niin se on", sanoi Iiwar huoaten ja puserrettu kyynel wälkkyi hänen
silmissään.



XII.


Annan tilaisuus oli surkuteltawa. Ehkä mielenwiassa, hän ei ollut
kuitenkaan raiwoinen. Sywä alakuloisuus oli waan walloittanut hänen
olentoansa. Hän houraili toisinaan ja silloin hän oli pesewinään
käsiänsä, jotka hän sanoi olewan tahratut Puolalaisen mustalla werellä.
Wälin hän oli puhelewinaan Yrjölle ja sanoi: "woitithan sinä kuitenkin
--tiesinhän minä sen."

Ebba rouwa tahtoi lähettää hänet Salojärwelle wanhempainsa luo, mutta
Klaus herra wastusti sitä ja sanoi: "ei, sitä emme tee, ennenkuin hänen
parannamme. Meidän wiisas tohtorimme arwelee warmasti sen hänelle
onnistuwan. Iiwarin ja hänen hywän lankonsa tähden minä en woi häntä
lähettää pois tuossa tilassa."

Anna jäi siten Flemingin perheesen linnaan. Klaus herralla oli
sotaretkillään aina mukana haawain sitoja, hywin oppinut mies, Upsalan
akatemiassa tohtoriksi seppelöitty herra Nikoteemus Hourenius, joka
sotakentällä teki ihmeellisiä ja usein hywin onnistuneita kokeita
haawoitettujen parantamisessa. Potilaat, jotka tuotiin hänen hoitoonsa,
hän päätti ensi silmäyksellä joko paranewiksi tahi kuolewiksi ja niin
se käwikin, että jos ken ei parannut, niin se sai auttamattomasti
kuolla. Sisällisissä taudeissa Klaus herra ei ollut häntä koskaan
käyttänyt, sillä hän itse ei ollut ikinään wielä ollut sairasna. Ensi
kertaa hän nyt aikoi turwautua wiisaan tohtorinsa neuwoon sellaisessa
taudissa kuin Annan surullinen mielen tilaisuus.

--"No, hywä Nikoteemus", sanoi hän tohtorin tultua huoneesen ja
kumarrettua sywästi ympärinsä. "Onneton kohtaus, kuten näet, on kuin
petollinen hallayö surkastuttanut meidän Salojärwen kukkaisemme. Ruusut
owat waalenneet hänen poskiltansa ja hänen ihanain silmäinsä säihky on
sammunut. Sano, woitko tässä auttaa, woitko jälleen walaista hänen
synkeän mielensä?"

--"Minäkö, teidän herruutenne? Minä olen mitätön heikko ihminen, enkä
mitään woi. Tiede se on, tieteen woima on ainoa, jolta apu on saatawa,
ja tieteelle, kuten tunnette, ei ole mitään mahdottomuutta."

--"Sinulla, hywä tohtori, on kyllä suuri luottamus tieteen woimaan.
Waan onko se niin warma, ett'ei luonto itse woisi parantaa kaikki
taudit ihmisissä samoin kuin se tekee metsän luontokappaleissa?"

--"Ei niin, teidän herruutenne. Katsokaa waan, tiede ja luonto ne owat
niin läheisesti yhdistetyt kuin kaswi ja maa. Kaikki tieteen woima on
luonnossa samoin kuin kaswin koko elinwoima on maassa, josta se
juurillaan imee tarpeelliset nesteensä. Tiede ei ole muuta kuin se
taito jolla me, noudattaen luonnon salatuita suonia, woimme etsiä ja
löytää siellä kätketyt aineet, ja siellä ne owat kaikki--aiwan kaikki."

--"Ja sinä luulet tuon neitsyen sairaudelle löytywän sellaista", sanoi
Fleming.

--"Aiwan samaten kun meidän nälälle kaswaa luonnossa leipä ja walmistuu
liha ja kala sekä janolle wesi ja olut. Jokaiselle taudille walmistuu
samoin wastaawa parannus=aine."

--"Ja sillä tawoin sinä woit hammastaudille antaa watsataudin rohtoja
taikka pistoksille päänkiwistys=rohtoa, eikö niin? Ja, sanalla sanottu,
woit tappaa sen, jonka otat parantaakses."

--"En ensinkään, teidän herruutenne. Näettekö miten tiede on tehnyt--se
liikkuu waan ihan warmalla akselilla, se ei astu eteenpäin koskaan
ennenkuin sillä on warma tieto mihin se askeleensa polkee. Lyhyesti
sanottuna mielenwialle on niin warma apukeino luonnossa kuin teidän
herruutenne ruokahalulle."

--"Minä tahdon sen kuulla ennenkuin mitään saat käyttää", sanoi Klaus
herra jyrkästi.

--"Minulla ei olisi lupa teille ilmaista tieteen salaisuuksia, mutta
koska sen käskette, niin minä tottelen. Näettekö, kun luonnon kaikissa
esineissä on joku yhteinen aine ikään kuin ytimenä, niin tiede ei ole
tarwinnut muuta kuin etsiä tämän ytimen, joka sisältää supistetussa
muodossa parannusaineen jokaiseen tautiin ja waiwaan, mikä ihmistä woi
kohdata."

--"Ja sellainen ydin on?"

--"Merkurium, teidän herruutenne."

--"Kuin, merkurium? Eikö se ole yhtä kuin myrkky?"

--"Ei ollenkaan, merkurium on kaiken näkywäisen aineen, niin eläwän
kuin kuolleen, koko maailman ydin. Tahdotteko sen nähdä?" Näin sanoen
Nikoteemus weti powestansa pikkuisen helmen, koolta kuin herneen jywä,
ja ojensi sitä Flemingin kaswojen eteen.

Fleming wetäsi wähän ikäänkuin häpsähtäen päätänsä taaksepäin mutta
nauroi kuitenkin iwallisesti.

--"Ja tuolla helmellä sinä luulet parantawasi jokaisen taudin?" sanoi
hän.

--"Sillä helmellä--tiedättekö mitä se helmi sisältää, tiedättekö, että
saisitte kokonaisen wuoren surwoa hienoksi ja seuloa wuosikausia sen
jauhoa ennen kuin löytäisitte tällaisen helmen kultaa; mutta
saadaksenne tuon helmen merkuriumia, olisi tarwis yhteen sulloa koko
maakunnan wuoret, kaswit, eläimet ja sen ilman, joka niitä ympäröi.
Siitä woitte arwata, mitä se sisältää ja millainen woima sillä on. Minä
tarwitsen ripustaa sen nauhassa rippumaan waan sille kaulaan, jota
tahdon parantaa, ja olkoon tauti mikä tahansa, sen täytyy sillä
poistua, se tekee heti jokaisen potilaan terweemmäksi entistään."

--"No, se on hywä, minä luotan sinun taitoosi. Saat siis hoitaa tuota
neitsyttä kunnes hän on parantunut."

--"Niin, koettakaa parastanne, hywä Nikoteemus", sanoi myös Ebba rouwa,
taluttaen Annaa tohtorin eteen. "Minä olen rakastanut häntä kuin omaa
lastani, enkä tahtoisi mitenkään jättää häntä tuohon surkeaan tilaan."

Tohtori otti Annan käden, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "ne owat
siniset, siis sinisessä nauhassa." Sitte hän kääri tuon ihmettä
tekewäisen helmensä siniseen nauhaan, ripusti sen Annan kaulaan ja
painoi sen hywin kätkettynä neiden powelle.



XIII.


Ihmiset, joille kaikki on menestynyt, joiden aikeita odottamaton
kohtaus ei ole koskaan seisattanut, tulewat päiwä päiwältä
rohkeammiksi. Ensimmäinen onnettomuus saattaa heitä säikäyttää ja
hetkeksi panna epäilemään, mutta waan hetkeksi. Sellaisessa tilassa oli
Klaus herra ensimmäiset päiwät tultuansa Nuijasodan wiimeisestä
tappelusta linnaan, jossa odottamattomat tapaukset häntä kohtasiwat.
Ne suuret aikeet, jotka Santawuoren tappelun perästä ja hänen
matkallansa jo oliwat kehittyneet hänen päässänsä, ne oliwat yhtäkkiä
hetkeksi hajonneet.--Kola, Yrjö Eeronpoika ja neitsyt Anna, nämä
wähäpätöiset, tuskin huomattawat jäsenet woimallisen miehen suuressa
waltionäytelmässä, nämä sekoittiwat hetkeksi tuon rohkeudella ja
ylewällä nerolla pian jo walmiiksi kehitetyn uuden suunnelman. Kolan
petos ja äkillinen kuolema, Yrjö Eeronpojan luikahtaminen hänen
käsistänsä ja tuo neitsyt Annan surkuteltawa mielen wika, oliwat
monellaisilla tunteilla yhtaikaa järkyttäneet Klaus herran sisällisintä
olentoa. Sywä alakuloisuus, jota Ebba rouwa turhaan koetti haihduttaa,
walloitti hänen eräiksi päiwiksi. Mutta yhtäkkiä oli entinen woima
palannut, uusi entistä muhkeampi rakennus näytti walmistuneen suuren
miehen päässä. Koko pohjois-Europan piti wawista hänen edessään. Yksi
ihmishenki wähemmän, yksi heikko mielinen naisolento, mitä ne painoiwat
maailman menossa, jossa tuhannet saawat sortua wallan pitäjäin tieltä!

Pian sellaiset oliwat ne tunteet, joiden alaisina Klaus herra oli
eräsnä aamuna herätessään. Jokainen wapisi kuullessa taas hänen
woimallisen äänensä kaikuwan linnan wanhoissa kiwiseinissä.
Sotapäälliköt oliwat saaneet käskyjä ja määräyksiä. Kirjoittaja oli
saanut walmistaa tärkeitä, salaisia kirjeitä. Wiimeksi sai wiisas
tohtori, herra Nikoteemus astua esiin.

--"Sinä saat seurata minua maalle", sanoi hän tohtorille jyrkästi.

--"Waan Anna neitsyt? Jätänkö minä hänen?" kysyi tohtori kumartaen.

--"No, kuin hänen laitansa on?"

--"Keino on waikuttanut ihmeellisesti, ja tiede ei ole tullut suinkaan
häpiään. Mutta tämä ahdas linna, missä kaikki muistuttaa hänelle niitä
ikäwiä seikkoja, joista tauti on tullut, waikuttaa päin wastoin tieteen
woimaa. Enemmän waihtelewaisuutta, enemmän wapaampaa liikuntoa--sitä
hän tarwitsee."

"No, sitä hän saakoon. Sinä otat hänet kerallasi. Kuitian howissa
hänellä on tilawa liikkua."

Tohtori kumarsi ja meni. Erään hetken perästä oli matkue walmis. Iiwar
herra oli saanut linnan päällikön wiran. Kaksi Klaus herran uskottua,
Pentti ja Hannu herrat, saiwat seurata häntä matkalle ynnä tohtori
Nikoteemus nuoren potilaan kanssa. Kukaan seurasta ei tiennyt lähemmin
matkan tarkoitusta. Seuraawana päiwänä tultiin Kuitian howiin. Täällä
Klaus herra kohta hautausi taloudellisiin asioihinsa. Tilan hoitaja,
palwelijat ja aluswäki saiwat tulla esiin, tehdä tiliä ja tuoda
walituksiansa. Tässä toimessa Klaus herra näytti parhaimman puolensa.
Hän kuunteli lempeydellä jokaista, ohjasi jokaista ken kysyi neuwoa,
myönsi apua köyhille, pyyhitti rästikirjoista pois köyhäin
maksamattomia weroja, antoi tohtorinsa hoitaa sairaita, joille
kysyttiin neuwoa. Hän kohteli jokaista kuin hellä isä lapsiansa.

Näin oli koko päiwä kulunut, wiimeinen henki oli mennyt ulos. Kynttelit
walasiwat heikosti suurta huonetta, jonka keskellä ison pöydän wieressä
istui Klaus herra ja hänen kaksi seuralaistansa.

--"No, nyt woimme ehkä päättää tämän päiwän työn," sanoi Klaus herra
huoahtain. "Minä arwelen että tuoppi minun wanhaa oluttani nyt on
maistuwa, wain kuinka arwelette?"

--"Meillä ei ole muuta kuin totella teidän herruutenne käskyjä," sanoi
Pentti Söyringin poika.

