Title: Yksillä juurilla
Author: Harraden, Beatrice, 1864-1936
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yksillä juurilla" ***


YKSILLÄ JUURILLA

Kirj.

Beatrice Harraden


Suomensi Samuli S. ["The Clockmaker and his Wife"]


Otava, Helsinki, 1902.



Oli myöhäinen ilta. Rankasti oli tullut vettä koko pitkoisen päivän, ja
yhä vieläkin sade pieksi kellosepän kyökin akkunaruutuja. Kellosepän
vaimo laski neuloimiksensa käsistään, pani muutamia pilkkeitä takkaan,
otti käsipalkeet tavalliselta paikalta, uunin oikealta puolelta, ja
liehtoi niillä sammuvaiset hiilet henkiin jälleen. Hän vilkaisi
mieheensä, joka istui työpöytänsä ääressä, uutterasti korjaillen
taskukelloa.

-- Tuomas, -- sanoi hän, -- ethän sinä miten näe tehdä työtä noin
huonossa valossa. Minä panen sinulle kuntoon toisen lampun.

-- Jopa tämä on valmiskin, -- vastasi mies äreästi, nostamatta
silmiäänkään työstänsä.

Tuomas jatkoi korjaamistaan; vaimo neuloi edelleen. Huoneessa vallitsi
hiljaisuus; ei kuulunut muuta kuin emännän puikkojen kilkauksia ja
valkean ääressä istuvan mustan kissan kehräilyä. Vihdoin putosi
kellosepältä joku työkalu. Musta kissa hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi
kiidätellä sitä pitkin permantoa.

-- Hitto vieköön tuon kasin! -- murahti kelloseppä.

-- Älköönhän toki vielä! -- virkkoi pieni, vanha rouva. Tyynesti nosti
hän työkalun takaisin pöydälle ja alkoi silitellä loukattua elukkaa,
joka notkean hyppäyksensä perästä oli palannut entiseen toimeensa:
katselemaan valkeata.

Pieni, vanha rouva kumartui tuoliltansa ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän oli
vanhan-aikuisia rouvia; kasvonpiirteet olivat terävät, ja kankeita
harmaita kiharoita riippui laihoille poskille. Silmät olivat kirkkaat,
läpitunkevat; otsa tiesi älyä; kasvoilla asui melkein levottomuutta
herättävä kiihkeä ilme.

Kelloseppä nousi viimein pöytänsä äärestä ja tuli istumaan leikatulla
selkämyksellä varustettuun tammisohvaan, jolla oli kaksikin
tarkoitusta: suojata ovesta tulevalta vedolta ja olla mukavana, jospa
vanhan-aikuisenakin, istumasijana.

Hän otti silmälasinsa nenältään ja piteli niitä käsissänsä.

-- No niin, Volumnia. -- virkkoi hän, -- huomenna meistä sitten tulee
ero. Ei tuo lähtö niinkään hauska ole, jos ilma tällaisena pysyy.
Kuuletkos, kuinka ulkona sataa?

-- Sadetta sinä kaiketi saat matkallasi, pelkään mä, -- sanoi vaimo.
-- Muistanet kukaties, että huomenna on meidän häittemme vuosipäivä.
Silloin satoi kuin saavista kaataen, niinkuin nytkin. Se ei ollut
oikein hauska enne häiksi.

-- Eipä suinkaan, -- vastasi vanha mies, katkerasti myhähtäen. --
Ystävät ne kyllä koettivat minua estellä ottamasta sinua.

-- Aivan niin, -- sanoi vanha rouva kuivakiskoisesti; -- ystävät ne
minuakin koettivat estellä ottamasta sinua.

-- Olisit totellut heitä, Volumnia, -- huokasi mies, heittäytyen tuolin
selkämystä vastaan.

Volumnia Webster kohautti olkapäitään ja virkkoi:

-- Emme totelleet kumpainenkaan hyväin ystäväin neuvoja, ja siksipä on
meiltä mennytkin hukkaan viisineljättä ajastaikaa elämästämme. Ikävä
kyllä. Elämä on lyhyttä, eikä meillä ole oikeutta kuluttaa sitä
turhaan. Mutta inhimillisen laskun mukaan on meillä kummallakin vielä
parikymmentä vuotta jäljellä, ja se aika tulee meidän käyttää niin
hyvin kuin suinkin osaamme. Kaksikymmentä vuotta, -- jo siinä ajassa
ennättää yhtäkin saada aikoin.

-- Hassuinta kaikesta, -- sanoi kelloseppä, silitellen mustaa kissaa,
-- hassuinta kaikesta, Volumnia, on se, ett'emme ole koskaan ennen tätä
ajatelleet. Sanopas nyt mulle, ollaksesi oikein vilpitön, onko sinulla
ollut yhtään hauskaa päivää minun seurassani?

Volumnia Webster miettimään.

-- Eipä juuri johdu mieleen, -- virkkoi hän tuokion kuluttua. -- Johtuu
vainenkin. Muistan ainakin yhden onnellisen päivän, jonka Lontoossa
vietin, kirjoja ja kuvateoksia katsellen. Mutta maltas: kun oikein
muistan, niin ethän sinä silloin minun seurassani ollutkaan. Ei,
Tuomas, ollakseni vilpitön, ei mieleni kiinny menneisyydessä mihinkään
hauskaan, missä sinä olisit ollut mukana. Tosiasia on, että meidän
välillämme on aina ollut juopa: se piiri, josta minä tulin, oli niin
kerrassaan toisenlainen kuin sinun maailmasi; eikä ainoastaan
olosuhteet, vaan koko meidän näkökantamme olivat niin erillaiset. Ja
sitä paitsi, minä olin sivistyneestä perheestä. Min'en tahdo olla tyly
sinulle, senhän tiedät, Tuomas, mutta samaa ei saata sanoa sinun
syntyperästäsi.

-- Tuota sinä olet sanonut minulle monta kertaa, -- vastasi toinen,
puoleksi harmissaan. -- Mahdollista on, ettäs olet unohtanut kaikki
muut velvollisuutesi, mutta yhtä et ole unohtanut, nimittäin
välillisesti tai välittömästi muistuttamasta, että sinun isäsi oli
sotalaivaston kapteeni, ja että minun isäni ei ollut sotalaivaston
kapteeni. Mutta mitäpäs tuosta! Kullakin pitää olla keppihevonen, enkä
minä todellakaan sinulta omaasi kadehdi. Äsken puheltiin hupaisista
päivistä ennen vanhaan, eikös niin? Sin'et sanonut muistavasi mitään
hauskaa, missä minä olisin ollut mukana. No niin, siinä kohden olen
minä pykälää parempi, Volumnia, sillä minä muistan erään varsin
onnellisen päivän, jonka yhdessä vietimme Winchesterin tuomiokirkossa.
Muistatko, kuinka me katselimme ristiretkeläisiä ja otimme selvää, ken
heistä oli ollut kerran, ken kahdesti, ken kolmasti Pyhässä Maassa?
Minusta nähden heidän intonsa oli hupsutusta, ja sinä, tapasi mukaan,
et ollut yhtä mieltä minun kanssani. Sitten menimme kaupungille ja
ostimme tuon seinäkellon. Kas siitäpä johtuu mieleeni: sen viisarit
ovat epäkunnossa. Pitää perätä, ennenkuin panen maata. Ja parasta kun
perään nyt heti.

-- Nyt olet suunnalta pois, -- virkkoi Volumnia tyynesti, isännän
avatessa kellokaapin ovea. -- Min'en ole milloinkaan ollut
Winchesterissä.

