Title: Jaakko Cook'in matkat Tyynellä merellä
Author: Hassell, Antti Fredrik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jaakko Cook'in matkat Tyynellä merellä" ***


JAAKKO COOK'IN MATKAT TYYNELLÄ MERELLÄ

Kirj.

Antti Fredrik Hassell


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1884.



SISÄLLYS:

Johdatus.
Cook'in ensimmäinen matka 1768-1771. Tahitin saari.
Uusi Seelanti.
Uusi Hollanti.
Cook'in toinen matta 1772-1775.
Cook'in kolmas matka 1776-1779.



JOHDATUS.


Kun Eurooppalaiset uuden ajan alussa oppivat tuntemaan Aasian ja
Amerikan välillä olevaa suunnatonta Tyyntä mertä ja joitakuita sen
lukemattomista saarista, syntyi heissä ensikerran aavistus uudesta
eteläisestä mantereesta. Sen ajan ihmiset ajattelivat, näet, ett'ei
Luoja kaikkiviisaudessaan ole jättänyt suurinta osaa maapallostamme
veden valtaan, ja kun sittemmin opittiin vaillinaisesti tuntemaan Uuden
Guinean, Uuden Hollannin ja Uuden Seelannin rantoja, arveltiin että ne
olivat vaan osia tuosta suuresta mantereesta, joka muka ulottuisi aina
etelänavan seuduilta kauas pohjoseen ja jota sen vuoksi nimitettiinkin
"tuntemattomaksi _eteläiseksi_ mantereeksi" (lat. terra _australis_
incognita). Jokseenkin semmoisena pysyi Eurooppalaisten käsitys
maapallomme eteläosista aina viime vuosisadan toiselle puoliskolle
asti, jolloin Englantilaiset ryhtyivät pontevasti Tyynen meren ja sen
saarien tutkimiseen, poistaen siten kaikki harhaluulot uudesta
"eteläisestä mantereelta". Kysymyksen lopullisesta ratkaisemisesta
tulee kunnia melkein yksinomaan englantilaiselle kapteenille Jaakko
Cook'ille, jonka pitkille ja vaivaloisille retkille Tyynen meren
saaristoissa aiomme tällä kertaa hetkiseksi poiketa. Mutta sitä ennen
on meidän kuitenkin luotava lyhykäinen silmäys niihin löytöihin, joita
Eurooppalaiset ennen häntä olivat tehneet samoilla aloilla.

Espanjan palveluksessa oleva Portukalilainen _Magellan_ oli ensimmäinen
Eurooppalainen, joka ohjasi laivansa Tyynen meren selälle. Kun hän oli
purjehtinut v:n 1520 lopulla vielä nytkin Magellanin nimeä kantavan
Etelä-Amerikan ja Tulimaan välillä olevan salmen läpi, aukeni hänen
eteensä lavea valtameri, jonka hän nimitti "Tyyneksi mereksi" siitä
syystä ett'ei siellä neljään kuukauteen kuulunut mitään myrskyä.
Maaliskuun alkupuolella v. 1521 saapui Magellan saaristoon, jonka
alhaisessa luonnontilassa olevat asukkaat olivat peräti taipuvia
näpistelemiseen. Hän nimitti sen vuoksi saaret _Varkaiden saariksi_
(Ladrones) ja purjehti yhä etemmä länteen päin. Filippineillä sai hän
kuitenkin surmansa alkuasukasten nuolista, mutta hänen miehensä
jatkoivat matkaansa ja saapuivat viimein takasin Espanjaan tehden siten
ensimmäisen purjehduksen maan ympäri.

Vähän aikaa sen jälkeen kuin Espanjalaiset olivat avanneet
Eurooppalaisille tien Tyyneesen mereen, tekivät Portukalilaiset
Malakka-niemen valloituksen jälkeen retkiä "Suuren Jaavan" (Uuden
Hollannin) ja _Uuden Guinean_ rannoille. Mutta siihenpä pysähtyivätkin
tutkimukset Tyynessä meressä siksi kertaa; sillä suurten löytöretkien
merikansat, Espanjalaiset ja Portukalilaiset, pitivät paljon
edullisempana tutkia Amerikan kultamaita tai käydä tuotteliasta kauppaa
Intian tavaroilla kuin purjehtia uusille tuntemattomille aloille,
joista ei luultu tulevan niin suurta aineellista voittoa.

Vasta v. 1567 tehtiin tärkeämpi retki "tuntemattoman eteläisen
mantereen" tutkimiseksi. Silloin lähti Espanjalainen _Mendana_ Kalloon
satamasta Tyyneesen mereen uusia maita hakemaan ja saapui sillä
matkallaan _Salomon saarille_, joilla hän tapasi ihmissyöjiä,
vihamielisiä asukkaita. Tautien ja ruoan puutteen takia täytyi hänen
palata kotimaahansa, jossa hänen löytömatkansa eivät saavuttaneet
sanottavasti suosiota. Myöhemmin sai Mendana kuitenkin uuden retken
varustetuksi, otti silloin puolisonsa donna (rouva) Isabellan mukaansa
ja löysi v. 1595 _Markesas saaret_. Sieltä jatkettiin purjehdusta
länttä kohden ja saavuttiin viimein Santa Cruz'in saarelle, jonne
Espanjalaiset aikoivat perustaa siirtolan. Kesken niitä puuhia kuoli
kuitenkin Mendana, jolloin hänen puolisonsa purjehti _Oviros_ nimisen
luotsin avulla Ladronien eli Marianien kautta Intian saaristoon ja
sieltä kotimaallensa. V. 1605 sai Oviros toimeen uuden retken Tyynelle
merelle, jossa hän löysi joukon matalia korallisaaria ja nimitti ne
_Vaarallisiksi saariksi_, syystä kun purjehtijaa niiden rannoilla
uhkaili haaksirikkoon joutuminen. Sittemmin löysi hän myöskin _Uudet
Hebridit_, mutta sielläpä ottivat hänet omat miehensä vangiksi ja
palasivat Amerikkaan; yksi hänen seuralaisistaan, _de Torres_, jatkoi
kuitenkin matkaansa hakeakseen uutta eteläistä mannerta, vaan
uppiniskaiset merimiehet pakoittivat hänetkin palaamaan espanjalaisiin
siirtokuntiin; sillä matkalla löysi hän Uuden Guinean ja Uuden
Hollannin välisen salmen, joka vielä nytkin kantaa Torres'in nimeä. --
Siihen loppuivat Espanjalaisten löytöretket Tyynessä meressä. Heidän
voimansa alkoi muutenkin niihin aikoihin heikontua ja kauppa sekä
meriliike kaukaisilla vesillä joutui vähitellen heidän kilpailijainsa
Hollantilaisten ja Englantilaisten haltuun.

Kun matkustusta Magellanin salmen kautta pidettiin hyvin vaikeana ja
vaarallisena työnä, rupesivat Hollantilaiset miettimään uutta väylää
Amerikan eteläpuolitse Tyyneesen mereen. Rikas Amsterdamin kauppias
_Lemaire_ yhdessä erään _Schoutenin_ kanssa keksikin semmoisen väylän
Tulimaan eteläpuolitse (v. 1616). Samoin kuin Magellan purjehti hänkin
sitten pitkin Tyynen meren selkää luoteista ilmansuuntaa kohden ja
saapui Ystävyyden saarien ohitse _Laivuri- eli Samoan saarille_.
Täälläkin olivat asukkaat näppäriä näpistelijöitä, sillä he kiskoivat
tarkoin naulatkin laivojen kupeesta. Matkallaan Intian saaristoon
kävivät Hollantilaiset Uuden Guinean ynnä muiden saarien rannikoilla.

Lemairen jälkeen seuraavat Hollantilaisen _Tasman'in_ tärkeät matkat.
Syyskuussa v. 1642 läksi hän Afrikan itärannikolta kaakkoista
ilmansuuntaa kohden hakemaan uutta eteläistä mannerta. Hän saapuikin
noin 42 eteläisen leveysasteen kohdalla erään maan luokse, jonka hän
nimitti _Van Diemenin maaksi_. Viipymättä siellä sen enempää jatkoi hän
matkaansa ja saapui maahan, jossa hän tapasi ruskea-ihoisia,
karkeaäänisiä asukkaita. Niitä ilmestyi kohta laivaankin, jossa sitten
ryhdyttiin molemmin puoliseen vaihtokanppaan, vaan kun Tasman lähetti
muutamia miehiään rannalle, tapettiin heistä siellä kolme ilman mitään
syytä. Tasman nimitti tämän löytämänsä maan Statenlandiksi, joka
nimitys sittemmin vaihdettiin _Uudeksi Seelanniksi_. Samalla matkalla
kävi Tasman myöskin Tonga- eli Ystävyyssaarilla. V. 1664 teki hän vielä
tutkimusmatkan Uuden Guinean rannoille, mutta siitä matkasta ei paljon
tiedetä, syystä kuin hänen päiväkirjansa hukkuivat. -- Hollantilaisista
matkustajista puhuessa on vielä mainittava _Roggeven_, joka v. 1722
löysi Pääsiäissaaren, Palliserin saaren y.m.

Seitsemännellätoista vuosisadalla alkavat myöskin Englantilaiset
tehollisen vaikutuksensa meriliikkeen alalla. Heidän satamistaan
purjehti vuosittain rohkeita merimiehiä kaukaisille vesille ja
syrjäyttivät siellä vähitellen kaikki muut laivaliikkeen harjoittajat.
Ensi alussa oli Englantilaisten meriretkillä kuitenkin sotainen, jopa
merirosvouksenkin tapainen luonne, johon oli suurena syynä sekin, että
heidän merimiestensä usein täytyi henkensä uhalla puolustaa itseään
muiden kateellisten valtain purjehtijoita vastaan. Mutta vähitellen
muuttuivat asiat. Euroopan muut kansat huomasivat ett'eivät he voineet
vetää vertoja Englannin merivoimalle; se varttui sen vuoksi
varttuumistaan, jopa antautui viimein rauhallisen tutkimuksenkin
palvelukseen.

Englantilaisten tieteelliset matkustukset Tyynessä meressä alkavat
kuitenkin vasta 18 vuosisadan toisella puoliskolla. V. 1764 purjehti
_Byron_ hallituksen toimesta Tyynelle merelle tehdäkseen siellä
tutkimuksiansa, joista ei kuitenkaan tärkeämpiä seurauksia ollut. Kohta
sen jälkeen varustettiin uusi retki _Wallis'in_ johdolla v. 1766.
Purjehdittuaan Magellan'in salmen läpi saapui hän Vaarallisille eli
Pomotusaarille ja sitten _Tahitiin_, jonka asukkaat ottivat tulijoita
ensin kivienheitolla vastaan, vaan huomattuaan miten mahtavia
muukalaiset olivat, muuttuivat nöyriksi, ystävällisiksi ihmisiksi. --
Hiukan myöhemmin kävi myöskin Ranskalainen _Bougainville_ Tahitin
saarella ja antoi siitä kotiin palattuaan viehättävän kertomuksen.

Mutta kaikkien näiden retkien kautta ei saatu kuitenkaan ratkaistuksi
tuota suurta kysymystä uuden eteläisen mantereen olemisesta. Tosin oli
moni jo Tasmanin retkien jälkeen ruvennut epäilemään koko juttua, mutta
ennenkuin epäilys muuttui varmaksi tiedoksi, tarvittiin Jaakko Cook'in
huolellisia tutkimuksia Tyynessä meressä.

       *       *       *       *       *

_Jaakko Cook_ syntyi v. 1728 pohjoisessa Englannissa köyhistä
vanhemmista ja sai jo aikaseen tottua työhön sekä ahkeruuteen.
Pienoisena poikana auttoi hän isäänsä, herraskartanon renkiä,
maantöissä, rupesi kolmentoista vuotiaana palvelukseen erään
maakauppiaan myymälään, vaan luopui kuitenkin kohta siitä toimestaan ja
lähti isänsä suostumuksella merille. Ensi alussa sai nuori Jaakko olla
laivapoikana eräässä Englannin ja Irlannin väliä kulkevassa
hiililaivassa, mutta ollen ahkera ja tarkka toimissaan yleni hän ensin
matruusiksi ja sitten laivuriksi. Kun Englanti v. 1755 joutui sotaan
Ranskan kanssa, meni Cook sotalaivastoon, kohosi siellä yliperämieheksi
ja lähetettiin v. 1759 Amerikkaan, jossa hän toimitti tärkeitä
tehtäviä, kartoittaen muun muassa useita tuntemattomia rannikkoja.
Näiden ansioidensa tähden määrättiin hän sodan loputtua v. 1764
New-Foundlandin meri-insinööriksi.

Vaikkei Cook olutkaan nuoruudessaan saanut mitään koulu-opetusta,
oli hän kuitenkin omin neuvoinsa hankkinut itselleen tarkat
tiedot ammattiinsa kuuluvissa asioissa. Mutta varsinaisten
ammattitutkimuksiensa ohessa työskenteli hän myöskin tähtitieteen alalla
ja lähetti v. 1766 Lontoon tiedeseuralle kertomuksen eräästä auringon
pimenemisen tarkastuksestaan, herättäen siten puoleensa tieteellisenkin
maailman huomiota. Sepä seikka vaikuttikin että kun pari vuotta
myöhemmin Englannissa puuhailtiin erästä tähtitieteellistä retkeä Tyynen
meren vesille, pyydettiin Cook'ia semmoisen retken johtajaksi.

Tähtien tutkijat olivat, näet, laskeneet että Venus niminen kiertotähti
joutuu kesäk. v. 1769 kiertomatkallaan maan ja auringon väliin.
Semmoista tapausta pidettiin hyvin tärkeänä tieteelle, sillä sen avulla
oli mahdollinen laskea auringon etäisyyttä maapallostamme. Kun
yleisesti arveltiin että joku Tyynen meren saarista olisi erittäin
sopiva paikka sellaisen tähtitieteellisen tarkotuksen tekemiseksi,
päätettiin sinne lähettää retkikunta, jonka tarkoituksena olisi paitsi
tähtitieteellisiä myöskin maatieteelliset tutkimukset. Tehtävä ei ollut
siis helpoimpia, mutta Englannin amiraliteetti luotti kuitenkin
tarpeeksi Cook'in taitoon ja kokemukseen antaessaan hänelle pääjohdon
"Endeavour" nimisessä laivassa, joka oli varustettu aiottua retkeä
varten.



COOK'IN ENSIMMÄINEN MATKA.

1768-1771.


TAHITIN SAARI.

Elokuun 26 p:nä 1768 lähti Cook Plymouthin satamasta pitkälle
matkalleen. Paitsi laivaväkeä seurasi hänen mukanaan tähtientutkija
Green, ruotsalainen luonnontutkija Solander, tiedemies Banks y.m.
Ruokavaroja oli varustettu puoleksitoista vuotta ja sitä paitsi oli
laivassa runsaasti ampumavaroja ja aseita. Retken ensimmäiseksi
tarkoitusperäksi määrättiin Tahitin saari, jota juuri parhaillaan
kotiutunut maan ympäri purjehtija Wallis piti soveliaimpana paikkana
retken tähtitieteelliselle tarkoitukselle.

