Title: Kotka-Wappu - Kertomus Tyrolin vuoristosta
Author: Hillern, Wilhelmine von, 1836-1916
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotka-Wappu - Kertomus Tyrolin vuoristosta" ***


KOTKA-WAPPU

Kertomus Tyrolin vuoristosta


Tehnyt

Wilhelmine von Hillern, syntynyt Birch


Suomentanut saksasta ["Die Geier-Wally"] E. [Elisabet Löfgren].


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.



SISÄLLYS:

    I. Karhu-Jooseppi
   II. Taipumaton
  III. Hyljätty
   IV. Murzoll'in lapsi
    V. Yksi päivä kotona
   VI. Kovaa ainetta
  VII. Klotz'it Rosen''issa
 VIII. Erämaassa
   IX. Ylimystalon emäntä
    X. Viimeinkin
   XI. Yö
  XII. Isälle takaisin
 XIII. Armoa



Oetz-laakson pohjassa kulki vieras matkustaja. Pyörryttävän korkealla
vuorenrinteellä hänen yllänsä seisoi tyttö, joka tuolta alhaalta ei
näyttänyt suuremmalle, kuin alppi-ruusu, vaan kuitenkin selvästi näkyi
kirkkaan sinistä taivasta vasten ja vuorien loistavain jää-piikkien
välissä. Tyynenä ja huoletonna seisoi hän siinä tuulen raivotessa hänen
ympärillään ja katsoi pyörtymättä alas syvyyteen, jossa Ache kuohuen
syöksi eteenpäin ahtaassa laaksossa ja auringon säteet loivat hohtavia
ilmankaaria sen hyrskystä. Hän näki myöskin matkustajan ja tämän
saattajan kun he, hyvin pienille näyttäen, kävivät yli kapean portaan,
joka oli korkealla Achen yli, mutta tuolta ylhäältä oli ainoastaan
olenkorren näköinen. Hän ei kuullut heidän puhettaan, sillä tuosta
syvyydestä ei muuta kuulunut sinne ylös, kuin veden jyrisevä pauhu. Hän
ei huomannut että saattaja, pulska vuorivuohen ampuja, uhaten nosti
nyrkkinsä häntä vastaan ja osoittaen häntä lausui vieraalle:

-- Se on varmaankin Kotka-Wappu, joka tuolla ylhäällä seisoo, sillä
tuommoiselle rinteelle niin likelle syvyyttä ei kukaan toinen tyttö
uskalla mennä; katsokaa vaan, näyttää siltä kuin tuulen pitäisi la'asta
hänet alas, mutta hän aina tekee toisin, kuin muut kristityt ihmiset.

He astuivat nyt pimeään nuoskeaan ja kylmään havumetsään. Vielä kerran
saattaja seisahtui ja katsahti haukantapaisella silmällänsä siihen
paikkaan, jossa tyttö seisoi ja pieni kylä somasti levisi kapealla
vuori-lakealla aamu-auringon kirkkaassa valossa, vaikka tämä ei vielä
uskaltanut luoda salaisintakaan silmäystä tuohon ahtaasen laaksoon,
joka oli kolkko kuin hauta.

-- Älä sinä niin ylpeästi katsele tänne alas, tuonne ylös käy myöskin
yksi tie! -- Näin hän mutisi ja katosi vieraan kanssa.

Ikäänkuin tätä uhkausta pilkataksensa päästi tyttö kimakan huudon, joka
herätti kai'un vuoriloissa ja lähetti sen kepeillä siivillä alas
havumetsän syvään hiljaisuuteen. Siellä se laantui vaadintahuutona
Oetz-laakson tuimilta haltioilta vuorivuohen-ampujalle.

-- Huuda sinä vaan -- huudan minä kuitenkin kovemmin! -- uhkasi mies
taas, ja pitäen molemmat kätensä niskassansa, rupesi hän posti-torven
äänellä toitottamaan pilkka-laulua vuorelle päin. -- Kuuliko tyttö sen?

-- Miksi nimitit tuota tyttöä Kotka-Wapuksi? kysyi vieras pimeässä
humisevassa metsässä.

-- Sentähden, Herra, että hän jo lapsena kerran oli käynyt erään
korppikotkan pesän kimppuun, -- vastasi tyrolilainen. Hän on kauniin ja
voimakkain tyttö koko Tyrolissa sekä julmasti rikas, ja pojat ottavat
vastaan rukkasia häneltä niin, että on oikein häpeä. Ei ainoakaan
heistä vielä ole uskaltanut näyttää itsensä olevan hänen voittajansa!
Notkee hän on kuin metsäkissa ja niin väkevä että sanotaan häntä
voittamattomaksi; -- jos joku häntä lähestyy enemmin kuin häntä
mielyttää, niin hän lyö sen maahan. Mutta -- jos minä kerran sinne
lähtisin, niin kyllä häntä opettaisin, tai itse repisin höyhentupsun
hatustani!

-- Miksi et ole jo koettanut onneasi hänen luonaan, koska hän on niin
rikas ja kaunis? -- kysyi vieras.

-- Ah, tiedättekö -- en kärsi tuommoisia tyttöjä, jotka ovat puoleksi
poikia. Hän on kyllä syytön siihen: -- Vanhus -- Stromminger on hänen
nimensä -- on ilkeä, paha ihminen. Hän oli aikanansa suurin tappelija
ja kamppailija koko vuoristossa ja sama veri vielä tänä päivänä hänessä
kuohuu. Hän on häpeemättömästi rääkännyt tuota tyttöä ja kasvattanut
häntä niinkuin poikaa; äiditöin on hän myöskin ollut, sillä hän oli
niin iso ja vahva lapsi, että vaimo ei voinut jäädä eloon hänet
synnytettyänsä, vaan kohta kuoli. Sillä tavoin on tyttö varmaankin
tullut noin villityksi.

Näin kertoeli tyrolilainen vieraalle laaksossa, eikä hän erehtynyt.
Tyttö, joka seisoi tuolla korkealla, syvyyden ääressä, oli Walburga
Stromminger, mahtavan "talollis-kuninkaan" lapsi, jota myös sanottiin
Kotka-Wapuksi; hän puhui totta, tyttö ansaitsi tämän nimen. Voimakas ja
uskalias oli hän kuin kotka; luontonsa oli niin karkea ja
lähestymätöin, kuin nuo kallio-piikit, joille korppi-kotkat pesiänsä
rakentavat ja jotka repivät repaleiksi taivaan pilvet.

Semmoisissa asioissa, joissa rohkeutta kysyttiin, oli Wappu lapsuudesta
asti ollut osallisna ja voittanut kaikki pojat. Kun Wappu tuskin
oli neljätoista vuotta täyttänyt, oli eräs talonpoika jyrkällä
kallion-seinällä havainnut korppi-kotkan pesän, poikanen pesässä, vaan
ei kukaan kylässä uskaltanut mennä sinne sitä hävittämään. Silloin
ilmoitti ylimys-talollinen, pilkataksensa kylän miespuolista nuorisoa,
että hän antaisi Walburgansa toimittaa sen työn. Aivan oikein, Wappu
oli valmis siihen, naisten kauhistukseksi ja miesten harmiksi. --
Stromminger'in tahto oli tapahtuva, koko mailman piti tietämän että
Stromminger'in suku lapsissa ja lasten lapsissakin oli verraton.

-- Saatte nähdä että yksi tyttö Stromminger'in suvusta maksaa enemmän
kuin kymmenen teidän poikia, -- huusi hän nauraen talonpojille, jotka
olivat kokoontuneet näkemään uskomatonta. Moni sääli tuota kaunista
komeata tyttöä, joka tulisi isänsä ylpeyden uhriksi. Mutta nähdä sitä
he kumminkin tahtoivat. Se kallioseinä, johonka pesä oli rakennettu,
oli pystysuora, jotta oli mahdotointa päästä sinne käymällä; sentähden
köytettiin nuora Wapun vartalon ympäri. Neljä miestä, hänen isänsä
etupäässä, piti kyllä siitä kiinni, vaan kamalaa oli kuitenkin nähdä
kuinka uljas lapsi rohkealla hyppäyksellä heittäysi syvyyteen. Köyden
solmut voisivat heltyä, korppi-kotka voisi repiä häntä palasiksi, hänen
päänsä voisi sattua johonkin kallioon ja musertua! -- Oli jumalaton
teko Stromminger'ilta noin leikkiä lapsensa hengen kanssa. Vaan Wappu
purjehti pelkäämättä ilmojen läpi alas syvyyden keskipaikoille, jossa
hän iloiten tervehti pientä korppi-kotkaa, jonka höyhenet nousivat
pystyyn, kun se näki outoa vierasta ja kitisten avasi muodotonta
nokkaansa häntä vastaan. Ilman pitkää miettimistä tarttui hän
vasemmalla kädellään lintuun, joka päästi surkean äänen, ja pisti sen
kainaloonsa. Samassa kuului suhina ilmassa, hänen ympärillään pimeni
päivä, tuntui niinkuin rakeita tuiskuttaisi hänen päällensä. Hänen
ainoa ajatuksensa oli: -- silmät, pelasta silmät! -- ja pitäen kasvot
likellä kallioseinää, taisteli hän, veitsi oikeassa kädessä, raivoavan
eläimen kanssa, joka terävällä nokallaan, kynsillä ja siivillä syöksi
hänen päällensä. Vielä hetken matkaa ilmassa ylöspäin -- silloin
korppi-kotka yht'äkkiä lähti alaspäin; Wapun veitsi oli varmaan sitä
haavoittanut. Wappu tuli ylös verisillä kasvoilla, kotkan poikanen
sylissä, -- hän ei millään lailla olisi tahtonut jättää sitä.

-- Miksi et päästänyt tuota linnunpoikaista, Wappu, -- huusi väki
hänelle vastaan -- olisithan samassa päässyt emälinnustakin.

-- No -- vastasi tämä yksinkertaisesti -- eihän se raukka vielä osannut
lentää; jos minä olisin sen päästänyt, olisi se saanut surmansa
syvyydessä.

Nyt hänen isänsä ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään häntä suuteli,
ei hänen jalomielisyydestään turvatointa eläintä kohtaan, se ei häntä
liikuttanut, vaan siitä, että Wappu oli tehnyt uljaan teon, ja tehnyt
kunniaa Stromminger'in vanhalle urhoolliselle suvulle.

Se oli sama tyttö, joka seisoi tuolla tuskin jalan leveällä
kalliokielellä ja uneksien katsoi alas syvyyteen, jonka partaalla hän
seisoi. Keskellä vallattomuuttansa joutui hän outoon mielentilaan, hän
kävi hiljaiseksi ja tyyneksi sekä katseli eteensä surumielisesti,
ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin, jota hän halasi eikä kuitenkaan
voinut saavuttaa. Se oli muuttumatoin kuva, ja yhdentekevä oli,
katseliko hän sitä aamuhämärässä, kultaisessa päivänpaisteessa,
iltaruskossa tai kalpeassa kuutamossa. Vuoden aikaa se kuva oli häntä
seurannut joka paikassa, istuessa ja astuessa, laaksossa ja
vuoriloilla. Kun hän seisoi tuolla niin yksinänsä ja suurilla
levottomilla gaselli-silmillään katseli milloin valkoista, hohtavaa
jäätiö-merta, milloin hämärää syvyyttä, jossa Ache kuohuen syöksi
eteenpäin, silloin etsi hän sitä, joka oli tuon kuvan muotoinen. Kun
joku vaeltaja kulki ohitse tuolla alhaalla laaksossa, niin hän aatteli:
on mahdollista että se on _hän_, ja huimaava ilon tunne valloitti
sydämmensä sitä aatellessa, jos kohta hän ei voinut eroittaa muuta,
kuin tuon ihmis-olennon, joka tuskin oli näyttelykaapin pieniä kuvia
isompi. Nytkin luuli hän taas näkevänsä tuota lemmittyä kuvaa, kun
matkustaja ja tyrolilainen, joka häntä pilkkasi, kulkivat ohitse. Hän
tunsi ensin kummallisen ahdistuksen, mutta sitten nousi ilon kaikuva
riemu-ääni vapautettuna peipposena taivasta kohden. Ja samaten kuin
metsämies kuuli heikon kaiun tästä riemuhuudosta hiljaisessa metsässä,
samaten vei kaiku myöskin hänen vastauksensa tytölle, joka kuunteli
sitä ihastuneena -- voisihan se olla hänen äänensä! Ja lempeä tunne
levitti ruusujansa noille tuimille, ynseille kasvoille. Hän ei ollut
kuullut että se oli pilkkalaulu. Jos hän olisi sen kuullut, niin hän
arvattavasti olisi puristanut nyrkkiänsä ja koettanut käsivartensa
vahvuutta, hänen kasvonsa olisivat synkistyneet ja vaalistuneet kuin
jäätiöt jälkeen auringon laskun. Hän istui alas kalliokielelle ja
heilutti jalkojansa yli syvyyden. Hän painoi hienon päänsä käsihinsä ja
mielensä kuvaeli uudelleen sitä hetkeä, jolloin ensi kerran oli
ihanteensa nähnyt.



I.

Karhu-Jooseppi.


Oli Helluntai-päivä juuri ummelleen vuosi sitten, kun hänen isänsä vei
hänet ripille ensi kerran Sölden'iin; piispa tuli sinne joka toinen
vuosi, sillä ajotie kävi ihan tälle paikalle asti. Hän ujosteli
vähäisen kun oli kuusitoista vuotias ja niin iso. Hänen isänsä ei
tahtonut laskea häntä ennemmin ripille, sillä hän arveli että silloin
rakkaudet ja kosimiset kohta alkaisivat -- ja siihen oli vielä
tarpeeksi aikaa! Nyt hän pelkäsi että toiset hänelle nauraisi. Kylässä
oli kauhea hälinä heidän tullessaan; Jooseppi Hagenbach Sölden'istä oli
nimittäin kaatanut karhun, joka oli näyttäynyt tuolla kaukana
Vintschgau'issa ja jota kaikki paikkakunnan nuorukaiset turhaan olivat
ajaneet. Jooseppi oli sitten lähtenyt matkalle ja jo viime perjantaina
oli hän kaatanut karhun. Hänen maineensa oli rientänyt edeltä, ja nyt
piti Joosepin kohta itse saapua paikalle. Sölden'in talonpojat, jotka
odottivat ulkopuolella kirkkoa, olivat varsin ylpeät siitä, että
Söldeniläinen oli toimittanut tuon urostyön, eivätkä puhuneet muusta,
kuin Joosepista, joka kieltämättä oli väkevin ja parhain nuorukainen
koko vuoristossa sekä verratoin pyssymies. Tytöt kuuntelivat ihaellen
mitä kaikkea suurta Joosepista kerrottiin, kuinka hänelle ei ollut
mikään vuori liian korkea, ei mikään tie liian pitkä, ei mikään
vuorenloukko liian leveä eikä mikään vaara liian suuri. Erään kalpean
ja heikon näköisen vaimon lähestyessä kaikki kiirehtivät häntä vastaan
ja toivottivat hänelle onnea siihen suureen kunniaan, jonka hänen
poikansa taas oli voittanut.

-- Kas sinun Jooseppis, se on mies se, joka voi olla esikuvana meille
kaikille -- sanoivat miehet hyväntahtoisesti.

-- Kuinka iloinen sinun miesvainaja olisi ollut jos olisi elossa tänä
päivänä! -- sanoivat naiset. -- Tuskin voisi uskoakaan, -- huudahti
joku kohteliaasti, -- tuskin voisi uskoakaan että tuo roteva mies on
sinun poikasi -- varsinkin kun näkee minkä näköinen sinä olet.

Äiti hymyili ylpeästi. -- Niin, se on kookas poika ja hyvä lapsi,
parempaa ei voi löytää. Mutta uskokaa pois, minä elän alituisessa
pelossa ja vavistuksessa tuon uskalikon tähden; ei päivääkään kulu
ilman että ajattelen: tänä päivänä hän ehkä kannetaan kotia
muserretuilla jäsenillä. Se aatos on risti!

Nyt korkea-arvoinen papisto ilmauntui paikalle ja teki lopun
keskustelusta. Ihmiset tunkeusivat pieneen kirkkoon, taluttaen
kukkasilla koristetut, valkosiin esi-liinoihin puetut rippi-lapset, ja
pyhä toimi alkoi.

Mutta Wappu ei koko aikana muuta ajatellut kuin karhun kaatajaa ja
kaikkia hänen toimittamiansa ihmetöitä -- kuinka ihanata olisi olla
noin väkevä ja uljas ja olla niin kunnioitettu ett'ei kukaan voinut
hänestä mitään pahaa puhua. -- Jospa Jooseppi vaan tulisi niin kauan
kuin hän olisi Sölden'issä, että saisi häntä nähdä; se oli nyt hänen
tulisin toivonsa!


Viimein oli jumalan-palvelus ohitse ja lapset vastaan-ottivat
siunauksen; silloin kuului kirkon ulkopuolelta rivakkaita
hurraa-huutoja. -- Se on hänellä muassa, karhu on äänellä! -- Pappi
tuskin oli ehtinyt lopettaa siunauksen ennenkuin väki syöksi ulos ja
riemuten kokoontui nuoren vuorivuohen-ampujan ympäri, joka tuli pulskan
nuorukaisjoukon seurassa Schnalferthal'ista ja Vintschgau'ista. Mutta
vaikkapa toiset nuorukaiset olivat kyllä pulskat, ei kukaan voinut
Joosepille vertoja vetää. Hän oli pitempi kaikkia muita ja niin kaunis
hän oli -- niin mainion kaunis! Hän ikäänkuin loisti jo kaukaa. Hän oli
pyhän Yrjänän näköinen tuolla sisällä kirkossa. Olkapäällä kantoi hän
karhun nahan, jonka julmat kynnet heiluivat edestakaisin hänen leveällä
rinnallansa. Hän kulki jalon näköisenä kuin keisari, aina astuen yhden
askeleen, kun toiset astuivat kaksi. Ja hänestä tehtiinkin semmoista
melua ikään kuin olisi hän ollut keisari puettu vuorivuohen-ampujaksi.
Toinen kantoi hänen pyssyänsä, toinen äänen takkiansa, kaikki olivat
vähän päihtyneet, huusivat ja lauleskelivat; hän yksin oli selvä ja
tyyni. Hän astui ujosti papin eteen, joka tuli kirkosta, ja otti
seppelöityn hattunsa päästään. Vieras piispa teki ristin-merkin hänen
päällensä ja sanoi:

-- Herra oli väkevä sinussa, poikani! Hänen avullansa olet toimeen
saanut mitä ei kukaan muu osannut. Ihmiset kiittäkööt sinua -- vaan
kiitä sinä Herraa!

Kaikki naiset itkivät liikutettuina: Wapunkin silmiin nousivat
kyyneleet. Oli ikäänkuin se mielenhartaus, jota hän kirkossa kaipasi,
nyt olisi valloittanut hänet, nähdessään tuon ko'okkaan metsästäjän
laskevan jalon päänsä papin siunaavan käden alla. Papit vetäysivät sen
jälkeen takaisin. Joosepin ensimmäinen kysymys oli:

-- Missä on mun äitini? Eikö hän ole täällä?

-- On! -- vastasi tämä ja vaipui poikansa syliin. -- Täällä minä olen.

Jooseppi sulki hänet hellästi syliinsä ja sanoi: -- Katsos äiti, sinua
minun olisi ollut sääli jos en koskaan olisi palannut, -- mitä tekisit
ilman minutta, rakas äiti, enkä myöskään olisi tahtonut kuolla sinua
vielä kerran suutelematta.

Oi kuinka kauniille kuului kun hän lausui nuo sanat. Wappu tunsi aivan
omituisen tunteen, jotakin kateuden tapaista äitiä kohtaan, joka niin
rauhallisna lepäsi pojan hellässä syleilyksessä ja ikäänkuin hiipi
hänen voimakkaan vartalonsa turviin. Kaikkein silmät mielihyvällä
katselivat tätä -- Wappu oli niin oudossa mielentilassa.

-- Mutta kerro nyt kuinka se kävi! -- pyysivät talonpojat.

-- Kyllä, kyllä kerron kaikki, -- sanoi hän nauraen ja heitti karhun
nahan maahan kaikkein nähtäväksi. Hän ympäröittiin ja isäntä antoi
kantaa ulos yhden astian parasta viiniä, sillä messun jälkeen piti
juoda, varsinkin tällaisessa erinomaisessa tilaisuudessa oli se tehtävä
aika lailla, eivätkä kaikki mahtuneet pieneen ravintola-tupaan. Miehet
ja naiset koettivat päästä likelle kertojaa, rippilapset nousivat
penkille ja puihin, voidaksensa katsoa ympäri. Wappu oli ensimmäinen
erään petäjän latvassa, josta taisi nähdä kertojaa ihan silmiin, vaan
toiset kadehtivat tätä hyvää sijaa ja kun Wappu ei tahtonut luopua
siitä, niin syntyi sen johdosta suurta melua.

Nyt pyhä Yrjänä katseli heitä, hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat
Wapun kasvoja ja katselivat hetken aikaa hymyillen niitä. Silloin
Wapusta tuntui ikäänkuin kaikki hänen verensä olisi noussut kasvoihin;
hän säikähtyi niin että kuuli sydämensä sykkivän. Ei hän vielä
eläissään koskaan ollut niin säikähtynyt, eikä hän kummakseen tietänyt
miksi! Hän kuuli ainoastaan puoleksi, mitä Jooseppi kertoi, hänen
korvissaan suhisi eikä hän voinut muuta ajatella kuin: -- Jos hän taas
katsahtaisi ylös! -- Hän ei tietänyt toivoiko hän sitä vai pelkäsikö?
Kun se vielä kerran tapahtui kertomuksen aikana, loi Wappu äkkiä
silmänsä alas, ikäänkuin häntä olisi havaittu jossakin pahassa työssä.
Oliko paha että hän noin oli Jooseppia katsellut? Varmaankin. Eikä hän
kuitenkaan voinut sitä estää, vaikka hän vapisi pelosta että Jooseppi
sitä huomaisi. Vaan hän ei sitä huomannut. Mitä rippilapsi tuolla puun
latvassa häneen koski. Pari kertaa oli hän katsellut Wappua niinkuin
jotakin oravaa katsellaan, ei muuta mitään. Näin ajatteli hän itsekseen
ja kummallinen ahdistus valloitti hänet. Hän ei koskaan ollut tuntenut
mitään tämänkaltaista ennen; -- hän oli hyvillään siitä, ett'ei hän
mitään viiniä juonut matkalla, muuten hän olisi luullut olevansa
humalassa. Hämmästyksissään hän leikki rukousnauhansa kanssa. Se oli
kaunis uusi rukousnauha pienoisista koralleista hopearistineen. Hän oli
saanut sen isältänsä ensimmäisen ripillä-käyntinsä muistoksi. Nyt nauha
katkesi hänen kääntäessään ja vääntäessään sitä, ja punaset helmet
putosivat kuin veripisarat alas puusta. Se tietää pahaa, kuiskasi
hänelle sisällinen ääni; Luckard sanoo että tietää pahaa kun jotain
menee rikki sill'aikaa kun jotakin ajattelee. -- Jotakin ajattelee! --
Niin, mitä hän sitten ajatteli? -- Hän mietti tätä, vaan ei saanut
siitä selkoa. Ei hän oikeastaan ollut mitään erinomaista ajatellut.
Miksi häneen niin kipeästi koski että nauha juuri nyt katkesi? Oli
ikäänkuin päivä olisi vaaleunut ja raaka tuulenpuuska koskenut häneen.
Vaan ei ainoatakaan ruohonkortta liikkunut ja tuo kylmä maailma hänen
ympärillänsä hohti loistavassa päivänvalossa. Synkkä varjo oli käynyt
hänen ohitsensa -- hänessäkö -- vai hänen ulkopuolellansako? Mitä hän
tiesi? Jooseppi oli täll'aikaa lopettanut karhu-juttunsa ja näyttänyt
sen 40 guldenia sisältävän kukkaron, jonka Tyrolin hallitus oli
maksanut tapporahaksi, eikä kiitokset ja kädenpuserrukset tahtoneet
ikinä loppua. Ainoastaan Wapun isä pysyi kaukana suuttuneen näköisenä.
Häntä aina harmitti kun joku oli saanut urostyön aikaan; ei kukaan
maailmassa olisi saanut olla väkevä, -- paitsi hän ja hänen tyttärensä.
Kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli häntä kieltämättä tunnustettu
väkevimmäksi mieheksi vuoristossa, eikä hän kärsinyt tulla vanhaksi ja
jättää sijaa nuorille. Mutta kun eräs mies innostuksissaan niin
pitkälle meni että sanoi olevan luonnollista että Jooseppi oli tullut
aika mieheksi -- se oli hänen perintönsä isältä, joka myöskin oli ollut
paras pyssymies ja painin-lyöjä seudussa -- silloin vanhus ei enää
voinut itseänsä hillitä, vaan astui esiin lausuen:

-- Kuuleppas, ei saa laskea ihmistä hautaan ennenkuin se on kuollut!

Kaikki hämmästyivät kuullessansa tätä uhkaavaa ääntä ja sanoivat
melkein peljästyneinä: -- Stromminger!

-- Niin, Stromminger elää vielä, eikä koskaan ole tietänyt Hagenbach'in
olleen parhaan painin-lyöjän! Suulla kyllä -- vaan ei työssä!

Nyt Jooseppi kääntyi niinkuin haavoitettu villikissa ja katseli
Strommingeria säkenöitsevin silmin: Kuka sanoo että minun isäni oli
lörpöttäjä ja kerskuri?

-- Minä sen sanon, minä, ylimys-talollinen Sonneplatten'ista, ja minä
tiedän mitä sanon, sillä kymmenkunta kertoja olen minä lyönyt hänet
maahan niinkuin säkin.

-- Se ei ole totta! -- huusi Jooseppi -- Minä en salli että isääni
soimataan!

-- Ole ääneti Jooseppi, se on ylimys-talollinen, eikä hänen kanssansa
ole väittelemistä, -- kuiskattiin hänelle.

-- Mutta, ylimys-talollinen sinne, ylimys-talollinen tänne -- jos Herra
itse astuisi alas taivahasta soimaamaan isääni -- niin en kärsisi sitä.
Tiedän kyllä että minun isäni ja Stromminger elivät alituisessa
kiistassa, sillä isä oli ainoa, joka uskalsi mennä Stromminger'in
kimppuun. Hän on juuri ummelleen yhtä monta kertaa lyönyt
Stromminger'in maahan kuin tämä hänet.

-- Se ei ole totta, huusi Stromminger. -- Sinun isäsi oli haitukka
minuun verrattuna. Jos siellä on joku kunnallinen mies teidän vanhain
joukossa, niin hän voi sitä vakuuttaa -- vaan jos ei se sittenkään
pysty sinuun, saanpa sitten koettaa piiskan vakuutusvoimaa!

Kuullessaan sanaa haitukka, oli Jooseppi vimmattuna syössyt
Stromminger'ia vastaan:

-- Sinä otat tuon sanan takaisin taikka --

-- Jesus Maria! -- parkuivat naiset.

-- Jätä hänet rauhaan, -- sanoi äiti, -- hän on vanha mies, häneen ei
saa ruveta!

-- Ohoo! huusi Stromminger, punoittaen harmista. -- Vai tahdotte tehdä
minua vanhaksi raukaksi? Ei ole Stromminger vielä niin heikko
vanhuudesta ett'ei hän uskaltaisi ruveta tuommoiseen keltanokkaan! Tule
vaan tänne, kylläpä näytän sulle että minulla vielä on ydintä luissa,
sekä ett'en vielä pitkään aikaan ai'o pelätä sinua, vaikkapa sitten
olisit kaatanut kymmenen karhua.

Hurjistuneena karkasi roteva mies nuoren metsästäjän päälle, jotta tämä
vasten tahtoansa horjahti taaksepäin ankarassa ottelussa. Mutta tämä
horjuminen kesti yhden ainoan silmänräpäyksen, sillä Joosepin hoikka
vartalo oli jäntevä ja taipuisa -- taivuttuaan nousi se taasen pystyyn,
niinkuin hongat näillä paikoin, jotka olivat ikäänkuin rautalangoilla
kallioiseen maahan juurtuneet, kestäen kaikkia tuulia ja vuorentapaisia
lumivyörteitä. Stromminger olisi yhtä hyvin voinut irrottaa tuommoisen
puun, kuin nostaa Joosepin maasta. Lyhyen taistelun jälleen Jooseppi
löi käsivartensa kovasti Stromminger'in ympäri, kiersi ne yhä
kiinteämmin ja kiinteämmin hänen ruumiinsa ympäri, jotta hän melkein
oli tukehtua, viimein pääsi kova voivotus Stromminger'in ahdistetusta
rinnasta, eikä hän enään voinut irroittaa kumpaistakaan kättä. Nyt
nuori jättiläinen rupesi ravistamaan ja vääntelemään vanhaa miestä
sinne tänne, hitaasti ja perinpohjaisesti, nostaen häntä milloin
toiselle, milloin toiselle jalalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut
musertaa vanhusta pala palaselta. Ympärillä seisovaiset tuskin
uskalsivat hengittääkään katsellessaan outoa näytelmää; oli kuin eivät
olisi uskaltaneet katsella vanhan puun kaatumista maahan. Nyt -- nyt
oli Stromminger kadottanut jalan pidäkkeen -- nyt hänen täytyi kaatua,
-- vaan ei, -- Jooseppi kannatti häntä, ja kantoi hänet väkevillä
käsivarsillaan lähimmäiselle penkille ja laski hänet alas siihen.
Sitten otti hän aivan tyynesti liinansa esille ja pyyhkäsi hikipisarat
Stromminger'in otsasta:

-- Kas niin, ylimys-talollinen, nyt olen voittanut teidät, minä olisin
voinut lyödä teidät maahan, mutta Jumala varjelkoon minua saattamasta
vanhaa miestä semmoiseen häpeään! Ja nyt olkaamme hyvät ystävät taas --
tarkoitus ei ollut paha, Stromminger!

Hän nauroi hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä Stromminger'ille -- mutta
tämä ei ottanut sitä, vaan huusi vihaisella silmäyksellä: -- Perkele
sen sinulle palkitkoon, sinä konna. -- Ja te kaikki, Sölden'in miehet,
jotka olette ilolla nähneet kuinka Stromminger on tehty lasten
narriksi, te saatte vielä havaita kuka Stromminger on. Nyt hän ei enää
tahdo mitään tekemistä teidän kanssanne, eikä mene enää takaukseen,
vaikka koko Sölden kuolisi nälkään. -- Hän meni sen puun juurelle,
jossa Wappu istui kuin kuumehourauksissa, ja veti häntä hameesta,
sanoen: -- Tule alas sinä! Täällä ei tule mitään päivällistä. Minulta
ei kukaan Söldeniläinen saa kreuzeriäkään nähdä!

Mutta Wappu, joka enemmän oli pudonnut kuin astunut alas puusta, seisoi
niinkuin lumottuna, ja hänen silmänsä katselivat rukoillen Jooseppia.
Wapun mielestä Joosepin täytyi niin selvästi nähdä kuinka katkerata oli
mennä pois, että hänen olisi pitänyt tarttua Wapun käteen ja sanoa: --
jää vaan luokseni -- olethan sinä minun omani ja minä sinun -- eikä
kenenkään muun! -- Vaan hän seisoi hämmästyneitten miesten joukossa,
jotka kuiskailivat keskenään, sillä kylässä moni oli velkaa
Stromminger'ille; hänen rikkautensa juoksi koko seudun suonissa.

-- No, tuleeko siitä mitään? -- sanoi Stromminger ja tuuppasi tyttöä,
jotta hänen täytyi mennä vasten tahtoansa, vaan hänen huulensa
vapisivat, hänen rintansa aaltoili tuskasta ja turhan, salamantapaisen
vihan-silmäyksen loi hän isäänsä. Tämä ajoi tyttöä edellään niinkuin
vasikkaa. Näin he kulkivat muutamia askeleita, kunnes ihmisiä
tuli heidän jälessänsä, ja kääntyessään huomasivat he takanansa
Joosepin ynnä pari miestä. Jooseppi sanoi: -- Älä ole niin äkäinen,
ylimystalollinen! Ettehän kuitenkaan voi juosta tuota pitkää matkaa
Sonneplatte'lle syömättä.

Hän seisoi aivan likellä Wappua ja tämä tunsi Joosepin hengähdyksen
ympäröivän itseänsä -- Joosepin silmä oli häneen luotu -- sääliväisesti
oli hänen kätensä laskettu Wapun olkapäälle. Tämä ei tietänyt mitenkä
laita oli -- Jooseppi oli niin hyvä, niin ystävällinen ja kuitenkin
tuntui hänestä kuin silloin, kun hän, ryöstettyänsä kotkan pesää, tunsi
tämän siivet suhisevan ympärillään, niin ett'ei hän voinut kuulla eikä
nähdä! Yhtä huimaava oli Joosepin läheisyys Wapun nuorelle sydämelle.
Hän ei ollut vapissut kun tuo peloittava eläin lensi hänen päälleen,
pimentäen päivää suurilla siivillään, hän oli uljaasti puolustanut
itseänsä, mutta nyt koko hänen ruumiinsa vapisi, ja siinä hän seisoi
hämmästyneenä ja ujona.

-- Pois tieltä! -- huusi ylimystalollinen ja näytti nyrkkinsä
Joosepille. -- Minä lyön sinua vasten kasvoja jos et päästä minua pois
täältä, maksakoon vaikka henkeni.

-- No jos ette tahdo jäädä, niin olkaa jäämättä -- te olette hupsu,
ylimystalollinen! -- sanoi Jooseppi tyynesti, kääntyi ja meni takaisin
muiden luo.

Nyt ei kukaan heitä pidättänyt, he kävivät esteettä eteenpäin -- yhä
kauemmaksi pois Joosepin luota. Wappu katsoi taaksepäin, vielä hetken
aikaa näki hän Joosepin pään, joka kohosi muiden yli, kuuli iloisen
huminan ja naurun kirkkokentältä. Vielä hän ei voinut uskoa että hänen
todellakin täytyi mennä pois, eikä enää saisi Jooseppia nähdä -- ehk'ei
koskaan enää. Nyt he kiersivät erään kalliokolkan ympäri ja kaikki oli
hävinnyt, kirkkomäki, lukuisa ihmisjoukko ja Jooseppi -- kaikki, kaikki
oli mennyt. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin suuri onni olisi ollut
tarjona, vaan nyt auttamattomasti menetetty. Hän katseli ympärilleen,
hakien apua sydämen tuskaa -- outoa, tuntematonta surua vastaan. Mutta
ei löytynyt ketäkään, joka olisi hänelle sanonut: -- Ole huoleti --
päivä vielä koittaa!

Kolkot ja kylmät olivat kalliot ja rotkot hänen ympärillään; kolkosti
ja kylmästi vuoret katselivat häntä; jotka olivat nähneet tähtien
syttymistä ja sammumista, mitä tämä pieni vapiseva sydänraukka heihin
koski? Mykkänä kuin kävelevä harmaa kallio kulki isä hänen rinnallaan.
Olihan hän kaikkeen syypää. Hän oli paha, kova, armoton mies, ei kukaan
ihminen maan pinnalla Wapusta huolta pitänyt. Näin aatellessa ja
taistellessa itsensä kanssa, astui hän yhä edemmäksi isänsä edellä,
vuorta ylös, vuorta alas, niinkuin hän olisi tahtonut paeta omaa
tuskaansa. Aurinko paahtoi paljasta kallioseinää, hän hengitti
raskaasti, kieli tarttui suulakeen, kaikki suonet tykyttivät. Viimein
hän kadotti kaiken mielenmalttinsa, heittäysi maahan ja nyyhkytti
ääneen.

-- Ohoo, mitä tämä merkitsee? sanoi Stromminger, suuresti kummastellen,
sillä hän ei ollut nähnyt tyttärensä itkevän lapsuudesta saakka. --
Oletko hullu?

Wappu ei vastannut, hän antausi kokonaan kamalan sydämentuskan
ilmoittamiseen.

-- Puhu! -- käski Stromminger: -- Mitä tämä kaikki merkitsee? Avaa
suusi -- taikka --!

Silloin puhkesi suora totuus rajusti sykkivästä sydämestä, ikäänkuin
vuorivirta hävittää kaikki sulut, ja Wappu antoi vihansa virtana kuohua
vanhuksen yli. Hän sanoi kaikki, sillä hän oli aina puhunut totta
eikä ollut tottunut valehtelemiseen. Hän sanoi että Jooseppi oli
mielyttänyt häntä ja tullut hänelle rakkaaksi, rakkaammaksi kaikkia
ihmisiä maailmassa, sekä että hän paljon oli iloinnut siitä, että
saisi puhua Joosepin kanssa. Silloin Jooseppi olisi saanut kuulla että
hän oli niin väkevä tyttö ja että hän jo oli niin monen uljaan työn
toimittanut; sitten hän varmaankin olisi tanssinut hänen kanssansa ja
olisi ruvennut hänestä pitämään ja kaiken tämän hänen isänsä nyt oli
häneltä ryöstänyt, kun hän mielettömänä oli syössyt Joosepin päälle ja
Wappu häpeän ja pilkan alaisena oli saanut juosta pois juhlasta, niin
ett'ei Jooseppi koskaan maailmassa enää häntä katselisi! Vaan semmoinen
isä aina oli, ilkeä ja paha kaikille ihmisille, jonka tähden kaikki
nimittivätkin häntä pahaksi Stromminger'iksi, ja siitä hänkin, Wappu,
sai kärsiä!

Silloin huusi Stromminger äkkiä:

-- Nyt olen kuullut tarpeeksi! -- Ilmassa kuului suhina ja isän keppi
lankesi Wapun selkään semmoisella voimalla että Wappu pelkäsi selkäluun
menneen poikki ja kalpeana kallisti päätään. -- Tällä hetkellä satoi
rakeita sielun äsken puhenneelle kukkaselle. Silmänräpäyksen tunsi hän
itsensä niin kipeäksi, ett'ei voinut liikahtaa. Raskaita kyyneleitä
tunkeutui ummistuneista silmistä, ikäänkuin neste oksasta, joka on
katkaistu, muuten kaikki hänessä oli kuollutta ja mykkää. Stromminger
seisoi itsekseen, kiroillen hänen vieressänsä ja katseli häntä
odottaen, niinkuin ajaja katselee elukkaa, joka on kaatunut hänen
lyömisestään eikä pääse edemmäksi.

Ylt'ympärillä oli kaikki hiljaa ja autiota. Ei linnun viserrys, ei puun
humina häirinnyt äänettömyyttä. Kapealla vuoripolulla, jota myöten isä
ja tytär kävivät, ei puuta löytynyt viheriöivää, eikä lintukaan ollut
pesäänsä rakentanut sinne. Vuosituhansien kuluessa olivat luonnon
voimat siellä riehuneet kauhistavassa hurjuudessa ja niin kauas kuin
silmä näki, näkyi ainoastaan pirstaleita kauhean mullistuksen jälkeen.
Mutta nyt se tuli oli sammunut, joka oli särkenyt maata, ja ne vedet
olivat kuivuneet, jotka raivoisessa kuohussaan olivat vieneet maan
mehun. Siinä nyt makasivat nuo liikkumattomat jättiläis-lohkareet
mullin mallin; ne voimat, jotka niitä olivat liikuttaneet, olivat
kuolleet, kalmiston rauha vallitsi siellä niinkuin haudoilla, ja
puhtaina, jäykkinä, ikäänkuin taivasta tavoittava aatos, nousivat
valkoiset jäätiö-huiput yli tämän kaiken. Ainoastaan ihminen, tuo aina
rauhatoin, sielläkin lakkaamatta jatkoi taisteluansa ja häiritsi
tuskillansa luonnon ylevää rauhaa!

Viimein Wappu nosti silmänsä, kokosi kaikki voimansa, mennäksensä
eteenpäin. Ei mitään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, hän katseli
isäänsä niinkuin hän olisi ollut vieras, niinkuin hän ei koskaan olisi
häntä ennen nähnyt; hänen kyyneleensä olivat kuivettuneet.

-- Nyt olet nähnyt kuinka käy, jos vielä kerran uskallat ajatella tuota
konnaa, joka on tehnyt Stromminger'in lasten pilkan alaiseksi -- sanoi
isä tarttuen hänen käsivarteensa, -- sinä tiedä että minä mieluisammin
heitän sinut alas Sonneplatte'lta, kuin sinut Joosepille annan!

-- Hyvä on! -- sanoi Wappu katsannolla semmoisella, että itse
Strommingerkin hämmästyi, niin paljon voittamatointa uhkaa soi siitä
ainoasta sanasta ja näkyi siinä silmäilyksessä, tulista vihaa täynnä,
joka samassa kohtasi isää.

-- Sinä olet paha, ilkeä olento! -- mutisi tämä, hampainsa välissä.

-- Sitä omaisuutta en ole varastanut! -- vastasi hän samalla lailla.

-- Vaan odotappas, kyllä sen ajan sinusta ulos; kiristeli isä.

-- Niin, niin! sanoi tyttö nyykyttäen; se kuului kuin: -- koetappas
vaan.

Sitten he eivät koko matkalla enää puhuneet toisilleen.

Kun tulivat kotiin ja Wappu meni huoneesensa, riisumaan päältään
juhlakoristukset, pisti vanha Luckard, joka jo oli ollut hänen äitinsä
ja iso-äitinsä luona ja äitin sijassa oli Wappuakin kasvattanut, päänsä
ovesta sisään, kuiskaten:

-- Wappu, oletko itkenyt?

-- Miksi? -- kysyi tyttö tavattoman äkäisesti.

-- Tänään ensimäisenä rippipäivänäsi panin korttia sinulle ja ne
ilmoittivat kyyneleitä ja onnettomuutta: Sinä tulit ulos kahden
sota-miehen välillä: se oli kapealla tiellä ja kaikki oli niin selvää,
kuin se olisi tänäpänä tapahtunut.

-- Vai ni-in? sanoi tyttö huolimattomasti ja pani äiti-vainajansa
kauniin hameen isoon puukirstuun.

-- Mikä sinun on, lapsi? -- kysyi Luckard, sinä näytät niin huonolle ja
olet myös tullut niin aikaisin kotia. Sinä et ole tanssinut!

-- Tanssinutko! -- tyttö nauraa hohotti niin kovasti ja kimakasti, kuin
olisi vasaralla kanteleen kieliä lyönyt, jotta olisivat päästäneet
kimisevän, valittavan äänen. -- Minäkö olisin tanssinut!

-- Jotakin on sinulle tapahtunut, lapsi! Sano minulle mitä se on --
ehkä minä voin sinua auttaa.

-- Minua ei kukaan voi auttaa -- sanoi Wappu ja löi kiinni kirstun
kannen, ikäänkuin hän sen alle olisi tahtonut haudata kaikki, mikä
häntä huoletti. Oli kuin hän olisi kätkenyt nuoruudentoivonsa
ruumiin-arkkuun ja nyt naulannut kannen kiinni. -- Mene nyt, -- sanoi
hän käskeväisesti, niinkuin hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, -- minä
tahdon hetkeksi levätä!

-- Jesus Maria, -- valitti Luckard, -- siinähän rukous-nauhat makaa
katkaistuna, missä ovat korallit?

-- Poissa!

-- O Jesus Maria, se tietää onnettomuutta, ainoastaan risti jälellä ja
tyhjä nauha, -- rukous-nauha katkaistu ensimäisenä rippi-päivänä, ja
surun kortti lisäksi. O, Jumalani ja isäni, mitä siitä lähtenee!

Näin parkui vanhus, jonka Wappu jo puoleksi oli ajanut ulos, ja Wappu
salpasi oven hänen jälkeensä. Wappu heittäysi sitten vuoteelleen ja
tuijotti liikkumatonna Jumalan äitiin ja Kristuksen kuviin, jotka
seinällä riippuivat. Pitikö hänen ilmoittaa huolensa niille? Ei!
Jumalan äiti ei ollut hänelle hyvä, koska antoi tämän tapahtua hänen
ensimäisenä rippi-päivänänsä. Ei hän myöskään tietänyt miltä rakkauden
tuska tuntui, sillä hän oli ainoastaan tuntenut tuskaa pojastansa ja se
oli sentään aivan toista, kuin se sydämen-suru, jonka Wappu nyt tunsi.
Ja Herra Jesus Kristus! -- hän ei ainakaan huolinut rakkauden-jutuista
-- hänen luo ei uskallettu mennä semmoisten asiain kanssa. Hän tahtoi
ainoastaan että lakkaamatta pyrkisimme taivaan valtakuntaan. Oi! koko
Wapun nuori sykkivä sydän halasi jok'ainoalla tykityksellään tuota
armasta, lemmittyä miestä täällä alhaalla maan päällä, ja taivaan
valtakunta, olihan se niin kaukainen ja niin vieras, kuinka hän olisi
voinut pyrkiä sinne tällä hetkellä, jolloin voittamatoin luonto ensi
kerran käskien osansa vaati! Katkeralla uhalla katsoi Wappu ylös pyhän
äidin ja pojan kuviin, jotka vaativat aivan toisellaisia tunteita,
vaativat sitä, joka oli mahdotointa. Heille hän ei enää suonut
ainoatakaan hyvää sanaa; he pahoittivat hänen mieltänsä, samoin kuin
lapsen mieltä pahoittaa vanhemmat, jotka siltä ovat suotta kieltäneet
jonkun ilon. Kauan hän noin soimaten katseli pyhiä kuvia, vaan pian hän
ainoastaan näki Joosepin armaita, kauniita kasvoja, ja tietämättään
koski hänen kätensä siihen olkapäähän, johon Jooseppi oli koskenut, hän
ikäänkuin tahtoi säilyttää tunnon siitä. Milloin taas oli Joosepin
äiti, jonka suhteen Wappu oli mustasukkainen, hänen sylissään ja
Jooseppi hyväili häntä niin hellästi; milloin Wappu taas hiipi äidin
sijaan Joosepin rinnalle, ja hän piti käsivartensa Wapun ympärillä ja
Wappu katsoi syvään hänen mustiin leimuviin silmiinsä -- ja Wappu
koetti itsekseen aatella mitä Jooseppi silloin sanoisi -- vaan hän ei
tietänyt muuta kuin: -- sinä rakas tyttö, -- niinkuin oli sanonut
äitille: -- sinä rakas äiti. Ja se olikin kauniimpi, ihanampi kaikkea
muuta. Oi, mitä taivas olisi voinut olla, johonka nuo tuolla ylhäällä
tahtoivat häntä, sen autuuden rinnalla, josta hän oli osallinen
ainoastaan Jooseppia aatellessaan, puhumatta siitä, mitä todellisuus
olisi voinut olla?

Joku koputti ikkunalle, hän hypähti ylös niinkuin unesta. Se oli kotka,
jonka hän kaksi vuotta sitten oli ottanut pesästänsä ja joka sitten oli
häntä seurannut uskollisena kuin koira. Se sai vapaasti juosta, se ei
tehnyt kellenkään pahaa ja lensi hänen jälkeensä niin hyvin kuin
leikatut siipensä sen sallivat. Wappu avasi pienen akkunansa, lintu
hyppäsi sisään ja katseli häntä uskollisesti keltaisilla silmillään.
Hän hyväili sen kaulaa ja leikki sen siipien kanssa, milloin levittäen
niitä, milloin pannen ne kokoon. Raitis tuulenpuuska puhalsi ikkunasta
sisään.

Aurinko oli jo laskenut alemmaksi vuoren taakse, ahtaat ikkunanpielet
ympäröivät rauhaisaa kuvaa vuorien kukkuloista, keveän sinisen
sumu-hunnun peitossa.

Wapun mielikin tyyntyi; ilta-ilma rohkeutti häntä; hän asetti linnun
olkapäälleen:

-- Tule Hans, -- sanoi hän -- otaksukaamme ett'ei ole mitään vaivaa
olemassa maailmassa!

Uskollinen eläin oli tuonut hänelle kummallisen lohdutuksen. Tämän
kotkan oli hän tuonut itselleen sieltä, mihinkä ei kukaan uskaltanut
lähteä, jyrkältä, korkealta kalliolta; hän oli siitä taistellut sen
äitin kanssa elämän ja kuoleman vaiheella, hän oli kesyttänyt sitä, ja
nyt se oli kokonaan hänen omansa.

-- Ja _hän_ on myös kerran oleva minun omani! -- lausui hänelle
sisällinen ääni hänen painaessa lintua sydäntänsä vastaan.



II.

Taipumaton.


Tämä oli se lyhyt rakkauden ja piinan-historia, joka nyt taas heräsi
Wapun nuoressa sydämmessä kaikkine tuskineen, kun hän näki molemmat
vaeltajat, joista hän luuli toisen olevan Joosepin, joka niin usein
kulki ohitse, löytämättä koskaan tietä ylös vuorelle. Hän pyyhkäsi
otsaansa, sillä aurinko rupesi paahtamaan, ja hän oli jo niittänyt koko
tuon maapalstan talosta tänne "Sonneplatte'lle"; se oli nimittäin
kalliokielen nimi, jolla hän seisoi. Siksi sitä nimitettiin syystä että
oli korkein paikka ja aurinko ensin sattui siihen. Koko kylä oli saanut
nimensä siitä.

-- Wappu, Wappu! -- joku huusi hänen takanansa. -- Sinun pitää tulla
isän luo, hän tahtoo sanoa sinulle jotakin.

Vanha Luckard tuli talosta. Isä kutsutti häntä? Mitä hän tahtoi? Hän ei
ollut puhunut Wapun kanssa tuon tapauksen jälkeen Sölden'issä, paitsi
mitä koski työtä. Pelon ja mielipahan alaisena nousi hän ja seurasi
Luckardia.

-- Suuria uutisia, sanoi Luckard. -- Katso sinne!

Nyt Wappu näki isän seisovan huoneen ulkopuolella ja hänen vieressänsä
erään kylän nuorista talollisista, Gellner-Vincentz, suuri kukkasvihko
napin-lävessä. Se oli roteva, mustaverinen nuori mies, jonka Wappu
lapsuudesta tunsi olevan kovan ja umpimielisen. Hän ei vielä ollut
sanonut kellekään ihmiselle, paitsi Wapulle, hyvää sanaa.

Wappua hän jo koulussa oli takaa ajanut rakkaudellaan. Pari kuukautta
sitten olivat hänen molemmat vanhempansa äkkiä kuolleet toinen toisensa
jälkeen. Nyt hän oli itsenäinen, ja Stromminger'in perästä seudun
rikkahin talollinen.

Wapun veri jäätyi suonissaan, hän tiesi mitä oli seuraava.

-- Vincentz tahtoo naida sinun, -- sanoi Stromminger. -- Hän on saanut
minun suostumukseni -- ensi kuulla pidetään teidän häänne! -- Näillä
sanoilla hän kääntyi ja meni sisään talohon, niinkuin ei muuta olisi
ollut sanottavaa.

Silmänräpäyksen Wappu seisoi niinkuin ukkosen nuoli olisi iskenyt
häneen. Hänen täytyi ensin tointua. Sill'aikaa astui Vincentz rohkeasti
esiin ja tahtoi panna käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Silloin
juoksi Wappu taaksepäin kauhistuksen huudolla ja nyt hän myöskin
hoksasi mitä hänen tuli tehdä.

-- Bincentz, sanoi hän tuskasta vavisten. -- Minä pyydän sinua, mene
kotia takaisin, minä en koskaan voi tulla vaimoksesi, en koskaan. Sinä
et voi tahtoa että isäni minua pakoittaa siihen, ja minä sanon
viimeisen kerran: Minä en tahdo sinua!

Jotakin salaman tapaista näkyi Bincentz'in kasvoissa, hän puri
huultansa ja hänen mustat silmänsä katselivat Wappua tulisesti.

-- Vai sinä et tahdo minua. Mutta minä tahdon sinua. Ja minä vannon
elämäni kautta että olet tuleva omakseni! Isäsi on antanut minulle
lupauksensa -- sitä minä en koskaan anna takaisin ja minä ajattelen
että olet miettivä asiaa, joka on isäsi tahto!

-- Bincentz, -- sanoi Wappu, -- jos olisit ollut viisas, niin olisit
nyt ollut puhumatta noin, sillä sinun olisi pitänyt ymmärtää ett'ei tuo
ollut keino saada minua -- _pakoittaa_ itseäni en koskaan salli, tiedä
se. Ja nyt voit mennä Bincentz, meillä ei ole mitään sanottavaa
toisillemme.

Näin sanoen hän kääntyi ja meni sisään taloon.

-- Voi sinua! -- huusi Bincentz tuskastuneena ja suuttuneena hänen
jälkeensä ja puristi nyrkkiänsä. -- Sitten hän tyyntyi ja mutisi
hampaittensa välissä:

-- No, minä voin odottaa -- ja minä _tahdon_ odottaa!

Wappu meni suoraan isänsä luo. Hän istui tilikirjansa edessä ja kääntyi
hitaasti kun tyttö astui sisään.

-- Mitä tahdot?

Auringon säteet loistivat ahtaasta ikkunasta, kirkastaen Wappua, niin
että hän seisoi isänsä edessä ikäänkuin säteikössä. Tämän täytyi itse
ihmetellä lastansa, niin kaunis hän tällä hetkellä oli.

-- Isä -- aloitti hän tyynesti, -- minä tahtoisin ainoastaan sanoa
teille ett'en mene Bincentzin vaimoksi.

-- Vai niin? -- huusi Stromminger, hypähtäen seisaalle. -- Mitä se
tietää? Sinä et mene hänen vaimokseen?

-- En, isä, minä en rakasta häntä!

-- Vai niin -- olenko minä kysynyt sinulta, rakastatko häntä vai etkö?

-- Ette ole, minä sanon sen teille kysymättänne.

-- Ja minä sanon sulle kysymättäsi että neljän viikon päästä menet
naimiseen Bincentz'in kanssa jos rakastat häntä tai ei. Minä olen
antanut sanani hänelle, eikä Stromminger sanaansa syö. Mene nyt
tiehesi.

-- Ei isä, -- sanoi Wappu, -- niin ei käy laatuun. Minä en ole elukka,
jota isäntä mielensä mukaan voi myydä taikka luvata pois. Minusta
minullakin pitää olla sananvuoro tässä asiassa, koska kysymys on minun
naimisesta!

-- Ei, sitä sinulla ei ole, sillä lapsi on isänsä omaisuus yhtä hyvin
kuin vasikka tai lehmä, ja sen täytyy noudattaa isän tahtoa.

-- Kuka sen on sanonut, isä?

-- Kuka sen on sanonut? Bibliassa se seisoo! -- ja uhkaava puna lensi
Stromminger'in kasvoille.