--"Niin, huomenna se on, jolloin meidän suuri toimemme alkaa, jolloin
Ruotsin suuri waltakunta on lankeewa niskoillemme."

--"Ja se ei paina teidän herruutenne niskaa enemmän kuin pohjolaiset
nuijat," sanoi Hannu Eerikin poika.

--"Elkää sanoko niin, hywä Hannu, se woisi minun kuolettaa, jos näkisin
woiwani peräytyä. Mutta ken woi kohtaloansa kiertää. Minun täytyy
siihen alistua."

--"Ja woittaa", sanoi Pentti Söyringin poika.

--"Wähintäin toiwon niin," sanoi Klaus herra waipuen ajatuksiinsa.
"Kaarle herttuan walta täällä on kumminkin woitettu," jatkoi hän,
ojentaen itsensä suoraksi ja katsahtaen ympärinsä.

Silloin awautui owi ja hiljaisilla askelilla astui esiin naisolento,
mustassa hameessa ja musta höytywäinen werho silmillä, waalean tuuheat
hiukset epäjärjestyksessä riippuen harteilla. Jokaisen silmät
kääntyiwät hämmästyksellä tätä hiljaan lähestywää olentoa kohti.

--"Ken sinä olet ja mitä sinä tahdot?" kysyi wihdoin Klaus herra
jyrkällä, mutta miltei wapisewalla äänellä.

--"Minä olen kuoleman enkeli Mikkelin kankaalta--olen nuijasodan
werinen haltiatar--katsokaa kuin käteni werta tippuu."

--"Ja mitä sinä etsit täällä?" kysyi Klaus herra pian wapisten.

--"Hahaha! Mitä minä etsin?--olen etsinyt sydäntä--ja löytänyt onsia
rintoja--maailmassa on waan yksi sydän--antakaa se minulle--se sydän,
jonka olette minulta ryöstäneet ja kätkeneet."

--"Mitä tämä on?" huusi Fleming nyt wihastuneena. "Minusta on kuin
tuntisin hänen äänensä--hän on joku hullu, joka on karannut
hoitajaltaan." Näin sanoen hän nousi pöydästä, meni naisen eteen ja
nosti mustaa werhoa sen silmiltä.

--"Ha! mitä kaikkea! Tohtori on laskenut irti tuon onnettoman
potilaansa. Anna, hywä Anna," sanoi hän houkutellen.

--"Olenko minä Anna?--enpä olekaan--hahaha!--taittunut kukkainen
Salojärwen aalloissa--se oli Anna--minä olen sen haihtunut tuoksu, jota
tuulen henki ilmassa tuudittelee. Ai, warokaa--warokaa--tuoksu on
myrkkyinen--pettäjän hyytynyt weri on sen myrkyttänyt.--"

Fleming wetäysi kuin pelästyneenä wähän takaisin, juuri kuin tohtori
tuli owesta ja syöksi neittä kohti säikähtyneenä, otti häntä kädestä ja
yritti saattaa häntä pois salista.

--"Anteeksi," sanoi hän kääntyen Flemingiin, "olin waan tuokioksi
jättänyt hänen yksin, jolloin hänen houreensa saiwat wallan--matkalla
hän jo oli pian tointunut."--Näin sanoen tohtori talutti hänen pois.

--"Kummallinen mielen wika", sanoi Klaus herra, istuen jälleen pöytään.
"Hän on aika ajoin parempi ja puhelee pian toimessaan, waan jäätyään
hetkeksi yksin, hän lankee heti entisiin houreihinsa. Minä annoin
tohtorin ottaa warta wasten hänet matkalle, senkin tähden, ettei saisi
nähdä ja kuulla kuinka hänen roisto sulhasensa Yrjö Eeronpoika tulee
hirtetyksi--hywä että jo olen hänen jälillään--ja juuri näinä päiwinä
se on tehty--wiimeinen nuijamies--jonka waan Kolan hölmöys päästi
käsistäni.--Niin meillä on nyt waan yksi wihollinen, ja sen periin
puutumme huomenna--toinen näytös pohjoismaiden historiassa--werinen
näytös, uskokaa se. Kädet owat poikki, jotka kantoiwat weristä nuijaa;
--nyt täytyy langeta pään."



XIV.


Oli huhtikuun 12 päiwä. Fleming oli seuroineen palannut Pikkalasta.
Suuria aikeita oli siellä pantu alkuun. Jonkunmoinen laiwasto oli
saatawa wesille ensi awowedeksi. Puolenpäiwän aikana seisattui matkue
taloon erään pitkän lahden kainalossa. Lounas pöytä oli pikaisesti
saatu warustetuksi. Klaus herra oli mitä parhaimmalla tuulella. Anna
oli myös matkalla selwinnyt houreistaan. Hän puheli eräissä asioissa
aiwan toimessa. Tohtori johdatteli hänen huomioansa luonnon esineihin,
joiden ohitse ajettiin, ja se oli haihduttanut houreet, jotka muuten
häntä waiwasiwat. Lounaspöydässä hän jo kuunteli yleistä puhelemista ja
otti wälin osaakin siihen. Kun wihdoin oluttuoppi oli pantu kulkemaan
kädestä käteen, ja kun tohtori oli wuorostaan siitä juonut, hän ojensi
sen wieressään istuwalle Annalle sanoen: "minua ilahuttaa nähdä pikku
neitsyeni noin kilttinä ja sentähden annan teille nyt luwan maistaa
tuota kuohuwaa olutta."

Anna kääntyi tohtoriin päin, huulet wetäytyen tuntuwaan hymyyn. "Niin",
sanoi hän hiljaan.

--"Niin, todellakin, tiede käyttää tällaisia juomia wirwoitus= ja
wahwistus=aineina heikoimmille potilaille", sanoi tohtori, puhuen
pöytäseuralle.

Anna otti tuopin, nosti sen huulilleen, jotka tuskin kastuiwat, kun
hänen kätensä astioineen herwahti alas hänen eteensä.

--"Kas se oli iloista", sanoi Klaus herra, jonka wieressä toisella
puolella Anna istui. "Minä olen muuten hywin wähän luottanut tieteihin
ja pitänyt niitä yhtäläisinä kuin noitien ja käden katsojain
taikatemput. Mutta kun näen mitä Nikoteemuksen tiede on waikuttanut
tälle hywälle neitsyelle, olen saanut toisen ajatuksen. Soisin, neitsyt
Anna, että tarkoin seuraisit hywän tohtorimme neuwoja ja joisit
pohjaan, että saisimme jälleen täyttää maljan."

Anna tarttui astiaan, tarjotakseen sitä Klaus herralle, mutta hänen
kätensä wapisi, ja astia jäi hänen eteensä. Nostaessa kättänsä, hänen
kaulawaatteensa liewe häilähti tuopin reunalle, josta kuului joku
helähtäwä ääni, juuri kuin tohtori kiiruhti potilaansa awuksi
ojentamaan tuoppia Klaus herralle.

--"Mitä se oli?" kysyi Klaus herra, joka myös oli heläyksen kuullut.

--"Nuppineulan kilaus tinatuopin reunaan", sanoi tohtori.

--"Kummallista", sanoi Pentti Söyringin poika, "minusta se kuului kuin
tuomiokirkon kellon sointi hautajaisissa."

--"Ja minusta", sanoi Hannu Eerikinpoika, "kuului kuin joku muuri olisi
wierinyt alas."

--"Mitä epäuskoja?" sanoi Klaus herra. "Te säikytte nuppineulan
napsausta kuin suurimman kanonan laukausta. Waan niin se todellakin on
tässä maailmassa, että kaikilla ihmisillä on joku epäusko, enkä
minäkään ole siitä wapaa. Se on totta, minä en usko enteitä enkä
taikoja, niille minä nauran. Kun ilma eilen oli selkiä ja lämmin, te
sanoitte nyt tulee kesä--sitä minä en uskonut, waan kiiruhdin matkalle,
sillä minä en usko huhtikuun ilmoja, ja näettekö, nyt meillä on myrsky
ja tuisku. Me istumme tässä Itämeren rannalla, tiedämme olewamme
keskellä suurta waltakuntaa, joka nyt yhtenä juowana kulkee Lapin
tuntureilta Mustanmeren rantaan, jossa tänään kaikki on rauhallista;
mutta minä en luota tähän rauhaan enemmän kuin huhtikuun säähän. Minä
en ole wielä warma, josko tämä waltakunta woi kehitä siksi kuin se on
aiottu, lujaksi muuriksi yhä hirweästi woimistuwan idän ja wankan
siwistyneen lännen wälillä. Joka hetki saattaa itsessään muurissa
ilmestyä awonaisia loukkoja. Minua soimataan siitä, että pidän yhä
armeijamme sotajalalla. Minua panetellaan siitä, että wastustan Ruotsin
eriämis=aikeita. Sanokaa olenko minä wäärässä, kun uskon jalon
kuninkaamme Sigismundin wallan tarwitsewan nyt yhtaikaa tulla
musertamattomaksi suluksi raa'an itäisen woiman ja länsimaisen
siwistyksen wälille, Jäämerestä aina Mustanmeren aaltoihin saakka--ja
jos tämän suuren tarkoituksen myönnätte oikeaksi, niin ymmärrätte sen
ankaruuden, jolla minun oli kukistettawa tuo älytön kapina
isänmaassamme, yhtä hywin kuin käsitätte mitä on wielä tehtäwä
kapinoiwalle Ruotsille; ja koska tässä taistelussa on koko Europan
tulewa kohtalo, koko siwistyneen maailman tulewaisuus kysymyksessä,
niin minä uskon, että te jokainen toiwotte nyt jatkettawalle suurelle
työllemme onnea ja menestystä ja sille minä myös tyhjennän tämän maljan
ja huudan eläköön Sigismund ja hänen tulewa suuri maailman waltansa!"

--"Eläköön? Eläköön!" huusiwat Klaus herran ratsukumppanit, waan
tohtori pysyi äänetönnä ja synkeän muotoisena.

Klaus herra tunsi rintansa kohoawana uudella ennen tuntemattomalla
woimalla ja hänen molemmat sotakumppaninsa katsoiwat häneen kuin
johonkin yliluontoiseen olentoon. Anna oli taas waipunut entiseen
alakuloisuuteensa, eikä näyttänyt enää tietäwän mistään. Niin päättyi
tämä lounat=atria.



XV.


Klaus herra oli tahtonut joutua yöksi Kuitian howiinsa, mutta matka
kulki hitaasti, sillä aamupäiwän tuisku oli ajanut tien umpeen. Tultua
erään talon kohtaan hän seisotti hewosensa ja kutsui luoksensa
tohtorin, joka Annan kanssa ajoi jälkimäisenä.

--"Minulla on wähäinen watsan kipu", sanoi hän, "meidän täytyy hetkeksi
seisattaa tähän. Onko sinulla warustettu mitä sellaiseen?"

--"Tiede ei ole koskaan warutonna", sanoi tohtori ylpeydellä.

--"No, sitte menemme taloon, se on ehkä pian autettu."

--"Aiwan niin, minä tarwitsen ensin waan tutkia mitä kipuun on tarwis."

Waiwa kiihtyi yhä kowemmaksi. Kun Klaus herra oli tullut huoneesen, oli
hän jo pian woimaton. "Minulla on hirweä kipu watsassani", lausui hän
päästyä wuoteelle selälleen. "Mitä sinä arwelet siitä Nikoteemus?"

--"Minä arwelen kolmea ainetta, se on merkurium, terra adamica, ja
materia prima."

--"Waan minä en ole koskaan ennen tuntenut tällaista kipua, se on
minulle aiwan outoa."

--"Antakaa olla, tauti on kuten sanotte warsin uutta, siis parannusaine
pitää myös olla uutta, sellaiselle kiwulle juuri äsken walmistunutta."

--"Ja tunnetteko mitä sellaista?"

--"Odottakaa, minä tunnen kolme keinoa, on ensin tehtäwä sinerationi,
sitte korruptioni ja wiimeksi albisikationi."

--"Ja ennen kuin se kaikki on tehty minä saatan kuolla--siis
pikaisesti--hywin pikaan."

--"No, se on tehty silmänräpäyksessä. Tarwitsen waan kirjoittaa sen
ensin paperille. No nyt se on jo tehty--minä panen tämän nyt paljaalle
watsallenne."