-- Niin, se on totta se, -- vastasi kelloseppä, kääntyen vaimonsa
puoleen, -- et ollutkaan mukana. Se oli onnellisin päivä, mitä minulla
milloinkaan on ollut. Winchesterissä veti kaikki huomiotani puoleensa.
Siellä tutustuin siihen vanhaan kelloseppään, joka tahtoi myödä minulle
liikkeensä. Jos minulla olisi ollut sen verran rahoja, niin ei mikään
olisi ollut minulle sen mieluisempaa, sillä tämä typerä kylä on minusta
aina ollut kuin mikä hauta ikään. Täällä ei minun taitoni ole
milloinkaan päässyt täyteen voimaansa. No niin, ollutta ja mennyttä se
on sekin.

Saatuaan viisarit asemilleen, veti hän esille raskaan kultakellonsa ja
pani seinäkellon käymään sen jälkeen.

-- Kuules nyt, Volumnia, -- jatkoi hän sitten. -- Taloudelliset asiat
jäävät minulta erinomaisen hyvään kuntoon. Minä olen järjestänyt
kaikki, niin kuin kuolemankin varalta järjestetään. En ole velkaa
kellenkään; saamista minulla on moniahta shillingi tän-iltaisista
korjaustöistä. Seinäkello on farmari Garrettin ja taskukello on Mr.
Fane'n. Muista antaa ne heille huomenna, ja minkä vähän niistä saat, se
tulee sinulle tarpeen jouluksi.

Volumnia Webster teki tuskallisen liikkeen tuolissansa.

-- Oudoksi käy joulu ilman sinua, Tuomas, -- virkkoi hän.

-- Käynee kai, -- vastasi kelloseppä, -- mutta pian sitä tottuu
siihenkin, mikä outoa on.

Hän veti taskustaan vanhan-aikuisen kellonsa ja katseli sitä
miettiväisenä.

-- Tämä oli aikoinaan sinun veljesi kello. Volumnia; muistathan? --
sanoi hän alakuloisesti. -- Se on ollut seurakumppalinani monta pitkää
vuotta. Minun pitää kaiketi antaa se sinulle takaisin, mutta kovasti
minä olen sitä kaipaava.

-- Epäilemättä tuntuu ensi alussa oudolta, mutta, käyttääkseni omia
sanojasi, pianhan sitä tottuu siihenkin, mikä outoa on.

Vanha kelloseppä puisteli päätään.

-- Ei, Volumnia, -- vastasi hän; -- tätä kelloa olen minä katkerasti
kaipaava. Meidän on helpompi oppia unohtamaan ihmisiä kuin esineitä. Me
olemme naurettaviin asti kiintyneet yhteen ja toiseen pieneen
kapineesen, joka omamme on ollut.

Sanat pyrkivät takertumaan hänen kielellensä.

-- Minä myönnän sen, -- sanoi vanha rouva hetkisen kuluttua; -- saat
pitää kellon omanasi.

-- Kiitos, -- virkkoi kelloseppä lämmöllä: -- se oli jalosti tehty.
Todellakin, Volumnia, sinä olet ollut minulle ystävällinen monella
muotoa, ja minun pitänee sanoa olevani jossain määrin kiitollisuuden
velassa sinulle kaikesta, mitäs olet tehnyt minulle ja ollut minulle
näitten viidenneljättä vuoden kuluessa. Välistä tuntuu melkein
surkealta, että meidän pitää erota, mutta luulenpa sittenkin, että
olemme päättäneet kohdalleen. Ja kuulehan nyt, Volumnia, mitä tahtoisin
mieleesi painaa: jos naapurit tulevat tänne tiedustelemaan meidän
keskinäistä väliämme, niinkuin naapurien tapa on, niin sano heille,
ett'emme me eronneet vihapäissä, vaan että olimme kyllästyneet
toisiimme. Jos he sitten lähtevät utelemaan vielä enemmän, niinkuin
naapurien tapa on, niin käske heidän mennä hiiteen, ja sillä hyvä. Ei
he sitten sen enempää kysele.

-- Koetan muistaa, -- vastasi vaimo, käärien kokoon sinipunaista
kaulaliinaa, jonka hän vast'ikään oli saanut valmiiksi. -- Täss' on
sinun huivisi; muistahan panna se kaulaasi kylmällä ja kostealla
ilmalla. Sinä et saa laiminlyödä kulkkusi hoitamista, ja jos aiot elää
vielä parikymmentä vuotta, pitää sinun olla hyvin varovainen. Minä
puolestani tahtoisin mielelläni saada tietoja sinun terveydestäsi.
Kirjoitellaanko toisillemme?

-- Tuskinpa se on tarpeellista, -- virkkoi kelloseppä, mielihyvällä
katsellen kaulahuivia. -- Huomisen perästä emme enää itse asiassa elä
toisiamme varten, niin että mitäpä sinä siitä, miten minun käy. ja
mitäpä minä siitä, miten sinun käy?

Vanha rouva siirsi tuolinsa lähelle häntä ja katseli häntä melkein
tutkivasti: hän katseli noita kasvoja, joissa ennen muinoin oli
loistanut ystävällisyyttä häntä kohtaan; katseli tuota otsaa, jota
hänen kätensä niin usein oli silitellyt sairauden hetkinä; katseli
tuota tukkaa, paikoin harmaata, paikoin valkoista. Hän muisteli, kuinka
hän ennen vanhaan oli koettanut lukea noita kiharoita, mutta
epätoivoisena luopunut yrityksestään. Siinä ne olivat vieläkin, nuo
samat kiharat, mutta vanhuuttansa harmaina nyt. Hän muisteli nuorta
kelloseppää viisineljättä vuotta sitten, häntä, jonka rakkaus ja
miehuus eräänä murheen hetkenä oli valloittanut hänen sydämensä. Ja
lempeyttä helähteli nyt vanhan rouvan ääni.

-- Oli aika, Tuomas, -- kuiskasi hän, laskien kätensä hänen
käsivarrelleen, -- oli aika, jolloin rakastin sinua hellästi.
Tahtoisin, ettäs tietäisit sen ja muistaisit sitä, ollessasi kaukana
poissa. Olla hellästi rakastettu, vaikkapa vain vähäsenkin aikaa, --
siinä on sentään jotain.

Kyynel putosi hänen kirkkaasta silmästänsä miehen kädelle. Kelloseppä
katsahti ylös ja nähtyään kyyneleitä vaimonsa silmissä, puristi hänen
kättään ja pyysi häntä rauhoittumaan. Mutta hänenkin äänensä vavahteli
omituisesti, ja huolen ilme asettui hänen kasvoilleen.

Ja niin he siinä istuivat yhdessä, ääneti.

Vihdoin virkkoi vanha rouva:

-- Meidän pitäisi jakaa tänä iltana moniaat muistoesineet. Tuomas.
Tuonoin sinä tiedustelit isoisäsi pienoiskuvaa. Se on minulla tallella,
yhdessä äitini vanhan muotokuvan kanssa. Kaikki meidän pienet kalliit
esineet ovat tässä rasiassa. Katsellaan niitä lampunvalossa; täällä
alkaa olla jo siksi pimeä. Kun sitten on päätetty, mikä jää sinulle,
mikä minulle, katan minä illallispöydän ja paistan sinulle vähän
silavaa ja makkaroita.

He istahtivat vieretysten pöydän ääreen, ja siinä otettiin rasiasta
esineet esille, yksi toisensa perästä. Vanhoja muistoja herätti henkiin
jok'ainoa kallis kappale, iloisia ja surullisia, omituisesti sekaisin.
Siinä oli käädyt, joitten omistajana oli aikoinaan ollut sotalaivaston
kapteenin isä; siinä itse kapteeninkin muotokuva, jota Volumnia Webster
katseli ylpeydellä, ja johon kelloseppä tuijotti kylmäkiskoisesti. Oli
siinä myös somia sormuksia, joista muutamat tunsi omikseen kelloseppä,
toiset vanha rouva.

