Title: Palestiinassa - Matkamuistelmia
Author: Hildén, Kaarle August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Palestiinassa - Matkamuistelmia" ***


PALESTIINASSA

Matkamuistelmia


Kirjoittanut

K. Aug. Hildén
Pastori


J. C. Frenckell ja Poika, Helsinki, 1891.



SISÄLLYS:

Alkulause
   I. Helsingistä Jerusalemiin
  II. Jerusalem ympäristöineen
 III. Betlehemiin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle ja Jordan'ille
  IV. Jerusalemista Tiberiakseen
   V. Tiberiaksesta Damaskukseen
  VI. Damaskus
 VII. Baalbek ja Libanon
VIII. Beyroth'ista kotiin



ALKULAUSE.


Kirjassa, jonka täten julkaisen, kertoelen siitä matkasta, jonka tein
täkäläisen saksalaisen seurakunnan kirkkoherran, t:ri G. v. Rohden'in,
kanssa keväällä 1890 Palestiinaan, Syriaan ja Egyptiin. Loppuun olen
liittänyt lyhyen kertomuksen olostani muutamissa Euroopan maissa; se ei
kyllä tarjoa mitään yleisempää hupia, mutta olen sen tähän pannut siitä
syystä, että kirjani on myöskin oleva virallinen matkakertomus, jonka
olen velvollinen jättämään Porvoon Tuomiokapituliin, koska nautin
matkarahaa.

Siitä aineesta, jota tämä kirja käsittelee, löytyy vierailla kielillä
monta suurta ja tieteellisessä suhteessa ansiokasta teosta, joitten
rinnalle ei tämä mitenkään voi eikä tahdokaan pyrkiä. Maanmiesteni
huomiota se kuitenkin herättänee sen tähden, että sen tekijä on
ensimmäinen suomalainen pappismies, joka jälkeen uskonpuhdistuksen
aikakauden on käynyt Palestiinassa.

Matkamuistelmissani olen kertoessani niistä paikoista, joissa kävimme,
usein viitannut raamattuun. Syynä tällaiseen menetystapaan on se
tarkoitus, jota kirjaa tehdessäni olen pitänyt silmällä. Olen, näet,
samalla kuin koetan antaa mahdollisimman selvän kuvan maasta, kansasta,
elämän tavoista, rakennustavasta j.n.e., tahtonut teroittaa lukijaini
mieleen pyhän raamatun totuuksia ja siten kohottaa heidän katseensa
maallisista, katoovaisista ijankaikkisiin, katoomattomiin. Olenko siinä
suhteessa onnistunut vai enkö, jätän päättämättä.

Kertomuksen laatimisessa olen seurannut matkalla kirjoittamaani
päiväkirjaa sekä maantieteellisiin ja historiallisiin erikoisseikkoihin
nähden kysynyt neuvoja monelta kirjailijalta. Niitten joukossa
mainittakoon tässä: Meyer'in "Reisehandbuch" vuodelta 1889,
"Durch's Heilige Land" kirjoittanut professori C. v. Orelli,
"Real-Encyklopädie", toimittanut t:ri Herzog, "Reseminnen från Egypten,
Sinai och Palestina", kirj. G. C. Beskow ja "Jesuksen elämä", kirj. t:ri
J. W. Farrar. Kertomus Damaskuksesta, Baalbekista ja Libanon'ista on
tekijän suosiollisella luvalla käännetty eräästä Saksan kielellä
julkaistusta matkakuvauksesta, jonka on tehnyt hyvä ystäväni ja
matkatoverini t:ri G. v. Rohden, joka niinä kahtena kuukautena, kun
olimme itämaisella matkallamme, uskollisesti jakoi kanssani matkan ilot,
surut ja rasitukset. Kiitos hänelle ystävyydestään, jonka aina säilytän
rakkaassa muistossa.

Lopuksi lausun sen toivomuksen, että tämäkin monessa suhteessa
puutteellinen teos, jonka kirjoittamiseen olen käyttänyt jokaisen
virkatoimiltani pääkaupungissa liikenevän hetken, tuottaisi Jumalalle
kunniaa ja herättäisi rakkautta häneen, Jesukseen Kristukseen, jonka
maallisen elämän vaiheista olen kirjassani saanut useasti huomauttaa.

Helsingissä 9 p. Kesäkuuta 1891.

K. Aug. Hildén.



I.

Helsingistä Jerusalemiin.


Pyhää Raamattua lukiessansa jokainen ehdottomasti luopi itsellensä
jonkunmoisen kuvan siitä maasta ja niistä paikoista, joista pyhä
historia kertoo. Kun lapsuutemme päivinä luemme esim. Abrahamista,
jolle Jumala, silloin kuin tämä vielä asui Mesopotamiassa, sanoi:
"Lähde maaltasi ja suvustasi ja isäsi huoneesta sille maalle, jonka
minä sinulle osoitan; ja minä teen sinut suureksi kansaksi ja siunaan
sinut ja teen sinulle suuren nimen, ja sinä olet siunaus" (1 Moos.
12:1, 2), ja kun sitten seuraamme hänen ja hänen jälkeläistensä
historiallista kehitystä, -- niin mitkä ajatukset ja mielikuvat silloin
heräävätkään sielussamme! Nämä mielikuvat ovat erilaiset eri ihmisillä,
aina sen mukaan, millainen kuvitusvoima ja millaiset sielunlahjat
kullakin on. Useimmiten tämä maa muistettavine paikkoineen kuvastuu
sielumme silmäin eteen mitä viehättävimmässä valossa, täynnä
ihanteellista kauneutta. Sellaiseksi ainakin minä sitä kuvittelin jo
varhaisimpina lapsuuteni päivinä. Ja tätähän ei sovikaan ihmetellä,
sillä Kaanaan maa, sehän oli "luvattu maa", "pyhä maa", jonka Jumalan
valittu kansa, Israel, sai perinnöksi, lukemattomia kovia
koettelemuksia, taisteluja ja tappioita kestettyään; sehän on maa,
jossa "maitoa ja hunajaa vuoti", jossa Israelin lapset "istuivat
viini- ja viikunapuitten varjossa" nauttien ylenmääräistä elämän onnea.

Mutta ei siinä kyllin, että me luomme mielikuvia ja käsityksiä
luvatusta maasta ja noista pyhistä paikoista, vaan monen sydämmessä
herää harras halu päästä omin silmin katselemaan noita seutuja ja omin
jaloin astumaan sillä maalla, jossa omaisuuden kansa on elänyt
omituista ihmeellistä elämätänsä, Herran johdolla käyden elämän kovaa
taistelua ja säilyttäen kalliin tietonsa yhdestä totisesta Jumalasta
keskellä pakanakansoja, jotka olivat vajonneet polyteismiin
(monijumaluuteen), pimeyteen ja valheeseen; jossa Herran valaisemat
profeetat julistivat totuutta, jotka kautta aikojen ovat valtavasti
vaikuttaneet ja jotka vielä tänäkin päivänä vaikuttavat lohduttaen,
kurittaen, kehoittaen ja rangaisten; jossa Elämän Herra, ihmiseksi
tullut Jumalan Poika Jesus Kristus, syntyi, eli, opetti, teki ihmeitä
ja vihdoin astui raskaat askeleensa Golgatan ristille, Jumalan
Karitsana kantaakseen maailman synnit; jossa hän kuoli, nousi haudasta
ja astui ylös taivaaseen; jossa sittemmin hänen apostolinsa elivät,
vaelsivat ja opettivat totuuksia, joita he hänen askeleitansa seuraten
olivat oppineet käsittämään. Palestiina eli luvattu maa on ihmeitten
maa, jossa joka ainoa paikka johtaa mieleen jonkun suuren tapahtuman,
joka läheisesti koskee kutakin ihmistä. Sen vuoksi liitää ajatus niin
useasti sinne, sen vuoksi nuorten sydämmissä, joissa tulevaisuuden
unelmat hallitsevat, herää niin usein harras halu päästä omin jaloin
astumaan tällä maalla. Vielä vanhuuden päivinä kuulet monen lausuvan:
"nuorena ollessani minä usein ajattelin: oi, kunpa kerran saisin
matkustaa Palestiinaan omin silmin katselemaan niitä paikkoja, joissa
Jesus vaelsi, opetti ja teki suuret ihmeensä!" Jerusalem, Betlehem,
Natsaret, Genetsaret j.n.e. ovat nimiä, joiden paljas mainitseminenkin
saattaa hienoimmat kielet sydämmissämme väräjämään, ne ovat paikkoja,
jotka salaisella lumousvoimalla viehättävät mieltämme, kun niistä
luemme tai kuulemme niistä puhuttavan.

Minäkin olin vuosikausia tuntenut sydämmessäni palavata halua kerran
päästä Palestiinaan, mutta tämän toivon toteuntuminen näytti
mahdottomalta. Esteitä ilmestyi aina monenmoisia, joista suurin
kuitenkin oli sopivan matkatoverin puute. Minusta oli, näet,
uhkarohkeata lähteä yksin vaeltamaan noita tuntemattomia ja vaarallisia
seutuja.

Mutta viime Maaliskuun keskivaiheilla sain sattumalta kuulla, että
virkaveljeni, täkäläisen saksalaisen seurakunnan pastori, Tohtori
Gustaf von Rohden, oli aikeissa lähteä seuraavan kuun alussa matkalle
Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin. Tuo kaukainen toive sydämmessäni
heräsi silloin vastustamattomalla voimalla uuteen eloon. Nythän oli
suurin este raivattu tieltä. Heti siis päätin lähteä matkalle yhdessä
Toht. Rohden'in kanssa. Matkavarustuksiin minulla oli valitettavasti
sangen lyhyt aika, sillä hän oli määrännyt lähtöpäiväkseen Huhtikuun 4
p:n, eikä vuoden aikakaan sallinut pitempää viivytystä. Päätimme
matkustaa yöjunalla Pietariin ja sieltä Buda-Pestin ja Konstantinopolin
kautta eteenpäin.

Määrätty päivä läheni, ja matkakapineet olivat järjestyksessä.
Kirkkaana ja kauniina nousi kevätaurinko idän taivaalle Huhtik. 4 p:nä,
joka sattui olemaan protestanttisen ja roomalais-katolisen kirkon
pitkäperjantai. Herran seurakunta vietti siis kalliin Vapahtajansa
kärsimyksen, ristiinnaulitsemisen, kuoleman ja hautaamisen muistoa.
Minullakin siis oli tilaisuus tänä muistorikkaana päivänä vielä mennä
rakkaitten seurakuntalaisteni kanssa Jumalan huoneeseen kuulemaan sanaa
"ristiinnaulitusta", avuksihuutamaan ja kiittämään Herraa sekä
rukoilemaan Jumalan siunausta matkalle. Outoja tunteita herätti
sydämmessä se tieto, ett'en moneen kuukauteen, -- Herra yksin tiesi
tokko enää milloinkaan -- saisi viettää jumalanpalvelusta näitten
seurakuntalaisten kera, joitten joukossa minulla on monta kallista
ystävää, joita olin syvästi kaipaava.

Ilta läheni, kello alkoi tulla yhdeksän, jolloin junan oli määrä
lähteä. Eräitten läheisimpäin ystäväini seurassa saavuin Helsingin
rautatienasemalle, jonne jo oli keräyntynyt lukuisa ystäväjoukko
hyvästijättämään. Muuan näistä ystävistä kuiskasi korvaani
lohdutukseksi pitkää matkaa varten seuraavan jalon raamatunlauseen:
"Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä harhaile, sillä minä
olen sinua Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan myös sinua ja
tuen myös sinua minun vanhurskauteni oikealla kädellä" (Jes. 41:10).
Hetkisen kuluttua saapui matkatoverini, hänkin ystäviensä seuraamana.
Vielä kotvanen, lämmin kädenlyönti, juna vihelsi lähtömerkin. "Herra
olkoon kanssanne; hyvästi, hyvästi!" kuului ystäväin huulilta. Ja
varmaankin monen sydämmestä nousi Kaikkivaltiaan istuimen luo harras
rukous, että Hän varjelisi meitä tällä pitkällä, vaarallisella matkalla
ja antaisi meidän onnellisesti saapua takaisin kotiin. Näin olimme
alkaneet matkan Pietaria, Venäjän pääkaupunkia, kohden, jonne saavuimme
seuraavana päivänä klo. 11 e.pp.

Nuo muutamat tunnit, jotka meidän oli viipyminen Pietarissa, eivät
olleet minulle kaikkein mieluisinta laatua, syystä että alussa näytti
siltä, kuin minun olisi ollut pakko keskeyttää matkani ja erota
toveristani. Syy siihen oli taloudellista laatua. Meidän hyvässä
pääkaupungissamme en ollut ainoastakaan pankista saanut kultafrankin
rahoja, joita olisin matkalla tarvinnut, jonka vuoksi lunastin
Buda-Pestissä maksettavan vekselin. Viimeisessä hetkessä
matkasuunnitelmamme kuitenkin muuttui siten, ett'emme tulleetkaan
matkustamaan äsken mainitun kaupungin kautta, vaan suoraa tietä halki
Venäjän maan. Tämän ilmoitin johtajalle siinä pankissa, josta olin
vekselin ostanut. Hän lupasi hyväntahtoisesti seuraavana aamuna
sähköteitse ilmoittaa asiasta erääseen Pietarin pankkiin, jotta minä
saisin sieltä nostaa rahat. Mutta sähkösanomaa ei ollutkaan tullut, eikä
sitä kuulunut koko sinä aikana, jolloin minä pankissa odotin. Monen
mutkan perästä minä kuitenkin sain pankinjohtajan uskomaan, että minä
olin se, joksi itseni ilmoitin ja että kuljin rehellisillä teillä, ja
hän maksoi minulle puheena olevan vekselin. Tässä puuhassa oli kuitenkin
aika kulunut niin täpärälle, että minä töin tuskin kerkisin ajoissa
junalle. Matkatoverini, jolla ei ollut vähääkään aavistusta minun
pulastani, oli levottomana odottanut minua ja asettanut kaikki kuntoon
matkaa varten. Piletti ostettiin aina Odessaan asti. Nyt alkoi siis tuo
pitkä matka kautta avaran Venäjän maan. Levottomana odotellessaan oli
matkatoverini saanut itselleen istumapaikan muutamassa vaunussa, jossa
kuitenkaan ei ollut sijaa minulle. Meidän täytyi siis olla erossa koko
matka Pietarista Moskovaan. Ainoastaan suuremmilla asemilla saimme
tavata toistamme. Kansaa oli tungokseen asti kaikissa vaunuissa, ja,
joka kerran oli paikan saanut, sen täytyi istua siinä ihan kuin kiinni
naulittuna. Keskellä ihmisjoukkoa, jonka kieltä en ymmärtänyt enkä
osannut puhua, oli minulla aikaa vaipua omiin ajatuksiini, jotka nyt
kokonaan minut valtasivat. Viime päivien tapahtumat, itse matkan
tarkoitus j.n.e. esiintyivät selvinä sieluni silmäin eteen. Tulevaisuus
kangasti edessäni tuntemattomana mutta ihanteellisen kauniina. Odotinhan
niin paljon tästä matkasta. Nythän oli toteutuva tuo kaukainen toiveeni
kerran päästä pyhään maahan, ihmeitten maahan. Mutta matka tuntui niin
pitkältä ja vaivaloiselta, se oli täynnä lukemattomia vaaroja ja
vastuksia. Sen vuoksi lähetin palavan rukouksen Herran puoleen, joka
kuulee sydämmemme hiljaiset huokauksetkin:. "Herra, anna minulle voimaa
voittamaan kaikki vastukset ja suojele minua kohtaavista vaaroista;
vahvista ja tue ruumistani ja sieluani kaikkivaltiaalla kädelläsi!" Ja
tämä rukous loi sieluuni ihmeellisen rauhan; minä olin vakuutettu siitä,
että Herra oli oleva kanssani matkalla.

Ne seudut, joita Pietarin ja Moskovan välisellä matkalla saattoi vaunun
ikkunasta nähdä, olivat tosin laajat, mutta tuiki yksitoikkoiset. Niin
kauas kuin silmä kantoi, näki edessään viljeltyjä ketoja tai aavoja
aroja. Siellä täällä oli joitakuita kurjannäköisiä kyliä, muutamia
taloja ja joku kreikkalais-katolilainen kirkko, jotka loivat
ympäristöön jonkun verran vaihtelevaisuutta. Matkatoverini ristivät
rintaansa joka kerta, kuin juna kulki jonkun kirkon ohitse. Etenkin oli
muuan minun läheisyydessäni istuva, puoleksi herran, puoleksi
talonpojan näköinen henkilö, jolla oli hurskaat, milt'ei askeettiset
kasvot, hyvin tunnollinen tämän velvollisuuden täyttämisessä.

Vähitellen alkoi aurinko laskeutua ja varjot pitenivät. Yö saapui, yö,
joka ei laisinkaan ole mieluisa sille, jonka täytyy viettää levon aika
rautatievaunussa vierasten ihmisten keskellä, joiden kieltä ei ymmärrä.
Paitsi sitä, että ehdottomasti tuntee jonkuulaista levottomuutta
tavaroittensa ja matkarahojensa säilymisestä, oli minun ahtauden vuoksi
mahdoton nukkua. Aika kului siis ylen hitaasti. Aamun tulo oli, kuten
ainakin sellaisissa tilaisuuksissa, hartaasti odotettu. Idän taivas
alkoikin vähitellen ruskottaa ja pian nousi aurinko kirkkaana, tuoden
mukanansa kauniin päivän. Se oli Huhtikuun 6 päivä. Kotimaassa, jossa
ajatukset yhä vaan asuivat, alkoivat ihmiset jo varustautua kirkkoon
oikealla tavalla viettääksensä tätä päivää. Sehän oli koko
protestanttisen kristikunnan pääsiäinen. Mieleeni johtui kalliin
Vapahtajamme ylösnouseminen, joka tänäpäivänä oli tutkisteluaineena
kaikilla kristityillä. Luin päivän tekstin ja evankelistain kertomukset
tästä jalosta aineesta, joka aina antaa uutta elämän voimaa kristitylle
maallisen vaelluksen aikana, olkoonpa hän missä paikassa ja millaisissa
oloissa tahansa. Annoin ajatusteni seurata vaimoja ja opetuslapsia
Jesuksen haudalle ja riemuitsin siitä, että minunkin matkani määrä oli
päästä sille paikalle, jossa tämä suuri ihme kerran on tapahtunut.
Sydämmeni täyttyi ilosta, ja minä kiitin elämän Herraa, joka syntisten
puolesta oli voittanut synnin, kuoleman sekä pimeyden voiman, ja
samalla tuntui tulevaisuus niin turvalliselta, kun tiesin, että elävä
Vapahtaja, synnin ja kuoleman voittaja, on meidän luonamme joka päivä
sanansa ja lupauksensa mukaan. Tällaiset ajatukset virkistävät mieltä
aution seudun läpi matkustaessa ja tuovat sieluun iloa ja rohkeutta.

Klo. 9 saavuimme Moskovaan, Venäjän sydämmeen ja muinaiseen
pääkaupunkiin. Siellä viivyttiin kolme tuntia.

Päivä oli kirkas ja ihana, ilma leuto, vaikka lunta vielä näkyi siellä
ja täällä kedoilla, ja kylmät tuulen henkäykset ilmaisivat, ettei kevät
vielä ollut tykkänään voittanut talven valtaa. Ei ainoatakaan pilveä
näkynyt kirkkaalla taivaalla. Kaikki luonnossa ennusti hyvää,
virkistäen yöllisestä valvonnasta väsyneen mielen. Heti asemalle
saavuttuamme tilasimme issikan, joutuaksemme niin pian kuin mahdollista
katselemaan kaupunkia, josta olimme kuulleet niin paljon puhuttavan.
Meille oli sanottu: "Ken mielii vähänkin oppia tuntemaan Venäjätä,
hänen täytyy nähdä Moskova." Etenkin käytimme nämät kolme tuntia tuon
kuuluisan Kremlin näkemiseen. Tämähän on Venäläisten mielestä kaikista
pyhin paikka koko valtakunnassa ja sitäpaitsi on se koko Moskovan
kaunistus. Kremlin muodostavat lukuisat kirkot ja keisarilliset
palatsit, jotka ovat rakennetut eräälle kukkulalle ja muurilla erotetut
muusta kaupungista. Kun "pyhän portin" kautta astuu Kremliin, täytyy
jokaisen jo portilla paljastaa päänsä. Venäläinen tekee sen lisäksi
ristinmerkin ja tuntee pyhää liikutusta; sillä hän tietää olevansa
pyhällä paikalla. Meidänkin täytyi paljastaa päämme portilla.
Kirkoista, joissa kävimme, on _Uspenskin_ katedraali suurin ja kaunein.
Siellä kruunataan Venäjän tsaarit, ja jo senkin vuoksi se on muita
pyhempi ja arvokkaampi. Rakennustavan puolesta se ei eroa tavallisista
Venäjän kirkoista. Itse sisustus on komea ja kallisarvoinen. Jo sisälle
astuessaan huomaa katsoja kolme ylen paksua, kallisarvoista pylvästä.
Jos luopi silmänsä mihin tahansa, niin joka paikasta huomaa, ett'ei
jumalankuvain eikä muiden koristusten suhteen ole tahdottu säästää
vaivoja eikä kustannuksia, kun on tahdottu saada tämä temppeli
ihanteellisimman kauniiksi. -- Venäläiset, jotka seuraavat vanhaa ajan
lukua, viettivät par'aikaa palmusunnuntaita, ja meidän kirkkoon
tullessamme toimitettiin juuri jumalanpalvelusta. Uspenskin katedraali
oli ahdinkoon asti täynnä kansaa, ja suunnattomat ihmisjoukot oven
ulkopuolella odottivat tilaisuutta päästä tähän pyhään paikkaan. Mekin
asetuimme odottavain joukkoon ja saimme seistä puolen tuntia oven
takana, ennenkuin pääsimme sisälle. Noin viisi sataa ihmistä, etenkin
miehiä, sekä ylhäisiä että alhaisia, tuli ulos kirkosta, sill'aikaa
kuin me odotimme. Suurella vaivalla saimme me joukon mukana
tunkeutuneeksi kansan täyttämään temppeliin. Kirkossa tuoksui pyhä
savu, erinomaisen kaunis kuorolaulu kehoitti läsnäolevia hartauteen, ja
joukko kallisarvoisiin messupaitoihin puettuja pappeja toimitti
jumalanpalvelusta. Seurakunnan käytös sekä kirkon sisässä että sen
edustalla todisti, että Venäläinen suuresti kunnioittaa pyhiä asioita,
temppeliä ja jumalanpalvelusta. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja hyvä
järjestys.

Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa kauan viipyä tässä temppelissä, sillä
aika alkoi käydä tiukalle. Kello oli hetkisen kuluttua 1/2 12, ja
meidän oli joutuminen junalle, jonka oli määrä klo 12 lähteä Kieviin ja
Odessaan. Moskova -- sivumennen mainitakseni -- ei tehnytkään meihin
erittäin suurenmoista vaikutusta, kun Pietarin kaupungin loisto ja
komeus oli vielä tuoreessa muistossa. Huoneet olivat mataloita, ja
yleinen siisteys ei ollut läheskään niin hyvällä kannalla, kuin olimme
odottaneet. Ilman kaipausta jätimme siis kaupungin, jatkaaksemme matkaa
etelään käsin. Edessämme oli kahden vuorokauden matka, jonka kestäessä
piti pysähdyttämän ainoastansa 2-3 tunnin ajaksi Kiev'iin.

Taaskin olivat rautatievaunut tungokseen asti täynnä; vaikea oli saada
siedettävää istumapaikkaa. Ensimmäinen ajatus istumaan päästä oli
taaskin: "mitenkä tällaisessa ahtaudessa saa yön kulumaan, kun ei
nukkumisesta voi olla puhettakaan." Mutta muu ei auttanut kuin tyytyä
osaansa. Tie kulki taaskin poikki aavojen tasankojen, jotka enimmäkseen
olivat viljelemättömät. Tuskinpa missään voipi matka tuntua
yksitoikkoisemmalta, kuin näillä seuduin. Varsinkin Suomalaiselle, joka
on tottunut näkemään vuoria, laaksoja, järviä ja virtoja, tuntui tämä
sanomattoman vastenmieliseltä. Sentähden hän kaipaa jonkunmoista
muutosta, jotain vaihtelevaisuutta, vaan turhaan, sillä tuntikausia
saapi katsella yhä vaan samaa. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkee vaan
aroja, jotka vielä tähän vuoden aikaan olivat paksun lumen peitossa.
Vasta silloin, kuin tulimme lähelle Kieviä, saivat seudut toisen
muodon. Näimme etäisyydessä vuoria eli oikeammin ylänköjä, yksinpä
vettäkin. Mitä edemmä matka kului, sitä enemmän aloimme ikävöidä
Kiev'iä, tuota Venäjän ensimmäistä pääkaupunkia. Oli jo Huhtikuun 7 p:n
ilta lähenemässä, kun muuan matkustajista, joka oli syntyjään
saksalainen, mutta oli vuosikausia oleskellut Moskovassa, lausui ilosta
loistavin silmin: "Kas, tuolla on vihdoinkin Kiev; tuolla näette
kirkot; tuolla ovat kukkulat; tuolla virtaa joki." Niinpä tottakin,
Kiev oli lähellä; me lähestyimme Dniepr-jokea, jonka rannalla Kiev'in
kauniit kirkot ja kunnianarvoisten luostarien muurit kohoavat korkeutta
kohden.

Kiev'iin pysähtyi juna 3 tunniksi, joka aika täytyi tarkoin käyttää,
jos mieli jossakin määrin oppia kaupunkia tuntemaan. Me kiiruhdimme
suoraa päätä saksalaisen papin luo, jonka tapasimmekin kotona. Pastori
W., 45 vuoden ikäinen mies, on ollut Kiev'issä 16 vuotta
sielunpaimenena ja tuntee sen vuoksi sangen tarkoin kaupungin ja
sikäläiset olot. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan ja sanoi, että
hänellä oli harras halu seurata meitä pyhälle maalle, mutta
virkavelvollisuudet estivät häntä näin pitkälle matkalle lähtemästä. Ja
vaikka yksin hänen rouvansakin kehoittamalla kehoitti häntä lähtemään
meidän seurassamme tuolle "intresantille retkelle", niin oli hän
pakotettu jättämään tuumansa tulevaisuuden varaan. Hän sanoi olevansa
hyvin tyytyväinen seurakuntaansa, johon kuuliin 2,500 à 2,800 jäsentä,
enimmäkseen luterilaisia. Myöskin on mainitussa seurakunnassa
reformeerattuja ja herrnhuteja, joiden sielunhoito on pastori W:n sekä
hänen virkaveljensä pastori J:n huolena. Seurakunnalla on oma kaunis
kirkkonsa sekä koulu ja pappila.

Viivyttyämme hetkisen aikaa pastori W:n kodissa, lähti hän näyttämään
meille kaupunkia, jossa on 200,000 asukasta. Kauniissa vaunuissa,
joiden eteen oli valjastettu kaksi hyvää hevosta, kuljetti hän meitä
paikasta paikkaan, jotta tuon lyhyen odotusajan kuluessa olisimme
ennättäneet nähdä edes muutamia kaupungin merkillisimmistä paikoista.
Näistä mainittakoon, paitsi kaupungin kauniita ympäristöjä ja ihania
puistoja, joita tapaa kaikkialla, Pyhän Antrean kirkko, joka kaupungin
keskiosassa majesteetillisena kohoaa korkeutta kohden, sekä Sofian
kirkko. Myöskin on muutamia muistopatsaita, esim. eräs ruhtinas
Gmilitzky'n kunniaksi pystytetty. Kadut ovat leveät ja säännölliset,
talot uudenaikaiset, useissa paikoin palatsintapaiset. Pastori W.
mainitsi, että kaupunki on niinä 16 vuotena, joina hän siellä on
asustanut, kaikin puolin melkoisesti edistynyt. Rautatie on suureksi
osaksi ollut syynä tähän edistykseen.

Saatuamme suosituskirjeen saksalaisen seurakunnan pastorille Odessaan,
lausuimme sydämmelliset jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka
oli tuona lyhyenä oloaikanamme Kiev'issä toimittanut meille niin paljon
iloa, ja läksimme taas matkalle. Vielä yö ja kappale seuraavata päivää
oli meidän matkustaminen rautatiellä. Edessämme oli taasen tasanko,
ääretön, taivaan rantaa tavoitteleva tasanko. Uupuneina pitkästä
rautatiematkasta, jonka kestäessä emme olleet saaneet sanottavasti
levähtää, saavuimme tiistaina Huhtik. 8 p. klo 11 Odessan
rautatienasemalle, josta suoraa päätä lähdimme laivarantaan
tiedustamaan, millä laivalla pääsisimme poikki Mustanmeren
Konstantinopoliin. Toivomme mukaan tapasimmekin täällä "Asof"-nimisen
höyrylaivan, jonka oli määrä samana päivänä klo 4 lähteä kyntämään
Mustanmeren aaltoja, saattaen matkustajia Turkin pääkaupunkiin.
Vietyämme matkakapineet mainittuun höyrylaivaan ja ostettuamme piletit,
lähdimme tervehtämään saksalaisen seurakunnan pastoria, joka,
vastaanotettuaan meidät erittäin ystävällisesti, lähti näyttämään
meille tuota suurta kaupunkia, joka käsittää 300,000 asukasta ja oli
Venäjän etevimpiä kauppakaupunkeja sekä, rakennettuna eräälle
Mustanmeren rannalla olevalle ylänteelle, on asemansa puolesta hyvin
kaunis. Siellä olevaan saksalaiseen seurakuntaan, jolla on oma
kirkkonsa ja koulunsa, kuuluu 5-6 tuhatta jäsentä, jotka tunnustavat
luterilaista uskontoa. Luterilaisen seurakunnan ohessa on kaupungissa
myöskin noin 300 jäsentä käsittävä reformeerattu seurakunta, jolla on
oma pappinsa.

Meidän ollessamme pastori B:n luona toimitettiin meidän matkapassimme
Turkin konsulin tarkastettaviksi. Tällainen tarkastus on aivan
välttämätön, sillä ilman sitä emme olisi saaneet astua laivaan, emmekä
myöskään olisi päässeet Konstantinopoliin.

Lausuttuamme jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka saattoi
meitä laivasillalle, alotimme tuon 36 tuntia kestävän matkan
Mustanmeren poikki, tuota asemansa puolesta ylistettyä Konstantinopolia
kohti. Ilma, joka monta päivää oli ollut kirkas ja lämmin, muuttui
yht'äkkiä kolkoksi ja sateiseksi.

Synkkänä ja uhkaavana lepäsi Mustameri edessämme. Salainen pelko
sydämmessä alotimme siis matkan tuolla vaarallisella merellä, joka
usein myrskysäällä on saanut aikaan suuria hävityksiä. Laiva, joka oli
sangen mukavasti sisustettu, huojuikin ankarasti pimeän tultua ja
kautta koko yön. Kaiken yötä satoi ankarasti, mutta aamulla klo 8
aikaan alkoivat aamuauringon säteet hajoittaa pilviä, ja klo 11 aikaan
oli ilma mitä ihanin, ainoastaan hiljainen tuuli keinutteli laivaa. --
Matkustajat laivalla muodostivat kirjavan joukon; siinä oli
kaikensukuisia ja kaikenkielisiä kansoja. Keskikannella oli suuri parvi
tatarilaisia, miehiä ja naisia "mollah'insa", eli pappinsa vartioimina.
Naisilla oli hunnut silmillä, miehet olivat jotenkin repaleisissa,
ohuissa lammasnahkapuvuissaan. Kenties he olivat matkalla Mekkaan,
saadaksensa Kaabassa, muhammettilaisten etevimmässä temppelissä,
palvella Allah'ia. Etu- ja takakannella taas oli ranskalaisia herroja
ja naisia, jotka hilpeän iloisina ja samalla sievistelevän sirosti
lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia. Sen lisäksi oli seurassa
turkkilaisia, jotka vilkkaasti puhelivat keskenään. Heidät tunsi
punaisista päähineistään (fezeistä), joiden mustat tupsut olivat
vilkkaassa liikkeessä heidän puhuessaan. Englantilaiset, joita laivalla
oli muutamia, tunsi vakaasta, arvokkaan hienosta käytöksestä.

Paitsi monenkaltaisia ja erikielisiä ihmisiä, oli laivalla suuri joukko
nautaeläimiä, jotka nekin olivat matkalla meren toiselle puolelle ja
sieltä sitten ties minnekä. Niiden luku nousi ainakin sataan. Sen
lisäksi kuului vielä matkaseurueeseen lukematon joukko siipikarjaa,
jonka keskeltä kuului yötä päivää kova kaakotus, ja pikku porsaita,
jotka pahasti vinkuivat. Näinmuodoin oli höyryalus monessa suhteessa
enemmän karjakarsinan kuin matkustajalaivan näköinen.

Kaunis ja suloinen Huhtik. 9 p. kului nopeasti, suoden meille
tarpeellista lepoa vaivaloisen rautatiematkan jälkeen. Illalla saimme
ihailla auringon laskua, joka olisi ollut mitä ihanin, elleivät
muutamat vähäpätöiset pilventönkät viimeisessä hetkessä olisi
verhonneet laskeuvaa aurinkoa. Viimeksi mainittu seikka antoi meille
aihetta pelätä: kunhan vaan ei huomisaamu, jolloin meidän oli
kulkeminen Bosporoksen läpi Konstantinopoliin, muuttuisi sateiseksi ja
meiltä menisi hukkaan mitä nautintorikkain hetki. Vielä yö -- ja
seuraavana aamuna tiesimme siis olevamme kauan kaihoamaimme Itämaitten
portilla.

Jo varahin kl. 1/2 3 aikaan torstaiaamuna Huhtik. 10 p. herätti meidät
suloisesta aamu-unesta ankara laivan kannelta kuuluva jyrinä, sillä
ankkuri laskettiin. Siitä huomasimme, että olimme jo saapuneet
Bosporoksen salmen suulle. Siinä meidän täytyi odottaa, kunnes aurinko
oli noussut, sillä yksikään laiva ei saa kulkea Bosporoksen läpi ennen
auringon nousua. Tätä kieltoa, joka on toimeenpantu jossain
rauhansovinnossa, täytyy jokaisen ilman poikkeusta noudattaa. Tämän
odotuksen aikana oli meillä kyllin aikaa valmistautua katselemaan sitä
suuremmoista näköalaa, joka hetkisen kuluttua oli avautuva eteemme.
Huomio oli tarkoin kiintynyt siihen, mitä nyt oli tuleva. Tämän
odotuksen aikana tapahtui matkatoverilleni pieni vahinko, sillä hän
matkakapineita kootessaan epähuomiosta kaatoi erään turkkilaisen
appelsiinikorin, niin että kaikki appelsiinit vierivät pitkin salin
lattiaa. Meillä oli suuri työ, ennenkuin saimme hedelmät kootuiksi
koriin ja asetetuiksi uudestaan järjestykseen. Ensiksi oli turkkilainen
hiukan harmissaan, mutta sitten hän leppyi ja näytti unohtaneen koko
jutun. Kello alkoi olla kuusi; idän ilma kävi punaiseksi ja aurinko
nousi taivaalle kirkkaana ja kauniina. Vielä hetkinen, muutamia
turkkilaisia postinkuljettajia tuli laivaan, ja laiva lähti liikkeelle.
Aamuilma tuntui kolealta ja kylmä tuuli teki olon laivan kannella vähän
vastenmieliseksi. Ihanat Bosporoksen rannat, joita kaunisti kevätkesän
kaunis vihannuus, pidättivät meitä kuitenkin kannella. Ja kun olimme
hetkisen katselleet noita ihmemaisemia, niin emme enää kylmää
tunteneetkaan. Huomiomme niin täydellisesti kiintyi meitä ympäröiviin
näköaloihin, että vilun tunne oli aivan poissa. Minun on mahdoton tässä
kuvata kaikkea sitä kauneutta, joka meitä ympäröi niiden 2 tunnin
kuluessa, joina höyrylaiva hiljaa luisti noiden korkeiden rantain
välitse kohden Konstantinopolia. Minulla tarvitsisi olla taidemaalarin
sivellin, voidakseni edes jossakin määrin kuvata niitä näköaloja, jotka
kevään raikkaassa vihannuudessa aamuauringon valaisemina avautuivat
eteemme. Molemmin puolin salmea, Aasian kuten Euroopankin puolella,
näkee mitä ihanimpia, moneen eri tapaan rakennettuja huviloita.
Useimmissa on tasaiset katot, jotka aina muistuttavat meitä siitä, että
olemme Itämailla. Uljasten puistojen, tuhansien hedelmäpuiden ja
loistavien kukkaispenkereiden ympäröiminä ne jättävät mieleen
katoamattoman muiston. Minä en uskalla ryhtyäkään kuvailemiseen, kun jo
edeltä päin tiedän kykenemättömyyteni siihen; kuvaus ei vähimmässäkään
määrässä vastaisi todellisuutta. Täytyy omin silmin nähdä tämä maisema,
saadakseen siitä oikean kuvan; sitä ei käy kynällä piirtää paperille.
Minä olen matkustanut Rein-joella ja nähnyt sen ihanat rannat
viinitarhoineen ja linnoineen, mutta Bosporos voitti kaiken sen
ihanuuden.

Mutta kauneimmatkin hetket ihmiselämässä häiriytyvät jostakin
vastenmielisyyden tunteesta, joka myrkyn tavalla hiipii turmelemaan ja
hävittämään. Eheän täydellistä nautintoa ei ole tässä syntisessä
maailmassa, tässä murheen laaksossa. Niin kävi nyt meillekin. Me
halusimme rauhassa nauttia kaikkea tätä ihanuutta, kuin Luoja oli
runsaalla kädellä kylvänyt luontoon; mutta pianpa meidän täytyi herätä
muistamaan, että vielä elimme synnin ja pahuuden maailmassa. Kuin
lähestyimme kuuluisaa suurvaltojen riitakapulaa Konstantinopolia,
Turkin vallan pääkaupunkia, jonka mielivallan ja julmuuden alla
kauneimmat maat ja monet kansat huokailevat, näimme matkan päässä
mustan jonon veneitä eli n.s. "kaikeja", väestönä kiljuvia ja pauhaavia
ihmisiä, jotka olivat tuota pikaa tulevat vaivaamaan meitä perin
vastenmielisellä tunkeilevaisuudellaan. Ja jo ennen, kuin höyrylaiva
vielä oikein pysähtyikään, takertuivat ne kiinni sen sivuihin ja
kiipesivät uskomattoman notkeasti ylös laivan kannelle joka puolelta.
Tuossa tuokiossa olimme noiden kiusanhenkien ympäröiminä, jotka
pakkautuivat joka taholta luo. Väkisinkin olivat ne riistää
matkatavarat ihan käsistämme. Kaikki tarjoutuivat meille kantajiksi ja
oppaiksi. Tuossa tunkeilussa täytyi käyttää kaikkea kykyään, voidakseen
pidättää heitä edes hiukankaan erossa ja säilyäkseen heidän
ryösteliäisyydeltänsä, joka näytti olevan vallan rajaton. Tässä saimme
siis ensi kerran vähän tutustua itämaiden satamatapoihin ja näihin
sellaisen kansan hurjiin poikiin, johon sivistys on vielä hyvin vähän
päässyt leviämään, ja jonka keskuudessa raaka voima vaikuttaa enimmän.
Sama näytelmä uudistui sitte jokaisessa seuraavassakin satamassa. Senpä
tähden niitä lähestyessä aina tuntuikin sisällistä levottomuutta;
olihan jo edeltä päin tietty, miten suuria hankaluuksia aina oli maalle
menossa.

Viimein onnistui meidän saada toimeen sopimus erään oppaan eli
"dragomaanin" kanssa, joka osasi vähän saksaa ja näytti hiukan
rehellisemmältä kuin toiset. Hän suostui määrä maksusta viemään meidät
sille höyrylaivalle, joka oli samana päivänä iltapuolella lähtevä
_Smyrnaan_, ja muuten opastella meitä kaupungissa. Hänen "kaikiinsa"
kannettiin matkatavaramme ja me siis jätimme "Asofin" turkkilaisineen,
tatarilaisineen, siipikarjoineen ja porsaineen, jossa laivassa jo
olimme jotenkin ruvenneet viihtymään, vaikka seura siinä olikin niin
kirjava. "Diana," se itävaltalainen laiva, jossa meidän tuli jatkaa
matkaamme, oli aivan lähellä, niin että muutamassa minuutissa pääsimme
sen sivulle. Kuitenkin oli meidän käytävä tullissa ennenkin saimme
toimittaa matkatavaramme uuteen laivaan. Tulliin nähden mainittakoon
tässä huvittava tapaus kuvaamaan Turkin valtakunnan tullioloja. Kuin jo
aioimme nostattaa kapineitamme Dianaan näimmekin pienen veneen eli
"kaikin", jossa istui kaksi miestä, kiiruhtavan luoksemme. Opas selitti
niiden olevan tullimiehiä, jotka tahtoivat tutkia tavaroitamme, mutta
lisäsi heti: "jos annatte heille 5 piasteria (noin 1 mk. 10 p:iä), niin
kyllä he tyytyvät ja menevät tiehensä." Ryhtymättä aukomaan
katseltavaksi tavaroitamme, joissa ei mitään kiellettyä ollut, ja siten
hukuttamaan muutenkin niukkaa aikaa, annoimme ennemmin mielellämmekin
dragomaanille 5 piasterin rahan, jota hän sormiensa välistä näytti
tullimiehille. [Sittemmin saimme kokea monestikin, että aina täytyy
lahjomalla selvittää tullitarkastukset, vaikka ei olekaan mitään
kiellettyä tavaraa. Jos ei mitään anna, purkavat tullimiehet tavaroita
moneen kertaan, lausuen ehtimiseen "bachschisch" sanaa.]
Toinen heistä ensin teeskenteli inhoavansa sellaista tullaamistapaa,
ehkäpä rahan pienuuden tähden; mutta kuin dragomaani, pitämättä siitä
lukua, heitti sen hopearahan heidän veneeseensä, käänsivät he nopeasti
"kaikinsa" ja sousivat tiehensä, nähtävästi hyvin tyytyväisinä
saaliiseensa. Tullauksen puolesta oli tällä kertaa selvitty, vaikka
kyllä sellaisella tavalla, josta saimme huonot ajatukset koko Turkin
vallan tullilaitoksesta. Hyvässä rauhassa saimme sitte toimittaa
tavaramme laivaan ja lähteä maalle katselemaan kaupunkia.

Rannassa täytyi meidän näyttää matkapassimme vartiavirkamiehelle.
Onneksi olivat ne näytetyt Turkin konsulille Odessassa; muuten olisimme
ehkä saaneet kääntyä pois tyhjin toimin, pääsemättä Konstantinopoliin
tai koko Turkin valtakuntaan. Juotuamme dragomaanin neuvosta ensin
kahvia turkkilaistapaan varsin mitättömässä kahvilassa, kiiruhdimme nyt
pitkin lokaisia katuja _Galatan tornille_, jossa muukalaiset
tavallisimmasti ensinnä käyvät, ihailemassa sieltä käsin kauneita,
laveita näköaloja ja saamassa yhteiskuvan kaupungista. Torni on
keski-ajalta, byzantinilaiselta aikakaudelta, ja sanotaan sitä
rakennusta "Kristuksen torniksi" (poru s tou Hristou eli tou staurou).
Se on muodoltaan pyöreä ja keski-aikaisten linnantornien kaltainen, 100
metriä korkea meren pinnasta lukien. Sen juurella on vielä jälkiä
vanhoista muureista, jotka ovat nähtäväsi kuuluneet linnoitukseen.
Luultavasti on siinä aikoinaan ollut linna, josta torni on jäännöksenä.
Ylös torniin noustaan jyrkkiä, hyvin epämukavia rappusia, joissa on 181
porrasta, jonka tähden nouseminen sinne on hyvin rasittava. Mutta vaiva
tuleekin runsaasti palkituksi, sillä päästyä kerran ylös on silmäin
edessä ihanimpia näköaloja. Tornin joka sivussa on aukenevia ikkunoita,
joista pääsee tornia ympäröivälle ulkoparvekkeelle kävelemään ja ihan
vapaasti näkemään kaikkea. Mitä kaikkea sillä kävelykierroksella on
nähtävänä, mitä kauneita näköaloja avautuu eteen, on minun mahdoton
kuvata. Siihen olisi tarpeen tarkempi tutustuminen kaupunkiin, kuin
minulla on. Katsojan huomiota kuitenkin heti vetävät puoleensa suuret
majesteetilliset moskeat (muhammettilaisten kirkot) kaikkine
minareetteineen (torneineen), joita siinä kaupungin-osassa, jota
sanotaan Stambuliksi, kaikkialta kohoelee kohti taivasta. Kaikkialla
näkyy, sieltä korkealta katsellen, myöskin ihmiskihermiä, jotka mitä
kummallisimmissa puvuissa lakkaamatta ovat liikkeessä. Kaikki näyttää
levottomasti aaltoilevalta mereltä. Tornista katsellen vasta oikein
osataan myöskin arvostella tälle kaupungille suodun, ihmeellisen ihanan
aseman suurenmoista kauneutta. Enempää kuin noin tuntikausi ei meillä
kuitenkaan ollut aikaa kuluttaa tässä paikassa, sillä meidän täytyi
kiiruhtaa Venäjän konsulin luo saamaan taas passeihimme näyttökirjoitus
matkamme jatkamista varten. Likaisia katuja myöten, jotka olivat
täynnänsä ihmisiä ja joilla ryysyiset kerjäläiset julkeimman
hävyttömästi tunkeutuivat päällemme, kävi matka konsulinvirastoon,
mutta turha oli tavoitella nyt sitä korkeaa herraa. Hänen sanottiin
olevan vasta klo 10 aikaan tavattavana virkahuoneessaan, joka oli
eräässä palatsimaisessa rakennuksessa. Tämän väliajan käytimme toisen
kaupungin-osan, Peran, katselemiseen, joka on vähän siistimpi ja
paremmin rakennettu sekä korkeammalla kuin _Galata_, ensimmäinen
kaupunginosa. Aina klo 12:teen asti täytyi meidän odotella ennen, kuin
saimme passeihimme konsulin kirjoituksen, eivätkä passit vielä
sittekään olleet valmiit, vaan piti ne välttämättä viedä vielä Turkin
konsulille. Monen vaivan ja vastuksen sekä maksun jälkeen päättyi tämä
varsin proosallinen historia siten, että me saimme käsiimme Turkin
kielellä, kummallisimmilla salaperäisillä merkeillä kirjoitetun
paperin, jossa sanottiin olevan merkittynä meidän ikämme, näkömme ja
kenties mitä kaikkea muuta. Muiden merkillisyyksien joukossa oli meistä
paperissa myöskin, että me olimme näöltämme valkoveriset. Ja verraten
turkkilaisiin ja etelämaalaisiin, jotka ovat mustia ja vaskenkarvaisia,
olikin tuo oikein. Meitähän nyt katseltiin turkkilaissilmillä -- tai
oikeastaan ei katseltu, sillä mies, joka kirjoitti passin, ei ollenkaan
nähnyt meitä, vaan ainoastaan dragomaanimme; mutta hänestä se oli
itsestään selvä asia, koskapa me olimme pohjolasta.

Vielä meillä oli kaksi tuntia aikaa; ne jäivät kaupungin merkillisimmän
osan varalle. Astuttuamme "_Kultaisen sarven_", poikki kolmanteen
kaupungin-osaan Stambuliin, jossa majesteetilliset moskeat ovat, otimme
hevoset ja vaunut päästäksemme sukkelammin paikasta paikkaan, jotka
vielä tahdoimme nähdä ennen lähtöä. Merestä syvälle kaupunkiin pitävän
lahdekkeen "_Kultaisen sarven_" poikki on silta, jossa ei ole mitään
muuta merkillistä kuin että se tavallisesti, mutta varsinkin
iltapäivillä, on täynnä ihmisiä mitä moninaisimmissa kirjavissa
puvuissa. Suurella vaivalla pääsimme tämän huutaman ja pauhaavan parven
läpi. Vapaus on siellä hyvin suuri, jonka tähden epäjärjestys ja
vallattomuus ovatkin vallalla. Mitään kieltoa ei kuulunut mistään päin;
yhtään järjestyksen valvojaa ei näkynyt. Jokainen näytti elävän miten
mielensä teki. Melkein ihan sillan päästä kohoaa juhlallisena ja
majesteetillisena eräs suurimmista moskeoista, nimeltä _Sultan Validé_.
Sen korkeilla, kaunisrakenteisilla rapuilla istui nyt melkoinen joukko
väkeä, paraastaan miehiä ja lapsia, jotka joutilaisuudessaan näyttivät
suuresti nauttivan olemassa olon suloutta. Kaikki näyttivät erittäin
iloisilta ja tyytyväisiltä. Me riensimme sen ohitse toiselle _Hagia
Sophia_ nimiselle moskealle, joka on Konstantinopolin arvokkain kirkko
Se on alkuaan vanha kreikkalainen kirkko, Justinianuksen rakentama,
mutta sittemmin muutettu muhammettilaiseksi moskeaksi. Kun turkkilaiset
vuonna 1452 valloittivat Konstantinopolin, pystytettiin sen kirkon
katolle puolikuu merkiksi muhammettilaisvallan koitosta. Kirkon
historia ulottuu taa päin aina hämärään muinaisuuteen saakka. Vuonna
326 Konstantinus Suuri, joka itse kääntyi kristinuskoon ja korotti sen
valtion uskonnoksi, perusti temppelin, jota Konstantius vuonna 360
suurensi ja kaunisti. Vuonna 404, kirkko-isä Krysostomoksen aikana,
joutui tämä kirkko tulen uhriksi, mutta Teodosius rakennutti sen
uudestaan v. 415. Vuonna 532 paloi kirkko toisen kerran, mutta keisari
Justinianus päätti rakennuttaa sen taas jälkeen; ja se rakennettiin
niin suurenmoiseksi ja ihanaksi, että kauneudelta ja juhlallisuudelta
ei ollut sen vertaista. Juhlallinen ja majesteetillinen se on nytkin;
valtaavan vaikutuksen se tekee, kuin astutaan sisään. Ihmeteltävä on
mahtavan suuri keskikupooli, joka aina on omituisen valtaavana osana
byzantinilaisessa rakennustaiteessa. Kaikkialla katossa ja seinissä on
maalauksia, jotka lienevät viehättäviä ja suuriarvoisia
taiteentuntijalle. Muuten on koko kirkko hyvin suuri ja siitä kohoaa
neljä minareettia.

Meidän astuessamme sisään toimittivat muhammettilaiset paraikaa
puolipäivä-rukoustansa, jonkinlaista jumalanpalvelusta. Yleensä ei ole
kristityn lupa mennä moskeaan sellaiseen aikaan, jolloin mitä hyvänsä
jumalanpalvelusta pidetään, koska se saastuttaisi temppelin ja
jumalanpalveluksen. Meidän oppaamme oli kuitenkin niin tuttu vartialle,
että sai toimitetuksi meille pääsyn sisälle, vaikka puolipäivä-rukous
olikin paraillaan. Siten saimme hiukan katsahtaa muhammettilaisten
jumalanpalvelustakin, josta saanen kertoa muutamia sanoja.

Ennen kuin saimme astua temppeliin, täytyi meidän esihuoneessa ottaa
tohvelit, ett'emme saastaisilla jaloillamme koskisi sen lattiaan.
Keskellä avaraa lattiata, joka oli ylt'yleensä peitetty paksuilla,
kalleilla matoilla, istuivat "muselmannit", jalat allansa, suuressa
piirissä. Naiset istuivat erillään korkeammilla pengermillä, lähellä
miesten piiriä, niin että voivat hyvästi nähdä ja kuulla, mitä tehtiin
ja puhuttiin. Miespiirin keskus oli tyhjä. Rukous tapahtui siten, että
yksi luki edeltä ulkoa suruisella, yksitoikkoisella, kimakalla äänellä
jonkun värsyn alusta, ja, kun hän ehti lähelle värsyn loppua, yhtyivät
muut läsnä olijat edeltä lausujan sanoihin. Sitte alkoi taas toinen
samaan tapaan, ja värsyn lopulla yhtyivät taas muut samoin hänen
sanoihinsa. Sitä tekoansa tekivät he koko ajan, kuin me olimme
moskeassa. Kaikki näytti tapahtuvan edeltä määrätyn ja opitun kaavan
mukaan. Kävellessämme ympäri moskeaa näimme siellä täällä henkilöitä,
jotka hiljakseen toimittivat hartauttansa määrätyllä tavalla siten,
että lankesivat polvilleen ja löivät otsaansa lattiaan. Näimme myöskin
saarnatuolin, jossa oppaamme sanoi kirkon ylipäämiehen eräinä aikoina,
luultavasti suurina juhlina, saarnaavan Sultanin läsnä ollessa.
Jumalanpalvelus muuten minuun teki hyvin surettavan vaikutuksen.
Vakavuutta ja hartautta sekä intoa siinä kyllä näytti olevan, mutta
elämä, ilo ja rauha olivat poissa. Eikä se ole ihmekään, he kun eivät
tunne totista, elävää Jumalaa, ilmestynyttä Jesuksessa Kristuksessa
rakkaana, sovitettuna Isänä, jota ei palvella pakosta, vaan
rakkaudessa, hengessä ja totuudessa. Murhemielin läksin tästä paikasta
ja rukoushetkestä, joka oli herättänyt ainoastaan surun tunteita minun
mielessäni. Minun rukoukseni kuului näin: "Herra, anna evankeliumisi
valon pian paistaa tälle viheliäiselle kansalle, että he totuudessa
tuntisivat sinut ja saisivat kokea sydämmessänsä sinun rauhaasi!" Minun
sydämmeni myöskin paloi syvimmästä kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan,
joka oli antanut minun syntyä sellaisen kansan keskuudessa, jossa
Jumalan sanaa selvänä ja puhtaana saarnataan, ja ilmoittanut minulle
Pyhän Henkensä kautta armonsa salaisuuden ja saattanut minut totuuden
tietoon.

Kävimme vielä toisessakin moskeassa, joka oli siinä ihan lähellä,
nimeltä _Ahmedije_, voidaksemme niitä verrata toisiinsa. Tulo ja pääsy
sinne oli aivan saman kaltainen kuin äsken. Nyt siinä ei ollut mitään
jumalanpalvelusta, ainoastaan joitakuita henkilöitä toimittamassa
hartauttansa. Muuten elämä siellä oli omituista; kaikesta näkyi, että
muhammettilaiset itse eivät pidä varsin suuressa arvossa temppelejänsä.
Muutamat tosin rukoilivat Jumalaa, mutta muuten siellä juoksenteli
suuri joukko lapsia meluten hirveästi. Ja sitä paitsi oli siellä
muutamia työmiehiä korjailemassa jotakin; he laskivat leikkiä keskenään
ja löivät toisiaan laudanpäillä. Toisessa päässä istui muutamia pappeja
(mollaheja) ja lukivat kenties koraania. Me saimme sen käsityksen, että
papit ja palvelijat asuvat moskeoissa; ainakin siltä näytti, sillä
siellä oli vaatteita, ruoka-astioita, y.m. Kaikki tässä moskeassa osotti
epäjärjestystä.

Jätimme moskeat ja poikkesimme ohi mennessä _Janitschaarien museoon_,
josta mainittakoon, että siellä on suuri joukko vahakuvia
kaikenlaisissa eri puvuissa. Ken tahtoo tutkia Turkin historiaa,
hänelle siellä lienee paljo opettavaista.

Me puolestamme emme saaneet sanottavaa hyötyä siellä käynnistämme.
_Suuri basaari_, jonne sitte saavuimme, viehätti meitä enemmän ja
herätti meissä suurempaa ihmettelyä ja kummastusta. Se on oikea sokkelo
kapeine käytävineen, joille ilman opasta helposti eksyy. Puhtaus on
yhtä vähän siellä kuin muuallakaan kaupungissa mainittavan hyvä, jonka
tähden ilma on täynnä mitä tympeyttävimpiä höyryjä ja muutenkin
rasittavan ummehtunut. Koiria, joita Turkin pääkaupungissa on ylen
paljo, makailee kaikkialla, jonka tähden täytyy olla hyvin varoillaan,
ett'ei satu polkemaan niitä ja kaadu likaan, jonka vallassa maa eli
lattia on. Kauppatavaraa kaikenlaista on runsaasti. Kaikki, mitä
itämaat ja länsimaat tuottavat, menee täällä kaupaksi. Ihmisiä myöskin
on kaikkialla näissä kapeissa käytävissä, mutta minun arvatakseni
enempi myöjiä kuin ostajia. Meidän astuttuamme sisään, koettivat
myöjät, heti huomaten meidät muukalaisiksi, houkutellen ja puoliväkisin
vetää meitä myöntipaikkojensa luo päästäkseen tarjoelemaan meille
tavaroitansa. Täytyipä usein käyttää käsivoimaakin työnnellessä heitä
pois kimpustansa, ja ainoastaan suurella vaivalla pääsimme siinä eteen
päin ihmistungoksen lävitse. Tavallinen melu ja hälinä vallitsi
kaikkialla. Ostamisemme olivat vähäiset, emmekä niiden tähden olleet
sinne menneetkään. Me tahdoimme vain katsahtaa, miltä itämaalainen
basaari oikeastaan näyttää eurooppalaisesta. Matkakumppanini osti
itselleen turkkilaisen lakin, n.s. fezin, jota hän sitte monestikin
käytti ollakseen enimpäin maiden kaltainen, sekä muutamia neuloja, ja
minä vähän tupakkaa matkan varalle. Joka tavavasta pyydettiin ensinnä
suunnatonta hintaa, mutta voitiinpa niitä saada enempää kuin puolta
huokeammasta, jos osattiin tinkiä. Kuumuus ja inhottava haisu ajoivat
meidät sieltä piankin pois, ja tuntui oikein suloiselta hengittää
raittiimpaa ulko-ilmaa. Monesti olen perästäpäin kummastellut,
kuinka nuo ihmisraukat voivat elää ja viihtyä siinä hirveässä
siivottomuudessa, joka kaikkialla vallitsee noissa tavallaan
maanalaisissa käytävissä, joihin raitista ilmaa tuskin ollenkaan
pääsee.

Konstantinopolissa olomme aika oli täten vähitellen kulunut loppuun.
Me olimme jotakin nähneet ja huomanneet tästä merkillisestä
kaupungista, joka niin sanoaksemme on itämaiden porttina. Toisen kerran
astuimme "kultaisen sarven" poikki Stambulista Galataan, josta
soutajamme vei meidät "Diana" laivalle. Toivoimme saavamme viettää
ilman enempiä vastuksia lopun tästä päivästä, joka oli ollut niin rikas
vaiheista ja muistoista. Mutta toivomme ei toteutunut. Päästyämme
laivan kannelle kysäsimme onnettomuudeksemme soutajalta, paljonko hän
tahtoi vaivastaan, vaikka jo aamulla olimme sopineet maksusta. Luullen,
että me muka emme muistaneet, määräsi hän kymmenen kertaa suuremman
summan, kuin oli sovittu. Ja nyt täytyi ryhtyä uudestaan tinkimään
hänen kanssansa, joka ei suinkaan ollut helppo tehtävä. Me emme vielä
olleet tottuneet itämaiden tapoihin, emme tunteneet petollisuutta, joka
vallitsee kaikkialla. Sen tähden täytyi meidän tässä maksaa oppirahaa.
Kuusi kertaa enemmän, kuin sovittu summa oli, sai oppaamme ja läksi
tosin näköään tyytymättömänä, mutta sydämmessään iloiten, että oli
odottamatta saanut hankituksi niin hyvän päiväpalkan.

Höyrylaivaan oli jo kokountunut suuri joukko matkustavaisia monesta
maasta ja samoin kansallisuudeltaan ja kieleltään monenlaisia. Sopipa
sanoa, että siinä hyörivässä joukossa vallitsi täydellinen kielten
sekoitus. Itämaisista kielistä puhuttiin siinä Turkin, Arabian ja
Egyptin kieliä ja länsimaisista Italian, Ranskan, Saksan ja Kreikan.
Sellaista, joka olisi puhunut minun äidinkieltäni, suomea, ei ollut
yhtäkään tässä suuressa itämaiden laivassa. Mutta sitä vastoin tapasi
matkakumppanini saksalaisen lakitieteen tohtorin H:n, jonka kanssa hän
oli ennemmin ollut kirjevaihdossa juuri tästä itämaiden matkasta. Hän
yhtyi meihin, jonka tähden meitä nyt oli kolme ensi aikoina täst'edes.
Hän oli miellyttävä, iloinen ja puhelias mies, joka monesti leikillään
ja huvittavilla puheillaan sekä reippaalla laulullaan ilahutti suuresti
meitä kumpaakin. Minun oli kuitenkin usein hyvin vaikea ymmärtää häntä,
koska hän puhui Thyringin murretta, joka lienee vaikeimpia vieraan
tajuta. Jokapäiväinen harjoitus tuotti sentään minullekin jonkin verran
taitoa siinäkin. "Maantuomarin" nimellä hän sitte oli meidän
seurassamme koko kolmetoista päivää. Hän kun oli matkoihin tottunut ja
osasi kieliä, oli hänestä meille monesti suuri hyöty tällä matkalla.
Molemmilla meillä säilyy hän rakkaassa muistossa.

Höyrylaivan lähtöajaksi oli määrätty k:lo 4, mutta olipa se 5 jopa
6:kin ennen, kuin ruvettiin nostamaan ankkuria. Odotus-aikaa käytimme
seuran lähempään tarkasteluun, jossa nyt olimme ja olimme olevat koko
seitsemän päivää kestävän matkan Jaffaan. Sarvikarjalle, jota
Mustanmeren höyrylaivalla oli niin suuri joukko, ei ollut jätetty tilaa
"jumalatar Dianan" kannella. Ainoastaan kaksi lehmää ja vähä
siipikarjaa oli sinne tuotu matkan tarpeeksi. Mutta ihmisiin nähden oli
seura niin kirjava kuin mahdollista. Keskikannella oli suuri joukko
kreikkalaisia ja turkkilaisia kirjavissa repaleisissa puvuissa, monella
päässä fez eli turbaani heidän uskontonsa, muhammettilaisuuden,
merkkinä, muutamilla toisenlaiset päähineet. Laivassa oli täksi kertaa
tehty tilaa "haremille", jossa muhammettilaiset saattoivat vastuksitta
kuljettaa vaimojansa. Sitenpä oli matkalla tilaisuus tarkastella
Muhammedin uskolaisen perhe-elämää. Oli laivassa vielä muutamia
juutalaisia, miehiä ja naisia, jotka oli helppo tuntea israelilaisesta
kasvojen muodosta. Sekä etu- että peräsali oli moneen eri
kansallisuuteen kuuluvain matkustavaisten hallussa, vaikka heidän
lukunsa verraten ei ollutkaan suuri. Mihin nämä kaikki aikoivat, mikä
tarkoitus heidän matkallaan oli, ei voitu tietää. Se vain oli selvillä,
että he kaikki aikoivat pois Euroopasta; sillä kohtahan oli Euroopan
ranta jäävä kauas jäljelle, ja höyryn voimalla me riensimme
houkuttelevaa itää kohti.

Ennen lähtöä saimme vielä nähdä muhammettilaisen "iltarukouksen", jota
muutamat muselmannit toimittivat suurella avonaisella peräkannella.
Koska se oli omituinen laatuaan ja antoi minulle aihetta muutamiin
erittäin tärkeihin tutkistelemuksiin, kerron tässä yhteydessä sen
menon. Kaikkein ensiksi he ottivat tarkan selon ilmansuunnasta suuren
kompassin avulla, joka oli peräkannella, voidakseen kääntää kasvonsa
sinne päin, jossa pyhä kaupunki Mekka on. Sitte levitettiin
"rukouspeitteitä" kaikkialle kannelle; rikkaammat ja ylhäisemmät
riisuivat päällyskenkänsä, köyhät jalkineensa. Ja nyt asettuivat he
vierekkäin, säätyero heidän keskensä oli lakannut, kun astuivat Jumalan
eteen: rikkaita ja ylhäisiä seisoi köyhäin ja alhaisten vieressä.
Tuossa rikas ja ylhäinen pascha komeassa, kauniisti koristellussa
puvussaan seisoi köyhän, repaleisen uskonveljensä vieressä. Ensin he
seisoivat vähän aikaa ääneti, vakavina ja hartaina, kädet nostettuina
korville, kuin olisivat kuunnelleet jotakin tai odottaneet jonkinlaista
innostusta ylhäältä. Sitte he alkoivat hiljaa lausua muutamia sanoja ja
kumartaa syvään; viimein he laskeutuivat polvilleen ja löivät otsaansa
lattiaan. Kaikki tapahtui, kuten selvästi voi huomata, määrätyn kaavan
mukaan, koskapa kaikki toivat niin tarkkaan seurata toimitusta, langeta
yht'aikaa polvilleen, lyödä otsaansa lattiaan j.n.e. Miten monesti
polvia oli notkisteltava ja otsaa lyötävä lattiaan, näytti olevan
tarkkaan määrätty. Rukous muhammettilaisilla ei kuitenkaan ole rukousta
siinä merkityksessä, kuin me kristityt sitä käsitämme. Muhammettilaiset
eivät oikeastaan rukoile mitään Jumalalta; heidän rukouksensa on
ainoastaan Jumalan ominaisuuksien, kaikkivallan, viisauden, hyvyyden,
suuruuden j.n.e. tunnustamista. Syynä siihen, että he eivät rukoile
mitään Jumalalta, on fatalismi eli edeltä määrättyyn kohtaloon
uskominen, joka yleensä vallitsee muhammettilaisuudessa. Kaikki riippuu
kohtalosta, sokeasta sattumuksesta; kaikki on sen muuttumattoman lain
alaista; joka ihmisen täytyy välinpitämättömän tyynesti tyytyä siihen.
Jos esim. olet köyhä, niin täytyy sinun tyytyä siihen ja napisematta
nöyrästi taipua kovaan kohtaloon; jos on tehty paha työ, kohtalo se saa
kantaa siitäkin syyn, j.n.e.

Kun katselin tässä rukoustoimituksessa ilmeisesti näkyvää vakavuutta,
hartautta ja rohkeamielisyyttä, tuli mieleeni muutamia hyvinkin
terveellisiä mietiskelyjä. Muhammettilainen ei tunne totista, elävää
Jumalaa, joka on rakkaudesta ja laupeudesta ilmestynyt Jesuksessa
Kristuksessa sovitettuna Isänä, jolta me saamme rukoilla itsellemme
sekä ruumiillista että hengellistä hyvää. Ja hän kuitenkin rukoilee
vakavasti ja hartaasti. Kristityt tuntevat Hänet, tai heidän ainakin
pitäisi tuntea. Mutta ah, miten vähä vakavuutta, miten vähä hartautta
useinkin on heidän rukouksessaan. He ovat varsin usein kylmät,
välinpitämättömät rukouksessaan ja avuksi huutamisessaan.
Muhammettilainen rukoilee ahkerasti, joka päivä muistaa hän säädetyt
rukoushetket; hän pitää rukouksensa matkoillakin ja suuressa
ihmishälinässä. Vaan eikö kristitty varsin usein laiminlyö ihanimpiakin
tilaisuuksia kanssakäymiseen rukouksessa Herran kanssa ja saa siitä
sanomatonta vahinkoa sielullensa! Muhammettilainen ei häpeä
jumalanpalvelustansa; hän ei katso tarvitsevansa kammota julkisuutta.
Siitä syystä hän onkin joka tilaisuudessa uskonsa tunnustaja. Mutta
kristitty, eikö hän usein häpeä tunnustaa Herraansa maailman edessä ja
ole vaiti silloin, kuin hänen pitäisi puhua Hänestä, joka on lunastanut
hänet verellään. Häveten itseäni sekä uskonveljiäni ja sisariani
ajattelin tätä kaikkea siinä katsellessani tätä rukoushetkeä, jota nämä
muhammettilaiset pitivät. Ja sydämmen ahdistuksella ja levottomuudella
minä tunnustin syntini Jumalalle ja huokasin itsekseni: "Herra, tee
minut täst'edes vakavaksi ja rohkeaksi rukoukseen ja tunnustukseen!"

Vielä katsahdimme muutamia kertoja Konstantinopoliin viimeisiksi
jäähyväisiksi. Olimmehan nähneet niin paljon yhdessä päivässä; olimme
nähneet niin paljon luonnon kauneutta, mutta myöskin ihmiskurjuutta,
pakanuutta, petollisuutta ja syntiä. Eivät siis tunteemme olleet
seoittamattoman puhtaita lähtiessämme tästä niin monin puolin
onnellisesta paikasta. Höyrylaiva lipui _Marmoramertä_ kohti. Sekin
väylä on kaunis ja ihana, mutta ei Bosporoksen vertainen, jonka olimme
aamulla nähneet. Aurinko viimeisillä säteillään kultasi minareetein
huippuja, jotka meistä näyttivät uiskentelevan kullassa.

Ihana, suloisen vilpoinen ilta alkoi, jollaista ei voi ollakaan
muualla, kuin näillä seuduin. Taaskin oli matkamme pää elävänä
sisällisten silmäimme edessä; kohta olimme pääsevät ylisteltyyn
itämaahan, aamuauringon maahan.

Herätessämme perjantaiaamuna 11 päivänä Huhtikuuta k:lo 1/2 6 olimme jo
_Gallipolin_ kohdalla. Yöllä olimme siis joutuneet yli Marmorameren, ja
nyt aikoi taas kapea väylä, _Hellespontti_ eli _Dardanellein salmi_.
Sekä Euroopan että Vähän-Aasian puolella on korkeat rannat, ja monta
oikein kaunista näköalaa on tässäkin salmessa matkustajan ihailla.
Muutamien tuntien kuluttua, meidän ihmetellessämme näitä ihanoita
näköaloja, jotka aamuauringon kirkkaassa valossa loistivat kevään
täysinäisessä kauneudessa, lähestyimme muinaista _Troijaa_, jonka
nykyinen nimi on _Kum Kaleh_. Siellä oli kuuluisa muinaistutkija
Schliemann apulaisineen paraillaan kaivelemistyössä, josta muinaistiede
varmaan saa paljon uutta lisää. Hänen väsymätön työnsä tähän suuntaan
on jo paljon valaissut hämärässä muinaisuudessa eläneiden kansojen
elämää ja tapoja. Ateenassa me sittemmin näimme kokonaisen museon hänen
nimellään, ja siinä on iso kokoelma arvokkaita esineitä, kaivettuja
paikoista, joissa muinoin on ollut kuuluisia kaupunkeja.

Noin k:lo 12 pysähtyi höyrylaivamme _Tenedos- eli Trinitatis_-saaren
edustalle kahdeksi tunniksi purkamaan lastia ja ottamaan uutta. Tämä
saari korkeine kukkuloineen, öljypuistoineen, puu- ja kasvitarhoineen
on varsin kaunis. Vientitavaran sieltä sanottiin olevan parastaan
öljymarjoja ja öljyä. Suuri joukko veneitä kokountui, meidän
lähestyessämme rantaa, höyrylaivan ympärille kuljettamaan rahtitavaraa
maalle. Veneiden väestössä syntyi hirveä hälinä; kuului kirkunaa ja
huutelemista, näkyi käsien ja jalkain huiskuttamista; jokainen näkyi
tahtovan saada jotain veneeseensä ansaitakseen jotakin, eivätkä he
huolineet mitään järjestyksestä. Siinä saimme taaskin nähdä itämaiden
säännötöntä, meluista elämää. Me itseksemme iloitsimme, että meidän ei
tarvinnut joutua noiden ihmisten tunkeilevaisuuden tielle, joka varmaan
ei olisi ollut vähääkään miellyttävää; me vain syrjästä katselimme
heidän elämäänsä ja viitteitänsä. Läheiselle rannalle oli kokoutunut
suuri ihmisjoukko, varsinkin naisia ja lapsia, jotka näyttivät suuresti
nauttivan olemassa olon suloa ja iloitsevan edessään olevasta
näytelmästä. Kaikki olivat juhlapuvussa, sillä nyt oli perjantai, joka
on muhammettilaisten pyhäpäivä. Kaupunki saaressa ei ollut suuri.
Huomiomme kiintyi varsinkin monilukuisiin ja hyvin omituisiin
tuulimyllyihin, joita näkyi kaikkialta kunnailta. "Maantuomarimme" teki
päiväkirjaansa kuvan niiden piirteistäkin, luultavasti näyttääkseen
niitä joskus huvin vuoksi ystävilleen kotimaassa. Saattaahan sellainen
olla jonkinlaisena luonteenkuvapiirteenä tästä pienestä Tenedos- eli
Trinitatis-saaresta.

Enimmän kuitenkin minun ja matkakumppanini ajatukset kiintyivät siihen
asiaan, että me kohta olimme nyt ensi kerran matkallamme pääsevät
lähelle raamatussa mainittuja paikkoja. Olihan pakanain apostoli
Paavali matkustellut näillä paikoin, kun hän 2:lla lähetysmatkallaan
tuli Vähästä-Aasiasta Euroopan puolelle, kuten sanotaan Ap. T. 16:11:
"Me purjehdimme Troadasta ja juoksimme kohdastansa Samotraakiaan."
_Troas on Vähän-Aasian ja Samotraakia Euroopan puolella_. Tieto, että
ap. Paavali, jonka matkoista olin niin monesti lukenut, saarnannut ja
opettanut koulussa, oli matkustellut juuri näillä vesillä, täytti
sydämmeni monenlaisilla ajatuksilla. "Kristuksen rakkaus" oli
pakottanut häntä antautumaan kaikkiin vastuksiin ja puutteihin, joita
hänen aikanaan ihan varmaan oli sellaisilla matkoilla näillä
tuntemattomilla ja vaarallisilla vesillä. Hän piti evankeliumin-virkaa
niin korkeana, että ei vaara eikä puute, ei vankeus eikä
marttyyri-kuolema voinut pidättää häntä julistamasta _Kristuksen
evankeliumia_, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle
autuudeksi (Rom. 1:16). Tämän evankeliumin puolelta ja sen julistamisen
tähden uhrasi hän kaikki tässä mailmassa. Eikö siinä kauniissa
esimerkissä ole suuri opetus, neuvo ja kehoitus jokaiselle evankeliumin
sanansaattajalle? -- Täst'edes jouduimme usein lähelle niitä paikkoja,
joissa raamatullinen kertomus liikkuu.

Illan tullessa samana päivänä, kun jo alkoi hämärtää ja aurinko oli
viimeisillä kultasäteillään punannut välimeren sinipintaa, saavuimme
_Mytilini-, Mitylene eli Lesbos_-saaren rannalle, jossa laiva taas
pysähtyi erittäin ihanaan pikku lahteen, _Midlidi_-kaupungin edustalle.
Koko saaressa, mutta varsinkin kaupungin ympärillä on kauneimpia
näköaloja. Korkeita kunnaita näkyi sen takaa maisemaa kaunistamassa.
Ilta oli kaunis ja lämmin. Vieno tuuli tosin saattoi veden sinipintaa
väreilemään; mutta pian lahti, jossa laiva oli ankkurissa, oli
rasvatyyni. Valot rantatalojen ikkunoista heijastivat salaperäistä
valoansa vedessä, ja kaikki teki koko näyttämön erinomaisen
ihastuttavaksi. -- Lähdettyä tästä lumoavasta paikasta istuimme kauan
kannella ihmetellen kirkasta, ihmeellistä tähtitaivasta, joka näytti
sitä kauniimmalta, mitä kauemmin sitä katselimme. Yhä useampia tähtiä
sukelsi esiin, niin että taivas viimein oli kuin täpö täyteen
kylvettynä kirkkaasti loistavia pikku kynttilöitä. Pohjantähtikin näkyi
ja muistutti rakasta kotia ja rakkaita omaisiamme, jotka ehkä juuri nyt
myöskin katselivat samaa tähteä, vaikka olimmekin satojen peninkulmain
päässä toisistamme. Sekä suruisia että iloisia tunteita liikkui
yht'aikaa sydämmissämme. Sellaisina hetkinä matkoilla tuntee enemmän
kuin tavallista koti-ikävää, vaikka mieli onkin enimmäkseen kääntynyt
eteen päin. Sellaista tähtitaivasta kuin täällä etelässä ei koskaan
saada nähdä ylhäällä pohjolassa.

Seuraavana aamuna, 12 p:nä Huhtikuuta, laski höyrylaiva Smyrnan lahteen
ja jo k:lo 6 ja 7 välillä pysähtyi satamaan samannimisen kaupungin
edustalle. Me olimme siis Vähän-Aasian rannalla. Kapteeni ilmoitti
meille täällä seisottavan aina seuraavan päivän iltapuolelle k:lo
2:teen asti. Tämä ilmoitus oli meille suloinen sanoma, koska siten
saimme tehdä pikku retkiä lähistöön ja muutenkin ottaa selkoa niiden
kristittyjen seurakuntain jäännöksistä, jotka kirkon ensi aikana olivat
täällä olleet niin merkilliset, joissa Herran omat apostolit olivat
vuosikausia eläneet, vaikuttaneet ja opettaneet, ja joille he olivat
kirjoittaneet monta niistä lähetyskirjeistä, joista armoa isoova sielu
vielä nykypäivänäkin voi saada lohdutusta, kuritusta, neuvoa, rauhaa ja
iloa elämän vaivaloisella tiellä.

Alkuperäisen aikeemme, jonka olimme tehneet jo kotona, saimme nyt
toteuttaa, nimittäin käydä muinaisessa _Efesoksessa_. Me kyllä tiesimme
jo edeltä päin, että Efesosta ei enään ole, että se kaikkine
suuruuksineen ja kauneuksineen on kokonaan hävinnyt ja että ei edes sen
nimeäkään enää näy kartoissa; mutta olihan kuitenkin jäljellä se maa,
se paikka, jossa tämä kaupunki muinoin oli ollut. Käveltyämme vähän
matkaa erittäin kaunista meren rantaa pitkin nousimme rautatiejunaan,
jonka sanottiin menevän muinaisen Efesoksen raunioille. Tie kulki mitä
kauneimpien seutujen kautta. Molemmin puolin oli kauniita mäkiä,
reheviä, suloisia viini- ja puutarhoja, siellä täällä kyliä ja tuon
tuostakin pikku jokia, jotka kuitenkin tähän vuoden aikaan jo olivat
osaksi kuivuneet. Vähän matkan päässä Smyrnasta näimme karavaanitiellä
joukon kameeleja, noita erämaan laivoja, jotka ajajinensa hitaasti
astuivat yksitellen rivissä, sälytettyinä kaikenlaisilla tavaroilla,
joita oli kuljetettava edelleen merta myöden höyryn avulla, ehkäpä
länsimaille. Siinäkin näimme erään puolen itämaiden elämästä, joka niin
monessa kohdassa eroaa länsimaiden elämästä. Klo 10.20 saavuimme
rautatiematkamme perille huononlaiseen _Ayasuluk_-nimiseen kylään,
jossa on noin 300 asukasta, ja jonka lähellä muinaisen Efesoksen
rauniot sanottiin olevan. Päivä oli ensin kirkas ja lämmin; mutta
siellä oleskelumme loppu-aikana vetäytyi taivas vähän pilveen, ja
putoilipa muutamia sadepisaroitakin. Asemalle päästyä alkoi 2 1/2
tunnin raskas astunta rasittavassa kuumuudessa. Ensin kävelimme
maantietä, joka tässä oli merkillisen hyvä, niin että sitä olisi voitu
ajaa vaunuillakin. (Ohimennen mainittakoon, että tiet yleensä ovat
hyvin huonot, paraastaan polkuja vain, joita myöten ei käy
matkustaminen muuten, kuin jalkaisin tai ratsain.) Hetkisen päästä
täytyi meidän kuitenkin kääntyä ylös vuorelle päin, joka oli edessämme
ja jossa toivoimme tapaavamme kaupungin muinaisjäännöksiä. Luulomme
toteutuikin hyvin pian, sillä raunioita löysimme korkealta rinteeltä,
ja ne olivat karttamme mukaan muinaisen Efesoksen jäännöksiä. Suuri
marmorimöhkäle oli ensimmäinen, kuin löysimme, ja siitä hakkasimme
itsellemme paloja muistoksi. Vähän matkan päässä siitä olivat koko
kaupungin rauniot, joista voimme saada jotenkin täydellisen kuvan tästä
merkillisestä kaupungista, joka ennen muinoin oli seisonut uhkaavana ja
ylpeänä kaikessa kauneudessaan ja komeudessaan. Koimme saada selon sen
"kilpailukentän", "teaatterin", y.m. paikoista. Kameeleja käveli siinä
syömässä, jossa muinoin iloiset ihmiset olivat uhranneet mailman
alttarilla ja vaeltaneet synnin huumauksissa turhuuden markkinoilla.
Palatessamme kylään vaivaloisen kävelyn jälkeen rasittavassa helteessä
tarkastelimme vielä "suuren _Dianan temppelin_" raunioita, josta ylpeät
efesolaiset muinoin olivat kerskanneet. Lähellä temppelin nyt jo hyvin
vähäpätöisiä raunioita ovat myöskin vanhan turkkilaisen moskean
jätteet. Siispä pakanuuden jäännöksiä kaikkialla, mihin päin hyvänsä
katsoo. Missä muinaisten kristittyjen kirkko, Jesuksen opetuslasten
kokouspaikka, jossa apostoli Paavalikin pitkänä oloaikanaan tässä
kaupungissa ja Jesuksen rakas opetuslapsi Johannes monivuotisena
vaikutus-aikanaan olivat saarnanneet, missä se oli, ei kukaan enää
tiedä; sen jäännöksetkin ovat joutuneet ihan unhotuksiin. Koko siellä
ollut seurakunta on hävinnyt maan päältä. Ja se oli kuitenkin kerran
ollut kukoistava, jopa kukoistavimpia, voimme sanoa. Kristuksen henki
vaikutti siellä voimakkaammin ja täydellisemmin, kuin missään muussa
paikassa. Se opetuslapsi, jota Herra rakasti ja joka ensimmäisessä
ehtoollispöydässä nojasi Jesuksen rintaa vasten, Johannes, oli siellä
vaikuttanut ehkäpä kolmekymmentä vuotta ja apostoli Paavali koko kolme
vuotta. Tälle seurakunnalle on Paavali kirjoittanut yhden syvällisimpiä
kirjeitänsä, jossa hän tuo ilmi jumalallisen armon täydellisyyden ja
salaisuuden. Sen vanhimmille hän kerran _Mileetoksessa_ matkallansa
Jerusalemiin puhui ne kauniit, sydämmelliset jäähyväissanat, jotka
vieläkin saamme lukea Ap. T. 20 luvussa. Johannes on Ilmestyskirjassa
maanpakopaikastaan _Patmos_-saaresta, Herransa käskystä kirjoittanut
tämän seurakunnan enkelille seuraavat huomioon otettavat sanat: "Näitä
sanoo se, joka niitä seitsemää tähteä pitää oikeassa kädessänsä joka
käy seitsemän kultaisen kynttiläjalan keskeltä: Minä tiedän sinun työs
ja tekos ja sinun kärsivällisyytes, ettet sinä voi kärsiä pahoja; sinä
olet niitä jo kiusannut, jotka heitänsä apostoliksi sanovat ja eivät
ole, ja löysit heidät valehtelijoiksi. Ja sinä kannoit ja kärseit, ja
minun nimeni tähden sinä työtä teit, ja et väsynyt. Mutta minulla on
sinua vastaan, että sinä sinun ensimmäisen rakkautes annoit ylön.
Muista siis, kustas lankesit pois, ja tee parannus ja tee niitä
ensimmäisiä töitä! Vaan jos ei, niin minä tulen sinulle pian ja syöksen
pois sinun kynttiläjalkas sijaltansa, ell'et sinä tee parannusta. Mutta
se sinulla on, että vihaat Nikolaitain töitä, joita minäkin vihaan.
Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnalle sanoo! Sen, joka
voittaa, annan minä elämän puusta syödä, kuin keskellä Jumalan
paratiisia on." (Ilm. k. 2:1-7.) Luultava on, että tämä seurakunta ei
tehnyt parannusta, ei johtanut mieleensä lankeemustaan, ei tehnyt
ensimmäisiä töitä, johon Herra kehoitti. Senpä tähden kynttiläjalka
syöstiinkin pois sijaltansa vakavaksi muistutukseksi jälkeentuleville,
kuinka suuri Herra on rakkaudessa ja hyvyydessä, mutta samalla ankara
niitä kohtaan, jotka eivät ota vaaria hänen varoituksistaan eivätkä tee
parannusta. Ehdottomasti johtui minulle seisoessani Efesoksen
raunioilla mieleen nämä läpi kaikkein aikojen kuuluvat varoitussanat:
"Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankee." Ja samalla
ajatellessani Dianan komeaa temppeliä, muinaisten Efesolaisten
kerskaamisen aihetta, elpyi sydämmessäni ajatus: "Mitä on kaikki
maailman suuruus ja ihanuus? Ainoastaan tomu ja tuhka." Rauniona on se
kerran saarnaava jälkimaailmalle: "kaikki on katoavaista, kaikki on
turhuutta; kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä, niinkuin
kedon kukkainen. Ruoho kuivuu pois ja kukkainen lakastuu, sillä Herra
puhalsi siihen; kansa tosin on ruoho. Ruoho kuivettuu ja kukkainen
lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy ijankaikkisesti." (Jes.
40:6-8.) Suruisissa ajatuksissa ja väsyksissä palasimme rautatien
asemalle, josta höyryhepo vei meidät takaisin Smyrnaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai, "Herran päivä", joksi Johannes U.
Testamentissa sanoo lepopäivää (Ilm. k. 1:10.) Aamu oli sumuinen ja
sateinen. Mutta siitä huolimatta läksimme jo aikaisin kävelemään
kaupungille. Hyvinhän vähän olimme sitä vielä tähän asti nähneet.
Astuskelimme ensin pitkin viehättävää rantalaituria, jota
matkakumppanini sanoivat monin puolin voivan verrata Neapoliin. Kun
sittemmin näin suuresti ylistellyn "kauniin Napolin" ja muistin tämän
matkakumppanieni lauseen, täytyi minunkin siihen yhtyä. Sitte alkoi
pitkä, vaivaloinen kävely ylös päin juutalaisten, muhammettilaisten ja
armenialaisten hautausmaitten ohitse, jotka ovat kaupungin itäisessä
ulkolaidassa, linnaa kohden, joka taas on mäellä pohjoispuolella
melkein ihan raunioina. Sieltä korkealta katsoen näyttää kaupunki
oikein sievältä ja miellyttävältä. Alaltaan se ei ole suuri, mutta sen
kadut ovat hyvin kapeat, joten siihen voi mahtuakin se suuri asujanten
paljous, kuin siinä sanottiin olevan. Meyerin matkakäsikirjan mukaan
asuu siellä 155,000 ihmistä seuraavissa ryhmissä: 75,000 kreikkalaista,
45,000 turkkilaista, 15,000 juutalaista, 10,000 katoolilaista, 6,000
armenialaista ja 4,000 muukalaista. Muuten kaupungin sisustasta
mainittakoon, että kadut ovat synkät ja likaiset, eivätkä kartanotkaan
ulkonäöltä juuri puoleensa vetävät. Ainoastaan sataman rannoilla on
monta rakennusta, jotka ulkopuoleensakin nähden voivat kilpailla
monenkin muhkean eurooppalaisen rakennuksen kanssa. -- Palattuamme
kävelyltä menimme "_basaariin_", jossa, kuten kaikkialla itämaisissa
basaareissa, oli suuret joukot ostajia ja myyjiä koolla. Tavallinen
meluinen elämä kohtasi meitä täälläkin. Muutamia vähäpätöisiä muistoja
ostimme ja tietysti täytyi niistä maksaa moninkertainen hinta. Muuten
huomautettakoon tässä, että myyjät tavallisesti pyytävät kolmin-,
nelinkertaista hintaa tavarastaan; mutta muukalainen tietysti ei voi
sitä alussa arvata, jonka tähden hän saa maksaa runsaasti oppirahaa.
Kerrottiinpa minulle erään myyjän kerran pyytäneen matosta 75 frankkia,
vaan myöneen sitte 10 frankista.