--"Ja mitä se on? minä tahdon sen tietää."

--"Se on aiwan uusi aine, mikä tieteelle on wasta ilmestynyt, ja koska
teidän waiwanne myös on uusi, niin tämä uusi aine ei siis woi olla
muuksi kuin teidän herruutenne watsan kiwuksi."

--"Ja mikä sen nimi on? minä tahdon sen kuulla."

--"Se on Nuijasota, piirretty wiattomalla werellä ja wiattoman
kyynelillä kasteltu, teidän herruutenne."

--"Mene helwettiin", huusi Fleming. "Oletko minut myrkyttänyt?"

--"En", wastasi tohtori tyynesti: "Waan merkurium helmi Annan
kaulasta on tullut teidän herruutenne watsaan, ja siitä seuraa
wälttämättömästi----."

--"Että minun täytyy kuolla? Ha! sinäkin petturi ja murhaaja! Nyt näen
sinun läwitsesi. Kaarle herttuan orja! Pentti, sinä wangitset tuon ja
annat sotaoikeuden käsiin, ja sinä, Hannu, haet pikaisesti minulle
papin." Näin sanottuaan Klaus herra tuli aiwan lewolliseksi. Ei yhtään
walitusta kuultu enää hänen suustansa. Hän huokaili waan wälistä
raskaasti. Anna istuusi hänen wuoteensa laidalle, katsoi häneen
äänettä, ja kyyneleet waluiwat hänen waaleille poskillensa. Hän näytti
heikosti aawistawan, mitä oli tulossa. Sairas katsahti häntä silmin ja
näytti kuin siitä säpsähtäwän. Oli kuin ajatus olisi wiwahtanut hänen
päässänsä siitä waarasta, mitä Hämeenkankaalla noita oli ennustanut
hänelle sinisilmästä neitsyestä, waan se näytti olleen waan tuokion
wiwaus, ja seuraawana hän puristi neitsyen kättä ja katsoi lempeydellä
hänen surullisiin silmiinsä. Silläaikaa kutsuttu pappi oli tullut ja
juhlallinen toimitus alkoi. Kaikki silmät oliwat kyynelissä, nähdessään
kuinka tuo äsken woimakas, kuninkaan wallalla käskewä, enemmän peljätty
kuin rakastettu urho lankesi nöyryydellä polwilleen ja otti wiimeisen
sakramentin. Eräitä hetkiä sen perästä oli hänen rauhaton henkensä
lähtenyt.



XVI.


Sanoma Klaus herran kuolemasta lewisi, ajan waillinaisten kulkuneuwojen
suhteen, erinomaisen pikaisesti ympäri Suomen. Se herätti myös mitä
erillaisimpia tunteita eri kansaluokkain piirissä. Aatelisto, jonka
hallussa oli kaikki tärkeimmät siwiliwirat sekä wallattoman sotawäen
päällikkyys, oli woimallisen Klaus herran turwissa tottunut mitä
itsewaltaisimpaan menettelemiseen kansan asioissa, luottaen, ettei
kukaan alhaisempi, maassa olewan hallituslaitoksen siwuitse, rohkenisi
mennä päähallitsijaa etsimään niin kaukaa kuin Warsowan teitse. Klaus
herran äkillinen kuolema, hetkellä, jolloin yleinen mieli ei ollut
wielä ehtinyt walita ketään otollista hänen sijaansa täyttämään,
jolloin kansallinen puolue Ruotsissa wallanhoitajan Kaarle herttuan
personassa oli juuri hajalleen repäisemässä heikon Sigismund kuninkaan
liian suurta waltakuntaa, se kaikki waikutti, että Suomen aatelisto
hämmästyi ja tunsi entisen lujan asemansa rupeewan horjumaan. Sen
röyhkeä käytös kansaa kohtaan maseni pian samalla hetkellä kuin tuo
tärkeä kuolonsanoma oli ehtinyt maassa wakautua. Kansa taas, jolla oli
monen sadan wuotinen kokemus ja tottumus kaikissa hädissään kääntyä
hallitsijaansa Ruotsissa, ei ollenkaan ollut ymmärtänyt sellaista
kansallisen puoli=itsenäisyyden asemaa, jossa päähallitsijan kaukuus ja
ehkä heikkouskin antoi tilaisuuden muutamille ylimysperheille
harjoittaa mitä hirmuisinta wäkiwaltaa. Flemingin kuolema tuntui
sentähden kansalle kuin pelastus hirmuisen painon alta. Sillä oli ikään
kuin joku waistomainen aawistus siitä, ettei maan ylimysten seassa
ollut yhtään kylläksi woimallista miestä jatkamaan Klaus herran
alkamaa, Puolan heikon kuningas Sigismundin nimessä maahan tuomaa
ylimysten hirmuwaltaa. Waikka siis ne syyt, jotka oliwat Nuijasodan
synnyttäneet, wielä oliwat olemassa ja eräitä sen entisiä johdattajia
liikkui maassa, pysyi kansa kuitenkin lewollisena, odottaen niitä uusia
tapauksia, jotka tuntuiwat kuin ilmassa jo olisiwat tulemaisillaan
olleet. Kansan aawistus ei sitä pettänytkään. Klaus herran houre
suuresta Europan wallasta, jonka piti, huolimatta kansallisista
rajoista, luoda wahwa sulku idän ja länsimaiden siwistysten wäliin,
Jäämerestä Mustanmeren rantaan, oli mennyt hänen itsensä kanssa
hautaan. Jos kuningas Sigismund sen tunsi, hän oli liian heikko
panemaan sitä toimeen, niin pian kuin pää, johon wiwahti sellainen
aate, oli kaatunut. Arwid Eerikinpoika, joka wihdoin oli tullut Suomen
asioiden ylimmäiseksi johtajaksi Klaus herran sijaan, kaipasi sitä
johtawaa suurta waltiollista aatetta, jonka toteuttamiseen hänen
edeltäjänsä oli wuodattanut tuhansien kansalaistensa werta. Tämä uusi
käskyn haltija, joka Kalmarin yhdistyksen onnettomasta historiasta
tunsi, mitä selkkauksia synnyttää hallitus, luodessaan waltakunnallista
yhteyttä riitaisista kansallisista aineista, harhaili kahden waiheilla:
toisella puolella kuningas, johon häntä sitoi uskollisuuden wala, ja
toisella kansa, jonka puolta edusti säätyjen päätös ja wallanhoitaja
Kaarle herttua. Tämä ylimmäisen käskynhaltijan harhailus waikutti pian
yhtäläisen harhailemisen kaikkiin yhteiskunnallisiin oloihin, mutta
enimmän järkytti se maan aatelistoa ja wirkakuntain entistä asemaa. Se
kowuus, millä kansan oikeutettuja waatimuksia oli kohdeltu, lauhtui
yhtäkkiä, tunnetut Nuijasodan johtajat saiwat ruweta liikkumaan
wapaasti, wangitut nuijamiehet laskettiin linnoista palaamaan
koteihinsa, linnaleiri, tuo rasittawa sotawäen sijoitus talonpoikain
taloihin, joka oli ollut lähimpänä Nuijasodan syynä, lakkautettiin
wihdoin kokonaan. Nuijasodan werisestä kasteesta näytti uusi
onnellisempi päiwä rupeawan kansallisen elämän taiwaalle walkenemaan.

Yrjö Eeronpoika oli, päästyään wankeudestaan Turun linnasta ja
kuultuaan Nuijasodan onnettoman lopun, paennut Suomen pohjoisimpiin
seutuihin ja ottanut siellä asuntonsa wähäisessä talossa Oulujärwen
rannalla. Tämä innokas, haaweksiwa nuorukainen ei kuitenkaan jäänyt
jouten odottamaan parempia aikoja, joista hänellä wielä yhä oli warma
toiwo, mutta hän ryhtyi uuteen työhön itse puolestaankin näitä aikoja
jouduttamaan, ehkä toisella tiellä kuin sitä ennen. Uskonpuhdistus
maassa oli wasta eräitä wuosikymmeniä wanha, eikä ollut wielä ehtinyt
paljon waikuttaa kansan henkiseen edistykseen. Tässä löysi Yrjö
itselleen uuden lawean waikutusalan. Hän oli hankkinut Agrikolan
toimittamat ensimmäiset ja silloin ainoat suomeksi painetut kirjat,
keräsi joukon lapsia ympärilleen, opetti niitä lukemaan ja pyhäpäiwinä
piti kansantajuisia esityksiä, joissa aika ihmisille selitteli
maantieteellisiä aineita ja erinäisiä luonnon ilmauksia sen aikuisen
tieteen kannalta. Toisen kerran taas hän puheli heille wieraista maista
ja kansoista taikka jutteli wanhojen aikojen tapauksista, Israelin
kansasta ja Jerusalemista, Egyptistä, Faraon tyttärestä ja Moseksesta,
ristiretkistä ja Suomenmaan walloituksesta, joita kansa halukkaasti
kuunteli. Ja ihmetteli häntä kuin Jumalan enkeliä, joka noin tuli
antamaan heille tietoja ennen aawistamattomista asioista. Lapset
rakastiwat häntä parhaimpana opettajanansa, wanhemmat ihmiset tuliwat
kaukaisista kylistä katsomaan häntä ja kuulemaan hänen opettawaisia
esityksiänsä, he pitiwät häntä Jumalan apostolina, joka oli lähetetty
walaisemaan heidän kaukaisessa sydänmaassa syntynyttä mieltänsä.

Tässä hänen apostolitoimessaan saawutti häntä yht'äkkiä tieto Flemingin
kuolemasta. Oli eräs sunnuntai ilta Toukokuussa. Hän oli parhaallaan
jutellut kokoontuneelle kansalle, miten Mooses wei Israelin kansan
Egyptin orjuudesta Punaisen meren poikki ja miten Farao, joka
sotawäkineen ajoi heitä perästä, hukkui meren aaltoihin. Silloin eräs
Oulusta palannut kyläläinen tuli seuraan ja huusi:

--"Kuulkaa, mitä ihmettä on tapahtunut! Klaus herra on kuollut!"

--"Klaus herrako kuollut? Herrainen aika!" kuului monesta suusta
yhtaikaa.

--"Niin", sanoi tulija, "hän on luullut syöneensä werimakkaroita ja
nielleensä watsaansa kyykäärmeitä, ja siitä on hän kuollut."

--"Ja ken on tullut hänen sijaansa?" kysyi Yrjö?

--"Sitä ei kukaan tiedä, waan se warma on, että Klaus herran perhe on
wangittu, hänen puolalaisen herransa on wienyt paholainen tulisissa
waunuissa, wangitut nuijamiehet owat lasketut irti, kuningas on pantu
wiralta ja Kaarle herttua on käskenyt hirttää Klaus herran käskyläiset
ja ajaa hänen sotawäkensä repimään hampaillaan maahan Turun linnan
muurit ja tehdä sen kanonista riehtilöitä ja rokkakattiloita. Niin owat
kertoneet Oulussa woudin kirjoittajat."

