Title: Silmänkääntäjä - eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään; ilveilys 2:ssa näytöksessä
Author: Hannikainen, Pietari, 1813-1899
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Silmänkääntäjä - eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään; ilveilys 2:ssa näytöksessä" ***


SILMÄNKÄÄNTÄJÄ

ELI

JUSSI OLUVISEN MATKA HÖLMÖLÄÄN

Ilveilys 2:ssa näytöksessä


Kirj.

Pietari Hannikainen


Teksti perustuu v. 1909 painokseen (kirj. v. 1847).



HENKILÖT:

JUSSI OLUVINEN, ollut talonpoika Oluvilassa
LIISA, hänen vaimonsa
MATTI HÖLMÖNEN, Kylänvanhin ja Kestikiivari Hölmölässä
KATRI, hänen vaimonsa
MARI, heidän palkkapiika
HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ



1:N NÄYTÖS


1. Kohtaus.

    JUSSI OLUVINEN, ollut talonpoika Oluvilassa
    LIISA, hänen vaimonsa

OLUVINEN. (Tullen Helsingistä kotiinsa.) Voin vedon lyödä, ettei Liisa
minua tuntenut. Nähtyään minun, hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt
voi sanoa, etten minä ole Herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni
lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotki halki. Isäni ja äitini
minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko etteivät nyt ole elossa;
saisivatpahan hävetä edessäni; vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee
ja kirkkovaatteissaan--hahaha!

LIISA. (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle nyykistäen polviansa
tervehtiessään.)

OLUVINEN. Kumoron Liisapetty!

LIISA, (Itsekseen.) Ah: mikä nuori, kaunis Herra! Varmaan Hovin
vieraita? (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen
yksinäni--ja olen odotellut häntä----

OLUVINEN. Viipyväksi? Hi hi hi!--

LIISA. Ikävöinytki--(hiljaan) Ah mikä lusti Herra! voi jos Jussi--
tulisi!

OLUVINEN. (Lähenee Liisaa.) Voi jos Jussi ei tulisi! (antaa suuta
Liisalle, joka katsoo alas.)

LIISA. (Hiljaan) Mikä makia muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.

OLUVINEN. (Tutusti.) Liisa!

LIISA. Mitä? Jussi! Sinä Jussi? Hui! kuin säikähin, kuin luulin----

OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.

LIISA. Niin milloin minä ennen sinua olen paennut?

OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.

LIISA. Vielä sanot! ken sinua muut olis tuntenut tuollaisissa? Mutta
Jussi! toellako nyt vaatteesi tuollaiseksi olet muuttanut?

OLUVINEN. Ihan toella, Liisaseni!

LIISA, Mitä? minä en ymmärrä, vain olet sinä hulluna?

OLUVINEN: Sinulla, Liisaa näetsen on liian vähän ymmärrystä. Tilallisna
olimme talonpojat; nyt tilatoina, nyt näetsen elämme Herroiksi;
ymmärrätkö sen?

LIISA. Ja syömätä. Voi, voi! Jussi parka! huomeseksi ei ole leivän
murua kotona, ymmärrätkös sinä nyt sen?

OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenki tutkinut, ajatellut ja
aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta, kuin
tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.

LIISA, Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ettei ole leivän murua kotona.

OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsiki? Ei eukkoseni! Minä
näetsen olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien
isänisät mailman alusta asti.

LIISA. Joko senki olet oppinut: elämään syömätä?

OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaan päästä. Kaupungissa,
näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä
lypsävän--viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin--totuuden
hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkialla.

LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?

OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit; Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja
viekkaus maailmassa auttavat välemmin, kuin työ ja ansio. Esimerkiksi,
näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhatta vuotta se jo on siinä
seissut, mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut. Vaan sanopas
siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen
parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohmauksia; näkisitpähän
miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan; moni maksaisi
hyvät rahatki päästä sen luo; ja pian tulisi se kuulusaksi ympäri
mailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?

LIISA. Kaikki mitä haastat on synkiämpi syysyön pimeyttä; kaikkihan jo
olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.

OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä
vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhellä sanalla selitän sinulle koko
asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta: Kaupunkiin näetsen muinen
tuli Kuninkaallinen ulkomaan Suutari, nimeltä Beklin. Koko mailma nyt
tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset
Suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni! Tuostapa nyt Suutarit
ajattelemaan ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies
heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi näetsen yhtaikaa koko
salasuuden ja ilmoitti sen mailmalla. Hän, näetsen, eräänä yönä hävisi
kaupungista ja koko näkyväisestä mailmasta, mutta sen siaan ilmestyi
uusi, vieläki kuninkaallisempi Suutari Pylkkeliin. Alappas tuiskuttaa
työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki Suutarit kuin yhdestä
suusta, siinäpä se onki temppu. Pikemmin kuin sumu päivän nostessa,
hävisivät samassa kaikki entiset Suutarit ja toiset toistansa
muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden siaan, joita nyt
jo on yhden verran kuin Musti nimisiä koiria.

LIISA. Mutta Jussi! virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta
olisi Suutariksi.

OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa!
samatenkuin Suutarit, muuttuivat viimen muutki ammattimiehet
Ulkomaalaisiksi, sikäli kuin Sorvari Surrander, Uunintekijä Tegel,
Viinankauppias Ruus, Yövartiat Remusteen ja Skrikhalsiander ja muut
sellaiset tulivat ulkomaalta sinne; ja sen nyt jo meiän Mustiki
ymmärtää, että sellaiset nimet, kuin: Palovinerus, Räkänenander,
Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius,
Sepeliin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat
muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla
kalliolla.

LIISA. Voi, Jussi parka! nyt näen, ettet enää ele ymmärryksessäsikään.
Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä ja siihenkin olet laiska.
Nyt olemme hukassa.

OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, etteivät ihmiset
kysy kenenkään oppia ja ettei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi, se
näetsen on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen mailman alkua keksineet sen,
että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita; ja koska kaikki
asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja
koirat ja muut raavaat, niin tunnetaan muukalaisuuski nimestä, vaan
muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähen näetsen kaikki, jotka
muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähen kaikki
muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikasia,
joita ei auta opit eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?

LIISA. Ah, Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja
minä, Jussi! minä tulen rouvaksi--Ah Jussiseni! minä olenki aina
herrassäätyä enemmän rakastellut.

OLUVINEN. Kas se oli oikeen sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen
ihminen.

LIISA. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minäki olen.

OLUVINEN. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!

LIISA. Minun isän ukon äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt
Turunkaupungin ylimäisessä rahteerissa.

OLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletki ja teet
hänelle kunniata.

LIISA.. Mutta Jussi! nyt asiaan. Minulla on nälkä, mistä tulee nyt
leipä meille?

OLUVINEN. Liisaseni! siinäpä se onkin asia, ettei leipä tule meille,
mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.

LIISA. Miten? Minä en ymmärrä?

OLUVINEN. Me näetsen panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.

LIISA. Matkaan; Mihin?

OLUVINEN. Liisa! mailma on niin iso, niin pitkä ja leviä, ettei meidän
molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi jokapaikkaa käynneksi, jos
jäniksinä juoksentelisivat; ja sinä kysyt, mihin. Liisa! me menemme nyt
kaupunkiin ja tulemme valloiksi.

LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?

OLUVINEN. Millä? Näetsen me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen
ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden näetsen, se
tahtoo sanoa: Sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja
porsaat, kaikki.

LIISA. Kuin? myötkö sinä minutki. Ei! minä en liikahda kotoa.

OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan
aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja
joissa niitä kuljettelemme.

LIISA. Ah, Jussi! Ostat sie minulle siitte uudet hameet ja uuden
silkkihuivin ja uudet--kultasormukset ja--korvarenkaat.

OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni! kaikki, mitä halaat, joudu nyt vaan.

LIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.

OLUVINEN. Liisa! sinä olet vaimon esikuva; tule, laita elävät
vakkoihin--minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut
talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi.

                                (Menevät.)



2:N NÄYTÖS


1. Kohtaus.

    MATTI HÖLMÖNEN, Kylänvanhin ja Kestikiivari Hölmölässä
    KATRI, hänen vaimonsa
    MARI, heidän palkkapiika

HÖLMÖNEN. (Tullen ulkoa laulaen.)

    Olet kyllä oiva ruoka,
    Siivon syöjälle suloinen,
    Joka ryypyn ryyppääjäpi----

Se on viho viimeinen ihme ja kumma! Minä kylänvanhin ja kestkiivari,
minä, enkä saa olla isäntä talossani; ei! se nyt on liika; hoi! Katri,
Mari, hoi! hoi!

