Title: Jäämerellä
Author: Hoffmann, Franz, 1814-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jäämerellä" ***


JÄÄMERELLÄ

Kirj.

Franz Hoffmann


Suomennos Saksan kielestä ["Leo"].

(Myydään Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston hyväksi.)


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
1872.



SISÄLLYS.

    I. Huone rannalla
   II. Hyvä työ, hyvä hedelmä
  III. Jäähyväiset kodille
   IV. Perämies
    V. Kuuntelia
   VI. Konrad Elshöft
  VII. Älä johdata meitä kiusaukseen!
 VIII. Karhun-ajo
   IX. Venhe
    X. Erokkaat
   XI. Katteini Bertram
  XII. Loppu



ENSIMÄINEN LUKU.

Huone rannalla.


"Ponnistappas nyt voimiasi, Vilho -- enemmän oikeallepäin, ett'emme
hiekalle joudu -- niin poikaseni! Sillä tapaa saamme koko tämän runsaan
saaliimme hyvään turvaan. Äiti on riemuitseva, kun pääsemme kotiin,
sillä nyt hänen ei koko tänä viikkona enää tarvitse pitää huolta
tulevasta päivästä! Vähintäänkin kolme taaleria saan minä Bremenissä
kaloistamme, sillä aika ukkoja on niitten joukossa. Katsoppas vaan tätä
turskaa, Vilhoseni! Se yksistänsä painaa yhdeksän tahi kymmenen naulaa
--- ja lisäksi vielä nuot toiset ja tämä kasa koljuja -- hei vaan,
lopulta tuon minä vielä enemmän rahaa muassani kotiin. Pane ketjut
kiinni, Vilho! Sinun ei tarvitse muuta kuin kiertää ne pari kertaa
paalun ympärille ja panna lukkoon. Kas niin -- ja autappas nyt minua,
kun kaloja kotiin kannan!"

Se, joka lausui nämät sanat, oli noin kahdeksantoista vuoden vanha,
kaunis ja voimakas nuorukainen, joka nuoremman veljensä, Vilhon, kanssa
oli ollut ulkona merellä kalastamassa. Koko venheen muoto, yhteen
kootut verkot, noitten molempain somien nuorukaisten puvut, kaikki
osoitti aivan selvästi, että he harjoittivat kalastajan keinoa, jopa
silminnähtävästi sitä taidolla harjoittivat, niinmuodoin myöskin
menestyksellä. He sälyttivät nyt saaliinsa hartioilleen, ja Vilho
tahtoi paitsi sitä ottaa airotkin mukaansa, josta kuitenkin vanhempi
veli häntä kielsi.

"Anna niitten vaan olla," sanoi hän. "Huomenna ani varhain minun
kuitenkin täytyy lähteä Bremen'iin, eikä kukaan yöllä taida tulla niitä
kiikuttamaan; en kumminkaan minä siihen ketään kehoittaisi!"

Vilho heitti airot takaisin venheesen ja astui uljaasti veljensä kanssa
rantaa ylöspäin ja sitten oikealle kädelle, jossa tiheän koivikon
keskeltä vähäinen, yhden-kertainen, punaisella tiilikatolla varustettu
huone ystävällisesti haamoitti.

Armas lukija, sinä olet varmaan jo monta kertaa nähnyt jonkun huoneen,
niin puhtaan, niin sievän, niin soman, niin mieluisan, sanalla sanoen
niin kodikkaan, että olet itseksesi sanonut: jospa tuo vaan olisi minun
ja jos saisin kaiken elin-aikani siinä asua! Kas, juuri semmoinen oli
se pikkuinen huone, jota kohden molemmat veljet nyt astuivat.

Aurinko oli jo aikaa laskemaisillaan ja sen äärimmäinen reuna koski jo
milt'ei meren pintaa. Koko taivaan kantta verhoili lämmin, kirkas ja
kuulakas rusko, joka väikkyi hiljan aaltoilevassa meressä, ikään kuin
kuvastimessa. Yksityisiä. ruusun-punaiselta hohtavia pilviä vieri
vitkaan kirkastuneitten ilmojen lävitse, ja veden kalvolla liikkui,
purjeet levitettyinä, joiden häikäisevä valkeus komeasti erisi
purpuran-värisestä, läntisestä taivaasta, muutamia laivoja, viiltäen
kimaltelevia aaltoja, niinkuin summattoman suuret joutsenet, vienosti
ja kuitenkin joutuisasti eteenpäin kulkien. Niinkuin leveä, paljastettu
miekka laskeuivat auringon viimeiset säteet veden pinnalle ja
liikkuivat siitä vielä edemmäksi, jäähyväisiänsä lähettääkseen myöskin
pikkuiselle huoneelle, joka korkealta rannalta katseli kauvas, kauvas
merelle. Huoneen hohtavaksi puhdistetut ikkunat heiskuivat auringon
paisteessa, jonka kirkasta valoa suotuisalla ja silmiä virvoittavalla
tavalla heikensivät ainoastaan niiden viini-köynnösten leveät lehdet,
jotka suikertelivat ylös aivan kattoon asti ja viheriäisenä kehänä
ikkunoita ympäröitsivät.

Oltiin juuri ihanan Toukokuun alkupuolella, ja kaikki, mitä oli
viheriää, puut, pensaat ja puutarhan puhkeavat kukat näytti
elähyttävän raikkaalta ja armaalta. Aivan keskellä tätä vihantaa
seutua oli tuo vähäinen huone. Aimo lehmus varjosti sitä muhkeilla
lehvillänsä; ihan sen takana, mutta oikealle ja vasemalle puolelle
ulottuen paljoa edemmäksi kuin huone, oli puutarha ja sen lehtimajat
selja-puista sekä vehmastot, täynnänsä punakukallisia kuusamoita,
sinisiä syreni-puita ja valkoisia heisi-pensaita; perimmäisenä siinsi
koivikko hopean-valkoisin, solevin runkoineen, hienoin oksineen ja
tuhansittain iltatuulessa kuiskentelevin, vaalean-viheriäin lehtineen.
Mailleen menevä aurinko valaisi koko tätä ihanaa maisemaa, kutoen
viimeisiä säteitänsä kultaisina säikeinä tämän uhkean lehdikon vienoon,
viheriään vaippaan.

Todellakin sievä oli tämä huone ja, vaikka pienoinen ja ahdas, aina
kylläksi suuri tyytyväisille asukkailleen, hyvälle Martta eukolle ja
hänen pojillensa, Leolle ja Vilholle. Mutta mikä sen vasta oikein
viehättäväksi ja kodikkaaksi teki, oli sen oivallinen asema ja aava
katsanto jalon komealle merelle, tämän ikuisiin vaihdoksiin ja
tuhansiin kauneuksiin.

Huoneen edustalla laski Leo taakkansa maahan, ja pyhki hnokeammin
hengittäen hiki-pisarat otsastansa.

"Toimitappas nyt kalat oikein sisään, Vilho," sanoi hän veljelle. "Minä
menen vielä kerran alas verkkoja noutamaan. Sano vaan äidille, että
minä tulen koht'sillään takaisin. Kuuletkos?"

Vilho nyykähytti päätänsä, ja Leo meni rivakkalla askelilla takaisin
meren rantaan. Tien poikkeuksessa kohtasi häntä mustiin puettu,
vanhan-puolinen mies, joka vähäisellä noikkauksella tervehti häntä
kysyen: "Asuuko rouva Martta Rembrandt huoneessa tuolla ylhäällä?"

Leo katseli tarkoin vierasta, vastaustansa viivyttäen ei juuri
epä-kohteliaisuudesta, vaan sentään, että hän ajatuksissaan itseltänsä
kyseli: "kah, mitä nyt tämä mies äidiltäsi tahtonee?"

"Noh, oletkos mykkä, vai etkös tiedä, kuka siellä asuu?" huudahti
vieras vähän suuttuneena.

"Kaiketi minä sen tiedän, missä oma äitini asuu," vastasi Leo.
"Astukaat vaan suoraan ylöspäin, jollei hän ole huoneessa, löydätte
hänen varmaan puutarhasta. Taikka neuvoo Vilho teitä perille. Minä
tulisin itse takaisin teidän kanssanne, mutta minun täytyy, näettekö,
korjata verkkoni ja panna ne kuivamaan, sillä muutoin ne kenties
kosteudesta pahentuvat."

Vieras ei vastannut enää mitäkään, vaan alkoi astua tietä myöten
huonetta päin, sillä välin kuin Leo sukkelaan riensi vieremää alaspäin
rantaan, viskasi raskaat verkot ilman suurta vaivaa vahvoille
hartioilleen, ja palasi yhtä reippaasti taas huoneen luoksi. Hän oli
hyvin utelias saadaksensa tietoa siitä syystä, joka oli saattanut
vieraan hänen äitinä huoneesen, ja hän aikoi jo melkein jättää
verkkojen ahtamisen vähän myöhemmäksi. Mutta velvollisuus oli kuitenkin
kaikkia muita kalliimpi. Joutuisaan kävi hän työhönsä käsiksi ja oli
vähän ajan perästä sen päättänyt. Sitten astui hän nopeasti huoneesen,
tapasi etuhuoneessa Vilhon ja kysyi äitiä ja vierasta.

"Hän on tuolla ulkona lehtimajassa," vastasi Vilho.

"Etkös tiedä, mikä hänen tänne saattoi?"

"Enpä tiedä, Leo. Mutta sen minä olen nähnyt, että hänen taskunsa oli
täpötäynnä papereita, joita kaikkia hän levitti pöydälle tuolla
ulkona."

"Hm! Minä tahdon kuitenkin vielä kerran katsoa häntä," arveli Leo.
"Tämä mies ei miellytä minua; hän oli kovin pikapäinen, kun tapasin
hänen tiellä, verkkoja noutaessani. Minä tahdon toivoa, ett'ei hän tee
äidillemme mitään kiusaa, muutoin hän saa nähdä, ett'en siinä asiassa
mitään leikkiä ymmärrä."

"Voi, jää ennemmin tänne, Leo," pyysi Vilho. "Matti lähetti minun
puutarhasta pois, kun vieras tuli, ja arvattavasti suostuu hän yhtä
vähän siihen, että sinä lähdet sinne. Katsoppas -- minä luulen vieraan
jo lähtevän tiehensä!"

"Oikein, hän se on!" sanoi Leo, katsoen ikkunasta ulos. "Nyt tahdon
kohta kysyä äidiltä, mikä tuuli hänen on tänne tuonut!"

Ripeästi riensi Leo puutarhaan. Siellä istui vielä äiti lehti-majassa,
mutta nyt hän ei tapaansa myöten puuhannut ahkerassa työssä, vaan
murheellisiin mietteisiin vaipuneena, painoi hän päätänsä kättänsä
vastaan. Verkko, jota hän nähtävästi iltapäivällä oli kutonut, oli
puoli-valmiina hänen vieressänsä, ja hänen edessään oli iso kirjoitus,
johon hän alakuloisesti katsoa tuijotti. Leon tullessa hän säikähtyi ja
koetti kiireesti temmata paperia hänen näkyvistään. Mutta Leo oli jo
nähnyt sen, ja havaitsi nyt myös sen syvän surun, joka varsin selvästi
kuvautui äidin lempeissä kasvoissa.

"Mitä on tapahtunut, rakas äiti?" sanoi Leo hämmästyneenä. "Sinä itket?
Mitä tuo vieras sinusta tahtoi? Totisesti, jos hän on loukannut sinua
-- kauvas hän ei vielä liene ehtinyt -- ajan minä häntä takaa ja
polvillansa hänen pitää sinulta anteeksi anoman!"

"Ei, ei, Leo," vastasi äiti, tarttuen poikansa käteen. "Mies ei ole
syypää murheeseni, vaan teki ainoastaan velvollisuutensa, kun hän toi
minulle surullisen, syvästi huolettavan sanoman. Anna hänen rauhassa
mennä matkoihinsa, poikani."

"Mikä sanoma se on?" kysyi Leo. "Varmaan se on kovin surullinen, koska
se pusertaa kyyneliä sinun silmistäsi. Voi, älä salaa minulta mitään,
rakas äiti! Sinä tiedät kyllä, että saat minuun luottaa."

"Se ei paljon hyödyttäisikään, että minä salaisin sen sinulta, hyvä
poikani!" vastasi äiti. "Muutamien viikkojen kuluttua sinun kuitenkin
täytyy saada tieto kaikista, ja kovemmalta vaan tämä kohtaus silloin
tuntuisi sinulle, jollet tietäisi sitä edeltäpäin odottaa. Leo, eräs
ilkeä mies, joka jo on paljon rikkonut sekä minua että myös sinun
isä-vainajaasi vastaan, tahtoo nyt riistää meiltä viimeisetkin, tämän
pikkuisen huoneemme, ja säälimättä syöstä meitä kurjuuteen."

Leo pelästyi, mutta rohkaisi kohta jälleen mielensä. "Kuka se mies on?"
kysyi hän kiivaasti. "Onko hänen myös oikeus ryöstää meiltä meidän
omaisuutemme? Jollei oikeus ja laki ole hänen puolellansa, niin
tosiaankin hän saa nähdä, että hänen on minun kanssani tekemistä!"

"Hänellä on kyllä valta, jos kohta minä vielä epäilen, että hänellä on
oikeus," vastasi äiti, surullisena ja toivotonna päätänsä pudistaen.

"Laki on jo kerran ratkaissut asian hänen eduksensa ja minä pelkään,
ett'ei sen päätös tälläkään kertaa käänny hänen vahingoksensa. Oi, hän
saisi mielellään ottaa kaikki -- jos vaan hän jättäisi tämän pikkuisen
huoneen, meidän viimeisen turva-paikkamme, jossa me jo monet monituiset
vuodet olemme levollisessa tyytyväisyydessä eläneet -- ja tämän
puutarhan, jossa sinun hyvä isäsi kuoleman-untansa nukkuu! Sydämeni
pakahtua, jos minun täytyy luopua siitä, jollen saa rukoilla hänen
haudallansa, eikä enää kukilla koristaa hänen viimeistä
lepopaikkaansa!"

"Ei milloinkaan saa kukaan ajaa sinua täältä pois, jos minä vaan voin
sen estää," sanoi Leo, syvästi liikutettuna. "Häijy ihminen se
todellakin on, joka julkenee köyhältä leskeltä kiskoa hänen viimeisen
omaisuutensa. Mutta kuinka hän voi sitä tehdä? Ovathan huone ja
puutarha sinun!"