Waikka Yrjö ei puolestaan uskonut miehen kertomusta, hänen esityksensä
kuitenkin seisattui. Ajatukset hänen nuoressa päässänsä oliwat saaneet
toisen suunnan. Ne lensiwät Salojärwelle, jossa hän warmaan luuli Annan
häntä odottawan. Hänen haaweksiwaan päähänsä kuwausi jo ne uudet olot,
joille Flemingin kuolema ja siitä seuraawa ylimyswallan kumoaminen oli
walmistawa awonaisen sijan. Käkisalmi lääninensä, Newajoelta Jäämereen
saakka on meidän, siis toinen mokoma entisen awaruuden lisäksi ja, tämä
maa on laweampi kuin Ruotsin waltakunta, pian yhtä suuri kuin Sigismund
kuninkaan waltakunta, Kaarle herttua on suljettu pois Ruotsin
perintöoikeudesta, hänelle on tässä tarjona kuningaskunta,--waan
aaweksiiko hän sitä?--Hän on uhannut hyljätä wallanhoitajan witan--
olisiko tuo uusi aate jo sen waikuttanut? Wain odottaako hän wiittausta
siihen täältä? Onko täällä ketään niin uskaliasta, joka ryhtyy sitä
tekemään? Tai woisiko siinä olla waaraa nyt, kun äsköinen Nuijasota on
mielet ja olot sekoittanut? Wai eikö tämä sota liene jo ollut juuri se
werinen kaste, jolla tämä maa ja sen kansa on uuteen asemaansa
pyhitetty? Wai tarwitaanko wielä uutta kokemusta, uusia werisaunoja
ennenkuin aika on täytetty? Lähin tulewaisuus sen on näyttäwä. En
rohkenisi kuitenkaan nostaa werhoa, joka sen wielä peittää, waan mitä
ja milloin wiwahti päähäni tämä salainen aate--niin sinä se olit,
sydämmeni rakkaus, Anna, sinun ihanain silmäisi säihky walaisi eteeni
uuden tien sillä hetkellä, jolloin wiskasit hennon olentosi minun ja
murhaawaan pistoon ojennetun teräwän raudan wäliin--silloin, Anna,
wiwahti sieluni läpi tämä salainen aate, jolle elämäni pyhitän.
Wankeuden pimeys on sen wahwistanut, ja pakolaisuudessa on se
kehkeytynyt minun elämäni ohjeeksi. Sinulle, armaani, kuuluu tämä aate,
kallis hedelmä, joka on kaswanut maanmiestemme werestä ja kasteltu
sinun wiattomilla kyyneleilläsi; sinulle, ystäwäni, tuon minä tämän nyt
täydellisesti walmistuneen hedelmän, se olkoon ensimmäinen morsiolahja,
joka on iäti sielumme yhdistäwä toinen toiseensa.



XVII.


Ebba rouwan murhe Klaus herran kuolemasta oli sywä ja hänen
arwoisensa. Hän oli täydelleen arwannut miehensä suuruuden ja osannut
kunnioittaa hänen töitänsä, silloinkin kuin hänen naisellinen
sydämmensä olisi tahtonut niissä nähdä enemmän sääliwäisyyttä ja
lempeyttä wihamiehiäkin kohtaan. Monessa asiassa, missä rangaistus eli
kosto hänessä näytti woiwan waaratta saada liewemmän muodon, hän koetti
waimollisen hempeyden aseilla masentaa miehensä liikaa rajuutta. Wielä
hänen kuoltuakin hän tahtoi pyhittää suuren miehensä muistoa eikä tehdä
mitään, jota hän ei olisi saattanut tehdä hänen elinaikanaan. Kun
saattajat Pentti Söyringinpoika ja Hannu Eerikinpoika toiwat wainajan
ruumista Turkuun, hän kyllä hämmästyi ja surkutteli tuota perheen
wanhaa tuttawaa Nikoteemus Houreniusta, nähtyään hänen olewan
wangittuna; mutta hänelle ei tullut hetkeksikään mieleen wapauttaa
häntä ennen kuin epäluulo, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli
kokonaan poistettu. Kun hänen ensimmäinen raskas murheensa oli wähän
liewennyt, hän kutsutti tohtori paran eteensä ja antoi hänen puhella ja
selittää puoltansa. Nikoteemus ei toiwonut mitään parempaa. Hän tahtoi
sekä oli ainoa, joka tiesi selittää Klaus herran kuoleman, mutta hän
teki kohta sen wälttämättömän ehdon, että hänen selityksensä jäisi
ikuiseksi salaisuudeksi, waikka sen kautta hänen oma kaulansa tulisi
leikatuksi. "Se on totta", sanoi hän, "minä se kyllä ripustin Anna
neitsyen kaulalle merkurium helmen, mutta en minä ollenkaan ollut
syynä, että se oli pudonnut oluthaarikkaan, josta hänen herruutensa sen
joi. Se oli, jos niin tahdotte, Jumalan sallimus. Ja kun se oli kerran
niin, minun kaikki tieteeni woima ei siinä woinut enää auttaa, sillä
merkurium on woimallisin aine, kaiken näkywäisen aineen, koko maailman
ydintä, joka weressä hajosi näkymättömäksi uduksi, niin hienoksi, että
yksi ainoa weren rahtuinen sisältää sitä kymmenen miljonaa näkymätöntä
rahtuista, joita me nimitämme elementa priman nimellä. Sentähden me
säilytämme tämän niin waarallisen ja woimakkaan aineen hywin kätkettynä
helmenä kowassa kuoressa, joka on tehty aineesta, mikä ilman waaratta
saattaa koskea meidän ihoomme, mutta joka nesteessä sulaa ja hajoo
jälleen maailman awaruuteen.--Niin, armollinen rouwa, sellainen on
minun rikokseni--ei suurempi eikä pienempi; hirttäkää minut tuonne
linnan portin kamanaan, jos sen olen ansainnut."

--"Ja mitä sanotte nyt tuon neitsyt Annan terweydestä?"

--"Hänessä on kaikki hywin. Merkurium on tehnyt ihmeellisen
waikutuksen. Näettekö miten liikunto wapaassa ilmassa on nostanut weren
hänen poskillensa, jotka hohtawat kuin kypset mansikat aholla. Häntä
waiwaa nyt ainoasti wähäinen corruptio wirginalis--"

--"Ja mitä luulette siitä?"

--"Se on ihan yksinkertainen asia; tuhannes osa luotia merkuriumia
sekoitettuna tuhannes osaan terra adamicaa ja se sinisellä nauhalla
sidottuna hänen hiuspalmikkonsa latwaan--"

--"Ja kauanko on tarwis sitä käyttää?"

--"Täällä ahtaassa piirissä wähintäin wuoden, waan jos hän saisi
wapaasti liikkua ulkoilmassa, woisi kolme kuukautta riittää."

--"No, kuulkaa, hywä Nikoteemus. Minä uskon teidät wiattomaksi
syytökseen, josta olette wangittu, mutta kuitenkin minun täytyy se
jättää oikeuden tutkintoon. Waan woisitteko kunnianne kautta wannoa,
että palajatte jälleen tänne, jos antaisin teille wapauden erääksi
wiikoksi?"

--"Kunniani, tieteeni, taitoni kautta minä sen wannon."

--"Sen luulinkin teistä. Näettekö kuinka ajattelen. Minä en woi
kauemmin pitää tuota onnetonta neitsyttä täällä. Te Nikoteemus saatte
minulta hewoset ja satulat ja seuraatte Annaa Salojärwelle hänen
wanhempainsa luo. Kun siellä olette ehtineet hänen parantamisensa
järjestää, palajatte heti wastaamaan täällä mitä oikeus teiltä waatii.
Eikö niin, hywä Nikoteemus?"

--"Sitä arwelin juuri teidän armollenne esittää, sillä omat etuni eiwät
koskaan häiritse minua tieteeni palweluksesta. Näettekö, matkallani
olin tutkinut tähtiä ja huomannut, että jonkun wiikkauden perästä Wenus
ja Merkurius sattuwat auringon selän takana yhteen, samalla hetkellä
kuin Mars aiwan heidän wastapäätänsä tuijottaa heihin werisellä
katseellansa ja yht'aikaa kuin Jupiterin walo on auringon säteihin
sammumaisillaan. Se hetki on Anna neitsyen elämälle niin tärkeä, että
silloin, jos koskaan, on tarwis hänen olla rakkaiden wanhempainsa
huostassa."

--"Ja uskotteko todella, että kaukaisten tähtien asema waikuttaa mitään
ihmisten onneen täällä alhaalla maassa?"

--"Warmasti. Näettekö, Wenus on Anna neitsyen tähti, joka kohta
auringon takana wiskaikse tuon päiwätähden ympärillä aina lymyilewän
Merkurion syleilyyn; Mars kaukana ja Jupiterin silmät soaistut--"

--"No, no, se on kylläksi, hywä Nikoteemus. Saatamme neitosen waan
kotiinsa ja jätämme tähdet oman onnensa nojaan. Iiwar herra warustaa
teille hewoset, ja sitte joudutte matkaan. Anna on heti walmiina. Minä
arwelen, että ehditte Salojärwelle ennen kuin tuo waarallinen Merkurius
on ehtinyt Wenustanne wahingoittaa."

       *       *       *       *       *

Oli Toukokuun keskipaikoilla. Lumi jo oli tarkoin sulanut, waan tiet
oliwat wielä wesiset ja pehmeät. Puut oliwat jo alkaneet nypliä ja
tuhannet linnut wisersiwät synkissä metsissä. Annan, ja tohtorin matka
kului hitaasti, se oli jo kestänyt monta päiwää, ja tohtori tuli yhä
enemmän lewottomaksi, kun, hänen lukunsa mukaan, Wenus ja Merkurius jo
lähestyiwät toinen toistansa. "Miksi heidän pitää sattua yhteen juuri
auringon takana, jossa wallitsee Egyptin pimeys", sitä hän aina mietti,
eikä woinut saada selwille. Aurinko oli nousemaisillaan, ja Wenus
tuijotti himmeästi taiwaalla ja katosi heti nousewan auringon säteihin.
Käki kukkui tien reunassa ja syöksi yht'äkkiä äänettömän towerinsa luo.
Peipponen wisersi oksalla iloista lauluansa ja sen toweri wastasi
siihen pii, pii. "Ihmeellinen salaisuus, joka on tuossa luonnossa, niin
taiwaalla kuin maassa", huokasi tohtori. "Meidän elämämme juoksu on
wiitottu taiwaan tähdillä, ja sisällisimmät tunteemme seuraawat
älyttömän luonnon wiittauksia. Miksi tällä hetkellä juuri tuo
kummallinen ajatus wiwahti päähäni? Olen pitänyt tuota härän
tähtisikeröä eläinradassa aina omanani, waikka se on häilywäisen
huhtikuun merkki. Eikö tuo auringon walossa kiertelewä Merkurius ole
paremmin minun elämälleni sopiwa? Niin se on, minä olen ollut pöllö,
kun en ole sitä ennen huomannut. Tästä hetkestä minä hylkään tuon
tuiskujen ja mietojen ilmojen härkätähden ja annan elämäni johdon
Merkuriolle, joka saa liikkua wuoroin auringon tulisissa säteissä ja
wuoroin sen takana ihastella Wenuksen hehkuwaa silmää."

Tultuaan tähän päätökseen, ja kun tie eräässä kohdassa sattui olemaan
leweämpi, tohtori kannusti hewostansa ja ratsasti Annan wiereen. Anna
ei näyttänyt sitä huomaawan, ja tohtori jäi hetkeksi ääneti. Sitte hän
rykäsi ja kääntyi Annaan päin ja alkoi:

--"Näettekö, neitsyt, mikä ihana aamu, kuinka lehdet nypliwät ja
täyttäwät ilman suloisella tuoksullansa?"

--"Niin", wastasi Anna kääntämättä päätänsä.

--"Ja miten metsän lukemattomat siiwekkäät asukkaat elähyttäwät
ympärillämme koko luonnon iloisella laulullansa."

--"Niin", wastasi taas Anna.

--"Ne laulawat kaikki waan rakkautta, niillä on jokaisella wierellään
ystäwä, jolle ne kukin ominaisella äänellänsä puhelewat sydämmensä
hempeimpiä tunteita ja sitte kuuntelewat wienoa kuwausta, joka lehwäin
wälistä soi heidän korwiinsa."

--"Niin, niin", wastasi Anna hiljaan, tuskin kuuluwasti.

Tohtori huokasi sywästi ja jäi hetkisen ääneti. "Minä olen aawistanut
oikein", sanoi hän wihdoin itselleen. "Täydellinen corruptio wirginalis
somnabularis, jossa hänen kanssansa saattaa menetellä aiwan mielensä
mukaan. Mutta warowaisuutta, ainakin äkkinäinen kowa mielenliikutus,
säikäys tahi joku odottamaton kohtaus woisi silmänräpäyksessä hänen
herättää, ja silloin hän pujahtaisi minulta tiehensä. Ei, se ei saa
tapahtua, minä leikkaan sitä ennen hänen siipensä--siis rohkeutta waan!
Nikoteemus, sinä et saa olla turhaan walwonut öitäsi, tutkiessasi
luonnon salaisuuksia, kerran sinun wuorosi on tulewa saada palkinto,
jota maailman suurimmat tiedemiehet saawat kadehtia--nyt wiimeinen
koete:"

--"Niin, Anna, teilläkin on nyt wieressänne ystäwä, joka teitä
rakastaa."