Matkalla Englannista Madeiraan ja sieltä Etelä-Amerikan rannikolle ei
tapahtunut mitään mainittavampaa. Purjehtiessaan Tulimaan etelärannatse
oli Cook'illa tilaisuutta tutustua sen seudun kurjaan luontoon.
Tammikuu oli käsissä, siis keskikesä täällä maanpallomme
eteläpuoliskolla, vaan siitä huolimatta oli ilma kuitenkin joskus
tavattoman kylmä. Maan asukkaat, nuo Etelä-Amerikan Lappalaiset, olivat
sekä ruumiin että sielun puolesta mitä kurjimmalla kannalla. Ilman
tarpeellisia vaatteita ja aseita voivat he hädin tuskin taistella
elämänsä puolesta luonnon ankaria voimia vastaan. Kun Englantilaiset
tarjosivat heille tavaroitaan, valitsivat he kaikenlaisia korukaluja
paljon mieluummin kuin kirveitä, veitsiä y.m., joiden hyötyä he eivät
voineet käsittää.

Tyyneelle merelle päästyään suuntasi Cook laivansa suoraan luodetta
kohden. Nytpä saivat matkalaiset purjehtia pari kuukautta näkemättä
muuta kuin vettä ja taivasta. Purjehdittuaan _Vaarallisten saarien_
ohitse saapuivat he viimein huhtikuun 11 p:nä _Tahitin_ rannikolle.

Saaren asukkaat tulivat venheillä Englantilaisille vastaan tarjoten
heille rauhan merkiksi puunoksia ja ryhtyen sitten heidän kanssansa
vaihtokauppaan. Seuraavana päivänä laskivat Englantilaiset laivansa
ankkuriin Matavain lahdessa. Siellä antoi Cook miehilleen tarkat
päiväkäskyt ja lähti sitten muutamien seuralaistensa kanssa saarelle,
joissa asukkaat osoittivat tulokkaille mitä suurinta ystävyyttä,
saattaen heitä pitkin kauniita lehtoja ja näytellen heille palmu- sekä
leipäpuiden varjossa olevia asumuksiaan.

Kerran veivät alkuasukkaat vieraansa erääsen asuntoon, joka oli muita
saarella olevia paljon suurempi. Siellä majaili Tutaha niminen mies,
joka kuninkaana hallitsi saaren isompaa puoliskoa. Englantilaisten
eteen leviteltiin mattoja ja pyydettiin istumaan. Sen jälkeen tuotiin
sisään kukko ja kana, jotka annettiin lahjaksi Cook'ille ja Banks'ille.
Vastalahjaksi sai Tutaha silkkisen esiliinan, jonka hän oitis
mielihyvillään vyötti kupeelleen.

Ollakseen paremmin turvattuna mahdollisia vaaroja vastaan saarelaisten
puolelta ja voidakseen rauhassa toimittaa tärkeät tähtitieteelliset
tarkastuksensa, antoi Cook rakentaa saarelle pienen linnoituksen.
Samalla teki hän kaikki mitä vaan voi, säilyttääkseen saarelaisten
ystävyyttä. Eipä hän ottanut edes yhtään hirttä linnaansa varten ilman
heidän luvattaan ja maksoi aina rehellisesti, mitä sen rakentamiseksi
muuten tarvittiin. Tällaiseen varovaisuuteen olikin hänellä sitä
enemmän syytä kun saarelaiset, ensimmäisen hämmästyksen puuskan ohi
mentyä, alkoivat osoittaa yhä suurempaa halua näpistelemiseen, ja siitä
taas oli seurauksena kaikenlaisia rettelöitä heidän ja Cook'in miesten
välillä. Niinpä tapahtui kerrankin, että eräs saarelainen tempasi
vahtina olevalta Englantilaiselta kiväärin ja juoksi sen kanssa
toveriensa luo. Silloin tarttuivat saapuvilla olevat muut
Englantilaiset aseisinsa, ottivat kiväärinryöstäjän kiinni ja tappoivat
hänet. Siitäpä sitten syntyi saarelaisten keskuudessa aika melu ja Cook
sai ainoastaan vaivoin entisen ystävyyden palautetuksi.

Näpistelemistä eivät Tahitilaiset näkyneet yleensä pitävänkään minään
törkeänä paheena; sillä sitä harjoittivat heidän arvokkaimmat
miehensäkin. Kerran oli Cook muutamien seuralaistensa kanssa yötä
Tutahan luona. Vaikkei saapuvilla ollut muita kuin pelkkiä tahitilaisia
ylimyksiä, huomasivat Englantilaiset kuitenkin aamun koittaissa että
osa heidän vaatteuksistaan oli yön aikana kadonnut. Varastettuja ei
voitu millään tavoin saada takasin ja niinpä täytyi monenkin palata
vierailultaan puoleksi eurooppalaisessa puoleksi tahitilaisessa
pukineessa.

Kesäkuun 4 p:nä tehtiin tuo tärkeä Venustähden tarkastus. Cook itse
toimitti sen rakentamastaan linnasta samalla kuin Banks lähti sitä
varten Cimeo-nimiselle läheiselle saarelle ja eräs kolmas mies
tarkasteli tähteä soveliaalta paikalta melkoisen matkan päässä Cook'in
asemasta. Taivas oli koko ajan pilvetön ja ilma muutenkin
tarkastamiseen suotuisa; ainoastaan tavaton kuumuus tahtoi rasittaa
liiaksi.

Tähtitieteellisen tarkastuksen tehtyänsä oleskelivat Englantilaiset
saarella vielä vähän toista kuukautta, tehden tuon tuostakin retkiä sen
sisäosiin tutkiakseen asukasten oloja sekä tapoja. Erittäinkin oli
Banks tässä suhteen ahkera tutkija. Hän seurasi kerran Matawain luona
mereen laskevaa jokea pitkin ja löysi sillä vaelluksellaan jälkiä
eräästä aikoja sitten sammuneesta tulivuoresta. Hän jakeli
saarelaisille uusien kasvien, niinkuin meloonin, apelsinin, sitroonin
y.m. siemeniä ja istuttipa niitä itsekin sitä varten rakentamaansa
puutarhaan. Kerran tapasi Banks tällaisella matkallaan joukon
kuljeskelevia ilveilijöitä, jotka olivat hänen suureksi ihmeekseen
ottaneet laulujensa ja näytöksiensä esineeksi Englantilaisten tulon
Tahitiin ja heidän toimensa siellä. Vähää ennen lähtöänsä tekivät
Englantilaiset purjehduksen saaren ympäri nousten sillä matkalla usein
maalle keskustelemaan asukasten ja heidän päällikköjensä kanssa ja
tehden samalla monta arvokasta tieteellistä huomiota.

Heinäkuun alkupuolella rupesivat Englantilaiset varustelemaan lähtöä.
Sitä ennen antoi Cook hajoittaa linnansa ja tasoitutti sen ympärille
rakennetut vallit. Lähtöpäivän aamuna (heinäk. 13 p:nä) ilmaantui
Englantilaisten luo joukko Tahitilaisia jäähyväisille. Toiset heistä
olivat ääneti, toiset taas ilmoittivat kovalla äänellä suruansa, jota
Englantilaiset kuitenkin pitivät enemmän teeskenneltynä kuin
todellisena. Pyysipä eräs saarelainen, nimeltä Tupia päästä 13 vuotisen
Tomio-nimisen palveluspoikansa kanssa Englantilaisten mukaan. Cook
suostui mielellään sellaiseen tarjoukseen, sillä hän toivoi miehestä
paljon apua tulevilla matkoillaan.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin lähdemme seuraamaan Cook'ia etemmäksi hänen matkoilleen on
meidän mainittava niistä huomioista, joita hän teki Tahitin saaren ja
sen asukasten suhteen.

Tahitin on luonto varustanut mitä runsaimmilla lahjoillaan. Ilma on
siellä aina mieto, taivas kirkas ja koko luonto niin viehättävä että
saari näytti todellakin pieneltä paratiisilta matkan vaivoista
väsyneiden purjehtijaimme silmissä. Keski-osissa olevat vuoret
muodostivat kapean, hedelmällisen alangon pitkin meren rannikkoa ja
myöskin sisämaassa tavattiin siellä täällä kauniita laaksoja. Maan
tuotteista mainittakoon leipäpuu, kokospalmu, banaani y.m.

Tärkein kaikista oli kuitenkin leipäpuu, jonka noin lapsen pään
suuruiset hedelmät antoivat asukkaille lumivalkeaa, pehmoista ja
maukasta ravintoainetta. Eikä Tahitilaisten tarvinnutkaan jokapäiväistä
elatustaan hankkiakseen tehdä juuri muuta kuin kiivetä leipäpuuhun sen
hedelmiä ottamaan. Mutta vaikka asukkaat elättivätkin itseään
pääasiallisesti kasvikunnan tuotteilla, hoidettiin saarella kuitenkin
jonkunverran koti-eläimiäkin niinkuin kanoja, sikoja ja koiria; etenkin
viimemainittujen lihaa pidettiin herkkuna.

Tahitin asukkaita kuvailee Cook vilkkaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi,
mutta moittii heitä samalla näpistelemisen halusta, jopa
epäsiveellisyydestäkin. Kasvultaan olivat he kookkaita ja
kaunisvartaloisia. Heidän ihonsa oli ruskea, tummempi tai vaaleampi
aina sen mukaan miten paljon he oleskelivat ulko-ilmassa. Miehet
kantoivat tukkansa pitkänä, vaan naiset sitä vastoin lyhyenä, ja sen
koristukseksi käytettiin kukkasia tai lintujen sulkia. Korvarenkaita
kannettiin myöskin, mutta ainoastaan toisessa korvassa. Tärkein
koristuskeino oli kuitenkin ihon piirtäminen eli tatueeraaminen. Se
tapahtui siten että pienellä hammasreunaisella väriaineesen kastetulla
luuliuskalla piirrettiin ihoon neliskulmaisia, ympyriäisiä tai
muunlaisia kuvia.

Saarella vallitseva lämmin ilmanala vaikutti ett'eivät Tahitilaiset
tarvinneet suojella itseään paljon vaatteuksilla. Usein oli vaan
keskiruumis peitetty värisellä vaatteella, jota valmistettiin saarelle
omituisen vadelmapuun kuoresta. Eivätkä Tahitilaiset kaivanneet
pysyväisiä asumuksiakaan. Muutamat maahan pystytetyt pylväät saivat
olla majojen seininä, jotka sitten varustettiin palmupuun lehdistä
tehdyllä katolla. Laattialle asetettiin heiniä ja mattoja, joilla
saattoi istua päivällä ja levätä yöllä.

Suurimman osan päivää viettivät Tahitilaiset ulko-ilmassa, ja
oleskelivat myöskin hyvin paljon vesillä. Heidän venheensä n.s. kanot
olivat tasapohjaisia pystysuorilla syrjillä ja erisuuruiset aina sen
mukaan käytettiinkö niitä sotaa, kalastusta tai muita matkustuksia
varten. Sota-alukset olivat suurimmat ja niitäpä käytettiin parittain
s.o. kaksi purtta liitettiin toisihinsa vahvasti sivuilta. Pienempiä
venheitä soudettiin ainoastaan, mutta suurempiin oli laitettu
purjeitakin.

Mitä muuten Tahitilaisten tapoihin tulee, huomauttaa Cook heidän
suuresta puhtauden noudattamisestaan. He kylpivät kolme kertaa
päivässä, aamuin, keskipäivällä ja illoin; ruokaillessaan huuhtoivat he
suunsa ja kätensä melkein joka suupalan jälkeen. Mainittava on myöskin
heidän omituinen menettelynsä kuolleita haudatessa. Ruumiit asetettiin
paarille ja annettiin mädätä muutamia kuukausia, jonka jälkeen
ainoastaan luut haudattiin sitä varten erityisesti rakennettuihin
_morai_ nimisiin paikkoihin. Nämä hautapaikat olivat varustetut usein
komeilla hautapatsailla ja saarelaiset näkyivät pitävän niitä suuressa
kunniassa.

Uskonnolliset käsitykset olivat saarelaisilla jokseen kehittyneellä
kannalla; sillä he uskoivat yhden maailman luojan, vaikka kohta
ajattelivat hänen alapuolellansa olevan useita alijumalia eli
haltijoita. Yhteiskunnallinen järjestys oli ylimyksellinen, ja
mahtavimmille ylimyksille annettiin jonkunlainen kuninkaallinen arvo.
Sellainen ylimys oli myöskin Tutaha, joka sotaisen kuntonsa vuoksi oli
valittu kuninkaaksi, vaikka kohta hänen isänsä ja edeltäjänsä oli vielä
elossa.

       *       *       *       *       *

Tahitin saarelta lähdettyään kävi Cook läheisiä pienempiä saaria
tarkastelemassa ja huomasi että maanlaatu sekä asukkaat olivat niissä
kaikissa melkein samanlaisia. Huaheinen asukkaat tulivat häntä vastaan
venheillään ja astuivat vasta sitten laivaan kun olivat nähneet siellä
Tupian. Heidän kuninkaansa Oree tarkasteli ihmetellen kaikkea mitä hän
näki Englantilaisilla ja ihastui kohta vieraisinsa niin että vaihtoi
nimiä heidän päällikkönsä kansa kutsuen häntä omalla nimellään ja
itseään taas Cokeeksi. Uliteian ynnä kolme sen naapurisaarta otti Cook
juhlallisilla tempuilla Englannin kuninkaan haltuun, löysi sitten vielä
joukon pienempiä saaria ja nimitti koko ryhmän _Seurasaariksi_.


UUSI SEELANTI.

Onnellisesti oli Cook täyttänyt matkansa ensimmäisen tehtävän,
Venustähden tarkastuksen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan päätti hän
jatkaa tutkimusmatkaansa ja lähti sen vuoksi elokuun alkupuolella
Seurasaarilta eteläistä ilmansuuntaa kohden. Kuukauden ajan
purjehdittuaan saapui hän noin 40 eteläisen leveysasteen kohdalle,
mutta silloinpa nousi niin ankara myrsky että matkustajiemme täytyi
hieman peräytyä ja jatkaa sitten kulkuansa länttä kohden. Kuukauden
päivät saivat he sitten taas purjehtia aavalla aukealla valtamerellä.
Viimeinpä nähtiin veden pinnalla puun kappaleita, irtonaisia kasveja,
ja maalintuja alkoi lennellä laivan läheisyydessä. Lokakuun 5 p.
muuttui vesikin väriseksi ja seuraavana päivänä tervehtivät merimiehet
ilohuudoilla edessään olevaa rannikkoa.

Maa tuli yhä selvemmin näkyviin. Vuoriseudut olivat metsäisiä ja
laaksoissakin nähtiin joitakuita puita. Ilmaan nousevasta savusta
voitiin päättää, että seutu oli asuttua ja kun lähemmäs saavuttiin,
tuli näkyviin pieniä, sievännäköisiä majoja, venheitä, jopa ihmisiäkin.
Merimiehet luulivat jo saapuneensa tuolle tuntemattomalle eteläiselle
mantereelle, mutta toden teolla olivat he tulleet itärannikolle _Uutta
Seelantia_, jonka länsipuolella oli Tasman käynyt jo v. 1642.

Cook laski laivansa ankkuriin erään joen suulle ja lähti oitis
muutamien seuralaistensa kanssa rantaa kohden. Kun alkuasukkaat
huomasivat sen, lähtivät he ensi alussa pakosalle, mutta tuskin oli
Cook astunut Banks'in ja Solander'in kanssa maalle, kun metsästä töytäsi
äkkiä neljä pitkillä keihäillä varustettua miestä aikoen anastaa
rannalla olevaa Englantilaisten venhettä. Muutamat pyssynlaukaukset
kaatoivat kuitenkin yhden ryntääjän, jolloin muut lähtivät pakosalle.
Mutta myöskin Cook näki parhaaksi sillä kertaa lähteä takasin
laivaansa.

