Title: Eno ja sisarenpoika - Kertomus nuorille ystävilleni
Author: Hoffmann, Franz, 1814-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eno ja sisarenpoika - Kertomus nuorille ystävilleni" ***


ENO JA SISARENPOIKA

Kertomus nuorille ystävilleni


Kirj.

FRANZ HOFFMANN


Suomennos Saksan kielestä ["Oheim und Neffe"].


K. E. Holm, Helsinki, 1874.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



SISÄLLYS:

    I. Herra Vanderstraten
   II. Sisarenpoika
  III. Herkules
   IV. Koneisto
    V. Vouti
   VI. Metsästys-seikka
  VII. Maron-neekerit
 VIII. Rynnäkkö
   IX. Uskolliset kristityt
    X. Päätös



ENSIMÄINEN LUKU.

Herra Vanderstraten.


Viimekuluneen vuosisadan loppupuolella seisoi ihanalla paikalla likellä
Corentin-jokea, joka viheriöillä aalloillaan huuhtoo Surinamin
siunatuita vainioita, rikkaan Herra Vanderstraten'in hyvin varustettu
uutis-asunto. Loivalla kunnaalla, laaksossa hajallaan olevien
neekeri-mökkien yli kohosi hänen komea asunto-huoneensa, ympäröittynä
puutarhalla, jossa oli kaikki, mitä kuumain maiden aurinko voipi
kallis-arvoista tuottaa ja kekseliään ihmisen äly hyödyksensä käyttää.
Varjoisat lehtimajat köynnöskasveista, täynnä lemuavia kukkia;
konstikkaat suihkukaivot, joiden raikas vesi lievitti polttavan
ilman-alan raukaisevaa kuumuutta; viileät luolat, ulkonäöstä päättäin
luontaiset, vaan kuitenkin suurella taidolla hakkaamattomista kivistä
rakennetut; isot häkit rautalangasta, joissa Surinamin kaunis-sulkaiset
linnut lentää lekuttelivat, kiikkuivat silkkinyöristä riippuvissa
messinkirenkaissa taikka lehahtelivat rääkkyen oksalta oksalle, antaen
komeain höyheniensä loistaa auringon säteissä; kaikellaiset kukat ja
pensaat -- ei mitään puuttunut, joka taisi tehdä herra Vanderstratenin
kartanon olopaikaksi, mistä tuskin tekisi mieli muuttaa pois
paratiisinkaan iloon.

Kaksinkertainen tiilikivistä rakennettu asuinhuone näytti varsin
oudolta tässä ympäristössä, joka loisti troopillisen luonnon kaikessa
komeudessa. Kolmekymmentä vuotta sitten oli, näet, herra Vanderstraten,
muutettuansa kolkosta kotimaastansa ja Amsterdamin rikkaasta
kauppakaupungista Surinamin erämaille, sen rakennuttanut aivan sen
huoneen mallin mukaan, jossa hänen esivanhempansa monet vuosikymmenet
olivat asuneet ja jossa hän aina oli elänyt onnellisena ja
tyytyväisenä. Siinä ei puuttunut korkeita savupiippuja, jotka kohosivat
kirjavilla tiileillä peitetyn katon yli, eikä kamiineja huoneissa,
vaikka niitä ei suinkaan vielä oltu käytetty eikä ne vastakaan olleet
käytettäviä. Sillä tässä ilman-alassa oli vaan pakko suojella itseänsä
ylen määräisen lämpimän vaikutuksista; tekolämmintä ei milloinkaan
tarvittu. Mutta oli miten oli -- herra Vanderstraten halusi jotain
silmin-nähtävää muistomerkkiä kotimaastansa, ja asunto piti
rakennettaman, niinkuin hän tahtoi, eikä sellaiseksi, kuin se
rakennusmestarin mielestä olisi ollut tarkoituksen-mukainen ja
ilman-alaan sopiva. Huoneitten sisä-varustus todisti muuten omistajan
suurta rikkautta; mielitekojensa tyydyttämiseksi saattoi hän tuhlata
tuhansia eikä hänen raha-arkussaan kuitenkaan tuntunut suurta vajausta.
Vanderstratenin laivat kantoivat hänen laajojen tilustensa tuotteita
Eurooppaan, lemuavia höysteitä, suuria kahvilla täytettyjä säkkejä,
arkkuja täynnä sokeria, summattomia tupakka- ja pumpuli-kääryjä, ja
toivat sieltä takaisin joukottain kulta- ja hopea-rahaa. Kaikki nämä
tuotteet kasvattivat monilukuiset orjat, joita hänellä oli sadottain,
otsansa hiessä hedelmällisestä maasta eikä isännän itse tarvinnut
liikuttaa kättänsä taikka olla sokerimyllyjen, kasvi-maitten ja orjain
tarkastajana. Olihan rikkaalla herra Vanderstratenillä orjavouteja, ja
ulkotoimitusten johdatuksen hän heitti kirjanpitäjillensä ja
asiamiehilleen Paramaribossa, jotka olivat velvolliset määrä-aikoina
tekemään hänelle tiliä raha-tuloista ja niiden käyttämisestä. Vaan jopa
tämäkin pieni työnteko rasitti häntä liian paljon, ja kiihkeästi hän
sentähden odotti sisarensa pojan tuloa Saksanmaalta; sillä hän oli jo
vuosi taikka toistakin vuotta sitten omakätisesti hänelle kirjoittanut.
Hänen sisarensa oli, näet, mennyt naimiseen erään Saksalaisen
kauppamiehen kanssa, ja oli nyt, miehensä kuoltua, jotenkin
vähävarainen. Tämä nuorukainen oli nyt kahdeksan- taikka yhdeksäntoista
vuoden vanha ja siis herra Vanderstratenin mielestä juuri sillä ijällä,
että hän paraiten taisi häntä mieltänsä myöden taivuttaa. Herra
Vanderstraten tarkoitti hänen parastansa; sillä Emmerich Valdeck oli
kerran tuleva kaiken hänen omaisuutensa perilliseksi, ja enon eläessä
oli hän pidettävä aivan niinkuin oma lapsi, jos nimittäin Emmerich
saattaisi voittaa herra Vanderstratenin mielisuosiota, mikä rikkaan
isännän mielenlaadun suhteen, joka hallitsi talossansa kuin ruhtinas
ikään, ei ollut aivan helppo asia.

Eräänä päivänä istui herra Vanderstraten pisanki-majan varjossa, johon
vanilli-köynnökset lemuavin kukkinensa suikertelivat, ja kiikkui
nekosasti komeassa nojatuolissaan. Hänen oikealla ja vasemmalla
puolellansa seisoi kaksi neekeriä mahdottoman suurilla viuhkoilla
kirjavista linnun sulista, löyhyttelivät vuorotellen viileätä ilmaa
herrallensa ja karkoittivat pois lehdosta näsäkkäitä hyönteisiä, jotka
näyttivät mielivän verenhimoisilla hakaroillansa lähetä "Massan"
hellätuntoista ihoa. Herra Vanderstraten poltti pitkässä savupiipussa
hienointa tupakkaa, jota hänen viljavat tiluksensa olivat tuottaneet,
ja katseli suurella mielihyvällä niitä kevyitä sinisiä savupilviä,
jotka täyttivät ilman oivallisella lemullansa. Kepeän leveälierisen
hatun hän oli heittänyt syrjälle ja hänen paljaat jalkansa lepäsivät
neekerin helmassa, joka istui kyyryllänsä maassa, ettei isännän arat
jäsenet maahan koskisi. Näin istui herra Vanderstraten, riemuiten
tyynellä mielellä rikkaudestaan, jonka moninaisissa nautinnoissa hänen
elämänsä kului suloisesti ja levollisesti.

Kun nyt aurinko vähitellen rupesi maillensa menemään, ilmaantui erään
valkean miehen leveä vartalo lehtimajan suussa; tulija kumarsi syvään
herra Vanderstraten'ille, loi pikimmältään silmänsä läsnä oleviin
orjiin, jotka miehen ilmautuessa nähtävästi peljästyivät ja rupesivat
kahta vertaa ahkerammin löyhyttämään sulkaviuhkoillaan. Sillä Nikolao,
kartanon ylivouti, nyt ilmaantui herransa eteen ja antoi, niinkuin aina
oli hänen tapansa, kertomuksen päivän tapahtumista.

Nikolao oli kookas, väkevä mies, jonka paljas näkö saattoi tuottaa
hänelle tarpeellista kunnioitusta. Hänen troopillisen auringon säteistä
päivettyneet kasvonsa, musta parta, joka huulilta ja poskilta valui
alas rinnalle, tumman silmän tyly vilkahdus, syvä, vahva, kumiseva ääni
eivät milloinkaan olleet vaikuttamatta orjistuneisiin neekeri
raukkoihin. Vaan enemmän kuin kaikki nämä tuotti hänelle kunnioitusta
piiska letitetyistä härän-nahan hihnoista, joka riippui voudin vyössä
hänen valtansa merkkinä. Hänen väkevä kätensä taisi tätä asetta kunnon
lailla viljellä, eikä ollut kartanossa monta neekeriä, jotka eivät
olleet tulleet kipeästi tuntemaan tämän käsivarren ja tämän piiskan
painoa. Nikolaota orjat pelkäsivät enemmän kuin ankarata isäntääkään,
joka, vaikka kyllä alinomaa torui ja murisi, ei kuitenkaan saattanut
tykkänään kieltää hyvänsävyistä Hollantilaista luonnettansa, paitsi kun
mustan lauman huolimattomuus hänen omaa nekosuuttansa häiritsi.

"No, mitä kuuluu, Nikolao?" kysyi herra Vanderstraten ja ojensi
tyhjäksi poltetun piipuu neekerille, joka pian uudestaan täytti sen
tupakalla. "Joko kahvin korjuu on lopetettu? Ja oletteko jo koettaneet
tuota uutta sokerikonetta, jonka paljolla rahalla tuotimme
Lüttichistä?"

"Kahvin sato on aivan hyvä," vastasi Nikolao. "Se on runsaampi kuin
milloinkaan ennen, ja te voitte lähettää noin sata säkkiä enemmän
kahvia Eurooppaan kuin viime vuonna. Mutta koneelta ei tule mitään
valmista, eikä sillä ole yhtäkään askelta pitemmälle päästy. Raha on
suoraan sanoen hukkaan menetetty. Te tiedätte, että aina olen teitä
varoittanut. Ei ole noista uusista koneista. Mitäpä ne tuolla vanhassa
maassa sokerimyllyistä ymmärtävät? Sillä rahalla, joka on koneesen
tuhlattu, olisitte voineet ostaa monta orjaa."

Herra Vanderstraten näytti vähän suuttuneelta. "Kone ei ole mihinkään
vikapää," sanoi hän jotenkin tuikeasti. "Sinä, Nikolao, et vaan ymmärrä
alottaa asiata oikeasta päästä. Olkoon menneeksi -- minä hankin
Amsterdamista koneniekan, ja hän on asettava kalun hyvään kuntoon."

"Maksaa vaan paljon rahaa, herra, ja on turhaa tuhlaamista sekin,"
vastasi vouti jotenkin ivallisesti. "Mutta te olette rikas, mitä se
teitä vahingoittaa, jos heitättekin pari sataa tukaattia samaan
juopaan, joka jo ennen on tuhansia niellyt."

"Katsotaan, varrotaan, Nikolao. Ole nyt puhumatta siitä! Mitä uutisia
muuten kuuluu?" sanoi herra Vanderstraten vähän närkästyneenä.

"Herra Geldern on ilmoittanut, että häneltä viime yönä on varastettu
lihava sika ja että neekerimme Wamba on siitä varkaudesta luulon
alaisena. Minä olen tutkistellut hänen mökkinsä ja löysin sian
teurastettuna lehtiläjän alta hänen pihansa nurkasta. Päättäkää itse,
miten tuo konna rangaistaan ja mitä sialla tehdään."

"Sika annetaan tietysti Geldern naapurillemme takaisin ja Wamba saa
persoudestansa kaksikymmentä piiskan lyöntiä," päätti herra
Vanderstraten. "Tahdonpa karkoittaa siitä heittiöstä varkauden himon."

"Vieläkin," lisäsi Nikolao, kirjoitettuansa herransa käskyn taululle,
jonka hän otti vyöstänsä, "vieläkin minun täytyy ilmoittaa, että Juno
ja Vesta riitaantuivat yhdestä lasihelmestä, ja että Vesta löi Junoa
vasten silmiä, niin että veri juoksi nenästä ja hammas lähti hänen
suustansa, vaikka helmi oli Junon oma."

"Voi sitä kirottua kansaa alinomaisella tappeluillaan," huudahti herra
Vanderstraten suuttuneena. "Vesta saa kymmenen piiskan huimausta, ja
Juno viisi, sen vuoksi ettei hän ilmoittanut asiata, vaan rupesi
tappeluun. Mitäs muuta?"

"Zeno on julistanut," puhui Nikolao vielä, "että hän lyö pään puhki
siltä, joka kertaakaan enää kutsuu hänet Zenoksi, eikä Gumaliksi, joka
on hänen oikea nimensä. Endymion kutsui hänet tänään Zenoksi, ja siitä
he karkasivat toistensa kimppuun niinkuin pukit, ja Zeno, jos ei juuri
musertanutkaan Endymionin kalloa, antoi hänelle kuitenkin semmoisen
kolauksen, että tämä nyt makaa sairaana mökissään. Hänen päänsä on
paisunut niin paksuksi kuin vesi meluuni."

"Zeno marssii kolmeksi päiväksi koirankoppeliin vedelle ja leivälle, ja
muuten tuolle nuorukaiselle ilmoitetaan, että hän tästälähin aina
nimitetään Zenoksi vaan. Se olkoon sanottu! Nimen olen minä hänelle
antanut, eikä tuo musta lurjus saa ruveta sitä nureksumaan, ellei tahdo
oppia, miltä piiska tuntuu. Tuota roistoväkeä! Näkyypä heissäkin olevan
ylpeyttä! Joko nyt olet puhunut suusi puhtaaksi, Nikolao?"

"Enpä vielä, hyvä herra. Herkules on horjahtanut sokerimyllyssä ja
musertanut kätensä telojen väliin. Onneksi se vaan oli vasen käsi ja
luut ovat eheät."

"Piiskatkaa hänet vereen asti," huudahti kimakalla äänellä herra
Vanderstraten, joka nyt todellakin vihastui. "Herkules on parhaimpia ja
vahvimpia nuorukaisia; vast'ikään annoin hänelle palkinnon ja kuitenkin
tuo koira, varmaankin tahallaan, tekee itsensä raajarikoksi, ettei
hänen tarvitsisi enää olla myllyssä."

"Totta kaiketi, herra! Kaikki he myllyä kammovat ja tekevät mieluummin
ulkona työtä koko päivän kuin siellä yhden tunnin. Mutta kun Herkules
on parantunut, hän kyllä jälleen saattaa tehdä työtä myllyssä, ja minä
olen pitävä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa raajojansa
muserra."

Näin sanoen orjavouti pudisti hihnapiiskaansa ja hänen tuima
katsantonsa todisti aivan selvästi, ettei hän suinkaan aikonut säästää
onnettoman Herkuleen selkää, joka juuri tätä nykyä kärsi äärettömiä
tuskia majassaan.

"Nyt toivon sinun viimeinkin lopettaneen onnettomat kertomuksesi,"
sanoi herra Vanderstraten, ja sytytti täytetyn piippunsa, jonka neekeri
tarjosi hänelle sytyttimen kanssa. "Miten! Eikö vieläkään? Sano pois,
että kerrankin pääset perille."

"Herra Vanderstraten," vastasi Nikolao, ja hänen tumma silmänsä paloi
vieläkin tummemmin, "mitä minulla nyt on sanottavaa, sitä ei näitten
nuorukaisten tarvitse kuulla."

"Menkää tiehenne," huusi herra läsnä oleville orjille ja viittasi
kiivaasti majan suuhun.

Mustat orjat katosivat heti, nähtävästi iloisina siitä, että saivat
lähteä pois peljätyn voudin näkyvistä, ja tämä puhui hiljemmällä
äänellä kuin ennen: "herra, korjauttakaa pyssyt ja musketit ja pankaa
järjestykseen kaikki, mitä ikinä puolustukseen tarvitaan. Vuoristossa
on levottomuutta; minä pelkään, ettei meidän kauvan tarvitse odottaa
Maron-neekerien tuloa."

Herra Vanderstraten tuskistui ja hänen punaiset poskensa vaalenivat.
"Mistä sinä tiedät?" kysyi hän.

"Oikeastaan en tiedä mitään," vastasi Nikolao. "Yksityiset sanat, joita
olen sattunut kuulemaan, ja muutamain orjain ynseä käytös ovat
herättäneet minussa arveluita, jotka pakoittavat minun antamaan teille,
hyvä herra, varoituksen, ennenkuin on liian myöhään. Kapinan henki
uhkaa meitä aivan likeltä, ehkäpä jo liikkuu keskellämmekin orjain
riveissä."

"Siihen ei ole syynä mikään muu kuin nuo pojat, jotka salaisesti
hiipivät orjiemme majoihin antamaan heille opetusta lukemisessa,
kirjoittamisessa ja uskon-opissa," huudahti herra Vanderstraten
mielipahoissansa ja käveli pitkin askelin edestakaisin majassa, eikä
innossaan ajatellut, ettei hänellä ollut edes tohveleita jalassa.

"Jospahan kerran saisin edes yhden noista hylkiöistä käsiini," lisäsi
hän. "Mitäpä neekeri tarvitsee lukemista, kirjoittamista ja Jumalan
tuntemista, kunhan nuo roistot vaan osaavat kahvia ja pumpulia istuttaa
ja viljellä, niin siinä on heille jo kyllin ja yhtäkyllin. Mutta
jopa tulevat nuo kirotut, Jumala antakoon minulle anteeksi, nuo
liehakoitsijat, ja lörpöttelevät nuorukaisille vapaudesta ja
tasa-arvosta ja yllyttävät heitä heidän herrojansa vastaan; ja
ennenkuin voit sitä ajatellakaan, rupee sotahuuto kaikumaan, kekäleitä
heitetään peltoihin ja huoneisin, leimuavat liekit tekevät mielettömän
kansan aivan hurjaksi; tulee sitten vielä Maron-neekereitä ja silloin
-- voi sitä onnetonta maanviljelijää, joka ei ole ajoissa apua
hankkinut. Anna sananviejän nousta ratsaille, Nikolao, pidä huolta
siitä, että hän ottaa nopeimman hevosen tallista, ja lähetä hänet
Paramariboon. Terveisiä komentajalle! Lähettäköön hän minulle joukon
sotamiehiä, niin suuren kuin häneltä suinkin liikenee. Joudu, Nikolao!
Maltahan toki vähäsen! Toisen sananviejän voit vielä lähettää
Amsterdamin ja Vredensborgin linnoituksiin. Jota enemmän sotamiehiä,
sitä suurempi turvallisuus, sillä nuo Maron-neekeri koirat eivät tunne
sääliä eikä armoa. Pidä orjat vieläkin kovemmassa kurissa, Nikolao! Ei
kukaan heistä saa lähteä kartanosta, ja joka yön aikana sitä yrittää,
ammutaan armahtamatta kuoliaaksi. Pidä myös silmällä kanuunaveneet,
jotka virran puolelta suojelevat kartanoamme. Katso, että hankitaan
ruutia ja kuulia, ett'emme seiso suojattomina ja neuvottomina, kun nuo
mustat perkeleet hyökkäävät alas vuorilta meidän päällemme kuin kuohuva
virta. Pian, Nikolao, pian! Mitä siinä seisoa töllistelet? Joka
minuutti on kallis, jos Maron-neekereillä on paha mielessä. Malta,
Nikolao! Pidä huolta siitäkin, että paalutus kunnaamme ympärillä
tarkastetaan ja pannaan hyvään kuntoon, jos tarvis tulee -- ja mene nyt
tiehesi, mies, äläkä seiso, kuin jalkasi olisivat maahan kiinni
kasvaneet. Noh, malta, Nikolao -- annahan minun puhua suuni puhtaaksi
-- pidä tarkoin silmällä noita hiipiviä lähetysmiehiä. Tahdon tulla
kirotuksi, jos emme hirtä ensimäistä poikaa, joka käsiimme saattuu,
häätääksemme muilta halun tulla takaisin. No, mitäpä siinä vieläkin
töllistelet, Nikolao? Johan sinun nyt pitäisi olla pitkän matkan
päässä."

Nikolao mutisi muutamia epäselviä sanoja itsekseen ja lähti kiireesti
toimittamaan herra Vanderstratenin antamia monellaisia käskyjä. Vaan
tämä, aivan uuvuksissa pitkästä puheesta ja mielenliikutuksesta, vaipui
väsyneenä nojatuoliinsa, pani kädet ristiin pyöreälle vatsallensa ja
huokaili syvään sydämestänsä: "jospa tuo kirottu nuorukainen kerran
tulisi. En olisi häntä milloinkaan paremmin tarvinnut kuin tällä
häiriön ajalla, jolloin rehellinen maanviljelijä ei silmänräpäystäkään
voi olla huoletonna hengestänsä."



TOINEN LUKU.

Sisarenpoika.


Ikäänkuin lempeä taivas, joka niin ylenmääräisesti oli vuodattanut
siunaustansa rikkaan maanviljelijän yli olisi tahtonut täyttää hänen
pienimmänkin toivonsa, taivutettiin nyt lehtimajan köynnöskasvit
erilleen, ja mehuisien lehvien ja kirjavien kukkien keskeltä hymyilivät
noin kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen verevät, kauniit ja jotenkin
urheat kasvot. Hänen siniset silmänsä vilkahtivat vekkuloisesti
tuuheain, ruskeain kiharoitten alta, ja rehevä, punainen suu naurahteli
vähän ivallisesti, kun hän lausui: "tässäpä Emmerich on, eno! tässäpä
on se kirottu nuorukainen ihka elävänä ja on kuullut kaikki, mitä
ankaran orjavoudin kanssa on keskusteltu. Toden totta eno, sitä en
saattanut aavistaakaan, että rauhallisella maanviljelijällä voisi olla
niin hurja ja sotaisa mielenlaatu, kuin hämmästyksellä vast'ikään
kuulin. Minä tahdoin hämmästyttää, mutta hämmästyin todellakin itse.
No, älkää pahaksi panko, hyvä eno," lisäsi nuorukainen repien
kukoistavat köynnökset rikki, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi
hän ällistyneen herra Vanderstratenin edessä -- "monet tuhannet
sydämelliset terveiset tuon teille äidiltäni."

Nyt vasta tuli vähän eloa herra Vanderstratenin silmiin ja jäseniin.
Hän huo'ahti sydämen pohjasta, tarttui nuorukaisen tarjottuun käteen,
likisti ja pudisti sitä väkevästi, ja sanoi varsin sydämellisesti:
"terve tultuasi Surinamiin, sisareni poika. Tuhat kertaa terve
tultuasi! Tule syliini, poika! Niin! Ja kuinka uljas nuorukainen sinä
olet, solakka, väkevä ja terve, aivan niinkuin minäkin, kun
neljäkymmentä vuotta sitten tulin tähän maahan. Ja äitisi, hyvä
sisareni Margareta, on terveenä?"

"Yhtä terveenä kuin sinäkin, eno, vaan ei niin tyytyväisenä," vastasi
Emmerich, tarttuen tuoliin ja nekosasti istuutuen enonsa viereen, joka
näkyi olevan ihastuksissa nuorukaisen rohkeamielisestä käytöksestä.
"Ymmärrätkö, eno, hän ei tahtonut ensinkään laskea minua tänne; vaan
kun lupasin vähintäänkin kolmen vuoden perästä palata takaisin ja jos
mahdollista tuoda sinut mukaani, salli hän minun lähteä, vaikka kyllä
katkerilla kyyneleillä ja sydämellisellä surulla. Niin, niin, hänen
sydämensä vuoti verta lähtiessäni, ja sinun täytyy myöntää, ettei
olekaan mikään helppo asia niin pitkäksi ajaksi erota pojastansa, joka
näkyy olevan määrätty äidin ja sisarten tueksi. Nyt, enoni, sanon
sinulle suoraan, mitä tahdon. Minä tahdon, että myyt pois kartanosi,
neekerisi ja kaikki, mitä siihen kuuluu, ja palaat minun kanssani
Eurooppaan. Kolmen vuoden aikaa annan sinulle siihen, ettei sinun
tarvitse hätäillä. Jos ennen tulemme valmiiksi, niin sitä parempi.
Äitini ei pane pahaksi, jos tulemme vuotta aikaisemmin, kuin hän meitä
odottaa ja sinulle, eno, kauniin Saksanmaan raitis ja viileä, vaan
kuitenkin kirkas ilma, on oleva mieluinen, oltuasi niin monta vuotta
tässä hikilavassa. Jumal'auttakoon, mitä hien virtoja olen vuodattanut
parissa päivässä, joina olen matkustanut tässä tuli-uunissa. Jos sillä
lailla pitkittyy, eno, niin viimein hennosta sisaresi pojasta
Emmerichistä ei jää muuta jälelle kuin ohut utupilvi, jota ilman henki
hajottaa joka haaralle. Ja sepä, eno, olisi minulle sangen
vastenmielistä."

"Voi, miten sinä lavertelet, sisareni poika," huudahti herra
Vanderstraten aivan hämmästyneenä sisarenpojan sanatulvasta. "Tuskin
olet tänne tullut, niin rupeet lörpöttelemään myymisestä ja
muuttamisesta Saksanmaalle, ikään kuin se olisi silmänräpäyksessä
tehtävä. Siitä ei tule mitään, poikani. Hätätilassa annamme äitisi ja
sisariesi tulla tänne; -- vaan kaikissa tapauksissa -- me molemmat
jäämme tänne, sillä minusta on toki parempi istua hikilavalla kuin
jää-ammeessa. Hiljaa, poikani, hiljaa. On meillä nyt parempiakin
tehtäviä kuin ajatella siirtymistä, ja missä tapauksessa hyvänsä, jos
tahtoisinkin myydä taloni ja tavarani, joka ei suinkaan ole
aikomukseni, niin täytyyhän minulla olla jotain vakuutta, ett'ei
taloani hävitetä. Jos olet meitä kuunnellut, niin pitäisihän sinun
tietämän, että noilla verikoirilla, Maron-neekereillä, on ilkeitä
juonia mielessä."

"Mitä väkeä nuo Maron-neekerit ovat?" kysyi Emmerich.

"Vai et sinä sitä tiedä, poikani?" vastasi herra Vanderstraten. "Etpä,
saakeli soikoon, ole aivan paljon oppinut tuolla Euroopassasi, pelkään
minä."

"Armas enoni, Euroopassa on meillä muutakin tekemistä kuin pitää huolta
teidän pienistä yksityis-riidoistanne tässä syrjäisessä maailman
nurkassa," vastasi Emmerich. "Vaan kunhan nyt kerran olen täällä, pitää
minun saada tietää, minkälaisia vihollisemme ovat, sillä ystävämme
kyllä pian opin tuntemaan."

"Maron-neekerit ovat karanneita orjia, jotka piiloittelevat vuoriston
synkissä metsissä, mihin ei kukaan ihminen tohdi heitä seurata,"
selitti herra Vanderstraten. "Siellä he elävät raakalaisten tavalla
metsän otuksilla, joita ampuvat myrkytetyillä nuolilla, ja hyökkäävät
aika välistä alas tasamaille, murhaavat niitä, jotka vastarintaan
rupeevat, riistävät ja raastavat kaikki, mitä heidän ahneet silmänsä
keksivät ja leveät hartiansa jaksavat kantaa. Hirveitä asioita puhutaan
noista pedoista, ja Jumala armossaan varjelkoon meitä joutumasta liian
likiseen tuttavuuteen heidän kanssansa."

"Katsoppas, eno, sellaisia sinun ei tarvitse peljätä rauhallisessa
Saksanmaassamme," sanoi sisarenpoika. "Kyllä sinä vielä mielesi muutat
ja lähdet minun kanssani aarteinesi meren yli. Toiste enemmän siitä --
mutta eiköhän nuo urhoolliset Hollantilaiset sotamiehet voisi ajaa
tuota roistoväkeä pakoon?"

