Title: Venäjän historia 1878-1918
Author: Hedenström, Alfred von, 1869-
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Venäjän historia 1878-1918" ***


VENÄJÄN HISTORIA 1878-1918

Kirj.

Alfred von Hedenström


Tekijän luvalla suomeksi V. Malinen


Otava, Helsinki, 1922.



ALKULAUSE


_Venäjän viime vuosikymmenien historia on ennen kaikkea suuren kansan
tuloksetonta taistelua voittaakseen itsellensä valtiollisen vapauden ja
sen avulla itse valmistaakseen itsellensä suotuisammat taloudelliset ja
sivistykselliset olot ja yleensä järjestääkseen elämänolonsa omien
tarpeidensa mukaisiksi. Aleksanteri II, vapauttaja-tsaari, valtakunnan
uudistaja, aikoi, uudistustensa täydennyksenä, lahjoittaa kansallensa
myöskin valtiosäännön, jonka valmistuksena oli oleva hänen perustamansa
kunnallinen ja maakunnallinen itsehallinto, semstvo-laitos, kansan
kypsyttäjä valtiolliseen vapauteen. Keisarin murhan johdosta tämä
laajakantainen aloite ylhäältä päin raukesi, ja asia sai tämän jälkeen
sieltä käsin osakseen vain vastustusta, halveksimista ja, liian
myöhään, väkinäisiä, puolinaisia myönnytyksiä. Vain pintapuolinen
käsitystapa voi tuossa itsevaltiuden ja virkavallanvastannnassa
nähdä pelkästään itsekkyyttä ja umpisokeata vanhoillisuutta: vanhan
Venäjän kehittäminen länsimaiseksi, perustuslaillis-parlamentilliseksi
oikeusvaltioksi kohtasi todellakin mitä suurimpia vaikeuksia:
valtakunnan laajuus, sen kansallisuuksien kirjavuus, hallitsevan
kansan, isovenäläisten, alhainen sivistyskanta ja puuttuva
valtiota-muodostava kyky, sekä toiselta puolelta todella länsimaisen
valtiokäsityksen heikko kannatus kansassa ja sen naiivi, pintapuolinen
optimismi -- kuviteltiinhan vielä maailmansodan aikana, romahduksen jo
ollessa ovella, että parlamentillisen ministeristön asettaminen
kääntäisi kaikki, sekä sodan kulun että uhkaavan sisäisen tilanteen,
hyvään päin! -- nämä olivat todella varteenotettavia esteitä. Mutta
sittenkin! Venäjän vanha, sairas valtioelimistö kaipasi pelastuaksensa
vielä suuremmista vaaroista rohkeata leikkausta -- juuri sitä, mihin
länsimaisen valtioihanteen kannattajat tähtäsivät. Ettei sitä
leikkausta tehty, ilmenee varsinkin nyt perästäpäin valtakunnan ja
kansan onnettomuutena, ja pääsyyllisenä siihen, ettei ajoissa ja
ratkaisevasti astuttu valtiollisen uudistuksen tielle, astuu menneiden
vaiheiden esityksestä Pobedonostsev, kahden keisarin neuvonantaja,
Venäjän todellinen valtias lähes neljännesvuosisadan ajan. "Suuren,
pyhän Venäjän hän oli tahtonut luoda, ja hänestä tuli valtion
hävittäjä." Hänen politiikkansa oli sitä politiikkaa, jonka koko
tarkoitus näyttää olevan vastustaa vallankumousta ja joka juuri
siksi johtaa vallankumoukseen. Tämän teoksen nimenä voisi olla
Pobedonostsevista Leniniin, sillä he seurasivat toisiaan, ei vain niin,
että toinen kävi toisen edellä, vaan ennen kaikkea niin, että edellinen
johti jälkimmäiseen.

Meille suomalaisille, joiden omiin kohtaloihin Venäjällä tapahtuva
suuntataistelu niin määräävästi vaikutti, ja jotka yhä vielä, Suomen
päästyä itsenäiseksi, elämme kuin uhkaavan tulivuoren juurella, tämä
teos tarjoaa erittäin mielenkiintoista lukemista. Saamme siitä
yhtenäisen, seikkaperäisen esityksen siitä, mitä sanomalehtemme
vuosikymmenien kuluessa ovat sirpaleittain sisältäneet -- riveissä ja
rivien välissä. Tätä esitystä kannattaa syvä inhimillisen myötätunnon
pohjavirta, samalla kuin tekijällä on avoin silmä huomaamaan niitä
naurettavia puolia, esiintyjien turhamaisuutta, kunnianhimoa,
typeryyttä ja itserakkautta, mitkä jokainen suuri historiallinen
näytelmä traagillisen perussävynsä ohessa älykkäälle ja tasapuoliselle
tarkastajalle sisältää.

Heinäkuussa 1922.

Suomentaja._



SISÄLLYS.

1. luku: Maa ja asukkaat ........................................... 13

  Itä- ja Länsi-Europan välinen vastakohta. -- Aasiassa olevat
  siirtomaat. -- Valtakunnan alueen kasvaminen. -- Väestö.

2. luku: Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa ... 32

  I. Valtakunnan sisällinen tila: Hallitusjärjestelmä. --
  Valtakunnan virastot. -- Paikallishallinto. -- Aleksanteri II:n
  uudistukset. -- Slavofiilit ja sapadnikit.

  II. Venäläis-turkkilaisen sodan loppu: San Stefanon esirauha. --
  Englannin sekautuminen. -- Berliinin kongressi. -- Sen arvostelu
  Venäjällä.

3. luku: Vallankumouksellinen liike ja Aleksanteri II:n kuolema .... 46

  Nihilismi. -- Bakunin. -- Vera Sasulitsh. -- Terrori ja
  diktatuuri. -- Loris-Melikov ja hänen valtiosääntöhankkeensa.
  -- Sosialivallankumouksellinen puolue. -- Aleksanteri II:n
  murha. -- Aleksanteri III. -- Pobedonostsev.

4. luku: Kansantalous ja finanssipolitiikka 1881-1904 .............. 59

  Slavofiilinen talouspolitiikka. -- Bunge. -- Maataloudellisia
  pulmia. -- Talonpoikais- ja aatelispankki. -- Vyshnegradski.
  -- Tullisota. -- Nälänhätä. -- Witte. -- Kauppasopimuksia. --
  Kultakannan toimeenpano. -- Suurteollisuus. -- Työväenoloja ja
  työväen suojeluslainsäädäntö. -- Pääomien maahantuonti. --
  Verot, monopolit ja säästökassat. -- Valtakunnan tulo- ja
  menoarvio. -- Koululaitos. -- Nälänhätä. -- Teollisuuspula. --
  Kotiteollisuus. -- Maatalouden hätä.

5. luku. Virkavalta ja itsehallinto 1881-1904 ...................... 83

  Ignatiev. -- Epärehellisyys. -- Lain polkeminen. -- Lisätty ja
  ylimääräinen suojelustila. -- Poliisiosasto. -- Juutalaisvainoja.
  -- Semski Soborin suunnitelma. -- D. Tolstoi. -- Semstvo. --
  Sanomalehdistö ja kansanvalistus. -- Pobedonostsevin luonne.
  -- Maapäälliköt. -- I. Durnovo. -- Itsehallinnon uudistus.
  -- Kansanoikeuden puolue. -- Aleksanteri III:n kuolema. --
  Nikolai II. -- Varoitus mielettömistä haaveista.

6. luku: Vallankumouksellinen liike 1881-1914 ..................... 106

  Sosiaalivallankumouksellisen puolueen häviö. -- Poliisiosasto.
  -- Pyhä liiga ja vapaaehtoinen turva. -- Aleksanteri Uljanov.
  -- Borki. -- Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaminen.
  -- Sosiaalivallankumouksellisen puolueen uudistus. --
  Vallankumouksellisia puolueita rajamaissa. -- Virkavallan
  vallankumoukseen kiihoittava toiminta. -- Witten mietintö vuodelta
  1899. -- Ylioppilaslevottomuuksia. -- Koulunuudistushankkeita.
  -- Plehwe. -- Semstvojen vastustus. -- Komiteoja maatalouden
  hätätilan selvittämiseksi. -- Manifesti 11 p:ltä maalisk. 1903.
  -- "Vapautusliiton" perustaminen. -- Menshevismi ja bolshevismi.
  -- Plehwen taistelu vapautusliittoa ja sosiaalidemokratiaa
  vastaan. -- Ihmeidentekijä Serafina. -- Witten kukistuminen.

7. luku: Ulkopolitiikka 1879-1904 ................................. 127

  I. Läheinen Itä: Sotapäälliköitä. -- Vannovskin armeijauudistus.
  -- Giers. -- Kolmenkeisarinliitto. -- Bulgarian selkkaukset.
  -- Vuoden 1887 kriisi. -- Venäjän vaikutusvalta Serbiassa,
  Romaniassa ja Montenegrossa.

  II. Liitto Ranskan kanssa: Aleksanteri III:n vastahakoisuus.
  -- Saksan ulkopolitiikan käänne. -- Liitonteko Ranskan kanssa.
  -- Sodan lykkäytyminen.

  III. Länsi-Aasia: Afganistan. -- Kaspianmeren takaisen alueen
  valloitus. -- Marssi Heratia kohti. -- Rajasopimus Englannin
  kanssa. -- Pamir.

  IV. Itä-Aasia: Siperian rautatie. -- Japanin torjuminen. -- Ruhtinas
  Lobanov-Rostovski ja ruhtinas Hohenlohe. -- Li-Hung-Tshang. --
  Port Arthurin hankkiminen. -- Taistelu Koreasta. -- Besobrasovin
  Jalu-yritys. -- Ehdotus yleiseksi aseista-riisumiseksi. --
  Sotavarustuksia. -- Tsaarin suojelusherruus Tibetissä. --
  Mandshurian valtaus. -- Iton lähetys. -- Englantilais-japanilainen
  liitto. -- Paroni Rosen, Aleksejev, Besobrasov ja Kuropatkin. --
  Sota päätetty Tokiossa.

8. luku: Kirkko ................................................... 154

  I. Valtiokirkko: Sen järjestys. -- Musta ja valkoinen papisto.
  -- Pyhiä vanhuksia. -- Jumalanpalvelus.

  II. Vanhauskoiset: Niiden synty. -- Vainot.

  III. Mystillisiä lahkoja: Hlystit, duhobortsit, tolstoilaiset.

  IV. Protestanttisia lahkoja: Stundistit ja pashkovilaiset.

  V. Katolisen kirkon asema: Unionihankkeita. -- Vainoja. --
  Mariaviitit. -- Pobedonostsevin kanta.

  VI. Protestanttisen kirkon asema: Vainoja Itämerenmaakunnissa
  aina vuoteen 1905. -- Yleinen vaino 1914-1917.

  VII. Armenialaisen kirkon asema: Kirkon omaisuuden riistäminen.

  VIII. Oikeauskoinen lähetys muhamettilaisten ja pakanain
  keskuudessa: Kirgiisien lapsivero. -- Shamaaniuskonto Volgan
  varsilla. -- Baikalin lähetyssaarnaajien alttius lahjoille.
  -- Muuan ristiretki pakanoita vastaan vuonna 1914.

  IX. Kysymys omantunnonvapaudesta: Venäläinen käsitys. --
  Stahovitsh. -- Valtakunnanneuvosto ja bolshevismi vastustavat
  omantunnonvapautta.

9. luku: Rajamaiden venäläistyttämispolitiikka .................... 172

  I. Sen syyt: Natsionalismi. -- Virkavallan yhdenmukaisuuden-tarve.
  -- Sotilaalliset näkökohdat. -- Suomalaisten taistelu
  oikeudenloukkauksia ja venäläistyttämistä vastaan.

  II. Sen menetelmä: Katkov panettelun opetusmestarina. --
  Koulupolitiikka. -- Käännytys oikeauskoisuuteen. -- Kansallisvihan
  ja luokkataistelun lietsominen.

  III. Sen seuraukset: Sivistyksen taantuminen. -- Katkeroituminen
  ja viha. -- Valtiovallan arvon horjuttaminen. -- Epärehellisen
  virkamiehistön kasvattaminen. -- Separatismin luominen. --
  Pienten kansanheimojen venäläistyttämisen estäminen. --
  Valtakunnan häviön aikaansaaminen.

10. luku: Japanin sota ja vuosien 1904-1905 vallankumous .......... 187

  Sodan merkitys Venäjälle ja Japanille. -- Kuropatkinin sotataito.
  -- Kansan mieliala Venäjällä. -- Plehwen murha. -- Perintöruhtinaan
  syntymä. -- Ruhtinas Svjatopolk-Mirski. -- Vallankumouskongressi
  Pariisissa. -- Sosiaalidemokratian kanta. -- Shahon taistelu. --
  Pietarin semstvokongressi. -- Pobedonostsevin viimeinen voitto.
  -- Port Arthurin antautuminen. -- Vallankumouksen puhkeaminen.
  -- Suuriruhtinas Sergei politiikan johtajana. -- Hänen murhansa.
  -- Mukdenin taistelu. -- Kolme manifestia 3 p:ltä maaliskuuta 1905.
  -- Itämeren-laivaston lähtö. -- Vallankumouksen järjestely. --
  Suvaitsevaisuusedikti. -- Tsushiman taistelu. -- Moskovan
  semstvokongressi. -- Lähetystö ja vastalähetystö. -- Vallankumouksen
  jatkuminen. -- Portsmouthin rauha. -- Bulyginin vaalilaki. --
  Pietarhovin konferenssi. -- Moskovan semstvo- ja kaupunkikongressi.
  -- Yleinen lakko. -- Vapausmanifesti 30 p:ltä lokakuuta. -- Sen
  vaikutus. -- Puolueiden synty. -- Witten kabinetti. -- Pietarin
  työväenedustajien neuvosto. -- Moskovan semstvo- ja
  kaupunkikongressi. -- Vallankumouksen kohopiste. -- Lenin ja
  Durnovo tarttuvat asioihin. -- Moskovan kapinan kukistaminen.
  -- Rankaisuretkikuntia. -- Vaalioikeuden laajennus. --
  Vallankumouksen epäonnistumisen syy.

11. luku: Tsaari ja duuma 1906-1907 ............................... 228

  Raha-asiain tila. -- Suuri laina ja sen ehdot. -- Uusien
  valtakunnan perustuslakien valmistaminen. -- Duumavaalit.
  -- Puolueiden kanta. -- Witten ero. -- Aateliskongressi.
  -- Goremykin. -- I duuma. -- Viipurin julistus. -- Stolypin.
  -- Dubrovinin kosto. -- Murhayrityksiä ja kenttäsotaoikeuksia.
  -- Kadettien vainoaminen. -- Stolypinin agraariuudistus. --
  Vallankumouksellisen liikkeen jatkuminen. -- II duuma. --
  Pobedonostsevin kuolema. -- Hallituksen taistelu terrorin
  kanssa. -- Aateliskongressin päätökset. -- Ukrainan kysymys.
  -- Duuman hajoittaminen ja vallankaappaus. -- Uusi vaalilaki.

12. luku: Taantumus 1907-1914 ..................................... 258

  III duuma. -- Valtakunnanneuvosto ja aateliskongressi. --
  Taantumuksellisia virtauksia. -- Stolypinin vallankaappaus.
  -- Hänen murhansa. -- Kokovtsov. -- Senaattoritarkastukset.
  -- Kansanvalistus. -- Valistusministeri Kasso. -- IV duuma.

13. luku: Kansantalous ja finanssipolitiikka 1906-1914 ............ 273

  Ilmastovaihteluja ja satotuloksia. -- Agraariuudistuksen
  hyviä tuloksia. -- Talonpoikien maannälän tyydyttäminen. --
  Osuustoiminta. -- Suurteollisuuden uusi kukoistus. Syndikaatit.
  -- Rautatielaitos. -- Kauppatasaus. -- Kauppasopimus Saksan
  kanssa. -- Pankkilaitos. -- Työväestö ja lakkojen vastustaminen.
  -- Bodaibon lakko. -- Sisäministeri N. Maklakov. -- Valtakunnan
  raha-asiain loistava tila. -- Sotapuolue kukistaa Kokovtsovin.

14. luku: Ulkopolitiikka 1906-1914 ................................ 285

  I. Kaukainen Itä: Suhde Japaniin. -- Urjanhain hankkiminen. --
  Luoteis-Mongolian suojelusherruus. -- Ystävyys Japanin kanssa.

  II. Sopimus Englannin kanssa: Wallacen toiminta
  venäläis-englantilaisen liiton hyväksi. -- Pietarin sopimus
  31 p:ltä elok. 1907. -- Sen merkitys.

  III. Persia: Maan jakaminen venäläiseen ja brittiläiseen
  etupiiriin. -- Pohjois-Persian sotilaallinen miehitys.

  IV. Läheinen Itä: Balkanin-valtioiden suurvaltatuumia. --
  Uusslaavilaisuus. -- Balkanin kysymys astuu etualaan Turkin
  vallankumouksen johdosta 1908. -- Venäjän diplomaattinen tappio
  1909. -- Mieltenkuohua Saksaa vastaan. -- Venäjän politiikka
  vuosien 1912-1913 Balkanin-sodassa.

  V. Venäjä ja Länsi-Europpa: Suhde Saksaan. -- Berliinin
  ulkoasiainviraston kabinettipolitiikka. -- Nikolai II ja
  Vilhelm II. -- Bethmann Hollweg ja Poincaré 1912 Venäjällä.
  -- Venäjän pyrkimys Länsivuonoon.

  VI. Sotalaitos: Venäjän armeijan väärä arvioiminen
  Länsi-Europassa. -- Gutshkov ja vuosien 1909-1912
  armeijauudistus. -- Sotalaivastojen vahvistaminen.

13. luku: Venäjä maailmansodassa 1914-1916 ........................ 305

  Isänmaallinen mieliala sodan nopean ja voitokkaan loppumisen
  toivossa. -- Puolalaisen yhteiskunnan odotteleva puolueettomuus.
  -- Sotamiesten kiihoittaminen julmiksi ja raaoiksi. -- Syytöksiä
  sotaministeri Suhomlinovia vastaan. -- Duuman arvostelua
  tammikuussa 1915. -- Maan riistäminen. -- Galitsian
  venäläistyttäminen. -- Galitsian, Puolan, Liettuan ja Kuurinmaan
  tyhjentäminen. -- Sotateollisuuskomiteojen ja "semgoran"
  muodostaminen -- Saksalais-pogromi Moskovassa. -- Pysyväistä
  saksalaisvainoa Itämeren-maakunnissa. -- Ministerien eroja. --
  Isänmaallisia sotasaalistajia. -- Duuma elokuussa 1915 ja
  edistysmielisen blokin muodostaminen. -- Tsaari ottaa
  ylipäällikkyyden. -- Duuman toistaiseksi-lykkääminen. --
  Sisäministeri Hvostovin ohjelma. -- Erään uuden pyhimyksen
  laiton pyhäksi-julistaminen. -- Pakolaissurkeus. --Kansallisia
  apukomiteoja. -- Pohjoisapu. -- Duuman toistaiseksi-lykkääminen.
  -- Goremykinin eronpyyntö (2 p. helmik. 1916). -- Pääministeri
  Stürmer. -- Tsaari duumassa. -- Hvostovin ero. -- Kanne
  Suhomlinovia vastaan. -- Duuma vastustaa kansallisten ja
  uskonnollisten rajoitusten kumoamista. -- Brusilovin hyökkäys
  1916. -- Saksalaisten puolustusvoitto Kovelin luona. --
  Taloudellinen pula. -- Kuljetuslaitoksen rappio. -- Muuan
  duumalähetystö ulkomailla. -- Barkin lähetys Lontooseen ja
  Pariisiin. -- Venäläis-japanilainen ystävyys. -- Stürmer
  ulko- ja Protopopov sisäministerinä. -- Stürmerin kukistuminen.
  -- Duuma, valtakunnanneuvosto ja aateliskongressi varoittavat
  hallitusta. -- Tsaari ja hänen puolisonsa. -- Rasputinin murha.
  -- Galitsinin taantumuksellinen kabinetti. -- Vanhoillisten
  valtakunnanneuvoston-jäsenten sijaan nimitetään jyrkkiä
  taantumusmiehiä. -- Hurjisteluja uudenvuodenaattona 1916.

16. luku: Valtakunnan luhistuminen vuonna 1917 .................... 344

  Protopopovin politiikka. -- Lordi Milnerin lähetys. --
  Muonitusvaikeuksia Pietarissa. -- Duuma kokoutuu uudestaan.
  -- Kerenski vaatii rauhantekoa. -- Maaliskuunvallankumous ja
  Nikolai II:n luopuminen. -- Väliaikaisen hallituksen ja
  neuvostohallituksen muodostaminen. -- Kansan ja sotajoukon
  mieliala. -- Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin esiytyminen.
  -- Ent. tsaarin vangitseminen. -- Tsaarillisen perheen
  vangitseminen, sen karkoittaminen Siperiaan ja sen murhaaminen
  Jekaterinburgissa. -- Hallinto- ja oikeusuudistuksia. --
  Taloudellinen romahdus. -- Sotajoukon rappeutuminen. -- Vierasten
  kansojen vaatimukset. -- Agraarilevottomuuksia. -- Kadettien
  kongressi. -- Neuvostohallituksen järjestyminen ja sen suhde
  väliaikaiseen hallitukseen. -- Leninin ja Trotskin paluu. --
  Bolshevistinen kiihoitus. -- Molempien hallitusten ulkopolitiikka.
  -- Miljukovin kukistuminen. -- Kadettilais-sosialistisen kabinetin
  muodostaminen. -- Talonpoikaiskomiteat vallassa maaseuduilla. --
  Kerenskin sotasaarna. -- Heinäkuun hyökkäyksen raukeaminen. --
  Bolshevistinen kipinä Pietarissa. -- Leninin tappio ja pako.
  -- Ukrainan itsehallinto. -- Kerenskin toimenpiteet Suomen
  itsenäisyyttä vastaan. -- Moskovan valtiollinen neuvottelu.
  -- Huudetaan voimakasta miestä valtakunnan pelastajaksi. --
  Kornilovin välikohtaus. -- Oikeudenkäynti Suhomlinovia vastaan.
  -- Kansanvaltainen konferenssi Pietarissa. -- Bolshevikkien
  kiihoitusta. -- Esiparlamentti Pietarissa ja porvarillisten
  puolueiden konferenssi Moskovassa. -- Bolshevikkien kapina 6 p.
  marrask. 1917. -- Hallituksen puolustautuminen Talvipalatsissa.
  -- Leninin voitto. -- Moskovan valloitus.



1. LUKU.

Maa ja asukkaat.


Iso-Venäjä sijaitsee maanpinnan liikkumattomalla kohdalla, joka pitkien
geologisten aikakausien kuluessa on milloin hieman laskeutunut, milloin
taas huomaamattomasti kohonnut, laajalla, suurella tasankomaalla, missä
ei mikään poimuttuminen tai murto ole häirinnyt maakerrostumien
vaakasuoraa asemaa. Määrättyjä rajoja maantieteellisessä mielessä
puuttuu lännessä. Valtiomiehen ja maantieteilijän asiaksi jäi keksiä ne
Oderin tai Narovan rannoilta ja tehdä siitä johtopäätöksiä, esittäen
laajakantoisia valtiollisia vaatimuksia. Pohjoisessa ja etelässä meret
muodostavat luonnolliset rajat, idässä Ural-vuoret. Mutta niiden
eteläisten haarautumien ja Kaspianmeren pohjoisrannikon välillä ammotti
560 kilometrin levyinen aukko, jonka esihistoriallisena aikana oli
aiheuttanut tuon eristetyn sisämeren vedenpinnan laskeutuminen.
Huomaamatta Europpa tässä yhtyy Aasiaan, ja tällä asianlaidalla on
Venäjän kohtaloille määräävä vaikutus tänään niinkuin tuhat vuotta
takaperin.

Venäjän yksitoikkoiselta tasangolta alavine rämeisine vedenjakajineen
puuttuu Länsi-Europan maiden vaihtelevia pintasuhteita, ikäänkuin itse
luonto olisi määrännyt tämän laajan lakeuden suuren yhtenäisen
valtakunnan muodostamiseen. Yhtä jyrkkä on Länsi- ja Itä-Europan
välinen ero ilmastollisessa suhteessa. Talvien kylmyydessä ja kesien
kuumuudessa sekä sateenmäärän vähenemisessä itään päin ilmenee Venäjän
selvä mannerilmasto. Vain uloinna luoteessa, missä lämmittävä
Golf-virta huuhtoo Muurmannin-rannikkoa, jonne v. 1899 perustettiin
Aleksandrovskin kaupunki 69° 20' kohdalle pohjoista leveyttä, ei meri
tammikuussakaan jäädy, kun taas 2,535 kilometriä siitä etelään päin 46°
30' kohdalla sijaitsevat Nikolajevin ja Hersonin satamat joka talvi
jääesteiden johdosta ovat laivakululta suljetut. Venäjän pakkasia
kiihdyttävät koillisessa sijaitsevan Kaarianmeren valtavat jääröykkiöt,
jotka vasta elokuussa -- ei kuitenkaan joka vuonna -- tuulen kääntyessä
ajautuvat pohjoiseen päin. Itämereen asti tunkeutuu tuon kaarialaisen
jääkellarin kylmäaalto, sulkien Pietarin sataman 4-5 kuukaudeksi
vuodessa kokonaan merikaupalta, jota Tallinnassakin ja Riiassa voidaan
pitää käynnissä vain jäänmurtajien avulla. Samaa tietä myöten,
jota vuosisatojen kuluessa Europpaan hyökänneet aasialaiset
paimentolaisheimot ovat tulleet, tekee kesän polttava kuivuus vuonna
vuotuisnaan tulonsa Venäjälle. Ja Volgan varsilla, missä kerran
sotaiset paimentolaiskansat kauan ja sitkeästi ovat taistelleet
maataviljelevien talonpoikien kanssa, taistelee nykyään tuosta
ilmastoportista tunkeutuva kuiva erämaantuuli Atlantin valtamereltä
tulevan kostean ilmavirtauksen kanssa. Niinkuin kansojen välisessä
sodassa vaihtelevat tässäkin voitto ja tappio. Jos länsituuli voittaa,
niin Volgan alueen hedelmällinen maaperä huonostikin hoidettuna antaa
viljaa yllin kyllin ja tekee ihmiset tyytyväisiksi. Jos taas itätuuli
voittaa, niin nälkää-näkevä väestö syyttää Jumalaa tai hallitusta ja
tarttuu aseisiin tai, jos se on sallittu, vastustusmieliseen
äänestyslippuun. Vuodesta 1891 alkaen aasialainen ilmasto on päässyt
voitolle, ja aika ajoin sattuneet katovuodet ovat aiheuttaneet Pietarin
vallassa-olijoille odottamattomia vaikeuksia ja saattaneet monen
valtiollisen laskelman häpeään.

Ison-Venäjän taloudellinen elämä, sen omituisuus ja takapajulla-olo
johtuvat ilmastosta. Talven pituus on luonut Ison-Venäjän talonpojan
kotiteollisuuden, kova kylmyys kallistuttaa hänen elämänsä tekemällä
välttämättömäksi turkisvaatetuksen ja pakottaa hänet kokoamaan valtavia
varastoja polttopuita asuntonsa lämmittämiseksi ja rehua karjansa
ruoaksi. Laivaliike sekä talon- ja teidenrakennustyöt ovat
kuukausmääriä seisahduksissa; elinkeinoelämän täytyy mukautua
ilmaston mukaan. Työnteko ulkosalla paukkuvassa pakkasessa vaatii
vahvistuskeinon, jonka kansa on saanut paloviinasta, vaatii
ihonsuojelusta, jonka huokeimmalla antaa luonnollinen kerros
rasvaista lihaa. Tuvan ilmanpitävä umpinaisuus, sen asukasten
ahdas yhteensulloutuminen yön- ja päiväs-aikaan, kaikki nämä
suojelustoimenpiteet ulkona vallitsevaa peloittavaa pakkasta vastaan
synnyttävät tukahduttavan ilman sisällä sekä heikontavat häveliäisyyden
ja siveydentunnetta. Sukupolvesta toiseen Ison-Venäjän kansa on käynyt
kovaa taistelua maansa luonnon kanssa. Se on synnyttänyt kyvyn kärsiä,
jota länsieuroppalainen ihmettelee, tylsän alistumisen raskaaseen
kohtaloon, kehittänyt passiivista rohkeutta, mutta myöskin säälimätöntä
kovuutta, joka usein saa synnynnäisen hyväsydämisyyden muuttumaan
vastakohdakseen. Niinkuin Pohjois-Amerikassa, johon venäläiset
valtiomiehet usein ovat verranneet maatansa, kasvisto huomaamatta
muuttuu tuolla laajalla alueella Jäämeren rantamilta Meksikon lahden
rannoilla kasvaviin palmumetsiin, niin myöskin Venäjällä.
Länsimaalaisen mielestä, joka on tottunut ahtaaseen valtioalueeseen,
on äärettömän pitkä matka Arkangelin kuvernementin sammal- ja
jäkälätundroilta läpi havu- ja lehtipuuvyöhykkeen, yli aron
ruohikkokenttien aina Etelä-Krimin venäläisen rivieran myrtti- ja
öljypuulehtoihin. Jos venäläinen astuu Uralin loivasti kohoavan
selänteen yli, joka muodostaa rajan yhtä vähän kasvistolle ja
eläimistölle kuin ilmastollekaan, niin hän idässä kohtaa kotimaansa
tutunomaisen kuvan: mittaamattoman tasangon, tundrien, metsien, soiden
ja arojen peittämän, valtavien sisämaanjokien halkoman, jotka melkein
puoli vuotta paksun jääkuoren kahlehtimina hitaasti virtaavat pohjoista
kohti. Luonto määräsi hänelle täällä valloittavan sivistyksenlevittäjän
tehtävän, jonka hän jo aikaisemmin oli hyvällä menestyksellä
suorittanut Okan ja Uralin välisellä laajalla alueella. Asutushistoria
on venäläisen historiallisen käsityksen mukaan ollut isovenäläisen
kehityksen pääsisällyksenä. Vallan toisenlainen näky kohtaa venäläistä,
kun hän muhkeata, venäläisen valloituksen turvaksi vuosisadan
puolivälissä rakennettua grusialaista sotilastietä myöten nousee
korkealle-kohoavan, ikuisella lumella peittyneen Kaukasuksen muurin
yli. Sieltä aukeaa hänen eteensä maa, rikas metsistä, metalleista ja
vuoriöljystä, rehevine alppiniittyineen korkealla vuorilla ja
laakerilehtoineen laaksoissa, aroineen idässä, jossa keinotekoinen
kastelu nostaa maasta runsain määrin puuvillaa, riisiä, tupakkaa ja
viiniä, läpitunkemattomine metsineen lännessä, missä kuumankostea
ilmasto kasvattaa arvokkaita bambu-lajeja, magnolioita, korkkitammia
ja pähkinäpuita, joita köynnöskasvit kiertävät, missä tee- ja
kahvi-istutukset, manteli-, sitruuna- ja appelsiinipuut kaunistavat
lounaisia vuorten haarautumia Batumin luona. Tämän ihmeen rikkaan maan
venäläinen kyllä on osannut valloittaa, mutta ei sitä asuttaa eikä
vallita. Ja vieraaksi, niinkuin Etelä-Kaukasia, jäi venäläiselle
sielulle myöskin valloitettu Turkestan hedelmiä-uhkuvine kosteikkoineen
keskellä laajoja hieta-aavikoita.

Venäjän tyhjentymättömät rikkaudet, jotka sen omien valtiomiesten sekä
ulkomaisten suur-rahamiesten mielipiteen mukaan ainiaaksi muodostavat
sen valtiollisen vallan taloudellisen selkärangan, jotka muodostavat
pääoman, minkä korot sivistyksen kohotessa muka voivat kasvaa
määrättömiin, ovat ensi sijassa tavattavissa Transkaukasiassa,
edelleen metalleista rikkaan Uralin itärinteillä, ne odottavat
käytäntöön-ottamista Altai- ja Sajan-vuoriston pohjoisilla haarautumilla
Länsi-Siperiassa, ne piileskelevät kuparista ja naftasta rikkaan
Turkestanin puuvillaistutuksissa ja hedelmätarhoissa, niitä on vihdoin
myöskin Europan Venäjällä etelässä. Pohjois- ja keskiosat ovat köyhät,
köyhät hiilestä ja metalleista geologisten kerrostumain häiritsemättömän
aseman tähden; ja vain laihan ruokamullan antavat jääkauden
sorakerrostumat. Uhkuvan hedelmällistä on sen sijaan mustanmullan
alue, joka leveänä vyöhykkeenä ulottuu läpi Etelä-Venäjän aina
Luoteis-Kaukasiaan ja Länsi-Siperiaan asti. Täällä etelässä,
Jekaterinoslavin, Harkovin ja Taurian kuvernementeissa sekä Donin
kasakkain maassa, maaperässä piilee aroruohon alla hiiltä sekä
tuottoisia kerroksia mangaani-, rauta-, hopea- ja lyijymalmeja,
fosfaatteja, elohopeata ja posliinisavea, jotka viime vuosisadan
60-luvulla englantilaiset keksivät ja joita he alkoivat käyttää
hyödykseen.

Mutta ei isovenäläinen valtio ole saanut alkuansa rikkaassa etelässä,
vaan köyhässä keskuksessa, siellä on Venäjän keisarikunta kehittynyt
Moskovan suuriruhtinaskunnasta ja laskenut yhä uusia maita valtikkansa
alle. Seuraava numerosarja osoittaa Venäjän valtioalueen nopean
laajenemisen:

  V. 1500 Venäjän valtakunta käsitti 2  milj. neliökm.
  "  1600    "        "         "    8,5  "       "
  "  1700    "        "         "   14,5  "       "
  "  1800    "        "         "   18,2  "       "
  "  1900    "        "         "   22,2  "       "

Vuosina 1812-1815 Venäjän valtakunta saavutti valtiollisen ja
alueellisen kehityksensä kohopisteen. Se ulottui silloin Preussin
rajalla olevasta Kalishista halki Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja
Luoteis-Amerikan aina San Fransiskon lahteen, jonka rannalle kasakat v.
1812 perustivat stanitsan, kylän, ja pystyttivät rajapaalun, jonka oli
määrä erottaa toisistaan Venäjän ja Espanjan maa-alueet. Siihen aikaan
Venäjällä oli maailman toiseksi-vahvin laivasto ja suurin sotajoukko,
jonka sotilaita Saksassa tervehdittiin urhoollisina vapauttajina
ja Ranskassa pelättiin voittamattomina vastustajina. Ja tämän
jättiläisvaltakunnan ja tämän vallantäydellisyyden valtiasta ihailtiin
ja juhlittiin Europan pelastajana. Siitä vallanhurmiosta, minkä Venäjä
siihen aikaan herätti maailman yleisessä mielipiteessä, Venäjän
armeijan voittamattomuuden maineesta on venäläinen diplomatia sitten
vaivattomasti ja vaativaisesti elänyt vuosisadan ajan, niinkuin
loppumattoman pääoman koroista.

Vuonna 1816 alkoi valtakunnan taantuminen, ulkomaisten valtiomiesten
sitä huomaamatta ja venäläisten tahtomatta sitä uskoa. Huolimatta
Alaskan (1,5 miljoonaa neliökilometriä) myynnistä Pohjois-Amerikan
Yhdysvalloille v. 1867 suurensivat uudet valloitukset valtakunnan
aluetta niin, että se lopulta oli kuudes osa taivaankappaleemme
maanpintaa. Keskimäärin vallattiin vuodesta 1700 vuoteen 1900
_päivittäin_ 104 neliökilometriä sodalla tai sodanuhalla ja tehtiin
_päivittäin_ 300 vierasta alamaista venäläisiksi. Ei Krimin sodan
(1853-1856) onneton loppu eikä Japanin sodassa (1904-1905) kärsitty
tappio ole pysähdyttänyt valtakunnan alueen jatkuvaa kasvamista, joka
isovenäläisen mielestä on luonnollinen ja välttämätön ilmiö,
"luonnollisten rajojen takaa-ajoa". Vielä vuonna 1913 laskettiin
Luoteis-Mongoliassa ylisen Jenisein ja Selengan jokialueet Venäjän
vallan alle.

Niinkuin Venäjän asema, ilmasto ja kasvikunta, niin myöskin sen kirjava
kansainsekoitus osoittaa siirtymistä Europasta Aasiaan. Turhaan
kuitenkin talouspoliitikko, maantieteilijä ja historiantutkija etsii
_tarkkoja_ tietoja yksityisistä kansoista, niiden lukumäärästä,
elinkeinoista ja sivistyksestä venäläisistä tai länsieuroppalaisista
vuosikirjoista. Yleinen väenlaskenta on Venäjällä kahdesti pantu
toimeen. Edellisen toimittivat 13. vuosisadan puolivälissä tatarilaiset
virkamiehet verotusnäkökohtia silmälläpitäen, jälkimmäisen 9 p. helmik.
1897 hallitus länsimaisten periaatteiden mukaan. Edellisen tuloksesta
emme tiedä mitään; se oli aikanaan Sarain kultaisen lauman raha-asiain
hallinnon tärkeä valtiosalaisuus. Mutta jälkimmäisenkin laskennan
tulokset hallitus kauan aikaa valtiollisista syistä piti salassa ja
julkaisi vasta kun sen tiedot jo olivat vanhentuneet. Asukaslukua
koskevaan kysymykseen voidaan vuoden 1897 numeroiden mukaan vastata
niin, että 19. vuosisadan lopussa:

  Europan Venäjällä asui 105,5 milj. ihmistä 5.4 milj. neliökilometrin
  alalla;

  Kaukasiassa asui 9,3 milj. ihmistä 0,5 milj. neliökilometrin alalla;

  Siperiassa asui 5,7 milj. ihmistä 12,5 milj. neliökilometrin alalla;

  Keski-Aasiassa ynnä Kiivassa ja Bukaarassa asui 9,7 milj. ihmistä
  3,8 milj. neliökilometrin alalla.

  Koko valtakunnassa asui 130,2 milj. ihmistä 22,2 milj.
  neliökilometrin alalla.

Kuinka suuri valtakunnan asukasluku maailmansodan alkaessa oli, ja miten
se jakautui emämaan, Europassa olevien reunamaiden sekä aasialaisten
siirtomaiden osalle, on aina pysyvä salaisuutena, jonka verhoa eivät
sisäasiainministeriön julkaisemien vuosikirjojen numerotiedot (174
miljoonaa) eivätkä Hübnerin maantieteellis-tilastolliset taulut (169,4
miljoonaa) voi nostaa. Sota ja vallankumous, joukkosiirtyminen
Iso-Venäjästä ja Ukrainasta Siperiaan sekä kasvanut siirtolaisuus
läntisistä maakunnista Amerikkaan ovat 17 vuodessa enemmän muuttaneet
vuoden 1897 tulosta, kuin syntyneisyyden suuremmuudesta johtuva
luonnollinen väestön lisäännys on voinut sen tehdä.

Tämän kirjan tekijän arvion mukaan, joka poikkeaa tavallisista
tiedoista eikä väitä olevansa oikea, oli v. 1914

  Europan Venäjän väestö .................... 124 miljonaa
  Kaukasian          "   ...................... 12   "
  Siperian           "   ...................... 12   "
  Keski-Aasian ynnä
  Kiivan ja Bukaaran "   ...................... 12   "

Vuoden 1897 laskennan tuloksien mukaan muodosti vuosisadan lopussa
Puolan kuningaskunta läntisen asemansa, sivistyksensä ja maaperänsä
rikkauksien tähden Europan Venäjän tiheimmin asutun osan; siinä oli
näet 74 asukasta neliökilometriä kohti.[1] Sitten seurasi Ukraina ja
sen maakunnat Podolia, Kiova, Poltava, Harkova, Tshernigov, Volhynia,
Herson ja Jekaterinoslav, joissa oli 50 asukasta neliökilometriä kohti.
Isovenäläinen teollisuusalue, jossa kuvernementit Moskova, Tula,
Kaluga, Vladimir, Nisni Novgorod ja Jaroslav, tuli 40 asukkaineen
neliökilometriä kohti väentiheydessä lähelle noita lounaisia
mustanmullanseutuja. Jota kauemmaksi pohjoista ja itää kohti kulkee,
sitä harvemmaksi asutus käy. Se teki Permin ja Orenburgin
kuvernementeissa 9, Astrakanissa 4, Vologdassa 3 ja laski Arkangelin
metsissä ja tundroilla 0,4 henkeen neliökilometriä kohti. Yhtä suuri
oli 1897 Siperian väentiheys. Kaukasiassa oli huolimatta luonnollisista
rikkauksistaan ja lauhkeammasta ilmastostaan vain 20 asukasta
neliökilometriä kohti.

Jos vuoden 1897 väenlaskenta, mitä tulee valtakunnan ja sen osien
asukaslukuun, antoi tulokseksi likimääräisarvoja, joita ei hallituskaan
epäillyt julkaista, niin sen sijaan vasta 1905 julkaistut tiedot
kansallisuudesta ja uskontunnustuksesta eivät voi vaatia osakseen
mitään luottamusta. Väestö ei käsittänyt kyselykaavakkeita, pelkäsi
uusia uskon- ja kielivainoja ja osoitti oikeutettua epäluuloisuutta ja
uskonnollisia epäilyjä, laskijat taas sivistyksen puutetta ja
kansalliskiihkoa, ja näin saatiin uskoa ja kieltä koskeva tilastollinen
alkuaineisto, jonka arvo yhä väheni, kun sitä vuosikausia käsiteltiin
Pietarin virastoissa. Hallitus antoi hylkäävän päätöksen yksityisten
kaupunkien, esim. Riian, anomuksiin saada omalla kustannuksellaan
käsitellä ja julkaista paikkakunnalla koottua numeroainesta.
Merkilliset tiedot eräiden alueiden väestöstä ja siellä vallitsevasta
uskonnosta, tiedot, joissa oli liian selvä epätotuuden leima, saivat
Venäjän vapaamieliset lehdet ankarasti arvostelemaan valtakunnallista
tilastoa ja sen kiihkokansallista suuntaa.

Seuraava yleiskatsaus Venäjän valtakunnan kansoihin perustuu vuoden
1897 väenlaskennan virallisiin tietoihin, kun parempia ei ole
käytettävissä.


A. Europan Venäjä.

1. _Isovenäläisiä_: 48,6 miljoonaa = 46 % koko väestöstä.

Luvut lienevät ennen liian suuret kuin liian pienet. Sulattamalla
itseensä nykyisen Moskovan maan suomensukuisen alkuväestön,
valloittavalla uutisasutuksella ja itsevaltiaalla valtapolitiikalla
isovenäläiset ovat tulleet suurimmaksi ja vallitsevaksi
itäslaavilaiseksi kansaksi.

2. _Ukrainalaiset_: 20,8 miljoonaa = 20 %.

Todellisuudessa Europan Venäjällä v. 1897 asuneiden ukrainalaisten luku
lienee ollut suurempi. Kerran he olivat "venäläisen maan herroina" ja
heidän pääkaupunkinsa Kiova valtakunnan keskipiste. Tatarien
sivistystä-hävittävä hyökkäys 13. vuosisadalla on pitkäksi ajaksi
tuominnut ukrainalaiset valtiolliseen voimattomuuteen ja tehnyt heidän
maansa Moskovan ja Puolan välisen taistelun temmellyskentäksi. Heidän
kielensä voittaja julisti milloin puolan, milloin venäjän
kielimurteeksi.

3. _Puolalaiset_: 8 miljoonaa = 7,6 %.

He elävät tiheässä asuen Veikselin alueella ja sivistyksellisenä
yliluokkana kaikissa läntisissä kuvernementeissa, jotka kerran ovat
olleet Puolan valtakunnan maakuntia.

4. _Valkovenäläiset_: 5,9 miljoonaa = 5,6 %.

He muodostavat talonpoikaisen väestön enemmistön Vilnan, Vitebskin,
Grodnon, Minskin, Mohilevin ja Smolenskin kuvernementeissa. He ovat
puhtaimpana säilyttäneet alkuperäisen itäslaavilaisen tyypin. Heidän
kielensä ei vuoteen 1915 saakka ollut kohonnut talonpoikaismurteen
alhaista asemaa korkeammalle.

5. _Juutalaiset_: 5 miljoonaa.

He polveutuvat kaikkein suurimmaksi osaksi juutalaisista, jotka 14. ja
15. vuosisadalla ovat vaeltaneet maahan Saksasta ja Puolasta ja
suurimmaksi osaksi tähän päivään asti, samoin kuin heidän Espanjasta
Turkkiin karkoitetut uskonveljensä, säilyttäneet vieraalla maalla
kotimaansa kielen. Heidän murteensa eli juutalaiskieli on keskiaikaista
yläsaksankieltä heprealaisine ja slaavilaisine lainasanoineen, jonka
kirjallisuudella vasta vuoden 1905 jälkeen oli lupa kehittyä myöskin
julkisesti. Venäjän hallitus riisti heiltä muiden ihmisoikeuksien
mukana myöskin liikuntavapauden, niin että he vuoteen 1915 asti saivat
elää vain läntisten kuvernementtien niinsanotussa juutalaisessa
asutusalueessa ja siellä harjoittaa yksinomaan kauppaa ja käsityötä.

6. _Suomalaiset_: 2 miljoonaa.

Suomessa ja siihen rajoittuvissa Pietarin ja Aunuksen kuvernementeissa.
Kun Ruotsi aikanaan piti vallassaan Suomea, niin tämän, luonnon
karsaasti kohteleman maan asukkaat 12. vuosisadalta alkaen ovat
joutuneet germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisiksi, josta Venäjän
hallitus aina vuodesta 1899 turhaan koetti heitä "vapauttaa".

7. _Tatarit_: 2 miljoonaa.

Venäjän muinaisten valloittajien ja hallitsijain suuri enemmistö on
muuttunut vakinaiseksi talonpoikaiskansaksi keskisen ja alisen Volgan
varsilla, missä Kasan ja Astrakan muinoin ovat olleet heidän
kaanikuntiensa pääkaupunkeina. Vain kaspialaisen tasangon suola-aroilla
vanha paimentolaisuus on säilynyt. Syntyperäisen taipumuksen siihen
osoittaa tatarilaisten kulkukauppiasten suuri lukumäärä, joita tapaa
kaikissa Iso-Venäjän kaupungeissa. Vielä heitä asuu Rjasanin
kuvernementissa, Krimillä ja sen rajalla olevalla arolla, jossa heidän
lukumääränsä Turkkiin siirtymisen johdosta viime aikoina on suuresti
vähentynyt.

8. _Saksalaiset_: 1,8 miljoonaa.

He asuvat 13. vuosisadasta alkaen Saksan valtakunnan vanhimmassa
merentakaisessa siirtokunnassa, Itämerenmaakunnissa, missä he, senkin
jälkeen kuin ovat lakanneet kuulumasta Saksan valtioyhteyteen, Puolan,
Ruotsin, Tanskan ja Venäjän herruuden alla, ovat edelleen kehittäneet
maakunnan sivistystä ja osanneet säilyttää kansallisuutensa huolimatta
valtakunnan hallituksen vainoista ja talonpoikaisen väestön puutteesta.
Sen sijaan on lukuisia saksalaisia talonpoikaisasutuksia 18. vuosisadan
jälkipuoliskolta alkaen perustettu valtakunnan etelä- ja itäosiin
Volhynian, Podolian, Jekaterinoslavin, Hersonin, Bessarabian, Taurian,
Saratovin ja Samaran kuvernementteihin. Tsaarihallitus houkutteli
shvabilaisia uutisasukkaita asuttamaan Venäjän viljelemättömiä maita
suurilla lupauksilla, jotka myöhemmin rikottiin. Puolan vanhat
saksalaiset talonpoikaisasutukset ovat suurimmaksi osaksi kadonneet,
osaksi koska siirtolaiset ovat muuttaneet Volhyniaan, osaksi koska he
ovat siirtyneet kaupunkeihin, missä he ovat olleet mukana Puolan
teollisuuden luomisessa ja kovassa kilpailussa nousevan puolalaisen
porvariston kanssa ovat sitä edelleen kehittäneet.

9. _Liettualaiset_: 1,6 miljoonaa.

Kovnon, Suvalkin ja Vilnan kuvernementeissa vakinaisena
talonpoikaisväestönä, jota puolalainen sivistys vain vaillinaisesti on
kohottanut ja Venäjän hallitus kovasti sortanut.

10. _Lättiläiset_ (latvialaiset): 1,4 miljoonaa.

Asuvat Kuurinmaalla ja eteläisellä Liivinmaalla ja eroavat
liettualaisesta veljeskansastaan kielensä, sivistyksensä, uskontonsa ja
rotunsa puolesta, koska ovat sulattaneet itseensä suomensukuiset
kuurilaiset ja liiviläiset sekä olleet saksalaisen herruuden ja
vaikutusvallan alaisina. Ainoastaan Lettgalliassa, Vitebskin
kuvernementin länsiosassa, asuvat lättiläiset, jotka vuonna 1629
valtiollisesti erotettiin Ruotsin Liivinmaasta, ovat uskontonsa ja
sivistyksensä puolesta liettualaisia lähempänä.

11. _Bashkiirit_: 1,4 miljoonaa.

Ufan, Orenburgin, Permin ja Samaran kuvernementeissa.
Tatarilaisten vallan alaisena tämä alkuansa kai suomalais-ugrilainen
(? turkkilais-tatarilainen) kansa on muuttanut kieltä ja kääntynyt
islamin oppiin. 19. vuosisadalla se taloudellisten olojen
painostuksesta ja Venäjän hallituksen vaikutuksesta siirtyi
paimentolaisuudesta maanviljelykseen.

12. _Romanialaiset_: 1,1 miljoonaa.

He muodostavat Bessarabian väestön enemmistön, joka maakunta aina
vuoteen 1812 yhdessä nykyisen Romanian kanssa valtiollisesti kuului
Turkin vallan alle.

13. _Virolaiset_: 1 miljoona.

Pohjoisella Liivinmaalla ja Vironmaalla; niinkuin lättiläiset olleet
germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisina.

Paitsi mainittuja kolmeatoista kansaa luettelee vuoden 1897 laskenta
vielä kaksikymmentä muuta Europan Venäjällä asuvaa kansaa, joista ei
mikään silloin ollut miljoonan suuruinen. Nämä ovat:

_Pohjoisessa: ruotsalaisia_ Ahvenan saarilla sekä Pohjanmaan,
Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rannikolla; lisäksi joku määrä Viron
saaristossa; suomalaisten läheiset sukulaiset _karjalaiset_ Aunuksen ja
Arkangelin kuvernementeissa; paimentolaisina elävät _lappalaiset_
Pohjois-Suomessa ja Muurmannin alueella ja samoin porolaumoineen
tundroilla vaeltavat _samojedit_ Europan koillisimmassa osassa
metsävyöhykkeen ja Jäämeren välillä.

_Lännessä: liiviläiset_ Kuurinmaan pohjoispäässä, joista suuri osa
vuonna 1915 sai surmansa merellä tai kotimaansa ulkopuolella,
paetessaan Venäjän hallituksen käskystä maahan marssivia saksalaisia
sotajoukkoja.

_Etelässä: bulgarialaisia_ ja _turkkilaisia_ Bessarabiassa,
_tshekkiläisiä_ Volhyniassa, _kreikkalaisia_ ja _armenialaisia_
varsinkin kaupungeissa, _mustalaisia_, jotka vaeltavat kauas pohjoiseen
päin.

_Idässä_. Volgan suomalaiset: _mordvalaiset_, noin miljoonan verran,
Okan alajuoksun ja Volgan välillä, sekä _tsheremissit_, Kaman
suomalaiset: _votjakit, permalaiset, syrjänit_ ja _vogulit_.
Nämä sivistyksellisesti sangen alhaisella kannalla olevat
suomalais-ugrilaiset kansat alkoivat jo sulautua isovenäläiseen
väestöön, mutta tämän luonnollisen kehityksen ehkäisi hallituksen
venäläistyttämispolitiikka. Kansallisen sorron johdosta herännyt
kansallistunne ilmeni vuosina 1905-1907 vapausliikkeen aikana siinä
vaatimuksessa, että valtion puolesta olisi pidettävä huolta näiden
kansojen talonpoikaismurteista, ja tsheremisseissä ja votjakeissa vielä
luopumisessa oikeauskoisesta kristinuskosta kansalliseen pakanuuteen.

Rotunsa puolesta kuuluvat Volgan suomalaisiin myöskin
Simbirskin, Samaran ja Ufan kuvernementeissa asuvat _tshuvassit_
(? turkkilaista kansaa), jotka kuitenkin kielensä ja uskontonsa
puolesta jo ovat tatarilaistuneet. Volgan ja Donin välillä elävät
karjaa-hoitavat _kalmukit_, jotka kielessään ja vielä selvemmin
ulkomuodossaan ilmaisevat väärentämättömän mongolisuutensa. He
tunnustavat yksinään Europan kansojen joukossa buddhalaisuutta.
Länsi-Mongoliasta käsin he 1640 kansainportin kautta olivat taistellen
vaeltaneet Europpaan, ja Venäjän hallitus oli ystävällisesti
vastaanottanut heidät liittolaisinaan tatareja ja bashkiireja vastaan.
Myöhemmin heitä kuitenkin siinä määrin sorrettiin, että he päättivät
vaeltaa takaisin Kiinaan. Talvella 1771 he 300,000 hengen suuruisena
joukkona karjalaumoineen menivät jäätyneen Volgan yli. Äkkiä syntyneen
suojailman johdosta osa erotettiin muista oikealle jokirannalle ja jäi
tämän sattuman takia Europpaan.

Kansainportissa elävät _kirgiisit_, paimentolaiskansa niinkuin heidän
heimoveljensä kahden maanosan välisen rajan toisella puolella.
Kansoihinkin nähden Europpa täällä huomaamatta muuttuu Aasiaksi.
Kielensä puolesta kirgiisit ovat sukua tatareille, mutta eroavat heistä
huomattavasti mongolisten rakosilmiensä, leveiden poskipäidensä,
litteän nenänsä ja keltaisenruskean ihonvärinsä puolesta. Erään
Pietarin virkamiesten väärinkäsityksen johdosta, jotka kirgiisien
jouduttua Venäjän vallan alle 18. vuosisadan jälkipuoliskolla
tahtoivat onnellistuttaa heidät uskonnon- ja maanviljelysopetuksella,
heidät valtion kustannuksella käännettiin loitsu-uskonnosta
muhamettilaisuuteen. Sataa vuotta myöhemmin hallitus koetti käännyttää
heidät takaisin muhamettilaisuudesta, mutta siinä onnistumatta.


B. Kaukasia.

Täällä asuu verraten ahtaalla alueella vanhastaan 24 kansaa ja heimoa
toistensa vieressä ja seassa, usein toisiansa kovasti sysien ja Venäjän
hallituksen eri määrin sortamina. Kun lisäksi maahan on muuttanut
iso-, vähä- ja valkovenäläisiä, saksalaisia, lättiläisiä, virolaisia,
kalmukkeja ja turkmeneja pohjoisesta ja idästä, sekä turkkilaisia,
persialaisia, kreikkalaisia ja juutalaisia etelästä ja lännestä, on
kielten sekamelska vielä kasvanut, kansallisuuksien välinen taistelu
vielä kiihtynyt. Lukumäärältään ovat seuraavat viisi kansaa voitolla:

_Isovenäläiset_, 1,7 miljoonaa, etenkin Terekin alueella, minne
heitä 18. vuosisadalla asutettiin rajan suojaamiseksi kasakkoina.
Etelä-Kaukasiassa venäläinen aines supistuu virkamiehiin ja
karkoitettuihin lahkolaisiin.

_Tatarit_, i,6 miljoonaa, hajallaan tämän rikkaan maan melkein kaikissa
maakunnissa. Heidän puhumansa tatarin kielen aserbeidshanin murre
muodostaa venäjän kielen ohessa eri kansojen keskusvälineen, heidän
muhamettilainen uskonsa taas sen yhdistyssiteen, joka valtiollisesti
liittää heidät useimpiin vuoristokansoihin sekä kurdilaisiin,
persialaisiin ja turkkilaisiin.

_Georgialaiset_ (grusialaiset, imeretinit, mingrelit, svaneetit,
gurit, lasit), 1,4 miljoonaa, Etelä-Kaukasian rikkaimmassa seudussa
Rionin ja ylisen Kuran laaksossa, Tiflis väestökeskuksena. Heidän
kreikkalais-katolinen uskontonsa ei ole voinut estää sitä, että Venäjän
valta, johon heidän valtakuntansa v. 1801 rauhallisesti oli liittynyt,
on sortanut heidän kirkkoansa samassa kuin heidän kieltänsä.

_Vähävenäläiset_, 1,3 miljoonaa, Kubanin alueen mustanmullanseudussa.
He ovat saporogien jälkeläisiä, joiden Dnjeprin rannoilla sijaitsevan
vapaan kasakkatasavallan Venäjän hallitus v. 1775 oli hävittänyt.

_Armenialaiset_, 1 miljoona lounaisessa Transkaukasiassa,
kirkollisvaltiollisena keskuksenaan Etshmiadsin Araratin juurella.
Armenialaiset ovat vuosisatoja saaneet kärsiä vihamielisen esivallan
sortoa: ulkomailla heitä vihataan ovelina kauppiaina ja rahamiehinä,
kotimaassa sekä Turkin että Venäjän hallitus uskonsa ja kielensä tähden
sortaa sikäläisiä talonpoikia ja paimenia.


C. Siperia.

16. vuosisadan lopulla alkanut Siperian asutus on kovin myllertänyt
maan alkuasukkaita. Hedelmällisestä keskivyöhykkeestä, jonka nyt
halkaisee rautatie, heidät on karkoitettu etelän kuiville aroille tai
pohjolan rämeisiin ikimetsiin. Paloviina, kuppatauti, rokko ja
lavantauti, jotka valloittaja toi tullessaan, edistivät hävitystyötä.
Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen intiaaneille on myöskin
Pohjois-Aasian metsästäjä- ja kalastajakansoille europpalaisen
sivistyksen kosketus näyttäytynyt kohtalokkaaksi. Kokonaiset heimot,
niinkuin omokit ja armit, ovat jo kuolleet kansojen kuoleman. Se uhkaa
edelleen ostjakkeja ja sojoteja lännessä, tunguuseja, tshuktseja,
korjakkeja, jukagiireja, giljakkeja ja kamtshadaaleja idässä. Tässä
taistelussa olemassaolosta ovat vain tatarit (152,000) Länsi- ja
burjatit (289,000) ja jakuutit (221,000) Itä-Siperiassa osoittaneet
kansallista vastustuskykyä. Heidän lukumääränsä on tuntematon, mutta
joka tapauksessa paljoa suurempi kuin miksi vuoden 1897 virallinen
tilasto sen ilmoittaa. Katsomattakaan niitä teknillisiä vaikeuksia,
jotka kohtaavat harvaan asutun maan väestön luvun määräämistä, joka maa
on noin 25 kertaa niin laaja kuin Suomi, on tässä otettava huomioon
siperialaisen syvälle juurtunut epäluulo hallituksen kaikkia
toimenpiteitä vastaan. Hänen mielestään väenlaskennan tarkoituksena oli
uusi verojen koroitus, jollei jokin vielä pahempi onnettomuus.
Turvakeinoina sitä vastaan pidettiin pakoa, vääriä ilmoituksia sekä
poliisin lahjomista.

Baikal-järven ympärillä asuvat _burjatit_, jotka ovat rodultaan
mongoleja ja uskonnoltaan buddhalaisia, ovat siirtymässä
paimentolaisuudesta maanviljelyskannalle. Kaikille paimentolaisille
ominaiseen ruumiilliseen vastustuskykyisyyteen liittyy heissä
mukautuvaisuus sivistykseen, joka yleensä puuttuu paimentolaiskansoilta.
Heidän joukossaan on useita, jotka ovat hankkineet itselleen venäläisen
yliopistosivistyksen. Venäjän sotajoukon parhaat ampujat olivat
burjateja.

_Jakuuteilla_ on käytettävissään 4 miljoonan neliökilometrin laajuinen
ala metsästystä, kalastusta ja maanviljelystä varten; itse kansa oli
vuoden 1897 virallisen tilaston mukaan vain 221,000 hengen suuruinen.
Kieleensä katsoen he kuuluvat turkkilais-tatarilaiseen kansanheimoon ja
pitävät kruunun lähetyssaarnaajien kaikista käännytysyrityksistä
huolimatta sitkeästi kiinni kansallisesta loitsu-uskonnostaan. Heidän
maansa laajuus ja kylmyys, johon he itse ovat tottuneet, suojelee heitä
venäläistyttämiseltä. Maahan tunkeutuneita siirtolaisia on jakutien
erämaassa kohdannut Venäjän sanomalehdistön haikeasti valittama kohtalo:
he ovat toisessa polvessa jakuuttilaistuneet. Jakutsk onkin Siperian
ainoa kaupunki, jossa, huolimatta siitä, että venäläiset kasakat jo 17.
vuosisadalla sen perustivat, paikalliskielenä ei ole venäjän vaan
jakuutin kieli. Muuten ovat kaikkialla kasakkoina, talonpoikina,
kauppiaina tai rangaistusvankeina maahan muuttaneet isovenäläiset
kansana voittaneet. He ovat kuitenkin siirtomaassa muuttuneet toisiksi
kuin he kotimaassaan olivat. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa
17. vuosisadan köyhä ja rasitettu englantilainen talonpoika kohosi
itsetietoiseksi ja riippumattomaksi farmariksi, niin myöskin
isovenäläinen siirtolainen, päästyään pakoon Itä-Europan maaorjuutta ja
taloudellista kurjuutta, Aasiassa nousi pystypäiseksi ja varakkaaksi
mieheksi, joka ei enää kotimaansa puisella kuokalla, vaan
amerikkalaisella syväauralla kyntää uuden kotimaansa neitsyellistä
maaperää. Virallisten tietojen mukaan oli Siperian isovenäläinen väestö
v. 1897 4,5 miljoonaa. Siitä lukien on vuoteen 1914 vähintään 4
miljoonaa uutta siirtolaista kulkenut Uralin poikki. Parhaat sotilaat
sai Venäjän armeija maailmansodassa Siperian metsistä ja aroilta.

Suuri Siperian rata, joka yhdistää Itämeren Japaninmereen ja salli
Siperian isovenäläisen asutuksen tapahtua amerikkalaisella nopeudella,
toi idästä erään toisen rauhallisen asuttajan, jonka taloudelliselle
voimalle ei mikään kansa maan päällä vedä vertoja, nimittäin
_kiinalaisen_. Talonpoikana, kauppiaana, työmiehenä hän muutamassa
vuodessa tunkeutui aina Uraliin asti. Kauemmaksi Venäjän hallitus ei
häntä päästänyt. Maailmansodan puhkeaminen ja siitä aiheutunut
työvoimien puute Iso-Venäjällä antoi heille siihen saakka kielletyn
pääsyn Europpaan.

Meren takaa on 19. vuosisadan lopulta alkaen tullut toinen,
venäläiselle yhtä vaarallinen kilpailija, _japanilainen_, kalastaja,
kauppias ja -- sotilas.


D. Keski-Aasian alueet.

Tämä yhteisnimitys, jota maantieteelliseltä kannalta ei saata puolustaa,
merkitsee sitä 3,8 miljoonan neliökilometrin suuruista aluetta, joka on
Kaspianmeren ja Kiinan valtakunnan länsirajan sekä pohjoisessa ja
etelässä Länsi-Siperian ja Persian ynnä Afganistanin välillä. Sen
pohjoisosan muodostaa kirgiisien aro, eteläosan Turkestan, Turkmenia
sekä Kiivan ja Bukaaran vasallivaltiot. Kaikista aasialaisista
siirtomaista tämä väestönsä puolesta heikoimmin liittyy Venäjään.
Isovenäläinen aines oli 1897 vain 600,000 hengen suuruinen, siihen
luettuna melkoinen sotavoima. Senjälkeen hallitus on yrittänyt
johtaa siirtolaisvirran tähänkin puhtaasti itämaiseen maahan, jonka
koko leima ja maataloudellinen viljelys aina tulee pysymään
vieraana venäläiselle talonpojalle. Arojen ja puolierämaiden
pääväestön muodostavat _kirgiisit_ (5 miljoonaa) ja _turkmeenit_,
kosteikoissa taas asuvat _usbekit_ (2 miljoonaa) ja _sartit_, kaksi
turkkilais-tatarilais-iranilaista sekakansaa. Turkestanin alkuväestö,
iranilaiset _tadshikit_, kulkee sulautumalla mongoliseen rotuun
vähitellen häviötänsä kohti. Moniheimoisen väestön yhdistävänä siteenä
on muhametin usko, jota, paitsi mainittuja kansoja, maan muut asukkaat
tunnustavat: kiinalaiset, persialaiset, tatarit, afganit, intialaiset ja
arabialaiset.

Isovenäläisten kokonaisluku koko valtakunnassa siirtomaat siihen
luettuina oli vuonna 1897 virallisen tilaston mukaan 55,667,469 =
42,7 % koko väestöstä. Muut 57,3 % ovat pirstautuneina yli sataan
kansaan ja heimoon, jotka monin paikoin vihaavat toisiaan, jota
kansallisvihaa historialliset perinnäismuistot, taloudellinen taistelu
ja hallituksen kavala politiikka vielä on kiihdyttänyt. Isovenäläinen
imperialismi näki niissä yksinomaan väestöllisen raaka-aineen,
"kansatieteellisiä aineksia", jotka olivat määrätyt päämäärästään
tietoisen ja häikäilemättömän venäläistyttämismenetelmän avulla jälkeä
jättämättä sulautumaan vallitsevaan kansaan.

Hahmoteltiin suuren tulevaisuuden kuvaa: syntyväisyysluvun ollessa
47,6 tuhatta kohti, joka on paljoa suurempi kuin vastaava
länsieuroppalainen, olisi Venäjän valtakunnalla vuonna 1950, uusia
maitakaan valloittamatta, 250 miljoonan suuruinen kansallisesti
yhtenäinen väestö, joka 20. vuosisadan loppuun voisi kasvaa 400
miljoonan suuruiseksi. Se merkitsisi Länsi-Europpaa ja Japania vastaan
kansanvoimaa, joka ikiajoiksi turvaisi Venäjän vallan Europassa ja
Aasiassa.



2. LUKU.

Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa.


I. Valtakunnan sisällinen tila.

    "Mongoleja saa Moskova kiittää suuruudestaan ja
    Venäjä itsevaltiudestaan."

                                      Kasamsin 1810.

Se itsevaltais-virkavaltainen hallitusjärjestelmä, jonka Moskovan
suuriruhtinaat tatarilaisen esikuvan mukaan 14. vuosisadalla olivat
perustaneet, oli perusolemukseltaan muuttumattomana ja vain
ulkonaisesti Pietari suuren ja hänen seuraajiensa uudistuksien
koskettamana jatkunut keskiajasta 19. vuosisadalle.

"_Kaikkien venäläisten keisari ja itsevaltias, Puolan tsaari, Suomen
suuriruhtinas_" j.n.e. j.n.e.[2] omisti rajattoman vallan hallinnon ja
lainsäädännön alalla. Vain hänen nimessään käyttivät hänen nimittämänsä
tuomarit oikeutta, ja hän itse oli tsaariperheen jäsenten tuomari.
Apostoli Paavalin kirjeessään roomalaisille (XIII, 5) lausuma kehoitus
olla alamaiset keisarille "ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan
myöskin omantunnon tähden" oli "Jumalan käskynä" julistettu vuonaa 1832
julkaistujen valtakunnan perustuslakien 1. artiklassa ja on vuonna 1906
siirtynyt uudistettuihin "valtakunnan perustuslakeihin". Taivaaseen
asti tsaarin vallantäydellisyys ulottui, sillä hänen käskystään
vainajat julistettiin pyhimyksiksi.

Korkeimmat hallitusvirastot, joiden jäsenet kaikki hallitsija nimitti,
olivat seuraavat:

_Senaatti_. Pietari suuri oli sen 1711 perustanut "hallitsevaksi"
kollegiseksi keskusvirastoksi, ja siitä se aikojen kuluessa oli
muuttunut ylimmäksi kassatsionioikeudeksi, jolla oli valvontaoikeus
hallintoon nähden.

_Pyhä synodi_. Pietari I oli 1721 perustanut sen lakkauttamansa
patriarkanviran sijaan, ja se hoiti ja johti valtiokirkkoa, "taisteli
kerettiläisyyttä, taikauskoa ja jumalattomuutta vastaan", toimi
korkeimpana hengellisenä tuomioistuimena ja "piti huolta kansan
hengellisestä valistamisesta". Tällä kirkollisista arvohenkilöistä
kokoonpannulla virastolla, jonka puheenjohtajana toimi Pietarin
metropoliitta, oli kuitenkin vain neuvoa-antava valta. Ratkaisu oli
aina tsaarilla tahi "pyhän synodin yliprokuraattorilla", joka
hallitsijan luottamusmiehenä valvoi asiain käsittelyä ja jolla oli
rajaton veto-oikeus synodin kaikkiin päätöksiin nähden. Milloin
kenraalit, milloin lainoppineet ovat olleet tässä tärkeässä virassa.

_Valtakunnanneuvosto_. Sen oli perustanut Aleksanteri I antamaan
lausuntonsa lainehdotuksista ja tärkeistä valtiollisista kysymyksistä
sekä tarkastamaan valtiotaloutta, ja sillä oli vain _neuvotteleva_ ääni
eikä aloiteoikeutta lainsäädäntöön nähden. Nikolai I:n aikana
(1825-1855) siihen oli alettu nimittää loppuun-kuluneita byrokraatteja
ja ikäloppuja kenraaleja, niin että siitä oli tullut pelkkä ylempien
virkamiesten eläkelaitos. Monet luonnokset ovat sivuuttamalla
valtakunnanneuvoston tulleet laeiksi ja tärkeitä valtioasioita on _aina_
pohdittu ja ratkaistu vartavasten asetetuissa salaisissa komiteoissa.

_Ministeriöt_. Ne perustettiin Ranskan mallin mukaan 1801 ja johtivat
1878 seuraavia hallintohaaroja: hovia, ulkoasioita, sisäasioita,
raha-asioita, lainkäyttöä, kansanvalistusta, valtion tiluksia,
sotalaitosta ja sotalaivastoa. Laajimmat olivat sisäasiainministeriön
tehtävät, joka luonteeltaan oli keskuspoliisivirasto ja semmoisena
huolehti sisäisen järjestyksen voimassa-pitämisestä koko valtakunnassa.
Sitäpaitsi se johti valtion koko posti-, terveydenhoito-, muonitus-,
paino- ja vankilalaitosta, järjesti evankelis-luterilaisen,
roomalais-katolisen ja armenialais-gregoriolaisen kirkon asioita sekä
juutalaisten, muhamettilaisten, buddhalaisten, vanhauskoisten ynnä
muiden lahkolaisten oloja ja valvoi itsehallintoa kaupungeissa ja
maalla.

_Valtakunnan kontrolli_. Ylin laskukamari, jonka johtajalla oli
ministerin arvo.

Keisarillisen kanslian _III osasto_. Nikolai I oli 1826 perustanut sen
ylimmäiseksi poliisiministeriöksi tarmokkaasti taistelemaan valtiolle
vaarallisia pyrkimyksiä ja valtiollisia rikoksentekijöitä vastaan sekä
salaisesti valvomaan kaikkia virastoja ja niiden virkamiehiä. Pian
uudesta virastosta, johon koko valtakunnan salaisen poliisin langat
yhtyivät, oli tullut hallituksen keskus ja sen johtajasta valtakunnan
korkein virkamies, jonka virka-asema valtiolliseen merkitykseensä
nähden vastasi jonkin länsieuroppalaisen valtion ministeristön johtajaa.

_Paikallishallinnon_ tehtäviä varten valtakunta oli jaettuna
77 kuvernementtiin ja 18 alueeseen (1878). Jokaisen etupäässä oli
valtiovallan edustajana ja poliisin johtajana _kuvernööri_. Hänen tuli
huolehtia rauhasta ja turvallisuudesta, edistää hyvinvointia ja
sivistystä, valvoa kunnallishallinnon elimiä ja olla puheenjohtajana
lukuisissa komissioneissa. Vuosittain hän matkusti hallintoalueellaan
ja antoi sen tilasta kertomuksen tsaarille, jolle samaan aikaan III
osasto antoi salaisen kertomuksen asianomaisen kuvernöörin toiminnasta,
hänen vioistaan ja ansioistaan. Nikolai I oli mielellään uskonut
maakuntien hallinnon vanhoille kenraaleille, jotka pitivät tointansa
hyvin-ansaittuna laiskanvirkana, tarkasti välttivät kaikkea todellista
työtä ja yksinomaan koettivat valtiolle vaarallisena ehkäistä kaikki
yhteiskunnan puolelta tapahtuneet aloitteet ja siten turvata
kykenemättömän ja epärehellisen virkamiehistön kaikkivaltaa ja arvoa.

_Aleksanteri II_ (1855-1881) oli kruununperillisenä hänkin kuulunut
isänsä keskitetysti virkavaltaisen järjestelmän ihailijoihin. Niinkuin
monen muun, oli Krimin-sodan loppu avannut hänenkin silmänsä ja
kypsyttänyt hänen päätöksensä astua _uudistuksien_ tielle. Hänen
ensimmäinen suuri työnsä oli ollut maaorjuuden lakkauttaminen
(1861), jota sitten oli seurannut kokonainen sarja syvälle
venäläiseen elämään koskevia uudistuksia. Uusi yliopisto-ohjesääntö
vuodelta 1863 myönsi yliopistoille rajoitetun itsehallinnon
saksalaisen mallin mukaan. Kaikkien pilkaksi ja häpeäksi muuttunut
oikeuslaitos muodostettiin 1864 uudestaan ranskalaismallisella
tuomioistuinuudistuksella, joka parhaiten kaikista uudistuksista on
kestänyt koetuksen. Samana vuonna perustettiin "semstvo"-laitoksia
aatelisen ja porvarillisen suurmaanomistuksen sekä talonpoikaisen
yhteisomistuksen edustajista ja luotiin siten piiri- ja
kuvernementtimaapäiviä, joille uskottiin paikallinen itsehallinto.
Uusi painolaki vuodelta 1865 lakkautti pääkaupunkien sanomalehtien
ennakkosensuurin ja korvasi sen ranskalaisella järjestelmällä
kolmenkertaisine varoituksineen, jota silloin pidettiin
edistyksenä. 1870 kaupungitkin Preussin mallin mukaan valmistetulla
kaupunkijärjestyksellä saivat taloudellisen itsehallinnon. Sotalaitos
uudistettiin ensin ranskalaisen armeijajärjestelmän mukaan, sitten
saksalais-ranskalaisen sodan vaikutuksesta Preussin mallin mukaan, mikä
teki välttämättömäksi yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisen
1874. Rahalaitos järjestettiin uudestaan, tulleja alennettiin,
uudenaikaisia kulutusveroja otettiin käytäntöön, häpäiseviä
ruumiinrangaistuksia poistettiin. Kaikkien näiden 1860-luvun
uudistuksien seurauksena oli valtakunnan taloudellisen elämän
vilkastuminen. Tähän asti kokonaan laiminlyödyn rautatielaitoksen
kehitys ulkomaisen pääoman avulla kohotti kauppaa ja teollisuutta,
avasi viljasta rikkaille maakunnille pääsyn maailmanmarkkinoille ja
edisti maataloudellista viljelystä. Lukuisia osakeyhtiöitä syntyi maan
luonnollisten rikkauksien käyttämiseksi.

Uudistuksien valmistamisen ja toteuttamisen aikana taisteli toisiansa
vastaan kaksi puoluetta, jotka 1840-luvulla olivat lähteneet
kirjallisista piireistä ja nyt saattoivat harrastuksineen esiytyä
julkisuudessa: _slavofiilit_ ja _sapadnikit_ (lännen ihailijat).
Liittyen saksalaiseen romantiikkaan ja Hegelin oppiin jokaisen
kansan historiallisesta tehtävästä teologi Homjakov, filosofi
Kirejevski ja historioitsija Konstantin Aksakov olivat kehittäneet
historiallis-filosofisen teorian, joka 1860-luvulla kiteytyi
valtiolliseksi ja taloudelliseksi ohjelmaksi, mikä sai kaunopuheisimman
ilmaisunsa 1871 Danilevskin teoksessa "Venäjä ja Europpa". Slavofiilien
opin mukaan europpalainen maailma jakautui kreikkalais-slaavilaiseen
puoliskoon idässä ja romaanis-germaanilaiseen lännessä. Molempien osien
sivistyksen alkuperäisenä perustuksena on kristinusko, joka kuitenkin
lännessä muka on poikennut oikealta tieltä ja väärentänyt Jeesuksen opin
hengen. Rooman virheet ja rikokset synnyttivät protestanttisuuden,
joka muka hylkäämällä perintätiedon ja kieltämällä arvovallan vie
kirkolliseen anarkiaan. Venäjä sitävastoin ei ole saanut kristinuskoa
Roomasta eikä Wittenbergistä, vaan Konstantinopolista alkuperäisessä
puhtaudessaan ja totuudessaan ja on myöskin osannut sen siinä pysyttää.
Siitä syystä se on säilynyt paavilliselta tyranniudelta ja
protestanttiselta vapaa-ajattelulta. Mutta Venäjällä eivät elä
ainoastaan kristinuskon vanhat dogmit, vaan myöskin sen vanha henki,
hurskaan nöyryyden, kärsivällisyyden ja veljellisen rakkauden henki,
jota Kristus sanallaan ja esimerkillään opetti. Tämä idän ja lännen
välinen pääeroavaisuus muka selittää noiden Europan molempien
osien kokonaan erilaisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja
sivistyskehityksen.

Länsi-Europan historia näyttää ryöstö- ja kansalaissotien surullisen
kuvan. Väkivalta, orjuus ja viha muodostavat sen valtiojärjestyksen
perustuksen. Sen ulkonaisesti häikäisevä valekulttuuri perustuu muka
yksilölliseen kapitalismiin ja on sen mukana häviävä yleiseen
anarkiaan.

Vallan toisen kuvan, rauhallisen sopusointuisen, näyttää muka
Venäjän valtiollinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Valtakunta ei ollut
syntynyt valloituksen kautta, vaan kutsumalla vapaaehtoisesti maahan
varjagi-ruhtinaat. Siinä ei muka ollut mitään riistäjien ja
riistettyjen välisiä luokkataisteluja, ei mitään valtion ja kirkon
välisiä riitoja, ei vallankumouksia eikä uskonsotia, ei sortoa eikä
kurittomuutta! Täällä vallitsi rauha ja vapaus! Valtion etupäässä oli
itsevaltias tsaari rajattomine valtoineen, vapaasti määräävänä, mutta
kuitenkin kansan ääntä kuullen, joka ensin tuli ilmoille kaupunkien
kansalaiskokouksissa, sitten maapäivillä, Semski Sobor'issa. Onni ja
tyytyväisyys vallitsi kansassa, kiitos olkoon talonpoikaisen
yhteisomistuksen, jossa ilmeni venäläisen talonpojan siveellinen
korkeus, idän auttava veljesrakkaus vastoin lännen säälimätöntä
kilpataistelua. Mutta tässä suuressa sopusointuisessa kuvassa oli eräs
ruma musta pilkku: tsaari Pietari, jota väärin sanotaan suureksi, ja
hänen niinsanotut uudistuksensa. Valesivistyksen ulkonaisen loiston
häikäisemänä hän Nevan rannoilla avasi ikkunan Europpaan päin, josta
lahoavan lännen taudinsiemenet tunkivat maahan ja myrkyttivät
venäläisen yhteiskunnan ylemmät kerrokset. Venäläinen talonpoika,
kansa, ei kuitenkaan ollut sille altis. Läpi vaihtelevien kohtaloiden
hän uskollisesti ja lujasti sydämessään säilytti "menneisyyden elävän
perinnön", Venäjän kansan olemuksen, "kirkkaan lähteen, joka pursui
elämän vettä, salaisen, tuntemattoman, mutta valtavan".[3] Nykyajan
tehtävä muka oli taas tehdä kirkossa, valtiossa ja sivistyksessä
eläväksi ja vaikuttavaksi tämä menneisyyden perintö ja siten korjata se
onnettomuus, minkä Pietarin uudistukset olivat Venäjälle tuottaneet.
Vain siten Venäjä on saava maailmanhistoriallisen merkityksen, on voiva
ihmiskunnalle julistaa uuden totuuden.

Tämän ohjelman toteuttamisen tietopuolinen kaavake oli:
"oikeauskoisuus, itsevaltius, kansallisuus". Yksi edellytti toisen.
Elimellisessä yhteydessään nämä kolme periaatetta kykenivät luomaan, ei
vain Venäjän ja muiden slaavilaiskansojen onnen, jotka kansat tämän
maan tuli vapauttaa, vaan koko maailman onnen. Niinkuin kerran
sivistyneen roomalaisen syvästi halveksiman, ulkonaisesti köyhän ja
sivistymättömän kristinuskon totuus on voittanut vanhan ajan
pakanallisen maailman ja sen valtiolliset voimakeinot, niin myöskin
slavofiilien opin sisäinen totuus on murtava länsimaisen itserakkaan
ylpeyden, sillä sen kulttuuri oli kuilun partaalla. Jos Länsi-Europpa
yleensä vielä voi pelastua lähenevältä anarkialta, niin se on
mahdollista vain hyväksymällä slavofiilien ohjelma. Tämän totuuden
tunnustamista eivät Länsi-Europan johtavat henget ajanpitkään voi
torjua luotaan.

Tätä mystillistä puolueohjelmaa vastaan, joka romantiikan harsolla
peitti kaiken, mitä Venäjän menneisyydessä oli surullista ja
rumaa, sapadnikit eli venäläiset vapaamieliset edustivat sitä
vallan vastakkaista kantaa, että Länsi-Europan kulttuuri oli
maailmankulttuuri, ja että sen levittäminen Venäjälle vain saattoi
koitua kansalle ja valtiolle onneksi. Aluksi sapadnikit määräsivät
suunnan seurapiireissä ja hallituksessa, toivoen voivansa kruunata
uudistustyön valtiosäännöllä, ja tämän ajatuksen puolelle he saivat
myöskin hallitsijan, joka semstvoissa näki vastaisten kansanedustajien
koulun. Vuonna 1863 tapahtui muutos, sen käänteen johdosta, minkä
Puolan kysymys, huolimatta hallituksen vapaamielisestä ohjelmasta, sai.
Puolalaisten kapina ja se seikka, että he toivoivat ulkomaiden
aseellista apua, kuohutti venäläisten kansallistunnetta ja sai ilmi
leimahtamaan isänmaallisen innostuksen, jota taantumuspuolue käytti
tarkoituksiinsa. Laajat piirit kääntyivät silloin slavofiilien
puolelle, joilla oli melkoinen kokoava voima johtavan lehtensä
Moskovskija Vjedomostin päätoimittajassa, professori Katkovissa. Hänen
vaikutuksensa ulottui pian korkeimpiin hallituspiireihin ja tsaarin
ympäristöön. Aleksanteri II oli pehmeä luonne, mieleltään
hyväntahtoinen ja ihmisystävällinen, mutta päätöksissään horjuva.
Luottamatta paljoakaan omaan arvosteluunsa hän kallisti korvansa
vastuuttomille neuvonantajille, sekä miehille että naisille. Hänen
puolisonsa, joka oli sairas ja katkeroitunut ja protestanttisesta
kasvatuksestaan huolimatta haki lohdutusta pyhimystenkuvilta, oli
tullut pappisvaltais-taantumuksellisen hovipuolueen keskukseksi, johon
kuului ovelia hengenmiehiä, tekohurskaita hovinaisia sekä räikeän
yksipuolinen perintöruhtinas. Tämän pienen, mutta vaikutusvaltaisen
piirin avulla Katkov kukisti vapaamielisen kansanvalistusministerin
Golovninin (1866) ja sisäasiainministerin Valujevin (1868) ja asetti
heidän sijaansa luottamusmiehiään. Vapaamielisiä uudistusehdotuksia
typistettiin taantumukselliseen suuntaan. Voitetussa Puolassa
slavofiiliset virkamiehet uutterasti tekivät työtä länsimaisen
sivistyksen tuhoamiseksi.

Sisäpolitiikasta slavofiilipuolue kääntyi ulkopolitiikkaan. Tässä
Danilevskin 1871 ilmestynyt teos, josta tuli slavofiilien opin
katkismus, näytti tien: Jumalan kaitselmus oli muka antanut
turkkilaisten tunkeutua Aasiasta Europpaan, varjellakseen
eteläslaavilaiset kansat länsieuroppalaiselta tartunnalta aikana,
jolloin Venäjä vielä oli heikko. Turkin herruus oli hyödyllinen niin
kauan kuin se oli vahva. Nyt, kun Osmanien valtakunta oli tullut
"sairaaksi mieheksi", Europan suurvaltojen kiistakapulaksi, uhkaa
serbialaisia ja bulgarialaisia europpalaistumisen vaara. Hetki on
tullut vapauttaa heimoveljet Turkin ikeestä!

Samana vuonna alkoi salainen kiihoitustyö Balkanin niemimaalla. Tässä
tarkoituksessa slavofiilinen Moskovassa oleva puoluejärjestö, joka
käytti viatonta nimitystä "slaavilainen hyväntekeväisyysyhdistys", oli
perustanut Pietariin salaisen "keskuskomitean", jonka puheenjohtajana
toimi perintöruhtinas ja joka oli läheisimmässä yhteydessä Venäjän
Konstantinopolissa olevan lähettilään, kenraali Ignatievin kanssa. Tämä
totuutta-karttava diplomaatti, jolle turkkilaiset olivat antaneet
kuvaavan nimen "valheen isä", johti lukuisain venäläisten konsulien
avulla vallankumouksellista kiihoitusta sulttaanin serbialaisten ja
bulgarialaisten alamaisten keskuudessa, salaisten asevarastojen
perustamista oikeauskoisiin luostareihin, sanomalehtien ja ihmisten
ostamista. Hän antoi merkin serbialaisten kapinaan Bosniassa ja
Herzegovinassa vuonna 1875, bulgarialaisten nousuun seuraavana vuonna,
Serbian ja Montenegron sodanjulistukseen Portille. Sillä oli tulipalo
Balkanilla sytytetty. Yleisen mielipiteen paino, jota slavofiilit
olivat johtaneet ja joka oli leimahtanut isänmaallis-sotaiseksi
innostukseksi, pakotti epäröivän hallituksen 24 p. huhtik. 1877
julistamaan sodan Turkille.


II. Venäläis-turkkilaisen sodan loppu.

    "Konstantinopoli on ollut Venäjän kansan kaikkien
    pyrkimysten päämääränä sen valtiomuodostuksen
    aamukoitosta alkaen."

                                      Danilevski 1871.

Slavofiilien sodassa asettama päämäärä, Konstantinopoli, oli vihdoinkin
kymmenkuukautisten taistelujen ja vaivojen jälkeen saavutettu.
Loistavien alkumenestyksien ja Plevnan luona tapahtuneen äkillisen
takaiskun jälkeen, josta Romanian aseellisella avustuksella oli
suoriuduttu, rohkeiden talvimarssien perästä lumisten Balkan-solien
läpi seisoi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin johtama kenttäarmeija
24 p. helmik. 1878 San Stefanossa Marmara-meren rannalla 10 kilometrin
päässä Turkin pääkaupungin porteista. Käden ulottuvilla venäläinen
sotamies näki pyhän Sofiankirkon kultaisen kupukaton ja sen yllä
puolikuun sekä miljoonakaupungin maalaukselliset tornit ja palatsit
edessään. Vielä viimeinen ponnistus, vielä yksi isku -- turkkilaiset
eivät olisi voineet häntä vastustaa --, ja Venäjän joukot olisivat
voittajina ja "vapauttajina" marssineet Zargradiin (keisarikaupunkiin).
Päiväkauden Pietarissa punnittiin sellaista suunnitelmaa, että oli
miehitettävä Konstantinopoli huolimatta Adrianopolissa tehdystä
aselevosta, ilmoitettava Europan suurvalloille Turkin vallan Balkanilla
loppuneen ja kutsuttava niiden edustajat kongressiin ratkaisemaan
itämainen kysymys, mutta sillä aikaa pidettävä käsipanttina hallussaan
valloitettua kaupunkia. Mutta Englannin uhkaavan esiytymisen
pelko, jonka panssarilaivat taisteluun valmiina olivat ankkurissa
Marmara-meressä Prinssi-saarten luona, sekä aikaisempien virallisten
selitysten huomioon-ottaminen, että keisarillisen hallituksen aikomus
ei ollut miehittää Konstantinopolia, kehoittivat tekemään rauhan
luopumalla siitä sotilaallisesta ja valtiollisesta riemuvoitosta, mitä
marssiminen vihollisen pääkaupunkiin tiesi. Ivahymy huulillaan ja
voittajan ylpein elein kenraali Ignatiev San Stefanossa astui Turkin
valtuutettuja vastaan ja saneli 3 p. maaliskuuta rauhanehdot: Serbian
ja Montenegron riippumattomuuden tunnustaminen ja näiden valtioiden
alueiden laajennus, Bosnian ja Herzegovinan itsehallinto kristityn
kuvernöörin alaisina, vielä Bessarabian takaisin antaminen Romanialle
annettavaa, Venäjän määrättävää korvausta vastaan, Suur-Bulgarian
valtakunnan perustaminen, joka Venäjän yliherruuden alaisena ulottuisi
Mustasta merestä Egean mereen, Turkin Armeniassa olevien Karsin,
Batumin, Ardahanin ja Bajazetin piirien luovuttaminen sekä sotakorvaus.
Tahallaan Ignatiev ei maininnut mitään eräästä 15 p. tammik. 1877
tehdystä salaisesta liitosta, jossa Itävalta-Unkari oli vakuuttanut
ystävällisen puolueettomuutensa tiedossa-olevassa sodassa vastineeksi
siitä, että Venäjä salli sen miehittää Bosnian ja Herzegovinan. Tämä
painava virhe, jota Ignatiev sitten koetti puolustella sillä, ettei hän
muka tiennyt tuosta Pietarin ja Wienin välisestä salaisesta
sopimuksesta, saattoi heti Itävalta-Unkarin Englannin puolelle.
Molempien maiden hallitukset panivat vastalauseensa vuoden 1856
Pariisin kongressin määräysten yksipuolista kumoamista vastaan ja
antoivat sille painavaa pontta sotavarustuksilla sekä kuljettamalla
väkeä Intiasta Europpaan. Romaniassa yleinen mielipide joutui
kuohuksiin siitä, että vaadittiin sitä luovuttamaan Etelä-Bessarabia
kiitokseksi siitä, että tämä maa oli pulmallisena aikana Venäjän
pyynnöstä antanut sille aseellista apua. Uusi sota uhkasi puhjeta.
Venäjä ei sotilaallisesti eikä rahallisesti kyennyt sitä käymään.
Kenttäarmeija ynnä kaarti oli Etelä-Bulgariassa ja Trakiassa, vailla
rautatie- ja meriyhteyttä kotimaan kanssa, pohjoisessa Itävalta-Unkarin
ja Romanian, etelässä englantilaisten ja intialaisten sotavoimien
uhkaamana, jotka brittiläisen laivaston turvissa oli määrä viedä maihin
Dedeagatshissa ja Gallipolissa. Kauhea lavantautiepidemia harvensi
urhokasten venäläisten joukkojen rivejä, tuhannet saivat hengellään
maksaa surullisen veron niille häpeämättömille sotasaalistajille, jotka
lahjomalla suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin olivat saaneet
armeijan muonittamisen ja varustamisen tehtäväkseen ja antaneet
sotamiesten, paperianturat saappaissa, nälkäisinä ja viluisina
talvella marssia Balkan-vuorten poikki. Ja niinkuin Venäjän armeijan
sotakuntoisuus taistelukentillä, niin aleni Europan pörsseissä viikko
viikolta Venäjän ruplan kurssi. Sekä sotaministeri Miljutin että
myöskin rahaministeri v. Reutern selitti tsaarille kruununeuvostossa,
että toinen sota johtaisi tappioon -- ja vallankumoukseen. Se ratkaisi.
Kreivi Pietari Shuvalov, ennen III osaston johtaja, vuodesta 1874
lähettiläänä Lontoossa, sai keisarillisen käskyn koettaa saada aikaan
sopimuksen Englannin kanssa.

Englannin pääministeri lordi Beaconsfield piti kiinni siitä
brittiläisestä itämaan-politiikasta, joka 1830-luvulta asti
Urquhartin[4] paljastuksien johdosta Venäjän valloitusaikeista oli
syvästi juurtunut Englannin kansaan ja valtiomiehiin. Turkin
europpalaiset alueet olivat sille säilytettävät ja sitä oli autettava
Venäjän hyökkäystä vastaan. Lontoossa Shuvaloville 30 p. toukok. 1878
annettiin ne ehdot, joilla Englanti tahtoi luopua sodasta Venäjää
vastaan: turkkilaisen vasallivaltion Bulgarian supistaminen kolmanteen
osaan sille San Stefanossa määrätystä koosta, sekä Venäjälle, Serbialle
ja Montenegrolle luovutettavien alueiden vähentäminen. Viittä päivää
myöhemmin, kesäkuun 4 p:nä, Turkki maksoi brittiläisen avun
luovuttamalla 9,300 neliökilometrin suuruisen Kypros-saaren, jolla
tavoin Englanti sai kaipaamansa laivastotukikohdan Välimeren itäosassa.

Kun lordi Salisbury ja kreivi Shuvalov olivat allekirjoittaneet
Lontoon "memorandumin", niin Europpa taaskin kerran sai nähdä
suurvalta-kongressin, jossa muka oli ratkaistava mitä tärkeimpiä
kysymyksiä, jotka kaikissa pääkohdissa kuitenkin jo olivat ratkaistut.
Ranskan hallitus viisaasti kyllä ei halunnut kokouspaikaksi Pariisia, ja
ruhtinas Bismarck päätti raskaalla mielellä olla Venäjän hallitukselle
mieliksi ja suostua johtamaan puhetta kongressissa, joka pidettiin
Berliinissä. Aavistiko tuo silloin taudin vaivaama valtiomies, että
ystävyydenpalvelus, jonka hän "rehellisenä välittäjänä" tahtoi tehdä
tsaari Aleksanteri II:lle ja Venäjän valtakunnalle, oli saattava hänet
mitä ilkeimpien epäluulojen alaiseksi ja pakottava Saksan hakemaan uutta
valtiollista orienteerausta? Kongressissa Saksan valtiokansleri
vilpittömimmällä tavalla kannatti kaikkia venäläisiä vaatimuksia,
jotka kreivi Shuvalov sen ensimmäisenä ja hänen esimiehensä,
ulkoasiainministeri, valtiokansleri ruhtinas Gortshakov sen toisena
valtuutettuna esitti. Ne olivat vaatimattomat, koska ne eivät voineet
ylittää Englannin kanssa tehtyä salaista sopimusta. Kokonaisen
kuukauden, kesäkuun 13 p:stä heinäkuun 13 p:ään, kestivät diplomaattien
keskustelut, koska lordi Beaconsfield ja ruhtinas Gortshakov riitelivät
Lontoon "memorandumin" yksityiskohdista ja Balkanin-valtioiden
lähettiläillä oli suurvaltojen edustajille esitettävänä tavaton määrä
valituksia ja anomuksia.

Kiukusta kiehuen Venäjän yleinen mielipide seurasi Berliinissä
tapahtuvia keskusteluja ja kuuli Habsburgien monarkian kanssa 15 p.
tammik. 1877 tehdystä sopimuksesta, jonka mukaisesti kongressi
yksimielisesti Itävalta-Unkarille lupasi slaavilaiset maat Bosnian ja
Herzegovinan sekä Novi-basarin sandshakin miehitysoikeuden, joka alue
niinkuin kiila erotti toisistaan Serbian ja Montenegron. Se kiihtyi
Venäjän ja Turkin välisen rajan määräämisestä Aasiassa, joka ruhtinas
Gortshakovin hämmästyttävän maantieteellisen tietämättömyyden tähden
vedettiin Englannin tahdon mukaisesti ja antoi Turkille takaisin
Bajazetin alueen. Mitä suurinta suuttumusta synnytti lopputulos,
venäläisen Suur-Bulgarian muuttuminen turkkilaiseksi Pien-Bulgariaksi.
Kaksisataa tuhatta ihmishenkeä ja kaksi miljaardia ruplaa, niin
valitettiin, Venäjä tässä sodassa oli uhrannut, jotta siltä
europpalaisessa kongressissa riistettäisiin ne niukat voitonhedelmät,
jotka San Stefanon rauha sille oli tuottanut. Venäjän sanomalehdistö
etsi syyllistä ja löysi hänet pian valtiosensuurin avulla: Bismarck,
joka Venäjän avulla oli perustanut Saksan valtakunnan, ei Berliinin
kongressissa ollut ollut "rehellinen välittäjä", vaan kiittämätön
kavaltaja. Jota suuremmaksi salainen raivo oman hallituksen sisä- ja
ulkopolitiikkaa vastaan kasvoi, sitä enemmän yltyi julkinen kiihoitus
puheessa ja kirjoituksessa Saksaa ja sen kansleria vastaan, joka oli
Venäjältä sulkenut kohtalon sille määräämän tien Konstantinopoliin.
Venäjän sanomalehdistön Saksaa vastaan käymän sodan valtiolliset
seuraukset olivat sangen huomattavat, jopa kohtalokkaat. Perinnäinen
saksalais-venäläinen ystävyys lakkasi, kolmenkeisarin-liitto vuodelta
1872 raukesi, ja sen sijaan astui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen
liitto Venäjää vastaan. Vain vastahakoisesti kanslerinsa kehoituksiin
mukautuen keisari Vilhelm I 7 p. lokakuuta 1879 allekirjoitti sen
asiakirjan, joka ikiajoiksi repi rikki Venäjän kanssa solmitut langat.
Myöhemmin ei ole puuttunut yrityksiä sekä puolelta että toiselta solmia
ne uudestaan.

Kun 1904 sota Japanin kanssa alkoi, selitti yht'äkkiä koko Venäjän
sanomalehdistö -- ylhäältä saamansa viittauksen johdosta --, että
Bismarckin loukkaus vuonna 1878 johtui väärinkäsityksestä: ei Saksa
vaan Englanti oli silloin saanut aikaan nuo Venäjälle niin nöyryyttävät
Berliinin kongressin määräykset. Sodan päättymisen jälkeen hallitus
piti hyödyllisenä uudestaan aloittaa tuon vanhan tarinan Saksan ja
Bismarckin kurjasta kiittämättömyydestä. Rehevästi versoi satu edelleen
herkkäuskoisessa Venäjän kansassa ja antoi sille "siveellisen oikeuden"
saksalaisvihaan, joka 1914 antoi hallitukselle lujuutta ja arvoa, mutta
teki venäläisten sodankäynnin vihollismaassa siinä määrin villin
halpamaiseksi, ettei Venäjän armeija koskaan ennen taistellessaan
ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, turkkilaisia ja
japanilaisia vastaan ollut moista osoittanut.



3. LUKU.

Vallankumouksellinen liike ja Aleksanteri II:n kuolema.


    "Hävittämisen halu on luovaa halua,
    joka valmistaa uutta elämää."

                               Bakunin.

Kaikissa Venäjän vallankumousliikkeissä aina 17. vuosisadan alusta
alkaen on traagillista ja kohtalokasta etenkin se, että jokainen niistä
lopputuloksenaan aina lujitti taantumusta. Venäjän uudemman historian
köyhät uudistuksen ajat eivät ole aiheutuneet kansannousuista, vaan
Venäjän armeijan tappioista, ja lyhyen kukoistuksen jälkeen ne taas on
tukahduttanut joko sisäinen kapina tahi voittoisa valloitussota.

Ei mikään Venäjän hallitsija ole saanut niin paljon kärsiä
murhayrityksistä kuin Aleksanteri II, joka enemmän kuin mikään muu
tsaari oli talonpoikien vapauttamisella ansainnut kansansa
kiitollisuuden. Ensimmäinen hanke hänen henkeään vastaan lähti 1866
eräästä Moskovan anarkistiryhmästä, joka oli ottanut kuvaavan nimen
"Add" (Hades, helvetti). Muuan aatelinen ylioppilas ampui hallitsijaa
ja muuan talonpoika pelasti hänet. Katkov käytti rikosta
taitavasti omiin tarkoituksiinsa, saattaen epäluulonalaiseksi
kansanvalistusministeri Golovninin ja hänen lehtensä kanssa kilpailevan
vapaamielisen sanomalehdistön murhayrityksen aatteellisesta
aiheuttamisesta, ja vaati koululaitoksen perinpohjaista uudistamista.
Kreivi Dimitri Tolstoi, joka erään katolisuutta vastaan tähdätyn
kiistakirjoituksen johdosta vuoden oli ollut pyhän synodin
yliprokuraattorina, nimitettiin Katkovin suosituksesta, säilyttämällä
edellisen virkansa, kukistetun Golovninin seuraajaksi ja
sai suosijaltaan valmiin suunnitelman opiskelevan nuorison
vallankumouksellisen mielialan hävittämiseksi.

Tunnettu kirjailija Turgenjev oli 1862 romaanissaan "Isät ja pojat"
kuvannut venäläisen ylioppilaan tyypin: hän on pitkätukkainen ja puettu
mukailtuun talonpojan pukuun eikä tunnusta mitään arvovaltaa
ulkopuolella luonnontieteen lakeja ja tahtoo hävittämällä vallitsevan
järjestyksen luoda tyhjyyden (nihil) ja sitten tästä tyhjästä rakentaa
uuden maailman. Parannuskeinon tätä nihilismiä vastaan, joka oli saanut
yllykettä luonnontieteellisten oppiaineiden yksipuolisesta suosimisesta
Venäjän kymnaaseissa, Katkov näki humanistisen sivistyksen
valtaan-saattamisessa saksalaisen esikuvan mukaan. Kuolleiden kielten ja
muinaisajan kirjailijain lukemisen oli määrä nuorisossa synnyttää
valtiolle uskollinen aatteellinen mieliala. Koko venäläinen yhteiskunta
vastusti tätä koulu-uudistusta, joka pantiin toimeen tshekkiläisten
opettajien avulla. Se ei venäläisistä tehnyt mitään kreikkalaisia tai
roomalaisia, ja sen sijaan astui, koska se "suosi tasavaltaisia
mielipiteitä", yhden miespolven jälkeen uusi järjestelmä, joka taas
antoi etusijan luonnontieteille ja alensi isänmaan historian ja
maantiedon kiihkokansallisen isänmaanrakkauden kasvatuskeinoksi.

Paitsi klassillisuutta Tolstoi käytti taisteluvälineenä nuorison
vallankumouksellista mielenlaatua vastaan yliopistojen ankaraa
poliisivalvontaa sekä kaikkien epäiltävien ainesten häikäilemätöntä
poistamista. Monta sataa venäläistä ylioppilasta, jotka oli karkoitettu
kotimaan korkeakouluista, sai mahdollisuuden jatkaa opintojaan Zürichin
vapaassa sveitsiläisessä yliopistossa. Täällä he kohtasivat miehen,
jolla tuli olemaan ratkaiseva vaikutus heidän myöhempiin kohtaloihinsa
sekä Venäjän vallankumousliikkeen kehitykseen. Tämä mies oli Mihail
_Bakunin_ (1814-1876), joka polveutui vanhasta aatelisesta suvusta
Tveristä. Hegelin filosofia oli 1838 saanut nuoren kaartinupseerin
riisumaan yltänsä kirjavan sotilastakkinsa ja viettämään vapaana
ylioppilaana, kirjailijana ja kiihoittajana kulkurielämää ulkomailla.
Hänen hartain toivonsa oli olla mukana Europan monarkkisen
valtiojärjestyksen hävittämisessä. Ensin salanimellä J. Elisard Rugen
aikakauskirjassa "Deutsche Jahrbücher", sitten julkisesti eräässä
puolalaisjuhlassa Pariisissa 1847 hän kehoitti taisteluun
tsaarilaisuutta vastaan. Sen hävittäminen olisi Puolalle antanut
vapautuksen ja Venäjälle mahdollisuuden hämmästyneelle Europalle
ilmaista "henkensä tyhjentymättömät aarteet" ja liitossa muiden
slaavilaiskansojen kanssa aloittaa uuden historiallisen aikakauden.
Suuttunut Pietarin hallitus rankaisi häntä takavarikoimalla hänen
Venäjällä olevat tiluksensa. Kesäkuussa 1848 hän Pragin
slaavilaiskongressissa innostutti tshekkiläiset vallankumouksellisen
panslavismin aatteeseen, pakeni sitten Itävallan pistimiä Dresdeniin,
missä hän seuraavan vuoden toukokuussa oli yhtenä kapinan johtajana.
Preussin joukkojen kukistettua Saksin kapinan hän tuomittiin kuolemaan,
mutta kuningas lievensi tuomion elinkautiseksi vankeudeksi ja jätti
hänet seuraavana vuonna Itävallan haltuun. Täälläkin häntä ensin
kohtasi kuolemantuomio, sitten rangaistuksen lieventäminen vankeudeksi
ja luovuttaminen Venäjälle. Seitsemän vuotta hän kitui Pietari-Paavalin
linnoituksen ja Schlüsselburgin vankilaholveissa, kunnes Aleksanteri II
armahti hänet ja salli hänen asettua Itä-Siperian vankiensiirtolaan.
Täältä hänen onnistui paeta. Japanin ja Amerikan kautta hän palasi
Europpaan. 1863 hän Tukholmasta käsin koetti auttaa Puolan kapinaa,
kiihoittamalla Liivin- ja Kuurinmaan lättiläisiä talonpoikia. Yritys
raukesi surkeasti saksalaisen maakuntahallinnon toimesta. Hänen
saksalaisvihansa sai uutta yllykettä Lontoossa, missä Karl Marx johti
saksalaista työväenliittoa ja jyrkästi hylkäsi Bakuninin terroristisen
taktiikan. Turhaan hän koetti toteuttaa aatteitaan Sveitsissä, missä
hän 1869 perusti "Sosiaalidemokratian kansainvälisen liiton", joka vain
Espanjassa sai joitakin kannattajia. Silloin tulivat venäläiset
ylioppilaat kotimaasta, ja heistä hän sai kiitollisen kuulijakunnan.
Hän saarnasi heille eräänlaista sosialismin ja anarkismin yhdistelmää
sekä vallankumouksen välttämättömyyttä, joka hänen mielestään Venäjällä
jo oli alkanut. Talonpoika oli muka menettänyt uskonsa Jumalaan ja
tsaariin, hän vain odotti kapinan merkkiä. "Menkäämme kansan joukkoon",
valistakaamme sitä ja ravistakaamme se liikkeelle tsaarivallan
kukistamiseksi! Turhaan muuan toinen valtiollinen siirtolainen kohotti
varoittavan äänensä, Pietari Lavrov, ennen eversti ja Pietarin
pääesikunta-akatemian professori, sitten maasta karkoitettu pakolainen
ja Pariisin kommunardi. Hänellä ei ollut Bakuninin uskoa Venäjän
maailmanhistorialliseen tehtävään ja hän hylkäsi Venäjän talonpojan
mystillisen ihannoimisen "kaiken totuuden ja voiman lähteenä". Hänestä
tsaarivallan kukistuminen vielä oli kaukana ja saavutettavissa vain
siten, että kaupunkien tehdastyöväestö teki liiton vapaamielisen
porvariston kanssa. Nuorison enemmistö seurasi Bakuninia, ja hänen
sytyttävä huutonsa: "Menkää kansan joukkoon!" tuli olemaan Venäjän
vallankumouksen tunnuslause.

Venäjän hallitus oli pian saanut tiedon Bakuninin kiihoituksesta
Züricbissä oleskelevien venäläisten ylioppilaiden keskuudessa ja luuli
voivansa estää pahat seuraukset käskemällä heidän heti palata kotiin.
Enemmistö palasi 1873 takaisin ja -- meni kansan joukkoon. Väärällä
passilla ja nimellä he kansakoulunopettajina, kunnankirjureina,
haavureina tai tehtaantyömiehinä sekautuivat maaseudun harmaaseen
talonpoikaisväestöön ja kaupunkien mustaan tehtaantyömiesten joukkoon
eivätkä kammoneet mitään nöyryytyksiä, hätää ja vaaraa julistaessaan
"kansalle" anarkistisen sosialismin iloista sanomaa. Jos heidät
vangittiin, niin he vankilassa jatkoivat kiihoitustaan rikoksentekijäin
joukossa, jos heidät haastettiin oikeuteen, niin he puolustuksestaan
tekivät kapinanyllytyspuheen. Turgenjev romaanissaan "Uutismaata" ja
ruhtinas Krapotkin teoksessaan "Vallankumouksellisen muistelmia" ovat
liikuttavasti kuvanneet näiden vallankumouksen apostolien pettymyksiä.
Talonpoikien syvä epäluulo "herroja" vastaan, joilla oli niin
"valkoiset kätöset", ja jotka muka vallan turhaan tahtoivat heidän
parastaan, heidän abstraktisten teoriainsa täydellinen käsittämättömyys
sekä -- mikä oli ratkaisevaa -- usko tsaarin kaikkivaltaan, joka voi
tehdä ihmeitä, mutta myöskin poliisiensa ja sotamiestensä kautta
peloittavasti rangaista, sai koko liikkeen kokonaan raukeamaan tyhjiin.
Ne, jotka eivät, talonpoikien piekseminä, joutuneet poliisin käsiin,
pakenivat maalta kaupunkeihin. Täällä hengissä päässeet, keskenään
toraillen, riidellen ja omaa menettelyään arvostellen, suunnittelivat
uuden ohjelman: teon propagandan panemalla toimeen murhapolttoja,
ryöstöjä, kapinoita ja murhia.

Sen ajan pelätyimpiä, mutta myöskin enimmin halveksittuja
arvohenkilöitä oli pääkaupungin ylipoliisimestari, kenraali Trepov,
lahjoille altis, raaka, halpamielinen mies. Tarkastaessaan erästä
vankilaa hän huomasi, että muuan siellä istuva vanki ei hänen edessään
ottanut lakkia päästään. Syyllinen, eräs valtiollisesti
epäluulonalainen ylioppilas, piestiin hänen käskystään verille. Muuan
nuori tyttö, Vera Sasulitsh, rupesi kostajaksi ja ampui 5 p. helmik.
1878 Trepovia, joka haavoittui. Kauan epäröityään hallitus asetti hänet
valaoikeuden eteen, joka yleisön riemuksi ja todistajana läsnäolevan,
sillävälin parantuneen Trepovin harmiksi yksimielisesti vapautti
syyllisen. Joskin julmaa poliisipäällikköä vastaan vallitseva yleinen
viha sekä syytetyn kauneus, jota sanomalehdistö ylisti venäläiseksi
Charlotte Cordayksi, selittivät vapauttamisen, niin se kuitenkin oli
ajan merkki, ja sellaiseksi sen hallitus syvällä surulla ja
vallankumoukselliset äänekkäällä ilolla käsittivät. Se oli vettä heidän
myllyynsä: terroristiset teot päättyivät murhayrityksen-tekijän
vapauttamiseen ja hänen tekonsa ylistämiseen! Oikeusministeri kreivi
Pahlen, joka oli mennyt takuuseen siitä, että valamiehet antaisivat
langettavan päätöksen, sai eronsa, ja hallitus päätti vast'edes
tuomituttaa nihilistit vain sotaoikeuksissa. Murha seurasi murhaa.
Avoimella kadulla III osaston johtaja kenraali Mesentsev pistettiin
tikarilla kuoliaaksi, Harkovin kuvernööri ruhtinas Krapotkin ammuttiin
j.n.e. Vangittujen vallankumouksellisten julma kohtelu vankiloissa,
kuolema hirsipuussa sotaoikeuksien tuomion nojassa kiihoitti
nihilistien kostontunteita. Muuan karkoitettu ylioppilas Solovjov
vaaniskeli 15 p. huhtik. 1879 Aleksanteri II:ta Talvipalatsin edustalla
olevissa istutuksissa ja laukaisi revolveristaan tsaaria vastaan viisi
laukausta, jotka eivät kuitenkaan sattuneet. Se oli yksityisen teko.
Hirmumiesten salainen toimeenpaneva komitea ei ollut murhayritystä
järjestänyt. Monet vallankumoukselliset vastustivat tätä hyökkäävää
terrorismia, joka muka ei johtanut mihinkään kouraantuntuviin
tuloksiin. Eräässä Pietarissa elokuulla 1879 pidetyssä salaisessa
kongressissa syntyi hajaannus vallankumouksellisen puolueen
keskuudessa. Maltilliset erosivat jyrkistä ja katosivat lähiaikoina
julkisuudesta, koska toistaiseksi ei kuultu mitään heidän
hiljaisesta, sitkeästä kiihoituksestaan talonpoikaispirteissä ja
kasarmihuoneissa. Seljabovin, erään maaorjatalonpojan pojan, johtamat
terroristit päättivät murhata tsaarin siinä toivossa, että he siten
saattaisivat hallituksen sellaisen hirmun valtaan, että se täyttäisi
salaliittolaisten vaatimuksen ja kutsuisi kokoon perustuslakia-säätävän
kokouksen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden
perustuksella.

Hallitus vastasi murhayritykseen sillä, että se alisti suurimman osan
Europan Venäjää kuuden kenraalikuvernöörin vallan alle. Varustettuina
rajattomilla valtuuksilla heidän oli määrä tarttua kiinni salassa
hiipivään vallankumouksen hirviöön ja ottaa se hengiltä. Tarmoa ei
noilta kuudelta kenraalilta puuttunut, mutta he käyttivät sitä väärässä
kohdassa. Sanomalehdistölle pantiin kapula suuhun, itsehallintoa
sorrettiin, vankilat täyttyivät miehistä, joilla ei ollut mitään
tekemistä vallankumouksen kanssa, mutta joita vapaamielisten
mielipiteidensä tähden pidettiin salaliittolaisina ja hallinnollista
tietä lähetettiin Siperiaan, kun ei heissä voitu löytää mitään
rikoksellista. Se mieletön tapa, millä nuo kuusi satraappia näin
raivosivat Venäjän yhteiskunnan edistysmielistä osaa vastaan, lisäsi
tyytymättömyyttä hallitusta vastaan ja edisti samalla hirmumiesten
asiaa, jotka, tuon valtavan, heitä vastaan liikkeellepannun
poliisikoneiston pääsemättä heihin käsiksi, kaikessa rauhassa
valmistivat murhayritystä tsaaria vastaan. Tuuma murhata keisari hänen
palatessaan Krimiltä räjähdyttämällä hajalle hovijuna ei onnistunut.
"Väärä" juna, jossa oli osa seuruetta, mutta ei itse hallitsijaa,
työnnettiin 1 p. jouluk. 1879 miinalla Moskovan lähellä raiteilta
korkealla rautatiepenkereellä. Yleinen oli silloin se käsitys, että
hirmumiehillä oli määrätön joukko kannattajia. Tänään tiedämme, että
heitä oli vain kourallinen miehiä, jotka olivat tehneet liiton kuoleman
kanssa ja vuosikausia pitivät maailman suurimman valtakunnan hallitusta
pelon vallassa. Lujalla keskityksellä sekä sillä salaperäisyydellä,
mikä verhosi toimeenpanovaliokuntaa, jonka 30 jäsentä olivat tunnetut
vain harvoille luottamusmiehille, saatiin sekä yhteiskunnassa ja
hallituspiireissä että itse vallankumouksellisten keskuudessa syntymään
sellainen harhaluulo, että puolue oli valtavan voimakas, mikä ei
ensinkään ollut asian laita.

Hallituksensa alussa Aleksanteri II oli antanut toiveita siitä, että
hän uudistustyönsä päätteeksi kutsuisi kokoon kansaneduskunnan. Siitä
oli vuosia kulunut, ja taantumus ja sen mukana vallankumous oli taas
tehnyt tulonsa Venäjälle. Entinen sisäasiainministeri Valujev, jolla
kukistuttuaankin oli hallitsijan luottamus, joka kallisti korvansa
hänen esityksilleen, sekä tsaarin oma veli, suuriruhtinas Konstantin,
esittivät hänelle tammikuussa 1880 valtiosääntöehdotuksen. Hänen tuli
tyydyttää yhteiskunnan intohimoiset uudistusvaatimukset vähentämättä
hallitsijan itsevaltiutta. Semstvojen ja suurten kaupunkien edustajista
muodostettavalla kansaneduskunnalla tuli olla vain _neuvoa-antava_
valta; sillä ei olisi lainsäädäntöaloitetta eikä oikeutta tehdä
välikysymyksiä. Aleksanteri II antoi ehdotuksen erään "erityisen
komitean" tutkittavaksi, johon paitsi molempia aloitteentekijöitä
kuuluivat perintöruhtinas, sisäasiainministeri Makov, III osaston
johtaja Drenteln ja ruhtinas Urusov. Perintöruhtinas vastusti vallan
slavofiilien ajatustavan mukaisesti parlamentin kokoonkutsumista. Se
olisi ristiriidassa Venäjän valtioaatteen kanssa ja olisi omansa
yhteiskunnassa vallitsevaa kiihtymystä vain yllyttämään eikä suinkaan
tyynnyttämään. Aleksanteri II oli vanha; kolme viimeksimainittua
arvohenkilöä yhtyi perintöruhtinaaseen. Tsaari päätti jättää
valtiosääntötuuman siksensä.

Muutamia päiviä myöhemmin, 17 p. tammik. 1880 illalla, tärisytti kauhea
räjähdys Talvipalatsia, ja tulipatsas nousi ilmaan. Haavoittuneita ja
kuolleita sotamiehiä kannettiin linnasta. Keisarillinen perhe ei,
illalliselle kutsutun Bulgarian ruhtinaan satunnaisen myöhästymisen
johdosta, vielä ollut astunut ruokailusaliin, kun sen alle kellariin
asetettu miina räjähti. Se oli erään talonpojan (Halturinin) työtä,
joka taitavana kirvesmiehenä oli saanut toimen linnan palveluskunnan
joukossa ja nyt katosi näkymättömiin. Seuraavana aamuna poliisi repi
seiniltä katuilmoituksia, joissa "sosiaalivallankumouksellisten
toimeenpaneva komitea" julisti, että murhayritys oli sen työtä ja että
taistelua itsevaltiutta vastaan oli niin kauan jatkettava, kunnes
vapaasti valittu perustuslakia-säätävä parlamentti kokoutuisi.

Aleksanteri II päätti astua uudistuksen tielle. Tämän tehtävän hän
uskoi kenraali _Loris-Melikoville_, joka oli synnyltään armenialainen
ja Turkin sodassa oli hankkinut itselleen mainetta Karsin
valloituksella. Rajattomilla valtuuksilla varustettuna sotilaallisena
diktaattorina hänen oli määrä lepyttää yleistä mielipidettä
vapaamielisellä hallituspolitiikalla ja samaan aikaan hävittää salassa
hiipivä, taisteleva nihilismi. Hänen allensa alistettiin välittömästi
sisäasiain ministeriön III osasto ja nuo kuusi kenraalikuvernööriä,
joista tähän asti kukin oman harkintansa mukaan oli menestymättä
vastustanut vallankumousta.

Diktaattorin ensimmäiset toimenpiteet olivat vihatun III osaston
lakkauttaminen sekä yhtä vihatun taantumuspuolueen johtajan, pyhän
synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin, kreivi Dimitri
Tolstoin poistaminen paikaltaan. Mutta hänen seuraajakseen tuon
korkeimman kirkollisen viraston johtajana tuli valtakunnanneuvoston
jäsen Konstantin Pobedonostsev, jonka kiihkoisan slavofiiliset
mielipiteet kuitenkin olivat Loris-Melikoville tuntemattomat. Sitten
hallitseva kenraali koetti -- ja asiassa jossain määrin menestyenkin --
puhdistaa hallinnon, varsinkin poliisilaitoksen, huonoista aineksista
sekä lähettämällä tarkastavia senaattoreja etäisiin maakuntiin hillitä
paikallisten mahtimiesten mielivaltaista hallitusta. Karkoitettuja
palasi Siperiasta. Tähänastisen itsehallintoa vastaan noudatetun
neulanpistopolitiikan sijaan tuli rakastettava, myötämielinen
suhtautuminen ennen niin tylyjen ja käskevien kuvernöörien puolelta.
Alettiin rauhoittua. Semstvokokouksissa ja sanomalehdistössä,
sähkösanomissa ja adresseissa lausuttiin "sydämen diktatuurille"
yhteiskunnan luottamus.

Vuoden ajan menestyen virkaansa hoidettuaan Loris-Melikov katsoi ajan
tulleen neuvoa tsaaria kutsumaan kokoon kansaneduskunnan ja sai siihen
hänen suostumuksensa. Hänen valtiosääntöehdotuksensa 10 p:ltä helmik.
1881 ei mennyt pitemmälle kuin Valujevin ehdotus ja myönsi siis
semstvo- ja kaupunkiedustajista valittavalle tulevalle "Yleiselle
komissionille", niinkuin valtakunnanneuvostollakin oli, vain
neuvoa-antavan vallan kaikkiin hallituksen esityksiin nähden.
Sunnuntaina 13 p. maalisk. klo 1/2 1 ip. Aleksanteri II allekirjoitti
erään Loris-Melikovin sepittämän julistuksen, joka ilmoitti kansalle,
että pian kutsuttaisiin kokoon parlamentti, ja käski heti julkaista
sen.

Vallan salaa venäläisten hallitusmenetelmien mukaan oli valtiosääntöä
suunniteltu, ja syvimmässä salaisuudessa salaliittolaisten tapaan
sosiaalivallankumoukselliset samaan aikaan tekivät viimeiset
valmistuksensa uudeksi murhayritykseksi tsaaria vastaan.
Kohtalokkaimmalla tavalla hallituksen teko kävi ristiin sen vihollisten
hankkeen kanssa. Tosin oli vallankumouksellisten toimeenpanevan
valiokunnan esimies Seljabov 10 p. maaliskuuta joutunut poliisin
käsiin, mutta muuan nuori tyttö, Sofia Perovskaja, erään senaattorin
tytär, oli hänen sijastaan ottanut johdon ja tarmollaan pitänyt
pystyssä salaliittolaisten rohkeuden.