-- Katsos, Volumnia, -- sanoi kelloseppä, -- täss' on äitini hivuksia.
tässä omituisessa medaljonissa. Minä en tuntenut äitiäni, mutta minä
muistan kerrotun, että kun hän makasi ruumiina, niin leikattiin häneltä
hivuskihara ja pantiin minun pieneen käteeni. Tekee niin hyvää,
katsella sitä tässä.

Sitten otettiin Volumnia Websterin pienoiskuva viisivuotiaana tyttönä.
Kelloseppä katseli sitä kauan aikaa, milloin ihaillen vilkkaita lapsen
kasvoja, milloin todellisella mielihyvällä tarkastellen erittäin
sirotekoista kultakehystä.

-- Tämä on hienoa työtä, -- virkkoi hän ihastuksella. -- Kenen
kultasepän hyvänsä kannattaisi olla ylpeä tällaisesta teoksesta.

-- Sinähän aina tahdoit myödä sen, -- virkkoi vanha rouva pisteliäästi.
-- Sinussa on niin vähän sydäntä.

-- Sitä sinä olet sanonut minulle jo monta kertaa, -- vastasi
kelloseppä varsin tyynesti.

-- Tämä se kumminkin on helmien helmi, sanoi Volumnia, antaen hänelle
erään vaimon pienoiskuvan. -- Ihmiset sanoivat minun olleen äitini
näköisen, mutta se oli loukkausta äitiäni kohtaan. Sen kumminkin
uskallan sanoa, että nuorempana minulla oli melkein yhtä kirkkaat
silmät kuin hänelläkin. Nyt ne eivät ole kirkkaat.

Vanha mies katsahti Volumniaan.

-- Niin, eivät olekaan, -- sanoi hän kriitillisesti.

Hän laski kuvan pöydälle, sen enempää sanomatta, mutta hän oli
epäilemättä huomannut kuvan kasvoilla tuon samaisen terävän ilmeen ja
puoleksi arkailevan katseen, joka tiesi, että tuolla vanhalla rouvalla
oli ollut huolia, ja että ne, kaikesta hänen järkensä jäntevyydestä
huolimatta, yhä edelleen painoivat häntä.

-- Tämä on vanha Pietari Goodwin, -- virkkoi Volumnia Webster. -- Hän
oli äitini iso-isä. Minä muistan aina hänen omituisen, vehreän
takkinsa, hänen ruskean viulunsa ja harmaan perukkinsa, jotka niin
hyvin sopivat yhteen. Minä olen oikein ylpeä Pietari Goodwinista.

-- Ainahan sinä esivanhemmillasi ylpeilet, -- murahti kelloseppä. --
Minä puolestani olen oikein kiitollinen, ett'ei minulla niitä koskaan
ole ollutkaan. Mutta enhän silti kadehdi sinulta sinun esivanhempiasi.
Niinkuin jo ennenkin olen sanonut, on kullakin oma keppihevosensa, ja
esivanhemmat ylimalkain eivät ole kovin kallista tavaraa.

Hänen puhuessaan, otti vanha rouva pöydältä nuoren pojan pienoiskuvan
ja pudotti sen syliinsä, luullen, ett'ei toinen sitä huomaa.

-- Mitäs sinä siinä minulta salaat? -- kysäisi kultaseppä. -- En minä
aio riistää sinulta perheaarteitasi, ja epäystävällistä on olla
epäluuloinen minua kohtaan.

-- Se ei olisi milloinkaan johtunut mieleenikään, Tuomas, -- virkkoi
vaimo kiihkeästi. -- Aikomukseni oli vain säästää sinua tuskallisilta
muistoilta. Katso, jos tahdot.

Hän ojensi miehellensä pienen kuvan ja kumartui hänen ylitsensä,
sanaakaan sanomatta.

-- Meillä ei ole kovinkaan paljoa syytä olla ylpeitä jälkeisestämme,
Volumnia, -- sanoi kelloseppä katkeruudella. -- Hän on hyvinkin
lupaavan näköinen tuossa kuvassa; eikös ole? Mutta vähiinpä se hänen
elämänsä työ supistui. Hän katseli elämää hienon maailman silmillä,
mutta eipä liene kovinkaan hienon maailman tapaista kuolla juopuneitten
mellakassa. Tuoss' on. Sinä rakastit tuota poikaa niin suuresti, että
sysäsit minut ihan syrjään. Kaikki sinun ajatuksesi liittyivät häneen.

-- Voi sentään! Sinä olit aina niin tyly, -- virkkoi vanha rouva
kiivaasti.

-- No niin, jätetään se asia sikseen, -- sanoi kelloseppä, lyöden
nyrkkinsä pöytään.

Samassa kuului koputus puodin ovella, ja Volumnia virkkoi:

-- Joku taisi koputtaa.

-- Joutavia! -- sanoi isäntä. -- Sinun korvasi ovat liian herkät.

-- Ja sinun korvasi ovat mielestäni aina olleet liian tylsät, Tuomas,
-- vastasi emäntä. -- No, kosk'et sinä liikahda paikaltasi, niin lähden
minä avaamaan oven.

Hän avasi sen. Portailla istui muuan mies.

-- Koputitteko te? -- kysäisi vanha rouva, kun mies oli noussut ja
seisoi nyt hänen edessään.

-- Koputin, -- vastasi hän. -- Olin niin rohkea. En nähnyt tulta koko
kylässä muualla kuin teillä. Olen astunut niin monta virstaa, ja nyt on
niin kamala ilma. Levähdin teidän talon portailla, ja kiusaus oli niin
suuri, ett'en malttanut olla kopauttamatta.

Emäntä viittasi häntä astumaan puotiin.

-- Tehän olette läpimärkä sateesta, -- virkkoi vanha rouva
ystävällisesti. -- Käykää kyökkiin lämmittelemään ja olkaa tervetullut.

Vieras nojasihe puotipöytää vastaan. Vettä tippui hänen kasvoiltansa,
rikkinäisestä nutustaan ja vaaleista viiksistään. Hän oli nähtävästi
kuljeksiva soittoniekka, hänellä kun oli kainalossaan viulu ja käyrä
viheriässä pussissa, ja se olikin ainoa osa hänessä, mikä oli säilynyt
kuivana. Hän oli kookas, heikkorakenteinen mies, noin neljänkymmenen
iässä. Hänen kasvoillaan asui kärsimyksen leima, mutta jotain humoria
oli jäänyt hänen suunsa pieliin, ja koko hänen olennossaan oli
jonkinlainen ryhti, jota ei köyhyyskään ollut saanut häneltä
ryöstetyksi.

Uteliaana ja samalla ystävällisesti katseli häntä vanha rouva.

-- Tepä olette viheliäisessä tilassa, -- virkkoi hän, ottaen hänen
viulunsa ja laskien sen varovasti puotipöydälle. -- Älkäähän peljätkö:
en minä ensi kertaa viulua pitele. Olen oikein iloinen, että haitte
turvaa täältä. Ei raatsisi ketään käskeä pois tällaiseen Herran ilmaan.

-- Minä katsahdin akkunasta sisään, -- sanoi vieras, puoleksi
haaveksien. -- Minä näin teidän kumartuvan katselemaan jotain esinettä,
ja silloin tuntui melkein kuin olisin tuttujen luokse tullut. Ja niinpä
koputin kuin koputinkin.

Vanha rouva toi vieraansa kyökkiin ja, kääntyen siellä miehensä
puoleen, virkkoi:

-- Tuomas, täss' on vieras, joka hakee suojaa meiltä.