--"Niin", wastasi Anna.

--"Ja jota te rakastatte?"

--"Niin, jota minä rakastan."

--"Ja joka tahtoo langeta jalkoihinne ja pusertaa teitä syliinsä,
suojella teitä ja tehdä onnelliseksi teidän elämänne."

--"Niin, niin, tehdä onnelliseksi minun elämäni."

--"Ja jos ajamme wähän kowemmin, woimme ehtiä yöksi Salojärwelle
wanhempienne luo."

--"Niin, ajamme wanhempieni luo."

--"Ja sitte huomispäiwänä wihitämme itsemme yhteen."

--"Niin, wihitämme itsemme yhteen."

Tohtori pian wapisi ilosta. "Hän on minun", sanoi hän itselleen. "Hänen
isänsä Martti pappi, minä tunnen hänet jo Upsalan ajoilta, häntä woi
wetää nenästä mihin hywänsä, ja äiti sitte, jos muistan oikein, joku
kanapää hönttö, joka ei ymmärrä mitään. Minun oma ajatukseni ja tähtien
kummallinen asema, Merkurius ja Wenus, ne eiwät woi olla muut kuin
Nikoteemus ja Anna, ja huomispäiwänä, kun aurinko on korkeimmillaan,
nuo taiwaankappaleet yhtywät, yksikään ihmissilmä ei niitä silloin näe,
mutta kun ne jälleen tulewat näkywiin toiselta puolelta auringon,
silloin hohtawat niiden kaswot uudessa kirkkaudessa, jota mikään pilwi
ei pimitä. Mikä ihana kuwa minun omasta kohtalostani! Hän on nyt jo
minun wallassani, woisin asettaa matkamme johonkin sydänmaan kylään,
seisattua sinne ja kätkettynä maailman silmiltä omistaa sen onnen
kohtalon, minkä sallimus on taiwaan tähtien iankaikkisilla
järkähtämättömillä radoilla minulle osoittanut--waan ei, minä en tee
niin, minä en tahdo ennen aikaa ryöstää sitä, joka on minulle
sallimuksen kädestä tulewa, minä tahdon täydellä oikeudella sekä ottaa
että pitää sen kalliin helmen, jonka olen löytänyt. Minä tahdon
omistusoikeuteni nojassa tieteen woimalla eteeni loitsia hänen
neitseellisen henkensä loistawan suloutensa, joka wielä on kätkettynä
tuohon synkkään kuoreensa. Minä tahdon hänet ottaa wanhempainsa
kädestä, niin että joka tilassa saatan omistustani puollustaa, waikka
koko maailmaa wastaan,--ja tuo mielen wika--minä sen tunnen, se on
ehtinyt juuri siihen paikkaan, missä kukaan tieteen salaisuuksia
tuntematon ei woi sanoa muuta kuin että hän on täydessä järjessään, ja
se se on, joka on minut auttawa häntä omistamaan."

Tällaisissa ajatuksissa tohtori kumppaninensa lähestyi Salojärweä.
Molemmat ajoiwat wiimeisen matkan hiljaista juoksua, kunnes pieni
puinen kirkko ja sen wieressä punaiseksi siwelty wähäinen asuinrakennus
tuliwat näkywiin. Silloin kääntyi tohtori matkakumppaliinsa päin ja
lausui:

--"Katsokaa, Anna, tunnettehan tuon paikan?"

--"Niin, minä tunnen", wastasi Anna.

--"Siellä owat isänne ja äitinne; muistattekohan heitä?"

--"Muistan", wastasi Anna, osoittamatta mitään liikutusta.

--"Hywä", sanoi tohtori itselleen, "minä woin olla hänestä huoletta.
Kohtaus menestyy oiwallisesti. Siinä ei uhkaa minua mikään waara."



XVIII.


Oli lauantai ilta Salojärwen pappilassa. Martti pappi istui
kamarissaan, awonainen kirkonkirja wielä edessään pöydällä. Hän oli
juuri herennyt kirjoittamasta wiimeistä pariskuntaa kuulutuksiin
huomiseksi ja laski kädestään kynän, morsiusparin astuessa owesta ulos.
Hän huokasi silloin sywästi ja jäi mietteisiinsä. Silloin pistäysi
kamariin hänen waimonsa ja astui hiljaisin askelin pöydän luo ja
istahti miehensä wastapäätä, sukan neulominen kädessä.

--"Muistatko, Riitta, mikä päiwä on huomenna?"

--"Minulle on jokainen päiwä pian yhtäläinen. Annan häwittyä ei mikään
woi minua ilahuttaa, ennen kuin saan hänet jälleen."

--"Niin, siitä on huomenna puoli wuotta kuin hänet kadotimme. Se
jumalaton sota, kuinka paljon syntiä ja werenwuodatusta ja ainoa
lapsemme, jonka wietteli tuo maailman synti."

--"Eihän se ole totta, hywä Martti. Mikään synti ei woinut wietellä
Annaamme. Hän oli puhdas kuin Jumalan enkeli; raiwoinen sota on hänet
meiltä ryöstänyt. Hän istuu wankeudessa--onhan Iiwar weljeni sen
kertonut--ja nyt kuin Klaus herra on kuollut ja Kaarle herttua awannut
wankeudet,--waan Iiwar weljeni kirjoitti myös Annan taudista--en
wieläkään ymmärrä mitä hän sillä tarkoitti, Anna olisi seurannut maalle
Klaus herraa--Jumala suokoon anteeksi hänen suuret syntinsä!--wiedä
niin meidän ainoan lapsemme!" Riitta purskahti itkuun.

--"Ymmärtämätön waimo!" sanoi Martti pappi. "Juuri kuin sinun kanapääsi
olisi kelwollinen tuomitsemaan heikointakaan kuninkaan käskyläistä,
sitä wähemmin Klaus herraa--Jumala auttakoon hänen sieluansa, jonka
edessä kuninkaat ja ruhtinaat wapisewat."

--"Ja joka teurasti meiltä parhaimmat talonpoikamme, joiden lesket ja
orpolapset nyt itkewät kurjuuttansa ja wei meidän ainoan lapsemme."

--"St! hiljaan, waimo. Jumalakin kurittaa joskus wiatonta; soimaisitko
häntä siitä? Se on syntiä, waan kuninkaan korkea käskyläinen on
syntinen ihminen--sen töitä soimata on rikos--ja tiedätkö, ett'ei
kaikki wihdoin liene meille onneksi. Jos eräsnä päiwänä saisimme nähdä
tyttäremme jalon ritarin puolisona!"

--"Minä soisin nähdä hänet waikka kunnon talonpojan waimona."

--"Raamattu sanoo: elkäät wiskatko helmiä sioille, ja meidän Annamme on
sellainen kallis helmi, jota Jumala antaa täällä wiheliäisessä
maailmassa löytää ainoasti sen, jolle Hän on määrännyt suurimman
maallisen onnen. Usko minua, se, jonka osaksi hän on suotu, löytää
hänet, waikka pimeimmän wankeuden luolasta. Johtuu mieleeni wanha
tarina, jonka saat kuulla. Siitä on nyt kaksikolmatta wuotta. Minä
kuljin teininä ympäri, tulin eräsnä kesäiltana pieneen kappeliin, näin
joukon kansaa erään talon pihassa, menin sinne ja lauloin Dawidin
Salmia 'Maa suur' ja awara', kaikki seisattuiwat kuuntelemaan lauluani,
ja kun sen lopetin, käwi parwi nuoria neitosia pihassa leskisille, minä
katselin heidän wiatonta kisaansa, kun eräs sininen sllmä=pari wilahti
neitten joukosta minuun, minä kiinnitin katsettani sitä kohti, waan
silloin nuo sinisilmät painuiwat alas, koetin sitte niitä lähestyä,
mutta tyttö näytti kainoimmalta koko parwessa, hän wäistyi aina toisten
taa, wihdoin pääsin kuitenkin hänen luoksensa ja tahdoin häntä
puhutella, waan kieleni oli kuin lumottu, en tiennyt mitä nyt sanoa, me
seisoimme wastakkain, minä katsoin hänen silmiinsä ja hän katsoi minun
silmiini, wiimein sain sanoneeksi: 'ihana ilta.' 'Niin', wastasi hän.
'Olettehan tästä kylästä?' kysyin minä. 'Niin', wastasi hän taas.
Wiimeksi kysyin häneltä, osoittaen sormellani: 'Tuossahan lienee
pappila?' ja hän wastasi 'niin'. 'Ehkä menette sinnepäin ja seuraatte
minua sinne?' sanoin hänelle wiimeksi, ja taas hän wastasi 'niin'. Minä
pidin häntä talonpojan tyttönä, sillä hän oli aiwan samallaisessa
puwussa kuin kaikki muut nuoret tytöt, waan kuinka ihastuin, kun sama
sinisilmä neitsyeni oli papin ja hänen waimonsa ainoa tytär! Minä jäin
eräiksi päiwiksi tähän hywään taloon--ja kuta useammin minä katsoin
ujon neitsyeni sinisilmiin, sitä waikeammaksi minun tuli niistä erota.
Kun minun wihdoinkin täytyi lähteä ja menin hänen pieneen kammariinsa
sanomaan hänelle hywästi, kohtasiwat minua taas hänen siniset silmänsä,
ja minusta näytti kuin niissä wärisisi kyyyneliä. Minä istuin hänen
wierelleen ja sopotin hänelle hiljaan: 'te olette itkenyt, onko minun
lähtöni syy siihen?' Silloin katsoi hän hempeämmin minuun kuin koskaan
ennen, ja kyyneleet tipahtiwat hänen punottawille; poskillensa. Minä
puristin hänet silloin syliini, painoin tulisen suutelon hänen
huulillensa ja sanoin: 'Riitta, minun oma Riittani', ja hän kiersi
käsiwartensa minun kaulani ympäri ja sopotti 'niin.'--Muistatko wielä
tämän tarinan?"

Riitta nousi istuimeltaan, pudotti neulomisensa, meni toiselle puolelle
pöydän, kiersi kätensä miehensä kaulan ympäri ja painoi päänsä hänen
rintaansa wastaan, ja kuiskasi hiljaan: "niin." Martti pappi painoi
silloin suutelon hänen kuiwille huulillensa.

Silloin kuului joku liikkuwan eteisessä. Puolisot kawahtiwat ylös.
Samassa awautui salin owi, nuori nainen ja hänen perästänsä
wanhanpuoleinen miehen mieshenkilö astuiwat sisään. Riitta katsahti
tulijoihin kummastuksella, mutta yhtäkkiä hän huudahti: "Anna, meidän
Annamme", ja syöksi tyttärellensä wastaan, puristaen häntä syliinsä.

--"Oletko se todellakin sinä, Anna?" sanoi Martti pappi ja likisti
wuorostaan häntä rintaansa wasten.

Surullinen hymy wiwahti Annan huulille ja katosi heti, hänen
sopottaessaan: "niin, minä se olen." Puolisot syleiliwät häntä
wuorotellen, tuskin huomaten miestä, joka häntä seurasi.

--"Hiljaan, hiljaan, hywät ihmiset", sanoi tämä. "Anna neitsyt on
sairas eikä siedä niin paljon mielen=liikutusta."

Nyt wasta katsahti Martti pappi tarkemmin mieheen. "Jos en erehdy",
sanoi hän ojentaen kätensä terwehdykseen, "meidän kaikkitietäwä
tohtorimme, Upsalasta, Nikoteemus Hourenius! Terwe tulemastanne ja
kiitoksia, että olette walmistaneet meille ilon saada kotiin rakkaan
tyttäremme. Waimoni, saan tässä sinulle esittää."

--"Olisin suonut tuoda Anna neitsyen teille warsin terweenä, waan tauti
on ollut sitkeä. Kuten näette häntä waiwaa surullinen alakuloisuus,
jota olen jo monta kuukautta tieteen kaikilla waroilla koettanut
poistaa. Onnettomat tapaukset owat pakoittanut hänen äitillisen
hoitajansa, jalon Ebba rouwan, lähettämään hänet tänne hywäin
wanhempainsa luo; te huomaatte kohta hänen surullisen tilansa."

--"No, mikä ihme sinua waiwaa?" kysyi äiti puristaen tytärtänsä
syliinsä ja katsoen hänen harhailewiin silmiinsä. "Tunnetko ensinkään
minua, äitiäsi?"