"Jos tulevat tasangoille eivätkä aivan äkki-arvaamatta karkaa meidän
kimppuumme, tulevat he tavallisesti voitetuiksi, vaikka heillä tosin on
raaka rohkeus ja pitkät, vouralilla myrkytetyt nuolet, joista pieninkin
haava tuottaa välttämättömän kuoleman, jos ei kohta saada voidetta
myrkkyä vastaan, ja sitä taas kovaksi onneksi ei kukaan muu tunne kuin
nuo kirotut neekeriläis-koirat. Vuoristoon asti ei heitä voi ajaa takaa
eikä siis heitä hävittää, sillä siinä on hautoja ja rotkoja, joista
taivas armollisesti meitä varjelkoon. Näin ikäänkuin hiuskarvasta
riippuva miekka alinomaa heiluu päämme ylitse, ja joka silmänräpäyksenä
täytyy meidän peljätä tuon veren- ja saaliinhimoisen joukon
päällekarkaamista. Näihin asti nuo konnat ovat minua säästäneet, vaan
minä pelkään, että rauha jo on kestänyt liian kauvan."

"Täytyy kärsiä niitä vastuksia, joihin itse on syynä," lausui
sisarenpoika yksivakaisesti. "Jos aina olisitte orjianne lempeästi
kohdelleet, niin eivät olisi teiltä karanneet eivätkä uhkaisi teille
kostoa. Mutta nyt meidän täytyy vartoa, miten asiat päättyvät. Eipä
asian laita taida olla niin paha, kuin näyttää, ja pahimmassakin
tapauksessa voimme ainakin suojella itseämme. Eipä tarvittaisi
sotaväkeäkään, jos voisit luottaa neekeriesi uskollisuuteen ja olisi
kylläksi ruutia. Pyssyn luoti lentää kauvemmaksi kuin nuoli, ja siten
estämme pojat tulemasta meitä liian likelle."

"Sepä se juuri on," sanoi herra Vanderstraten surkean näköisenä.
"Saattaako noihin lurjuksiin luottaa? Tuskin kuulevat mustain
kumppaliensa sota-ulinaa, niin rupeevat yhteen tuumaan heidän kanssansa
ja lähtevät karkuun. Näin on asiain laita, varsinkin siitä ajasta
alkaen, jolloin valkea-ihoiset lähetyssaarnaajat, kiellostamme
huolimatta, rupesivat kulkemaan neekerien mökeissä opettamassa heille
kristin-uskoa. Ei mikään ankaruus eikä mikään kova rangaistus auta.
Muutamat maanviljelijät, jotka ovat peljänneet neekeriensä imeneen
uuden opin myrkkyä, ovat heitä piiskanneet, sitoneet ja rääkänneet; --
vaan kaikki turhaan. Nuo ilkiöt tulevat vieläkin uppiniskaisemmiksi; ja
tuskin on kulunut kahdeksan viikkoa siitä, kun talon omat neekerit
hävittivät rikkaan Vandermeulenin viljelysmaat Marony-joen varrella;
huone kukistettiin ja onneton Vandermeulen itse murhattiin hirveällä
tavalla. Olen minäkin siitä ajasta tullut ankarammaksi noita mustia
petoja kohtaan, ja niin pian kuin havaitsen yhdenkään heistä tietävän
enemmän, kuin hänen tulee tietää, täytyy hänen roikkua lähimmäisessä
puussa, niin totta kuin minä olen Vanderstraten. Ja lähetyssaarnaajan
käypi samoin, jos saan hänet käsiini."

Nuori Emmerich pudisti päätänsä ja sanoi rohkeasti: "ei ole sinun
viisaudestasi, eno! Älä pane pahaksesi, vaikka minun täytyy sanoa
sinulle, että te, hyvät maanviljelijät, mutta huonot kristityt, olette
aivan harhatiellä. Sen sijaan että tekisitte parastanne noita tuhmia
mustia raukkoja valaistaksenne ja koettaisitte saada heitä hyviksi
kristityiksi, saatatte heidät ankaruudellanne epätoivoon. Teidän
julmuutennehan se on, eikä totisen Jumalan tunteminen, joka ajaa nuot
poloiset vuoristoon ja pakoittaa heitä hurjan ja julman koston töihin.
Puhdas kristin-oppi tekisi heidät hyviksi ja jaloiksi, vieläpä
kiitollisiksikin sille herralle, joka kohtelee heitä lempeydellä ja
sääliväisyydellä. Tee minun neuvoni mukaan ja koeta kerran, mitä hyvyys
vaikuttaa. Kyllä minä takaan, ett'et kadu kauppaasi."

"Tuota sinä et ymmärrä, poika," vastasi eno närkästyneenä, pudistaen
päätänsä. "Piiskan pitää käydä laiskan miehen takana; muuten he
nielevät meidät kaikki ihka elävinä. Jos eivät pelkäisi piiskaa,
kidutusta ja kuolemata pitkällisissä kivuissa -- niin ei meillä
silmänräpäystäkään olisi turvallisuutta henkemme puolesta. Mutta olkoon
kylläksi siitä asiasta puhuttu. Ilta tulee viileäksi ja paitsi sitä yö
kohta on tulossa. Käykäämme sisään huoneisin ja jutelkaamme siellä
hauskemmista asioista, äidistäsi ja isänmaastasi; älkäämme vaivatko
itseämme noitten uppiniskaisten, pölkkypäisten, laiskojen murjaanein
tähden."

Herra Vanderstraten nousi tuoliltansa ja astui verkalleen leveitä,
hyvästi siivottuja hietakäytäviä taloon päin. Emmerich käveli hänen
vieressään syvään miettimiseen vaipuneena ja mutisi hiljaa itsekseen:
"Kummallinen maa ja kummalliset ihmiset! Palava paahde auringolla,
mutta jäiset sydämet ihmisissä, jotka eivät edes soisi lähimmäisillensä
puhtaan kristin-uskon lohdutusta, jotka eivät soisi, että poloiset,
sorretut orjat oppisivat tuntemaan armosta rikkaan, laupiaan
Jumalan, joka yksin voipi lohduttaa ja vahvistaa heitä heidän
viheliäisyydessänsä. Mutta toisin tulee olemaan, jos minä jään tänne ja
voitan enoni sydämen. Hän on luonnoltansa hyvä ja ystävällinen, mutta
paha esimerkki ja vaaran pelko on tehnyt hänen yhtä julmaksi, kuin
muut, jotka näkyvät unhoittaneen että sorretut, nöyryytetyt, rääkätyt
mustatkin ovat ihmisiä ja heidän veljiänsä taivaallisen Isän silmissä.
Kärsivällisyyttä vaan! Toisellaiseksi pitää tämän seikan muuttuman eikä
todellakaan huonommaksi!"



KOLMAS LUKU.

Herkules.


Miettien ja tuumaillen poloisten neekerien parasta oli Emmerich enonsa
seurassa saapunut tämän asuin-huoneelle ja oli juuri astumaisillaan
sisään avatusta ovesta, kun etäältä kaikuva, kumiseva huuto saattoi
hänet äkkiä seisahtumaan. Hän kuunteli; huuto kuului uudelleen; se oli
syvästi kivun ja tuskan valitus ja nyt Emmerich kiireesti riensi
sinnepäin, mistä huuto kuului, hoksaamatta kutsua enoansa avuksi tahi
pyytää anteeksi pois menostansa. Muutamassa sekunnissa tuli hän
aituukselle, jonka sisäpuolella eräitä neekeri-mökkejä seisoi siellä
täällä, hyppäsi sen yli ja oli muutaman silmänräpäyksen kuluttua
aukealla paikalla, jossa hän tulisoittojen valossa näki hirvittävän
näyn.

Vähintäin sata neekeriä seisoi isossa piirissä, minkä keskikohdalla
nähtiin nuori, pitkä ja solakka neekeri-orja sidottuna niiniköysillä
paaluun. Hänen voimakas vartalonsa värisi ja vapisi, kun eräs armoton,
valkea mies piiskalla lyödä läjähytti hänen alastonta selkäänsä väkevän
käsivartensa täydellä voimalla. Joka iskulta ilmaantui punainen,
verinen naarmu kidutetun orjan mustalle, sametinnäköiselle iholle. Tämä
nuorukainen tuskin näytti vanhemmalta kuin Emmerichkään. Äärettömät
kivut, joita ruoskan iskut tuottivat tälle onnettomalle, pusersivat
hänen suustansa ähkimisen, joka täytti Emmerichin sydämen syvimmällä,
hellimmällä säälillä. Hänen silmänsä vilkahtivat tuikeasti julmaan
voutiin, hän käski hänen herkeämään, ja kun tätä käskyä ei toteltu,
karkasi hän voudin kimppuun, nykäisi piiskan hänen kädestään ja sivalsi
häntä niin rajusti päähän, että hän keikahti monta askelta taaksepäin.

"Häpeällistä!" huudahti Emmerich nuoren sydämensä hehkuvassa innossa.
"Kuinka voitte Jumalan edessä vastata siitä, että näin hirveästi
kidutatte ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi? Päästäkää tuo onneton
paikalla irti!"

Mustat orjat, joille Emmerich ilmaantui ikään kuin pelastavana
enkelinä, riensivät sidotun luo, repivät ja leikkasivat poikki köydet,
joilla hän oli kidutus-paaluun sidottu, ja ottivat onnettoman
käsivarsillensa, kun hän, kivusta ja verenvuodatuksesta nääntyneenä,
tainnuksissa vaipui maahan. Sillä välin oli orjavouti toipunut, ja
tummanpunaisena vihan vimmasta ojensi hän puristetun nyrkkinsä
Emmerichiä vastaan, kurittaaksensa nuorukaista, joka oli hänet
häväissyt kaikkien orjain nähden. Vaan Emmerich ei näyttänyt vähääkään
pelkäävän hurjistuneen, mahdottomasti väkevän miehen vihaa. Levollisena
jäi hän seisomaan, katsoi kirkkailla sinisilmillään voutiin ja sanoi
vakavasti: "mene, katala, huomeis-aamuna tahdon minä enoni, herra
Vanderstratenin, läsnä-ollessa teitä kuulustella, ja jos vaan
petomaisesta julmuudesta olette tuota ihmisrukkaa niin häpeällisesti
kohdelleet, on teille paha tarjona."

Voudin uhkaavasti kohotettu nyrkki vaipui hermotonna alas, kun Emmerich
mainitsi enonsa nimen, ja tuo äsken niin julmistunut mies kumarsi
liehaillen ja mairitellen nuorukaista, joka niin rohkeasti astui esiin
hallitsijana herra Vanderstratenin kartanossa.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra," sanoi hän nöyrästi, vaikka äänensä vielä
vihasta vapisi -- "anteeksi, että kohotin käteni armollisen herrani
sukulaista vastaan. Vaan minä en teitä tuntenut ja aivan oudolla
tavalla te häiritsitte minua velvollisuuteni harjoittamisessa. Tuo
konna on hyvin ansainnut rangaistuksensa. Tänään hän varsin tahallaan
musersi kätensä sokerimyllyssä päästäksensä vapaaksi siitä työstä ja
sitten -- --"

"Voi teitä, petoa ihmishaamussa," tiuskasi Emmerich vihan vimmassa, "ja
sitten rohkenitte niin veriseksi piiskata haavoitetun miehen, joka jo
vääntelihe kivuissaan. Oi, laupias Jumala! miksi olet sallinut
semmoisen rikoksen tapahtua, musertamatta tuon ilkiön leimauksellasi?
Pois, hirviö, taikka, taivaan nimessä, minä hurjistun ja täytän teihin
rangaistuksen, jonka olette neekeri raukalle aikoneet."

Vouti vilkaisi suuttuneesen nuorukaiseen tuimasti, ilkeästi, mutisi
muutamia epäselviä sanoja ja katosi pimeään, joka jo peitti koko
ympäristön. Emmerich taas, hänestä sen koommin huolimatta, kumartui
alas haavoitetun puoleen, tarttui hänen oikeaan, terveesen käteensä ja
puristi sitä sydämellisellä sääliväisyydellä.

"Ole huoletta, mies raukka," sanoi hän hänelle lempeällä, heleästi
soivalla äänellänsä. "Sen lurjuksen täytyy tästälähin jättää sinut
rauhaan, ell'ei hän tahdo saada minun kanssani tekemistä. Kantakaa
hänet majaansa, pojat. Minä tahdon itse sinua hoitaa, ja enoni lääkäri
on parantava kivistäviä haavojasi lievittävällä palsamilla."

Orjien suusta kaikuivat raikkaat ilohuudot, kun he kuulivat kauniin
valkoisen nuorukaisen puhuvan niin lempeästi ja lohdullisesti.
Kidutettu neekeri puristi viimeisillä voimillaan Emmerichin kättä, ja
hänen suurista mustista silmistänsä lensi leimaus, joka enemmän kuin
tuhat sanaa tulkitsi neekeri raukan kiitollisuutta. Sitten hän tahtoi
heittäytyä Emmerichin jalkojen juureen, mutta kipu ja veren vuodatus
uuvuttivat häntä ja voivotellen vaipui hän tiedotonna veljiensä syliin.

"Kantakaa hänet pois," huusi Emmerich mustille. "Ja jos joku tietää
lääkärin olevan tässä likellä jossakin, niin kutsukaa hänet tänne;
mutta pian, sillä ei kellenkään ole pikainen apu tarpeellisempi kuin
tälle rääkätylle neekeri raukalle."

Muutamat väkevimmistä neekereistä nostivat taintuneen ylös,
kantaaksensa häntä hänen omaan mökkiinsä; toiset juoksivat lääkäriä
hakemaan. Mutta samassa tuli neekeri-akka esiin pimeydestä, jossa oli
piilounut, käski pois rientävät pysähtymään ja otti pnnaisen puu-rasian
halvan hameensa taskusta.

"Jääkööt kaikki tänne," sanoi hän murretulla Hollannin kielellä.
"Vanhalla Gingalla on rohtoja, parempia kuin kaikki tohtorin voiteet.
Herkules huomenna terve."

Yleinen sohina kuului neekerien joukosta. Kunnioituksella he antoivat
sijaa vanhalle vaimolle, joka hitaasti kulki haavoitetun luokse,
aukaisi puisen rasian ja voiteli taintuneen verisiä haavoja
värittömällä nesteellä. Herkules vavahti, värähti; mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän hymyili ja aukaisi silmänsä. Ensi silmäyksensä
sattui Emmerichiin, joka seisoi aivan hänen vieressään ja
sääliväisyydellä katseli hoidokastansa.

"Oi, herra," sanoi tämä, suudellen nuorukaisen kättä, "Herkules sinun
henkineen, verineen, kaikkineen. Herkules antaa repiä itsensä rikki
jalopeuroilta ja tiikereiltä nuoren herran tähden. Herkules ei unohda,
mitä nuori herra on tehnyt orja raukalle."

"Ole huoletta, ystäväni," vastasi Emmerich hymyillen. "Koko juttu ei
ansaitse sen enempää puhetta. Samoin kuin sinulle tein, olisin tehnyt
kellenkä hyvänsä, vaikka meidän vanhalle taitavalle muorillemmekin.
Mutta menkää nyt lapset! Haavoitettu tarvitsee lepoa, ja minä tahdon
puhua enolleni oikein vakaisesti, ett'ei täällä täst'edes tapahtuisi
sellaisia seikkoja, kuin silmieni tänään hämmästyksellä ja säälillä on
täytynyt nähdä. Ja kuulkaa, lapset, jos vouti vielä kerran on julma
teitä kohtaan, niin kääntykää vaan minun puoleeni. Niin kauvan kuin
minä voin sitä estää, ei ole kellenkään vääryyttä tapahtuva. Hyvää
yötä."

Emmerich kääntyi kartanoon päin, lähteäksensä pois. Mutta vanha Ginga
piti hänet takin liepeestä kiinni ja pyysi hänen näyttämään
kämmentänsä. Hymyillen täytti nuorukainen tämän pyynnön, ja tulisoiton
leimuavassa valossa tutkisteli vanhus himeillä silmillään kauvan aikaa
moniin mutkiin kietoutuueita viivoja nuorukaisen kädessä.

"Kaikki aivan hyvä!" sanoi vanhus miettiväisesti ja nyykähytti
päätänsä. "Sydän hyvä ja käsi hyvä antamaan köyhille, vaan musta pilkku
keskellä elon juovaa. Kavahtakaa valkoista miestä; musta mies ei
vaarallinen nuorelle herralle. Valkoisella miehellä paha mielessä!
Ginga sanoo: olkaa varoillanne."

"Kiitoksia varoituksistanne, mummoseni," naurahteli rohkea nuorukainen.
"Mutta katsoppas, olkoon musta tahi valkea, tahdon minä hätätilassa
suojella itseäni ja ylhäällä pilvien tuolla puolen asuu Hän, joka on
väkevämpi kuin pahansuopien kaikki juonet. Hyvää yötä, lapset, ja
sinulle, Herkules, toivon hyvää tointumusta."

Neekerien riemuhuutojen kaikuessa lähti Emmerich pois. Vaikka jo oli
pimeä yö, lähettivät kuitenkin tuikkaavat tähdet niin paljon valoa maan
päälle, että hän osasi tietänsä ja saattoi nähdä enonsa kartanon
tummat hahmoviivat. Rivakasti astui hän eteenpäin. Muutaman askeleen
päässä kartanosta täytyi hänen kulkea tiheän pisanki-pensaikon sivutse.
Tässä hän äkkiä seisahtui, sillä kapea, tumma esine lensi sihisten
aivan hänen silmiensä ohitse ja tarttui palmu-puun runkoon, joka oli
häntä niin likellä, että hän melkein kädellään siihen ylettyi. Hän
seurasi esinettä silmillään, läheni palmupuuta ja veti sulitetun
nuolen sen pehmeästä kuoresta. Salaman nopeudella syöksi hän nyt
pisanki-pensastoon. Hän ei nähnyt ketään, mutta rätinä ikään kuin
erilleen taivutetuista ja jälleen yhteen sysätyistä oksista ilmoitti
hänelle, että joku elävä olento oli väijynyt pensastossa. Emmerich
seisoi epäillen, pitäiskö hänen seurata sitä vai ei. Hän pudisti
ruskeita kiharoitansa, kääntyi kartanoon päin ja mutisi itsekseen:
"vanha Ginga näkyy tuntevan väkensä, vastaiseksi tahdomme kuitenkin
olla varoillamme valkoisten miesten nuolia vastaan."

Porstuassa havaitsi Emmerich nuoren koiran. Sievästi teki hän sen
nahkaan pienen naarmun nuolella. Eläin rupesi kohta värähtelemään,
vingahti pari kertaa, oikaisi koipensa ja kuoli.

"Aivan oikein, nuoli on myrkytetty," sanoi Emmerich hiljaa itsekseen.
Hän taittoi vaarallisen aseen pirstoiksi, kaivoi kuopan maahan, pani
koiran ja nuolen siihen ja peitti sen huolellisesti mullalla.

"Nyt tahdomme vartoa, mitä vieläkin on tapahtuva," lausui hän. "Eno ei
vielä saa mitään tietoa tästä pienestä seikasta. Niin pitkälle ei
koston himo vie, että muutaman kolahduksen ja haukkuma-sanan vuoksi
ruvetaan salamurhaan. Tämän alla kätkeyy enemmän ja Jumalan avulla,
joka on minua varjeleva niin hirveästä kuolemasta, tahdomme pian kyllä
saada asiat selville. Vielä kärsivällisyyttä ja vaiti-oloa."

Itseksensä viheltäen Saksalaisen laulun nuottia meni Emmerich enonsa
luokse ja sai toria pitkästä pois olostansa, mutta ne hän pian sai
loppumaan sopivalla anteeksi anomuksella. Sitten kertoi hän äidistänsä,
sisaristansa ja kauniista Saksalaisesta kotimaastansa, ja herra
Vanderstraten kuunteli häntä tarkasti aina sydän-yöhön asti. Sitten
vasta hän meni levolle Emmerichin kanssa, joka ei puhunut sanaakaan
enollensa tämänpäiväisistä seikoista.



NELJÄS LUKU.

Koneisto.


Aamu-auringon ensimäinen säde tuskin oli kullannut läheisen vuoriston
metsittyneitä kukkuloita, kun eno Vanderstraten kolkutti sisaren-pojan
huoneen ovea ja korkealla äänellä käski hänen pukeutua ja lähteä hänen
kanssansa kävelemään kasvumaita. Kaksi minuuttia myöhemmin Emmerich
seisoi valmiina enonsa vieressä ja meni hänen kanssansa puutarhan
kautta läheisille, rehevässä viljavuudessa loisteleville kasvumaille.
Vaikka oli niin aikaisin aamulla, oli jo eloa ja virkeyttä nähtävänä,
ja mihin ikään Emmerich loi silmänsä, vilkahti häntä vastaan säihkyviä
mustia silmiä, jotka katselivat häntä hellimmällä rakkaudella ja
kiitollisuudella. Kaunis nuorukainen nyykkäsi ystävällisesti
neekereille, puhuikin pari sanaa heidän kanssansa eikä paljon huolinut
eno Vanderstratenin muistutuksesta, ettei pitäis "olla liian nöyrä
noille mustille lurjuksille," j.n.e.

"Ihmisiäpä he ovat yhtä hyvin kuin sinä ja minä eno kulta," lausui
Emmerich hymyillen, "ja näethän, ett'eivät ole kiittämättömiä
ystävyydestäni."

Eteenpäin kulkiessaan kohtasivat he Nikolao voudin, joka nähtävästi
vaaleni, kun Emmerich katsoi häntä terävästi silmiin. Nuorukainen
tahtoi mennä sivutse häntä puhuttelematta; mutta vouti, nopeasti
mieltänsä rohkaisten astui ilkeästi nauraen häntä vastaan ja kysyi
herra Vanderstratenilta, oliko tuo nuori mies vastaiseksi saanut
isännyyden kartanossa? Hämmästyneenä herra Vanderstraten nosti
silmänsä, ja Nikolao kertoi nyt, miten Emmerich edellisenä iltana oli
häntä estänyt velvollisuutensa täyttämisessä. Huolettomasti hymyillen
kuunteli Emmerich hänen kannettansa ja rupesi itseänsä puolustamaan
vasta sitten, kun eno totisena kysyi, oliko voudin syytöksessä perää.

"On kaiketi," vastasi Emmerich, "ja mieltäni vaan pahoittaa, ett'en
vielä kovemmin kurittanut tuota julmaa lurjusta. Herkules raukkaa
piiskatessaan hän ei muistanut, että tämä jo oli kylliksi onneton
palveluksessaan rusennetun kätensä tähden. Kiittäkää Jumalaa, herra,"
sanoi Emmerich vakaisella ja uhkaavalla silmäyksellä kääntyen voudin
puoleen, "ett'en ole mitään puhunut ilkeästä teostanne. Vielä yksi
sana, niin minä kerron enolleni seikkoja, joista teille saattaisi olla
pahat seuraukset. Pois, katala, pois, ja kavahtakaa vasta olemasta niin
julma. Tässä nyt olen ja, taivaan nimessä, minä tahdon valvoa
oikeutta."

Vouti hämmästyi ja hiipi hiljaa pois. Mutta herra Vanderstraten
virkkoi: "älä vaan, sisareni poika, pilaa meidän ja voudin väliä. Jos
ei häntä piiskoinensa olisi, niin emme yhtäkään silmänräpäystä olisi
hengestämme varmat. Hän teki kyllä väärin siinä, että Herkulesta nyt
piiskasi, kun olisi voinut odottaa hänen parantumistansa; mutta
sinulla, poika, ei ollut vähintäkään syytä sekaantua siihen, sillä
sinuun asia ei ensinkään koskenut. Minä pidän sinusta paljon, sen
vuoksi että olet rehellinen mies ja sisareni poika, vaan varo, ett'et
jälleen menetä rakkauttani, sillä minä en siedä sellaisia vehkeitä."

"Minä kiitän paljon rakkaudestanne, jos se on ostettava konnan töillä,"
tiuskasi Emmerich. "Mieluummin tahdon paikalla lähteä takaisin
Saksanmaalle, kuin kylmäkiskoisesti katsella julmuuksia, jotka
saattavat vereni kuohumaan. Päättäkää pian, eno; yhtä vähän kuin te,
ymmärrän minäkin leikintekoa semmoisissa asioissa, joita en voi vastata
omantuntoni edessä."

Herra Vanderstratenin viha oli puhkeamaisillaan ja hän teki lujan
päätöksen lähettää nuorukaisen takaisin sinne, mistä hän oli tullut.
Vaan nähtyänsä nuorukaisen jalosta innosta säteilevät silmät, jotka
niin elävästi muistuttivat häntä sisarestansa, haihtui syttymäisillään
oleva vihansa, ja leppeämmin, kuin itse olisi suonutkaan, virkkoi hän:
"No, no! älä ole niin tulinen, poikani, malta vaan, aikaa voittaen
sinäkin tulet viisaaksi. Mielettömän teon vuoksi ei sisareni poikaa
lähetetä pois meren yli. Tule Emmerich!"

Leppyneenä seurasi nuorukainen enoansa, joka kävi edellä, siksi että
seisahtui aukealle paikalle, missä kehnosti rakennetuissa mökeissä,
taikka oikeammin katosten alla, oli ladottuna suuria kasoja
rautakaluja, isoja teloja, hammasrattaita, ruuveja, tankoja y.m.s.

"Tämä paikka maksaa minulle paljon rahaa," sanoi herra Vanderstraten
huoaten ja katkerasti naurahtaen. "Tuossa on monta hollantilaista
tukaattia, jotka ihan suotta olen heittänyt pois. Nämä läjät tässä,
jotka nykyään suurilla kuljetuskustannuksilla tuotiin tänne
Lüttichistä, ovat tehneet suuren loukon raha-arkkuuni."

"Ovatko koneet vajanaisia vai särkyneitäkö?" kysyi Emmerich,
tarkastellen rautaläjiä, tutkivin silmin.

"Ei, poika, ne ovat kaikki eheät ja täydelliset, mutta ei kukaan
ymmärrä noita ratas- ja tanko-koneita sovittaa yhteen," vastasi herra
Vanderstraten ja lisäsi närkästyneenä: "minä olen luottanut teidän
riivattujen koneseppienne kuvailuksiin, olen luullut voittavani isoja
etuja noilla koneilla ja tuottanut niitä koko laivallisen. Kun nyt
koneet tulivat, seisoimme kuin narrit, koettelimme ja koettelimme
emmekä tulleet mihinkään selkoon. Naapurit vielä päälle päätteeksi
nauroivat tarpeettomille uutis-kapineilleni ja paitsi rahatappioitani
tulin vielä pilkatuksi ja herjatuksi. Heittiö vieköön kaikki koneet!"

"Lopussa kiitos seisoo, eno," vastasi Emmerich ja tutkisteli tarkemmin
kuin ennen pinottuja koneen-osia. "Se on vanha, hyvä sananlasku! hm! hm!
Tämä on, kuten näkyy, leikkuukone -- nämä ovat sokerimyllyn osia,
ainakin nuo vankat telat sitä todistavat -- tämä on noin kahdenkymmenen
hevosen voimainen höyrykone -- no, eno, paljoko minulle annat, jos
panen kaikki nuo koneet järjestykseen?"

"Et ole täysi-järkinen poika," sanoi herra Vanderstraten puoleksi
nauraen, puoleksi suuttuneena. "Pilkkakirves, luuletkos täällä voivasi
mielesi mukaan silmiämme lumota? Mene tiehesi, äläkä yhtään puutu
noihin koneisin. Toivon ruosteen pian niitä syövän ja sitten eivät enää
silmiäni kiusaa."

"Minä en laske leikkiä, eno," sanoi Emmerich aivan totisena. "Vielä
kerran kysyn sinulta, mitä annat minulle, jos parin kymmenen orjan
avulla panen nuo koneet kuntoon neljässätoista päivässä? Minä vähän
ymmärrän noita asioita, eno."

"Poika," huudahti herra Vanderstraten, levittäen silmänsä, "jos saat
sen toimeen, niin totta todellakin, niin totta kuin minä elän, sinä
saat puolen siitä tulosta, minkä nuo kalut tuottavat."

"Ei eno, niin paljoa minä en pyydä niin vähästä avusta," vastasi
Emmerich nauraen. "Ehkä minä vaan pyydän, -- anna minulle tuo Herkules
raukka, jota voutisi on niin pahoin pidellyt."

"Saat hänen, poika, ja lisäksi vielä tusinan mustia poikia!" huudahti
herra Vanderstraten iloissaan. "Jos todellakin saat sen toimeen, niin
saat nähdä, ett'ei enosi ole kiittämätön. Milloin tahdot ruveta
työhön?"