Seuraavana päivänä huomasi Cook rannalla koko joukon alkuasukkaita ja
kun hän halusi hartaasti päästä heidän puheilleen, miehitti hän kolme
venhettä, otti Banks'in, Solander'in sekä Tupian mukaansa ja läksi
soutamaan taas rannikkoa kohden. Huolimatta keihäillä ja jonkunlaisilla
kivikirveillä (asukasten kielellä: _patu-patu_) varustettujen villien
uhkaavista liikkeistä nousivat Englantilaiset maalle ruveten
keskusteluun joen toisella puolen olevien maan-asukasten kanssa. Tupia,
jonka kieltä Uusiseelantilaiset Englantilaisten suureksi mielihyväksi
ymmärsivät, selitti että vieraat tulevat ystävinä, etteivät he halua
muuta kuin vettä sekä ruokavaroja ja että he tahtovat maksaa kaikki
rehellisesti. Siinä sitten keskusteltiin jonkun aikaa ja viimein
suostuivat alkuasukkaat tulemaan joen yli. Heille tarjottiin nyt
lasikoristeita ja rautaa, mutta niistäpä eivät villit pitäneet paljon
lukua; Englantilaisten aseet miellyttivät heitä enemmän ja tempasipa
yksi heistä tähtientutkijalta Green'iltä metsästyspuukon. Kun toisetkin
rupesivat sitten osoittamaan yhä suurempaa julkeutta, täytyi
Englantilaisten turvata ampuma-aseisinsa. Mutta siitä oli seurauksena
että villit heittäysivät taas jokeen ja pakenivat sitä tietänsä
Englantilaisten näkyvistä.

Näin raukenivat turhaan kaikki Cook'in yritykset ystävyyden toimeen
saamiseksi alkuasukasten kanssa. Mutta kun hän tarvitsi
välttämättömästi juomavettä ja kun vesi joen suullakin oli suolaista,
tahtoi hän hakea jonkun toisen maallenousupaikan. Näissä tuumissa
ollessaan huomasi hän kerran kaksi venhettä lähenevän rannikkoa. Nyt
päätti Cook käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ottaa vangiksi venheiden
miehistön, saadakseen sitten heidät hyvällä kohtelulla puolellensa.
Mutta huolimatta Tupian ystävällisistä kehoituksista, ponnistelivat
alkuasukkaat viimeiset voimansa päästäkseen pakosalle ja kun toinen
venheistä siitä huolimatta oli joutumaisillaan Englantilaisten käsiin,
tarttui sen miehistö aseihinsa. Kahakassa, joka silloin syntyi, kaatui
neljä alkuasukasta Englantilaisten luodeista; muut kolme otettiin
vangiksi vedestä, jonne he olivat hypänneet tappiolle jouduttuaan.
Sopiipa arvata että vangiksi joutuneiden pelko oli sanomaton, sillä he
luulivat joutuvansa varman kuoleman omiksi. Mutta kun he sitten
huomasivat että nuo oudot voittajat osoittivat heille mitä suurinta
ystävyyttä, muuttui heidän kauhunsa pelkäksi riemuksi. Cook'in
ihmisystävälliseen mieleen koski kuitenkin heidän viattomain toveriensa
surma kipeästi, sillä hän ymmärsi aivan hyvin, ett'eivät villit
ansainneet suinkaan kuolemaa siitä syystä kun he eivät ottaneet
uskoakseen muukalaisten lupauksia. Kun vangiksi joutuneet olivat olleet
jonkun aikaa Englantilaisten laivassa ja saaneet siellä lahjaksi
vaatteita sekä korukaluja, pääsivät he taas maalle, taivuttaakseen
siellä muitakin ystävällisemmiksi Englantilaisia kohtaan.

Mutta rauhan ja sovinnon hieromiset eivät sittenkään onnistuneet
Cook'ille tässä paikassa, jonka hän sen vuoksi päätti jättää, nimittäen
sen _Poverty bay'ksi_ s.o. Köyhyyden lahdeksi, syystä kun sieltä oli
mahdoton saada edes juomavettäkään. Hän purjehti ensin pitkin saaren
rannikkoa etelää kohden, mutta kääntyi sitten alkuasukasten
nurjamielisyyden ja huonon ilman takia taas pohjoseen. Seuraten entisiä
jälkiään saapui hän viimein Tolagan lahteen, jonka rannalla löydettiin
hyvää juomavettä ja ystävällisempiä asukkaita. Varustettuaan itsensä
ruoka- ja juomatarpeilla sekä polttopuilla jatkoi Cook matkaansa
pohjoseen päin, nousten tuon tuostakin maalle, tutkiakseen sen luontoa
ja asukkaita.

Kun Englantilaiset olivat lähteneet ulapalle eräästä Uuden Seelannin
koillisrannalla olevasta lahdelmasta, jonka rannalta Cook oli
tarkastanut Merkurius-tähden kulkua, nähtiin useiden venheiden
lähestyvän heidän laivaansa. Kaksi venhettä tuli muita lähemmä ja
niissä oleva aseistettu miehistö lauleli sotalauluja. Huomattuaan
ett'eivät Englantilaiset pitäneet heistä paljon lukua, alkoivat
laulajat viskellä kiviä laivaa vastaan. Silloin moitti heitä Tupia
moisesta käytöksestä, sanoen että muukalaisilla on semmoisia aseita,
joilla he heittävät salamoita vihollisiensa yli. Vastaukseksi vaativat
villit kerskaillen Englantilaisia tappeluun, uhaten panna hengiltä joka
miehen. "Me emme tahdo tapella", vastasi Tupia, "emmekä huoli teidän
uhkauksistanne, sillä meillä ei ole syytä hakea riitaa teidän kanssanne
ja eihän meri kuulu teille yhtä vähän kuin meidän laivallekaan". Siihen
päättyikin jupakka sillä kertaa, mutta Englantilaiset kummastelivat
suuresti kuullessaan noin järkevää puhetta tahitilaisen tulkkinsa
suusta, etenkin kun kukaan ei ollut pyytänyt häntä puhumaan sillä
kertaa.

Tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin Englantilaiset joutuivat
kinastukseen, jopa kahakoihinkin alkuasukasten kanssa.

Mutta niistä ei ollut kuitenkaan sen vaarallisempia seurauksia, sillä
muutamat laukaukset Englantilaisten ampuma-aseista saivat villit
melkein aina vihollisuudestaan lakkaamaan.

Vuoden 1770 alussa purjehti Cook Uuden Seelannin pohjoisimman niemen
ohitse ja jatkoi sitten matkaansa etelää kohden. Purjehdittuaan komean,
lumenpeittämän Mount Egmont vuoren ohi, huomasi hän että rannikko
kääntyi kaarenmuotoisesti kaakkoon. Kun Englantilaisilla oli tarvis
hankkia ruokavaroja ja vettä, jopa korjata laivaansakin, nousivat he
maalle eräässä lahdelmassa kymmenkunnan peninkulmaa etelään siitä
paikasta, jossa ennen kolme Tasman'in miestä oli joutunut villien
surmattaviksi. Nyt osoittivat asukkaat kuitenkin sovinnollista mieltä
Englantilaisille. Cook kysyi heiltä, oliko paikkakunnalla koskaan nähty
semmoista laivaa kuin "Endeavour" oli ja teki asukasten kieltävästä
vastauksesta sen päätöksen, että muisto Tasmanin käynnistä oli saarelta
jo kokonaan haihtunut. Että asukkaat täällä olivat ihmissyöjiä, se
havaittiin pian. Eräänä päivänä ilmestyi Englantilaisten laivaan
miehiä, joilla oli mukana seitsemän ihmispäätä. Niissä oli nahka ja
liha vielä jäljellä, vaan aivot, joita erittäin pidettiin herkkuna,
olivat kaivetut pois. Liha oli pehmeää ja jonkunlaisten
säilytysneuvojen kautta estetty pilautumasta. Banks pyysi ostaa noita
päitä, vaan eipä niiden omistaja, eräs vanha mies, suostunutkaan
myymään muuta kuin yhden ainoan, arvattavasti siitä syystä että
Uusiseelantilaiset pitivät ihmisen päitä voiton ja urhoollisuuden
merkkeinä.

Täällä sai Cook nähdä tarkemmin noita linnoituksen tapaisia laitoksia,
joita hän oli huomannut muuallakin Uuden Seelannin rannikoilla ja
joiden nimi alkuasukasten kielellä oli _ipa_. Ipa oli oikeastaan
linnoitettu kylä, rakennettu jyrkälle vuorelle ja tavallisesti kolmelta
haaralta veden ympäröimä. Luonnollisten varustusten ohessa olivat ne
suojeltuina myöskin vallihaudoilla ja rintavarustuksilla. Korkealta
asemaltaan voivat niiden puolustajat heitellä keihäitä ja kiviä alas
ryntääjiä vastaan. Mitä sotaneuvoihin tulee, huomauttaa Cook että
Uusiseelantilaiset käyttivät hyökkäysaseinaan ainoastaan
heittokeihäitä, tuntematta edes joustakaan, joka muuten tavataan
melkein kaikilla villeillä ympäri maailman.

Helmikuun alussa purjehti Cook Uuden Seelannin molempain saarien
välisen (Cook'in nimen mukaan kutsutun) salmen läpi, näyttäen siten
väestölleen ett'ei tuo uusi maa ollutkaan mikään mantere, niinkuin he
luulivat, vaan saari, jota alkuasukkaat nimittivät _Saheinomauviksi_.
Oli vielä jäljellä tutkia saaren eteläpuolella oleva maa, jota
sanottiin _Tevai Punamuksi_.

Eteläinen saari näytti kaikkialla vuoriselta ja hedelmättömältä.
Siitäpä syystä oli maakin harvaan asuttua ja Cook arveli siihen syyksi
senkin, että elatusaineiden puute pakoitti villejä julmiin
hävityssotiin keskenään. Pysyen kauempana rannalta purjehtivat
Englantilaiset eteläisenkin saaren ympäri ja saapuivat taas
onnellisesti Cook'in salmeen ilman että mitään merkillisempää sillä
retkellä tapahtui.

Näin oli siis saatu selville että Uusi Seelanti oli saari eikä kuulunut
mihinkään "tuntemattomaan eteläiseen mantereesen" niinkuin ennen oli
arveltu. Cook olisi nyt mielellään ryhtynyt tutkimaan, oliko tuollaista
eteläistä mannerta olemassakaan, vaan talven tulo ja hänen laivansa
huono kunto ei myöntänyt sellaista tutkimusmatkaa. Ei auttanut siis
muuta kuin lähteä palausretkelle Eurooppaan, ja sen päätti Cook tehdä
ohjaamalla laivansa yhä enemmän länttä kohden, niin että hän matkalla
voisi käydä Uuden Hollannin itärannalla, jota myöten sitten sopisi
purjehtia pohjoista kohden.

       *       *       *       *       *

Myöskin Uuden Seelannin maasta ja kansasta on Cook antanut tärkeitä
tietoja, joista tässä mainittakoon pääasiallisimmat.

Niinkuin jo mainittiin, oli eteläinen saari enimmäkseen jylhää
vuorimaata, vaan pohjoinen sitä vastoin luonnoltaan kauniimpaa; sillä
siellä nähtiin mäkien ja vuorien ohella tasankoja ja laaksoja, joissa
kasvoi metsää ja lirisi pieniä, kirkasvetisiä puroja. Eläinkunta oli
köyhää, sillä tuskinpa siellä tavattiin muuta kuin rottia ja koiria.
Sitä rikkaampi oli sen sijaan kasvikunta. Etenkin veti Englantilaisten
huomiota puoleensa eräs hamppulaji (Phormium tenax), jonka lehdistä
asukkaat valmistivat vaatetta ja vahvaa nuoraa. Siitä tekivät he
niinikään kalaverkkonsa siten vaan että kasvin lehdet leikattiin
kapeiksi säikeiksi ja solmittiin sitten silmukoille. Samasta kasvista
saatiin myöskin, vaikka toisella tavoin valmistettuna, hienoa
lumivalkeaa kangasta.

Uusiseelantilaiset olivat voimakasta ja rotevaa kansaa, joka ei pitänyt
aivan paljon lukua ulkonaisen elämän hienoudesta, mutta ei ollut
myöskään ihan väliäpitämätönkään siinä suhteessa. Tatueeraamistapa oli
yleinen ja ihmeekseen huomasivat Englantilaiset, että miehet osoittivat
tämän kaunistuskeinon käyttämisessä enemmän turhamielisyyttä kuin
naiset. Tukkansa voitelivat he linnun- tai kalanrasvalla, joka
kuitenkin aikaa myöten levitti ympärilleen jokseenkin vastenmielistä
hajua. Muista koristusneuvoista mainittakoon korvakoristeet, joina
käytettiin mitä erilaisimpia esineitä, niinkuin kalanluita, puupalasia,
höyheniä, kangaspalasia y.m. Verhona käytettiin kaksi vaatepalaa,
joista toinen ulottui hartioilta polviin saakka ja toinen oli kiedottu
keskiruumiin ympäri. Naisten pukine oli muuten samanlainen kuin
miestenkin.

Uusiseelantilaiset elättivät itseään kalastuksella ja maanviljelyllä;
pellot olivat tarkkaan eroitetut toisistaan aituuksilla. Asumuksien
rakentamiseen ei uhrattu tavallisesti paljon vaivaa. Maahan pystytetyt
heinäkasveilla täytetyt patsaat olivat seininä ja katto muodostettiin
yhtä yksinkertaisesti. Venheet ja alukset rakennettiin sen sijaan sitä
keinollisemmin. Ne olivat pitkiä ja kapeita; suurempiin mahtui aina 100
mieheen asti ja väliin yhdistettiin kaksi alusta yhdeksi. Koristukseksi
leikattiin niihin kaikenlaisia piirroksia ja keulapuolella nähtiin
niissä tavattoman pitkällä kielellä varustettuja ihmisen pään kuvia,
jotka muuteukin olivat niin rumia kuin vaan mahdollista.

Uusiseelantilaiset kuuluivat samaan kansanheimoon kuin Seurasaarienkin
asukkaat ja puhuivat melkein samaa kieltäkin. Vanha tarina kertoo että
_Maorit_ vaelsivat (noin 1300 paikoilla jälk. Kr.) Sandwich-saarilta
Uuteen Seelantiin, tunkien tieltään sen alkuperäiset asukkaat. Myöhempi
tutkimus on levittänyt yhä enemmän valoa kansanvaelluksiin Tyynen meren
saarissa, mutta Cook'in ansioksi on kuitenkin luettava että hän ensiksi
on koonnut sitä seikkaa koskevia satuja. Luonteeltaan olivat Uuden
Seelannin asukkaat raaemmat kuin Tahitilaiset, mutta sen sijaan myöskin
uljaammat ja tavoiltaan puhtaammat. Kunkin heimon jäsenet asuivat
vahvasti varustetuissa kylissään ja olivat keskenään mitä paraimmassa
sovussa, vaan osoittivat sitä suurempaa julmuutta vihollisiansa
kohtaan. Vangiksi joutuneille ei suotu mitään armoa, vaan tapettiin
säälimättä ja syötiin sitten voiton kunniaksi vietetyissä juhlissa. Kun
Uusiseelantilaiset pitivät vihollisinaan kaikkia muukalaisia, voimme
helposti ymmärtää, minkä tähden he katselivat karsain silmin
Englantilaisiakin.