Talvikuukausina Aleksanteri II tavallisesti sunnuntaisin vastaanotti
paraadin Mikaelintorin ratsastuskoulussa. Eräs sieltä Talvipalatsiin
johtava katu oli miinoitettu, kahdella muulla kysymykseen tulevalla
kadulla oli käsigranaatinheittäjiä. Tsaari valitsi palatakseen
palatsiin Katariinankanavaa pitkin johtavan kadun, missä Sofia
Perovskaja nenäliinallaan antoi lähimmälle toimimiehelle, eräälle
Rysakov nimiselle ylioppilaalle, sovitun merkin. Hän heitti pomminsa,
joka särki palasiksi ajoneuvot ja tappoi monta henkivartioon kuuluvaa
kasakkaa. Keisari nousi haavoittumattomana pirstatuista vaunuista ja
aikoi jalan palata palatsiin. Mutta kaksi salaliittolaista seisoi vielä
vaanimassa samalla kadulla. Lähin oli nuori puolalainen ylioppilas,
Grinevitski, Puolan slavofiilisen venäläistyttämispolitiikan tuote.
Kansallisuutensa hän oli hylännyt ja liittynyt venäläiseen
"vapausliikkeeseen". Kolmannen asteen asiamiehenä, joka semmoisena ei
edes tuntenut salakomitean johtajia, mutta oli tullut heidän sokeaksi
välikappaleekseen, hän seisoi Katariinankanavan luona, valmiina
murhaan. Hän oli nyt vuorossa. Kalpea poikanen astui hallitsijaa
vastaan, otti viittansa taskusta vasuun verhotun räjähdyspommin ja
heitti sen katukivitykseen. Räjähdys repi hänet kappaleiksi ja
haavoitti kuolettavasti keisaria. Vähissä hengin Aleksanteri II vietiin
Talvipalatsiin, missä hän samana iltana kuoli.

_Aleksanteri III_ nousi valtaistuimelle. Kun hän,
nuorempana poikana, alkuaan ei ollut määrätty hallitsijaksi,
niin hän onnettomuudekseen oli saanut puhtaasti sotilaallisen
kasvatuksen niinkuin isänsä isä Nikolai I, jota hän monessa
suhteessa muistutti. Vanhemman veljensä Nikolain, paljon lupaavan
lahjakkaan miehen, kuoleman johdosta Aleksanteri 1865 sai
perintöoikeuden kruunuun ja otti puolisokseen tanskalaisen prinsessaan
Dagmarin, velivainajansa morsiamen. Isä riensi korjaamaan, mitä pojan
kasvatuksessa oli laiminlyöty, ja tutustuttamaan tulevaa hallitsijaa
valtio-oikeudellisiin kysymyksiin. Tämä tehtävä uskottiin Moskovan
yliopiston siviilioikeuden professorille, Konstantin Pobedonostseville.
Tämä papiston piiristä peräisin oleva oppinut oli kiihkoisa slavofiili,
joka osasi juurruttaa mielipiteensä oppilaaseensa ja voittaa hänen
täyden luottamuksensa. Hengenvoimaa luonto oli kieltänyt Aleksanteri
III:lta, mutta suoruus, velvollisuudentunto, rehellinen tahto tehdä
Venäjän hyväksi parhaansa Jumalan hänelle määräämällä paikalla olivat
uuden hallitsijan tunnusmerkkejä. Siihen tuli tosin, niinkuin usein
henkisesti vähäpätöisillä ihmisillä, tuskallinen epäluulo eteviä miehiä
kohtaan sekä itsepintainen kiinnipitäminen kerran omistetusta
mielipiteestä ja päähän päntätystä teoriasta.

Aleksanteri III aikoi aluksi täyttää isänsä valtiollisen testamentin.
Sen johdosta oli 20 p. maaliskuuta ministerineuvoston kokous, jossa
tsaari johti puhetta ja jossa olivat läsnä myöskin suuriruhtinaat
Konstantin ja Vladimir. Suuri enemmistö, siinä myöskin molemmat
suuriruhtinaat, kannatti Loris-Melikovin esittämää ohjelmaa. Ainoastaan
pyhän synodin uusi yliprokuraattori, Pobedonostsev, hylkäsi jyrkimmällä
tavalla ja kiihkoiselle kamariviisaalle ominaisella innolla aiotun
kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, uuden "jaaritteluklubin", niinkuin
hän sanoi, joka vain oli tuottava Venäjälle hirvittävää onnettomuutta,
niinkuin muka Länsi-Europan esimerkki osoitti. Entisen opettajan
intohimoiset esitykset tekivät tsaariin tarkoitetun vaikutuksen. Hän
alkoi horjua ja jätti asian edelleen harkittavaksi eräälle "erityiselle
komitealle", jonka esimiehenä toimi Loris-Melikov. Ratkaisu oli siis
lykätty. Silloin sosiaalivallankumouksellinen puolue jälleen karkein
käsin tarttui Venäjän kohtaloihin. Peläten kansan kiihoittunutta
mielialaa pysyivät sen jäsenet viisaasti piilossa loukoissaan ja
tyytyivät vastaiseen valtiolliseen toimintaansa nähden keisarinmurhan
jälkeen sepittämään niinsanotun "toimeenpanevan komitean avoimen
kirjeen Aleksanteri III:lle". Maalisk. 23 p. se toimitettiin tsaarin
tietoon. Tämä Leo Tihomirovin sepittämä, sangen opettavaan äänilajiin
laadittu asiakirja, joka oli rikas analogiatodistuksista sekä
terästetty valheilla ja uhkauksilla, teki hallitsijaan sen vaikutuksen,
ikäänkuin kansaneduskunnan kokoonkutsuminen merkitsisi antautumista sen
puolueen tahtoon, joka oli murhannut hänen isänsä.

Sillävälin kuin Aleksanteri III päättämättömänä horjui sinne tänne,
alkoi kulissien takana ja julkisuudessa innokas taistelu valtiosäännön
puolesta ja sitä vastaan. Vapaamieliset aatelis- ja semstvokokoukset
anoivat "valtiosäännön antamista vallankumouksen vastustamiseksi",
slavofiilit taas pyysivät -- Aksakov eräässä 9 p. huhtik.
slaavilaisessa hyväntekeväisyysyhdistyksessä pitämässään puheessa ja
Katkov Moskovskija Vjedomostissaan -- "itsevaltiuden vahvistamista".
Sillävälin "erityinen komitea" tuloksiin pääsemättä piti kokouksiaan;
sen viimeinen istunto oli 10 p. toukokuuta Pietarissa. Samana päivänä
tapahtui ratkaisu Gatshinassa tsaarin kabinetissa. Pobedonostsev esitti
hänelle luonnoksen julistukseksi, jonka hän keisarin pyynnöstä muiden
ministerien tietämättä oli sepittänyt. Se sai Aleksanteri III:n täyden
hyväksymisen, joka yliprokuraattorin innokkaan vetoamisen johdosta
kirjoitti sen alle ja käski heti julkaista sen edeltäkäsin asiasta
ministerineuvostossa neuvottelematta. Tässä manifestissa hallitsija
julisti raskaana hetkenä ottaneensa vastaan hallituksen "uskoen
itsevaltiuden voimaan ja totuuteen, jonka hän lujasti oli päättänyt
säilyttää ja kaikkia hyökkäyksiä vastaan puolustaa". Aleksanteri III ei
ollut tietoinen siitä, että tämä selitys teki mahdottomaksi
kansaneduskunnan kokoonkutsumisen.

Niinkuin salama lensi tieto julistuskirjasta "erityisen komitean"
istuntoon saman päivän iltana. Kuka sen oli sepittänyt? Ivallisesti
hymyillen Pobedonostsev tunnusti sen tehneensä ja otti rauhallisena
vastaan virkaveljiensä vihaa-uhkuvat silmäykset ja sanan "konna", jonka
Loris-Melikov kiihdyksissään heitti hänen silmilleen.

Seuraavana päivänä sähkölennätin tiedotti koko Venäjälle, että
hallituksen suunta pysyisi ennallaan, itsevaltaisena. Loris-Melikov
jätti erohakemuksensa, josta Aleksanteri III kovin hämmästyi.

Pobedonostsev tarttui Venäjän valtakunnan hallitusohjiin.



4. LUKU.

Kansantalous ja finanssipolitiikka 1881-1904.


    "Maanviljelijän hätä antaa tehtaalle leivän."

                           Venäläinen sananlasku.

Toisiaan vastaan taistelevien sapadnikien ja slavofiilien valtiolliset
ja yhteiskunnalliset mielipiteet saivat ilmaisunsa myöskin valtion
elinkeinoelämässä. 1860-luvulla, jolloin edellinen puolue oli vallassa,
loi venäläisen katsomuskannan mukaan vapaamielinen tullipolitiikka
edulliset edellytykset valtakunnan taloudellisten voimien kehitykselle
Länsi-Europan mallin mukaan ja sen pääomia hyväkseen käyttäen.
Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa, ja maatalouden tuotto kasvoi,
jolle uudet rautatiet avasivat kannattavia markkinapaikkoja. 1870-luvun
vallankumousliike valmisti vähitellen tapahtuvaa siirtymistä
valtiolliseen taantumukseen, joka hyödyttömästi sitoi paljon voimia.
Turkin sodan kustannukset pakottivat hallituksen koroittamaan kaikkia
tullimääriä. Loris-Melikovin lyhyellä uudistuskaudella ei ollut
mitään merkitystä talouspolitiikalle. Aleksanteri III:n noustessa
valtaistuimelle sisäpolitiikan suunnan horjuminen lakkasi. Tällöin
valtaan päässyt taantumuspuolue muunsi slavofiilien romantiikan
liikemäisen-käytännölliseksi talouspolitiikaksi ja vaati yhä korkeampia
suojelustulleja Länsi-Europasta tapahtuvaa "turmiollista"
tavaraintuontia vastaan. Kansallisen oppineiston ylpeys, kemiantutkija
Mendelejev, kehitti sitä ajatusta, että Venäjä tyhjentymättömien
rikkauksiensa tähden voisi ja että sen tulisi kokonaan luopua
ulkomaantavarain tuonnista. Moskovan kauppa- ja teollisuuskongressissa
vuonna 1882 slavofiilisten kapitalistipiirien johtaja, Krestovnikov,
Moskovan pörssikomitean (kauppa- ja teollisuuskamarin) monivuotinen
esimies, selitti, että isänmaallisen elinkeinoelämän valtavaksi
kehittämiseksi ei mikään tullimuuri voinut olla kyllin korkea.
Puuttuvia raaka-aineita ja ylellisyystuotteita venäläinen Aasia
riittävässä määrässä tuottaisi. Tätä ajatusta kehittäessään
slavofiiliset poliitikot, sellaiset kuin ruhtinas Uhtomski,
hahmottelivat tulevan venäläisen maailmanvallan ihannekuvan, joka olisi
vailla vertaistaan suuruudessa. Harkovin professori Migulin, jolla oli
suuri arvovalta raha-asioissa, piti niitä korkeita vuoria, jotka
erottavat varsinaisen Kiinan sen vasallivaltioista, Altyn-tagia,
Kuen-lunia, Karakorumia sekä "suuren muurin" viereistä linjaa Venäjän
"luonnollisena" kaakkoisrajana. Siten sisäinen talouspolitiikka
mitä läheisimmin liitettiin äärettömyyksiä tavoittelevaan
laajennuspolitiikkaan, jonka toteuttamisen vain itsevaltias
hallitusmuoto voi taata.

Aleksanteri III:n ensimmäinen raha-asiain ministeri oli professori
_Nikolai Bunge_ (1881-1887). Loris-Melikov oli 1880 kutsunut hänet
raha-asiain ministerin apulaiseksi, hänen hoidettuaan 30 vuotta
menestyksellä opettajatointa Kiovan yliopistossa, ja ministerin erottua
hän oli tullut hänen seuraajakseen. Hän oli kaiken valloituspolitiikan
jyrkkä vastustaja. Slavofiilisten yrittäjäin vaatimuksiin hän vain
epäröiden mukautui koroittamalla tuontitulleja "turvataksensa
teollisuuden säännönmukaisen kasvun riittävällä suojeluksella".
Päätehtävänään Bunge piti maatalouden edistämistä, talonpoikaissäädyn
taloudellista ja yhteiskunnallista kohottamista. Vuoteen 1894
saakka ei Europan etevimmässä maanviljelysvaltiossa ollut mitään
maatalousministeriötä, niin että huolenpito siitä, samoin kuin kaupasta
ja teollisuudesta, virallisesti kuului raha-asiain ministerin
tehtäviin. Aina vuodesta 1861 agraarilainsäädäntö oli ollut kokonaan
pysähdyksissä, ja vasta Bunge alkoi sitä edelleen kehittää. Hän uudisti
maaveron, lakkautti henkiveron ja helpotti vapaaksilunastusmaksuja,
jotka 1881 tulivat pakollisiksi. Hänen yrityksensä lakkauttaa
tatarilaisajalta johtuva talonpoikien yhteisvastuu verorästeistä
raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen, joka 1885 hylkäsi hänen
ehdotuksensa. Vaikeinta oli täyttää isovenäläisten talonpoikien
toivomus saada maanomistuksensa laajennetuksi.

Luonnollisen väestönlisäännyksen johdosta oli vuodesta 1861
talonpoikaisen peltoalan paloittelu tullut yhä suuremmaksi, sarat yhä
kapeammiksi, jopa 3 1/2 jalan levyisiksi, ja yksityisten
talonpoikaisisäntien maaosuudet yhä pienemmiksi. Niityt ja laitumet oli
kynnetty pelloksi, mikä puolestaan vaikutti haitallisesti karjanpitoon
ja siten maaperän tuottokykyyn. Se tuotti keskimäärin vain 3-4 jyvää.
Agraarikysymyksen ainoa järkiperäinen ratkaisu olisi ollut se, minkä
Ivan IV:n itsevaltius jo 16. vuosisadalla oli löytänyt: siirtyminen
laajaperäisestä voimaperäiseen viljelystapaan, silloin kaskien
viljelyksestä kolmivuorojärjestelmään, nyt tästä vanhettuneesta
järjestelmästä vuorottaiseen vilja- ja apilaviljelykseen. Niin
yksinkertaiselta kuin tämä sääntö paperilla näytti, niin vaikea
oli kuitenkin sen toteuttaminen Venäjän silloisissa oloissa.
Voittamattomana esteenä oli "mir", isovenäläisen talonpoikaiskunnan
yhteisomistus maahan nähden. Saksalainen tutkimusmatkailija, vapaaherra
von Haxthausen, oli sen 1843 "keksinyt", ja senjälkeen mir oli
koroitettu kansalliseksi epäjumalaksi, jota slavofiilit ihailivat yhtä
paljon kuin sosialistit. Odottaessaan pian tapahtuvaa, yleistä
siirtymistä yksinomistuksesta valtion kaikkiomistukseen nämä mirissä
näkivät Venäjän valtavan etevämmyyden Länsi-Europan edellä. Vuoden 1861
agraariuudistuksessa ei olisi ollut vaikeata määrätä kullekin
yksityiselle talonpoikaisisännälle pyöristetty maakappale omaisuudeksi.
Mutta se hallituskomissioni, joka suoritti vapauttamistyön, oli
asettunut kannattamaan mir-laitoksen säilyttämistä verotus- ja ennen
kaikkea valtiollisista syistä. Se oli vakautunut siitä, että kaupunkiin
siirtyvä talonpoika tehtaantyömiehenäkin olisi ikäänkuin taiottu
sosiaalidemokraattista viettelystä vastaan, jos hänelle jäisi hänen
teoreettinen omistusoikeutensa kappaleeseen peltomaata kotikylässä.
Tämä mielipide, jota Bismarck'kin 9 p. toukok. 1884 Saksan
valtiopäivillä pitämässään puheessa edusti, näyttäytyi myöhemmin
yhdeksi niistä monista harhaluuloista, joilla venäläiset valtiomiehet
ovat itseänsä ja Länsi-Europan yleistä mielipidettä pettäneet. Jos
kohta yksityinen talonpoikaisisäntä oli halukas maaosuudellaan
ottamaan käytäntöön uudenaikaisen viljelystavan, niin osuuksien
sijaitseminen sekaisin ja siitä johtuva pakollinen yhteisviljelys
tekivät sen hänelle teknillisesti mahdottomaksi. Ainoastaan mir
kokonaisuutena saattoi sellaista päättää, mutta ei tehnyt sitä koskaan.
Vain yksityistapauksissa on Iso-Venäjällä 19. vuosisadan lopulla
kolmivuoroviljelyksen sijaan tullut nelivuoroviljelys, viljelemällä
juurikasveja ja apilaa osassa kesantoa, joka oli kolmas osa peltomaata.
Muuten isovenäläisellä talonpojalla kaikkialla oli sama vastaus
valmiina kaikkiin parannettua peltotaloutta tarkoittaviin ehdotuksiin:
ei meille sovi saksalainen tapa. Me tahdomme hoitaa maatamme isien
tapaan. Mutta kun sen antama sato ei riitä jokapäiväiseen leipään eikä
moninaisten verojen maksuun, niin antakoon tsaari omista tiluksistaan
sekä rikasten maanomistajain metsistä, pelloista ja niityistä meille
niin paljon maata kuin me elääksemme tarvitsemme.

Talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi Bunge 1882 perusti
_Talonpoikais-maapankin_ maata myyvän suurtilallisen ja maata ostavan
talonpoikais-kunnan välittäjäksi. Korot kuoletusmaksuineen olivat 7
1/2:sta 8 1/2:een %:iin ostosummasta, ja talonpoika piti sitä uutena
verona. Kuoletus ja hypoteekkivelka olivat hänelle käsittämättömiä
sanoja. Hän toivoi yhä edelleen uutta maanjakoa. Aleksanteri III piti
sentähden tarpeellisena haihduttaa nämä toiveet. Kesäkuussa 1883 hän
Moskovassa vietetyissä kruunausjuhlallisuuksissa piti puheen
kokoutuneille talonpoikaisedustajille, jotka kuvernementinhallitukset
olivat valinneet: "seuratkaa aatelismarsalkkain määräyksiä älkääkä
uskoko mieletöntä huhua limaisesta maanjaosta, jota Venäjän viholliset
levittävät". Sitten hän viittasi maapankin edullisiin ostoehtoihin;
pankki muka tyydyttäisi kaikki maaosuuksien suurentamista tarkoittavat
toiveet.

Tarjouksia uusi pankki sai odottamattoman runsaassa määrin. Vuoden
1861 suuri uudistus oli tehnyt äkillisen lopun maalaisaateliston
leveän-venäläisestä, huolettomasta herraselämästä. Suuri enemmistö
huomasi, että vanha hyvä aika ja sen mukava laiskoittelu ja remuavat
juhlat oli ainiaaksi mennyt. Piti siis mukautua uuteen taloudelliseen
asemaansa. Tarpeellisen viljelysten parannuspääoman antoivat 5 %:n
valtio-obligatsionit, joilla valtio maksoi talonpoikaismaan
pakkoluovutuksen. 10-15 %:n kurssitappiolla voi helposti muuttaa
ne rahaksi. Sillä varustettuna lähdettiin toiminnanhaluisina
Länsi-Europpaan. Täällä osa jäi vetelehtimään Pariisiin ja tuhlasi
lyhyessä ajassa iloisessa humussa loppuun mukaan otetut sadattuhannet.
Kun taskut tyhjinä oli palattu takaisin, niin pantattiin maatila
"mirille" tai rikastuneelle kyläkoronkiskurille, kulakille, tai
otettiin rehelliseltä näyttävä talonpoika tilanhoitajaksi ja maksettiin
hänelle 30 ruplaa vuodessa, mikä merkitsi samaa kuin 300 ruplaa.
Talonpoikaisen käsityksen mukaan rehellisen taloudenhoitajan tuli
tiluksen tuotosta pistää omaan taskuunsa palkkansa kymmenkertainen
määrä. Mikä sen ylitti, oli syntiä. Tiluksen pellot, joilla
aikaisemmin jo oli ollut vähän apilan- ja perunanviljelystä, jaettiin
talonpoikaiseen tapaan talvivilja-, kesävilja- ja kesantomaahan,
tiluksen metsää hakattiin ahkerasti ja laitumet jätettiin rämettymään,
kun kohovesi keväällä oli vienyt mukanaan tulvaa vastaan rakennetun
suoja-aidan. Omistaja itse muutti kaupunkiin, missä hän aatelismiehenä
suhteillaan helposti sai tulokkaan valtioviran. Kesäloman aikana,
jollei raha riittänyt ulkomaanmatkaan, hän perheineen lähti
maatilalleen takaisin ja haaveili ränsistyneessä herraskartanossaan
vanhasta hyvästä ajasta, kunnes "palvelus" taas kutsui hänet
kaupunkiin. Toinen osa noita entisiä maaorjanomistajia oli
siveellisistä ja isänmaallisista syistä välttänyt tuota Seine-virran
synnillistä Baabelia ja matkustanut Lontooseen siellä jotakin
oppiakseen. Jonkun ajan perästä he palasivat laajalle Venäjän
tasankomaalle täyteen-ahdettuina englantilaista maataloudellista
viisautta ja mukanaan tavaton määrä englantilaisia maataloudellisia
koneita, vaikka täällä oli yhtä vähän Englannin ilmastoa kuin
brittiläistä yritteliäisyyttäkään. Mukaan-otetut työkalut, jotka
siihen aikaan vielä olivat jokseenkin monimutkaisesti rakennetut,
särkyivät pian. Kylän seppä ei saanut korjatuksi noita "saksalaisia
vehkeitä", jotka arvottomana romuna vietiin vajaan. Englantilaiset
maanviljelysmenetelmät taas eivät soveltuneet Venäjän pitkään talveen
ja lyhyeen kuivaan kesään; Lontoosta tuotu tilanhoitaja näyttäytyi
maalaiskapakoitsijaksi. Ja vihdoin tuo vilpittömällä mielellä aloitettu
uudistustyö päättyi muuttamalla kaupunkiin valtion palvelukseen, jonne
ei viety mukaan edes mitään kauniita muistoja Pariisin iloista, mutta
kyllä paljon harmia brittiläisestä "tyhmyydestä". Tässä luonnosteltu
kuva oli tyypillinen maalaisaatelin enemmistölle, joka ei niinkuin
länsieuroppalainen pysynyt isiltä perityssä turpeessa, vaan piti sitä
vain korkoa-tuottavana arvoesineenä, jonka kevyellä mielellä luovutti,
jos vain hyvin tarjottiin. Näin ei tuhansissa kylissä ollut esikuvaksi
sopivaa mallitilaa, jommoisen luominen yksin antaa olemisen oikeutusta
suuromistukselle. Talonpoikaista maataloudellista viljelystä on
Länsi-Venäjällä, nimenomaan Itämerenmaakunnissa, vallan toisella tavoin
kohottanut se seikka, että tilanomistaja varakkaana miehenä saattoi
uskaltaa uhrata jotakin uudistuksiinkin ja näin teknillisenä
uranuurtajana käydä vanhoillisten talonpoikien edellä. Tietysti ei
puuttunut poikkeuksia säännöstä. Mutta pikainenkin katsahdus osoittaa
jokaiselle matkustajalle, mikä ammottava vastakohta vallitsee Venäjän
maanviljelyksen alhaisen kannan ja Länsi-Europpaan rajoittuvien
reunavaltioiden suhteellisesti korkean kehitysasteen välillä.

Keski-Venäjän maata-omistava aatelisto köyhtyi, sen maanpako yltyi.
Tilus toisensa jälkeen joutui talonpoikais-maapankin välityksellä mirin
yhteisomistuksen tahi kyläkoronkiskurien, kauppiasten tai tehtailijain
käsiin. Iskusanat: takaisin maaseudulle, parannuksia, esikuvaksi ja
malliksi talonpojille kaikuivat pääoman puutteessa kuuroille korville.

Silloin sisäasiainministeri, kreivi Dimitri Tolstoi, tarttui asiaan
pelastaakseen vanhoillisen valtiojärjestyksen perusaineksen,
maata-omistavan aateliston, vähitellen tapahtuvasta häviöstä.
Kilpailevaksi yritykseksi valtion talonpoikaispankkia vastaan hallitus
1885 perusti _aatelis-maapankin_. Sen avulla aatelisto maksaisi
velkansa yksityisille hypoteekkipankeille ja saisi samaan aikaan
tarvittavan pääoman tiluksillaan toimeenpantaviin maataloudellisiin
uudistuksiin. Ei toista eikä toista tarkoitusta saavutettu. Syynä
siihen oli osaksi valtakunnanneuvostokin. Bunge oli saanut
lakiehdotukseen otetuksi sen määräyksen, että lainoja oli myönnettävä
vain sellaisille tilanomistajille, jotka itse hoitivat maatilaansa.
Valtakunnanneuvosto poisti tämän rajoituksen. Tietysti käytettiin heti
runsain määrin hyväkseen valtiorahaston hyväntekeväisyyttä
veronmaksajien kustannuksella. Jo toimintansa ensimmäisenä vuotena
aatelispankki myönsi yhteensä 68 3/4 miljoonaa ruplaa, jonka panttina
oli 2,135 maatilaa, ja myöhemmin monet sadat miljoonat seurasivat.
20 vuodessa 210,000 neliökilometriä kartanomaata myytiin, lainaehdot
olivat tavattoman edulliset: ensin 5 %, sitten 4 1/2 %. Ja vuodesta
1897 alkaen vain 4 % korkoa puhtaasta rahasta. Eipä ihme, että niin
moni rikas aatelismies käytti tilaisuutta tehdäksensä siirtokaupan:
panttaamalla maatilansa hän sai aatelispankilta miljoonan ruplaa
4 %:lla ja lainasi summan sitten jollekin pankille 7 %:n vuotuista
korkoa vastaan. Niinkuin Gogolin kuuluisan kertomuksen mukaan
maaorjuuden aikana ostettiin "kuolleita sieluja" ja sitten voitolla
pantattiin ne johonkin pankkiin, niin 19. vuosisadan lopussa ostettiin
"kuollutta maata", s.o. arvotonta suomaata, ja petkutettiin se sitten
lahjotun arviomiehen välityksellä aatelispankille hypoteekkivakuudeksi
siltä saadusta lainasta. Toinen uuden pankin etu oli sen sangen
pitkälle menevä kärsivällisyys velallista kohtaan. Bungen erottua
talonpoikaispankki säälimättömästi poliisin ruoskalla peri talonpoikien
maksamatta jääneet korot, mutta aatelispankki myönsi maksuajan
pidennystä, lisäsi maksamatta jääneet korot velkasummaan tahi antoi ne
anteeksi. Kahdesti vuodessa Novoje Vremja julkaisi monella sivulla
pitkän luettelon maatiloja, jotka, niinkuin laki vaati, oli määrätty
myytäväksi huutokaupalla, koska korot ja lainat oli jätetty
maksamatta. Tuhansine aatelisnimineen tämä luettelo oli eräänlainen
venäläinen "Gothan almanakka". Maksunsa laiminlyöneet velalliset
tiesivät, että hallitus valtiollisista syistä ei kuitenkaan
menettelisi lain ankaruuden mukaan, vaan kiitollisena tyytyisi
siihen, että maksettaisiin jokin pieni osa velasta. Jos oli tulossa
hallitsijanvaihdos, iloinen perhetapaus keisarihuoneessa tai suuri
sotavoitto, niin yksinkertaisesti ei maksettu mitään odotellessa
armomanifestia, joka rikoksentekijälle antoi anteeksi osan vielä
kärsittävästä rangaistuksesta, mutta maata-omistavalle aatelistolle
maksurästit. Huomattavan paksu oli "Gothan almanakka" heinäkuussa 1904,
kun odotettiin voittoa Japanista ja kruununperillisen syntymää. Eipä
puuttunut sotapäällikön, Kuropatkininkaan, nimeä niiden henkilöiden
luettelosta, jotka olivat lakkauttaneet velkojensa kuoletuksen
odotellessaan tulevaa armomanifestia.

Bunge ei Venäjän talonpoikaissäädyn taloudellista kohottamista
tarkoittavassa politiikassaan odottanut silmänräpäysmenestyksiä.
Vasta tulevaisuudessa hänen järjestelmänsä hedelmät näyttäytyisivät,
jollei sota tekisi tyhjäksi niiden hiljaista kypsymistä. Hän käytti
koko vaikutusvaltansa saadakseen aikaan sotilaallisten menojen
vähenemisen. Tämä pyrintö johti lopulta hänen kukistumiseensa.
Pysyväiset budjettivajaukset, jotka olivat aiheutuneet talonpoikien
verosuoritusten vähenemisestä, passiivinen kauppatasaus, joka oli
syntynyt kansanjoukkojen kohonneesta elämänkannasta, ruplan kurssin
huononeminen, joka johtui Venäjän sotajoukkojen kokoamisesta
länsirajalle, hänen saksalainen syntyperänsä, johon hänen vanhempansa
olivat vikapäät, kaikki tämä luettiin hänen syyksensä. Ilomielin
slavofiililehdistö v. 1887 tervehti tuon "oppineen kamariviisaan" eroa,
jonka seitsenvuotisesta toiminnasta myöhemmin venäläiset arvostelijat,
niinkuin Kovalevski, ovat lausuneet sangen suopean arvostelun.

Bungen seuraajaksi tuli _J. Vyshnegradski_ (1887-92). Katkov oli
suosinut tätä kauppataitoista miestä, joka ennen oli näytellyt johtavaa
osaa Pietarin kunnallishallinnossa, ja 1886 saanut aikaan hänen
nimityksensä valtakunnanneuvostoon. Pobedonostsev suostui hänen
nimitykseensä raha-asiainministeriksi, koska hänen papillinen
syntyperänsä ja se seikka, että hän oli käynyt läpi pappisseminaarin,
häntä suosittivat. Vyshnegradski oli taitava matemaatikko, mutta ei
mikään valtiomies. Tehtäväänsä Venäjän kansantalouden johtajana hän
katsoi suuren osakeyhtiön liikkeenjohtajan näkökannalta, jonka asiana
ensi sijassa on huolehtia runsaasta osinkojen jakamisesta.
Jälkimmäisten tuli olla raha-asiallisena valmistuksena hyökkäyssotaan,
jota sotilaalliset piirit vaativat. Päämäärä, joka uuden ministerin
mielessä väikkyi, oli valuuttauudistus; sen edellytyksenä valtiopankin
melkein tyhjän rahaston täyttäminen kullalla. Mendelejevin
mielipiteiden mukaisesti hän yhä edelleen koroitti tullisuojelusmuuria
ja ehkäisi tuontia. Häikäilemättömästi perien talonpoikien verorästejä,
jota Bunge tunnollisesti oli välttänyt, sekä huojistamalla viljan
rahtimaksuja vientisatamiin hän kasvatti vientikiihkon, joka
raha-asiallisessa suhteessa kypsytti loistavia tuloksia. Kauppatasaus
osoitti, vuosien 1887-1889 hyvien satojen johdosta, viennin arvon
melkein 1/2 miljaardia ruplaa tuonnin arvoa suuremmaksi; valtiotalous
näytti toisen vuoden lopussa melkoista ylijäämää, jonka uudet
verot olivat vaikuttaneet; ruplan kurssi kohosi, ja valtiopankin
kultavarasto saavutti 782 miljoonan määrän. Preussin mallin mukaan
Vyshnegradski alkoi valtiollistuttaa yksityisratoja, josta hän odotti
valtiotulojen yhä edelleen kohoavan. Näin ei sitten käynytkään,
koska valtion hallinto rautateillä näyttäytyi kalliimmaksi kuin
yksityisten. Käyttämällä hyväkseen maailmanmarkkinain silloista
raharunsautta hän 1888 konverttaamalla 5 %:n valtiolainat vähensi
Venäjän "ulkomaanveroa". Ranska antoi rahat tähän kauppaan,
mikä oli valtiollisesti tärkeätä ja tulevaisuudessa oli johtava
venäläis-ranskalaiseen liittoon. Slavofiililehdistön osoittaessa
meluavasti suosiotaan hän 1892 aloitti reippaan tullisodan Saksaa
vastaan, joka Venäjän 50 %:n tullinlisäykseen saksalaisille tavaroille
vastasi panemalla erikoistullit Venäjän viljalle. Se kiiltävä kulta,
minkä ministeri ahkerasti ostamalla Venäjän viljakauppiasten hallussa
olevia Lontoon vekseleitä oli kasannut valtakunnanpankin holveihin, oli
Venäjän talonpojan otsansa hiessä ja -- nälkää näkemällä maksamaa.
Vielä sanomalehdet johtavissa artikkeleissaan ylistivät nerokasta ja
kansallista ministeriä, mutta maaseutu-uutisissaan niillä oli ikäviä
tietoja: Iso-Venäjä, valtakunnan viljamaa, oli joutumassa kovaan
agraaripulaan, joukkoköyhtyminen levisi, taloudellinen elimistö oli
viljanviennin liika jännityksestä luhistumaisillaan kokoon. Pieni
ilmastoheilahdus saattoi hätätilan huippuunsa. Aasian kuiva
erämaantuuli puhalsi kansojen portista sisään ja synnytti vuosien 1891
ja 1892 kauhean nälänhädän. Vyshnegradski ei menettänyt malttiaan.
Ylpeästi hän julisti: itse me kyllä emme tule syömään, mutta me tulemme
viemään viljaa maasta. Mutta olosuhteet olivat voimakkaammat kuin tuon
raha-asiain mahtimiehen valoisakatseisuus siellä virastomaailman
korkeuksissa, minne talonpoikien suru ja surkeus ei ulottunut. Mitä
kolmena lihavana satovuotena oli luotu, se luhistui molempien
hätävuosien nälkäsurkeudessa kokoon. Budjettiylijäämät olivat
käytettävät nälänhädän lieventämiseksi. Vienti väheni, kauppatasaus
huononi ja ruplan kurssi aleni jälleen. Vyshnegradskin vastustajat
tahtoivat yleiselle mielipiteelle selvitellä ministerin turmiollista
politiikkaa. Mutta kaikki sanomalehdistössä tai julkisissa kokouksissa
lausuttu arvostelu oli ankarasti kielletty. Niinkuin muinoin
Byzantionissa oli vain sirkus käytettävissä. 80,000 ruplalla saatiin
kuuluisa klovni Durov -- muuten sivistynyt venäläinen aatelismies --
tekemään vastustusmielinen hyökkäys. Sirkuksen näyttämölle hän ilmestyi
opetetun sikansa kanssa, joka nostaa maasta kaikenlaatuisia esineitä;
vain paperiruplan se herransa hartaista pyynnöistä huolimatta jättää
nostamatta. Se ei ole mikään ihme, selittää Durov tarkasti
kuuntelevalle yleisölle, sillä Vyshnegradski ei myöskään jaksa nostaa
ruplaa. Kaikuva nauru ja remuavat suosiohuudot tärisyttävät
sirkusrakennusta. Politikoiva klovni karkoitetaan rangaistukseksi
Pietarista, raha-asiain ministeri saa "sairauden tähden" eron
virastaan. Sirkuksen ivanauru on hänet kukistanut.

Vyshnegradskin paikalle astui mies, joka on näytellyt huomattavaa ja
vastustajiensa arvostelun mukaan myöskin kohtalokasta osaa Venäjän
taloudellisessa ja valtiollisessa elämässä -- _Sergei Witte_
1892-1903. Hän oli syntyperältään saksalainen, opinnoiltaan
matemaatikko, virka-alaltaan rautatiemies, ja oli ensin Turkin sodassa,
sitten lounaisratojen johtajana osoittanut suurta järjestelykykyään ja
työtarmoaan sekä kirjallisella toiminnallaan vielä lisännyt mainettaan.
Valtionrautateiden palvelukseen hän astui v. 1886 ja kohosi 34
vuoden ikäisenä helmikuussa 1892 kulkulaitosministeriksi. Saman
vuoden syksyllä hänet nimitettiin raha-asiain sekä kauppa- ja
teollisuusministeriksi. Kaikille venäläisille yhteisellä uskolla
kansansa ja valtakuntansa loistavaan tulevaisuuteen, rohkealla
itseensäluottamuksella, jota hänen nopea kohoamisensa vähäpätöisestä
asemapäälliköstä ministeriksi oli lujittanut, tuo taitava,
lujatahtoinen mies tarttui tehtäväänsä.

Witte oli Venäjän ensimmäinen valtiomies, joka ymmärsi nopeasti ja
menestyksellisesti käyttää maailmanmarkkinain ja maailmanpolitiikan
vaihtelevia tilanteita hyväkseen suunnitelmiensa toteuttamiseksi, jotka
menivät aivan ylettömiin. Venäjän keisarikunnan ei pitänyt ainoastaan
tulla riippumattomaksi Länsi-Europasta, vaan kohota sen vallitsevaksi
taloudelliseksi tekijäksi. Mendelejevin unelma oli toteutettava: koko
Europpa oli valaistava venäläisellä vuoriöljyllä ja lämmitettävä
venäläisillä hiilillä. Ensinnä Witte päätti edelläkävijänsä hänelle
jättämän tullisodan Saksan kanssa. Venäjä tarvitsi rauhaa sitä
kipeämmin kuin v. 1893 Ranskan kanssa tehty kauppasopimus huolimatta
tullien helpottamisesta molemmilta puolin ei täyttänyt sitä toivoa,
että liittoutuneiden valtojen välinen tavarainvaihto vilkastuisi.
Helmikuun 10 p. 1894 tehtiin kymmeneksi vuodeksi kauppasopimus Saksan
kanssa. Sillä kumottiin Bismarckin 1887 antama kielto lainata
venäläisten arvopaperien vakuutta vastaan sekä alennettiin Venäjän
tuontitulleja Saksan teollisuustuotteille samoinkuin Saksan
venäläiselle viljalle. Samat lehdet, jotka aikanaan ilomielin olivat
tervehtineet tullisotaa Saksan kanssa, ylistivät rauhaa "pelastavana
tekona" ja kiittivät Witten diplomaattista taitoa, kun taas Saksan
agraarilehdistö yltyi katkeriin soimauksiin "uuden suunnan"
talouspolitiikkaa vastaan. Tosin nyt vasta näyttäytyivät Vyshnegradskin
niin kevytmielisesti aloittaman tullisodan seuraukset, nimittäin
asiakaspiirin menettäminen. Amerikan kilpailu oli oivallisesti
käyttänyt hyväkseen sota-aikaa. Sen syrjäyttämiseksi oli tarjottava
halvemmalla. Witten ensimmäinen loistavasti toimeenpantu uudistus oli
_kultakannan käytäntöön-ottaminen_ 1893-1896, jolle jo hänen
edelläkävijänsä innokkaasti kokoamalla metallia oli laskenut
perustuksen. Mutta mikä jälkimmäiselle huolimatta epätoivoisista
ponnistuksista ei ollut onnistunut, sen Witte nopeasti sai kuntoon,
nimittäin ruplan kurssin vakauttamisen 2,66 Suomen markkaan (2,16
Saksan markkaan). Venäjän sateenkaarenvärinen sadan ruplan seteli oli
tähän asti ollut Berliinin ammattimaisten pörssihuijarien suosituin
keinottelupaperi, kunnes Witte asiamiestensä välityksellä sekä
Mendelssohnin pankkihuoneen kanssa tehdyn salaisen sopimuksen avulla
vuoden 1894 lokakuun 31 päivän ultimosuorituksessa antoi niille
tuntuvan iskun. Valuutan puutteessa -- sadanruplansetelit olivat äkkiä
kadonneet kaupasta -- baisse-keinottelijat eivät voineet täyttää moneen
miljoonaan ruplaan nousevia sitoumuksiaan, kun hausse-keinottelijat,
Witten asiamiehet, odotetun kurssierosuorituksen sijaan vaativat
tavaran luovutusta. Paperiruplalle määrätyn kurssin perustuksella
vanhalle kultaimperiaalille, jonka nimellisarvo oli 10 ruplaa (= 32
Saksan markkaa tahi 40 frangia tai Suomen markkaa) annettiin 15 ruplan
arvo, ja tämän suhteen perustuksella lyötiin uusia, pienempiä 10 ruplan
kultarahoja (= 21,6 Saksan markkaa tahi 26,6 frangia tai Suomen
markkaa) ja 5-ruplasia. Witten vastustajat, jotka hopeakannan
käytäntöön ottamisesta olivat toivoneet viljan hintojen kiristymistä
maailmanmarkkinoilla, sanoivat hänen uudistustaan peitetyksi
valtiovararikoksi, hänen ihailijansa devalvatsioniksi. Miljoonina
kappaleina tulvivat 1897 kiiltävät kultakolikot kansan sekaan, joka
tähän saakka oli nähnyt vain rypistettyjä likaisia paperirahoja. Nyt
saatiin kultaa ja tunnettiin Venäjän mahtavuus!

Toinen Witten suuri tai -- niinkuin hänen vastustajansa arvelivat --
kohtalokas teko oli Venäjän _suurteollisuuden_ luominen ulkomaisen
pääoman avulla. Maaorjuuden lakkauttamisesta alkaen teollisuus
suojelustullien turvissa oli kehittynyt yleensä suotuisasti.
Rautatierakennukset olivat hankkineet sille uusia myyntipaikkoja ja
englantilaisten keksimät suuret rauta- ja hiilikerrokset etelässä uusia
raaka-aineita. Mitä tulee teknilliseen liiketulokseen ja tuotteiden
laatuun, erosivat toisistaan melkoisesti Moskovan, Pietarin, Riian,
Varsovan, Uralin ja Donetsin seudun teollisuusalueet. Jota kauempana
idässä päin, sitä vähemmin vastasi järjestely, tekniikka ja työtulos
länsimaista mittapuuta. Teknillisesti korkeimmalla tasolla olevaa
Puolan teollisuutta vastaan Moskovan tehtailijat "isänmaallisista"
syistä olivat anoneet tullisuojelusmuuria, jommoisen Vyshnegradski oli
myöntänyt heille ylettömien rautatietariffien muodossa kaikille
Varsovasta itään päin meneville teollisuustavaroille.

Kova hätä ja toiveikas vaeltajamieli ajoi joka kevät 5-6 miljoonaa
isovenäläistä talonpoikaa kulkusalle. Hitaasti virran viemällä
lautalla, jalan ratapengertä pitkin, harvoin jokihöyryn lastiruumaan
tai rautatien rahtivaunuun ahdettuina he muuttolintujen tapaan pyrkivät
etelää kohti, missä kysyttiin maatyöläisiä, tai tulvivat niinkuin
heinäsirkkaparvet kaupunkeihin, missä ennen kaikkea tehdas tarjosi
toimeentulomahdollisuuksia. Ja pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua
kävi kulku taas takaisin kotikylään, mukana jokin säästetty rupla
taikkapa taskut tyhjinä, aina sen mukaan, millaista luonteenlujuutta
oli kyetty osoittamaan iloa ja unohdusta antavan viinan nauttimisessa.
Niin oli Iso-Venäjän vaeltava tehtaantyömies puolittain talonpoika,
puolittain ammattilainen, molemmilla aloilla heikko taidoltaan ja
aikaansaannoksiltaan. Pieni oli 50 markan kuukausipalkka, mutta sen
sijaan oli 98 pyhäpäivää vuodessa, väsyttävä oli pitkä, 13-tuntinen
työpäivä, mutta sitä huojensi tyhjäntoimittaminen, niin että tuotto oli
vähäpätöinen länsimaisen mittapuun mukaan. Lakko oli rangaistava rikos,
jota oikeudellisesti kohtasi vankeus tai hallinnollisesti karkoitus
Siperiaan. Valtion _työväensuojeluslainsäädäntö_ oli vielä kapalossaan.
Bunge oli 1882 tahtonut panna sen toimeen, mutta oli kohdannut
vaikeasti voitettavaa vastarintaa. Kun Itämerenmaakuntien ja Pietarin
tehtailijat kannattivat valtion toimesta tapahtuvaa yhteiskunnallista
huoltoa, niin Moskovan kapitalistit niiden hallitukselle tehdyissä
anomuksissa näkivät vain kilpailijain juonia. Mitä edelliset
vapaaehtoisesti olivat tehneet työläistensä hyväksi, sen he muka nyt
lain voimalla tahtoivat tyrkyttää isovenäläisille tehtailijoille, jotka
patriarkallisella hyvänsävyisyydellä ja yksinkertaisuudella tähän asti
olivat hoitaneet liikettänsä ja pitäneet säännöllisenä 30-40 %:n
voitto-osinkoa. Myöskin slavofiilien oppi oli otettava avuksi
työväensuojeluslainsäädännön vastustamisessa: se vaati muka
patriarkallista suhdetta työnantajan, "isän", ja työntekijäin,
"lasten", välillä, joiden tulee osoittaa hänelle ehdotonta
kuuliaisuutta, mistä palkaksi hän heitä -- tavarapalkkajärjestelmän
muodossa -- ruokkii ja vaatettaa. Vasta 1885 hallitus vähitellen
lahjottavien ammattientarkastajien avulla alkoi panna toimeen
lastentyön sekä naisten yötyön kieltoa. Vuoden 1886 laki palkanmaksusta
tarkoitti työnantajien mielivallan ja tähän asti rajattomasti käytetyn
sakkorahojen muodossa tapahtuvan palkanvähennyksen ehkäisemistä.
Huolimatta Moskovan tehtailijain huudosta säädettiin 1897 erään
Pietarin työmiesten joukkolakon synnyttämän painostuksen alaisena
pisin työpäivä 11-tuntiseksi. Ammattientarkastus uudistettiin
1894. Se alistettiin paitsi raha-asiainministeriön, myöskin
sisäasiainministeriön alaiseksi, joka sille pääasiaksi määräsi
työmiesten mielialan nuuskimisen ja heidän valtiollisen valvontansa.
Siten tämä yhteiskunnallinen laitos muodostui vaivaksi sekä
työntekijöille että työnantajille.

Venäjän teollistamiseen tarvittavan pääoman Witte nopeasti
ja taitavasti hankki. Hän käytti mestarillisesti hyväkseen
venäläis-ranskalaista liittoa, jonka lujentamiseksi isänmaallinen
ranskalainen koroillaan-eläjä mielellään antoi osan säästöroposiaan,
europpalaisten markkinain raharunsautta, jotka halukkaasti tähystelivät
uusia edullisia rahansijoitustilaisuuksia, sekä satua Venäjän
valtakunnan, tuon rajattomien mahdollisuuksien maan, tyhjentymättömistä
rikkauksista houkutellakseen miljaardeja Länsi-Europasta Itään. Vuosina
1894-1899 perustettiin 927 osakeyhtiötä, joiden nimellispääoma oli
yhteensä 1,420,000,000 ruplaa. Samaan aikaan jo olemassa-olevat
laitokset koroittivat liikepääomansa antamalla uusia osakkeita ja
obligatsioneja. Kaikenlaiset arvohenkilöt ottivat mielellään hyvin
palkattuina hallintoneuvoksina uusien teollisuusyritysten hoidon ja
kruununhankinnat huolekseen. Tässä tanssissa kultaisen vasikan
ympärillä, mikä Venäjällä nyt alkoi, olivat mukana kaikkien Europan
maiden säästäjät, enimmin ranskalaiset ja belgialaiset. Etelä-Venäjän
laajan aron poikki, missä kerran tatarit ja kasakat olivat
keskenään taistelleet, missä sitten rauhallinen kuormankuljettaja
härkävaljakossaan uneliaana oli kulkenut tietään lainehtivien
viljapeltojen ja laitumella käyvien lammaslaumojen keskellä, siellä
risteilivät nyt rautatiet. Niinkuin sienet kasvoivat tehtaat ja
työläisparakit maasta. Jättiläiskokoiset sulatot valaisivat yön aikaan
leimahtavilla liekeillään maisemaa, jonka uudenaikainen kapitalismi
tuhatvuotisesta unesta oli herättänyt vallan uuteen elämään. Suuria
kaupunkeja syntyi, niinkuin Bahmut ja Lugansk. Viheliäiset
pikkukaupungit muutamine tuhansine asukkaineen kasvoivat nopeasti
päälle 100,000 asukkaan suuruisiksi suurkaupungeiksi. Vilnan, Kiovan,
Odessan, Riian, Tallinnan, Varsovan, Lodzin, Bjalostokin, Permin,
Slatoustin y.m. väkiluku kohosi kolmin-, jopa kymmenkertaiseksi.
Uusia esikaupunkeja syntyi korkeine tehtaanpiippuineen sekä
työläisväestöineen, joka vaistomaisesti alkoi aavistaa luokkaetujaan,
ennenkuin vielä mikään sosiaalidemokraattinen kiihoittaja oli koettanut
herättää heidät tylsästä välinpitämättömyydestään.

Kaikki teollisuudenhaarat lisäsivät tuotantoaan, enimmin
metalliteollisuus. Ne runsaat osingot, jotka rautatietarveaineiden
hankintojen kautta tulivat sen osakkaille, lähtivät tosin venäläisten
veronmaksajien taskuista. Erään professori K. Balodiksen laskelman
mukaan hallitus yksin kiskoista maksoi 250 miljoonaa markkaa enemmän
kuin ne olisivat maksaneet, jos ne olisi ostettu ulkomailta. Venäläiset
kansantalousmiehet kysyivät silloin syystä kylläkin, eikö tietön Venäjä
siihen aikaan kipeämmin tarvinnut viertoteitä kuin rautateitä. Mutta
niinkuin Witte Venäjän teollistamisessa tahtoi lyhyessä ajassa kulkea
kehitystaipaleen, jonka taivaltamiseen muut valtiot olivat tarvinneet
vuosisadan tai enemmän, niin hän teiden rakentamisessakin luuli
voivansa rankaisematta hypätä yli yhden luonnollisen kehitysasteen. Kun
Venäjän talonpoikaisväestö köyhtyi, niin nuo monet uudet laitokset
eivät voineet laskea saavansa joukkomenekkiä tuotteilleen, jollei
tilaajana ollut hallitus. Ulkomaat siis vain voivat olla tarjona, ja
kun Venäjällä oli korkeat suojelustullit ja sen teollisuus oli
teknillisessä suhteessa takapajulla, niin ulkomaana saattoi olla vain
Aasia. Siten tuo teollisuuskiihko lopulta päätyi vanha-venäläiseen
valloituspolitiikkaan.

Valtion tulojen suurentamiseksi Witte ei ainoastaan käyttänyt tuota
vanhaa keinoa, välillisten verojen aika ajoin tapahtuvaa koroittamista,
vaan hän otti myöskin käytäntöön erään välittömän veron, valtion
asuntoveron, jonka hän ajatteli länsimaisen tuloveron vastineeksi.
Edelleen hän pani kuntoon kaksi suurta imupumppua, joista toisen oli
määrä koko laajasta valtakunnasta johtaa Pietariin huolettoman juomarin
rahat, toisen taas raittiin säästäjän pääomat. Ensimmäinen suuri
imulaitos oli _paloviinamonopoli_, toinen laajalle haarautuva verkko
_valtion säästökassoja_, joille annettiin etuoikeutettu asema
kunnallisten edellä. Vuonna 1895 toimeenpantu valtion yksinomainen
anniskeluoikeus, jonka kautta kaikki yksityiset väkiviinatehtaat
armotta annettiin alttiiksi viralliselle hintasäännöstelylle,
kaunistettiin niin taitavasti ihmisystävällisillä korupuheilla
kansanterveydestä ja kansanraittiudesta, että monet ihailijat eivät
huomanneet raha-asiallista pukinsorkkaa, joka piili noiden
valtakunnallisten kuvernementti- ja piiriraittiuskomiteain takana
ehdottomasti raittiine lautamiehineen. Alkoholin väärinkäyttäminen
paheni entisestään.

Aina raikkaasti pursuava kultalähde oli Ranska, jonka rahamarkkinat
hämmästyttävän kärsivällisesti nielivät yhden venäläisen lainan
toisensa perästä. Vuosina 1888-1896 sijoitettiin A. Tardieun mukaan
Pariisin rahamarkkinoilla 13 lainaa, määrältään yhteensä 5,519
miljoonaa frangia. Tai toisin sanoen: Ranska suoritti liittolaiselleen
_joka päivä_ 1,890,000 frangia kultaa. Vuoden 1896 jälkeen Ranskan
pääoma kävi pidättyvämmäksi, mutta tarjoutui sitten taas Venäjälle,
joka 1901-1906 Pariisista sai 2,424 miljoonaa frangia. Isänmaallinen
pikkusäästäjä ei ainoastaan kostoajatuksen hyväksi ostanut venäläistä
4 %:n valtiokorkoa, vaan myöskin sen ehdottomaan varmuuteen luottaen.
Ranskalaiset pankit, eivätkä vähemmin ranskalaiset sanomalehdet
pienimpään maaseudun nurkkalehteen asti, ansaitsivat jokaisesta
venäläisestä lainasta suuria asiamies- ja lahjusrahoja, jommoisilla
Witte ei surkeillut. Mutta myöskin Berliinissä, Lontoossa ynnä muissa
Europan pörssikeskuksissa "venäläiset" usein olivat sangen haluttuja.
Ulkomaalta saatu kulta käytettiin valtiotalouden saamatta-jääneiden
tulojen peittämiseksi, minkä Witte, joka oli mestari lukuja
ryhmittämään, budjettikertomuksissaan taitavasti peitti. Virallisten
ilmoitusten mukaan valtion tulot niinä 11 vuotena, jolloin Witte hoiti
asioita, eli vuosina 1892-1903, olivat kohonneet 114 % ja hänen
erotessaan nousseet yli 2 miljaardin kultaruplan. Tahallaan
arvioimalla tulot alhaisiksi saatiin joka vuosi melkoisia ylijäämiä,
jotka "valtiopankin vapaina käyttövaroina" olivat käytettävissä
edeltä-arvaamattomiin tarpeisiin. Tämä kultareservi häikäisi useita, ja
sitä pidettiin Venäjän kansan kasvavan veronmaksukyvyn todistuksena.
Kauppatasaus oli suotuisampi kuin koskaan ennen. Eräällä vallan
toisellakin alalla Witten luomiskyky näyttäytyi. Vaikka hän oli
valtion kaikkivallan ja virkavaltaisen holhousjärjestelmän ehdoton
kannattaja, ei hän voinut sulkea silmiään siltä huomiolta, että
kansanvalistusministeriön tyhmistyttämisjärjestelmä merkitsi vaaraa
Venäjän taloudelliselle elämälle, joka kipeästi tarvitsi henkisiä
voimia kehittyäkseen. Hän kääntyi siis kauppiassäädyn puoleen,
kehoittaen sitä omalla kustannuksellaan perustamaan kauppa- ja
teknillisiä kouluja, jotka olivat alistettavat yksinomaan raha-asiain
ministeriön alle. Ja niinkuin sienet sateen jälkeen niitä kohosi
ilmoille, koska niiden perustajia ei ainoastaan velvoitettu niitä
kannattamaan, niinkuin oli laita kansanvalistusministeriön koulujen,
vaan heille sen lisäksi myönnettiin oikeus niitä johtaa, ministeriön
hyväntahtoisen tarkastuksen alaisina.

Raha-asiain ministerin itsenäinen koulupolitiikka oli vapaamielinen
teko, jota yhteiskunta ilomielin tervehti. Witten koko toiminta kuohui
länsimaista henkeä. Sentähden vapaamielinen sivistyneistö piti
häntä omana miehenään. Se ei hänessä nähnyt ainoastaan suurta
finanssitaituria, vaan myöskin vastaisen suuren valtiomiehen, joka
kerran oli kansan menestykseksi hankkiva sille sen kiihkeästi ikävöimän
valtiosäännön. Vuonna 1899 Witte oli kunniansa kukkuloilla. Hänen
kuvansa kaunisti kaikkien pörssikomiteain juhlasaleja. Hänen
ihailijansa koti- ja ulkomailla vertasivat häntä Colbertiin tai
Turgot'hon taikkapa molempiin samassa persoonassa. Ei mikään hallitus
maailmassa vetänyt silloin taloudellisessa vallantäydellisyydessä
vertoja Venäjän hallitukselle. Valtio omisti kaksi kolmannesta kaikista
rautateistä, kaksi kolmannesta kaikista metsistä. Sillä oli satoja
metallikerrostumia, vuorikaivoksia ja tehtaita. Venäjän valtio oli koko
maailman suurin maanomistaja, rautatienrakentaja ja yrittäjä. Tämän
jättiläisliikkeen johdossa, jommoista historia tähän asti ei ollut
nähnyt, seisoi _yksi_ mies, jonka valtaa ei rajoittanut mikään
tarkastava neuvosto. Silloin alkoi Venäjän talouselämän rakenne korvin
kuultavasti natista liitoksissaan. Venäjän maan ravitsija, talonpoika,
itse riittämättömästi ravittu, sortui maahan verorasitustensa painon
alla. Keski- ja Itä-Venäjän 16 kuvernementissa riehui vuoden 1899
keväällä kauhea _nälänhätä_ edellisen vuoden kadon johdosta, ja
syksyllä puhkesi _teollisuuspula_, joka syöksi nurin niskoin monta
uutisluomaa.

Jo 1897 kaikki teollisuusarvot hurjan pörssipelin johdosta, johon
intohimoisesti oli ottanut osaa jokainen pietarilainen, joka luuli
ymmärtävänsä jotakin kurssilistasta, olivat siinä määrin kohonneet,
että vastavaikutus oli välttämätön. Espanjan ja Amerikan välisen sodan,
Fasoda-kysymyksen ja buurisodan uhkaavan puhkeamisen johdosta Europan
rahamarkkinat olivat kiristyneet, mikä 1899 pakotti kaikki pankit
koroittamaan diskonttomääriään. Yleinen rahanniukkuus tuntui pian
Venäjälläkin. Syyskuussa 1899 julkaisemallaan virallisella
tiedonannolla Witte koetti rauhoittaa kiihtymystä. Sato oli muka hyvä
-- todellisuudessa se etelässä oli huono --, teollisuus muka yhä
kasvavan kysynnän ja korkeiden tullirajojen johdosta turvattu. Heti sen
jälkeen Pietarin arvopaperipörssillä oli musta päivänsä. Syyskuun 23 p.
1899 se kaikille Venäjän pörsseille antoi merkin kaikkien kysyttyjen
teollisuuspaperien hirvittävään hinnanlaskuun. Turhaan Witte koetti
pulaa lieventää: ostamalla laskevia osakkeita, nimittämällä
osakeyhtiöiden tarkastusneuvoksiksi virkamiehiä, jotka tekivät vain
haittaa, kun eivät tunteneet liikeasioita. Pula paheni seuraavana
vuonna. Tehtaita pantiin seisomaan, koska niillä ei ollut menekkiä eikä
liikepääomaa. Pankit, jotka olivat rahoittaneet mielikuvituksellisia
yrityksiä, romahtivat auttamattomasti. Seuraavana vuonna hallitus otti
uuden ulkomaisen lainan rautatierakennuksia varten voidakseen antaa
tilauksia kituvalle teollisuudelle. Vasta 1903 tapahtui hyvän sadon
johdosta käänne parempaan.

Witten arvovaltaista asemaa pidettiin siitä lähtien järkytettynä.
Monet, jotka tuossa hurjassa tanssissa kultaisen vasikan
ympärillä olivat menettäneet, muuttuivat hänen kerran niin
ihaillun järjestelmänsä ankariksi arvostelijoiksi. Isänmaalliset
kansantalousmiehet alkoivat lyödä hätärumpua sen johdosta, että Witte
oli suosinut saksalaistuttavan teollisuuden tunkeutumista Puolan
tsaarikuntaan. Monet saksalaiset teollisuuslaitokset olivat näet
perustamalla haaraliikkeitä Venäjän alueelle aivan Saksan rajalle
astuneet tullisuojamuurin yli. Saksalaisella pääomalla, saksalaisilla
työmiehillä, saksalaisella järjestelykyvyllä ja yritteliäisyydellä he
Venäjällä valmistivat tavaroita venäläisille markkinoille. Näissä
haarayhtiöissä, joiden puhdas voitto semmoisenaan meni Saksaan,
kansalliskiihkoiset kirjailijat eivät ainoastaan nähneet kansallisen
tullilainsäädännön salakähmäistä tyhjäksi-tekemistä, vaan vainusivat
niissä myöskin Preussin sotaministeriön "salaisia linnarakennuksia".

Painavampia olivat ne moitteet, joita vaikutusvaltaisen
maalaisaateliston piireistä tehtiin Witteä vastaan. Keinotekoisesti
luotu suurteollisuus oli muka kehittynyt maanviljelyksen kustannuksella
ja kotiteollisuuden vahingoksi. Maanviljelijän hätä antoi tehtaalle
leivän. Witten aate, että teollisuuden edistämisellä oli maaseudun
liikaväestölle luotava luonnollinen ja rauhallinen viemäri, oli
johtanut valtiollisesti sangen vaarallisen köyhälistön syntymiseen,
joka kaupungin ja kylän välisen läheisen yhteyden tähden jo oli
järkyttänyt hallituksen arvovaltaa talonpoikien keskuudessa. Bunge
oli muka ollut talonpoikien isä, mutta Wittestä oli tullut
"sosiaalidemokratian isä".

Venäjä oli Wittestä huolimatta pysynyt maanviljelysvaltiona. Vuoden
1897 väenlaskenta antoi tulokseksi, että 88 % kokonaisväestöstä asui
maalla ja vain 12 % kaupungeissa. Bungen erottua hallituksen huolenpito
lukuisasta talonpoikaisväestöstä oli kokonaan lakannut. Slavofiilien
periaatteen mukaisesti oli lainsäädäntö vain koettanut edelleen
lujittaa yhteisomistusta ja väkivaltaisesti panna sen toimeen
siellä, missä tämä kaikkea maataloudellista edistystä ehkäisevä
järjestelmä ei vielä ollut voimassa. Muuan laki vuodelta 1893
kumosi vuoden 1861 vapautusjulistuksen määräyksen, jonka mukaan
mir kahdenkolmanneksen enemmistöllä saattoi päättää siirtyä
yhteisomistuksesta yksityisomistukseen. Mutta virkavaltaisilla laeilla
ei voitu estää kapitalistisen talouden tunkeutumista talonpoikaiseen
maalais-sosialismiin. Isovenäläisen talonpoikaisväestön jakautuminen
maattomiin ja maanomistajiin tapahtui kiertoteitse. Köyhtynyt
talonpoika, jolla ei ollut edes ajojuhtaa, vuokrasi osuutensa kylän
koronkiskurille ja viljeli sitä hänen renkinään. Siten muodostui
kyläporvaristo, jolla ei ollut mitään inhimillisesti rakastettavia
piirteitä, ja jolle talonpoika on antanut kaksi kuvaavaa nimitystä:
kulak ja mirojed, s.o. nyrkki ja mirinsyöjä. Turmiolliseksi Witten
politiikka koitui talonpoikaiselle kotiteollisuudelle, joka 6-8
miljoonalle oli tulolähde pitkän talven aikana, monelle jo
päätoimena. Talonpoikaissäädystä itsestään lähtenyt pikkukapitalistinen
yrittäjäluokka riisti sitä säälimättömästi, kun taas teknillisesti
etevämpi suurteollisuus vei siltä menekin ja houkutteli siltä
sen parhaat työntekijät. Epäluuloisesti hallitus vastusti sitä
niukkaa apua, minkä semstvo koetti antaa kotiteollisuudelle
tuotanto-osuuskuntien, lamakassojen, mallivarastojen, myyntipaikkojen
ja teknillisten koulujen muodossa.

Suurempi kuin Länsi-Europassa, jossa yhtäläinen epätoivoinen taistelu
on suoritettu noiden molempien teollisuusmuotojen välillä, oli Venäjän
kotiteollisuuden elinvoima, koska se saattoi nojautua maatalouteen.
Hitaasti venäläinen talonpoika kurjistui. Nähden jatkuvasti puolittain
nälkää, hän määräajalla saattoi suorittaa vapaaksilunastusmaksut sekä
välittömät valtion- ja kunnallisverot. Kieltäytymällä jokaisesta,
pienimmästäkin mukavuudesta sekä kaikista nautintoaineista paitsi
teestä ja viinaryypystä hän koetti torjua luotansa välillisiä veroja.
Hän eli melkein täydellisessä luontaistaloudessa ja seisoi avuttomana
sellaista hallitusta vastassa, joka häneen sovellutti uudenaikaisen
rahatalouden tekniikkaa ja oppeja. Säälimättömällä, vuosisatoja
jatkuneella ryöstötaloudella maan tuottokyky mustanmullan-seudullakin
väheni, samaan aikaan kuin viljanhinnat maailmanmarkkinoilla Argentinan
ja Länsi-Kanadan asutuksen sekä merirahtien huojistumisen johdosta
alenivat. Myöskin venäläisten viljakauppiasten vanhanaikainen
epärehellisyys, jotka kuljettivat viljansa ulkomaille hiekalla
ja soralla sekoitettuna ja siitä saivat rangaistuksekseen
hinnanalennuksen, oli loppuseurauksiltaan talonpoika-raukan kärsittävä.
Siihen tulivat lisäksi ainaiset katovuodet, jotka aiheutuivat
aasialaisesta arotuulesta, metsänraiskauksesta ja jokavuotisen
sateenmäärän asteittaisesta vähenemisestä.

Volgan alueella oli vuoden 1901 katovuoden jälkeen kokonaisia kyliä,
joissa kansa liikkumattomana makasi pirteissään, alentaaksensa
eräänlaisella talviunella ruumiinsa aineenvaihdosta ja siten
totuttaakseen itsensä olemaan syömättä, kyliä, joissa ravinnonpuutteesta
ei ollut yhtään hiirtä, ei yhtään koiraa eikä kissaa, ei lehmää
lypsettäväksi, ei hevosta auraa vetämään.

Liian myöhään Witte huomasi järjestelmänsä virheet. Hän tahtoi
auttaa nopeasti ja hyvin. Hänen niin kauan lapsipuolena kohtelemansa
kotiteollisuus oli hänen välityksellään saava joukkotilauksia
armeijan tarpeisiin. Viljakaupan hän tahtoi uudistaa perustamalla
amerikkalaiseen malliin valtion elevaattoreja ynnä viljan laadun
todistuslaitoksia. Rautateiden liikkuvaa kalustoa oli heti
lisättävä, jotta asemille kasautuneen viljan ei kuukausmääriä
tarvitsisi, odottaessaan edelleen-kuljetusta, virua taivasalla.
Valtakunnanneuvostossa hän antoi selityksen, että välittömät ja
välilliset verot olivat saavuttaneet äärimmäisen rajansa, ja että hän
katsoi tehtäväksensä keksiä jonkin keinon verotaakan keventämiseksi.
Hänen ehdotuksestaan kutsuttiin 1902 erityisiä kuvernementin- ja
piirikomiteoja "maatalouden hätätilan selvittämiseksi" ja niiden
jäsenille luvattiin täysi puhevapaus.

Se oli liian myöhäistä. Talonpoika alkoi itse auttaa itseään sillä
tavalla kuin hänen esi-isänsä aina kovassa hädässä olivat tehneet: he
ryöstivät tilanomistajalta hänen maansa, viljansa ja karjansa ja
polttivat hänen kartanonsa poroksi. Vuonna 1902 puhkesi 11
kuvernementissa talonpoikaiskapinoita. Samaan aikaan todisti
järjestettyjen lakkojen lisäytyminen sekä milloin siellä milloin täällä
puhkeavat työväenlevottomuudet tehdaskaupungeissa, että teollisuuden
mukana Venäjän maanviljelysvaltioon oli astunut uusi voima, joka tahtoi
väkivaltaisesti muuttaa valtiollisen järjestyksen perustukset --
sosiaalidemokratia.



5. LUKU.

Virkavalta ja itsehallinto 1881-1904.


    "Suuri ja pyhä on esivallan merkitys."

                            Pobedonostsev.

Pobedonostsevin koko hallitusajan virkavalta ja itsehallinto
seisoivat leppymättöminä vihollisina vastakkain. Ensimmäisessä
leirissä olivat paitsi lukemattomia opportunistisia kiipijöitä kaikki
isänmaanystävät, jotka itsevaltaisen valtiomuodon säilyttämisessä
näkivät isänmaansa onnen. Vuonna 1864 luoduissa maaseudun ja kaupunkien
itsehallintoelimissä olivat tulevan valtiosäännön alkuidut. Aleksanteri
II itse oli sanonut semstvokokouksia vastaisten venäläisten
kansanedustajien kouluiksi. Loris-Melikovin valtiosääntöehdotuksen
rauettua Pobedonostsev valitsi erään vakaumuksellisen slavofiilin
sisäasiainministeriksi, nimittäin kreivi _Nikolai Ignatievin_, entisen
Konstantinopolin-lähettilään. Luja tulee ennen kaikkea hallituksen
olla, vaati Katkov, slavofiilisen puolueen äänenkannattaja, lehdessään
Moskovskija Vjedomostissa, mutta myöskin rehellinen, lisäsi siihen
Aleksanteri III. Ja Ignatiev lupasi tsaarille mitä ankarimmin rangaista
jokaista virkavallan väärinkäyttämistä sekä puhdistaa virkamiehistön
kaikista huonoista aineksista muuttamatta itse virkavaltaista
järjestelmää. Tämä järjestelmä oli kehittynyt Moskovassa 14. ja 15.
vuosisadalla tatarilaisen despotismin ja byzantilaisen muodollisuuden
yhteisvaikutuksesta. Pietari I:n uudistukset olivat kyllä siihen
liittäneet moninaisia ulkonaisia koristuksia, mutta eivät olleet
muuttaneet sen perustuksia. Näin se oli omansa siveellisesti
turmelemaan sekä "tshinovnikin" itsensä että alamaisen, lujentamaan sen
tietoisuuden, että valta ja raha Venäjällä taivuttavat tieltään kaiken
oikeuden. Vain esimiestensä esityksestä virkamies voitiin haastaa
oikeuteen, ja jokainen virkakunta näki jonkin jäsenensä tuomitsemisessa
loukkauksen, joka virkatoveruuden kannalta mitä tarmokkaimmin oli
torjuttava. Vuohet lammasten joukossa, jotka olivat asiansa liian
huonosti tai liian avoimesti hoitaneet, joko siirrettiin
"palveluksen etujen" tähden kauas pois heidän siihenastisen
rikoksellisen toimintansa näyttämöltä tai asetettiin "sairauden
tähden" ennen aikojaan eläkkeelle ja oikeutettiin samalla käyttämään
virkapukua, jonka he olivat epärehellisyydellään tahrineet.
Lopullisesti jonkin virkamiehen oikeudellinen tuomitseminen ei vielä
merkinnyt hänen rankaisemistaan. Tyypillisen esimerkin alemman
virkamiehistön menettelystä antoi vuosisatain vaihteessa Saarenmaan
piiripäällikön (maaneuvoksen) _Josef Kasatskin_ tapaus. Hän
oli erään kansliakirjurin ja erään aikaisemmin maaorjana olleen
talonpoikaisnaisen poika, ja äiti oli miehensä ennenaikaisen
kuoleman jälkeen ottanut keittäjättären paikan ja puolisonsa
virka-arvon perustuksella koroitettu aatelissäätyyn. Nuori aatelismies,
joka varkaudesta oli erotettu Kovnon kymnaasin kuudennelta luokalta,
rupesi aluksi ajomieheksi ja talonpoikain petkuttajaksi, tuli
sitten väärennettyjen paperien perustuksella rajanmittaajaksi,
tuomariksi, insinööriksi, aksiisivirkamieheksi Kuurinmaalle,
talonpoikaiskomissaariksi Liivinmaalle ja 1896 piiripäälliköksi
Saarenmaahan. Eräs talonpoikaismellakka, joka 1897 syntyi saaressa
ankaran voudin rahankiskomisten ja raipparangaistusten johdosta,
ei aluksi vahingoittanut hänen virkauraansa. Vasta Saarenmaan
tilanomistajien huomautusten johdosta, jotka ottivat talonpoikien asian
omakseen, kuvernööri puolipakosta pani toimeen tutkimuksen.
Tämän toimekseen saanutta virkamiestä hämmästytti Kasatskin
sivistymättömyys; hän teki tutkimuksia ja huomasi, että hän oli
puijannut itselleen kaikki virkansa asiakirjoja väärentämällä.
Lokakuussa 1901 hänen tuli puolustautua erään Pietarin oikeushovin
osaston edessä. Valtionasianajaja huomautti syytetyn ansioita
Saarenmaan venäläistymiseen nähden hänen tarmokkaan viranhoitonsa
johdosta. Puolustusasianajaja esitti rahankiskomisten lieventävänä
asianhaarana ja samalla todistuksena Kasatskin lujaluonteisesta
mielenlaadusta, että hän eli kaksoisaviossa ja liikuttavalla tavalla
oli pitänyt huolta sekä laillisen että laittoman puolisonsa ja
kummastakin syntyneiden lastensa menestyksestä. Oikeus tuomitsi hänet
asiakirjain väärennyksestä, rahankiskomisesta ja virkavaltuuksiensa
ylittämisestä lievimpään laissa edellytettyyn rangaistukseen:
oikeuksiensa menettämiseen sekä puolentoista vuoden kuritushuoneeseen.
Todistajina kuulusteltujen talonpoikien kauhuksi rikoksentekijä
kuitenkin laskettiin vapaalle jalalle 3,800 ruplan takuuta vastaan,
joka oli vain pieni osa väärin hankituista rahoista. Senaatti hylkäsi
hänen vetoamisensa. Oikeusministeri Muravjevin ja sisäasiainministeri
Plehwen esityksestä Nikolai II 28 p. toukok. 1902 armahti Kasatskin ja
asetti hänet uudestaan valtion palvelukseen.

Virkavallan kunnianarvoinen perimäpahe, _lahjainotto_, oli muuttunut
hyväksi-teoksi uusien lakien keskeytymättömän säätämisen johdosta,
joiden epäselvä sanamuoto aiheutti kokonaisen ryöpyn selityksiä ja
toistensa kanssa ristiriitaisia virallisia järjestelyjä. Tätä mieltä
oli myöskin Pobedonostsev, joka siinä näki yhden Venäjän monia etuja
Länsi-Europan edellä. Lahjomaton virkamies, joka tarkasti pysyi
esimiehensä tai ehkäpä itse lain määräyksen sanamuodossa, oli vihattu,
sillä hänen menettelynsä muistutti italialaista lakkoa, joka tekee
mahdottomaksi kaiken säännöllisen elintoiminnan. Sentähden
saksalaissyntyiset virkamiehet, joiden oikeudentuntoa loukkasi
lahjusten otto, yleensä eivät olleet suositut. Säälivästi ja
halveksivasti hymyillen liikemies katseli sellaisia lystikkäitä hölmöjä
ja antoi oikeuden polkemiseen määrätyn summan korkeammalle virastolle,
joka sitten järjesti asian kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi.
Lahjainoton muotoon nähden oli kehittynyt kirjoittamaton tapaoikeus,
jonka huolellisesta noudattamisesta virkamiehet tarkasti pitivät
kiinni. Jota korkeampi oli virkamiehen arvo, sitä korkeampi oli taksa
ja sitä hienompi lahjomisen muoto. Hyvin korkeat herrat ostivat
sangen halvalla arvokkaita osakkeita tai möivät sangen kalliilla
innokkaasta pyynnöstä jollekin "taidetta harrastavalle" anojalle
arvottoman öljymaalauksen, joka tässä tarkoituksessa koristi
"ottavan" arvohenkilön kabinettia. Samoin he armollisesti
suostuivat vastaanottamaan huomattavan summan johonkin isänmaalliseen
tai hyväntekeväisyyslaitokseen ja kirjoittivat sitä varten
vastaanottokuitin, jonka hajamielinen vieras sitten unohti ottaa
mukaansa. Vain yksi virkakunta oli lahjomattoman huudossa, nimittäin
_oikeuslaitos_. Oikeushovien presidentit ja jäsenet eivät
ottaneet rahaa oikeutta-hakevilta asianosaisilta, niinkuin ennen
vuoden 1864 oikeuslaitoksen uudistusta yleisesti oli ollut tapana.
Vasta 20. vuosisadalla oikeusministeri _Shtsheglovitovin_ monen
ponnistuksen perästä onnistui hävittää tämä lainkäyttövirkamiesten
ylväs erikoisasema, tehdä monet halukkaiksi lainsyrjäyttämiseen
virkaylennyksen muodossa saatavaa palkkiota vastaan. Rajamaakunnissa
sitävastoin oli lainpolkeminen lahjomisen kautta sääntönä sekä
rikos- että riita-asioissa. Joskaan useimmissa tapauksissa yksinäiset
tuomarit eivät antaneet lahjoa itseään, niin sen sijaan heidän huonosti
palkatut ja sivistymättömät tulkkinsa, joiden kääntämistaidosta
kielen- ja monesti myöskin oikeuden-taitamattomat tuomarit suorastaan
lapsellisella tavalla olivat riippuvaiset. Mutta piirioikeuksissakin on
usein tuomarikunta syytettyjen ja todistajien lausuntojen väärän
käännöksen johdosta tehnyt hullunkurisia päätöksiä, jotka ovat
vahingoittaneet oikeuslaitoksen arvoa. Murtaakseen tuomarien
riippumattomuuden, jotka lain mukaan olivat erottamattomat ja joita
vastoin heidän tahtoaan ei saanut siirtää toiselle paikkakunnalle,
hallitus Pobedonostsevin aikana tarttui siihen keinoon, että uskoi
tutkintotuomareille vain virkansa sijaisuuden. Tammikuussa 1904 oli
1,500 virassa olevasta tutkintotuomarista vain 10 todellista, s.o.
erottamatonta, kaikki muut "virkaatoimittavia", jotka milloin hyvänsä
voitiin erottaa virasta.

Aleksanteri III:lle antamaansa lupausta luoda rehellisen virkamieskunnan
Ignatiev ei täyttänyt, eikä hän suurimmallakaan tarmolla olisi
kyennytkään sitä täyttämään. Hän lisäsi lähinnä virkavallan
oikeudellisia valtuuksia, kun hän sai aikaan lain 28 p:ltä elok. 1881
"_lisätystä ja ylimääräisestä suojelustilasta_", jonka sisäministeri
tarpeen mukaan voi määrätä joka alueella. "Lisätty suojelustila"
(pienempi piiritystila) vapautti santarmiston ja poliisin hankalista
muodollisuuksista pannessaan toimeen kotitarkastuksia ja vangitsemisia.
"Ylimääräinen suojelustila" (suurempi piiritystila) antoi kuvernööreille
ylipäällikön valtuudet vihollismaassa. He voivat harkintansa mukaan
antaa paikallisia lakeja, rangaista niiden rikkomisesta hallinnollista
tietä, syytä ilmoittamatta vangita asukkaita sekä erottaa virkamiehiä.
Vaikka vuoden 1881 poikkeuslaki oli oleva vain "väliaikainen", pysyi se
maaliskuuhun 1917 jatkuvasti käytännössä. Loris-Melikovin lakkauttaman
III osaston sijaan hän perusti sisäasiain ministeriön _poliisiosaston_,
jonka tuhoisa toiminta niinikään kesti aina tsaarivallan kukistumiseen
asti, ja joka sitten, nimeltänsä "ylimääräinen komissioni
vastavallankumouksen ja keinottelun ehkäisemiseksi" -- lyhennettynä
"tsheka" -- bolshevismin aikana syntyi uudestaan. Kansanjoukkojen
tyytymättömyyden johtamiseksi toiseen suuntaan Ignatiev suositti
hyökkäävän Itämaan-politiikan uudistamista liitossa Ranskan kanssa
Berliinin kautta. Mutta kun tsaari silloin vielä vastusti liittoa
tasavaltaisen Ranskan kanssa, niin ministeri koetti kääntää kansan vihan
juutalaisiin. Useimmat _juutalaispogromit_ ryöstöineen ja murhineen,
poliisin järjestämät ja johtamat, tapahtuivat lounaisissa
kuvernementeissa. Sitten Ignatiev sai aikaan "väliaikaiset määräykset
juutalaisista", jotka, lakkauttamalla vapaan oleskeluoikeuden,
karkoitettiin läntisiin maakuntiin, joita yhä vielä pidettiin
"asutusalueena". Maan hankinta ja vuokraaminen kiellettiin heiltä
sielläkin ja heidän asuinoikeutensa rajoitettiin kaupunkeihin ja
kauppaloihin. Nämä väliaikaiset, mutta miespolven ajan oikeudellisesti
voimassa-olevat "määräykset" muodostivat runsaan tulolähteen
virkavallalle, kun juutalaiset liikemiehet ostivat itsensä vapaiksi
niiden sovelluttamisesta vuotuisilla, myöhemmin yhä kohoavilla
lahjuksilla.

Vaikka slavofiilinen oppi hylkäsi perustuslaillisen hallitusmuodon
lahoavan Länsi-Europan tuotteena, niin ei se kuitenkaan torjunut luotaan
ajatusta kansan osanotosta lainsäädäntöön "_semski soborin_", 16. ja 17.
vuosisadan neuvoa-antavan säätyparlamentin muodossa. Tammikuussa 1882
Aksakov, Moskovan "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimies, vaati
sellaisen "semski soborin" kokoonkutsumista ja aiheutti siten
hajaannuksen puolueessa. Pobedonostsev selitti äänenkannattajassaan,
Katkovin "Moskovskija Vjedomostissa" sellaisen laitoksen
"epäajanmukaiseksi". Siitä huolimatta Ignatiev otti vaikutusta
hovipiirien mielialasta, joka oli Aksakovin suunnitelmaa kohtaan
suosiollinen, ja esitti maaliskuussa 1882 valmiin ehdotuksen. Sen mukaan
tuo varjoparlamentti oli kokoutuva Moskovaan ja koottava 1,200
nimitetystä ja valitusta virkakuntien ja säätyjen edustajasta. Vain
_yksi_ kysymys oli sille lausunnon antamista varten esitettävä: "mitkä
ovat parhaat keinot juomahimon vastustamiseksi Venäjällä?" Tsaarin
nimitettävän puhemiehen tuli tarkasti valvoa, ettei mikään puhuja
poikennut tästä asiasta. Mielipiteensä lausuttuaan kokous oli lykättävä
toistaiseksi, kunnes hallitus toista istuntoa varten oli keksinyt yhtä
tärkeän kysymyksen. Pobedonostsev piti tällaista raittiusparlamenttia
yhtä naurettavana kuin vaarallisena ja sai, niinkuin aina, tsaarin
hyväksymään mielipiteensä. Kreivi Ignatiev sai eronsa ja vetäytyi
syvästi loukkautuneena yksityiselämään. Aksakovin kuoleman jälkeen hän
1886 "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimiehenä sai tilaisuuden
valtiolliseen toimintaan sota-ajatuksen lietsomisen merkeissä. Kun hänet
murhattiin v. 1908, niin hänen leskensä ryhtyi toteuttamaan hänen
valtiollista testamenttiaan. Aina vuoden 1917 maaliskuuhun kreivitär
Ignatievin salongilla oli vaikuttava asema kiihkokansallisen ja
kirkollisen taantumuksen hyväksi.

Pobedonostsev valitsi sisäministeriksi Katkovin hänelle suosittaman
kreivi _Dimitri Tolstoin_, entisen, Loris-Melikovin kukistaman pyhän
synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin. Hänestä hän sai
häikäilemättömän ja taitavan apulaisen pitäessään yhä edelleen kurissa
itsehallintolaitoksia.

Vapaamielisten yhteiskuntapiirien kaikki toiveet liittyivät mitä
läheisimmin _semstvon_ edelleen kehittymiseen, jossa he näkivät
valtiosäännön luonnolliset alkuidut. Kuinka vaatimattomat silloin
vapaamielisen vastustuksen toiveet olivat, sen osoitti "venäläisten
perustuslaillisten julistus" vuodelta 1883, joka heidän valtiollisten
vaatimustensa suurimpana määränä sisälsi kansaneduskunnan
kokoonkutsumisen, jolla olisi vain neuvotteleva valta. Eräs "semski
sojus", kuvernementinsemstvojen edustajista muodostettu valiokunta,
piti yksityisiä kokouksia ja hoiti professori Dragomanovin ulkomailla
julkaiseman "Volnoje Slovon" (Vapaan sanan) raha-asioita. Kun kuitenkin
tämän aikakauskirjan salakuljetus Venäjälle tuotti liian suuria
vaikeuksia, niin se 1883 lakkasi. Samana vuonna myöskin "semski sojus"
poliisin väliintulon pelosta lakkautti puolittain julkisen toimintansa.
Semstvon ansioita Venäjän sivistyskehitykseen nähden on aina
arvostelijan valtiollisen kannan mukaan milloin suuresti ylistetty,
milloin katkerasti pilkattu. Se on tällä alalla, huolimatta virkavallan
järjestelmällisestä vastustuksesta, suorittanut paljon hyödyllistä.
Semstvo on hankkinut talonpojille lääkärinapua; rakentanut heille
sairaaloita ja mielenvikaisten hoitoloita; hankkinut monelle luku- ja
kirjoitustaidon perustamissaan ja kannattamissaan kouluissa; se on
pakollisella palovakuutuksella ja palosuojelustoimenpiteillä vähentänyt
tuhoisat kylätulipalot sekä voimakkaasti tukenut talonpoikaista
kotiteollisuutta sen vaikeassa taistelussa kaupunkilaista
suurteollisuutta vastaan; se on kohottanut talonpoikaista maataloutta
palkkaamalla maanviljelysneuvojia, halpaan hintaan hankkimalla
peltokalustoa ja siemenviljaa sekä parantamalla karjan- ja hevoshoitoa.
Vain teiden ja siltojen rakentamiseen nähden tiettömässä Venäjänmaassa
semstvon kunnianhimo on pysytellyt hyvin vaatimattomissa rajoissa,
jättäen luonnon tehtäväksi, talvella pakkasten, kesällä poudan
muodossa, laittaa jääpeitteet ja kahluupaikat puuttuvien siltojen
sijaan. Mutta vikojakaan siltä ei puuttunut. Pikkumaisuus ja joutava
muodollisuus rehoitti semstvoissa yhtä hyvin kuin valtion virastoissa.
Täällä niinkuin siellä kasattiin, kuluttamalla työtä ja varoja, valtava
tilastollinen aineisto, joka useimmissa tapauksissa jäi käyttämättä ja
enintään hyödytti historioitsijaa. Mutta moitteita laiminlyönneistä
semstvojohtajat kyllä voivat torjua: meillä ei ollut siihen varoja,
ja raha-asiain ministeri kielsi meiltä hakemamme lainan; sen me
kyllä olimme suunnitelleet, mutta kuvernööri kielsi meitä sitä
toimeenpanemasta. Kykeneville miehille oli isänmaallinen teko uhrata
voimansa semstvolle, vaikka heillä olisi ollut tarjona paljoa suurempi
palkka ja loistava ura valtion palveluksessa tai kauppa- ja
teollisuusyrityksissä. Semstvopalvelus tuotti vain huonon palkan,
harvoin eläkettä, ei koskaan kimaltelevaa ritarimerkkiä tai
kunnioitusta-herättävää arvonimeä, jommoisiin Venäjällä pantiin
niin suurta arvoa. Semstvo oli toimeenpantuna 35 Sisä-Venäjän
kuvernementissa 400 piireineen. Sitävastoin tämä vapaamielisenä pidetty
laitos puuttui kaikista rajamaista. Donin alueesta semstvo jälleen
poistettiin kasakkaesivallan pyynnöstä, koska se muka vain aiheutti
hyödyttömiä veroja ja vähensi karjakantaa.

Virkavallan mahtimiehet päättivät riistää kaupunkien ja maaseudun
itsehallinnolta sen oikeudet. Mutta ennenkuin Pobedonostsev ja Tolstoi
ryhtyivät antamaan musertavaa iskua semstvolle, he panivat toimeen
sarjan taantumuksellisia uudistuksia. "_Väliaikainen painolaki_"
vuodelta 1882 antoi pyhän synodin yliprokuraattorille yhdessä
sisäasiain-, oikeus- ja kansanvalistusministerin kanssa oikeuden ilman
edellä käynyttä varoitusta lakkauttaa jokaisen lehden. Maakuntalehdistö
vaiennettiin. Paikallisen sensuuriviranomaisen harkinnan mukaan siltä
kiellettiin pääkaupunkilehtien ja sensuroitujen kirjoitusten
painattaminen, samoin mitä ankarimmin jokainen esitys paikallisista
tapahtumista, joka paljastamalla epäkohtia saattoi vahingoittaa
virkavaltaa. Ei siis ollut mikään ihme, että tämän järjestelmän johdosta
korkeilla virkamiehillä oli sangen puutteelliset tiedot siitä, mitä
valtakunnan sisäosissa tapahtui, taikka että he siitä, ettei mitään
kuulunut, tekivät sen johtopäätöksen, että kaikki oli "hyvässä
järjestyksessä". Kuvernementin pääkaupungeissa, joissa oli
50,000 asukasta, kuten Kalugassa, ei ollut, paitsi virallisia
"Kuvernementinuutisia" ja konsistorin julkaisemia "Hiippakunnansanomia",
ainoatakaan paikallislehteä. Painoasiain ylihallituksen totuudenkammosta
kärsi myöskin _Keisarillinen Tiedeakatemia_, joka päätti julkaista
"_Valtiotieteiden käsikirjan_" tri J. Conradin y.m. saksalaisen
teoksen mallin mukaan. Yrityksen johtajat K. Veselovski, Venäjän
kansantaloustieteen nestor, ja N. Bunge, entinen raha-asiain ministeri,
ennättivät vain B-kirjaimeen, kun sensuuriviraston vastustus 1895
pakotti heidät jättämään sikseen työnsä.

Kansanvalistusministeriksi Pobedonostsev valitsi erään venäläistyneen
armenialaisen, _Ivan Deljanovin_, joka oli lakimies opinnoiltaan, mutta
koulumies ammatiltaan. Hänen tehtävänään oli estää kansan valistaminen,
josta palkaksi hänet 1888 koroitettiin kreivilliseen säätyyn. Kun hän
16-vuotisen viranhoidon jälkeen (1882-1898) kuoli, oli kansakoulujen ja
kyläkapakkain välinen suhde kuin yksi kolmeen; 41 % miehistä ja 87 %
naisista ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja 17,800,000 lasta 7-14
vuoden iässä kasvoi opetusta saamatta. Kaiken tämän ohessa vallitsi
venäläisessä kylässä sivistysnälkä, jota semstvo kaikin voimin
koetti tyydyttää. Pobedonostsev näki siinä vaaran valtiolliselle
järjestykselle. Kun valtion kansakouluntarkastajat eivät
rettelöimisillään saaneet hävitetyiksi semstvokouluja, niin
Pobedonostsev 1884 alkoi perustaa kilpailevia laitoksia, niinsanottuja
kirkkoseurakuntakouluja. Ne olivat pyhän synodin hallinnon
alaisia, ja niiden opetussuunnitelmassa pantiin pääpaino rukousten
ulkoa-oppimiseen, kirkkoslavoniseen kieleen ja kirkkolauluun. Monta
kertaa palveluksenhaluiset kuvernöörit pakottivat semstvon
keskeyttämään koululaitoksensa kehittämisen ja antamaan siihen määrätyt
verosummat pyhän synodin käytettäviksi kirkkokoulujen perustamiseksi.
Monet näistä olivat vain näennäisesti olemassa budjettiehdotuksissa ja
pappien korupuheisissa kertomuksissa olemattomista laitoksista.
Edelleen Pobedonostsevin toimesta kaikki kansankirjastot ja lukusalit
alistettiin erityisen sensuurin alaisiksi, joka paraiten luuli
tyydyttävänsä taajojen rivien sivistystarpeet sillä, että sopimattomina
poisti enimmät venäläiset klassikot ja niiden sijaan hankki
uskonnollisia ja isänmaallisia kirjasia. Keskikoulussa Pobedonostsev
antoi vanhojen kielten säilyttää sen yksipuolisen etusijan, minkä
D. Tolstoi kansanvalistusministerinä oli niille hankkinut.
Koulunjohtajilta hän vaati abiturienteista salaista luonteenkuvausta,
helpottaakseen poliisille opiskelevan nuorison valvontaa. Tämä
poliisivalvonta näytti Pobedonostsevista siitä syystä tarpeelliselta,
että korkeampien virkamiesten ja rikasten pojat astuivat vain
etuoikeutettuihin korkeakouluihin, molempiin lyseoihin,
Pietarin sotakirurgiseen akatemiaan ja oikeusopistoon, kun
taas muu nuoriso, siinä myöskin Aleksanteri III:n sananparren
mukaan "keittäjättärenpoika", kirjoittautuivat varsinaisiin
valtionyliopistoihin. Monin paikoin vallitsi joukkokurjuus
ylioppilasten suuressa enemmistössä, jota houkutteli vähemmin tiede,
kuin diploomin saavuttaminen, joka avasi heille virkamiesuran. Kurjasti
he elättivät itseänsä teellä ja leivällä, huonosti maksetuilla
yksityistunneilla ja rikasten tieteensuosijain antamilla apurahoilla,
joita ei koskaan maksettu takaisin ja joilla nämä luulivat edistävänsä
Venäjän sivistyskehitystä. Lukemalla ulkoa hektografeerattuja
luentojen jäljennöksiä ylioppilaat valmistautuivat vuotuisiin
"kurssitutkintoihin". Se oli mieleen monelle professorille, joka pani
suuremman arvon "luentojensa" tarkkaan osaamiseen kuin itsenäiseen
tutkimukseen. Ylioppilaiden tavanmukainen ympäristö oli sellainen
maaperä, jossa rehevään kasvuun versoi valtiolle vihamielinen mieliala,
mihin myöskin venäläisen nuorison ajatustapa ja valtiolliset olot
olivat omansa viemään. Ylioppilasvuosien aatteellisuus, joka loi monta
valtiollista marttyyria, päättyi kuitenkin tavallisesti valtionvirkaan
viimeisen kurssin päättämisen jälkeen, antaen sijaa luonteettomalle
loistavan virkauran tavoittelulle tai ahdasmieliselle kiihkolle,
jotka molemmat ovat käyneet yhtä turmiollisiksi Venäjän
kehitykselle.

Pobedonostsev piti valtiollisista syistä vuoden 1864
korkeakouluasetuksen "uudistamista" välttämättömän tarpeellisena.
Hänen viittaustensa mukaan Deljanov 1884 valmisti uuden
_yliopistoasetuksen_. Hän lakkautti kokonaan korkeakoulujen
siihenastisen rajoitetun itsehallinnon, supisti opetus- ja
oppivapautta, kielsi siihen saakka suvaitut osakunnat sekä
ylioppilasten keskenäiset avustusrahastot, niinkuin yleensä kaikki
heidän yhdistyksensä, mitä ankarimmin ja alisti "kuuntelijat"
yliopistotarkastajien valvonnan alaisiksi, jotka olivat
poliisihenkilöitä, syyttäjiä ja tuomareita samalla kertaa. Ennenkuin
tsaari vahvisti tämän uuden suukapulalain, tapahtui ilvenäytelmä, jota
varten osat oli jaettu ministerien kesken. Muuan Pobedonostsevin
vastustaja oli tsaarin käsiin toimittanut erään "Le Figaron"
artikkelin, jossa pyhän synodin yliprokuraattori kuvattiin Venäjän
varsinaiseksi hallitsijaksi ja Aleksanteri III tämän sokeaksi
välikappaleeksi. Tämän paljastuksen vastustamiseksi, joka ei ollut
jäänyt vaille vaikutusta tsaariin, lausuivat ministerineuvoston kaikki
jäsenet mielipiteenään, että asetus oli vahvistettava. Vain yksi
vastusti -- Konstantin Pobedonostsev. Lämpimästi hän puolusti
professorinvaaleja, oppi- ja opetusvapautta, osakunnallista
ylioppilaselämää. Tsaari hämmästyi. Kauan aikaa mietittyään hän sanoi:
"Konstantin Petrovitsh, te näette, enemmistö on teitä vastaan, minun
_täytyy_ vahvistaa uusi asetus." Aleksanteri III oli päässyt siitä
painostavasta tunteesta, että muka hän ja kaikki ministerit tanssivat
pyhän synodin yliprokuraattorin pillin mukaan, ja Pobedonostsev oli
täydelleen saavuttanut kaksinaisen tarkoituksensa. Tämän jälkeen hän
nautti tsaarin järkähtämätöntä luottamusta, johon hänen entisen
opettajansa ja nykyisen neuvonantajansa syvästi uskonnollinen tunne
vaikutti vielä enemmän kuin hänen "valtioviisautensa". 19. vuosisadan
Torquemada, joksi Pietarissa asuvat englantilaiset häntä sanoivat,
vetäytyi joka vuosi muutamaksi ajaksi erilleen johonkin luostariin
ja eli siellä munkkina munkkien joukossa lihankidutuksessa ja
hartaudenharjoituksissa. Vallan ulkoloisto, joka hänellä oli tarjona,
ei ollut hänelle minkään arvoinen. Hovijuhlissa pisti keskellä
herrojen kullalla ommeltuja univormuja ja naisten jalokivillä
koristettuja komeita pukuja silmään muuan pitkä, laiha, huonosti
sopivaan, yksinkertaiseen univormufrakkiin puettu mies, joka suuret
sarvipuitteiset silmälasit nenällään, kasvot sileiksi ajeltuina, äreän
ylpeä hymy huulillaan katseli hoviseuran loistavaa menoa. Hän
keskusteli mielellään samanmielisten pienessä piirissä. Täällä hän
kehitteli ajatuksiaan ja tuumiaan, kuunteli sävyisästi vastaväitteitä
ja kumosi ne ihmistuntemuksellaan ja ihmishalveksunnallaan. Hänellä oli
hyvin voimakas, lujasti slavofiiliseen oppiin perustuva usko
järjestelmänsä oikeuteen, jota eivät voineet järkyttää mitkään, vaikka
kuinkakin totuudenmukaiset kertomukset kirkossa ja valtiossa
vallitsevista kurjista oloista.

Kun maaorjuus poistettiin, niin talonpojille myönnettiin jokseenkin
laaja itsehallinto. Jo 1870-luvulla sitä hallinnon mielivaltaisen
sekautumisen johdosta oli suuresti supistettu, ja 1889 se, luomalla
_Semskie natshalnikien_ (maapäällikköjen) virat, tehtiin
itsehallinnon irvikuvaksi. Voitaneen nykyään pitää varmana,
ettei mikään muu Aleksanteri III:n "uudistus" ole vaikuttanut
kansanjoukkoihin niin kiihoittavasti kuin tuomiovallan ja hallinnon
uskominen kaikissa talonpoikia koskevissa asioissa sisäasiainministerin
nimittämille aatelisille tilanomistajille ja palvelukseen
kelpaamattomille upseereille. Tämän järjestelmän luojat, Pobedonostsev
ja Tolstoi, ovat epäilemättä sillä tarkoittaneet vanhan maaorjuuden
palauttamista uudenaikaisessa, virkavaltaisessa muodossa. Senpätähden
valtakunnanneuvoston enemmistö olikin lakiehdotuksen hylännyt.
Mutta tsaari oli, niinkuin tavallisesti, yhtynyt tuon ylhäisen
kokouksen "vähemmistön mielipiteeseen" ja vahvistanut sen. Näissä
toimihenkilöissä, jotka olivat yht'aikaa tuomareita ja maaneuvoksia, ja
jotka seuraavina aikoina vallitsivat kuin satraapit, oli myöskin
kunniakkaita poikkeuksia, jotka koettivat talonpoikien hyväksi käyttää
heille uskottua, melkeinpä rajatonta valtaa. Mutta he eivät jääneet
pitkäikäisiksi, koska he viranhoitonsa tähden joutuivat pahaan
maineeseen vapaamielisestä ajatustavasta. Kun slavofiilinen mieliala ja
aatelinen syntyperä kävivät riittävästä pätevyystodistuksesta tuohon
kahtalaiseen virkatoimintaan, ovat monet tietämättömyydestä ja
laiskuudesta, pahaa tarkoittamatta, raskaasti rikkoneet kansaa vastaan.
He antoivat kirjuriensa opettaa itselleen lain sanamuotoa ja sen
selitystä sekä valitusasiain sisällystä, ja näiden enimmäkseen
sivistymättömien ja aina huonosti palkattujen alivirkamiesten alttius
lahjoille oli tunnettu jokaiselle maalaispojalle.

Kreivi Dimitri Tolstoi oli juuri saanut valmiiksi taantumuksellisen
lakiehdotuksen semstvon "uudistamiseksi", kun 7 p. toukokuuta kuolema
hänet kohtasi. Hänen seuraajaksensa tuli hänen siihenastinen
apulaisensa _Ivan Durnovo_ (1889-1895), aina ilomielinen, rakastettava
mies, jolla oli pitkä poskiparta viekkaissa mongolikasvoissaan.
Ulkonaisesti uusi sisäministeri jyrkästi erosi synkästä, aina äreästä
vanhasta kreivistä, jonka politiikkaa hän Pobedonostsevin valvonnan
alaisena jatkoi. Vuoden 1890 laki, joka antoi semstvolle sen muodon,
missä se pysyi aina vuoteen 1917, nojautui säätylaitokseen perustuvaan
vaalijärjestykseen ja takasi enemmistön aateliselle valitsijakunnalle.
Talonpojilta otettiin heidän edustajiensa vapaa valintaoikeus. Kaikki
semstvokokousten päätökset oli siitä pitäen kuvernöörin vahvistettava.
Tämä muodostui käytännössä usein hallintopäällikön ratkaisu- ja
nimitysoikeudeksi, jos jälkimmäinen rettelöimällä itsehallinnon kanssa
tahtoi ylhäälle päin suosittaa itseänsä "tarmokkaana ja lujaluontoisena
valtiomiehenä". Johdonmukaisesti tämä maaseudun itsehallinnon
typistäminen kahta vuotta myöhemmin, 1892, ulotettiin kaupunkeihin.
Vuoden 1870 kaupunkijärjestys oli voimassa valtakunnan kaikissa
maakunnissa paitsi Puolassa, jossa hallinto oli uskottu maalle
vieraille venäläisille virkamiehille. Senaikuisten käsitysten mukaan
vapaamielisellä lailla oli se vika, että se pani toimeen saman
järjestyksen _kaikissa_ kaupungeissa. Mutta kuinka "kaupungit", joilla
oli 300 ruplan vuositulot, voivat palkata kaupunginpäänsä,
kaupunkineuvoksensa ja virkamiehensä ja lisäksi suorittaa menot
kaikista menestyslaitoksista? Mutta suuremmissakin kaupungeissa
rahakysymys usein tuotti melkoisia vaikeuksia, koska hallitus oli
lykännyt kunnan niskoille erinäisten valtiolaitosten kannatuksen, ja
kaupunkien talouden oli pakko turvautua vain kiinteimen omaisuuden sekä
kaupan ja käsityön verottamiseen, joiden samaan aikaan täytyi suorittaa
maksunsa myöskin kruunulle. Enimpien kuntien ensimmäisenä huolena oli
ollut suurten ja kalliiden kaupungintalojen rakennuttaminen, jolla ne
tietysti eivät olleet päässeet velkautumisesta. Vain harvoilla
kaupungeilla oli suurehko maaomaisuus, joka, taloudellisen kehityksen
ollessa suotuisa, voi antaa runsaita tuloja. Isovenäläisen
talonpoikaisväestön köyhtyminen vaikutti epäedullisesti moniin pieniin
maakaupunkeihin, joissa elettiin, ajateltiin ja tunnettiin niinkuin
pyhän Vladimirin aikaan, joissa ei ollut mitään käsityötä eikä
suurkauppaa, jotka itse mitään tuottamatta viettivät viheliäistä
elämäänsä vain virkamiesten asemapaikkoina ja piirikunnan aateliston
kokouspaikkoina ja hädin tuskin jaksoivat maksaa muutamien poliisien
palkan ja katulyhdyn, mutta muuten eivät kyenneet tekemään mitään
menestyksensä hyväksi.[5] Pahinta Sisä-Venäjän kaupunkilaitoksen
kehitykselle oli kuitenkin se, että puuttui yhteishenkeä. Määrääviä
kauppiaita eivät haluttaneet palkattomat kunniavirat eivätkä yhteiset
neuvottelut kunnan eikä oman kukkaron hyväksi. Saadakseen toimeen
päätösvaltaisia istuntoja oli Pietarissa ja muissa kaupungeissa vihdoin
pakko palkata valiokuntien jäseniksi valittuja kaupunginvaltuutettuja.
Tätä käytettiin sittemmin väärin. Jokaista uutta kysymystä varten
asetettiin uusi valiokunta ja sillä lykättiin puheena-olevan asian
ratkaisu toistaiseksi. Monet kaupunginisät osasivat kunniatoimestaan
tehdä tuottavan tulolähteen, valituttaa itsensä erilaisiin toimikuntiin
ja luottamustoimessaan hankkia itselleen etuja kaupungin
hankintoja myönnettäessä. Kaupunkien itsehallinto antoi sentähden
taantumuksellisen hallituspuolueen sanomalehdille paljoa enemmän
aihetta oikeutettuihin muistutuksiin kuin semstvo, jossa politiikan
harrastus varsinaisten itsehallintotehtävien sivussa oli hyvänä
yllykkeenä, joka herätti ja piti voimassa uudenaikaista yleisten asiain
ymmärtämistä.

Vuoden 1892 "uudistus" asetti kaupunkien itsehallinnon kuvernöörin
ankaran holhouksen alaiseksi; hänen tuli kieltää suostumuksensa
jokaiselta kaupunki-edustajien päätökseltä, joka "oli yleisten
valtioetujen vastainen tai ilmeisesti vahingoitti paikallisen väestön
etuja". Semstvossa talonpoikien määräysvaltaa oli supistettu,
kaupungeissa vapaiden ammattien harjoittajilta, joille annettiin
yhteinen nimi "intelligenssi", sivistyneistö, riistettiin
vaalioikeus. Tämä oli oleva vain talonomistajilla, kauppiailla
ja käsityöläisliikkeen harjoittajilla, siis juuri sillä
yhteiskuntakerroksella, joka kaikenlaisella keinottelulla oli saattanut
kaupunkien itsehallinnon huonoon valoon hallituksen silmissä.
Kansantaloustieteen professori, yhteiskuntapoliittinen kirjailija,
lääkäri voi saada aktiivisen ja passiivisen kunnallisen vaalioikeuden,
josta hänen ammattinsa sulki hänet pois, vain ostamalla talon. Edelleen
kaikki Mooseksen uskoa olevat asukkaat menettivät vaalioikeutensa,
myöskin juutalaisen asutuspiirin kaupungeissa, missä heidän
lukumääränsä usein oli 75 % koko väestöstä. Täällä kuvernööri nimitti
muutamia juutalaisia kaupunginvaltuutettuja, tavallisesti sellaisia,
jotka eivät nauttineet uskonveljiensä luottamusta. "Uudistuksen" ainoa
järkevä kohta oli yksinkertaistutetun kunnallishallinnon toimeenpano
pikkukaupungeissa, "kaupunginvanhin" johdossa. Tosi virkavaltainen oli
uusi määräys, että jokainen "kaupunginpää" (pormestari) oli katsottava
valtion virassa olevaksi ja sen mukaan sai oikeuden virka-arvoon ja
univormuun, kolmikolkkahattuun ja miekkaan ja sen kanssa myöskin
velvoituksen virkamiehenomaiseen kuuliaisuuteen kuvernööriä kohtaan.

Taantumuksellisten lakien valmistelu virkavallan toimesta tapahtui
suhteellisen nopeasti, usein yllättävän ripeästi, kiertämällä
valtakunnanneuvoston, jos kysymyksessä-olevalla ministeriöllä oli
kaikkea syytä pelätä tämän arvostelua. Vallan toisin oli laita
edistysmielisten uudistusten valmistamisen ja niiden toteuttamisen
venäläisessä elämässä. Kuvaavaa virkavaltaisen työn hitaudelle
sellaisissa tapauksissa on "uuden venäläisen rikosoikeuden" historia.
Jo 1860-luvulla oli huomautettu, että oli välttämätöntä uudistaa vuoden
1845 vanhentunut rikoslakikirja, mutta vasta 4 p. toukok. 1881
asetettiin hallituskomissioni valmistamaan uutta rikoslakia
uudenaikaisten periaatteiden mukaan. 14 vuotta työskenneltyään se
toukokuussa 1895 oli valmistanut luonnoksen ja lähetti sen kaikille
ministeriöille tiedoksi, jota selon-ottoa kesti kolme vuotta. Sitten
eräs "erityinen komitea" taas kolmen vuoden ajan tutki sitä, jonka
jälkeen valtakunnanneuvosto hautoi sitä kaksi vuotta. Vihdoin 4 p.
hubtik. 1903 Nikolai II allekirjoitti valmiin ehdotuksen ja koroitti
sen sillä laiksi. Se julkaistiin, mutta sen toimeenpano lykättiin
senaatille osoitetulla kaikkeinkorkeimmalla käskykirjeellä
määräämättömään aikaan. Vasta syyskuussa 1915 uutta venäläistä
rikoslakikirjaa ensi kerran oikeushoveissa käytettiin, mutta ei
Venäjällä, vaan Puolassa, Liettuassa ja Kuurinmaalla saksalaisen
miehityshallituksen toimesta.

Vapaamielistä semstvopuoluetta on sekä virkavallan että
vallankumouksellistenkin taholta moitittu siitä, että se muka edusti
vain mitätöntä vähemmistöä, että sen muodostivat vain muutamat huutajat,
joiden vapausharrastuksia talonpoikaisen väestön suuri enemmistö ei
ensinkään käsittänyt. Tämä puolue oli kuin joukko päälliköitä ilman
sotamiehiä, sen muodostivat vain harvat käytännölliseen valtiotaitoon
vallan perehtymättömät miehet, eikä sitä siis tarvinnut ottaa vakavalta
kannalta. Vuoden 1890 semstvo-uudistus ei ainoastaan tahtonut muuttaa
sitä kuuliaiseksi virkavaltaiseksi laitokseksi, vaan samaan aikaan sen
säätyyn perustuvan vaalijärjestyksen kautta ajaa uuden kiilan siihen
salassa piilevään yhteiskunnalliseen vastakohtaan, mikä vallitsi
vapaamielisen aateliston ja talonpoikien välillä. Tämä isku oh
torjuttava! Mutta miten? Siten, että otettiin ohjelmaksi sen vastakohta,
mitä hallitus teki! Sentähden semstvopuolue asetti ensimmäiseksi
vaatimuksekseen kansaneduskunnan kokoonkutsumisen yleisen, yhtäläisen,
välittömän ja salaisen vaalioikeuden perustuksella. Siihen asti kaikki
vapaamieliset semstvomiehet olivat sitä vastustaneet, koska he
talonpoikaisväestön sivistymättömyyden tähden pelkäsivät, että
sellaisella perustuksella valittu parlamentti agraarikysymyksessä olisi
hyvin jyrkkä, mutta kaikissa muissa kysymyksissä niin vanhoillinen, että
se voisi olla sangen vaarallinen, jopa kohtalokas Venäjän
sivistyskehitykselle. Tahdottiin kuitenkin, maksoi mitä maksoi, voittaa
taajat kansanjoukot puolelleen ja uskottiin, jyrkästä vaalioikeudesta
huolimatta, voitavan niitä johtaakin, koska siihen aikaan ei ollut
mitään muutakaan järjestettyä kansanpuoluetta. Edelleen semstvopuolue,
jyrkässä ristiriidassa hallituksen venäläistyttämispölitiikan kanssa,
otti ohjelmaansa vaatimuksen, että kaikille rajamaille oli myönnettävä
mitä laajin itsehallinto ja vapaus kehittää kansallista sivistystään.
Sillä se tahtoi hankkia tukea pyrinnöilleen jättiläisvaltakunnan
sadankahdenkymmenen "vieraan heimon" puolelta. Näihin kahteen uuteen
päävaatimukseen tuli sitten vielä lisäksi jo ennen lausuttu vaatimus,
että oli myönnettävä länsimaiset vapaudet kirkollisessa, valtiollisessa
ja yhteiskunnallisessa suhteessa. Tämän ohjelman perustuksella
_kansanoikeuden puolue_, joksi se itseään nimitti, valmisti
valtiosääntöehdotuksen, jota 1894 monena kappaleena levitettiin
kaikkialla Venäjällä. Jotta sille saataisiin hallitsevan virkavallan
kannatus, ei ainoakaan virasto, yksin sensuuria lukuunottamatta, ollut
lakkautettava. Valtakunnanneuvosto oli entisessä kokoonpanossaan
muodostava ylihuoneen, alihuone oli kokoonpantava välittömästi
valituista kansanedustajista. Sen ohessa maakuntapäivät hoitaisivat
paikallisen lainsäädännön, mikä oli edellytettynä jo siinä
valtiosääntöehdotuksessa, jonka Novosiltsev 1819 Aleksanteri I:n
toimesta oli valmistanut. Tsaarille oli myönnetty vain väliaikainen
veto-oikeus. Koko ehdotus oli sangen keinotekoinen, koska se tahtoi
sovittaa kaikki vallitsevat vastakohdat: rajattoman virkavallan
ja sen toimintaa tarkastavan parlamentin, keskitysjärjestelmän
ja rajamaakuntien venäläistyttämisen johdosta syntyneet
liittovaltiopyrkimykset ja vihdoin itsevaltaisen ja kansanvaltaisen
aatteen.

Valtiolliseksi keskuselimekseen semstvo vastustus teki Katariina II:n
perustaman "keisarillisen vapaan taloudellisen seuran" Pietarissa,
jonka esimiehenä vuodesta 1895 oli _kreivi Pietari Heyden_,
Pinkovan aatelismarsalkka. Muuan toinen vastustusmielinen
tieteellinen seura, professori I. Muromtsevin johtama "juridinen
yhdistys" Moskovassa lakkautettiin 1899 kansanvalistusministeri
Bogoljepovin toimesta. Maataloudelliset ja tieteelliset kongressit,
nautakarjanäyttelyt, osakkaiden kokoukset osinkojen jakamiseksi ja muut
sellaiset tilanomistajien, oppineiden, tehtailijain ja vapaamielisen
intelligenssin tapaamistilaisuudet tarjosivat toivotun keinon perästä
päin keskustella politiikasta ahtaammassa piirissä.

Tämän puolueen toivomukset liittyivät _hallitsijavaihdokseen_, jonka
tapahtuminen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin jätettiin ajan ja
vallankumouksellisen puolueen asiaksi. Borkin onnettomuuden jälkeen,
jossa v. 1888 keisarillinen juna dynamiitilla suistettiin kiskoilta,
murhayritysten aiheuttama kauhu Aleksanteri III:ssa yltyi
sairaalloiseksi ihmiskammoksi. "Hatsinan vanki" vavahti joka risahdusta
ja rukoili joka kerta kun lähti ulos hartaasti pyhimystenkuvien edessä
pelastusta kuolemanvaarasta. Tuon jättiläisen vahvuisen miehen terveys
oli Borkissa kumoon-syöksyvän salonkivaunun antamasta iskusta
järkkynyt. Hän sai tuskallisen munuaistaudin, johon hän 1 p. marrask.
1894 Livadiassa sortui. Ne kiitosvirret, jotka hallitusmielinen
sanomalehdistö "suuren keisarin" ruumisarkun ääressä viritti, saivat
vastakaikua ulkomaisissa muistosanoissa "rauhantsaarista". Sekä mies
että hänen työnsä arvioitiin silloin melkoisesti yli arvonsa, varsinkin
hänen työnsä, jonka hän oli suorittanut Pobedonostsevin johdossa.

Uusi tsaari _Nikolai II_ (synt. 18 p. toukok. 1868, kuoli 17 p. heinäk.
1918) oli perintöruhtinaana rakastettava upseeri, jonka esiytyminen oli
korutonta, mutta jolta puuttui velvollisuudentuntoa ja tahdonvoimaa
sekä harrastusta sotilaallisiin ja valtiollisiin asioihin. Niinkuin
kaikki arvohenkilöt hän pelkäsi tsaaria ja isänsä raskasta kättä;
hän käytti hänestä aina nimitystä "gasudarj" (hallitsija),
ja isä otti häneltä kuolinvuoteellaan lupauksen pitää kiinni
itsevaltiudesta. Tämä täydellinen riippuvaisuus isän tahdosta jäi siis
vallitsemaan tämän kuolemankin jälkeen, ja Pobedonostsev otti
tehtäväkseen kaikkina ratkaisevina hetkinä vaikuttavasti ja
mahtipontisesti julistaa hänelle tsaarivainajan tahdon. Ei henkinen
ahtaus, minkä hän niinkuin luultiin oli perinyt isältään, vaan
tahdonheikkous ja kylläkin hämmästyttävä välinpitämättömyys kaikista
valtiollisista kysymyksistä sekä siitä johtuva tietämättömyys piti
hänet täydellisessä riippuvaisuudessa "suuren isänsä suuresta
neuvonantajasta". Tässä mielessä vaikutti häneen myöskin hänen äitinsä,
joka yksin kunnioituksesta hänen muistoansa kohtaan kammoi jokaista
poikkeusta puoliso-vainajansa "koetellusta hallitusjärjestelmästä" ja
pyhän synodin yliprokuraattorissa näki elävän ja varman takeen sen
jatkumisesta. Vasta myöhemmin ilmaisi mieheksi kypsynyt tsaari muitakin
ominaisuuksia: taipumusta mystillisyyteen, salattua viekkautta,
hiljaista ja jäykkää itsepintaisuutta, epäluuloisuutta, tekopyhyyttä ja
ennen kaikkea rajatonta itsekkyyttä. Tästä itserakkaudesta oli
lähtöisin hänen valtio-oikeudellinen käsityksensä, että Venäjän
maailmanvalta oli Romanovin perheen perinnöllinen omaisuus, sen
sukukartano, ja että hänellä, Jumalan voitelemalla kartanonherralla,
oli rajaton valta, joka hänen supistamattomana tuli jättää
perilliselleen. Nikolai I oli, toistaen Fredrik suuren tunnetun
lauseen, ylpeästi sanonut olevansa valtakunnan ensimmäinen virkamies,
mutta hänen poikansa pojanpoika käänsi koko hallitustavassaan Ludvig
XIV:n mielilauseen "L'état c'est moi" venäjäksi "Rossija moja votshina"
-- Venäjä on perintötilani!

Uuden hallitsijan ensimmäiset toimet näyttivät vahvistavan
vapaamielisten toiveita, että järjestelmänmuutos oli tulossa. Muutamat
korkeassa asemassa olevat vihatut virkavaltiaat saivat huomautuksia;
eräässä Varsovan kenraalikuvernöörin Gurkon ja puolalaisen yhteiskunnan
välisessä riidassa tsaari asettui jälkimmäisen puolelle. Suomen
perustuslait vahvistettiin erityisellä manifestilla, mikä slavofiilisen
puolueen pää-äänenkannattajassa Moskovskija Vjedomostissa aiheutti
raivokkaan kirjoituksen, joka kääntyi suoraan hallitsijan persoonaa
vastaan. Vaikka hovipiireistä lähtevät huhut kertoivat, ettei ollut
luottamista järjestelmänmuutokseen perustuslailliseen suuntaan, niin
vapaamieliset yksityisten semstvojen keskuudessa aloittivat vilkkaan
toiminnan, jolla osaksi oli menestystä. Yhdeksän kuvernementin
semstvokokousta, nimittäin Tverin, Tulan, Ufan, Poltavan, Saratovin,
Tambovin, Kurskin, Orjolin ja Tshernigovin, lähettivät sangen
kunnioittavasti ja varovaisesti laadittuja adresseja tsaarille.
Loukkaava sana valtiosääntö oli vältetty Tverinkin semstvon adressissa,
jonka valtiollinen toiminta Petrunkevitshin ja Roditshevin johdossa
vanhastaan oli ollut virkavallalle vihattu, ja jonka sisäministeri
Durnovo sentähden käytännöllisistä syistä valitsi ainoaksi syntipukiksi
noista "sopimattomista hyökkäyksistä". Ministerin esitettyä Tverin
adressin sisällyksen tsaari lausui epäsuopean päätöksen, jonka
julkaiseminen riitti, jotta Pihkovan, Novgorodin ja Smolenskin
semstvokokoukset peruuttivat jo tekemänsä päätökset vapaamielisten
adressien lähettämisestä.

Marraskuun 26 p. 1894 Nikolai II vietti häänsä Hessenin prinsessan
Alicen kanssa, ja tämä antoi aiheen aatelistolle, semstvoille,
pääkaupungeille, yliopistoille ynnä muille yhdyskunnille isänmaallisten
onnentoivotuslähetystöjen lähettämiseen. Vastaanotto-ohjelman luonnosti
Durnovo. Hän kielsi Venäjänmaan edustajia antamasta minkäänlaisia
uskollisuusadresseja ja määräsi heille, että heidän venäläiseen tapaan
tuli ilmaista isänmaalliset tunteensa antamalla _ääneti_ suolaa ja
leipää. Vastaanotto tapahtui 29 p. tammik. 1895 Talvipalatsissa.
Taajaan sullottuina seisoi toista tuhatta laajan valtakunnan eri
seutujen edustajaa suuressa linnansalissa, pitäen kädessään hopeisia
tai puisia maljoja, joissa oli suolaa ja leipäviipaleita. Näiden
enemmän tai vähemmin aistikkaasti valmistettujen maljojen joukossa,
jotka myöhemmin käytettiin tuon jättiläissalin seinien koristamiseksi,
herätti Tverin semstvon antama arveluttavaa huomiota. Se esitti kuvan
Moskovan säätyparlamentista vuodelta 1613. Kärsivällisesti kokous
odotti tsaarin ilmestymistä, joka kohtuuttoman kauan viipyi.
Viereisessä huoneessa Pobedonostsev vielä kerran teroitti hänen
mieleensä hänen puhettaan ja esiytymistään. Vihdoin Nikolai II ilmestyi
kalpeana ja kiihtyneenä. Nopeasti hän syöksi suustansa opettajansa
sepittämän tervehdyksen hämmästyneille edustajille: "Minulle on
tunnettua, että äskettäin eräissä semstvokokouksissa henkilöt, jotka
ovat antaneet mielettömien haaveiden vallata itsensä, ovat lausuneet
julki ääniä semstvoedustajien osanotosta sisäiseen valtionhallintaan.
Tietäkööt sen kaikki, että aion omistaa kaikki voimani kansan
menestykselle, mutta että myöskin tulen säilyttämään itsevaltiuden
periaatteet yhtä lujina ja järkähtämättöminä kuin unohtumaton isäni."

Pitkä painostava äänettömyys oli ällistyneen kokouksen vastaus. Ei
kukaan saanut rohkeutta eikä sanaa suustaan vastatakseen. Vihdoin,
hovimarsalkan annettua rohkaisevan merkin, karjahtivat viimeisessä
rivissä seisovat kasakkaedustajat "uraa!", minkä jälkeen maljojen
antaminen tapahtui säädetyssä järjestyksessä.

Nikolai II:n merkillinen puhe antoi selvän ja suoran vastauksen Venäjän
yhteiskunnan toivomuksiin, jotka olivat saaneet laillisen ilmaisunsa
noiden yhdeksän maakuntakokouksen alamaisuusadresseissa. Valtiolaivan
suunta pysyi vanhoillaan.

Semstvopuolueen ja vapaamielisen sivistyneistön taistelu kuristavaa
virkavaltaa vastaan ei enää tapahtunut jyrkästi erotettuna
kapinallisista hankkeista, vaan suureksi osaksi kosketuksessa tai
liitossa vallankumouksellisen liikkeen kanssa.



6. LUKU.

Vallankumouksellinen liike 1881-1904.