"Huomeis-aamuna ani varhain," lausui Emmerich. "Tänään meidän ensin
pitää määrätä, mihin paikkaan koneet ovat asetettavat, ja valita miehiä
avukseni. Minä en tahdo muita kuin vahvoja, tukevia miehiä."

"Onpa sinulla suuri valitsemisen tila," vastasi herra Vanderstraten.
"Ota niin monta, kuin tarvitset, ja jos tämä vaikea työ sinulle
onnistuu, niin tänne tulosi tuskin on kullalla maksettava; mutta jos
olet minua vietellyt ja narrina pitänyt, niin todella suutun kuin
suutunkin."

"Olkaa huoletta, eno, jos ei vaan mitään puutu koneista, jota en nyt
taida päättää, kun kaikki kappaleet ovat huiskin haiskin, niin minä
vastaan asian menestymisestä. Mutta sinä et saa minua häiritä, vaan
sinun pitää pysyä erillään eikä olla koko asiasta milläsikään, siksi
että sanon sinulle: jo on kalu kunnossa, kunnioitettava eno
Vanderstraten."

Enolle tämä ehdotus ei näyttänyt aivan oikealta; hän ei luottanut
sisarensa pojan taitavuuteen ja katseli häntä epäillen, kahden
vaiheilla. Vaan nuorukaisen rehellinen katsanto ja se varmuus, jolla
hän oli arvannut eri kone-osain käytäntöä, saattoivat enon viimeinkin
heittämään koneet nuorukaisen haltuun. "Tee, mitä tahdot ja taidat,"
sanoi hän, "neljäntoista päivän perästä puhutaan asiasta jälleen."

Emmerich kävi viipymättä työhön käsiksi. Enon käskystä annettiin pari
tusinaa vahvimpia ja ketterimpiä neekereitä hänen käytettäväksensä, ja
moneen päivään eno ei saanut häntä nähdäkään muuta kuin päivällisellä.
Vaan sitä enemmän hän kuuli hänestä puhuttavan. Niillä paikoilla, missä
koneet koottiin ja pantiin katoksen alle, kuului alinomaa vasaran
kalsketta, työmiesten huutoja ja konesepän käskysanoja; savupiiput
savusivat, hehkuivatpa ahjotkin, joissa rauta sulatettiin ja
juotettiin, ja kaikki todisti kiihkeintä ja tulisinta uutteruutta.
Emmerich näytti iloiselta, eno Vanderstraten hymyili itsekseen ja
oli uteliaisuudesta menehtyä. Mutta Nikolao vouti kuljeskeli
synkkämielisenä suutuksissaan ympäri eikä näyttänyt suuresti ihastuvan
Emmerichin hankkeen menestymisestä.

Viimeinkin, ennen neljäntoista päivän kuluttua, tarttui Emmerich eräänä
iltana enonsa käteen ja vei hänet mitään virkkaamatta siihen huoneesen,
mihin koneet olivat asetetut. Höyrypannut kiehuivat, mahtavat rattaat
pyörivät sujuvasti ja helposti, suurta hälinää nostamatta; rattaiden
hampaat kävivät toisiinsa, ja kaikki todisti, ett'ei sisarenpoika
suinkaan luvannut liian paljon ruvetessaan asettamaan koneita kuntoon.
Ihmetellen ja iloisella kummastuksella katseli herra Vanderstraten
onnistunutta työtä. Höyrykone teki työtään voimalla ja aivan
säännöllisesti sokerimyllyn telat rusensivat ruokoja ikäänkuin oljen
korsia ja aivan yksinkertainen, vaan kuitenkin sukkela laitos suojeli
orjia, jotka työnsivät ruokoja telojen väliin, musertamasta käsiänsä ja
käsivarsiansa, niinkuin vast'ikään oli käynyt onnettoman Herkuleen ja
ennenkin usein oli tapahtunut. Koneet toimittivatkin täydellisesti
tehtävänsä, ja ilon innostuksessa huudahti herra Vanderstraten, sulkien
sisarensa pojan syliinsä: "todellakin, nuorukainen, taitavuutesi
säästää minulle vähintäkin viidenkymmenen orjan työn, jotka eivät olisi
voineet niin paljon matkaan saattaa kuin nuo rautaiset venkaleet
tuossa. Vaan miten sinä olet saanut kaikki niin pian toimeen?"

"Aivan helposti, vähällä miettimisellä, rakas eno," vastasi Emmerich.
"En ole vallan tietämätön koneis-opin alkeissa; sillä toimituksista
vapaana ollessani olen välistä sitäkin tiedettä tutkinut, ja niin olen
tämän kaiken tuon ripeän väen avulla valmiiksi saanut. Ne olivat nöyrät
ja kätevät, ja hyvä olisi, jos samat miehet pantaisiin koneen
käyttäjiksikin. Kun ovat olleet avulliset sen kokoon panemisessa, niin
ovat siihen jo vähän tutustuneet, ja minä itse tahdon sinun luvallasi
pitää pääkomentoa, siksi että löydät toisen soveliaamman konemestarin."

"Toisesta ei puhettakaan, Emmerich," huudahti herra Vanderstraten. "Jo
minä sen näen, että sinä olet taitava poika, ja vanha enosi ei
pettynyt, kun toivoi saavansa oivallisen apulaisen sinusta. Ja te
mustat roistot" -- hän kääntyi mielihyvillänsä neekerien puoleen, jotka
syvällä kunnioittamisella seisoivat hänen ympärillänsä, "huomenna
saatte pitää riemujuhlan, saatte tanssia ja hypellä mielenne mukaan.
Menkää sitä toisillekin ilmoittamaan."

Mustat kasvot vetäytyivät hirveään irmastukseen, joka ilmaisi kaikkein
heidän ilonsa, ja pojat riensivät pois tuulen nopeudella. Mutta eno
Vanderstraten syleili sisarensa poikaa uudelleen ja sanoi: "sinä olet
ansainnut minun luottamukseni, poika, ja tästälähin olet sinä oikea
käteni, ja orjieni ja voutieni pitää totella sinua niinkuin minuakin."

Tähän Emmerich ei vastannut mitään; oli vaan iloinen sydämessään, ja
päätti salaa itsekseen käyttää saavutetun valtansa, niin paljon kuin
mahdollista oli, neekeri raukkain hyväksi, joiden surkea tila
armottomain voutien vallassa herätti hänen sydämessään hartaimman
sääliväisyyden.



VIIDES LUKU.

Vouti.


Sill'aikaa kuin Emmerich puuhasi koneitten asettamista ja
järjestämistä, paranivat rääkätyn Herkuleen haavat, ja eräänä päivänä
lankesi herra Vanderstratenin sisarenpojan jalkojen juureen nuori
neekeri, jonka hän heti tunsi hoidokkaaksensa ja jota hän
sydämellisesti tervehti. Hän muisti myös, että eno oli lahjoittanut
tämän orjan hänelle ja ilmoitti sen neekerille.

"Nouse ylös, Herkules," sanoi hän. "Tästä päivästä alkaen et sinä enää
ole orja, vaan vapaa mies, ja semmoisen miehen tulee langeta
polvillensa Jumalan, vaan ei vertaisensa eteen. Enoni lahjoitti sinun
minulle ja minä lahjoitan sinulle vapauden."

Hämmästys, ilo, epäilys ja ihastus kuvautuivat neekerin mustissa
kasvoissa, kun hän kuuli nämä valkoisen nuorukaisen sanat, jotka
hänestä olivat ikään kuin ilosanoma taivaasta. Emmerichin täytyi vielä
kertoa sanansa, ennenkuin Herkules niitä todellakin uskoi; sitten hän
päästi raikkaan ilohuudon, heitti pois kädestään lapion, jolla hän
vast'ikään oli tehnyt työtä, oikaisi itsensä, katsahti hehkuvin silmin
ylös taivaasen ja huudahti syvällä heleällä äänellänsä monta kertaa
perätysten: "Herkules vapaa! Herkules vapaa mies! Herkules ei enää
pelkää voudin piiskaa eikä hänen jyrkkää katsantoansa."

Sitten hän säihkyvillä silmillä katseli Emmerichiä, joka häntä
hymyillen silmäili, ja heittäytyi uudelleen hänen jalkojensa juureen.
"Herkules vapaa!" lausui hän. "Mutta Herkules kuitenkin nuoren herran
orja. Herkules kuolee nuoren herran edestä eikä luovu hänestä koskaan."

"Mutta toden totta, Herkules, sitä ei sinun pidä tekemän," vastasi
Emmerich. "Minä tahdon, että nyt nautit vapauttasi, etkä uudestaan
rupee orjuuteen. Hyvä enoni antaa sinulle pienen maatilkun, rakenna
siihen maja itselles ja elä omana herranasi."

Herkules pudisti päätänsä. "Ei mennä pois herrasta," sanoi hän
levollisella, mutta järkähtämättömällä vakavuudella. "Ginga sanoo,
vaarat uhkaavat nuorta herraa. Herkules häntä suojelee taikka kuolee.
Herkules ei koskaan luovu hyvästä herrasta."

"Sinua lapsettaa, Herkules," sanoi Emmerich hymyillen. "Vaan jos
välttämättä tahdot olla luonani, niin ole ystäväni eikä palvelijani.
Sinulla on hyvä, jalo sydän ja sinä ansaitset hyvin rakkauttani. Tule
syliini Herkules -- sillä jalkojeni juuressa et saa maata."

Herkules viivähteli, vaikka syvä liikutus ja hehkuva ihastus välähti
hänen kosteista säihkyvistä silmistänsä. Mutta Emmerich halasi häntä ja
painoi hänen sydämellisesti vasten rintaansa. Herkules vastasi
ujostellen tähän rakkauden osoitukseen, astui sitten askeleen takaperin
ja lausui, innosta vapisten: "Herkules herran ystävä; onneton se, joka
herraani hätyyttää. Ei valkoinen, ei musta, ei kukaan tohdi tehdä
mitään pahaa herralle ja sille, joka häntä rakastaa."

Näin sanottuaan katosi Herkules läheiseen lehdikköön, ja vähän
kummastuneena katsahti Emmerich hänen jälkeensä. Neekerin lauseissa
näkyi olevan joku syvempi merkitys; Emmerichin tätä mietiskellessä
häiritsi sotatorvien torahdus hänen mietteitänsä. Hän riensi pois sitä
suuntaa, josta raikkaat sävelet kaikuivat, ja näki pataljoonan
Hollantilaisia sotamiehiä täysissä aseissa, jotka pysähtyivät hänen
enonsa huoneen eteen ja asettuivat rivihin. Herra Vanderstraten riensi
upsieria vastaan, joka, valtakirja kädessään, tuli huoneen ovelle; hän
tervehti häntä kohteliaasti ja antoi kohta käskyn tuottaa virvoituksia
väsyneille, marssista ja päivän paahteesta uupuneille sotamiehille.
Nikolao vouti tuli kohta saapuville, ja Emmerich, joka yhä edelleen
katseli tätä miestä epäluulolla, siitä asti kuin hän töin tuskin oli
välttänyt hänen myrkytetyn nuolensa, ei jättänyt huomaamatta, että tämä
kohta joutui sangen hartaasen kanssapuheesen vasta tulleitten
sotamiesten kanssa. Emmerich lähestyi heitä ja kuuli Nikolaon sanovan:
"niin, niin, pojat, nyt on meillä enemmän tekemistä omain orjaimme kuin
Maron-neekerien kanssa, jotka tätä nykyä ovat aivan rauhallisina,
niinkuin itse olen kuullut niiltä, jotka hyvin tietävät heidän
piilopaikkojansa. Mutta meillä on nyt täällä eräs keltanokka tuolta
vanhasta maasta, joka tyhmällä käytöksellään pian tekee nuo mustat
roistot niin uppiniskaisiksi, että viimein nauravat meitä vasten silmiä
eivätkä tottele käskyjämme. Sen saatte kyllä itse nähdä, jos kauvemmin
tulette täällä olemaan."

Samassa Emmerich astui esiin ja taputti aivan tyynesti voudin
olkapäätä. Tämä kääntyi äkkiä ja säikähti kovin, kun huomasi nuoren
herran, jota hän vast'ikään oli niin ilkeästi herjannut.

"Pitäkää kielenne kurissa, vouti Nikolao," sanoi Emmerich tyynesti,
mutta sangen totisesti. "Tällä kertaa voin teidän julkeuttanne kärsiä,
mutta toiste teillä siitä on paha tarjona."

Vouti pujahti pois ja Emmerich puhutteli sotamiehiä muutaman minuutin
aikaa, antaen heille aivan toisellaisen ajatuksen itsestään, kuin
kavala vouti oli koettanut heitä luuloitella.

Sotamiesten ulkona atrioidessa istuivat herra Vanderstraten, upsieri
ja Emmerich sisällä, talon viileimmässä huoneessa, keskustellen
Maron-neekereistä ja niistä vaaroista, joiden alaisina kasvumaat
alinomaa olivat tämän hurjan joukon vuoksi. Emmerich mainitsi, mitä
vouti tuolla ulkona oli siitä asiasta puhunut, ja herra Vanderstraten
yhdistyi voudin lauseisin.

"Tosin kyllä," sanoi hän, "ei ole tätä nykyä mitään pelkäämistä noista
vallattomista joukoista. Nikolao on itse vuoristossa liihennellyt ja
käynyt kaikissa heidän lymypaikoissansa, vaan hän ei ole missään
havainnut yleisen päälleryntäyksen hankkeita. Mutta kuitenkin, herra
upsieri, on hyvä, että olette tänne saapuneet urhoollisten
sotamiestenne kanssa, sillä työtä taidatte saada siinä, missä olette
sitä vähimmin odottaneet. Nikolao on päässyt salakapinan jälille omain
orjaimme joukossa; he pitävät öisin keskenänsä kokouksia, mutta ei
meidän ole vielä onnistunut löytää heidän piilopaikkaansa. Mutta pian
paha palkkansa periin ja minä toivon, että pääsemme piankin noitten
petollisten roistojen jälille. Kokouspaikka on sitten piiritettävä,
kapinaan yllyttäjät hirtetään, ja muut pannaan pariksi viikoksi
kahleisin vedelle ja leivälle, ja siten on halu uppiniskaisuuteen
muutamaksi vuodeksi hälvennyt."

Emmerich pudisti päätänsä näille sanoille ja vastasi arvelevaisesti:
"älä menettele liian rivakasti, enoni. En luota tuohon kavalaan
mieheen, Nikolaoon, enkä usko hänen puheestansa mitään, ennenkuin tulen
omilla silmilläni vakuutetuksi hänen sanojensa totuudesta. Se mies ei
tarkoita hyvää sinulle eikä orjille, ja minulle vähimmin, josta minulla
on aivan varmat todistukset."

"Tuota sinä et ymmärrä, poika," vastasi herra Vanderstraten. "Koneitasi
kyllä osaat käytellä, mutta neekerien kepposia ja konnankoukkuja
arvaamaan, siihen tarvitaan kavalampia kettuja kuin sinä olet. Näen
kyllä, ett'ei meillä kaikki ole aivan oikeassa; kokouksia pidetään,
siitä olen vakuutettu, ja ett'ei tuo musta sukukunta semmoisilla
salavehkeillä mitään hyvää tarkoita, sen jo lapsikin ymmärtää. Mutta
kavaluus kavaluutta vastaan -- me tahdomme heitä kietoa ja pauloa,
ennenkuin he sitä aavistavatkaan."

"Suora tie on paras, eno," sanoi Emmerich. "Miks' et kokoo neekereitä
ympärillesi ja kysy heiltä suoraan, mitä he vehkeilevät noissa öisissä
kokouksissa? Lupaa heille anteeksi antamus, ja sinä varmaankin saat
tiedon kaikesta, vieläpä voitat heidän sydämensä."

Herra Vanderstraten nauroi ilkkuen.

"Kyllä näkyy," sanoi hän, "että sinä olet aivan vieras tässä maassa.
Hyvyydellä et voita mitään tältä paatuneelta rodulta. Koeta itse, että
kerrankin rupeisit heitä pelkäämään."

Närkästyneenä kavahti Emmerich ylös ja virkkoi suutuksissaan: "minä
tahdon seurata teidän neuvoanne, eno herra, ja sitten saamme nähdä,
kuka pääsee pitemmälle, tekö ankaruudella ja vääryydellä, vaiko minä
hyvyydellä ja rehellisyydellä. Jumalan haltuun, eno."

Emmerich töytäsi ulos ja tapasi ovella, jota hän rivakasti aukasi,
Nikolaon, jonka koko olento ja ällistynyt käytös silminnähtävästi
todistivat, että hän oli kuunnellut keskustelua kammarissa. Emmerich
loi halveksivan silmäyksen kavalasti ja häveliäästi naurahtavaan
voutiin, sysäsi hänet syrjään ja meni hänen sivutsensa puutarhan kautta
viljelysmaille. Täällä hän kysyi Herkulesta; vaan ei kukaan ollut häntä
nähnyt ja mielipahoissaan palasi hän takaisin mennäksensä jälleen
kammariinsa. Sisään astuessaan tapasi hän etsittävänsä puhdistamassa
kiväärejä, pyssyjä ja pistoleja, joilla herra Vanderstraten oli
koristanut sisarensa pojan huonetta. Hymyillen, rakkaudesta loistavin
silmin katseli häntä Herkules, ja näytteli välkkyviä aseita, ikään kuin
kysyäksensä, oliko hän hyvin tehtävänsä toimittanut.

"Olethan sangen taitava, Herkules," lausui Emmerich. "Ymmärrätkö yhtä
hyvin ampumista kuu aseiden puhdistamista?"

"Lapsena Herkules tappoi leijonia ja leoparteja synnyinmaassansa,"
vastasi Herkules ylpeillen. "Nuoli varma kuolema pedoille ja pyssy
parempi kuin nuoli. Herra Vanderstraten piti Herkulesta kiväärin
puhdistajana, siksi kuin Herkules joutui sokerimyllyyn. Herkules ampui
jaguarejakin tässä maassa. Välähdys -- paukaus -- kuolema!"

"Vai olet jo käynyt metsälläkin, Herkules," huusi Emmerich iloissaan.
"Hyvä! Kauvan aikaa on jo mieleni tehnyt kuleksia erämaissa, ja parin
päivän päästä menemme yhdessä metsästämään."

"Ja tapamme jaguareja, tapiireja, kaimaneja, kirjavia lintuja ja
kaikki," huudahti Herkules. "Voi! sitä iloa, herra! ja pyydetään sitten
vielä kavaloita, väijyviä kissoja."

"Mitä pyydetään?" kysyi Emmerich.

"Pahoja kissoja, piilokynsiä," vastasi Herkules. "Saamme nähdä kaikki.
Herkules hyvin tietää kissojen lymypaikkoja, Ginga muori sanoo hänelle,
milloin tulevat, mitä tekevät. Sitä hänen ei tarvitsisi. Herkules pitää
silmänsä auki."

Turhaan Emmerich pyysi neekeriä selittämään arvoituksen, johon hän niin
salamielisesti viittasi. Herkules ei antanut mitään selkoa, vastasi
vaan: "saatte pian nähdä omin silminne!" Emmerich viimeinkin herkesi
kiusaamasta neekeriä muistaessaan, minkätähden hän oikeastaan oli
Herkulesta hakenut.

"Olkoon niin", lausui hän, "minä luotan sinuun ja odotan. Mutta luota
sinäkin minuun, Herkules. Minä tiedän, että veljesi öisin pitävät
salaisia kokouksia, etkä sinäkään ole niistä poissa. Kerro nyt minulle,
mitä salaisia asioita niissä keskustelette."

Hämmästyneenä Herkules loi silmänsä maahan ja viivytteli vastausta.

"Neekeri raukat eivät tee mitään pahaa," sanoi hän viimeinkin.

"Siitä olenkin vakuutettu ja uskon sanojas," vastasi Emmerich. "Mutta
enoni pitää sitä pahana ja minä luulisin olevan teille parasta, että
suoraan sanoisimme hänelle totuuden."

"Herkules ei tohdi puhua," vastasi neekeri ja katseli luottamuksella
Emmerichiä silmiin. "Herra Vanderstraten ei paha, mutta vouti sangen
paha ja vuodattaa myrkkyä herran korviin. Jos hän saapi tietää, mitä
neekeri raukat tekevät, niin paha heidät perii. Piiskaa saavat ja
kahleita ja kenties surmansakin. Herkuleen täytyy olla vaiti."

"Vaan minua, ystävätäsi, sinun ei toki tarvitse pelätä," sanoi Emmerich
nuhdellen. "Luuletko minun voivan pettää sinua ja veljiäsi, Herkules?
Ei, suojella teitä minä tahdon ja mieluummin kuolla kuin sallia, että
hiuskarvakaan teiltä notkistetaan, jos olette syyttömät. Minuun,
Herkules, ystävääsi, voit toki luottaa." Neekeri taisteli itsensä
kanssa. Näkyi aivan selvästi, että hän mielellään olisi puhunut, vaan
epäilemättä joku vala taikka muu tärkeä seikka sitoi hänen kielensä.
"Herra saa tietää kaikki," sanoi hän viimeinkin, "mutta ei tällä
kertaa. Herkules kysyy ensin ja tulee sitten takaisin. Herra aivan hyvä
-- pitää kuulla ja itse nähdä."

Hän juoksi nopeasti ulos, ja Emmerich odotti vähintäkin tunnin aikaa
hänen takaisin tuloansa. Vihdoin hän palasi hengästyneenä ja hiessä,
mutta säihkyvillä silmillä.

"Nyt Herkules tohtii puhua," huudahti hän. "Sanoi hyvälle isälle kaikki
ja sai luvan ilmoittaa nuorelle herralle, jos valalla lupaa olla
vaiti."

"Sen lupaan," vastasi Emmerich ja antoi neekerille sanansa ja kätensä.
Herkules käski hänen nyt sydän-yön aikana olla valmiina, jolloin hän
tulisi nuorta herraansa noutamaan, että tämä omin silmin tulisi
vakuutetuksi siitä, ettei neekereillä ensinkään ollut pahoja aikomuksia
herrojansa ja isäntiänsä vastaan.

Herkuleen mentyä jäi Emmerich yksin kammariinsa saadaksensa täällä
häiritsemättä vartoa määrättyä hetkeä. Mutta hämärän tultua lähetti
herra Vanderstraten sanan sisarensa pojalle, että tämä tulisi
viettämään iltaa juttelemalla hänen ja vieraan upsierin kanssa.
Vastahakoisesti Emmerich totteli kutsumusta, ja aikoikin jo ovelta
kääntyä takaisin, kun hän paitsi upsieria havaitsi Nikolao voudin
enonsa seurassa. Vaan herra Vanderstraten ei laskenut häntä pois, ja
hänen täytyi istuutua pöydän ääreen, vaikka se oli hänelle hyvin
vastenmielistä.

Näytti melkein siltä, kuin herra Vanderstraten tahallaan olisi
asettanut voudin ja veljensä pojan yhteen, vaikuttaaksensa sovintoa
taikka ainakin lähenemistä heidän välillänsä. Vaan jos tämä todellakin
oli hänen aikomuksensa, niin se raukesi aivan turhiin Emmerichin
kautta, joka oli varsin vähän tottunut teeskentelemiseen eikä millään
muotoa voinut pakoittaa itseänsä olemaan ystävällinen miehelle, joka --
kuten Emmerich ainakin varmaan luuli -- vähän aikaa sitten oli väijynyt
hänen henkeänsä, ja luultavasti kätki koston ja vihan tunteita
imartelevan ulkomuodon alla. Tylysti vastusti hän kaikkea lähenemistä
voudin puolelta, huolimatta herra Vanderstratenin suuttumusta
osoittavista liikenteistä ja silmän-iskuista. Vouti jätti hänen
viimeinkin rauhaan, mutta kertoi häntä harmittaaksensa monta juttua
mustain kavaluudesta ja ilkeydestä, joita herra Vanderstraten ja
upsieri näkyivät mielihyvällä kuuntelevan, vaikka ne täyttivät
Emmerichin sydämen kauhistuksella ja inholla. Hän koetti pitää
paneteltujen neekeri raukkojen puolta, vaan hänen väitteensä kumottiin,
ja sitten hän istui hiljaa itsekseen, omiin ajatuksiinsa vaipuneena,
toisten keskusteluihin sekaantumatta.

Viimeinkin, puoli tuntia sydän-yön jälkeen, hän nousi ylös ja meni
pois. Tuskin hän oli lähtenyt, niin nousi Nikolaokin, hiipi ulos ja
kiipesi puuhun, jonka oksilta hän mukavasti taisi katsella Emmerichin
kammariin. Nuorukainen oli sytyttänyt lampun ja istui täysissä
vaatteissa tuolilla.

"Pian hän tulee," mutisi vouti itsekseen. "Vihdoin viimeinkin olen
saava tiedon heidän piilopaikoistansa, ja kun ensin olen nuot mustat
roistot kukistanut, niin tulee sinunkin vuorosi, hävytön poika nulikka!
Vouti Nikolao ei milloinkaan unohda sitä, että löit häntä orjain läsnä
ollessa, eikä lepää, ennenkuin hän on sen sinulle kostanut."

Noin neljänneksen tunnin perästä kuului kepeitä askeleita, ja täysikuun
valossa, joka vast'ikään kirkkaana nousi vuoriston takaa, tunsi Nikolao
nuoren neekerin, joka tuli Emmerichiä noutamaan mustain kokoukseen.
Varovasti hän katseli ympärillensä joka haaralle, vaan ei havainnut
voutia, joka istui kyyryllänsä puun tuuheain lehvien peitossa ja
itsekseen nauraa virnoitteli turvallisessa piilopaikassaan.

"Niin, niin, muljottele sinä vaan mustilla silmilläsi, koira," mutisi
hän aivan hiljaa itsekseen. "Pääsithän kerta minun kynsistäni, mutta
toisen kerran pidän minä sinut paremmin kiinni. Hyvähän toki, että
kuuntelin teidän puhettanne silloin, kuin ette voineet aavistaakaan
valppaan vihollisenne seisovan kintuillanne."

Yötuulen hiljainen humina esti Herkuleen kuulemasta näitä sanoja ja
risausta varovasti erilleen taivutetuista oksista, joiden takana
Nikolao kuunnellen väijyi. Hän otti pienen kiven, viskasi sen
Emmerichin ikkunaan ja kuiskasi hiljaa nuorukaiselle, joka samassa tuli
ikkunalle, että hän seuraisi häntä, kun oli aika jo käsissä. Emmerich
keikahti sukkelasti ulos ikkunasta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä
mustaihoisen toverinsa vieressä, jonka rinnalla hän riensi pois
nopeilla, mutta varovaisilla askeleilla. Tuskin olivat molemmat
kadonneet lähimmäisen pisankipensaan taakse, niin Nikolao kiipesi alas
puusta, seurasi heitä vähän matkan päässä, varovasti piiloitellen
pensasten takana. Hän näki heidän hyppäävän paalu-aitauksen yli,
joka ympäröitsi koko kunnaan, ja viimein menevän erääsen isoon
neekeri-mökkiin. Nelin kontin läheni hän mökkiä, etsien jotain rakoa,
joka sallisi hänen silmäillä majan sisustaa. Vaan kun hän ei semmoista
löytänyt, painoi hän korvansa ohukaista, bambuseipäistä kyhättyä seinää
vasten. Hän kuuli kumajavan sorinan ikään kuin useista ihmis-äänistä.
Noin viiden minuutin aikaa kuunneltuansa konttasi hän majojen taikka
hajalla seisovien puitten varjossa paalutukseen päin, aukaisi siinä
erään portin ja naurahteli ilkeästi itsekseen.

"Viimeinkin vangitut," mutisi hän. "Välistä sattumus auttaa enemmän
kuin viisaus. Kukapa olisi luullut heidän kokoutuvan omiin majoihinsa?
Minun heitä metsissä etsiessäni, seisoivat nuot konnat aivan silmiemme
edessä ja nauroivat petettyä voutia, joka oli väärillä jälillä. Mutta
lopussa kiitos seisoo, ja kaikki turhaan valvotut yöni tulevat
palkituiksi, kun saan käsiini tuon tokinaisen nuorukaisen joukkoineen.
Jos oikein tunnen herra Vanderstratenin, niin hän lähettää hänet
ensimäisessä laivassa takaisin vanhaan maahan."