-- Bibliassa seisoo ainoastaan että meidän tulee kunnioittaa ja
rakastaa vanhempiamme, vaan ei että meidän täytyy mennä miehelle, joka
meistä on inhoittava -- ainoastaan siitä syystä että isä niin tahtoo!
Katsokaa isä, jos se voisi olla teille avuksi jollakin lailla, että
minä menisin Bincentz'ile, jos sen kautta voisin pelastaa teidät
kuolemasta tai kurjuudesta, niin minun ehkä olisi pakko sitä tehdä,
vaikka sydämeni kärsisikin siitä. Mutta te olette rikas mies, jonka ei
tarvitse huolia kestään -- jolle voi olla juuri yhdentekevää kenenkä
kanssa minä menen naimiseen -- ja te annatte minut ainoastaan
pahuudesta Bincentz'ille, ett'ei minua saisi Jooseppi, jota minä
rakastan ja joka epäilemättä rakastaisi minua jos hän oppisi minua
tuntemaan -- ja se on pahasti tehty teiltä isä, ei Bibliassa sanota
että lapsen täytyy myöntyä semmoisiin!

-- Sinä hävytön kappale, minä lähetän sinut kappalaisen luo, että hän
opettaa sulle mitä Bibliassa seisoo!

-- Se ei auta, isä, vaikka lähettäisitte minut kymmenen kappalaisen luo
ja kaikki kymmenen minulle saarnaisi että minun tässä pitäisi totella
teitä, minä en kuitenkaan sitä tekisi.

-- Ja minä sanon että sinun täytyy, niin totta kuin nimeni on
Stromminger. Sinun täytyy tehdä se taikka minä ajan sinut talosta pois
ja teen sinut perinnöttömäksi.

-- Sen voitte tehdä, isä, minulla on kyllä voimia ansaita leipääni
itse. Niin, isä, antakaa Bincentz'ille kaikki paitsi minut.

-- Joutavaa lorua, -- sanoi Stromminger. -- Pitääkö ihmisten sanoa
minusta ett'en voinut edes omaa lastani hallita? Sinä otat Bincentz'in,
vaikkapa sitten mun täytyisikin piiskalla ajaa sinut kirkkoon.

-- Ja jos ajaisittekin minut piiskalla sinne, niin minä alttarin edessä
vastaisin "en". Te voitte lyödä minut kuoliaaksi, mutta myönnytys-sanaa
ette voi pakoittaa suustani, -- ja jos senkin saisitte, niin minä
juoksisin alas kalliolta tuolla, ennenkuin seuraisin miestä kotiin,
jota en rakasta.

-- Kuule nyt! -- huusi Stromminger, ja hänen leveää otsaansa ikäänkuin
halkaisi leveä vihan suoni, kasvot olivat paisuneet ja silmät
verittyneet -- kuule minua nyt äläkä tee minua hulluksi! Myönny
tahtooni -- muuten tästä tulee huono loppu meille molemmille!

-- Huono loppu tuli jo vuosi sitten, isä! Kun te löitte minua
ensimäisen rippikäyntini päivänä -- silloin jo tunsin, että kaikki oli
lopussa meidän keskenämme. Niin, isä, siitä asti on minulle yhdentekevä
oletteko minulle hyvä vai paha, hyväilettekö minua vai tapatteko --
kaikki on minusta yhtä -- minussa ei enää mitään sydäntä teille syki,
te olette minulle yhtä rakas kuin nuo lumivuoret Similaun, Vernagt ja
Murzoll!

Hurjistuneen Stromminger'in rinnasta tunkeusi pidätetyn vihan ääni,
sitten kun hän puoleksi kivettyneenä oli Wappua kuunnellut. Hän syöksi
tytön päälle, tarttui hänen ruumiisensa, nosti hänet lattialta päänsä
yli, puristi häntä ilmassa siksi että itse oli aivan hengistynyt,
heitti sitten hänet lattialle taas ja pani raudoitetun saappaan
korkonsa hänen rinnalleen:

-- Pyydä anteeksi sanasi, taikka muserran sinun kuin matosen -- änkkäsi
hän.

-- Tee niin! -- sanoi tyttö, silmät vakaasti isään luotuna. Vaivalla
hän hengitti, sillä isän jalka painoi hänen rintaansa, vaan hän ei
liikkunut, silmälaudat eivät vapisseet.

Nyt oli Stromminger'in voima murrettu. Hän oli uhannut mitä hän ei
voinut täyttää; sillä ajatellessa että hän musertaisi lapsensa ihanaa,
viatonta rintaa, hänen vihansa vaaleni ja hän tuli äkkiä selväksi. Hän
oli voitettu. Melkein hoiperrellen otti hän pois jalkansa.

-- Ei, vankihuoneessa ylimys-talollinen ei kuitenkaan tahdo lopettaa
elämäänsä -- sanoi hän kolkosti ja vaipui voimatonna tuolille.

Wappu nousi; hänen silmissään ei ollut kyyneleitä, kiillottomat ja
kivenkaltaiset olivat ne. Hän odotti liikkumatonna mitä oli seuraava.
Minuutin aikaa oli Stromminger kolkko ja miettivä, sitten hän sanoi
sortuneella äänellä.

-- Minä en voi ottaa sinulta henkeä, mutta koska Similaun ja Murzoll
ovat sinulle yhtä rakkaat kuin isäsi, niin saat tästälähin olla
Similaun ja Murzoll'in luona. Sinä olet nyt niiden omana. Minun pöytäni
alle et saa koskaan enää pistää jalkaasi. Sinä lähdet Hochjoch'ille
paimentamaan karjaa ja jäät sinne siksi kun huomaat että kuitenkin on
parempi Bincentz'in lämpöisessä talossa kuin Murzollin lumikinoksissa.
Laita matkalaukkusi reilaan, sillä minä en tahdo nähdä sinua enää.
Huomis-aamuna varhain sinä lähdet sinne ylös. Minä purkaan
Schnallzerilaisten arennin ja paimenpoika saa ensi viikolla tuoda
karjan sinne; ota leipää ja juustoa mukaan sen verran kuin tarvitset
kunnes elukat tulevat. Klettermaier saa saattaa sinut vuorelle. Mene
nyt tiehesi, se on viimeinen sanani ja sen pituinen se!

-- Hyvä on, isä! -- sanoi Wappu hiljaa ja kallisti päätänsä, jättäen
isän huoneen.



III.

Hyljätty.


Hochjoch'ille! Se oli kamala sana. Sillä Hochjoch'in autioilla kentillä
ei eletä vuorilaakson iloista elämää, jossa kellot soivat ja paimenten
huilaaminen kaikuu lauheassa, tuoksuvassa ilmassa, -- siellä on
ijankaikkinen talvi, kuolon äänettömyys. Surumielisesti aurinko
suutelee näitä vuorihuippuja, niinkuin äiti kuolleen lapsensa kalpeaa
otsaa suutelee. Harvat ruoho-maat, viimeiset jäännökset sitkeästä
elimellisestä elämästä, vetäyvät kadotettuina takaisin talviseen
erämaahan, siksi kuin viimeinen korsi on kuollut ja viimeinen
vesipisara jäätynyt. Tämä on luonnon hitainen kuoleminen. Mutta
säästäväinen talonpoika imee hyötyä tästäkin viimeisestä vähäisestä
jäännöksestä. Hän lähettää karjansa sinne ylös, syömään mitä vielä
voivat löytää, ja syötteellä oleva lammas, joka mielukkaasti tavoittaa
ruohoa, joka sinne asti on eksynyt, saa usein surmansa jääloukoissa.

Sen ylpeän ylimys-talollisen lapsi, jonka tilukset ulottuivat
penikulmittain ylt'ympärille ja ylös pilvien rajalle asti, oli siellä
viettäminen kukoistuksensa ajan ikuisen talven vallassa. Silloin kun
suvituulet kuiskailivat, kukat puhkesivat, linnut pesivät ja kaikki
rupesi yhteiseen iloiseen liikkeesen, silloin hänen täytyi tarttua
paimensauvaan ja kukoistavasta keväästä mennä ylös vuorijäitten
erämaahan, ja vasta kun syystuuli tuolla alhaallakin suhisi ja talvi
valmistihe matkustamaan laaksoon, vasta silloin hänkin saisi astua
alas, talven morsiamena.

Ei mikään talonpoika lähettänyt paimeniansa sinne ylös, vaan
vuokrasivat siellä olevat laitumet Schnalzerilaisille toisena puolen
Hochjoch'ia. Nämät lähettivät sinne muutamia puolivilliä, jotka kävivät
nahkoihin puettuina ja asuivat peninkulmien päässä toisistaan kuin
erakot kivi-majoissa. Ja nyt ylimys-talollinen, joka aina oli
vuokrannut laitumensa siellä, tuomitsi ainoan lapsensa tuohon
minielämään. Vaan ei mitään valitusta kuulunut Wapun huulilta. Hiljaa
hän valmistihe ilottomalle alppi-retkelle. Aamulla, isän, renkien ja
piikojen nukkuessa meni Wappu pois isänsä talosta -- vuoriloille.
Ainoastaan vanha Luckard, joka kortissa muka oli nähnyt kaiken tämän,
oli koko yön valvonut Wapun kanssa ja auttanut häntä vetämään
matkalaukun kiinni, pisti jäähyväisiksi kukkasen Wapun hattuun ja meni
saattamaan häntä kappaleen matkaa tielle. Vanhus itki niinkuin hän
olisi ruumista saattanut. Klettermaier seurasi tavarain kanssa. Hän oli
vanha uskollinen palvelija, ainoa joka oli harmaaksi tullut
Stromminger'in palveluksessa, kun oli kuuro eikä kuullut kun
Stromminger torui ja riehui. Tämän oli hän pannut tyttärensä
saattajaksi. Luckard saattoi heitä siksi että tie tuli jyrkäksi ja
kiviseksi, silloin hän kääntyi, sillä hänen täytyi olla kotona
aamiais-ajaksi. Wappu nousi vuorta ylös ja katseli alas tielle, jota
vanhus astui itkien esiliinansa suojassa, ja hän melkein heltyi itse.
Luckard oli kuitenkin aina ollut hänelle ystävällinen; vaikka hän oli
kivulloinen vanha raukka, oli hän kuitenkin aina Wappua rakastanut.
Vanhus kääntyi vielä kerran tiellä, osoittaen ylös ilmaan. Wappu katsoi
sinnepäin, ja katso, siellä tuli jotakin purjehtien vuoriseinää myöten
kömpelösti, vaivaloisesti, niinkuin paperi-leija, jolla ei ole
tarpeeksi tuulta kannattimena -- kappaleen matkaa kerrassaan, sitten
taas pudoten alas ja suurella vaivalla jälleen nousten. Se oli kotka,
joka noin liehahteli leikatuilla siivillään Wapun jälkeen. Nyt sen
voimat nähtävästi loppuivat, sillä se vaan repytteli nyt turhaan
siivillään.

-- Hans -- oma Hanseni -- oi kuinka minä taisin unohtaa sinua! --
huudahti Wappu ja juoksi niinkuin vuori-vuohi kiveltä kivelle suorinta
tietä takaisin uskollista eläintä noutamaan. Luckard seisoi
liikahtamatta paikallaan siksi kun Wappu taas tuli oikealle polulle
takaisin ja tervehti häntä niinkuin pitkän poissaolon jälkeen.
Vihdoinkin oli Wappu ehtinyt Hans'in luo ja otti linnun syliinsä,
painoi sitä sydäntänsä vastaan niinkuin lasta. -- Eilisestä illasta
asti oli tämä kotka Wapun mielessä niin yhdistynyt hänen aatoksiinsa
Joosepin suhteen, että se ikäänkuin oli muuttunut mykäksi välittäjäksi
hänen ja Joosepin välillä, tai että Jooseppi ikäänkuin oli ottanut
kotkan muodon ja nyt oli painettu hänen rintaansa, niinkuin kotkakin.
Samoin kuin harras usko luo itselleen näkyviä vertauskuvia,
lähestyäksensä lähestymätöintä, käsittääksensä käsittämätöintä,
niinkuin puuristi tai maalattu pyhimys-kuva tälläiselle uskolle
muuttuvat ihmetöitä toimittaviksi, samoin on innokkaalla rakkaudella
myöskin vertauskuvia, joihin se kiintyy, kun lemmitty on saavuttamatoin
ja kaukana, ja siten toi kotkakin Wapulle sanomattoman lohdutuksen.

-- Tule, Hans, -- sanoi hän hellästi, -- sinä seuraat minua ylös
vuoriloille. Me emme ikinä erkane toinen toisestamme me kaksi!

-- Mutta lapsi, -- sanoi Luckard, -- ethän sinä voi ottaa kotkaa
mukaasi sinne ylös, se kuolisi nälkään, siellä ei sinulla ole mitään
lihaa, ja mitä muuta tuommoinen eläin syö?!

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Wappu alakuloisesti, vaan minä en voi
erota Hans'ista, tottakai minulla sentään tulee olemaan jotain siellä
erämaassa. Enhän myöskään voi jättää lintua yksinään kotia, kuka sitä
hoitaisi, kun minä olen poissa?

-- Oh, ole sinä huoleti siitä, -- sanoi Luckard, -- kyllä minä pidän
kotkasta huolta.

-- Niin, mutta se ei seuraa sinua, -- arveli Wappu, -- sinä et tule
toimeen sen kanssa.

-- Oh, -- sanoi Luckard aivan viattomasti, -- olenhan minä niin kauan
tullut toimeen _sinun_ kanssasi -- kyllä sitten onnistuu tulla toimeen
kotkankin kanssa! Annappas se tänne vaan, minä kannan sen kotia. -- Ja
hän otti kotkan Wapun kädestä. Mutta suuresti oli hän pettynyt, sillä
jalo eläin teki ankaraa vastarintaa, hyökkäsi rajusti nokallaan
Luckard'in päälle, jotta tämä säikähtyneenä antoi sen mennä. -- Ei
ollut ajattelemistakaan ottaa sitä mukaan.

-- Näetkös! -- riemuitsi Wappu, -- se ei luovu minusta, minun täytyy
pitää sitä, käyköön kuinka käy. Onhan minua sanottu Kotka-Wapuksi, ja
siksi tahdon jäädäkin. Oi, mun Hanseni, niin kauan kun me olemme
yhdessä, ei ole hätää! Tiedätkö Luckard, nyt minä annan sen siivet
kasvaa, ei se enää lennä luotani pois, ja sitten se voi itse hakea
elatustansa.

-- Ota se sitten mukaasi Herran nimessä. Juoksu-pojan kanssa minä
lähetän sinulle vähän tuoretta lihaa, jota voit antaa sille aluksi,
kunnes voi lentää pitempiä matkoja.

Ja niin se oli päätetty. Wappu pisti kotkan kainaloonsa, niinkuin
kanan, ja erosi Luckard'ista, joka uudestaan rupesi itkemään. Nyt astui
hän pysähtymättä vuorta ylös Klettermaier'in jälkeen, joka yhä oli
jatkanut matkaansa.

Kuljettuansa kaksi tuntia, saapuivat he Vent'ille, viimeinen kylä
jää-maailman rajalla. Wappu rupesi astumaan ylös kukkulalle Vent'in
yläpuolelle. Siellä alkoi tie Hochjoch'ille. Vielä kerran hän seisahtui
ja katseli vuori-sauvaansa nojautuneena alas nukkuvaan kylään päin ja
alas Oetz-laakson viimeisiin taloihin, Rofernerin taloihin, jotka
olivat Hochfernagtfernerin juurella ja ikäänkuin uhalla lausuivat: --
muserra meitä! -- niinkuin Wappu eilen oli sanonut isälleen. Ja kuin
Wapun isä, niin veti Hochfernagtferner mahtavan jalkansa yhä kauemmas
pois, ikäänkuin se ei olisi tahtonut hävittää rohkeain alppi-poikainsa,
Rofernerilaisten kotia. Hänen seisoessaan siinä, katsomassa viimeisiä
ihmis-asuntoja, ennenkuin astui erämaahan pilvien toiselle puolelle,
rupesivat kellot Vent'in kirkkotornissa soimaan, kutsuen
aamupalvelukseen. Pienen pappilan ovesta, jossa orvokit nyykkäyttivät
päitänsä aamutuulessa ikkunain ulkopuolella, astui kappalainen ulos ja
meni kädet ristissä kirkkoon velvollisuuttansa täyttämään. Siellä
täällä avasivat puumajat unisia silmiänsä, ja toinen asukas astui
toisensa perästä ulos majoista, ojensi itseänsä ja kävi hiljaa
kirkolle.

Varovasti, ainoatakaan säveltä kadottamatta, kantoivat valkosiipiset
enkelit pyhät säveleet aamuhämärän kautta ylös vuorelle, jotta ne Wapun
korvissa soivat kuin rukoilevan lapsen äänet. Ja niinkuin lapsi
suloisella leletyksellänsä herättää äitiä, niin näyttivät Vent'in
kellon äänet aurinkoa herättäneen; se avasi silmänsä ja ensimäisen
silmäyksensä säteet loistivat lumi-vuorien yli, luoden idässä vuorien
huipuista äärettömän, leimuavan rovion. Paksu sumu muuttui äkkiä
sinertäväksi kirkkaudeksi, mahtavat säteet loistivat yli koko taivaan
kannen; viimein aurinko nousi täydessä ihanuudessaan pilvipukuisten
vuorten yli ja käänsi hohtavat kasvonsa lempeästi maalle päin. Ja
vuoret riisuivat sumuiset pukunsa päältään ja niiden paljastetut
muodot uiskentelivat valo-virrassa. Syvyyksissä vuoriloukoissa
aaltoili sumu ylös alas, niinkuin kaikki pilvet kirkkaasta taivaasta
olisivat vaipuneet sinne. Yli-ilmoissa kävi suhina niinkuin rajuista
riemu-lauluista, maa itki kyyneleitä autuaallisesta heräyksestänsä,
ikäänkuin morsian hää-aamunansa. Ja niinkuin kyyneleet morsiamen
silmäripsissä, niin kaste vapisi kukkasilla ja pensailla. Ilo vallitsi
kedoilla, ilo vuoriloilla, jossa säteet kuvautuivat vuorivuohen
kauas-katsovassa silmässä, ilo vallitsi alhaalla laaksossa, missä
leivonen liverrellen lensi vilja-peltojen yli!

Hurmauntuneena Wappu katseli heräävää mailmaa ja silmänsä tuskin
yht'aikaa voi käsittää koko tätä suurta ja ylevää kuvaa aamun puhtaassa
ihanuudessa. Kotka hänen olkapäällään nosti siipiänsä tervehtivänä,
toivovana auringolle päin. Alhaalla Vent'issä oli täll'aikaa kaikki
heränneet. Kirkkaassa aamunvalossa Wappu näki kaikki aivan selvästi.
Pojat suutelivat tyttöjä kaivolla. Kattojen savutorvista nousi
valkoisia savupilviä, jotka jälkeä jättämättä hävisivät kirkkaasen
kevät-ilmaan -- niinkuin surullinen aatos onnellisessa mielessä häviää.
Kirkko-kentälle kokoontuivat miehet, puhtaissa paitahihoissa,
hopea-helaiset piiput suussa. Oli toinen helluntaipäivä, jolloin kaikki
työ oli lakkautettu ja kaikki iloitsivat. Oi, pyhä helluntai-juhla!
Tällaisena päivänä varmaankin Herran henki laskeusi opetus-lagsiin,
pyhällä sädeloisteellansa heitä valistaen, niin että kävivät ulos
maailmaan saarnaamaan rakkauden evankeliumia -- saarnaamaan --
hartaille keväisille sydämille, jotta keväisen maan päällä ihmiskunnan
kevät rupesi kukoistamaan. -- Rakkauden uskonto! Ainoastaan tytöllä
tuolla vuorella ei ollut mitään helluntai-juhlaa, ei mitään rakkauden
juhlaa. Ei mitkään lempeät huulet olleet hänelle eläväksi tehneet tätä
rakkauden evankeliumia. Kuollut kirjain oli se hänelle, siemen, jolta
oli puuttunut auringon lämpöä, mikä olisi saattanut sitä itämään ja
kasvamaan hänen sydämessään. Hänelle ei mikään rauhan kyyhkynen
laskeunut tumman siniseltä taivaalta -- peto-lintu hänen olkapäällänsä
oli hänelle ainoa lemmen sanansaattaja!

Viimein Wappu heräsi uneksuvasta katsomisestaan. Vielä lähetti hän
jäähyväis-silmäyksen ihmisille noissa iloisissa kylissä tuolla
alhaalla, sitten kääntyi hän pois ja astui ylös Hochjoch'in hiljaisille
lumi-kentille -- maan-pakolaisuuteen!



IV.

Murzoll'in lapsi.


Viiden tunnin kuluessa oli Wappu astunut ylöspäin milloin kenttien yli,
joilta alppi-kasvit tuoksuivat, milloin pitkiä matkoja jalan-syvyisessä
lumessa ja avaroissa rämeissä. Valvottu yö oli tehnyt hänen jäsenensä
niin hermottomiksi, että hän alkoi epäillä perille pääsemistä. Hänen
kätensä ja jalkansa vapisivat, sillä viiden tunnin taistelu elämän
edestä tuommoisen pahan-ilkisen vuoren kanssa -- on kova työ. Wapulla
oli jo suuret hiki-helmet otsassa kun hän, ikäänkuin noitumisen kautta,
seisoi pilvi-seinän edessä. Hän oli kiertänyt kalliokolkan, joka peitti
auringon, ja nyt paksu sumu ympäröi häntä ja jäähdyttävä tuuli kuivasi
hi'en hänen otsaltansa. Hänen jalkansa luistivat joka askeleelta, niin
liukas oli maa. Hän seisoi jäällä. Hän oli astunut Murzoll'in
jäätiöille, Hochjoch'in harjan ylimmäisille huipuille. Täällä kasvoi
hyvin niukasti vuori-ruohoa lumisessa kivistössä, ylt'ympärillä oli
kimelteleviä jääloukkoja, puhtaita lumikenttiä, joissa vuoden kuluessa
ei vielä oltu nähty ihmisen eikä eläimen jälkiä, täällä oli syvä talvi.
Wappu värisi vilusta. Tämä oli Murzoll'in jää-linnan esikartano, josta
niin monta tarua kerrottiin alhaalla laaksossa ja jossa vuoren
"onnelliset neidot" asuvat; niistä Luckard oli kertonut pikku Wapulle,
lumituiskun ulkona raivotessa. Tuuli puhalsi niin aaveentapaisesti
häntä vastaan noista kolkoista rotkoista ja loukoista, hän tunsi vielä
saman väristyksen ruumiissansa, jota hän muisti lapsuuden aikana
tunteneensa, niinkuin siellä todellakin olisi asunut tuo tuima
vuorenhaltija, millä Luckard, kun Wappu oli pahankurinen, oli
peloittanut häntä vuoteelle.

Äänetönnä kulki hän eteenpäin. Viimein kuuro saattaja seisahtui matalan
kivimajan edustalle, jossa oli pitkä ulospistävä katto, ovi vahvoista
puista, ja pieniä luukkuja ikkunain sijassa. Sisällä näkyi takkana pari
mustunutta kiveä ja vuoteena vähän mädänneitä olkia. Se oli
Schnalzerilaisten maja, jossa Wapun oli asuminen. Ei mitään
mielenmuutosta huomattu Wapun kasvoissa, nähdessänsä tätä kurjaa
asuntoa, se oli ainoastaan huono alppi-maja, yhtäläinen kuin moni
muukin, ja hän oli kestävä tyttö eikä arka. Tämä tällainen asia ei
voinut masentaa hänen mieltänsä. Mutta hän oli väsynyt uupumukseen
asti; eilisestä päivästä alkaen oli hän läpikäynyt enemmän kuin
hänenkään tavattomat voimansa kestivät. Koneentapaisesti auttoi Wappu
kuuroa, jolle Luckard oli antanut kannettavaksi joukon hyviä ja
tarpeellisia tavaroita, laittamaan hänelle paremman vuoteen ja tekemään
aution töllin vähän hauskemmaksi. Koneentapaisesti hän söi mitä Luckard
oli lähettänyt mukaan. Mies näki että Wappu oli kalpea ja sanoi
sääliväisesti: -- Kas niin, kun nyt olet syönyt, on parasta että panet
maata vähäksi aikaa, sen sinä tarvitset. Sill'aikaa minä kannan ylös
sinulle vähän polttopuita ensi aluksi ja sitten minun täytyy mennä
kohta, muuten en ehdi kotia päivän kestäessä, ja isäsi on ankarasti
käskenyt minun olla kotona vielä tänä päivänä. -- Hän levitti hyvän
olkisäkin, jonka oli tuonut mukanaan, ja Wappu vaipui alas sen päälle,
kiitollisesti ojentaen kättänsä vanhalle miehelle.

Tämä lausui: -- en tahdo sinua herättää, jos nukut kun minä menen, vaan
sanon sinulle nyt kohta jäähyväiset. Ole terve ja reipas äläkä pelkää.
-- Minun on sääli sinua -- yksinään kun olet täällä ylhäällä -- vaan --
miksi et totellut isääsi?

Wappu kuuli viimeiset sanat niinkuin unessa. Kuuro jätti majan,
sääliväisesti päätänsä pudistaen; tyttö nukkui jo syvintä unta.
Levottomasti ja raskaasti Wappu hengitti, sillä kova kärsimys, jonka
olemme läpikäyneet, voipi unessakin meitä vaivata. Hän näki unta
isästänsä, että hän hiuksista veti häntä kirkkoon. Wappu aatteli että
jos hänellä vaan olisi veitsi, niin hän leikkaisi hiuksensa poikki ja
olisi vapaa. Silloin Jooseppi äkkiä seisoi hänen vieressänsä ja
katkaisi hiukset yhdellä ainoalla leikkauksella, niin että ne jäivät
isän käteen, ja Wappu juoksi pois; Joosepin taistellessa isän kanssa
nousi Wappu Sonneplatten kallioille, juostaksensa sieltä Ache-virtaan.
Vaan tuo kamala syvyys kauhistutti häntä kuitenkin ja hän mietti
asiata. Silloin kuuli hän taas että isä oli hänen takanansa, epätoivo
valloitti hänet ja hän syöksyi syvyyteen. Hän putosi putoamistaan, vaan
ei tullut pohjalle; yht'äkkiä hänestä tuntui niinkuin ilmanpaino
altapäin olisi estänyt häntä vaipumasta syvemmälle, vaan päinvastoin
nostanut häntä ylöspäin, yhä ylemmäksi. Noin hän liitelihe ylös
Murzoll'in huipulle asti. Mutta hän ei voinut saada jalanpidäkettä
vuorella, vaan oli niinkuin laiva, joka ei voi lähestyä rantaa.
Kauhistava tuulispää tempasi hänet pois ja hän turhaan koetti tarttua
kiinni paljaasen kallioseinään. Mustat ukkosen pilvet kokoontuivat
hänen ympärilleen ja niiden väliltä näkyi vuoren valkoinen pää niinkuin
aaveen naama. Pimeässä avaruudessa kävivät salamat tuli-käärmeinä
ristin rastin, ukkonen jyrisi niin että vuori kaikui, ja nämät riehuvat
voimat heittivät Wappua sinne tänne välillänsä, ja aina hän pelkäsi
että myrsky kääntäisi hänet pää alaspäin, sillä silloin, niin hänestä
tuntui, hän vaipuisi syvyyteen. Ja hän kääntelihe vääntelihe niinkuin
vene, ilman aaltojen harjalla, kaikin voimin koettaen pitää päätänsä
pystyssä. Vaan nyt hän tunsi että pää ja ruumis painuivat alaspäin.
Keskellä myrskyä, ukkosen jyrinää ja yön pimeyttä tahtoi hän huutaa
apua, vaan hän ei saanut mitään ääntä suustansa, pelko ja kauhu
sulkivat sen. Silloin hän äkkiä jäi kiinni, hän tunsi vahvaa maata
jalkojensa alla, hän makasi, niinkuin luuli, vuoren-loukossa, vaan se
ei ollutkaan vuoren-loukko, jättiläistapaiset kivi-käsivarret häntä
syleilivät, ja katso, tuon suoltuvan sumun kautta kallistuivat mahtavat
kivikasvot hänen puoleensa. Ne oli Murzoll'in vanhat kasvot. Hiuksina
sillä oli lumisia kuusia, silminä jäätä, partana sammaletta ja
kulmakarvoina Edelweiss [suomeksi jalo-valkoinen, alppikukkanen, joka
kasvaa ikuisen lumen rajalla]. Otsa-ripana sillä oli puoli-kuu, joka
lempeästi valaisi valkoisia kasvoja niin että suuret jääsilmät
hengen-tapaisesti loistivat sinertävässä valossa. Hän katseli tyttöä
noilla kylmillä, läpinähtävillä ja kuitenkin käsittämättömillä silmillä
ja tämän katseen voimasta tuskan hiki jäätyi Murzoll'in otsalla,
kyyneleet hänen poskillansa, ja ne putosivat hiljaa kilisten alas
kristallihelminä. Hän painoi kivihuulensa Wapun huulta vastaan ja
alppiruusut rupesivat kukoistamaan vanhuksen suun ympärillä, joka oli
tullut lämpöseksi ja kasteiseksi suudelmasta, ja kun hän taas Wappua
katseli, niin jääpurot juoksivat hänen silmistänsä sammal-parralle.
Mustat pilvet olivat hajonneet ja keväinen tuuli kävi yössä. Murzoll
liikutti huovettuneita huuliansa ja jyrinä kuului, niinkuin
lumivyöryjen syöstessä alaa laaksohon:

-- Isäsi on sinut hylännyt -- vaan minä otan sinut lapsekseni, sillä
kylmä kivi antaa paremmin liikuttaa itseänsä kuin paatunut ihmissydän.
Sinä miellytät minua, sinä olet niin sanoakseni minun sukuani, sinussa
on samaa ainetta kuin se, josta kalliot ovat tehdyt. Tahdotko tulla
lapsekseni?

-- Tahdon! -- vastasi Wappu ja hiipi uuden isänsä kivisydämelle.

-- Jää siis luokseni äläkä enää mene takaisin ihmisten luo, sillä
heidän luonansa on alituinen taistelu -- ainoastaan minun luonani on
rauha.

-- Mutta -- sanoi Wappu, -- enkö enää koskaan saisi nähdä Jooseppia
sitten, jota niin hartaasti rakastan?

-- Jätä se' -- sanoi vuori, häntä et saa rakastaa, hän on
vuorivuohen-ampuja, ja tyttäreni ovat vannoneet hänelle perikatoa.
Tule, minä vien sinut heidän luo, että he kuolettavat sydämesi, muuten
et voi elää meidän ijankaikkisessa rauhassa!

Ja Murzoll vei hänet suurien salien ja loppumattomien jääkäytäväin
läpi. Viimein tulivat suureen saliin, joka oli kristallin tavalla
läpinähtävä. Kun auringon-säteet siihen loistivat, niin muuttuivat
ne tuhansiksi kirjaviksi säkeniksi ja seinien läpi katsottuna
näytti taivas ja maa kummallisesti muuttuneelle ja oudolle. Siinä
leikitsi valkoisia, lumesta kimeltäviä neito-haahmoja aaltoilevissa
sumu-hunnuissa vuorivuohien seurassa, ja hauskaa oli nähdä kuinka
laskivat leikkiä nopea-jalkaisten elävien kanssa, kuinka juoksivat ja
ottivat niitä kiinni. Ne olivat Murzoll'in tyttäriä, Oetz-laakson
"onnellisia neitoja". He kokoontuivat uteliaasti Wapun ympärille, kun
Murzoll laski hänen alas kiiltävälle lattiapeilille. He olivat ihanat
kuin enkelit, kasvonsa olivat kuin maidosta ja verestä; mutta kun Wappu
liiemmin heitä tarkasteli, näki hän kauhistuen että heillä kalkilla oli
jää-silmät, niinkuin heidän isällänsäkin, ja puna heidän poskillansa ei
ollut verta, vaan alppi-ruusun mehua, ja he olivat kylmät kuin lumi.

-- Mahdotteko pitää häntä luonanne? -- kysyi Murzoll. -- Minä rakastan
häntä, hän on voimakas ja luja kuin kallio. Hän on tuleva sisareksenne.

-- Hän on ihana -- sanoivat neidot, -- hänellä on vuorivuohen silmät.
Vaan hänellä on lämmin veri ja hän lempii vuorivuohen-ampujaa -- me
tiedämme sen!

-- Laskekaa siis kätenne hänen sydämellensä, että se jäätyy kaikkine
lempineen ja hän tulee onnelliseksi kuin te -- käski Murzoll.

Silloin riensivät hänen tyttärensä Wapun luo ja hänestä tuntui kuin
lumituisku olisi tullut häntä vaataan. He ojensivat kylmiä käsiään
vasten hänen sydäntänsä; hän tunsi jo kuinka se oli jäätymäisillään ja
tykytti heikosti. Silloin hän torjui heitä molemmin käsin, huutaen:

-- Ei, poistukaa -- minä en tahdo tulla onnelliseksi kuin te, minä
tahdon Jooseppia!

-- Jos sinä palaat ihmisten luo, niin me muserramme Joosepin ja
syöksähytämme sinut hänen kanssansa alas syvyyteen -- he uhkasivat, --
sillä ei kenkään, joka meitä on nähnyt, enää saa elää ihmisten parissa.

-- Syöksähyttäkää minut sitten syvyyteen, mutta jättäkää minulle
rakkauteni -- tahdon kärsiä kaikki, kaikki, mutta rakkauttani en heitä!

Ja epätoivon voimalla Wappu pani käsivartensa yhden neidon vartalon
ympäri ja löi painia hänen kanssansa, ja katso, silloin tuo hoikka
vartalo taittui Wapun käsissä ja hänellä oli siinä vaan sulavaa lunta.
Päivän valo sammui, yht'äkkiä oli kaikki peittynyt harmaasen hämärään,
hän seisoi paljaalla kalliolla, lumi tuiskutti vasten hänen kasvojansa
ja vuorihaltijain sijassa valkoset sumut pyörivät hurjassa tanssissa
hänen ympärillänsä. Korkealta hänen ylitsensä katseli Murzoll vaaleana
ja synkkänä pilvien läpi jyristen:

-- Sinä vastustat ihmisiä ja jumalia -- taivas ja maa tulevat sinun
vihollisiksi! -- Voi sinua!

Kaikki oli hävinnyt -- Wappu heräsi. Kylmältä tuntui ilta-tuuli, joka
puhalsi luukusta sisään Wapun ylitse. Hän hieroi silmiänsä, kamalasta
unesta sydän vielä rinnassa vapisi, kesti kauan aikaa ennenkuin tiesi
missä olikaan, ennenkuin taisi eroittaa unen todellisuudesta. Hän nousi
vuoteeltansa ja huusi renkiä. Hän astui ulos majasta häntä etsimään.
Ilta oli muuttunut kauniiksi ja kirkkaaksi, sumu oli hajonnut, vaan
aurinko oli laskemaisillaan ja tuuli oli ankara täällä ylhäällä. Wappu
juoksi sinne tänne kuuroa etsien -- hän ei löytänyt muuta kuin
puupinon, jonka tuo oli hänelle koonnut. Silloin muistui mieleensä että
ukko oli sanonut lähtevänsä jos Wappu nukkuisi hänen palatessaan. Niin
oli tapahtunut, hän ei ollut odottanut Wapun heräämistä. Ei ollut
oikein tehty jättää häntä noin nukkuvana! Näin herätä eikä löytää
ketään ihmistä -- se oli kuitenkin kovaa!

Hänen ympärillään oli niin hiljaa, niin autiota ja tyhjää! Kello oli
arvattavasti kuuden paikoilla ja lypsämisen aika oli käsissä. Nyt nuo
rakkaat elukat kotona luultavasti katselivat läävän ovea kohden,
odottaen emäntää, joka niille aina oli tuonut leipää ja suolaa -- vaan
hän istui täällä ylhäällä, kädet ristissä, ja hänen ympärillään ei
liikkunut mitään, jolla henkeä oli. Oi tämä kuolon hiljaisuus ja tämä
työttömyys! Hän ei tietänyt kuinka hänen oli laita -- niin yksinään hän
oli, niin kamalan yksinään! Hän nousi vielä ylemmäksi eräälle
kalliokielelle, nähdäksensä maailmaa sieltä. Kuva, jommoista hän ei
koskaan ennen ollut nähnyt, levisi siellä hänen edessänsä, laskevan
auringon purppura-hohteessa. Tuolla olivat Tyrolin vuoret ihan ilman
rannalla asti; etäällä näyttivät ne jotenkin pienille, vaikka
läheisyydessä olivat ahdistuttavan korkeat mahtavassa hiljaisessa
ylevyydessään ja suuruudessaan. Ja niiden välillä, ikäänkuin lapset,
jotka makaavat isänsä sylissä, oli kukoistavat vuorilaaksot. Ja
sanomattomasti hän ikävöi armaita kotipaikkojansa, jotka juuri nyt
hänen silmiensä edessä peittyivät illan hämärään. Aurinko oli mennyt
maille, jätettyään kultareunoja sinertäville pilville taivaan rannalla.
Vaaleaposkinen kuu alkoi kumottaa ja taistella vallasta päivän sammuvan
valon kanssa. Laaksoissa oli yö. Siellä täällä näkyi pieni valkea, jota
oli melkein mahdotoin nähdä paljaalla silmällä. Nyt ahkerat ihmiset
tuolla alhaalla menivät levolle. Noiden oli hyvä, ne asuivat kaikki
ystävällisen katon alla, rauhallisen kodin helmassa -- kentiesi
neitoset kuuutelivat puoli-unessa kirjavan ikkuna-peitteen takana
sulhojensa laulua -- ainoastaan _hän_ oli yksinään ja hylätty täällä
ylhäällä, kaikkien kauhujen alaisena, ja hänen kotonansa oli tuo kolkko
maja, jonka ikkuna-luukuissa tuuli vinkui.

-- Oi isä, isä, kuinka voit tämän tehdä? huusi hän ääneen; mutta ei
läheltä eikä kaukaa kuulunut muuta kuin yö-tuulen suhina. Kuu nousi yhä
korkeammalle; kultareunukset lännessä kadottivat loistonsa ja tulivat
vasken värisiksi tummalla iltataivaalla. Vuorien muodot muuttuivat ja
kasvoivat hämärässä. Mahtavana ja uhkaavana katseli häntä naapurinsa,
tuo ylevä Similaun. Kaikki jättiläis-päät ylt'ympäri tuijottivat
vihoissansa häneen, joka rohkeasti uskalsi tarkastella heidän yöllistä
elämäänsä. Tuntui siltä kuin he vasta Wapun tultua olisivat muuttuneet
noin tyyniksi ja äänettömiksi -- niinkuin seura, joka salaisia asioita
keskustelee, vieraan tullessa yht'äkkiä vaikenee. Siinä hän seisoi,
tuo hylätty ihmis-lapsi, niin yksinään tässä hiljaisessa, jäätyneessä
maailmassa, niin äärettömän korkealla yli kaiken, jolla eloa oli --
niin vieraana tässä kamalassa jää- ja pilvi-seurassa, kauheassa,
sala-kähmäisessä hiljaisuudessa!

-- Nyt olet aivan yksinäsi maailmassa! -- sanoi hänelle sisällinen
ääni. Sanomatoin tuska, tunne hyljätystä tilastansa valloitti hänet.
Hänestä tuntui niinkuin hänen täytyisi hukkua tuohon rajattomaan
avaruuteen, ja ikäänkuin etsien apua hiipi hän kallioseinän luo ja
painoi tuskautuneen sydämensä kylmää kiveä vasten.

Mitä hänessä tapahtui tällä hetkellä ei hän itse tietänyt -- mutta
näytti siltä kuin se kivi, jota vasten hän painoi nuorta, palavaa,
sykkivää rintaansa, olisi salaisella voimalla hänen muuttanut, sillä
tämä hetki oli tehnyt häntä niin kovaksi ja ankaraksi kuin hän
todellakin olisi ollut Murzoll'in lapsi.

Kun paimen-poika kahdeksan päivän kuluttua tuli sinne karjan kanssa,
hän melkein pelästyi Wapusta, niin kamalalle tämä näytti, mutta kun hän
sanoi Wapulle: isäsi käski sinulta kysyä josko olet saanut tarpeeksi
olostasi täällä ja josko nyt tahdot täyttää velvollisuutesi? -- silloin
puri hän hampaansa yhteen ja vastasi: sano isälle että minä ennemmin
annan kotkan syödä itseäni palanen palaselta, ennenkuin teen jotakin
rakkaudesta häntä kohtaan, joka on minua ajanut tänne! Tämä sanoma oli
ainoa, joka toimitettiin hänen ja isän välillä.

Kun Wapulla oli pieni karja ympärillänsä, lampaita ja vuohia, sillä
isommille elukoille täällä ei ollut tarpeeksi ruokaa, niin entinen
rohkeutensa palasi ja erämaan vaarallisuus hänen mielestänsä katosi.
Elukoitten keskellä hän ei enää ollut aivan yksinänsä, hänellä oli
jotakin, joka vaati hänen työnsä, hänen huolenpitonsa. Sillä jos kohta
kotka oli ollut hänelle uskollinen toveri, ei se kuitenkaan voinut
poistaa työttömyyden, joka melkein saattoi hänet epätoivoon ja jätti
hänet kaikkein pahojen ajatusten valtaan.

Niin hän vähitellen tottui yksinäisyyteen, se tuli hänelle rakkaaksi ja
tutuksi. Elämän pienet vaatimukset ahdistavat ja rajoittavat jokaista
suurta luonnetta; täällä ylhäällä Wapun valloittamatoin luonto sai
ehdottomasti kehetä, täällä ylhäällä hänellä oli täydellinen vapaus,
täällä ei ollut mitään ihmistä, ei mitään vierasta tahtoa hänen
tahtoansa vastustamassa, ja ainoana ajattelevana olentona likellä ja
kaukaa, hänestä pian tuntui niinkuin hän olisi kuningatar tällä
yksinäisellä, korkealla istuimella, vallitsijatar tässä äärettömässä
hiljaisessa valtakunnassa, jota silmänsä näki. Viimein katseli hän
korkealta asemaltansa surkuttelevalla ylönkatseella sitä kurjaa sukua,
joka orjaeli ja mateli, tinki ja luki tuolla alhaalla ja salainen
iletys astui entisen koti-ikävän sijaan. Siellä alhaalla oli taistelua,
tuskaa ja pahuutta. Murzoll oli puhunut totta unessa, -- täällä
ylhäällä, puhtaassa jää- ja lumi-piirissä, tässä puhtaassa ilmassa,
jota ei mikään savu eikä mikään rutto-tauti turmeltuneesta elämästä
saastuttanut, täällä asui rauha ja viattomuus; mahtavien, tyynien
vuorien välistä, jotka aluksi olivat häntä peloittaneet, oli hänelle
koittanut aavistus ylevyydestä, ja hänen sielunsa oli sen kautta
kasvanut paljon yli tavallisen määrän. Ainoastaan yksi noista halvoista
maan-asukkaista jäi hänelle rakkaaksi, ihanaksi, jaloksi niinkuin
ennen. Se oli Jooseppi, karhunkaataja, hänen unelmiensa pyhä Yrjänä.
Hänkin eli enemmän kukkuloilla kuin laaksossa, olihan hän noussut
kaikille noille taivasta tavoittaville huipuille, sillä hän ampui
vuori-vuohia jyrkimmiltä kallioilta eikä hänelle löytynyt mitään vaaraa
korkeudessa eikä syvyydessä. Hän oli väkevin, uljain mies, niinkuin
Wappu itse oli väkevin, uljain tyttö. Koko Tyrolissa ei ollut hänen
vertaista tyttöä -- eikä miestä Joosepin vertaista. He kuuluivat toinen
toiseensa, he olivat kaksi vuorijättiläistä -- heillä ei ollut mitään
yhteistä tuon matelevan sukukunnan kanssa tuolla alhaalla.

Näin hän eli yksinäisyydessään ainoastaan Joosepille ja odotti sitä
päivää, jolloin toivonsa toteutuisi. Tämä päivä täytyi tulla -- ja
varma kun oli siitä, ei hän kärsivällisyyttänsä kadottanut.

Niin kesä kului ja talvi astui alas laaksoon; Wapun tuli pian talven
hurjain sanansaattajain, myrskyn ja lumen kanssa mennä alas hänelle
vieraantuneesen kotihin. Tätä aatellessaan hän vapisi. Hän olisi
mieluummin hakenut turvaa täällä ylhäällä syvimmässä jääloukossa sekä
elättänyt itseänsä niinkuin emä-karhu, kuin hän olisi tahtonut palata
umpinaiseen kehräys-tupaan, elääksensä sisäänsuljettuna ahtaissa
huoneissa kiukkuisen isän, inhotun kosijan ja ilkkuvan palvelusväen
kanssa, vangittuna viikkokausia sylenkorkuisten lumikinosten takana,
joidenka ulkopuolelle oli mahdotoin päästä.

Mitä enemmän se aika lähestyi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä,
sitä hurjemmin hän sydämessään vastusti vankeuden ajatustakin; vaan
aika kului eikä kuulunut ketään häntä kotia noutamaan. Näytti siltä
kuin olisivat unohtaneet hänen siellä kotona. Ilma muuttui yhä
kylmemmäksi, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, kaksi lammasta hukkui jo
lumipyryyn, eläin-raukat eivät enää löytäneet mitään syötävää ja
tavallinen kotiinlähtö-aika elukoille olikin jo ohitse. -- Aikovat
antaa meidän nälkään nääntyä täällä ylhäällä, -- sanoi Wappu kotkalle,
kun jakoi viimeistä juustopalaista hänen kanssansa, ja hän värisi salaa
sitä aatellessaan; nuori raitis elämän-voima hänessä vastusti tätä
kauheaa ajatusta. Mitä oli äänen tekeminen? Jättää karja oman onnensa
nojalle, yksinään etsiä tietä kotia ja antaa eläin-raukkain surkeasti
hukkua? Ei, semmoista ei meidän Wappumme tehnyt, hän seisoi ja kaatui
niinkuin hyvä sotapäällikkö joukkonsa kanssa! Tai oliko hänen
lähteminen matkalle karjoineen päivineen ja, tietämätöin kun oli
tiestä, kuljeskella lumi-kentillä, viimein nähdäksensä eläimen toisensa
perästä hukkuvan lumeen ja jäähän tai syöksyvän alas vuori-loukkoihin?
Sekin oli mahdotointa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa!

Silloin vihdoin viimeinkin eräänä kolkkona syys-aamuna, kun tuskin näki
kättäkään silmänsä edessä paksussa sumussa, pieni karja oli ahdattu
läävään ja Wappu istui takan ääressä jäykkänä vilusta, -- silloin
ilmautui se juoksupoika, jonka tuli viedä Wappua kotiin. Vaikka hän oli
kauhistuksella ajatellut että hänen oli täällä nääntyminen karjansa
kanssa, joutui hän nyt hillitsemättömän tuskan alaiseksi, kun hänen
tuli palata kotia jälleen -- eikä hän tietänyt mikä onnettomuus
suurempi oli, sekö että menehtyisi kovan Murzoll isän luona, vai sekö
että palajaisi todellisen isänsä luo.

Nyt poika katkaisi äänettömyyden.

-- Isäsi käski sinulle sanoa että ainoastaan siinä tapauksessa saat
astua hänen eteensä että olet järjelliseksi rupeeva, muuten saat jäädä
läävään karja-piikojen kanssa -- huoneesen et saa tulla, jos et tee
mitä hän vaatii, sen hän on vannonut!

-- Sitä parempi! -- sanoi Wappu, joka hengitti vapaammin, ja poika
katseli häntä kummastellen.

Nyt meni hän huokealla mielellä alas, hän oli vapautettu ihmisten
inhotusta läsnä-olosta ja sai elää itsekseen ladoissa ja liiterissä, --
se, jota isä oli keksinyt hänelle rangaistukseksi, oli hyvä työ hänen
mielestänsä. Hän saisi olla rauhassa ajatustensa kanssa ja kun hänen
teki mieli puhua jonkun kanssa, olihan hänellä silloin Luckard, joka
oli niin hyväntahtoinen. Niin, vasta yksinäisyydessä täällä ylhäällä
oli hän oikein oppinut tuntemaan kuinka kallis-arvoinen tuommoinen
uskollinen sydän oli, ja sitä hänen isänsä ei voinut häneltä riistää.

Melkein iloisesti rupesi Wappu valmistaumaan kotimatkalle. Vapautettuna
pelosta että hänen tarvitsisi elää isänsä kanssa yhdessä, ajatteli hän
hiljaisella ilolla vanhan Luckardin riemua, kun kasvattinsa palajaisi.
Olihan siellä alhaalla kuitenkin joku, joka hänestä iloitsi, ja se teki
hänelle hyvää.

-- Tule Hans, -- sanoi hän, kun kaikki oli valmiina, kotkalle, joka
pörrösenä oli istunut takan edessä -- nyt lähdetään Luckard'in luo!

-- Luckard ei ole enää kotona, -- sanoi poika.

-- Mitä? Missä hän on? -- kysy! Wappu melkein pelästyneenä.

-- Ylimystalollinen on ajanut hänet pois.

-- Ajanut pois Luckard'in! -- kiljaisi Wappu: -- mitä on sitten
tapahtunut?

-- Hän ei sopinut Gellner-Vincentz'in kanssa, joka on nyt kaikki
kaikissa ylimystalollisen luona, -- kertoi poika huoletonna, sill'aikaa
kun hän viheltäen nosti Wapun tavarat selkäänsä.

Wappu oli käynyt kalpeaksi.

-- Ja missä hän nyt on?

-- Vanhan Annemiedel'in luona Winterstall'issa.

-- Koska se tapahtui?

-- Oh, monta viikkoa sitten, -- ja kuinka hän huusi! Klettermaier'in ja
Rozzi'n täytyi häntä tukea ett'ei hän lankeisi. Koko kylä seisoi
ympärillä ja katseli kuinka hän ajettiin pois.

Wappu oli liikahtamatta kuunnellut tätä, hänen ruskeat kasvonsa olivat
kalman kalpeat ja rintansa aaltoeli raivokkaasti. Kun poika oli
kertomuksensa lopettanut sieppasi Wappu paimen-sauvan seinältä, heitti
kotkan olkapäällensä ja astui ulos.

-- Mene! -- käski hän poikaa ankaralla äänellä, ja kohta oli pieni
karja koossa, maito-astiat sisäänpakatut ja matkue liikkeellä. Wappu ei
puhunut sanaakaan. Kauhea mielenjännitys näyttihe hänen kasvoissaan:
huulet olivat puserretut yhteen, uhkaava viiru, joka muistutti isää,
näkyi mustien kulmakarvojen välillä. Näin astui hän karjansa etupäässä
pitkillä askeleilla ja väkevä jalkansa jätti syviä jälkiä lumehen.
Hän kävi yhä nopeammin mitä alemmaksi tultiin, niin että poika ja
karja tuskin taisivat seurata; missä tie oli liian jyrkkä, löi hän
paimen-sauvansa rautapiikin kivistöihin ja heitti itsensä suurella
hyppäyksellä alaspäin, niin että ainoastaan kotka ilmassa taisi häntä
seurata vuoriloukkojen ja halkeamien yli. Paimen ja karja hävisi usein
sumuun hänen takanansa. Hän seisahtui ja odotti taas hetken aikaa
kunnes ilmautuivat, poika osoitti hänelle tietä ja sitten lähti hän
taas pysähtymättä eteenpäin, niinkuin ihmishenki olisi ollut
kysymyksessä.

Viimein oli lumi-piiri heidän takanansa ja Vent'in kylä Wapun jalkojen
juurella, niinkuin kuusi kuukautta sitten, kun hän astui ylöspäin,
mutta nyt se ei ilmautunut kevät-auringon loistossa, vaan kylmässä ja
kolkossa syys-ilmassa. Poika vakuutti että Vent'issä oli pysähtyminen.
Wappu ei myöntynyt siihen, mutta saattaja sanoi että sekä ihmiset että
karja olisi hukassa jos eivät puolen tunnin aikaa saisi levätä.

-- Kernaasti minun puolestani -- sanoi Wappu, -- mutta minä menen
edeltäpäin. Nyt en voi enää eksyä tieltä. Jos kysyvät minua kotona,
niin sano vaan että minä menen Luckard'in luo.

Ja eteenpäin hän meni, ja uskollinen Hans, joka nyt taisi lentää mihin
hyvänänsä, sillä Wappu ei enää hänen siipiänsä leikannut, lensi nytkin
hänen kanssansa. Hän saapui juuri sille paikalle, jossa Luckard oli
jättänyt hyvästi hänelle.

-- Vanha Luckard! --- Wappu oli vieläkin näkevinänsä kuinka hän astui
siinä ja itki esiliinaansa, näki kuinka hänen luiset ruskeat
käsivartensa vielä kerran viittasivat Wapulle viimeiset jäähyväiset,
näki hänen hopea-kiehkuransa, jotka aina pistivät esiin huivin alta,
tuulessa liehuvan. Kunniassa ja uskollisuudessa oli hän tullut
harmaaksi Stromminger'in palveluksessa ja nyt oli koottu häpeää
ja ylönkatsetta hänen harmaille hapsilleen. Ja Wappu oli niin
kevytmielisesti eronnut hänestä, kieltänyt häntä itkemästä ja
kärsimättömästi irtautunut hänen syleilyksestään, kun vanhus ei
tahtonut päästää häntä luotaan, eikä mikään aavistus hänelle kuiskannut
mitä kohtaloa hän, tällä tylyllä jäähyväis-suudelmalla, lähetti tämän
turvattoman palvelijan vastaanottamaan, sekä että Luckard hänen
tähtensä joutuisi häpeän ja pilkan alaiseksi! Wappu juoksi yhä
eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut Luckard'ia saavuttaa tiellä,
jota tämä astui kuusi kuukautta sitten, ja huolimatta kylmästä
syys-ilmasta nousivat suuret vesi-helmet Wapun otsalle, hiki, jonka oli
pusertanut esiin se tuskallinen kiire, millä hän riensi maksamaan
pitkällistä, suurta kiitollisuuden velkaa. -- Ja kuumat kyynelet
nousivat hänen silmiinsä, kun yhä näki vanhuksen edessänsä hiljaa
itkevän. Hän astui niin hitaasti, Luckard parka, ja Wappu niin
nopeasti, ja yhtä kaukana he olivat toisistansa, eikä Wappu voinut
häntä saavuttaa.

Hetkeksi Wapun täytyi hengähtää ja levätä. Hän pyyhkäsi hien otsaltansa
ja kyyneleet silmistä; sitten hän taas riensi eteenpäin. -- Odota vaan,
Luckard -- odota, minä tulen! -- puhui hän itsekseen hengistyneenä,
niinkuin rauhoittaaksensa itseään.