UUSI HOLLANTI.

Maaliskuun lopulla jätti Cook Uuden Seelannin taaksensa ja saapui jo
seuraavan kuun keskipaikoilla Uuden Hollannin rannikolle, jonka
Englantilaiset luulivat olevan yhteydessä Tasmanin löytämän Van
Diemenin maan kanssa. Seuraten matalavuorista, harvametsäistä
rannikkoa, purjehti Cook pohjoista kohden etsien soveliasta
maallenousupaikkaa. Sieltä täältä nousevasta savusta huomasi hän että
maa oli asuttua ja kohtapa saatiin nähdä kirjaviksi maalattuja
asukkaitakin, jotka olivat varustetut keihäillä ja jonkunlaisilla
turkkilaisen miekan kaltaisilla puisilla heittoaseilla (bomerangeilla).

Erään lahden rannalla koettivat Englantilaiset päästä lähempään
yhteyteen näiden asukasten kanssa. Mutta niinpian kuin he olivat
lähestyneet maata, pötkivät villit pakosalle, paitsi kaksi miestä,
jotka jäivät paikoilleen asettuen rohkeasti Englantilaisia
vastustamaan. Uhkaavan näköisinä heiluttivat he aseitaan huutaen
kielellä, jota ei Tupiakaan ymmärtänyt. näitä rohkeita rannikkonsa
puolustajia oli mahdoton saada suostutetuiksi sovinnollisilla
keinoilla; heitä vastaan oli käyttäminen ampuma-aseita. Kun toinen
heistä oli saanut haavan jalkaansa, pakeni hän erääsen mökkiin, vaan
tuli kohta sieltä takasin kilvellä varustettuna ja ryhtyi uudelleen
taisteluun yhdessä toverinsa kanssa. Kohta näkivät villit kuitenkin
heikkoutensa ja pakenivat. Englantilaiset nousivat silloin maalle,
tutkivat tyhjiksi jätettyjä asumuksia ja koettivat kaikin tavoin päästä
yhteyteen asukasten kanssa. Se oli kuitenkin turhaa, sillä villit
karttoivat huolellisesti uusia tulokkaita. Kahdeksan päivää viettivät
Englantilaiset kuitenkin seudussa, kutsuen sen _Botany-bayksi_ s.o.
Kasvilahdeksi, syystä kun kasvullisuus siellä oli mitä runsaimpia.

Cook purjehti yhä pohjoista kohden seuraten rantaa parin peninkulman
päästä. Matka oli erittäin yksitoikkoista, jopa kävi vaaralliseksikin
noiden monilukuisten karien ja koralliluotojen kautta, jotka ulottuivat
pitkin Uuden Hollannin koillisrantaa aina Uuteen Guineaan asti. Kuohuen
loiskuivat meren aallot noita purjehtijalle vaarallisia kareja vastaan,
jotka muodostavat välilleen ainoastaan soukkia kulkuväyliä. Joskus
nousivat Englantilaiset maalle, koettaen päästä alkuasukasten
yhteyteen, mutta yhä vaan huonolla menestyksellä. Cook nimitti kuivan,
jokia kaipaavan rannikon _Uusi-etelä-Wales'iksi_, arvellen ettei siellä
ollut mitään, joka voisi houkutella eurooppalaisia uudisasukkaita;
hätäisellä tarkastusmatkallaan ei hän huomannut että seutu oli
kivennäistuotteiden suhteen maailman arvokkaimpia.

Moni salakari oli onnellisesti vältetty kun "Endeavour" kesäkuun 10
p:nä äkkiä illan hämärässä törmäsi 16 eteläisellä leveysasteella
eräälle luodolle, pääsemättä siitä sen etemmäksi. Asema oli
vaarallinen, sillä koralliluodot ovat teräväkärkisiä ja pianpa
huomasivatkin merimiehet kauhukseen että osa köliä ja muutamia lautoja
laivan kupeesta oli irtautunut ja uiskenteli nyt rajusti loiskuvilla
meren aalloilla. Viipymättä ryhdyttiin toimiin laivan irti saamiseksi
ja siinä tarkoituksessa koetettiin sitä saada keveämmäksi heittämällä
mereen kaikki mikä suinkin ei ollut välttämättömästi tarpeellista.
Mutta ponnistukset olivat turhat, sillä karille joutuminen tapahtui
vuoksen aikana, jonka tähden merimiestemme oli odottaminen pakoveden
ohimenoa, koettaakseen sitten taas parastaan seuraavan vuoksen aikana.
Epätoivoisen yön jälkeen valkeneva päivä näytti vielä selvemmin tilan
vaarallisuutta. Koralliluoto oli murtanut laivan pohjaan reiän ja
sisään tulleen veden poistamiseksi täytyi käyttää kolme pumppua.
Rannikko oli monen peninkulman päässä ja lähestöllä ei näkynyt mitään
saartakaan, jonne olisi voitu pelastua yhä enemmän uhkaavasta vaarasta.
Toivottomuus oli yleinen, sillä vaikka laiva olisikin saatu irralleen,
täytyi sen lyhyen ajan kuluttua vajota, kun tuo pohjassa oleva
ammottava reikä olisi päästänyt veden vapaasti sisään virtaamaan.

Mutta vaikka vaara olikin suuri eivät Cook'in miehet kadottaneet
malttiaan ja kuuliaisuuttaan päällikköänsä kohtaan, niinkuin usein
semmoisissa tilaisuuksissa tapahtuu. Ja kun sitten puolenpäivän aikana
vuoksen tullessa taas ryhdyttiin pontevasti toimeen laivan
irtisaamiseksi, onnistuttiinkin siinä viimein ja ilokseen huomasivat
matkalaiset ett'ei reikä päästänyt enemmän vettä sisään kuin
korallisaarella ollessakaan. Kun sitten erään Monkhouse nimisen
upseerin kekseliäisyydellä aukko oli saatu jokseenkin tyydyttävällä
tavalla tukituksi, lähdettiin liikkeelle rannikkoa kohden, jotta siellä
voitaisiin ryhtyä laivan korjaustyöhön.

Kesäkuun 17 p:nä saavuttiin erään pienen joen varrelle, jossa
ryhdyttiin laivaa korjaamaan. Täällä pääsivät Englantilaiset viimeinkin
lähempään yhteyteen alkuasukasten kanssa. Ensi alussa osoittivat villit
jonkunlaista ystävyyttä Englantilaisia kohtaan, mutta riitannuttuaan
sitten Cook'in miesten kanssa muutaman kilpikonnan omistuksesta,
lähtivät he suutuksissaan tiehensä, sytyttäen matkalaistemme leirin
ympärillä olevan heinikon tuleen ja hävittäen siten paljon heidän
irtainta omaisuuttaan. Tässä seudussa, joka oli erittäin rikas
eläimistä, näkivät Englantilaiset ensikerran noita suuria
takajaloillaan hyppeleviä kenguru-eläimiä, joiden liha antaa maukasta
ravintoainetta.

Saatuaan laivansa korjatuksi jatkoi Cook matkaansa pitkin Uuden
Hollannin koillisrantaa monilukuisten luotojen ja salakarien läpi,
jotka vielä meidän aikoinamme, vaikka kartoitettuinakin, tekevät
merimiehille suurta haittaa. Elokuun 21 p:nä purjehti hän Uuden
Hollannin pohjoisimman kärjen Kap York'in ohi, nousi sitten maalle ja
omisti Englannin kuninkaalle Uusi-etelä-Wales'in.

Pikimiltään oli siten Cook tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa Uuden
Hollannin rannikoilla. Maan eteläpuoli ja sen sisäosat olivat tosin
vielä tuntemattomat, mutta siitä huolimatta on Cook antanut jokseenkin
tyydyttäviä tietoja tämän uuden maaosan [Kun myöhemminkään ei löydetty
tuota tuntematonta "eteläistä mannerta" eli Australiaa, on U. Hollantia
ruvettu sillä nimellä kutsumaan.] luonnonlaadusta ja asukkaista,
ainakin sen verran mikä koskee sitä osaa, jossa hän oli käynyt. Uusi
Hollanti oli joko tasaista tai matalakukkulaista maata, jossa sai
turhaan hakea korkeampia vuoria tai virtoja. [Myöhempinä aikoina on
löydetty kuitenkin Uudessa Hollannissa vuoriseutuja ja suurempia
jokiakin.] Maanlaatu oli melkein kaikkialla kuivaa hiedikkoa ja
viljelykselle sopimatonta. Eläinkunta oli köyhä; villeillä oli
ainoastaan puolikesyjä koiria ja kesyttöminä nähtiin siellä suuria
austraalialaisia reppurottia n.s. kengurueläimiä. Lintuja oli paljon ja
monet niistä erittäin kauniita väriltään n.k. papukaijat, kakadulinnut,
monenlaatuiset kyyhkyset y.m. Merieläimiä oli runsaasti ja paitsi
kaloja pyysivät alkuasukkaat vedestä kilpikonnia, vesilintuja y.m.

Asukkaita oli hyvin harvassa. Heidän ihon värinsä oli tumman ruskea,
vaan näytti usein savun ja lian vaikutuksesta mustalta. Vaatteita eivät
alkuasukkaat käyttäneet, vaan koristelivat sen sijaan ruumistaan
punasen ja valkean värisillä poikkijuovilla; mieluisimpana
koristusneuvona pitivät he kuitenkin pientä sieramien väliseinän läpi
pistettyä luupalasta.

Alkuasukkaat eivät rakentaneet mitään pysyviä asunnoita, sillä he
kuljeskelivat paimentolaisten tavoin paikasta toiseen. Botanylahdessa,
jossa majat olivat parhaiten rakennetut, olivat ne yhtähyvin niin
matalat, ett'ei mies voinut mitenkään ojentua niissä suoraksi. Ne
rakennettiin siten että taipuvien puunoksien molemmat päät pistettiin
maahan ja päällystettiin palmun lehdillä sekä puun kuorella. Myöskin
venheet olivat pienet ja huonotekoiset.

Samoin kuin elämäntavoissaan, olivat alkuasukkaat henkisessäkin
suhteessa hyvin alhaisella kannalla; mikään ei voinut kiinnittää heidän
huomiotaan eikä herättää heidän mielitekojaan. Tupiakin näkyi
surkuttelevan heidän alhaista kantaansa kutsuen heitä "köyhiksi
raukoiksi". Mutta vaikka Uuden Hollannin asukkaat seisoivatkin näin
alhaisella sivistyksen portaalla, eivät he kuitenkaan olleet kaikkia
avuja vailla. Täytyipä Englantilaisten ihmetellä sitä taitoa, jolla he
pyysivät merikaloja, heidän tarkkuuttaan keihään heitossa ja sitä
keveyttä, jolla he hankkivat itselleen tulta kahta puupalasta
vastakkain hieromalla.

       *       *       *       *       *

Uuden Hollannin rannikolta purjehti Cook Torresin salmen kautta _Uuden
Guinean_ länsipuolelle ja nousi siellä maalle syyskuun 3 p:nä. Mutta
tuskin olivat Englantilaiset astuneet muutamia askelia rannalla, kun
metsiköstä töytäsi kolme villiä huutaen ja heiluttaen kädessään
jonkunlaisia putkia, joista leimahti tulta, aivan kuin niissä olisi
ollut ruutia, mutta mitään paukausta ei kuitenkaan kuulunut.
Englantilaisten täytyi puolustaa itseään päällekarkausta vastaan
ampuma-aseillaan. Seurauksena oli että villit karkoitettiin, mutta
myöskin Cook katsoi parhaaksi palata laivaansa. Siellä huomasi hän
kuinka alkuasukkaat keräytyivät sadottain rannalle heiluttaen putkiaan
ja vaatien Englantilaisia taisteluun kanssaan. Ulkomuodoltaan olivat he
Uuden Hollannin asukasten kaltaisia ja kävivät niinkuin nekin
vaatteettomina. Huolimatta miestensä pyynnöstä ei Cook tahtonut sen
tarkemmin tutkia Uuden Guinean rannikoita eikä tuota omituista
tuliputki-ilmiötä, vaan ohjasi matkansa itä-Intian saaristoon.

Bataviassa korjattiin taas rapistunutta laivaa ja Englantilaisten
täytyi sitä varten oleskella siellä jonkun aikaa. Mutta epäterveellinen
ilma vaikutti pian että moni heistä sairastui ja heitti henkensä;
kuolleiden joukossa olivat muiden muassa Monkhouse, Tupia ja pikku
Tajets (matkalla kuoli sitten myöskin tähtientutkija Green).

Bataviasta lähti Cook syyskuun lopulla ja purjehti Hyvän Toivon
niemelle, jossa hän sai tarpeellista apua sekä sairailleen että huonoon
kuntoon joutuneelle laivalleen. Kesäkuun 12 p:nä v. 1771 saapui hän
viimeinkin kotimaansa rannalle Dowerin kaupungin edustatte, oltuaan
poissa isänmaastaan lähes kolme vuotta. Monta vaaraa oli hän saanut
kokea matkallaan, mutta suurella nerollaan ja mielen lujuudellaan oli
hän osannut ne voittaa.



COOK'IN TOINEN MATKA.

1772-1775.


Kotiin palattuaan lähetti Cook kertomuksen Venustähden kulusta auringon
ohi Lontoon tiedeseuralle, joka mielihyvällä tunnusti hänen suuret
ansionsa. Sen jälkeen ryhtyi hän järjestämään kokoomiansa tietoja
Tyynen meren vesistä ja saarista antaakseen koko matkastaan täydellisen
kertomuksen; mutta siitä toimestaan täytyi hänen kuitenkin kohta
luopua, sillä hänen apuaan ja taitoaan tarvittiin muihin, tärkeämpiin
hankkeisin.

Eteläinen mannermaa ei ollut, näet, vielä kokonaan kadonnut ihmisten
mielestä ja kun Cook äsköisellä matkallaan oli näyttänyt ett'ei Uusi
Seelanti yhtä vähän kuin Uusi Hollantikaan kuulunut tuohon mantereesen,
ruvettiin nyt väittämään että se olisi muka löydettävänä jossain
etelämpänä. Kun sen lisäksi suurin sanoin puheltiin siitä hyödystä,
joka semmoisen mantereen löydöstä olisi vuotava koko maalle, päätti
Englannin hallitus varustaa uuden tutkimusmatkan Tyynen meren vesille.
Siinä tarkoituksessa kääntyi se nyt Cook'in puoleen tarjoten hänelle
päällikkyyttä aiotulle retkelle, johon tarjoukseen Cook mielellään
suostuikin.

Retkeä varten varustettiin kaksi laivaa, joista suurempi "_Resolution_"
niminen sai komentajakseen Cook'in ja pienempi "Adventur" uskottiin
taas kapteeni Furneaux'in johtoon. Matkavarustukset tehtiin hyvin
huolellisesti. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksi ja puoleksi
vuodeksi ja meritautia (keripukkia) vastaan oli matkueella tehollisia
varukeinoja, niinkuin maltaita, hapankaalia, sitruunin mehua, senappia
y.m. Paitsi päällikkökuntaa seurasi Cook'ia tälläkin retkellä
tiedemiehiä ja maalareja; edellisistä mainittakoon kaksi saksalaista
luonnontutkijaa (isä ja poika) nimeltä Forster.