-- Terve tultua, -- sanoi kelloseppä, astuen tullutta vastaan. -- Terve
tultua, kenpä lienettekin. Mutta hittojakos te läksitte tällaiseen
ilmaan ensinkään?

-- Onhan sitä maailmassa koditontakin väkeä, -- vastasi viuluniekka
myhähtäen, -- ja minä satun olemaan sitä kovan onnen joukkoa.

Kelloseppä naurahti.

-- Istukaahan tuohon sohvaan ja lämmitelkää, -- sanoi hän; -- emäntä
laittaa meille illallista. Minulla puolestani on nälkä, ja te -- suokaa
anteeksi suorat sanat -- te näytätte siltä kuin olisitte nälkään
nääntymäisillänne.

-- Niin olenkin, -- vastasi viuluniekka, vaipuen sohvaan. -- Mutta,
uskokaa minua: tällainen koditon ja leivätön joukko se tottuu tilaansa.
Oppii lyömään leikiksi kovat kolttoset. Niin, katselkaapas tätä
nuttuani. Eikös siinä ole palanen humoria?

-- On siinä ainakin reikiä hyvä joukko, -- virkkoi vanha rouva nauraen.
-- Ja märkä se myös on, niinkuin nuttu ikään saattaa olla. Riisukaa se,
niin minä panen sen kuivamaan.

-- Ei siinä kehumisen varaa ole, -- sanoi vieras vilkkaasti. -- Mutta
kerran olin keikari minäkin, uskokaa pois! Minun oli tapana korskeilla
somalla puvullani, ja paidanrintani olivat jotain sellaista, jota sopi
katsella ja ihailla. Jalkineet oli minulla uusinta mallia, ja takki
istui kuin valettu. Mutta mitäpä siitä! Kaikki on nyt ollutta ja
mennyttä.

-- Niinpä näkyy, -- virkkoi kelloseppä, joka oli pannut silmälasit
nenälleen, tarkastellakseen vierasta, ja lisäsi sitten:

-- Oletteko astunut paljon tänä iltana?

-- Olen niinkin, -- vastasi vieras vilpittömästi, -- lopulta ei enää
kurssistakaan ollut tolkkua, vaikka eipä sillä väliä, minne minä menen.
Kovaa ne saavat kokea kaikkialla tällaiset kulkevat viuluniekat.
Ihmiset kuuntelevat soittoa mielellään, mutta eivät mielellään maksa.
No niin, siinä olen minä heidän kanssaan osaksi yhtä mieltä: en
minäkään ylimalkain maksa mistään. Muutamilla näet on jo sellainen
tapa.

-- Asiasta toiseen, -- sanoi Volumnia Webster, leikaten silavaa
paistinpannuun, -- minä panin teidän viulunne puotipöydälle; märkä
lienee sekin. Tuopas se tänne, Tuomas, ole hyvä; minä kuivaan sen. En
minä sitä raoille paahda, mutta sen verran vaan lämmittelen, ett'ei se
luuvaloa saa. Niin teki isä vainaakin, sotalaivaston kapteeni.

-- Nyt se kapteeni taas kummittelee, -- murahti kelloseppä puolittain
itsekseen ja läksi noutamaan viulua.

-- Minun isäni, sotalaivaston kapteeni, -- jatkoi vanha rouva, -- oli
soiton harrastaja ja soittelikin vähäsen tuolla vanhalla, mustuneella
viululla, joka riippuu seinällä. Minä näytän sen teille perästäpäin.

-- Olisipa hauska soitella sillä, -- sanoi vieras vilkkaasti.

-- Saatte kyllä soitella, -- vastasi vanha rouva ystävällisesti. --
Kiitos, Tuomas.

Vanha rouva otti viulun ulos pussista ja lämmitteli sitä valkean edessä
sopivan matkan päässä, hän käänteli sitä, tutkistellen ja myhäillen
surunvoittoisesti, ikäänkuin murheellisia muistoja olisi tulvinut hänen
mieleensä.

-- Se on aivan tavallinen kapine, -- virkkoi vieras, mielenkiinnolla
seuraten vanhan rouvan toimia. -- Onnen päivinä oli minullakin kaunis
viulu. Siitä on pitkä aika nyt. En luullut silloin, että minusta tulee
kuljeksiva soittoniekka, jonka sävelissä lapset ja tytöt tanssivat ja
miehet juovat. Minussa oli kunnianhimoa silloin.

-- Onkos nyt? -- kysäisi Volumnia Webster, vetäen takan oikealta
puolelta esille paistinvarrasta.

-- Kyllä, -- naurahti vieras, kavahtaen seisomaan; -- minun
kunnianhimoni käskee minua nyt auttamaan teitä näitten leipäpalasten
paahtamisessa. Minä olen mainio paahtaja.

Vanha rouva ojensi hänelle vartaan ja empimättä jätti paahtamisen hänen
huoleksensa. Noissa vieraan liikkeissä oli jotain hauskaa, joka tarttui
itse kelloseppäänkin ja hänen vaimoonsa. Hän veti väkisinkin heidän
myötätuntoisuutensa puoleensa. Vanha rouva huomasi, kuinka mieluista
tämä apulaisen toimi hänelle oli, ja niinpä hän pyysi vieraan nostamaan
tuoleja illallispöytään ja tuomaan vadin kyökkipöydältä.

-- Ette usko, kuinka mieluista minun on olla tässä hauskassa kyökissä.
-- sanoi hän, asetellen vanhan rouvan kanssa silavanpaloja vatiin. --
Yksin se, joka on ollut ulkona yön pimeässä, osaa oikean arvon
antaa räiskivän takkavalkean lämmölle ja loimolle ja niitten
ystävällisyydelle, jotka ovat kutsuneet miekkosen tämän valkean ääreen.
Siitä on niin pitkä aika kuin minä viimeksi olin missään kodissa. Olin
jo melkein unohtanut, miltä kotiliesi näyttää, ja oikein tuntuu
hekumalta, kun miestä kohdellaan sellaisena, jossa vielä on palanen
inhimillisyyttä jäljellä. Tämä jo yksistään on melkein yhtä hyvä kuin
teidän valmistamanne illallinen. En saata sanoa, että siitä juuri nälkä
lähtisi, mutta alakuloisuuden se ainakin ajaa pois.

Kotvasen kuluttua istuivat he kolmisin pöydässä. Vieras söi vahvasti
sianlihaa ja makkaroita: hyvän kyydin häneltä sai paahdettu leipä ja
Hollannin juustokin, ja saman säälimättömän kohtelun alaiseksi joutui
kotitekoinen hyytelö, joka hänen puheensa mukaan oli sellaista herkkua,
ettei sitä elonteillä usein tapaa.

-- Ei minusta olisi tällaisen hyytelöpurkin paimeneksi enempää kuin
koulupojastakaan, -- sanoi hän, kääntyen emäntään, joka mielihyvällä
näki vieraansa niin onnellisena. Kellosepän oli hauska hänenkin: hän
täytti alinomaa vieraan kahvikupin ja näytti olevan mitä parhaimmalla
tuulella.

-- Tämä se miestä lämmittää, -- sanoi viuluniekka, nojaten tuolinsa
selkämykseen. -- Oikein minä elvyn jälleen. Ei meikäläisellä miehellä
joka päivä tällaista illallista ole, ei vainkaan. Kuljeksivan
soittoniekan pitää ottaa mitä kulloinkin saa, ja väliin ei hän saa
yhtään mitään. Silloin hän soittelee säveltänsä yksikseen ja pitää sitä
ruokanaan sekä juomanaan tai nääntyy siihen, ja mitä pikemmin hän
nääntyy, sitä parempi, vai mitä? -- liitti hän, isännän puoleen
kääntyen.