Viimeinkin ilmautui Heiligkreuz'in kirkontorni hänen edessään ja sieltä
meni pyörryttävän korkealla Achen yli kapea porras yksinäiselle kylälle
syvyyden toisella puolella. Se oli pieni kylä Winterstall, josta
Luckard oli kotosin. Käyden Heiligkreuz'in talojen ohitse poikkesi
Wappu ja meni tuon keveän sillan yli, jonka alla Ache kuohui ikäänkuin
se olisi tahtonut heittää viha-hyrskynsä ylös rohkean tytön päälle,
joka pelkäämättä katseli alas sen kauhistavaan syvyyteen, niinkuin ei
pyörtymistä eikä vaaraa olisi maailmassa ollut. Nyt oli silta hänen
takanansa, vielä kappaleen matkaa mäkeä ylös ja sitten -- oli hän
vihdoinkin perillä, jota sykkivällä sydämellä oli tavoittanut, hän oli
Winterstall'issa -- ja tuolla vasemmalla puolella tietä oli vanhan
Annemiedel'in, Luckard'in serkun mökki pienine ikkunoineen kauas
esiinpistävän olkikaton alla. Niiden takana vanhus varmaankin nyt istui
kehräämässä, niinkuin hänen tapansa oli talvella, ja Wappu hengitti
syvästi, hänestä tuntui oikein huokealta. Hän oli nyt saapunut mökille
ja katseli hymyillen sisään matalasta ikkunasta, Luckard'ia etsien.
Vaan ei kukaan näkynyt tuvassa, se näytti kolkolle ja tyhjälle,
käytetty sänky siinä seisoi, huonosti järjestettynä. Savusta mustunut
Kristuksen kuva levitti rististä käsiänsä sen yli, ja kappale
suru-harsoa ynnä kuihtunut kukkas-seppel riippui sen päällä. Se oli
synkkä taulu ja Wapun ilo lensi kohta pakoon. Hän pani kotkan aidalle,
avasi oven ja astui sisään ahtaasen porstupaan. Pienen kyökin ovi oli
auki, takassa paloi valkea. Joku työskenteli siellä sisällä. Se oli
varmaankin Luckard, ja sykkivällä sydämellä Wappu astui sisään.

Serkku seisoi takan ääressä ja leikkasi leipää lihaliemeen. Ei näkynyt
ketään toista.

-- Oi Jumalani, Stromminger'in Wappu! -- huudahti hän ja pudotti
hämmästyksissään puukon vatiin. -- Oi, Jumalani, mikä vahinko!

-- Missä on Luckard? -- kysyi Wappu.

-- Kuollut on hän! Oi Jumalani ja isäni, jos olisit vaan tullut kolme
päivää ennen -- eilen me hautasimme hänet!

Wappu ummisti silmänsä ja nojausi ovenpieltä vasten, ei mikään
ilmoittanut mitä hän tunsi.

-- Oi mikä vahinko, -- arveli serkku puheliaasti, -- Luckard arveli
että ei hän voisi kuolla ennenkun oli nähnyt sinua -- ja kortissa hän
myöskin näki sinua ja hän kuunteli päivällä ja yöllä etkö tulisi. Ja
kun tunsi kuoleman lähestyvän, hän sanoi: -- Nyt täytyy minun kuitenkin
kuolla näkemättä lastani! -- Ja vielä kerran täytyi minun antaa hänelle
kortit, vielä kuollessansa tahtoi hän nähdä sinun onneasi, mutta se ei
onnistunut, sillä hänen kätensä vapisivat niin peitteen päällä; silloin
hän sanoi: -- en näe enää -- ojensi itsensä ja kuoli.

Wappu kätki kasvonsa käsihin -- vaan vielä ei sanaakaan tullut hänen
huuliensa yli.

-- Tule tupaan, sanoi serkku hyväntahtoisesti. -- Minä en ole voinut
mennä sinne sitten kun hän kannettiin pois. Minä olin aina niin
yksinäni, senpä tähden tulinkin niin iloiseksi kun serkkuni tuli ja
sanoi että hän nyt jäisi luokseni. Vaan pian kyllä huomasin ett'ei hän
tulisi paljo vanhemmaksi häpeätään. Se rasitti häntä niin koko ajan
että hän ei voinut syödä juuri mitään ja yökaudet kuulin hänen itkevän,
-- sitten tuli hän yhä heikommaksi -- kunnes kuoli.

Vanha vaimo avasi nyt oven huoneesen, johonka Wappu tullessansa oli
tirkistänyt sisään. Koko joukko puoleksi uupuneita kärpäsiä lensi
suhisten ylös. Nurkassa seisoi äänetönnä Luckard'in vanha rukki, ja
tyhjä, kokoonpantu vuode vaikutti Wappuun niin surullisesti.

Pienestä seinä-kaapista, johon musta pyhä-äidin kuva Altenotting'ilta
oli maalattu, otti serkku esiin vanhan saksalaisen korttipakan.

-- Kas siinä, näitä korttia olen minä sinulle säästänyt, koska tiesin
sinun tulevan, sillä sen kortit aina ilmoittivat. Ne ovat oikeita
noita-korttia ja korttipakka, jota kuolonhiki on kostuttanut, on
kallis-arvoinen. En tiedä mikä onnettomuus sinua uhkasi; mutta Luckard
aina pudisti päätänsä ja näytti hämmästyneelle. Mitä hän näki, ei hän
sanonut, vaan hyvää se ei suinkaan ollut.

Hän antoi kortit Wapulle, joka äänetönnä otti ne vaataan ja pisti
taskuunsa. Serkku kummasteli että Luckard'in kuolema koski häneen niin
vähän että hän oli aivan tyyni eikä ainoatakaan kyyneltä vuodattanut.

-- Minun täytyy mennä ulos. Liemeni on kiehumassa, -- sanoi hän, --
kyllä kai jäät tänne päivälliselle?

-- Kyllä, -- vastasi Wappu kolkosti, -- mene vaan ja anna minun levätä
hetken aikaa.

Vanha serkku meni, pudistaen päätänsä. -- Jos Luckard olisi tietänyt
mikä kova-luontoinen kappale tuo on!

Tuskin Wappu oli yksinänsä ennenkun hän salpasi oven ja laskeusi
polvilleen tyhjän vuoteen eteen. Hän otti kortit taskustaan ja pani
kädet ristiin niiden päälle, niinkuin pyhälle jäännökselle ainakin.

Nyt tulivat surunsa ja tuskansa näkyviin ja hän lausui äkkiä: -- Oi,
sinun täytyi kuolla ja minä en ollut luonasi! Koko elin-aikanani et ole
tehnyt minulle muuta kuin hyvää -- ja minä -- minä en ole koskaan sinua
tästä palkinnut. Luckard, rakas vanha Luckard -- etkö kuule minua? Nyt
minä olen täällä -- ja nyt se on myöhäistä! Mutta he minut jättivätkin
vuorille kauemmaksi kuin koskaan paimenta on jätetty -- ilkeydestä,
että oikein kärsisin vilua ja masentuisin. Ja kaksi lammasta on se
minulle maksanut ja vielä sinutkin, armas uskollinen sielu!

Hän hypähti pystyyn ja punaset itkeentyneet silmänsä hohtivat
kuumeentapaisesti; hän nyrkitti ruskeat kätensä: -- Vaan odottakaa
vaan, te -- te pyövelit kunnes tulen! Minä opetan teitä ajamaan
viattomia, turvattomia ihmisiä talosta ja kodista. Niin totta kuin
Jumala elää, Luckard, haudassasi saat kuulla kuinka sinun kostan,
Luckard!

Hänen silmänsä kohtasivat Kristuksen kuvaa huoneen sängyn yllä. -- Ja
sinä, sinä sallit myös kaiken käydä kuinka tahtoo -- etkä ketäkään
auta, jollei itseänsä auta -- nurisi hän surunsa raivoisuudessa
tyynelle kärsivälliselle Jumalalle, jota hän ei koskaan voinut
ymmärtää. Hän oli kauhea oikeutetussa ankaruudessaan. Kaikki, mitä
hänessä oli isänsä taipumatonta luontoa, oli rajattomasti erämaassa
saanut kehetä, ja suuri jalo sydän, jolla ainoastaan oli puhtaita
aikeita, ajeli tietämättänsä vaarallisesti kuohuvaa verta hänen
suonissansa.

Hän kokoeli kalleutensa, ne kortit, joihin vainajan kuolonhikiset
sormet olivat piirtäneet viimeisen rakkauden tervehdyksen, sitten astui
hän ulos ja meni Annemiedel'in luo kyökkiin.

-- Minä jatkan nyt matkaani -- sanoi hän vähän rauhoittuneena. -- Minä
pyydän ainoastaan että kerrotte minulle mitä kaikkea tapahtui
Luckard'in ja ylimys-talollisen välillä, -- hän ei enää nimittänyt
häntä isäksi.

Annemiedel oli juuri kaatanut liemen puu-vatiin ja pakoitti Wappua
syömään siitä.

-- No niin, -- sanoi hän sill'aikaa kun Wappu söi, -- Bincentz on
oikein ymmärtänyt mielyttää isääsi ja nyt hän tuntee vanhusta
perinpohjin. Kesästä alkaen on Stromminger'in jalka kipeä, eikä hän
enää voi kulkea ympäri niin, kuin ennen. Sentähden Bincentz aina illoin
käy hänen luonansa ja kuluttaa aikaa hänen kanssansa kortinpelillä ja
antaa ukon aina voittaa -- hän aattelee kaiketi että saa voitot
takaisin kun saa sinut! Vanhus tuskin voi elää enää ilman Bincentz'ia
ja on vähitellen jättänyt kaikki hänen haltuunsa, kun hän ei itse
kipeällä jalallansa enää pääse kulkemaan. Nyt on Bincentz'in mielestä
talo kuin hänen omansa ja hän menettelee sillä mielensä mukaan. Silloin
rupesi hän myöskin Luckard'ia vastustamaan, joka tahtoi että kaikki
kävisi niinkuin ennen, mutta Bincentz otti kaiken vallan pois häneltä,
että hänellä ei ollut mitään sanomista. Vaan kun näki kuinka kipeästi
tämä Luckard'iin koski, sanoi hän kerran Luckard'ille että antaisi
hänen emäntänä askarrella sekä vieläpä ummistaisi silmänsä, jos Luckard
tahtoisikin koota itsellensä, kun Luckard vaan auttaisi häntä saamaan
sinut, sillä hän tiesi kyllä että Luckard saisi kaikki toimeen sinun
kanssasi. Mutta silloin Luckard suuttui: -- Hän ei koko elämässään
ollut varastanut, sanoi hän, eikä aikonut siihen ruveta vanhoilla
päivillään -- hän ei muuta tahtonut kuin mitä rehellisesti oli
ansainnut, ja sitä miestä, joka semmoista esitteli, hän ei suinkaan
voinut Wapulle tarjota, sanoi hän. Mitä se konna silloin tekee? Hän
menee Stromminger'in luo ja kantaa Luckard'in päälle. Hän oli nyt
vakuutettu siitä, -- sanoi hän, -- että ainoastaan Luckard oli syypää
sinun uppiniskaisuuteesi häntä ja isää vastaan. Hän oli syypää
tottelemattomuuteesi -- sanoi hän -- sillä Luckard tahtoi muka sinun
kauttasi pitää vallan käsissään. Sillä lailla se tapahtui. Ja että
hänestä voitiin sellaista uskoa, se musersi hänen sydämensä, sillä
siitä ei ainoatakaan sanaa ollut totta. Koskee ihmiseen kun semmoinen
vääryys tapahtuu. Kuuleppas: ei suinkaan hän koskaan sinulle sanonut
ettet tottelisi isääsi?

-- Ei koskaan, ei koskaan -- päinvastoin hän oli nöyrä, uskollinen
palvelija eikä sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, --
sanoi Wappu ja kyyneleet nousivat taas hänen kuumiin silmiinsä. Hän
käänsi pois kasvonsa ja nousi.

-- Jumala suojelkoon teitä, Annemiedel, kyllä minä kerran vielä tänne
palaan! -- Hän otti sauvansa ja hattunsa, kutsui kotkansa ja astui
kiireesti kotia.



V.

Yksi päivä kotona.


Kun Wappu palasi portaan yli, niin häntä pyörrytti. Nyt vasta hän tunsi
kuinka veri oli noussut hänen päähänsä. Lauhkea ilma täällä alhaalla
tuntui hänestä raskaalle ja ahdistavalle verrattuna keveään jää-ilmaan
tuolla ylhäällä; niin se varmaan tuntui linnullekin, joka kulkiessa
iski Wapun olkapäähän kiinni, -- kaikki oli hänelle tuskallista,
kärsimätöintä. Näin saapui hän viimeinkin syntymäsijoilleen. Hänen
täytyi käydä kylän läpi, tullaksensa sen viimeiseen taloon,
ylimystalollisen. Kaikki kyläläiset, jotka juuri olivat lopettaneet
päivällisensä, pistivät päänsä ulos ikkunoista ja osoittivat sormillaan
tyttöä.

-- Kas tuolla käy Kotka-Wappu! Oletko vihdoinkin saanut tulla alas? Ja
kotka on sinulla mukana, ettekö ole paleltuneet yhdessä? Isälläsi ei
ole ollut kiirettä käskeä sinua alas! -- Näytäppäs minkä näköinen olet?
No ruskeaksi ja mustaksi olet tullut kuin schnalzer-paimen! -- Eh, eh!
Oletko nyt käynyt hyvän-sävyiseksi -- niin, niin, sillä lailla käy kun
ei tottele isäänsä!

Näin sateli pilkka-sanoja hänen jälkeensä, niin että hän loi silmänsä
maahan ja häpeän sekä vihan puna lensi hänen otsalleen. Häväistynä,
pilkattuna -- näin ylimys-talollisen ylpeä tytär palasi kotiinsa, ja
miksi kaikki tämä? -- Sammumaton viha leimusi hänestä yhä hurjemmin ja
se oli pahempi kuin suuttumus, sillä suuttumusta voi hillitä, mutta
viha, katkerasta, rääkätystä sydämestä kasvanut viha juurtuu ihmisen
koko olentoon, se on voimattoman koston hiljainen pitkitetty työ.

Äänetönnä Wappu astui sitä mäkeä ylös, mistä ylpeä ylimys-talo näkyi.

Ei kukaan muu kuin kuuro Klettermaier, joka hakkasi puita vajassa,
huomannut hänen tuloansa; kaikki muut olivat ulkotöissä.

-- Jumala siunatkoon sinua: -- lausui hän ja otti lakin päästään
isäntänsä tyttärelle.

Wappu laski maahan taakkansa, tuon painavan Hans'in, ja antoi kättä
vanhukselle.

-- Oletko kuullut Luckard'ista? -- kysyi tämä.

Wappu nyykähytti päätänsä.

-- Niin, niin, -- jatkoi ukko, keskeyttämättä työtään, -- kuu Bincentz
vihaa jotakuta, ei hän malta mieltänsä ennenkun on saanut sen pois
tieltä! Minua hän myös mielellään tahtoisi pois täältä, sillä hän
huomasi että minä pidin Luckard'in puolta, ja hän luulee ettet sinä
voisi olla niin uppiniskainen jos ei sinulla talossa olisi apua. Kun
hän ei muulla tavoin voi puuttua minuun, niin hän nyt antaa minulle
raskaimman työn. Joka päivä pitää minun hakkaaman sylellinen puita. En
kestä sitä kauemmin. Sinä tiedät että olen 68 vuotta vanha, ja tämä on
jo kolmas päivä. Mutta sitä hän juuri tahtoo, voidaksensa sanoa
Stromminger'ille, ett'en enää kelpaa mihinkään, tai pakoittaaksensa
minua menemään itsestäni, kun en jaksa enää. Vaan mihinkä minä tällä
i'ällä menen? Minun täytyy kestää!

Wappu oli synkän näköisenä kuunnellut vanhuksen puhetta. Nyt meni hän
nopeasti talohon, tuodaksensa leipää ja viiniä vanhalle miehelle. Mutta
varastohuone oli lukittu, kelleri samaten. Wappu meni kyökkiin. Hänen
sydäntänsä kirveli -- kyökki oli ollut Luckard'in oikea koto, tuon
vanhuksen _täytyi_ tulla vastaan ja kysyä: -- "kuinka sinun on? -- mitä
sinä tahdot -- mitä minä voin tehdä puolestas?" -- mutta se aika oli
ollut se. Vieras roteva piika istui piisin vieressä kuorien perunoita.

-- Missä ovat avaimet? -- kysyi Wappu.

-- Mitkä avaimet?

-- Varasto-huoneesen ja kelleriin!

Se, jolle hän puhui, katseli häntä hävyttömästi.

-- Ho, ho! siivosti, siivosti -- kuka sinä olet?

-- Sitä sinun sopisi arvata, -- sanoi Wappu ylpeästi, -- minä olen
talon tytär!

-- Hahaa! -- nauroi piika -- korjaa sitten nopeasti luusi kyökistä.
Stromminger on kieltänyt sinua astumasta hänen huoneesensa. Sinä et
kuulu tähän, paikkas' on tuolla ulkona, ymmärrätkös?

Wappu kävi kuolon kalpeaksi. Tälläkö tavalla häntä vastaan-otettiin
isän talossa? Wallhurga Stromminger oli siis talon alhaisimman
palveluspiian käskettävänä? Tarkoitus ei siis ollut ainoastaan
karkoittaa häntä isän läheisyydestä, vaan myöskin kukistaa häntä tällä
häpeällisellä tavalla? Ja tämä tapahtui Wapulle -- Kotka-Wapulle, josta
hänen isänsä kerran suurella ylpeydellä oli lausunut, että tyttö
semmoinen kuin hän oli suuremmasta arvosta kuin kymmenen poikaa!

-- Anna minulle avaimet! -- käski hän ankaralla äänellä.

-- Hahaa -- tämä tulee yhä hauskemmaksi! Stromminger on sanonut että
sinä olet pidettävä karjapiikana -- avaimet eivät voi tulla
kysymykseen, minä olen talon hoitaja enkä anna mitään ulos ilman
isännän käskyä.

-- Avaimet! -- huusi Wappu yhä kiihtyvällä vihalla. Minä _käsken_
sinua!

-- Sinulla ei ole mitään käskemisen valtaa -- tiedätkös sen? Minä olen
Stromminger'in enkä sinun palveluksessa. Ja kyökissä minä olen käskijä,
ymmärrätkös sen? Se on Stromminger'in tahto. Jos hän pitää lapsensa
huonompana meitä palveluspiikoja -- niin hän luultavasti tietää miksi!

Wappu astui aivan likelle piikaa, silmänsä leimusivat, huulensa
vapisivat -- palvelustyttö hämmästyi. Mutta ainoastaan hetken aikaa
epäili Wappu, sitten hänen ylpeytensä otti voiton, -- hänellä ei ollut
mitään tekemistä tuon kurjan palveluspiian kanssa. -- Hän meni ulos.
Hänen suonensa tykyttivät, silmät säkenöivät, rintansa nousi ja
laskeusi hengästyksestä -- se oli liikaa, mitä hän tänä päivänä sai
koettaa. Niinkuin unessa-kulkija hän kävi pihan yli, otti kirveen
vanhuksen kädestä, joka väsymyksestä vapisi ja talutti häntä eräälle
penkille lepäämään. Klettermaier vastusti rehellisesti tätä tuumaa,
eihän hän saanut jättää työtänsä, mutta Wappu viittasi hänelle että hän
tahtoi sitä tehdä hänen sijassansa.

-- Jumala siunatkoon sinua, sinulla on hyvä sydän, sanoi vanha mies ja
vaipui uupuneena penkille. Wappu astui vajaan ja hakkasi noita kovia
puita reippaasti. Niin suuttuneena hän kirvestä heilutti että se joka
lyönnillä tunki syvästi puuhun.

Klettermaier katseli häntä ihaellen; työ kävi häneltä paremmin kuin
mieheltä! Hän iloitsi siitä, hän oli nähnyt Wappua pienestä asti ja
rakasti häntä tavallansa. Silloin näki Wappu kaukana Bincentzin inhotun
haamun ja pysähtyi äkkiä työssänsä. Bincentz ei häntä huomannut. Hän
astui Klettermaier'in takaa tämän säikähtyneen miehen etehen. Wappu
katseli häntä vajasta, jossa hän seisoi. Hän tarttui miehen kaulukseen,
veti hänen pystyyn ja huusi hänen korvaansa:

-- Hoi mies! -- tämäkö on työn tekoa? Laiskuri -- koska hyvänänsä minä
tulen, istut sinä aina kädet ristissä -- nyt olen saanut tarpeeksi!
Kyllä minä autan sinua jaloille, minä! -- Ja polvellansa antoi hän
vanhalle vapisevalle miehelle semmoisen kolauksen, että hän kaatui
kiviselle pihalle.

-- Oi, isäntä, auttakaa minua ylös, -- rukoili renki; mutta Bincentz
oli tarttunut keppiin ja löi häntä:

-- Odotappas vaan -- kohta saat nähdä kuinka laiskoja renkiä autetaan
ylös. Samassa tunsi Bincentz lyönnin päässänsä, niin että hän kiljahti
kovasti ja kaatui taaksepäin.

-- Jesus, mitä se oli, änkkäsi hän ja vaipui alas penkille.

Se oli Kotka-Wappu! -- vastasi hänelle vihasta vapiseva ääni, ja Wappu
seisoi hänen edessänsä kirves kädessä kalpeilla huulilla,
tuijoittavilla silmillä, hengästyneenä, niinkuin hurjasti sykkivä
sydämmensä olisi tahtonut halaista hänen rintaansa. -- Oletko sitä
tuntenut? -- sai hän viimein vaivalla sanotuksi pitkällä välillä --
oletko tuntenut miltä lyönti tuntuu? Rääkkääppäs nyt vanhaa otollista
palvelijaani! Luckard'in olet saanut maan mustaan multaan ja tahtoisit
lähettää Klettermaier raukkaa samaa tietä? Vaan ei, ennenkuin semmoista
kärsin, sytytän kotitaloni tuleen ja savutan sinut ulos, niinkuin
kettujen kanssa tehdään! -- Puhuessaan oli hän auttanut Klettermaier'in
ylös ja taluttanut häntä vajaan: -- Mene sisään Klettermaier ja levähdä
-- käski hän. -- Minä tahdon sen!

Klettermaier totteli, hän tunsi että Wappu tällä hetkellä oli
hallitsija. Vaan ovessa irroitti hän itsensä hänestä ja sanoi,
pudistaen päätään:

-- Mene, Wappu -- sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota -- mene katsomaan
kuinka Bincentz'in on laita -- minä luulen että satutit häntä pahasti.

Wappu jätti vanhuksen ja meni taas ulos. Bincentz oli liikkumatoin.
Wappu loi häneen aran silmäyksen. Hän makasi tainnuksissa penkillä.
Verta tippui hiekalle hänen päästänsä. Tehden nopean päätöksen, meni
Wappu kyökkiin ja huusi: -- Tule ulos, ota käsiliina sekä ätikkää ja
auta minua.

-- Joko sinulla taas on jotakin käskettävää -- nauraa hohotti piika
paikasta liikkumatta.

-- Se ei ole minua varten, -- sanoi Wappu synkällä katsannolla ja otti
itse ätikkä-pullon hyllyltä -- Bincentz makaa tuolla ulkona -- minä
olen lyönyt häntä.

-- Jesus Maria! -- huusi piika -- ja sen sijaan että olisi ruvennut
auttamaan Wappua, syöksi hän talon läpi ja yli pihan, huutaen: apua
apua! Wappu on tappanut Bincentz'in!

Pian alkoi tämä huuto kaikilta haaroilta aina kylästä asti ja ihmisiä
riensi paikalle.

Wappu oli sill'aikaa saanut Klettermaier'in avukseen ja hautoi nyt
pyörtynyttä ätikällä ja vedellä. Hän ei ymmärtänyt miksi haava oli niin
pahan-laatuinen. Hän ei ollut lyönyt kirveen terällä, vaan vasaralla,
mutta hän oli tehnyt sen voimalla semmoisella ett'ei hän itse sitä
aavistanutkaan. Kauan pidätetty viha oli tässä lyönnissä ilmautunut,
samaten kuin silloin kun hän puita halkaisi.

-- Mitä on tapahtunut? -- ärjäisi Wapun korvaan ääni, joka saattoi
hänen verensä hyytymään.

Hänen isänsä oli vetänyt itsensä ulos kainalo-sauvansa avulla.

-- Mitä on tapahtunut? -- kuului kymmenkunnista kurkuista yht'aikaa
huudettavan ja piha oli pian väkeä täynnä.

Wappu oli äänetön.

Kumiseva kohina syntyi hänen ympärillään, kaikki pyrkivät esiin
koettamaan ja katsomaan pyörtynyttä.

-- Onko hän kuollut? -- pitääkö hänen kuolla?

-- Kuinka se on tapahtunut? -- kuului toiselta tai toiselta puolelta.

Wappu seisoi siinä niinkuin hän ei olisi kuullut eikä nähnyt ja hoiti
sairasta.

-- Etkö enää osaa puhua? -- ärjäisi isä taas hänelle. -- Wappu mitä
olet tehnyt?

-- Näettehän sen! -- oli hänen lyhyt vastauksensa.

-- Hän tunnustaa sitä! huusivat kaikki hurjasti: Jesus Maria, mikä
hävyttömyys!

-- Sinä hirtehinen! -- huusi Stromminger. -- Tuommoisenako sinä palaat
sieltä ylhäältä isäsi taloon?

Kuullessansa sanat "isäsi taloon" nauroi Wappu katkerasti ja loi
terävän silmäyksen häneen.

-- Ja sinä naurat vielä kaupan päälliseksi! -- huusi Stromminger. Minä
luulin että sinä tekisit parannusta tuolla ylhäällä, vaan tuskin olet
ehtinyt olla neljänneksen tuntia kotona, niin olet jo saanut tämän
onnettomuuden aikaan.

-- Nyt hän liikkuu, -- huusi yksi vaimoista -- hän elää vielä!

-- Kantakaa hänet sisään ja pankaa hänet minun vuoteelleni! -- käski
Stromminger, jättäen sijaa kyökin ovessa, jonka pieleen hän nojautui,
kaksi miestä nosti Bincentz'in ja kantoi hänet sisään.

-- Jos täällä vaan olisi lääkäri? parkuivat naiset, seuraten sairasta
tupaan.

-- Jos meillä ainoastaan olisi Luckard täällä, niin ei olisi hätää
lääkäristä -- arvelivat muutamat miehet -- hän tiesi aina neuvoa.

-- Hän on siis tuotava tänne -- käski Stromminger -- hänen pitää tulla
heti paikalla!

Wappu nauroi taas:

-- Nyt hän olisi hyvä olemassa, vai kuinka Stromminger? Mene nyt ja
ha'e häntä hautausmaalta!

Ihmiset katselivat häntä hämmästyneinä.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi Stromminger.

-- Niin on, kolme päivää sitten. Hän kuoli siihen suruun, johonka te
olette syypää. Se on sinulle oikein Stromminger -- ja jos hän tuolla
sisällä kuolee lääkärin puutteesen, niin se on hänellekin oikein -- sen
hänen hyvät työnsä Luckardia kohtaan ansaitsevat!

Nurisemista kuului ympärillä seisovilta -- tämä oli liikaa.

-- Semmoisen ilki-työn jälkeen vielä puhua tuolla lailla katumuksen
sijassa! Sillä lailla ei kukaan ihminen ollut varma hengestään! Ja
Stromminger seisoo vieressä sanaakaan sanomatta? Sepä kaunis isä!

Näin kuului sieltä täältä puhuttavan. Sill'aikaa seisoi Wappu kyökin
ovessa uhkaavaisesti Stromminger'ia katsellen, johonka Wapun nuhde oli
koskenut vasten hänen tahtoansa. Vaan sitten hän hurjistui ja ojentaen
itseänsä kainalosauvan avulla huusi hän ihmis-joukolle:

-- Tahdon näyttää teille minkälainen isä minä olen. Vangitkaa ja
sitokaa häntä!

Niin oikein -- huusivat ihmiset toinen toisensa jälkeen -- sitokaa
häntä, semmoinen kuin hän on pidettävä lukon takana -- oikeuden eteen
pitää hänen mennä -- se murhaaja!

Wappu päästi kamalan huudon kun kuuli sanan "murhaaja" ja meni
kyökkiin.

-- Seisokaa! -- huusi Stromminger -- oikeuteen en salli että tytärtäni
viedään -- luuletteko että sallisin semmoista häpeätä itselleni
tapahtuvan että sanottaisiin ylimystalollisen lapsen olevan
vankihuoneessa? Ettekö paremmin tunne Stromminger'ia? Tarvitseeko minun
kutsua oikeutta avukseni, kurittaakseni pahaa lasta? Stromminger on
mies ja omalla alallansa on hän oma "oikeutensa"! Minä tahdon näyttää
teille mitä Stromminger on, vaikka olen halvautunut. Kelleriin minä
suljen hänet enkä päästä häntä ulos ennenkuin ylpeytensä on masennettu
ja hän, teidän kaiken nähden, on ollut polvillansa minun edessäni! Te
olette kaikki sen kuulleet ja jos minä syön sanani, saatte sanoa minua
raukaksi!

-- Pyhä Jumala, etkö siis enää pidä väliä mistään? -- huudahti Wappu.
-- Ei, ei isä, ei mitään sisäänsulkemista! Jumalan tähden ei mitään
sisäänsulkemista! -- Lähetä minut pois -- -- lähetä minut ylös
Murzoll'ille ja anna minun jäätyä siellä! -- Minä tahdon kärsiä nälkää
-- vilua -- vaan Jumalan avaran taivaan alla; -- jos suljette minut
sisään, niin tapahtuu joku onnettomuus!

-- Ahaa, sinä tahtoisit taas ulos maan-kulkijana elämään, se mielytti
siis sinua enemmän. Eipä niinkään. Tähän asti olen ollut liian hyvä
sinua kohtaan. Nyt jäät lukon taakse kunnes olet kerjännyt armoa
minulta ja Bincentz'ilta.

-- Isä, se ei sovellu minulle -- ennenkuin sen teen, mätänen minä
kellerissa, se sinun pitäisi tietää. Päästä minut ulos, isä, taikka --
minä sanon sen vielä kerran -- tästä syntyy onnettomuus.

-- Nyt olen saanut lörpötyksistä tarpeeksi -- mitä te seisotte siinä?
Mitä te odotatte? Pitääkö minun itse juosta hänen perässään
halvautuneella jalallani? -- Ottakaa hänet kiinni -- mutta varovasti --
sillä se, joka on Stromminger'in sukua, voittaa kymmenen teistä.
Muistakaa se!

Nuoret miehet, joita tämä pilkka oli loukannut, pyrkivät kyökkiin; --
kyllä me autamme häntä -- sanoivat he.

Mutta Wappu seisoi yhdellä hyppäyksellä piisin vieressä ja tempasi
siitä palavia kekäleitä:

-- Joka uskaltaa koskea minuun, sen poltan minä suolineen sorkkineen!
huusi hän ja seisoi siinä, niinkuin yli-enkeli leimuvalla miekallaan.

Kaikki vetäytyivät taaksepäin. -- Hävetkää! -- huusi Stromminger --
teidän kaiken pitäisi toki voittaman yhtä tyttöä. Lyökää kekäleet
seipäillä hänen kädestänsä, -- käski hän, vihasta hehkuen, sillä nyt
oli tullut hänelle kunnian asiaksi kurittaa tytärtänsä koko kylän
nähden. Muutamat juoksivat seipäitä hakemaan -- oli kuin peto-eläin
olisi ollut kaadettava, ja Wappu olikin nyt muuttunut hurjistuneeksi
eläimeksi. Verehtynein silmin, tuskan hiki otsalla, valkoiset hampaat
yhteen purtuna taisteli hän päällekarkaavaa joukkoa vastaan
miettimättä, ajattelematta, niinkuin erämaan peto, sillä hän taisteli
vapautensa eli elämänsä edestä. Nyt he löivät seipäillä kekäleet hänen
käsistään -- hänen ainoat aseensa -- silloin heitti hän ne joukkoon,
jotta tämä huutaen hajosi, ja yhä ottaen uusia kekäleitä piisistä
heitti Wappu tuliset aseensa päälle-karkaajia vastaan. Meteli kiihtyi.

-- Tänne vettä! -- huusi Stromminger, -- tuokaa tänne vettä,
sammuttakaa valkea häneltä!

Jos tämä viimeinen keino tapahtui, olisi Wappu hukassa. Hetki vielä, ja
vesi olisi siellä -- hän joutui epätoivon alaiseksi. Silloin pisti
hänen päähänsä aatos -- kauhea epätoivon synnyttämä aatos -- eikä ollut
miettimisen aikaa, aatos oli todellisuus ennenkuin se oli lopuksikaan
ajateltu -- ja heiluttaen palavaa kekälettä kädessään syöksi hän nuolen
nopeudella joukon läpi ulos pihalle ja heitti voimakkaalla kädellä
kekäleen heinälatoon heinien ja olkien keskelle!

Kauhistuksen huuto.

-- Sammuttakaa nyt, huusi Wappu ja lensi pihan yli portista ulos yhä
kauemmaksi pois, sill'aikaa kun kaikki kiljuen ja huutaen riensivät
sammuttamaan, sillä liekit nousivat jo katosta ylös.

Nousevasta savu-pylväästä lensi rääkyen outo esine ylös katolta,
niinkuin liekistä syntynyt, pari kertaa lensi se korkealla ilmassa
paikan ympäri, vaan sitten samaan suuntaan, johon Wappu oli lähtenyt.

Wappu, joka kuuli suhisevan äänen jälestänsä -- luuli että ajettiin
takaa ja riensi umpimähkään eteenpäin. Yö oli käsissä, vaan pimeys ei
tahtonut tulla -- mielestään oli semmoinen valo hänen ympärillään että
häntä välttämättömästi täytyi nähdä jo kaukaa. Hän nousi korkealle
kalliolle, nähdäksensä tietä myöten -- ja näki sieltä että hänen
takaa-ajajansa tuli ilmassa. -- Wappu oli saavuttanut tarkoituksensa,
ei kukaan enää ajatellut häntä: talon pelastaminen oli vaikea työ ja
kaikki kädet olivat siinä työssä. Nyt kotka oli häntä saavuttanut ja
lensi niin jyrkästi alas hänen päällensä että se melkein oli syöstä
Wappua katolta alas. Wappu painoi uskollisen eläimen rintaansa vasten
ja vaipui uupuneena maahan. Sammuvan silmäyksen loi hän vielä tuleen,
joka etäältä loisti ja lainasi hohteensa vuorien huipuille. Ankarasti,
polttavasti katseli häntä hänen oma tekonsa uhkaavana mahtavana.
Kaikkialta soivat kirkon-kellot ja niiden kolkko ääni lausui aivan
selvästi: Murhapolttaja, murhapolttaja! Vaan tuo kauhea laulu tuuti
hänen tuntonsa uneen -- hänen kiihtynyt sielunsa vaipui lauhkeaan
rauhaan -- hän meni tainnoksiin.



VI.

Kovaa ainetta.


Oli pimeä yö, kun Wappu avasi silmänsä jälleen; valkea oli sammunut,
kellon-soitto vaiennut, alhaalta syvyydestä kuului Achen yksitoikkoinen
kohina ja korkealla taivahalla loisti yksinäinen tähti. Kauan makasi
hän liikkumatonna katsellen tähteä, sen ystävällinen valo puhui hänelle
anteeksi saamisesta. Oudon lohdutuksen toi hänelle lauhkea yö-tuuli. Se
jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, hän nousi istumaan ja ajatuksiansa
kokoelemaan. Aivan myöhää ei voinut olla, sillä kuu ei vielä ollut
nousnut. Siis oli valkea nopeasti sammutettu. Luonnollistahan se olikin
kun kaikki olivat läsnä ja kohta valmiit sammuttamaan; kuinka se
olisikaan voinut päästä valloilleen! Hän ei tietänyt mitenkä asian
laita oli -- hän tutkisteli itseänsä sisimmässä sielussaan, vaan ei
voinut tuomita itseänsä syylliseksi. Olihan hän sitä tehnyt ainoastaan
pakosta suojellaksensa itseään siten että hankki vihollisilleen
muuta tekemistä! Hän tiesi kyllä että hän tästälähin saisi pitää
"murha-polttajan" nimen -- vaan ansaitsiko hän sitä todellakin? Hän loi
silmänsä tähteen tuolla ylhäällä. Oli kuin hän nyt vasta ensi kerran
olisi puhunut hyvän Jumalan kanssa; mitä hänelle puhuttiin, se oli
sovitusta. Rauhaa täynnä katseli kirkas ilta-taivas alas häneen, olihan
hän tehnyt tekonsa rakkaudesta tähän taivaasen! Ainoastaan tämän
korkean tähtitaivaan alla oli hänellä tarpeeksi ilmaa hengittääksensä;
makaaminen vankina ahtaassa kellerissä ilmatta, valotta viikkokausia,
kuukausia, kunnes lähtisi pakoon inhotun kosijansa taloon ja pilkan
alaisena julkisesti matelisi isänsä edessä polvillaan, pyytäen anteeksi
-- se olisi ollut pahempi kuin kuolema, se oli mahdotointa!

Tämä tyttö, joka aivan yksinänsä oli ollut vieraana jäitten kovassa
kodissa, joka myrskyn ja jääsateen kodissa oli valvonut yö-kausia
kuunnellen niiden pauhinaa, jonka otsaa taivaan tuli oli suudellut
ennen maahan iskettyänsä, tämä tyttö, joka päivä päivältä kuoleman
uhalla oli hypännyt pohjattomien syvyyksien yli, pelastaaksensa
eksynyttä lammasta -- tämä tyttö ei kauemmin voinut olla
ahdasmielisyyden orjana, ei voinut antaa sitoa itseänsä, niinkuin
eläin, hänen täytyi elämän ja kuoleman vaiheella itseänsä varjella.
Ihmisillä ei enää ollut mitään oikeutta häneen -- he olivat hylänneet
hänet ja tehneet hänet luonnonvoimain toveriksi, ihmekö sitten että hän
kutsui avuksensa yhden noista tovereista -- tulen -- taisteluhun
ihmisiä vastaan?

Wappu ei voinut selvittää tätä kaikkea itselleen, hän ei ollut oppinut
ajattelemaan itseänsä, hän ei tietänyt _miksi_? Vaan hän tunsi ett'ei
Jumala häntä tuominnut, että Hän korkeudessansa mittasi toisellaisella
mitalla kuin ihmiset. Kun Wappu oli vuoriloilla, näyttihän silloin
kaikki täällä alhaalla niin pienelle ja mitättömälle, jota hän ennen oli
suureksi arvellut -- näyttäisikö se toisin _Hänelle_ taivaan
korkeudessa! Jumala yksin häntä ymmärsi -- vähän siitä jos täällä maan
päällä arvelivat häntä murha-polttajaksi -- Jumala häntä vapautti!

Silloin nousi hän ja heitti pois sen painon, joka hänen mieltänsä oli
ahdistanut, ja oli taas tuo entinen rohkea toivova Wappu, väkevä ja
vakaa.

-- No Hansel, -- mitä nyt teemme? -- kysyi hän kotkalta, jolle oli
tottunut puhumaan ääneen paremman seuran puutteessa. Hansel ajeli
par'aikaa jotakin itikkaa, jonka sai suuhunsa. -- Aivan oikein. Hansel,
meidän täytyy etsiä leipäämme. Sinä miekkoinen löydät sitä kaikkialla,
mutta minä.

Äkkiä Hansel tuli levottomaksi ja lensi ylös ikäänkuin tiedustelemaan.

Nyt juohtui Wapun mieleen että, kun valkea oli sammutettu, häntä
kentiesi etsittäisiin ja että hänen täytyi paeta. Mutta mihin? Sölden
oli hänen ensimäinen ajatuksensa! Vaan samassa puna lensi hänen
poskilleen -- Jooseppi voisi kentiesi luulla että hän juoksi
hänen jälkeensä? Ja pitäisikö Joosepin nähdä häntä tässä häpeässä
 ja alennuksessa, köyhänä, kodista karannunna, kammottuna ja
"murha-polttajaksi" julistettuna?

Ei, tämmöisenä Jooseppi ei saisi häntä nähdä, kaikista ihmisistä hän
viimeiseksi! Ennemmin kulkea niin kauas kuin taivas sinertää!

Kauemmin miettimättä otti hän kotkan olkapäälleen -- hänen ainoa
tavaransa -- ja meni samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli tullut --
Heiligkreuz'iin päin.

Kaksi tuntia oli hän kulkenut, hänen jalkansa olivat revityt, hän oli
uupumaisillaan, kun Heiligkreuz'in kirkontorni pimeästä ilmestyi hänen
eteensä: niinkuin valo tulitornista loisti nouseva kuu sen aukkojen
läpi, osoittaen äänettömälle vaeltajalle tietä.

Menehtyen väsymyksestä veti hän itsensä kirkolle nukkuvan kylän kautta.
Siellä täällä rupesi koira haukkumaan, kun hän hiljaa kulki ohitse. Se,
joka nyt sattuisi näkemään häntä, pitäisi häntä tietysti varkaana. Hän
vapisi niinkuin hän todellakin olisi ollut varas. Mitä oli tullutkaan
tuosta ylpeästä Strommingerin Wapusta!

Kirkon takana oli pappila. Oven vieressä oli puupenkki ja pienien
ikkunoiden ulkopuolella riippuivat kuihtuneet kukkasvarret alas
puulaatikoistaan. Täällä tahtoi Wappu odottaa päivän nousua, pappi
suojelisi häntä ainakin rääkkäyksistä. Hän pani maata penkille, Hansel
istui puitteilla jalkapuolella, muutamain minuuttien kuluttua täytti
luonto vaatimuksensa ja Wappu nukkui.

-- Herra Jumalani, mikä löytö-lapsi täällä on! -- kuuli Wappu
lausuttavan, ja kun hän avasi silmänsä, oli jo kirkas päivä eikä kukaan
muu kuin kirkkoherra itse seisonut hänen edessään.

-- Kiitetty olkoon Jesus Kristus, -- sanoi Wappu ujosti ja laski
jalkansa alas penkiltä.

-- Ijankaikkisesti amen! Lapseni, kuinka sinä tulet tänne, kuka sinä
olet -- ja mikä kummallinen toveri sinulla on? -- Voisi melkein
pelästyä -- sanoi pappi ystävällisesti hymyillen.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu yksinkertaisesti, --
omatuntoni on raskautettu ja minä tahtoisin mielelläni tehdä
tunnustuksen teille! Nimeni on Wallburga ja minä olen ylimys-talollisen
Stromminger'in tytär Sonnenplattesta. Minä olen karannut kotoa.
Tietäkää: minä jouduin riitaan Gellner Bincentz'in kanssa ja löin
haavan hänen päähänsä, ja sitten olen minä sytyttänyt tuleen ladon
isäni talossa! --

Kirkkoherra löi kätensä kokoon: -- Jumala auttakoon meitä --
minkälaisia juttuja! Niin nuori ja niin paha!

-- Teidän korkea-arvoisuutenne -- en minä muuten ole paha, en suinkaan
-- en tahtoisi kärpästäkään vahingoittaa -- mutta he ovat tehneet
minut tämmöiseksi! -- sanoi Wappu ja katseli kirkkoherraa suurilla
rehellisillä silmillään, jotta hänen täytyi uskoa häntä, vaikk'ei olisi
tahtonutkaan.

-- Astu sisään, -- sanoi hän, -- ja kerro minulle kaikki, mutta jätä
tuo otus tänne, hän tarkoitti, kotkaa. Wappu heitti kotkan ylös ilmaan,
niin että se lensi katolle, ja seurasi sitten pappia pieneen taloon.

Pappi antoi hänen astua sisään kamariinsa.

Siinä oli niin hiljaista ja rauhallista. Uudukossa seisoi karhea
sänky, johon kaksi palavaa sydäntä oli maalattu; kirkkoherralle ne
merkitsivät Vapahtajan ja neitsyt Maarian sydämet. Sängyn ylipuolella
oli vihki-vesiastia porslinistä ynnä pieni hylly, jolla oli hengellisiä
kirjoja. Huoneessa oli vielä useita hyllyjä toisia kirjoja varten, ja
vanha kirjoituspöytä, ruskea penkki suuren raskaan pöydän takana,
muutamia puutuolia, rukous-palli suuren Kristus-ristin alla, jonka
päältä riippui Edelweiss-seppele, sekä seinällä siellä täällä kirjavia
kuvia paavista ja pyhimyksistä. Katossa riippui linnunhäkki, jossa asui
kiero-nokka. Muinais-aikuinen piironki, varustettu messinkisillä
jalopeuran päillä renkaat suussa, joidenka avulla noita raskaita
laatikkoja avattiin, oli ainoa korukapine. Tällä piirongilla seisoi
kaikenlaista kaunista. Pyhänjäännös-arkkunen veistetyllä pyhimyksen
kuvalla, lasi-laatikko, jossa seisoi punanen silkki-kehto, missä
vahasta tehty Kristus-lapsi makasi, pieni lasinen rukki, ja keltaisessa
maljakossa kellastunut kukkasvihko, jommoisia luostarissa tehdään, myös
lasi-kupukan alla. Pieni rasia kirjavia näkinkenkiä. Pienistä pienin
vuori-kaivos, jonka keski-paikka oli sommiteltu seimeksi sammaleista ja
kimeltävistä kiilukoista, ja sen ympärillä näkyi vielä hienosti
veistetyitä ihmisten ja eläinten kuvia. Kauniita vaskikannuja ei
puuttunut, ja molemmin puolin Kristuksen seimeä oli kaksi kristallista
suolakkoa. Ja tämä kaikki oli niin puhdasta ja somaa kuin ei maailmassa
tomua löytyisikään, tämä piironki kaluineen oli se lapsellinen alttari,
jonka tämä yksinäinen pappi oli pystyttänyt kauneuden jumalattarelle
kuusituhatta jalkaa yli meren pinnan ja kaukana uuden-aikuisesta
sivistyksestä. Täällä seisoi hän usein, kun lumi-tuisku kävi tuolla
ulkona ja myrsky tärisytti hänen pientä puurakennustansa, katsellen
pientä taide-maailmaansa sisäpuolella, ja sanoi hymyten ja päätänsä
pudistaen -- mitä kaikkia ihmiset osaavat tehdä!

Juuri samaa Wappukin aatteli kun hän ohitsemennen ujosti silmäili
kauniita kaluja. Vaikka hänen isänsä oli rikas, eivät semmoiset
kalleudet koskaan olleet eksyneet hänen taloonsa, ja mitä raa'at
talonpojat sitten niillä tekisivätkään. Koko elin-aikanansa hän ei
ollut semmoista nähnyt, mielestänsä rukki jo oli ollut hyvinkin
hienonlainen kapine hänen viikatteittensa ja haravainsa rinnalla. Oli
hänestä kuin ei hän uskaltaisi liikkua tässä pienessä huoneessa jotakin
musertamatta, ja että hänen siis täytyi olla kauhean siivo. Hän tahtoi
välttämättömästi ovella ottaa pois raskaat raudoitetut ett'ei
valkoiseksi pesty lattia likaantuisi, vaan pappi ei sitä sallinut, ja
hän astui siis niin hiljaa kuin mahdollista ja istui sen penkin
viimeiseen päähän, jota pappi hänelle osoitti. Pappi tarkasteli häntä
ystävällisellä silmäyksellä ja näki ett'ei hän voinut la'ata
ihailemasta piirongin kalleuksia. Vanha herra oli ihmistuntija.

-- Sinä tahdot ehkä ensin katsella minun kauniita kapineitani? Tee niin
lapseni -- muuten ei sinun ajatuksesi pysy niissä tärkeissä asioissa,
joita meidän tulee keskustella.

Ja hän vei Wapun tuon salakähmäisen piirongin luo ja selitti hänelle
mitä siellä oli ja mistä hän oli ne saanut.

Wappu ei uskaltanut puhua, katseli ja kuunteli vaan kunnioitusta
täynnä. Kun viimein kysymys oli seimestä, niinkuin parhaimmasta, sanoi
kirkkoherra:

-- Näetkös, tuolla on Jerusalemi ja kolme kuningasta, jotka vaeltavat
Kristus-lapsen luo -- katso tuossa on tähti, joka heitä johtaa ja
tuolla -- tuolla lapsi makaa seimessä eikä tiedä että on maailmaan
syntynyt maailman syntien edestä kärsimään, sillä se ei osaa vielä
ajatella eikä ole muistoja tuonut mukanansa taivaallisesta kodistaan,
sillä Jumalan pojan täytyi tulla juuri semmoiseksi ihmis-lapseksi, kuin
muutkin, -- olisivathan ihmiset muuten voineet sanoa ett'ei ollut
vaikea olla hyvä ja kärsivällinen kun jumalallista voimaa omisti, sekä
sekä ett'ei tavallinen kuolevainen ihminen voinut ottaa seurataksensa
semmoista esikuvaa. Niin väitetään usein vielä, Jumala paratkoon, ja
syntiä tehdään sen johdosta!

Wappu katseli kaunista pientä paljasta lasta, jolla oli säteikkö
kultapaperista päässä, joka niin kärsivällisesti makasi siinä ja
kuunteli kirkkoherran sanoja, ja aatellessansa ankaraa, synkkää Herraa
Kristusta ristillä tuommoisena köyhänä turvattomana ihmis-lapsena. --
tunsi hän sääliä, ja hänen oli paha mieli siitä että eilen Luckard'in
kuolinvuoteella oli ollut niin "paha", tuolle ristillä kärsivälle.

-- Mutta miksi hän myöskin kärsi kaikkea semmoista? -- lausui hän
vasten tahtoansa enemmän itsekseen kuin kunnian-arvoiselle papille.

-- Sillä hän tahtoi opettaa ihmisiä olemaan palkitsematta pahaa
pahalla, olemaan kostamatta, sillä Jumala on sanonut "kosto on minun!"

Wappu punastui ja loi silmänsä alas.

-- Ja tule nyt tekemään tunnustuksesi, lapseni -- sanoi viisas mies.

-- Se on pian tehty, teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu.
Rehellinen kun oli, kertoi hän kaikki kaunistelematta, vaikkapa ujosti
ja matalalla äänellä, ja kirkkoherra käsitti pian selvästi asian
laitaa. Suurenmoinen elämän kuva oli näin, rohkeilla viivauksilla
hänelle kuvattu, ja hän sääli sydämen pohjasta jaloa nuorta tyttöä,
joka oli villistynyt karheain vuorihuippujen ja raakain ihmisten
keskellä.

Kauan istui hän syvästi miettien, kun Wappu oli lopettanut.
Silmäyksensä kiintyi vanhaan kuluneesen kirjaan eräällä hyllyllä; eräs
vieras, jolle hän oli osoittanut hyväntahtoisuutta, oli sen hänelle
lahjoittanut. Kansilla seisoi kultakirjaimilla: "das Nibelungen Lied".

-- Herra kirkkoherra -- sanoi Wappu, joka tuon miettiväisen katsannon
luuli moittivaiseksi, -- sinä päivänä olikin kaikki satanut minun
päälleni, suuttumus vielä kiehui minussa Luckard'in tähden ja silloin
hän päälliseksi tuli lyömään Klettermaier'ia! Katso, minä en voinut
nähdä kuinka hän löi tuota vanhaa miestä, ei kaiken maailman edestä, ja
jos se vielä kerran tapahtuisi, niin tekisin juuri samalla tavalla! Ja
murhapolttaja en ole, vaikkapa sanovatkin minua siksi. Eikö niin? Jos
kirkkaalla päivällä, kun koko maailma on läsnä, pistää jotakin tuleen,
ei paljon voi palaa. En tietänyt mitään neuvoa ja aattelin: jos heidän
täytyy ruveta sammuttamaan, niin eivät ehdi juosta minun jälkeeni! Ja
_jos_ se on synti, niin en todellakaan tiedä kuinka tässä maailmassa
toimeen tullaan, kun ihmiset ovat niin pahat, että tekevät toisilleen
kaikenlaista kiusaa.

-- Meidän tulee tehdä niinkuin Jesus Kristus: kärsiä! -- vastasi pappi.

-- Kuulkaa, teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu, -- jos Herra
Jesus Kristus salli kaiken tuon tapahtua itselleen, niin hän tiesi,
miksi -- hän tahtoi opettaa ihmisille jotakin! Mutta miksi minä
kärsisin, en totta tosiaan ymmärrä, sillä ei kukaan ihminen koko
Oetz-laaksossa tahtoisi minulta mitään oppia! Ja vaikka minä kuinka
kärsivällisesti olisin antanut pistää itseni kelleriin, niin se ei
olisi ketäkään hyödyttänyt, sillä ei kukaan minun esimerkkiäni
seuraisi, mutta minä kenties olisin sen saanut hengelläni maksaa!

Hetken aikaa kirkkoherra mietiskeli, siten katseli hän ystävällisesti
Wappuun viisailla silmillään.

-- Sinä vallaton lapsi, tahdotko minunkin kanssani riidellä? He ovat
varmaankin sinua pahasti ärsyttäneet ja rääkänneet, koska sinä joka
paikassa olet näkevinäsi vihollisia ja vastustajia. Malta nyt mieltäsi
ja huomaa missä olet -- sinä olet Jumalan palvelijan luona ja Jumala
sanoo: minä olen rakkaus, eikä tämä saa olla vaan tyhjä sana, minä
tahdon näyttää sinulle että se on totuutta! Minä sanon sinulle että
vaikka koko maailma sinua vainoisi ja tuomitsisi, niin armas Jumala
sinua rakastaa ja antaa sinulle anteeksi! Semmoiseksi kuin olet, ovat
sinun tehneet kovat ihmiset, jylhät vuoret ja myrskyiset ilmat, ja
tämän hyvä Jumala varsin hyvin tietää. Hän katsoo sydämeen ja näkee
että sinun sydämesi on hyvä ja rehellinen, vaikka oletkin rikkonut. Hän
tietää myöskin ett'ei ryytimaan kasvit erämaassa kasva sekä ett'ei
kirveettä hienoa veisto-työtä tehdä. Vaan huomaa! Jos Herramme ja
mestarimme katsoo tuota karheasti tehtyä kapinetta niin hyväksi
aineeksi että maksaa vaivaa tehdä siitä jotakin parempaa, niin
tapahtuupa silloin että hän tarttuu veitseen ja rupee tuohon huonoon
ihmistyöhön ja veistää sitä kauniiksi. Nyt minä neuvoisin sinua
ottamaan tarkasti vaaria ett'et paaduta sydäntäsi, sillä jos Jumala
rupee veistotyöhön ja huomaa aineen liian kovaksi, niin hän katuu
vaivaansa ja heittää koko työn. Katso siis lapseni että sydämesi on
hellä ja antaa Jumalan käden itseänsä muodostaa. Jos asia sinua niin
rasittaa että se sinusta on kärsimätöintä, niin ole nöyrä ja ajattele
että se kentiesi on Jumalan käsi, joka sydäntä veistää. Ja jos joku
suru oikein sieluasi leikkaa, niin ajattele että se on Jumalan veitsi,
joka leikkaa pois joitakuita epätasaisuuksia. Ymmärrätkö minua?

Wappu nyykäytti päätänsä vähän epäillen.

-- No hyvä, -- sanoi vanha herra -- tahdon tehdä sen sinulle vielä
selvemmäksi. Kumpaako mieluummin tahtoisit olla: karhea ryhmy-sauvako,
jolla voi ihmisiä tappaa ja joka, kun se on lahonnut, taitetaan ja
poltetaan, vaiko tuommoinen hieno pyhimyksen-kuva kuin tuo tuolla, joka
pannaan komeroon ja jota hartaasti kunnioitetaan.