"Sitä minäkin uskoin ja toivoin, poikani," vastasi äiti, "mutta vieras,
joka vast'ikään lähti minun tyköäni, on vienyt senkin toivon minulta.
Tämä on, näetkö, surullinen juttu, jonka minun sopii nyt yhtä hyvin
kuin joskus muulloin kertoa sinulle. Sinun isäsi oli, niinkuin tiedät
laivuri; hänellä oli vähäinen huone Bremen'issä ja sen lisäksi haaksi,
jolla hän rehellisesti elätti itseänsä. Jospa vaan hän ei olisi antanut
houkutella itseänsä parantamaan tätä yksinkertaista tilaa, jossa me
elelimme aivan onnellisesti ja tyytyväisesti! Mutta kuinka kävikään.
Sinä olit juuri seitsemän ja Vilho viiden vuoden vanha, kun kiusaaja
lähestyi isääsi. Tämä ehdotteli hänelle, että hän myisi haahtensa, ja
saaduilla rahoilla ostaisi suuremman laivan. Mitä rahoja puuttui
semmoisen laivan ostamiseen, ne tahtoi hän antaa, ja sitten heidän oli
määrä yhdessä toimittaa kauppa-asioita. Tämä ehdoitus näytti isästäsi
hyvin etuisalta. Hän suostui siihen, ja paljon rahoja hän todellakin
tällä uudella elatus-keinolla ansaitsi. Osan niistä käytti hän tämän
huoneen ja puutarhan ostamiseen, täällä majaa pitääksensä
laivanlastiaan tuodessaan ja viedessään, ja kun huoneen asema ja tämä
ihana seutu suuresti minua miellytti, vietimme tavallisesti kesämme
täällä.

"Mutta nyt tapahtui, niinkuin sinä arvattavasti vielä muistat, että isä
kääntyi kovasti kipeäksi. Hänen täytyi jättää laivansa muiden
kuljetettavaksi, ja kova onni teki, että laiva tavaroinensa päivinensä
meni hirmuisessa myrskyssä meren pohjaan. Kun tämä sanoma tuotiin
isällesi, hän tosin säikähtyi, mutta hänen mielensä ei kuitenkaan siitä
lannistunut. 'Tappio ei ole niin suuri, kuin tuota luulisi,' arveli hän
minulle. 'Sekä laiva että tavara olivat täyteen arvoon vakuutetut, ja
jos vähäisen voimia ponnistetaan, on vahinko vuoden päästä kokonaan
palkittu. Kun minä vaan ensin terveeksi pääsisin!' Voi, tätä sinun
isäsi toivoa Jumala käsittämättömässä viisaudessaan ei sallinut toteen
käyväksi. Joko nyt sanoma laivan hukkumisesta koski isääsi kipeämmin
kuin hän itse tahtoi myöntää, vai pahentuiko hänen tautinsa muista
syistä -- sen Jumala yksin tietää. Kauheasti vaan kiihtyi kova kuume,
isäsi meni tainnoksiin, ja tuskin kului muutamia viikkoja laivan
hukkumisesta, kun hän jo vaipui vaineesen.

"Leo, vaikea, suruisa, huolettava oli tämä aika minulle! Sinä ja sinun
veljesi olitte liian nuoret ymmärtämään tätä onnettomuutta; mutta
minuun se sattui koko ankaruudellansa, ja minä olin milt'ei siihen
nääntyä. Ainoastaan se tieto, että ensimäinen velvollisuuteni käski
minun elää teitä, orpo-raukkoja, varten, sai minun pystyssä pysymään.

"Mutta ei siinä kyllä; Jumala tahtoi koettaa minua vielä enemmän, vielä
toinenkin onnettomuus, jota minä en silloin tietänyt ensinkään odottaa,
oli minua kohtaava.

"Isä-vainajasi puhetta myöden luulin minä, ett'ei meidän tarvitsisi
taistella suurinten huolten kanssa, joita suinkin sopii olla, nimittäin
köyhyyden kanssa. Olihan hukkunut laiva vakuutettu, ja puoli sen
hinnasta piti minulle maksettaman. Paitsi sitä jäisi vielä meidän
talomme Bremen'issä minulle, ja tämä pikkuinen huone, jossa nyt asumme.
Mutta monta viikkoa vieri, ennenkuin isäsi kauppa-kumppani antoi
itsestänsä mitään tietoa. Viimein, kun minä kirjoitin hänelle, ja
käskin hänen suorittaa meidän välimme, koska minun tuli pitää huolta
sinusta ja sinun veljestäsi, vastasi hän kovin lyhyesti, ettei minun
ollut mitään vaatimista häneltä, sillä hukkunut laiva oli kyllä ollut
vakuutettu, mutta ainoastaan hänen eikä isävainajasi kustannuksella,
josta syystä hän myöskin lain nojalla oli pitänyt koko vakuutus-summan
omanansa. Lisäksi oli hänellä, sanoi hän, muitakin saatavia isältäsi,
ja jollen minä nyt jättäisi häntä rauhaan, niin hän, saadaksensa
näitäkin velkoja maksetuiksi, kääntyisi minuun taikka oikeammin sinun
isäsi jälelle jääneesen omaisuuteen. Nyt katsoin minä velvollisuudekseni
neuvoitella erään lakimiehen kanssa, joka, paha kyllä, ei voinut antaa
minulle juuri suuria toiveita. 'Se mies on ilmeinen konna!' sanoi hän.
'Ei kukaan ihminen usko, että laiva oli ainoastaan hänen omilla
varoillansa vakuutettu, eikä hän olisi väittänyt sitä ensinkään, jos
teidän mies-vainajanne olisi jäänyt henkiin. Kuitenkin saa hän nyt
pitää rahat, sillä hän voi epäilemättä näyttää todeksi, että hän on
totuutta puhunut. Ken on kerran rikkauden tähden poikennut oikeuden
poluilta, hän keksii aina keinoja petoksensa päättämiseksi, eikä
maalliset tuomarit useinkaan ennenkuin vasta pitkän ajan perästä,
toisinaan eivät ensinkään, voi pakoittaa häntä rikoksestansa
vastaamaan. Vaan taivaallista tuomaria hän ei milloinkaan saa
vältetyksi.' -- 'Mutta mihin keinoon nyt on ryhtyminen?' kysyin minä
lakimieheltä. Me päätimme nyt haastaa tuon petollisen miehen oikeuteen.
Mutta niinkuin edeltäpäin arvasimme, niin kävikin. Petturi toi esiin
asiakirjoja, joita hän väitti todenmukaisiksi, ja joiden johdosta
tuomarin täytyi ratkaista asia hänen eduksensa, vaikka hän, niinkuin
kaikki muutkin, varmaan tiesi, että julmaa petosta tässä harjoitettiin.
Se ylenkatse, jolla häntä kohdeltiin, vaikutti kumminkin sen verran
häneen, ett'ei hän iljennyt saattaa perille luultua oikeuttansa isäsi
omaisuuteen. Hän jätti nyt asian silleen, ja minun täytyi myydä meidän
huoneemme Bremen'issä keräjäkulungeita suorittaakseni ja voidakseni
kumminkin niin kauvan pitää huolta teistä, lapsistani, kunnes
jaksaisitte omin neuvoin elättää itseänne. Jumalan avulla on se
onnistunutkin. Rahat ovat kyllä jo aikaa sitten loppuneet, mutta tämä
kalastus, johon sinä, Leoseni, olet ryhtynyt, on kuitenkin aina
varjellut meitä köyhyydestä. Vielä nytkin olisimme eläneet levollisina
ja onnellisina, jollei tämä pahanilkinen mies taas olisi häirinnyt
meidän rauhaamme. Hän sanoo sinun isäsi vielä olleen velkaa hänelle
kolme sataa taaleria, ja, jollen minä maksa niitä, aikoo hän myydä
huoneen, puutarhan ja kaikki, mitä meillä on. Tämän tiedon toi se mies
minulle, joka äsken kävi täällä. Siitä syystä olen minä nyt kovasti
suruissani, sillä oikeuden edessä hän epäilemättä pääsee voitolle, ja
me -- me saamme avuttomina ja varattomina lähteä mieron teille. Voi,
suuri Jumala, mihin nyt joudumme, kun sinun nyt viedään venheesi,
verkkosi, ja niin muodoin ne ainoat apukeinot, joilla olemme
pelastaneet itsemme kurjuudesta?"

"Ei, äiti, se ei saa milloinkaan tapahtua, niin kauvan kuin minä elän!"
sanoi Leo hammastansa purren. "Sen miehen minä tahtoisin nähdä, joka
riistää minulta minun omaisuuteni -- minun omaisuuteni, sanon, sillä
venhe ja verkot ovat minun, minun omien kätteni työllä rehellisesti
hankitut. Älä ole milläsikään äiti! Huomenna minä soudan kaupunkiin, ja
silloin tahdon kuulustella, mitä voi tehdä asiaan. Nimitä vaan minulle
se lakimies, joka ennen on ottanut sinua puolustaaksensa, ja myös se
viheliäinen mies, joka on sinua pettänyt. Minun tarvitsee tietää
molempain nimet, että voin asiaa ajaa!"

"Tämän kunnollisen lakimiehen nimi on Liborius, ja hän asuu lähellä
raatihuonetta -- joka lapsi osaa neuvoa sinua hänen luoksensa" --
vastasi äiti. "Toisen nimi on Elshöft; hän on laivuri ja isäsi
likimmäinen sukulainen."

"Hänkö, äiti?" huudahti Leo hämmästyneenä. "Nyt kaikki selvenee
minulle! Sentähden en saanut enää mennä serkkuani tervehtimään, kun
Bremen'issä kävin. Mutta mistä syystä olet sinä niin kauvan salannut
minulta, äiti, mitä pahaa tämä mies on tehnyt meille!"

"Varjellakseni sinun nuorta sydäntäsi liian aikaisesta vihasta,
poikani!" vastasi äiti. "Sinä et olisi koskaan saanut tietää, kuinka
monta katkeraa hetkeä, kuinka monta surullista, kyynelissä valvottua
yötä tämä mies on minulle tuottanut. Voi, hänen olisi teidän isänne
kuoltua pitänyt oleman sinun ja Vilhon suojelijana, mutta, luonnon
ääntä tukeuttaen, on se juuri hän, teidän lähin sukulaisenne, joka on
ollut vikapää meidän kovimpiin kärsimyksiimme!"

Kauvan seisoi Leo mietiskellen, ja nojautui äänetönnä lehtimajan seinää
vastaan. Sitten hän sanoi: "Älä epäile, äitini! Pahojen ihmisten himot
häätyvät usein häpeään Jumalan edessä, ja mekin saamme toivoa, että
Jumala auttaa meitä hädässämme, eikä salli, että valhe voitollisesti
totuutta sortaa. Kävi miten kävi, -- elinkautesi saat sinä pitää tämän
huoneen ja puutarhan. Luota siihen, äiti!"

Turhaan ahdisti alakuloinen äiti poikaansa, että tämä ilmoittaisi
hänelle, mitä keinoja hän aikoi käyttää poistaaksensa sitä
onnettomuutta, joka uhkasi heitä kaikkia. Leo pysyi äänetönnä, kertoi
vaan sanojansa, ja rauhoitti omalla luottamuksella äidin sortunutta
sydäntä. Kun ilta pimeni ja viileä tuuli alkoi mereltä hengehtiä, pani
äiti kokoon työkapineensa ja meni Leon kanssa sisään. Leo pysyi kaiken
iltaa tyynenä ja umpimielisenä, mutta selvään näkyi, että hän tuumaili
jotakin, joka epäilemättä saattaisi hänen serkkunsa Elshöft'in pahuuden
mitättömiin.



TOINEN LUKU.

Hyvä työ, hyvä hedelmä.


Varhain seuraavana aamuna lähti Leo matkallensa, ja saapui jo
puolipäivän aikaan Bremen'iin. Eräs tuttava höyrylaivan katteini oli
ottanut hänen venheensä laivansa perään, ja sillä tapaa kävi matka
väleen ja huokeasti. Kohta kaupunkiin päästyänsä sai Leo hyvällä
hinnalla kalansa myydyksi, ja meni nyt herra Liborius'en luokse
kysymään neuvoa siinä riidassa, johon hän oli joutunut serkkunsa
Elshöft'in kanssa. Sangen pian löysi hän lakimiehen talon, ja herra
Liborius kuunteli häntä suurella huomiolla ja tarkkuudella, kun hän
asiaansa selitti. Sitten pyysi asian-ajaja saadaksensa katsoa
Elshöft'in velkakirjaa, ja luki sen, päätänsä pudistaen.

"Asian laita on aivan samanlainen, kuin kahdeksan taikka yhdeksän
vuotta takaperin," lausui hän sitten. Minä olisin valmis henkeni uhalla
näyttämään todeksi, että tämä velkaseteli on väärä. Mutta kuitenkin
voittaa tämä kelvoton riidan, jos niiksi tulee, sillä ainoa ihminen,
joka voi kumota hänen valheensa, nimittäin sinun isä-vainajasi, ei voi
enää Tuonelan tuvilta palata. Kuitenkin tahdon minä ottaa sinun asiasi
ajaakseni, Leo! Meidän täytyy kumminkin koettaa, tahtooko hän
uudestansa vannoa väärän valan, vai ei. Kenties hänen paatunut
omatuntonsa viimein heltyy, ja hän luopuu väitetyistä vaatimuksistaan,
kun hän näkee, ett'ei hänen uhkauksensa meitä peloita."

"Ei, ei, sitä hän ei tee, siksi hän on liian ahne!" arveli Leo. "Se on
parempi, että minä hankin rahoja ja maksan hänen!"

"Sitäkö varten, että hän parin vuoden perästä tulisi takaisin vaatimaan
kukaties tuhat taaleria kolmen sadan sijasta," sanoi herra Liborius.
"Jumala varjelkoon! Tähän petollisuuteen on salpa saatava, ja nämät
kolme sataa taaleria olkoon viimeinen saalis, jonka hän teiltä vie.
Jätä vaan huoli minulle, poikaseni! Tuolle valheelliselle ja
petolliselle konnalle on paras ilmoittaa, että hän kääntyköön minuun,
jos hän tahtoo pitää kiinni vääristä vaatimuksistaan."

"Mutta jos sitten mennään oikeuteen, niin se varmaan maksaa paljon,"
arveli Leo ujosti. "Minä en luullakseni voi hankkia enemmän rahoja,
kuin nämät kolme sataa taaleria."

"Älä siitä ensinkään nuoli, poikani," vastasi herra Liborius
ystävällisesti Leoa olkapäälle taputtaen. "Nämät kulutukset minä
maksan. Sinun isä-vainajasi on aikoinaan monta kertaa osoittanut
minulle hyväntahtoisuuttansa ja avullisuuttansa, ja voimani takaa
tahdon minä siitä palkita hänen lapsiansa. Ollaan tästä asiasta
puhumatta. Sano vaan, ystäväni, mistä aiot hankkia nuot kolme sataa
taaleria, joita tuo konna teiltä vaatii?"

Tässä asiassa Leo ei tahtonut puhua suutansa oikein puhtaaksi; mutta
herra Liborius ahdisti häntä niin vakavasti, että hän viimein avasi
sydämensä ja ilmoitti aikomuksensa hyvälle ystävälleen.