Ennen lähtöänsä sai Cook hallitukselta tarkan matkasuunnitelman. Sen
mukaan oli hänen ensin purjehtiminen Hyvän Toivon niemelle ja sieltä
sitten eteläistä ilman suuntaa kohden 54:nen leveysasteen kohdalla
olevalle Circoncision niemelle, jonka luultiin kuuluvan eteläiseen
mantereesen. Löydettyään sen pitäisi hänen seurata uuden mantereen
rannikkoa, tutkia sen luontoa sekä asukkaita ja ottaa tarkat tiedot
kauppaa ja meriliikettä koskevista seikoista. Sitten sopisi hänen tehdä
retkiä sekä itään että länteen, aina asianhaarain mukaan, lähetä
etelänapaa ja viipyä kaikkialla niin kauan kuin merimiesten
terveydentila ja elatusvarat vaan sallisivat. Jos taas mitään
Circoncision-nimistä nientä tai saarta ei olisikaan olemassa, pitäisi
Cook'in purjehtia niin paljon kuin mahdollista etelään, kääntyä sitten
itään tutkiakseen uusia maita sekä saaria ja saapua sitten maapallomme
ympäri purjehdittuaan takasin Hyvän Toivon niemelle. -- Niinkuin näkyy
oli matkasuunnitelma monipuolinen ja vaikea; sen tyydyttävää ratkaisua
varten tarvittiin todellakin Cook'in neroa ja taitoa.

       *       *       *       *       *

Heinäkuun 13 p:nä v. 1772 lähti Cook molemmilla laivoillaan Englannista
ja saapui puolenkolmatta kuukauden perästä Hyvän Toivon niemelle.
Noudattamalla kaikkia varovaisuuden keinoja oli hän osannut pysyttää
miehistönsä niin hyvässä terveydentilassa ett'ei yksikään heistä
sairastanut matkalla. Kap-kaupungissa saatiin ruotsalainen
luonnontutkija Sparrman yhtymään matkueesen, jonka jälkeen laivat
lähtivät edelleen purjehtimaan eteläistä ilmansuuntaa kohden.

Marraskuu oli käsissä, siis kesäinen aika täällä maapallomme
etelä-osissa. Mutta entisestä kokemuksestaan tiesi Cook kuitenkin että
pakkanen näillä tienoin alkaa ahdistaa paljon pikemmin kuin samoilla
leveysasteilla päiväntasaajan pohjoispuolella. Kuukauden lopulla
muuttuikin ilma äkkiä kylmäksi, merimiesten terveydentila huononi ja
moni Kap-kaupungista otettu elukka heitti henkensä.

Joulukuun 30 p:nä nähtiin 50 ast. ja 40 min. kohdalla eteläistä
leveyttä ensimmäiset ajojäät. Väliin muodostivat ne vuorentapaisia
möhkäleitä, joista yksikin sanotaan olleen noin 2,000 jalkaa pitkä ja
parisataa jalkaa korkea. Meren aallot löivät hirvittävällä voimalla
näitä jäävuoria vastaan loiskuen toisinaan niiden yli ja pudoten sitten
vuoren toiselta puolen hienona vesi-utuna mereen. Useinpa näyttivät nuo
suunnattomat jäämöhkäleet todellisilta saarilta, joiden päällä oleskeli
joukottain pingviinejä ja muita vesilintuja.

Eräänä päivänä joulukuun keskipaikoilla huomasivat Englantilaiset että
kova virta kuletti laivaa. Vanhempi Forster laskeutui silloin erään
toisen matkalaisen kanssa venheesen mitatakseen virran nopeutta, mutta
samassa joutuivat venheessä olijat sumun peittoon ja kadottivat laivat
näkyvistään. Saivatpa he sitten kauan harhailla meren selällä ilman
elatusvaroja ja muita pelastusneuvoja, kunnes heidän korviinsa
viimeinkin kaikui kellon ääni; he sousivat kaikin voimin ääntä kohden
ja saapuivat siten viimein "Adventuriin".

Siihen aikaan luultiin yleisesti että ajojäät muodostuvat merenlahdissa
ja jokien suilla, josta syystä matkalaisemmekin tekivät sen
johtopäätöksen että tuon jää-alueen eteläpuolella on välttämättömästi
maata. Sinne oli siis haettava pääsypaikka jäiden läpi ja siinä
tarkoituksessa teki Cook retkiä sekä idän että lännen puolelle. Mutta
kun läpipääsyä ei löytynyt, päätti hän jäätikön kiertämällä ratkaista
kysymyksen eteläisen mantereen olemisesta tai olemattomuudesta. Pahaksi
onneksi oli kuitenkin keskikesä jo ohitse ja pakkanen kävi päivä
päivältä yhä ankarammaksi. Keripukin oireita alkoi ilmaantua ja tauti
saatiin ehkäistyksi ainoastaan suurimmalla varovaisuudella. Kun sitten
Cook'issa pääsi se ajatus yhä enemmän vakaantumaan ett'ei jäiden takana
ole mitään manteretta, päätti hän joulukuun lopulla purjehtia
ainoastaan Circoncisionin meridianin kohdalle. Mutta kovan myrskyn
takia ei sekään yritys onnistunut. Ja kun sitten pohjoispuolellakin
huomattiin suunnattomia jäävuoria, jotka uhkasivat sulkea laivalta
paluumatkan, käänsi päällikkömme pelkäämättä laivansa suoraan etelää
kohden ja purjehti sen leveysasteen yli, jolla Circoncisionin arveltiin
olevan, todistaen siten, että jos semmoista paikkaa oli olemassa, niin
ei se voinut olla muuta kuin pienenläntä saari eikä mikään mannermaan
osa.

Kun sitten tammikuun keskipaikoilla (v. 1773) oli päästy eteläisen
napapiirin yli, huomasi Cook harmikseen että Adventur-laiva oli
matkalla häipynyt "Resolutionista". Turhaan odotteli hän sitä pari
päivää, antaen kanuunain laukauksilla merkkejä ja pitäen koko yön
valkeata laivan kannella, Adventuria ei kuulunut ja Resolutionin täytyi
jatkaa matkaansa yksinään. Tällä matkalla olivat Englantilaiset
tilaisuudessa ihailemaan näiden seutujen omituista luonnonilmiötä n.s.
eteläisiä revontulia. Ne ilmestyivät siten että kierteisiä viivoja
kohosi taivasta kohden levittäen ympärilleen yhä enenevää kirkkaan
vaaleata valoa, joka loistollaan teki tähdetkin melkein näkymättömiksi.

Mutta sen ohessa kävi ilma vaan yhä kylmemmäksi ja yöt pitenivät. Kun
Cook huomasi ettei hän myöhäisen vuodenajan takia voisi menestyksellä
jatkaa matkaansa kauemmaksi napaseuduille päin, kääntyi hän maaliskuun
keskipaikoilla itään ja viimein koilliseen, saapuen siten saman kuun
lopulla _Uuden Seelannin_ rannikolle, jonne Adventurinkin oli määrä
pyrkiä siinä tapauksessa että laivat matkalla häipyisivät toisistaan.

       *       *       *       *       *

Cook nousi maalle ensin Dusky-lahden rannalla, jonne hän istutti
kaaliksia ja jätti muutamia koti-eläimiä. Sitten purjehti hän Uuden
Seelannin molempia saaria eroittavaan salmeen ja tapasi siellä
(toukokuun keskipaikoilla) suureksi ilokseen "Adventurin". Sen kapteeni
Furneaux oli matkatovereistaan erottuaan purjehtinut hiukan
pohjoisemmalta kuin Cook ja saapunut Van Diemen'in maan ohitse
huhtikuussa, kuningatar Charlottan salmeen, jonne nyt hänen
matkatoverinsakin tulivat.

Jätettyään kuningatar Charlottan salmen samoin kuin Dusky-lahdenkin
rannoille muutamia koti-eläimiä ja eurooppalaisia kasvilajeja, lähtivät
Englantilaiset taas merelle kaakkoa kohden. Keripukin takia täytyi
heidän kuitenkin ohjata kohta laivansa itään ja kun sillä
ilmansuunnalla ei ollut toivottavissa mitään maata ja kun meritauti
alkoi yhä kovemmin rasittaa miehiä, katsoivat päälliköt parhaaksi
kääntyä pohjosta kohden. Ilmanala muuttui sitä lämpimämmäksi mitä
enemmän pohjoiseen saavuttiin; myrskyt lakkasivat ja matkalaisemme yli
leveni kirkkaansininen taivas. Se kaikki vaikutti virkistäväisesti
taudin rasittamien merimiesten mieliin. Kääntöpiirin yli mentyä
saavuttiin _Matalien_ eli _Vaarallisten_ saarien läheisyyteen, jossa
matkalaisemme olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Äkkinäinen tuulen
puuska ajoi, näet, heidän laivansa lähellä olevaa koralliriuttaa kohden
ja ainoastaan Cook'in taitavat liikkeet pelastivat heidät vaaraan
joutumasta.

Nyt saavuttiin _Tahitin_ itärannalle. Siellä tapasi Cook monta
vanhaa tuttuaan, jotka osoittivat tulokkaille yhtä suurta ystävyyttä
kuin ennenkin, mutta eivät olleet myöskään unohtaneet pahaa
näpistelemistapaansa. He kyselivät Banks'ia ynnä muita osanottajia
Englantilaisten edelliseen matkaan; joku kysäsi Tupiaakin, mutta
saatuaan kuulla hänen kuolemansa, näytti kysyjä tyytyväiseltä eikä
udellut enää mitään vainajasta. Täällä sai Cook myöskin tietää että
suurin osa hänen vanhoista ystävistään, niiden joukossa itse Tutahakin,
oli surmattu sisällisessä sodassa, että nyt saaren suuremman puoliskon
kuninkaana oli _Otu_ niminen mies ja että pienempää osaa hallitsi
Ahitua.

Kuningas Ahitua halusi päästä Cook'in puheille ja tulikin hänen
luokseen suuren seurueen kanssa. Ulkomuodoltaan oli hän upea, mutta
samalla hiukan epäluuloisen näköinen. Kun tavalliset kohteliaisuuden
temput molemmin puolin olivat toimitetut ja lahjat vaihdetut,
ryhdyttiin keskusteluihin. Kuninkaan seuralaisista veti Englantilaisten
huomiota enimmin puoleensa eräs Stee niminen tavattoman lihava ja
omituisesti tatueerattu mies, joka näytti olevan suuressa arvossa,
sillä Ahitua tiedusteli hänen neuvojaan melkein kaikissa asioissa. Stee
kyseli muun muassa Englantilaisia heidän uskonnostaan. Kuultuaan että
he tunnustivat yhden ainoan Jumalan, joka on luonut maailman ja jonka
puoleen he kääntyvät rukouksissaan, näytti Tahitilainen tyytyväisen
näköiseltä ja selitti että saarelaisten uskonnolliset käsitykset olivat
jotenkin samanlaiset. Sillä aikaa kuin Stee keskusteli näistä seikoista
Englantilaisten kanssa, veti kuninkaan huomiota puoleensa Cook'in
taskukello. Kuultuaan sen nakutuksen, sanoi hän: "se puhuu", ja kysyi
sitten, mitä semmoisella kapineella tehtiin. Kun hänelle selitettiin
että se mittaa aikaa niinkuin aurinkokin, nimitti hän sen kohta "pikku
auringoksi" osoittaen siten selityksen täydellisesti käsittäneensä.

Matavain-lahdessa otettiin Englantilaisia mitä ystävällisimmin vastaan;
siellä oppivat he myöskin tuntemaan Otu kuninkaan, joka oli
hyvänsävyinen, vaikka kohta hiukan arkaluontoinen mies. Tuskinpa hän
alussa tohti lähestyäkään Englantilaisia, mutta tuli sitten kuitenkin
seuralaistensa kanssa heidän laivaansa, jossa etenkin mukavat tuolit
miellyttivät tahitilaisia ylimyksiä. Kun laivassa oli aterioitu,
annettiin Otulle lahjaksi eurooppalaisia koti-eläimiä, jonka jälkeen
kuningas poistui seurueineen vierastensa parista.

Läheisellä Huaheinen saarella tapasi Cook vanhan tuttunsa Oree
kuninkaan, joka ihastuneena syleili päällikköämme ja itki ilosta. Tällä
saarella joutui kuitenkin Sparrman eräällä kasvintutkimusmatkallaan
muutamain alkuasukasten ryöstettäväksi ja oli kadottaa samalla
henkensäkin. Kun Oree kuuli tapauksesta, ryhtyi hän pontevasti toimeen
rosvojen ilmisaamiseksi ja onnistuikin siinä viimein. Sitä ennen olivat
Englantilaiset kuitenkin kerenneet lähteä saarelta vieden mukaansa
suuressa määrin sikoja, siipikarjaa ja hedelmiä. Seurasipa
Englantilaisten mukana eräs Omai niminen saarelainenkin, jonka Cook vei
kotimaallensa ja esitteli siellä kuninkaalle ynnä muille ylhäisille
miehille. Raiatean saarelta seurasi Englantilaisia toinenkin alkuasukas
nimeltä Ödidi.

Seurasaarilta lähtivät Englantilaiset syyskuun 17 p:nä länteenpäin ja
saapuivat lokakuun alussa erääsen saariryhmään, jossa jo Tasman oli
käynyt v. 1643 ja jonka he nyt nimittivät ystävällisen vastaanoton
vuoksi _Ystävyyssaariksi_. Luonto oli suonut runsaasti lahjojaan näille
saarille, jossa kokospalmu, leipäpuu, sokeriputki ja jamsikasvi hyvin
menestyivät. Tavat ja viljelys olivat jokseenkin samanlaiset kuin
Tahitillakin, mutta asukkaat näyttivät olevan hieman korkeammalla
kehityksen kannalla. Ihmisasumukset eivät olleet ryhmissä, vaan
yksitellen aituuksilla toisistaan eroitettujen viljelysmaiden välillä.
Tongasaarella, joka on kaikista suurin, näkivät Englantilaiset
jonkunlaisen temppelinkin, joka seisoi korkealla alustalla ja oli
muuten rakennettu samaan tapaan kuin asumuksetkin s.o. seinät olivat
muodostetut maahan pystytetyistä pylväistä ja katos palmunlehdistä.
Sisässä nähtiin kaksi huonosti veistettyä puukuvaa, joiden oikeata
merkitystä ei Cook kuitenkaan saanut selville.

Tongasaarella näki Cook myöskin kuninkaan. Hän istui paikallaan
liikkumatta ja niin naurettavan synkän näköisenä, että Englantilaiset
luulivat häntä ensialussa mielipuoleksi. Tervehdyksiin ja kysymyksiin
ei hän vastannut mitään; ja kun Englantilaiset sitten antoivat hänelle
lahjojansa, salli hän ripustaa ne ympärilleen puhumatta kuitenkaan
yhtään sanaa. Seuraavana päivänä lähetti tuo synkkä hallitsija sentään
Cook'ille banaaneja ja paistetun si'an, sanoen että ne olivat lahjoja
saaren "arikilta" laivan "arikille".