-- Kaikki riippuu siitä, mitä luonnetta kukin on. Maailma ei hänen
kuolemastaan rikastune eikä köyhtyne, -- huomautti kelloseppä, kaataen
höyryävää kahvia teevadille ja puhallellen siihen. -- Mitä heidän omaan
toivomukseensa tulee, niin useimmat heistä pitelevät kynsin hampain
elämästä kiinni. Minä puolestani olen jo vanhanpuoleinen mies, mutta
yhä vaan minäkin soisin eläväni, niin kauan kuin vain koossa pysyn.
Eipä silti, että minä olisin erittäin onnellinen. Volumnia, vaimoni,
lupaa minulle parikymmentä vuotta, jos vaan hoidan itseäni hyvin. Mitäs
te siitä arvelette?

Vieras rupesi nauramaan.

-- En minä teitä osaa kovin lujaksi sanoa, -- vastasi hän: -- mutta
aivan varmaan on teillä enemmän elämää pikkurillissä kuin minulla koko
ruumiissa. Ja sitä paitsi, onhan teillä enemmän tilaisuutta pitämään
huolta itsestänne kuin minulla. Minun ei käy ottaminen lukuun,
millainen ilma milloinkin on; teidän kyllä käy.

-- Tuomaalla on kovin arka kulkku, -- pisti Volumnia Webster väliin; --
muutoin en minä hänen tähtensä ensinkään pelkää. Nyt hänellä on
erityinen syy toivoa itselleen pitkää ikää, sillä huomenna me eroamme.
Ja ne moniaat vuodet, mitkä meillä vielä lienevät jäljellä, koetamme me
kumpikin viettää niin kuin sopivimmalta näyttää.

-- Mikä hassu päähänpisto! -- huudahti vieras.

-- Ei ensinkään, -- huomautti kelloseppä äreästi; -- hassua on vain
se, ett'emme ole tulleet tähän päätökseen ennenkuin nyt vasta,
viidenneljättä ajastajan kuluttua.

-- Ja niin kai te ajattelette, että jos vielä kauemmin odottaisi, niin
sitten olisi jo liian myöhäistä! -- arveli vieras. -- Aika se
luiskahtelee käsistä niin huomaamatta, vai mitä?

Hän nousi äkkiä pöydästä.

-- Siinä tapauksessa, -- sanoi hän, olen jo liiankin kauan ollut teidän
vastuksinanne. Ettehän saata sietää vierasta täällä nyt, kun olette
viimeistä iltaa yhdessä.

-- Päinvastoin, - virkkoi kelloseppä, sytyttäen piippuansa; -- meidän
on hauska pitää teitä luonamme: emme me kovin onnellisia olleet ennen
teidän tuloannekaan. Teidän ilmaantumisenne oli varsin mieluista
meille. Älkää kiirehtikö pois, vaan sytyttäkää piippunne, siirtykää
lähemmäs valkeata ja kertokaa meille jotain teistä itsestänne.

-- Teidän ensimmäistä kehoitustanne kohtaa kaksikin estettä, -- sanoi
viuluniekka: -- minulla ei ole piippua eikä tupakkaa.

-- Täss' on kumpiakin, -- vastasi vanha rouva.

-- Mitä kolmanteen kehoitukseenne tulee, -- jatkoi muukalainen,
myhähdyksellä kiittäen emäntää, -- tokkopa minun historiani teitä
kovinkaan huvittaisi? Sankarin historiaa se ei ole. Minä olen nähkääs
kaikkea muuta kuin sankarimainen. Niin, ihmiset sanovat minun
murhanneen äitini, mutta itse en minä ole milloinkaan uskonut
murtuneitten sydänten teoriaa. Saattaako kukaan surusta kuolla?

-- Ei, -- vastasi kelloseppä jurosti, -- ei surusta kukaan kuole.

-- Kyllä, -- vastasi Volumnia Webster. -- Se kuolettaa sielun. Sen
tiedän minä varsin hyvin, sillä omakin sydämeni on ollut kuolleena jo
monta pitkää vuotta. Pojaltamme minä sen iskun sain. Lieneekö hän
puhunut yhtä kevytmielisesti kuin tekin?

Kelloseppä rypisti kulmiansa ja teki maltittoman liikkeen.

-- Älä kajoa. Volumnia, enää siihen, mikä mennyttä on, -- sanoi hän
synkästi. -- Huomenna, minun lähdettyäni, saat ehdoltasi surra
edesmennyttä maankulkijaa. Nyt olisi paljoa hyödyllisempi, jos
korjaisit pois pöydältä.

Pienen, vanhan rouvan kirkkaista silmistä sävähti suuttumus, ja hänen
hinterä vartalonsa vapisi hyvin hillitystä vihasta. Hän ei sanonut
kumminkaan mitään, rupesihan vaan täyttämään kellosepän käskyä.
Viuluniekka istui tuolillaan, piippuansa poltellen. Vasta sitten kuin
kelloseppä oli ottanut muutamat korjaamansa taskukellot ja lähtenyt
kyökistä, vasta sitten hän nousi auttamaan emäntää.

-- Hän kohteli teitä jotenkin tylysti, -- virkkoi vieras lempeästi, --
ja se oli kokonaan minun syyni. Minä arvaan, että te olette raskaalla
mielellä. Niin se oli minunkin äitini, silloin kuin hän puolusteli
minua isän edessä, ja minä tavallisesti nauroin. Mutta siitä on jo
pitkä aika. Min'en naura enää.

-- Hän ei ymmärtänyt poikaa milloinkaan, -- sanoi Volumnia Webster
kiihkeästi. -- Poika tuli minun sukuuni: hän oli peräti kiivasta
luontoa, ja hänellä oli taiteellisia taipumuksia. Hänen isänsä, joka,
niinkuin huomaatte, on alhaisempaa alkuperää, ei kyennyt antamaan
kylliksi arvoa sellaiselle luonteelle, joka oli niin toisellainen kuin
hän itse. Myötäänsä hän nimitteli poikaa lurjukseksi, sanoen hänen
joutuvan hukkateille. Ei päivääkään, ett'ei vaihdettu kovia sanoja isän
ja pojan välillä. Poika oli kumminkin altis kaikelle hyvälle ja
ylevämielinen. Hyvää hän tarkoitti, mutta joutui helposti muitten
johdettavaksi. Eräs mies se varsinkin veti häntä huonoille teille. Minä
antaisin kaikki eloni vuodet, mitä minulla vielä on jäljellä,
saadakseni nähdä kasvoista kasvoihin tuon miehen. Pitäisin liian
suurena armona saada lyödä hänet kuolijaksi, mutta minä kiroaisin häntä
elävänä, kiroaisin kuolevana, kiroaisin kuolleena. Hänen nimensä on
painunut sydämeeni; minä säilytän sitä siinä vihalleni.

Hän painoi kasvonsa käsiinsä. Vieras näytti vaipuneen ajatuksiinsa.
Hänen laihoille, kalpeille kasvoilleen ilmestyi huolen ilme. Hänen
piippunsa oli sammunut. Hän vavahteli.

Hetken kuluttua hän nosti silmänsä ja oli jälleen entisellään.