"Minun naapurini, Steffens Rohrteich, on kertonut minulle," sanoi hän,
"että erän rikas kauppias, nimeltä herra Melchior Rankendorf, on
varustanut suuren laivan, jonka hän tänä kesänä lähettää valaskalan
pyynnille. Häneltä puuttuu vielä merimiehiä, jotka ovat halukkaita
ryhtymään niin vaaralliseen yritykseen, kuin purjehtimiseen
pohjois-navalle, vaikka kyllä herra Rankendorf on luvannut melkoiset
palkat. Nyt tahdon minä ruveta merimieheksi ja lähteä matkaan, jos
siinä on perää, että jokainen, joka onnellisesti palaa jäämereltä,
saapi palkinnoksi kolme sataa taaleria."

"Hm! hm!" mutisi herra Liborius -- "rakkaudesta äitiäsi kohtaan sinä et
siis kammoisi pohjois-navan kylmyyttä, jäätiköitä ja karhuja! Hyvä,
poikaseni, siinä sinä teet kunnollisesti ja se miellyttää minua, mutta,
totta puhuen, sinä olet vielä liian nuori näkemään semmoisia vaivoja ja
kestämään niin monta uhkaavaa vaaraa. Kuka sitten hoitaisi sinun
äitiäsi, kun sinä olet poissa?"

"Vilho! Minun veljeni Vilho!" vastasi Leo nopeasti. "Se on aimo poika,
ja osaa jo kalastaa sangen hyvin ja on kylläksi vanha, sillä hän
täyttää kohdakkoin seitsemäntoista vuotta. Ei, äitini tila ei minua
ensinkään huoleta, kun vaan Vilho jää hänen luoksensa."

"Mutta luuletkos äitisi suostuvan siihen, että sinä näin heittäyt
lukemattomiin vaaroihin?" kysyi herra Liborius, arvelevaisesti päätänsä
pudistaen. "Ei Grönlannin rannikoille leikillä matkusteta, Leo, ja minä
pelkään, että sinä kadut tätä äkillistä päätöstä, kun ei enää käy
muuttaminen, mitä on tehty."

"En minä sitä kadu, vaikka henkeni menisi," vastasi Leo. "Ei, ei, minun
hyvä äitini, joka jo on monet huolet kokenut, ei saa kadottaa
viimeistä, mitä hänellä on kallista ja rakasta. Minä olen terve ja
raitis, herra Liborius, ja uljas, vankka sydän, niin kumminkin luulen,
sykkii minun rinnassani. Olkoon sen vuoksi noiden seutujen kylmyys
vaikka kahta vertaa ankarampi, ja ne vaarat, jotka minua ympäröitsevät,
vielä suuremmat, ja vaivat, joita minun on kestäminen, vielä raskaammat
-- kaikki, kaikki tahdon minä mielellään kärsiä, jos vaan minä sillä
voisin haihduttaa surun äitini mielestä. Voi, ennen tahtoisin kuolla,
kuin tietää, että hän on suruissaan. Pian kuluu yksi vuosi umpeen, ja
jos Jumala minua varjelee, jota kyllä toivon, niin minä palaan takaisin
kotiin onnellisempana kuin ennen. Herra Liborius, minun äitini täytyy
tulla autetuksi, ja ennen muita tulee minun tehdä hänen hyväksensä,
mitä minä voin."

"Aivan sikein, poikaseni, ja olkoon kaukana minusta, että millään
tavalla koettaisin evätä sinua tästä yrityksestä," vastasi herra
Liborius. "Kuitenkin -- pelkään minä, ett'ei ole paljon apua sinun
uhrauksestasi! Matka suittaa kestää hyvinkin kauvan, laiva ja miehistö
ehkä joutuvat hukkaan, ja sinä kenties et ollenkaan enää palaa, jos
nimittäin Jumala matkalla sinun päiväsi katkaisee. Minä en tahdo sitä
luulla, vaan päinvastoin luotan minä siihen, että Jumala niin hyvässä
ja jalossa asiassa runsaasti antaa apuansa, mutta kaikissa tapauksissa
meidän tulee odottaa kovimpiakin, rakas poikani. Entä jos et sinä enää
tule takaisin? Silloin menetät sinä palkkasi, ja äitisi kadottaa
kelpo pojan, jonka voimakas nuoruus suojelisi häntä kaikkina hänen
elin-päivinänsä."

"Se on tosi, ja minä olen kyllä sitä ajatellut," vastasi Leo lempeällä
vaikka surullisella äänellä. "Mutta, hyvä herra," lisäsi hän mieltänsä
vähäisen rohkaistuaan, "matkan menestyminen riippuu Jumalan tahdosta,
ja minun aikomukseni on kumminkin hyvä! Jos Jumala niin säätää, ett'en
minä enää palaa, on hänellä kyllä muita keinoja, joilla hän voi poistaa
suurimman surun minun äitini puolelta, eikä minun veljeni Vilho
milloinkaan jätä häntä, sillä hän rakastaa äitiänsä yhtä paljon kuin
minä. Mutta, herra Liborius, minulla on suuri ja luja luottamus
Jumalaan, ja kun ei muita neuvoja ole minulla tarjona, joilla voisin
pelastaa äitiäni tuon petollisen miehen vainoomisesta, niin tahdon minä
mielellään panna henkeni alttiiksi. Jumala on varmaan minua auttava!"

"Sinun päätöksesi on siis järkähtämätön, Leo!" kysyi herra Liborius
vähän liikutettuna. "Äitisi tähden sinä et siis huolisi mistään
vaarasta, mistään vaivasta, sinä et kammoksuisi Pohjan kauheaa
kylmyyttä?"

"Ei, sitä minä en tee, minä en pelkää mitään, vaikkapa minun olisi
vielä kovempiakin kestettävä, jos vaan tietäisin, että sillä voisin
olla hyödyksi äidilleni," vastasi Leo vakavasti.

"Noh, olkoon menneeksi," sanoi sitten herra Liborius -- "ei minulla
itselläkään ole suuria varoja, mutta, poikaseni, sen minä lupaan
sinulle, ett'ei sinun äitisi tarvitse jättää huonettansa, vaikk'et sinä
koskaan palaisi retkeltäsi jäämereltä. Lohdutukseksi sinun matkallasi
tahdon minä kumminkin luvata sen, ja sinä saat nähdä, ett'ei vanha
Liborius sanaansa syö. Tule nyt myötäni! Minä saatan sinua herra
Rankendorf'in tykö. Sinä olet vielä sangen nuori, ja se on mahdollista,
ett'eivät suostu sinun pyyntöösi, jollei sinulla ole ketään puolustajaa
muassasi. Tule nyt, poikaseni! Herra Melchior Rankendorf on minun hyvä
ystäväni, ja minä toivon, että he pitävät arvossa, mitä minä sanon
sinun jalosta käytöksestäsi."

Herra Liborius pani nyt toisen takin yllensä, otti hattunsa ja sauvansa
ja lähti Leon kanssa mainitun, rikkaan kauppiaan luokse. Leo hämmästyi,
kun hän astui sisään tämän miehen asuntoon; sillä siinä oli aivan
paljon ihmisiä, joilla oli asioita herra Rankendorf'in kanssa, paljon
apu-miehiä, oppilaita ja palvelioita hääri edestakaisin, ja tämmöisessä
väen tungoksessa ja liikkeessä olisi varmaan Leon rohkeus kadonnut,
eikä hän olisi saanut asiaansa toimitetuksi, jos hän olisi ollut
yksinänsä. Mutta herra Liborius avasi ripeästi itselleen tien koko
tämän hälisevän joukon välitse, tarttui holholaistansa käteen, ja pääsi
erääsen jotensakin tilavaan suojaan, jossa herra Rankendorf istui
muutamien kirjurein kanssa suuren pöydän äärellä, vuorotellen katsoen
asiakirjoihinsa, taikka kauppa-toveriaan puhutellen, taikka maksaen
ulos ja ottaen vastaan rahoja -- sanalla sanoen, kovasti toimiinsa
kiintyneenä. Herra Liborius'en havaittuansa, keskeytti hän kohta
työnsä, pani silmä-lasinsa oikein paikalleen ja kiirehti asian-ajajan
työ, ystävällisesti hänen kättänsä pusertaen.

"Mikä tuuli teidän nyt tänne tuo, hyvä ystävä Liborius" kysyi hän.

"Pohjan tuuli," vastasi hymyillen asian-ajaja. "Tehkäät hyvin ja
katsokaat tätä nuorta miestä! Eiköhän tämä ole pulskea nuorukainen?"

Herra Rankendorf loi pikimmältään silmänsä Leoon, ja nyykäytti myöntyen
päätänsä. "Mikä siis hänen asiansa on? Tuskin te suotta olette tuoneet
hänen tänne. Haetaanko kenties minun apuani? Sanokaat vaan asia
suoraan, Liborius."

"Te erehdytte kovin, ystävä," vastasi asian-ajaja. "Tämä minun nuori
ystäväni on päinvastoin se, joka tarjoo apuansa. Hän tahtoo nimittäin
lähteä mukaan pohjois-navalle, ollaksensa avullisena valaskalan
pyynnissä."

"Hm! hm!" sanoi herra Rankendorf, kerran vielä häntä kiireesti
kantapäihin asti tarkastaen. Leo ei hämmästynyt ensinkään tästä
tutkimuksesta, vaan katseli rohkeasti, ja samalla kuitenkin kainosti
kauppiasta silmiin, aivan niinkuin hän olisi tahtonut sanoa:
"Koettakaat vaan kerran minua, hyvä herra! Minun uskollisuuteni, minun
vilpittömän intoni ja rehellisyyteni kautta voisitte saada suuria
aikaan."

"Hiukan nuori, vaikka kohta hyvinkin terve ja voimakas," sanoi herra
Rankendorf hiljemmällä äänellä asian-ajajalle. "No hyvä, saadaan nähdä.
Hm, Liborius, mahtaa olla joku keskinäinen suhde teidän ja tämän
nuorukaisen välillä, muutoin te tuskin olisitte ottaneet häntä
mukaanne. Tahdotteko mainita sitä, vanha ystävä?"

Liborius pudisti päätänsä, vei rikkaan kauppiaan nurkkaan, ja puhui
hetken hiljaisella äänellä hänen kanssansa. Herra Rankendorf
nyykähytteli, pani tavan takaa "hm," muutti silmä-lasejansa
edestakaisin, katsahti välistä Leoon päin, ja likisti viimeiseltä
sydämellisesti asian-ajajan kättä.

"Hm! hm! Kaiketi saa hän lähteä matkaan," sanoi hän. "Mitä hänen
palkkaansa tulee, niin se tekee minun yhtä, maksaako sen nyt kohta, vai
myöhemmin. Jalo poika! Hm! hm! Taivas on kyllä häntä suojeleva, hän
palaa kyllä takaisin! Jos hän ei tee sitä, niin vähäpä siitä, jos tämä
kalastus-retki on vienyt minulta pari sataa taaleria enemmän tai
vähemmän. Käskekäät vaan kassanhoitajan maksaa teille rahat, Liborius,
ja tyydyttäkäät niillä tuota viheliäistä Elshöft'iä. Muuta neuvoa ei
ole, se konna! Mutta ei hän sentään iäksi päivää jää rankaisematta! Hm,
vaan missä Bertram viipynee? Aika on jo tullut -- hm -- noh, tuossa hän
on!"

Ovi avattiin, ja sisään astui harteakas, voimakas mies, jonka leveät,
miellyttävät, punaposkiset kasvot, kirkkaat, terävät silmät ja suora
merimiehen käytös kohta kosketti jokaisen huomiota. Kunnioituksella ja
kuitenkin teeskelemättömällä ystävällisyydellä tervehti hän herra
Rankendorf'ia, joka heti viittasi häntä luokseen.

"Mitenkä nyt Delphiini'n käy, katteini Bertram?" kysyi hän. "Onko
miehistö jo täysi-lukuinen?"

"Piammiten, herra laivan-isäntä!" vastasi katteini. "Kolmekymmentä
iloista poikaa on pestattu, pelkkiä kelpo merimiehiä, raittiita,
älykkäitä, terveitä ja vieläpä muutamat niistä jo Pohjolan talveen
tottuneita. Ainoastaan kuusi puuttuu vielä, ennenkuin saamme miehistön
täysilukuiseksi, ja viisi niistä on perämies Martti luvannut vielä
tänään hankkia. Minä tahdon ilmoittaa sen teille, ja minä katson
parhaaksi, että me nyt kohta lähdemme vesille, vaikk'emme enää tuota
kuudetta miestä saisikaan. Aika on jo käsissä, ja mitä varemmin me
lähdemme, sitä suuremman saaliin saamme. Jokainen päivä, jonka me
lisäksi saamme, on pyynti-päivä."

"Olkoon menneeksi, katteini Bertram!" vastasi herra Rankendorf.
"Erittäin kun me jo olemme kuudennenkin miehen saaneet. Katsokaat
häntä, katteini! Tämä tässä se on." Katteini Bertram lähestyi nyt Leoa,
ja katseli kirkkailla silmillänsä tarkkaan häntä kasvoihin. "No, vielä
hiukan nuori, mutta kylläksi väkevä ja rintava," arveli hän. "Oletkos
ennen ollut merillä, poikani?"

"En, en vielä, vaikk'ei minulta ole halua puuttunut," vastasi Leo.
"Minä en ole päässyt pois kotoa, sillä minun on täytynyt pitää huolta
äidistäni."

"Mutta mistä syystä tahdot sinä nyt lähteä?"

"Siitä syystä että minun veljeni Vilho on nyt kylläksi suuri täyttämään
minun paikkaani. Paitsi sitä niin tulenhan minä jo vuoden perästä
takaisin."

"Ei niinkään kauvan taida tämä matka kestää," sanoi katteini. "Noh, jos
sinulla vaan on hyvä tahto, niin käypi asia kyllä päisin. Sinä saat
kohta tulla minun kanssani."

"Sitä en nyt, hyvä herra, voi tehdä, sillä minun täytyy ensiksi sanoa
jäähyväiset äidilleni," vastasi Leo. "Mutta laiva purjehtii meidän
huoneemme sivutse, ja silloin saan minä nousta laivaan."

"Missä teidän huoneenne on?"

Leo kertoi nyt tarkkaan, missä hänen äitinsä huone siaitsi.

"No hyvä, ole vaan huomenna tähän aikaan valmis tulemaan. Oletkos
muutoin tarpeeksi varustanut itseäsi matkaa varten?"

Punehtuen täytyi Leon tunnustaa, ett'ei hän, paitsi niitä vaatteita,
joihin hän nyt oli puettu, voinut ottaa mukaansa muuta, kuin vähäisen
liina-vaatteita.

"Tuollako liina-takilla sinä ai'ot purjehtia pohjois-navalle?" kysyi
katteini Bertram. "Kuuleppas, poika parka, nämät tuumat eivät ole
mistään kotoisin. Jää pikemmin maihin, ja pysy siivosti tänä talvena
lämpimässä kodissasi. Tuommoisissa vaatteissa, kuin nyt olet, sinä et
millään muotoa saa tulla mukaan! Ensimäisessä yövahdissa laivan
kannella sinä paleltuisit kuoliaksi."