    "Todellisen edistyksen pääesteenä Venäjällä ei nykyään esiydy
    valtiomuoto, vaan ajatuksen villiytyminen ja julkisen siveyden
    aleneminen. Sentähden lähin tulevaisuus tulee Venäjälle
    tuottamaan sellaisia koettelemuksia, jommoisia historia ei
    tähän asti ole tuntenut."

                                           Vladimir Solovjov 1889.

Tsaarin murhassa sosiaalivallankumouksellinen puolue 13 p. maalisk.
1881 oli saavuttanut terroristisen taktiikkansa kohopisteen, mutta
toivotun vapauden sijaan saanut aikaan mitä jyrkimmän taantumuksen, ja
julkinen mielipide tuomitsi vääriksi vallankumoukselliset pyrinnöt.
Pettymys ja epätoivo heidän tekonsa seurauksista, kina ja riita
menettelytavasta ja ohjelmasta hajoittivat pian sen pienen parven
nihilistejä, joka oli päässyt pakoon santarmiston toimeenpanemassa
ajojahdissa. Muutamat käänsivät politiikalle kokonaan selkänsä, toiset
tarjosivat palveluksiaan hallitukselle, osaksi halpamielisyydestä,
osaksi, niinkuin Lev Tihomirov, vakaumuksesta. Tämä, joka on
sepittänyt "Kirjeen Aleksanteri III:lle", teki julkisesti eräässä
lentokirjasessa "Miksi lakkasin olemasta vallankumouksellinen"
katumusta erehdyksistään, kääntyi slavofiiliseen oppiin ja sai
toimen valtion palveluksessa. Painohallituksen jäsenenä, sitten
vuodesta 1909 Moskovskija Vjedomostin päätoimittajana, hän kiihkoisasti
vastustamalla kaikkia edistyspyrintöjä koetti "sovittaa" nuoruutensa
erehdyksiä. Hän kuoli 1913 Pietarissa painoylihallituksen johtajana,
keisarillis-venäläisenä ylhäisyytenä ja korkeiden ritarikuntien
jäsenenä.

Vain pieni joukko pysyi uskollisena vallankumouksen lipulle ja
koetti, riideltyään loppumattomiin "oikeasta menettelytavasta ja
järjestelystä", jotakin yrittää. Toistaiseksi jätettiin sikseen kaikki
uudet murhayritykset ja sen sijaan aloitettiin salainen kiihoitustyö
laivaston ja armeijan upseerien keskuudessa. Mutta sotilaskapinan toivo
raukesi surkeasti petoksen johdosta. Kolmatta sataa upseeria, paroni
Strömberg etupäässä, vangittiin 1883. Seuraavana vuonna muuan Marxin
ystävä, Lopatin, otti johtaakseen Pariisissa olevaa järjestelykomiteaa.
Vuoden 1884 lopussa hän lähti Venäjälle, mutta joutui 500 toverinsa
kanssa santarmien käsiin. Tämä isku teki sosiaalivallankumouksellisesta
puolueesta kerrassaan lopun. Pariisiin jäänyt järjestelykomitean
jäännös hajautui.

Vallankumouksellisia vastaan käytyä taistelua johti Ignatievin
perustama _poliisiosasto_, jonka johtajana 1881-1884 oli _Vjatsheslav
Plehwe_ ja senjälkeen vuoteen 1893 _Pietari Durnovo_. Molemmat olivat
huomattavat teknillisestä taitavuudesta ja häikäilemättömästä
julmuudesta. Durnovo käytti vaikutusvaltaista asemaansa
rahankiskomiseenkin. Kun asiasta ilmoitettiin Aleksanteri III:lle, niin
tämä epärehellisyyden katkera vihaaja kuohahti rajuun vihanpurkaukseen
ja sanoi: "toimittakaa se roisto tiehensä". Epärehellinen
poliisipäällikkö alennettiin senaattoriksi. Vasta Aleksanteri III:n
kuoleman jälkeen hän suosijansa Plehwen toimesta sai tuottavan virkansa
takaisin ja tuli 1905 sisäasiainministeriksi.

Tsaarinmurhan vaikutuksen vielä ollessa voimakkaana heräsi
yhteiskunnassa halu voida kunniatoimen-tapaisesti olla mukana
nihilismin vastustamisessa. Ylimystön ja hovipiirien jäsenistä
muodostui salainen liitto, "pyhä liiga", jonka hallitus hajoitti 1883,
sittenkuin se itse oli aiheuttanut joukon väärinkäsityksiä ja hulluja
kepposia. Muuan toinen liitto, "vapaaehtoinen turva", oli muodostettu
nuhteettomista ihmisistä, jotka kuuluivat eri säätyihin ja tsaarin
esiytyessä julkisuudessa "kansana" marssivat esiin, huusivat hurraata
ja pitivät silmällä, ettei kukaan tuntematon päässyt murtautumaan
heidän suljettujen riviensä läpi.

Pietarin ylioppilasten joukossa muodostui 1886 muuan terroristinen
ryhmä _Aleksanteri Uljanovin_ johdossa. Maaliskuun 13 p. 1887
vaaniskeli viisi ylioppilasta Nevski-Prospektilla tsaaria, kädessään
luentovihkot, joihin oli kätketty räjähdyspommeja. He tiesivät, että
hän vuosittain isänsä kuolinpäivänä lähti Hatsinasta rukoillakseen
Pietari-Paavalin linnoituksessa murhatun arkun ääressä. Poliisi
vangitsi epäluuloa herättävät ylioppilaat ja paljasti salaliiton.
Neljän toverinsa kanssa Aleksanteri Uljanov 20 p. toukok. 1887 kuoli
hirsipuussa. Hänen veljensä Vladimir, joka silloin oli Simbirskin
kymnaasin seitsemännellä luokalla, vannoi kostavansa. Hän on sen tehnyt
ja hallitsee nykyään Venäjää Lenin nimisenä.

Vuonna 1888 koko Venäjä vietti keisarillisen perheen ihmeellistä
pelastumista Borkin rautatieonnettomuudesta rakentamalla toista sataa
kappelia ja kirkkoa. Vuonna 1889 lensi Zürichissä muuan pommitehdas
ilmaan. Venäläiset ylioppilaat olivat sen perustaneet. Muuten
varsin hyvänsävyinen Sveitsin poliisi sekautui matkailijaliikkeen
vähenemisen pelosta sangen tarmokkaasti asiaan ja pakotti venäläiset
vallankumoukselliset siirtämään kemiallisen laboratorionsa Pariisiin.
Häiritsemättä he siellä valmistivat muutamia pommeja ja uskoivat 1890
erään naisen tehtäväksi salaa kuljettaa nuo vaaralliset esineet pukunsa
alla Venäjälle. Mutta Ranskan tasavalta eli silloin Venäjän kanssa
tehtävän liiton merkeissä, ja tämä seikka vaikutti myöskin Pariisin
poliisiin, joka salaa oli pitänyt silmällä tuota pommitehdasta.
Wirballenin (Venäjän ja Saksan välisen raja-aseman) santarmistolle
annettiin tieto asiasta, ja se vangitsi tuon vaarallisen
salakuljettajattaren hänen pyrkiessään rajan poikki. Samaan aikaan
Ranskan poliisi vangitsi nuo venäläiset kemistit Pariisissa ja asetti
heidät "isänmaallisen" valamiesoikeuden eteen, joka anarkistisesta
toiminnasta tuomitsi heidät monivuotisiin vankeusrangaistuksiin.
Aleksanteri III:n kuollessa Venäjällä kyllä oli vallankumousmielisiä,
mutta ei enää mitään terroristista järjestöä. Nihilismi oli kuollut,
sen sijaan astui sosiaalidemokratia. Marx ryhtyi jatkamaan Bakuninin
työtä.

Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaja Venäjällä on
_Georgij Plehanov_, erään Tambovin aatelismiehen poika.
19-vuotiaana ylioppilaana hän liittyi sosiaalivallan kumoukselliseen
puolueeseen, pakeni 1880 ulkomaille, missä hän tutki Marxin
"Kapitaalia" ja tuli tämän innostuneeksi kannattajaksi. Monissa entistä
puoluettansa vastaan julkaisemissaan riitakirjoituksissa hän kehitteli
sitä mielipidettä, että siihen asti nihilistien ihailema venäläinen
talonpoika, hän kun uskoi Jumalaan ja tsaariin, ei voinut olla
tietoisen luokkataistelun kannattaja, mutta sen sijaan kyllä
tehtaantyömies. Vallankumouksellisen puolueen tehtävänä oli sen mukaan
harjoittaa kiihoitusta kaupunkilais-köyhälistön keskuudessa ja koota se
mahtavaksi, määrätietoiseksi puolueeksi. Vasta 1890 alkoi pieni joukko
hänen kannattajiaan, joka sanoi itseään "työn vapauttamisen ryhmäksi",
hitaasti ja epäröiden levittää vallankumouksellisia aatteita Pietarin
tehdaskortteleissa. Vasta kuusivuotisen hiljaisen työn jälkeen se
uskalsi ryhtyä ensimmäiseen julkiseen voimannäytteeseensä: toukokuussa
1896 Moskovassa vietettyjen kruunausjuhlallisuuksien aikana Nevan
varrella olevassa pääkaupungissa 42,000 työmiestä teki vastalauselakon.
Säikähtynyt hallitus lupasi täyttää työväen päävaatimuksen, lyhentää
työajan 12:sta 10:een tuntiin, jonka jälkeen liike lakkasi. Muuan
hallituskomissioni kokoutui ja totesi, että erään Katariina II:n
antaman ja vielä voimassa olevan lain mukaan pisin sallittu työaika
Venäjällä oli 10 tuntia. Kuitenkin se ehdotti 11 1/2 -tuntisen pisimmän
työajan määräämistä, mikä sitten 1897 vahvistettiin laiksi.

Vuonna 1898 "työn vapautuksen ryhmä" piti ensimmäisen kongressinsa
Minskissä, jossa se otti nimen _Venäjän sosiaalidemokraattinen
työväenpuolue_. Mutta Plehanovin toivo voida Genevestä käsin,
minne hän asettui asumaan, "Venäjän Bebelinä" yhtenäisesti ja
määrätietoisesti johtaa koko Itä-Europan vallankumousliikettä
marxilaisuuden hengessä häiriytyi pian. Hänen kuolleeksi julistamansa
sosiaalivallankumouksellinen puolue oli herännyt uuteen eloon sen
tervehdyksen johdosta, minkä uusi tsaari oli lausunut mykille
onnentoivottajilleen Talvipalatsissa. Sen perustajat olivat _Gershuni_
ja _Tshernov_, muuan heidän kelvollisimpia johtajiaan oli insinööri
_Jevgeni Asev_, joka samalla oli poliisiosaston palveluksessa, mikä
vasta 1908 tuli tunnetuksi. Uusi vallankumouksellinen puolue harjoitti
kiihoitusta kylissä ja kaupungeissa, talonpoikaisköyhälistön
keskuudessa niinkuin kaikissa porvariston piireissä, ja suositti
terroria valtiollisen vapauden parhaana aseena. Päinvastoin kuin heidän
taktiikkansa heidän ohjelmansa oli suhteellisen maltillinen, ja he
saivat sentähden paljon kannattajia sivistyneistön ja sotaväen
keskuudessa.

Juutalaisten jatkuva sortaminen oli vihdoin juutalaisen
köyhälistön kurjistuneessa joukossa kypsyttänyt ajatuksen, että
vallankumouksellisella menettelyllä oli hankittava ihmisarvoisia
elämänehtoja tälle vainotulle väestölle. "Asutusalueessa"
perustettiin 1897 eräs vallankumouksellinen yhtymä, "_Bund_".
Edelleen syntyi vuosisadan lopussa kaikissa _rajamaissa_, missä
venäläistyttämispolitiikka perusteellisesti oli muokannut
maaperän vallankumouksen siemenelle, sosiaalidemokraattisia tai
sosiaalivallankumouksellisia puolueita, jotka kaikki käyttivät terroria,
tuota tavallista venäläistä taistelukeinoa.

Kansanjoukkojen vallankumouksellistuttamisessa _virkavalta_ voimakkaasti
auttoi hallitukselle vihamielisiä puolueita. Mielivaltaisuudellaan,
määrättömällä muodollisuudellaan ja lukemattomien asetustensa räikeällä
mielettömyydellä se vihdoin ravisti isovenäläisen talonpojankin hereille
kärsivällisestä hitaudestaan. Kaikille elämänaloille se pikkumaisen
kovana tunki, säännöstellen kasvatusta ja hyväntekeväisyyttä yhtä hyvin
kuin taidetta, tiedettä ja urheilua. Vuoden 1897 väenlaskenta,
ensimmäinen ja viimeinen Venäjällä tsaarihallituksen aikana, totesi,
että valtakuntaa hallitsi 435,818 virkamiestä. Myöhempinä aikoina tämä
luku uusien "reformien" johdosta vielä suuresti kasvoi. Myöskin
rajamaiden jatkuva venäläistyttäminen loi uusia laidunmaita
kuljeskeleville virkamiesjoukoille, jotka pyydystelivät siihen saakka
tyytyväisiä ihmisiä ja, missä vielä tapasivat jonkin jäännöksen
hallitukselle uskollista mielialaa, karkealla kädellä hävittivät sen.
Sota vallitsi myöskin virkavallan omassa keskuudessa: kaksi ministeriötä
teki keskenään liiton kolmatta vastaan; jokainen osasto tervehti toisen
tyhmyyksiä häijyllä vahingonilolla; arvohenkilöt taistelivat
toisiaan vastaan viekkaudella ja petoksella vallasta ja rahasta.
Sisäministeri _Ivan Durnovo_ sai 27 p. lokak. 1895 eron, kun hänen
vastustajiensa oli onnistunut todistaa hänen olleen osallisena entisen
kulkulaitosministerin Krivosheinin varkauksissa. Seuraajaksi
Pobedonostsev valitsi erään suurmaanomistuksen edustajan, _Ivan
Goremykinin_, jonka ilmeinen juutalaisvihollisuus ja taantumukselliset
vakaumukset suosittivat häntä sisäpolitiikan johtoon. Muuan hovi- ja
sisäministerien välinen osastotaistelu Moskovan kruunausjuhlien aikana
aiheutti 30 p. toukok. 1890 2,800 (virallisesti 1,597) miehen, naisen ja
lapsen joukkosurman, jotka, hyökätessään lahjanjako-templiä kohti,
litistettiin kuoliaaksi. Virkavalta piti onnettomuuden ensin salassa
tsaarilta, joka mitään aavistamatta saman päivän iltana tanssi Ranskan
lähetystön juhlatanssiaisissa, sillä aikaa kuin kansan tähän asti
innostunut mieliala muuttui vastakohdakseen. _Hodinin kentän
onnettomuutta_ tsaarin hämmästyneet vieraat pitivät venäläisen
virkavallan kykenemättömyyden todistuksena, kansa taas selitti sen
vallankumouksen profeetalliseksi ennustähdeksi. Se oli tulossa, ja vain
hallitusjärjestelmän jyrkkä muuttaminen olisi voinut sen torjua. Mutta
virkavalta vaati lisäturvaa "valtion ylivallanoikeuksien suojaksi
itsehallinnon vallananastuksia vastaan". Ja tähän vaatimukseen yhtyi
myöskin Witte.

Raha-asiain ministerin vastustajat tekivät hänet epäluulonalaiseksi
vapaamielisyydestä, koska hänen uudistuksiansa edistysmielisessä
sanomalehdistössä yleensä tervehdittiin suosiollisesti. Hänen
vaarallisin vastustajansa oli Goremykin, joka piti Witten järjestelmää
valtiollisesti ja taloudellisesti vääränä ja vaarallisena.
Kukistaaksensa sisäministerin hän 1899 sepitti salaisen mietinnön
"_itsevaltiudesta ja semstvosta_", jonka hänen kauhukseen Pietari
Struve kahta vuotta myöhemmin Stuttgartissa julkaisi. Pääasiassa tämä
teos sisältää jokseenkin seikkaperäisen, viralliseen aineistoon
perustuvan esityksen perustuslaillisen liikkeen kehityksestä Venäjällä.
Witte tekee tässä täyttä oikeutta semstvon isänmaalliselle innolle
ja sivistyksellisille ansioille. Mutta se ei hänelle hänen
loppupäätelmässään ole tärkeintä, vaan ainoastaan se, että
maalaisitsehallinto toiminnallaan muka loihti esiin valtiosäännön
hirviön, josta ministeri, maksoi mitä maksoi, tahtoi valtakunnan
pelastaa. Käyttämällä laajaa tieteellistä aineistoa hän sitten juurta
jaksain todistaa, ettei Venäjää muulla keinoin voida hallita kuin
keskitetyn virkavallan avulla, ja että itsehallinto sentähden on
mahdottomuus: Voimattomuutensa ja oikeudettomuutensa tähden semstvo
itsevaltiuden aikana ei ollut vaarallinen, mutta saattoi tsaarillisen
autokratian periaatteellisena vastustajana tulevaisuudessa siksi tulla.
Varsinaista, sitä perustettaessa sille määrättyä tehtäväänsä, edistää
Venäjän taloutta ja sivistystä, se ei muka kyennyt täyttämään, koska
virkavalta sitä siitä esti, ja pakostakin esti. Sentähden oli parasta
lopullisesti saattaa semstvo hautaansa. Vallan päinvastaista
Goremykin mietinnössään oli suosittanut, jopa kannattanut semstvon
toimeenpanemista läntisissä maakunnissa --- tietysti virkavallan
ankaran valvonnan alaisena. Sisäministeri oli itse monta vuotta ollut
piirisemstvovaltuutettuna kotiseudullaan Borovitshissa Novgorodin
kuvernementissa ja antoi käytännöllisenä maanviljelijänä arvoa semstvon
sivistyksellisille ansioille. Nyt Witte oli vastakirjoituksellaan
pyhässä synodissa ja hovissa todistanut olevansa vanhoillisempi kuin
hänen vastustajansa. Pobedonostsev, joka mielihyväkseen oli Witten
vastakirjoituksesta löytänyt muutamia kauniimpia slavofiilisia
iskusanojaan, antoi Goremykinin kukistua ja asetti hänen sijaansa
_Dimitri Sipjaginin_, joka ennen lyhyen ajan oli ollut sisäministeri
Durnovon apulaisena.

Jo pitkiä aikoja _ylioppilaiden_ käyttäytyminen oli ollut Venäjän
valtiollisena ilmapuntarina, joka aina oikein ennusti kaunista ilmaa
tai myrskyä. Vuodesta 1899 tämä ilmapuntari yhä osoitti myrskyä.
Pietarin yliopiston juhlatilaisuudessa 20 p. helmik. 1899 ylioppilaat
vihelsivät rehtorinsa ulos ja kulkivat sitten, iloiten teostaan ja
laulaen "Gaudeamus igitur", pitkin katuja. Täällä he joutuivat
ratsastavien santarmien käsiin, jotka ruoskitsivat heitä nagaikoilla.
Vastaus siihen oli 20 korkeakoulussa tehty vastalauselakko, jota johti
kiellettyjen osakuntien edustajista muodostettu salainen komitea.
Vastustavat ylioppilaat ja professorit ajettiin melulla ja
hajupommeilla luentosaleista ja laboratorioista. Hallitus pani
toimeen tutkimuksen, jonka johto uskottiin vanhuuden-heikkouden
tähden eronsa saaneelle sotaministeri _Vannovskille_. Hänen
hyväntahtoisen suhtautumisensa ylioppilaiden valituksiin ja
vaatimuksiin teki kuitenkin tyhjäksi uusi kansanvalistusministeri,
_Nikolai Bogoljepov_, muuan Pobedonostsevin kätyri. Kesäloman aikana
hän antoi "väliaikaiset säännöt", jotka lakkoileville ylioppilaille
uhkasivat erästä Nikolai I:n aikana säädettyä rangaistusta, nimittäin
karkoittamista armeijaan tavallisiksi sotamiehiksi. Tämä johti
lukukauden alkaessa uusiin mielenosoituksiin ja osanottajien
ruoskitsemiseen, uusiin lakkoihin ja opinhaluttomien lähettämiseen
jalkaväenkasarmeihin, tavanomaisiin leimuaviin vastalauseisiin eri
yhdistyksissä ja vihdoin 27 p. helmik. 1901 vihatun ministeri
Bogoljepovin murhaan, jonka ampui muuan karkoitettu ylioppilas
Karpovitsh. "Hyväntahtoisesta" Vannovskista tehtiin valistusministeri.
Hän lupasi uutta "sydämellisen huolenpidon politiikkaa" nuorisosta.
Apulaisekseen hän kuitenkin sai aikaisemman vankeinhoitohallituksen
päällikön Meshtshaninovin, mikä seikka ylioppilasten joukossa herätti
oikeutettua levottomuutta.

Vannovski käsitti korkeakoulu-uudistuksen sotilaalliselta kannalta.
Jokaiseen yliopistoon perustettiin "ylioppilaskoti", eräänlainen
kasarmi, missä köyhien ylioppilasten, joista levottomuuksien
toimeenpanijat pääasiallisesti olivat peräisin, oli määrä elää halvalla
ja opiskella ahkerasti inspehtorien valvonnan alaisina. Toinen
uudistus, jonka oli miettinyt tuo vanha kenraali, joka nuoruudessaan
oli perinpohjin kammonut latinaa ja kreikkaa, oli se, että "nuoriso
vapautettaisiin vanhojen kielten painolastista". Tämä merkitsi Tolstoin
järjestelmän vararikkoa, joka 1870-luvulla oli toimeenpantu nimenomaan
nuorison valtiollisen terveyden turvaamiseksi. Huolimatta kaikesta
"sydämellisestä huolenpidosta" levottomuudet korkeakouluissa jatkuivat
ja saivat, sotahuutona "akateemisen vapauden saavuttaminen", selvästi
poliittisen luonteen, tarkoittaen voimassa-olevan valtiollisen
järjestyksen kumoamista. 80-vuotias Vannovski sai 24 p. huhtik. eronsa,
ja hänen sijaansa astui muuan nuori muinaisklassillinen filologi,
_Gregor Sänger_, muinaisroomalaisen kirjallisuuden tohtori sekä
Kaukasian opetuspiirin kuraattori (ylikouluneuvos). Uusi ministeri,
joka oli saanut koulutuksensa Berliinissä, luuli, saksalaisen
mallin mukaan ottamalla käytäntöön professoreista muodostetun
kurinpito-oikeuden, voivansa palauttaa järjestyksen korkeakouluihin,
mikä, katsoen liikkeen puhtaasti valtiolliseen luonteeseen, näyttäytyi
mahdottomaksi. Nuorison "uskonnollis-siveellinen kasvatus" huonosti
hoidetuissa keskikouluissa, jotka tähän asti -- niinkuin eräässä
tsaarin reskriptissä 24 p:ltä kesäk. 1902 sanottiin -- "olivat
kasvattaneet turmiollista omavaltaisuutta ja ylpeyttä", oli
parannettava perustamalla kasvatuspensionaatteja sekä pitämällä huolta
urheilusta, soitannosta ja isänmaallisesta mielialasta. Sängerin
koulu-uudistus ei kuitenkaan päässyt pitemmälle kauniita suunnitelmia
ja laajasanaisia pohtimisia eräässä opettajakokouksessa Pietarissa.
Pobedonostsev sekautui asiaan ja vaati _kaikkien_ alkeiskoulujen
alistamista pyhän synodin alle, koska yksin oikeauskoinen kirkko kykeni
kasvattamaan nuorison totiseen uskoon ja siveellisyyteen. Sänger
kieltäytyi luovuttamasta ministeriönsä kouluja toisen viraston
valtapiiriin ja sai 6 p. helmik. 1904 eronsa. Hänen seuraajansa,
kenraaliluutnantti _Glasovin_, joka oli hyvä tykistölaitoksen tuntija,
"tervehdyttämistoimenpiteet" vallankumouksen hyökyaallot peittivät
allensa, samoin kuin ne syöksivät suunniltaan kaikki oppilaitokset,
korkeakoulut, keskikoulut ja alkukoulut.

Uusi terroristinen puolue, _sosiaalivallankumoukselliset_, oli
sillävälin järjestynyt ja valmistautui antamaan ensimmäisen iskunsa.
Huhtikuun 15 p. 1902 ampui sen toimesta virkamies Balmashov
sisäministeri Sipjaginin. Pobedonostsev, jota vastaan myöskin oli tehty
onnistumaton murhayritys, piti asemaa arveluttavana. Hän luuli, että
itsevaltius oli vaarassa, ja näki pelastuksen vain häikäilemättömästi
rynnistävässä poliisivallassa. Siihen sopivana miehenä hän valitsi
_Vjatsheslav Plehwen_ sisäasiainministeriksi. Ensimmäisen portaan
valtion palveluksessa uusi mahtimies nuorena miehenä 1863 oli kiivennyt
antamalla ilmi hyväntekijänsä, erään puolalaisen kreivin. Länsialueen
käskynhaltija, Muravjov, kuuluisa "Vilnan pyöveli", hirtätti
puolalaisen ja otti ilmiantajan kansliaansa. Kauan aikaa Plehwe sitten
palveli pahamaineisessa III:ssa osastossa. Niitä kokemuksia, mitä hän
täällä oli koonnut, hän virallisena syyttäjänä käytti hyväkseen
tutkiessaan Aleksanteri II:n murhaajia. Sen jälkeen hän nopeasti
kohosi. Hänestä tuli poliisiosaston johtaja, Pobedonostsevin läheisen
piirin jäsen, 1884 sisäministerin apulainen, senaattori, todellinen
salaneuvos, Suomen ministerivaltiosihteeri. Hän sepitti keisarillisen
manifestin 15 p:ltä helmik. 1899 (helmikuunmanifestin), joka
kumosi Suomen valtiosäännön ja tuossa mallikelpoisen uskollisessa
rajamaassa, sen anottua turhaan oikeuksiensa palauttamista, synnytti
vallankumouksellisen liikkeen, joka sittemmin johti suuriruhtinaskunnan
lopulliseen irtautumiseen Venäjän valtakunnasta. Plehwe oli työkykyinen
kansliamies, jolla oli suuri äly, mutta vähäiset tiedot Venäjästä,
erityisesti sen maantiedosta. Hän tunsi valtakunnan vain virallisista
kertomuksista, mikä selittää monta hänen erehdystään. Hän piti ihmisiä
vähässä arvossa ja kohteli heitä torjuvalla kylmyydellä ja kuivalla
epäkohteliaisuudella, jolleivät he olleet hänen esimiehiään tai
hoviherroja.

Uuden ministerin ensimmäisenä tekona oli _talonpoikaislevottomuuksien_
kukistaminen, jotka maaliskuussa 1902 olivat alkaneet Poltavan ja
Harkovin kuvernementeissa. Kadon sekä virkavallan väärinkäytösten
johdosta epätoivoon joutuneina, sosiaalivallankumouksellisten,
ukrainankielisten lentolehtisten kiihoittamina, vähävenäläiset
talonpojat olivat nousseet kapinaan ja polttaneet 82 herraskartanoa.
Poltavan kuvernementissa oli liikkeelle-pantu sotaväki ampuma-asein
kukistanut mellakat, josta kuvernööri, A. Bellegarde, pantiin viralta.
Hänen harkovilainen virkaveljensä, ruhtinas Obolenski (sittemmin Suomen
kenraalikuvernööri), oli vanhan tavan mukaan sotamiehillään kylittäin
pieksättänyt kapinallisia talonpoikia, joka tuotti hänelle
korkean ritarimerkin hallituksen puolelta ja murhayrityksen
sosiaalivallankumouksellisten puolelta. Mutta huuto "maata ja vapautta"
tunki Dniepriltä Doniin ja Volgaan asti. Yhdeksässä muussa
kuvernementissa vallitsi talonpoikien kesken mieltenkuohua; täälläkin
oli jo kartanoita poltettu ja niiden omistajia karkoitettu. Niinkuin
kerran suuriruhtinas Dimitri Donskoi, lähtiessään taisteluun tatareja
vastaan, oli rukoillut pyhän Sergiuksen siunausta Moskovan lähellä, niin
Plehwekin lähti samaan Troitsko-Sergievin luostariin, missä pyhimyksen
luita säilytettiin, tämän siunauksella varustettuna mennäksensä
sotaretkellensä Venäjän talonpoikia vastaan. Tuloksena oli maapoliisin
tuntuva lisääminen 46 kuvernementissa ja sotaveron kiristäminen
kapinallisista kylistä vahinkoa kärsineiden tilanomistajien hyväksi.

Witten mietintö "itsevaltiudesta ja semstvosta" kypsytti 1901 uuden
kuristuslain, joka supisti semstvon itsensäverotusoikeutta ja laajensi
hallituksen sekautumisvaltaa. Siitä huolimatta semstvo ei, niinkuin
odotettu oli, antautunut virkavallan kuuliaiseksi välikappaleeksi.
Toukokuussa 1902 pidettiin Moskovassa 25 semstvokokouksen edustajien
_salainen kongressi_ I. Shipovin talossa. Siinä arvosteltiin
hallitusjärjestelmää ankarasti ja vaadittiin eräässä päätöslauselmassa
uudenaikaista valtiosääntöä. Tärkeämpi kuin tämä paperipäätös oli se,
että Moskovaan päätettiin perustaa pysyväinen valiokunta kaikkia
semstvoasioita varten ja ulkomailla julkaista aikakauskirja Venäjää
varten samaan tapaan kuin Herzenin "Kolokol" Krimin sodan jälkeen.
Plehwe koetti ensin keskustella tämän hänestä vaaralliselta näyttävän
vastustuksen kanssa. Hän kutsui kaksi maltillista semstvojohtajaa
luokseen ja antoi heille ensin tsaarin puolesta nuhteet osanotosta
salaiseen kokoukseen, mutta ehdotti senjälkeen rauhantekoa hallituksen
ja semstvon kesken. Shipov ja Stahovitsh olivat omasta puolestaan
siihen mielellään valmiit. Mutta keskustelut raukesivat, kun muut
johtajat täydellä syyllä epäilivät Plehwen vilpittömyyttä. Silloin
ministeri kuohahti. Hän sai toimeen tsaarin käskyn 18 p:ltä kesäkuuta,
joka määräsi semstvotilaston 12 kuvernementissa heti lopetettavaksi ja
jätti asian muissa kuvernementeissa kuvernöörien harkinnan varaan.
Plehwe tahtoi sillä suunnata iskun niinsanottua _kolmatta ainesta_
vastaan, s.o. niitä tuhansia semstvovirkailijoita vastaan, jotka
tilastollisissa toimistoissa olivat saaneet piilopaikan ja enemmän
harrastivat valtiollista kiihoitusta kylissä kuin talonpoikien
karjakannan laskemista. Samaan aikaan Moskovskija Vjedomosti, Plehwen
äänenkannattaja, voitonriemuisena julisti, että semstvon ja kaikkien
sen laitosten täydellinen lakkauttaminen oli pian odotettavissa. Samaan
aikaan ilmestyi 1 p. heinäk. 1902 ensimmäinen numero "Osvoboshdenie"
(Vapautus) lehteä Stuttgartissa Peter Struven toimittamana. Tämä
semstvopuolueen kannattama aikakauskirja tahtoi vastustaa Venäjän
salaista vallankumouksellista sanomalehdistöä ja samoin Plehanovin
vuodesta 1900 Genevessä julkaisemaa "Iskraa" (Kipinä) sekä
vapaamieliseen suuntaan vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen. Se
sisälsi paitsi jyrkkää arvostelua myöskin runsaan aineiston
tosiasioita, hallituksen salaisia päätöksiä, ja sai pian -- aivan
niinkuin aikanaan "Kolokol" -- tuhansia lukijoita Venäjällä, joille
lehti kaikenlaisissa viattomissa kääreissä säännöllisesti tuli valtion
postilaitoksen välityksellä.[6] Valtiosensuurin ankaruus oli silloin
ylimmillään. Painoasiain ylihallitus käytti tynnyrittäin painomustetta
tuhriakseen ulkomaisia lehtiä, jotka siten mielenkiintoisen
sisällyksensä menettäneinä joutuivat lukijainsa käsiin. Lailliset
venäläiset lehdet kävivät valtiollisten tietojensa puolesta yhä
tyhjemmiksi, sillä 1896 (sanoo: tuhannen kahdeksansadan
yhdeksänkymmenenkuuden) asian käsittely oli niiltä kielletty.

Vuoden 1902 lopussa kokoutuivat Witten keksimät "_paikalliset
komiteat maatalouden ahdingon selvittämiseksi_". Niihin kuului
virkavallan, aateliston ja maatalousseurojen edustajia sekä
muutamia kuvernöörien valitsemia talonpoikaisia kylänvanhimpia. Mutta
vaikka kuvernementin- ja piirikomiteat olivat näin siivilöiden
kokoonpannut, tehtiin jälkimmäisissä, missä ei kuvernööri, vaan
paikallinen piiriaatelismarsalkka johti puhetta, kiivaita syytöksiä
hallitusjärjestelmää vastaan, joka ei ainoastaan saattanut häviöön
maataloutta, vaan syöksi perikatoon myöskin valtakunnan ja kansan.
Plehwe antoi monen puhujan tuntea suuttumuksensa tästä moitteesta,
lähettämällä heidät hallinnollista tietä Siperiaan. Noiden monen sadan
komitean esittämät asiatiedot ja mietinnöt maatalouden ahdinkotilasta
koottiin, lajiteltiin, käsiteltiin ja painettiin eräässä Witten
johtamassa ylikomiteassa. Joulukuun 22 p. 1903 tämä valmistava työ
oli suoritettu. Tuloksena oli 58 paksua nidosta aineistoa ja 18
nidosta järjestelmällistä yhdistelmää maatalouden ahdinkotilasta.
Nuo 76 nidosta lähetettiin sitten kaikille ministereille,
kenraalikuvernööreille, kuvernööreille ja aatelismarsalkoille --
yhteensä 11,000 hengelle -- tutkittavaksi ja lausunnon antamista
varten, jotta sitten, heidän vastaustensa palattua, vertailun ja
järjestelyn kautta maatalouden ahdinkotila olisi voitu selvittää.

Maaliskuun 11 p. 1909 tsaari kääntyi levottoman kansansa puoleen
juhlallisella _manifestilla_, jonka vanhanaikuinen, kirkkoslavoniaa
muistuttava kieli ja juridinen sekavuus ilmaisivat Pobedonostsevin ja
Plehwen sen tekijöiksi. Jumalan ja omantuntonsa edessä hän oli
kuolevalle isälleen luvannut "pyhinä säilyttää Venäjän valtakunnan
vuosisatojen ikäiset perustukset". Työssään isänmaan hyväksi
"Aleksanteri III:n iäti muistettavien tekojen hengessä" häntä esti
kansassa vallitseva mieltenkuohu, joka halusi uudistuksia.
Sentähden hän ilmoitti, että tullaan valmistamaan lakeja, jotka
laajentavat uskonsuvaitsevaisuutta, kuitenkin säilyttäen kaikki
valtiokirkon etuoikeudet; jotka parantavat talonpoikien asemaa,
mutta säilyttämällä vanhavenäläisen ja siis koskemattoman maan
yhteisomistuksen periaatteen, jotka tulevat uudistamaan
maakuntahallinnon, mutta säilyttämällä kuvernöörien virkavaltuudet;
jotka juurruttavat siveellisiä periaatteita kodissa, koulussa ja
yhteiskunnassa, ynnä muuta.

Jo seuraavana päivänä alkoi 111 virkamiehestä kokoonpantu komissioni
Plehwen johdossa uudistaa maakuntahallintoa. Tuloksena oli päätös
laajentaa kuvernöörien valtuuksia ja muuttaa heidän valvontaoikeutensa
semstvohallintoon nähden määräysoikeudeksi, johon kuului valta
harkintansa mukaan antaa ja kumota paikallisia lakeja.

Tämä uudistusmanifesti sai suosiollisen vastaanoton ulkomaiden
sanomalehdistössä, missä yhä vielä tietämättömyys Venäjän oloista ja
usko tsaarin kaikkivaltaan oli sangen suuri. Venäjällä manifesti
kypsytti vapaamielisen vastustuksen päätöksen siirtyä passiivisesta
vastarinnasta aktiiviseen.

Kesällä 1903 kohtasivat toisensa sopimuksen mukaisesti Schaffhausenissa
eri leirien vapaamieliset ja radikaaliset poliitikot ja perustivat,
puheenjohtajanaan Petrunkevitsh, perustuslaillisten semstvoharrastusten
veteraani, "_vapautusliiton_". Tämän liiton huomattavimpia
jäseniä olivat ruhtinaat Pietari ja Paavali Dolgorukov, N. Lvov,
D. Stahovskoi, professorit S. Muromtsev, P. Miljukov, M. Kovalevski,
sosiaalivallankumouksellinen kirjailija Korolenko ja hänen
puoluetoverinsa, semstvotilastomies Annenski. Liitto järjestettiin
salaliiton tapaisesti; niinpä ei edes puoluetoverien pitänyt saada
tietää kymmenen johtavan jäsenen nimiä. Liiton äänenkannattajaksi tuli
P. Struven Stuttgartissa julkaisema aikakauskirja "Osvoboshdenie".
Päätehtävä, minkä vapautusliitto itselleen asetti, oli koettaa
vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen sekä koti- ja ulkomaan määrääviin
valtiollisiin ja rahamiespiireihin siihen suuntaan, että vallankumous
Venäjällä oli välttämätön. Vastaisen valtiosäännön ehdotus
valmistettiin 1904 ja julkaistiin ulkomaiden lehdissä. Se mukaili
Belgian valtiosääntöä ja oli paljoa jyrkempi kuin "kansanoikeuden
puolueen" kymmentä vuotta aikaisemmin suunnittelema. Ei vain ali-, vaan
myöskin ylihuoneen jäsenet olivat valittavat yleisen, yhtäläisen,
välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella. Useampia
sanomalehtiä perustettiin ja niiden palvelukseen hankittiin parhaat
kyvyt; niiden tuli ensin sensuurin painostuksen alaisina peitetyssä
muodossa, sitten suotuisan tilaisuuden sattuessa julkisesti vaikuttaa
venäläiseen yhteiskuntaan vapautusliiton hengessä. Edelleen haettiin ja
löydettiinkin valtiollista ja taloudellista kosketusta enimmin
levinneiden ulkomaan lehtien kanssa. Etupäässä tässä tuli huomioon
Pariisin sanomalehdistö, koska se oli enimmin lahjuksille altis ja
valtavan vaikutuksensa johdosta maaseudun pikkusäästäjiin helpoimmin
voi estää uusien venäläisten valtiolainojen sijoittamista Ranskassa.
Tämän vapautusliiton jokseenkin kalliiksi käyvän yrityksen hoitivat
erityisesti Petrunkevitsh, suurtehtailijan ja miljoonamiehen Maltsevin
vävy, sekä suurtilalliset, ruhtinaat P. Dolgorukov ja N. Lvov.

Venäläinen _sosiaalidemokratia_ ei osoittanut ymmärtämystä eikä halua
yhteistoimintaan hallitusta-vastustavan venäläisen porvariston kanssa.
Sitä askarruttivat silloin yksinomaan teoreettiset riitaisuudet omassa
leirissä. Plehanovin ankarasti marxilainen ohjelma ja hänen venäläisen
käsityksen mukaan liian maltilliset taistelumenetelmänsä olivat
herättäneet vastustusta hänen puoluetoveriensa joukossa. Vastustuksen
johtaja oli tatarilainen Vladimir Uljanov, joka sanoi itseään
_Leniniksi_. Hän oli syntynyt 10 p. huhtik. 1870 Simbirskissa erään
kansakouluntarkastajan poikana ja jo ylioppilaana Kasanissa ottanut
osaa vallankumousliikkeeseen sekä sitten Plehanovin asiamiehenä
toiminut kiihoittajana Pietarin työväestön keskuudessa. Tätä tehdessään
hän joutui poliisin käsiin ja lähetettiin Siperiaan. Sieltä
hän 1901 pakeni Geneveen ja astui Plehanovin julkaiseman
"Iskran" toimitukseen. Lontoossa kesällä 1903 pidetyssä Venäjän
sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toisessa kongressissa molemmat
suunnat törmäsivät yhteen. Lenin vaati, että heti kirves oli pantava
kaiken pahan, kapitalismin, juurelle. Plehanov opetti häntä Marxin
oikean opin korkealta jalustalta, että kapitalismi tosin itsessään oli
paha, mutta että se kuitenkin samaan aikaan merkitsi yhteiskunnallisen
ja taloudellisen edistyksen välttämätöntä porrasta, että sosialismi
vain pitkää matkaa kulkien oli saavutettavissa, jolloin lepopaikkana
oli otettava lukuun parlamentillinen porvarihallitus. Lenin uskoi
Venäjällä tultavan toimeen ilman sellaista väliastetta. Plehanov panee
toivonsa tulevaan parlamenttiin, jossa sosialistit vuosikausia
kestäneen kiihoituksen jälkeen saisivat enemmistön ja siten
valtiovallan käsiinsä ja sitten hitaasti ja vähitellen panisivat
toimeen talouselämän yhteiskunnallistuttamisen. Lenin selitti,
kannattajiensa osoittaessa äänekkäästi suosiotaan, että tämä lopputulos
toista tietä oli paljoa nopeammin, helpommin ja perusteellisemmin
saavutettavissa. Ei _yhdeltä_ paikalta, ei mistään Moskovan
parlamentista, vaan tuhansista paikoista oli yht'aikaa vallankumous
sytytettävä ja kaikkien olojen uudestaan-järjestäminen pantava
alulle. Vasta perustettavissa työväen tehdasneuvostoissa ja niiden
liittämisessä yleisvenäläiseksi työneuvostoksi johtavine valiokuntineen
hän näki tulevan "köyhälistön diktatuurin". Ei rauhallisella
kiihoituksella, vaan kansankapinoilla ja sotilasmellakoilla, pommeilla
ja dynamiitilla oli tsaarivalta säälimättömästi hävitettävä. "Te
edustatte edistysmielistä marxilaisuutta, me vallankumouksellista",
Lenin lopuksi sanoi, "teillä on pienempi (menshaja) ohjelma, meillä
suurempi (bolshaja)". Saksalaisen sosialismin johtaja, August Bebel,
tahtoi välittää taistelevien vastustajien kesken. Lenin kuitenkin
torjui tarjouksen, että ulkomaalainen opettaisi hänelle Venäjällä
noudatettavaa politiikkaa. Plehanovin kannattajien, _menshevikkien_
(vähemmän vaativien) ja Leninin kannattajien, _bolshevikkien_ (enemmän
vaativien) välillä syntyi ero. Intohimoisesti ja vihamielisesti
senjälkeen molemmat suunnat taistelivat toisiansa vastaan, mikä
Plehwelle tuotti vilpitöntä iloa.

Ei Plehanovin ja Leninin vallankumouksellisissa pyrkimyksissä, joiden
kynäsotaa santarmisto hyväntahtoisesti katseli, vaan vapaamielisen
porvariston "vapautusliitossa" Plehwe näki sen suuren vaaran, mikä
Venäjän valtakuntaa uhkasi. Heti palattuansa ulkomailta kotiin liiton
perustajat järjestivät Venäjällä määrätietoisen kiihoituksen, joka
valtavasti vaikutti mieliin. Harkovissa syyskuussa 1903 pidetty
yleisvenäläinen karjanäyttely muodostui yleisvenäläiseksi
semstvokongressiksi. Siinä keskusteltiin julkisesti vapautusliiton
ohjelmasta ja tehtiin mitä kiivaimpia valituksia sanomalehdistön
vainoamisesta ja hallinnollisesta mielivallasta, jotka "estivät
puhdasrotuisen venäläisen raavaskarjan kasvattamista", niinkuin
kongressin päätöslauselmassa sanottiin. Hallituksen sallima
teknillisten aineiden opettajien kokous Pietarissa pedagogisten
kysymysten pohtimista varten muuttui jättiläisneuvotteluksi
valtiosäännöstä ja länsimaisista vapauksista.

Plehwe ryhtyi mitä tarmokkaimmalla tavalla _taisteluun
vapautusliittoa vastaan_. Vaikka hän useinkin oli sanonut, ettei
Venäjän hallitus ensinkään välittänyt siitä, mitä mieltä ulkomaiset
sanomalehtikynäilijät siitä olivat, niin hän vahvisti hallituksen
valtiollis-rahallista vaikutusta useihin Länsi-Europan sanomalehtiin,
niin että siihen aikaan paljon venäläistä rahaa virtasi ulkomaisten
journalistien taskuihin. Ja lopultakin oli sisäministeriön
matelijarahasto vahvempi kuin Maltsevin miljoonat. Myöskin
Württembergin hallitus vedettiin mukaan "vapautusliittoa" vastaan
käytyyn taisteluun. Stuttgartissa olevan Venäjän lähettilään toimesta
saksalaiset poliisit "Osvoboshdenien" toimistossa panivat toimeen
kotitarkastuksen aikakauskirjan venäläisten avustajien nimien
toteamiseksi. Struve siirsi sen johdosta lehtensä julkaisemisen
Pariisiin ja kosti sittemmin tuosta yöllisestä häiriöstä
herkeämättömällä sanomalehtikiihoituksella Saksaa vastaan, joka kohosi
korkeimmilleen maailmansodan aikana, hänen ollessaan suuriruhtinas
Nikolai Nikolajevitshin kirjallisena neuvonantajana Venäjän päämajassa.

"Vapautusliiton" Venäjän rajojen sisäpuolella tekemää sanomalehtityötä
vastaan Plehwe ajoi esiin raskaimman tykistön, mitä poliisi, sensuuri
ja oikeuslaitos ikinä voivat antaa hänen käytettäväkseen. Mutta jota
tyhjemmiksi ja ikävämmiksi Venäjän lehdet tulivat, sitä suuremmaksi
tuli laittoman kirjallisuuden kysyntä ja siis leviäminenkin, niin että
ministeri ryhtyi siihen epätoivoiseen keinoon, että itse loi laittoman
kirjallisuuden, joka kiihoittamalla juutalaisia ja kapitalismia
vastaan koetti kääntää joukkojen suuttumuksen pois hallituksesta.
Samaan tapaan hän erään entisen vallankumouksellisen ja sittemmin
Moskovan salapoliisin päällikön _S. Subalovin_ neuvosta
taisteli sosiaalidemokraattista kiihoitusta vastaan perustamalla
työväenyhdistyksiä, joissa salapoliisin asiamiehet palopuheilla
"juutalaisia, tehtaanjohtajia ja muita puutteessa-elävän kansan
riistäjiä" vastaan koettivat hankkia itselleen johtavaa vaikutusta.
Äärimmäisessä tapauksessa Plehwe antoi paikallisen tyytymättömyyden
purkautua poliisin järjestämään "juutalaispogromiin", minkä jälkeen
joka kerta tuhannet epätoivoiset ihmiset, jotka siihen asti arasti
olivat pysytelleet erillään kaikesta vallankumousliikkeestä,
liittymällä juutalaiseen "bundiin" koettivat löytää pelastusta omalleen
ja lastensa hengelle. Kishinevissä ryöstettiin pääsiäisenä 1903 1,400
juutalaisten taloa ja niiden omistajat joko ruoskittiin
pahanpäiväisesti tahi petomaisesti murhattiin.

Plehwen järjestelmä sai hänen hallitustoveriensa joukosta vain _yhden_
päättäväisen vastustajan. Tämä oli Witte. Valtiomiehensilmällään hän
näki, että Pobedonostsevin ja Plehwen johtama sisäpolitiikka oli vievä
valtakunnan vallankumoukseen, ulkopolitiikka taas syöksevä sen sotaan
Japanin kanssa, jonka loppu ja seuraukset olivat ennalta laskemattomat.
Raha-asiain ministeri oli vallanhimollaan ja itsetietoisella,
usein malttamattomalla esiytymisellään, joka ei kärsinyt mitään
vastaväitteitä, saanut monta vihollista hovipiireissäkin, missä
voimakkaat persoonallisuudet eivät olleet rakastettuja. Hänen
vastustajansa päättivät kukistaa hänet. Tsaarin suostumus saatiin
helposti. Nikolai II ei välittänyt kansassa vallitsevasta
kiihtymyksestä; ne valtiolliset kysymykset, jotka kuohuttivat koko
Venäjää, eivät hänen mieltänsä kiinnittäneet. Hänen ajatuksensa ja
halunsa suuntautui odottamaansa taivaan lahjaan, kruununperilliseen.
Kirkko näytti hänelle tien sen saamiseen. Heinäkuussa 1903 hän
suurilukuisen seurueen kanssa, johon kuului suuriruhtinaita, hovinaisia,
kamariherroja, nunnia, ministerejä, ylhäisyyksiä ja kaikenlaatuisia
hurskaita kiipijöitä, teki pyhiinvaellusretken Sarovoon, Tambovin
kuvernementtiin, ihmeitä tekevän Serafimin luiden luokse. Hän oli
vahvistanut hänen pyhimykseksi-julistamisensa, jota pyhä synodi oli
ehdottanut, ja odotti mystillisessä mielessään uuden pyhimyksen
kiitollisuutta, joka hänen toimestaan oli kutsuttu "Kristuksen
maailmanherruuden osallisuuteen". 300,000 pyhiinvaeltajan läsnäollessa,
joita valtava, sitä varten liikkeelle pantu poliisijoukko piti sopivasti
aisoissa, tapahtui suurella komeudella pyhimykseksi-julistamisen
kirkollinen juhla. Tsaari, kolme suuriruhtinasta ja kaksitoista
luostarin päämiestä kantoi hopeisen arkun, joka sisälsi pyhimyksen
jäännökset, Sarovon tuomiokirkon ympäri. Hallituksen sanomalehdistö
sanoi juhlaa "tärkeimmäksi tapaukseksi, minkä 20. vuosisadan Venäjä
henkisessä ja hengellisessä suhteessa siihen saakka oli kokenut", kertoi
ihmeellisistä parantumisista ja liitti niihin kehoituksen vast'edes olla
käymättä ulkomaisissa parannuslaitoksissa. Palattuaan tuosta ylentävästä
juhlasta Nikolai II Pobedonostsevilta ja Plehweltä sai kuulla, ettei
Witten politiikka enää vastannut hallitsijan suuntaviivoja. Eräs
suuriruhtinas kertoi hänelle muutamia epäkunnioittavia sanoja, jotka
Witte eräässä uskotussa seurassa oli lausunut tsaarista. Se oli pisara,
joka sai maljan vuotamaan yli laitojensa. Elokuun 29 p. 1903 Witte sai
eronsa epäsuosiollisessa muodossa. Hänet nimitettiin ministerikomitean
puheenjohtajaksi, minkä ulkomaiden sanomalehdistö erehdyksestä piti
erityisenä armonosoituksena, jopa vallanlisäyksenä. Todellisuudessa se
oli arvonalennus, jommoisella 1895 myöskin epärehellisyyden tähden
virastaan erotettu sisäministeri Durnovo oli rangaistu.

"Vapautusliiton" lietsoma liike kesti yhä.

Venäläisen lääkärimaailman Pietariin kokoutunut "Pirogovin-kongressi"
julisti tammikuussa 1904, että taistelu lastenkuolevaisuutta,
juomahimoa, tuberkuloosia, kuppatautia ynnä muita kansantauteja vastaan
oli mahdollinen vain täyden puhe-, paino- ja kokoutumisvapauden
vallitessa. Tätä lääkärien päätöslauselmaa eivät ainoastaan he itse
ottaneet vakavalta kannalta, vaan sen teki myöskin hallitus. Oli aika
avata venttiili idässä ja johtaa kansan kokoutunut raivo tsaarista
mikadoon.



7. LUKU.

Ulkopolitiikka 1879-1904.


I. Läheinen itä.

    "Itsekkäät aikomukset ovat keisarillisen hallituksen
    politiikalle vallan vieraat."

            Venäjän hallituksen kiertokirje ulkomaisille
            edustajilleen 25 p:ltä elok. 1900.

Venäjän diplomaattinen tappio Berliinin kongressissa ja sitä seuraava
Saksan liitto Itävalta-Unkarin kanssa synnytti intohimoisen vihan
panslavistisissa piireissä. Aikaisemmin slavofiilinen puolue oli ollut
valmis sopimaan Saksan kanssa Habsburgien monarkian kustannuksella --
niillä ehdoilla, että Posen luovutettaisiin Venäjälle ja Itävallan
läntiset maakunnat Saksalle --, nyt se, vuodesta 1879 alkaen, Saksassa
näki Venäjän vaarallisimman vihollisen ja venäläis-ranskalaisessa
liitossa sopivan keinon sen kukistamiseksi. Nämä ajatukset lausui
Turkin sodan juhlittu sankari, kenraali _Mihail Skobelev_, monessa
puheessa julki. Pariisissa hän 16 p. helmik. 1882 eräässä
serbialaisille ylioppilaille pitämässään puheessa kehoitti kaikkien
slaavilaisten liittoon Ranskan kanssa Saksaa ja Itävalta-Unkaria
vastaan. Tosin tsaari eräässä mieskohtaisessa puhuttelussa 7 p.
huhtikuuta moitti häntä valtiollisten puheiden pitämisestä, mutta
kansallissankarin lentävä sana: "Tie Konstantinopoliin käy
Brandenburger Torin kautta" teki kierroksensa kautta koko Venäjän.
Skobelev oli yhtä lahjakas kuin kunnianhimoinen mies, yksinkertaisen
sotamiehen suuresti suosima, venäläisen yhteiskunnan juhlima, joka
hänessä näki voitokkaan tulevaisuudensodan Suvorovin. Hän oli aito
slaavilainen luonne, joka tahtoi nauttia elämästä täysin siemauksin ja
sillä aikaisin turmeli terveytensä ja hermovoimansa. Hänen äkillistä
kuolemaansa 7 p. heinäk. 1882 eräässä Moskovan ilopaikassa valitettiin
kansallisonnettomuutena ja pidettiin Bismarckin palkkaamien naikkosten
tekosena.

Skobelevin paikalle astuivat todennäköisinä sotapäällikköinä kenraalit
_Gurko_ Varsovassa ja _Dragomirov_ Kiovassa. Jälkimmäinen koetti
omaperäisillä päiväkäskyillä ja lausunnoilla hankkia itselleen uuden
Suvorovin kunniakehän. Sotaministerikseen Aleksanteri III nimitti
esikuntapäällikkönsä Turkin sodassa, _Vannovskin_, jonka johdossa hän
maineettomasti oli komentanut Venäjän itäarmeijaa Bulgariassa. Uusi
sotaministeri oli synkkä, henkisesti ahdas mies talonpoikaista
alkujuurta, joka vaivalloisesti oli kohonnut arvoissa ja aina täynnä
kateutta katsellut ylimyksellisiä kaartinupseereja. Itsepintaisella
ahkeruudella ja kansallisella innolla hän hankki itselleen tsaarin
täydellisen luottamuksen, joka kaikissa sotilaallisissa kysymyksissä
antoi arvoa vain Vannovskin auktoriteetille ja jätti hänelle täyden
vapauden sotalaitoksen uudistuksessaan. Tämä oli etupäässä siinä, että
sotamiehet puettiin tumman-viheriäisiin talonpoikaistakkeihin ja
ranskalaisten lakkien sijaan saivat venäläiset lipattomat
lammasnahkalakit sekä vähän enemmän patroonia ja vallitusneuvoja. Tämä
armeijan talonpoikaistuttaminen, joka Vannovskin mielestä oli voiton
kansallisena vakuutena, ei saanut upseerien eikä sotamiesten suosiota
osakseen. Talonpoikaisten sotamiesten entinen, univormuunsa ja
rykmenttiinsä kohdistunut ylpeys antoi sijaa täydelliselle
välinpitämättömyydelle. Yhdenmuotoinen sotamiesjoukko lisättiin
Vannovskin 17-vuotisen virka-ajan kuluessa (1881-1898) uusien
joukko-osastojen asettamisella suuresti ja saatettiin kolmen miljoonan
vahvuiseksi sodan aikana, lukuunottamatta nostoväkeä. Linnoja ja
strategisia ratoja rakennettiin Vilnan, Varsovan ja Kiovan
sotilaspiireissä, suuria sotilasleirejä kenttävarustuksineen
pystytettiin Itävallan rajalle, ja muihin toimenpiteisiin hyökkäyssodan
varalle ryhdyttiin. Kriminsodassa hävitetty Mustanmeren-laivasto uhkasi
nyt uudistettuna Konstantinopolia, jonka tuleva valloitus Venäjän
pääesikunnan suunnitelmien mukaan ei enää ollut tapahtuva pitkällä ja
vaivalloisella marssilla läpi Romanian ja Bulgarian, vaan suuremmitta
uhreitta äkillisellä laivastoyllätyksellä Bosporoon linnoituksia
vastaan ja samanaikaisella armeijan maihin-laskemisella.

Pitkäaikainen ulkoasiainministeri ruhtinas _Aleksanteri Gortshakov_,
1856-1882, jonka turhamaisuutta ja puheliaisuutta ikä arveluttavalla
tavalla oli lisännyt, sai 84-vuotiaana 3 p. huhtik. 1882 kunniakkaan
eronsa. Aleksanteri III otti ulkopolitiikan johdon omaan käteensä.
Osoitustensa toimeenpanijaksi hän valitsi Gortshakovin apulaisen,
_Nikolai v. Giersin_, joka nimitettiin ulkoministeriksi ja kuolemaansa
saakka, vuoteen 1895, pysyi tässä virassa. Giers, joka syntyperältään
oli Suomen(?) ruotsalaisia, oli diplomaattisen tekniikan kätevä
tuntija, joka ei tahtonut ajaa omaa ulkopolitiikkaansa. Katsoen
senaikuiseen hyökkäävään esiytymiseen Turkestanissa, joka saattoi
johtaa yhteentörmäykseen Englannin kanssa, Aleksanteri III kieltäytyi
suostumasta slavofiilisen puolueen vaatimaan hyökkäyssotaan
Itävalta-Unkaria vastaan, jonka salainen liitto Saksan kanssa oli
hänelle tunnettu. Hänen toimestaan Giers kahdella matkallaan Varziniin
ja Wieniin valmisteli vanhan _kolmenkeisarinliiton_ uudistamista.
Syyskuun 15 p. 1884 se, tsaarin kohdatessa keisari Vilhelm I:n ja
keisari Frans Josefin Skiernievicessä Varsovan länsipuolella,
uudistettiin. Nuo kolme hallitsijaa lupasivat kolme vuotta säilyttää
rauhan ja ystävällisesti sopia keskenään, jos riitoja sattuisi. Jo
seuraavana vuonna syntyi Pietarin ja Wienin kabinettien kesken
jännitystä, jonka _Bulgarian sekasorto_ oli aiheuttanut.

Venäjän aseiden vapauttama ja venäläisten virkamiesten valtiollisesti
järjestämä Bulgaria oli mitä pahimmalla tavalla tehnyt tyhjäksi
slavofiilisen puolueen toiveet. Venäläisen käsityksen mukaan uusi valtio
ei todellisuudessa ollut merkitsevä muuta kuin venäläistä
kenraalikomennusta, sen sotajoukko, venäläisten esikuntaupseerien
komentamana, oli oleva osa Venäjän armeijaa, sen hallitsija, Venäjän
ehdotuksesta 1879 valittu ruhtinas _Alexander von Battenberg_, tsaarin
kuuliainen palvelija. Aleksanteri II:n maalle antama valtiosääntö
kumottiin kaksi vuotta voimassa oltuaan 1881 Pietarista annetun käskyn
johdosta. Sotaministeri, kenraali _Aleksanteri Kaulbars_, hallitsi
Bulgariaa venäläiseen tapaan, apunaan suuri joukko venäläisiä,
slavofiilisen puolueen lähettämiä virkamiehiä, välittämättä kansan
oikeuksista ja toivomuksista tai ruhtinaan vastaväitteistä. Bulgarian
talonpoikaissäädystä oli aikojen kuluessa muodostunut pieni johtava
yliluokka. Siihen kuului upseereja, lääkäreitä, opettajia ja pappeja,
jotka olivat saaneet koulutuksensa Venäjällä, mikä ei estänyt useita
heistä halveksimasta Venäjää ja kaikkea venäläistä. Heidän kansallinen
ohjelmansa oli: Bulgaria bulgarialaisille, tiehensä venäläiset!
Vapautetut kansat eivät, Bismarckin sanan mukaan, ole kiitollisia, vaan
vaativaisia. Kansallisen puolueen johtaja oli _Stefan Stambulov_, erään
ravintoloitsijan poika. Kasvatuksensa hän oli saanut Odessan
seminaarissa ja oli, niinkuin monet venäläiset pappiskoulun
kasvatit, kehittynyt papinkutsumuksen halveksijaksi ja venäläisen
hallitusjärjestelmän intohimoiseksi vihaajaksi. Syntyi ristiriita.
Ruhtinas Aleksanteri, kyllästyneenä orjuuteen ja varmana Englannin
suojeluksesta, saattoi 1883 valtiosäännön uudestaan voimaan ja kutsui
kokoon parlamentin, sobranjen, jonka puhemieheksi Stambulov tuli.
Raivoissaan tästä omavaltaisuudesta Kaulbars ja kaikki venäläiset
virkamiehet luopuivat viroistaan, mihin kiittäen suostuttiin. Syyskuussa
1885 toimeenpannulla verettömällä vallankumouksella Itä-Rumelian
bulgarialaiset karkoittivat turkkilaisen kenraalikuvernöörinsä ja
liittyivät emämaahan. Tämä merkitsi niiden määräysten osittaista
palauttamista, jotka venäläinen diplomatia oli saavuttanut San Stefanon
sopimuksessa ja sitten taas menettänyt Berliinin kongressissa. Siitä
huolimatta Aleksanteri III käski Venäjän Konstantinopolissa olevan
lähettilään kehoittaa Porttia ryhtymään aseellisiin toimenpiteisiin
Bulgariaa vastaan. Riistääkseen Bulgarian armeijalta tulossa-olevassa
sodassa Turkkia vastaan johtajat, tsaari antamallaan käskyllä kutsui
kaikki Bulgarian palveluksessa olevat venäläiset upseerit takaisin
kotiin. Mutta sulttaani kieltäytyi, Englannin painostuksen alaisena
ollen, suostumasta Venäjän toivomuksiin ja antoi ruhtinas Aleksanterille
Itä-Rumelian kenraalikuvernöörin valtakirjan, joten personaaliunionin
muodossa Pohjois- ja Etelä-Bulgarian yhteys pantiin toimeen. Tämä
Bulgarian vallanlisäys antoi Serbialle aiheen odottamattomaan
hyökkäykseen naapurivaltion kimppuun. Mutta Bulgarian armeija torjui
ruhtinaansa ja nuorten luutnanttien johdossa, jotka poiskutsuttujen
venäläisten sijaan olivat kohonneet esikuntaupseereiksi, Serbian
hyökkäyksen marraskuussa. Pietarissa vallitsi mitä suurin suuttumus tuon
kerran Venäjän vasallivaltiona olleen pikkuvaltion omavaltaisten
valtiollisten ja sotaisten menestysten ja Englannin sille siinä antaman
kannatuksen johdosta. Sanomalehdet todistivat uskovaisille lukijoilleen,
että sen kaiken takana muka olivat Bismarckin juonet. Aleksanteri III
näki "vasallinsa" itsenäisessä politiikassa halpamielisen
sopimuksen-rikkomisen, koska hän Kaulbarsin esityksestä oli Venäjän
valtiorahastosta määrännyt hänelle miljoonan ruplaa vuodessa
siviililistansa suurentamiseksi. Tosin tsaari ei tietänyt mitään siitä,
että nuo miljoonat eivät koskaan olleet joutuneet Bulgarian ruhtinaan
käsiin, koska Kaulbars oli käyttänyt ne kiihoitukseen Battenbergilaista
vastaan. Aleksanteri III järjesti ruhtinas Aleksanterin erottamisen.
Elokuun 21 p. 1886 venäläisellä rahalla ostetut bulgarialaiset upseerit
puolenyön aikaan tunkivat ruhtinaansa taloon ja pakottivat hänet
revolverit ojossa allekirjoittamaan luopumuskirjan. Salaliittolaisten
johtaja oli kapteeni _Radko-Dimitriev_, sittemmin venäläisen armeijan
johtajia maailmansodassa. Vangittu ruhtinas vietiin umpivaunuissa
Venäjän alueelle Reniin ja laskettiin kahden päivän perästä vapaaksi.
Tosin asiasta kiihtynyt Bulgarian kansa yksimielisesti kutsui
ruhtinaansa takaisin, mutta hän luuli vain myöntyväisyydellä voivansa
suojata maansa Venäjän hyökkäykseltä. Hän pyysi tsaarilta saada palata,
mutta se kiellettiin häneltä jyrkässä muodossa. Syyskuun 8 p. 1886 hän
luopui valtaistuimesta ja lähti ainiaaksi Bulgariasta.

Tämän, Venäjän politiikan saavuttaman menestyksen jälkeen ilmestyi
kenraali _Nikolai Kaulbars_, entisen sotaministerin veli, tsaarin
lähettiläänä Sofiaan ja vaati vangittujen salaliittolaisten
vapauttamista ja valtiosäännön kumoamista. Bulgarian halki tekemällään
kiihoitusmatkalla hän sirotteli ruplanseteleitä ympärilleen ja vaati
kokouksissa kansaa nousemaan kapinaan "laitonta" hallitustaan vastaan.
Stambulov vetosi kansallistunteeseen ja voitti. Huolimatta Kaulbarsin
vastalauseesta sobranje kokoutui ja valitsi Stambulovin ministeristön
puheenjohtajaksi. Julmistuneena ja hätäytyneenä suuren viheltävän
kansanjoukon Venäjän lähetystötalon edustalla pitämästä melusta
Kaulbars 20 p. marrask. 1886 lähti Bulgariasta, missä hänen
vallankumouksellinen toimintansa vain oli kylvänyt vihaa Venäjää
vastaan.

Aleksanteri III järjesti Stambulovin kukistamisen. Kuitenkin toinen,
Venäjän asiamiesten yllyttämä sotilassalaliitto meni myttyyn
helmikuussa 1887. Eräs bulgarialainen sotaoikeus tuomitsi yhdeksän
maata-kavaltanutta upseeria kuolemaan. Heidät oli pelastettava, tai
muuten Venäjä olisi menettänyt kaiken arvonsa Balkanilla. Mutta
Kaulbarsin hätiköidyn matkan tähden Pietarin ja Sofian väliset
diplomaattiset suhteet olivat katkenneet. Tsaari kääntyi sentähden
Saksan hallituksen puoleen, pyytäen että se viipymättä saisi aikaan
kuolemaan-tuomittujen Venäjän kannattajien armahtamisen Sofiassa.
Bismarck kieltäytyi kuitenkin sekautumasta toisen valtion
oikeudenkäyntijärjestykseen. Maaliskuun 6 p. 1887 nuo yhdeksän
salaliittolaista Rustshukin linnoituskaivannoissa ammuttiin.

Aleksanteri III järjesti Mustanmeren-laivaston merellelähdön, ja ennen
pitkää ilmestyi Varnan ja Burgasin edustalle sotalaivoja, jotka laskivat
merimiesosaston maihin. Englannin laivasto lähestyi Dardanelleja.
Itävallan hallitus ryhtyi sotilaallisiin toimenpiteisiin Galiziassa,
jonka rajoille venäläiset sotajoukonosastot uhkaavasti kokoutuivat.
Schnäbele-välikohtaus Saksan-Ranskan rajalla 20 p. huhtik. 1887 nosti
sotaministeri Boulanger'n Ranskassa herättämän sotaisen mielialan
kiehumapisteeseen asti. Kuumeentapaisella kiireellä otettiin Saksan
armeijassa käytäntöön uusi, monipanoksinen ampuma-ase ja sen sotaista
voimaa lisättiin asettamalla jalkeille kaksi uutta armeijaosastoa.
Venäjän onnettoman Bulgarian-politiikan seurauksena uhkasi puhjeta
maailmansota. Jännitys kasvoi Bulgarian valtaistuinkysymyksen ratkaisun
johdosta. Sobranje ei valinnut hallitsijaksi Venäjän ehdokasta, ruhtinas
Mingrelskia, erästä velkautunutta Pietarin kaartinupseeria, vaan
unkarilaisen husaariupseerin, Stambulovin ehdottaman prinssi _Ferdinand
von Koburg-Koharyn_. Elokuun 22 p. 1887 26-vuotias ruhtinas 32-vuotiaan
ministeripresidenttinsä seurassa juhlallisesti saapui Sofiaan.

Aleksanteri III järjesti Stambulovin syrjäyttämisen. Kolmas Venäjän
asiamiesten toimeenpanema sotilassalaliitto ja Stambulovia vastaan
tehty murhayritys meni kuitenkin myttyyn. Giers oli väsymätön.
Vannovski epäili yht'aikaa Itävalta-Unkaria ja Saksaa vastaan käytävän
sodan voitollista päättymistä. Tsaari oli hylännyt Bismarckin
ehdottaman kolmenkeisarinliiton uudistamisen, jotta hänellä olisi
vapaat kädet Bulgariassa. Kesäkuun 18 p. 1887 Berliinissä tehdyssä
"jälleenvakuutussopimuksessa" Pietarin ja Berliinin kabinetit kyllä
olivat vakuuttaneet toisilleen molemminpuolista hyväntahtoista
puolueettomuutta europpalaisen sodan varalta. Mutta sen johdosta ei
ollut kumoutunut Saksan 1879 ottama velvoitus liittoutuneelle
habsburgilaiselle monarkialle antaa sota-apua siinä tapauksessa, että
Venäjä _hyökkäisi_ Itävalta-Unkarin kimppuun. Silloin Aleksanteri III
päätti myöntyä ja matkusti Berliiniin. Marraskuun 28 p. 1887 hänellä
oli keskustelu valtiokanslerin kanssa. Bismarck todisti tsaarille, että
hänen vakaumuksensa Saksan politiikan kavaluudesta perustui
väärennettyihin kirjeisiin, jotka ovelasti oli Kööpenhaminasta hänen
käsiinsä toimitettu. Päästiin sovintoon, joka siksi kerraksi haihdutti
europpalaisen sodanvaaran. Ainoa, mitä Aleksanteri III epäonnistuneessa
Bulgarian-politiikassaan Saksan diplomaattisella kannatuksella
saavutti, oli se, ettei mikään europpalainen suurvalta tunnustanut
Sofian uutta ruhtinasta. Venäjän holhouksesta vapautettu Bulgaria
kehittyi uuden hallitsijansa tarmokkaassa johdossa odottamattoman
nopeasti taloudellisesti ja sivistyksellisesti. Aleksanteri III:n
kuolemaan asti Venäjän hallitus ei pitänyt mitään diplomaattista
edustajaa Sofiassa, ainoastaan salaisia asiamiehiä, joiden virittämien
murhayritysten uhriksi rahaministeri Beltshev 1890 joutui. Stambulov
sitävastoin pelastui henkivartijainsa valppauden tähden. Vasta hänen
kukistumisensa jälkeen (joka tapahtui 30 p. maalisk. 1894) Venäjän
asiamiehet häneen nähden panivat toimeen "rangaistustuomion", kun hänet
15 p. heinäk. 1895 keskellä katua ammuttiin kuoliaaksi.

Niinkuin Bulgarian olemassaolostaan, niin _Serbian_
riippumattomuudestaan tulee kiittää Venäjän aseita. Mutta
maantieteellinen asema ja taloudelliset edut ajoivat tämän pikkuvaltion
Habsburgin monarkian suojelevaan syliin. Vapaamielisten saatua
vaalivoiton venäläismielisistä radikaaleista tehtiin 1881 salainen
liitto ynnä kauppasopimus Itävalta-Unkarin kanssa. Vasta kuningas
Milanin luovuttua kruunusta 1889 onnistui Venäjän hallituksen
vaivalloisen ja usein likaisen myyräntyön jälkeen osaksi voittaa
takaisin menettämänsä vaikutusvalta.

Kokonaan hukkaan meni Venäjän vaikutus _Romaniassa_, missä suuttumus
Etelä-Bessarabian luovuttamisesta Venäjälle ja venäläisten joukkojen
kokoaminen rajajoen Prutin varsille 1883 aiheutti kuningaskunnan
yhtymisen kolmiliittoon. _Kreikan_ asema meren rannalla ja sen
taloudelliset edut saattoivat sen Englannin vaikutusvallan alaiseksi,
jonka laivasto vallitsi Välimeren itäosassa.

Näin Venäjä, erään Aleksanteri III:n lausunnon mukaan, saattoi luottaa
"vain yhteen uskolliseen ystävään" Balkanilla. Tämä oli pieni
_Montenegro_, joka edullisesti maksatti järkähtämättömän kiintymyksensä
Venäjään vuotuisilla raha-, vilja- ja asesuorituksilla.

Tällaisen valtiollisen aseman täytyi johtaa slavofiilinen puolue
hittoon Ranskan kanssa, joka oli oleva keinona ja tarkoitusperänä
Venäjän vanhan Itämaan-politiikan päämäärän saavuttamiseksi,
Konstantinopolin valloittamiseksi.


II. Venäläis-ranskalainen Uitto.

Ensimmäinen valtiomies, joka lausui julki ajatuksen aseliitosta Ranskan
tasavallan ja Venäjän monarkian välillä Saksaa vastaan, oli _Gambetta_.
Tämän v. 1882 sattuneen kuoleman jälkeen patrioottiliigan perustaja ja
johtaja _Paul Déroulède_ innokkaasti sekä puhui että kirjoitti
tehdäkseen tämän ajatuksen kansanomaiseksi molemmissa maissa. Hän sai
tässä kannatusta Venäjän Pariisin-lähettiläältä, parooni _Arthur
Mohrenheimilta_, ja tämän suosituksesta slavofiilisen puolueen
johtajalta, _Mihail Katkovilta_ Moskovassa, joka 1886 aloitti
menestyksellisen sanomalehtisodan seuraavana vuonna päättyvän
kolmenkeisarinliiton uudistamista vastaan. Tämän tsaarin neuvonantajan
kuolema 1 p. elok. 1887 antoi Déroulédelle toivotun tilaisuuden toiseen
Moskovan-matkaansa, missä hän pitäen mahtipontisen puheen laski
seppeleen "suuren venäläis-ranskalaisen liiton esitaistelijan" haudalle.
Toisen lähenemisen aiheen, nimittäin raha-asiain alalla, antoi Venäjän
luotontarve, joka 1888 päätti ensimmäisen lainansa Pariisin
rahamarkkinoilla. Aleksanteri III sulki kuitenkin itsepintaisesti
korvansa kaikilta Ranskan raha- ja valtiomiesten kosintayrityksiltä. Hän
näki liitossa kansanvaltaisen tasavallan kanssa vaaran Venäjän
itsevaltiudelle. Tähän loukkauskiveen kaikki ranskalaisten poliitikkojen
ponnistukset raukesivat. Mitä he eivät voineet, sen vaikutti Saksan
ulkopolitiikan äkillinen muutos Bismarckin kukistumisen jälkeen. Uusi
valtiokansleri, kenraali Caprivi, kieltäytyi suostumasta Venäjän
tarjoamaan vuoden 1887 jälleenvakuutussopimuksen uudistamiseen. Muuan
keisari Wilhelm II:n puhe saksalais-englantilaisesta aseveljeydestä sai
valtiollisen vastineensa Sansibar-sopimuksessa 1 p:ltä heinäk. 1890.
Venäjän diplomatia vainusi tämän saksalais-brittiläisen sopimuksen
salapykälissä, joka oli tehty molempien maiden etupiirien
rajoittamiseksi Afrikassa, myöskin salaisia sotilaallisia päätöksiä
Venäjää vastaan aloitettavasta hyökkäyssodasta. Jottei ilman
liittolaisia kohtaisi sellaista vaaraa, tsaari raskain mielin päätti
tehdä liiton Ranskan tasavallan kanssa. Viralliset keskustelut siitä
alkoivat keväällä 1891 yht'aikaa Pariisissa ja Pietarissa. Kun
heinäkuussa Giersin ja Ranskan ulkoministerin Freycinet'n kesken oli
päästy yksimielisyyteen, niin muuan ranskalainen laivasto-osasto lähti
juhlalliselle vieraskäynnille Kronstadtiin. Seisoalta tsaari
juhla-aterialla, joka pidettiin ranskalaisessa amiraalilaivassa,
kuunteli marseljeesia, tuota vallankumouksen intomielistä taistelulaulua
yksinvaltaista tyranniutta vastaan, jonka soittamista siihen asti
Venäjällä oli rangaistu karkoituksella Siperiaan. Aleksanteri III:n
viimeiset epäilykset parooni Mohrenheim voitti pitkässä audienssissa 18
p. elok. 1891 Hatsinassa. Senjälkeen hän riensi takaisin Pariisiin,
missä 22 p. elokuuta Venäjän lähettiläs ja Ranskan ministeristön esimies
Ribot allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan Venäjä ja Ranska
sitoutuivat kaikin keinoin auttamaan toisiaan, jos jommankumman maan
kimppuun hyökättäisiin.

Tsaari teki tämän _salaisen puolustusliiton_ saadakseen liittolaisen
Englantia vastaan. Sentähden Ranskan valtiomiehet ponnistelivat
kehittääkseen liittoa vastaisuudessa siten, että he saavuttaisivat
lopputarkoituksensa, Venäjän aseellisen avun kostosotaan Saksaa vastaan.
Tässä mielessä Ranskan pääesikunnan päällikkö, kenraali Boisdeffre,
seuraavana vuonna Pietarissa neuvotteli Venäjän pääesikunnan päällikön,
kenraali Obrutshevin kanssa sotilassopimuksesta. Aleksanteri III antoi
siihen kyllä periaatteellisen suostumuksensa, mutta selitti
ranskalaiselle kenraalille 17 p. elok. 1892 Hatsinassa, että Venäjä
vielä tarvitsi vähintään kaksi rauhanvuotta päättääksensä armeijansa
uuden aseistuksen ja rakentaaksensa valmiiksi strategiset rautatiensä
sekä toipuaksensa nälänhädästä ja kolerasta.

Tsaarin nimenomaisesta pyynnöstä liittosopimusta ei julkaistu eikä
virallisissa puheissa saanut mainita muusta kuin molempien valtakuntien
ja kansojen välisestä ystävyydestä. Kuitenkaan ei Venäjän ja Ranskan
välisen aseellisen liiton olemassaolosta saattanut olla mitään
epäilyksiä, kun muuan venäläinen laivasto lokakuussa 1893 oli käynyt
vastavierailulla Toulonissa ja kostonkiihkoinen Pariisi oli
venäläisille laivasto-upseereille ja -miehistölle valmistanut huumaavia
vastaanottojuhlallisuuksia. Uuden liittosopimuksen ranskalaisten
toivomusten mukaan laajennettuine määräyksineen allekirjoittivat
keväällä 1894 Giers ja Casimir Périer. Sotilaspiireissä odotettiin
sodan puhkeavan elokuussa samana vuonna. Silloin Japani 1 p. elok. 1894
julisti Kiinalle sodan. Itä-Aasiassa puhjennut taistelu heitti Venäjän
politiikan painopisteen sille taholle, missä venäläinen valloitushalu
hiljaisuudessa jo aikoja sitten oli ryhtynyt valmisteluihin uuden
suuren alueen anastamiseksi. Europassa ratkaiseva taistelu lykkäytyi
toistaiseksi.


III. Länsi-Aasia.

Jumala oli Venäjän kansalle, niin slavofiilinen oppi julisti, Aasiassa
määrännyt vapauttajan ja sivistyksen-levittäjän tehtävän. Tämän
maailmantehtävän täyttämiseksi Venäjän valtio aina vuodesta 1582,
jolloin venäläiset kasakat, yhdessä saksalais-balttilaisten sotavankien
kanssa, olivat menneet rajavuoren Uralin poikki, oli miekalla laskenut
valtansa alle koko Pohjois-Aasian sekä laajoja maa-alueita
Länsi-Aasiasta. _Rientokulku luonnollisen rajan saavuttamiseksi_ on
vienyt venäläiset yhä kauemmaksi. Jos siihen jollakin kohdalla oli
päästy, niin sen turvaaminen -- niinkuin sotaministeri Kuropatkin
eräässä tsaarille antamassaan mietinnössä 1900 selitti -- vaati
lähialueen valloitusta. Ja näin hillitsemättömästi valloittajana
eteenpäin tunkeutuessaan Venäjällä aina vuoteen 1904 oli vain _yksi_
vakavalta kannalta otettava vastustaja, joka esti sitä "täyttämästä
jumalallista tehtäväänsä" -- brittiläinen maailmanvalta. Samana vuonna,
jolloin Englannin valtiotaito Berliinin kongressissa sai diplomaattisen
voiton tsaarivaltakunnasta, muuan englantilainen sotajoukko kenraali
Robertsin johdossa marssi Venäjän vasallivaltioon _Afganistaniin_ ja
valloitti sen eteläosan. Emiiri Shir-Ali pakeni Venäjälle, joka jätti
suojattinsa auttamatta. Lordi Roberts asetti valtaistuimelle erään
Englannille uskollisen ruhtinaan, joka vuotuista maksua vastaan lupasi
vahvistaa sotavoimaansa -- Venäjää vastaan. Mutta Venäjän vallan
järjestelmällisen tunkeutumisen Intian suuntaan tämä vastoinkäyminen
vain kahdeksi vuodeksi pysähdytti. Mihailovskista Kaspianmeren
kaakkoisrannalta Turkin sodan juhlittu kansallissankari, kenraali
_Skobelev_, 1880 aloitti marssinsa _Tekke-turkmeeneja_ vastaan. Erämaan
kuljetusvaikeudet, joiden johdosta ennen tehdyt sotaretket olivat
surkeasti epäonnistuneet, hän voitti rakentamalla rautatien. Tammikuun
13 p. 1881 rosvoilevien paimentolaisten päälinnoitus _Geok-Tepe_
valloitettiin, minkä jälkeen he alistuivat. Heidän maansa liitettiin
Transkaspian (Kaspianmeren takaisena) alueena Venäjään ja kuvernööriksi
määrättiin kenraali _Komarov_. Vuonna 1884 läheiset _Merv-turkmeenit_
vapaaehtoisesti alistuivat Venäjän valtaan, kun heille luvattiin
itsehallinto. Sittenkuin Merv oli sotilaallisesti miehitetty, jolloin
vastoin sopimusta tehtiin hieman vastarintaa, Komarov tunkeutui
Afganistaniin ja hajoitti 30 p. maalisk. 1885 Kushkin luona erään
afganilaisen sotajoukonosaston. Englannin Pietarissa oleva lähettiläs
kutsutti heti Venäjän ulkoministerin luoksensa ja vaati "syyllisen"
kenraalin paikalla kutsuttavaksi takaisin. Englantilaisen uhkaavasta
puhetavasta säikähtyneenä Giers riensi tsaarin luokse ja ilmoitti:
"Komarov on heti kutsuttava takaisin, se on Englannin muodollinen
vaatimus." Mutta silloin Aleksanteri III kuohahti vihasta ja iskien
mahtavan nyrkkinsä erääseen pöytään, joka meni kappaleiksi, jyrähti
ministerilleen: "Ketä te palvelette, minua vaiko Englantia? Ilmoittakaa
lähettiläälle, että tulen antamaan Komaroville kunnianosoituksen!" Ja
niin kävikin. Rauhaa-rakastavan Gladstonen johtama brittiläinen
kabinetti tyytyi venäläis-englantilaisen komissionin asettamiseen, joka
pitkien keskustelujen jälkeen 1887 määräsi Afganistanin pohjoisrajan
Venäjän vaatimusten mukaiseksi.

Siellä, missä Venäjän, Afganistanin, Kiinan ja Intian rajat sattuivat
yhteen, kohosi Baijerin-kokoinen vuorimaa korkealle pilviin -- _Pamir_.
Huolimatta maan köyhyydestä, jonka ylätasangoilla kesäisin ja
laaksonnotkelmissa talvisin vaeltavat paimenet viettävät hurjaa
elämäänsä, sillä oli Venäjän hallitukseen suuri vetovoima. Muuan
"tieteellinen retkikunta" kiipesi elokuussa 1891 tuohon vuorimaahan,
voitti erään tielle asettuneen afganilaisen sotajoukonosaston, kulki
Hindukushin muodostaman "luonnollisen rajan" poikki ja katseli tältä
"maailman katolta" tiedonhaluisesti jalkojensa juuressa olevaa
Kabulia ja taivaanrannalla nähtävää laajaa Intian tasankoa.
Afganistanin emiiri, joka piti omanansa sitä maata, johon venäläiset
olivat tunkeneet, kääntyi apua pyytäen, Englannin puoleen. Mutta
rauhaa-rakastava brittiläinen pääministeri Gladstone kannatti taas
myöntyväisyyttä. Kauan aikaa keskusteltua Lontoon kabinetti 1895 jätti
riidanalaisen alueen Venäjälle. Siihen loppui sillä kertaa Venäjän
tunkeutuminen Intiaa kohti, sillä samaan aikaan kiinalais-japanilainen
sota läheni loppuaan, ja ulkoministeriön Aasian-osasto käänsi huomionsa
Itä-Aasian kysymykseen.


IV. Itä-Aasia.

"Hallitse Itää", sitä merkitsee suomeksi käännettynä vuonna 1860
Japanin meren rannalle perustetun merilinnoituksen Vladivostokin nimi.
Täällä 31 p. toukok. 1891 silloinen perintöruhtinas ja myöhempi tsaari
Nikolai II loi ensimmäisen lapiollisen maata ryhdyttäessä maailman
suurimpaan rautatierakennukseen. 7,581 kilometrin pituisena se
johdettiin metsien ja arojen poikki, ja Tsheljabinskin luona,
Ural-vuoriston itärinteellä, sen oli määrä yhdistää Kaukainen Itä
Europan rautatieverkkoon ja turvata valloituspolitiikalle rajattomat
sotaväenkuljetus-mahdollisuudet. Mutta aikaisemmin kuin venäläinen
diplomatia luulikaan, kun vielä valmistettiin siltaa Jenisein poikki,
pakotti kiinalais-japanilaisen sodan päätös käymään käsiksi Itä-Aasian
asioihin, jolloin lähinnä Tyynen valtameren laivasto näytteli
ratkaisevaa osaa.

Huhtikuun 17 p. 1895 voitettu Kiina _Simonosekin_ rauhassa Japanille
luovutti Formosan saaren, Liautungin niemimaan ynnä Port Arthurin
merilinnoituksen sekä Niutshvangin sataman Etelä-Mandshuriassa ja
tunnusti siihenastisen suojelusvaltionsa Korean riippumattomuuden.
Kuutta päivää myöhemmin Venäjä, Saksa ja Ranska panivat sitä vastaan
vastalauseensa. Noiden kolmen suurvallan sotalaivastojen uhkaavasti
kokouduttua Tshili-lahteen Japanin hallitus myöntyi, käski kiihtyneen
kansan vaieta ja määräsi vapaaehtoisen verotuksen tulevan kostosodan
varustuksia varten. Port Arthur ja Niutshvang annettiin takaisin
Kiinalle, joka lisäsi sotakorvaustansa, minkä Venäjä antoi Pekingin
hallitukselle etukäteen ja minkä Japani käytti sotavoimansa
vahvistamiseen.

Ulkoasiain johtajaksi oli Giersin kuoleman jälkeen 26 p. tammik.
1895 tullut monivuotinen Wienin-lähettiläs, ruhtinas _Aleksei
Lobanov-Rostovski_, joka toistaiseksi asetti Balkanin kysymyksen
"lasikuvun alle", saadakseen vapaat kädet Kaukaisessa Idässä. Saksan
liittyminen Venäjän Itä-Aasian politiikkaan sai selityksensä uuden
valtiokanslerin, ruhtinas Hohenlohen toivomuksesta taas solmia umpeen
Berliinin ja Pietarin välisen langan, jonka Caprivi oli leikannut
poikki. Kun Berliinin ulkoasiainvirasto ei tuntenut Japanin maantiedettä
ja historiaa, niin se yhtä vähän kuin Lobanov saattoi huomata, mitä
kohtalokkaita seurauksia oli oleva diplomaattisesta hyökkäyspolitiikasta
Idän tulevaa suurvaltaa vastaan.

Toukokuussa 1896 vietettyyn Moskovan kruunausjuhlallisuuteen saapui
kiinalainen valtiomies Li-Hung-Tshang. Hän vihasi Japania ja pelkäsi
samalla sen miekkaa. Lobanov ja Witte vaativat vastineeksi siitä, että
Venäjä suojelisi Kiinan alueen loukkaamattomuutta, lupaa Siperian radan
jatkamiseen Pohjois-Mandshurian kautta ja sen suojelemiseen
venäläisillä joukoilla. Tuo kokenut valtiomies huomasi kyllä, että
tässä tarjouksessa piili Kiinalle kuuluvan maan anastus, mutta suostui
siihen kuitenkin toukokuun 22 p., monien neuvottelujen, uhkausten ja
herkullisten ateriain taivuttamana. "Ulkonäön säilyttämiseksi" hän
kuitenkin vaati, ettei Venäjän hallitus, vaan siitä kokonaan riippuva
"venäläis-kiinalainen pankki" rakentaisi ja hallitsisi Mandshurian
rataosaa nimellä "Itä-Kiinan rata".

Jo seuraavana vuonna Saksan laivaston toimeenpanema _Kiautshoun_
valtaaminen pani koetteelle Venäjän uskollisuuden sitoumustensa
täyttämisessä. Pietarin diplomatia selitti kuitenkin Moskovan
salasopimuksen niin, että se antoi Kiinalle turvaa vain Japanin
maannälkää vastaan, mutta ei Saksan tai Ranskan sekautumista vastaan
Taivaan valtakunnan ylivallanoikeuksiin. Heti senjälkeen, 18 p. jouluk.
1897, Venäjän laivasto purjehti Port Arthurin satamaan ja anasti tämän
merilinnoituksen. Ja Ranska esitti laskunsa siitä, että se 1895 oli
auttanut Kiinaa Japanin liioiteltuja rauhanehtoja vastaan, ottamalla 22
p. huhtik. 1898 haltuunsa eteläkiinalaisen sataman _Kuangtshoun_.
Europan valtojen häiriytyneen tasapainon palauttamiseksi Kiinassa
nostettiin sitten 24 p. toukok. 1898 _Veihaiveissa_, vastapäätä Port
Arthuria, Englannin lippu. Voimaton Pekingin hallitus suostui
muukalaisten anastamien alueiden muodolliseen luovuttamiseen, "ulkonäön
säilyttämiseksi" vuokrasopimusten muodossa. Venäjä hankki itselleen sen
ohessa vielä 7 p. toukok. 1898 oikeuden rakentaa haararadan Itä-Kiinan
radalta Harbinista Mukdenin kautta Port Arthuriin ja turvata sitä
"suojelusjoukoilla".

Ulkopolitiikan johtajaksi Lobanovin 31 p. elok. 1896 sattuneen kuoleman
jälkeen oli tullut _Mihail Muravjov_, "Vilnan diktaattorin" pojanpoika,
jonka luonteenpiirteet hänellä olikin. Sen lasikuvun, minkä hänen
edelläkävijänsä oli asettanut Balkanin kysymyksen päälle, hän painoi
vielä lujemmin siihen kiinni sillä sopimuksella, minkä Pietarin
hallitus 28 p. huhtik. 1897 teki Wienin kabinetin kanssa. Siinä nuo
molemmat suurvallat sitoutuivat olemaan sekautumatta turkkilaisen
maakunnan Makedonian sekasortoisiin oloihin, missä oli puhjennut
verinen partiosota, sekä status qvon säilyttämiseen Balkanilla. Venäjän
voimat olivat käytettävissä uuteen valloituspolitiikkaan Itä-Aasiassa,
jonka päämääränä kunnianhimoisen ulkoministerin silmissä häämötti
_Korean valtaaminen_.

Tässä entisessä suojelusvaltiossa oli, heti kun se oli julistettu
riippumattomaksi, alkanut kiivas pikkusota venäläisen ja japanilaisen
vaikutuksen välillä. Venäjän edustajana oli konsuli _Weber_ Soulissa,
jonka liian säännönmukaista ja sentähden menestymätöntä asiainhoitoa
vastaan Pietarissa nousi tyytymättömyyttä. Silloin hänen puolisonsa
tammikuussa 1896 pelasti hänen asemansa. Käydessään kerran hallitsijan
palatsissa hän, japanilaisen vartion huomaamatta, kantotuolissaan vei
hänen jalkoihinsa kyyristyneen Korean kuninkaan konsulitaloon, jota
venäläiset merisotilaat suojelivat. Japanin juonista pelastettu
hallitsija, _Li Hui_, allekirjoitti auliisti Weberin sepittämät
hallituksen määräykset Japanin asettamien arvohenkilöiden
mestaamisesta, uusien ministerien sekä venäläisten raha- ja
sotaneuvosten nimittämisestä, satamien luovuttamisesta Venäjälle j.n.e.
Vasta vuoden perästä hän tuli takaisin palatsiinsa, joka nyt oli
venäläisten upseerien komentaman henkivartijajoukon suojelema, ja otti
Weberin ehdotuksesta "riippumattomuutensa" merkiksi keisarinnimen.
Venäjän suojelusherruus Koreassa näytti olevan saavutettu.

Japanin kansassa oli herättänyt suunnatonta suuttumusta, että Venäjä
oli ottanut haltuunsa Japanin 1894 valloittaman Port Arthurin
merilinnoituksen. Siihen tuli lisäksi Japanin vaikutuksen syrjäyttäminen
Koreassa, jota pidettiin Niponin hyvin-ansaittuna ja luonnollisena
siirtomaana. Ulkoministeriössä ei enää voinut olla mitään epäilystä
aseman vakavuudesta ja Japanin sotavarustusten laajuudesta, sittenkuin
Venäjä lähettiläästänsä, parooni _Rosenista_ (16 p:stä elok. 1897) oli
saanut yhtä kykenevän havainnontekijän kuin hyvän Itä-Aasian tuntijan.
Siperian-radan rakennus ulottui vasta 1899 Baikal-jarvelle, ja sieltä
Jablonoi- ja Hingan-vuoriston poikki Sungarin rannalla olevaan Harbiniin
ammotti yli 2,000 kilometrin pituinen raiteeton taival. Japanin hallitus
ehdotti Pietarin kabinetille maaliskuussa 1898 heidän etupiiriensä
tarkkaa erottamista Jalu-joen muodostamaa linjaa myöten. Parooni Rosen
puolsi innokkaasti Japanin tarjouksen hyväksymistä, joka Venäjälle
Korean luovuttamisen vastineeksi jätti koko Mandshurian. Siihen
kunnianhimoinen Muravjov ei voinut mukautua, vaikka hänen täytyi
myöntyä. Huhtikuun 25 p. 1898 molempien valtojen kesken tehty _Korean
sopimus_ merkitsi Venäjän politiikan peräytymistä, koska sen mukaan
venäläiset raha- ja sotaneuvokset oli kutsuttava takaisin ja keisari Li
Huin lahjoittamat satamat luovutettava, mutta epäselvän sanamuotonsa
tähden se jätti takaportin tulevaisuuden varalle. Ja erään toisen
takaportin myöhempää maanvaltausta varten varasi samaan aikaan muuan
valtiollinen seikkailija nimeltä _Besobrasov_. Tämä entinen
kaartinupseeri ja "pyhän liigan" johtaja vuodelta 1882 oli
isänmaallismielisillä mietinnöillä lähennellyt Nikolai II:ta ja
saavuttanut hänen luottamuksensa. Muuan Vladivostokin kauppias oli 1896
Korean hallitukselta hankkinut luvan Jalu-joen metsien käyttämiseen.
Besobrasov osti häneltä tämän myönnytyksen 80,000 ruplasta ja perusti
joen vasemmalle, Japanin-puoliselle rannalle sahamyllyn. Witte
kieltäytyi päättäväisesti kannattamasta tätä valtiollis-kaupallista
yritystä. Mutta hovipiireissä heräsi sitä kohtaan mielenkiintoa, ja
hankittiin isänmaallisista syistä ja voiton toivossa osakkeita tuossa
"itäaasialaisessa teollisuusyhtiössä", miksi Besobrasov risti
huijausyrityksensä, jolle hän Nikolai II:lta sai puijatuksi kahden
miljoonan ruplan valtionkannatuksen.

Muravjov oli vain lykännyt toistaiseksi aasialaiset valloitusaikeensa.
Saadakseen aikaa niiden kypsyttämiseksi ja Siperian radan
valmistamiseksi, hän tsaarin nimessä 24 p. elok. 1898 kääntyi kaikkien
hallitusten puoleen, ehdottaen _kansainvälistä konferenssia_
"liiallisten, kaikkia valtakuntia rasittavien varustusten
vähentämiseksi". Sillä aikaa kuin Europan sanomalehdistö kantoi
asianmukaisen kunnioituksen "jalomielisen tsaarin ihmisystävälliselle
mielenlaadulle", puuhasi uusi sotaministeri _Aleksei Kuropatkin_
(tammikuusta 1898) kaikessa hiljaisuudessa innokkaasti sangen
huomattavaa armeijanlisäystä. Hän muodosti 33 uutta tykistödivisioonaa,
kaksi uutta armeijakuntaa Aasiassa, kaksi uutta jääkäribrigadia
Siperiassa ja aloitti kenttätykistön uudesti-aseistamisen
uudenaikaisilla pikatulitykeillä. Samaan aikaan Itämeren ja Itä-Aasian
sotalaivastoa suurten taistelulaivojen rakentamisella melkoisesti
vahvistettiin, jota varten eräs tsaarin ukaasi 10 p:ltä maalisk. 1898
yli vahvistetun laivastomenoarvion vielä oli määrännyt 90 miljoonaa
ruplaa. Pääsotasatamaksi Tyynessä valtameressä valittiin Port Arthurin
jäätön lahti, jonka ympäri rakennettiin sikermä linnoituksia.
Sotasataman viereen Witte tahtoi perustaa kauppasataman, mikä
maatuneen, mutta tilavan merenlahden ruoppaamisella helposti oli
aikaansaatavissa. Aito venäläinen virastojenvälinen kateus sai tuuman
raukeamaan. Silloin rahaministeri 1899 perusti 30 kilometrin päässä
koilliseen Port Arthurista olevan Talienvanin lahden rannalle
kaupungin, jolle hän antoi nimen Daljni = etäinen. Äärettömiä summia
heitettiin hukkaan talojen, kirkkojen, varastohuoneiden ja koulujen
rakentamiseen sekä rantakatujen perustamiseen, jotka sitten tekivät
japanilaisille mahdolliseksi suurten piiritystykkiensä laivaamisen
lähtiessään Port Arthuria pommittamaan. Siperian sanomalehdistö ennusti
jo 1900, että sodan sattuessa Daljni oli oleva tukikohtana läheistä
merilinnoitusta vastaan toimivalle piiritysarmeijalle, ja antoi sille
pilkkanimen "Lishni" = tarpeeton.

Muravjovin viimeinen menestys -- hän kuoli 21 p. kesäk. 1900 -- oli
kirkkovaltion _Tibetin_ saattaminen Venäjän suojelusherruuden
alaiseksi. Vuodesta 1720 asti oli Pekingin ja Lhassan hallitusten
kesken konkordaatti olemassa, jonka mukaan Kiina sitoutui suojelemaan
Tibetin riippumattomuutta, jotavastoin Dalai Lama, kirkkovaltion
päämies ja kaikkien buddhalaisten paavi, lupasi käyttää hengellistä
vaikutusvaltaansa Kiinan mandshudynastian hyväksi. Vuonna 1899
englantilaiset sotajoukot miehittivät Tibetin maakunnan Sikkimin, eikä
Kiina sitä estänyt. Seuraavana vuonna perintöruhtinas Nikolai,
sittemmin tsaari, Aasian-matkallaan astui Intian maaperälle. Hänen
seuraajansa ja neuvonantajansa oli ruhtinas _E. Uhtomski_, joka
myöhemmin runsaasti kaunistetussa koruteoksessa kertoi matkasta ja
samalla saattoi julkisuuteen haaveelliset tuumansa Aasian
tulevaisuudesta. Uhtomskin mystillisen käsityksen mukaan "Aasia tämän
sanan täydessä merkityksessä ja koko laajuudessaan ei ollut mitään
muuta kuin kappale Venäjää, joka puolestaan pyrki veljellisessä
syleilyssä yhtymään Aasiaan". Sitävastoin "Länsi-Europan suhdetta Itään
kuvasi tykkiin sidottu kapinallinen sipoy (intialainen brittiläisessä
sotapalveluksessa)". Uhtomski koetti siihen aikaan saada aikaan
kohtauksen Dalai Laman ja tulevan tsaarin kesken Darjilingissa
Himalaja-vuoriston etelärinteellä, mutta Englannin hallitus esti sen.
Perintöruhtinaan palatessa Siperian kautta Uhtomski aloitti suhteita
Baikalin-takaisella alueella hallitsevan sikäläisten burjatien
Suur-Laman kanssa ja sai aikaan, että Tibetin paavi sanoi irti vuoden
1720 konkordaatin ja alkoi etsiä uutta suojelijaa. Pietarin ja
kaukaisen Lhassan väliset neuvottelut hoiti burjati Dordshiev, joka
käytyänsä Irkutskin kymnaasin oli ruvennut munkiksi. Uhtomskin
suosituksesta hän 1897 tuli Dalai Laman neuvonantajaksi ja ilmestyi
tämän lähettiläänä syyskuussa 1900 tsaarin luokse Livadiaan, mukanaan
valmis sopimusehdotus. Tsaari puolestaan lähetti edustajanaan toisen
venäläistyneen burjatin nimeltä Tsibikovin Lhassaan, missä marraskuussa
1900 tsaarin ja buddhalaisen paavin välinen sopimus lopullisesti
päätettiin. Nikolai II otti sen mukaan suojellakseen kirkkovaltiota,
jonka vastineeksi Dalai Lama lupasi kaikissa buddhanuskoisissa maissa
edistää Venäjän etuja. Heinäkuun 6 p. 1901 Nikolai II Pietarhovissa
juhlallisesti vastaanotti tibetiläisen lähetystön, jota johti
Dordshiev, joka toi hänelle Dalai Lamalta lahjoja ja käsikirjeen. Siinä
buddhalainen paavi koroitti tsaarin "_uskon lahjojen mestariksi ja
hoitajaksi_".

Uhtomski näki haaveellisen aatteensa, että "Aasian olemukseltaan
venäläisille läheiset kansat vapaaehtoisesti alistuisivat valkoisen
tsaarin valtikan alle", olevan toteutumaisillaan. Venäjän
sanomalehdistö tervehti innostuneesti "molempien maiden läheistä
yhteyttä". Kun Englannin lähettiläs kysyi, mitä tibetiläinen lähetystö
tarkoitti, niin hänelle syötettiin juttuja. Kun Venäjän Tibetissä
saaman suojelusherruuden seurauksena oli, että Kiinan hallitus osoitti
usein selittämätöntä myöntyväisyyttä Venäjän vaatimuksiin nähden, niin
Englantikin marraskuussa 1903 lähetti Dalai Laman luo lähetystön, joka
vei hänelle lahjoja ja mukanaan -- konekiväärejä. Venäjän Lontoossa
oleva lähettiläs kyllä teki sitä vastaan vakavia huomautuksia. Mutta
lordi Lansdowne torjui ne 17 p. marrask. 1903 jyrkässä muodossa:
"hänestä näytti ylenmäärin kummalliselta, että nämä vastaväitteet tekee
valta, joka ei missään maailmassa koskaan epäröi koskea naapurien
oikeuksiin, kun olosuhteet näyttävät sitä vaativan". Sillävälin
lähetystö kulki Himalajan lumipeitteisten solien läpi, ajoi hajalle
tibetiläisen, venäläisten upseerien johtaman nostoväen ja saapui 3 p.
elok. 1904 pyhään kaupunkiin Lhassaan. Venäläisen suojelusherruuden
sijaan astui brittiläinen.

Europan suurvaltojen maidenryöstö Kiinassa sekä kristillisten
lähetyssaarnaajien sekautuminen Taivaan valtakunnan lainkäyttöön ja
hallintoon synnytti 1900 isänmaallisen muukalaisvihamielisen liikkeen,
joka Englannissa sai nimen boksarikapina. Se antoi Venäjälle toivotun
tilaisuuden _koko_ Mandshurian sekä Pohjois-Mongolian sotilaalliseen
miehittämiseen. Vaikk'ei rauhallinen kiinalainen väestö tällöin tehnyt
mitään vastarintaa, niin Amur-maakunnan kuvernööri, kenraalimajuri
_Gribski_, "turvallisuuden tähden" ryhtyi raakamaiseen tekoon.
Venäläisen rajakaupungin Blagoveshtshenskin koko kiinalainen väestö,
noin 10,000 miestä, naista ja lasta, ajettiin 2 p. heinäk. 1900
poliisi- ja sotilasvoimalla Amur-jokeen. Tunnettu maalari
Vereshtshagin, joka neljää viikkoa myöhemmin kulki jokea alaspäin,
kertoi 1903 "Vjestnik Jevropyssa", kuinka hukutettujen kiinalaisten
turpuneet ruumiit estivät hänen höyrylaivansa kulkua, hiljaa ajautuen
merta kohti, ilmaa saastuttaen ja tsaarillista hallitusta syyttäen.
Venäjän lehdet eivät silloin saaneet mitään siitä kertoa. Sen sijaan
ruhtinas Uhtomski "_Kiinan kirjeissään_" kuvasi saksalaisten,
brittiläisten ynnä muiden länsieuroppalaisten sotajoukkojen
"barbaarista sodankäyntiä ja raakaa ryöstämisraivoa" Kiinan
sotaretkellä ja asetti sen vastineeksi venäläisten sotamiesten
"inhimillisen käyttäytymisen", jotka tarkasti pysyttäytyivät erillään
rosvouksista ja murhista. Kun europpalaiset lähetystöt Pekingissä oli
vapautettu, niin Venäjän hallitus Uhtomskin toimesta kieltäytyi
enemmästä osanotosta Kiinan-retkeen ja tyytyi Mandshurian
valloitukseen, jonka tähän asti kaupalle "avoin ovi" nyt pantiin
lukkoon venäläisellä tullimuurilla. Suunnitelmista Korean valtaamiseksi
ei luovuttu, mutta niiden toteuttaminen tehtiin riippuvaksi
Siperian-radan valmistumisesta, jota kuumeentapaisella kiireellä
joudutettiin. Besobrasovin itäaasialainen teollisuusyhtiö nousi suureen
kukoistukseen. Monet suuriruhtinaat ja tsaari itse tulivat tuon Jalun
vasemmalla rannalla sijaitsevan valtiollisen puunsahauslaitoksen
osakkaiksi, jonka suojelemiseksi muodostettiin "metsävartiosto"
venäläisistä sotajoukoista.

Kreivi _Ito_, uudenaikaisen Japanin luoja, huolestuneena isänmaansa
tulevaisuudesta, jos se joutuisi sotaan Venäjän ja Ranskan kanssa,
päätti henkilökohtaisesti puhuttelemalla Pariisin ja Pietarin johtavia
valtiomiehiä päättää ratkaistavana olevan riidan rauhallisella
sopimuksella Kiinan kustannuksella. Pariisissa hän ei saanut osakseen
ymmärtämystä eikä kannatusta Pietarissa toimitettavaa diplomaattista
tehtäväänsä varten. Marraskuun 30 p. 1901 hän Muravjovin seuraajalle,
kreivi _Lamsdorffille_, teki saman ehdotuksen, jota Tokion kabinetti jo
maaliskuussa 1898 oli tarjonnut: Venäjän ja Japanin etupiirit
Itä-Aasiassa olivat tarkasti ja lopullisesti erotettavat Jalu-virran
muodostamalla linjalla. Selvänäköisenä valtiomiehenä Venäjän
ulkoministeri oli siihen valmis, hienovaistoisena hovimiehenä hänen
täytyi tässä määrätyssä muodossa hylätä tehty tarjous, sillä
Besobrasovin sahamylly oli Jalun vasemmalla rannalla ja tsaari oli
osakkaana Korean metsien hakkuuliikkeessä. Lamsdorffin vastaehdotus
Pohjois-Korean luovuttamisesta raukesi Iton salaiseen valtakirjaan.
Venäjän hovipiireissä ja määräävissä sotilaspiireissä ei otettu tuota
"pientä keltaista japanilaista" vakavalta kannalta. Olihan Kuropatkin
tsaarille 27 p. maalisk. 1900 antamassaan kertomuksessa suosittanut,
"että Japanilta, veristen selkkausten estämiseksi Kaukaisessa Idässä,
oli riistettävä oikeus pitää sotalaivastoa". Pettyneenä Ito lähti
Lontooseen. Täällä hän kohtasi asiantuntemusta ja ymmärtämystä.
Tammikuun 30 p. 1902 Suurbritannia ja Japani tekivät _liiton
viideksi vuodeksi_. Sen julkaiseminen 12 p. helmik. osoitti, että
venäläis-japanilaisen sodan syttyessä Englanti lähinnä oli velvollinen
antamaan vain diplomaattista ja rahallista kannatusta, mutta aseellista
apua vasta silloin, jos jokin kolmas valta -- Ranska -- sekautuisi
taisteluun Venäjän puolella. Muuan sopimuksen salainen pykälä vakuutti
sen tapauksen varalle, että Japanin sotajoukko kärsisi tappion Koreassa,
että Englannin laivasto estäisi mannermaasodan siirtämistä
saarivaltakuntaan.

Sodanuhka, mikä sisältyi liittosopimuksen julkaisemiseen, pakotti
hallituksen myöntyväisyyteen. Se sitoutui eräässä 8 p. huhtik. 1902
Kiinan hallituksen kanssa tehdyssä sopimuksessa miehittämänsä
Mandshurian asteittaiseen tyhjentämiseen puolentoista vuoden kuluessa,
s.o. ennen 8 p. lokak. 1903.

Tsaarin ministerien ja neuvonantajien joukossa Wittellä yksin oli
selvä käsitys Kaukaisessa Idässä nousevasta vaarasta. Oppiakseen
henkilökohtaisesti tuntemaan Mandshurian oloja hän 26 p. syysk. 1902
lähti sinne. Tsaarille antamassaan kertomuksessa hän kuvasi venäläisen
sotilasvallan raakaa menettelyä Mandshurian rauhallista kiinalaista
väestöä ja kiinalaisia hallitusvirastoja kohtaan. Hän suositti Korean
luovuttamista ja Mandshuriassa vallitsevan sapelivallan lopettamista;
sen sijaan tämä maa voitaisiin valloittaa rauhallisella tavalla. Tämän
Witten kuvauksen tarkistamiseksi tsaari tammikuussa 1903 lähetti
suosikkinsa Besobrasovin Itä-Aasiaan. Tämä seikkailija, oikea
vastuuttoman neuvonantajan perikuva, näytteli kahden kuukauden ajan
Mandshuriassa hallitsijan osaa, sekautuen kaikkiin ylipäällikön,
amiraali _Aleksejevin_. (erään Aleksanteri II:n äpäräpojan)
toimenpiteisiin, jakeli anteliaasti rahaa oikeauskoisten kirkkojen ja
venäläisten sanomalehtien perustamiseksi, osti hiilikerrostumia ja
hankki kauppalupia. Niin suuttunut kuin Aleksejev alussa olikin
tsaarillisen suosikin röyhkeästä käyttäytymisestä, niin hän kuitenkin
omien tuumiensa edistämiseksi teki hänen kanssaan läheisen liiton. Sen
teki Plehwekin, kun tuo onnenonkija hyvin menestyneeltä liikematkaltaan
oli palannut Pietariin. Itä-Aasiassa noudatettavaan politiikkaan nähden
syntyi toiselta puolen Plehwen, Besobrasovin ja Aleksejevin, toiselta
puolen Witten ja Lamsdorffin kesken katkera taistelu, johon vedettiin
myöskin vastakkaiset käsitykset valtakunnan sisällisestä tilasta.
Pobedonostsev kannatti Plehweä. Kuropatkin horjui, luonteensa
mukaisesti, päättämättömänä sinne tänne. Hänen mieskohtaisen
kunnianhimonsa määränä ei ollut voitollinen sota Japania vastaan, vaan
Saksan sotilaallinen musertaminen. Kesällä 1903 Kuropatkin teki
tiedusteluretken Port Arthuriin ja edelleen Japaniin, tutkiakseen
sotilaallista ja valtiollista asemaa itse paikalla. Tokiossa hän kuuli
parooni Rosenilta, että sota oli välttämätön, jollei lopetettaisi
Besobrasovin Jalu-yritystä; että Japanin sotajoukkoa ja laivastoa ja
sen kansan sotaista henkeä ei ollut tuomittava niin halveksivasti,
kuin Venäjän sotilasasiamies, eversti Vannovski Kuropatkinille
lähettämissään kertomuksissa oli tehnyt.[7] Siitä huolimatta hän
Pietariin palattuaan lyöttäytyi Plehwen puolelle, joka piti voitollista
sotaa Japania vastaan välttämättömänä kansan vallankumouksellisen
mielialan kääntämiseksi pois hallituksen väärinkäytöksistä. Tai,
niinkuin hänen äänenkannattajansa Novoje Vremja sanoi: sota oli ainoa
keino tehdä villit Gorki-ainekset isänmaallisiksi. Kuropatkin liittyi
sotapuolueeseen pysyäkseen ministerinä. Valtiosihteriksi koroitetun
tsaarillisen suosikin vaikutusvalta oli suurempi kuin koskaan. Hänen
ystävyytensä aiheutti arvonkoroitusta, hänen vihamielisyytensä
virkaeron.

Heinäkuun 30 p. 1903 Japanin lähettiläs antoi nootin, joka toisti jo
1898 ja 1901 tehdyn ehdotuksen: koko Mandshuria Venäjälle, koko Korea
Japanille. Kreivi Lamsdorff, jota Rosen ja Witte ahdistelivat, oli nyt
siihen valmis. Ratkaisu tapahtui elokuussa, tsaarin palattua
pyhiinvaellusretkeltään pyhän Serafimin luiden luokse: kreivi Lamsdorff
jäi virkaansa, mutta vapautettiin venäläis-japanilaisten keskustelujen
johtamisesta ja sai toimekseen Makedonian kysymyksen selvittelyn. Witte
sai eronsa raha-asiain ministerinä ja syrjäytettiin nimittämällä hänet
ministerikomitean puheenjohtajaksi. Itä-Aasian ulkopolitiikan johto
uskottiin Pietarissa valtiosihteeri Besobrasoville, joka tuli erään
vastaperustetun "Kaukaisen Idän komitean" johtajaksi, sekä samaan
aikaan Port Arthurissa amiraali Aleksejeville, joka koroitettiin
"Kaukaisen Idän käskynhaltijaksi" Baikal-järvestä aina Jalu-jokeen
saakka.

Sillä sota oli ratkaistu, jota Plehwe tahtoi sisäpoliittisista syistä
ja jota Kuropatkin kertomuksessaan tsaarille 6 p:ltä jouluk. 1903 piti
välttämättömänä, jotta Japanilta olisi riistetty oikeus pitää
sotalaivastoa ja siten tehty sille mahdottomaksi Venäjän tulevassa
taistelussa Saksaa vastaan auttaa tätä valtakuntaa hyökkäämällä
Vladivostokia tai Port Arthuria vastaan. Besobrasov ja Aleksejev olivat
aivan varmat siitä, että pieni Japani, nähdessään venäläisen
jättiläisen voimakeinot, ei sotaan ryhtymällä tekisi itsemurhaa,
harakiriä, vaan taistelutta luopuisi Koreasta. Molemmat mahtimiehet
tekivät jo suurenmoisia suunnitelmia Itä-Aasian alueiden
taloudelliseksi käyttämiseksi ja omien taskujensa täyttämiseksi.

Lokakuun 8 päivä menee, eikä Mandshuriaa ole tyhjennetty, niinkuin on
luvattu. Yhä vielä Japanin hallitus tarjoo kättänsä rauhalliseen
sovinnontekoon, mutta Pietarin kabinetti kehoittaa sitä kääntymään
käskynhaltija Aleksejevin puoleen Port Arthurissa, niinkuin kerran 16.
vuosisadalla Moskovan suuriruhtinaat ylpeästi olivat lähettäneet
pikkuvaltioiden, niinkuin Ruotsin ja Liivinmaan, hallitukset asioineen
Novgorodissa olevan käskynhaltijansa puheille. Aleksejev vaatii
Pohjois-Korean sekä kahden maan eteläosassa olevan, vastapäätä
Japanille kuuluvaa Tsushiman saarta sijaitsevan sataman luovuttamista.
Nämä ehdot Japani hylkää. Tsaari tekee Lamsdorffin kanssa
diplomaattisen matkan ulkomaille. Kohdatessaan keisari Frans Josefin
Mürzstegissä 2 p. lokakuuta ja keisari Wilhelm II:n Wiesbadenissa 4 p.
marraskuuta hän hankkii itselleen Itävalta-Unkarin ja Saksan
puolueettomuuslupauksen tulossa-olevassa sodassa. Lamsdorff yrittää
28 p. lokakuuta Pariisissa saada sotilaallista kannatusta, mutta
turhaan.[8] Japani on valmis taisteluun, sotalaina jo toukokuussa
Lontoossa päätetty; ranskalaistakin pääomaa oli siinä mukana.
Kansan mieli on kiihtynyt ja sotainen, ja tämä mieliala saa
vastakaikunsa parlamentin myrskyisissä keskusteluissa 11 p. joulukuuta.
Valmistuneella Siperian radalla pyörii herkeämättä sotilasjunia
lännestä itään, uusia taistelulaivoja lähtee puhkuen Kronstadtista
Port Arthuria kohti Venäjän Tyynenmeren laivaston vahvistamiseksi.
Joulukuun 24 p. 1903 Japani tekee uusia ehdotuksia ja pyytää niihin
vastausta ennen 7 p. tammik. 1904, mutta sitä saamatta. Tokiossa
pääsee se vakaumus valtaan, että Venäjä pitkittää keskusteluja
vain täydentääksensä varustuksiansa maalla ja merellä. Viimeisen
askelen saattaakseen Japanin hallituksen kärsivällisyyden loppumaan
astuu Pobedonostsev. Hänen toimestaan määrätään 200,000 ruplaa
valtiorahastosta oikeauskoisen tuomiokirkon rakentamiseksi Soulin,
Korean pääkaupungin pääpaikalle. Tokiossa kokoutuu, mikadon johtaessa
puhetta, "vanhojen neuvosto", kokeneiden valtiomiesten kokous, ja
päättää, että sotaan on ryhdyttävä. Helmikuun 5 p. 1904 Japani
keskeyttää diplomaattiset keskustelut ja aloittaa kolmea päivää
myöhemmin vihollisuudet yöllisellä torpedolaivahyökkäyksellä Venäjän
sotalaivaston kimppuun Port Arthurin edustalla. Meluava sotainnostus
Pietarissa on vastauksena "salakavalan" vihollisen odottamattomaan ja
menestykselliseen hyökkäykseen. Hovissa vallitsee välinpitämätön
mieliala. Ollaan varmoja sodan voitokkaasta päättymisestä ja nähdään
ensimmäisessä sotilaallisessa häviössä vain "kirpunpurema".



8. LUKU.

Kirkko.


I. Valtiokirkko.

    "Joka tekee itsensä syypääksi kerettiläisyyden tai harhaoppien
    levittämiseen, joita jo on vallalla oikeauskoisen kirkon
    luopioissa, taikka uusien, uskolle vaarallisten lahkojen
    perustamiseen, rangaistaan kaikkien säätyoikeuksien
    menettämisellä sekä karkoituksella Europan Venäjältä
    Transkaukasiaan uutisasukkaaksi, Transkaukasiasta Siperiaan,
    mutta itse Siperiassa tämän maan kaukaisimmille paikoille."

                            Venäjän rikoslakikirjan 196 artikla.

"Pyhän, katolisen, apostolisen, oikeauskoisen kirkon" etupäässä oli
tsaari sen rajattomalla vallalla varustettuna suojelijana ja
ylimmäisenä pappina. Vain uskonkysymysten ratkaisu oli teoriassa
pidätetty yleiselle kirkolliskokoukselle. Mutta kun sellaista ei sitten
vuoden 1787 enää oltu pidetty, niin ylin kirkollinen hallintovirasto,
"pyhä synodi", käytännössä järjesti myöskin uskonopilliset
riitakysymykset. Moskovan, Kiovan ja Pietarin kolme metropoliittaa,
Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja Luoteis-Amerikan (Alaskan) 63
hiippakuntapiispaa, samoin kuin Tokion, Pekingin ja Urmian, saivat olla
vain pyhän synodin osoitusten kuuliaisia toimeenpanijoita ja olivat
toimeenpanossa konsistorien sihteerin valvonnan alaisia, joiden siitä
tuli kertoa pyhän synodin yliprokuraattorille. Huolimatta piispanviran
puhtaasta virkamiesluonteesta se oli kovin haluttu, sillä siihen kuului
suuri valta alempiarvoisiin pappeihin nähden ja runsaat tulot. Mutta
vain munkit voivat saada jalokivillä koristetun piispan sauvan.
Tämä kehoitti kyvykkäitä ja kunnianhimoisia seminaarikasvatteja,
uusimpana aikana myöskin hurskastelevia kaartinupseereja, tekemään
munkkilupauksen. Sillä he astuivat niinsanotun "mustan" papiston
riveihin, joka etuoikeutettujen ylpeydellä katseli "valkoisen"
maallikkopapiston suurta laumaa. Luostarien luku ei Venäjän valtakunnan
tuhatvuotisen historian minään aikakautena ole niin kasvanut kuin
Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n hallituskautena. Virallisten tietojen
mukaan oli vuonna 1915 kaikkien luostarien luku 942 ja niissä 80,388
asukasta. Suurinta kunnioitusta kansan keskuudessa nauttivat Kiovan,
Moskovan lähellä olevan Sergievin, Pietarin Aleksanteri Nevskin,
Volhynian Potshajevin ja Vienanmeren saaressa kaukana pohjoisessa oleva
Solovetsin luostari. Monet tuhannet pyhiinvaeltajat kulkivat vuosittain
näihin pyhiin paikkoihin, lisäten niiden ilmankin jo sangen suuria
tuloja. Moskovan rikkain talonomistaja oli 60 virstan päässä
kaupungista sijaitseva pyhän Sergiuksen luostari. Hautapaikka luostarin
hautuumaalla takasi pääsyn taivaan valtakuntaan, ja siitä maksettiin
sen mukainen hinta. Melkeinpä tuskallisella säästäväisyydellä munkit
hoitivat yhä kasvavaa omaisuuttaan eivätkä olleet mitään iloisia
lahjoittajia sota- ja nälkäaikoina. Yhteiskunnallinen huolto oli heille
vallan vierasta; ani harvoissa luostareissa oli sairaalat. Joka ei
pukenut mustaa kaapua ylleen kunnianhimosta ja munkkikammiossa nähnyt
hierarkkisen arvoasteikon ensimmäistä astuinta, hän meni luostariin, ei
luopuakseen maailmasta ja sen iloista, vaan päästäkseen sen työstä ja
taisteluista. Monesta miesluostarista liikkui pahoja huhuja, joita
uskottiin. Lukuisat nunnaluostarit olivat vajonneet naimatta-jääneiden
tyttöjen huoltolaitoksiksi. Pääsymaksu vastasi elinkoron ostohintaa.
Köyhiä talonpoikaistyttöjäkin otettiin; mutta heidän täytyi silloin
piikatyttöinä palvella muita nunnia tai maailmaa kiertäen Kristuksen
tähden kerjätä armeliaiden ihmisten lahjoja luostarille.