Kaikkialla on kahviloita, joissa näkyi runsaasti käyvän ihmisiä
nauttimassa kahvia turkkilaistapaan, ja "nargileh" (turkkilainen
vesipiippu) on myöskin tarjona niille, joilla on halua polttaa
sellaista. Pitkissä rivissä istuu turkkilaisia ja muita kaduilla ja
avonaisissa, ainoastaan kolmeseinäisissä huoneissa, imeskellen jaloa
tuoksua ja savua, jota näistä "nargileheista" lähtee. Tietysti
minunkin, kun olin polttaja, piti koettaa sitä kumppanieni suureksi
huviksi. Tässä en voi jättää kertomatta n.s. aamiaista, jonka söimme
tällä kävelyllä kaupungissa. Meillä oli ollut pitkä ja väsyttävä
kävelymatka ja vatsani vaatimukset alkoivat tulla yhä tuntuvammiksi.
Tulimme sitte erääseen paikkaan hyvin kapean ja likaisen kadun
varrelle, jossa mies, paidanhihat ylös käärittyinä, hiki otsassa, hyvin
innoissaan ja vakavana paistoi kauniita kotletteja, joita ohi kulkevat,
ahnaat ruokavieraat himokkaasti söivät. Ruoka näytti erittäin hyvin
maistuvan ja paljo siellä kävi syöjiä, koska tuon omituisen kokin
täytyi paistaa pannu toisensa jälkeen. Meidän nälkämme tuli vielä kahta
tuntuvammaksi tätä omituista ruokaa nähdessämme; mutta paikka muuten
näytti niin vähän miellyttävältä kuin mahdollista, koska huone eli koju
oli kaikkein huonoimpia ja likaisimpia. Mutta ruoan laitto oli
kuitenkin oikein siisti ja säännöllinen, jonka tähden rohkenimme
pysähtyä kokin hyvältä tuoksuvan, tilapäisen kyökin eteen. Ja heti
meidän pysähtyessämme pyyhittiin tuolit ja pöytä; sillä ehkä näytimme
siistimmiltä, kuin tavalliset ruokavieraat. Tuotiinpa meille myöskin
veitset ja kahvelit, joka ei suinkaan aina ole tavallista sellaisissa
paikoissa, vaan ruokaa enimmäkseen pidellään sormin. Eteemme tuotiin
syvä lautasellinen lämpöisiä, hyvänmakuisia kotletteja, seassa
arabialaista leipää. Sitä paitsi tuotiin kullekin meistä
juomalasillinen kirkasta Smyrnan viiniä, joka maistui hyvältä, mutta
oli kovin voimakasta. Harvoin minusta on aamiainen maistunut niin
hyvältä edes hienompi- ja runsaampivaraisessakaan pöydässä, kuin tässä
huonossa kojussa näiden omituisten naamojen keskellä. Eikä ruoka ollut
kalliskaan, -- ainoastaan noin 40 p:iä mieheltä. Ohi kulkevat tosin
vähän kummastellen katselivat meitä, mutta mitäpä me siitä. Jos
valokuvaaja olisi siinä sattunut olemaan läsnä, olisi hän varmaankin
meistä saanut hyvän aiheen harjoittaa taitoansa.

Vahvistuneina ja virkistyneinä läksimme etsimään
"_Diakonissa-laitosta_", jota aioimme tarkastella. Sillä
etsintämatkalla, joka ei suinkaan ollut helpointa, satuimme
armenialaisten kirkolle, jossa paraikaa pidettiin jumalanpalvelusta.
Väkeä oli läsnä sangen paljo; me yhdyimme kirkkoväkeen ja olimme
hetkisen siinä varsin omituisessa jumalanpalveluksessa. Monin puolin
oli se kreikkalais-katoolisen jumalanpalveluksen kaltaista; mutta
samalla kuitenkin perin toista. Laulu, jolla tässäkin oli tärkeä sija,
oli vallan toinen, kuin tavallisessa kreikkalais-katoolisessa
jumalanpalveluksessa: vastenmielistä kirkumista ja huutamista.
Sulosointuista, pehmoista, sointuvaa kuorolaulua, jota aina kuulee
kreikkalaisissa kirkoissa, ei täällä ollut. Muuten näyttivät
armenialaiset hyvin rakastavan kuvia ja ulkonaisia muotoja, kuten on
tavallista venäläisilläkin. Itse jumalanpalvelushuone oli hyvin
tavallinen eikä ansainnut erinäistä huomiota.

Sieltä saavuimme pitkän etsinnän jälkeen _Diakonissa-laitokselle_, joka
on Kaiserswerthin päälaitoksen haaraosasto. Omituiselta ja
miellyttävältä tuntui hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi
kaikkialla, kun juuri olimme tulleet pauhuisesta ja meluisesta
katuelämästä. Laitoksessa on oma suuri, mukava ja kaunis kartano
sievine puutarhoineen, jossa sitrunna- ja pomeranssipuita ja palmuja
kasvaa. Tässä laitoksessa on ainoastaan "pensionaatti" ja "orpohuone";
"sairashuonetta" ei ole. "Sisaria" on kahdeksan, kaikki oppineita
Kaiserswerthissä ja kotoisin Saksasta. Johtajatar valitti, että työllä
ei yleensä ollut niin hyvää menestystä, kuin oli toivottu ja oli ollut
syytä toivoa. Sen oikeata syytä hän ei sanonut varmaan tietävänsä,
mutta luuli siksi paraastaan sitä asianhaaraa, että kaupungissa oli
niin monta muutakin, muiden kirkkokuntain perustamaa, saman laatuista
armeliaisuuslaitosta.

Smyrnassakin oli muinoin kukoistava kristitty seurakunta, koskapa Herra
apostolillansa Johanneksella kirjoitutti sen enkelille seuraavat sanat:
"Näitä sanoo ensimmäinen ja viimeinen, joka oli kuollut ja elää: Minä
tiedän sinun tekos ja vaivas ja köyhyytes (mutta sinä olet rikas), ja
niiden pilkan, jotka heitänsä juutalaisiksi sanovat ja eivät olekaan,
vaan ovat saatanan joukko. Älä sinä niitä ensinkään pelkää, kuin sinun
kärsimän pitää! Katso, perkele on muutamia teistä heittävä vankeuteen,
kiusattaa; ja teillä pitää oleman vaivaa kymmenen päivää. Ole
uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan.
Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnille sanoo! Joka
voittaa, ei se toisella kuolemalla vahingoiteta." Tässä seurakunnassa
oli suuri kirkko-isä Polykarpus (kuoli marttyyrikuoleman v. 167) kerran
piispana ja vaikutti sen vaurastukseksi ja kasvamiseksi hengen ja
voiman todistuksella. Kerrotaan hänen olevan siellä haudattuna, vaikka
nyt ei enää tiedetä, missä paikassa hänen hautakumpunsa on, koska
kaupungissa on sen ajan jälkeen tapahtunut monta muutosta ja hävitystä.
Tämän seurakunnan kynttiläjalkaa tosin ei ole kokonansa syösty pois
sijaltansa, mutta totinen jumalanpelko ja elävä kristillisyys lienee
kuitenkin hyvin vähäinen tässä paikassa. Kerrottiin meille, että siellä
myöskin on saksalais-protestanttinen seurakunta, jossa on noin 70
jäsentä ja oma pappi, joka kuitenkin oli meidän siellä ollessamme
poissa matkalla. Omaa kirkkoa seurakunnalla ei ole, vaan täytyy sen
pitää jumalanpalveluksiansa yhdessä hollantilaisten ja ranskalaisten
kanssa heidän jumalanpalvelushuoneessaan. Protestanttisessa
jumalanpalveluksessa meillä ei tänä sunnuntaina ollut tilaisuutta
käydä.

Ennen kuin lopetan kertomukseni tästä kaupungista, mainittakoon vielä
omituisuutena lakkaamaton ammunta, joka alkoi jo lauantai-yönä. Joka
taholta kuului paukahtelemista yhtenään. Kaikkialla tarjoeltiin
kävelijöille paperipusseissa joitakin laitoksia, joita saattoi heittää
kadulle tai seinään, jolloin ne aikalailla paukahtivat. Sitä
leikittelivät kaikki, mutta varsinkin pikku pojat. Se näytti olevan
useimpien pääsiäisiloa, vaikka se vieraalle olikin hyvin vierasta ja
vastenmielistä. Muuten juhla oli jotenkin saman kaltainen, kuin viikon
muut päivät.

K:lo 2 nostettiin taas ankkuri ja "Diana", levättyään 1 1/2
vuorokautta, läksi uusia vaiheita ja toiveita kohti. Vähän ennen illan
tuloa laskettelimme _Mileetoksen_ ohitse, jossa Paavali piti edellä jo
mainitun jäähyväispuheensa Efesoksen seurakunnan vanhimmille.
Seuraavana aamuna jo aamupäivällä matkasimme _Kios- ja Samos_-saarten
ohitse, jotka myös ovat oikein kauniit ja tarjoavat matkustavaiselle
vaihetusta. Matkan päästä näkyi yksinäinen _Patmos_-saari, joka meille
ei ollut merkillinen kauneutensa tähden -- sitä noilla paljailla
kallioilla ei ole --, vaan siitä, että se opetuslapsi, jota Herra
rakasti, apostoli Johannes, oli tässä saaressa yksinäisyydessä
maanpakolaisena viettänyt vuosikausia ja nähnyt ne merkilliset näyt
kristillisen kirkon kehityksestä ja lopputarkoituksesta, jotka hän on
kirjoittanut muistiin Ilmestyskirjaan. Saarien ja luotojen ohitse
jatkui matka yhä, kunnes viimein iltapäivällä saavuimme _Rodokseen_,
jossa laiva taas seisoi muutamia tunteja. Koska päivä oli kaunis ja
vanha Johanniitti-kaupunki raunioineen, keskiaikaisine linnoineen,
varustuksineen ja muureineen tuntui houkuttelevalta, päätimme lähteä
sinne. Seuraamme oli tullut lisäksi eräs diakonissa Smyrnasta, joka
aikoi Beyrothiin. Kaupunki, vaikka erinomaisessa paikassa meren
rannalla, tekee surettavan vaikutuksen hävityksen tähden, joka sitä on
kohdannut. Kapeat, säännöttömät kadut, jotka pikemmin näyttävät vain
kylän kujilta, ovat muistoina sen vanhuudesta. Suuri ihmisjoukko oli
kokoutunut satamaan; suuri varovaisuus oli tarpeen säilyäkseen
taskuvarkailta, joiden sanottiin tällä saarella olevan erittäin
harjautuneet ammattiinsa. Tunkeilevampaa väkeä tuskin lienee muualla
tavattavana. Nähtyään muukalaisen tunkeutuvat kaikki oppaiksi, tietysti
maksusta. Yksin pienet pojatkin juoksevat jäljestä, pyytävät "yhden
frankin" ja tarjoutuvat oppaiksi. Varsinkin oli meillä paljo vastuksia
eräästä keski-ikäisestä, jotenkin kevytpukuisesta miehestä, joka ihan
väkisin tuppautui oppaaksi. Vaikka hänelle ilmoitimme, että hänen
apuansa emme tarvinneet, astuskeli hän kuitenkin edellämme, kertoen
sotkuisella Ranskan ja Saksan kielellä, mitä omituista tiesi mistäkin
paikasta. Matkakumppanini koettivat vuorotellen sanoa hänelle niin
voimakkaasti ja jyrkästi, kuin osasivat, sekä ranskaksi että saksaksi,
että hänen oli ihan turha kuluttaa aikaansa meidän tähtemme. Mutta
turhaan; mies ei ollut kuulevinaankaan heidän sanojansa. Koetettuaan
kaikkia keinoja sanoivat kumppanini, tietysti leikillä, minulle: "entä
jos sinä koettaisit puhutella häntä suomeksi; ehkä hän menisi
matkoihinsa!" Antamatta itseäni useammin tuohon pyydellä menin miehen
luo ja sanoin jyrkästi: "Mitä tahdotte meistä; menkää matkoihinne!"
Mies katsoi vähän kummastellen ja kysyvästi minuun, kääntyi pois ja
sanaakaan sanomatta meni tiehensä matkakumppanieni suureksi huviksi.
Luultavasti hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaakaan sellaista
kieltä. Matkakumppanejani se tästä lähtein usein huvitti; he
ihmettelivät Suomen kielen voimaa ja, milloin vastuksia sattui,
toivoivat he Suomen kielestä pelastusta. Yksin sanatkin kiintyivät niin
heidän mieleensä, että luultavasti muistavat ne koko ikänsä. -- Ilta oli
sitte kirkas ja lauhkea; kauan yötäkin istuimme kannella, laulellen
isänmaallisia lauluja kukin omalla kielellään, ihaellen ihmeen kaunista
tähtitaivasta, joka meillä oli yllämme kaikessa komeudessaan ja
majesteettiudessaan. Varsinkin rakastettava "maantuomarimme" väsymättä
viritti laulun toisensa perästä, vaikka ei ollutkaan varsinainen
laulaja. Laulukirja, jonka hän oli ottanut kotoa mukaansa, useinkin
johdatteli hänelle mieleen isänmaallisia säveliä.

Seuraava päivä, jolloin laskettelimme _Kyprosta_ kohti, oli sateinen ja
myrskyinen, jonka tähden enimmät matkustajat voivat pahoin ja pysyivät
hyteissään. Korkeina vieriskelivät Välimeren laineet, joiden poikitse
"Diana" raskaasti ponnisteli yhä eteen päin määrättyä levähdyspaikkaa
kohti. Aamulla 16 päivänä lähestyimme Kyprosta, jossa laiva pysähtyi
_Limasol_-kaupungin edustalle. Sieltä tuli paljo matkustavaisia
laivaan, jotka kuitenkin sitte jäivät saman saaren toiseen satamaan,
_Larnaca_-kaupunkiin. Tämä saari ei ole kirkon vanhimmassa historiassa
muuten merkillinen, kuin että apostoli Paavali lähetysmatkoillaan
oleskeli täälläkin ja että Justus oli täältä kotoisin (Ap. T. 4:37.)
Saari lienee kauneudelta ja hedelmällisyydeltä muiden vertainen ja
kuuluu nykyään Englannille, joka näkyi siitäkin, että parikymmentä
englantilaista punanuttuista ja valkolakkista sotamiestä nousi
_Limassol'ista_ laivaan. Tänäkin päivänä satoi vähän, ja laivan ollessa
_Larnacan_ edustalla kulki päällitsemme ankara ukkonen, jolloin vähän
aikaa satoi aika rankasti.

Nyt käännettiin laivan keula suoraan _Beyrothia_, erästä Syrian
rantakaupunkia kohti, jonka edustalle pysähdyimme seuraavana aamuna. Me
olimme siis itse "pyhän maan" ovella, jonne päin jo matkalla olimme
niin monesti ikävöiden katselleet. Taas oli ryhdyttävä tinkimään
venemiesten kanssa, joita melkoinen pauhaava ja huuteleva joukko tuota
pikaa kokoutui ympärillemme. Oli se oikea huutokauppa siitä, kuka
heistä veisi meidät huokeimmasta maalle ja toisi takaisin laivalle.
Palkkio määrättiin, me sanoimme jäähyväiset muutamille tutuille, jotka
aikoivat jäädä tässä maalle, ja reippaat miehet veivät meidät
kauniiseen kaupunkiin, jossa matkakumppanini on muistiin kirjoittanut
seuraavat sanat, jotka kauniisti ja sattuvasti lausuvat totuuden
(Sanomal. Finland n:o 148 v. 1890):

"Miten lumoavasti meitä siellä viehätti, jopa oikein huumasi Itämaa
rehevine rikkauksineen! Mikä ihmeellinen puutarha tuolla ylhäällä,
saksalaisen 'Johanniitti-hospitaalin', muhkean rakennuksen ympärillä;
miten komeita palmuja, öljypuita -- kuka niitä kaikkia voi
luetellakaan, näitä itämaiden kalliita kasveja! Meidän täytyi yhtyä
diakonissan mielipiteeseen, hänen, joka meitä opasti tässä ihanassa
puutarhassa, että Beyroth olisi myöskin luettava pyhään maahan, koska
Herra varmaan oli vaeltanut myöskin tällä Libanonin siunatulla
rinteellä, mennessään Tyroksen ja Sidonin maan ääriin" (Mark. 7:24.)
Beyroth'issa ihanan Välimeren rannalla, mitä kauneimmassa seudussa,
on noin 100,000 asujanta, muhammettilaisia, roomalais- ja
kreikkalais-katoolilaisia, maraniitteja ja vähäinen joukko
protestantteja. Se on rikas kaupunki ja harjoittaa suurta kauppaa;
kaikenlaisia itä- ja länsimaiden tuotteita kokoutuu sinne ja menee pian
kaupaksi. Asujanten luku, joka muutamia vuosia sitte oli 120,000, on
vähennyt, mistä syystä, lienee vaikea tietää.

Täällä heti tultuamme tutustuimme saksalaiseen hammaslääkäriin Gl:iin,
joka oli asunut siellä kolmattakymmentä vuotta. Hänestä meille oli sekä
meno- että paluumatkalla suurta apua, jota paitsi saimme häneltä
nauttia viehättävintä ystävyyttä. Hän vei meidät maatilallensa, joka
oli Libanonin juurella. Sillä huvimatkalla saimme jo joksikin osaksi
nähdä ihmeen ihanaa luontoa ja rehevää kasvirikkautta, jonka Luoja on
suonut tälle seudulle. Kaikki oli viehättävää, tunsipa melkein
joutuvansa vallan huumauksiin.

Vaihettelevasti vietetyn päivän jälkeen palasimme höyrylaivaan, joka
levättyään muutamia tunteja nosti ankkurinsa ja lähti _Jaffaan_.
Lähtiessä moni ennusti, että maalle pääsy Jaffassa oli tuleva vaikeaksi
seuraavana aamuna, koska tuuli kiihtyi yhä enemmän ja taivas, joka oli
enimmäkseen koko matkan ollut kirkkaana, muuttui synkän näköiseksi.
Välimeren laineet hyökkäilivät "Dianaamme" vastaan yhä suuremmalla
voimaila; laivan heilumiset tuntuivat monesti varsin vastenmielisiltä,
mutta yhä kuitenkin vähitellen lähenimme "luvatun maan" rantaa. Yöllä
matkustimme _Haifan_ ohitse, joka on ihmeellisen, majesteetillisen
_Karmelin_ juurella, jolla vuorella profeetta kerran koko Israelin
edessä toimitti merkillisen uhrin kuningas Achabin aikana (1 Kun. 18.)
Jo aikaisin aamun koitteessa oli _Saronin_ lakeus silmäimme edessä.
Aurinko nousi kirkkaana ja lämpöisenä idän taivaalle ja tuuli heikkeni,
mitä selvemmin "luvatun maan" piirteet alkoivat näkyä. Aikaisimmasta
aamusta asti seisoimme ylhäällä kannella tähystellen lakkaamatta sitä
maata, jota nähdäksemme olimme antautuneet pitkän matkan vaivoihin ja
puutteihin. Alkoipa odotus tuntua pitkältäkin; olisimme suoneet, että
"Diana" olisi vähän jouduttanut vauhtiansa, mutta se pysyi yhtä
levollisena, kuin tähänkin asti. Viimein ilmestyi näkyviin kaupunki,
jonka arvasimme _Jaffaksi_ eli muinaiseksi _Jopeksi_. Sen edustalle
pysähtyi laiva k:lo 9 aamulla. Jo paljon ennen, kuin ankkuri
laskettiin, kokoutui ympärille lukematon joukko veneitä, soutajina
kirkuvia, huutavia ja pauhaavia, mustanruskeita, valkoisia tai mustia
miehiä jotenkin keveässä puvussa, matkustavaisten "kiusanhenkiä."
Siihen olimme jo vähän tottuneet Konstantinopolissa, Smyrnassa ja
Beyrothissa. Uskomattoman notkeasti ja tottuneesti kiipesivät he
apinain tavalla joka taholta laivan sivuja pitkin ylös kannelle, ja
ennen, kuin oikein ehti tointuakaan, olivat ne jo ympärillä. Niille,
jotka eivät ennen ole käyneet itämailla, on elämä siellä vähän outo, se
kun ihan kokonaan eroaa Euroopan elämästä. Tuntui, kuin olisi yht'äkkiä
joutunut toiseen maailmaan. Euroopassa laivat tavallisesti pysähtyvät
satamoihin ja matkustavaiset saavat kaikessa mukavuudessa jonkun tai
muutamien, edes jotenkin hiljaisten kantajain avulla lähteä mihin
tahtovat. Mutta itämailla on ihan toisin. Jaffassa olisi ihan
mahdotonkin päästä satamaan, sitä kun ei olekaan, vaan ranta vielä
lisäksi on täpö täynnä salakareja. Matkustajan täytyy sen tähden aina
tinkiä näiden venemiesten kanssa, sillä mitään taksaa heillä ei ole ja
tavallisesti he vaativat hyvinkin suurta maksua tuosta rantaan viennin
vaivastaan. Kaikki tuo on hyvin ikävää. Ja yhä ikävämpää se vielä on
tunkeilemisen tähden, jota nuo sivistymättömät, raa'at ihmiset
osoittavat koko käytöksessään. Sill'aikaa, kuin jonkun kanssa tingitään
maksusta, koettavat jo toiset väkiste kiskoa käsiinsä matkakapineita.
Usein tuossa kinassa täytyy käyttää käsivoimiakin, sillä sanat eivät
aina tee toivottua, riittävää vaikutusta. Matkustavaisen ympärillä on
usein kymmenkuntakin miestä, jotka kaikki koettavat saada ansiota. Ja
vaikka viimein onnistuukin sopia määrätystä maksusta, niin hyvin
harvoin tai tuskin koskaan he kuitenkaan siihen tyytyvät rantaan
päästyä, vaan vaativat aina jotakuta markkaa enemmän ja koettavat
väkivallalla ja hellittämättömyydellä pakottaa matkustavaista
maksamaan. Tässä, niinkuin paljossa muussakin, tulee selvään ilmi
itämainen epärehellisyys, joka näyttää olevan syvälle juurtunut kansan
luonteeseen. Sellaisessa tapauksessa pitää matkustajan pysyä ihan
tyynenä ja maksaa sovittu summa sekä olla muka ihan ymmärtämättä
kiusanhenkensä tarkoitusta ja ryhtymättä enää mihinkään puheluun. Kyllä
hän viimein menee tiehensä tyhjennettyään tosin ensin koko varastonsa
julmimpia ja raa'impia haukkumasanoja, joita matkustavaisen tietysti
täytyy vain kärsivällisesti kuunnella. Eiväthän ne ihmisparat tiedä
parempaa. Ennemmin kuin ruveta vihassa haukkumaan takaisin, on
varsinkin kristityn velvollisuus tuntea sääliä näitä ruumiilliseen ja
hengelliseen viheliäisyyteen syvälle vaipuneita olentoja kohtaan.

Me antauduimme tavaroinemme erään venemiehen, neekerin, haltuun, joka
oli yli koko maailman tunnetun englantilaisen asiamiehen Cookin
lähettiläitä; siten, näet, pääsimme paraiten kaikista vastuksista,
vaikka saimmekin maksaa vähän runsaammin. Muutaman minuutin päästä jo
olimme tällä erittäin vaaralliseksi kuvaillulla matkalla luotojen ja
salakarien välitse rantaan. Vaarallinen se matka tosiaan onkin, koska
siellä kaikkialla on kiviä ja kareja, joihin vene voi myrskysäällä ja
aaltojen pauhatessa helposti tarttua kiinni sekä pahimmassa tapauksessa
kaatua ja auttamattomasti joutua hukkaan. Yksi väylä siinä vain on,
jota myöten vene voi päästä onnellisesti perille. Meille kävi matka
hyvin, koska myrsky oli tyyntynyt ja aaltojen pauhu hiljennyt.
Voimakkaat miehet vetelivät reippaasti muutamia kertoja airoilla, niin
me jo olimme kaikkien vaarojen ohitse tyynessä rannassa, jossa
asiamiehen käskyläinen otti vastaan meidät sekä tavarammekin niin
hyvin, että meidän ei tarvinnut edes avata matkalaukkujammekaan
tullimiehille. Luultavasti hän pisti muutamia piastereja tullimiehen
käteen ja siten oli siitä selvitty, sillä piastereilla niistä herroista
itämailla helpoimmin pääsee. Antamatta rahaa on vaikea päästä
mihinkään, vaikka ei olisikaan mitään kiellettyä. Jos sitä ei heti
itsestään huomata tai ei tahdota antaa, niin he pyytävät, ja jos ei
pidetä lukua heidän ensi pyynnöstään, kertoelevat he sitä lakkaamatta,
kunnes saavat hyvityksensä. Vaan jos annetaan heille vaikkapa vähänkin,
niin hän tullaamatta kuljettaa mitä hyvänsä, mikäli kunkin omatunto
sallii. Tämä kaikki tavallansa osoittaa kansan huonoa siveyskantaa ja
vielä enemmin alamaisiansa hirveästi turmelevan hallituksen, joka antaa
rankaisematta sellaista tapahtua. Mutta mitäpä puhunkaan siveydestä ja
hallituksesta? Laista, siveydestä, oikeudesta, hallituksesta ei tiedetä
paljoakaan "Ottomanin" valtakunnassa. Monta päivää sitte olimme jo
saaneet siitä kylliksi kokemusta.

Konstantinopolissa saamamme turkkilaiset passit täytyi näyttää ennen,
kuin saimme astua "pyhän maan" alueelle. Ohimennen mainittakoon, että
tätä passia täytyi sittemminkin tuon tuostakin tarkastuttaa ja siitä
maksaa palkkiota virkamiehille. Kaikessa rauhassa saimme sitte kävellä
kapeita, likaisia katuja kesäauringon paahteessa asiamiehen palvelijain
opastuksella. Huomiomme kiintyi varsinkin kirkuviin, likaisiin,
repaleisiin ihmisiin, kaikenlaisiin itämaiden kauppatavaroihin,
laihoihin kameeleihin, aaseihin, aasinajajiin y.m. Itämaiden tavallinen
pauhuinen elämä vallitsi kaikkialla. Asiamiehen palvelija saattoi
meidät saksalaisen siirtolan majataloon ja isäntä valmisti siellä
meille yksinkertaisen, maukkaan aamiaisen -- ensimmäisen aamiaisemme
"pyhässä maassa" -- meidän odotellessamme matkatavaroitamme. Tuntuipa
oikein suloiselta levähdys tässä majatalossa, jossa puhtaus ja
hiljaisuus vallitsi, kun juuri olimme tulleet meluavan, likaisen
ihmisjoukon keskeltä.

Mielemme kuitenkin paloi _Jerusalemiin_. Sen tähden kysyimmekin heti
isännältä, millä tavalla paraiten ja niin pian kuin mahdollista
pääsisimme sinne. Meidän onneksemme hellä juuri sattumalta oli
saksalainen _Hahn_, asuva Jerusalemissa ja kuuluva "templarilahkoon";
hän oli juuri tuonut kyytiä Jaffaan ja aikoi nyt lähteä paluumatkalle.
Sopimus hänen kanssansa saatiin pian tehdyksi ilman mitään vaikeuksia;
hän sitoutui viemään meidät perille jo samana päivänä. Klo 12 ajoi hän
vaununsa, kolme hevosta edessä, majatalon rappusten eteen, me nousimme
niihin, vaikka näyttivätkin perin yksinkertaisilta, ja nyt alkoi
kymmentuntinen ajo matkan perille, _Jerusalemiin_. Tasaisesti vierivät
vaunut erinomaisen hyvää tietä myöten, jonka molemmilla puolin kasvoi
lukematon joukko viljeltyjä, kukoistukseensa paraillaan puhkeavia
kaktuskasveja. Minua kummastutti, että niin paljo viljeltiin noita
kaktuksia, jotka eivät näöltään suinkaan ole kauniit, vaan päin vastoin
rumentavat muuten kauniita tietä, mutta vanha Hahn selitti niiden
tekevän hyviä hedelmiä, viikunia, joita syödään, ja sitä paitsi olevan
pitkien, teräväin piikkiensä tähden mainiona puutarhan aitana. Tuosta
seikasta minulla ei ollut tähän asti vähintäkään tietoa. Jaffassa,
joka on rakennettu amfiteaatterin muotoon, on paljon pomeransi-,
sitruuna- ja muita hedelmäpuu-tarhoja. Ilman-ala tässä Välimeren
rannalla on erittäin sovelias hedelmäpuiden viljelykselle. Pomeranssit
olivat juuri nyt kypsiä ja myöskenneltiin niitä tavattoman huokeasta
hinnasta. Piasterilla (= 21 1/2 Suomen pennillä) voitiin saada 40
suurta, mehukasta pomeranssia.

Ennen olin lukenut ja kuullut tien Jaffan ja Jerusalemin välillä olevan
huonoimpia maailmassa, niin että sitä tuskin voi matkustaa muuten, kuin
kameelilla, aasilla tai hevosella ratsastaen ja ainoastaan hyvin
vaivaloisesti vaunuilla. Tämän tähden minä vähän pelkäsinkin, mitenkä
jaksaisin istua kymmenen tuntia vaunuissa, kun jo ennestäänkin pitkä ja
väsyttävä matka oli paljon rasittanut voimia. Tämä pelko oli kuitenkin
ihan turha, koska tie oli sileä ja tasainen, kuin lattia, mitä
oivallisin viertotie, tehty pari vuotta sitte. Kuumuus, joka keskipäivän
hetkinä k:lo 12-3 on oikein paahtava, tuntui meistä hyvin
tuskalliselta, mutta pahin vastus oli kuitenkin miljoonista kärpäsistä,
joita kokoutui vaunuihimme, niin että meillä oli aika työ suojellessa
kasvojamme ja käsiämme.

Vähän matkan päässä kaupungista alkoi _Saronin lakeus_, jonka erittäin
kauneita lempikukkia mainitaan raamatussakin. Muun muassa vertaa ylkä
Salomon "Korkeassa veisussa" morsiantansa Saronin kukkaiseen sanoen:
"Minä olen Saronin kukkainen, kukoistus laaksossa. Niinkuin ruusu
orjantappuroissa, niin on minun armaani tytärten seassa"
(K. v. 2:1, 2.) Jesus pitäessään voimallista saarnaansa elämän
suruista, joiden ihmiset niin usein antavat mieltänsä raskauttaa
(Luuk. 12:27), ottaa esimerkiksi "kukkaiset kedolla" ja kehoittaa
ihmisiä katsomaan niitä, ihmettelemään ja iloitsemaan niiden
kauneudesta. Paha kyllä oli lempikukkien kukoistus-aika päättynyt jo
pari, kolme viikkoa sitte, jonka tähden emme saaneet nähdä niiden
kauneutta. Profeetta Herran käskystä ennustaessaan Judan kansan
onnettomuutta, turmiota ja hävitystä vertaa sitä Saronin kuivaan,
tasaiseen ketoon (Jes. 33:9; 65:10.) Kuivat kuin kanervakankaat ovat
Saronin tasangot tähän asti olleetkin, mutta ne alkavat taas kukoistaa.
Molemmin puolin tasaista tietä, jota ajoimme, oli nyt valtavia
vainioita, joissa nisu juuri tähän aikaan aikoi puhjeta tähkälle.
Vuodenaika oli siis kasvillisuuteen nähden edistynyt niin pitkälle,
kuin kotimaassa Heinäkuussa. Siellä täällä näkyi myöskin
maanviljelijöitä kyntämässä härjillä, jotka "olivat ikeen alla."
Suureksi kummastukseksemme näimme erään miehen kyntävän myöskin
kameelilla, jota tavallisesti käytetään kuormain kantajana. Ensi kerran
elämässäni näin juutalaisen maata viljelemässä. Näillä seuduin, kuten
muutamissa muissakin paikoin "pyhässä maassa," on joitakuita n.s.
"juutalais-siirtoloita", joissa juutalaisia kasvatetaan
maanviljelijöiksi.

Noin tunnin matkan päässä Jaffasta on vasemmalla puolen _Lud_ eli
_Lyd_, joka lienee muinainen _Lydda_, jossa apostoli Pietarin kerrotaan
parantaneen _Eneaksen_ ja oleskelleen silloin, kun opetuslapset
lähettivät kaksi miestä pyytämään häntä tulemaan Joppeen, jossa hän
sitte herätti _Tabitan_ kuolleista ja näki merkillisen näkynsä parkkari
Simonin huoneen katolla, josta hänelle selvisi, että evankeliumin
saarna ei ollut aiottu yksistään juutalaisille, vaan myöskin pakanoille
(Ap. T. 9:38 seur. ja 10 luk.) Lähellä on pieni kylä, nimeltä Dedshan,
s.o. "Dagonin temppeli", viimeinen muistomerkki filistealaisten
historiasta, muistuttavana sitä aikaa, jolloin he veivät pois Jumalan
arkin ja asettivat sen Dagon-jumalansa viereen hänen temppeliinsä
(1 Sam. 5:2 seur.). Sen lähellä ovat myöskin _Gazan_ ja _Aschdodin_
palatsit, jotka muistuttavat niitä kohdannutta hävityksen kauhistusta,
niin kuin profeetta Amos on niitä ennustanut vuosituhansia sitte.
Gazassahan vahvoista ruumiinvoimistaan tuttu Simson, joka oli 20 vuotta
ollut tuomarina Israelissa, kukisti Dagonin temppelin haudaten sen
raunioihin itsensä ja filistealaiset, kun hänet sokeana vietiin sinne
soittamaan suureen Dagonin uhrijuhlaan (Tuom. 16 l.). Melkein joka
hetki tulee siis tällä tiellä näkyviin paikkoja, joita mainitaan
raamatussa. Niissä nyt kuitenkin on ainoastaan huononpäiväisiä
arabialaiskyliä tai pelkkiä raunioita. Kaikki osottaa, miten Israelin
maa on hävitetty ja autioksi tehty, miten Jumalan tuomio ja kirous sitä
raskaasti painaa.

Kahden tunnin matkan päässä Jaffasta on kylä _Ramleh_, johon ensi
kerran pysähdyimme lepuuttamaan ja juottamaan hevosia. Se lienee ollut
muhkea kaupunki, ennenkuin ristiretkeläiset sen valloittivat. Nyt se ei
enää ansaitse huomiota muusta syystä, kuin siitä, että se on sama
paikka, kuin raamatussa mainittu _Arimatia_. Sen tähden se veti
puoleensa erittäin meidänkin huomiotamme. Sen ympäristö on kaikkialla
sangen hedelmällinen ja monin paikoin hyvästi viljelty. Lähitienoilla
näimme kaikkialla suuria lammas- ja vuohilaumoja, joita paimenet
käyttelivät laitumilla. Monella vuorenrinteellä oli niitä sadoittain.
Kuin katselin näitä laumoja, joissa lampaat ja vuohet olivat sekaisin,
muistui elävästi mieleeni Kristuksen vertaus viimeisestä tuomiosta
(Math. 25 l.). Minulle oli kerrottu, vai lienenkö jostakin
matkakertomuksesta lukenut, että lampaat Palestiinassa ovat valkoisia
ja vuohet mustia, jonka tähden nyt tarkastelin näitä laumoja ja tulin
siihen käsitykseen, että usein kyllä on niinkin, mutta ei aina; sillä
olipa siellä myöskin mustanpilkullisia lampaita ja valkeanpilkullisia
vuohia. Minun vielä katsellessani näitä laumoja ja paimenten käytöstä
tuli sisällisen silmäni edessä ihan selväksi Jesuksen vertaus hyvästä
paimenesta ja hänen lampaistaan (Joh. 10 l.). Paimen astuu edeltä,
kutsuu lampaitaan monella, hyvin erilaisella ja varsin omituisella
äänellä, joita lampaat tuntevat ja seuraavat paimentansa. Ne äänet ovat
sellaiset, että kukaan ei voi niitä matkia: Vieras, olkoonpa hän niihin
kuinka hyvänsä tottunut, ei saa houkutelluksi lampaita pois hänen
luotansa. Lampaat aina tuntevat oman paimenensa äänen. Usein ottaa
paimen pikku lampaita syliinsä tai myöskin suurempia olallensa.
Paimenen ja lammasten suhde näyttää olevan hyvin tuttava ja
ystävällinen.

Ramleh eli Arimatia on pyhässä raamatussa mainittu hurskaan _Samuelin_
vanhempien _Elkanan_ ja Hannan asuinpaikaksi. Siellä siis syntyi
Samuel, jota Hanna oli niin ahkerasti ja sydämmestänsä rukoillut
Herralta, josta hän sitte niin sydämmestänsä Herraa kiitti (1 Sam. 1 ja
2 l.), ja jonka hän sittemmin vei _Silon_ temppeliin ja pyhitti siellä
Herralle koko hänen ijäksensä. Samuel oli sitte, kuten tietty, Israelin
jaloimpia tuomareja, joka teki oikeutta kansan kesken siihen aikaan,
kun Israelilla ei vielä ollut kuningasta. -- Ramleh'issa asui myöskin
se "rikas mies", Josef, joka Nikodemuksen kanssa rohkeni, Jesuksen
häpeällisen kuoleman jälkeen ristinpuussa maailman syntein tähden,
kunniallisesti haudata hänen ruumiinsa. Rikkaalla Josefilla luultavasti
oli, kuten monella muullakin rikkaalla ja ylhäisellä henkilöllä, oma
hautapaikka pyhän Jerusalem-kaupungin lähellä. Hän oli valmistanut sen
itseään varten, hakkuuttanut sen kallioon, ja toivoi saavansa siinä
kerran levätä viimeistä untansa. Taikka hänellä kenties oli, paitsi
maatilaansa Arimatiassa (Ramlehissa), myöskin huvila Jerusalemin
muurien lähellä ja sen vieressä hautakumpu. Siihen aikaan oli hyvin
tavallista, että rikkailla oli sellaisia huviloita ja niiden vierellä
hautapaikat, joihin perheen jäsenet kuoltua laskettiin. Siitä voi vielä
nytkin saada vakuutuksen, jos katselee muinaisia hautoja, joita on koko
joukko lähellä Jerusalemia. Sellaiset hautapaikat välttämättä vielä
tänäänkin vetävät puoleensa matkustavaisten huomiota, koska niitä
katsellen voidaan saada jotenkin selvä kuva Jesuksen hautauksesta.
Seuraavassa luvussa, jossa tulee puhetta Jerusalemista ja sen
ympäristöstä, aion tarkemmin kertoa niiden laadun. Kun hautapaikka oli
asunnon vieressä, se alinomaa siinä muistutti tämän elämän
katoavaisuutta ja pysymättömyyttä. Niin Josefillekin, kun hän näki
kukkain taimivan, kasvavan ja taas lakastuvan oman hautansa kummulla.
"Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa, niinkuin
kukkainen kedolla. Koska tuuli käy sen päällitse, niin ei hän enää
kestä, eikä hänen sijansa tunne häntä ensinkään. Mutta Herran armo
pysyy ijankaikkisesta ijankaikkiseen, hänen pelkääväistensä päälle"
(Ps. 103:15-17). Varmaan muistuttivat viereisellä haudalla kasvavat
kukat hänelle lakkaamatta näitä sanoja ja vaikuttivat, että hän odotti
Jumalan valtakunnan täydellisyyttä. Kun Herra Jesus, jota hän rakasti,
kuoli ristinpuussa, antoi Josef hänelle oman hautansa ja ennustus
(Jes. 53 l.) siten toteutui.

Lähellä Ramleh'ia tavataan useimmiten joukottain "spitaalisia", näitä
viheliäisiä, jotka ovat parantumattomia sairaita, hyljättyinä ja
erotettuina kaikista omaisistaan, jätettyinä omaan viheliäisyyteensä,
köyhyyteensä ja kurjuuteensa, ja joista Jesus vaeltaessansa maan päällä
paransi monta. He tavallisesti myöskin nyt, kuten Jesuksen aikana,
seisovat etäämpänä ja rukoilevat käheällä, läpitunkevalla äänellään
almuja ohikulkevilta, näytellen hirveästi typistyneitä jäseniään ja
huutaen "lepro." Minä en heitä vielä nähnyt täällä, sillä kuumuudesta
väsyksissä jäin minä kylään levähtämään. Mutta matkakumppanini
käydessään tornissa, joka on vähän matkan päässä ja lienee pystytetty
jonkun arabialaisen pyhimyksen muistoksi, ja josta on lavea näköala yli
koko seudun, sanoi nähneensä kaksi spitaalista ja antaneensa heille
"bachschisch" (lahjaa).

Ramleh'issa viivyimme ainoastaan noin tuntikauden; olihan vielä samana
päivänä ehdittävä Jerusalemiin. Ajettuamme vähän matkaa saavuimme
_Ajalon'in laaksoon_, joka on vuorensolan edustalla ennen kuin päästään
Juudan vuoristoon. Monesti olin minä raamatusta lukenut merkillisen
kertomuksen, kuinka aurinko seisoi alallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin
laaksossa, Israelin sotiessa Josuan johdolla _Amorealaisia_ vastaan
(Jos. 10:12, 14). Epäuskon sankarit ja Jumalan hylkääjät (ateistit),
jotka eivät voi tahi eivät tahdo käsittää Jumalan kaikkivaltaa, vaan
koettavat mitata Jumalan voimaa ja olemusta oman inhimillisen
lyhytnäköisyytensä mittakepillä, usein pilkkaavat ja nauravat tätä
kertomusta, jossa kaikkivaltiaan Jumalan voima yli luonnon, samoin kuin
hänen armonsakin, ilmestyy niin suurena ja ihanana. Kun ystävällinen
Hahn vanhus meille huusi, että me nyt olimme Ajalonin laaksossa,
katselin minä tarkkaavasti ja kunnioittavasti paikkaa, saadakseni sen
kuvan oikein pysyväiseksi mieleeni ja muistiini. Josuan kirjan kertomus
herätti minussa kunnioitusta tätä paikkaa kohtaan; olihan Herra siinä
tehnyt mitä suurimman ihmetyön. Laakso on avara ja nykyään varsin
hedelmällinen; noin puoli tuntia kului sitä ajaessa.

Tasanko loppui ja seutu muuttui vuoriseksi. Niin sanotut _Juudan
vuoret_ alkoivat; niiden rinteitä, jotka monin paikoin ovat hyvinkin
jyrkät, ajoimme sitte ylös alas. Mutta miten paljaita ja metsättömiä ne
olivat! Ainoastaan siellä täällä näkyi joku öljypuu; yksin ruohonkin
olivat lukemattomat lammas- ja vuohilaumat syöneet. Muuta ei näkynyt
kuin hiekkaa ja pikku kiviä. Seutu oli myöskin hyvin autio, joten se
teki minuun ihan toisenlaisen vaikutuksen, kuin olin odottanut. Siellä
täällä kukkuloilla oli turkkilaisten vahtimajoja. Viljelyksen merkkejä
näkyi harvoin. Vasemmalla puolen oli kaksi pikkukylää "_El Rubab_" ja
"_Latrun_", kuten ajuri niiden nimet ilmoitti. Viimemainitusta
sanottiin olleen kotoisin sen katuvaisen ryövärin, joka
ristiinnaulittiin yhdessä Jesuksen kanssa. Päästyämme niiden ohitse
ajoimme sitte vielä _Amoas_-kylän ohi, jota muutamat luulevat entiseksi
_Emaukseksi_, jonne kaksi opetuslasta meni Jesuksen ylösnousemispäivänä,
kuten Luukkas kertoo 24:ssä luvussaan. Mutta hyvin luultavasti siinä
luulossa ei ole mitään perää, koska matka Jerusalemista siihen kylään
on paljon pitempi, enin 60 vakomittaa eli n.s. Sabbatin matka.

Jo alkoi aurinko lähetä laskuansa (se menee maille vähän jälkeen
1/2 7:n) ja pimeä tulla, jonka tähden emme enää voineet tarkkaan nähdä
seuraavia merkillisiä paikkoja, niin kuin _Kirjat-Fearimia_ ja
_Ain-Rarimia_, joista viimemainitussa kylässä kerrotaan _Johannes
Kastajan_ syntyneen, joten se siis oli ollut hurskaan _Sakariaan_ ja
_Elisabetin_ asuinpaikka. Se oli oikealla puolen tiestä.

Levähdettyämme vähän aikaa pienessä kestikievarissa, joka oli tien
varrella, jatkoimme matkaa määräpaikkaamme kohti. Taivas oli kirkas ja
lukemattomat loistavain kynttiläin kaltaiset tähdet valaisivat sitä
lumoavalla loisteellaan. Äänetön hiljaisuus vallitsi ympärillämme ja
omituinen hämärä kaikkialla koko luonnossa. Sellainen hiljaisuus ja
hämärä herättävät aina omituisia ajatuksia risteilemään mielessä. Mekin
vaivuimme kokonaan ajatuksiimme, joita muu ei keskeyttänyt, kuin
silloin tällöin vanhan Hahnin yksityiset sanat. Siellä täällä näkyi
tulia välkkyvän ikkunoista, joita ei ole monta arabialaisissa kylissä.
Usein niitä ei ole ollenkaan noissa savimajoissa. Tavallisesti
näyttävät kylät hyvin viheliäisiltä, kuten ne todella ovatkin. Matkan
päästä katsoen on sellainen kylä, kuin savikasa, pikku reikiä siellä
täällä, joista auringon valo niukalti pääsee sisään. Meidän ajatustemme
pääesineenä oli se ihmeellinen tosiasia, että me olimme jonkun tunnin
päästä saapuvat Jerusalemiin. Yhä korkeammalle kävi matka hiljakseen.
Kaupunkihan on noin 3,000 jalan korkeudessa meren pinnasta lukien.

Kun kello jo lähestyi yhdeksää ja me olimme päässeet eräälle mäelle,
huusi vanha Hahn, käännyttyä eräästä tien polvikkeesta, ihan yht'äkkiä:
"kas, tuossa on Jerusalem!" Tulia näkyi monista ikkunoista välkkyvän.
Tuntui kuin olisimme heränneet jostakin horrostilasta, johon olimme
väsymyksestä vaipuneet, ja sanaa sanomatta me hattua nostaen
tervehdimme paikkaa, johon liittyy niin paljo sekä iloisia että
suruisia muistoja. Jerusalem oli siis edessämme ja muutaman minutin
päästä pysähtyivät vaunut _Jaffan portille_. Kaupunkiin ei voi eikä saa
ajaa vaunuilla, sillä kadut muurien sisällä ovat senlaatuiset, että
niitä myöten on ajoneuvoilla mahdoton päästä. Monin paikoin ovat ne
niin kapeat, että levittäen kätensä ulottuu seinään kummallekin puolen,
ehkäpä jostakin paikasta vieläkin kapeammat. Usein ne sitä paitsi ovat
kivitetyt loiviksi rappusiksi tai käytäviksi. Ratsain tai jalkaisin käy
liikkuminen kaupungissa, mutta ei ajaen. Matkakalut sentähden
nostettiin kahden arabialaisen kantajan selkään, jotka läksivät
hitaasti astumaan pitkin pimeitä, likaisia katuja majapaikkaamme kohti.
Montakin kantajaa tunkeutui taas ympärillemme, kaikki etsien ansiota ja
koettaen melkein väkisin kiskoa itselleen meidän tavaroitamme, jonka
tähden meidän taaskin täytyi käyttää käsivoimaa ja kovia sanoja, ennen
kuin pääsimme heistä eroon. Seuratessamme kantajiamme, jotka olivat
erittäin omituisessa puvussa, heillä kun näet oli yllä pitkä paita ja
sen päällä venäläisen niinimaton kaltainen, pitkä viitta, johon oli
leikattu reiät päätä ja käsiä varten ja joka aikoinaan ehkä lienee
ollut hyvinkin kirjava, kaunis ja siisti, mutta josta nyt oli jäljellä
ainoastaan likaisia repaleita, ajattelin ainakin minä vähän peljäten
tätä arveluttavaa matkaa vieraassa kaupungissa ja senlaisten miesten
seurassa, joiden kieltä emme ymmärtäneet sanaakaan. Saattoivathan he
viedä meitä mihin hyvänsä. Kaikki pelko oli kuitenkin turha, sillä
kymmenen minuutin päästä seisoimme rappusten edessä, joiden päällä me
lampun valossa näimme "Johanniittiritarien" tutun ristin ja siitä
tiesimme, että olimme oikein perillä. Nyt enää vain soittaa kelloa,
niin ovi aukesi ja meidät ystävällisesti otti vastaan "Johanniittein
vierasmajan" "hoitaja", vanha Bayer, joka sujuvalla Saksan kielellä
toivotti meille tervetuloa. Vielä kerran oli meillä pieni kiista
kantajain kanssa. Vaikka olimmekin sopineet maksusta, vaativat he nyt
moninkertaisesti. Ukko Bayer, kun tunsi maan olot, pelasti kuitenkin
hyvin pian meidät siitä pulasta. Siispä olimme päässeet rauhaan. Tuntui
oikein suloiselta tieto, että nyt olimme matkamme ensimmäisessä
määräpäässä, matkustettuamme yöt päivät kaksi viikkoa. Illallinen teen
ja bayerilaisoluen kanssa vahvisti väsyneitä voimiamme. Kello lähestyi
kymmentä, jonka tähden kävimme levolle, nukkumaan ensi yötä
Jerusalemissa. Tuntui tavattoman suloiselta riisuutua kahden viikon
päästä vaatteistaan, käydä pelotta levolle ja oikoa väsyneitä jäseniään
kunnollisessa vuoteessa, jota emme olleet saaneet tehdä koko matkalla
aina siitä asti, kuin läksimme kotoa. Iloisella mielellä kiitin minä
Jumalaa, joka oli niin ihmeellisesti auttanut meitä kaikissa vaaroissa
ja vastuksissa aina tähän asti. Hän oli kuullut minun rukoukseni ja
suojellut oikealla kädellään sekä osottanut voimaansa heikkoudessa.



II.

Jerusalem ympäristöineen.


Edellä on matka kotoa Jerusalemiin ollut esitykseni aineena. Nyt koetan
tehdä niin tarkan kuvan kuin mahdollista tästä merkillisestä
kaupungista ja sen avarasta ympäristöstä. Se kuitenkin käy monin puolin
hyvin vaikeaksi, koska aine on niin rikas, että tuskin tietää, mistä
alkaa ja mihin lopettaa. Jerusalemhan on, kuten kaikille tietty, se
keskus, jota kohti kaikkein itämaille matkustavaisten ajatukset
paraastaan kääntyvät. Sehän on se paikka, johon Vapahtajamme Jesuksen
Kristuksen maallisen vaelluksen suurimmat ja tärkeimmät tapaukset
lähimmin liittyvät. Ja kukapa voisikaan täydellisesti kuvata niitä
tapauksia, kuka piirtää täydellistä kuvaa niistä ja siitä paikasta,
jossa ne ovat tapahtuneet. Matkakertomukselta ei sitä voida kohtuudella
vaatiakaan, koska matkustaja tavallisesti kertoo, mitä hän itse on omin
silmin nähnyt ja tarkkaavasti huomannut. Eikä kenenkään ole mahdollista
nähdä kaikkea, ei huomata kaikkea. Vaikeinta tähän paikkaan nähden on
se, että kukaan ei ihan varmaan tiedä, ovatko kaikki paikat, joita
näytellään matkustavaisille, oikeita eli niitä, joissa raamatulliset
suuret asiat Kerran tapahtuivat. Täytyy aina muistaa, että sitä
Jerusalemia, joka oli Jesuksen aikana, ei enää ole olemassa.
Kaupungille ja temppelille kävi niin, kuin Jesus oli ennustanut: "He
(viholliset) eivät jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikko
aikaa tuntenut" (Luuk. 19:44). Kauheasti kohtasi Jumalan rangaistus
tätä kaupunkia ja sen temppeliä Jumalan vanhurskauden todistukseksi
jälkimailmalle. Matkustavaisen täytyy siis aina pitää hyvästi
mielessään, että varmasti ei tiedetä, onko mitään muuta jäljellä, kuin
maa, jota Jesus kerran astui pyhillä jaloillaan, kun hän suurina
juhlina oleskeli tässä kaupungissa ja veriylkänä kävi raskasta ja
vaivaloista tietänsä ristille.

Vaikka kuvaukseni siis tuleekin hyvin vaillinaiseksi, niin kerron
kuitenkin kaikki, mitä näin ja mitä kokemuksia sain. Ja seuraan tässä
matkalla tekemiäni päiväkirjamuistiinpanoja.

Huhtikuun 19 päivän aamu koitti; auringon kirkas paiste ennusti ihanaa
päivää. Ei yhtään pilveä näkynyt sinisellä, ihanalla, läpikuultavalla
taivaalla. Raitista aamu-ilmaa tulvi avatusta ikkunasta sisään
virkistämään sydäntä ja mieltä. Yö oli ollut rauhallinen ja lepo
suloinen. Matkasta väsyneet voimat olivat palanneet. Kello oli vasta 6,
kun nousimme vuoteiltamme. Itämailla noustaan, näet, tavallisesti hyvin
aikaisin; sillä muuten tuskin ehdittäisiin tehdä tehtäviä, koska
kuumuus päivällä on niin rasittava, että silloin oikeastaan ei käy
tekeminen mitään. Omituiselta tuntui herääminen ensi kertaa tässä
kaupungissa, jonne niin monesti ennen olin ajatuksissani siirtynyt ja
josta olin niin paljon lukenut ja saarnannut. Olivathan siellä
tapahtuneet asiat niin usein olleet ajatusteni esineinä. Sydämmessäni
heränneet kysymykset olivat nyt kerrankin saavat vastauksensa. Missä on
se ja se paikka: missä Golgata, missä Getsemane, missä Öljymäki, missä
-- -- -- missä -- -- --? Minkä näköiset ne paikat ovat? Ovatko ne
ollenkaan niitten kuvien kaltaiset, jotka niistä oli mielessäni
muodostunut? Tällaiset kysymykset heti herätessäni valtasivat mieleni
kokonaan.

Meidän suuri, kaksi-ikkunainen makuuhuoneemme, jossa, kuten majatalon
hoitaja kertoi, Saksan keisarivainaja Fredrik I oli perintöruhtinaana
Jerusalemissa ollessaan asunut, oli niin sovelias, että, kun noustuaan
vuoteelta katsoi ulos ikkunasta, oli edessä temppelipaikka, Öljymäki ja
sen juurella Getsemane Kidronin laakson tuolla puolen. Katsellessani
näitä paikkoja aamu-auringon kirkkaassa valossa luulin niiden olevan
ihan lähellä, muutaman sadan askeleen päässä. Ilman kirkkauden ja
läpinäkyväisyyden tähden näyttävät matkat niin lyhyiltä; yksin
etäisetkin, monen peninkulman päässä olevat paikat ovat ikään kuin ihan
lähellä.

Aamiaisen jälkeen, joka syötiin k:lo 7:n ajoissa, läksimme katselemaan
kaupunkia ja kansan elämää. Emme olleet vielä tehneet mitään
varsinaista "ohjelmaa" siksi päiväksi, vaan tahdoimme ainoastaan
yleensä vähän tutustua kaupunkiin. Sen tähden astuskelimme katuja edes
takaisin. Sillä kävelyllä heti selvisi, että tässä kaupungissa ei
mikään pyhyys vallinnut, vaikka sitä ammoisina aikoina onkin sanottu
"pyhäksi kaupungiksi." Sen pyhyys on jo aikaa sitte kadonnut; sen alaa
sotkevat pakanain jalat; sen päällä lepää Jumalan vihan tuomio raskaana
ja hirmuisena. Tavallinen itämainen kansan-elämä, johon jo matkalla
olimme tottuneet, vallitsi kaikkialla: ihmisiä omituisissa,
tavallisesti hyvin kuluneissa puvuissa, usein ihan repaleissa, joskus
puolialastominakin, jotka puhuivat meidän korvillemme varsin
merkillistä kieltä (Arabian kieltä, jossa on paljo karkeita
kurkkuääniä), kirkuivat, pauhasivat ja sysivät toisiaan, sekä suuri
joukko kerjäläisiä, jotka, nähtyään jonkun parempipukuisen, jo etäältä
huusivat korviin-koskevalla äänellä "chavadja, chavadja", joka
merkitsee: herra, herra, eli "seigneur, seigneur", "bachschisch,
bachschisch" (= lahjaa, juomarahaa). Useimmiten ovat ne niin
tunkeilevia, että on mahdoton päästä heistä eroon antamatta ropoa,
vaikka koettaisikin kiiruhtaa astuntaansa. Jos ei muu auta,
heittäytyvät he maahan astujan eteen, näyttävät typistyneitä jäseniään
j.n.e. Kerjääminen näyttää kukoistavan tässä kaupungissa suuremmassa
määrässä, kuin missään muualla, ehkäpä enimmin siitä syystä, että
saanti usein on varsin hyvä, koska siellä aina on paljo muukalaisia
mihin vuodenaikaan hyvänsä, mutta varsinkin suurien juhlien aikoina.
Muuten on katujen molemmin puolin kaikenlaisia myymälöitä, avonaisia
vajoja, joissa on kaupan sekä itä- että länsimaiden tavaroita,
työpajoja, joissa käsityöläiset kaikkein näkyvissä tekevät
tavaroitansa, ruokapaikkoja ja kahviloita, joihin voi pysähtyä
katselemaan, miten ruuan ja juoman laittaminen tapahtuu. Sitä paitsi
makaa siellä täällä auringon paahteessa koiria, joista enimmillä ei ole
isäntää ollenkaan; kameeleja, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia
kävelee joukottain. Elämä kaduilla on siis niin kirjava, kuin suinkin
mahdollista. Kadut ovat likaiset ja kapeat sekä monin paikoin kivitetyt
oikeiksi rappusiksi. Sitä paitsi on niissä monin paikoin päällä
holvikatto pitkät matkat: ihmiset ovat rakennelleet asuntojansa katujen
päälle joko tilan puutteesta tai muusta syystä. Rakennukset ovat
vanhoja, ulkonäöltä huononpäiväisiä, tehtyjä jonkinlaisista auringon
paisteessa kuivatuista tiileistä ja savesta. Useimmissa on itämaiseen
tapaan tasakatto, jolla voi nauttia lepoa. Siellä täällä näkyy myöskin
pieniä parvekkeita. Kaupungin sisäosa näyttää hyvin ahtaalta ja
ummehtuneelta. Ympärillä on 12 metriä (40 jalkaa) korkea muuri ja siinä
34 tornia. Muurissa on oikeastaan 7 porttia, joista kuitenkin nykyään
ainoastaan 5 on auki: _Jaffan portti, Damaskoksen, Stefan'in, Sion'in
ja Miftportti_. Niissä seisoo yöt päivät joku tai joitakuita unisia
turkkilaisia sotamiehiä vartioimassa, en tiedä mitä. Kuudetta porttia
oltiin juuri avaamassa, mutta siitä ei vielä ollut pääsyä.

Kävellessämme kaupungilla saimme selville, että se ei tee mitään
miellyttävää vaikutusta rakennustapansa, katujensa, eikä kansansakaan
puolesta, joka liikkuu edestakaisin näillä kaduilla sekasotkussa, jossa
tottumattoman muukalaisen on vaikea selvitä tai päästä eteen päin. Sen
tähden tuntee sisällistä ahdistusta ja mielellään palaa pois kävelyltä,
ikävöiden päästä näkemään niitä historiallisia muistoja, joita tässä
kaupungissa on.

Katseltuamme muutamia tunteja kaupunkia ja kansan elämää päätimme mennä
Saksan konsulin luo pyytämään häneltä pääsylapaa "_Omar'in moskeaan_."
Ilman konsulin lupaa ei, näet, kukaan kristitty saa astua tähän
muhammettilaisten pyhään paikkaan, eikä oli hyvä suojeluksetta mennä
sinne, koska siellä voi joutua hengen vaataan. Tästä pantakoon tähän
muutamia huomautuksia Jerusalemissa asuvan historioitsijan ja
rakennusneuvoksen K. Schickin toimittamasta kirjasta, jotka on
muistettava käydessä tässä temppelissä, joka arvoltaan lienee toinen
järjestyksessä lähinnä Mekan _Kaba_-temppeliä, jota koko
muhammettilainen maailma tunnustaa ensimmäiseksi. Herra Schick sanoo:
"Aikaisemmin, kun juutalaisten temppeli vielä oli tässä paikassa, ei
kellään muilla, kuin juutalaisilla ollut oikeutta käydä sen sisällä.
Kun sittemmin, sen jälkeen, kun roomalaiset valloittivat Jerusalemin,
pakanallinen jumalanpalvelus pantiin toimeen siinä paikassa, oli
juutalaisilla vielä silloin tällöin lupa lähestyä paikkaa, ja samoin
oli silloinkin, kuin kristityt siellä vallitsivat. Mutta siitä asti, kun
muhammettilaiset Saladin'in jälkeen hallitsevat temppeliä, on muiden
uskokuntalaisten melkein mahdoton sinne päästä, ja mahdollinen on pääsy
ainoastaan erityisestä suosituksesta. Valepuvussa ovat muutamat
päässeet sinne, mutta ei se kuitenkaan ole aina onnistunut oikein
hyvin. Vuonna 1506 meni eräs maroniitti temppeliin saraseenilaisen
puvussa, mutta hänen petoksensa huomattiin ja hänen täytyi kääntyä
islamin uskoon. Vuonna 1539 meni kreikkalainen piispa, erääseen hyvään
ystävään ja tuttuun luottaen, turkkilaisten saattamana sisään, mutta
uskottomat turkkilaiset pettivät hänet ja vaativat häntä kääntymään
islamin uskoon, ja, kun hän ei tahtonut luopua omasta uskostaan,
surmattiin hänet. On muitakin samankaltaisia tapauksia. Vuonna 1822 sai
englantilainen Vaudeville sulttaanilta luvan mennä yksinään _Haram'iin_
(moskean turkkilainen nimi) ja hän on kertonut siitä arvokkaita
tietoja. Eräälle ameriikkalaiselle se sitä vastoin ei onnistunut.
Hänkin oli saanut valtiollisten ansioittensa tähden sulttaanilta
'firman'in', (lupakirjan); mutta kun hän sitä näytti Jerusalemissa,
sanoi 'mufti': 'teillä on valta ja vapaus sulttaanin käskystä mennä
temppeliin, jos tahdotte, mutta poistulosta ei 'firmanissa' sanota
mitään. Sen tähden on minun neuvoni: jääkää sinne koko ijäksenne tahi
älkää ollenkaan menkö sisälle.' Ameriikkalainen katsoi viimemainittua
ehtoa edullisemmaksi ja samoin sittemmin Ragusan herttua, kuningas
Ludvig XIII:nen lähettiläs, jättäen saamansa lupakirjan käyttämättä.
Vuonna 1827 meni eräs englantilainen kolme kertaa sisään valepuvussa;
mutta kolmannella kerralla tuli petos ilmi ja hänet lyötiin
puolikuoliaaksi. Vartia pelasti hänet kuolemasta ja 3,000 piasterin
lunnaasta pääsi hän hengissä ulos. Vuonna 1845 joutui englantilainen
lääkäri Macgowen, kun häntä vietiin sairaan luo, astumaan muutamia
askeleita temppelin alalle ja sai siitä selkäänsä; ja ahdistaja sai
teostaan rangaistuksen sijasta sulttaanilta palkinnon. Krimin sodan
jälkeen on asia kuitenkin muuttunut ja vapaus tässä kohden on nyt
paljon suurempi. Muutamia vuosia sitte saatiin käydä moskeassa 20
frankin tai 1 Englannin punnan pääsymaksusta; mutta nyt ei tarvitse
enää maksaa enempää, kuin 2 frankkia, jotka annetaan poislähteissä
vartioivalla 'medjidille'."

Konsuli lupasi samana päivänä k:lo 2 lähettää meille "chavassinsa"
(oppaan) ja yhden sotamiehen saattamaan meitä moskeaan. Koska meillä
vielä oli kylliksi aikaa, päätimme tällä välin käydä "_syrialaisessa
orpohuoneessa_" eli lasten-kasvatuslaitoksessa, joka on noin puolen
tunnin matkan päässä kaupungista. Tämä laitos on tuttu myöskin meillä
Suomessa ja moni on täältäkin vapaaehtoisesti antanut roponsa sen työn
kannatukseksi. Muutamia vuosia sitte kävi ruotsalainen pappi Hagberg,
joka oli Ruotsissa tämän laitoksen asiamiehenä, Suomessa selittämässä
esitelmillä kirkoissa ja muissa paikoin yleisölle laitoksen ja sen työn
tarkoitusta. Hänen kuoltuaan on pastori H. Wegelius ollut laitoksen
asiamiehenä Suomessa. Tällä laitoksella on paljo ystäviä useimmissa
Euroopan maissa, ja se ansaitseekin kaikkea kannatusta sekä hyvän
tarkoituksensa että erinomaisen johdon tähden, joka tulee ilmi
kaikkialla. Sen tähden mekin ohjasimme kävelymme sinne, sillä tuntui
kuin olisimme lähteneet tervehtimään tuttuja, jotka työskentelevät
saman asian hyväksi kuin mekin. Sitä paitsi toinenkin syy saattoi meitä
niin pian kuin mahdollista käymään siellä. Eräs laitoksen ja sen työn
ystävä Suomessa, joka tahtoi pysyä tuntemattomana, oli ystävä R:n myötä
lähettänyt suurenlaisen rahalahjan omin käsin sinne vietäväksi.
Schneller ukko, laitoksen 70 vuoden ikäinen johtaja, toivotti meitä
sydämmellisesti tervetulleiksi etäisestä pohjolasta. Hän on nyt
vanhuutensa tähden antanut osan työstään pojallensa, joka
"inspehtoorin" nimellä hoitaa ulkotoimia ja antaa kasvateille opetusta
muutamissa aineissa. Me emme nyt kuitenkaan aikoneet tällä kertaa ottaa
tarkempaa selkoa itse laitoksesta, johon meillä ei ollut kylliksi
aikaakaan. Sen tähden erosimme sydämmellisen ystävällisistä isännistä
ja lupasimme palata toiste tarkemmin tutustumaan laitokseen, jonka
ulkonainen puhtaus ja järjestys olivat tehneet meihin hyvän
vaikutuksen. Tuonnempana vielä kerran käännän lukijaini huomiota tähän
laitokseen, esittäen siitä minkä mitäkin, joka toivottavasti miellyttää
ja herättää hyväntahtoisuutta tätä laitosta kohtaan. -- Me palasimme
kaupunkiin, jossa Johanniittein vierasmajan ystävällisellä isännällä
oli meille päivällinen valmiina.

Kellon lyötyä kaksi ja meidän vielä istuessamme pöydässä ilmestyi
ovelle mies hyvin kirjavassa ja perin omituisessa puvussa, sapeli
vyöllä ja monta koristusta rinnassa; hyvin huonolla Saksan kielellä
selitti hän olevansa pyydetty "chavassi." Sotamies, samoin aseissa,
seisoi ulkona meitä odotellen. Viisimiehinen seura siis läksi astumaan
"temppelivuorta", Morian kukkulaa kohden. Kulkumme kävi suureksi osaksi
pitkin "_Via dolorosaa_" (tuskien tietä), kuten erään kadun nimi on,
jota Jesuksen sanotaan astuneen _Pontius Pilatuksen_ palatsista
Golgatalle, kun hänet oli tuomittu ristiin naulittavaksi. Tämä katu on
epäilemättä kaupungin merkillisimpiä paikkoja. Monta eri nimeä, joita
on mustalla värillä piirretty kadun varsille rakennusten seiniin,
ilmoittaa eri kohtia tästä Jesuksen käynnistä kuolemaan. Onko tämä tie
oikea ja onko tarinassa yhtäkään totta, on mahdoton varmaan saada
selville niin monen vuosisadan päästä. Ainoastaan se voidaan
varmuudella olettaa, että jostakin sen kadun paikoilta Jesus on
kulkenut sitä tuskaista matkaansa. Jo nimikin herättää omituisia
tunteita kristityn sydämmessä. Ensimmäisen pitkänperjantain aamun
tapaukset tulevat ajatuksissa eläviksi, nuo ijäisesti joka ihmiselle
tärkeät tapaukset. Oli ihan kuin silmäin edessä kokoontuneena se
raivoisa, verenhimoinen ihmisjoukko, joka kiihkeästi tahtoi saada
lempeän ja hiljaisen Vapahtajan surmatuksi, hänen, joka teuraaksi
vietävän karitsan tavalla ääneti kantoi ristiänsä, jonka alla hän
kuitenkin väsymyksestä vaipui maahan. Hengen silmillä näkee vaimot,
jotka luonnollisesta säälistä häntä kohtaan vuodattivat kyyneleitä;
niin tuntuupa, kuin kuulisi hänen sanovan heille ja kaikille lempeällä,
läpitunkevalla äänellään viimeisen varoituksen ja tuomion sanat:
"Jerusalemin tyttäret, älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itse teitänne
ja teidän lapsianne. Sillä katso päivät tulevat, joina he sanovat:
autuaat ovat ne hedelmättömät ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet,
ja ne nisät, jotka eivät imettäneet. Silloin he rupeavat sanomaan
vuorille: langetkaat meidän päällemme! ja kukkuloille: peittäkäät
meitä! sillä jos he nämät tekevät tuoreessa puussa, mitä sitte kuivassa
tapahtuu?" Tämä tapaus oli ainakin minun silmäini edessä ihan elävänä,
hiljaa kävellessämme keskipäivän auringon paahtavassa helteessä
muinaista "temppelin paikkaa" kohti.

Astuttuamme muutamia minuutteja käännyimme oikealle ja saavuimme siten
määräpaikkaan. Siinä meillä siis oli edessämme _Morian vuori_, se
vuori, johon niin monta muistoa omaisuuden kansan elämästä liittyy.
Siellähän oli _Salomonin_ rakentama temppeli, "Herran kunnian maja",
kerran seisonut; siellähän oli vanhan Jerusalemin hengellinen keskus,
temppeli, juhlallisena ja majesteetillisena ylennyt kohti taivasta.
koko vanhan liiton laki ja ennustus olivat kerran hämärässä
muinaisuudessa keskistyneet tähän, Herran sanan ja neuvon mukaan
rakennettuun temppeliin. Vaikka tiedemiehillä ja tutkijoilla onkin
ollut eriäviä ajatuksia monesta muusta tärkeästä paikasta, niin tästä
paikasta ovat kuitenkin mielipiteet olleet jotenkin yhteen käyvät. Sen
tähden on kyllä hyvä syy olettaa, että Israelin temppeli kerran seisoi
juuri siinä paikassa, jossa Omarin moskea nyt on. -- Me nousimme
hitaasti tämän eittämättä kaikin puolin juhlallisen paikan rappusia
ylös. Piha on avara, kauneilla, sileillä kivillä laskettu,
nelikulmainen, suorakulmion muotoinen ala. Jo itse paikkakin vaikuttaa
tulijaan mahtavasti. Näköala on laaja joka taholle, mutta varsinkin
Kidronin laakson tuonpuoliselle Öljymäelle eli siis itäänpäin.
Hämmästyksissäni ja ihmetyksissäni katselin ympärilleni juhlallisen
tunteen vallassa kokonaan. Monta lausetta tästä paikasta, jotka olen
lukenut pyhästä raamatusta, johtui mieleen sinä hetkenä, kuin seisoin
Morian vuorella. Minä ajattelin itsekseni: "merkillisen paikan oli
Herra valinnut 'kunniansa asunnoksi' vanhan liiton aikana;
tuskinpa olisi mikään muu paikka niin hyvin soveltunut siihen
tarkoitukseen." Tässähän temppeli seisoi niin vapaana, juhlallisena ja
majesteetillisena kaikkein nähtävänä ja ihaeltavana. Eipä ollutkaan
ihme, että Israelin kansan jäsenet niin suuresti rakastivat ja
ihailivat tätä paikkaa ja ikävöivät nähdä sitä ja temppelissä ottaa
osaa jumalanpalvelukseen, jonka juhlallisuudesta nyt ei enää
voida saada mitään oikeaa käsitystä. Varsinkin on psalmien
veisaaja-kuningas monin sanoin ylistänyt sekä paikkaa ja temppeliä että
jumalanpalvelusta. Niinpä esimerkiksi: "Herra, minä rakastan sinun
huonees asuinsijaa ja sitä sijaa, jossa sinun kunnias asuu" (Ps. 26:8.),
"Suuri on Herra ja sangen kiitettävä meidän Jumalamme kaupungissa, hänen
pyhällä vuorellansa. Jumala, me odotamme sinun hyvyyttäs sinun
temppelissäs" (Ps. 48:2, 10.) Kuin Israelin lapsi oli kaukana poissa
maastansa, kaupungin ja temppelin läheltä, niin hän sanomattomasti
ikävöitsi kerran taas päästä sinne. Tämän ikävänkin on psalmien veisaaja
pukenut sanoiksi: "Koska minä näitä muistelen, niin minä vuodatan ulos
minun sydämmeni itsessäni; sillä minä menisin mielelläni joukon kanssa
ja vaeltaisin heidän kanssansa Jumalan huoneeseen, ihastuksella ja
kiitoksella sen joukon seassa, jotka juhlaa pitävät. Lähetä valkeutes ja
totuutes minua saattamaan ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun
asumises tykö. Ja minä kävisin sisälle Jumalan alttarin tykö, sen
Jumalan tykö, joka minun iloni ja riemuni on, ja kiittäisin sinua
kanteleilla, Jumala, minun Jumalani" (Ps. 42:5; 43:3, 4.) Temppeli ja
temppelivuori oli israelilaisen kunnia ja kerskaus. Sen tähden psalmien
veisaaja paneekin hänen suuhunsa nämä sanat: "Sionin vuori on kauniilla
paikalla, koko maan ilo, pohjan puolella suuren kuninkaan kaupunki.
Menkäät Sionin ympäri ja piirittäkäät häntä, lukekaat hänen torninsa.
Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä
juttelisitte tulevaisille sukukunnille" (Ps. 48:3, 13, 14.) Temppeliä ja
Jerusalemia ei israelilainen voinut koskaan unhottaa, ei edes
pahimpinakaan ahdistuksen ja vastoinkäymisen aikoina. "Jos minä unohdan
sinut, Jerusalem, niin olkoon minun oikea käteni unohdettu. Tarttukoon
minun kieleni suuni lakeen, ell'en minä sinua muista, ell'en minä tee
Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni" (Ps. 137:5, 6.) Niin veisasi
israelilainen Babelin vankeudessakin ja ikävöitsi aikaa, jolloin saisi
luvan palata Jerusalemiin.

Ennen menoamme moskeaan, joka on tämän juhlallisen paikan toisessa
päässä, seisoimme muutaman minuutin n.s. "kultaisen portin" luona,
josta on paras näköala Öljymäelle päin, Josafatin laakson tuolle
puolen, jossa Kidronin oja juoksee. Tästä alas laaksoon on muuri
huimaavan korkea ja jyrkkä. Laakson syvyys on laskettu 150 jalaksi.
Mahdollisesti kyllä evankelistan kertomus Jesuksen kiusauksesta
tarkoittaa juuri tätä paikkaa, koskapa sanotaan perkeleen vieneen hänet
pyhään kaupunkiin temppelin harjalle ja kehottaneen häntä uhkarohkeasti
heittäytymään siitä alas (Mat. 4:5, 6.) Muurin ulkopuolella juuri tällä
kohdalla on laakson rinteessä suuri muhammettilaisten hautausmaa, jossa
hyvin suuri joukko hautakiviä muistuttaa, että se paikka on
muhammettilaisillekin rakas. He tahtovat tulla sinne haudatuksi, tämän
laakson rinteeseen, muurin viereen, jonka päällä suuri temppeli on.
Muhammettilaisten kesken on tästä paikasta ja sen suuresta
merkityksestä tarina, että juuri siellä on viimeinen tuomio tapahtuva.
Minulle kerrottiin tämä tarina siten, että, kun viimeinen päivä tulee,
silloin Kristus istuu tuomioistuimellansa Öljymäellä ja Muhammed
moskean puolella laaksosta. Heidän välillään on silta, kapea kuin
hiuskarva, ja sitä myöten täytyy kaikkein ihmisten astua. Niillä, jotka
ovat olleet hyvät s.o. uskolliset Allah'in (jumalan) palvelijat, ja
täyttäneet kaikki käskyt ja määräykset on suojelus-enkelinsä, jotka
varjelevat heitä putoamasta kapealta sillalta, niin että he
onnellisesti pääsevät sitä myöten ylös paratiisiin. Mutta pahoilla ei
ole suojelus-enkelejä, jonka tähden heidän auttamattomasti täytyy
pudota syvyyteen.

Mutta paikka ei ole rakas ainoastaan mnhammettilaisille, vaan myöskin
juutalaisille vielä tänäkin päivänä. Sitä todistaa laakson toisella
puolella vastapäätä, Öljymäen juurella oleva juutalaisten hautausmaa,
jossa myöskin näkyy hautapatsas toisensa vieressä. Juutalaisetkin
tahtovat saada viimeisen leposijansa niin lähelle kuin mahdollista
pyhää kaupunkia Jerusalemia. Kerrotaan monen varakkaan juutalaisen jo
eläessänsä ostavan sieltä itselleen hautapaikan ja antavan omaisilleen
määräyksen itsensä sinne hautaamisesta. Juudan kansa odottaa myöskin
tuomion tapahtuvan juuri tässä laaksossa. Se heidän odotuksensa
luultavasti perustuu muun muassa seuraavaan ennustukseen pyhässä
raamatussa: "Sillä katso, niinä päivinä ja sillä ajalla, koska minä
Juudan ja Jerusalemin vankeuden palautan, tahdon minä koota kaikki
pakanat ja viedä heitä alas Josafatin laaksoon ja tahdon siellä heidän
kanssansa riidellä minun kansani ja minun perimiseni Israelin tähden,
jonka he pakanain sekaan hajoittivat" (Joel. 3:1, 2.) Laaksossa muuten
nykyään kasvaa tiheä öljypuumetsä, hyvin virkistävä matkustavaiselle,
joka etäämpänä näkee ainoastaan paljaita, ruohottomia, kivisiä
hiekkavuoria ja mäkiä.