Kauhistuksesta lensivät Leon kasvot välistä kalmankarvaisiksi välistä
tulipunaisiksi, ja vähällä oli, ett'ei kyyneleet nousseet hänen
silmiinsä. Todella oli suuri onni, että asian-ajaja Liborius oli
saattanut häntä herra Rankendorf'in työ. Apua anoen loi Leo nyt
silmänsä häneen, ja hymyillen nyykähytti tämä päätänsä vastaukseksi.

"Katteini Bertram," sanoi hän, "tehkäät hyvin ja antakaat minulle
luettelo kaikista kapineista, joita Leo matkalle tarvitsee. Niitä saapi
sitten vähintäkään viipymättä ostaa ja viedä alas Delphiini'in.
Jollemme nyt paikalla voi maksaa niitä, niin me teemme sen, kun
Delphiini palaa ja Leolle maksetaan hänen palkkansa. Siksi menen minä
takaukseen kaikista, ja sillä tavoin tulisi myöskin tämä viimeinen
vastus voitetuksi."

"Aivan ratkaistu asia!" sanoi katteini Bertram. "Mutta näyttää siltä,
kuin te erittäin hellästi ottaisitte osaa tämän nuorukaisen kohtaloon,
herra Liborius."

"Kyllä, ja onhan minulla syytäkin, jonka ai'on kertoa teille, kun niin
sopii, ystävä Bertram. Mutta nyt ei ole enää aikaa tyhjään
haastelemiseen. Lähde sinä nyt Leo kotiin ja rauhoita sinun äitiäsi
tuosta meidän yhteisestä asiastamme -- ja me, katteini, arvelen minä,
menemme noiden kalujen ostoon."

"Olkoon päätetty!" huudahti katteini -- "nimittäin, jollei herra
Rankendorf'illa ole enää mitään sanomista minulle."

Leo lausui nyt sulimmat kiitokset herra Rankendorf'ille, joita tämä
kuitenkaan ei tahtonut ottaa vastaan, vaan muistutti, että jokainen on
velvoitettu voimiansa myöden auttamaan hyvää asiaa, ja jätti sitten
suuresti iloissaan herra Liborius'en ja katteinin seurassa tämän
rikkaan kauppiaan työ-suojan. Ulkona puristi herra Liborius
ystävällisesti Leon kättä; mutta katteini katseli häntä mietiskellen ja
päätänsä pudistaen.

"Kuule, poikani," sanoi hän -- "tuolla sisällä kauppiaan luona en
tahtonut puhua asiaa suoraan suustani, sillä minä näin selvään, että
tämä tahtoi lähettää sinua mukaan matkoillemme. Mutta kosk'et ollenkaan
ymmärrä koko näitä meriasioita ja valaskalan pyytäminen ei ole mitään
jäniksen ajoa, niin annan sinulle sen neuvon, että ensiksi jollakulla
muulla tavalla totutat itseäsi meri-elämään. Meidän kanssamme sinä et
millään tavalla voi tulla, ja siitä olisi vaan vastus minulle, jos sinä
sitten matkalla nääntyisit sen moninaisiin vaivoihin ja vaaroihin. Jää
kotiin, poikani, jää kotiin!"

"Minä en voi, minä en saa, minun -- täytyy päätä mukaan," vastasi Leo.
"Minä olenki jo tottunut meri-elämään, eikä kalastaminen aavalla
merellä ole mitään leikki-työtä. Ei, ei katteini, te ette saa pyytää
minua luopumaan tästä yrityksestä."

"Noh, mieltäsi myöden," sanoi katteini Bertram vähän äreästi. "Mutta
vielä sinä kadut, ett'et totellut minua. Tule, Liborius."

Samassa käänsi hän selkänsä päin hämmästynyttä nuorukaista. Mutta
Liborius kuiskasi tämän korvaan: "mene vaan huoletonna kotiin, Leo! Kun
sinä huomenna nouset laivaan, ei tämä kunnon merimies enää murise.
Terveisiä äidillesi, poikaseni!"

Suuresti kiitollisena puristi Leo sydämellisesti asian-ajajan kättä, ja
lähti matkoihinsa. Mutta Liborius kertoi katteinille ne syyt, jotka
olivat saattaneet Leoa pyrkimään mukaan valaskalan pyynnille, ja tämä
kertomus muutti kokonaan katteinin mielen.

"Onhan siis tämä nuorukainen oikein oiva poika!" lausui hän. "Minä olen
vaan pitänyt häntä kevytmielisenä veitikkana, joka halajaa pois
lähteäksensä kotoa, niinkuin useat nuoret pojat, jotka vaan tahtovat
päästä pois vanhempainsa kurista. Nyt katson asiaa aivan toiselta
kannalta, ystävä Liborius, ja hän saa varmaan nähdä, että hän on
joutunut minun ystävyyteeni. Mikä tuon ilkiön nimi on, joka niin
ilkeästi on poikaparan äitiä pettänyt?"

"Elshöft, katteini! Minä luulen teidän tuntevan hänen."

"Ei, minä en tunne häntä, mutta minä tahdon panna hänen nimensä
mieleeni, jos sattuisi niin, että vast'edes joutuisin asioihin sen
heittiön kanssa. Vai Elshöft hänen nimensä on? Hyvä, sitä nimeä en saa
unohtaa. Mutta nyt olemme jo päässeet perille, ystävä Liborius, ja
saamme ruveta ostamaan mitä meidän ylevä-mielinen ystävämme, Leo,
tarvitsee."

He menivät nyt erääsen kauppapuotiin ja ostivat sieltä kaikenlaisia
kaluja. Kun asian-ajaja Liborius oli päättänyt ostonsa, valitsi
katteini Bertram vielä yhden oivallisen turkin, maksoi sen puhtaassa
rahassa, ja pani sen muitten kapineitten lisäksi.

"Kas," sanoi hän, "tämän tahdon minä antaa hänelle lahjaksi, ja luulen,
ett'ei se ole juuri niitä joutavimpia kaluja. Poika on hyvä, ja
ansaitsee siis tulla autetuksi."

Liborius riemastui tästä turkista, aivan niinkuin hän itse olisi sen
saanut. Lempeästi likisti hän katteinin kättä, sanoen: "Jumala teitä
palkitkoon, Bertram! Tässä on meillä taas hyvä esimerkki, että vielä
löytyy sinisen taivaan alla hyviä ihmisiä. Kuinka tämä nuorukainen on
riemuitseva, kun hän saa tietää, että hänen jalo sydämensä, hänen
vilpitön, lapsellinen rakkautensa hänen hyvää äitiänsä kohtaan on
täysin väärin ymmärretty! Ei ole kuitenkaan yhtä ainoatakaan hyvää
tekoa, joka ei myös kanna hyviä hedelmiä!"

"Eikä mitään pahaa, jota ei kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä ennemmin
tai myöhemmin rankaise," lisäsi totisesti katteini Bertram. "Liborius,
myöskin tuo Elshöft tulee kerran edesvastauksen alaiseksi, jos kohta
meidän maalliset tuomarimme eivät voi häntä rangaista! Nyt, Jumalan
huomaan, ystävä! Lähettäkäät vaan nuot kapineet vielä tänään laivaan,
sillä huomenna aivan varhain lähdemme ankkurista!"

"Onnea ja menestystä matkoillenne, katteini!" vastasi asian-ajaja,
ystävällisesti tätä kunnollista merimiestä kätellen. "Lähteköön Jumala
teidän avuksenne ja saattakoon hän teitä terveenä takaisin kotiin!"

Molemmat miehet lähtivät nyt eri haaroille, ja monta kuukautta kului,
ennenkuin he taas tapasivat toinen toistansa.



KOLMAS LUKU.

Jäähyväiset kodille.


Sillä välin kuin katteini Bertram ja asian-ajaja Liborius pitivät
huolta Leon varustamisesta, kiiruhti tämä iloisena joen rannalle, laski
venheensä irti paalusta, johon se oli kiinni pantu, tarttui airoihin,
ja riensi nopeasti kotiapäin. Vaikka matka kävi myötä virroin, eikä Leo
hellittänyt soutamasta, vaan viilletteli vesiä vikevästi ja tasaisesti,
alkoi jo päivä iltaantua, ennenkuin hän pääsi perille.

Venheen vieriellessä viheriäisillä aalloilla oli Leo kauvan ja tarkkaan
tuumiskellut, ilmoittaisiko hän äidillensä kaikki, mitä oli tapahtunut,
vai lähtisikö hän salaa kotoa, ainoastaan Vilholle puhuen
aikomuksistaan. Alusta kallistui hän ensimmäiseen tuumaan; mutta kun
hän ajatteli, kuinka peräti vaikealta eroominen hänestä tuntuisi hänen
hellälle äidillensä, kun hän ajatteli mitä kyyneliä tämä vuodattaisi,
millä rukouksilla tämä epäisi häntä hänen päätöksestänsä, kun hän aikoi
jättää kodin ja antaa henkensä alttiiksi myrskyiselle valta-merelle ja
Pohjan kovalle kylmyydelle, silloin rupesi hän horjumaan päätöksessään,
ja katsoi parhaaksi salata häneltä kaikki. Kotiin hän ei saanut, eikä
olisi voinutkaan jäädä. Hänen täytyi lähteä pois äitiänsä varten, joka
varmaan olisi katkerasti huonettansa kaipaava, jos hänen olisi siitä
luopuminen. Lisäksi oli hän jo luvannut tulla laivaan, jota lupausta
hän ei enää millään muotoa voinut peruuttaa. Vasta nyt kysyi hän
itseltänsä, oliko se oikein, että hän oli näin tehnyt, äidin
suostumusta edeltäpäin pyytämättä? Mutta tieto omasta hyvästä
aikomuksesta rauhoitti häntä, ja paitsi sitä tiesi hän sangen hyvästi,
ett'ei hänen äitinsä olisi pidättänyt häntä, jos hän kerran olisi
sanonut itsensä päättäneen panna tuumansa toimeen. Jo kauvan aikaa
sitte oli hän oppinut omin neuvoin menettelemään. Äiti oli aina
myöntynyt kaikkiin, mitä hän teki, josta syystä hän ei nytkään
epäillyt, että tämä suostuisi tähänkin päätökseen, kun vaan kerran
lähdön haikea suru oli asettunut. Arvattavaa oli myöskin, ett'ei Leo
varsin kauvan viipyisi poissa. Ennen Joulun-iltaa kenties laiva jo
palaisi, ja täysin määrin tulisivat he silloin palkituiksi eron
ikävyydestä ja huolista.

Leo ei siis ensinkään katunut päätöstänsä, vaan mitä enemmän hän läheni
kotiansa, sitä paremmaksi hän katsoi, vasta lähdettyään, Vilhon kautta
ilmoittaa äidille, mitä hän oli rakkaudesta häntä kohtaan tehnyt.

Kun hän astui huoneesen, istuivat äiti ja Vilho pöydän ääressä, palavan
lampun valossa verkkoja parsien. Tämä kaunis hiljaisen perhe-elämän
kuva kävi Leon sydämelle, ja hänen mielensä synkistyi, kun hän
itsekseen sanoi: "tämä ilta on isoksi aikaa oleva viimeinen, jona sinä
saat istua heidän vieressään." Ankara, tuima viha syntyi hänen
sydämessään sitä miestä vastaan, jonka pohjaton kullan-himo pakoitti
häntä lähtemään tämän pikkuisen perheen helmoista ulos maailmaan,
kenties kovaan kuolemaankin. Mutta pian haihtui hänen vihansa, ja
jonkunlainen jalo ylpeys saattoi hänen sydämensä keveämmin tykkimään,
vuodattaessaan sitä vakuutusta häneen, että hän aina olisi valmis
ilolla kärsimään kaikki äitinsä rauhaa ja onnea varten. Tämä tieto
antoi myöskin hänelle voimaa astua iloisen-näköisenä sisään huoneesen.
Äitiänsä, joka huolestuneena ja alakuloisena katseli häntä, lohdutti
hän sanoen: "Älä sure, meidän vainojamme ilkeät juonet eivät voi enää
meitä vahingoittaa." Veljensä Vilhon kättä pusertaen, istuutui hän
tämän ja äidin väliin, ja kertoi kuinka hän oli myynyt kalansa hyvällä
hintaa, sekä että tuo kunnollinen asian-ajaja Liborius oli luvannut
hänelle toimittaa äidin asiaa niin, ett'ei mitään vahinkoa syntyisi
siitä hänelle. Itsestänsä ei Leo puhunut mitään, ja salasi siis että
hän seuraavana päivänä aikoi lähteä pitkälle ja vaaralliselle matkalle.

Monta kertaa tunkeutui kuitenkin suru tulevasta erosta häneen, ja hän
vaipui hiljaiseen sureksimiseen, josta vasta Vilhon vilkkaat mietteet,
taikka joku lempeä kysymys hänen äidiltänsä häntä herättivät. Sitten
puhui hän taas rivakasti ja hilpeästi, hymyili, löi leikkiä, ja teki
kaikenlaisia tepposia, kattaakseen sydämensä karvastelevaa haavaa.
Mutta hellän äidin terävä silmä ei antanut hevillä pettää itseänsä. Hän
havaitsit hyvin Leon kummallisen mieli-alan, ja loi tuon-tuostakin
tutkien silmänsä häneen. Ei hän kuitenkaan lausunut mitään, vaan päätti
vasta seuraavana päivänä ottaa asian puheeksi, kun hän jäisi yksikseen
Leon kanssa. Kukaties ei Leo tahtonut, että Vilho saisi tietää kaikki,
mikä ahdisti hänen sydäntänsä; sillä nyt ei äiti enää ensinkään
epäillyt, että ylipäätä joku asia Leoa huolestutti.

Viimein oli maata-panon aika käsissä. Korkealla äänellä ilmoitti käki
suuressa, yksi-toikkoisesti tikittävässä seinä-kellossa, että päivän
kymmenes hetki oli mennyt, ja äiti nousi istualta. Myöskin Leo nousi,
lähestyi äitiä, suuteli häntä sydämellisesti, ja sanoi hiljaisella
äänellä: "siunaa minua, äiti!"

"Mutta mikä sinun on, Leo?" vastasi äiti leppeästi, ja syleili
hartaasti rakastettua poikaansa. "Sinä salaat varmaan, Leo, minulta
jotain, joka sinua vaivaa."

"Niin, äiti," vastasi Leo -- "joka minua vaivaa, mutta myöskin
ilahuttaa. Huomenna tähän aikaan saat sinä tietää kaikki, ja silloin
annat minulle anteeksi mitä minä olen tehnyt."

"Onko se mitään pahaa, poikani?" kysyi äiti tuskallisesti.

"Ei, pahaa se ei ole, mutta kenties se surettaa sinua, niinkuin
minuakin," sanoi Leo. "Tulipa siitä mitä hyvänsä, rakas äiti, minun
aikomukseni oli kumminkin rehellinen; siitä voin Jumalan edessä
vastata!"