Valkoisen papiston sääty, johon kuului noin 70,000 pappia, ei yleensä
nauttinut mitään erityistä kunnioitusta enempää sivistyneen
yhteiskunnan kuin yksinkertaisen kansankaan puolelta. Heidän ammattinsa
oli aina vuoteen 1864 ollut perittävä, pojan oli ollut pakko ryhtyä
isänsä virkaan. Silloin oli heillekin, niinkuin maaorjatalonpojille,
vapautuksen hetki tullut. Monet papinpojat pyrkivät virkamiehiksi tai
vapaisiin ammatteihin, antautuivatpa politiikkaankin, missä he pian
tulivat hyvin huomattaviksi äärimmäisellä jyrkkyydellään joko
taantumukselliseen tai vallankumoukselliseen suuntaan. Tämä liike
yltyi vuosisadan lopulla, kun rajamaiden venäläistyttämisen
edistämiseksi Tarton ja Varsovan yliopistojen täytyi avata porttinsa
pappisseminaarien kasvateille. Heidän sivistystasonsa tähden heiltä
kuitenkin edelleen oli kielletty pääsy varsinaisiin venäläisiin
korkeakouluihin. Teologian opiskelua varten oli neljä piispojen
johtamaa "hengellistä akatemiaa" Kiovassa, Pietarissa, Kasanissa ja
Moskovan-läheisessä Sergiuksen luostarissa. Mutta näidenkin
jumaluusopillisten ammattikoulujen läpikäyneet valitsivat enimmäkseen
maallisen virkamiesuran ja voivat toivoa sillä menestyvänsä, koska
Pobedonostsev periaatteesta heitä suosi. Niin eivät vuosisadan lopusta
alkaen vaienneet valitukset pappienpuutteesta maaseuduilla sekä pappien
sivistyskannan taantumisesta, koska monet heistä olivat ottaneet
vihkimyksen, suorittamatta loppututkintoa seminaarissa. Vain
rajamaissa, joiden väestö oli etupäässä katolista tai protestanttista,
oli oikeauskoisten pappien luku tarpeettoman suuri ja heidän
aineellinen asemansakin paljoa edullisempi kuin Venäjällä. Yleensä ei
papilta paljoa vaadittu; ei häneltä kysytty siveellistä puhtautta,
vaan, niinkuin muinais-Roomassa, jumalanpalvelusmenojen tarkkaa
tuntemista ja tuskallisen pikkumaista noudattamista, sillä niissä oli
salaperäinen voima. Tätä kantaa edusti johdonmukaisesti myöskin
Pobedonostsev. Kun ystävät tai kirkolliset intoilijat huomauttivat
hänelle hengellisten elämässä vallitsevista huutavista epäkohdista,
niin hän runsaasta tietovarastostaan kirkollisesta elämästä kertoi
heille vielä paljoa pöyristyttävämpiä asioita, joiden hän antoi
rauhassa tapahtua.

Jos jossakin oli munkki tai pappi, joka samalla kertaa oli hurskas ja
puhdastapainen ja hyvin hoiti kristillisen sielunhoidon tehtäviä,
ja kansa tunnusti ja antoi arvoa hänen siunausta-tuottavalle
toiminnalleen, niin hänen ihailijansa koroittivat hänet "staretsiksi",
pyhäksi vanhukseksi. Vuosisadan lopussa nämä kunnianarvoisat
sielunhoitajat varsinkin tulivat muotiin; ylhäiset salongit avautuivat
heille ja niissä kerrottiin legendoja heidän rukoustensa ihmeellisistä
vaikutuksista. Heille tarjottiin rahaa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja
pyydettiin heidän esirukoustaan Jumalan, hovinaisten ja ministerien
luona. Suurta ja hyvää osaa näytteli staretsina 1890-luvulla
Kronstadtin kunnian arvoinen pappi Ioan. Laajan valtakunnan kaikilta
ääriltä hän sähköteitse sai rahalähetyksiä ynnä pyyntöjä, että hän
rukoilisi jonkun kuolemansairaan puolesta. Aleksanteri III:nkin
kuolinvuoteelle hänet kutsuttiin. Pian tuon ihmeidentekijän piiritti
joukko kiihkoisia naisia ja miehiä, jotka hänen nimessään tekivät
kaikenlaista vallattomuutta. Alkoi epäpuhdas kilpailu. Teeskentelijät
ja huijarit, vanhat ja nuoret, rupesivat suuremmalla tai vähemmällä
onnella staretsin tuottavaan toimeen. Muuan pahimmista, entinen
hevosvaras _Rasputin_, pääsi suureen valtaan ja korkeaan arvoon, tullen
Nikolai II:n neuvonantajaksi ja tsaarillisen perheen ystäväksi.

Niinkuin luostarien, niin vuosisatain vaihteessa myöskin kirkkojen ja
kappelien luku kasvoi. Niissä maakunnissa, joissa oli "toisuskoinen"
väestö, valtio rakensi ne kaikkien veronmaksajien kustannuksella,
harjoittaen sen ohessa lempeätä pakkoa paikallisia yhdyskuntia sekä
katolisia, evankelisia, juutalaisia ja muhamettilaisia pankin- ja
tehtaanjohtajia kohtaan, jotta hekin olisivat antaneet roponsa
oikeauskoisen kirkon rakentamiseen.

Komea ja juhlallinen on valtiokirkon jumalanpalvelus, mahtavasti se
vaikuttaa ihmisten aisteihin ja antaa mielelle mystillisiä symboleja.
Syvälle maahan asti miehet ja naiset kumartuvat kultaisten
pyhimyskuvien edessä ja tekevät palavalla innolla ristinmerkkejä.
Hartaus täyttää mielen, mutta myöskin se muinais-Rooman käsitys, että
Jumala ja pyhimykset eivät tee mitään ilmaiseksi. Rukouksen kuuleminen
tulee vain sen osaksi, joka uhraa tuohuksensa pyhimyksen kuvan edessä,
joka kumartuu, kunnes selkä katkee.

Niinkuin luostarien ja kirkkojen, niin kasvoi Aleksanteri III:n ja
hänen poikansa aikana myöskin uusien pyhimysten ja uusien pyhäpäivien
luku yhä. Elävää kirkollista mieltä ei sillä herätetty, vaan
edistettiin kyllä laiskuutta ja ehkäistiin Venäjän kansan
taloudellisten voimien kehitystä pyhäpäivien paljoudella.

Niinkuin keisarillisessa Roomassa, niin myöskin Venäjän viimeisten
keisarien aikana valtiouskontoon kuuluminen, sen määräysten ulkonainen
täyttäminen oli oikean valtiollisen mielenlaadun todistuksena.
Maalliset arvobenkilöt, jotka palatseihinsa perustivat kotikirkkoja ja
vähän väliä panivat niissä toimeen komeita jumalanpalveluksia, saivat
iloita pyhän synodin kaikkivaltiaan yliprokuraattorin erityisestä
hyväntahtoisuudesta. Ehtoollisella-käynnistä pidettiin kirjaa;
virkamiesten tuli vuosittain esimiehilleen antaa todistus saamastaan
kirkollisesta synninpäästöstä. Kun tsaarillinen perhe kävi Herran
pöydälle, niin se hoviministeriön ja Pietarin sähkösanomatoimiston
välityksellä virallisesti ilmoitettiin kaikille alamaisille.

Niinkuin roomalaisen virkavallan täydentäjä, keisari Diocletianus,
julkisessa luopumuksessa valtionuskonnosta näki rikoksen valtiota
vastaan ja ankarasti rankaisi sen, niin myöskin keisarillinen Venäjän
hallitus menetteli luopuneita vastaan. Ja niiden luku oli suuri,
vaikk'ei siitä tilaston avulla saanut selkoa.


II. Vanhauskolaiset.

Monivuotinen teologinen riita Vapahtajan nimen oikeasta ääntämisestä --
Isus vaiko Jisus? -- oikeasta ristinmerkin tekemisen tavasta --
kahdellako vai kolmella sormella? -- oli vaikuttanut sen, että suuri
osa Venäjän kansasta 17. vuosisadalla oli luopunut valtiokirkosta.
Vanhauskolaisiksi he itse itseänsä sanoivat, sillä heidän mielestään
jumalanpalvelusmenoilla oli salaperäinen voima ja he sekoittivat ne
uskoon, luopuneiksi (raskolniki) taas nimitti heitä hallitseva ja heitä
vainoava valtiokirkko. Tämä virallinen haukkumasana vaihdettiin
suvaitsevaisuusediktissä 30 p:ltä huhtik. 1905 nimitykseen "vanhoja
kirkonmenoja noudattavat", joka täydellisesti vastasi asian laatua.
Siitä huolimatta synodi seitsemää vuotta myöhemmin antoi heistä
lausunnon, ettei heitä sopinut pitää kristittyinä. Vasta senaatin
ukaasi 12 p:ltä huhtik. 1916 tunnusti heidän kristillisyytensä.
Vanhauskoinen kirkko pitää jäykästi kiinni vanhan, pietarintakaisen
Venäjän kirkollisista, valtiollisista ja yhteiskunnallisista ihanteista
ja tavoista ja on sen johdosta saanut sanomattoman paljon kärsiä.
Aleksanteri III antoi arvoa vanhauskoisten taantumuksellisille
mielipiteille ja halusi valtiollisista syistä sovintoa heidän kanssaan.
17. vuosisadan mielipiteeneroavaisuudet eivät enää saaneet olla minään
esteenä. Jo 18. vuosisadan lopussa molempien leirien valistuneet
teologit olivat tunnustaneet, että Jeesuksen nimen ääntäminen ja
ristinmerkin tekemisen muoto eivät sisältäneet mitään kristillisen
uskonopin aineksia ja että molemmilla vastakkaisilla käsityksillä siitä
oli historiallinen oikeutuksensa. Mutta Pobedonostsevin uskonkiihko
ymmärsi sovinnolla ehdotonta alistumista pyhän synodin alle. Siihen
eivät vanhauskolaiset, jo monien pyhinä kunnioitettujen marttyyriensa
tähden, voineet suostua. Vainon pitkinä vuosina he olivat muodostaneet
oman kirkkonsa kansanvaltaisella perustuksella, joka oli jyrkässä
ristiriidassa valtiokirkon virkavaltaisen rakenteen kanssa. He
ymmärsivät sovinnolla vanhauskoisen, itsenäisen kirkon sekä kaikkien
sen arkkipiispojen, piispojen ja pappien tunnustamista valtiovallan
puolelta. Sovintoa ei syntynyt, ja uudestaan alkoi vaino Nikolai II:n
aikana, joka tässä antoi Pobedonostseville vallan vapaat kädet. Jälleen
täyttyivät Susdalin luostarivankilan kammiot vanhauskoisen kirkon
vangituista piispoista. Kaukasiassa poliisi kaivautti haudoistaan ja
poltatti roviolla kahden pyhänä kunnioitetun piispan luut. Mitä
lähimmässä yhteydessä santarmien ja virallisten syyttäjien kanssa
hallituksen lähettämät lähetyssaarnaajat taistelivat harhaoppia
vastaan. Tälläkään alalla Pobedonostsev ei säästynyt pettymyksiltä.
"Kerettiläiset" käännyttivät uskonintoisia lähetyssaarnaajia, niin että
nämä liittyivät vanhauskoiseen kirkkoon. Tosin vallitsi "vanhan uskon"
tunnustajien keskuudessa riitaa ja toraakin. Oli ryhmä nimeltä
"bespopovtsy" (papittomat), jotka vetoamalla muinaiskristillisen kirkon
tilaan Diocletianuksen-aikuisen vainon aikana hylkäsivät pappissäädyn;
toinen nimeltä "stranniki" (vaeltajat), jotka kuljeksivassa
kerjäläiselämässä koettivat noudattaa Kristuksen vaellusta maan päällä,
ynnä muita lahkoja, jotka taistelivat toisiaan vastaan sillä
vastenmielisellä intohimoisuudella, minkä uskonnollinen tai
valtiollinen kiihko kaikkialla ihmiselle antaa.


III. Mystillisiä lahkoja.

Syvä uskonnollisuus, yksityisten raamatunkohtien lapsellinen tai
hiusta-halkova selittäminen, elämäntaistelun ankaruus, mystillinen
paremman olemassaolon kaipuu, sellaisen Jumalan ikävöiminen ja
etsiminen, joka ei ole "pappien ja santarmien Jumala", on synnyttänyt
molokanien, hlystien, valkokyyhkysten, duhobortsien, tolstoilaisten
ynnä muiden mystikkojen uskonyhteydet. Lahkoista muodostui uusia
lahkoja, ne kasvoivat rehevästi kuin aroruoho, katosivat ja versoivat
uudestaan, ilkkuen venäläisen valtioinkvisitsionin raivolle. Jos
karkoitettiin uusien oppien tunnustajat Kaukasian vuoristoon tai
Siperian metsiin uutisasukkaiksi, niin he siellä levittivät uskoansa.
Muinaiskristillisten marttyyrien urhoudella ja itsensäkieltämyksellä he
kärsivät Venäjän vankilain raippa-, nälkä- ja lihakidutusta.

Maailman lunastaja, julistivat _hlystit_, vaeltaa ruumiillisessa
muodossa Venäjän maiden halki ja hänen mukanaan jumalanäiti Maria.
Kaikissa arvokkaissa talonpojissa ja nuorissa naisissa sana jälleen
tulee lihaksi, antaa uskovaisille armoa ja rauhaa, hekumallista
hurmiota tanssin pyörteissä ja "Kristuksen rakkaudessa", tekee ihmeitä
ja lausuu ennustuksia. Älkää olko tämän maailman ja tämän valtakunnan
lapsia, sillä he ovat Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa vastaan,
saarnasivat _duhobortsit_. Ihmisten rintaan Jumala on pyhäkkönsä
pystyttänyt eikä mitään papistoa tarvita välittäjäksi. Jumala on
vuorisaarnassa, opetti kreivi _Leo Tolstoi_, antanut ihmiskunnalle
ainoan ja oikean lakinsa. "Paha" maan päällä oli muka uudenaikainen
valtio pakkokeinoineen, santarmeineen ja pikatulitykkeineen; oli
myöskin oikeauskoinen kirkko "pakanallisine loitsuineen" ja
omantunnonpakkoineen. Vain evankelinen veljenrakkaus, joka kaikki
kesti, kaikki kärsi ja kaikki voitti, on passiivisella vastarinnalla
voittava myöskin uudenaikaisen valtion luonnonvastaisine epäjumalineen
ja tässä elämässä perustava Jumalan valtakunnan, jossa vallitsee rauha
maan päällä ihmisten onneksi.

Jasnaja Poljanan filosofi ei joutunut vankilaan, joka oli "ainoa kelpo
miehen osaksi tsaarillisella Venäjänmaalla tuleva asunto", niinkuin hän
terävällä kielellänsä sanoi, mutta kyllä tuhannet hänen kannattajansa.
Hänet itsensä pyhä synodi Pobedonostsevin pyynnöstä 8 p. maalisk. 1901
juhlallisesti pani kirkonkiroukseen, mikä antoi hänelle aihetta
leimuavassa vastauksessa ylimmälle kirkollisvirastolle vielä kerran
julistaa kuuntelevalle joukolle kristillistä anarkismiansa.


IV. Protestanttisia lahkoja.

Suoraan liittyen protestanttisuuteen syntyivät _stundistien_ lahko
valtakunnan etelä- ja _fiaskovistien_ sen pohjoisosassa. Saksalaisten
evankelis-luterilaisten siirtolaisten hartaushetket (stunden), joissa
vähävenäläiset talonpojat ensi kerran vuonna 1860 Rohrbacbin kylässä
lähellä Odessaa kävivät, antoivat stundismille nimensä ja määräsivät
sen kehityksen. Sen yksin raamattuun perustuvaa oppia levitettiin
vähävenäjän kielellä, millä seikalla oli sitä suurempi menestys, kun
tätä kieltäkin vainottiin. Intohimoisella vihalla Pobedonostsev on
juuri tätä lahkoa vainonnut, koska se hylkäsi pyhimysten ja heidän
kuviensa kunnioituksen. Hänen toimestaan pyhä synodi 1894 julisti
stundismin "mitä vaarallisimmaksi ja vahingollisimmaksi lahkoksi".
Tämä virallinen leimaaminen antoi oikeudellisen perustuksen poliisin
toimeenpanemille hyökkäyksille venäläisten talonpoikien hartaushetkiä
vastaan, jolloin avoinna-oleva raamattu oli "todistuksena tehdystä
rikoksesta", jota tuomioistuin rankaisi vankeudella. Edelleen
poliisi Pobedonostsevin aloitteesta niiden välillä pani toimeen
stundistipogromeja kiihoittamalla oikeauskoisia talonpoikia "neitsyt
Maarian ja pyhimysten jumalaa-pilkkaavia halveksijoita" vastaan,
jotka ryöstettiin puti-puhtaiksi, ruoskittiin ja sitten kunnan
enemmistön päätöksellä lähetettiin Siperiaan. Sivistyneeseen, mutta
herkkäuskoiseen venäläiseen yhteiskuntaluokkaan Pobedonostsev
hänelle uskollisen sanomalehdistön välityksellä sekä valtiollisilla
lentokirjasilla järjestelmällisesti levitti satua venäläisen
stundismin ja Preussin sotaministeriön hautomien kauheiden
valloitustuumien välisestä yhteydestä.

1870-luvun lopulla saarnasi Pietarin salongeissa muuan lordi Radstock
ranskan kielellä evankeliumia protestanttis-metodistisesti väritettynä.
Hänelle, joka ennen oli ollut brittiläisen armeijan upseeri, oli
lähetystoimi tullut sydämenasiaksi ja vapaaehtoiseksi kutsumukseksi.
Esivalta näki aluksi siinä vain viattoman vastineen spiritismille,
jolle yhteiskunnan "ylimmät kymmenentuhatta" siihen aikaan innolla ja
uskolla antautuivat. Innostuneen kannattajan sai "lordi-apostoli",
joksi ruhtinas Meshtsherski häntä eräässä ivallisessa romaanissaan
sanoi, muutamasta hienosta, rikkaasta kaartinupseerista, kreivi
Pashkovista, jolla oli pääkaupungin ensimmäisen valssintanssijan maine.
Siihen asti hänelle tuntematon evankeliumi oli hänelle kuin ilmestys,
ja uuden totuuden löytäjän ihanteellisuudella hän ryhtyi levittämään
sitä yksinkertaisen kansan keskuuteen. Kun tämä "salonkistundismi"
levisi Moskovaankin, niin Pobedonostsev alkoi huolestua. Pashkov
lähetettiin ulkomaille, missä hän 1902 Pariisissa kuoli, hänen
laitoksensa suljettiin 1884 ja hänen perustamansa "Evankelinen
Sunnuntailehti" lakkautettiin. Kaihomielin Pobedonostsev valitti
vuosikertomuksessaan: "korkeimmassakin yhteiskuntaluokassa oli
mielettömiä, jotka luopuivat isiensä uskosta ja omistivat uuden
kiertävien lahkolaisten levittämän opin". Hieno maailma ei kauan
pitänyt puoliaan kaikkeinkorkeinta epäsuosiota vastaan ja palasi
katuvaisena pöytien tanssittamiseen ja henkien manaamiseen. Mutta
yksinkertaisessa kansassa evankelinen oppi edelleenkin versoi ja pääsi
pian kosketuksiin etelässä syntyneen, olemukseltaan yhtäläisen
stundismin kanssa.

Vuosisadan lopussa pelastusarmeija Suomen kautta pyrki Venäjälle.
Pobedonostsev kielsi siltä pääsyn. Vuoden 1905 vallankumouksen
jälkeen perustettiin muutamia pelastusarmeijan-sukuisia
yhteiskunnallis-uskonnollisia yhdistyksiä hallituksen luvalla, joka
katulähetyksessä ja herätyskokouksissa näki viattoman johdattimen pois
katukiihoituksesta ja vallankumouksellisista joukkokokouksista.


V. Katolisen kirkon asema.

Vuoden 1863 Puolan kapina oli seurauksiltaan johtanut Pietarin ja
Vatikaanin virallisten suhteiden keskeytykseen. Paavi Leo XIII koetti
solmia ne uudestaan ja kohtasi siinä myötämielisyyttä Aleksanteri
III:ssa, joka Pyhässä istuimessa näki vanhoillisten periaatteiden tuen.
Vuonna 1882 tehtiin kirkollinen sopimus, jonka määräykset olivat
Venäjän hallitukselle sangen edulliset, mistä huolimatta virkavalta
niitä edelleen rikkoi. Ranskalainen jesuiitta Pierling, muuan
kielitaitoinen, kyvykäs mies, oli persoonallisena välittäjänä paavin ja
tsaarin kesken ja koetti ylhäisaateliston piirissä levittää aatetta
"molempien kirkkojen välisestä henkisestä yhteydestä". Monet vanhojen
bojaarisukujen jäsenet kääntyivät salaa katolisuuteen. 1880-luvun
lopussa oli molempien kirkkojen läheneminen kuin ilmassa, jopa niiden
unioni, tunnustamalla paavin kanoninen auktoriteetti, niinkuin
jesuiittakunta toivoi. Pobedonostsev on sen estänyt. Aleksanteri III:n
kuoleman kautta pyhän synodin yliprokuraattori sai vapaat kädet
katolisen kirkon järjestelmälliseen sortamiseen, joka oikeudelliseen
asemaansa nähden painettiin pelkäksi suvaituksi lahkoksi Venäjällä.
Vuonna 1895 käytäntöön otettu valtion valvoma tutkintojärjestys
vaikeutti papinarvon saantia ja saavuttikin tarkoituksensa: monet
katoliset seurakunnat olivat sielunpaimenta vailla. Ei ainoastaan
uusien kirkkojen perustaminen ollut kielletty, vaan myöskin vanhojen
korjaaminen. Jos ne uhkasivat luhistua, niin virkavallalla oli mukava
tekosyy rakennuspoliisin toimenpiteellä sulkea katolisia kirkkoja, mikä
joka kerta mitä syvimmin kuohutti seurakuntien mieltä. Kolmetoista
vielä Puolassa olevaa luostaria asetettiin lakkautuskannalle. Laillista
katolisen kirkon levittämistyötä rangaistiin rikoslakikirjan 187
artiklan mukaan "viettelemisenä luopumaan oikeauskoisuudesta"
karkoituksella Siperiaan uutisasukkaaksi taikka vain kuritushuoneella.
Vuonna 1903 muodostui Puolassa mariavitien kansallisdemokraattinen
lahkokunta, joka hylkäsi paavin ja piispojen arvovallan, häiritsi
jumalanpalveluksia ja teki muutakin vallattomuutta. Kaikki tämän lahkon
pyrinnöt saivat iloita mitä suopeimmasta kannatuksesta valtiovallan
puolelta, joka siten toivoi voivansa ajaa kiilan katolisen kirkon
lujaan elimistöön.

Pobedonostsevin jäykän, leppymättömän kannan Länsi-Europan
kristittyihin kirkkoihin nähden osoitti selvimmin pyhän synodin vastaus
maaliskuun 10 p:ltä 1903 Konstantinopolin patriarkan lähetyskirjeeseen,
jossa hän oli ehdottanut sovinnollista selvittelyä toisten
kristillisten kirkkojen kanssa, kalenterin parannusta ja yleisen
kirkolliskokouksen kokoonkutsumista. Katolisen ja protestanttisen
kirkon tuli ensin "osoittaa katumusta", ennenkuin ne voitiin ottaa
pyhän oikeauskoisen kirkon helmaan. Mutta siihen aikaan oli
"uskonnollinen eristyneisyys ja uskonkiihkoinen ylpeys katolilaisten
ja vielä enemmän protestanttien tunnusmerkkinä". Venäjän kirkon
täytyi muka yhäti suojella lampaitansa näiden toisuskoisten
viettely-yrityksiltä. Oikeauskoisten teologien tehtävänä oli saattaa
Länsi-Europan tietoisuuteen "ortodoksisen opin todellinen suuruus ja
väärentämätön kristillinen puhtaus". Yleisen kirkolliskokouksen
kokoonkutsuminen julistettiin valtiollisista syistä mahdottomaksi
hyväksyä ja samoin hylättiin juliaanisen kalenterin uudistus, koska se
"epäilemättä synnyttäisi järkytyksiä kirkon elämässä".

Jo aikaisemmin, vuonna 1897, oli Pietarin tiedeakatemian aikomus uuden
vuosisadan alusta ottaa Venäjällä käytäntöön gregoriaaninen kalenteri
rauennut Pobedonostsevin vastustukseen.


VI. Evankelisen kirkon asema.

Niinkuin katolinen, niin myöskin evankelinen kirkko halveksimalla
lakeja ja kansainoikeudellisesti vakuutettuja sopimuksia alennettiin
pelkäksi suvaituksi lahkokunnaksi. Sen mukaisesti virkavalta usein 20.
vuosisadalla kirjoitelmissaan evankelisen kirkon virkahenkilöille
kielsi siltä laillisen nimityksen "tserkov" (kirkko) ja käytti sen
sijaan halveksivaa kansankielen sanaa "kirka". Valtakunnan sisäosissa
hallitus jätti monet pikku seurakunnat rauhaan, koska niissä oli vain
vähän jäseniä ja niiden papit periaatteellisesti välttivät
käännytystyötä. Sen sijaan Pobedonostsev 1883, kumoamalla hänen
tiellään olevia Aleksanteri II:n aikuisia määräyksiä, aloitti likaisin
keinoin käydyn sodan Itämeren-maakuntien evankelis-luterilaista kirkkoa
vastaan. Hän sai tässä kannatusta myöskin Venäjän sivistyneistöltä,
joka kansallisista syistä halusi näiden maiden, nykyisten Viron ja
Latvian tasavaltojen, venäläistyttämistä ja väestön pakollisessa
kääntämisessä oikeauskoisuuteen luuli näkevänsä sopivan apukeinon
siihen. Oikeuden päätöksillä tuomittiin sadat luterilaiset papit ajaksi
tai kokonaan virkansa menettäneiksi taikka rangaistiin vankeudella tai
karkoituksella, koska he olivat palvelleet seurakuntiensa jäseniä
virkatoimituksilla, joita oikeauskoinen kirkko vaati suoritettavikseen,
koska heidän esi-isänsä 1840-luvulla, siinä turhassa toivossa, että
saisivat maata ilmaiseksi, olivat "kirjoittautuneet" oikeauskoiseen
kirkkoon. Oikeuden päätöksillä vanhemmat, jotka eivät tahtoneet
luopua uskontunnustuksestaan, heitettiin vankeuteen ja heiltä
riistettiin heidän lapsensa, annettaviksi vieraille kasvatettaviksi
oikeauskoiseen oppiin. Nämä keskiajan inkvisitsionia muistuttavat
tuomiot langettivat sivistyneet venäläiset juristit, jotka
enimmäkseen olivat vapaa-ajattelijoita. "Venäläisen sivistyksen
esitaistelijoina toisheimoisessa rajamaassa" he kantoivat oikeus- ja
omantunnonvakaumuksensa uhriksi natsionalismin epäjumalalle, tai
sitten he tekivät sen virkaylennystä saadakseen. Sellaisten
tuomioiden käytännöllinen seuraus, jotka eivät olleet venäläisen
rangaistuslakikirjan, mutta kyllä venäläisen kirkko-oikeuden
vastaisia, oli: seurakunnat vailla sielunhoitajaa, protestanttisen
ehtoollissakramentin kähveltäminen "oikeauskoisille", villit
avioliitot, oikeusepävarmuus ja laillistettu kaksiavioisuus.

Elokuussa 1887 evankelisen allianssin edustajat Kööpenhaminassa
oleskelevalle tsaarille antoivat anomuksen, että Itämeren-maakuntien
luterilaisille myönnettäisiin uskonvapaus. Aleksanteri III jätti
vastauksen antamisen pyhän synodin yliprokuraattorille, joka ylpeästi
julisti, että uskonvapauden periaate Venäjällä jo vallitsi, mutta että
balttilais-luterilaisen papiston vihamielistä propagandaa ei voitu
suvaita.

Vuoden 1905 huhtikuun 30 päivän suvaitsevaisuusedikti teki vainosta
lopun. Sota sai sen uudestaan alkamaan. Monella paikkakunnalla
sotilasviranomaiset kielsivät saksankielisen jumalanpalveluksen ja
karkoittivat luterilaisia pappeja heidän "saksalais-ystävällisten
mielipiteidensä" tähden Siperiaan.

Eräs valtakunnanneuvoston jäsenen ja arkkipiispan Nikonin lähetyskirje
15 p:ltä elok. 1915 julisti, että luterilaiset eivät olleet kristityitä
vaan talmudilaisia.


VII. Armenialaisen kirkon asema.

Vuonna 302 perustetulla armenialaisella kirkolla, joka uskonopissaan
on lähellä oikeauskoista, on keskipisteensä Etshmiadsinin
luostarikaupungissa, Erivanista länteen, missä patriarkka (Katolikos)
hallitsee. Yhteydessä kenraalikuvernöörin, ruhtinas Galitsinin
venäläistyttävän sortopolitiikan kanssa takavarikoitiin 1903 kirkon
koko omaisuus Pobedonostsevin toimesta. Sitä oli siihen asti etupäässä
käytetty armenialaisten kirkkokoulujen kannattamiseksi, jotka Galitsin
oli sulkenut, koska ne muka olivat ajaneet vallankumouksellisia
tarkoitusperiä. Omaisuus annettiin Pietarissa sijaitsevan pyhän synodin
hallittavaksi. Patriarkka pani vastalauseensa tätä päätöstä vastaan,
joka loukkasi 1836 laillisesti säädettyä kirkon itsehallintoa. Hänet
erotettiin virastaan ja asevoimin kirkko pakotettiin luovuttamaan
omaisuutensa viranomaisille. Armenian kansa, jolle kirkko ja kansakunta
merkitsi samaa, joutui kauhean suuttumuksen valtaan, joka ilmeni siinä,
että useat virkamiehet murhattiin. Galitsiniakin vastaan tehtiin
murhayritys, jonka johdosta hän haavoittui. Uusia murhahankkeita
peläten hän 1904 jätti paikkansa. Hänen seuraajansa, kreivi
Vorontsov-Dashkov, aloitti sovinnollisen politiikan ja sai
Pobedonostsevin kukistumisen jälkeen aikaan, että armenialaisen kirkon
omaisuus annettiin sille takaisin.


VIII. Oikeauskoinen lähetys muhamettilaisten ja pakanain keskuudessa.

Valtiokirkon lähetystoiminta muhamettilaisten keskuudessa ei
menestynyt, huolimatta kaikista keskiaikaisen ajatustavan mukaan
laadituista Kasanin ja Kiovan lähetyskongressien päätöksistä sekä
rahallisesta kannatuksesta. Tatarit rankaisivat jokaista luopiota
syvällä ylenkatseella ja taloudellisella boikottauksella. Kirgiisit,
jotka 18. vuosisadan lopussa vahingossa oli valtion kustannuksella
käännetty islamin uskoon, oli sataa vuotta myöhemmin valtion
kustannuksella käännettävä siitä kristinuskoon. Käytännössä
lähetyssaarnaajien toiminta kirgiisiarolla kohdistui lapsiveroon, jonka
poliisi jakoi tasan eri heimojen osalle. Luovutetut pienet pojat ja
tytöt kasvatettiin oikeauskoiseen oppiin ja esiytyivät sitten pyhän
synodin tilastossa käännytettyinä muhamettilaisina. Kirgiisit
säästyivät näin uskonsorrosta, vanhemmat saivat joka lapsesta lampaan
korvaukseksi, lähetyssaarnaajien ei tarvinnut vaivautua tuloksettomilla
saarnoilla heille vieraalla, vaikeasti opittavalla kielellä, ja
hurskaat sielut Pietarissa ja Moskovassa voivat täydestä sydämestä
iloita "oikeauskoisuuden valtavasta leviämisestä muhamettilaisissa
maissa".

Europpalaisessa pakanalähetyksessäkin valtiokirkko saavutti sangen
vähiä tuloksia. Vain muutama tuhat buddhalaista ja kalmukkia
"kirjoittautui" oikeauskoiseen kirkkoon, mikä ei estänyt heitä kotona
jurtassaan edelleen pyörittämästä tibetiläistä rukousmyllyään.
Tsheremissit ja votjakit oli poliisi jo 18. vuosisadalla "käännyttänyt"
ja sitten jättänyt paikallisten venäläisten pappien sielunhoidollisen
toiminnan varaan. Mutta kun nämä eivät osanneet alkuasukasten kieltä,
eivät he voineet huolehtia seurakuntalaistensa uskonnollisten tarpeiden
tyydyttämisestä, vaan tyytyivät kirkkokymmenysten perimiseen. Näin
jatkui aina 20. vuosisadalle saakka keskisen Volgan ja sen sivujokien
Vetljugan, Vjatkan ja Kaman varsilla vanha shamaaniuskonto loitsuineen
ja eläinuhreineen salaa edelleen. Hämäriä tietoja siitä toivat
tilapäiset kertomukset erään kerettiläisjutun käsittelystä Vjatkan
piirioikeudessa, kunnes vuonna 1906 vuoden 1905 huhtikuun 30 päivän
suvaitsevaisuusediktin perustuksella tapahtui noin puolen miljoonan
"oikeauskoisen kristityn" joukkokääntymys takaisin kansalliseen
pakanuuteen.

Vielä huonommin oli laita "oikeauskoisen kirkon valistustoiminnan"
Siperian laajoissa metsissä ja aroilla. Venäläinen kirjailija Ptitsyn
kuvaa erästä kohtausta, jonka hän 1891 oli nähnyt Baikal-järven luona.
Joukko poliisin toimesta kastettuja burjateja oli pyytänyt erästä lamaa
(buddhalaista munkkia) muutamalla etäisellä paikalla kaikessa
hiljaisuudessa pitämään hartaushetken. Silloin ilmestyi ratsain
rukoilevien keskelle paikallinen kruunun-lähetyssaarnaaja, jolle muuan
urkkija oli asian ilmiantanut. Kauhu valtasi burjatit. Hitaasti
lähetyssaarnaaja astuu alas ratsunsa selästä, sitoo sen puuhun ja lyö
vaikuttavin ilmein taskuansa. Merkkikieli ymmärretään. Seurakunta panee
toimeen rahankeräyksen, jonka tuloksen vanhin syvään kumartaen antaa
valtiovallan edustajalle. Tämä lukee hyvänsävyisesti rahat, nyökäyttää
armollisen suostumuksensa ja ratsastaa pois.

Venäläis-japanilaisen sodan aikana piispa Makari Tomskin kuvernöörin
Asantshevskin kehoituksesta pani toimeen ristiretken Altain pohjoisilla
rinteillä asuvia pakanallisia kalmukkeja vastaan. Ust-Kanskiin,
erääseen Tomskin kuvernementin pikkukaupunkiin, kokoutui ristijoukko,
johon kuului 2,000 pyssyillä, kirveillä ja ryhmysauvoilla varustettua
talonpoikaa ja 100 poliisia. Sittenkuin piispa Makari oli siunannut
sen ja vihmonut sitä vihkivedellä, se kirkonkellojen soidessa
aamulla 4 p. heinäk. 1904 kahden poliisivirkamiehen johdossa lähti
taisteluun pakanoita vastaan. Viisi tuntia marssittuaan kristityt
saapuivat pakanain leirille. Vaikka hämmästyneet kalmukit, luvultaan
400, polvillaan pyysivät armoa, niin ristiretkeläiset ensin
piilukkopyssyistään aloittivat tulen ja pieksivät sitten vihollisen
perin pohjin. Runsaalla saaliilla varustettuna ja 30 vangittua pakanaa
edellään ajaen, voitollinen ristijoukko palasi kotiin.


IX. Kysymys omantunnonvapaudesta.

Venäjän kansa ei tunne omantunnonvapauden käsitettä, ja sentähden ei
venäjän kielessäkään ole sille sanaa. Saksasta käännettynä on kyllä
kirjallisuudessa sana "svaboda sovjesti" = omantunnonvapaus, joka
tavallisesti sekoitetaan uskonvapauteen. Että sellainen laajassa, jopa
suuremmassa määrässä kuin Länsi-Europassa Venäjällä vallitsi, oli
sivistyneen venäläisen yhteiskunnan yleisenä luulona. Sillä yleensä ei
ollut mitään ymmärtämystä niitä uskonnollisia aatteita kohtaan, jotka
pohjaa myöten liikuttivat Venäjän kansaa, ja se osoitti tässä suhteessa
niinkuin muillakin aloilla usein hämmästyttävää oman kansan
tuntemattomuutta, mikä myöhemmin katkerasti oli kostautuva.

Kovimman taantumuksen aikana eräs rohkea mies uskalsi koroittaa äänensä
omantunnonvapauden puolesta. Se oli Orelin aatelismarsalkka,
_Mihail Stahovitsh_ (sittemmin Suomen kenraalikuvernööri Venäjän
vallankumouksen jälkeen). Paikallisen lähetyskongressin osanottajana
hän 15 p. lokak. 1901 kokoutuneiden pappien ja munkkien määrättömäksi
hämmästykseksi esitti, että kongressi pyytäisi hallitusta antamaan lain
omantunnonvapaudesta, koska valtiouskonnon pakollinen levittäminen soti
kristinuskoa vastaan.

Se oli erämaan profeetan ääni, joka saarnasi kuuroille korville.

Tsaarin julistuskirja 17 p:ltä lokak. 1905 lupasi kyllä
omantunnonvapauden; mutta vasta viittä vuotta myöhemmin duuma hyväksyi
lakiehdotuksen omantunnonvapauden toimeenpanosta. Vaikka se sisälsi
monta rajoitusta, niin valtakunnanneuvosto pyhän synodin vaikutuksesta
hylkäsi sen. Bolshevistinen hallitus julisti kyllä kirkon ja valtion
eron, mutta erotti kirkon vain sen omaisuudesta eikä valtiovallasta,
joka vastavallankumouksellisena ilmiönä vainoaa uskonnollisen
vakaumuksen julistamista. Näin ei Venäjällä vieläkään ole
omantunnonvapautta.



9. LUKU.

Rajamaiden venäläistyttämispolitiikka.


I. Syyt.

    "Valtion etu käy hallitsijan lupauksen edellä."

               Stolypin valtakunnanneuvostossa 1910.

Ne rajamaat, jotka lännestä, etelästä ja idästä ympäröivät
Sisä-Venäjää, ovat osaksi sopimuksenmukaisen rauhallisen alistumisen
johdosta, osaksi sodanuhkalla, mutta enimmäkseen valloituksella
liitetyt Venäjän valtakuntaan. Jokaisen valloituksenkin jälkeen on
hallitsijavalta kuitenkin antanut selityksiä, että tsaarin uusien
alamaisten oikeuksia ja kansallista kulttuuria ei tulla hätyyttämään.
Mutta kaikki lupaukset ja sopimukset keisarillinen Venäjän hallitus
ennemmin tai myöhemmin on rikkonut.

Pääsyy hallitsijavallan 19. ja 20. vuosisadalla tekemiin
oikeudenloukkauksiin perustui _kansallisuusaatteeseen_, joka Napoleon
I:n maailmansotien jälkeen valtavana aaltona kävi kautta Europan.
Venäjällä se sai sattuvan ilmaisunsa slavofiilien opissa, joka antoi
Pobedonostseville hänen venäläistyttämispolitiikkansa siveellisen
oikeutuksen. Stolypin aloitti uudestaan tämän vallankumouksen kautta
keskeytyneen politiikan, ei uskovaisen kiintymyksestä oppiin, vaan
valtiollisista syistä. Hän piti kiihkokansallista sisäpolitiikkaa
parhaana keinona johtaa huomion pois kadettien ja vallankumouksellisten
pyrinnöistä ja tehdä ne tyhjiksi. Natsionalismin aate perustuu
ylpeyteen, kateuteen ja vihaan. Venäläinen ylpeys tunsi itsensä
loukatuksi siitä, että kaikki vierasheimoiset[9] vastustivat venäjän
kielen ja venäläisen sivistyksen käytäntöön ottamista, sen sijaan
että olisivat ilomielin sulautuneet _siihen_ kansaan, joka
Jumalan päätöksen mukaan oli näyttelevä johtavaa osaa tulevassa
maailmanhistoriassa. Kateutta herätti se, että läntisten rajamaiden
asukkaat olivat korkeammalla aineellisen kulttuurin asteella kuin
hallitseva kansa valtakunnan keskustassa. Vihaa oli vanhastaan
puolalaisten ja venäläisten kesken, ja se vain kiihtyi raa'asta
sortopolitiikasta. Vihaa saksalaisia ja suomalaisia vastaan lietsoi
keinotekoisesti Venäjän kansassa slavofiilinen sanomalehdistö.

Toisena syynä oli _virkavallan yhdenmukaisuudentarve_. Rajamaahan
siirretylle virkamiehelle oli kovin epämukavaa, että hänen täytyi
tutkia tuntemattomia hallinto- ja oikeusoloja. Korkeammatkin
virkamiehet olivat usein alempien kanssa yhtä mieltä siitä, että
venäläisestä poikkeava järjestys oli pelkkää epäjärjestystä. Niinpä
Suomen kenraalikuvernööri, kenraali Bobrikov, erään Tukholman
sanomalehtimiehen kysymykseen, mitä hänen Suomen-politiikkansa
tarkoitti, antoi kuvaavan vastauksen: "järjestyksen voimaansaattamista,
ei muuta mitään". Länsimainen käsitys oikeudesta oli tuntematon
venäläiselle virkavallalle, joka sekoitti oikeuden lakiin tai jonkin
esimiehen viimeiseen määräykseen.

Kolmanneksi perustelivat _sotilaalliset näkökohdat_ välttämättömyyttä
"liittää" joku rajamaa "venäläiseen valtakunta-ajatukseen", niinkuin
Kuropatkin salaisessa mietinnössään vuodelta 1900 määritteli
venäläistyttämispolitiikan. Pelättiin, että sorretut vierasheimoiset
sodan sattuessa voivat auttaa maahan hyökkäävää vihollista. Vuosisadan
lopussa kuljetettiin suurilla kustannuksilla venäläisiä talonpoikia
pitkää meritietä Odessasta Vladivostokiin muuttamaan ihmisistä köyhää
Ussuri-aluetta venäläiseksi maaksi. Mutta kävikin vallan toisin. Muuten
venäläinen talonpoika kaikkialla Aasiassa on näyttäytynyt kelpo
uudisasukkaaksi, jos hänelle vain on suotu liikuntavapautta, mutta
Tyynenmeren siirtolaiset pitivät mukavampana palstoittaa heille määrätyt
maat ja vuokrata ne ahkerille kiinalaisille ja korealaisille. Itse he
sen sijaan näyttelivät joutilaan tilanomistajan osaa, joka vietti
aikansa metsästyksellä, juomingeissa ja kokoamalla maaveronsa
keltaisilta, joita joukoittain tulvi maahan. Venäläis-japanilaisen sodan
jälkeen hallitus lähetti retkikunnan tutkimaan Amur-virran suusta
pohjoiseen olevaa rannikkoa. Tällöin tehtiin iloinen löytö. Keksittiin
Ulban-, Tugur- ja Uda-lahtien rannoilla joukko venäläisiä
talonpoikais-siirtoloita, joiden olemassaolosta siihen asti ei ollut
ollut aavistustakaan. Ne olivat venäläisiä lahkolaisia, jotka
hallituksen avutta olivat itse löytäneet tien aina Ohotan-meren rannalle
saakka.

Kun tulossa-oleva maailmansota alkoi luoda varjojaan, niin
hallitus 1910 esitti lakiehdotuksen Volhynian, Podolian ja Kiovan
kuvernementtien saksalaisia siirtolaisia vastaan, luuloteltiin, että he
Preussin sotaministeriön suunnitelmien mukaisesti olivat asettuneet
linnoitusten läheisyyteen, jotka kuitenkin oli rakennettu kauan aikaa
sen jälkeen kuin he olivat tulleet maahan Puolasta. Niinkuin
Stolypin 8 p. marrask. 1910 duumassa esitti, oli nämä saksalaista
kansallisuutta olevat Venäjän alamaiset karkoitettava ja heidän
viljelykselle raivaamansa maa annettava tshekkiläistä tai ukrainalaista
kansallisuutta oleville Itävalta-Unkarin kansalaisille. Samanlainen
suunnitelma oli hallituksella samaan aikaan mielessä Kuurinmaan
lättiläiseen talonpoikaisväestöön nähden. Talonpoikaismaapankin oli
määrä ostaa saksalaisten käsissä oleva kartanomaa, sanoa irti
lättiläiset vuokramiehet ja asuttaa näin vapaaksi-tullut maa
venäläisillä talonpojilla. Grusiassa, missä talonpojat vanhastaan
valittivat maan puutetta, hallitus samaan aikaan palstoitti valtion
tiluksia ja jakoi niitä venäläisille siirtolaisille. Kun venäläiset
1916 olivat valloittaneet Turkin Armenian, oli tarkoitus, että
venäläiset kasakkasiirtolain muodossa asuttaisivat tuon sodan ja
turkkilaisten hirmutekojen autioittaman maan.

Sotilaalliset syyt ne aiheuttivat myöskin Suomea vastaan toimeenpannun,
maan venäläistyttämistä tarkoittavan sotaretken. Katkov oli jo 1885
julistanut sodan suuriruhtinaskunnan separatismia vastaan, mutta saanut
osakseen vain vähäistä myötämielisyyttä hallituksen puolelta. Vain
postilaitos oli venäläistytetty, kun Suomen postivirasto lain
nojassa oli kieltäytynyt kuljettamasta erästä Oldenburgin prinssin
Aleksanterin, tsaarin serkun, venäläisellä postimerkillä varustettua
kirjettä. Silloin tuli toiselta taholta virkavallalle apua. Ranska
vaati liittolaiseltaan sen koko sotavoiman yhdenmukaistuttamista.
Suomella oli oma pieni armeijansa, jonka virkakieli oli ruotsi tai
suomi, mutta komennuskieli venäjä. Kun tämä itsehallintoa nauttivan
suuriruhtinaskunnan sotilaallinen erikoisoikeus perustui sen
valtiosääntöön, niin Nikolai II Ranskan pääesikunnan vaatimuksesta
15 p. helmik. 1899 kumosi valtiosäännön, jonka hän 6 p. marrask.
1894 heti valtaistuimelle noustuaan erityisellä manifestilla oli
vahvistanut.[10] Maan uskollinen väestö kokosi 522,931 allekirjoitusta
erään anomuskirjan alle, että valtiosääntö palautettaisiin voimaansa.
Lähetyskuntaa, jonka oli määrä antaa se tsaarille, ei otettu vastaan.
Samaa tarkoittaviin senaatin, Suomen korkeimman hallitusviraston, sekä
valtiopäivien anomuksiin vastattiin sillä, että venäjä määrättiin
virkakieleksi kaikkiin virastoihin. Suomen virkamiehet ryhtyivät
epätoivoisesti oppimaan kolmatta virkakieltä.[11] Suomen sotajoukko
hajoitettiin. Mutta Kuropatkinin valmistaman uuden asevelvollisuuslain
toimeenpano näyttäytyi mahdottomaksi kansan yksimielisen passiivisen
vastarinnan tähden. Kutsuntoihin ei saavuttu, huolimatta
kenraalikuvernööri Bobrikovin kaikista laillisista ja laittomista
toimenpiteistä. Kesäkuun 16 p. 1904 hänet murhasi senaatinvirkamies
_Eugen Schauman_, muuan ruotsinkielinen suomalainen, ja kerran niin
uskollinen kansa ylisti hänen tekoansa kuin Pohjolan Wilhelm Tellin.
Kolmea kuukautta myöhemmin suomalainen aktiivisen vastarinnan puolue
kokosi Venäjän hallitusvastaisten puolueiden kongressin Pariisiin,
jossa päätettiin, että vallankumous oli Venäjällä toimeenpantava. Sen
puhkeaminen pakotti tsaarin manifestillaan 4 p:ltä marrask. 1905
palauttamaan voimaansa rikkomansa perustuslain ja julistamaan
laittomiksi ja kumotuiksi kaikki Venäjän hallituksen vuoden 1899
jälkeen antamat määräykset. Venäjän vallankumouksen kukistamisen
jälkeen alkoi Stolypinin aikana uusi, paljoa ankarampi hyökkäys
sisällisesti itsenäistä Suomen suuriruhtinaskuntaa vastaan, joka
Venäjän natsionalistien tahdon mukaan oli muutettava venäläiseksi
maakunnaksi nimeltä "Pohjanlahden alue". Vuonna 1910 Suomen
valtiosääntö toisen kerran kumottiin valtakunnanduuman,
valtakunnanneuvoston ja tsaarin yhteistoiminnalla. Suomalaiset pyysivät
ulkomailta oikeustaistelunsa siveellistä kannattamista. Saksalaiset
professorit panivat tapahtuneen oikeudenloukkauksen johdosta
vastalauseensa duumaa ja valtakunnanneuvostoa vastaan. Saman teki
120 Ranskan senaattoria ja 239 edustajakamarin jäsentä, mutta
sikäläinen sanomalehdistö tappoi osaksi tämän asian äänettömyydellä.
Venäjän lehdet eivät saaneet siitä mitään mainita. Suurimmalla
osalla Venäjän sivistynyttä yleisöä, joka Suomesta oli lukenut
vain lainopillis-valtiollisia lentokirjasia tai Novoje Vremjan
tarkoitusperäisiä juttuja, ei ollut mitään selvää käsitystä
oikeuskysymyksestä eikä aavistustakaan siitä hirvittävästä
suuttumuksesta _kaikkea_ venäläistä vastaan, jonka jo toistamiseen
tapahtunut oikeudenloukkaus koko Suomessa oli synnyttänyt.
Hallituksella oli urkkijainsa kautta siitä tieto, ja se katsoi 1914
välttämättömäksi lähettää useita sotajoukonosastoja kerran niin
uskolliseen Suomeen, sen sijaan että ne olisi lähetetty Saksan rajalle.
Venäläiset vartiojoukot eivät voineet estää useita asekykyisiä
suomalaisia 1915 meren jään poikki pujahtamasta Ruotsiin ja
sitten vapaaehtoisina Saksan armeijassa Riian rintamalla
taistelemasta venäläisiä vastaan. Nikolai II:n ja hänen veljensä
valtaistuimesta-luopuminen katkaisi 1917 Suomen ja valtakunnan välisen
valtiositeen, ja kaikki puolueet vaativat yksimielisesti maansa
erottamista Venäjän valtakunnasta.[12] Pietarin uudet valtiomiehet
olivat siitä kovin kummissaan ja puhuivat suomalaisten kurjasta
kiittämättömyydestä. He olivat vielä liiaksi Venäjän menneisyyden
lumoissa, voidaksensa ymmärtää mitä tunteita monenkertainen
oikeudenloukkaus synnyttää maassa, jossa vallitsee länsimainen
sivistys. Keväällä 1918 Suomi saavutti lopullisen vapautuksensa
Venäjän herruudesta, osaksi Saksan sotilaallisella avulla.


II. Menetelmä.

    "Vierasheimoisten kiitollisuus on Venäjälle yhdentekevä. Me emme
    ole vierasheimoisia valtamme alle laskeneet tuottaaksemme heille
    mielihyvää, vaan siksi, että heitä tarvitsemme, ja me tulemme
    antamaan heille sellaisen aseman, joka vastaa isänmaamme etuja."

                          Pjotr Durnovo 1912 valtakunnanneuvostossa.

_Yleisen mielipiteen yllyttäjänä_ rajamaita vastaan oli Moskovan
filosofian professori _Mihail Katkov_ (1818-1887). Valtiollisen ja
sanomalehtimiestoimintansa hän vuosisadan puolivälissä aloitti
vapaamielisten aatteiden julistajana englantilaisystävälliseen
suuntaan, mutta muutti täydellisesti mielipiteensä Puolan kapinan
puhjetessa. Slavofiilisen puolueen äänenkannattajana hän vuodesta
1863 vaati kaikkien rajamaiden venäläistyttämistä valtakunnan etujen
nimessä. Hänen hengenheimolaisensa _Ivan Aksakov_ (1823-86) saarnasi
kristillisen lähetystyön nimessä kaikkien maiden oikeauskoistuttamista
ja venäläistyttämistä Suomen kylmiltä kallioilta Kolkiin kuumalle
rannalle asti, Jumalan kunniaksi ja Venäjän onneksi. Katkovin
taistelutapa perustui etupäässä panetteluun. Sodassa hänestä jokainen
keino oli oikea, myöskin valhe. Se oli erityisen tehokas, jos
syytetyltä sensuurin toimesta riistettiin oikeus puolustaa itseään.
Syytetyn äänettömyydestä ilmeni tunnustus, että hän oli Venäjän
valtiota vastaan syntiä tehnyt. Katkov ei nähnyt mitään epäsiveellistä
menettelyssään, koska se palveli hyvää tarkoitusta. Se sai paljon
jäljittelijöitä, sillä totuutta ei Venäjällä suuresti kunnioitettu.
Kirjailija ja kustannuskirjakauppias _Suvorin_, joka 1876 perusti
Novoje Vremjan ja teki sen Venäjän enimmin levinneeksi lehdeksi, ja
hänen poikansa, mutta myöskin vallankumoukselliset, niinkuin Lenin,
voittivat oppimestarinsa panettelutaidossa, joka maailmansodassa kohosi
huippuunsa.

Katkovin menettely sai suuresta menestyksestään kiittää myöskin
sivistyneen venäläisen yhteiskunnan herkkäuskoisuutta ja usein
hämmästyttävää tietämättömyyttä Venäjän valtakunnan maantiedosta.
"Finljandija" ja "Liffljandija" sekoitettiin usein toisiinsa eikä
niiden asukasten kansallisuudesta tiedetty mitään varmaa.
Venäläiset kesävieraat toivat Itämeren-maakuntien kylpypaikoista
kotiin sen tiedon, että siellä paitsi saksalaisia asui vielä muuan
lättiläis-virolainen kansa, mikä muuten oli luettavana myöskin
valtiollisissa tutkielmissa balttilaisesta rajamaasta. Toiset
kylpyvieraat Sisä-Venäjältä olivat pitäneet kuulemaansa lätin
kieltä saksan kielenä. Korkeimmissakin valtion virkamiehissä
vallitsi usein mitä merkillisimpiä käsityksiä rajamaiden oloista.
Itämeren-maakuntien venäläistyttämisen alkaessa raha-asiain ministeri
Bunge katsoi asiakseen eräässä kirjoituksessa esittää kantansa. Hän
teki sen perin hyväntahtoisella tavalla: hän oli väkivaltaisen
venäläistyttämisen vastustaja, mutta vastusti myöskin lättiläisten ja
virolaisten saksalaistuttamista, mikä muka tapahtui siten, että
evankelis-luterilaisessa jumalanpalveluksessa käytettiin vain saksan
kieltä. Järjestäköön siis hallitus asian niin, että lättiläisille ja
virolaisille saarnataan heidän omalla kielellään. Niin oli laita jo
16. vuosisadalta alkaen. Yhtä tuntematon oli ministerille se tosiasia,
että kansakoulujen opetuskielenä aina koululaisten kansallisuuden
mukaan oli lätin, viron, saksan, venäjän tai ruotsin kieli.
Ulkoministeri, ruhtinas Lobanov-Rostovski, sai virkaveljeltään, Saksan
valtiokanslerilta, ruhtinas Hohenlohelta, sen opetuksen, että
talonpoikien yhteisomistus oli voimassa vain Iso-Venäjällä, mutta ei
valtakunnan läntisissä maakunnissa, niinkuin tuo venäläinen valtiomies
oli luullut.

Venäläistyttämisen vaikuttavin keino oli hallituksen _koulupolitiikka_.
Venäjän kieli määrättiin opetuskieleksi, ei vain valtion
opetuslaitoksissa, vaan myöskin kaikissa kunnallisissa ja
yksityiskouluissa. Kansankieliä opetettiin osaksi vieraina kielinä,
osaksi ei ensinkään. Innokkaasti poliisi urkki salaisia kouluja, joissa
lapsille opetettiin tiedon alkeita heidän äidinkielellään. Vain
juutalaisia ei ollut tarkoitus venäläistyttää, vaan sen sijaan niin
sortaa, että he lähtisivät Venäjältä pois. Toista miljoonaa heitä
todella lähtikin ja teki New-Yorkin maailman ensimmäiseksi
juutalaiskaupungiksi. Mutta juuri ne juutalaiset, joita ei ollut määrä
venäläistyttää, tahtoivat itse venäläistyä. Sitä halusivat kaikki
eteenpäin-pyrkivät heidän joukossaan, paitsi sionistit. Venäjän
juutalaisten suuri enemmistö puhui erästä erikoiskieltä, jota
kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla oikealta vasemmalle. Se on
keskiajan saksaa, joka vuosisatojen kuluessa on itsenäisesti
kehittynyt, Lessingin, Goethen ja Schillerin siihen vaikuttamatta, ja
jakautuu kolmeen murteeseen, jotka eroavat ääntämiseltään ja
lainasanoiltaan, joita on otettu heprean, puolan, liettuan, venäjän,
ukrainan ja romanian kielistä. Sangen monissa sivistyneissä
juutalaisissa perheissä venäjän kieli työnsi syrjään tuon
erikoiskielen. Rajamaakunnissa juutalaiset tulivat venäläisen
sivistyksen kannattajiksi. Venäläisissä teattereissa he olivat yleisön
ja myöskin esittävien taiteilijain enemmistönä. Vuonna 1881 valtakunnan
sisäosista karkoitetut juutalaiset saattoivat venäjän kielen Puolan
kauppa- ja teollisuuspiireihin, mikä suuresti kiihdytti sikäläistä
juutalaisvastaista liikettä. Tehostaakseen Puolan venäläistyttämistä
juutalaisten avulla, hallitus käski saattaa venäjän kielen opetuksen
heidän kouluihinsa, joissa siihen saakka vain heprean kielen alkeita
oli saanut opettaa juutalaisten lapsille. Puolan ulkopuolella venäjän
kielen oppimisen kielto jäi voimaansa näihin kouluihin nähden.

Kaukasiassa suljettiin 1901 kaikki armenialaiset kirkkokoulut, jotka
olivat olleet olemassa aina 4. vuosisadalta ja olivat Armenian kansan
ylpeytenä. Sen sijaan hallitus ei uskaltanut ahdistaa muhamettilaisia
medreseja. Vallan ulkopuolelle hävittävän koulupolitiikan jäi vain
Turkestan. Täällä hallitus Algerian ranskalaisten alkuasukaskoulujen
mallin mukaan perusti venäläisiä oppilaitoksia. Kun niissä opetus oli
kaksikielistä, eikä ollut mitään koulupakkoa, niin usbekit ja sartit
mielellään lähettivät lapsensa näihin venäläisiin valtionkouluihin.

Pobedonostsevin tahdon mukaan oli käsi kädessä vierasheimoisten
venäläistyttämisen kanssa käyvä myöskin heidän _käännyttämisensä
oikeauskoiseen kirkkoon_. Tämä merkitsi käytännössä uskonvainoa ja
käännytyspakkoa. Kun joku yksityisrata joutui valtion omaksi, niin
virkailijat saivat valita, tahtoivatko kääntyä oikeauskoisuuteen vaiko
erota virastaan. Hallituksen virkamiehet saivat hyväntahtoisilta
esimiehiltä huomautuksia, että heidän ylenemisensä riippui heidän
oikeauskoisuudestaan, ja moni suostui luopumaan uskostaan. Vain
juutalaisten vastaanottamisessa oikeauskoinen kirkko teki vaikeuksia.
Kiipijät, jotka pitivät halpana isiensä uskoa, keksivät pian keinon.
He kastattivat itsensä jollakin protestanttisella papilla ja
ilmoittautuivat sitten voideltaviksi jollekin papille. Virkavallan
käsityksen mukaan jokaista uskontunnustusta vastasi jokin kansallisuus.
Protestantti oli saksalainen, lättiläinen, virolainen, ruotsalainen tai
suomalainen, katolilainen oli puolalainen tai liettualainen,
muhamettilainen oli tatarilainen tahi kirgiisi. Vastaanottamalla
oikeauskoisen opin vierasheimoinen ei vaihtanut vain uskoa, vaan
myöskin kansallisuutta. Vasta tsaarivallan kukistuttua tämä venäläisen
virkavallan hurskas harhakäsitys hälveni. Vieläpä ei-venäläiset papit,
jotka hallituksen kustannuksella olivat saaneet kasvatuksensa jossakin
oikeauskoisessa pappisseminaarissa, ja joilta siis voitiin odottaa
erityistä rakkautta venäläiseen valtioaatteeseen, näyttäytyivät
karkeiksi natsionalisteiksi, jotka olivat venäläisyydelle kerrassaan
ynseät.

Muuan venäläistyttämisen apukeino oli _kansallisuusvihan ja
luokkavastakohtien lietsominen_. Toista kansaa sorrettiin enemmän,
toista vähemmin, ja aina sitä, joka oli alemmalla sivistysasteella.
Tästä syystä hallitus Kaukasiassa suosi tatareja ja käytti heitä
1905 Bakun armenialaismurhiin. Mutta kun 1915 syttyi sota Turkkia
vastaan, niin lehti kääntyi. Nyt pidettiin muhamettilaisia tatareja
valtiolle vaarallisina separatisteina ja uskollisten kristittyjen
armenialaisten sallittiin kostaa kärsimistään vääryyksistä. Suomessa
kenraalikuvernööri Bobrikov käytti venäjän-karjalaisia kulkukauppiaita
levittääkseen maaseudun irtaimen väestön keskuuteen huhuja Venäjän
hallituksen toimesta pian tapahtuvasta maanjaosta ja siten
kiihoittaakseen sitä maata-omistavaa talollissäätyä ja maassa
vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. Myöskin sosialisteja
yritettiin liehakoida.


III. Seuraukset.

    "Politiikan täydellinen erottaminen siveysopista on
    meidän aikamme suuri synti."

                                Vladimir Solovjov 1883.

Virallinen tilasto osoittaa, että Aleksanteri III:n valtaistuimelle
noustua lukutaidottomien ja rikoksentekijäin lukumäärä läntisissä
rajamaissa kasvoi, ja että pakollinen koulunkäynti siellä, missä se oli
käytännössä, vähitellen lakkasi. Tämän sivistyksen taantumuksen
vaikutti kansakoulun venäläistyttäminen. Erityisen raskaasti kärsivät
siitä ukrainalaiset. Heidän kielessään, jota virallisesti ei ollut
olemassa, eikä saanut olla, oli joukko sanoja, jotka olivat yhtäläiset
kuin venäläiset, mutta merkitsivät eri asioita.[13] Niinpä esim. lause
"eta babotska lutse" venäjän kielessä merkitsee "tämä perhonen on
parempi", mutta ukrainan kielessä "tällä mummolla on säteitä". Siten
venäläisen aapisen tutkiminen koululapsille muodostui arvoitusten
ratkaisemiseksi. Paitsi ensimmäistä käsittämätöntä kieltä täytyi heidän
oikeauskoisina oppia vielä toista, nimittäin kirkkoslavonian kieltä.
Tosin opettaja käänsi heille kirkkoslavonialaiset rukoukset, psalmit ja
kirkkolaulut, mutta vain tuohon ensimmäiseen käsittämättömään kieleen.
Sellainen kaikkea opetusoppia pilkkaava menetelmä pakostakin vaikutti
tyhmistyttävästi. Samanlainen oli venäjänkielisen kansakoulun tulos
Itämeren-maakunnissa virolaisten keskuudessa, joilla, päinvastoin kuin
lättiläisillä, ei ole taipumusta kieliin. Luterilaiset papit, joiden
oli sallittu kerrata uskonnonopetus, ovat monesti oppilaille tehneet
yksinkertaisia kysymyksiä viron kielellä, niinkuin: missä maassa me
elämme? Kuka on meidän keisarimme? Kuinka paljon on 7 x 8? mutta
oppilaat eivät ole osanneet oikein vastata ainoaankaan näistä
kysymyksistä. Venäläinen opettaja oli paukuttanut heidän päähänsä vain
käsittämättömiä lauseita, jotka he, saatuansa päästä kiinni, osasivat
ladella ulkoa.

Kun vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen vierasheimoisille myönnettiin
kansakoulun uudistus ja sen mukana myöskin opetusta äidinkielessä --
virkavalta peruutti myöhemmin hallinnollista tietä tämän uudistuksen --
niin tehtiin poikkeus ukrainalaisiin nähden, vaikka Stolypin luki
heidät vierasheimoisiin. Näin jäi se kova tuomio yhä vielä voimaansa,
minkä Venäjän paras tuntija ja kuvaaja viime vuosisadan lopussa,
historioitsija A. Leroy-Beaulieu, 1881 teoksessaan "L'Empire des tsars
et les Russes" ukrainalaisten kohtelemisesta oli langettanut: "Pietarin
virkavalta riistää sangen huomattavalta osalta Venäjän kansaa, juuri
siltä, jolla on suurimmat taipumukset taiteeseen ja runouteen, kaikki
ilmaisukeinot, se tuomitsee kielikiellollaan miljoonat tietämättömyyden
yöhön."

Kaikkialla venäläinen koulu vaikutti katkeroittavasti lapsen mieleen.
Kuvaavan tuomion siitä langetti Puolan kenraalikuvernööri Gurko 1890
tsaarille antamassaan kertomuksessa: "Valtion kouluissa puolalaisia
lapsia kohdellaan suorastaan vihamielisesti. Heitä moititaan
syntyperästään, heidän kansallistunnettaan loukataan, heidän uskontoaan
ja kieltään pilkataan. Sellainen sydämetön suhtautuminen lapsiin ei
heissä voi herättää mitään rakkautta Venäjään, vaan ainoastaan vihaa
kaikkea venäläistä vastaan." Gurkon toinen seuraaja, ruhtinas
Imeretinski, mainitsi 1898 tsaarille antamassaan kertomuksessa koko
Puolan venäläistyttämissuunnitelman hukkaan menneeksi. Hän ehdotti,
että sallittaisiin puolan kielen käyttäminen ainakin talonpoikaisessa
kunnallishallinnossa sekä yksityiskouluissa ja että väkivaltaisesti
oikeauskoisuuteen käännytetyille unieeratuille annettaisiin vapaus
liittyä katoliseen kirkkoon. Nikolai II huomautti asian johdosta
kertomuksen reunaan: "Tätä mieltä en ole minä." Vallankumouksen
alkaessa vuonna 1905 syntyi Puolassa yleinen koululakko. Nuoriso vaati
äidinkielistä opetusta. Mukdenin taistelun vaikutuksesta saadun
suvaitsevaisuusediktin suojassa kääntyivät kaikki entiset unieeratut
katoliseen uskoon. Hallituksen täytyi myöntyä lastenlakon johdosta.
Tsaarin määräyksen mukaan 16 p:ltä toukok. 1905 yksityiskoulujen
sallittiin muutamin rajoituksin siirtyä venäjänkielisestä opetuksesta
puolankieliseen. Kansallisdemokraattinen puolue perusti puolalaisen
kouluyhdistyksen, johon kaksivuotisen toiminnan jälkeen kuului 781
paikallisryhmää, jotka olivat avanneet yhteensä 681 koulua ja 505
kansankirjastoa. Joulukuun 14 p. 1907 Stolypin hajoitti yhdistyksen
kaikkine haaraosastoineen sillä perustuksella, että sillä oli
"rikoksellisena aikomuksena kansassa herättää ahtaan, natsionalistisen
separatismin henkeä".

Edistysmielisessä venäläisessä yhteiskunnassa pidettiin sopimattomana
ilmoittautua virkapalvelukseen rajamaissa. Sentähden siihen
tungeskelivat huonoimmat ainekset, jotka horjuttivat hallinnon ja
oikeuslaitoksen arvoa ja Venäjän valtiovallan kunnioitusta, joka ennen
oli ollut jokseenkin suuri paitsi Puolassa, missä sitä ei koskaan ollut
ollut. Hallitus kasvatti itselleen rajamaissa lahjoille alttiin,
siveettömän virkamieskunnan, joka vaati itselleen rankaisemattomuuden
etuoikeutta ja vaikutti turmiollisesti myöskin valtakunnan sisäosien
virkavaltaan. Oli harvinaisia poikkeuksia. Oli rehellisiä, sivistyneitä
miehiä, jotka ennakkoluuloitta eläytyivät vieraisiin olosuhteisiin,
jotka hienotunteisuudella ja vilpittömyydellä saavuttivat kansan
suosion ja sentähden olivat omansa tuottamaan kunniaa venäläisyyden
asialle. Mutta juuri näitä virkamiehiä, jotka eivät kylväneet vihaa
eivätkä polkeneet oikeutta, heidän esimiehensä pitivät hieman
epäluotettavina ja poistivat toimistaan siirtämällä heidät valtakunnan
sisäosiin. Slavofiilien leirissä oli myöskin rehellisiä aatteen miehiä,
jotka pitivät valtion palvelusta rajamaissa kutsumuksenaan, jonka
tarkoituksena oli julistaa "totuus" länsimaiden sivistyksen
turmelemalle, langenneelle kansalle. He tekivät vain itsensä ja
venäläisen asian naurettavaksi.

Pahin seuraus oli -- Puolaa ja Suomea lukuunottamatta -- se, että
separatismin aate, joka piti venäläistyttämisellä juurineen hävittää,
juuri sen kautta syntyi.

Maailmansodan alkaessa kaikki vierasheimoiset uskollisesti pysyivät
valtakunnan yhteydessä, minkä asianlaidan Venäjän sanomalehdistö
ilomielin totesi ja merkitsi muistiin venäläistyttämispolitiikan
menestyksenä. Mutta jokaisella vieraalla kansalla -- paitsi 2 1/2
miljoonalla saksalaista kansallisuutta olevalla Venäjän alamaisella --
oli siinä kohden omat salaiset odotuksensa. Eivät ainoastaan
puolalaiset laskeneet saavansa itsehallintoa sodan jälkeen, johon
oikeutti ylipäällikön kehoitus 14 p:ltä elok. 1914, vaan myöskin
suomalaiset, ruotsalaiset, virolaiset, lättiläiset, liettualaiset,
ukrainalaiset, grusialaiset, armenialaiset, tatarit, jopa Siperian
talonpojat, jotka siirtomaastansa tahtoivat tehdä itsenäisen valtion,
joka venäläisen kotimaan kanssa oli oleva vain liittosuhteessa. Vain
saksalaiset pysyivät tsaarille ja hänen valtakunnalleen uskollisina
itse uskollisuuden tähden, mikä venäläisille oli käsittämätöntä ja siis
uskomatonta. Pidettiinhän Habsburgin monarkian slaavilaisten
rykmenttien maanpetosta vallan luonnollisena asiana, jopa Venäjän
sanomalehdistö ylisti sitä sankariteoksi. Tsaarivallan remahtaessa
vieraiden kansojen salaiset pyrkimykset voivat tulla julkisiksi.

Turkestanissa, mihin venäläiset tulivat korkeamman sivistyksen
kannattajina, hallitus, liittyen englantilaisiin ja ranskalaisiin
asutusmenetelmiin, on noudattanut kokonaan toista rajamaapolitiikkaa,
josta oli hyviä tuloksia myöskin taloudellisessa suhteessa.
Alkuasukkaille myönnettiin heidän kansallisen kulttuurinsa ja heidän
uskontonsa turvaksi oikeuksia, jotka riistettiin suomalaisilta,
itämeren-maakuutalaisilta, puolalaisilta ja ukrainalaisilta.

Venäjän kansalla oli kieltämätön vetovoima muihin kansakuntiin nähden.
Heidän venäläistyttämisensä tapahtui menneinä vuosisatoina helposti,
koska valtio ei siihen pakottanut. Uutena houkuttelevana tekijänä tuli
19. vuosisadalla lisäksi Venäjän kirjallisuuden runsaus ja kauneus.
Pobedonostsevin henkeen ajettu venäläistyttämispolitiikka on
pysähdyttänyt pienten kansojen luonnollisen sulautumisliikkeen
valtakansaan. Se vaati vanhemman ja uudemman ajan tsaarillisten
lupausten moninaista rikkomista ja horjutti sillä luottamusta
yksinvaltaan. Tasavaltainen valtiomuoto näytti sorretuista ja
petetyistä lupaavan sekä vapautta että oikeusturvaa.

Paljoa pahempaa vielä -- venäläiseltä kannalta katsoen -- tämä onneton
politiikka on vaikuttanut. Se on aiheuttanut suuren Venäjän valtakunnan
hajautumisen kansatieteellisiin alkuosiinsa. Se on epäsuorasti nostanut
kaksi vierasheimoista, Leninin ja Trotskin, tatarilaisen ja
juutalaisen, Moskovan jäännösvaltion etupäähän. Se on rajamaissa
kasvattanut vihaa, monessa suhteessa epäoikeutettua vihaa, kaikkea
venäläistä vastaan, joka näyttää tekevän mahdottomaksi tuon luhistuneen
maailman valtakunnan jälleenrakentamisen entisessä koossaan.



10. LUKU.

Japanin sota ja vallankumouksen puhkeaminen 1904-1905.


    "Vallankumous ei ole koskaan kansan, vaan hallituksen syy."

                                                        Goethe.

Japanille taistelu tsaarivaltakunnan kanssa merkitsi kansansotaa, jolla
tahdottiin kostaa Port Arthurin anastuksesta ja hankkia nousevan
auringon maalle suurvalta-asema Itä-Aasiassa; Venäjälle se merkitsi
siirtomaasotaa, jommoisia se usein oli käynyt, tällä kertaa vain
tavallista suurisuuntaisempaa. Hallituksen ja sen sanomalehdistön
kaikin keinoin lietsoma isänmaallinen innostus kesti seitsemän
kuukautta. Jalu-virran (1 p toukok.), Kintshoun ja Vafangkoun
tappioita, Port Arthurin saartoa, vihollisen marssia Mandshuriaan,
laivaston toimettomuutta pidettiin vähäpätöisinä välikohtauksina, jotka
voivat hidastuttaa, mutta eivät estää sodan voitollista loppua. Tämä
käsitys oli vallalla myöskin Länsi-Europan mannermaalla, jonka
sanomalehdistö ei yleensä tuntenut Japania, ja jonka kabinetit antoivat
ulkoministerin kopean kiertokirjeen 27 p:ltä huhtik. 1904 itseensä
vaikuttaa, minkä mukaan "keisarillinen hallitus ei tulisi sallimaan
minkäänlaista sekautumista minkään vallan puolelta niihin välittömiin
keskusteluihin, joihin sotatoimien loputtua ryhdytään Venäjän ja
Japanin kesken rauhanehtojen määräämiseksi". Maa-armeijan päälliköksi
nimitetty sotaministeri _Kuropatkin_ nautti alussa Venäjän
yleisön rajatonta luottamusta. Hänen usein uudistettu kehoituksensa
kärsivällisyyteen otettiin luottamuksella vastaan. Hänellä oli suuren
sotapäällikön maine, joka sotilaallisena kirjailijana oli kynällään
todistanut vääräksi Moltken strategisen periaatteen "getrennt
marschieren, vereint schlagen", että on erillään marssittava, mutta
yhdessä taisteltava. Nyt hän saattoi miekalla todistaa oppinsa
oikeaksi, sillä Japanin sotapäällikkö, marski _Ojama_, piti kiinni
tästä "vanhentuneesta ja vaarallisesta periaatteesta". Sitävastoin
Kuropatkin noudatti Benedekin sodankäyntitapaa vuodelta 1866. Hän
ryhmitti joukkonsa lujaan asemaan Liaujangin luo ja lähetti kolmea eri
tietä hyökkääviä kolmea vihollisarmeijaa vastaan suhteellisesti
heikkoja voimia, jotka voitettiin. _Liaujangin_ luona oli yhtyneiden
vihollisjoukkojen määrä murtua uudenaikaisen tekniikan kaikilla
keinoilla rakennettuja linnoituksia vastaan. Senjälkeen Kuropatkin
aikoi levähtää antaaksensa musertavan vastaiskun. Kuusipäiväisten
ottelujen jälkeen taistelu 4 p. syyskuuta päättyi niinkuin Königgrätzin
luona. Kahden japanilaisen armeijan urhokkaat eturintamahyökkäykset
raukesivat, kun venäläiset sitkeästi pitivät puoliansa varustuksissaan,
mutta kolmannen armeijan sivustahyökkäys Kurokin johdossa muutti
taistelun, josta alussa oli näyttänyt koituvan voitto, peräytymiseksi.
Se tapahtui täydessä järjestyksessä, sillä voittaja ei tarmokkaasti
ajanut takaa voitettua vastustajaa, aivan kuin Königgrätzinkin luona.

Venäläisessä kylässä vallitseva mieliala oli alussa isänmaallinen ja
sotaisa. Siellä sanottiin, että salakavala japanilainen tahtoi ottaa
venäläiseltä talonpojalta hänen vähän maansa. Pitkällä lautatiematkalla
sotanäyttämölle sotaan kutsuttu talonpoika oppi maantietoa. Himokkain
silmin hän katseli kummallakin puolella rautatietä leviävää Siperian
koskematonta metsä- ja heinämaata ja tarkasteli sitten ihmetellen
Mandshurian silmänkantamattomia hirssipeltoja ja lukuisia kyliä,
keltaisine ihmisineen, jotka puhuivat outoa kieltä. Ja yhä kauemmaksi
kävi väsyttävä matka ahtaassa, likaisessa rahtivaunussa. "Me tahdomme
puolustaa Venäjää, mutta emme Kiinaa! Mitä meitä koskevat japanilaiset,
jotka asuvat niin etäällä kylästämme meren tuolla puolen!" Näin
talonpoikaissotilaat kysyivät upseereiltansa. Nämä vastasivat
hämillään, että nyt oli kysymys Venäjän kunnian, arvon ja valtiollisen
valta-aseman puolustamisesta salakavalaa hyökkääjää vastaan. Mutta nämä
olivat talonpojille tyhjiä sanoja. Ja niinkuin vetoomus imperialismiin
petti, niin myöskin hurskas satu, että oli välttämätöntä taistella
oikean uskon puolesta Japanin pakanuutta vastaan. Jokaisella kansalla
on oma uskonsa, arvelivat talonpoikaissotilaat, pitäkööt keltaiset
omansa, niin kuin me pidämme omamme. Kansa ei käsittänyt sodan
tarkoitusta, ei sodankäyntitapaa, jonka mukaan jokainen hyökkäys ja
jokainen menestyksellinen puolustus aina päättyi peräytymiskäskyyn.
Isänmaallinen taisteluinnostus laimeni ja muuttui Liaujangin taistelun
jälkeen vastakohdakseen.

Sodan pääaiheuttaja, _Plehwe_, ei tämän taistelun tapahtuessa,
joka merkitsi hänen suunnitelmiensa raukeamista, enää ollut
elossa. Heinäkuun 28 p. 1904 repi hänet palasiksi pommi, jonka
sosiaalivallankumouksellisen puolueen toimesta eräs ylioppilas heitti
häntä vastaan. Se vähäinen vaikutus, minkä neuvonantajansa murha teki
tsaariin, haihtui pian kokonaan iloisen perhetapahtuman johdosta.
Elokuun 25 p. hänelle syntyi toivottu perintöruhtinas, kivulloinen
lapsi, joka sai nimen _Aleksei_. Tilaisuus yleisellä valtiollisella
armahduksella antaa merkki, että hallitussuunta oli muuttuva, jäi
käyttämättä. Armomanifesti 6 p:ltä syyskuuta tuli vain kruununvarkaiden
ja kruunun velallisten hyväksi.

Toista kuukautta kesti puolueiden taistelu tsaarin läheisyydessä
sisäministerin seuraajasta. Vasta 8 p. syyskuuta tapahtui ratkaisu
vapaamieliseen suuntaan. Ruhtinas _Svjatopolk-Mirski_, joka
Vilnan kenraalikuvernöörinä oli herättänyt huomiota lempeällä ja
lainmukaisella viranhoidollaan, tuli sisäasiainministeriksi.
Yhteiskunta tervehti tätä nimitystä suosiollisesti, ja suosio kasvoi,
jota useammin uusi vallanpitäjä keskusteluissa sanomalehdistön
edustajien kanssa ilmaisi sangen maltillisesti vapaamieliset
mielipiteensä: kansaneduskunta, mutta ei mitään parlamenttia;
uskonvapaus, mutta ei omantunnonvapautta; juutalaisten oikeuksien
parantaminen, mutta ei mitään yhdenvertaisuutta; painovapaus, mutta
hyväntahtoisen sensuurin hoitama j.n.e. "Vapautusliiton"
äänenkannattajakin ylisti tuota vapaamielistä kaunopuhujaa tulevana
uudistajana, ja vanha tuuliviiri Novoje Vremja, joka vast'ikään oli
kehunut Plehwen "valtiomieskykyä" muistosanoissaan, toitotti samaa
torvea, mikä vuorostaan vaikutti sen tuhansiin lukijoihin virkamiesten
joukossa, joilla oli tapana ottaa maailmankatsomuksensa ja valtiollinen
vakaumuksensa tämän kameleontin vaihtelevista pääkirjoituksista.

Hovin ja ylemmän virkamiesmaailman taantumuspuolue, jonka
valta-asemaa uusi kurssi uhkasi, keräytyi Pobedonostsevin ympäri "uuden
Loris-Melikovin" kukistamiseksi. Semstvopuolue kokosi voimansa
saadakseen "rohkealla esiytymisellä" puheliaan ministerin vihdoinkin
ryhtymään uudistustekoihin. "Suomen aktiivisen vastarinnan puolue"
kääntyi Venäjän kaikkien vastustusmielisten ja vallankumouksellisten
järjestöjen puoleen, ehdottaen yhtymistä yhteiseen valtiolliseen
ohjelmaan ja yhteiseen toimintaan. Tällä vetoamisella oli vain
osaksi menestystä, kun kahdeksastatoista puolueesta vain seitsemän
sitä noudatti: vapautusliitto, Puolan kansallisliiga, Venäjän
sosiaalivallankumouksellinen ja Puolan sosialistinen puolue,
lättiläinen sosiaalidemokraattinen puolue sekä armenialainen ja
grusialainen sosiaalivallankumouksellinen liitto. Näiden puolueiden
edustajien Pariisissa syyskuussa 1904 pitämässä kongressissa
valmistettiin yhteinen valtiollinen ohjelma: itsevaltiuden hävittäminen
ja vapaan kansanvallan asettaminen sen sijaan, Suomen itsehallinnon
palauttaminen ja kansojen itsemääräämisoikeus. Tämän ohjelman
toteuttamiseksi kokous, johon myöskin urkkija Asev otti osaa,
päätti seuraavan vuoden syksynä saada aikaan paikallisia kapinoita.
Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue samoin kuin
puolalainenkin, juutalainen "bund" ynnä muut jyrkästi marxilaiset
puolueet pysyivät periaatteellisista syistä erillään tästä
vallankumouksellisesta "porvarikongressista". Venäläisen
sosiaalidemokratian johtavaan Pietarinkomiteaan kuului silloin
etupäässä ylioppilaita ja kirjailijoita, jotka hämärissä
kellarikoloissa pitivät salaisia esitelmiä kansantaloustieteestä ja
niillä lopen ikävystyttivät harvoja köyhälistöön kuuluvia
kuuntelijoitansa. Pääkaupungin työväestön suuri enemmistö kävi erään
poliisin salaisen asiamiehen, _Gapon_ nimisen papin esitelmissä, jolla
oli loistavat puhujanlahjat, jännittävät aiheet sekä käytettävissään
valoisat kokoushuoneet, jotka hallitus oli hänelle antanut. Muuten
venäläinen sosiaalidemokratia tuhlasi tarmonsa menshevismin ja
bolshevismin välisiin opillisiin selvittelyihin sekä puoluejärjestönsä
kehittämiseen, joka kaikkine kummallisuuksineen oli tsaarillisen
virkavallan uskollinen kuva.

Pobedonostsev pyysi syyskuun lopussa tsaarilta uuden
sisäasiainministerin erottamista, koska hänen politiikkansa muka johti
valtakunnan ja kirkon perikatoon. Svjatopolk-Mirski puolestaan vakuutti
tsaarille, että yliprokuraattorin politiikan jatkaminen oli synnyttävä
vallankumouksen. Nikolai II ei tiennyt mitä tekisi ja jätti
Mandsurian-armeijansa ratkaistavaksi, kumpi noista molemmista
arvohenkilöistä oli oikeassa. Lokakuun 2 p. muuan Kuropatkinin
päiväkäsky kuulutti Venäjän -- ja samalla myöskin Japanin
--sotajoukoille voitokkaan hyökkäysliikkeen alkamisen Port Arthurin
vapauttamiseksi. Samana päivänä kertoi Pobedonostsevin puhetorvi
Moskovskija Vjedomosti, että hallitus oli esiytyvä tarvittavalla
ankaruudella vapaamielisen sanomalehdistön jaarittelua vastaan
uudistusten muka väittämättömyydestä. Viikkoa myöhemmin Kuropatkinin
200,000 miehen vahvuinen armeija alkoi marssia eteenpäin, kiertämällä
japanilaisten oikean siiven pakottaakseen vihollisen armeijan
vetäytymään Liaujangista ja avataksensa tien Port Arthuriin. Marski
Ojama komensi 160,000 miehen vahvuisen sotajoukkonsa eteenpäin rohkeaan
vastahyökkäykseen, jonka oli määrä painaa venäläisten oikea sivusta
taaksepäin ja raivata itselleen tie Mukdeniin. Kymmenpäiväisen kiivaan
ja kauhean verisen ottelun jälkeen _Shahon taistelu_ päättyi
ratkaisutta. Nikolai II oli yhtä viisas kuin ennenkin. Svjatopolk-Mirski
huomasi, että taistelun päätöksen johdosta kysymys hänen jäämisestään
tai eroamisestaan ei vielä ollut ratkaistu. Huolissaan asemastaan hän
peruutti jo annetun luvan julkisen, yleisvenäläisen _semstvokongressin_
pitämiseen, mutta salli jo Pietariin kokoutuneiden edustajien
yksityisesti kokoutua. Tämä "esiparlamentti", joka tarkasti julkisuutta
karttaen piti kokouksiaan muutamassa yksityisasunnossa, valitsi
puheenjohtajakseen erään maltillisen slavofiilin, _D Shipovin_. Hän sai
kiittää kansansuosiotaan siitä, että Plehwe ei ollut vahvistanut hänen
uudestaan-valitsemistaan Moskovan semstvoviraston johtajaksi, koska hän
oli pitänyt tuota vanhoillista, mutta pystypäistä miestä vaarallisena
vallankumouksellisena. Shipov oli kongressissa oikeiston johtajana, joka
puolusti muinaisvenäläisen "semski soborin" tapaista kansaneduskuntaa,
jolla olisi vain neuvoa-antava valta. Enemmistö kannatti
länsimaisen-mallista kansaneduskuntaa. Tehdyt päätökset annettiin
hallitukselle mietintönä, joka sisälsi seuraavat vaatimukset:
henkilöllinen koskemattomuus, omantunnon-, puhe-, paino-ja
kokoutumisvapaus, itsehallinnon uudistus ja vapaasti valitun,
päätäntöoikeudella varustetun kansaneduskunnan kokoonkutsuminen. Samaan
aikaan pantiin, Ranskan vastustuspuolueen mallin mukaan vuodelta
1847, kaikissa Venäjän suuremmissa kaupungeissa toimeen pitoja
("reformibanketteja"), joissa enemmän tai vähemmän meluavasti lausuttiin
julki uudistusvaatimukset. Yleinen mieltenkuohu valtasi myöskin
palvelukseen kutsutut reserviläiset, jotka liioitelluissa
mielenosoituksissa ilmaisivat tyytymättömyytensä hallitukseen ja sotaan.

Hallitus ei sano mitään. Hovissa taistelevat toisiansa vastaan
yliprokuraattorin ja sisäministerin puolueet. Sotanäyttämöltä ei kuulu
mitään ratkaisevaa. Talvi on tulossa ja liikuntasota on muuttunut
asemataisteluksi. Kuropatkin kieltäytyy ryhtymästä uuteen hyökkäykseen,
ennenkuin on saanut uusia lisäjoukkoja ja ennen kevään tuloa.
Ministerineuvostossa seisovat jyrkästi vastakkain Svjatopolk-Mirskin ja
Pobedonostsevin mielipiteet, joista edellinen puoltaa suostumista
semstvokongressin vaatimuksiin, jälkimmäinen huomauttaa horjuvalle
tsaarille hänen lupaustaan isänsä kuolinvuoteen ääressä. Ratkaisun
aikaansaavat vihdoin suuriruhtinaat Sergei Aleksandrovitsh ja Nikolai
Nikolajevitsh, jotka "luopumisessa koetelluista vanhavenäläisistä
hallitusperiaatteista" luulevat näkevänsä vaaran hallitsijasuvulle.

Pobedonostsevin sepittämä _tsaarillinen ukaasi_ 25 p:ltä jouluk. 1904
antoi vain sangen ylimalkaisia uudistuslupauksia, joiden toimittaminen
jätettiin ministerikomitean huoleksi. Valtiosäännöstä ja
kansaneduskunnasta siinä ei ollut puhe. Haihduttaakseen kaikki
väärinkäsitykset tässä suhteessa hallitus samaan aikaan antoi
virallisen tiedonannon, jossa se lausui paheksumisensa kiihoituksesta
ja kiihtymyksestä ja varoitti semstvoja sekautumasta asioihin,
joihin niiden valta ei ulottunut. Mutta nämä hallituksen selitykset
eivät tyynnyttäneet kansan kiihtymystä. Päinvastoin, se yltyi, kun
Venäjän jouluksi aivan odottamatta tuli tieto _Port Arthurin
linnoituksen antautumisesta_ (2 p. tammik. 1905). Se oli
sotilaallisesti ennenaikainen, valtiollisesti myöhästynyt. Jos tuo
surkea linnanpäällikkö Stössel olisi kahdeksaa päivää aikaisemmin
luovuttanut merilinnan viholliselle, niin vapausmanifesti 30 p:ltä
lokak. 1905, joka silloin tuli liian myöhään, olisi ilmestynyt jo 25 p.
jouluk. 1904 ja Venäjän kansalta säästänyt paljon onnettomuutta ja
kärsimyksiä.

Venäjällä vallankumoukset aina puhkeavat aikaisemmin kuin niiden
toimeenpanijat ovat suunnitelleet. Pariisissa pidetty kongressi oli
määrännyt vuoden 1905 syksyn siksi ajankohdaksi, jolloin isku oli
annettava. Mutta jo tammikuussa 1905 alkoi _vallankumous_, jonka
suurenmoisuudesta ja maailmaa-järkyttävästä vaikutuksesta kokonainen
sukupolvi oli uneksinut ja jonka onnistumisesta se toivoi Venäjälle
mitä suurinta tulevaisuutta. Ei porvariston "vapautusliitto", ei
köyhälistön vallankumouksellisuus loitsinut sitä esiin, vaan Plehwen
suosima Subatovin poliisisosialismi. Siirtyminen vallankumouksellisten
leiristä poliisiosaston palvelukseen ja päinvastoin oli Venäjän
vallankumouksellisen liikkeen tyypillinen ilmiö. Ei ryhdittömyys,
niinkuin oli tavallista sellaisessa tapauksessa, vaan mieskohtainen
kunnianhimo ja halu tehokkaasti auttaa työmiehiä, joiden surkean
tilan hän Pietarissa oli oppinut tuntemaan, teki poliisin salaisen
asiamiehen, pappi _Gaponin_ vallankumoukselliseksi. Rahat hänen
Pietariin perustamiansa työväenklubeja varten Plehwe oli antanut ja
käskenyt pappia esityksissään herättämään kansallista innostusta
sotaan. Mutta työväen alussa isänmaallinen mieli oli yhden sotavuoden
jälkeen haihtunut ja muuttunut katkeraksi vihaksi virkavaltaa vastaan.
Gapon kulki, niinkuin moni muu, ajan virran mukana ja uskoi, tuntien
vaikutusvaltansa kymmeniin tuhansiin työmiehiin, jotka häntä sokeasti
seurasivat, voivansa näytellä suurta historiallista osaa yleisessä
kiihtymyksessä. Vasta vähää ennen kuin hänen suhteensa poliisiosastoon
loppuivat, hän antautui kosketuksiin sosiaalidemokraattisen
puoluejärjestön kanssa, joka ei mitään aavistanut hänen entisyydestään.
Tämä oli käytännöllisesti vallan merkityksetöntä, sillä se auttoi häntä
vain erään valtiollisen ohjelman valmistamisessa, jonka hän työmiesten
vaatimuksena valtavan Pietarin työläiskulkueen etupäässä tahtoi antaa
tsaarille. Tämä anomuskirja, joka vaati perustuslakia-säätävän
kokouksen kokoonkutsumista, tehtaan tarkastuksen poistamista ja
parlamentillisen hallitustavan voimaansaattamista, oli puhtaasti
oppikaavanmukainen tekele. Sen sijaan 20 p. tammikuuta päätetty
työväenjoukkojen kulkue Talvipalatsiin, heidän pyyntönsä tsaarille,
että hän, korkeimpana maallisena ja kaikkivoivana valtana,
huojentaisi heidän yhteiskunnallista hätäänsä, oli todella
kansanomaisen venäläinen, eikä mikään osanottaja käsittänyt sitä
vallankumoukselliseksi kapinaksi.

Sunnuntaina 22 p. tammik. 1905 työmiehet Pietarin tehdaskortteleista
suljetuin rivein, ilman aseita ja punaisia lippuja, mutta sen sijaan
pyhimystenkuvia kantaen ja kirkkolippujen liehuessa kulkivat
Talvipalatsille, "isä" Gaponin heitä johtaessa. Nikolai II oli
lähtemällä Tsarskoje Selohon välttänyt mielenosoituksen, josta hän oli
saanut tiedon, ja jättänyt anojien vastaanoton sotaväen asiaksi, joka
tervehti heitä yhteislaukauksilla. Kauheasti pettyneenä työväenjoukko
tulvehti keisaripalatsilta takaisin, koetti muilla paikoilla kokoutua,
mutta ajettiin uudestaan kivääritulella hajalle. Toista tuhatta miestä,
naista ja lasta oli "_punaisen sunnuntain_" uhreja. Gapon itse pääsi
pakoon ulkomaille, josta hän tsaaria vastaan julkaisi raivoisan
"manifestin".[14]

Tammikuun 22 päivän synnyttämän kauhun seurauksena oli suunnaton
suuttumus, joka Pietarista levisi muihin kaupunkeihin ja siellä
aiheutti vastalausekulkueita ja verisiä yhteentörmäyksiä
aseisiin-kutsutun sotaväen kanssa. Mielettömillä työmiesten
vangitsemisilla ja karkoituksilla pääkaupungista tieto "punaisesta
sunnuntaista" pian levisi kaukaisimpiin kyliin ja näin annettiin
vallankumouksellisten käytettäväksi todella kansanomainen
kiihoituskeino. Totutun kansallislaulun "Jumala varjelkoon tsaaria"
sijasta kaikui työväenmarseljeesin kertosäe: "nouse, tartu aseisiin,
työläiskansa!"

Suuriruhtinas _Sergei Aleksandrovitsh_, vihattu Moskovan
kenraalikuvernööri, tarttui hallitusohjiin, jotka hänen heikko
veljenpoikansa oli päästämässä käsistään. Ruhtinas Svjatopolk-Mirski,
joka joulukuun 25 päivän jälkeen enää vain nimeksi oli ollut
sisäministerinä eikä ollut uskaltanut valtakeinoillansa estää tammikuun
22 päivän onnettomuutta, sai 1 p helmikuuta eronsa. Hänen seuraajaksensa
tuli siihenastinen Moskovan kuvernööri, _Aleksanteri Bulygin_,
venäläisiin poliisimenetelmiin hyvin perehtynyt virkavaltias,
joka Moskovassa oli luonut Subatovin järjestelmän. Pietarin
kenraalikuvernööriksi tuli siihenastinen Moskovan ylipoliisimestari,
kenraalimajuri _Dimitri Trepov_, raaka sapelinkalistaja, vailla tietoja
politiikasta. Tavanmukainen hallituskomissioni erään senaattorin
johdossa asetettiin "Pietarin työläisten tyytymättömyyden syiden ja sen
poistamiskeinojen selvittämiseksi". Poliisi pidätti 34 sille
"oikein-ajatteleviksi" tunnettua työmiestä, pesetti perin pohjin nuo
säikähtyneet miehet ja vei ne seuraavana aamuna "Pietarin
tehdastyöväestön valittuina edustajina" rautateitse Tsarskoje Selohon.
Siellä tsaari otti heidät puheilleen, antoi heille muutamien moittivien
sanojen jälkeen armollisesti anteeksi heidän "rikoksensa" ja tarjosi
heille hyvän aamiaisen, josta työmiehet olivat kovin tyytyväiset. Toinen
hallituksen asettama komissioni tutki rahaministeri Kokovtsovin johdossa
Saksan työväensuojeluslainsäädäntöä. Se ei päässyt pitemmälle kuin että
ehdotti muutamia Plehwen lakkoja vastaan antamia määräyksiä nyt jo
epäajanmukaisina kumottaviksi. Toiset hallituskomissionit työskentelivät
yhtä tuloksettomasti 25 p. jouluk. 1904 annetun tsaarillisen ukaasin
uudistuslupausten toteuttamiseksi.

Vallankumouksen järjestämisen ottivat huolekseen
sosiaalivallankumouksellinen puolue ja "vapautusliitto", joita mitä
tehokkaimmin kannattivat kaikkien rajamaiden sosialistiset puolueet,
missä venäläistyttämispolitiikka oli ennakolta muokannut niille
maaperää. Sitävastoin Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue
käytännössä jäi kokonaan taka-alalle, vaikka se itse piti itseään
ainoana todellisesti vallankumouksellisena puolueena ja oikeauskoisen
kopeudella katseli muiden ryhmien kilpailevaa toimintaa. Sen sijaan,
että olisivat yhdessä iskeneet hallitusta, niiden molemmat ryhmät,
menshevikit ja bolshevikit, iskivät toisiansa. _Lenin_, johon oli
liittynyt hänen entinen vastustajansa _Bronstein-Trotski_,
vastusti mitä kiivaimmin kaikkea yhtymistä "vapautumisliittoon",
peläten että vallankumous siinä tapauksessa saattoi päättyä
parlamentillis-porvarillisen hallituksen muodostamiseen. Oikeammin
arvosteli olevia oloja menshevikkien johtaja, _Plehanov_. Mutta
bolshevikkeja vastaan käyty kiivas riita kysyi siinä määrin hänen
ryhmänsä voimia, että yksin sen yritykset köyhälistön juhlapäivinä panna
toimeen työväen mielenosoituksia surkeasti epäonnistuivat.

Sangen tarmokkaasti toimivat sosiaalivallankumoukselliset. Heidän
ensimmäinen tekonsa oli hallituksen johtajan poistaminen. Helmikuun
17 p. eräs pommi repi kuoliaaksi suuriruhtinas Sergein Moskovan
Kremlissä. Kun tieto siitä oli levinnyt, niin Moskovan ja Pietarin
hienoimmissa ravintoloissa äänekkäästi tilattiin samppanjaa. Kaduilla
tuttavat toivottivat toisilleen onnea "iloisen tapauksen" johdosta.
Koko Venäjä ikäänkuin hengähti. Niin korkealle vallankumouskuume jo oli
kohonnut.

Suuriruhtinaan murhan johdosta syntyi eräänlainen Trepovin ja Bulyginin
kaksoishallitus. Edellinen piti jatkuvia levottomuuksia, lakkoja ja
murhia vain taloudellisena liikkeenä, joka ei ollut autettavissa
valtiollisilla myönnytyksillä, vaan yksinomaan sapelilla. Hänen
nimellinen esimiehensä, niinkuin ministerien enemmistökin, huomasi
selvästi vallankumouksen poliittisen puolen ja tahtoi lääkitä sairasta
valtioruumista taudin mukaisella käsittelyllä, mahdollisimman
vähäisillä valtiollisilla uudistuksilla, uskaltamatta leikkausveitsellä
käydä käsiksi autokraattiseen elimistöön. Pobedonostsevia raastoi
uskovaisen kiihkonsa ja arvostelevan järkensä ristiriita sekä se
ahdistava tunne, että nouseva aalto uhkasi viedä mennessään koko hänen
järjestelmänsä. Tämä oli hänet vallan murtanut, eikä hän enää luottanut
muihin kuin Jumalaan ja Kuropatkiniin.

Venäjän tyhjentymättömistä ihmisvarastoista oli Mandshurian armeijalle
viety niin paljon lisävoimia kuin yksiraiteinen, mutta moitteettomasti
toimiva Siperian rata suinkin saattoi kuljettaa. Pietarin oppineiden
pääesikuntalaisten ja vanhuudenheikkojen sotasankarien ankara arvostelu
Kuropatkinin sodankäynnistä oli aiheuttanut sen, että tammikuussa oli
lähetetty sotanäyttämölle eräs salonkikenraali _Gripenberg_,
varustettuna tsaarin antamilla epäselvillä valtuuksilla. Hän tahtoi
tarmokkaalla hyökkäyksellä japanilaisten aseman vasenta sivustaa
vastaan tuhota vihollisten armeijan. Mutta Sandepun talvitaistelussa
tammikuun 25:nnestä 28:nteen päivään hänen yrityksensä raukesi
japanilaisten sitkeään vastarintaan ja vastahyökkäyksiin tai, niinkuin
Gripenberg perästä päin vakuutti, Kuropatkinin kateuden tähden, joka
ratkaisevana hetkenä muka oli kieltänyt häneltä pyydetyn avun.
Raivoissaan Gripenberg lähti pois sotanäyttämöltä, jolla nyt molemmilta
puolin ryhdyttiin valmistuksiin ratkaisevaa taistelua varten.
Kuropatkinin hyökkäystuuma kävi ristiin hänen vastustajansa Ojaman
suunnitelman kanssa. Helmikuun 23 p. alkoi 155 kilometrin
rintamaleveydellä _Mukdenin taistelu_, jonka kulusta Kuropatkin ensin
lähetti voitonsanomia Pietariin. Ne lakkasivat 3 p. maaliskuuta, kun
japanilaiset laajasuuntaisen kiertoliikkeen jälkeen luoteiseen
Mukdenista mursivat venäläisten aseman. Seuraavina päivinä Venäjän
armeija ei enää taistellut muuta kuin turvatakseen itselleen
järjestetyn peräytymisen, mikä kuitenkin 9 p. maaliskuuta muuttui
armeijan suuremman osan kauhun vallassa tapahtuvaksi paoksi. Vain
kenraali Linevitshin johtama vasen sivusta-armeija -- noin kolmas osa
koko armeijasta -- torjui kaikki japanilaisten hyökkäykset ja pani
siedettävässä järjestyksessä toimeen määrätyn peräytymisen. Maaliskuun
10 p. voittajat marssivat Mukdeniin ja ryhtyivät ajamaan takaa
venäläisiä, joiden säännötön pako pysähtyi vasta 170 kilometrin päässä
Mukdenista pohjoiseen päin. Kuropatkin erotettiin 17 p. maaliskuuta ja
Linevitshille uskottiin armeijan johto. Hänen onnistui lyhyessä ajassa
järjestää sekaisin-menneet joukko-osastot ja palauttaa niiden
taistelukunto.

Kuropatkinin ennenaikaisten voitonsanomien vaikutuksen alaisena Trepov
sepitti _manifestin_, jonka tsaari maaliskuun 3 päivän aamuna
välinpitämättömänä allekirjoitti, ja jonka hän neuvonantajansa kiihkeän
kehoituksen johdosta heti käski julkaista. Siinä Nikolai II julisti
kansalleen, että hän "autokraattisen valtansa lipun alla oli johtava
valtakunnan kaikista vaikeuksista uuteen, hävittämättömään valtaan", ja
kehoitti kaikkia "tosi-venäläisiä miehiä" yksimielisyyteen ja sisäisen
vihollisen vastustamiseen. Saatuaan siitä tiedon Bulygin, mukanaan
kolme ministeriä ja tsaarillisen tahdon ilmaisun luonnos, riensi
ylimääräisellä junalla Pietarista Tsarskoje Selohon. Hän pyysi heti
saada eronsa tai sitten vastamanifestin hyväksymistä heti paikalla.
Välinpitämättömästi Nikolai II allekirjoitti toisen asiakirjan. Tässä
"_Reskriptissä sisäasiainministerille_" tsaari kansallensa kertoi, että
hänellä jo kauan oli ollut aikomus kutsua kokoon neuvottelevalla
vallalla varustettu kansaneduskunta ja että hän nyt katsoi ajan siihen
tulleen. Neuvottelemaan tahtonsa toteuttamisesta hän oli asettava
erityisen Bulyginin johdossa olevan komitean. Toinen manifesti
ilmestyi iltapäivällä Pietarin kaduille, missä sen merkitystä heti
kansanjoukoissa pohdittiin, uudistusesityksiä tehtiin ja niistä
tuumiskeltiin. Ohjataksensa kansan intohimoisen puhekiihkon
järjestetyille raiteille Bulygin piti vielä kolmannen tsaarillisen
tahdonilmaisun välttämättömänä. Illalla lisälehdet levittivät "_Ukaasia
senaatille_". Siinä Nikolai II myönsi kaikille semstvojen ja kaupunkien
edustajien kokouksille, samoin yhdistyksille, oikeuden pohtia
parannusehdotuksia ja lähettää niitä hallitukselle. Itsehallintoelimet
kaupungeissa ja maalla ja ennen kaikkea yhdistykset käyttivät heti
myönnettyä lupaa niin runsaassa määrin, että Bulygin jo huhtikuussa
koetti tukkia hänen päällensä satelevien uudistusehdotusten
paperitulvaa sillä, että hän poliisille annetulla sitä "selventävällä"
määräyksellä kumosi senaatille annetun ukaasin.

Tieto Mukdenin tappiosta teki valtavan vaikutuksen kansaan ja edisti
vallankumouksellista mielialaa. Vanhoillisissa piireissä vaadittiin
sisäpoliittisista syistä viipymätöntä rauhantekoa. Maaliskuun 27 p.
pidettiin Moskovan pörssisalissa isovenäläisten tehtailijain
yksityisluontoinen kokous. He päättivät pyytää hallitusta heti
lopettamaan sodan, vaikkapa Sahalinin ja Vladivostokin luovuttamisen
hinnalla. Mutta Nikolai II, jonka synnynnäistä itsepäisyyttä
lisäsi tietämättömyys todellisista olosuhteista, ei tahtonut
myöntyä, ennenkuin viimeinen valtti, mikä Venäjällä vielä oli
käytettävissä, _Itämeren laivasto_, oli lyöty pöytään. Ensimmäinen
laivasto-osasto, joka oli kokoonpantu uudenaikaisista taistelulaivoista
ja vanhentuneista risteilijöistä, oli vasta 15 p. lokak. 1904 lähtenyt
liikkeelle Libausta. Se oli liian myöhäistä, koska Port Arthuria jo
piiritettiin; se oli liian aikaista, koska jään saartama Vladivostokin
satama vasta huhtikuussa 1905 oli avoinna laivastolle. Sen päällikkö
oli vara-amiraali _Roshdestvenski_, joka oli hyvä merimies ja urhokas
upseeri, mutta vailla voittoa-antavaa uskoa pitkän matkansa
menestykseen. Liian hyvin hän tunsi laivastonsa monet heikkoudet,
miehistön puuttuvan ampumataidon ja merikelpoisuuden, palvelukseen
kutsuttujen ja useinkin väkisin laivoihin tuotujen reserviläisten
vallankumouksellisen mielialan. He yrittivät karata kaikissa
hiilenottopaikoissa ja rikkoivat alituisesti laivastossa vallitsevaa
kovaa kuria, ja sen johdosta oli heitä vastaan ryhdyttävä mitä
ankarimpiin toimenpiteisiin. Aiheeton, mutta yhä jatkuva japanilaisten
torpedoveneajajien pelko johti heti retken alussa yölliseen
välikohtaukseen Dogger-matalikolla, missä englantilaisia
kalastajalaivoja pidettiin vihollislaivoina ja ammuttiin. Englannissa
syntynyttä mieltenkuohua lievensi kyllä melkoisten rahasummien
maksaminen surmansa saaneiden kalastajien omaisille, mutta Venäjän
laivaston täytyi jonkin aikaa mukautua siihen nöyryytykseen, että sitä
seurasi ja valvoi muuan brittiläinen laivasto-osasto. Port Arthurin
antautumispäivänä laivasto meni ankkuriin S:te Marien lahteen
Madagaskarin koillisrannikolla ja sai pian senjälkeen lisävoimia
toisesta laivasto-osastosta. Kolmas oli vielä Libaussa varusteilla.
Roshdestvenskin mielipide, jonka hän useampaan kertaan ranskalaista
kaabelia myöten lähetti Pietariin, oli se, että Port Arthurin
kukistumisen jälkeen Venäjän laivaston tuli jäädä Intian valtamerelle
ja että sitä oli käytettävä vain uhkauskeinona rauhanneuvotteluissa.
Mukdenin taistelun jälkeen hän pontevasti uudisti ehdotuksensa, mutta
sai tsaarilta täsmällisen käskyn jatkaa matkaansa Itään, odottamatta
kolmannen osaston saapumista, joka vasta 19 p. helmikuuta oli lähtenyt
Libausta. Roshdestvenskin täytyi vastoin parempaa tietoansa totella.
Maaliskuun 16 p. hän lähti Madagaskarista, ja kulki laivastoineen
Tyynelle valtamerelle tuhoansa kohti.

Sillävälin kuin hallitus teki sisäpolitiikan suunnan
riippuvaksi tulevan meritaistelun epävarmasta tuloksesta,
sosiaalivallankumoukselliset, läheisesti liittyen "vapautusliittoon",
järjestelivät vallankumousta edelleen. Pääkeinona oli ammatillisten
yhdistysten perustaminen. Niinkuin taikaiskusta syntyi kaikissa
kaupungeissa asianajajien, lääkärien, sanomalehtimiesten, opettajien
ynnä muiden vapaiden ammattien edustajien yhdistyksiä. Niihin
liittyivät sitten varsinaiset ammattikunnat, joista melkein kaikki
olivat syntyneet Pietarin punaisen sunnuntain tekemästä vaikutuksesta.
Muutamat liitot ajoivat myöskin ammatillisia tarkoituksia, mutta
useimmat vain puhtaasti valtiollisia. Noiden monien tuhansien
"ammattikuntien" yhdenmukaista johtoa varten perustettiin Pietarissa
21 p. toukokuuta "liittojen liitto". Johtavassa komiteassa oli
enemmistö sosiaalivallankumouksellisilla, jotka lähettivät maakuntaan
julistuksia, ohjeita ja käskyjä. Tämän vallan julkisesti jäseniä
kokoavan ja vaikuttavan "liittojen liiton" tavallisin taistelukeino oli
sellaisten henkilöiden ja laitosten boikottaus, jotka eivät tahtoneet
yhtyä yleiseen liikkeeseen. Siinä sivussa kävi salainen kiihoitus
kasarmeissa ja sotalaivojen miehistön keskuudessa sekä sodassa olevan
armeijan järjestelmällinen muokkaaminen sotaa ja itsevaltiutta
vastaan tähdätyillä lentokirjasilla. Vihdoin käytettiin myöskin
sosiaalivallankumouksellisten vanhaa taistelukeinoa, terroria,
sellaisia virkamiehiä ja yhteiskuntapiirejä vastaan, jotka uskalsivat
tehdä vastarintaa vallankumouksellista liikettä vastaan. Muuan
ylioppilaiden salainen komitea julisti Mukdenin taistelun jälkeen
alituisen korkeakoululakon, ja tuhannet ylioppilaat syöksyivät täynnä
innostusta ajan aallokkoon, vaikuttaakseen ja taistellakseen mukana
"suuressa Venäjän vallankumouksessa".

Taantumuksellinen hallitus haki liittolaisia kansan joukosta. Se ei
löytänyt mitään muita kuin vanhauskoiset, joita kuitenkin oli miljoonia,
ja jotka olivat pysyneet uskollisina 17. vuosisadan valtiokäsitykselle.
Voittaakseen heidät, joita hallitus tätä ennen oli raa'asti vainonnut,
tsaari 30 p. huhtik. antoi _suvaitsevaisuusediktin_. Se salli eräin
rajoittavin ehdoin siihen saakka rikoksena rangaistun eroamisen
valtiokirkosta. Se myönsi vanhauskoisille vapaan jumalanpalveluksen ja
heidän poliisin sulkemien "pyhien" hautausmaakirkkojensa avaamisen. Se
otti heihin nähden käytäntöön uuden nimityksen "vanhojen kirkonmenojen
noudattajat" virallisen pilkkanimen "raskolnikin" (= luopuneet) sijaan.
Kun Nikolai II 1901 oli tullut "uskon lahjojen mestariksi ja
hoitajaksi", niin suvaitsevaisuusedikti paransi siihen saakka tavallisen
buddhalaisten nimityksen "pakana" tai "epäjumalanpalvelija"
"lamalaiseksi".

Hitaasti kulkien, vähä väliä hiiliä ottaen, Roshdestvenskin laivasto
japanilaisten häiritsemättä oli ennättänyt Etelä-Kiinan merelle, missä
se 9 p. toukokuuta Honoré-lahdessa yhtyi kolmanteen laivastoon, joka
oli vara-amiraali Nebogatovin johdossa. Viittä päivää myöhemmin yhtynyt
laivasto, 30 suuren taistelulaivan vahvuisena, lähti pohjoista kohti
vihollista vastaan. Korean salmessa _Togo_ tonniluvussa heikomman,
mutta sotakelpoisuudessa paljoa etevämmän laivastonsa kanssa odotti
lähestyvää vastustajaa. _Tsushiman_ saaren luona tapahtui 27 p. toukok.
1905 taistelu, josta tuli Japanin Trafalgar. Japanilaisten tykistön
tarkkaan-osaava tuli murskaa Venäjän laivaston. Roshdestvenski
haavoittuu ja lähtee torpedoveneessä palavasta lippulaivastaan, joka
pian sen jälkeen uppoaa korkeaan aallokkoon. Hän itse joutuu Japanin
vangiksi. Kolme risteilijää pelastuu pakenemalla etelään. Muu laivasto
jatkaa, pahasti pilalle ammuttuna, matkaansa Vladivostokiin. Yölliset
torpedovenehyökkäykset täydentävät tuhotyön. Auringon noustessa ei
Itämerenlaivastossa ole enää kuin neljä linjalaivaa ja kaksi
risteilijää. Sen johtaja on _Nebogatov_. Juuri häneltä oli Venäjällä
odotettu sankaritekoja, koska Novoje Vremja oli ylistänyt häntä
"Venäjän Nelsoniksi" ja jo ennakolta tuhlannut hänelle laakereita.
Nebogatov oli hidasajatuksinen meribyrokraatti, jota hänen lääkärinsä
oli kieltänyt kahvia juomasta, koska se oli hermostolle liian
kiihoittavaa. Ymmärrettävästi hän ei siis voinut kestää meritaistelun
tuottamaa kiihoitusta. Kun Togon nopeakulkuiset taistelulaivat
ilmestyvät taivaanrannalle ja pian ovat saavuttaneet hitaasti
puskuttavat Venäjän panssarilaivat, niin Nebogatov käskee vetää alas
Andreaan-lipun. Taistelutta hän jättää Itämeren-laivaston jäännöksen
viholliselle; Japani on saanut voiton, joka kohottaa sen suurvallaksi.

Kesäkuun 8 p. tsaari mielihyvällä vastaanottaa Yhdysvaltojen
presidentin hänelle tarjoaman rauhanvälityksen.

       *       *       *       *       *

Tsushiman taistelun musertavan vaikutuksen alaisena oli Moskovassa
kesäkuun alussa koolla eräs semstvokongressi, johon otti osaa myöskin
muutamien kaupunkien edustajia. Yksimielisesti kokous päätti
lähetystöllä kääntyä tsaarin puoleen ja hänelle pontevasti ja suoraan
ilmaista maan mielipiteen "hänen neuvonantajiensa rikoksellisista
virheistä ja huolimattomuudesta", joka oli saattanut valtakunnan
onnettomaan sotaan, sekä tehdä vaatimuksia uhkaavan kansalaissodan
välttämiseksi. Mutta ei ollut helppoa päästä mieskohtaisesti
hallitsijan puheille. Venäjän valtiaaksi oli tullut kesäkuun 5 p.
sisäministerinapulaiseksi koroitettu kenraalimajuri _Trepov_, jonka
vallan alaiseksi oli alistettu valtakunnan koko poliisivoima. Hänen
nimellinen esimiehensä Bulygin työskenteli tsaarin käskystä yksinomaan
vaalilain valmistamisessa, joka oli perustuva säätyjakoon ja
takaava enemmistöltään monarkkisen ja hallitsijalle uskollisen
kansaneduskunnan valitsemisen. Pitkien keskustelujen jälkeen
Trepov antoi suostumuksensa siihen, että tsaari ottaisi vastaan
semstvolähetystön Pietarhovissa 19 p. kesäkuuta. Sen puolesta esiytyi
puhujana Moskovan filosofianprofessori _Sergei Trubetskoi_. Hän
viittasi uhkaavaan vallankumoukseen, joka oli torjuttavissa vain
kutsumalla viipymättä kokoon luvattu kansaneduskunta yleisen ja
yhtäläisen, mutta ei säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden pohjalla sekä
myöntämällä heti puhe-, paino- ja kokoutumisvapaus.

_Nikolai II_ vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä
kansaneduskunnan kokoonkutsumista. Hänen hallitsijatahtonsa, että
kansan valittuja oli kutsuttava olemaan mukana työssä valtakunnan
hyväksi, oli horjumaton; joka päivä hän työskenteli tämän tehtävän
toteuttamiseksi.

Kahta viikkoa myöhemmin, 4 p. heinäkuuta, Nikolai II Pietarhovissa otti
puheilleen erään _vastalähetystön_. Sen johtajana oli kreivi
_Sheremetjev_, joka puheessaan huomautti, että kansaneduskunta ei ollut
kansan, vaan säätyjen valittava, ja että sillä tuli olla vain
neuvoa-antava valta. Hänen jälkeensä kreivi _Aleksei Bobrinski_,
semstvon jäsen ja Pietarin kaupunginvaltuutettu, selitti, että Moskovan
kongressin lähettämä lähetyskunta oli rohjennut puhua Venäjän koko
semstvon nimessä, johon sillä ei ensinkään ollut ollut oikeutta. Tämän
lähetystön takana ei ollut vähempi määrä semstvomiehiä kuin edellisen.
Se pyysi tsaaria myöntämään säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden. Vielä
pontevammin puhui sitten eräs Orelin semstvomies, _Narishkin_: me emme
halua mitään kansanherruutta tsaarillisen itsevaltiuden sijaan, me emme
tahdo mitään parlamenttia, vaan vanhavenäläisen "semski soborin".
Lopuksi puhui vielä muuan pikkuporvari "kaikkien venäläisten
tehtaantyömiesten nimessä" ja muuan kylän esimies "koko
talonpoikaisväestön" nimessä, vakuuttaen niiden alttiutta antamaan
kaikkensa, jotta Japanista saataisiin voitto ja järjestys
palautettaisiin.

_Nikolai II_ vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä
vanhan valtiollisen järjestyksen säilyttämistä, sillä "vain sellainen
valtakunta oli vahva ja luja, joka pyhänä säilytti menneisyyden
perinnön. Hän oli siinä suhteessa syntiä tehnyt, ja siitä
todennäköisesti Jumala valtakuntaa rankaisi."

Vastalähetystön ja sille annetun vastauksen synnyttämä mieltenkuohu
sai äänekkään vastakaiun uudessa _semstvokongressissa_, joka pidettiin
Moskovassa heinäkuun 19:nnestä 22 päivään ja johon myöskin kaikki
suuremmat kaupungit olivat lähettäneet edustajansa. Täällä kaikuivat
kuuroille korville kaikki maltillisten äänet -- myöhemmin
lokakuulaisten, niinkuin kreivi Heydenin, Gutshkovin, Shipovin,
Orelista kotoisin olevan Stabovitshin. Suuri enemmistö, jota johtivat
vapautusliiton jäsenet -- Petrunkevitsh, Muromtsev, Miljukov -- vaati
jyrkästi parlamentillista hallitusmuotoa, jonka kuitenkin tuli
kansanvaltaisuudessa voittaa Englannin esikuva. Muuan nuori intoilija
vaati, kokouksen osoittaessa myrskyistä suosiota, yleistä, yhtäläistä,
välitöntä ja salaista äänioikeutta myöskin venäläiselle naiselle, jota
hän syvästi kunnioitti, "koska hän hengensuuruudessa ja valtiollisessa
älyssä oli paljoa etevämpi kaikkien muiden kansojen naisia". Johtava
kongressikomitea tiesi kyllä varsin hyvin, että toistaiseksi oli
mahdotonta toteuttaa sellaisia vaatimuksia, eikä uskonut Venäjän
talonpoikaisnaisten valtiolliseen älyyn, joista 90 % ei osannut lukea
eikä kirjoittaa. Mutta se antoi sen taktillisen näkökohdan määrätä
kantansa, että jota enemmän vaadittiin, sitä suurempi oli oleva
hallituksen valtiollisten myönnytysten vähin määrä. Trepovista
kuitenkin tämä jo meni liian pitkälle. Uhkaamalla poliisin sekautumista
hän ennen aikojaan ajoi kongressin hajalle.