Näin itsekseen puhuen riensi Nikolao huoneesen päin, aukasi lukottoman
oven ja astui parin silmänräpäyksen perästä siihen kammariin, missä
herra Vanderstraten Hollantilaisen upsierin kanssa yhä vielä istui
viinipullon ääressä ja hartaalla mielihyvällä haasteli kotimaastansa ja
kauniin Amsterdamin kaupungin ihmeistä, jossa hän oli ensi kerran
päivän valoa nähnyt ja onnellisen nuoruutensa ensimäiset vuodet elänyt.

Vouti teki kohta lopun tästä ystävällisestä keskustelusta. Ensimäisistä
sanoista, joita hän puhui, kavahti herra Vanderstraten ylös
nojatuoliltaan ja katsoa tuijotti hämmästyneenä milloin orjavoutiin,
milloin upsieriin. "Onko se totta, Nikolao?" kysyi hän vihdoin.

"Niin totta kuin tässä seison," vastasi vouti. "Niin, hyvä herra, nuo
heittiöt ovat kaikki koossa, eikä nyt tarvita muuta kuin käsky
sotamiehille, niin voimme kerrassaan valloittaa ja kukistaa kavaltajien
pesäpaikan."

"Herätä sisareni poika, Nikolao!" käski herra Vanderstraten, "ja, herra
upsieri, pitäkäämme kiirettä, ryhtykäämme heti tarpeellisiin
varokeinoihin."

Upsieri riensi kohta pois miehiänsä herättämään ja heitä kokoomaan
huoneen edustalle; -- mutta Nikolao ei hievahtanut paikaltansa, vaan
sanoi, kohottaen olkapäitänsä ja kavalasti naurahtaen: "herra Emmerich
oli kovin väsyksissä ja panisi ehkä pahaksensa, jos häntä kesken unta
häiritsisin."

"Oikeassapa lienet," sanoi herra Vanderstraten. "Nukkukoon rauhassa --
hän kaiketi taas rupeisi pitämään noitten lurjusten puolta. Olkoon
niin, kylläpä hän huomeis-aamuna sitä kovemmin hämmästyy. Kerran
viimeinkin hän on ymmärtävä, ettei noihin mustiin heittiöihin ole
luottamista."

Muutaman minuutin perästä oli sotamies-joukko kokoutunut huoneen eteen
ja lähti marssimaan riento-askeleilla sen majan luokse, jossa Nikolao
oli neekeriä vakoillut; upsieri, herra Vanderstraten ja vouti olivat
etunenässä. Tuokiossa mökki oli piiritetty niin, ettei yksikään ihminen
olisi voinut päästä sieltä pakoon, jos ei ihmeen kautta olisi saanut
siipiä, ja tuskin salatulla voittoriemulla Nikolao vouti kolkutti ovea.

"Ovi auki! Ovi auki!" huusi hän, "jos yhtäkään minuuttia viivähdätte,
niin mökki poltetaan teidän päällenne."

"Eikö mitä!" vastasi heleä ääni, jonka herra Vanderstraten kummakseen
tunsi sisarensa pojan, Emmerichin, ääneksi. "Jolla on tänne asiata,
astukoon Jumalan nimeen sisään, mutta tulesta pyydämme päästä
vapaaksi."

Paha aavistus iski voudin sydämeen ikäänkuin salama. Rivakasti hän veti
huonosti suljetun oven auki, astui upsierin ja herra Vanderstratenin
kanssa sisään eikä havainnut ketään, paitsi Emmerichiä ja Herkulesta,
jotka ystävällisesti istuivat vieretysten järkeän pöydän ääressä ja
huolettomasti katselivat sisään tulleita.

"Petosta!" kiljasi vouti ja puri hampaitansa. "Koko hökkeli oli
roistoja täynnä, ja nyt ei siinä ole niitä enää kuin kaksi."

Tuskin hän oli tämän sanonut, niin nyrkin isku vihastuneelta
Emmerichiltä kaatoi hänet maahan. "Katala," huusi nuorukainen, "kuinka
sinä julkeat herjata herrasi verta hänen sisarensa pojassa, kun kutsut
minua roistoksi? Ulos kavala, petollinen konna, ennenkuin joudun vihan
vimmaan."

Vouti kavahti pystyyn, iski vihaisen silmäyksen Emmerichille, mutta ei
kuitenkaan tohtinut ruveta vastarintaan, vaan pujahti, voimattomasta
vihasta vapisten, ulos ovesta. Eno Vanderstraten pudisti päätänsä eikä
näyttänyt täydellisesti hyväksyvän sisarensa pojan ripeätä käytöstä,
vaikka voudin solvaus kyllä hänenkin mielestänsä oli ylen sopimaton.
"Poika, poika!" sanoi hän, "hurjalla kiivaudellasi saatat vielä
Nikolaon muuttamaan pois palveluksestani ja hakemaan itsellensä toisen
isännän. Mistäpä sitten hankit minulle yhtä uskollisen orjavoudin?"

"Sepä, eno Vanderstraten, olisi pikemmin voitoksi kuin vahingoksi
luettava, jos tuo konnankoukkuinen Nikolao joutuisi pois täältä, ja
minä luulen ansaitsevani teidän erityistä kiitollisuuttanne sillä, että
olen asian siksi saattanut. Vouti on aika lurjus, eno Vanderstraten."

"Ankara orjille, mutta herrallensa uskollinen, ja se on tärkeämpää,
kuin sinä nykyisellä kannallasi voit aavistaakaan. Epäilemättä hän on
nähnyt aivan oikein, kuu luuli tämän majan kapinallisten vehkeiden
pesäpaikaksi, ja minulle olisi sangen mieluista, jos voisit
tyydyttävästi selittää saapuvilla oloasi täällä sydän-yönä, kun kaikki
luulivat sinun jo makaavan unen helmoissa."

"Liikoja selityksiä täällä ei tarvittane," vastasi Emmerich uljaasti.
"Olen tullut tänne saadakseni selkoa tästä kokouksesta, joka kyllä on
pidetty, mutta ei suinkaan tarkoittanut kapinan nostoa, vaan ihan
toista, joka ei ole sinulle vahingollista."

Uhkaavainen puna lensi herra Vanderstratenin otsalle ja hän loi
Emmerichiin synkeän silmäyksen.

"Toivon, ett'et salaa, mitä täällä on tapahtunut ja mitä on puhuttu,"
sanoi hän vakavasti.

"Ei, eno kulta, sinä saat tietää kaikki," vastasi Emmerich hymyillen.
"Muutamia minuuttia sitten puhuttiin täällä tekstistä: 'sinun pitää
rakastaman lähimmäistäsi niin kuin itseäsi' ja sitten: 'antakaat
keisarille, jotka keisarin ovat,' ja keisarilla tällä kertaa
tarkoitettiin kunnioitettavaa enoani, vaikk'ei vielä keisarillisen
arvon paino sinun hartioitasi rasita. Sanalla sanottu, eno, tähän
huoneesen oli kokoutunut joukko kristityitä neekereitä, jotka totisella
hartaudella ja puhtaalla hurskaudella kuuntelivat pappinsa sanoja ja
opetuksia, kunnes vakoileva Nikolao hajoitti tuon hurskaan joukon.
Vaikka hän kyllä on viekas, tuli hän kuitenkin viekkaudella voitetuksi,
eikä hän, etkä sinä olisi saaneet asiasta mitään selkoa, jos en minä
tahallani olisi totuutta ilmi saattanut."

Herra Vanderstraten kuunteli avosuin sisarensa pojan yksinkertaista
selitystä. Hämmästyksensä oli niin suuri, että vielä Emmerichin
vaiettuakin monta minuuttia kului, ennenkuin hän sen verran tointui,
että jälleen osasi puhua. Mutta sitte hän puhkesi sanoihin ja huusi
kiivaasti: "poika, sitä en olisi luullut, että olisit ruvennut meidän
vihollistemme liittoon. Mutta lempeyteni ja pehmeyteni onkin jo
äärillänsä. Nimitä minulle ne vintiöt, jotka vasten minun käskyäni
olivat tässä kokouksessa saapuvilla, niin vielä tämän kerran annan
sinulle anteeksi. Muuten sinä jo tänä yönä panet kapineesi kokoon ja
palaat Eurooppaan takaisin. Minä en laske leikkiä, poika, varo siis
itseäsi."

Emmerich pudisti ruskeita kiharoitansa ja katseli enoansa suoraan ja
luottavaisesti silmiin. "Rakas enoni," sanoi hän sitten levollisena,
"jos pyyntöäsi noudattaisin, niin konnamainen voutisi olisi aivan
oikeassa, ja minä olisin todellakin roisto, joksi hän minua haukkui.
Mutta sitä minä en voi tehdä. Mitä täällä puhuttiin ja aiottiin puhua,
sitä mielelläni sanon, mutta en enempääkään."

"Saat sitten lähteä matkoihisi," päätti herra Vanderstraten. "Joka
rupee yksiin tuumiin vihollisteni kanssa, ei ole enää omana poikanani
pidettävä."

"Lähden kuin lähdenkin, eno," vastasi Emmerich huolettomasti ja nousi
paikaltaan. "Vaan älä unohda, mitä sanon sinulle jäähyväisiksi:
parhaimmat ystäväsi ja uskollisimmat liittolaisesi ovat nuot mustat
kristitty-raukat, joita sinä vainoot. Pahin vihollisesi on vouti
Nikolao, jolle annat luottamuksesi. Sinä elätät käärmeen povessasi, ja
ennenkuin aavistatkaan, niin tunnet sen myrkyllisen piston sydämessäsi.
Hyvästi, eno, -- ja sinä Herkules, seuraa minua."

Emmerich lähestyi ovea, kumarsi vielä kerta hellästi ja ystävällisesti
herra Vanderstratenille, ja oli juuri lähtemäisillään ulos yön selkään,
mutta samassa suku-rakkaus sai vallan enon sydämessä. Hänen täytyi
kunnioittaa sisarensa pojan lujaa, mutta kuitenkin nöyrää mieltä.
"Poika," huudahti hän, "jää tänne! et saa suuttua yhteen jyrkkään
sanaan enoltasi."

Emmerich katsoi hymyillen taaksensa.

"Niin, hyvä eno," sanoi hän, "mielelläni jään tänne -- mutta enpä rupee
noiden vainottujen ihmisraukkojen pettäjäksi, jotka luottamuksella ovat
ottaneet minun keskuuteensa."

"Pidä sitten salaisuutesi itse," sanoi herra Vanderstraten vähän
suuttuneena. "Tule tänne, ja jos tekee mielesi juonitella vanhaa enoasi
vastaan -- niin tee se Jumalan nimeen."

Emmerich heittäytyi vanhuksen avoimeen syliin ja suuteli häntä
hellästi.

"Ei!" huudahti hän. "Juonista ei puhettakaan, vaan minä tahdon näyttää
sinulle toteen, että kristityt orjat ovat uskollisimmat liittolaisesi,
ja sitten -- minä näen sitä edeltäpäin mielessäni -- sitten sinä itse
vielä hankit papin opettamaan noita oppimattomia ihmisraukkoja
tuntemaan Jumalaa ja kristin-opin sääntöjä. Nuku rauhassa, eno, sillä
tietämättäsi uskolliset sydämet ovat ympärilläsi ja siitä sinun ei ole
kiittäminen voutisi ankaruutta, vaan oman sydämesi, useinkin
harhateille eksytettyä hyvyyttä."

"Mene tiehesi, poika, imarteluinesi," sanoi herra Vanderstraten,
puoleksi suuttuneena, puoleksi liikutettuna. "Orjille ei kelpaa muu
kuin kovuus ja varovaisuus ja ehkäpä sinä pikemmin käännyt minun
mielipiteeseni kuin minä sinun. Siitä olen vakuutettu ja muuten luotan
rakkauteesi minua kohtaan ja rehellisyyteesi. Vaikka en voi suostua
sinun tuumiisi, on se kuitenkin minulle mieleen, ett'et ole noita
hirtehisiä pettänyt. Joka niin uskollisesti pitää orjalle annetun
sanansa, ei suinkaan ole pettävä ja kavaltava lähimäistä
sukulaistansa."

"Se sana tuli sydämestä!" huudahti Emmerich iloissaan ja painoi herra
Vanderstratenin kättä voimakkaasti vasten rintaansa. "Ennemmin tai
myöhemmin tulet sinä myös sanomaan: 'Joka niin uskollisesti seuraa
Jumalan käskyjä, ei suinkaan voi pettää herraansa ja hallitsijaansa.'
Minä jo edeltäpäin iloitsen siitä lauseesta."

"Älä iloitse liian aikaisin," virkkoi herra Vanderstraten. "Sinun
kanssasi kyllä olen tehnyt rauhan, mutta siihen rauhan liittoon eivät
nuo salakristityt kuulu. Varokoot vaan itseänsä. Jos saan heidät
käsiini, niin on paha tarjona heille ja heidän papillensa. Sano se
noille roistoille."

Näin sanoen herra Vanderstraten astui ulos ja upsieri, joka
hämmästyksellä oli nähnyt koko tämän tapauksen, seurasi häntä. Mutta
Emmerich virkkoi Herkuleelle: "älä pelkää mitään veljiesi puolesta.
Olethan nähnyt, että enoni sydän on parempi kuin hänen sanansa.
Pysykäät uskossa niin saatte kyllä voiton juonikkaasta ilkeydestä."

Näin sanottuansa Emmerich puristi nuoren mustan ystävänsä kättä ja
riensi enonsa perään, levätäksensä lopun yötä rauhallisessa unessa.
Nikolao vouti, joka seisoi mökin vieressä, pensaan takana piilossa,
katseli häntä kavalasti ja mutisi julmistuneena: "Maksakoon vaikka
henkeni, niin minä en lepää, ennenkuin olen täyttänyt kostoni tuolle
poika nulikalle."



KUUDES LUKU.

Metsästys-seikka.


Nikolao vouti käytti kaikellaista tarkkuutta ja viekkautta vielä kerran
päästäksensä mustain kristittyjen kokousten jälille. Hän tosin ei olisi
voinut näitten kanssa tuhota sitä, jota hän kuolemakseen vihasi, nuorta
ystäväämme Emmerichiä, vaan kuitenkin hän tiesi tuottavansa hänen
sydämelleen syvän, polttavan haavan, jos hänen onnistuisi jättää
vainotut neekerit herra Vanderstratenin käteen rangaistaviksi. Olipa
muitakin syitä, joiden vuoksi hän toivoi mustain kristittyjen
karkoittamista, sillä Herkuleessa hänellä oli esimerkki, millä
hartaalla rakkaudella he olivat nuoreen Emmerich herraan kiintyneet.
Heidän suojellessa nuorukaista Nikolao tuskin saattoi toivoa voivansa
täyttää kostonsa. Emmerichkin oli varoillansa, eikä voudille enää
koskaan onnistunut tehdä hänelle semmoista kolttosta kuin sinä iltana,
jolloin myrkytetty nuoli sujahti palmupuuhun, ihan hänen päänsä ohitse.
Sitä julmemmaksi yltyi kostonhimo päivä päivältä voudin sydämessä,
sillä hän vihasi nuorukaista sen vuoksi, että tämä oli hyvä ja jalo,
sen vuoksi että luuli Emmerichin itseänsä loukanneen ja sen vuoksi että
hän todenmukaisesti viimeinkin tulisi huomaamaan monta seikkaa, joita
vouti aina oli koettanut pitää syvimmässä salaisuudessa. Emmerichillä
oli terävä silmä; hän tarkasteli voutia alinomaa. Paljon vääryyttä hän
näki, paljon hän aavisti. Mutta todistuksia puuttui; sillä Nikolao
menetteli niin viisaasti, että aina oli valmis itseänsä puolustamaan.
Vaan hän huomasi myös, että Emmerichin silmä häntä tarkasteli, ja tämä
seikka ei suinkaan vaikuttanut vihan, julmuuden ja kostonhimon
muuttumista lempeämmiksi tunteiksi. Ilkeä ihminen vihaa aina hyvää,
vihaa häntä kuolemakseen, jos täytyykin häntä pelätä. Muutamat viikot
olivat rauhallisesti kuluneet tuon viimeisen metelin perästä.
Maron-neekereistä ei enää kuulunut mitään, siitä asti kuin
Hollantilaiset sotamiehet olivat ottaneet kortteerinsa kartanossa, ja
itse Herkuleskin arveli, ettei juuri tätä nykyä ollut mitään heistä
pelättävää. Sentähden hän heti oli valmis seuraamaan Emmerichiä
metsästys-retkelle vuoristoon, johon tämä eräänä päivänä häntä kutsui.
Molemmat nuorukaiset puhdistivat kiväärinsä, valoivat kuulia ja
täyttivät ruutisarvensa reunaan asti ruudilla. Kiväärin valitsemisesta
he joutuivat ystävälliseen riitaan, sillä Emmerich väitti erään
kaksi-piippuisen, kauniisti kirjatun, kullalla silatun pyssyn enonsa
parhaimmaksi pyssyksi.

"Ei paras, jos kohta kauniin," sanoi Herkules ja tarjosi Emmerichille
erään sangen halvannäköisen, kaksi-piippuisen pyssyn. "Ottaa tämä,
Herkules koettaa sitä ja tietää, että se tuottaa varman kuoleman sadan
askeleen päästä. Ampui myös kuulia ja karkeita haulia -- aivan hyvä
kivääri tämä."

Riitaa ratkaistaksensa menivät molemmat nuorukaiset ulos ja ampuivat
kokospähkinään. Komealla kiväärillänsä Emmerich ampui syrjään, mutta
Herkuleen pyssyn ensimäisellä laukauksella putosi pähkinä maahan.

"Se oli minun taitamattomuuteni eikä pyssyn kehnous," sanoi Emmerich
vähän suuttuneena.

"Herra tähtää hyvin ja ampuu hyvin," vastasi Herkules. "Puussa vielä
monta pähkinää, ampukaa tällä pyssyllä."

Emmerich otti ladatun pyssyn, tähtäsi, ampui ja hedelmä putosi alas.

"Jos olis jaguari ollut, olisi se maahan keikahtanut," riemuitsi
Herkules, "ampuu vielä, herra -- se on hyvä huvitus."

Emmerich ampui, sill'aikaa kuin Herkules latasi, ja pian tuli
edellinen siitä vakuutetuksi, ettei musta toverinsa suotta kiittänyt
halvannäköistä kaksi-piippuista pyssyä. Hän sanoi päättäneensä käyttää
sitä huomeispäivän metsästyksessä, ja aikoi juuri lähteä takaisin
huoneesen, kun vanha neekeri akka Ginga tulla kompuroi hänen tykönsä ja
kysyi uteliaasti: "miksi herra ampuu? Ginga tahtoo mielellään sitä
tietää."

"Olemme vaan kiväärejä koettaneet," vastasi Emmerich ystävällisesti,
sillä hän kohteli aina lempeydellä halvimpiakin orjia. "Mutta huomenna,
muoriseni, ajamme jaguarin ulos piilopaikastaan ja ammumme samassa
kirjavia papukaijojakin. Herkules tulee mukaan."

"Hyvä herra ei mene vuoristoon," vastasi vanhus arvelevaisesti
pudistaen päätänsä. "Nyt ei hyvä ampua ja metsästää."

Herkules oli kuunnellut Gingan puhetta ja virkkoi nyt hänelle kiivaasti
pari sanaa neekerien kielellä, jota Emmerich ei ymmärtänyt. Eukko
vastasi samalla kielellä ja Herkules näytti hyvin miettiväiseltä.

"Hyvä herra ei mene vielä," lausui hän Emmerichille; "odottaa vielä
pari viikkoa."

"Mutta mitä varten?" kysyi valkea nuorukainen. "Pelkäätkö vaaroja?"

"Maron-neekerit kuleksivat vuoristossa," vastasi Herkules. "Eivät tunne
herraa, ja hätyyttävät kaikkia valkoisia, joita näkevät. Eivät tiedä,
että herra hyvä neekereille; sen vuoksi kenties ampuvat väijyksistä
myrkkynuolilla, ennenkuin Herkules näkee; sitten vallan paha."

Emmerich oli jo kauvan aikaa iloinnut metsästysretkestä ja näkyi hyvin
vastahakoisesti luopuvan päätöksestään. Ei hän kuitenkaan tahtonut
tahallaan panna henkeänsä alttiiksi ja päätti vihdoin totella neekerin
varoituksia, koska tämä arvattavasti tunsi vaarat paremmin kuin hän
itse. Mutta sitten johtui hänelle mieleen, että sopisi ottaa mukaansa
koirat, jotka hyvillä haistimillaan kaukaa vainuisivat pensastossa
piileviä vihollisia, ja tämän tuuman hän ilmoitti Herkuleelle.

"Käypi ehkä laatuun," arveli tämä, "vaan onpa siinä varoja sittenkin."

"Mutta Jumala on myös läsnä, meitä suojelemassa," arveli Emmerich. "Ole
valmiina vaan, huomenna ani varhain lähdemme matkalle."

Ginga yhä arvelevaisesti pudisti päätänsä. Kävi sitten taskuhunsa ja
otti siitä pienen taulun, johon muutamia eläinten kuvia oli kömpelösti
piirretty. Hän tarjosi sen Emmerichille, lausuen: "herra aivan hyvä
neekeri raukoille ja neekeri raukat myös hyvät herralle. Ottaa tämän.
Jos tulee hätään Maron-neekerein käsissä, niin näyttää tämän taulun.
Maron-neekerit näkevät, että herra on vanhan Gingan suojassa. Pelkäävät
kovin Gingan taikakaluja, eivätkä tee herralle mitään."

Emmerich otti taulun, vaikk'ei hän luullut siitä olevan mitään apua
vaaroissa, sillä hän ei uskonut vanhalla kerjäläis-akalla olevan niin
suurta valtaa hurjistuneitten maanmiestensä yli. Herkules näytti sangen
iloiselta eikä enää silmänräpäystäkään epäillyt, seuraisiko valkoista
ystäväänsä vuoriston rotkoihin ja laaksoihin.

"Nyt olemme hyvässä turvassa," sanoi hän. "Ginga pitää paljon nuoresta
herrasta, kun antaa hänelle taikakalun."

Mitään enempää vastaamatta nyykähytti vanha neekeri-akka päätänsä
molemmille nuorukaisille ja kompuroi pois kainalosauvansa nojassa.
Herkules katseli häntä, milt'ei pelolla ja kunnioituksella; mutta
Emmerich silmäili taikakalua epäilevällä hymyilyllä.

"Suokoon meille suojelusta taikka ei," lausui hän, pistäen taulun
taskuunsa, "niin kalu otetaan mukaan, jos ei muunkaan vuoksi kuin
kiitollisuuden osoitteeksi vanhalle Gingalle."

"Taikakalu varjelee teitä," sanoi Herkules luottamuksella ja
vakavuudella. "Ginga on sangen mahtava. Jos eivät tottele hänen
taikakaluansa, niin suuri onnettomuus hohtaa Maron-neekereitä.
Taikakalun kautta herra on yhtä hyvässä turvassa kuin omassa
huoneessaan."

Emmerich oli usein kuullut mainittavan, että neekerien joukossa olisi
noita-akkoja, jotka luultiin tietävän ylen-luonnollisia taikakeinoja.
Tähän asti hän aina oli pitänyt näitä kertomuksia joutavina lasten
loruina; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että vanha Ginga saattaisi
olla tuommoinen loihtija, ja vaikka hän vieläkin epäili hänen
ylen-luonnollista voimaansa, alkoi hän kuitenkin katsella taikakalua
suoremmalla luottamuksella. Oliko Ginga petturi taikka ei -- se ainakin
oli varma, että hän pidettiin suuressa kunniassa heimolaistensa kesken,
ja että hänen tarkoituksensa nähtävästi oli käyttää tätä kunniaa
Emmerichin hyödyksi.

"Tämä kunnon vanhus tarkoittaa hyvää," lausui hän, "ja olkoon hänen
taulunsa meille hyödyksi taikka ei tahdon kuitenkin kummassakin
tapauksessa osoittaa kiitollisuuttani sillä, että uskon sen suojelevaa
voimaa, siksi kuin vastakohta huomataan. Tule pois, Herkules."

Molemmat nuorukaiset palasivat kartanoon, jossa Emmerich enollensa
ilmoitti aikovansa huomenna lähteä metsästykselle vuoristoon.

"Mene Jumalan nimeen," sanoi herra Vanderstraten. "Vaikka Nikolaokin on
pyytänyt ja saanut virkaluvan huomeispäiväksi, käydäkseen sukulaistensa
luona Paramaribossa, en tahdo kuitenkaan estää sinua huvittelemasta.
Mutta älä ole liian kauvan poissa. Hollantilainen sotaväki myöskin
luopuu meistä huomen-aamuna, ja ikävähän minun on olla koko ilta
yksinäni."

"Vai lähteekö vouti ja sotamiehet pois?" sanoi Emmerich, joka aina oli
varoillaan Nikolaoa kohtaan, ja nyt tunsi epäluulonsa uudestaan
heräävän. "Hm, eno, taitaahan kuitenkin olla paras, että minä jään
kotiin. Miksikä juuri tällä hetkellä lähetät sotamiehet pois?"

"No, he eivät tahdo jäädä tänne kauvemmaksi, ja Nikolao vakuuttaa,
ettei meidän enää ole vähintäkään pelkäämistä Maron-neekereistä,"
vastasi herra Vanderstraten.

"Mutta sinun huvitustasi ei missäkään tapauksessa häiritä. Mene,
Emmerich, mene, ja varo, ett'et palaa takaisin tyhjällä jahtilaukulla
ja joudu vanhan enosi naurettavaksi."

Emmerichin mielestä oli kuitenkin parempi jäädä kotiin, kun hän oli
Gingalta ja Herkuleelta kuullut, että Maron-neekereitä taas oli
liikkeellä. Tätä hän ei kuitenkaan ilmoittanut enollensa, jota hän ei
tahtonut suotta tehdä levottomaksi, ja eno puolestansa vielä kiivaammin
kehoitti Emmerichiä lähtemään, syystä että hän luuli tämän vaan hänen
tähtensä aikovan luopua metsästys-retkestä.

Emmerich viimeinkin suostui enonsa tuumiin; huomiseksi tuskin olisi
päällekarkausta pelättävää, kun ei kukaan vielä ennättäisi saada tietoa
sotamiesten äkillisestä lähdöstä, ja paitsi sitä oli hänellä jahdilla
hyvä tilaisuus omin silmin huomata, oliko Maron-neekereitä väijyksissä
vai ei. Tätä kaikkea mietittyänsä sanoi hän tahtovansa lähteä,
kuitenkin sillä ehdolla, ettei kukaan, semminkään ei vouti, saisi
vähintäkään vihiä hänen poissa olostansa. Herra Vanderstraten lupasi
tämän, ja seuraavana aamuna ani varhain, paljoa ennemmin kuin aurinko
oli alkanut kullata vuoriston korkeimpia kukkuloita, lähtivät Emmerich
ja Herkules kahden vahvan jahtikoiran kanssa liikkeelle sinisiin
vuoriin päin. Ei kukaan huomannut heidän lähtöänsä, sillä uni vielä
ummisti kaikkien kartanossa asuvien silmät.

Ääneti kulki Emmerich mustan toverinsa rinnalla, ajatellen kavalata
voutia, jonka juonista ei mitään hyvää ollut odotettavana. Pimeä yö
synkein varjoineen vielä peitti maan. Jota lähemmäksi metsistöä
vaeltajamme tulivat, sitä enemmän Emmerichin mietteet hämmentyivät,
niin ett'ei hän enää ajatellut muuta kuin nykyistä hetkeä. Etäältä
kuuli hän jaguarin ynnä Amerikalaisen jalopeuran kiljunnan (jälkimäistä
sanovat syntyperäiset Intianit Puumaksi.) Koirat säikähtivät tätä
hirveätä ääntä ja tunkivat vinkuen herransa jalkoihin, joka otti
kiväärin käteensä, ollaksensa tarpeen tullessa valmiina sekä
puolustukseen että päällekarkaukseen. Likeltä ja kaukaa kajahteli
puista lukemattomien apinoitten järeä karjuminen; välimmiten kuului
sirkkojen sirkunta, sammakkojen kurina, sisiliskojen sihinä ja
isompain, ehkä myrkyllisten, käärmetten suhina, jotka kähisten
luikertelivat pensastoissa, kun läheneväin vaeltajain astunta
säikähytti heitä heidän pehmeältä vuoteeltaan. Monta kertaa uskollinen
Herkules hillitsi nuoren herransa liikaa kiiruhtamista; sillä hän, joka
oli erämaan vaaroihin enemmän tottunut, havaitsi niitä enemmin ja tiesi
niitä paremmin välttää. Koirat usein, luultavasti herransa
kehoituksesta, hyökkäsivät haukkuen jotakin petoa vastaan, joka ei
ruvennut vastarintaan, vaan muristen ja kiljuen katosi metsän
pimeyteen. Emmerich ei ajatellut mitään vaaraa eikä siis mitään
pelännytkään. Tämä kaukaisen, kylmän ilman-alan lapsi ihmetellen ihaili
troopillisen yön kauneutta, joka erinomaisella viehätys-voimallansa
lumosi hänet. Tuhansista lemuista tuoksuava ilma, eteläisen tähtitarhan
kirkas loiste, jossa tähdet summattoman suurina timantteina
kimaltelivat tumman sinisellä, milt'ei mustalla taivaan laella,
kiiluvat hyönteiset, jotka ikään kuin säkenet miljoonittain sinkoilivat
synkeän metsän pimeydessä ja valaisivat sitä äkkiä sammuvien, vaan
kaikkialla uudelleen leimahtavien virvatulten tavoin, kaikki tämä oli
hänelle niin uutta, niin outoa ja kuitenkin niin ihmeen ihanata, että
hän unohti kaikki muut, kaikki erämaan vaarat ja kauhistukset.