-- Te ette oudoksuisi minun sanojani, -- jatkoi vanha rouva
murheellisesti, -- jos voisitte käsittää, kuinka hellästi äiti rakastaa
poikaansa. Mutta te, pojat, ette voi sitä käsittää; te nauratte vaan.
Ja minun poikani nauroi hänkin. Ah, hän oli niin soma, tuo minun
poikani, oikea gentleman tavoiltaan ja ryhdiltään! Jos hän olisi saanut
elää, olisi hänestä tullut äidin-isänsä, sotalaivaston kapteenin,
ilmeinen kuva. Tämä harmitti miestäni, sillä hän ei sietänyt tuota
ajatusta, että minä olin alkujani niin kokonaan toisellaisesta piiristä
kuin hän. Mutta niin se kumminkin on. Ennen vanhaan, kotona ollessani,
näin ympärilläni pelkkiä sivistyneitä, älykkäitä ihmisiä, joilla oli
hieno käytöstapa. Nyt tuo kaikki on kuin unta vain, ja minä katselen
tuota viulua, muistaakseni, että tuo kaikki on kerran ollut olemassa.
Mutta minähän väsytän vain teitä. Mitäpä te kaikesta tästä?

-- Mielelläni minä kuuntelen teitä, -- virkkoi vieras innokkaasti. --
On niin pitkä aika siitä kuin kukaan luuli maksavan vaivaa puhella
minun kanssani. Äsken jo sanoin, että oikein tuntuu hekumalta, kun
minua kohdellaan sellaisena, jolla vielä on ihmis-arvoa. Te puhuitte
piireistä. No niin, minäkin olen joutunut piiristäni pois tahi
oikeammin sanoen, minut sysättiin siitä ulos. Minä tein rikoksen
maailmata vastaan, ja maailma kosti minulle siten, ett'ei se enää
milloinkaan anna minulle tilaisuutta alkamaan alusta. Ensi aikoina se
oli mielestäni peiakkaan kovaa. Nyt olen oppinut kohauttelemaan
olkapäitäni ja nauran.

-- Nauratteko aina? -- kysäisi Volumnia Webster, kajoten hänen
käsivarteensa.

Vieras vaikeni hetkisen.

-- En, -- vastasi hän sitten, -- on aikoja, jolloin en naura. On aikoja
sellaisiakin, jolloin minä haaveilen, että jos kaikesta siitä
rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta, mitä maailmassa ihmisten sydämissä
liikkuu, rahtunenkaan säästyisi minulle, niin vielä minä koettaisin
aloittaa alusta. Ei ole mitään sen kamalampaa kuin elämän ja sielun
yksinäisyys; ei mitään sen kuolettavampaa kuin se tieto, ett'ei
yksikään välitä siitä, hyvinkö minun käy vai pahoin, kuolenko minä tien
oheen vai vieläkö elän niin kauan, että pääsen lähimpään kylään.
Jumal'armahda! Kun te ja teidän miehenne puhutte eroamisestanne
huomenna, niin ette tiedä, mitä sanotte. Suokaa anteeksi, jos puhun
liikoja. Minulla ei ole oikeutta pitää saarnoja toisille, mutta tässä
on jotain nurinpäistä: koti, loimottava valkea, kaikki mahdolliset
mukavuudet, -- eikä onnea sittenkään!

-- Ei ole onnea, -- sanoi Volumnia Webster, puolittain itsekseen, --
ellei ole myötätuntoisuutta, ja juuri myötätuntoisuutta olen minä
kaivannut ikäni kaiken. Minä en ole ollut onnellinen vaimo: kuukaudet
ja vuodet ne tuovat riemua muutamille, minulle eivät ole sitä
milloinkaan tuoneet. No niin... Valkea alkaa laimeta, vieras; olkaa
hyvä ja lisätkää halkoja takkaan. Tuomas rakastaa kirkasta loimoa.
Minun täytyy käydä hänen päällystakkinsa; se on korjausta vailla, ja
sitten te kenties soitatte meille viuluanne.

-- Kyllä, -- vastasi viuluniekka, pannen halkoja takkaan.

Musta kissa pankolla katseli häntä sirkeillä, viheriäisillä silmillään,
ja tultuaan nähtävästi siihen päätökseen, että tuo vieras on talon
ystävä, alkoi siitä hyvillään kehrätä. Vieras silitteli sen pehmoista
turkkia, kiepautti sen seljälleen ja alkoi leikkiä sen kanssa.

-- Pian sinun tulee paha olla, -- puheli hän kissalle, -- sillä minä
otan viuluni. Mutta kukaties minä saan sinut lumotuksi, siihen sorttiin
kuin kuuluisa Orfeo, josta sinä lienet kuullut puhuttavan.

Samassa astui kelloseppä kyökkiin.

-- Nyt on työt lopussa, -- virkkoi hän iloisesti, -- ja minä jätän
kaikki jälkeeni erinomaiseen kuntoon, niin että minä saatan aloittaa
huomisesta uutta elämääni keveällä omalla-tunnolla. Emäntä sanoo teidän
aikovan soittaa meille jotain. Mielelläni minä kuuntelen säveleitä,
vaikka vaimoni väittää, ett'en niinä ole soiton ystävä. Merkillistä,
mitenkä vaimo varmasti ratkaisee tällaisia asioita. Asiasta toiseen,
vieras! Luultavasti saitte te kuulla kaikki hyvät sotalaivaston
kapteenista! Min'en ole jaksanut päästä irti siitä miehestä, vaikka hän
on ollut maan povessa jo monta vuotta! Voi sitä aviomiestä, jonka
vaimolla on sukulaisia sotalaivastossa!

-- Tai armeijassa, -- naurahti vieras, ottaen viulunsa esille
viheriästä pussista. -- Teidän pitäisi olla kiitollinen vähästäkin
onnesta. Saattaa olla, että sotalaivasto ärsyttää miehen kulkun
kipeäksi, mutta armeija hänet tukehuttaa kerrassaan.

-- Mikähän te oikeastaan lienettekään? -- virkkoi kelloseppä, katsellen
vierastansa ilmeisellä mielenkiinnolla. -- Ryhdillenne ja
puhetavallenne te olette, niinkuin ihmiset sanovat, gentleman, ja
sittenkin te olette kuljeksiva viuluniekka, vailla kotia ja ehkä vailla
rahojakin.

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, -- naurahti vieras: -- minä olen 48
pennin onnellinen omistaja. Ja ett'ei mieleenne johtuisi epäillä
sanojeni totuutta, niin kas tässä ne on.

-- Ihanhan minä tulen uteliaaksi tietämään, kuka te olette, -- virkkoi
kelloseppä.

-- Pian se uteliaisuus on tyydytetty, -- sanoi vieras, nyökäyttäen
päätään vanhalle rouvalle, joka oli käynyt työnsä ja istahtanut
penkille miehensä viereen.

Hän seisoi heidän edessänsä, sormiellen viulunsa kieliä.

-- Min'en saa päähäni, mikä hitto teitä panee huomenna eroamaan
toisistanne, -- virkkoi hän. -- Kuultuanne minun ylentävän historiani,
sanotte kai, että minä olen niitä _kurjia_. Mutta teitä tuossa
katsellessani, luulen minä, että te olette _hurjia_. No niin, se
sikseen. Mitä minuun tulee, on minulta elämä mennyt ihan hukkaan. Itse
minä kumminkin tieni valitsin, ja niinpä en osaa syyttää ketään muita
kuin itseäni. Ollessani kuritushuoneessa väärennysrikoksen tähden,
kuoli minulta äiti. Hänen sydämensä oli murtunut, sanottiin. Mutta
siitähän asiasta tässä on jo haasteltu. Päästyäni vapaaksi, päätin
koettaa kohota jälleen, juuri äitini muiston tähden. Mutta se semmoinen
ajatus oli melkein myöhäistä, vai mitä? Minä haeskelin ja haeskelin
jotain toimeentuloa, tietysti, turhaan. Silloin muistui mieleeni viulu:
entis-aikoina sanottiin minun soittaneen erinomaisen hyvin. Yritin
antamaan soittotunteja, mutta elämäni taru tuli tunnetuksi, ja minä
menetin oppilaani. Sitten soitin moniaita viikkoja eräässä orkestrissa.
mutta historiani levisi sinnekin, ja minun täytyi lähteä pois.
Senjälkeen soittelin Lontoon kaduilla erään harppurin kanssa, mutta
eräänä päivänä hän sanoi minua kirotuksi pahantekijäksi ja kieltäytyi
minun seurastani. Ja nyt, kun kaikki ovat kääntäneet minulle selkänsä,
soittelen minä yksin. Saanko nyt enää olla teidänkään luona, vai
pitääkö minun lähteä? Useimmat käskevät minut pois. Minun tunteitani on
enää mahdoton loukata, niin että olkaa hyvä ja sanokaa vaan suoraan.