Nyt Wappu oli ymmärtänyt ja vastasi vilkkaasti:

-- Niin, niin -- ennemmin tuommoinen pyhimyksen kuva!

-- No katso! Kovat kädet ovat hakanneet sinua ryhmy-sauvaksi, mutta
Jumalan käsi voi sinusta tehdä pyhimyksen kuvan jos teet niin kuin olen
sinulle neuvonut.

Wappu katseli pappia suurilla hämmästyneillä silmillä, hänestä tuntui
niin oudolle -- hän oli iloinen ja kuitenkin oli hän itkeä. Pitkän
äänettömyyden jälkeen sanoi hän ujosti:

-- En tiedä mitenkä lienee, mutta teidän luonanne, herra kirkkoherra,
kaikki on toisenlaista kuin muualla. Näin ei kukaan ihminen vielä ole
minulle puhunut! Kirkkoherra Sölden'issä torui minua aina, puhuen
perkeleestä ja meidän synnistämme, enkä minä käsittänyt häntä
ensinkään, kun en ollut silloin vielä mitään pahaa tehnyt. Mutta te
puhutte niin että toinen voi ymmärtää; jos minä saisin jäädä teidän
luoksenne, olisi se minulle parasta! Kyllä tekisin työtä yöt päivät
ansaitakseni leipääni.

Kirkkoherra mietti kauan ja pudisti sitten päätänsä surumielisesti.

-- Se ei sovi, lapseni. Vaikka kuinka ajattelisin, niin se ei käy
laatuun. Jos kohta _Jumalan_ puolesta voinkin antaa sinulle anteeksi,
niin en voi sitä tehdä _ihmisten_ puolesta. Sillä Jumala katsoo
_tarkoitukseen_, ihmiset vaan _tekoon_. Pappi on ripitys-tuolissa
toinen -- seurakunnassa toinen. Ripitys-tuolissa edistää hän _armoa_ --
seurakunnassa _lakia_. Hänen täytyy sanoissa ja teoissa kehoittaa
ihmisiä lakia kunnioittamaan ja pyhänä pitämään. Aatteleppas mitä
ihmiset sanoisivat siitä, jos kirkkoherra pitäisi luonansa tunnetun
valkeavaaran-tekijän? Luuletko että he ymmärtäisivät miksi sen
tekisin? Ei suinkaan, siitä he vaan päättäisivät että minä suojelen
murha-polttajaa, ja sen johdosta syntiä tekisivät. Ja kun me toinen
kerta saisimme kuulla murha-poltosta, niin minä saisin katkerasti katua
käytöstäni sinua kohtaan ja luulla että ihmiset sen kautta ehkä olivat
tulleet rohkeiksi! Voitko ymmärtää tätä ja nurisematta ottaa sitä
vastaan tekosi seurauksena?

-- Kyllä! -- vastasi Wappu kolkosti, ja silmät tulivat punaisiksi
pidätetystä itkusta. Sitten hän nousi nopeasti ja sanoi kovasti:

-- Suuri kiitos, herra kirkkoherra, ja hyvää huomenta!

-- He he! -- sanoi kirkkoherra -- kohta tulessa ja liekissä? Eikö
sinusta olisi suorempi tie seinän kuin oven kautta? Sinun sijassasi
minä mieluummin menisin seinän kautta!

Wappu seisahtui ujosti ja katseli äänetönnä lattiaan. Vanha herra
katseli häntä lystillisellä hymyllä.

Paljoko maksanee ennenkuin tuo kuohuva veri sinussa asettuu!
Pötkitäänkö kohta tiehensä tuolla lailla? Sanoinko ett'en millään
lailla sinua auttaisi sentähden ett'en voi sinua pitää kotonani?
Ensiksikin pitää sinun syödä aamiaista luonani, sillä syödä täytyy
ihmisen, ja Jumala tietää kuinka kauan on siitä kun sen teit. Jatketaan
sitten puhettamme.

Hän astui erään luukun luo, joka vei kyökkiin ja huusi vanhalle
palvelijalle että hänen piti kattaa pöytä kolmelle hengelle. Sen
jälkeen istui hän yksinkertaisen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti
Wapulle muutamain talonpoikien nimet, joita tiesi hyviksi ihmisiksi.

-- Katso tänne, tässä on sinulla koko luettelo rehellisistä ihmisistä
Oetz- ja Gurglerlaaksoissa, -- sanoi hän Wapulle; hae itsellesi
paikka niiden luona. Täällä vuorien takana ei vielä tunneta sinun
pahantekoasi, ja kun se tulee tunnetuksi, olet sinä myöskin tunnettu
hyvänä palvelijana, niin että he kyllä ovat siitä huolimatta. Ei saa
sekoittaa minua asiaan, mutta sinä olet iso ja väkevä kuin mies, niin
että kyllä mielellään ottavat sinua palvelukseen. Jos tahdot, niin voit
hyvästi työtä tehdä ja tulla hyödylliseksi. Mutta sinun täytyy oppia
tottelemaan ja elää maassa maan tavalla, muuten ei käy! Minä en vaadi
sinulta että palaat isäsi luo ja annat heittää itsesi kelleriin, sillä
se olisi väärä rangaistus, joka tekisi sinua kovemmaksi eikä
paremmaksi. En myöskään vaadi että tottelisit isääsi ja menisit
Bincentz'ille, tullaksesi onnettomaksi koko elämäksi. Mutta minä vaadin
sinulta, että hyvien ihmisten palveluksessa järjellisessä ja
järjestetyssä työssä koetat hallita vallatonta luontoasi ja taas tulla
hyödylliseksi jäseneksi ihmiskunnassa. Lupaatko minulle sen?

-- Minä tahdon koettaa! -- sanoi Wappu järkähtämättömässä
rehellisyydessään.

-- No, siinä kaikki, mitä aluksi pyydän sinulta, sillä tiedän ett'et
hyvällä omallatunnolla voi enempää luvata. Mutta koeta rehellisesti
parastas ja muista aina että Jumala heittää pois liian kovat puut! --
Vielä tänä päivänä tahdon lähteä isäsi luo ja puhua hänen
omalletunnollensa, jotta hän antaa sinulle anteeksi ja rakentaa
sovintoa sinun kanssasi, tai että hän ainakin on sinua vainoamatta.
Anna minun pian tietää missä olet, että voin sinulle kirjoittaa kuinka
on asian laita.

Marianne toi aamiaisen sisään ja pappi luki aamurukouksen. Wappukin
pani kätensä ristiin ja rukoili sydämen pohjasta hyvää Jumalaa että Hän
auttaisi häntä tulemaan hyväksi; hartahin toivonsa oli tulla hyväksi,
vaan hän ei tietänyt miten menetellä.

Rukouksen jälkeen kaikki kolme istuivat aamiaiselle, hän, kirkkoherra
ja Marianne. Vaan tuskin olivat koskeneetkaan siihen ennenkuin melua
kuului ulkopuolelta:

-- Kotka! -- katsokaa katolla on kotka! Ampukaa se, pyssyjä tänne!

-- Jesus, mun Hansel'ini -- huusi Wappu, hypähti seisomaan ja tahtoi
lähteä ulos.

-- Tahdotko suotta joutua vaaran alaiseksi, kun isäsi lähettiläät
voivat olla täällä milloin hyvänsä sinua vangitsemassa?

-- En jätä kotkaani, tapahtukoon mitä hyvänsä! huusi Wappu ja oli
silmänräpäyksessä rientänyt ulos.

Kirkkoherra seurasi häntä, pudistaen päätänsä.

-- Kotka on kesyt, -- huusi hän vä'elle -- se on minun omani, antakaa
sen olla.

-- Vaan tuommoisen eläimen ei niinkään anneta olla, -- nurisi
ihmisjoukko.

-- Onko se ryöstänyt teiltä lampaan taikka lapsen? kysyi Wappu
ylpeästi.

-- Ei!

-- No jättäkää minut sitten rauhaan lintuineni päivineni, -- sanoi
tyttö ja seisoi siinä niin ylpeänä ja uhkaavana että ihmiset
hämmästyneinä tuijoittivat häneen.

-- Wappu, Wappu, -- varoitti pappi hiljaa -- muista tuota kovaa
ainetta!

-- Minä ajattelin sitä juuri, kirkkoherra -- ja hän viittasi kädellään
kotkalle: Hansel tule: nyt mennään edemmäksi! Lintu lensi katolta alas,
niin että ihmiset pelästyneinä poistuivat. -- Jumala teitä suojelkoon
kirkkoherra, -- sanoi Wappu hiljaa, -- minä kiitän teitä kaikesta!

-- Etkö tahdo tulla sisään lopettamaan aamiaista? kysyi hän.

-- En, en jätä koskaan tuota lintua yksinänsä -- täytyyhän minun
kuitenkin lähteä pois, mitä minä odottaisin?

-- Olkoot sitten Jumala ja kaikki pyhät sinun kanssasi -- sanoi
kirkkoherra huolistuneena, sill'aikaa kuin vanha Marianne kaikessa
hiljaisuudessa pisti joitakuita hyviä palasia Wapun taskuun.

Hetken aikaa viipyi Wapun jalka tuolla kynnyksellä, joka oli tullut
hänelle rakkaaksi -- sen jälkeen kävi hän hiljaa eteenpäin läpi
ihmis-joukon, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä.

-- Kukahan tuo oli?

-- Se oli noita! -- kuuli hän kuiskuttavan takanansa.

-- Se on vieras, -- lausui kirkkoherra, -- joka on tehnyt
tunnustuksensa minulle!



VII.

Klotz'it Rosen'issa.


Monta päivää Wappu kulki ympäri etsien palvelusta, vaan ei kukaan
tahtonut häntä ottaa kotkan kanssa, ja kotkaa hän ei jättänyt. Jos hän
olisikin luopunut siitä, olisi se kuitenkin aina palannut hänen luo, ja
että hän voisi tappaa tuota uskollista eläintä, se aatos ei hänen
päähänsä pistänyt, tapahtui mitä tahansa. Nyt hän todellakin oli
Kotka-Wappu, sillä hänen kohtalonsa oli nyt sidottu Kotkan kohtaloon.
Luckard'in vanha serkku olisi mielellään pitänyt Wappua luonansa, kun
Wappu hetkeksi poikkesi hänen asuntoonsa, mutta siellä eli hän liian
likellä kotoansa -- siellä hän tykkänään olisi ollut isänsä vallassa.
Hänen täytyi mennä kauas, niin kauas kuin jalat kantoivat. Vuoden
aika tuli yhä ankarammaksi, lunta rupesi satamaan ja yöt, joiden
kuluessa Wappu tavallisesti oleskeli heinä-ladoissa, olivat kylmät.
Hänen vaatteensa tulivat kuluneiksi ja hän rupesi näyttämään
mieron-kulkijalle; yhä jyrkemmin kiellettiin sisäänpääsy häneltä, kun
hän seuralaisensa kanssa kolkutti jotakin ovea. Hän näytti jo niin
oudolle ett'ei mikään rehellinen talonpoikaisvaimo tahtonut antaa
hänelle työtä muutamaksi tunniksikaan eikä ruokaa pöydältänsä. Armosta
pistettiin hänelle leipäpala joskus ulos ovesta. Ja Wappu, tuo ylpeä
Strommingerin Wappu istui kynnykselle sitä syömään! Sillä kuolla hän ei
tahtonut. Elämä, tämä ahdistettu, vainottu, kurja, paljas elämä oli
sentään ihana niinkauan kuin hän toivoi että Jooseppi kuitenkin joskus
rupeisi häntä rakastamaan. Tämä toivo antoi hänelle voimaa kaikkia
kärsimään, nälkää, vilua, pilkkaa. Mutta hänen muuten niin voimakas
ruumiinsa rupesi horjumaan alituisesta kalvavasta surusta ja
mielenjännityksestä, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, jalat eivät
tahtoneet häntä totella enään ja missä tahansa hän pani maata, hänen
ajatuksensa kävivät sekaviksi ja hän makasi kuumeentapaisessa
unenhorroksessa. Hän joutui tuskallisen ahdistuksen alaiseksi,
ajatellessansa että hän kentiesi sairastuisi. Se vielä! Jos hän jäisi
tainnoksissa makaamaan johonkin heinälatoon, niin hän kannettaisiin
isänsä luo ja hän olisi taas hänen vallassansa. Hän oli kävellyt ympäri
Gurgler-laaksossa ja, etsittyänsä turhaan palvelusta siellä, oli hän
aloittanut vaivaloista matkaa Oetz-laaksoon. Vent oli houkuttelevainen
hänelle, se oli, isä Murzoll'in rauhoitetulla alalla, se oli hänelle
ikäänkuin kappale kotoa. Vaan mitä kovempi ilman-piiri oli, sitä
kovemmat myös ihmisten sydämet -- ja ennenkuin Wappu oli sinne ehtinyt
oli huhu hänen te'ostansa ehtinyt sinne, ja kauhistus ja inhoitus häntä
kohtasi kaikkialla. Hän ei vetonut Heiligkreuz'in kirkkoherraan, sillä
olihan tämä kieltänyt sitä, ja hyvällä syyllä, sen Wappu ymmärsi.
Sentähden hän ei mennytkään enää pappien luo; eihän kukaan saanut ottaa
häntä suojelukseensa.

Vent'in kylän viimeinen talo oli juuri sulkenut ovensa Wapulta. Hänen
eteensä nousivat nyt Platteykugel'in taivaankorkuiset seinät ynnä
Wildspitze ja Hochvernagtferner, jotka sulkivat laakson ja joidenka yli
ei ollut mitään tietä. Täällä maailma sulkeutui umpi-latuun ja hän
seisoi sen lopussa. Hän seisoi ja katseli ylös vuorille, jotka jyrkkinä
nousivat ylt'ympäri. Oli harmaa aamuhämärä; yöllä oli satanut lunta,
jotta koko laakso näytti suurelle lumikinokselle. Jok'ainoa tien jälki
oli hävinnyt. Wappu istui lumeen ja ajatteli: Jos minä nyt nukun ja
palellun, niin se on helppo kuolema. -- Mutta niin kylmä ei vielä
ollut, lumi suli hänen altansa ja pian oli hän läpimärkä. Silloin
hyppäsi hän ylös ja nousi sille kukkulalle, joka on Vent'in takana ja
vie ylös Hochjoch'ille. Sieltä näki hän kauas ympärille. Huomasipa
sieltä vanan, joka kävi kylän takana Thalleitspitz'in juurella ja
ikäänkuin vuoren sydämen läpi. Se voisi olla polku, vaan mihinkä se
vei? Hän astui vielä korkeemmalle, voidaksensa nähdä kauemmas, ja
silloin putosi ikäänkuin side hänen silmiensä edestä, -- olihan tämä se
tie, joka Ventistä vei Rosen'in taloille. Rosen, korkein asuttu paikka
koko Tyrolissa, viimeinen Oetz-laaksossa, missä ihmiset vielä asuivat
kuin kotkat, vaan ainoastaan kaksi perhettä: Klotz'it ja Gestrein'it.
Rosen, rauhallinen kätketty Rosen, kauhean Vernagt-jäätiön juurella,
jääjärven reunalla, minne ei vuosien kuluessa ihmisjalka eksynyt ja
joka, vanhana satuna, lepäsi salakähmäisen hunnun alla. Tämä oli sopiva
paikka Wapulle, tämä oli hänen viimeinen turvansa, viimeinen paikka,
josta hän toivoi apua tai ainakin kuolemaa, niinkuin erämaan pedot.
Sinne hän tahtoi mennä Klotz'ien luo Rosen'iin! He olivat Tyrolin
mainioimmat oppaat, he olivat niin tutustuneet vuorten kanssa kuin
vuori-haltijat, _he_ voisivat ymmärtää että Wappu ennemmin sytytti
ladon tuleen, ennemmin kuolisi kuin antoi itseltään ryöstää oikeuden
vapaasti hengittää, ja he voisivat suojella Wappua koko maailmaa
vastaan, sillä Rosen'in taloilla oli turvapaikan oikeus. Herttua
Fredrik oli suonut heille sen, kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että
kerran Rosen'issa oli löytänyt turvapaikan vihollisiansa vastaan. Viime
vuosisadalla oli Josef toinen ottanut pois heiltä mainitun oikeuden,
vaan talonpoika riippuu kiinni tavoissansa ja Oetz-laakson asukkaat
kunnioittivat vapaa-ehtoisesti tuota oikeutta vieläkin. Se, joka
Rosenissa sai suojelusta, oli hyvässä turvassa, sillä Rosenilaiset
eivät ottaneet vastaan ketäkään, joka ei sitä ansainnut, ja heitä
pidettiin samassa arvossa kuin heidän esi-isänsäkin. Heidän
talo-oikeutensa loukkaaminen olisi ollut yhtä kuin pyhyyden häväistys.
Wappu nosti kätensä taivasta kohtaan sydämestänsä kiitollisna siitä
että Jumala oli näyttänyt hänelle tämän tien, ja pyörryksissä, horjuen
kävi hän tälle viimeiselle matkalleen, viimeisen voimansa avulla.

Tunnin aikaa, joka mielestänsä oli ijankaikkisuuden pituinen, oli hän
kulkenut lumisella polulla. Siinä makasivat hänen edessänsä nuo
hiljaiset kunnialliset Rosen'in talot ikäänkuin lumessa uneksien.
Niitä oli hän usein Murzoll'ista nähnyt, niinkuin kotkan pesät
kallioseinällä. Sydämensä tykytti niin että hän kuuli sen tykytystä,
polvensa vapisivat. Jos häntä täältäkin pois näytettäisiin? Lumipyry
alkoi taas, kiertäen kaikki valkoiseen huntuunsa. Wappua pyörrytti,
kylmänä liehui valkoinen huntu hänen päänsä ympäri, vaan hänen
kuumeenkuumalla otsalla se suli ja vuosi vetenä alas hiuksia ja kasvoja
myöten ja hän värisi vilusta. Viimeinkin seisoi hän Nikodemus Klotz'in
oven edessä ja haparoi oven-kolkutinta, vaan tätä tehdessä kävi kaikki
niin oudon vaaleaksi hänen silmissään, hän kaatui ovea vasten ja vaipui
sitten maahan.

Kauas, kauas lentelivät valkoiset lumihiuteet alas ahtaasen laaksoon ja
muodostivat rauhallisen valkoisen kummun Nikodemus Klotz'in salvatun
oven eteen tuon liikkumattoman olennon yli, joka siinä oli vaipunut
maahan.

Nikodemus Klotz istui lämpösellä piisinpenkillä, poltti pientä
piippuansa ja katsoi hyvillään ulos ikkunasta ulkona raivoavaa
pyry-ilmaa. Niin kului neljännestunti toisen perästä; nuorin veli
Leander, pulska metsästäjä, istui tutkistellen erästä viikkolehteä.

-- Pyryttää taas kauniisti, -- sanoi Nikodemus yhä polttaen.

-- Niin, -- sanoi Leander katsellen pyryä ja tuiskua pienen ikkunan
toisella puolella. Silloin musta siipi yht'äkkiä löi ikkunaa vastaan
valkoisessa pyörteessä, ja lentää liehutteli sitten ylös katolle.

-- Oli jotakin! -- sanoi Leander ja nousi.

-- Mitä se olisi ollut, -- mörisi vanhin veli, -- eihän kukaan ihminen
mene ulos tällaisella ilmalla.

-- Oh, se oli lintu, kertoi Leander, ottaen pyssyn naulasta, sillä
metsästäjänä hän pystytti kohta korvansa kun kuuli siiven suhinata.
Hänen täytyi tarkastella mitä se oli. Hän meni ja avasi varovasti oven
ett'ei peloittaisi lintua pois. Nyt tuli joukko lunta sisään ja hän
havaitsi kinoksen rapulla. Hän ei päässyt ulos, vaan meni ensin
hakemaan lapiota, jolla poistaisi lumen. Harmistuneena pani hän pyssyn
pois ja rupesi luomaan lunta.

-- Jesus, mitä tämä on? -- huusi hän äkkiä. -- Nikodemus, tule tänne,
täällä makaa jotakin oven edessä lumessa, auta minua!

Veli joutui paikalle, yks kaks oli kinos kaivettu läpi, ja käsivarsi,
kaunis ympyriäinen käsivarsi tuli ilmi. Pian vetivät he pehmosen lumen
alta hengettömän olennon.

-- Hyvä Jumala, tyttö -- ja mikä kaunis tyttö! -- kuiskasi Leander, kun
tuo ihana pää ja muhkea rinta tulivat näkyviin.

-- Kuinka hän lienee tänne eksynyt? -- sanoi Nikodemus ja pudisti
päätänsä sill'aikaa kun hän, ei ilman vaivaa, nosti raskaan ruumiin
lumesta.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi Leander ja koski häneen, katsellen
kalpeita ruskeita kasvoja puoleksi hämmästyneenä ja puoleksi
ihastuneena.

-- Täällä kysytään hieromista -- käski Nikodemus -- vaan ensin sisään
huoneesen hänen kanssansa.

Ja he kantoivat Wapun sisään ja laskivat hänet Nikodemus'en vuoteelle.

-- Kyllä hän jo on maannut tuolla ulkona puolen tunnin aikaa, sillä
niin kauan ainakin on siitä kun olin kuulevinani kolkutusta ovella,
vaikka luulin että oli lumipallo, joka putosi katolta alas.

Leander toi vadillisen lunta sisään ja tahtoi hyväntahtoisesti olla
avullisna nutun riisumisessa nuoren tytön päältä.

-- Ei niin, -- kielsi vanhempi ja viisaampi mies, -- se ei sovi
tuommoiselle nuorelle pojalle kuin sinä olet -- jos tyttö saisi tietää
siitä, niin saisi hän hävetä! Sinä menet ulos ja koetat saada tänne
jonkun Gestrein'istä, -- Katarinan tai Mariannan. Mene!

Leander ei voinut kääntää silmiänsä hengettömästä ruumiista.

-- Mikä kaunis tyttö! -- mutisi hän säälien mennessään.

Tyynellä toimeliaisuudella riisui nyt kokenut mies vaatteet tytön
päältä ja hieroi ruumista niin kauan ja niin kovasti lumella, että iho
taas rupesi näyttämään elävän ihmisen iholle ja veri vapaasti
juoksemaan. Sen jälkeen pyyhki hän tyttöä hyvästi, peitti häntä
lämpösesti ja antoi hänelle muutamia pisaroita jotakin väkevätä
yrtti-juomaa.

Viimeinkin Wappu tointui, liikkui ja ojensi itseänsä sekä katseli
kerran ympäri huonetta. Vaan silmänsä olivat lasintapaiset,
hourailevaiset, ja sopertaen muutamia käsittämättömiä sanoja sulki hän
silmänsä jälleen. Hän on kipeä, -- sanoi Nikodemus Leander'ille, joka
juuri astui sisään, sill'aikaa kuin roteva talonpoikaisnainen seisoi
rapulla ja pudisti lumen päältänsä.

-- Marianna, -- sanoi Nikodemus -- tämä oli hänen nainut sisarensa --
nyt sinun täytyy auttaa meitä, sillä minä ja Leander, me molemmat
miehet emme kuitenkaan voi tyttöä hoitaa, Leander silmäilee sitä jo
vallan ihastuneena.

Hän katsahti moittivasti tuohon nuoreen mieheen, joka taas seisoi
vuoteen pää-puolella ja ihastuksissaan katseli sairasta. Punastuen
käänsi Leander pois kasvonsa.

Marianna astui nyt vuoteen viereen ja ensimäinen kysymyksensä oli
tietysti:

-- Kuka se lienee?

-- Jumala tietää! Arvattavasti joku mieron kulkija, -- arveli
Nikodemus.

-- Niin miksi ei? -- mörisi Leander -- jokaisen pitäisi nähdä että hän
ei ole mieron kulkija.

-- Niin, niin, -- sanoi Marianna, -- sentähden että hän on kaunis ja
mielyttää sinua! Vaan tiedä, että monella on kauniit kasvot ja ruma
sielu, -- siitä ei voi päättää. Siivo tyttö ei tähän vuoden aikaan
yksinään kuljeskele ympäri maata siksi että hän uupuu. Siihen hänellä
kyllä on omat syynsä ja Jumala tietäköön kuka tällä lailla on saatu
taloon!

-- No, se voi olla yhden tekevää -- arveli hyväsydäminen Nikodemus, --
emme kuitenkaan voi ajaa häntä ulos lumeen ja viluun, olkoon hän sitten
kuka hyvänsä.

-- Kernaasti minun puolestani -- sanoi vaimo, -- minä tulen tänne häntä
hoitamaan, jos tahdotte, vaan talooni en ota häntä, sen vaan sanon
teille!

-- Ei ole tarpeellista -- kyllä me häntä pidämme itsekin! -- vastasi
Leander suuttuneena, ja kun Wappu taas sopersi jotakin itseksensä,
kallistui hän hellästi alas: -- Mitä tahdot, mitä toivot?

Vanhemmat sisarukset katselivat toisiansa.

-- Kuuleppas sinä, -- sanoi Nikodemus, -- minä sanon sinulle jotakin.
Nyt sinä teet niin hyvin ja olet pistämättä nenääsi tähän huoneesen
siksi kuin tiedetään kuka tämä ihminen on. -- _Tuohon_ on salvomies
tehnyt aukon, mene sinä ulos sen kautta, äläkä enää tule sisään, jos et
tahdo että minun pitää ajaa tyttö tiehensä, kipeä kun on! Ymmärrätkös?

-- No kyllä kai saa katsella tyttöä? -- mutisi Leander. -- En totta
tosiaan ymmärrä mitä hirvittävää se on sinun mielestäsi.

-- Laita itses pois täältä; minä en ai'o kärsiä sitä niin kauan kun
olen herra talossani ja sinun holhojasi. -- Sen sanottuansa sysäsi hän
veljensä ovesta ulos ja jäi sisaren kanssa yksinään sairaan luo.

Wappu ei selvinnyt, hän makasi kuumeen horroksissa. Kurkku oli
paisunut, jäsenet kankeat ja kipeät. Sisarukset huomasivat pian että
vieras oli pahasti vilustunut ja uupunut ja hoitivat sitä niin hyvin
kuin voivat. Täll'aikaa Leander toimettomana ja levottomana kuljeskeli
talossa. Niin pian kun joku tuli sairashuoneesta oli hän aina vastassa
ja kysyi kuinka oli sairaan laita. Hän oli julmistunut myöskin siitä
ett'ei saanut hoitaa tyttöä. Kun lumipyry illalla lakkasi, otti hän
pyssynsä ja meni ulos.

Vaan oltuansa hetken aikaa ulkona tuli hän sisään jälleen ja kutsui
Nikodemus'en ulos sairashuoneesta.

-- Tuolla ulkona katolla istuu kotka, oiva kotka ja katselee ihmiseen
niin tyynesti ja tuttavasti kuin jos olisi kotona täällä! -- lausui
hän innoissansa.

-- Ah -- sanoi Nikodemus, -- sepä olisi kummallista!

-- Tule itse katsomaan! huusi Leander ja veti veljen ulos mukaansa.

-- Siellä -- siellä se istuu eikä liikahda paikasta. Mikä komea lintu
-- ja sitä ei saa ampua -- se voi tehdä ihmisen hulluksi!

-- Miksi et voi sitä ampua? -- sanoi Nikodemus.

-- Ah enhän minä voi pamahuttaa, kun tyttö parka tuolla sisällä makaa!
-- sanoi Leander ja potki jalkaa.

-- Aja se pois sitten, -- neuvoi Nikodemus -- ja laita niin että saat
sitä ampua kaukana, josta se ei kuulu.

Leander rupesi heittämään lumipalloja ylös katolle peloittaaksensa
lintua. Mutta kotka vaan pystytti höyheniänsä, tirskui ja lensi
vihdoinkin ylös. Vaan pois ei se lentänyt, se kierteli ilmassa pari
kertaa ja istui sitten katolle jälleen.

-- Ah se on merkillistä! Se ei tahdo pois täältä. Se on juuri niin kuin
se olisi kesyt!

Vielä pari kertaa yritti Leander peloittaa sitä -- mutta turhaan.

-- Se on kuin olisi lumottu! -- arveli Leander tehden ristin-merkkiä
lintua vastaan; tämä ei ollut siitä millänsäkään, luultavasti sillä ei
ollut kuitenkaan mitään yhteyttä paholaisen kanssa.

-- Minusta näyttää kuin sitä olisi ammuttu niin ett'ei se osaa lentää.
Kaikissa tapauksissa ei se enää mitään vahinkoa tee! selitti Nikodemus.
-- Anna sen istua rauhassa siksi että putoo alas, jos et tahdo tyttöä
peloittaa ampumisella.

-- Niin, se on jo puolikuollut. Luulen että voisi sitä kädelläkin
vangita.

Hän otti tikapuut, asetti ne kattoa vasten ja nousi varovasti niitä
myöten. Lintu antoi hänen lähestyä aivan likelle. Leander veti liinansa
taskusta ja tahtoi heittää sen kotkan pään yli. Vaan silloin lintu
hakkasi häntä niin että hänen nopeasti täytyi poistua.

Nikodemus nauroi.

-- Se näytti sinulle tuo kuinka kotkia kädellä vangitaan. Minä olisin
voinut sanoa sen sinulle kohta.

-- En ymmärrä mikä lintu tuo lienee, -- sanoi Leander, pudistaen
päätänsä. -- Odotappas vaan -- jos minä tapaan sua muualla!

-- Huomenna voit sitä ajella jos ei se yöllä kuole. Kun se taas jaksaa
lentää, niin se kyllä lähtee kauemmas ja liian kauas ei se missään
tapauksessa pääse.

Jo pimensi ja Marianna tuli ulos ilmoittamaan että hänen nyt täytyi
mennä kotia laittamaan illallista miehelleen.

Veljekset astuivat sisään ja Nikodemus otti esiin leipää ja juustoa
aamiaiseksi varastohuoneesta.

Sill'aikaa kun hän oli ulkona avasi Leander hiukan ovea, joka tuvasta
vei Nikodemus'en makuuhuoneesen ja tirkisteli Wappua raon kautta. Hän
makasi nyt hiljaa ja nukkui rauhallisesti Nikodemus'en lämpösellä
vuoteella. Eihän hän pitkään aikaan ollut vuoteella maannut; taisi
oikein nähdä että se teki hänelle hyvää unessa, niin pehmoista ja hyvää
oli siinä maata.

-- Jumala suojelkoon sinua, lapsi raukka, Jumala suojelkoon sinua! --
kuiskasi hänelle Leander ja sulki nopeasti oven, kun kuuli Nikodemus'en
lähestyvän. Kun tämä astui sisään ruoan kanssa, istui Leander
viattomasti piisin penkillä.

-- Tänään kyllä käy päinsä kun Benedikt on poissa, sillä nyt minä voin
maata sinun kanssasi Benedikt'in vuoteella. Vaan kun hän huomenna palaa
on meidän vaikea tulla toimeen kahdella vuoteella.

-- Oh, minä en tarvitse mitään vuodetta, -- huusi Leander innostuneena.
-- Hänen tähtensä tuolla sisällä minä kyllä makaan piisin penkillä
taikka heinä-ladossa, se on minulle juuri yhdentekevä. Jos jonkun pitää
kärsiä epämukavuutta hänen tähtensä, niin minä tahdon olla se.

-- Saat varsin mielellään jos se sinua huvittaa; vaan ei heinäladossa
eikä piisin penkillä, sillä se on liian likellä sairashuonetta, --
ymmärrätkös?

-- Niin, niin ymmärrän kyllä, -- sanoi Leander ja puri juustoansa,
niinkuin se olisi ollut hapan omena.

Nuorempien Klotz'ien makuuhuone oli vastapäätä Nikodemus'en, ja tämä
pani nyt maata poissa olevan vuoteelle. Pari kertaa yöllä hän nousi ja
meni Wapun ovelle kuuntelemaan kuinka hänen oli laita. Hän puhui ja
houraili paljon, ja kerran Nikodemus selvästi kuuli hänen puhuvan
kotkasta.

-- Aha, -- arveli hän, -- varmaankin näki hän kotkan kun tuli tänne.
Nyt hän vieläkin unessa sitä pelkää.

Varhain seuraavana aamuna ennen aamiaista levottomuus taas ajoi
Leander'in ulos.

Vasta päivällis-aikana palasi hän kotia.

-- No, kuinka jaksetaan siellä sisällä? -- kysyi hän astuessansa
sisään.

-- Samalla lailla. Hän ei tahdo selvitä. Ja paitsi sitä on hänellä
kauhea tuska ihmisistä, jotka tahtovat vangita häntä.

Leander raappasi korvan taustaa:

-- Siis minä en voi vieläkään ampua! Aatteleppas vaan, kotka istuu yhä
vielä katolla.

-- Miks'ei!

-- Niin, kun minä aamulla tulin ulos en ollenkaan sitä nähnyt. Luulin
että se oli lentänyt matkoihinsa ja kuljeskelin kolmen tunnin aikaa
sitä tapaamassa. Kun tulen kotia, istuu se taas ihan levollisna
katolla.

-- Jos ihminen olisi taika-uskoinen, niin voisi kyllä pelästyä
tämmöisestä!

-- No niin! voisi melkein uskoa että vuoren "onnelliset neidot" tekevät
minulle koiran kuria.

-- Jumalan rauhaa! -- lausui samassa karhea syvä ääni, ja Benedikt,
toinen veli, joka oli ollut matkoilla, astui sisään.

-- Ah! Jumalan rauhaa, oletko jo kotona! huusivat veljekset hänelle
vastaan. Mitä uutta, mitä olet toimeen saanut?

-- Oh, ei paljo mitään, he ovat taas lähettäneet meitä Pontiuksen luota
Pilatuksen luo ja syöttäneet minulle lupauksia. Minä sanon sentähden
että kaikki Oetz-laakson asukkaat, niin ihmiset kuin elukat, ehtivät
taittaa niskansa ennenkuin saamme ajotietä tänne. -- Puhuja heitti
suuttuneena laukun selästänsä ja istui piisin penkille. -- Saammeko
pian jotain syödäksemme?

-- Kohta! -- sanoi Nikodemus, joka itse oli kokkina ja toi sisään
lihalientä.

Pienen maito-maljan toi hän myöskin ja vei sen sisään sairaalle.
Leander'in silmäykset seurasivat häntä kateudella.

Benedikt oli nälkäinen ja rupesi heti liemeen käsiksi, huomaamatta mitä
veli teki tai oli tekemättä. Nikodemus palasi pian, ja ääneti söivät
kaikki kolme sitten talonpojan juhlallisella tavalla, jonka mukaan
lusikat käyvät määrätyssä tahdissa, niin ett'ei kukaan saanut liian
paljon eikä liian vähän.

Lopetettuansa syömisen, sytytti Benedikt piippuaan ja ojensi itseänsä
mukavasti piisinpenkille.

-- Mitä uutta muuten maailmasta kuuluu? Kerro nyt jotakin! pyysi
Leander, joka tunsi veljen harva-puheisuutta.

Tämä pisti piipun toiseen suupieleensä ja haukotteli.

-- Minä en tiedä mitään! Vaan hetken kuluttua sanoi hän kuitenkin:
-- Rikkaan Stromminger'in tytär, -- tuon, joka asuu Sonneplatte'lla --
Kotka-Wappu, te tiedätte -- on sytyttänyt isänsä taloa tuleen ja
juoksee nyt kerjäten ympäri maata.

-- Ah, mikä juttu se on? -- kysyivät veljekset kummastellen.

-- Se taitaa olla kappale tytöksi! jatkoi Benedikt. -- Isänsä täytyi
lähettää hänet Hochjoch'ille, kun ei voinut häntä hallita -- nyt
hän palaa ja hänen ensimäinen tekonsa on että puoleksi tappaa
Gellner-Vincentz'in ja sytyttää tuleen isän talon.

-- Jesus Maria!

-- Sen tehtyänsä pötki hän tietysti pakoon ja kuljeskelee nyt ympäri
maata. Eilen oli hän Vent'issä ja kulki ovelta ovelle, etsien
palveluspaikkaa -- vaan kuka ottaisi semmoisen taloonsa? Vielä
päälliseksi kulettaa hän mukanansa kotkaa, jonka hän kerran vangitsi,
ja se pitäisi ihmisten myöskin ottaa hänen kanssansa. Luonnollista on
että jokainen kiittää kunniasta!

Nikodemus katseli Leanderia, joka kävi tulipunaiseksi.

-- Kaunis juttu! sanoi Nikodemus -- nyt minä tiedän kuka tuolla sisällä
makaa! -- Kotka, joka ei tahdo katolta poistua -- ja hän on koko yön
kotkasta houraillut -- ei hullumpaa! -- Kotka-Wappu on meidän talossa!

Benedikt hypähti ylös.

-- Mitä?

-- No, älä toki huuda niin kauheasti, -- sanoi Leander, -- pitääkö tuon
sairaan tyttöparan välttämättömästi kaikkea kuulla? Nikodemus kertoi
nyt kuinka Leander oli löytänyt hänen puolikuolleena ulkona lumessa ja
että oli mahdotoin tehdä muuta kuin pitää häntä talossa ainakin siksi
kun jaksaisi käydä. Vaan Benedikt oli ankara mies ja arveli että koko
sairaus ainoastaan oli vale sekä että veljet olivat olleet hupsuja ja
antaneet vetää itseään nenästä. Kyllä hän pian pääsi irti tytöstä.

-- Murha-polttajille ei meillä ole turvapaikkaa, -- huusi hän ja
terävät silmänsä iskivät tulta paksujen kulmakarvojen alta.

-- Jos sinä olisit nähnyt tätä tyttöä, niin sinäkin olisit ottanut
hänet taloon, se ei olisi ollut ihminen, joka olisi voinut ajaa häntä
ulos lumeen ja myrskyyn!

-- Vai niin? Ja sillä lailla me pian saisimme kaikki seudun roistot ja
rosvot taloomme -- jotta pian sanottaisiin että Rosen on roistokansan
turva-paikka! Se olisi juuri makupala herroille tuolla maanoikeudessa!
Jos te annatte ulos-ajetun mieronkulkijan houkutella itsiänne, niin
minun täytyy ylläpitää järjestystä Rosen'issa.

Hän lähestyi ovea. Nikodemus asettihe seisomaan oven eteen ja sanoi
tyynesti, mutta vakavasti:

-- Benedikt, minä olen vanhin ja olen yhtä pallon kuin sinä herra
Rosen'issa, tiedän myös yhtähyvin kuin sinä mitä me Rosenilaiset olemme
velkaa itsellemme! Minä annan sinulle kunniasanani että tämä tyttö ei
tule jäämään tuntiakaan kauemmin taloon kuin inhimillinen ja
kristillinen oikeus vaatii, vaan nyt hän on kipeä, enkä minä salli että
häntä rääkätään. Niin kauan kuin minä istun Rosen'issa, ei kellekään
ihmiselle vääryyttä tehdä sen katon alla.

Silloin Leander katkaisi hänen puheensa:

-- Nikodemus! sanoi hän luottavaisesti ja loistavin silmin, -- anna
hänen vaan mennä sisään, kun hän on tytön nähnyt, ei hän koskaan enää
tahdo lähettää häntä pois!

-- Sinä saatat olla oikeassa, keltanokka! -- hymyili Nikodemus ja avasi
hiljaa oven.

Benedikt astui suutuksissaan melulla sisään. Tällä kertaa Leanderkin
sai luikahtaa mukaan eikä Nikodemus'ella ollut mitään sitä vastaan että
hän piti Benedikt'iä silmällä ja esti häntä raivoomasta.

Marianna istui vuoteen vieressä ja neuloi uusia vaatteita sairaalle,
sillä vanhat olivat niin ryysyiset ett'ei hänellä olisi ollut mitään
panna päällensä, kun taas saisi nousta ylös. Marianna viittasi että
heidän piti olla hiljaa, kun Benedikt astui melulla sisään. Vaan tämä
oli tuskin sairasta nähnyt ennenkuin hän käveli hiljemmin ja hitaasti
lähestyi vuodetta. Tyttö nukkui raskaasti. Hän makasi selällään ja oli
pannut kauniin pyöreän käsivartensa pään yli. Tuuheat tummat hiukset
valuivat alas valkoiselle rinnalle, joka ei ollut ruskeaksi tullut
karhean talonpoikaisen nutun alla ja jota tuo väljä paita nyt osaksi
paljasti. Nukkuva oli ikäänkuin hymyten puoleksi avannut huulensa ja
kaksi riviä valkosia helmihampaita tuli näkyviin punaisten huulien
väliltä -- vaan nukkuvan otsa puhui kauniimmin kuin sanoilla voi lausua
puhtaudesta ja jaloudesta. -- Benedikt oli vaiennut -- hän oli ihan
ääneti. Hän katseli kauan niinkuin hämmästyneenä tuota ihastuttavaa ja
kuitenkin puhdasta kuvaa. Hänen ruskeat kasvonsa rupesivat vähitellen
hohtamaan niin kuin Leander'in. Sitten puri hän hampaansa yhteen ja
kääntyi pois:

-- Hän on todellakin kipeä, sanoi hän, kuin olisi ajatellut: -- tähän
ei voi mitään -- ja meni sitten varpaisillaan ulos huoneesta.



VIII.

Erämaassa.


Taas kevättuuli kävi yli maan. Kuohuvissa vuoripuroissa virtaili
sulannut lumi alas; ujosti, melkein epäilevästi pistivät ensimäiset
alppikasvit esiin ja kurkistivat aurinkoon päin, ikäänkuin kysyäksensä,
loistiko se vaan leikillään vai oliko se todentekoa, jotta
uskaltaisivat astua esiin lumesta. Siellä täällä oli vielä valkoisia
kinoksia, ikäänkuin lakanoita, joita oli jälkeen unohdettu.

Iäti vihriöivissä hongistoissa ja kuusistoissa nostivat linnut
siipiään, pitivät liverrellen keskusteluitaan ja virittivät pieniä
kurkkujansa yhteiseen riemulauluun.

Vuori-huipuilta syöksivät lumivyörteet pauhulla alas laaksoihin, ja nuo
kauheat liikkuvat lumijoukot mursivat muuria ja hirsiä, puita ja
pensaita. Nyt oli taistelua ja elämää -- pauhua ja kauhua, pelkoa ja
toivoa vuorilla ja laaksoissa; ja tuo alituisesti ylpeä tyhmän-rohkea
ihminen rupesi taas liikkeelle menemään pitkän talvisen torkkumisensa
jälkeen, aloitti koetella vuoria alppi-sauvallansa, missä uskaltaisi
jalkaansa asetella haterassa lumessa.

Ainoastaan Rosen makasi vielä taivaankorkuisten vuoriseinien varjossa
ikäänkuin uneksien valkosen lumi-vaipan alla. Oven ulkopuolella seisoi
Leander ja syötti Hanselille suurta hiirtä, jonka oli pyytänyt sille.
Hansel oli tullut Leander'in lemmikiksi siitä asti kun hän sai tietää
että se oli Wapun oma, ja uskollinen eläin ei kärsinyt mitään puutetta
Rosen'issa.

Nyt Benedikt vuorisauva kädessä palasi eräältä matkalta. Hän oli
tutkiskellut tietä Murzoll'ille ja useita kertoja ollut elämän ja
kuoleman vaiheella. Hän katseli sinne tänne, koko hänen olentonsa oli
synkkä ja liikutuksen alainen.

-- No'o, -- kysyi Leander jännitetyllä mielin -- kuinka on laita?

-- Tietä voi töin tuskin kulkea! Jos minä menen hänelle saattajaksi,
niin hän ehkä uskaltaisi sitä käydä.

-- Kuule Benedikt, älä mene, älä laske häntä sinne ylös -- minä pyydän
sinua.

-- Mitä hän tahtoo -- sen hän tahtoo! -- sanoi Benedikt synkästi.

-- Sano hänelle että vuorelle on mahdotoin päästä, niin hän kyllä jääpi
tänne.

-- Miksi valetta! Ei hän kuitenkaan mieltänsä muuta, vaikka hän jäisi
tänne kuinka kauan, ja sinulla ei ole rahtuakaan toivoa, sen hän on
sanonut monta kertaa. Semmoinen keltanokka kuin sinä et kelpaa Wapun
tapaiselle tytölle. Pysy nyt alallasi!

Hän meni huoneesen. Suuttumuksen ja tuskan kyynelet nousivat Leander'in
silmiin. Wappu tuli heinätanko kädessä tallista Benedikt'iä vastaan.

-- Wappu, -- sanoi tämä, -- jos on välttämätöintä, niin tahdon sinua
viedä tuonne ylös, minä olen saanut selkoa tiestä, mutta vaarallinen se
vielä on.

-- Sydämellinen kiitos, Benedikt -- sanoi Wappu, menkäämme huomenna.

Hän ripusti heinätangon seinään ja meni kyökkiin. Benedikt löi lumen
jaloistaan ja asetti vuorisauvan erääsen nurkkaan. Hän mietiskeli
hetken aikaa, vaan sitten hän ei voinut enää itseänsä pidättää -- hän
seurasi tyttöä.

Wappu oli juuri sitonut helmat ylös, ruvetaksensa kuuraus-työhön.

-- Wappu, jätä tuo, minä tahtoisin puhua kanssas.

-- Minä en voi, Benedikt, minun täytyy siivota kyökkiä. Kun minä
huomenna lähden, niin koko talo täytyy olla siisti. En tahdo jättää
mitään epäjärjestystä jälkeeni.

-- Olethan sinä meidän luona tehnyt työtä enemmän kuin olet syönyt ja
juonut. Anna nyt olla, täällä on hyvä järjestys kyllä -- ja kun sinä
olet poissa, -- on kaikki kuitenkin yhtäläistä. -- Hän pureskeli
puunkappaletta ja sylki pois tikut, jotka siitä lähtivät. Wappu näki
kuinka kauheasti liikutettu Benedikt oli. Hän jätti työnsä
kuunnellaksensa häntä.

-- Wappu, sanoi Benedikt, mieti vielä kerran etkö tahdo kumpaakaan
meistä. Katso, sinun ei pitäisi olla ylpeä, kun olet niin pahassa
huudossa että todellakin täytyy suuresti rakastaa sua tahtoakseen sinua
vaimoksi.

Wappu kallisti päätänsä myöntäen.

-- No, näetkös, me täällä Rosen'issa olemme miehiä, jotka voivat kosia
missä hyvänsä, ja mikä tyttö hyvänsä olisi iloinen meitä saadessaan.
Sinä voit valita jommankumman meistä veljistä ja heität semmoisen onnen
luotas. Katsos Wappu, sitä sinä ehkä kerran kadut!

-- Benedikt, sinulla on hyviä tarkoituksia minua kohtaan ja minä pidän
niin paljon sinusta ja Leanderista kuin suinkin voi pitää miehistä,
joiden kanssa ei tahdo mennä naimisiin. Minä en totta tosiaan mene
vaimoksi kellekään, jota en voisi miehenäni rakastaa, ja tahdon paitsi
sitä sinulle ilmoittaa -- että kerran olen nähnyt miehen, jota en voi
unohtaa, ja ett'en ota toista niin kauan kuin hän on mielessäni.

Benedikt vaaleni.

-- Näetkös, minä sanon sen sentähden sinulle, että tyyntyisit etkä mua
enää ajattelisi. Usko minua, Benedikt, minä tiedän mitä olet minun
hyväkseni tehnyt, sinä ja te kaikki. Te olette minut pelastaneet
kuolemasta, te olette minua suojelleet, kun isäni tahtoi minua ottaa
väkivallalla, ja sangen kaunista oli katsella kuinka sinä puolustit
minua ja talosi oikeutta. Minä olisin onnellinen tyttö jos voisin
rakastaa sinua ja unohtaa tuon toisen -- minä olen sinulle sydämen
pohjasta kiitollinen, ja jos se voisi sinua hyödyttää, niin mielelläni
uhraisin elämäni puolestas, -- vaan sano itse, mikä ilo sinulla olisi
vaimosta, joka rakastaisi toista? Se olisi todellakin huono kiitos
sinunkaltaiselle miehelle!

-- Niin olisi! -- sanoi Benedikt sortuneella äänellä ja pyyhki
otsaansa.

-- No hyvä, nyt sinä ymmärrät että minun täytyy täältä pois, ett'ei
tätä tällaista voi jatkaa?

-- Ymmärrän! -- vastasi hän taas ja meni ulos kyökistä.

Wappu katsoi hänen jälkeensä kun hän astui ulos niin liikutettuna, tuo
jalo ylpeä mies, joka oli hänelle tarjonnut kaikkea sitä, joka -- hänen
lapsellisen käsityksensä mukaan -- olisi tehnyt mitä tyttöä hyvänsä
onnelliseksi. Ei Wappu itsekään ymmärtänyt miksi hän ei voinut pitää
enemmän tästä, joka oli tehnyt niin paljon hänen edestänsä, kuin tuosta
vieraasta miehestä, joka ei edes ajatellut häntä. Vaan niin oli nyt
kerran laita! Jooseppi oli kuitenkin hänen mielestänsä ihanin ja jaloin
kaikista. Hän näki Jooseppia aina edessään semmoisena kuin hän oli
heittäessään karhun nahan selästään ja kertoessaan taistelustansa pedon
kanssa; hän muisteli kuinka kaikki ihmiset ympärillä ihaellen
kuuntelivat, katselivat häntä, tuota ainoata, ihanata, mahtavaa. Ja hän
oli voittanut hänen isänsä, tuon väkevän miehen, jota Wappu siihen asti
oli pitänyt niin voittamattomana ja peloittavana. Sitten oli hän
kuitenkin puhunut niin ystävällisesti Wapulle, huolimatta isän
kiukusta. Ei, ei kukaan ollut Joosepin vertainen. Wappu rupesi taas
työhön.

-- Jos Jooseppi tietäisi, mitä kaikkea olen hyljännyt hänen tähtensä!
-- ajatteli hän havaitessaan että Benedikt hartaasti koetti selittää
asiaa Leander'ille ja että tämä itki.

Vanha Stromminger oli alussa raivossaan kironnut tottelematonta lasta
eikä tuo hyvä pappi Heiligkreuz'istäkään voinut häntä hillitä. Kun tuli
tunnetuksi että Wappu oli Rosen'issa, lähetti hän väkeä hänet takaisin
tuomaan. Vaan ei kukaan niin helposti tuupannut Klotzareja Rosenissa
pois tieltä heidän omalla alallansa, he puolustivat ritarillisesti
Rosen-kartanoiden vanhoja oikeuksia.

Vaan huomatessaan että veljekset olivat häneen rakastuneet, uskoutui
Wappu tuolle tyynelle Nikodemus'elle ja tämä ymmärsi kohta tehtävänsä.
Hän meni Stromminger'in luo, ja hänen puhelahjansa sai aikaan sen, että
isä heitti vangitsemistuuman sikseen ja tyytyi siihen että hylkäsi
tyttärensä. Kesällä hän saisi niinkuin ennenkin paimentaa karjaa
Murzoll'illa -- "sillä se oli kuitenkin ainoa työ, mihin hän kelpasi".
-- Talveksi hän saisi etsiä itselleen palvelus-paikkaa missä tahtoi,
vaan kotia hän ei saisi tulla.

Kun Nikodemus palasi tällä sanomalla, pyysi Wappu kohta saada seurata
käskyä ja lähteä Murzoll'ille odottaakseen siellä karjan tuloa, ja
ainoastaan Nikodemus'en jyrkkä kielto sai hänen odottamaan siksi että
Benedikt olisi tutkistellut josko oli mahdollista päästä vuorelle.

Se hetki oli tullut, jolloin Wapun taas tuli paeta laakson kevät-tuulia
ja lähteä vuorille, erämaahan. Raskaalla mielellä jätti hän hyvästi
veljille ja hyvälle Mariannalle. Kaikki he olivat oppineet häntä
rakastamaan, nämät hyvät ihmiset, jotka olivat tehneet niin paljon
hänen edestänsä.

Benedikt saattoi häntä; sitä oikeutta hän ei antanut riistää
itseltänsä.

-- Sinä olet ollut niin kauan uskottu meille -- me tahdomme ainakin
jättää sinua takaisin raittiina ja terveenä. Mitä sinulle sitten
tapahtuu, sitä emme me voi estää, Jumala paratkoon!

Kamala oli se tie, jota heidän oli tällä kertaa kulkeminen, ja
Benedikt, joka oli mainio ja rohkea opas, sanoi itse ett'ei hän koskaan
ollut tehnyt vaikeampaa vuorimatkaa. He puhuivat vähän, sillä he
taistelivat lakkaamatta elämästä eivätkä uskaltaneet katsoa oikealle
eikä vasemmalle. Se oli raskas työ. Puolen päivän taisteltuansa lumen,
jään ja vuoriloukkojen kanssa, olivat he vihdoinkin perillä.

Siinä se vielä seisoi tuo vanha maja, se oli vaan vähän huonompi kuin
ennen, suuria lumikinoksia oli katolla ja ylt'ympärillä.

-- Sinä tahdot siis mieluummin asua täällä kuin kotona meidän luonamme,
emäntänä Rosen'issa, jossa voisit elää toimekasta ja kunnioitettua
elämää?

-- Minä en voi toisin tehdä, Benedikt! -- sanoi Wappu hiljaa ja katseli
surumielisesti lumista, kolkkoa majaa. -- Minä luulen että vuoren
haltijat ovat minua lumoneet, jotta minun täytyy palata heidän luo enkä
voi perehtyä laaksoon.

-- Sitä melkein voisi uskoa. Jotakin kummallista on sinun tilassasi.
Sinä olet aivan toisellainen kuin muut tytöt, ja sinua täytyykin
rakastaa aivan omituisella tavalla, paljon, paljon enemmän, ja
kuitenkin tuntuu niinkuin sinä et kuuluisi meille, tuntuu ikäänkuin
sinua hallitsisi paha henki!

Hän heitti maahan sen tavarajoukon, jonka oli tuonut mukanaan Wapulle,
ja rupesi luomaan lunta oven edestä, että Wappu pääsisi sisään tupaan.

-- Benedikt, -- sanoi Wappu hiljaa, ikäänkuin he olisivat voineet sitä
kuulla -- uskotko sinä että "vuoren onnellisia neitoja" on olemassa?

Benedikt katsoi miettien maahan ja kohotti olkapäitään.

-- Niin, mitä pitää minun sanoman! En minä ole nähnyt ketään heistä --
vaan ihmisiä on, jotka voisivat panna elämänsä pantiksi siitä.

-- En minäkään usko niitä olevan -- vaan kun minä viime vuonna tulin
tänne ylös, näin unta, joka oli niin todennäköinen että sitä tuskin
olisi voinut uneksi uskoakaan -- ja nyt minä aina muistan noita
onnellisia neitoja kun jotain minulle tapahtuu.

-- Mikä uni se oli?

-- No niin, se jota lemmin, on myöskin vuorivuohen-ampuja ja juuri
hänen tähtensä isä lähetti minut tänne, ja kohta kun tulin tänne, näin
unta että Murzoll ja hänen onnelliset neitonsa uhkasivat että jos en
heittäisi häntä mielestäni, niin he syöksähyttäisivät minut alas
syvyyteen!