Pian yö kului ja aamu armas valkeni. Metsän synkeät varjot pakenivat
majesteetillisen auringon lähetessä, isojen tähtien valo himmeni,
petojen kiljuminen, apinoitten karjunta, muitten yöllä liikkuvien
eläinten sähinä, vikinä ja kurnuaminen vaikeni, ja lyhyen hämärän
perästä päivän kirkas valo yht'äkkiä ilmaisi vielä uinahtavan, mutta
nyt uuteen eloon heräävän luonnon ihmeellisen ihanuuden.

Emmerichin silmät ihailivat niitä tuhansia värin vivahduksia, jotka nyt
häntä lumosivat. Loistavien värien ihanuudella koristetut
jättiläiskukat hohtivat viheriäin puitten varjossa. Metsäkin
rikkaudessaan ja rehevyydessään kummastutti häntä. Täällä kohosi
mahdottoman korkeita mahonkipuun-varsia tiheine, heleästi vihoittavine
lehvineen ja niiden keskellä jakaranda- ja panacoco-puita, palmuja,
pisanki-puita ja bignonioita, jotka, peitettyinä kauniilla, punaisilla
kukilla, suikertelivat hoikkia pylväitä myöten, kiertyivät oksasta
oksaan, ja sieltä komeina verhoina riippuivat alas. Siellä täällä
metsäin kuningatar, _mora_, melkein 300 jalan pituisella
jättiläisvarrellaan kohosi kaikkien muiden puitten yli; nämä puut,
jotka olivat huomattavat kauniin muotonsa ja tumman-viheriäisten
lehtiensä tähden, tekivät mitä komeimmat ryhmät. Miehenpaksuiset
köynnöskasvit suikertelivat puiden runkoja myöten, kiertyivät
laajalle levinneisin oksiin aina ylimmäisiin, ilmassa nuokkuviin
latvoihin asti, lähettivät tästä huimaavasta korkeudesta ilmajuuriansa
takaisin maahan ja olivat pensaston kanssa yhteen kietouneina milt'ei
läpi-pääsemättömiksi seiniksi, joidenka läpi ainoastaan pienet, notkeat
apinat saattoivat tunkeuta. Siellä täällä nämät keikkuivat
köynnöskasvien tukevissa kierteissä, sepivät häntänsä niiden ympärille,
keinuilivat edes takaisin ilmassa ja tirkistelivät uteliaasti
metsästäjiä, jotka kulkiessaan ääneti katselivat kaikkia näitä metsän
ihmeitä. Nyt muutkin metsän asukkaat heräsivät. Kirjavat, välkkyvässä
värihohteessa komeilevat papukaijat, _aara_ punaisilla, sinisillä ja
kultaisilla höyhenillään, ukonkaaren-papukaija, viheriä aara ja
pavuani, tulipunaisilla siivillä, keikkuivat notkeilla lehvillä taikka
räpyttelivät säikähtyneinä kirkuen oksasta oksaan, puusta puuhun.
Tuhansittain kolibrilintuja lensi kirjavien jalokivien kaltaisina
toisesta kukasta toiseen, juoden niitten lemuavaa nestettä, taikka
särpien kimaltelevia kasteherneitä, jotka lehdillä värähtelivät;
yksitotinen tunkani huusi kalisevalla äänellänsä, piroli kurkisti
uteliaasti säkinmuotoisesta pesästään, metsäkyyhkyiset lukemattomissa
parvissa lentää lekuttelivat puiden lehvissä ja katosivat tuon
tuostakin kuin leimaukset vaeltajain silmistä. Mutta kaiken tämän
loiston voitti kuitenkin lukemattomain perhosten komeus, jotka nyt,
samoin kuin kolibrilinnutkin, levitetyillä siivillä lepäilivät kukilla
imien niiden hunajaa pitkillä imutorvillaan, taikka seuraavassa
silmänräpäyksessä liipoittelivat puitten latvoissa, ikään kuin kukat,
jotka olisivat irtautuneet emävarresta, nauttiaksensa vapauden
onnea kepeillä siivillään. Sanomattoman ihanat olivat nuot, usein
kämmenen-levyiset, komeat perhoset, sinisillä taikka viheriöillä,
kullalta ja purpuralta hohtavilla siivillään, ja usein Emmerich
seisahtui niitä kauan katselemaan ja ihmettelemään, kun ne, kukan
lehdillä keikkuen, auringon valossa hitaasti levittivät siipensä ja ne
jälleen kokoon laskivat.

"Mitäpä jahdista tulee, jos herra vaan seisoo ja katselee?" kysyi
viimeinkin Herkules, jolle nämä ihmeet eivät enää olleet mitään uutta;
sillä hän oli ennen tuhansia kertoja niitä nähnyt. "Kun aurinko on pään
yli, niin on liian lämmin metsästää, ja herra Vanderstraten nauraa, jos
tulemme takaisin tyhjin käsin."

"Sinä olet aivan oikeassa," sanoi Emmerich ja käänsi vastahakoisesti
silmänsä pois häntä ympäröivästä loistosta. "Johdata minua, niin minä
seuraan sinua."

"Sanokaa nyt vaan, herra, mitä tahdotte ampua," vastasi neekeri.
"Herkules tuntee monellaisia petoja ja saattaa herran sinne, missä ne
ovat. Jaguari, puuma, sarvas, tapiiri, kaikki Herkules löytää, jos vaan
lähtee hakemaan."

"Ennen kaikkia tahtoisin ampua pari noita komeita lintuja," sanoi
Emmerich, ihmeellä katsellen sinistä aaraa, jonka kauniit höyhenet
nostivat hänen huomionsa. Hän tähtäsi pyssyllään ja oli jo
laukaisemaisillaan, kun Herkules esti hänet siitä.

"Jos ammutte, niin kuuluu pamaus," sanoi hän. "Pamaus karkoittaa muut
elävät, ja sitten ei tule mitään hyvää saalista. Ampukaa noita kirjavia
lintusia myöhemmin, kyllä niitä on palatessammekin. Mitä varten niitä
laahaisimme kanssamme pitkin erämaata?"

Emmerichistä tämä muistutus oli aivan oikea, ja hän päätti sentähden
totella sitä. Hän laski pyssynsä alas, heitti sen jälleen olallensa ja
sanoi: "Johdata minua, Herkules, minä menen, mihin tahdot."

Neekeri rupesi viipymättä käymään Emmerichin edellä. Määräten suuntansa
auringon asemasta, tunki hän pelkäämättä metsän halki ja Emmerich
seurasi häntä. Jotenkin vaivaloisen matkan perästä tulivat he rämeiseen
alankoon, jossa Herkules osoitti matkatoverillensa turvallisen aseman
sykomori-puun takana, sanoen: "nyt pitää vaari, pian jaguari kuuluu."

Matkien sitä kiljuntaa, jolla naaras-jaguari kutsuu koirasta, pani
Herkules pyssynsä ampuma-asemaan ja piti koirat kiinni hihnasta,
estääksensä heitä karkaamasta pedon päälle ennen aikojaan. Ei
aikaakaan, niin kuului etäältä jaguarin kumiseva kiljunta, ja samassa
hiljainen vinkuminen nevan ruo'ikosta. Vähäsen kuunneltuansa huudahti
Herkules: "Ei tästä ole! heillä on penikoita, ja he ovat äärettömän
hurjat. Naaras ja koiras ovat meille liiaksi. Takaisin!"

Emmerich aikaili: "ota sinä ensimäinen otus ammuttavaksesi, minä otan
toisen," sanoi hän. "Siten tuomme kotiin kaksinkertaisen saaliin;
olemmehan tarkat tähtäämään."

"Kiintonaiseen pilkkuun kyllä, mutta ei hurjiin petoihin punaisilla
silmillä ja aukealla kidalla. Se on hirveätä. Tule herra, menkäämme
muualle, saamme toki ampua jaguarin ilman hengen vaaratta."

Emmerich myöntyi, mutta nyt oli jo liian myöhä. Tallaten ruohikkoa tuli
hirveä peto näkyviin, kauheasti karjuen, kun molemmat koirat, nähtyänsä
vihollisensa, rupesivat haukkumaan ja nykimään hihnaa. Salaman
nopeudella tempaisi Herkules pyssyn poskelle ja laukasi melkein
tähtäämättä. Kuula sattui, sillä jaguari karjahti kauheasti ja
horjahti. Nyt Herkules laski irti koirat, jotka hurjasti haukkuen
töytäsivät vihollista vastaan.

Mutta ennenkuin ne siihen ennättivät, kavahti haavoitettu peto pystyyn
ja samassa ruo'ikko uudelleen rytisi ja ratisi ja naarasjaguari syöksi
ulos kahden penikkansa kanssa, jotka tuskin olivat kotikissoja isommat.

"Ei ampua!" huudahti Herkules. "Kaikki hukassa, jos ammutte syrjään."

Mutta samassapa laukaus jo pamahti ja vahingoittumatta,
punaisen-hohtavilla, pyörivillä silmillä, jotka kiiluivat kuin
kekäleet, aukealla kidalla, josta kieli veripunaisena riippui, vihan
vimmaa kuohuen, hyökkäsi peto Emmerichin päälle. Ainoalla hyppäyksellä
se saavutti nuorukaisen, joka turhaan löi pyssynsä perän pirstoiksi sen
päähän. Peto paiskasi hänen käpälällään maahan ja heittäytyi hänen
päällensä. Emmerich jo luuli joutuneensa surman suuhun. Mutta
uskollinen ystävä seisoi vielä hänen ja kuoleman välillä. Kirkas säde
vilkahti Emmerichin silmien edessä, samassa kuului kimakka huuto ja
naaras-jaguari keikahti maahan, ikään kuin salama olisi siihen iskenyt.

"Jumalan kiitos, herra elää, peto kuollut," riemuili Herkules ja
kääntyi toisen jaguarin puoleen, joka viimeisillä voimillaan torjui
päältänsä molemmat koirat. Tyynesti latasi neekeri pyssynsä uudelleen
ja ampui petoa pään läpi. Kuula lensi ihan keskelle silmää ja julma
vihollinen kaatui maahan.

Emmerich oli sill'aikaa suurella vaivalla noussut ylhäälle. Hänen
olkapäätänsä kivisti, verta valui hänen hihastaan ja juoksi virtana
maahan. Vaaleana nojautui hän sykomori-puuta vasten; mutta, vaikka hän
tunsi kovan kivun, näkyi kuitenkin voiton-riemun hymyily hänen
huulillaan, kun hän huomasi molempien julmain petojen tapettuina
makaavan maassa ja koirien samassa purevan penikoitakin kuoliaaksi.

"Uskollinen ystävä," lausui hän Herkuleelle, ojentaen hänelle kätensä,
"miten minä palkitsen sinulle tämän urhoollisen tekosi?"

"Herra on aikaa sitten palkinnut," vastasi tämä, "pelasti Herkuleen
voudista ja Herkules pelastaa teitä jaguareista. Pisto vaan puukolla
niskaan ja peto lankee."

"Sepä olikin oikein mestarin pisto," huudahti Emmerich. "Taivaan
kautta, Herkules, nyt olet maksanut, mitä olit minulle velkaa. Olkaamme
tästälähin sitä uskollisemmat ystävät."

Herkules hymyili ilosta ja valkeat hampaansa kiilsivät kuin helminauha
punaisten huulien välissä. Sydämellisesti puristi hän Emmerichin
tarjottua kättä, mutta säikähti kovin, kun tämä, tuntien kipunsa
liikkumisesta enenevän, päästi hiljaisen valitus-huudon. Tähän asti oli
hän pitänyt Emmerichin kalpeutta pelon vaikuttamana, mutta näki nyt,
tarkemmin katseltuansa valkoista ystäväänsä, hänen vaatteittensa olevan
rikki revityt ja verta valuvan hihasta.

"Herra Jumala," huudahti hän huolissaan, "herra on haavoitettu, koska
vuotaa verta. Mihin on peto teitä satuttanut?"

Joutuisasti riisui hän nutun ja paidan Emmerichiltä ja havaitsi nyt
kaksi pitkää ja syvää haavaa, joita jaguarin kynnet olivat repineet
ystävän olkapäähän ja käsivarteen. Hän näki myöskin, ettei kuitenkaan
ollut mitään luun vikaa, ja lohdutettuna toivoi hän piankin voivansa
parantaa haavat. Kiireesti kokosi hän muutamia veren asettavia ruohoja,
pureskeli ne hienoiksi ja pani ne haavoille, jotka hän sitten sitoi
jahtipaidan repaleilla. Tästä polttava kipu kohta taukosi.

"Kääntykäämme nyt kotiinpäin," sanoi uskollinen neekeri. "Jopa jahti on
loppunut emmekä tule tyhjin käsin. Herran täytyy istua rauhassa, niin
tulee pian jälleen terveeksi."

Ennenkuin lähtivät paluu-matkalle, nylki Herkules tapetuilta
jaguareilta kauniin, täplikkään taljan ja tappoi penikat, joita koirat
jo olivat puolikuolleiksi purreet. Taluttaen Emmerichiä terveestä
käsivarresta ja voimiansa myöten häntä tukien, lähti hän sitte
paluumatkalle herra Vanderstratenin kartanoon.



SEITSEMÄS LUKU.

Maron-neekerit.


Vaikka, kuten mainittiin, kipu jo oli tauonnut Emmerichin haavoista,
vaikuttivat kuitenkin verenvuoto ja nuorukaisen siitä seuraava
uupuminen sekä paahtava kuumuus korkealle nousseen auringon säteistä
sen, että paluumatka kävi varsin verkalleen. Herkules valitsi
tasaisimman polun erämaan kautta ja vältti mahdollisuuden mukaan kaikki
jyrkät vuoret, jotka hän mieluummin kiersi, kuin kiipesi niitten yli,
joka tuskin olisikaan ollut haavoitetulle mahdollista.

Aika ajoittain lepäili hän taikka virvoitti valkoisen ystävänsä kuivia
huulia lorisevasta lähteen-silmästä, sammuttaaksensa sitä kalvavaa
janoa, joka aina on isomman verenvuodatuksen seurauksena. Sentähden
aurinko jo olikin laskemaisillansa, ennenkuin ystävämme olivat
kulkeneet puolenkaan kotimatkasta.

Äkkiä rupesivat koirat haukkumaan. Samassa viuhui nuoli ilmassa, hirveä
kiljunta kaikui kaikin puolin ja peljästyksissään huusi Herkules:
"Maronit! Jumalan kiitos, nuoli ei sattunut. Oli kaiketi myrkytetty
labarri-käärmeen vouralimyrkyllä."

Tuskin hän oli lausunut nämät sanat, niin ylt'ympäri pensastossa
risahteli ja rasahteli, ja uhkaavilla liikenteillä joukko neekereitä
töytäsi esiin, heiluttaen aseitansa ja uhaten tappaa molemmat ystävät,
jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän alueesensa.

"Gingan taikakalu!" huusi Herkules Emmerichille. "Ilman taikakalutta
kuolemme molemmat."

Emmerich tempasi kiireesti taulun taskustaan. Herkules otti sen hänen
kädestänsä ja huusi heimolaisilleen, kohottaen taikakalun korkealle
ilmaan, muutamia sanoja neekerinkielellä. Uhkaavat aseet kohta
laskettiin alas, neekerien katsanto kävi vähemmän julmaksi ja yksi
heistä, jolla oli kirjavista höyhenistä taidokkaasti tehty kruunu
päässä, ja joka nähtävästi oli parven päällikkö, tuli Herkuleen luokse,
taikakalua tarkemmin katselemaan.

"Valkoinen mies on Gingan turvissa," virkkoi hän sitten. "Valkoinen
saapi lähteä, vaan musta jää tänne. Ei pidä enää olla valkoisen miehen
orjana."

"Hän ei ole minun orjani," vastasi Emmerich. "Herkules on vapaa mies ja
minun ystäväni."

"Valkoisen herran ystäväkö?" kysyi Maronien päällikkö epäilevästi
ilkkuen. "Ennen uskon auringon olevan mustan, kuin uskon sellaisia
valheita."

Herkules, joka tähän asti oli seisonut äänettömänä, kietoi nyt
käsivartensa Emmerichin ympäri ja suuteli häntä. Tämän nähtyänsä
riemuilivat mustat ja tunkivat lähemmäksi molempia nuorukaisia, jotka
olivat yhtä jalot ja kauniit, vaikka heidän värinsä oli erilainen.

"Valkoinen herra minun ystäväni," lausui Herkules, "lahjoitti minulle
vapauden ja maata, niin paljon kuin halusin, ja pelasti minut voudin
piiskasta. Joka hänet tappaa, pitää ensin tappaa Herkuleen! Herkules ei
jätä ystäväänsä; menee hänen kanssansa taikka kuolee hänen kanssansa."

Hurjan, mutta pian lepytetyn joukon päällikkö tuli nyt, hymyily
korallipunaisilla huulillaan, valkoisen nuorukaisen luokse ja tarjosi
hänelle kätensä. "Kun valkoinen herra on neekerin ystävä, niin hän ei
tarvitse Gingan taikakalua. Olette vapaa. Voitte lähteä, mihin mielenne
tekee. Olette Banun suojan alla. Voitte metsästää, milloin tahdotte.
Banu ei estä valkoista miestä, vaan suojelee häntä. Ottakaa nämä
höyhenet. Kun herra panee ne niinihattuunsa, ei kukaan tapa häntä."

Mustain päällysmies tarjosi valkoiselle nuorukaiselle kolme eriväristä
sulkaa kruunustaan ja pisti ne omalla kädellään hänen hattuunsa. Sitten
hän viittasi alamaisilleen antamaan tilaa, kielsi heidän milloinkaan
tekemästä pahaa valkoiselle herralle ja kätteli jäähyväisiksi
Emmerichiä ja Herkulesta. Emmerich kiitti muutamilla sanoilla mustaa
soturia hänen suojeluksestaan, heitti hänen väellensä kourallisen
hopearahoja ja lähti pois Maron-neekerien riemuitessa. Herkuleen
käsivarteen nojautuen kulki hän hitaasti, mutta huokeammalla mielellä.

"Kiitoksia Ginga!" sanoi hän, kulkiessaan mustan ystävänsä kanssa
metsän läpi. "Kiitoksia, Ginga ja Herkules; olemme pelastuneet suuresta
vaarasta."

"Ilman taika-kalutta varmaankin olisivat meidät tappaneet," vastasi
neekeri. "Ei Herkuleskaan voi suojella valkoista herraa ilman
taika-kalutta. Vallan hyvä, että herralla on lempeä sydän neekeriä
kohtaan, muutoin Ginga ei olisi taika-kalua antanut, ja herra olisi
kuollut."

Äänettömänä kulki Emmerich eteenpäin, ja ajatteli itsekseen: "eiköhän
eno Vanderstraten, jos hän olisi ollut todistajana siihen, mitä äsken
on tapahtunut, käskisi voutinsa Nikolaon kohdella sorretuita neekereitä
vähemmällä kovuudella?" Vielä kerran hän teki lupauksen voimiensa
perään lievittää heidän kovaa kohtaloansa, ja kaikissa tapauksissa
kotiin tultuansa kertoa enollensa kaikki tämänpäiväiset seikat ja
tapaukset.

Emmerich tuumasi, että, kun herra Vanderstraten saisi kuulla Herkuleen
uskollisuudesta ja rohkeasta alttiiksi antamuksesta, pelastaakseen
Emmerichiä jaguarin kynsistä, kun hän vielä saisi kuulla Gingan
ystävällisestä huolenpidosta, jolla oli ollut niin loistava menestys,
niin hänen täytyisi ruveta ainakin vähää enemmän suosimaan tuota
ylenkatsottua, monin tavoin solvattua, mustaa kansaa. Tämähän selvästi
todisti, että neekeritkin saattoivat tunnustaa nautittua hyvyyttä sekä
teollakin osoittaa kiitollisuuttansa.

Emmerichin näin hiljaa ja hitaasti kulkiessa eteenpäin, ajatuksiin
vaipuneena ympärillensä katsomatta, loi Herkules silmänsä joka haaralle
varoaksensa, ett'eivät jälleen, niinkuin äskettäin, joutuisi vaaraan.
Koirat hän piti lujasti kiinni hihnasta eikä sallinut niiden hätyyttää
erämaassa lentäviä taikka juoksevia eläviä, johon olivat hyvin
halukkaat; sillä onnistunut taistelu jaguarien kanssa oli kiihdyttänyt
heidän jahti-intonsa.

Näin kuljettiin hiljaa ja hitaasti kotiinpäin. Äkisti Herkules
seisahtui, käänsi päänsä kuunnellen ja viittasi koirille vaikenemaan,
kun rupesivat haukkumaan.

"Pitkäkseen, pitkäkseen!" kuiskasi hän Emmerichille, heittäytyen maahan
ja vetäen koirat mukaansa. "Tänne pensaan taa, herra. Ihmisiä metsässä,
tulevat tänne -- pitkäkseen pian!" Emmerichin ei suinkaan tehnyt mieli
maistaa myrkytettyjä nuolia, joita hän jo kahdesti töin tuskin oli
välttänyt, ja hän kyyristyi tiheän pensaan taakse, joka rehevänä
versoili kuumassa kosteassa maassa. Tässä tarkasti kuunnellessaan kuuli
hän askeleita ja kuivien lehtien kahinan lähenevän ihmisen jalkojen
alla. Ratina likeni, kiväärin piippu välkkyi vihantien lehvien
läpi, ja mies tuli näkyviin, jonka Emmerich hämmästyen tunsi
Nikolaoksi, orjavoudiksi. Emmerich tuskin saattoi olla huudahtamatta
kummastuksesta, kun hän näin äkki-arvaamatta tässä vuorisessa erämaassa
näki miehen, jonka hän luuli olevan kaukana Paramaribossa. Herkules
tarttui kiivaasti Emmerichin käsivarteen ja laski sormensa huulilleen
vaiti-olon merkiksi. Niinpä tapahtuikin, että Nikolao, aavistamatta
molempain ystäväin läsnä-oloa, kiireesti meni heidän lymypaikkansa
ohitse ja katosi synkkään, varjoisaan metsään.

Tuskin hän oli poissa, niin Emmerich, hämmästyksistään toinnuttuansa,
kavahti ylös ja lausui: "meidän täytyy häntä seurata. Luultavasti on
tuolla miehellä joku paha kepponen mielessään; sillä ei suinkaan hän
ilman syytä enolleni valehdellut menevänsä Paramariboon sotamiesten
kanssa. Joudu, ystäväni! koettakaamme estää hänen ilkeät vehkeensä.
Hyväpä oli, että pyysin enoni pitämään jahtiretkemme salassa. Muutoin
emme olisi voineet päästä voudin juonien perille."

Herkules istui miettien paikallansa eikä ensinkään näkynyt aikovan
täyttää Emmerichin käskyä. "Käykää vaan istumaan", sanoi hän. "Kyllähän
vielä Nikolaon kiinni saamme. Ensin koetamme keksiä, mitä hän
oikeastaan täällä erämaassa tekee."

"Mutta hän pääsee meidän käsistämme, jos emme kohta rupee häntä takaa
ajamaan", huudahti Emmerich tuskaisesti.

"Älkää pelätkö sitä!" vastasi Herkules. "Minkätähden koirilla on vainu,
jos ei jälkiä seurataksensa. Hän ei pääse pakoon."

Emmerich ei vielä ollut koiria ajatellut, ja nauroi mustan toverinsa
sukkeluudelle, joka niin hyvin tiesi käyttää heidän vainu-aistiansa
omaksi hyödyksensä. Viihtyneenä istuutui hän Herkuleen viereen ja
katseli häntä kysyväisesti.

"Epäilemättä voudilla on joitakin juonia mielessä", sanoi tämä. "Kaikki
on selvä. Hän sanoo herra Vanderstratenille: 'Maron-neekerit ovat
poissa, ei enää tarvitse noita metsäläisiä pelätä, jo nyt sotamiehet
saavat lähteä.' Sotamiehet maksavat paljo rahaa, sen vuoksi herra uskoo
häntä ja lähettää sotamiehet pois. Nyt ei ole kartanolla enää mitään
suojaa. Vouti tietää sen; menee metsään Maron-neekeriä kutsumaan; puhuu
heille: 'herrani huoneessa paljo kultaa ja hopeata; voitte tulla sitä
noutamaan milloin hyvänsä. Siellä ei mitään vaaroja; sotamiehet ovat jo
lähteneet.' Maronit ryöstävät mielellään, tulevat, valloittavat
kartanon, huoneet; tappavat kaikki ja pötkivät tiehensä vuoristoon,
ennenkuin apu ennättää. Nopeat he ovat kuin salama, minä sen tunnen."

"Mutta eihän tuo ole mahdollista", huusi Emmerich kauhistuen. "Sepä
olisi kelvoton petos! Enoni ei ole tehnyt voudille mitään pahaa. Ei
kukaan ihminen taida olla niin kiittämätön."

"Miks' ei, jos hän silla tarkoittaa jotakin muuta?" kysyi Herkules.
"Vouti vihaa herra Emmerichiä. Hän ei voi kostaa hänelle itsellensä.
Vaan kostoa hän tahtoo. Hän menee Maron-neekerien luo. He tappavat
nuoren herran. Vouti saapi koston ja paljon rahaa. Hän ei odota siksi,
että Maron-neekerit tulevat rahaa noutamaan. Hän ottaa itse edeltäkäsin
ja panee varastetun tavaran hyvään talteen. Sitten hän elää kuin rikas
herra, ostaa kartanon ja orjia, pitää itse voutia, eikä tee muuta kuin
polttaa sikarria ja kiduttaa mustia raukkoja. Minä tunnen voudin. Minä
tiedän, että hän on ilkeä. Herra saapi nähdä, että Herkules on
oikeassa."

Neekerin väitteet olivat niin todennäköiset, että Emmerich tuskin enää
epäilikään juonikkaan voudin petosta. "Vaan mitäpä nyt on tehtävänä?"
kysyi hän. "Meidän tulee tietysti antaa enolleni tieto tästä ja
pelastaa hänet. Antakaamme voudin juosta, Herkules, ja palatkaamme
kiireesti kotiin."

"Se ei ole minun neuvoni," vastasi neekeri tyynesti. "Jos kerrotte
herra Vanderstratenille, niin hän sanoo teille: 'Kaikki tämä on
valhetta. Vouti on uskollinen mies. Olette nähneet väärin.' Parempi,
että minä seuraan voutia, vakoilen hänen vehkeitänsä ja sitten vasta
puhun, kun tiedän kaikki. Herra jää tänne koiran kanssa -- minä otan
toisen voutia löytääkseni. Olkaa huoleti. Herkules viekas. Roistot
eivät pääse Herkuleelta pakoon. Kun saan tietää kaikki, niin puhun
Herra Vanderstratenille ja silloin on vouti hukassa. Olkaa täällä
levollisena, herra; Herkules tuleen kohta takaisin."

Vaaran välttämiseksi latasi neekeri molemmat kaksi-piippuiset pyssyt ja
pani ne niin likelle Emmerichiä, että tämä tarpeen tullessa, jos pedot
häntä hätyyttäisivät, saattaisi suojella itseänsä niillä. Sitten heitti
hän ystävänsä hyvästi, saattoi toisen koiran voudin jälille ja seurasi
sitä varovasti ja joutuisasti, mutta Emmerich jäi vastenmielisesti
paikalleen.