Temppelin paikka on siis jälellä, mutta temppeli, Israelin temppeli, on
poissa. Sille kävi niin kuin Jesus oli ennustanut, että siihen ei
jäänyt kiveä kiven päälle, koska Jerusalemin asujamet eivät
etsikko-aikaansa tunteneet, vaan paatuivat sydämmissänsä yhä enemmin,
kunnes synnin mitta tuli täydeksi. Silloin alkoivat Jumalan vanhurskaan
tuomion seuraukset näkyä. Ei edes ihana temppelikään säilynyt, koska
siinäkin pidettiin jumalatonta menoa. Jo profeetta Hesekiel aikanaan
kirjoittaa, mitä kauhistusta harjoitettiin ihan tämän Jumalan temppelin
vieressä ja mitä epäjumalanpalvelusta yksin "Israelin huoneen
vanhimmatkin" pitivät salassa, sanoen: "Ei Herra näe meitä, Herra on
maan hyljännyt." (Jes. 8:12.) Epäjumalanpalvelus ja kauhistus kasvoivat
sitte lakkaamatta eri muodoissa. Ja vaikka Herra tuon tuostakin lähetti
rangaistuksia, paatui kansa kuitenkin ja poikkesi pois Herran teiltä.
Jesus aikanansa lausui temppelistä nämä muistettavat sanat, jotka
ilmoittavat, minkälainen elämä siinä vallitsi: "Kirjoitettu on: minun
huoneeni pitää rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette sen tehneet
ryöväritten luolaksi" (Mat. 21:13.) Jumalattomuuden hirvein hedelmä oli
kuitenkin "vanhurskaan", "kunnian Herran" ristiinnaulitseminen. Tästä
julmasta rikoksesta ja monesta muusta törkeästä synnistä täytyi tulla
rangaistus, eikä se kauan viipynytkään. Joitakuita vuosikymmeniä
ainoastaan ehti kulua siitä, kun "Pyhän" veri tuli tämän kansan ja sen
lasten päälle, niin kaupunki ja temppeli jo hävitettiin. Silloin hätä
ja kauhu olivat niin suuret, että historioitsija ei tiedä kertoa mitään
sen vertaista. Temppeli hävitettiin tulella, jonka roomalainen sotamies
siihen heitti. Historioitsija Josefus, joka itse näki tämän hävityksen,
on siitä kirjoittanut seuraavat sanat: "Kun tulipatsas nousi taivasta
kohti, näytti kuin olisi koko vuori, koko kaupunki perustuksia myöden
palanut, ja kuitenkin oli tulen hävitys vähäinen verivirtoihin nähden.
Tätä katsellessaan moni, joilta nälkä oli suun sulkenut, avasi sen
valittamaan. Valituksiin, joita kuului temppelistä, vastasi valitus
kaikuna kaupungista; niiden välillä kajahteli legioonain julma
sotahuuto, niin että Perean vuoret kammottavasti kumahtelivat.
Hiljaisempina hetkinä kuului liekkien räiskettä ja kuolevaisten
tuskaisia huokauksia ja viimeisiä hengenvetoja, jotka äänet sitte taas
hämmentyivät uusiin valituksen purkauksiin. Nyt ei enää ketään
säästetty. Vanhukset ja lapset, miehet ja naiset, papit ja kansa, armoa
pyytävät ja vastarintaa tekevät, kaikki surmattiin. Tuhansia kuoli
liekkeihin" ("Juut. Sota" VI, 4, 5.) Tuomio alkoi Jumalan huoneessa
varoittavaksi muistutukseksi kaikille ajoille, että Herra on vanhurskas
eikä anna itseään pilkata.

Seisoessamme tässä temppelin edustalla, jossa historioitsijan sanain
mukaan kerran tulvi niin hirveitä verivirtoja ja onnettomain
valitushuutoja kaikui, täytyi minun tunnustaa, että kylmä väristys kävi
läpi koko ruumiini. Pitempään ajatteluun ei kuitenkaan ollut aikaa,
sillä "chavassi" ja sotamies jo malttamattomina odottivat meitä
muhammettilaiseen moskeaan, jonka oven edessä me jo melkein olimmekin.
Niin kauan me kuitenkin vielä viivyimme, että pikimmiten ehdimme
katsahtaa tämän temppelin ulkomuotoa. Näöltään se ei suinkaan ole vanhan
liiton temppelin muotoinen, sen, joka on kuvattuna vanhan testamentin
pyhissä kirjoissa ja josta näimme mallin rakennusneuvos K. Schickin
luona. Ei, päin vastoin on rakennusmuoto byzantiinilais-kristillinen,
jollaista jo olin nähnyt Konstantinopolissa, varsinkin Hagia Sofian
moskeassa. Keskikupu, muodoltaan kuin alassuin käännetty pata ja
väriltään pikimusta, on suuri ja majesteetillinen; seinät ovat hyvästi
hakatuista kivistä. Luullaan, että Abd el Melik on rakentanut tämän
moskean noin vuonna 688, eikä suinkaan Omar, vaikka sillä on hänen
nimensä. Ja nyt astumme sisään. Oven eli sisäänkäytävän vieressä, joka
on suurenmoinen, seisoo vartioita, kädessä päällyskenkiä tai tohveleja,
jotka meidän täytyy vetää jalkaamme, ett'emme saastuttaisi temppeliä.
[Muhammettilaiset itse tavallisesti käyttävät päällyskenkiä, jotka he
riisuvat moskeaan mennessään; taikka menevät he sinne myöskin paljain
jaloin. Tavallisesti on vartijoilla koko joukko laadultaan hyvinkin
huonoja kenkiä, joita he juomarahasta antavat muukalaisten
käytettäviksi. Ne sidotaan nauhoilla jalkoihin.] Sisään astuessa kiintyy
heti huomioon salaperäinen puolihämärä, joka tietysti viehättää enempiä
ihmisiä. Seinissä on kaikkialla mosaikkiteoksia, marmoria, kultaa j.n.e.
Kalleudet häikäsevät silmää kaikkialla. Keskellä temppeliä on
pylväs-aitaus aika suuren, epätasaisen kallion ympärillä, joka
tavallisesti on verhottuna vihreällä esiripulla, että syrjäiset eivät
saa nähdä eikä koskea sitä. Esirippu oli nyt poissa, en tiedä, mistä
syystä. Muutamat luulevat kalliota juuri siksi paikaksi, jossa Israeli
muinainen uhrialttari oli. Onko siinä luulossa mitään perää lienee nyt
enää vaikea saada todistetuksi. Pyhässä raamatussa kuitenkaan ei mainita
mitään kalliota temppelin sisällä. Mutta merkillistä kuitenkin on
kaikissa tapauksissa, miten se kallio on tullut juuri siihen paikkaan,
jossa täytyy olettaa temppelin kerran olleen. Että kallio on
muhammettilaisista kallis ja suuressa arvossa, minun tuskin tarvitsee
huomauttaakaan. Hiljaa astuskelimme täällä ympäri hienoja, kalliita
mattoja myöten, joilla koko lattia on peitetty. "Chavassimme", hyvin
puhelias mies, keskeytti usein ajatuksiamme huudahtamalla kovalla
äänellä saksaksi: "vanha kivi" tai "mosaikki." Eipä hän juuri
osannutkaan paljon enempää saksaa, vaikka koetti paraan kykynsä mukaan
käyttää hyväkseen pientä sanavarastoansa. Hän oli puhuvinaan saksaa,
mutta sanat olivat luultavasti arabialaisia, joihin hän vain pani
saksalaiset päätteet. Hullunkurisempaa sekasotkua minä en ole koskaan
kuullut. Molemmat matkakumppanini, jotka olivat synnynnäisiä
saksalaisia, ymmärsivät siitä hyvin vähän; minä perehtymättömänä Saksan
kieleen, tietysti vielä vähemmän. Hänestä meillä siis ei ollu suurta
apua ottaessamme selkoa tämän paikan merkillisyyksistä.
Matkakäsikirjaimme avulla saimme selvittäytyä. Paitsi mainittua kalliota
kiintyi huomioon saarnatuoli, josta eräinä aikoina myöskin opetetaan
muhammettilaista uskonoppia, ja maanalainen käytävä sekä siitä reikä
ylös päin, josta Muhammedin kerrotaan nousseen taivaaseen. Että
muhammettilaiset myöskin uskovat tätä tarinaa, tarvitsee tuskin
mainitakaan. Joka uskonnossa on salaisoppinsa, ja tämä kuuluu
muhammettilaisuuteen. On monta muutakin varsin omituista ja
hullunkurista kertomusta, mutta en huoli niissä viipyä. -- Päämoskeasta
lähdettyämme menimme n.s. "Aksa-moskeaan", joka on ihan entisen
temppelipihan ulkolaidan vieressä ja alkuaan on ollut kristittyjen
basilika (kirkko). Näytettiin meille vielä entistä Betesdan lammikkoa,
joka nykyään ei ole muuta, kuin hiekkahauta. Tästä lammikosta, johon
niin likeisesti liittyy yksi Jesuksen suuri ihmetyö, se, josta Johannes
kertoo evankeliumissaan (5:1-9), on Amerikan konsuli Jerusalemissa Henry
Gilman antanut seuraavan kertomuksen, joka lienee huomioon otettava,
koska se perustuu tutkimuksiin tällä alalla. Hän kirjoittaa:

Merkillisemmistä löydöistä vanhassa kaupungissa vuoden 1890 kuluessa
on Betesdan lammikon löytö kaikkein tärkein ja huomattavin. Kuten
tietty on "Birket Israel" nimistä paikkaa viime aikoina luultu
Betesdan paikaksi, mutta algierilaisten munkkien kaivelemiset
ristiretkeläiskirkon St. Annan takana (idän puolella, lähellä Stefanin
porttia) ovat vähitellen kääntäneet yleisen mielipiteen viimemainitun
paikan puolelle. Tätä luuloa vahvisti vielä sekin, että löytyi kallioon
hakattu, vettä sisältävä reikä, joka ulottui kolmen päällekkäin olevan
rakennuksen jäännösten lävitse. Sittemmin on kaivamalla saatu näkyviin
jäännökset kahdesta holvirivistä, viidestä holvikaaresta kummassakin,
joista alempi kivi oli vedessä. Munkkien tarkkaa työtä on vielä
palkinnut sekin, että äskettäin löytyi toinen vesipaikka äsken mainitun
länsipuolella, joka kaikki soveltuu yhteen niiden Betesdan kuvausten
kanssa, joita ovat tehneet jo niin aikaisin, kuin neljännellä
vuosisadalla kirkko-isät sekä kristityt pyhiinvaeltajat ja kirjailijat.
Äsken löydettyjen ja Johanneksen evankeliumissa (5:2) mainittujen
holvikaarien luvun yhtäpitävyys ei voi olla herättämättä huomiota.

Kallioon hakatut portaat johtavat alas veteen. Vanhan kristillisen
kirkon rauniot peittävät koko paikkaa. Ylemmän holvirivin jäännökset
ulottuvat veden yläpuolella suorakulmaisesti pohjoisseinästä kirkon
alaiseen kryptaan (kammioon) ja kuori voidaan vielä selvään erottaa
itäpäässä, vaikka rappeutuneena. Kun otettiin pois sora ja roju
viidennestä holvikaaresta kuorien länsipuolelta, tuli näkyviin paras
kaikista näistä löydöistä, jäännöksiä seinämaalauksesta. Se löytö
tapahtui viime pääsiäisen edellä eli noin 18 p:nä Huhtikuuta. Tämä
maalaus kuvaa enkeliä astumassa alas veteen seoittamaan sitä; veden
seoitusta kuvaavat soveliaat, öljyvihreän väriset ristikkäis- ja
aaltoviivat, joita on varjosteltu mustalla, ja jotka enemmän
muistuttavat egyptiläistä kuvakirjoitusta, kuin uus-aikaista taidetta
ja ympäröivät enkelinkuvaa joka taholla. Enkelin oikea käsi on
luultavasti ollut ylösnostettuna, mutta se on sittemmin tarkkaan pois
pyyhitty arvattavasti muhammettilaisten toimesta, kuten heillä muinoin
oli tapana tehdä mahtavuutensa aikoina. Samoin on käynyt myöskin
enkelin kasvoille. Pään ympäri maalattu pomeranssikeltainen seppele on
vielä jäljellä, ainoastaan vähän vahingoittuneena. Veden rajaa näyttää
osottavan leveä punainen viiva, joka on maalauksen rajana ja
suorakulmion muotoisena ulottuu veteen, ehkä kuvaten porrasta tai
holvikaaren perustusta.

Tämän viidennen kaaren itäpuolella on jäännöksiä toisesta samoin
seinään maalatusta kuvasta, jonka luullaan olleen Vapahtajan kuva.
Nähtävästi tahallaan pois raavitun pään ympärillä on vielä jäljellä osa
seppeleestä ja maalauksen ulkonurkassa alhaalla näkyy vähä sinistä
pukua. Vahinko, että nämä seinämaalaukset, joiden värit löytäessä
olivat hyvin kirkkaat, ovat sitte paljon vaalenneet, niin että sininen
nyt näyttää himmeältä tuhkaharmaalta. Punainen ja keltainen väri ovat
kuitenkin säilyneet vähän paremmin.

Löydöt voidaan lyhyesti sovitella yhteen näin:

Ensin on raunioita peittävä sora, jolle on rakennettu enemmin tai
vähemmin uus'aikaisia turkkilaisia huoneita; sen alla on ensinnä pieni
kirkko kuorineen ja tämän alla krypta (kammio) viisine holvikaarineen,
joissa maalaukset ovat; ja neljänneksi ja viimeiseksi on kaiken tämän
alla itse vesipaikka, hakattu lujaan kallioon, ja sen viidessä
holvikaaressa on muuraus hyvästi säilynyt. Historiallisten ja muiden
todistusten nojalla minä en vähintäkään epäile, että tämä viimemainittu
on oikea "Betesdan lammikko."

Vielä näytettiin meille Pilatuksen palatsia y.m. Me kuitenkin jo olimme
hyvin väsyksissä kaikkein näiden merkillisyyksien katselemisesta, kun
kuumuuskin sitä paitsi oli erittäin rasittava. Sen tähden jätimme koko
tämän rakennusryhmän ja palasimme rauhalliseen Johanniittein
vierasmajaan, ja ilta vietettiin puhellen ja hengellisiä lauluja
veisaten, joita eräs matkustavaisista säesti harmoniumilla. Auringon
lasketessa alkoi muhammettilaisten suuri, kuukauden pituinen paasto,
n.s. "_ramadan_." Kovalla ampumisella ilmoitettiin tämän paasto-ajan
alku. Sen kestäessä sitte on hiljaista päivillä, mutta hirmuista
mellastusta öillä, jolloin muhammettilainen oikeastaan saa tyydyttää
vatsansa ja suunsa vaatimuksia. Näin päättyi ensimmäinen päivämme
Jerusalemissa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Jo hyvin aikaisin aamulla herätti meidät
suloisesta yöunestamme sekä roomalais- että kreikkalais-katoolisten
kirkonkellojen helinä. Kello ei vielä ollut viittäkään, kuin ne
alkoivat soida meille kyllin tutulla tavallaan. Tämä soittokin enensi
päivän juhlallisuutta ja muistutti pakanain keskellä Herran päivää.
Aikaisimmasta aamusta asti oli päivä taas erinomaisen kirkas ja koko
luonto virkisti meitä. Ensinnä kääntyi katse taaskin Öljymäelle ja
Getsemaneen, joissa näytti ihmeellinen sabbatin hiljaisuus vallitsevan.
Lyhyen aamurukouksen jälkeen laskeuduimme alakertaan, jossa vierasmajan
ruoka- ja seurustelusali on, ja ystävä v. R. istahti harmoniumin eteen
ja alkoi soittaa J. Meyfartin tuttua ylevää virttä, joka on N:o 500
uudessa ruotsalaisessa virsikirjassammekin. Harvoin olen niin täydestä
sydämmestä veisannut tätä virttä kuin nyt. Juhlallisina ylenivät sen
säveleet kohti taivasta. Vallitsihan mielessämme se ihmeellinen tieto,
että nyt saimme viettää sunnuntaimme, Jesuksen ylösnousemisen ihanan
muistopäivän, siinä kaupungissa, jossa tämä käsittämätön tapaus kerran
oli tapahtunut, vaikkapa siitä jo olikin kulunut vuosisatoja. Sitte
istuimme kukin, kädessä uusi testamentti, ja syvennyimme sen
jumalallisiin salaisuuksiin, ammentaen siitä janoaville sieluillemme
ijankaikkisen elämän vettä.

Aika kului nopeasti ja kello lähestyi yhdeksää, jolloin jumalanpalvelus
oli alkava saksalaisessa kirkossa. Ystävällisen isäntämme seurassa
astuimme kirkkoon pitkin jo jonkin verran tuttuja katuja, joilla
tavallinen jokapäiväinen elämä vallitsi. Muhammettilaiset eivät yleensä
vietä pyhäpäiväänsä samoin kuin me kristityt. Ja heidän lepopäivänsä
onkin perjantaina. Luonnollisesti he silloin tavallisesti menevät
hetkiseksi moskeaan, mutta muuten on päivä muiden kaltainen. Tämä oli
kuitenkin nyt päivillä vähän hiljaisempi siitä syystä, että, kuten
mainittu, paasto oli alkanut edellisenä iltana auringon laskiessa ja
että he koko paaston aikana eivät saa syödä, ei juoda eikä poltella
auringon ylhäällä ollessa. Yöllä sitä vastoin, kun aurinkoa ei näy,
saavat he mielin määrin tehdä sitä kaikkea. Sen tähden ovatkin yöt
tähän aikaan meluisemmat, kuin päivät, koska muhammettilaiset päivillä
tavallisesti nyt makaavat tai muutoin istuvat hiljaa ja puoliunissaan
ilman työttä. Kaikki siis olikin meidän matkallamme jotenkin äänetöntä
ja hiljaista. Saksalainen kirkko on keskellä vanhan suuren
katoolilaisen kirkon raunioita. Ihan lähellä "pyhän haudan kirkkoa",
siinä jotenkin keskellä kaupunkia. Se on hyvin pieni, synkkä ja
epämukava, mutta saimme kuulla, että oli aikomus piakkoin rakentaa uusi
kirkko, johon jo oli valmiit piirusukset ja tarpeellinen paikka
lahjoitettuna ihan nykyisen kirkon vieressä sekä riittävä
rakennusrahasto. Seurakunta ei ollut suuri; ainoastaan noin 50 henkilöä
oli kokoontunut jumalanpalvelukseen. Sanomattoman suloiselta tuntui
olla taas yhdessä Jumalan seurakunnan kanssa, rukoilla, tunnustaa
syntinsä, veisata virsiä, kuulla sanaa ja saada Herran siunaus. Se
virkisti sydäntä ja mieltä, kuin sade, joka kostuttaa kuivaa maata.
Apulainen B. saarnasi, hyvin pontevasti teroittaen mieliimme sanan
voiman tärkeyttä. Pastori S., joka hoitaa Jerusalemin saksalaista
seurakuntaa, oli matkustanut Jaffaan "diaspora-seurakuntaan", joka on
sama kuin meillä kappeli, päästämään tämänvuotista rippikoulunuorisoa
Herran ehtoolliselle.

Jumalanpalveluksen jälkeen menimme "_pyhän haudan kirkkoon_", joka on
ihan saksalaisen kirkon vieressä ja jonka ovet nyt olivat auki
matkustaville. Sen asema ei suinkaan ole valtaava, se on hyvin ahtaassa
paikassa, rakennusten ja vanhain raunioiden välissä. Sen edustalla on
pieni, säännötön tori, jossa suuri joukko kauppiaita oleskelee,
tarjoellen ohikäyville kaikenlaisia pikku tavaroita, jotka varsinkin
soveltuvat kreikkalais- ja roomalais-katoolilaisille pyhiinvaeltajille.
Oli siinä kaikenlaisia rinnalla kannettavia ristejä, monenlaisesta
puusta tehtyjä helminauhoja, Jordan'in kiviä, jumalan kuvia y.m.s.
Mutta koska me emme olleet "pyhiinvaeltajia", emmekä myöskään kuuluneet
kreikkalaiseen eikä roomalaiseen uskoon ja koska niistä tavaroista
enimmät olivat jotenkin kalliit, astuimme ostamatta ohitse, toivoen
saavamme vielä muualtakin ostella muistoksi sellaisia ja ehkäpä paljon
huokeammasta. Paitsi näitä kaikenlaisia kauppiaita oli siellä myöskin
suuri joukko kerjäläisiä, joista moni näytti raajarikolta ja ontuvalta,
ja jotka jo edellä mainitulla surkealla äänellä kiihkeästi anoivat
almua. Ja juuri kirkon edessä heillä lieneekin hyvä saalis, koska
kirkosta lähtiessä luultavasti monenkin sydän on heltynyt lempeäksi ja
anteliaaksi. Astuessamme kerjäläisjoukon saattamana kirkon ovelle
kohtasimme siinä muutamia munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka jo
olivat toimittaneet jumalanpalveluksensa ja nyt iloisen näköisinä
palasivat "pyhästä paikasta."

Meillä oli siis edessämme toinen Jerusalem'in merkillisistä paikoista.
Edellisenä päivänä olimme seisoneet vanhan liiton, lain ja lupauksen
liiton kukkulalla, Morian vuorella, joka ei ole kaukana. Nyt taas
seisoimme uuden liiton kukkulalla, jota Jesus kerran kasteli verellään
silloin, kun valmisti armon ja totuuden liiton ijankaikkisiksi ajoiksi.
Siinähän sanotaan olevan Golgatan mäki, jonka lähellä Jesuksen hauta
oli pyhän raamatun todistuksen mukaan. Se oli entisen, sittemmin
hävitetyn Jerusalemin muurien ulkopuolella; nyt se on keskellä nykyistä
Jerusalemia. Samoin kuin monesta muulta pyhän maan paikasta, on
tästäkin tutkijain kesken ollut ja on vieläkin eri mieliä. Enimmäkseen
ovat mielipiteet käyneet kahteen eri suuntaan. Muutamat luulevat, että
Golgata oikeastaan on n.s. "_Jeremiaksen kunnas_", joka on
Damaskus-portin edessä ja siis myöskin nykyisen Jerusalemin muurien
ulkopuolella. Toiset, nykyisimmät tutkijat, joista mainittakoon
rakennusneuvos K. Schick, joka on asunut Jerusalemissa 43 vuotta ja
uutterasti tutkinut näitä asioita sekä tehnyt paljon arvokkaita
kaavojakin vanhasta Jerusalemista, ovat tulleet siihen vakuutukseen,
että "pyhän haudan kirkko" on oikeassa paikassa. Minun ei
luonnollisista syistä sovellu virkkaa sanaakaan asiasta, ei tähän eikä
toiseen suuntaan, vaikka kirkon nykyinen paikka minun tunteelleni oli
hyvin vieras. Minähän olin mielikuvitukseni avulla tehnyt vallan toisen
kuvan Golgatasta ja haudasta, joka "oli kallioon hakattu"; mutta olkoon
se sinänsä. Tutkijain vakuutuksen mukaan on siis Golgatan mäki
edessämme; kirkon ovet ovat juuri auki ja meillä siitä on tilaisuus
astua sisään tarkemmin katselemaan tätä merkillistä, joka kristityn
sydämmelle kallista paikkaa, jossa "kunnian Herra" kerran
sanomattomissa tuskissa antoi henkensä taitelussa pimeyden voimia
vastaan, kun hän kantoi maailman syntivelkaa ja joi vihan kalkin
viimeiseen pisaraan asti; jossa kerran aurinko pimeni, kuoleman synkkä
varjo peitti maan, kallio halkesi ja haudat aukenivat; jossa hän lepäsi
haudan hiljaisessa kätkössä ja kolmantena päivänä nousi ylös
kuolleista. Miten elävinä ja voimakkaina olivat nyt sieluni silmäin
edessä kaikki nämä tapaukset, joista olin niin monesti ennen lukenut ja
esittänyt seurakunnalle! Minä aloin niitä uudestaan muistella ja ne
kuvautuivat eteeni niin selvinä, kuin olisivat ne juuri nyt
tapahtuneet.

"Pyhän haudan kirkko" on kaunis, muhkea rakennus tai oikeammin ryhmä
merkillisiä rakennuksia, jotka välttämättä vetävät puoleensa
matkustavaisen huomiota. Siinä on ensinnäkin kaunis "_kupoolikirkko_",
jonka päällä muhkea, musta kupu lepää, oikea mestariteos raudasta,
jonka kustannukset Venäjän keisari Alexander II ja Ranskan keisari
Napoleon III suorittivat Krimin sodan jälkeen ja jonka eri osat ovat
tehdyt Euroopassa ranskalaisten ja saksalaisten rakennusmestarien
johdolla ja sitte kuljetetut laivoilla Jaffaan sekä sieltä kameeleilla
Jerusalemiin. Sitä paitsi on siinä kaksi muuta suurta kirkkoa ja niissä
koko joukko pienempiä kappeleja eri uskokunnille. Katoolilaisilla,
kreikkalaisilla, venäläisillä, armenialaisilla, koptilaisilla,
abessinialaisilla on kaikilla eri osansa tässä kirkkoryhmässä ja
kaikkiin niihin on eri ovet rakennuksen sisältä, jonne ulkoa on
ainoastaan yksi pääportti. Moni kirkkokunta on siten koettanut saada
itselleen osan tästä pyhästä paikasta ja kaikki ne pitävät
omaisuuttansa suuressa kunniassa. Kaikki myöskin koettavat kilvan
koristella kappelejansa. Sen tähden on siellä runsaasti kultaa, hopeaa,
maalauksia, taideteoksia y.m. Oikein täytyy hämmästyä ja kummastua
nähdessään kaikkea sitä rikkautta ja komeutta, kuin sisään astuessa
leviää silmäin eteen. Ainakin mitä tähän paikkaan koskee, voidaan
sanoa, että uhraavaisuus on ollut ja on suuri eri uskokuntiin
kuuluvilla kristityillä. Itse ulkofasaadi ei ole erittäin merkillinen,
vaan tekee kuitenkin suurenmoisen vaikutuksen. Kaksi mahtavaa
göötiläistä portaalia (pääovea) pilareineen on todistuksena
ristiretkien ajalta. Jo niissäkin on koko joukko koristuksin ja
maalauksia; siihen nähden ei ole mitään säästetty. Etehisen astuttua
näkyy ensinnä suuri, suorakulmion muotoinen kivi, joka makaa keskellä
lattiaa. Kalliita lamppuja riippuu sen päällä, levittäen sille
salaperäistä välkettä. Se on n.s. "_voitelus-kivi_", jolla Jesuksen
pyhän ruumiin sanotaan maanneen voideltaessa ennen hautaan panoa.
"Pyhiinvaeltaja", tultuaan kiven luo, lankee tavallisesti polvilleen
hartaasti ja liikutettuna suutelee sitä ollen lujasti vakuutettu, että
on huulillaan koskenut samaa kiveä, jolla hänen Herransa kerran on
levännyt. Kun sitte etehisestä, jossa tämä kivi on, noustaan oikealle
päin ylös rappusista, jossa on noin 18 porrasta, tullaan n.s.
_Golgata'lle_, siis siihen paikkaan, jossa Jesus naulittiin ristiin
kahden ryövärin keskelle ja jossa hän, kestettyään ankaran taistelun
pimeyden voimia vastaan, pilkattuna ja häväistynä kallisti päänsä ja
antoi ylön henkensä. Matkustavaiselle näytetään maasta niitä reikiäkin,
joissa Jesuksen ja ryövärien ristit muka ovat seisoneet; näytetäänpä
kalliossa myöskin rakoa, joka syntyi maan järistyksestä Jesuksen
kuollessa ristillä. Se on ympäröity leveällä hopeavanteella merkiksi,
että "pyhiinvaeltajat" ja muut helpommin löytäisivät sen. Vapahtajan
viime hetkien tapahtumia koetetaan siis tässä tehdä ilminäkyviksi
katsojille. Kaikki tämä, johon huomiota käännetään, kuitenkin enemmän
vain seoittaa mieltä, kuin siinä herättää juhlallisia tunteita. Ken on
lukenut ja vakavasti tutkinut evankeelista historiaa, hän on tehnyt
itselleen ihan toisenlaisen kuvan tästä paikasta, ja tuskinpa vain
kukaan saanee ajatuksissaan syntynyttä kuvaa ja tätä paikkaa mihinkään
sopusointuun keskenään. Suuri joukko kalliita lamppuja levittää
salaperäistä valoaan tähän hiljaiseen paikkaan.

Me laskeudumme alas samoja rappusia, kuin nousimme n.s. Golgatalle,
astumme voitelus-kiven ohitse ja menemme suoraa päätä suureen
pääkirkkoon. Se on jotenkin avara ja hyvin korkea, pyöreä rakennus
("rotunda"), jota moni on verrannut Rooman "panteoniin." Paitsi
suunnattoman suurta joukkoa kalliita lamppuja, valaisevat sitä myöskin
ikkunat korkeassa kuvussa. Ylt'ympäri seiniä on pylväitä ja keskellä
pieni kappeli mustasta marmorista, jonka sisällä on se paikka, jota
oikeastaan sanotaan "_Jesuksen haudaksi_." Astuessamme kirkkoon näimme
kappelin edessä muutamia hartaita munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka
kyynelsilmin kumartuivat syvälle alas suutelemaan lattiakiviä. Koko
heidän käytöksessään näkyi syvintä kunnioitusta tätä pyhää paikkaa
kohtaan, jonka edessä he odottelivat pääsyä kaikkein pyhimpään, itse
hautaan. Ensin tullaan n.s. "_enkeli-kappeliin_", jonka laattialla on
se kivi, jonka päällä istuen enkeli ilmoitti Jesuksen ylösnousemisen.
Luolan eli haudan ulkopuoli on koristettu parvekkeilla ja karniiseilla,
veistoksilla ja pikku pylväillä. Oven eteen on asetettu 4 erittäin
kaunistekoista, korkeaa lamppua ja oven päällä riippuu 14 pientä,
hienotekoista hopealamppua. Näistä monista lampuista leviää lumoavaa,
hämärää valoa tähän salaperäiseen paikkaan. Hautaan astutaan hyvin
kapeasta ja matalasta aukosta, joka aina on avoinna kävijöille. Koko
sisus on verhottu valkoisella marmorilla, niin että nyt ei enää
oikeastaan voi saada varmaa vakuutusta, onko tässä kohden alkuaan ollut
hauta kalliossa. Luola on ainoastaan 7 jalkaa pitkä, joten sinne siis
yht'aikaa mahtuu ainoastaan kaksi tai kolme henkeä katselemaan.
Oikealla puolen on se paikka, johon tarinan mukaan Jesuksen ruumis
laskettiin ulkonevalle kallion särmälle. Tämäkin penkki eli
kallioporras on verhottu valkoisella marmorilla. Suuri joukko kulta- ja
hopealamppuja palaa sisällä ainiaan. Tuntemattomat kristityt, varsinkin
itäisistä ja katoolisista maista, pitävät itseään sanomattoman
onnellisina, jos kerrankin saavat täällä laskeutua polvilleen ja
toimittaa hartauttansa. Harvoin, tuskinpa koskaan on paikka ihan
tyhjänä hartaista ihmisistä.

Paitsi näitä paikkoja mainittakoon vielä maan-alainen _Helenan kirkko_
eli, niinkuin sitä myöskin nimitetään, "kirkko, josta oikea risti
löytyi." Siihen laskeudutaan lyhyitä rappusia myöten. Se on
koristuksiltaan paljon yksinkertaisempi, kuin muut ja näyttää hyvin
vanhan-aikaiselta. Tarinan mukaan juuri sieltä löysi kuuluisan keisari
Konstantinus Suuren äiti Helena oikean ristin, jonka juutalaiset olivat
heittäneet samoin kun molempain ryövärein ristitkin syvään kaivoon.

Yleensä on mahdoton täydellisesti esittää tai kuvata "pyhän
haudan kirkkoa" eri osineen. Jos lukijani joskus ovat käyneet
kreikkalais-katoolisessa tai roomalais-katoolisessa kirkossa, voivat he
itse sen mukaan summita tästäkin kuvan, joka jonkin verran vastaa
todellisuutta. Ahdistusta tuntuu protestanttisen kristityn mielessä
hänen palatessaan "pyhän haudan kirkosta"; siellä on niin paljo, joka
on ihan vastoin yksinkertaista raamatullista kertomusta Jesuksen
haudasta, joka oli hakattu kallioon, että mielelläänkin jättää tämän
kirkon kaikkine kalleuksineen ja koristuksineen. Niin tuntui ainakin
minusta. Pyhän raamatun yksinkertainen kertomus on paljon arvokkaampi,
kun kaikki se kulta, hopea, y.m., joka on uhrattu tähän paikkaan monen
vuosisadan kuluessa. Tosin on helppo ymmärtää syyt, jotka ovat
herättäneet tämän uhraamis- ja koristamishalun; mutta kuitenkin
olisin tässä paikassa, jonne olin sydämmestäni ikävöinyt kerran
päästä, toivonut tapaavani enemmän yksinkertaisuutta, enemmän
tosiraamatullista. "Ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on; mutta
Jumala katsoo sydämmeen. Herran silmä katsoo uskoa." Niin ajattelin
minä sydämmessäni. Häntä eivät miellytä ulkonaiset koristukset, kulta,
hopea eikä komeus; vaan missä hän näkee sydämmen, joka on koristeltu
uskolla ja rakkaudella, sinne hän tahtoo tulla vieraaksi. Siellä on
Jesuksen oikea hauta, oikea lepopaikka.

Monta tuntia olimme viipyneet kirkossa ja palasimme asuntoomme ihan
väsyksissä ruumiin ja sielun ponnistuksista. Iltapäivällä teimme retken
kaupungin lähistöön muutamien saksalaisten ystävien seurassa, joita jo
olimme ehtineet hankkia.

Ennen kuin ryhdyn kuvailemaan ympäristöä, tahdon kuitenkin saattaa
lukijani _Valitusmuurille eli Itkupaikkaan_, johon juutalaiset joka
perjantai kokoutuvat suremaan muinaisen kaupungin ja temppelin hävitystä
ja omaa onnettomuuttansa ja tottelemattomuuttansa sekä rukoilemaan
Jehovaa tulemaan avuksi jälleen rakentamaan Jerusalemin muureja. -- Oli
perjantai 25 p. Huhtikuuta, kun menimme tähän merkilliseen paikkaan,
jota Jerusalemiin tulleiden matkustavaisten ei pidä jättää näkemättä.
Vaikea meidän oli oppaatta löytää tuota paikkaa, joka on äärimmäisenä
nykyisen temppelipaikan vasemmassa laidassa, lähellä _Miftporttia_.
Kauan etsittyämme ja kyseltyämme saavuimme sinne viimein. Paikka ei
itsessään ole merkillinen, mitenkään huomattava eikä puoleensa vetävä.
Ei siinä näy mitään muuta, kuin muuri, joka nykyään osana kuuluu siihen
suureen muuriin, joka tukee temppelipaikkaa, jolla Omarin moskea
sijaitsee ja vieressä on ahdas sola, johon saattaa mahtua muutamia
kymmeniä ihmisiä. Juutalaiset luulevat tätä muurin osaa jäännökseksi
sen vanhan, rakkaan temppelin muurista, joka kerran oli heidän
ylpeytensä, ja tosin se osa näyttääkin vähän vanhemmalta, kuin muu
muuri. Mutta onko siinä luulossa mitään perää, on nyt enää niin monen
vuosisadan jälkeen vaikea, jopa mahdotonkin ratkaista. Kuitenkin
pysyvät juutalaiset lujina siinä uskossaan ja toimittavat siellä yli
koko vuoden joka perjantai tavallisella hartaudella rukoushetkensä.
Kuinka kanan he ovat niin tehneet, lienee vaikea sanoa; mutta kyllä se
tapa johtunee ikivanhasta muinaiskertomuksesta, joka tämän kansan
keskuudessa liikkuu. Tullessamme perille tapasimme siellä noin 40
juutalaista, miehet pitkissä viitoissaan ja naiset valkoisissa
vaatteissa, vanhoja ja nuoria sekaisin, useimmilla kädessä kirja, jota
he ahkerasti lukivat puoliääneen. Kirjoissa näytti olevan psalmit
hebrean kielellä. Heidän näkönsä ja viitteensä hartaushetken aikana
kiinnittivät huomiomme. Muutamat rabbinit, jotka on helppo tuntea
heidän omituisista viitoistaan ja karvalakeistaan, olivat uutterimmat
rukouksensa toimittamisessa. Monella oli silmät kyynelissä, huulet
valituksessa ja koko muoto suruisena. Ei epäilemistäkään, että he
toimittivat rukoustansa täydellä todella ja hartaudella. Sittemmin
saimme kuulla, kun ihmettelimme, mitenkä he voivat itkeä yli koko
vuoden, että juutalaiset tavallisesti keskuudestaan valitsevat tätä
tarkoitusta varten sellaisia henkilöitä, joiden on helppo vuodattaa
kyyneliä. Rukoustoimitus tapahtui seisoalla siten, että rukoilija,
luettuaan muutamia sanoja, löi moneen kertaan päätänsä muuriin, luki
taas muutamia sanoja, löi taas päätänsä muuriin ja koetti käsin
syleillä rakasta paikkaa. Muuten myöskin näkyivät he lakkaamatta
heiluttelevan ruumistaan kummallekin puolelle. Koko joukossa oli
alituista liikettä, toinen tuli, toinen läksi. Yhtenään kuului
hiljaista myrinää tästä rukoilevaisesta joukosta, joka toimittaa
hartauttansa auringon laskuun asti. Vertaamalla heitä muurahaispesään
voitanee saada jotenkin oikea kuva juutalaisista Valitusmuurin tykönä.
Surettavan vaikutuksen teki katsojaan tämä jumalanpalvelus, tämä
itkeminen ja valittaminen, johon ei tule mitään vastausta taivaasta
ennen, kuin Juudan kansa todella kääntyy Herran tykö ja tunnustaa
Jesuksen Nazaretistä Messiakseksensa ja Vapahtajaksensa. Että Israel on
kirouksen tuomion alla ja soaistuna sen tähden, että se hylkäsi ja
ristiinnaulitsi "kunnian Herran", siltä minusta taaskin tuntui
katsellessani tätä joukkoa, joka itki ja valitti kaupungin ja temppelin
kukistusta ja omaa onnettomuuttansa. Itsestään heräsi sydämmessäni
kysymys: _Milloin_ otetaan tuomio pois tältä kansalta? _milloin_ se
palaa Herran tykö? _milloin_ tulee Israel vapahdetuksi? _milloin_ sen
silmät aukenevat? Vastaus viipyy ehkäpä vielä vuosisatoja; vaan että
niin on tapahtuva, sitä ei voi epäillä kukaan, joka uskoo Jumalan sanan
totuuden.

Me olemme nyt kävelleet ympäri kaupungin merkillisillä paikoilla ja
siirtyneet aikoihin, jotka ovat aikaa sitte kadonneet, ja mieleemme on
muistunut tapauksia, jotka todistavat Jumalan vanhurskautta ja
rakkautta. Ja nyt siirtykäämme kaupungista ulos ympäristöön, etsimään
sieltäkin vanhurskauden, rakkauden ja armon jälkiä. Alkakaamme
vaelluksemme pitkin _Via dolorosa'a_ (tuskien tietä), jota myöten
tarinan mukaan kallis Vapahtajamme on käynyt Pilatuksen palatsista
Golgatalle ja jossa mustat kirjaimet huoneiden seinissä kertovat meille
eri kohtauksia tästä vaelluksesta, luultavasti tarkoittaen evankeelisen
historian eri kohtia. Katu on monimutkainen ja sen varrella on monta
huomattavaa paikkaa, esim. _Ecce homo-kappeli, Beronikan kuva_ y.m.,
joiden luo emme kuitenkaan pysähdy, vaan kiiruhdamme ulos kaupungista.
Katu päättyy _Stefanin porttiin_, joka on kaupungin itämuurissa. Siitä
lähtiessä voidaan valita kaksikin tietä, joista toinen on jyrkkä ja
kivinen, toinen vähän tasaisempi ja loiva. Kumpikin vie _Josafatin_
laaksoon, jossa _Kidronin_ oja juoksee. Ojan poikki, joka kuivana
vuoden-aikana on kuivillaan, on silta. Tie viepi sitte Öljymäen
juurelle, jossa se taas haarautuu. Stefanin portin vuori on jatkoa
temppelivuoresta. Käännyttäköönpä kummalle hyvänsä tielle, niin aina
tavallisesi kokoutuu ympärille joukko kerjäläisiä, jotka istuvat tien
varrella, odotellen muukalaisia, joiden täytyy kulkea tästä, jos
tahtovat päästä äskenmainittuihin paikkoihin. Enimmät näistä
kerjäläisistä ovat raajarikkoja, jotka sauvojen ja keppien avulla
laahaavat viheliäistä ruumistansa. Siinä on sokeita, ontuvia,
spitaalisia, y.m., oikea viheliäisyyden ja tuskan kuva. Kaikki
näyttelevät viallisia jäseniään ja huutavat kaikkein onnettomimmalla
äänellä: "Bachschisch, chavadja bachschisch!" Ja ne, jotka eivät voi
liikkua, työntävät sauvallaan esiin astian, johon almua sopii panna.
Rynnäkkö heidän puoleltaan on niin ankara, että kovasydämmisimmänkin
täytyy heltyä antamaan joku "megalik" (pieni turkkilainen raha, noin
4 pennin arvoinen). Nyt johduin ajattelemaan tapausta Jerikon luona,
kun Jesus vaelsi viimeistä kertaa Jerusalemiin ja sokea Bartimeus istui
tien varrella, kerjäten almua ohi kulkevilta, kuten Luukas kertoo
evankeliumissaan (18:35-43).

Mutta jätämme nämä repaleiset vaivaiset, annettuamme heille jotakin ja
siten osotettuamme edes vähän sääliä heidän viheliäisyyttänsä kohtaan
ja jatkamme kävelyämme Kidronin ojan poikki vuoren juurelle, joka on
mainitun laakson toisella puolen. Siinä on _Getsemane_, jonka
mainitseminen herättää joka kristityssä pyhimpiä ja rakkaimpia muistoja
ja syvimpiä tunteita ja ajatuksia. -- Oli iltapäivä 24 p:nä Huhtikuuta,
kun matkakumppanini ja minä ensi kerran saavuimme tähän meille niin
tuttuun ja kuitenkin vielä näkemättömään paikkaan, jonka ohitse olimme
jo edellisenä sunnuntaina ratsastaneet palatessamme Betaniasta.
_Yrttitarha_, kuten sitä nimitetään evankeelisessa historiassa, on heti
oikealla puolella, kun kaupungista päin tullaan Öljymäelle. Se on
nykyään suorakulmion muotoinen ala, ympärillä sangen korkea savimuuri.
Sisälle pääsee hyvin kapeasta ja matalasta portista, joka on tehty
muurin itäosaan. Sisään astuessa johduin ehdottomasti kysymään: "Tämäkö
tosiaankin on Getsemanen yrttitarha, joka minun ajatuksissani on
muodostunut ihan toisen näköiseksi." Itse ala on nyt hyvin pieni;
puiden luku on vähäinen: ainoastaan joitakuita öljypuita ja kahdeksan
suurta sypressiä, joiden sanotaan olevan ikivanhat, jopa aina Jesuksen
ajoilta asti. Paitsi näitä on vielä keskellä aitausta erittäin ihana,
fransiskaanimunkkien hyvästi hoitelema kukkatarha, jossa kasvaa mitä
kauneimpia ruusuja, leukoijia, hyasintteja y.m. Meidänkin siellä
käydessämme oli eräs puvustaan helposti tunnettava fransiskaanimunkki
kastelemassa kukkia, joiden ihanaa, huumaavaa tuoksua oli hiljainen,
viileä ilta-ilma täynnä. Työhönsä näytti munkki olevan hyvin
tyytyväinen; hän oli siellä kukastossa, kuin isä lastensa keskellä.
Muurin sisäseinässä on monta n.s. katoolilaista asemaa eli komeroa,
joihin sovitetut veistokuvat esittävät eri kohtia Vapahtajamme elämästä
ja varsinkin hänen viime hetkistään. Italian kielisistä
päällekirjoituksista voidaan aavistaa kuvien merkitystä. Näiden asemien
eli komeroiden edessä toimittavat hurskaat katoolilaiset hartauttansa
tässä hiljaisessa paikassa, johon kalleimpia muistoja liittyy.
Sanomaton hiljaisuus vallitsi siellä sekä nyt että muinakin kertoina,
kuin siellä kävimme. Olimme jättäneet taaksemme meluisen kaupungin
viheliäisyyksineen ja siivottomuuksineen ja astuneet paikkaan, jossa
hiljaisuus vallitsee kaikkialla. Ihmeellinen, selittämätön tunne
valtasi minutkin tässä paikassa. Tuntui vastustamatonta vetoa
laskeutumaan polvilleni ja avaamaan sydämmeni rukouksessa Herralle.
Huomaamatta ja ihan hiljaa tottelinkin tätä vetoa ja heittäydyin maahan
täällä, jossa Herra Jesus kerran makasi kasvoillaan maassa ja kostutti
sitä pyhällä ja kalliilla verellään. Kauan, aina pimeän tuloon asti
olimme täällä, milloin kävellen, milloin levähtämässä istuen jollakin
kivellä. Hiljainen kunnioitus, ijäisyyden esimaku ja autuaallinen rauha
täyttivät mielemme. Sellaiset hetket ovat tosiaan sielun juhlahetkiä.
Ajatuksissani muistelin niiden tapausten eri vaiheita, jotka kerran
olivat täällä tapahtuneet pimeänä yönä, jolloin Elämän ruhtinas,
Jumalan ja ihmisten Välimies oli siellä opetuslapsineen. Opetuslapset
makasivat portin luona sill'aikaa, kuin Vapahtaja kilvoitteli hirmuisen
taistelunsa pimeyden ruhtinasta vastaan, kantaen sen tuomion ja
kirouksen, joka oli synnin katkera seuraus. Täällä, tässä hiljaisessa
yrttitarhassa, joka hänen aikanaan luultavasti oli paljon suurempi ja
metsäisempi, käyskenteli hän edes takaisin pimeinä hetkinä. Puut hänen
ympärillään olivat ainoina sen tuskan ja hädän näkijöinä, joka ahdisti
hänen pyhää sieluansa; ainoastaan ne kuuntelivat äänettömässä
osanottavaisuudessaan valituksia, rukoushuutoja: "Isä, jos sinä tahdot,
niin ota pois minulta tämä kalkki; kuitenkin ei minun tahtoni, mutta
Sinun olkoon!", jotka sanat taistelun aikana tunkeutuivat kuuluviin
hänen pyhiltä huuliltansa. Tässä ahdisti häntä pimeyden ruhtinas koko
voimallaan ja kiihkollaan. Kuoleman voima ja valta tahtoi täällä
kokonaan kukistaa hänet, joka oli tullut tuomaan elämää ja
katoomattomuutta synnin ja kuoleman vangeille. Täällä täytyi hänen
alkaa juoda katkeraa "vihan kalkkia", jonka hän sitte tyhjensi pohjaan
asti, tätä kalkkia, jonka sisällyksenä oli meidän syntiemme kirous.
Pimeys vallitsi ympärillä, pimeys peitti hänen sielunsa, kun hän
syntisten sijasta makasi täällä synnin raskaan taakan alla ja oppi
kuuliaisuutta kärsimisen kautta (Hebr. 5:8). Mutta viimein välkähti
valo ijankaikkisuuden maailmasta, taivaallisen Isän helmoista. Pojan,
joka täällä yksinään sotki viinakuurnaan, ja Isän keskinäinen yhteys
oli tosin hajota, ja se tuntui hirmuiselta; mutta ei se kuitenkaan
hajonnut. Poika sai lohdutusta Isältä. Isän lähettämä enkeli sitä
hänelle toi juuri tässä paikassa. Vahvistuneena nousi hän uljaasti ja
meni taas portille, jossa hänen opetuslapsensa olivat pimeyden ja
murheen voimasta nukkuneet. Tie, kärsimisen, ristin ja kuoleman tie,
jota hän sittemmin oli vaeltava, oli hänelle nyt selvillä. Hänen
sanansa opetuslapsille: "Jo nyt kyllä on, se hetki on tullut; katso
ihmisen poika annetaan ylön syntisten käsiin; nouskaat, käykäämme!
katso, joka minun pettää, se lähestyy!" ne sanat ilmoittivat selvään,
että hän täydellisesti tiesi, mitä hänelle oli tulossa. Hän tiesi, että
ainoastaan hänen uhrinsa Golgatalla oli saava aikaan Jumalan ja
syntisten välillä sovinnon, joka oli välttämätön, jos syntein anteeksi
saamisen, elämän ja autuuden piti tuleman syntisten osaksi.

Ja hän kantoi sen uhrin vapaatahtoisesta sydämmestä ja sulosta
rakkaudesta, tietäen, että Isä sitä vaati häneltä, joka oli ottanut
sovittaakseen syntisten asian.

Oltuamme nyt Getsemanessa ja tutkisteltuamme mielessämme näitä yleviä ja
syvällisiä muistoja, palatkaamme hiljaa kaupunkiin. Pimeä on jo tullut;
aurinko ei enää luo kultasäteitään kaupunkiin eikä temppeliin; kävely
siis tapahtuu tuossa omituisessa hämärässä, joka peittää kaupungin ja
maan. Vieno tuuli suhisee öljypuiden latvoissa. Enimmät kerjäläiset
ovat jo poistuneet tavallisilta paikoiltaan; ainoastaan jokunen on
vielä siellä täällä, ehkä muistaen meidän menomme yrttitarhaan ja
odottaen meiltä vielä paluumatkallakin ropoa. Paimenet ajavat
lammas- ja vuohilaumojansa kotiin meidän edellämme. Me astumme niiden
jäljestä sisään Stefanin portilta ja saamme kävellessämme monta
opettavaista havaintoa paimenen ja lammasten keskinäisestä suhteesta.

Tässä yhteydessä pyydän lukijaa seuraamaan meitä _Öljymäelle_, joka
nousee noin 400 jalan korkeuteen Josafatin laakson itäpuolella ja on
merkillisimpiä paikkoja evankeelisessa historiassa. On lauvantai 26 p.
Huhtikuuta. Vuoren ympäri olimme jo kerran ratsastaneet ja usein olimme
ikkunastamme katselleet sitä, mutta sen päällä emme olleet vielä
käyneet. Rinne on jotenkin jyrkkä ja sen tähden tarvitaankin
melkoisesti voimia sinne noustessa, varsinkin lämpöisenä ja
auringonpaisteisena kesäpäivänä, jolloin lämpömittari näyttää varjossa
noin 28 ast. R. (= 35 ast. C.). Yli koko vuoren kasvaa kauniita
tiheälehtisiä öljypuita, vaikka ei niin runsaasti, kuin ajatuksissani
olin kuvitellut. Päin vastoin niiden vähälukuisuus tekee ilmi selväksi
sen totuuden, että metsänhaaskaus on kohdannut vuorta. Sehän on saanut
nimensä juuri niistä puista. Hyvin luultavasti siellä muinoin kasvoi
varsin tiheäkin öljypuumetsä, joka monissa Jerusalemia ja sen
ympäristöä kohdanneissa hävityksissä on suurimmaksi osaksi
haaskaantunut. -- Vuorelle voidaan nousta kahtakin tietä, jotka
molemmat vievät samoille perille. Me valitsemme oikean puolisen, joka
lähtee melkein Getsemanen portilta ylös päin eikä ole niin jyrkkä kuin
toinen, joka menee suoraan ylös vuoren huipulle. Ensimmäinen rakennus,
jonka tapaamme tämän tien varrella ja johon astumme sisään, on
_Getsemanen kirkko_ oikeallapuolen. Se on venäläisten oma, eikä siinä
ole mitään muuta erittäin merkillistä, kuin joitakuita kauniita
maalauksia, joista Werestschagin'in taulu, kuvaava vaimoja, jotka
aikaisin pääsiäisaamuna menivät Kristuksen haudalle, ansaitsee suurinta
huomiota. Kirkossa palveleva vahtimestari tahtoi välttämättä meitä
kirjoittamaan nimemme ja kotopaikkamme vieraskirjaan. Ja kuu täytimme
hänen tahtonsa, oli hän heti valmis huomauttamaan, että mehän olimme
venäläisiä, koska olimme kotoisin Suomesta, vaikka ei kumpikaan meistä
osannut venättä muuta, kuin jonkun sanan. Mitään eroa suomalaisten ja
venäläisten välillä ei hän näyttänyt tietävän, ei käsittävän; eikähän
tuo ole niin kummallistakaan.

Astuttuamme vähän matkaa edelleen oli samalla puolen tietä toinen
kirkko, nimeltä _Pater noster_ (Isä meidän.) Sen on rakentanut vuonna
1868 rikas ruhtinaallinen ranskalainen vaimo, Latour d'Auvergne, joka
siten on tahtonut koristaa tätä paikkaa, jossa joka jalansija on Herran
Jesuksen pyhittämä hänen vaellus-aikanansa maan päällä. Syynä, miksi
hän kappelille antoi mainitun nimen, on eräs muinaiskertomus, joka
sanoo Jesuksen juuri siinä paikassa opettaneen opetuslapsillensa _Isä
meidän_ rukouksen. 32 eri kielellä on tämä rukous kirjoitettuna
marmorilevyihin, jotka on sijoitettu kirkon seiniin ylt'ympäri. Olipa
siinä myöskin Ruotsin ja Norjan kielillä luettavana tämä ihana rukous,
joka on kaikille ja kaikkina aikoina ollut ja on vastakin oleva
mallirukouksena. Rakasta Suomen kieltä ei kuitenkaan ollut tuossa
suuressakaan joukossa; mutta kukapa suuressa maailmassa ajattelisikaan
Suomen kansaa ja sen kieltä, jota vähän päälle 2 miljoonaa ihmistä
puhuu.

Mitä ylemmäksi ehdimme vuorelle, vielä muutamien viheliäisten töllien
ohitse, joiden luona kerjäilevät lapset meitä ahdistavat, sitä
suuremnoisemmaksi laajenee näköala joka taholle.

Matkamies tietysti ei tyydy ennen, kuin pääsee ylös ihan vuoren
huipulle asti, josta n.s. _taivaaseen astumisen torni_ vielä ylenee
melkoisen korkealle. Muinaistarina sijoittaa Jesuksen taivaaseen
astumisen siihen paikkaan, jossa tämä torni on. Tornista on mitä
suurenmoisin näköala. _Juudan vuoret_ lännessä, _Moabitein vuoret_ ja
_Kuollut meri_ kaakossa, _Betlehem_ ympäristöineen etelässä j.n.e. ovat
kuin elävänä kuvatauluna silmäin edessä, mainitsemattakaan Jerusalemia
ympäristöineen, joka on tuossa juuri alla. Öljymäelle näyttää kaupunki
suurenmoiselta ja lumoavalta. Vasta sieltä katsoen voi oikeastaan
arvata, miten mahtava asema tällä Juudan pääkaupungilla on ollut ja
vielä on.

Vastustamattomasti muistuu mieleen monta kohtaa evankeelisesta
historiasta, kun seisoo Öljymäellä ja katselee avaraa ympäristöä. Tähän
paikkaan liittyy kalliita ja opettavaisia muistoja, jotka ovat
varoitukseksi ja lohdutukseksi kristityille kaikkina aikoina. Kerran
Herra Jesus lihansa päivinä istui, opetuslapset ympärillänsä, tällä
vuorella ja sanoi, katsahtaen kaupunkiin ja temppeliin, jotka
uhoittelevina ja ylpeinä olivat kaikessa loistossaan hänen edessänsä:
"Ettekö te kaikkia näitä näe? Totisesti sanon minä teille: ei pidä
tässä jätettämän kiveä kiven päälle, jota ei maahan jaoteta"
(Mat. 24:2.) Ja niin kuin hän silloin sanoi, niin on ihan sanain mukaan
tapahtunutkin. Toisen kerran hän ratsastaessaan tämän vuoren ylitse,
edellä ja jäljessä opetuslapset ja paljo kansaa, pysähtyi hetkiseksi
sen kukkulalle ja katsoi kaupunkia ja temppeliä kaikkine ihanuuksineen,
ja katso, "Hän itki sitä ja sanoi: jos sinäkin tietäisit, niin sinä
ajattelisit tosin tällä sinun ajallasi, mitä sinun rauhaasi sopisi,
mutta nyt ovat ne kätketyt sinun silmäisi edestä. Sillä niiden päiväin
pitää tuleman sinun ylitsesi, että sinun vihollisesi skantsaavat sinun
ja ympäri piirittävät sinun ja ahdistavat sinua joka kulmalta. Ja
maahan tasoittavat sinut ja sinun lapsesi, jotka sinussa ovat, ja eivät
jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikkosi aikaa tuntenut"
(Luuk. 19:41-44.) Uskottomuus ehkä nauroi Jesuksen aikana näitä sanoja,
näitä uhkauksia, joiden toteutuminen näytti olevan kerrassaan mahdoton.
Mutta uskottomuuden nopea pilkkanauru katosi ja ylpeä ääni vaikeni, kun
vihollisen sotajoukko seisoi kaupungin edessä, kun se ryntäsi sisään ja
kuin tuli riehui ihanassa, muhkeassa temppelissä Morian vuorella. Kiveä
ei jätetty kiven päälle, niin ihan sanain mukaan toteutui ennustus.
Tällä vuorella seistessä muistuu se ehdottomasti mieleen, ja Jumalan
totuus sekä hänen tuomioidensa ja tekojensa oikeus on elävänä silmäin
edessä. Hyvä olisi, jos nykyaikaiset uskottomuuden sankarit kerrankin
avaisivat silmänsä näkemään tätä Jumalan sanan totuutta ja
punnitsisivat historian voimakasta todistusta. Mutta heistä voidaan ja
täytyykin sanoa samoin, kuin silloisen Jerusalemin asujamista: "Ne ovat
kätketyt heidän silmäinsä edestä." Näkevin silmin he eivät tahdo nähdä,
kuulevin korvin ei kuulla totuuden sanaa eikä käsittää sydämmellään,
vaan rientävät omaan kadotukseensa.

Se tapaus, joka Öljymäellä seistessä kuitenkin mahtavimmasti nousee
esiin muistojen joukosta, on epäilemättä Kristuksen taivaaseen
astuminen, joka tapahtui 40:tenä päivänä hänen ylösnousemisensa
jälkeen. Evankeelinen historia kuvaa meille tämän tapauksen kaikessa
yksinkertaisuudessaan ja kauneudessaan. Luukkaan mukaan tapahtui
taivaaseen astuminen sillä puolella vuorta, joka on Betaniaan päin, eli
siis sen itäpuolella. Hän kertoo siitä evankeliumissaan näin: "Hän
(Jesus) vei heidät (opetuslapset) ulos hamaan Betaniaan ja nosti
kätensä ja siunasi heitä. Ja se tapahtui, koska hän heitä siunannut
oli, erkani hän heistä ja meni ylös taivaaseen" (24:50, 51.) Apostolein
teoissa hän taas antaa seuraavan kuvauksen: "Koska he siis kokoontuneet
olivat, kysyivät he häneltä, sanoen: Herra, tällä ajallako Israelille
valtakunnan jälleen rakennat? Mutta hän sanoi heille: ei teidän tule
tietää aikaa eli hetkeä, jotka Isä on hänen voimaansa pannut. Vaan
teidän pitää saaman pyhän hengen voima, joka on tuleva teidän
päällenne, ja teidän pitää minun todistajani oleman sekä Jerusalemissa
että koko Judeassa ja Samariassa ja sitte maailman ääreen. Ja kuin hän
nämä sanonut oli, otettiin hän ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänen
ylös heidän silmäinsä edestä. Ja kuin he katselivat taivaaseen hänen
mennessänsä, katso, heidän tykönänsä seisoi kaksi miestä valkeissa
vaatteissa, jotka myös sanoivat: Galilean miehet, mitä te seisotte
ja katsotte taivaaseen? Tämä Jesus, joka teiltä otettiin ylös
taivaaseen, on niin tuleva, kuin te hänen taivaaseen menevänkin näitte"
(Ap. L. 1:6-11.) Tämä taivaaseen astuminen on niin sanoaksemme Jesuksen
elämän ja toiminnan kruunu. Sen muisteleminen antaa ihmiselle uskoa,
toivoa ja rakkautta ja tulee suuremmaksi hyödyksi ja siunaukseksi
itsekullekin. Hän meni ylös omistamaan sitä valtakuntaa, joka on oleva
ijankaikkinen valtakunta, jossa hän on ijankaikkisesti vallitseva. Hän
on ijankaikkinen kuningas ijankaikkisessa valtakunnassa. Tällä vuorella
siis kerran kruunattiin Vapahtajamme ijankaikkiseksi kuninkaaksi
ijankaikkiseen valtakuntaan, joka on kerran käsittävä koko maailman,
näkyväisen ja näkymättömän. Hänen valtikkansa alle, jolla on voima ja
väkevyys, pitää kaikkein taipuman, niiden, jotka taivaassa, maan päällä
ja maan alla ovat, niin kuin sanotaankin: "Jumala on hänen myös
korottanut ja antanut hänelle nimen, joka kaikkia nimiä suurin on, että
Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman, jotka
taivaassa ja maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää
tunnustaman, että Jesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi"
(Fil. 2:9-11.) Sellaisia muistoja raamatullisesta kertomuksesta liikkuu
ihan varmaan jokaisen totisen kristityn mielessä, hänen seisoessaan
tällä korkealla, ympäristöä vallitsevalla paikalla. Ja mitä enemmän hän
syventyy tutkistelemaan näitä ihania aineita, sitä juhlallisemmaksi ja
vakavammaksi käy hänen mielensä. Tuntuupa siltä, kuin ijankaikkisen
kuninkaan läsnäolo joinkin määrin valtaisi ja ijankaikkisuuden voimat
siirtäisivät viheliäisen, syntiin langenneen ihmisen keskelle
taivaallisia rikkauksia, joiden perilliseksi ja kanssaperilliseksi
Herra Jesus on hänet asettanut. Tuntui vaikealta jättää taivaaseen
astumisen torni ihanoine näköaloineen. Mutta voimme sen tehdä siinä
varmuudessa, että Herra Jesus, joka on mennyt taivaaseen ja istuutunut
valtaistuimellensa majesteetin oikealle kädelle korkeudessa, täyttää
kaikki ja on läsnä kaikkialla, missä hyvänsä hänen nimeänsä avuksi
huudetaan.

Palatessamme tornista poikkesimme venäläiseen "pyhiinvaeltaja-majaan",
joka on juuri tornin takana. Siellä vartija teki meille hyvää,
virkistävää limonaadia vedestä, sokurista ja sitruunasta, joka laitos
näissä kuumissa maissa on hyvin tavallinen, suosittu ja virkistävä
juoma väsyneelle matkamiehelle. Meidän istuessamme ja juodessamme
limonaadiamme ja vähän levähtäessämme astui suureen juhlasaliin aika
suuri joukko venäläisiä pyhiinvaeltajia, yksinkertaisia miehiä ja
vaimoja, pappinsa johdolla, joka tavallisessa, kaikille tutussa,
pitkässä viitassaan näytti oikein juhlalliselta. Ystävällisesti he
tervehtivät meitä Venäjän kielellä. Ja mekin osasimme sitä sen verran,
että voimme vastata heidän tervehdykseensä samalla kielellä, jopa
myöskin kysyä heiltä, miten he voivat, johon he erittäin iloisesti
vastasivat ystävällisen "hyvin" sanansa. Ystävällisen kohtelumme
rohkaisemana alkoi yksinkertainen pyhiinvaeltaja-joukko laulaa hyvin
juhlallista ja liikuttavaa venäläistä hengellistä laulua, niin että
meidän käyntimme Öljymäellä siten päättyi yksinkertaiseen
jumalanpalvelukseen, vaikka emme voineetkaan ymmärtää laulun sanoja.

Öljymäeltä teemme nyt pikku retken _Betaniaan_, koska koko vaellus
täällä on kävelyä pyhillä seuduilla, ja mainittu paikka on juuri
Öljymäen kaakkoisrinteellä. Kylä ei nyt enää ole mitenkään merkillinen,
koska siinä on ainoastaan kupukattoisia, huononpäiväisiä savimajoja ja
raunioita, joissa beduiinejä asuu kurjuudessaan, köyhyydessään ja
viheliäisyydessään. Muiden muassa asuu siellä kuuluisa beduiiniruhtinas
"_Abu Dis_", jonka tehtävänä on matkustavaisten suojeleminen matkalla
Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon. Kun näkee nuo
savesta kokoonkyhätyt, ulkomuodolta perin vastenmieliset pesät, joiden
edessä tavallisesti tapaa repaleisia miehiä ja vaimoja sekä suuret
joukot puolialastomia kerjääviä lapsia, on hyvin vaikeaa, jopa
mahdotontakin kuvitella tätä siksi pieneksi viehättäväksi kyläksi,
jossa Martta, Maria ja Lazarus asuivat, ja jossa Jesus Jerusalemissa
käydessään niin usein viivähteli. Varmaan se muinoin oli hyvin
viehättävänä vuoren rinteellä öljypuiden ja kukkatarhojen keskellä.
Mutta, ah, miten viheliäisen kurjilta sen savimajat nyt näyttävät! Sen
nimi on nykyään El-Azarije, joka muistuttaa Lazarusta, koska El-Azir on
Lazarus-nimen arabialainen muoto. Juuri tämä nykyinen nimi muistuttaa
matkamiehelle, mitä suurta tässä pikku kylässä kerran tapahtui.
Matkustavaiselle näytetään kivikumpua, jossa sanotaan olevan sen
haudan, jossa Lazarus makasi kuolleena neljä päivää, kunnes Jesus
herätti hänet. Onko tässä ilmoituksessa oikeata perää, lienee nykyään
mahdotonta saada selville. Ei se ainakaan näytä juuri todenperäiseltä,
koska tämä kivikumpu on enemmän kellariholvin, kuin haudan näköinen.
Mutta kaikissa tapauksissa on haudan täytynyt olla jossain tämän paikan
lähellä. -- Itse kylä viehättää matkustavaista sen tähden, että
evankeelinen historia valaisee sitä niin suloisesti ja lumoavasti. Tämä
paikka oli Judeassa Vapahtajalle saman arvoinen, kuin Kapernaum
Genezaretin järven rannalla Galileassa. Hän siellä usein hiljaisuudessa
lepäsi rakasten ystäviensä luona, joita hellin rakkaus liitti Häneen,
kuten Häntäkin heihin. Viime mainittua todistaa muun muassa kertomukset
Johanneksen evankeliumin 11:ssä ja 12:ssa luvussa. Matkamies lukee
mielellään nämä luvut tässä pikku kylässä käydessään, koska hän siten
huomaa, kuinka sydämmellisesti Herra on rakastanut ja rakastaa omiansa,
ja siitä johtuu Marian ja Martan tavalla myöskin puolestansa
rakastamaan Herraa sekä tulee vakuutetuksi, että Herrassa Jesuksessa
Kristuksessa on kuoleman voittava voima.

El-Azarijen ympärillä on nykyään jotenkin hyvästi viljeltyjä peltoja,
jotka ilahuttavat silmää ja haihduttavat autiuden tunteen, jota tämä
paikka muuten herättää. Tie kylästä takaisin Jerusalemiin (noin 3/4
tunnin matka) kulkee Öljymäen etelärinteen ohitse, Josafatin laakson
vieritse. Sen varrella näytetään paikkaa, jossa Jesus kirosi
hedelmättömän viikunapuun (Mat. 21:17-19), ja vähän matkan päässä sitä
edempänä puuta, johon Judas Iskariot'in sanotaan hirttäytyneen. Lähellä
kaupunkia on vasemmalla puolen tietä huono pikku kylä _Siloah_, jo
edellämainitut hautausmaat ja _Absalom'in hauta_. Tästä 40 jalkaa
korkeasta, nelikulmaisesta rakennuksesta mainittakoon ohi mennen, että
juutalaiset astuessaan sen ohitse ovat aina valmiit heittelemään siihen
kiviä, osottaen siten inhoansa siinä makaavan miehen muistoa kohtaan.
Oikealle puolelle jää Getsemane, ja Kidronin ojan poikki saavumme
Stefanin portista takaisin kaupunkiin.

Lähtekäämme vieläkin ulos kaupungista, mutta valitkaamme toinen tie,
joka lähtee Damaskoksen portilta pohjoista kohti. Heti sen ulkopuolella
näemme n.s. _Jeremiaksen kukkulan_, jossa on jotain muutakin
huomattavaa, kuin vaan vuoreen muodostuneet omituiset luolat. Tarina
kertoo Jeremiaksen asuneen jossakin näistä luolista ja siellä
kirjoittaneen ja laulaneen nuo valitusvirtensä, joissa hän ankarasti
ruoskii kansan syntejä ja neuvoo synnintunnustukseen ja parannukseen.
Toiset ovat luulleet Golgatan oikeastaan olleen tällä mäellä, joka on
nykyisen kaupunginmuurin ulkopuolella.

Muutamain askelten päässä Jeremiaksen kukkulasta on n.s. _juutalaisten
kaupungin-osa_, pitkä rivi kohtuullisen suuria, enimmäkseen
yksinkertaisia rakennuksia: maahan muuttaneiden juutalaisten asuntoja.
Enin osa juutalaisista asuu, näet, kaupungin ulkopuolella. He näyttävät
jonkin verran kammoavan kaupungin sisustaa, joka on pakanain hallussa.
Sekä ulko- että sisäpuolelta näyttävät nämä asunnot hyvin siistiltä,
joka osottaa juutalaisten pitävän parempaa huolta puhtaudesta ja
siisteydestä, kuin kaupungissa asuvaisten arabialaisten ja
turkkilaisten. Juutalaisia sanotaan nyt uusimpain tietojen mukaan
olevan noin 20,000. Suuren ahdingon ja monen vainon tähden, jotka
Euroopassa ovat tätä kansaa kohdanneet, on viime vuosina yhä enempi
juutalaisia siirtynyt Jerusalemiin, eikä ainoastaan sinne, vaan myöskin
muihin pyhän maan paikkoihin.

Juutalaisten kaupungin-osan vieressä länsipuolella on n.s.
armenialaisten kaupungin-osa, jossa muhkea kirkko vetää puoleensa
matkustavaisen huomiota. Se on pyhitetty vanhemmalle Jakobille, joka
kuoli marttyyrikuoleman Jerusalemissa vuonna 45 j.Kr.

Katseltuamme näitä juutalais- ja armenialais-asuntoja jatkamme
vaellustamme pohjoiseen päin suurta karavaanitietä pitkin, joka vie
Nablukseen eli entiseen Sikem'iin. Astuskeltuamme noin neljännestunnin
saavuimme suurien _kuningashautain_ luo, jotka ovat oikealla puolen
tietä. Ne ovat kokonaan vuoreen hakattuja suuren suuria hautakammioita,
joiden täytyy jokaisessa herättää mitä suurinta huomiota. Katsoja
pääsee niihin suurenmoisia leveitä kiviportaita myöten, joiden
askeleet ovat harvinaisen mukavat. Portailta astutaan esipihaan
pienestä, kapeasta ja matalasta portista. Esipihasta päästään itse
hautakammioihin kolmesta eri ovesta, joissa suuret kivet ovat
saranoissa liikkuvina osina. Itse hautakammioiden seinissä on
hakatuissa koloissa sivuilla yksi, kaksi tai kolme sijaa eli penkkiä
vainajien ruumiita varten. Kaikki on vielä hyvästi säilynyt, jonka
tähden siellä käydessään saakin mitä selvimmän kuvan siitä, millä
tavalla muinoin näillä seuduin haudattiin kuolleita. Minkä aikaisia
nämä haudat ovat ja mistä israelilaiset saivat niiden mallin, on
mahdoton tietää. Mutta varmaan niiden synty ulottunee hyvin kauas
taakse päin.

Jos sitte astumme edelleen luodetta kohti, tapaamme lukemattoman joukon
vanhoja hautoja, jotka ovat muodostetut seuraavalla tavalla. Ensinnä on
vuoreen hakattu ja holvattu etehinen, johon päästään hyvin matalasta ja
kapeasta ovesta; se on tavallisesti suljettu kivellä, joka vieritetään
auaistessa ulos. Etehiseen mennessä täytyy useimmiten kulkea
ryömimällä, joka ei ole niinkään helppoa sellaiselle, kuin ei ole
oppinut nöyryyttämään itseänsä. Tässä esihuoneessa oli tavallisesti
kivi, jolla ruumis makasi palsamoimis-ajan. Sivuilla ovat itse
hautaluolat vuoreen hakattuina, joihin ruumis siirrettiin palsamoimisen
jälkeen. Kun se oli asetettu tähän sisäluolaan, muurattiin tavallisesti
luolan suu ainiaaksi kiinni. Haudoissa on enempi tai vähempi näitä
ruumiskomeroita perheen suuruuden mukaan. Lähellä hautaa on useimmiten
myöskin säiliö, johon sadevesi sai kokoontua. Hautojen ja säiliöiden
asemasta voimme päättää lähellä olleen myöskin jonkun huvilan tai
asunnon. Sellaisia huviloita oli arvattavasti suuri joukko lähellä
Jerusalemia, sillä varsinkin rikkaat juutalaiset tahtoivat tietysti
asua niin lähellä pyhää kaupunkia kuin mahdollista ja toivoivat tulla
kerran sinne haudatuiksi, kun heidän vaellusaikansa päättyi. Hyvin
luultavasti oli Arimatian Josefilla, joka oli rikas mies ja omisti
Arimatian maatilan eli nykyisen Ramleh'in, myöskin huvila lähellä
Jerusalemia ja sen vieressä kallioon hakattuna hauta, jonka hän antoi
Jesukselle. Hyvin luultavaa on myöskin, että Jesuksen ruumista ei oltu
vielä ehditty sulkea varsinaiseen hautakomeroon, vaan että se vielä oli
etehisessä, koska palsamoiminen ei vielä ollut tehtynä. Etehisen
ulko-oven eteen oli "suuri kivi vieritetty", joka huolestutti niitä
vaimoja, jotka pääsiäis-aamuna riensivät haudalle ennen auringon
nousemista.

Noin kahden tunnin matkan päässä Jerusalemista on vielä yksi hauta,
_Nebi Samvil_ (Samuel'in hauta) muinaisessa Mizpassa, jossa
matkustavaiset myöskin tavallisesti käyvät, enimmäkseen kuitenkin vain
lavean näköalan tähden. Tämä hauta on luoteeseen päin kaupungista,
Juudan-vuorten korkeimmassa paikassa, noin 3,000 jalkaa meren pintaa
ylempänä. Nousu sinne on hyvin vaivaloinen ja paluumatka vielä
vaivaloisempi. Tällä retkellä vasta saa oikein kokea, mitä merkitsee
ratsastaminen raivaamattomalla, kivisellä, kammottavan vaarallisella
tiellä, jossa täytyy peljätä ratsun kompastuvan millä askeleella
hyvänsä. Suurta vaivaa kuitenkin runsaasti palkitsevat mitä avarimmat
näköalat, joita tällä kukkulalla on joka taholla. Raamatullisia
paikkoja, niinkuin Gibea, Ain, Betel j.n.e. sekä Öljymäki, joka meidän
täällä ollessamme välkkyi varsin omituisessa, ihanassa, sinipunervassa
valossa, näkyy tänne ihan selvään. Muutamia beduiiniperheitä asuu
täällä hyvin yksinkertaisissa majoissa keskellä raunioita. He olivat
hyvin ystävällisiä ja tarjoutuivat katsomaan hevosiamme sekä saattamaan
meitä hautapaikalle. -- Paitsi ihanoita, avaroita näköaloja on tällä
paikalla myöskin se viehätys, että sitä mainitaan pyhässä historiassa
ja että se kerran oli merkillinen paikka hänen tähtensä, jonka luullaan
olevan siellä haudattuna. Samuelhan oli Israelin suurimpia tuomareita
sekä uskollinen ja hurskas Herran palvelija, jonka muistoa eivät
mitkään huonot teot himmennä. Tässä ei ole oikea paikka esittää hänen
historiaansa ja merkitystänsä Israelissa, vaikka se olisikin monin
puolin hyvin opettavainen ja vaikka hänen elämässään runsaasti olisi
kaikille soveliaita esikuvia.

Moni luulee tätä paikkaa oikeaksi _Emaukseksi_, jonne kaksi opetuslasta
astui Jesuksen ylösnousemispäivänä, silloin kun Vapahtaja tiellä
yhtyi heihin, selitti heille kirjoitukset ja teki heidän sydämmensä
palaviksi, jäi heidän luoksensa ja leivän siunaamisella ja murtamisella
ilmoitti itsensä ylösnousseeksi (Luuk. 24:13-35). Matka Jerusalemista
tähän paikkaan on jotenkin niin pitkä, kuin evankeelisessa
kertomuksessa mainitaan, nimittäin 60 vakomittaa (runsaasti yhden
peninkulman) eli sabbatin matka. Syötyämme kallion alla kuohuvan,
raittiin lähteen vierellä eväitämme ja juotuamme viiniä lähdeveden
seassa, vaivaloisesta ratsastuksesta väsyneiden voimiemme
virkistykseksi, läksimme auringon lasketessa paluumatkalle, joka oli
vielä vaivaloisempi, koska hämärä tuli ennen kuin ehdimme kaupunkiin.
Inspehtoori Schneller'in, joka ystävällisesti oli lähtenyt oppaaksi
tälle retkelle, oli paluumatkalla käydä hyvin huonosti, hän kun yritti
hevosineen vierähtämään alas korkeasta jyrkänteestä. Jumalan
kaikkivaltiaan avulla hän kuitenkin pelastui ihan vahingotta;
ainoastaan säikähdys vavistutti häntä ja meitä, jotka sen näimme
voimatta auttaa häntä hiukkaistakaan.

Jos vielä mainitsen _Venäläisten_ kaupungin-osan kaupungin
länsipuolella ja _Moses Montefioren valkoisen turvakodin_ kaakon
puolella, Hinnom'in laakson tuolla puolen, toivon lukijaini saaneen
edes jotakin korvausta, että ovat seuranneet meitä kävelyillämme tässä
monin puolin merkillisessä kaupungissa ja sen ympäristössä.

Mutta erehtyisinpä suuresti, jos en puhuisi mitään siitä
hyväntekeväissyys-työstä, jota tässä kaupungissa ja sen ympäristössä
harjotetaan, varsinkin mitä tulee Jumalan valtakuntaan ja sen
levittämiseen maan päällä. Siihen on minulla sitä suurempi syy, kun
meillä Jerusalemissa ollessamme oli onni ja ilo päästä pappein
keskustelukokoukseen, jossa, paitsi kolmea saksalaista protestanttista
pappia, jotka nykyään täällä työskentelevät, myöskin oli läsnä pastori
B. Kairosta ja pastori F. Beyrothista ja jonka neuvotteluissa saimme
selon uskonnollisista oloista ja työskentelystä Jumalan valtakunnan
hyväksi tässä maassa. Tässä kokouksessa, johon meitä erittäin
ystävällisesti kutsuttiin osallisiksi ja joka kesti useita päiviä,
käsiteltiin monta varsin miellyttävää ja opettavaa asiaa sekä
esitelmissä että keskustellen. Kaikki kokouksen jäsenet olivat hyvin
innostuneet suuresta tulevaisuudesta, jonka he katsoivat lähetystyölle
koittavan tässä maassa. Että jotkut lausuivat monta meistä liiankin
hyvätoiveista mielipidettä tuhatvuotisesta valtakunnasta, on
selitettävää siitä, että hehän täällä juuri työskentelevät siinä
paikassa, joka monen mielestä on tuleva mainitun valtakunnan
keskukseksi. Kuitenkin teki sydämmellemme hyvää kuulla lausuntoja,
joissa oli niin paljo toivoa ja uskallusta; ne säilyvät minulla aina
elävinä muistossa ja kiitollisena muistelen näiden rakasten veljien
seuraa ja harrasta työskentelyä Jumalan valtakunnan asioissa. Täten
lausun heille myöskin julkisesti sydämmeni sisällisen kiitollisuuden,
vaikkapa he kielen tähden eivät saisikaan siitä tietoa.

Pyhässä maassa asuu kolmen eri uskon tunnustajia: muhammettilaisia,
juutalaisia ja kristittyjä. Kun Arabialaiset vuonna 638 j.Kr. kulkivat
läpi tämän maan, pakottivat he tulella ja miekalla asujamet kääntymään
uuteen uskoon. Nykyiset Muhammedin uskolaiset ovat siis niiden
jälkeläisiä, jotka kuuluivat vanhaan itämaiseen kirkkoon. --
Juutalaiset taas ovat suurimmaksi osaksi tänne viime vuosikymmeninä
siirtyneitä eri maista ja heidän lukunsa kasvaa yhä kasvamistaan.
Merkit näyttävät viittaavan, että tämä kansa alkaa yhä runsaammin
kokoutua isäinsä maahan. Heidänkin keskuudessaan tuntuu nykyaikoina
vallitsevan jokin keskistymis-ikävä. Ehkäpä siinä lienee jokin alku
raamatullisten ennustusten toteutumiseen lähimmässä tulevaisuudessa,
mikäli ne koskevat tätä kansaa, joka on niin monta vuosisataa ollut
hajoiteltuna kaikkiin maihin ja halveksittuna, pilkattuna ja
vainottuna. -- Täkäläiset kristityt ovat alkuaan kaikki kuuluneet
kreikkalaiseen kirkkoon ja vielä nykyäänkin ovat suurimmaksi osaksi sen
jäseniä.

Kaikki nämä kolmen uskon tunnustajat erittäin suuresti tarvitsisivat
evankeelisen lähetystyön apua, koska he eivät tunne totista Jumalaa
eikä Jesusta Kristusta, vaan vaeltavat pakanain tavoissa. Mutta
valitettavasti on Turkin hallitus ankaroilla asetuksilla tehnyt
erittäin vaikeaksi sen työn muhammettilaisten keskuudessa, jopa melkein
mahdottomaksikin. Sen tähden lähetystyötä väsymättömällä innolla
tehdään paraastaan kreikkalais-oikeauskoisen kirkon ja juutalaisten
keskuudessa.

Jos katsahdamme tähän suureen Jumalan valtakunnan työhön, niin
huomaamme, että juutalaislähetys on aivan eri haara itsekseen. Tämä työ
vaatii työmiehiltänsä aivan erityistä työtapaa. Sen tähden siihen
yksinomaan käytetäänkin sitä varten erittäin kasvatettuja miehiä,
joille on opetettu tähän toimintaan soveltuva työtapa, ja he täällä,
kuten yleensä muuallakin, toimivat erillään muista lähetystyön
haaroista. Juutalaislähetyksellä on monta asemaa: _Jerusalemissa_
20,000:n, _Jaffassa_ 6,000:n, _Safed'issa_ noin 10,000:n ja
_Tiberiaksessa_ 6,000:n juutalaisen keskellä. Lähetystyötä pitävät yllä
paraastaan englantilaiset ja skotlantilaiset ja sen pää-johto onkin
Englannissa ja Skotlannissa. Tämän hyvin lavean lähetystyön
keskuspaikkana on Jerusalem. Siellä on erittäin sitä tarkoitusta varten
rakennettu kirkko, Sionin kirkko, jossa yksi pääpappi ja kaksi
apupappia toimivat. Sitä paitsi on sairashuone omine lääkäreineen, n.s.
_Inquirer house_ ja teollisuus-huone. Jos joku nuori juutalainen minkä
puutteen pakosta hyvänsä kääntyy juutalaislähetyksen puoleen pyytäen
päästä kristillisen kirkon jäseneksi, neuvotaan hänet "inquirer
houseen", jossa hänen aikomustansa ja vilpittömyyttänsä tarkkaan
tutkitaan pitempi tai lyhempi aika. Tämä "inquirer-house", näyttää siis
olevan jonkinlainen _proselyyttikoti_, sellainen kuin on muun muassa
Tukholmassakin. Kenen huomataan vakavasti ja vilpittömästi tarkoittavan
tosikääntymistä, hän saa kauemmin viipyä laitoksessa, oppia siellä
jotakin käsityötä, kuulla saarnaa Kristuksesta ja nauttia opetusta.
Kolmen vuoden kuluessa pitää hänen päättää, ottaako vastaan kasteen.
Antamatta kastaa itseänsä hyvin moni luopuu laitoksesta, palaa
uskoveljiensä luo jatkamaan säännötöntä elämäänsä ilman mitään
varsinaista elintehtävää, ja ainoastaan vähäinen osa ilmoittautuu
saamaan kasteen opetusta ja tulee kastetuksi. Tämä surettava kokemus
saadaan täälläkin tämän kansan keskuudessa, joka vielä vaeltaa
Mooseksen peite silmillänsä.

Samaa tarkoitusta varten on vielä kaksi lasten-kasvatuslaitosta, toinen
poikia ja toinen tyttöjä varten, työhuone vaimoja varten, jossa köyhät
juutalaisvaimot saavat työtä ja ansiota sekä saattavat kuulla Jumalan
sanaa.