Sillävälin vallankumouksen hyökyaalto kulki tietänsä edelleen.
Laajan valtakunnan eri osissa, Volgan kuvernementeissa niinkuin
Itämeren-maakunnissa ja hedelmällisessä mustan mullan seudussa,
talonpojat sadon korjattuaan ajoivat tilanomistajat kodeista ja
konnulta, joko käyttäen ryhmysauvaa tai ilman, ja jakoivat maan ja
maanviljelyskaluston keskenään. Monin paikoin he tekivät sen hyvässä
uskossa oikeuteensa, kuultuansa erään "tsaarillisen manifestin",
jonka heille luki jokin maata-kiertävä vallankumouksellinen
ylioppilas suuresta, leveällä kultareunalla varustetusta paperista.
Pahempi oli, sen ulkomailla tekemän vaikutuksen johdosta,
sosiaalivallankumouksellisten lietsoma _Mustanmeren-laivaston kapina_.
Suurin taistelulaiva "Ruhtinas Potemkin" nosti 28 p. kesäkuuta punaisen
lipun ja ilmestyi tykkejänsä jyrisyttäen Odessan edustalle. Hallituksen
onneksi kapinaannousseet merimiehet, heitettyänsä upseerinsa yli
laidan, tyytyivät rannalla olevien tavaramakasiinien ryöstämiseen,
jossa sataman roskaväki oli heillä apuna, sekä kansankokousten
pitämiseen, joiden rajua puhevapautta suojelivat panssarilaivan tykit.
Upseereilla miehitettyjä torpedoveneitä lähti Feodosiasta merelle,
ampuakseen upoksiin tuon "uivan punaisen tasavallan". He löysivät sen
kauan etsittyään Konstanzasta, missä kapinoitsijat, kymmenen päivää
harhailtuaan, olivat antaneet laivansa Romanian virastojen haltuun ja
sitten, jaettuaan keskenään laivakassan, hajautuneet pitkin maailmaa.
Menettämättä sotalaivaa maajoukot kukistivat Libaun (29 p. kesäk.) ja
Kronstadtin (30 p. kesäk.) merimieskapinat. Kesällä puhkesi julkinen
_vallankumous_ Kaukasiassa, Puolassa ja Itämeren-maakunnissa, ja siihen
hallitus vastasi julistamalla sotatilan Varsovassa, Lodsissa,
Kaukasiassa ja Kuurinmaalla. Mutta tämä sotatila jäi monin paikoin
sotaväen puutteessa vain paperille, ja vallankumousliike rajamaissa
vain kiihtyi, ollen kokoomukseltaan erottamaton yhdistelmä kapinaa
tsaarivaltaa vastaan sekä luokka- ja kansallisuustaistelua.

Japanin kanssa aloitettavia _rauhankeskusteluja_ johtamaan
tsaari 14 p. heinäkunta nimitti sopivimman miehen, mitä hänellä siihen
oli käytettävissään, entisen rahaministerin _Witten_, sekä
toiseksi valtuutetukseen Itä-Aasian parhaan tuntijan, entisen
Tokion-lähettilään, parooni _Rosenin_, jonka varoittajanääni
aikaisemmin oli halveksien jäänyt kuulematta. Elokuun 8 p. neuvottelut
alkoivat Portsmouthin pienessä merikaupungissa New Hampshiressa, ja
sillävälin sota yhä jatkui. Japanilaiset valloittivat _Sahalinin_,
sillävälin kuin Linevitsh turhaan paraadeilla, puheilla ja pienillä,
aina huonosti menestyvillä hyökkäyksillä koetti täyttää armeijansa
taisteluinnolla. Epätoivoisesti hän sähkötti Wittelle, että hänen
mistä hinnasta hyvänsä tuli tehdä rauha, sillä huolimatta yhä
uusista Venäjältä lähetetyistä apujoukoista ei ollut luottamista
Mandshurian sotajoukkoon. Se oli väsynyt sotaan ja oli tullut
vallankumousmieliseksi, valmiiksi käymään pistimet ojossa upseeriensa
kimppuun. Kun Englanti niinkuin Amerikkakin kielsi Japanilta rahaa
sodan jatkamiseksi, niin 5 p. syyskuuta tehtiin _rauha_ niillä
ehdoilla, jotka Witte oli ilmoittanut viimeiseksi myönnytykseksi:
luovutettiin Liautung-niemimaa ja siinä Port Arthurin ja Daljnin
satamat, Itä-Kiinan radan eteläosa sekä puolet Sahalinin saaresta;
tunnustettiin Japanin yliherruus Koreassa, myönnettiin Japanin
alamaisille kalastusoikeuksia pitkin Ussurin-rannikkoa sekä
sotakorvausta nimellä: Japanissa olevien venäläisten sotavankien
elatuskustannusten korvaus. Eräässä salaisessa pykälässä Venäjä
sitoutui supistamaan Vladivostokissa olevan laivastonsa muutamiin
keveihin risteilijöihin ja torpedoveneisiin.

Siihen päättyi tämä Venäjältä niin onnettomasti käynyt siirtomaasota,
joka paitsi siihenastisen Itä-Aasian päävallanaseman menettämistä
maksoi valtakunnalle virallisten tietojen mukaan 2 1/2 miljaardia
ruplaa ja kolmattasataa tuhatta ihmishenkeä.

Sillävälin sisäministeri Bulygin oli saanut valmiiksi lakiehdotuksen
kokoonkutsuttavaa _kansaneduskuntaa_ varten. Jaettuina kolmeen kuuriaan
oli talonpoikien, kaupunkiporvarien ja suurtilanomistajien määrä valita
valitsijoita, jotka sitten keskuudestaan lähettäisivät edustajia
_valtakunnanduumaan_, joka toisena neuvottelevana kamarina astuisi
valtakunnanneuvoston rinnalle. Ei asukasluku, vaan asukasten kieli
määräsi edustajien lukumäärän eri kuvernementeissa, "vierasheimoisten"
vaikutusvallan heikontamiseksi duumassa. Tärkeän kysymyksen, mikä noista
kolmesta säädystä oli saava enemmistön parlamentissa, Bulygin oli
ratkaissut talonpoikien eduksi. Heidän osakseen tuli 43 % kaikista
valitsijamiehistä, 34 % suurmaanomistukselle ja 23 % kaupunkien
porvaristolle.

Elokuun alussa eräs "erityinen komitea", joka oli kokoonpantu
suuriruhtinaista, oppineista, ministereistä ynnä muista arvohenkilöistä
tsaarin itsensä ollessa esimiehenä, Pietarhovissa tutki Bulyginin
luonnosta. Nikolai II ilmoitti, että valtakunnanduuma ei saanut
rajoittaa hänen rajatonta hallitsijavaltaansa. Neuvonantajat
vakuuttivat, että se pysyisi supistamattomana, koska duumallakin samoin
kuin valtakunnanneuvostolla oli oleva vain oikeus antaa lausuntonsa
lakiehdotuksista. Vain yksi vastusti, kenraali Trepov. Hän oli tullut
huomaamaan olleensa väärässä arvioidessaan vallankumouksellisen liikkeen
merkitystä eikä enää tahtonut rauhoittaa sitä sapelilla vaan
uudistuksilla. Duuma, niin hän sanoi, tulisi huolimatta kaikesta sen
oikeuksien supistamisesta rajoittamaan tsaarin yksinvaltaa. Asiain
ollessa nykyisellä kannalla tämä onnettomuus ei kuitenkaan ollut
vältettävissä. Tsaari hätkähti. Pitikö hänen koroittaa valtakunnanlaiksi
mitä hän julkisesti oli tuominnut "mielettömiksi haaveiksi".
Maanviljelysministeri Schwanebach keksi vakuuttavan vastaväitteen:
Jumala rajoitti kuitenkin hänkin valtaansa antamillaan luonnonlaeilla ja
pysyi siitä huolimatta taivaan ja maan kaikkivaltiaana hallitsijana. Sen
johdosta tsaari suostui valtakunnanduuman kokoonkutsumiseen sillä
ehdolla, että hän edelleen käyttäisi kaikkivaltansa ulkonaista merkkiä,
arvonimeä "samodershets". Tämä antoi sitten aihetta paljoon riitaan.
Venäläinen sana "samodershets" (itsevaltias) on sananmukainen käännös
kreikankielen sanasta _autokrator_ ja sen oli tähän asti ymmärretty
merkitsevän rajatonta hallitsijavaltaa. Toiselta puolen venäläiset
historioitsijat, niinpä myöskin Pietarhovin neuvotteluihin osaaottava
historianprofessori Kljutshevski, olivat todistaneet, että Moskovan
suuriruhtinas Ivan III, joka ensimmäisenä Venäjän hallitsijana, kun
tatarien ies oli murrettu, v. 1480 oli ottanut käytäntöön tämän
arvonimen, sillä vain oli tahtonut ilmaista "suvereniteetin" käsitteen.
Eräästä mieskohtaisestakin syystä vanhan arvonimen säilyttäminen oli
Nikolai II:lle mielenkiintoinen. Hänen oli 1894 täytynyt kuolevalle
isälleen luvata elinikänsä pitää kiinni "samodershaviesta"
(itsevaltiudesta).

Toinen pääkysymys, oliko talonpojille vaiko maata-omistavalle
aatelistolle annettava useimmat sijat valtakunnanduumassa, hajoitti
komitean kahteen leiriin. Suuriruhtinaat Vladimir Aleksandrovitsh
ja Nikolai Nikolajevitsh lausuivat julki syvän suuttumuksensa
hallitusta-vastustavasta aatelisjoukkueesta, ruhtinasten Trubetskoin,
Galitsinin, Dolgorukovin, Shahovskoin ynnä muiden "röyhkeistä" puheista
viimeisessä Moskovan semstvokongressissa, jossa he muiden aatelisten
suurtilanomistajien kanssa olivat Venäjälle vaatineet kansanvaltaista
valtiosääntöä. Vain isovenäläisillä talonpojilla oli muka vielä
tallella valtiota-säilyttävä mielensä; heidän edustajilleen oli
sentähden annettava ratkaiseva sana valtakunnanduumassa.

Talonpojat yksin, lisäsi Pobedonostsev, eivät tänä sekasorron aikana
ole naamaansa muuttaneet.

Taantumukselliset aateliston edustajat, kreivi A. Bobrinski ja Strukov,
vastustivat; ministereistä vain Kokovtsov; hän viittasi talonpoikien
tietämättömyyteen ja valtiolliseen kehittymättömyyteen, joka teki
heidät "vahaksi yllyttäjien käsissä".

Muut virkavaltiaat sekä historiantutkija Kljutshevski yhtyivät
suuriruhtinaihin. Senaattori Narishkin meni niin pitkälle, että väitti,
että luku- ja kirjoitustaidottomilla, mutta vanhoillisilla talonpojilla
oli laajempi maailmankatsomus kuin sivistyneillä ja "eepillisen puheen
lahja".

Ratkaisevaa Nikolai II:lle oli slavofiilisen historioitsijan Pavlovin
todistelu: oikeauskoisen kirkon pyhimysten joukossa oli myöskin yksi
lukutaidoton. Jos sellainen mies kelpasi taivaaseen, niin hän oli
kyllin hyvä myöskin duumaan.

Bulyginin ehdotus julkaistiin 19 p. elokuuta valtakunnanlakina ja
määrättiin, että vaalit valtakunnanduumaan oli toimitettava viimeistään
tammikuussa 1906.

Uusi Moskovassa syyskuun 23:nnesta 28:nteen päivään pidetty
_semstvo- ja kaupunkikongressi_ hylkäsi yksimielisesti Bulyginin
vaalilain "taantumuksellisena epäsikiönä" ja vaati vielä kerran
kiivaasti päättävällä oikeudella varustettua sekä yleisen, yhtäläisen,
välittömän ja salaisen vaalin perustuksella valittua kansaneduskuntaa.
Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toimeenpanovaliokunta päätti
suorastaan lapsellisella viattomuudella panna pontevan vastalauseen
vaalilakia vastaan -- boikottaamalla duumavaaleja! Suurempaa mielihyvää
he eivät olisi voineet hallitukselle tuottaa, sillä kansa, tuo
talonpoikien harmaa joukko, ikävöi kiihkeästi "suurta sanaa suuressa
kokouksessa", ääneensä valittaakseen virkamiesten sorrosta ja
uhkaavasti vaatiakseen "maata ja vapautta".

Moskovan kongressin yksimielisyys loppui, kun siinä tuli puheeksi
toinen kysymys, jonka merkitystä monet edustajat nyt ensi kerran
alkoivat ymmärtää, seurauksena siitä, että valistusministeriö aivan
kuin tahallaan oli pitänyt kansaa tietämättömänä valtakunnan
maantiedosta ja historiasta. Tämä kysymys koski tulevan vapaan
Iso-Venäjän suhdetta rajamaihin. Siinä mielipiteet kävivät jyrkästi
ja selvästi erilleen. Toiset, myöhemmät kadetit, tahtoivat
sopivaisuussyistä palauttaa Suomen ja Puolan itsehallinnon sekä muille
rajamaille myöntää mitä laajimman sivistyksellisen itsehallinnon. Sitä
mieltä eivät olleet toiset, myöhemmät lokakuulaiset. Vapaan,
kansanvaltaisen venäläisen itsehallinnon siunausten, sanoi Gutshkov, on
tultava tähän asti orjuutettujen vierasheimoisten osaksi, mutta ei
muuta, sillä sivistyksellinen itsensämäärääminen ja itsehallinto ovat
ristiriidassa "yhden, jakamattoman Venäjän" aatteen kanssa.

Hallituksen toimenpiteistä ja kongressipäätöksistä välittämättä
_vallankumous_ huolettomasti kävi tietänsä, ikäänkuin luonnonilmiö,
joka suuntaa kulkunsa sisäisten lakiensa mukaan, ihmisviisautta
pilkaten. Todellista johtoa ei vallankumouksellisella liikkeellä
kaikista sitä tarkoittavista yrityksistä huolimatta ole ollut eikä ole
voinutkaan olla, sillä siksi erilaiset olivat tuon suuren valtakunnan
maat ja kansat, joka ulottui Kalishista Beringin salmeen, Jäämerestä
aina Mustaan- ja Kaspianmereen, aina Persiaan, Afganistaniin ja Kiinan
vuorenharjanteisiin saakka. Näiden laajojen rajojen sisäpuolella
vallitsi kaikkialla hillitön mieltenkuohu tai sota. Kaikuivat huudot:
Alas itsevaltius, eläköön kansanvalta! Alas kansanvalta, eläköön
köyhälistön diktatuuri! Alas aatelisto, eläköön vapaa kansalainen! Alas
porvaristo, eläköön köyhälistö! Alas Venäjä, eläköön Suomi, Viro,
Latvia, Liettua, Puola, Ukraina, Grusia, Armenia, Aserbeidsan, kurdien
maa, tatarien maa, kalmukkien maa, tsheremissien maa, bashkiirien maa,
kirgiisien maa j.n.e. Siinä ei ollut minkään puolueen mahdollista
yhdistää toisiansa vastaan taistelevia vallankumouksellisia aineksia
yhden tunnussanan ympäri.

Kansankokousten karjunnan ja kongressipäätösten paperisateen edessä
hallitus ei väistynyt. Virastojen pilkallisen boikottauksen, työväen- ja
ylioppilaslakot, katumellakat, maatilain hävittämiset, valtion
viinamyymäläin ja rahastojen ryöstöt, virkamiestensä murhat se tunsi
tuskallisina neulanpistoina, mutta ei miekaniskuina. Silloin hallitusta
lokakuun puolivälissä kohtasi taloudellinen isku, jonka johdosta sen
vihdoin täytyi antautua. Vallan viattomasti asia Pietarissa alkoi
eräässä _rautatieläisten edustajien kongressissa_, jonka oli määrä
tarkastaa eläkeasetusta. Hallitus oli antanut luvan kokouksen-pitoon ja
määrännyt sille puheenjohtajan. Pietarin vallankumouksellisen ilmakehän
sähköistäminä rautatieläiset valitsivat toisen puheenjohtajan ja
päättivät -- mitä sata kongressia jo ennen heitä oli tehnyt --, että
valtiosääntö oli tarkistettava. "Liittojen liiton" komitea antoi heille
sitä varten kaavan ja osoitti heille toteuttamiskeinon -- työlakon.
Lokakuun 10 p. alkoi _rautatielakko_, ensin Moskovan rautatiesolmussa,
sen väärän huhun johdosta, että toverit Pietarissa olisi vangittu. 12
päivänä veturit seisoivat paikallaan Pietarissa, 14 päivänä Riiassa,
Harkovissa, Irkutskissa. Lumivyöryn tapaisesti lakkoaalto vyöryi
edelleen, valtasi posti- ja lennätinvirkamiehet, tehtaat, konttorit,
kaupat, työpajat, koulut. Se oli innostuksen tartuttamaa joukkohurmiota,
joka veti pyörteisiinsä lapsetkin ja Odessassa aiheutti naurettavan
koululaiskokouksen yliopiston juhlasalissa, missä 14-vuotiaat poikaset
kehoittivat "kansaa" kukistamaan hallituksen. Tämä oli neuvoton.
Sähkölennätinlaitos oli lakkokomitean vallassa, Tsarskoje Selon, tsaarin
asuinpaikan, ja pääkaupungin välillä ei ollut enää junayhteyttä,
keskuksen virkavalta oli erotettuna kaikista maakunnan virastoista sekä
ulkomaista. Turhaan vannotti harmaapäinen kulkulaitosministeri, ruhtinas
Hilkov -- joka kerran oli ollut reipas kaartinupseeri, sitten
veturinkuljettajana Amerikassa, lukkoseppänä Englannissa, ministerinä
Bulgariassa -- "tovereita", turhaan "entinen rautatieläinen" Witte
lupasi lakkokomitealle sen taloudellisten vaatimusten tinkimätöntä
täyttämistä. Komitea, jonka takana 750,000 _yhdeksi_ liitoksi
järjestynyttä valtion- ja yksityisratojen työläistä ja virkamiestä
seisoi, vaati voimansa tunnossa palkankoroituksen sijasta --
valtiosääntöä. Witte, joka 8 p. lokakuuta tunnustukseksi Portsmouthissa
saavuttamastaan diplomaattisesta menestyksestä oli koroitettu
kreivilliseen säätyyn, otti suorittaakseen raskaan tehtävän, nimittäin
vakuuttaakseen tsaarille, että oli välttämätöntä antaa perustuslaki.
Torpedoveneillä Pietarista Pietarhoviin asti, sieltä viertotietä myöten
voimavaunuissa kiitävät arvohenkilöt edestakaisin. Trepov vetoaa vielä
kerran sapeliin. Hän miehittää sotilailla kaikki korkeakoulurakennukset,
joista oli tullut suosituimmat kansankokouspaikat, ja ilmoittaa talojen
seinille naulatuissa tiedonannoissa 27 p. lokakuuta, että sotajoukoilla
on käsky heti ampua jokaista kansanjoukkoa ja "olla patruunia
säästämättä". Kuitenkin hän seuraavana päivänä itse kehoittaa tsaaria
myöntymään. Se ratkaisee asian. 28 päivän iltana Nikolai II Tsarskoje
Selossa allekirjoittaa _manifestin_ kansalleen, jossa hän ilmoittaa
luopuvansa kruunusta veljensä Mihailin hyväksi. Kello kahdeksan illalla
seuraavana päivänä muuan kenttäjääkäri Pietarissa, hoviministerin,
parooni Freedericksin valtuuttamana, antaa senaatinkirjapainon
johtajalle, hovimestari A. Kedrinskille, manifestin tekstin pantavaksi
heti painoon. Kolmen tunnin kuluttua tulee Tsarskoje Selosta käsky
keskeyttää painatus ja lähettää jo painetut arkit senaatinarkistoon.[15]
Witte on sepittänyt _vastamanifestin_, jonka Nikolai II 30 p. lokakuuta
(17 p. vanhan luvun mukaan) allekirjoittaa. Siinä tsaari lupaa
"kansalaisvapauden voimaansaattamista todellisen henkilöllisen
koskemattomuuden sekä omantunnon-, sanan-, kokous- ja yhdistymisvapauden
periaatteiden mukaan, lupaa edelleen vaalioikeuden laajentamista ja
vahvistaa järkähtämättömäksi säännöksi, ettei mikään laki
valtakunnanduuman suostumuksetta voi astua voimaan".

Tämä merkitsi asiallisesti valtiosääntöä. Mutta hovissa vihattua sanaa
"konstitutsija" ei ollut manifestissa, sen sijaan kyllä tsaarin vanha
arvonimi "samodershets". Oli varattu takaportti myöhemmälle
taantumukselle.

Lokakuun 30 päivän iltana kreivi Witte saapuu Pietariin, tuoden
mukanaan manifestin, jonka hän heti käskee julkaista. Lakko loppuu,
sähkölennätin on jälleen hallituksen käytettävissä ja lähettää jo yöllä
vapauttavan sanan laajan valtakunnan kaikkiin kaupunkeihin.

_Vapausmanifesti_ 17/30 p:ltä lokakuuta 1905 synnytti valtavan riemun
koko Venäjällä. Vastustuspuolue näki siinä saavuttaneensa niin kauan
tavoittelemansa päämäärän, vallankumouspuolue pitkän askelen eteenpäin
tiellä monarkian hävittämistä kohti. Venäjällä tuskin oli yhtään
kaupunkia, joka silloin ei nähnyt kulkueitansa, jotka punaisia lippuja
liehuttaen lauloivat työväenmarseljeesia ja joiden edessä santarmit,
mikä tyhmästi töllistellen, mikä peläten ympärillä tunkeilevaa joukkoa,
seisoivat jäykkinä ja tekivät kunniaa. Mutta jo lähipäivinä alkoi yli
sadassa kaupungissa taantumuksellinen vastavirtaus, jota poliisiosasto
järjesti ja joka purkautui etupäässä juutalaispogromeihin.[16]
Roskaväki, joka päivää ennen oli karjunut työväen vapauslaulua, lauloi
taas tsaarihymniä, liehutti punaisen lipun asemesta puna-sini-valkoista,
ruoskitsi, ryösti, murhasi, ja tätä kaikkea poliisi katseli sivulta tai
oli ilkitöissä mukana. Julmin oli Odessan juutalaispogromi, jossa
virallisen kertomuksen mukaan 500 miestä, naista ja lasta murhattiin ja
1,632 asuntoa ryöstettiin puhtaaksi. Vastapuolella kaatui kaksi
sotamiestä ja yksi santarmi. Ryöstävä ja murhaava satamarahvas tervehti
riemuiten kaupunginpäällikkö Neidthardtia, joka eräälle juutalaiselle
lähetystölle, sen pyytäessä väestön suojelemista, pilkallisesti vastasi:
"Tehän pyysitte vapautta, siinä saitte juutalaisvapauden!"

Suuri lokakuunlakko oli saanut sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen
toistaiseksi lopettamaan menshevikkien ja bolshevikkien välisen
sisällisen taistelun, ottaakseen ilman sen myötävaikutusta puhjenneen
vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Tässä tarkoituksessa
perustettiin Pietariin 26 p. lokakuuta _työväenedustajien neuvosto_.
Tosin puolueen keskeiset sisälliset vastakohdat ilmenivät tämän
vastahallituksenkin johdossa, jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli muuan
Plehanovin kannattaja, Hrustalev-Nossar, eräs akateemisesti sivistynyt
latoja, toinen taas Leninin hengenheimolainen Trotski.

Lokakuun 28 p. "vapautusliitto" perusti _perustuslaillis-kansanvaltaisen
puolueen_, sekin siinä tarkoituksessa, että johtaisi valtakunnan koko
valtiollista elämää. Sitä tarkoitusta vastasi sen ohjelma, joka
hämärällä sanamuodollaan sekä peittämällä aukkoja tyhjillä
puheenparsilla tahtoi sovittaa toisiinsa maalaisaateliston ja
talonpojat, porvariston ja köyhälistön, suurteollisuuden ja
kotiteollisuuden, valtiovararikon ja velkojenkuoletuksen, keskityksen ja
liittovaltiojärjestelmän, venäläiset ja vierasheimoiset. Puoluenimitys
ei ollut onnellisesti valittu ja lyhennettiin alkukirjainten mukaan
kadeteiksi, mikä ulkomailla herätti kummastusta ja synnytti merkillisiä
selityksiä, jotka löysivät tiensä Venäjän historiaa esittäviin teoksiin.
Vielä pahemmin tuon pahanimisen puolueen kävi omassa maassa. Talonpojat
väänsivät nuo heille käsittämättömät vieraskieliset sanat
"konstitutsionnie demokrati" sanaksi "konokradi", mikä merkitsee
hevosvarasta. Tästä syystä kadetit myöhemmin lisäsivät nimitykseensä
"kansanvapauden puolue". Mutta tämäkin nimitys "partija narodnoi
svabodi" oli talonpojalle käsittämätön, koska sana "volja" hänelle
merkitsi vapautta. Puolueen johtavassa keskuskomiteassa istuivat
"vapautusliiton" perustajat, professorit Miljukov, Muromtsev,
semstvojohtajat ruhtinaat Paavali ja Pietari Dolgorukov, Petrunkevitsh,
Roditshev, Lvov ynnä muita kyvykkäitä miehiä, joiden nimillä oli hyvä
kaiku venäläisessä yhteiskunnassa.

Heti manifestin julkaisemisen jälkeen syntyi Moskovassa _lokakuun 17
[30] -päivän liitto_. Lokakuulaiset, joksi heitä lyhyemmin sanottiin,
asettivat tehtäväkseen vapausmanifestin toteuttamisen, mutta
torjuivat päättäväisesti pitemmälle-menevät myönnytykset,
niinkuin parlamentillisuuden ja rajamaiden itsehallinnon. Tämän
kansallis-vapaamielisen puolueen perustaja ja johtaja oli moskovalainen
kauppiaanpoika _Aleksanteri Gutshkov_. Historian opiskelijana, sitten
matkailijana hän oli oppinut tuntemaan Länsi-Europpaa, ratsusotilaana
hän Etelä-Afrikassa oli taistellut buurien vapauden puolesta,
panslavistina matkustellut Makedoniassa, punaisen ristin valtuutettuna
ollut mukana Mandshurian sodassa sekä sitten istunut Japanin
sotavankeudessa. Moskovalaisena pankinjohtajana, erinäisten
osakeyhtiöiden hallintoneuvoston jäsenenä sekä vaikutusvaltaisena
kaupunginvaltuutettuna hän nyt koetti tehdä kansanomaiseksi sitä
ajatusta, että Venäjän kehityksen edistämiseksi maa-aateliston
siihenastisen herruuden sijaan oli astuva kauppa- ja teollisuusylimysten
herruus.

Marraskuun 4 p. tohtori Aleksanteri Dubrovin, ruhtinas Gagarin ja
Purishkevitsh, muuan papinsäädystä lähtenyt bessarabialainen
suurtilanomistaja, perustivat _Venäjän kansan liiton_. Sen ohjelma oli
ote slavofiilien opista, ja se kannatti sentähden ehdotonta taantumusta
ja rajamaiden venäläistyttämispolitiikan tarmokasta jatkamista. Jo
huhtikuussa 1905 ruhtinas A. Shtsherbatov, kreivi Sheremetjev ynnä muut
suuraateliston jäsenet olivat Moskovassa perustaneet salaisen
"venäläisten miesten liiton" taistellakseen tsaarin manifestissaan 3
p:ltä maaliskuuta lausuman kehoituksen johdosta "sisällistä vihollista"
vastaan. Tämä Moskovan-järjestö yhtyi samanmieliseen Pietarinliittoon.
Tämän taantumuksellisen puolueen valtiollinen merkitys johtui sen
hyvistä suhteista hovipiireihin ja poliisiosastoon. Vallankumouksen
kukistamisen jälkeen se 1906, hallituksen tukemana rahoilla ja
poliiseilla, aloitti suurisuuntaisen kiihoitustoiminnan kansan s.o.
roskaväen keskuudessa juutalaisia, kadetteja ja vierasheimoisia
vastaan.

Marraskuun 1 p. Pobedonostsev otti eronsa, hallittuansa 24 vuotta
Venäjää. Hänen sijaansa astui rahaministeri, kreivi Witte, länsimaisen
mallin mukaan 6 p. marraskuuta perustetun _ministerineuvoston_
puheenjohtaja, jonka valtapiiristä kuitenkin poistettiin hovi,
sotajoukko, merisotalaitos ja ulkopolitiikka. Pietarin sotavoimien
ylipäälliköksi tuli suuriruhtinas _Nikolai Nikolajevitsh_. Kenraali
Trepov uhrattiin sen suuttumuksen johdosta, minkä hänen
patruunamääräyksensä 27 p:ltä lokakuuta oli herättänyt. Nikolai
II:n luottamuksen hän kuitenkin säilytti; tämä teki hänet
palatsipäällikökseen, jonka tuli huolehtia keisarillisen perheen
henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Witte muodosti kabinettinsa
vapaamielisistä virkavaltiaista, mutta niiden joukossa oli myöskin eräs
kuuluisa taantumusmies sisäministerinä, nimittäin _Pjotr Durnovo_,
entinen poliisiosaston johtaja ja Plehwen hengenheimolainen. Sen
johdosta laajat piirit kielsivät Witteltä luottamuksensa. Ei myöskään
oltu unohdettu, että Venäjän ensimmäinen perustuslaillisen
ministeristön puheenjohtaja seitsemää vuotta ennen mietinnössään
semstvon hävittämisen välttämättömyydestä oli omanakin vakaumuksenaan
esittänyt Pobedonostsevin lausunnon, että "valtiosääntö on meidän
aikamme suuri valhe". Siitä huolimatta semstvokongressien toimisto
2 p. marraskuuta kääntyi Witten puoleen ja lupasi hänelle kannatusta
seuraavilla ehdoilla: perustuslakia-säätävän kansalliskokouksen
kokoonkutsuminen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen
äänioikeuden perustuksella, luvattujen vapauksien pikainen
toteuttaminen ja kaikkien valtiollisten rikoksentekijäin armahtaminen.
Witte hylkäsi ne, ja siten syntyi tilanne, jota "Työväenedustajien
Pietarin neuvoston Tiedonannot" kuvasi seuraavaan tapaan: "Annettu on
kokoutumisvapaus, mutta sotajoukot ympäröivät kansankokouksia. Annettu
on puhevapaus mutta sensuuri on jäänyt voimaan. Annettu on tieteen
vapaus, mutta korkeakoulut ovat sotamiesten miehittämät. Annettu on
henkilökohtainen koskemattomuus, mutta vankilat ovat täpötäynnä
vangittuja. Annettu on Witte, mutta Trepov on jäänyt. Annettu on
valtiosääntö, mutta itsevaltius on jäänyt. Kaikki on annettu, eikä
mitään ole annettu." Sille politiikalle, jonka Witte aloitti
ja jota hänen seuraajansa ministeripresidentin virassa aina
vuoteen 1907 jatkoivat, antoi jo silloin professori Max Weber
Heidelbergissa sattuvan ja Venäjällä usein toistetun nimityksen
"_valeperustuslaillisuus_".

Tieto vapausmanifestista tunki suhteellisen nopeasti _venäläiseen
kylään_, ja talonpojat käsittivät sen tsaarin antamaksi luvaksi
maatilojen ryöstämiseen. Marraskuun kuluessa poltettiin valtakunnan
sisäosissa kolmatta tuhatta herraskartanoa, maa julistettiin
talonpoikien omaksi ja omistajat karkoitettiin kaupunkeihin. Witte ei
pyytänyt sotaministeriöltä apua kapinallisia kyliä vastaan, pelosta
että "sotamiehenpukuun puetut talonpojat" kieltäytyisivät ampumasta
"talonpoikia, joilla ei ollut yllään sotamiehenpukua". Mutta
agraarilevottomuudet tuottivat hänelle raskasta surua, ei
valtiollisista syistä -- ne ajoivat vastustusmielisen aateliston
hallituksen helmaan --, vaan kansantaloudellisista. Hän valmistutti
entisellä apulaisellaan N. Kutlerilla, jonka hän oli tehnyt
maatalousministeriksi, erään lakiehdotuksen, joka edellytti
maanluovutusta talonpoikien hyväksi kaikkien veronmaksajien
kustannuksella. Talonpoikien pikaiseksi tyydyttämiseksi hän sai aikaan
uuden manifestin 16 p:ltä marraskuuta, joka antoi anteeksi puolet
kaikista verorästeistä ja lunastusmaksuista 1 p:stä tammik. 1906 lukien
ja vuoden 1907 alusta kokonaan vapautti Venäjän talonpojat maksamasta
takaisin velkaansa valtiolle vuonna 1861 saamastaan maasta.

Vapausmanifestin vaikutus _sotajoukkoon ja laivastoon_, jossa jo kauan
oli vallinnut mieltenkuohua, ilmeni lukuisissa sotilaskapinoissa
Kronstadtissa, Kiovassa, Sevastopolissa ja Vladivostokissa ynnä muissa
Siperian kaupungeissa. Siellä ei puuttunut valtiollisia karkoitettuja,
jotka osasivat innostuttaa Mandshurian onnettomista taisteluista
palaavia sotilasjunia tsaarillisen hallituksen kukistamiseen. Hallitus,
s.o. tässä tapauksessa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, tarttui
Europan Venäjällä tarmokkaasti asiaan, kukistaen sotilas- ja
merimieskapinat, joista sosiaalivallankumoukselliset olivat paljon
toivoneet.

Pietarin _työväenedustajien neuvosto_, joka oli kasvanut 562 jäsenen
suuruiseksi, alkoi tuntea olevansa kuin hallitus. Se antoi lakeja
työajasta ja työpalkasta, asetti työmiehistä kokoonpannun
sovitteluviraston ja tehtaantarkastuksen, otti veroja työnantajilta,
perusti työväenklubeja sekä lähetteli virkamiehensä toisiin
teollisuuskaupunkeihin perustamaan Pietarin mallin mukaan
työväenneuvostoja. Eräs sosiaalivallankumouksellisten järjestämä
_talonpoikaisliitto_ ja rautatieläisliiton Pietarin keskuskomitea
astuivat läheiseen yhteyteen tuon "vastahallituksen" kanssa.
Marraskuun 15 p. käski korkea neuvosto tehdä uuden yleislakon
vastalauseena sen johdosta, että Kronstadtin kapinoitsijat oli annettu
sotaoikeuden tuomittaviksi, sekä sen johdosta, että koko Puola oli
julistettu sotatilaan. Yleislakko ei onnistunut. Vain Pietarissa ja
Itämeren-maakunnissa noudatettiin uuden esivallan käskyä, muualla
Venäjällä käskykirjeellä ei ollut mitään vaikutusta, niin että neuvosto
itse 20 p. marraskuuta peruutti sen.

Samaan aikaan, marraskuun 19:nnestä 26:nteen päivään, piti Moskovassa
kokouksiaan uusi _semstvo- ja kaupunkikongressi_, jonka odotettiin
julistautuvan perustuslakia-säätäväksi kokoukseksi. Enemmistö ei
kuitenkaan uskaltanut astua tätä askelta. Kongressia säikähdyttivät
maaseuduilla tapahtuvat maatilapogromit sekä se seikka, että samaan
aikaan istuva talonpoikaiskongressi päätöslauselmissaan hyväksyi ne,
sitä huolestutti edelleen köyhälistön diktatuurin uhkaava aave, jota
kaupunkien työväenneuvostot edustivat, ja se päätti sentähden kannattaa
Witten kabinettia samoilla ehdoilla, jotka kongressin toimisto jo 2 p.
marraskuuta oli asettanut. Maassa vallinnut taistelunhaluinen mieliala
kutistui intohimoiseksi kinasteluksi siitä, oliko tämä kongressin
päätös ilmoitettava ministeripresidentille lähetystöllä vaiko vain
kirjeellä. Lopulta enemmistö päätti, että oli käytettävä lähetystön
muotoa, vaikka Miljukov piti sitä alentavana. Se ei ollut alentavaa
kongressin arvolle, mutta kyllä Witten menettely, joka antoi lähetystön
kolmatta viikkoa odottaa vastausta. Ministeripresidentti keskusteli
juuri silloin lokakuulaisten johtajien, Gutshkovin, kreivi Heydenin ja
Shipovin kanssa heidän astumisestaan kabinettiin. He asettivat ehdoksi
epärehellisen Pjotr Durnovon poistumisen, mihin Witte ei suostunut.

Vallankumous saavutti kohopisteensä joulukuun alussa. Kiovassa,
Moskovassa, Harkovissa ynnä muissa teollisuuskaupungeissa vallitsivat
Pietarin mallin mukaiset työväenneuvostot. Riiassa eräs hallitsevan
"liittovaltiokomitean" kokoonkutsuma Kuurinmaan ja eteläisen
Liivinmaan talonpoikaisista kunnanedustajista kokoonpantu kongressi
mielipiteenään lausui, että Latvia oli irroitettava Venäjän
valtakunnasta. Sen johdosta alettiin maaseuduilla perustaa itsenäisiä
paikallistasavaltoja, joiden oli määrä yhtyä liitoksi Sveitsin mallin
mukaan. Saksalainen asujamisto karkoitettiin murhalla ja palolla -- 118
kartanoa paloi siinä poroksi -- maalta ja pienistä kaupungeista. Sen
mukana pakenivat ne harvat venäläiset virkamiehet, jotka uskalsivat
kieltäytyä tunnustamasta uutta hallitusvaltaa. Joulukuun 5 p.
julistettiin sotatila Liivinmaalla, niinkuin jo aikaisemmin
Kuurinmaalla. Se oli puhdas paperitoimenpide, sillä sotaväki peräytyi
samaan aikaan "patruunain puutteesta", osittain taistelutta, osittain
kahakoiden paikallisen miliisin kanssa, Riikaan, Mitauhun ja Libauhun,
missä vielä vallankumouksellisten kansanvirastojen ohessa muutamat
venäläiset virkakunnat kansanliikkeen painostuksen alaisina
toimiskelivat. Tämän menestyksen vaikutuksesta vallankumousliike levisi
virolaisten asumaan pohjoiseen Liivinmaahan sekä Viron kuvernementtiin
ja johti täälläkin hurjiin maatilainhävityksiin.

Puolassa niinkuin Kaukasiassakin vallitsi valtiollinen ja
yhteiskunnallinen sekasorto, hallituksen taistelu alamaistensa kanssa
sekä eri kansallisuuksien ja yhteiskuntaluokkien taistelu keskenään,
jota seurasi talojen, tehtaiden, koneiden ja tavarain hävitys. Tähän
kansalaissodan pyörteeseen vedettiin myöskin ulkomaalaiset. Heidän
omistusoikeuttansa loukattiin, heidän mieskohtaista turvallisuuttansa
uhattiin. Mutta vain kaksi ulkovaltaa sekautui Venäjän sekasortoon:
Turkki ja Ruotsi. Molemmat lähettivät sotalaivoja uhattujen
alamaistensa suojaksi Batumiin ja Riikaan. Muut Europan vallat
tyytyivät tuloksettomaan noottienvaihtoon. Liittotarjouksen muodossa
Saksa lupasi Venäjän hallitukselle apua vallankumousta vastaan
läntisissä rajamaissa. Tarjous torjuttiin, mutta myöhemmin
Venäjän diplomatia sangen taitavasti käytti sitä Saksaa vastaan
venäläis-englantilaisissa neuvotteluissa.

Suomessa, missä muuan tsaarin manifesti 4 p:ltä marraskuuta oli
palauttanut voimaansa vanhan valtiosäännön ja kumonnut kaikki
Bobrikovin laittomat asetukset, vallitsi kyllä ulkonainen rauha. Mutta
kun venäläinen kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, suomalaisten
pyytämänä ja kapinallisten venäläisten sotamiesten pakottamana oli
poistunut Helsingistä, näytti Venäjän valta tässä rajamaassa olevan
lopussa.[17]

Venäjän yhteys Itä-Siperian ja Mandshurian kanssa oli Krasnojarskin
ja Tshitan neuvostotasavaltojen kautta katkaistu. Jo taivuttivat
hallinto- ja lainkäyttövirkamiehet, sotajoukon ja laivaston upseerit
sekä papit alttarin edessä päätänsä uuden valtiaan, voitokkaan
vallankumouksen edessä.

Silloin tuli hallitukselle viimeisessä hetkessä apua, kun _Lenin_
tarttui tapausten kulkuun. Genevestä hän oli rientänyt Pietariin,
painaakseen voittavaan vallankumoukseen henkensä leiman. Varmana siitä,
että tsaarivalta jo oli kuoleman kielissä, hän kutsui kannattajansa
säälimättömään taisteluun "paljoa vaarallisempaa vihollista",
vapaamielistä porvaristoa vastaan. "Jota enemmän kansan kannattama se
nyt on, sitä vaarallisempi se meille tulevaisuudessa on oleva", hän
julisti ja suositti tehokkaimpana aseena sitä vastaan panettelua. Hän
moitti sanomalehdessä "Novaja Sisnj" (Uusi elämä) kadettipuoluetta
siitä, että se oli kavaltanut kansan asian ja myynyt itsensä Wittelle,
virkavallalle ja aatelistolle. Ja työväenedustajien Pietarin
neuvostossa sen varapuheenjohtaja, Bronstein-Trotski, Leninin
valtuuttamana itämaisella intohimolla ja huitovalla kaunopuheisuudella
saarnasi oppia "vallankumouksen keskeytymättömyydestä", kunnes olisi
saavutettu lopullinen tarkoitus -- köyhälistön diktatuuri.

Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Witten kaikki rauhoittamistoimenpiteet
eivät olleet voineet padota yhä korkeammalle kohoavaa vallankumouksen
aaltoa, niin _Durnovo_ otti johdon kabinetissa. Hän "ei tahtonut
ainoastaan voittaa vallankumousta, vaan musertaa sen tomuksi".
Sopusoinnussa uuden politiikan kanssa Witte torjui luotansa
vapaamielisen porvariston tarjoaman kannatuksen. Joulukuun 14 p. hän
kongressilähetystölle kirjallisesti ilmoitti, ettei voinut suostua
asetettuihin ehtoihin. Siitä huolimatta hän semstvojen ja kaupunkien
edustajilta odotti, että he silloisessa kriitillisessä tilanteessa
asettuisivat hallituksen puolelle isänmaanrakkaudesta ja
itsensäsäilytysvaistosta.

Pietarin työväenneuvosto, s.o. sen johtava toimeenpanoneuvosto,
hallitsi edelleen omalla tavallaan, antaen määräyksiä, joita, niinkuin
Wittenkin antamia, milloin noudatettiin, milloin halveksien heitettiin
syrjään. Muuan asetus 5 p:ltä joulukuuta käski "kaikkia työmiehiä ja
muita ihmisiä" vaatimaan panoksiansa säästökassoista kovassa rahassa,
koska muka valtiovararikko oli edessä. Joulukuun 15 p. työväenneuvoston
ynnä yleisvenäläisen talonpoikaisliiton pääkomitean antama raha-asiain
manifesti määräsi yleisen veronmaksukiellon sekä julisti paperirahan
arvottomaksi ja "kansan nimessä" kaikki ulkomailta otetut lainat
laittomiksi.

Samana päivänä hallitus sähköteitse lähetti kaikille kuvernööreille
käskyn vangita kaikki vallankumoukselliset johtajat ja kiihoittajat.
Tämä määräys olosuhteiden mukaan joko pantiin toimeen tai ei.

Joulukuun 16 p. sotaväki piiritti Pietarin työväenneuvoston
istuntohuoneiston ja vangitsi kaikki osanottajat, niiden joukossa
myöskin Hrustalev-Nossarin. Ne työväenedustajat, jotka eivät
olleet läsnä, niiden joukossa Trotski, perustivat salaisen
toimeenpanokomitean, joka kääntyi "koko Venäjän kansan" puoleen,
kehoittaen uuteen yleislakkoon ja aseelliseen kapinaan. Laajaperäiset
sotilaalliset toimenpiteet, joihin suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh
ryhtyi, estivät kaikki levottomuudet Pietarissa, jossa työväestö oli
väsynyt lakkoihin. Vangitsemalla oikeaan aikaan yleisvenäläisen
rautatieläisliiton keskuskomitea ehkäistiin suunniteltu
rautatieliikkeen keskeyttäminen.

Moskovassa päinvastoin Durnovo tahallaan edisti vallankumouksellista
mielialaa. Hän tahtoi täällä saada kapinan puhkeamaan kukistaakseen sen
veriseksi opetukseksi. Poliisi sai määräyksen olla millään lailla
häiritsemättä noita lakkaamatta toisiaan seuraavia katukokouksia --
jotka olivat vuoden 1905 suosituin kansanhuvi. Moskovan työväenneuvosto
noudatti täsmällisesti Pietarista lähtenyttä kehoitusta yleislakkoon ja
kapinaan. Joulukuun 20 p. kaikki liike lakkaa: tehtaat, kaupat,
koulut suljetaan. 22 p. ilmestyvät kadulle ensimmäiset aseistetut
vallankumoukselliset, "drushiniki" (saattojoukot), joksi he itseään
sanovat, ajavat poliisin tiehensä ja alkavat vallan järjestelmällisesti
rakentaa katusulkuja, sen sijaan että anastaisivat haltuunsa
rautatieasemat, hallituksen rakennukset, sähkölennätin- ja
puhelinkeskukset. Kapinan johtajat ovat valmistautuneet siihen
tutkimalla voitollista heinäkuun-vallankumousta vuodelta 1830 ja vielä
mainehikkaampaa helmikuun-vallankumousta vuodelta 1848 ja siitä
ammentaneet uskovaista luottamusta katusulun kaikkivaltaan. Äreän
näköisinä ratsastaa pääbulevardilla rakuunoita. He ovat kyllä
kenraalikuvernööriltä, amiraali Dubasovilta, saaneet täsmälliset
käskyt, mutta eivät ole halukkaat niitä täyttämään. Talorivien taakse
piiloutuneina "drushinikit" ampuvat heitä. Ratsumiehet ratsuineen
kaatuvat. Jalkaväen Dubasov on pidättänyt kasarmeissa, koska se
näköjään on valmis yhtymään kansaan. Tuskin se saa tiedon, että sen
tovereita ammutaan, niin se vaatii, että se viedään kasarmeista
kostamaan. 23 p. taistellaan monella kadulla ja kaupungin keskustassa
ajetaan esiin tykistöä, joka ampuu hajalle katusulut. Uusia
rakennetaan, jossa työssä kansa innokkaasti auttaa. Taistelujen
väliaikoina pidetään innostuttavia kansankokouksia. Kansan suuri
enemmistö ei kuitenkaan tahdo ottaa osaa taisteluun, vaan kyllä
mielellään sitä katsella. 26 p. saapuu Nikolainradalla kaartinjoukkoja
Pietarista, jotka kukistavat kapinan. 28 p. "drushinikit" taas
muuttuvat rauhallisiksi kansalaisiksi. Niiden sijaan ilmestyy kaduille
Venäjän kansan liiton aseellisia joukkoja upseerien johtamina. Kaupat
avataan taas, ja Moskova tarjoaa jo tavallisen, vilkkaan katukuvansa.
Vain Presnjan tehdaskorttelissa pitää vielä muuan työväenneuvoston
piirikomitea 2,000 aseistetun kannattajan kanssa puoliaan. Tätä
kaupunginosaa ammutaan järjestelmällisesti tykeillä ja konekivääreillä
30 ja 31 p., ja siihen päättyy Moskovan kapinan kukistaminen, jonka
uhriksi on joutunut toista tuhatta henkeä.

Pietarin työväenneuvoston salaisen komitean kehoitusta olivat paitsi
Moskovaa vain harvat Etelä-Venäjän kaupungit noudattaneet. Novorossisk,
Nikolajev, Pjatigorsk, Donin Rostov, Harkov ja Batum. Toisissa
kaupungeissa oli vain lakkoiltu, mutta ilman suurtakaan innostusta,
vain järjestyksen vuoksi. Tieto Moskovan kapinan kukistamisesta sekä
liioitellut kertomukset monipäiväisen pommituksen kauhuista vaikuttivat
kaikkialla niinkuin kylmä vesisuihku. Työväkeä vastaan lähetetyt
sotamiehet eivät olleet kinastelleet, niinkuin Lenin varmasti oli
uskonut heidän köyhälistön luokkaetujen tähden tekevän. Upseerit
olivat, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, pysyneet uskollisina
lippuvalalleen tai bolshevikkien käsityksen mukaan porvarillisille
luokkaeduilleen. Jo kuolleeksi luultu tsaarivalta oli voittanut.

Voittoa seurasivat rankaisuretkikunnat. Kenraali Minin johtamana
Semjonovin kaartinrykmentti kulki pitkin Moskovan-Kasanin
rautatierataa, hirttäen vallankumouksellisia asemapäälliköitä. Pitkin
Kaukasiaa samosivat tuomioita langettaen Alihanovin ja Krylovin
osastot. Tshitan ja Krasnojarskin tasavallat hajoitti kenraali
Rennenkampff, joka tuli Mandshuriasta luotettavan osaston etupäässä,
kun taas Möller-Sakomelski, sekabrigadi mukanaan, samosi Europasta
päin häntä vastaan pitkin Siperian-rataa, levittäen kauhua
pikaoikeuksillaan. Orlovin johtamat, kaikkiin aselajeihin kuuluvat
kaartinrykmentit tunkeutuivat Itämeren-maakuntiin ja valloittivat maan
takaisin.

Rankaisuoikeuksien päätettyä verisen työnsä kapina-alueilla niiden
sijaan tuli poliisin urkintatyö ja noiden monien tuhansien vangittujen
rikosoikeudellinen vainoaminen sotaoikeuksissa. Avoimen vallankumouksen
sijaan astuivat salahankkeet ja terroristiset murhateot, joiden
luetteleminen kolmen vuoden ajan muodosti osan sanomalehtien
säännöllistä sisällystä.

Vapausmanifestissa luvattu _vaalioikeuden laajennus_ myönnettiin
tsaarillisella ukaasilla 24 p:ltä joulukuuta. Se lisäsi noihin kolmeen
vaalikuuriaan vielä erään koristeellisen työmieskuurian, joka
muutamia teollisuuskaupunkeja lukuunottamatta oli käytännöllisesti
merkityksetön. Kaupungeissa annettiin pieneläjillekin, joilla ei ollut
asuntoveron sensusta, vaalioikeus, joka siis siellä tuli olemaan
yleinen. Oikeus valita valitsijamiehiä puuttui oikeastaan vain
vapaiden ammattien edustajilta maalla, niinkuin lääkäreiltä,
opettajilta, teknikoilta, jolleivät he olleet maanomistajia. Eräs
sosiaalivallankumouksellisen puolueen kongressi päätti yhtyä
sosiaalidemokraattisen keskuskomitean vastalauseeseen "porvarillista"
vaalilakia vastaan sekä boikotata tulossa-olevia duumavaaleja. Molemmat
vallankumoukselliset puolueet toivoivat sen ohessa, että vuoden 1906
keväällä puhkeava yleinen talonpoikaiskapina tekisi vaalit tyhjiksi.
Venäjän talonpojat panivat kuitenkin, niinkuin porvaristokin, kaiken
toivonsa valtakunnanduumaan. Maata ja vapautta se oli tuottava toiselle
yhteiskuntaluokalle, parlamenttiherruutta toiselle.

Tammikuun 5 p. 1906 Nikolai II Tsarskoje Selossa otti puheilleen
Dubrovinin johtaman Venäjän kansan liiton lähetyskunnan. Armollisesti
hän itselleen ja pojalleen vastaanotti kaksi liiton merkkiä ja julisti,
että "totuuden valo pian taas oli loistava yli Venäjänmaan".

Vuoden 1905 vallankumous, jonka tuloa Venäjän sivistyneistö
kokonaisen miesiän oli toivonut ja jonka voitosta se oli haaveillut
"valoisaa tulevaisuutta" isänmaallensa, jolle se epäitsekkäällä
ihanteellisuudella oli kantanut monta uhria, oli mennyt pirstaleiksi
Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen luokkaitsekkyyden ja
kamariviisauden tähden.



11. LUKU.

Tsaari ja duuma 1906-1907.


    "Kauhistuttava on ajatus, mitä meillä voisi tapahtua,
    jos kohtalo antaisi meille turmiollisena lahjana
    yleisvenäläisen parlamentin. Ei koskaan!"

                                       Pobedonostsev 1896.

Raskaat surut painoivat vuoden 1906 alussa ministeristön puheenjohtajaa
kreivi Witteä. Hänen suurin valtiomiestekonsa, kultakanta, oli
vaarassa. Kaksi sota- ja vallankumousvuotta oli lisännyt valtiovelkaa
2,100 miljoonalla ruplalla, niin että se 1 p. tammik. 1906 nousi 8,100
miljoonaan. Heti rauhanteon jälkeen Pariisissa alkaneet keskustelut
uuden suuren lainan ottamisesta olivat lokakuun-lakon johdosta
rauenneet. Osaksi valtionvararikkoa peläten, osaksi Pietarin
työväenneuvoston käskystä monet tuhannet olivat ottaneet talletuksensa
valtakunnanpankista ja sen maaseudulla olevista haaraosastoista, toiset
joukoittain muuttaneet rahaksi venäläiset arvopaperinsa ulkomaan
pörsseissä, mikä oli synnyttänyt kaikkien venäläisten laina- ja
teollisuuspaperien suuren arvonalennuksen. Finanssiromahdus oli
joulukuussa vältetty vain Mendelssohnin pankkihuoneen suopeuden
kautta, joka korkeata 7 %:n välityspalkkiota vastaan oli ottanut
osallensa kymmenen miljoonaa niistä 5 1/2 %:n lyhytaikaisista
valtakunnanrahaston-velkakirjoista, jotka yhdessä jo aikaisemmin sodan
aikana liikkeeseen-laskettujen kanssa nyt olivat takaisin maksettavat.
Vuoden 1906 valtiotaloudessa oli odotettavissa 631 miljoonan vajaus.

Mikä ministeristön puheenjohtajaa peloitti, täytti iloisella toivolla
kadetit, jotka tammikuun lopussa pitivät toisen puoluekokouksensa
Moskovassa. Hallituksen rahalliset vaikeudet antaisivat heille aseet
käteen tulossa-olevassa parlamentillisessa taistelussa. Heidän
sanomalehdistönsä julisti koti- ja ulkomailla, että enempiä lainoja
voitaisiin päättää vain valtakunnanduuman suostumuksella.
Puoluevaliokunta lähetti ruhtinas Paul Dolgorukovin Pariisiin panemaan
siellä hallitus- ja finanssipiireissä vastalauseen luoton myöntämistä
vastaan tsaarihallitukselle ilman Venäjän parlamentin lupaa. Jopa
Moskovassa tehtiin toivoton yritys boikotata ranskalaisia
ylellisyystavaroita, mikä hanke yhtä surkeasti meni myttyyn kuin
vapaamielisen ruhtinaan lähetys Pariisiin. Ranskan keskeisenä
valtiollisena harrastuksena oli silloin saavuttaa Marokon herruus,
mihin Englanti ja Italia jo olivat antaneet suostumuksensa, mutta ei
Saksa. Ranskan ministeristön puheenjohtaja Rouvier vaati sentähden,
että Venäjän edustajan _Algecirasin konferenssissa_ (tammikuun
16:nnesta huhtikuun 7:nteen) kreivi Cassinin tuli sen vastineeksi,
että Ranska suostui uuteen lainaan, äänellänsä kannattaa kaikkia
tämän vallan vaatimuksia. Siihen Witte sitä mieluummin suostui, kun
Marokon-kysymys ei ensinkään koskenut Venäjän etuja. Samaan aikaan
joukko ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia pankkiireja
Credit Lyonnais'n johtajan kabinetissa Pariisissa saneli tuon haetun
suuren 5-prosenttisen 2,250,000,000 frangin = 845,750,000 kultaruplan
määräisen lainan ehdot: duuman kokoonkutsuminen, jonka on lunastettava
kaikki tsaarivallan rahalliset sitoumukset, 88 %:n antikurssi sekä
Venäjän hallituksen lupaus vähintään kolme vuotta tulla toimeen ilman
ulkomaista lainaa. Ei koskaan ennen Venäjän valtion ollut täytynyt niin
kovilla ja nöyryyttävillä ehdoilla ottaa lainaa, huolimatta siitä
tosiasiasta -- minkä kaikki Länsi-Europan säästökirjasankarit aina
kiitollisuudella olivat tunnustaneet --, että tsaarihallitus aina
täysin täsmällisesti oli täyttänyt sitoumuksensa _ulkomaisia_
velkojiansa kohtaan. Erään Kokovtsovin salaisen mietinnön
mukaan 1 p:ltä lokak. 1906 tuli vielä lisää lahjusrahoja sekä
painatuskustannuksia, niin että maksetun jättiläislainan käteinen arvo
oli vain 677 miljoonaa ruplaa. Puolet tuosta edullisesta kaupasta otti
osalleen yhtymä ranskalaisia pankkeja: toinen puoli lainaa laskettiin
liikkeeseen Englannissa, Hollannissa ja Itävallassa, joka tällöin
ensimmäisen ja viimeisen kerran oli mukana luottotoimenpiteessä
Venäjän valtakunnan pelastamiseksi uhkaavasta valtiovararikosta ja
parlamentaarisuudesta.

Tammikuun 25 p. tsaari kutsui valtakunnanduuman kokoon toukokuun 10
p:ksi. Samaan aikaan eräs Venäjän kansan liiton kongressi Moskovassa
totesi, että vastoin lokakuulaisten ja kadettien käsitystä
lokakuun-manifesti ei ollut antanut mitään valtiosääntöä ja että
tsaarin rajaton valta duumasta huolimatta edelleen jatkui. Tämä käsitys
ilmaistiin eräässä "jumaloidulle hallitsijalle" osoitetussa adressissa
-- tuota nimitystä käytettiin sittemmin myöskin virallisissa
asiakirjoissa. Armollisesti Nikolai II 1 p. maaliskuuta Tsarskoje
Selossa vastaanotti adressin tuojat ja antoi heille sen rauhoittavan
vakuutuksen, että "hänen itsevaltiutensa muuttumattomana pysyisi
sellaisena, jommoisena se vanhastaan oli ollut." Vaikea, länsimaisten
käsitysten mukaan ratkaisematon tehtävä, saattaa sopusointuun tsaarin
vanhan vallan jatkuminen niiden lupausten kanssa, jotka hän oli antanut
30 p. lokak. 1905, oli uskottu eräälle valtion komissionille, joka
helmikuusta alkaen kreivi Solskin johdossa valmisti uusia valtakunnan
perustuslakeja.

Maaliskuun 18 p. alkoivat _duumavaalit_ Bulyginin keksimän, kovin
kömpelön ja monimutkaisen vaalitavan mukaan. Viikkomääriä, jopa
muutamin paikoin kuukausmääriäkin vaalit jatkuivat, kunnes vihdoin
valitsijamiesten yhteisessä kokouksessa kutakin kuvernementtia varten
valittu edustajaluku oli valittu. Talonpoikien mielenkiinto duumaan oli
kaikkialla hyvin vilkas; siltä he odottivat maannälkänsä tyydyttämistä
ja valitsivat tulisella innolla kaikkialla vain heidän luottamustaan
nauttivia ja heidän sivistyskannallaan olevia miehiä. Turhaan
virkavalta koetti vaikuttaa vaaleihin hallitusmieliseen suuntaan
vangitsemalla epämukavia ehdokkaita tai nostamalla heitä vastaan
oikeudenkäyntejä, taikka pyyhkimällä mielivaltaisesti heidän
nimensä valitsijaluettelosta, niinkuin Miljukovin. Liian myöhään
sosiaalidemokraatit Tukholmassa toukokuun alussa pitämässään
puoluekokouksessa huomasivat, minkä virheen he vaaleista
pidättäytymällä olivat tehneet. Monet puolueen jäsenet eivät
noudattaneetkaan tuota päätöstä, joka nyt peruutettiinkin, jotta
aasialaisissa alueissa, missä vaalit eivät vielä olleet päättyneet,
saataisiin valituksi sosiaalidemokraattisia edustajia. Tulevaisuudessa
noudatettavasta menettelystä syntyi Tukholmassa kiihkeä riita
menshevikkien ja bolshevikkien kesken. Plehanov puolusti
yhteistoimintaa vapaamielisen porvariston kanssa ja terrorin
lopettamista, kun taas Lenin tahtoi sitä jatkaa ja porvarillisessa
kansanvallassa näki köyhälistön päävihollisen. Totuttuun venäläiseen
tapaan noiden molempien, melkein yhtä vahvojen ryhmien välinen
vastakohta verhottiin monisanaisella ja epäselvällä päätöslauselmalla.
Juutalainen "bund" ja rajamaiden sosiaalidemokraattiset liitot yhtyivät
itsenäisinä ryhminä Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, joka
kamariviisaassa itserakkaudessaan oli jättänyt joukkojen valistamisen
duumavaaleissa ja parlamentillisen taistelun johtamisen kadettien
asiaksi. Sosiaalivallankumoukselliset, jotka nekin olivat antaneet
mielettömän parollin, että oli pidättäydyttävä vaaleista,
puhuivat vähän, mutta toimivat sitä enemmän. Sanomalehdistön
"vallankumouskronikka" merkitsi joka päivä uusia terroristisia tekoja:
virkamiesten ja "kansanvihollisten" murhia, hallituksen rahastojen
ryöstöjä j.n.e. Osan näitä hankkeita kuitenkin oikeaan aikaan
poliisiosastolle ilmiantoi Asev, joka oli sosiaalivallankumouksellisen
puolueen toimeenpanovaliokunnan jäsen. Kadettien puoluepäivillä,
jotka pidettiin Pietarissa toukokuun alussa, vallitsi toivehikas
voitontunnelma, sillä duumavaalien tulos oli voittanut heidän
rohkeimmatkin odotuksensa. Heidän kannattajansa olivat saaneet voiton
sekä kaupunkien että myöskin aatelisen suurmaanomistuksen
vaalikuurioissa. Ylpeästi heidän tunnustettu johtajansa, professori
_Pavel Miljukov_, sanoi: sellaista hallitusta kohtaan, joka ei ole
mitään oppinut eikä mitään unohtanut, jonka ministerien tulisi istua
syytettyjen penkillä, ei mikään myöntyväisyys saata tulla kysymykseen.
Tapahtukoon vain välien rikkoutuminen: me emme sitä säikähdä, sillä syy
siihen tulee kansan silmissä lankeamaan yksinomaan hallituksen
niskoille. Vanha semstvotaistelija Roditshev, joka intohimoisella
puhetavallaan osasi joukkokokouksiin siirtää oman, kallionlujan uskonsa
ennustustensa totuuteen, meni niin pitkälle, että rohkeni vannoa, että
"duumaa ei voitaisi hajoittaa, ennenkuin se oli päättänyt työnsä".

Taantumuksellinen hovipuolue suuriruhtinasten Vladimir
Aleksandrovitshin ja Nikolai Nikolajevitshin johdossa, "piirit",
joksi sitä sanottiin, ja samaten kaikki slavofiilit vihasivat
pääministeri Witteä, koska hän oli luonut valtiosäännön, ja
pelkäsivät, että hän talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi tulisi
tekemään parlamentillisen lehmäkaupan kadettien kanssa aatelisen
suurmaanomistuksen kustannuksella. Witten monivuotinen apulainen,
N. Kutler, kyvykäs, mutta kokonaan ryhditön virkavaltias, joka 1899
herraansa varten oli sepittänyt ennen puheena-olleen mietinnön
semstvon lakkauttamisesta ja 1905 maatalousministerinä valmistanut
radikaalisen agraariehdotuksen, johon kuului myöskin suurmaanomistuksen
pakkoluovutus, oli jo 17 p. helmikuuta hovipuolueen toimesta
kukistettu. Tuskin oli Pariisista tullut vapauttava sähkösanoma, että
tuo suuri laina oli onnellisesti saatu katon alle, niin _Witte_
ja hänen koko kabinettinsa 5 p. toukokuuta _sai eronsa_.
Mielihyvällä tervehti tätä tietoa "yhtyneen aatelin" kongressi,
150 edustajaa 34 kuvernementista, jotka samana päivänä kokoutuivat
antaaksensa hallitukselle neuvoja noudatettavasta politiikasta ja
edustaakseen maata-omistavan ylimystön etuja. Witten seuraajaksi
tuli hänen vanha, juuri hänen itsensä 1899 kukistama vastustajansa
_Ivan Goremykin_, Aleksanteri III:n aikuisen virkavaltaisen
järjestelmän tyypillinen edustaja. Hänen kabinetissaan otti jälleen
_Kokovtsov_ raha-asiain johdon, siihenastinen Kööpenhaminan-lähettiläs,
_Aleksanteri Isvoljski_, ulkopolitiikan, Plehwen entinen kätyri
_Stishinski_ maatalousministeriön. Sisäministeriksi tsaari valitsi
Saratovin kuvernöörin, _Pietari Stolypinin_, joka oli tullut
tunnetuksi jyrkistä toimenpiteistään maatilain hävittäjiä vastaan.
Oikeusministeriksi tuli _Ivan Shtsheglovitov_, Pietarin oikeusopiston
professori. Witten kabinetissa hän oli ollut oikeusministeri Akimovin
apulaisena ja oli, noudattaen ajan virtausta, 1905 osoittanut
"arveluttavia kadettisia taipumuksia". Seuraavina aikoina tuo yhtä
vallanhimoinen kuin ryhditön mies kaikenlaisella lainpolkemisella
koetti olla mieliksi taantumukselliselle hovipuolueelle ja jäi tämän
johdosta kaikista vuoden 1901 ministereistä kauimmaksi aikaa valtion
palvelukseen, sen onnettomuudeksi.

Kreivi Witte erosi vastoin odotustaan ainaiseksi Venäjän valtiollisesta
elämästä, jossa tuo yhtä kyvykäs kuin kunnianhimoinen mies 14 vuoden
ajan oli näytellyt huomattavaa ja hänen vastustajiensa mielestä
kohtalokasta osaa. Hän oli suuri finanssitaiteilija ja ovela
diplomaatti, mutta valtiomieheksi häneltä puuttui luonnetta ja
rehellisyyttä. Vapaamielisen yleisön luottamuksen, jota hän alussa oli
nauttinut, hän oli menettänyt salaisella mietinnöllään semstvoa vastaan
vuodelta 1899 sekä politiikkansa kaksinaamaisuudella hänen sepittämänsä
vapausmanifestin julkaisemisen jälkeen. Mutta hovin ja vanhavenäläisen
ylimystön luottamusta hän ei sillä ollut saanut, sillä se näki hänessä
vaarallisen nousukkaan ja vainosi häntä vielä hänen kukistuttuaan
raivokkaalla vihalla ja salaisilla murhahankkeilla. Yhdeksän vuotta
hänen pakollisen eronsa jälkeen näytti siltä kuin hänet kriitillisenä
aikana jälleen kutsuttaisiin uhatun valtakunnan johtoon. Silloin hänet
tapasi kohtalo, joka on tullut monenkin uudenaikaisen Venäjän
valtiomiehen osaksi, hän kuoli äkkikuoleman 13 p. maalisk. 1915.

Toukokuun 6 p. julkaistiin uudet _valtakunnan-perustuslait_, jotka
seuraavissa kohden poikkesivat vuoden 1832 vanhoista: keisarivaltaa ei
enää sanota "rajattomaksi", mutta kyllä "itsevaltiaaksi", mitä siihen
saakka oli pidetty samana asiana. Se pysyy rajattomana hallinnon
alalla, mutta lainsäädännön alalla sitä rajoittavat valtakunnanneuvosto
ja valtakunnanduuma. Voimassa oleva laki voidaan kumota, uusi
voimaansaattaa vain valtakunnanduuman, valtakunnanneuvoston ja
hallitsijavallan yhteistoiminnalla. Valtakunnanneuvosto saa
myöskin uuden valtio-oikeuden mukana uuden muodon. Nimitettyjen
valtakunnanneuvosten suuresta luvusta tsaari joka vuosi tammikuun 1 p.
kutsuu vain osan valtakunnanneuvoston istuntoihin; heidän lukunsa ei
saa ylittää valittujen jäsenten lukumäärää. Jälkimmäiset, yhteensä 102
henkeä, valitaan yhdeksäksi vuodeksi, niin että joka kolmantena vuonna
kolmas osa eroaa. Tämän ylihuoneen, joka oli kokoonpantu puoleksi
tsaarin luottamusmiehistä, puoleksi oikeauskoisen kirkon (6),
suurmaanomistuksen (60), aateliston (18), tieteen (6), kaupan (6) ja
teollisuuden (6) kypsyneistä edustajista, oli määrä muodostaa
vanhoillinen vastapaino kansanedustajista kokoonpantua alihuonetta
vastaan. Todellisuudessa molemmilla kamareilla lainsäädäntöön,
aloiteoikeuteen, verojen myöntämiseen ja välikysymysten tekemiseen
nähden oli vallan yhtäläiset oikeudet; käytännössä oli kuitenkin,
niinkuin kokemus pian oli osoittava, ylihuoneella suurempi valtiollinen
merkitys. Työnsä pohjana oli hallituksen komissionilla ollut
Preussin, Japanin ja Itävallan valtiosäännöt: kuitenkin on Venäjän
valtiosäännössä hallitsijavallan rajat vedetty paljoa laajemmiksi
kansaneduskunnan kustannuksella. Itävallan valtiosäännöstä vuodelta
1867 on lainattu 14. §, joka Venäjän valtakunnan-perustuslakien 87.
artiklana antaa tsaarille oikeuden duuman hajalla ollessa, jos
"tavattomat asianhaarat" vaativat heti antamaan uusia lakeja, antamaan
niitä hallinnollista tietä, sillä ehdolla, että molemmat kamarit
myöhemmin ne hyväksyvät. Lokakuunmanifestin lupaamat vapaudet
otettiin, niinkuin oli laita Preussin valtiosäännössä vuodelta 1850,
julkilausumina valtakunnan-perustuslakeihin. Pienempi kuin minkään muun
parlamentin oli duuman budjettioikeus. Kahta kolmattaosaa kaikista
menoeristä kansaneduskunta ei voinut lakkauttaa eikä lyhentää; ne
olivat "panssaroidut", niinkuin virkavalta pahanilkisesti sanoi.
Rajoittamattomana duuman varojenmyöntämisoikeus koski vain
kansansivistystä, valistuksen edistämistä ynnä sensukuisia aloja,
joiden kehittämistä valtion kustannuksella siihen asti aina
vapaamielinen sanomalehdistö oli halunnut, eikä virkavalta.
Poikkeustapauksissa hallitus duuman suostumuksettakin saattoi suorittaa
sellaisia menoja, jotka "eivät sietäneet lykkäystä". Että Venäjän
parlamentti tulevaisuudessa tulisi olemaan tsaarivallan luonnollinen
vihollinen, oli ollut johtavana näkökohtana valtakunnan perustuslakien
kaikkien uusien artiklain muodostelussa. Oikeus ehdottaa niiden
muuttamista oli yksin hallituksella, joka nyt, varustettuna kaikkein
paksuimmalla pykäläpanssarilla, mitä maailmanhistoria tietää mainita,
mutta ilman ohjelmaa, ilman valmiita uudistusehdotuksia, kohtasi
kansaneduskunnan.

Toukokuun 10 p. 1906 Nikolai II Talvipalatsin Yrjöin salissa avasi
_Venäjän ensimmäisen parlamentin_ lukemalla sisällyksettömän
tervehdyspuheen 448 kokoutuneelle "parhaalle miehelle", joksi vanhalla
venäläisellä lauseparrella sanottiin valittuja luottamusmiehiä. Ääretön
kansanjoukko odotti ulkona ja tervehti raikuvalla riemulla linnasta
astuvia kansanedustajia, jotka lähtivät Taurian palatsiin. Tämän jo
hieman rappeutuneen rakennuksen, jonka tilavissa saleissa kerran sen
rakennuttaja, Katariina II:n kaikkivaltias suosikki, ruhtinas Potemkin
Taurialainen, oli pannut toimeen remuavia juhlia, ja jota myöhemmin oli
käytetty näyttelyihin, oli hallitus määrännyt kansaneduskunnan
kokoutumispaikaksi. Yksimielisesti kokous valitsi I:ksi puhemiehekseen
kadettien siihen toimeen katsoman professori _Muromtsevin_, jolta hänen
valtiollisen kantansa tähden oli riistetty hänen oppituolinsa Moskovan
yliopistossa. Parlamentillisen johdon otti vastustamatta
perustuslaillis-kansanvaltainen puolue, johon duuman alkaessa luettiin
153 jäsentä. Kahden seuraavan kuukauden kuluessa siihen liittyi vielä
26 "puolueetonta". Kaikki, jotka mielipiteiltään olivat kadetteja
jyrkemmät, niistä myöskin 15 salaista sosiaalidemokraattia, keräytyivät
107-henkiseksi ryhmäksi, joka otti nimen "trudoviki". "Miehet, jotka
elättävät henkensä raskaalla työllä", olisi tämän ryhmänimityksen
ajatuksenmukainen käännös, jolle Suomen sanomalehdistö keksi vähemmän
onnistuneen vastineen "työryhmä". Sen sanavalmis johtaja oli _Aladin_,
talonpoikaista alkuperää olevien monien valtiollisten marttyyrien
tyypillinen edustaja. Kasanin yliopiston ylioppilaana hän valtiollisen
kiihoituksen tähden oli lähetetty Arkangeliin. Sieltä ulkomaille
paenneena hän tehtaantyömiehenä oppi tuntemaan Ranskan, Englannin ja
Belgian. Tämä auttoi hänet, yhdessä jyrisevän äänensä ja talonpoikaisen
syntyperänsä kanssa, saavuttamaan parlamentillisen johtajan aseman,
joka vanhassa, virkavaltaisen kaikkivallan ilmakehässä kohonneessa
Goremykinissa herätti kauhua. Kolmannen ryhmän muodosti 105
_talonpoikaa_, jotka olivat puolueettomat, koska he eivät tietäneet,
mitä puolue oli. He pysyivät tarkasti kylästä saamissaan ohjeissa ja
vastasivat aina samalla tavalla, kun heitä kehoitettiin
liittymään milloin mihinkin puolueeseen: "Maa meille, kaikesta
muusta päättäkää mielenne mukaan." Siitä kymmenen ruplan päivärahasta,
minkä kaikki edustajat saivat, he lähettivät yhdeksän valitsijoilleen
kotikylään ja koettivat kalliissa Pietarissa tulla toimeen
yhdellä. Epäluuloisesti he välttivät hallituksen heille laittamaa
yhteisasuntoa vapaine täyshoitoineen. He vuokrasivat ryhmittäin halvan
huoneiston ja jakoivat keskenään työn siten, että yksi edustaja keitti
ruoan, toinen siisti tuvan, kolmas hakkasi halot, neljäs toimitti
toriostokset ja viides otti tehtäväkseen raskaimman työn: sen, että
istui duumassa ja torkahtamatta kuunteli "herrojen" puheita
monarkkisista prerogatiiveista ja amnestiasta, absolutismista ja
konstitutsionalismista, budjetista ja interpellatsionista,
agraarirevolutsionista ja latifundioiden likvidatsionista, ja mitä
lienevätkään olleet nuo käsittämättömät vierasperäiset sanat. Vain
silloin, kun lausuttiin sana "semlja", hän heristi korviansa, sillä se
koski häntä voimakkaasti. Lokakuun 17. päivän liitto luki duumassa vain
13 edustajaa, jotka kreivi _Heydenin_ johdossa muodostivat äärimmäisen
oikeiston. Niiden ja kadettien välissä istui ukrainalaisia,
puolalaisia, tatarilaisia, lättiläisiä ja virolaisia itsehallinnon
vaatijoita, edistysmielisiä, kansanvaltaisia uudistusmiehiä, jotka
yleensä alttiisti alistuivat kadettien johtoon, joilla siten oli
enemmistö duumassa.

Se harhaluulo, joka oli vallinnut Ranskan perustuslakiasäätävässä
kansalliskokouksessa 1789 ja samoin Saksan Frankfurtin parlamentissa
1848, huumasi kenties vielä suuremmassa määrässä Venäjän ensimmäistä
duumaa ja sen johtavaa kadettipuoluetta. Se oli syvästi siitä
vakautunut, että kansan valituilla oli valtiollinen täysivaltaisuus,
jonka edessä hallituksen täytyi taipua, jollei se tahtonut
hajoittamalla duuman päästää irti salassa kytevää vallankumousta sen
kauheimmassa muodossa. Tämä uskonlause oli kohtalokkaalla tavalla
määrännyt puolueen menettelytavan. Historian opetuksia, jotka useimmat
poliitikot kopeasti jättävät huomioon-ottamatta, halveksi myöskin
historioitsija Miljukov. Erään hallituksen oikeudenloukkauksen johdosta
tuota suurta puhujaa ei oltu valittu edustajaksi ja siten oli häneltä
riistetty kiihkeästi ikävöimänsä tilaisuus parlamentin puhujalavalta
ruoskita vanhaa hallitusjärjestelmää purevalla ivalla ja
intohimoisella, vainon vuosina kasautuneella vihalla. Mutta sillä aikaa
kuin keskustelut jatkuivat suuressa duumasalissa, Miljukov istui
kadettien ryhmähuoneen sohvalla ja johti sieltä neuvotteluja, jakaen
koetelluille puhujille määräyksiään ja antaen heille ryhtiä.
Illalla hänen sanansa vallitsi ryhmäkokouksessa, joka luonnosteli
sotasuunnitelmaa vastaista parlamenttitaistelua varten. Salainen
tarkoitus oli parlamentillisen ministeristön muodostaminen, johtajanaan
ja ulkoministerinä professori Miljukov, viideksi vuodeksi, sillä tämän
ajan valtakunnan-perustuslait määräsivät duuman valtakaudeksi, --
jollei hallitsija sitä ennen hajoittanut.

Kansan nimessä duuma kääntyi tsaarin puoleen _adressilla_. Se oli
kadettien sepittämä ja vaati: ehdotonta armahdusta kaikista
valtiollisista rikoksista, luvattujen vapauksien pikaista
toteuttamista, parlamentillisen ministeristön muodostamista,
kuolemanrangaistuksen sekä valtakunnanneuvoston poistamista,
uudistuksia kaikilla valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän aloilla,
talonpoikien maannälän tyydyttämistä siirtämällä valtion- sekä kaikki
kirkko- ja hallitsijasuvun maatilat maavarastoksi, jota oli käytettävä
talonpoikien hyväksi ja tarpeen vaatiessa lisättävä yksityistilusten
pakkoluovutuksella. Siinä oli laajapiirteinen ja selvä ohjelma, jossa
kuitenkin oli ammottava aukko: Venäjän parlamentin suhtautuminen
valtakunnan ei-venäläisiin kansoihin. Adressissa käytetty puheenparsi
"Venäjän kaikkien kansallisuuksien oikeutettujen tarpeiden
tyydyttämisestä" ei voinut jälkimmäisiä rauhoittaa. Erityisen kiihtynyt
oli puolalainen ryhmä (kolo), joka kadettien aikaisempien lupausten
mukaisesti oli odottanut Puolan itsehallinnon palauttamisen juhlallista
vakuutusta. Seitsenpäiväisten keskustelujen jälkeen, joissa
venäläisille ominainen, mutta niin kauan tukahdutettu puhujataito
vietti voittojaan, adressi melkein yksimielisesti hyväksyttiin. Vain
äärimmäinen oikeisto ja nuo 15 salaista sosiaalidemokraattia
äärimmäisessä vasemmistossa eivät äänestäneet sen puolesta. Tsaari
kieltäytyi vastaanottamasta duuman lähetyskuntaa, joka tahtoi
juhlallisesti jättää hänelle kansaneduskunnan julkilausuman. Vasta
26 p. toukokuuta ministeripresidentti antoi hallituksen vastauksen
parlamentin ohjelmakirjoitukseen. Se sisälsi selvän kiellon. Sitä eivät
kadetit olleet odottaneet, ja he kävivät heti hyökkäykseen. Ylpeällä
paatoksella Miljukovin tuleen lähettämä puhuja Nabokov julisti:
"Toimeenpanevan vallan on alistuttava lainsäädäntövallan alle." Tämä
korulause -- sen enempää se ei ollut -- sai kokouksen riehahtamaan
suosionmyrskyyn. Yksimielisesti duuma lausui hallitukselle syvimmän
epäluottamuksensa ja vaati sitä poistumaan, antaaksensa sijaa
sellaiselle ministeristölle, jota "kansan luottamus kannatti".

Toukokuun 29 p. alkoivat keskustelut _agraarikysymyksestä_, joka oli
hallituksen ja kansan välisen erimielisyyden ydinkohtana, ja kestivät
yksitoikkoisina aina duuman loppuun asti. Kaksisataa puhujaa oli
ilmoittautunut. Yksi talonpoikaisedustaja toisensa jälkeen nousi
puhujalavalle, sanoakseen valitsijainsa käskystä sanasensa. Se oli
aina sama: maa on Jumalan, se ei kuulu tsaarille, ei rikkaalle
tilanomistajalle, vaan köyhälle, hätää-kärsivälle talonpojalle, joka
yksin sitä muokkaa, ja jolla sentähden yksinään on siihen oikeus. Tätä
alkuperäistä maanjaon kaipuuta kadettien agraariehdotus koetti
tyydyttää. Sen tekijä oli Moskovan maataloudellisen opiston
apulaisprofessori _M. Herzenstein_, joka juutalaisen syntyperänsä
tähden kaksikymmentä vuotta oli saanut taistella saadakseen akateemisen
oppituolin, johon hän tieteellisten teostensa tähden oli oikeutettu.
Suurmaanomistus oli uhrattava talonpojille "kohtuullista korvausta
vastaan", jonka Herzenstein oli laskenut 6 miljaardiksi ruplaksi.
Pakkoluovutettu peltoala oli palstoitettava ja annettava paikalliselle
talonpoikaisväestölle "pitkäaikaiseen ja luovuttamattomaan nautintoon"
eräänlaisen perinnöllisen vuokran muodossa. Vain sen tulee maata
omistaa tai "käyttää", joka sitä omin käsin muokkaa. Miljukov ja Stuve
vakuuttivat, että tämän suunnitelman toteuttaminen merkitsi "suurinta
uudistusta, mitä maailma tähän asti oli nähnyt". Tilastomiehet
osoittivat vastaväitteitä kohtaamatta, että niin paljon maata, kuin
talonpojat pyysivät, yksinkertaisesti ei Venäjän valtakunnassa ollut.
Mutta se ei sen enempää huolettanut talonpoikaisedustajia. Novoje
Vremja teki sen keksinnön, että "juutalainen" Herzenstein oli
kopioinut kuuluisan ehdotuksensa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta,
sen 47. luvusta, jossa kerrotaan, kuinka vierasheimoinen nousukas
Joosef faaraoiden maan valtioministerinä oli luovuttanut kaikki
yksityistilukset. Toiset lehdet vertasivat edustaja Herzensteiniä
"roomalaiseen sosiaalidemokraattiin" Tiberius Gracchukseen toiselta
vuosisadalta e.Kr. Mutta ei mikään arvostelija eikä Herzenstein
itsekään tiennyt, että hänen ehdotuksensa jo vuosisatoja oli ollut
toteutettuna Venäjän naapurivaltiossa Kiinassa.

Agraarisuunnitelmallaan kadetit olivat voittaneet kaikkien
talonpoikaisedustajien silmää rävähtämättömän kannatuksen, joiden
hallitus oli toivonut duumassa muodostavan vanhoillisen vastapainon
jyrkkiä uudistuspyrintöjä vastaan. "He seuraavat meitä, eivätkä
hallitusta", sanoi Herzenstein pilkallisesti ministeri Stishinskille,
"sillä he huomaavat, että meidän ryhmämme tuoksuaa maalta". Siitä
saakka oli katkera pikkusota hallituksen ja kansaneduskunnan kesken.
Duuma asetti valiokunnan kiireellisesti valmistamaan lakiehdotusta
kuolemanrangaistuksen poistamiseksi. Hallitus vastasi siihen
mestauttamalla kahdeksan vallankumouksellista Riiassa. Duuma lausui
hallitusta vastaan sen oikeutetun moitteen, ettei se vielä ollut sille
esittänyt ainoatakaan uudistusehdotusta. Hallitus vastasi siihen
esityksellä 40,029 ruplan 49 kopeekan myöntämisestä Tarton yliopiston
sairaanhoidollista pesulaitosta sekä kasvihuonetta varten. Se oli ivaa!
Duuma kuvasi 236 hallitukselle tehdyssä välikysymyksessä virkavallan
mielivaltaisuutta ja oikeudenhalveksimista. Hallitus vastasi siihen
panemalla toimeen juutalaispogromin Bjalostokissa 14 p. kesäkuuta.
Entinen sisäministerinapulainen ja senaikuinen kadettilainen edustaja
ruhtinas Urusov paljasti poliisiosaston salaisen toiminnan pogromien
toimeenpanossa. Senaikuinen sisäministeri Stolypin kielsi kaiken
virkamiesten osanoton Bjalostokin verilöylyyn. Duuma lähetti sinne
parlamentillisen tutkijakunnan, joka vastaväitteitä kohtaamatta todisti
poliisin järjestäneen ryöstöt ja murhat. Hallitus kieltäytyi
luovuttamasta syyllisiä oikeuden käsiin, niinkuin oli pyydetty.

Samaan aikaan kuin duuma, piti kokouksiaan _valtakunnanneuvosto_, jonka
toiminta hupeni muutamiin sisällyksettömiin täysistuntoihin. Sen
valiokuntien työstä ei kuulunut mitään. _Tsaarista_ sanomalehdet vain
kertoivat, että hän armollisesti vastaanotti taantumuksellisia
arvohenkilöitä, suuressa määrin jakeli ritarimerkkejä ja
rykmenttipyhimysten kunniaksi piti sotajoukkojen paraadeja. Tämä
hovi-idylli häiriytyi 24 p. kesäkuuta yht'äkkiä, kun Preobrashenskin
kaartinrykmentin ensimmäinen pataljoona, jonka kunniapäällikkö oli
Nikolai II itse, teki kapinan.

Sillä aikaa kuin hallituksen ja kadettien välinen taistelu
julkisuudessa jatkui mitä kiivaimmalla tavalla, molemmat salaa
neuvottelivat _rauhanteosta_.

Palatsikomendantti Trepov, jonka neuvoihin tsaari suuresti luotti, sekä
ministerit Stolypin ja Isvolsjki tarjosivat hallituksen nimessä
Miljukoville ynnä muille kadeteille pääsyä kokoomusministeristöön.
Vastineeksi heidän puolueensa tuli luopua agraarisuunnitelmasta sekä
kuolemanrangaistuksen poistamisvaatimuksesta ja julkisesti rikkoa
välinsä liittolaistensa trudovikkien kanssa. Puoluejohtajat olivat
tähän kauppaan valmiit, mutta vaativat kadeteille enemmistöä
kabinetissa, ennen kaikkea itselleen sisäministerinpaikkaa, jota
Stolypin ei kuitenkaan tahtonut antaa. Goremykin pysyttelihe taustassa
ja varoitti virkatovereitansa myöntyväisyydestä. Vaikutusvaltaiset
kadettipuolueen jäsenet vuorostaan varoittivat johtajiaan "liiallisista
myönnytyksistä voimattomalle hallitukselle". Kaikki tai ei mitään
kuului lopuksi kadettien tarjous. Asiasta ei tullut mitään. Kesäkuun
lopussa hallitus päätti hajoittaa duuman ja kokosi kaiken varalta
luotettavia rykmenttejä Pietariin ja Moskovaan.

Heinäkuun 3 p. hallitus julkaisi ehdotuksensa maahädän huojentamiseksi.
Se hylkäsi mitä jyrkimmällä tavalla kaiken pakkoluovutuksen, mutta
lupasi sensijaan perustaa maavaraston jättämällä sen haltuun
valtion tilukset ja runsaskätisesti ostamalla yksityistiluksia
talonpoikaispankin avulla. Valtion avustusta mitä laajimmassa määrässä
oli edelleen myönnettävä talonpojille heidän siirtyessään Siperiaan
sekä muuttaessa osamaata yksityisomistukseksi. Sen johdosta duuma
päätti julistuksella kääntyä kansan puoleen, pyytäen sitä ratkaisemaan
kumpiko agraariehdotus oli parempi. Eräs valiokunta valmisteli
julistusta, jonka duuma 17 p. heinäkuuta ensi lukemisessa hyväksyi.
Samana päivänä levisi huhu, että hallitus oli päättänyt hajoittaa
duuman. Niin oli todella laita. Goremykinin tosin, joka kiihkeästi oli
siihen kehoittanut, valtasi viime hetkessä pelko tämän toimenpiteen
seurauksista. Veripunaisin värein kadettipuolueen puhujat olivat
maalanneet seinälle vallankumouksen hirmukuvan, jonka duuman
hajoittaminen ehdottomasti oli päästävä irralleen. Silloin Stolypin
astui vaaran paikalle ja otti ministerineuvoston johdon. Hän oli
kunnianhimoinen ja kyvykäs, mutta myöskin isänmaallinen ja rohkea. Hän
uskoi hallituksen voimaan ja monarkian tulevaisuuteen. Urkkija Asevin
salaiset kertomukset sosiaalivallankumouksellisen puolueen vähistä
voimakeinoista vahvistivat häntä luottamuksessaan.

Miljukov, huolissaan tulevasta ministeri-ihanuudestaan, päätti
tyynnyttää myrskyä. Heinäkuun 19 p. hän, käsiteltäessä toiseen kertaan
duuman kehoitusta kansalle, esitytti siihen muutosehdotuksia
hallituksen ehdotuksen suuntaan. Se oli liian myöhäistä. Trudovikit ja
talonpojat, jotka eivät aavistaneet mitään siitä, että oli tekeillä
lehmäkauppa ministeripaikoista, hintana oman vakaumuksensa uhraaminen,
ja jotka hartaasti ja lujasti pysyivät kadettien saarnaamassa uskossaan
parlamentin kaikkivaltaan, äänestivät kumoon kadettien vastaehdotukset.
Lauantaina 21 p. heinäkuuta Nikolai II Pietarhovissa allekirjoitti
käskykirjeen _duuman hajoittamisesta_. Seuraavana aamuna edustajat
lukivat sen lehdistä, riensivät säikähtyneinä Taurian palatsiin ja
tapasivat kaikki ovet suljettuina. Ikkunoista he näkivät välkähtäviä
pistimiä ja pääsisäänkäytävissä tsaarin käskykirjeen: edustajien
kykenemättömyys luovaan työhön, heidän valtuuksiensa ylittäminen ja
laiton kehoitus kansalle olivat pakottaneet hänet hajoittamaan duuman.
"Mutta järkähtämätön oli hänen tahtonsa pysyttää voimassaan duumaa
koskeva laki." Senmukaisesti hän 5 päiväksi maaliskuuta 1907 kutsui
kokoon uuden duuman, josta hän toivoi, että siinä "ilmestyisi ajatuksen
ja teon sankareita".

Heinäkuun 22 päivän iltana matkusti osa duumaedustajia, kadetteja ja
trudovikkeja, Viipuriin, siellä, Pietarin poliisin valtapiirin
ulkopuolella, neuvotellakseen asemasta. Hotelli Belvedèressä Muromtsev
avasi runkoparlamentin. Syvä suuttumus hajoituskäskyssä lausutuista
moitteista, kauhea pettymys kaikkien toiveiden äkillisestä
raukeamisesta vallitsi kokouksessa. Tahdottiin kääntyä kansan puoleen,
puolustautua sen edessä, kehoittaa sitä vastarintaan. Aktiiviseen,
ehdottivat taistelunhaluisina trudovikit, ei, vain passiiviseen,
verenvuodatuksen välttämiseksi, kehoittivat varovaiset kadetit. Pitkää
aikaa keskusteluun heillä ei ollut, sillä Viipurin läänin kuvernööri
ilmoitti, ettei hän sallisi kokouksen kestää päivää kauempaa. Eräs
valiokunta, jonka puheenjohtajana oli Miljukov, sepitti kehoituksen
kansalle: älkää antako hallitukselle yhtäkään kopeekkaa älkääkä
yhtäkään sotamiestä, ennenkuin kansaneduskunta kutsutaan kokoon.
Edustajat hyväksyivät tämän sanamuodon ja allekirjoittivat
kehoituksen. Taaskin kerran historioitsija Miljukov oli tietämätön
historian opetuksista. Mitä venäläiset kansanedustajat 23 p. heinäk.
1906 Viipurissa päättivät, sen oli 58 vuotta ennen Preussin
kansalliskokouksen runkoparlamentti 15 p. marrask. 1848 tehnyt,
saamatta kehoituksellaan veronmaksu- ja asevelvollisuuskieltoon
vastakaikua kansassa. Samaa tapahtui nyt Venäjällä. _Viipurin kehoitus_
ei ollut taistelun alkua, vain kadettien epätoivon huuto. Se suuri
kansanmyrsky, jota he olivat odottaneet, ei tullutkaan: veroja virtasi
edelleen hallituksen rahastoihin, ja määräaikana syksyllä ilmestyivät
täysilukuisina kaikki asevelvolliset kutsuntatoimistoihin.
Muutamissa niistä istui kohtaloonsa alistuen Viipurin julistuksen
allekirjoittajia, joilla ei ollut rohkeutta teolla vastata sanoistaan.
Voimakkaammin duuman hajoittaminen vaikutti ulkomaiden pörsseihin
venäläisen valtiokoron jyrkän arvonlaskun muodossa sekä eräässä
Timesin kirjoituksessa, jossa tsaarihallitusta syytettiin
luottamuksenrikkomuksesta länsieuroppalaisiin lainanantajiinsa nähden.
Vastoin odotusta venäläinen kyllä otti rauhallisesti, monin paikoin
välinpitämättömästi vastaan tiedon duuman hajoittamisesta.
Elonkorjuutöiden tähden, Miljukov arveli, ja pani toivonsa syyskuuhun.
Mutta silloinkin syntyi vain yksityisiä kapinoita tilanomistajia, mutta
ei hallitusta vastaan. Ihmeitä uskovien Venäjän talonpoikien kesken
alkoi pian kiertää kertomuksia, kuinka tsaari sotamiehillään oli
ajattanut duuman hajalle, koska se oli tahtonut panna hänet viralta.
Sellaiset jutut levisivät yhä laajemmalle, eivätkä kotiin palanneet
talonpoikaisedustajat voineet niitä kumota, koska he "eivät olleet
ymmärtäneet herrojen puheita Piiterissä" (Pietarissa). He jäivät
toivomaan toista duumaa, joka voisi toteuttaa talonpoikaisen
maaihanteen. Kun kansan suuri enemmistö oli näin tylsää, niin täytyi
vallankumouksellisten puolueiden kapinahankkeiden ja valtiollisten
hirmutekojen, huolimatta kiihkoisen alttiista uhrautuvaisuudesta, jäädä
tuloksettomiksi. Sosiaalidemokraattisen puolueen keskuskomitea käski
tekemään yleisen vastalauselakon duuman hajoitusta vastaan, mutta
sellainen syntyi vain molemmissa pääkaupungeissa sekä eräissä
teollisuuskeskuksissa. Se loppui lyhyeen ja laimeasti, sillä työläiset
olivat väsyneet lakkoihin ja väestö suuttunut kaupan ja liikkeen yhä
jatkuvasta lamaustilasta. Sosiaalivallankumouksellisten tai
bolshevikkien virittämät sotilaskapinat Poltavassa, Viaporissa,
Kronstadtissa ja Odessassa kukistettiin toisilla sotaväenosastoilla tai
sotalaivoilla. Kronstadtissa vallankumous hukkui viinamereen, josta
kapinoitsijat juopuivat ihan mielettömiksi. Lenin julkaisi
lentokirjasen "Duuman hajoitus ja köyhälistön tehtävät", jossa hän
lausui peittelemättömän ilonsa "kadettien harhakuvitelmien" lopusta.
Hänen mielestään oli sinä väliaikana, joka oli kuluva ennen köyhälistön
uutta suurta eteenpäin-rynnistystä, vallankumouksellista tulta
pidettävä vireillä jatketuilla murhayrityksillä sekä sissisodalla.
Kansan taistelua hallituksen joukkoja vastaan ei kuitenkaan syntynyt
muualla kuin eräissä Puolan ja Kaukasian kaupungeissa sekä maaseuduilla
Itämeren-maakunnissa, missä niinsanotut "metsäveljet" kävivät
partiosotaa poliisia ja kasakoita vastaan.

Niinkuin Lenin, niin myöskin Venäjän kansan liiton johtaja, tri
Dubrovin, oli ihastunut kadettipuolueen valtiollisesta luhistumisesta.
Hän teki heinäkuussa Venäjän ympäri kiertomatkan, joka muodostui
riemukuluksi. Paikalliset satraapit vastaanottivat kaikkialla tuon
vaikutusvaltaisen korvaankuiskuttajan palvelushaluisella
kunnioituksella. Hänen kehoituksestaan kuvernöörit ja arkkipiispat
puhuen ja siunaten ottivat osaa liiton uusien yhdistys- ja
teehuoneistojen vihkimistilaisuuksiin. Varoittavaksi esimerkiksi sekä
kostonhimonsa tyydyttämiseksi Dubrovin kätyreillään murhautti kadettien
agraariehdotuksen sepittäjän, professori Herzensteinin, 31 p.
heinäkuuta Terijoen huvilayhteiskunnassa Suomessa. Viipurin poliisi
kyllä otti murhaajat kiinni ja suomalainen oikeusistuin tuomitsi heidät
elinkautiseen vankeuteen, mutta tsaarin antamalla armahduskirjeellä
heidät heti vapautettiin. Itse murhateon aiheuttaja kieltäytyi kopeasti
venäläisenä puolustautumasta vierasheimoisen tuomioistuimen edessä.
Pietarin poliisi epäsi jyrkimmässä muodossa kaiken avun antamisen
Suomen viranomaisille tämän murhatyön tutkimisessa.

Uusi ministeripresidentti _Pjotr Stolypin_ katsoi näissä
oloissa päätehtäväkseen raivata sellaisen keskitien vallankumouksen
ja taantumuksen välillä, jota Venäjän oli mahdollista kulkea ja
joka voi johtaa maan sekasorron tilasta pois. Heti nimityksensä
jälkeen hän kääntyi lokakuulaisjohtajan Gutshkovin ja erään uuden
keskustapuolueen, "rauhallisen uudistuksen puolueen", johtajien,
kreivi Heydenin, Shipovin ja N. Lvovin puoleen, kehoittaen heitä
astumaan hallitukseen. He asettivat ehdoksi, että oli laadittava
uudistusohjelma lokakuunmanifestin henkeen, minkä Stolypin hylkäsi.
Samaan aikaan Miljukov vannotti äskeisiä liittolaisiaan kieltäytymään
yhteistyöstä ministeripresidentin kanssa, minkä he sitten tekivätkin.
Kun myöskin slavofiilinen Moskovan aatelismarsalkka Samarin kieltäytyi
hänelle tarjotusta pyhän synodin yliprokuraattorinvirasta, niin
Stolypinin duumattomana aikana edelleen täytyi hallita valtiota
virkavallan miehillä sekä 87. §:n, tuon hätäpykälän, avulla.
Vain niinkuin ihmeen kautta hän 25 p. elok. 1906 vältti erään
sosiaalivallankumouksellisen puolueen rohkean murhayrityksen. Kaksi
valittua, jotka olivat vihkiytyneet murhaan ja kuolemaan, tunkeutui
ulkomaiseen sotilasunivormuun puettuna hänen taloonsa ja heitti kaksi
pommia, joiden räjähtämisestä oli mitä kauheimmat seuraukset.
Murhayrityksen tekijät repeytyivät palasiksi, mutta heidän mukanaan
27 henkeä sai surmansa, ja monet muut haavoittuivat, niiden joukossa
myöskin Stolypinin tytär. Hän itse jäi haavoittumattomaksi. Hän
vastasi murhayritykseen panemalla toimeen _kenttäsotaoikeudet_
1 p. syyskuuta annetulla asetuksella. Ne olivat lyhennetyllä ja
joudutetulla oikeudenkäyntimenettelyllä toimivia pikaoikeuksia
vallankumouksellisten rikosten tuomitsemiseksi. Mutta vain
paikallisilla kenraalikuvernööreillä oli lupa antaa vangitut näiden
tuomioistuinten käsiin. Jos ne, niinkuin melkein aina oli laita,
langettivat kuolemantuomion, niin se heti pantiin toimeen. Tämän,
syyskuun 1 päivän asetuksen mukaan, joka pysyi laillisesti voimassa
aina vuoden 1907 toukokuun 3 päivään saakka, mestattiin 683 henkeä.
Paitsi näitä pikaoikeuksia työskentelivät kaikkialla myöskin
säännölliset sotaoikeudet, joiden menettely antoi puolustukselle
laajoja oikeuksia ja joiden kuolemantuomioita vastaan oli lupa vedota
tsaarin armahdukseen.

Kadettipuolue totesi lokakuun alussa Helsingissä pitämässään
kongressissa siihenastisen toimintansa tulokset. Mieliala oli kovin
masentunut. Miljukov pysyi kaikista moitteista huolimatta tunnustettuna
johtajana. Mutta hänen itsensä täytyi myöntää, että Viipurin kehoitus
oli ollut "epätarkoituksenmukainen". Siihen loppui puolueen
sankariaika: voitonvarman hyökkäyksen sijaan hallituksen lujia asemia
vastaan oli kongressin päätöksen mukaan astuva suunnitelmallinen
piiritys. Mutta "piiritetty" hallitus kävi pian hyökkäykseen, kielsi
puolueelta pyydetyn laillistuttamisen, karkoitti sen kannattajat
valtion viroista, pakotti monet valtiolliseen teeskentelyyn sekä
päätti jonkin aikaa horjuttuaan jättää tuomioistuimen käsiin
Viipurin kehoituksen 168 allekirjoittajaa. Sitä kolmikuukautista
vankeusrangaistusta, johon kaikki tuomittiin, lievensi valtiollisen
marttyyriuden pyhimyskehä. Mutta kovasti, peloittavan kovasti, kohtasi
heitä lisärangaistus: aktiivisen ja passiivisen vaalioikeuden
menettäminen elinkaudeksi. Hallituksen antamasta viittauksesta
aateliskokoukset riensivät keskuudestaan arvottomina jäseninä
sulkemaan "viipurilaiset". Ei arvokas Muromtsevkaan välttänyt tätä
säätyveljiensä rangaistustuomiota. Maata-omistavan aateliston mieliala
oli kaikkialla tullut hallitukselle kuuliaiseksi; entisestä
vastustuksesta talonpoikaislevottomuuksien jälkeen ja kadettien
uhkaavan agraariehdotuksen johdosta ei ollut enää merkkiäkään
huomattavissa. Se vaikutti osaltaan syksyllä 1906 toimitettuihin
semstvovaaleihin, jotka aateliston valta-asemaan katsoen kaikkialla
kävivät taantumukselliseen tai vanhoilliseen suuntaan. Oli niinkuin
Itävallassa ja Saksassa vuoden 1848 lopussa, jolloin monet kantoivat
hautaan maaliskuun-päivien harhakuvitelmat.

Paljoa ankarammin ja raaemmin kuin kaikki entiset sisäministerit
Stolypin iski vastustuspuoluetta, jota hän vihasi, ja vallankumousta,
jota hän pelkäsi, mutta todellisena valtiomiehenä hän samalla teki
rakentavaa työtä. Tässä hän jyrkästi erosi edelläkävijöistään ja
seuraajistaan, ennen kaikkea Plehwestä, joka yksin poliisitoimenpiteillä
tahtoi uudistaa Venäjän. Mitä ennen häntä jo kauan vapaamieliset
oppineet ja poliitikot olivat kehoittaneet tekemään, mitä Witte 1905 oli
ennustellut ja aateliskongressi toukokuussa 1906 suositellut, sen teki
Stolypin. Hän päätti laskea kirveen Iso-Venäjän maataloudellisen
kehittymättömyyden juurelle: hävittää _mirin_, joka oli yhtä pyhä
taantumuksellisille kuin vallankumouksellisille. Laki 22 p:ltä marrask.
1906, joka annettiin 87. artiklan perustuksella, antoi jokaisen
talonpoikaiskunnan enemmistölle vapauden ja keinot siirtyä peltomaan
yhteisomistuksesta yksinomistukseen. Mutta jos kylänosakasten
enemmistö tahtoi pysyä vanhoillaan; niin laki antoi yksityiselle
talonpoikaisisännälle oikeuden eroa miristä ja muuttaa hänelle tulevan
osan yhteisomistuksesta pyöristetyksi yksityisomaisuudeksi. Kummassakin
tapauksessa valtio tarjosi teknillistä ja aineellista apuansa "maan
järjestelykomissionin" välityksellä. Stolypin oli täysin tietoinen
kumouksellisen agraariuudistuksensa vaikeuksista ja seurauksista.
Vähintään ihmisiän hän arveli sen toteuttamisen vaativan. Hän ei
myöskään kieltänyt sitä valtiollista tarkoitusta, minkä hän
uusmuodostukseensa liitti. Hän tahtoi sillä ajaa kiilan suureen,
harmaaseen talonpoikaisjoukkoon, joka kaikkialla oli yhtä kurja ja
yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa ajatteli samalla tavalla.
Se oli tällä uudistuksella halaistava kahteen osaan, tyytyväisiin
talollisiin ja maattomaan köyhälistöön. Uuden vallankumouksen sattuessa
ensimmäinen ryhmä taloudellisesta itsekkyydestä pysyisi hallituksen
puolella, toinen voitaisiin ensimmäisen kautta poliisien ja kasakkain
avulla helposti pitää ohjissa. Eivät ainoastaan sosialistit, vaan
myöskin kadetit aloittivat heti laajan kiihoituksen kaupungeissa
ja maalla tätä väliaikaista lakia vastaan, joka lopulliseen
toteuttamiseensa tarvitsi duuman vahvistamista. Valtiolliset näkökohdat
olivat tässä määräävinä eivätkä kansantaloudelliset. Herzensteiniläinen
agraariehdotus oli kadeteille ainoana siltana päästäksensä valtiolliseen
yhteisymmärrykseen talonpoikaisten valitsijajoukkojen kanssa. Sellainen
oli myöskin lokakuunkongressin päätös, ja vain kerettiläinen saattoi
sitä horjuttaa.

Yhtä kohtalokkaaksi kuin Saksalle tuli Bismarckin ja saksalaisen
edistyspuolueen välinen vastakohta, oli Venäjälle Stolypinin ja
kadettien välinen katkera vihamielisyys oleva, sillä näiden takana oli
sivistyneen porvarissäädyn enemmistö. Ilman sen apua ei valtion
todellinen uudistaminen länsimaisten periaatteiden mukaan ollut
mahdollinen. Kadetit eivät löytäneet tietä yhteiseen työhön hallituksen
kanssa itsepäisen ja ylpeän kamariviisautensa tähden, joka on kaikkien
nuorten puolueiden vika. Stolypin ei ole ensimmäisen kieltäytymisen
jälkeen enempää hakenut Venäjän tulevaisuudelle niin välttämätöntä
sovintoa tuon suurimman puolueen kanssa, joka edusti sivistystä ja
omistusta; siitä esti häntä viha, jonka valtiomiehen ei tule sallia
itseänsä johtaa. Ja tämän Stolypinin tekemän virheen tehostivat
karkeuksiin ja ilkeyksiin asti lukemattomat maakuntasatraapit aina
poliisivahtimestareihin asti. Pidettiin lujaluonteisuuden todistuksena
ja edullisena virkauralla kohoamiselle tehdä pilaa "Viipurin
rinkelin tekijöistä" ja käydä käsiksi maassa makaavaan puolueeseen
sosiaalidemokraattien ilkeäksi iloksi. Lenin oli oikeassa, kun hän 1905
sanoi puolueensa vaarallisimmaksi viholliseksi vapaamielistä
porvaristoa ja suositti panettelua parhaana aseena sitä vastaan. Ja
Leninin liittolainen tuossa likaisessa taistelutavassa Venäjän
sivistynyttä porvaristoa vastaan oli tietämättään taantumuksellinen
virkavalta monen vuoden kuluessa, kunnes tuli sen ja monarkian loppu.

Kenttäoikeuksista huolimatta vallankumouksellinen liike edelleen jatkui
kautta maan. Joulukuussa sosiaalivallankumouksellisten Luzernissa
pitämä puoluekongressi päätti, että korkeammat virkamiehet olivat
murhattavat "lentävien taisteluosastojen" toimesta, joiden oli
määrä ilman keskuskomitean tarkastusta itsenäisesti suunnitella
murhahankkeita ja panna ne toimeen. Sen johdosta Asev ei enää ajoissa
voinut varoittaa poliisiosastoa. Joulukuun 23 p. murhattiin kreivi
Aleksanteri Ignatiev, tammikuun 3 p. 1907 Pietarin kaupunginpäällikkö
von der Launitz, kuutta päivää myöhemmin kaikkien sotaoikeuksien ylin
virallinen syyttäjä, kenraali Pavlov. Duumavaaleihin, jotka alkoivat
21 p. tammikuuta ja kestivät 17 päivään helmikuuta, ottivat tällä
kertaa vilkkaasti ja innokkaasti osaa sosiaalivallankumoukselliset
niinkuin sosiaalidemokraatitkin. Tämä vallankumouksellisten osanotto
vaalitaisteluun vaikeutti kadettien harjoittamaa kiihoitusta, joille
toiselta puolen hallitus asetti kaikkia ajateltavissa olevia
esteitä. Heidän johtajansa Miljukovin nimi pyyhittiin toistamiseen
mielivaltaisesti valitsijaluettelosta. Senaatti katsoi arvonsa
mukaiseksi venyttää erinäisiä hallitukselle epämukavia vaalilain
määräyksiä "selittämällä niiden oikeata tarkoitusta". Mutta mitkään
oikeudenloukkaukset eivät auttaneet. Talonpojat eivät nyt enempää kuin
ennenkään antautuneet hallituksen vaikutuksen alaisiksi, vaan
äänestivät niitä ehdokkaita, jotka lupasivat heille enimmän maata.
Mitään eroa sosialistien, "sitselistien" (karttuunimekkojen), ja
kadettien, "konokradien" (hevosvarasten), välillä ei venäläinen kylä
voinut huomata. Molemmat lupasivat maata mielin määrin; mitä he muuta
vielä tahtoivat oli käsittämätöntä. Vallankumouksellisten kiihoituksen
tähden, jonka taistelukeinoina olivat mielikuvitukselliset lupaukset,
uhkaukset ja panettelu, _toisen duuman_ vaalien tulos oli paljoa
radikaalisempi kuin ensimmäisen. Vasemmiston muodosti 100 trudovikkia,
64 sosiaalidemokraattia, 34 sosiaalivallankumouksellista ja 14
kansansosialistia, yhteensä 212 edustajaa, joille parlamentissa oli
pääasiana mahdollisuuden mukaan käyttää puoluetarkoituksiin hyväksensä
kansanedustajien puhevapautta ja loukkaamattomuutta. Oikeiston taas
muodosti 22 kansanliittolaista ja monarkistia, jotka periaatteellisesti
vastustivat edistysmielisiä uudistuksia ja valtiosääntöä sekä ajoivat
duuman hajoittamista. Todelliseen parlamenttityöhön valmis ja siihen
myöskin pystyvä keskusta oli koottu 92 kadetista, 32 lokakuulaisesta ja
9 rauhallisesta uudistajasta, edistysmielisestä ja kansanvaltaisesta
uudistajasta, yhteensä siis vain 133 edustajasta. Mutta enimmin
hallitusta kauhistuttivat 210 rajamaiden edustajaa, jotka kaikki
pitivät lujasti yhtä vaatiessaan kansallista itsenäisyyttä, ainakin
mitä laajinta itsehallintoa sekä kansalliskieltensä tunnustamista
yhdenvertaisiksi valtakunnankielen kanssa. Osaksi he, niinkuin
lättiläiset, virolaiset, liettualaiset ja grusialaiset edustajat,
olivat liittyneet kadetteihin tai vallankumouksellisiin, osaksi taas he
muodostivat omia ryhmiä, niinkuin puolalainen "kolo" 46, "Ukrainan
gromada" 40 ja "muhamettilainen ryhmä" 32 edustajineen. Venäjän
saksalaisen väestön edustajat olivat liittyneet "Lokakuun 17 päivän
liittoon", juutalaiset taas kadettien tai sosiaalidemokraattien
puolueeseen.

Ei salkku tyhjänä ja hämmästyksestä sanattomana, niinkuin tuo
kuivettunut virkavaltias Goremykin, vaan virastolaukkunsa täynnään --
hänellä oli valmiina 34 uudistusehdotusta -- ja valtiomiehen-arvoisella
puheella Stolypin otti vastaan duuman. Maaliskuun 19 p. hän esitti
sille vapaamielisen hallitusohjelman ja sanoi olevansa valmis
perustavaan uudistustyöhön venäläisen elämän kaikilla aloilla käsi
kädessä duuman kanssa. Kadetit olivat siihen valmiit, sillä he
pelkäsivät syystä duuman pikaista hajoittamista, jollei sen
enemmistö pääsisi yksimielisyyteen hallituksen kanssa. Mutta
he pelkäsivät myöskin valitsijoitansa ja vastasivat sentähden
ryhmäpäätöksen mukaisesti Stolypinin ohjelmapuheeseen äänettömyydellä.
Sosiaalidemokraattien nimessä grusialainen Tseretelli vihamielisessä
puheessa julisti sodan hallitusta vastaan. Puoluekulissien takana
näytti tosin hieman toisenlaiselta kuin parlamentillisella näyttämöllä.
Plehanov suositti yhteistoimintaa kadettien kanssa rauhallisen
lainsäädäntötyön hyväksi, minkä Leninin ryhmäkunta julisti
köyhälistönvastaiseksi ja inhoittavaksi menettelyksi. Hurja raivo ja
rajaton katkeruus, joka oli kasautunut vainon vuosina ja kiihtynyt
kenttäoikeuksien veriteoista, huokui sosiaalivallankumouksellisten
intohimoisista lausunnoista. He puhuivat ulos ikkunasta. Sanomalehtien
duumaselostuksista kansan oli määrä heitä kuulla ja heitä seurata
tsaarivallan kukistamiseksi.

Taurian palatsin läheisyydessä eräs entinen valtiomies taisteli
kuolinkamppailuaan, _Konstantin Pobedonostsev_. Kuumeisella
mielenkiinnolla ja syvällä mielenkuohulla kuoleva vanhus seurasi duuman
keskusteluja ja noita hurjia syytöksiä hänen entistä hallintoaan
vastaan. Historian nemesis oli pitänyt hänet hengissä siksi kauan, että
hän ennätti nähdä järjestelmänsä täydellisen luhistumisen. Kun
sosiaalivallankumoukselliset edustajat manasivat esiin vainajien
varjot, kirosivat tsaari Aleksanteri III:ta ja 200 kansanedustajan
osoittaessa raikuvasti suosiotaan ylistivät isänmaan marttyyreina ja
sankareina Sheljabovia ynnä muita vuoden 1881 keisarinmurhaajia,
silloin kuoli se mies, joka kerran oli ollut Venäjän hallitsijana, 23
p. maaliskuuta. Suuren, pyhän Venäjän hän oli tahtonut luoda, ja
hänestä oli tullut valtion hävittäjä.

Duumassa ei ollut johtavaa puoluetta; ei syntynyt mitään
enemmistöblokkia, joka olisi tehnyt lopun tarkoituksettomista
välikysymyksistä ja päätöslauseista sekä oikeiston ja vasemmiston
välisistä häväistyskohtauksista ja kaksintaisteluista ja ryhtynyt
asiallisesti käsittelemään hallituksen uudistusehdotuksia. Toivotusta
maan rauhoittamisesta kansaneduskunnan olemassaolon vaikutuksesta ei
ollut merkkiäkään huomattavissa. Murhayritykset, rosvohyökkäykset ja
valtiolliset varkaudet eivät loppuneet. Jos tekijät välttivät
sotaoikeuden pakenemalla ulkomaille, niin poliisiosaston asiamiehet
siellä vainosivat heitä. Murha katsottiin tällöin luvalliseksi
taistelukeinoksi, jos ulkomaan tuomioistuimet kieltäytyivät
luovuttamasta valtiollisia rikoksentekijöitä. Mutta paha oli, että
Stolypin 1 p. maalisk. 1907 suostui erääseen oikeusministerin
puoltamaan ulkoministerin anomukseen, jonka mukaan sala-asiamiehelle ja
pikkuporvarille A. Viktoroville suotiin paitsi rahapalkintoa myöskin
henkilöllinen kunniaporvarinoikeus, koska hän eräässä Ruotsista
Lontooseen menevässä höyrylaivassa oli myrkkylaukauksella murhannut
muutaman sosiaalivallankumouksellisen pakolaisen, jolloin tämän
hyttitoverit, kaksi ruotsalaista ja yksi ranskalainen, myöskin olivat
saaneet surmansa.[18] Oikeistolaisetkaan eivät halveksineet
valtiollisen murhan käyttämistä aseenaan. Helmikuun 12 p.
tehtiin "juutalaisvaltiosäännön aikaansaajaa", kreivi Witteä
vastaan murhayritys, joka epäonnistui. Maaliskuun 27 p. muuan
"juutalaiskadettinen" sanomalehtimies, tri Jollos, Moskovassa takaapäin
ammuttiin, josta kadettien sanomalehdistö nosti äänekkään valituksen.
Tarkasti julkisuutta karttaen piti duuman ohessa kokouksiaan
_II yhtyneen aateliston kongressi_, 29 kuvernementin edustajien
valitsema. Tämän salaisen "vastaparlamentin" esimies oli
äärimmäis-taantumuksellinen Strukov, joka yhdessä erään valiokunnan
kanssa valmisti uuden vaalilain, joka mietinnön seuraamana annettiin
Stolypinille. Siinä perusteltiin valtiollista välttämättömyyttä
hajoittaa "vallankumouksellinen" duuma ja samalla muuttaa vaalilakia
maata-omistavan aatelin hyväksi, joka muka oli monarkian ainoa
luotettava tuki.

Vallankumouksellisten kansanedustajien kansankokouspuheet ja se
vastakaiku, minkä ne maassa herättivät, eivät säikähdyttäneet
poliisiministeri Stolypinia, mutta mitä suurimmassa määrin huolestutti
valtiomiestä erään siihen saakka hänelle tuntemattoman 30 miljoonan
suuruisen kansan keksiminen Venäjän valtakunnan rajojen sisältä. Se oli
_Ukrainan_ kansa. Sen 40 edustajaa duumassa varustautui hyökkäykseen
keskitettyä hallintojärjestelmää vastaan, pontevaan selitykseen Venäjän
ja Europan yleiselle mielipiteelle, että he edustivat kansaa, joka
puhui omaa kieltään, joka luonnollisen ja historiallisen oikeuden
perustuksella, niinkuin puolalaiset, vaati Moskovan 17. vuosisadalla
antaman ja Pietarin 18. vuosisadalla riistämän itsehallintonsa
palauttamista. Se oli syy, miksi Stolypin päätti kiireesti hajoittaa
duuman ja julkaista uuden vaalilain, joka ainiaaksi oli ottava
vierailta kansoilta oikeuden lukumääränsä painolla Venäjän
parlamentissa edustaa kansallisia etujaan. Häneltä puuttui vain
riittävä syy, joka yleisen mielipiteen edessä jossain määrin saattoi
oikeuttaa duuman hajoittamisen sekä samaan aikaan tapahtuvan
vallankaappauksen.

Vasemmiston intohimoisten hyökkäysten jälkeen hallitusta vastaan
edustajien enemmistö alkoi noudattaa kadettien harrasta kehoitusta:
varjelkaa duumaa! Älkää antako hallitukselle toivomaansa aihetta sen
hajoittamiseen. Monet talonpoikaiset edustajat ajattelivat peloissaan
valitsijoitaan, kun he, tsaarin ajamina duumasta ulos, taas tyhjin
käsin palaisivat kotikyläänsä. Silloin "Venäjän kansan liiton suuri
neuvosto" yhdessä poliisiosaston kanssa otti hankkiakseen riittävän
aiheen: salaliiton aikaansaamisen duuman keskuudessa tsaarin
murhaamiseksi. Se oli jokseenkin kömpelösti laadittu, provokatorinen
ansa, johon kuitenkin sosiaalidemokraattinen ryhmä heti tarttui.
Toukokuun 16 p. salaliitto "keksittiin". Erään Riiasta valitun
lättiläisen sosiaalidemokraatin Ohsolin luona toimitettu kotitarkastus
antoi raskauttavaa aineistoa. Toukokuun 28 p. duuman enemmistö hylkäsi
oikeiston hyvittämiseksi tarkotetun esityksen terrorin ja valtiollisten
rikosten tuomitsemiseksi. Kesäkuun 14 p. -- uusi vaalilaki oli valmiina
-- hallitus vaati duumalta sen suostumusta siihen, että heti
vangittaisiin 16 sosiaalidemokraattisen ryhmän enimmin syylliseksi
katsottua jäsentä ja ryhdyttäisiin oikeudelliseen tutkimukseen
muita vastaan. Kadetit, jotka eivät tienneet, mitä heidän piti
enemmän pelätä, duuman hajoitustako vai valitsijoitansa, ehdottivat
pelastuskeinona komissionin asettamista tutkimaan syyllisyyskysymystä.
Oikeiston tyydyttämiseksi duuman enemmistö hyväksyi tämän esityksen ja
valitsi 22-jäsenisen ryhmienvälisen komissionin, joka seuraavana
päivänä myöhään yöhön asti suuren kiihtymyksen vallitessa pohti asiata
pääsemättä ratkaisuun. Myöhään illalla Pjotr Struve, joka ennen oli
ollut Stuttgartissa painetun Osvoboshdenien päätoimittajana, kolmen
muun kadettipuolueen johtajan kanssa poistui tuosta myrskyisestä
kokouksesta ja lähti Stolypinin luo keskustellakseen hänen kanssaan
"duuman pelastamisesta". Se oli liian myöhäistä. Seuraavan päivän
aamuna, 16 p. kesäk. 1907, julkaistiin tsaarin ukaasi, joka _hajoitti
duuman_ ja antoi _uuden vaalilain_.

Käskykirje luetteli kaikki toisen duuman synnit, joista suurin oli
kielto luovuttaa sosiaalidemokraattiset salaliittolaiset, ja ilmaisi
myöskin vallankaappauksen varsinaisen syyn, kun se seuraavalla tavalla
perusteli uuden vaalilain välttämättömyyttä: "Tähänastisen
vaalijärjestyksen epätäydellisyyden johdosta duumaan on kuulunut
henkilöitä, jotka eivät ole olleet kansan tarpeiden ja toivomusten
todellisia edustajia. Venäjän valtakunnan lujittamiseksi luodun
valtakunnanduuman tulee myöskin hengeltään olla _venäläinen_.
Valtakunnan muilla kansoilla on edelleenkin oleva tarpeidensa edustajia
valtakunnanduumassa, mutta ei enää siinä määrin, että he puhtaasti
venäläisissä asioissa voivat määrätä ratkaisun. Mutta missä väestö
rajamaissa ei vielä ole saavuttanut riittävää valtionkansalaisen
kehitystä, täytyy vaalien toistaiseksi jäädä sikseen."