"Hyvä, poikaseni, minä siunaan sinua, niinkuin myöskin Jumala on
sinua siunaava," sanoi äiti vienolla äänellä ja pani kätensä poikansa
tumman-kiharaisen pään päälle. "Jumala ei tuomitse itse tekoa, vaan
ainoastaan tahtoa, joka sen synnytti. Teit mitä teit, minä annan
anteeksi sinulle, jos vaan sinulla on ollut hyvä tarkoitus. Hyvää yötä,
Leoseni. Nuku levollisesti. Huomenna sinä ilmoitat minulle kaikki, eikö
niin?"

"Niin, äiti, kaikki silloin sinulle selvenee," vastasi Leo
kaksimielisesti. Sitten halasi hän vielä kerran äitiä, ja painoi
kasvonsa hänen olkapäitänsä vastaan, salatakseen kyyneliä, jotka
kiilsivät hänen silmissänsä. Hellittäen äidistänsä lausui hän: "hyvää
yötä, hyvää yötä, armas äiti!" ja riensi ylös suojaansa. Vähän väliä
tulivat siellä hänen silmänsä täyteen kyyneliä, joita hänen suurella
vaivalla täytyi pidättää, ett'ei hänen tuumansa tulisi ennen aikojansa
ilmiin. Mutta kyynel-silmin hän hymyili; sillä hänen äitinsä oli
siunannut häntä ja ennaltaan antanut hänelle anteeksi, mitä hän oli
tehnyt ja nyt oli aikeissa tehdä. Nyt oli hän myöskin päässyt kaikkein
vaikeimmasta kohdasta, eroamisesta äidistänsä, sillä viimeiset
jäähyväiset oli hän heittänyt äidilleen, kun tämä likisti häntä vasten
tykyttävää sydäntänsä.

Seuraavana päivänä auringon noustessa, kun äiti vielä nukkui, aikoi hän
veljensä kanssa lähteä merelle kalastamaan, ja venheestänsä sitten
nousta Delphiini'in. Sillä välin kuin hän vartoi laivaa, mieli hän
jutella Vilholle tuumansa ja käskeä hänen kertoa äidille ja vielä
kerran hänen puolestansa anoa häneltä anteeksi tämän rohkean yrityksen,
johon ainoastaan tuon häijyn Elshöft'in pahat vehkeet olivat häntä
pakoittaneet.

Ennenkuin hän laski yksinkertaiselle vuoteellensa, lankesi hän
polvilleen ja rukoili Jumalalta apua itselleen, suojelusta äidille ja
siunausta heille kaikille. Hän pyysi myöskin Jumalalta anteeksi, jos
hän tässä hankkeessa oli tehnyt väärin; vasta sitten rupesi hän
levolle, ja oli ennen pitkää nukuksissa. Hänen omatuntonsa oli
rauhassa, ja ilolla ajatteli hän tuntematonta tulevaisuuttansa, lujasti
turvaten siihen, että Jumala, joka tutkii sydämet ja munaskuut,
laupiaasti katsoi hänen puoleensa.

Tuskin alkoi päivä valjeta, ennenkuin Leo nousi vuoteeltaan, ja herätti
veljensä, joka makasi lähellä häntä pienessä suojassa. Vilho kavahti
ylös ja astui muutamien minuuttein päästä Leon suojaan.

"Veikkoseni," lausui Leo, "meidän täytyy lähteä merelle. Mene sinä vaan
edellä rantaan, minä tulen kohta jälestä."

Vilho lähti, vaikka hän kummasteli, ett'ei Leo jo eilen illalla pannut
verkkoja järjestykseen, jota hän ei milloinkaan muutoin laimin lyönyt.
Mutta sillä aikaa kirjoitti Leo muutamia sanoja paperi-palaselle --
viimeisiksi terveisiksi äidille -- pani sen poimuihin, ja pisti sen
vyöhönsä, antaakseen sitä Vilholle, että tämä, kotiin-päästyään,
jättäisi sen äidille. Sitten hänkin meni. Mutta sen suojan kohdalla,
jossa hänen äitinsä makasi, kenties par'aikaa onnellisissa unelmissa ja
varmaan aavistamatta, ett'ei hän pitkään, pitkään aikaan saisi nähdä
poikaansa, pysähtyi hän, ja kallisti korvaansa ovea vastaan, voidakseen
paremmin kuunnella. Äiti hengitti syvästi ja tyynesti. Leo tunsi
sydämensä kuohahtavan, ja hän olisi tahtonut hiljan aukaista ovea --
varpaillansa hiipiä äitinsä vuoteelle, ja vihoviimeisen kerran
kiinnittää hänen kuvansa sielunsa perimpään pohjaan. Hänen kätensä
tarttui jo kääkkään, ja hän nousi seisaalle valmiina aikomustansa
perille saattamaan. Mutta -- jos nyt äiti heräisi, jos hän kysyisi,
mikä häntä näin tavattomaan aikaan hänen luokseen saattoi --
valheellako hän silloin viimeisen kerran vastaisi? -- Ei, ei, se ei
käynyt laatuun! Ei mikään syytös, ei mikään rikos saisi hämmentää kodin
suloisia muistoja, vaan iloisalla, puhtaalla sydämellä tahtoi hän aina
sitä ajatella. Taas heittäyi Leo polvilleen, ja rukoili taivaan
siunausta rakastetulle äidillensä. Sitten suuteli hän kynnystä, jota
äidin jalka niin usein oli polkenut, ja sanoi: "elä terveenä, armas,
kallis äiti!" ja nyt nousi hän rauhoittuneena seisoalleen, painoi
kättänsä silmiään vastaan ja lähti kuulumattomin askelin pois
huoneesta. Mutta vielä kerran hän seisahti, isänsä haudalla
rukoillaksensa. Sitten kääntyi hän merelle päin, jonka yli auringon
kultaiset säteet nyt kiiltäen välkkyivät, ja astui joutuisasti rantaan.
Vilho odotti jo häntä, valmiina laskemaan venhettä rannasta. Äänetönnä
hyppäsi Leo venheesen, tarttui airoonsa, ja käänsi venheen nokan
aavalle merelle päin.

"Emmekö jo täällä laske verkkojamme, Leo?" kysyi Vilho, heidän pitkää
äänettömyyttänsä keskeyttäen. "Tämä paikka on sangen saalihikas, sen jo
toissa-päivänä havaitsimme."

"Ei, Vilho, tänään minä en ole lähtenyt merelle kalastamisen vuoksi,"
sanoi Leo, ja souti yhä edemmäksi.

Kummastuneena katseli Vilho veljeänsä, pudisti päätänsä, ja rupesi taas
mitään virkkamatta soutamaan. Mutta yht'äkkiä heitti Leo aironsa
venheesen ja sanoi: "minä olen muuttanut päätökseni, Vilho! Olkoonpa
myöskin minun viimeinen tekoni kodissa meidän rakkaan äitimme hyväksi."

"Mutta minkä tähden puhut sinä tänään niin oudosti?" kysyi Vilho.
"Kummallisia ajatuksia mahtaa pyöriä sinun päässäsi, Leo."

"Sinä saat kohta kuulla kaikki," vastasi Leo. "Tehkäämme vaan ensiksi
tehtävämme." Vilho oli hiljainen ja harva-puheinen luonnostansa. Ilman
mitään veljeltänsä kysymättä, kävi hän työhön käsiksi ja laski verkot
mereen. Muutamien tuntein jälkeen olivat he työnsä päättäneet. Leo
antoi nyt venheen vapaasti ajella aalloilla, kallisti otsaansa kättänsä
vastaan, katsoi mietiskellen eteensä, ja kysyi sitten äkisti:
"rakastatko sinä, Vilho, äitiä yhtä paljon, kuin minä?"

"Niin minä luulen," vastasi Vilho.

"Vaikkapa minä en enää olisi teidän luonanne, sinä et kuitenkaan
jättäisi häntä, vaan pitäisit yksin huolta hänestä, niinkuin me tähän
asti olemme yhdessä tehneet, eikö niin?"

"Olisin kahta vertaa ahkerampi, Leo, sinun poissa ollessasi," vastasi
Vilho teeskentelemättä. "Mutta ethän sinä nyt mihinkään lähde,
veikkoni?"

"Minun täytyy, minun täytyy," sanoi Leo innokkaasti, estääkseen
veljensä vastaan-sanomista. "Kuule, mitä minä sanon, ja sinä itse
myönnät, että olen oikeassa."

Myöskin Vilho laski nyt aironsa kädestään, ja alkoi tarkkaan kuunnella
veljensä sanoja. Leo kertoi suoraan ja selvästi, mitä hän lehtimajassa
oli kuullut äidiltänsä, ilmoittaen myöskin mihin keinoihin hän oli
ryhtynyt, häätääksensä heidän serkkunsa Elshöft'in pahoja aikomuksia.

"Ratkaise nyt itse, Vilho, olenko minä tehnyt väärin," lausui Leo,
kertomustansa päättäen. "Sinun sydämesi sanoo kyllä, hyväksytkö sinä
minua, vai et?"

Vilho katseli kirkkailla silmillään veljeänsä, ja sanoi miettimättä
varman mielipiteen vakavuudella: "sinä olet käyttänyt itseäsi jalosti,
ja minä kiitän sinua siitä. Joll'et sinä olisi minua vanhempi, lähtisin
minä sinun siaasi; mutta minä ymmärrän, että sinun on etuoikeus tässä
asiassa. Jumala johdattakoon sinua! Hänen siunauksensa ei ole sinulta
puuttuva. Meidän äitimme vuoksi sinun ei tarvitse olla suruissasi. Jos
kohta minä en ole niin väkevä ja taitava, kuin sinä, niin ei hänen
kuitenkaan tarvitse kärsiä mitään puutetta, sillä minä ai'on olla kahta
ahkerampi kuin ennen."

"Mutta mitä äiti sanoo, Vilho, kun lähden pois, jäähyväisiä hänelle
heittämättä?"

"Hän varmaan suree ja vuodattaa runsaasti kyyneliä, mutta hänen
siunaustansa sinä et kuitenkaan jää vaille," vastasi Vilho. "Luota
myöskin siihen, että minä voimiani myöden koetan lohduttaa häntä. Kun
kerran hänen surunsa on vähennyt, kasvaa hänen rakkautensa sinua
kohtaan vielä suuremmaksi. Sinä olet tehnyt hyvin, Leo, ja minä
kadehdin sinua tästä jalosta päätöksestä. Mutta minä olen myös iloinen
siitä, että minäkin voin olla hyödyksi, kun sinä olet jättänyt meidän!"

"Tosiaan, Vilho, jos on ansioksi luettava, että minä teen näin, niin
suurempi osa siitä tulee sinulle, sillä ilman sinua en voisi tehdä
mitään," vastasi Leo. "Minä lähden nyt tyytyväisenä, koska tiedän, että
sinä suostut minun tuumiini ja tahdot auttaa minua niiden toimeen
panemisessa. Ainoastaan se saattaa minun vielä levottomaksi, ett'en
tiedä, antaako äiti siunaustansa minulle matkallani, vai ei! Koko
rohkeuteni, koko iloni ja voimani raukenisivat tyhjiin, jos tietäisin
että minä lähdölläni olen tuottanut hänelle enemmän surua kuin iloa."

Vilho pudisti päätänsä, ja katseli ajattelevaisesti huonetta päin, joka
kaukaa rannalta heijasti, ikäänkuin kiiltävä kilpi. "No," sanoi hän
yht'äkkiä: "mutta jos sinä tietäisit, aivan varmaan tietäisit, että
äiti täydelleen antaa sinulle siunauksensa!"

"Vilho, siinä tapauksessa olisi minulla suuri lohdutus, suuri ilo,"
vastasi Leo. "Silloin en pelkäisi mitään vaaraa, vaan luottaisin
vankasti siihen että äitini siunaus ja rukoukset ainiaan minua
varjelevat."

"No, hyvä, Leo," lausui Vilho, "sydämeni sanoo, että äiti on siunaava
sinua, sillä sinä teet velvollisuutesi häntä kohtaan. Mutta minä annan
myöskin sinulle varman tiedon, ett'ei tämä ääni minun rinnassani ole
minua pettänyt."

"Kuinka se olisi mahdollista, veljeni?" kysyi Leo.

"Sen voi helposti tehdä, ja minä olen iloissani, että tämä ajatus
juohtui mieleeni, kun katsoin kotia päin," vastasi Vilho. "Kuule, kun
sinä olet noussut Delphiini'in, soudan minä kotiin, ja kerron äidille
kaikki. Jos nyt äiti antaa suostumuksensa matkaasi, kuten lujasti
luulen, niin minä otan suuren, valkoisen vaatteen, sidon sen kiinni
airoon, ja kiipeen ylös huoneen katolle. Tuommoinen lippu näkyy
selvästi useiden peninkulmien päähän, ja kun sinä näet sen liehuvan,
niin kohta tiedät, että äiti sen kautta lähettää sinulle tuhansia
terveisiä ja onnen toivotuksia."

"Oivallinen ajatus!" huudahti Leo ilosta punehtuen. "Ethän sinä, Vilho,
minua hyvässäkään tarkoituksessa petä?"

"Ei, sillä minä pelkään semmoista väärin-tekoa," sanoi Vilho suoraan.
"Mutta soudetaan nyt lähemmäksi rantaa, että väleen pääsen kotiin, kun
sinä olet astunut laivaan. Mitä pikemmin sinä näet tuon lipun häilyvän,
sitä hupaisempi se on sinulle!"

"Kyllä, rakas veljeni!" sanoi Leo ja tarttui airoonsa, päästäkseen
likemmäksi maata. "Kun sinä, Vilho, puhut äitimme kanssa, niin
anna myös hänelle tämä kirje, johon olen kirjoittanut muutamia
jäähyväis-sanoja. Älä millään muotoa unohda sitä."

Vilho pisti kirjeen lakkariin ja lupasi huolellisesti viedä sen
perille.

Sitten puhuivat molemmat nuorukaiset kaikenlaisista heihin koskevista
asioista, Leon tulevaisuudesta, niistä vaaroista, jotka uhkasivat
häntä, ja ilosta, joka hänen kotiin tullessaan syntyisi; myöskin
äidistä he puhuivat ja kaikista, joita Vilhon tuli tehdä veljensä
poissa ollessa, ett'ei äiti liian paljon kaipaisi häntä, ja erittäin
muistutti Leo hänelle, että hän kohta kääntyisi herra Liborius'en
puoleen, jos Elshöft uudestaan koettaisi vainota äitiä, taikka muutoin
häntä häiritsisi. Näin keskustellen saapuivat he vähitellen siihen
paikkaan rannalla, jonka ohitse Delphiini'n oli purjehtiminen. Päivä
oli jo lounaalla, ja pian oli Delphiini'n määrä tulla. Kotvasen aikaa
vielä kului; sitten haamoitti taivaan rannalla valkoiset purjeet, jotka
likenivät polveilevaa jokea myöden, katosivat lehtevien niemien taakse,
ja taas ilmaantuivat, kunnes viimein koko laiva tuli näkyviin, veden
väljällä kalvolla komeasti uiskennellen.