Hedelmät tästä suurenmoisesta työstä, joka pystyssä pysymisekseen
vuosittain tarvitsee hyvin suuret summat, ovat vielä täällä, kuten
kaikkiallakin, vähäiset siihen nähden, mitä siitä on toivottu. Näyttää
siltä, kuin Herran aika ei vielä olisi tullut. Syynä tähän vähäiseen
menestykseen näyttää, sen lisäksi, että Juutalaisilla on kuurot korvat
evankeliumia kohtaan, olevan vielä erittäin se seikka, että
kristillistä lähetystyötä oikein säännöllisesti vastustetaan. Jott'ei
vanhemmat lähettäisi lapsiansa kristillisiin laitoksiin, on Pariisissa
oleva _Alliance israelite_ (Israelilainen yhdistys) perustanut sitä
varten lastenkodon, jossa sekä annetaan kouluopetusta että myöskin
opetetaan johonkin elintoimeen, siten vastustaakseen kristinuskon
mahdollista vaikutusta. Pariisilainen _Rothschild_ pitää täällä
uskoveljilleen yllä koulua ja kaunista äskenrakennettua sairashuonetta.
Äskettäin on myöskin eräs juutalainen Mayer alkanut vaikutuksensa,
jonka määrättynä tehtävänä on estää kristillistä lähetystyötä
juutalaisten keskuudessa. Mutta sittekin kastetaan joka vuosi muutamia
juutalaisia, joten tämänkin kansan jäseniä tulee liitetyksi
evankeeliseen kirkkoon. Herran työ edistyy kaikesta vastustuksesta
huolimatta vaikkapa hitaastikin ja monia koetuksia kokien.

Muut lähetyspyrinnöt tarkoittavat yleensä ainoastaan _kreikkalaisen
kirkon_ jäseniä, s.o. sen kirkon, jonka kirkkokielenä on kreikka.
Syynä, minkä tähden lähetystyö on käännetty tälle alalle, on se selvä
kokemus, että tämä kirkko sairastaa sekä päänsä että jäseniensä
puolesta kuoleman tautia ja luultavasti ennemmin tai myöhemmin hajoaa.
Kreikkalais-katoolisen kirkon päämiehenä on Jerusalemin patriarkka,
joka on Turkin sulttaanin ylipäämiehyyden alainen ja jolla on apunansa
synoodi. Jos tämä patriarkka synoodinensa vilpittömästi koettaisi
parantaa kirkkoansa, toimittaa seurakunnille uskollisia paimenia,
suojella pahennuksilta, pitää kuria ja järjestystä, varsinkin kouluissa
ja luostareissa, niin äskeinen lausunto ei olisi paikallaan. Mutta
patriarkan sanotaan elävän yhtenään riidassa synoodinsa kanssa ja
riitojen syinä lienevät yksityis-asiat ja edut. Runsaita koulun ja
kirkon apurahoja käytetään ihan toisiin tarkoituksiin, ja kansa parka
vaeltaa tietänsä ilman totuuden valoa, ilman oppia ja ilman vähintäkään
aavistusta, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsee. Munkit ja papit ovat
enimmäkseen taitamattomia, siveettömiä ja ahneita, katsovat omaa
parastansa ja mukavuuttansa ja palvelevat ehkä kirkkoa, mutta ei
Jumalaa. Niin surettavan kerrotaan tilan olevan tässä kirkossa, jonka
tähden evankeelinen lähetyslaitos paraastaan työskenteleekin sen
jäsenten keskuudessa.

Paitsi kreikkalaista kirkkoa on täällä myöskin elinvoimainen haara
vahasta itämaisesta kirkosta, nimittäin _venäläinen kirkko_. Sekin
tietää sisaruskirkossa vallitsevan tilan ja käyttää vaikutustansa sen
suojelemiseksi perikadosta. Nämähän uskonopillisesti ovatkin samalla
pohjalla. Venäläinen kirkko on osottanut ja yhä osottaa suurta
toimi-intoa. Se perustelee luostareja, kirkkoja, pyhiinvaeltaja-majoja
ja kouluja nuorisolle, johon kaikkeen käytetään suunnattomat summat
rahaa.

Varsinaiset lähetystointa harjottavat kirkot ovat kuitenkin
_roomalais-katoolinen_ ja _protestanttinen_. Roomalais-katoolisella
kirkolla on lähetystyössään kreikkalais-kristittyjen keskuudessa ollut
monta edullista asianhaaraa, joita sen on menestyksestään kiittäminen,
nimittäin: 1) uskonkäsityksen ja ulkonaisten menojen, sekä muodon että
sisällyksen, likeinen sukulaisuus tämän ja kreikkalaisen kirkon
välillä, 2) runsaat rahavarat, 3) suuri joukko työvoimia, jotka tällä
kirkolla on käytettävänään, ja 4) koko lähetystyön mainio johto.

Roomalais-katoolinen kirkko Palestiinassa on, päin vastoin kuin
kreikkalainen, hyvästi järjestetty, varakas ja mahtava; sillä on, kuten
kreikkalaisellakin kirkolla, oma neitsyt Mariansa siunauksineen ja
suuri joukko pyhimyksiä tarjota avuksi viheliäisille syntisille heidän
hädässään; sillä on pyhä messu, jota voidaan kuunnella mitään
ajattelematta, mutta josta kuitenkin kirkon lupauksen mukaan saadaan
siunausta; sillä on ulkonaiset työt, joilla voidaan ansaita autuutta,
omat kaavat, joita ulkonaisesti noudattamalla saavutetaan Jumalan
suosio. Tämän kaiken tähden saatettaisiin luulla, että pitäisihän
kreikkalais-kristittyjen suuremminkin määrin kääntyä tähän kirkkoon,
kuin tosiaan tapahtuu. Ei sellainen kääntyminen yleensä kuitenkaan
tapahdu ilman mitään ulkonaista, pakottavaa tarvetta. Usein
roomalais-katooliset suorastaan rahalahjoillakin houkuttelevat
kirkkoonsa uusia jäseniä; ja rahan ohella käyttävät he tähän
tarkoitukseen, kuten muuallakin, missä tämä kirkko työskentelee
pyrintöjensä eteen, sairashoitoa laupeuden-sisarten ja nunnain kautta,
apua luonnon-antimissa, maksutonta lääkettä ja lääkärinapua y.m.s. Tämä
kirkko työskentelee ulkonaisilla keinoilla eikä pidä niin suurta lukua
sisällisistä asioista sielun vapahduksesta, Kristuksen saarnaamisesta.

Kaikessa tässä on roomalais-katoolisen kirkon vaikutus, kuten meille
kerrottiin, hyvästi järjestetty. Työnjohtajana on patriarkka,
tavallisesti italialainen mies. Koko joukko ulkomaisia ja sikäläistä
pappeja, munkkeja ja nunnia, opettajia ja opettajattaria on hänen
käskyläisinänsä. Jo ammoisina aikoina ovat fransiskaanit omistaneet
sikäläisen työalan. Heihin ovat jesuiitit yhtyneet, ja täytyy
tunnustaa, että työtä on heidän toimestaan tehty johdonmukaisemmin ja
pontevammin. Vuosi vuodelta on yhä suurempi joukko nunnia,
sairaanhoito- ja koulusisaria tullut lisäksi, jonka tähden ei ole
vähintäkään puutetta työvoimista.

Antaakseni jotain kuvaa roomalais-katoolisen kirkon toiminnan
kehityksestä luettelen ne eri laitokset, jotka on rakennettu ympäri
maata. Itse Jerusalemissa on tällä kirkolla suuri _patriarkan palatsi
kirkkoineen_ ja sitä paitsi: _fransiskaani-luostari, Josefin sisarien
luostari, Salvator-luostari, Pyhän Ludvig'in luostari_ ja _Sionin
sisarien luostari_. Sitte on vielä seuraavat pyhiinvaeltajain majatalot:
_Casa nuova, ranskalainen pyhiinvaeltaja-huone, saksalainen
pyhiinvaeltaja-huone, itävaltalainen pyhiinvaeltaja-huone_, ja seuraavat
kirkot: osa _pyhän haudan kirkosta, Annan kirkko, fransiskaani-kirkko,
Sionin sisarten kirkko_. Vielä on mainittava: monta jokapäiväistä
koulua, kouluveljien seminaari, Sionin sisarten tyttöin-kasvatuslaitos,
pappisseminaari, poika-lastenkoto, Pater Steinin tyttöin-kasvatuslaitos,
Pater Steinin poikain-kasvatuslaitos, vanhan patriarkan tyttökoulu. --
Jerusalemin ulkopuolella on tällä kirkolla kouluja ja luostareja
enimmäkseen kirkkojen yhteydessä; niinpä _Öljymäellä_ nunna-luostari
"Pater noster" kirkkoineen, _saksalaissiirtolan_ vieressä Betlehem'in
tien varrella nunna-luostari, Betlehem'issä fransiskaani-luostari,
karmeliitti-luostari, veljesluostari, laupeuden sisarten luostari
ja sairashuone, sairashuone _Tantur'issa_, äsken rakennettu
koulu, Don-Bellon'in suuri lastenkoto, josta on haaraosastoja
_Ain'issa, Antasch'issa_ ja _Bet Dechmâl'issa_, luostari
pappisseminaareineen _Betschalassa, Ain-Karim'issa_ kaksi luostaria
tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja kirkkoineen, _Emauksessa_
fransiskaani-luostari kappeleineen, _Latrun'issa_ fransiskaani-luostari,
_Jaffassa_ fransiskaani-luostari ja nunna-luostari sairashuoneineen ja
kirkkoineen, _Gazassa_ fransiskaani-luostari, _Nabluksessa_
fransiskaani-luostari, _Tabor'illa fransiskaani-luostari, jonka kirkko
on _Nain'issa, Tiberiaksessa_ fransiskaani-luostari kappeleineen,
_Kafr Kannassa_ (= Galilean Kaanaassa) fransiskaani-luostari,
_Nazaret'issa_ fransiskaani-luostari, nunna-luostari suurine
tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja pyhiinvaeltaja-huone, _Haifassa_
nunna-luostari ja _Karmel'illa_ fransiskaani-luostari.

Jos tutkimme, mitä roomalais-katoolinen kirkko on saanut aikaan
suurenmoisella, hyvin järjestetyllä ja hyvin johdetulla
lähetystoimellaan, niin täytyy kyllä myöntää jotain hedelmää
kasvaneenkin suurista ponnistuksista, joita työhön on pantu.
Betlehem'issä lienevät tulokset suurimmat, koskapa sen noin 9,000
asujamesta, jotka alkuaan olivat kreikkalais-kristittyjä, enemmät kuin
puolet on kääntynyt roomalais-katooliseen uskoon. Siellä onkin tehty
suurimmat ponnistukset. Jerusalemissa eivät hedelmät ole niin näkyvät,
vaikka seurakunta onkin yhä enemmän lisäytynyt. Roomalais-katoolinen
kirkko, sanottakoon mitä hyvänsä, on tässä maassa paljon merkitsevänä
voimana. Sen lähetystoimi näkyy kehittyvän yhtenään, ainakin
ulkonaisesti, vaikka tämän kirkon jäsenet yhä enemmän lyövätkin laimin
sisällistä puolta, elämää Jumalan Pojan uskossa.

Jo ennen, kuin roomalais-katoolinen kirkko alkoi vakavasti harjottaa
lähetystointa, laittoi _evankeelinen lähetys_ tähän maahan miehiänsä.
Alun siihen teki englantilaisen kirkon lähettysseura, jonka hallussa
vieläkin on päätoimi evankeeliseen suuntaan tällä alalla. Tämä
lähetystoimi kuuluu Englannin valtiokirkon yhteyteen ja on alistanut
työnsä sen asettaman piispan valvottavaksi. _Piispa Aleksander'in_
johdolla ensin ja sitte laajalta kuuluisan piispa _Gobat'in_ johdolla
kukoisti tämä työ. Nyt on työn johtajana _Rev. Blyth_, joka sitä ennen
oli arkkidiakoonina Indiassa. Hänellä sanotaan valitettavasti olevan
katoolilaisuuteen taipuva käsitys hengellisestä eli pappissäädystä ja
hän näkyy arvelematta voivan käydä kreikkalaisissa jumalanpalveluksissa
pyhän haudan kirkossa, olla osallisena kreikkalais-katoolisissa
juhlasaatoissa ja kiirastuorstaina nauttia pyhän haudan kirkossa pyhää
ehtoollista kreikkalais-katooliseen tapaan. Nämä johtajan mielipiteet
ovat suuresti vaikuttaneet itse lähetystoimen asemaankin, hyvinkö vai
pahoin, arvostelkoot muut.

_Church Missionary Society'lla_, joksi tämä lähetys itseään nimittää,
on kuusi pääasemaa: _Jaffassa, Jerusalem'issa, Nabluksessa,
Nazaret'issa, Gazassa ja Galt'issa_ Jordan'in itäpuolella. Lähetyksen
sihteerinä on _Rev. L. Hall_, joka asuu Jaffassa. Hänen suoranaisesti
johdettavanaan on pieni Jaffan seurakunta sekä Ramleh'in, Lyddan,
Abud'in ja Haifan asemat, johon seurakuntaan yhteensä kuuluu noin 400
jäsentä. Tärkeimpänä työalana näillä asemilla, kuten yleensä koko
protestanttisessa lähetyksessä tässä maassa, pidetään koulua, jossa on
noin 350 oppilasta. Apunaan työssä on herra Hall'illa monta opettajaa
ja yksi palestiinalainen pappi, joka saarnaa Jaffan seurakunnassa.
Sitä paitsi on seurakunnalla yksi sairashuone ja yksi tyttöin
kasvatuslaitos. -- Toinen pääasema on Jerusalemissa ja siihen kuuluvia
ala-asemia on _Bet-Sakur'issa_ etelässä ja _Ramallah'issa_, joissa on
eurooppalainen lähetyssaarnaaja. _Bir-Set'issä, Dschifuassa_ ja
_Tajibessa_ pohjoisessa, joissa on noin 300 sielua. Näillä on
koillispuolella ulkona kaupungista kaunis kirkko, jossa kolme pappia
(kaksi eurooppalaista ja yksi palestiinalainen) palvelee. Kirkon
yhteydessä on päiväkoulu ja poikain-kasvatuslaitos (Gobatin koulu, noin
50 oppilasta) opettajaseminaarineen; viimemainitun johtajana on
Basel'in lähetys-opiston läpikäynyt _Rev. Johs Zeller_, joka sitä
paitsi on arabialaisen kirkon pappina. Valitettavasti on tämäkin
seurakunta pieni eikä näytä viime vuonna kasvaneen. Kouluopetus ja
kasvatus näyttää olleen tärkeimpänä toimialana. -- Kolmannella
pääasemalla Nabluksessa on jo monta vuotta oleskellut uuttera
_lähetyssaarnaaja Fallscheer_ perheineen. Hänellä on hoidettavana
paitsi omaa seurakuntaansa, jolla on eri kirkko, myöskin monta
ala-asemaa: _Rafidia, Nusfedschbil, Bed emrin_ ja _Afar_, joissa
arabialaisia opettajia työskentelee. Roomalais-katoolilaiset ovat
tehneet tälle työlle paljon haittaa. Mutta kuitenkin on Fallscheer'in
onnistunut Jumalan avulla pitää koossa seurakuntaansa ja palvella näitä
ihmisiä evankeliumin saarnalla. -- Nazaret'issä työskentelee Rev.
Wolters, jonka hoidettavana on noin 300 seurakuntalaista hajallaan
siellä täällä eri paikoissa. Hänellä on Nazaret'issa eri kirkko ja
apuna arabialainen opettaja. Hänen seurakuntaansa kuuluu viisi
päiväkoulua ja suuri tyttöin-kasvatuslaitos. -- _Galt'issa_ on
palestiinalainen pappi sekä opettaja ja lääkäri pienen seurakunnan
hoitajina, ja _Gazassa_ työskentelee _Rev. Huber_.

Tästä näkyy, että Church Missionary Society harjottaa melkoisen suurta
lähetystointa. Täytyy vain valittaa, että sen pyrinnöt ovat viime
vuosikymmeninä antaneet vähemmin hedelmää, kuin aikaisemmin, ainakin
mitä tulee seurakuntalaisten lukuun. Kasvavan nuorison keskuudessa on
työ kuitenkin jatkunut ilman erinäisiä vaikeuksia. Ja on syytä odottaa
ja toivoa, että Jumalan sanan siemen, jota on kylvetty ja kylvetään
nuorten sydämmiin, on aikanansa kantava hedelmää.

Katsahtakaamme vielä _Saksan evankeeliseen lähetykseen_, jolla myöskin
on täällä työvainio. Sen alku oli hyvin vähäinen, mutta Jumalan
siunauksen kautta on se yhä enemmän kehittynyt. Jo ensi alusta on se
ottanut päätehtäväkseen nuorison kasvatuksen. Ja siinä se epäilemättä
on osannutkin oikeaan, sillä itämailla täytyy kansassa ensin herättää
uskonnollisen elämän harrastusta, ennen kuin mitään voidaan saada
aikaan. Ja tämä herätys voi helpoimmin tapahtua nuorisossa, joka
yleensä helpommin ottaa vastaan vaikutuksia ulkoa päin. Jos lapset
saavat pysyä vanhempiensa tykönä ja kotoisten parissa, vaipuvat he
samaan välinpitämättömyyteen ja penseyteen, joka yleensä on tämän
kansan tuntomerkkinä uskonnollisiin asioihin nähden. Sen tähden on
näille lapsille tehtävä samoin kuin taimille: otettava ne pois
alkuperäisestä paikastaan ja istutettava uuteen, niille erittäin
valmistettuun maahan. Työ täytyy alkaa ihan alusta. Sen tähden on tämä
lähetys perustanut laitoksia, joissa opetusta ja kasvatusta harjotetaan
ihan evankeelisten periaatteiden mukaan. Vakavat evankeeliset perheet,
joissa lapsia kasvatetaan kurituksessa ja Herran nuhteessa, olisivat
tässä kyllä suuremmaksi hyödyksi, mutta mistäpä löytää sellaisia
perheitä tässä maassa? Lähetyksen täytyy sen tähden tyytyä laitoksiin,
jotka joinkin määrin korvaavat perheitä.

Tällä lähetyksellä on toistaiseksi kaksi sellaista suurempaa laitosta:
_Syrialainen lastenkoto_ ja _Talitha-kumi_, edellinen poikia, toinen
tyttöjä varten. Betlehem'issä oli ennen vielä kolmaskin kasvatuslaitos,
vaan se lopetti vaikutuksensa vähän seitsemättä vuotta sitte, mistä
syystä, en tiedä.

_Syrialainen lastenkoto_ alkoi vaikutuksensa vuonna 1860, jolloin
Syriassa oli suuri vaino kristittyjä vastaan, joka juuri antoikin
aihetta sen perustamiseen. _Schneller'in_ nimi liittyy eroamattomasti
tähän laitokseen, koska hän on uhrannut miehuutensa voiman ja
vanhuutensa kokemuksen sen hyväksi. Vanha Schneller, joka vielä elää ja
on 70 vuoden ijässäänkin vielä varsin hyvissä voimissa, on saanut nähdä
laitoksensa kukoistavan ja kantavan siunausta tuottavia hedelmiä.
Johtajana hoitaa hän vieläkin koko laitosta. Hänen poikansa, käytyään
Sveitsissä Grischonan ja Arnoldin pappisseminaarit, on ottanut täällä
inspehtoorin toimen ja uhraa väsymättömän innokkaana kaikki voimansa
laitoksen parhaaksi. Laitokseen otetaan 130-150 lasta, jotka saavat
2:sta 18:teen vuoteen asti olla laitoksessa ja oppia sisälukua,
kirjoitusta, luvunlaskua, uskontoa, y.m. Sekä käsitöitä,
puutarhanhoitoa, maanviljelystä ja monenlaista käsityöammattia. Tätä
varten on laitoksessa koulu, jossa opetetaan uskontoa tärkeimpänä
aineena ja muita koulu-aineita. Täytettyään 14 vuotta saavat lapset
oppia kuka mitäkin käsityötä oman eri taipumuksensa mukaan. Sitä varten
on paja, kirjapaino, savenvalimo ja nikkarin, suutarin, räätälin
työhuoneita y.m., jopa sokeitakin varten eri työhuone, jossa he tekevät
köysiä, koreja y.m.s. Kaikki oli meidän siellä käydessämme paraassa
järjestyksessä; ei voi olla ihmettelemättä kykyä, joka johtajalla
täytyy olla, saadakseen tätä kaikkea aikaan. Laitosta pidetään yllä
vapaatahtoisilla lahjoilla, joita kootaan eri maista noin 60,000
markkaa vuodessa. Useimmat lapset ovat turvattomia, jotka muuten
jäisivät ihan ilman hoitoa ja vaipuisivat siveelliseen ja uskonnoliseen
kurjuuteen. Laiskuus, valhe ja epärehellisyys ovat pääpiirteinä kansan
luonteessa, josta tämä lapsijoukko on koottu. Senpä tähden tarvitaankin
suuria ponnistuksia ohjatessa heitä uutteruuteen, totuuteen ja
rehellisyyteen. Hetket, jotka vietimme syrialaisessa lastenkodossa
rakastettavain, ystävällisten ihmisten seurassa, jotka olivat oppineet
uhraamaan ja rakastamaan niin suuresti, olivat meille suloiset ja
opettavaiset.

_Talitha-kumi_, joka on noin 20 minuutin matkan päässä luoteeseen päin
Jerusalemista, työskentelee samaa tarkoitusta varten ja samalla tavalla
tyttöjen, kuin äsken mainittu laitos poikien hyväksi. Sitä johtavat
Kaiserswerthissä oppineet diakonissat, jotka samalla ovat täällä
opettajinakin. Laitoksessa on tilaa 100-120 oppilaalle; meidän
käydessämme oli siellä 114 tyttöä. Sitäkin pidetään yllä paraastaan
vapaatahtoisilla lahjoilla. Nykyään on siellä 7 diakonissaa,
rakastettavia ihmisiä, jotka ystävällisimmästi ottivat meitä vastaan.
Tuntui mielessäni sangen omituiselta mennessä tähän laitokseen ja
nähdessä näitä mustia ja vaskiruskeita lastenkasvoja. Meidän astuessamme
erääseen luokkahuoneeseen, jossa par'aikaa oli kielitunti, antoi
opettajatar-diakonissa lasten veisata virren. Silmäni kyyneltyi ja
mieleeni johtuivat psalmistan sanat: "Nuorten lasten ja imeväisten
suusta perustit sinä voiman vihollistesi tähden" (Ps. 8:3). Jumalan
kiitoksen ja ylistyksen kuuleminen pakanuuden ja kurjuuden keskellä
tekee vaikutuksen, joka ei helposti haihdu. Rukoilevalla mielellä ja
sydämmestä toivottaen, että Herra siunaisi tätä laitosta, jossa kaikki
teki niin hyvän vaikutuksen, jätimme sen ystävällisine "sisarineen".

Vielä mainittakoon pieni _diakonissalaitos_ itse Jerusalemin
kaupungissa, jossa myöskin Kaiserswerthin diakonissat työskentelevät
rakkaudella ja uhraavaisuudella, sekä _spitaalisten sairashuone_, jota
veljesseurakunnan perustamaa laitosta pidetään yllä paraastaan
Englannista tulevilla varoilla. Äskenmainittu laitos on kolmen
neljännestunnin matkan päässä kaupungista kaakkoon päin. Portin päällä,
josta astutaan sisään on suurilla kirjaimilla sanat "Jesus hilfe"
(Jesus auttakoon). Syystä kyllä ne sanat ovatkin siinä; niissä on
lyhyesti mutta voimakkaasti lausuttuna laitoksen asujanten koko hätä ja
surkuteltava tila, josta Hän, ainoastaan Hän voi auttaa. Nämä asujamet
ovat mahdottomat parantaa millään maallisella lääketaidolla.
Laitoksessa on tilaa 80 sairaalle, miehille ja naisille. Meidän
käydessämme siellä oli ainoastaan 20 sairasta. Johtaja Müller,
ystävällinen, keski-ikäinen mies, sanoi vapaatahtoista apua tulevan
riittävästi laitoksen ylläpidoksi. Hän vei meitä katsomaan sairaita,
joita oli kumpaakin sukupuolta. He näyttivät kurjuudessaan niin
surkuteltavilta, että sitä on mahdoton kuvata: kaikin puolin
rumentuneita äärettömiin asti. He voivat elää jopa kolmattakymmentäkin
vuotta sen jälkeen, kuin tauti tulee näkyviin. He tuntevat tuskaa
taudistaan ainoastaan silloin, kuin on hyvin kylmä tai hyvin lämmin,
vaan muuten heillä ei kovia tuskia liene. Lukemattomat lääkärit ovat
koettaneet tutkia tämän taudin luonnetta ja keksiä sitä vastaan
parannuskeinoa, mutta näihin asti turhaan; se ei huoli mistään ihmisten
lääketaidosta. Tuskin sitä voidaan edes lievittääkään lääkkeillä. Se
näyttäytyy siten, että joku jäsen, esim. sormi tai osa nenästä, murenee
pois. Eikä tauti ole ainoastaan ruumiillinen, vaan jäytää se myöskin
sielunlahjoja. Ne, jotka sairastavat tätä hirmuista tautia, tylsistyvät
ymmärrykseltäänkin. Näimme siellä muiden muassa 14-vuotisen pojan,
jonka Herra Müller sanoi ymmärrykseltä olevan ainoastaan 4-vuotisen
lapsen kaltaisen. Ja kaikki muutkin näyttivät ihan tylsämielisiltä.
Omituista näissä spitaalisissa on kuitenkin, että he voivat käsittää
Jumalan sanaa, evankeliumia ja uskoa Jesukseen Kristukseen, vaikka he
muuten ovat kykenemättömät ottamaan vastaan opetusta. Siitä taaskin
näkyy, mitenkä Jumalan henki voi vaikuttaa ja miten hänen tiensä ovat
käsittämättömät kaikille ihmisille. Nykyään vallalla oleva
spitaalitauti ei ole samaa lajia, kuin tavallisin Jesuksen aikana.
Joskus tosin tavataan vieläkin sellaista spitaalitautia, mutta
kuitenkin harvoin. Tarttuvaisuuteen nähden on viimemainittu pahempi
kuin ensinmainittu, mutta yhtä parantumattomat ne kumpikin ovat. --
Raskaalla mielellä lähtee matkustavainen tästä laitoksesta,
viheliäisten asunnosta, jossa ihmisrakkaus koettaa, Jumalan kiitos,
lievittää tuskaa ja vastustaa synnin kammottavia seurauksia.

Jos vielä mainitsen, että myöskin _Betlehem'issä_ ja _Hebron'issa_ ynnä
niiden haara-osastoissa tehdään lähetystyötä ja että siten muutamia
satoja sieluja on koottu sen sanan ympärille, joka "on luja ja voi
opettaa", olen täten piirtänyt niin tarkan kuvan kuin mahdollista
protestanttisesta lähetystyöstä pyhässä maassa. -- Yleensä täytyy
puolueettoman tarkastajan tunnustaa, että tässä pienessä maassa tehdään
paljo työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi. Mutta suuri on
pimeyskin; katseltavan kuvan varjokohdat ovat synkät ja hirvittävät.
Sieltä täältä pilkistää valoa ja on syytä toivoa sen leviävän yhä
enemmän. Yhtä mustaa kohtaa lähetystyössä en voi jättää huomauttamatta:
että, näet, näytään tahtovan kilvoitella huonoa kilpailua tälläkin
alalla, jonka pitäisi kaikille olla rakkauden ja rauhan työ. Eivätkä
sitä tee yksistään lahkot, vaan myöskin eri kirkot suureksi vahingoksi
omalle ja Jumalan valtakunnan edistymiselle. Sen tähden en voi olla
tätä esitystäni päättämättä rukouksella, että Herra antaisi omillensa
enemmän rakkautta, enemmän suvaitsevaisuutta, enemmän rauhaa ja sopua.
Jospa he, jotka työskentelevät Herran asian puolesta, aina muistaisivat
Jesuksen sanat hänen ylimmäispapillisessa rukouksessaan: "En minä
ainoastaan heidän edestänsä (opetuslasten) rukoile, vaan myös niiden
edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minun päälleni; että he
kaikki yhtä olisivat, niin kuin sinä Isä minussa olet ja minä Sinussa,
että hekin meissä niin yhtä olisivat, että maailma uskoisi Sinun minua
lähettäneeksi" (Joh. 17:20, 21).



III.

Betlehem'iin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle ja Jordan'ille.


Olemme viipyneet nyt hetkisen Jerusalemissa ja sen lähistössä sekä
muistuttaneet mieleemme joitakuita kohtia sen entisyydestä ja
nykyisyydestä. Kaikkia pyhiä muistoja, jotka liittyvät tähän paikkaan,
ei ole helppo kerrassaan lausua; täydellistä kuvaa on mahdoton piirtää.
Jokaisen jalansijan sitä alaa, jossa muinainen Jerusalem kerran oli, on
Vapahtaja pyhittänyt maallisen vaelluksensa aikana. -- Tähän kaupunkiin
ja lähistöön pysähtyminen ei kuitenkaan tyydyttäisi ketään täällä
matkustajaa. Joka on nähnyt ainoastaan Jerusalemin, tuntee vielä hyvin
vähän "pyhää maata." Sen tähden kiiruhdamme tutustumaan muihinkin
paikkoihin ja valitsemme sitä varten ensin etelään päin vievän tien.

Jo ensi päivänä Jerusalemiin tulomme jälkeen teimme sopimuksen erään
synnyltään hollantilaisen dragomaanin (oppaan) _Williams'in_ kanssa,
että hän opastaisi meitä matkalla, jonka aioimme tehdä _Betlehem'iin,
Mar-Saban luostariin, Kuolleelle merelle, Jordan'ille_ ja _Jerikoon_.
Matka oli määrätty kestäväksi kolme päivää, ja pyydän nyt arvoisia
lukijoita seuraamaan meitä.

Maanantai-aamuna, 21 p:nä Huhtikuuta, nousi aurinko ihanan kauniina
tummansiniselle, läpinäkyvälle taivaalle. Jo sen ensi säteistä
voi arvata päivän tulevan hyvin lämpöiseksi ja kuumuuden ehkä
rasittavaksikin. Tämä päivä oli määrätty lähtöpäiväksi Jerusalemista.
Sen tähden nousimmekin hyvin aikaisin valmistautumaan matkalle. Koska
tämä nyt oli ensimmäinen matkustuksemme "pyhässä maassa", sallittakoon
minun tässä vähän tarkemmin selittää, miten oikeastaan matkustetaan
tässä maassa ja yleensä itämailla.

Voidaan valita joko ratsastus tai astuminen. Vaunujen tai muiden
ajopelien käyttämisestä ei voi olla puhettakaan, koska ei mitään
ajoteitä ole ja maa lisäksi on vielä hyvin kivinen. Liikkeestä on
syntynyt pikku polkuja, joita myöten matkustavainen saa neuvotella
eteen päin miten paraiten voi. Ratsastukseen voidaan käyttää kameelia,
aasia tai hevosta; mutta tavallisesti valitaan viimemainittu, koska sen
ulkomuoto on viehättävämpi ja sen kulku paljon mieluisempi
ratsastajalle, kuin kameelin. Kameelilla ratsastamisen tekee perin
vastenmieliseksi tuo rasittava hypitys, jonka sen astunta vaikuttaa.
Heikot henkilöt voivat kameelin seljässä tulla merikipeiksikin samoin,
kuin myrskyssä kiikkuvalla laivalla. Aasi ei ole yhtä kestäväinen
pitkillä matkoilla, kuin hevoinen, jota paitsi se tavallisesti on
laiska. Hevosia on suuri varasto sellaisissa paikoissa, kuin esim.
Jerusalemissa, joten harvoin joudutaan pulaan. Ne ovat hyvästi
harjotettuja, niin että ratsastukseen tottumatonkin voi turvallisesti
istahtaa satulaan ja ihmeekseen huomata, miten hyvästi ratsastus
onnistuu.

Juuri k:lo 8 olivat ratsumme satuloituina Johanniittein majatalon
portaiden edessä odottamassa lähtöä. Matkueeseen kuuluivat ystävät
von R. ja H., allekirjoittanut, dragomaani Williams, beduiini Ahmed
Muhammed ja noin 14-vuotinen arabialaispoika Abid. Neljä miestä istui
satulassa, beduiini, jota tavallisesti sanottiin Hamediksi, astui
jalkaisin, ja poika lähetettiin aasin kanssa, joka kantoi meidän vähiä
matkatavaroitamme, suorinta tietä Mar-Saban luostariin, jonne meidän
oli määrä saapua iltapäivällä. Dragomaanilla oli omituinen päähine:
kirjava huivi käärittynä pään ympäri, hyvin samankaltainen, kuin
beduiinit käyttävät; varalla oli hänellä varsin kaunis kaksipiippuinen
pyssy ja omain sanainsa mukaan kolme revolveria sekä suuri joukko
patrooneja. Beduiini Hamedilla oli yllä kevyt ja yksinkertainen pitkä
paita, vyöllä vyö, jalassa sandaalit ja päässä tavallinen beduiinin
päähine: pään ympäri kierretty huivi, joka oli kolmeen kertaan sidottu
kameelinkarvaisella nauhalla; hänelläkin oli pyssy ja kaksi revolveria.
Saattajamme näyttivät siis hyvin sotaisilta. Sitä sanottiin
välttämättömäksi sen tähden, että juuri näillä seuduin, Kuolleen meren
lähitienoilla, vaarallisimmat beduiinit oleskelevat. Nämä beduiinit
ovat aavikon asujamia, jotka muuttelevat paikasta paikkaan, etsien
paraimpia laitumia lammas- ja vuohilaumoilleen, joista he elävät.
Heillä ei ole mitään vakinaisia asuntoja, vaan oleskelevat he
kuljeteltavissa teltoissa. Heitä sanotaan monestikin hyvin
vaarallisiksi matkustavaisille, jonka tähden täytyy, voidakseen
turvallisesti matkustaa, hankkia mukaansa joku beduiini, _Abu-Dis'in_
lähettiläs, rosvopäällikön, joka asuu Betaniassa eli El-Azarijessa.
Omituiselta tuntuu, että täytyy hankkia mukaansa rosvo, beduiini,
ollakseen turvassa rosvoilta. Sellainen on kuitenkin maan tapa, josta
ei liene hyvä poiketa, jos tahtoo välttää vaaraa. Meidän beduiinimme ei
suinkaan ollut ryöstönhaluinen, vaan päin vastoin hyväluontoisin mies,
hyvin kiitollinen kaikkein vähimmästäkin suosiosta, kuin hänelle
osotettiin, ja valmis tottelemaan meidän vähintäkin viittaustamme.
Kaikin tavoin koetti hän meitä palvella, poimi kukkia, piti hevoisia,
nosteli meitä alas satulasta y.m. Selvään näkyi kaikesta, että hän ei
ollut ensi kertaa vierasten parissa.

Näin varustautuneina tuli meidän nyt lähteä matkalle, joka oli meille
ihan uusi. Me olimme tähän asti matkustaneet rautatiellä,
höyrylaivoilla ja vaunuilla; nyt täytyi ratsastaa. Sitä jaloa taitoa
olimme tosin jo eilispäivän iltapuolella koettaneet koko kolme tuntia
ja siitä huvituksesta hyvin väsyneet; mutta nyt oli kolmena päivänä
kunakin ratsastettava monta peninkulmaa paahtavassa kuumuudessa.
Kuitenkin täytti sydämmiämme uskalluksella se suloinen toivo, että
saisimme nähdä ja läheltä katsella uusia, vaikka tosin kirjoista
tuttuja pyhän maan seutuja ja paikkoja.

Ensinnä kävi matkamme _Betlehem'iin_, johon niin likeisesti liittyy
monta kristitylle jo aikaisemmasta lapsuudesta asti pyhää muistoa.

Kun kaikki oli järjestyksessä ja me istuimme satulassa, ratsastimme
ulos Jaffan portista, jossa muutamia turkkilaisia sotamiehiä unisina ja
unteloina poltteli sikaariansa. Tuntuipa oikein suloiselta päästä
aamuhetkenä pois hälisevästä ja likaisesta kaupungista hengittämään
raitista aamu-ilmaa. Senpä tähden matkakumppanini tuota pikaa
aloittivatkin saksalaisen hengellisen laulun iloisen mielialansa
osoitteeksi. Kaikki muistutti mieleeni matkoja, joita Israel muinoin
teki tähän kaupunkiin ja sieltä pois kulkien suurissa joukoissa ja
virkistäen mieltänsä pyhillä virsillä Jumalan kunniaksi, joista
muutamia on vieläkin tallella psalttarissa. Matka kävi linnan ohitse,
joka jäi vasemmalle puolen, rinnettä alas _Hinnom'in laaksoon_, jossa
n.s. _Sulttaanin puro_ juoksee, ja sen vieritse tämän hyvin syvän
laakson poikki. Tässä lienee se paikka, jota raamatussa sanotaan
_Gehennaksi_ ja jossa Jesuksen aikana poltettiin kaikki lika, jonka
tähden siellä paloi ainainen tuli, jota Jesus vertasi "helvetin"
tuleen. Kummallakin puolen tietä, jota ratsastimme edelleen, on
tuuheita lehtipuita, varsinkin öljypuita, jotka antoivat mieluista
varjoa paahtavassa kuumuudessa. Tämä puoli Jerusalemin lähistöä ei
suinkaan näytä autiolta, vaan päin vastoin tekee matkustavaiseen
miellyttävän vaikutuksen. Oikealle puolen jää Mooses Montefioren
turvakoti, valkoinen rakennusryhmä, joka matkan päästä näyttää sangen
sievältä.

Jerusalemin ja Betlehemin välillä on yksi niistä kolmesta
kunnollisesta, vaunuilla kuljettavasta tiestä, kuin nykyään on "pyhässä
maassa", muut kaksi ovat Jaffasta Jerusalemiin ja Haifasta Nazaret'iin.
Me, kuten jo mainittiin, olimme kuitenkin valinneet ratsastuksen
Betlehemin matkalle. Alkumatkasta emme kulkeneetkaan maantietä, vaan
ratsastimme n.s. _Temppelisiirtolan_ kautta, jossa eräällä Saksasta
tulleella lahkolla "_templareilla_", joiden päämiehenä on eräs Hofmann,
on noin 30 kaunista rakennusta kukka- ja puutarhoineen, jotka kaikki
osottavat heidän olevan toimeliasta, siistiä ja uutteraa väkeä. --
Siten ratsastimme laulellen ja iloisella mielellä rakennuksen ohitse
toisensa perästä, kunnes saavuimme kukkulan juurelle, jonka päällä on
luostari _Mar-Elias_. Se on kauvas-näkyvällä paikalla ja vetää
puoleensa matkustavaisen huomiota. Luostari jää vasemmalle puolen
tietä. Sen kerrotaan olevan siinä paikassa, jonne mahtava
parannussaarnaaja Elias vanhan liiton aikana pakeni julman Isebel'in
vihaa ja jossa Herran enkeli ruokki häntä, kun hän oli väsymyksestä ja
nälästä nääntymässä (1 Kor. 6:19.) Vuorelta, jossa luostari sijaitsee,
on avara näköala. Taakse, pohjan puolelle, on jäänyt Jerusalem
ympäristöineen, josta _Nebi Samvil_, Samuelin hauta, näkyy tänne
korkeuteen; idässä näkyy Juudan erämaa jylhine, paljaine vuorineen ja
laaksoineen; etäältä pilkottaa Kuolleen meren mustansininen vesipinta
ja sen takaa Moab'in maan vuoret. Edessä, etelän puolella, kohoaa
Betlehem valkoisine rakennuksineen ja vihreine pengermineen, jotka
näkyvät öljypuiden tuuhean lehdistön lävitse. Kaikki yhdessä vaikuttaa,
että ratsastus ei tunnu niin vaivaloiselta eikä kuumuuskaan niin
rasittavalta. Ympäristö ja matkan tarkoitus täyttävät sydämmen ja
ajatukset niin kokonaan, että vaiva ja väsymys ovat unhotuksissa.

Noin puolen tunnin matkan päässä Mar-Eliaksesta on kuuluisa
pyhiinvaellus-paikka, jota sekä kristityt ja juutalaiset että
muhammettilaiset pitävät kunniassa. Kaikkein näiden uskokuntien jäseniä
vaeltelee sinne. Siellä on oikealla puolen tietä vanha, pieni rakennus,
jonka valkoinen väri jo on harmaantunut vanhuudesta. Kaarikatto sen
päällä muistuttaa itämaista rakennustapaa. Se on rakennettu Israelin
kantaäidin _Rakel'in_ muistoksi, jonka haudan luullaan olevan siinä;
sen tähden sanotaankin sitä rakenusta Rakel'in haudaksi. Tässä johtuu
matkustavaisen mieleen ajat, jotka ovat jo ammoin kuluneet, ja hän
muistaa kertomuksen 1 Mos. 35 luvussa, jonka 19 värsyssä sanotaan:
"Niin kuoli Rakel, ja hän haudattiin Efratin tien viereen, se on
Betlehem." Hänen kuolemansa tapahtui silloin, kun hänelle oli syntynyt
nuorin poika Benjamin. "Ja Jakob pani patsaan hänen hautansa päälle;
tämä on Rakelin haudan patsas hamaan tähän päivään asti." Tämä paikka
on erityisessä kunniassa juutalaisten kesken, jotka käyvät siellä
jonkun kerran kuukaudessa itkemässä. Muina aikoina on rakennus
tavallisesti suljettuna, mutta avataan niiksi ajoiksi. -- Johtuu
mieleen myöskin toinen raamatunpaikka, Mat. 2:18, jossa sanotaan:
"Raamassa on ääni kuulunut, suuni valitus, itku ja iso parku; Rakel
itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, ett'eivät he
ole." Tämä lausunto oli seuraus suuresta lasten murhasta, jonka Herodes
pani Betlehemin seuduilla toimeen kohta Jesuksen syntymän jälkeen,
saadakseen, jos mahdollista, pienen Jesuslapsenkin surmatuksi. -- Koko
tällä matkalla tulee epäilemättä myöskin muistiin aikaisimmassa
lapsuudessa luettu, yksinkertainen, mutta ihanan kaunis kertomus
tietäjäin matkasta merkillisen tähden johdolla Betlehemiin
kunnioittamaan äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta, jonka syntymä
heille oli huomautettu ilmestyksen kautta (Mat. 2.)

Pyhä historia levittää siis omituista valoa yli tämän seudun.
Matkustavainen mielellään viivähtääkin näissä muistoissa, jotka, mitä
kauemmin niitä tarkastelee, sitä miellyttävämpinä avautuvat sielun
silmäin eteen. Iloisella mielellä saapuu hän Betlehemiin, johon
paikkaan liittyy suloisimpia, pyhimpiä muistoja. Niin oli ainakin
meillä koko matkan, joka kesti ainoastaan noin kaksi tuntia. Tien
pituus on siis peninkulman paikoilla.

Vähän jälkeen kello 10:n saavuimme perille kaupungin luo, joka on
korkealla mäellä, ympärillä reheviä vainioita sekä puu- ja kukkatarhoja.
Jo ensi katsauksella täytyy myöntää, että tämä kaupunki on
viehättävimpiä kaikista "pyhän maan" paikoista. Itse asema ja rikas
kasvullisuus kaikkialla ympärillä tekevät, että kaupungin ulkomuoto
niin viehättää. Sen tähden olikin sisään ratsastaessa mielessämme mitä
iloisimpia toiveita; mutta heti portilta sisään päästyä haihtuivat
kaikki luulokuvat. Itämainen kurjuus tuli täälläkin heti näkyviin.
Siivoton likaisuus vallitsee kaikkialla Betleheminkin ahtailla
kaduilla. Tässä kaupungissa, jonka valkoisiksi rapatut huoneet
enimmäkseen ovat yksikerroksiset, sanotaan olevan lähes 9,000
asujanta, kaikki kristittyjä, suurimmaksi osaksi kreikkalais- tai
roomalais-katoolilaisia. Ainoastaan muutamia satoja protestantteja on,
ja heillä oma kokoushuone, mutta ei tällä kertaa omaa sielunpaimenta,
koska se, joka heillä oli viimeksi ollut, oli noin vuosi sitte kutsuttu
Köln'iin Saksanmaalle.

Me laskeuduimme ratsuiltamme maahan lähellä _Syntymäkirkkoa_,
saadaksemme niin pian kuin mahdollista nähdä sen merkillisyydet. Tämä
kirkkohan tietysti on se paikka, joka paraiten vetää puoleensa
matkustavaista. Heti kokoutui ympärillemme tunkeileva lapsijoukko,
poikia ja nuoria miehiä, jotka kaikki myöskentelevät meille teoksiansa,
paraastaan öljypuusta ja perlemosta tehtyjä. Heillä näytti olevan
tavaton kyky kaupitella niitä, enimmäkseen arvottomia tavaroita, ja
pyytää niistä moninkertaista hintaa. Mistä he ensin pyysivät koko
frankkia kappaleelta, myötiin sitte kuitenkin neljännestä osasta ja
vähemmästäkin. Niin tunkeilevia he olivat, että meidän täytyi väkisin
pelastautua heidän käsistään ja rientää kirkkoon, jonka ovi muuten
olisi kohta suljettu. Se ovi on hyvin matala ja kapea, ja muutenkin on
koko sisäänkäytävä hyvin yksinkertainen. Meille kerrottiin, että ovi on
tehty niin ahtaaksi sen tähden, että ei kukaan voisi ratsastaen päästä
sisään saastuttamaan temppeliä. Luultavasti voisi sellaista tapahtuakin
tässä maassa, jossa tuskin on mitään järjestyksen pitoa. -- Astukaamme
kirkkoon! Ensi silmäyksellä huomaamme sen ikivanhaksi basilikaksi,
jonka rakennusmuoto on ehkä 4:ltä vuosisadalta. Siinä on viisi laivaa.
Sivulaivat ovat isoilla pilareilla erotetut päälaivasta ja kuori
rumalla kivimuurilla muusta kirkosta. Pilarein muodosta voidaan
aavistaa niiden kerran olleen jonkun pakanallisen temppelin
koristuksina. Koko sisus ei vaikuta vähääkään suurenmoisesti.
Jäännöksiä mosaikkimaalauksista, joissa on ollut kuvattuina tapauksia
raamatusta ja kirkkohistoriasta, on muistoina kirkon muinaisesta
kauneudesta. Mainitun muurin takaa alkaa roomalais-katoolisen kirkon
omistusoikeus. Fransiskaani-munkki tuli luoksemme, vahakynttilöitä
kädessä, joita hän sytytti ja antoi yhden kullekin meistä, että siten
tulisi valaistuksi sen paikan pimeys, johon pyrimme. Meidän oli näet
astuttava alas kapeita, pimeitä rappusia siihen paikkaan, jossa
Jesuksen luullaan syntyneen. Se on vaja, lattia kivestä, keskellä
suuri, kallis hopeatähti osottamassa suurta tapausta. Ainiaan palavat
kalliit lamput valaisevat luolan, niin että näkee lukea
kultakirjaimiset sanat: "_Hic de virgine natus est Christus" (tässä
Kristus syntyi neitseestä.) Ihan sen paikan vastapäätä näytetään
seimeä, johon Jesus laskettiin kapaloihin käärittynä. Muiden
merkillisyyksien joukossa näytetään kammiota, jossa pyhä Hieronymus
(k. 30 p. Syysk. v. 420) lepää y.m. -- Toisessa kirkossa, joka on
näiden takana ja yleensä paljon yksinkertaisempi ja sievempi, veti
huomiotamme puoleensa saarnatuoli, joka oli koristettu kaikkein
kauneimmilla, katoolilaisen munkin tekemillä öljypuuleikkauksilla. Ne
kuvaavat kohtauksia Jesuksen aikaisimmasta elämästä.

Käytyämme Syntymäkirkossa kävimme myöskin pienemmässä katoolilaisessa
kappelissa, joka on lähellä. Siitä kerrottiin meille, että se on
rakennettu erääseen paikkaan, jossa neitsyt Maria -- katoolilaisen
tarinan mukaan -- imetti Jesus-lasta ja johon pisara maitoa putosi
maahan. Ei sen ulko- eikä sisäpuolessa ole mitään huomioon pantavaa.
Katoolilainen nunna myöskenteli siellä n.s. "maitokiviä", jotakin
valkeaa kiveä, joita hedelmättömät vaimot ostavat ja kantavat
tenhokaluina. Tuo ei meitä viehättänyt; me läksimme pois, inhoten
epäpyhyyttä, joka ulkonaisesti koristautuu kristillisyydellä,
Palatessamme pitkin kapeita, likaisia katuja, kerjääviä lapsia
kaikkialla ympärillämme, astuimme koulun ohitse, josta juuri tuli ulos
suuri joukko poikalapsia kaksittain opettajansa kanssa, joka
ystävällisesti tervehti meitä. Puhtaus ja järjestys näyttivät
vallitsevan siinä joukossa. Lapset olivat iloisia, terveitä ja hyvään
kuriin totutettuja, joten he tekivät meihin erittäin hyvän vaikutuksen.

Ostettuamme muutamia pikku kaluja eräältä kauppiaalta, joka,
merkillistä kyllä, puhui vähän saksaa, jota oli oppinut matkoillaan
Euroopassa, söimme aamiaista tai päivällistä, miksikä sitä sanon,
avonaisessa ravintolassa, joka monin puolin oli oikea siivottomuuden
mallikuva. Se oli juuri sen säännöttömän torin laidassa, joka on
Syntymäkirkon edessä. Dragomaani oli hyvin matalalle pöydälle, ehkäpä
ainoalle, kuin koko ravintolassa oli, latonut kaikki, mitä oli meitä
varten tuonut Jerusalemista: muutamia paistettuja kyyhkysiä, paistetun
kanan, kylmiä, kovaksi keitettyjä munia y.m. Sekä suuren appelsiinin
kullekin jälkiruuaksi. Lasi Betlehem'in viiniä täytyi tietysti myöskin
olla ruokavarain joukossa. Aterioimistamme katselemassa oli suuri parvi
kaupungin nuorisoa, jota se näytti erittäin huvittavan, jos saa päättää
alinomaisesta naurusta, jolla he lyhentelivät ruokailuamme.

Ennen kuin lähdemme Betlehemistä, täytyy minun johtaa mieleen suuret
muistot, jotka tässä paikassa aina kajastavat matkustavaisen edessä ja
vastustamattomalla voimalla tulevat esiin levähtäessä. -- Jo lapsuuden
aikana iloisen joulujuhlan päivinä sekä köyhässä että rikkaassa
kodissa, kun joulukuusen kynttilät on sytytetty, on jokainen
ajatuksissaan siirtynyt Betlehemin talliin seimen luo ja hengessä
katsellut pikku lasta, Jumalan poikaa, joka tässä kaupungissa otti
ihmisluonnon, tuli veljeksemme, ihmislapseksi, antamaan meille sitä
sanomattoman suurta oikeutta, että me tulemme Jumalan lapsiksi. Kuvat,
jotka olemme itsellemme luoneet, ovat aivan kirkkaat ja puhtaat, niin
ihanteelliset ja suloiset. Näiden unikuvien muistot valtaavat tässä
paikassa epäilemättä jokaisen matkustavaisen. Tosin on totta, että
todellisuus ei edes sinne päinkään vastaa mielikuvia; mutta kaikissa
tapauksissa voidaan iloita, että on kerrankin oltu siinä paikassa, jossa
suuri, koko maailmaa muodosteleva tapaus tapahtui. Historialla on tässä
hiljaisessa ja vähäisessä Judean kaupungissa ollut niin sanoaksemme
käännekohta, joka kajasti jo vanhan testamentin ennustajille ja
pukeutui täksi ennustukseksi: "Ja sinä Betlehem Efrata, joka vähäinen
olet Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka
Israelissa on hallitsija oleva, jonka uloskäymys on ollut alusta ja
ijankaikkisuudesta" (Mika 5:1.)

Tänne kerran vaelsivat tietäjät itäiseltä maalta monen puutteen ja
vaaran lävitse osottamaan kuninkaallista kunnioitusta Jesukselle
Kristukselle. Raamatullisten henkilöiden: _Saulin ja Davidin,
Jeremiaksen, Rakelin ja Ruthin_ nimet liittyvät eroamattomasti tähän
paikkaan. Kukapa kristitty ei Betlehemissä käydessään elävästi
muistaisi kaikkia näitä ja heidän elämänsä työtä Jumalan armon
taloudessa! Sen tähden tämän nyt yksinkertaisen ja monin puolin
huononpäiväisen kaupungin kuva kiintyykin haihtumattomasti mieleen ja
muistoon.

Rasittavassa puolipäivän helteessä heti k:lo 1:n jälkeen läksimme
Betlehemistä, koska vielä oli noin 3 tunnin matka Mar-Saban luostariin,
johon aioimme pysähtyä seuraavaksi yöksi. Matka alas vuoren rinnettä,
jonka päällä Betlehem on, kävi ensin kauniiden hedelmäpuistojen ja
kukkatarhojen välitse. Sieviä vainioitakin oli ympärillämme ja niiden
rehevä kasvullisuus osotti maanlaadun voimaa. Kaikki teki hyvän
vaikutuksen, ja hiljaisen nautintorikkaan hetken meille siten valmisti
kesän täyteen kauneuteen pukeutunut luonto. Matkakumppaneissani näkyi
elävän erittäin suuri halu koota muistoksi kukkia, joista kauneimmat
kasvoivat korkealla pengermällä tien varrella. Hyväluontoinen "Hamed"
koetti tavallaan olla siinä apuna. Tässä kukkain poiminnassa hukkui
toht. H:lta keppinsä, kun hän sillä koetti urkkia kukkia pengermältä.

Noin 1/4 tunnin matkan päässä kaupungista levisi silmäimme eteen
ruohoketo, jota dragomaani sanoi siksi paikaksi, jossa paimenet
kaitsivat laumaansa sinä merkillisenä yönä, kuin Jesus syntyi
Davidin kaupungissa, joksi Betlehemiä myöskin sanottiin. Sen
evankeelis-historiallisen tapauksen muisto levitti taas omituista,
ihanaa valoa yli tämän paikan. Siinähän siis olivat enkelit ja taivaan
sotajoukko kerran liidelleet ilmassa. Lukemattomia öitä olivat paimenet
sitä ennen vartioineet siellä laumaansa odotellen auringon nousua,
jolloin heidän vaarallinen ja vaivaloinen työnsä loppui, eikä mikään
merkillinen tapaus ollut heidän rauhaansa keskeyttänyt. Heitä kenties
oli silloin tällöin säikyttänyt jonkun pedon kiljunta, joka uhkasi
heidän laumaansa; mutta sitte oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista.
Mutta tänä yönä keskeytti hiljaisuutta taivaallinen ilmestys. Enkeli
tuli alas ja julisti heille: "Älkää peljätkö, sillä katso, minä
ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: teille
on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin
kaupungissa. Ja tämä on teille merkiksi: Te löydätte lapsen kapaloituna
makaavan seimessä. Ja kohta oli enkelin kanssa suuri taivaallisen
sotaväen joukko, jotka kiittivät Jumalata ja sanoivat Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!"
(Luuk. 2.) Tämä paikka on siis muistorikkaimpia, ja se välttämättä
vetää puoleensa matkustajan koko huomion. -- Johtuipa meille tässä
mieleen myöskin pieni paimenpoika David, jonka profeetta Samuel voiteli
Israelin kuninkaaksi. Ehkä oli hänkin kaitsessaan isänsä lampaita
monesti käyskennellyt juuri tässä paikassa, vieden lampaita viheriöille
laitumille, joita täällä oli runsaasti.

Seutu, jota sitte ratsastimme, tuli, mitä edemmäs ehdimme, sitä
paljaammaksi, jylhemmäksi ja vuorisemmaksi. Rinteet olivat hyvin
jyrkät, niin että meidän täytyi aina välistä laskeutua ratsuiltamme
maahan, ett'emme syöksyisi noihin syvyyksiin. Tällä tiellä tapasimme
ensin muutamia paimenia, jotka olivat puetut valkoisiin
lammasnahkoihin, karvapuoli ulospäin, ja näyttivät hyvin
vastenmielisiltä ja hirvittäviltä pitkine pyssyineen, joita he
kantoivat olkapäillänsä. Heidän lammas- ja vuohilaumansa käyskentelivät
siellä jyrkillä vuoren rinteillä, jotka olivat suurimmaksi osaksi
paljaat. Laidun ei suinkaan ollut runsas, ainoastaan sieltä täältä
saattoivat elukat ehkä löytää jonkun ruohonkorren tai pienen
puuntaimen. Täällä me myöskin ensi kerran koko matkallamme tapasimme
beduiineja, jotka olivat pystyttäneet leirinsä juuri meidän
kuljettavamme tien varrelle. Heidän telttansa olivat mustista,
repaleisista kangaskappaleista, jotka seipäille sovitettuina häilyivät
ilmassa. Ehkä ne sentään voivat hiukan suojella auringon paahteelta
sekä sadeaikaan sateelta. Elukoita oli syömässä siellä täällä leirin
lähellä. Näiden ihmisten elämä näytti olevan täydellistä luonnon
elämää. Kaikki perheen jäsenet asuivat yhdessä, niin sanoaksemme saman
katon alla, eläinten kanssa täydellisimmässä rauhassa, sovussa ja
ystävyydessä. Köyhyys, kurjuus ja lika näyttivät vallitsevan noissa
n.s. teltoissa. Miehillä, vaimoilla ja suuremmilla lapsilla oli
yllään rikkinäisiä vaatteita, juuri sen verta, että ruumis paraiksi
peittyi, mutta pienemmät lapset olivat ja elivät paratiisin puvussa ja
viattomuudessa. -- Usein ovat nämä aavikon asujamet hyvin pahat, häijyt
ja vihamieliset matkustaville muukalaisille, jonka tähden täytyy olla
varoillaan heidän hyökkäyksiänsä vastaan. Tavallisesti he vaativat
matkustavaisilta lunnaiksi rahaa ja, jos eivät saa niin suurta summaa,
kuin vaativat, ryöstävät heidät niin puhtaiksi, että eivät jätä edes
vaatteitakaan ylle, niin että matkustavainen saa sitte paratiisin
puvussa etsiä apua sivistyneiltä ihmisiltä. Henkeä he tavallisissa
oloissa harvoin riistävät uhreiltansa. Prof. Orelli kertoo "pyhän maan"
esityksessään tapauksen, joka saakoon tässä tilaa sen valaistukseksi,
mitä edellä on sanottu. -- Eräs saksalainen pappi läksi matkustelemaan
tässä maassa. Köyhyytensä tähden hän ei voinut hankkia itselleen
dragomaania eikä suojelusta, vaan astuskeli hän ihan yksinään, laukku
seljässä. Jerikon seuduilla hyökkäsivät hänen päällensä beduiinit,
riistivät häneltä kaikki, yksin välttämättömimmät vaatteetkin, niin
että hän oli tyhjä kuin taivaan lintu. Jäätyään ilman matkarahoja ja
vaatteita istahti hän kivelle ja alkoi rohkeasti ja iloisesti veisata
kovalla äänellä virttä uskonsa vahvistukseksi, Usko Herraan Jesukseen
antoi hänelle rohkeutta ylistää tässäkin surkuteltavassa tilassaan
Jumalaa. Beduiinit siitä niin oudostuivat, että luulivat häntä
mielipuoleksi ja antoivat hänelle takaisin kaikki, mitä olivat
ryöstäneet. Muhammedin uskonto ja yleinen tapa kieltävät näet ottamasta
hullulta mitään, pidetäänpä aivan syntinäkin hullun loukkaamista.

Ne beduiinit, jotka tapasimme tässä leirissä, olivat vastoin luuloa
hyvin ystävälliset, vastasivat tervehdykseemme _nhrâk sa'id_ (= hyvää
päivää) ystävällisesti _nharak mbârak_ ja toivat meille juoda likaista
vuohenmaitoa, luultavasti parasta, kuin heillä oli. Se oli tosin hyvin
hapanta ja likaisimmassa läkkiastiassa, kuin ajatella voi; mutta meidän
kuitenkin täytyi sitä nauttia, vaikkapa vastenmielisestikin, ja antaa
bachschisch; sillä ei olisi muuten asiat olleet hyvin.

Tie tuli yhä vaivaloisemmaksi ja seutu jylhemmäksi. Usein täytyi meidän
laskeutua alas taluttamaan hevosiamme suitsista, koska olisi ollut
vaarallista ratsastaa alas jyrkistä rinteistä kammottavien syvyyksien
vieritse, jotka ammottivat vastaamme. Yksi ainoakin hevosen harha-askel
olisi voinut syöstä sekä ratsun että ratsastajan alas pohjattomuuteen.
Aurinko alkoi lähestyä laskuansa, varjot pitenivät yhä enemmän. Kun
olimme tottumattomat ratsastajat, kävi jo väsymyskin hyvin tuntuvaksi.
Kolmetuntisen ratsastuksen jälkeen näimme jo eräältä kukkulalta
_Mar-Saban_ kaksi karkeatekoista tornia ja luostaria ympäröivän muurin.
Jäännösmatka, joka onneksi ei ollut pitkä, oli vaivaloisin. -- Viimein
kuitenkin pääsimme perille; dragomaani kolkutti porttia, ja karkeaa
ääntä kuului takaa vastaukseksi. Luultavasti se ääni tiedusti, kuka tai
kutka nyt pyrkivät luostarin pyhäin ja rauhallisten muurien sisälle.
Lyhyen keskustelun jälkeen, josta me, sitä kieltä taitamattomina, emme
ymmärtäneet sanaakaan, avattiin lukko, saranat narisivat raskaan portin
auetessa ja me astuimme rauhoitetulle alalle. Kun munkki sai
tarkastaneeksi Jerusalemin patriarkan meille antaman lupakirjan ja
hevoset olivat jätetyt hoitajiensa huostaan, saimme ruveta laskeutumaan
rappusia, joissa oli 150 porrasta, alas luostarin pihaan. Olimme siis
päässeet ihmisasunnoille tässä jylhässä, autiossa erämaassa. Mutta ah,
miten omituinen, ihmeellinen tämä ihmisasunto tässä yksinäisessä
seudussa oli! Mitään sellaista en ollut vielä koskaan ennen nähnyt,
enkä ollut voinut sitä kuvitellakaan. Munkki saattoi meidät
vierashuoneeseen, joka oli toisessa siipirakennuksessa suuri,
yksinkertainen huone, keskellä lattiaa pitkä pöytä ja kolmella puolen
pitkin seiniä pitkät rivit sohvia. Niillä oli tyynyjä, joita sopi yöllä
käyttää pään-aluksena. Väsymystämme ensi päivän ratsastuksesta ei käy
sanoin kuvaaminenkaan. Hetkiseksi ojentauduimme noille houkutteleville
sohville, joilla luultavasti monikin "pyhiinvaeltaja" ennen meitä oli
levännyt, edes hiukan virkistämään uupuneita voimiamme. Eipä lepo
kuitenkaan pitkä ollut, sillä vielä ennen auringon laskua oli tarkemmin
katseltava tätä merkillistä luostaria.

Luostari on _Juudan erämaan_ (korven) synkimmässä, jylhimmässä
osassa, säännöttömäin vuorien keskellä, erillään kaikista muista
ihmis-asunnoista. Omituisesti, suurenmoisesti vaikuttaa se katselijaan.
Kalliojoukot nousevat huimaavaan korkeuteen Kidronin laaksosta, noin
6-800 jalkaa ylähälle, ja vuoren huipulla on kallioon kiinnitettynä
luostarin muuri, "kuin kukka varren päässä." Kirkot ja muut rakennukset
ovat mestarillisimmalla tavalla sovitellut kiinni näihin paljaihin
kallioihin. Luostarin vieritse juoksee puro, jonka sanottiin sadeaikaan
olevan hyvin virtava, mutta jossa nyt ei ollut yksistään vettä. Kun sen
toisella puolen, jonne meitä auringon laskiessa munkki opasti
kaikenmoisten salaovien ja käytävien kautta, katselee itse luostaria,
näyttää se varsin linnoitukselta. Ja sinä se on ollutkin sekä myöskin
monta vuosisataa turvapaikkana pyhiinvaeltajoille. Usein ovat
vihamieliset beduiinit hyökkäelleet sitä vastaan; usein on sodan pauhu
seoittunut hurskasten munkkien rukouksiin ja ylistysvirsiin.
Kävellessämme kopeissa, joista moni on enemmän vuorenluolan, kuin
tavallisen huoneen kaltainen, näytettiin meille kuvia sotatapauksista,
joissa munkit olivat käsikahakassa villien laumojen kanssa, uhraamassa
henkensä ja verensä. Eräässä tuollaisessa luolassa on asunut pyhä
_Saba_, josta luostari on saanut nimensä. Tarina kertoo hänen ensin
täytyneen taistella luolan isännyydestä leijonan kanssa, jonka toverina
hän sitte monta vuotta eli aivan hyvässä sovussa ja rauhassa. Täällä
muuten usein kuuluu shakaalein, hyeenain ja muiden petojen ulvontaa
yht'aikaa kellojen helinän ja rukous- ja veisuuäänen kanssa.

Luostarin historia johtaa kauas taa päin. Muutamia piirteitä siitä
pantakoon tähän. Pihassa seisoo yksinäinen palmu, jonka latva nytkin
nuokkui hiljaisessa iltatuulessa. Sen palmun on Saba omin käsin
istuttanut, ja sen tähden sitä pidetään pyhänä. Siitä munkit mielellään
kertoelevat ja siten helposti johtuvat itse luostarin perustajaan.
_Saba_ oli erakko (eremiitti), syntynyt v. 439 j.Kr. Kappadokiassa,
josta hän vaelsi Palestiinaan. Matkalla häntä eivät Galilean viljavat,
hymyilevät kedot pysäyttäneet, ei Samarian hedelmälliset laaksot, vaan
hän kulki yhä edelleen jylhään Judeaan ja etsi sieltä yksinäisimmän,
autioimman seudun, juuri sen paikan, jossa luostari nyt on. Ja hän
viihtyi hyvin siinä paikassa, josta kaikki kasvullisuus oli kuollut
kokonaan, noissa kallionkoloissa ja luopääsemättömissä rotkoissa,
petojen keskellä, joiden hirvittävä ääni seoittui hänen rukouksiinsa ja
virsiinsä. Kauan ei hän kuitenkaan ollut yksin synkässä olinpaikassaan;
hänen pyhyytensä maine levisi laajasti joka taholle ja houkutteli hänen
luoksensa 3-400 erakkoa, jotka rakensivat itselleen majoja Kidronin
laakson viereisten vuorten rinteille. He oleksivat hänen ympärillään,
kuin lapset isänsä ympärillä, ja osottivat hänelle lapsellista
kunnioitusta. Hän rakensi luostarin sen luolan päälle, jonka hän oli
valinnut asunnokseen, teki luostarinsäännöt, istutti palmun, siunasi
opetuslapsensa ja läksi pois 95 vuoden ijässä v. 534. Siinä hänen
historiansa.

Nykyään tämä kreikkalaiselle kirkolle kuuluva luostari ei ole suuri:
siellä on nykyänsä ainoastaan 50 munkkia, joista se, joka meitä
palveli, osasi muutamia sanoja venättä. Yksinäisen asemansa tähden
pidetään luostaria jonkinlaisena rangaistuslaitoksena; sinne lähetetään
sellaisia munkkeja, jotka jollakin tavalla ovat rikkoneet
luostarisääntöjä vastaan tai muuten olleet kovakorvaiset. Illan suussa
tulivat he ulos kopeistansa ja näyttivät erittäin unteloilta ja
välinpitämättömiltä. Syrjäinen, laiska elämä oli painanut leimansa koko
heidän olemukseensa. Ikävä ja köyhyys kajasti heidän kasvoistaan, jotka
ruumiillisesti kyllä osottivat hyvää vointia. -- Meidän palatessamme
kävelyltä luostarissa ja sen ympäristössä oli eräällä hurskaalla isällä
koko kauppatavara-varastonsa levitettynä pihalle; hän kaiketi toivoi
saavansa meistä hyvätkin ostajat. Oli siinä karkeatekoisia keppejä,
helminauhoja, jumalankuvia, y.m. Ainoastaan "maantuomari", jolta keppi
hukkui kukkain urkinnassa Betlehemin luona, ryhtyi kaupan tekoon hänen
kanssansa ja sai uuden kepin.

Kun astuimme jälleen vierashuoneeseen, oli dragomaanilla jo valmiina
meidän illallisemme, joka väsymyksen ja uupumuksen tähden ei kuitenkaan
maistunut juuri ollenkaan. Ainoastaan teellä oli menekkiä; sitä
nautimme runsaasti. Lepo oli mieluisempi; mutta sitäkin usein häiritsi
kissain parunta ja muu melu. Ehkäpä väsymyskin ja liika ponnistus
osaltansa pitivät unta kaukana. Aikaisin, jo ennen auringon nousua,
olimme siis jo kaikki jalkeella ja matkalle varustautumassa, koska
matkan vaikein ja pisin osa oli suoritettava sinä päivänä. Kuluipa
kuitenkin kappale aikaa ennen, kuin kaikki oli valmiina. Itä hohti
purppuran karvaisena ja ilma oli kirkas ja vilpoinen, kun me noin
k:lo 5 läksimme tästä merkillisestä luostarista, käytyämme vielä ennen
lähtöä luostarin kirkossa, jossa muutamat munkit pitivät
jumalanpalvelusta jo niinkin aikaisena aamuhetkenä. Samoja korkeita,
epämukavia rappusia, joita eilis-iltana olimme tänne laskeutuneet,
astuimme taas ylös. Pitkä avain avasi meille taas raskaan, suuren
portin ja me olimme omassa vapaudessamme. Kaikkialla vallitsi autiuden
hiljaisuus tässä erämaan seudussa; silloin tällöin vain keskeytti sitä
kirkonkellon läppäys, joka kuului pitkät matkat meidän poistuessamme
luostarista. Tie kulki ensin pitkin Kidronin laakson rinnettä, johon
toiselta puolelta säännöttömät, kammottavat pengermät näkyivät. Sitte
edelleen vuoria ylös ja alas; välistä ajoimme ratsastaen, väliin taas
astuskelimmekin, milloin vuori oli niin kivinen ja jyrkkä, että emme
uskaltaneet emmekä raskineet istua satulassa. Varsinkin tällä tiellä
huomasin, miten metsättömät ja ruohottomat, miten perin paljaat nämä
vuoret ja laaksot tosiaan ovat. Täällä saa matkustaa tuntikausia,
näkemättä mitään muuta, kuin kiviä, vuoria, hiekkaa ja somerta. Usein
ovat vuoren muodot erittäin omituiset. Muutamin paikoin näyttää ihan,
kuin olisi jonkun yhtenäisen periaatteen mukaan tehty kauneita
hiekka-aloja tien varrelle. Palattuani matkalta kyselin moneltakin,
olivatkohan nuo vuoret ja laaksot aina olleet yhtä metsättömät ja
ruohottomat vai olivatko ne viime aikoina, aikaisemmin tai myöhemmin,
tulleet niin paljaiksi, ja mistähän syistä. Minulle vastattiin puita
ennen olleen, jopa suuria metsiäkin, vaan aikain kuluessa on ne
haaskattu. Että nyt ei siellä kasva mitään uutta metsää, johtuu siitä,
että lukemattomat siellä käyskentelevät vuohilaumat syövät ja
pureksivat pilalle kaikki nuoret puun taimet. -- Hyvin harvoissa
paikoissa Judeassa, enimmäkseen vain ihmisasuntojen ja yleisten
laitosten ympärillä näkyy kasvavia puita ja vihreyttä. Muuten on kaikki
ihan paljasta ja hävitetyn näköistä. Turkin hallitus vaatii, kuten
meille kerrottiin, suuren veron joka puusta, kuin istutetaan; sen
tähden ihmisillä on niin vähä halua uhrata siihen aikaa ja vaivaa. Mikä
viheliäinen hallitus! ja mikä onneton maa, jonka täytyy kuulua
sellaisen hallituksen alle! Mikä surkuteltava kansa, jonka täytyy elää
sellaisen hallituksen alaisena! Niin kauan, kuin olot pysyvät
sellaisina, kuin nyt ovat, pysyy maa kolkkona ja autiona, vaikka se
muuten voisi monin puolin olla yrttitarhana, koskapa maanlaatua
sanotaan hyväksi ja hedelmälliseksi, ja kansa pysyy tietämättömyydessä
ja kurjuudessa.

Ripeästi kävi matka yhä edelleen Juudan erämaahan, jossa David kerran
vihollistensa vainoomana harhaili yksikseen ja hyljättynä. Varmaan hän
on syvästi tuntenut näiden jylhäin seutujen synkän autiuden, jonne
ainoastaan muutamia hänen lähimpiä ystäviään tuli lohduttamaan häntä.
Sydämmensä tunteet, mielialansa on hän julki lausunut seuraavissa
sanoissa: "Jumala! Sinä olet minun Jumalani! Varhain minä sinua etsin;
sinua minun sieluni janoo, minun lihani halaa sinua karkeassa ja
kuivassa maassa, joka vedetön on. Niin kuin minä näin sinun pyhässä,
katsellakseni sinun voimaas ja kunniatas; sillä sinun laupeutes on
parempi, kuin elämä; minun huuleni pitää sinua kiittämän. Niin minä
tahdon kunnioittaa sinua minun elin-aikanani ja minun käteni nostaa
ylös sinun nimees. Niin kuin lihavuudella ja rasvalla pitää minun
sieluni ravittaman, ja minun suuni pitää kiittämän iloisilla huulilla.
Koska minä vuoteeseeni lasken, niin minä muistan sinua; koska minä
herään, niin minä puhun sinusta. Sillä sinä olet minun apuni, ja sinun
siipes varjon alla minä kerskaan. Minun sieluni riippuu sinussa; sinun
oikea kätes minun tukee. Mutta he etsivät kadottaaksensa minun sieluni;
teidän täytyy maan ala mennä. Heidän pitää miekkaan lankeeman, ketuille
osaksi tuleman. Mutta kuninkaan pitää iloitseman Jumalassa. Joka hänen
kauttansa vannoo, se kunnioitetaan; sillä valhettelijain suu pitää
tukittaman" (Ps. 63). Niin hän harppuansa soinnutteli ja veisasi
kiitosvirtensä Jumalan kunniaksi luottavasti ja uskossa rohkeasti.

Ei ainoatakaan ihmistä tullut meitä vastaan; ei ainoatakaan
ihmisasuntoa näkynyt keskeyttämässä matkan yksitoikkoisuutta pitkinä
hetkinä. Kaksi tuntia sujui ratsastus varsin ripeästi, kun
arabialaispoikanen _Abid_, joka oli edellisenä päivänä lähetetty suoraa
päätä Mar-Sabaan, nyt matkusti yhdessä meidän kanssamme pikku
aasillansa ja ahkeraan kiirehti hevosia sekä lauleli perin omituisia
laulujaan, kaikki nenä-äänellä. Vihdoin alkoi näkyä Kuolleen meren
peilikirkas tummansininen pinta. Nähdessämme meren ajattelimme: "Sillä
ei tie olekaan niin pitkä, kuin dragomaani on sanonut; tuossahan tuo
vesi on ihan lähellä." Se näyttikin olevan ihan tuossa jalkain
juuressa. Me kiiruhdimme hevosia; mutta yhäpä se meri näkyi pysyvän
yhtä kaukana tai yhtä lähellä, kummin vain haluttaa sanoa. Vasemmalla
puolen tietä, korkealla vuoren päällä, näkyi kiviä eli raunioita.
Dragomaani sanoi sen olevan _Neby Musa_ (Mooseksen hauta),
muhammettilaisten pyhiinvaelluspaikka, joita eivät sido mitkään
raamatulliset tiedot. _Nebo_, jolla Mooseksen hauta on, jonka paikkaa
ei kuitenkaan kukaan tiedä, on Moabinmaan vuoristossa ja siis Kuolleen
meren itäpuolella, vaan tämä äskeinen paikkahan oli sen länsipuolella.

Meidän ratsastettuamme viidettä tuntia rasittavassa kuumuudessa, sillä
päivä oli erittäin paahteinen, ja näitä huonoja vaivaloisia teitä,
aukesi eteemme yht'äkkiä Jordan'in laakso, ja meri näytti olevan hyvin
lähellä. Me kiiruhdimme ratsujamme, päästäksemme niin pian kuin
mahdollista rantaan; mutta olipa siinä matkaa ajaa vielä koko tunti
ennen, kuin olimme perillä. Täällä taaskin pettyi silmä matkan
pituudesta. Jordan'in laakson reunaan päästyä kysyi ystävä R., kauanko
minä luulin kuluvan aikaa tuonne meren rantaan ratsastaessa. Minä
sanoin: "no, 10 minuuttia", ja luulin panneeni siinä aikaa oikein
runsaasti. R. puolestaan arvasi kuluvan vähintään 20 minuuttia.
Kumpikin meistä pettyi -- sillä matkalla kului koko tunti. -- Ensi
katsauksella näyttää meri varsin viehättävältä. Matkan päästä katsoen
näyttää se alppijärveltä, sen kun on ympärillä korkeat rannat.
Jordan'in lakeus, jonka _Lot_ muinoin valitsi asuinpaikakseen, oli,
kuten raamatusta näkyy, silloin hyvin hedelmällinen, vaan nyt siellä
kasvaa ainoastaan orjantappurapensaita, joiden terävät piikit ovat
tuuman pituisia. Vanha tarina kertoo, että Jesuksen orjantappurakruunu
oli tehty näiden orjantappurain oksista. Niiden välitse ratsastaminen
ei suinkaan ollut mieluista. Pitkät piikit tunkeutuivat vaatteiden
lävitse ja ihossa tuntui polttavaa pakotusta. -- Viimeinen loppupätkä
ajaa lennätettiin täyttä laukkaa, sillä hevoset veden näöstä itsestään
tulivat kiihkeiksi. Nekin ikävöivät raikasta vettä virkistyksekseen.
Mutta rantaan päästyä tuntui ikään kuin kylmä väristys käyvän läpi
heidän ruumiinsa ja inhoten ne kääntyivät pois. -- Me sitä vastoin
ilolla hyppäsimme alas satulasta ja riisuuduimme nopeasti, toivoen
saavamme uinnista virkistystä. Vesi oli näöltään kirkasta ja
houkuttelevaa, väriltään tummansinistä, mutta liian lämmintä
virkistykseksi sellaisessa rasittavassa kuumuudessa. Pohja näkyi monen
kyynärän syvyydestä ja oli kaunein, kuin ajatella voi: hienoa hiekkaa
ja pikku kiviä. Kuolleen meren vedestä olin aina kuullut ja lukenut,
että se on niin raskasta, että kannattaa hyvästi ihmistä, joten siihen
ei voi upota. Tietysti piti nyt heti koettaa, oliko se totta, ja
suureksi kummastuksekseni ihan niin olikin. Minä en painunut veden
alle, asetuinpa miten hyvänsä. Suurta vaaraa ei tuossa uinnissa ollut,
kuin että silmät voivat helposti vahingoittua vähäksi ajaksi. Piti
tarkkaan varoa, että vettä ei päässyt hiukkaistakaan silmiin, koska se
tuotti kovaa kipua, jopa sokasikin hetkiseksi. Toinen matkakumppanini,
ystävällinen, iloinen "maantuomari", ryhtyi sukelluskoetuksiin, mutta
sai siinä vettä molempiin silmiinsä, tunsi heti polttavaa kipua eikä
nähnyt kymmeneen minuuttiin mitään. Sen tähden ei hän omin neuvoin
osannutkaan rantaan, vaan läksi uimaan ulos päin, kunnes minä ehdin
auttamaan häntä pois vedestä. Minullekin pääsi hiukka vettä oikeaan
silmään ja kovasti sitäkin kirveli.

Toinen tämän veden mainittava ominaisuus on, että uimasta noustua
tuntuu ruumis kuin öljyllä voidellulta. Mahdoton ihan oli saada ihoa
kuivaksi, koettipa sitä hangata kuinka hyvänsä. Minulla oli sitä varten
mukana pyyhkeitä, mutta ei niistä apua. Vaatteet tarttuivat kiinni
ruumiiseen, ja hyvin tuntui olo tukalalta. Ikävällä sen tähden
odottelimmekin toista uintia puhtaammassa ja suloisemmassa Jordan'in
vedessä, jonne ratsastus oli kestävä 1 1/2 tuntia.

Itse Kuollut meri on syvimmällä kaikista meristä ja järvistä, kuin
tunnetaan maan päällä. Genezaretin järvi on 650 jalkaa alempana
Välimeren pintaa, mutta Kuollut meri 1,316 jalkaa. Sen tähden on
Kuolleen meren seuduilla aina hyvin lämmin. Vesi on siinä myöskin hyvin
syvä. On siinä tavattu aina 1227:kin jalan syvyisiä kohtia. --
Jerusalemista suoraan Kuolleelle merelle on ainoastaan 5 tai 6 tunnin
matka, ja Jerusalem on 3684 jalkaa korkeammalla sitä. Kuolleesta
merestä ei vedellä ole mitään poispääsyä; haihtumisen täytyy siis olla
hyvin suuri. Ilmaa myöskin luullaan sen haihtumisen tähden yleensä
vaaralliseksi ja tuottaakin se matkustavaisille usein kuumetta.
Tavallisesti on vedenpinta ihan peilityyni, koska tuulen ei ole helppo
saada raskasta vettä liikkeelle. Hiukan se vain värehti meidän siellä
käydessämme. Rannat eivät ole rumat: itäpuolella Moabinmaan vuoret ja
länsipuolella Juudan vuoret. Tavallisesti luullaan, että tämän
merkillisen meren lähellä ei ole eikä voi olla mitään elämää, että
esim. lintu ei voi hengissä lentää sen poikki. Se luulo ei kuitenkaan
ole yhtä pitävä totuuden kanssa. Rannoilla kasvaa, kuten jo mainitsin,
orjantappura-pensaita ja vähä ruohoakin, ja ilmassa veden päällä näin
tullessamme kaksi suurta lintua lentävän ihan vahingotta. Pieni
hieta- ja kivikkosaari on lähellä luoteisrantaa. Ei mitään elämää voi
kuitenkaan olla itse vedessä sen merkillisen suolan, asfaltin ja
tulikiven sekaisuuden tähden. Sen tähden sillä syystä kyllä on nimenä
Kuollut meri.

Tämän meren rannalla jokainen raamattua uskova kristitty tietysti
muistaa Jumalan vanhurskaan tuomion, joka kohtasi Sodomaa ja Gomorraa
niiden syntien tähden. Siitä kerrotaan 1 Moos. 13 luvussa. Tutkijat
ovat yksimieliset, että niiden synnin pesäin muinaisella paikalla on
nyt juuri tämä meri. Matkustavainen mielellään poistuu Kuolleen meren
luota ja kiiruhtaa Jordan-virralle, joka välkkyy pohjoisen puolella ja
merkillistä kyllä, juoksee Kuolleeseen mereen. -- Kulku sinne kävi
pitkin avaraa tasankoa, jossa siellä täällä näkyy Kuolleen meren
läheisyyden merkkejä: kerroksittain suolaa ja keltaista tulikiveä.
Mitä likemmäksi Jordania pääsimme, sitä vaihtelevammaksi muuttui
kasvimaailma. Jäljelle oli jo jäämässä autius ja kuolema, joka yleensä
vallitsee Juudan erämaassa ja Kuolleen meren rannoilla. Kohta olimme
pääsevät Jordanin varsilla kasvavain puiden ja pensasten varjoon,
suojaan keskipäivän auringon polttavalta paahteelta, joka jo olikin
riistää meiltä aivan viimeisetkin voimat. Sieltä, joen virrasta olimme
saavat hyvää, virkistävää vettä juoda: siellä oli uinti ainiaan
muistettavassa joessa puhdistava ruumiimme Kuolleen meren öljystä! Ne
ajatukset, se ikävä pitivät meitä yllä, vaikka väsymys jo tulikin hyvin
tuntuvaksi. Vielä vähä ponnistusta, niin pianhan olimme perillä.
Ratsummekin näyttivät ymmärtäneen sydämmemme toivon; ne riensivät yhä
nopeammin. Nekin ikävöivät raikasvetiselle virralle, jonne kohta
saavuimme.