Ja hän kertoi Benedikt'ille koko unensa. Tämä pudisti päätänsä ja tuli
varsin alakuloiseksi.

-- Wappu, sinun sijassasi minua peloittaisi!

Wappu heitti päätään taaksepäin:

-- Kaikkia vielä! sinäkin olet vuorivuohen-ampuja, ja pelkäät noita
onnellisia neitoja. Ei saa pelästyä. Sen jälkeen olen minä juossut
monen syvyyden yli ja vaikka kyllä olen huomannut että on jotakin, joka
minua vetää alaspäin, niin olen kuitenkin pysynyt vakaana ja olen
voittanut.

Hän nosti uhaten väkeviä ruskeita käsi varsiansa:

-- Niin kauan kuin minulla on nämä molemmat käsivarret, niin minä en
pelkää mitään.

Tämä ei mielyttänyt Benedikt'iä. Hän oli yksinäisillä poluillaan
Similaun ja Wildspitz'in jäätiöin yli tullut umpimieliseksi ja ajatteli
paljon enemmän kuin ihmiset ylimalkain ajattelevat:

-- Ole varoillas Wappu; joka tahtoo liian korkealle nousta, satuttaa
päätänsä, ja se ei ole heille mieleen tuolla ylhäällä, vaan he
syöksähyttävät meitä alas!

Hän oli ääneti.

-- On liian aikaista jäädä tänne, -- aloitti hän taas -- ei kukaan
ihminen voi sitä kestää!

-- Ah, kun minä viime syksynä olin täällä, oli se paljo pahempi, sanoi
Wappu.

He astuivat majaan.

-- Sitä, joka ei tahdo neuvoja vastaan-ottaa, ei voi auttaa. Vaan jos
se, jonka tähden tätä kaikkea kärsit, ei sinua kerran palkitse, niin
hän ansaitsee tulla hirtetyksi!

-- Jos hän vaan sitä tietäisi, niin hän kyllä sitä palkitsisi, sanoi
Wappu ja loi punastuen silmänsä alas.

-- Eikö hän sitä tiedä? -- kysyi Benedikt kummastuen.

-- Ei, hän tuskin minua tuntee!

-- No, Jumala antakoon sinulle anteeksi että noin kiinnität sydämesi
vieraasen ja luovut niistä, jotka sinua rakastavat, jotka ovat sinua
hoitaneet ja suojelleet! Tiedä, se ei voi olla rakkautta, vaan
uppiniskaisuutta.

Wappu oli ääneti, Benedikt ei myöskään puhunut. Hän teki niinkuin
Klettermaier edellisenä vuotena oli tehnyt. Järjesti majan Wapulle niin
hyvin kuin mahdollista ja kantoi sisään hänelle polttopuita. Sitten
antoi hän Wapulle kättä jäähyväiseksi:

-- Jumala suojelkoon sinua täällä ylhäällä! Ja jos vielä saisin sinulle
jotakin sanoa, niin se olisi: valvo ja rukoile ett'et joudu paholaisten
valtaan!

Wapun sydäntä särki kun Benedikt'in silmä niin surullisesti häntä
katseli. Oli kuin hän olisi jäämäisillään paholaisten valtaan, ja
tietämättään piti hän yhä kiinni suojelijansa kädestä, hänen, joka niin
uskollisesti oli pitänyt hänestä huolta. Wappu meni saattamaan
Benediktiä kappaleen matkaa, niinkuin hän olisi pelännyt jäädä
yksikseen.

-- Käänny takaisin! Täällä tie tulee huonoksi; kiitoksia siitä että
olet minua saattanut -- sanoi Benedikt ja erkani Wapusta.

-- Hyvästi ja onnea matkalle! -- huusi Wappu hänen jälkeensä.

Benedikt ei enää katsonut taakseen. Wappu palasi tupaansa ja oli taas
yksin kotkansa ja vuorihaltijainsa kanssa. -- Vaan haltijat näyttivät
leppyneelle. Murzoll hymyili ystävällisesti kevät-auringon loisteessa
takaisin tullutta lastansa vastaan. Wappu ei enää tuntenut itseänsä
niin yksinäiseksi tässä mahtavassa seurassa. Jokainen viiru Murzoll'in
otsassa oli nyt tuttu hänelle. Hän tunsi hänen hymynsä ja hänen
vihansa, se ei enää häntä peloittanut kun synkät pilvet ympäröivät
Murzoll'in otsaa tai kun hän raivoissaan heitti lumi-vyörteet alas
syvyyteen; hän tunsi olevansa niin rauhassa Murzoll'in kovalla povella
ja hänen kylmä hengähdyksensä puhalsi pois sen painon Wapun mielestä,
jonka hän oli tuonut mukanansa sieltä alhaalta. Sillä myrskyllä on
parantava voima, se jäähdyttää verta, se kantaa sielun mahtavilla
siivillään yli ohdakkeisen maan, jossa se tuskissansa liehahtelee. Kun
lapsi on satuttanut itsensä ja itkee, puhallamme me tuota sairasta
paikkaa ja lapsi hymyilee meille jälleen. Niin isä Murzoll puhalsi pois
tuskan lapsensa sydämestä, ja se katseli loistavin silmin ja
helpommalla mielellä ulos avaraan maailmaan ja -- toivoi ja odotti.

Näin kului taas viikkoja ja kuukausia. Heinäkuun aurinko paahtoi taas
niin että vuori oli aivan paljas; tuo keveämpi talvilumi oli nimittäin
sulanut aina ikuisen lumen rajalle asti, missä Wappu asui. Silloin
tällöin tuli joku veljeksistä Rosen'istä kysymään eikö hän vielä ollut
muuttanut mieltänsä. Mutta tämä tapahtui ainoastaan harvoin ja häiritsi
Wapun yksinäisyyttä ainoastaan noin neljännestunniksi.

Eräänä päivänä pistivät auringon säteet tavattoman terävästi. Kun
aurinko "pistää", niin se neuloo pilviä yhteen ja jo päivällis-aikana
oli se vetänyt paksun pilvi-hunnun ympärilleen; siihen se hävisi ja
lyijyn-harmaa hämärä peitti raskaasti maan. Kummallinen levottomuus
valloitti pienen karjan, silloin tällöin hohtava leimaus lensi
pimeyden läpi, niin kuin nukkuva välistä silmiänsä aukaisee -- ja
jättiläis-tapainen suru-harso peitti Murzoll'in pään. Siellä täällä se
repesi rikki, ja silloin sai katsahtaa etäälle, vaan uusia harsoja
kutoutui ahkerasti, kunnes näytti kuin ei olisi mitään väliä taivaan ja
maan välillä.

Wappu tiesi mitä tämä kaikki merkitsi; hän oli kestänyt monta myrskyä
täällä ylhäällä. Hän ajoi pienen karjansa erään kalliokielen alle,
jonka hän ajan kuluessa oli valmistanut hätä-tilaa varten. Vaan
pikkunen kili oli eksynyt ja Wapun täytyi lähteä sitä hakemaan. Ei
mikään raju-ilma vielä ollut noussut tällaisella ankaruudella. Vinkuen
lensi tuuli eteenpäin, heittäen muutamia rakeita sinne tänne. Nyt
hänellä oli vaan muutamia minuutia jälellä eikä kiliä näkynyt missään.
Wappu sammutti tulen takassa ja astui ulos luonnonvoimain taistellessa,
niinkuin uljas kuningatar kapinallisten alamaistensa keskelle.
Katsantonsa oli todellakin ruhtinaallinen hänen tietämättään ja
tahtomattaan. Hän oli pannut pienen vaski-kattilan kypäriksi päähänsä
ja vaippana riippui paksu hevosenpeite olkapäistä alas. Raudoitettu
paimensauva keihäänä kädessä riensi hän ulos myrskyä vastaan, ja noin
taistellen saapui hän kallioseinälle, josta hän taisi katsella
ympärilleen, etsien kadonneen eläimen jälkiä. Vaan tässä sumussa oli
mahdotoin nähdä mitään.

Wappu nousi yhä korkeammalle, sille tielle asti, joka Hochjoch'in yli
viepi Schnalzerthal'iin. Ja siellä, hyvin alhaalla riippui kili
kalliokielellä syvyyden ääressä vavisten pelon ja kovien rakeitten
vallassa. Hän sääli turvatointa eläintä -- hänen täytyi sitä armahtaa.
Yhä tiheämmin satoi rakeita ja myrsky vei sateen hänen kasvojansa
vastaan, raju-ilma läheni lähenemistään vedenpaisumuksen pauhulla --
vaan se ei häntä estänyt, säikähtyneen eläimen mykkä avunhuuto soi
raju-ilman läpi häntä vastaan, ja tarkemmin miettimättä astui hän alas
sumuiseen syvyyteen. Sanomattomalla vaivalla pääsi hän niin pitkälle
tuolla liukkaalla tiellä että voi sauvallaan vetää eläimen luoksensa,
sitten heitti hän sen olkapäälleen ja kiipesi taas ylös käsin jaloin.
Oli nyt kuin tulivirta keskitaivaalta olisi syössyt alas syvyyteen,
ryskeellä meni siellä mänty pirstaksi; ja, ikäänkuin taivas ja maa
olisivat yhdessä kiljuneet, niin kuului jyske ylhäältä alas,
syöksevistä virroista ja kivistä, jotta näytti yksinäiselle vaeltajalle
tuolla kalliolla kuin taivas ja maa hurjassa raivossa olisivat
pyörineet hänen ympärillänsä. Melkein tainnuksissaan nousi hän viimein
varmalle tielle. Hänen täytyi vähän hengähtää ja pyyhkiä vettä
kasvoiltaan, sillä hän tuskin mitään näki enää ja kili olkapäällä
hypähti niin että Wapun oli pakko sitä sitoa, päästäksensä kulkemaan.
Ylhäällä ja alhaalla jyrisi jyrisemistään; ikäänkuin taivas olisi ollut
ravistunut astia täynnä tulta, niin vuosivat salamat virtoina alas. --
Silloin -- mikä se oli? -- ihmis-ääni! avunhuuto kuului selvästi kautta
jyrinän ja pauhun. Wappu, joka ei ollut vapissut raju-ilmasta eikä
myrskystä -- vapisi nyt. Ihmis-ääni -- ja nyt! -- täällä ylhäällä hänen
luonansa luonnon kauheassa raivossa tässä sekasorrossa! Se säikähytti
häntä enemmän kuin hurjistuneet luonnonvoimat. Henkeänsä vetämättä
kuunteli hän: mistä huuto tuli, eikö hän ollut pettynyt. Silloin kuuli
hän sitä taas ja tällä kertaa aivan takanansa:

-- Hoi, sinä siellä -- auta toki minua.

Ja sumusta ja sateesta ilmestyi ihmis-haamu, joka näytti kantavan
toista.

Wappu seisoi kuin kivi-patsas: kenenkä kasvot nuo olivatkaan? Nuo
tuliset silmät, tuo musta parta ja hienosti muodostunut nenä; hän
katseli ja katseli eikä voinut paikasta liikahtaa autuaallisesta
pelosta -- olihan se hänen pyhä Yrjänänsä -- Karhu-Jooseppi!

Jooseppikin säikähtyi nähdessänsä Wappua, kun tämä kääntyi, vaan
toisesta syystä.

-- Jesus Maria -- onhan se tyttö! -- sanoi hän melkein arasti -- ja
katseli Wappua kummastellen. Nähdessään hänen selkäpuoltansa oli
Jooseppi, Wapun ko'osta päättäen, luullut häntä paimeneksi -- ja nyt
seisoi tyttö hänen edessänsä. Ja katsellessaan tyttöä edessänsä, joka
oli tuohon pitkään vaippaan puettu, sotaisella päähineellä rakeita
vastaan, tummat hiukset hajalla ja märkinä kasvojen ympäri, paimensauva
kädessä, kili leveillä hartioillaan, suuret leimuavat silmät häneen
luotuina, hämmästyi Jooseppi niinkuin hänellä olisi ollut jotakin
yli-luonnollista edessänsä. Koko elin-aikanansa ei hän ollut nähnyt
niin mahtavaa naisen hahmua ja hän tarvitsi hetken aikaa tointuaksensa.

-- Ah, sanoi hän viimein mietittyänsä, sinä olet, kuin oikein
ajattelen, Stromminger'in Wappu -- Kotka-Wappu?

-- Niin olen! -- vastasi tyttö hengähtämättä.

-- Oikeastaan ei minulla siis pitäisi olla mitään tekemistä sinun
kanssasi!

-- Miksi ei? -- kysyi Wappu ja vaaleni. Samassa näkyi salama, jonka
leimu kuvautui hänen vaski-kypärässään.

Joosepin täytyi pidättää vastauksensa, sillä salamaa seurasi kauhea
jyrinä ja rae-sade. Jooseppi katseli arasti Wappua, joka seisoi
liikkumatonna sill'aikaa kuin jää-kappaleet löivät suuria kuhloja
vaski-kattilaan hänen päässänsä, Jooseppi kallistui tuon hengettömän
olennon yli, jota hän kantoi.

-- Tiedä siis että minun ja isäsi väli on sotainen siitä asti kun tuo
juttu Sölden'issä tapahtui, ja ihmiset sanovat ett'ei ole juuri
helpompi tulla toimeen sinun kanssasi. -- Vaan tämä tyttö parka ei
jaksa enää; salama iski maahan hänen viereensä, jotta hän kaatui ja
meni tainnoksiin. Mene meidän edellämme majaasi, että tyttö saa levätä
siksi kun myrsky on laannut raivoamasta -- sitten me kohta menemme --
emmekä enää sinua vaivaa!

Wappu katseli häntä niin oudosti, kun Jooseppi lausui nuo sanat --
puoleksi uhalla ja puoleksi tuskissaan. Hänen huulensa vapisivat kuin
hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan hän pidätti itseänsä ja sanoi
hetkisen sisällisen taistelun jälkeen ainoastaan: -- Tule! -- ja meni
edellä. Vähän ajan perästä hän seisahtui ja kysyi: -- Ken se on, joka
on sinun kanssasi?

-- Se on tyttö raukka Vintshgau'ista, joka on menossa palvelukseensa
Zwiefelstein'iin. Äiti on kuollut ja sentähden täytyi minun lähteä
perintö-asioita varten Vintschgau'iin, josta hän oli kotoisin, ja kun
meillä oli sama matka edessämme -- niin otin tytön seuraani -- vastasi
Jooseppi.

-- Äitisi -- on kuollut? -- Oi Jooseppi parka -- sanoi Wappu
osanottavaisuudella.

-- Niin -- se oli kova onni! -- sanoi Jooseppi syvällä murheella; minun
hyvä äitini!

Wappu näki että hänen oli tuskallista puhua siitä, ja vaikeni. He eivät
puhuneet sitten ennenkuin saapuivat majalle.

-- Tämä on kurja pesä! -- sanoi Jooseppi sisään astuessaan, kun satutti
otsaansa, vaikka oli syvästi kumartunut: -- Syitä tarvitaan ennenkuin
lähettää lastansa tämmöiseen koira-talliin! No, vaan pakoitithan sinä
isäsi siihen.

-- Vai niin -- sinä tiedät sen? -- sanoi Wappu katkerasti, vapauttaen
kilinsä ja laskien sn erääsen nurkkaan. Korjasi sitten vuoteensa ja
auttoi Jooseppia laskemaan vieraan vuoteelle. Wapun kädet vapisivat
sitä tehdessään.

-- No niin -- jatkoi Jooseppi huolimattomasti: -- Tietäähän jokainen
että sinä olet yhtä raju luonnoltasi kuin isäsi -- että melkein olit
tappaa Gellner-Vincentz'in ja kiukuissasi sytytit isäsi heinäladon
tuleen. Minä tarkoitan vaan että kun näin aikaisin olet aloittanut,
niin voi vielä pitkälle päästä!

-- Tiedätkö _miksi_ minä löin Bincentz'iä ja sytytin ladon tuleen? --
kysyi Wappu vapisevalla äänellä: -- Tiedätkö _miksi_ minä olen tässä
koiran-tallissa, kuin sinä sanoit? _Tiedätkö_ sitä? -- Ja hän taittoi
polveansa vasten paksun oksan niin että se ritkahti ja Joosepin täytyi
kummastella hänen voimaansa.

-- En, -- sanoi hän, -- kuinka minä voisin sitä tietää.

-- No, koska et sitä tiedä, niin ei siitä ole puhumista! -- torui hän
hiljaa ja sytytti valkeaa, maitoa keittääksensä.

-- Kerro minulle miksi, jos arvelet että teen sinulle väärin!

Silloin Wappu taas nauroi tuolla katkeralla kimakalla tavalla, niinkuin
hänen oli tapa tehdä kun sydän verta vuosi.

-- Sinulle, -- _sinulle_ minä sen sanoisin?! -- lausui hän. -- Niin, --
sinä olisit todellakin oikea mies, jolle sitä sanoisin!

Hän pesi kuumeen kaltaisella innolla pientä pataa, kaasi maitoa siihen
ja ripusti sen rätisevän tulen yli.

Jooseppi ei huomannut sitä tuskaa, joka tässä pilkassa kätkyi -- hän
huomasi vaan pilkkaa, ja kääntyi suuttuneena pois Wapun luota.

-- Sinun kanssasi ei ole puhumista, siinä ihmiset ovat oikeassa! Ja
tästä hetkestä oli hänen huomionsa vaan kääntynyt sairaan puoleen.

Wappu oli myös ääneti ja katseli ainoastaan silloin tällöin
askarrellessaan Jooseppia, jota takan valkea valaisi. Hänen silmänsä
hohtivat kuin tuliset hiilet valkean valossa, joka milloin leimusi
kirkkaammin, milloin heikommin ja varsin oudosti kirkastutti
metsämiehen kauniita ankaria kasvoja, jotta ne välistä näyttivät
ystävällisille, välistä synkille.

Silloin Wappu muisti unen, jota oli nähnyt ensimäisenä yönä täällä
ylhäällä. -- Jos nuo onnelliset neidot nyt näkisivät Jooseppia, niin ne
varmaankin sulaisivat kuin lumi tulen edessä! -- jotakin tämänkaltaista
hän ajatteli, ja tuntui hänestä kuin hän vaan verta vuotaen voisi
irroittaa silmänsä Jooseppia katsomasta, ja pari kuumaa pisaraa putosi
hänen silmistään, ei kuitenkaan veripisaroita, vaikk'eivät sentähden
olleet vähemmän tuskalliset.

Vieras tyttö tointui nyt ja kysyi hämmästyneenä:

-- Mitä tämä on?

-- Ole huoleti Asra, -- sanoi Jooseppi -- tiedä että salama melkein oli
iskeä sinuun, ja sitten otti Stromminger'in Wappu meidät majaansa.

-- Jesus Maria! olemmeko Kotka-Wapun luona? -- huudahti nuori tyttö
säikähtyneenä.

-- Ole huoleti, -- sanoi Jooseppi -- niinpian kuin sinä jaksat menemme
edemmäksi!

-- Sinä olet siis Vintschgau'issakin kuullut minusta, -- juo nyt vähän
pelästyksen päälle, -- sanoi Wappu tyynesti hyväntahtoisella ivalla,
antaessaan tytölle lämpöstä maitoa, johon oli sekoitettu muutamia
viinipisaroita. Jooseppi oli noussut ylös että Wappu pääsisi sinne
juoman kanssa. Asra koetti nousta istumaan, vaan se ei onnistunut, ja
Wappu tarttui häneen, auttaen häntä; hän piti tyttöä kuin lasta
sylissään ja antoi hänelle toisella kädellä juoda. Asra joi janossaan
muutamia kertoja Wapun puumaljasta, vaan oli niin voimaton että hänen
päänsä vaipui Wapun olkapäälle, kun oli juonut. Wappu viittasi
Joosepille että hän ottaisi pois maljan ja jäi itse istumaan, ett'ei
häiritsisi sairasta.

Jooseppi katseli häntä miettivästi hänen istuessaan vuoteen reunalla
sairas tyttö sylissään.

-- Sinä olet kaunis tyttö, sanoi hän rehellisesti, -- vahinko vaan että
olet niin rajuluontoinen!

Hieno puna lensi Wapun poskille, kun hän kuuli nämä sanat.

-- Vaan onhan sinullakin sydän, -- sanoi Asra, -- minä tunnen kuinka se
tykkii.

Virkistyneellä voimalla nosti Asra päänsä ja katseli Wapun kauniita
päivettyneitä kasvoja ja hänen suuriin tummiin silmiinsä. Wappu katseli
myöskin tarkemmin vierasta. Hän näki että sillä oli suloiset kasvot,
tunnokkaat siniset silmät ja kultaiset silkin-hienoiset hiukset; häntä
katsellessa valloitti Wappua outo tunne. Hän katsahti Joosepin puoleen
ja rupesi taas askaroimaan tuvassa.

-- Onko se todellakin Kotka-Wappu? -- kysyi nyt Asra saattajaltaan,
ikäänkuin hän ei olisi voinut käsittää että pahassa huudossa oleva
Wappu voisi olla niin hyvä.

-- Tuskin voisi sitä uskoa, mutta sanoohan hän itse että niin on.

-- Ja minä voin kohta toteen näyttää että olen se sama -- huudahti
Wappu, avasi oven ja kutsui: -- Hansel -- Hansel, missä olet?

Kimakka huuto vastasi hänelle ja Hansel lensi alas katolta ja ovesta
sisään.

-- Jesus, mitä se on? Huusi Asra tehden ristin-merkkiä, ja Jooseppi
kävi hänen eteensä seisomaan, häntä suojellakseen.

-- Se on sama kotka, jonka lapsuudessani otin pesästään -- tuolta
Burgstein'in kalliolta. Siitähän minulla on tuo nimi -- Kotka-Wappu!

Ja hän katseli lintua yhtä ylpeästi kuin sotilas voitettua lippua: --
Katso kuinka olen sitä kesyttänyt että se vapaasti saa lentää ympäri
eikä kuitenkaan lennä pois luotani!

Hän asetti linnun olkapäällensä ja levitti sen siivet että Jooseppi
näkisi ett'eivät olleet leikatut.

-- Se on komea lintu -- sanoi Jooseppi ja hänen metsästäjäsilmänsä
katseli halullisesti kaunista saalista, jota ei kukaan metsästäjä olisi
toiselle suonut, vielä vähemmin tytölle.

Hänen silmäyksensä nähtävästi ärsytti kotkaa, sillä se päästi
kummallisen vinkuvan äänen, köyristi kaulaansa ja pystytti höyheniänsä
Joosepille.

Wappu huomasi tämän oudon liikutuksen ja koetti rauhoittaa sitä
hyväilemisellä.

-- No Hansel -- mitä sinun on, eihän ole tapasi olla tuommoinen!

-- Aha, poikaseni -- sinä tunnet metsästäjän -- nauroi Jooseppi
ylpeästi ja ojensi uhaten kättänsä ikäänkuin olisi tahtonut ottaa
kotkaa Wapun olkapäältä.

Silloin ärsytetty lintu äkkiä vimmastui, levitti siipiänsä, lensi ylös
katolle ja sitten alas vihamiehensä päälle. Kauhistuksen huuto pääsi
Wapun huulilta. Asra pakeni nurkkaan ja lentelevä peto, jok'ei enää
huolinut emäntänsä käskyistä, täytti melkein tuon ahtaan majan,
koettaessansa peloittavalla nokallaan päästä likelle Jooseppia,
iskeäkseen kynnet hänen kylkiinsä. Nyt oli vaan kamala sekasotku
taistelevien nyrkistä ja siivistä, höyheniä lenteli ympäri ja seinät
tulivat punaisiksi missä Joosepin veriset kädet niihin koskivat.

-- Veitseni, jos vaan voisin saada veitseni esille, -- huusi Jooseppi.

Wappu heitti oven auki:

-- Tänne Jooseppi, ulos vapaasen ilmaan -- tuossa ahtaassa pesässä et
voi sille mitään.

Vaan Karhu-Jooseppi ei juossut pakoon.

-- Niin totta kuin Jumala elää, en liikahda paikasta -- ähkäsi hän.
Vielä hetken aikaa voitto oli epätietoinen. Silloin Joosepin
onnistui, kasvot muuria vasten painettuina, tarttua kotkan kynsiin
rautakourillaan ja pakoittaa vastustavaa eläintä jättiläisvoimalla
loukkuun, sill'aikaa kun tämä nokallaan hakkasi hänen käsiänsä ja
käsivarsiaan.

-- Veitseni, vedä ulos veitseni -- minulla ei ole yhtään kättä vapaana,
-- huusi hän Wapulle.

Mutta Wappu käytti tätä hetkeä toisella lailla, hän juoksi sinne ja
heitti liinan yli kotkan pään. Nyt oli Joosepin helppo sitoa kotkan
jalat nuoralla yhteen ja näin se ei ollut enää vahingollinen. Jooseppi
heitti sen maahan. Voitettuna koetti jalo eläin vapauttaa itseänsä.
Jooseppi nousi ja latasi pyssynsä.

-- Mitä teet? -- kysyi Wappu hämmästyneenä.

-- Minä lataan pyssyni, -- vastasi hän ja puri hampaansa yhteen,
haavoitettuin käsien kirvellessä. Kun oli ladannut, otti hän vangitun
linnun, heitti sen ovesta ulos, kävi seisomaan kappaleen matkaa siitä,
ojensi pyssynsä ja sanoi hiljaa käskien Wapulle: -- laske se nyt irti!

-- Mitä pitää minun tekemän? -- kysyi Wappu, joka ei tahtonut korviansa
uskoa.

-- Sinun pitää laskea se lentämään!

-- Miksi?

-- Että voin sitä ampua -- etkö tiedä ett'ei kunnollinen metsästäjä
koskaan ammu otusta muutoin kuin lennossa tai juoksussa?

-- Vaan ethän Jumalan tähden ai'o ampua Hanseliani?

Jooseppi katseli häntä vuorostaan ihmetellen:

-- Pitäisikö minun ehkä antaa tuon hurjan otuksen elää?

-- Jooseppi -- huusi Wappu ja astui vakaasti hänen etehensä: -- jätä
Hanselini rauhaan! Minä olen sen tuonut ylös pesästä eikä kukaan muu
minusta huoli kuin tämä lintu -- se on kaikki mitä minulla maailmassa
on -- sinä et saa mitään tehdä Hanselille!

-- Vai niin, -- sanoi Jooseppi äkäisesti ja katkerasti, -- se riiviö on
melkein hakannut silmät päästäni enkä minä saa mitään tehdä?

-- Eihän se sinua tuntenut! Mitä lintu voi siihen ett'ei se viisaampi
ole -- ethän sinä tahdo kostaa järjettömälle eläimelle?

Jooseppi polki jalkaa.

-- Laske se irti että osaa lentää, muuten ammun sen semmoisena kuin on.

Hän ojensi pyssyä.

Nyt tuo kuuma veri taas nousi Wapun päähän ja häneltä unohtui kaikki,
paitsi eläin raukka.

-- Saammepa nähdä, huusi hän kiihtyen -- saatko menetellä omaisuuteni
kanssa mielesi mukaan. Pane pois pyssy! Lintu on minun! Kuuletko? Se on
minun! Minä en salli että sille vahinkoa tehdään, tapahtukoon mitä
tahansa. Pyssy pois tai sinä saat oppia tuntemaan minua.

Ja voimakkaalla kädellä löi hän pyssyn Joosepin kädestä, niin että
laukaus pamahtaen iski kiviseinään.

Wapun käytöksessä oli jotakin, joka voitti tuon väkevän miehen, uljaan
karhun-tappajan, niin että hän teeskennellyllä huolimattomuudella otti
pyssynsä, sanoen katkeralla pilkalla:

-- No kernaasti minun puolestani! Saat rauhassa pitää koukkunokkasi. --
Se on luultavasti ainoa, minkä eläissäsi saat! -- Sillä sinä olet totta
tosiaan _Kotka-Wappu_!

Ja Wappua katsomatta repäisi Jooseppi nenäliinansa palasiksi ja koetti
näillä kääriä haavoitettuja käsiänsä. Wappu juoksi Joosepin luo ja
tahtoi häntä auttaa; nyt vasta huomasi hän kuinka pahat nuo haavat
olivat, ja tuntui siltä kuin hänen oma sydämensä olisi verta
vuodattanut sitä nähdessään.

-- Oi Jesus, -- minkänäköiset kätesi ovat! lausui hän -- tule, anna
minun pestä ja kääriä niitä!

Mutta Jooseppi sysäsi hänet pois tieltä.

-- Älä koske! -- Asra sen kyllä tekee!

Hän meni majaan. Kuolettava tuska ahdisti Wappua. Hän tunsi äkkiä että
oli tehnyt Joosepin vihollisekseen, ehkä ainiaksi; tätä ajatellessa
hänestä tuntui kuin hänen täytyisi kuolla. Masennettuna meni hän
Joosepin jälkeen ja silmänsä seurasivat mustasukkaisuudella tuon
vieraan tytön liikuntoja, kun tämä sitoi Joosepin haavoja.

-- Jooseppi, sanoi Wappu tukehtuneella äänellä, -- sinä et saa luulla
ett'en huoli sinun haavoistasi siitä syystä, ett'en antanut sinun ampua
Hanselia. Katso, jos ne siitä parantuisivat, saisit mielellään ampua
sekä Hanselin että emäntänsäkin -- vaan asian laita on nyt semmoinen,
että kumpikin olisi sinulle yhtä hyödytön.

-- Hyvä, hyvä! ei sinun tarvitse puolustaa itseäsi -- sanoi Jooseppi
kiertelemällä. -- Asra, -- kysyi hän, -- voitko nyt käydä eteenpäin?

-- Voin, -- vastasi tämä.

-- Laita itses' valmiiksi siis, niin menemme!

Wappu vaaleni.

-- Jooseppi, etkö tahdo levätä hiukan -- enhän ole vielä saanut tarjota
sinulle mitään! Minä keitän kohta sinulle jotakin, vai tahdotko juoda
vähän maitoa?

-- En, kiitoksia vaan vierasvaraisuudesta -- vaan minun täytyy pyrkiä
kotiin ennen yötä. Ei enää sada ja Asra jaksaa jo käydä.

Hän auttoi tyttöä valmistuksissa, ripusti pyssyn olkapäälleen ja otti
vuorisauvan käteensä.

Wappu otti sulan, jonka Hansel taistelussa oli pudottanut, ja pisti sen
Joosepin hattuun:

-- Tätä sulkaa sinun pitää kantaa, Jooseppi, koska olet voittanut
kotkan, olisihan se tullut sinun saaliiksi, jos et olisi sitä
lahjoittanut minulle.

Mutta Jooseppi otti sulan hatustaan:

-- Tarkoitukses voi olla hyvä, mutta tätä en kanna -- minä en ole
tottunut jakamaan saalistani _tyttöjen_ kanssa.

-- Ota sitten koko kotka, vaan anna sen elää! sanoi Wappu tuskissansa.

Jooseppi katseli häntä kummastellen.

-- Mitä sinä ajattelet! Enhän tahdo ryöstää sinulta eläintä,
johon sydämesi on niin kiintynyt. Ehkä minun joskus onnistuu
vangita karhun-pentua, ja sen tuon sinulle, jotta seura tulisi
täydellisemmäksi! Vaan sitä ennen me emme tapaa toisiamme, sillä voisi
tapahtua että minä ampuisin tuon linnun, jos se joutuisi minun tielleni
-- on siis parasta välttää tätä tienoota! Jumalan rauhaan ja kiitoksia
kohteliaisuudestasi!

Näillä sanoilla astui hän ylpeästi ja tyynesti ulos tuvasta.

Asra kumartui ja otti maasta poisheitetyn sulan.

-- Lahjoita se minulle -- pyysi hän -- minä panen sen rukouskirjaani,
ja niin usein kuin sitä näen, tahdon rukoilla: "Isä meidän" sinun
puolestasi!

-- Kernaasti minun puolestani! -- vastasi Wappu kolkosti, hän oli
tuskin kuullut mitä Asra puhui. Hänen rinnassaan tikitti ja kolkutti,
hänen korvissaan suhisi, niinkuin myrsky olisi käynyt hänen
ympärillänsä. Hän astui ulos tuvasta pois lähtevien jälkeen. Rajuilma
oli tauonnut, mustat pilvihunnut riippuivat repaleina vuorien piikistä
alas, ja etäisyys pilkoitti hämärästi sumun läpi. Etenevän ukkosen
tohina kuului vielä ja purot syöksivät pauhaten alas syvyyksiin; muuten
oli kaikki hiljaista ja äänetöintä, ja valkoinen ruumiin-vaate lumesta
ja rakeista oli peittänyt vuoren.

Wappu seisoi liikkumatonna, kädet rintaa vasten painettuina.

-- Eihän hän voinut käsittää kuinka köyhäksi on käynyt ennenkuin sydän
noin lintuun kiintyy! -- sanoi hän itsekseen. Sitten laskeutui hän
polvilleen ja irroitti puoleksi paleltunutta kotkaa, joka horjuen
kiipesi ylös hänen käsivarrelleen ja niin viisaasti katsoi hänen
silmiinsä kuin se olisi tahtonut anteeksi pyytää. -- Niin katsele vaan
minua, nyyhkytti Wappu -- oi Hansel, Hansel -- mitä olet minulle
tehnyt!

Wappu istui majansa kynnykselle, laski Hanselin maahan ja itki oikein
sydämen pohjasta, kunnes väsyi kuulemasta omaa itkuansa. Hän katsoi
ylös; hänen takanansa nousi pystysuora lumiseinä, tuolla alhaalla
edessänsä oli kuolema vuoriloukoissa kylmän vuoteensa valmistanut,
harmaassa etäisyydessä riippuivat pitkät repaleet sadepilvistä
taivaasta maahan asti, ja Wappu tunsi taas yht'äkkiä täydellisesti ja
katkerasti kuin ensimäisenä olopäivänänsä täällä, että hän oli -- ja
jäi yksinänsä erämaahan!



IX.

Ylimystalon emäntä.


Taas oli kulunut vuosi, raskas vuosi Wapulle, sillä kun tuo
hiljainen kesä erämaassa oli ohitse ja Stromminger tuotti karjan
takaisin, astui Wappu vuoren toiselle puolelle Schnalferthal'iin, jossa
oli tykkänään tuntematoin, ja etsi siellä palvelusta. Rosen'iin hän ei
tahtonut mennä, sillä täytyihän hänen vastustaa veljesten kosimista.
Vaan täällä oli hänen yhtä vaikea saada paikkaa kotkan kanssa,
kuin Oetz-laaksossakin oli ollut, ja viimein hän heitti kaikki
palkan-vaatimukset, jotta vaan saisi Hanselinkin vastaanotetuksi.
Tietysti hänen kohtalonsa, tämän "hulluuden", tähden -- joksi sitä
sanottiin -- tuli hyvin kurjaksi. Naiset nauroivat ja halveksivat
häntä ja sill'aikaa sai hän kaikin voimin vastustaa miesten raakaa
hävyttömyyttä, jotka täällä kuten muuallakin rakastuivat kauniisen
tyttöön. Tätä kaikkea hän kärsi äänettömyydellä, sillä hän oli liian
ylpeä valittaaksensa takan painoa, jonka vapaaehtoisesti oli ottanut
kantaaksensa.

Vaan täll'aikaa tuli hän luonteeltaan yhä kovemmaksi, juuri
semmoiseksi, joksi tuo hyvä kirkkoherra oli häntä varoittanut
tulemasta. Kaikki murhatut nuoruuden ilot kulkivat aaveina hänen
edessänsä ja vaativat kostoa. Elämän lyhyenä kevät-aikana on kolme
kadotettua vuotta paljon. Valittivathan muut nuoret tytöt yhtäkin
tanssia, joka oli mennyt heiltä hukkaan! Wappu ei surrut kaikkia niitä
tuhansia ja tuhansia riemuja, jotka olivat hänen ikänsä mukaiset ja
joita hän oli kadottanut, hän suri kadotettua rakkauttansa ja hänen
mielensä, jota ei mikään onnen säde kohdannut, kävi katkeraksi ja
kovaksi kuin varjossa kypsynyt hedelmä.

Kevään tullessa meni hän taas ylös vuorille. Kevät oli kylmä ja kesä
myrskyinen, satoi vettä, lunta ja rakeita ehtimiseen, jotta Wapun
vaatteet vuorokausien kuluessa usein olivat kuivamatta, ja hän sai elää
viikkokausia keskellä pilviä ja pimeyttä samanlaisessa mullistuksessa
kuin ensimäisenä luomisen päivänä, jolloin ei päiviä ottanut
koittaakseen.

Tämä mullistus kuvautui Wapun sydämessä -- harmaata harmaassa. Maailma
oli hänestä synkkä, kolkko uni, kylmä kuin sumut hänen ympärillänsä --
eikä näkynyt se Jumala, joka olisi lausunut: "Olkoon päivä!"

Vaan eräänä päivänä, pitkien viikkojen päästä lausui Hän kuitenkin
tämän mahtavan luomis-sanan, ja ensimäinen auringonsäde tunki pilvien
läpi, ja vähitellen ilmestyi tästä mullistuksesta ihana järjestetty
maailma vuorineen laaksoineen, peltoineen, järvineen ja metsineen.
Kaikki tämä ilmauntui niin äkkiä Wapulle, jotta hänkin virkistyi uuteen
elämään, kuin kerran ihmissuvun isä, ja iloitsi tästä maailmasta, jonka
Jumala oli niin ihanaksi luonut, ett'ei Hän tahtonut yksistään siitä
iloita, vaan loi muita olentoja, jotka myöskin saivat siitä iloita.

Eikö todellakaan löytyisi mitään onnea tässä ihanassa maailmassa? Ja
miksi oli Jumala pannut tämän Eva paran tänne erämaahan, jossa se, jota
varten hän oli luotu, ei voinut häntä löytää?

-- Oi, sinne, sinne, minä olen saanut tarpeeksi olostani täällä
ylhäällä! -- sanoi hänessä sisällinen ääni, ja rajusti halusi hän nyt
saada elää, rakastaa, nauttia, ja kaipauksella ojensi hän kätensä
valoisalle hymyilevälle maailmalle tuolla alhaalla!

-- Wappu, sinun täytyy paikalla tulla pois -- isäsi on kuollut.

Paimenpoika seisoi hänen edessänsä.

Wappu tuijotti poikaan kuin unessa kävijä.

Oliko tuo vale, jonka oli luonut hänen oma sydämensä, mikä niin
hartaasti vaati onnea? Hän tarttui pojan olkapäihin, tullaksensa
vakuutetuksi siitä, että se oli todellisuutta eikä valekuva!

Poika kertoi asiansa:

-- Isäsi jalka tuli yhä pahemmaksi. Viimein siihen tuli kylmän vihat,
ja tänä aamuna hän kuoli. Nyt sinä olet ylimystalon emäntä ja
Klettermaier lähettää sulle terveisiä.

Se oli siis totta! Rauhan, vapauden sanansaattaja seisoi ihka elävänä
hänen edessänsä. Sentähden oli Jumala näyttänyt hänelle maailman
ihanuutta ikäänkuin olisi Hän tahtonut hälle sanoa: -- kas, nyt se on
sun! Tule alas ja ota lahjani vastaan!

Hän meni äänetönnä majaansa ja sulki oven. -- Hän laskeutui polvilleen,
kiitti ja rukoili -- rukoili pitkän ajan perästä taas sydämen pohjasta,
vuodattaen kuumia kyyneleitä isänsä tähden, joka oli mennyt pois eikä
koskaan uskaltanut tai voinut häntä rakastaa; vaan nyt kyyneleet
tulivat Wapun vapautetusta, hellästä sydämestä!

Sitten astui hän ales kotia kohden, joka taas oli koto hänelle ja jossa
hänen jalkansa astui omalla pohjalla ja maalla. Klettermaier seisoi
oven ulkopuolella ja heilutti riemuten lakkiansa Wapun lähestyessä. Se
piika, joka kaksi vuotta sitten oli ollut niin hävytön Wappua kohtaan,
toi nyt itkien ja nöyrästi avaimet hänelle, ja ovella vastaan-otti
Bincenz häntä.

-- Wappu, -- aloitti hän, -- sinä olet menetellyt hyvin pahasti minua
kohtaan, mutta -- --

Wappu katkaisi tyynesti, mutta vakaasti hänen puheensa:

-- Bincenz, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin Jumala minua
rangaiskoon niinkuin hän parhaaksi näkee. Minä en voi sitä katua enkä
parantaa, en myöskään pyydä että antaisit minulle anteeksi! Nyt tunnet
minun ajatukseni ja nyt pyydän sinua jättämään minut yksikseni!

Ja katsomatta Bincenz'iin sen enemmän meni Wappu huoneesen isänsä
ruumiin luo ja sulki oven. Ilman kyyneleitä seisoi hän siinä. Hän oli
itkenyt ajatellessansa kirkastettua isäänsä, joka oli vapautettu tästä
maallisesta kuoresta; vaan tuon saman ruumiin vieressä, joka raskaalla
kädellään oli hänen elämänsä autioksi tehnyt, joka oli häntä lyönyt ja
jalkojensa alla polkenut, tämän ruumiin vieressä hän ei voinut itkeä,
hän oli kuin kivettynyt!

Hän rukoili tyynesti "isämeidän", vaan hän ei polvilleen laskeunut.
Samanlaisna kuin oli seisonut elävän isänsä edessä, jäykkänä ja
tyynenä, samanlaisna seisoi hän kuolleenkin edessä, vaan nyt ilman
vihatta, kuoleman sovittamana.

Sitten meni hän kyökkiin valmistuksia tekemään siksi kun naapurit
tulisivat, tavan mukaan, rukoilemaan ja valvomaan kuolleen luo. Siellä
oli hänellä työtä yltä kyllin ja keski-yön paikoilla oli tupa niin
täynnä rukoilevaisia että Wappu tuskin sai niille kaikille ruokaa ja
juomaa; sillä mitä rikkaampi talollis-vainaja on ollut, sitä enemmän
naapuria saapuu paikalle valvomaan ja rukoelemaan.

Wappu katseli tätä sisällisellä iletyksellä. Siinä kuollut mies -- ja
täällä joivat ja söivät vieressä kuin kärpäset. Tämä surina ja melu oli
hänelle niin outoa, tottunut kun oli vuoriinsa ja niiden juhlalliseen
äänettömyyteen; kaikki näytti hänestä niin joutavalle ja pienemmoiselle
että hän olisi suonut olevansa siellä jälleen.

Mykkänä ja kylmänä kulki hän ihmisten välillä, jotka itkivät, söivät ja
joivat, ja hänestä arveltiin että hän oli hyvin isävainajansa näköinen.
Kolmantena päivänä olivat hautajaiset. Kaikkialta, likeltä ja kaukaa
riensi ihmisiä paikalle osoittamaan peloittavalle ja arvoisalle
ylimystalolliselle viimeistä kunniaa taikka imartelemaan tuota pahaa
Kotka-Wappua, joka nyt kaikissa tapauksissa oli Strommingerin avarain
tilusten haltija. Vaikka hän aina tähän asti oli ollut "murhapolttaja"
ja "kelvotoin", -- oli hän nyt kuitenkin rikkahin perillinen
vuori-piirissä ja se oli toista!

Wappu tunsi aivan hyvin tämän muutoksen ja tiesi hyvin mikä siihen oli
syynä. Kun samat ihmiset, jotka vuosi sitten olivat ajaneet hänet ulos
häpeällä ja pilkalla, kun hän palvelusta haki, nyt kumarruksella ja
teeskennellyllä hymyllä seisoivat hänen edessänsä -- niin hän kääntyi
inhoten pois -- ja tästä hetkestä asti hän ylenkatsoi ihmisiä!

Kirkkoherra Heiligkreuz'istä ja veljekset Rosen'ista olivat myöskin
tulleet. Nyt oli se hetki, jolloin hän ainakin ulkonaisesti voisi
palkita heidän hyvyytensä häntä kohtaan kun hän oli ollut köyhä ja
turvatoin, ja hän kunnioitti heitä ennen kaikkia muita ja oleskeli
ainoastaan heidän seurassaan.

Kun peijaiset olivat ohitse ja vieraat olivat hävinneet, viipyi
Heiligkreuz'in kirkkoherra vielä hetken aikaa Wapun luona ja puhui
hänelle monta hyvää sanaa.

-- Sinä olet nyt monen palvelijan käskijä, -- sanoi hän, -- vaan muista
että se, joka ei voi itseänsä hallita, ei myöskään voi hallita muita!
Vanha sananlasku sanoo: "joka ei voi totella, se ei myöskään voi
käskeä". Opi tottelemaan, lapseni, että osaisit käskeä!

-- Vaan, teidän korkea-arvoisuutenne, ketä minun pitää totella, eihän
nyt kelläkään ole mitään käskemistä minun suhteeni?

-- Jumalaa!

Wappu vaikeni.

-- Tämän, -- sanoi kirkkoherra ja otti jotakin kauhtanansa väljästä
taskusta, -- tämän olen jo aikoja sitten sinulle määrännyt, siitä asti
kun kävit minun luonani, mutta matkoillasi et kuitenkaan olisi voinut
viedä sitä mukaasi.

Ja eräästä laatikosta otti hän hienosti veistetyn pyhimys-kuvan
puisella jalasteella.

-- Kas, tämä on suojelijattaresi, pyhä Wallburga. Vieläkö muistat mitä
sinulle sanoin kovasta ja pehmeästä aineesta ja hyvästä Jumalasta, joka
oksa-sauvasta voi veistää pyhimys-kuvan?

-- Muistan, -- sanoi Wappu.

-- No näetkös, ettet sitä unhoittaisi, olen Sölden'istä tuottanut
sinulle tuommoisen kuvan. Ripusta se sänkysi yli ja rukoile sen edessä
ahkerasti, se tulee tekemään sinulle hyvää.

-- Suuri kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Wappu nähtävästi
iloisena ja otti varovasti tuon heikon kapineen koviin käsiinsä. --
Sitä nähdessäni tulen aina ajattelemaan teidän oivaa selitystä! Tämän
kaltaiselta pyhä Wallburga siis näytti! -- Oi mikä hyvä ja suloinen
ihminen hän lienee ollut! Se joka olisi hurskas ja hyvä kuin hän!

Ja kun Klettermaier tuli hänen luo, näytti hän kuvan hänelle ja huusi:

-- Katso, Klettermaier, mitä minä olen saanut: pyhän Wallburgan,
suojelus-pyhäni! Mutta siitäpä lähetämmekin kirkkoherralle ensimäisen
kauniin lampaan, jonka saamme.

Tuo hyvä kirkkoherra vastusti hartaasti tätä vaihtokauppaa, mutta Wappu
ei iloissaan ottanut sitä korviinsa.

Kun pappi oli lähtenyt, meni Wappu huoneesensa ja ripusti kuvan seinään
vuoteensa yli, ja sen ympäri naulasi hän vanhan Luckard'in kortit
seppeleeksi. -- Sitten meni hän ulos katsomaan mitä olisi tehtävää
kyökissä tai kartanossa.

-- Hansel, -- huusi hän ohitse mennessä kotkalle, joka istui
puupinolla, -- nyt me olemme herroina täällä! -- Ja tuo herruuden tunto
oli hänelle pitkän orjuuden jälkeen kuin janoovaiselle hurmaava viini,
joka nääntyvän suonia virvoittaa!

Pihalla oli Bincenz'in pestaama palvelus-väki kokoontunut, ja Bincenz
niiden parissa. Hän oli tullut laihaksi ja keltaiseksi iholtaan;
keskellä mustia, paksuja hiuksiaan oli hänen päässänsä paljas paikka,
ikäänkuin muukin ajeltu päälaki. Palavat silmät olivat vaipuneet
syvälle päähän ja näyttivät suden silmille, jotka vuoriloukosta
saalista katselevat.

-- Mikä nyt on? -- kysyi Wappu ja seisahtui.

Tuo muinoin niin ylpeä talonpoika lähestyi pelkääväisellä nöyryydellä.

-- Me tahdomme ainoastaan kysyä sinulta josko nyt kohta aiot meitä pois
käskeä -- kun olimme niin pahoja sinua kohtaan Stromminger'in eläessä?
Vaan sinä tiedät että meidän täytyi noudattaa hänen tahtoansa.

-- Te teitte velvollisuutenne, --- sanoi Wappu tyynesti. En eroita
ketään ennenkuin huomaan että hän on kunnotoin palvelluksessaan, ja jos
ette niin pahasti matelisi edessäni, niin te mielyttäisitte minua
enemmän! Menkää työhönne, että saan nähdä mitä te toimitatte -- se on
parempi kuin kaikki nämät temput!

Väki meni pois. Bincenz jäi jälelle ja hänen silmänsä olivat Wappuun
kiinnitetyt. Tämä kääntyi ja ojensi kätensä hänelle.

-- Ainoastaan yhden minä kiellän tulemasta kartanooni ja maalleni,
sinun, Bincenz! -- sanoi Wappu.

-- Wappu! -- huusi Bincenz, tämänkö -- tämänkö kaikesta siitä, mitä
olen isällesi tehnyt?

-- Sinun pitää tulla palkituksi siitä, että isäni kivulloisuuden aikana
tiluksien hoitajana olet häntä auttanut -- minä lahjoitan sinulle ne
niityt, jotka ovat talosi rajalla, ja arvelen että työsi ja vaivasi
siten ovat palkitut -- jos ei, niin ilmoita se vaan, minä en tahdo olla
sinulle velkaa -- pyydä mitä tahdot -- vaan älä enää näytä itseäsi
minulle.

-- Minä en tahdo mitään muuta kuin sinua, Wappu -- ilman sinua kaikki
on minulle yhtä arvotointa. Sinä olet melkein tappanut minut, olet
rääkännyt minua niin usein kuin olet minua nähnyt -- ja -- paholainen
minut periköön -- en sittenkään voi sinusta luopua! Katso sinun tähtesi
olisin valmis mihin hyvänsä. Sinun tähtesi voisin tehdä vaikka murhaa
-- sinun tähtesi voisin myydä sieluni autuuden -- ja sinä tahdot maksaa
minua muutamilla niityillä? Luuletko noin pääseväsi minusta? Tarjoo
minulle koko omaisuutesi ja koko Oetz-laakso lisäksi -- minä syljen
siihen jos et anna minulle omaa itseäsi -- katsele minua: rakkauteni
sinuun on minua kalvannut -- en tiedä kuinka lienee, vaan yhdestä
ainoasta suudelmasta sinulta minä lahjoittaisin minun kaikki tavarani
ja kultani ja sitten itse vaikka nälkää kärsisin koko elinaikanani!
Lähetä nyt luokseni luvun-laskija ja anna hänen vielä kerran tuumia
kuinka monella ruohonkorrella ja pennillä sinä voit minua maksaa.

Ja hurjimmalla, katkerimmalla pilkan silmäyksellä jätti Bincenz
hämmästyneen Wapun seisomaan ja lähti pois kartanosta.

Hän saattoi Wapun värisemään. Tuommoisena hän ei ennen ollut häntä
nähnyt -- hän oli luonut silmäyksen semmoiseen himojen syvyyteen, jonka
vaikutukset olivat epätietoiset, ja tunsi sekä inhoa että sääliä.

-- Mitähän minussa lieneekään, joka tekee kaikki miehet niin hulluiksi?
-- ajatteli Wappu. Oi, ainoastaan yksi ei tullut; se ainoa, jota hän
piti hyvänä -- se halveksi häntä. Ja mitä -- hyvä Jumala, jos hän ajan
kuluessa olisi mennyt naimiseen? Tätä ajatellessaan lakkasi Wapun
sydän tykyttämästä. Hän ajatteli taas tuota vierasta tyttöä, jonka
Jooseppi oli vienyt seurassaan Hochjoch'in yli. Vaan ei -- olihan se
palvelus-tyttö!

Mutta pian jotakin oli tapahtuva! Nyt hän oli rikas ja kunniassa
pidetty, ja nyt hän voisi Jooseppia lähestyä yhtä askeletta! Hänen
naisellinen ylpeytensä vastusti kuitenkin tätä ajatusta, ja odottaa --
aina odottaa oli kaikki, mitä hän taisi tehdä.

Rauhatoinna kuljeskeli Wappu ympäri talossa ja ulkona. Viikko toisensa
perästä kului, eikä hän voinut tottua tähän elämään. -- Pian kyllä
huomattiin ett'ei hän enää kelvannut tämmöiseen hiljaiseen elämään. Hän
oli ja jäi Murzoll'in lapseksi, kesyttömäksi Wapuksi. Hän pilkkasi
armottomasti sitä, joka hänestä oli turhaa ja naurettavaa. Hän ei
järjestänyt päivätöitä, eikä huolinut maan tavoista. Hän ei ketäkään
pelännyt. Mitä pelko oli, sen oli hän unohtanut ylhäällä vuoriloilla;
samalla rohkeudella kuin hän siellä oli seisonut keskellä raivoovia
luonnonvoimia, seisoi hän joka-päiväisessä elämässä täällä alhaalla.
Voimakkaana niin sielun kuin ruumiinkin puolesta seisoi hän kylän
asukkaitten parissa, ikäänkuin olento toisesta maailmasta. Kun ei hän
kyläläisten toimia tuntenut, oli hän heidän epäluulonsa esineenä,
vaikk'ei kenkään uskaltanut astua liian likelle tuota mahtavaa
ylimystalon emäntää. Mutta Wappu tiesi varsin hyvin tämän vihollisuuden
ja myöskin sen pelkurimaisuuden, joka selän takana häntä vainosi ja
kantoi ystävällisyyden naamaa hänen edessänsä. "En tarvitse huolia
kestään", oli hänen ylpeä sananpartensa, ja sentähden teki hän sitä,
mihin hurja mielensä häntä johdatti. Jos se pisti hänen päähänsä,
työskenteli hän päiväkaudet kuin orja, kiihoittaaksensa laiskoja
palvelijoita ahkeruuteen; jos joku heistä ei osannut työtänsä tehdä,
tempasi hän sen kärsimättömästi palvelijan käsistä ja teki sen itse. --
Toisinaan hän taas surumielisyydessä uneksi päiväkaudet tai kuljeskeli
vuoriloilla, jotta ihmiset arvelivat ett'ei hänen laitansa ollut oikea.
Täll'aikaa rengit ja piiat tekivät mitä tahtoivat ja talonpojat
kuiskasivat ilkkuen keskenänsä että Wappu sillä lailla pian menettäisi
sekä talon että maan.

Ja vaikka hän näin loukkasi maan tapoja, oli hän toisissa asioissa,
joista talonpojat eivät niin paljon väliä pitäneet, kovin ankara. Jos
hän havaitsi epärehellisyyttä tai väärää peliä jossakin rengissä,
haastatti hän sen maan-oikeuteen. Jos joku eläintä rääkkäsi, tarttui
Wappu hänen kaulukseensa ja pudisti häntä aika lailla vihansa vimmassa.
Jos joku tuli illalla juopuneena kotiin, antoi hän sen häpeäksi ja
häväistykseksi sulkea siltä oven, satoipa sitten vettä taikka lunta.
Jos sai piikojansa kiinni irstaisuudesta, ajoi hän paikalla ne pois
talosta. Sillä hänen sielunsa oli säilynyt puhtaana, saastuttamattomana
kuin ne jäätiöt, joilla hän niin kauan oli elänyt yksinäisyydessä.
Kuiskutteleminen ja muiskutteleminen ovissa ja ikkunoissa ja
juokseminen iletti häntä aina.