Nämä ukaasin johtavat aatteet toteutettiin uudessa vaalilaissa.
"Kansan tarpeiden ja toivomusten todelliseksi edustajaksi"
tehtiin maata-omistava aatelisto. Sen valitsijain luku lisättiin
32 %:sta[19] 51 %:iin, niin että sillä 32 kuvernementissa oli ehdoton
ääntenenemmistö, 18:ssa melkein enemmistö valitsijamiesten kokouksissa,
jotka keskuudestaan valitsivat edustajat. Sen valtaa rajoitti hieman
vain se määräys, että jokaista kuvernementtia tuli edustaa vähintään
_yhden_ talonpoikaisen ja _yhden_ kaupunkilaisedustajan. Mutta missä
suurmaanomistajat olivat enemmistönä, siellä he määräsivät, kuka
talonpoikaisista ja kaupunkilaisvalitsijamiehistä kelpasi
kansanedustajaksi.

Tuo harmaa talonpoikaisjoukko, joka niin surkeasti oli pettänyt siihen
1905 Pietarhovissa asetetut toiveet, rangaistiin siitä alentamalla sen
valitsijain luku 43 %:sta 22 %:iin. Niinkuin maalla suurmaanomistus,
niin kaupungeissa teollisuus ja kauppa tehtiin ratkaiseviksi
tekijöiksi. Niitä varten perustettiin ensimmäinen kuuria, jossa oli
14 % valitsijamiesten kokonaisluvusta, kun taas mielipiteiltään
jyrkempi pikkuporvaristo rahavaltaisella sensuksella karkoitettiin
toiseen kaupunkilaisvaalikuuriaan, jossa sen prosenttiluku oli 11 %.
Pientä edistystä entisestä merkitsi uusi määräys työläiskuuriasta.
Kuudessa teollisuuskuvernementissa oli määrätty, että oli valittava
_yksi_ tehtaantyömies tämän kuurian valitsijamiesten pienestä
lukumäärästä. Kaikissa muissa kuvernementin-vaalikokouksissa
työväenkuuria oli vain yhteiskunnallisena koristuksena eikä missään
niistä valittu työväenedustajia. Jotta duuma tulisi "hengeltään
venäläiseksi", vähennettiin Puolan- ja Aasian Venäjän edustajien
lukumäärä 110:stä 37:ään. Siitä lähtien tuli yksi kansanedustaja
Puolassa 746,000 asukasta kohti, Kaukasiassa 1,180,00 kohti, mutta sen
sijaan venäläisessä Arkangelin kuvernementissa yksi 132,000 kohti.
Paitsi Siperian paimentolaiskansoilta kiellettiin "riittävä valtion
kansalaisen kehitys" myöskin aroalueen ja Turkestanin 10 miljoonalta
muhamettilaiselta ja heiltä riistettiin kokonaan vaalioikeus. Duuman
keinotekoista venäläistyttämistä edisti myöskin kansallisvenäläisten
kuuriain perustaminen rajamaihin sikäläistä asianomaisille maille
vierasta venäläistä virkamiehistöä varten, joka keskuudestaan lähetti
yhteensä kuusi "kansanedustajaa" duumaan.

Ei Venäjällä eikä ulkomailla silloin huomattu erästä _erityistä_,
pykäläjoukkoon taitavasti peitettyä uuden vaalilain tarkoitusta:
ukrainalainen talonpoikaissääty oli tehtävä holhuunalaiseksi. Keinon
siihen antoi maata-omistavan aateliston suosiminen vaaleissa, joka
täydellisesti näytti oikeiksi Stolypinin ovelat laskelmat. Kolmannen
duuman vaaleissa valittiin Ukrainan valitsijamiesten kokouksissa
talonpoikaiset edustajat vastoin talonpoikaisten valitsijamiesten
itsensä _kaikkia_ ääniä. Siten tuli vallankaappauksen kautta
isovenäläinen maa-aatelisto "kansan tarpeiden ja toiveiden oikeaksi
edustajaksi" ei ainoastaan yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa, vaan
myöskin kansallisessa suhteessa.

Yleiseksi hämmästykseksi ja isovenäläisyyden kauhuksi oli vuoden 1905
vallankumouksen aiheuttamien valtakunnanduuman vaalien kautta siihen
saakka tuntematon 30-miljoonainen talonpoikaiskansa ilmestynyt
valtiolliselle näyttämölle. "Venäjän tsaarin historiallinen valta",
joksi taantumuksellinen sanomalehdistö ylistäen sanoi vuoden 1907
kesäkuun 16 päivän vallankaappausta, sai Ukrainan kansan taas painumaan
näkymättömiin, ja vasta maailmansodan tykkienjyskeessä uusi, vielä
valtavampi vallankumousaalto uudestaan nosti sen näkyviin.



12. LUKU.

Taantumus 1907-1914.


    "Meillä ei, Jumalan kiitos, vielä ole parlamenttia."

                                Kokovtsov duumassa 1908.

Taantumukselliset tervehtivät vuoden 1907 kesäkuun 16 päivän
vallankaappausta tsaarin vanhan, rajattoman itsevaltiuden palautuksena
ja Pobedonostsevin hallitusjärjestelmän uudestaan alkamisena. Monissa
kaupungeissa Venäjän kansan liiton osastot kirkkolippuineen sekä
tsaarin- ja pyhimyskuvineen laulaen ja huutaen pitivät kulkueitaan. He
vetosivat joukkojen alhaisiin vaistoihin, roskaväen ryöstön- ja
hävityshaluun, joka pian oli riehahtava uusiin juutalaispogromeihin.
Heinäkuun lopussa liitto eräässä Moskovassa pitämässään kongressissa
toimitti kannattajiensa sekä valtion virkamiesten katselmusta.
Maakuntaedustajien ilmoitusten mukaan laadittiin pitkä lista kalkista
niistä virkamiehistä, jotka puuttuvalla ymmärtämyksellä kansanliiton
isänmaallisia pyrintöjä kohtaan olivat näyttäytyneet "kykenemättömiksi"
valtion palvelukseen.

Syvä alakuloisuus vallitsi kadettipuolueessa, jonka Stolypin julisti
laittomaksi ja jonka edustajia hän kielsi pitämästä julkista kokousta
Pietarissa. Vain salassa Suomen alueella Terijoella he heinäkuun
lopussa voivat pitää kokouksensa. Se päätti: ohjelma pysyy, ei
oikeiston eikä vasemmiston kanssa ole tehtävä vaaliliittoa. Mutta
usko ohjelman ja taktiikan arvoon oli horjahtanut. Semstvon
vanhoillismielinen puolue rummutti kannattajansa kokoon Moskovassa
pidettävään kongressiin, joka mielipiteenään lausui, että vuoden 1890
taantumuksellinen semstvolaki oli pysytettävä voimassa. Seuraavissa
syysvaaleissa semstvokokouksiin kadettien vastustajat melkein
kaikkialla voittivat, niin että hallitus nyt saattoi laskea saavansa
kannatusta politiikalleen maaseudun itsehallinnon taholta. Tämä
vanhoillinen virtaus kesti vuoteen 1912.

Sosiaalivallankumouksellinen puolue alkoi hajautua. Uusia
murhayrityksiä suunniteltiin, mutta ne tehtiin ajoissa tyhjäksi.
Vaarallisimmille paikoille asetettiin nuoria tyttöjä ja poikia, jotka
keskuskomitean jäsen Asev uhrasi hirsipuulle. Sosiaalidemokraattisen
puolueen keskuudessa kesti menshevikkien ja bolshevikkien välinen vanha
riita. Lenin katsoi päätehtäväkseen lähinnä "perustuslaillisten
harhakuvitelmien hävittämisen".

Uuden vaalilain johdosta 14 p. marrask. 1907 kokoutuva _kolmas duuma_
oli kokonaan muuttunut. 440 edustajasta kuului 146 oikeistoon
(kansanliittolaisia ja monarkisteja 50, natsionalisteja 26, maltillinen
oikeisto 70), 253 keskustapuolueisiin (153 lokakuulaista, 28 rauhallista
uudistajaa ja edistysmielistä, 54 kadettia) ja vain 33 vasemmistoon
(13 trudovikkia ja 20 sosiaalidemokraattia). Kansallisen
itsehallinnon harrastajista oli puolalainen kolo kutistunut 11,
muhamettilainen ryhmä 7 jäseneen. Siihen tuli vielä lisäksi 7-henkinen
liettualais-valkovenäläis-puolalainen ryhmä. Ukrainalainen gromada oli
vallan hävinnyt. Muiden ei-venäläisten kansallisuuksien edustajat olivat
liittyneet mikä mihinkin venäläiseen puolueeseen. Äärimmäisen oikeiston
johtajista sai kaksi kiihkeätunteista kestävyyspuhujaa, _Purishkevitsh_
ja _Markov_, pian venäläisen kuuluisuuden. Edellistä hänen vastustajansa
hänen milloin sukkelien, milloin karkeiden hyökkäystensä tähden sanoivat
duumailveilijäksi ja saksalaisystäväksi, jota kumpaakaan hän ei ollut.
Insinööri Nikola Markov Kurskista, kookas mies, joka parturinsa avulla
koetti tulla Pietari suuren näköiseksi, veti aina äärimmäiset
johtopäätökset ohjelmastaan ja purki intohimoisen vihansa juutalaisia ja
kadetteja vastaan aito venäläisiin haukkumasanoihin. Valtiosäännön
halveksija ja ukrainalaisten vihaaja oli sanomalehtimies ja
tilanomistaja _Shulgin_ Ukrainasta, joka varmaankaan ei osannut uneksia,
että hän, itsevaltiuden ehdoton kannattaja, kymmentä vuotta myöhemmin
parlamentin nimessä oli vaativa tsaaria luopumaan kruunustaan. Ryhmän
teräväpäisin mies oli kreivi _Aleksei Bobrinski_, hovimestari ja
senaattori, muinaistutkija ja sokerikuningas. Hän välitti äärimmäisen
oikeiston suhteet määrääviin hovipiireihin, ja hänellä oli siten
välillisesti suuri vaikutus duuman hyväksymien lakiehdotusten myöhempään
kohtaloon. Hän vihasi juutalaisia, joiden syyksi hän sanoi valtiosäännön
myöntämisen, mutta oli silti ulkonaiselta ilmestykseltään vallan
pitkäpartaisen rabbiinin näköinen. Hän puhui aina maltillisesti, mutta
"käsillään". Oikeisto asetti duuman toisen puhemiehen, ja siksi tuli
ruhtinas _V. Volkonski_. Hän oli täydellinen gentlemanni, jonka
oikeudentunnon ja puolueettomuuden keskustelujen johtamisessa
sosiaalidemokraatitkin tunnustivat.

Maltillisen oikeiston johtajana olivat kreivi _Vladimir
Bobrinski_ Tulasta, jota Plehwe oli pitänyt valtiolle vaarallisena
vapaamielisenä, ja _Pavel Krupenski_, husaarieversti ja Bessarabian
aatelismarsalkka. Heidän valtiollinen vakaumuksensa oli vaihteleva,
koska he saivat sen Novoje Vremjasta. Toisinaan he kallistuivat
lokakuulaisiin, toisinaan Markoviin ja natsionalisteihin. Molemmat
olivat itsetietoisia miehiä ja hyviä puhujia, yht'aikaa
kaikuvan mahtipontisia ja ivallisen iskuvalmiita. He eivät
pitäneet vierasheimoisista ja vihasivat juutalaisia, mutta olivat
onnettomuudekseen itse aivan itämaalaisen näköisiä. Arvovaltaisin mies
kirkollisissa kysymyksissä oli Puolan kuningaskunnan Holmin alueen
väkivaltaisesti oikeauskoisuuteen käännytettyjen ukrainalaisten
sielunpaimen, arkkipiispa _Eulogius_, Puolan ja Ukrainan kansan
myrkyllinen vihollinen.

Lokakuun 17 päivän liiton johtaja, _Aleksanteri Gutshkov_, oli
vapaamielisen venäläisen yleisön heilahdettua oikealle päin tullut
suurimman ryhmän johtajaksi, joka lisäksi nautti hallituksen
hyväntahtoisuutta. Tämä enemmän kunnianhimoinen kuin kyvykäs mies
antoi suotuisan ajan puolueensa maltillis-vapaamielisen ohjelman
toteuttamiseksi kulua hukkaan. Mukautumispolitiikallaan hän hävitti
puolueensa yhtenäisyyden ja menetti sen arvonannon, mikä hänellä
alkuaan hallituspiireissä oli ollut. Pian puolue hajosi kolmeen
ryhmään, joista Gololobovin johtama vanhoillinen kääntyi oikealle,
vasen turhaan pyrki sopimukseen kadettien kanssa ja kolmas neuvottomana
istui keskellä. Lokakuulaiset asettivat duuman ensimmäisen puhemiehen,
_Nikolai Homjakovin_, joka oli tunnetun slavofiilin poika. Hän oli
kunnioitettava mies ja Venäjän parlamentin arvokas edustaja.
Kolmannen puhemiehen paikan lokakuulaiset olivat tarjonneet
kadeteille. Mutta kun nämä siitä kieltäytyivät, niin siksi valittiin
vasemmisto-lokakuulainen, parooni _Aleksanteri Meyendorff_
Liivinmaalta. Enemmän kuin hänen laajat tietonsa ja hänen
lakimiehentaitonsa vaikutti duumaan hänen totuudenrakkautensa. Hän
nautti mitä suurinta myötätuntoa jopa äärimmäisen vasemmiston
keskuudessa. Vain äärimmäiselle oikeistolle tämän miehen jalo luonne
oli käsittämätön, jopa vastenmielinen.

Kadettiryhmää johti _Pavel Miljukov_, jonka vaalioikeutta hallitus
tällä kertaa ei ollut vastustanut. Sepittämäänsä Viipurin julistusta
hän ei ollut muiden mukana allekirjoittanut, koska hän silloin ei
ollut edustajana. Niinkuin Gutshkov niin hänkin persoonallisesta
turhamaisuudesta ja itseviisaudesta vastusti molempien vapaamielisten
puolueiden yhteistoimintaa lokakuunmanifestin ohjelman yhteiseksi
toteuttamiseksi. Hallitus pelkäsi hänen ankaraa arvosteluansa Venäjän
sisäisten kysymysten ollessa puheena ja hänen historiallisia tietojaan
ulkopolitiikkaa koskevissa keskusteluissa. Ulkoministeri Isvoljski ei
sentähden pitänyt arvoansa alentavana ennen esiytymistään duumassa
ensin ottaa yksityistunnin kansainvälisen politiikan probleemeissa
professori Miljukovilta. Sentähden hänen puheensa aina saivat osakseen
suopean vastaanoton sanomalehdistön puolelta ja lievän arvostelun
opetusmestarilta, joka periaatteellisesti kannattikin vanhavenäläisen
valloituspolitiikan jatkamista. Voitokkaasta sodasta hän toivoi
vapaamielisyyden vahvistumista. Päinvastaista siitä odottivat
taantumukselliset. Kadettisena kaunopuhujana esiytyi Roditshevin ohessa
moskovalainen asianajaja _Vasili Maklakov_. Maklakov heikonsi
tuntehikkaan kaunopuheisuutensa vaikutusta sillä, että hän asianajajana
antoi etevän kykynsä korkeasta maksusta loistaa myöskin sellaisten
syytettyjen puolustamisessa, jotka olivat tehneet sitä, mitä hän
edustajana tulisissa puheissaan tuomitsi kerrassaan vääräksi.
Edistysmieliset ja rauhalliset uudistajat _Jefremovin_ ja _Nikolai
Lvovin_ johdossa olivat ensin halukkaat käymään käsikädessä
lokakuulaisten kanssa. Mutta kun niiden myöntyväisyys hallitusta
kohtaan kävi yhä suuremmaksi, niin he tekivät liiton kadettien kanssa.

Trudovikkien ja sosiaalidemokraattien liittoutuneiden ryhmien
johtajat olivat vierasheimoisia, grusialaiset _Tsheidse_ ja
_Gegetshkori_, lättiläinen _Preedkaln_ ja liettualainen
_Bulat_. Puolalaisen kolon puheenjohtaja oli Varsovan edustaja,
_R. Dmovski_, viisas ja kylmä laskija ja samalla intohimoinen
juutalais- ja saksalaisvihaaja. Hän ajoi pelkästään hyötynäkökohtiin
perustuvaa politiikkaa, voimatta silti torjua niitä raskaita iskuja,
joita sateli puolalaisten sivistysharrastuksia vastaan.

Puoluekanta ei ollut mikään kiinteä. Duuman viisivuotisen olemassaolon
aikana monet edustajat siirtyivät ryhmästä toiseen, osaksi
vakaumuksensa muuttumisen, osaksi hyötynäkökohtien tähden. Krupenski
hajoitti 1910 maltillisen oikeiston ryhmän kahteen osaan. Suurempi
liittyi natsionalistien kanssa ja otti heidän nimensä. Rikkautensa
tähden podolialainen tilanomistaja _Pjotr Balashov_ kohosi
ryhmänjohtajaksi. Pienempi osa muodosti keskustapuolueen nimellisenä
eri ryhmän.

Kolmannessa duumassa, "herrainduumassa", joksi kansa sitä sanoi, on
paljon ja ahkerasti työskennelty valiokunnissa, vielä enemmän
täysistunnoissa intohimoisesti puhuttu, mutta vain kaksi suurehkoa
uudistusta on saatu aikaan: työväen vakuutus sairautta ja tapaturmia
vastaan sekä paikallisen oikeuslaitoksen muuttaminen. Tämä uudistus
palautti ennalleen tuomarien vaalinalaisuuden ja syrjäytti erottamalla
hallinnon ja lainkäytön maapäällikköjen turmiollisen vaikutuksen.
Duuman päätöstä, että paikalliskieltä oli sallittava käyttää
tuomioistuimissa asiain käsittelyssä, ei valtakunnanneuvosto
hyväksynyt. Pitkien keskustelujen jälkeen parlamentillisessa
sovitteluvaliokunnassa duuma myöntyi, jottei koko laki raukeisi
vierasheimoisten etujen tähden. Molempien lakien toimeenpano alkoi
vasta 1913, mutta keskeytettiin seuraavana vuonna sodan johdosta ja
lykättiin parempiin aikoihin, jotka eivät koskaan tulleet.

Kaikki muut duuman hyväksymät uudistusehdotukset _valtakunnanneuvosto_
hylkäsi tai typisti vallan tuntemattomiksi. Ylihuoneen taantumuksellinen
enemmistö tuli kaiken lainsäädännöllisen työn esteeksi. Se
diplomaattinen tappio, minkä Venäjä maaliskuussa 1909 kärsi
Balkanin-kysymyksessä, vaikutti sen, että Stolypin luopui
maltillis-vapaamielisestä ohjelmastaan ja sen sijaan omisti sotaisen
natsionalismin. Sääntöjen vahvistuksen muodossa hallitus 20 p.
toukokuuta koroitti _aateliskongressin_ vakinaiseksi valtiolaitokseksi.
Tämä suljettujen ovien takana kokouksiansa pitävä "esiparlamentti", joka
oli kokoonpantu 36 kuvernementin aateliskokousten edustajista, määräsi
tästä lähin sisäpolitiikan. Se tutki duuman hyväksymiä lakiehdotuksia ja
osoitti valtakunnanneuvostolle, mitä parannuksia niissä oli tehtävä. Se
valmisti lakiehdotuksia, jotka ministerineuvosto hallituksen esityksinä
antoi duumalle ja valtakunnanneuvostolle. Niin syntyivät vuosina
1910-1912 ne lait, jotka lakkauttivat Suomen itsehallinnon, irroittivat
Holmin alueen Puolasta ja riistivät lounaisen alueen saksalaisilta
siirtolaisilta heidän oikeutensa. Kun osa lokakuulaisia,
kansalliskiihkoisen virtauksen vetäminä, luopui puolueohjelmasta, niin
ne saivat enemmistön duumassakin. Se oli Pobedonostsevin vanha
järjestelmä: lohduttaa venäläisiä sisällisistä epäkohdista ja monista
Länsi-Europassa tuntemattomista oikeuksien rajoituksista sillä, että
tässä suhteessa vierasheimoisten oli laita vielä pahemmin kuin
venäläisten. Duuman puhemies Homjakov, joka ei tahtonut olla mukana
tässä kiihkokansallisessa politiikassa, luopui 17 p. maalisk. 1910
toimestaan. Hänen seuraajakseen tuli myöntyväinen Gutshkov. Niiden
piirien keskuksena, jotka vastustivat kaikkia kirkollisia ja
valtiollisia uudistuksia, oli kreivitär _Ignatievin_, murhatun
slavofiilisen valtiomiehen Nikolai Ignatievin lesken, salonki. Kiipijät,
jotka mielellään tahtoivat tulla kuvernööreiksi; kuvernöörit, jotka
tähystivät ministerinpaikkaa; munkit, jotka halusivat arkkipiispan
hiippaa; hurskaat naiset, jotka pitivät epäkristillisenä aiottua
kirkolliskokouksen kokoonkutsumista oikeauskoisen kirkon uudistamiseksi
sekä duuman ehdotusta omantunnonvapauden voimaan-saattamiseksi;
talonpojat, jotka luulottelivat olevansa ihmeidentekijöitä; kaikki nämä
tapasivat toisensa täällä ja kilvan tuomitsivat länsimaista sivistystä
ja ylistivät taivaaseen asti suuren Pobedonostsevin järjestelmää. Täällä
muuan entinen hevosvaras Pokrovskojen kylästä Siperiasta, _Grigori
Rasputin_, aloitti uransa "pyhänä vanhuksena" (synt. 1872) sekä
ylhäisten naisten tulisena rakastajana, jotka tasoittivat hänelle tien
hoviin. Keisarillinen perhe oli varma siitä, että tämä yksinkertainen,
mutta "jumalallisella armolla" varustettu talonpoika yksin kykeni
parantamaan perintöruhtinaan perittyä tautia, mihin ei mikään
lääkärintaito riittänyt. Tuo ovela talonpoika käytti asemaansa hovissa
hyväkseen. Hän otti suosituksistaan rahaa kiipijöiltä, urakoitsijoilta
ja tuomituilta, sekautui politiikkaan, kukisti ja koroitti ministereitä,
ja vietti sen ohessa niin häpeällistä elämää, että duuma Gutshkovin
ehdotuksesta teki hallitukselle kysymyksen, joka jäi vastausta vaille.

Natsionalistista politiikkaansa ajaessaan Stolypin tahtoi Kiovan
Podolian, Volhynian, Mohilevin, Minskin ja Vitebskin kuvernementeissa
panna toimeen muista poikkeavan semstvojärjestyksen. Kansallisilla
vaalikuurioilla oli puolalaisten tilanomistajien vaikutus tehtävä
tyhjäksi ja sen sijaan saatettava oikeauskoisten pappien sananvalta.
Vaivoin hallituksen esitys kesäkuussa 1910 saatiin duumassa
läpipiiskatuksi. Vallan odottamatta tuo kiihkokansallinen ehdotus
kohtasi vastustusta valtakunnanneuvostossa, joka täysistunnossaan vasta
maaliskuussa 1911 siitä keskusteli ja sen hylkäsi. Asian raukeamisen
syynä eivät olleet entisen pääministerin Witten ja puolalaisen
valtakunnanneuvostonjäsenen Shebekon valtiomiehen-arvoiset puheet, vaan
muuan entisen sisäministerin Pjotr Durnovon punoma juoni Stolypinin
kukistamiseksi, johon yhtyivät ylihuoneen taantumukselliset jäsenet.
Valta-asemassaan uhattuna Stolypin ryhtyi toimenpiteeseen, joka mitä
selvimmin todisti, että Venäjällä oli valtiosääntö vain nimeksi. Hän
sai tsaarin antamaan kaksi ukaasia 25 p. maalisk. 1911. Toinen lykkäsi
molempien kamarien istunnot kolmeksi päiväksi. Toinen vahvisti tuon 87.
hätäpykälän perustuksella valtakunnanneuvoston hylkäämän hallituksen
esityksen laiksi! Durnovo sai "virkalomaa" ja poistettiin siten
valtakunnanneuvoston istuntosalista. Stolypin oli voittanut.

Maalisk. 28 p. duuma ja valtakunnanneuvosto taas saivat kokoutua.
Välikysymyksen muodossa ne syyttivät ministeristön puheenjohtajaa
_vallankaappauksesta_. Kerrassaan sopimattomalla tavalla
Stolypin puolustautui tätä moitetta vastaan: ei hän vaan tsaari oli
antanut puheena-olevat ukaasit. Valtakunnanneuvosto selitti 14 p.
huhtikuuta hänen puolustelunsa riittämättömäksi, duuma 10 p.
toukokuuta hänen menettelynsä laittomaksi. Stolypin pysyi virassa.
Pannakseen vastalauseensa vallankaappausta vastaan Gutshkov luopui
puhemiehentoimestaan. Se ei tehnyt mitään vaikutusta hallitukseen, vaan
oli sille vain mieleen. Hänen seuraajakseen valittiin oikeistolle
mieleinen suurtilallinen _Rodsjanko_, joka oikeisto-lokakuulaisena
johti kolmatta ja sitten myöskin neljättä duumaa edelleen
natsionalistisia kulkuväyliä.

Helmikuussa 1909 duuma oli pohtinut Asevin asiata, jonka kaksoispelin
vallankumouksellisena ja salapoliisina entinen poliisiosaston
johtaja Lopuhin oli paljastanut. Kansaneduskunta oli hallitukselta
pyytänyt, että se luopuisi siitä menettelytavasta, että vangittuja
vallankumouksellisia, uhkaamalla heille kuolemaa, pakotettiin pettämään
puolueensa ja rupeamaan poliisin palvelukseen. Mutta Stolypin ei ollut
välittänyt varoituksesta. Syyskuun 14 p. 1911 tapahtui taas
_murhayritys_ häntä vastaan, seitsemäs vuodesta 1906 lähtien.
Kokoutuneen hovin edessä ja keskellä kutsuttua juhlayleisöä Kiovan
kaupunginteatterissa muuan vallankumouksellinen salapoliisi Bagrov
ampui useampia laukauksia ministeripresidenttiä kohti. Kuolettavasti
haavoitettuna Stolypin heitti henkensä neljää päivää myöhemmin
järjestelmänsä uhrina.

Ministerineuvoston puheenjohtajaksi tsaari jonkin verran horjuttuaan
nimitti raha-asiain ministerin _Vladimir Kokovtsovin_. Hän oli kykenevä
ja hyväntahtoinen virkavaltias, mutta katseli vähäksyen kuin mitäkin
lapsellista menoa sitä pyrintöä, joka niin intohimoisesti vaati
lokakuunmanifestissa luvattujen vapauksien laillista vakauttamista.
Hänen vakaumuksensa mukaan "Venäjä ei vielä ollut kypsä suurille
valtiollisille uudistuksille". Mutta kipeästi valtakunta tarvitsi
hyvää ja oikeamielistä hallintoa, ja sen hän tahtoi luoda.
Vallankumouksellista liikettä hän ei pitänyt uhkaavana valtakunnan
olemassaololle, mutta sitävastoin kylläkin sotaista ulkopolitiikkaa.
Tästä syystä hän oli rauhaa-rakastava. Kun hän oli tunnettu Stolypinin
rajamaapolitiikan vastustajana ja sentähden hovissa kävi puolittain
vapaamielisestä, niin hänen täytyi, kun hänet Kiovassa nimitettiin
virkaansa, luvata jatkaa edelläkävijänsä natsionalistista politiikkaa.
Kaiken varalta hovin suosikkijoukko hänen taantumukselliseksi
vastapainokseen nimitytti uudeksi sisäministeriksi Stolypinin
siihenastisen apulaisen, _I. Makarovin_, jonka taantumukselliset ja
slavofiiliset mielipiteet olivat yläpuolella kaiken epäilyksen. Hyvän
ja oikeamielisen hallinnon luominen oli ollut Stolypininkin
kiihkeänä pyrintönä. _Senaattoritarkastusten_ oli määrä hävittää
hallinnossa vallitsevat epäkohdat. Kaikkialla, missä senaattorit
Garin, Medem, Neidhardt y.m. vähän syvemmältä oloja penkoivat, he
tapasivat oikeudenloukkauksia, virkavallan väärinkäyttöä, kavalluksia,
lahjustenottoa. Moskovan poliisilaitoksessa toimeenpannusta
tarkastuksesta tunnettu kertomus 16 p:ltä jouluk. 1908 osoitti, että
salapoliisi vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä yhteydessä
rikoksentekijäin kanssa, joille se myönsi täyden ryöstövapauden, kunhan
sai osansa saaliista. Moskovan kaupunginpäällikkö, kenraalimajuri
Rheinbodt (joka ennen oli ollut venäläistyttämispolitiikan kätyrinä
Suomessa), asetettiin väärennyksestä, koronkiskomisesta, nylkemisestä
ja lahjomisesta syytteeseen, tuomittiin syylliseksi, mutta otettiin
elokuussa 1914 uudestaan valtion palvelukseen ja sai toimen
sotaväen muonitusvirastossa. Täällä varastettiin kaikkein enimmin.
Muonitusviraston uudistus uskottiin 1909 eversti Akimoville.
Toukokuussa 1910 senaattori Neidhardt totesi, että tuo uudistaja oli
järjestetyn joukkueen päällikkö, joka järjestelmällisesti kähvelsi
itselleen hallituksen varoja. Kesäkuussa 1911 Moskovassa nostettiin
oikeusjuttu 70 epärehellistä intendentuurivirkamiestä vastaan. He
väittivät kaikki olevansa viattomia. He muka eivät olleet varastaneet,
vaan ainoastaan ottaneet määrätyn taksan mukaan, jota he rehellisesti
olivat noudattaneet. Mitä uskomattomimpia virkarikoksia toi
senaattorin, kreivi Pahlenin Turkestanissa toimeenpanema tarkastus
päivän valoon. Tosin tuli tällöin lieventävänä asianhaarana huomioon,
että sikäläinen väestö oli tottunut aasialaiseen despotismiin ja piti
jokaisen virkamiehen oikeutena ottaa veroa virkatointensa täyttämisestä
ja niinikään siitä, että olivat laittomia tekoja tekemättä. Kertomukset
lahjomattomista virkamiehistä olivat siellä tuhannen ja yhden yön
satuja. Perinnäinen käsitys, ettei ollut mikään rikos anastaa valtion
varoja, oli siksi lujassa, etteivät mitkään tarkastukset saaneet sitä
juurineen poistetuksi. Tuloksena niistä oli pelkkä henkilövaihdos.
Järjestelmä jäi ja sai myöhemmin maailmansodassa kammottavat
mittasuhteet. Vuonna 1911 senaattoritarkastukset lopetettiin, koska
aateliskongressi niitä vastusti, sillä perustuksella että ne
paljastamalla epäkohtia vähensivät hallituksen arvoa väestön
silmissä. Luvatun painovapauden hallitus myönsi epäsiveelliselle
roskakirjallisuudelle, joka pian tulvallaan peitti koko Venäjän ja
herkässä nuorisossa teki henkistä ja siveellistä hävitystyötänsä.
Koulupojat ja koulutytöt, jotka 1905 olivat innostuneet vapauden
aatteesta, antautuivat "vapaan rakkauden" palvelukseen. Yhtä paljon
lasten sielunelämää myrkyttivät ihmeelliset kertomukset kuuluisien
Sherlock Holmesin tapaisten salapoliisien seikkailuista. Pojat ja tytöt
panivat omin päin tai yhdessä paikallisen poliisin kanssa toimeen
ajojahteja ottaakseen kiinni valtiollisia rikoksentekijöitä, mikä
aiheutti hauskoja, mutta usein myöskin surullisia väärinkäsityksiä.
Lopulta hallitus käski kouluviranomaisia sotilaallisilla
voimistelunäytöksillä ynnä yltiöisänmaallisuudella johtamaan nuorison
oikealle tolalle. Yhä vielä vallitsi suuri taikausko maaseuduilla.
Hävitettiin vahingollisia hyönteisiä ruiskuttamalla kasvien lehtiin
vihkivettä,[20] manattiin tulipaloja pyhimystenkuvilla ja lyötiin
"noita-akkoja" kuoliaaksi. Jos murhan tekijät joutuivat oikeuden eteen,
niin valamiehet vapauttivat heidät. Vuoden 1907 kutsunta antoi
tulokseksi, että melkein puolet (47 prosenttia) palvelukseen
kutsutuista eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Duuma oli monen
kauniin puheen jälkeen valmistanut kansanvaltaisen koululain, jonka
toimeenpano kuitenkin raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen.
Kansanvalistus oli siinä ministeriössä, joka kantoi sen nimeä, tullut
puolueasiaksi. Vallankumouksen aikuisten valistusministerien, aatteen
miehen kreivi Tolstoin ja vapaamielisen Kaufmannin sijaan oli 1907
tullut Riian opetuspiirin kuraattori Schwartz. Tämä Moskovasta kotoisin
oleva virkavaltainen koulumestari "paransi" edelläkävijänsä
oppikoulujen uudistamista tarkoittavaa ehdotusta ja esitti sen
duumalle. Hänen seuraajansa Kasso, kreikkalaista syntyperää oleva
bessarabialainen tilanomistaja ja Moskovan yliopiston professori,
peruutti sen 1910 duumasta sitä vieläkin "parantaakseen" ja antoi sen
sitten jäädä lepäämään. Silloin duuma vihdoin helmikuussa 1913 teki
aloitteen ja hyväksyi erään lakiehdotuksen oppikoulun uudistamiseksi.
Kun siinä oli ehdotettu yhteiskunnan osanottoa koululaitoksen
valvontaan "vanhempainkomiteain" muodossa, niin ministerineuvosto
hylkäsi ehdotuksen ja jätti Kasson asiaksi edelleen kiertokirjeillä
järjestää rappeutunutta oppikoulua.

Korkeakoulut olivat 1905 erään professori ruhtinas Eugen Trubetskoin
lausunnon mukaan olleet "vallankumouksellisen kiihoituksen
pesäpaikkoja". Ylioppilasten rauhoittamiseksi hallitus 8 p. syysk. 1905
oli kumonnut vuoden 1884 vihatun yliopistoasetuksen, mutta ei ollut
määrännyt mitään uutta sijaan. Siten syntyneen epäselvyyden senaatti
selitti siten, että kumottu asetus toistaiseksi vielä oli voimassa.
Aateliskongressin kehoituksesta Kasso otti "selvittääkseen
vallankumouksen vararikkopesän". Hän toimitutti opettajien ja
kuuntelijain valtiollisen tarkastuksen ja karkoitti kadettimielisiä
professoreja ja vallankumouksellisia ylioppilaita. Se synnytti 1911
yleisen yliopistolakon, joka lopetettiin poliisitoimenpiteillä.
Erotettuja professoreja juhlittiin valtiollisina marttyyreina ansionsa
mukaisesti ja he saivat toimen yksityisissä "korkeammissa kursseissa"
sekä vuoden 1906 jälkeen syntyneissä vapaissa "kansankorkeakouluissa".
Valtionyliopistoissa oli 150 oppituolia tyhjinä. Kasso päätti asettaa
noihin avoimiin virkoihin nuoria vanhoillisia oppineita ja lähetti
heitä edelleen kehittymään ulkomaille, missä hän itse kerran oli
opiskellut. Mutta Kasson valitsemien Berliinin, Heidelbergin ja
Pariisin korkeakoulujen sijaan oli silloin käytetty Tarton yliopistoa,
joka nyt venäläistyttämisensä tähden ei tullut kysymykseen venäläisten
oppineiden valmistamisessa. Ymmärrettävästi tämä yliopistojen
"tervehtyminen" Venäjän professoreissa synnytti mitä suurinta
suuttumusta, sillä he pitivät sitä tieteellisen kunniansa ja vapaan
valtiollisen vakaumuksensa loukkauksena.

Vuonna 1912 tapahtuivat uudet duumavaalit. Sisäministeri Makarovin
opastamana virkavalta käytti kaikenlaisia metkuja riistääkseen
tyytymättömiltä aineksilta vaalioikeuden ja teki vaalilain
selittelytempuilla sekä kuuriain mielivaltaisella jakamisella
osastoihin vähemmistön enemmistöksi. Näiden vaaliväärennysten johdosta
neljäs duuma oli kokoomukseltaan paljoa oikeistolaisempi kuin kolmas.
Oikeisto marssi, 39 kannattajan vahvistamana, voitonvarmana neljänteen
duumaan. (Äärimmäinen oikeisto 64, natsionalistit 88, keskustapuolue
33.) Lokakuulaiset palasivat 54 jäsentä entistään heikompina, ja
liittoutuneet kadetit (58) ja edistysmieliset (47) olivat nyt
lokakuulaisia lukuisammat. Se oli selvänä merkkinä valitsijain
luopumisesta tuon aikanaan johtavan ryhmän heilahduspolitiikasta, jota
oikeisto pilkkasi "menetetyn manifestin puolueeksi". 10 trudovikin
joukossa sosiaalivallankumouksellisilla oli muuan johtajansa,
asianajaja _Aleksanteri Kerenski_. Hallituksen oli onnistunut vain 14
miehen vahvuiseen sosiaalidemokraattien ryhmään saada puijatuksi muuan
salapoliisi. Se oli puolalainen aatelismies Roman Malinovski. Poliisi
oli vanginnut hänet hänen tehdessään murtovarkauden Plotskissa, ja hän
oli astunut poliisin palvelukseen, kun hänelle luvattiin
rankaisemattomuus ja hyvä palkka. Moskovan työväenkuuria valitsi hänet
edustajaksi ja karkeilla hyökkäyksillään hallitusta vastaan duumassa
hän nuoruudestaan huolimatta sai suuren arvon ryhmässään, joka valitsi
hänet puheenjohtajansa Tsheidsen apulaiseksi. Maailmansodan puhjettua
hän aivan odottamatta luopui edustajantoimestaan, koska hallitus
tahtoi käyttää häntä salaisena asiamiehenä sodan aikana
Saksassa. Puolalaisessa kolossa oli vain yhdeksän jäsentä, koska
Varsovan puolalainen edustaja, sorvari Jagello, oli liittynyt
sosiaalidemokraatteihin ja Lodsin edustaja kadetteihin. Muhamettilainen
ja liettualais-valkovenäläis-puolalainen ryhmä olivat yhtä pienet kuin
ennenkin.

Neljäs duuma, jota kansa sanoi pappisduumaksi, koska siinä istui 49
hengellistä, jatkoi kolmannen politiikkaa.

Marraskuussa 1913 Gutshkov lokakuulaisten kongressissa kuvasi Venäjän
tilaa. Luottaen tsaarin lupauksiin lokakuulaisuus kuusi pitkää vuotta
oli kärsivällisesti koettanut sovittaa toisiinsa hallitusta ja kansaa.
Turhaan! Usko ja kärsivällisyys ovat nyt lopussa. Hallituksen nykyinen
politiikka johtaa välttämättömään, raskaaseen onnettomuuteen, jonka
seurauksena helposti voi olla pitkä sekasorron aika. Vaara, joka
Venäjää uhkaa, ei ole vallankumouksellisissa puolueissa, jotka eivät
koskaan ole olleet niin heikkoja ja eripuraisia kuin nyt; vaara on
hallituksen menettelytavassa, joka tekee vallankumoukselliseksi
venäläisen yhteiskunnan ja Venäjän kansan.

Vielä jyrkemmin kuin Gutshkov, jonka loppumaton myöntyväisyys oli
tullut pilalehtien maalitauluksi, lausui ajatuksensa 29 p. marrask.
1913 valtakunnanneuvoston jäsen, _N. v. Cramer_: meillä on hallitus,
joka ei tahdo nähdä eikä kuulla mitään, mikä voisi herättää sen
itsetyytyväisyydestään. Meillä on alihuone, jossa ei ole mitään
enemmistöä, ja jolla ei ole mitään arvovaltaa hallituksen silmissä.
Meillä on ylihuone, joka käy vuosi vuodelta taantumuksellisemmaksi.
Meillä on kansalaisyhteiskunta, jota hallitus ajaa vastustuspuolueiden
riveihin. Meillä on työväestö, joka vallankumouksellisen kiihoituksen
ja virkavallan älyttömyyden tähden käy yhä levottomammaksi ja yhä
ymmärtämättömämmäksi vaatimuksissaan. Meillä on maannälkäinen
talonpoikaissääty, joka epäilee hallitusta niinkuin tilanomistajaakin.
Meillä on rammaksi lyöty itsehallinto, rappiolla oleva koulu,
tyytymättömyyttä kaikkialla. Tyytyväisiä ovat vain ministerit.

Valtakunnan sisällinen tila oli 1913 samanlainen kuin 1903 ennen
venäläis-japanilaisen sodan puhkeamista. Venäläinen vapaamielisyys
seisoi leveänä taistelurintamana kadeteista lokakuulaisiin asti
hallituksen taantumuksellista natsionalismia vastassa. Tästä
jännitetystä tilasta tarjoutui taantumuksellisille vain se ulospääsy,
että se voitokkaalla sodalla olisi saanut hallituksen vastustajat
vaikenemaan, talonpojat tyydytetyiksi maidenryöstöllä ja yleisen
mielipiteen innostutetuksi Konstantinopolin valloituksella.



13. LUKU.

Kansantalous ja finanssipolitiikka 1906-1914.


    "Loistava on valtion raha-asiain tila, taloudelliset voimat
    ovat taas heränneet. Kauppa ja teollisuus virkistyvät uudestaan.
    Mutta pari toistansa seuraavaa katovuotta, onneton sota, niin
    meidän vasta kehittymässä oleva taloudellinen elämämme, jolta
    vielä puuttuu voimakas ravitseva pohjansa, luhistuu kokoon."

                       Valtakunnanneuvoston jäsen N. v. Cramer 1913.

Kansantalouden ja raha-asiain selkärangan Venäjän maanviljelysvaltiossa
muodostivat satotulokset, jotka etupäässä riippuivat ilmastosta.
Vuodesta 1909 valtakunnalla oli merkittävänään sarja hyviä vuosia,
jotka saavuttivat huippunsa 1913, jolloin korjattiin lähes 900
miljoonaa kaksoissentneriä viljaa. Tämä tulos luettiin osaksi myöskin
Stolypinin agraariuudistuksen ansioksi, joka oli alkanut 1906, ja jonka
molemmat kamarit, duumassa siitä kauan riideltyä, oivat hyväksyneet
1910, minkä jälkeen se lopullisesti oli vahvistettu laiksi. Tämän
uudistuksen toimeenpanon johtajaksi tuli 1908 maatalousministeri
_Krivoshvin_, sangen kykenevä ja tarmokas mies. Saavutetut tulokset
olivat huomattavat: 13 miljoonan hehtaarin alalla oli vuoteen 1914
kaksi miljoonaa talonpoikaisisäntää omaisineen eronnut mirin
peltoyhteisyydestä ja tullut maanomistajaksi omalla pohjalla, jonka
maanjärjestelykomissioni oli heille jakanut. Se oli paljo, jos ottaa
huomioon isovenäläisten talonpoikien vanhoillisen luonteen, heidän
rakkautensa miriin ja heidän, vuosisataisen kokemuksen kautta
oikeutetun epäluottamuksensa valtion toimenpiteisiin tai sen puolelta
tuleviin kehoituksiin. Enemmistö tosin vastusti uudistusta. Lempeätä,
tai niinkuin Stolypinin vastustajat väittivät, kovaa pakkoa käyttivät
maapäälliköt usein kyläkokouksissa, joiden oli määrä joko puolustaa tai
vastustaa yhteisomistuksen jakoa. Paljon katkeraa vihaa kylvettiin, kun
yksityiset isännät, vastoin enemmistön vanhoillaanpysymisvaistoa,
pyysivät virkamiehiä muuttamaan heidän osansa yhteisestä pellosta
yksinomistukseksi. Sitä anoivat kaikki ne kuntien jäsenet, jotka
tehtaantyömiehinä, renkeinä, ajomiehinä j.n.e. jo olivat hävinneet
kaupunkilaisköyhälistöön ja myymällä osuutensa tekivät hyvän kaupan.
Mutta kylässäkin monet talonpojat kevytmielisyydestä möivät osuutensa,
tuhlasivat rahat ja rupesivat rengeiksi tai maankiertäjiksi. Siitä
uudistuksen vastustajat kovasti moittivat Stolypinia. He ovat sen itse
tahtoneet, hän selitti, minä otan huomioon vain "vahvat" talonpojat. He
kyllä luovat uuden Iso-Venäjän länsieurooppalaisine agraarioloineen.
Stolypinin toivo aina maata jaettaessa hajoittaa myöskin kylät
yksityistaloihin ei toteutunut. Eivät suuret kustannukset sitä
estäneet, sillä niitä ei valtio surkeillut, vaan se seikka, että
talonpojat itsepintaisesti vastustivat yksinään-elämistä ilman
naapureja oikealla ja vasemmalla sekä ilman leveätä kyläraittia, jonne
päivän työn jälkeen ja monina pyhäpäivinä kokoonnuttiin tarinoimaan,
juomaan ja tanssimaan. Yksinään perheineen asuminen erillään-olevassa
talossa tuntui venäläisestä talonpojasta ikävältä ja vaaralliseltakin.
Teknillisessä suhteessa vesikysymys tuotti vaikeuksia. Koko uudistus
tapahtui maksuttomasti talonpojille. Usein annettiin heidän taloutensa
järjestämiseksi uusille maanomistajille, atrubnikeille, joksi kansa
uudella sanalla nimitti miristä "irtihakattuja", koroton laina 15
vuodeksi, jonka he käsittivät palkinnoksi esivallan toivomuksen
noudattamisesta.

Talonpoikien järkähtämätön vaatimus saada maata lisäksi, jonka kaikki
heidän edustajansa I:ssä duumassa laajasanaisesti olivat esittäneet ja
jonka hallituksen vastustajat olivat luvanneet täyttää, tyydytettiin
osaksi Stolypinin toimesta. Vuodesta 1906 vuoteen 1914 vaelsi enemmän
kuin 2 1/2 miljoonaa maanpuutetta kärsivää talonpoikaa Uralin poikki
Siperiaan, missä hallitus salli heidän asettua valtion tiluksilla
oleviin metsiin ja aroille. Niihin noin 1 1/2 miljoonaan hehtaariin,
jotka siten Europan Venäjällä vapautuivat, tuli lisäksi tilanomistajien
maata talonpoikaispankin välityksellä 5 1/2 miljoonaa hehtaaria sekä
hallitsijan ja valtion tilusten jakamisesta 6 miljoonaa hehtaaria.
Yhteensä joutui siis 13 miljoonaa hehtaaria talonpoikien käsiin.
Katsoen maataloudellisen tekniikan alhaiseen kantaan se oli liian
vähän. Maannälkä jatkui ja oli sekin osaltaan syynä sotaan. Sen
alkaessa luvattiin aseisiinkutsutuille Etelä-Venäjän ja Volgan seutujen
talonpojille heidän naapuriensa, saksalaisten siirtolaisten paremmin
hoidetut pellot, niityt ja puutarhat. Toisille luvattiin tiluksia
valloitettavassa vihollismaassa. Sillä taantumukselliset toivoivat
voivansa pitkiksi ajoiksi karkoittaa uusien agraarilevottomuuksien ja
kartanonhävitysten aaveen.

Samassa suhteessa kuin talonpoikien peltotilkut suurenivat,
suurmaanomistus taantui. Vuoden 1905 vallankumouksen säikähdyttäminä
monet tilanomistajat myivät vaaranalaisen maaomaisuutensa valtion
agraaripankkien välityksellä tai suoraan talonpojille ja sijoittivat
kauppahinnan varmuuden vuoksi ulkomaisiin arvopapereihin tai rahaan,
jonka tallettivat Lontoon, Pariisin tai Berliinin pankkeihin. Vasta
1909 luottamus palasi, hyvän vuodentulon johdosta maaomaisuuden arvo
kohosi ja kartanomaan myynti lakkasi melkein kokonaan. Kaikkiaan
maata-omistava aatelisto talonpoikaispankin perustamisesta lukien
(vuodesta 1882) maailmansodan alkamiseen asti on myynyt 13 miljoonaa
hehtaaria maata. Monessa Keski-Venäjän seudussa oli niin vähän
aatelisia tilanomistajia, että muutamissa piirisemstvovalitsijain
kokouksissa kahdeksan hengen lukuisena kokoutuneella aateliskuurialla
oli ratkaistavanaan mahdoton tehtävä: valita keskuudestaan 12 henkeä
piirikunnansemstvoon. Se oli samalla todistuksena siitä, että 1890
luotu semstvon vaalijärjestys jo aikoja sitten oli vanhentunut. Mutta
hallitus ja määräävä esiparlamentti, aateliskongressi, eivät tahtoneet
mitään tietää sellaisesta uudistuksesta, joka olisi ottanut huomioon
olevat olot.

Vuodesta 1909 lukien alkoivat Iso-Venäjälläkin, niinkuin jo paljoa
ennemmin läntisissä rajamaissa, maataloudelliset osuuskunnat näytellä
suurta ja hyväätekevää osaa talonpoikien elämässä. Kooperatiivit, joksi
Venäjällä sanottiin osuuskuntia, eivät ainoastaan varustaneet
talonpoikia siemenviljalla, koneilla, siitossonneilla, keinotekoisilla
lannoitusaineilla sekä siirtomaan- ynnä muilla tavaroilla, vaan ne
perustivat myöskin kirjastoja ja lukutupia sekä järjestivät
talonpoikaisten edustajien vaalit semstvokokouksiin ja tulivat siten
kylän taloudellisen ja henkisen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen
elämän keskipisteiksi. Hallitus katseli kieroon tätä kehitystä ja
epäili kooperatiivien johtajia, ja syystä kyllä, sillä eivät he
laulaneet vallitsevan järjestelmän ylistystä.

Talonpojan kasvanut ostokyky vaikutti elähdyttävästi valtakunnan koko
taloudelliseen elämään, sillä "jos talonpojalla on rahaa, niin on sitä
koko maailmalla".

Vallankumous oli antanut hirvittävän iskun Witten kasvattamalle
_suurteollisuudelle_. Hyvin kannattavien hallituksen hankintojen sijaan
olivat tulleet valtiolliset työväenlakot ja niiden mukana koneiden ja
tehtaanjohtajien pahoinpitely. Pahinta oli Puolassa, missä
työnseisahduksia kesti aina vuoteen 1909, suureksi tyydytykseksi
kilpailevalle Keski-Venäjän teollisuudelle, missä lakkoliike
melkein kokonaan oli loppunut jo 1906. Etelä-Venäjän rauta- ja
terästeollisuus eli muutamia raskaita vuosia. Jottei tehtaita olisi
tarvinnut panna seisomaan, täytyi viedä niiden tuotteita ulkomaille,
teollisuudesta köyhiin maihin, missä niillä oli kova taistelu käytävänä
länsieuroppalaista kilpailua vastaan. Niin pian kuin tuli ensimmäinen
hyvä sato, joka omassa maassa loi varman menekin edellytykset, alkoi
1909 uusi elpyminen. Sijoitusta etsivä ulkomainen pääoma sai taas
luottamusta Venäjään ja oli, niinkuin Witten aikana, toivehikkaana
mukana sen uusissa yrityksissä. Vuosina 1909-1913 syntyi 1,379 uutta
osakeyhtiötä, joissa paitsi englantilaista, saksalaista ja ranskalaista
oli osallisena myöskin paljon belgialaista pääomaa. Samaan aikaan
Venäjällä alkoi uusi muoto menekin järjestämiseksi, toisin sanoen
kuluttajien riistämiseksi, nimittäin _taloudelliset liittoutumat_,
joita vaatimattomissa rajoissa oli ollut jo edellisen vuosisadan
lopussa. Lyhyessä ajassa kaikki teollisuudenhaarat sopivat yhtäläisestä
menettelystä kasvavaan kysyntään nähden. Tosin kolmannessa duumassa
siitä valitettiin ja väitettiin hintasopimukset Venäjälle vieraiksi ja
lainvastaisiksi, tosin hallitus lupasi ryhtyä toimenpiteisiin hiili- ja
rautayhtymän liiallisuuksia vastaan; mutta sen voimat eivät siihen
ensinkään riittäneet. Liittoutumat säilyttivät liikkeenhoitonsa
salaisuuden ja suojelivat itseään poliisin sekautumista vastaan sillä,
että pitivät edustajakokouksiansa ulkomailla, tavallisesti jossakin
Berliinin hotellissa. Siten kaikki uudet yritykset tekivät hyviä
kauppoja, ja Venäjä sai jälleen Länsi-Europassa sen maineen, että se
oli rajattomien mahdollisuuksien luvattu maa.

Kansanvarallisuuden nousevan ja laskevan aallon parhaana mittapuuna
on raudan käyttäminen. Verrattuna Länsi-Europpaan oli aikaisemmin
Venäjän raudantarve ollut varsin pieni. Mutta vuonna 1910 vuorityö
huolimatta kasvaneesta tuotannosta ei voinut tyydyttää raudannälkää,
jota näyttäytyi koko Venäjällä. Ei myöskään lisäytynyt hiilentuonti
enää kyennyt tyydyttämään suurta kysyntää. Varsin suotuisasti
kehittyi kutoma- ja gummiteollisuus. Mutta myöskin sähkötekniikka,
laivanrakennus, nahan- ja puunjalostus, sementtiteollisuus ynnä muut
teollisuudenhaarat lisäsivät odottamattoman nopeasti tuotantoaan
eivätkä kuitenkaan voineet peittää tarvetta, jonka siis täytyi
turvautua tuontiin ulkomailta, mistä taas kertyi valtiorahastolle
lisättyjä tullituloja.

Maan kasvaneesta ostovoimasta hyötyi myöskin talonpoikainen
_kotiteollisuus_, joka semstvon ja maanviljelysministeri Krivosheinin
tehokkaasti kannattamana sumuisten rappion vuosien jälkeen
ilahduttavasti elpyi.

Vallankumous oli järkyttänyt myöskin valtion _rautatielaitosta_.
Tavaranruuhkautumiset syksyisin ja myöhästymiset kaikkina vuodenaikoina
olivat muodostuneet kroonillisiksi rautatiesairauksiksi. Niiden
parantamiseksi hallitus asetti kuusi komiteaa, jotka eivät mitään
saaneet aikaan. Sitten kolmas duuma ryhtyi asiaan ja valitsi
tutkimuskomissionin, joka tuli rautatieläisten pilkan esineeksi.
Heidän keskuudessaan oli laajalle haarautunut liitto, jonka varkaudet
ja rahtikirjainväärennykset olivat pääsyynä siihen, että valtion
täytyi ratojansa varten vuosittain antaa lisävaroja. Hallitus nimitti
sotilaan kulkulaitosministeriksi saadakseen vihdoin aikaan järjestystä.
Kenraali Ruhlov, joka ei ymmärtänyt mitään rautatielaitoksen
tekniikasta, luuli näkevänsä epäkohdan perussyyn virkamiestensä
valtiollisissa mielipiteissä ja harjoitti virkavaltansa nojassa
tarmokasta kiihoitusta, jotta he rupeaisivat taantumuksellisen Venäjän
kansan liiton jäseniksi. Silloin hyvä luonto-äiti armahti huonosti
hoidettua rautatielaitosta ja antoi sille runsaan sadon johdosta
kannattavaa kuljetustointa. Ja tarkastusta pitävä senaattori Garin
keksi tuon varastelevan rautatieläisjärjestön, jonka jäsenillä kaikilla
oli kansanliiton merkki rinnassa. Raha-asiain ministerin vaatimuksesta
Ruhlov päätti ryhtyä erääseen keinoon, jota siihen saakka tarkasti oli
vältetty. Hän antoi ammattimiesten purkaa nuo syksyiset rahtitavaran
ruuhkautumiset -- sellaisten ammattimiesten, jotka eivät kuuluneet
taantumukselliseen kansanliittoon, eivätpä edes olleet oikeauskoisia
eivätkä venäläistä kansallisuutta, mutta jotka ymmärsivät asiansa.
Vuodesta 1909 alkaen valtion rautatielaitos antoi yhä kohoavia
ylijäämiä. Vuodesta 1911 alkaen rakennustoiminta kehittyi
suurenmoisesti; 75 % uusista radoista oli yksityisiä. Virallinen
tilasto osoitti matkustajaliikenteen suurta kasvua vuodesta 1910, mikä
oli kasvavan varallisuuden merkki. Nuo monet "jänikset", joksi
Venäjällä sanottiin liputtomia matkustajia, eivät tosin joutuneet
tilastoon, mutta kohottivat junankuljettajien elämänkantaa, jotka
osasivat suojella itseään tarkastajien ahdistelulta. Hätätilassa heidät
heitettiin liikkeellä-olevasta junasta ulos. Venäjän rautatielaitoksen
heikkous, melkein kaikkien linjojen yksiraiteisuus sekä veturien ja
liikkuvan kaluston puute, jäi tosin nytkin korjaamatta.

Väestön kasvava varallisuus ja maataloustuotteiden ylijäämä
vilkastuttivat koti- ja ulkomaan kauppaa. Venäjästä tuli 1910 taas
Europan ensimmäinen viljanvarustaja. Viimeisenä rauhanvuotena (1913)
viennin arvo oli 1,420.9 miljoonaa ruplaa, tuonnin taas 1,220.5
miljoonaa ruplaa, mikä teki yli 200 miljoonan ruplan ylijäämän
valtakunnan hyväksi. Tärkeimpänä kauppamaana oli edelleen Saksan
valtakunta, jonka kanssa 28 p. heinäk. 1904 tehtiin uusi kauppasopimus,
minkä oli määrä pysyä voimassa vuoteen 1918 saakka. Vallitseva
käsitys siitä oli myöhemmin se, että Saksa 1913 oli häijyllä tavalla
käyttänyt hyväkseen Venäjän ahdinkotilaa ja että tuo Venäjälle niin
epäedulliseksi väitetty kauppasopimus oli yksi rengas lisää niihin
kahleisiin, joilla Saksa tahtoi ehkäistä Venäjän vaurastumista. Vain
voitollinen sota saattoi muka vapauttaa valtion tästä väkivallanteosta.
Toisessa sijassa Englanti tuli kysymykseen ulkomaankaupassa.

Niinkuin teollisuudelle, niin satovuosi 1909 myöskin pankkilaitokselle
antoi merkin uusiin yrityksiin. Suurpankkien onnistui 1912 vapautua
ulkomaisesta luotosta. Osuuskuntaliikkeen kehityksen yhteydessä
syntyi joukko keskinäisiä luotto-osuuskuntia kaupungeissa ja maalla.
Mutta Venäjä ei myöskään säästynyt uudenaikaisen pankkilaitoksen
varjopuolilta. Pörssipeli yltyi arvaamattomassa määrässä ja sai
hallituksen ryhtymään toimenpiteisiin, jotka kierrettiin, ja antamaan
varoituksia, joista ei mitään välitetty. Lainsäädäntö ei pysynyt
kaupan ja teollisuuden nopean edistyksen tasalla. Eivät mitkään
pätevien kunnallisten laitosten eivätkä kaupan ja teollisuuden
edustajien kongressien tekemät ehdotukset päässeet kauppa- ja
teollisuusministeriössä enemmän kuin duuman valiokunnissakaan
pohtimisastetta pitemmälle. Vain vanhentunut leimaverolaki uudistettiin
1910 valtiorahaston tulojen kartuttamiseksi, mutta herätti määräystensä
epäselvyydellä ja ristiriitaisuudella kauppamaailmassa enemmän
pilantekoa kuin suuttumusta.

Yleisessä varallisuuden kohoamisessa työväestö oli mukana vähemmässä
määrässä kuin muut säädyt. Virallisten tietojen mukaan valtakunnassa
1912 oli yhteensä 2,200,000 tehtaantyömiestä. Marxin lisäarvoteorian,
jota sosiaalidemokraattiset kiihoittajat koettivat selittää
venäläisille työmiehille, he ymmärsivät niin, että kaikki tehtaat
oikeuden mukaan kuuluivat työntekijöille ja olivat heidän johdossaan
muutettavat tuotanto-osuuskunniksi. Tätä ajatusta kehittivät erityisen
innokkaasti bolshevikit, jotka kaikin keinoin koettivat lietsoa
luokkavihaa. Heille käsittämättömän minimalistisen tunnussanan
"evolutsia" (kehitys) sijaan he nostivat huudon "sahvat" (anastus,
ryöstö). Virkavalta teki mitä voi herättääksensä työväen
luokkatietoisuuden, ja taantumuksellisen kansanliiton pogromikiihoitus
juutalaisia, kadetteja ynnä muita tsaarin vihollisia vastaan
herätti joukkojen rosvovaistot. Sen läheisen yhteyden tähden, mikä
Keski-Venäjällä vallitsi tehtaan ja kylän välillä, levisi köyhälistön
vakaumus "burshuin" (bourgeois, porvari) konnuudesta myöskin
talonpoikien keskuuteen. Tämä uusi, varsin venäläiseltä kaikuva sana
annettiin vanhan "barin" (herra) nimityksen sijaan kaikille niille
venäläisille, jotka eivät kuuluneet "kansaan", se on työmiesten ja
talonpoikien luokkaan. Vanhassa nimityksessä oli kunnioitusta
korkeammassa asemassa olevaa kohtaan, uusi sana sisälsi vain
halveksimista. Kansanvalta merkitsi venäläisen talonpojan käsityksen
mukaan talonpoikien yksinomaista herruutta maalla ja kaupungissa. Se
oli bolshevistista käsitystä. Lenin ei ole sitä keksinyt, hän on sen
Venäjällä jo valmiina löytänyt. Sanojen "talonpojat maalla ja
kaupungissa" sijaan hän pani sanan köyhälistö, jonka diktatuuri Marxin
ennustuksen mukaan oli tuottava pelastuksen maailmalle.

Tarttuessaan 1905 valtion peräsimeen Witte oli työväestön
tyynnyttämiseksi perustanut uuden kauppa- ja teollisuusministeriön,
jonka oli määrä ensi sijassa valvoa työväen etuja. Sitten hän eräällä
väliaikaisella asetuksella oli selittänyt luvallisiksi taloudelliset
lakot ja luvannut kiireesti valmistuttaa lain työväen vakuuttamiseksi
sairautta ja tapaturmaa vastaan. Tämä lupaus täytettiin seitsemän
vuoden kuluttua. Uusi ministeriö suunnitteli kustannusarvioita
satamien ja viljamakasiinien rakentamista varten, tarkasti alaisiaan
oppilaitoksia ja säännösteli kauppaa ja teollisuutta. Lakkovapautta ei
voitu toteuttaa, koska poliisi piti jokaista työlakkoa valtiollisena.
Se seikka, että melkein koko Venäjällä vallitsi poikkeustila antoi
paikallisille kenraalikuvernööreille oikeuden kukistaa kaikki
lakkoliikkeet asevoimin. Lakot siis loppuivat. Vasta 1912 alkoi uusi
lakkoliike, joka sai selvästi valtiollisen luonteen. Huhtikuussa
samana vuonna puhkesi kaukaisessa Bodaibossa, Itä-Siperian
venäläis-englantilaisten kultakaivosten keskuksessa, työmiesten
palkkalakko, joka leimattiin kapinaksi ja verisesti kukistettiin.
Edustaja Kerenskin toimesta, joka paikalla oli toimittanut tutkimuksia,
duuma teki hallitukselle välikysymyksen, johon sisäministeri Makarov
vastasi. Hän myönsi, että 400 työmiestä oli ammuttu kuoliaaksi, koska
he olivat asettuneet uhkaavalle kannalle sotaväkeä vastaan, ja päätti
puheensa sanoen: "niin oli ja niin on edelleen oleva". Sille
suuttumuksen myrskylle, minkä nämä sanat synnyttivät, Makarov
uhrattiin. Tammikuun 8 p. 1913 _Nikolai Maklakov_, duumaedustajan veli,
nimitettiin sisäministeriksi. Hän oli kielimies opinnoiltaan ja
verotuslaitoksen virkamies ammatiltaan ja oli mielistelemällä
kansanliittoa kohonnut Tshernigovin kuvernööriksi. Hänen kohoamisensa
sisäpolitiikan johtajaksi tuli Pietarin virkamiespiireille
vallan odottamatta. Maklakov sai siitä kiittää taantumuksellista
kansanliittoa, jonka kuuliainen kätyri hän oli. Yhtä raa'asti lakia
polkien kuin Plehwe kymmentä vuotta aikaisemmin hän sorti itsehallintoa
maalla ja kaupungeissa ja järkytti sillä hallituksen arvoa. Erikoista
mieltenkuohua synnytti Moskovan kaupunginvaalien kumoaminen, koska
niissä kadetit olivat voittaneet. Vastustuspuolue koetti kukistaa hänet
tekemällä hänet naurettavaksi. Yleisesti uskottiin kertomusta, että hän
valtiotointen välillä hovissa antoi eräänlaisia sirkusnäytäntöjä.
Tiikerinvuotaan verhottuna ministeri muka muristen ja sähisten kyykötti
erään sohvan alla ja hyppäsi sitten aikamoisella ponnahduksella pöydän
yli eräälle tuolille, siten hovinaisten ihastukseksi luonnon mukaan
esittäen "pantterin rakkaudenloikkausta". Huolimatta kaikista juonista
Maklakov pysyi virassa, tehden itsensä ja hallituksen vihatuksi.

Vuoden 1909 ilmastonvaihdos vaikutti edullisella tavalla myöskin
valtion rahatalouteen. Joulukuussa 1905 valtionvararikko näytti olevan
edessä. Moskovan kapinan kukistaminen ja ulkomaisten rahamiesten
luottamus Venäjän maksukykyyn pelastivat sen raha-asiat luhistumisesta.
Kun vuoden 1906 suuren lainan myöntämiseen oli liitetty se ehto,
että kolmen vuoden kuluessa tultaisiin toimeen ilman ulkomaista
lainaa, niin rahaministeri Kokovtsov suoriutui pulasta uusilla
valtiovelkasitoumusten anneilla, jotka Ranskassa yhä vielä saivat
halukkaita ostajia. Vajauksen peittämiseksi otettiin 1908 kotimainen
laina, jonka nimellisarvo oli 200 miljoonaa. Kieltoajan kuluttua
Kokovtsov otti uuden 525 miljoonan ruplan suuruisen ulkomaisen lainan
ja koroitti sillä valtiovelan 9.055 miljoonan ruplan suuruiseksi.
Neljäs osa valtion tuloista kului korkojen maksuun. Sitten tapahtui
käänne, lihavina satovuosina kaikkia veroja karttui entistä enemmän,
niin että vuosi 1911 voitiin aloittaa jopa valtiovelkaa kuolettamalla.
Vuonna 1912 valtion budjetti kohosi tuohon suunnattomaan summaan,
kolmeen miljaardiin ruplaan. "Ulkomaanvero", joksi korkojen maksua
valtionvelkakirjojen ulkomaisille haltijoille sanottiin, väheni, kun
paljon arvopapereita oli virrannut takaisin Venäjälle. Viranhoitonsa
viimeisenä vuonna Kokovtsov saattoi näytellä komeita numeroita.
Valtakunnanpankin vapaasti käytettävä käteinen säästö oli 2 miljoonasta
vuonna 1908 noussut 600 miljoonaan ruplaan 1 p. tammik. 1914.
Kultavarasto oli 1,688 miljoonaa ruplaa ja nousi liikkeessä-olevan
paperirahan kokonaismäärää 23 miljoonaa suuremmaksi. Väestön luottamus
hallituksen finanssipolitiikkaan näkyi siitä, että kaksi miljaardia
ruplaa sijoitettiin valtion säästökassoihin.

Kokovtsov oli luonut rahalliset varusteet sotaa varten, jota hän
itse _ei_ tahtonut. Sentähden hän 12 p. helmik. 1914 loistavista
saavutuksistaan huolimatta kukistettiin. Hänen seuraajakseen
raha-asiain hallinnon johdossa tuli hänen apulaisensa _Bark_,
joka tyytyi olemaan finanssimies, pyrkimättä olemaan myöskin
valtiomies. Ministeristön puheenjohtajaksi ilman salkkua tuli
75-vuotias _Goremykin_, joka vuodesta 1895 vuoteen 1899 oli ollut
sisäministerinä, kunnes Witte hänet kukisti, ja 1906 ensimmäisen duuman
aikana oli näytellyt neuvottoman pääministerin osaa, kunnes Stolypin
oli tullut hänen sijaansa. Sotapuolue, johdossaan suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitsh, oli hakenut esiin tuon elähtäneen miehen, johon tsaari
täydellisesti luotti, koska se hänessä näki suurisuuntaisten aikeidensa
tahdottoman välikappaleen.

Helmikuun 21 p. 1914 oli Pietarissa _sotapuolueen kokous_ nimeltä
"virastojenvälinen neuvottelu". Ulkoministeri Sasonovin johtaessa
puhetta ottivat siihen osaa meriministeri Grigorovitsh, sotaministeri
Suhomlinovin alainen pääesikunnanpäällikkö Shilinski, Venäjän
Konstantinopolissa oleva lähettiläs Giers ynnä monet sotajoukon ja
laivaston korkeammat upseerit. Neuvottelu loppui siihen päätökseen,
että Konstantinopoli oli yleisen europpalaisen sodan aikana
äkkiylläköllä meren puolelta vallattava.

Kokouksen pöytäkirja esitettiin tsaarille vahvistettavaksi. Nikolai II
kirjoitti siihen: "Minä hyväksyn neuvottelun päätöksen täydessä
laajuudessaan."



14. LUKU.

Ulkopolitiikka 1906-1914.


I. Läheinen Itä.

    "Me olemme vajoamassa siihen suureen rämeeseen takaisin,
    josta olemme kohonneet, samaan rämeeseen, joka on saattanut
    valtakunnan Mukdeniin ja Tsushimaan."

                  Valtakunnanneuvoston jäsen N. v. Cramer 1911.

Japanin sodan surullisen lopun jälkeen ei mikään vakava valtiomies
Venäjällä ajatellut kostoa Mukdenista ja Tsushimasta. Entisen
halveksimisen sijaan oli astunut valtava kunnioitus ja se pelko,
että Japanin yleinen mielipide, jonka mielestä sodan tulokset olivat
aivan liian vähäpätöiset, pakottaisi Tokion hallituksen uuteen
hyökkäyssotaan vallankumouksen johdosta heikontunutta tsaarivaltakuntaa
vastaan. Portsmouthin rauhansopimuksen 11. artikla myönsi Japanille
kalastusoikeuden Venäjän ranta-alueilla Japanin-, Ohotskin- ja
Beringin-meren rannikoilla, mutta jätti yksityiskohtien määräämisen
myöhemmän sopimuksen varaan. Siitä pidettiin 1906 ja 1907 Pietarissa
neuvotteluja, jotka Japanin pitkälle-menevien vaatimusten tähden
kävivät jännittyneiksi. Englannin ja Ranskan välityksen johdosta
saatiin uhkaava keskustelujen katkeaminen vältetyksi ja 28 p. heinäk.
1907 tehdyksi "kalastus- ja kauppasopimus", joka taloudellisesti jätti
Japanin haltuun venäläisen rantamaan Korean rajalta aina Jäämereen
asti.

Portsmouthin sopimuksen määräys Venäjän armeijan poistamisesta
Mandshuriasta täytettiin jo ennen määräaikaa, koska sotajoukot
äänekkäästi vaativat päästäksensä kotiin. Maaliskuun 22 p. 1907
viimeiset venäläiset sotamiehet lähtivät Harbinista. Kiinan
valtiollinen herruus Mandshuriassa oli palautettu. Vain pieni
itäkiinalaisen rautatieyhtiön käskyn alainen ratavartiosto jäi maahan.
Venäjä tarvitsi lepoa, lausui ulkoministeri Isvoljski 14 p. lokak.
1907, ja tahtoi Kaukaisessa Idässä noudattaa rauhan- eikä
seikkailupolitiikkaa.

Epäluottamuksesta Japania kohtaan hallitus 1908 alkoi rakentaa
kallista ja taloudellisesti arvotonta Amur-rataa, saadakseen aikaan
sotilaallisesti turvatun yhteyden kaukaisen Ussuri-alueen kanssa. Vasta
3 p. lokak. 1916 rata tuli valmiiksi, kun Habarovskin luona
rakennettiin silta Amurin poikki. Japanin hyökkäyksen pelko oli
osaltaan syynä myöskin hallituksen myöntyväisyyteen Serbian
kysymyksessä maaliskuussa 1909. Senjälkeen se innokkaasti pyrki Japanin
kanssa lujaan sopimukseen saadakseen tulevaisuudessa selkänsä vapaaksi.
Lokakuussa 1909 Kokovtsov matkusti Harbiniin, missä hän, niinkuin oli
sovittu, tapasi markiisi Iton. Molempien valtiomiesten mieskohtaiset
keskustelut katkaisi äkkiä erään korealaisen murhateko, joka surmasi
Iton kostaaksensa isänmaansa puolesta. Aloitettuja neuvotteluja
jatkettiin Pietarissa, ja ne johtivat venäläis-japanilaiseen
sopimukseen 4 p:ltä heinäk. 1910. Tämä sopimus antoi Venäjälle toivotun
selkänojan tulevassa sodassa Saksaa vastaan sekä uuden maa-alueen
Itä-Aasiassa Kiinan kustannuksella.

Mukdenin taistelu oli Pekingissä haihduttanut vanhan kunnioituksen
muka sotaisesti mahtavaa Venäjää kohtaan. Kiinan hallitus teki
joukon vaatimuksia, jotka tarkoittivat Kiinan ylivallanoikeuksien
tosiasiallista tunnustamista Mandshuriassa ja Kuldshan alueella, ja sai
Venäjän hallitukselta sitovia lupauksia, jotka 27 p. huhtik. 1909
määriteltiin. Mutta tuskin Venäjän ja Japanin välinen sopimus oli
allekirjoitettu, niin lehti kääntyi. Venäjä teki nyt vaatimuksia. Se
vaati noin 500,000 neliökilometrin suuruisen _Urjanhain_ maakunnan
luovuttamista, joka sijaitsi ylisen Jenisein ja Selengan jokialueessa,
Ylä-Altain sekä Sajan-vuoriston rajoittamana. Oikeudellisen perustuksen
siihen antoi vanhan Moskovan diplomatian menetelmän mukaisesti muuan
historiallinen legenda. Kasakat olivat muka noin vuonna 1620
ratsastaneet Altain poikki ja laskeneet Urjanhain paimentolaiset
Moskovan tsaarin valtikan alle. Yhdistämisen taloudellinen
välttämättömyys johtui siitä, että venäläiset tutkimusretkeilijät
olivat siellä löytäneet kulta-, asbesti- ja kuparikerrostumia. Vuonna
1911 Kiinassa syntyneet häiriöt, Mandshu-dynastian kukistaminen ja
tasavallan julistaminen helpottivat Venäjän etenemistä ja tuottivat
sille sitäpaitsi vielä toisen Kiinan maakunnan herruuden. Urgassa
olevan Venäjän pääkonsulin Korostovetsin toimesta julistivat näet
sinne kokoutuneet pohjoisen _Mongolian_ paimentolaisruhtinaat
joulukuussa 1911 maansa vapaaksi ja riippumattomaksi ja lähettivät
lähettiläitä Pietariin pyytämään Venäjän suojelusta. Se myönnettiin
heti. Kjahtasta saapui Urgaan varta vasten valmiina pidetty
kasakkarykmentti ratsastavine tykistöineen. Kiinalaiset viranomaiset
eivät uskaltaneet tehdä vastarintaa ja poistuivat maasta. Helmikuun
19 p. 1912, mongolien uudenvuodenpäivänä, Urgan kutuhtu, yksi noista
kymmenestä Dalai-Laman nimittämästä mongolien yli-apotista, huudettiin
hallitsijaksi.

Eräs venäläis-japanilainen sopimus 8 p:ltä heinäk. 1912 järjesti Kiinan
valtioalueen jaon: Etelä-Mandshuriaan rajoittuva Länsi-Mongolia tehtiin
Japanin, Pohjois-Mongolia Venäjän yliherruuden alaiseksi, kun taas
kiinalaisten talonpoikien osaksi jo asuttama Etelä-Mongolia
toistaiseksi jäi Kiinalle. Venäläisen suojelusherruuden yksityiskohdat
määritteli eräs 3 p. marrask. 1912 Urgan kutuhtun ja Pietarin
hallituksen kesken tehty sopimus: Venäjä otti huolekseen valtion
sotilaallisen suojelemisen ja sai vastineeksi kauppaoikeuksia ja
yksinoikeuden rautatierakennuksiin. Seuraavana vuonna tapahtui
Urjanhain anastaminen.

Se luja ystävyys, joka nyt sitoi toisiinsa nuo äskeiset vastustajat,
sai ulkonaisen ilmaisunsa, kun prinssi Katsura, sittemmin pääministeri,
teki vierailun Venäjälle, jossa tsaari suurin kunnianosoituksin otti
hänet vastaan Pietarissa 21 p. heinäk. 1912.


II. Sopimus Englannin kanssa.

Määräävinä Venäjän ja Englannin väliselle suhteelle uudempina aikoina
ovat olleet kahden skotlantilaisen kirjailijan mielipiteet. Toinen oli
_David Urquhardt_, joka viime vuosisadan 30-luvulla perusteli
vihamielisyyttä Venäjää vastaan Britannian valtakunnan valtiollisena
välttämättömyytenä. Toinen, joka muutti vastakohtaisuuden
valtiolliseksi ystävyydeksi, oli sir _Donald Mackenzie Wallace_.
Venäjän tuntijana, josta hän on kirjoittanut oivallisen kirjan,
Nikolai II:n seuralaisena hänen Intian-matkallaan 1890 sekä Timesin
ulkomaanosaston johtajana hän tunsi monen maan olot ja monen kabinetin
salaisuudet. Kun vuoden 1906 alussa määräävät Pietarin hovipiirit
menetetyn sodan ja vallankumouksen vaikutuksen alaisina puolustivat
suostumista Saksan tarjoamaan liittoon, tarttui Wallace sangen
taitavasti asiaan estääkseen venäläis-saksalaisen lähenemisen ja
muuttaakseen Englannin tähänastisen vastustajan mukautuvaksi
liittolaiseksi. Algeciras'in konferenssin aikaan hän eräässä salaisessa
kahdenkeskisessä keskustelussa voitti Venäjän lähettilään Cassinin
venäläis-englantilaisen sopimuksen aatteelle, jonka kärki oli tähdätty
Saksaa vastaan. Tätä ajatusta hän sitten kehitti keskusteluissa
ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerin ja Edvard VII:n neuvonantajan,
Sir Arthur Nicolsonin kanssa, joka myöhemmin Pietarin-lähettiläänä
toteutti sen, mitä Algeciras'issa oli suunniteltu. Oli kaksi tosiasiaa,
joilla Wallace todisteli venäläisille valtiomiehille Venäjän politiikan
uudestaan-orienteerauksen välttämättömyyttä: ensimmäinen oli
englantilais-japanilainen sopimus 12 p:ltä elok. 1905, joka jatkoi
näiden valtojen välistä liittoa kymmeneksi vuodeksi ja sen ohessa
määräsi, että sodan sattuessa Japanin joukkojen oli autettava
puolustamaan Intiaa. Sillä oli hälvennetty tuo vanha kauhukuva, joka
oli uhannut Englantia Paavali I:n ajoista asti -- venäläisten joukkojen
marssittaminen Intiaan. Toinen tosiasia oli Saksan kasvava
vaikutusvalta Turkissa sekä tämän maan puolustusvoimien vahvistaminen
saksalaisilla upseereilla ja Bagdadin radan rakentamisella.

Kokeneena ammattimiehenä Wallace osasi voittaa Venäjän yleisen
mielipiteen sopimusajatuksen puolelle. Hän vahvisti Venäjän
edistysmielisten yhteiskunta-ainesten vallitsevaa mielipidettä, että
Saksa oli itsevaltiuden ja taantumuksen tyyssija, Englanti sitävastoin
kansanvaltaisen vapauden, sivistyksen ja edistyksen maa. Hän antoi
niiden siitä vetää sen johtopäätöksen, että läheneminen Englantiin oli
johtava Venäjän sisällisen politiikan muutokseen, kun taas liitto
Saksan kanssa vain oli vahvistava tsaarin itsevaltiutta ja taantumusta.
Vanhoillismieliselle hovipuolueelle taas Wallace teki päivänselväksi,
minkä siveellisen kannatuksen venäläinen taantumus liitolla vapaan
Englannin kanssa oli voittava. Ja molemmat, vapaamieliset ja
taantumukselliset, Wallace hurmasi tulevaisuudenkuvalla, joka oli
kaunis kuin uni: kultakupuinen Hagia Sophia Bosporon rannalla
koristettuna kahdeksanhaaraisella oikeauskoisella ristillä ja
venäläinen poliisimestari käskevänä kulkemassa keisarikaupungin mäkisiä
katuja.

Englantilaiset kohteliaisuudet kiehtoivat ovelasti mieliä. Kun
maaliskuussa 1907 eräs venäläinen laivasto-osasto laski Portsmouthin
satamaan, niin se otettiin vastaan tavattomilla kunnianosoituksilla.
Toista duumaa pyydettiin lähettämään Englantiin lähetyskuntaa
vaihtamaan mielipiteitä brittiläisten parlamentinjäsenten kanssa. Mutta
kun duuma 16 p. kesäkuuta hajoitettiin ja Englannissa suurta
suuttumusta herättäneellä vallankaappauksella annettiin
taantumuksellinen vaalilaki, niin vapaamielinen kabinetti alihuoneessa
ilmoitti, että brittiläinen hallitus ei halunnut sekautua Venäjän
sisäisiin asioihin.

Päävaikeudet liittokeskusteluissa tuotti Persia, joka vuodesta 1828
oli ollut Venäjän vasallivaltio. Englanti pyysi maan eteläosaa
itselleen. Pietarin kabinetti myöntyi siihen vihdoin ja luopui kauan
suunnitellusta hankkeestaan perustaa Bender-Abbasiin Persian-lähden
rannalle venäläisen sotasataman.

Elokuun 31 p. 1907 Isvoljski ja Nicolson Pietarissa allekirjoittivat
_venäläis-englantilaisen sopimuksen_, joka tarkasti ja täsmällisesti
määräsi molemminpuoliset etupiirit Aasiassa. Se jakoi Persian kolmeen
osaan, joista pohjoinen, siinä pääkaupunki Teheran, jäi Venäjän
yliherruuden alaiseksi, eteläinen taas joutui brittiläisen
suojelusherruuden alaiseksi. Keskiosa, jossa oli pääasiallisesti
erämaita, jätettiin puolueettomana vyöhykkeenä persialaisille
itselleen. Edelleen sopimus velvoitti Pietarin hallituksen
tulevaisuudessa suorittamaan valtiolliset neuvottelunsa Afganistanin
emiirin kanssa kiertoteitse, Lontoon ulkoasiain viraston välityksellä.
Siten tuo oikeudellisesti riippumaton vuorimaa tosiasiallisesti tuli
brittiläiseksi vasallivaltioksi. Edelleen tsaarillinen hallitus luopui
kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan Tibetin kirkkovaltion
hallitsemiseen nähden. Sillä ruhtinas E. Uhtomskin haaveelliset tuumat
olivat häipyneet.

"Brittiläinen hallitus ei viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena ole
tehnyt tärkeämpää ja seurauksiltaan kauaskantoisampaa sopimusta." Niin
arveli silloin lordi Curzon, entinen Intian varakuningas ja Edvard
VII:n uskottu. Myöhempi aika on osoittanut oikeaksi tämän arvioinnin.
Venäläis-englantilainen sopimus oli alkusoittona maailmansotaan, jonka
varalle salaiset pykälät -- niinkuin tiettyä jokaisessa sopimuksessa on
sellaisia -- sisälsivät historioitsijalle tähän saakka tuntemattomia
välipuheita.


III. Persia.

20. vuosisadan alussa muodostui Persiassa kansallinen uudistuspuolue,
joka ottamalla käytäntöön europpalaisia hallintomenetelmiä
tahtoi taloudellisesti ja valtiollisesti uudistaa despoottisen
mielivaltahallituksen rappeuttaman maan ja samalla luoda sen niskoilta
venäläisen yliherruuden. Viimemainittu nojautui erääseen persialaiseen
kasakkabrigadiin, jota komensi venäläinen eversti Ljahov. Uudistuspuolue
sai kannatusta Englannin hallitukselta, jonka toimesta "kuningasten
kuningas", shahi Musaffer-Eddin vastahakoisesti 1916 antoi
valtakunnallensa valtiosäännön. Lokakuun 7 p. 1906 hän avasi _medshilis_
(oikeuden huone)-nimisen eduskunnan valtaistuinpuheella, joka sisälsi
sangen paljon kauniita lupauksia. Venäjän vapaamielinen sanomalehdistö
piti valtiosäännön voimaansaattamista Persiassa Venäjän vapausliikkeen
seurauksena ja shahin lupauksia vakavasti tarkoitettuina.
Venäläis-englantilainen sopimus 31 p:ltä elok. 1907 palautti Venäjän
menetetyn vaikutusvallan Pohjois-Persiassa entiselleen ja riisti
kansalliselta uudistuspuolueelta brittiläisen hallituksen
siihenastisen kannatuksen. Uusi shahi Muhamed Ali oli itsevaltainen ja
venäläismielinen. Medshilis pani juhlallisesti vastalauseensa
venäläis-englantilaista sopimusta vastaan, joka pilkkoi maan, ja samoin
eräitä hallitsijan toimenpiteitä vastaan. Yksissä neuvoin Venäjän
lähettilään Hartvigin kanssa ja vedoten Koraaniin shahi antoi käskyn,
että parlamentti oli hajoitettava. Hallituksen käskyn pani täytäntöön
eversti Ljahov, joka 24 p. kesäk. 1908 niin kauan granaateilla ampui
"oikeuden huonetta", että edustajat joko olivat kuolleet tai lähteneet
pakoon. Siitä alkoi jatkuvan sekasorron aika, joka Venäjän hallitukselle
antoi toivotun tilaisuuden sotilaalliseen sekautumiseen. Vuosina
1909-1912 vallattiin Etelä-Kaukasiaan ja Kaspian-meren takaiseen
alueeseen rajoittuvat maakunnat ja niissä Tabrisin, Asterabadin ja
Meshedin kaupungit sekä Kaspian-meren rikas rantakaistale ja siinä
Enselin satama, ja ne muutettiin venäläisiksi sotilas-alueiksi.
Paikalliset kapinat venäläisiä miehitysjoukkoja vastaan kukistettiin
verisesti. Niin oli vähää ennen maailmansotaa uusi suuri maa liitetty
Venäjän valtakuntaan.


IV. Läheinen Itä.

Sen lasikuvun alla, minkä Pietarin diplomatia 1895 oli asettanut
Balkanin kysymyksen päälle, kiehui ja kuohui arveluttavasti.
Turkin maakunnassa Makedoniassa riehui lakkaamaton pikkusota
bulgarialaisten, serbialaisten, kreikkalaisten ja valakialaisten
partiojoukkojen kesken sekä näiden yhteinen taistelu Turkin hallintoa
vastaan. Nuorissa Balkanin valtioissa kansalliskiihko kasvatti
suurvaltasuunnitelmia, jotka pyrkivät synnyttämään sotaisia
selkkauksia. Hetairian vanha haave, kreikkalaisen keisarikunnan
palauttaminen Konstantinopoli pääkaupunkina, innostutti kaikkia
helleeneja köyhimpään korintinviljelijään asti. Belgradissa taas
vilkkaalla mielikuvituksella varustetut poliitikot hahmottelivat
tulevan Suur-Serbian karttaa, joka ulottuisi Dravasta aina
Adrian-mereen ja Gross-Glocknerilta aina Olympoon asti Salonikin lahden
rannalle. Sofiassa taas haudottiin tuumia vanhan Bulgarian tsaarikunnan
uudestaanherättämiseksi, semmoisena kuin se oli ollut Simeon suuren
aikana (888-927), ja siihen oli kuuluva Makedonia, Rumelia ja
Tsaargrad pääkaupunkina. Bukarestissa vihdoin hallitus ei estänyt
mielipiteenmuokkaamista Suur-Romanian aatteen hyväksi, joka ulottuisi
Dnjesteristä Tonavaan ja Mustasta merestä Teissiin. Ja Albanian
asekuntoiset lammas- ja naisrosvot lopuksi haaveilivat oman valtion
ja oman kirjakielen luomista oltuaan kolmetuhatta vuotta kaikkea
kulttuuria vailla. Venäjällä oli mielenkiinto Balkanin ja
Tonavan-monarkian -- "tilkkuvaltion", joksi sitä pilkaten sanottiin
-- slaavilaisia heimoveljiä kohtaan uudestaan herännyt eloon.
Taantumukselliset pitivät kiinni vanhasta, slavofiilisesta
panslavismista, ja vapaamieliset omistivat itselleen uuden,
kadettisen panslavismin, jonka olivat perustaneet Pogodin nuor.,
Miljukov, ruhtinas Eugen Trubetskoi y.m., ja jolle oli annettu nimi
_uus-slaavilaisuus_. Molemmat suunnat pyrkivät vuodesta 1908 alkaen
yleis-slaavilaisissa kongresseissa toteuttamaan aatetta kaikkien
slaavilaisten kansojen valtiollisesta yhteenliittymisestä -- olkoonpa
sitten keskitetyssä tai liittovaltion muodossa. Nopeasti ja
helposti päästiin yksimielisyyteen tshekkien kanssa. Ensimmäisessä
slaavilaiskongressissa Pragissa heinäkuussa 1908 ja sitä seuraavassa
Pietarissa toukokuussa 1909 tshekin kansan edustajat toivat kuuluville
yhtenäisyytensä Venäjän kanssa. Tri Kramarzilla, tshekkiläisen
riippumattomuuspuolueen johtajalla, oli toisen kongressin päätyttyä
valtiollinen keskustelu Stolypinin kanssa, ja senjälkeen tsaari otti
hänet vastaan. Mitä täällä kahdenkesken päätettiin, tuli vasta 1914
sodan aikana ilmi: tshekkiläisten pataljoonien meno suljetuin rivein
venäläisten puolelle. Niinkuin menneellä vuosisadalla raukesi nytkin
kaikkien slaavilaisten yhtyminen Puolan kysymykseen. Pragissa ja
Pietarissa oli venäläis-puolalainen sovinto vielä ollut mahdollisuuden
rajoissa, mutta seuraavat kongressit todistivat Moskovan ja Varsovan
välisen sovittamattoman vastakohtaisuuden. Pääsyynä siihen, ettei
sovintoa taaskaan saatu aikaan, oli Stolypinin kiihkokansallinen
politiikka. Sofian slaavilaiskongressista 1910 Puolan kansan edustajat
pysyivät poissa. Seuraavaan, v. 1911 Belgradissa pidettyyn he kyllä
tulivat, mutta pyysivät, että Venäjän tsaarihymniä ei soitettaisi. Eikä
sitä soitettukaan. Sen sijaan kajahti vapauslaulu: "Vielä ei ole Puola
mennyttä!"

Englannin kanssa tehty sopimus antoi Pietarin diplomatialle
mahdollisuuden ryhtyä jatkamaan vanhoja Läheisen Idän valloitustuumia.
Valtiolliset suhteet olivat näköjään sangen suotuisat. Kruununprinssi
Borisin käännyttyä oikeauskoiseen kirkkoon Sofiassa ja kuningasmurhan
tapahduttua Belgradissa 11 p. kesäk. 1903 Serbia ja Bulgaria taas
olivat tulleet Venäjän kuuliaisiksi vasallivaltioiksi. Vain Romanian
kuningas Kaarle vastusti Pietarista tulevia houkutteluja ja piti kiinni
kolmiliitosta. Fokshani-Galatsin linjan linnoitukset oli rakennettu
Venäjää vastaan. Turkin hajautuminen sulttaani Abdul Hamidin
despoottisen hallituksen aikana tapahtui huimaavan nopeasti. Siitä
huolimatta _Isvoljskin_ (1906-1910) sekä senjälkeen Sasonovin johtama
Balkaninpolitiikka kärsi sarjan vastoinkäymisiä, niinkuin kerran
Aleksanteri III:n politiikka.

Kesäkuun 9 p. 1908 tapahtui Tallinnan edustalla merellä Nikolai II:n ja
Edvard VII:n välinen kohtaus, jolloin sovittiin yhteisestä menettelystä
Makedoniassa. Sitten Isvoljski Mährin metsästyslinnassa Buchlaussa
pääsi Itävalta-Unkarin ulkoministerin, vapaaherra A. v. Aerenthalin
kanssa yksimielisyyteen seuraavista kohdista: Venäjä suostuu Bosnian ja
Herzegovinan miehityksen muuttamiseen lopulliseksi anastukseksi,
Itävalta puolestaan lupaa puoltaa sen vuoden 1856 Pariisin sopimuksen
määräyksen kumoamista, joka Venäjän sotalaivoilta kielsi vapaan kulun
Bosporon ja Dardanellien läpi. Silloin nuorturkkilaisen puolueen
voitollinen vallankumous heinäkuussa 1908 teki tyhjäksi Venäjän aikeet
ja sai samalla Balkanin kysymyksen taas astumaan etualalle. Lokakuun
5 p. 1908 ruhtinas Ferdinand Tirnovossa, joka kerran oli ollut
Bulgarian tsaarikunnan pääkaupunkina, julistautui riippumattomaksi
_Bulgarian tsaariksi_. Hän astui tämän askeleen sovittuaan siitä
Aerenthalin kanssa, mutta saamatta siihen lupaa Pietarista, missä
sentähden oltiin hänelle kovin vihaisia. Samana päivänä Wienin hallitus
julkaisi tiedon _Bosnian ja Herzegovinan anastuksesta_. Näiden
kansallisesti puhtaasti serbialaisten maiden, jotka muodostivat pääsyn
Adrian merelle, liittäminen kaksoismonarkiaan nosti Serbiassa oikean
kansallisen suuttumuksen myrskyn. Belgradin hallitus vaati vastikkeeksi
"käytävän" rannikolle, mutta sai Wienissä jyrkän kiellon. Senjälkeen se
asetti armeijansa liikekannalle ja kääntyi apua pyytäen Pietariin.
Lokakuun 30 p. tsaari otti puheilleen Serbian pääministerin Pashitshin
ja kruununprinssi Yrjön, joka sotaisilla puheillaan oli Wienissä
herättänyt epämieluisaa huomiota. Venäjän sanomalehdistö alkoi puhua
uhkaavaa kieltä, sanoen anastusta sietämättömäksi rikokseksi Berliinin
kongressin määräyksiä vastaan, joita Venäjä muka aina oli uskollisesti
noudattanut. Se seikka, että 1885 Aleksanteri III:n nimenomaisesta
käskystä oli kumottu kongressin määräykset Batumin vapaasatamasta, oli
Venäjän sanomalehdistölle yhtä tuntematon kuin Isvoljskille. Aerenthal
virkisti hänen muistiansa, huomautti hänelle Buchlaun sopimusta ja
viittasi erääseen salaiseen välipuheeseen vuodelta 1878, jossa Venäjä
oli sitoutunut olemaan tekemättä minkäänlaisia vastaväitteitä Bosnian
ja Herzegovinan mahdollista anastamista vastaan.

Kärsimättömästi kolmas duuma odotti Isvoljskilta suurta sanaa. Vasta
25 p. joulukuuta hän jokseenkin nolona ilmestyi Taurian palatsin
puhujalavalle. Alistuvana hän sanoi, että Venäjä aikaisempien
sopimusten perustuksella ei voinut tehdä vastaväitettä molempien
slaavilaisten maiden anastusta vastaan. Hänen oli kuitenkin onnistunut
saada Itävalta-Unkarin, Ranskan, Italian ja Saksan suostumus Venäjän
sotalaivojen kulkuun Bosporin läpi. Englanti yksin ei ollut siihen
suostunut.

Mieliala Venäjällä pysyi sotaisena. Innostuttiin "pienen, tilkkuvaltion
ahdistaman Serbian" puolesta, joka kuumeentapaisesti varustautui
hyökkäyssotaan Itävalta-Unkaria vastaan. Kun myöskin venäläisiä
joukkoja keskitettiin Galitsian rajalle, niin Wienin hallitus 17 p.
maalisk. 1909 kutsui kokoon reservit. Saksan hallitus antoi täsmällisen
selityksen, että se tulisi tekemään liittolaisvelvollisuutensa, siinä
tapauksessa että Venäjä hyökkäisi Itävalta-Unkarin kimppuun. Maaliskuun
20 p. Pietarissa oli ministerineuvoston ylimääräinen istunto. Se
totesi yksimielisesti, ettei Venäjä vielä ollut sotilaallisesti
siinä asemassa, että se menestyksen toivossa voisi käydä sotaa
Itävalta-Unkaria ja sen kanssa liitossa olevaa Saksaa vastaan. Serbian
täytyi siis, Venäjän pulaan jättämänä, täyttää kaikki Wienin
hallituksen vaatimukset, niiden joukossa myöskin se, että prinssi
Yrjön, joka ärsyttävillä puheillaan oli saattanut isänmaansa
onnettomuuden partaalle, oli luovuttava kruunusta.

Se "veretön ja häpeällinen tappio", minkä Venäjä Gutshkovin lausunnon
mukaan oli kärsinyt Balkanin-politiikassaan, synnytti valtavan vihan
Saksaa vastaan, joka muka keinotekoisesti piti pystyssä luhistuvaa
Tonavan-monarkiaa ja samoin Bosporon "sairasta miestä". Preussilainen
kenraali v. der Goltz otti 1909 muodostaakseen uudestaan Turkin
armeijan saksalaisen mallin mukaan. Vähässä-Aasiassa järjestettiin
viisi uutta armeijakuntaa, joiden strategisena selkärankana oli
saksalaisten insinöörien rakentama Bagdadin rata. Sotilaalliset
uudistukset eivät kuitenkaan voineet estää Ottomanisen valtakunnan
häviötä, jota vuodesta 1908 hallitsi nuorturkkilainen puolue.
Kiihkokansallisessa sokeudessaan tämä yritti tehdä keskitetyn
kansallisvaltion 14 eri kansan asumasta Turkista. Siinä
nuorturkkilaiset jäljittelivät kaikkia venäläisen rajamaapolitiikan
huonoja menetelmiä.

Huolimatta Balkanin-politiikkansa huonosta menestyksestä Isvoljski
23 p. syysk. 1910 nimitettiin lähettilääksi Pariisiin, mikä
nautinnonhimoisen Pietarin ylhäisön mielestä merkitsi ylennystä.
Ulkopolitiikan johtajaksi Stolypin teki lankonsa _Sergei Sasonovin_.
Hänen toimestaan Bulgaria, Serbia, Montenegro ja Kreikka 13 p. maalisk.
1912 tekivät salaisen liiton Turkkia vastaan, joka silloin oli sodassa
Italian kanssa. Vihollisuuksien tuli alkaa syksyllä elonkorjuun
jälkeen. Sotasaaliin jaosta syntyvät ristiriitaisuudet tsaarin oli
määrä ratkaista. Kun syyskuun lopussa suurvaltain kabinetit saivat
tiedon Balkanin sotahankkeista, niin ne Belgradissa, Sofiassa,
Cettinjessä ja Ateenassa kehoittivat säilyttämään rauhan ja status
quon. Myöskin Sasonov liittyi eräässä 8 p. lokakuuta lähettämässään
nootissa tähän rauhankehoitukseen. Samana päivänä Montenegro erään
Venäjän Belgradinlähettilään sähköteitse antaman viittauksen johdosta
julisti sodan Turkille. Muut vallat seurasivat esimerkkiä, pantuaan
armeijansa liikekannalle, ja saivat lyhyessä ajassa voiton toisensa
jälkeen. Bulgarian armeija tunki aina Konstantinopolin porteille asti.
Venäläisiä joukkoja kokoutui vuoden 1913 alussa Karsiin, marssiakseen
Turkin Armeniaan. Berliinin ulkoasiainministeriö esti Venäjän
sekautumisen tekemällä Pietarissa ilmoituksen, että rajan yli meneminen
saattaisi Europan rauhan vaaraan. Englannin välityksellä tehtiin 30 p.
toukok. 1913 rauha sotaa-käyvien valtojen kesken. Mutta ei yhtäkään sen
määräyksistä pantu toimeen, koska voittajat joutuivat toisiansa vastaan
riitaan saaliinjaosta. Venäjällä oli oikeus ja valta ratkaista se
sovintotuomiolla, mutta se ei sitä tehnyt. Kesäkuun 30 p. puhkesi
Bulgarian sota Serbiaa, Montenegroa ja Kreikkaa vastaan. Sasonov ei
ainoastaan jättänyt Sofian hallitusta diplomaattisesti pulaan,
vaan sai vielä Romanian 11 p. heinäkuuta hyökkäämään ahdistetun
Bulgarian selkään, mikä aiheuttikin sen sotilaallisen luhistumisen.
Bukarestin rauha 10 p. elokuuta, joka päätti toisen Balkanin-sodan,
merkitsi Venäjän ulkopolitiikan epäonnistumista. Slaavilaisten
Balkanin-valtioiden liiton sijasta Venäjän johdossa Sasonovin onneton
ja salakähmäinen politiikka oli bulgarialaisissa synnyttänyt kiihkeän
suuttumuksen heimolaisiansa serbialaisia sekä Venäjää vastaan.


V. Venäjä ja Länsi-Europpa.

Vastoin Venäjän yleisen mielipiteen odotuksia Ranska ei liittoutuneelle
Venäjälle antanut mitään aseellista apua sodassa Japania vastaan.
Vain ankkurivapaus ja hiiltenotto-oikeus saatiin itään päin
kulkevalle Roshdestvenskin laivastolle alttiisti Ranskan satamissa
Madagaskarissa ja Taka-Intiassa eikä vähemmin Saksan Svakopmundissa.
Samaa ystävällistä puolueettomuutta, jota puolta vuosisataa ennen
Preussi oli Krimin-sodan aikana noudattanut tsaarivaltakuntaa kohtaan,
osoitti sille Saksan valtakunta kenties vielä suuremmassa määrin
vuosina 1904-1905. Näin oli Venäjän mahdollista lähettämällä
sotajoukkoja pois ja tyhjentämällä Varsovan asevarastot sotilaallisesti
heikontaa länsirajaansa, tarvitsematta pelätä sotaan valmiin
naapurivaltakunnan hyökkäystä. Venäjän sivistyneen yleisön enemmistö
osoitti kuitenkin Saksaa kohtaan mitä suurinta epäluuloisuutta ja piti
japanilaisten ensimmäisiä voittoja yksinomaan saksalaisten juonien
aiheuttamina. Sodan päätyttyä onnettomasti se Saksan selkeästi
todistetussa ystävällisessä puolueettomuudessa näki mitä ilkeintä
kavaluutta. Jollei Saksa, niin päätettiin, olisi hallitukselle
antanut puolueettomuutensa vakuutusta, niin hallitus syyskesästä
ratkaisemattoman Shahon taistelun jälkeen olisi tehnyt hyväksyttävän
rauhan Japanin kanssa, ja Venäjältä olisi säästynyt Mukdenin ja
Tsushiman häpeä. Mutta näin Saksa, teeskennellen vilpitöntä ystävyyttä,
oli kietonut hallituksen yhä pahemmin itäaasialaiseen seikkailuun ja
aiheuttanut yhä uusia turhia ihmis- ja varojen uhreja sotilaallisesti
heikontaaksensa Venäjää. Sitä seikkaa, että saksalaiset Svakopmundissa
antoivat hiiliä Roshdestvenskin laivastolle, venäläiset meriupseerit
1912 sanoivat "saksalaisten pirulliseksi juoneksi, houkutellakseen
Venäjän laivaston Europasta pois perikatoa kohti".

Sellaisia käsityksiä, jotka edelleen leviten tiivistyivät selviöiksi,
ei Berliinin ulkoasiainministeristön sanomalehtiosasto vastustanut,
koska se ei katsonut Venäjän yleisen mielipiteen vaikuttavan
politiikkaan. Astuen preussilaisen kabinettipolitiikan totuttuja
latuja, toistaen vanhoja, Pietarissa pilkattuja ja Berliinissä
uskottuja korupuheita hallitsijahuoneiden ja siis myös heidän
kansojensa perinnäisestä ystävyydestä, ulkoasiain ministeriö hoiti
hyviä suhteita Venäjän hoviin ja taantumuksellisiin piireihin. Preussin
puolalaispolitiikan muuttamista, joka soti Preussin valtiosäännön
määräyksiä vastaan kaikkien valtion kansalaisten yhdenvertaisuudesta,
vältettiin Caprivi'n erottua kanslerinvirasta tarkasti, ettei olisi
herätetty Venäjän hallituksen suuttumusta. Sillä etu- ja sortoyhteisyys
Puolan kansaa kohtaan oli ulkoasiainministeriön mielestä yhtenä
venäläis-saksalaisen ystävyyden takeena. Määräävät preussilaiset
aatelispiirit kunnioittivat, niinkuin kerran Fredrik Wilhelm IV:n
aikana, Venäjässä kaikkien vanhoillisten periaatteiden tyyssijaa ja
kieltäytyivät itsepintaisesti ottamasta selkoa näiden periaatteiden
toteuttamistavasta. Berliinin ulkoasiainministeriössä ei ollut varoja,
ei tietoja ja ennen kaikkea ei ollut tahtoa vaikuttaa Venäjän yleiseen
mielipiteeseen, jota Englanti teki suurenmoisella tavalla ja täysin
tuntien olot ja henkilöt. Sellaista monimutkaista työtä pidettiin
kokonaan tarpeettomana, koskapa Venäjän valtakunnan perustuslakien
12. artiklan mukaan ei Venäjän kansa, vaan tsaari "määrää Venäjän
valtakunnan ulkopolitiikan suunnan". Nikolai II:n rauhanvakuutuksiin
uskottiin lujasti ja varmasti ja jätettiin tahallaan huomioon-ottamatta
tsaarin yhä uudistuneet sanansarikkomiset ja hänen horjuva
politiikkansa, mihin vaikuttivat vastuuttomat neuvonantajat,
suuriruhtinaat, seikkailijat, henkienmanaajat ja "pyhät vanhukset",
jotka sanoivat olevansa yhteydessä yliaistillisen maailman kanssa.
Vallan perusteettomia toiveita liitettiin Nikolai II:n saksalaiseen
puolisoon, joka, samoin kuin kerran Preussin prinsessa Charlotte
Venäjän keisarinnana, oli joutunut oikeauskoisen kirkon
jumalanpalvelusmenojen niin mahtavasti mieleen vaikuttavan lumouksen
alaiseksi ja samalla alttiiksi pappisvaltais-kiihkokansallisille
vaikutuksille.

Wilhelm II:n ystävyydenvakuutuksiin, hänen herkkätunteisiin
mielenpurkauksiinsa joka hallitsijakohtauksessa, Nikolai II vastasi
kylmällä, torjuvalla kohteliaisuudella. Tallinnan redillä kesällä 1902
tapahtuneen kohtauksen jälkeen lähtevä saksalainen laivasto-osasto
lähetti venäläiselle lippulauseen: Atlantin valtameren amiraali
tervehtii Tyynen valtameren amiraalia. Sitä pidettiin venäläisten
puolelta lapsellisena julkeutena, ja siihen vastattiin merkkilauseella
"onnellista matkaa". Hallitsijain tavatessa toisensa Potsdamissa 4 ja 5
p. marrask. 1910 Wilhelm II koetti saada uudistetuksi vuoden 1887
"jälleenvakuutussopimuksen". Sasonov lupasi sen suullisesti, mutta
kieltäytyi myöhemmin Pietarissa antamasta sille kirjallista muotoa,
perustellen kieltäytymisensä sillä, että tsaarin sana muka riitti.
Niinsanottu Potsdamin sopimus, jota Saksan puolivirallinen
sanomalehdistö ylisti maailmanrauhan vakuudeksi, sisälsi kirjallisessa
muodostelussaan vain Venäjän suostumuksen Bagdadinradan jatkamiseen ja
Saksan luopumisen vaikutusvallastaan Persiassa. Molempien hallitsijain
viimeinen kohtaus tapahtui Baltischportissa heinäkuun 4:nnestä 6:nteen
p:ään 1912. Siellä vaihdettiin vain kohteliaita korupuheita. Kuutta
päivää myöhemmin tsaari laski perustuskiven sotasataman rakentamiseksi
Tallinnan lahteen, joka oli oleva tukikohtana Saksaa ja Ruotsia
vastaan tehtävää hyökkäystä varten, koska Libaun lahti oli hylätty
vaaranalaisen asemansa tähden. Vähää ennen, kesäkuun 19 p., Sasonov ja
meriministeri Grigorovitish duuman maanpuolustusvaliokunnassa olivat
perustelleet uuden laivastoesityksen hyväksymistä sillä, että suhteet
Saksaan olivat niin kireät. Keisarikohtauksen johdosta Saksan
valtiokansleri Bethmann Hollweg matkusti Pietariin ja Moskovaan ja sai
siellä sen käsityksen, että Venäjän hallituksella oli rauhalliset
aikeet. Samana päivänä kuin hän lähti Venäjältä, allekirjoitettiin
venäläis-ranskalainen laivastosopimus Saksaa vastaan. Pian sen jälkeen,
9 p. elokuuta, saapui Ranskan ministeripresidentti _Poincaré_
panssarilaivalla Condé Kronstadtiin vierailulle tsaarin luo ja matkusti
sitten Pietariin ja Moskovaan. Vakaumuksensa Venäjän hallituksen
sotaisista aikeista hän virallisessa ilmoituksessaan Ranskan
sanomalehdistölle elokuun 16 p:ltä lausui julki seuraavalla tavalla:
"Koskaan eivät ne siteet, jotka yhdistävät Venäjän ja Ranskan kansat,
ole olleet lujemmat kuin nyt." Sotaministeri Suhomlinov suostui
mukautumaan Ranskan pääesikunnan vaatimukseen ja entistä enemmän
keskittämään Venäjän sotajoukot Saksan rajalle. Vastineeksi Poincaré
lupasi täyttää Venäjän pääesikunnan pyynnön ja vaikuttaa kolmivuotisen
sotapalvelusajan voimaan-saattamiseksi Ranskassa. Se tapahtuikin
seuraavana vuonna. Syksyllä 1912 suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh,
jota aiottiin Venäjän armeijan ylipäälliköksi tulevassa sodassa,
matkusti Nancyhin Ranskan armeijan harjoituksiin Saksan länsirajalla.

Venäjää oli, sen pyrkiessä hankkimaan itselleen vapaan pääsyn
valtamerelle, Tshilin mutkassa siitä estänyt Japani ja Persian lahden
rannalla Englanti: silloin hallitus käänsi katseensa Norjan
Vestfjordiin (Länsivuonoon). Tänne oli perustettu Narvikin kaupunki
Kirunan ja Gellivaaran runsasten malmi- ja kuparikerrostumien
laivauspaikaksi. Oli rakennettu rautatie, joka yhdisti nämä kaupungit
Pohjanlahden rannalla olevaan Luulajaan, ja joka Bodenissa, 110
kilometrin päässä Suomen rajalta, yhtyi Pohjois-Ruotsin rataan. Jo
Kuropatkin oli mietinnössään vuodelta 1900 esittänyt, kuinka
välttämätöntä oli Norjan rannikolta hankkia Venäjän laivastolle jäätön
satama. Oikeusperuste siihen saatiin eräästä historiallisesta
legendasta, jota Venäjän sanomalehdistö vuodesta 1908 kertoili
lukijoilleen historiallisena tosiasiana: keskiajalla muka Moskovan
suuriruhtinaat Ruijassa, nykyisessä Ruotsin Länsipohjan maakunnassa,
sekä siitä etelään päin aina Trondhjemin takaa olivat kantaneet veroa.
Venäjän pääesikunta ryhtyi kaikkiin valmistuksiin Länsipohjan
valloittamiseksi. Suomen pohjoisrata ulotettiin Tornioon saakka ja
tänne rajalle koottiin rautatierakennusaineita radan jatkamiseksi
Ruotsin puolella. Suuripiirteinen urkkimisjärjestelmä totesi, kuinka
paljon karjaa kukin talonpoika Pohjois-Ruotsissa omisti, mitkä sillat
olivat kyllin kantokykyisiä tykistöä kuljettaakseen j.n.e. Ruotsin
hallitus vastasi näihin sotavalmistuksiin rakentamalla Bodenin
uudenaikaiseksi sulkulinnoitukseksi, johon maailmansodan puhjetessa
Ruotsin puolustusvoima nopeasti koottiin. Tannenbergin taistelu teki
tyhjäksi Venäjän valloitustuuman toimeenpanon.


VI. Sotalaitos.

Se suuri pääoma sotilaallista mainetta, jonka Venäjä sotajoukkojensa
urhoollisuudella vuosina 1812-1815 oli itselleen hankkinut, oli
maaliskuussa 1905 Mukdenin kentillä menetetty. Sen sijaan että ennen
Venäjän sotavoimaa oli arvioitu yli arvonsa, ruvettiin sitä nyt
Länsi-Europassa ylpeästi halveksimaan. Pääesikunta tunnusti, että oli
välttämätöntä perinpohjin uudistaa armeija käyttämällä hyödyksi Japanin
sodassa saatuja kokemuksia. Mutta johtavana miehenä, joka pani sen
toimeen, ei ollut mikään sotilas, vaan oppinut pankkimies ja
kunnianhimoinen poliitikko, Aleksanteri Gutshkov. Taistellessaan
buurien sotajoukossa ja ollessaan punaisen ristin päävaltuutettuna
Mandshurian sodassa hän oli koonnut sotaisia kokemuksia. Vuoden
1907 lopussa hän tuli duuman valtakunnanpuolustusvaliokunnan
puheenjohtajaksi. Isänmaallista rohkeutta hän osoitti 9 p. kesäk.
1908 sotilaskulunkiarviosta pitämässään puheessa, jossa hän
häikäilemättömästi paljasti venäläisen hallinnon vanhan mätähaavan,
sen, että vastuuttomat henkilöt hoitivat suuren vastuun alaisia toimia.
Hän mainitsi komentavien suuriruhtinasten nimiä, jotka eivät
pätevyydeltään olleet virkavelvollisuuksiensa tasalla. Toistaiseksi
hänen uudistussuunnitelmansa raukesivat virastojen väliseen
kateuteen sekä ylhäisten sotilasten itserakkauteen, jotka eivät
tahtoneet antaa siviilimiehen opettaa heille heidän ammattialansa
asioita. Se diplomaattinen tappio, minkä Venäjä kärsi Serbian
kysymyksessä maaliskuussa 1909, ja jonka syynä oli sen sotilaallinen
valmistumattomuus, mursi viimein virastovastarinnan. Vuosina 1909-1912
pantiin vihdoin Gutshkovin aatteiden mukaisesti sotaministeri
Suhomlinovin johdossa toimeen perinpohjainen _armeijanuudistus_. Sen
pääsisällys oli seuraava: 1. Vannovskin perustamat reservibrigaadit,
jotka Japanin sodassa olivat näyttäytyneet vallan kelvottomiksi,
muutettiin linjarykmenteiksi, joten sotavoimaa lisättiin kuudella
uudella armeijakunnalla. 2. Ranskan mallin mukaan esikuntaupseerien
ikäraja määrättiin, ja upseerikunnan laatua parannettiin perustamalla
erikoiskouluja sekä palkankoroituksella, jotta estyisi kykenevien
sotilasten pako paremmin palkattuihin siviilitoimiin. 3. Vapaaehtoisten
palvelusaika pidennettiin 1 3/4 vuodeksi, jotta saataisiin paremmin
valmistautuneita reserviupseereja sodan sattuessa. 4. Koroittamalla
vuotuista rekryyttienottoa aina 580,000 mieheen saatiin armeijan
rauhanaikuinen miesluku 2,300,000:n suuruiseksi; pidentämällä
asevelvollisuutta aina 43. ikävuoteen asti ja perustamalla
nostoväkijoukkoja luotiin yli 8 miljoonan suuruinen sotavoima. 5.
Venäjän armeijan perinnäinen puutteellisuus teknillisessä ja
taktillisessa suhteessa supistettiin vähimpään määrään ottamalla
käytäntöön uusia tykkejä, lisäämällä konekiväärejä sekä opettamalla
japanilaista tapaa tykistön ja vallitusneuvojen käyttämiseksi
kenttäsodassa. Useita vanhastaan piintyneitä epäkohtia sitävastoin
uudistus ei kyennyt kitkemään pois, niinkuin muonituslaitoksen
epärehellisyyttä, virastojen välistä kateutta ja ylempien upseerien
puuttuvaa toverillisuutta. Mutta yleensä Venäjän armeija 1913 oli
paljoa parempi kuin sen maine Saksassa. Höltynyt kuri oli erottamalla
vallankumouksen saastuttamat ainekset palautettu. Venäläisten
esikuntaupseerien mielestä Venäjän armeija uudistuksen johdosta oli
tullut melkein saksalaisen veroiseksi, mutta oli itävaltalaista paljoa
etevämpi.

_Sotalaivastoa_ niinikään uudistettiin ja lisättiin, sittenkuin
Gutshkovin oli onnistunut saada aikaan laivastolaitoksen siihenastisen
johtajan, suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitshin virkaero. Hän oli,
niinkuin yleisesti oli tunnettua, vuosittain käyttänyt osan
laivaston varustamiseen määrättyjä varoja rakastajattariensa
hyväksi. Kolmas duuma myönsi isänmaallisella innostuksella vaaditut
miljoonat Itämeren-laivaston uudistamiseen, joka Tsushiman
taistelussa oli tuhottu, lukuunottamatta kolmea Manilaan paennutta
risteilijää ja vanhuutensa tähden Kronstadtiin jätettyjä sotalaivoja.
Mustanmeren-laivastoa, joka ei ollut voinut ottaa osaa sotaan Japania
vastaan, lisättiin vielä melkoisesti rakentamalla uusia laivoja Venäjän
veistämöissä. Niiden oli määrä ampua hajalle Bosporon sulkulinnakkeet
ja siten raivata maallenousujoukolle tie Konstantinopoliin.
Merihallintoon juurtuneita epäkohtia, sotalaivojen rakentamisessa ja
ostossa tapahtuvia kavalluksia ja miehistön keskuudessa vallitsevaa
vallankumouksellista henkeä uusi meriasiainministeri Grigorovitsh ei
saanut poistetuiksi.

Sotahallinnon täytyi mukautua siihen, että ranskalaiset
esikuntaupseerit tilaisuuden sattuessa ottivat toimittaakseen
venäläisten sotajoukonosastojen tarkastuksia. Kun kesäkuussa 1914
Itä-Preussin rajalla pantiin toimeen sotaharjoituksia, niin ulkomaisten
vieraiden puheet venäläisessä upseerikasinossa päättyivät
suosionosoituksilla vastaanotettuun huutoon: "à Berlin!"



15. LUKU.

Venäjä maailmansodassa 1914-1916.


    "Se on slaavien pyhä sota germaaneja vastaan."

                                  Nikolai II 1914.

Saksan sodanjulistus, jonka perustelua ei saanut ilmoittaa, loi
innostuneen ja yksimielisen Venäjän. Voimakkaan isänmaallinen mieliala
vallitsi duuman istunnossa 8 p. elok. 1914. Se lausui julki täyden
luottamuksensa hallitukseen ja sotaministeri Suhomlinoviin, joka
ylpeästi vakuutti, että armeija oli vallan valmis torjumaan salakavalan
vihollisen hyökkäystä, joka himosi maailmanherruutta.

Sodalla oli ohjelmanmukainen menonsa. Lyhyessä ajassa Itä-Galitsia ja
puolet Itä-Preussista oli miehitetty. Ennen joulua toivottiin,
valloittamalla Budapest, Wien ja Berliini, saatavan sota onnellisesti
lopetetuksi. Näistä odotuksista Tannenbergin taistelu teki äkillisen
lopun. Virallinen sotakertomus ei puhunut tappiosta mitään. Vasta kun
Saksan sotajoukot lokakuussa tunkeutuivat aina Varsovan edustalle
saakka, yleisö kuuli erään "Gindenburchin" olemassaolosta, jonka
kerrottiin saaneen kasvatuksensa Pietarissa ja siellä urkiskelleen.
Siperian jääkärirykmenttien saapuminen oikeaan aikaan pelasti Varsovan
ja herätti taas luottamusta voiton saamiseen. Puolalaistenkin mieliala
muuttui nyt toisenlaiseksi, jotka tähän asti hyvinkin oikeutetulla
epäluulolla olivat suhtautuneet ylipäällikön julistukseen elokuun 14
p:ltä, joka lupasi Puolan uudestaan-syntymistä tsaarin valtikan alla,
vapaana uskossaan, kielessään ja itsehallinnossaan. Huhut kertoivat
tulevasta itsenäisyydestä ja tiesivät jo mainita sen Petrogradin --
siksi sanottiin nyt Pietaria -- kultasepänliikkeen, joka valmisti
Puolan kuningaskruunua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille. Mutta
kun ei kuulunut mitään uutta venäläistä sotavoittoa, vaan liikuntosota
muuttui asemasodaksi ja sotasensuuri ankarasti kielsi sanan
"autonomia", niin venäläisystävällinen virtaus taas antoi sijaa
odottavan puolueettomuuden politiikalle, joka oli vallan selvä katsoen
siihen, että puolalaisten täytyi pakosta taistella puolalaisia vastaan
kolmessa eri sotajoukossa.

Sen hyvänsävyisyyden, jota venäläinen sotamies usein ryöstönhalun
ohessa oli aikaisemmissa sodissa osoittanut, koetti ylin sodanjohto
sanoin, kirjoituksin ja kuvin hävittää, tehdäkseen hänet "raakaa
vihollista" kohtaan kovaksi ja hurjaksi.[21] Se onnistui. Venäläisten
miehittämä Itä-Preussi oli hävitetty autioksi ja ryöstetty puhtaaksi.
Pahimmin olivat menetelleet kasakat, jotka tosin pitivät Venäjän
rajamaitakin vihollismaana. Upseeritkin, varsinkin muonavarojen
hankinnassa palvelevat, ottivat osaa ryöstöihin. Toiset katselivat
olkapäitään kohauttaen sotamiestensä menoa, jotka muuttivat
sotasaaliinsa rahaksi ja sitten koettivat onneansa heille siihen saakka
tuntemattomassa korttipelissä.

Hallituksen politiikan suosima ja sodan kautta kiehumapisteeseensä
yltynyt kansallisuuskiihko vietti voittojaan. Kun Itävalta-Unkarin
armeijan slaavilaiset sotamiehet joukoittain menivät vihollisen
puolelle, niin oletettiin itsestäänselväksi asiaksi, että Venäjän
sotajoukon saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet seuraisivat
tätä esimerkkiä. Natsionalistinen sanomalehdistö ja taantumukselliset
puolueet vaativat sentähden, että heitä oli rangaistava heidän viakseen
luulotellusta taipumuksesta uskollisuutensa rikkomiseen -- yhtäkään
tapausta ei voitu todeta -- riistämällä maat heidän omaisiltaan
ja karkoittamalla ne kotipaikoiltaan. Äärimmäisen oikeiston
äänenkannattaja, Markov, kuulutti Kurskin semstvokokouksessa 31 p.
jouluk. 1914 vielä lisäksi erään Etelä-Venäjän saksalaisten
siirtolaisten tekemän rikoksen, jonka hän vasta nyt oli paljastanut:
suuren Stolypinin murhan. Itse Venäjän armeijassa ei yleensä vainottu
saksalaisia upseereja ja sotamiehiä heidän kansallisuutensa tähden,
koska esimiehet pitivät arvossa heidän luotettavuuttaan ja urhouttaan
ja sentähden mielellään lähettivät heidät vaaranalaisimmille paikoille.
Sitävastoin juutalaisia, jotka poikkeusmääräysten perustuksella
asettivat Venäjän sotajoukkoon suhteellisesti suurimman miesluvun,
kaikissa rykmenteissä kohdeltiin sotamiehelle arvottomalla tavalla.