MARI. (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt isäntä?

HÖLMÖNEN. Mitä? vielä kysyt. Etkö jo tiedä minkä Hölmölä ja koko mailma
tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palveliani ja että minä,
Matias Hölmöliin, kylän vanhin ja kestkiivari, minä itse, olen herra
sinulle sekä vaimolleni?

MARI. Muut kyllä tieän, mutta viimestä, sen tietänee isäntä itse
paremmin.

HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, sinun. Etkö jo ole
lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen?
Mari!

MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka
viettelee Evaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? emäntä odottelee.

HÖLMÖNEN. Mari! Niin kuin tuulispää nyt lennä ja sano että isäntä itse,
kuuletsen, itse Matias Hölmöliin, tahtoo kaapin avaimet sen jossa on
putelit, tiedäthän.

MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?

HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa ei seiso, näetsen
kuin taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin Apostelille
Pietarille. Mutta jättäkäämme raamattu, nyt vaan ne avaimet;--vaan
Mari! sinä nyt olet niin ruskia kuin äsken puhjennut orjantappuran
kukkanen päivän nostessa--hihihi! (lähenee MARIA, joka menee,)--Ah! älä
johdata meitä kiusaukseen, mutta--hänen kasvonsa ovat vietteleväiset,
kuin kypsät omenat vieraassa yrttitarhassa.----

MARI. (Tullen takasin.) Isäntä, sanoitteko te Posteljuonille
Pietarille, vain miten?

HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, Apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä
tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua: (lähenee
Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni: nyt avaimet; vasta tahdon
laviammaltaki sinulle selittää raamat----

KATRI. (Tullen ovesta.) Matti! Mari. mitä onnettomat, mitä te
ajattelette? (MARI menee ulos.)

HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitin
raamattua.

KATRI. Raamattua, onneton! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja
hyvyyttäni. (Itkee.)

HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.

KATRI. Ei! sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee
voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)

MARI. (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi voi, kylänvanhin! Joutukee! pihalla
on Herroja, Maaherrako lie vain mikä, vaan se noituu, kiljuu ja
tappelee ja jo on kolme posti-miestä lyönyt kuoliaaksi--taisi jo lyödä
minunki--voih! voih!

KATRI. Pihalla Herroja! Matti! mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa,
lennä, suoria, joudu!

HÖLMÖNEN. Nyt? Nyt näetsen en järkähä, jos Katri, sinä ja koko mailma
ja mailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän sinulle ja
koko maailmalle että minä itse, Matias Hölmöliin olen isäntä talossani,
minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse näetsen.

KATRI. Sinä itse! Onneton! seki vielä piti näkemäni ja sinusta Matti!
Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee itkien
ulos.)

HÖLMÖNEN. (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään;
tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin
ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toisten naisin, jo
ensipäivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän
sanon minä, kyynärää pitkän--hihihi--Vaan mitä! Tuossa kuulen Herrat jo
tulevat--Ah! tässä olin niin onnellinen--(laulaa.)

    Onnen majat ovat kaikki,
    mustat maalatut mureella.----


2. Kohtaus

    OLUVINEN ja LIISA ja sitte KATRI ja MARI.

OLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!

HÖLMÖNEN. (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.)
Suokaat anteeksi! Vörloot! vörloot--armolliset, vapasukuiset!

OLUVINEN. Mitä? niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta
puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille
vastaan.

HÖLMÖNEN. Suokaat anteeksi, armolliset, minä en tiennyt.

OLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja
kuullella--Ei, se on pantava päiväkirjaan.

LIISA. (Hiljaa Oluviselle.) Ah! Jussi, miksi niin kiljut? Minua
pelottaa, ettemme niin saa ruokaa.

OLUVINEN. Liisa, ruokaa?--Kestkieverissä näetsen pitää kiljua, noitua
ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin
on vähän entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)

LIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.

OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä, niitä on paljon jotka kirjoittavat
vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) Tie, jota minä
alakirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa
tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkiiveriä niin tuli vastaani
vihainen koira, joka haukkui, niin että vaimoni säikähti, josta kuin
häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra.
Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin
postimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että
riisuttuansa hevoseni, juoma-rahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni
takanapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkiivari kaatui
lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muotoin oli
juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkiivarin kautta,
niin että minun täytyy olla ruualla ja minun rakkaan vaimoni, jonka
tämän kautta nyt saan jättää asianomasille ruunun miehille tarkemmin
tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että
kestikiivarin kirjoituskynä oli niin huono, ettei tätä kirjoitustani
kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa Oluveliiniuslander.

HÖLMÖNEN. Teiän armonne! Teiän vapasukusuutenne: Rukoilen nöyrimmästi:
suokaat anteeksi. Se on kaikki vaimoni syy.

OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha mailmaan
tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa: mutta tuo
nyt meille ruokaa mitä parasta sinulla on.

HÖLMÖNEN. Ruokaa; niinkuin tuulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!

MARI. Mitä nyt isäntä?

HÖLMÖNEN, Mari: Herroille ruokaa. Voita, leipää, sian lihaa, lohta ja
kaikkea mitä on, pyryllä!

(MARI menee. POSTIMIEHET kantavat Oluvisen reestä tavarat sisään.)

HÖLMÖNEN. (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä? Ulkomaan
eläviäkö teillä noissa vakoissa on?

OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.

HÖLMÖNEN. Kuin, suokaat anteeksi, oletteko te silmänkääntäjä?

OLUVINEN. (Hiljaan.) Ah! minulle juohtuu mieleeni jotain--
silmänkääntäjä--oikein--(Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen,
syyttä sinua ei kestkiivariksi ole pantukaan. Minä olen, niin kuin
jo arvasit, silmänkääntäjä ja tämä minun rouvani on myös
silmänkääntärinnä.

HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jongan vaimon sisaren
mies eli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa
käydessään sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen
silmänkääntäjän, joka oli syönyt hevoisen kuorman palavia tappuroita ja
juonut tynnyrin tervan päälle ikään kuin siirappia ja sitte oksenneen
niin paljon vettä kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät
yllä helmojansa--hi hi hi!

OLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläki
ihmeempiä,

HÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkäät meillekin ihmeitänne.

OLUVINEN. Teille? ha ha ha! Teille minun ihmeitä, joita vaan
suurimmissa kaupunkeissa olen näytellyt. Ei ystäväni. Ne maksavat
paljon.

HÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin
paljon kuin voimme.

OLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi koko minun konstini, jos
tämmöisessä pienessä kylässä rupeisin näyttelemään.

    (KATRI ja MARI tuovat ruokaa pöydälle.)

HÖLMÖNEN. Katri! Mari! rukoilkaat tekin Herraa.

MARI. Mitä?

HÖLMÖNEN. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.

KATRI ja MARI. (Lankeevat polvillensa ja MARI suutelee Oluvisen kättä.)
Armahtakaat meitä köyhiä.

OLUVINEN. Noh! Olkaat nyt huoletta; ystävyyden vuoksi minä sen teen.
Kutsu nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.

HÖLMÖNEN. Niin kuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylää.

    (HÖLMÖNEN, KATRI ja MARI menevät.)


3. Kohtaus.

    HÖLMÖNEN, KATRI ja MARI.

HÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi, lapseni nyt iloitkaat! Meitä kohtaa
sanomaton onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä
lapsemme lapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta koko Hölmölän
kyläläisiä. Niin lapseni!

KATRI. Mitä? Vapauttiko Keisari veronmaksosta?

MARI. Vain kielsi työtä tekemästä--ah!

HÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni! Nyt saatte nähdä sitä,
kuin vaan Kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä
te, eikä koko Hölmölä unissaankaan ole nähnyt.

MARI. Mutta enhä minä tiiä mitään sellaista, jota jo en olisi nähnyt.

KATRI. Ja tänä iltana näin kaikki mitä oli näkemätäni.

HÖLMÖNEN. Jos tuomiopäivään asti aprikoisitte, ette arvaisi.

MARI. Isäntä! sanokaat, mitä se on?

HÖLMÖNEN. Mariseni! siinä se temppu onkin. Minä näet sen olen lukenut
kaikki maailman kirjat ja kolmesti Raamatunki halki, ja haastan ruotsit
ja venähet ja pian koko mailman kielet, minä näet sen. Ja ymmärrän
enemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri yhteiseen, enkä
kuitenkaan voi tätä nyt selittää, mutta Mari, jos se herra mikä meillä
on olisi silmänkääntäjä?