Tämä kaikki pani kuitenkin sen huhun liikkeelle, että hän oli kova ja
armoton ja saattoi hänen yhtä kammotuksi, kuin isänsä oli ollut.

Kaiken tämän ohessa näytti kuin hän olisi lumonut miespuolista
nuorisoa. He eivät halunneet hänen rikkauttansa, vaan häntä itseänsä,
kaikessa hänen omituisuudessaan. Kun hän seisoi heidän edessänsä niin
korkeana, niin hoikka-vartaloisna ja kuitenkin niin voimakkaana ja
pulskana, että korkea rinta melkein uhkasi halaista ahtaita liiviä, kun
hän uhaten nosti jäntevää käsivarttansa, jäntevää kuin nuorukaisen,
heitä vastaan ja pilkallinen leimaus salamoi hänen mustista
silmistänsä, silloin nuoret miehet joutuivat rakkaudesta ja
taistelunhalusta raivoon, he taistelivat elämän ja kuoleman uhalla
hänen kanssansa, saadaksensa häneltä yhden ainoan suudelman. Mutta voi
heitä! He eivät olleet tarpeeksi väkeviä voittamaan tätä naista;
häpeällä täytyi niiden vetäytyä takaisin eikä hänen vertaisensa vielä
ollut tullut -- tulisiko hän koskaan? Yhtä kaikki, Wappu häntä odotti!

-- Se, joka voi sanoa että olen antanut hänelle suudelman, sen kanssa
minä menen naimiseen -- vaan siitä ei ole mieheksi ylimystalon
emännälle, joka ei voi ottaa minulta suudelmaa! -- sanoi hän eräänä
päivänä ylpeydessään. Pian tämä sana oli koko seudussa tunnettu ja
nuorukaisia tuli läheltä ja kaukaa onneansa koettamaan ja hänen
sanoistansa kiinni pitämään. Viimein tuli oikein kunnian asiaksi kosia
Wappua, niinkuin rohkea teko ainakin uljaalle miehelle.

Pian ei löytynyt koko Oetz-, Gurgler- ja Schnalferthal'issa ainoatakaan
naimaijässä olevaa talonpoikaa, joka ei ollut koettanut valloittaa
Wappua ja pakoittaa häntä antamaan suudelmaa, jota ei kukaan saanut. Ja
hän iloitsi tästä hurjasta leikistä ja voimastansa; hän tiesi että
hänestä tällä tavoin puhuttaisiin; että Jooseppi välttämättömästi saisi
kuulla hänestä, ja arveli että hänen pitäisi katsoa vaivan maksavaksi
tulla voittamaan, jos kohta vaan voimansa näyttämään, samaten kuin
karhua kaataessa. Ja jos hän kerran tulisi, aatteli Wappu -- miksi hän
ei samaten kuin muutkin rupeisi häntä rakastamaan, jos Wappu vaan olisi
oikein "siivo" häntä kohtaan? Vaan hän ei tullut. Hänen asemesta tuli
kerran eräs matkustaja Vent'istä ja kävi istumaan "Hirven" edustalle,
joka oli Stromminger'in kyökki-tarhan rajalla. Wappu, joka juuri istui
siinä kitkemässä ja kuuli Joosepin nimeä mainittavan, kuunteli
pensas-aidan takana sanansaattajan kertomusta.

Äitin kuoleman jälkeen poikkesi Jooseppi Hagenbacher usein "Lammas"
nimiseen ravintolaan Zwiefelstein'issa, kertoi matkustaja, ja huhu
tiesi kertoa jostakin rakkauden kaupasta Joosepin ja kauniin Asran
välillä, joka oli ravintola-neitsyenä "Lampaassa". Eilen oli hän
tapansa mukaan taas ollut siellä ja oli istunut yksinään Asran kanssa
pöydän ääressä sill'aikaa kuin emäntä kävi kyökissä. Silloin oli sonni
äkkiä päässyt irti ja tuulen nopeudella juossut kylän läpi. Ampiainen
oli nimittäin mennyt sen korvaan. Kaikki pakenivat huoneisinsa ja
"Lampaan" isäntä aikoi tehdä samaten, kun hän äkkiä huomasi nuorimman
lapsensa, viidenvuotiaan tytön makaavan kadulla. Hän ei päässyt pakoon,
sillä lapset olivat juuri leikkineet postikuletusta ja pienokainen oli
valjastettu raskaitten työntö-kärryjen eteen, kun kauhistava huuto
kuului että sonni tulee. Toiset lapset juoksivat pois, vaan Liisan ei
ollut niin helppo päästä raskaitten kärryjensä kanssa; hän kaatui ja
takeltui nuoriin kiinni -- näin hän makasi, kun sonni, sarvet alaspäin
kuorsaten syöksi eteenpäin. Ei ollut enää aikaa irroittaa lasta taikka
vetää sitä pois kärryineen päivineen, sillä sonni oli siinä, --
"Lampaan" isäntä ja Asra huusivat niin että kuului läpi koko kylän --
vaan silloin -- silloin oli Jooseppikin siinä ja pisti heinä-hangon
hirviön kylkeen -- nyt kaikki ihmiset ikkunoissa huusivat apua, vaan ei
kukaan häntä auttanut. Jooseppi tarttui sonnin sarviin ja sysäsi sen
jättiläis-voimalla pari kolme askelta taaksepäin. Täll'aikaa oli
"Lampaan" isäntä ehtinyt saada pois pienokaisen, vaan nyt kysymys oli
Joosepista, jonka kaikki jättivät oman onnensa nojaan. Asra väänteli
käsiänsä ja huusi apua, sonni heitti Joosepin maahan ja tahtoi häntä
musertaa, vaan Jooseppi pisti altapäin veitsen sen kurkkuun, niin että
veri vuosi hänen ylitsensä. Nyt nousi eläin pystyyn ja nosti
Joosepinkin mukanansa, sillä Jooseppi piti sarvista kiinni; sonni
syöksi taas eteenpäin kappaleen matkaa hänen kanssansa, milloin nostaen
häntä ilmaan, milloin laahaten häntä maata myöten. Jooseppi ei
päästänyt sitä irti; hän tahtoi pakoittaa sitä seisahtumaan. Sonni
vuodatti verta viidestä haavasta; se heikontui vähitellen. Pari kertaa
Jooseppi asettui jaloilleen, vaan sitten sonni taas sai voiton ja veti
häntä mukanansa tuskissaan sinne tänne.

Nyt talonpojat vihdoin olivat saaneet niin paljon rohkeutta että
tulivat Joosepin avuksi ja riensivät esille heinä-hangoilla ja
veitsillä. Mutta kuullessansa melua takanansa, ojensi sonni taas
sarvensa puskeakseen ja heittäytyi Joosepin kanssa erään liiterin ovea
vasten, jotta näytti kuin Joosepin pitäisi musertua; ovi heltyi ja
avautui tuosta kauheasta puuskasta, sonni syöksi liiteriin ja
viertelihe kiertelihe siinä tikapuiden, vaunujen ja aurojen välissä,
niin että kaikki meni mullin mallin. Vaan Jooseppi oli noussut ylös
orsille ja heitti oven kiinni, ett'ei tuo raivoisa eläin vielä kerran
pääsisi ulos. Kuultiin hänen salpaavan oven sisäpuolelta. Hän oli
suljettu raivoovan eläimen kanssa tuohon ahtaasen huoneesen, ja
ulkopuolella olevat eivät voineet mitään tehdä. Sieltä kuului semmoinen
jyske ja jyrinä ja mylvinä, että ihmiset kauhistuivat sitä
kuullessansakin. Viimein oli kaikki hiljaa. Hetken levottoman
odottamisen jälkeen avattiin ovi ja Jooseppi astui ulos hoiperrellen
märkänä verestä ja hi'estä. Luultiin että sonni oli kuollut, mutta
Jooseppi arveli, että olisi ollut sääli kaunista eläintä; haavoja voisi
vielä parantaa, ne eivät olleet kuolettavia. Liiterissä näytti oudolle,
kaikki ylösalasin, muserrettuna ja pirstaleina, vaan sonni makasi
sidottuna lattialla. Se makasi liikkumattomana ja puhkaili kuin vasikka
teurastus-penkillä. Jooseppi oli voittanut sen elävänä ja ihan
yksinään! Semmoista ei kukaan mene tekemään paitsi hän!

Näin kertoi sanansaattaja Ventistä, ja sitten taas juteltiin ja
kummasteltiin ja ihailtiin Jooseppi Hagenbacher'ia ja ihmeteltiin
miks'ei hän koskaan tullut tänne. Ylimystalon emännällä oli niin monta
kosijaa, ainoastaan Jooseppi ei näyttänyt hänestä huolivan.

Wappu meni pois pensas-aidalta. Nuo sanat saattoivat hänen punastumaan:
siis ihmisetkin jo puhuivat siitä, että Jooseppi häntä halveksi?! Ja
Asran jälkeen hän juoksi? Se oli sama tyttö, jonka hän vuosi sitten oli
vienyt seurassaan Hochjoch'in yli ja jonka tähden hän oli ollut niin
huolissaan.

Wappu istui eräälle kivelle ja kätki kasvot käsiinsä. Hänen sydämessään
myrsky raivosi. Rakkautta, ihailusta, mustasukkaisuutta! Hänen
sydämensä oli kuin repaleiksi revitty. Wappu rakasti Jooseppia --
rakasti häntä enemmän kuin koskaan ennen; näytti siltä kuin se
äkkinäinen hengähtäminen, millä hän oli kertomusta kuunnellut, olisi
puhaltanut lemmen hehkua ilmi-tuleen. Tuon oli Jooseppi taas
toimittanut -- vaan _hänellä_ ei ollut mitään osaa siinä. -- Asran
isännälle oli hän sen tehnyt -- rakkaudesta Asraan! -- Oliko se
mahdollista? Täytyikö Wapun väistyä palvelus-tytön tieltä, Wapun,
ylimystalon emännän? Eikö hän ollut rikkahin ja niinkuin kaikki miehet
vakuuttivat, kaunihin tyttö koko maassa? Oliko ketään näillä seuduin,
joka voimassa ja kelvollisuudessa olisi häneen verrattava, eikö hän
lajiansa ollut ainoa -- ja heistä ei tulisi pariskuntaa? Maailmassa oli
ainoastaan yksi Jooseppi ja tämä ei tulisi hänen omakseen. Hänkö
heittäisi itsensä pois Asralle, karanneelle piikaraukalle? Ei, niin ei
voinut tapahtua, se oli mahdotointa! Miksi ei Jooseppi välistä voisi
poiketa "Lampaan" ravintolaan ilman että hän juuri sinne menisi Asran
tähden? Hän kävi sielläpäin metsästysretkillä ja "Lammas" on
Zwiefelstein'issa, jossa kaikki tie-haarat yhtyvät! -- "Oi Jooseppi,
Jooseppi -- tule!" huokasi hän ääneensä ja heittäysi maahan, kasvot
maata vasten, niinkuin hän olisi tahtonut sammuttaa lempensä liekkiä
yön kasteessa. Sitten muistui taas mieleensä että sanansaattaja oli
sanonut että Asra oli langennut Joosepin kaulaan hänen palatessaan.
Tämä ajatus häntä vavistutti. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti kuinka
olisi jos _hän_ itse olisi Joosepin vaimo ja saisi häntä syliinsä
vastaan-ottaa, kun hän moisen teon jälkeen palaisi kotia, väsyneenä,
haavoitettuna, ja hän silloin saisi häntä hoitaa ja virvoittaa. Oi
kuinka hän kylmällä vedellä hautoisi hänen tulista otsaansa, ja
lemmittynsä saisi levätä hänen sydämellään, nukkua hänen
hyväillyksistään! Tällaista hän ei ollut koskaan ennen ajatellut,
mutta kun tämä kaikki nyt tuli hänen mieleensä, vapisi hän ennen
tuntemattomasta tunteesta, ikäänkuin kukkanen vavahtaa kun sen kotero
halaistaan.

Tässä hetkessä oli hän kypsynyt vaimoksi, vaan raju-luontoinen kun oli
niin se, joka teki hänet vaimoksi, samalla herätti hänessä nukkuvat
pahat voimat taisteluun häntä itseä vastaan, ja kauhea mullistus
tapahtui hänessä.

Iltatuuli puhalsi hänen ylitsensä, hän ei sitä tuntenut, yö tuli ja
ijäti tyynet tähdet katselivat kummastunein silmin vapisevaa olentoa
tuolla alhaalla, joka makasi yön kasteessa ja repi tukkaansa.

-- Emäntä ei ole tänäkään yönä ollut kotona -- kuiskasi emäntä-piika
aamulla toisille palvelijoille. -- Mitähän se toimittanee? Ja he
painoivat päänsä yhteen ja kuiskasivat keskenänsä.

Vaan he hajosivat kuin ruumenet tuulessa joka haaralle, kun Wappu tuli
kyökkitarhasta pihan yli. Hän oli kalpea ja näytti ylpeämmälle ja
ankarammalle kuin koskaan ennen. Ja tämmöiseksi hän jäikin. Tästä
päivästä alkaen oli hän ikäänkuin muuttunut, ei noudattanut oikeutta,
oli kärsimätön, oikullinen, äreä, niin ett'ei kukaan muu kuin
Klettermaier uskaltanut häntä puhutella, sillä häntä Wappu vieläkin
piti muita parempana. Hänen ylpeytensä paisui täll'aikaa mahdottomasti,
joka kolmas hänen sanoistansa oli "ylimystalon-emäntä!" -- Ei mitään
ollut "ylimystalon emännälle" liian hyvää -- "ylimystalon emännälle" ei
kelvannut tämä tai tuo, "ylimystalon emäntä" sai tehdä mitä ei kukaan
muu uskaltanut -- y.m., y.m.

Joka päivä puki hän päällensä niinkuin olisi ollut sunnuntai, antoi
teettää uusia vaatteita itselleen, antoi tuottaa Imsistä täydellisen
hopea-koristuksen n.s. filigrammityötä, niin raskaan ja kalliin ettei
semmoista vielä ollut nähty Oetz-laaksossa. Hän heitti päältänsä
surupuvun juhlakulkua varten Kristuksen ruumiin juhlana ja oli niin
puettu silkkiin, samettiin ja hopeaan että ihmiset tykkänään unhottivat
rukoilemisen ja alinomaa katselivat häntä. Se oli ensimäinen kerta kun
hän oli osallisna juhlakulussa. Minkälainen kristitty hän oikeastaan
oli, ei kukaan tietänyt; selvää oli että hän nyt seurasi ainoastaan
näyttääksensä koreita vaatteitansa ja hopeakoruansa, kun kaikki
kyläläiset Vent'istä Zwiefelsteiniin asti kokoontuivat. Kahisi ja
kilisi raskaissa poimeissa ja hopeakoruissa, kun hän laskeusi
polvilleen: sen kaltaisia ainoastaan ylimystalon emäntä taisi itselleen
hankkia!

Kun viimeinen evankeliumi luettiin, joutui juhlakulku vähän
epäjärjestykseen, jotta niitä ihmisiä, jotka olivat olleet Wapun
takana, joutui hänen edellensä. Niiden joukossa oli "Lampaan" emäntä ja
hänen vieressänsä kaunis, hoikkavartaloinen Asra.

Tämä kääntyi Wappuun päin ja nyykkäsi hänelle. Sitten katsahti hän
Jooseppiin, joka oli taempana miesten parissa. Sinä hetkenä Asra näytti
niin suloiselle, että Wappu mustasukkaisuudessaan unhoitti vastata
hänen tervehdykseensä. Silloin kuuli hän Asran lausuvan naapurilleen:

-- Kuulkaa emäntä, tuolla meidän takanamme käy Kotka-Wappu, joka antoi
lintunsa niin pahasti rääkätä Jooseppia. Nyt hän ei edes tervehdi minua
enää -- ja minä olen kuitenkin rukoillut niin monta kertaa "isä-meidän"
hänen edestänsä!

-- Olisit voinut olla vaivaamatta itseäsi, -- katkaisi Wappu hänen
puheensa, -- minun puolestani ei kenenkään tarvitse rukoilla; minä
pidän siitä kyllä itse huolen.

-- Vaan näyttää kuin -- et sitä tekisi! sanoi Asra.

-- Ei se mulle olekaan niin tarpeen kuin monelle muulle! Minulla on
yltä kyllin mitä tarvitsen eikä minun tarvitse rukoilla hyvältä
Jumalalta niin paljon kuin esim. poloinen palvelus-piika, joka saa
rukoilla "isä-meidän" jokaisesta kenkä-nauhasta, jota tarvitsee.

Nyt Asrakin punastui suuttumuksesta.

-- Oi, kenkä-nauha, josta on rukoillut Jumalaa, voipi tuottaa ihmiselle
suurempaa onnea kuin -- hopeakorut, joita ilman Jumalaa kantaa.

-- Niin, niin sekauntui "Lampaan" emäntä puheesen -- siinä Asra on ihan
oikeassa!

-- Jos hopeakoruni pistävät silmiinne, voitte käydä takanani, jotta
pääsette näkemästä niitä -- eikä ylimystalon emännän juuri sovellukaan
käydä piian takana.

-- Tahdon vaan antaa sulle tiedoksi ett'ei ensinkään olisi sinulle
haitaksi käydä Asran jäljissä! -- jatkoi ravintolan emäntä.

-- Hävetkää toki "Lampaan" emäntä, älkääkä ruvetko piikanne toveriksi!
-- huudahti Wappu säkenöitsevin silmin. Joka ei pidä itseänsä arvossa,
häntä ei muutkaan arvossa pidä!

-- Oi, oi -- onhan palvelus-piikakin ihminen! -- sanoi Asra, vavisten
koko ruumiissaan. -- Hyvän Jumalan edessä ei silkkihame paljoa
merkitse. Hän taitaa katsoa siihen, mitä sen sisäpuolella on -- hyvään
tai pahaan sydämmeen!

-- Epäilemättä, -- lausui Wappu kiihtyvällä vihalla; -- niin hyvä sydän
kuin sinulla on, valitettavasti ei jokaisella ole -- ei ainakaan miehiä
kohtaan. Hyi häpeä!

-- Wappu! -- huudahti Asra ja kyyneleet syöksivät hänen silmistänsä.
Vaan hänen täytyi vai'eta, sillä nyt oltiin kirkolla, siunaus jaettiin
ja juhla-kulku lakkasi. Nyt Wappu astui Asran sivutse kuin kuningatar,
jotta tämän täytyi pitää "Lampaan" emännästä kiinni, ett'ei kaatuisi,
ja kaikkien silmät seurasivat Wappua. Miehet arvelivat ett'ei
kauniimpaa naista löytynyt koko Tirolissa, ja naiset olivat menehtyä
kateudesta.

-- Nyt hän näyttää vähän toisenlaiselle kuin ylhäällä Hochjoch'illa,
kun asui koiran tallissa kampaamattomilla hiuksilla ja oli villin
näköinen! -- sanoi Jooseppi, joka ei ollut kaukana ja katseli suurilla
silmillään Wapun jälkeen. Sitten astui hän pois juhlakulusta; hän
tahtoi olla kotona ennen päivällistä.

Mutta Asra riensi Wapun jälkeen. Hänen kauniit siniset silmänsä
hohtivat kyyneleistä, niinkuin olisi vettä hiilille kaadettu; hän oli
vimmastunut ja "Lampaan" emäntä samoin. He saavuttivat Wapun ravintolan
luona. Hänkin oli kauheasti liikutettu. Hän oli nähnyt Joosepin
lempeän, tuttavan tervehdyksen Asralle, ja Wappua hän ei ollut
katsellut ainoallakaan silmäilyksellä, miten luuli -- ja nyt hän oli
poissa, ja kaikki, mitä Wappu oli odottanut tästä päivästä, oli turhaa.
Tämä Asra! -- Koko hänen vihansa kääntyi Asraan; hän olisi tahtonut
musertaa Asraa! Ja nyt seisoi Asra hänen edessänsä, pidätti häntä ja
puhui hänelle uhaten ja suuttuneena -- hän -- tuo kurja palvelus-piika!

-- Ylimystalon emäntä, -- sanoi Asra hengästyneenä, -- -- sinä sanoit
jotakin, mitä en ai'o pitää hyvänäni, sillä se koskee kunniaani -- mitä
sinä tarkoitit tuolla "hyvällä sydämellä miehiä kohtaan?" Minä tahdon
tietää mitä sillä tarkoitat!

-- Tahdotko rakentaa riitaa ylimystalon emännän kanssa? huusi Wappu
ääneen ja hänen säkenöitsevät silmänsä mittasivat tyttöä kiireestä
kantapäähän. -- Luuletko että minä rupeisin riitaan sinun kaltaisesi
kanssa?

-- Minun kaltaiseni kanssa? -- huusi tyttö, -- mikä minä sitten olen?
Minä olen köyhä tyttö, jolla ei ole ollut ketään, joka olisi pitänyt
huolta minusta -- vaan en ole kellekään vahinkoa tehnyt enkä polttanut
kenenkään taloa -- minun ei tarvitse kärsiä semmoista sinulta, tiedä
se!

Wappu säpsähti, niinkuin käärme olisi häntä pistänyt.

-- Sinä olet hepakko -- hävytön hepakko, joka kaikkein ihmisten nähden
heittäyt miesten kaulaan! -- huusi hän, unohtaen itsensä ja kaikki
ympärillänsä, jotta ihmisiä kokoontui paikalle.

-- Mitä -- minkä -- kenenkä kaulaan minä olisin heittäynyt? -- änkytti
nuori tyttö ja vaaleni.

-- Pitääkö minun sanoa se sinulle? Pitääkö minun?

-- Sano vaan, minulla on puhdas omatunto ja "Lampaan" emäntä voi
todistaa sen valheeksi.

-- Vai niin! Eikö siis ole totta että sinä viisi vuotta sitten, jolloin
tuskin tunsit Jooseppia, lankesit hänen kaulaansa, niin että hänen
täytyi viedä sinut mukanansa Hochjoch'in yli ja kantaa sinua kun muka
et jaksanut käydä? Eikö ole totta että sinä pidät häntä verkoissasi
aina siitä asti, jotta teitä ihmisten kesken aina mainitaan yhdessä?
Eikö ole totta että sinä tahdot ryöstää Joosepin kaikilta muilta
tytöiltä, joilla olisi häneen enemmän oikeutta ja jotka olisivat
hänelle sopivammat kuin sinun kaltaisesi? Eikö ole totta että
hiljakkoin, tuon tapauksen jälkeen sonnin kanssa, koko kylän nähdessä
lankesit hänen kaulaansa niinkuin hänen kihlattu morsiamensa? Eikö se
ole totta? Vai kuinka?

Asra kätki kasvot käsihinsä ja itki ääneen:

-- Oi Jooseppi, Jooseppi, että minun pitää kärsimän tätä!

-- Ole huoleti, Asra, -- lohdutti häntä hyväntahtoinen "Lampaan"
emäntä. -- Hän on paljastanut itsensä, se on ainoastaan kiukkua siitä,
ett'ei Jooseppi juokse hänen jälkeensä eikä tahdo polttaa sormiansa
hänessä niinkuin kaikki muut. Oi, jos Jooseppi vaan olisi täällä, hän
kyllä opettaisi hälle toista!

-- Niin, epäilemättä hän ei heittäisi kultaansa oman onnensa nojaan --
ja Wappu nauroi niin kimakasti ja kamalasti, että kaiku vuoriloilta
kuului valitushuudolle.

-- Semmoinen kulta, joka kohta heittäytyy kaulaan, on tietysti paljoa
mukavampi kuin se, josta ensin saapi taistella ja kentiesi häpeällä
palata takaisin! Semmoinen kulta on itse ylpeälle Karhu-Joosepillekin
mukavampi kuin Kotka-Wappu!

Nyt "Lampaan" isäntä astui esille.

-- Kuuleppas! -- sanoi hän; nyt olen saanut tarpeeksi! Tyttö tuossa on
kelpo tyttö -- vaimoni ja minä takaamme molemmat hänestä -- ja me emme
salli että häntä solvaistaan. Sinä otat sanasi takaisin, minä käsken
sinua, ymmärrätkös?

Wappu nauroi taas.

-- "Lampaan" isäntä, oletko ikinä kuullut että kotka antaa lampaan
käskeä itseänsä?

Kaikki nauroivat tälle sanasolmulle, sillä "Lampaan" isäntä oli yleensä
tunnettu vähän lampaanmaiseksi, koska hän oli heikko, hyväntahtoinen
mies, joka piti kaikki hyvänänsä.

-- Niin sinä ansaitset nimeäsi, sinä, Kotka-Wappu!

-- Laskekaa minut sisään, -- huusi Wappu -- minä olen saanut tarpeeksi
tästä lörpöttelemisestä. Pois tieltä! -- Ja hän tahtoi sysätä Asran
sivulle.

Mutta "Lampaan" emäntä piti Asraa käsivarresta kiinni.

-- Oi, sinun ei tarvitse mennä pois hänen tieltänsä, sinä et ole
huonompi häntä! -- Ja hän tahtoi tunkeutua Asran kanssa ovesta sisään
Wapun edelle.

Silloin Wappu tarttui tytön vyöhön ja heitti hänet ulkona seisovien
syliin:

-- Ensin emännät -- sitten piiat!

Sen jälkeen kävi hän kaikkein edellä istumaan pöydän päähän.

Kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään tälle oivalliselle leikille.
Asra itki ja häpesi niin ett'ei hän enää tahtonut mennä sisään, ja
isäntäväki palasi hänen kanssansa kotia.

-- Odota vaan, Asra -- minä lähetän Joosepin hänen kimppuunsa, kylläpä
hän tuota opettaa! -- lohdutti Asraa "Lampaan" emäntä kotimatkalla.
Mutta Asra pudisti päätänsä ja arveli ett'ei Jooseppi voinut asiaa
parantaa, hän muka oli häväisty ja jäi siksi.

-- Niin miksi sinä puutuit ollenkaan tuohon pahaan Stromminger'in
Wappuun, jokainen, ken suinkin voi, astuu pois hänen tieltänsä -- torui
"Lampaan" emäntä hyväntahtoisesti.

Tällä aikaa istui Wappu ikkunan sisäpuolella ja näki kuinka
Lammas-ravintolan väki meni Asran kanssa pois. Hänen sydämensä tykytti
niin että hopeakorut hänen rinnassansa hiljaa helisivät.

Wappua kehoitettiin syömään ett'ei ryynisoppa jähtyisi: vaan hänestä
soppa oli huono ja lampaanliha sitkeää kuin nahka, hän heitti yhden
gulden'in pöydälle, eikä tahtonut siitä mitään takaisin ja astua suhisi
hämmästyneitten talonpoikien ohitse ulos ovesta.

Niinkuin viisi vuotta takaperin ripille pääsemisen jälkeen, repäisi
Wappu, tultuaan huoneesensa, kauniit vaatteet päältänsä ja lukitsi ne
kirstuun. Hopeakoristukset polki hän murskaksi. Mitä nuo kalleudet
olivat häntä auttaneet? Sitä, jota oli tahtonut mielyttää, ei hän ollut
mielyttänyt! Hän heittäysi sitten vuoteelleen ja soimasi niinkuin
silloinkin kaikkia pyhiä. Tuskassa sydämensä kirveli. Nyt loi hän
silmänsä pyhään Walburgaan ja ajatteli että tämä tuska kentiesi tuli
Jumalan veitsestä, joka veisteli kovaa ainetta, tehdäksensä siitä
pyhimyksen, josta kirkkoherra oli puhunut. Vaan miksi hänestä juuri
pitäisi pyhimys tulla? Hän olisi ennemmin tahtonut tulla onnelliseksi
vaimoksi! Ja se olisi ollut niin helppoa, eikä hyvän Jumalan ensinkään
olisi tarvinnut veistää häntä -- vaimoksi hän kyllä olisi kelvannut
semmoisena kuin olikin!

Hän nurisi ja väänteli itseään tuon veitsen leikkauksista.



X.

Viimeinkin.


Tästä päivästä oli vaikea tulla toimeen Wapun kanssa. Yöt kuljeskeli
hän ympäri ulkona, päivällä taas hänen äkkinäisyytensä oli rajaton, hän
työskenteli lakkaamatta aamusta iltaan ja vaati että kaikki muutkin
tekisivät samoin, eivätkä siihen kaikki pystyneet. Gellner-Bincenz sai
nyt välistä tulla häntä tervehtimään, hän aina tiesi mitä likiseuduilla
tapahtui -- ja Wappu oli yht'äkkiä tullut hyvin uuteliaaksi. Niin pian
kuin Bincenz tämän huomasi, otti hän varsinaiseksi toimeksensa aina
hankkia Wapulle uutisia. Niin Wappu vähitellen tottui taas näkemään
häntä joka päivä. Ja Bincenz huomasi pian että Wappu halukkaammin kuuli
uutisia Sölden'istä ja Zwiefelstein'istä kuin muualta, ja viekas kun
oli arvasi hän pian mikä syynä siihen. Hän toi kaikenlaisia uutisia
Joosepin ja Asran kanssakäymisestä, joka saattoi Wappua sisälliseen
raivoon. Mutta Bincenz ei ollut mitään huomaavinansa ja oli viisas
kyllä olla puhumatta rakkaudestansa -- jotta Wappu tuli siitä asiasta
levolliseksi. Vaan Jooseppi oli Bincenz'in mustasukkaisuuden esineenä.
Tämä Hagenbach oli hänen elämänsä kirous. Ei ollut mitään kunniaa,
jot'ei hän edeltäpäin ollut anastanut, ei mitään urhotyötä, jota hän ei
olisi ehtinyt toimittaa ennen Bincenz'ia, ei mitään kilpailua
ampumisessa tai keilien heittämisessä, jossa hän ei olisi voittanut --
ja nyt ryösti hän päälliseksi häneltä Wapun sydämen, joka ehkä olisi
viimein taipunut hänen alituiseen kosimiseensa, jos ei Jooseppia olisi
ollut! Miksi Herra Jumala toisia niin rikastuttaa ja jättää toiset niin
köyhiksi? nurrisi Bincenz ja riutui sisällisesti samoin kuin Wappukin.
Jos molemmat olisivat yhdistäneet huolensa ja tuskansa, niin sillä
olisi voitu Oetz-laakson hävittää.

Eräänä iltana, heinänteon aikana, oli Wappu auttamassa suurten vaunujen
täyttämisessä. Kuorma oli valmis ja nyt oli vaan laskettava sen päälle
tuo suuri poikkipuu, mutta heiniä oli niin korkealle, ett'eivät rengit
saaneet sitä sinne. Kun se oli puoleksi nostettu, antoivat sen pudota
jälleen ja nauroivat ja tekivät kuria, silloin Wapun kärsivällisyys
loppui. -- Pois te kelvottomat! -- käski hän, nousi vaunuille ja sysäsi
rengit toisen sinne, toisen tänne. Sitten kiinnitti hän nuoran ja nosti
puun ylös, tarttui siihen molemmilla Ympyriäisillä käsivarsillaan ja
asetti sen paikoilleen.

Kummastuksen huuto pääsi jokaisen huulilta. Tytöt nauroivat miehille,
jotka eivät saaneet aikaan yhtä paljon kuin tyttö, ja miehet raapivat
korvantaustaa, arvellen ett'ei ylimystalon emännän laita ollut oikea,
vaan että piru itse oli pelissä.

Wappu seisoi vaunuilla ja katseli laskevaa aurinkoa punaisessa
iltaruskossa. Hänen katsantonsa oli ylpeä. Tässä silmänräpäyksessä oli
hänestä taas selvää ett'ei ollut hänellä vertaistansa, ja voimansa
tunteessa olisi hän tahtonut taistella koko maailman kanssa.

Silloin tuli Bincenz ja huusi hänelle:

-- Wappu, sinä näytät Potiphar'in ruhtinattarelle elefantin selässä.
Jos Jooseppi olisi sinua semmoisena nähnyt, ei hän varmaankaan olisi
voinut olla niin kylmäkiskoinen!

Wappu kävi tuli-punaiseksi tästä pistossanasta ja hyppäsi alas
vaunuilta.

-- Pyydän sua säästämään tuommoisia leikkilauseita, sanoi hän tultuansa
alas.

-- Ei, ei, sanoi Bincenz: en tarkoittanut pahaa -- vaan sinä olit niin
ihana kun siinä seisoit -- ja nuo sanat lensivät suustani, vaan ei se
enää tapahdu.

He astuivat äänettöminä toinen toisensa rinnalla.

-- Mitä maailmasta kuuluu, kysyi Wappu viimein tapansa mukaan.

-- Ei paljoa! -- sanoi Bincenz, -- kerrotaanpa vaan että Hagenbacher
Pietarin ja Paavalin päivänä Sölden'issä menee tanssiin palvelus-piian
Asran kanssa. Minä olen kuullut sen siltä, joka Imst'istä oli tuonut
Asralle Joosepin maksamat kengät ja silkkiliinan!

Wappu puri hampaansa yhteen eikä sanaakaan sanonut, mutta Bincenz kyllä
huomasi mitä hän tunsi.

-- Tiedätkö mitä? -- sanoi Bincenz -- meilläkin on huvit
Pietarin-Paavalin päivänä, ja jos ylimystalon emäntä tahtoisi olla
muassa, tulisi siitä juhla, josta likellä ja kaukana puhuttaisiin --
tule kerran minun kanssani tanssiin!

Wappu heitti päätänsä taaksepäin ja sanoi katkerasti:

-- Niin, minulla onkin vasta halu tanssimaan, minulla!

-- Tule! -- sanoi Bincenz, -- tee se kuitenkin, vaikkapa ainoastaan
ihmisten tähden!

-- Niistä minä en paljon huoli -- nauroi Wappu ylenkatseella.

-- Mutta malta, ihmiset puhuvat -- hän vaikeni.

Wappu seisahtui ja katseli terävästi Bincenz'iin.

-- _Mitä_ he puhuvat?

Bincenz pelästyi Wapun katseesta.

-- Minä tarkoitin vaan että he sanovat sinulla olevan salaisen surun.
Emäntäpiika kertoo että sinä olet ulkona öisin ja kuljeskelet sinne
tänne kuin rauhatoin henki. Ja sitten ihmiset arvelevat että sinä,
jolla on kaikki, mitä sydän haluttaa ja kosijoita niin monta kuin
santaa meressä -- kun sinä et kuitenkaan ole tyytyväinen, niin syy
siihen on joku sydämen-suru -- jonka lisäksi tulee tuo juttu
Kristuksen-ruumiin juhlasta.

-- No hyvä! Jatka! sanoi Wappu kolkosti.

-- Sen jutun johdosta ihmiset ovat keksineet että Jooseppi on ainoa
nuorukainen koko Oetz-laaksossa, jota sinä tahtoisit -- vaan ett'ei hän
tahdo tarttua koukkuun!

Salamantapaisesti iski hän silmäyksen Wappuun näitä sanoja lausuessa.
Ne olivatkin sattuneet. Hänen täytyi seisahtua kallistamaan päätänsä
puuta vasten, niin hirveästi hänen ohimoissaan kolkutti.

-- Jos se on totta, -- jos _sitä_ sanotaan minusta, -- änkytti hän,
vaan hän ei lopettanut lausettansa, hänen ajatuksensa kävivät
epäselviksi.

Vincenz antoi hänelle hengittämisen aikaa; hän tiesi kyllä miltä se
tuntui, sillä hän tunsi hänen ylpeytensä. Hetken perästä sanoi hän:

-- Näetkös, sentähden arvelen että tekisit hyvin jos tulisit tanssiin
minun kanssani. Se olisi parhain keino sulkea ihmisten suut.

Wappu ojensi itseänsä.

-- Minä en mene tanssiin kenenkään kanssa, jolle en tahtoisi mennä
vaimoksi -- tiedä se!

-- Minä tiedän vaan että sinun sijassasi minä ennemmin menisin
Gellner-Vincenz'ille kuin tulisin vanhaksi piiaksi Hagenbacher'in tähden
-- ärsytti Bincenz vielä.

Wappu katseli häntä taas inhoituksella.

-- Ett'et väsy, vaikka tiedät tuon kaiken hyödyttömäksi!

-- Wappu, minä kysyn sinulta viimeisen kerran etkö voisi tottua siihen
ajatukseen, että ottaisit minut mieheksesi?

-- En koskaan -- en koskaan -- ennemmin kuolema -- sanoi Wappu.

Bincenz'in keltaisiin kasvoihin ilmautui valkoisia pilkkuja, hän oli
melkein kotkan näköinen, kun hän sivultapäin Wappua katseli kuin
turvatointa saalista:

-- Se on ikävää, Wappu, vaan minun täytyy siis sanoa sulle jotakin,
jonka mieluummin olisin jättänyt sanomatta. Nyt sinä pakoitat minua
siihen! Minä olen antanut sinulle yhden vuoden aikaa, nyt se pitää
tapahtuman!

Hän otti esille kirjoituksen taskustansa. -- On pian vuosi siitä kun
isäsi kuoli, ja jos et vuoden kuluessa ota minua, niin olet menettänyt
ylimystalon.

Wappu katseli häntä suurin silmin.

Hän näytti paperin. -- Se on isäsi testamentti, jossa hän määrää että
jos et sinä vuoden kuluessa hänen kuolemansa jälkeen ota minua
mieheksesi, niin ylimystalo, maat ja kaikki on minun, ja sinä saat
ainoastaan laillisen perintösi. Silloin on loppu ylpeän ylimystalon
emännän käsissä! Vielä ei kukaan tiedä tästä. Sinä voit vielä miettiä
asiaa -- ja minä arvelen että sinä kuitenkin mieluummin suostut siihen,
kuin että minä menen oikeuden edessä testamenttia vahvistamaan!

Wappu mittasi Bincenz'iä ainoalla kylmällä katseella kiireestä
kantapäähän ja sanoi sitten aivan tyynesti:

-- Oi sinä kurja raukka -- siis luulit Kotka-Wapun menevän tuohon
verkkoon? Se on juuri teidän tapaan, isäni ja sun, vaan ei kumpikaan
minua tuntenut. Mitä minä huolin omaisuudesta ja rahoista -- mitä minä
tahdon, sitä en voi niillä ostaa ja sentähden en myös niistä huoli.
Maanantaina panen kapineeni kokoon ja lähden taas täältä, sillä sinun
vieraasi minä en tahdo olla -- ei tuntiakaan. -- Vaikka minun on
ylimystaloa sääli, jossa olen maailmaan tullut -- niin en kuitenkaan
ole ollut onnellisempi ylimystalon emäntänä, kuin milloin paimensin
karjaa, ja vieraaksi tunsin itseni täällä, niinkuin sielläkin.
Sentähden on parasta että lähden matkalle niin pian kuin mahdollista.

Hän kääntyi tyynesti kartanoon päin. Silloin joutui Bincenz äärettömään
tuskaan. Hän lankesi polvillensa Wapun etehen ja syleili hänen
jalkojansa.

-- Tätä minä en tahtonut -- sinä et saa lähteä pois, älä tee sitä
Jumalan tähden, mitä minä ylimystalosta huolin -- minä tarkoitin vaan
-- oi Jumalani -- tahtoohan kaikkia koettaa! -- Hän piti toisella
kädellään Wapusta kiinni ja toisella vei hän paperin hampaittensa
väliin ja repi sen rikki: -- Kas siinä, siinä; sinulla on se paperipala
-- minä en huoli ylimystalosta jos sinä et ole siellä -- tuolla --
tuolla -- ja tuuli vei paperipalaset ympäri. -- Minä en tahdo mitään,
en niin mitään -- vaan älä lähde pois täältä!

Wappu katseli häntä hämmästyneenä. -- Se on ikävä, Bincenz -- vaan minä
en kuitenkaan voi sinua auttaa, yhtä vähän kuin kukaan voi auttaa
minua! Ota sinä ylimystalo, isäni on määrännyt sen sinulle, ja sen
pituinen se, vaikka olet hävittänyt paperin -- minä en tahdo lahjoja
sinulta! -- Tämä ilettääkin jo minua -- mitä minä odottaisin? Ihmiset
eivät kelpaa minulle enkä minä ihmisille. Minä otan Hanselini ja lähden
taas vuorille -- siellä olen kotona. Vaan jos saan pyytää jotakin
sinulta, niin se on se, että siksi kun minä olen poissa olet
kertomatta, ett'ei ylimystalo enää ole minun -- sillä tiedä -- minä en
kärsi tulla naurun alaiseksi! Se -- se saattaa minut raivoon! Ajattele
heidän ilkkumistaan ja pilkkaansa jos saisivat kuulla että ylpeän
Strommingerin Wapun täytyy lähteä talostaan ja tiluksiltaan kuin köyhä
palkkapiika -- sitä minä en voisi kärsiä ja elää. Anna minun lähteä
täältä ylimystalon emäntänä!

-- Wappu! -- huusi Bincenz, -- jos sen todellakin teet, niin minä
lähden kanssasi! Sinä et voi estää minua saattamasta sinua minne menet
-- maantiet ovat vapaat -- kuka hyvänsä saa käydä niillä!

Wappu katseli häntä kauhistuneena, seisoen vavisten hänen edessänsä, ja
hänestä tuntui, kuin paha henki olisi tarttunut hänen kantapäihinsä:

-- Mitä tästä tulee, sanoi hän neuvotonna itsekseen.

Samassa tuli sanansaattaja Sölden'istä suoraan Wapun luo ravintolasta,
suuri kukkasvihko hatussa ja juhlapuvussa, kuin hää-kutsuja.

-- Hän tulee kutsumaan sinua Joosepin ja Asran häihin -- nauroi Bincenz
kamalasti.

Wappu kompastui johonkin, hän haparoi Bincenzia, ja tämä tarttui
nopeasti Wappuun ja kannatti häntä.

Vaan sanansaattaja tuli heiluttaen hattuansa Wapun luo:

-- Jumalan rauhaa, ylimystalon emäntä! Jooseppi Hagenbacher lähettää
ystävällisesti kutsumaan sinua tanssiin Pietarin ja Paavalin päivänä.
Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, niin hän päivällis-aikana tulee
noutamaan sinua "Hirvelle"! Minun pitäisi saada vastaus!

Jos taivas olisi auennut Wapulle -- ja helvetti Bincenz'ille -- niin
olisi tuntunut juuri kuin nyt!

Siis koko juttu Asrasta ei ollut totta, Jooseppi tuli Wapun luo -- hän
tuli viiden vuoden tuskan ja surun jälkeen -- viimeinkin, viimeinkin!
Sana oli sanottu -- tuuli vei sen riemulla eteenpäin, kaiku kertoi
sen, valkoiset jäätiöt hymyilivät sille ilta-auringon hohteessa: --
Karhu-Jooseppi ja Kotka-Wappu tanssiin! -- Ihmiset niitulla näyttivät
riemuitsevan, heinävaunut tanssivan eteenpäin, kotka katolla heilutti
ilosta siipiänsä -- että vihdoinkin ne, jotka kuuluivat yhteen,
joutuivat yhteen!

Iloa kaikille: jättiläisten suku herätetään taas eloon tässä
pariskunnassa.

Jalosti hymyten kuin ruhtinatar myrttikruunu päässä kumarsi Wappu ja
sanoi melkein ujosti sanansaattajalle, että hän odotti Jooseppia.

Ja Bincenz kallisti päätänsä puuta vasten siinä vieressä, vaaleana,
mykkänä entisyyden haamuna.

Wappu katsahti säälien häneen; nyt hän ei enää ollut peloittava --
Wappu oli haavoittamatoin, ei kukaan voinut hänelle enää tehdä mitään!
Hän riensi kotia ja ihmiset katselivat häntä kummastellen, niin
autuaalle hän näytti.

Vaan hän ei kärsinyt olla huoneissa; hän otti rahoja mukaansa ja jakeli
siitä, mitä tiesi olevan omansa, sillä ylimystalon oli hän päättänyt
jättää Bincenz'ille, -- hän oli kuitenkin niin rikas että voi hankkia
Joosepille ja kaikille ympärillänsä hauskan elämän, sillä hänen
laillinen osansa Stromminger'in perinnöstä oli suuri jo sekin. Nyt
hänen täytyi tehdä kaikille hyvää -- hän ei voinut yksinään kantaa tätä
ennen tuntematonta, rajatonta onnea.

Nuo kaksi päivää ennen Pietarin-Paavalin juhlaa olivat ikäänkuin satu
koko kylälle.

Kuka olisi tuntenut tuota synkkää, kovaa Kotka-Wappua tässä onnen
kirkastamassa neidossa, joka kulki ympäri kuin näkymättömäin siipien
kannattamana. Tämän ainoan auringonsäteen tämä kukkanen vaan oli
tarvinnut tointuaksensa rakeista ja pakkasesta. Tässä poljetussa
sydämessä asui ääretöin voima -- voima rakastaa ja vihata, iloita ja
vastustaa. Kaikki hänen ympärillänsä hengittivät vapaammin, oli
niinkuin lumous olisi ollut poistettu, kuin synkkyyden henki olisi
Wapusta luopunut, sillä se oli painanut kaikkia kuin ukkosen pilvi.

-- Missä on niin onnellinen ihminen kuin minä, kaikkein täytyy iloita!
-- sanoi hän, ja kaikki tiesivät että Wappu oli noin muuttunut
sentähden, että Jooseppi oli kutsunut häntä tanssiin -- joka oli sama
kuin kosiminen. Miksi hän kieltäisi sitä, jota kumminkin tiedettäisiin
muutamain päiväin kuluttua! Miksi hän kieltäisi rakastavansa Jooseppia
sydämellisesti, ansaitsihan hän sitä ylitse kaikkien, ja Jooseppi myös
rakasti Wappua, muuten hän ei olisi tullut häntä pyytämään tanssiin.
Wappu oli onnellinen kun sai näyttää millä mielellä oli. Kun kohtasi
lapsen, otti hän sen käsivarrelleen ja kertoi, että Karhu-Jooseppi
Pietarin-Paavalin päivänä tulisi tänne, hän, joka oli voittanut suuren
karhun ja pelastanut "Lampaan" isännän pienen Liisan pahan sonnin
vallasta; silloin heidän oikein piti avata silmänsä ja katsoa kuinka
kaunis, kuinka suuri hän oli -- semmoista ihmistä he eivät koskaan
ennen olleet nähneet eikä semmoista maailmassa toista ollutkaan kuin
Jooseppi!

Ja lapset kuuntelivat ällistyneinä ja leikkivät sitten päiväkausia
karhua ja Karhu-Jooseppia. Wappu uhkasi leikillisesti Hanselia ja sanoi:
-- Muista että menettelet siivosti kun Jooseppi tulee, muuten paha
perii! -- Ja Klettermaier, ja etevämmät palvelijat saivat uusia
juhlavaatteita, he tiesivät kyllä miksi, ja Wappu salli heidän antaa
tietonsa ilmi eikä suuttunut siitä.

Sitten istui hän taas hiljaa huoneessansa ja ajatteli tuntikausia
kuinka se oli tapahtunut, että Jooseppi näin äkkiä oli mieltänsä
muuttanut; mutta kuinka hyvänsä hän aatteli, ei hän voinut käsittää
tätä suurta, sanomatointa onnea, joka niin täydellisenä, rikastuttavana
oli tullut hänen osaksensa, eikä hän enää katsellut vihalla, vaan
kiitollisuudella pyhiänsä; hän kiitti heitä onnestansa. Kun hän katseli
korttia, joita oli naulannut vuoteensa yli, nauroi hän ja sanoi: -- No
mitä nyt tiedätte? Eikö totta, ette mitään tietäneet!

Ja kuin sidotut henget, joita ei mikään lumoussana vapahda, katsoivat
tulevaisuuden salaisuudet häneen noista mykistä merkistä. Jos Luckard
olisi elänyt, hän kyllä olisi nähnyt mitä kortit vastasivat Wapulle --
vaan nyt ne olivat mykät kuin merkki-kirjoitus, jonka selitys on
hukkunut. Kuinka Luckard olisi iloinnut jos nyt olisi elänyt! Wappu
olisi tahtonut nukkua Pietarin-Paavalin päivään saakka, ett'ei aika
olisi niin pitkä. Vaan sitä ei ollut toivomistakaan, hän ei voinut
päivällä eikä yöllä ummistaa silmiänsä levottomuudesta, hänen täytyi
aina laskea: -- Vielä niin ja niin monta tuntia -- vielä niin ja niin
monta!

Vihdoin oli päivä tullut. Syötyänsä meni Wappu ylös huoneesensa
pukeumaan, pesi ja kampasi itseänsä loppumatta. Hän oli taas nainen --
tyttö! Taas seisoi hän peilin edessä ja katsoi oliko hän kaunis,
mielyttäisikö Jooseppia. Ja taas oli hän tuottanut itselleen entistä
komeammat hopeakoristukset sekä hius-neuloja filigrammi-työtä [hienoa
hopea-työtä]; rasiat seisoivat pöydällä ja niistä otti hän vyön, joka
oli riippuvilla koristuksilla varustettu, ja tuo hieno hopea oli yhtä
valkoinen, kuin hänen hohtavan valkoiset liinaiset paitahihansa, ja vyö
helisi kuin hopeiset hää-kellot. Ruusunpunaisista ikkuna-kartineista
oli valaistus huoneessa punertava, jotta tuon komean naisen kasvot
ujosti, suloisesti rusoittuivat. Kun oli puettu, otti hän kirstusta
raskaan hopeoitun merivaahto-piipun, jonka kaltaista ei mikään
talonpoika täällä omistanut. Se oli oikein komea piippu, vaan hän
punnitsi ja koetti sitä kauvan kädessään, olisiko tarpeeksi hyvä
Joosepille. Ja vielä otti hän jotakin kirstusta, hitaasti, ujosti, ja
katseli oveen päin oliko oikein lukittu: se oli pieni ympyriäinen
rasia, jonka sisällä oli -- sormus! Hän vavahti sitä ulosottaessaan, ja
kyyneleitä kimalsi hänen silmissänsä äärettömästä ilosta ja
kiitollisuudesta. Hän pani kädet ristiin ja kätki sormuksen niihin ja
notkisti polvensa, pitkän ajan kuluttua rukoillen tämän sormuksen
eteen, joka ijäksi häneen sitoisi rakastetun miehen. Eikä hän enää
kuullut silkkihameen ylpeää kohisemista eikä hopeakorujen helisemistä;
hän rukoili hartaasti, innollisesti -- hän lähestyi Jumalan sydäntä
kiitollisen lapsen hellyydellä, jonka hartahin toivo on täytetty.

-- Emäntä ei tänä päivänä tulekaan puetuksi, sanoivat palvelijat siellä
ulkona, kun ei Wappu koskaan tullut.

Talonpojat menivät jo "Hirvelle". Jokainen, jolla oli jalat ja
sunnuntainuttu, lähti liikkeelle, sillä koko kylä odotti
uuteliaisuudella tuota suurta tapausta, jolloin ylimystalon emäntä
menisi tanssiin Hagenbacher'in kanssa. Tiellä vilisi ihmisiä, ja
"Hirven" isäntä ei ollut säästänyt vaivaa eikä rahoja ja oli tuottanut
Imst'istä soittajiakin.

Talouden-hoitaja seisoi ylisten ikkunassa, katsellen sitä tietä, jota
myöten Jooseppi tulisi.

Wappu seisoi valmiiksi puettuna kamarissaan, hänen sydämensä tykytti
kuin vasaralla olisi kolkuttanut, poskensa hohtivat ja kätensä olivat
jääkylmät; hän painoi valkoista nenäliinaa, jonka kädessään piti,
sydäntä vasten: se oli äitinsä morsiusliina.

Taskuun oli hän kätkenyt piipun ja Joosepin sormuksen. Näin odotti hän
liikkumatoinna, ja tämä odottaminen oli varmaankin vaikein tehtävä,
minkä eläissänsä oli saanut osakseen.

-- He tulevat -- he tulevat! -- huusi talouden-hoitaja alas; --
Jooseppi ja koko joukko muita poikia, Zwiefelstein'istä ja Sölden'istä
-- ja "Lampaan" isäntä Zwiefelstein'istä -- siinä on koko pitkä rivi!

Kaikki talossa riensivät esille, Wapun huoneesen kuului jo tulevien
askeleita. Silloin Wappu astui ulos ja häntä nähdessään kaikki
huudahtivat ihastunein: ah!

Samassa tuli saattojoukko pihaan, Jooseppi ensimäiseksi.

Wappu meni hänelle vastaan ujosti ja kuitenkin morsiamen jaloudella,
joka on ylpeä sulhasestaan -- ylpeä olla semmoisen miehen valitsema.

-- Jooseppi -- oletko täällä?! -- sanoi hän ja hänen äänensä kuului
niin lempeälle ja suloiselle, kuin ei milloinkaan ennen.

Ja Jooseppi katseli häntä oudosti, melkein arasti ja loi silmänsä
maahan. -- Wappu säpsähti -- oliko se tarkoituksella vai sattumaltako?
Jooseppi oli pannut sulan hatussaan ylösalasin, niinkuin nuoret miehet
tekevät kun etsivät riitaa, vaan tänä päivänä se varmaankin oli
satunnaista!

Kaikki seisoivat ympärillä ja katselivat häntä -- hänen mieltänsä
ahdisti eikä hän voinut enää sanoa mitään -- Jooseppikin oli ääneti.
Wappu katseli häntä liikutettuna sumuisin silmin, vaan Jooseppi vältti
niitä: -- hän oli arvattavasti hämillänsä niinkuin Wappukin!

-- Tule! -- sanoi hän viimeinkin, antaen hänelle kättä. Wappu laski
kätensä Joosepin kätehen ja he kävivät äänetöinnä "Hirvelle" päin.
Vieraat ja kaikki palvelijat seurasivat.

Usein tapahtuu, että päivä näyttää pimeälle sille, joka juuri on
aurinkoon katsellut, niin Wapullekin tapahtui että keskellä onnea hänen
sielussaan oli pimeä. -- Hän ei ymmärtänyt miten oli, hän oli niinkuin
houreissa eikä käsittänyt itseänsä. Kaikki oli niin peräti toisellaista
kuin hän oli ajatellut.

Kun he tulivat "Hirvelle", vastaanotti heitä kaikuva "ländler", ja
Wappu kuuli kuinka takana olevat sanoivat, ett'eivät koskaan olleet
kauniimpaa pariskuntaa nähneet.