Yleinen oli se luulo, että venäläinen sotamies oli paljoa sopivampi ja
paremmin varustettukin talvisotaretkeen kuin saksalainen. Kun lunta oli
satanut paksulta ja pakkanen oli rakentanut sillat jokien ja järvien
yli, odotettiin Pietarissa malttamattomasti marssia Berliiniä vastaan.
Sitä ei kuulunut. Huolestuneet poliitikot hankkivat asiasta lähempiä
tietoja ja saivat kuulla, että sotaministerin laiminlyönnin tähden
ampumavarojen ja saappaiden puute esti kaiken etenemisen. Moite oli
epäoikeutettu. Ei mikään maailmansodan sotapäällikkö ollut ennen
sen alkamista pitänyt mahdollisena sellaista tykistöammuksien
joukkomenekkiä kuin minkä uudenaikainen kenttätaistelu toi mukanaan.
Oikeutettu sitävastoin oli toinen syytös, joka tehtiin Suhomlinovia
vastaan, se, että hän oli lähettänyt rintamalle enemmän sotamiehiä kuin
oli kiväärejä. Asia meni niin pitkälle, että pataljoonia aseettomina
komennettiin taistelukentälle, jossa ne vasta niiltä joukko-osastoilta,
joiden sijaan ne astuivat, taikka kaatuneilta saivat kiväärejä.
Hätäytyneet isänmaanystävät puhuivat jo sotaministerin "petoksesta" ja
viittasivat hänen loistaviin rauhanaikaisiin tuloihinsa, joista
hän tai hänen rouvansa sai kiittää salaisia keskusteluja kruunun
tavaranhankkijain kanssa.

Huolestunut mieliala sai ilmaisunsa duuman salaisessa istunnossa, joka
6 p. helmik. 1915 oli uudestaan kutsuttu kokoon. Suhomlinov antoi
rauhoittavia tietoja, jotka myöhemmin näyttäytyivät vääriksi. Edustajat
lausuivat hänelle vielä kerran luottamuksensa. Myöskin erinäiset
väärinkäytökset, joihin hallitusvirastot tai muonituskenraalit olivat
"lisätyn suojelustilan" tai sotatilan turvissa tekeytyneet syypäiksi --
oikeudenloukkaukset, ryöstöt, kieli- ja uskonsorto --, otettiin
muutamien edustajien aloitteesta puheeksi. Salaisessa istunnossa
ilmennyt lievä sodankäynnin arvostelu vaihtui julkisessa istunnossa
suuriääniseen yltiöisänmaallisuuteen. Puhemies Rodsjanko laski
avajaispuheensa perustukseksi profeetta Jesaian sanat: "Jumala on
kanssamme, kuulkaa se, te pakanat, ja laskekaa aseenne." Jo Nikolai I
oli 14 p. maalisk. 1848 lausunut tämän varoitussanan Länsi-Europalle ja
siellä herättänyt kummastusta. Kaikki myöhemmät puheet henkivät
voimakasta voitontahtoa. Edistysmielinen Karaulov lausui kasakkain
nimessä, että "rauha oli tehtävä vain Berliinin raunioilla ja Wilhelm
II:n haudalla". Helmikuun 11 p. duuman istunnot lykättiin marraskuun 15
p:ään. Kaikki luulivat varmasti, että sota silloin olisi voitokkaasti
päättynyt.

Helmikuun 11 p. Hindenburg aloitti Masurin talvitaistelun, joka suurin
tappioin ajoi kymmenennen armeijan ulos Itä-Preussista.

Hallituksen vastaus tähän tappioon oli laki 15 p:ltä helmikuuta
saksalaista kansallisuutta olevien vihollismaan ja Venäjän alamaisten
maaomaisuuden pakkoluovuvutuksesta. Koska se oli laadittu kiireessä ja
oli epäselvä ja lainopillisesti kestämätön, niin annettiin sittemmin
joukko täydennyslakeja, aina duuman ollessa hajalla 87. hätäpykälän
nojassa. Ne kovensivat vain ensimmäisiä määräyksiä. Niinpä
täydennyslaki 28 p:ltä heinäk. 1916 kumosi alkuperäisen lain
poikkeusmääräyksen sotaan osaa ottavien vanhempien hyväksi.
Hallinnollista tietä tämä jo ennen oli tapahtunut. Rintamalla
taistelevat saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet eivät,
huolimatta kaikista rukouksista, rykmentinkomentajalta saaneet siitä
mitään todistusta, eikä heitä siis pidetty sotaan osaa ottajina.
Kiihkokansallinen sanomalehdistö vaati saksalaista kansallisuutta
olevien valtionkansalaisten lähettämistä Volgan takaiselle alueelle ja
Siperiaan, ja tätä alettiin 22 p. tammik. 1915 tehdä Puolassa ja sitä
jatkettiin sitten säälimättömällä kovuudella Volhyniassa ja Podoliassa.
Tuloksena oli seuraava asiaintila: saksalaista kansallisuutta
olevat venäläiset sotamiehet, jotka taistelussa vihollista vastaan
uskollisesti täyttivät velvollisuutensa tsaaria ja valtakuntaa kohtaan,
olivat virallisesti kavaltajain kirjoissa. Rangaistukseksi siitä heiltä
riistettiin heidän maaomaisuutensa ja heidän omaisensa karkoitettiin.
Sodan päätyttyä heidän tuli seurata omaisiansa maanpakoon. Heidän
omaisuutensa luvattiin venäläisille talonpojille ja lain mukaan
myöskin niille vihollisvaltojen alamaisille, jotka olivat rikkoneet
uskollisuudenvalansa. Sillä asetettiin tähänastiset kunnia- ja
oikeuskäsitteet päälaelleen. Tätä hallituksen politiikkaa
kiihkokansallinen sanomalehdistö tervehti viisaana ja oikeana sekä
taantumukselliset puolueet valtiota säilyttävänä tekona, joka oli
tyydyttävä venäläisen talonpojan vaarallista maannälkää. Niin ei
käynyt. Arvohenkilöt, duumaedustajat, keinottelijat, joilla oli hyvät
suhteet, saivat pilkkahinnasta osan saksalaisten siirtolaisten maasta,
jonka he sitten voitolla myivät toisille.

Samanlaatuisia siirtokauppoja tehtiin valloitetussa Galitsiassa.
Käskynhaltijan, kreivi Bobrinskin ystävät ja hengenheimolaiset
hankkivat itselleen Itävallan kruununtiloja, myydäkseen ne sitten sodan
jälkeen muutaman tuhannen prosentin voitolla. Tämä keinottelu näytti
olevan vallan vaaraton. Huhtikuun 22 p. 1915 Nikolai II Lembergissä
juhlallisella puheella toimitti "vapautetun Puna-Venäjän liittämisen
yksimieliseen mahtavaan ja jakamattomaan Suur-Venäjään". Ne olivat
suurimman voitonriemun päiviä. Venäjän joukot olivat menneet
Karpaattien yli ja uhkasivat Budapestia. Joka hetki odotettiin tietoa
siitä, että liittolaislaivasto oli tunkeutunut Dardanellien läpi.
Maihinnousujoukkoa koottiin Odessaan Konstantinopolin miehittämiseksi.
Mitä tarmokkaimmin tehtiin työtä Itä-Galitsian venäläistyttämiseksi ja
käännyttämiseksi oikeauskoiseen oppiin. Vuoret ja virrat, kaupungit ja
kylät saivat venäläiset nimet. Oikeuslaitos, hallinto ja koulu
venäläistytettiin; kaikki ukrainalaiset kirjakaupat, sanomalehdet,
sivistysyhdistykset ja kansankirjastot lakkautettiin; vastustelevat
ukrainalaiset vietiin venäläisiin vankiloihin, niiden joukossa myöskin
ukrainalaisen kirjakielen luoja, Lembergin professori Hrushevski.
Pahemmin vielä kuin Puolan tsaarikunnassa venäläinen virkavalta
mellasteli uudessa rajamaassa.[22]

Käskynhaltija Bobrinskin kutsusta oli hänen hengenheimolaisensa
Eulogius, Venäjän kansan liiton jäsen ja Volhynian arkkipiispa,
pappeineen ja santarmeineen samonnut valloitettuun maahan parantaakseen
sen uskontoa. Kreikkalaisunieeratuille[23] papeille annettiin
valittavaksi joko kirkostaan luopuminen tahi lähtö Siperiaan. Maasta
raahattujen sielunhoitajien sijaan tuli sitten oikeauskoisia pappeja
orvoksi jääneisiin seurakuntiin juurta jaksain hävittämään unionin[22]
kerettiläisyyttä. Kreikkalais-unieeratun kirkon metropoliitta, kreivi
Andreas Szeptycki, vietiin ensin vangittuna Kurskiin ja suljettiin
sitten "jatkuvan uppiniskaisuuden tähden" pyhän synodin käskykirjeellä
21 p:ltä syysk. 1916 Susdalin kerettiläisvankilaan. Vasta tsaarivallan
kukistuessa hän ja muut vangit saivat vapautensa takaisin.

Huonoimmin kävi Galitsian lukuisalle juutalaisväestölle. Pilkallisesti
nauraen virkamiehet ilmoittivat heidän esimiehilleen, että Galitsian
juutalaiset "heidän kotimaansa vapauttamisen kautta Itävallan ikeestä"
olivat saavuttaneet yhdenvertaisuuden Venäjän juutalaisten kanssa. He
eivät saaneet enää omistaa eivätkä vuokrata maata, eivät vapaasti
liikkua eivätkä edes kokoutua, he eivät saaneet enää pitää sabbatia
pyhänä eivätkä edes viettää jumalanpalvelusta synagogassa ilman
poliisin lupaa, he saivat vain olla kiitollisia, että yleensä
säästettiin heidän henkensä.

Venäjän sotajoukot, upseerit yhtä vähän kuin sotamiehet, eivät olleet
osallisina ukrainalaisen väestön sortamiseen. Talonpojat ottivat alussa
maahan hyökkäävän vihollisen varsin ystävällisesti vastaan, sillä he
uskoivat venäläisten tulevan pelastajina puolalaisten herruudesta.
Miehitysviranomaisten toimenpiteet selvittivät heille pian heidän
erehdyksensä. Juutalaisia venäläiset sotajoukotkin kaikkialla ryöstivät
ja rääkkäsivät, sillä heitä pidettiin pettureina ja roistoina.
Rangaistukseksi siitä tai vain ajanvietokseen kasakat hirttivät useita.

Toukokuussa 1915 alkava saksalainen hyökkäys muutti sotaisen aseman.
Galitsiassa alkoi venäläisten suuri maastalähtö, joka kohosi
ylimmilleen, kun Lemberg 20 p. kesäkuuta tyhjennettiin. Virkamiehet,
santarmit, papit, kauppiaat ja keinottelijat riensivät pettyneinä
takaisin kotimaahansa. Heidän kanssaan kulkivat ne galitsialaiset
talonpojat, joille Eulogius palkaksi heidän kääntymisestään
oikeauskoisuuteen oli luvannut saksalaisten kerettiläisten maat
Volhyniassa. Mukanaan lähtijät kuljettivat paljon ryöstettyjä
talouskaluja sekä panttivankeja ja epäluulonalaisia: maapäivien
jäseniä, kaupunkineuvoksia, tuomareja, tehtailijoita, lääkärejä,
opettajia, pappeja, insinöörejä ja ylioppilaita. He täyttivät myöhemmin
tuhansin Kiovan vankilat, kunnes heidät päästettiin vapaiksi tai
mielipiteidensä tähden lähetettiin Siperiaan.

Vielä raaemmassa muodossa tapahtui hallituksen määräämä tyhjentäminen
vihollisen uhkaamissa rajamaissa, Puolassa, Liettuassa ja Kuurinmaalla.
Ensimmäisinä, jo aikoja ennen vihollisten tuloa, juutalaisten
täytyi päistikkaa tyhjentää uhatut alueet ja jättää omaisuutensa
sikseen. Pilkaten ja häväisten heidät kokoutumispaikoissa
sullottiin karjavaunuihin, vietäviksi itään päin, tietämättä minne.
Ylemmät rautatievirkamiehet pitivät isänmaallisena tekona lisätä
noiden pakollisten pakolaisten kärsimyksiä sulkemalla vesihanat
rautatieasemilla. Ainoat, jotka voivat antaa noille Venäjän alamaisille
apua heidän omaa esivaltaansa vastaan, olivat ulkomaiden konsulit.
Missä sellaisia oli, siellä heitä pyytämällä pyydettiin pelkästänsä
näyttäytymällä ilkitekopaikalla palauttamaan virkamiehet laillisuuden
rajoihin. Pelättiin heidän kertomuksiaan ulkomaille, missä oli
sangen kierot käsitykset Venäjän oloista sodan aikana. Niinkuin
pilkaksi rääkätyt juutalaiset saivat kirjeitä Amerikassa
olevilta sukulaisiltaan, jotka onnittelivat heitä saamastaan
yhdenvertaisuudesta.

Kun sitten vihollinen todella ilmestyi, niin 18. ja 45. ikävuoden
välinen miespuolinen väestö sai käskyn poistua ja lähtiessään tuhota
laihot, työkalut ja tehdaslaitokset. Velvollisuus isänmaata kohtaan
vaati, niin sanoi Novoje Vremja 2 p. heinäk. 1915, jättämään
viholliselle vain erämaan. Puolan sanomalehdistö antoi tunnussanan:
pysykää kotimaassa! Mutta se ei voinut estää sitä, että Varsovan
tyhjentämisessä Lembergin kohtaukset uusiutuivat. Poislähtevät
venäläiset virastot ottivat tuhansia valtiollisia vankeja mukaansa,
niiden joukossa 12-vuotiaita poikia ja tyttöjä, joita epäiltiin
venäläisvihollisesta mielialasta. He saivat huonon hoidon Moskovan
täpötäysissä vankiloissa. Puolalaiset lehdet eivät voineet estää sitä,
että sotajoukot peräytyessään polttivat kyliä, kauppaloita ja tehtaita,
että kasakat piiskallansa ajoivat tuhansia talonpoikia maantielle,
vaeltamaan itää kohti. Monta kertaa vihollisen odottamattoman nopea
ilmestyminen pelasti väestön joutumasta kuljetetuksi vieraaseen maahan.
Saksalaisten marssi Kuurinmaahan synnytti valtavan pakolaisaallon, joka
vyöryi Riikaa kohti. Kun sotajohto siihen aikaan ei pitänyt kaupungin
puolustamista mahdollisena, niin kenraalikuvernööri Kurlov 5 p.
heinäkuuta käski viedä pois kaikki, kirkonkellot, muistomerkit, pankit,
tehtaat ja metalliesineet. Viiden viikon kuluessa kuljetettiin 14,000
rautatievaunussa 400 teollisuuslaitoksen koneet ja tarveaineet ympäri
koko Venäjän, missä niitä osaksi käytettiin uuteen työhön, osaksi
ne ruostuivat ja hävisivät lukitsemattomissa varastohuoneissa,
omistajiensa tietämättä niitä sieltä hakea. Samassa lähti noin 100,000
työmiestä ja virkailijaa Riiasta, jonka teollisuus yhdellä iskulla oli
tuhottu.

       *       *       *       *       *

Lokakuulaisten, edistysmielisten ja kadettien puoluejohtajat
kokoutuivat kesäkuun alussa salaiseen neuvotteluun Pietariin.
Ammattimiesten mielestä Venäjän armeijan lakkaamattoman peräytymisen
pääsyynä oli tykistöammuksien puute, johon Suhomlinov oli syypää.
Poliitikkojen mielestä sotaministerin velvollisuutensa-laiminlyönti
oli välttämättömänä seurauksena hallitusjärjestelmästä, jonka
kykenemättömyys oli aiheuttanut sotilaallisen romahduksen. Vain
hallitusjärjestelmän perinpohjainen muuttaminen englantilaisen
parlamentarisuuden mallin mukaiseksi voisi poistaa epäkohdat ja tuottaa
voiton, jonka sotajoukon miesluvun suuremmuus takasi. He päättivät
sentähden viipymättä herättää henkiin yhdyskuntia, joiden oli määrä
sotajoukolle hankkia puuttuvat varat ja jotka samalla sisältäisivät
uuden hallituksen idun, joka, senaikuisen hallituksen joko
vapaaehtoisesti tai pakosta väistyttyä, heti voisi ottaa käsiinsä
valtion johdon. Kaupan ja teollisuuden edustajien kongressin muodossa
he kutsuivat kokoon eräänlaisen parlamentin, joka 8 p. kesäkuuta noin
5,000 jäsenen suuruisena kokoutui Pietarissa. Jo kolmantena päivänä
poliisi hajoitti sen, sillä liian myrskyisesti se oli vaatinut duumaa
heti kutsuttavaksi kokoon isänmaan pelastamiseksi "raa'asta"
vihollisesta ja "kykenemättömästä" hallituksesta. Kesäkuun 15 p.
Miljukov, Gutshkov, Jefremov, ruhtinas Lvov, Tshelnokov y.m. ilman
hallituksen suostumusta perustivat seuraavat yhdyskunnat:

1. Ylisotateollisuuskomitean Pietariin, jonka johdossa perustettavien
maakunnallisten sotateollisuuskomiteain oli määrä valmistaa kaikki
sotatarpeet.

2. Semstvo- ja kaupunkiliiton, joiden molempien yhdyskuntien yhteinen
valiokunta piti istuntojaan Moskovassa. Tämän "semgoran" (lyhennys
sanoista "semski i gorodskoi sojus") viralliseksi tehtäväksi oli
suunniteltu laajaperäinen avustustoiminta sairaiden ja haavoitettujen
sotilaiden hyväksi, salaiseksi taas "yhteiskunnallisten voimien
järjestäminen" vallassa olevan hallituksen kukistamiseksi.

3. "Erityinen komitea sotaministeriön yhteydessä." Sen piti välittää
molempien toisten komiteain sekä hallituksen välistä yhteyttä,
asettua henkilökohtaiseen ja valtiolliseen kosketukseen korkeampien
sotilashenkilöiden kanssa ja koettaa voittaa näiden salainen suostumus
hallitusvaihdokseen.

Novoje Vremja, joka sodan alusta alkaen oli Englannin hallituksen
palkkaama, pilkkasi ensin näitä yhdyskuntia, jotka tahtoivat auttaa
hallitusta, joka muka ei ensinkään heidän apuansa tarvinnut. Sitten se
äkkiä muutti puhetapansa Englannin lähettilään, sir Buchananin
viittauksesta, joka Venäjän tappioiden tähden oli asettunut läheiseen
valtiolliseen yhteyteen Miljukovin kanssa, jota hän piti tulevaisuuden
miehenä.

Moskovan kenraalikuvernööri, ruhtinas Jussupov, muuan tsaarin
sukulainen, piti parhaana viihdyttää kansan tyytymättömyyttä
sotatappioiden ja yhä kohoavien hintojen johdosta antamalla luvan
pogromin toimeenpanemiseen. Mutta kun Moskovassa ei ollut juutalaisia,
niin hän kesäkuun 10 p. päästi roskaväen irti tehtaita, kauppoja ja
taloja vastaan, joita omistivat saksalaissyntyiset Venäjän
alamaiset. Pogromi tapahtui, niinkuin tavallisesti, ryöstöineen ja
murhapolttoineen, murhineen ja tappoineen; mutta vastoin ohjelmaa siinä
suhteessa, että myöskin venäläisiä, italialaisia, ranskalaisia,
englantilaisia ja belgialaisia kohtasivat samat hirmutyöt. Hävittämällä
475 konttoria, kauppaa ja tehdasta sekä ryöstämällä putipuhtaaksi 307
taloa oli tehty 500 miljoonan ruplan vahinko. Pantiin toimeen
tavanmukainen senaattoritarkastus ja joulukuussa 1915 muutamia
syyllisiä asetettiin oikeuden eteen. Tuomiot olivat isänmaallisiin
vaikuttimiin nähden sangen lievät: varkaat jotka tunnustivat
vapautettiin, murtovarkaat rangaistiin 7 päivän arestilla, murhaajat
vuoden vankeudella. Niiden vastakohtina olivat tuomiot, joita
sotaoikeudet samana vuonna olivat langettaneet sellaisia syytettyjä
vastaan, joita ei voitu todistaa mihinkään rikokseen syypäiksi paitsi
että kuuluivat sosiaalidemokraattiseen puolueeseen: kahdeksan vuoden
pakkotyö ja sitä seuraava elinkautinen pakollinen siirtolaisuus
Siperiassa. Sen täytyi kokonaan hämmentää kansan ilmankin heikko
oikeustajunta.

Pysyväinen saksalaisvaino tapahtui Itämeren-maakunnissa. Hallinto
menetteli tässä väärin ja mielivaltaisesti.[24]

Se paha vaikutus, minkä Jussupovin tapa rauhoittaa kansaa teki
ulkomaihin, sai hallituksen vahvistamaan uudet yhdyskunnat ja
myöntämään niille myöskin pyydetyn luoton niiden julkisia ja
salaisia pyrintöjä varten. Kuitenkin se varmuuden vuoksi nimitti
"sotaministeriön yhteydessä toimivan erityisen komitean"
puheenjohtajaksi sotaministerin itsensä. Siihen eivät "yhteiskunnan"
valitsemat komiteanjäsenet Rodsjanko ja Gutshkov voineet suostua, koska
he pitivät Suhomlinovia isänmaankavaltajana. Uusien sotanäyttämöltä
tulleiden onnettomuudensanomien vaikutuksen alaisena hallitus piti
jatkuvaa mukautumista yleisen mielipiteen vaatimuksiin välttämättömänä.
Se ei vapauttanut virastaan ainoastaan Suhomlinovia, vaan vielä
kolme katkerasti vihattua ministeriä, Maklakovin, Shtsheglovitovin
ja Sablerin. Sisäministeriksi tuli siihenastinen valtakunnan
hevossiitoslaitoksen johtaja Shtsherbatov, hyvää tarkoittava mies ja
hevoshoidon etevä tuntija. Mutta sillä olkoonkin, arveli Goremykin,
myöntyväisyyden mitta täysi. Duumaa ei kutsuttaisi kokoon ennen
määräaikaa, 15 päivää marraskuuta.

Kaikkien puolueiden edustajat, lukuunottamatta oikeistoa olivat
sillävälin koolla Pietarissa ja odottivat malttamattomasti parlamentin
avaamista. Kun Miljukov 6 p. heinäkuuta heidän puolestaan ministeristön
puheenjohtajalta vaati, että duuma heti oli kutsuttava kokoon, niin hän
sai kiertelevän vastauksen. Herrojen pelko on kuitenkin liioiteltua,
arveli vanha Goremykin, kaikki kävisi kyllä jälleen hyvin. Mutta eipä
käynytkään hyvin. Turhaan ammatillinen sotilaslehti "Venäläinen
invaliidi" ponnisti voimiansa tehdäksensä joka tappiosta strategisen
voiton, "joka houkutteli vihollisen pois asemastaan". "Lembergin
tyhjentäminen oli ylenmäärin suotuisa ja oli niinkuin ukkosen isku
kohdannut vihollista." "Jopa Varsovankin tyhjentäminen hankkisi meille
valtavia strategisia etuja." Masentuneen mielialan kohottamiseksi
avattiin Pietarissa 7 p. heinäkuuta voitonmerkkinäyttely, jonka suurin
merkillisyys oli Insterburgin sotilasyhdistyksen lippu.

Sillävälin syntyi kaikissa suuremmissa kaupungeissa
sotateollisuuskomiteoja, joita hallitus rahallisesti kannatti. Kun se
tuli tiedoksi, niin sellaisetkin kaupungit, joissa ei ollut mitään
teollisuutta, perustivat teollisuuskomiteoja, joiden lukumäärä vuoden
lopussa oli 260. Rehellisen isänmaallisuuden rinnalla niissä oli
puhdasta keinotteluhenkeä. Saaliinhimoisina niiden edustajat sekä
"semgoran" lähetit heinäkuussa riensivät Riikaan, sikäläisiä
teollisuuslaitoksia tyhjennettäessä sotilaallisen tilauksen varjossa
anastaakseen koneita, piirustuksia, malleja, puolivalmisteita j.n.e.,
"ottaakseen mukaansa sivistyksen rajamaasta ja jättääkseen loput
viholliselle". Nämä sanat, jotka lausui eräs Riikaan saaliinhakuun
tullut teollisuusmies, ilmaisivat Keski-Venäjällä vallitsevan
käsityksen, jossa sodasta ja isänmaanrakkaudesta tehtiin loistava
afääri. Moskovan sotasaalistajat ottivat lukuun sen mahdollisuuden,
että Puola ainaiseksi erotettaisiin valtakunnan yhteydestä ja he siten
lopullisesti vapautuisivat hankalasta kilpailusta. Ei myöskään Liettuan
ja Kuurinmaan luovutus heidän silmissään merkinnyt mitään erityistä
onnettomuutta. Vain Väinäjoen poikki vihollinen ei saisi mennä, sillä
Riika oli Moskovan luonnollinen satama. Riika oli siis, maksoi mitä
maksoi, Venäjälle säilytettävä, mutta hävitetyn teollisuuden
entiselleen-saattaminen olisi "sotilaallisista syistä" ainiaaksi
kiellettävä tuolta vastaiselta rajalinnoitukselta. Elokuussa
lähetettiin sentähden Riikaan kiireesti lisävoimia, jotka saapuivat
siksi ajoissa, että Väinäjoen linja voitiin säilyttää. Vihollinen oli
jättänyt käyttämättä heinäkuussa olleen suotuisan tilaisuuden.

"Ei joka vuosi Jumala lähetä sellaista sotaa", arveli hyvillään suuri
sotasaalistaja ja Nisnij Novgorodin pormestari, Sirotkin. Kolmea
vuosisataa ennen suuri isänmaanystävä ja Nisnij Novgorodin
kaupunkineuvos, Minin, oli taivuttanut porvariston uhraamaan puolet
omaisuudestaan luhistuvan Moskovan valtakunnan pelastamiseksi. Ajat
olivat huonontuneet, kansalaismieli kadonnut.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina, elokuun 1 p. 1915, sodan alkamisen vuosipäivänä, papit
kaikissa Pietarin kirkoissa lukivat pyhän synodin laatiman kehoituksen
taisteluun "jumalatonta" vihollista vastaan, joka muutaman pyhän
Serafimin ennustuksen mukaan vain väliaikaisesti oli miehittävä eräitä
rajamaakuntia ja jonka Venäjä sitten oli voittava. Taurian palatsissa
avattiin valtakunnanduuma. Ministeristön puheenjohtaja kehoitti kaikkia
puolueita yksimielisyyteen "raakaa" vihollista vastaan ja ilmoitti
hallituksen päättäneen sodan voitokkaan päättämisen jälkeen myöntää
Puolalle itsehallinnon sekä muille, Venäjälle uskollisille vieraille
kansoille hyväntahtoisen kohtelun. Uusi sotaministeri, kenraali
Polivanov, antoi tiedoksi, että Puola oli tyhjennettävä, sota oli
kestävä vielä kauan ja 8 miljoonan miehen suuruinen nostoväki
kokoonkutsuttava, Saksan "raa'an ja hengettömän vallan" murtamiseksi,
joka 43 vuotta oli valmistautunut sotaan. Meriministeri Grigorovitsh
lupasi, että Venäjän Mustanmeren-laivasto pian valloittaisi
Konstantinopolin. Ulkoministeri Sasonov ilmoitti Kiinan 7 p. kesäk.
1915 tunnustaneen Venäjän herruuden Pohjois-Mongoliassa ja teki eräitä
viittauksia 16 p. heinäk. 1915 Japanin kanssa tehtyyn salaiseen
sopimukseen, joka edellytti venäläis-japanilaista suojelusherruutta
Kiinassa. Raha-asiainministeri Bark kertoi sodan siihen saakka
maksaneen 6 miljaardia ruplaa ja tulevaisuudessa tulevan maksamaan
vielä paljoa enemmän, josta syystä oli pantava toimeen tulovero. Uusi
sisäministeri, ruhtinas Shtsherbatov, vakuutti duumalle olevansa sangen
suvaitsevainen, mutta ei voivansa sitä kärsiä, että Venäjän saksalaiset
siirtolaiset halveksivat venäjän kieltä ja venäläisiä tapoja, minkä hän
oli todennut Amerikassa, jossa hän oli tavannut Venäjältä tulleita
saksalaisia, jotka eivät ymmärtäneet venäjän kieltä. Myöskin Venäjän
stundisteja hän piti Saksan hallituksen kätyreinä, semminkin kun vuosia
sitten eräs Lontoossa julaistu stundistien kuvalehti oli sisältänyt
Wilhelm II:n kuvan.

Kykenemättömyyden syytös, jonka duuman enemmistö, vastatessaan
hallituksen selityksiin, hallitusta vastaan teki, näytti saavan
oikeutusta samanaikuisista sotatapauksista. Elokuun 1 p. vihollinen
miehitti Mitaun. Hallitus kielsi julkaisemasta tietoa, ettei Pietarin
väestön hätäytynyt kiihtymys vielä yltyisi. Elokuun 5 p. Varsova
antautui. Elokuun 18 p. Kovno ja päivää myöhemmin Novogeorgijevsk
(Modlin) valloitettiin. Näistä molemmista linnoituksista, jotka olivat
teknillisesti mitä parhaiten varustettuja, oli varmasti odotettu, että
ne ainakin vuoden kestäisivät. Syy häpeälliseen antautumiseen oli
vastuunalaisissa miehissä. Kovnon komentaja, kenraali Grigorjev, oli,
ennenkuin vihollinen ilmestyi, kansallisesta epäluulosta karkoittanut
kaikki ne upseerit ja sotamiehet, joilla oli ei-venäläiset nimet.
Mutta saksalaisten hyökkäyksen alkaessa hän pelkurimaisesti pakeni
linnoitukseen putoavien granaattien jyrinää Vilnaan ja luovutti hänelle
uskotun linnan viholliselle.

Silloin masentunut mieliala yht'äkkiä kohosi erään mielisairaan teon
johdosta.

Elokuun 20 p. ilmestyi saksalaisia torpedoveneitä Pernaun edustalle; ne
salpasivat pääsyn satamaan upottamalla sen suuhun neljä anastamaansa
venäläistä höyrylaivaa ja lähtivät sitten pois, jolloin rannalta käsin
heidän jälkeensä lennätettiin muutamia vaarattomia kiväärinlaukauksia.
Kaupungissa syntyi pakokauhu, ja kaikki virastot ja osa asukkaita
pakeni sisämaahan. Silloin juoppohulluutta poteva kaupungin komentaja,
hovitallimestari ja eversti M. Rodsjanko, räjähdytti ilmaan kaikki
tehtaat ja sähkötti veljelleen, duuman puhemiehelle, torjuneensa
eräällä nostoväkipataljoonalla saksalaisen laivaston hyökkäyksen ja
ottaneensa vangiksi neljä vihollisen laivaa.[25] Tämä voitonsanoma
ilmoitettiin saman päivän iltana Taurian palatsiin kokoutuneille
kansanedustajille, jotka alkoivat ilosta itkeä ja toisiansa suudella.
Sähkölennätin antoi "voitosta" tiedon koko Venäjälle, joka siitä sai
uutta toivoa sodan onnelliseen päättymiseen.

Moskovan kaupunginduuma etupäässä ja sitä seuraten semstvo- ja
kaupunginvaltuutetut sekä sotateollisuuskomiteain, myllärien ynnä
muiden ammattien edustajien kongressit vaativat yksimielisesti
"kykenemättömän" hallituksen vapaaehtoista väistymistä ja
parlamentillisen ministeristön muodostamista. Novoje Vremjakin puhalsi
samaan torveen. Sillä oli vaikutuksensa natsionalisteihin, joista
osa kreivi Bobrinskin johdossa erosi muista "edistysmielisinä
natsionalisteina" ja yhtyi kadetteihin, edistysmielisiin,
lokakuulaisiin ja keskustaryhmään "edistysmieliseksi blokiksi". Monien
neuvottelujen jälkeen se 4 p. syyskuuta astui julkisuuteen, julkaisten
sangen maltillisen ohjelman. Se vaati parlamentillisen ministeristön
nimittämistä, valtiollisten rikosten armahdusta, uskonto- ja
kielivainojen lopettamista -- paitsi saksankielisiä koskevia --,
kansanvaltaisia uudistuksia sekä ehdotonta raittiutta. Natsionalistien
vaatimuksesta blokki ilmoitti vastustavansa uskontunnustusta ja
kansallisuutta koskevien rajoittavien lakimääräysten kumoamista sekä
Suomen itsehallinnon palauttamista. Riitaa oli siitä, kuka blokin
jäsenistä tulisi ministeriksi. Rodsjanko, duuman puhemiehenä, ja
ruhtinas Lvov, semstvoliiton puheenjohtajana, vaativat molemmat
ministeripresidentin paikkaa, kun taas natsionalistit asettivat ehdolle
maatalousministeri Krivosheinin. Ylisotateollisuuskomitean
puheenjohtaja Gutshkov oli kahden vaiheella, pitikö hänen ottaa
osalleen sota- vaiko sisäministeriön johto. Miljukov tahtoi tulla
ulkoministeriksi, minkä lokakuulaisetkin pitivät oikeana ja
kohtuullisena. Senaikuisista kabinetin jäsenistä sai blokin silmissä
armoa vain valistusministeri kreivi Ignatiev, joka oli tehnyt itsensä
rakastetuksi vapaamielisillä toimenpiteillä, joita kuitenkin hänen
alaisensa vain harvoin olivat panneet täytäntöön. -- Se oli riitaa
paavin parrasta.

Blokin johtajat uskoivat varmasti, että Goremykin ja hänen
virkakumppaninsa "kykenemättömyytensä" tuntien vapaaehtoisesti
väistyisivät paikoiltaan. Silloin tapahtui 5 p. syyskuuta odottamaton
käänne. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh luopui ylipäällikkyydestä
ja lähti kohtaloonsa alistuneena Kaukasiaan, poimiakseen sikäläisen
armeijan johtajana taistelussa turkkilaisia vastaan niitä laakereita,
jotka onnetar oli häneltä kieltänyt sodassa Saksaa vastaan. Huhu
kertoi, että Rasputin oli aikaansaanut hänen kukistuksensa, että tsaari
oli saanut tiedon eräästä aikeesta, joka 29 p. elokuuta oli otettu
puheeksi muutamassa salaisessa kokouksessa Moskovassa edistysmielisen
Konovalovin luona: oli muka pyydettävä suuriruhtinasta, että hän
ylipäällikkönä omavaltaisesti kutsuisi toimeen parlamenttiin nojautuvan
ministeristön. Voittajana Nikolai Nikolajevitsh olisi voinut uskaltaa
vallankaappausta parlamentillisessa tai, mikä paremmin vastasi hänen
luonnettaan, yksinvaltaisessa mielessä; voitettuna hän ei sitä voinut.
Tsaari itse otti nyt ylipäällikkyyden ja siirsi asuinpaikkansa
Tsarskoje Selosta Mohileviin. Sota-asiat veivät tästä lähin koko hänen
niukan työaikansa. Sisäpolitiikan johdon hän täydellä luottamuksella
uskoi Goremykinille. Tuo 76-vuotias vanhus horjui: pitikö hänen pitää
kiinni nuoruutensa ja miesikänsä valtiomieskäsityksistä vaiko
keskustella blokin kanssa kokoomusministeristön muodostamisesta, jota
monet hänen kabinettinsa jäsenet jo salaa olivat tehneet. Silloin hän
"yhdistyneen aatelin neuvoston" esimieheltä, A. Strukovilta, sai
virallisen kirjeen, jossa tämä taantumusmies maa-aateliston nimessä
pani vastalauseensa parlamentillisen ministeristön kutsumista vastaan.
Se ratkaisi. Novoje Vremja sai viittauksen ja selitti lukijoilleen,
että blokin ohjelma oli kadettinen ja siis mahdoton hyväksyä. Syyskuun
11 p. Goremykin virkatoveriensa tietämättä lähti Mohileviin ja ilmoitti
tsaarille, että duuma puheillansa hermostutti maata ja olemalla koossa
esti 87. pykälän nojassa tapahtuvaa lainsäädännöllistä toimintaa.
Alttiisti Nikolai II allekirjoitti hänen eteensä asetetun käskykirjeen,
joka keskeytti duuman istunnot aina marraskuun loppuun. Palattuaan
Goremykin säikähtyneelle ministerineuvostolle ilmoitti tsaarillisen
käskyn vain tiedonantona, ja jyrkästi hän torjui kauhistuneena hänen
luokseen rientäneen Rodsjankon pyynnön, että hallitsijan ratkaisu
peruutettaisiin.

Syyskuun 16 p. duuma ääneti kuunteli tsaarillista hajautumiskäskyä ja
piti sitten suurimman kiihtymyksen vallitessa yksityisen istunnon.
Oikeisto lausui pilkallisin sanoin tyytyväisyytensä tämän, "keltaisen"
blokin (joksi Markov sitä sanoi) politiikan surkean lopun johdosta.
Kuohuksissaan vastasi heille kadetti Shingarjov ja -- alkoi itkeä.
Toisetkin edustajat nyyhkyttivät. Tsheidse ja Kerenski vaativat duumaa
kääntymään kansan puoleen ja kehoittamaan sitä nousemaan kapinaan
hallitusta vastaan. Mutta kansaneduskunnan enemmistö vastusti vielä
jyrkästi vallankumouksellista menettelyä. Se päätti kääntyä tsaarin
puoleen ja selittää hänelle, joka ei mitään asiasta aavistanut,
millainen oli maan asema. Rodsjanko sai sen toimekseen. Mutta
hoviministeriö kielsi kansaneduskunnan puhemieheltä hänen pyytämäänsä
puheille-pääsyä tsaarin luo ja surullisena Rodsjanko matkusti
maatilallensa Etelä-Venäjälle. Sama kohtalo tuli myöskin erään semgoran
lähetyskunnan osaksi, jonka johdossa oli ruhtinas Lvov, ja jonka
semstvo- ja kaupunkiliiton myrskyiset kongressit 22 p. syyskuuta olivat
valtuuttaneet taivuttamaan tsaaria politiikkansa muuttamiseen.

"Edistysmielisen blokin" politiikka oli tehnyt surkean haaksirikon
juuri sinä hetkenä, jolloin saksalainen hyökkäysliike lakkasi ja
välitön vaara meni ohi. Hovissa laskettiin leikkiä "lapsellisesta
parlamentillisuusjaarittelusta".

Samoin raukesivat sosiaalidemokraattien ja trudovikkien ponnistukset
"kansan" nostattamiseksi hallitusta vastaan. Yleinen työväen
vastalauselakko estyi Pietarissa kenraalikuvernöörin uhattua, että
sotatilan nojassa sotaoikeus tulisi tuomitsemaan kapinalliset
elinkautiseen pakkotyöhön. Moskovassa, missä oli vain "lisätty
suojelustila", vastalauselakko puhkesi. Se kävi pian kovin
kiusalliseksi, ei hallitukselle vaan Moskovan asukkaille. Goremykin
piti mitä ankarimpia poliisitoimenpiteitä oikeutettuina voidakseen
torjua uusia "edistysmielisen blokin hyökkäyksiä hallitsijan oikeuksia
vastaan". Suvaitsevainen sisäministeri ruhtinas Shtsherbatov sai 9 p.
lokakuuta eronsa, ja hänen sijaansa nimitettiin A. N. Hvostov. Nisnij
Novgorodin kuvernöörinä hän "tarmokkailla toimenpiteillään" oli
jättänyt huonon muiston, äärimmäisen oikeiston johtajana hän
elokuussa oli sanonut sisäpolitiikan ainoiksi tehtäviksi saksalaisen
"pakkoherruuden" ja "juutalaisten aikaansaaman" tavarankallistumisen
vastustamista. Kun hänen puheensa aina olivat herättäneet remuavia
suosionosoituksia parlamentin oikeistossa, niin Goremykin uskoi
tuossa suuressa, paksussa miehessä, jolla oli raa'at mongolikasvot,
keksineensä ankaralle sortopolitiikalle tarmokkaan ja samalla
kansanomaisen johtajan. Hvostovin toimesta tsaari 16 p. lokakuuta
määräsi sotatilan Moskovassa, voidakseen jyrkillä toimenpiteillä,
niinkuin Pietarissakin, tehdä lopun vastalauselakosta ja
"sotilaallisista syistä" kieltää kaikki kongressit lukuunottamatta
Venäjän kansan liiton pitämiä, jonka jäsen ministeri oli.

Suuri kirkollinen häväistysjuttu käänsi lokakuussa huomion sodasta ja
politiikasta pois. Tobolskin arkkipiispa Siperiassa, Varnava, oli 11 p.
syyskuuta omavaltaisesti koroittanut erään kuolleen edelläkävijänsä
oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Tästä kuulumattomasta teosta pyhä
synodi tahtoi vetää hänet vastuuseen ja haastoi hänet eteensä. Varnava
tuli, kohteli ylintä kirkollista virastoa talonpoikaisella uhmalla ja
voitti, sillä Rasputin oli hänen ystävänsä.

       *       *       *       *       *

Venäläisen sotajohdon sokeasti noudattama vuoden 1812 sodankäyntitapa
oli hallitukselle tuottanut uuden pulman entisten lisäksi.
Rahtivaunuihin tiheästi sullottuina, talonpoikaisrattailla kyyköttäen,
jalan kulkien ja karjaansa edellään ajaen, vaelsi neljättä
miljoonaa[26] pakolaista itään päin. Kokonaisten Puolan kaupunkien
asujamisto marssi pitkin noita kahta Brest-Litovskista Kiovaan tai
Moskovaan johtavaa viertotietä. Toinen pakolaisaalto vyöryi hiljaa
eteenpäin Liettuasta Vitebskiin ja Smolenskiin vieviä maanteitä.
Päivällä karkoitetut saivat kärsiä syyssateista, yöllä kylmyydestä.
Mukana raahattu karja teurastettiin tai myytiin polkuhinnasta.
Pakenevat sotajoukon-osastot vyöryttivät tavarakuormat maantieojaan,
takaa-ajavat vihollisten lentäjät säikähdyttivät pakolaisia heittämällä
alas pommeja. Tuhannet jäivät makaamaan tielle. Kaupungeissa
tunkeilivat kaupustelijat pakolaisia vastaan, ostaen talouskaluja,
useinkin viimeisen omaisuuden, sekä nuoria tyttöjä. Poliisi hyökkäsi
nuorten poikien kimppuun ja tutki ankarasti miesten ikää, viedäksensä
mukanaan asevelvolliset. Naisille, lapsille ja vanhuksille sillä oli
vain yksi määräys: menkää eteenpäin! Kuvernöörit koettivat kaikkialla
työntää nuo epäsuotuisat tunkimukset naapurin virkapiiriin. Rautateitse
ensimmäiset pakolaiset 1 p. lokakuuta saapuivat Siperiaan. Monet
tuhannet seurasivat heitä, niiden joukossa juutalaisiakin. Pakosta
hallitus 25 p. elokuuta oli kumonnut juutalaisten asutusaluetta
koskevan lain. Vain Pietariin ja Moskovaan, Donin alueelle sekä niihin
kaupunkeihin, missä oli tsaarin linnoituksia, juutalaiset eivät saaneet
tulla. Kaukasian uusi käskynhaltija, suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitsh, kumosi kuitenkin omaan hallintoalueeseensa nähden
omavaltaisesti hallituksen määräyksen 25 p:ltä elokuuta. Siperiassakaan
ei poliisi siitä välittänyt, vaan vangitsi juutalaiset pakkopakolaiset
ja lähetti heidät vankivaunuissa Europpaan takaisin.

Virkavalta oli tähän kansanvaellukseen nähden voimaton. Se oli
sentähden hyvillään siitä, että pakolaiset muodostivat kansallisia
avustamisjärjestöjä. Niiden keskuskomiteat olivat kaikki Pietarissa ja
saivat hallitukselta runsaita rahavaroja käytettäväkseen. Myöhemmin
kansalliset keskuskomiteat harjoittivat toistakin, salaista toimintaa:
ne järjestivät tulevan hallituksen rungon niille Venäjän valtakunnan
alueille, jotka sen luhistumisen jälkeen tulisivat kansojen
itsemääräämisoikeuden perustuksella eroamaan siitä.

Edustajia lähetettiin ulkomaille toimittamaan valtiollista
valistustyötä, ministerejä nimitettiin tulevaisuuden varalle,
valtiosääntöluonnoksia tehtiin j.n.e. Huolimatta riidoista omassa
leirissä salaisuus niin hyvin säilytettiin, että Venäjän hallitus
mitään aavistamatta rahavaroja antamalla tehokkaasti auttoi tulevien
riippumattomien reunavaltioiden pystyynpanossa.

Muutamien Pietarin isänmaallisten keinottelijain toimesta
syntyi 1915 myöskin eräs kansallis-venäläinen järjestö "pakolaisten
avustamiseksi kansallisuuteen ja uskontoon katsomatta", n.s.
"severopomoshtsh" (pohjoisapu). Hallitus antoi tutkimatta
suuria summia tälle yritykselle, joka monine osastoineen ja
jättiläismäisine virkamieskoneistoineen kehittyi mieluisaksi
pakopaikaksi tyhjäntoimittajille. Kun vallankumouksen jälkeen uusi
hallitus huhtikuussa 1917 pani toimeen tutkimuksen "pohjoisavun"
asiainhoidosta, näyttäytyi, että se oli valtiolta saanut kaikkiaan 100
miljoonaa ruplaa ja tästä summasta käyttänyt 11.5 pakolaisten hyväksi
ja 88.5 miljoonaa ruplaa hallintokustannuksiinsa.

Juutalaisille ja saksalaisille pakkopakolaisille hallitus ei myöntänyt
mitään raha-avustusta eikä alussa edes sallinut niitä varten perustaa
kansallisia avustuskomiteoja. Kauan pyydettyä tämä oikeus suotiin
juutalaisille: kiihkokansallinen sanomalehdistö sanoi sitä suureksi,
ansaitsemattomaksi armolahjaksi.

       *       *       *       *       *

Marraskuun lopussa 1915 Rodsjanko tiedusteli ministeripresidentiltä,
saiko duuma nyt kokoutua. Hän ei saanut mitään vastausta, mutta jonkin
ajan kuluttua, ikäänkuin pilkaksi, ritarimerkin "etevistä ansioistaan
uuden Moskovan kymnaasin kunniakuraattorina". Joulukuun 6 p.
julkaistiin tsaarin käskykirje, joka lykkäsi duuman kokoutumisen
seuraavan vuoden alkuun. Mihin päivään, tahtoivat Pietariin
kokoutuneet, syvästi loukkautuneet edustajat tietää. Mutta Goremykin
oli edelleen ääneti ja esitti tsaarille allekirjoitettavaksi läjittäin
uusia lakeja, jotka oli annettu 87. artiklan mukaan. Silloin
Rodsjankon kärsivällisyys loppui. Tammikuussa 1916 hän osoitti
ministeristön puheenjohtajalle karkean kirjoitelman, jota sitten
levitettiin jäljennöksinä ja ylistettiin kansalaisylpeyden ilmaisuna
ministeri-istuinten edessä. Se vaikutti. Tuo vanha virkavaltias
ilmoitti tsaarille, ettei hän enempää tahtonut hallita sellaisen uuden
laitoksen kuin kansaneduskunnan kanssa, ja pyysi eronsa. Se myönnettiin
hänelle mitä armollisimmassa muodossa 2 p. helmik. 1916. Hänen
suosituksestaan hänen läheinen ystävänsä ja hengenheimolaisensa,
hovimestari Stürmer, tuli hänen seuraajaksensa. Plehwen aikana hän
sisäministeriön yleisen osaston johtajana oli tehnyt itsensä
hirvittävän vihatuksi edistysmielisessä yhteiskunnassa. Hänen
suosijansa murha oli keskeyttänyt tuon vallan- ja kunnianhimoisen
miehen enemmän kohoamisen. Hän joutui syrjään ja nimitettiin
valtakunnanneuvoston jäseneksi, mutta siellä hän liittyi äärimmäiseen
oikeistoon ja tavoitteli salaa jotakin ministerinvirkaa. Hänen
kunnianhimonsa päämääränä oli pyhän synodin johto, sillä hän oli
hurskas ja vihasi kerettiläisiä. Nyt hän, käyttäen ahkerasti hyväkseen
ystävyyttänsä Goremykinin kanssa, oli kohonnut paljoa korkeammalle.

Tehdäkseen itsensä tunnetuksi ja kansanomaiseksi uusi ministeristön
puheenjohtaja teki kiertokulun kaikkien ministeriöiden läpi ja piti
silloin tekopyhiä puheita. Ensin hän kävi pyhässä synodissa,
jossa hän ylisti "venäläisen sotamiehen ihmisyyttä ja kulttuuria
maailmansodassa" oikeauskoisen kirkon ansiona ja johti "saksalaisen
sotamiehen raakalaisuuden" "preussilaisen kirkon raa'asta luonteesta".
Muuan Stürmerin sangen taitava shakinveto oli se, että hän sai
tsaarin käymään valtakunnanduumassa, kun se jälleen avattiin.
Helmikuun 22 p. 1916 tapahtui Taurian palatsissa ennen istunnon
alkamista kiitosjumalanpalvelus Erzerumin valloituksen johdosta.
Odottamatta tsaari ilmestyi sinne ja otettiin vastaan myrskyisellä
isänmaanrakkaudella. Edistysmielinen blokki käsitti hallitsijan käynnin
merkiksi hallitussuunnan käänteestä sen hyväksi. Oikeistolaiset
päinvastoin näkivät siinä kehoituksen blokille vihdoinkin luopumaan
"epävenäläisestä" ohjelmastaan. Tsaarin rakastettava teko teki
vaikutuksensa: niinkuin öljy se tasoitti kapinan korkealle kohonneet
aallot. Hirvittävän rajumyrskyn sijaan, jommoista virkavalta oli
odottanut rääkätyn kansaneduskunnan puolelta, seurasi vain hiljaista
sanojen tippumista. Stürmer oli voittanut. Blokki pysyi ohjelmassaan,
hallitus politiikassaan.

Maaliskuun 16 p. Stürmer otti sisäministeriönkin johdon, sillä Hvostov
oli tehnyt itsensä mahdottomaksi hovissa. Ajattelemattomana niinkuin
aina keinojensa valitsemisessa, hän oli suunnitellut tsaarin suosikin
ja neuvonantajan Rasputinin syrjäyttämistä murhalla.

Ainoa myönnytys, mihin duuma pakotti hallituksen, oli se, että kerran
niin ylistetty ja nyt kavaltajaksi leimattu entinen sotaministeri
Suhomlinov asetettiin syytteeseen. Oikeistokin oli sitä vaatinut, ja
hallitus siis siihen myöntyi. Toukokuun 3 p. hänet vangittiin ja
vietiin Pietari-Paavalin linnoitukseen. Sosiaalidemokraatit tosin jo
edeltäkäsin sanoivat, ettei syntyisi mitään oikeudenkäsittelyä, koska
syytetty silloin tekisi paljastuksia, jotka saattaisivat hallituksen
huonoon valoon. He olivat oikeassa. Suhomlinov päästettiin salaa
vankilasta ja kaikille sanomalehdenjulkaisijoille uhattiin vankeutta,
jos he uskaltaisivat siitä kertoa.

Mielenkiinto duumaa kohtaan väheni vähenemistään. Väsyneesti siellä
jatkuivat keskustelut, yhä harvempien kansanedustajien ollessa läsnä.
Puhuttiin siitä, että saksalaista kansallisuutta olevilta Venäjän
alamaisilta oli riistettävä heidän omaisuutensa. Vain vasemmisto pani
sitä vastaan vastalauseensa. Puhuttiin ehdottoman raittiuden
toimeenpanosta. Sillävälin useimmat edustajat kotona ottivat ryypyn tai
joivat viiniä, työväestö taas denaturoitua väkiviinaa kaikenlaisine
sekoituksineen. Huolimatta siitä, että joukkoon sekoitettiin paloöljyä
ja pahalta haisevia nesteitä, huolimatta siitä, että julistettiin
palkinto erityisen inhoittavan sekoituksen keksimisestä, ei hallituksen
onnistunut saada aikaan väkiviinaa, joka venäläiselle ei olisi ollut
nautittavaa. Hän piti nenästään kiinni, painoi kielen alas ja ajoi
sisäänsä juovuttavan juoman.

Kesäkuun 22 p. äänestettiin vasemmiston esityksestä, jonka se yhdessä
vierasheimoisten edustajien kanssa jo elokuussa 1915 oli tehnyt ja joka
silloin lokakuulaisten äänillä oli rauennut: että duuma päättäisi
lakkauttaa kaikki kansalliset ja uskonnolliset rajoitukset. Tällä
kertaa eivät ainoastaan lokakuulaiset vaan myöskin kadettien enemmistö
äänesti hylkäämisen puolesta, sillä esitys soti edistysmielisen blokin
ohjelmaa vastaan. Yksin vanha vapaustaistelija Roditshev ei enää
uskaltanut antaa ääntänsä sen puolesta, minkä hyväksi hän ikänsä oli
sanoin ja kirjoituksin taistellut. Häpeissään hän poistui salista.
Äänestys oli valtiollinen tutkinto, jonka merkitystä tulevaisuuden
varalle ei yksikään venäläisistä edustajista aavistanut.

Heinäkuun 3 p. 1916 tsaari lykkäsi duuman istunnot marraskuun 14 p:ään.
Mielenkiinto kääntyi Galitsian sotatapahtumiin, missä kenraali Brusilov
4 p. kesäkuuta oli aloittanut suuren ja menestyksellisen
hyökkäysliikkeen.

Itä-Europan ja Pohjois-Aasian ihmisreserveistä oli luotu uusi
sotavoima, joka lukumäärältään voitti vuoden 1914 armeijat, mutta
sisälliseltä kunnoltaan ei ollut sen tasalla. Palvelukseen kutsutut
nostokkaat eivät olleet mitään sotamiehiä, vain aseistettuja ihmisiä.
Muutamassa viikossa vänrikeiksi koulutetut ylioppilaat olivat
pikemminkin valtiollisten aatteiden levittäjiä kuin upseereja.

Brusilov tahtoi käyttää itävaltalaisista joukoista saatuja voittoja
koko vihollisten rintaman murtamiseen aina Riian lahdelle saakka. Sitä
varten oli myöskin saksalaisten salpa-asema Kovelin luona murrettava.
Mutta yksi hyökkäysaalto toisensa jälkeen vyöryi takaisin. Kaarti
vuodatti verensä kuiviin raskaiden puolustustykkien tulen alla,
jotka oli tuotu Saksan länsirintamalta. Samanaikuiset keski- ja
pohjoisrintaman armeijain hyökkäykset, joita johtivat kenraalit Ewerth
ja Kuropatkin, eivät voineet puhkaista saksalaisten verraten ohuita
linjoja.

Elokuun alussa vallitsi siis painostunut mieliala päämajassa, sillä
ensi kerran oli -- niinkuin esikuntaupseerit väittivät -- valmistettu
järjestelmällinen hyökkäyssuunnitelma, jonka kaikkien ennakkolaskelmien
mukaan olisi pitänyt onnistua ja joka kuitenkin oli rauennut tyhjiin,
tuottaen vain hirvittäviä tappioita. Saksalaisten puolustautuminen
Kovelin edustalla, jota johti vapaaherra von Linsingen, antoi Venäjän
ylimmälle sodanjohdolle sen vakaumuksen, että voitto Saksan armeijasta
ei ollut venäläisten joukkojen saavutettavissa.

       *       *       *       *       *

Valtion _taloudellinen romahdus_ alkoi toukokuussa 1915. Sen
ulkonaisena tunnusmerkkinä oli ensinnä hopea- ja sitten myöskin
kuparirahan äkillinen katoaminen liikkeestä. Seuraavana vuonna
taloudellinen pula jo sai uhkaavat muodot. Ruokavarojen puute kasvoi
kasvamistaan ja samassa suhteessa tavarain hinta luonnollisesti
kallistumistaan kallistui. Kiihkokansallinen sanomalehdistö sanoi sitä
juutalaisten keksinnöksi, ja monet sen uskoivatkin. Teoreettisesti
viljaa vievällä Venäjällä, jolta sota oli katkaissut viennin, täytyi
olla elintarpeita yllin kyllin, tosiasiallisesti se kärsi puutetta.
Kylvöala väheni, puuttui viljelijöitä. Sotavankeja annettiin
tilanomistajille ja talonpoikaiskunnille peltotöitä varten, jolloin
jakokomiteat niillä usein kävivät oikeata orjakauppaa. Mutta ne eivät
riittäneet. Maatalousministeri tilasi maaliskuussa 1916 korealaisia ja
kiinalaisia, joita tuli satatuhatta. Heinäkuussa 1916 työskenteli jo
Moskovan tehtaissa kiinalaisia kuleja. Kahta vuotta myöhemmin
bolshevistiset vallanpitäjät muodostivat niistä erityisiä
kaartinrykmenttejä turvaksi venäläisiä vastaan. Nuo miljoonat
pakolaiset olivat melkein pelkästään kuluttajia eivätkä tuottajia.
Maiden riistäminen saksalaisilta siirtolaisilta aiheutti etelässä niin
suuren tuotannonvähennyksen, että järkevät kuvernöörit pyytämällä
pyysivät hallitusta lykkäämään tuon omaisuudenryöstön sodan loppuun.
Kiihkokansalliset vaikuttimet olivat kuitenkin voimakkaammat kuin
taloudelliset. Niin tapahtui, että muutamin paikoin Aasiaan
kuljetettujen Venäjän alamaisten sijaan Aasiasta tuodut kiinalaiset
viljelivät Venäjän maata. Karjan pakkotilaukset, jotka viranomaiset
järjestivät surkean huonosti, vähensivät kaikkialla karjakantaa.
Niinkuin 1915 Vjatkan ja Vologdan kuvernementeissa, niin 1916
Länsi-Siperiassa kukoistavan vointuotannon hävitti pelkästään huhu
tulossa-olevasta pakkotilauksesta. Talonpojat myivät lypsylehmänsä
polkuhintaan teuraskarjan ostajille, sillä he tiesivät kokemuksesta,
että virkamiehet pakkotilauksista eivät maksaneet tai parhaassa
tapauksessa antoivat paperiseteleitä, joista piti saatanaan rahaa
jollakin kaukaisella paikkakunnalla jossakin tuntemattomassa
virastossa, jossa kuitenkin taas istui virkamiehiä.

Venäläisen sotamiehen tarpeet olivat sodan johdosta kasvaneet. Hän
kulutti entistä enemmän ja möi entistä vähemmän. Monopolikauppojen
sulkemisen johdosta hänelle jäi se raha, minkä hän ennen oli
kuluttanut viinaan. Juovutusjuomansa hän nyt itse valmisti itselleen
viljastaan. Rintamalta palaavat lomailijat opettivat hänelle tämän
juoksuhautataidon. He toivat myöskin paljon rahaa kotiin, minkä olivat
saaneet sotasaaliinsa myynnistä. Siihen tuli lisäksi se apumaksu,
"pajok", minkä hallitus suoritti kaikkien sotapalvelukseen kutsuttujen
omaisille. Tapahtui se kuulumaton asia, että venäläinen kylä oli
tulvillaan rahaa. Se oli tosin paperirahaa. Se kaivettiin maahan,
pistettynä tyhjiin viinapulloihin tai käytettiin siihen saakka
tuntemattomien ylellisyystavarain ostoon. Yksimielisen todistuksen
mukaan talonpojat elivät paremmin ja söivät paremmin kuin koskaan
ennen. Eivät edes kyläkoirat nähneet enää nälkää.

Pahalta sitävastoin näytti kaupungeissa, missä kallistuminen nopeasti
kasvoi. Muuan poliisiosaston salainen kiertokirje 22 p:ltä tammik. 1916
kaikille kuvernööreille kehoitti heitä ryhtymään tarmokkaisiin
toimenpiteisiin juutalaisia vastaan, jotka muka olivat syypäät
hintojen koroituksiin ja hopearahan katoamiseen ja levittivät huhua
tulossa-olevasta valtiovararikosta. Sen johdosta poliisi pani toimeen
ajojahteja juutalaisia vastaan, sillävälin myöskin pieniä pogromeja
kansan rauhoittamiseksi. Se auttoi yhtä vähän kuin valtion ja
kuntien muonituskomiteain perustaminen, koska niiden jäsenet
tavallisesti itse harjoittivat hintakeinottelua. Helmikuussa 1916
toimeenpantu Moskovan pankkivarastohuoneen tarkastus osoitti, että
keskusylimuonituskomissionin jäsen, valtakunnanneuvoston jäsen ja
kamariherra, kreivi Musin-Pushkin, harjoitti suurisuuntaista
sokerikeinottelua. Väestön muonittaminen ensin pilkatun saksalaisen
mallin mukaan alkoi vuoden 1916 alussa. Se aiheutti suuren
virkamieskoneiston, mutta ei mitään parannusta. Pensassa nousi
elintarvekorttien jaon johdosta väestö yht'äkkiä 80,000:sta
160,000:een. Samanlaatuisia merkillisiä asioita tapahtui muissa
kaupungeissa. Moskovassa kaupunginpäällikkö 23 p. toukok. 1916 kielsi
kaupunginhallintoa ottamasta huostaansa väestön muonittamista, koska
"se vahingoittaisi kauppiasten etuja". Vielä kummallisempi oli hänen
virkatoverinsa, Pietarin kaupunginpäällikön käsky samalta päivältä:
jätteiden käyttämiseksi on kaikkiin sairaaloihin, oppilaitoksiin ja
leipomoihin perustettava sikalääviä.

_Liikennelaitos_ oli kahden sotavuoden jälkeen vallan pilalla.
Rautatiekonepajat olivat rikkinäisiä vetureja täynnänsä, pitkin
ratapenkereitä makasi särkyneitä vaunuja, rautatiesolmuihin
ruuhkautuivat purkamattomat tavarajunat, ja samaan aikaan
sotapäälliköt, virastot ja kauppiaat valittivat vaunujen puutetta.
Kolme valtaa taisteli rautateiden herruudesta. Ensimmäinen oli
sotapäällystö, joka usein pysähdytti täydet tavarajunat,
purkautti tavarat ja käytti tyhjennetyt vaunut kiireelliseen
sotaväenkuljetukseen. Toinen valta oli liikenneministeri kenraali A.
Trepov (9 p:stä marrask. 1915). Hänellä ei ollut mitään teknillisiä
tietoja ja hän sepitti ahkerasti kiertokirjeitä, jotka vain lisäsivät
sekasortoa. Kolmas valta oli sairasten ja haavoitettujen sotilasten
kuljetustoimen päällikkö, joka omavaltaisilla toimenpiteillään sotki
molempien toisten valtojen toimenpiteet. Vaunujen puute synnytti
hurjan lahjainoton rautatieläisten keskuudessa, jotka näin kohosivat
sotasaalistajien säätyyn. Itse maatalousministeriön, joka oli muuttunut
avustuslaitokseksi, täytyi tavarainsa kuljettamiseksi suorittaa
vaadittu yksityinen 1,000 %:n lisämaksu ja sitäkin enemmän. Talvella
kuljetuslaitos palasi vanhan ajan menetelmiin. Pitkät rekijonot
kuljettivat tavaroita kaupunkeihin paljoa huokeammasta ja paljoa
nopeammin kuin rautatiet voivat sen tehdä.

Taloudellisen elämän ilmapuntari, Nisnij Novgorodin kesämessut, osoitti
1916 valtavaa kysyntää ja sangen vähäistä tarjontaa. Se vaikutti koko
elinkantaan ja johti, huolimatta paperirahan paljoudesta, maan hitaasti
takaisin luontaistalouteen. Jo 1915 päre alkoi tulla öljylampun sijaan
kylissä; 1916 tämä esi-isien valaisuneuvo jo tuli käytäntöön Pietarin
työläisasumuksissa. Sanomalehdistö ylisti Venäjän rikkauden kasvamista
sodan johdosta ja viittasi väitteensä todistaakseen valtion
säästökassojen loistavaan tilaan. Tosiasiallisesti kasvoivat joka päivä
säästöönpanot -- paperirahassa.

Huhtikuussa 1916 muuan duuman valtuuskunta, varapuhemies Protopopov
mukanaan, matkusti ulkomaille muokatakseen mielialaa Venäjälle
suosiolliseksi. Tukholmassa Miljukov 2 p. toukokuuta kummasteleville
ruotsalaisille vakuutti, ettei Venäjä _koskaan_ ollut ajatellut
hyökkäyssotaa sille ystävällistä Ruotsia vastaan. Hän itse -- joka
kaikkialla tahtoi esiytyä Venäjän ulkopolitiikan kaikkien
yksityiskohtien tuntijana -- oli muka vasta vallan äskettäin kuullut
erään Narvik-nimisen satamapaikan olemassa-olosta. Ei Venäjän
politiikka ollut pyrkinyt sen, vaan Konstantinopolin valloittamiseen.
Lontoossa, Pariisissa ja Roomassa valtuutetut levittivät sitä satua,
että hallituksen ja duuman sekä Venäjän eri kansallisuuksien kesken
vallitsi täysi yksimielisyys. He pitivät sen isänmaallisena
velvollisuutenaan. Saman sadun kertoi 16 p. toukokuuta eräissä
juhlapidoissa Pietarissa kadettijohtaja Maklakov ranskalaisille
ministereille Thomas'lle ja Viviani'lle, jotka olivat tulleet Venäjälle
saamaan tietoja sen oloista. He uskoivat sen ja kertoivat sen edelleen
kotona. Sillä oli maaperä valmistettu raha-asiainministeri Barkille,
jonka hallitus kesällä 1916 komensi ulkomaille rahaa hakemaan.
Kolmisopimus kieltäytyi kuitenkin antamasta uutta lainaa. Hartaan
pyynnön johdosta Ranskan hallitus otti maksaakseen korot venäläisten
valtiopaperien ranskalaisille haltijoille sodan aikana ja myönsi
Venäjälle luottoa sotilaallisia tilauksia varten. Mutta vakuudeksi
vaadittiin, että osa Venäjän kultavarastoa oli vietävä Englannin pankin
holviin ja siellä talletettava Ranskan tilille. Lontoossa huomautettiin
Barkille Uralin rikkauksista. Ja 250 platina-, kulta-, kupari- ja
rautamalmikaivosta siirtyi valtiolta erään englantilais-amerikkalaisen
yhtymän käsiin. Paremman saaliin kuin Bark Länsi-Europasta toi
suuriruhtinas Yrjö Mihailovitsh Japanista. Tammikuussa 1916 hänet
lähetettiin Tokioon mikadon kruunausjuhlaan ja hän palasi nousevan
auringon maasta kotiin, mukanaan 500 miljoonan jenin suuruinen laina.
Vastavierailulle tuli japanilainen prinssi Kan-In syyskuun lopussa
Venäjälle. Mohilevissa tsaari vakuutti hänelle syvää myötätuntoaan
Japania kohtaan. Kiovassa Aleksanteri III:n siellä asuva leski lausui
prinssille sydämellisiä sanoja. Pietarissa viisi suuriruhtinasta ja
kaikki ministerit rautatieasemalla 27 p. syyskuuta nöyrästi
vastaanottivat mikadon edustajan, ja suuri väkijoukko tervehti häntä
raikuvin hurraa-huudoin. Hän toi mukanaan ne ehdot, joilla Japani
myönsi uutta luottoa hankkiakseen Venäjälle aseita. Niinkuin Ranska,
niin Japanikin vaati pantiksi osan Venäjän kultavarastoa.[27] Näin
Venäjän kulta sodan johdosta virtasi ulkomaille. Kotimaiset lainat
toivat vain setelipainon tuotteet valtiopankille takaisin, kultaa ne
eivät antaneet. Jokapäiväiset sotakustannukset, jotka elokuussa 1914
olivat 8 miljoonaa ruplaa, kohosivat joulukuun lopussa 1916 45
miljoonaan ruplaan.

       *       *       *       *       *

Ministeristön puheenjohtaja teki duuman istuntojen lykkäyksen
jälkeen muutamia muutoksia kabinetissaan. Ulkoministeri Sasonov,
joka puolusti vapaamielistä juutalais- ja puolalaispolitiikkaa,
heitettiin yli laidan, ja Stürmer itse otti hoitaakseen ulkopolitiikan!
Sisäministeriksi tuli ensin oikeusministeri Aleksei Hvostov, entisen
sisäministerin setä, ja sitten yleiseksi hämmästykseksi _Aleksanteri
Protopopov_, kaartinupseeri ja tehtailija, vasemmisto-lokakuulainen ja
duuman varapuhemies. Vaikka eräs huhu tiesi kertoa, että tämä
odottamaton ministeristön uudistus oli Rasputinin työtä, niin
edistysmielisen blokin johtajat uskoivat, että uusi kabinetin jäsen
heidän hengenheimolaisenaan oli ajava heidän politiikkaansa. Miljukov,
Gutshkov, kreivi Kapnist y.m. pyysivät kohtausta hänen kanssaan,
kätkivät viereiseen huoneeseen pikakirjurin ja aloittivat keskustelut.
Heidän kauhukseen uusi arvohenkilö, joka tiesi kaikki edistysmielisen
blokin salaisuudet, näyttäytyi mitä kurjimmaksi kiipijäksi.
Kyynillisellä avomielisyydellä hän ilmoitti heille aikovansa tulla
kreiviksi ja miljoonamieheksi ja siinä sivussa "pelastaa" monarkian ja
isänmaan.

Marraskuun 14 p. Rodsjanko lennokkain sanoin avasi _valtakunnanduuman_.
Hänen sanansa: "Sinä pyhä Venäjä, ei kukaan ole sinua voittava,
niinkuin uhkaava kallio sinä vastustat jokaista myrskyä" saivat
puhkeamaan suosionosoitusten myrskyn. Esimiehen puheen jälkeen
ministeripresidentti, raskaasti sauvaan nojaten, lähti salista.
Pilkkahuutoja sateli hänen jälkeensä. Hän ei tahtonut kuulla
edistysmielisen blokin selitystä, sen sisällyksen hän jo tiesi.
Edustaja Krupenski oli maksusta uskonut sen ystävällensä Protopopoville
ja tämä ilmoittanut salaisuuden Stürmerille.[28] Vastoin luuloa tuli
ensin puolalaisen kolon selitys. Se odotti liittoutuneiden valtojen
puolelta Puolan tunnustamista yhtyneenä ja _riippumattomana_ valtiona.
Jäykkinä hämmästyksestä ja mieltenkuohusta muut ministerit kuin paeten
poistuivat salista. Ministeriaition ollessa tyhjänä lokakuulainen
Shidlovski sen jälkeen luki julki edistysmielisen blokin selityksen:
täydellisesti ja kokonaan se luotti Englannin, mutta ei Venäjän
hallitukseen. Sen virheet ja rikokset -- jotka kaikki lueteltiin --
olivat aiheuttaneet taloudellisen hätätilan ja estäneet Venäjää
voittamasta Saksaa. Saman ajatuksen ilmaisi sitten Miljukov pitkässä ja
sangen vaikuttavassa puheessa: niin viheliäistä ja niin halpamielistä
hallitusta kuin silloinen ei Venäjällä koskaan ollut ollut. Ministerit
olivat pöllöpäitä lukuunottamatta esimiestänsä. Hän oli maankavaltaja.
Todistukset -- joita hänellä todellisuudessa ei ensinkään ollut --
hänellä muka oli takanaan, ja hän oli näyttävä ne oikeuden edessä.

Miljukovin syytöspuhe, joka teki valtavan vaikutuksen, saavutti
tarkoituksensa: ministeristön puheenjohtaja kukistui. Stürmer kielsi
puheen julkaisemisen; sen jäljennökset menivät seuraavana päivänä
kaduilla kaupaksi kuin kuumille kiville. Stürmer päätti vangituttaa
Miljukovin; etsitty oli brittiläisessä lähetystössä. Stürmer kutsui
19 p. marraskuuta luoksensa taantumukselliset valtakunnanneuvoston
jäsenet; he kieltäytyivät antamasta hänelle pyydettyä kannatusta.
Stürmer lähti Mohileviin tsaarin luokse, mukanaan ehdotus duuman
hajoittamiseksi. Tsaari ylensi hänet 23 p. marraskuuta "tunnustaen
hänen huomattavat ponnistuksensa" ylikamariherraksi, mutta nimitti
kulkulaitosministeri Trepovin hänen sijaansa ministeripresidentiksi.

Joulukuun 2 p. uusi ministeripresidentti esittäytyi duumalle, jossa
vasemmistolaiset ottivat hänet vastaan hirmuisella metelillä. Heidän
vihellyksensä häiritsivät häntä lukiessaan julki hallituksen
selitystä, jossa ilmoitettiin vanhaa kurssia jatkettavan. Blokki oli
päättänyt kukistaa Protopopovin käyttämällä Miljukovin menetelmää ja
lähetti kreivi Bobrinskin tuleen, pitämään leimuavaa syytöspuhetta
sisäministeriä vastaan. Kunniasanansa rikkomisesta ja kaikenlaatuisesta
halpamaisuudesta häntä julkisesti soimattiin. Kalpeana kuin liitu
Protopopov pyysi puhevuoroa vastatakseen. Mutta Rodsjanko kielsi sen
häneltä lopettamalla istunnon.

Hallitus alkaa menettää kannattajansa huoneen oikealla puolella.
Talonpoikaiset edustajat eivät enää kuuntele Markovia, meluavasti he
paukuttavat käsiänsä edistysmielisen blokin puhujille. Purishskevitsh,
tähän asti tsaarillisen itsevaltiuden innokas esitaistelija, on mennyt
vastustuspuolueen leiriin ja pitää raivoavia syytöspuheita hallitusta
ja entisiä puoluelaisiansa vastaan, pahan tapansa mukaan sekoittaen
totta ja valhetta. Vain Markov pysyy itselleen ja hallitukselle
uskollisena. Intohimoisessa puheessa hän 5 p. joulukuuta puolustaa
sitä, vanhaan tapaan syyttäen vastustajia alhaisesta mielialasta ja
häpeällisistä teoista. Esimies keskeyttää hänet. Raivoisa kiihtymys
saattaa Markovin suunniltaan. Hän nostaa nyrkkinsä Rodsjankoa vastaan
ja jyrähtää hänelle: "sinä tomppeli, sinä lurjus!" Tästä esimiehen
loukkaamisesta hänet suljetaan duumasta 15 istunnon ajaksi.

Samana päivänä vanhoillinen valtakunnanneuvosto luopuu hallituksesta.
"Isänmaa on vaarassa!" Tällä epätoivon huudolla arvokas Tagantsev,
ylihuoneen vanhin jäsen, päättää kiihkeän kehoituspuheensa
hallitukselle, että se kääntyisi siihenastisesta politiikastaan. Jos
tämä saa jatkua, sanoo ruhtinas E. Trubetskoi, niin Venäjästä tulee
hullujenhuone. Vain entiset ministerit Shtsheglovitov ja Maklakov
sulkeutuivat, puolustamalla niin kovasti ahdistettua hallitusta,
suosiolliseen huomioon. Suurella enemmistöllä valtakunnanneuvosto 9 p.
joulukuuta hyväksyy seuraavan päätöslauselman: vain pikainen luopuminen
tähänastisesta politiikasta, salaisten vastuuttomien neuvonantajien
poistaminen ja työkykyisen ministerikabinetin muodostaminen, jolla
on maan luottamus, voi vielä estää uhkaavan onnettomuuden. Ja
aateliskongressi, siihenastinen taantumuksen tyyssija, yhtyy 14 p.
joulukuuta täydellisesti tähän päätöslauselmaan.

Niiden vastuuttomien neuvonantajien joukossa, joiden puheita tsaari
kuunteli, oli syyskuusta 1915 alkaen hänen puolisollaan ensimmäinen
sija. Ei hän sekautunut politiikkaan kunnianhimosta, ei halusta
näytellä Katarina II:n osaa, niinkuin on sanottu, vaan rakkaudesta
puolisoonsa, jota hän tahtoi auttaa hänen neuvottomuudessaan ja
tietämättömyydessään. Tsaaritar ei tuntenut Venäjää. Hän piti
todellisina noita liikuttavia, mutta kaavan mukaan sepitettyjä
kiitoskirjeitä, joita hän sai haavoittuneilta sotamiehiltä hänen
nimeään kantavista sairaaloista. Hän luuli Venäjän kansan liiton
uskollisuusadresseissa "jumaloidulle" tsaarille kuulevansa kansan
todellisen äänen. Hän oli syvästi siitä vakautunut, että Jumala
vihdoinkin oli kuullut hänen palavat rukouksensa ja yksinkertaisessa
siperialaisessa talonpojassa hänelle lähettänyt sen ihmeidentekijän,
joka oli parantava hänen sairaan poikansa ja samalla solmiva uuden
siteen hovin ja kansan kesken. Vieläpä hän mystillisessä hurskaudessaan
arveli tuon "jumalanmiehen" olevan yhteydessä yliaistillisen maailman
kanssa. Sentähden Rasputinin sana hänelle oli suuremman arvoinen kuin
niiden ylhäisten naisten ja herrojen huomautukset, jotka koettivat
avata hänen silmänsä näkemään hänen häpeällisen elämänsä, ja kaikki
hänen omat monet pettymyksensä. Hallituksen vihollisia olivat hänen
käsityksensä mukaan duuma, jossa pidettiin rumia puheita, ja Venäjän
ylimystö, joka tahtoi omaksi edukseen rajoittaa itsevaltiutta ja
"pelasi bridgeä". Yksinkertainen kansa sitävastoin pysyi uskollisesti
ja lujasti tsaarivallassa. Se ei tiennyt mitään niistä ilkeistä
huhuista, joita hänestä ja hänen puolisostaan oli liikkeellä upseerien
ja sotilasten kesken, seurapiireissä ja työhuoneissa, ja joita siellä
uskottiin: että tsaari oli joutunut auttamattomasti juoppohulluuden
valtaan ja vain aamupäivin enää oli puolittain tajussaan. Tsaaritar
taas oli muka Rasputinin rakastettu. Saksalaisena hän muka toivoi
Venäjän tappiota ja kavalsi valtiota ja sotajoukkoa. Eivätkä yksin
sivistymättömät uskoneet kertomusta Tsarskoje Selon ja Berliinin
välisestä maanalaisesta puhelinjohdosta.

Hallituksen heikkous oli ilmeinen, mutta myöskin duuman voimattomuus,
jos se piti kiinni siihenastisesta taktiikastaan ja täsmällisesti
vältti niiden ahtaiden rajojen ylittämistä, jotka valtiosääntö sille
määräsi. Edistysmieliset olivat eronneet edistysmielisestä liitosta,
koska he uskoivat, että aika oli tullut duumalle voida omavaltaisesti
muodostaa hallitus. Työväestön kannatukseen voitiin varmasti luottaa.
Muuan Putilovin tehtaiden 10,000 työmiehen lähetystö oli jo 7 p.
joulukuuta Rodsjankolle luvannut duuman aseellista auttamista. Muiden
tehtaiden lähettiläät olivat sitten ilmestyneet hänen luokseen ja
olivat vakuuttaneet samaa. Mutta selvästi ei ollut ennakolta
nähtävissä, kummalleko puolelle Pietarin linnaväen joukot asettuisivat,
jos kansaneduskunta nousisi hallitusta vastaan.

Duuman istunnossa 29 p. joulukuuta sosiaalidemokraatit kehoittivat
epäröivää edistysmielistä blokkia vallankumoukselliseen toimintaan:
kulkekaa meidän kanssamme ja kansan kanssa. Vielä se luottaa duumaan;
mutta jollei teissä nyt ole rohkeutta tekoon, niin kansa ainiaaksi
kääntää teille selkänsä. Ja Kerenski sanoi: "Jos me edelleen laillisin
keinoin taistelemme tätä hallitusta vastaan, niin me olemme kuin Don
Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Kansalaisvelvollisuus on
nyt olla lakeja enempää tottelematta!" Kokouksen melussa ja Rodsjankon
kellonkilinässä tämän tulevaisuuden miehen ääni kaikui kuulumattomiin.

Hallitus tarttui asiaan ja lykkäsi duuman istunnot 25 p:ään tammik.
1917. Mutta myöskin Englannin lähettiläs, sir Buchanan, tarttui
tapausten kulkuun auttaakseen ilman vallankumouksettakin
edistysmielistä blokkia voittoon.

Joulukuun 28 päivän iltana oli brittiläisen lähetystön
talossa venäläis-englantilainen neuvottelu. Se päätti sisä- ja
ulkopoliittisista syistä syrjäyttää Rasputinin. Ruhtinas Felix Jussupov
ja Purishkevitsh ottivat suorittaakseen asian. Sir Buchanan vakuutti
heille brittiläisen hallituksen suojeluksen tapahtuneen teon jälkeen.

Joulukuun 29 p. nuo molemmat houkuttelivat Rasputinin ruhtinas
Jussupovin taloon -- syöttinä oli kaksi naista --, murhasivat hänet ja
heittivät ruumiin Nevaan.

Sir Buchananin mahtisanan perustuksella murhaajat pääsivät
rangaistuksetta. Heitä kunnioitettiin onnentoivotussähkösanomilla,
adresseilla ja puheilla ja heidän nimellään perustettiin eräs
hyväntekeväisyyslaitos, mutta tarkoitustansa, hallituksen politiikan
täydellistä käännettä, he eivät saavuttaneet. Veriteon seurauksena oli,
että valtiolaivan horjuva peräsin käännettiin jyrkästi oikealle.
Rasputinin aikaisemmin antamat neuvot pysyivät määräävinä mitä syvimmin
järkytetylle tsaarittarelle vielä tuon "jumalanmiehen" kuolemankin
jälkeen.

Tammikuun 9 p. 1917 Trepov, joka oli puoltanut
sovinnollisuuspolitiikkaa yleistä mielipidettä kohtaan, sai eronsa.
Hänen mukanaan erosivat hallituksesta oikeus-, ulko-, kansanvalistus-,
raha- ja sotaministerit. Salkuttomaksi pääministeriksi nimitettiin
ruhtinas Nikolai Galitsin, vanha virkavaltias Pobedonostsevin
koulukuntaa sekä Stürmerin ystävä. Hänen aikaisemmasta toiminnastaan
Kalugan ja Tverin kuvernöörinä oli tunnettua, että hän oli rakastettava
seuramies, jolla ei ollut mielenkiintoa politiikkaan. Tästä syystä
hän muka lääniensä hallinnossa aina oli koneellisesti täyttänyt
Pobedonostsevin käskyt ja sortanut paikallista itsehallintoa, mutta
ilman minkäänlaista pahaa aikomusta. Karttuvan ikänsä tähden 1915
nimitettynä valtakunnanneuvoston jäseneksi hän liittyi äärimmäiseen
oikeistoon, mutta tekemättä koskaan millään lailla itseään huomatuksi.
Hänen kutsumisensa valtakunnan politiikan johtajaksi tuli koko
Venäjälle ja hänelle itselleen vallan odottamatta. Ohjelmaa ei
hänellä vielä ollut, hän 11 p. tammik. 1917 uskoi Novoje Vremjan
haastattelijalle, koska nimitys oli kohdannut häntä vallan
valmistamatta, mutta käsityksensä hän kyllä saattoi ilmoittaa:
kaikkien kabinetin jäsenten tuli olla samaa mieltä kuin niiden
esimies, muuten syntyisi onneton sekasorto, niinkuin osoittaa
Krylovin satu joutsenesta, hauesta ja kravusta, jotka yhdessä
tahtoivat vetää vaunuja. Saksa voitettaisiin kesällä, muonituslaitos
järjestettäisiin helmikuussa ja duuma avattaisiin vallan varmasti
25 p. tammikuuta. Kummallinen mies oli myöskin uusi oikeusministeri
Dobrovolski, yht'aikaa juristi ja spiritisti. Hän asettui yhteyteen
Rasputin-vainajan kanssa ja pani hänen ilmoitustensa nojalla toimeen
kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Muuten hän oli huomattava
ällistyttävästä avomielisyydestään: "Valtion edut vaativat usein, että
on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotka asiaan perehtymättömistä näyttävät
oikeudenloukkauksilta."

Vaikeampaa oli hovipiireille saada Rasputinin sijaan joku hänen
arvoisensa. Niiden monilukuisten joukossa, jotka tavoittelivat "pyhän
vanhuksen" paikkaa hovissa, tuli vain kaksi todenteolla kysymykseen.
Toinen oli uskonnonopettaja Mardari Montenegrosta. Hän oli nuori ja
kaunis, tulisine mustine silmineen, ja sai hovinaisten suosion
osakseen. Toinen, erakko Koljaba Kalugasta, vanha, rampa talonpoika
pitkine hiuksineen, vaikutti kaikkiin mystikkoihin käsittämättömällä
jaarituksellaan, jossa voitiin nähdä jokin syvempi ajatus.

Niinkuin nyrkinisku vaikutti yleiseen mielipiteeseen Shtsheglovitovin
nimitys valtakunnanneuvoston esimieheksi 14 p. tammikuuta. Tämä oli
Rasputinin viimeinen teko, joka vähää ennen kuolemaansa oli
keisarinnalle esittänyt entisen, kiihkeästi vihatun oikeusministerin
"ensimmäiseksi mieheksi", jonka avulla "kaikki on käyvä hyvin".
Käsittäen aseman kokonaan väärin keisarinna valtakunnanneuvoston
päätöslauselmassa 9 p:ltä joulukuuta näki monarkiaa vastaan
lausutun uhkan. Shtsheglovitov kutsuttiin sitä torjumaan. Hän sai
tsaarin antamaan käskyn, jolla poistettiin kaikki ne nimitetyt
valtakunnanneuvoston jäsenet, jotka olivat yhtyneet joulukuun 9 päivän
isänmaalliseen kehoitukseen hallitukselle, ja niiden sijaan nimitettiin
jäykkiä taantumuksellisia. Kun valittujen jäsenten joukossa niinikään
oli kuusi oikeistoon lukeutuvaa, niin tällä ryhmällä nyt oli ehdoton
enemmistö. Sillä oli Shtsheglovitovin mielestä monarkia suojeltu
kaikelta vaaralta, mikä oli uhannut sitä -- valtakunnanneuvoston
taholta.

Romahdus läheni. Sen tunsivat hämärästi kaikki nekin, jotka
julkisesti olivat isänmaanystäviä ja salassa sotasaalistajia. Heidät
valtasi hurja huvituskiihko, joka vuoden 1917 uudenvuodenvastaanotossa
sai räikeän ilmaisun. Venäläisen elämän molemmissa polttopisteissä,
Pietarissa ja Moskovassa, olivat kaikki ravintolat täpötäynnä meluavia
ja nauravia ihmisjoukkoja. Kukitettujen pöytien ääressä istui
sotarosvoja, keinottelijoita, hohtokivillä koristettuja kokotteja,
varkaita, kiristäjiä, ilmiantajia, vanhoja ja nuoria elostelijoita
ystävättärineen kirjavana sekaseurana. Kirkuminen ja naurunremakka
voittaa musiikin. Vanhimmatkin ravintoloitsijat, jotka jo ovat
ennättäneet nähdä paljon ihmeellistä ammatissaan, joutuvat suuttuneen
hämmästyksen valtaan nähdessään sen yleisön, jota heidän on palveltava.
Leveään venäläiseen tapaan se tahtoo huvitella -- vielä kerran.
Se tunne, että vallitseva järjestelmä, jota se saa kiittää
asemastaan ja rikkauksistaan, arvomerkeistään ja jalokivistään, että
rahaa-ansaitsevan isänmaallisuuden huijaus kerran on loppuva, on
niinkuin kummitus seurannut sitä noihin kirkkaasti valaistuihin
juhlasaleihin, ja vain alkoholin huumaus voi sen karkoittaa. Kun
hallitus on ankarasti kieltänyt väkijuomien myynnin, niin pyydetään ja
vastustamatta maksetaan satumaisia hintoja samppanjasta ja muista
viineistä.

Senlaatuista hurjaa uudenvuoden juhlaa ei Venäjä vielä koskaan ole
viettänyt, sanoivat yhdestä suusta pääkaupunkien ja maakuntalehdet.
Sosiaalivallankumouksellinen Denj kirjoitti:

"Kuuletteko te sitä, te, jotka juoksuhaudoissa palelette? _Yhtenä_ yönä
on Pietari, Venäjän pää, ja Moskova, Venäjän sydän, teidän
terveydeksenne kaatanut kurkkuunsa muutamia miljoonia! Kuuletteko te
sen, te raajarikot ja sairaat, joilta sota on ryöstänyt kädet ja jalat,
terveyden ja elämänhalun? Te köyhät, väistykää syrjään; tehkää tilaa,
rehellinen väki, niille konnille, jotka varastavat miljoonia!"

He ovat sen kuulleet: talonpoika, työmies, ylioppilas, kaukana lumen
umpeen tuiskuttamassa juoksuhaudassa, ja yhteisesti he sitten ovat
antaneet vastauksensa.



16. LUKU.

Valtakunnan luhistuminen 1917.


    "Vapauden aurinko nousee. Se ei säteillänsä ole valaiseva
    yksin Venäjää, vaan koko maailmaa, joka jännittyneenä
    idästä odottaa vapautustansa."

                                 Kerenski 31 p. maalisk. 1917.

Ministeripresidentti ruhtinas Nikolai Galitsin ei ikänsä ja
vähäpätöisyytensä tähden kyennyt olemaan hallituksen päänä.
Sisäministeri Protopopov otti siis käsiinsä valtion johdon. Ystäviensä
arvostelun mukaan hän oli miellyttävä, heikkotahtoinen mies, jolta
puuttui valtiollista kokemusta, vihollistensa mielestä ryhditön
kiipijä. Protopopov näki vallankumouksen olevan tulossa ja tahtoi
edistää sen puhkeamista, voidaksensa sen musertaa.

Tammikuun 18 p. 1917 hän sai tsaarin antamaan käskyn, jolla duuman
tammikuun 25 päiväksi ilmoitettu kokoutuminen lykättiin helmikuun 27
päivään. Virallisesti sanottiin syyksi sitä, että ministeripresidentti
ei vielä ollut ennättänyt kylliksi tutustua asemaan Venäjällä eikä siis
vielä ollut voinut valmistaa alihuoneen avajaisissa pidettävää
puhettansa. Todellinen syy oli se, että sisäministeri ensin tahtoi
rajoittaa semgoran vaikutusta ja lakkauttaa marraskuussa 1915
perustetun ylisotateollisuuskomitean "työläisryhmän". Edistysmielisen
blokin valiokunnan entisenä jäsenenä hän tiesi, että semstvo- ja
kaupunkiliiton oli määrä muodostaa runko parlamentilliselle
hallitukselle. Työläisryhmästä hän aavisti, että siinä oli ydin
työläisedustajaneuvoston perustamiseksi vuoden 1905 malliin ja että
sillä oli aikomuksena anastaa käsiinsä hallitusvalta. Semgoran
määrärahat vähennettiin ja käskettiin sen hajoittaa sisämaassa olevat
lukuisat osastonsa. Myöhemmin myöskin sen monet rintamalla olevat
avustamislaitokset olivat lakkautettavat. Ruhtinas Lvov, semstvoliiton
johtaja, kääntyi Englannin lähettilään puoleen ja pyysi häneltä apua
Venäjän hallitusta vastaan.

Niiden liittoutuneiden valtojen 45 valtuutetun joukossa, jotka
tammikuun lopussa saapuivat Pietariin pitämään sopimusvaltojen
neuvottelukokousta, oli myöskin lordi Milner. Hallituksensa
toimesta hän koetti saada Nikolai II:ta luopumaan siihenastisesta
sisäpolitiikastaan. Hänen lähetyksellään ei ollut menestystä. Silloin
sir Buchanan päätti antaa tsaarin kukistua.

Helmikuun 9 p. "ylisotateollisuuskomitean työläisryhmä" vangittiin ja
22 p. se valtiopetoksesta syytettynä jätettiin sotaoikeuden
tuomittavaksi. Sen jäseniä uhkasi kuolemanrangaistus. Tieto siitä
synnytti Pietarin työväestössä vastalauselakon. Samaan aikaan
levottomuus valtasi muunkin väestön, kun leipurit eivät enää myyneet
leipää. Syyksi sanottiin liikennelaitoksen rappeutumista tai
lumimyrskyjä, jotka estivät viljantuonnin.

Helmikuun 27 p. duuma taas avattiin, oltuaan kaksi kuukautta vastoin
tahtoaan hajoitettuna. Vain kolme ministeriä oli tullut tilaisuuteen
saapuville, niiden joukossa myöskin Galitsin. Mutta lupaamaansa
ohjelmapuhetta hän ei nytkään pitänyt. Ikävystyneenä hän jonkin aikaa
kuunteli intohimoisia syytöspuheita hallitusta vastaan. Sitten hän
lähti tiehensä ja jätti virkatoveriensa Rittichin ja Voinovskin[29]
tehtäväksi edustaa ja puolustaa hallitusta. Maatalousministeri Rittich,
muuan venäläistynyt saksalainen, pyysi isänmaalliseen sävyyn duumaa
unohtamaan vihan ja rakkaudesta uhattuun isänmaahan yksimielisesti
kannattamaan hallitusta, joka rehellisesti ponnisteli varustaakseen
kaupungit kaikilla välttämättömillä elintarpeilla. Edistysmielinen
blokki piti hänen vetoamistansa isänmaanrakkauteen sopimattomana, hänen
muonitusta valaisevia numeroitaan väärinä.

Valtakunnanneuvostossa uusi esimies Shtsheglovitov ehkäisi muutamien
valittujen jäsenten yrityksen ottaa puheeksi valtiollisen aseman sillä
hetkellä. Osa valtiopäivien jäseniä pani vastalauseensa ja poistui
istuntosalista -- sellaista mielenosoitusta ei vielä milloinkaan ollut
tapahtunut --, toinen osa jäi pohtimaan hallituksen esitystä
"raittiuden voimaansaattamiseksi Venäjällä ikiajoiksi". Väliaikaisena
toimenpiteenä oli alkoholinnautinnon kielto ollut voimassa jo elokuun
2 p:stä 1914, mutta ei tyydyttänyt kansaa semmoisenaan. Helmikuun
25 p., paaston edellisenä sunnuntaina, Pietarin poliisi korjasi
huostaansa 1,024 henkeä, jotka juopuneina makasivat pitkin katuja
tajuttomina. Vuotta ennen niitä oli ollut vain 729, jotka olivat
viettäneet tätä juhlapäivää juomalla denaturoitua väkiviinaa ja oli
viety poliisiputkiin selviämään humalastaan.

Edistysmielinen blokki oli vallan varma siitä, että tarvittiin vain
parlamentillisen hallituksen asettamista, jotta yhdellä iskulla
sekasorto muuttuisi järjestykseksi ja "poliisin keinotekoisesti
aikaansaama kansan raakuus"[30] luonnolliseksi lempeydeksi, jotta Saksa
voitettaisiin ja Konstantinopoli valloitettaisiin. Järkevän ja toden
lausunnon antoi edustaja Kerenski duumassa 28 p. helmikuuta: "Venäjällä
vallitsee nykyään sekasorto, jonka rinnalla tuo kauhea, 300 vuotta
takaperin vallinnut sekasorron aika oli pelkkää lasten leikkiä.
Imperialistisilla haaveiluilla, tyhjillä korupuheilla tulevista
valloituksista, duuman porvarillinen enemmistö koettaa peittää
venäläisen elämän surullisen todellisuuden. _Venäjän kansa ei tahdo
valloituksista mitään tietää_!" -- "Se ei ole totta!" hänelle
huudettiin. -- "Te ette tahdo totuutta kuulla. Se on teidän ja Venäjän
onnettomuus! Tehkäämme järkeviä ehdotuksia, tehkäämme rauha -- Saksan
kanssa!" Raivoissaan Rodsjanko heilutteli kelloaan; suuttumuksen
huutoja kaikui salissa. Hän ei saanut jatkaa.

Protopopov ei näyttäytynyt duumassa. Hänellä oli tärkeämpää
tehtävänä. Maaliskuun alkupäivinä kaikki oli valmiina vallankumousta
vastaanottamaan. Kenraali Habalov, kykenemätön ja pelkurimainen mies,
oli vastaanottanut hänen määräyksensä. Kaupungin keskustassa oli
kulmatalojen ullakoille järjestetty konekivääriasemia, jotka oli
miehitetty luotettavilla poliiseilla. Hallitus oli varustettuna,
_vallankumous_ saattoi alkaa.

Se alkaa torstaina, maaliskuun 8 p. 1917, katumellakoiden muodossa.
Leipuripuotien edustalla syntyy kansanmeteleitä. Kaikuu huutoja:
leipää! vapautta! Punaisia lippuja liehutellaan ja puodit ryöstetään.
Poliisit huutavat ja ampuvat. Työmiehet laukaisevat heihin
revolvereitaan ja kiväärejään. Kasakat karauttavat esiin ja hyökkäävät
väkijoukkoon. Duuma pohtii muonituskysymystä.

Kahtena seuraavana päivänä nämä näytelmät toistuvat. Mutta
mielenosoittajat karttavat kaupungin keskustaa, missä konekiväärit
vaanivat. Täällä vallitsee tavallinen vilkas liike, välittämättä
esikaupungeissa tapahtuvasta ammunnasta. Noin 10,000 hengen suuruinen
kansanjoukko täyttää illalla Kasanin-kirkon edustalla olevan paikan.
Sotaväki ampuu sen keskelle. Kuusikymmentä kuolee, muut heittäytyvät
pitkäkseen maahan. Duuma pohtii muonituskysymystä.

Hallitus tarttuu tavalliseen keinoon, joka siihen saakka aina, aseman
ollessa jännittyneenä, on näyttäytynyt tehokkaaksi. Se hankkii
itselleen sähköteitse tsaarin käskyn, joka lykkää duuman istunnot kaksi
kuukautta eteenpäin.

Vaikka 11 päivä maaliskuuta on sunnuntai, niin duuma kokoutuu ja saa
kuulla, että sen on hajottava. Mutta se ei noudata tätä käskyä. Sen
valtuuttamana Rodsjanko sähköttää tsaarille, että vallankumous on
alkanut, ja että vain pikainen uuden kabinetin asettaminen voi pelastaa
hallitsijasuvun. Kun hän ei saa mitään vastausta, niin hän yöllä
toistaa ilmoituksensa ja antaa sen sisällyksen sähköteitse tiedoksi
rintaman ylimmille sotapäälliköille.

Maaliskuun 12 p. vallankumous voittaa, kun sotajoukot menevät kansan
puolelle. Merkin antaa Volhynian henkivartiorykmentti, ammuttuaan
komentajansa. Vain nimeksi Pietarin vanhat kaartinrykmentit olivat
olemassa, todellisuudessa ne olivat nostokasten muodostamia
varapataljoonia. Kello 1 päivällä volhynialaiset punaisten lippujen
liehuessa ja soiton kaikuessa marssivat Taurian palatsin edustalle.
Tsheidse ja Kerenski juoksevat ilosta säteillen heitä vastaan ja
tervehtivät heitä. Rodsjanko ja blokin enemmistö horjuu. Uusia
sotajoukonosastoja marssii esiin, kuljettaen mukanaan vangittuja
ministerejä. Duuman vanhimpienneuvosto päättää muodostettavaksi
väliaikaisen hallituksen Rodsjanko johtajanaan. Duuman puhemies
horjuu yhä vielä. Silloin tulee tieto, että myöskin Venäjän vanhin
kaartinjoukko, Preobrasenskin rykmentti, on mennyt kapinoitsijain
puolelle. Se ratkaisee. "Duuman toimeenpanevan komitean" nimisenä
kokoutuu väliaikainen hallitus, johtajinaan Rodsjanko, Miljukov ja
Gutshkov, ja kääntyy sähköteitse rintamalla olevien sotapäällikköjen
puoleen. Ei kukaan heistä kieltäydy sitä tunnustamasta. Samaan
aikaan ja samassa paikassa muodostuu toinen väliaikainen hallitus,
"työväen- ja sotilasvaltuutettujen neuvoston toimeenpaneva komitea",
johdossaan Tsheidse ja Kerenski. Oli aivan kuin Pariisissa 24 p.
helmik. 1848, jolloin Lamartine muodosti porvarillisen ja samaan aikaan
Louis Blanc köyhälistöhallituksen. Ja niinkuin silloin Pariisissa, niin
nytkin Pietarissa molemmat hallitukset ryhtyivät keskusteluihin
toistensa kanssa omavaltaisesti anastetun valtansa jakamisesta.

Kaupungissa valloitetaan vankilat ja vapautetaan muutamia tuhansia
rikoksentekijöitä. Heidän huudostaan työmiehet hyökkäävät
piirioikeutta, rauhantuomarikamareita sekä poliisilaitoksia vastaan ja
hävittävät ne sekä sytyttävät ne tuleen. Asiakirjat, jotka todistavat
karkuun päässeiden rangaistusvankien syyllisyyden, ovat hävitettävät.
Toiset panevat vapauden nimessä toimeen kotietsintöjä ja vangitsemisia,
jotka antavat hyvän saaliin.

Kronstadtissa merisotamiehet kapinoivat. He murhaavat amiraali Virénin
ynnä 39 upseeria ja heittävät muut päälliköt vankeuteen.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 13:ntena, on keskikaupungilla kiivaita
taisteluja sotaväen ja poliisin kesken. Konekivääriasemia aletaan
ampua, ne vallataan ja niiden puolustajat surmataan. Vallankumous
leviää Pietarin lähistössä oleviin kaupunkeihin. Tsarskoje Selossakin
linnaväki kapinoi. Tsaarin henkivartio panee linnan puolustuskuntoon.
Mutta kun "toverit" kaupungista tulevat, niin se yhtyy heihin ja sallii
keisarinnan ja hänen lastensa vangitsemisen. Sitten linnaväki Tsarskoje
Selosta lähtee Pietariin ja marssii Taurian palatsille. Sieltä astuu
juhlallisesti esiin pappi Vladimir Popov, duumaedustaja ja siihen asti
äärimmäinen oikeistolainen, ja siunaa kapinoitsijat ristillä.

Mohilevin päämajassa ei Pietarin katumellakoille alussa annettu mitään
merkitystä ja Rodsjankon sähkösanomaa pidettiin edistysmielisenä
peloituskeinona. Vasta 13 p. päätettiin, että tsaari lähtisi Tsarskoje
Selohon rauhoittamaan puolisoansa ja keskustelemaan Rodsjankon kanssa
välttämättömistä myönnytyksistä. Illalla hovijuna lähti, mutta pääsi
vain Inon asemalle, joka on 220 kilometriä Tsarskoje Selosta. Siitä
eteenpäin rautatielinja jo oli vallankumouksellisten käsissä. Tsaari
päätti kääntyä rintamajoukkojensa puoleen ja käski ajaa eteenpäin
Pinkovaan, missä pohjoisrintaman päämaja oli. Ylipäällikkönä oli
kenraali Russki. Raaoilla uskon- ja kielivainoilla hän oli saanut
ankarasti taantumuksellisen miehen maineen. Todellisuudessa hän oli
ryhditön kiipijä, josta nyt tuli kavaltaja. Kun 14 päivän illalla
tsaarin hovijuna ajoi Pinkovan asemalle, pidätti hänet Russki siellä ja
ilmoitti asiasta sähköteitse Rodsjankolle. Tsaarista oli tullut sen
sotapäällikön vanki, jolta hän oli odottanut apua.

Pietarissa molempien toimeenpanevien komiteain väliset keskustelut 14
p. vielä jatkuivat. Mutta Tsheidse ja Kerenski anastivat itselleen jo
käskijävallan armeijaan ja sanomalehdistöön nähden. He kielsivät
Pietarin lehtien ilmestymisen ja julkaisivat omaa lehteään, "Pietarin
työväen- ja sotamiesvaltuutettujen neuvoston sanomia". Siinä he
julkaisivat "Pietarin työväen ja sotamiesvaltuutettujen neuvoston
päiväkäskyn n:o 1". Se määräsi, että kaikkien sotajoukonosastojen tuli
keskuudestaan valita valiokuntia, joilla siitä lähin oli oleva
paikallinen käskyvalta, sekä lakkautti sotilaalliset kunnianosoitukset.
Tällä asetuksella, jonka kantavuutta sen sepittäjät eivät aavistaneet,
on ollut sangen onnettomat seuraukset.

Maaliskuun 15 päivän vastaisena yönä nuo molemmat toimeenpanevat
komiteat sopivat seuraavasta _ohjelmasta_: tsaarin erottamisesta,
perustuslakia-säätävän kansalliskokouksen kokoonkutsumisesta yleisen,
yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalioikeuden perustuksella sekä
kansanvaltaisten uudistusten pikaisesta toimeenpanosta "väliaikaisen
hallituksen" toimesta, jonka toimintaa oli tarkastava "sovjetin", se on
Pietarin työväen- ja sotilasvaltuutettujen neuvoston, toimeenpaneva
komitea. Kärsimättöminä odottivat Taurian palatsin suuressa
Katarinan-salissa duuman ja neuvoston jäsenet, sotamiehet, porvarit ja
työmiehet kabinetin kokoonpanoa. Vihdoin kello 3 ip. (15 p maalisk.)
Miljukov ilmoitti uusien ministerien nimet: ruhtinas _Georgi
Lvov_, ministeripresidentti ja sisäasiainministeri; _Miljukov_,
ulkoministeri; _Gutshkov_ sota- ja meriministeri; _Kerenski_, neuvoston
varapresidentti, oikeusministeri ja neuvoston valtuutettu kabinetin
valvomiseksi; _Tereshtshenko_, sokerikuningas Kiovasta, rahaministeri;
kadetti, professori _Nekrasov_ kulkulaitosministeri; edistysmielinen,
tehtailija _Konovalov_ kauppa- ja teollisuusministeri; Kasson
kadettisten mielipiteidensä tähden erottama Moskovan yliopiston rehtori
_Manuilov_ kansanvalistusministeri; kadetti _Bingarjov_, kielimies,
lääkäri ja Pietarin kaupunginvaltuutettu, maatalousministeri; _Vladimir
Lvov_, keskustapuolueen jäsen, tilanomistaja, pyhän synodin
yliprokuraattori; _Godnev_, vasemmisto-lokakuulainen, lääkäri,
valtakunnankontrollööri.

Sitten Miljukov piti puheen: vanha hallitus oli heitetty takaisin
siihen lokaan, josta se oli ryöminyt esille. Maailmanhistoria ei
tietänyt mainita yhtäkään vallankumousta, joka oli tapahtunut niin
verettömästi kuin suuri Venäjän vallankumous. Mutta maailmanhistoria ei
myöskään tiedä mainita yhtäkään hallitusta, joka on ollut niin typerä,
niin kunniaton, niin pelkurimainen ja niin maata-kavaltava kuin
kukistettu keisarillis-venäläinen hallitus. Nyt Venäjä on loistava
vapaudessaan ja voittava Saksan.

Myöskin uusi oikeusministeri Kerenski puhui: ankaraa oikeutta tullaan
käymään entisiä vallanpitäjiä vastaan heidän kansaa kohtaan tekemistään
rikoksista. Hänen käskystään vietiin ruhtinas N. Galitsin, Protopopov,
Shtsheglovitov, Goremykin, A. Makarov, N. Maklakov, Habalov, Kurlov,
A. Hvostov, Stürmer, Markov, tri Dubrovin ynnä monet muut kukistetut
arvohenkilöt Taurian palatsista, jossa heitä siihen saakka oli pidetty,
Pietari-Paavalin linnaan, jonka vallinsarvien päällä punainen lippu
liehui.

Englannin ja Ranskan lähettiläät tunnustivat heti uuden hallituksen.

Samana päivänä (maaliskuun 15:ntenä) ratkesi Nikolai II:n kohtalo.
Sovittuaan sir Buchananin kanssa uusi hallitus päätti, että tsaarin
oli luovuttava kruunusta poikansa hyväksi ja että hänen veljensä,
suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsh, oli määrättävä hallituksen
hoitajaksi. Gutshkov ja duumaedustaja Shulgin, joka kerran oli ollut
"jumaloidun" tsaarin innostunut palvoja, lähetettiin Pihkovaan,
pakottamaan vangittua keisaria luopumaan kruunustaan.

Liian myöhään Nikolai II oli tullut siihen päätökseen, että
edistysmielisen blokin anomus 4 p:ltä syysk. 1915 oli hyväksyttävä.
Maaliskuun 15 p. klo 2 yöllä hän salonkivaunussaan Pihkovan
rautatieasemalla allekirjoitti manifestin, joka sisälsi
parlamentillisen ministeristön kutsumisen hallitukseen. Kenraali Russki
ilmoitti asian puhelimitse Rodsjankolle. Hän vastasi, että tämä
myönnytys tuli liian myöhään, tsaarin täytyi luopua kruunusta.
Iltapäivällä sepitettiin toinen manifesti, joka sisälsi tsaarin
kruunusta-luopumisen poikansa hyväksi. Kello 3 Nikolai II allekirjoitti
sen ja antoi sen Russkille. Heti senjälkeen eräs Rodsjankon lähettämä
sähkösanoma ilmoitti, että nuo kaksi hallituksen lähettiä olivat
tulossa. Tsaari sai uutta toivoa. Kello 10 illalla Gutshkov ja Shulgin
saapuivat Pihkovan asemalle ja menivät tsaarin salonkivaunuun. Gutshkov
teki selkoa valtiollisesta asemasta. Samalla välinpitämättömyydellä,
jota Nikolai II oli osoittanut kaikkia valtiollisia asioita kohtaan,
hän kuunteli Gutshkovin esitystä. Erityisen vaikutuksen häneen teki
vain se tieto, että Tsarskoje Selon henkivartio oli liittynyt
kapinallisiin ja että keisarinna oli vangittuna. Vain puolittain
tarkkaavaisena hän sitten seurasi Gutshkovin kertomuksen jälkiosaa ja
kysyi häneltä senjälkeen: "Mitä minun on tehtävä?" "Luovuttava",
vastasi tämä sangen päättävästi. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten
tsaari sanoi: "Minä olen eilen ja tänään koko päivän miettinyt ja olen
päättänyt luopua valtaistuimesta. Luopumusasiakirjan poikani hyväksi
olen tänään jo allekirjoittanut. Mutta hänellä on heikko terveys enkä
tahdo hänestä erota. Sen tähden olen päättänyt luovuttaa valtaistuimen
Mihailille."

Edustajat eivät tehneet mitään vastaväitettä. Viereisessä vaunussa
kirjoitti sitten kenttäkanslian päällikkö, kenraali Narilkin, tämän
päivän kolmannen manifestin kolmelle lehdelle kirjoituskoneella, ja
Nikolai II allekirjoitti sen klo 1/2 12 yöllä lyijykynällä. Venäjän
lain mukaan lyijykynällä allekirjoitetulla asiakirjalla ei ole lain
voimaa. Gutshkov ja Shulgin eivät sitä tienneet. Mutta he vaativat,
että hoviministeri kreivi Freedericks varmentaisi tsaarin
allekirjoituksen, mikä tapahtui.

Entinen tsaari sai Russkilta takaisin persoonallisen vapautensa ja
matkusti Mohileviin päämajaan takaisin. Sotajoukon ylipäällikkyyden hän
siirsi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille.

Maaliskuun 16 p. Gutshkov ja Shulgin palasivat Pietariin ja antoivat
kabinetille Nikolai II:n luopumisasiakirjan. Ministerit säikähtivät
lyijykynällä tehtyä allekirjoitusta ja kaatoivat läpinäkyvää lakkaa
sen päälle estääkseen sitä haihtumasta. Kruunusta luopumisen Mihailin
hyväksi he hyväksyivät. Mutta Kerenski teki vastaväitteitä. Äkkiä
hän haihdutti porvarillisten ministerien harhakuvitelman, että
he olivat oikea hallitus. Ylihallituksen, Pietarin neuvoston
toimeenpanevan komitean valtuuttamana hän vaati suuriruhtinaan
kruunusta-luopumista -- uhaten muuten heti panna viralta koko kabinetin
työmies- ja sotamiespataljoonan avulla. Kerenski ja Lvov sepittivät
luopumismanifestin. Mihail Aleksandrovitsh allekirjoitti sen maaliskuun
16 päivän iltana. Venäjästä oli tullut tasavalta.

       *       *       *       *       *

Pietarista tullut tieto vallankumouksen voitosta aiheutti kaikissa
kaupungeissa kansankulkueita punaisine lippuineen; kaikkialla
perustettiin paikallisia "sovjeteja", neuvostoja, ja monin paikoin
myöskin vapautettiin rikoksentekijät vankiloista. Porvarillisistakin
piireistä kuului hempeämielisiä ääniä, jotka sitä puolustivat:
vangittujen rikoksiin oli vanha hallitus syynä. Vapauden valtakunnassa
rikoksentekijät taas tulisivat hyviksi ihmisiksi.[31] Ei missään
vallankumous kohdannut vastarintaa. Taantumuksellinen "Venäjän kansan
liitto" maakunnassa olevine lukuisine haaraosastoineen oli yht'äkkiä
kadonnut. Se oli ollut puhtaasti keinotekoinen muodostuma Venäjän
kansassa. Turhaan hallitus oli käyttänyt miljoonia ruplia sen
järjestämiseen sekä jäsenten kokoamiseen sille ryysyköyhälistön
keskuudesta, joka nyt heitti yltänsä liittomerkit, heilutti punaista
lippua ja yhdessä vapautettujen ammattirikoksellisten kanssa lähti
ryöstelemään.

Rintamalla vallankumous yllätti upseerit, mutta ei sotamiehiä, joita
salainen kiihoitus oli valmistanut kumoukseen. He alkoivat panna
täytäntöön "päiväkäskyä n:o 1", eivät enää tervehtineet esimiehiänsä
ja valitsivat sotamiesvaliokuntia. Ei auttanut, että neuvostohallitus
ministerien mitä vakavimman huomautuksen johdosta vanhaan
tsaarinaikuiseen tapaan selityksellä osaksi kumosi antamansa
määräyksen: sotamiesvaliokuntien tuli ryhtyä vain valtiollisiin ja
taloudellisiin toimenpiteisiin, mutta ei sotilaallisiin. Tätä hienoa
eroa yksinkertainen sotamies ei voinut tai ei tahtonut käsittää.
Kieltäydyttiin aivan yleisesti tottelemasta ja vihattuja upseereja
erotettiin tai ammuttiin salaa kuoliaaksi. Niinkuin kaupungeissa monet
kadettiset porvarit, niin sotajoukossa monet upseerit yht'äkkiä
huomasivat olleensa sydämessään oikeastaan aina tasavaltalaisia ja
riensivät ympäristöllensä ilmoittamaan tämän keksintönsä. Pietarissa
teki sen kenraali Kornilov, jonka väliaikainen hallitus oli määrännyt
sikäläisten joukkojen ylipäälliköksi, ja joka teki tiliä toiminnastaan
sekä sille että neuvostohallitukselle. Kenraali Brusilov, etelärintaman
ylin komentaja, koristi autonsa punaisilla lipuilla, jotta hänen
joukkonsa jo kaukaa voivat huomata ylipäällikkönsä mielipiteet. Eräässä
suuressa esikuntaupseeriensa kokouksessa hän ilmoitti heille olleensa
jo kauan vakaumukseltaan tasavaltalainen. Ivallisesti kysyi häneltä
senjälkeen muuan kenraali, oliko hän ollut sellainen jo heinäkuussa
1916, jolloin hän oli suudellut tsaarin kättä, kun tämä oli
antanut hänelle kunniasapelin. Tahditon kysyjä erotettiin heti
päällikkyydestään.

Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh Tiflisissä vakuutti uudelle
hallitukselle syvää kiintymystänsä ja lykkäsi syyn sotilaallisiin
tappioihin keisarinnan niskoille. Hän oli, niin kertoi virallinen
"Kaukasian armeijan lehti", saksalaisen puolueen johdossa, hän tahtoi
saada aikaan Venäjän tappion ja oli suhteissa Saksan pääesikunnan
kanssa, jolle hän kavalsi sotasalaisuuksia. Maaliskuun 20 p. hän
Tiflisistä matkusti Mohileviin päämajaan, taas ottaakseen haltuunsa
ylipäällikkyyden. Sinne saavuttuaan hän tsaarin entiseltä
esikuntapäälliköltä, kenraali Aleksejeviltä, sai sen tiedon, että
hallitus oli nimittänyt hänet, Aleksejevin, ylipäälliköksi. Suuttuneena
suuriruhtinas matkusti edelleen Pietariin. Huolestuneena ilmoitti
hänelle siellä ministeripresidentti 24 p. maaliskuuta, että
neuvostohallitus ei ollut hyväksynyt hänen nimitystään ja oli
vapauttanut hänet myöskin Kaukasian armeijan päällikkyydestä.

Novoje Vremja ilmestyi maaliskuun lopussa uudestaan -- työläis- ja
sotamiesneuvoston sensuurivirasto oli saatuaan rahasumman sen sallinut
--, niinkuin ennen suurikokoisena ja jatkaen vanhaa halpamielistä
panettelupolitiikkaansa, mutta valtiollisilta mielipiteiltään vallan
toisenlaisena. Se ylisti nyt vallankumouksen "petoksetonta" voittoa
ja halveksi "petturia" Nikolai II:ta, se kiitti tasavaltaista
valtiojärjestystä, koska tämä muka edisti sivistystä, ja tuomitsi
vääräksi monarkkisen, koska se sai kansan vajoamaan takaisin
raakuuteen.[32]

Neuvostohallituksen julkaisema tahi sitä mielistelevä sanomalehdistö
vaati, että "kärpännahkaviittaan puettu jesuiitta -- tai miten muuten
häväistyssanat kuuluivat -- oli eristettävä, jottei vapaudelle tulisi
mitään vaaraa". Maaliskuun 20 p. Lvovin hallitus päätti vangita
ent. tsaarin ja kuljetuttaa hänet Tsarskoje Selohon. Neljälle
duumaedustajalle uskottiin asian toimeenpano. Maaliskuun 21 p.
iltapäivällä Mohilevin rautatieasemalla seisoi kaksi junaa vastakkain.
Toisessa istui leskikeisarinna Maria Feodorovna. Hän oli -- liian
myöhään -- rientänyt Kiovasta Mohileviin antaakseen pojalleen neuvoja.
Hän oli voinut vain katkerasti moittia ent. tsaaria. Nyt hän sai nähdä,
kuinka, suuren kansanjoukon ollessa ääneti kuin hauta, Nikolai II astui
ylimääräiseen junaan, joka toisen kerran vei hänet vankeuteen, mistä
hän ei enää ollut palaava. Väliaikainen hallitus päätti kyllä antaa
hänelle luvan lähteä Englantiin, mutta sen vakoilija Kerenski ilmoitti
tämän päätöksen ylihallitukselle. Tsheidse lähetti heti asiamiehiä
luotettavan miehistön ja konekiväärien kanssa Tsarskoje Selohon
estämään tsaarin vapaaksi laskemista. Kahden hallituksen tarkasti
vartioimana ja ankarasti kohdeltuna tsaarillinen perhe vietti neljä
raskasta kuukautta Tsarskoje Selon keisarillisessa linnassa. Elokuun 13
p. se Kerenskin toimesta karkoitettiin Siperiaan Tobolskin
kaupunkiin.[33]

Vapaan Venäjän lopullinen uudistaminen oli jäävä tulevan
perustuslakia-säätävän kokouksen tehtäväksi. Lupauksensa mukaisesti
porvarillinen "väliaikainen hallitus" Lvovin johdossa alkoi yrittää
heti uudistaa valtiota panemalla toimeen kansanvaltaisia reformeja.
Tässä sitä kuitenkin milloin vastaväitteillään, milloin käskyillään
esti sitä "tarkastava" Tsheidsen johtama köyhälistöhallitus. Toisina
häiritsevinä aineksina tulivat lisäksi rajamaissa syntyneet osaksi
julkiset, osaksi salaiset hallitukset, sekä muodostumassa oleva,
Leninin johtama toinen köyhälistöhallitus. Lisäksi monet väliaikaisen
hallituksen toimenpiteet teki tyhjäksi alkava anarkia, joka sai
"oikeudellisen" perustelunsa kansanomaisessa talonpoikaislausunnossa:
"nyt vallitsee vapaus eikä enää laki, kansa tekee mitä tahtoo!"

_Hallinnossa_ väliaikainen hallitus pakosta antoi vanhan järjestelmän
toistaiseksi jatkua ja koetti vain uusilla miehillä vuodattaa uutta
viiniä vanhoihin leileihin. Kaikki kuvernöörit -- mikäli heitä ei jo
vallankumouksessa oltu erotettu tai murhattu -- saivat eronsa ja heidän
sijaansa asetettiin automaattisesti kuvernementti-semstvovirastojen
esimiehet. Mutta monin paikoin ei väestö tai eivät paikalliset neuvostot
olleet tyytyväisiä uusiin läänien johtajiin ja vangitsivat heidät, josta
tuli virasta vapauttamisen uudenaikainen muoto. Poliisi sai nimen
miliisi. Vanha henkilökunta erotettiin ja uuden muodostaminen uskottiin
paikallisille itsehallintoelimille. Ehdokasten valinnassa katsottiin,
niinkuin tsaarivallan aikana, vähemmin kuntoa ja rehellisyyttä kuin
valtiollisia mielipiteitä. Sentähden hakijoilta säännöllisesti
vaadittiin todistus, että he tsaarivallan aikana olivat istuneet
vankeudessa. Sellaisen voivat paitsi valtiollisia vankeja myöskin kaikki
rikoksentekijät hankkia. Seuraus oli, että uudella miliisillä oli kaikki
tsaarinaikuisen poliisin huonot, mutta ei sen hyviä ominaisuuksia.
Murtovarkaat ja ryöstömurhaajat palvelivat teollisuuspoliisina ja olivat
yksissä hankkeissa toveriensa kanssa, jotka päästyään vankeudesta taas
olivat ryhtyneet varkaan toimeensa. Eräällä väliaikaisen hallituksen
kovin epäselvästi laaditulla määräyksellä 3 p:ltä huhtikuuta kaikki
kansalliset ja uskonnolliset rajoitukset kumottiin. Mutta monin paikoin
ne jäivät edelleen voimaansa.