MARI. Mitä! silmänkääntäjä?

HÖLMÖNEN. Niin lapseni, ja oikein kuninkaallinen silmänkääntäjä.

MARI. Miten, kääntääkö hän sitte silmiä ja miten, vai nurin?

HÖLMÖNEN. Hän, näet sen Mari! kääntää silmät niin että ne näyttävät
kaikki asiat edestakaisin.

MARI. Voi! Mitä? Sitte tulevat naimattomat naisiksi, emännät piioiksi
ja piiat emänniksi, ah!

KATRI. Jumala varjele semmoisesta onnettomuudesta.

HÖLMÖNEN. Hihihi! Mariseni! Ja vanhat näätsen tulevat nuoriksi.

KATRI. Mitä! vanhat nuoriksi--onko se mahdollista?

HÖLMÖNEN. Niin Katriseni! mutta lapseni! se maksaa 50 kopeekkaa
hengestä.

MARI. Minä panen koko palkkani, Isäntä!

KATRI. Ja minä, Matti, minä panen koko ruplan, ja sinunki edestäsi,
tulee ja vielä ryypytki, Matti!

HÖLMÖNEN. Mitä, Katri? Minä luulen, silmäni jo ovat käännetyt. Niin
hyvä et ole kahteen kymmeneen vuoteen ollut--Vaan kuulkaat, Hölmöläiset
jo tulevat, tulkaat lapseni, tulkaat.

                           (Menevät.)


4. Kohtaus

    OLUVINEN ja LIISA ja sitten HÖLMÖNEN, KATRI ja MARI
    ja HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ.

OLUVINEN. Jokos nyt ymmärsit Liisa.

LIISA. Ah, Jussi! Niin hyvä ruoka! Mutta millä sen nyt maksat?

OLUVINEN. Hahaha! Liisa, et sinä kuullut silmänkääntäjänä minä olen.

LIISA. Hui! Miten nyt sitä teet?

OLUVINEN. Nuo elävät, näet sen Liisa, niille nyt annamme koriat
muukalaiset nimet, niinkuin itsellemmeki.

LIISA. Mutta Jussi, mistä saat sellaiset nimet?

OLUVINEN. Mistä? et sinä kuullut miten se mainio maalari sai itselleen
uuden muukalaisen nimen, hän näet sen tottunut eri maalinkin
sekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten
sekoittamalla entisestä nimestänsä tehdä uuden ylpiän herrasnimen,
jolla hän laajensi ihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk
kirjan pränttäämisen konstilla.

LIISA. Mainio maalari? Enkä unissanikaan ole kuullut niin
kirjainta hänestä.

OLUVINEN. Häntä näet sen on kohtannut sama onnettomuus kuin äsken
mainittuani Pylköstä, nimittäin se, että aikalaisiltansa olla
unhotettuna, mutta jälkeen tulevaisemme vielä satojen vuosienki perästä
heitä kunnioittamisella mainitsevat.

LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut, ken
sinulle maalaa nyt sellaiset nimet.

OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat näet sen tuhmille, viisaat
toimittavat asiansa omin ymmärryksinensä. Niin näet sen jo olen
itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetki. Tästedes Liisa, älä
kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi mutta Oluveliiniuslanderiksi.

LIISA. Mitä, sekö sinun nimesi, hui! se on pitempi nälkä vuotta ja
vaikeempi sanoa kuin oma nimi.

OLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.

LIISA. Minä tarvitsisin syödä'ki välillä.

OLUVINEN. Vaan kuule! Liisa! Joukko jo tulee.

HÖLMÖNEN. (tulee ulkoa ja KATRI ja MARI ja HÖLMÖLÄISIÄ.) Suokaat
anteeksi, armolliset, vapasukuiset--Tässä on nyt minun vaimoni Katri ja
minä ja minun palkkapiikani Mari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat
rukoilleet minua heidän kylänvanhinta, rukoilemaan teitä näyttelemään
niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne kerätyt rahat,
55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.

OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaan
Liisalle.) Liisa! joko näet? ymmärrätkö? (kovasti.) Vaan koska tulin
luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.