--"Niin, tunnen", wastasi Anna.

--"No, ja minua isääsi? Sinä näytät wielä niin wieraalta."

--"Niin, isä."

--"Etkä ole sen iloisempi päästyäsi kotiin, wanhempiesi luo. Mikä sinua
waiwaa?"

--"Niin, mikä minua waiwaa?"

--"Se on kummallinen waiwa, hywin harwinainen, se kohtaa tuskin yhtä
tuhannesta, me tohtorit sen kyllä tunnemme."

--"Ja mikä se on? Eihän toki warsinainen mielen wika?" kysyi Martti
pappi säikähtyen.

--"Ei ollenkaan, Anna neitsyt on täydessä järjessään. Tauti, joka häntä
waiwaa on yksi laji corruptio wirginalis pacificis juwenalis
somnambularis--"

--"Anna, lapsi parka, sinullako tuollainen hirweä tauti?"

--"Niin, äiti, minulla se on."

--"Ja eikö siihen ole mitään parannuskeinoa?" kysyi Martti pappi,
kääntyen tohtoriin. "Sinä meidän kaikkitietäwä tohtorimme, mitä siitä
sanot?"

--"Martti ystäwä, sinä, joka olet pappi, tiedät, että kun Jumala on
luonut taudit, niin hän yhtaikaa on tuonut keinot, millä ne
parannetaan, Tämän taudin parantamiseen on tarwis kahta hywin kallista
ainetta: ensimmäiseksi aikaa, joka on hywin kallista minulle, joka olen
Hänen Majestetinsa Puolan ja Ruotsin kuninkaan Sigismundin yhteisen
sotawäen ylimmäinen haawalääkäri, ja toiseksi, joita tarjoo meille
Jumalan luonto, mutta niin ihmeen wähän, että tuhannes osa luotia
maksaa leiwiskän puhtainta kultaa, niinkuin Mercurium, sulphur, terra
adamica, terra crusta, terra primaria, joita olen kohta neljä kuukautta
käyttänyt neitsyt Annan parantamiseen. Jumalan kiitos, ne owat tehneet
waikutuksensa, Annan kieli on päässyt kahleistaan, hän on puhunut
minulle sydämmensä sisimmät tunteet, wai eikö se ole totta, Anna?"

--"Niin, niin se on."

--"Mikä onni, että rakas tyttäremme on saanut sellaisen hoidon! Hywä
Nikoteemus, minä olen köyhä kappelin pappi, sotaisina aikoina en ole
saanut täysiä saatawiani, en tiedä miten palkitsen waiwasi ja suuret
kulunkisi."

--"Oh, se ei tule kysymykseen. Me tiedemiehet emme koskaan ajattele
palkintoa; meille on kylläksi, kun työllämme woitamme sitä, mikä on
jalompi kuin kulta, kun onni wiskaa joskus hoitoomme hempeän suloisen
olennon, joka tarjoo harwinaisimman tilaisuuden näyttämään maailmalle
tieteen ihmeellistä waiwaa ja yhtaikaa lahjoittaa tutkijan
yksinäisyydessä enimmän kaiwatun wirwokkeen, hempeän naisen sydämmen."

--"Kuinka, ystäwä Nikoteemus? Oletko ollut niin onnellinen?" kysyi
Martti pappi iloisesti.

--"Neitsyt Anna on sen tunnustanut matkallamme. Eikö niin, hywä Anna?"

--"Niin, niin, olen tunnustanut."

--"Te hämmästytätte meitä."

--"Annaseni, oletko sen tehnyt?" kysyi äiti, wetäen tytärtään rintaansa
wasten.

--"Niin, minä olen sen tehnyt, äiti."

--"Mutta tauti on ainakin ensin saatawa ihan pois," sanoi Martti pappi.

--"Ei ystäwät, kuulkaa minua ensin. Minulla ei ole aikaa wiipyä täällä
kuin huomispäiwän. Kuningas warustaa sotaa Kaarle herttuaa wastaan,
minun täytyy olla siellä, Ebba rouwa on saanut walani minun palata heti
Turkuun. Katsokaa; minä olin ajatellut, että kun huomenna on pyhä ja
sota=aika on käsissä, te kuulutatte liittomme kolme kertaa yhtaikaa ja
huomen iltana toimitetaan wihkiäiset. Eikö se woi käydä niin, Anna?"

--"Niin, niin se woi käydä."

--"Oi hywä Nikoteemus!" huudahti Martti pappi. "Kunnioittawa
tarjouksesi ilahuttaa meitä, waan se tekee meitä yhtaikaa
murheellisiksi. Olisimme niin mieluisesti pitäneet rakkaan lapsemme
kauemmin luonamme, ja nyt tahdot wiedä hänet meiltä niin pian jälleen."

--"Waan muutoin, ken hänet parantaisi? Ja tuohon surkeaan tilaan ette
häntä tahtone jättää."

--"No koska se on Jumalan tahto, lapsi parka; aiotko niin pian jättää
meidät, rakkaat wanhempasi?"

--"Niin, minä aion, hywä isä!"

--"Ei, ei, minä en woi tänä iltana tehdä päätöstä, se on tullut liian
pikaisesti, lewätkää wielä yö ja jos wielä aamulla pysytte lujana
päätöksessänne, sitte Jumalan nimeen. Nyt otamme wähän rawintoa ja
sitte lewolle."

       *       *       *       *       *

Illallispöydässä, jonka Riitta oli parhaimman mukaan warustanut,
puheltiin ajan tärkeistä tapauksista. Martti pappi, joka waan oli
huhuja niistä saanut, tahtoi oppineelta tohtorilta kuulla warmempia
sanomia. Tohtori jutteli niitä laweasti, hän kertoi Klaus herran
wiimeiset toimet, hänen suuret warustuksensa laiwasatamissa ja sitte
hänen äkillisestä kuolemastansa, Ebba rouwan sywästä murheesta ja
kuningas Sigismundin odotetusta tulosta maahan, ja wielä mitä hankkeita
luultiin olewan Kaarle herttualla Suomen asiain suhteen.

--"Ja ketä me tällaikaa tottelemme?" kysyi Martti pappi. "Yhtenä pyhänä
tulee kuninkaan neuwot ja käskyt, joita on seuraaminen, toisena Kaarle
herttuan julistus, joka kieltää niitä tottelemasta. Minun täytyy ne
saarnastuolista julistaa,--hywä Nikoteemus, sanokaa ketä meidän on
wihdoin kuultawa?"

--"Se on hywin onnellista teille papeille ja meille tiedemiehille,
ettemme tarwitse kuulua mihinkään puolueesen. Waikeampi asema on maan
aatelistolla: jos he tottelewat toista tai toista, woiwat molemmissa
tapauksissa saada nuoran kaulaansa tahi joutua mestauspölkylle."

--"Todella, ystäwäni, hankalin kaikesta on palwella kahta herraa, mutta
kun olot niin hämmentywät, kuten, Jumala paratkoon, tällä hetkellä, on
yhtä waikea oikean kristityn määrätä mihin puolueesen liittyä.
Helpointa olisi warmaan ei kuulua mihinkään. Waan jos elämän oloissa
joka päiwä olet sysätty milloin yhdänne, milloin toisanne päin,
luuletko silloin olewan helpon pysyä puolueista erillään? Kun kansa
walittaa oikeuttensa sorrosta, kun wiattoman werta wuodatetaan, kun
wäki=waltaa tehdään wastoin pyhiä wannotettuja lakia, ja kun sitä
puolustetaan oikeuden ja lain nojalla, ystäwäni, silloin puolueettomuus
ei tahto pitää ryhtiänsä, en tiedä, eiköhän se ole synti, joka silloin
panee heikon ihmisen horjumaan."

--"Ei ystäwä, asia on tieteen kannalta nähden aiwan toisin", sanoi
tohtori. "Näetkö, jos laiwa on ajanut luodolle ja sen perä on saanut
wamman, joka painaa sen mereen, silloin olisit hullu, jos et muuttaisi
paikkaasi kokkaan, joka on nousnut sitä ylemmäksi."

--"Todella, ystäwä Nikoteemus. Kun Klaus herran tähti kirkkaimmin
loisti, en nähnyt mitään muuta, waan nyt, kun se on kadonnut, silmäni
on awautunut näkemään asioita, jotka silloin oliwat minulle
aawistamattomat."

--"Toisilla sanoilla, sinä olet kääntynyt Kaarle herttuan puolelle",
sanoi tohtori.

--"St! hiljaan, seinillä woi olla korwat. Mutta meidän kesken, Puolanko
wai Ruotsin yhteys on meille edullisempi? Sigismund tai Kaarle? Mitä
arwelet?"

--"Sanoisin jos woisin. En ole waltiomies. Mutta tähdet, ne olen
tutkinut. Esimerkiksi härän tähtisikerö, aina kun almanakka näyttää
auringon tulewan siihen, tuiskut ja myrskyt owat walmiit--ei ole
silloin mitään pysywäistä, waan nyt on Merkurius minun tähteni. Se
pyörii alati auringon walossa, milloin sen edessä, milloin sen selän
takana. Kadotkoon se auringon waloon, kun sen loisto selän takana on
sitä suurempi."

--"Häpeäkseni minä en ollenkaan ymmärrä mitä yhteyttä on taiwaan
tähdillä ja ihmisten jokapäiwäisillä asioilla. Mutta jos kunninkaan ja
lain nimessä muutamat ylhäiset saawat tilaisuuden mielensä mukaan
sortaa kansaa, jos kawaluus ja petos jää rankaisematta sentähden, että
pettureilla on tilaisuus lymyitä mahtawan suojelijansa selän taa, niin,
ystäwä, silloin harhailen minä ja odotan, ettei taiwas sitä pitkään woi
sallia. Lyhyesti, mitä luulet, kuningastako wai Kaarle herttuaa on
meidän totteleminen?"

--"Tällä hetkellä, ystäwäni, Jupiter on mennyt mailleen, ja Merkurius
ja Wenus yhtywät huomenna, juuri samaan aikaan kuin Mars heidän
wastapäätä kirkkaimmassa loistossaan nousee näkywiin."

--"Ja mitä luulet siitä? Kuka on määrätty Klaus herran sijaan?"

--"Siinä se onkin tämän hetken salaisuus. Hänen majestetinsa kuningas
harhailee, etsien miestä suuren Flemingin sijaan; Kaarle herttuan
mieltä näpyttää loistawa kuningaskruunu, ja säädyt owat kahden
waiheella, liittyäkö yhdyswallaksi Puolan kanssa wai säilyttää
kansallinen itsenäisyytensä ja sitte uudelleen walloittaa Suomi, ja
siten, weli Martti, meidän päämme owat waarassa, jos minne käännymme.
Parasta on elää hetken elämää eikä ajatella eteensä mitään. Waan mitä
sanoo hywä Anna neitsyemme, eikö se ole teistäkin parasta?"

--"Niin, niin se on parasta", wastasi Anna, joka näytti tuskin kuulleen
koko tohtorin puhetta.

Pöydästä noustua wanhemmat koettiwat wielä puhutella Annaa, mutta eiwät
saaneet millään häneltä muuta wastausta kuin tuon yksitoikkoisen:
"Niin, niin".

--"Sinä taidat olla matkasta wäsynyt", sanoi wihdoin Martti pappi,
puristi häntä syliinsä, suuteli ja sanoi "hywää yötä lapseni!"

Äiti suuteli myös tytärtänsä, otti häntä kädestä ja lähti saattamaan
makuuhuoneesen. Tohtori lähestyi myös silloin ja näytti kuin olisi myös
tahtonut suudella Annaa, mutta peräytyi yht'äkkiä, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi "hywästi Anna, hywästi huomiseen!"

--"Niin huomiseen", wastasi Anna, ojentaen kätensä tohtorille ja
seurasi äitiänsä makuuhuoneesen.