Vietettyään muutamia päiviä Ystävyyssaarilla, ohjasi Cook matkansa
jälleen Uuteen Seelantiin sieltä juomavettä noutaakseen uutta eteläistä
retkeä varten. Matkalla eroitti ankara myrsky hänen laivansa
Adventur'ista, jota hän ei enää tavannutkaan ennenkuin vasta
Englannissa. Tehtyään tarpeelliset varustukset Uudessa Seelannissa ja
jätettyään sinne joukon koti-eläimiä, lähti hän liikkeelle marraskuun
26 p:nä jäiden täyttämiä eteläisiä vesiä kohden.

       *       *       *       *       *

Matka oli erittäin vaivaloinen, sillä merimiehet olivat väsyneinä
entisistä vaivoistaan jo vähemmän kykeneviä taudin puuskauksia
kestämään. Tällä kertaa voitiin kuitenkin purjehtia aina 60
leveysasteelle saakka, ennenkuin ajojäitä alkoi ilmestyä. Nepä olivat
outoja esineitä Ödidille, joka nimitti jäätä valkeaksi maaksi ja
lumisadetta valkeaksi sateeksi; mutta enimmin kaikista ihmetteli hän
tuota eteläseudun pitkää valonaikaa. Eipä hän tahtonut uskoa omia
silmiäänkään ja vakuutti, että jos hän kansalaisilleen kertoisi
alituisesta päivän valosta ja "kovasta sateesta", (s.o. rakeista)
pitäisivät he häntä valehtelijana. Saipa hän sitten tarpeeksi
tilaisuutta tottuakseen semmoisia kummia näkemään, silla Cook laski
laivansa aina 71 etel. leveysasteelle saakka. Mutta kun ruokavarat
vähenivät ja pakkanen alkoi yhä ankarammin ahdistella, päätti Cook
(helmik. 5 p:nä v. 1774) lähteä palausretkelle, arvellen että jos
mannermaata etelämpänä olisikin, tekee jää pääsyn sinne mahdottomaksi.
Tämä päätös herätti yleistä riemua, sillä laivassa oli melkein joka
mies sairaana vilusta tai meritaudista; Cook itsekin sai olla
viikonpäivät kovasti kipeänä.

Palausmatkalla saavuttiin maaliskuun 11 p:nä _Pääsiäissaarelle_, jossa
hollantilaiset olivat jo sitä ennen käyneet. Sen rannoilla nähtiin
tummia, murtuneita kallionlohkareita, jotka luultiin sisältävän rautaa
ja joissa havaittiin jälkiä tulivuoren vaikutuksista. Saari oli muuten
niukka kasvullisuudesta. Sen asukkaat puhuivat samaa kieltä kuin
Tahitilaisetkin ja heidän elämäntapansakin olivat samanlaiset.
Suojatakseen itseään auringon polttavilta säteiltä käyttivät he
paksuja, usein huippukärkisiä päähineitä letitetystä oljesta tai suuria
vesilintujen höyhenistä valmistettuja hattuja. Rannalla näkivät
Englantilaiset jyrkkiä muureja neliskulmaisista, säännöllisesti
toisihinsa sovitetuista kivistä; kauempana huomattiin niinikään kivestä
hakattuja ihmisen kuvia, joille ainakaan silloinen sukupolvi ei enää
antanut minkäänlaista merkitystä ja joita Englantilaiset pitivät siitä
syystä jäännöksinä hyvin vanhoilta ajoilta.

Kun Pääsiäissaarella oli puute juomavedestä, lähti Cook hakemaan
Espanjalaisten jo v. 1595 keksimiä _Markesassaaria_, jotka hän viimein
löysikin, vaikk'ei sieltä missä niiden arveltiin olevan. Maanlaatu ja
asukkaat olivat täälläkin samanlaiset kuin Seurasaarilla. Markesalaiset
olivat sen ohessa uljaampaa ja voimakkaampaa kansaa kuin Seurasaarien
asukkaat; heilläpä ilmaantui tatueeraamistapakin täydellisimmässä
muodossaan. Vaatteita eivät he käyttäneet lämpimän ilmanalan vuoksi,
mutta nuo monenmoiset ihopiirrustukset vaikuttivat että heidän
ruumiinsa näytti ylenympäri verhotulta.

Huhtikuun 12 p:nä lähti Cook taas liikkeelle länttä kohden ja tuli
Vaarallisten sekä Palliserin saarien ohi jälleen _Tahitiin_, jossa Otu
ja hänen alamaisensa ottivat Englantilaisia ystävällisesti vastaan.
Eräänä aamuna saivat he nähdä ihmeekseen saaren rannikolla kokonaisen
tahitilaisen laivaston, jossa oli yli kolmensadan aluksen ja lähes
kahdeksantuhatta soturia. Päälliköt ja kaikki kannella olijat olivat
täydessä sota-asussaan s.o. varustettuina vaateverhoilla, turbaaneilla
ja tavattoman korkeilla kypärillä. Alussa herätti tuollainen äkillinen
laivaston kokoominen Englantilaisissa epäluuloa, mutta kohtapa he
rauhoittuivat, kun kuulivat että sillä aiottiin lähteä sotaretkelle
Cimeon saarelle, jonka asukkaat olivat luopuneet Tahitilaisten
yliherruudesta. Cook olisi mielellään nähnyt näiden saarelaisten
taistelu-tapaakin, vaan kun hän kuuli että Tahitilaiset mielellään
tahtoivat hänen poistumistaan ennen sodan alkua, lähti hän taas
liikkeelle varustettuaan itsensä runsaasti ruokavaroilla ja otettuaan
sydämelliset jäähyväiset Otu kuninkaalta, joka tällä kertaa näytti
Cook'ista sangen taitavalta ja ymmärtäväiseltä hallitsijalta.

Huaheinen saarella kävi Cook vielä kerran katsomassa vanhaa tuttuansa
Oree kuningasta, joka viime aikoina oli käynyt heikoksi ja
kykenemättömäksi; hänen arvonsa oli niinikään melkoisesti vähentynyt
alamaisten silmissä ja täytyipä Cook'in antaa hänelle apuansa muutamien
pahantekijäin kiinniottamiseksi. Kun Englantilaiset lähtivät saarelta,
otti hän heiltä sydämelliset jäähyväiset. Matkalaisemme poikkesivat
myöskin Raiatean saarelle jättäen sinne Ödidin, joka oli nainut
Tahitilla ylhäissukuisen neitosen; hänellekin tuntui ero hyvistä
ystävistään Englantilaisista katkeralta.

       *       *       *       *       *

Käytyään pikimittään Ystävyyden- eli Tonga-saarilla, purjehti Cook yhä
edelleen länttä kohden ja saapui heinäkuussa _Uusille Hebrideille_,
jotka olivat vuorisia ja metsäisiä saaria. Cook nousi maalle
Mallikollon saarella. Ihmiset siellä erosivat kaikista tähän asti
tunnettujen saarien asukkaista. He olivat pieniä, ruskea-ihoisia ja
peräti rumia. Kaunistuksena käyttivät he kilpikonnanluisia
korvakoristeita, villisian hampaista tehtyjä rannerenkaita y.m.
Aseena oli heillä nuija ja jousia, joiden nuolet olivat kastetut
myrkkyaineesen. Luonteeltaan olivat nämä villit rohkeita ja
suoramielisiä; alussa eivät he tahtoneet kuitenkaan ryhtyä
vaihtokauppaan Englantilaisten kanssa, mutta kun heidät saatiin siihen
taivutetuiksi, noudattivat he siinä kiitettävää rehellisyyttä. Vielä
sittenkin kun Resolution oli jo lähtenyt liikkeelle, seurasivat he
uskollisesti sen perässä tarjotakseen merimiehille tavaroitaan, joista
he olivat jo saaneet maksun ehtimättä niitä kuitenkaan ajoissa jättää
ostajille.

Erromangon saarella tapasi Cook vihamielisiä asukkaita. Ne näyttivät
ulkomuodoltaankin olevan toista rotua kuin pohjoisten Hebridien
asukkaat. Kooltaan olivat he keskinkertaisia ja solakoita; ihon väri
oli melkein musta ja tukka takkuvillainen. Heidän luotaan purjehti Cook
läheiselle Tanansaarelle, jonka asukkaat keräytyivät kohta
Englantilaisten laivan ympärille, koettaen anastaa kaikki mitä vaan
saivat kynsiinsä. Näpistelijöitä täytyi karkoittaa kanuunan
laukauksilla, jonka jälkeen Englantilaiset nousivat maalle. Saari oli
tulivuoriperäinen ja siellä löysivät matkalaiset myöskin lähteen, jossa
oli niin kuumaa vettä, ettei siihen sietänyt pistää sormella.

Kun Cook noilla saarilla ei voinut saada ruokavaroja, lähti hän taas
purjehtimaan lounaista kohden ja saapui syyskuun 5 p:nä suurelle
saarelle, jossa sitä ennen ei kukaan Eurooppalainen ollut käynyt; se
oli _Uusi Kaledonia_.

Saivatpa matkalaiset purjehtia pari tuntia saaren ympäri kulkevan
koralliriutan reunoilla, ennenkuin löysivät sen läpi vievän
kulkuväylän. Kun Englantilaiset sitten olivat laskeneet laivansa
ankkuriin, saapuivat heidän luokseen alkuasukkaat soutovenheillään ja
ryhtyivät oitis vaihtokauppaan. Ihmetellen katselivat he Eurooppalaisia
ja etenkin heidän muassaan olevia koti-eläimiä, joita he eivät olleet
ennen nähneet eikä heidän kielessään ollut edes niille nimiäkään.
Maalla otettiin Englantilaisia riemulla vastaan, ja saaren ylimykset
pitivät heille lyhyviä puheita, jonka jälkeen Cook jakeli
alkuasukkaille lahjojansa.

Maanlaatu oli hedelmätöntä ja muuten jokseenkin samanlaista kuin
Uudessa Hollannissa saman leveysasteen kohdalla; kedot olivat peitetyt
enimmäkseen vaaleilla ruohokasvilla ja siellä täällä nähtiin myöskin
puita. Vuorissa huomattiin olevan metalliaineita. Imettäviä eläimiä ei
tavattu laisinkaan ja ainoastaan muutamia kesyttömiä lintuja oli siellä
nähtävänä. Asukkaat elättivät itseänsä kalastuksella sekä
maanviljelyllä ja olivat juuri istuttaneet juurikkaansa ja banaaninsa.
He olivat suurikasvuisia ja puhuivat kieltä, jota Englantilaiset eivät
olleet muualla Tyynen meren saaristossa kuulleet. Muutamilla heistä oli
paksut huulet, litteä nenä ja kähärä tukka aivan samoin kuin
neekereillä; heidän syntyperänsä suhteen arveli Cook että he olivat
sekakansaa Ystävyyssaarien ja Uuden Seelannin asukkaista. Vaatteita
eivät alkuasukkaat käyttäneet; ainoastaan vyötäisten ympäri kulki
nuora, johon oli ripustettu viikunanlehtiä. Aseita oli heillä
monenlaisia niinkuin nuijia, keihäitä, linkoja y.m. Luonteeltaan olivat
asukkaat ystävällisiä ja rehellisiä. Mielellään sallivat he
Englantilaisten kuljeskella saarella katselemassa sen luontoa,
viljelystä ja noita kummallisia, mehiläispesän tapaisia, ylhäältä
terävähuippuisia asumuksia. [Myöhemmät matkustajat ovat huomanneet
Uusikaledonilaisten luonteessa varjopuoliakin; Cook ei ainakaan näy
tietäneen että he olivat julmia ihmissyöjiä.]

Cook ei tahtonut viivytellä Uuden Kaledonian saarella sen kauemmin,
sillä kesäkuukaudet lähenivät ja niiden kuluessa aikoi hän vielä kerran
tehdä matkustuksen etelään. Sitä ennen poikkesi hän kuitenkin _Uudella
Seelannilla_ saadakseen siellä mahdollisesti tietoa Adventur'in
kohtalosta. Uusiseelantilaiset näkyivät alussa epäilevän, pitäisivätkö
he tulijoita ystävinään vai vihollisinaan. Viimein rohkaisivat he
kuitenkin mielensä ja tervehtivät heitä niinkuin ystäviänsä ainakin. He
kertoivat eräästä taistelusta, joka heillä oli ollut muutaman
laivaväestön kanssa ja joka oli päättynyt jälkimäisten surmalla.
Englantilaisten mieleen johtui tietysti Adventur, mutta mitään selvää
sen kohtalosta he eivät kuitenkaan voineet saada. Vasta myöhemmin
kuulivat he sen kamalan uutisen että kymmenen miestä Adventurin
laivaväkeä oli joutunut Uudella Seelannilla alkuasukasten surmattavaksi
ja sitten heidän ruoaksensa.

Marraskuun 10 p:nä jätti Cook Uuden Seelannin taaksensa ja purjehti
noin 55 etel. leveysasteen kohdalla Tyynen meren poikki Kap Hornille.
Sieltä ohjasi hän sitten laivansa kaakkoa kohti tammikuun alussa v.
1775 ja löysi erään saaren, joka oli aivan autio ja jonka hän nimitti
_Etelä Georgiaksi_. Sieltä purjehti Cook yhä etemmä kaakkoon, tunkeutui
vielä kerran ajojäihin ja löysi muun muassa Sandwich-saaret. Tällä
matkalla tuli hän siihen aivan oikeaan päätökseen että kaukana
etelänavan tienoilla oli maa-aloja, joissa nuo suunnattomat jäävuoret
muodostuvat ja hajoavat sitten ympäri eteläisen jäämeren. Tungettuaan
60 etel. leveysasteelle, kääntyi Cook koilliseen ja saapui Hyvän Toivon
niemelle maaliskuussa v. 1775. Siellä sai hän Adventurin kapteenin
Furneaux'in jättämän kirjeen, jossa kerrottiin tuo edellä mainitsemamme
kymmenen Englantilaisen surullinen kuolema Uuden Seelannin rannoilla.
Furneaux itse oli purjehtinut Hyvän Toivon niemeltä Englantiin, jonne
hän saapui heinäkuussa v. 1774. Korjattuaan laivansa ja varustettuaan
itsensä ruokavaroilla, ohjasi myöskin Cook kulkunsa kotimaahansa päin
ja saapui sinne vuotta myöhemmin kuin hänen matkatoverinsa eli
heinäkuun 29 p:nä v. 1775.



COOK'IN KOLMAS MATKA.

1776-1779.


Kun Cook palasi kotimaalleen toiselta matkaltaan, jonka kautta hän oli
poistanut viimeinkin kaikki unelmat "eteläisestä mantereesta" ja
laajentanut suuressa määrin aikalaistensa tietoa Tyynen meren saarista,
puuhattiin Englannissa uutta tutkimusretkeä. Tällä kertaa ei se
tarkoittanut kuitenkaan maapallomme eteläistä puoliskoa, vaan
päinvastoin pohjoista. Tahdottiin, näet, tutkia oliko Amerikan
pohjoispuolitse mitään kulkuväylää (n.s. luoteisväylää) Tyyneesen
mereen. Tähän asti oli semmoista väylää turhaan haettu Hudson'in ja
Baffin'in lahtien kautta; nyt päätettiin lähettää tutkimusretki
samassa tarkoituksessa Tyynen meren puolelta. Semmoista yritystä
varten tarvittiin tietysti johtajaa, jolla olisi taitoa ja kokemusta
jäämeri-matkojen vaivoja sekä vaaroja kestämään, ja soveliain mies
siihen tarkoitukseen oli epäilemättä Cook.