Näin kului monta tuntia. Aurinko oli jo laskenut eikä Herkulesta
vieläkään kuulunut. Emmerich tuli levottomaksi. Kuu nousi taivaalle,
metsässä rupesi uudelleen yön hirvittävät äänet kuulumaan. Petojen
kiljuminen ja karjunta koskivat hänen korviinsa; mutta turhaan hän
koetti eroittaa mustan ystävänsä jalan kapsetta. Mahdottoman hitaasti
kuluivat minuutit. Emmerich päätti viimeinkin lähteä ystävänsä jälkeen
ja nousi paikaltaan. Toisen pyssyn ripusti hän olalleen, toisen otti
hän käteensä ja, pitkällisestä levosta virkistettynä, astui hän
jotenkin nopeasti eteenpäin. Mutta jo kahdenkymmenen askeleen päässä
jäi hän seisomaan. Koira rupesi haukkumaan, toinen vastasi siihen, ja
kohta sen jälkeen Herkules seisoi hänen edessään.

"Mitä herra tekee?" huudahti hän. "Miks' ei odota Herkulesta?"

"Aikani kävi pitkäksi", vastasi Emmerich, "ja silloin kaikellaiset
kummalliset ja tuskalliset ajatukset johtuivat mieleeni; -- minä
pelkäsin, että sinulle olisi joku onnettomuus tapahtunut, kun niin
kauvan olit poissa, ja sentähden lähdin liikkeelle pelastaakseni sinua,
jos mahdollista olisi. Hyvähän toki, että olet täällä! Mitä olet
vakoillut ja kuunnellut, Herkules?"

"Kaikki aivan totta!" vastasi neekeri. "Nikolao vouti on aika konna.
Hän menee Maron-neekerien luo, lupaa heille paljon kultaa, jos
tulisivat ryöstämään; ilmoittaa heille, ett'ei siinä enää ole yhtäkään
sotamiestä ja teki vaan yhden ehdon."

"Mikä se oli?" kysyi Emmerich kiihkeästi.

"Vangita, kiduttaa ja murhata valkoista nuorta herraa!" vastasi
Herkules vakavasti.

"Olithan siis aivan oikeassa, kun luulit voudin ilkeyden yksin minua
tarkoittavan! Ja mitä olen sille miehelle tehnyt, jonka tähden hänellä
olisi oikeus tehdä minua verisen koston uhriksi? Minä vaan estin häntä
vääryyttä tekemästä. Mutta se myrkytetty nuoli, jonka hän minua kohden
ampui, on kuitenkin lentävä hänen omaan päähänsä. Tule Herkules,
palatkaamme takaisin enoni luo. Taikka pitäisikö meidän koettaa estää
Maron-neekereitä heidän verisistä hankkeistaan?"

Herkules pudisti päätänsä. "Helpompi riistää saalis jaguarin kidasta
kuin estää villiä Maron-neekeriä ryöstämästä", vastasi hän. "Ei auta
muu kuin taisteleminen. Paha että sotamiehet ovat poissa. Vouti on
sangen kavala konna. Tiesi se, mitä teki, kun lähetti sotamiehet pois.
Mutta eipä se häntä auta, kun tunnemme hänen kavalat vehkeensä.
Herkules taistelee herransa edestä ja pitää huolta siitä, että hänen
veljensäkin taistelevat. Saadaan nähdä; siitä Maroneille ei mitään
hyötyä, että tänne tulevat."

"Mutta", virkkoi Emmerich, "tokko veljesi rupeevat taisteluun niitäkin
vastaan, joiden nahka on yhtä musta kuin heidän omansa?"

Herkules nauroi niin, että valkoiset hampaansa kiilsivät pimeässä.
"Maron-neekerit eivät tunne sääliä eikä armahtamista, ei valkoista,
eikä mustaa kohtaan. Tappavat kaikki. Herra ei sitä tiedä, kun on niin
vähän aikaa ollut tässä maassa. Vaan Herkules sen tietää ja kaikki
orjat kartanossa sen tietävät. Sen vuoksi he juoksevat pakoon Maronien
tullessa. Mutta tässä eivät saa juosta pakoon, heidän täytyy
taistella."

Emmerich ei ollut ensinkään hyvillä mielin saatuansa Herkuleelta nämät
tiedot. Hän huomasi tilansa sangen tukalaksi, ja suuresti hän epäili,
rupeisivatko mustat vastarintaan vai eivätkö mieluummin pötkisi pakoon,
kuten heillä oli tapana. Herkuleesen hän kyllä luotti; mutta olisivatko
muut neekerit yhtä uskolliset? Tähän kysymykseen oli vaikeampi vastata.
Emmerich kätki kuitenkin huolensa omaan poveensa, ja teki vaan
kiirettä lähtöä kotiin, ennättääksensä puuttua tarpeellisimpiin
varustuskeinoihin mustain metsäläisten rynnäkköä vastaan.



KAHDEKSAS LUKU.

Rynnäkkö.


Oli jo lähes sydän-yö, kun Emmerich ja Herkules saapuivat kartanolle.
Heidän ihmeeksensä oli herra Vanderstraten vielä valveilla ja hänen
kasvonsa loistivat ilosta, kun hän näki molempain nuorukaisten astuvan
sisään hänen kammariinsa.

"Jumalan kiitos, että olet jälleen täällä", huusi hän Emmerichille.
"Totisesti, poikani, jos et niin hartaasti olisi minua pyytänyt
pitämään retkeäsi vuoristoon salassa, niin olisin jo lähettänyt kaikki
orjani sinua hakemaan. Missä taivaan nimessä olet aina tähän asti
oleskellut? Ja, luulenpa sinun olevan haavoitetunkin. Joudu, Herkules,
mene tohtoria hakemaan ja..."

"Malta, malta, enoseni!" keskeytti häntä Emmerich. "Ei haavasta ole
lukua, silla Herkules on sen jo ruohoilla sitonut. Eipä nyt enää
olekaan aikaa sitä ajatella, sillä minulla on kummallisia asioita
sinulle kerrottavana."

Enon täytyi mukautua siihen ja Emmerich kertoi aivan tarkalleen
edellisen päivän tapahtumat. Herra Vanderstraten kuunteli häntä
hämmästyneenä, milloin vihasta punehtuen, milloin pelosta ja tuskasta
vaaleten.

"Nyt olemme hukassa!" huudahti hän, kuultuansa kaikki, ja kulki
pitkillä askeleilla edes takaisin kammarissaan. "Mutta, poika", sanoi
hän, äkisti kääntyen Emmerichin puoleen, "ethän pilkanne minua? Sitä en
kärsi! Minä tiedän, ett'et ole hyvässä sovussa voudin kanssa, ja
niin..."

"Enoni, luuletkos todellakin minua valhettelijaksi ja panettelijaksi?"
huudahti Emmerich murheellisena. "Vaan jos minua uskot, taikka olet
uskomatta, niin olet pian saava todistuksia siitä, että olen puhunut
totta. Maron-neekereitä ei tarvitse kauvan odottaa, ja heidän
hirmutöitänsä tiedät sinä paremmin kuin minä."

"Niin, taivaan nimessä, se on totta", huudahti herra Vanderstraten.
"Anna perätön epäluuloni anteeksi, äläkä luovu vanhasta enostasi
hädässä. Nuo koirat ovat hurjat kuin paholaiset ja nopeat kuin salama.
Ennenkuin voimme sitä aavistaakaan, ovat he niskoillamme. Mutta eihän
toki! sinä olet varmaan erehtynyt. Nikolao on uskollinen, olen aina
kohdellut häntä hyvin, en voi uskoa että hän olisi minua niin ilkeästi
pettänyt."

"Jos enemmän luotat häneen kuin omaan sukulaiseesi, niin et ole enää
autettavissa, eno. Tule Herkules, tehkäämme, mitä meihin tulee,
kunnollisesti vihollista vastustaaksemme. Milloinka luulet heidän
rupeevan rynnäkköön?"

"Voivat tulla huomenna, voivat tulla vielä tänä yönä", vastasi neekeri.
"Heistä ei koskaan voi olla turvassa. Aivan kuin herra sanoo, nopeat
kuin salama ja hurjat kuin pedot."

Riitaisat tunteet liikkuivat herra Vanderstratenin povessa. Pelko
ahdisti häntä; mutta hän ei kuitenkaan voinut luulla voutiansa
petolliseksi, joka niin monta vuotta ja, kuten hän luuli,
_uskollisesti_, oli häntä palvellut. Toiselta puolen taas rakastetun
sisarenpojan sanat syvästi todistivat, että vouti oli petturi. Mitä
hänen piti tekemän? Hyvä keino johtui hänen mieleensä. Hän päätti
paeta, kiireesti, nopeasti, ja viedä mukanansa niin paljon tavaroitaan,
kuin hän suinkin suuretta vaivatta voisi kuljettaa.

"Niin, paetkaamme," huudahti hän; "paetkaamme, sisareni poika! Kun nuo
ilkiöt tulevat, niin tapaavat pesän tyhjänä; polttakoot sitten huoneet
ja hävittäkööt viljelysmaat. Semmoisia vahingoita voidaan palkita;
mutta kun henki kerran on ruumiista lähtenyt, niin ei se sinne enää
milloinkaan palaa. Pako on ainoa pelastuksemme, jos Nikolao todellakin
on pettänyt meitä."

"Mutta nuo kalliit koneet", huudahti Emmerich, "kaunis huoneesi komeine
huonekaluineen, sokeri, kahviviljelyksesi, jotka ovat lannoitetut
neekeriesi hiellä, ja itse neekerisi, jotka varmaan tulevat tapetuiksi,
jos jätämme heidät oman onnensa nojaan -- ei, enoni, parempi on
taistella urhoollisesti kuin pelkurina pötkiä pakoon. Metsäläinenkin
suojelee mökkiänsä ja sinä jättäisit kallis-arvoisen omaisuutesi
vihollisten ryöstettäväksi. Ei niin, eno, vaan taistelkaamme!"

"Mutta mitä me kolme voimme noille vimmatuille, veren- ja
saaliinhimoisille pedoille, jotka sadottain karkaavat päällemme?"
huudahti herra Vanderstraten epätoivossa.

"Me kolme kyllä olisimme liian heikot rynnäkköä vastaan", vastasi
Emmerich. "Mutta onpahan sinulla yhtä monta sataa orjaa, kuin
vihollista. Anna heille aseita, lupaa kohdella heitä leppeämmin, enkä
epäile ensinkään, että urhoollisesti edestäsi tappelevat. Herkuleskin
sitä vakuuttaa."

"Herkules ei tiedä, taistelevatko kaikki", puhui neekeri. "Mutta
tietää, että useat taistelevat. Toiset tulevat jälestä, kun heidän on
pakko taistella oman nahkansa puolesta."

"Ja kukapa tarttuisi aseisin minun tähteni?" kysyi herra Vanderstraten.

"Kaikki, jotka uskovat hyvään Jumalaan", vastasi neekeri
teeskentelemättä, mutta arvokkaasti. "Hyvä pappi opettaa heitä
rakastamaan heidän isäntäänsä, vaikka isäntä olisikin kova. He
tahtoisivat mielellään ansaita herran rakkautta. Jos herra lupaa olla
heitä vainoomatta, jos herra antaa heille luvan rukoilla hyvää Jumalaa,
niin he tappelevat ja taistelevat herran edestä viimeiseen veripisaraan
asti. Herkules tietää sen, sillä hän on itse kristitty ja uskoo hyvään
Jumalaan taivaassa."

Herra Vanderstraten pudisti epäileväisenä päätänsä, katsellen
Herkulesta epäluulolla. Vaikka hän kyllä mielellään olisi tahtonut
estää kauniin maatilansa ja kauniin, mukavasti varustetun kartanonsa
hävittämistä, ei hänellä kuitenkaan ollut sitä valtaa itsensä yli, että
hän heti olisi voinut luopua väärästä luulostaan, joka häneen jo monen
vuoden kuluessa orjavoudin vaikutuksen kautta oli juurtunut. Kuten
Guyanan maanviljelijöillä ylipäänsä, oli hänelläkin se mielipide, että
orjat aina olivat pidettävät syvimmässä tietämättömyydessä, ja hän,
niinkuin kaikki muutkin, unhoitti, että raakuus sittenkin on enemmän
pelättävä kuin siveyden säännöillä valistettu ja lempeihin tapoihin
taipunut henki. Vähän mietittyänsä hylkäsi hän sisarensa pojan ja
Herkuleen tuumat ja käski heidän varustaa kaikki kiireesen pakoon.
Emmerichin tuli rientää holviin, missä herra Vanderstraten säilytti
kalliit kivensä, kultansa ja hopeansa, panna kaikki kokoon, sälyttää ne
kahden hevosen selkään ja satuloida toisia hevosia itselleen ja
enollensa ja sitten, niin pian kuin mahdollista, paeta lähimmäiseen
kartanoon. Herkuleen tuli sill'aikaa herättää neekerit, toimittaa
heille aseita ja ampumavaroja, ruveta heille päällysmieheksi ja
kiirehtiä ratsastavien herrojen perään, joiden piti vartoa heidän
tuloansa naapuri-kartanossa. Emmerich kyllä teki muutamia muistutuksia
näitä tuumia vastaan; mutta herra Vanderstraten, joka enemmän rakasti
omaa henkeänsä kuin viljelysmaitansa, joita hänen orjansa kyllä jälleen
voisivat asettaa kuntoon, ahdisti sisarensa poikaa niin kiivaasti, että
tämän viimeinkin osaksi täytyi myöntyä.

"Olkoon niin, eno", sanoi hän, "pakene Jumalan nimeen, mutta älä luule,
että minä rupeen sinua saattamaan ja seuraamaan. Sill'aikaa kuin sinä
etsit suojaa omalle kalliille hengellesi, koetan minä puolustaa
omaisuuttasi."

Tämän sanottuansa riensi hän ulos huoneesta täyttämään enon käskyjä.
Herkules seurasi häntä ja juoksi neekerien mökkilöihin, varustamaan
heitä aseilla ja kehoittamaan heitä urhoolliseen taisteluun, jos ei
isännän omaisuudenkaan, niin ainakin oman henkensä puolesta.

Emmerich kiirehti puutarhan kautta lähellä olevalle ulkopihalle, missä
herra Vanderstratenin aarteet olivat lujassa holvissa, lukon ja pönkän
takana.

Hetken aikaa jäi hän kuunnellen seisomaan holvin eteen; sillä hänestä
oli, ikään kuin olisi täältä kuulunut jalan kapsetta. Mutta kaikki oli
hiljaa, yötuuli vaan suhisi palmujen korkeissa latvoissa, ja pisangin
leveissä lehdissä. Hän koetti avata holvin ovea avaimella, jonka eno
oli hänelle antanut; mutta hänen ihmeeksensä ei lukko auvennut. Hän
luuli saaneensa väärän avaimen ja painoi vaan sattumalta oven salpaa.
Vielä enemmän hän hämmästyi, kun ovi nyt aukeni. Viipymättä astui hän
holviin, aukaisi toisenkin oven ja näki nyt kummaksensa Nikolao voudin,
joka lyhdyn valossa oli täyttämässä niinisäkkiä herransa tavaroilla.
Vouti säikähti ja päästi huudon nähdessään Emmerichin niin äkkiä
edessään. Vaan tämä huusi vihastuneena. "Herkules siis ei erehtynyt
luullessaan sinua, ilkeätä petturia, kunniattomaksi varkaaksikin. Mitä
sinulla täällä on tekemistä?"

Emmerichin sanoista havaitsi vouti hämmästyneenä, ett'eivät hankkeensa
olleetkaan salassa. Viha ja kostonhimo uudelleen herättivät hänen
rohkeutensa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos hän ei äkkiä ratkaisisi
asiaa ja, vetäen puukon vyöltänsä, hyökkäsi hän Emmerichin päälle
tiikerin rajuudella.

"Kuole, sinä koira, joka aina tuumiani estät", huudahti hän vihan
vimmassa ja kohotti kätensä kuoleman iskuun. Mutta Emmerich oli kaikin
puolin varoillansa tätä konnaa vastaan ja tiesi siis välttää tätä
äkillistä ryntäystäkin. Terve käsivartensa esti veitsen sattumasta
rintaan, ja aika potkauksella lennätti hän voudin pari askelta
taaksepäin kellelleen. Samassa juoksi Emmerich ulos sisä-ovesta, pani
sen lukkoon ja sysäsi nopeasti raskaan rautaisen teljen sen eteen.
Vouti oli vankina ja turhaan hän vimmassaan karjuen kolkutti ovea, joka
ei totellut nyrkkiä eikä potkauksia. Emmerich jätti hurjistuneen sinne,
ja lähti kutsumaan muutamia neekereitä, joiden avulla vouti
sidottaisiin ja siten estettäisiin vahinkoa tekemästä; sillä yksin hän
ei haavoitetulla käsivarrellaan tohtinut ruveta ottelemaan tuon väkevän
miehen kanssa. Varmuuden vuoksi hän vielä pani ulko-oven
kolminkertaiseen lukkoon ja riensi sitten joutuisasti pois. Mutta äkkiä
hän pysähtyi. Nyt hän ei enää voinut erehtyä. Useiden ihmisten astunta,
aseitten kalina, maahan pudonneitten lehtien kahina ja kuivien oksien
rätinä tuli aivan selvästi hänen kuuluviinsa. Tullaksensa aivan
selville asiasta, seisoi hän, henkeänsäkään vetämättä, tarkasti
kuunnellen, kun kimakka, hurja kiljuminen kaikui virran puolelta ja
ilmoitti hänelle, että nyt oli myöhäistä paeta ja että vihollinen jo
oli tunkeunut hänen enonsa alueelle. Heillä oli nähtävästi tarkka tieto
asemasta; sillä juuri virran puolella ei ollut neekeri-mökkejä
ensinkään, ja siltä puolelta rynnätessään he samassa estivät
piiritettyjä käyttämästä tykkejä, jotka olivat litteissä veneissä, suin
kartanoon päin ja aiotut suojelemaan asuinhuoneitten ympäristöä. Kun
nämä viimemainitut olivat kunnaalle rakennetut, niin tykin luodit eivät
saattaneet vahingoittaa neekeri-mökkejä, jotka olivat toisella puolen
vuoren harjannetta, vaan lensivät niiden ylitse. Mutta kartanoa
piirittävälle viholliselle ne olivat sangen vaaralliset; sillä ei
yksikään laukaus voinut olla heidän rivejänsä harventamatta, kuolemata
ja turmelusta levittämättä. Sotamiesten lähdettyä olivat asemat jääneet
vahditta ja vouti oli tietysti päällekarkaavalle viholliselle tämän
seikan ilmoittanut; sillä muuten he tuskin olisivat uskaltaneet
asettautua turmelevien tykkien ja kartanon välille.

Salaman nopeudella nämä ajatukset lensivät Emmerichin päähän, ja hän
katsoi aivan välttämättömän tarpeelliseksi valloittaa virtapatterit
voidaksensa ajan pitkään vastustaa Maron-neekerien rynnäkköä. Huone oli
kyllä sangen vankasti ja tukevasti tiilistä rakennettu ja
rautakaltereilla varustetut ikkunat olivat niin korkealla maasta, ettei
rohkeankaan vihollisen ollut helppo siihen kiivetä. Ovi oli tehty
sangen kovasta puusta ja tarpeen vaatiessa saatettiin sitä vielä
sisältäpäin vahvistaa huonekaluilla ja muilla kapineilla. Mutta mitäpä
hyötyä tästä oli, jos puolustajain täytyisi sulkeutua niin ahtaasen
alaan? Vihollisten ei tarvinnut tehdä muuta, kuin piirittää huone niin
sen asujamet olisivat estetyt kaikesta yhteydestä ystäväinsä kanssa ja
nälkä viimeinkin toimittaisi, mitä väkivalta ei voinut matkaansaattaa.

"Ehkä vielä on aikaa", mutisi Emmerich itsekseen. "Jos meidän onnistuu
kiertää vihollisemme, niin olemme pelastetut."

Muistamalla, että hän helposti voisi joutua vihollisten käsiin, riensi
hän neekerien mökkilöille, pannakseen tuumansa toimeen orjajoukon
avulla. Onneksi tuli Herkules jo puolitiessä häntä vastaan. Noin
neljäkymmentä väkevää neekeriä oli hänen seurassaan, ja muut, sanoi
Herkules, olivat jo tulossa, sulkeaksensa kartanon päärakennukseen,
joka oli heidän ainoa suojapaikkansa vihollisia vastaan. Kiireesti
antoi Emmerich hänelle tiedon aikomuksestansa valloittaa patterit ja
Herkules oli kohta valmis ryhtymään tähän vaaralliseen yritykseen.

"Mutta ilman aseitta se ei ole mahdollista", sanoi hän.

"Ja mistäpä niitä saamme?" kysyi Emmerich.

"Huoneista -- ei muualta mistään", vastasi Herkules.

Sen enempää aikaa puheilla kuluttamatta riensi Emmerich kunnasta ylös
kartanolle ja Herkules neekereinensä seurasi yhtä nopeasti. Eno
Vanderstratenilta, jonka korviin Maronien sotahuuto tietysti jo oli
kajahtanut, ja joka kalpeana ja toimetonna istui nojatuolissaan,
vaadittiin pikaisesti ase-makasiinin avaimet, ja kiväärit ja pyssyt
annettiin neekereille. Muutamassa minuutissa oli ruuti jaettu ja
kiväärit ladatut. Mutta kuitenkin tuli Emmerich uljaalla joukollaan
myöhään. Maronit olivat jo valloittaneet koko Corentin-joen rannan, ja
nuolia satoi heitä vastaan, kun koettivat saada tykkiveneet haltuunsa.
Heidän täytyi painua takaisin, ja onneksi alimainen paalutus kuitenkin
vielä esti vihollisen heitä takaa ajamasta. Ilman muuta vastusta
saapuivat he taloon, johon muut orjat sill'aikaa olivat kokoutuneet,
ovi suljettiin ja pönkittiin, ja Maronien tuimaa julmuutta vastaan ei
piiritetyillä nyt enää ollut mitään muuta suojaa, kuin jalanpaksuinen
muuri ja heidän oma urhoollisuutensa, jota nyt, kuten jokainen tunsi
sydämessään, aivan ankarasti koeteltiin.



YHDEKSÄS LUKU.

Uskolliset kristityt.


Kun Emmerich ja Herkules olivat asettaneet joukon aseilla varustettuja
orjia huoneen kaikkien ikkunain viereen, ja ryhtyneet muihinkin
varokeinoihin, meni edellinen enonsa luokse, joka jo oli vähäsen
tointunut säikähdyksestään, ja rohkeampana käveli edes takaisin
huoneessansa, vaikka kalvava suru täytti hänen sydämensä.

"No, rakas enoni", virkkoi Emmerich, "nyt olemme varustetut ensimäistä
rynnäkköä vastaan. Mutta vielä on kysymys siitä, taidammeko hankkia
kylliksi ampumavaroja ja varsinkin ruoka-aineita, nälän hädästä
varjellaksemme nämät sata ihmistä, jotka nyt ovat tänne suljetut".

"Mutta eiköhän nyt enää ole mahdollista päästä pakenemaan?" kysyi herra
Vanderstraten, joka ei laisinkaan voinut tottua siihen ajatukseen, että
vihollinen oli aseilla vastustettava.

Emmerich nosteli hartioitansa. "Onpa jo myöhä", sanoi hän. "Huone on
kaikin puolin saarrettu, etkä taida pujahtaa täältä pois joutumatta
sadoilla myrkytetyillä nuolilla ammuttavaksi. Onhan toki parempi, että
jäät kotiin. Minä takaan, että me kaikki puolustamme sinua viimeiseen
veripisaraan asti."

"Mutta miten on mahdollista ruveta vastarintaan täällä?" valitti herra
Vanderstraten. "Metsä näkyy lähettäneen kaikki asukkaansa meitä vastaan
ja orjistani on varmaankin enin osa karannut."

"Se on totta", vastasi Emmerich. "Ainoastaan noin sata orjaa on
totellut Herkuleen kehoitusta puolustukseen -- mutta ne ovat kaikki
urhoollisia miehiä. Taidolla ja rohkeudella voimme kyllä torjua
vihollisen ryntäyksiä, kunnes meille tulee apu ulkoa. Mutta ruokaa
meiltä ei saa puuttua, sillä nälkä heikontaa käsivarren ja tekee
uskaliaimmankin sydämen alakuloiseksi: Onko täällä ruokavaroja, eno?

"Tässä on vara-huoneen avain", vastasi herra Vanderstraten. "Mene itse
katsomaan, taikka, malta, minä tulen kanssasi."

Molemmat menivät rakennuksen yläkertaan, jossa herra Vanderstraten
avasi erään huoneen oven. Mutta Emmerichin kauhistukseksi ja herra
Vanderstratenin kammoksi olivat hinkalot aivan tyhjät; vähäsen hedelmiä
vaan oli koottu nurkkaan.

"Tämä on Nikolaon teko," huokaili herra Vanderstraten. "Toissa päivänä
pyysi hän minulta avaimen, muka ottaaksensa pari säkkiä riissiä
siemeniksi, ja nyt tuo konna on tyhjentänyt koko huoneen."

"Sitä varmemmin saattaaksensa meitä perikatoon", lisäsi Emmerich
alakuloisena. "Sepä on ikävä juttu, eno. Nyt ei enää auta odottaa apua
muualta, vaan meidän täytyy taistelemalla hajottaa vihollisen rivit,
taikka nääntyä nälkään."

"Tuota katalaa petturia!" tiuskasi herra Vanderstraten. "Missä hän on,
Emmerich? Taivaan nimessä, jos meidän kaikkien täytyy menehtyä, niin
hänen ei suinkaan pidä iloitseman petoksestansa. Toimita hänet minun
kynsiini, niin saat nähdä, enkö sinun puolestasi kosta sille konnalle."

"Minä pelkään, eno, että jo kaikki olemme saaneet kostoa, ja kovemmin
kuin voisimme toivoakaan", vastasi Emmerich vaaleten. "Voi sitä
onnetonta! Oma ilkitekonsa hänen surmaa. Hän on suljettu aarre-holviin
ja vihollisten meitä joka haaralta ahdistaessa en näe mahdolliseksi
häntä pelastaa. Hänen täytyy kuolla pimeydessä, kaiken ihmisavun
puutteessa, yksin, pahan omantuntonsa nuhteitten kanssa, tuskallisesti
janoon ja nälkään nääntyen. Oi Jumala! hirmuisesti sinä rankaiset
jumalattoman kavalat juonet."

"Vieläkö sitä ilkiötä surkuttelet?" huudahti herra Vanderstraten.
"Käykö meidän paremmin kuin hänenkään?"

"Eno, jos meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kunniallisessa
taistelussa, aseet käsissä ja puhtaalla omallatunnolla", vastasi
Emmerich. "Paitsi sitä on pelastuksen toivo aina meille tarjona, mutta
tuo onneton on välttämättömän surman omana. Me taidamme ehkä pelastua,
sillä ainoasti julmain vihollisten rivit eroittavat meitä vapaudesta.
Mutta hän! Jättiläisenkin voima raukeisi tyhjään tuota rautaporttia
vastaan, saatikka nälästä nääntyvän pahantekijän uupuneet jäsenet."

"Se konna saapi ansaitun palkkansa", tiuskasi herra Vanderstraten, joka
ei saattanut antaa sitä voudille anteeksi, että tämä oli pettänyt
suopean ja hyvänluuloisen isäntänsä. "Älkäämme enää ajatelko häntä,
vaan tuumailkaamme, miten voimme välttää nälkään nääntymistä ja
Maronien myrkytettyjä nuolia. Kuule! tuolla kaikuu hirveä kiljunta --
jo lähenevät -- pelasta minut, Emmerich, pelasta enosi."

Jo ensimäisen kimakan sotahuudon kajahtaessa syöksi Emmerich ulos ja
riensi huoneen puolustajain luo, joidenka lujamielisyydestä ja
urhoudesta heidän kaikkein pelastus kokonaan riippui. Herkules oli
sillä välin tehnyt tehtävänsä mustien veljiensä mieltä rohkaistaksensa.

"Tähdätkää tarkasti", kuuli Emmerich hänen huutavan, "jokainen
tarkoittakoon miestänsä, ja ampukaa vasta sitten, kun ovat likellä
taloa. Ette taistele ainoasti nuoren herran edestä, taistelette myös
uskon ja laupiaan Jumalan puolesta. Jos tappelette uljaasti, niin herra
ei enää vainoo pappia ja kristityitä orjia. Nyt -- ampukaa pojat!"