       *       *       *       *       *

Kewät yön kuultawa werho oli wienosti peittänyt hetkeksi nukkuwan
luonnon. Pappilassa oli kaikki hiljaan. Martti pappi ja Riitta
nukkuiwat wähän lewottomina, ajatellen tyttärensä onnetonta mielen
tilaa, mutta Anna itse makasi sillaikaa lewollisena kuin lapsi, joka
äitinsä sylissä nukkuu.--Tohtori oli ainoa, joka ei tänä yönä nukkunut.
Tultua makuuhuoneesensa, joka oli pappilan rakennuksen ylisillä, hän
otti esiin kiwitaulun ja kynän, tuijotti yren eteensä, sanoen
itsekseen: "Niin, kaikki on mennyt tähän asti oiwallisesti. Mikään ei
ole tähän asti woinut häntä herättää. Eräitä hetkiä wielä--toiwon että
kaikki menee ohitse yhtä hiljaisesti--minä saan hänen, tuon ihanimman
kukkaisen, hän ei woi minulta luiskahtaa pois. Sitte ei muuta kuin
minulle waan onnistuu hänet herättää tuosta unessa käwelijän
horrostilasta--ja sen täytyy onnistua--mutta warmuudeksi koettaisin
wielä kerran laskea, ett'en missään olisi hairahtunut." Niin
sanoen, hän otti kiwikynän, piirsi taululle pyöröjä, kolmioita ja
wiisikulmia, yhdisti ne suorilla wiiwoilla, ja asetti wihdoin eteensä
laskento=kaawan, joka ulottui taulun yhdestä reunasta toiseen. Tätä
kaawaa hän sitte laski wielä, kun puolen yön aika jo oli ohitse ja
ensimmäiset linnut äänsiwät ulkona. Yht'äkkiä hän pudotti kynän
taululle ja huudahti ihastuksella: "ha! nyt se minulla on! kolmannesti
ja aina sama päätös! Minä saan hänet heräämään milloin tahdon. Waan se
ei saa tapahtua ennen wihkimistä, ei, ensin wihkimys ohitse,
jäähywäiset wanhemmille ja sitte matkalla kaukana täältä, jossa
turwaaminen wanhempain apuun on myöhäistä; mikä iloinen juowuttawa
hetki, kun tuo ihana kukkainen wiattomassa loistossaan rewähtää
walweille ja hänen henkensä ja teräwän älynsä hurmaawa sulous säteilee
hänen taiwaallisista sinisilmistään. Tiede ei ole koskaan saawuttanut
ihanampaa woittoa kuin tuossa helmessä, joka nyt makaa kätkettynä
synkeään kuoreensa, jonka minä, Nikoteemus Hourenius, minä, jota
ylenkatseella on kohdelleet ylhäiset ja pilkallisella naurulla
alhaiset, saan omistaa ja omakseni nimittää--minulla hallussani tuo
kallein omaisuus, ihanin nainen, jonka wertaista pohjoinen maailma
wielä ei ole toista synnyttänyt--mikään ihmiswoima ei woi häntä
minulta enää ryöstää--nousewan päiwän walo on hänet laskewa minun
awattuun syliini ja ennenkuin aurinko on jälleen waipunut
utuiselle wuoteellensa, on hän, tuo ihana neitsyt kaukana täältä
eroittamattomasti minun olentooni yhdistetty--minun waimonani."

Aurinko jo oli nousnut ja peittynyt rusoittawaan pilween, kun tohtori
lewottomuudesta wäristen wihdoin heittäysi wuoteellensa, mutta hänen
silmänsä eiwät ummistuneet, hän walwoi ja työskenteli samoissa
ajatuksissa; siksi kuin pyhä aamun hiljainen hälinä oli alkanut
pappilassa, ja aamukellon ensimmäinen sointi kirkolta saawutti hänen
korwansa ja ajoi hänen ylös wuoteeltansa.



XIX.


Oli tyyni kewät=aamu, yöllä oli wähän satanut ja musta pilwi oli
werhona auringon kaswoilla. Metsän siiwekkäät asukkaat kilpailiwat
sadoilla äänillään puissa pappilan ympärillä, aamukellon juhlalliset
säwelet kaikuiwat loitos kirkolta ja erinäisiä parwia, miehiä harmaissa
wiitoissa ja naisia walkoisissa kesäpuwuissa riensi joka haaralta
kappelin pienelle kirkolle. Joka paikassa wallitsi pyhäaamun hiljainen
juhlallisuus. Martti pappi istui kirjoituspöytänsä ääressä, pari
ohkaista kirjaa edessä. Hän oli hywin wakaisen näköinen, juuri kuin
ainakin wirkansa toiwossa. Hän katsahti wäliin ikkunasta ulkona
kirkolle rientäwää kansaa, wälin oween juuri kuin jotakin odottaen.
Hänen silmänsä oliwat taas kääntyneet ikkunaan päin, kun Nikoteemus,
musta tohtorin pitkä wiitta yllään, astui hiljaisin askelin huoneesen.
Martti pappi kääntyi silloin kuin häpsähtäen tulijaa kohti.

--"No, ystäwäni, luuletko tänään siitä tulewan mitä?" kysyi hän miltei
wapisewalla äänellä.

--"En yhtään sitä epäile", wastasi tohtori. "Eilinen matka ja yön lepo
ynnä ilo päästyä rakkaiden wanhempainsa luo owat jännittäneet hänen
taudista wähän herwahtaneet woimansa. Minulla on täysi syy toiwoa hänen
pysywän entisissä sanoissaan."

--"Waan oletko warma, ettei joku mielen welttous, joku, niin
sanoakseni, sekawuus tahi ajatuswoiman häiriö ole ikään kuin lumonnut
hänen sieluansa."----

--"Oi, hywä ystäwä, ei mitään sellaista, siitä olen aiwan warma, minä
näin sen eilen matkallamme, kun puhelin hänelle ja selittelin luonnon
salaisuuksia. Hän kuunteli minua hartaasti ja oli huwitettu kaikesta--
mutta oikein sanoen, puheen woima se on waan, ne jänteet, joilla suu ja
kieli synnyttää erinäisiä ääniä, ne jänteet, sanon minä, owat taudin
waikutuksesta wenyneet liian löyhiksi--corruptio wirginalis on näet
yhtäläinen sielun tilaisuus kuin kanteleen, jonka kielet owat
löyhtyneet ja kadottaneet oikean wirityksensä. Se tarwitsee waan
tottuneen käden, oikean taiteilijan, joka sen jälleen wirittää--ja
muuten, Anna ei ole ensimmäinen, jolla on tämä waikea tauti, tunnettu
nimellä corruptio wirginalis, ilmestynyt sellaisessa muodossa. Minun
toimessani niihin saa kyllin tutustua."

--"Ja oletko häntä tänään jo puhutellut?"

--"Juuri äsken, ja tässä hän itsekin jo tulee."

Äiti talutti Annaa ja seisatti hänet tohtori Nikoteemuksen wiereen
Martti papin kirjoituspöydän luo. Kaikki oliwat juhlallisen näköisiä ja
jäiwät hetkisen ääneti. Martti pappi ojensi wihdoin kätensä Annalle,
joka pian waistomaisesti otti sen ja antoi wetää itsensä lähemmäksi
isäänsä.

--"No, Anna, pysytkö wielä eilisessä lupauksessasi, ja oletko tarkoin
miettinyt otettawan askeleen tärkeyttä?"

--"Niin olen."

--"Ja muistanut, että se mitä nyt teet ja päätät, on kaikeksi
elinajaksesi."

--"Niin, elinajakseni."

--"Ja ettei kukaan ole sinua siihen wietellyt?"

--"Niin."

--"Ja sinä, Nikoteemus Hourenius, mitä wastaat siihen?"

--"Lupaan iäti häntä rakastaa, ja parantaa hänen raskaan waiwansa."

Martti papin silmistä wierähti kyyneliä hänen kaswoillensa. Hän oli
hetkisen äänetti ja tuijotti eteensä. Sitte kääntyi hän Annaan, ja
katsottuaan häntä surullisesti silmiin, kääntyi wiimeksi waimoonsa päin
ja sanoi: "No, ja äiti sitte, mitä on sinulla Riitta, annammeko pois
tämän ainoan rakkaan lapsemme?"

--"Minullako?" sanoi Riitta huoaten ja pyyhkien wesisiä silmiään.
"Woinko minä sitä estää? Anna, Anna, jätätkö meidät nyt, lapsi kulta?"

--"Niin, jätän."

--"No, sitte Jumalan nimeen", huokasi Martti pappi, ja otettua tohtorin
käden, hän laski Annan käden siihen, otti sitte kynän ja kirjoitti
heidät kuulutuksiin.

--"Waan onko se niin wälttämätöntä, ettei wihkiäiset saisi tapahtua
edes huomenna?" kysyi Martti pappi, kääntyen tohtoriin.

--"Aiwan wälttämätön, ja onhan Anna jo siihen suostunut, wain miten?"

--"Niin, olen suostunut."

--"No, tapahtukoon niin, minä kutsun kirkolta eräitä naapuria waan
iltapuoleksi olemaan todistajina; ja Riitta walmistaa meille
päiwällisen siksi kuin toimitus on ohitse; ja nyt Jumalan haltuun siksi
kun palajan kirkosta."

Sillaikaa kun Martti pappi oli kirkossa, Riitta hääri päiwällisruokaa
ja wälistä puuhasi koristuksia saliin. Lattia tuli nuorilla lehdillä
peitetyksi, kukkaisseppeleitä hankittiin seinille ja jakut, mihin
morsiusparin oli wihittäissä langettawa polwilleen, koristettiin
nuorilla kukkasilla. Siniwuokkoja oli tuotu morsiamen pään koristusta
warten, ja puolen päiwän ajaksi oli kaikki wihdoin walmistettu, paitsi
morsiamen pukeminen, jonka äiti oli jättänyt wiimeiseksi työksensä.
Anna oli koko aamupuolen käwellyt kuin unessa, hän oli ääneti katsellut
wuoroin ruo'an laitosta, wuoroin koristustyötä huoneissa, ja kun äiti
toisinaan kysyi: "onko tuo sinusta kaunista?" hän aina wastasi "niin,
niin, se on kaunista." Tohtori taas, hän oli pistäinnyt kirkkoon,
eräässä nurkassa kuulemaan saarnastuolista läheisen onnensa
julistamista ja wiipyi siellä koko aamupuolen. Wihdoin alkoi hetki
lähestyä, jolloin wihkiäiswarustukset piti olla walmisna. Ei ollut enää
jäljellä kuin morsiamen pukeminen. Äiti otti nyt wihdoin senkin
työksensä. Wietyä Annan kamariinsa, hän weti hänet polwillensa kuin
pienen lapsen, harjasi ja laittoi somille kiehkuroille hänen kullan
wälkkywät hiuksensa, joiden päälle morsiuskruunuksi oli warustettu
seppele tuoreita siniwuokkoja, ainoita kukkaisia mitä tällä wuoden
ajalla jo oli saatawina.

--"Waan tuon mustan hameenko tahdot?" kysyi äiti, "minusta olisit
somempi sinisessä."

--"Niin, sinisessä", wastasi Anna.

--"Ja tuon saman höytywän, joka oli minun morsiushuntunani, olen
säilyttänyt sen sinullekin morsiushunnuksi."

--"Niin"; wastasi Anna, samoin kuin lapsi, jolle äiti laittaa
ensimmäistä nukkea.