Hän huomasi vasta nyt kuinka monta vierasta oli tullut Joosepin kanssa
ja että kaikki hyljätyt kosijat olivat niitten joukossa. Vielä kerran
Wappu itsekseen teki vertauksia heidän ja Joosepin välillä, eikä
epäilemistäkään ett'ei kukaan niistä ollut verrattava Jooseppiin
kauneudessa tai pulskuudessa. Hän oli ruhtinas talonpoikien parissa,
aivan toisellaista ihmissukua kuin ne, jotka seisoivat hänen
vieressänsä. Ja hän katseli hiljaisella ihastuksella tuota korkeata
vartaloa leveästä rinnasta alas hienoihin valkoisiin polviin ja
jalkoihin asti. Pitihän jokaisen, joka tällaisena häntä näki, ymmärtää
että Wappu tahtoi omakseen häntä eikä ketään toista.

Kun Wappu katsoi ylös, näki hän kaksi pistävää mustaa silmää, jotka
tikarein tapaisina olivat Jooseppiin luodut, ne oli Bincenz'in, joka
seisoi joukossa, -- ja lähellä häntä näki Wappu toisetkin surumieliset
kasvot, -- Benedikt Klotz'in, joka miettivästi katseli häntä. Kun Wappu
kulki hänen ohitse, otti Benedikt Wapun käsivarresta kiinni ja
kuiskasi:

-- Ole varoillasi Wappu, -- heillä on vehkeitä sinun suhteesi -- en
tiedä miten on, mutta minä aavistan pahaa.

Wappu nosti vähän olkapäitään. Kuka hänelle pahaa tekisi kun Jooseppi
oli hänen kanssansa!

Valmistettiin tanssiin, Wapun ja Joosepin vuoro oli ensimäinen, kaikki
tahtoivat nähdä heidän tanssivan toinen toisensa kanssa. Ei mitään
paria vielä oltu niin kateudella katseltu, kuin näitä ihania olentoja.

Mutta nyt Jooseppi laski Wapun irti ja astui melkein juhlallisesti
hänen eteensä:

-- Wappu, -- sanoi hän ääneen, ja soitanto lakkasi "Lampaan" isännän
viittauksesta, joka seisoi heidän takanansa: -- Minä toivon että sinä
ennenkuin tanssi alkaa annat minulle sen suudelman, jota kaikki kosijat
ovat turhaan anoneet?

Wappu punastui ja sanoi hiljaa:

-- Mutta ei kuitenkaan täällä, Jooseppi, kaikkein ihmisten nähden!

-- Juuri täällä _kaikkein ihmisten nähden_ -- kertoi Jooseppi.

Hetken aikaa Wappu taisteli toivonsa ja ujoutensa kanssa. Suudella
miestä kaikkein ihmisten edessä oli hänen naiselliselle, ylpeälle
mielelleen vaikea toimitus. Vaan siinä hän seisoi hänen edessänsä, tuo
armas lemmitty mies, se hetki -- josta hän ilolla olisi antanut vuosia
elämästänsä, niin koko elämänsä -- oli siinä -- ja pitäisikö hänen
kieltää tätä pyyntöä muutamain katsojain tähden, jotka eivät suinkaan
voineet hänelle mitään tehdä jos hän sulhastansa suutelisi. Hän käänsi
kauniit kasvonsa Jooseppia kohti, jonka silmät hetken katselivat noita
ruusu-huulia, jotka hänen huuliansa lähestyivät, vaan sitten lykkäsi
hän Wappua hiljaa luotansa ja sanoi:

-- Ei, ei niin! Ei rehellinen metsämies koskaan petoa ammu muuten kuin
juoksusta tai lennosta! Minä tahdon _taistelussa voittaa_ tuon
suudelman, lahjaksi en sitä tahdo! Ja jos minä olisin tyttö kuin sinä,
niin minä en antaisi sitä niin helposti! Varjele itseäsi, Wappu, äläkä
tee sitä helpommaksi minulle kuin noille toisille, muuten kunnia ei ole
suuri minulle!

Leimuava häpeän puna peitti Wapun kasvot. Hän olisi tahtonut vaipua
maan alle! Oliko hän sitten peräti unohtanut mitä kunniansa vaati,
koska kosijansa täytyi muistuttaa häntä siitä, hänen silmiensä edessä
pimeni, oli niinkuin veri-aaltoja olisi syössyt yhteen hänen päänsä
yli. Ja nostaen päätänsä ojensi hän itseänsä ja mittasi Jooseppia
leimuavalla silmäyksellä.

-- Oikein, -- huusi hän, sinä saat taistella. -- Sinunkin pitää tietää
kuka Kotka-Wappu on. Katso nyt itseäsi josko saat suudelman vai ei!

Hän oli tukehtua. Hän heitti pois kaulaliinansa ja seisoi siinä
hopealla tikatussa sametti-liivissään ja valkoisissa paitahihoissa, ja
Jooseppi katseli hämmästyneenä tuota kaunista paljastettua kaulaa:

-- Ihana sinä olet -- yhtä ihana, kuin pahakin, --- mutisi hän ja
karkasi hänen kimppuunsa niinkuin metsästäjä otuksen päälle, jolle
tahtoo antaa hirvenkaari-lyönnin, ja laski väkevän käsivartensa Wapun
kaulaan.

Vaan hän ei tuntenut Kotka-Wappua. Voimakkaan tempauksen jälkeen oli
Wappu vapaa ja ilkkuva nauru kaikui niiltä, joille oli yhtä huonosti
käynyt, ja se saattoi Joosepin raivoon. Nyt tarttui hän rautakourillaan
tytön vyötäiseen, vaan Wappu antoi hänelle lyönnin sydäntä vasten, niin
että hän päästi huudon ja peräytyi. Uusi nauru! Tällä kolauksella,
jonka vaikutuksen hän tunsi, oli Wappu aina pelastanut itsensä
päällekarkaajilta, sillä sitä he eivät kestäneet. Mutta Jooseppi ei
huolinut tuskasta ja syöksi vimmastuneena tyttöä vastaan, tarttui hänen
käsivarsiinsa molemmin käsin ja koetti lähestyä hänen suutansa tällä
tavalla, vaan samassa kääntyi Wappu sivulle päin, ja nyt syttyi kiivas
kilpailu sinne ja tänne, edes ja takaisin. Kuoleman hiljaisuus
vallitsi, jota vaan silloin tällöin katkaisi Joosepin päästämä kirous.
Wappu kääntelihe, vääntelihe kuin käärme Joosepin kourissa, ett'ei hän
koskaan saanut koskea Wapun suuta. Tämä ei enää näyttänyt rakkauden
kiistalle, vaan taistelulle elämän ja kuoleman vaiheella. Kolme kertaa
oli Jooseppi heittänyt Wapun maahan, kolme kertaa oli hän jälleen
noussut; hän nosti Wapun syliinsä, vaan tämä käänteli aina itseänsä
niin, ett'ei Jooseppi koskaan huulia saavuttanut. Nuo hienot hihat
riippuivat repaleina, hopeakoristukset olivat menneet palasiksi.
Yht'äkkiä riisti Wappu itsensä irti ja pakeni ovelle päin, Jooseppi
saavutti hänet ja syleili häntä kuin myrsky. Se oli vihasta palava
syleily. Hänen kuuma hengähdyksensä ympäröi Wappua. Wappu makasi
Joosepin rinnalla, hän tunsi Joosepin sydämen omaa sydäntänsä vastaan
tykyttävän; silloin voima jätti hänet, hän laskeusi polvilleen Joosepin
eteen, ja sanoi tuskasta, häpeästä ja rakkaudesta menehtyen:

-- Tässä olen!

-- Ah! -- syvä huokaus tunkeusi Joosepin rinnasta. -- Te olette kaikki
sen nähneet? -- kysyi hän ääneen -- kumartui alas ja painoi suutelon
Wapun kuumille, vapiseville huulille.

Hurraa-huuto kuului jokaisen huulilta. Sitten nosti Jooseppi Wapun
ylös, ja hän vaipui melkein tunnotoinna Joosepin rinnalle.

-- Pysy siinä! -- sanoi hän ankarasti ja astui askeleen taaksepäin --
enempää ei tarvita, tuohon yhteen suudelmaan minä tyydyn. Sinä olet nyt
nähnyt että minä voitan sinut -- ja enempää en tahdo!

Wappu tuijotti Jooseppiin niinkuin ei olisi kuullut oikein -- hän kävi
kuolon kalpeaksi.

-- Jooseppi, -- änkytti hän, -- miksi sitten tulit?

-- Luulitko että tulin sinua kosimaan? -- sanoi hän; ei kauan aikaa
sitten juhlakulun aikana sanoit sinä kaikkein kuullen, että Asra
oli mun kultani, kun oli niin helppo häntä voittaa -- ja että
Karhu-Joosepilla ei ollut uskallusta puuttua Kotka-Wappuun. Voitko
todellakin uskoa, että mies, jolle kunnia on kallis, kärsisi semmoista
vääryyttä kunniallista tyttöä vastaan? Minä olen ainoastaan tahtonut
näyttää sinulle, että yhtä hyvin uskallan puuttua sinuun kuin karhuun
tai johonkin muuhun petoon, ja suudelman, jonka sinulta voitin, vien
minä Asralle sovinnoksi siitä vääryydestä, jota hän on saanut kärsiä
sinulta! Muista tätä toinen kerta kun ylpeys pyytää sinua riivata!
Toivon että nyt olet viimeisen kerran solvaissut köyhiä kunniallisia
tyttöjä -- nyt olet kerran itse saanut tuntea miltä tuntuu tulla
julkisesti pilkatuksi!

Kaikuva nauru seurasi Joosepin puhetta. Vaan hän ei hyväksynyt tätä
riemua:

-- Te olette nähneet että olen pitänyt sanani, ja nyt minä menen
Zwiefelstein'iin Asraa rauhoittamaan, sillä se hyvä ihminen itki kun
aioin tehdä tämän kepposen ylimystalon emännälle! Jumalan rauhaa
kaikille!

Hän meni ja kaikki häntä seurasivat; tämä leikki oli ollut niin
oivallinen! Karhu-Jooseppi, sepä vasta oli aika poika! Hän oli
näyttänyt ylimystalon emännälle kuka oli hänen mestarinsa!

-- Se teki hänelle hyvää, tuolle ylpeälle ylimystalon emännälle!

-- Pitäköön hyvänänsä!

-- Jooseppi, tämä oli kelvollisin työsi!

-- Kun tämä tulee tunnetuksi, ei kukaan enää häntä tahdo.

Näin hyljätyt kosijat ilkkuivat Joosepin ympärillä ja seurasivat häntä
nauraen ja jutellen.

Tanssi-paikka oli tyhjä -- ainoastaan kaksi oli jäänyt Wapun luo:
Bincenz ja Benedikt. Wappu seisoi vielä samassa paikassa eikä
liikahtanut. Oli kuin hän ei olisi ollut hengissä.

Bincenz katseli häntä käsivarret ristissä. Benedikt tuli hänen luoksensa
ja tarttui hiljaa hänen käsivarteensa:

-- Wappu -- älä ota sitä niin sydämeesi -- me olemme vielä jälellä ja
me tahdomme hankkia sinulle hyvitystä. Wappu! puhu toki -- mitä meidän
pitää tehdä -- me olemme kaikkiin taipuvaiset, sano vaan mitä tahdot!

Silloin Wappu liikahti ja hänen suuret silmänsä loistivat kamalasti
kuolonkalpeista kasvoista. Hän avasi ja sulki huuliansa pari kertaa,
sanat pyrkivät suusta, mutta henkeä näytti häneltä puuttuvan. Viimein
tuli niinkuin sisimmästä sisuksesta kiljuntana sanat:

-- _Kuolleena_ minä tahdon hänet!

Benedikt hämmästyi:

-- Wappu -- Jumala sinua varjelkoon.

Bincenz lähestyi säkenöitsevin silmin. -- Wappu onko se todellakin
tahtosi?

-- Verinen tahtoni! -- Hän kohotti kättänsä ikäänkuin valantekoon, käsi
oli jäykkä ja kynnet siniset kuin kuolleen.

-- Joka laskee hänet kuolleena Asran jalkojen juurelle -- se on oleva
mieheni niin totta kuin olen Walburga Stromminger!



XI.

Yö.


Ylimystalon hiljaisessa, uneen vaipuneessa huoneessa kuului koko yön
kummallista, yksitoikkoista ääntä. Piiat säpsähtivät unessa eivätkä
tietäneet mitä kuulivat, vaan nukkuivat sitten taas. Laudat lattiassa
narisivat ja hirret tärisivät hiljaa.

Se oli Wappu, joka lakkaamatta raskailla askeleilla kulki edes ja
takaisin, taistellen itsensä, kohtalonsa ja Jumalansa kanssa, sydän
kuoleman tuskissa. Repaleina riippuivat vaatteet hänen päällänsä,
muserrettuina lattialla olivat pyhä Walburga, Kristus ristillä,
pyhimys-kuvat -- kaikki muserrettuina pirstaleiksi -- turhassa raivossa
palasiksi lyötyinä.

Hän oli puoleksi riisunut ja hiukset olivat hajalla paljastetuilla
olkapäillä.

Punertavasti liekutti sammuva kynttilä ja liehuvassa valossa vääristyi
kummallisesti rikkilyödyn Kristuksen kuvan muoto lattialla ja näytti
rupeevan elämään. Wappu seisahtui kävellessään kappaleiden eteen: "Niin
irvistele sinä vaan. -- Et ole enää pitävä minua narrina! Eikä kenkään
teistä, epäjumalankuvat puusta ja paperista, jotka eivät voi ketäkään
auttaa! Te ette kuule mitään rukousta ettekä mitään kirousta. Ja ne,
joidenka kuvana olette olevinanne, piloittelevat Jumala tiesi missä, ja
nauraisivat meille jos voisivat nähdä kuinka notkistamme polviamme
puupalasen edessä!" Ja hän potkaisi palaset sänkynsä alle, ett'eivät
estäisi häntä kävellessänsä.

Samalla hetkellä kuului ulkoa paukahdus, ikäänkuin pyssyn-laukaus.
Wappu seisahtui; hän kuunteli hengittämättä -- kasvonsa olivat
valkoiset kuin lumi. Horjuen astui hän akkunan luo ja katseli ulos.
Varmaankin oli hän erehtynyt. Miksi tämä melu melkein vei häneltä
hengen? Hän ei ollut varma siitä että se todellakin oli laukaus.
Niinkuin salama iski se ajatus yht'äkkiä hänen päähänsä: "Jos Bincenz
tällä hetkellä olisi Jooseppia ampunut!" Olihan se hulluutta, Jooseppi
oli hyvässä turvassa kotona -- tai ehkä Zwiefelstein'issä Asransa
luona!

Ajatellessansa sitä löi hän sanomattomassa tuskassaan päänsä seinää
vaataan, ja mielikuvituksen avulla näki hän asioita, joista oli
hulluksi tulla! Oi, jos Jooseppi vaan olisi kuollut, kuollut, ett'ei
hänen enää tarvitsisi sitä ajatella! Hän heitti ikkunan auki,
hengittääksensä raitista ilmaa.

Hansel, joka oli nukkunut aituuksella ikkunan ulkopuolella, heräsi ja
lensi unisena sisään huoneesen. -- "Oi sinä!" huusi Wappu, avasi sille
sylinsä ja painoi lintua sydäntään vastaan -- olihan tämä kaikki mitä
hänellä oli, ainoa omaisuutensa maailmassa.

Nyt vieläkin laukaus ja tällä kertaa selvemmin Zwiefelstein'in
puolelta. Hän laski kotkan irti ja painoi kätensä sydämelle, ikäänkuin
luoti olisi häneen sattunut. Miksi tämä pelästys? Tämä vähäpätöinen
sattumus kuvaili sielun silmän eteen sitä kauhistavaa tekoa, jota hän
eilen oli tahtonut aikaan-saattaa. Ehtimiseen ajatteli hän kuinka
olisi, jos tuo laukaus, jonka oli kuullut, olisi Joosepin pään
musertanut, ja raivoisa, kamala ilo valloitti hänet. Nyt Jooseppi oli
hänen omansa, nyt hän ei voinut ketään toista suudella.

Kuinka lienee ajatellut ja mietiskellyt, niin hänestä tuntui niinkuin
tämä olisi todellisesti tapahtunut; hän oli näkevinänsä Joosepin
makaavan maassa verissänsä, hän laskeusi polvilleen hänen viereensä,
otti Joosepin pään syliinsä ja suuteli noita kalpeita kasvoja -- noita
kauniita kalpeita kasvoja -- kuinka selvästi hän ne näki edessänsä!
Vaan silloin tuli hänen äkkiä sääli tuota kuollutta miesparkaa --
syvästi, sanomattomasti sääli hän sitä, -- hän puhutteli kuollutta
jokaisella rakkauden keksimällä nimellä, hän pudisti ja hieroi sitä, --
turhaan kaikki, Jooseppi ei enää palannut elämään! Hänen tuskansa
kiihtyi äärettömästi. Ei, ei, se ei saanut tapahtua -- hän ei saanut
kuolla -- ennemmin Wappu itse!

Oli niinkuin hänen sydämensä olisi ollut tukehtumaisillaan
suonenvedossa, niin ett'ei inhimillistä lämmintä verta enää suonissansa
vuotanut, ja nyt tuntui siltä, kuin tuo suonenveto olisi heltynyt ja
lämmin veri-virta jälleen sydämeen vuotanut. Hänen täytyi mennä ulos,
hänen täytyi nähdä oliko Bincenz kotona -- hänen täytyi puhutella
Bincenz'ia, vielä ennen päivän nousua -- täytyi hänelle sanoa, ett'ei
tuo kamala teko saisi tapahtua -- hän oli ikäänkuin kuumeessa, kaikki
suonet sykkivät -- hän oli tahtonut, pyytänyt tuota tekoa -- mutta
ainoastaan ajatus että se olisi tehty, sammutti hänen vihansa vimman,
ja hän antoi anteeksi!

Hän heitti liinan päällensä ja riensi pihan yli, puutarhan kautta
Bincenz'in talolle. Mitä Bincenz, mitä ihmiset hänestä ajattelivat? Ah,
olihan se kaikki yhdentekevä -- mitä hän nyt siitä huoli!

Hän saapui talolle. Bincenz'in kamarissa, joka oli hyvin matalalla,
paloi kynttilä -- hän hiipi sinne, hän taisi nähdä huoneesen, kartiini
oli niin huolimattomasti eteen vedetty -- hän tuskin voi hengittää --
huone oli tyhjä, kynttilä paloi piipussa. Hän kävi talon ympäri, ovi ei
ollut lukossa. Hän avasi sen hiljaa ja astui sisälle, kaikki oli
äänetöntä, kuollutta. Rengit ja piiat nukkuivat vielä sikeästi, hän
hiipi koko talon läpi, ei kukaan liikkunut -- Bincenz oli poissa! Wapun
jäsenet jäätyivät. Hän astui Bincenz'in makuuhuoneesen, vuoteella oli
maattu, hän oli varmaankin maannut siinä ja pian taas noussut, --
sunnuntaivaatteet riippuivat vaate-naulassa, mutta jokapäiväiset
vaatteet puuttuivat. Hattua ei myöskään näkynyt. Hän etsi toisessa
huoneessa, missä pyssy tavallisesti riippui, naula oli tyhjä.

Wappu seisoi kuin halvautuneena. Hän ei tietänyt mitenkä hän taas tuli
huoneesta ulos. Ovella täytyi hänen istahtaa penkille, jalat eivät
häntä edemmäksi kannattaneet. Hän koetti lohduttaa itseänsä,
Bincenz oli ehkä, levoton kun oli, lähtenyt jollekin yölliselle
metsästysretkelle -- mitä hän Joosepille tekisi, joka makasi rauhassa
ja hyvässä turvassa jossakin -- hän vapisi -- ja päivällä kun kaikki
olivat hereillä, kuka silloin voisi häntä vahingoittaa!

Se oli paha omatunto, joka näin häntä peloitti, ja hän kätki kasvonsa
käsihin: "Wappu, Wappu, mitä sinusta on tullut!" Pilkattu, häväisty,
solvaistu ihmisten edessä -- ja Jumalan edessä rikoksen tekijä! Missä
oli niin paljon vettä, että hän voisi itseänsä puhtaaksi pestä? Tuolla
alhaalla, tuolla kuohui Ache -- siinä, siinä hän ehkä voisi puhdistua
-- jos hän heittäytyisi tuohon kylmään virtaan -- olisi kaikki pois
virutettu, -- hänen onnettomuutensa -- hänen rikoksensa, koko tuo kurja
olento, joka ainoastaan oli tuskaan ja taisteluun luotu -- kaikki loppu
-- olemattomuudessa! Ja se olisi vapahtamista -- mitä varten hän enää
itseänsä säästäisi? Kappaleiksi tämä hyödytön asunto, joka vangitsi
sielua rikoksen ja huolen kahleissa. Hän juoksi ylös, vaan ei jaksanut
edemmäksi, hän vaipui penkille jälleen. Riippuiko tämä sorrettu,
kuoloon asti väsynyt sydän kenties vielä jollakin näkymättömällä
langalla elämästä kiinni? Siellä -- Jumalan kiitos -- askeleita kuului
nurmella -- siellä tuli Bincenz! Nyt taisi hän puhua hänen kanssansa,
nyt kaikki voisi tulla hyväksi.

-- Kaikki Pyhät! -- huudahti Bincenz, kun Wappu astui häntä vastaan, --
siinä sinä olet?' Bincenz katseli häntä kuin aavetta. Wappu näki
aamuhämärässä, että hän oli kalpea ja oudon-näköinen; pyssy oli hänellä
olkapäällä.

-- Bincenz, sanoi hän hiljaa, -- oletko ampunut jotakin?

-- Olen!

-- Mitä sitten? -- hän katseli laukkuun, se oli tyhjä.

-- Kallisarvoisen otuksen! -- kuiskasi hän.

Wappu värisi.

-- Missä se on?

-- Hän makaa Achessa!

Wappu tarttui hänen käsivarteensa ja tuijotti häneen kuin hullu.

-- _Kuka_?

-- Sitä _sinä_ kysyt?

-- Jooseppi? -- huusi Wappu ja kaatui seinää vasten.

-- Se oli vaikean-tapainen työ! -- sanoi Bincenz pyyhkien otsaansa,
enhän minä itse uskonut, että hän niin pian tulisi tielleni. Hitto
tietäköön mikä häntä ajoi ulos keskellä yötä. Minä ai'on lähteä hyvään
aikaan, ollakseni Sölden'issä ennenkuin hän nousisi, ja hän juoksee
syliini ennenkuin olin monta askelta käynyt. Mutta vielä oli liian
aikaista, ensimäinen kuula ei sattunut ja toinen koski ainoastaan
vähäisen ohitsemennessä. Luultavasti joutui hän kuitenkin vähän
pyörryksiin, sillä hän kaatui portaalle ja rupesi nousemaan käsipuun
avulla. Tätä hetkeä minä käytin hyväkseni, juostakseni takaa hänen
päällensä ja sysätäkseni hänet käsipuitten yli virtaan!

Wapun rinnasta kuului ikäänkuin kuolevan korina, ja kuin kotka
saaliisensa iskee, syöksi hän äkkiä Bincenz'in päälle ja tarttui
molemmin käsin hänen kurkkuunsa:

-- Sinä valehtelet -- se ei ole totta eikä voi olla totta -- sano
ett'ei se ole totta -- taikka tapan sinut.

-- Kurjan sieluni autuuden kautta, se on totta! Luuletko että Bincenz
kauan tuumaisi kun kysymys oli tehdä jotakin sinun hyväksesi?

-- Oi murhaaja, pelkurimainen, kurja salamurhaaja, -- nyyhkytti Wappu
ja värisi koko ruumiissansa: -- Niin kavalasti, niin petollisesti minä
en tahtonut sitä tehdyksi! Rehellisessä taistelussa tahdoin että hänen
piti kuolla. Kirottu sinä nyt ja ijankaikkisesti -- kirottu ja hyljätty
tällä ja toisella puolella hautaa!

-- Tämä on siis kiitos, -- sanoi Bincenz -- etkö sinä siis käskenyt
minua tätä tekemään?

-- Ja vaikka olisinkin käskenyt sinua, olisiko sinun sentähden ollut
pakko sitä tehdä? -- Ihminen puhuu paljon vihoissansa, jota hän sitten
katuu -- etkö sinä olisi voinut odottaa kunnes olisin tointunut tuosta
kovasta kohtalosta? Jooseppi -- Jooseppi! paha olen kyllä ja raju, vaan
murhaaja en ole. Oi jos sinä olisit odottanut edes pari tuntia! Vaan
pahuutes' sinua ajeli etkä saanut rauhaa ennenkuin se muuttui teoksi!

-- Se on oikein, syytä vaan minua kaikesta! nurisi Bincenz, -- mutta
sinä olet kuitenkin yhtä syyllinen kuin minä!

-- Olen kyllä -- sanoi Wappu ja olen kärsivä siitä samoin kuin sinäkin,
On sanottu verta verestä -- kähisi hän, tarttuen Bincenz'in kaulukseen
ja veti häntä mukaansa.

-- Wappu -- päästä minua -- mitä tahdot? Herra Jumala, onko tämä minun
palkintoni? -- Armoa, Wappu, sinä kuristat minut -- mihinkä vedät
minua?

-- Sinne mihinkä molemmat kuulumme, -- oli matalalla äänellä lausuttu
vastaus, ja pois lähdettiin niinkuin myrsky olisi häntä vienyt mäkeä
ylös portaalle asti, jonka alla Ache kuohuu -- siinä jossa murha oli
tapahtunut. -- Sinne alas, -- oli ainoa kauhea vastaus, jonka kuiskasi
hänen korvaansa, -- me molemmat -- yhdessä!

-- Jesus Maria! -- huusi Bincenz: -- sinä vannoit että tulisit
vaimokseni, jos sen tekisin ja nyt tahdot minua tappaa!

Wappu nauroi taas tuota kamalaa pilkallista naurua.

-- Sinä narri, jos minä syöksyn tuonne alas kanssasi, olemmehan silloin
ijäksi yhdistetyt. Mitä? Tahdotko vielä varjella kurjaa henkeäsi?

Ja jättiläis-voimalla otti Wappu hänestä kiinni syöstäksensä hänen
kanssansa hämärään kuohuvaan syvyyteen.

-- Apua! -- huusi Bincenz tahtomattansa ja --

-- Apua! -- kuului heikosti hengen-tapaisesti kuin kaiku syvyydestä!

Wappu seisoi kuin kivettyneenä ja päästi Bincenz'in. Mitä se oli? Oliko
se aave?

-- Kuulitko jotakin? -- kysyi hän Bincenz'iltä.

-- Se oli kaiku! -- änkytti tämä ja hampaat kalisivat toisiansa
vastaan.

-- Hiljaa! Vielä kerran!

-- Apua! -- kuului taas kuin kuiskaus syvyydestä!

-- Kaikki hyvät pyhimykset, se on hän -- hän elää -- hän riippuu
jossakin -- hän huutaa! Kyllä minä tulen Jooseppi, odota Jooseppi --
minä tulen! huusi Wappu torven äänellä alas syvyyteen ja torven äänellä
herätti hän nukkuvaisia, juosten kylän läpi ja kolkuttaen kaikkia ovia.
-- Avuksi! Avuksi -- joku on pudonnut alas syvyyteen -- apua Jumalan
armon kautta -- tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!

Ja tämä kauhistuksen huuto ajoi nukkuvia ylös vuoteiltaan, ikkunoita
avattiin.

-- Mitä se on, mikä on hätä?

-- Jooseppi -- Hagenbacher on syössyt alas syvyyteen -- huusi Wappu --
köysiä -- hankkikaa köysiä -- ehkä se jo on myöhäistä -- ehkä on liian
myöhäistä kuin me ehdimme sinne! -- Ja niinkuin tuulispää lensi hän
kotia ennen muita ja sisään vajaan, siellä hän kokoeli kaikki köydet ja
nuorat, joita vaan löysi ja sitoi vapisevilla käsillä yhteen eri
kappaleet, mutta vaikka olisi solminut kuinka hyvänänsä, ei se
kuitenkaan ulettunut sinne missä hän makasi Jumala tiesi missä
syvyydessä!

Sill'aikaa tulivat miehet juosten, puoleksi epäluulossa, puoleksi
hämmästyksessä tuosta kauheasta tapauksesta, ja toivat nuoria,
koukkuja ja lyhtyjä, sillä tänään ei päivä näyttänyt koittavan ja
siellä kysyttiin ja huudettiin, ja neuvottomuus oli yleinen,
sillä miesmuistiin ei mitään sellaista onnettomuutta ollut
tapahtunut, eivätkä tässä avarassa vuorilaaksossa olleet varustetut
pelastus-koneilla niinkuin muualla, jossa pyörryttävät vuori-polut ja
petolliset syvyydet vuosittain uhriansa vaativat. Miehet saapuivat
onnettomalle paikalle ja rohkeimmatkin ällistyivät kun käsipuitten yli
katsoivat alas harmaasen, tutkimattomaan syvyyteen, jossa ei ollut
muuta nähtävänä, kuin aaltoilevat sumut, jotka liehuivat pauhaavan
veden yli. Bincenz oli hävinnyt, -- oli autiota ja äännetöintä
ylt'ympärillä sekä korkeudessa että syvyydessä. Wappu huusi alaspäin,
niin että ilma kajahti -- kaikki kuuntelivat henkeään vetämättä -- ei
mitään vastausta.

-- Jooseppi -- missä olet? -- huusi hän äänellä semmoisella, kuin koko
tuskistunut epätoivossa oleva ihmiskunta olisi yhtynyt tähän ainoaan
huutoon, -- kaikki oli hiljaa.

-- Hän ei vastaa -- hän on kuollut, -- nyyhkytti Wappu ja heittäysi
epätoivossa maahan, -- nyt on kaikki lopussa!

-- Ehkä hän vaan on niin heikko ett'ei hän jaksa huutaa, -- lohdutti
Klettermaier ja kuiskasi Wapun korvaan: -- emäntä, -- muistakaa
ihmisiä!

Hän nousi ja poisti hämmentyneet hiukset otsaltaan.

-- Sitokaa yhteen nuorat, miksi tässä niin neuvottomina seisotte --
mitä odotatte?

Miehet katselivat epäillen toisiansa.

-- Täytyy koettaa löytää häntä, -- sanoi Klettermaier.

Miehet rupesivat päitä pudistaen koettamaan yhteensolmituita köysiä.

-- Kuka tahtoisi lähteä alas näillä nuoran pätkillä?

-- Kuka? -- sanoi Wappu ja hänen tummat silmänsä loistivat
hengen-tapaisesti kalpeista kasvoista: -- minä sen teen!

-- Sinä, Wappu -- sinä et ole oikein viisas -- tuskin kantanevat nämä
nuorat yhtä ihmistä, puhumattakaan kahdesta.

-- Ei niiden tarvitsekaan kantaa muuta kuin yhden -- sanoi Wappu
kolkosti ja rupesi auttamaan, että joutuisi pikemmin.

-- Se on mahdotointa, Wappu -- täytyyhän sun sitoa sekä itsesi että
hänet niihin kiinni, kuinka muuten pääsisit ylös? -- arvelivat miehet
ja antoivat kätensä vaipua alas; -- ei ole muuta neuvoa kuin että
lähetetään ympäri kyliä nuoria kokoelemaan.

-- Ja sill'aikaa syöksee hän auttamattomasti alas syvyyteen, jos hän
menee tainnoksiin, ja sitten on myöhäistä! -- huusi Wappu
epätoivossaan. -- Minä en odota niinkauan -- antakaa tänne --
selvittäkää nuorat ja antakaa nähdä kuinka pitkät ne ovat! Joutukaa!

Hän selvitti sekautuneita köysiä, mittasi niiden pituutta ja koetti
kuinka vahvat ne olivat ja ehdottomasti miehetkin taas tarttuivat
niihin, he suorittivat tuota mahtavaa vyhtiä ja valmistukset tulivat
käytännöllisemmiksi, järjellisemmiksi. Miehet astuivat esiin
muodostamaan riviä.

-- Kylläpä se jo voisi ulottua tuonne alas, mutta kohta se ei kannata!

-- Jollei, niin annan hänet yksin lähteä ylös. Siinä missä hänellä on
tilaa ma'ata on minullakin tilaa seisoa. Niin pian kuin minulla on
pohjaa jalkojeni alla, irroitan itseni nuorasta ja sidon hänet siihen
kiinni. Sitten vedätte hänet ylös ja minä odotan siellä alhaalla kunnes
köysi taasen ehtii sinne.

-- Se ei käy päinsä, yksinään ei voi vetää häntä ylös, sillä jos hän on
heikko eikä voi hoitaa itseänsä, tulee hän murskaksi lyödyksi jos ei
kukaan katso, ett'ei hän loukkaunnu kalliohon.

Wappu seisoi niinkuin ukkonen olisi iskenyt häneen -- tuota hän ei
ollut ajatellut. Siis hän vasta tapaisi Joosepin Achen kylmässä
helmassa! Kohta köysi ei kantanut, sen hän itse ymmärsi.

-- Jumalan nimessä, -- sanoi hän viimein ja huolimatta kuumeesta, joka
häntä väristytti, seisoi hän siinä vakaana, tyynenä eikä luopunut
päätöksestään, sitoi köyden ympärilleen ja otti vuorisauvan käteensä.
-- Päästäkää minua alas, että ainakin saan häntä etsiä! Jos hänet
löydän jään hänen luoksensa siksi että olette ehtineet hankkia köysiä
ja laskeneet niitä alas meille. Kyllä minä odotan kärsivällisesti,
vaikkapa sitten tuntikausia saisin riippua taivaan ja maan välillä.

Nyt vanha Klettermaier syöksi polvilleen hänen eteensä:

-- Wappu -- Wappu -- älä tee sitä, sanovathan kaikki ett'ei köysi
varmaan pidä! Jos se on välttämätöntä niin päästä minut menemään. Mitä
minun vanha elämäni merkitsee -- jos kohta en voikaan auttaa, niin
siitä ainakin näkee jos nuorat ovat vahvat ja jos ne katkee niin onhan
se vaan minä etkä sinä, joka vaipuu syvyyteen!

-- Niin Wappu, kuuntele häntä; -- sanoi toinen, -- hän on oikeassa, älä
tee meillä sitä surua! Odota, malta mieltäsi, siksi että tulee apua
kylistä!

Silloin Wappu nosti käsiänsä, niin että kaikki menivät pois tieltä.

-- Kun vielä olin lapsi en malttanut mieltäni kun minun piti ottaa
kotkan pesästään, -- ja nyt minun pitäisi mieltäni malttaa kun minun
pitäisi tuoda Jooseppia sieltä? Älkää enää sanoko mitään, minun täytyy
-- minä tahdon hänen luokseen! Kas niin -- ottakaa kiinni -- heittäkää
hajalle -- pitäkää kiinni!

Ja hän oli hypännyt käsipuitten yli ja ne miehet, jotka seisoivat
rivissä, saivat pitää kiinni kaikin voimin, niin äkkinäinen oli nytkäys
nuoralla.

-- Jumala auttakoon meitä! -- Klettermaier teki ristin merkkiä ja
riensi pois, niinkuin jotakin olisi juolahtanut hänen mieleensä
kuullessansa Wapun viimeisiä sanoja.

Kauhistuksella kaikki katsoivat Wapun jälkeen, kuinka hän vähittäin
vaipui alas pilvi-mereen, kunnes hävisi siihen kenties ijäksi.
Äänetöinnä kuin haudan reunalla seisoivat ihmiset ja katsoivat sinne,
mihin hän oli vaipunut alas. Ainoastaan kovasti pinnistetty nuora
ilmoitti uljaan matkustajan liikuntoja sumumeressä -- ja kaikki
katselivat köysiä josko pitäisivät tai katkeisivat. Ja niin pian kuin
tarvittiin köyttä lisään, aattelivat kaikki sykkivin sydämin: onko se
pitävä?

Otsalla olivat suuret vesihelmet niillä, jotka rivissä seisoivat, ja
lakkaamatta koettivat kädet, nuoraa jatkaessa, solmuja, josta
ihmishenki riippui. -- Näin kului hetki toista raskaampi ikäänkuin
aikakin olisi ollut kiinnitetty nuoraan, josta pimeyden voimat pitivät
kiinni. -- Köysi on yhä vielä pinnistetty, yhä vielä hän siis riippuu
eikä vielä ole saanut pohjaa jalkojensa alle.

-- Jo on loppumaisillaan, -- huusi viimeinen mies rivissä, -- köysi ei
riitä!

-- Jesus Paria meitä auttakoon! -- huutavat kaikki, -- se ei riitä!

Vielä on nuoraa muutamia kyynäriä eikä vielä ole mitään merkkiä annettu
alhaalta, että Wappu on perille päässyt. Miehet kokountuvat yhdeksi
joukoksi, niin likelle syvyyttä kuin suinkin voivat, he antavat köyttä
niin pitkälle kuin mahdollista. -- Jos nuoraa ei riittäisi, jos kaikki
olisi turhaa ja heidän täytyisi vetää ylös Wappu-paran jälleen, että
vielä kerran saisi matkustaa tuota kalman tietä! -- Silloin -- silloin
köysi yht'äkkiä heltyy, -- kauhea hetki! Onko se katkenut tai onko sen
kantama löytänyt pohjaa?

Naiset rukoilevat ääneen, lapset itkevät. Miehet rupeevat hitaasti
vetämään ylös, mutta ainoastaan muutaman sylen -- silloin ottaa
vastaan! Siis se ei ole mennyt poikki, se pitää, -- Wappu on tavannut
pohjaa! Ja nyt -- kuulkaa kuoleva ääni syvyydestä, -- ja kaikkien
suusta kuuluu huolesta vapiseva vastaus. Köysi heltyy taas, he vetävät
ylös pari kertaa; tämä nähtävästi kerrotaan, näyttää siltä kuin Wappu
kiipeäisi ylös kallioseinää myöten. Täll'aikaa on kumminkin päivä
koittanut, mutta sataa hienoa kylmää sadetta ja sumu siellä alhaalla
tulee yhä tiheämmäksi. Silloin vedetään köysi yht'äkkiä sivulle
oikealle puolelle, miehet hellittävät nuoraa ja vetäyvät vasemmalta
puolelta oikealle puolelle. Wappu näyttää nousevan yhä korkeammalle, he
saavat yhä vetää ylös nuoraa!

Kiitos Jumalalle, -- sanovat muutamat, -- hän varmaan ei ole varsin
syvälle pudonnut -- jos hän makaa noin korkealla hän voi olla elossa!

-- Ehkä Wappu vaan etsii häntä! -- arvelevat toiset.

Nyt nytkäys taas ja köysi heltyi, sitten ytimeen ja luihin asti tunkeva
huuto.

-- Se on mennyt poikki! -- huutavat ihmiset.

Ei, se kiintyy taas -- ehkä se on ilonhuuto -- ehkä on hän _löytänyt_
hänet. Naiset ovat polvillansa, itse miehetkin rukoilevat, sillä vaikka
olivatkin kaikki vihanneet ylpeää "ylimystalon emäntää" -- niin
jokainen, _jolla on sydän rinnassa_, nyt kuitenkin vapisee tuon rohkean
tytön tähden, joka kuoleman vaarassa riippuu alhaalla pimeässä
syvyydessä. Jos vaan auringonsäde hetkeksi edes loistaisi sumun läpi!

Köysi ei liiku eikä kuulu mitään ääntä ylös tuolta alhaalta. Onko se
katkaistu ja tarttunut johonkin esiin-pistävään kalliopiikkiin ja Wappu
muserrettuna syvällä Achessa? Miksi ei mitään merkkiä eikä mitään
ääntä? Ja tuntia voipi kulua ennenkuin kylistä ehtii apua tänne!

Ei kukaan uskalla puhua sanaakaan -- kaikki kuuntelevat hengähtämättä.
Nyt Klettermaier syöksee paikalle, huutaen ja viitaten:

-- Katsokaa mitä minä tuon! -- ja hän kantaa täydellistä pelastusköyttä
olkapäällään. -- Kiitos Jumalalle! Kun hän puhui kotkasta, juolahti
mieleeni, että Luckard vainaja otti talteen sen köyden, jolla
Stromminger lähetti Wapun kotkan pesälle -- ja sitten -- löysin kun
löysinkin sen ylisillä kaikenlaisessa vanhassa romussa.

-- Se oli löytö se!

-- Klettermaier, sinut lähettää herra Jumala! -- huusivat ihmiset.

-- Suokoon Jumala, että vielä sitä tarvittaisiin, -- sanoi kylän vanhin
ja katseli huolistuneena pelastusköyttä, -- Wappu ei enää anna mitään
elon merkkiä.

-- Nuorasta vedetään -- huusi ensimäinen rivissä ja samassa kuului
huuto niin likeltä, että sitä ymmärrettiin kun oli hiljaa:

-- Eikö vieläkään mitään köyttä?

-- Kyllä! kyllä! -- soi riemulla kaikkien huulilta. Rautakoukku
kiinnitetään ankkuriksi nuoran päähän, uusi rivi muodostuu ja köyttä
lasketaan sumuiseen syvyyteen. Kylän vanhin käskee, sillä köysien
ylösvetämisen täytyy tapahtua tasaisesti, että Wappu voisi olla likellä
onnetointa ja olla tukena hänelle. Ei puoleksikaan niin syvälle, kuin
Wappu ensin oli lähtenyt, lasketa köyttä tällä kertaa ennenkuin se
alhaalta otetaan ja pidetään kiinni.

-- Antakaa mennä, -- käski kylän vanhin, -- Wapulla täytyy olla muutama
kyynärä sitoa Joosepin ympäri. -- Tarpeeksi! -- kuuluu taas käskevä
ääni ja niinkuin sotamiehet pysähtyvät miehet ja odottavat mitä
seuraaman pitää. Taas muutaman minuutin väli, hänen täytyy sitoa solmun
vahvaksi ja varmaksi, ett'ei hengetöin ruumis, näin likellä pelastusta,
putoisi alas syvyyteen. -- Sido varmasti Wappu, -- sanoo Klettermaier
itsekseen.

-- Niin herra Jesus, kun hän vaan voisi sitoa vahvasti, -- kertoi
rahvas. Kolmekertainen nytkäys molemmilla köysillä yht'aikaa!

-- Vetäkää ylös -- käskee kylän vanhin ja kuuluu siltä kuin hänen
äänensä vapisisi sitä lausuessaan.

Miehet molemmissa rivissä polkevat jalkansa vahvasti maahan, suonet
paisuvat säärillä, käsivarsilla ja otsalla; taaksepäin kallistuneena
rupeevat voimakkaat kädet työhön ja raskaan taakan ylösvetäminen alkaa
-- kamala, edesvastauksen alainen työ -- yksi viivytys, ja kaikki on
hukassa.

-- Hitaasti! -- kertoo kylänvanhin -- katsokaa toisianne!

Se on juhlallinen hetki. Ei lapsetkaan uskalla liikahtaa. Likellä ja
kaukaa ei kuulu muuta kuin raskasta työtä tekeväin miesten
hengittämistä.

Nyt -- nyt se tulee sumun läpi -- selvemmin ja selvemmin, -- Wappu
tulee ylös, toisella kädellä hän tukee hengetöintä ruumista, joka
riippuu pelastusnuorassa, toisella pitää hän vuorisauvaa vakaasti
kalliota vastaan, pelastaaksensa itseään ja Jooseppia musertumasta.
Näin tasapainoa pitäen nousee hän ilmojen läpi. Ja nyt viimeinkin ovat
siinä, likellä reunaa -- vielä veto ja heihin voi käsin tarttua.

-- Pitäkää kiinni, -- käskee kylän vanhin -- jokainen on henkeä
vetämättä -- viimeinen hetki on vaikein, jos vielä tälläkin hetkellä
nuora katkeisi!

Vaan ei, ensimäiset rivistä kumartavat, he nostavat heitä voimakkaalla
kädellä, takana seisovat pitävät nuoraa kiinni.

-- Ylös! kuuluu ensimäisten suusta, heitä nostetaan yli -- siinä ovat
-- vakaalla maalla -- ja tuskastuneista sydämistä nousee riemuhuuto.
Wappu on mykkänä vaipunut alas Joosepin hengettömälle ruumiille. Hän ei
kuule, hän ei näe, kuinka kaikki hänen ympärilleen kokoontuvat ja häntä
kiittävät, -- hän makaa kasvot Joosepin rintaa vastaan -- hänen
voimansa on lopussa.



XII.

Isälle takaisin.


Wapun kamarissa ja Wapun vuoteella makaa Jooseppi hengettömänä. Hänen
ympärillänsä vallitsee hiljaisuus, Wappu on lähettänyt kaikki ulos, hän
on polvillansa sängyn edessä, hän on kätkenyt kasvonsa käsihin ja
rukoilee:

-- Herra Jumalani, Jumalani anna hänen elää -- ota minulta kaikki,
mutta anna hänen elää! Enhän tahdo häneltä mitään, tahdonhan jättää
hänet Asralle -- älä vaan anna hänen kuolla!

Ja sitten nousee hän taas, panee raittiita vesikääreitä hänen päänsä
päällä, josta veri vuotaa haavasta, ja rinnalle, jota kallio on
loukannut ja heittäytyy hänen päällensä, ikäänkuin hän ruumillaan olisi
tahtonut sulkea niitä porttia, josta elon voimaa lähtee pois. -- Oi
sinä armas Jooseppi -- sinä Jooseppi parka, niin murrettuna, niin
lyötynä -- O mikä synti, mikä synti! Wappu, Wappu mitä olet tehnyt --
etkö ennemmin olisi pitänyt pistää veitsen omaan rintaasi, että
ennemmin olisi pitänyt antaa hänen viettää häitä Asran kanssa, kuin
nähdä hänen kuolevan siinä kuin lammas, jota teurastaja on huonosti
pistänyt?

Näin valitti hän Jooseppia sitoessansa ja vihasi itseänsä samalla
hurjuudella kuin hän ennen oli muita vihannut. Jos hän olisi voinut,
niin hän olisi omin käsin repinyt sydämen povestansa hullussa hurjassa
katumuksessa. Silloin ovi hiljaa avattiin, Wappu katseli kummastellen
ylös, sillä hän oli kieltänyt kaikkia lähenemästä itseänsä. Se oli
pastori Heiligkreuz'istä! Wappu seisoi siinä ikäänkuin tuomarinsa
edessä, kalpeana vapisevana koko olennossaan.

-- Jumala olkoon kiitetty! -- huudahti vanha mies, -- siinä hän onkin!
-- Hän astui sängyn viereen, tutki Joosepin haavoja -- voi sinä mies
raukka, minkä näköinen sinä olet!

Wappu puri hampaitansa yhteen, ett'ei huutaisi tuskissansa.

-- Kuinka saitte hänet jälleen ylös? -- kysyi kirkkoherra, mutta Wappu
ei voinut vastata.

-- No, Herra olkoon kiitetty, että armossansa esti pahinta
tapahtumasta, -- jatkoi vanha herra. Ehkä hän taas tointuu ja silloin
sinulla ei ainakaan ole mitään murhaa omallatunnollasi, vaikka aikomus
ikuisen tuomarin edessä on yhtä suuri synti kuin itse rikostyö.

Wappu tahtoi puhua.

-- Minä tiedän kaikki -- vastasi vanha herra ankarasti. -- Bincenz oli
pako-retkellänsä minun luonani ja on kaikki tunnustanut sinun
rakkaudestasi ja hänen mustasukkaisuudestansa. Vaan minä olen kieltänyt
häneltä anteeksi saamisen ja lähettänyt hänet paavilaiseen sotajoukkoon
ansaitsemaan Jumalalta anteeksi-saamista hyvillä töillä pyhän isän
hyödyksi, taikka kuolemallaan rikostansa maksamaan.

-- Mutta mitä, -- mitä minun on tekeminen sinun kanssasi Wappu? Hän
katsoi Wappuun niinkuin olisi tahtonut katsoa hänen lävitse viisailla
silmillänsä. Silloin Wappu löi molemmat kätensä kasvojensa eteen ja
huusi ääneen:

-- O, teidän korkea-arvoisuutenne -- minä olen niin kauheasti
rangaistu, ett'ei kukaan ihminen enää voi minua ankarammin rangaista.
Siinä makaa hän, joka maailmassa oli mulle kallein -- ja minun täytyy
sanoa, että itse olen syypää siihen. Löytyykö suurempaa kurjuutta?
Tarvitaanko enempää?

Hengellinen nyykkäsi:

-- Niin pitkälle olet siis päässyt -- sinusta on tullut kova aine,
jolla ihmisiä tapetaan! -- On käynyt niin kuin minä ennustin, sinä et
ole antanut Jumalan veitsen itseäsi muodostaa ja nyt Herra sinut hylkää
ja antaa sinun palaa katumuksen kiiras-tulessa!

-- Niin, teidän korkea-arvoisuutenne, niin se on -- mutta minä tiedän
veden, joka tulen sammuttaa! Jos Jooseppi kuolee, niin minä heittäyn
Acheen. Silloin kaikki on loppunut.

-- Voi sinua! Luuletko sen liekin olevan sitä laatua, että mikään
maallinen vesi voisi sitä sammuttaa? Luuletko todellakin voivasi tappaa
sielun samalla kuin tuon maallisen ruumiin. Se on palava ijankaikkisen
katumuksen liekissä, vaikka kaikki meret sinua peittäisi!

-- Mitä minun siis on tekeminen? -- kysyi Wappu synkästi -- mitä muuta
minä voin tehdä kuin kuolla?

-- Elää ja kärsiä on parempi kuin kuolla.

Wappu pudisti päätänsä, hänen tummat silmänsä katsoivat tyhjään.

-- En voi sitä -- sen minä tunnen -- en voi elää, onnelliset neidot
tuuppavat minua alas -- kaikki on käynyt niinkuin he unessa minua
uhkasivat: siinä makaa Jooseppi muserrettuna ja rikki lyötynä, ja minun
täytyy häntä seurata, niin on päätetty ja niin täytyy tapahtua; ei
kukaan ihminen voi sitä vastustaa.

-- Wappu, Wappu! -- sanoi kirkkoherra ja löi kauhistuneena kätensä
yhteen. -- Mitä sinä puhut! Onnelliset neidot! Taivaan tähden elämmekö
siis pimeässä pakanuudessa, jolloin ihmiset vielä luulivat että pahat
henget pitivät peliänsä heidän kanssaan? Minä tahdon sinulle ilmoittaa,
mitkä ovat onnelliset neidot -- ne ovat omat himosi! Jos olisit oppinut
hillitsemään rajua luontoasi, niin Jooseppi ei olisi joutunut surman
suuhun. On varsin mukava syyttää pahoja henkiä omista vioistansa.
Sentähden Jumala on ilmautunut, että hän opettaisi meitä ymmärtämään,
että pahuus asuu meissä itsessämme ja että se on siinä voitettava. Jos
me voitamme itsemme, niin voitamme myös ne salaiset voimat, jotka
surmasivat muinaisuuden jättiläisiäkin, sillä kaikkine voimineen niillä
ei ollut siveellistä voimaa. Ja kaikkine voiminesi olet sinäkin
ainoastaan kurja raukka, kun et voi tehdä samaa, kuin yksinkertainen
Herran palvelijatar, joka ankarassa luostari-elämässä joka päivä uhraa
rakkahimmat toiveensa Jumalan alttarilla ja siinä kiittää itseänsä
autuaaksi! Jos sinussa olisi rahtuakaan sitä suuruutta, niin et enää
pelkäisi onnellisia neitoja, ja tyhjät unelmasi eivät silloin määräisi
kohtaloasi, vaan oma selvä tahtosi! Ajatteleppas vähän eiköhän se olisi
suurempaa -- jalompaa?

Wappu nojautui ovenpieltä vastaan, oli niinkuin äskenherännyt suuri
aatos olisi häntä kohottanut.

-- Niin! sanoi hän lyhyesti ja vakaasti ja laski käsivartensa ristiin
rinnan yli. -- Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa. -- Minä
ymmärrän tarkoituksenne ja tahdon koettaa.

-- Minä tahdon koettaa, -- kertoi vanha herra, -- sen olet ennenkin
kerran sanonut mulle, mutta et ole pitänyt sanaasi.

-- Tällä kertaa sen pidän, korkea-arvoisuutenne! -- sanoi Wappu, ja
hengellinen ihmetteli itsekseen hänen katsantoaan kuin lausui näitä
muutamia sanoja.

-- Mitä takeita minulla on siitä? kysyi hän.

Wappu laski kätensä Joosepin haavoitetulle rinnalle ja silmistänsä
putosi kaksi suurta vesi-helmeä. -- Ei mikään sanoilla sanottu lupaus
olisi voinut enempää sanoa. Viisas pappi oli ääneti, hän tiesi ett'ei
enempää tarvittu!

Haavoitettu kääntyi vuoteella ja lausui muutamia epäselviä sanoja.

Wappu pani kylmemmän kääreen hänen päähänsä, hän avasi puoleksi
silmänsä, mutta sulki ne pian jälleen ja vaipui kuoleman kaltaiseen
uneen. -- Jos nyt lääkäri vihdoinkin tulisi! -- sanoi Wappu ja istui
jakkaralle sängyn viereen? -- Paljonko kello lienee? -- Pappi katseli
kelloansa:

-- Koska lähetit häntä hakemaan?

-- Varhain k:lo viisi.

-- Siis hän ei vielä voi olla täällä. Kello on vasta kymmenen ja
Sölden'ille on ainakin kolmen tunnin matka.

-- Vasta kymmenen! -- kertoi Wappu itsekseen ja hengellinen sääli häntä
kun istui siinä niin hiljaa, kädet ristissä helmassaan, sill'aikaa kuin
tuskastunut sydämensä sykki niin, että melkein kuului.

Pappi kumartui kipeän yli ja koetti hänen päätään ja käsiään. --
Minusta sinä voisit rauhoittua, Wappu, tämä ei ole kuolevaisen
näköinen.

Wappu istui liikkumatonna ja katseli eteensä: -- Kun lääkäri tulee ja
sanoo, että hän voi jäädä elohon, niin en muuta enää maailmassa toivo.

-- Se on oikein ajateltu, Wappu, sen minä mielelläni kuulen! -- kiitti
pappi. Ja nyt kerro minulle myöskin, kuinka Joosepin pelastuminen on
tapahtunut -- se lyhentää meille ajan siksi että lääkäri tulee.

-- Siitä ei ole paljon kertomista! -- vastasi Wappu lyhyesti.

-- Onhan se aina kaunis työ, joka tuottaa suurta kunniaa Sonneplattenin
miehille! -- arveli hengellinen; -- etkö sinä siis ollut läsnä?

-- Olin tietysti!

-- No, älä siis ole niin harvapuheinen. Tänne tullessani en puhunut
kenenkään kanssa, enkä tiedä asiasta mitään. Kuka on hänet siis ylös
tuonut?

-- Minä!

-- Jumala auttakoon! sinä Wappu, sinä itse? -- huusi vanha herra ja
töllisteli kummastuneena Wappuun.

-- Niin -- minä!

-- Mutta millä lailla sait sen toimeen?

-- He laskivat minut nuoralla alas ja siellä minä hänet löysin kallion
ja yhden puun väliltä. Jos tuota puuta ei olisi ollut, niin hän olisi
pudonnut Acheen, eikä kukaan ihminen enään olisi saanut häntä elävänä
sieltä.