Kasvot ilosta loistavina laskeuduimme alas satulasta kohisevan virran
rannalle ja asetuimme muutamain puiden varjoon; pajuja, etelämaan
haapoja ja tamariskeja (mannapuita) siinä oli suojanamme. Se paikka
puineen ja runsaine kasvullisuuksineen oli oikea kosteikko erämaassa.
Kello oli vähän päälle 12:n, siispä päivä juuri kuumimmillaan. Heti
kiiruhdimme riisuutumaan, päästäksemme niin pian kuin mahdollista
veteen. Joen juoksu on hyvin virtava ja vuolas, vaikka sen leveys ei
olekaan suuri, ainoastaan noin 200 jalkaa. Vesi ei ole kirkasta, vaan
päin vastoin vähän sameaa ja kellertävää. Sillä vedellä on liu'entava
voima. Toisena rantana on jyrkkä kallioseinä, ja koko luonto näyttää
itäpuolella olevan jylhempi, kuin länsipuolella. Harvoin on uinti ollut
virkistävämpi, mutta harvoinpa se on ollutkaan niin perin tarpeellinen,
kuin juuri tällä kertaa. Ikävä oli nousta ollenkaan pois vedestä, kun
uinti polttavassa paahteessa tuntui niin sanomattoman suloiselta.
"Maantuomarilla" oli hyvä halu uida virran poikki, mutta jätti hän
kuitenkin tekemättä tuon koetuksen, joka on monelta uhkarohkealta
englantilaiselta riistänyt hengen.

Meidän uidessamme laitteli dragomaani suuren puun varjoon
yksinkertaisen atriamme: paraastaan kylmää lintupaistia ja kovaksi
keitettyjä munia, joka ruoka ainakin minusta maistui oikein hyvältä
taivasalla vihreässä ruohossa. Elävästi johtui siinä mieleeni Davidin
23:s psalmi, jossa sanotaan, että "Herra valmistaa pöydän, vie
virvoittavan veden tykö ja kaitsee (ruokkii) viheriäisessä niitussa."
Syötyä lepäsimme pari tuntia, ja hyvää olisi uni tehnytkin, mutta sitä
häiritsivät miljoonat kärpäset, joita oli kokoutunut ympärillemme
kiusaamaan meitä kaikin tavoin. Ystävä R. nyt vuorostaan oli
huonovointinen ja alakuloinen, ehkäpä kuumuudesta ja kovista
ponnistuksista; mutta virkistyi sentään illaksi.

Istuessamme tässä kuohuvan joen varrella tuuhean puun alla muistui
mieleeni ne suuret tapaukset, jotka pyhässä historiassa mainitaan tämän
joen yhteydessä. Mooseksen seuraajan Josuan johdolla menivät
israelilaiset sen yli omistamaan luvattua maata. Se ylimeno tapahtui
Jerikon kohdalla, jossa mekin juuri nyt olimme. Siitä on seuraava
kertomus Josuan kirjassa (3:14-17): "Koko kansa läksi majoistansa
menemään Jordanin ylitse, ja papit kantoivat liiton arkkia kansan
edellä, ja koska arkin kantajat tulivat Jordaniin ja pappein, arkin
kantajain, jalat kastuivat veden syrjään -- ja Jordan oli täynnä
partaaseen saakka kaiken elon-ajan, -- niin seisoi se vesi, joka
ylimmäiseltä puolen juoksee, koottuna yhdessä läjässä, sangen kaukana
Abamin kaupungin puolessa, joka on Zartanin tykönä; mutta se vesi, joka
juoksi alas korven mereen, nimittäin Suolaiseen mereen, väheni ja
juoksi pois; niin meni kansa ylitse Jerikota kohden. Ja papit, jotka
kantoivat Herran liiton arkkia, seisoivat kuivan päällä, asetetut
Jordan'in keskellä, ja koko Israel kävi kuivan päällä sen lävitse,
siihen asti, että kaikki kansa tuli Jordan'in ylitse." Sittemmin
mainitaan kaksikin tämän joen ylimenoa ihmeellisellä tavalla, nim.
profeettain _Elian_ ja _Elisan_ (2 Kun. 2:8, 14). Syrian kuninkaan
sodanpäämies _Naeman_ puhdistui spitaalistansa, kun peseytyi seitsemän
kertaa Jordan'in vedessä (2 Kun. 5:14), ja sinne pudonnut kirves nousi
prof. Elisan sanan mukaan veden päälle (2 Kun. 6:6). Joen rannoilla
oleskeli suuri parannussaarnaaja, Jesuksen edelläkävijä, _Johannes
Kastaja_ ja kastoi sen vedessä parannuksen kasteella niitä, jotka
tunnustivat syntinsä. Sen aalloissa Vapahtajakin kastettiin, kun hän
tuli Galileasta ja pyysi Johannesta kastamaan, jolloin Isä puhui
auenneesta taivaasta, ja Pyhä Henki tuli alas hänen päällensä kyyhkysen
muodossa (Mat. 3). Tämän viimemainitun tapauksen muistoa viettävät joka
vuosi tuhannet "pyhiinvaeltajat" siten, että määräpäivänä käyvät
turkkilaisten vartijain saattamana joella, juovat sen vettä, uivat
siinä ja palaavat Jerusalemiin. -- Moni matkustavainen ottaa mukaansa
Jordanin vettä ja kuljettaa sitä ilmanpitävästi suljetuissa
läkkiastioissa kotiinsa, käytettäväksi lasten kasteessa. Monessa
keisarillisessa ja kuninkaallisessa perheessä lapset tavallisesti
kastetaan Jordanin vedellä. Molemmat matkakumppanini ottivat myöskin
itselleen kumpikin pullollisen vettä, joka sitte Jerusalemissa
keitettiin ja pantiin läkkipulloihin otettavaksi kotiin muistoksi
Jordan'illa käynnistä.

Kun kuumin aika oli kulunut, alkoi dragomaani kiirehtiä lähtemään,
koska meillä vielä oli noin kahden tunnin matka seuraavaan yöpaikkaamme
_Jerikoon_. Tie kävi nyt suoraan länteen, poikki Jordanin lakeuden,
joka on lähes peninkulman levyinen ja 1,300 jalkaa alempana
merenpintaa, rajoina 1,000 tai 1,300 jalan korkuisia vuoria. Vielä oli
lämmin oikein rasittava. Alussa meillä oli vähä suojaa varjostavista
puista; mutta etäämpänä olimme aivan alttiina auringon säteille, jotka
melkein pystysuoraan paahtoivat meitä. Ei tuntunut edes pientäkään
tuulenhenkäystä virkistämässä, sillä sattumalta oli aivan tyyni. Tällä
lyhyelläkin matkalla, kun väsymys, kuumuus ja jano vaivasivat minua
sanomattomasti, opin joksikin osaksi paremmin ymmärtämään monenkin
raamatunsanan syvällistä merkitystä. Jesus sanoo: "Kuka ikänä juottaa
yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla ainoastaan, opetuslapsen
nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen pidä palkata oleman"
(Mat. 10:42; Mark. 9:41). Kylmällä vesipikarilla ei ole kovinkaan
suurta arvoa, varsinkaan meidän pohjoismaalaisten mielestä, jotka emme
juuri tiedä mitään oikeasta kuumuudesta emmekä janosta; mutta etelän
hehkuvassa ilmassa, jossa kuumuus rasittaa niin, että suulaki kuivaa
ja kieli tarttuu siihen kiinni, on kylmä vesi arvaamattoman kallis
lahja. -- Herra luvatessaan profeettain Mikan ja Sakariaksen kantta
Israelille maallista onnea, puhuu näin: "Jokaisen pitää viinapuunsa ja
viikunapuunsa alla pelkäämättä asuman. Silloin, sanoo Herra Sebaot,
kukin kutsuu kumppaninsa viinapuunsa ja viikunapuunsa ala" (Mika 4:4;
Sak. 3:10). Viinapuun ja viikunapuun vilpoisessa varjossa oli Israel
omassa maassaan saava nauttia siunauksen hedelmiä, auringon paahtamatta
ja vaivaamatta heitä. -- Matkalla näimme siellä täällä syrjemmässä
luostareja, jotka muistuttivat, mitenkä näissäkin seuduissa tehdään
työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi.

Nykyinen _Jeriko_, köyhä, viheliäinen, likainen kylä, nimeltä _Erika_
eli _Riha_, ei ensi silmäyksellä näyttänyt viehättävältä eikä puoleensa
vetävältä. Ensinnä huomasimme muutamia viheliäistä, varvuista ja
savesta tehtyjä töllejä, joissa asuu beduiineja. Monta heitä tuli,
meidän lähestyessämme kylää, vastaan repaleisissa pukimissa, kantaen
ruukkua tai muuta tavaraa maan tavan mukaan päälaellansa. Köyhyys ja
kurjuus näyttivät heidän keskensä vallitsevan. Päästyämme lähemmäksi
näimme kylässä muutamia parempiakin rakennuksia, joista mainittakoon
kreikkalais-katoolinen luostarirakennus. Sen ympärillä on erittäin
ihana puutarha, jossa paitsi monenlaisia kukkia kasvaa myöskin muutamia
palmuja muistuttamassa _Palmukaupunki_-nimeä, joka Jerikolla muinoin
myöskin oli. Me saimme yösijan vanhanpuoliselta kristityltä vaimolta,
jolla täällä oli kaksi kaunista kartanoa, ympärillä puutarha, johon
satoja lintuja kokoutui illoin ja aamuin pitämään laulajaisia, joiden
vertaista en ollut koskaan ennen kuullut. Ympäröivässä luonnossa
vallitsi muutenkin kaikkialla elämä ja liike koko yön. Monenmoisesti
vaihdellen kaikui laulu tuossa rehevässä puutarhassa, jonka kukat
täyttivät huumaavalla tuoksullaan koko ilman. -- Hyvin kuuman päivän
jälkeen oli ilta ja yö verraten vilpoinen, kuten yleensä tavallista
noilla seuduin. Sellaisissa suurissa lämmön vaihdoksissa täytyy olla
hyvin varovainen puvussaan, jos tahtoo säilyä vilustumiselta ja
kuumeelta, johon hyvin helposti voi sairastua. -- Vaikka nyt olimmekin
perin uuvuksissa tavattoman pitkästä ratsastuksesta, joka oli kestänyt
vähintään yhdeksän tuntia, sekä omituisista uinneista ja kuumuudesta,
joka oli tavallista enemmän voivuttanut meitä, oli tämä ilta kuitenkin
suloisimpia hetkiä koko matkallamme. Syötyämme illallisen, jonka
dragomaani oli meille laittanut miellyttävään vierashuoneeseen,
istuimme siellä kauan viettämässä erään merkillisen päivän muistoa
ystävä R:n elämässä. Syödessä hän näet ilmoitti, että se oli hänen
syntymäpäivänsä, ja että oli tietysti vietettävä ilolla. Onnen malja
juotiin Jerikon viinillä, jota tilattiin pullo. Juhlapuheen piti
iloinen, leikillinen "maantuomari" monella eri kielellä, eikä siitä
suinkaan puuttunut ainetta. Olivathan koko ympäristö ja sen erikoiset
olot aivan sopivat saattamaan meitä kaikkia runollisimmalle mielelle.
Täytyi runollisen Suomen kielenkin kaikua seurassamme. Tietysti oli se
puhe minun pidettävä. Ilossa kului koko ilta; väsyksissämmekin oli
meidän vaikea erota ja käydä levolle kokoamaan voimia seuraavan päivän
ponnistuksiin. Iloisina ja kiitollisina Jumalalle, joka oli
armollisesti auttanut meitä voittamaan kaikki vaikeudet ja pitänyt
meitä terveinä, kävimme vuoteelle nukahtamaan muutamia tunteja.

Mutta en huoli jättää kertomatta niitä muistoja pyhästä historiasta,
jotka taas täällä kohoavat uskovaisen raamatunlukijan mieleen.
Jerikokin on sellainen paikka, johon likeisesti liittyy merkillisiä
tapauksia. Ne kuitenkin tarkoittavat sitä Jerikoa, joka jo ammoin on
rauennut raunioiksi, jotka ovat noin puolen tunnin matkan päässä siitä
kylästä, jossa yötä vietimme. Muinainen Jeriko oli ensimmäinen
kaupunki, kuin Israel Josuan johdolla voitti Kaanaanmaassa. Sen muurit
kukistuivat ihmeen kautta; koko kaupunki hävitettiin; ei mitään muuta
säästetty, kuin Rahab ja hänen huoneensa. Siitä, joka tahtoi jälleen
rakentaa tämän kaupungin, lausuttiin tämä kirous: "Kirottu olkoon se
mies Herran edessä, joka nousee ja rakentaa tämän Jerikon kaupungin!
Koska hän laskee siihen perustuksen, niin kadottakoon esikoisensa,
ja koska hän rakentaa sen portit, kadottakoon nuorimman poikansa!"
(Jos. 6:26.) Tämä kirous kohtasi monen sadan vuoden päästä Ahabin
aikana Hiel nimistä miestä, joka oli kotoisin _Beth-Elistä_ ja yritti
rakentamaan kaupunkia (1 Kun. 16:34.) sen lähelle näkyy kuitenkin jo
sitä ennen syntyneen uutisasutus (Tuom. 3:13), jolla oli sama nimi
Jeriko eli myöskin _Palmukaupunki_ luultavasti sen johdosta, että
siellä runsaasti kasvoi palmuja. Silläkin oli kukoistus-aikansa. Muun
muassa oli siellä profeettakoulu, jota johtivat suuret miehet Elia ja
Elisa (2 Kun. 2.) Kaupungin kaivon karvaan veden muutti prof. Elia
ihmeen kautta makeaksi. Tämä kaupunki oli sen kedon (nummen) laidassa,
jolla kaldealaisten sotajoukko tavoitti Jerusalemista pakenevan
kuningas Zedekian, hajoitti koko hänen sotajoukkonsa, otti hänet
itsensä vangiksi ja vei Babelin kuninkaan luo (2 Kun. 25:5, 6.)
Vankeuden jälkeen asettui siihen asujamia (Esra 3:34; Neh. 7:36),
ja Jerikon miehet "auttoivat Jerusalemin muurien rakennustyössä"
(Neh. 3:2.) Syrialainen Bakides linnoitti kaupungin (1 Matt. 9:50),
joka sittemmin näyttää joutuneen ryöstetyksi ja hävitetyksi. Sen
historia ulottuu kuitenkin Kristuksen aikaan asti ja vielä
myöhemmäksikin. Evankeelisessa historiassa mainitaan myöskin Jerikon
nimeä moniaita kertoja. Viimeisellä matkallansa Jerusalemiin paransi
Jesus sen lähellä kaksi sokeata (Mat. 20:30.) Siellä hän oli publikaani
Sakeuksen vieraana (Luuk. 19:1-10.) -- Roomalaisten vallan aikana oli
Jeriko erään toparkian pääkaupunkina ja Vespasianus kävi siellä vähän
ennen lähtöänsä pyhästä maasta (Josefus, Juut. Sota, III: 3, 5; IV: 8,
1. 9, 1; V: 2, 3). Kun Titus hävitti Jerusalemin (v. 70), tuli
Jerikokin hävitetyksi, mutta sittemmin rakennettiin se jälleen. Sen
jälkeen mainitaan Jerikoa hyvin harvoin, ja jo 7:nen vuosisadan lopulla
lienee se tullut viimeisen kerran hävitetyksi. Ristiretkien aikana
mainitaan sen läheisillä hedelmällisillä vainioilla kasvatetun
sokuriruokoja.

Keskiviikkona 23 p. Huhtik., joka oli retkemme kolmas ja viimeinen
päivä, heräsimme taas hyvin aikaisin. Niin kuin tähän asti ennen, oli
nytkin taivas kirkas ja päivä uhkasi tulla hyvin kuumaksi. Piti siis
saada kuuden tunnin matka Jerikosta Jerusalemiin kuljetuksi ennen
päivän kuuminta aikaa, joka on k:lo 12 ja 3 välillä. Sen tähden
läksimme liikkeelle jo k:lo 5 aamusella. Iloinen "maantuomari", joka
aina oli valmis laulelemaan ja laskemaan leikkiä, oli maannut huonosti
ja valitteli pahoinvointia. Tiellä kuitenkin selvisi, ett'ei tuo tauti
ollut vaarallista laatua, sillä hän vähitellen virkosi sen verran, että
saattoi silloin tällöin koettaa kilparatsastustakin meidän kanssamme,
milloin vain tien laatu sitä salli. Tämä tie muuten on kolkoimpia. Sitä
viittaa myöskin ihan selvään evankeelisen historian kertomus laupiaasta
samarialaisesta (Luuk. 10), joka aivan välttämättä johtuu mieleen,
ratsastaessa näitä autioita seutuja. Jesuksen aikoina oli matka
Jerusalemista Jerikoon hyvin vaarallinen, koska sillä helposti voi
joutua ryövärein käsiin. Niiden oli vallan mukava piileskellä noissa
pimeissä kammottavissa vuorenrotkoissa, joita on molemmin puolin tiestä
ja jotka eivät suinkaan miellytä matkustajaa. Vielä nykyäänkin
katsotaan tätä matkaa monin tavoin vaaralliseksi muukalaiselle;
rosvojen päällekarkaukset eivät ole mitään harvinaisia tapahtumia.
"Pyhiinvaeltajat", jotka juuri tätä tietä vaeltavat Jordanille,
kulkevatkin sen tähden suurissa joukoissa ja vartijain saattamina. Me
tapasimme matkallamme monta joukkoa venäläisiä pyhiinvaeltajia, jotka
laulaen palasivat Jordanilta, jossa olivat uineet, ja josta heillä
arvattavasti oli paljo pyhiä muistokaluja muassa. Kun minä tervehdin
heitä venäjäksi ja kysyin, miten he voivat, vastasivat he
tervehdykseeni iloisesti. Eräälle herralle, joka venäläisen papin
seurassa ratsasti aasilla, oli vähällä käydä hyvin huonosti, kun aasi
juuri syvän rotkon partaalla rajustui ja heitti herran pois seljästään.
Onnellisemmin se kuitenkin kävi, kuin ensin näytti, sillä hän sai vain
kovan täräyksen ja muutamia mitättömiä raamuja.

Neljä pitkää tuntia ratsastimme hiljakseen tätä autiota tietä, joka ei
voi herättää montakaan raamatullista muistoa matkustavaisen mieleen.
Ainoastaan yksi tässä mainittakoon, Krith'in oja, joka jäi oikealle
puolen meistä. Tämä oja on tuttu prof. Eliaan historiasta. Hänen,
mahtavan miehen, jolle Herra oli antanut tavattoman suuret lahjat,
täytyi oleskella tässä kolkossa seudussa ja elää sillä leivällä ja
lihalla, jota karneet aamuin illoin toivat hänelle, sekä puron vedellä
(1 Kun. 17). -- Päivä oli hyvin lämmin ja rasittava kuumuus saattoi
halajamaan lepoa ja virvoitusta. Sitä saimme nauttia n.s. _apostolein
kaivolla_, jossa suloista vilvastuttavaa limonaadia ja suojaa
avonaisessa majapaikassa oli tarjoaa matkamiehille. Lähteellä eli
kaivolla, jonka vesi juoksee kalliosta, lienee nimensä siitä, että
Jesuksen apostolien arvellaan hyvin luultavasti juoneen siitä jollakin
tai joillakuilla vaelluksillaan. Meidän istuessamme yksinkertaisessa
majapaikassa ja nauttiessamme silloista limonaadiamme kokoutui sinne
yhä useampia matkustavaisia, jotka olivat joko paluumatkalla Jerikosta
tai menossa sinne. Apostolein kaivo näytti olevan tavallinen
levähdyspaikka, johon kaikki mielellään pysähtyivät virkistymään.

Me emme saattaneet kauan levähtää, kun halusimme niin pian kuin
mahdollista päästä Jerusalemiin. Tien loppuosa, jonka muistettavat
paikat olen jo edellä maininnut, kävi Betanian (El-Azarijen),
Getsemanen, Öljymäen ohitse ja Kidronin ojan poikki ja oli hyvin
vaivaloinen. Voimat tuntuivat olevan ainakin minulta ihan lopussa.
Paahtava aurinko oli korkeimmillaan, kun ratsastimme sisään kaupungin
portista kiitollisina Jumalalle, joka oli auttanut meitä niin hyvin
päättämään ensimmäisen matkamme "pyhässä maassa." Minä olin niin
väsyksissä, että en oikein tiennyt, miten päästä alas satulasta. Täytyi
kuitenkin päästä. Minä irroitin oikean jalkani jalustimesta, nostin sen
hiljaa ratsuni lautasten ylitse, päästin sitte irti vasemmankin
jalkani, pidin molemmin käsin kiinni satulasta ja luistin niin
varovasti alas, kuin olisin ollut lasista. Koko ruumista pakotti ja
vihavoitti; olipa vähä kuumettakin. Ystävällinen majatalon isäntä
koetteli valtimotani ja sanoi rohkaisten: "Iltapäivän ja yhden yön lepo
parantaa Teidät kokonaan; ei mitään vaaraa." Niin kävikin. Seuraavana
aamuna olin ihan terve. Ikävä kyllä, meidän täytyi samana päivänä, kuin
palasimme tältä matkalta, erota iloisesta kunnon "maantuomaristamme",
joka läksi Egyptin ja Ateenan kautta paluumatkalle kotiin. Kahdesta
yksissäolon viikosta jäi hänestä meille katoomaton muisto. Monesti me
perästäkin päin hänestä puhelimme ja suurella kaipauksella muistelimme
häntä.



IV.

Jerusalemista Tiberiakseen.


Oleskelimme kaikkiaan kymmenen päivää Jerusalemissa, jossa olimme
ehtineet hankkia ja saada monta ystävää, ja jossa meillä oli ollut
monta mieluista hetkeä muistellessa siellä kerran tapahtuneita, ainiaan
unhottumattomia tapauksia. Täytyypä tunnustaa, että se aika tavallaan
oli liian lyhyt; mutta tarkkaan käyttäen sitä saatoimme sentään edes
joinkin määrin oppia tuntemaan pääkohdat ja pääasiat tästä
merkillisestä paikasta. Koska vuodenaika, joka tosin tänä vuonna oli
erittäin suotuisa, ei sallinut kauemmin viipyä, päätimme lähteä 30 p:nä
Huhtikuuta maitse Damaskukseen. Sitä varten olimme jo edellisellä
viikolla tehneet sopimuksen ja todistajilla vahvistetun välikirjan
dragomaani Williams'in kanssa, joka oli ollut saattajanamme matkalla
Betlehemiin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon;
hän suostui rupeamaan saattajaksemme tällekin matkalle, jonka oli
arvattu kestävän 11 päivää. Määräpäivänä, joka oli keskiviikko, kävimme
aamupäivällä vielä hyvästeillä muutamien ystävien luona, ostelimme
minkä mitäkin, kirjoitimme kirjeitä omaisille kotimaahan y.m., y.m.
Vielä viimeisen kerran kävimme "pyhän haudan kirkossa", hyvästelemässä
sen paikan, joka olikin meille tullut oikein rakkaaksi; vielä kerran
astuskelimme sen monia sokkeloita, oikein juurruttaaksemme mieleen koko
sen merkillisen rakennuksen. Silloinkin oli se melkein typö tyhjä;
ainoastaan muutamat pyhiinvaeltajat siellä juuri paraillaan
laskeutuivat hyvin kunnioittavasti ja hartaasti polvilleen ja
suutelivat pyhän haudan edessä olevaa kiveä. Olivatpa tunteeni
omituisen risteilevät, kun taas läksin ja nyt ainiaaksi tästä paikasta.
-- Viime kerran söimme sitte päivällistä ystävällisen isäntä Bayerin
luona, ollaksemme valmiit pitkälle, vaivalloiselle ja vaaralliselle
matkalle. Määrähetkenä seisoi kolme satuloitua ja yksi satuloimaton
hepo Johanniittein vierasmajan rappusten edessä odottamassa.
Satulattoman hevosen selkään ladottiin ja nuoritettiin kiinni
matkakapineet, jotka olivat vähän lisäytyneet ostoksista täältä
Jerusalemista. Mekin olimme jo rappusilla valmiina nousemaan satulaan,
mutta dragomaani Williams'ia ei näkynyt. Hetkikautisen odotuksen päästä
selvisi meille, että hän ei ollut varsin tarkka ajasta, joka asia meitä
alkoi vähän huolettaa, ja monesti se pelko sitte matkalla huomattiinkin
oikeaksi. Levottomina, kun häntä ei ruvennutkaan näkymään, aloimme jo
ajatella, että hän ehkä ihan viime hetkenä pettää meidät, hän kun jo
etukäteen oli saanut puolen sovitusta summasta. Koko dragomaani-joukko
on yleensä tuttu petollisuudesta, valheellisuudesta ja säännöllisyyden
puutteesta. Heidän ammattinsa näyttää painaneen heihin jonkinlaisen
leiman tavallisimmista sen kansan synneistä, jonka keskuudessa he
ainiaan oleskelevat. Ja ystävämme Williams oli aivan ammattiveljiensä
kaltainen. Viimein hän kuitenkin tuli täysin tajuavana suuren
arvokkaisuutensa, ja pyytämättä vähintäkään anteeksi viipymistänsä
kysyi hän, olimmeko valmiit lähtemään, vaikka hän ihan selvään näki
meidän jo odottelevan häntä. Kolmen neljännestunnin viivähdyksen
jälkeen olimme sitte kaikki viimein valmiina ja pudistimme viimeisen
kerran ystävällisen majatalonisännän Bayerin kättä jäähyväisiksi
ja sydämmestämme kiitimme häntä kaikesta vaivastaan sekä
ystävällisyydestään, jota hän oli osottanut meille koko oloaikanamme
hänen kattonsa alla. Ajatus, että luultavasti emme koskaan enää tässä
elämässä saa nähdä toisiamme, teki eron tavallista vakavammaksi.
Toisessa elämässä jälleen näkemisen toivo oli sentään tässäkin
tilaisuudessa elävänä mielessäni. Olihan hänellä sama usko ja toivo,
kuin meidänkin sydämmissämme eli; hänhän eli myöskin kanssakäymisessä
saman Herran Jesuksen Kristuksen kanssa, jonka kanssa mekin joka päivä
seurustelemme. Siispä, vaikka paikan rajat nyt erottavatkin meitä,
olemme kuitenkin hengessä toistemme yhteydessä. Hän toivotti
sydämmestään ja kyynelsilmin meille onnea ja Jumalan siunausta matkalle.
Jo sitä ennen olimme itse huoneessamme langenneet polvillemme Herran,
kaikkivaltiaan ja laupiaan Isän, eteen ja palavassa rukouksessa
avanneet sydämmemme hänelle ja anoneet suojelusta, apua ja armoa
tuleviksi päiviksi, joiden arvaamattomia vaiheita vähän peljäten
läksimme kokemaan.

Damaskus-portille astuimme jalkaisin, koska ei ole varsin hauska
ratsastaa alas viettävää katua suuressa ihmistungoksessa. Kun portilla
nousin satulaan, ojensi arabialainen mies, jonka oma hevonen oikeastaan
oli, jalustimesta kiinni pitäen minulle kätensä jäähyväisiksi ja sanoi
jotakin, jota minä tosin en ymmärtänyt, vaan josta kuitenkin selvään
huomasin, että hän sydämmestään toivotti meille Jumalan siunausta
pitkälle ja monin puolin vaivaloiselle matkallemme. Sitte ratsastimme
hiljakseen eteen päin: ensinnä dragomaani pyssyineen, revolvereineen ja
patrooneineen, hänen jäljestään ystävä v. R., sitte minä ja viimeksi
"mukari", jonka asia oli hoitaa hevosia ja kuljettaa meidän
tavaroitamme. Päivä oli kirkas ja lämmin, vaikka pahin kuumuus oli
ohitse, kun kello oli jo 3 iltapuolella. Monesti vielä kääntyivät
silmämme taa päin katselemaan muistorikasta kaupunkia, jossa olimme
viettäneet viime päivät ja josta olimme saaneet niin paljon muistoja,
jotka luultavasti eivät koskaan hälvene.

Tie kävi suoraan pohjoista kohti ja oli erittäin kivinen ja
vaikeakulkuinen. Kysymys, johon en ollut vielä saanut vastausta: mistä
kaikki tuo kiven paljous on tullut, joka kaikkialla peittää maata,
nousi taas itsestään mieleeni. Että tämä maa on kerran ollut viljeltyä,
jopa hyvästikin, ehkäpä kuin kaunein puutarha, koskapa niin paljo
ihmisiä voi siellä elää, se on ilmi selvä; vaan että se nyt on
enimmissä paikoissa kivien, hiekan ja soran vallassa, sitä ei voitane
muuksi selittää kuin Jumalan kiroukseksi, joka raskaasti painaa maata
ja kansaa, joka sitä ennen vallitsi, vaan sittemmin veti päällensä
Jumalan vihan. -- Vasemmalle puolen tiestä jäi "_Syrialainen
orpohuone_" majesteetillisine tornineen, jossa olimme viettäneet niin
monta suloista hetkeä ystävällisten ihmisten seurassa. Samoin jäi
vasemmalle _Mizpa Samvil_, jossa olimme eräänä iltapäivänä käyneet.
Oikealle puolen jäivät _Öljymäki_ ja _Getsemane_. Noin tunnin kuluttua,
jonka ajan olimme vielä nähneet "taivaaseen astumisen tornin"
Öljymäeltä milloin missäkin valossa, oli oikealla puolellamme _Gibea_,
jota ei kuitenkaan juuri näkynyt. Sepä johti taas ajatukset raamattuun
ja varsinkin siihen aikaan, jolloin Israel, Jumalan kansa, sai
ensimmäisen kuninkaansa. Gibea oli aikoinaan Benjamin'in sukukunnan
kaupunkeja (Tuom. 19:14; Hos. 5:8). Siinä syntyi Saul, jonka suuri
Samuel voiteli Israelin ensimmäiseksi kuninkaaksi; se oli myöskin hänen
hallituskaupunkinansa (1 Sam. 10:26; 15:34; 23:19). Tämän kaupungin
asujamet antoivat kerran muille sukukunnille aihetta hävityssotaan
Benjamin'ia vastaan, jolloin tämä kaupunki poltettiin poroksi
(Tuom. 19:20). Siinä oli myöskin temppeli (1 Sam. 10:5: 2 Sam. 21:6).
Gibea nimeen siis liittyy suuria muistoja Israelin historiasta. Nykyään
on se ainoastaan pienoinen kylä, kuten niin moni muukin ennen tärkeä
paikka "pyhässä maassa." -- Heti sen jälkeen näkyi _Er Ram_ eli
muinainen _Rama-Benjamin_, joka sijaitsee kauniilla paikalla korkealla
kunnaalla ja oli muinoin rajavarustus (1 Kun. 15:17), mutta nykyään
samoin kuin Gibeakin pieni, mitätön kylä, jossa köyhyys ja kurjuus
vallitsee. Muuten ovat näköalat näillä seuduilla hyvin avaroita, ja
laskevan auringon valossa esiintyivät ihanoina monivivahtavan
valonheijastuksen tähden, joka melkein jokaisessa silmänräpäyksessä
vaihteli.

Ratsastettuamme noin kolme tuntia huonoa kivistä tietä myöten, jolla
hevosiemme oli hyvin vaikea päästä eteen päin, saavuimme _El-Bireh'in_
edustalle, joka lienee muinainen Beeroth (kaivot), Benjamin'in
sukukuntaan kuuluva kaupunki (Jos. 9:17; 18:25; 2 Sam. 4:2; 23:37).
Se sijaitsee tien oikealla puolella olevalla kunnaalla, josta avara
näköala aukenee katsojan silmien eteen yli Juudan vuorten ja ympäröivän
seudun. Täältä voimme vielä selvästi nähdä osia Jerusalemista, kuten
esim. Öljymäen, missä "taivaaseen astumisen tornin" huippu muistuttaa
matkailijaa pyhän kaupungin läheisyydestä. Paikka on vähäinen kylä,
missä on muutamia savihökkeliä, eikä se missään suhteessa eroa muista
arabialaisista kylistä.

Vaikka se on vain kolmen tunnin matkalla Jerusalemista, pidetään hyvin
todenmukaisena, että Jesuksen vanhemmat, palatessaan pääsiäisjuhlasta
Jerusalemista 12:sta vuotiaan Jesuksen kanssa, jäivät tähän yöksi.
Kerrotaan, että Juutalaiset tavallisesti matkoilla ollessaan,
välttääksensä liiallista rasitusta, ensi päivänä kulkivat vain vähemmän
osan matkasta. Sillä tavoin totuttiin vähitellen matkan vaikeuksiin ja
vaivoihin. Ja vielä tänäkin päivänä noudatetaan päänsiallisesti samaa
tapaa, josta matkailijalle on se suuri hyöty, ett'ei hän heti väsy eikä
työlästy matkaan, joka näillä seuduin tuottaa useita vaikeuksia.
Muistellessani jo mainittua kertomusta Vapahtajan aikaisimmasta
nuoruudesta heräsi minussa uusia ajatuksia. Minusta oli kuin
ihmeellinen pyhyys olisi levinnyt yli seudun, jota ijankaikkisen
Jumalan ainokaisen Pojan pyhät jalat olivat kosketelleet. Olin hengessä
näkevinäni tuon pojan, puhtaana ja pyhänä, matkalla vanhempiensa kanssa
pyhään, suurista ja jaloista muistoista rikkaaseen kaupunkiin ja sieltä
takasin. Tutkimukseni esineenä oli luonnollisesti Luuk. 2 luku, kun me
hiljaa miettiväisinä ratsastimme ylös ja alas näitä kunnaita. Usein on
matkustavilla vieläkin tapana viipyä El-Bireh'in kylässä yötä,
erittäinkin jos on teltta mukana. Me olimme kuitenkin jo päättäneet
viettää yömme eräässä toisessa paikassa, jonne oli kahden tunnin matka.
Pelkäsimme näet ratsastuksen seuraavana päivänä liiaksi rasittavan, jos
mieli pyrkiä aina Nablukseen saakka, kuten aikomuksemme oli. Riensimme
sen vuoksi eteen päin kivisellä polulla, sillä alkoi jo hämärtää.
Aurinko oli jo k:lo kuuden jälkeen laskeumaisillaan ja ratsastaminen
pimeässä näillä seuduin ei ole ainoastaan vaarallista, vaan myöskin
vaivaloisempaa kuin päivällä. Mahdolliset päällekarkaukset ja teitten
kurjuus tekevät sen niin vaaralliseksi, eikä pimeässä ole helppo
välttää teitten epätasaisuuksia, joka seikka suuresti enentää matkan
vaivoja. Vasemmalle kädelle jäi _Ramallah'in_ kylä, minne opas tahtoi
meitä yöksi jäämään, uskotellen sen olevan meille paljon edullisempaa,
kuin yön vieton Djifnassa, minne olimme päättäneet mennä. Ennen kuin
pääsimme viimeksi mainittuun paikkaan, kuljimme vielä erään raamatussa
mainitun muistorikkaan paikan _Beth-Elin_ ohi, joka jäi vasemmalle
puolen tietä. Kartassa ei tällä enää ole nimenä Beth-El, vaan _Betin_.
Syyttä eivät ajatukseni hetkistä viihdy tapauksissa, mitkä niin
läheisesti liittyvät tähän paikkaan, joka raamatussa on saanut hyvin
etevän sijan. Betin eli Beth-El on sangen korkealla seudulla, jota
useat laaksot ympäröivät. Kaikkialla rajoittavat näköalaa vuoret.
Etelässä eivät ne kumminkaan ole korkeammat kuin, että Omar-moskean
korkeudelta Jerusalemista voi nähdä paikan. Muinainen Beth-El on
raunioina, muistuttaen meitä vain sen entisestä merkityksestä. Paikalla
oli merkitystä entis-aikoina asemansa ja lähteittensä sekä senkin
vuoksi, että Israelin esi-isät siellä usein oleskelivat. Pyhä raamattu
todistaa selvästi, että uskonsankari _Abraham_ siellä sangen usein kävi
karjaansa juottamassa. Rehevät laaksot ja vesirikkaat lähteet olivat
varmaankin houkutelleet suurta patriarkkaa siellä viipymään. Siellä,
Herran huoneessa, hiljaisuudessa seurusteli hän varmaankin Jumalan
kanssa. Todenmukaisesti Herra myöskin tässä paikassa ilmestyi hänelle
ja vahvisti häntä uskossa, jossa hän yhä enemmän ja enemmän kehittyi ja
tuli siten kaikkein sekä vanhan että uuden liiton uskovaisten isäksi.

Mutta erittäinkin patriarkka _Jakobin_ historiasta on paikka tunnettu.
Kun tämä mies, joka isältänsä Isakilta oli perinnöksi saanut lupauksen
tulevasta Messiaksesta, oli tehnyt suuren synnin, puhunut valhetta ja
pettänyt isänsä, ja hänen sen vuoksi täytyi paeta kodistansa veljensä
Esaun vihaamana, vietti hän yönsä tässä paikassa, "kun aurinko oli
laskenut." Unessa näki hän tikapuut, jotka ulottuivat maasta taivaaseen
saakka; tikapuilla liikkuivat Jumalan enkelit ylös ja alas, Herra itse
seisoi ylinnä ja sanoi: "Minä olen Herra, Abrahamin, sinun isäs,
Jumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan
minä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes on oleva niin kuin
maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjoiseen ja
etelään päin. Ja sinussa ja sinun siemenessä pitää kaikki sukukunnat
maan päällä siunatuiksi tuleman. Ja katso minä olen sinun kanssas, ja
varjelen sinua, kuhunkas ikänä joudut ja saatan sinun jälleen tälle
maalle; sillä en minä hyljää sinua siihen asti, että minä kaikki teen,
mitä minä olen sinulle puhunut." Herättyänsä täytyi Jakobin tunnustaa:
"Totisesti on Herra tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt." Äkillinen
pelko valtasi hänet, herännyt omantunnon ääni soi hänen sydämmessään,
tehdyn rikoksen paino tuntui nyt niin raskaalta ja hengessä näki hän
Herran pyhyyden. Kaikki tuo saattoi hänet huudahtamaan: "Kuinka
peljättävä on tämä paikka! ei tässä muu ole, kuin Jumalan huone ja
taivaan ovi." Pois lähtiessään pyhitti hän kiven muistopatsaaksi ja
kutsui sen paikan Beth-El'iksi. (1 Moos. 28.)

Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli Jakob viettänyt vaiherikasta
elämää, ennen kuin hän taas saapui samalle paikalle. Kun hän ensi
kerran tuli sinne, oli hän yksinäinen pakolainen ja tunsi itsensä
kaikkien hylkäämäksi, mutta toisella kerralla oli hänellä mukanansa
vaimoja, lapsia, suuri joukko palvelijoita ja karjaa. Jumala oli
täyttänyt lupauksensa, siunannut häntä runsaasti ja varjellut elämän
vaikeuksissa. Täällä hautasi hän, kuten 1 Moos. 35 kertoo, Deboran,
Rebekan imettäjän erään tammen alle, jonka hän kutsui "kyynelten
taimeksi." Täälläkin ilmestyi Jumala ja antoi hänelle toistamiseen
nimeksi Israel, täällä hän myöskin rakensi lupauksensa mukaan alttarin
Jumalalle.

Vielä mainittakoon jotakin, joka välttämättä kuuluu kertomukseemme
Beth-El'istä. Kuten tiedämme, jakaantui Salomon kuoleman jälkeen
Jumalan omaisuuden kansa kahteen valtakuntaan: Juudan ja Israelin.
Tämän jaon kautta sai Beth-El suuren merkityksen rajalinnoituksena
molempien valtakuntien välillä. Sitä paitsi pidettiin sitä paikkaa
pyhänä. Israelin kuningas, Jerobeam, rakensi sinne alttarin, valmisti
kultaisen vasikan ja vietteli kansan uhraamaan tuolle epäjumalalle,
vierottaen sen siten pois elävästä Jumalasta. Hän tahtoi estää kansaa
menemästä Jerusalemiin uhraamaan Israelin liiton Jumalalle. Eräänä
päivänä pani hän toimeen suuren uhrijuhlan Beth-El'in vasikan
kunniaksi. Juuri kun Jerobeam seisoi alttarin vieressä, aikoen sytyttää
uhria, tuli eräs Jumalan mies Juudasta. "Ja hän huusi alttaria vastaan
Herran sanan kautta ja sanoi: alttari, alttari! Näin sanoo Herra:
katso, Davidin huoneelle on syntyvä poika, Josia nimeltä: hän on
uhraava sinun päälläs korkeuden pappia, jotka sinun päälläs
suitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs. Ja hän antoi
sinä päivänä ihmeen ja sanoi: Tämä on se ihme, jonka Herra on puhunut:
katso, alttarin pitää halkeeman, ja tuhka, joka on sen päällä, pitää
hajoitettaman." Kuningas vihastuen profeetan sanoista ojensi kätensä ja
käski vangitsemaan hänet. Mutta ojennettu käsi kuivettui eikä hän sitä
enää voinut vetää takasin. Jumalan tuomio oli kohdannut häntä, joka
aikoi koskea Jumalan silmäterään. Se todisti liiton-Jumalan voimasta ja
vanhurskaudesta. Ainoastaan Jumalan miehen rukousten kautta tuli käsi
jälleen terveeksi. Se taas todisti liiton-Jumalan armosta ja
laupeudesta. Alttarille ja tuhkalle kävi, kuten Jumalan mies oli
ennustanut (1 Kun. 12:26-33. 13:1-6. 2 Kun. 23:15, 16, 20.) Itse
linnoitus ja alttari ovat nyt raunioina ja eläimet käyvät siellä
laitumella; kaikki muistuttaa jälkimaailmalle, kuinka ihmistyöt ovat
katoovaisia. Ainoastaan se, mitä Herra tekee ja puhuu, pysyy
ijankaikkisesti, ainoastaan Hänen teoillansa on ijankaikkisuuden
luonto.

Jos vielä muistamme, että Israelin suuri profeetta Elia, josta vasta
enemmän, viimeisellä matkallaan Jordanille (2 Kun. 2:23) kulki yli tuon
korkean seudun, missä Beth-El sijaitsi, läpi sitä ympäröitsevien
laaksojen, olemme mieleemme johdattaneet pääasiat siitä, mitä pyhä
raamattu kertoo Beth-El'istä ja sen merkityksestä. Kulkiessaan noilla
pyhillä seuduilla herää matkailijassa syvä tarve muistella tapahtumia,
jotka ovat vaikuttaneet Jumalan kansan elämään. Sen kautta helpottuvat
matkan vaikeudet ja katoomatoin kuva seuduista jääpi muistiin; Jumalan
kaikkivalta, vanhurskaus ja laupeus vaikuttavat sen kautta niin
valtavasti mielialaan, ettemme koskaan elämässä sitä unhota.

Äänettöminä riensimme eteen päin, jätimme Beth-Elin muistoineen
suorittaaksemme sen päivän matkamäärän. Aurinko laskeutui ja iltarusko
levitteli yli vuoriseudun punertavaa hohdettaan, joka loi esineisiin
omituisen lumousvoiman. Lukemattomissa vivahduksissa vaihtelivat värit
auringon viimeisten säteitten valaistessa vain korkeimpia paikkoja
ympärillämme. Päivän loiste heikkoni heikkonemistaan, kunnes kuun ja
tähtien kelmeä valo sen viimein voitti. Lopuksi valaisi tuona
hiljaisena iltahetkenä vaan kuu polkuamme ja ympäristö näytti meistä
niin ihmeellisen juhlalliselta ja omituiselta. Lukemattomat tähdet
kirjailivat taivaankantta ja lisäsivät pilkkinällään seudun ihanuutta.
Kuta lähemmäksi tulimme kylää, sitä tiheämmässä näkyi molemmin puolin
kivistä tietä viljeltyjä peltoja ja puita, mikä seikka oli todistuksena
asukasten uutteruudesta ja vireydestä. Ratsastaessamme alas vuoren
rinnettä näimme kaukana siellä täällä valoja tuikkavan; siellä asui
ihmisiä ja valmistivat luultavasti illallistaan päästäkseen sitten
levolle. Pyhässä maassa asukkailla on, näet, tapana mennä aikaiseen
levolle ja nousta varhain aamulla työhön. Lähellä kylää kuulimme
vasemmalla puolella tietä pienen puron lorisevan, joka teki minuun
kummallisen vaikutuksen tuona hiljaisena iltahetkenä. Mieleeni juohtui
kotimaa kohisevine koskineen, lirisevine puroineen, joita matkustaja
siellä kaikkialla kohtaa. Tultuamme ensimmäiseen asuntoon, joka oli
harvinaisen suuri, meni opas sisään kysymään yösijaa, mutta se olikin
autiona. Se kuului kauvempana kylässä olevaan luostariin, joka siellä
omisti vieläkin suuremman rakennuksen. Suuntasimme matkamme sinne
varmasti toivoen edes siellä saavamme suojaa yöksi, joka alkoi tuntua
niin kostealta ja kolkolta. Ovathan luostarit niin hyvin Palestiinassa
kuin muuallakin maailmassa yleensä tunnetut vieraanvaraisuudesta. Mutta
turhaan pyysimme yösijaa, ei edes ovea avattu vieraille, ainoastaan
eräs munkki eli palvelija avasi akkunan ja lausui äreästi muutamia
meille käsittämättömiä sanoja. Vaikea on tietää syytä tällaiseen
tylyyteen. Kenties vaikutti siihen se seikka, että me olimme
protestantteja, mutta luostari oli katoolilainen. Opas ja mukari
menivät kylään hakeakseen yösijaa muualla; me sillä välin istuimme
luostarin portailla ihanassa kuutamossa ihmetellen tähtitaivasta. Yön
viettäminen taivasalla ei tuntunutkaan niin kamalalta, kuten voisi
luulla. Mieli, ajatus oli kiintynyt suurenmoiseen luontoon, joka meitä
ympäröitsi. "Yksi yö taivasalla tuossa ihanassa luvatussa maassa,
mitäpä se! Ottihan Mob kiven pään-alaisekseen ja nukkui rauhallisesti
hätävaraisella vuoteellaan; Jumala ja Jumalan enkelit häntä suojelivat.
Voipihan meillekin käydä samalla tavalla." Niin ajattelin ainakin minä,
sydämmeni täytti pyhät ajatukset ja muistot. Ne pian keskeytti
kumminkin oppaan tuttu ääni: hän oli saanut meille yösijan erään
likellä asuvan arabialaisen luona. Tämä ystävällinen mies oli luvannut
majoittaa meidät niin mukavasti kuin mahdollista. Seurasimme opasta ja
pian olimme ensi kerran arabialaisessa tuvassa, joka eurooppalaiselle
ja erittäinkin sivistyneelle sellaiselle näyttää hyvin omituiselta.
Tutustaakseni lukijaa asuntoihin näissä kylissä, joihin matkailija
itämailla joutuu, koetan antaa jonkinlaisen kuvauksen arabialaisen
tuvasta. Siihen johti suuri ovi kartanon puolelta, missä oli
kaikellaista likaa, joista ohi töin tuskin voi kulkea. Tuvassa oli
kolme akkuna-aukkoa ilman lasia, sillä ne suljettiin yöksi ja
päivälläkin, kun aurinko kovin paahtoi, puisilla luukuilla. Lattia oli
savesta, kuten seinätkin ja katto, joka usein on kupulakinen tai
tasanen. Mitään, jota huonekaluksi voisi kutsua, ei tuvassa ole, ei
ainoata tuolia, ei sänkyä, sohvaa, pöytää eli muuta sellaista.
Uunista ei tietysti voi olla puhettakaan, onhan se tarpeetoin tässä
ilman-alassa, missä sadeaika korvaa talven. Lattialle levitetään
tavallisesti olki- eli korsimatto, jonka päällä syödään ja levätään yö.
Iltasilla valaistaan tupa jonkinlaisella öljylampulla tai kynttilällä,
jos sellaista löytyy, monessa tapauksessa istutaan pimeässä, --
ruvetaan nukkumaan, kun päivä on laskenut, päivän valjetessa noustaan
ylös ja mennään työhön. Köyhemmillä on vain yksi tupa, minne paitsi
ihmistä myöskin eläimet ja välttämättömät tarviskalut sijoitetaan.
Rikkaammilla on vähintäinkin kaksi tupaa, toisessa asuu talonväki,
toisessa palvelijat (orjat), eläimet y.m. Meidän yömajassamme, jonka
omisti eräs rikkaampi mies, oli kaksi tupaa, joista parempi annettiin
meidän käytettäväksemme. Paitsi tavallista olki- eli ruohomattoa toi
emäntä tupaan suuren joukon kauniita tyynyjä ja useita patjoja ja
peitteitä, tehdäksensä olomme niin mukavaksi kuin mahdollista. Kaikki
todisti omistajan varallisuutta. Hyvästi olisimmekin toimeen tulleet,
kun vain turkkilaisten, arabialaisten ja muitten itämaalaisten tavoin
olisimme oppineet istumaan jalat ristissä alla tai maan asukasten tavoin
tottuneet noihin monenlaisiin veren-imijöihin, jotka nyt verrattomalla
raatelemishalulla, kävivät kimppuumme. Mutta näissä suhteissa puuttui
meiltä vielä alkuperusteetkin, jonka vuoksi yömajamme mukavuuden
kannalta katsoen ei ollut liioin kehuttava. Istuimiksi asetimme
useampia tyynyjä päällekkäin ja koetimme sillä tavoin toimeen tulla,
kunnes veren-imijät alkoivat ilmoittaa läsnäoloansa. Illallisen söimme
lattialla, ja mukana olevalla veitsellä ja kahvelilla koetimme sitä
saada suuhumme niin sievästi kuin mahdollista. Maan asukkaat käyttävät
siihen tarkoitukseen tavallisesti sormiansa ja tekevät he sen
varmaankin yhtä taitavasti, kuin me syömme veitsellä ja kahvelilla.
Isäntä ja emäntä katselivat käytöstämme hämmästyneinä, kenties
surkutellen taitamattomuuttamme; luultavasti ei heillä usein ollut
sellaisia vieraita. Muitten sivistyneitten ihmisten tavoin pitivät he
velvollisuutenaan istua kanssamme tuntikaudet. Otsallaan oli emännällä
jonkinlainen diadeemi (pääside), johon kuului kaikellaisia koristeita,
ja rinnoillaan kantoi hän joukon erilaisia kauniita esineitä. Tämäkin
vahvisti meidän luuloamme, että he olivat hyvin varakkaita ja että me
vierailimme kylän rikkainten ja enin sivistyneitten ihmisten luona.
Emmekä tässä luulossamme ollenkaan pettyneet, kuten jälkeen päin saimme
kuulla. Kun tarjosin isännälle ja emännälle tupakkaa, oli ystävyyden
liitto solmittu heidän ja kutsumattomien vierasten välillä.
Todistukseksi siitä kannettiin sisään vielä useampia tyynyjä, peitteitä
ja patjoja, tahdottiin tehdä yön viettoa vielä mukavammaksi. Mutta
silloinpa lisääntyi myöskin veren-imijöitten luku ja pian olimme
kokonaan heidän vallassaan. Sillä aikaa kantoi mukari sisään kaikki
matkavehkeet, satulat y.m. hevoset jätti hän kuitenkin ulkopuolelle. --
Jonkun aikaa tulkin avulla keskusteltuamme kohteliaan talonväen kanssa,
jonka vilkasta huomiota ja osan-ottoa meidän oli onnistunut herättää,
aloimme valmistautua levolle tuolle pehmoiselle, patjoista, peitteistä
ja tyynyistä rikkaalle vuoteelle. Ensiksi ripotimme kumminkin
vuoteellemme hyönteismyrkkyä, jota ystäväni R. oli runsaasti ottanut
mukaansa. Tällä keinolla taisteli ystäväni R. matkalla aina väsymättä
veren-imijöitä vastaan. Kaikesta huolimatta eivät hyönteiset kumminkaan
suoneet rauhaa ratsastuksesta ja vaivoista väsyneille ruumiillemme.
Noin puoleksi tunniksi poistuivat ne luotamme, peljäten myrkkyä, jota
olimme ympärillemme sirotelleet, mutta pianpa ne siihenkin tottuivat ja
nyt ei auttanut muu kuin turha taistelu noita vihollisia vastaan, jotka
eivät pitkään aikaan suoneet meille vähääkään rauhaa. Viimein väsymys
sai voiton ja me nukuimme hetkiseksi, mutta jo aikaisin, ennen kuin
aurinko säteillään ehti valaista seutua, heräsimme rientääksemme taas
kohti uusia kohtaloita, näkemään uusia, tuntemattomia seutuja, jolloin
uudet tapahtumat, uudet muistot herättävät uusia ajatuksia ja tunteita.

Herättyäni juohtui mieleeni, että olihan nyt toukokuun 1 päivä. Heti
olin ajatuksissani kotona, mistä en vielä ollut tietoja saanut. Kuinka
erilaisissa olosuhteissa olinkaan nyt kuin kotimaassani tänä päivänä.
Siellä vaelsivat ylioppilaat valkoiset lakit päässä Alppilaan tai
Kaisaniemeen. Oli kuin ylioppilaslaulu olisi soinut korvissani; olin
näkevinäni tuon ihmispaljouden: siinä varmaankin monta tuttavaani,
jotka nyt seuraten nnorisojoukkoa, vaelsivat tervehtimään kevättä,
sanomaan kesää tervetulleeksi. Mutta -- ei ollut aikaa heittäytyä
näiden mielikuvitusten valtaan; meillä oli suoritettavana vähintäinkin
8 tunnin matka, jos mieli saapua seuraavaan lepopaikkaan. Oli sen
vuoksi välttämätöntä lähteä tielle niin aikaiseen kuin mahdollista.
Lähteissämme vahvistimme voimiamme kahdella kupilla kakaota ja kahdella
keittämättömällä munalla. Ennen kello viittä olimme jo satulalla. Ihana
ja viileä aamu-ilma virkisti meitä suuresti ja olimme iloisella
mielellä. Lauloimme lauluja Jumalan kunniaksi, kiittäen häntä siitä,
että niin ihmeellisesti oli meitä eteen päin auttanut. Puolen tunnin
perästä saavuimme erääseen kylään, nimellä Yebrud. Ulkopuolella sitä
oli hautauspaikka, jossa kasvoi ääretön joukko valkoisia lempikukkia.
Opas kertoi asukasten näillä kukilla ja niiden mehulla parantavan
silmätauteja. Kuta edemmäksi tulimme, sitä rikkaammalta näytti
kasvullisuus. Kaikkialla oli viljeltyjä ketoja ja kaikenlaisia ihania
puita. Kaikki teki meihin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Tähän asti
olimme matkustaneet läpi kolkkojen, viljattomien, metsättömien
seutujen, nyt oli luonto ympärillämme ikään kuin kokonaan muuttunut.
Nyt voimme ihmetellä laaksoja, joissa kasvoi toisissa öljy, toisissa
viikunapuita. Kaikkialla nautti silmä vihannasta, ihanasta luonnosta.
Tie oli tosin monin paikoin kivistä ja epätasaista, usein saimme kulkea
jalkaisin ja taluttaa hevosiamme. Kuta pohjoisemmaksi tulimme, sitä
rehevämpänä esiintyi kasvullisuus, sitä vihannampana luonto. Täällähän
juuri oli raja muinaiselle Efraimin sukukunnalle, josta sanottiin:
"Josef on hedelmällisen puun oksa, tuore hedelmäpuu lähteen tykönä,
jonka oksat nousevat yli muurin. On kuitenkin hänen joutsensa vahvana
pysyvä ja nopsat hänen käsivartensa. Kaikkein väkevimmän kädestä
Jakobista, häneltä, Israelin paimenelta ja kalliolta, siis Jumalalta,
joka sinua on auttava, siltä kaikkivaltiaalta, joka sinua on siunaava,
tulkoon sinulle taivaan siunaus ylhäältä ja syvyyden siunaus alhaalta,
kuin myös nisäin ja kohtuin siunaus. Sinun isäs siunaukset olkoot minun
isäni siunauksia voimallisemmat: ne ylettykööt hamaan ijäisten
kukkulain ihanuuteen; ne tulkoot Josefin pään yli, Nasirin päälaelle
veljeksistä." (1 Moos. 49:22, 24-26). Tuo siunaus ei ole vieläkään
täydellisesti hävinnyt, vaan ilmestyy se siellä täällä, joskin
kirouksen tuomio vuosisatoja on ikeellään sortanut hänen
jälkeläisiänsä, joka sai siunauksen.

Sen jälkeen herätti huomiotamme tuo n.k. "_ryövärien lähde_" (Ain
Haramîje), eräs kallioon hakattu lähde vasemmalla puolen tietä. Me
pysähytimme hevosemme, sillä ystäväni R. tahtoi maistaa lähteen vettä,
jota hän sitten kehuikin erittäin raittiiksi ja hyvänmakuiseksi. Se,
joka ei ole matkustanut näillä seuduin, voipi tuskin mielessään
kuvailla, kuinka suloisten vaikutusten alaisena retkeilijä on noina
raittiina aamuhetkinä, jolloin ilma on viileänä vielä eikä aurinko ole
noussut niin korkealle, että sen säteet tekisivät kuumuuden
sietämättömäksi ja rasittavaksi. Joka laaksossa on kätkeyneenä vähäinen
maailma. Oi jos ihminen voisi johtaa mieleensä kaikki muinaiset
tapahtumat noissa laaksoissa, jos saisi tietää kaiken, mitä on puhuttu
noitten lähteitten vieressä, missä omaisuuden kansan jäsenet kauvan,
hyvin kauvan sitten juottivat karjaansa! Kaikkialla tarjoovat suuret
puut viileää varjoansa väsyneelle matkustajalle, ne ovat kuin ystäviä,
joiden vieraanvaraisuuden myöhään unhottaa. Suuret tutut nimet
raamatusta juohtuvat mieleen, sellaiset kuin Samuel, Debora, Elia y.m.
ja heidän elämäntyönsä esiintyy elävänä etehemme. Ne ovat nimiä, jotka
maailma mielellään tahtoo unhottaa, mutta elämäntyöt, joihin ne
kuuluvat, ovat Jumalan armontaloudessa paljosisältöisiä.

Kappaleen matkaa edempänä sijaitsee muinainen _Silo_, jota nykyään
kutsutaan _Selun'iksi_. Se on oikealla puolen tiestä, siis itään päin.
Matkustajilla on usein tapana poiketa tähän paikkaan, mutta meistä ei
siihen ollut mitään syytä. Sillä voimmehan me muutenkin muistella tämän
paikan merkitystä. Se oli aikoinaan Efraim'in sukukunnan hallussa ja
oli liiton arkilla ensin paikkansa siellä. Sodassa filistealaisia
vastaan sen kumminkin tästä säilöpaikasta anastivat pakanain voittoisat
laumat. Todistuksen majassa, joka Josuan ajoista Eli'n aikaan asti oli
täällä Silossa, jakoivat Israelin lapset luvatun maan arvalla eri
heimokuntien kesken (Jos. 18). Tässä kaupungissa eleli myös pappi Eli,
joka kuullessaan, että Jumalan arkki oli ryöstetty ja hänen molemmat
poikansa tapetut, lankesi maahan taakse päin istuimelta ja kuoli
(1 Sam. 4). Silon temppeliin vei hurskas kansa pienokaisen
äskensyntyneen poikansa Samuelin, pyhittääksensä tämän kaikeksi
elin-ajaksi Herralle, joka oli lahjoittanut hänelle lapsen, jota hän
niin sydämmellisesti oli rukoillut. Hurskaasta, yksinkertaisesta lapsen
sydämmestä lähti tuo hänen rukouksensa, jota vieläkin voimme pitää
mallirukouksena (1 Sam. 1, 2). Kun valtakunta jaettiin kahteen osaan,
tuli ilo kuulumaan Israelin valtakuntaan (1 Kun. 11:29; 14:2). Se
sijaitsee jotenkin ylhäällä vuoriseudussa, mutta ei sanota paikan
olevan erittäin kauniin. Muuten onkin se nykyään vaan pieni,
vähäpätöinen kylä, jossa asuu arabialaisia ja beduiineja.

Ratsastettuamme herkeämättä neljä tuntia, pysähdyimme tien vieressä
olevaan vähäiseen kylään, nimeltä _Lubban_, jossa oli rikasvetinen
lähde. Kuumuus ja ratsastus olivat saattaneet hevoisemme aika
janoisiksi niin, että ripein askelin syöksyivät lähteelle.
Dragomaanimme huomautti, että kylässä matkustajat tavallisesti viipyvät
aterioimassa; tätä varten olikin siellä varpukatolla varustettu pieni
vaja, jonka lattialla olkimatto oli levitettynä, mitä ei koskaan saa
puuttua. Mekin levitimme lattialle matkapeitteemme ja panimme
matkatyynyjä pään-alaiseksi nauttiaksemme hetken lepoa, joka olisi
ollut hyvinkin tarpeellista tuon rasittavan ratsastuksen jälkeen, johon
emme edes olleet vielä oikein tottuneet. Huone olisi ollut hyvinkin
sopiva tuohon tarkoitukseen, koska siellä vallitsi miellyttävä viileys;
mutta lukemattomat kärpäset, jotka siihen vuoden-aikaan ovat oikeana
maanvaivana niillä seuduin, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruoka
maittoi hyvinkin, vaikk'eivät laitokset täälläkään olleet suurenmoisia
eivätkä vaihtelevia. Pysyväisenä ruokalajina matkallamme olivat munat;
joskus saimme sentään ostaa kanan tai kyyhkyläisen; ei siis juuri
ruokalajia vaihdeltu. Heti k:lo 11 jälkeen suoriuduimme taasen
matkalle. Kulku kävi suoraan muinaista Sikem'iä, nykyistä Nablusta
kohti. Tien laadusta en voi muuta sanoa kuin, että se on väliin hyvää
ja väliin hyvinkin huonoa. Mutta kaikkialla huomaa kasvullisuuden
enenevän ja kylienkin luvun kasvavan todistukseksi, että maanlaatu on
näillä seuduin parempaa. Kuta enemmän kello lähestyi kahtatoista, sitä
sietämättömämmäksi kävi kuumuus. Niin helteisessä ilmassa emme olleet
tähän saakka olleetkaan. Päässämme oli Jerusalemista ostettu
korkkihattu, mutta sittenkin tuntui kärsimättömän lämpöseltä;
tuskanhiki vieri otsalta. Oli vaikeata, mahdotontakin suojata itseään
auringon säteiltä, jotka tunkeutuivat polttavina läpi kaiken. Eivät
puutkaan voineet suoda meille varjoa, sillä aurinko oli korkeimmillaan
ja sen säteet lankesivat melkein pystysuoraan päällemme. Olimme sitä
paitse jotenkin lavealla kentällä, jossa ei siis juuri monta puuta
ollutkaan. Etäällä näkyi kylä, jonne kulkuamme suuntasimme. Aluksi
luulin sen olevan mahdollisesti määräpaikkamme, koska korkea vuori,
jonka otaksuin olevan Garizim, näytti olevan aivan kylän vieressä.
Luulossani erehdyin suuresti; raskaan matkamme perille emme vielä isoon
aikaan tosiaan voineet päästä. Lisäksi vaivasi minua kovasti jano, joka
näin kuumassa ilman-alassa on vaikeimpia tuskia, joiden rasitettavaksi
ihminen voi joutua. Tulin taasen ajatelleeksi Vapahtajan sanoja: "Kuka
ikänä juottaa yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla
ainoastaan, opetuslapsen nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen
pidä palkata oleman." Eikä meitä ainoastaan janottanut vaan alkoi
hirveästi väsyttääkin; jäsenetkin kävivät niin aroiksi, että jo alkoi
tuntua ratsastaminen taakalta, vieläpä sietämättömältä taakalta.
Useampia kertoja kysyin dragomaanilta, emmekö jo pian saavu edes
Jakob'in kaivolle, jonka tiesin olevan vaan hiukan matkaa Nabluksesta.
"Pian, pian", kuului aina vastaukseksi, mutta tämä "pian" kesti minusta
liian kauan.

Olimme jo sen korkean vuoren juurella, jonka etäältä olimme nähneet, ja
dragomaani ilmoitti sen olevan Garizim. Kaksi tietä oli valittavanamme
tullaksemme kaupunkiin: toinen kulkee suoraan vuoren yli, toinen taas
sen vieritse Jakobin kaivon ohi ja on vähän pitempi edellistä.
Luonnollisesti valitsimme jälkimmäisen, koska halusimme nähdä tuon
merkillisen kaivon, vähän huoahtaa sen vierellä ja virkistykseksi juoda
sen "eloisaa vettä." Mieleemme ja sydämmeemme oli syvästi painuneena
tuo kaunis ja opettavainen kertomus Jesuksen keskustelusta Samarian
vaimon kanssa Jakob'in kaivolla. Kertomus tuosta heidän kohtauksestaan
on ihanimpia evankeelisessa historiassa. Kaivolle kulkiessamme
palautinkin muistiini tämän kertomuksen eri kohdat. Varmaankin oli
Herra Jesus kulkenut opetuslapsinensa juuri samaa tietä, jota me nyt
tulimme, kun hän aikoi Judeasta Galileaan. Saman lavean, polttavan
lakeuden poikki, jonka juuri olimme jättäneet, oli hän tullut päivän
kuumimpana aikana, nim. k:lo 12, koska sanotaan, että hän "liki
kuudetta hetkeä" tuli Jakobin kaivolle. Matkasta väsyneenä istahti hän
levähtämään tuon vilvastuttavan, eloisan veden luo. Sillä välin
käväsivät opetuslapset läheisessä kaupungissa ostamassa ruokaa. Kun he
olivat poissa ja Jesus istui siellä yksinänsä, tuli eräs Samarian vaimo
vettä ammentamaan. Jesus alkoi puhella hänen kanssaan. Väsymyksestä
välittämättä oli ihmiskunnan Vapahtaja nyt, kuten aina, kun tilaisuus
tarjoutui, valmis johtamaan syntisraukkoja autuuden tietoon, antamaan
heille ijankaikkisen elämän vettä. "Anna minun juodakseni", sanoi Jesus
vaimolle. Mutta vaimopa ei heti täytäkään hänen pyyntöänsä, vaan
viitaten siihen vihamielisyyteen, joka vallitsi juutalaisten ja
samarialaisten välillä, ja siihen ylenkatseeseen, jolla edelliset
kohtelivat jälkimmäisiä, lausui: "Kuinka sinä minulta juoda tahdot,
joka olet juutalainen, ja minä olen samarialainen?" Jesus, joka
rajattomasti rakastaa ihmisraukkoja, tarjoo nyt vaimolle, joka ei tahdo
antaa hänelle edes Jakobin kaivon vettä juoda, elämän vettä s.o.
Jumalan armahtavaa armoa, joka yksin sammuttaa sielumme
ijankaikkisuuden-janon. Ennen kuin vaimo kumminkin voi tätä vettä
juoda, täytyy hänen tuntea janoavansa, tuntea hengellistä janoa. Tätä
herättää Jesus paljastamalla hänelle hänen syntinsä ja syvän
lankeemuksensa. Hän tuo salatun asian päivän valoon ja osottaa olevansa
profeetta, joka voi nähdä peitetytkin synnit. Tämä seikka sekä
Vapahtajan puhe tuosta merkillisestä vedestä, joka sammuttaa janon
ijankaikkisesti, saivat vaimon vakuutetuksi siitä, että hän oli
tekemisissä profeetan kanssa; sen tähden sanookin hän: "Herra, minä
näen, että sinä olet profeetta." Ja tämän keksittyään alkaa hän kysellä
Jesukselta ylevämpiä asioita; tuo salassa, sydämmen syvyydessä
uinaileva tarve oli herännyt. Ijankaikkisuuden jano polttaa tätäkin
synnin ja hengellisen li'an syvälti haavoittamaa ja tahraamaa sydäntä.
Vaimo alkaa puhua rukouksesta, jumalanpalveluksesta, jonka suhteen hän
oli erhetyksessä, josta ainoastaan Hän voi päästää, joka oli taivaasta
tullut ilmoittamaan Isän pyhää neuvoa ja tahtoa meidän autuudestamme.
Hyvä, että hän kääntyi luottaen Jesuksen puoleen, sillä ainoastaan
siten voi hän saada vastauksen ja selvikettä syntisille muuten
selviämättömiin, tajuamattomiin kysymyksiin. "Meidän isämme ovat tällä
vuorella (Garizim'illa) kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte:
Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltaman." Tällä tavoin
esittää hän suoraan, mitä tietää Jumalan palveluksesta, päästäkseen
selvemmälle ja saadakseen enemmän tietoja tästä tärkeästä kysymyksestä.
Hän saakin. Jesus sanoo: "Vaimo, usko minua: se aika tulee, ettette
tällä vuorella ettekä Jerusalemissa Isää rukoile. Ette tiedä, mitä te
rukoilette, mutta me tiedämme, mitä me rukoilemme; sillä autuus on
juutalaisista. Mutta hetki tulee, ja jo nyt on, että totiset rukoilijat
rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä Isä tahtoo myös
senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on henki, ja jotka häntä
rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman."
Näiden yksinkertaisen ja samalla syvämielisten sanojen johdosta vastaa
vaimo "Minä tiedän, että Messias on tuleva, joka kutsutaan Kristus:
koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki." Hän tietää siis
Messiaksestakin, ja näistä sanoista kentiesi voimme huomata hänen
aavistaneen, että mies, jonka kanssa hän puheli, oli juuri tuo Messias,
jolta hän odotti tietoja kaikesta, mikä vielä oli salattua ja
peitettyä. Samoin kuin salama, joka äkkiarvaamatta kirkastaa synkän
pilvitaivaan, paljastaa valollaan esineet, selkenee hänellekin totuus,
kun Jesus sanoo: "Minä olen se, joka sinun kanssas puhun." Mutta nyt,
kun opetuslapset palasivat kaupungista ruokavaroineen, ei vaimolla enää
ollut aikaa viipyä. Hän jätti vesiastiansa ja kiiruhti kaupunkiin
levittämään tietoa tuosta merkillisestä miehestä, jonka hän oli
tavannut kaivolla. "Tulkaat katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi
kaikki, mitä minä tehnyt olen: olleeko hän Kristus?" Suuri joukko
kaupunkilaisia noudattikin hänen kehoitustaan ja läksivät katsomaan.
Ihmisjoukkoja toisensa perästä kiiruhti Jakobin kaivolle; he eivät
menneet kumminkaan juomaan sitä vettä, joka ainoastaan hetkeksi
sammuttaa janon, vaan elämän vettä, jota oli niissä sanoissa, jotka
tulvivat tuon lähteen luona istuvan miehen suusta. He löysivät lähteen,
josta todella eloisaa, oikeata elämän vettä pulppusi. Vielä hämärtäessä
istui Jesus kaivolla tuo kuunteleva joukko ympärillään. Jäipä hän
pyynnöstä kahdeksikin päiväksi heidän kaupunkiinsa täyttämään Isän
tahtoa, joka oli hänet lähettänyt. Ja useat uskoivat häneen vaimon
puheen tähden; mutta vielä useammat sen tähden, että he itse kuulivat
ja tiesivät, että hän oli totisesti Kristus, maailman Vapahtaja. --
Sydän ja ajatukset näihin tapahtumiin suunnattuina me saavuimme perin
väsyneinä ja janoisina tuolle kaipaamallemme kaivolle, josta toivoimme
virkistäytyvämme. Toivo petti kumminkin kokonaan, sillä, vaikka kaivo
oli 25 metriä (84 jalkaa) syvä, ei siinä kumminkaan ollut vettä.
Lähellä sitä tapasimme erään fransiskaani-munkin, joka ystävällisesti
tarjoutui opastamaan meitä kaivolle, joka on muutamia askelia tiestä,
heti vuoren jyrkänteen alapuolella. Tämä ystävällisyys näytti lähtevän
toivosta saada meiltä vähän rahaa palkkioksi. Kaivon yli on rakennettu
kurjannäköinen, rikkinäinen pieni kivirakennus, joka kentiesi on
aikoinaan ollut jollekulle pyhimykselle pyhitetty.

Kaivo itse on syvemmällä rakennuksen alla. Ystäväni R. astui heti
munkin avulla alas, toivoen saavansa sieltä vettä, ja olin minäkin
juuri aikeissa ryhtyä tähän vaivaloiseen yritykseen; mutta kun
huomasin, ett'ei vettä ollut lainkaan saatavissa, luovuin aikeestani,
koska muutenkin voin selvästi nähdä kaivon ympyriäisen aukon. Muutamia
pikku kiviä pudottelimme sinne saadaksemme tietää, oliko se syvä. Ja
omasta kokemuksestani voin todistaa, että se tosiaan, kuten vaimokin
Jesukselle sanoi, on hyvin syvä, koska viipyi useita silmänräpäyksiä,
ennen, kuin kuulimme pudottamamme kiven paiskahtavan pohjaa vasten,
joka tuntui olevan lujaa kalliota. Heti kaivon ulkopuolella näkee
oikealla puolen laveita vainioita, joiden takana voi erottaa kaksi
kylää, joista toinen lienee muinainen _Sikar_, nykyinen _Askar_, josta
äskettäin mainitsemamme vaimo oli tullut kaivolle vettä noutamaan.
Katsellessani näitä kenttiä, joilla nytkin hiljaisen tuulen tuudittama
vilja kypsyi leikattavaksi, muistui ehdottomasti mieleeni, että nämät
varmaankin olivat ne vainiot, joilla kypsynyt vilja odotti leikkaajia
silloin, kun Vapahtaja puhui tässä opetuslapsilleen ja vaimolle. Kenttä
muistuttaa myös sitä tapausta, kun Jakob'in pojat paimensivat laumaansa
ja myivät veljensä Josef'in, joka sittemmin oleskeli Egyptissä (1 Moos.
37:12-36).

Olimme siis pettyneet odottaessamme saavamme virkistävää vettä. Janon
ja ylellisen ponnistuksen väsyttäminä käännyimme lähintä kaupunkia
kohti, joka oli noin 1/2 tunnin matkan päässä. Emme enää viivytelleet
tarkemmin katsellaksemme Josef'in hautaa, joka on muutaman minuutin
matkan päässä pohjoiseen Jakob'in kaivosta. Se on vähäinen
neliskulmainen valkeaksi sivuttu rakennus, joka muistuttaa
muhammettilaista rakennustapaa. Todennäköistä on ja niin oletetaankin,
että tämä on sama paikka, johon Josefin, Jakobin pojan, luut
asetettiin, kun Israelin lapset olivat tuoneet ne Egyptistä luvattuun
maahan. Kuolinvuoteellaan antoi, näet, Josef Israelin lapsille käskyn:
"Jumala on totisesti teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä"
(Moos. 50:25). "Ja Josefin luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet
Egyptistä, hautasivat he Sikemiin, siihen pellon kappaleeseen, kuin
Jakob osti Hemorin, Sikemin isän, lapsilta sadalla penningillä. Ja se
tuli Josefin lasten perinnöksi" (Jos. 24:32).

Kaupunkiin matkustaessa jää Garizim'in vuori vasemmalle ja Ebal-vuori
oikealle. Kaupunki, jonka nykyinen nimi on _Nablus_, muinoin oli se
_Sikem_, sijaitsee näiden korkeiden vuorien välillä vesirikkaassa ja
hedelmällisessä laaksossa, jossa joka suunnalla on puu- ja
hedelmätarhoja silmää viehättämässä. Kun ratsastimme kaupunkiin,
kuljimme ensin ohi erään sotilaskasarmin, jonka vieressä ulkopuolella
on rikasvetinen lähde. Aioimme ensin kulkea kasarmin puolelta lähdettä,
mutta eräs sotilashenkilö tuli uhkaavin liikkein käskemään meitä
ajamaan toista tietä kaupunkiin. Kaupunkiin tulijaan tekevät nuo
rehevät öljy-, viikuna-, ja oranssipuutarhat, jotka seppeleen tavoin
ympäröivät sitä, oikein hurmaavan vaikutuksen. Joka taholla näkee
moskeoita kupukattoineen ja minareetteineen. Moskeoita lienee luvultaan
5. Kaupungin asukasluku nousnee noin 13-14 tuhanteen, joiden joukossa
on muutamia satoja kristittyjä ja noin 150 samarialaista, jotka ovat
jäännöksiä siitä kansasta, joka jo muinoin asui tässä pyhän maan
osassa. Muut asujamet ovat muhammettilaisia; löytyypä joitakuita
juutalaisiakin. Kaupunki on myös erään pashan asuntopaikkana.
Villakauppansa ja silkkitehtaidensa tähden on Nabluksella suuri
merkitys: lähinnä Jerusalemia on se maan sisäosassa olevista tärkein.
Vilkkaan kaupan sekä viljavien ja vesirikkaiden lähiseutujen avulla
ovat sen asujamet päässeet oikein hyvään varallisuustilaan. Näytti
ainakin siltä, kuin köyhyys ei täällä olisi ollut niin silmiinpistävä,
kuin monella muulla seudulla. Kokonaista kaksikymmentä lähdettä
sanottiin löytyvän kaupungin alueella ja porinaa kuuluikin joka
taholta, minne vain kääntyi. Asukkaiden ei siis tarvitse koota
sadevettä säiliöihin, kuten Judeassa. Ratsastaessamme englantilaiseen
lähetyshuoneistoon, jonne Jerusalemissa tapaamamme saksalainen
lähetyssaarnaaja F. oli kutsunut meitä asumaan, kuljimme ohi
hautausmaan, joka sijaitsi kaupungin luoteisessa laidassa. Tämä
muistutti meille siitä levosta, johon ne ovat tulleet, jotka ovat
Herrassa nukkuneet. Puitten ja yrttitarhain viehättävä tuoksu muistutti
elosta ja kukoistuksesta tässä elämässä ja nuo meluavat, reuhaavat
ihmisjoukot taasen, jotka karsain silmin katselivat meitä, siitä
levottomuudesta, joka vallitsee tässä maailmassa. Tuntui tosiaan oikein
suloiselta astua lähetyshuoneeseen, jonka yksikerroksisessa
kivirakennuksessa täkäläisellä seurakunnalla on kirkkonsakin. Huoneiden
sisustus oli yksinkertainen, mutta kauneuden aistia osottava. Saimme
taasen nähdä pöytiä, tuolia, sohvia ja sänkyjä, niin kuin sivistyneessä
Euroopassa. Täällähän olimme saavat rauhassa levätä seuraavana yönä. O,
mikä ero edellisen yösijamme ja tämän välillä! Ehdottomasti tulimme
tehneeksi vertauksia, vaikka se olikin aivan tarpeetonta.
Lähetyssaarnaajan rouva, jolle meillä oli mukanamme kirje hänen
mieheltään, joka oli vielä jäänyt Jerusalemiin, otti meidät vastaan
oikein harvinaisen ystävällisesti, eikä hän ainoastaan sanoin osottanut
ystävällisyyttään, vaan myöskin työssä ja toimessa. Hän tunsi hyvin
sikäläiset olosuhteet, vuosikymmeniä kun oli jo elänyt niissä, ja
arvasi heti, että jano ja väsymys rasitti meitä. Sen tähden valmisti
hän paikalla kylmästä vedestä, sokerista ja sitruunamehusta suloista
limonaadia ja tekipä heti vuoteenkin, johon saimme asettua lepäämään.
Kaikki sujui häneltä hiljaan ja tyynesti, mutta kumminkin huolekkaasti.
Hän osottautui tosikristityksi, joka on tottunut palvelemaan muita
Herransa tähden.

Hetkisen levähdettyämme lähdimme tarkemmin katselemaan kaupunkia ja sen
ympäristöä. Itse kaupungissa ei ole juuri mitään huomattavaa:
rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaita ja likaisia, kuten tavallista
itämailla. Kaikesta huomaa, että runsaasti on sillä jo ikää. Kerta
kävellessämme kaupungilla, poikkesimme basaariinkin, joka yleensä on
itämaalaisille lempipaikka, mutta Nabluksessa ei kumminkaan ollut
suuressa arvossa. Jotenkin kevyesti puettu lapsijoukko ympärillämme
pysähdyimme erään basaarissa olevan lähteen reunalle, jossa oli
runsaasti vettä. Meidän siinä seisoessamme ammensi lähteestä eräs mies
vettä nahkasäkkiinsä, sitte tuli toinen, joka kaikkien nähtävissä otti
kylvyn ammeessa, vähintäkään välittämättä katselijalaumasta, joka
seisoi lähteen vierellä. Kaikki näytti käyvän aivan luonnollisesti:
samaa vettä, jota käytettiin ammeessa huuhtelemaan lian ruumiista,
samaa vettä vietiin nahkasäkeissä kotiin juomavedeksi. Puhtaudesta ei
täällä näytetty muutenkaan juuri suurta huolta pitävän.

Kaupungin ympäristö herättää eloon paljon muistoja muinaisilta ajoilta
ja tekee pysyväisen vaikutuksen matkustajaan. _Garizim'in_ ja _Ebal'in_
vuoret kohoavat jyrkästi taivasta kohti kaupungin molemmin puolin.
Molempien nimet pakottavat jokaisen ehdottomasti ajattelemaan aikoja
sitten vierineitä tapauksia. Samassa laaksossa, näet, jossa nykyinen
Nablus on, sijaitsi muinoin Sikem'in kaupunki. Luokaamme hetkeksi
katseemme kaupungin muinaisuuteen, ennen kuin jätämme sen. Raamattu
antaa siitä ihmeen selvän kuvan. Paikan historia ulottuu Abraham'in,
tuon suuren uskonsankarin, aikoihin saakka. Herran käskystä oli tämä
jättänyt Mesopotamian lähteäksensä sille maalle, jonka Herra oli
hänelle osottava. Hän vaelsikin "hamaan Sikem'in paikkakuntaan, Moren
lakeuteen asti" (1 Moos. 12:6). Siellä näkyi Herra Abraham'ille ja
antoi hänelle merkillisen lupauksen: "Sinun siemenelles annan minä
tämän maan." Tämän ilmestyksen johdosta rakensi Abraham alttarinkin
Herralle.

Sittemmin mainitaan Sikem'iä pyhässä historiassa, kun kerrotaan, että
patriarkka Jakob palatessaan maanpaosta Mesopotamiasta "tuli
rauhoitettuna siihen kaupungin Sikem, joka on Kanaan maalla, ja
sijoitti itsensä kaupungin kohdalle." Hänkin "rakensi sinne alttarin ja
rukoili väkevätä Israelin Jumalan nimeä" (1 Moos. 33:18, 20.)

Tärkein tapahtuma Sikem'in historiassa on epäilemättä kumminkin se,
josta kerrotaan Moos. 27 ja Josuan kirjan 8:30-34. Edellisessä paikassa
kerrotaan, kuinka Herra Mooseksen välityksellä käski, että Israelin
kansa, mentyään Jordan'in ylitse pyhään maahan, kokoontuisi juuri tähän
laaksoon, ja että puolet sukukunnista nousisi Garizim'in vuorelle ja
toinen puoli Ebal'ille. Näillä vuorilla seisoen saisivat he kuulla
Herran käskyt ja kiellot ja vahvistaa ne sanoen: amen. Jälkimmäisessä
raamatunkohdassa mainitaan, että "Josua rakensi Herralle, Israelin
Jumalalle, alttarin Ebalin vuorella, niin kuin Mooses, Herran
palvelija, Israelin lapsille käskenyt oli, niin kuin Mooseksen
lakikirjassa kirjoitettu on. Ja he uhrasivat Herralle sen päällä
polttouhria ja kiitos-uhria. Ja hän kirjoitti siellä kiviin sen lain
muodon, jonka Mooses Israelin lapsille kirjoittanut oli. Ja koko Israel
heidän vanhempainsa, päämiestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat
molemmilta puolin arkin tykönä pappein Leviitain edessä, jotka
kantoivat Herran liiton arkkia, niin muukalaiset kuin kotonakin
syntyneet, puoli heistä Grifim'in (Garizim'in) vuoren kohdalla ja
toinen puoli Ebal'in vuoren kohdalla, niin kuin Mooses, Herran
palvelija, käskenyt oli, ensisti siunaamaan Israelin kansaa. Sitte
kuulutti hän kaikki lain sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen
jälkeen, kuin kirjoitettu on lakikirjassa." Tuo hetki mahtoi tosiaan
tuntua sanomattoman suurenmoiselta kansasta, joka oli juuri
valloittamassa maata, jonka Herra oli luvannut heidän isilleen, heille
ja heidän jälkeläisilleen. Molemmista joukoista kajahti yksimielinen
"amen", johon kaiku vastasi kummastakin vuoresta, jotka ikään kuin
sisarukset toinen toisensa vieressä kohosivat kohti korkeutta. --
Sivumennen olkoon tässä mainittuna, että Garizim'in vuorelta (870
metriä korkea), joka on hiukan korkeampi kuin Ebal, on lavea näköala:
idässä kohoaa Gilead'in vuori, pohjoisessa Ebal ja Hermon, lännessä
pilkottaa Välimeren pinta.