"Nyt on aika lähteä!" sanoi Leo hiljaisella ja tuskasta vavahtavalla
äänellä. "Soutakaamme likemmäksi, veikkoseni."

He tarttuivat airoihin, ja vähän ajan perästä oli venhe laivan
laidalla. Veljet heittäyivät toinen toisensa syliin. "Elä terveenä ja
suojelkoon sinua Jumala!" lausuivat molemmat. "Sano terveisiä äidille!"
lisäsi Leo sortuvalla äänellä, ja irroitti itsensä veljensä
halauksesta, sydämellisesti ja hartaasti häntä kätellen. Parin
silmänräpäyksen perästä seisoi Leo laivan kannella, ja sanoi, laivan
parrasta vastaan nojauten, viimeiset jäähyväiset veljelleen. Vilho
pyhkäisi kyynelet silmistänsä, käänsi venheen rantaan päin, ja alkoi
kiireesti soutaa. Rannalle tultuaan kääntyi hän vielä kerran
taaksepäin. Täysin purjein lensi Delphiini meren lakealla pinnalla.
Vilho heilutti kaulahuiviansa ilmassa; sitten sanoi hän: "Jumala
varjelkoon sinua, Leo!" ja viimein lähti hän ripeillä askelilla, mutta
raskaalla ja sorretulla sydämellä äitinsä huoneesen.



NELJÄS LUKU.

Perämies.


"Terve tultuasi Delphiini'in, poikaseni!" sanoi katteini Bertram, ja
taputti vahvalla kädellänsä Leoa, joka yhä vielä katseli kotiin
rientävää veljeänsä. "Älä rupea liialliselle huolelle. Jumalan avulla
saat sinä muutamien kuukautten perästä jälleen nähdä näitä kaikkia. Vai
katuisitko sinä jo tätä yritystä, johon olet ryhtynyt? Vielä on aika
kääntyä takaisin."

"Ei, minä en kadu mitään!" vastasi Leo. "Minä olen ymmärtääkseni tehnyt
oikein, eikä siis mikään katumus taikka takaisin kääntyminen voi tulla
puheeksi."

"No hyvä, minä käsken sinun vielä kerran olla tervetullut, toivoen,
että sinä rehellisesti teet velvollisuutesi, niin kauan kuin me olemme
yhdessä. Tule nyt minun kanssani perämies Martin luokse. Minä olen
päättänyt, että sinusta on tuleva oikein kelpo valaskalan pyytäjä, enkä
voisi koskaan hankkia sinulle parempaa opettajaa, kuin vanha Martin.
Hän on suora-sukainen ja jyrkkä, mutta meren aaltoja ei ole koskaan
kunnollisempi merimies kyntänyt, kuin hän. Tule poikani!"

Katteini astui perän puoleen, ja Leo seurasi häntä. Perää pitämässä
seisoi jäntterä, harteva mies, joka näöltänsä kyllä havaittiin meren
kulkiaksi. Vähän jylseältä hän tosin näytti; karkea, vettä pitävästä
kankaasta tehty takki oli hänen yllänsä, ja matala huopa-hattu varjosti
hänen leveitä, mutta rehellisiä ja vilpittömiä kasvojansa, joista hänen
terävät, harmaat silmänsä säihkyen välkkyivät. Hänen poskensa ja
otsansa olivat muuttuneet mustan-ruskeiksi niistä kovista ilmoista,
joiden alituiselle vaikutukselle hän isot ajat oli antanut itsensä
alttiiksi. Kesämaiden paahtava aurinko ja Pohjan tuima kylmyys olivat
jättäneet niihin jälkiänsä ja niiden syvät rypyt kertoivat julmista
vaivoista ja kärsimyksistä, jommoisia Leo ei vielä voinut arvatakaan.
Kun katteini nuoren holholaisensa kanssa lähestyi, loi Martti silmänsä
jälkimäiseen ja ojensi hitaasti, mutta suopeasti hymyillen, hänelle
ison, tukevan kätensä.

"Vai niin, poikaseni," sanoi Martti matalalla, kumisevalla äänellänsä,
"sinä aiot siis ruveta merimieheksi, niinkuin isä-vainajasikin ennen
vanhaan oli? Kuuleppas, minä tunsin sinun isäsi, ja kävin monta matkaa
hänen kanssaan -- ystävyydestä häneen, ja koska katteini jo on kertonut
minulle paljon hyvää sinusta, tahdon minä ottaa sinun huostaani. Älä
vaan väärin ymmärrä sanojani, poikaseni! Mitään laiskaa heittiötä en
ai'o laisinkaan tehdä sinusta. Jos sinä kerran joudut minun hoiviini,
saat tehdä työtä kahta vertaa ahkerammin, kuin muut, enkä minä rupea
ensinkään armoittelemaan sinua, jos et sinä tarkkaan toimita virkaasi.
Ajatteleppas nyt tyystin, kumpaisenko tahdot valita. Minä annan sinulle
paljon työtä ja huolia, ja yöt päivät sinun täytyy olla valmiina
panemaan toimeen minun käskyjäni. Jos sinä päinvastoin tahdot olla
niinkuin kaikki muut merimiehet täällä, niin kyllä sinulla on paljon
enemmän aikaa laiskehtia, eikä aina voi pitää tarkkaa vaaria sinun
töistäsi ja vehkeistäsi. Tuleeko sillä tapaa sinusta rehellinen ja
kelpo merimies, se on toinen kysymys. Saattaa kyllä tapahtua, mutta
luultavaa se ei kuitenkaan ole. Kumpaisenko tahdot? Se on ehdon
vallassasi." Leo ei epäillyt silmänräpäystäkään. Hän likisti perämiehen
kättä, ja sanoi, hilpeästi ja uskaliaasti hänen päivettyneisin
kasvoihinsa katsoen: "Minä tahdon olla teidän johtonne alla, Martti,
niin minä tahdon! Jollen voi täyttää velvollisuuttani, niinkuin minun
pitäisi, taikka jos heittäyn laiskaksi ja huolimattomaksi, sysätkäät
vaan minua pois luotanne, enkä minä tahdo siitä ensinkään nureksia."

"Hyvin lausuttu, poikaseni!" sanoi perämies ja pusersi Leon kättä,
ikäänkuin rautapihdillä. "Jos vaan sinä olet puoliksi niin kelvollinen,
kuin näytät, niin kyllä meistä pian tulee hyvät ystävät."

"Niin minä toivon, Martti, niin minä varmaan toivon," sanoi katteini
Bertram. "Hän on vielä vallan nuori, mutta hänessä on hyvä alku joka
sormen päässä. Taivuttakaat häntä kunnollisesti, Martti, ja sinä, Leo,
saata kunniaa opettajallesi -- älä huoli sanoa mitään, älä huoli,
poikaseni -- minä voin arvata, mitä a'iot sanoa, ja uskon jo edeltäpäin
sinun sanasi todeksi. Älä pelkää liian paljon vanhaa Marttia, -- jos
sinulla vaan on hyvä tahto, ja sinä aina pysyt siivollasi, niin sovit
hyvin hänen kanssaan." Katteini nyykäytti päätänsä nuorelle
holholaiselleen, ja lähti tiehensä. Mutta Leo jäi perämiehen luokse,
katseli esineitä hänen ympärillänsä, ja kiintyi pian hiljaiseen
miettimiseen, koska vanha Martti näytti varsin vähän huolivan hänen
läsnä-olostansa. Hetken ajan perästä loi Leo silmänsä rantaan päin,
joka näytti taantumistansa taantuvan. Hän etsi ja löysi pian äitinsä
huoneen, joka välähti rannalla, ikäänkuin valkoinen vaakuna.

"Voi, minun äitini!" Nyt hän ehkä jo tiesi kaikki, ja kurotti käsiänsä
tavoittaakseen poikaansa, joka vietiin yhä kauvemmaksi hänen tyköänsä.
Äidin kyyneltyneet silmät etsivät häntä turhaan, ääni ei saavuttanut
enään häntä, ja melkein katui Leo nyt, että hän oli lähtenyt,
jäähyväisiä äidillensä jättämättä, ett'ei hän suoraan kertonut hänelle
aikomuksiaan, eikä jättänyt kaikkia hänen ratkaistavaksensa. Hän
tähysteli sitä valkoista lippua, jonka hänen veljensä Vilho oli
luvannut panna katon räystäältä liehumaan. Mutta hän ei havainnut sitä,
ja synkeämmäksi, mustemmaksi muuttui hänen sydämensä. Entä jollei äiti
antanutkaan hänelle anteeksi, eipä hyväksynyt hänen rohkeaa, äkkinäistä
päätöstänsä, jonka hän oli tehnyt, poistaaksensa häneltä suruja ja
huolia? Jollei äiti lähettäisikään siunaustansa hänelle hänen pitkällä,
vaarallisella matkallansa, vaan suuttuisi kovasti häneen, ja kieltäisi
hänen veljeänsä lippua nostamasta.

Herkeämättä katseli Leo valkoista, nyt jo hyvin etäällä olevaa
huonetta. "Oi, äiti!" huoahti hän -- "enköhän minä jättänyt sinua
ainoastaan rauhoittaakseni sinua tuon armottoman miehen vainoamisesta!
Suo minulle anteeksi tämä työ, johon sydämeni saattoi minun, jonka minä
pidin pyhänä ja kalliina velvollisuutena!"

Taas hän rupesi katsomaan, ja katsoi, kunnes kyynelet nousivat hänen
silmiinsä, ja sitten rukoili hän Jumalalta, että Hän lepyttäisi äidin
mieltä, ja huojentaisi hänen omaa, suruisaa sydäntänsä, joka nyt värisi
toivon ja tuskallisen epäilyksen vaiheella.

Täysin purjein kiiti laiva meren kiiltävällä kalvolla, ikäänkuin lintu,
jonka siivet salaman nopeudella viiltävät ilmoja. Yhä ta'emmaksi
siirtyi maa; matala ranta oli jo aikaa sitten mennyt näkymättömiin, ja
ainoastaan huone -- nyt ei muuta kuin pikkuinen, valkoinen tipla --
siinsi kaukaa ilman rannalta. Vielä silmänräpäys aikaa, sekin oli
katoova ja sen kanssa -- sen tunsi Leo jo nyt -- koko hänen ilonsa ja
rauhansa.

"Mitä sinä poika vielä avo-suin kurkistelet tuota rantaa?" kysyi
perämies, ja laski raskaan kätensä Leon olkapäälle. "Tästä syntyy
sinulle kolkko matka, jos rupeat alati ajattelemaan koti-kultaasi. Anna
ajatustesi lentää eteenpäin, poikaseni! Mitä ihminen kerran tekee, se
hänen täytyy tehdä kaikesta sydämestä, muutoin on koko hänen työnsä ja
toimensa tuuleen rakennettu, eikä hyödytä ketään, vaan pikemmin tuopi
vahinkoa tekiälle."

Vitkaan käänsi Leo silmänsä pois rannalta, ja puri hammastansa,
salatakseen Martilta sitä surua, joka katkerasti karvasteli hänen
sydäntänsä. Mutta Martti oli huomannut kyynelet, joita Leo koetti
pidättää silmän-ripsillänsä, ja rypisti otsaansa.

"Kuuleppas," sanoi hän tylyllä ja järeällä äänellä, "hienot äidin
hempeleet eivät menesty jäämeren matkoilla! -- Siihen vaaditaan urheaa
ja taneaa mieltä! Tätä olisi sinunkin sopinut ajatella, ennenkuin
nousit Delphiini'in."

"Minä en olekaan mikään lapsi enää, Martti!" vastasi Leo. "Mutta jos te
tietäisitte, mikä huolettaa minua, niin te ette suinkaan nuhtelisi
minua."

Vanhan merimiehen ankara muoto muuttui lempeämmäksi, ja lauhkeammalla
äänellä kysyi hän Leolta, mikä niin suuresti masensi hänen mieltänsä.
Lyhykäisesti kertoi nyt Leo sen Martille, joka taas tuli aivan
ystävälliseksi, ja sanoi leppeästi: "se on toista, poikaseni! Jumalan
siunaus on kaikkein kalliin lahja, ja se on tosi -- mutta se, jolta
äidin siunaus puuttuu, on yhtä paljon vailla, eikä se olekaan ihmettä,
että sinun sydämesi käy raskaaksi. Vaan älä sentään anna liian paljon
valtaa tunteillesi. Hetken taikka pari me vielä voimme sangen hyvästi
nähdä huoneen, ja siinä on jo melkoinen aika. Mene kuitenkin kokan
puolelle, ja tuo minun tähystimeni -- kenties meidän täytyy vielä
käyttää sitä."

Kerkeästi juoksi Leo noutamaan sitä, kysyi eräältä nuorelta
merimieheltä Martin kojua, ja toi tähystimen sieltä.

"Niin, poikaseni," sanoi Martti, "aivan niin se on. Ota nyt tämä
tähystin ja katso sillä ahkerasti rantaa päin. Meidän tulee vielä
toivoa, sillä äidin sydän on kuitenkin kallis kulta-aarnio, täynnä mitä
kauniimpia, jaloimpia tunteita, ja minä tiedän, ett'et turhaan koeta
hankkia itsellesi osaa näistä aarteista. Aivan niin se on, poikaseni --
ja jos nyt havaitset jotain, niin ilmoita se kohta minulle, sillä siitä
minä iloitsisin yhtä paljon, kuin sinä."

Leo pani tähystimen silmänsä eteen ja tavoitti uudestansa sitä
pikkuista huonetta, joka sisälsi kaikki, mitä hän rakasti enimmin
maailmassa. Aivan selvään se nyt näkyi hopean-valkoisin seinineen ja
viheriöin niini-köynnöksineen, jotka kovasti ikkunoita ympäröitsivät.
Vaikka kaukana jo ollessaan, eroitti hän kuitenkin kaikki -- yksin
tiiletkin katolla -- ja hän luuli jo näkevänsä ikkunassa äitinsä,
mustiin vaatteisin puettuna, joissa hän, isän kuoltua, tavallisesti
kävi. Mutta arvattavasti oli hän erehtynyt. Joku puu oli kenties luonut
himmeän varjon kirkkaasti loistavaan ikkunaan. Kuitenkin alkoi Leon
sydän vilkkaammin sykkiä, ja hän lähetti tuhansia tervehdyksiä
kodillensa. Mutta tuo valkoinen lippu -- minne se oli joutunut? Voi,
sitä ei nyt näkynyt, ja yhä kauemmaksi purjehti laiva, yhä lyhyemmäksi
kävi se aika, jonka kuluttua jok'ikinen toivon kipinä oli sammuva.
Vähän aikaa vielä, puolen hetkeä vaan, ja huone katoisi näkyvistä, ja
tuo haikea suru syttyi uudelleen hänen sydämessänsä, jäädäkseen siihen
kauvaksi aikaa. Voi, nyt hän jo, vaikka vielä oli toivon häivä jälellä,
tunsi tuon kalvavan kärmeen, jota nimitetään katumukseksi; hän vaaleni,
hän vapisi, ja tuskissaan hän vaikersi: "voi, Vilho, jospa et ensinkään
olisi esitellyt tuon lipun nostamista! Silloin olisi kumminkin toivo
jäänyt minulle, joka, ynnä sen vakuutuksen kanssa, että olen tehnyt
Jumalalle mieliksi, olisi lohduttanut minua. Mutta nyt, nyt ei jää
minulle muuta, kuin raskas ja surullinen tieto, että äitini suuttumus
rasittaen seuraa minua."