Kun Anna wihdoin oli walmiiksi puettu, asetti äiti hänet seisomaan
eteensä ja katseli häntä joka puolelta, korjaillen wielä mikä ei ollut
hänen mielestään oikein. Wiimeksi hän asetti siniwuokko=seppeleen hänen
päähänsä. ja äitin sydän hypähti silloin ihastuksesta. Anna oli
todellakin hurmaawan ihana, waikka wielä puuttui hänessä kauneuden
ihanin koristus, tuo jalon wiattoman nuoruuden säihkywä tuli noissa
Annan ihmeellisen suloisissa silmissä. Hän oli kuin ihanin maalauskuwa,
jolta ei puuttunut muuta kuin eläwän sielun silmistä loistawa
läpitunkewa hehku. Äitin ilo katsellessa tyttärensä ihanuutta ei ollut
sentähden puhdas ja täydellinen, hänen kyyneleensä oliwat yhden werran
surun kuin ilon kyyneliä, ja hänelle wiwahti pian yhtäläinen tunto kuin
jos olisi rakkaan lapsensa ruumis=arkkua ummistanut, sitä koristaessaan
morsiuspukuun tuon synkeän wielä pian tuntemattoman miehen wiereen.
Kirkonkellon surullinen ääni samalla hetkellä kaikui hänelle kuin
hautauskellon soitto. Mutta kauan ei saanut tämä tunto häntä wallita,
ennenkun wälttämätön todellisuus weti hänet puoleensa. Tuolla astui jo
Martti pappi tohtorin ja eräiden talonpoikain ja niiden emäntäin ja
tyttärien kanssa pappilaa kohti. Martti näytti wakaisemmalta kuin
koskaan Riitta oli häntä ennen nähnyt, waan tuon synkeän tohtorin muoto
oli kirkastunut, hän astui suorana ja ylpeänä ja katsahti rohkeudella
ympärinsä. Nyt he tuliwat jo portaalle, salin owi aukesi ja
wihkiäis=joukko astui sisään. Martti pappi meni kuitenkin suoraan
kamariinsa, awasi käsikirjansa, waan jäi hetkisen istumaan äänetti.
Hänen silmissään wärisi kyyneliä, joita hän näytti pidättäwän, mutta ne
ryöstäysiwät kuitenkin irti, ja wieriwät hänen ryppyisille poskillensa.
Sulhanen, joka hääwieraiden kanssa oli mennyt suorastaan saliin, seisoi
jo koristettuin morsius=jakkujen edessä. Juhlallinen hiljaisuus
wallitsi kaikkialla, kuin hautaispidoissa. Martti pappi weti
wiitastansa ristikirjaisen pyyhkeen, niistäysi, pyyhkäsi silmiänsä ja
otti wihdoin awatun käsikirjansa ja astui wakaisilla askelilla saliin,
seisattuen sulhaisen wastapäätä. Silloin awautui naristen pieni owi, ja
äiti weti siitä perästänsä Annan ja antoi sen wastaan tulewan sulhasen
käteen. Morsius=neidot, pari talonpojan tyttöjä, asettui morsiusparin
taa. Wielä sitte hetkisen äänettömyys.

Turhaan näytti Martti pappi etsiwän jotakin mielen liikutusta Annan
pian jähmettyneissä kaswon piirteissä. Häntä kauhistutti tuo lumouksen
tapainen tywen, johon mikään tunteen wiwaus ei näyttänyt luowan
wienointakaan wärähdystä. Hän katsahti wielä kerran waimoonsa, jonka
silmissä hän näki sywimmän liikutuksen. Wihdoin täytyi hänen alkaa
toimituksensa.

"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän hengen", lausui hän wapisewalla äänellä.

"Rakkaat ystäwät, Nikoteemus Hourenius ja myös Anna Martintytär"----
jatkoi hän ja luki kirjasta wihkimys=menon esipuheen loppuun. Sitte hän
laski kirjan painumaan wähän alas, katsoi jyrkästi tohtoria silmiin ja
lausui woimallisella nyt juhlallisessa toimessaan wakaantuneella
äänellä: "Minä kysyn sinulta Nikoteemus Hourenius, pyhän kolminaisuuden
nimeen ja Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko ottaa tämän
ihmisen Anna Martintyttären awiowaimokses ja rakastaa häntä myötä= ja
wastoinkäymisessä?"

--"Tahdon", wastasi tohtori jyrkästi, ja hänen silmänsä säihkyiwät
silloin niin kummallisesti.

--"Ja sinulta Anna Martintytär", jatkoi Martti, mutta hänen äänensä
taas wapisi ja hänen täytyi wetää sywästi henkeänsä, jatkaakseen
aljettua lausettansa. Silloin kajahti eteisestä kummallisen laulun
säweleet. Martin alettu kysymys keskeytyi. Kaikki hämmästyiwät ja
kääntyiwät oween päin. Tohtori oli waalennut ja tullut lewottomaksi.
Annan kaswoissa wiwahti ensimmäisen tunteen wärähdys. Hän nosti
päätänsä, katsahti peljästyksellä ympärilleen. "Aih!", parkasi hän
sitte kimakalla äänellä ja oli waipua maahan, waan äiti Riitta oli jo
ehtinyt häntä tukemaan, juuri kuin hän jo herwahti woimatonna äitinsä
syliin. Mutta tämä kesti waan eräitä silmän räpäyksiä, kun hän jo
jälleen tointui, kawahti ylös ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt sitä
estää, hän syöksi owesta eteiseen ja kiljasten sanomattomalla ilolla
lankesi Yrjö Eeronpojan kaulaan ja puristettuna hänen wahwaan syliinsä.
Ääneti ja ilokyyneleet silmissä, makasi hän siinä, kun Martti ja Riitta
oliwat ehtineet perästä ja tulleet eteiseen. Nähtyä heidät, Anna
ryöstäytyi taas irti Yrjö Eeronpojan syleilystä, syöksi uudella innolla
wanhempiansa wastaan, syleili heitä palawasti ja huudahtaen wuoroon
"äiti, isä, kulta äiti, hywä isä! Minä olen maannut niin kauan, oi
niitä hirmuisia unia--ja sinä Yrjö, jonka luulin kuolleeksi--oi, anna
minun wielä tuntea, että todellakin elät ja, ettei se ole paljas
haamusi, jonka näen." Ja taas puristui hän Yrjön kaulaan, ja Yrjö
suuteli häntä nyt hohtawille poskille, otsaan ja wihdoin hänen
palawille huulillensa. Mutta Martin silmistä tippui ilokyyneleet. Woi
kuinka ihanana hän silloin oli, tuo äsken unessa käwellyt Anna! Jos
tohtori olisi hänet tällä hetkellä nähnyt, olisi hänen täytynyt wasten
tahtoansa sanoa, että Anna oli werrattomasti ihanampi ja suloisempi
kuin se wiehättäwä kuwa, jonka hänen haaweksiwa aatteensa oli hänestä
luonut--mutta tohtori parka, hän oli yleisen hälinän aikana pujahtanut
ulos ja häwinnyt tietämättömiin. Joku oli nähnyt hänen täyttä nelistä
ratsastaneen kirkon ohitse Turkuun päin menewää tietä.

Hän, waikka muuten täynnä sen ajan taikauskoa ja houreita, oli
kokemuksesta niin paljon oppinut tuntemaan erinäisiä tauteja, että oli
aiwan oikein käsittänyt Annan mielen wian wiimeisinä aikoina. Hänen
tilansa oli nimittäin muuttunut pian sellaiseksi kuin unessa käwelijän,
joka saattaa wakawilla askelilla käwellä korkeimman katon harjalla tahi
pohjattoman sywyyden reunalla, mutta siinä herätettynä säikähtää ja
putoo alas. Tohtori aawisti myös oikein, että suurempi mielen liikutus,
äkillinen wawahdus woi silmän räpäyksessä herättää tointumaan Annan,
waan tämän herättämisen hän arweli tehdä wasta silloin kuin Anna olisi
ollut laillisesti wihitty hänen waimoksensa ja kaukana suojelewista
wanhemmista. Yrjö Eeronpojan laulu herätti yhtäkkiä Annan nukkuneet
tunteet ja pelasti hänet petollisen tohtorinsa kawalista pauloista.
Onnelliset wanhemmat eiwät woineet kyllin kiittää Yrjöä tästä heidän
lapsensa pelastuksesta, joka, eräs hetki myöhemmin, olisi jo ollut
auttamatta sysätty onnettomuuteen kawalimman petoksen uhriksi.

--"Hywät ystäwät," sanoi Martti pappi wihdoin kääntyen wieraihinsa,
jotka ihmetellen oliwat seisattuneet katsomaan morsiamen äkillistä
muuttumista. "Kuten näette, tänä aikana tapahtuu ihmeitä joka haaralla.
Jumala on jälleen lahjoittanut meille rakkaan tyttäremme, hetkellä,
jolla olimme jo hänen kadottaa. Warustettu hääpöytä on muuttunut kahden
rakastawan kihlajais=pöydäksi, tulkaa nyt kaikki ottamaan osaa meidän
iloomme. Sitte minä puhelen teille miten tämä ihme on tapahtunut."

Eräitä wiikkoja sen perästä Martti pappi seisoi onnellisen morsiusparin
edessä lukien wihkimys=sanoja, ja kun hän nyt ilosta wapisewalla
äänellä kysyi tyttäreltänsä, tahdotko ottaa tämän Yrjö Eeronpojan
j.n.e., silloin Anna wastasi taas niin, mutta se ei ollut enää tuo
unessa käwelijän tunteeton niin, sillä hänen kaswoissaan loisti nyt se
autuus, jonka tuntee se, joka myrskyn keskeltä on yht'äkkiä päässyt
toiwotun sataman tyweneen.

Wuoden ihanimpana aikana sai nuori pariskunta wiettää lempiwiikkoja.
Syys toi uuden sodan kuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan wälille.
Suomen lopullinen kohtalo oli määrättäwänä. Nuijasodan wiimeinen näytös
oli alkanut. Yrjö Eeronpojan lewoton henki ei woinut silloin jäädä
joutilaaksi. Hän syleili Annaa ja sanoi:

--"Tahdotko minun istua täällä wai mennä?"

--"Ei, ei, Yrjö, minä rakastan sinua liian paljon woidakseni isänmaalta
ryöstää sinun woimallista neroasi. Mene, mene."

Ja Yrjö meni. Hän katosi pian moni=waiheisen sodan melskeesen. Suomen
woimakas aatelisto koetti wiimeiseen asti puolustaa Sigismundin wallan
nimellä omaa asemaansa Suomessa. Mutta kansa ja kansan ystäwät oliwat
jo kyllästyneet tähän aateliston puoli=itsenäiseen asemaan ja he
yhdistyiwät kaikki Ruotsin wallan=hoitajan Kaarle herttuan lipun alle.
Nuijasodan historia kertoo minkä surullisen lopun sai tämä maassamme
ensimmäinen koe muukalais=malliin tehdyn ylimys=wallan istuttamiseen.

Lähes kaksi wuotta oli Yrjö ollut poissa eikä Anna ollut hänestä saanut
mitään tietoa, kun siihen aikaan ei ollut enemmän postia kuin
sanomalehtiä. Martti pappi oli sill'aikaa tullut kiwuloiseksi ja
pyytänyt apulaista. Sitä hän odotti joka päiwä. Talwi oli taas tulossa
ja sitä waikeammaksi käwi Martin toimittaa wirkaansa. Oli eräs lauantai
ilta, ulkona tuuli ja satoi lumiräntää. Jo oli tullut wallan pimeä, ja
Martti pappi istui nojatuolissaan, miettien huomista kirkonmenoa, joka
nyt häntä peloitti. Riitta istui salissa kehruupuunsa ääressä
pyörittäen wärttinäänsä, Anna oli istunut keskelle lattiaa, leikitellen
pienen Martin kanssa, joka käweli ensimmäisiä askeliaan ja juoksi
hajasäärin ja horjuen äitinsä syliin. Silloin kuului askelia eteisessä,
kaikki hypähtiwät ylös, samassa myös salin owi awautui ja sisään astui
nuori pappi.

--"Yrjö," kiljasi Anna ja juoksi, taluttaen pientä Marttia kädestä
tulijalle wastaan, sillä Yrjö se todellakin oli, joka sodan tauottua
oli wihittänyt itsensä papiksi ja tuli nyt apellensa wiran
toimittajaksi.

Parin wuoden perästä Martti papin kuoltua, Yrjö Eeronpoika sai hänen
wirkansa. Ei koskaan ollut uutterampaa pappia kappelissa ollut. Hän
opetti kansaa sekä kirkossa että kodissa. Eräissä wuosissa hän sai
lukutaidon lewitetyksi kaukaisimpiin kyliin ja kappelin asukkaat
waurastuiwat suurella wauhdilla. Elinaikanaan sai Yrjö nähdä tämän
ennen wähäisen kappelin emäpitäjänä, joka nykyaikana on Keski=Suomen
isoimpia seurakuntia, Yrjö ja Anna saiwat elää yhdessä korkeaan ikään.
He oliwat hywin onnellisia. Heidän monista perillisistään oli wielä
monta miespolwea kirkkoherroina Salojärwellä, ja heidän kaukaisimmat
jälkeläisensä tiesiwät wielä puhella esiäitistä Annasta, jota aikanaan
oli nimitetty Salojärwen kukkaiseksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.