Sikem'in historiasta voisin vielä esittää verisen kertomuksen kuningas
Abimelek'istä (Tuom. 9:6) ja mainita jotakin valtakunnan jakamisesta
Salomon poikien, Rehabeam'in ja Jerobeam'in välillä (1 Kun. 12), mutta
edelläkerrottukin jo riittää huomauttamaan meitä, ett'ei tällä
kaupungilla ollut niinkään vähäpätöinen asema siihen aikaan, kuin
Israel, Jumalan omaisuudenkansa, sijoittui Kaanaan maahan.

Ohimennen mainitsin jo, että kaupungin nykyisten asukkaiden joukossa on
myöskin jätteitä vanhoista samarialaisista. Jokaiselle niillä tienoin
matkustavalle ovat ne vielä nytkin merkillisiä ilmiöitä. Heidän
historiansa ulottuu kauvas entisiin aikoihin. Koskapa se vaimo, jonka
keskusteluista Jesuksen kanssa Jakob'in kaivolla äsken kerroin,
kuului niihin, tahdon mainita jotakin heidän alkuperästään ja
omituisuuksistaan.

Erityisenä kansana ovat samarialaiset olleet siitä ajasta asti, kun
Assyrian kuningas Sargon II (vv. 722-705 e.Kr.) heti valtaistuimelle
noustuaan valloitti Samarian ja siirsi suuren joukon muukalaisia sinne.
Nämät siirtolaiset lainasivat osaksi maahan jääneiden israelilaisten
uskonnon; he sekoittivat kumminkin siihen pakanallisia arveluja, tapoja
ja muotoja. Heidän uskontonsa oli siis juutalaisuuden ja pakanuuden
sekoitusta; itse kansakin muuttui sekakansaksi, sitten kun maahan
muuttaneet siirtolaiset alkoivat solmia avioliittoja alkuasukasten
kanssa. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös epäjumaliansa pakanain
tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat." (2 Kun. 17:24, 33.) Heidän
keskuudessaan toimi kyllä juutalaisia pappeja, ja nämät opettivat
heitä palvelemaan yhtä ainoata Jumalaa, mutta pakanallista
epäjumalanpalvelusta ei voitu sittenkään kokonaan karsia pois. He
hyväksyivät vaan Mooseksen kirjaa ja muutamia ulkonaisia juutalaisten
tapoja. Jumalanpalveluspaikakseen päättivät he Garizim'in vuoren, kuten
selvästi huomaa vaimon puheesta Vapahtajalle. Kun juutalaiset palasivat
Babel'in vankeudesta, eivät he tahtoneet lainkaan seurustella
samarialaisten kanssa, koska he pelkäsivät omaankin uskontoonsa
tunkeutuvan jotakin pakanallista ja tahtoivat kaikin mokomin säilyttää
itsensä ja jumalanpalveluksensa niin puhtaina ja saastumattomina
kuin mahdollista. He asettuivat täydelliselle vastustuskannalle
samarialaisten suhteen ja osottivat tämän kantansa jo Jerusalem'in
temppeliä rakennettaessa. Samarialaiset tarjoutuivat, näet, auttamaan
tässä työssä, mutta saivat kieltävän vastauksen. Sanballât'in johdolla
koettivat samarialaiset väkivallalla estääkin Jerusalem'in muurien
tekemistä (noin 440 e.Kr.). Kun ei heidän sallittu yhtyä rakentamaan
temppeliä Jerusalem'iin, lienevät he juuri tästä syystä rakentaneet
Garizim'in vuorelle pyhäkön, jonka sittemmin Johannes Hyrkanus hävitti
vuonna 129 e.Kr. Kiivaana pysyi vihamielisyys juutalaisten ja
samarialaisten välillä Kristuksen aikoihin asti. Sanaa "samarialainen",
käyttivät juutalaiset pilkkanimenä, kuten selvästi näkyy Joh. 8:48. --
Huolimatta ankarista vainoomisista ovat samarialaiset kumminkin
pysyneet erityisenä uskonnollisena lahkokuntana meidän aikoihimme
asti. Vähääkään ei sentään löytyne tämän lahkon jäseniä
muualla kuin Nabluksessa, jossa heillä on oma synagoogansa
 elijumalanpalvelushuoneensa. He ovat ankaria monoteistejä
(yhdenjumalanpalvelijoita) ja kuvainpalveluksen vihaajia, Uskovat hyviä
ja pahoja henkiä olevan olemassa, kuolleiden nousevan ylös ja
Messiaksen ilmestyvän 6000 vuoden kuluttua maailman luomisesta.
Viettävätpä he juutalaisten sabbatia ja muita juutalaisia juhlapäiviä,
muiden muassa pääsiäisjuhlaa uhraten pääsiäslampaan Garizim'in
vuorella, sitä uhratessa lienevät juhlamenot hyvin omituisia, ja
uhraamisenkin sanotaan käyvän niin raamatunmukaisesti kuin mahdollista.
Me olisimme kyllä olleet tilaisuudessa näkemään näitä juhlamenoja,
jos olisimme viivähtäneet seuraavan päivän Nabluksessa, sillä
pääsiäislammas piti teurastettaman juuri saman päivän illalla, jonka
aamuna me lähdimme kaupungista matkoihimme. Me emme luulleet voivamme
lykätä lähtöämme kokonaista päivää eteen päin, Me tahdoimme viettää
levollisina sunnuntain Nazaret'issa, sittemmin kumminkin kaduimme tätä
seikkaa, kun huomasimme, että olisimme kyllä erityisittä ponnistuksitta
ennättäneet sunnuntai-aamuksi Nazaret'iin. -- Mainittakoon
samarialaisista vielä, että heillä on myös sakramenttina
ympärileikkaaminen ja että heidän keskuudessaan on sallittu naida
kahdesti, siinä tapauksessa, ett'ei ensimmäisessä avioliitossa ole
ollut lapsia. Ylimmäisen papin virka on perinnöllinen. Heidän
huostassaan väitetään olevan viiden Mooseksen kirjan vanhimman
käsikirjoituksen. Professori Orelli mainitsee kirjassaan "pyhässä
maassa", että hänen onnistui saada nähdäkin tämä käsikirjoitus.

Tuossa kestiystävällisessä lähetyshuoneessa olimme saaneet levätä yömme
tyynesti ja nauttineet rauhaa, jota kyllä jo olimme kaivanneetkin. Sen
tähden olimmekin erittäin kiitollisia isäntäväellemme, kun seuraavana
aamuna k:lo 8 lähdimme matkalle. Sinä päivänä oli meidän vaan 7 tuntia
ratsastettava. Olimme jo ratsastaneet noin kaksi tuntia ohi useiden
kylien, kuten Râfidian, Savâtan, Bêt Ufênin, Bêt Ilan, ja seudulla,
joka enimmiten oli hyvin viljeltyä ja jossa kaikkialla näki runsaasti
puita, kun edessämme korkealla kummulla kohousi muinainen pääkaupunki,
Samaria, eli nykyinen Sebastije, josta näkee lavealti ympäröiville
seuduille. Neljännestunniksi pysähdyimme sinne, oppiaksemme tuntemaan
tätä paikkaa, joka historiallisessa suhteessa on tärkeäarvoinen.
Nykyään on se vaan pieni kurjannäköinen kylä, jossa elelee noin 300
asukasta. Ne ovat muukalaisia kohtaan hyvin ilkeitä, jonka tähden
täytyykin olla varoillaan seurustellessa heidän kanssaan. He myyvät
mielellään "vanhanaikuisia" kaluja ja rahoja ja vaativat niistä
hyvinkin kalliita hintoja. Mutta varallaan saa hyvin olla, sillä he
saattavat pitemmittä mutkitta ryöstääkin matkustajan. Tuo mainitsemani
prof. Orelli kertoo eräästä tällaisesta epämiellyttävästä tapahtumasta
hänen käydessään kylässä. Me puolestamme emme lainkaan ryhtyneet
kauppoihin heidän kanssaan. Mitään muuta mainittavaa ei tässä paikassa
ole, kuin ristiretkien aikuisen kristityn Johannes-kirkon jäännökset ja
niiden vieressä muhammettilainen moskea. Nykyinen Sebastije ei olekaan
aivan samalla paikalla, kuin muinainen Samaria. Kun olimme kulkeneet
kylästä vähän matkaa, näimme vasemmalla puolen rivin korkeita pylväitä,
jotka selvään osottivat, että muinainen Samaria oli ollut sillä
paikalla, siis vuoren huipulla. Pylväiden luku on nykyään 15; ne
todistavat vieläkin jälkimaailmalle, että kaupunki, joka tässä uljaili,
oli suuri ja mahtava. Muitakin raunioita on täällä herättämässä
matkailijan huomiota. Katsellessaan näitä muhkeiden rakennusten ja
taideteosten jätteitä juohtuu epäilemättä matkustajan mieleen tuo
ennustus, jonka profeetta Mika lausui juuri tästä kaupungista: "Minä
teen Samarian kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja
vieritän hänen kivensä laaksoon, ja särjen perustukseen asti maahan.
Kaikki heidän epäjumalansa pitää rikottaman, ja kaikki heidän paikkansa
tulella poltettaman, ja minä hävitän kaikki heidän kuvansa; sillä ne
ovat porton palkasta kootut; sen tähden pitää heidän jälleen porton
palkaksi tuleman." (Mika 1:6, 7.) Ei kukaan, joka vaan on käynyt sillä
vuorella, jolla Samaria on sijainnut, ja hiljalleen astuskellut sen
alapuolella olevaan laaksoon, voi kieltää, että tämä ennustus on käynyt
sanasta sanaan toteen. Herra on totuutta harrastava sanoissaan,
tuomioissaan ja teoissaan; synnin täytyy saada ansaittu palkkansa, kun
koston hetki on tullut.

Suuria muistoja liittyy Samarian nimeen; paljon synnin tekojakin
saastuttaa sitä. Katsaus kaupungin historiaan saattaa meidät siitä
vakuutetuksi.

Kaupungin perustamisesta kerrotaan 1 Kun. 16:23, 24 seuraavaa: "Assan
Juudan kuninkaan ensimmäisenä vuonna neljättäkymmentä oli Omri Israelin
kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi Tirzassa kuusi
ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren kahdella
hopeasentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin, kun hän
rakensi, Semerin, vuoren herran, nimellä Samariaksi." Tuo Omri, joka
kaupungin perusti, oli kumminkin jumalaton mies, joka "teki pahaa
Herran edessä." Suurenmoisesti, muhkeasti elettiin kaupungissa,
ylellisyydellä ei ollut mitään rajoja. Ei missään muualla, kuin tuossa
kaupungissa, jonka asemakin oli paljon ihanampi, kuin Jerusalemin,
ollut niin paljon tilaisuutta silmäin pyyntöön, lihan himoon ja elämän
koreuteen, siellä kun, näet, oli suurenmoisia palatsia ja epäjumalain
temppelejä. Sattuvammin, kuin profeetta Jesaia 28:1, ei voi kuvata
kaupunkia ja sen elämää. Hän sanoo: "Voi sitä ylpeätä juopuneitten
kruunua Efraim'ista (Samariaa), jonka kaunis kunnia on pudonnut
kukkainen, joka on ylemmäisellä puolella lihavata laaksoa, jossa he
viinasta hoipertelevat." Voimakkaammin ei voi sen häviötä ja kukistusta
ennustaa, kuin sama profeetta heti seuraavissa sanoissa: "Katso, väkevä
ja voimallinen Herralta, niin kuin raesade, niin kuin vahingollinen
tuuli, niin kuin vesimyrsky, joka väkevästi lankee, pitää väkivallalla
maahan päästettämän, että juopuneitten ylpiä kruunu Efraim'ista
jaloilla tallataan. Ja ne hänen kunniansa kaunistuksen pudonneet
kukkaiset, jotka lihavata laaksoa ylemmäisellä puolella ovat, pitää
tuleman niin kuin se, joka varhain suvella kypsyy, jonka joku nähtyänsä
ja käsillä pidellessänsä syö." Eikä ainoastaan Jesaia vaan profeetat
Amos ja Hoseakin ovat lausuneet tästä kaupungista tuomitsevia sanoja,
ja heidän sanojensa totuuden todistavat jälkimaailmalle raunioina
makaavat kaupungit. Tämän kaupungin historiaan liittyy läheisesti tuon
surullisesti kuuluisan Ahab'in, Omrin pojan ja seuraajan, elämäntoimi.
Tämä Ahab nai Sidon'issa pakanallisen kuninkaan tyttären, Isebel'in,
joka toi mukanaan Israelin kansan keskuuteen Baalinpalveluksen. Tälle
epäjumalalle rakennettiin temppeli ja alttari Samariaan (1 Kun. 16:31,
32.) Vaikeata on nyt enään tarkemmin määrätä, missä tämä temppeli
sijaitsi.

Monta kertaa piiritettiin tätä kaupunkia. Jo kuningas Ahab'in aikana
kokosi Benhadad, Syrian kuningas, kaikki sotaväkensä piirittämään
Samariaa, ja häneen yhtyivät kaksineljättäkymmentä kuningasta.
Ihmeellisesti pelasti Herra kaupungin kumminkin sillä kerralla.
Kukistuksen aika ei ollut silloin vielä tullut (1 Kun. 20.) Tässä
kaupungissa oleskeli silloin taas, kun sitä toista kertaa piiritettiin
ja kovat ajat koittivat, suuri profeetta Elisa, Elian seuraaja. 2 kun.
6 ja 7 mukaan sai kaupunki silloinkin kokea Jumalan laupeutta. Lopulta
kumminkin, kun synninmitta oli kukullaan, ja Jumalan hyvyyttä,
armahtavaisuutta, pitkämielisyyttä ja armoa halveksittiin, koitti
kaupungille samoin kuin koko kansallekin häviön päivä. Assyrian
kuningas Sargon II valloitti ja hävitti kaupungin vuonna 722 ennen
Kristusta. Tosin se sittemmin rakennettiin uudelleen, mutta toisen
vuosisadan lopulla e.Kr. hävitti sen perinpohjin Johannes Hyrkanus.
Vuonna 63 e.Kr. joutui Samarian maakunta roomalaisten haltuun, ja
entisen pääkaupungin linnoitti uudestaan roomalainen sotapäällikkö
Gabinius. Keisari Augustus antoi tämän pääkaupungin vuonna 30 e.Kr.
lahjaksi Herodes suurelle, joka antajaa kunnioittaakseen kutsui sen
Sebastijeksi ja kaunisti komeilla rakennuksilla. Mutta vaikka hän
sijoittikin sinne suuren sotajoukon, ei se enää entiseen mahtavuuteensa
kohonnut; naapurikaupunki Nablus pääsi, näet, voitolle. Kuudennelle
vuosisadalle saakka j.Kr. oli Sebastijessa piispanistuin. Perustivatpa
ristiretkeläisetkin näille seuduin hiippakunnan, mutta se ei kumminkaan
kauvan pystyssä pysynyt.

Tämän kaupungin historia todistaa siis Jumalan armosta ja laupeudesta,
mutta toiselta puolen osottaa se myös, että ankaria ovat ne tuomiot,
joiden alaisiksi synti ja vääryys saattavat. Jumalan sanan totuus
esiintyy taas tähänkin paikkaan nähden niin selvänä, ett'ei yhdenkään
pitäisi sitä epäillä.

Me jätimme Samarian kukkulan ja ratsastimme eteen päin määrättyä
päämäärää kohden. Yhä ihanammaksi muuttui seutu ja runsaammalta näytti
kasvillisuus; me saavuimme viljaville paikoille, joissa lähteet ja
lorisevat ojat kostuttivat maata. Milloin kuljimme vuorien rinteitä
ylös, milloin kulki tiemme alhaalla laaksoissa, joissa vilja
tähkäpäisenä aaltoili, jopa joskus hedelmöivänäkin. Siellä täällä näkyi
arabialaiskyliä ihanien, rehevien puitten välistä, jotka ympäröivät
vuorten rinteitä. Seutu kuului muinoin Efraimin sukukuntaan; patriarkka
Jakob'in siunaus lepää vielä jossain määrin siinä. Päästyämme yhdelle
näistä vuorista, sitten kun olimme puolentoista tuntia ratsastaneet,
näimme etäällä suuren, Hermon'in valkoisen huipun, joka koko
komeudessaan näytti olevan aivan lähellä, vaikka me olimme siitä
ainakin kolmen päivän matkan päässä. Ilman selkeyden tähden näyttää
kaikki olevan hyvin lähellä. Erään Djeba nimisen kylän läheisyydessä
pysäytimme hevosemme, siinä kun oli runsasvetinen lähde, josta raikasta
vettä viehättävästi kumpueli, ja suuret viikunapuut, joita oli
kokonainen metsistö, tarjosivat suloista suojaa paahtavan auringon
helteeltä. Paikka oli aivan kuin matkustavaisia varten valmistettu
suurus- ja leposijaksi. Vatsan vaatimukset ja väsymys alkoivatkin jo
hyvinkin tuntua. Ihanammassa ruokasalissa olen tuskin milloinkaan
syönyt, kuin tässä lorisevan lähteen reunalla suuren viikunapuun alla,
jonka sakeat oksat antoivat runsaasti siimestä meille kaikille. Ensin
tuo hyvänmakuinen kahvi, jota emme juoneet tavallisista pienistä
kupeista, vaan suurista läkkimitoista, ja sitten ruoka vahvisti ja
virvotti ruumiin ja sielun voimia. Aterioidessamme kokoontui vähitellen
ympärillemme joukko pieniä kauniita poikalapsia, jotka tietysti kaikki
kerjäsivät "bachschisch." Pojat nauroivat hyvin ivallisesti, kun
katselivat meidän syömistapaamme, ja heidän silmäyksensä meidän
laitoksiimme ilmaisivat ilman pyytämättäkin, että he toivoivat niistä
saavansa vähän maistaa. Hetki sen jälkeen saapui myös muutamia
täys'ikäisiä miehiä, ja heidän ohessa vanha vaimo, joka näytteli meille
hyvin muodostettua saviastiaansa. Hän kertoi, että samoja saviastioita,
joista hän oli tuonut yhden näytteille, kuljetetaan aina Stambul'iin
(Konstantinopoliin) asti, jossa hän itsekin sanoi kerran käyneensä.
Lipeämpikielistä vaimoa en ole juuri milloinkaan tavannut: puheen
ainetta ei häneltä puuttunut silmänräpäykseksikään koko aikana, kun
viivyimme viikunapuun alla. Hänen puhelunsa loppui, niin kuin
ennakoltakin voi arvata, kerjäämällä meiltä rahaa. Kerjääminen on
helmasynti, josta ei juuri kukaan ole vapaa tässä maassa. Yksin pienet
lapsetkin, jotka tuskin vielä osaavat sanoa "isä" ja "äiti", ymmärtävät
kerjätä; he kurottavat pienen, likaisen kätensä ja sopertavat, vaikka
tosin suurella vaivalla ja epäselvästi, sanan "bachschisch."

Hyvin tarvitsemamme lepoaika oli päättynyt ja me jätimme paikan,
vaikk'emme ilman kaipuutta; sillä raikkaan veden juonti ja puitten
siimes olivat suuresti virkistäneet meitä ja sulostuttaneet silmiämme
ja mieliämme. Ilomielisinä pitkitimme matkaamme näillä ihanilla
seuduilla, joilla viljarikkaat pellot todistavat maan olevan voimakasta
ja asukkaiden uutteria. Me kuljimme sitten, pysähtymättä sivu monien
paikkojen, joista mainittakoon _Dotan_, joka raamatullisessa suhteessa
ansaitsee huomiota. Siellähän Herra prof. Elisan pyynnöstä löi
syrialaiset sokeudella, näiden ollessa sodassa Samariaa vastaan
(2 Kun. 6), ja teki siten uuden ihmeen sekä ilmoitti kaikkivaltansa ja
laupeutensa. Samalla paikalla, joka sijaitsee ahtaassa vuorensolassa,
tapasi Josef veljensä paimentamassa karjaa, kun hän isänsä käskystä
meni heitä katsomaan, ja siellä hänen veljensä myivät hänet
ismaililaisille, jotka veivät hänet Egyptiin (1 Moos. 37).

Ennen kuin olimme saapuneet seuraavaan majapaikkaan, alkoivat
"dragomaani" ja "mukari" riidellä keskenänsä, kumpanenko kahdesta
edessä olevasta tiestä olisi oikea ja suorin. Riita päättyi siten, että
dragomaani, jota me seurasimme, ratsasti yhtä ja mukari toista tietä.
Ja nyt alkoi kilpailu, kumpanenko heistä ennättäisi ensin kylään. Pian
selvisi nyt, samoin kuin monesti ennen ja jälkeen, että mukari, tuo
vanha Muhammed, joka lukemattomia kertoja oli kulkenut tätä tietä, oli
oikeassa. Vaikk'ei hän luullaksemme sanottavasti rientänyt, saapui hän
kylään ennen meitä, jotka kaikin voimin hätyytimme hevosiamme
kiirehtimään. Suuresti olimme me kumminkin voitolla siten, että meidän
kulkemamme tie meni läpi ihanien maisemien, pitkin miellyttävää
laaksoa, jossa avautui näkyviimme monta kaunista näköalaa ja puutkin
tarjosivat runsasta siimestä.

Ollessamme vielä vähän matkan päässä _Djennin'in_ kylästä, johon
aijoimme seuraavaksi yöksi, huomasimme jo etäältä sellaisia puita,
joita emme vielä tähän asti matkallamme olleet nähneet, nim. palmuja
sakeine, kummallisine latvoineen. Paikan nimi oli En-Gannim siihen
aikaan, kun Israelin lapset omistivat maan. Se kuului Isaskar'in
sukukuntaan, ja oli tunnettu suuresta hedelmällisyydestään (Jos. 19:21;
21:29; 1 Moos. 49:15). Että paikka nytkin on hedelmällinen ja sen
ohessa vesirikas, huomaa helposti katsellessa ympäristöä, jossa lähteet
ja ihanat puutarhat viehättävät matkustajan silmää. Kylässä on noin
kolme tuhatta asujanta, joista suurin osa on muhammettilaisia, joilla
on ainakin kaksi moskeaa, toinen suurempi ja toinen pienempi.

Illalla, kun aurinko oli laskenut ja täysikuu kelmeällä valollaan
valaisi kauniin iltataivaan, menimme lähemmin tarkastamaan paikkaa ja
kansan tapoja. Sitä ennen olimme hankkineet itsellemme yösijaksi
yksinkertaisen savimajan, joka suuruudeltaan ei voinut vertoja vetää
sille huoneelle, joka meillä oli Djifnassa. Iltakävelyllämme kylän
likaisilla kujilla olimme tilaisuudessa tarkastamaan kansan käyntiä
moskeassa. Kaikki miehet olivat saapuneet kotiin päivän töistä ja
valmistautuivat menemään levolle. Mutta sitä ennen piti heidän
toimittaa iltarukouksensa moskeassa, joka sijaitsi kylän toisessa
syrjässä. Me seurasimme heitä aina moskean sisäänkäytävän luoksi.
Sisäänpääsy moskeaan oli meiltä kielletty. Esikartanossa pesivät kaikki
itsensä suuressa lähteessä, jonka jälkeen he menivät itse pyhäkköön ja
yhdistyivät siellä iltarukoukseen, joka kesti noin kaksikymmentä
minuuttia. Iloisina ja laskein keskenänsä leikkiä palasivat he sieltä
suurissa joukoissa illalliselle, joka odotti heitä kodissa. Verrattoman
ahneesti he syöksyivät ruoan kimppuun: yksikään ei ollut, näet,
syönyt eikä juonut, sitten kun aurinko nousi aamusella. Ramadan,
muhammettilaisten paaston-aika, joka kestää kokonaisen kuukauden, oli
alkanut lauvantaina Huhtikuun 19 p:nä k:lo 6 illalla. Silloin ei ole
kenenkään lupa syödä, juoda eikä polttaa tupakkaa auringon ollessa
taivaalla. Illallinen kesti, niin sanoaksemme, aamuun asti. Yön
käyttävät he paaston-aikana tavallisesti samalla tavalla kuin päivän
muina kuukausina. Läpi koko yön kuulimme hirmuista metelöimistä,
puhetta ja laulua, joka teki sen vaikutuksen, ett'ei meille tullut uni
silmään. Paitsi tavallisia veren-imijöitä, oli nyt tullut häiriötä
lisäämään tuo metelöiminen, joka teki nukkumisen mahdottomaksi. Mitään
pelkoa emme sentään tunteneet, vaikka huoneen ovea ei voitu lukita.
Varmuuden vuoksi annoimme tosin dragomaanin, kaikki puolustus-aseet
vieressään, maata aivan oven alla; mutta, jos jokin vaara olisi
uhannut, olisi hän ollut viimeinen meitä puolustamassa, sillä hän
makasi huolimatta kaikista elävistä niin sikeessä kuin kaikkein
parhaammassa vuoteessa ainakin. Hän oli varmaankin tottunut näihin
yövieraisiin; ne eivät näyttäneet häiritsevän häntä vähintäkään. --
Joka vaan pääsee arabialaisen majaan, hänen ei yleensä tarvitse peljätä
päällekarkausta. Arabialaisten kesken on, näet, vieraanvaraisuus hyvin
korkeassa arvossa. Vaikkakin olisit joku hänen vihollisistansa, niin,
kun sinun vaan on onnistunut päästä hänen kattonsa alle, pitää hän
velvollisuutenansa suojella sinua kaikesta vaarasta. Vieraanvaraisuus
on syvään juurtunut hänen sydämmeensä, se on yksi hänen uskontonsa
kauneimmista ohjeista, jota vastaan hyvin harvoin rikotaan. Sen tähden
voipikin muukalainen arabialaisen halvan katon suojassa turvallisesti
heittäytyä levolle, jos hän vain muuten voipi nauttia sitä.

Lauvantaina 3 p. Toukokuuta lähdimme liikkeelle hyvin aikaisin.
Satulaan istuessa oli mieli alakuloinen ja ruumis väsynyt: yö kun oli
ollut levoton ja uneton. Ainoa mikä antoi jonkinlaista lohdutusta, oli
toivo vielä sinä päivänä päästä _Nazaret'iin_, jossa arvelimme saavamme
levähtää ei ainoastaan seuraavan yön, vaan vieläpä koko sunnuntainkin.

Djennin'in kylän jätettyämme saavuimme pian Palestiinan suurimmalle
lakeudelle. Kysymykseemme, mikä sen nimi on, saimme dragomaanilta
vastaukseksi, että se on _Jesreel'in lakeus_ eli, niin kuin maan
asukkaat sitä nyt kutsuvat, _Merdsch ibn Amir_. Kutsutaan sitä
raamatussa vielä _Esdrelon'iksi_ ja _Megiddoksi_. Sitä ympäröivät
koillisessa Galilean maakunta, idässä pikku-Hermon ja Gilboan vuoret,
joitten takana, Jordanin toisella puolella, häämöttää Gilead'in vuori,
lännessä taasen Karmel ja etelässä ja lounaassa _Efraim'in
vuoriselänne. Ainakin neljä tuntia kuluu lakeuden poikki ratsastaessa.
Se on kauttaaltaan hyvin viljavaa. Molemmin puolin tietä rehottavat
vainiot, joilla vilja parhaallaan hedelmöi. Silmämme kohtaa kaikkialla
kyliä, joissa asuu toimeliasta, ahkeraa kansaa. Tähän tasankoon liittyy
suuria historiallisia muistoja sekä muinaisilta että uudemmilta
ajoilta. Syystä voipi sanoa, että se on ollut Palestiinan
tappelukenttä. Se on aikojen vaihdellessa saanut olla sotatantereena,
ja siinä on taisteltu monta mainiota taistelua, joissa verta on
vuotanut virtanaan.

Jo "tuomarien aikana" mainitaan tätä tasankoa sotatantereena. Siellä
asuivat kananealaiset, jotka suurine sotavoimineen ja rautavaunuineen
olivat israelilaisten vaarallisia vihollisia. Jos. 17:16 sanotaan:
"Kananealaisilla, jotka asuvat maan laaksoissa, on rautavaunut, ja
Beth-Sean'in asuvaisilla ja hänen tyttärillänsä, ja Jesreelin laaksossa
asuvaisilla." Eräällä näiden kananealaisten kuninkaista, nimeltä Jabin,
joka asui Hazor'issa, oli Sissera niminen sotapäällikkö; tämä asui
Haroset-Gojim'issa ja vaivasi Israelin lapsia kaksikymmentä vuotta,
koska he olivat tehneet pahaa Herran edessä. Debora profetissa, joka
silloin oli Israelin tuomarina, määräsi, Herran käskystä, Barak'in
kymmenen tuhannen miehen kanssa menemään Tabor'in vuorelle ja sieltä
käsin hyökkäämään Sisseraa vastaan. Siinä syntyi tappelu, verta
virtasi, ja Israel voitti taistelussa, jonka jälkeen Debora ja Barak
veisasivat Jumalan kunniaksi tuon ihanan kiitosvirren, joka vielä on
luettavana Tuomar. K. 5 l.

Sen jälkeen kun israelilaiset olivat voittaneet kananealaiset, tunkeusi
kansoja idästä, jotka taas kovasti vaivasivat heitä; midianilaisia ja
amalekilaisia ne olivat. Nämä menettelivät niin hurjasti, että
hävittivät viljankin, joka kasvoi vainiolla. Niitä villejä joukkoja
vastaan, jotka olivat asettautuneet Jesreelin laaksoon, meni Gideon
johtaen valittua joukkoaan ja voitti midianilaiset kovan tappelun
jälkeen (Tuom. K. 6, 7 l.). Ja samalla paikalla voitti David
amalekilaiset (1 Sam. K. 30 l.) Mainitulla tasangolla voittivat
filistealaiset onnettoman Saul kuninkaan. Epätoivoisena asemastaan
lopetti mies parka itsensä syöksyen miekkaansa, sitten kun aseenkantaja
oli kieltäytynyt pistämästä häntä kuoliaaksi (1 Sam. K. 31.) Siellä
kuoli Juudan valtakunnan kuningas Ahasia Jehun pahasti haavoittamana
(2 Kuning. 9:27.) Siellä sai myös juutalaisten kuningas Josia kuolin
haavan tappelussa farao Nekoa vastaan. Myöskin roomalaisten ja
ristiretkien ajalta tietää historia monesta tappelusta tällä
tasangolla. Ja uudemman ajan historia kertoo ranskalaisten Napoleon
Bonaparten ja Kleber'in johtamina Huhtik. 16 p. 1799 siellä voittaneen
monivertaisesti suuremman turkkilaisen sotajoukon. "Tälle tasangolle
ovat siis juutalaiset, pakanat, saraseenit, kristityt ristiretkeilijät
ja antikristilliset ranskalaiset, egyptiläiset, persialaiset,
drusilaiset, turkkilaiset ja arabialaiset, siis sotilaita kaikista
taivaan kannen alla asuvista kansoista, asettaneet telttansa ja nähneet
sotalippunsa Taborin ja Hermonin kasteen kostuttamina." (Clark).

Tämän tasangon reunalla oli Nabot'in viinitarha, jota julma Isebel niin
kovasti halusi, että hän, voidakseen tyydyttää himoaan, tahrasi kätensä
Nabotin viattomalla verellä. Siellä oli Ahabin ja Isebelin huvilinna
(1 Kuning. 21), jossa Jumalan tuomio hirmuisena kohtasi Isebel'iä
tämän ja monen muun julman työn ja epäjumalten palvelemisen tähden
(2 Kun. 9.)

Sekä raamattu että historia antaa siis kaikkina aikoina jokaiselle,
mutta erittäinkin matkustajalle, aihetta viipymään ajatuksineen tällä
tasangolla. Tuntui kummalliselta kulkea juuri niillä paikoilla, missä
koko kansojen ja niin monen yksityisen henkilön kohtalo on ratkaistu
miekka kädessä, missä Israelin Jumala, Kaikkivaltias, ihmisten
vihamielin ja katkerina verta vuodattaessa, on johtanut taistelevien
kohtalon. Nykyään on hiljaista tasangolla: ratsastaessamme sen poikki
näimme ainoastaan muutamia henkilöitä, jotka joko matkustivat
päinvastaiseen suuntaan kuin me tai toimielivat maatöitä. Omituista oli
nähdä, miten kivetöntä maa on tällä tasangolla; ja missä paikoin se ei
ole viljeltyä, siinä kasvaa korkeata ruohoa. Itse ratsastus kävi
joutuun, koska emme lainkaan kohdanneet noita Palestiinassa niin
tavallisia vastuksia. Mutta eipä sittenkään tasanko näyttänyt tahtovan
ikinä loppua. Pieni-Hermon ja Tabor jäivät oikealle, kun vihdoinkin
lähestyimme sen laitaa. Jo loitolla näkyi valkeita kattoja, joiden
oppaamme sanoi kuuluvan Nazaret'in taloihin. Sen kaupungin asema on
todella omituinen; se on rakennettu vuorelle, eikä sitä kumminkaan
matkustajan silmä juuri näe. Ihmeellinen tunne valloitti minut, kun
aloimme nousta vuorelle, jolla kaupunki sijaitsee. Ajatukset ja
kuvittelut, jotka minulla lapsuuteni ensi hetkistä saakka oli ollut
Nazaret'ista, alkoivat käydä yhä selvemmiksi. Nouseminen kävi hitaasti,
kun vuori oli niin jyrkkä ja kivinen, että hevostemme oli vaikea
suoriutua. Auringon säteet pilvettömältä taivaalta nekin puolestaan
vaikuttivat, että väsymys ja jano rupesivat minua kovasti vaivaamaan.
Sen tähden hartaasti toivoinkin lepoa ja virvotusta. Kuuma auringon
paiste keskellä päivää ja kuuden tunnin ratsastus tekivät koko ruumiin
hirveän araksi. Mutta siitä huolimatta oli mieli avoinna ulkoa päin
tuleville vaikutuksille. Halumme, kerran saada astua tähän kaupunkiin,
oli nyt tyydytetty, eikä vaivojemme palkka ollutkaan vähäinen. Olihan
Jesus maan päällä vaeltaessaan niin monta, monta kertaa jaloillaan
polkenut tätä samaa vuorta, jota myöten me nyt hitaasti ratsastimme.
Itse kaupunki on siveän ja kauniin neitosen kaltainen, joka on jäänyt
yksin asumaan. Sen asema korkeiden vuorten keskellä ja kumminkin niin
piilossa ihmisten katseilta on valtava. Kaunis, suuremmoinen Tabor,
jolla tammimetsää kasvaa, kohoaa siitä vaan puolentoista tunnin matkan
päässä, ikään kuin erakko tasangolla.

Ensimmäinen huolemme kaupunkiin tultua, jossa sanotaan olevan 3 tai 4
tuhatta asukasta, suurimmaksi osaksi kristityitä, oli yömajan
hankkiminen. Mutta siinäpä jouduimme pulaan. Olimme toivoneet saavamme
asua sikäläisessä fransiskaani-luostarissa, vaan se oli mahdotonta, kun
kaikki paikat olivat täynnä englantilaisia ja ranskalaisia
pyhiinvaeltajia, joita päivää ennen oli tullut kaupunkiin noin 500.

Päivystäjänä oleva munkki, joka sujuvasti puhui saksaa, otti meidät
ystävällisesti vastaan ja vei vierasmajaan, jossa hän varsin
kohteliaasti tarjosi meille hyvää viiniä, joka suuresti virkisti meitä;
mutta asuntoa hän ei sanonut voivansa antaa meille. Kenties oli syy
hänen epäävään käytökseensä meitä kohtaan osaksi siinä, että olimme
protestantteja. Kaikki majatalot kaupungissa olivat täpötäynnä. Ensi
silmänräpäyksessä arvelimme, pitäisikö vielä samana päivänä ratsastaa
Tabor'ille; mutta pelkäsimme, että siellä voisi käydä samalla tavalla,
sillä meille kerrottiin, että sinnekin oli saapunut sadottain
pyhiinvaeltajia. Ja miten oli siinä tapauksessa käypä pyhälepomme
Nazaret'issa, josta jo edeltäkäsin niin paljon olimme iloinneet.
Vihdoin onnistui meidän saada majaa englantilaisen lähetyssaarnaajan
asunnossa, jonka ovet meille ystävällisesti avattiin, vaikka hän itse
sillä kertaa oli matkoilla. Iloisina siitä, ettemme tarvinneet jäädä
taivasalle seuraavaksi yöksi ja päiväksi, asettausimme hänen
vierashuoneeseensa niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat. Syötyämme
yksinkertaisen atrian nautimme hetkisen lepoa, kunnes päivän kuumin
aika oli ohi. Jälkeen puolenpäivän teimme pitkän kävelyretken
ympäristön vuorille. Länteen päin kaupungista, aivan sen läheisyydessä,
kohoaapi eräs jotenkin jyrkkä vuori. Tämän me valitsimme ensimmäisen
vaelluksemme päämääräksi emmekä katuneet tätä valintaa, sillä näköalat
siitä juuri ovat mitä laajimpia ja kauneimpia koko "pyhässä maassa."

Vuoren kukkulalla oli muutamia puolitekoisia kivirakennuksia; niissä
asui eräs mies kolmen tyttärensä kanssa, jotka ystävällisesti
tarjosivat meille istuimia ja kukkasia. Mies oli, jos oikein ymmärsimme
häntä, kristitty arabialainen, joka oli jäänyt leskeksi ja eli yhdessä
kolmen tyttärensä kanssa, jotka näyttivät miellyttäviltä ja
ystävällisiltä naisilta. Hän kertoi meille olleensa 20 vuotta
kristittynä ja asettauneensa asumaan tälle kukkulalle, että alati saisi
nauttia yksinäisyyttä ja olla piilossa muilta. Aivan luonnollista on,
että muukalaisia kumminkin usein on käynyt ja käypi heidän yksinäisessä
asunnossaan. Se kai lienee ollut syynä siihen, että kaikilla talon
asukkailla oli niin hieno, sujuva käytös, kun vierasvaraisuuden
harjottaminen tuli kysymykseen.

Meidän aikamme meni kumminkin enimmästi katsellessa ihanoita, laajoja
näköaloja, joiden joukossa Välimeri ja Karmel etunenässä vetivät
huomiomme puoleensa. Parin viikon kuluttua näimme täältä taas tuon
meren, jolla olimme matkustaneet öitä ja päiviä päästäksemme siihen
maahan, jossa nyt olimme. Tällä kertaa päilyi sen pinta tyynenä kuin
kuvastin. Sieltä näkyi valkeita purjeita ja useita höyrylaivoja,
muutamat liikkeessä, toiset ankkuroituina satamassa. Katsellessani tuota
tunsin vienon tuulahduksen koti-ikävää sydämmessäni. Auringon säteet
loivat lämpöistä valoa, suloisia purppuravivahduksia sen siniselle
ulapalle, ja värien vaihtelu oli verrattoman kaunis. Ah, miten monen
monta kertaa, ajattelin, lienee Jesus pitkät ajat oleskellessaan tässä
hiljaisessa, syrjäisessä kaupungissa Galilean ylängöllä tältä samalta
vuorelta katsellut tuota suurta, ihmeen ihanaa merta! Eiköhän Vapahtaja
usein liene ajatellut, miten sanansaattajat vastaisuudessa veisivät
evankeliumia hänestä, ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, tuonne meren
takaisiin maihin, kauvas, hyvin kauvas joka maailman ääreen.

Välimeren rantamaalla kohoaa Karmel'in vuoriselänne niin mahtavana ja
majesteetillisena, että se ehdottomasti vetää puoleensa matkustajan
huomion. Ptolemais'in kaupungin vierellä olevan merenlahdelman
eteläsivulta lähtee tämä vuoriselänne, joka aikoinaan oli Asser'in ja
Isaskar'in sukukuntien rajana. Sittemmin erotti se Galilean Tyruksen
alueesta. Meillä ei ollut tilaisuutta käväistä tällä vuorella, koska
sellainen matka olisi vienyt ainakin päivän määrätystä ajastamme. Sen
tähden halusimme hartaasti Nazaret'in kukkulalla seisoessamme painaa
Karmel'in kuvan mieliimme niin tarkoin kuin mahdollista. Ja vuorta
katsellessamme esiintyivät raamatussa kerrotut tapahtumatkin sielun
silmien eteen elävinä. Tuona tyynenä iltahetkenä, kun aurinko loi
omituisen kirkkaan hohteen vuorille ja laaksoihin, tuntui kuin olisimme
eläneet noiden asiain tapahtuessa, jotka ovat yhdistettyinä Karmel'in
nimeen. -- Jo siitä seikasta, että profeetta Jesaia mainitsee Karmel'in
kauneutta yhteydessä Saron'in kanssa (Jes. 35:2), voi päättää, kuinka
erinomaisen kaunis tuo vuori mahtoi olla. Sen metsällä peitetyt huiput,
joilla seisoessa näki joka taholla viljavia, vesirikkaita laaksoja ja
ihania maisemia, tarjosivat paimenillekin reheviä syöttömaita. Paljon
oleskeli siellä myös erakoita ja pakolaisia (Amos 9:3; 2 Kun. 2:25).
Vielä nytkin kasvaa Karmel'illa siellä täällä sievää metsää, vielä voi
se yhä vetää kauneudessa vertoja useimmille pyhän maan paikoille.
Korkeudeltaan on se 1750 jalkaa yli merenpinnan. Vuodesta 1826 oli
siellä ollut luostari, jonka kaunista asemaa suuresti kiitetään; siinä
kehutaan myös muukalaisia kohdeltavan erittäin ystävällisesti.

Muistettavin tapahtuma Karmel'in vuorella on se ihme, jonka Herra teki
käyttäen välikappaleenaan prof. Eliata, jonka koko elämäkin ja teot
olivat läpeensä ihme Jumalan omaisuudenkansan historiassa. 1 Kun. 16,
18 ja 21 kerrotaan, että kaikki Jerobeamin jälkeiset Israelin kuninkaat
tekivät pahaa Herran edessä ja palvelivat epäjumalia. Jumalattomimpia
niistä oli Ahab, joka otti emännäksensä Gibon'in kuninkaan tyttären,
Isebel'in, hyvin viekkaan ja juonikkaan naisen. Ahabin ja Isebelin
aikoina alettiin Israelissa palvella Baal'ia. Ei milloinkaan ollut
pakanuuden kauhistus niin selvään ilmaantunut, kuin tämän kuninkaan
aikana. Israelin Jumalasta ei enää välitetty. Hänen sijaansa asetettiin
Baal. Pian kohosi Samariassa alttari ja temppeli tämän kunniaksi ja
satakunta pappia uhraili hänelle. Mutta silloin astuu esiin profeetta
Elia, tuo Jumalan koulussa kasvatettu ja hyvillä hengen lahjoilla
varustettu mies, äkkiä kuin salama synkältä taivaalta. Ja voimakkaasti
taistellen kansan epäjumalanpalvelusta vastaan onnistuikin hänen saada
jumalaton kuningas kutsumaan kansa ja Baalin papit Karmel'in vuorelle,
jossa sitten oli päätettävä, kumpiko oli oikea Jumala: Baaliko vai
Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala, sekä kumpaako Israel tahtoi
palvella. "Lähetä siis nyt kokoomaan minun tyköni koko Israel Karmel'in
vuorelle, ja neljäsataa viisikymmentä Baal'in profeettaa ja neljäsataa
metsistöin profeettaa, jotka syövät Isebel'in pöydältä." Näin käski tuo
mahtava profeetta ja uhmailevan kuninkaan täytyi inttämättä totella.
Israel ja epäjumalan papit kokoontuivat Karmel'ille. -- Vielä
nykyäänkin osotetaan matkustajille heidän kokouspaikkansa. Sen nimi on
_Mahrata_ ja on se koko vuoriselänteen korkeimmalla kohdalla, josta on
hyvin lavea näköala joka taholle. -- Ankarasti vaatii profeetta kansaa
tekemään päätöksensä. "Kuinka kauvan", sanoo hän, "te onnutte
molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen
jälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä." Mutta
kansa vaikenee; se huomaa tehneensä väärin, mutta ei voi asettua vielä
Herran puolelle, sillä ei ole rohkeutta tarpeeksi. Silloin tuo Elia
esiin erään ehdotuksen: "Minä olen ainoasti jäänyt Herran profeetoista,
mutta Baalin profeettoja on neljäsataa viisikymmentä miestä. Niin
antakaat nyt meille kaksi kalpea ja antakaat heidän valita toinen ja
hakata kappaleiksi, ja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen
panko tulta: ja minä otan sen toisen kalpein ja panen myös puitten
päälle, ja en pane siihen tulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne
nimeä, ja minä huudan Herran nimeä: kumpi Jumala vastaa tulen kautta,
hän olkoon Jumala." Ja vastaten: "Se on oikein", suostuikin kansa hänen
ehdotukseensa. Herran piti siis tulen-merkin kautta luotettavasti
todistaa itsestään ja siten saattaa Israelin tekemään ratkaisevan
päätöksen.

Uhraaminen alettiin. Baalin papit ottivat kalpein, valmistivat ja
huusivat Baalin nimeä huomenesta puolipäivään asti sanoen: "Baal, kuule
meitä!" Mutta vastausta ei Baal voinut antaa. Kun jo puolipäivä oli,
pilkkasi heitä Elia ja sanoi: "Huutakaat vahvasti; sillä hän oli
jumala, hän ajattelee jotakin, eli on jotakin toimittamista, eli on
matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräisi." Ja he huusivat suurella
äänellä ja viileskelivät itseänsä veitsillä; mutta vastausta ei vaan
kuulunut. -- Kun puolipäivä jo kulunut oli, otti Elia kaksitoista
kiveä, rakensi niistä alttarin ja teki kuopan ympäri. Sitten hakkasi
hän kalpein kappaleiksi, pani sen puitten päälle ja antoi kaataa vettä,
kunnes kuoppakin täyttyi. Sitten rukoili hän: "Herra, Abrahamin, Isakin
ja Israelin Jumala! Ilmoita tänäpänä, että sinä olet Israelin Jumala ja
minä sinun palveliasi." Ja heti lankesi Herran tuli ja poltti
polttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta. Kun kaikki
kansa näki sen, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat: "Herra on
Jumala, Herra on Jumala." Näin oli siis päästy päätökseen. Elia sanoi:
"Ottakaat Baalin profeetat kiinni." Pian nämät vangittiinkin ja
otettiin sittemmin hengiltä.

Karmel on siis vuori, jossa Herra, kaikkivaltias Jumala, ihmeen kautta
saattoi kansansa huomaamaan, että Hän on oikea, totinen Jumala, jota
ainoata on palveltava, mutta että muut ovat kuolleita epäjumalia, jotka
eivät voi mitään vastausta antaa eivätkä auttaa hädän hetkellä.
Kaikkivallan ja armon ihme oli se, minkä hän valitun profeettansa Elian
kautta teki. Mutta Hän osotti myös vanhurskauttansa siten, että
kaikkien Baalin pappien täytyi pahuutensa palkaksi kärsiä kuolema.

Toinen tapaus, josta on tässä kohden muistutettava, löytyy
kirjoitettuna 2 Kun. 4, jossa kerrotaan, että profeetta Elisa,
voimallisen Elian seuraaja, oleskeli Karmel'in vuorella, kun eräs
sunemilainen vaimo, jonka huoneessa Jumalan mies jonkun aikaa oli
asunut, tuli hänen luokseen puhumaan murheestaan. Kuolo oli näet
temmannut vaimolta pojan, ja siitä huolissaan tuli hän etsimään
lohdutusta, vieläpä pyytämään Elisaa herättämään lapsen kuolleista. Hän
meni Karmel'in vuorelle, tarttui Jumalan miehen jalkoihin ja rukoili
apua surullisessa tilassaan. Profeetta lähetti silloin palvelijansa
Gehasin vaimon asuntoon ja käski häntä panemaan Elisan sauvan pojan
kasvoille. "Mutta pojan äiti sanoi Elisalle: niin totta kuin Herra elää
ja sinun sielus elää, en minä päästä sinua." Hän tahtoi kaikin mokomin
profeettaa itseä tulemaan mukana. Ja hän nousikin, meni vaimon kanssa
ja herätti hänen poikansa kuolleista.

Edessämme levisi siis Karmel'in vuorijono ja Välimeren ihana
vedenkalvo. Tuo näköala oli niin viehättävä ja suuremmoinen, että
meidän oli vaikea siitä kääntää katsettamme ja lähteä pois. Me nautimme
sanomattomasti uudestaan ja taas uudestaan katsellen ihanaa näköalaa.
Ja silmätessämme seutua ympärillämme näimme kaikkialla runsaasti
moninaisia kauniita kukkaisia, jotka koristivat hedelmällistä maata.
Tämä ympäristökin herätti meissä muistoja pyhästä kertomuksesta.
Samallaisia ihania, mutta kuihtuvia kukkasiahan oli täällä, tällä
vuorella, taiminut, puhjennut ja vuosi vuodelta kautta vuosituhanten
ihastuttanut matkailijan silmää. Eiköhän Jesus usein niinä monena
vuotena, joina hän asui Nazaret'issa, liene vaeltanut juuri tällä
vuorella, näissä laaksoissa, poiminut näitä samoja kukkasia ja myös
nauttinut niiden katoavasta kauneudesta? Saarnaavathan nekin vuosi
vuodelta kautta vuosituhanten sekä tämän elämän katoavaisuutta että
toiselta puolen ylösnousemista tämän jälkeen; vuosituhansia ovat ne
olleet ja ovat vieläkin todistuksena Jumalan kaikkivallasta, hyvyydestä
ja rakkaudesta meitä ihmisparkoja kohtaan. Eiköhän Jesus hyvin usein
liene vetäynyt näille vuorille ja näihin laaksoihin hiljaisessa
rukouksessa seurustellakseen taivaallisen Isänsä kanssa?

Aurinko oli jo mailleen menemäisillään, kun teimme lähtöä siitä
paikasta. Ystävä R:n teki mieli mennä kauvemmaksi katselemaan erästä
komeata laitosta, joka oli saman vuoren rinteellä eikä kovin kaukana.
Matkakäsikirjasta päättäen otaksui hän sen olevan englantilaisen
laitoksen, jossa orpolapsia kasvatetaan kristillisiksi ja siveiksi
ihmisiksi. Hänen otaksumisensa toteutuikin siellä käydessä. Hän kertoi
palattuaan, että hänet oli otettu ystävällisesti vastaan. Minä en
voinut seurata häntä sinne, sillä päänsärky, jonka kuumuus ja
edellisten päiväin rasitukset olivat tuottaneet, vaivasi minua kovasti.
Hitaasti palasin vuorelta siellä täällä levähdellen sen rinteellä
kukkaisten keskellä, joita poimin muutamia muistoksi. Matkalla kohtasin
muutamia vaimoja, jotka olkapäällä kantoivat pikku lapsiaan, ja
suuremmat pojat ja tytöt kulkivat jälessä. He huomasivat heti, että
olin muukalainen ja alkoivat kaikki kerjätä "bachschisch." Tämä
itämaiden paha tapa oli siis löytänyt tiensä hiljaiseen, syrjäiseen
Nazaret'iinkin, eikä tämä tienoo siinä suhteessa ollut pyhän maan
muista paikoista poikkeava.

Kaupunkiin astuessani tapasin erään kaivon luona useita naisia, jotka
kantoivat vesiastioita päänsä päällä. He olivat enimmäkseen aivan
nuoria tyttöjä, useimmat jotenkin kauniita, jopa kauniimpia, kuin mitä
siihen asti olin nähnyt koko Palestiinassa, siihen lukien
Betlehem'inkin naiset, joita matkustajat ylimalkaan kehuvat kauniiksi.
Ilomielisiä he näyttivät olevan, sen huomasin heidän lystikkäästä
puhelustaan toistensa kanssa. Siistissä puvussakin olivat ja puhtaita
aivan vasten tavallisuutta.

Kadut ovat tässäkin kaupungissa hyvin kapeita ja säännöttömiä, ja
siksipä on vaikea löytää takaisin, joll'ei tarkkaan ole katsonut, mistä
kohden läksi. Minä en ennen lähtöäni vielä ennättänyt oikein hyvin
tutustua kaupunkiin, jonka vuoksi hairahduinkin väärälle kadulle
kaupunkiin tullessani ja eksyin vihdoin niin, ett'en tietänyt, missä
olin. Kysyä en voinut keneltäkään, kun en, näet, taitanut kieltä.
Käveltyäni pitkän aikaa sinne tänne rupesi vähitellen tuntumaan aika
kamalalta, kun alkoi tulla pimeä. Oli oikein onnen potkaus, että
kumminkin vihdoin löysin englantilaisen lähetystalon. Siihen auttoi
minua protestanttinen kirkko, jonka lähtiessäni olin tarkannut olevan
lähellä. Kohta kotiuduttuani palasi ystävä R:kin retkeltään ja
kertoeli, mitä uutta hän oli nähnyt. Siitä olimme yksimieliset, että
huvimatkamme oli ollut semmoinen, jotta se oli jättänyt mielestä
haihtumattomia muistoja.

Poissa ollessamme oli oppaamme, joka hyvin tiesi, että nälkämme
edellisinä päivinä oli tullut niukasti sammutetuksi, valmistanut
illallisen semmoisen, jotta ei paremmasta apua. Hän oli jostakin
hapuilut tuoreen lampaankäpälän, jonka oli paistanut ja sitten toi sen
sisälle pannussa kehoittaen meitä ottamaan käsille mukana tuodun
veitsen, jonka käyttämiseen heti ryhdyttiin. Toinen paistinpala
toisensa perästä leikattiin ja hävisi. Lopetettuamme lausuimme hänelle
suuret kiitokset tästä atriasta, joka epäilemättä oli parhain, minkä
moneen aikaan olimme syöneet. Vielä seuraavaksi aamiaiseksi pyysimme
tuota samaa hyvänmakuista ruokaa, joka ei kumminkaan ollut voinut
kuumuudessa säilyä aivan hyvänä. Halulla odotimme seuraavaa päivää,
sunnuntaita, jonka siis saimme viettää Nazaret'issa.

Lepo oli meille jo suuresti tarpeen. Oli tullut pimeä; aurinko oli jo
aikoja sitten luonut viimeiset säteensä kaupunkiin ja sen tienoille;
sanomaton hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yö ei meiltä kumminkaan
kulunut niin hiljaisesti ja mieluisesti, kuin suotava olisi ollut,
sillä täälläkin syöpäläiset meitä ahdistivat. Lieneekö suurempi väsymys
tai joku muu syy vaikuttanut, että minä kumminkin nukuin jotenkin
rauhallisesti, mutta ystävä R. valitti aamulla, ett'ei hän ollut
ollenkaan nukkunut eikä sen tähden voinut oikein hyvin. -- Kumpikin
olimme pahoillamme, ett'ei kaupungissa pidetty jumalanpalvelusta
semmoisella kielellä, jota me olisimme ymmärtäneet. Me halusimme
kumpikin saada viettää jumalanpalvelusta seurakunnan kanssa ja menimme
sen tähden läheiseen protestanttiseen kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta
pidettiin arabian kielellä. Kirkko on kookas, gootilaismuotoon tehty
rakennus ja tekee juhlallisen vaikutuksen sisääntulijaan. Siellä oli
sillä kertaa koolla noin 100 henkeä, parhaasta päästä nuorisoa ja
lapsia siisteissä puvuissa. Koska jumalanpalvelus oli alkanut ennen
meidän tuloamme, emme oikein saaneet selkoa, mitä kirkko-käsikirjaa
siinä seurattiin, kun lisäksi kieli oli tuntematonta. Veisuu oli
kaunista ja sointuvaa, aivan toisellaista, kuin mitä maan asukkaiden
keskuudessa oleksiessa tavallisesti kuulee. Sen säkeet olivat lyhyitä
ja rytmillisiä. Paitsi veisuuseen otti seurakunta osaa myös tekstin
lukemiseen siten, että käytettiin vuorolukemista. Seurakunnan palvelija
eli se, joka johti jumalanpalvelusta, luki yhden värsyn, ja seurakunta
luki seuraavan, ja sillä tavalla jatkettiin tekstin loppuun; sitten
seurasi lyhyt selitys. Jumalanpalvelus kokonaisuudessaan teki hyvän
vaikutuksen: siinä ilmaantui lämpöä ja hartautta.

Kirkosta menimme roomalais-katooliseen luostariin, joka epäilemättä on
suuremmoisin rakennusryhmä koko kaupungissa. Siinä on kirkko, jolla on
nimi "_Marian ilmestyskirkko_." Sen sisällä on luola, jossa neitsyt
Marian sanotaan ottaneen vastaan enkeli Gabrielin, joka toi hänelle
tuon ihmeellisen tervehdyksen, että hänen piti tulla Jumalan ainoan
pojan äidiksi. Luola on 25 jalan pituinen ja 10 jalan levyinen, ja
kaikenmoisia kalleuksia on käytetty sen koristamiseksi. Kaksi pilaria
osottaa paikkaa, missä Maria seisoi kuunnellessaan tuota ihmeellistä
tervehdystä enkelin suusta. Kaupungissa on sitä paitse nähtävänä
"Josef'in työhuone", "Marian keittiö" ja "Kristuksen pöytä"-kappeli
("Mensa Christi"-kappeli), jossa viimemainitussa alttarin edessä on
pöydän kaltainen kallio. Tällä pöydällä on Kristus "turmeltumattoman
muinaistarun" mukaan syönyt opetuslastensa kanssa sekä ennen että
jälkeen ylösnousemistaan.

Merkillisyyksistä mainittakoon vielä synagooga, johon Jesus ensi kerran
opettajana esiintyessään meni sabbatin päivänä ja nousi lukemaan
profeetta Jesaian kirjaa, joka hänelle annettiin käteen. Hetki, jolloin
hän siitä luki nämä sanat: "Herran henki on minun päälläni, sen tähden
on hän minun voidellut ja lähettänyt minun saarnaamaan köyhille hyvää
sanomata, parantamaan särjetyitä sydämmiä, saarnaamaan vangeille
lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen
saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta", ja sitte selitti ja
sovellutti sanat näin: "Tänä päivänä on tämä kirjoitus täytetty, kuin
te nyt kuulette", hetki, jolloin tuo tapahtui, oli syrjäisen,
huonomaineisen Nazaet'in asukkaille todella juhlallinen ja tärkeä
hetki. "Kaikki antoivatkin hänelle todistuksen ja ihmettelivät niitä
armon sanoja, kuin hänen suustansa läksivät." (Luuk. 4:16-22).

Kun palasimme tältä kävelyltä, oli jo puolisen aika. Kuumuus alkoi
käydä sietämättömäksi, sillä "sirokko", tuo kuuma tuuli, jota jokainen
matkustaja lämpimissä maissa pelkää, oli jo edellä puolenpäivän alkanut
puhaltaa. Sen edellä oli lakkatyyni, jonka ei sanottu ennustavan hyvää.
Sai siinä ruumis kestää hikikylvyn toisensa perästä, jotka kovasti
väsyttivät. "Sirokon" noustessa on aina kuumetauti tarjona, joka alkaa
ankaralla vatsakivulla. Kun olo Nazaret'issa alkoi käydä tukalaksi,
heräsi meissä halu päästä ylempiin seutuihin, joissa toivoimme
viileyttä ja virkistystä. Päätimme siis jälkeen puolenpäivän ratsastaa
Tabor'ille, jonne oli ainoastaan kahden tai kolmen tunnin matka.

Vaan ennen kuin, lukijani, seuraat minua sille vuorelle, muistelkaamme
vielä jotakin Nazaret'ia koskevaa, siitä kun ei ole niin helppo erota.
Hämmästyttävää on, miten lapsipuolen tavoin tätä paikkaa kohdeltiin
vanhan testamentin pyhissä kirjoissa verrattuna Judean ja Samarian
maakuntiin ja niissä oleviin seutuihin. Profeetat eivät tiedä kertoa
ainoastakaan ihmeellisestä Jumalan armotyöstä tällä seudulla; ei
ainoatakaan suurta Jumalan miestä ole lähtenyt sieltä. Syyttä ei siis
_Natanael_ kysynyt _Filippukselta_: "Tulleeko Nazaret'ista jotakin
hyvää?", kun hän jälkimmäiseltä sai kuulla: "Me olemme sen löytäneet,
josta Mooses kirjoitti laissa ja profeetat, Jesuksen, Josefin pojan
Nazaret'ista." (Joh. 1:45-47). Jesuksen vaelluksen aikana sanotaan vielä
tästä paikasta: "Ei yhtäkään profeettaa ole tähän asti tullut
Galileasta." Kenties oli tämä seutu, verrattuna luvatun maan toisiin
tienoihin, tunnettu huonomaineiseksi. Ja kumminkin oli juuri tästä
syrjäisestä, hiljaisesta, vähäisestä kaupungista maailman valkeus
tuleva ja leviävä yli koko maan piirin. Ennustajan silmällä oli
profeetta jo vuosisatoja ennen nähnyt sen tulemisen. Samoin kuin
muinaisaika talveksi Sebulonin ja Naftalin maata, samoin oli tuleva
aika kunnioittava järven rannatse kulkevaa tietä tällä puolen Jordania,
pakanakansojen Galileaa. "Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren
valkeuden, ja, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se
kirkkaasti paistaa." (Jes. 9:1). Nazaretin valkeus on valaissut
maailmaa kohta kaksituhatta vuotta, ja sen säteet ovat valtaavan lämmön
voimalla ja kirkkaudella tunkeuneet sen pimeimpiinkin osiin. Ei tuo
valkeus vieläkään ole tukehtunut eikä sammunut, vaan se leviää yhä
kauvemmaksi. Ja mihin ikinä se pääsee tunkeumaan, siellä herää
kurjissa, viheliäisissä ihmissydämmissä uusia ijankaikkisuuden
elonvoimia. Tämä valo, joka on syntyään taivaasta, on sen Jumalan
lähettämä, joka asuu valkeudessa, johon ei yksikään ihminen voi tulla,
ja jonka tykönä ei ole valkeuden ja pimeyden vaihetusta. Eikä tämä valo
sammu, vaan valaisee heikentymättömän kirkkaana ijankaikkisuudesta
ijankaikkisuuteen. Sillä Nazaret'issa syntynyt Jesus Kristus on oleva
aurinko, jonka loiste ja kirkkaus kaikki voittaa uudessa taivaassa ja
uudessa maassa, jota me lupauksen mukaan odotamme, sinä päivänä, jolle
ei tule iltaa ja jota ei seuraa yö.

Kun päivän kuumin aika oli ohi, nousimme ravakasti ratsaille,
ehtiäksemme Tabor'ille ennen iltaa. Ennen kuin aivan poistuimme
kaupungista, pysähdyimme kumminkin sen pohjoislaidalla n.k. "_Marian
lähteen_" tykönä, jossa viivyimme muutaman silmänräpäyksen. Lähteellä
on osaksi kivinen katos; voimakkaasti suihkuaa vesi torvesta. Lähteen
ympärillä seisoi joukko nuoria naisia savi-astioineen, joita he
kantavat päälaellaan niin taitavasti, ett'eivät tarvitse käsien apua,
ja odottivat vuoroansa päästäkseen täyttämään astioitaan. Oli aika
hauska nähdä heidän viatonta iloisuuttaan. Moni on sanonut, ja onhan
luultavaakin, että Jesus usein on noutanut savi-astiallisen vettä tästä
lähteestä. Sivumennessä täytti myös meidän "mukarimme" astiansa ja
tarjosi meille juoda tuota virkistävää, raikasta vettä.

Nyt annoimme hevosten hiljaa käydä ihanaa Taboria kohti, jota jo
kahtena päivänä kaukaa olimme katselleet halullisin silmin. Tiellä,
joka muutamin paikoin oli hyvin huonoa, viivyimme noin kaksi tuntia.
Seutu, jonka kautta kuljimme, oli kaunis, kasvullisuus paikoin rehevä.
-- Nouseminen vuorelle kävi meiltä hyvin hitaasti, ja oli se erittäin
rasittavaa sekä hevoselle että ratsastajalle. Vuoren rinne oli, näet,
hyvin jyrkkä, ja sitä paitsi on sinne vielä tie kovin kivinen ja
raivaamaton. Harvoin tapaa pyhässä maassa, jossa jalkatiet kumminkin
ylimalkain ovat aivan huonoja, tietä, jota olisi vaikeampi kulkea, kuin
tätä. Hevosen täytyy koko nousumatkan, jota kestää vähintäin tunnin,
hyvin varovaisena haeskella jalan sijaa kivien välistä. Noin 300 metriä
(1000 jalkaa) korkealla kohoaa vuoren huippu aivan yksinään Jesreel'in
tasangolla. Uhkealta ja majesteetilliselta näyttää se jo kaukaa
katsojan silmiin. Sen rinteillä kasvaa taajassa tammimetsää, korkeaa ja
matalaa.

Hyvin vaivaantuneita olimme, kun auringon laskun aikaan jouduimme
vuoren kukkulalle. Siinä on suurenlainen pinta-ala, jolla kaksi
luostaria, toinen kreikkalainen, toinen roomalais-katoolinen,
sijaitsee. Tiellä oli opas jäänyt kauvas jäljelle meistä, hänen
hevosensa kun ei ollut niin tottunut vuorta kiipeämään kuin meidän
ratsumme. Koska emme tietäneet, kumpaanko luostariin meillä oli
"suosituskirje", ratsastimme kreikkalaiseen, jonka portit
ystävällisesti avattiin meille, kenties syystä siitä, että tervehdimme
vastaan tulevaa munkkia venäjän kielellä. Ainakin kymmenen minuuttia
odotimme luostarin pihamaalla opasta, jota ei kuitenkaan kuulunut.
Työlästyneinä turhaan odottamiseen ratsastimme takasin samaa tietä,
jota olimme tulleet, ja löysimme oppaan, joka ilmoitti, että meillä
toisessa luostarissa, joka olikin aivan lähellä, "suosituksen" takia
oli odotettavissa vieraanvarainen vastaan-otto. Ilomielin ratsastimme
sisälle portista, ja eräs munkki, syntyisin hollantilainen, joka puhui
murteellista saksaa, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Onneksi
olivat kaikki "pyhiinvaeltajat" päivää ennen lähteneet luostarista,
jotta olimme aivan yksinämme ja saimme valita parhaimmat makuusijat
luostarin tilavassa vierashuoneessa. Lasillinen voimakasta viiniä,
jonka luostarin-esimies itse, syntyisin saksalainen, tarjosi meille,
vahvisti meitä sanomattomasti tukehduttavassa kuumuudessa, jonka
"sirokko" oli tuottanut. Mutta huoneessa emme malttaneet viivähtää.
Ystävällinen "hollantilainen", josta täällä oli tullut katoolilainen
munkki, tarjoutui hyväntahtoisesti opastamaan meitä ihanalla Taborilla.
Hän vei meidät vanhoille raunioille, joilta hän sanoi näköalan olevan
mitä suurenmoisimman ja laajimman. Siinä hän olikin aivan oikeassa.
Kiivettyämme raunioille ja jouduttuamme korkeimmalle kohdalle oli
meillä maisemat mitä kauneimmat joka taholla. Lännessä näimme
Välimeren, jonka pinta nyt illan tullen, samoin kuin edellisenäkin
päivänä, oli aivan rasvatyyni. Sen ääressä kohosi majesteetillinen,
muistorikas Karmel, jonka historian jo ennen olen kertonut. Aivan ikään
kuin jalkaimme alla, etelässä päin, näkyi Jesreelin laaja keto ja vähän
matkan päässä siitä huomasimme n.k. pienen-Hermon'in. Tämän vuoren
pohjoisella rinteellä saatoimme nähdä _Endor'in_ ja _Nain'in_, joita
kumpaakin pyhä raamattu kuvaa ihmeellisessä valossa. Ne ovat nyt vaan
pieniä kyliä. Jälkimmäisen asema on hyvin kaunis: se on tuuheiden
puiden ja vihertävien viljavainioiden ympäröimä.

Endor'in nimi herättää kammoa uskovaisessa raamatunlukijassa, se kun on
niin likeisesti yhtyneenä tuon onnettoman, Jumalasta luopuneen Saul
kuninkaan liikuttavaan historiaan. Siihen aikaan kun Israel, Saulin
hallitessa, kävi sotaa filistealaisia vastaan, asui Endor'issa
noitavaimo, jonka puoleen Saul hädissään kääntyi, kun pelko valloitti
hänen sydämmensä, ja vaimo kutsui Saulin pyynnöstä esiin Samuelin
hengen, jotta Saul saisi kysyä häneltä, miten sodassa oli käypä
(1 Sam. 28). Tämä Saul, jonka sama Samuel oli voidellut Israelin
kuninkaaksi, oli kadottanut uskon elävään Jumalaan, ja nyt hänen täytyi
turvautua semmoiseen keinoon, jonka Jumala nimenomaan oli kieltänyt,
nimittäin kuolleitten hengiltä kysymiseen. "Ei yhtäkään pidä sinun
seastasi löytymän, joka poikansa eli tyttärensä käyttää tulen lävitse,
eli joka on ennustaja, päivän valitsija, eli tietäjä, eli velho, eli
lumooja, eli noita, eli merkkein tulkitsija, eli joka jotakin
kuolleilta kysyy", oli Herra sanonut (5 Moos. 18:10, 11). Mutta kun
Saul oli hyljännyt Herran Jumalan tahdon ja neuvon, ja Herran Henki oli
luopunut hänestä, horjui hänen sydämmensä sinne ja tänne, ja hän haki
epätoivossa jotakin muuta tukea, mutta ei löytänyt.

Nimi _Nain_ sitä vastoin johtaa mieleemme erään uuden testamentin
suloisimmista kertomuksista, jossa ajatus kernaasti viivähtää.
Evankelista Luukkas on säilyttänyt meille sen kertomuksen
evankeliuminsa 7 luv. Herra Jesus oli opetuslapsineen matkalla
Kapernaum'ista, hän kulki siis pohjoisesta etelään päin. Koska hän
Nain'in kaupungin porttia lähestyi, kannettiin sieltä hautapaarilla
nuorta miestä, joka oli äitinsä ainoa poika, ja äiti oli leski. Paaria
seurasi sureva leski ja suuri joukko kansaa, joka, saattamalla
kuollutta hautaan, osotti myötätuntoisuuttaan. Kaikki itkivät,
nyyhkivät ja valittivat, kuten on tapana siinä maassa, silloin kun
kuollutta kannetaan viimeiseen leposijaan. Ruumissaaton lähtiessä
kaupungin portista tulee sitä vastaan miesjoukko, jonka etupäässä
kulkee henkilö, joka sanojensa ja voimallisten töittensä takia jo on
tullut laajalta kuuluksi. Tässä miehessä asuu elämä, ja hän voipi
paljaalla sanalla, joka lähtee hänen suustaan, hallita kuolemaa. Hänen
käskystään seisahtuu ruumissaatto. Hän puhuttelee ensiksi erinomaisen
ystävällisesti ja lempeästi murheellista, huolen painamaa äitiä,
sanoen: "Elä itke", ja sitte virkkaa hän kuolleelle nuorukaiselle:
"Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!" Kuollut nouseekin ja
rupee puhumaan. Ja tuo henkilö antaa hänet äidille. "Pelko tuli
kaikille ja he kunnioittivat Jumalaa, sanoen: suuri profeetta on
noussut meidän sekaamme ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä
sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen likimaakunnan
ympäri."

Mutta palatkaamme taasen Tabor'ille katselemaan maisemia.

Etäällä kaakossa näkyy Gilead'in vuori sekä Gilboan selänne toisella
puolella Jordania, joka suikerrellen kuin käärme rientää Kuollutta
merta kohti. Pohjoisessa nähdään osa Genezaretin merta ja vielä
tuonnempana suuren Hermonin hopealle välähtelevä lumikukkula. Ja vielä
kauvempana haamottaa ihanan Libanonin uhkea vuorijono. Tuskin missään
koko pyhässä maassa näkee ihanampia näkyaloja, kuin tältä vuorelta; ne
ovat niin suuremmoisia ja laajoja, että eräs tanskalainen taiteilija,
joka oli ollut siellä vähää ennen meitä, ei ollut sanonut saattavansa
maalata mitään, koska kaikki, mitä hän näki, oli niin hurmaavaa, ett'ei
hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään määrättyyn kohtaan, jonka
hän olisi saattanut ottaa lähtökohdaksi kuvatessaan maiseman kankaalle.
Vielä hämärän tullessa seisoimme vanhan luostarikirkon raunioilla,
vaikka ilma, vielä auringon laskettuakin, oli tuskastuttavan lämmin
tuon kuuman sirokkotuulen vaikutuksesta, jota yhä vielä kesti. Koko
ajan olimme kuin hikikylvyssä. Emme siis saaneetkaan vuorella nauttia
toivomaamme viileyttä.

Olihan aivan luonnollista, että Taborilla oleskellessamme muistui
elävästi mieleemme kertomus Kristuksen kirkastamisesta (Mat. 17, Mark.
9 ja Luuk. 9), jonka erään, ainakin kolmannelta vuosisadalta johtuvan,
muinaistarun mukaan luullaan tapahtuneen täällä. Ei ollenkaan
kummastuta sitä, joka kerran on käynyt tällä vuorella, että taru juuri
sinne sovittaa tuon ihmeellisen tapahtuman, jolloin Kristuksen jumaluus
tunki läpi ruumiillisen, inhimillisen verhonsa, Mooses ja Elia
ilmestyivät ja puhuivat Jesuksen kanssa, ja opetuslapset kuulivat äänen
taivaasta. Itse paikka on erittäin sopiva siihen. Ajatuksissa voipi
aivan asettautua heidän tilaansa silloin, kun innokas, tulevan elämän
voimalla täytetty Pietari huudahtaa: "Herra! Meidän on tässä hyvä olla;
jos tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa: sinulle yhden,
Moosekselle yhden ja Elialle yhden." Tuskin tarvinnee huomauttaakaan,
että tähän muinaistaruun ei ole historiallista perustusta. Se on vaan
varmaa, että kirkastaminen tapahtui korkealla vuorella. Paljon on
väitetty sitä vastaan, että kirkastusvuori olisi ollut Tabor, ja
erittäinkin sen nojalla, että Tabor Jesuksen aikaan luultavasti oli
tiheästi asuttu eikä siis lainkaan yksinäinen paikka, jommoista
tilaisuus sellainen, kuin kirkastaminen, ehdottomasti vaatii. Miten
tämän asian laita oikeastaan lienee, siitä väitelkööt tiedemiehet. Sen
verta lausuttakoon vaan, että mainittuun muinaistaruun myös on syitä;
luopihan se sitä paitse kauniin valon vuorelle.

Vasta hämärtäessä palasimme retkeltämme luostarirakennukseen, jossa
iltanen jo odotti. Kun juuri olimme aikeissa käydä ruo'alle, tuli kolme
katoolilaista pappia, synnyltään ranskalaisia, jotka olivat matkalla
Damaskuksesta Jerusalemiin ja tietysti toivoivat saavansa yösijaa
luostarissa.

He olivat keski-ikäistä, iloista väkeä, ja keskustelu illallispöydässä
meidän kanssamme näytti heitä miellyttävän. Kieli teki kumminkin
haittaa, sillä he puhuivat ainoastaan ranskaa, eikä kumpikaan meistä
ollut niin perehtynyt siihen kieleen, että puhelu oli sujunut
vaikeudetta. Oppaamme, joka näytti osaavan aivan helposti vaikka mitä
kieltä, esitteli meidät oikeauskoisiksi katoolilaisiksi, ja se meitä
kovasti harmitti. Ja katoolilaisiksi hän luultavasti sanoi meitä joka
kerta, kun vierailimme katoolilaisessa luostarissa. Illallispöydässä
kilistelivät papit useita kertoja kanssamme ja toivottivat onnea
matkalle. He pitivät meitä rakkaina uskolaisinaan kaukaisesta maasta,
ja siihen luuloon he jäivät, kun erosimme toisistamme ijäksi päiväksi.
Kun tuli puhe Damaskuksesta, jonne meillä oli matka, kertoivat he
kamalan ja suurta tuomiota herättäneen tapauksen sattuneen siellä
päivää ennen heidän lähtöään: juutalaiset muka olivat uskonvimmassa
murhanneet kristityn lapsen. Me emme kumminkaan Damaskukseen tultuamme
kuulleet mitään tuosta hälinätä herättäneestä tapauksesta. --
Heitettyämme jäähyväiset kättä lyöden ja toivottaen toisillemme Jumalan
siunausta menimme levolle kokoomaan uusia voimia kestääksemme seuraavan
päivän vaivat.

Mutta minulle kävi yö rasittavaksi, vaikka vuode oli mitä parhaimpia
koko matkalla. Jo illallispöydässä olin huomannut, ett'en voinut oikein
hyvin, ja levolle mentyä sain kärsiä kovia tuskia. Ne olivat tuon
Palestiinan ilman-alassa tavallisen kuumetaudin oireita, joka tähän
vuoden aikaan on hyvin vaarallinen. Monta kertaa yön kuluessa, kun
kuvat karkoittivat unen silmistäni, tuli pelottavia ajatuksia mieleeni.
"Entäpä, jos sairastuisin, niin että minun täytyisi jättää matkani
kesken! Entäpä, jos kuolisin täällä vierasten joukossa kaukana
omaisistani ja kotimaasta!" Kun sellainen ajatus tunkee sydämmeen,
tuottaa se tuskaa. Vaan Jumala on semmoisinakin hetkinä vahva turva;
Hän ja yksin Hän voipi tuottaa lepoa levottomuudessa. "Koska minä
Herraa etsin, kuuli Hän minun rukoukseni ja pelasti minut kaikista
vavistuksistani. Joka raadollinen huusi, kuuli Herra häntä ja autti
hänet kaikista tuskistansa. Herran enkeli piirittää niitä, jotka häntä
pelkäävät, ja pelastaa heitä." (Ps. 34:5, 7, 8). Nämä tuon
kuninkaallisen runoilijan sanat hädän aikana olivat minun lohdutukseni
yön pitkinä hetkinä, kun taudin tuskat runtelivat ruumistani. Herra on
aivan lähellä hädässä, sillä hän sanoo: "Että hän minua halasi, niin
minä hänet päästän; hän tuntee nimeni, sen tähden minä varjelen häntä.
Hän avuksi-huutaa minua, sen tähden minä kuulen häntä; hänen tykönänsä
olen minä tuskassa; siitä minä hänet tempaan pois ja saatan hänet
kunniaan." (Ps. 91:14, 15). Nämä sanat toteutuvat aina, lieneepä
ihminen sitte missä paikassa ja missä tilassa tahansa. Luottamus
lupaukseen ei koskaan joudu häpeään. Herra rauhoitti minunkin
levottoman mieleni, josta Hänelle olkoon kiitos ja ylistys
ijankaikkisesti! Ijankaikkisuuden rauha laskihe minun sydämmeeni, niin
että uskon varmuudella saatoin sanoa: "Jos minä elän, niin minä
Herralle elän; jos minä kuolen, niin minä Herralle kuolen; jos minä
elän eli kuolen, niin minä olen Herran oma." Vähitellen lievenivät
ruumiinkin tuskat ja aamupuoleen sain hetkisen lepoa, ennen kuin vielä
oli aika nousta.

Jo kello 5 maanantai-aamuna, Toukokuun 5 p:nä, täytyi meidän lähteä
Tabor'ilta, sillä meillä oli vähintään viiden tunnin taival edessämme,
ja se oli kuljettava ennen päivän kuuminta aikaa. Matkamme päämäärä oli
Tiberias Genezaret'in järven rannalla. Samaa jyrkkää vaivalloista ja
kivistä tietä, jota päivää ennen olimme kivunneet ylös, oli nyt mentävä
alas. Oli aivan mahdotonta, ainakin meidän tottumattomien, ratsastaen
kulkea alas päin tätä tietä. Meidän täytyi sen tähden mennä jalkasin ja
taluttaa hevosiamme, joiden oli ratsastajattakin vaikea päästä eteen
päin äkkijyrkillä penkereillä, kivien keskellä ja liukkailla
kallioilla. Nämä hevoset ovat erittäin tottuneet ja mieluiset kulkemaan
ylös päin korkeimpiakin rinteitä, mutta alas päin meneminen näytti
olevan paljon vaikeampaa. Kesti viisikymmentä minuuttia, ennen kuin
taas olimme vuoren juurella. Viileässä aamu-ilmassa oli tämä
laskeuminen hyvin hauskaa, ja ajatukseni veivät minut kauvas entisille
ajoille, jolloin Jesus ja hänen kolme opetuslastaan kirkastuksen
jälkeen laskeusivat tätä samaa vuoren rinnettä puhellen siitä, mitä
ylhäällä oli tapahtunut.

Tie, joka kulki luoteiseen suuntaan, kävi sitten vähä paremmaksi. Jos
loi silmänsä vaikka mihin paikkaan tien läheisyydessä, näki viljavia
vainioita ja hedelmällisiä seutuja. Taivaltaminen oli kovin virkistävää
aamuviileyden kestäessä. Maisematkin olivat miellyttäviä; _Galilean
ylänkö_ kukkuloineen laaksoineen oli edessämme. Tuskin tarvinnee
huomauttaakaan, että monessa suhteessa on nyt toisin, kuin siihen
aikaan, jolloin Jesus opetuslapsineen vaelsi kylästä kylään, paikasta
paikkaan tehden hyvää ja saarnaten evankeliumia. Historioitsija Josefus
kertoo Galileassa olleen Jesuksen aikoina 204 pientä kaupunkia ja
kylää. Viljelys oli silloin varmaankin hyvällä kannalla, kun niin
vähäinen ala saattoi elättää kymmeniä tuhansia ihmisiä. Nyt on maa
harvaan asuttua ja suureksi osaksi viljelemätöntä. Niin on kaikki
muuttunut; kirous painaa Galilean ketoja, vuorten jyrkänteitä ja
laaksoja, kirous, joka odottaa kerran tulevansa poistetuksi. Mutta
milloin, sen Herra yksin tietää.

Kuta enemmän aika kului, sitä tuskastuttavammaksi kävi helle;
"sirokko"-tuulen kuumat löyhäykset tuntuivat taas. Matkalla tapasimme
suuren matkueen pyhiinvaeltajia, Englannin ylhäistöön kuuluvia herroja
ja naisia, nuoria ja vanhoja, noin 70 henkeä, jotka palasivat
Tiberiaksesta. Semmoisessa karavaanissa matkustaminen on kyllä hauskaa,
sillä silloin ei tarvitse peljätä beduiinein käyvän kimppuun, ja on
seuraakin, jos aika käypi pitkäksi; mutta onpa siinä hankaluuksiakin,
kun ei saa olla täydelleen vapaana, ja matkustaessakin on pakko ainakin
johonkin määrin noudattaa seuraelämän sievätapaisuutta. Seurueessa
näkyi olevan vanhojakin ihmisiä, ja, välttääkseen ratsastamisen
vaikeuksia ja auringon kuumuutta, antoivat nämä kuljettaa itseään
jonkinmoisissa, kahden hevosen väliin asetettujen salkojen
kannattamissa kuomituoleissa, joissa saattoivat istua mukavasti. Mutta
heiluminen täten taivaltaessa näytti olevan erittäin tuskastuttavaa.