LIISA (hiljaan.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljoilla rahoilla? Ah!
muistat sinä, hameet ja sormukset, minä kuolen ilosta.

OLUVINEN. (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä
kotimaastani Hameriikistä.

KATSOJA. Mitä, Hameriikistä! kuulitko!

TOINEN KATSOJA. Amerikasta, sieltä jossa ihmiset kävelevät päälaillaan
eli jalat ylöspäin.

OLUVINEN. (aukaa vakan.) Tässä on se ihmeellinen eläin nimeltä
Kukkeliin. Hänellä on monta ihmisen tapaa.

YKSI KATSOJA. Osaako se haastaa'ki?

OLUVINEN. Se! Se haastaa paremmin kuin moni teistä, mutta joutavia se
ei haasta'kaan, se ennen on äänetä.

TOINEN KATSOJA. Kas hiis, on kuin meiän kukko.

OLUVINEN. Tässä taas näette toisen yhtä ihmeellisen eläimen, nimeltä
Kanander. Monella ihmisellä ei ole hänen älyä päässä.

MARI. Kanahan tuo on--ihan kana.

OLUVINEN. Vain kana, vain kana! (ottaa toisen vakan.) Tässä nyt näette
sen koko mailmassa ihmeellisimmän elävän, nimeltä Kisimirenius.
Viekkaudessa ja laiskuudessa hän on monen ihmisen vertainen. Yksi paha
tapa hänellä on, se on, että hän varastaa; vaan senki hän tietää
peittää, kuin ilpo ihminen.

YKSI KATSOJA. Kas hiis! niin on kuin kissa. Häntä ja pää ja viikset ja
nenä--niin totta on kuin kissa.

OLUVINEN. Tässä on nyt elävä, jota ei löydy muualla koko mailmassa. Se
on minun ainoa Koirani eli Mustiini. Monella ihmisellä on paljon hänen
tapoja. Muuten hän voi oppia paljon; mutta oppimatonna hänellä on,
samatekuin usialla oppimattomalla ihmisellä, oikiat koiran tavat.

YKSI KATSOJA. Koirahan tuo onki.

OLUVINEN. Annapas olla poika, vain koira on se, kuulkaat päälle.

KATSOJA. Enhän minä tuota koiraksi sanonutkaan, mutta vaan koiran
näköiseksi.

OLUVINEN. Tässä on nyt vielä se kaikista kummallisin eläin nimeltä
Porseen. Puhtaudessa on hän monen ihmisen vertainen; ja meidän maassa
kasvatetaanki häntä tuvassa, jossa lapset ja usiasti aikaihmisetki
ottavat häntä esikuvaksensa jokapäiväisessä elämässänsä.

KATSOJA. Sian porsashan tuo on--

TOINEN KATSOJA. Kaikkia ihmeitä on Jumala luonut!

YKSI KATSOJA. Jumalako ne loi? ne näetsen ovat tavallisia eläviä, mutta
se kääntää meiän silmät, siksi ne näyttävät niin ihmeelliselle.

TOINEN KATSOJA. Ei hän sitä oikealla voimalla tee.

YKSI KATSOJA. Hän, näet, on luvannut sielunsa hitolle, joka nyt auttaa
häntä aikanansa, vaan sitte muuttaa hänet samatekuin hän nyt nuo
elävät. Ken tiesi nekin ovat ihmisiä.

TOINEN KATSOJA. Ihmisiä! Voi onnettomia!

OLUVINEN. Nyt saatte nähdä kaunimpia asioita, jotka todellaki panevat
teitä ihmettelemään. Ensin minä ajan ulkoa tuon seinän läpi hevoseneni
ja rekineni ja vaimoneni tähän tuvan lattialle, jonka sitten muutan
järveksi lainehtimaan, ja viimen juon veden ja teiät koko joukon--ja
vaimoniki.

LIISA. Minutki, voi, minua peloittaa.

KATSOJA. Jäi tänne hiis sinun juodaksesi.

TOINEN KATSOJA. Minun juokoon, mutta näytän hänelle minäki.

MARI. Vaan minä en usko ennen kuin näen.

KATSOJA. Voi, me menemme kuin kärpäset vedessä hänen vatsaansa.

OLUVINEN. (Ottaa hiilen ja piirtää kehän seinään.) Tuosta kehästä,
ystäväni, minä ajan. Mutta yhden ainoan välipuheen minä tarvitsen; se
on, teillä ei saa olla rahaa taskuissanne. Jos kellä on, se antakoon ne
nyt minulle siksi ajaksi, kuin pääsen takasin.