"Ei mitään näy, Martti!" sanoi Leo suruisesti vähän ajan takaa
perämiehelle, ja pani tähystimen luotansa. "Huone on mennyt kateisin
aaltojen ta'a, ja sen kanssa kaikki minun toivoni."

Näihin viimeisiin sanoihin sortui Leon ääni, ja hän käänsi kiireesti
kasvonsa toisapäin. Mutta vanha Martti otti tähystimen, sovitti sen
silmänsä eteen, ja rupesi iloisesti nauramaan.

"Voi teitä maan-moukkia!" mutisi hän. "Te ette, Jumala paratkoon,
ymmärrä laisinkaan koko tätä merta, ennenkuin teitä pari kolme kertaa
aika lailla siihen kastetaan. No, Leo," jatkoi hän, "tuollahan tuo
valkoinen lippu varsin hilpeästi liehuu!"

"Ei suinkaan! Se on mahdotonta, Martti!" huudahti nuorukainen epäilystä
osottavalla äänellä, vaikka hän kyllä nopeasti tarttui tähystimeen,
milloin punehtuen, milloin vaaleten. "Kas äsken en voinut selittää sitä
ensinkään!"

"Avaappas vaan silmäsi sepposen selälleen, siian poika!" vastasi
Martti, iloisesti hohottaen. "Tuolla se häilyy, isona ja laveana, kuin
ikinä joku amiraalin-lippu. Maltappas vaan mieltäsi, poikaseni! Jos
sinun kätesi näin värisee, niin sinä et voi nähdä mitään!"

Leo vapisi todellakin kuin haavanlehti, ja hänen muutoin tavallisesti
punaiset poskensa olivat nyt käyneet kalman-kalveiksi. Pian hän
kuitenkin toipui, nojasi tähystimen laivan-parrasta vastaan, oikein
hyvää tukea saadaksensa, ja alkoi nyt katsoa. Hiljainen huudahdus
kuului hänen huuliltansa. "Se löytyy, Martti, se liehuu! Voi, minun
äitini, sinä olet antanut minulle anteeksi ja sinun siunauksesi saattaa
nyt minua. Minä kiitän sinua, Jumala, ett'et ole sulkenut hänen
sydäntänsä minulta!"

Vanha Martti hieroi iloisesti isoja, ahavoittuneita käsiänsä, ja
katseli hellällä osan-otolla nuorta ystäväänsä, joka lakkaamatta
tarkasti tuota välkkyvää, valkoista lippua.

"Niinpä kyllä," puhui Martti itsekseen, "ihmisten tunteet ovat
kuitenkin aina samat, ja ovat hamasta maailman alusta olleet samat,
kuin vielä nyt tänä hetkenä. Niin ikään oli minunkin laitani, kuin minä
kolmekymmentä ajast'aikaa takaperin neljätoistavuotisena poikana
ensimäisen kerran näin koti-kultani vaipuvan aaltoihin! Minä luulin
sydämeni halkeavan surusta! Eipä haljennutkaan, vaan tuli pian taas
terveeksi, kun silloin vasta sain aika tavalla ruveta työn-tekoon. Työ,
sehän se on kaikkein paras rohto, sitä kaikki sekä sydämen että sielun
taudit nöyrästi tottelevat. No, ethän sinä nyt enää tainnut eroittaa
mitään?" kysyi hän viimeiseltään, kääntyen Leon puoleen, joka nyt laski
tähystimän silmistänsä, ja lähestyi häntä. "Eipä kummaakaan, johan me
olemme tulleet tälle puolen sen näkypiiriä. Mutta, jos sinä vaan
tahdot, saat kyllä kiivetä ylös maston-koppiin, ja kukaties näet vielä
tuon lipun haamahtavan, joka niin paljon sinua ilahuttaa. Mene vaan --
minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista; tällä erää et voi
kuitenkaan auttaa minua, ja -- no niin, meidän tulee sääliä näin nuoren
pojan sydäntä, joka ensi kerran jättää kodin armaat asemat. Lähdeppäs
nyt kapuamaan, poikaseni -- maston-kopissa ei kukaan häiritse sinua, ja
siellä saat rauhassa ajatella omiasi!"

Leo ei jättänyt isällisen ystävänsä -- tämmöisenä hän jo piti tuon
kunnollisen Martin -- lupaa käyttämättä, ja tuokion perästä näkyi hän
jo istuvan mastossa, josta hän, tähystin kädessä, katseli etäistä
rantaa, siksi kuin hänen kätensä, taivas ja meri kävivät yhteen
juoneen, eikä hänen silmänsä keksinyt muuta, kuin äärettömän avaran
meren, sinisen taivaan, ja aika ajoin jonkun vesilinnun, joka, siivet
hajallansa, liiteli kirkkaitten, vienosti lensahtavien laineitten yli.
Leo pani kätensä ristiin ja nosti, iloisiin aatoksiin ja hartaasen
kiittämiseen vaipuen, silmänsä taivasta kohti. Sitten pyyhkäsi hän
kädellään kasvojansa, nousi seisaalleen, ja lausui hiljaisella äänellä:
"tässä on kyllin! Tästä lähtien tahdon minä tarkkaan toimittaa kaikki,
mitä minun virkaani koskee, ja ainoastaan joutessani ajattelen minä
kotona olevia. Vanha, jalo Martti, vaikkapa olisit jylseä, kuin
jääkarhu, eihän se kuitenkaan ole muuta, kuin ulkonaista kuorta!
Eiköhän se ole paras todistus sinun sydämesi ylevyydestä, että minä nyt
seison täällä? Minun tähteni sinun ei tarvitse milloinkaan joutua
minkäänlaisiin murheisin!"

Vielä hän viimeisen kerran loi silmänsä niihin seutuihin, joissa
arvattavasti hänen äitinsä ja veljensä nyt ajattelivat häntä. Sitten
pani hän vikkelästi tähystimen kokoon, kiipesi kepeästi ja taitavasti
vantteja alaspäin, ja oli muutamien silmänräpäysten perästä kirkkain
silmin ja hehkuvin otsin vanhan Martin vieressä, joka otti häntä
vastaan lujalla, ystävällisellä käden-puristuksella.



VIIDES LUKU.

Kuuntelia.


Tuuli oli myötäinen ja asui alituiseen lounaassa. Vilkkaasti viilsi
Delphiini aaltoja, ja näytti kilpailevan kaimojensa kanssa, jotka
iloisesti uiskentelivat oivallisen laivan-talan ympäri. Katteini
Bertram arveli, ett'ei, asiain näin ollessa, tulisi mitään vahinkoa
siitä, että he vähän myöhään olivat lähteneet matkalle, ja että, jos
tuuli vaan kappaleen aikaa pysyisi yhtä mieluisana, kuin tähän asti,
olisi varsin kummallista, jos he eivät parin kuukauden perästä, laiva
lastia täynnä, laskisi takaisin kotiinpäin. Vanha Martti oli koko ajan
hyvällä päällä, ja myöskin kaikki muu laivaväki näkyi olevan
mielissänsä. Leo oli ravakka ja uuttera, eikä vanha Martti pettynyt,
kun hän oli toivonut, että työ ja toimi pian haihduttaisivat surut
hänen nuoren ystävänsä mielestä.

Vähän ajan kuluttua Martti ja katteini Bertram eivät enää olleet
ainoat, jotka Leoa suosittelivat. Kaunis, alati ystävällinen ja iloisa
poika sai pian itselleen ystäviä Delphiini'in miehistöstäkin, ja
ainoastaan muutamia merimiehiä löytyi, jotka yhtä mittaa katselivat
häntä karsain taikka kumminkin epäilevin silmin, ja kadehtivat häneltä
esimiestensä suosiota. Mutta Leo ei tahtonut pahaa pahalla kostaa. Hän
oli leppeä ja kohtelias kaikkia kohtaan, eikä se isällinen rakkaus,
jota vanha Martti päivä päivältä yhä selvemmin osotti hänelle, estänyt
häntä olemasta ahkerana ja tarkkana askareissaan. Päinvastoin näkyi hän
enennetyllä uutteruudella koettavan ansaita Martin ystävyyttä.

Eräänä yönä sattui niin, että Martti ja Leo yhtä aikaa olivat vartioina
laivalla. Yö oli tyyni ja kirkas. Kuu kimalsi tähtilöillä, ja valaisi
säteillänsä meren läikkyviä laineita. Tasaisesti ja kuitenkin
joutuisaan liukui Delphiini meren väljällä pinnalla. Kohisten
puhkesivat aallot laivan kokkaa vastaan ja loiskahtivat rajusti pitkin
sen laitoja. Vaikka jo oli tultu jotenkin pohjoisille seuduille, oli
ilma lempeä ja raikas, eikä tarvinnut mitään vaaraa pelätä. Martti oli
perää pitämässä ja katsoi huomiokkaasti ympärillensä. Kun hän ei voinut
havaita vähintäkään vaaran haamua, käski hän luoksensa Leon, joka,
tuonnempana kokan puolella laivanparrasta vastaan nojauten, näytti
ihastelevan kuutamalla välkkyviä aaltoja, ja toimitti hänelle siaa
viereensä.

"Painappas vähäisen puuta, poikaseni," sanoi hän ystävällisesti. "Yö on
kirkas, kuu kumottaa, ja laiva etenee hyvällä vauhdilla. Kokan puolella
pidetään myöskin hyvää vahtia, ja niin muodoin on meillä nyt oikein
sopiva tilaisuus ruveta kehittämään menneiden aikojen luomia kankaita.
Kerro nyt minulle aivan juurta jaksain, ystäväni, mikä oikeastaan
saattoi sinun Delphiini'in. Katteinilta olen kyllä kuullut niitä näitä
sinusta, mutta ylimalkain tiedän minä vielä varsin vähän sinun
edellisistä vaiheistasi." Leo oli kohta valmis perin-pohjin juttelemaan
kunnon perämiehelle kaikki, mitä hän ikinä tiesi itsestään ja
omaisistaan, sillä hänen vanhempiensa työt ja teot, niin kuin myöskin
hänen omat, olivat aina olleet rehelliset, eikä hänen siis tarvinnut
salata häneltä mitään. Hänen näin kertoessaan käveli muuan merimies,
joka niin ikään piti vahtia, edestakaisin laivan kannella, ja istuutui
viimein, ikäänkuin hän olisi väsynyt kävelemästä ja nyt aikoisi vähän
levähtää, eräälle ruhmolle, joka oli niin lähellä Marttia ja Leoa, että
siitä voi varsin selvään kuulla jokaisen sanan, jonka he lausuivat.
Ett'ei häntä luultaisi uuteliaaksi kuunteliaksi, nojasi hän päätänsä
kättä vastaan, veti ruumiinsa huolimattomasti taaksepäin, ja käänsi
vielä kasvonsa merelle päin, jott'ei kukaan voisi helposti häntä
tuntea. Muutoin ei Martti eikä Leo pitänyt laisinkaan väliä hänellä,
sillä heidän se teki aivan yhtä, kuunteliko vielä kolmaskin heitä, vai
ei. Eihän se ollut mikään salaisuus, jonka Leo tahtoi kertoa
rehelliselle, luotettavalle ystävällensä. Koko maailma olisi saanut
kuulla sen, sillä siinä ei ollut muuta kuin pelkkää totuutta.

Näin jutteli Leo tyynesti ja teeskentelemättä ja Martti kuunteli
tarkoin, hänen puhettansa keskeyttämättä, kunnes Leo kertoi, että hänen
isänsä kauppa-kumppani oli väittänyt, ett'ei tuo upoksiin mennyt laiva
ollut ollenkaan vakuutettu katteini Rembrandt'in, vaan ainoastaan hänen
omilla varoillaan, josta syystä myöskin katteinin leski, Leon äiti, ei
suinkaan voisi vaatia mitään osaa vakuutus-summasta. Silloin kavahti
vanha Martti seisaallensa, ja ärjähti: "tämä on viheliäisin petos,
jonka vanha Elshöft on koskaan tehnyt. Minä tiedän sen aivan varmaan,
ja tunnen sangen hyvin koko asian, sillä vähällä oli, ett'en
silloin olisi ruvennut sinun isäsi siaan uponneen Uranus-laivan
päällysmieheksi. Kuten minä jo sanoin, tunsin minä hänen hyvin, ja kun
hän sairastui, pyysi hän minun toimittamaan laivan päällikön virkaa,
siksi kun hän itse parantuisi. Mutta siihen aikaan minä en voinut
ryhtyä koko asiaan, sillä minä olin jo pestattu perämieheksi toiseen
laivaan, joka juuri oli Itä-Indiaan purjehtimaisillaan. Silloin, juuri
silloin sanoi sinun isäsi, tuon konnan Elshöft'in läsnä-ollessa, ett'ei
se edesvastaus, joka siitä tulisi minulle, olisi aivan suuri, sillä hän
ja hänen kauppa-kumppaninsa olivat vakuuttaneet sekä laivan että
lastin, ja sen vahvisti hän, Elshöft, omilla sanoillansa. Selvä on
siis, että hän on pettänyt sinun äitiäsi. Ilettävää, todellakin
ilettävää on näin varastaa köyhältä leskeltä ja kahdelta turvattomalta
lapselta heidän ainoan omaisuutensa!"

"Voi, Martti, jospa siinä olisi ollut kaikki, olisimme kuitenkin
voineet kestää onnettomuuttamme," sanoi Leo. "Mutta hän ei herjennyt
vainoomasta äitiäni, saadakseen häneltä vielä enemmän rahaa, ja juuri
siinä oli syy, että minä rupesin merimieheksi."

"Kuinka julkeni hän tehdä niin?" kysyi vanha Martti, ja istuutui taas
vitkalleen.

Leo jatkoi meille jo tunnettua kertomustansa, ja Martti, joka muutoin
oli vakava ja tyyni, joutui siitä niin vihan vimmaan, että hän päästi
julman, hirmuisen kirouksen huuliltansa.