Neuvostohallituksen käskystä 3 p:ltä huhtikuuta _itsehallintoelimet_
panivat toimeen uudet vaalit yleisen, yhtäläisen, välittömän ja
salaisen äänioikeuden perustuksella sukupuoleen katsomatta. Niiden
kautta tuli paljon sopimattomia aineksia kunnallishallintoon. Uudet
kaupunginvaltuutetut ja semstvoedustajat myönsivät itselleen ja
virkamiehille jättiläispalkat, perustivat uusia komissioneja ja
alivirastoja sekä "uudistivat", puoluepoliittisia vaistojaan
noudattaen, katujenpuhdistamisen, raitiotiet, teidenrakentamisen,
vesijohdon, verolaitoksen j.n.e. ja turmelivat siten kaupunkien ja
semstvojen ilmankin enimmäkseen huonot raha-asiat.

Oikeusministeri Kerenski uudisti _oikeudenhoidon_ sillä,
että hän rauhantuomareihin lisäsi kaksi lautamiestä, yhden sotamiehen
ja yhden työläisen. Toukokuun lopussa väliaikainen hallitus antoi
uuden lain oikeuslaitoksen uudistamiseksi, jonka kulmakiviä oli
se, että kansa valitsi tuomarit ja lautamiehet. Sen ohessa
paikalliset vallankumousoikeudet olivat apuna sellaisten henkilöiden
tuomitsemisessa, jotka vuodesta 1905 vuoteen 1907 olivat hallitukselle
antaneet vapaaehtoista apua vallankumouksen kukistamiseksi. Kylä
harjoitti monin paikoin lynchausoikeutta. Kerenski lakkautti 21 p.
maaliskuuta kuolemanrangaistuksen _kaikista_ rikoksista, mikä ei
estänyt talonpoikia käyttämästä mitä julmimpia mestaustapoja vangittuja
murhaajia, hevosvarkaita ja kerettiläisiä vastaan. Kerenski julisti
myöskin armahduksen, mutta sulki siitä pois kaikki ne, jotka
sotilasesivalta syytä ilmoittamatta oli karkoittanut Siperiaan.

_Taloudellisen elämän luhistuminen_, joka oli alkanut
toukokuussa 1915, yltyi vallankumouksen johdosta tavattoman nopeasti.
Neuvostohallituksen päätöksellä 26 p:ltä maaliskuuta pantiin toimeen
pakollinen kahdeksantuntinen työaika. Rintamalla palvelevat sotamiehet
pitivät sen vääränä, koska heillä usein oli pitempi palvelus, työmiehet
pitivät sen niinikään vääränä, koska "tieteen tuloksien mukaan"
kuusituntinen työaika täydellisesti riitti. Sama päätös käski myöskin
perustamaan työläiskomiteoja kaikkiin tehtaisiin, ilmoittamatta niiden
pätevyyttä. Nuo uudet yhdyskunnat päättivät palkkoja koroitettavaksi,
panivat tirehtöörejä viralta, kyyditsivät työnjohtajia ulos tehtaista
ja panivat työaikana toimeen työväenkokouksia. Toukokuun 23 p. tuli
metalliteollisuuden edustajia ministerineuvostoon, valittaen hätäänsä:
työläiset eivät enää välittäneet mistään tehtaanjohdon määräyksistä ja
esittivät mitä mahdottomimpia vaatimuksia. Saamallaan palkanlisäyksellä
he sanoivat olevan taannehtivan voiman ja vaativat "saatavana-olevan
palkkansa" maksamista. Erään kaupan ja teollisuuden kongressineuvoston
laskelman mukaan olisi vaadittu "jälkimaksu" yksin Etelä-Venäjän
metalliteollisuudelle tehnyt 800 miljoonaa ruplaa. Välinpitämättömyys
turvallisuusjärjestelyistä oli vuorikaivoksissa jo aiheuttanut
onnettomuuksia ja työhäiriöitä sattuneiden räjähdyksien johdosta.
Tehtaanjohtajien erottaminen oli tullut säännölliseksi ilmiöksi.
Jokainen työnsuoritusten arvostelu aiheutti uhkauksia. Monet työmiehet
sanoivat tahtovansa niin kauan nylkeä tehtailijoita, kunnes he antavat
tehtaansa työväen omiksi. Työministeri Skobelev arveli, että
tehtailijain tulisi luopua yrittäjänvoitosta. Tehtailijain edustajat
sanoivat olevansa siihen valmiit, mutta pyysivät vastineeksi turvaa
tehdasanarkiaa vastaan. Jollei valtiovalta auttanut, niin tehtaat
työläisten menettelyn johdosta pantaisiin seisomaan ja armeija jäisi
sotatarpeita vaille. Ministerineuvosto päätti valmistaa ehdotuksen
"taloudellisen aseman järjestämiseksi tehtaissa". Maaseudulla
agraarilevottomuudet vähensivät kylvöalaa ja satotulosta.

Kansantalouden rappiotila vaikutti myöskin valtion _raha-asioihin_.
Väliaikainen hallitus oli tosin tsaarihallitukselta vastaanottanut
raskaan perinnön. Valtiovelat nousivat 55 miljaardiin ruplaan,
liikkeessä-olevan paperirahan nimellisarvo lähes 10 miljaardiin,
jokapäiväiset sotamenot 50 miljoonaan ruplaan. Kotimaiset sotalainat
olivat tuottaneet paljoa vähemmän kuin virallisesti oli ilmoitettu.
Uusi hallitus kehoitti huhtikuussa merkitsemään 5 1/2 prosentin
"vapaudenlainaa". Porvarillinen sanomalehdistö sitä innokkaasti
suositteli, mutta sosialistinen asettui siihen nähden torjuvalle
kannalle, koska se kuitenkin olisi tuleva porvarillisen hallituksen
hyväksi. Se tuotti odotettujen kolmen miljaardin sijasta vain
vähän toista miljaardia, vaikka kattamattoman paperirahan
liikkeeseen-laskemista lisätyssä määrässä oli jatkettu. Toukokuun
lopussa setelipaino kieltäytyi tehtävästään, se ei kyennyt enää
täyttämään kasvanutta tarvetta. Hallitus painatti 1,000 ruplan seteleitä
ja laski, paperia ja väriä säästääkseen, liikkeeseen uudenlaisia
setelirahoja, jotka olivat olutmerkkien näköisiä ja kansalta saivat
nimensä johtavan valtiomiehen Kerenskin nimen mukaan. Neljässä
kuukaudessa oli entisen lisäksi laskettu liikkeeseen neljä miljaardia
ruplaa paperirahaa. Sotamiesten ja kaikkien sotateollisuuksien
työläisten palkankoroitukset lisäsivät sotamenoja. Jo huhtikuussa ne
olivat 55 miljoonaa ruplaa päivässä ja nousivat sitten yhä suuremmiksi.
Uusien virkapaikkojen perustamisesta, erityisistä menoista,
jotka vallankumous toi mukanaan, sekä virkamiesten yleisestä
palkankoroituksesta valtion kukkaroon kohdistuvat vaatimukset kasvoivat
rajattomiin. Huhtikuussa hallitus päätti panemalla toimeen
arvonnousuveron ja monopoleja hankkia itselleen uusia tulolähteitä.
Mutta siihen tarvittava valtava virkamieskoneisto nieli suureksi osaksi
verouudistusten tuottamat tulot, eikä kaikkia, niinkuin viljamonopolia,
saatu toteutetuksikaan. Kasvava vaillinki sai yhä vaihtuvat
rahaministerit pitämään säikähdyttäviä puheita ja lausumaan kansalle
isänmaallisia kehoituksia, joista ei ollut mitään seurauksia. Todellista
isänmaanrakkautta, joka kantaa uhreja yhteiseksi hyväksi, ei missään
tavattu.

Vallankumous saattoi edelleen _kulkulaitoksen_ sekasortoon.
Liikenneministeri Nekrasov ei voinut estää lomailijoita tai karkureita
-- niiden välinen ero ei ollut enää huomattavissa -- omavaltaisesti
tilaamasta junia lähteäkseen kotiin.

Vallankumous saattoi ennen kaikkea sekasortoon _sotajoukon_. Jo
maaliskuussa, kun neuvostohallituksen "päiväkäsky n:o 1" alkoi tehdä
tuhoisaa työtänsä, ylemmät upseerit pelkäsivät, että armeija ei voisi
estää pohjoisrintaman murtoa ja saksalaista hyökkäystä Pietaria
vastaan. Neuvostohallitus puolestaan epäili monenkin kenraalin
valtiollisia mielipiteitä ja vaati Gutshkovilta niiden erottamista.
Maaliskuun 22 p. länsirintaman päällikkö, kenraali Ewerth, vapautettiin
komennostaan ja vangittiin senjälkeen, koska hän oli vitkastellut uuden
hallituksen tunnustamisessa. Kenraali Letshitskistä tuli hänen
seuraajansa. Maaliskuun 26 p. kenraali Ivanov, vuoden 1914 voittaja,
vangittiin päämajassa, koska hän oli mielipiteiltään monarkisti.
Gutshkov taas epäili saksalaista kansallisuutta olevia Venäjän
alamaisia ja määräsi, että heitä "vakoilun välttämiseksi" ei
ollut otettava upseerien kouluttamiseksi perustettuihin
sotakouluihin. Maaliskuun 28 p. pääkaupungin lehdet sisälsivät erään
kehoituksen, jossa Gutshkov pyytämällä pyysi karkulaisia palaamaan
sotajoukonosastoihinsa; jos sen heti tekisivät, niin he pääsisivät
rangaistuksetta. Ei kukaan tullut. Huhtikuun 3 p. tapahtui pelätty
vihollisen hyökkäys, onneksi länsirintamalla koilliseen Kovelista
Stohod-joella. Se oli saksalaisille sangen helppo voitto ja surkea
tappio venäläisille, jotka menettivät 25,000 miestä kaatuneina ja
etupäässä vankeina. Upseerit tekivät yleensä velvollisuutensa,
mutta ei miehistö. Gutshkov erotti ylipäällikön Letshitskin, erään
osastonkomentajan ynnä useita upseereja. Komennon länsirintamalla sai
kenraali Gurko. Russki Invalid sisälsi mietteitä taistelusta: se oli
ollut ensimmäinen sotilaallinen tutkinto vallankumouksen jälkeen ja
vapaa Venäjä ei ollut siinä suoriutunut. Oli onnetonta, jos niin
jatkui! Silloin ei ainoastaan Pietari, vaan myöskin Moskova olisi
uhattuna. Onneksi saksalaiset eivät tehneet uutta hyökkäystä.

Huhtikuun 17 p. sotaministeri toisti sanomalehtikehoituksensa
karkulaisille. Hän pitensi rangaistuksettoman paluuajan toukokuun 28
päivään ja lupasi sitäpaitsi, ettei mikään karkuri kiväärinsä tai
muiden varusteidensa myymisestä joutuisi vastuuseen. Armeijakäskyssä
20 p:ltä huhtikuuta Gutshkov pyysi sotamiehiä olemaan vangitsematta
esimiehiään ja valitsematta itselleen uusia. Heillä oli lupa hänelle
ilmoittaa huonohenkiset upseerit. Hän kyllä erottaisi heidät ja
rankaisisi heitä ankarasti. Huhtikuun 22 p. Gutshkov erotti 18
kenraalia epäkansanvaltaisten mielipiteidensä tähden. Ei kenraali
Russkinkaan luotettavuus, vaikka hän oli pettänyt tsaarin, näyttänyt
neuvostohallituksen mielestä olevan aivan taattu. Toukokuun 9 p. hänen
täytyi Gutshkovin käskystä luovuttaa pohjoisrintaman armeijan
ylipäällikkyys kenraali Dragomiroville.[34] Sotajoukonjohtajien
valtiollisen mielialan valvomiseksi neuvostohallitus lähetti
komissaareja rintamalle. Jottei ihan menettäisi arvoansa sotajoukossa,
väliaikainen hallitus sitten teki saman. Kuri höltyi yhä enemmän.
Sotamieskomiteat julkaisivat sanomalehdissä virallisia varoituksia
upseereilleen, joissa ankarasti moitittiin heidän "sivistymätöntä
käyttäytymistään julkisilla paikoilla, mikä ei vielä ollut Venäjän
yhteiskunnallisen kehityksen tasalla, jota muut valtiot eivät olleet
saavuttaneet". Syyllisiä upseereja uhattiin ankarilla rangaistuksilla,
"semminkin kun mätäpaiseet terveestä kansanruumiista oli hehkuvalla
raudalla poltettava pois".[35] Pohjois- ja länsirintamalla alettiin
panna toimeen ystävällisiä kohtauksia saksalaisten sotamiesten kanssa,
jolloin viinaryypyn tai olutlasin ääressä pohdittiin valtiollisia
ja sotilaallisia kysymyksiä. Etelärintamalla syntyi vilkasta
kaupankäyntiä, jolloin vaihdettiin venäläistä leipää Unkarin viiniin.
Armeijakäskyllä 11 p:ltä toukokuuta Gutshkov kielsi kaiken rauhallisen
yhtymisen vihollisen kanssa. Neuvostohallitus piti kuitenkin
veljeilemistä rintamalla sangen hyödyllisenä valtiollisessa suhteessa,
koska saksalaiset sotamiehet siten voitaisiin saada kannattamaan
monarkian kukistamista Saksassa. Kiihoitus oli vain järjestettävä ja
erityisiä paikkoja toverillista yhdessä-oloa varten laitettava.[36]
Toukokuun 11 p. Pietarin sotilaspiirin ylikomentaja, kenraali Kornilov,
käski suomenmaalaista varaväkipataljoonaa asettumaan rintamaan. Kolmas
komppania kieltäytyi lähtemästä kasarmista, koska siihen ei ollut
neuvostohallituksen käskyä. Niskoittelijat katselivat sitten kaikessa
rauhassa, miten Kornilov kasarmin pihalla piti paraatia kolmen muun
komppanian kanssa. Syvästi huolestuneena voimaton sotaministeri myönsi
voimattomalle kenraalille hänen pyytämänsä vapautuksen korkeasta
toimestaan ja lupasi hänelle erään rintamalla olevan armeijaosaston
päällikkyyden. Silloin saapui rintamalta kaksi sähkösanomaa.
Toisessa länsirintaman ylipäällikkö, kenraali Gurko, toisessa
etelärintaman ylipäällikkö, kenraali Brusilov, pyysi vapautusta
toimestaan. Molemmat sanoivat anomustensa syyksi neuvostokomissaarien
sekautumista sodankäyntiä koskeviin kysymyksiin ja heidän
mielipiteiden-nuuskimistaan, joka hävitti kaiken kurin. Gutshkov pyysi
heitä rakkaudesta isänmaahan edelleen hoitamaan raskasta virkaansa.
Mutta itse hän 12 p. toukokuuta luopui virastaan sota- ja
meriministerinä. Seuraavana päivänä hän esiytyi rintamasotamiesten
edustajien jättiläis-kongressissa,[37] pitäen pitkän, mahtipontisen
puheen. Hän kertoi koko elämänjuoksunsa, viipyi kauan Etelä-Afrikassa,
Mandshuriassa ja duumassa tekemissään urotöissä ja päätti puheensa
ilmoittamalla luopumisestaan: innostuneena hän 15 p. maaliskuuta oli
vastaanottanut sotaministerin toimen ja syvästi epätoivoissaan
sotajoukon hajautumistilasta hän siitä luopui. Vain ihme saattoi
Venäjän pelastaa anarkiasta ja hirmuvallasta. Hän uskoi puolestaan
tulevaan ihmeeseen.

Vallankumous saattoi yhdellä iskulla päiväjärjestykseen kysymyksen
_vieraista kansoista. Puolan kysymys_ oli saksalaisen valloituksen
kautta Venäjään nähden ratkaistu. Vihollinen oli miehittänyt maan,
eikä väestö tahtonut tietääkään Venäjän herruuden palauttamisesta.
Sentähden neuvostohallitus 27 p. maaliskuuta päätti, että oli
perustettava riippumaton Puolan tasavalta. Väliaikainen hallitus
tunnusti kahta päivää myöhemmin Puolan tulevan riippumattomuuden, käski
perustuslakia-säätävän kokouksen kokoutua Varsovaan ja lahjoitti
vapaalle Puolalle Galitsian ja Posenin.

Manifestilla 20 p:ltä maaliskuuta väliaikainen hallitus palautti
_Suomen_ sisällisen itsenäisyyden ja nimitti vapaamielisen
M. Stahovitshin kenraalikuvernööriksi Helsinkiin ja vielä
vapaamielisemmän Roditshevin Suomen ministerivaltiosihteeriksi
Pietariin. Sillä se uskoi tehneensä kaikki, mitä suomalaiset
kohtuudella voivat odottaa vapaalta Venäjältä. Ministerit olivat
sentähden kovin kummissaan, kun suomalaiset vaativat enempää, nimittäin
maansa täydellistä valtiollista riippumattomuutta. Sen lausui Suomen
sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja, senaattori Tokoi, 20 p.
huhtikuuta jyrkässä, Venäjää syvästi loukkaavassa muodossa julki
sanoessaan: "Venäjän voitto maailmansodassa on oleva Suomen
onnettomuus." Ensiksi Suomen autonominen hallitus karkealla tavalla
jätti huomioon ottamatta Pietarissa olevat hallitukset, kohteliaassa
muodossa taas kenraalikuvernöörin ja tämän määräykset. Mutta Suomessa
olevia Venäjän sotavoimia ja Helsingin satamassa ankkuroivia venäläisiä
dreadnoughteja he eivät voineet jättää huomioon-ottamatta. Onneksi
suomalaisille ei sotalaivojen peräkeulassa enää liehunut pyhän
Andreaksen lippu, vaan punainen lippu. Merisotamieskomiteat, jotka nyt
pitivät komentoa, murhattuaan useimmat upseerinsa, eivät harrastaneet
Suomen oikeuskysymystä. Ainoastaan yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin
oloihin he usein vaivalloisella tavalla sekautuivat niitä muka
parantaakseen. He panivat pistimillä toimeen kahdeksantuntisen työajan
Helsingissä, päättivät että ilotyttöjen yhteiskunnallinen asema oli
parannettava ja määräsivät torikaupustelijoille revolveri ojossa
elintavarain hinnat. Venäjän Karjalan sekä Aunuksen kuvernementin
suomalainen väestö halusi valtiollisesti liittyä Suomeen. Se sulki
venäläiset koulut, ajoi tiehensä opettajat ja anoi, että maalle vieraat
papit poistuisivat.

Väliaikainen hallitus lupasi kaikille muille valtakunnan vieraille
kansoille vapaan itsehallinnon vapaassa Venäjässä. Tämä lahja
näytti heistä kuitenkin liian vähäiseltä. Vain laaja autonomia
omine sotajoukkoineen ja omine raha-asioineen kenties saattaisi
heitä tyydyttää. Venäjän valtiovaroilla varustetut kansalliset
pakolaiskomiteat Pietarissa muuttuivat yht'äkkiä kansallisneuvostoiksi,
esittivät valtiollisia vaatimuksia ja antoivat niille pontta panemalla
toimeen kansallisia sotamies- ja kansankulkueita. Hämmästyneinä
ministerit katselivat, kuinka tuhannet miehet työläismekkoon tai
venäläiseen univormuun puettuina, seurassaan naisensa ja lapsensa,
sinikeltaiset, sini-mustan-valkoiset tai muut tuntemattomat liput
liehumassa, järjestynein joukoin kulkivat Venäjän pääkaupungin katuja
pitkin, käsittämättömällä kielellä laulaen lauluja ja kohottaen
eläköön-huutoja maansa vapauden puolesta. Neuvostohallituksenkin
venäläisten johtajien kansallistunnetta loukkasi, että kansojen
itsemääräämisoikeus, jota he itse olivat mahtipontisesti julistaneet,
ilmeni valtavina vastalauseilmaisuina venäläistä sortohallitusta
vastaan Nevski-Prospektilla.

Pietarista kansallisen kokoomuksen huuto tunki eri rajamaihin, saaden
siellä voimakasta vastakaikua. Riian lahdesta aina Tyyneen valtamereen
asti heräsivät vierasheimoiset ja tervehtivät vapautta, niinkuin he sen
ymmärsivät: irti Pietarista! Kansallisia kongresseja kutsuttiin kokoon,
jotka toimittivat vaaleja maanhallituksiin. Tarton raatihuoneen
harjalle kohotettiin 23 p. maaliskuuta Eestin sini-musta-valkoinen
lippu; Volmarissa muodostui 25 p. maaliskuuta Latvian hallitus, joka
oli oleva Venäjän valtakunnan autonominen maakunta. Mutta jo 18 p.
huhtikuuta eräs lättiläisten kansakoulunopettajien kongressi Riiassa
vaati Lätinmaan itsenäisyyttä. Maaliskuun 26 p. liettualainen "seim"
Pietarissa julisti Liettuan autonomian, joka siihen aikaan oli Saksan
sotajoukkojen miehittämä. Minskissä eräs valkovenäläinen kongressi
11 p. huhtikuuta vaati autonomista Bjelorussijaa. Kiovassa kokoutui
ukrainalainen rada, palauttaakseen entiselleen vanhan itsenäisyyden,
jonka Pietarin virkavalta 18. vuosisadalla oli hävittänyt. Mihin
Katarina II:n muistopatsaita oli pystytettynä, siellä kansa kaatoi ne
kumoon. Stolypininkin pystykuvan Kiovassa kävi samalla tavoin.
Ukrainalaiset sotamieskomiteat nostivat kaikkialla, Pietarissa, Riiassa
ja Väinänlinnassa, samoin kuin Kiovassa ja Odessassa, sinikeltaisen
lipun ja vaativat kansallisten rykmenttien muodostamista. Heidän
vaatimukseensa oli suostuttava, sillä ukrainalaisten sotamiesten
lukumäärä Venäjän armeijassa oli 900,000. Romanialaiset, grusialaiset,
armenialaiset ja Kaukasian vuoristokansat, bashkiirit, tsheremissit,
mordvalaiset, votjakit, tshuvassit, kirgiisit, jopa burjatit, jotka
26 p. huhtikuuta Irkutskissa pitivät kansalliskongressinsa -- kaikki he
vaativat kansallisia maapäiviä, kansallisia sotajoukkoja, kansallista
raha-asiain hallintoa.

Väliaikainen hallitus piti vain suomalaisten ja ukrainalaisten
pyrintöjä valtakunnan yhteyttä uhkaavina. Sitävastoin se luki muiden
vierasheimoisten kansallisen autonomian vaatimukset niihin "vapaan
Venäjän luonnollisiin synnytystuskiin", jotka pian voitettaisiin.

Vallankumous synnytti suuren talonpoikaisliikkeen, joka käytti vanhaa
taisteluhuutoa "maata ja vapautta". Maaliskuun lopussa hallitus sai
tarkat tiedot maatilain hävittämisistä sekä maapoliisien, agronomien,
tilanomistajien ja maanmittarien vangitsemisista paikallisten
talonpoikaiskomiteain toimesta. Nämä tiedot sopivat niin huonosti
kuvitelmaan venäläisen sivistyksen vapauden suojassa tapahtuvasta
kehityksestä, että hallitus ei niistä aluksi ollut tietävinään.
Sitten se päätti lopettaa agraarilevottomuudet asettamalla
maakomitean. Sen oli määrä Pietarista käsin ratkaista kaikki
talonpoikien ja ei-talonpoikien väliset riitaisuudet ja samalla
valmistaa agraariehdotus tulevalle perustuslakia-säätävälle
kokoukselle. Sillä väliaikainen hallitus lykkäsi tärkeimmän kysymyksen,
maakysymyksen, ratkaisun määräämättömään aikaan.

Saman teki kadettipuolue, jonka edustajat voitonriemuisina 7 p.
huhtikuuta kokoutuivat Pietarin Mihailov-teatteriin seitsemänteen
puoluekongressiinsa. Kadetit ja Novoje Vremja olivat vaihtaneet
osaa. Kun 1906 ensimmäisessä duumassa kadetit olivat vaatineet
suurmaanomistuksen pakkoluovutusta ja tuo sanomalehti oli pilkaten ja
ivaten vastustanut heidän vaatimustansa, niin nyt sama lehti sanoi
maatilojen luovuttamista valtiolliseksi välttämättömyydeksi,
ja kadettikongressin enemmistö vastusti sellaista polttavan
agraarikysymyksen radikaalista ratkaisua. Yksimielisesti sitävastoin
nuo 400 paikallisyhdistysten edustajaa päättivät, että vihollinen oli
karkoitettava Venäjän rajojen sisältä, "absolutistinen imperialismi"
Saksassa kukistettava ja perustuslakia-säätävä kansalliskokous
Venäjälle perustava kansanvaltaisen tasavallan. Vielä maaliskuun
15 p. johtajat päättäväisesti puolsivat monarkkisen valtiomuodon
säilyttämistä, nyt, kolmen viikon kuluttua, he itse esittivät, että
tämä myönnytys oli tehtävä yleiselle mielipiteelle. Miljukov antoi sen
neuvostohallituksen vaatiman vakuutuksen, että Venäjä, päätettyään
voitokkaasti sodan, ei ollut anastava mitään vierasta maata. Sitten hän
riemuitsevalle kongressille ilmoitti, että Konstantinopoli salmineen
oli joutuva Venäjälle. Vielä hän innostutti kokousta väittämällä, että
"ei ainoastaan Venäjä, vaan koko maailma kuunteli kadettien ääntä
Pietarissa". Kolmannen harhaluulon ministeri Nekrasov koetti
synnyttää, vakuuttaessaan vilpittömästi, ettei ollut olemassa mitään
kaksoishallitusta ja että kabinetin valvonta Pietarin työläis- ja
sotamiesedustajien neuvoston toimeenpanevan komitean puolelta oli
hyödyllinen ja mieluisa. Sitä vastusti Roditshev leimuavassa puheessa.
Ensin hän häpäisi Wilhelm II:ta, sitten hän laajensi Miljukovin
sotatarkoitukset Armenian ja Galitsian hankkimiseen, ja lopuksi hän
pauhasi Pietarin neuvostoa vastaan. Varovaisena miehenä -- hän oli
myöskin ministeri -- hän ei maininnut sitä nimeltä. Mutta kokous
ymmärsi, ketä hän tarkoitti noilla "röyhkeillä miehillä, jotka väärin
esiytyivät koko suuren Venäjän kansan edustajina", ja valmisti hänelle
myrskyisen suosionosoituksen, joka kesti 15 minuuttia. Sitten
Orenburgin paikallisjärjestön edustaja, tatarilainen Mahsudov, kaatoi
vettä päihdyttävään viiniin. Venäjän valtakunnan 30 miljoonan
muhamettilaisen nimessä, ja Venäjän armeijan puolentoista miljoonan
muhamettilaisen sotamiehen puolesta hän ilmoitti, että he eivät tule
kärsimään, että kaliifi karkoitetaan pääkaupungistaan ja puolikuu
otetaan alas Sofian-moskeijan katonharjalta Bosporon rannalla.
Suuttuneina venäläiset kadetit vihelsivät ulos vierasheimoisen, joka
äkkiä oli haihduttanut heidän kauneimmat unelmansa. Vallankumouksen
lempiviikot olivat olleet ja menneet.

Tsheidsen ja Kerenskin 15 p. maalisk. 1917 Taurian palatsiin perustama
työväen- ja sotamiesedustajien neuvosto, soviet, paisui nopeasti
jättiläisparlamentiksi. Maaliskuussa siihen kuului 2,000, huhtikuussa
3,000 edustajaa, jotka kolmanneksi osaksi oli valittu pääkaupungin
tehtaantyömiehistä, kahdeksi kolmannekseksi sotamiehistä -- valittu tai
tullut sinne valitsematta. Neuvosto tuli duuman sijaan, joka
vallankumouksen voittaessa oli menettänyt julkisoikeudellisen
luonteensa. Se saattoi kokoutua vain yksityisiin neuvotteluihin,
milloin sen talossa "kansanparlamentti" ei sattunut pitämään istuntoa.
Neuvoston toimeenpaneva komitea muodosti hallituksen. Kun kaikki
Siperian vuorikaivoksista vapautetut tai ulkomailta pakopaikoistaan
Pietariin rientäneet vallankumouksellisten puolueiden johtajat vaativat
istunto- ja äänioikeutta tuossa hallitsevassa valiokunnassa, paisui sen
jäsenten lukumäärä joka kuukausi ja oli toukokuussa jo 70. Niiden
joukossa olivat voitolla Tsheidsen ja Himmerin (Suhanovin) johtamat
menshevistiset sosiaalidemokraatit. Kun venäläisen sosiaalidemokratian
perustaja, menshevikki Plehanov, 13 p. huhtikuuta Genevestä palasi
vapautettuun isänmaahansa, niin hänet kyllä riemuiten otettiin
hallitukseen, mutta hän ei siinä saanut toivomaansa esimiehen
paikkaa, jota grusialainen Tsheidse ei tahtonut hänelle
luovuttaa.[38] Yhteistoiminnassa menshevikkien kanssa olivat
sosiaalivallankumoukselliset, joita johtivat Tshernov, muuan tämän
puolueen perustaja, ja grusialainen Tseretelli, joka toisen duuman
edustajana sen hajoituksen jälkeen oli vangittu ja karkoitettu
Siperiaan. Vielä heikommin kuin trudovikit olivat aluksi bolshevikit
edustettuina. Heidän johtajistaan oli maaliskuussa hallitusmiesten
joukossa ainoastaan Nahamkes, joka sanoi itseänsä Stekloviksi, jottei
epävenäläisellä nimellään herättäisi venäläisissä pahennusta.
Maaliskuun 22 p. hän perusti sanomalehden Pravda, joka siihenastisen
salapoliisin Tshernomasovin johdossa hyvällä menestyksellä levitti
bolshevismia Pietarin työväestöön.

Nopeasti kehittyi neuvostovirkavalta, joka järjestelynsä puolesta
muistutti 17. vuosisadan Moskovan prikaseja (ministeriöitä),
menettelyssään taas tsaarinaikuisia tshinovnikoita. Niinpä perustettiin
toimeenpanevan komitean toimisto, sotakomissariaatti, kansainvälisten
suhteiden osasto, kontrollikomitea väliaikaisen hallituksen
valvomiseksi ja valtionkomitea kansansivistystä varten, ja niiden
ohessa oli sensuurivirastoja sanomalehdistöä ja eläviä kuvia varten,
sekä osastoja muonitusta, kulkulaitosta, postia ja sähkölennätintä,
kirjallisuutta, kiihoitustoimintaa, talojenhallintoa, rahalaitosta,
voimavaunujen pakkoluovutusta ynnä muita pienempiä tehtäviä varten.[39]
Sellainen järjestys, että _yhden_ kaupungin linnaväen ja työläisten
edustajat hallitsivat suurta valtakuntaa, oli siksi mieletön, että
johtajienkin täytyi se huomata. He kutsuivat sentähden muissa
kaupungeissa perustettujen neuvostojen edustajia "työläis- ja
sotamiesneuvostojen edustajien yleisvenäläiseen kongressiin".
Huhtikuun 11 p. kokoutui Taurian palatsiin 85 neuvoston ja valtakunnan
kaikkien armeijain lähettiläitä. Pidettiin sangen paljon puheita, jotka
kaikki saivat osakseen suurta suosiota. Innostusta synnytti erään
armeijaedustajan lause: "Sodan päätyttyä me sotamiehet kivääri kourassa
säädämme Venäjälle lakeja." Kaikki Tsheidsen esittämät päätöslauselmat
hyväksyttiin. Sitten edustajat lähtivät kotiin tai rintamalle, ja
Pietarin tehtaantyömiehet ja linnaväen sotilaat hallitsivat Venäjää
niinkuin ennen. Niinkuin ennen he myöskin kohtelivat "valvomaansa",
ruhtinas Lvovin johtamaa ministerikabinettia niinkuin alaistaan
virastoa.

Juhlallisesti punaisin lipuin koristettuna oli Suomen rautatieasema
Pietarissa 16 p. huhtikuuta. Hurraa-huudoilla ja vapaudenlauluilla
tuhatpäinen kansanjoukko silloin otti vastaan maanpakopaikastaan
Sveitsistä palanneet vallankumoukselliset Uljanovin (Leninin),
Lunatsharskin, Apfelbaumin (Sinovjevin), Rosenfeldin (Kamenevin),
Abramovitshin (Krylenkon), Zederbaumin (Martovin), Sobelsohnin
(Radekin), Finkelsteinin (Litvinovin), Silbersteinin (Bogdanovin) y.m.
Hindenburgin esikuntapäällikkö, kenraali Ludendorff, oli sallinut
heidän matkansa halki Saksan lyijyleimalla suljetussa rautatievaunussa,
koska hän piti heidän pyrintönsä Venäjälle turmiollisina. Venäläisten
bolshevikkien hankkeet olivat myöskin Lontoon ulkoasiainvirastolle
tunnetut. Sen tähden se kielsi New Yorkista Englantiin tulleen
Bronsteinin (Trotskin) matkan edelleen Venäjälle. Neuvostohallituksen
käskystä ruhtinas Lvovin kabinetti antoi brittiläiselle hallitukselle
jyrkän vastalauseensa sen johdosta, että Venäjän kansalaiselta näin
riistettiin hänen vapautensa. Siitä syystä Bronstein sai matkustusluvan
ja saapui pian Leninin jälkeen Pietariin. Neuvostohallitus oli siitä
kovin hyvillään ja Pietarin työväestö voitostaan innostunut.

Keskellä pääkaupungin talorykelmää oli eräs ylellisesti koristettu
palatsi. Sen omisti keisarillisen teatterin primaballerina,
ensimmäinen tanssijatar, Mathilda Kzeczinska, joka ensin Nikolai II:n,
sitten erinäisten suuriruhtinasten rakastajattarena oli tullut
miljoonainomistajattareksi. Viime aikoina hän oli ollut
tykistöhallinnon päällikön, suuriruhtinas Sergei Mihailovitshin
ystävätär ja oli Creusot'n tykkitehtaan edustajattarena sekä nuorten
miesten vapauttajattarena sotapalveluksesta hankkinut itselleen
loistavat tulot.

Vallankumouksen jälkeen hän kaikkine jalokivineen oli kadonnut
Pietarista. Hänen palatsinsa Lenin valitsi päämajakseen. Omistajattaren
oikeuden-edustaja ja palvelusväki heitettiin ulos ovesta ja ikkunoihin
asetettiin konekiväärejä. Nämä peloittivat oikeudenpalvelijat
lähestymästä, jotka turhaan pyysivät valtiovaltaa sekautumaan asiaan.
Ilman tykistöammuntaa Leninin linna ei ollut valloitettavissa. Mutta
ilman neuvostohallituksen lupaa väliaikainen hallitus ei voinut
lähettää kasarmista yhtäkään patteria. Ja Lenin itse istui Pietarin
työläis- ja sotamiesneuvoston toimeenpanevassa komiteassa, ja hänen
mukanaan osa hänen tilapäisen linnoituksensa miehistöä. Valtaamastansa
palatsista Lenin aloitti suurisuuntaisen kiihoitustoiminnan koko
Venäjällä. Hän perusti joukon sanomalehtiä ja lähetti kaunopuheisia
vaeltavia saarnaajia muihin kaupunkeihin ja rintamalle. Siellä he
tarkasti kuunteleville sotamiehille julistivat iloista sanomaa maasta
ja vapaudesta -- ja rauhasta, jos vain bolshevikit saisivat vallan
kaikissa neuvostoissa. Ensimmäiset tasavallat, jotka Leninin ohjelman
mukaan muodostuivat, olivat Kronstadt ja Pähkinänlinna. Molemmissa
julistettiin köyhälistön diktatuuri, joka hyvin pian muuttui
hirmuvallaksi. Pähkinälinnaa hallitsi 840 kuritushuonevankia,
harjoittaen siinä sivussa entistä ammattiansa. Siihenastisen vankilan
he koroittivat hallituspalatsiksi ja panivat sieltä käsin palkattuna ja
univormuun puettuna kansanmiliisinä sotilasautomobiileissa toimeen
menestyksellisiä ryöstöretkiä ympäristöön ja öisin aina Pietariin asti.
Paljoa uhkaavampi oli Kronstadtin merisotamiestasavalta, jonka hallussa
oli Itämeren-laivasto järeine tykkeineen. Toukokuun kuluessa
bolshevikit saivat vallan Tsaritsinin, Samaran, Hersonin ja pienten
kaupunkien neuvostoissa. Kesäkuussa oli jo 37 tasavaltaa, jotka eivät
välittäneet Lvovista eivätkä Tsheidsestä, vaan noudattivat vain Leninin
käskyjä. Kronstadtista tulleet lähetit saivat 20 p. kesäkuuta
Mustanmeren-laivaston merimiehet tekemään kapinan. Komentajalta,
amiraali Koltsakilta, vaadittiin sapeli pois. Port Arthurin antautuessa
japanilaiset olivat silloiselle kapteeniluutnantti Koltsakille hänen
urhoollisuutensa tähden antaneet hänen sapelinsa takaisin. Nyt hän
heitti sen mereen.

Kun ulkomailla niin huonosti tunnettiin Venäjän olot, niin siellä
vallitsi yleinen luulo, että tsaarivallasta vapautunut Venäjä
kaksinkertaisella innolla jatkaisi sotaa. Se olikin väliaikaisen
hallituksen rehellinen aikomus. Mutta neuvostohallituksella oli
mielessä ylpeä ajatus päättää maailmansota oikeudenmukaisella rauhalla
ilman maananastuksia ja sotakulunkienkorvauksia ja siten niittää suurta
kunniaa ja kiitosta kaikilta Europan kansoilta. Neuvostohallituksen
käskystä kabinetti siis 9 p. huhtikuuta julisti, että vapaa ja
rauhaarakastava Venäjä tulisi luopumaan kaikista valloitusaikeista.
Tämä virallinen ilmoitus synnytti Lontoossa ja Pariisissa sen pelon,
että väliaikainen hallitus voisi tehdä erikoisrauhan. Haihduttaakseen
epäilyksen, että Venäjä ei pysyisi sopimuksissaan, Miljukov eräässä
nootissa 1 p:ltä toukok. vakuutti hallituksen lujasti päättäneen jatkaa
sotaa, kunnes Saksa olisi muserrettu. Sitä vastaan neuvostohallitus
pani vastalauseensa ja vaati, että ulkoministeri Miljukov heti oli
erotettava. Kun se kiellettiin, niin Tsheidse kutsui avuksi
työläispataljoonat. Toukokuun 3 p:nä ne hyökkäsivät kaupungille,
saarsivat Marian-palatsiin kokoutuneet ministerit sinne ja osoittivat
huutaen, häväisten ja ampuen kaduilla mieltänsä maailmanrauhan hyväksi.
Kadettimieliset porvarit vastasivat vastamielenosoituksilla sodan ja
Miljukovin puolesta.

Marian-palatsiin suljettu ministerineuvosto soitti Taurian palatsissa
istuvalle neuvostohallitukselle, pyytäen sitä lähettämään edustajansa,
jotta yhteisesti olisi neuvoteltu asemasta ja saatu vältetyksi uhkaava
kansalaissota. Grusialaiset Tsheidse ja Ramshivili ilmestyivät sinne,
kuuntelivat venäläisten ministerien selityksiä ja anteeksipyyntöjä ja
käskivät Miljukovia selityksen muodossa peruuttamaan noottinsa 1 p:ltä
toukokuuta. Se tapahtui 4 p. toukokuuta, ja aseelliset työmiehet
palasivat tehtaisiinsa. "Kansainvälisten suhteiden osasto", joksi
neuvostohallituksen ulkoministeriö itseänsä nimitti, antoi 5 p.
toukokuuta liittoutuneille valtioille jyrkän nootin, joka tuomitsi
vääräksi kaiken anastuspolitiikan. Toukokuun 14 p. neuvosto julkaisi
mahtipontisen kehoituksen maailman kaikille sosialisteille: kaikkien
maiden köyhälistö, yhtykää konferenssiin, joka on Europalle antava
rauhan kansojen itsemääräämisoikeuden perustuksella ilman maanryöstöjä
ja sotakorvauskuluja.

Toukokuun 3 ja 4 päivän katumielenosoituksien vaikutuksen alaisina,
joissa aseettomia mielenosoittajia oli surmattu, Rodsjanko ja Lvov
olivat tehneet neuvostolle ehdotuksen, että oli perustettava
kadettilais-sosialistinen kokoomusministeristö. Kahden viikon ajan
keskustelut kestivät ja olivat raueta Miljukovin persoonaan, joka ei
tahtonut päästää käsistään ulkoasiain johtoa. Hän toivoi Englannin
lähettilään tarttuvan asiaan, mutta Tsheidse oli voimakkaampi. Kadetit
antoivat johtajansa kukistua. Ylpeästi Miljukov hylkäsi neuvoston
hänelle tarjoaman kansanvalistusministerin toimen ja erosi
ministeristöstä. Hänen mukanaan myös Gutshkov, koska hän oli
epätoivoinen Venäjän pelastumisesta. Muut kabinetin jäsenet jäivät
toimiinsa. Kerenskistä tuli sota- ja meriministeri ja samalla
väliaikaisen hallituksen varsinainen johtaja. Tereshtshenko tuli
ulkoministeriksi ja jätti raskaan tehtävänsä rahalaitoksen johtajana
Shingarjoville, joka luovutti siihenastiset virkatoimensa
sosiaalivallankumoukselliselle Tshernoville. Saadakseen sijaa vielä
kolmelle sosialistille perustettiin neljä uutta ministeriötä:
muonitusta (sosiaalivallankumouksellinen Peshehonov), työväensuojelusta
(sosiaalidemokraatti Skobelev), postia ja sähkölennätintä
(sosiaalivallankumouksellinen Tseretelli) sekä yhteiskunnallista
huoltoa varten (kadetti, ruhtinas Shahovskoi). Mutta siihenastinen
neuvoston ja kabinetin välinen suhde vallitsi edelleen. Vain
urkkijain luku oli kasvanut. Ruhtinas Lvov oli nimeksi jäänyt
ministerineuvoston puheenjohtajaksi. Huolestuneena hän kuunteli
uuden maatalousministerin Tshernovin pitkiä puheita, joka näki
tulevaisuuden mitä ruusunkarvaisimmassa valossa, aikoi onnellistuttaa
talonpojat tekemällä kiertomatkan maaseudulle ja tahtoi toteuttaa
agraariuudistuksen alhaalta eikä ylhäältä päin. Se tapahtuikin jo.

Maalla järjestelivät omavaltaiset talonpoikaiskomiteat
suurmaanomistuksen pakkoluovutusta. Tällöin usein taloja,
puutarhoja, siitoskarjaa, siemenviljaa, koneita ynnä muuta
kalustoa tarkoituksettomasti hävitettiin ja otettiin järkiperäisen
vuoroviljelyksen sijaan uudestaan käytäntöön kolmivuoroviljelys tai
nurmiheinäviljelys. Monin paikoin kaksi miriä tappeli samasta
kartanomaasta, jota he yhtä hyvällä tai huonolla oikeudella vaativat
itselleen. Mitä Stolypinin agraariuudistus -- neuvostohallitus kumosi
sen päätöksellään 5 p:ltä huhtikuuta -- monivuotisella työllä oli
vaivalloisesti saanut luoduksi, tehtiin melkein kaikkialla keväällä
1917 taas tyhjäksi. Mutta paitsi maata ja vapautta, jotka hän oli
ottanut itselleen, talonpoika kotona ja juoksuhaudassa vaati vielä
rauhaa. Sodasta hän oli saanut peräti kylläkseen, sen tarkoitusta hän
ei voinut ymmärtää, ei edes useinkaan tiennyt, kuka oli vihollinen
piikkilanka-aidan takana. Ainoa puolue, joka täydellisesti ja kokonaan
lupasi täyttää tämän talonpoikien kolmannen vaatimuksen, joka samalla
piti rintamalta "lomailijoina" kotiin tulevien sotamiesjoukkojen
ryöstämistä, rosvoamista ja juopottelua vain "vallankumouksen
välttämättöminä rinnakkaisilmiöinä", jopa "vallankumouksena itsenään",
oli Leninin puolue.

Venäjän kansan suuren-suuri enemmistö vaati sodan lopettamista.
Onnettomuudekseen eivät kadettien johtajat, ruhtinas Lvov ja Miljukov,
eivätkä sosiaalivallankumoukselliset Kerenski ja Tseretelli enempää
kuin marxilaiset Plehanov ja Tsheidsekään tunteneet tätä kansan
alkeellista rauhantarvetta. Englannin Pietarissa oleva lähettiläs
pani kaikki keinot liikkeelle -- lupaukset ja uhkaukset, rahat
ja vakuutukset -- saadakseen sosiaalivallankumouksellisen ja
sosiaalidemokraattisen puolueen johtomiehet vakautumaan siitä, että
Venäjän uudestaan oli ryhdyttävä hyökkäämään. Se onnistui.
Ylipäälliköksi sir Buchanan määräsi Aleksejevin sijaan vuoden 1916
voittajan, Brusilovin (3 p. kesäkuuta). Kerenski, joka edustajana 28 p.
helmikuuta oli kehoittanut duumaa heti tekemään rauhan Saksan kanssa,
joka vielä 19 p. huhtikuuta oikeusministerinä oli pontevasti
suosittanut sopimusvaltojen sanomalehtien edustajille luopumista
kaikesta valloituspolitiikasta, matkusteli nyt sotaministerinä
rintamalla, saarnaten hyökkäyssotaa Saksaa vastaan. Myöskin Tsheidsen
aatetoveri Suhanov, joka 1916 oli jyrkästi marxilaisessa hengessä
tutkinut kysymystä "miksi käymme sotaa" ja vastannut siihen
sensuuntaisesti, että porvarillisen sanomalehdistön ylistämät
sotatarkoitukset eivät Venäjälle voisi tuottaa mitään etua --
hänkin käänsi kelkkansa ja saarnasi nyt "säälimätöntä taistelua
saksalais-itävaltalaista imperialismia vastaan, jonka kanssa ei mikään
rauha eikä mikään sovinto ollut mahdollinen".

Kerenskin käskystä alkoi 1 p. heinäkuuta suuri hyökkäysliike. Monin
paikoin ei yleensä marssittu eteenpäin, koska yleisen sotamieskokouksen
päätös oli sen kieltänyt.[40] Siellä missä hyökkäystä saksalaisten
linjoja vastaan yritettiin, miehistöt nopeasti taas liikehtivät
taaksepäin. Upseerit rukoilivat sotamiehiänsä, muutamat polvistuen
heidän edessään: eteenpäin vihollista vastaan! Äreästi heidän
komentonsa alaiset vastasivat: mene sinä yksin eteenpäin, jos haluat
kuolla. Monet upseerit sen sitten tekivätkin. Vain muutamat
kuolonpataljoonat ja eräs aliupseerin vaimo Boktsharjovin johtama
naispataljoona tekivät urhoollisesti velvollisuutensa. Heitä oli liian
vähän saadaksensa mitään aikaan. Sitävastoin etelärintaman armeijat
Galitsiassa saivat voiton toisensa jälkeen. Kerenski innostutti
hyökkäysosastoja menemällä niiden kanssa yhdessä tuleen. Itävaltalaiset
juoksivat kiireesti tiehensä, jättäen venäläisille saaliiksi
suunnattoman määrän sotatarveaineita. Kornilov, entinen Pietarin
ylipäällikkö, valloitti Stanislaun ja Kaluczin. Valitettavasti
sotajoukkojen kurittomuus täällä näyttäytyi hurjassa ryöstämisessä ja
murhaamisessa. Erään Gutshkovin kertomuksen mukaan venäläiset 11 p.
heinäkuuta Kaluczissa mellastelivat niinkuin turkkilaiset tsherkessit
ja kurdilaiset Armeniassa.[41] Upseerit eivät kyenneet estämään
turvattomien asukasten murhaamista eivätkä naisia ja lapsia kohdanneita
ilkitöitä. Vieläpä Vetshernoje Vremja väitti, että venäläisten
menettelytapa Stanislaussa oli "yhtä häpeällinen kuin saksalaisten
hirmuteot Löwenissa, Rheimsissa ja Kalisissa".[42] Heinäkuun 15 p. tuli
saksalaisten joukkojen vastahyökkäys, jotka Saksan länsirintamalta
pikajunilla oli kuljetettu Galitsiaan. Nyt seurasi tappio toistaan.
Kuin itävaltalaiset, venäläiset juoksivat tiehensä. Kuljetushevosille
asetetut saksalaiset kuormastosotamiehet ajoivat kokonaiset rykmentit
edellään. Kun kauhun huuto "saksalaista ratsuväkeä!" kaikui, niin
Tarnopolin luona jalkaväkisotilaat eivät heittäneet tiehensä vain
aseitaan ja patruuniaan, vaan saappaansakin päästäkseen pikemmin
juoksemaan.[43]

Nyt Lenin katsoi ajan tulleen aseelliseen kapinaan valtiovallan
anastamiseksi. Hän saattoi luottaa Pietarin työväestön suureen
enemmistöön, joka "Pietarin tehtaiden työläiskomiteasta" oli saanut
neuvostosta riippumattoman järjestön. Hänen puolellaan oli nyt
Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen keskuskomitea,
olivat Kronstadtin merisotamiehet ja sotalaivat, Pähkinälinnan
kuritushuonelaiset ja monet Pietarin linnaväen rykmentit. Toiset
horjuivat Lvovin, Tsheidsen ja Leninin välillä sinne tänne; vain
kasakkarykmentit olivat ehdottomasti väliaikaisen hallituksen puolella.
Sen asema näytti toivottomalta, kun Lenin 17 p. heinäkuuta antoi
kapinan merkin.

Ensimmäisen tanssijattaren palatsista käsin hän johti joukkojensa
liikkeitä, jotka ryöstäen ja ampuen liikehtivät miljoonakaupungin
keskustaa kohti, miehittävät Pietari-Paavalin linnoituksen,
sanomalehtien toimistot, pankit y.m. ja vapauttavat rikoksentekijät
vankiloista. Jo on kolme ministeriä, niiden joukossa Kerenski,
pelkurimaisesti lähtenyt pakoon, yksi, Tshernov, on piesty, kun
oikeusministeri Pereversev pelastaa aseman asiakirjanväärennyksellä.
Horjuvien rykmenttien kasarmeihin hän levittää painetut "todistukset",
että Lenin on Saksan hallituksen lahjoma. Linnaväkijoukot menevät
hallituksen puolelle ja ryhtyvät katutaisteluun työläisiä,
merisotamiehiä ja kuritushuonelaisia vastaan. Kolmantena päivänä, kun
rintamalta on tullut 60,000 miestä lisäjoukkoja, murretaan viimeinen
vastarinta ja vallataan Pietari-Paavalin linna sekä suuriruhtinaallisen
rakastajattaren palatsi. Lenin on kuitenkin sieltä jo ajoissa päässyt
pakoon ja pysyttäytyi piilossa jossakin suurkaupungin talorykelmän
sopukassa. Kronstadtista tulleet sotalaivat lupaavat olla kaupunkia
ampumatta ehdolla että vangituille merisotamiehille myönnetään
"kunniallinen paluu", mihin hallitus mielellään suostuu. Voiton päivän,
heinäkuun 19:nnen, iltana karannut Kerenski palaa ja julistaa
kokoutuneen kansan ja sotamiesten edessä niinkuin jokin Vanhan
testamentin ylimmäinen pappi bolshevismin kiroukseen. Hallituksen
joukot kukistavat niinikään Nishnij Novgorodissa, Vladimirissa ja
Krementshugissa syntyneet kapinat. Leninin puolue makaa maassa
voitettuna. Pietarin Nevskillä kadetit toimittavat ajojahtia
"leniniläisiä" vastaan ja vievät heidät väliaikaisen hallituksen
tutkintokomissionin eteen; monissa tehtaissa työmiehet ottavat kiinni
bolshevistiset toverinsa ja saattavat heidät neuvostohallituksen
tutkintokomissionin eteen. Voitonriemuisena kadettilainen Rjetsh
julistaa: "Bolshevismi on kuollut luonnollisen kuoleman. Se oli vain
saksalaisella rahalla aikaansaatu petosyritys."

Vaikka Trotski, Lunatsharski ynnä muut johtajat istuivat vankeudessa,
Lenin oli kadonnut,[44] ja hallitus oli lakkauttanut kaikki hänen
Pravdansa, niin kuolleeksi sanottu bolshevismi edelleen syöpyi
sotajoukkoon, kun suuren hyökkäysliikkeen luhistumisen jälkeen
rauhankaipuu oli käynyt entistä voimakkaammaksi.[45]

Rajamaa- ja agraarikysymys synnytti uuden hallituspulan. Väliaikainen
hallitus oli lähettänyt Tereshtshenkon ja Tseretellin Kiovaan
pyrkimään sopimukseen professori Hrushevskin, ukrainalaisen radan
(kansanparlamentin) ja sen hallitsevan valiokunnan "yleissihteeristön",
johtajan kanssa. Heinäkuun 14 p. nuo molemmat ministerit palasivat
Pietariin ja kertoivat kabinetille onnellisesti ratkaisseensa Ukrainan
kysymyksen. Hallituksen nimessä, mutta ilman sen valtuutusta, he olivat
myöntäneet Ukrainalle radan vaatiman autonomian omine hallituksineen;
omine sotajoukkoineen, omine raha-asioineen. Kadettiministerit
kauhistuivat autonomialaissa luvattuja laajoja oikeuksia ja sen
epäselvää sanamuotoa. Epäselvyydessä, vastasivat Tseretelli ja
Tereshtshenko, piili myönnettyjen oikeuksien myöhempi supistaminen,
se antoi mahdollisuuden toisin selittää autonomian kuin ukrainalaiset
sen nyt ymmärsivät. Sosialistiset ministerit ja Nekrasov yhtyivät
tähän käsitykseen. Heinäkuun 16 p. Ukrainan autonomia virallisesti
julistettiin. Vastalauseena sitä vastaan kadettipuolue kutsui
kabinetista pois ministerit Shingarjovin, Manuilovin, Stepanovin -- hän
oli Konovalovin sijaan tullut kauppa- ja teollisuusministeriksi --,
Shahovskoin ja Nekrasovin. Viimemainittu ei kuitenkaan noudattanut
kutsua, vaan luopui puolueestaan pysyäkseen ministerinä. Ruhtinas Lvov
vaati Tshernovin heittämistä yli laidan, koska hänen agraariohjelmansa
siveellisesti ja aineellisesti hävittäisi Venäjän ja synnyttäisi
kansalaissodan. Hän ei voinut työskennellä yhdessä sellaisen
ministerin kanssa, joka itsepintaisesti kielsi talonpoikaiskapinain
tosiasian, koska ne olivat ristiriidassa hänen uskonsa kanssa
venäläisen talonpojan "tavattomaan valtakunnalliseen älyyn".
Sosialistiset ministerit menivät Tshernovin puolelle, ja Lvov
luopui toimestaan ministeripresidenttinä ja sisäministerinä 21 p.
heinäkuuta. Ministerineuvoston puheenjohtajaksi tuli Kerenski, jota
porvarillisetkin puolueet pitivät ainoana voimakkaana miehenä, joka
kykeni pelastamaan luhistuvaa valtakuntaa. Tarmokkaasti hän ryhtyi
vastustamaan Suomen irroittamista Venäjästä. Jyrkässä muodossa
Helsingin senaatti oli kieltänyt Pietarin hallitukselta tämän pyytämän
350 miljoonan markan suuruisen lainan. Kenties, arveli kyynillisesti
senaattori Tokoi 12 p. heinäkuuta, annettaisiin 100 miljoonaa markkaa
hädässä-olevalle Venäjälle, mutta vastineeksi väliaikaisen hallituksen
tuli tunnustaa Suomen itsenäisyys. Kun heti senjälkeen Lenin
Pietarissa teki kapinansa, niin valtiopäivät Helsingissä hyväksyivät
"valtalain", joka asiallisesti merkitsi maan täydellistä valtiollista
riippumattomuutta. Pettyneinä Leninin tappion johdosta valtiopäivät
24 p. heinäkuuta lähettivät kaksi valtuutettua neuvostohallituksen
puheille, pyytäen sen tunnustamista. Tsheidse tahallaan viivytteli
vastausta, jonka antamisen hän jätti Kerenskille. Heinäkuun 31 p.
ministeripresidentti antoi julistuksen suomalaista separatismia
vastaan. Hän selitti siinä, että entisen Venäjän keisarin ja
Suomen suuriruhtinaan oikeudet eivät, niinkuin suomalaiset
arvelivat, olleet siirtyneet Helsingissä olevalle senaatille ja
valtiopäiville, vaan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle ja tulevalle
perustuslakia-säätävälle kokoukselle. Tämän nojalla hän määräsi
valtiopäivät hajoitettaviksi ja uudet vaalit toimitettaviksi 1 p.
lokakuuta. Antaakseen määräyksilleen pontta hän samaan aikaan lähetti
Helsinkiin kasakoita ja panssariautoja. Helsingin senaatti ei ollut
tietävinään manifestista, joka sen tuli julkaista, mutta keskeytti
valtiopäivien istunnot, ettei antaisi kasakoille tilaisuutta sekautua
asiaan. Pysyen passiivisessa vastarinnassaan suomalaiset odottivat
Venäjän valtakunnan häviötä, joka heidän laskelmiensa mukaan pian oli
tapahtuva.

Uuteen Kerenskin johtamaan hallitukseen kuului kolme
sosiaalivallankumouksellista, kolme sosiaalidemokraattia, yksi
kansansosialisti ja seitsemän porvarillista. Valtuutustansa se ei,
niinkuin molemmat ensimmäiset kabinetit, saanut Rodsjankon
johtamalta duuman komitealta, vaan neuvostohallitukselta, joka sen
6 p. elokuuta "vahvisti", varoittaen sitä epäkansanvaltaisista
sivuhyppäyksistä. "Yleisen mielipiteen järjestämiseksi" Kerenski kutsui
"valtakunnanneuvotteluun" Moskovaan entisiä duumaedustajia, kaikkien
puolueiden ja sotajoukon edustajia sekä erityisten yhdyskuntien,
yhdistysten ja neuvostojen valtuutettuja. Elokuun 25:nnestä 28 p:ään
tuo 2,500 hengen suuruinen kokous piti istuntojaan Moskovan Suuressa
teatterissa, jonka ympärille oli asetettu sotajoukkoja. Tykkejäkin
Kerenski oli ajattanut kaduille, sillä erään bolshevistisen salaisen
komitean toimesta Moskovan työväestö oli tehnyt vastalauselakon
valtakunnanneuvottelua vastaan. Huoli valtakunnan tulevaisuudesta oli
kaikkien puheiden pohjasävelenä. Monessakin kaivattiin voimakasta
miestä, sotilasdiktatuuria Venäjän pelastamiseksi ja Saksan
voittamiseksi. Mutta kuka oli oleva tuo sankari ja pelastaja? Oliko se
Kaluczin voittaja, kenraali Kornilov, jolle hallitus 1 p. elokuuta on
uskonut kaikkien Venäjän sotajoukkojen käskyvallan, vaiko Lutskin
voittaja, kenraali Kaledin, jonka hallitus hänen taantumuksellisten
mielipiteidensä tähden on vapauttanut armeijansa päällikkyydestä
rintamalla, mutta jonka sitten kasakat olivat valinneet hetmanikseen.
Oliko se Mustanmeren-laivaston mainehikas johtaja, amiraali
Koltshak, jonka äskettäin hänen oma miehistönsä oli vanginnut
hänen lippulaivassaan, vai oliko se Venäjän suurin puhuja,
ministeripresidentti Kerenski, joka lopettajaispuheessaan
valtakunnanneuvottelussa lausui kirouksensa alaisiksi kaikki ne,
"jotka vaativat sodan pikaista lopettamista". Heillä on kaikilla
kannattajansa, mutta kellään heistä ei ole todellista valtaa. Sitä on
vain tatarilaisella Uljanovilla, joka pysyy piilossa eräässä Suomen
maakylässä, odottaen sitä hetkeä, jolloin hän voisi uudestaan astua
esiin ja -- anastaa vallan. Julkisuus ei tiedä hänestä mitään, vaan
arvelee hänen olevan Berliinissä tai Bernissä. Se ei aavista, että
kaikki nuo jokapäiväiset pikkukapinat rintamalla, joista Kornilov
valtakunnanneuvottelussa niin sydäntä-liikuttavasti valitti,
upseerimurhat sekä työläis- ja sotamiesneuvostojen jatkuvat mellakat
valtakunnan eri osissa olivat -- hänen työtänsä.

       *       *       *       *       *

Neljä päivää sen jälkeen kuin Moskovan valtakunnanneuvottelu oli
päättynyt, ryhtyi kahdeksas saksalainen armeija kenraali Hutier'n
johdossa hyökkäykseen, mursi venäläisen pohjoisrintaman alisen
Väinäjoen kohdalla ja valloitti 3 p. syyskuuta Riian. Tämä uusi tappio,
joka sotilaallisesti ei ollut puolustettavissa, sai ennen aikojaan
puhkeamaan erään suunnitellun vastavallankumouksen Pietarin
neuvostohallituksen kukistamiseksi. Ylin komentaja, kenraali Kornilov,
keräsi kiireesti rintamalla kokoon muutamia rykmenttejä, jotka hän piti
luotettavina, ja lähti niiden kanssa 8 p. syyskuuta Pietaria vastaan.
Mahtipontisessa julistuksessa hän ilmoitti tahtovansa muodostaa
kansallisen puolustuksen hallituksen, joka oli oleva takeena Saksan
voittamisesta ja vievä Venäjän suurta, mahtavan ja vapaan kansan
arvoista tulevaisuutta kohti. Hetmani Kaledin ja kenraali Denikin,
etelärintaman ylipäällikkö, ilmoittivat julkisesti olevansa Kornilovin
hankkeen kannattajia, salaisesti oli samalla kannalla myöskin Kerenski.
Joka tapauksessa Kornilov oli varmasti vakautunut siitä, että
ministeripresidentti oli hyväksynyt hänen suunnitelmansa. Onko Kerenski
tällöin ovelan nurkka-advokaatin tavoin pitänyt salakähmäistä ja
halpamielistä kaksoispeliä, josta häntä myöhemmin moitittiin, ei ole
varmasti todettavissa. Joka tapauksessa hän siitä pitäen menetti
laajojen piirien luottamuksen, jotka siihen saakka olivat hänessä
nähneet sen miehen, joka voisi Venäjän pelastaa. Säikähtynyt
neuvostohallitus kääntyi apua pyytäen vastustajiensa, bolshevikkien
puoleen. Joka niiden johtajista vielä istui vankeudessa, vapautettiin.
Trotski innostutti Pietarin työläisiä taisteluun vastavallankumousta
vastaan ja vei heidät juoksuhautoihin kaupungin ulkopuolelle.
Sosiaalivallankumouksellinen Savinkov, sotaministeri Kerenskin
sotilaallinen neuvonantaja ja apulainen, varusti tilapäiset
linnoitukset tykeillä ja revitytti Pietariin johtavien rautatieratojen
kiskot. Kaupunkia kohti ratsastava kaukasialainen "villi divisioona"
otettiin vastoin odotustaan vastaan tykkitulella. Samaan aikaan meni
luotettavia bolshevikkikiihoittajia vastavallankumouksen hyökkääviä
joukkoja vastaan. Trotskin univormuun-puettujen lähettien onnistui
lyhyessä ajassa "selittää" rintamatovereilleen valtiollinen asema:
Kornilov oli muka burshui, joka tahtoi ottaa talonpojilta maan ja
vapauden pois ja maanomistajaupseerien johdossa edelleen lähettää
heidät veriseen ja kokonaan tarkoituksettomaan sotaan. Sotajoukot
luopuivat kenraalistaan, joka pakeni päämajaan Mohileviin, missä hänet
14 p. syyskuuta vangittiin. Sama kohtalo kohtasi Denikiniä ynnä
muutamia muita kenraaleja, jotka olivat menneet Kornilovin puolelle.
Vain Kaledin pysyi vapaana, koska kasakat kieltäytyivät häntä
luovuttamasta.

Kädenkäänteessä bolshevikit näin olivat suoriutuneet
vastavallankumouksen pelätystä hirviöstä ja vaativat voittajan
oikeudella itselleen valtaa. Syyskuun 15 p. he Pietarin työläis- ja
sotamiesneuvostossa asettivat valtiollisen ohjelmansa äänestyksen
alaiseksi, ja tuhatpäinen joukko vaiensi hyväksymismylvinällään
esimiehensä Tsheidsen kiertelevän puheen. Menshevistiset ja
sosiaalivallankumoukselliset vallanpitäjät näkivät vallan luistavan
käsistään. He eivät tietäneet sen parempaa keinoa kuin taaskin kerran
kutsua "yhteiskunnalliset voimat" Pietariin uuteen puheturnaukseen, joka
"kansanvaltaisen konferenssin" nimisenä lopullisesti "oli ratkaiseva
kaikki kysymykset". Kerenski taas koetti viedä bolshevikeilta tuulen
purjeista sillä, että hän yht'äkkiä 16 p. syyskuuta julisti tasavallan,
jota Lenin jo kauan oli vaatinut ja vanha anarkisti ruhtinas Krapotkin
Moskovan valtakunnanneuvottelussa 28 p. elokuuta oli ylistänyt
vapauttavaksi teoksi. Valtiojärjestyksen lopullinen määrääminen oli
oikeastaan pidätetty perustuslakia-säätävälle kokoukselle, jonka 30
p:ksi syyskuuta päätetty kokoutuminen teknillisten vaalivaikeuksien
tähden oli lykätty vuoden loppuun. Samaan aikaan Kerenski -- matkien
Gambettan menettelyä vuodelta 1870 -- nimitytti itsensä kaikkien
armeijain ylikomentajaksi ja muodosti uuden kabinetin, neljännen saman
vuoden maaliskuun 15 päivästä lukien, jossa oli melkein yksinomaan
sosiaalivallankumouksellisia ja menshevikkejä. Yleisen mielipiteen
tyynnyttämiseksi, joka tahtoi syntipukkia kantamaan vastuuta kärsityistä
häpeällisistä tappioista, senaatti 25 p. syyskuuta tuomitsi entisen
sotaministerin Suhomlinovin maanpetoksesta elinkautiseen pakkotyöhön.
Todellista petosta oikeudenkäyntikuulustelut eivät olleet voineet
todeta, mutta kylläkin paljastaa, että tsaarillinen hallitus oli
tahtonut ja jo kauan valmistanut hyökkäyssotaa Saksaa vastaan. Pietarin
Aleksanterin-teatterissa, joka ylhäältä alas asti oli koristettu
punaisin lipuin, Tsheidse 27 p. syyskuuta avasi _kansanvaltaisen
konferenssin_. Se oli kirjava kokous, jossa oli 1,500 mitä erilaisimpien
yhdyskuntien edustajia. Mitä lukemattomissa kongresseissa sitten
maaliskuun 15 päivän oli kyllästyttävän usein sanottu, toistettiin vielä
kerran. Mutta niinkuin Moskovan valtakunnanneuvottelussa, niin nytkin
valtioviisaus purkautui vain molemminpuolisiin syytöksiin. Sotilaallinen
asema näytti vielä toivottomammalta kuin kuukautta ennen. Riika ja
Jakobstadt olivat kukistuneet; ahdistavia huhuja Saksan laivaston
suunnittelemasta iskusta lenteli läpi teatterin. Eräs Trotskin ehdotus,
että sitten ennemmin heti ryhdyttäisiin rauhankeskusteluihin, hylättiin
vähäisellä enemmistöllä. Vierasten kansojen edustajat ilmoittivat
jyrkästi ja selvästi suostuvansa venäläisen liittotasavallan
muodostamiseen vain sillä ehdolla, että heidän maansa saisivat
täydellisen itsenäisyyden kaikissa sisällisissä kysymyksissä. Kadetit,
menshevikit ja sosiaalivallankumoukselliset pitivät kuitenkin lujasti
kiinni keskitetystä hallitustavasta. Eräs konferenssin valitsema
komissioni koetti turhaan löytää vastausta siihen kysymykseen, oliko
uudestaan muodostettava ministerikabinetti oleva puhtaasti
sosialistinen, vai oliko siinä -- niinkuin Kerenski tahtoi --
suvaittava myöskin muutamia kadetteja. Vihdoin valittiin tuosta
jättiläiskokouksesta 240 hengen suuruinen "kansanvaltainen neuvosto",
jonka oli määrä selvittää tämä kysymys ja samalla muodostaa runko
"esiparlamentiksi", joka oli kokoutuva kolmen viikon kuluttua ja
lopullisesti löytävä keinon Venäjän pelastamiseksi. Ylpeillä sanoilla:
"jokainen, joka ahdistaa vapaata Venäjän tasavaltaa, on tunteva
vallankumouksellisen hallituksen koko voiman" Kerenski päätti nuo
kuusipäiväiset puheturnajaiset. Hän muodosti sitten viidennen kabinetin
ottamalla siihen myöskin kadetteja, ja "kansanvaltainen neuvosto"
vahvisti sen.

Sillävälin sotajoukon ja valtion hajautuminen yhä jatkui, huolimatta
kaikista puheista, päätöksistä ja pääkaupungista tulleista käskyistä.
Sotamiehet karkoittivat armeijasta toistakymmentä tuhatta upseeria, ja
monet niistä tapettiin. Laajan valtakunnan joka sopukassa piti
istuntojaan työläis- ja sotamiesneuvosto, joka hallitsi itsevaltiaasti,
pani toimeen kotietsintöjä ja vangitsemisia, antoi lakeja, tilasi
elintarpeita ja arvoesineitä, kantoi veroja ja tästä "työstänsä"
hyväksytti itselleen suuret palkat. Ja millaiset miehet ne pitivät
suurinta ääntä näissä neuvostoissa? Rehellisten aatteenmiesten
rinnalla, miesten, jotka taistelussa isänmaansa vapauttamisen puolesta
olivat saaneet kovasti kärsiä Siperian vuorikaivoksissa, istui
korkeassa raadissa ryöstömurhaajia ja varkaita, joille vallankumous oli
avannut kuritushuoneiden portit, ja sangen suureksi osaksi kukistetun
tsaarivallan kurjimpia kätyreitä, entisiä urkkijoita, santarmeja ja
kiduttajia, jotka vielä vähää ennen salapoliisin tutkintokamarissa
olivat kumipampuilla kiristäneet vangituilta tunnustuksia. Melkein joka
sanomalehdessä oli kesällä 1917 paljastuksia noiden lukemattomien
neuvostojen toimeenpanevien komiteain sen tai tämän jäsenen hämärästä
entisyydestä. Mitä se auttoi, että heidän nimeensä julkisesti lyötiin
poltinmerkki? He poistuivat siihenastisen hallitustoimintansa
näyttämöltä, aloittaakseen sen uudestaan jossakin toisessa kaupungissa
toisella nimellä ja väärällä passilla. Ja kaikki nämä työläis- ja
sotamiesneuvostojen hämärät ainekset olivat bolshevistisia.

Muuan Venäjän paras tuntija, kirjailija Maksim Gorki, kirjoitti,
edeltäpäin aavistaen kaiken tämän, lehdessään Novaja Zhisnj (Uusi
elämä) 1 p. toukok. 1917, jolloin koko kansa vielä oli ilonhuumauksen
vallassa saavutetusta vapaudesta ja odotti tulevaisuudelta ihmeitä:
vanha hallitustapa on vuosikausien työllä kirkon ja virkamiesten
avulla saattanut Venäjän kansan sivistyksellisessä, henkisessä ja
siveellisessä suhteessa rappiolle. Sodan alkaessa monet sanoivat
Venäjän tehtäväksi "vapauttaa Europpa väärän sivistyksen kahleista
todellisen kulttuurin hengen avulla". Tämä todellisen kulttuurin henki
näyttäytyi kuitenkin "yleisen tietämättömyyden, vastenmielisen
itsekkyyden ja huolettoman laiskuuden löyhkäksi". Tämän perinnön
itsevaltius on jättänyt meille jälkeensä. Älköön vain uskottako, että
vallankumous on huuhtonut pois kaiken tämän. Kuluu vuosia, ennenkuin
Venäjällä on ennättänyt kehittyä todellinen kulttuuri, eikä sitä luoda
sanoilla, vaan tarmokkaalla työllä.

Lokakuun 20 p. avattu _esiparlamentti_ oli sen kauhun vaikutuksen
alaisena, minkä Saarenmaan valloitus pääkaupungissa oli synnyttänyt.
Sitä ainoata sanaa, mikä olisi antanut arvovaltaa ja mahtia tälle
kokoukselle, joka oli tullut toimeen ilman järjestettyä kansanvaalia,
ja jonka muodosti 13 eri isovenäläisen puolueen sekä useiden
kansallisten ryhmien yhteensä 555 edustajaa, -- sanaa _rauha_ ei
lausuttu julki. Trotskin johtamat maksimalistit poistuivat, selvästi
irti sanouduttuaan, esiparlamentista, jättäen muiden asiaksi
tarkoituksettoman riidan sotatarkoitusten tarkistamisesta ja
agraarikysymyksen parhaasta ratkaisutavasta ja tehtaiden johdosta
työläisvaliokuntien avulla. Molemminpuolisiin ankariin syytöksiin
tyhjeni lopulta puhujien intohimo. Samaan aikaan piti Moskovassa
istuntojaan vasta-esiparlamentti nimellä "porvarillisten puolueiden
konferenssi", jonka entinen duuman puhemies Rodsjanko oli kutsunut
kokoon. Täällä vallitsi yksimielisyys Kerenskin hallituksen sekä
Pietarin neuvoston tuomitsemisessa, mutta samalla tietoisuus kokouksen
täydellisestä voimattomuudesta. Kenraali Russki, Pihkovan kavaltaja,
kuvasi intohimoisessa puheessa armeijan kerran niin ihanan ja nyt voi
kuinka surkean tilan ja puhkesi sitten sydämiä liikuttavaan itkuun.

Leninin aika oli tullut. Lokakuun lopussa hän taas ilmestyi
julkisuuteen, henkivartion ympäröimänä, ja julisti, että vain kapina
voi pelastaa Venäjän ja vallankumouksen. Kerenski oli muka kavaltaja,
joka tahtoi antaa Pietarin saksalaisille. Trotski oli tullut Pietariin
työläis- ja sotamiesneuvostojen toimeenpanevan komitean bolshevistisen
enemmistön johtajaksi. Miljoonakaupungin koko järjestynyt työväestö
sekä useimmat linnaväen rykmentit puolustivat nyt yhtenä miehenä
bolshevismia. Ryöstönhimoisina odottivat ammattirikokselliset ja
joukoittain pääkaupunkiin keräytyneet sotakarkulaiset kapinan
merkkiä. Eräänlaisen sotaministeriön Lenin oli itselleen luonut
"sotilaskomiteasta", joka oli muodostettu Pietarin useimpien
sotajoukonosastojen edustajista. Vain kahteen rykmenttiin väliaikainen
hallitus enää voi varmasti luottaa, mutta siitä huolimatta Lenin antoi
sen toimia mielensä mukaan. Se toivoi näköjään kapinaa, jopa provosoi
sitä, antaakseen sitten luotettavilla rintamajoukoilla bolshevismille
tuhoavan iskun. Se oli vaarallista peliä, samantapaista kuin Protopopov
vuoden alussa oli tsaarivallan onnettomuudeksi pitänyt.

Katarina II oli aikanaan entisen Smolnan luostarin rakennuksiin Nevan
luona perustanut aatelisen naisluostarin sekä korkeamman tyttökoulun
aatelistyttöjä varten. Tämän aateliskodin työläis- ja sotamiesneuvostot
16 p. elok. 1917 ottivat haltuunsa ja tekivät hallituspaikakseen. Sinne
Lenin nyt asettaa päämajansa ja kutsuu sinne 6 p. marraskuuta
työväenpataljoonansa sekä bolshevistiset rykmentit. Viiden kilometrin
päässä siitä väliaikainen hallitus pitää istuntojaan komeassa
Talvipalatsissa, jonka aikanaan keisarinna Elisabet oli rakennuttanut,
ja kerää sinne ne harvat sotajoukonosastot, jotka asettuvat sen
käytettäväksi: 300 kasakkaa, 700 sotakoululaista sekä muutamia
satoja tyttöjä, jotka ovat muodostaneet naispataljoonan. Pietarin
sotilaspiirin esikuntapäällikkö, eversti Polkovnikov, komentaa
tuota pientä joukkoa. Siitä huolimatta ministerit ovat rohkealla
mielellä. Marssikäskyjä on sähköteitse lähetetty luotettaville
rykmenteille. Kerenski pitää aamupäivällä marraskuun 6 p. viimeisen
"loistavan" puheensa esiparlamentissa, luvaten polkea rikki
bolshevismin lohikäärmeen pään. Palatessaan Talvipalatsiin hän tapaa
ministerineuvoston kovin alla päin. Nuo 300 kasakkaa ovat kokouksen
pidettyään lähteneet tiehensä, koska "he eivät tahdo ampua kansaa". Sen
johdosta on Nevan rintama jäänyt puolustuksetta. Kerenski lohduttaa
heitä sillä, että hän tuo apua. Silloin Mihailovskin sotilaskoulun
junkkarit viisine tykkeineen lähtevät tiehensä. Koulun tirehtörin
väärennetty käsky, jonka muuan bolshevikkikomissaari on tuonut, on
houkutellut heidät pois. Paikalle rientävä eversti Polkovnikov
pidättää sotakoululaisten jäännöksen ynnä kaksi tykkiä. Mutta lähteneet
eivät enää pääse takaisin. Jo ovat väijyksissä olleet bolshevikit
piirittäneet heidät, ja heitä uhataan käsigranaateilla. He antautuvat
laukausta ampumatta. Kerenski näkee ikäänkuin salaman välähdyksessä
aseman, astuu voimavaunuunsa ja kiitää muutamien englantilaisten
upseerien turvallisessa seurassa rautatieasemalle. Masentuneena
ministerineuvosto jatkaa neuvotteluaan Talvipalatsin malakiittisalissa.
Sotakoululaisetkin pitävät, oppilaitosten mukaan järjestettyinä,
neuvotteluja. Vain tytöt eivät pidä mitään neuvotteluja, vaan tekevät
ahkerasti työtä, rakentaakseen katusulun palatsin pääportin eteen.

Hallituksen toimeton suhtautuminen asemaan rohkaisee bolshevikkeja,
jotka ensin arkoina epäröivät. Marraskuun 7 päivän kuluessa he
miehittävät sanomalehdentoimistoja, pankkeja, rautatieasemia,
pääpostitalon, Marian-palatsin, josta esiparlamentti ajetaan hajalle,
sekä Pietari-Paavalin linnoituksen ja ryöstelevät siinä sivussa
yksityistaloissa. Iltapäivällä he alkavat pyssy- ja konekivääritulen
Talvipalatsia vastaan. Nevan puolelta tunkeutuu meri- ja sotamiehiä
sisään ja miehittää muutamia tuon laajan rakennuksen saleja. Ministerit
neuvottelevat malakiittisalissa, panevat Polkovnikovin viralta ja
nimittävät joka tunti uuden komentajan. Pojat ja tytöt ampuvat. Kello 8
illalla bolshevikit keskeyttävät tulen ja kehoittavat ministerejä
antautumaan; muussa tapauksessa risteilijä Aurora ja Pietari-Paavalin
linnoituksen patterit tulisivat pommittamaan palatsia. Myönnetään tunti
ajatusaikaa. Pelästyneinä ministerit neuvottelevat ja päättävät
antautua. Puolustajat ja puolustajattaret kutsutaan Pyöreään saliin.
Konovalov puhuu hallituksen nimessä: "Me ministerit olemme valmiit
viimeiseen veripisaraan saakka täyttämään velvollisuutemme isänmaata
kohtaan. Mutta nuorisolta me emme saata vaatia tätä uhria. Me jätämme
linnaväen vapaaseen valtaan antautua." Mutta yksimielisesti pojat ja
tytöt huutavat: "Me emme antaudu!" Nyyhkyttäen ministerit palaavat
takaisin malakiittisaliin, puolustajat ja puolustajattaret taas
rientävät vaaranalaisille paikoilleen. Tasan kello 9 Aurora aloittaa
tulen 15 sentimetrin tykeistään; granaatit lentävät liian korkealla,
vain kaksi osuu rakennukseen, linnoituksen valleilta jyrisevät tykit
ja vinkuvat shrapnelliluodit, kaupungin puolelta taas ratisevat
konekiväärit, tappaen kaksi tyttöä ja haavoittaen muutamia
koululaisia.[46] Nevan puolelta rakennukseen tunkeutuneet
merisotamiehet miehittävät ylemmät kerrokset ja heittävät
käsigranaatteja alas puolustajien päälle. Kello 2 aamulla
viimeinen vastarinta raukeaa. Hallitus otetaan vangiksi ja viedään
Pietari-Paavalin linnoitukseen entisten tsaarin ministerien joukkoon.
Uusi bolshevikkihallitus, johdossa Lenin, Trotski, Apfelbaum ja
Lunatsharski, ilmoitti kipinäsanomalla voitostaan kaikkiin suuntiin.
Rintamajoukoille annetaan valittavaksi joko uusien vallanpitäjien
tunnustammen tai nälkään nääntyminen keskeyttämällä elintarpeiden
kuljetus. Tylsällä välinpitämättömyydellä laajan valtakunnan väestö
vastaanottaa uuden esivallan sähköteitse lähetetyt käskyt. Monissa
bolshevistisissa neuvostoissa vallitsee voitonriemu. Vain Moskovassa
Lenin kohtaa aseellista vastarintaa. Mutta kaupunki on tulvillaan
lippunsa luota karanneita sotamiehiä, jotka ovat linnaväkeen
levittäneet bolshevismin henkeä. 56. jalkaväkirykmentti, joka pitää
Kremliä miehitettynä, menee Leninin puolelle. Silloin eräs eversti
Rjabtsev marraskuun 12 p. kokoaa upseereja ja sotakoululaisia ja
valloittaa niiden kanssa tsaarien linnan. Sitten hän järjestää
vastarinnan kaupungin keskustassa. Hänen taistelujoukkonsa on pieni,
siihen liittyneet ylioppilaat mukaan lukien vain 4,000 miestä. Sillä on
vain kaksi tykkiä ja vähän ampumavaroja. Turhaan Rjabtsev kehoittaa
porvaristoa taisteluun. Se pysyttelee arkana syrjässä. Turhaan hän
toivoo apua rintamalta. Sieltä ei tule väkeä. Suurena ylivoimana
työläispataljoonat ja sotamiesjoukot vänrikki Sablinin johdossa
hyökkäävät valkoisia vastaan. Pääkaduilla taistellaan viisi päivää,
sivukaduilla ryöstetään. Lopulta täälläkin tykit ratkaisevat.
Varpusvuorilta 15 tykkiä aloittaa tulensa Kremliä vastaan. Mutta
bolshevikkisotamiehet eivät osaa maaliin upseereitta. He hakevat
avukseen sotavankeina olevia tshekkiläisiä tähtäystykkimiehiä. Nämä
murskaavat, taitavasti maaliinsa osaten, vanhan tsaarien linnan
maalaukselliset tornit ja kultakupuisen kruunauskirkon, Venäjän
valtakunnan menneen mahtavuuden ja suuruuden kunnianarvoiset
todistajat.



HENKILÖLUETTELO


Abramovitsh (Krylenko) 371.
Aerenthal 294, 295.
Akimov 233, 267.
Aksakov, I., 178.
Aksakov, K., 36, 57, 88.
Aladin 236.
Aleksanteri I 33, 100, 116.
Aleksanteri II 35, 44, 46, 48, 51-56, 150, 166.
Aleksanteri III 56-59, 62, 87, 93-95, 101, 106, 107, 109, 119,
   129, 131-134, 136, 137, 139, 155, 157-159, 163, 167, 182,
   233, 252, 294, 295.
Aleksanteri Battenbergilainen 130-132.
Aleksandra (Alice), keisarinna, 103, 338, 356.
Aleksei Aleksandrovitsh 304.
Aleksei Nikolajevitsh, perintöruhtinas, 189, 356.
Aleksejev, amiraali, 150-152.
Aleksejev, kenraali, 355, 376.
Alihanov 225.
Anastasia, suuriruhtinatar, 356.
Annenski 120.
Apfelbaum (Sinovjev) 371, 379, 391.
Asantshevski, kuvernööri, 170.
Asev 110, 191, 242, 250, 259.

Bagrov 266.
Bakunin 48, 49.
Balashov 115, 263.
Balodis 74.
Bark 283, 319, 334.
Beaconsfield 43, 44.
Bebel 122.
Bellegarde 116.
Beltshev 138.
Besobrasov 144, 148-152.
Bethmann Hollweg 300.
Bismarck 44, 62, 70, 133, 134, 249.
Bobrikov 173, 176, 182, 221.
Bobrinski, kreivi, Aleksei, 205, 210, 260.
Bobrinski, kreivi, Vladimir, 260, 321, 337.
Bobrinski, kreivi, Galitsian käskynhaltija 309, 310.
Bogoljepov 101, 113, 114.
Boisdeffre 137.
Boktsharjov 376.
Boris, Bulgarian kruununprinssi, 294.
Boulanger 133.
Buchanan 314, 340, 345, 351, 376.
Bulat 262.
Bulygin 196, 197, 199, 200, 208, 210.
Bunge 60, 61, 65-67, 72, 79, 91, 179.
Brusilov 329, 354, 363, 376.

Casimir Périer 137.
Caprivi 136, 141, 299.
Cassini 288.
Cramer 271, 273, 285.
Curzon 290.

Dagmar, prinsessa, 56.
Danilevski 36, 39, 40.
Deljanov 91, 93.
Denikin 383, 384.
Déroulède 135, 136.
Dmovski 262.
Dobrovolski 341.
Dolgorukov, ruhtinas, Paavali, 120, 210, 216, 229.
Dolgorukov, ruhtinas, Pietari 120, 121, 210, 216.
Dordshijev 146, 147.
Dragomanov 89.
Dragomirov, vanh., 128.
Dragomirov, nuor., 362.
Drenteln 53.
Dubasov 224.
Dubrovin 216, 226, 245, 351.
Durnovo, Ivan, 96, 103, 110, 111, 113, 126.
Durnovo, Pjotr, 107, 178, 217, 220, 222, 223, 265.
Durov 69.

Edvard VII 288, 290, 294.
Eulogius 261, 310, 311.
Ewerth 330, 361.

Ferdinand, Bulgarian tsaari, 133, 294.
Finkelstein (Litvinov) 371.
Frans Josef, keisari, 129, 152.
Freedericks 213, 253.
Freycinet 136.

Gagarin 216.
Galitsin, ruhtinas, käskynhaltija, 167, 168.
Galitsin, ruhtinas, ministeripresidentti, 340, 344, 345, 351, 393.
Gambetta 135, 385.
Gapon 191, 194, 195.
Garin 267, 278.
Gegetshkori 262.
Gershuni 110.
Giers, ministeri, 129, 133, 136, 137, 139, 141.
Giers, lähettiläs, 284.
Gladstone 139, 140.
Glasov 115.
Godnev 351.
Goethe 187.
Gogol 66.
Goltz 296.
Gololobov 261.
Golovnin 39, 47.
Goremykin 111-113, 233, 236, 241, 242, 251, 283, 316, 317,
   321-324, 327, 351.
Gorki 387.
Gortshakov, ruhtinas, 44.
Gribski 147.
Grigorjev 319.
Grigorovitsh 284, 300, 304, 319.
Grinevitski 55.
Gripenberg 198.
Gurko, vanh., 103, 128, 184.
Gurko, nuor., 361, 363.
Gutshkov 205, 211, 216, 220, 246, 261, 264-266, 271, 296, 302-304,
   314, 316, 321, 335, 348, 351-353, 361-364, 374, 377.

Habalov 347, 351.
Halturin 53.
Haxthausen 61.
Heinrichsen 390.
Herzen 117.
Herzenstein 239, 240, 245, 249.
Heyden, kreivi, 101, 205, 220, 237, 246.
Hilkov 213.
Himmer 369, 394.
Hindenburg 305, 308, 371.
Hohenlohe 141, 179.
Homjakov, A., 36.
Homjakov, N., 261, 264.
Hrustalev-Nossar 215, 223.
Hrushevski 310, 380.
Hutier 383.
Hvostov, A. N., 323, 324, 328.
Hvostov, Aleksei, 335, 351.

Ignatiev, kreivi, Nikolai, 40-43, 83, 87-89, 107, 264.
Ignatiev, kreivitär, 89, 264.
Ignatiev, kreivi, kansanvalistusministeri, 321.
Ignatiev, kreivi, Aleksanteri, 250.
Imeretinski, ruhtinas, 183.
Ioan, pappi, 157.
Isajev 324.
Isvoljski 233, 241, 262, 286, 290, 294-296.
Ito, kreivi, 148, 149, 286.
Ivanov 151, 361.

Jagello 271.
Jefremov 262, 314.
Jollos 253.
Jussupov, ruhtinas, isä, 315, 316.
Jussupov, ruhtinas, poika, 340.

Kaarle, Romanian kuningas 294.
Kaledin 382-384.
Kaljaba 341.
Kan-In, prinssi, 334.
Kapnist, kreivi, 325.
Karaulov 308.
Karpovitsh 114.
Kasatski 64, 65.
Kasso 269, 270, 351.
Katarinall 101, 109, 236, 366, 388.
Katkov 39, 46, 47, 57, 83, 88, 135, 175, 178, 179.
Kauffmann 269.
Kaulbars, Aleksanteri, 130, 131.
Kaulbars, Nikolai, 132.
Kedrinski 214.
Kerenski 270, 281, 340, 344, 346, 348, 350, 351, 353, 356, 358,
   360, 364, 369, 374-389.
Kirejevski 36.
Kljutshevski 209, 210.
Kokovtsov 196, 210, 230, 233, 258, 266, 282, 283, 286.
Koltshak 372, 373, 382.
Komarov 139.
Konovalov 322, 351, 380, 390.
Konstantin Nikolajevitsh 52, 56.
Kornilov 354, 363, 377, 382-384.
Korolenko 120.
Korostovets 287.
Kovalevski 120.
Kramarz 293.
Krapotkin, ruhtinas, anarkisti, 50, 384.
Krapotkin, ruhtinas, kuvernööri, 51.
Krestovnikov 60.
Krivoshein, maatalousministeri, 273, 278, 321.
Krupenski, P., 260, 262, 336.
Krylov 225.
Kurlov 313, 315, 316, 351.
Kuroki 188.
Kuropatkin 66, 138, 145, 149, 150-152, 173, 176, 188, 191-193,
   198, 199, 301, 330.
Kuttler 218, 232.
Kzeczinska, Mathilda, 371.

Lamsdorff 148-152.
Lansdowne 147.
Launitz 250.
Lavrov 49.
Lenin (Uljanov) 108, 121, 122, 178, 186, 197, 215, 222, 231, 245,
   249, 250, 252, 259, 371, 372, 375, 377-379, 381, 384, 388, 391.
Leo XIII 164.
Leroy-Beaulieu 183.
Letshitski 361.
Li-Hung-Tshang 141.
Li-Hui 143, 144.
Linevitsh 199, 207.
Ljahov 291.
Lobanov-Rostovski, ruhtinas, 141, 179.
Lopatin 107.
Lopuhin 266.
Loris-Melikov 53-59, 83, 89, 190.
Ludendorff 371.
Lunatsharski 371, 379, 391.
Lvov, ruhtinas, Georgi 314, 321, 323, 345, 350. 353, 356, 357,
   371, 372, 374, 375, 378, 380.
Lvov, ruhtinas, Nikolai, 120, 121, 216, 246, 262.
Lvov, ruhtinas, Vladimir, 351.

Mahsudov 368.
Makari 170.
Makarov, A., 351.
Makarov, I., 267, 270, 282.
Makov 53.
Maklakov, N., 282, 316, 338, 351.
Maklakov, V., 262, 310, 334.
Malinovski 271.
Maltsev 121, 123.
Manuilov 351, 380.
Mardari 341.
Maria, suuriruhtinatar, 356.
Maria Fedorovna, keisarinna, 334, 356.
Markov 259, 260, 307, 323, 337, 351.
Marx 48, 107, 109, 122, 280.
Medem, kreivi, 267.
Mendelejev 59, 67, 70.
Mendelssohn 228.
Meshtshaninov 114.
Meshtsherski 51, 163.
Meyendorff, paroni, 261.
Mihail Aleksandrovitsh 213, 352, 353.
Milan, Serbian kuningas, 135.
Miljukov 120, 206, 216, 220, 231, 232, 238, 241-244, 246, 247, 250,
   261, 262, 293, 314, 317, 321, 333. 335-337. 348, 351, 368, 373-375.
Milner, lordi, 345.
Mirbach, kreivi, 356.
Mohrenheim, paroni, 135, 137.
Muhamed-Ali, 291.
Muravjov, M., 115.
Muravjov, ulkoministeri, 142, 144, 145, 148.
Muravjov, oikeusministeri, 85.
Muromtsev 101, 120, 206, 216, 236, 243, 247.
Musaffer-Eddin 291.
Musin-Pushkin, kreivi, 332.
Möller-Sakomelski 225.

Nahamkes (Steklov) 370.
Narishkin, semstvoedustaja, 205.
Narishkin, senaattori, 210.
Narishkin, kenraali, 351.
Nebogatov 203.
Neidtbardt 215, 267.
Nekrasov 351, 361, 368, 380.
Nicolson 288, 290.
Nikolai I 33, 34, 56, 102, 113, 308.
Nikolai II 99, 102-104, 125, 140, 144, 146, 155, 157, 160, 175,
   177, 191, I92, 195, 199, 200, 203-205, 208-210, 213, 214, 217,
   226, 230, 235, 241, 242, 284, 288, 294, 299, 300, 305, 310,
   322, 345, 351-353, 355, 356, 364, 371.
Nikolai Nikolajevitsh, isä, 41.
Nikolai Nikolajevitsh, poika, 123, 193, 210, 217, 219, 223, 283,
   301, 306, 321, 322, 325, 353, 355.
Nikon, arkkipiispa, 167.
Novitski 364.
Novosiltsev 100.

Obolenski, ruhtinas, 116, 222.
Obrutshov 137.
Ohsol 255.
Ojama 188, 192, 198.
Oldenburgin prinssi 175.
Olga, suuriruhtinatar, 356.
Orlov 225.

Pahlen, kreivi, oikeusministeri 51.
Pahlen, senaattori, 267.
Pashkov, kreivi, 163.
Pashitsh 295.
Pavlov, kenraali, 250.
Pavlov, historioitsija, 210.
Perovskaja, Sofia, 55.
Peshehonov 346, 374.
Pietari I 32, 33, 37.
Petrunkevitsh 103, 120, 206, 216.
Pierling 164.
Plehanov 109, 110, 117, 121, 122, 197, 231, 369, 375.
Plehwe 85, 107, 115-120, 122-125, 150-152, 189, 192, 194, 196,
   217, 248, 260, 327.
Pobedonostsev 54, 56-58, 67, 83, 85, 87-89, 91-96, 101, 102, 104,
   113, 115, 116, 119, 124, 125, 150, 153, 156, 157, 160, 162-168,
   172, 181, 186, 190, 191, 193, 198, 210, 217, 228, 252, 258,
   264, 340.
Pogodin 293.
Poincaré 301.
Polivanov 318.
Polkovnikov 389, 390.
Popov, VI., 349.
Preedkaln 262.
Protopopov 333, 335-337, 344, 347, 351, 388.
Ptitsyn 169.
Purishkevitsh 216, 259, 337, 340.

Radko-Dimitrijev 132.
Radstock 163.
Ramshivili 373.
Rasputin 157, 264, 321, 224, 328, 335, 338-342.
Rheinbodt 267.
Ribot 137.
Rittich 345, 346.
Rjabtsev 391.
Roberts 138.
Roditshev 103, 216, 232, 262, 329, 364, 368.
Rodsjanko, duuman puhemies, 266, 308, 316, 321-323, 326, 327, 336,
   337, 339, 340, 347, 352, 374, 388.
Rodsjanko, M., 320.
Rosen, paroni, 143, 144, 150, 151, 207.
Rosenfeld (Kamenev) 371.
Roshdestvenski 200, 201, 298.
Rouvier 229.
Ruhlov 278, 279.
Russki 350, 352, 353, 362, 388.
Rysakov 55.

Sabler 316.
Sablin 391.
Samarin 246.
Sasonov 294, 29$, 297, 300, 319, 335.
Sasulitsh, Vera, 50.
Savinkov 384.
Schauman 176.
Scheuermann 316.
Schnäbele 133.
Schwanebach 209.
Schwartz 269.
Sebeko 265.
Seljabov 55, 252.
Serafim 125, 151, 318.
Sergei Aleksandrovitsh 193, 196, 197.
Sergei Mihailovitsh 371.
Shidlovski 336.
Shilinski 284.
Shingarjov 323, 351, 374, 380.
Shipov, D., 192, 205, 220, 246.
Shipov, I., 117.
Shir-Ali, 138.
Shulgin 260, 352, 353.
Shuvalov, kreivi, 42, 43.
Shahovskoi, ruhtinas, 210, 374, 380.
Sheremetjev, kreivi, 205, 217.
Shtsheglovitov 86, 233, 316, 338, 342, 346, 351.
Shtsherbatov, A., ruhtinas, 217.
Shtsherbatov, ruhtinas, sisäminist., 316, 319, 323.
Silberstein (Bogdanov) 371.
Sipjagin 113, 115.
Sirotkin 318.
Skobelev, kenraali, 127, 139.
Skobelev, työmies, 359, 374.
Smirnov 267.
Sobelsohn (Radek) 371.
Solovjov, murhayrityksen tekijä, 51.
Solovjov, filosofi, 182.
Stahovitsh 171, 206, 364.

Stahovskoi 120, 171.
Stambulov 130, 132-134.
Stishinski 233.
Stössel 193.
Stolypin 172, 174, 176, 184, 233, 241, 242, 246, 248, 249, 252-258,
   263, 265, 267, 274, 275, 283, 293, 307, 366, 375.
Strömberg, paroni, 107.
Strukov 210, 253, 322.
Struve 112, 118, 120, 123, 255.
Stürmer 327, 328, 336, 337, 340, 351.
Subatov 124, 194, 198.
Suhanov 369, 376.
Suhomlinov 284, 301, 305, 307, 308, 313, 316, 328, 385.
Suvorin 178.
Sverdlov 356.
Svjatopolk-Mirski 189, 191-193.
Szeptycki, kreivi, 311.
Sänger 114, 115.

Tagantsev 338.
Tardieu 76.
Tatjana, suuriruhtinatar, 356.
Tereshtshenko 351, 374, 380.
Thomas 334.
Tihomirov 57, 100.
Togo 203.
Tokoi 365, 381.
Tolstoi, kreivi, Dimitri, 47, 54, 65, 89, 91, 92, 95, 96, 114.
Tolstoi, I., 269.
Tolstoi, Leo, 161.
Trepov, ylipoliisimestari, 50.
Trepov, D., 196, 197, 199, 204, 206, 209, 213, 217, 218, 241.
Trepov, A., 333, 337, 340, 346.
Trotski (Bronstein) 186, 197, 215, 223, 371. 379. 383-388, 391.
Trubetskoi, ruhtinas, Eugen, 210, 269, 293, 338.
Trubetskoi, ruhtinas, Sergei, 204, 210.
Tseretelli 252, 369. 374, 375, 378, 380.
Tsheidse 262, 271, 348, 350, 356, 357, 369, 370, 372-378, 381,
   384, 385.
Tshelnokov 314.
Tshernomasov 370.
Tshernov 110, 369, 374, 375.
Tsibikovin 146.
Turgenjev 47, 398

Uhtomski, ruhtinas, 140, 146-148, 290.
Uljanov, Aleksanteri, 108.
Uljanov, Vladimir, ks. Lenin.
Urquhardt 43, 288.
Urosov, ruhtinas, 53, 241.

Wallace 288, 289.
Valujev 39, 54.
Vannovski, sotaministeri, 113, 114, 128, 129, 133, 303.
Vannovski, eversti, 150.
Varnava 324.
Weber 143.
Vereshtshagin 148.
Veselovski 91.
Viktorov 253.
Wilhelm I 44, 129.
Wilhelm II 136, 152, 300, 308, 319, 368.
Virén 349.
Witte 69-71, 73, 75-81, 112, 113, 117-119, 124, 125, 141, 145,
   149-151, 207, 208, 213, 214, 217, 218, 220, 222, 223, 228,
   232, 233, 248, 253, 265, 277, 281.
Viviani 334.
Vladimir Aleksandrovitsh 56, 210, 232.
Voinovski 345.
Volkonski, ruhtinas, 260.
Vorontsov-Dashkov 168.
Vyshnegradski 67-72.

Yrjö, Serbian kruununprinssi, 295, 296.
Yrjö Mihailovitsh 334.

Zederbaum (Martov) 371.



Venäjän uusinta historiaa käsittelevää kirjallisuutta:


1. _A. Leroy-Beaulieu_: Tsaarien valtakunta ja venäläiset.
3 nidosta. 1881-1889.

2. _A. Thun_: Venäjän vallankumousliikkeiden historia. 1883.

3. _A. Rambaud_: Venäjän historia vanhimmista ajoista vuoteen 1884.
1885.

4. _K. Pobedonostsev_: Kootut kirjoitelmat. Moskovski Sbornikissa.
1886.

5. _v. Samson-Himmelstjerna_: Venäjä Aleksanteri III:n aikana. 1891.

6. _P. Miljukov_: Luonnoksia Venäjän sivistyshistoriaan.
3 sidosta. 1896-1903.

7. _S. Witte_: Itsevaltius ja semstvo. 1899.

8. _W. Kovalevski_: Venäjä 20. vuosisadan alussa. 1900. (Kokoelmateos.)

9. _v. Schulze-Gävernitz_: Kansantaloudellisia tutkielmia Venäjältä.
Venäläinen painos, johon Pietari Struve on kirjoittanut alkulauseen.
1901.

10. _Th. Schiemann_: Saksa ja suurpolitiikka. 1901-1914.

11. _K. Zilliacus_: Vallankumouksellinen Venäjä. 1903.

12. _P. Rohrbach_: Venäjän maailmanvalta Keski- ja Länsi-Aasiassa.
1904.

13. _Stepnjak_: Maanalainen Venäjä. 1905.

14. _V. Vittshevski_: Venäjän kauppa-, tulli- ja teollisuuspolitiikka.
1905.

15. _D. M. Wallace_: Venäjä. 2 nidosta. Saksalainen painos. 1906.

16. _M. Weber_: Venäjän siirtyminen valheperustuslaillisuuteen. 1906.

17. _Melnik_: Venäläiset Venäjästä. 1906. (Kokoelmateos.)

18. _Lenin (W. Uljanov)_: Kadettien voitto ja työväenpuolueen tehtävät.
1906.

19. _M. Zdziehovski_: Venäjän tärkeimmät tehtävät. 1907. (Saksalainen
painos.)

20. _M. Schlesinger_: Venäjä 20. vuosisadalla. 1907.

21. _V. v. Lignitz_: Venäläis-japanilainen sota. 2 nidosta. 1908.

22. _S. Witte_: Pakotettuja selityksiä. 1909.

23. _L. Markov ja A._: Venäjän yhteiskunnallinen liike 20. vuosisadan
alussa. 3 nidosta. 1909-1912.

24. _O. Hoetzsch_: Venäjä. Kuvaus sen vuosien 1904 ja 1912 välisen
historian perustuksella. 1913.

25. _Ruhtinas G. Trubetskoi_: Venäjä suurvaltana. Saksalainen painos.
1913.

26. _Sinovjev (Apfelbaum)_: Lenin. 1918.

27. _v. Freytagh-Loringhoven_: Venäjän vallankumouksen historia.
I osa. 1919.

28. _Komarov-Kurlov_: Venäjän keisarivallan loppu. 1920.



Tekijän käyttämiä lähteitä:


Vuodesta 1904 alkaen tekijä on koonnut aineksia "Venäjän uudempaan
historiaan". Runsaan saaliin ovat antaneet _aikakauskirjat_: Russkaja
Starina, Istoritsheski Vjestnik, Vjestnik Jevropy, Byloje,
Osvoboshdenie. _Sanomalehtiä_ on käytetty: Russkija Vjedomosti
(vapaamielinen), Birshevija Vjedomosti (imperialistinen), Novoje
Vremja (kansalliskiihkoinen), Rjetsh (kadettinen), Golos Moskvi
(lokakuulainen), Iskra (menshevistinen), Pravda (bolshevistinen) ja
Denj (sosiaalivallankumouksellinen). Päälähteenä molempiin viimeisiin
lukuihin on ollut tekijän 1 p:stä elok. 1914 suurella huolella pitämä
päiväkirja, käyttämällä samanaikaista sotakirjallisuutta, sanomalehtiä,
lentokirjasia, julistuksia sekä erästä Riian salapoliisin suurta
asiakirjanidosta, jonka se kaupungista poistuessaan 3 p. syysk. 1917
oli unohtanut ja joka m.m. sisälsi Pietarin poliisiosaston "erittäin
salaisia" ohjeita. Edelleen merkittiin päiväkirjaan Venäjän eri
seutujen tärkeiden tapahtumien silminnäkijäin persoonallisia
tiedonantoja.



VIITESELITYKSET:

[1] Mainittakoon vertauksen vuoksi Saksan valtakunnan väentiheys
1 p. jouluk. 1900 toimitetun väenlaskennan mukaan: 104 henkeä
neliökilometriä kohti.

[2] Koko arvonimistö luettelee 53 Venäjän tsaarin hallitsemaa maata,
viimeisinä Turkestan sekä Schlesvig-Holsteinin, Stormarnin,
Ditbmarschenin ja Oldenburgin herttuakunnat.

[3] Homjakov.

[4] Hän julkaisi 1835 Lontoossa kokoelman tärkeitä salaisia
asiakirjoja, jotka eräät Pietarin ulkoasiainviraston virkailijat olivat
hänelle myyneet. Myöskin Turkin hallitus oli käyttänyt hyväkseen
korkeamman venäläisen virkakunnan lahjottavuutta ja hankkinut itselleen
kokoelman salaisia asiakirjoja kuusikymmen- ja seitsenkymmenluvuilta,
jotka se sodan puhjettua Konstantinopolissa julkaisi. Se todistaa
Turkin valtionvirkamiesten olleen yhtä suuressa määrin ostettavissa ja
lähettiläs Ignatievin harjoittaneen uutteraa myyräntyötä: rupla pyöri
aina sulttaanin haaremiin saakka.

[5] E. von der Brüggen: Das heutige Russland 1902.

[6] Tämän teoksen kirjoittaja sai siihen aikaan milloin Leipzigistä
milloin Berliinistä painetun kirjaluettelon, jossa oli leima
"sensuurin sallima", ja johon oli kätketty "Osvoboshdenie", ohuelle
silkkipaperille painettuna.

[7] Vannovskin arvostelu vuodelta 1900: "Tulee kenties kulumaan
vuosisatoja ennenkuin Japanin armeija on saavuttanut ne siveelliset
perustukset, joihin europpalaisen sotajoukon järjestely nojautuu, ja
ennenkuin se voidaan asettaa samalle tasolle kuin jokin kaikkein
heikoin europpalainen armeija." Vielä epäedullisemmin I:n siperialaisen
armeijaosaston esikuntapäällikkö, kenraali Ivanov arvosteli Japanin
armeijaa: "Siltä puuttuu kaikkia sotilaallisia ominaisuuksia.
Esikuntaupseereilla ei ole kykyä eikä sota-asiain tuntemusta, mutta sen
sijaan he ovat täynnä kopeata luulottelua, komeilua ja omalaatuista
logiikkaa."

Venäjän pääesikunnan virallisesta esityksestä sodasta.

[8] Venäläis-ranskalaista selitystä 16 p:ltä maalisk. 1902, joka oli
vastaus englantilais-japanilaisen liittosopimuksen julkaisemiseen, ovat
poliitikot ja sitten myöskin historioitsijat epäselvän sanamuotonsa
tähden käsittäneet venäläis-ranskalaisen liiton laajennukseksi
Itä-Aasiaan, mitä se todellisuudessa ei ollut.

[9] Venäjän laki ymmärsi "vierasheimoisilla" (inorodtsy) vain Siperian
paimentolaisheimoja sekä juutalaisia, kielenkäyttö ja virallinen
puhetapa sitävastoin kaikkia valtakunnan kansoja, jotka eivät olleet
isovenäläisiä.

[10] Kirjoittajan tieto Ranskan ja sen pääesikunnan osallisuudesta
Suomen valtiosäännön kumoamiseen ja maamme oman sotalaitoksen
hävittämiseen lienee väärä. Ainakaan täällä Suomessa ei tunneta mitään,
joka sitä tukisi. Suom. muist.

[11] Niinkuin suomalainen lukija huomaa, ei kirjoittajan esitys
kieliasiasta ole aivan täsmällinen. Asetus venäjän kielen käytäntöön
ottamisesta annettiin vasta seuraavana vuonna, 1900, eikä koskenut
kaikkia, vaan ainoastaan ylimpiä virastoja. Ei myöskään ollut Suomen
virkamiehistössä huomattavissa mitään erityistä intoa "valtakunnan
kielen" oppimiseen. Suom. muist.

[12] Kirjoittajan esitys tästä asiasta ei ole aivan täsmällinen. Suomi
julistautui itsenäiseksi _joulukuun 6 p:nä 1917_, mutta sitä ennen,
s.o. Venäjän vallankumouksen ja tuon mainitun päivän välisenä aikana,
kaikki puolueet eivät suinkaan olleet aivan yksimielisiä
maan itsenäiseksi julistamisen viisaudesta tai mahdollisuudesta,
missä kohden muutos tapahtui ja yksimielisyys saavutettiin vasta
bolshevikkien noustua Venäjän hallitukseen saman vuoden syksyllä.
Suom. muist.

[13] Todellisuudessa nämä kielet ovat toisilleen paljoa läheisemmät
kuin mitä tästä voisi päättää. Suom. muist.

[14] Seuraavana vuonna Gapon palasi Pietariin ja aloitti uudestaan
kaksinaamaisen pelinsä kansanystävänä ja poliisiurkkijana. Hänen
kilpailijansa Asev ilmaisi tämän sosiaalivallankumoukselliselle
puolueelle, joka tuomitsi kuolemaan tuon tunnottoman papin. Huhtikuun
10 p. 1906 hänet houkuteltiin erääseen asumattomaan huvilaan Suomen
puolelle ja hirtettiin.

[15] Sieltä bolshevikit 1918 löysivät ne ja julkaisivat ne.

[16] Erään juutalaisen tilaston mukaan tapahtui Venäjällä yksin
marraskuussa 670 juutalaispogromia.

[17] Todellisuudessa kenraalikuvernööri vain joksikin aikaa lähti
erääseen venäläiseen sotalaivaan pakoon. Suom. muist.

[18] Tähän liittyvät salaiset asiakirjat julkaisi bolshevistinen lehti
Isvestija 8 p. syysk. 1918.

[19] Perustamalla työväenkuuria joulukuussa 1905 oli suurmaanomistuksen
prosenttimäärä alentunut 34:stä 32:een.

[20] P. Smirnovin "Lyhyt puutarhanhoidon oppikirja" sekä papiston
edustajat piirikunnansemstvon kokouksissa suosittivat tätä keinoa
käytännöllisimpänä ja halvimpana.

[21] Sotajoukkoon levitettäväksi tarkoitettu aikakauskirja "Sabijaka"
kehoitti yhdeksännessä numerossaan 3 p:ltä jouluk. 1914 sotamiehiä
surmaamaan naiset, lapset ja haavoitetut, tukehduttamaan saksalaiset
sairaanhoitajattaret ja leikkaamaan Venäjän sotavankeuteen joutuneilta
saksalaisilta naisilta rinnat.

[22] "Valloitettuun Galitsiaan hallitus lähetti venäläisen
virkamiehistön hylkyainekset, tehdäksemme asiamme siellä
europpalaiseksi häväistykseksi, jonka johdosta jälkeläisemme vielä
tulevat punastumaan." Maklakov duumassa 24 p. helmik. 1916.

[23] Unieeratuiksi sanotaan Rooman kirkkoon yhtyneitä
kreikkalais-katolilaisia, unioniksi heidän kirkkokuntaansa.

[24] Valheellisten ilmiantojen perustuksella sangen monet lähetettiin
Siperiaan. Siitä kertoo myöskin kenraali Pavel Kurlov v. 1920
Berliinissä ilmestyneessä teoksessaan "Venäjän keisarivallan häviö".
Hän oli 7 p:stä jouluk. 1914 1 p:ään syysk. 1915 Itämeren-maakuntien
kenraalikuvernöörinä ja tiesi poliisiosaston entisenä johtajana
joukoittain saapuvien ilmiantojen arvottomuuden ja valtiollisen
tarkoitusperäisyyden. Hän koetti vastustaa epäkohtaa, mutta siinä
menestymättä. Ilmiantajat, jotka Riiassa torjuttiin, kääntyivät ylimmän
sotajohdon esikunnan puoleen, joka otti huomioon typerimmätkin juorut.
Venäläisenä hallintomiehenä Kurlov ei nähnyt mitään väärää siinä, että
otti rahaa siitä, että päästi vankeudesta viattomia.

Kuvaavat hallinnon mielivaltaisuudelle ovat riikalaisen pastorin Eugen
Scheuermannin kohtalot. Marraskuussa 1905 hän huolimatta Riian
"liittokomitean" kiellosta oli edelleen lukenut kirkkorukouksen tsaarin
puolesta. Tästä uppiniskaisuudesta jokin salainen vallankumousoikeus
tuomitsi hänet kuolemaan. Tuomion toimeenpanemiseksi hänet kutsuttiin
erään muka heikkona sairaana olevan seurakuntalaisensa luo ja matkalla
häntä ammuttiin, niin että hän kaatui maahan. Pahasti haavoitetun
Scheuermannin onnistui pelastaa henkensä. V. 1915 vallankumoukselliset
ilmiantoivat hänet "tsaarihallituksen vihollisena" ja sen nojassa hän
tutkimatta karkoitettiin Siperiaan, jalassaan vielä murhayrityksessä
saamansa luoti. Vuoden 1917 vallankumouksen kautta hän muiden
karkoitettujen kanssa vapautettiin ja palasi Riikaan. Täällä
vallankumoustuomioistuin 1919 toisen kerran tuomitsi hänet kuolemaan
"vastavallankumouksellisena" ja hänet mestattiin.

[25] Kurlov, "Venäjän keisarivallan loppu", s. 320: "M. W. Rodsjanko
kertoi tästä teosta, niinkuin jostakin Venäjän aseiden loistavimmasta
voitosta Itämeren-maakunnissa. Totuus tuli kuitenkin pian tiedoksi ja
synnytti pääesikunnassa mitä suurinta tyytymättömyyttä, mutta
valtakunnanduuman presidentissä kiusallista hämmästystä."

[26] Tilastomies Isajevin arvioinnin mukaan oli pakolaisten
kokonaisluku kesällä ja syksyllä 1915 kaksitoista miljoonaa. "Semgora"
aloitti marraskuussa pakolaisten laskennan, mutta hallitus kielsi sen.

[27] Maaliskuun 2 p. 1917 lastattiin Vladivostokissa venäläisten
meriupseerien valvonnan alaisena 2,044 kultaharkoilla täytettyä kirstua
kahteen japanilaiseen risteilijään. Muuan kirstu meni rikki, niin että
näkyi mitä siinä oli. Se oli tsaarihallituksen viides ja viimeinen
kultalähetys Vladivostokin kautta ulkomaille.

[28] Tunnetuksi asia tuli vasta 25 p. maalisk. 1917.

[29] Aina vuoteen 1915 hänen nimensä oli Krieger. Jottei saisi
eroa virasta, hän muutti nimensä, mutta kieltäytyi kääntymästä
oikeauskoisuuteen. Siitä huolimatta hän 9 p. tammik. 1917
nimitettiin kulkulaitosministeriksi, koska tarvittiin kelvollista ja
rehellistä ammattimiestä saattamaan kuntoon Trepovin rappeuttamaa
rautatielaitosta.

[30] Peshehonov Russkija Vjedomostissa, n:o 1, 14 p. tammikuuta 1914.

[31] Svabodnaja Myslj (Vapaa ajatus), 26 p. maalisk. 1917.

[32] Menshikov 31 p. maaliskuuta.

[33] Brest-Litovskin rauhan jälkeen Saksan hallitus lähettiläänsä,
kreivi Mirbachin välityksellä vaati tsaarillisen perheen vapauttamista
ja lupaa sen lähteä Englantiin. Neuvostohallitus suostui siihen, mutta
ei pitänyt sanaansa. Huhtikuun lopussa 1918 tsaari perheineen vietiin
Tobolskista Jekaterinburgiin Uraliin. Täällä punakaartilaiset 17 p.
heinäk. 1918 murhasivat Nikolai II:n, hänen puolisonsa Alicen, hänen
poikansa Aleksein ja hänen tyttärensä Olgan, Tatjanan, Marian ja
Anastasian. Teko tapahtui yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean
puheenjohtajan Sverdlovin toimesta.

[34] Bolshevikit mestauttivat 1918 Russkin.

[35] Wendenin linnaväen sotamieskomitean puhemiehistön varoitus 5 p:ltä
toukokuuta, painettu sanomalehteen Rishkoje Utro 13 p. toukok. 1917.

[36] Riiassa mentiin niin pitkälle, että saksalaisia sotamiehiä
venäläisten toveriensa seurassa ilmestyi venäläisissä voimavaunuissa
Väinäjoen rannalla olevalle torille, joka oli väkeä täynnä, tekivät
siellä ostoksensa ja palasivat sitten saksalaiseen ampumahautaan.
Vastineeksi saivat venäläiset sotamiehet ottaa osaa erääseen
saksalaisten sotamiesten tanssitilaisuuteen Mitaussa.

[37] Tämä kongressi oli puhdasta ilveilyä. Valtuutetut olivat
rintamalta tuoneet mukanaan kolmesataa, osaksi sangen merkillistä
kysymystä, joihin väliaikaisen hallituksen oli vastattava. Yksi
toisensa jälkeen ministerit ilmestyivät puhujalavalle ja vastasivat
sotamiesten kysymyksiin, jotka koskivat sisä- ja ulkopolitiikkaa,
historiaa, kansantaloutta, sotataitoa ja palkankoroitusta. Kysymykseen,
miks'ei Nikolai II:ta oltu viety Pietari-Paavalin linnoitukseen, siellä
kansalle rahasta näytettäväksi, Kerenski vastasi sillä, ettei linnoitus
ollut mikään eläinnäyttely. Kysymykseen, miks'ei useampia kenraaleja
oltu erotettu, vastasi Gutshkovin apulainen, kenraali Novitski, että
niitä oli erotettu jo 115 ja että liittoutuneiden valtojen hallitukset
olivat jo siitäkin valittaneet.

[38] Porvarillisissa piireissä lausuttiin se kaiketi perätön epäluulo,
että grusialainen Tsheidse ei kunnian- ja vallanhimosta pitänyt kiinni
johdosta, vaan eräästä toisesta, salaisesta syystä. Sen mukaan hän
mielettömällä menollaan tahtoi aiheuttaa Venäjän valtakunnan perikadon,
jotta hänen Kaukasiassa oleva isänmaansa voisi nauttia turvattua
itsenäisyyttä.

[39] Neuvostohallituksen poliisiosaston olemassaolosta ei tekijä mitään
suoranaisesti tiedä. Erinäisistä tosiasioista voi kuitenkin tehdä sen
johtopäätöksen, että Tsheidse oli perustanut sellaisenkin osaston
entisistä tsaarinaikuisista salapoliiseista.

[40] Riiassa eräs sotamiesten ja palvelustyttöjen kokous 3 p.
heinäkuuta kielsi suunnitellun hyökkäyksen. Sitä ei tapahtunutkaan.

[41] Gutshkov Birshevia Vjedomostissa 8 p. elokuuta.

[42] Elokuun 3 p. 1914 eräs saksalainen pataljoona hyökkäsi
Kalishiin ja otti vangiksi muutamia venäläisiä virkamiehiä. Pietarin
sanomalehdistö sisälsi seikkaperäisen kuvauksen siitä, kuinka
"ihmistunteensa menettäneet saksalaiset" murhasivat heidät, ja lesket
ja orvot valittivat omaistensa surmaa. Vaikka vangitut virkamiehet
muutamia päiviä myöhemmin terveinä ja reippaina olivat palanneet
omaistensa luo ja eräät venäläiset lehdet sisälsivät siitä uutisen,
niin jäi kuitenkin sivistyneen venäläisen yleisön vakaumuksessa
"Kalishin raaka murhateko" kumoamattomaksi tosiasiaksi.

[43] Erään silminnäkijän, venäläisen tykistöaliupseerin, ilmoitus
tekijälle.

[44] Tshernovin vastalauseen johdosta Kerenski peruutti Trotskin
vangitsemiskäskyn. Heinäkuun 30 p. Trotski ilmestyi neuvoston
kokoukseen ja puolusti bolshevikkeja sitä syytöstä vastaan, että he
olisivat Saksan hallituksen asiamiehiä ja olisivat aiheuttaneet
heinäkuun 17 päivän kapinan. Molemmat syytökset olivat väärät, sanoi
Trotski, kapina oli muka syntynyt itsestään. Siitä huolimatta hän ja
Lunatsharski 5 p. elokuuta vangittiin. Lenin pakeni Apfelbaumin kanssa
24 p. heinäkuuta Mustamäkeen Suomeen.

[45] Mitä yksinkertainen sotamies ymmärsi bolshevismilla, osoittaa
erään upseerin kertomus tämän kirjan tekijälle. Eräässä sotamiesten
kokouksessa kesällä 1917 hän kysyi miehistöltä, mikä oikeastaan oli
bolshevikki, ja sai seuraavan vastauksen: "sellainen joka saa enemmän
(boljshe) maata". Jos asian näin käsitti, niin vain pölkkypäinen
sotamies ei ollut bolshevikki. Kuinka sotajoukossa pilkattiin Kerenskin
ylistämää "sodan jatkamista kunnes voitto saataisiin", todistaa eräs
sanomalehti Okopnaja Pravdassa (Juoksuhauta. -- Totuudessa) 1 p.
kesäkuuta julkaistu sotamieslaulu, jonka sisällys oli seuraava:
Eteenpäin arvelematta, niinkuin sinua on käsketty. Vuodata valittamatta
veresi, sinä vapaa -- hölmö! Taistele edelleen pelottomasti! Jos kaadut
kuolettavasti haavoitettuna, niin luot vapaudenvoittoja ja itse
räjähdät kuin koira. Hautasi päällä pitää sitten komeita pitojaan,
turvallisena omistuksessaan, kapitaalin valta.

[46] Ylioppilas Walter Heinrichsenin kuvauksen mukaan, joka
Mihailovskin tykistökoulun junkkarina oli ollut mukana Talvipalatsin
puolustamisessa ja siitä 1918 antoi tekijälle seikkaperäisiä tietoja.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Venäjän historia 1878-1918" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.