YKSI KATSOJA. Tässä on minun rahani.

TOINEN KATSOJA. Ja minulla ei ole niin kopeekkaa.

MARI. Tuos' on minun vuodenpalkkani.

OLUVINEN. (Joukon annettua rahansa.) Noh, se on hyvä! Mutta pikkusen
tempun vielä pitää muistuttamani: teistä ei yksikään saa mennä ulos
ettenkä ketään laskea ulkoa ennen tuloani. Nyt viekäät nuo elävät
rekeen. Kestkiivari, sinä seiso ovella vartiana.

HÖLMÖNEN. Niin kuin naulattu, teiän armonne. (OLUVINEN ja LIISA
menevät, joukko asettautuu kahden puolen seiniä katsoen kehään
seinälle.) Mariseni, syrjäite, kavota ettei aja päällesi, kas niin,
lapseni.

KATSOJA. Eipäs häntä jo näy.

HÖLMÖNEN. Kova en seinä, lapseni, kuva, se, näet sen, on aika
hongista, se.

TOINEN KATSOJA. (Avaa vieressänsä olevan ikkunan ja katsahtaa ulos.)
Nyt kavottakaat, ei näy enää reen kantojakaan.

KOLKUTUS OVEN TAKANA ja ÄÄNI. Hoi kylänvanhin, kestkiivari, missä
hitolla ovat ihmiset kylässä.

HÖLMÖNEN. Kaikilla on aikansa, odottele. (Kolkutus.)

YKSI KATSOJA. Laske, Kestikiivari, laske, näät sen, näkee asian oikein
ja voi sen meille selittää.

HÖLMÖNEN. (Avaa oven ja MIES tulee ulkoa.) Sano, naapuriseni, näet sinä
mitä?

MIES. Mitä, minä luulen, kaikki ihmiset ovat hulluna.

KATSOJA. Näät sinä, tuosta kehästä ajaa hevosella ja reellä.

MIES. Hevosella ja reellä, ken? ja sekö teillä on odoteltavanaki?

KATSOJA. Ei vaan se, naapuri, mutta vielä kummempiaki.

MIES. Hahaha! mikä veiari teille sitä on kuvaillut?

TOINEN KATSOJA. Veiari? Naapuri, se oli herra ja rouva ja niillä oli
ulkomaan eläviä.

MIES. Herra ja rouva ja pärevakkoja reessä ja harmaa hevoinen?

HÖLMÖNEN. Niin, Naapuri, ja kotosin Ameriikasta.

MIES. Oikein, hahaha! He tulit vastaani viiden virstan päässä tästä.

KATSOJA. Tuo pahennos, pettiköhän se meiät?

TOINEN KATSOJA. Hahaha! vieläkö epäilette.

YKSI KATSOJA. Voi hiis, ja minun ainoat rahani.

TOINEN KATSOJA. Minä otin velaksi neki: hihihi!

MARI. Ja minä--kuin vielä suutelin häjyn likaista kättä.

HÖLMÖNEN. Lapseni! pettäjät rankaisee Jumala, vääryys ei menesty kauan.

YKSI KATSOJA. Todella se käänsiki silmämme. Nythän me vasta näemme
oikein. Kaikki silmänkääntäjät ovat petturia.


Kaunis asuma; OLUVINEN ja LIISA (vallasvaatteissa tulevat käsitykse
sisään ja laulavat yhdessä.)

    Ei työ ja vaiva mailmassa auta,
    ei viisaus, ei oppi suur'.
    Siks harjoitan ma kavaluutta,
    se auttaapi minua juur'.

    Totuutta tahtonet sä tunkee
    talonpojille, herroillen;
    hyvästi se pitää sun sulkee
    somiin pukuihin valheen.

    En tahdo ihmisiä pettää,
    mä teen vaan että pettyvät.
    Totuutta ei suatse kenkän,
    petosta kaikki etsivät.

    Sitä rakastavat he, miksi?
    Kun itsiään rakastavat.
    Totuuden niin jokainen itsi
    he löytävänsä luulevat.

(Esirippu lankee.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Silmänkääntäjä - eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään; ilveilys 2:ssa näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.