Vaikkapa Cook oli äskettäin saanut kapteenina edullisen aseman
Greenwich'in observatoriossa, ei hän kuitenkaan tahtonut nauttia
hiljaisen elämän lepoa, vaan antautui jälleen innokkaasti tutkimuksen
palvelukseen. Mielihyvällä otti hän siis vastaan tarjona olevan
ylipäällikkyyden Resotution ja Discovery laivoilla, jotka olivat
määrätyt uudelle retkelle ja joista viimemainittu oli kapteeni Clerke'n
johdossa. Retken tarkoituksena oli purjehtia Hyvän Toivon niemen ohitse
Tyynen meren vesille, käydä Uudella Seelannilla sekä Seurasaarilla,
purjehtia sitten pohjoseen ja pyrkiä Pohjoisen jäämeren kautta Atlantin
valtamereen; sen jälkeen olisi retkikunnan jälleen palaaminen
Englantiin seuraten sitä tietä, joka olisi maatieteellisille
tutkinnoille edullisin.

Heinäkuun 12 p:nä 1776 lähti Resolution Plymouth'in satamasta etelää
kohden ja yhtyi vasta marraskuussa Hyvän Toivon niemellä Discoveryyn,
joka oli lähtenyt liikkeelle myöhemmin ja viipynyt sitten myrskyjen
tähden matkalla. Varustettuaan itsensä runsaasti ruokavaroilla,
koti-eläimillä y.m., lähtivät molemmat laivat marraskuun lopulla
purjehtimaan itään päin pitkin Intian meren selkää. Matkalla kävivät
Englantilaiset Prinssi Edwardin ja Kerguelen'in saarilla. Ne olivat
autioita, asumattomia, mutta viimemainittu (50 etel. leveysasteen
kohdalla) tarjosi kuitenkin turvallisen satamapaikan valtameren
myrskyissä purjehtiville. Sen kallioisilla rannoilla nähtiin suurissa
määrin hylkeitä, pingviinejä ynnä muita vesilintuja, jotka kaikki
olivat peräti pelkäämättömiä, niin että niitä oli varsin helppo
pyydystää.

Tammikuussa v. 1777 saapui Cook Van Diemen'in maalle, jonka
alhaisella kannalla olevat asukkaat kuuluivat samaan heimoon kuin
Uusihollantilaisetkin. Pitäen nytkin tätä saarta Uuden Hollannin etelä
niemenä, jatkoi Cook matkaansa ja saapui helmikuun alussa _Uuteen
Seelantiin_ samalle paikalle, jossa hänen ennenkin oli ollut tapana
viipyä ja jossa nuo kymmenen Furneaux'in miestä oli saanut surmansa.
Alkuasukkaat luulivat että Englantilaiset tulivat nyt kostamaan
kansalaistensa kuolemaa ja olivat sen vuoksi alussa suuresti
peloissaan. Kun he sitten huomasivat ett'ei tulokkailla ollut mitään
kostotuumia, tulivat he hyvin ystävällisiksi ja rakensivat
hämmästyttävällä nopeudella itsellensä majat Englantilaisten
läheisyyteen.

Alkuasukasten joukossa oli eräs Kahura nimineen päällikkö, jonka
sanottiin olleen johtajana Furneaux'in miehiä vastaan tehdyssä
hyökkäyksessä. Englantilaiset kysyivät syytä tuohon julmaan tekoon ja
saivat kuulla että kun nuo kymmenen onnetonta kerran aterioitsivat,
sieppoilivat muutamat alkuasukkaat leipää ja kalaa heidän käsistään.
Kun joku näpisteliöistä oli siitä saanut ansaitun kurituksen,
kiihtyivät toiset villit ja hyökkäsivät Englantilaisten kimppuun
tappaen heistä jok'ainoan. Muutamat Uusiseelantilaiset ja etenkin Omai,
joka nyt seurasi Englantilaisten mukana takasin kotiseuduilleen,
kehoittivat Cook'ia kostamaan Kahuralle, mutta sitä englantilainen
päällikkö ei tahtonut enää tehdä. Päinvastoin näkyi hän antavan arvoa
Kahuran uljaalle käytökselle, tämä kun kaikista vihamiestensä
kuiskauksista huolimatta pelotta kävi Englantilaisten laivassa. Kerran
oli hän niinikään siellä koko perheensä kanssa. Silloin toi hänet Omai
kajuutaan sanoen Cook'ille: "tässä on Kahura, lyö hänet nyt
kuoliaaksi!" ja huomattuaan ett'ei hänen tahtonsa tullutkaan
täytetyksi, lisäsi hän kummastellen: "miks'et lyö häntä kuoliaaksi?
Olethan sanonut että Englannissa hirtetään jokainen, joka murhaa
toisen; tämä mies on murhannut kymmenen, ja sinä et tahdo ottaa häntä
hengiltä".

Kun Cook oli huomannut että ne eläimet ja kasvit, joita hän oli viime
matkallaan jättänyt Uuteen Seelantiin menestyivät hyvin, antoi hän
nytkin alkuasukkaille sikoja ja vuohia. Sitten lähti hän taas saarelta
otettuaan mukaansa pari Uusiseelantilaista, jotka ilmoittivat
haluavansa seurata Englantilaisia.

_Terveys saarilla_ tapasivat Englantilaiset vihamielisiä asukkaita ja
päättivät sen vuoksi purjehtia _Ystävyyden saarille_, joilla Cook
toivoi varmaankin saavansa hyvän vastaanoton osakseen. Eikä hän siinä
toivossa pettynytkään. Juhlaleikeistä ja tansseista, joita asukkaat
toimittivat Englantilaisten kunniaksi, ei tahtonut tulla loppuakaan.
Kerrankin oli semmoiseen tilaisuuteen kokoontunut alkuasukkaita aina
3,000 paikoille. Muun muassa näytettiin Englantilaisille
kaksintaistelua, jossa kamppailtiin nuijilla sekä nyrkeillä ja muutamat
vanhat miehet olivat palkintotuomareina. Englantilaisten suureksi
kummastukseksi astui viimein esille kaksi naistakin, jotka
nyrkkitaistelussa osoittivat yhtä suurta taitoa ja sukkeluutta kuin
miehetkin. Kun sitten Englantilaiset puolestaan näyttelivät
alkuasukkaille sotaäksiisejänsä, polttivat ilotulituksia ja laskivat
ilmaan saarelaisten suureksi kummastukseksi muutamia raketteja, eivät
nämäkään tahtoneet olla Pekkaa pahempia ja toimittivat vieraillensa
komeat tanssihuvit. Ne alkoivat soitannolla, jossa käytettiin
puunrungosta koverrettuja soitinkoneita ja samalla saatiin kuulla
soinnukkaita laulujakin. Sitten seurasi itse tanssi. Ensin esiytyi
kaksikymmentä ruususeppeleillä ja köynnöksillä kaunistettua tyttöä ja
niiden jälkeen viisitoista nuorukaista. Tanssi kävi alussa hitaasti,
mutta sitten yhä nopeammin ja Englantilaisten täytyi todellakin
ihmetellä tanssijain osoittamaa tavatonta ruumiin notkeutta.

Mutta Cook'ia miellytti ennen kaikkia se järjestys, jonka hän huomasi
näiden saarien valtiollisissa oloissa. Siellä oli muodostunut
jonkunlainen keskiaikamme läänityslaitokseen vivahtava kuningasvalta.
Ylin hallitsija oli Pulaho niminen sangen älykäs mies. Hänen
alapuolellaan oli sitten joukko alakuninkaita eli vasalleja. Valtiasten
suhde alamaisiinsa oli mitä paras ja kokouksissa, joissa keskusteltiin
yhteisistä asioista, vallitsi sangen kiitettävä sopu ja järjestys.

Myöskin saarelaisten uskonnollisista seikoista otti Cook selkoa.
Ylijumala Kallasutonga, jolle toimitettiin ihmisuhrejakin, oli
vihassaan hirmuinen; hän hävitti istutukset ja levitti tauteja sekä
kuolemaa ympärilleen, sitä paitsi oli saarelaisilla monia alijumalia
eli haltijoita; mainita sopii myöskin että ihmissielu ajateltiin
kuolemattomaksi.

Täällä tutustui Cook tarkemmin tuohon omituiseen tapaan, joka vallitsi
muuten kaikkialla Polyneesian saarilla, siihen, näet, että muutamia
esineitä tai ihmisiä pidettiin joko ajaksi tai ainaiseksi pyhinä; niitä
sanottiin _tabuksi_ ja niihin ei saanut millään muotoa kajota. Kerran
oli Cook kutsunut luokseen pari päällikköä päivälliselle; mutta eivätpä
vieraat tahtoneetkaan syödä ruokia sanoen että heille oli vesi tabuna.
Kuultuaan sitten, ett'ei vettä oltu käytetty ruokia valmistaessa,
söivät he hyvältä ruokahalulla.

Vierailtuaan kolme kuukautta Ystävyyssaarilla, lähtivät Englantilaiset
taas matkalle ja saapuivat elokuun puolivälissä _Tahitiin_. Omaita
kohtelivat alussa hänen kansalaisensa jopa omat sukulaisensakin
kylmäkiskoisesti. Mutta, kun hän oli näyttänyt heille suuret varastonsa
punaisia höyheniä, joita Tahitin saarella pidettiin suuressa arvossa,
muuttuivat suhteet taas ystävällisiksi. Kohtapa tuli kuningas Otukin
suuren seurueen kanssa tervehtimään Cook'ia, joka antoi hänelle
lahjaksi siipikarjaa, lehmiä, lampaita jopa hevosenkin. Mutta Omaita
kohtaan osoitti kuningaskin halveksivaa mielialaa, vaikka tämä
lankesikin polvilleen hänen eteensä ja lahjoitti hänelle kalliita
antimia.

Jo viime käynnillään oli Cook huomannut että Tahitilaiset olivat
joutuneet vihollisuuteen Cimeolaisten kanssa. Samaa jupakkaa kesti
vielä nytkin ja eräänä päivänä saatiin kuulla että kansa
naapurisaarella oli taas noussut aseihin ja karkoittanut Otun
puoluelaiset vuoriseudulle. Uusi sotaretki oli siis varustettava
uppiniskaisia vastaan ja siinä kokouksessa, jossa siitä asiasta
keskusteltiin, oli Cook'ikin läsnä. Eräs Cimeosaarelta tullut
lähettiläs avasi keskustelut pitkällä puheella, jossa hän selitti asian
juurta jaksain ja kehoitti Tahitin ylimyksiä sotaan. Kaikki eivät
olleet siihen kuitenkaan halukkaita, mutta sotapuolue sai yhtä hyvin
voiton ja niinpä päätettiin kiihkeän sanakiistan jälkeen lähettää
Cimeossa oleville ystäville apua. Ennenkuin sotaan lähdettiin,
kysyttiin kuitenkin jumalilta neuvoa, jossa tilaisuudessa toimitettiin
ihmisuhrikin. Mitään sotakahakkaa sillä kertaa ei kuitenkaan
tapahtunut, sillä tahitilainen sotapäällikkö teki rauhan vihollisten
kanssa, sittenkuin hän turhaan oli odottanut apuväen tuloa.

Otettuaan sydämelliset jäähyväiset Otu kuninkaalta ja muilta
Tahitilaisilta, purjehti Cook läheiselle Huaheinen saarelle, jonne
hän jätti Omain, antaen hänelle rakentaa asunnon sekä puiston
eurooppalaiseen malliin ja jättäen hänelle taloutta varten useita
koti-eläimiä; myöskin Uudesta Seelannista otetut alkuasukkaat jäivät
Huaheinen saarelle Omain huonekuntalaisiksi.

       *       *       *       *       *

Nyt kääntyi Cook viimeinkin retkensä päätehtävään s.o. luoteisväylän
etsimiseen. Hän ohjasi sen vuoksi laivansa v:n 1777 lopulla pohjoseen
ja saapui tammikuussa seuraavana vuonna saariryhmään, joka siihen asti
oli Eurooppalaisille kokonaan tuntematon. Hän nimitti sen Englannin
amiraliteetin esimiehen mukaan _Sandwich'in saaristoksi_ (myöhemmin on
sitä ruvettu nimittämään alkuasukasten kielen mukaan myöskin _Hawai'in_
saaristoksi).

Cook nousi maalle Tawai (nyk. Kawai) saarelle ja tapasi siellä
ystävällisiä asukkaita, jotka puhuivat samaa kieltä kuin
Tahitilaisetkin. Laskivatpa saarelaiset kasvoilleen tulokkaiden eteen
ja varustivat heitä runsaasti ruokavaroilla. Mitään eurooppalaista
laivaa eivät he sanoneet koskaan ennen nähneensä, mutta tunsivat
kuitenkin rauhan, jota he pyysivät "hamaite'n" nimellä. Kaiken
ystävyytensä ohessa olivat alkuasukkaat samoin kuin muutkin Tyynen
meren saarelaiset kuitenkin suuria varkaita. Heitä vastaan oli usein
siitä syystä käyttäminen väkivaltaakin ja semmoisessa tilaisuudessa
tuli eräs alkuasukas surmatuksikin.

Tavat ja laitokset olivat saarelaisilla melkein samanlaiset kuin
Tahitillakin. Luonteeltaan eivät Sandwich-saarien asukkaat olleet yhtä
kevytmielisiä kuin Tahitilaiset, mutta eipä heissä huomattu myöskään
Tongasaarelaisten totisuutta. Nähtyään Englantilaisilla uusia esineitä,
kyselivät he mihin niitä tarvittiin ja huomattuaan sitten oman
puutteellisuutensa, osoittivat he jonkunlaista mielipahaa. Kooltaan
olivat saarelaiset keskinkertaisia, mutta muuten vahvoja ja
sieväruumiisia; ihon väri oli tumma. Puku ja elämäntavat olivat
jokseenkin samanlaiset kuin Tahitillakin. Aseinaan käyttivät he jousia,
nuijia ja keihäitä; tabu-tapa oli yleisenä, ja myöskin huomasi Cook
mielipahakseen että näilläkin saarilla toimitettiin vielä ihmisuhreja.

Oltuaan pari päivää Tawaissa ja käytyään vielä eräällä toisella
läheisellä saarella, lähti Cook taas matkansa oikeata tarkoitusperää
kohden. Ensin purjehti hän pohjoseen ja kääntyi sitten koilliseen,
saapuen siten Amerikan rannalle. Seuraten sitä purjehti hän yhä
pohjosempaan ja löysi 49 pohj. leveysasteen kohdalla soveliaan
satamapaikan eräässä lahdelmassa, jota alkuasukkaat nimittivät
_Nutkaksi_. Sillä aikaa kuin Resolutionia korjattiin rannalla, tekivät
matkalaisemme tuttavuutta alkuasukasten kanssa ja pianpa saatiinkin
toimeen molemmin puolinen vaihtokauppa. Amerikan intiaanit tarjoilivat
kaupaksi suurissa määrin metsäelävien nahkoja ja ottivat niistä
maksuksi milt'ei yksinomaan metallisia, etenkin messinkisiä esineitä.
Vaihtokaupassa osoittivat villit yleensä tunnollista rehellisyyttä,
mutta huomasivatpa Englantilaiset kuitenkin jonkun ajan kuluttua että
he olivat yhtä sukkelia varkaita kuin Tyynen meren asukkaatkin ja sen
ohessa paljon vaarallisempia, syystä kun heillä oli rauta-aseita.