Jo ennakolta olin kuullut ja lukenut, että Tiberiaksen järven luona on
aina hyvin lämmin. Tämän saimme kohta huomatakin. Vihdoin olimme
päässeet viimeiselle kukkulalle, joka jyrkkänä ja puuttomana kohoaa
järven lounaispuolella. Kello oli jo puoli yksitoista edellä
puolenpäivän; olimme siis ratsastaneet puolikuudetta tuntia
levähtämättä. Silloin tällöin olimme matkallamme kunnasten välitse
nähneet vilahduksen järvestä; mutta nyt koko sen laaja pinta ja ihana
ympäristö aukeni eteemme. Se ei enää ollut mitään kangastusta, vaan
täyttä todellisuutta. Heti kun huomasimme järven edessämme, tervehdimme
sitä oikein hattuja nostamalla. Ensi kertaa katsoessa näytti se
lumoavan kauniilta, vaikk'en minä, väsynyt kun olin, jaksanut siitä
paljon nauttia. Sellaisina hetkinä, kun on jotakin suurta ja ihanaa
mieltä ylentämässä, tuntuu kumminkin ikään kuin ruumiin väsymyskin
hälvenisi. Miten usein olinkaan pyhässä raamatussa lukenut tästä
järvestä, tästä merestä, kuten sitä myös kutsutaan, miten usein
olinkaan koettanut kuvitella sitä mielessäni! Ja nyt oli todella
edessäni tuo sama meri, jonka rannoilla Jesus niin monesti oli
vaeltanut, saarnannut, tehnyt ihmeitä, jonka pinnalla Hän oli
purjehtinut rannalta toiselle, jonka veden päällä Hän oli kävellytkin,
kuten kuivalla tantereella, jonka rantamailta useimmat hänen
opetuslapsistaan olivat kotoisin; tällä järvellä he olivat
kalastelleet, täällä he olivat viettäneet surun ja ilon päiviä. Kaikki
nuo ihmeelliset tapaukset ikään kuin valtasivat sydämmeni, ne
ilmaantuivat elävinä mieleeni, kun silmäilin avaraa, tällä kertaa
rasvatyyntä vedenpintaa. Pitkän aikaa viivyimme kukkulalla katsellen
järveä, jotta sen kuva painuisi syvälle mieleemme.



V.

Tiberiaksesta Damaskukseen.


Olo jyrkällä rinteellä auringonhelteessä kävi kumminkin yhä
tukalammaksi. Meidän täytyi siis jättää katselupaikkamme ja koettaa
päästä pieneen Tiberiaksen kaupunkiin, joka sijaitsee vuoren juurella
järven länsirannalla. Kuudensadan jalan korkeudelta oli meidän
laskeuminen pitkin jyrkkää vuoren rinnettä, jossa oli mahdotonta
ratsastaa. Täytyi taas kulkea jalkasin ja taluttaa hevosia. Käveleminen
oli hyvin rasittavaa, kauhean kuuma kun oli, ja vei väsyneeltä
matkamieheltä viimeisetkin voimat. Matka, jota luulimme aivan lyhyeksi,
ei tahtonut ikinä loppua. Hiki valui virtanaan koko ruumiista, eikä
ainoakaan viileä tuulenpuuska keskeyttänyt kuumuutta. Rupesi niin
hirveästi janottamaan, jotta suu kuivi ja kieli tarttui kitalakeen. Kun
joskus vieno tuulahdus tuli, oli se kuuma ja lisäsi vaan väsymystä ja
hikilöylyä. Ainakin puoli tuntia kesti laskeutuminen, ennen kuin tuli
tuo ikävöity hetki, jolloin luostarin portin edessä saimme jättää
hevoset mukarin haltuun. Mutta vielä siinäkin täytyi meidän odottaa
muutamia minuuttia, ennen kuin luostariveljet suvaitsivat avata portin
ja sallia meidän astua luostarin pyhälle alueelle. Selvään näkyi,
ett'emme olleet erittäin tervetulleita tähän majataloon; sen asukkaat
olivat, näet, edellisinä päivinä jo kyllästyneet vieraisiin. Oppaalla
oli tosin suosituskirje Jerusalemin piispalta; mutta ei sekään tahtonut
auttaa. Kun vihdoinkin oli päättynyt neuvottelu, joka meistä tuntui
jotenkin pitkältä, ja jonka kestäessä seisoimme portin ulkopuolella
auringon paahteessa kiihkeästi odotellen ratkaisua, avattiin portti
ja meidän sallittiin käydä pyhitettyjen muurien sisälle. Pieni
yksi-ikkunainen vierashuone annettiin käytettäväksemme; siellä oli
kaksi vuodetta valmiina suomaan perin väsyneille ruumiillemme
leposijan. Luostari on aivan järven rannalla, jotta sen useimmista
ikkunoista on mitä kauniimpia näköaloja Genezaret'in järvelle ja sen
ympäristölle päin. Niin väsyksissä, kuin olimme, ei mieli tehnyt
näköaloja katselemaan. Legoa, sitä me enin halusimme; mutta siihen ei
vielä ollut aikaa, sillä luostarisääntöjen määräämä puolistunti, kello
12, oli käsissä. Meidän täytyi noudattaa sääntöä ja seurata
sanantuojaa, joka vei meidät pieneen, hyvin yksinkertaisesti
sisustettuun ruokasaliin, jossa nuori munkki, luultavasti vastatullut
alokas, tarjoeli meille ruokaa eräällä pöydällä, joka ei edes ollut
liinalla katettu. Vähäväkistä oli ruokakin: jokaiselle, siihen opaskin
luettuna, annettiin lautasellinen jonkummoista veteen keitettyä
mannasuurimovelliä ja pieni annos lihan, perunoiden y.m. sekoitusta
sekä jälkiruo'aksi muutamia rusinoita. Onneksi tunsimme enemmän
väsymystä kuin nälkää ja saatoimme sen tähden aivan hyvin tyytyä
laitoksiin. Kaikesta näkyi, ett'ei täällä ollut odotettavissa sellaista
vieraanvaraisuutta, jommoisella luostarimajataloissa tavallisesti
kohdellaan matkustajia. Tässä luostarissa ei ole kuin kolme munkkia, ja
heillä on tietysti kova työ kaikkien pyhiinvaeltajien majoittamisessa,
jotka joka vuosi, etenkin suurten juhlain aikana, käyvät koettelemassa
heidän vieraanvaraisuuttaan. Ei sen tähden sovi kummastella, että
heistä joskus tuntuu rasittavalta tuo alituinen palveleminen, josta ei
heille itselleen tule mitään korvausta, vaan päin vastoin monesti
saavat kokea matkustajain tyytymättömyyttä, kun ei kaikki ole
niiden mieleistä. Paitsi vierasten palvelemista on näiden
munkkien toimitettava vielä joka päivä hartauden harjotuksia:
jumalanpalveluksia, rukouksia määräajoilla, j.n.e., jotka alkavat jo
varhain aamulla ja jatkuvat myöhään iltaan. Ei munkkiparalle suoda
paljon lepoa. Mutta onhan hänellä jotakin suurta odotettavissa; joka
työn ja joka harjotuksen pitää hän ansiotyönä, jonka Jumala on kerran
palkitseva. Ainoastaan tämän palkinnon toivo sen tehnee, ettei hänen
mielensä ajan pitkään masennu ankarimmissa ja halvimmissakaan töissä.

Levättyämme hyvänlaisilla vuoteilla läksimme k:lo neljän aikaan n.k.
_Kuumille lähteille_; oli aikomuksemme niiden läheisyydessä kylpeä
meressä, joka meistä tuntui kovasti houkuttelevalta. Tätä retkeä varten
hankimme veneen ja soutumiehiä. Lähteet ovat noin tunnin matkan päässä
kaupungista, jonka järveltä käsin voipi nähdä koko laajuudessaan. Se on
nimittäin rakennettu pitkin rannikkoa, sillä meren ja vuoren välillä on
vaan kapea maakaistale. Kaupungissa, joka on hyvin vanha, ja jonka nimi
Arabian kielellä on _Tabarije_, on vaan noin 3,000 asukasta, joista
enemmän kuin puolet on juutalaisia. Maan puolelta sitä ympäröivät
peräti rappeutuneet muurit, ja järven puolelta luulisi näkevänsä kasan
savihökkelejä ja raunioita. Löytyy kumminkin siellä täällä muutamia
parempia rakennuksia, jotka luultavasti ovat myöhäisemmältä ajalta.
Kaupunki näyttää olevan kauniilla paikalla, etenkin järven puolelta
katsellessa; mutta sen sisällä on kolkkoa ja likaista, kuten useimmissa
itämaiden kaupungeissa. Sitä paitsi on seutu kuulu kuumuudestaan ja
kuumetaudista, joka siellä usein raivoaa ja kaataa paljon sekä maan
asukkaita että matkustavaisia. Vuonna 1837 hävitti kaupunkia
maanjäristys, jonka tuhotöistä vielä nähdään jälkiä. Rabbiinit
väittävät tämän kaupungin sijaitsevan samalla paikalla, kuin vanha
_Rakkat_, joka Jos 19:35 mukaan oli kaupunki Naftalin sukukunnan
alueella, ja mitä paikkaan tulee, niin se siihen kyllä soveltuisi,
sillä Rakkat merkitsee "kapea." Sitten kun Herodes Antipas, Johannes
Kastajan murhaaja, oli rakennuttanut sen uudelleen melkein
kreikkalais-roomalaisen kaupungin malliin, sai se nimensä keisari
Tiberiuksesta. Kaupunki oli linnoitettu, kuten muurit selvästi
osottavat, mutta antautui kumminkin vapaatahtoisesti Vespasianukselle.
Jerusalemin hävityksen jälkeen oli se juutalaisuuden pesäpaikka.
_Sepforis_ muutatti hengellisen oikeuston (synedrion'in) sinne ja
juutalainen tiedekin kukoisti siellä. Tieteellisen työn hedelmiä oli
_Talmud_, joka neljännellä vuosisadalla j.Kr. tehtiin ja koottiin juuri
Tiberiaksessa. Jo viidennellä vuosisadalla oli siellä kristitty piispa,
ja ristiretkeilijät, joiden hallussa kaupunki oli Hattin'in tappeluun
(vuonna 1187) saakka, asettivat sinne piispan-istuimen uudestaan. --
"Kuumat lähteet" (Hammam Tabarije) ja niiden merkitys ovat vanhastaan
tunnetut. Paikkaa, missä sijaitsevat, kutsuttiin Herodeksen aikana
Emmaukseksi [Josefuksen Juut. Sota IV, 1, 3.] Jo muinaisina aikoina
kävi näillä lähteillä sairaita läheltä ja kaukaa. Niiden veden
kiitetään hyvin parantavan, varsinkin luuvaloa. Kylpylaitos on hyvin
yksinkertainen. Ibrahim-pasha rakennutti uuden kylpyhuoneen vuonna
1833. Vanha kylpyhuonekin vähän etelämpänä on vielä jäljellä.

Järvi kuohuili vähän, jonka vuoksi purtemme, kahden beduiinin
soutamana, sai hiukan kiikkua matkalla. Vaaratta pääsimme toki tuohon
toivottuun rantaan, jossa lähteiden lämmin, höyryävä vesi juoksee
järveen. Vähän matkan päässä valkamasta, kylpyhuoneen alapuolella,
päätimme uida. Hiekka-rannalla, jossa oli pientä kiveä hiekan seassa,
oli hyvin sopiva uimapaikka. Tummansininen vesi ei ollut kylmää, noin
24 ast. C. Mielihyvissämme heittäydyimme kirkkaille laineille ja
viivyimme kauan vedessä; olipa oikein ikävää nousta sieltä, sillä uinti
virkisti sanomattomasti päivän paahtamaa ruumistamme. Maan asukkaat
näyttivät täällä enemmän koin munalla välittävän puhtaudesta; he
seisoivat rannalla kymmenkunta henkeä parvessa ja aikoivat hekin käydä
uimassa ihanalla iltahetkellä. Uteliaina seurasivat he koko ajan
liikkeitämme ja toimiamme. Auringon lasku palatessamme retkeltämme k:lo
1/2 7 aikaan oli ihmeen kaunis. Taivaan loistavat värit heijastivat nyt
jo aivan tyynessä vedessä, ja laskeuvan auringon säteet loivat lumoavaa
valoa järven ympärillä oleville vuorille. Jo ensimmäiset tunnit tämän
järven partaalla olivat olleet suloisia ja jättivät mieleen muistoja
mitä ihanimpia.

Ennen maata menemistä täytyi meidän päättää, jäämmekö seuraavaksi
päiväksi Tiberiakseen, vai jatkammeko matkaa aamulla pohjoiseen päin.
Helle ja sen seuralainen, kuumetauti, kyllä kammottivat; mutta tämän
järven tienoo tarjosi niin paljon viehättävää, ja me olimme sitä niin
vähän nähneet, ett'emme vielä raskineet lähteä. Illallispöydässä
päätimmekin jäädä tänne koko seuraavaksi päiväksi, sitten kun tarkkaan
laskettuamme huomasimme meillä olevan vielä kyllä aikaa; sovimme siis
soutumiesten kanssa, että he veneineen koko seuraavan päivän
kuljettelisivat meitä 20 frankin maksusta. Tämä päätös oli suloinen
sanoma "mukarille", tuolle vanhalle, kunnon Hamedille, joka ei
tietänyt, miten osottaa kiitollisuuttaan. Saihan hän täten odottamatta
tilaisuuden koko päivän nauttia vapautta, jonka hän parhaasta päästä
käytti nukkumiseen. Hän oli muhammettilais-uskovainen eikä siis nyt
"ramadanin" kestäessä saanut syödä, juoda eikä tupakoida paitsi yöllä.
Päivät päästään tuo ukko oli kanssamme matkoilla ja yönsä täytyi hänen
käyttää syömiseen, tupakoimiseen ja hevosten vartioimiseen.
Lepäämisaikaa ei hänellä siis matkustettaessa ollut päivällä eikä
yöllä. Eipä siis kumma, että hän, kun kuuli meidän jäävän Tiberiakseen
koko päiväksi, ihastui niin, että, vaikka olikin vanha ja väsynyt,
hyppeli ilosta ja lauleli riemulauluja.

Seuraavana aamuna k:lo 1/2 8 oli vene sekä kahdeksan nuorta, reipasta,
iloluontoista beduiini-soutajaa rannalla luostarin ääressä odottamassa
tuloamme. Suurustettuamme pikimmältään, läksimme tästä kaupungista,
jossa ei Vapahtaja koskaan käynyt, vaikka monesti purjehti järvellä,
jonka rannalla se sijaitsee. [Koska kaupunki oli rakennettu vanhalle
hautausmaalle, ei oikea juutalainen voinut astua sen alueelle tulematta
Mooseksen lain mukaan saastaiseksi. Josefus sanoo nimenomaan, että
jokainen juutalainen, joka siellä asui, tuli saastutetuksi niiden
monien hautojen tähden, joita kaupunkia perustettaessa oli täytynyt
raivata pois (vert. 4 Moos. 19:11.). Luultavaa on, ettei Kristus
koskaan astunut sen muurien sisälle; mutta hänen sanankuulijainsa
joukossa oli tietysti myös Tiberiaksen asukkaitakin (vert. Joh. 6:23.)]
Halusimme hartaasti nähdä ja tarkemmin oppia tuntemaan itse Tiberiaksen
merta ja niitä ikimuistettavia paikkoja, joissa kallis Vapahtajamme oli
oleskelut suurimman osan vaikutus-ajastaan, tehnyt suuria ihmetöitä ja
puhunut syvämielisiä sanoja Jumalan valtakunnan salaisuuksista.
Aikainen aamuhetki oli ihmeellisen kaunis; pilvetönnä ja läpikuultavana
kaaretteli kirkas taivas yli meren sinervän selän. "Sirokko" joka oli
alkanut jo Nazaret'issa ollessamme, vaikutti kumminkin, että ilma ei
ollut niin raitis, kuin kernaasti olisimme suoneet. Mutta kaikessa
tapauksessa oli olo merellä mieluista. Ystäväni R., joka jo yöllä oli
tuntenut pahoinvointia ja kuumetta, ei alussa voinut paljon nauttia
ympäristön ihanuudesta. Minuun, joka Taborilla kohdanneesta
taudinpuuskasta parattuani olin aivan terve, teki kaikki, mitä näin,
suloisen vaikutuksen. Toivoen järvi-ilman, joka kumminkin oli edes
vähän viileämpää, virkistävän ystävä R:iakin, kiiruhdimme rannasta.
Matkamme ensimmäinen päämäärä oli järven pohjoisella rannalla, likellä
Jordanin laskupaikkaa oleva _Tell Hum_ eli muinaisen Kapernaum'in
rauniot. Matka sinne kesti vähän päälle kahden tunnin veneen hiljaa
soluessa eteen päin tyynellä vedenpinnalla. Tiemme vei meidät päästä
päähän tämän järven, joka ympäristöineen kerran oli ollut Vapahtajamme
maallisen toiminnan pääpaikkana, ja jonka rantamailta useimmat hänen
apostoleistaan olivat kotosin.

Tästä järvestä puhutaan jo vanhan testamentin kirjoissa (4 Moos. 34:11;
5 Moos. 3:17; Jos. 11:2; 12:3; 13:27, y.m.m. paikassa); mutta joka
paikassa vaan rajana eri sukukuntain välillä. Vasta uuden testamentin
aikana sai se Jesuksen ja hänen apostoleinsa kantta suuren
merkityksensä. Evankeliumeissa se mainitaan kolmella eri nimellä.
Luukkas kutsuu sitä "Genezaretin mereksi" (Luuk. 5:1), Matteus, Markus
ja Johannes "Galilean mereksi" (Mat. 4:18; 15:29; Mark. 7:31; Joh. 6:1)
ja Johannes "Tiberiaksen merekfi" (Joh. 6:1; 21:1.) Suuruuteen nähden
se ei ansaitse meren nimeä, sillä sen pituus on vaan 21 kilometriä,
suurin leveys 12 kilometriä ja sen pinta-ala 170,7 neliökilometriä.
Sitä ympäröi lännessä Naftal'in ja Sebulon'in sukukuntain alueet
(Mat. 4:13) ja idässä Gad'in. Itä- ja länsipuolilla tätä
soikeamuotoista järveä, joka on lähes 200 metriä (noin 650 jalkaa)
alempana Välimeren pintaa, on kauniita kukkuloita ja vuoria, toisilla
puolilla enimmästi tasankoa. Ympäröivistä vuorista mainittakoon
_Hattin_, jota luullaan siksi paikaksi, missä Jesus piti tunnetun
vuorisaarnansa, joka löytyy Mat. 5, 6, 7 luvussa. Se tasanko, jonka
evankeelisesta historiasta tunnemme nimellä "Genezaret'in maa"
(Mat. 14:34; Mark. 6:53), on järven länsipuolella. Tämä tasanko on 1/2
penink. (= 5 1/8 kilom.) pitkä ja 1/6 penink. (= 1 3/4 kilom.) leveä,
siis ei aivan vähäpätöinen. -- Järven oma asema suojaa sitä myrskyiltä,
mutta se on altisna äkkiarvaamattomille vihureille ja tuulenpuuskille,
jotka tulevat läheisistä vuorenrotkoista. Sen vesi on kirkkaan
sinertävää, suolatointa, kylmäkkää ja terveellistä. Kautta järven
huomaa pohjoisesta etelään päin kulkevan vuon, jonka Jordan-virta tekee
matkallaan _Meroe_-järvestä Kuolleeseen mereen. Kun vedenpinta on tyyni,
saattaa nyt, kuten Kristuksen ja apostolein aikanakin, nähdä suuria
kalaparvia. Tavattoman paljon tässä järvessä löytyykin kaloja, sen
saimme huomata, kun sittemmin beduiinien kanssa lähdimme pienelle
kalastusretkelle, josta edempänä kerron enemmän.

Ensimmäisinä kevätkuukausina, rantojen ja vuorten kaltaiden vielä
ollessa viheriänä, ennen kuin auringon polttavat säteet vielä ovat
ehtineet kuivata kaikki, näyttää koko järvi ympäristöineen erinomaisen
ihanalta. Rannoilla kasvaa ihmeen ihania kukkasia, joita nimitetään
"Tiberiaksen ruusuiksi." Niitä on niin taajassa, että, kun
kukkimis-aikana järvellä soutelee, koko ranta näyttää kauniilta
kukkaistarhalta. Nämä ruusut ovat samaa lajia, kuin meidän
"oleander"-niminen huonekasvimme, jonka heleänpunaisia, tuoksuvia
kukkasia me kaikki jo lapsuudesta asti varmaankin olemme ihailleet.

Todella viehättävää on katsella semmoista maisemaa, varsinkin kun ilma
on kirkas ja tummansininen taivas luo kuvansa veden kalvoon. Mutta
kumminkin käypi apeaksi mieli muistellessa kuinka runsaasti tämän
järven rannikoilla oli suuria, komeita kyliä ja kaupunkeja Jesuksen
aikoina. Ne ovat nyt melkein kaikki hävitetyt; monesta ei näy enää edes
raunioitakaan. Ajatellessa tuota muinais-aikaa sellaisena, kuin sen
evankelistat ja historioitsijat kuvaavat, tuntee ehdottomasti
vavistuksen sydämmessään, sillä kaikessa tässä hävityksessä näkyy
selvään Jumalan vanhurskauden tuomio. Miten tenhoisan kaunis lienee
tämä järvi ympäristöineen, vuorineen, laaksoineen, kylineen ja
kaupunkeineen Kristuksen aikana ollutkaan! Olivathan nuo nykyään autiot
ja metsistyneet alat silloin kauttaaltaan viljeltyjä. Historioitsija
Josefus, joka, hurmaantuneena tämän "laaksomaan" kauneudesta, kuvailee
sen veden suloutta, sen ilman-alan herttaisuutta, sen palmujen,
rypäleiden, viikunoiden, mantelien ja muiden hedelmäin hyvyyttä sekä
sen ihmeellisiä lämpimiä lähteitä, sanoo, että vuoden-ajat näyttävät
ikään kuin kilpailevan kunniasta saada olla tämän tienoon haltiana, ja
että luonto näyttää koonneen kaikki voimansa tehdäkseen tästä
vähäisestä maailman kolkasta kalleimman helmen.

Koska seutu kuului Naftal'in sukukunnalle, kävi tässä, Talmud'in
kirjoittajain mielestä, toteen Mooseksen sanat, että Naftal "täytetään
Herran siunauksella" (5 Moos. 33:23), ja näillä oli myös sananlasku,
joka oli tosi syvällisemmässä merkityksessä, kuin he itse
aavistivatkaan, ja joka kuului näin "Jumala on luonut seitsemän järveä
Kanaan'in maahan, mutta yhden -- Genzaret'in järven -- on hän valinnut
itsellensä."

Mutta ei ainoastaan kauniin luontonsa, vaan myöskin sopivan asemansa
sekä lukuisan ja vireän väestönsä takia oli tämä seutu varsin sopiva
hänen toimintakentäkseen, jota tarkoittaen profeetta Jesaia oli
ennustanut, että "Sebulon'in maa ja Naftal'in maa, sillä puolella
Jordanin, pakanain Galileaa" oli näkevä "suuren valkeuden", ja niille,
"jotka asuivat kuoleman varjon maassa", oli se kirkkaasti paistava
(Jes. 9:1; vert. Mat. 4:15, 16). Monen maan kansalaisia oleskeli tai
matkusteli tällä tienoolla, sillä sen läpi kuljettiin meren rannikolle.
"Kaupungit", sanoo Josefus, "ovat täällä hyvin lähekkäin ja lukuisat
kylät ovat maan viljavuuden vuoksi niin väkirikkaita, ettei
pienimmässäkään ole vähemmän kuin 15,000 asukasta." Hän lisää, että
Galilean asukkaat ovat toimeliasta, ahkeraa ja sotaisaa, jo lapsuudesta
asti urotöihin harjaantunutta kansaa, joka on viljelylle voittanut
jok'ainoan tynnyrinalan ihanaa, vaivoja runsaasti palkitsevaa maataan.
Kokonaista neljä valtatietä yhtyi Genezaret'in järven rannistoilla.
Yksi vei Jordan'in laakson länsipuoliseen osaan; toinen, joka
Genezaret'in järven eteläpuolelle rakennettua siltaa myöden johti
Jordan'in yli, kulki Berean kautta sille paikalle lähellä Jerikoa,
jossa tavallisesti kahlattiin Jordan'in poikki; kolmas meni Galilean
virkeän ja kukoistavan pääkaupungin, Soforiksen, kautta Välimeren
rannalle, Akon kuuluisaan satamakaupunkiin; neljättä myöden pääsi
Nazaret'in kautta ja Esdrelon'in (Jesreel'in) tasangon poikki Samariaan
ja Jerusalem'iin. Genezaret'in alueen kautta kulkivat suuret karavaanit
matkoillaan Egyptistä Damaskukseen. Kristuksen aikana oli Genezaret'in
seutu, sen runsaslukuinen väestö kun oli hyvin uutteraa, Palestiinan
"tehdaspiiri." noin 4000 alusta oli kyntämässä Galilean merta: kilvan
kiisivät sen pinnalla roomalaisten uhkeat sotalaivat, Betsaidan
vaatimattomat kalastajaveneet ja Herodeksen kullatut purret. Iturea,
Samaria ja Foinikia rajoittivat tätä paikkakuntaa [Farrar, Jesuksen
elämä]. Kaunis luonto, edullinen asema ja runsas asukasluku tekivät
siis seudun hyvin tärkeäksi koko "pyhälle maalle." Vaikk'ei enään
olekaan niin laita, piilee tässä tienoossa nytkin ihmeellinen
lumousvoima. Niin nautintorikkaita hetkiä, kuin me Tiberiaksen merellä
vietimme, ei meillä ainakaan ollut koko matkallamme monta.

Mutta jo lähestymme pohjoisrantaa, jolla Tell Hum sijaitsee. Iloisten
ja ystävällisten, niin, tekisipä mieleni sanoa, kohteliaitten
venemiesten avulla hypähdämme veneestä kuivalle, orjantappuroita ja
ohdakkeita kasvavalle rannikolle, ja lähdemme kohti raunioita, jotka
ovat edessämme. Monta askelta ei tarvitsekaan astua, ennen kuin jo
saavumme noiden muistomerkkien luo, jotka johtavat ajatuksemme
entisiin, jo kauan sitte menneisiin aikoihin. Rauniot osottavat
selvästi, että tuossa kerran kohosi komea kaupunki, kenties melkoisen
suurikin. Jos siinä on perää, että nämä rauniot ovat muinaisen
Kapernaum'in jäännöksiä, kuten moni syystä otaksuu, niin kyllä sillä
kaupungilla olikin Jesuksen aikana suuri merkitys. "Korkealla
kivijalalla, jossa on kosolta valkeita marmorilohkareitakin", joista
mekin otimme muutamia muistoksi mukaamme, "kohoavat muutaman
rakennuksen rappeutuneet muurit; se on kenties ollut joku
tuohon kukkaiskoristeilla kaunistettuun Herodeksen aikuiseen
muotoon rakennettu synagooga; ja keskellä rehevää heinikkoa,
jättiläis-ohdakkeiden välissä, näkyy siellä täällä patsasten ja
liitin-ansasten jäännöksiä, jotka osottavat, että tässä kerran oli
kaunis ja kukoistava kaupunki." Sen asema on ollut ihmeen kaunis
kaltevalla rannikolla, jota järven hyökyaallot alati suutelevat.
Kävellessämme näillä raunioilla tapasimme suuren käärmeen, joka
vikkelästi ja taitavasti kiemuroiden vältti venemiesten tappohankkeet.

Otaksukaamme, että nämä rauniot ovat muinaisen Kapernaum'in jäännöksiä,
tuon komean kaupungin, jota evankeliumeissa nimitetään Jesuksen omaksi
kaupungiksi (Mat. 9:1) sen tähden, että se oli saanut nähdä niin monta
hänen suurimmista ihmetöistään, että se oli saanut kuulla hänen
suustaan niin monta suloista sanaa. O, mitä tunteita, mitä ajatuksia
sydämmeen nousee siellä seistessä! Armon ja vanhurskaan tuomion
läpitunkeva ääni se varmaan on, joka hiljalleen, mutta vakavasti
tunkeutuu meihin. Tuntuu kuin laineiden hiljainen loiske yksinäistä
rantaa vasten ja tuulen vieno humina autiolla tienoolla voimakkaasti
saarnaisivat meille armoa ja tuomiota. Se on sanaton saarna, mutta
kumminkin voimakkaampi kuin moni, jonka esittämiseen käytetään
loistavinta kaunopuheisuutta. Kuva toisensa perästä ajoilta menneiltä
vierähtää sieluimme silmien eteen. Tarkastakaamme jotakuta näistä
kuvista lähemmin ja painakaamme se mieleemme. Varmaankin Jumalan armo
ja vanhurskaus siinä himmentymättömän kirkkaana ilmenee.

Genezaret'in järven seudulla ja etenkin Kapernaum'in kaupungissa
kertovat pyhät evankeliumit kalliin Vapahtajamme tehneen suurimmat
ihmeensä ja pitäneen voimakkaimmat puheensa. -- Alettuaan julkisesti
esiintyä, sen jälkeen kun Johannes Kastaja oli hänet Jordanissa
kastanut, oleskeli Jesus lyhyemmän aikaa Kapernaum'issa. Hänen
saarnansa ja siellä tekemänsä rakkauden työt saattoivat hänet niin
kuuluksi, että hänen maineensa levisi Nazaret'iin saakka (Luuk. 4:23).
Jo muutaman päivän kuluttua palasi hän kumminkin taasen
syntymäseudulleen.

Vasta sitte kun hänen kotipaikkansa, Nazaret'in, asukkaat olivat
hyljänneet hänet ja vihan vimmassa tahtoivat syöstä hänet alas vuoren
jyrkänteeltä, siirtyi hän Genezaret'in järven rannikoille ja rupesi
laajalta vaikuttamaan. Ei Jesus kumminkaan kutsumatta kääntynyt tälle
uralle eikä aloittanut tätä tointa. Hänen oleskellessaan Kaanaassa,
jossa hän oli tehnyt ensimmäisen suuren ihmetyönsä (Joh. 2:1-11), tuli
ylhäinen virkamies Herodes Antipaksen hovista ja pyysi pyytämällä häntä
tulemaan Kapernaum'iin parantamaan hänen kuolemaisillaan olevaa
poikaansa. Jesus tekikin kuolevan terveeksi sanansa voimalla
(Joh. 4:46-53), noudatti kutsumusta ja meni asumaan Kapernaum'iin
(Mat. 4:13). Siten hän valitsi tämän kaupungin vastaiseksi
kotipaikakseen, jos muuten voipi sanoa Jesuksella olleen kotia
lainkaan, koska hän itse lausui: "Ketuilla ovat luolat ja taivaan
linnuilla ovat pesät; vaan Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä
kallistaa" (Mat. 8:20). Miten Jesus täällä vietti päivänsä, mitä hän
toimieli, sen sanoo evankelista lyhyesti: "Hän vaelsi ympäri ja teki
hyvää." Oikein taivaan armokaste kostutti siis koko tätä kaupunkia,
jopa koko tienoota. Tarkastakaamme tämän työssä ja toimessa vietetyn
elämän yhtä ainoata päivää. Sen hän aloitti synagoogassa julistamalla
"valtakunnan sanaa", Jumalan valtakunnan, jonka kuningas hän oli.
Suuria isoovia ja janoovia joukkoja tunkeusi hänen ympärilleen
kuuntelemaan elämän sanaa, joka läksi hänen suustaan. Moni taivaan
lahjoja ikävöipä ihmissydän sai lohdutusta. Uusi kirkkaus alkoi
valaista monen elämää, kuolemaa ja ijankaikkisuutta, ja autuuden toivo
loistaa selkeästi monelle synnin ja kuoleman pimeyteen vajonneelle
ihmisraukalle. Hämmästyksen valtaamina sekä kunnioituksen ja ihmettelyn
tunne sydämmissään kuuntelivat he elämän sanaa, jota runsaassa määrin
tulvaili hänen huuliltaan. Mutta Jesuksen vielä puhellessa näille
hiljaa kuunteleville joukoille keskeytti hänet yht'äkkiä kovasti
parkaisten eräs noista kurjista, onnettomista olennoista, jotka olivat
pahojen henkien riivaamia. "Yksi ihminen, jolla oli riettaisen
perkeleen henki, huusi suurella äänellä sanoen: Voi, mitä sinun on
meidän kanssamme, Jesus Nazarenus? Tulitko meitä hukuttamaan? Minä
tiedän, kukas olet, Jumalan pyhä" (Luuk. 4:33, 34). Voimakkain sanoin
nuhteli Jesus rietasta henkeä ja paransi, hänellä kun oli jumalallinen
valta, tuon raivoisan ihmisen, niin että vaiva taukosi, ja mies
kohottausi ja oli hiljaa. Näin Jesus osottihe kaikkivaltiaaksi
ihmeitten tekijäksi, jonka armo ulottuu kurjimpiinkin ihmisiin. --
Tehtyänsä tämän ihmeen nousi Jesus ja meni Simon'in huoneeseen. Täällä
häntä kohtasi taudin ja tuskan tuottama kurjuus: Simonin anoppi
sairasti kovaa kuumetautia. Jesus paransi hänetkin. Mutta ennen kuin
aurinko oli ehtinyt mailleen mennä ja päivä päättyä, samoili hänen
tykönsä suuria ihmisjoukkoja, jotka toivat kaikellaisia sairaita. Ja
hän "teki kaikkinaisia sairaita terveeksi, että täytettäisiin, kuin
sanottu oli Jesaian profeetan kautta, joka sanoo: hän on ottanut meidän
heikkoutemme ja hän kantoi meidän tautimme" (Mat. 8:17). "Hän pani
jokaisen päälle kätensä ja paransi heidät. Ja monesta läksivät myös
perkeleet, huutain ja sanoen: sinä olet Kristus, Jumalan Poika" (Luuk.
4:40, 41). Olen kertonut vaan yhden päivän työt, ja Kapernaum'in
kaupunki näki monta semmoista päivää. Toinen armon ihme ja armon sana
seurasi toistaan. (Katso Luuk. 7:1-10; Mark. 5:22-43; Joh. 6:22-71;
Mark. 9:33-50). Miten selvästi tämä kaikki muistuu matkustajan mieleen
seisoessaan kaupungin raunioilla, jonka asukkaat saivat nähdä hänen
tekevän näitä hyviä töitä.

Mutta toisekseen on Kapernaumia kohdannut vanhurskauden tuomio. Jesus
sanoi: "Ja sinä Kapernaum, joka olet korotettu taivaaseen asti! sinä
pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos Sodomassa olisivat
senkaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin he vielä tänäpänä
seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman maalle pitää
huokiamman oleman tuomiopäivänä kuin sinulle" (Mat. 11:23, 24). Jo
täällä ajassa on Kapernaum'in rangaistustuomio pantu täytäntöön.
Uskottomuus, armon ylenkatse ja paatumus tuottivat rangaistuksen tälle
kaupungille ja sen asukkaille. Kuta suurempi armo on ja kuta useampia
armonosotuksia on saatu kokea, sitä ankarampi tuomio seuraa, jos nämä
hyljätään. "Sinun kovuutesi ja katumattoman sydämmesi jälkeen kartutat
sinä vihan itsellesi vihan päivänä, koska Jumalan oikia tuomio
ilmaantuu, joka antaa itsekullekin hänen töittensä jälkeen" (Room. 2:5,
6). "Miten me siis vältämme, jos me sellaisen autuuden hylkäämme."
Sellaisia ajatuksia herää varmaankin jokaisen uskovaisen
raamatunlukijan mielessä seisoessaan näiden raunioitten ääressä.
Toiselta puolen näkyy armo suurena ja ihanana, mutta toiselta taas
armon hylkääjien rangaistus kamalana ja hirmuisena. Kaihomielin, mutta
vakuutettuna Jumalan sanan ijankaikkisesta totuudesta, palajaa
matkustaja tältä retkeltä.

Vähän matkaa itään päin Kapernaum'ista ovat muinaisen Korazin'in
rauniot, jonka häviöstä Herra myös on puhunut sanoja, jotka ovat
käyneet toteen. Lähiseudulla, vähän itään päin on se paikka, "erämaa",
jossa Jesus ruokki 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla,
josta Matteus kertoo 14:13-21. -- Länsipuolella Kapernaum'ia, noin
puolen tunnin matkan päässä, luullaan pienoisen kalastajakylän
Betsaidan sijainneen, tuon paikan, josta Pietari, Andreas ja Filippus
olivat kotoisin. Tälle paikalle ohjasimme aluksemme. Vähää ennen kuin
tullaan perille, nähdään vesimylly; sen panee runsas lähdevesi
liikkeelle, joka kuohuen virtaa vuorelta alas järveen. Vanhaa Betsaidaa
ei enää ole olemassa: tuo pieni kalastajakylä on kuin pyyhkäisty pois
maan päältä, niin ett'ei siitä näy jälkeäkään. "Voi sinua, Betsaida",
oli Vapahtaja sanonut, ja tämä "voi" on sitä kovasti kohdannut. Viime
vuosina on kaksi katoolin-uskoista saksalaista siihen perustaneet
pienen uudisasunnon, jolle ovat antaneet muinaisen nimen. Kun astuimme
näiden kahden suoran yksinkertaisen miehen kerrassaan alkuperäiseen
asumukseen, jossa oli vaan pieni tupa ja hiukan suurempi etehinen, ja
lausuimme tervehdykseksi "hyvää päivää" Saksan kielellä, ottivat he
meidät ystävällisesti, jopa sydämmellisesti vastaan. Tuntui kuin
olisimme tulleet vanhain tuttavain ja ystäväin luo. Dragomaani valmisti
täällä yksinkertaisen ateriamme, jossa pääruokalajina oli järvestä
pyydetty kala. Se olisi ollut mainiota, jos sen olisi voissa paistanut;
mutta voin puutteessa täytyi käyttää öljyä, joka teki sen paljoa
vähemmän maittavaksi. Nuo ystävälliset, sydämmelliset miehet tarjosivat
meille viiniä, jota he olivat pusertaneet rypäleistä, joita itse
viljelivät; se olikin hyvää ja huokeata. Olipa heillä mukanaan
jonkinlaisia "vatsantippojakin", joita tarjosivat meille; niistä
helpottikin ystäväni R:n kuume melkoisesti. -- Aterioituamme lähdin
minä, nuori reipas beduiini mukanani, lyhyelle kalastusretkelle, josta
tässä pari sanaa. Kun olimme päässeet kalastuspaikalle, nosti beduiini
vaatteensa polviin asti, vyötti itsensä lujasti ja pisti kalapussin
riippumaan vyölleen. Verkko, joka riippui hänen olallaan, oli pyöreä,
ulkoympyrän täyttivät pienet raudan kappaleet, jotka painoivat sen
pohjaan. Hiljalleen, aivan rauhallisena alkoi hän astuskella pitkin
meren rantaa tarkkaan tähystellen, missä näkisi kaloja. Hän näytti
olevan tarkkasilmäinen mies ja hyvin tottunut toimeensa. Aivan pian
huomasi hän jo etäältä, missä kaloja liikkui, ja varsin odottamattani
heitti hän voimakkaasti verkkonsa "apajalle." Luulin ensin, että hänen
ponnistuksensa olivat aivan turhia, sillä minun mielestäni olisi se
aivan kummallinen kala, joka niin helposti antaisi itsensä kiinni.
Mutta minä petyin luulossani, sillä verkon luo astuskeltuaan noukki
mies kalan toisensa perästä ja heitteli niitä sitten hymyillen minun
eteeni rannalle. Hän heitti verkon vielä kerran, toisen, kolmannen,
j.n.e., kulkien yhä eteen päin pitkin laitoa rantaa. Tunnissa sai hän
30 toista korttelia pitkää kalaa.

Kalastustapa on siis hyvin yksinkertainen; varmaankaan ei siten
ainoatakaan kalaa saisi kiinni, jollei niitä löytyisi niin runsaasti.
Kyllä täytyy kalastajankin taitavasti heittää verkkonsa, ja niin
tarkkaa silmää, kuin hänellä pitää olla, ei saakaan vähällä
harjotuksella. Genezaret'in järvessä löytyy ainakin kolmellaisia
kaloja. Yleisimpiä ovat n.k. Paavalin kalat, joilla on suomukset. Ne
ovat hyvänmakuisia kaloja, johonkin määrin meidän säynävän kaltaisia,
mutta eivät ole niin ruotoisia. Niitä saadaan tavallisesti päivällä
matalissa paikoissa. N.k. Pietarin kaloja, jotka ovat suuria ja
suomuksettomia, saadaan yöllä; ne oleksivat, näet, enimmäkseen syvällä
vedessä. Yhden semmoisenkin saimme nähdä luostarissa; se oli lähes
kaksi kyynärää pitää. Miltä se maistuu, en voi sanoa, koska emme sitä
maistaneet. Onpa vielä kolmaskin laji kaloja, jotka ovat pieniä ja
jokseenkin ahvenen näköisiä. -- Kun näin miehen heittävän verkkonsa
apajalle, muistui mieleeni, kuinka Jesuksen apostolit olivat juuri
näillä paikoin kalastelleet muinoin ja saaneet toisinaan runsaastikin
saalista.

Saksalaisten vähäisen uudistalon ranta oli mainion sopiva tämällaiselle
kalanpyynnille. Minäpä vielä kävin uinnillakin virkistäymässä, ja
sitten lepäsimme hetkisen ystävällisten uudisasukasten etehisessä,
jossa sekä omat venhemiehemme, että koko joukko muita sinne kokouneita
beduiinejä, meitä ympäröivät. Seurusteleminen heidän kanssaan ei ollut
niinkään ikävää. He olivat kaikki meille hyvin ystävällisiä ja
iloitsivat suuresti, kun erään "Arabian kielen sanaston" avulla saimme
heidät vähänkin tajuamaan, mitä tarkoitimme.

Sillä aikaa oli tuuli kääntynyt länteen, ja idästä tuleva "sirokko" ei
siis enää rasittanut. Kello 1/2 3 aikaan heitimme hyvästit
vieraanvaraisille isännillemme, joiden täällä autiolla tienoolla,
monestikin vihamielisten beduiinein keskellä on onnistunut saada useita
peltotilkkuja viljellyiksi, ja suuntasimme kulkumme takaisin Tiberiasta
kohti. Me kuljemme sen paikan ohi, jossa arvellaan Jesuksen pitäneen
veneessään tuon saarnan, josta Luukkas puhuu evankeliuminsa 5:1-11, ja
jossa Simon sulki suuren kalain paljouden, kun hän Vapahtajan käskystä
heitti "verkkonsa syvälle." Alussa meillä oli kova vastatuuli, jota
vastaan miehet saivat taistella kaikin voimin saadakseen veneen
kulkemaan eteen päin. Mutta kun tulimme "_Chan Minijen_" läheisyyteen,
jossa jotkut otaksuvat Kapernaumin raunioiden olevan, saimme levittää
purjeet, ja väkevä tuuli kiidätti meitä aimo vauhtia toista rantaa
kohti. Tuuli oli niin ankara, että jotkut -- niiden joukossa
dragomaanimmekin --, kuten Herran opetuslapset muinoin (Mat. 8:23-27),
pelkäsivät meidän hukkuvan; kyllä tottunut purjehtija sentään näki,
ett'ei mitään vaaraa ollut. Vaan sen me huomasimme, että tällä järvellä
ankarat tuulenpuuskaukset ja valtavat laineet voivat nousta äkkipikaa.
Kahdessakymmenessä minuutissa olimme jo päässeet Tiberiaksen rantaan
luostarirakennuksen alapuolelle, vietettyämme koko päivän hauskalla
matkalla. Ennen kuin venemiehet ja ystäväni R. läksivät veneestä,
valokuvasin minä koko seurueen muistoksi tästä hauskasta retkestä.
Siitä, että istuivat muutamia minuuttia kauemmin veneessä, tahtoivat
beduiinit kaikin mokomin "bachschischeja"; luultavasti he uskoivat
minun kuvallani aikovan saada voittoja. --

Ilta ennen auringon laskua oli erittäin ihana; järvi, jonka laineet
äsken kuohuelivat, oli taas rasvatyyni. Lukemattomia kalaparvia
uiskenteli ilakoiden siellä täällä lähellä rantaa. Auringon kirkkaat,
kultaiset säteet loivat kauniin hohteen sinisille lahdelmille, joilla
monissa paikoin nuo ennen mainitut heleän punaiset kukkaistarhat olivat
reunuksina. Kaihomielin jätimme tämän kauniin maiseman, joka koko
päivän oli meitä niin suuresti viehättänyt. Vielä kävimme uimassa
tuossa kirkkaassa vedessä ja sitte riensimme levolle, jotta
huomisaamuna jaksaisimme lähteä matkalle muistorikkaasta Tiberiaksesta
pohjoiseen päin.

Yö oli muutoin rauhallinen, paitsi että jo keho 2 aamulla eräs mies
muhammettilaiskirkon tornista herätti meidät, kun kutsui seudun väkeä
aamuhartauteen. Tämän teki hän niin kovalla ja läpitunkevalla äänellä,
että se kuului pitkät, pitkät matkat, varsinkin kun ilma oli aivan
selkeä. Kutsuminen kävi jonkummoisen rytmillisen laulun muodossa, jossa
samoja sanoja taukoamatta kerrottiin, ja sitä kesti vähintään tunnin
ajan. [Laulun sanat olivat Arabian kieltä: "La ilaha illallah", joka
suomeksi on: "Ei ole muuta jumalaa paitsi (Allah) Jumala."] Hänellä
tuntui olevan aika mahtava ääni, joka ei ollenkaan painunut, ja vahvat
keuhkot, joiden voimat olivat loppumattomat. Hiukan kadehtien kuuntelin
tuota selkeää, vahvaa ääntä aamuhetken hämärässä, joka yhä valjeten
ennusti uutta päivää, joka oli meidät viepä uusia vaiheita ja uusia
kokemuksia kohtaamaan.

Kello oli 4 aamulla Toukokuun 7 päivänä, kun nousimme vuoteiltamme
valmistaumaan lähtöön, jonka piti tapahtua viimeistään kello 5. Olimme
huomanneet, että oli sitä parempi, kuta aikaisemmin tuli matkalle
hankituksi. Siten taisi parhaiten nauttia raittiista aamu-ilmasta.
Päivemmällä kävi kuumuus aina sietämättömämmäksi. Dragomaanin
hitaisuuden tähden pääsimme kumminkin vasta kello 1/2 6 liikkeelle.
Ikävöiden, emmekä aivan vähääkään, jätimme rauhaisan luostarin, jossa
meidän oli ylipäänsä ollut varsin hyvä oleksia. Kahden tunnin ajan
kuljimme pohjoiseen päin pitkin tuon ihanan järven rannikkoa, jonka
vedenpinta päilyi tyyneenä edessämme. Lumoava näky kohtasi silmää
kaikkialla. Suuret kalaparvet leikkivät ylt'yleensä vedenkalvossa;
sorsalaumoja sekä muita vesilintuja uiskenteli sinervällä selällä.
Ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Juhlatunne valtasi
meidänkin mielemme. Tuntui kuin koko luonto ympärillämme olisi
viettänyt jumalanpalvelusta. Sisimmät tunteemme toi ilmi hengellinen
laulu, jonka viritimme Luojan ja Sovittajan kunniaksi. -- Noin puoli
tuntia kauniilla rannalla kuljettua saavuimme pieneen, yksinäiseen
_Medjbel_-kylään, jossa _Maria Magdaleea_, eräs Jesuksen
uskollisimmista seuraajista, oli syntynyt (Mat. 15:39). Nykyään siinä
on vähäpätöinen, likainen kylä, jossa moniaita satoja beduiinejä elää
köyhyydessä ja kurjuudessa. Tiellä tapasimme muutamia sen asukkaista,
joiden sanotaan ylimalkaan olevan vihamielisiä vieraille. Meille he
kumminkin olivat hyvin ystävällisiä ja antoivat meidän mennä eteen
päin, sitten kun olivat minulta kerjänneet muutamia paperosseja.
Merkillistä on, että juuri tämä kylä on säilynyt, kun tuho on kohdannut
saman järven rannalla olleita muita kaupunkeja ja kyliä, Kapernaum'ia,
Betsaidaa y.m., jotka ovat melkein jäljettömiin hävinneet. "Magdala on
jäänyt", sanoo Orelli, "todistamaan hartainta alttiutta Herraa kohtaan;
se on muistomerkkinä kiitollisen vaimon rakkaudesta pelastajaansa
kohtaan", rakkaudella, joka kesti koetuksen Vapahtajan kuolemankin
jälkeen. (Mark. 16:11; Joh. 19:25). Olihan Jesus tästä Maria
Magdaleenasta ajanut seitsemän perkelettä (Mark. 16:9), ja näyttihe
Marialle ylösnousneena, kun tämä pääsiäisaamuna istui haudan ääressä ja
itki Herransa kuolemaa (Joh. 20:11-18; Mark. 16:9). Magdalan läheiset
rannikot ovat hyvin hedelmällisiä ja viljeltyjä, ja niillä kasvaa
paljon puita, mutta kuta kauvemmaksi järvestä tullaan ja kuta ylemmä
vuorille päin kohotaan, sitä kolkommaksi käy seutu. Ei enää näy
viljavainioita eikä puita, mutta tavallisesti vaan kiviä, soraa ja
hiekkaa. Vasemmalla, noin kahden tunnin matkan päässä rannasta, kohoaa
tuo korkea, majesteetillinen vuori, _Kirn Hattin_, jolla Jesuksen
luullaan pitäneen vuorisaarnansa. Kuljettuamme melkein kolme pitkää,
työlästä tuntia kivisellä, vaivalloisella tiellä jouduimme eräälle
paikalle, nimeltä "_Chan Djubb Yusef", jossa, kuten kerrotaan, Josef'in
myivät hänen veljensä, mutta tuolla tarulla ei mahtane olla
historiallista perustusta. Melkein koko tämän taipaleen oli dragomaani
tuiki tietämättömissä, ja me saimme tulla toimeen "mukarin" avulla,
joka kyllä tunsi seudut. Mutta olisimme olleet pahassa pulassa, jos
beduiinit olisivat meitä hätyyttäneet, kun ei ollut aseita
puolustukseksi. Ainoa aseellinen oli dragomaani, joka nyt, jostakin
työlästyneenä, ei välittänyt velvollisuudestaan. Yllämainitulla
paikalla tapasimme muutamia tällä yksinäisellä tienoolla asuvia
beduiiniperheitä, jotka kohtelivat meitä ystävällisesti; heille
annoimmekin vähän "bachschischeja." -- Matkan jatkuessa jäi _Safed_
vasemmalle. Tämä kaupunki on hyvin korkealla paikalla; vuori, jolla se
sijaitsee, on 845 metriä eli melkein 2,800 jalkaa yli Välimeren pinnan.
Siihen voipi siis syystä sovittaa sanat: "vuorele rakennettu kaupunki."
Valtavalla paikalla kohoten se varmaankin tarjoaa monta kaunista
näköalaa. Sen asukasluku, josta ainakin puolet on juutalaisia, nousee
noin viiteentoistatuhanteen. Ani harvoja kristityitä on asettunut
sinne. Tässä kaupungissa ovat, kenties enemmän kuin missään muussa
"pyhän maan" kaupungissa, juutalaiset herroina. Kuudennellatoista
vuosisadalla kukoisti siellä Talmud'in tutkiminen. Monta rikasta
juutalaista muuttaa sinne joka vuosi ulkomailta. Vuonna 1837 hävitti
kaupunkia hirveä maanjäristys, jossa 5,000 henkeä sai surmansa. -- Kun
paikka ei raamatun tutkijalle tarjoa mitään mieltä kiinnittävää, ja kun
dragomaani sanoi tien sinne olevan huonon ja sitä olevan vaikea
matkustaa, päätimme kernaammin matkustaa erääseen kylään noin kahden
tunnin matkan päässä Safed'ista ja jäädä sinne yöksi. Sinne saavuimme
jo 11 aikaan edellä puolenpäivän, ja meillä oli siis hyvää aikaa
tutustua kansaan ja sikäläisiin oloihin.

Kylä on oikeastaan eräs muutamia vuosia sitten perustettu
juutalaissiirtokunta, nimeltä _Roschpinah_. Se sijaitsee ihanalla
paikalla saman vuoren rinteellä kuin Safedkin. Juutalaiset, yhteensä
noin 40 perhettä, ovat vuokranneet pieniä maatiloja ja viljelevät
maata. Maa siirtokunnan tienoolla onkin viljavaa; sitä todisti rehevä
kasvullisuus kaikilla viljellyillä aloilla. Kun ajattelee, että
siirtokunta on vaan muutaman vuoden ikäinen, täytyy tunnustaa, että
tänne asettuneet juutalaiset ovat ahkeria ihmisiä. Sitä paitse
näyttävät he elävän rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa ja pitävät
likeistä yhteyttä sama-uskoisten kanssa Safedissa. Viininviljelyskin
onnistunee tällä tienoolla; ja jo saattoi nähdä useita viinitarhoja,
joissa istutukset menestyivät. Siirtokunnan maan on alkuaan lunastanut
Turkin sultanilta rikas ylimys Rotschild, ja hän antaa nyt huokeasta
hinnasta sen vuokralle uskonheimolaisilleen, jotka siten ovat löytäneet
turvapaikan, johon voivat paeta vainoomista, mikä heitä viime
vuosikymmeninä on kohdannut. Siirtokunnan asujamet ovat muuttaneet
sinne eri maista ja puhuvat useita eri kieliä. He viettävät täällä
hiljaista, suuresta maailmasta erotettua elämää. Hekin ikävöivät
ennustusten toteenkäymistä ja uskovat, että juutalaiset vielä joskus
pääsevät maailman hallitsijoiksi. He odottavat ja toivovat, että
kirouksen tuomio kerran otetaan pois, vaikka he eivät tahdo tunnustaa
Jesusta Messiaksekseen ja kuninkaakseen. Tämän toivonsa lausui
isäntämme useita kertoja keskustellessaan meidän kanssamme.

Eräs näistä Abraham'in jälkeisistä, nimeltä _Jehosua Ben-Ari_, antoi
meille asunnon. Hän oli 35 vuoden vanha, oli ollut naimisissa kolme
vuotta, mutta lasta ei hänellä ollut. Hilpeä ja ponteva oli Jehosua
luonteeltaan sekä hyvin lahjakas. Hän oli ahkeralla työllä saanut
peratuksi pienen viinitarhan ja viljelykselle voittanut pieniä
peltotilkkuja; olipa rakentanut sievän huoneustonkin, jossa oli kaksi
pientä kamaria sekä keittiö toisessa päässä ja talli lehmälle ja
aasille toisessa. Hän keskusteli mielellään kanssamme, ja se kävikin
hyvin päinsä, sillä hän puhui jotenkin selvää saksaa. Koska häntä ennen
kaikkia miellytti kuulla sitä, mikä koski hänen uskonveljiään
Euroopassa, otti hän kohta keskustelu-aineeksi juutalaisvihollisen
liikkeen, jolle hän oli kovasti suutuksissa. Hänen puheestaan huomasi
selvästi, että hän oli asiaa harkinnut ja sen kulkua seurannut; hän
tiesi henkilöiden nimiäkin, jotka olivat ottaneet osaa tähän
taisteluun. Muun muassa kysäsi hän minulta tunsinko hovisaarnaaja
Stöder'iä Berliinistä. Kun vastasin myöntävästi, lausui hän: "Jos
tapaatte hänet, niin sanokaa, että Palestiinankin juutalaiset vihaavat
häntä." Tuli puheeksi myös juutalaisten asema yleensä, ja hän lausui
teeskentelemättä ja vaatimattomasti mielipiteensä siitä. Kaikesta
näkyi, että hän oli lukenut mies ja oli seurannut aikaansa paremmin
kuin useimmat hänen uskolaisistaan. Hän sanoi olevansa erään
hebrealaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja ja lupasi kirjoittaa
lehdellensä meidänkin käynnistämme. Sen tähden pyysi hän
käyntikorttejamme voidakseen tarkoin mainita nimemme. Olen sittemmin
nähnyt eräässä meidän maan sanomalehdessä mainittuna hänen
kirjoituksensa sisällyksen; hän täytti siis lupauksensa. Hupaisesti
kului koko iltapäivä hänen kanssansa keskustellessa. Koska meidän
seuraavana päivänä oli ratsastettava ainakin kahdeksan tuntia, menimme
aikaiseen levolle uusia voimia kokoamaan. --

Levosta ei kumminkaan tullut paljon mitään, sillä vuode oli hyvin kova,
tavallinen puulavitsa vaan, ja lukemattomat veren-imijät, joita
täälläkin oli yllin kyllin, kiusasivat minua koko yön ja tekivät
nukkumisen aivan mahdottomaksi. Sen tähden nousimme ylös ani varhain
tekemään lähtöä. Meni kumminkin enemmän aikaa, kuin mitä olisimme
suoneet, ennen kuin jouduimme taipaleelle. Aurinko nousi jo ja loi
vienon purppuravalonsa viehättävälle seudulle. Pohjoiseen päin menevä
tiemme kulki rehevien peltojen ja kaunisten rinnemaiden poikki.
Kaikkialla näimme ahkeria työmiehiä, jotka jo niin varhain aamulla
olivat joko kyntämässä peltoa "ikeen-alaisilla", härjillä tai
leikkaamassa ohraa, joka siellä täällä jo oli tuleentunutta. Etäällä
vilahteli _Meroe_-järven välkkyvä pinta, jossa toivoimme muutaman
tunnin perästä, kun kuumuus on käynyt rasittavammaksi, saada
virkistykseksi kylpeä. Mutta tämä toivo petti, sillä tiemme ei ollenkaan
vienyt järven luo, ja sitä paitse sanoi dragomaanimme sen rantoja niin
suoperäisiksi, että uppoaa liejuun heti kun niille astuu. -- Noin 1 1/2
tuntia ratsastettuamme jouduimme pienen järven tai, oikeammin sanoen,
lammikon luo, jonka rannoilla kauniit, suuret lehtipuut tarjosivat
toivomaamme siimestä. Me päätimme siis siinä syödä aamiaista. Paikan
nimi oli _Emballah_. Pieni lammikko oli hyvin matala, ja sen rämeisillä
rannoilla näkyi suuret joukot sammakoita väsymättä kurnuttelemassa.
Kaloja ja kalanmaimaa oli siinä myös yltäkyllin. Vesi oli kumminkin
kirkasta ja viileää, jonka tähden viskasimme vaatteet pois ja
heittäysimme uimaan. Ainakin 10 minuuttia viivyimme vedessä kun
paahtava aurinko teki olon maalla hyvin tukalaksi. Vilvastuneina
nousimme vedestä; hyvän ruokahalun oli uinti myös tuottanut.
Dragomaanimme olikin meidän uidessamme valmistanut aamiaisen ja
mainiota kahvia, jota ahnaasti joimme. Uupuneet jäsenemme olivat taasen
virkistyneet, ja rauenneet elinvoimat elpyivät.

Syödessämme keräytyi useita beduiineja ympärillemme, jotka haluisin
silmin katselivat ateriaamme. Vähän ajan perästä rupesi eräs heistä
kerjäämään tupakkaa kun näki minun polttavan. Ja sitte toinen ja kolmas
j.n.e., vihdoin koko seurue. Ja kuta kauemmin istuimme siellä, sitä
suuremmaksi kasvoi heidän lukunsa. Näytti kuin niitä olisi kasvanut
maasta. Ja kaikilla oli aseet. Kuta enemmän heitä karttui, sitä
uskaliaammiksi he tulivat ja sitä lähemmäksi meitä he tunkeutuivat. Ei
ollenkaan voinut tietää, mitä heillä oli mielessä. Eräs heistä rupesi
tutkimaan "dragomaanin", maassa olevaa pyssyä, kenties nähdäkseen,
oliko se panoksissa vai ei. Olo näiden villein keskellä rupesi
tuntumaan aika kamalalta, sillä heitä oli yli kahdenkymmenen miehen, ja
kaikilla oli ampumakojeet; meitä oli ainoastaan neljä, ja yhdellä vaan
oli aseet. Sen tähden katsoimme parhaaksi panna lähdöksi niin pian kuin
mahdollista ja jättää heidät pitämään seuraa toisilleen. Kun
ratsastimme pois, seurasivat he meitä jonkun matkaa yrittämättäkään
karata kimppuumme. Moniaat nuoret miehet juoksivat pitkät matkat
perässämme ja kerjäsivät tupakkaa. --

Tästä eteen päin kulki tie ruohokentän poikki, jossa oli lorisevia
puroja ja lähteen silmiä, ja suuret karjalaumat kävivät siinä
laitumella. Tien vieressä oli beduiinitelttoja pitkissä riveissä.
Eräällä kohdalla laskin niitä olleen viiteenkymmeneen. Naisilla oli
suurten ruokokasain kantaminen työnä; nämä olivat sokuritopan muotoon
ladotut heidän päälailleen. Etäältä katsoen olivat nämä liikkuvat
olennot ruokopyramiidien näköisiä, jotka omituisesti kiikkuen kulkivat
eteenpäin. Hevosemme säikähtivät heitä, emmekä tahtoneet saada niitä
eteen päin menemään. Tarkemmin katsoessa huomasi parin mustia silmiä
vilahtavan näiden ruokotornien alla.

Kuta lähemmäksi seuraavaa yömajaamme tulimme, sitä miellyttävämmäksi
kävi seutu. Vettä oli viljalta ja puita runsaasti suomassa suloista
siimestä. Kaikesta näkyi, että maa tällä tienoolla oli hyvin viljavaa.
Paikka paikoin oli tie vähän ventopohjainen, ja saimme ratsastaa
varovasti, ett'eivät hevoset uppoaisi liejuun, jota peitti ainoastaan
ohut kuori kovaa maata. Hevosilla on tässä suhteessa usein tarkempi
vaisto kuin ihmisellä, jonka tähden on parasta tämmöisissä paikoin
antaa hevosen kulkea mieltään myöden. Tätä sain kokea useita kertoja
tällä taipaleella. "Mukarillemme", joka tavallisissa oloissa matkusti
vähän matkan päässä meistä, oli vähällä käydä sangen pahasti. Hänen
hevosensa, jolla oli kannettavana sekä ratsastaja että meidän
tavaramme, vajosi mahaa myöten erääseen puroon, jonka yli ratsastimme.
Ei sentään ollut mitään hätää, vaikka vaaralliselta näytti. Omin voimin
pääsi hevonen tukalasta asennostaan ja oli yhdellä hyppäyksellä taas
kuivalla maalla.

Näin lähestyimme _Baniasta_, joka on tuo raamatussa mainittu
_Filippuksen Kesarea_. Oli ihmeen suloista ratsastaa tuuheiden
lehtipuiden siimeksessä, joiden juuria lirisevät ja kohisevat puroset
ja ojaset runsaasti kastelivat. Lintujen sulolaulu miellytti korvaa, ja
kaikkialla, minne ikinä katsahti, näki virkeyttä ja elämää koko
luomakunnassa. Olisipa todella suurinta välinpitämättömyyttä, jos ei
tämmöisellä tienoolla mieli kävisi iloiseksi ja raittiiksi. Täällä
likitienoolla jossakin olivat Jordanin lähteet suuren Hermonin
juurella, jonka hopealle hohtava, luminen kukkula tuskin kertaakaan oli
kadonnut silmistämme, sitte kun läksimme Tabor'ilta.

Ennen kuin ennätimme kylään, näimme suuren, itämaalaisen karavaanin,
joka oli sijoittunut muutamain paksujen tammien siimekseen. Siinä he
kaikki, miehet, vaimot, lapset, kameelit ja aasit nauttivat
huolettomina lepoa. Näkyä kannatti kyllä ihailla. Saadakseen levätä
niin mukavasti kuin mahdollista, olivat he alleen levitelleet loistavan
värisiä patjoja, tyynyjä ja peitteitä. Tuo oli oikein itämaalainen
kuva! Näyttipä siltä, kun noilla ihmisillä ei olisi ollut mitään huolta
maailmassa. Ja kumminkin todistivat heidän laihat naamansa, joihin elon
tuskat olivat ryppyjä uurtaneet, että hekin tiesivät elävänsä surun
laaksossa, jossa jokaisella on oma osansa kärsimystä ja murhetta
kestettävänä.

Ensimmäinen huolemme kylään tultua oli taaskin yösijan hankkiminen,
joka ei ollut kovinkaan helppoa. Dragomaani vei meidät tietysti kylän
parhaimpaan taloon, jossa hevosinemme saimme seistä vähän aikaa
pihamaalla, ja nyt alettiin tinkiä yömajan hinnasta. Vaatimukset
mahtoivat tällä kertaa olla kovin suuria, koska läksimme sieltä pois.
Muutamia askeleita ratsastettuamme tuli emäntä meidän jäljessämme ja
puhui muutamia meille käsittämättömiä sanoja dragomaanille, ja tuossa
paikassa oli kaupasta sovittu. Meidät vietiin yläkertaan suureen
huoneeseen, jossa oli kolme ikkuna-aukkoa, tietysti lasitonta,
puuluukut vaan, ja lattialla tuo tavallinen olkimatto. Toisella
seinällä seisoi erittäin kaunis, matala piironki ja toisella kasa hyviä
sänkyvaatteita: patjoja, tyynyjä ja peitteitä, joita meille levitettiin
vuoteiksi. Kun astuimme huoneeseen, oli siellä kätkytkin ja siinä
puolivuotias lapsi, jota äiti, miellyttävän näköinen ja siististi
puettu nuori vaimo, hoiteli. Hän poistui kumminkin lapsineen oitis
meidän huoneeseen tultua. Kaikki todisti, että tämän talon omistajat
olivat tavallista varakkaampia. Kuumuuden ja väsyttävän ratsastuksen
uuvuttamina heittäysimme levitetyille sänkyvaatteille siksi aikaa, kun
dragomaani valmisti kahvia, joka on parhain virkistyskeino tämmöisissä
oloissa. Siinä loikoillessamme ja ajatellessamme menneitä päiviä, joina
olimme viettäneet tätä kovin omituista elämää, joka kumminkin aikaa
myöten rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta ja väsyttävältä, huomasimme
iloksemme katossa pääskysen pesän, jota pari pääskystä huolellisesti
hoiteli vuorotellen tuoden ruokaa pojillensa. Annettuaan ruo'an
nälkäisille lemmityilleen, visersivät he iloisesti ja lensivät pois
toista hakemaan. Tätä tehdessä olivat he niin väsymättömiä ja iloisia,
että sen kautta voimakkaasti saarnasivat meille Herran hyvyyttä heitä
ja kaikkia luotuja olentoja kohtaan. Näiden armaiden lintujen näkeminen
johti ajatukset kotiin ja kotimaahan, jossa kenties jo nyt kotiutuvat
pääskyset ilmoittivat kesän tuloa ja ilahuttivat ihmisten sydämmiä.
Merkillistä on, miten kodista kaukana ollessa joka seikka, jopa
pieninkin, johtaa sinne mielen. Koti, sen liesi, sen kieli, sen tavat,
kas niissä lumousvoima suurempi kuin missään muussa, olkoonpa sitte olo
muualla miten hupaista, hyvää ja mieluista tahansa! Ja kumminkin on
maallinen koti vaan majatalo, ja vaellus maan päällä vaan toivioretki
oikeata kotia kohti, sitä Jerusalemia, joka ylhäällä on. Kun jo täällä
ikävöimme maalliseen kotiin, ja sinne pääseminen on ilohetki, -- miten
suuri lieneekään ilomme, kun pääsemme oikeaan kotiin, "hyvään maahan",
jossa kaikki vaivat ja tuskat päättyvät ja jossa täydellinen
onnellisuus kestää ijankaikkisesti.

Nämä mietteet piti kumminkin keskeyttää, sillä jäljestä puolenpäivän
olimme aikoneet mennä katsomaan Jordan'in lähteitä, jotka ovat tämän
kylän läheisyydessä. Me suuntasimme kulkumme kylän läpi
suureen-Hermoniin päin. Noin neljännestunnin matkan päässä kylästä
tulimme eräälle paikalle, jossa monta vesirikasta lähteensilmää kumpusi
vuoren alta. Itse vuoressa, joka tällä puolella kohoaa melkein
kohtisuoraan, löytyy joukko onteloita ja koloja, jotka muodostavat
suuria luolia, joihin voipi mennä sisälle. Vettä pulppuaa vuoren alta
joka suunnalla, ja se on vuosituhansien vieriessä uurtanut itselleen
omat tiensä. Se on siellä täällä muodostanut vesisäiliöitä ja juoksee
ensin liritellen pieninä puroina, kunnes nämät edempänä yhtyvät ja
muodostavat Jordan'in joen, joka sittemmin eteen päin virratessaan saa
vettä useilta muilta haaroilta.

Meillä oli siis edessämme tuon merkillisen joen lähteet, jonka mutkia
vähä väliin olimme matkustaessamme nähneet. Suuret vesivaransa saapi se
Hermonin vuorelta, joka on osa mahtavasta Antilibanon'in vuorijonosta.
Seistessämme näiden kohisevien lähteiden ääressä, missä veden pauhina
teki meidät melkein kuuroiksi, ei ystäväni R. malttanut olla
riisuutumatta ja vielä kerran peseytymättä tässä vedessä, ikään kuin
jäähyväisiksi Jordanille, joka meidän tuli jättää ainaiseksi. Nuori
poika, joka oli tunkeunut meille oppaaksi, katseli tätä tointa
kummastuneena ja suuresti ihmetellen. Kenties hän juuri siitä hämmästyi
niin, että sitte jätti meidät rauhaan tunkeilemiseltaan. Hyvin minunkin
teki mieleni seurata ystäväni esimerkkiä, mutta tyydyin kumminkin vaan
siihen, että pesin silmäni ja käteni, koska pelkäsin vilustuvani, kun
ilma rupesi tuntumaan viileältä. Iltaan saakka viivyimme tällä somalla,
viehättävällä paikalla, milloin käyskennellen, milloin istuen tuuheiden
puiden siimeksessä. Itsestään juolahtivat mieleen ne historialliset ja
raamatussa kerrotut tapaukset, jotka koskevat tätä paikkaa. Banias tai
Banjas, kuten nimeä myös äännetään, on tunnettu ikivanhoista ajoista;
siellä lienee muinaisina aikoina ollut sivistys korkealla kannalla.
Paikkaa on kohdannut monta vaihetta. Aivan varmana pidetään, että se on
sama kuin _Baal Gad_, eräs Baal'ille pyhitetty paikkaa josta puhutaan
Josuan kirjan 11:17. "Kun Kreikkalaisia oli muuttanut Baal Gad'iin, sai
tämä vaihtaa vanhan nimensä nimeen Baneas, jonka se sai eräästä
läheisyydessä löytyvästä vuorenrotkosta, joka oli pyhitetty Ban'ille ja
varustettu lukuisilla koverroksilla, joihin asetettiin epäjumalan
metsänneitojen kuvia. Tämän Baneaksen valitsi tetrarkka Filippus
pääkaupungikseen; samalla nimitti hän kaupungin oman ja
suojelusherransa, keisari Tiberiuksen nimellä." Sittemmin olikin se
yleensä tunnettu nimellä Filippuksen Kesarea. Nimi Banjas taas, kuten
paikkaa nykyään kutsutaan, on sana Baneas Arabian kielen lakien mukaan
lausuttuna. -- Tämä oli pohjoisin paikka, mihin Josua voittajana
tunkeusi valloittaessaan luvattua maata. Seutu oli siis Kanaanin maan
pohjoisessa syrjässä.

Tälle tienoolle suuntasi Herra Jesuskin kerran askeleensa, sitten kun
hänen "voi"-huutonsa oli kaikunut Korazin'ille, Kapernaum'ille ja
Betsaida'lle. Matkalla oli hänen sydämmensä raskaan surun vallassa; hän
suri niiden ihmisten uskottomuutta ja kovuutta, järjen pimeyttä ja
sokeutta, jotka olivat pakottaneet hänet jättämään seudun, joka oli
hänelle niin rakas. Banjaksen paikoille tultuaan rukoili hän ensin
hiljaisuudessa taivaallista isäänsä ja teki sitte opetuslapsillensa
kaksi painavaa kysymystä: "Kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen
Pojan, olevan? -- Kenenkästä te sanotte minun olevan?" Ensimmäiseen
kysymykseen sai hän jotenkin mieltä masentavan vastauksen: "Muutamat
Johannes Kastajan, muutamat Eliaksen, muutamat Jeremiaksen taikka
jonkun profeetoista." Jälkimmäiseen lausui Simon Pietari oikean,
syvällisen ja ylevän vastauksen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan
Poika." Pietarin tunnustus omasta ja toisten opetuslasten puolesta oli
jaloin, mikä ikinä on lähtenyt ihmisen suusta. Sen tähden vahvistaakin
Herra tämän tunnustuksen lisäämällä: "Autuas olet sinä, Simon Jonaksen
poika; sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun
Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet
Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani,
ja helvetin porttien ei pidä häntä voittaman. Ja minä annan sinulle
taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä sinä maan päällä sidot, pitää
sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää
oleman päästetyn taivaissa." (Mat. 16:13-28; Mark. 8:27; 9:1; Luuk.
9:18-27.) -- Voipi sanoa tämän olleen opetuslapsille äärettömän tärkeän
ja ratkaisevan hetken. Näillä paikoin kulkiessa johtuu tämä tapaus
ehdottomasti jokaisen kristityn mieleen, joka Pyhän Hengen avulla on
oppinut tunnustamaan Jesuksen Jumalan Pojaksi ja palvelemaan häntä
Herranaan ja jumalanaan. Sielun täyttää syvä hartaus, varsinkin kun
koko luontokin kehoittaa kiittämään Jumalaa.

Palatessamme kylään vähän ennen auringon laskeumista, huomasimme erään
seikan, joka teki tämän kylän muista eroavaksi. Tasaisille katoille oli
tehty lehtimajoja asukasten nukkuma- ja lepopaikoiksi. Yön tullessa
näkyivät he toinen toisensa perästä vetäytyvän sinne kuten simpukka
kuoreensa. Luultavasti niissä on viileämpi nukkua, ja saa paremmin olla
rauhassa hyttysiltä, kärpäsiltä ja muilta veren-imijöiltä. Semmoista
majaa teki meidänkin mielemme, mutta täytyi tyytyä siihen, minkä olimme
saaneet, vaikka pian tulimmekin vakuutetuiksi, että lepoa ei ollut
ajattelemistakaan. -- Illan kuluessa saimme vielä nähdä surullisen,
mutta samalla hullunkurisen kohtauksen, jossa talon emännän ilkeä
luonne tuli ilmiin. Koko perhe oli kokoontunut tupaan, kenties
illalliselle. Yht'äkkiä kuului sieltä kiukkuisen naisen kimakka ääni,
jonka omistaja nähtävästi yhä yltyi äkäsemmäksi, kuta kauemmin hän
vihaansa purki. Toinen toisensa perästä pujahti säikähtyneenä ulos
huoneesta; viimeksi itse isäntäkin. Tuo rakas puoliso ei ollut
säästänyt häntäkään. Mikä tuon huonon tuulen syynä tällä kertaa oli,
siitä tietysti en voinut saada selkoa, kun en ymmärtänyt kieltä.
Vähitellen taukosi kumminkin myrsky, mutta sanottiin sen hyvin usein
uudistuvan tässä talossa. -- Ylimalkaan ei luulisi tuommoisen tulevan
kysymykseenkään muhammettilaisten keskuudessa, jossa vaimo on miehen
orja, jopa kauppatavara vaan, jonka voipi ostaa muutamilla sadoilla
markoilla. Ollessamme Jerusalemissa kuulin kerrottavan, että eräs
beduiini oli ostanut vaimon 16 napoleon'illa (= 320 mk.). Naisella ei
luulla olevan sielua, eikä hänen arvella ikinä tulevan paratiisiin; sen
tähden voidaankin häntä kohdella kuin orjaa ja käyttää kauppatavarana.
Oikein värisyttää tuota ajatellessa. Siitä näkyy, miten syvälle ihminen
vaipuu, kun hän kadottaa jumalallisen totuuden valon ja joutuu
pakanuuden ja eksytyksen pimeyteen. Minkä urostyön on kumminkin tuo
niin monen hylkäämä ja halveksima kristinoppi tässäkin suhteessa tehnyt
antamalla jokaiselle ihmiselle todellisen ihmisarvon, eikä vaan ajaksi,
vaan samalla myös ijankaikkisuudeksi. Kristinuskon ylevä oppi on: "Ei
ole tässä juutalainen eli kreikkalainen, ei orja eli vapaa, ei mies eli
vaimo; sillä te olette kaikki yksi Kristuksessa Jesuksessa. Mutta jos te
olette Kristuksen, niin te olette myös Abrahamin siemen ja lupauksen
jälkeen perilliset" (Ga1. 3:28-29.) Me tuskin voimme pitää kyllin
suurena sitä siunausta, minkä kristinusko parantamalla naisen asemaa on
tuonut mukaansa. Mies ja nainen ovat Jumalan edessä molemmat
yhdenvertaisia ja vapaita, vaikka kummallakin on tässä elämässä omat
taipumuksensa ja lahjansa.

Oli tullut pimeä, ja aika oli mennä levolle. Tämä yö oli mitä
tukalampia koko matkalla; sillä ruumis oli arka, ja hyttysten ja
syöpäläisten matkaansaattamia ajettumia kirvelti ja pakotti hirveästi.
Unettomina hetkinä, jotka kuluivat hitaasti, en voinut muuta kuin
väännellä käsiäni ja toivoa, että aamu kerran koittaisi. Mutta tieto
siitä, että meillä nyt oli jäljellä vaan kahden päivän matka
Damaskukseen, tuotti kumminkin lohdutusta tässä kurjassa tilassa. Lähtö
tapahtui jo ennen kello 5, ja tietä, joka ensiksi vei muinaisen
"Filippuksen Kesarean" raunioiden sivutse, oli jotenkin vaikea kulkea
sillä vuoren kalteet olivat hyvin jyrkkiä. Hermonin lumenpeittämä
huippu näkyi yhä vasemmalla kädellä. Kun olimme ratsastaneet noin
kahden tunnin ajan, rupesi tiellä näkymään runsaasti laavaa, joka
selvästi osotti tulenpurkauksen joskus maailmassa täällä tapahtuneen.
Kenties on Hermon, jota nyt lumi ja jää paksulta peittää, ennen muinoin
sisuksestaan syössyt kaiken tämän laavan paljouden, jonka yli nyt saapi
matkustaa tuntikausia. Vuoristossa löysimme pienen kylän eräässä
laaksossa, jossa "druseja" asui. Kylän ympärillä oli reheviä peltoja,
joilla ahkeraa työkansaa, miehiä ja vaimoja, työskenteli. Druseja
pidetään ylimalkaan vihamielisinä kristityille, mutta nämä olivat
ystävällisiä meille.

Monta vaivaa ja vastusta kestettyämme ja kerran eksyttyämme oikealta
suunnaltakin, saavuimme seuraavaan yöpaikkaamme, _Kafr-Hauvar'iin_.
Mutta voi, miten kurja ja likainen tämä kylä oli! Olimme kyllä tähänkin
asti saaneet kärsiä ruo'an puutetta ja maata huonoilla vuoteilla, mutta
mitään senkaltaista, joka nyt oli kestettävänämme, emme vielä olleet
kokeneet. Huone, jonka saaminen oli tiukassa, oli kurjin savihökkeli,
mitä ajatella saattaa, ja sen eteen kokoontui iltasella joukko hevosia,
lehmiä, aaseja, koiria ja kissoja. Heti sisään astuessamme löyhähti
meitä vastaan kauhea katku, joka oli saastuttanut ilman ja teki olon
huoneessa mahdottomaksi. Asukkaat olivat sinne -- muka ilman
puhdistamiseksi -- ripustaneet erään pajulajin oksia, jolla on
hopeankarvaiset lehdet. Meistä oli kumminkin niiden haju niin paha,
että tahtoi ruveta oksettamaan. Eikä haju haihtunut, vaikka heti
annoimme dragomaanin ja mukarin viedä pois oksat. Koko yön täytyi
meidän pitää ovea auki. Mutta siitä oli seurauksena, että kissoja ja
koiria tuli huoneeseen, eikä aikaakaan, niin niiden välillä syntyi
hirveä taistelu, joka teki kaiken nukkumisen mahdottomaksi. Niitä ei
saanut pois ajetuksi, sillä pimeässä ne piiloutuivat pieniin koloihin,
joita oli huoneen seinässä. Vaikka kylä olikin köyhä ja sen rakennukset
pahanpäiväisiä savimökkiä vaan, teki kaunis ympäristö sen kumminkin
tavallaan miellyttäväksi. Lähellä kylää kasvoi tiheä metsikkö, jonka
lehtipuiden suloisessa siimeksessä lähteet pulppuelivat ja purot
lirisivät.

Lähtöä tehdessä aamulla Toukokuun 10 p. emme paljon muuta ajatelleet,
emmekä muusta olleet iloissamme kuin siitä, että erämaan matkamme toki
pian oli päättyvä. Seitsemän tunnin ratsastus vaan, ja sittenhän olimme
Damaskuksessa. Kaikeksi onnettomuudeksi olivat dragomaani ja mukari
riitautuneet keskenään, jonka tähden matka kävi hyvin hitaasti. Tie oli
hyvänpuoleista, mutta silmää ei ollut mikään huvittamassa. Kulkumme
kävi melkein koko matkan alhaalla laaksossa. Hermon'in vuori oli yhä
vaan vasemmalla puolella ja vähän kauvempana Antilibanonin vuorijono.
Maa näytti olevan hedelmällistä, mutta vähän viljeltyä. Siellä täällä
näki pieniä, kurjannäköisiä kyliä. -- Ratsastettuamme melkein neljä
tuntia tulimme erääseen kylään, jonka läpi virtasi kaunis joki. Joen
äyräillä saimme me taasen istuskella ja levähtää komeitten lehtipuitten
varjossa. Mutta tämä lepo oli vähällä tulla meille kovin kalliiksi.
Mukari ei viitsinyt ruveta nostelemaan tavaroitamme hevosen seljästä,
mikä oikeastaan olisi ollut tehtävä joka syöttöpaikassa, vaan jätti
hevosen kuormineen päivineen oman onnensa nojaan. Elukka meni joelle
juomaan ja vajosi meidän suureksi kauhuksemme siihen mahaa myöten. Ei
ollut suinkaan helppoa saada sitä taasen ylös. Matkalaukkumme
uiskentelivat jonkun aikaa vedessä, mutta onneksi ei sentään tullut
suuria vahinkoja.

Tästä vastuksesta suoriuduttuamme, joka teki dragomaanin ja mukarin
välin entistä kireämmäksi, jatkoimme matkaa, vaikka olikin kauhean
kuuma kulkea. Saavuimme laajalle hieta-aavikolle, josta ei tahtonut,
loppua tullakaan. Etäällä näimme komeita puutarhoja, mutta ne näyttivät
alati pysyskelevän yhtä kaukana. Ei ainoatakaan puuta ollut koko
tällä loppumattomalla aavikolla suomassa siimestä; ei ainoakaan
tuulenpuuskaus vilvastuttanut hiestyneitä ruumiitamme. Kiiruhdimme
hevosiamme, mutta sittenkin näytti ikävöity päämäärämme olevan kaukana
saavuttamattomissa. Ehdottomasti muistui mieleen rakas Paavali, joka
kerran matkusti saman polttavan hiedikon poikki Damaskukseen, siellä
vangitakseen Herran opetuslapsia ja viedäkseen heidät Jerusalemiin.
Hänen lähestyessään kaupunkia leimahti äkisti valkeus taivaasta.
Ristiinnaulittu Herra Jesus itse ilmestyi Saulukselle. Tämä lankesi
maahan ja kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?"
Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä
olen Jesus, jota sinä vainoot; työläs on sinun potkia tutkainta
vastaan." Tuo ihmeellinen ilmestys ja nuo sanat vaikuttivat niin
valtavasti Saulukseen, joka oli täydestä sydämmestä vihannut Herran
opetuslapsia ja murhannutkin niitä, että hän vapisi ja värisi.
Hämmästyksissään kysyi hän: "Mitä tahdot, että minun pitää tekemän?"
Herra vastasi hänelle: "Nouse ja mene kaupunkiin; siellä sinulle
sanotaan, mitä sinun pitää tekemän!" "Mutta ne miehet, jotka hänen
seurassansa olivat, seisoivat hämmennyksissä: he kuulivat tosin äänen,
mutta eivät he ketään nähneet. Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt
ketään avoimilla silmillä, mutta he taluttivat häntä kädestä ja veivät
Damaskukseen. Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä
juonut" (Ap. T. 9:1-9).