Ei vastannut kumpikaan. Volumnia ja Tuomas Webster tuijottivat
valkeaan, niinkuin katselisivat siellä murheellisia kuvia. Kyyneliä oli
vanhan rouvan silmissä; alakuloiselta näytti kelloseppäkin.

-- Siis minä lähden, -- sanoi viuluniekka vähän suruisena. Hän ei
sormiellut enää soitintansa.

-- Ei, -- virkkoi vanha isäntä ystävällisesti, -- jääkää te vaan tänne.
Te olette meidän vieraamme. Me sanoimme teidät tervetulleeksi, ja
tervetullut olkaattekin. Olin ääneti hetken aikaa, sillä teidän sananne
johdattivat mieleeni minun poikani, joka lyötiin kuolijaksi eräässä
päihtyneitten mellakassa viisitoista vuotta sitten. Jos hän olisi
jäänyt eloon, olisiko hänen elämänsä ollut samallaista kuin teidänkin?
Meidän pitää ojentaa teille auttava käsi, vieras, hänen tähtensä. Mitäs
sanot, Volumnia?

-- Sitä minäkin, -- vastasi vanha rouva yksivakaisena.

Viuluniekka kumartui ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.

-- Näin ystävällisiä sanoja en ole kuullut moneen vuoteen, -- sanoi
hän. -- Tuntuu kuin olisin ihan toinen mies. Nyt käy kaikki minulle
helpommaksi. Ja nyt musikkia hiukan, -- lisäsi hän hilpeästi. "Yleisön
valio mua kuuntelee, vaikk'ei oo monta heitä." Enhän minä ole enää
mikään soittotaituri, se tietkäät. Se musikki, mitä kysytään
kyläkapakoissa, ei ole kovin korkeata laatua: ei se juuri klassillista
ole. Älkää siis olko kovin vaativaisia. Jospa soittaisin jonkun
kevätkentän tanssin.

Kenties ei hän ollutkaan mikään taituri, mutta hän osasi saada viulunsa
haastelemaan vanhalle pariskunnalle, joka istui tuossa penkillä. Hän
oli unohtanut heidät. Hän soitteli ulkona kylän viheriällä kentällä, ja
kansa karkeloitsi kevätriuvun ympärillä. Lienee hän kuullut kylänväen
huutavan: "pane joutuun, pane joutuun, viulumies!" sillä tahti kiihtyi
kiihtymistään eikä näyttänyt yhtään väsyttävän häntä. Mutta nyt ne
kuolivat pois, nuo iloiset sävelet, ja niiden sijaan tuli vieno laulu,
sellainen, joka jää kuulijan mieleen. Viulu lauloi ja vaikeroi ja
vaikeroi jälleen.

Kelloseppä hätkähti ja tuijotti eteensä.

-- Volumnia. -- kuiskasi hän levottomasti, -- missä minä olen kuullut
tuon laulun? Niin, nyt tiedän. Minä olen kuullut sitä näitten monien
vuosien kuluessa, ja välistä on se vastoin tahtoanikin soinut
korvissani. Niin, se on se laulu, jonka meidän poikamme kerran sävelsi
minun syntymäpäivikseni. Se on tallella sinulla, Volumnia. Sano,
Volumnia, onko tämä unta?

-- Ei, rakas ystävä; ei se ole unta, -- vastasi vanha rouva. -- Se on
todellakin meidän poikamme säveltämä laulu. Muistatko, kuinka ylpeitä
mc olimme siitä? Me toivoimme hänestä niin paljon, eikö niin? Hän oli
niin lahjakas kaikin tavoin. Ralph raukka!

-- Kuinka ne palajavatkaan kaikki, nuo entiset muistot, Volumnia! --
kuiskasi kelloseppä. -- Tuntuu kuin kaikki tuo tapahtuisi nyt juuri.

Hänen päänsä vaipui vaimonsa olkapäätä vastaan, ja vanhan rouvan käsi
silitteli noita harmaita kiharoita, niinkuin usein oli silitellyt
menneinä päivinä.

Tietämättänsäkin oli vieras tenhonnut heidät, saattanut menneisyyden
lumoukseen. He olivat unohtaneet soittajan; he kuulivat vaan hänen
soittoansa.

Vieras lakkasi soittamasta, katsahti ylös ja näki, kuinka vanha
kelloseppä lepäsi kuni väsynyt lapsi, ja kuinka vaimo silitteli hänen
harmaita kiharoitaan.

-- Eihän se toisin saata ollakaan, -- sanoi soittaja itsekseen; --
enhän minä saata vaatia, että he minua muistaisivat. Olen jo niinkin
kauan ollut heidän vastuksinaan. Minun pitää taaskin lähteä ulos
synkkään yöhön ja olla jälleen yksin.

Hän silmäsi ympärilleen tässä miellyttävässä kyökissä, näki loimottavan
takkavalkean, vanhanaikuisen seinäkellon, vaskisen sängynlämmittäjän,
hyllyn ja posliniastiat siinä. Kaikki oli niin kodikasta. Hän oli niin
hyvillään, nähtyänsä kaiken tuon vielä kerran: sen muisto oli oleva
hänelle mieluista. Hän oli juuri pistämäisillänsä viulun viheriään
pussiin, mutta samassa katkesi viulusta kieli, päästäen kimeän äänen.

Volumnia Webster heräsi haaveilustaan.

-- Kas, te siinä! -- sanoi hän. -- Sanokaas, mitenkä te tunnette tuon
laulun? Mitenkä otitte soittaaksenne juuri sen? Minun pitää saada
tietää, miksikä soititte juuri sen?

Vieras ihmetteli tuota uteliaisuutta.

-- Minun täytyy, huomaan ma, kertoa teille tänä yönä kaikki
salaisuuteni, -- sanoi hän, murheellisesti myhähtäen. -- Jos tunnustus
tekee sydämelle hyvää, niin on minun sydämeni voittanut paljon tänä
iltana. Te puhuitte siitä miehestä, joka oli saattanut poikanne
harhateille. Teidän sananne kävivät syvälle sydämeeni, sillä ne
muistuttivat minulle, mitä minä aikoinani tein samalla tapaa eräälle
nuorukaiselle, josta toivottiin paljo, niinkuin kaiketi teidänkin
pojastanne. Luultavasti muistelin häntä, soittaessani teille tuota
laulua, sillä hän oli sen säveltänyt, ja minä sen ensimmäiseksi hänelle
soitinkin. Minusta se on aina ollut kaunis laulu.

Kelloseppä kavahti pystyyn ja tarttui tylysti vieraan käsivarteen.

-- Te tunsitte siis hänet? -- kysyi hän kiihkeästi.

-- Ettäkö tunsin? -- naurahti viuluniekka. -- Me olimme eroamatta
yhdessä! Hän oli minun varjoni. Hän oli kokonaan minun vallassani, minä
voin kietoa hänet sormeni ympärille, kieputella häntä mieleni mukaan.
Hän oli verrattoman hyvä kumppali, pystyi laulamaan iloisia lauluja
kenen kanssa hyvänsä, täynnä pilaa ja sanasutkauksia. Voi sentään!
Kyllä sille pojalle sai nauraa! Ei ollut toista niin huimapäistä
kuin...