Pyssyt pamahtivat, tulivirta syöksyi ulos särkyneistä kilisevistä
ikkunoista ryntäävien tiheimpiin joukkoihin ja kuulat levittivät
kuolemaa ja hämmästystä heidän riveihinsä. Kahdeksantoista taikka
kaksikymmentä miestä kaatui, useat haavoitettiin ja loput pujahtivat
peljästyneinä pois ampu-alalta. Herkules nauroi ja huusi: "Jo ovat
saaneet tarpeensa täksi yöksi. Eivät suinkaan tule takaisin ennen kuin
huomeis-aamuna."

Emmerich astui hänen luoksensa ja kiitti häntä osoitetusta innosta,
mutta näytti niin alakuloiselta, että neekeri kohta huomasi sen.

"Pelkääkö herra?" kysyi hän. "Ei ole syytä pelkoon. Vihollinen ei voi
tunkeuda sisään; sillä ammumme kuoliaaksi kaikki, jotka tänne tulevat.
Puolustajamme ovat urhoollisia miehiä."

"Sen tiedän kyllä, enkä minä pelkäisi mitään, jos meidän vaan olisi
taisteleminen noita vihollisia vastaan tuolla ulkona", vastasi
Emmerich, ja lisäsi hiljaa: "ystäväni, tule kanssani enon huoneesen;
minulla on sinulle jotakin sanottavaa, minkä pitää olla muille
salattuna, niin kauan kuin vielä suinkin on mahdollista torjua tuho
päältämme."

Herkules nyykähytti päätänsä, antoi muutamia käskyjä suurimmasta
varovaisuudesta, ja seurasi sitten ystäväänsä huoneesen, johon herra
Vanderstraten jo oli saapunut. Herra parka näytti tuiki toivottamalta.
Kalpein kasvoin, käsiänsä väännellen, makasi hän nojatuolissaan,
milloin kiroten petollista voutia, milloin valittaen surkeata, milt'ei
auttamatonta tilaansa. Emmerich koetti rohkaista mieltänsä, vaikk'ei
hän siinä onnistunut. Herkuleen astuessa sisään ilmoitti Emmerich
hänelle, ett'ei pienellä linnoituksella kovaksi onneksi ollut
ruokavaroja.

"Paha se on kyllä", sanoi neekeri ja näytti sangen arvelevaiselta.
"Nälkäinen mies taistelee huonosti. Mitäpä nyt neuvoksi?"

"Pitää nyt johonkin neuvoon ryhtyä", sanoi Emmerich. "Eikö olisi
mahdollista päästä vara-aittaan ja sieltä hankkia muutamia säkkejä
riissiä?"

Herkules pudisti päätänsä. "On vihollisia joka taholla", sanoi hän.
"Emme voi luikahtaa täältä mihinkään heidän näkemättä ja silloin
tulemme vangituiksi taikka tapetuiksi. Sepä ei ole hyvä."

"Mutta pitää sitä edes koettaa", virkkoi nyt herra Vanderstraten.
"Muuten olemme hukassa."

Herkules kohotti hartioitansa. "Hukassa sekin on, joka lähtee ulos
tästä. Vihollisia on monta ja heillä on tarkka näkö. Emme voi hiipiä
heidän sivutsen. Odottakaa huomiseksi; kenties Maronit lähtevät pois,
kun näkevät talossa olevan urhoollisia miehiä. Jos ei -- niin tehkäämme
ryntäys ja koettakaamme hajottaa heidän rivinsä, onnistukoon sitte tahi
ei. Vaan olkoon miten hyvänsä, niin kuolkaamme kuin miehet."

"Sepä ei laisinkaan hyödytä minua", huokaili herra Vanderstraten.
"Tahdon mieluummin elää niin kauan kuin mahdollista. Oi, Nikolao, miksi
saatoit hyvän isäntäsi näin tuskalliseen tilaan?"

"Herkules ei ymmärrä miten elää ruuatta, taikka päästä tästä pois ilman
taistelutta", virkkoi neekeri.

Emmerich oli sillä alkaa seisonut itsekseen miettien. "Minäkään en näe
muuta kuin kaksi apukeinoa tilassamme", sanoi hän, "ja molemmat ovat
sekä vaaralliset että epävakaisetkin. Sotamiehet, jotka tänä aamuna
lähtivät pois kartanosta, eivät vielä voi olla kovin kaukana.
Yksityinen mies ehkä voisi hiipiä piirittäjiemme rivien läpitse. Jos se
onnistuisi, olisimme pelastetut. Sananviejä saavuttaisi sotamiehet,
nämät palaisivat takaisin avuksemme. Ennen huomeis-iltaa voisivat olla
täällä, ja siihen asti hedelmät varahuoneessa riittävät ravinnoksemme."

"Aivan hyvä", sanoi herra Vanderstraten, "mutta kenpä olisi sellainen
narri, että antautuisi vaaraan joutuaksensa Maronien raadeltavaksi."

"Minä itse, armas enoni", vastasi Emmerich suoraan. "Ilolla annan
henkeni alttiiksi pelastaakseni sinua ja niin monta urhoollista miestä.
Jos tuo yritys onnistuu, niin on hyvä -- jos ei, niin kuolen ilolla,
täytetystä velvollisuudesta hyvällä omalla-tunnolla."

Vaikka herra Vanderstraten oli hyvin itsekäs, ei hän kuitenkaan voinut
olla tätä sisarensa pojan jalomielistä tarjousta hylkäämättä.
Liikutettuna nousi hän seisaalleen ja sulki Emmerichin syliinsä.

"Ei, poikani, se ei saa tapahtua", lausui hän. "Jos meidän nyt kerran
pitää kuolla, niin kuolkaamme yhdessä, enoasi et saa jättää."

"Ei, se ei käy laatuun", sanoi Herkules. "Hyvä herra ei saa kuolla
orjain edestä. Tulee varmaan huomatuksi, kun on valkoinen iho.
Musta-ihoinen rupee vaaralliseen toimeen. Herkules menee". Herra
Vanderstraten katseli neekeriä kummastellen. "Miten?" huudahti hän
"sinä tahdot panna henkesi alttiiksi valkoisen tähden?"

"Miks' ei? Useat mustat ajattelevat samoin kuin Herkules. Kaikki
menevät mielellään kuolemaan herra Emmerichin edestä."

"Hm!" mutisi herra Vanderstraten itsekseen. "Olisinko todellakin tehnyt
mustille vääryyttä, kun pidin heitä kaikkia kiittämättöminä heittiöinä?
Nikolao, Nikolao, jos ovat paremmat, kuin ajattelinkaan, niin sinulla
on siitä suuri edesvastaus; sillä sinähän se olit, joka saatoit minun
epäluuloiseksi heitä kohtaan".

"Nikolao on paha mies, Herkules sen tietää ja toiset myös. Sitä varten
taistelemme herra Vanderstratenin puolesta. Hyvän kristityn ei sovi
olla kostonhimoinen, niin papit meille opettavat."

"Mutta ovatko kaikki neekerit tässä talossa kristittyjä?" kysyi herra
Vanderstraten.

"Kaikki", vastasi Herkules rohkeasti. "Toiset pakenivat, mutta
kristityt jäivät tänne velvollisuuttansa täyttämään ja herran puolesta
taistelemaan. Siitä herra tietää, kuka on kristitty, kuka ei.
Rangaiskaa meitä nyt, jos tahdotte."

"Ei, Jumala varjelkoon", huudahti herra Vanderstraten hämmästyneenä ja
syvästi liikutettuna. "Ne, joita minä vainosin, panivat henkensä
alttiiksi minua puolustaaksensa, ja se mies, jolle minä tein hyviä
töitä ylen määrin, menee minua julmimmille vihollisille kavaltamaan.
Todella, Emmerich, niiltä miehiltä minulla ei ole mitään pelättävää;
sillä joka Herran korkeinta käskyä: 'rakasta vihollisias, tee niille
hyvin, jotka sinua vihaavat ja vainoovat', niin uskollisesti seuraa,
kuin nuo vihatut ja vainotut mustat, se ei voi ryhtyä mihinkään
ilkityöhön, mihinkään petokseen ja uskottomuuteen. Onpa vaan paha, että
näin myöhään tulin tuntemaan heidän hyveitänsä. Jos aikaisemmin olisin
tietänyt kaikki, niin asiat olisivat toisin. Mutta sano veljillesi,
Herkules, että jos kerran tulemme tästä vaarasta pelastetuiksi, tahdon
minä itse antaa teille papin ja rakennuttaa teille kirkon, jossa
vapaasti ja esteittä voitte Jumalata rukoilla. Totisesti, 'hädässä
ystävä tutaan', ja joita hädässä opin tuntemaan, niitä en tahdo
unhottaa vaarasta päästyäni".

Herra Vanderstratenin näin puhuessa säihkyivät Herkuleen silmät, ja
iloissaan huudahti hän: "ei vielä myöhä, Herkules pelastaa kaikki ja
kutsuu sotamiehet apuun. Jos joudun vankeuteen, menee toinen musta,
aina viimeiseen asti".

Herkules oli juuri menemäisillään, mutta tuskin hän oli kääntynyt oveen
päin, kun se äkkiä avattiin ja nuori neekeri töytäsi sisään. "Tulkaa
pian", huusi hän, "Viholliset ryntäävät suurella voimalla".

Herkules ja Emmerich tarttuivat aseisin ja riensivät ulos, mutta herra
Vanderstraten vaipui vapisten tuolille ja huokasi: "Ah! Herra pelasta
meitä, sillä vihollisemme luku on suuri ja heidän voimansa
vastustamaton."

Ulkoa kajahti sillä aikaa mustain kimeä sotahuuto ja kahta kovemmalla
raivolla he hyökkäsivät huonetta vastaan. Luodit vinkuivat heidän
ympärillänsä, mutta vaikka osa ryntääjistä kaatui, ei toiset kuitenkaan
vetäytyneet takaisin. Pieni parvi heistä saavutti oven ja kokosi
maissi-olkia ja muita syttyviä aineita sen eteen, huolimatta pyssyjen
ja kiväärien pamauksista, joiden luodit eivät voineet heitä
vahingoittaa, heidän ollessa aivan likellä huoneen seinää.

"Pitää rynnätä ulos!" sanoi Herkules Emmerichille, joka vast'ikään
turhaan oli laukaissut pistoolinsa rohkeita ryntääjiä vastaan. "Jos
eivät nuo heittiöt muutoin pääse voitolle, niin he sytyttävät huoneen
tuleen ja me joudumme kaikki surman suuhun. Mieluummin Herkules syöpi
paistia, kuin tulee itse paistiksi."

"Rynnäkkö ei meitä auta", väitti Emmerich. "Kun avaamme ovet, tunkeuvat
nuo konnat sisään. Kolo lauma seuraa heitä ja masentaa meidät suurella
luvullaan. Lieneeköhän täällä isoa malkuria?"

"Kyllä täällä malkuri on", vastasi Herkules, "mutta mitä sillä teemme?
Maronit eivät jää seisomaan lävistettäviksi kuin tynnyrit."

"Tuo vaan tänne malkuri, niin saat nähdä mitä sillä tehdään", sanoi
Emmerich.

Herkules juoksi huoneen ylisille, missä säilytettiin joukko semmoisia
työ-aseita, joita ainakin tarvitaan varalta näin yksinäisessä
kartanossa, ja tuli paikalla takaisin, tuoden kaksi malkuria.

"Se on hyvä", huudahti Emmerich. "Sysätkää nyt pian kaikki varustukset
syrjälle."

Tuokiossa oli tämä käsky täytetty, ja Emmerich laski pyssynsä maahan,
kaivaaksensa reiän oveen noin miehen korkuudella.

"Kaivatteko näkö-reikiä?" kysyi Herkules.

"Ei, ampumareikiä", vastasi Emmerich, "jos pistämme pyssynpiiput tähän
reikään, niin vihollisemme pian pötkivät pakoon."

"Oivallista!" huusi Herkules. "Nyt ymmärrän. Tulkaa ampumaan; minä
näytän teille tien."

Nopeasti otti hän toisen malkurin ja muutamissa minuuteissa olivat
ampuma-reiät kaivetut oveen. Piiput pistettiin niihin, pyssyt
paukahtivat, ja ulkona seisovain Maron-neekerein hätähuuto sekä heidän
pakonsa todistivat, että Emmerich oli valinnut oikean keinon
karkoittaaksensa vihollista. Ilman suuretta vaivatta korjattiin
syttyväiset aineetkin pois, ja piiritetyt hengitsivät vapaammin,
päästyänsä niin likeltä uhkaavasta vaarasta joutua tulen saaliiksi.

Tästä huonosti onnistuneesta yrityksestä Maron-neekerien raivo kiihtyi
kahta kauheammaksi. He uudistivat rynnäkkönsä joka haaralta. Nuolet
lensivät tuiskuna huoneen ikkunoita vastaan, joiden takana piiritetyt
olivat asettauneet ja ainoastaan alinomainen kiväärin tuli esti
Maron-neekereitä aivan likelle pääsemästä. Mutta eipä ryntäys
kuitenkaan ollut seurauksitta. Nuolet tunkivat särjettyjen ikkunoitten
läpi huoneisin ja tappoivat taikka haavoittivat kaikki, jotka eivät
huolellisesti pysyneet seinien suojassa. Emmerich näki surulla ja
tuskalla nämä turmiolliset seuraukset ja nuhteli itseänsä siitä, ettei
hän ennen ollut ajatellut parempia suojeluskeinoja. Pian hän kuitenkin
keksi avun tähän. Hän nostatti kaikki kartanon sisä-ovet pois
saranoiltaan ja asetti ne luukuiksi ikkunareikiin. Ampumareikiä
kaivettiin uutterasti ja nuolet kimmahtivat takaisin näistä lujista
ja varmoista turvamuureista. Hetkeksi taistelu taukosi, sillä
Maron-neekerit huomasivat suotta ampuvansa pois nuolensa tappelua
pitkittäessään. He vetäytyivät pensaston taa, ja Emmerich, syvästi
hengähtäen, sai nyt aikaa lausua uskollisille neekereille muutamia
kiitossanoja heidän urhoollisuudestaan ja korjata haavoitetut pois
tieltä. He kannettiin erääsen isoon huoneesen, haavat sidottiin
huolellisesti ja he jätettiin muutaman toverinsa hoidettavaksi.
Kuolleet, sillä niitäkin oli viisi, vietiin alas kellariin ja heidän
hautaamisensa jätettiin tuonnemmaksi parempaan aikaan. Tätä
toimitettuansa meni Emmerich herra Vanderstratenin luo, kertoi hänelle
onnellisesti häädetystä rynnäköstä, ja mainitsi myöskin kiitoksella
orjain uskollisuutta, vakaamielisyyttä ja urhoollisuutta. Hän lausui
senkin toivon, että viholliset, havaittuansa piiritettyjen lujaa
vastarintaa, eivät enää toivoisi menestystä, vaan vetäytyisivät
takaisin metsihinsä.

Herra Vanderstraten kuunteli mielihyvällä näitä kertomuksia, jotka
suuresti virkistyttivät hänen murheellista mieltänsä. Hänen neuvonsa ja
toivonsa oli kuitenkin, että nopea sanansaattaja lähetettäisiin
sotamiesten perään, kutsumaan heitä takaisin, piiritettyjen avuksi.
Herkules, joka oli tullut Emmerichin seurassa huoneesen, tarjoutui
monta kertaa lähtemään vaaralliselle matkalle. Itse asiaa vastaan
Emmerichillä ei ollut mitään sanomista, mutta hän ei olisi mielellään
tahtonut erota Herkuleesta ja ehdotteli sentähden, että kysyttäisiin
vapaa-ehtoisia tähän toimeen. Herkules vastahakoisesti myöntyi, ja
ystävät olivat lähtemäisillään liittolaistensa joukkoon, kun punainen
liekki äkkiä valaisi yön pimeyden ja täytti koko huoneen kammoittavalla
hohteellaan.

"Suuri Jumala, mitä tuo on?" huudahti herra Vanderstraten pelästyneenä.
"Eihän aurinko vielä ole noussut".

Emmerich juoksi ikkunaan ja katsoi ulos.

"Sepä on paha", sanoi hän. "Vara-aittamme on tulen vallassa,
luultavasti hurjistuneiden vihollisten sytyttämänä, jotka ovat
tahtoneet kostaa hengettömille kaluillesi sen, ett'eivät meille ole
mitään voineet. Ja tuolla palaa vanha sokerimylly ja neekerien mökit,
ja Maronit tanssivat niiden ympärillä kuin pahat henget. Hm, sen
vahingon, minkä he tekevät, voisi kyllä palkita, mutta en ymmärrä,
kuinka joku ihminen nyt, kun yö on päivää valoisampi, voisi päästä
vihollisten läpitse. Hylkää se tuumasi, eno. Minä huomaan, että meidän
täytyy kokonaan luottaa itseemme ja Jumalan apuun; sillä pelkkä hulluus
olisi vielä odottaa apua muualta.

"Niin, niin, kyllä sen näen, hukassa olemme!" huoahti herra
Vanderstraten, ikkunasta katsellen kirkkaasti valaistua paikkakuntaa.
"Noiden paholaisten kynsistä emme pääse".

"Viimeinen toivo meillä vielä on jälellä", virkkoi Emmerich.
"Aukaisemme oven, puolet meistä ryntäävät ulos, puhkaisevat vihollisen
rivit ja vielä kerran koettavat päästä tykkiveneisin. Jos vaan
muutamille rohkeille onnistuu tunkea aina niihin asti, niin olemme
pelastetut; sillä tykistön tulta tuo roistoväki ei suinkaan voi kestää,
ja veneiden miehistön ei tarvitse pelätä mitään, kun vaan pysyvät vähän
matkan päässä rannasta. Minä olen valmis johtamaan rynnäkköä, jos
Herkules sillä aikaa ottaa huoneen puolustuksen toimeksensa".

"Herkules tekee kaikki, mitä herra käskee", sanoi neekeri. "Mutta
rynnäkkö sangen vaarallinen, vihollisten luku on suuri, ja veneitä he
varmaan pitävät tarkalla silmällä. Vaikk'eivät Maronit taida tykkejä
käyttää, niin hyvin tietävät, että tykit voivat tulla heille sangen
vaarallisiksi. Jos veneissä ei ole vartioita, niin menkää. Mutta jos
niissä on Maroneja, jääkää tänne. Paras on, että puolustamme taloa,
kunnes apu tulee".

"Vaan mistäpä apu tulisi?" kysyi Emmerich. "Ystävämme ja lähimmäiset
naapurimme asuvat peninkulmien päässä meistä ja sotamiehiä ei ole
odottaminen, jos ei heille voi lähettää sanaa hädästämme. Meidän täytyy
panna kaikki alttiiksi, jos emme tahdo kuolla kuin hiiret loukossa".

"Hyvä", sanoi Herkules, "odottakaa, siksi kuin tulee päivä. Silloin
nähdään, onko veneissä vihollisia vai ei. Sitten ryntäämme ulos, jos ei
vihollinen itsestään lähde pois. Ehkä lähtevätkin päivän tultua, kun
näkevät meidän hyvin puolustavan taloa. Mutta vaara ei ole vielä niin
likellä, että meidän täytyisi panna henkemme ja kaikki alttiiksi".

"Herkules on oikeassa", päätti herra Vanderstraten; sillä hän ei
mielellään tahtonut erota sisarensa pojasta, joka oli hänen paras
turvansa tässä taistelussa.

Emmerich oli kahden vaiheella; sillä tulisella innolla halusi hän
pikaista päätöstä asiassa. Herkules, joka huomasi tämän, sanoi
vakavasti: "jääkää tänne, herra! Huone on tukeva. Tulevana yönä, pimeän
tultua, ehkä voimme puikahtaa vihollisten ohitse. Tätä nykyä vaara on
liian suuri. Odottakaa vähäisen, se on parempi kuin kuolema".

"Koska molemmat väitätte minua vastaan, niin vartokaamme sitte, Jumalan
nimeen", lausui Emmerich. "Suokoon Jumala, ett'emme liian myöhään tule
katumaan viipymistämme".

Hän meni taas ikkunalle ja katsoi ulos. Tuli, jonka Maron-neekerit
olivat sytyttäneet, leveni levenemistään ja valtavat liekit leimusivat
aitoista ja neekerien mökeistä korkealle ilmaan. Savu tulvasi sakeina
pilvinä taivasta kohti, säkenet nousivat rätisten ylös ilmaan ja
putosivat tuli-sateena jälleen maahan. Onneksi hiljainen tuulen viima
käänsi kipinät pois piiritetystä rakennuksesta, niin ett'ei sillä ollut
mitään vaaraa. Liekkien valo oli niin kirkas, että ystävämme selvästi
näkivät koko vihollis-joukon, jotka hurjassa tanssissa heiluttivat
aseitansa, taikka sen mukaan kuin yhä mahtavammin leimuava tulipalo sen
salli, riistivät ja ryöstivät kaikki, mikä oli jonkin arvoista. Herra
Vanderstraten rypisti julmistuneena silmäkulmiansa, havaittuansa tämän
hävityksen. Mutta Emmerich lohdutti häntä, arvellen, että nämät
vahingot pian voitaisiin korjata, kun aarre-aitta vielä oli murtumatta
ja kalliit koneet, joita hän juuri äsken oli kuntoon asettanut,
hävittämättä. "Eikä juuri kumpaisistakaan ole pelkoa", lisäsi hän,
"sillä aarre-aitta on tehty kovista neljäkäskivistä, ja koneet ovat
niin kaukana, että tuo hurja joukko tuskin niistä huolii. Anna heidän
vaan polttaa ja ryöstää. Vara-aittain hävityksen jälkeen tulee heille
pian puute ruokavaroista, ja sitä pikemmin tulee heille pakko siirtyä
takaisin metsihinsä".

Herra Vanderstraten malttoi vähäisen mielensä, ja kun Emmerich oli
Herkuleen kanssa jutellut muutamista yön kuluessa tehtävistä toimista,
sanoi hän aikovansa mennä levolle pariksi tunniksi, ollaksensa täysissä
voimissa päivän valetessa. Jaguarin tekemät haavat kivistivät, ja sitä
paitsi oli hän peräti uuvuksissa kuluneen päivän ponnistuksista ja yön
taistelusta. Hän heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja muutaman minuutin
kuluttua todistivat hänen syvät, säännölliset hengenvetonsa, että hän
todellakin nukkui. Herkules meni pois huoneesta lähteäksensä
puolustajain luo ja valvoaksensa sillä aikaa, kuin hänen valkoinen
ystävänsä kokosi uusia voimia uusiin ponnistuksiin. Herra Vanderstraten
pudisti päätänsä, katseli sisarensa poikaa ja mutisi itsekseen:
"Ihmeteltävä nuorukainen! hän nukkuu, vaikka viholliset riehuvat hänen
ympärillänsä kuin pedot. Voi! jospa minulla olisi hänen suruton
mieli-alansa". Huoaten veti hän nojatuolin ikkunan luo ja katseli
sieltä salaisella vihalla omaisuutensa hävittämistä säälimättömän
vihollisen käden kautta. "Herra, päästä meitä pahasta!" rukoili hän ja
vartosi tuskallisesti aamun tuloa, joka, kuten hän toivoi, oli tuottava
pelastuksen Maron-neekerien hurjasta joukosta.



KYMMENES LUKU.

Päätös.


Loistavana ja heleänä nousi päivän tähti taivaalle ja valaisi
kukoistavan maan. Sen kirkkaat säteet lankesivat moneen ilon asuntoon,
mutta myöskin moneen surun ja hävityksen sijaan. Herra Vanderstratenin
kartanon ympäristöt, jotka vielä eilen kauneudessa komeilivat,
näyttivät nyt sangen surkeilta. Huoneet ja mökit olivat poltetut
poroksi, ja ainoastaan savuavat rauniot osoittivat, missä ne olivat
seisoneet; puutarhan komeat kukat makasivat maahan tallattuina, hyvin
hoidetut kukka-sarat olivat hävitetyt, paalutus-aita osaksi särjetty ja
pirstottu. Viha ja suru täytti huoneesen suljettujen miesten sydämet ja
herra Vanderstraten tuskin saattoi olla lausumatta mielipahaansa
vihollisen julmuudesta. Emmerichkin näytti alakuloiselta, mutta ennen
pitkää hänen huomionsa kuitenkin käännettiin muihin esineisin, jotka
varsinkin tällä hetkellä olivat tärkeämmät kuin tämän surkean
hävityksen katseleminen.

Maron-neekerit näkyivät vielä lepäävän levollisessa unessa. Ainoastaan
muutamat vahdit, joita he olivat asettaneet talon ympärille noin
viidenkymmenen askeleen päähän toisistansa, todistivat, ett'eivät
suinkaan aikoneet luopua piirityksestä eikä antaa piiritetyille
tilaisuutta odottamattomaan rynnäkköön. Kun aurinko pisti makaajien
silmiin, nousivat he sijoiltaan kovalla maalla, oikaisivat jäseniään,
tarttuivat aseisin ja asettuivat ryhmihin. Semminkin yksi noista
joukoista veti Emmerichin huomiota puoleensa ja hän näytti sen
Herkuleellekin, joka hänen kanssansa seisoi ikkunassa, sekä herra
Vanderstratenille. Vaikka väli oli niin pitkä, ett'ei voinut eroittaa
miesten kasvoja, nähtiin kuitenkin selvästi kirjavista höyhen-tupsuista
heidän päässänsä ja muista kiiltävistä koristuksistansa, että he olivat
päällikköjä, jotka todenmukaisesti olivat kokoutuneet keskustelemaan
hankkeistansa piiritettyjä vastaan.

"Pianpa saamme nähdä, mitä tästä seuraa", sanoi Emmerich. "Näitten
miesten päätöksestä riippuu, saammeko hengittää vapaasti vai täytyykö
meidän varustauda uuteen taisteluun. Eikö se ole sinunkin uskosi,
Herkules?"

"Totta kaiketi", vastasi tämä. "Päälliköitä ovat. He käskevät ja muiden
mustain pitää totteleman. Minä luulen, ett'ei heillä enää ole suuri
halu taisteluun."

Herkules todella näyttikin arvanneen aivan oikein. Muutamat päälliköt
erkanivat vähän ajan perästä toisista ja kunkin heidän ympärillensä
kokountui joukko neekereitä. Päälliköt puhuivat heille muutamia sanoja
ja heti neekerit sälyttivät hartioillensa, mitä ikinä oli vähästäkään
arvosta, ja lähtivät kulkemaan metsiin päin. Herra Vanderstratenin
mielestä oli, ikäänkuin raskas kuorma olisi nostettu hänen
sydämeltänsä. Emmerich ilmoitti mielihyvänsä muutamilla iloisilla
sanoilla ja Herkules virkkoi nauraen: "Tuollapa nyt lähtevät romuinensa
ratsuinensa. Eivät tule takaisin pian, luulen minä, kun ei täällä ole
muuta saatavana kuin pyssynluoteja. Tyhmät Maronit. He eivät löydä
aarre-aittaa".

Ystäviemme voiton-riemu oli kuitenkin liian aikainen, ja parempi olisi
ollut, jos olisivat käyttäneet sen hetken jolloin ei kukaan heitä
tarkastanut, tykki-veneitten valloittamiseksi, joka olisi voitu tehdä
aivan helposti ilman taistelutta. Tuskin oli Herkules lausunut
pilkkasanansa niin aarre-aitan puolelta kuului kimeä huuto, ja samassa
vihollis-joukot, jotka jo olivat lähtemäisillään, kääntyivät takaisin
taistelutantereelle. Päälliköt hajosivat joka taholle, iso joukko
neekereitä juoksi alas joelle, ja ennenkuin katsojat tointuivat tästä
asiain muutoksesta, olivat tykit uudelleen vihollisten vallassa.

"Nyt olemme hukassa", sanoi Emmerich ja hänen punaiset poskensa
vaalenivat. "Maronit ovat murtauneet meidän aarre-aittaamme ja
pelastaneet voudin, joka nyt aikoo meille kostaa. Nyt meillä on pahin
peljättävänä".