-- Mutta lapsi, onhan tuo suuri työ! -- sanoi vanha herra innoissaan.

-- No niin -- sanoi Wappu tyynesti, mutta katkerasti. -- Koska olin
syöksyttänyt hänet sinne, sain tietysti tuoda hänet sieltä myöskin.

-- Sinä olet oikeassa, se on ainoastaan kohtuullista -- sanoi pappi,
joka tuskin sai liikutuksensa salatuksi. -- Mutta se on kuitenkin
hyvityksen työ, joka poistaa osan rangaistuksesta kurjalta sielultasi.

-- Se ei merkitse mitään! -- sanoi Wappu pudistaen päätänsä. Jos hän
kuolee, niin minä olen hänet tappanut.

-- Se on totta, mutta sinä olet antanut elämän elämästä -- sinä olet
pannut oman henkesi alttiiksi pelastaaksesi hänen -- sinä olet,
voimiesi mukaan, parantanut mitä rikkonut olet -- lopun meidän täytyy
jättää Jumalan käteen!

Syvä huokaus tunkeusi Wapun rinnasta, hän ei tuntenut sitä lohdutusta,
jonka papin sanat sisälsivät. -- Lopun meidän täytyy jättää Jumalan
käteen! -- kertoi hän raskaalla sydämellä.

Hengellinen katseli häntä mielihyvällä. Jumala ei voinut hyljätä tätä
sielua, vaikka hänen syntinsä oli suuri. Vanha kuin oli -- ei hän ollut
nähnyt hänen vertaistansa hyvässä eikä pahassa. Hän katseli sairasta,
joka horroksissaan uhkaavaisesti puristi nyrkiksi kättään. Se melkein
suututti häntä, että tämä halveksi ihaninta mitä maailma voi miehelle
tarjota: semmoista rakkautta, että se kovuudellansa teki kovaksi
sydämen, joka oli niin jaloksi luotu ja oli mahdollinen niin suureen
alttiiksi antamiseen. -- Sinä tuhma talonpoika! -- mutisi hän
hampaittensa välissä.

Wappu katseli häntä kummastellen, hän ei ollut sitä ymmärtänyt.

Koputettiin ovea ja lääkäri astui sisään.

Wappu vapisi niin, että hänen täytyi pitää sängyn laidasta kiinni. Tämä
oli se mies, jonka huulilta hän saisi kuulla tuomionsa. Joukko ihmisiä
tunki myös sisään saadaksensa kuulla mitä hän sanoisi, mutta hän näytti
heitä lyhyesti pois. -- Täällä ei ole paikkaa uteliaille, sairas
tarvitsee syvintä rauhaa! -- sanoi hän ankarasti ja lukitsi oven.
Ylimalkaan hän ei paljoa puhunut. Kun hän otti pois kääreen sairaan
päästä mörisi hän vaan hampaissaan: -- Tässä on taas rikos
kysymyksessä!

Wappu seisoi vieressä kalpeana ja jäykkänä kuin pylväs, pappi
tahallansa ei häntä katsellut, hän pelkäsi, että Wappu jollakin lailla
antaisi itsensä ilmi. Tutkiminen alkoi, pelkääväinen hiljaisuus
vallitsi huoneessa. Wappu seisoi ikkunalla, kasvot pois käännetyt,
sill'aikaa kuin lääkäri tutki haavoitettua ruumista. Wappu oli nostanut
jotakin lattialta ja piti sitä yhteen painetuissa käsissään, hän painoi
huulensa siihen ikäänkuin suutelemaan, se oli pää ristiin-naulitun
Vapahtajan kuvasta, jonka oli yöllä rikki paiskannut.

-- Anteeksi -- anteeksi rukoili hän kalpeana kuolemantuskassa. --
Armahda minua -- en sitä ansaitse -- mutta anna armosi olla rikostani
suurempi!

-- Ei mikään haava kuolettava, -- sanoi lääkäri nyt kuivalla tavallaan
-- tuolla miehellä mahtaa olla Mammuth'in tapainen luu-rakennus.

Wapun voima oli lopussa, kauan jännitetty jousi katkesi ja nyyhkyttäen
syöksi hän polvilleen sängyn viereen, kätkien kasvonsa Joosepin
tyynyihin, --- O kiitos Jumalalle! -- kiitos Jumalalle!

-- Mikä häntä vaivaa -- kysyi lääkäri. Kirkkoherra antoi hänelle
viittauksen, jonka ymmärsi.

-- Rauhoittukaa, emäntä, ja auttakaa minua siteitä tekemään -- sanoi
hän.

Wappu nousi heti ylös, pyyhki kyyneleet silmistänsä ja rupesi
auttamaan. Pappi katseli salaisella ilolla kuinka hän auttoi lääkäriä
niin tarkasti ja varovasti kuin laupiuden-sisar. Hän ei vavissut, ei
itkenyt enää, se oli rauhallinen toiminta, todellinen rakkauden työ.
Sitä tehdessä oli katsantonsa niin kirkastettu, kirkastettu
surumielisyydessä, -- pappi tunsi hänet tuskin samaksi.

-- Siitä _tulee_ vielä -- siitä tulee! -- sanoi hän onnellisna
itselleen, niin kuin puutarhuri, joka näkee kuihtumaisillaan olevan
lemmikki-kasvin saavan uusia vesoja. Kun side oli päälle pantu ja
lääkäri oli antanut määräyksiänsä meni hän ulos kirkkoherran kanssa ja
Wappu jäi yksinään Joosepin luo. Hän istui jakkaralle vuoteen viereen
ja nojasi käsivarret polviinsa. Jooseppi hengitti nyt tyynesti ja
tasaisesti, hänen kätensä lepäsi peitteellä aivan likellä Wappua, hän
olisi voinut sitä suudella liikahtamatta paikaltaan. Vaan hän ei enää
saisi koskea Joosepin sormeenkaan. Jos hän olisi maannut siinä
kuolleena eli kuolevana, olisi Wappu peitellyt häntä suudelmilla,
niinkuin äsken kun luuli hänen kuolleeksi -- kuolleena Jooseppi olisi
ollut hänen omansa, vaan elävään Jooseppiin hänellä ei ollut mitään
oikeutta. Siten oli hän Wapulle kuollut samalla hetkellä kuin lääkäri
oli ilmoittanut, että hän tulisi elämään ja hän hautasi Joosepin
silloin, kuolon tuska sydämessään, vaikka hän vastaanotti ilmoituksen
hänen ylösnousemisestaan kuin vapahtamisen sanoman! Näin istui hän
kauan, katsellen Joosepin kauniita kalpeita kasvoja -- hän kärsi niin
paljon kuin ihmissydän voi kärsiä, mutta kärsivällisyydellä. Hän ei
huokaillut, hän ei valittanut, hän ei puristanut nyrkkiin kättänsä
niin kuin varhemmin murhe-raivossa -- hän oli tällä hetkellä vaikeinta
oppinut: hän oli oppinut kärsimään. Mikä oikeus hänellä syyllisellä
vielä olisi ollut valittaa -- mitä parempaa oli hän ansainnut? Kuinka
hän olisi uskaltanut vieläkin pyytää Jooseppia itselleen -- hän, joka
melkein oli hänen murhaajansa -- kuinka hän enää olisi uskaltanut
nostaa silmänsä Jooseppiin? Ei, hän ei tahtonut enää valittaa: Hyvä
Jumala anna minun kärsiä niin paljon kuin vaadit, -- sillä ei mikään
rangaistus ole liian suuri minun kaltaiselleni! rukoili hän ja laski
nöyrästi kasvonsa käsihin.

Silloin ovi heitettiin auki ja huutaen Jooseppi, mun Jooseppini! --
syöksi eräs tyttö sisälle Wapun ohitse ja heitti itsensä itkien
Joosepin yli. Se oli Asra. Wappu hyppäsi ylös niinkuin käärme olisi
häntä pistänyt -- hetken aikaa kesti sisällinen taistelu viimeinen,
vaikein. Hän tarttui käsillään kiinni itseensä ikäänkuin hän olisi
tahtonut pidättää itseensä juoksemasta tytön päälle repimään sitä pois
vuoteelta ja Joosepilta. Näin seisoi hän vähän aikaa, Asran itkiessä
Joosepin rinnalla, sitten putosivat käsivartensa niinkuin hermottomina
alas ja otsallansa oli kylmää hikeä. Mitä hän siis tahtoi? Olihan
Asralla oikeus siihen!

-- Asra, -- sanoi hän hiljaa, -- jos Jooseppi on sulle rakas, niin
rauhoitu ja ole ääneti äläkä tee niin paljon melua -- tohtori on
sanonut että hän tarvitsee rauhaa!

-- Kuka voi olla ääneti, jolla on sydän rinnassa ja näkee pojan
tuommoisena tuossa makaavan? -- valitti Asra. -- Sinun on hyvä puhua ja
rauhoittua, sinä et rakasta häntä niinkuin minä. Jooseppi on kaikki
mulle -- jos hän kuolee, olen ihan yksinäni maailmassa. O Jooseppi,
armas Jooseppi, herää, katsele minua -- yhden kerran vaan -- sano
ainoastaan yksi ainoa sana -- ja hän ravisteli Jooseppia.

Joosepin suusta kuului epäselvää ääntä, hän puhui muutamia
ymmärtämättömiä sanoja.

Silloin Wappu astui likemmäksi ja otti Asrasta kiinni, hän oli tyyni ja
hänen kalpeissa kasvoissaan ei huomattu mitään liikutusta.

-- Nyt tahdon sinulle jotakin sanoa Asra! Jooseppi makaa täällä minun
hoidettavanani ja minä olen edesvastauksessa siitä, että kaikki
tapahtuu niinkuin tohtori määräsi ja se on _minun_ talossani missä sinä
olet ja jos et tee niinkuin minä sanon, jätät Joosepin rauhaan,
niinkuin tohtori tahtoo, niin minä käytän emännyys-oikeuttani ja
lähetän sinut pois kunnes olet tullut sen verran järjelliseksi, että
voit jatkaa Joosepin hoitamista -- silloin -- hänen äänensä vapisi --
silloin jätän hänet sinulle!

-- Oi kuinka paha sinä olet -- huusi Asra innoissansa -- sinä tahdot
näyttää minulle ovea sentähden, että Joosepin tähden itken? Luuletko
kaikilla ihmisillä olevan yhtä kovan sydämen kuin sinulla, että
voisivat katsella tätä kurjuutta niinkuin pölkky? Päästä irti
käsivarteni! Minulla on suurempi oikeus Jooseppiin kuin sinulla ja jos
et tahdo kuulla minun itkuani, niin otan Jooseppini pois ja annan
kantaa hänet kotiin luokseni, siellä saan ainakin itkeä niin paljon
kuin tahdon! Minä olen ainoastaan köyhä palvelus-tyttö, mutta vaikka
sitten koko elinaikani saisin ilmaiseksi palvella, niin mieluisammin
hoidan häntä omassa pienessä huoneessani kuin annan sinun näyttää ovea
minulle -- sinä ylpeä ylimystalon-emäntä!

Wappu laski Asran käden irti ja seisoi hänen edessänsä kalpeilla
kasvoillansa, mykkä suu osoitti hänen syvää sisällistä tuskaansa ja
Asra loi silmänsä alas häpeissään, niinkuin hän olisi arvannut, että
teki vääryyttä Wapulle.

-- Asra -- sanoi Wappu, -- sinun ei tarvitsisi vihata minua, en sitä
sinulta ansaitse, sillä sinulle olen tuonut hänet syvyydestä ylös --
enkä minulle, ja sinun edestäsi on hän elävä eikä minun! Katsos Asra,
vielä hetki sitten olisin ennemmin sinut kuristanut kuin olisin
sallinut sinun jäädä hänen sänkynsä viereen, -- mutta nyt on kaikki
muserrettu; joka oli kovaa minusta -- rohkeuteni, ylpeyteni -- ja
sydämeni! -- kuiskasi hän hiljaa itsekseen. -- Ja sentähden jätän
vapaaehtoisesti sijaa sinulle, sillä hän rakastaa sinua ja minusta hän ei
tahdo tietää. Sinun ei tarvitse kantaa pois sairasta poikaa täältä. Jää
sinä rauhassa hänen luokseen -- minä menen ennemmin itse! Kaikissa
tapauksissa olisin mennyt! Te voitte jäädä tänne ylimystaloon niin
kauan kuin te tahdotte -- kyllä minä kaikki sovitan asianomaisten
kanssa. Minä _tahdon_ pitää huolta teistä, sillä te olette molemmat
köyhät, ettekä voi mennä naimiseen ilman mitään. Silloin on Jooseppi
ehkä kerran siunaava Kotka-Wappua.

-- Wappu -- Wappu -- huusi Asra, -- Jesus, mitä sinä ajattelet? Minä
pyydän sinua -- o Jooseppi -- Jooseppi! jos minä vaan saisin puhua!

-- Älä huoli, -- sanoi Wappu kieltäen -- ole ääneti Joosepin tähden --
ole ääneti! anna minun rauhassa mennä matkaani -- äläkä kiusaa minua.
Minun täytyy pois, älä minua pidätä! Yhtä vaan minä pyydän siitä, mitä
minä sinun edestäsi teen: hoida häntä hyvin. Tottahan sinä lupaat
minulle sen, että rauhassa voin mennä?

-- Wappu, -- pyysi Asra, älä mene! Jesus, mitä Jooseppi on sanova kun
hän kuulee, että me olemme karkoittaneet sinut omasta talostasi?!

-- Säästä kaikkia sanoja, Asra, sanoi Wappu ankarasti, -- kun kerran
olen jotakin sanonut niin se on sanottu, tulkoon mitä tahansa!

Hän meni kirstulle ja otti siitä liinasia ja muita vaatteita, sitoi ne
kokoon ja heitti selkäänsä. Sitten otti hän laatikosta palttina-pakan.

-- Kas tässä Asra, -- sanoi hän -- on vanhaa hienoa palttinaa, jota
tarvitset kääreitä varten ja tässä paksumpaa nöyhtäksi. Tohtori
tarvitsee sitä illalla kun palaa. Kas tässä on saksit, leikkaa sormen
levyisiä palstoja. Tee se tarkasti, kuuletko? Ja joka neljännestunti
sinun pitää panna uusia kääreitä hänen päähänsä, että kuumuus häviää.
Eikö totta, voinhan luottaa siihen, ett'et mitään laiminlyö?
Ajatteleppas jos minä olisin tuonut hänet ylös syvyydestä ja sinä --
sinä laiminlöisit hänen hoitonsa -- täällä vuoteensa vieressä! Muista
että hänellä pitää olla korkea pään-alus, ett'ei veri saa nousta päähän
-- pöyhi vähän päästä hänen tyynyjänsä. Nyt luulen kaikki sanoneeni --
en tiedä muuta. Oi hyvä Jumala, sinä et voi häntä niin kääntää ja
nostaa, kuin minä -- sinulla ei ole voimia siihen! Ota Klettermaier
avuksi -- hän on hyvä. Ja siis minä uskon hänet sinulle, -- polvensa
vapisivat, äänensä värisi, hän taisi tuskin pitää nyyttiä kiinni, jota
hän kantoi, vielä viimeisen silmäyksen loi hän sairaasen: -- Jumalan
haltuun! -- Ja hän oli ulkona ovesta.

Siellä ulkona puhui kirkkoherra Klettermaier'in kanssa.

Wappu astui heidän luoksensa. -- Klettermaier -- huusi hän tämän
korvaan, -- mene ja auta Asraa Jooseppia hoitamaan. Asra on siellä
minun sijassani. Jooseppi jää ylimystaloon ja minä lähden pois. Teidän
pitää kaikki katsoa Jooseppia ylimystalon isännäksi ja totella häntä
niinkuin minua, kunnes palaan, ja voi teitä jos hänen täytyy teistä
valittaa! Anna kaikille palvelijoille tieto tästä!

Klettermaier oli häntä ymmärtänyt ja pudisti päätänsä, mutta kysyä ei
hän uskaltanut.

-- Jääkää hyvästi emäntä -- sanoi hän, -- tulkaa pian takaisin!

-- En koskaan! sanoi Wappu hiljaa.

Klettermaier meni sisään. Wappu jäi seisomaan kirkkoherran eteen ja
kesti hänen tutkivia silmäyksiänsä.

-- Nyt minulla ei enää ole mitään, johon sydämeni on kiintynyt, paitsi
kotkaa, -- sanoi hän väsyneenä, -- mutta sitä en anna pois, -- sen
pitää seurata minua. Tule Hansel, -- kutsui hän lintua, joka pörrösenä
ja laiskana istui aidalla. Se lensi haparoi hänen luo:

-- Nyt sinun täytyy oppia lentämään jälleen, Hansel, nyt aloitamme taas
matkaamme.

-- Wappu -- sanoi pappi huolistuneena -- Mitä sinä aiot.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne -- minun täytyy pois -- _Asra_ on
siellä! Tottahan te ymmärrätte etten voi jäädä tänne? Tahdonhan tehdä
mitä hyvänsä, vaikka koko elämäni -- köyhänä kulkea mieron tietä ja
hänelle jättää kaikki, kaikki -- mutta nähdä kuinka hän Asraa hyvänä
pitää -- ainoastaan sitä -- sitä _en voi_! Hän puri hampaita yhteen,
pidättääksensä kyyneleitään.

-- Ja sinä tahdot todellakin hänelle jättää talot ja tilukset? Tiedätkö
myös mitä teet, lapseni?

-- Ylimystalo ei enää ole minun, korkea-arvoisuutenne -- eilisestä minä
tiedän, että se on Vincenz'in, jos hän sitä vaatii. Mutta minun
omaisuuteni, mitä minulla on paitsi sitä, on oleva Joosepin. Jos
Jooseppi minun kauttani tulee rammaksi tai vaivaiseksi eikä enää voi
ansaita leipäänsä -- niin se minun velvollisuuteni pitää huolta hänestä.

-- Kuinka, onko se mahdollista, että isäsi on tehnyt sinut
perinnöttömäksi?

-- Mitä minä huolin talosta ja kodista? Se koto, joka on minun, on aina
valmiina! -- sanoi Wappu.

-- Lapseni -- sanoi pappi huolissaan, -- minä toivon ettet tee mitään
pahaa itsellesi.

-- En, korkea-arvoisuutenne -- en nyt enää! Nyt ymmärrän kuinka
oikeassa te olette kaikissa olleet ja ett'ei ylpeydellä saa mitään
Herralta Jumalalta. Ehkä Jumala, nähdessään minun rehelisen
katumukseni, armahtaa minua ja kerran antaa kurjalle sielulleni rauhan!

-- No siunattu olkoon se hetki, kuinka katkera lieneekin ollut, joka
musersi kovuutesi! Nyt, Wappu, olet todellisesti suuri! Mutta mihinkä
menet, lapseni? Jos tahdot johonkin laupiuden luostariin niin minä vien
sinut Carmelitinunnille?

-- Ei, korkea-arvoisuutenne, se ei sovellu Kotka-Wapulle. En voi
sulkeutua muurien sisäpuolelle ja luostarikammioihin -- vapaana Jumalan
avaran taivaan alla tahdon kuolla, niinkuin olen elänytkin. -- Voisin
melkein saada päähäni, ett'ei Jumala pääsisi paksujen muurien
sisäpuolelle. Rukoilla tahdon yhtä hyvin kuin kirkossa ja katua, mutta
minä tahdon vuoria ja pilviä ympärilläni ja tuulen suhinaa, muuten en
kestä! Eikö niin, te ymmärrätte sitä?

-- Ymmärrän, Wappu; olisi hullutusta pakoittaa sinua johonkin. Mutta
mihinkä kuljet?

-- Minä palaan isä Murzoll'in luo -- se on kuitenkin ainoa kotini!

-- Tee se, jota et voi olla tekemättä, sanoi pappi. -- Jumalan nimessä,
lapseni! Huoletoinna näen sinun lähtevän, sillä mihin hyvänänsä nyt
kuljet -- kuljet takaisin isäsi luo!



XIV.

Armoa.


Korkealla yksinäisellä vuorella kivi-isän luona istuu taas hylätty
yksinäinen ihmislapsi ikäänkuin hän olisi sidottu tähän, niinkuin se
osa kalliosta, missä hän katseli pientä maailmaa tuolla alhaalla, jossa
ei ollut mitään sijaa tälle suurelle, vieraalle, erämaassa kypsyneelle
sydämelle. Ihmiset ovat sen karkoittaneet ja hylänneet ja se on käynyt
toteen, mitä unelma lupasi, että vuori otti sen lapsekseen. -- Vuorien
oma se on; kivestä ja jäästä on sen koto, eikä se kuitenkaan itse voi
kivettyä, -- tuo kurja, lämmin ihmissydän vuotaa hiljaa verta täällä
ylhäälläkin kivien ja jään välissä!

Kaksi kertaa on loistava kuu kasvanut ja vähentynyt siitä päivästä,
jolloin vappu täältä etsi viimeistä turvapaikkaansa. Häntä ei ole
nähnyt kukaan laaksosta. Ainoastaan kirkkoherra on pari kertaa vaivalla
noussut tänne ylös heikolla ruumiillaan ja kertonut hänelle, että
Jooseppi on parantumaisillaan, sekä että se tieto on tullut Italiasta,
että Vincenz, kun oli pukeutunut luostaripukuun, oli ampunut itsensä ja
jättänyt testamentin kautta koko omaisuutensa Wapulle. Sitä kuullessa
Wappu oli pannut kätensä ristiin polvilleen ja sanonut hiljaa: Hänen on
hyvä -- hän lopetti sen kohta, -- niinkuin hän olisi Vincenz'ia
kadehtinut.

-- Mutta mitä sinä teet sillä rahan paljoudella? -- oli pappi kysynyt,
-- kenenkä pitää hoitaa ääretöintä omaisuuttasi? Et sinä kuitenkaan saa
heittää sitä hukkaan.

-- Tavara ja kulta kuin multaa -- mitä ne auttavat minua -- en ole
voinut itselleni ostaa ainoatakaan onnellista hetkeä. -- Jonkun ajan
kuluttua, kun jaksan jotakin ajatella, tahdon mennä alas Imst'ille ja
laillisesti jättää omaisuuteni Joosepille. Itse tahdon vaan pitää sen
verran, että voin rakentaa itselleni pienen talon talveksi vuoren
turvissa, mutta nyt minä tarvitsen lepoa -- en nyt voi pitää huolta
mistään. Hoitakaa te omaisuuttani, korkea-arvoisuus, ja katsokaa että
palvelusväki tekee tehtävänsä -- antakaa köyhille mitä tarvitsevat;
tästä päivästä ei saa enää köyhiä löytyä Sonneplatte'lla.

Näin oli hän lyhyesti niinkuin haudan partaalla määrännyt maallisista
asioistaan! Nyt hänen vaan oli odottaminen kunnes hetki joutuisi --
vapauden hetki.

Oli ikäänkuin Jumala papin kautta olisi hänelle sanonut: -- et saa
tulla minun luokseni ennenkuin itse tulen sinua noutamaan. Ja nyt hän
odotti vaan, että Jumala häntä kutsuisi, mutta kuinka kauan -- kuinka
kauhean kauan saattoi se viipyä! Hän katseli voimakasta ruumistaan --
se ei näyttänyt olevan luotu pian kuolemaan, ja kuitenkin kuolema oli
hänen ainoa toivonsa. Hän ymmärsi, ett'ei ollut oikein väkivallalla
lopettaa elämää, joka oli katumukselle pyhitetty -- mutta -- ajatteli
hän -- auttaa hän kuitenkin saisi hyvää Jumalaa sitä lopettamaan, jos
Hän sitä sallisi -- ja sen johdosta teki hän kaikkia, joka voisi
parhaintakin terveyttä masentaa. Eihän se ollut itsemurhaa, jos hän söi
juuri sen verran, ett'ei hän nälkään nääntynyt -- kuuluihan
paastoominen katumukseen -- ja että hän heitti itsensä myrskyn ja
sateen alaiseksi kun itse kotkakin pyrki johonkin kallio-rotkoon; --
eihän se ollut itsemurhaa, jos hän antoi sateen ja pakkaisen ja
kaikenlaisten kärsimysten tehdä loppua terveydestänsä! Eihän se ollut
itsemurhaa, jos hän nousi vuorten huipuille, jossa ihmisjalka ei ennen
ollut astunut, ainoastaan siitä syystä, että Jumala olisi tilaisuudessa
syöstä hänet alas, jos tahtoisi! Ja hurjalla ilolla hän huomasi kuinka
hänen kaunis vartalonsa riutui -- kuinka voimansa väheni. -- Hän vaipui
usein alas väsymyksestä kulkiessansa vuorilla ja kun hän huipuille
nousi vapisivat polvensa ja hengittäminen kävi raskaaksi. Noin istui
hän eräällä Murzoll'in korkeimmilla huipuilla. Hänen ympärillänsä
nousivat valkoiset huiput ja jääkalliot toinen toistansa ylemmäksi.
Näytti talviselle kalmistolle, jossa lumiset hautapatsaat seisovat
riveissä kaikkia seppeleitä ja kukkia vailla. Aivan hänen jalkojensa
juurella oli vihriäiseen vivahtava jäämeri jäätyneillä aalloillaan,
jotka näyttivät vyörivän alas Joch'in polulle asti. Syvin kalmistorauha
vallitsi tässä liikkumattomassa, jäätyneessä maailmassa. Mahtavat
vuoriharjanteet uneksivat etäällä helteen luomissa utuhunnuissa.
Similaun'ia, tuota ruskeata jättiläistä täällä likellä, hyväili pieni
valkoinen pilvi, joka lensi liiteli ystävällisesti vuoren luo, nousi ja
laskeusi jälleen, kunnes viimein revittiin rikki hirmuisen kallion
terävissä syrjissä. Wappu makasi nojaten kyynäs-päälleen, ja
ajattelematta mitään seurasi hän silmillään pienen pilven liikuntoja.
Puolipäivän aurinko paahtoi hänen päällensä, kotka ei istunut kaukana
hänestä, nyppi ikävissään höyheniänsä ja pudisti laiskana siipiänsä.
Yht'äkkiä se tuli levottomaksi, käänsi kuunnellen päätään, kurkisti
ympärilleen ja lensi ylös.

Wappu nousi puoleksi, nähdäksensä mikä lintua peloitti. Siinä liukkaan
jäämeren yli tuli inhimillinen olento kävellen suoraan kalliolle päin,
missä Wappu istui. -- Wappu tunsi tummat silmät, mustan parran -- näki
ystävällisiä tervehdyksiä ja kuuli hyräilemistä, samoin kuin kerran
ennen, vuosia sitten, kun hän Sonneplattelta katsoi alas ja näki hänet
vieraan kanssa siellä alla menevän ohitse -- silloin, kun hän vielä oli
toivova, viatoin lapsi, jota isä ei vielä ollut kironnut eikä
hyljännyt, ei ollut mikään murhaaja eikä murha-polttaja. -- Niinkuin
salaman valaisema seutu äkkiä tulee näkyviin vuorineen, laaksoineen
pimeydestä -- niin seisoi äkkiä koko hänen elämänsä hänen sielunsa
edessä ja hän katseli väristen syvää lankeemustansa.

Kuka oli hän silloin -- ja kuka nyt? Mitä se, joka ei silloin hänen
luoksensa tullut, nyt etsi tuomitun luona, elävältä kuolleen luona?

Wappu tuijotti alas kauhistuneena: herra Jumala, hän tulee! -- huusi
hän aivan ääneen ja tarttui tuskissansa kallioon kiini, niinkuin se
olisi ollut hänen kivi-isänsä käsi. -- Jooseppi, jää sinne, -- älä tule
ylös. -- Jumalan armon kautta, mene takaisin -- en voi sua nähdä! --
Mutta Jooseppi oli nopeasti hypännyt ylös kalliolle Wapun luo. Wappu
kätki kasvonsa kalliota vasten ja poisti häntä käsillään, rukoillen. --
Eikö siis missään maailmassa saa olla rauhassa? -- huusi hän ja koko
ruumiinsa vapisi. -- Etkö kuule? Sinun pitää jättää minut, sinulla ei
voi olla mitään yhteistä minun kanssani -- minä olen kuollut -- melkein
kuollut! Oi enkö saa rauhassa kuollakaan?

-- Wappu Wappu, oletko hullu? -- huusi Jooseppi ja repäisi voimakkaalla
kädellä hänet kalliosta irti, ikäänkuin Wappu olisi ollut siihen
kasvanut sammal. -- Katsele minua, Wappu -- Jumalan tähden -- miksi et
tahdo minua nähdä? Olenhan minä Jooseppi, jonka elämän olet pelastanut,
-- semmoista ei tehdä ihmiselle, jota ei tahdota nähdä!

Hän piti käsivartensa Wapun ympäri, joka oli vaipunut polvilleen eikä
päässyt mihinkään; hän oli heikko ja voimaton. Niinkuin uhri-eläin
kallisti Wappu päätänsä ja silmänsä olivat sumuiset, ikäänkuin hän
olisi saanut viimeisen iskun.

-- Jesus, tyttö, minkä näköinen olet -- niinkuin olisit
kuolemaisillasi! Onko tämä vielä tuo ylpeä ylimystalon-emäntä? -- Wappu
-- Wappu -- puhu toki -- toinnu! -- Tämä on seuraus tästä
villielämästä. Täällä ylhäällä voipi kokonaan unohtaa puhua. -- Olethan
käynyt ihan voimattomaksi, nojau minuun, minä vien sinut alas majaasi.
En minäkään vielä ole mikään sankari, mutta on minulla hiukan enemmän
voimia kuin sinulla kuitenkin. Tule -- täällä ylhäällä ihan pyörryttää
ja minulla on hyvin paljon puhumista sinun kanssasi, Wappu -- hyvin
paljon! -- Wappu antoi vastustamatta viedä itsensä alas. Puhumatta
johti Jooseppi hänen heikkoja askeleitansa jäämeren yli majalle päin.
Mutta siinä juuri oli paimen, ja hän seisahtui sentähden ja antoi tytön
vaipua alas vuoriruohikkoon. Wappu istui siinä kädet ristissä,
äänetönnä ja hiljaa. Oli kaiketi Jumalan tahto, että hän vielä kestäisi
tämän koetuksen, ja hän rukoili vaan voimaa.

Jooseppi istui hänen viereensä, nojasi päätään käteensä ja katseli
palavilla silmillänsä Wapun kasvoihin. -- Minulla on paljon
sovittamista sinun suhteesi, Wappu, -- sanoi hän totisesti -- jo kauan
aikaa sitten olisin tullut, jos tohtori ja pappi olisivat minua
laskeneet; mutta he ovat sanoneet, että sen kenties saisin hengelläni
maksaa, jos liian aikaisin vuorelle menisin, ja silloin arvelin että
tuo olisi vahinko kuitenkin -- nyt vasta tahtoisinkin elää, Wappu, --
hän tarttui Wapun käteen -- kun sinä olet elämäni pelastanut! --
Kuullessani sitä, ymmärsin kuinka sinun oli laita -- ja minun myöskin
Wappu! -- hän hyväili lempeästi Wapun kättä.

Kauhistuneena veti Wappu kätensä pois, hän oli tukehtua.

-- Jooseppi, nyt tiedän mitä tarkoitat! Sinä arvelet että koska minä
olen henkesi pelastanut, täytyy sun minua hyvänä pitää ja lopuksi
heittää Asra oman onnensa nojaan! Älä sinä siitä ole milläsikään,
Jooseppi, sillä niin totta kuin on taivaassa Jumala, -- kurja olen ja
paha, mutta en niin paha kuitenkaan, että ottaisin palkintoa vastaan,
jota en ansaitse, että antaisin lahjoittaa sydämen itselleni
juomarahaksi -- sydämen, jonka olisin lisäksi pakoitettu toiselta
varastamaan. Ei, sitä Kotka-Wappu ei tee. -- Kiitos Jumalalle että
vielä löytyy jotakin pahaa, johon en kykeneisi! -- lisäsi hän hiljaa
itsekseen. Ja kooten kaiken voimansa nousi Wappu ja tahtoi mennä
majalle, jonka vieressä paimen istui ja vihelsi laulua. Jooseppi otti
kiinni hänen molemmista käsivarsistaan: -- Wappu, kuule minua kuitenkin
ensin!

-- En, Jooseppi, -- sanoi hän kalpein huulin, -- ei sanaakaan enää!
Kiitän sinua hyvästä tahdostasi -- mutta sinä et ole minua oikein
tuntenut!

-- Wappu, minä sanon sinulle, että sun täytyy minua kuulla --
ymmärrätkös, sun täytyy! -- Hän laski kätensä Wapun olkapäälle ja
katseli häntä käskeväisesti, jotta Wappu vaipui ikäänkuin masentuneena
alas.

-- Puhu siis, -- sanoi hän hengästyneenä ja istui uupuneena vähän
matkaa Joosepista eräälle kivelle.

-- Niin oikein -- nyt näen, että voit totella myöskin, -- sanoi hän
hyväntahtoisesti hymyten.

Jooseppi oikaisi kauniin ruumiinsa nurmelle; takin, jonka oli ottanut
päältänsä, pani hän kyynäspään alle ja nojasi siihen. Hänen lämmin
hengähdyksensä ympäröi Wappua puhuessa. Wappu istui liikkumatoinna,
silmät alas luotuina; sisällinen taistelu saattoi hänen poskensa
punoittamaan, mutta ulkonaisesti näytti hän tyynelle, melkein kylmälle.

-- Katsos, Wappu, minä tahdon kertoa sinulle kaikki niinkuin se on, --
jatkoi Jooseppi. En ole koskaan voinut sinua kärsiä, vaikk'en sinua
tuntenut. Sinusta kerrottiin niin paljon, kuinka kova ja raju sinä
olit, ja minä sain siten hyvin huonon ajatuksen sinusta, enkä tahtonut
sinusta tietää ollenkaan. Että olit komea ja kaunis tyttö, sen aina
näin, vaikk'en tahtonut nähdä! Sentähden menin aina pois sinun
tieltäsi, kunnes tuli tuo juttu Asran kanssa, -- mutta sitä minä en
voinut jättää rankaisematta! -- Näetkös, mitä Asralle tehdään, se
tehdään minullekin -- ja jos Asralle pahaa tehdään, niin se leikkaa
sydäntäni, sillä tiedä -- no, mun täytyy se nyt sanoa, -- äitini
suokoon sen mulle anteeksi haudassansa: Asra on mun sisareni!

Wappu säpsähti ja katseli Jooseppia, niinkuin näkisi unta. Jooseppi
vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi otsaansa paitansa hihalla:

-- Ei ole oikein tehty, että sitä kerron; mutta sinun täytyy se tietää,
etkä sinä levitä tietoasi. Äitini uskoi mulle kuolin vuoteellansa, että
hän tuolla Vintschgau'issa, ennenkuin tunsi isääni, oli synnyttänyt
tämän lapsen, ja minä olen suulla ja kädellä hänelle luvannut pitää
huolta tytöstä niinkuin veli, sentähden toin hänet sieltä ja hankin
hänelle palveluspaikan "Lampaassa", että hän olisi likellä minua. Mutta
me sisarukset lupasimme toisillemme, että pitäisimme asian salassa
emmekä antaisi solvaista äitimme muistoa. Tottahan sinä käsität, ett'en
voinut sallia sisartani rankaisematta solvaistavan, vaan minun täytyi
astua esiin häntä puollustamaan, kun hänen kunniaansa loukattiin?!

Wappu istui siinä kuin kuvapatsas ja hengitti vaivalla. Hänestä oli
kuin kaikki vuoret ja koko maailma olisi pyörinyt hänen ympärinsä. Nyt
oli kaikki hänelle selvää -- hän ymmärsi nyt Asran puheen Joosepin
vuoteen vieressä! Hän painoi päänsä molempiin käsiinsä, ikäänkuin ei
olisi voinut sitä käsittää. Jos tämä oli totta, kuinka julmasti hänen
rikoksensa kasvoi! Jonka hän oli pyytänyt murhata, ei ollut tunnotoin
mies, joka palveluspiian tähden oli häntä solvaissut -- se oli veli,
joka ainoastaan oli täyttänyt velvollisuutensa sisartansa kohtaan, --
hän oli tahtonut ottaa turvattomalta tyttö-paralta hänen ainoan
turvansa silmittömästä mustasukkaisuudesta! -- Hyvä Jumala, jos se
olisi tapahtunut! sanoi hän itselleen. Häntä pyörrytti, -- hän kätki
kasvonsa käsiin, ja heikko valitusääni tunkeusi hänen rinnastansa.

Jooseppi, joka ei huomannut hänen liikutustaan, jatkoi:

-- Sitten tapahtui että minä "Lampaassa" kaikkein ihmisten kuullen
vannoin rankaisevani ylpeyttäsi ja saattavani sinua saman häpeän
alaiseksi kuin sinä olit saattanut Asran, ja näin me solmimme tuon
kujeen, huolimatta Asrasta, joka ei ollut siihen suostuvainen. Kaikki
onnistui kun onnistuikin, mutta kun me taistelimme toinen toisemme
kanssa ja sinä lepäsit sydäntäni vasten kauniilla rakkaalla rinnallasi
ja minä suutelin sinua, silloin tuntui kuin olisin saanut tulta
suoniini. En tahtonut sitä tunnustaa kun olin niin kauan ollut
vihamiehesi -- mutta se tuli yhä hullummaksi, ja yöllä näin unta että
suutelin sinua, ja minä heräsin huutaen nimeäsi ja nousin vuoteeltani,
sillä minä en sitä kauemmin kestänyt.

-- Vaikene! sinä tapat minut, -- käski Wappu, niinkuin olisi liekissä
istunut.

Mutta Jooseppi jatkoi hartahasti: -- Sentähden nousin jo yöllä ja menin
Sonneplattelle päin. -- Niin -- miksi sitä salaisin? -- Minä tahdoin
vielä ennen päivän nousua koputtaa sinun ikkunallesi -- ja kuvasin
iloisena itselleni kuinka ihanata olisi, jos sinä pistäisit uniset
kasvosi ulos ikkunasta ja minä saisin ottaa pääsi käsieni väliin ja
suudella sinua ja anoa sinulta anteeksi monta tuhatta kertaa! -- Ja
silloin -- silloin lentää luoti pääni ohitse ja kohta sen jälkeen
toinen olkapääni läpi, ja kun horjahdan, tulee joku ja sysää minut
takaa käsipuitten yli. Jo luulen olevan lopussa rakkauden ja kaiken.
Mutta silloin tulet enkelinä ja armahdat minua ja viet minut ylös ja
pidät minusta huolta, -- o Wappu! -- Hän heittäysi Wapun jalkojen
juureen ja laski ristiin pannut kädet hänen helmaansa: -- Wappu en voi
sua kiittää niinkuin tahtoisin, mutta jos kaikki rakkaus ko'ottaisiin
mitä maailmassa on, ei se kuitenkaan olisi niin innokasta, kuin minun
rakkauteni sinuun!

Nyt Wapun vaivalla säilytetty voima raukesi, sydäntä vihlaisevalla
huudolla sysäsi hän Joosepin pois luotansa ja heittäysi maahan
raivoovassa epätoivossa, kasvot maata vasten:

-- Oi niin onnelliseksi olisin voinut tulla, -- ja nyt on kaikki
lopussa -- kaikki, kaikki!

-- Wappu, -- Jumalan tähden -- luulen todellakin että hourailet! Mikä
siis olisi lopussa -- jos sinä ja minä toisiamme rakastamme, niin
kaikki on hyvin!

-- Oi Jooseppi, Jooseppi, ethän sinä mitään tiedä! -- Meistä ei tule
mitään, oi sinä et tiedä, että olen hyljätty ja tuomittu enkä koskaan
voi tulla vaimoksesi -- polje minua -- tapa minut -- minä annoin syöstä
sinut sinne alas! -- Jooseppi astui taaksepäin, kuullessansa nuo
hirmuiset sanat -- hän ei vieläkään tietänyt hourailiko Wappu vai ei.
Hän oli hypännyt seisomaan ja katseli Wappua kauhistuksella.

-- Jooseppi, -- kuiskasi Wappu ja syleili hänen polviansa, -- olen
rakastanut sinua siitä asti kun näin sinut ensi kerran. Sinun tähtesi
isäni lähetti minut ylös Hochjoch'ille, sinun tähtesi sytytin hänen
talonsa tuleen, sinun tähtesi kuljeskelin kolme vuotta erämaassa,
kärsien nälkää ja vilua, ja tahdoin ennemmin kuolla, kuin ottaa toista
miestä. Ja ainoastaan mustasukkaisuudesta olin sitten semmoinen kuin
olin Asraa kohtaan, kun luulin että hän oli kultasi ja ryösti sinut
minulta. Ja viimein sinä tulet luokseni, odotettuani pitkiä, pitkiä
vuosia, ja käskit minua kosijana tanssiin, sydämeni oli ilosta haleta
ja minä annoin sinun suudella itseäni kuin Morsian, mutta sinä -- sinä
pilkkasit minua julkisesti -- _pilkkasit_ minua -- kaikesta rakkaudesta
ja uskollisuudesta -- kaikista kärsimyksistäni sinun tähtesi -- silloin
rakkauteni muuttui vihaksi ja minä käskin Vincenz'in surmaamaan sinut.

Jooseppi pani molemmat kätensä kasvojen eteen: -- Se on hirmuista --
sanoi hän hiljaa.

-- Yöllä minä kaduin, -- jatkoi Wappu; -- minä menin sitä estämään --
mutta silloin se jo oli tehty. Ja nyt sanot minulle, että olisit minua
rakastanut ja että kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin voinut seisoa
edessäsi puhtaalla omallatunnolla. Ja minä olen ryöstänyt tämän kaiken
itseltäni, sokean raivoni ja pahuuteni kautta! Oi minä luulin, ett'ei
ollut suurempaa kärsimystä kuin se, johon sinä minun saatoit, vaan se
on turhaa sen rinnalla, johon olen itseni saattanut, mutta minulle
tapahtuu vaan oikeutta -- vaan oikeutta!

Kauan vallitsi äänettömyys. Wappu oli painanut hikisen otsansa Joosepin
polville. -- Näin kului kauhea hetki. Sitten tunsi Wappu leukansa alla
käden, joka hiljaa nosti hänen kasvojansa ylös.

Joosepin suuret silmät katsoivat häneen niin kummallisesti:

-- Sinä Wappu parka! -- sanoi hän hiljaa.

-- Jooseppi, Jooseppi, älä ole niin hyvä minua kohtaan! -- ota pyssysi
ja ammu minua -- minä tahoon istua liikkumatoinna, enkä tahdo
säpsähtää, vaan kiittää sinua siitä laupiuden työstä!

Nyt Jooseppi nosti Wapun syliinsä, pani hänen päänsä rintaansa vasten,
silitti hänen hiuksiansa ja suuteli häntä lämpimästi, innollisesti.

-- Ja minä lemmin sinua! -- huusi hän niin että kaiku riemulla siihen
vastasi autioilta kallioilta.

Ja siinä seisoi Wappu, epäillen että oli kuullut oikein, äänetöinnä,
onnesta melkein masentuneena.

-- Jooseppi, onko se mahdollista -- voitko antaa minulle anteeksi --
voiko hyvä Jumala minulle anteeksi antaa? -- kuiskasi hän
hengästyneenä.

-- Wappu! se, joka on kuullut kaiken tämän, nähnyt riutuneet kasvosi ja
sittenkin olisi suuttunut sinuun, sillä olisi todellakin kivisydän!
Minä olen kova mies, mutta sitä en voi.

-- Herra minun Jumalani, -- sanoi Wappu, kyynelsilmin: -- kun
ajattelen, että olen tahtonut iäksi lopettaa _tämän_ sydämen
sykkimisen! -- Tuskallisena väänteli hän käsiään: -- Voi sinä hyvä
Jooseppi -- jota ystävällisempi ja hellempi sinä olet minulle, sitä
kauheammin katumus minua vaivaa. En löydä rauhaa maan päällä enkä
taivaassa. Sinun palvelijasi tahdon olla enkä vaimosi, -- kynnykselläsi
tahdon maata, enkä vieressäsi, -- tahdon tehdä työtä edestäsi ja
palvella sinua, -- ja tehdä kaikki mitä vaan silmistäsi voin lukea. --
Ja jos sinä lyöt minua, niin tahdon kättäsi suudella, -- jos tallaat
minun jalkojesi alle, tahdon polviasi syleillä, -- ja vaikk'et soisi
minulle muuta kuin yhden silmäyksen ja yhden ainoan sanasen niin tahdon
olla tyytyväinen, -- niin sekin jo on enemmän kuin mitä ansaitsen!

-- Ja luuletko myös, että minä siihen tyytyisin? -- sanoi Jooseppi
innokkaasti, -- luuletko että minulla olisi kyllin yhdestä
silmäyksestä, yhdestä sanasta? Luuletko että antaisin sinun maata
ulkona kynnykselläni? Enkö aukaisisi ovea ja kutsuisi sinua sisälle? Ja
luuletko toki, että sinä jäisit pihalle, jos minä rukoilisin sinua
tulemaan huoneesen?

Wappu pyrki päästäkseen hänestä irti ja painoi hohtavat kasvonsa
käsiinsä.

-- Ole rauhassa, armahani, sanoi Jooseppi kauniilla, miehekkäällä
äänellään ja otti hänet syliinsä, -- ole rauhassa ja ota ilolla vastaan
se, minkä Herra sinulle lahjoittaa, -- sinä voit sen tehdä, sillä sinä
olet täydellisesti rikoksesi sovittanut. Älä vaivaa itseäsi millään
syytöksillä, sillä minä olen myös suuresti rikkonut sinua vastaan ja
sinua kovasti suututtanut, minä olen palkinnut rakkautesi ja
uskollisuutesi pilkalla ja ylönkatseella, -- niin ett'ei se tosiaankaan
ollut kumma, että kärsivällisyytesi vihdoin loppui -- ethän sinä sille
mitään voinut? -- olethan Kotka-Wappu! Mutta sinä kaduit kohta ja toit
minun kuoleman uhalla sieltä, mistä ei yksikään mies uskaltanut sitä
tehdä, ja annoit kantaa minut kotiin luoksesi ja laskit minut omalle
vuoteellesi, siksi kun tuo tyhmä Asra tuli ja karkoitti sinut pois,
syystä että luulit häntä sydämeni rakastetuksi. Sitten tahdoit
lahjoittaa meille omaisuutesi, niin että minä voisin naida Asran, --
sen sinä uskoit? Ja sen jälkeen pakenit sinä erämaahan raskaalla
surullasi! Armas ystäväni, aina siitä ajasta saakka, kun tulit minua
tuntemaan, ei sinulla ole ollut muuta kuin sydämen surua minun tähteni,
enkö minä rakastaisi sinua, emmekö nyt saisi olla onnellisia? Ei,
Wappu, vaikka koko maailma olisi sinua vastaan, -- niin minä en siitä
huoli, minä otan sinut syliini, eikä kukaan ihminen saa sinua loukata!

-- Onko siis oikein totta, että tahdot pelastaa minua kurjuudesta ja
häpeästä ja antaa minulle jalon sydämesi? Sinä et kamoksu Kotka-Wappua,
häntä, joka on niin paljon pahaa matkaansaattanut?

-- Minä kamoksuisin Kotka-Wappua -- minä _Karhu-Jooseppi_? Ei, rakas
lapseni, ja vaikka olisit vielä paljonkin hillittömämpi kuin olet, en
sinua sittenkään pelkäisi, niin voittaisin sinun kumminkin, sen olen jo
kerran sinulle sanonut -- silloin vihassa -- mutta nyt sanon minä sen
rakkaudessa! Ja vaikk'en voisikaan sinua voittaa ja vaikka tietäisin,
että sinä ensimäisinä päivinä tappaisit minun, niin en sittenkään
luopuisi sinusta -- minä en sitä _voisi_ tehdä. Minä olen satoja
kertoja vainonnut vuorivuohia sellaisilla paikoilla, missä joka askele
olisi voinut saattaa minua surman suuhun, enkä kumminkaan ole niitä
heittänyt, ja sinua, sinä ihmeen ihana tyttö, sinua en haluaisi enemmän
kuin vuorivuohta? Kuule, Wappu -- yhden ainoan sellaisen hetken edestä
kuin tämä on, koska sinä olet niinkuin tänään ja katselet minua näin ja
likentelet luokseni niinkuin nyt, sellaisen hetken edestä mielelläni
kuolisin!--- Hän painoi häntä vasten rintaansa niin että Wappu oli
tukahtua. -- Tästä päivästä kahden viikon ta'a olet sinä vaimoni, ja
sitten et sinä koskaan enään minua tapa, -- minä tiedän sen, sillä nyt
tunnen sydämesi!

Silloin Wappu hypähti seisomaan ja koroitti kätensä taivasta kohti: --
Oi, Sinä ihmeellinen, laupias Jumala, Sinä suot minulle nyt jotakin
parempaa kuin maallisen onnen; Sinä suot minulle armo-sanoman!

Oli jo ilta -- lempeät kasvot katselivat heitä ystävällisesti tuolta
ylhäältä -- täysi kuu kumoitti vuoren takaa. Laaksot olivat jo varjossa
-- näin myöhään ei enää sopinut lähteä alas vuorelta. He menivät
tupaan, tekivät valkeata ja istuivat tulisijan ääreen. Vuosikausiin
eivät olleet päässeet toistensa puheisin; nyt saivat mielin määrin
keskustella. Katolla kotka unissaan oli tekevinänsä pesää, --
juhlasoiton helinältä kuului yötuulen humina tuvan ympärillä ja
pienestä ikkunasta vilkahti tuikkiva tähti.

Seuraavana aamuna seisoivat Wappu ja Jooseppi tuvan ovella, valmiina
lähtemään kotimatkalle.

-- Jumalan haltuun, Isä Murzoll, virkkoi Wappu, jonka poskella kiilsi
kyynel aamuruskon valossa: -- Nyt en minä enää palaja sinun tykösi,
onneni on tuolla alhaalla; mutta olkoon sinulle kiitos siitä, että
tähän asti olet suonut turvapaikan minulle kodittomalle. -- Ja sinä,
vanha mökki, jäät nyt autioksi, mutta istuessani tuolla alhaalla
lämpöisessä tuvassa, rakkaan mieheni rinnalla, muistelen kuinka täällä
ylhäällä sinun kattosi suojassa itkien ja vilusta täristen olen
viettänyt yksinäiset yöni, ja elinaikani tahdon pysyä kiitollisena ja
nöyränä!

Hän kääntyi ja laski kätensä Joosepin käsivarrelle. -- Tule Jooseppi,
rientäkäämme, että ennen puolipäivää ennätämme hyvän pastorimme luo
Heiligkreuz'iin.

-- No rientäkäämme, minä vien sinut kotiin, armas kaunokaiseni! --
Katsokaa, onnelliset neitsyet, nyt hän on minun omani -- emmekä pidä
lukua teistä emmekä muistakaan pahansuovista kummituksista!

Ja hänen raikas huhoilemisensa kajahteli siintävään etäisyyteen asti
ikäänkuin kiitoslaulu Pääsiäis-aamuna.

-- St, -- ole vait, -- sanoi Wappu säikähtyneenä ja painoi kätensä
hänen huulillensa: -- Älä ärsytä heitä! -- Mutta sitten hän hilpeästi
nauraen lausui:

-- Ei toki, eihän enää olekaan onnellisia neitsyeitä, eikä pahansuopia
kummituksia -- Jumalahan yksin hallitsee!

Hän kääntyi vielä kerran ja katsoi taaksensa. Fernerin lumipeittoiset
huiput rusoittivat aamu-ruskon paisteessa. -- Ihanata tuolla ylhäällä
oli! -- sanoi hän vähän viivähtäen.

-- Onko sinun vaikea lähteä kanssani tuonne alas? -- kysyi Jooseppi.

-- Vaikka sinä veisit minun syvimpään maan-alaiseen kaivanteesen,
mihinkä ei ikänä päivän valo pilkoittaisikaan, tulisin kuitenkin
kanssasi, en mitään kysyisi, en valittaisi! -- sanoi Wappu, ja hänen
äänessänsä oli niin ihmeen vieno värähdys, että Jooseppi sumeentui.

Silloin kuului suhina tuvan katolta. -- Oi Hansel'ini -- sinut olin
unhoittaa, huudahti Wappu. -- Sinä --! sanoi hän hymyillen Joosepille
-- tuota sinun täytyy kärsiä -- olettehan samat kohtalot kokeneet:
olenhan noutanut _sinun_, samoin kuin _tuonkin_ kalliolta omakseni!

Sitten he astuivat alas. Hää-saatto ei ollut suuri. Ei ollut muuta
koristusta, kuin ne kultaiset morsius-kruunut, jotka aamu-auringon
säteet kietoivat heidän päähänsä -- ei muita saattajia kuin korkealla
ilmassa liitelevä kotka. Mutta heidän povessansa majaili kalliisti
maksettu, todellinen, sanomaton onnellisuus.

       *       *       *       *       *

Tuolla ylhäällä päivänrinteessä, huikaisevassa korkeudessa, mistä kerran
"vuoriston raivoisa neito uneksien katseli alas", mistä hän sittemmin
laskeusi pimeään syvyyteen, pelastaaksensa sydämensä lemmittyä, siitä
nyt yksinäinen risti kohoaa sinitaivasta kohden. Seurakuuta on
asettanut sen siihen muistoksi Kotka-Wapusta ja Karhu-Joosepista, koko
seudun hyväntekijöistä!

Wappu ja Jooseppi kuolivat nuorena. Heidän kohtalonsa myrskyt olivat
murtaneet heidän elämänsä langan, vaan heidän nimensä elää ja pysyy
kiitollisessa muistossa, niin kauvan ja niin pitkälle kuin Ache-virta
jatkaa kulkuansa.

Matkustaja, joka illalla myöhään kulkee laaksoa kun ehtookellot soivat
ja hopeainen äsken syntynyt kuu nousee vuorten takaa, näkee kaksi
harmaapäistä vanhusta olevan tuolla ylhäällä polvillansa. Ne ovat Asra
ja Benedict Klotz, jotka useasti tulevat tänne Rosen'ista rukoilemaan
ristin juurella. Wappu itse oli heidät yhteen saattanut ja vielä haudan
partaalla he siunaavat hänen muistoansa.

Alhaalla laaksossa leijuilee valkoisia sumuhaamuja matkustajan
ympärillä, houkutellen häntä onnellisten neitsyeiden luokse. Rististä
hän kuulee ikäänkuin valituksen muinaisista sankari-saduista,
valituksen siitä, että voimalliset samoin kuin heikotkin uupuvat ja
katoavat, -- mutta yksi asia häntä lohduttaa: jalous ja voima voi
kadota, vaan se ei kokonaan häviä maailmasta. Siegfried'in ja
Brunhildan kiiltävässä rintanauhassa yhtä hyvin kuin Karhu-Joosepin ja
Kotka-Wapun halvassa puvussa -- sama jalous ja voima se kaikkialla
ilmautuu!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotka-Wappu - Kertomus Tyrolin vuoristosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.