Viulunsoittaja vaikeni äkkiä. Vanha rouva nojasi tuolin selkämykseen ja
katsoi häneen kiiluvin silmin, niinkuin naarastiikeri, valmiina
hyppäykseen. Kelloseppä seisoi muutaman askeleen päässä, kädet lujasti
ristissä rinnalla. Hänen kasvoissansa eli, niinkuin elää sen miehen
kasvoissa, joka on tekemäisillään päätöstänsä ja koettaa saada selville
jonkun salaisuuden.

-- Mikäs teidän on kumpaisenkin? -- kysäisi viuluniekka hermostuneesti.
-- Olenko minä tehnyt jotain pahoinpuolin? Olenko sanonut jotain, mikä
loukkaa teidän tunteitanne?

Kimeä kiljahdus pääsi vanhan rouvan huulilta. Hän hyökkäsi seinäkaapin
luokse nurkassa, sieppasi muutamia papereita ja viskasi ne pöydälle.
Hän selaili niitä vapisevin käsin ja löysi vihdoin hakemansa käärön.
Hän repäisi sen auki ja otti siitä esille erään nuoren miehen
vaalistuneen valokuvan. Hän kohotti sen viuluniekan nähtäväksi.

-- Onko tämä sen ystävänne näköinen, jonka te raastitte turmioon?

Vieras horjahti taaksepäin, ikäänkuin mikä olisi häntä pistänyt. Hänen
kasvonsa olivat kalman vaaleat.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän. -- Hän on juuri se, Ralph Webster!

Valokuva kirposi vanhuksen kädestä.

-- Siis vihdoinkin, -- lausui vanha rouva verkalleen, -- siis
vihdoinkin näemme kasvoista kasvoihin meidän poikamme pahimman
vihollisen. Maksoipa elää näin kauan, että sai nähdä hänet tuollaisena:
sysättynä pois joka kodista.

Vieraan pää vaipui alas. Hän koetti puhua, mutta sanoja ei tullut hänen
kielellensä.

-- Menkää! -- sanoi kelloseppä, käyden tylysti hänen olkapäähänsä ja
osoittaen ovea. -- Täällä ei ole levonsijaa teille.

Vieras otti viulunsa ja käyränsä ja vehreän säkin ja hiipi ovelle. Sade
pieksi yhä akkunoita, ja tuuli ulvoi kamalaa taruansa. Hän pysähtyi
ovella ja toivotonnakin toivoi, että vanha rouva heltyisi ja sanoisi
ystävällisen sanasenkaan jäähyväisiksi. Jos ihmiskasvot ovat
milloinkaan puhuneet selvää kieltä, puolustusta pyytäessään, niin hänen
kasvonsa ne tässä viimeisessä silmänräpäyksessä puhuivat selvästi.

-- Mitä te odottelette? -- kysäisi vanha rouva synkästi. -- Menkää,
ennenkuin kieleni siteet heltiävät.

Viuluniekka tyrkkäsi oven auki, astui puotiin ja avasi puodin oven.
Kovalla ryminällä paiskasi tuuli sen kiini, hänen astuessaan ulos
raivoisaan, synkkään yöhön.

       *       *       *       *       *

Hänen mentyänsä hervahti Volumnia Websterin jännitys. Hän vaipui
sohvaan ja purskahti katkeraan itkuun. Kelloseppä kumartui hänen
ylitsensä ja, lohdutellen häntä, otti hänen kyyneleiset kasvonsa
käsiinsä ja suuteli niitä.

-- Volumnia, -- kuiskasi hän, -- me olemme paljon lähestyneet toisiamme
tänä iltana.

Ja vanha rouva hymyili tätä kuullessaan. Hän näki miehensä nostavan
valokuvan ylös lattialta ja panevan sen nurkkakaappiin; hän näki hänen
ripustavan piippunsa naulaan juuri palkeitten yläpuolelle ja näki hänen
korjaavan mieluisimmat työkalunsa tavalliseen säilölaatikkoon.

Kello löi kaksitoista.

-- Sinulla on huomenna pitkä matka, Tuomas, -- sanoi vanha rouva. --
Sinun pitäisi panna levolle. Minun pitää valvoa hiukan kauemmin,
saadakseni päällystakkisi korjatuksi.

-- Älä huoli siitä, -- vastasi toinen, ottaen päällystakkinsa hänen
käsistään. -- Min'en lähde matkalle huomenna enkä koskaan. Minä jään
tänne sinun luoksesi, Volumnia, ja elän nuo kaksikymmentä vuottani
täällä. Viuluniekka oli oikeassa, sanoessaan meitä hurjiksi. Saanko
minä jäädä, Volumnia? Min'en siedä sitä ajatusta, että nyt eroaisin
sinusta.

Ja vanha rouva pyysi häntä jäämään, luvaten puoleksi leikillään, ett'ei
hän ole vaivaava häntä sotalaivaston kapteenilla muuta kuin mitä ihan
välttämätöntä on. Ja hän haasteli viuluniekasta, tuosta yksinäisestä
miehestä, eikä sanonut koskaan voivansa unohtaa rukoilevaa ilmettä
hänen kasvoillaan, hänen odotellessaan ovella edes yhtä ystävällistä
sanaa. Hän tiesi miehen koko tulevaisuuden riippuvan tästä yhdestä
silmänräpäyksestä, Hän katui, että he olivat niin pikaisesti käskeneet
hänet pois. Hän muisti, mitä vieras oli puhunut hellyydestä, ja kuinka
hän oli sanonut tahtoneensa alkaa alusta, jos hänelle olisi suotu
rahtunenkaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Hän unohti, että
viuluniekka oli juuri se mies, jonka nimeä hän oli säilyttänyt
muistossaan, ainoastaan vihatakseen häntä. Hän ei muistanut muuta kuin
että hän oli onneton vaeltaja, jonka hän oli sysännyt ulos synkkään
yöhön. Kaikki sääliväisyys hänen sydämensä syvyyksissä heräsi nyt
henkiin.

-- Kutsutaan hänet takaisin, Tuomas, -- sanoi hän innokkaasti. --
Ojennetaan hänelle auttava käsi, minkä lupasimme, ennenkuin tiesimme,
ken hän oli.

Ja he avasivat puodin-oven ja huusivat häntä nimeltä:

-- Mark Weston, Mark Weston! Tulkaa takaisin meille! Me sanomme teidät
tervetulleeksi, niinkuin äskenkin. Meillä ei ole muuta kuin
anteeksiantamusta ja ystävällisyyttä teille. Tulkaa takaisin!

Vastausta ei kuulunut.

-- Me tahdomme auttaa teitä, Mark Weston, -- huusi vanha rouva. --
Tulkaa meille!

Tuuli ja sade vastasivat; viuluniekka ei vastannut.

-- Kukapa tällaisessa myrskyssä mitään kuulee! -- sanoi kelloseppä. --
Turha on huudella häntä.

Vastenmielisesti he sulkivat oven ja palasivat kyökkiin. He sytyttivät
lampun ja asettivat sen akkunaan. Ja he istuivat takkavalkean ääreen,
haastellen nuoruutensa päivistä ja Ralphista ja viuluniekasta.

-- Kun viuluniekka näkee valon, niin hän kyllä tulee takaisin, --
puhelivat he toisilleen.

He vuottelivat hamaan päivän koittoon asti. Myrsky hiljeni ja tyyntyi;
valkea takassa sammui.

Mutta viuluniekka ei tullut takaisin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yksillä juurilla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.