Vähän ajan kuluttua näkyi vouti tulevan useitten päällikköjen seurassa.
Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän kohotti nyrkkinsä isäntänsä
huonetta vastaan. Tuokiossa olivat ryntääjien joukot jälleen
kokountuneet talon ympärille, ja nyt ei enää ollut mahdollista päästä
heistä vapaaksi ilman veristä taistelua. Emmerich ja Herkules luulivat
vihollisen kohta ryntäävän ja ottivat aseet käteensä, puolustaaksensa
edes omaa henkeänsä. Mutta heidän ihmeeksensä pysyivät neekerit
paikoillansa ja monta minuuttia kului, ennenkuin voitiin aavistaa, mikä
tuuma vihollisella oli mielessä. Päälliköt ja vouti lähestyivät nyt
kartanoa. He olivat aseitta, viheriät oksat käsissä, jotka osoittivat
heidän aikovan hieroa sovintoa. Emmerich avasi sentähden ikkunan ja
kysyi heiltä, mitä tahtoivat.

"Tulkaa virran puolelle", vastasi vouti pilkka-naurulla. "Siellä saatte
kuulla, mitä ehtoja teille tarjoomme".

Herra Vanderstraten, Emmerich ja Herkules menivät toiselle puolelle ja
ihan ensimäiseksi näkivät he tykit, jotka epäilemättä voudin käskystä
olivat vedetyt maalle ja käännetyt kartanoa kohden.

"Tuota konnaa!" tiuskasi herra Vanderstraten. "Hänelle tapahtuisi
oikeus, jos ampuisimme hänet kuolijaksi kuin suden, kohta kun hän tulee
näkyviin. Anna minulle pyssy, Herkules!"

"Ei niin, ei niin, eno", pyysi Emmerich. "Nyt hän tulee ilman aseitta,
ja vaikka hän onkin suuri heittiö, niin emme kuitenkaan saa loukata
kunniaamme ja omaa-tuntoamme. Ampua hänet nyt olisi murha. Jätä kosto
hänen ilkeästä petoksestansa Jumalalle, kyllä rangaistus hänet
aikanansa kohtaa. Kuulkamme nyt, mitä hän tahtoo".

"Herra Vanderstraten", huusi vouti, joka mustain päällikköjen seurassa
tuli ikkunan alle. "Kuulkaa minua; minä tarjoon teille helppoja ehtoja,
jos suostutte siihen, mitä me pyydämme. Huoneenne on piiritetty ja sitä
uhkaa kolme tykkiä, jotka saattavat murskata sitä raunioiksi muutamissa
minuuteissa. Olkaa järjellinen ja suostukaa meidän pyyntöömme".

"Ja mikä on tuo pyyntö, petollinen konna, kuin oletkin", vastasi herra
Vanderstraten, joka, vihoissaan voudin ilkeydestä, sai rohkeutta
ilmoittaa ylenkatseensa.

"Emme pyydä muuta, kuin että jätätte sisarenne pojan ja hänen ystävänsä
Herkuleen meidän haltuumme. Muista aarteistanne emme huoli; sillä
aarre-aitta, mihin tuo vintiö Emmerich minut sulki, on jo tyhjennetty,
ja minä olen pitänyt huolta siitä, ett'en joutunut tappiolle aarteita
jaettaessa. Antakaa pois nuo molemmat pojat, joita näen vieressänne,
niin te itse, sekä kaikki orjanne saatte vapaasti lähteä tiehenne.
Älkää kauan miettikö, sillä jos viivyttelette, annan minä merkin
ryntäykseen ja te tulette kaikki huoneen raunioitten alle haudatuiksi".

"Alota sitten taistelu, sinä katala", huudahti herra Vanderstraten
julmistuneena. "Ryöstä hyväntekijältäsi henkikin, kuten jo olet häneltä
omaisuuden ryöstänyt, vaan älä luule minua kunnottomaksi heittiöksi,
joka ystävänsä pettää, niinkuin sinä isäntäsi petit. Tapa vaan meidät,
mutta ole varma siitä, että Jumalan kosto sinun saavuttaa katalassa
voittoriemussasi".

Herra Vanderstraten oli tykkänään muuttunut. Hän, joka ennen
alakuloisena vaikeroitsi ja voivotti, tunsi nyt itsessään rohkeuden,
jota ei kuolemakaan säikäyttänyt, ja jonka hänen päätöksensä puolustaa
Emmerichiä oli synnyttänyt. Hänen vihansa voudin kurjasta petoksesta ja
kostonhimosta ja vielä enemmän hänen harminsa siitä ilkityöstä, johon
häntä vaadittiin, saattoivat hänet unhoittamaan kuolemankin pelkoa.
Mieluummin hän toki tahtoi kuolla, kuin uhrata tuon nuorukaisen,
jota hän päivä päivältä oli oppinut yhä enemmän rakastamaan ja
kunnioittamaan. Enemmän kuin kuolemata pelkäsi hän paitsi sitä käyttäitä
ilkeästi ja nyt astui hän rohkeasti pois ikkunan luota, sillä
osoittaen, ett'ei hän huolinut sen enemmästä keskustelusta.

Julmuus, viha, kostonhimo, kaikki nämä himot vaihtelivat voudin
kasvoissa, joka huomasi peräti pettyneensä toiveissaan. Purren hammasta
kääntyi hän pois ja antoi paikaltansa liikkumatta merkin yleiseen
rynnäkköön. Tykkien miehistö viritti sytykkeensä; kolmasti leimahtivat,
kolmasti pamahtivat laukaukset kuin ukkosen jyrinä ja rautaiset luodit
sattuivat huoneen tukeviin muureihin, murtaen niitä niin, että huoneen
perustus tärisi. Samassa hyökkäsivät Maron-neekerit joka taholta
hirveällä sotahuudolla esiin; heidän nuolensa lensivät tuiskuna
jokaista pienintäkin aukkoa vastaan. Huoneesta pamahtivat uskollisten
orjain pyssyt ja kiväärit, orjain, jotka ennen tahtoivat kuolla
taistelussa, kuin heittää nuoren herransa ja hänen ystävänsä
vihollisten käsiin. Emmerich yksin ei ottanut osaa taisteluun eikä
sormeakaan liikuttanut puolustukseensa. Hän ei tarttunut kivääriin,
vaan sitoi valkoisen liinan seipään nenään ja viittasi sillä voutia,
joka juuri parhaillaan puuhasi tykkien uudesta lataamista, tulemaan
hänen luoksensa.

"Malttakaa", sanoi hän heleällä, raikkaalla äänellään, joka kaikui yli
sotahuudon. "Älkää suotta tappako itseänne, vaan kuulkaa minua".

Vouti seisahtui toimessaan, heitti raskaan kuulan, jonka hänen juuri
piti pistämän tykin suuhun, maahan, ja lähestyi, riemu-hymyily
huulillaan, ikkunata, jossa Emmerich seisoi jotenkin vaaleana, mutta
ilosta ja rohkeudesta säihkyvin silmin.

"Suostutteko ehdotukseeni?" kysyi vouti.

"Kyllä, puoleksi", vastasi Emmerich. "Itseni annan teidän käsiinne,
estääkseni enempää veren-vuodatusta. Tehkää minun kanssani mitä
tahdotte, mutta ystäväni hiuskarvaankaan ette saa kajota".

"Suostutaan", huusi vouti ja antoi merkin taistelun keskeyttämiseen.

Neekerit vetäytyivät kaikkialla pois kartanosta. Herra Vanderstraten
syleili kuoleman tuskissa sisarensa poikaa ja rukoili häntä, ett'ei hän
henkeänsä uhraisi. Mutta Emmerich pysyi järkähtämättömänä.

"Minä yksin, ehkä viaton, olen syy tähän taisteluun", sanoi hän, "ja
katala kunnoton ihminen olisin, jos sallisin sinun, armas enoni, ja
kaikkien näiden uskollisten miesten sen kantta joutua perikatoon.
Parempi on, että yksi joutuu uhriksi, kuin että satoja viattomia
surmataan, ja paitsi sitä olisi varma kuolema minulle kuitenkin
tarjona, joskin sitä pelkurina odottaisin tämän muurin takana. Kauan
nämä muurit eivät voi kestää tykkien hävittäväisiä kuulia; laske minut
siis menemään, enoni, ja muista minua aina ystävyydellä. Jää hyvästi,
Herkules! Pyydä voittaa sama sija enoni sydämessä, joka minun kuolemani
kautta jää tyhjäksi, ole hänelle uskollinen ystävä, niinkuin olit
minullekin. Jääkää hyvästi te, kaikki, ystäväni uljaat, mielelläni
kuolen pelastaakseni teitä".

Vielä kerran syleili Emmerich enoansa, puristi mustan ystävänsä kättä
ja hyppäsi, ennenkuin kukaan saattoi sitä estää, ikkunasta maahan.
Vakavilla askelilla lähestyi hän voutia, sanoen: "tässä olen,
petollinen konna; tee nyt minulle, mitä pahinta voit, minä en sinua
pelkää, minä nauran sinun vihallesi ja vielä viimeinen silmän-iskuni on
ilmoittava, kuinka syvään sinua ylenkatson".

Vihan vimmasta karjuen veti Nikolao veitsen vyöltänsä ja hyökkäsi
Emmerichiä vastaan, joka häntä odotti paikaltansa liikahtamatta. Mutta
ennenkuin hurjistunut vouti ennätti antaa nuorukaiselle kuoleman
piston, asettui eräs musta mies rivakasti hänen eteensä, nosti
kätensä ja sanoi levollisesti, mutta valtiaan arvoisuudella: "tämä
valkea-ihoinen on minun. Hän on Banun suojassa, ei kukaan saa häneltä
hiuskarvaakaan katkaista".

Vihasta vaaleten väistyi vouti uhristansa ja tuijotti Maron-neekerien
päällikköä tiikerin silmillä. Mutta eipä uskaltanut kohottaa kättänsä
häntä vastaan; sillä Banua ympäröitsivät hänen urhoolliset sotilaansa,
jotka epäilemättä hirveällä tavalla olisivat kostaneet heidän
päällysmiehensä kuoleman. Nikolao hillitsi raivoansa ja sanoi vihasta
vapisevalla äänellä: "Minkä tähden Banu asettautuu minun ja uhrini
väliin. Banu rikkoo suostumuksen, jonka olen tehnyt hänen kanssansa
uskottujen miesten kautta. Minä lupasin jättää Banun käteen
valkea-ihoisen aarteet, ja Banu lupasi minulle valkean herran, joka on
minua solvannut, herjannut ja lyönyt. Missä on Zamba, että hän minun
sanani vahvistaisi?"

"Valkea-ihoinen puhuu totta", sanoi eräs neekeri kääntyen Banun
puoleen. "Valkea herra kuuluu hänelle. Banun täytyy pitää sanansa
pahallekin miehelle, kun sana kerran on annettu".

Toivo vieläkin saada kostonhimoansa tyydyttää väänsi voudin kasvot
ilkeän näköisiksi ja veitsi kohossa läheni hän uudestaan Emmerichiä,
joka käänsi ajatuksensa Jumalaan, luullen viimeisen hetkensä tulleen.
Mutta Banu kurotti vieläkin kerran kätensä Emmerichiä kohden ja sanoi
korkealla äänellä: "valkoinen herra on Banun suojan alla; joka häneen
rupee, pitää kuolla".

Sillä välin oli muitakin päälliköitä kokoutunut Banun ja voudin
ympärille, jotka pyysivät selitystä edellisen kummalliseen käytökseen.

"Banun pitää puhua", sanoi neekeri maansa kielellä. "Tämän valkoisen
nuorukaisen Banu tapasi metsässä ja tahtoi hänet tappaa. Mutta Gingan
pyhä taikakalu pelasti hänen. Hän on mustien ystävä ja Banu lupasi
hänelle suojelusta. Hän antoi hänelle kolme sulkaa ruunustaan. Jos Banu
olisi tietänyt hänen olevan sen, jonka verta tämä mies janosi, ei hän
suinkaan olisi lähtenyt ulos metsistä muuten kuin tätä valkoista
suojelemaan. Tämän minä lupasin, ennenkuin suostuin voudin pyyntöön, ja
Banu on sanansa pitävä. Tämä nuorukainen ei saa kärsiä vähintäkään
henkensä eikä omaisuutensa puolesta. Kantakaa siis ryöstetyt aarteet
siihen takaisin, mistä olette ne ottaneet ja valmistautukaa lähtemään
takaisin saloille. Älkää viivytelkö. Banu on puhunut".

Vaikutus tästä Maron-neekerien ylimmäisen päällikön puheesta ei ollut
aivan hänen tarkoituksensa mukainen. Neekerit kyllä olisivat jättäneet
valkoisen nuorukaisen ahdistamatta, jopa häntä puolustaneetkin Nikolaon
vihaa vastaan; mutta se, että heidän piti jättää takaisin ryöstetyt
aarteet, herätti heidän rajuissa sydämissänsä kapinan hengen. Sekava
tohu kuului ja Banun solakka väkevä vartalo kohosi hallitsevana muitten
yli.

"Totelkaa", sanoi hän kovalla, voimakkaalla äänellä. "Banu sen tahtoo".

Mustat olivat kahden vaiheella. Ääniä kuului: "Älkää häntä totelko, hän
on valkea-ihoisten ystävä, eikä saa enää olla päällikkömme. Emme huoli
hänen lupauksistaan, lyökää hänet maahan".

"Lyökää hänet maahan!" huusi voutikin ja ryntäsi veitsi suorana vihatun
nuorukaisen suojelijaa vastaan.

Banun mustat silmät iskivät tulta. Mutta hän ei nostanut kättänsä
henkensä puolustukseen, vaan huusi mahtavalla äänellä: "lyökää hänet
maahan! hän on teidän päällikköänne solvannut".

Ei yksikään käsi liikkunut voutia vastaan, ei yhtäkään jousen jännettä
jännitetty, ei yksikään nuoli suhissut päällikköä kostamaan. Mutta
häntä itseä hätyytettiin joka taholta, ja harvoille uskollisille oli
sangen vaikeata esimiestänsä puolustaa.

Kiivas tappelu syttyi silmänräpäyksessä. Banu kohotti kirveensä
kapinallisia sotureitansa vastaan, ja hänen hurja huutonsa tulistutti
uskollisten seuralaisten sydämiä erinomaiseen urhoollisuuteen.

Emmerich otti aseen käteensä, asettautui Banun viereen, ja tunki hänen
sivullansa rohkeasti vihollisten neekerien joukkoon, samassa kun
Nikolao vouti teki erinomaisia ponnistuksia saavuttaaksensa nuorukaista
ja rusentaaksensa hänen päänsä kirveellä.

Vaikka Banun seuralaisten rohkeus ja kuoleman ylenkatse oli sangen
suuri, oli heidän lukunsa kuitenkin liian vähäinen vastustamaan
vihollisen sata kertaa suurempaa voimaa. Vaan tulipa apu, jota Banu,
yhtä vähän kuin Emmerich, olivat voineet aavistaakaan. Ovi piiritettyyn
huoneesen, joka nyt oli jätetty huomiotta, auaistiin ja joukko
piiritettyjä, Herkules ja Vanderstraten etunenässä, syöksivät siitä
ulos, ja samassa lauaistiin neekerien pääjoukkoa vastaan. Nämä
säpsähtivät. Mutta Emmerich, uusien toiveiden vallassa, huusi
iloissaan: "eteenpäin ystäväni, voitto on meidän."

Tuokiossa olivat kiväärit uudelleen ladatut, ja toisen yleisen
laukaiseman kuulat tekivät tuhoa vihollisten riveissä. Samassa kaikui
heidän takanansa kimakka hurra huuto ja jälleen kuului kiväärin
pamauksia, kenenkään tietämättä, mistä ne oikeastaan tulivat.
Muutamassa silmänräpäyksessä oli arvoitus selitetty. Oikealta sekä
vasemmalta puolelta tuli sotamies-joukkoja esiin ja yhdistyi siihen
joukkoon, jonka keskellä Emmerich taisteli. Mustat viholliset
havaitsivat olevansa joka puolelta piiritettyinä. Äkillinen pelko sai
heissä vallan. Kimeästi huutaen viskasivat he aseensa pois ja pötkivät
pakoon. Ikään kuin mustat varjot puikahtivat he sotilasten rivien
läpitse ja olivat muutamissa minuuteissa pois luotien kantamalta.
Kokipa vouti Nikolaokin paeta. Tuskin oli hän ennättänyt lähimmäisen
lehdikön rinteesen, jossa luuli olevansa hyvässä turvassa, niin eräs
sattumalta lauaistu luoti sattui häneen ja hän vaipui maahan. Tämä
tapahtui samassa silmänräpäyksessä, kuin Emmerich ja herra
Vanderstraten vaipuivat toistensa syliin ja Herkules riemueli: "voitto
on meidän ja herra elää, voudista ja hurjista Maron-neekereistä
huolimatta."

Kun eno ja sisaren poika olivat vaihtaneet muutamia iloisia sanoja,
riensivät he upsierin luo, joka niin onnellisesti oli oikeaan aikaan
saapunut sotajoukollaan heidän avuksensa, ja saivat häneltä kuulla,
että edellisenä yönä eräs karkuun päässyt orja oli rientänyt hänen
peräänsä ja kiihkeästi pyytänyt häntä piiritettyjä auttamaan.
Riento-marssissa olivat he palanneet takaisin ja tavattuansa vihollisia
ja ystäviä käsikähmässä eivät tienneet mitään parempaa neuvoa kuin
sekaantua taisteluun, siten tuottaaksensa sille pikaisen ja onnellisen
päätöksen.

"Ja missä on se uskollinen orja, joka kutsui teitä takaisin?" kysyi
herra Vanderstraten.

Nuori neekeri astui esiin ja kumartui hymyillen ankaralle isännällensä,
joka katseli häntä ystävällisesti. "Näethän, sisareni poika, että
minulla on uskollisia neekereitä, jotka eivät ole kristityitä", sanoi
herra Vanderstraten.

Emmerich hymyili ja kysyi nuorelta neekeriltä: "sanoppas Pompejo,
keneenkä sinä uskot?"

"Minä uskon hyvään Jumalaan taivaassa ja Jesukseen Kristukseen, joka on
kuollut neekeri raukkojenkin edestä", vastasi Pompejo vähän
pelkääväisesti katsellen ankarata isäntäänsä.

Mutta herra Vanderstraten ei ensinkään näyttänyt närkästyneeltä, vaan
hyvin kummastuneelta, ja sanoi: "Totisesti, sisareni poika, minä näen
yhä selvemmin, että olin antanut surkeasti pettää itseni. Mutta,
lapset", lausui hän, kääntyen neekerien puoleen, "jos olette minulle
osoittaneet uskollisuutta ja mielisuosiota, niin tahdon minäkin
puolestani näyttää teille, ett'en ole kiittämätön. Minä lahjoitan
teille vapauden ja niin paljon maata jokaiselle että hän saattaa siinä
rakentaa itselleen majan ja hankkia elatuksensa hedelmällisestä maasta.
Tahdon vielä pitää huolen siitäkin, että saatte papin, joka opettaa
teitä Kristin-uskossa, ja kirkon, jossa saatte rukoilla."

Neekerien riemu-huudot kaikuivat, Emmerich syleili enoansa ja riemueli:
"Jumala olkoon kiitetty, joka lähetti Maronit niskoillemme; sillä nyt
näen selvästi, mikä hyvä eno minulla on."

"Ja minä, mikä hyväsydäminen, uskollinen sisarenpoika minulla on",
sanoi herra Vanderstraten naurahdellen. "Jumalan kiitos, että Hän on
johtanut kaikki meidän hyväksemme. Mutta mitenhän tuon ilkeän petturin,
Nikolaon, on käynyt?"

"Jos näen oikein, laahataan hän tuossa juuri tänne", vastasi Herkules.

"Nyt on tuomio langetettava, ja ankarakin", sanoi herra Vanderstraten.
"Tuokaa hänet tänne."

"Jumala on hänen tuominnut", sanoi Emmerich vakavasti. "Henki on jo
eronnut ruumiista."

Herra Vanderstraten kumartui voutia katselemaan ja huomasi kohta, että
Emmerich oli nähnyt oikein. Liikutettuna sanoi hän: "Tämä on Jumalan
sallimus. Nikolao tuli tänne tappamaan, ja katso, kuolema jatkui hänen
omaan sydämeensä. Näin kostaa Herra niille, jotka ovat pahat ja
kavalat. Mutta rauha hänen tomullensa! Kuollutta meidän ei pidä
tuomita; sillä Hän, joka on meitä korkeampi, on hänen tekojansa
punnitseva ja lausuva tuomion viisaudessaan."

Voudin ruumis vietiin pois ja Emmerich kääntyi nyt Maron-neekerien
päällikön, Banun, puoleen, jota hänen oli kiittäminen hengestään. Hän
kiitti häntä sydämellisesti, tarjosi hänelle lahjoja ja käski hänen,
uskollisten seuralaistensa kanssa, jäädä asumaan herra Vanderstratenin
kartanoon, jossa pidettäisiin huoli heidän toimeentulostaan; sillä jos
hän palaisi metsihin, täytyisi hänen pelätä kansalaistensa kostoa.
Mutta Banu vastasi korskealla naurulla: "Banu ei pelkää heitä; he
pelkäävät Banua. Banu on heitä rankaiseva kapinasta. Hyvästi, valkea
mies! Banu jääpi vapaaksi ja lähtee pois."

Hän pudisti Emmerichin kättä ja oli muutamassa silmänräpäyksessä
kadonnut uskollisten seuralaistensa kanssa. Melkein ikäväksensä näki
Emmerich hänen lähtevän.

"Jalo sydän sykkii tuon mustan miehen rinnassa", lausui hän. "Hän on
todellakin ansainnut, että orjia hänen tähtensä kohdeltaisiin
lempeydellä."

"Minun kartanossani ei kenelläkään tästä lähtien pidä oleman syytä
valittaa liian ankaraa kohtelemista", vastasi herra Vanderstraten.
"Minä tahdon olla orjilleni hyvänsuopa ystävä enkä enää kova
käskynhaltija."

"Heidän uskollisessa rakkaudessaan sinä olet saava palkintosi,
hyvä enoni", huudahti Emmerich. "Tämänhän olet varsin selvästi
tänäänkin saanut kokea, ja pian tulet vakuutetuksi, että mustain
kristittyjen joukossa on yhtä monta jaloa ja uljasta ihmistä kuin
valkea-ihoisissakin, joidenka ylenkatseen alla he nyt huokaavat. Usko
Jumalaan ja hänen käskyjensä täyttäminen tekee meitä totisiksi,
oikeiksi ja uskollisiksi ihmisiksi, olkoonpa ihomme musta, punainen
taikka valkoinen."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä havaittiin, että Maron-neekerien tekemät hävitykset
aivan helposti voitiin korjata. Muutamain viikkojen kuluttua olivat jo
poroksi poltetut pienemmät huoneet ja mökit uudestaan rakennetut ja
epäjärjestykseen joutuneet puutarhan sarat asetetut entiseen kuntoonsa.
Ylipäänsä ei mitään tuntuvampaa vahinkoa ollut tapahtunut, ja
tähdellisin osa aarteistakin, kulta ja kalliit kivet, jotka olivat
olleet särjetyssä holvissa, löydettiin voudin taskusta, joka viekkaasti
oli haalinut ne itselleen, ennenkuin hän vei Maronit sinne.

Karanneet ja hajotetut orjat tulivat pian takaisin, eikä herra
Vanderstratenilla ollut syytä valittaa mitään erinomaista tappiota.

Kuitenkaan hänessä ei enää ollut entistä tyytyväisyyttä ja
mieluisuutta. Sekä hänen valveella ollessaan että unessakin väikkyivät
Maron-neekerit alinomaa hänen edessänsä ja usein hän surusilmin katseli
sinisiä vuoria, joiden rotkoissa, metsissä ja laaksoissa pelätyt
viholliset asuskelivat. Kuinka helposti voisi tapahtua, että uudestaan
hyökkäisivät lymypaikoistaan, himoten hänen aarteitansa ja uhaten häntä
hirveillä myrkytetyillä nuolillaan!

"Poikani", sanoi herra Vanderstraten eräänä päivänä Emmerichille. "Onko
todellakin aikomuksesi lähteä takaisin Eurooppaan?"

"On todellakin, semminkin, jos sinä päättäisit seurata minua", vastasi
Emmerich hymyillen. "Sillä minä en hennoisi jättää sinua yksin
vihollistesi, Maron-neekerien, käsiin."

"No niin, poikaseni, lähtekäämme molemmat", lausui eno Vanderstraten
vakavasti. "Minä en paljon luota rauhanliittoon noitten metsäläisten
kanssa, ja Banu ystävämme on kuolevainen, niinkuin muutkin ihmiset.
Olen tavannut ostajan kartanolleni. Koettakaamme siis Jumalan nimeen
vielä kerta, miten tuolla vanhassa maassa käy eläminen."

"Mutta totta kai Herkuleskin tulee kanssamme, eno?"

"Tulee kaiketi, jos hän vaan itse tahtoo."

"Taidammehan jo ensi viikolla lähteä matkalle!" riemuili Emmerich.
"Pois, pois, tästä helteen ja auringonpaahteen maasta rakastettuun
kotimaahan, armaan äidin syliin. Miten hän on riemuitseva, jos tulet
kanssani!"

Viikkoa myöhemmin purjehtivat herra Vanderstraten, Emmerich ja Herkules
Amerikan rannoilta ja ennättivät kuuden kuukauden matkan perästä
onnellisesti Saksanmaahan. Täällä herra Vanderstraten viihtyi hyvästi,
niin kauvan kuin kesä kesti. Hänestä tuntui helle vähän lauhkeammalta
kuin Surinamissa, jossa se usein oli häntä rasittanut; puut eivät
olleet vähemmän vihannat, eikä niiden siimekset vähemmän viileät kuin
sielläkään, jotta hän ei suuresti kartanoansa ikävöinyt. Mutta kun
talvi tuli jäineen, lumituiskuineen, ja hänen täytyi pysyä lämpöisen
uunin ääressä, eikä silmänsä enää nähneet muuta viheriätä, kuin kukat
kasvi-huoneessa, rupesi hän nurisemaan, ja milt'ei katunut vaihtaneensa
kuuman maansa Saksan kylmään ilman-alaan. Emmerich ei virkannut siihen
mitään, antoi vaan enonsa kauvan aikaa mielensä mukaan murista ja
marista. Mutta, kun tämä kerran rupesi liian tuittupäiseksi, sanoi hän
hymyillen: "no, eno, millä tahdot mieluummin olla piiritetty, lumella
ja pakkasella, vai Maron-neekereilläkö?"

Herra Vanderstraten ensin närkästyi, mutta rupesi sitten nauramaan.
"Ei, poikaseni", sanoi hän, "Saksan maan talvi on minulle toki
rakkaampi kuin nuo verenhimoiset, mustat metsäläiset vuoristossa.
Älkäämme enää puhuko siitä."

Siitälähin herra Vanderstraten ei enää nurissut, vaan suostui pian
uuteen tilaansa, jossa hän vielä eli monta vuotta aivan tyytyväisenä.
Oikeaan aikaan tehty muistutus Maron-neekereistä oli iäksi päiviksi
poistanut hänen halunsa mennä takaisin Surinamiin, eikä hän milloinkaan
enää ajatellut purjehtimista meren yli.

Näin oli nyt kaikkien käynyt hyvin: herra Vanderstratenin, jonka ei
enää tarvinnut pelätä Maron-neekereitä; jalon Emmerichin, joka nyt
taisi olla oikeana tukena äidillensä; ja myöskin Herkuleen, joka piti
valkoisen ystävänsä pysyväisen rakkauden ja mielisuosion suurimpana
onnenansa.

Eipä merentakaisten mustien kristittyjenkään käynyt pahemmin. Heidän
uskollisuutensa muuttui sananlaskuksi ja heidän hyvä käytöksensä teki
heidät mainioiksi muiden neekerien joukossa. Harvat ne maanviljelijät
olivat, jotka eivät seuranneet herra Vanderstratenin esimerkkiä.
Useammat antoivat orjillensa opetusta kristin-uskon lempeässä opissa,
eikä milloinkaan kuultu, että olisivat sitä katuneet. Kristityt orjat
olivat uskollisimmat, rehellisimmät ja ahkerimmat koko Surinamissa ja
heissä toteutui taasen, että kristin-oppi on ainoa menestystä tuottava,
ainoa, joka saattaa siunauksen joka paikkaan, missä sen ikuisille
totuuksille on taipuvaisia sydämiä, missä sen autuuttavaista oppia
ilolla seurataan, ja missä sen viisaat säännöt kestäväisyydellä
täytetään. Sillä, _joka uskoo Jumalan sanan, se pitää käskysanat_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eno ja sisarenpoika - Kertomus nuorille ystävilleni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.