Jo kaukaa siintävät Damaskusta ympäröivät tuuheat puutarhat; mutta itse
kaupunkia ei näy paljon ollenkaan, joll'ei ota lukuun muutamien
minareettien (tornien) huippuja. Kaupunkia lähestyessämme oli sitä
paitse ilma täynnä auerta, joka esti näkemästä. Halumme kerrankin
päästä puiden suloiseen siimekseen yhä yltyi. Noin k:lo 12 aikaan
tulimme vihdoinkin komeiden puutarhojen suojaan, joita ympäröivät
korkeat, rumat savi-aidat. Kului melkein tunti ratsastaessa kapeata
tietä näiden savi-aitojen välitse, jotka monin paikoin estävät
näkemästä puutarhoihin. Kun saapuu autiolta tasangolta, jossa ei mitään
kasva, näihin tuuheisiin puutarhoihin, tekee tuo äkkinäinen muutos niin
omituisen ja valtavan vaikutuksen, ett'ei voi olla ihmettelystä
huudahtamatta. Vastakohta on niin jyrkkä, että semmoista tuskin missään
löytyy. Arabialaiset kutsuvatkin Damaskusta "itämaitten helmeksi", ja
moni luulee paratiisin sijainneen juuri täällä.

Olimme siis yksitoista vuorokautta matkustettuamme saapuneet Syrian
pääkaupunkiin. Kello 1 pysähdyimme "Dimitri-ravintolan" edustalle ja
laskeusimme satulasta jättäen hevoset, joilla nyt olimme ratsastaneet
viime kerran, "mukarille." Tuntuipa vähä ikävältä erota uljaista
ratsuistamme. Tällä hetkellä opin johonkin määrin ymmärtämään, miksikä
esim. arabialainen niin suuresti rakastaa hevostaan. Hän elää
alituisesti yhdessä ratsunsa kanssa, joka piammiten on hänelle kaikki
kaikessa, ja sen tähden hän pitääkin sitä parhaana ystävänään. Vielä
viimeisen kerran taputtelin kelpo eläintä, ja sitte talutettiin se
pois. -- Lihava ja näöltään pöyhkeä ravintolan-isäntä, kreikkalainen
synnyltään, otti meidät vastaan ikään kuin ainakin mahtava mies
alhaisempiaan; siihen luultavasti oli syynä meidän kurjannäköinen
vaatteuksemme ja ulkomuotomme. Kun on ratsastanut yksitoista
vuorokautta seuduilla, joihin ei sivistyksen hienous ole tunkeunut,
käypi tietysti itsekin jotakuinkin metsittyneen näköiseksi.
Asuttavaksemme annettiin ravintolan toisessa kerroksessa oleva suuri,
valoisa huone, jonka ikkunat olivat kadulle päin.

Ennen kuin päätän tämän luvun, tahdon tehdä muutamia pieniä
huomautuksia, jotka läheisesti koskevat Palestiinassa oleskelua.

Vuosittain matkustaa tuhansittain pyhiinvaeltajia "pyhään maahan",
ihmeitten maahan. He vaeltavat sinne ilomielin ja antauvat kärsimään
puutetta, vaivoja ja vastuksia, koska toivovat siellä löytävänsä
Jesuksen, Pietarin, Paavalin, Johanneksen, y.m. jälkiä. Ihastuksella
suutelevat he sitä maata, jota "Jumalan Pyhä" kerran on jaloillaan
polkenut. Helposti löytävät he nämä jäljet. Jerusalem, Betlehem,
Nazaret, Tiberias j.n.e. ovat nimiä, joihin Jesuksen muisto on
lähtemättömästi juurtunut. -- Mutta Herraa Jesusta ei tule hakea sillä
taikka tällä paikalla, koska hän elävänä, taivaaseen astuneena
Vapahtajana on kaikkialla läsnä. "Katso, minä olen teidän kanssanne
joka päivä maailman loppuun asti", todisti hän (Mat. 28:20), ja tämän
todistuksen järkähtämättömyys on osottautunut joka paikassa. Herran
ainaisesta läsnäolosta todistaa moni seutu Palestiinassakin. Etempänä
olen viitannut siihen, kuinka paljon tässäkin maassa tehdään rakkauden
työtä. Rakkaus Kristukseen pystyttää toisen muistopatsaan toisensa
perästä, ja -- kumminkin on vielä paljon tekemättä. Pakanuuden
pimeydessä vaeltaa vielä suurin osa sitä kansaa, joka asuu tässä
maassa, pimeydessä, jonka ainoastaan evankeliumin taivaallinen valo
voipi haihduttaa. "Pyhän maan" matkaa ei siis voi päättää hartaasti
rukoilematta, että Herra antaisi sanansa valon tunkea näiden ihmisten
sydämmiin ja johdattaisi heidätkin totuuden tietoon.

Muistellessani Palestiinan matkaa en voi olla ottamatta päiväkirjastani
seuraavia sanoja, jotka johonkin määrin kuvaavat matkan vaikeuksia.
Vastukset, jotka voivat kohdata vaeltajaa, ovat monet ja monellaiset.
Pahimpina vihollisina pidetään beduiinejä, jotka kuljeskelevat maassa
ryövärin tavoin ja usein hätyyttävät rauhallisia matkustajia. Meille
eivät he kumminkaan saattaneet mitään hankaluuksia; päin vastoin olivat
kaikki, joiden kanssa olimme tekemisissä, ystävällisiä meitä kohtaan.
Rasittavampia vihollisia, joista ei päässyt edes lahjoillakaan, olivat
kärpäset, hyttyset ja syöpäläiset, joita vastaan sai taistella sekä
yöllä että päivällä. Ne jättivät jäljet, jotka eivät niinkään helposti
haihtuneet: ruumista kirvelytti ja särki vielä useita päiviä jäljestä
päin. Vaarallisin vihollinen on kumminkin kuumetauti, joka useinkin
huomaamatta, aavistamatta käy kimppuun ja joko korjaa tuonelaan tai
ainakin panee moneksi kuukaudeksi vuoteen omaksi. Tämä juohtuu mieleeni
nyt varsinkin siitä syystä, että Damaskuksessa tapasimme saksalaisen
tiedemiehen, tohtori Stübel'in, jonka oli täytynyt keskeyttää
tutkimustyönsä ja rientää Kuolleen meren rannoilta Damaskukseen, kun
ankara vatsakipu oli yllättänyt hänet. Damaskuksesta vietiin hän
Beyrothin diakonissalaitokseen, jossa sai sitte olla vuoteen omana
useita kuukausia, ennen kuin parani. Kaikkea tätä ajatellessani täytyy
minun sydämmeni pohjasta kiittää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka piti
meidät terveinä ja varjeli kaikista vaaroista.



VI.

Damaskus.


[Kuten alkulauseessa mainitsin, ovat seuraavat kuvaukset käännetyt
matkakumppanini t:ri v. Rohden'in saksalaisessa sanomalehdessä
"Tägliche Rundschau" julkaisemasta matkakertomuksesta.]

Damaskusta, tuota Syrian ylisteltyä pääkaupunkia, pitää lähestyä
erämaan puolelta, siis jotenkin sitä tietä pitkin, joka Jerusalem'ista
päin kulkee Hermon'in rinteillä. Silloin vasta voi oikein käsittää,
miten se on tehnyt kaikkina aikoina sekä itämaalaiseen että
eurooppalaiseen niin valtavan vaikutuksen. Silloin ei lainkaan
ihmetytä, että Mekasta tai Bagdad'ista tulevat karavaanit, jotka
viikkokausia aavikkoa kulkiessaan eivät ole nähneet mitään, josta silmä
voisi nauttia, äkätessään nuo etäälle siintävät minareetit viehättävän
vihannuuden ympäröiminä, ilostuvat arabialaisen runoilijan kanssa
ylistämään Damaskusta "itämaiden helmeksi" tai "kauneuden
kaularenkaaksi."

Jo keisari Julianus lauluin ylisteli tätä ikivanhaa kaupunkia ja kehui
varsinkin sen erinomaisia viikunoita: "Zeuksen kaupunki tosiaan on tuo
pyhä mahtava Damaskus, koko itämaiden silmä. Jo nuo somat pyhäköt,
mahtavat temppelit, terveellinen ilman-ala, kirkkaat lähteet, monet
virrat ja viljava maa kohottavat sen ensi riviin, mutta varsinkin tämä
kasvi (viikuna) tekee sen vertojaan löytämättömäksi ihmeeksi." Ja
runsaasti tuhannen vuotta ennen syrialainen sotapäällikkö, Naeman,
vastasi närkästyneenä profeetta Elisalle, joka käski häntä peseytymään
Jordan'issa puhtaaksi spitaalitaudista: "Eikö Abanan ja Parparan virrat
Damaskuksessa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat." Luonnollisesti
kyllä halusi Naeman mieluummin kylpeä Baradan kirkkaassa ja tosiaan
virkistävässä vedessä, kuin kolkosti ja väliäpitämätönnä rotkossaan
eteen päin kiitävässä Jordan'issa.

Barada onkin oikea siunauksen lähde, sillä juuri se on muuttanut
Damaskuksen oivaksi kosteikoksi. Antilibanon'in onkaloista työnnäikse
se vallatonna esille, vaan muuttuu tasangolle tultuaan tyyneksi ja
hiljaiseksi. Haarauduttuaan antautuu se yksinomaan somistelemaan
tuoreella vihannalla ruohostolla autioita aroja ja emona elättämään
silmän siintämättömiin ulottuvia hedelmäpuumetsiä. Jo kuuden tunnin
päässä Damaskuksesta itään päättyy kumminkin sen juoksu suoperäiseen
järveen.

Virtaapa Hermon-vuoreltakin eräs joki, vaikk'emme me sitä tuskin
huomanneetkaan, malttamattomina kun vaan odotimme perilletuloa.
Matkustajan mieli käy, näet, kyllä iloiseksi, kun hän näkee jo etäältä
Damaskuksen, kuulee _mukari'n_ (hevosrengin) honottaen kajahuttelevan
laulujaan "esch -- Schâm'in" -- niin arabialaiset nimittävät kaupunkia
-- kunniaksi ja huomaa hevosienkin käyvän virkeiksi ja iloisina
hirnuvan. Mutta vielä saa hän kovia kokea, ennen kuin hän pölyisiä
katuja myöden korkeiden savimuurien välitse, jotka estävät häntä
ihailemasta reheviä puutarhoja, vihdoinkin saapuu varsinaiseen
kaupunkiin ja saapi kymmenen päivää ratsastettuaan kaivatun majatalon
edustalla astua ratsun selästä. Täydessä sulossaan esiintyy "itämaiden
silmä", kun läheiseltä Kasiun'in vuorelta tarkastelee sitä. Valkeiden
rakennusten kupukatot ja 200 moskean minareetit hohtavat oikein
ihmeellisen näköisinä tuolta hedelmäpuiden joukosta; tuo useampia
kilometriä leveän puutarhakiehkuran ympäröimä kaupunki välkkyy niin
kuin vihantaan hedelmäpuistoon kiinnitetty timantti. Ukkosen käydessä
saimme me ihailla tätä näköalaa: salamat välähtelivät punervalta
vuorelta, jonka rinteellä seisoimme, sinipunervalle arolle, kaupunki
oli milloin tarkoin auringon valaisema, milloin taasen synkkien pilvien
varjossa. Tuo näky ei milloinkaan unohdu.

Kun katselin näitä viehättäviä puutarhoja, joissa kasvoi kaikemmoisia
hedelmiä: pomeranssia, sitruunia, aprikoita, persikoita, mantelia,
viikunia, viinirypäleitä, y.m., noita palmu-, plataani-,
saksanpähkinä- ja sieviä myrttipuumetsiä, niin tunsin tosiaan olevani
hiukan taipuvainen uskomaan muhammettilaista tarinaa, joka täydellä
todella määrää tämän kosteikon paratiisin paikaksi: tosiaankin Eden'in
puutarha täynnä kirkkaita lähteitä ja reheviä hedelmäpuita. Taru kertoo
myös, että juuri Kasiun-vuoren punervasta mullasta luotiin Adam,
osottaapa vielä aivan varmasti paikan, missä kuolo kohtasi Abel'ia. Ei
siis turhaan väitetä Damaskusta maailman vanhimmaksi kaupungiksi. --
Täydelleen ymmärrämmekin nyt, miksi Damaskus on ollut ruhtinaiden ja
kansojen riidan aiheena jo kuningas David'in ajoilta, joka yhdisti,
vaikka tosin aivan pieneksi ajaksi, tämän tärkeän kaupungin
valtakuntaansa, aina Napoleon III:een, joka kovin mielellään olisi
tämän "itämaiden helmen" liittänyt diadeemiinsa (pääsiteeseensä).
Helposti olisikin hän voinut sen valloittaa, joll'ei hänen kenraalinsa
olisi liiaksi halunnut todellisia helmiä, timanttia ja puhdasta
rahaakin; näin kertoi ainakin paljon kokenut oppaamme. Vaikka
Damaskuksen kauppa vuosi vuodelta väheneekin, ei se vielä suinkaan ole
vähäpätöinen: yhä vielä välittää Damaskus itämaiden tuotteiden vientiä
länsimaihin ja Egyptiin, ja yhä vielä lähtee sieltä suuri
pyhiinvaeltaja-matkue Mekkaa kohti.

Kaupungin sisusta ei kumminkaan vastaa lainkaan näitä toiveita, joilla
sitä lähestytään. Dimitri-ravintola, johon me, kuten ennen meitä
lukemattomat Damaskuksessa-kävijät, majauduimme, oli arabialaistalon
oikea perikuva. Niissä piileilee somuudet vasta sisäosissa: pihalla ja
pylväskatoksissa; mutta huolimatta suihkukaivoista ja noista
tunnetuista mustan ja valkoisen juovikkaista pylväistä, jotka
kannattavat katosta, näytti kumminkin meistä kaikki jotenkin
jokapäiväiseltä ja tyhjänveroiselta. Yksinomaisen mielissämme olimme
siitä, että ravintolamme oli aivan eurooppalaisen ravintolan laatuinen:
joka, näet, on kulkenut yksitoista päivää läpi sivistymättömän maan ja
tällä matkalla saanut pitää luostarimajaa parhaimpana, mitä on
saatavissa, vieläpä saanut olla tyytyväinen siihen ruokaan, mitä
dragomaani on hankkinut, hän ymmärtää pitää arvossa ravintolain
merkitystä, joita hän on ennen kentiesi kovinkin morkannut. Minä
ainakin vaihdan tuon ylistellyn arabialaisen kestiystävyyden, niin
hupaista kuin onkin oppia sitä kerran tuntemaan, aivan mielelläni
hyvään ravintolanvuoteeseen ja tyydyttävään päivälliseen.

Kun hetkisen levähdettyä lähdimme omin päin havaintoretkelle läpi
kaupungin, emme nähneet oikeastaan mitään muuta, kuin rumia hökkelejä,
pieniä myymälöitä, kaarikatoilla aistittomasti peitettyjä basaarikatuja
ja kirjavia ihmisjoukkioita. Ensimmäinen näky, joka veti huomiotamme
puoleensa, oli aivan paljon lupaava: suuri ihmisjoukko seisoi
öljykuvamyymälän äärellä, jossa oli monemmoista kaunista myötävänä,
semmoista kuin sellaisissa taideteoskaupoissa tavallisesti on, ja
ensimmäinen kuva oli Saksan keisarin. Olimme uneksineet saavamme nähdä
täällä lukemattomia maurilaisen rakennustaiteen tuotteita, joita jo
Jerusalem'issa ja Beyroth'issa olimme ihmetelleet, mutta muuta ei
näkynyt, kuin eräs sirotekoinen kylpyhuone. Tosiaan pahoin pettyneenä
saisi lähteä kaupungista eikä näkisi lainkaan rikkaiden damaskolaisten
komeita rakennuksia, joll'ei turvautuisi johonkin oppaaseen.
Muukalaisten oppaita on tunnetuin eräs entinen itävaltalainen,
Frans-parooniksi kutsuttu mies, joka on saanut monta kovaa kokea,
ensiksi vuonna 1848 isänmaassaan ja sitten ollessaan maanpakolaisena
täällä Damaskuksessa ennen kaikkea tuon vuonna 1860 tapahtuneen ankaran
kristittyjen vainon. Libanon-vuorella asuvat Drusit teurastivat silloin
uskonvimmassaan runsaasti 8000 kristittyä sekä hävittivät 3800 taloa ja
12 kirkkoa. Frans-paroonin pelasti turkkilaisten upseerien
hyväntahtoisuus, joille hänen oli tapana lainailla rahoja; nämät
kätkivät hänet erääseen virkapukuun, niin että hän pääsi murhaajien
käsistä.

Tämä opas, joka tuntee Damaskuksen joka kolkan, vei meidät
kaikenmoisille huomattaville, mutta jo maahan sortuneille
rakennuksille, muiden muassa "Judaksen taloon," jossa Paavali muka
istui kolme päivää ruo'atta ja juomatta. Veipä hän meidät eräälle
kurjalle, soraiselle kadullekin, jossa pysähdyimme halvannäköisessä
savimuurissa olevan pienen ja matalan portin eteen. Me astuimme sisään
vähäiseen, samallaisten rumien ja korkeiden savimuurien ympäröimään
esipihaan ja tulimme toiselle rappeutuneelle puuportille. Ajattelin:
mennäänköhän tästä talliin vaiko johonkin erilliseen pyhiinvaeltajia
varten säilytettyyn paikkaan. Ovi avautuu ja me seisomme marmorikivillä
lasketulla pihalla, jota suuremmoiset suihkulähteet ja vihannat puut
kaunistavat. Joka taholla kohoaa upeita rakennuksia; varsinkin oikealla
puolen ylenevä rakennus on komea. Kestiystävälliset asukkaat, jotka
hyvin mielellään ovat muukalaisten ihmettelyn esineenä, veivät meidät
sisään, ja meidän täytyy tunnustaa, ettei moisia marmorisalia liene
monta maailmassa. Seinät ovat monenkarvaisella marmorilla
taiteellisesti peitetyt ja komeilla marmorikuvilla koristetut, samaten
kuin kattokin; marmorinen lattia taasen on kallis-arvoisten mattojen
peitossa. Vähäisemmästä etuhuoneesta, jota sievä marmorilähde kaunistaa,
noustaan kolme porrasaskelta varsinaiseen vastaanotto-huoneeseen. Aivan
aavistamattamme olimme siis yhdessä arabialaisen taiteen ihmetöistä ja
saimme ihailla damaskolaisen rikkauden korukalua. Sen tähden ei meiltä
myöskään salattu, että tämän muistomerkin omistusoikeus oli eräälle
rikkaalle juutalaiselle maksanut 200,000 markkaa. Tässä tilaisuudessa
kertoi kielevä oppaamme, huonosti kätkien salaisen mielihyvänsä, että
hallitus toisinaan pahasti peijaa näitä satumaisen rikkaita juutalaisia
rahamiehiä; nämät lainasivat ennen viime Turkin sotaa hallitukselle
äärettömiä summia oikein koronkiskurin korolla, kuten itämailla on
tapana, -- siellä täytyy talonpoikaraukkojen maksaa kahdeksantoistakin
markkaa sadalta tai enemmänkin, -- eivätkä saaneet sodan päätyttyä
takasin korkoa eivätkä pääomaa. Hyvin huomattavaa on, ettei juutalaisia
milloinkaan ole karkoitettu Damaskuksesta, niin että siellä epäilemättä
on vanhin juutalaissiirtola.

Paljoa enemmän, kuin tämä juutalaisen korurakennus, miellytti minua
erään damaskolaisen kristityn suuremmoinen talo. Koko sen laveata
pihaa, jossa lähteet pulppusivat ja tuoksuvat kukat viehättivät silmää,
ympäröivät joko sievät pylväskäytävät viehättävine sohvineen tai
suurempien huoneiden ihanat fasaadit. Vietiinpä meidät komeaan
marmorikuvilla koristettuun vastaan-ottohuoneeseenkin ja kestittiin
heti kahvilla ja tupakalla. Sitä ei siis oltu rakennettu vaan
muukalaisten ihmeteltäväksi, vaan sitä käytettiin todella. Erittäin
ihastutti minua eräs vierashuone, joka oli aivan itsenäinen rakennus
pihan toisella puolen; sen seinät olivat peitetyt hienoilla laudoilla,
jotka taas olivat perlemoveistelmillä taiteellisesti koristettuja.
Kruununperillinen Fredrik Wilhelm oli vuonna 1869 asunut neljä päivää
tuossa ihmeellisessä rakennuksessa. Siellä oleksiessa tuntui kuin olisi
suorastaan joutunut "Tuhannen ja yhden yön" tarumaailmaan. -- Mutta
näiden komeitten rakennusten perijä oli pieni, kivulloinen poika, johon
isä loi vaan murheen ja surun sekaisia silmäyksiä; useimmat huoneet
olivat tyhjinä. Meitä palveli arabialainen nainen, jolla oli aika
tuuhea sysimusta tukka; hänen täytyi astuskella korkeissa,
perlemokoristeilla hienosti sievistetyissä puukengissä, ja se näytti
olevan hänelle melkein tuskallista.

Damaskuksen tärkein rakennus on tuo mainio _Omajadien moskea_, jota
arabialaiset pitävät maailman ihmeenä. Se onkin epäilemättä komein
muistomerkki kaupungin loisto-ajoilta, kun se Omajadien hallitessa
seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla oli Islam'in pääpaikka.
Moskea onkin sen tähden lähinnä Mekan, Medinan ja Jerusalem'in
pyhäköitä pyhin temppeli, ja yksi rukous siinä vastaa kolmeakymmentä
tuhatta rukousta muualla. Hurskaan itämaalaisen tulinen mielikuvitus on
tähän lisännyt, että tässä paikassa vielä 40 vuotta maailman lopun
jälkeen rukoillaan Muhammed'iä. Tämä Islam'in mahtava pyhäkkö
oli alkuaan roomalainen temppeli ja sittemmin kristillinen
Johanneksen-kirkko; vanhan-aikuisen pääoven päällä on vieläkin
luettavana: "Sinun valtakuntasi, o Kristus, on kaikkien aikojen
valtakunta ja sinun valtasi pysyy polvesta polveen." Onkohan tämä
kentiesi tuota historian hienoa salaivailua? Muhammettilaiset itse
kunnioittavat vielä nytkin Johannes Kastajan päätä; sen sanotaan olevan
moskeassa säilössä eräässä kultaisessa lippaassa, ja damaskolaiset
ottavat vannoessaan mielellään sen todistajaksi.

Mutta Islam'in temppelit eivät minua enää juuri paljoa miellytä.
Konstantinopolissa ja Kairossa täytyy jo kylläksikin monta moskeaa
ihmetellä. Damaskuksessa vaativat sitä paitse papit hävyttömän paljon
juomarahaa, ainakin nelinkertaisesti sen, mitä Hagia Sophiaan tai
Omar-moskeaan pääsemisestä pyydettiin. Ylpeästi käänsimme me selkämme
vanhoille "Omajadeille" ja kävimme mieluummin katselemaan uusia,
loisteliaita kylpyhuoneita, jotka minusta näyttivät koko kaupungin
sievimmiltä rakennuksilta. Jo ulkopuoleltakin niitä katsellessa saa
ihailla maurilaisia fasaadeja, mutta sisäpuolella sitten: sielläpä
vasta on kaikki kirjavaa ja taitavasti sievisteltyä, erittäin hienoilla
kirjavilla fajanssikaakeleilla peitettyä. Olimme kovin pahoillamme,
ettei meillä ollut enää aikaa näissä viehättävissä ja valoisissa
huoneissa nauttia vielä kerran todellisen ja hienon turkkilaisen kylvyn
suloutta.

Ihmettelimme vielä "_Asfad'in Chan'ia_," varsinkin sen korkeata, upeata
sisäänkäytävää, jonka arabialainen "stalaktiittikupu" aina
erinomaisesti viehättää katselijaa; tuo mahtavan suuri sisähuonekin,
jota somasti koristavat valkoisen ja mustan kirjava marmori sekä
suunnattoman suuret pylväät, jotka kannattavat yhdeksää komeata kupua,
joista maanjäristys valitettavasti on hävittänyt kolme, näyttää
pikemmin muhkeata kirkkoa, kuin tavara-aittaa varten säälityltä. Suuria
jauhosäkkijoukkoja ja muita hyödyllisiä, vaikk'ei kauniita tavaroita on
siellä läjässä viehättävien suihkulähteiden ympärillä. Me
surkuttelimme tämän arabialaisen rakennustaiteen mestariteoksen
onnetonta rakentajaa. Yksinvaltias paha tapatti, näet, hänet rakennusta
vihittäessä, kun erään hänen kadehtijoistaan oli onnistunut tarkkaan
etsimällä löytää siinä vähän moitittavaa.

Yleensä näyttää itämailla olevaa liiaksi uskallettua rakentaa
suuremmoisia rakennuksia. Kun olimme katselemassa tuota tilavaa
_Tekkije-moskaa_, joka on kaupungin ulkopuolella, kertoi oppaamme, että
sultani Selim oli aikonut siitä köyhäin sairashuonetta. Hän oli sen
tähden kovin vihastunut saadessaan tietää, että moskea oli tehty niin
etäälle kaupungista. Rakentaja kutsuttiin Konstantinopoliin ja tämä
selitti kyllä sulttanille, että hänen luullakseen Damaskus pian
laajenee niin, että rakennus on kaupungin keskustassa. Näennäisesti
rauhoittuneena vaikeni sultani; mutta kun arkkitehti tuli
Konstantinopolista palattuaan rakennuspaikalle, otettiin hän kiinni ja
mestattiin. Mestattaessa selitettiin hänen saavan maata haudassa siksi,
kunnes moskea on kaupungin keskustassa! -- Täältä katsoessa näyttää
luostari muuten suunnattoman suurelta riivinraudalta, sillä jokaisessa
noista toistensa ylä- ja alapuolella olevista kopeista oli oma kupunsa.

_Saladin'in haudasta_ oli oiva "paroonimme" erittäin ylpeä; hän
morkkasi niitä raakoja matkustajia, jotka eivät lainkaan kiinnittäneet
huomiotansa tähän historialliseen pyhäkköön. Ollen mielissään meidän
taipuvaisuudestamme vei hän meidät pieneen, vähäarvoiseen
mausoleum'iin, jossa oli kaksi suurta ja komeiden verhojen peittämää
kivistä ruumis-arkkua; lattiakin oli paksujen kallis-arvoisten mattojen
peitossa, seinät vanhojen sinervien fajanssien. Mutta onko tämä
todella Saladin'in hauta, se riippuu tietysti kokonaan oppaamme
rehellisyydestä. Kirjoissa mainitaan, että tämä hauta on yhteydessä
moskean kanssa ja ett'eivät kristityt sinne lainkaan pääse.

Useita muitakin merkillisyyksiä olimme katsomassa, esim. kaupungin
portin edustalla olevaa "Naeman'in taloa", joka on muodostettu
spitaalisten hoitohuoneeksi, "Ananiaksen taloa", jossa tuon Ananiaksen
kerrotaan asuneen, joka lohdutti ja kastoi Sauluksen. Tietysti saimme
me myös nähdä sen paikan muurissa, josta Saulus laskettiin korissa
maahan. Muuri on tosiaan vanha ja rapistunut; vaarallisesti kallistuvia
huoneita on sen päällä kyllin nähtävänä. Kaupungin muurien ympäri
kulkevaa tietä tuskin voi tieksi kutsua, sillä niin kelvottomassa
kunnossa se oli. Kun sievät vaunut suikertelivat kelvottomia siltoja
pitkin ja syvien kuoppien vieritse, oli niissä istuvien henki kyllä
vaarassa. Damaskuksen vanhuudesta olemme siis jo kylläksi nauttineet.

Mutta itämaisessa kaupungissa eivät viehätäkään enimmän rakennukset,
eivät uudet eivätkä vanhat, vaan ihmiset. Täytyy tunnustaakseni, että
valitettavasti liian pintapuolisesti opin tuntemaan damaskolaisia
voidakseni arvostella heitä. He näyttivät olevan leppeätä, uutteraa ja
raitista väkeä. En minä puolestani lainkaan huomannut heidän olevan
yltiöpäisiä tai epäluuloisia muukalaisia kohtaan, kuten matkustajat
tavallisesti kertoilevat; tuo herttainen saksan konsulikin, Herra L.,
oli saanut saman suotuisan käsityksen heistä. Oli oikein hauskaa nähdä
heidän vireästi ja taitavasti toimivan basaareissaan, jotka samalla
olivat työhuoneita; niissä kutoivat he aivan alkuperäisellä tavalla
värillisiä rahavöitään, naputtelivat vaskilevyjä tai valmistelivat
nahkakappaleita. Hyvin hupaista oli nähdä heidän leipovan. Heillä oli
yläpuolelta avoin uuni, joka oli ikään kuin suurta pesukattilaa varten
tehty; se lämmitettiin kuivilla kaisloilla ja oljilla, ja erittäin
ketterästi leivotut taikinakakut paistettiin äkkiä muurin sisässä
polttavan tulen hehkulla ja otettiin sitte pois täysin kypsyneinä.
Kuljimme ohi erään puodin, jonka luulin olevan nahkakaupan; oppaamme
vaati tarkemmin katselemaan sitä ja, mitä kummaa, nuo nahkatukut
olivatkin puristettuja, pitkiksi liuskoiksi leikeltyjä aprikoita, joita
veteen liuventamalla saa hyvää ja halpaa limonaadia. Hyvin kummastutti
meitä, kun näiden puhtaasti itämaisten tuotteiden, tavaroiden ja
työaseiden joukossa näimme uutteraan työskenneltävän eurooppalaisilla
ompelukoneilla; niitä paitsi eivät nuo vanhoillaan olevat damaskolaiset
kumminkaan ole voineet olla. "Todellisia damaskolaisia miekkoja" emme
lainkaan tiedustelleetkaan, koska ne tiettävästi valmistetaan
Solingen'in kaupungissa Saksanmaalla. Tuon entis-aikoina kuuluisan
silkki- ja fajanssiteollisuuden hävitti kokonaan vuonna 1400 j.Kr.
päällikkö Timur; sama mies tapatti useimmat asesepät ja siirsi
eloonjääneet Samarkand'in kaupunkiin, jossa sanotaan vielä nytkin
harjotettavan damaskolaista teollisuutta. -- Damaskuksen basaareissa
kulkiessa saa olla kaikessa rauhassa myyjien ahdistuksilta, eikä niissä
kukaan pakota ostamaan, kuten Konstantinopolissa, Smyrnassa ja Kairossa
on tapana. Siellä on kaikki puhtaasti itämaista, siis myös arvokasta.

Vaatimatonta ja säädyllistä näyttää kansa huvituksissaankin olevan.
Tuolla kahviloissaan Baradan rannoilla tai puutarhoissaan, joissa vaan
raikasta lähdevettä tai limonaadia on saatavilla, virkistävät he
itseään kaikkein vaatimattomimmilla keinoilla: he nauttivat
ainoastaan varjoa, vilvostuttavaa vettä, elähyttävää vihannuutta ja
lukemattomien kukkien hurmaavaa tuoksua, tietysti on heillä lisäksi
suussaan nargileh'insa (vesipiippunsa.) Varsinkin perjantai- ja
sunnuntai-iltapäiviilä kulkevat he suurissa joukoissa ihaniin
puutarhoihinsa, ja silloin näkyy kaikkialla juhlapukuisia ihmisiä; he
istuskelevat viattomasti iloiten ja pakisevat keskenään, poltellen
piippua. Heidän joukossaan on harvinaisen kauniita naisia; ainoastaan
kristittyjen naisten kasvot saa nähdä, sillä muhammettilaisten ovat
hunnun peitossa.

Eräästä haschisch-polttajasta, joka melkein alastonna ja puoleksi
mieletönnä kierieli maassa, huomasimme, ett'ei nautinnonhalu sentään
aina ole niin viatonta laatua. Mutta tämä olikin ainoa vastenmielinen
näky, joka häiritsi meitä Damaskuksessa. Kaikki, mitä muuten
Damaskuksessa satuimme näkemään, esim. kenraali, joka yhtä viatonna ja
tyytyväisenä, kuin nuoret kauppamiehet ja muukin kansa, pureskeli
hapanta kurkkua, tai kunnian-arvoisat arabialaiset, jotka huvikseen
ajelivat lapsineen, tavallisesti tyttö edessä ja poika takana, aasin
selässä pitkin katuja, kaikki nämä muistuttivat meille, että itämaat
vielä ovat paljoa lähempänä ihmiskunnan lapsuuden ja viattomuuden
tilaa, kuin sivistyksen nuoleskelema Eurooppamme. Siitä alkaen
kumminkin kun Midhat-pasha onnellisenti damaskolaiset länsimaisella
sivistyksellä oikein itämaiseen tapaan siten, että hän poltatti
muutamia liiaksi ahtaita kaupungin-osia ja sitte toimitti kadut
levennetyiksi, on länsimainen sivistys alkanut sekä hyvine että
huonoine puolineen voittaa jalansijaa tuossa maailman vanhimmassa
kaupungissa. Ompelukoneet ja vaunut ovat auranneet tien.



VII.

Baalbek ja Libanon.


Libanon'in yli kyllä kannattaa kulkea. Se matka on viehättävimpiä koko
maailmassa ja palkitsee jo yksinään koko tuon pitkän Syrian retken
vaivat. Niin oivallisella kivitiellä kulkemisesta tai ratsastamisesta,
kuin on Beyroth'ista Damaskukseen, oikein siitäkin jo nauttii.
Nautintoa lisäämässä on rehevä maakunta, jonka läpi tie kulkee, ja
uhkeat maisemat, joita on nähtävissä. Mutkistellen menee tie Libanon'in
ja sen 6,000 jalkaa korkean solan yli, sitten 3,000 jalkaa alas päin
Bekaa'n hedelmälliselle tasangolle, sitten taas 1,500 jalkaa ylös päin
Antilibanon'in vuorelle ja runsaasti 2,000 jalkaa verkalleen alas päin
Damaskusta kohti; näin monta korkeuden vaihdosta tapahtuu 112
kilometrin (105 virstan) matkalla. Tällä retkellä, semminkin kun lähtee
Damaskuksesta päin, tulee kokemuksesta huomaamaan todeksi tuon
arabialaisen lauseen: Libanon kantaa päänsä päällä talven, olkapäillään
kevään ja sylissään syksyn, suvi uinailee sen jalkojen juurella.

Joka päivä kulkee yksi päivä- ja yksi yöposti Beyroth'ista Damaskukseen
ja matkaa koko välin 13 1/2 tunnissa. Tämä "diligence impériale
ottomane" on erään ranskalaisen yhtiön oma, joka vuonna 1867 rakensi
tienkin; sama yhtiö välittää suurilla vaunujoukoillaan tavaraliikettä
ja kantaa tietullin. Yhtiön kyytivaunut ansaitsevat kyllä näkemistä. Ne
ovat suunnattoman suuria laatikoita, joissa on kuusi sijaa pääosassa,
kolme etuosassa ja viisi ylhäällä katolla; molempia viimemainittuja
pidetään ensi luokkana ja sen, joka tahtoo ihailla luontoa, täytyy
tyytyä näihin epämukaviin istuinsijoihin, vieläpä nousta tuulen
liehuteltavaksi. Pitkän ajan ja oikein perusteellisesti punnittuamme
asianhaaroja kokeneen oppaamme, Frans-paroonin kanssa, olimme me
päättäneet kulkea näillä kuuluisilla ajoneuvoilla suurimman osan
matkaa, aina Schtoran asemalle asti, sieltä tehdä pienen kierroksen
Baalbek'iin ja sitten taas Schtorasta alkaen joko ratsastaa Libanon'in
yli tai käyttää hyväksemme seuraavan päivän kyytivaunuja. Jos tahdoimme
olla varmoja siitä, että saamme määrätyn paikan vaunuissa, olisi meidän
täytynyt maksaa kahdenkertaisesti matkasta Schtoraan asti. Jospa olisin
tiennyt, mitä meitä kohtasi, en olisi pitänyt tätä maksua liikanaisena.
Noiden oivallisten hevostemme, jotka yhdentoista päivän kuluessa olivat
käyneet meille rakkaiksi ja arvokkaiksi, täytyi joka tapauksessa heti
palata mukarin kanssa Jerusalem'iin. Mutta dragomaani ratsasti
Beyroth'iin eräällä sinne palaavalla hevosella.

Jo kello kolmen ajoissa aamulla kolisti Dimitri-ravintolan ylen innokas
palvelija meidät hereille makeasta unesta. Olimme kyllä näin aikaiseen
nousemiseen jo tottuneet noissa vähemmin miellyttävissä arabialaisissa
yösijoissamme, mutta täällä hyvällä vuoteella maatessamme olisimme
mieluisasti vähän palkinneet edellisiä laimiinlyömisiä. Olihan tämä,
näet, koko viisiviikkoisella matkallamme, merkillistä kyllä,
ensimmäinen varsinainen ravintola, jossa olimme yötä. Johanniittein
vierasmaja Jerusalemissa, niin moitteeton kuin se onkin, ei
vaatinutkaan ravintolan arvoa. -- Aamiainen ravintolan suuressa
ruokahuoneessa lampun himmeässä valossa ei ottanut oikein maistuakseen;
kumminkin jaoimme ruokailuamme katselleelle viinurille ja lukuisille
muillekin haluaville tällä kertaa jotenkin mielellämme juomarahoja, ja
meidät päästettiin talon pikkuportista kumarruksessa kadulle, käymään
läheistä postitaloa kohti. Pimeydestä huolimatta oli siellä jo vilkas
liike. Noah'in arkki oli jo valmiina. Koetimme anastaa itsellemme
ylhäältä parhaat paikat, mutta eräs valkopukuinen, tukeva herra, joka
siellä pimeässä kopeloi matka-arkkujen keskellä, esti meitä lausuen
painavasti pari ranskalaista sanaa. Vihdoin pääsimme kumminkin
sijoittumaan ja tyynimielisinä katselimme sitten, miten matkaseuramme
yhä enentyi, hevoset valjastettiin ja eräs arabialaisvanhus, joka oli
alhaalla olevaan paikkaansa perin tyytymätön, tuikeana rähisi.

Vihdoin, vähän epäsäntillisesti k:lo 1/2 5 jälkeen, avataan talon
rautaiset portit ja nuo raskaat, kellervät vaunut lähtevät, kuuden
hevosen vetäminä, rämisten täyttä vauhtia eteen päin. Hämärää kun on,
ei Damaskusta eikä sen reheviä puutarhoja voi, valitettavasti kyllä,
vielä juuri paljon nähdä; ainoastaan kukkien unelmat tuoksuivat
erittäin viehättävästi hiljaisessa avaruudessa. Meistä itsestämme
tuntui, kuin olisi Damaskuksessa olomme ollut unelma ja pysyäksemme
tuossa kauniissa unelmassa tuuditutamme itsemme tässä salaperäisessä
aamuhämärässä aivan mielellämme vienoon uinailuun. Pian valkenee
kumminkin päivä, me tulemme varsinaiseen _Baradan_ jokilaaksoon ja
nousemme sitten verkalleen vuorenselännettä ylös metsättömän, punervan
_Kasiun_-vuoren ympäri. Mikä sanomattoman ihana maisema avautuu
nähtävillemme! Jyrkkien, 1,000 jalkaa korkeiden kallioseinämien välissä
kohisee Barada, ja sen sivulla kiertelee maantie hiljalleen eteen päin.
Joen reunus on niin tarkoin rehevän, vihannan ruohoston peittämä, että
virta on toisinaan aivan varjossa. Missä vaan vuorensola on hiukankin
leveämpi, sieltä vilahtelee kukkivien hedelmäpuitten keskeltä sieviä
maataloja, rikkaitten damaskolaisten kesähuviloita. En tiedä yhtään
laaksoa, en edes Sveitsissäkään semmoista, jonka pitäisin tätä Baradan
laaksoa ihastuttavampana. Erityisen viehätyksensä saa laakso sitä, että
siinä on niin omituisesti yhtyneenä jylhänihana luonto ja etelämaiden
runsas kasvullisuus. Ikävä kyllä kestää tätä nautintoa liian vähän
aikaa. Jo tunnin kuluttua kääntyy maantie äkkiä laaksosta
Antilibanon'in ylätasangolle, emmekä enään saa lainkaan nähdä Baradan
laakson ihanimpia osia.

Sen sijaan kuljemme me aution aron poikki, joka kyllä voi olla
damaskolaiselle sotajoukon-osastolle erinomaisen hyvä harjotuskenttä,
mutta meitä se ei suinkaan miellytä. Olimme siksi korkealla, että jo
alkoi viluttaa; vähän kadehdimme toista ajajaa, joka paksuun,
kameelinkarvaiseen viittaansa kääriyneenä ja kasaan kyyristyneenä veti
oikein autuaallista unta. Mutta kun me taasen olimme kulkeneet vuorten
yli ja rohkeita kaarroksia tehden laskeuduimme erääseen syvään
laaksoon, nousi hänkin ylös, muisti tärkeän virkansa ja alkoi
voimakkaasti jarruttaa vaunuja. Toisella kyytimiehellä oli kyllin
tekemistä hillitessään virkeitä hevosia, jotka mielellään juoksivat
viheriöivää vuorenrinnettä alas. -- Noin 1 1/2 tunnin kuluttua tulimme
me aina jollekin pysäyspaikalle, jossa vaihdettiin hevosia.
Matkustajiakin se vähän virkistytti, kun saivat oikoa kangistuneita
jäseniään ja kävellä itsensä lämpimiksi. Mutta kun Antilibanon'in
solasta kiisimme Bekaan avaralle tasangolle, ei meidän enää lainkaan
tarvinnut kaivata lämpimyyttä. Täällä Libanon'in ja Antilibanon'in
korkeiden vuorijonojen välissä oli rasittavan kuuma ja molemmin puolin
maantietä olevien pensastojen tuoksu oli aivan huumaavaa. Puut olivat
täällä niin reheviä, että niiden oksat olivat usein vähällä temmata
vaunujemme katon irti; aivan äkkiarvaamatta saimme me syyttömästi
pienen selkäsaunan.

Tuskin 1 1/2 tuntiakaan oli kulunut, kun jo olimme matkanneet poikki
tasangon; mutta vuoristomatka oli kestänyt 5 tuntia. Säntilleen k:lo 11
saavuimme Schtoraan ja samaan aikaan vieri myös Beyroth'ista tuleva
vaunu paksuja tomupilviä ilmaan tuoksuttaen pääaseman eteen. Täällä oli
kaksikin "ravintolaa," luultavasti molempien damaskolaisten
haaraosastoja, mutta aamiainen, jonka vaatimattomammassa niistä söimme,
ei ollut juuri kehuttava. Baalbek'iin vievät ajoneuvot, avonaiset,
kevyet vaunut seisoivat jo oven edessä, emmekä me puolestamme
viivytelleet kauan, vaan lähdimme kiitämään päämääräämme kohden.
Turhaan yrittelin maata kuumimman ajan päivästä. Kun ei se siis
onnistunut, koetin kiinnittää huomioni noihin siunattuihin ketoihin,
joiden läpi kuljimme, ja iloitsin nähdessäni niin runsaasti
viiniköynnöksiä ja laveita silkkiäispuu-metsiä. Muhkeita kyliäkin
sivuutimme ja kuljimme vuolaitten purojen yli. Vilaukselta vaan näimme
_Sahlen_ miellyttävän kaupungin, joka pilkisti esiin vähän syrjällä
tiestä kallioiden välissä ikään kuin kaukalossa.

Baalbek'in kaupunki sijaitsee Antilibanon'in juuren länsipuolella,
45 kilometrin matkan päässä Schtorasta. Libanon'in rinteiltä
laskeuduttuamme täytyi meidän kulkea vielä kerran Bekaan tasangon
poikki tosin nyt vinoon, koilliseen suuntaan. Eräs hieno ranskalainen
jesuiitti ja muuan baalbekiläisvanhus olivat matkakumppaneinamme.
Edelliseltä särkivät vaununpyörät pirstoiksi sievän kepin, jota hän jo
kymmenen vuotta oli kuljetellut toverinaan; onnettomuus saattoi hänet
kovin haikeamieliseksi, mutta tyynenä hän pysyi kumminkin. Olimme
hyvinkin väsyneitä, kun neljän tunnin ajan matkustettuamme pitkin
autioita kenttiä auringon lämpimästi paahtaessa, kyytimies viittasi
pönäkkänä muutamiin patsaisiin, jotka etäällä meistä kohousivat
korkeuteen; siellä oli Baalbek. Me tulemme yhä lähemmäksi ja erotamme
yhä selvemmin nuo merkilliset keltaiset temppelinrauniot. Vähää
ennen kuin pääsemme niiden luo, huomauttaa ajaja meille erästä
kivilohkaretta; laskeuduimme vaunusta ja käymme katsomaan sitä.
Edessämme oli kivimöhkäle, joka oli kokonaan kalliosta irroitettu ja
yläosasta tasaseksi hakattu; se oli oikein pelottava esine: 69 jalk.
pitkä, melkein 15 jalk. korkea ja 13 jalk. leveä. Sellaisista
neljäkäskivistä tekivät muinaiset Foinikialaiset rakennuksiaan. Kolme
niin suurta kiveä on tosiaan käytetty Baalbek'in Akropoliksen muuria
rakennettaessa ja liitetty 21 jalan korkeuteen muurin seinämäksi.
Tuskin voisi uskoa, mutta kumminkin on se totta. Aivan ällistyy muurin
luona seisoessa eikä voi käsittää, mitenkä tämä oli mahdollista
sen-aikuisilla työaseilla ja apuneuvoilla. Muinais-ajan kansat
kutsuivatkin koko temppeliryhmää "kolmen kiven pyhäköksi."

Kaupungin molemmat ravintolat koettivat kilvan saada meidät vieraikseen
ja tarjosivat meille asunnon toinen toistaan halvemmalla; me olimme
hyvin mahtavia, kun nyt ensi kertaa Jerusalemista lähdettyä esiinnyimme
ilman opasta ja panimme liikkeelle kaiken ranskan kielen taitomme.
Tietysti menimme vähemmän vaativaan ravintolaan ja hyvin siellä
viihdyimmekin. Koska aurinko ei enää kauan ollut taivaalla
pelottamassa, lähdimme me toteuttamaan päätarkoitustamme, joka oli
kuuluisain temppelinraunioiden tarkasteleminen: Olen kyllä Roomassa ja
Ateenassa ihaillut useita viehättäviä muinaisjäännöksiä, mutta en ole
muualla nähnyt yhtään ainoata niin suuremmoista, niin valtavaa, kuin
Baalbek'issa. Egyptiläiset rakennukset ja temppelit ovat tosin
suuruudeltaan silmiinpistävämpiä, mutta eräs hienosti sivistynyt herra,
jonka tapasimme Schtorassa, vakuutti Baalbek'in pyhäkköjen kerrassaan
hurmanneen hänet, vaikka hän juuri palasi Egyptistä. Furrer esittää
oivallisesti niiden vaikutuksen: "Syynä lumoamaan vaikutukseen, jonka
tämä rakennus tekee, on se, että kreikkalainen taide on tosin käyttänyt
egyptiläisten muistomerkkien suunnatonta suuruutta, mutta kumminkin
lyönyt näihin tavattomiin suuruussuhteisiinkin vapaan ja kaikkivaltiaan
hengen leiman."

Pyhäkköjen paikkaa lähestyessämme jouduimme puutarhaan, jossa oli pieni
pyöreä temppeli. Tämä niinkutsuttu _Venus-temppeli_ oli sekä
ulkopuolelta että sisästä kaunistettu somilla näkinkengän muotoisilla
komeroilla. Muuan vanha akka kirkui meiltä almua, ja asettui
puutarhanportille eikä tahtonut päästää meitä pois. Tämä tuntui minusta
jo vähän liiaksi hävyttömältä. Työnsin tuon Venuksen vartiattaren
syrjälle ja lähdin kumppanineni pois tuosta harmittavasta paikasta.
Hetki sen purojen reunoilla harhailtuamme satuimme onneksi juuri
Akropoliksen sisäänkäytävälle. Suoritettuamme virallisesti määrätyn
neljän markan maksun lähdimme raunioille pitkän pimeän tunnelin läpi.
Tämä kuuluu Akropoliksen alustarakennuksiin; joka on rakennettu samaan
kummalliseen tapaan, kun Jerusalem'in temppeli, jossa myös moskean
alitse astutaan "Salomon paikalle."

Aluksi on kovin vaikeata perehtyä paikkaan, kun aivan äkkiarvaamatta
joutuu keskelle temppelipihaa ja näkee edessään jättiläiskokoisen
_Zeustemppelin_ rauniot ja kuusi suunnattoman suurta pylvästä. Mutta
lopulta löysimme kumminkin tuon jokseenkin hyvin säilyneen
sisäänkäytävän ja ihmettelimme sen mahtavia patsaita ja korureunuksia.
Kylläpä tämä osa mahtoi olla lujasti rakennettu, koska saraseenit aivan
helposti muodostivat siitä linnoituksen. Erittäin omituisilta näyttävät
ampumareiät temppelin pyhissä muureissa. Muista jäännöksistä
ihmettelimme hienokomeroisia ulkoseinämiä ja noita kuutta pylvästä,
jotka saattavat meidät aavistamaan, kuinka suuremmoinen tuo temppeli on
muinoin ollut, ja selittävät meille syyn, minkä tähden sitä aikoinaan
ylistettiin maailman ihmeeksi. Aavemaisina kohoavat ne 65 jalan
korkeuteen; ovatpa läpimitaltaankin seitsemän jalkaa, niin ett'ei kolme
miestä käsivarsiltaan uletu ympäri. Raa'an voitonhimon vallassa ovat
ihmiset olleet, kun ovat melkein puoliväliin asti lohkaisseet jokaisen
pylvään saadakseen niitä yhdistävät rautakoukut itselleen kiskotuiksi.
Merkillistä kyllä pysyvät ne vielä pystyssä, vaikk'ei muuta kuin lujat
liitin-ansaat yhdistä niitä.

Paljoa suuremmassa määrin, kuin nämät rauniot, huvitti meitä pienempi,
mutta yhä vielä hyvin säilynyt _auringontemppeli_, -- sen pylväät ovat
vaan 45 jalan korkuiset -- joka on muinaisajan suuremmista
rakennuksista paraiten säilynyt. Siitä saa oppimatonkin selvän
käsityksen vanhan-aikuisen temppelin muodosta ja kauneudesta. Hän
näkee, miten sen sekä sisä- että ulkopuolella oli ihmeteltäviä
pylväskäytäviä, miten sieviä olivat ne komerot, joissa muinoin
jumalainkuvia säilytettiin; hän ihmettelee miten sirosti
kivenhakkaustyöt pylväiden päissä ja katoissa ovat tehdyt.
Pylväskäytävien la'et tosiaan näyttämät hyvin hienolta kiveen hakatulta
pitsikankaalta. Maahan syöstyt mahtavat jäännökset ovat niin
kunnioitusta herättäviä, että mielellään otaksuisi koko tätä
ihmeteltävää ihmistyötä käytetyksi ylevimpään jumalanpalvelukseen.
Mutta tämä olikin tuon hävyttömän, tuiki kelvottoman jumalanpalveluksen
pesäpaikka, jonka kauneudesta pakanallisetkin kirjailijat inhoten
kertoilevat. Kuinka perin toisellaisia muistoja herättää Jerusalem'in
temppelipaikka! -- Ja sittenkin! Kuinka valtavilta nuo muinais-ajan
jätteet näyttivät iltaruskon hohteessa, kun ravintolan eteiseltä vielä
kerran silmäilimme niitä. Tuossa aivan lähellä meitä olivat nuo
hohtavat marmorimuurit ja pylväät, kunnian-arvoisen ruosteen
kauttaaltaan peittäminä. Hymyilevä vihannuus ympäröi niitä kaikkialla
ja Libanon'in lumipeitteinen kukkula kohousi niiden takana. Ylevä,
unehtumaton näky! Ateenan Akropoliksen kuva painuu kyllä lujasti
herkkään mieleen, mutta tätä näkyalaa suuremmoisempana en sitä voi
pitää. Edelliseen luot kyllä nöyrästi kunnioittaen silmäsi ylös, mutta
tämä leviää aivan tuossa edessäsi perin mahtavana ja ihanana, kun
ravintolan eteiseltä sitä katselet.

Olimme niin kerrassaan näiden suloisten vaikutusten vallassa, että
unhotimme pahoinvointimmekin ja nousimme jo k:lo kuuden ajoissa
vuoteilta lähteäksemme Beyroth'ia kohti. Tuo 91 kilometrin matka
Baalbek'ista Beyroth'iin oli aivan liiaksi pitkä yhdessä päivässä
suorittaa. Schtoraan asti sujui matka kumminkin aivan mukavasti; siellä
odotti meitä dragomaanimme, Williams, hevosineen. Emme juuri paljoa
hupia odottaneet jäljellä olevasta matkasta, sillä niin kurjilta
näyttivät sekä hevoset että satulat. Matkakumppanini loikin sen tähden
ikävöivän katseen kyytivaunuihin, jotka juuri tulivat molemmilta
tahoilta Schtoraan. Kuinka mielellään olisi hän puikahtanut niihin!
Kernaasti olisinkin sen suonut, sillä kovin horjui jo rohkeuteni. Olin
huolissani siitä, miten itse pääsisin terveenä Beyrothiin enkä olisi
tahtonut saattaa vaaraan toveriani, jonka olin taivuttanut poikkeemaan
Baalbek'iin. Mutta hevoset olivat jo reilassa ja kyytivaunut täynnä
ihmisiä. Rohkeutta siis. Nousimme ratsaille ja päätimme ennättää aika
matkan kyytivaunujen edelle, jotka viipyivät 1/2 tuntia Schtorassa.
Mutta heti ensi askeleesta huomaan, että istun viheliäisen eläimen
selässä; se ei tahdo lähteä lainkaan liikkeelle. Lohduttelin itseäni
arvellen, että kyllähän menee, jahka pääsee vähän alkuun ja lämpiää.
Hutkin sitä vähän selkään: verkkaan liikahtaa se pari askelta
eteenpäin. Mitähän tästä lopulta tulleekaan, kun tällaisella
kelvottomalla konilla pitää ratsastaa 46 kilometriä! Miten riemuisaksi
minä olin mielessäni kuvaillut Libanon'in yli ratsastamista, ja
päiväkin oli niin herttainen! Kaikeksi onnettomuudeksi pisti vielä
päähäni kulkea vanhaa karavaanitietä ja siten oikaista maantien mutkat,
joita se tekee kulkiessaan jyrkkää vuoren rinnettä ylös päin. Mutta
siinäkös vasta tuska tuli! Hevonen ei liikkunut paikaltakaan; tuo
sorainen, kivinen tie oli sen mielestä kai liiaksi epämukava. Minun
täytyi muutamin paikoin nousta seljästä ja vetää sitä perässäni.
Silloin rohkeuteni melkein lannistui ja jo vähän toivotonna katselin,
kuinka matkakumppanini varsin mukavasti ratsasti eteen päin kaukana
minusta. Eikä Williams'iakaan, joka olisi vähän voinut auttaakin,
näkynyt missään, hän kun oli, näet, taasen myöhästynyt. Vastaantulevat
kameelin- ja aasin-ajajatkin eivät minua lainkaan miellyttäneet, ja
muuan tien ohella oleva kameelinraatokin levitti oikein kauhistavaa
löyhkää.

Vihoviimeinkin olin taasen maantiellä ja eteen päin pääsin, vaikka
kyllä hitaasti. Ja saavuttaapa juuri samassa Williamskin minut ja
huutaa jo etäältä: "No, eipäs hevosenne kuljekaan." Annahan olla,
ajattelin, kylläpä saat vielä kärsiä siitä, että hankit minulle
tällaisen kurjan konin! Nousin hevosen seljästä, annoin hänelle
hevoseni ja matkalaukkunikin; kinastelematta ottikin hän ne vastaan ja
antoi minulle sen sijaan hevosensa ja huonon satulansa. Uusi hevoseni
käveleekin ripeästi, jopa juoksee ja hyppii iloisesti, maantiekin kun
on oivallista. Hetken kuluttua on dragomaaniparka jo jäänyt kauvaksi
kärsimään rangaistustaan, ja minä tunnen pelastuneeni. Mutta iloni ei
kestänyt varsin kauan. Libanon'in huipulla näen rakkaan ystäväni ja
matkakumppanini, H:n, istuvan epätoivoissaan erään postiaseman ääressä;
hän aikoo heittää ratsastuksen sikseen ja odottaa kyytivaunua, vaikka
olikin päässyt koko lailla eteen päin, tosin kyllä siten, että oli
piiskansa jo poikki hakannut. Minä rohkaisin häntä, ja, kun taas
yhdessä lähdemme matkalle, kävelee hänen hevosensa nytkin nopeammin.
Hirmuista on ratsastaa, kun jalukset ovat huonot ja eripituiset;
lopulta meni toinen poikkikin ja minun täytyi nousta hevosen seljästä
sitä parantelemaan. Kun jalushihnatkin katkesivat, ei minulla enään
ollut juuri paljon toivoa päästä tällä keinoin Beyroth'iin.

Kilometrin toisensa perästä pääsimme sentään eteen päin. Puolimatkassa
huokasimme eräässä tien ohella olevassa ravintolassa, vahvistimme
itseämme vähän -- koko päivänä emme olleet, näet, syöneet lainkaan --
ja odottelimme kyytivaunuja. Aivan oikein, kyytivaunut tulivatkin,
mutta ystäväni H:n harmiksi, joka niitä tarkastettuaan oli luullut
huomanneensa niiden olevan täpö täynnä matkustajia, hyppäsi niihin
reippaasti vieressämme seisova turkkilainen ja sai, kuin saikin, niissä
istumasijan. Emme kumminkaan liene ratsastaneet niinkään hitaasti,
koska puolituntia myöhemmin lähteneet kyytivaunut, jotka tosin vaan
hiljakseen olivat luikerrelleet vuoren rinnettä ylös, vasta tässä
meidät saavuttivat. Mutta mitä vaivoja olikaan tämä ratsastus meille
tuottanut! Williams'ista ja hänen kunnon konista emme tietysti vielä
kuulleet hivaustakaan.

Mitäs muuta, kuin jatkaa matkaa vaan samalla tavalla! Kolme ylpeätä
beyrothilaista ratsastajaa kiitää täyttä vauhtia ohitsemme ja luovat
meihin raukkoihin säälivän, mutta samalla ivallisen katseen. Pian
aukenee eteemme Libanon'in länsirinteellä tenhoisan ihana näkyala ja
laaja rasvatyyni Välimeren pinta. Mieleni rohkaistuu katsellessani
tuota suuremmoista maisemaa. Ystäväni H:n mieli lannistuu yhä, sillä
jota alemmaksi laskeudumme sitä rasittavammaksi käy helle, joka
ylemmässä ilmapiirissä ei meitä lainkaan vaivannut. Hänen hevosensa
kävelee vielä nytkin ketterämmin: minun ei tahdo enää ensinkään kulkea
eteen päin, saan vetää sitä perässäni. Muutamalla hyvin kauniilla
paikalla pysähdyin vielä kerran: annan erään vanhan akan valmistaa
itselleni pari lasia limonaadia ja ihantelen noita hyvin rakennettuja
kukkulain rinteitä ja syvissä laaksoissa kasvavia viini- ja
silkkiäispuu-tarhoja.

Vaikka väsymys olikin suuri, oli näitten maisemain viehätysvoima
vieläkin suurempi; rasiintumisesta huolimatta minä nautin sydämmen
pohjasta ja painoin tarkalleen mieleeni tuon viehättävän kuvan. Miten
vastakkaisia maisemia näkeekään Libanon'in alueella kulkiessa! En voi
edes kuvaillakaan mielessäni autiompaa ja kolkompaa seutua, kuin
Antilibanon'in itäinen rinne: tuo kahden päivän matka Baniaksesta
Damaskukseen kauhistavan laavakentän ja hiekka-aavikon poikki on ikävin
muisto koko matkaltani. Libanon'in läntisen jyrkänteen taas voin
arvelematta pitää kauneimpana, mitä koko pitkällä matkallani näin, ja
ainoastaan Korfun saarta voin verrata tähän. Ahkerat ihmiskädet ovat
tässä kehittäneet, niin paljon kuin suinkin mahdollista, luonnon
runsasta kasvullisuutta. Kaikkialla vuoren pengermillä ja kunnailla
näkee rehevän kasvullisuuden sekä kallis-arvoisten viini- ja
hedelmäpuutarhojen ympäröiminä varakkaita kyliä. Maantienkin varrella
oli talo talon vieressä, kahvila kahvilan kyljessä. Vähän sivummalla
taasen oli varakkaitten beyrothilaisten komeita maakartanoita; näitten
täytyy, näet, muuttaa kesäksi vuoristoon, jott'eivät kuumuudesta
kerrassaan menehtyisi kaupungissa. Kaiserswerth'in diakonissoillakin on
kesäasunto _Areia_-tien varrella lähellä Saksan konsulin huvilaa. --
Libanon'in kiemuroivalla harjulla menevää tietä kulkiessa näkee melkein
alati edessään suuremmoisia maisemia; oikein ihmetyttää, kun näkee niin
laajalle eteen päin, yli mereen pistäyvän vuoren selänteenkin. Tuo oli
näky, joka meidätkin, vaikka olimme onnettomia ratsastajia, pani
väkisin huokaamaan.

Lopulta pääsimme kumminkin perille. Vaikk'ei Palestiinan matkamme
päättynytkään juuri kehuttavasti, oli sen loppuosassakin sentään
suuremmoisia maisemia ihailtavanamme. Beyroth'issa olimme astuneet
"luvatulle maalle" ja jo ensi päivänä ihmetelleet kaupungin ihanuutta
ja erään saksalaisen uutisasukkaan maatilalla ihailleet luonnon
herttaisuutta ja tuon maan hedelmällisyyttä, jossa "maitoa ja hunajaa
vuoti." Tänään ollessamme viimeistä päivää "pyhällä maalla" painamme
mieliimme unehtumattoman kuvan Libanon'ista, jota jo psalmien-tekijät
ylistelevät; sitä lujemmin piintyy se mieliin, kun se on vaivoin saatu.
Nyt iloitsen siitä, ett'ei kyytivaunuissa ollut meille tilaa; mutta en
toivoisi pahimman vihollisenikaan täytyvän ratsastaa niin huonoilla
konilla, kuin meidän hevosemme olivat.



VIII.

Beyroth'ista kotiin.


Matkamme Palestiinassa ja Syriassa oli siis onnellisesti päättynyt.
Väsyneinä, erittäinkin ratsastuksesta Schtoran ja Beyroth'in välillä,
odotimme suuresti tarpeellista lepoa. Keskiviikkona Toukokuun 14 p:nä
k:lo 7 illalla astuimme egyptiläiseen höyrylaivaan matkustaaksemme
_Portsaid'in, Suez'in-kanavan ja Ismailian_ kautta Egyptin
pääkaupunkiin, _Kairoon_. Kaksi vuorokautta matkustettuamme saavuimme
viimemainittuun kaupunkiin perjantaina 16 p:vänä iltapäivällä.
Viivyimme Kairossa sitte lähes neljä päivää. Koko ajan aamusta iltaan
asti käytimme niiden merkillisyyksien katselemiseen, joita tässä
paikassa löytyy runsaasti. Ikivanhan sivistyksen jälkiä huomaa
matkustaja kaikkialla. -- Pappienkokouksessa Jerusalemissa tutustuimme,
kuten ennen olen maininnut, pastori B:iin, joka asuu Kairossa ja on
harvinaisen hauska ja ystävällinen mies. Hän teki meille joka päivän
varalle uuden ohjelman, jonka avulla helposti voimme huomata kaikki,
mikä ansaitsi näkemistä. Aina kun häneltä vaan riitti aikaa opasteli
hän meitä matkoillamme ja käveli retkillä; ja kun virkatoimet häntä
estivät, selvitti hän meille asiat ja paikat niin hyvin, että suuritta
vaikeuksitta voimme omin päin suoriutua. Milloin matkustimme "Siseh'in
pyramiideille," milloin ratsastimme muuleilla "vanhaan Kairoon,"
milloin soutelimme venheellä valtaavan, ihmeellisen Niili-virran
aaltoloilla, milloin kävimme basaareissa, jossakin moskeassa,
linnoituksessa, kirjastossa, taikka "kalifein haudoilla," milloin
kävelimme Esbekijellä lähemmin tutustuaksemme kansan elämään j.n.e.,
j.n.e. Matkamuistelmani tulisivat liian laveiksi, jos tässä kertoisin
kaikista niistä merkillisyyksistä, joita joka askeleella tapaa tässä
maailman vanhimmassa sivistysmaassa. Matkustajat ovat kirjoittaneet
suuria teoksia tämän ikivanhan sivistysmaan muinaisista vaiheista ja
suurista muistomerkeistä, jonka tähden en ryhdy lainkaan niistä
kirjoittamaan. Huomattavaa on että juuri täällä muhammettilaisuus
kukoistaa ja vallitsee uskonnollisella alalla hyvin voimakkaana. Sillä
näyttää täällä olevan oikea keskikohtansa. Se ilmenee muun muassa
siitä, että yksinään Kairossa on 400 moskeaa. Ilolla saatan mainita
että kristillisetkin kirkkokunnat tekevät siellä työtä milloin
paremmalla milloin huonommalla menestyksellä, ja että Jesus Kristuskin
on löytänyt siellä sydämmiä, jotka ovat avautuneet Hänelle. Mutta
sittenkin pakanuuden pimeys, joka muhammettilaisuudessa on
kauhistavampi kuin missään muussa niistä uskontomuodoista, joita
ahtaammassa merkityksessä kutsutaan pakanallisiksi, peittää maan ja
kansan. Jokainen kristitty, joka matkustaa täällä ja näkee noitten
kapeitten, jäykännäköisten minareettein kohouvan taivasta kohti, ei voi
muuta kuin toivoa ja rukoilla, että nuo sadat ja tuhannet moskeat pian,
hyvin pian muutettaisiin kristillisiksi kirkoiksi, joissa
julistettaisiin evankeliumia "ristiinnaulitusta" jokaiselle
uskovaiselle autuudeksi, että pakanuuden pimeys hälvenisi ja Kristuksen
kirkkauden loisto valaisisi pimeitä sydämmiä. _Milloin_ tämä aika
tulee, sen tietää yksin Herra; mutta jokainen rukoilkoon uskossa, että
se tulisi.

Ne päivät, jotka olimme päättäneet oleksia Kairossa, kuluivat pian.
Tiistaina 20 p:nä Toukokuuta oli lähtöpäivä. Helteinen aurinko oli
laskeutunut ja ilta oli käynyt viileäksi ja miellyttäväksi kuuman,
polttavan päivän perästä. Toverini v. R. ja minä kuljimme ystävällisen
pastori B:n saattamana Kairon rautatien asemalle, matkustaaksemme
yöjunalla Alexandriaan. Suuri tungos oli asemalla. Varmaankin olivat
kuuman päivän takia useimmat matkustajat säästäneet matkansa yöksi.
Vaunuihin ei tahtonut mahtua kaikki matkustajat. Kauvan etsittyämme
löysimme vihdoin jotenkin mukavan paikan. Vielä kerran puristimme
jäähyväisiksi ystävä B:n kättä. Vielä silmäsimme Kairoon, se näyttikin
meistä nyt niin omituisen viehättävältä, kun oli synkkä yö ja siellä
täällä tuikkeli kirkkaita valoja. -- Juna lähti kiitämään Välimeren
rannikkoa kohti. Päästyämme matkalle aloin lähemmin tarkastaa sitä
kirjavaa seuraa, johon olimme joutuneet. Läheisin naapurini oikealla
puolella oli eräs arabialainen kirjailija, joka, kumma kyllä, osasi
puhua saksaa. Hän sanoi oleskelleensa Saksassa neljä vuotta ja olevansa
nyt matkalla Damaskukseen, likemmin tutustuaksemme sikäläisiin oloihin,
joista hän aikoi kirjoittaa tutkimuksen. Hetken kuluttua kääntyi
puheemme uskonnolliselle alalle, kun kysyin, tiesikö hän mistä
muhammettilaisten kuukauden pituinen paasto, joka muutama päivä sitten
oli päättynyt, oli saanut alkunsa. Sanoin matkalla kuulleeni
monenlaisia selityksiä, muun muassa Damaskuksessa seuraavan:

Kun Muhammed kerran oleskeli Damaskuksessa, näki hän siellä ihmeen
kauniin tytön, johon hän heti rakastui. Tietysti hän tahtoi saada tytön
vaimoksensa. Mutta tyttöpä ei myöntynyt hänen pyyntöönsä, hän kun jo
sitä ennen oli rakastunut erääseen nuoreen mieheen. Profeetta kävi
mustasukkaiseksi. Eräänä iltana, kun Ramadan -- se oli tytön isän nimi
-- pani toimeen pidot, joihin hän kutsui Muhammedin ja muita eteviä
henkilöitä, tapasi profeetta tytön ja hänen rakastajansa Ramadan'in
kartanon portilla hellästi seurustelemassa; mustasukkaisuuden
kiihdyttämänä hän miekallansa lävisti nuoren tytön. Tehtyänsä tämän
hirmuisen työn meni hän sisälle aivan kun ei mitään olisi tapahtunut.
Ihmiset, jotka myöhemmin saapuivat pitoihin, huomasivat portilla
ruumiin ja kertoivat siitä sisään tullessaan. Aikaa voittaen alettiin
kaivata perheen nuorta tytärtäkin. Kaikki riensivät ulos ja löysivät
hänen lävistettynä portilla. Kauhistuneena ja surun valtaamana vaati
Ramadan etsimään rikollista. "Sen, jonka miekka on vereen tahrattu,
täytyy kuolla, olipa se vaikka itse Muhammed." Vastustamatta tunnusti
Muhammed rikoksellisen työnsä ja kertoi syyn siihen sekä lisäsi:
"Tästälähin pitää kaikkien naisten käydä huntu kasvoilla, jott'eivät he
suloudellansa viettelisi miehiä kiusaukseen, ja tämän rikokseni tähden
minä paastoon kuukauden sekä annan käskyn tunnustajoilleni, että hekin
joka vuosi paastoovat kuukauden." Paastoa kutsutaan sittemmin murhatun
tytön isän nimellä Ramadan'iksi. -- Kuultuansa kertomukseni, joka ei
suinkaan saattanut Muhammed'in uskonnon perustajaa varsin edulliseen
valoon, hymyili mies pilkallisesti ja sanoi, ettei selitykselläni ollut
rahtuakaan perustetta. "Paasto", sanoi hän, "on saanut alkunsa siitä
luonnollisesta syystä, että se on terveellinen kuumassa ilman-alassa.
En minä ainakaan tiedä muuta syytä siihen enkä ole löytänyt toista
tutkimuksien kautta mainitussa asiassa."

Puhelimme yhä edelleen uskonnollisista asioista. Kerskaillen lausui
hän: "Minä puolestani en luota Muhammed'iin enkä profeettoihin." Hän
tahtoi omistaa itselleen kunniaa, jopa kerskata siitä, ett'ei hän
uskonut Muhammedia eikä profeettoja, kuten hänen sanansa kuuluivat;
Kristuksesta ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan. -- "Te olette siis
vapaa-ajattelija?" minä sanoin hänelle. "Aivan oikein, niin olenkin.
Jumalan kyllä uskon löytyvän, mutta hän ei ole lainkaan hyödyttänyt
minua enkä minä välitäkään hänestä", hän vastasi. -- "Te ette siis
tarvitse häntä?" -- "En." -- -- "Mutta kuinkahan onkaan, eikö
omatuntonne jolloinkulloin todista teitä vastaan? Eikö se sano, että
olette rikkonut siveyden lain vaatimuksia?" -- Tähän kysymykseen hän ei
tahtonut suorastaan vastata, vaan koetti kierrellä sitä kaikenlaisilla
väitteillä. Mutta kun uudistin kysymykseni, tuli hän kuitenkin sen
verran myöntäneeksi, ett'ei hän ollut varsin viaton. "Ihan selvää on
siis, että teidän kerran välttämättömästi täytyy joutua tekemisiin sen
Jumalan kanssa, jonka olemassaolosta te olette vakuutettu. Jollette
tahdo tehdä hänelle tiliä jo tässä ajassa, niin täytyy teidän tehdä
ainakin tuomiopäivänä. Teidän omatuntonnehan todistaa teitä vastaan."

Puheeni johdosta rupesimme vähän keskustelemaan tulevaisesta elämästä
ja ijankaikkisuudesta. Hän koetti kaikin voimin vierottaa tätä ajatusta
mielestään. Selvästi huomasin, että hän kävi vähän levottomaksi.
Kaikenlaisilla verukkeilla koetti hän hälventää levottomuuttaan.
Onnistuiko hän siinä, en tiedä. Kaikissa tapauksissa oli nukkuvan
omantunnon ääni herännyt. Tunnustin hänelle uskoni ja koetin selittää
hänelle, että minä ainakin tarvitsen Vapahtajaa ja että minulla olikin
Vapahtaja, Jesus Kristus, joka on minun puolustajani nyt ja
tuomiopäivänä. -- "Te olette siis kristitty?" sanoi mies. -- "Niinpä
olen ja tahdonkin olla; ilman Jesusta en voi elää, ilman häntä en voi
kuolla enkä astua tuomiolle." -- Tähän pysähtyi keskustelumme, sillä
mies vetäytyi syrjään eikä tahtonut pitkittää puhettamme.

Tuona pimeänä yönä, jolloin kuljimme Alexandriaa kohti, tulin tämän
keskustelun johdosta erittäin ajatelleeksi sitä surkuteltavaa seikkaa,
että ihmiset ylimalkaan tahtovat kokonaan vierottaa sydämmestään kaikki
tuomion ja ijankaikkisuuden ajatukset ja tuuditella mieltänsä makeaan,
petolliseen uneen. Muhammettilaiset ja kristityt ovat siinä suhteessa
aivan yhtäläisiä. Voi, kuinka hirveätä lieneekään, kun kerran täytyy
herätä tuosta unesta! Oi, ett'ei olisi liian myöhäistä! --
Arabialainen matkatoverini katosi ainaiseksi silmistäni Alexandrian
rautatien-asemalla. Kentiesi hän joskus muistaa yöllisen keskustelumme,
Suokoon Jumala, että sekin olisi auttamassa häntä kääntymään Jumalan
puoleen, jota vastaan hän tässä tilaisuudessa taisteli!

_Alexandriassa_, joka on eurooppalaiseen malliin rakennettu suuri
kaupunki Välimeren rannalla, viivyimme ainoastaan muutamia tunteja,
siksi kun laiva lähti Ateenaan. Matka, joka kesti vähän päälle kahden
vuorokauden, oli erinomaisen hauska, meri kun oli tyyni melkein koko
ajan. Olimme siten tilaisuudessa nauttimaan raitista meri-ilmaa ja
tarpeellista lepoa, mikä olikin välttämätöntä, koska pienet retkeilymme
Egyptissä olivat tehneet meidät tuiki väsyneiksi.

Viivyimme _Ateenassa_ neljä päivää, joina huomiomme oli kiintynyt
kaikkeen ylevään ja jaloon, jota täällä tapaa. Eloisa Hellas vanhoine
muistomerkkeineen tarjoo paljon, joka ansaitsee matkustajan
tarkkaavaisuutta. Joka päivä kävimme katselemassa noita suuremmoisia
jätteitä Kreikan suuruuden aikakaudelta, joita jokaisen matkustajan
täytyy Ateenassa käydessään ihmetellä. Tuskin voi ottaa askeltakaan
tapaamatta jotakuta vanhan sivistyksen muistomerkkiä. Toinen suuri
raunio toisensa vieressä viittaa matkustajaa muistelemaan Kreikan
kansan muinaista mahtavuutta. Kuumeentapaisella innolla ovat
tiedemiehet ja tutkijat viime vuosikymmeninä koonneet ja järjestäneet
kaikki, mitä on jäljellä muinaisilta ajoilta. Siten on voitu ja voidaan
yhä paremmin saada selville muinais-kreikkalaisien maailmankatsanto,
elintavat y.m. Matkustajan ajan vie kokonaan suurten museoiden
katseleminen, joissa säilytetään vanhoja kapineita, taideteoksia j.n.e.
-- Nykyinen Ateena, joka on suurehko (90,000 asukasta) uuden-aikaisesti
rakennettu kaupunki viehättää suuresti matkustajaa, ja vielä enemmän
sen laajat ympäristöt.

Jätän taideteokset, rauniot y.m., huolimatta niistä tehdä tarkempaa
selkoa. Huomautan vaan siitä, mikä etupäässä veti huomioni puoleensa
Ateenassa, nim. että ap. Paavali kerran, 2:lla lähetysmatkallaan, kävi
täällä, että hänkin jaloillansa tallasi Hellaksen herttaisia seutuja.
Itse paikka, "_Areopagi_", jossa hän julisti elämän sanaa, on vielä
jäljellä. Sen saarnan kautta, jonka hän siinä piti (Ap. T. 17:22-31),
kylvi hän kristin-opin jaloa siementä ihmisten sydämmiin, siementä,
joka toivottavasti kantoi hedelmiä, ainakin muutamissa, ijankaikkiseen
elämään.

       *       *       *       *       *

Tiistaina Toukokuun 25 p:nä jätimme Ateenan ja matkustimme rautateitse
Patrakseen, mennäksemme sieltä höyrylaivalla Brindisiin. Rautatie
Patrakseen kulkee pitkin Korintoksen lahden ihmeen ihanaa rantaa.
Peloponneesoksen koko pohjois-osa on tavattoman hedelmällinen;
matkustaja kulkee koko ajan aivan kuin ihanimmassa puutarhassa, ja
silmää sulostuttaa kaikkialla luonnon kauneus. Matkalla poikkesimme
muinaiseen Korintokseen, josta ei ole enään jäljellä muuta kuin
muutamia vähäpätöisiä raunioita. Mitätön, siivoton kylä on näitten
raunioitten läheisyydessä. Ap. Paavali oli muinaisessa Korintoksessa
tehnyt työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi. -- Merimatkalla
vietimme muutamia herttaisia hetkiä mainion kauniilla Korfun saarella.

Toukokuun 29 p:nä aikaisin aamulla seisattui laiva Brindisin edustalle,
ja me astuimme Italian mantereelle. Muutaman tunnin kuluttua pitkitimme
rautateitse vanhaa Pompejia kohden, johon minä aijoin pysähtyä
muutamaksi päiväksi. Jo saman päivän iltana k:lo 9 1/4 erosin rautatien
asemalla Pompejin edustalla rakkaasta ystävästäni v. R:sta, joka lähti
Rooman, Genuan, Milanon ja Sveitsin kautta omaistensa luoksi
Saksanmaalle. Näin jäin yksinäni pitkittämään matkaa pohjoiseen päin.
Ilman suuritta vastuksitta tein matkan Vesuviukselle, viivyin sitte
muutamia päiviä ihanassa Napolissa ja vanhassa, muinaismuistoista
rikkaassa Roomassa ja matkustin sitten Florensin, Milanon ja S:t
Gotthard'in kautta Basel'in kaupunkiin Sveitsissä, jonne saavuin
Kesäkuun 7:nä päivänä illalla.

_Baselissa_, jossa viivyin kokonaisen kuukauden, olin tilaisuudessa
tarkastamaan niitä huomiota-ansaitsevia uskonnollisia oloja, jotka
Sveitsissä ovat aikain kuluessa muodostuneet. Kehittynyt epäusko ja
Jumalan kieltämys toiselta puolen, ja totinen kristillinen usko
toiselta puolen ovat tässä maassa julkisessa sodassa keskenänsä, ne
ovat erotetut toisistaan kuin kentiesi ei missään muualla. Joko --
taikka! Joko ihmiset kuuluvat julkisesti uskottomien ja Jumalan
kieltäjien joukkoon, taikka ovat he kokonansa yhdistyneet uskovaiseen
joukkoon. Juopa näitten joukkojen välillä näyttää ihmissilmälle melkein
ylipääsemättömäksi. Sotaa käydään julkisesti molemmin puolin, ja aseet
ovat hyvin teroitettuja. Se, joka uskoo Jesukseen Kristukseen,
tietää, millä tavalla tämä taistelu päättyy. Hän, joka kutsutaan
"Voitonruhtinaaksi", ja josta raamattu sanoo, että "Jalopeura Juudasta
on voittanut", on aivan varmaan johdattava hänen puolestansa
taistelevan lauman ijäiseen voittoon.

Koitin Baselissa oleskellessani tutustua sisälähetyksen
toimintatapoihin; sen eri haarat: kaupunkilähetys, sunnuntaikoulut,
kristillinen diakonia, kolportööritoimi ja nuorukaisyhdistykset
olivatkin erityisten tutkimuksieni esineenä. Siinä tarkoituksessa kävin
Grischoonan laitoksessa, joka sijaitsee kahden tunnin matkan päässä
Baselista, ja tein matkan Bern'iin, lähemmin tutustuakseni siellä
vaikuttavan "Evangelische Gesellschaft'in" toimintaan. Baselissa
ollessani oli suuri lähetysjuhla, jota tällä erällä vietettiin
tavallista suuremmilla juhlallisuuksilla, koska oli kulunut
seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten kun Baselin lähetys perustettiin.
Juhlassa oli kymmeniä tuhansia ihmisiä läheltä ja kaukaa, niitten
joukossa 129 pappia ja lähetyssaarnaajaa.

Matkallani pohjoiseen pysähdyin kahdeksi viikoksi _Berliniin_,
tutustuakseni siellä olevan kaupunkilähetyksen ja nuorukaisyhdistyksen
vaikutukseen.

Heinäkuun 22:na p:nä matkustin Tanskaan, jossa oleskelin viikon päivät
Askov'in kansan-opistossa, kävin käymäseltä Börkop'in kansanopistossa
ja olin Wiborg'in opettajakokouksessa sekä pohjoismaisessa
koulunopettajainkokouksessa ja sunnuntaikoulukokouksessa
Köpenhaminassa. Koetin tarkkaan tutkia kansan-opistojen syntyä,
kehitystä ja luonnetta täällä niiden synnyinmaassa. Sen ohessa tahdoin
lähemmin tutustua suureen sisälähetys-liikkeeseen, joka nykyään voittaa
yhä enemmän alaa Tanskassa ja on luonteeltaan kirkollinen.
Köpenhaminassa oleksiessani otin selvän sikäläisen kaupunkilähetyksen
ja nuorukais-yhdisyksen toimintatavasta.

Loppuosan matka-ajastani Syyskuun 4:n päivään asti käytin Ruotsia
varten, jossa olin "vapaassa pappis-kokouksessa" Tukholmassa ja
kansanopisto-kokouksessa "Hvilan" kansanopistossa Skånessa,
koetin saada tietoa kaupunkilähetyksen, sunnuntaikoulun ja
nuorukais-lähetyksen toiminnasta Tukholmassa.

Syyskuun 5 p:nä saavuin jälleen rakkaaseen kotimaahani. Kaikki oli
hyvin onnistunut. Niin kuin hyvä ystäväni Helsingin rautatien-asemalla
eron hetkellä toivotti minulle, olikin Herra koko matkalla vahvistanut,
auttanut ja tukenut minua vanhurskautensa oikealla kädellä. Hänen
nimensä olkoon ylistetty ijankaikkisesti!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Palestiinassa - Matkamuistelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.