Huhtikuun lopulla jätti Cook Nutkalahden jatkaen matkaansa yhä
pohjoseen päin aina Behringin salmelle asti. Sillä matkalla huomasi hän
että Pohjois-Amerikan luoteiskulma ulottui paljon enemmän länteen, kuin
siihen aikaan yleensä luultiin ja että kulkuväylä Atlantin valtamereen
kävi sen vuoksi aivan mahdottomaksi. Amerikan luoteisimmalta eli
Wales'in prinssin niemeltä purjehti Cook vastaiselle Aasian rannalle,
jossa Tshuktshilaiset asuivat, meni sitten Behringin salmen kautta
Pohjoiseen jäämereen ja tapasi jo elokuun lopulla noin 70 pohj.
leveysasteen kohdalla läpi-pääsemättömiä jäävuoria. Ne olivat yleensä
kirkkaita sekä läpinäkyviä ja niiden suuruudesta päätti Cook, ett'eivät
ne olleet yhden talven työtä. Koeteltuaan turhaan päästä niiden läpi,
täytyi hänen kääntää takasin Jäähuipuksi (Icy kap) nimittämänsä
niemekkeen kohdalta. Nyt päätti hän hakea etelämpänä sopivaa paikkaa
talvimajoja varten ja koettaa sitten seuraavan kesän aikana jälleen
onneansa jäämeren jäissä.

       *       *       *       *       *

Cook aikoi talvehtia Sandwich'in saarilla ja saapuikin marraskuun
lopulla _Owajh'iin_ eli Hawai'iin, joka on mainituista saarista suurin,
ja jonka vuoren huiput olivat lumen peittämiä. Saaren asukkaat, jotka
tulivat Englantilaisia vastaan venheillään, ryhtyivät oitis
vaihtokauppaan heidän kanssaan. Kun sitten oli löydetty sovelias
satamapaikka _Karakakuan_ lahdessa, purjehtivat Englantilaiset sinne
tammikuun 17 p. (v. 1779), jolloin heidän laivojensa ympäri keräytyi
semmoinen kansan paljous, ett'eivät matkalaisemme moista olleet koskaan
ennen nähneet. Niiden joukossa, jotka kävivät Englantilaisia
tervehtimässä, oli monta mahtamaa päällikköä, jotka samoin kuin heidän
alamaisensakin osoittivat tulokkaille mitä suurinta kunnioitusta.
Cook'ia palvelivat maan asukkaat milt'ei epäjumalana. Hänen
hartioilleen ripustettiin punaista vaatetta, jommoista kunnioitusta
osoitettiin ainoastaan jumalien kuville. Kun hän astui maalle, kulki
pappi hänen edellään ja kaikki kansa laskeutui kasvoilleen. Laivojen
upseerit kuljeskelivat vapaasti saarella ja joka paikassa otettiin
heitä mitä ystävällisimmin vastaan; heitä kutsuttiin majoihin
lepäämään, juotettiin kokosmaidolla ja ilahutettiin lauluilla sekä
tanssilla. Kohtapa saapui saarelle kuningas Teriobu, joka
Englantilaisten tullessa sattui olemaan sotaretkellä. Hän osoitti
niinikään suurta kunnioitusta tulokkaille. Käydessään Cook'ia
tervehtimässä levitti kuningas hänen hartioilleen levättinsä sekä pani
hänen päähänsä oman höyhenkypärinsä ja viuhkan hänen käteensä. Sitten
antoi kuningas päälliköllemme vielä runsaita lahjojakin ja vaihtoi
päälle päätteeksi hänen kanssaan nimiäkin, jota pidettiin näiden
villien luona mitä suurimpana kohteliaisuuden osoituksena. Kun sitten
Englantilaiset helmikuun alussa aikoivat lähteä saarelta, kutsui
kuningas Cook'in ja Clerken asuntoonsa. Siellä oli nähtävänä tavattoman
suuria hedelmäkasoja, vaatepakkoja ja muun muassa kokonainen
sikalaumakin, jotka kaikki olivat kerätyt uskollisilta alamaisilta ja
joista nyt molemmille kapteeneille annettiin kaksikolmatta osaa. Moista
lahjaa eivät Englantilaiset olleet vielä missään saaneet.

Helmikuun 4 p:nä lähtivät matkalaisemme Karakakuan satamasta, mutta
kovan myrskyn takia täytyi heidän muutaman päivän kuluttua palata sinne
takasin. Mutta sillä välin oli alkuasukasten mieliala suuresti
muuttunut. Rannalla ei kaikunut mitään riemuhuutoja eikä näkynyt edes
uteliaita katselijajoukkojakaan. Kuluipa sitten pari päivää ja
Englantilaiset saivat kokea, ett'ei tuo hiljaisuus ollut satunnaista,
vaan että heitä vastaan oli todellakin olemassa tyytymättömyyttä. Kun
muutamat saarelaisten päälliköt kielsivät alamaisiaan Englantilaisille
vettä tuomasta, syntyi siitä kahakka; se saatiin tosin sovinnolla
loppumaan, mutta molemmin puolinen katkeruus sai siitä kuitenkin yhä
suurempaa yllykettä. Kun sitten yöllä helmikuun 14 p:ää vasten
Discovery-laivasta varastettiin venhe, päätti Cook ryhtyä tehokkaisin
toimiin pahantekijäin rankaisemiseksi. Hänen aikomuksensa oli saada
valtoihinsa itse kuninkaan, ja siinä tarkoituksessa lähti hän saarelle
aseellisten merisotamiesten kanssa. Jopa olikin Teriobu lähtemäisillään
Cook'in kehotuksesta Englantilaisten laivaan, kun samalla syöksyivät
väliin kuninkaan vaimot ja muutamat ylimykset, jotta hartaasti pyysivät
häntä jäämään saarelle. Englantilaisten varustukset olivat synnyttäneet
epäluuloa myöskin kansassa, joka nyt alkoi keräytyä suurissa joukoissa,
ja kun sitten saatiin kuulla että eräs ylimys oli joutunut
Englantilaisten surmattavaksi, lähettivät saarelaiset vaimonsa sekä
lapsensa pois ja hyökkäsivät ase kädessä rannalla olevien
Englantilaisten kimppuun. Joku villeistä uhkasi Cook'ia keihäällään ja
englantilainen päällikkö ampui häneen hauleilla. Mutta haulit
kimmahtivat villin paksusta sotapuvusta mitään vahinkoa tekemättä, ja
se seikka kiihoitti vaan muita saarelaisia ankarampaan vastarintaan.
Cook latasi silloin uudelleen ja ampui luodilla lähinnä olevan miehen
kuoliaaksi. Nyt alkoi yleinen taistelu. Neljä Englantilaista oli jo
saanut surmansa ja moni pahoin haavoittunut, kuu Cook sai puukoniskun
selkäänsä ja kaatui maahan. Sen nähdessään päästivät saarelaiset
riemuhuudon, riistivät kaatuneen päällikön ruumiin itselleen ja
antoivat sille vielä useampia puukoniskuja. Niin kuoli aikansa mainioin
merimies ja löytöretkeilijä täytettyään onnellisesti elämänsä suuren
tehtävän ihmiskunnan palveluksessa.

Päällikkönsä kaaduttua syöksivät maalla olevat Englantilaiset veteen ja
uivat lähestöllä oleviin venheisiin. Sitten koettivat Englantilaiset
saada Cook'in ruumista alkuasukkailta; mutta se oli jo mahdotonta;
vasta viikon kuluttua onnistui heille saada päälliköstään muutamia
jäännöksiä, jotka sitten juhlallisesti haudattiin meren syvyyteen.

Nyt otti kapteeni Clerke ylipäällikkyyden "Resolution" laivalla ja
jätti "Discoveryn" luutnantti Goren johdettavaksi. Cook'in suunnitelman
mukaan purjehti uusi päällikkö vielä kerran Kamtschatkaan ja sieltä
Behringin salmen kautta Jäämerelle. Hän pääsi aina 70 1/2
leveysasteelle saakka, mutta täytyi sieltä jäiden takia kääntyä
takasin. Tällä valvaloisella matkalla oli hänen heikko terveytensä
käynyt yhä huonommaksi ja seurauksena olikin että hän palatessaan kuoli
Kamtschatkan edustalla elokuun 22 v. 1779. Luutnantti Gore otti silloin
ylipäällikkyyden molemmilla laivoilla ja jatkoi niillä paluumatkaa
etelään. Ensin seurasi hän pitkin Kiinan rannikkoja ja kääntyi sitten
Intian vesille. Purjehdittuaan Hyvän Toivon niemen ohi, saapui hän
kotimaallensa lokakuussa v. 1780.

Tieto Cook'in kuolemasta levitti syvää surua Englannissa. Lontoon
tiedeseura laittoi hänen muistokseen metaljin, hallitus antoi hänen
leskelleen ynnä lapsille vuotuisen eläkerahan ja jonkun vuoden kuluttua
nostettiin suuren vainajan perilliset aatelissäätyyn. Mutta nämä
ulkonaiset kunnianosoitukset Cook'in muistolle ovat kuitenkin
vähäarvoisia sen kunnioituksen rinnalla, jota niinhyvin Englantilaiset
kuin muutkin kansat tunsivat tuota suurta löytöretkeilijää kohtaan. Ja
harvoinpa onkin joku tiede niin suuressa kiitollisuuden velassa
yksityiselle miehelle kuin maa- ja meritiede on Cook'ille. Tässä vielä
lyhyt silmäys hänen tärkeimpiin ansioihinsa. Ensimmäisellä matkallaan
oli hän löytänyt Seurasaaret sekä osoittanut että Uudessa Seelannissa
oli kaksi eri saarta ja sen lisäksi tutkinut siihen asti tuntematonta
Uuden Hollannin itäistä rannikkoa; toisella retkellään ratkasi hän
kysymyksen eteläisestä mantereesta, näyttäen ett'ei semmoista ole
olemassa ainakaan 40 ja 70 lev. asteen välillä, jonka ohessa hän löysi
Uuden Kaledonian y.m. saaria; kolmannella matkallaan löysi hän
Sandwich'in saaret, tutki Amerikan länsirantaa 43 ja 70 pohj. lev.
asteen välillä, määräsi Aasian ja Amerikan etäisyyden toisistaan, josta
seikasta siihen asti oltiin aivan epätiedossa, ja osoitti että
mahdollisesti löytyvä luoteisväylä Atlantin valtameren ja Tyynen meren
välillä on kaikkea käytännöllistä hyötyä vailla, kun sitä myöten ei
voida kulkea jäiden takia. Hänen muiden suurten ansioidensa joukkoon on
luettava sekin, että hän on opettanut voittamaan tuota kauheata
meritautia, keripukkia; sillä häneltäpä onnistui ensiksi tehdä pitkiä
matkoja sekä kuuman että kylmän ilmanalan merillä ilman että tauti
pääsi sanottavasti vahingoittamaan hänen laivaväkeänsä.

Saadaksemme jonkunlaisen käsityksen sen miehen luonnonlaadusta, joka
nämä suuret työt toimitti, kuulkaamme, mitä hänestä hänen aikalaisensa
ja matkatoverinsa kapteeni King lausuu:

"Cook oli ikäänkuin luotu niitä töitä varten, jotka tulivat hänen
osalleen", sanoo kapteeni Kinq. "Hänen ruumiinsa oli luja ja
karaistunut, niin että se voi kestää mitä suurinpia vaivoja. Hänen
sielunsa oli varustettu samalla voimalla ja kestävyydellä kuin hänen
ruumiinsakin. Hänen ymmärryksensä oli selvä ja terävä; hänen
päätösvoimansa sukkela ja varma. Tuumansa teki hän rohkeasti ja miehen
tavoin pani hän ne toimeenkin. Hänen rohkeuteensa oli liitetty tavaton
maltti vaaran hetkellä. Hänen olentonsa oli tasainen ja suora; hänen
mielenlaatunsa tosin hiukan kiivas, mutta hänen sydämensä oli kuitenkin
aina hyvänsuopa ja ystävällinen".

       *       *       *       *       *

Ennenkuin jätämme kokonaan Jaakko Cook'in tutkintoretket, on meidän
vielä lausuttava muutama sana niiden seurauksista ja Tyynen meren
saarien myöhemmistä vaiheista.

Cook'in löydöt herättivät ympäri koko Euroopan yleistä ihastusta.
Kaikkialla kuunneltiin suurimmalla mieltymyksellä kertomuksia Tyynen
meren saarista sekä sen viattomassa luonnontilassa elävistä asukkaista,
ja kohtapa tulivat nuo aluset myöskin uusien tutkimuksien esineeksi.
Valaskalan pyytäjät tunkivat kauas etelään, käyden usein
korkeammillakin leveysasteilla kuin Cook'ille oli onnistunut tunkeutua.
Heidän jäljissään riensi sinne tiedemiehiä ja uusia saaria sekä maita
keksittiin kaukana etelässä; mutta ne kaikki olivat autioita, ikuisen
lumen ja jään peittämiä.

Tärkein seuraus Cook'in löydöistä oli kuitenkin se, että Eurooppalaiset
ryhtyivät Uuden Hollannin ja Tyynen meren saarien asuttamiseen. V. 1788
perusti Englannin hallitus Uuden Hollannin itärannalle Sidneyn
kaupungin ja siirtolan, jonne ensi alussa lähetettiin pahantekijöitä,
vaan jonne sitten myöskin muita uudisasukkaita siirtyi. Myöhemmin
perustettiin maahan muitakin siirtokuntia ja kun viimein v. 1851
Uusi-etelä-Walesi'ssa löydettiin kultamaata, rupesi sinne tulvaamaan
ihmisiä Euroopasta niinkuin kultamaahan ainakin. Maata ruvettiin
viljelemään eurooppalaiseen tapaan, uhkeita kaupunkeja perustettiin ja
seurauksena on ollutkin että alhaisessa luonnon tilassa olevat
alkuasukkaat (n.s. _Austraalineekerit_) ovat vähitellen saaneet väistyä
eurooppalaisen viljelyksen tieltä. Van Diemen'in maalta onkin jo
alkuperäinen väestö sukupuuttoon kuollut ja myöskin Uudessa Hollannissa
melkoisesti vähentynyt.

Austraalineekerien kohtalo näkyy tulevan osaksi myöskin Tyynen meren
läntisien saarien _papuas_-heimoon kuuluville asukkaille. Sitä vastoin
ovat Tyynen meren itäisille saarille kauan aikaa sitten muuttaneet
_Malaijilaiset_ osoittaneet paljon suurempaa taipumusta kristinoppiin
ja eurooppalaiseen sivistykseen. Lähetyssaarnaajat ovat kylväneet
hyvällä menestyksellä heidän sydämiinsä totuuden opin siemeniä poistaen
siten heidän tavoistaan sopimattomia, ihmisyyttä häväiseviä menoja, ja
seurauksena on ollutkin että näiden saaristojen asukkaat muuttuvat yhä
enemmän eurooppalaisten kaltaisiksi. Etenkin on Sandwich'in saarilla
päässyt korkeampi viljely juurtumaan; niiden asukkaat hoitavat
taidollisesti maatansa, rakentavat sieviä asumuksia sekä maanteitä ja
heidän pääkaupunkinsa Honolulu Oahun saarella (ainoa kaupunki Tyynen
meren saaristossa) on rakennettu eurooppalaiseen malliin, emmekä me
siellä kaipaa kahviloita ja kapakoita yhtä vähän kuin kirkkoja ja
koulujakaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jaakko Cook'in matkat Tyynellä merellä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.