"Jumala armahtakoon minua!" lisäsi hän, "mutta tämmöisiä kuullessa
ei tavallisen ihmisen kärsimys enään riitä! Hän tahtoi siis vielä
ajaa sinun äitisi pois hänen ainoasta turva-paikastansa, sitte
kuin hän ensiksi oli ilkeästi pettänyt häntä? No, ystäväni, sinun
alttiiksi-antamuksesi äitiäsi varten ei ainoastaan saata kunniaa
sinulle, vaan hyödyttää varmaan sinua vielä, ja sinun jalo tekosi tulee
kyllin kyllä palkituksi, jos vaan Jumala johdattaa minun takaisin
Bremen'iin. Kuule, poikaseni, niin totta, kuin vanha Martti on
rehellinen mies, on tuo konna vielä heittävä pois ryöstönsä. Mieleni
tekisi tietää, rohkeneeko hän kasvoista kasvoihin kieltää sitä, mitä
sinun isäsi, hänen läsnä-ollessaan, lausui minulle. Sen saamme nähdä,
ja sitten -- sillä ei hän suinkaan minun edessäni tohdi nostaa väärää
lippua -- sitten pitää hänen antaman pois koko saaliinsa, jonka hän jo
katsoo varmaksi omaisuudekseen, ja viimeiseen ropoon asti maksaa
äidillesi takaisin, mitä tämän on oikeus vaatia. Kärsimystä vaan, Leo,
kärsimystä! Jumala on johtanut sinua Delphiini'in, saattaakseen tätä
rikosta valkeuteen, etkä sinä turhaan tee tätä matkaa jäämerelle. Ole
huolematta, ystäväni -- me hilaamme hai-kalan rantaan, ja siellä pitää
sen antaman meille eränsä, vaikkapa vuosia olisi kulunut siitä, kun se
sen nielaisi."

"Ei siihen voi enää mitään, hyvä Martti -- ei niin mitään," vastasi
Leo. Petos on liian taitavasti sommiteltu, ett'emme voi sitä ilmiin
saada. Asian-ajaja Liborius on kyllä tehnyt parastansa, pitääkseen
äitini oikeutta voimassa, koska hän, kuten kaikki muutoin, oli
vakuutettu siitä, että äitini todella oli oikeassa -- mutta eihän
tuosta ole mitään apua lähtenyt. Oikeus ratkaisi asian Elshöft'in
eduksi, joka salaviten nauraa virnisteli meidän turhia ponnistuksiamme.
Hänen asia-kirjansa olivat lainmukaiset ja kaikin puolin oikeat, jos
totta ne perustuivat paljaasen petokseen."

"Saadaan katsoa, Leo," vastasi vanha Martti tyynempänä, kuin ennen.
"Oikeus on sinun äitisi puolella, ja sen puolella, joka on oikeassa, on
myöskin meidän Isämme tuolla ylhäällä taivaassa. Kummallista tuo olisi,
jos ei ajan pitkään petos joutuisi tappioon. Koettakaamme, pannaanko
rehellisen, totisen merimiehen sanoihin enemmän arvoa, kuin tyhjään
paperi-palaseen, johon jokainen konna voi kirjoittaa, mitä vaan hänen
mielensä laatii. Kyllä sekin tapahtuu, että rikokset vuosi-määriä
pysyvät huomaamatta, ja ihminen usein jo epäilee, pitääkö Jumala
ensinkään vaaria pahoista ihmisistä ja heidän teoistansa, kun
kerrassaan kaikki tulee ilmiin, ja toivottomat ja heikko-uskoiset
saavat hävetä turhia murheitansa. Kärsimystä, Leo! Jumala tuopi kaikki,
mikä on pahaa, ilmiin, vaikkapa olisi maan uumeniin upotettu!"

Epäillen pudisti Leo päätänsä; hän ei kuitenkaan tahtonut inttää vanhan
perämiehen sanoja vastaan, vaan arveli jo sitä suureksi Jumalan
armoksi, että hän oli otettu merimieheksi Delphiini'in, jonka kautta
hänen äitinsä oli varjeltu ainaki suurimmasta hädästä. Sillä välin
kuin Martti vastasi siihen ja molemmat yhtyivät yhä hartaampaan
keskusteluun, nousi tuo merimies, joka oli kuunnellut heidän
puhettansa, vitkoin istualtaan, ja alkoi taas kävellä edestakaisin
laivan kannella; vaan Martti ja hänen nuori ystävänsä eivät sitä
erittäin huomanneet. Vähän ajan perästä lähti hän kokallepäin, ja,
laskien kätensä siellä vahtia pitävän miehen hartioille, sanoi hän:
"kuuleppas, Jaakko, johan olet kylläksi kauvan lojunut yhdessä kohden
liikkumatta. Jätä siasi minulle, ja lähde vähäisen astumaan, muutoin
joudut kokonaan unen voitteesen."

"Aivan oikein, Konrad!" vastasi toinen, ja nousi mieluisasti ylös
touvi-läjältä, jonka päällä hän nekosasti oli venynyt. Konrad istuikse
samaan paikkaan, Jaakko mitteli hetken aikaa laivan kantta pitkin
askelin, ja laskeusi juuri sille ruhmolle, josta hänen toverinsa oli
tarkoin kuunnellut Martin ja Leon sanoja. Nämät molemmat eivät pitäneet
paljon lukua hänestä, ja tuskinpa olivat havainneetkaan, että mikään
muutos oli tapahtunut. Mutta Konrad, joka oli ottanut visun vaarin
toverinsa liikunnoista, nyykäytti tyytyväisesti päätänsä, ja sanoi
hiljaa itsekseen, "niinhän se nyt on! Minä tahdon hyvään aikaan pitää
huolta siitä, että vältän häpeän ja rikos jää ilmiin tulematta.
Sanottakoon mitä tahansa: saita suittaa kyllä minun isäni olla, mutta
eihän toki ole vielä pettänyt ketään. Kylläpä se kuitenkin oli pahaa,
ett'ei hän jättänyt tuota leskeä rauhaan! Muutamien halpojen sadan
taalerin tähden pitää nyt kannot ja pilvet kauhuun saatettaman! Voi,
tuota rahan ahnetta, itaraa isä-raukkaa!"

Pannen kätensä ristiin, nojautui hän ikäänkuin rauhaa etsiäkseen
ta'appäin ja loi silmänsä äärettömään avaruuteen. Mutta hän ei voinut
oivaltaa, mitä hänen silmänsä näki. Tuhansia ajatuksia ja tuumia ajeli
hänen aivoissansa, ja esti häntä mitään havaitsemasta.

Niin kului melkein kokonainen hetki, ja se aika oli jo käsissä, jolloin
vahtia muutettiin. Vähäistä ennen sitä kääntyi Martti sen merimiehen
puoleen, joka istui lähellä häntä ruhmolla, ja käski hänen tulla
luoksensa.

"Kuuleppas," lausui hän hänelle, "kutka pitävät tänä yönä vahtia paitsi
meitä?"

"Ernesti Böhme ja Konrad Elshöft," vastasi mies.

"Enkö minä ole sanonut sinulle sitä?" kysyi vanha Martti, kääntyen
takaisin Leon puoleen, sillä välin kuin äsken puhuteltu merimies
kääntyi takaisin ruhmollensa. "Kavahda itsesi Konradista, sillä jos hän
tietäisi, että me aiomme virittää ansoja hänen isällensä, koettaisi hän
kyllä saada häntä kiertämään niitä."

"Vaan minä en luule, että tämä Konrad Elshöft on sen miehen poika, joka
on kavaltanut minun äitiäni," vastasi Leo. "Vanha Elshöft on rikas,
eikä suinkaan lähettäisi ainoata lastansa näin vaivaloiselle matkalle.
Hänen ei tarvitsisi muuta, kuin varustaa laiva, ja asettaa poikansa sen
päällysmieheksi!"

"Aivan niin! jos vaan ei hänen sammumaton kullan-himonsa olisi
haittana," vastasi vanha Martti. "Minä tunnen tuon ketun. No, kenties,
jos hän olisi aikeissa lähettää jonkun laivan valaskalan pyynnille;
tämä kalastuksen keino on nykyjään taas virkistynyt eloon, jopa
ruvennutkin mitä etuisimmalla tavalla kannattamaan, kun vaan sattuu
vähäisen onnistumaan. Mutta hänen varovaisuutensa on yhtä suuri, kuin
hänen halunsa rahan pyytämiseen. Luultavasti on hän nyt lähettänyt
poikansa meille, että hän meidän luona, oppi-rahoja maksamatta,
harjaantuisi tähän ammattiin. Jos sitten sopii, varustaa hän kukaties
jo ensi vuonna laivan, ja panee poikansa sen katteiniksi taikka
perämieheksi. Mutta, jos asiat toisinkin muodostuvat, ei synny mitään
vahinkoa hänelle, sillä ainaki ansaitsee hänen poikansa tällä matkalla
kolme sataa taaleria. Senkaltaiset arvelut ovat aivan hänen tapaisensa,
sillä suurempaa ahman-karpiota, kuin hän, ei liene koko maailmassa.
Vanha sananlasku sanoo: 'ei vesa kauvas kannosta kasva.' Tuskinpa poika
on parempi, kuin hänen isänsä."

"Mutta olisiko katteini Bertram ottanut häntä palvelukseensa, jos tuo
rikas Elshöft olisi hänen isänsä?" kysyi Leo.

"Ei suinkaan, jos vaan hän olisi tietänyt sen!" vastasi Martti. "Mutta
arvattavasti katteini ei kysynyt hänen sukuansa, taikka hän ei muutoin
tunne hänen isäänsä. 'Parempi koetella kuin kiistää' -- me kutsumme
pojan luoksemme ja kysymme häneltä itseltä!"

"Eipä siitä taida paljon apua lähteä, jos hän vaan on kuullut jotain
meidän puheistamme," arveli Leo.

"Kuinka se olisi mahdollista? Hän on koko ajan istunut kokan puolella
lähellä ankkurinkelaa. Saattaa kuitenki olla parempi, että me lähdemme
hänen luoksensa, ennenkuin hän kerkii ryhtymään haastamiseen sen
merimiehen kanssa, joka istui ruhmolla, vaikka minä luulen, ett'ei
hänkään ole kuullut mitään. Varovaisuus ei haittaa milloinkaan. Tule,
poikaseni!"

Martti nousi istuiltaan, astui vitkalleen pitkin laivan-kantta, ja Leo
seurasi häntä. Konrad Elshöft havaitsi kyllä heidän tulonsa, vaikka hän
katsoi tarpeelliseksi olla asemaansa muuttamatta, ikäänkuin hän ei
olisi heitä huomannut.

"Mies, hoi," huudahti Martti, "sinä näytät jo olevan kiiskiä
onkimassa?"

Nyt hyppäsi hän seisaalleen ja pyhki silmiänsä, niinkuin hän todella
olisi ollut nukuksissa.

"Varo itsesi, hulttio!" sanoi perämies ankaralla äänellä. "Jos vielä
kerran tapaan sinun kuorsaamasta, kuin sinun pitäisi oleman valppa
valveillaan, niin lämmitän sinulle aika selkä-saunan. Mikä sinun nimesi
on?"

"Konrad Elshöft!"

"Mistäs olet kotoisin?"

"Hamburgista!"

"Hm! Sieltä on muuten aina saatu kelvollisia merimiehiä!" jupisi vanha
perämies. "Minä tahdon vielä toivoa, että sinäkin tulet sukuusi, ja
jätän täksi kertaa sinun huolimattomuutesi unhotuksiin, jos sinä
vast'edes pidät tarkempaa huolta velvollisuuksistasi. Silmät aina auki,
muista se! Eihän kukaan vielä ole piloillaan tehnyt matkoja
jäämerelle."

Konrad ei vastannut mitään, ja Martti kääntyi Leon kanssa takaisin
perän puolelle.

"Näättekö nyt, Martti, että minä olin oikeassa?" sanoi Leo.

"Hm, niin, ja se olikin parempi," vastasi perämies. "Koko matka olisi
tullut minulle vasten-mieliseksi, jos hän olisi ollut tuon viheliäisen
verikoiran sikiö. Mutta nyt on jo aika muuttaa vahtia! Lähde nyt
kojuusi, poikaseni, ja heittäy unen valtaan. Täksi päivää on
luullakseni kyllin puhuttu!"

Leo katosi kannen alle, mutta Martti istuutui entiselle paikallensa
peräsimen rattaalle.

"Minä olin liian epäileväinen!" mutisi hän itsekseen. "Hän nukkui
todellakin, eikä siis voinut olla milläkään valheella varustettu. Häntä
meidän ei suinkaan tarvitse pelätä. Voi poloista sinua, vanha Elshöft,
jos Jumala antaa meidän onnellisesti palata Bremen'iin!"

Sillä välin kun vanha Martti näin puhuen saattoi itseänsä varmuuteen
siitä, ettei kenkään ollut kuullut heidän sanojansa, puristi Konrad
Elshöft kokan puolella nyrkkiänsä vasten häntä, ja sanoi vihassansa:
"Varokaat itsenne, miehet! minun isältäni te ette konsanaan saa ryöstää
rahoja taikka kunniaa, jos hän on viaton. Hän onkin viaton -- hänen
täytyy olla! Sillä muutoin -- voi suuri Jumala! se olisi kauhistavaa!"

Näin lausuttuaan vaipui hän äänettömyyteen, ja antausi taas ajatustensa
ajoon, kunnes toiset vahti-miehet ilmestyivät kannella ja päästivät
hänen hänen toimestansa.



KUUDES LUKU.

Konrad Elshöft.


Ihmisen sydän on varsin kummallinen kalu. Sen tunteet käyvät
eksyksissä, ikäänkuin aaltojen ajama ruoko, jollei rehellisyyden ja
jumallisuuden lujat peri-ajatukset ja vankat päätökset ole niitä
ohjaamassa. Näin pitivät tänä yönä lukemattomat, risti-riitaiset
tunteet ja tuumat Konrad Elshöft'iä valveilla. Tuskautuneena ja
unettomana hän venyi vaikealla vuoteellansa. Hänen sydäntänsä ei
tosiaan lämmittänyt semmoinen rakkaus, millä pojan aina tulee palkita
isänsä helliä huolia ja runsaita vaivoja, vaan kuitenkin karvasteli
katkerasti hänen mieltänsä, että hänen täytyi kuulla isäänsä
soimattavan ja sadateltavan, eikä voinut vähintäkään häntä puolustaa.
Hän luuli taikka kumminkin toivoi isänsä olevan puhtaan siitä
rikoksesta, josta Martti ja Leo syyttivät häntä, eikä hän kuitenkaan
ollut tarpeeksi rohkea astumaan esiin, vakuuttaaksensa heitä heidän
väitöstensä perättömyydestä, sillä hiljainen ääni hänen rinnassansa
kuiskutteli hänelle, että, kun päähän päästäisi, oikeus olisi
päälle-kantajien puolella.

Konrad ei kunnioittanut isäänsä, vaikk'ei ne tunteet, jotka
käskivät hänen rakastaa tätä, vielä olleet haihtuneet aivan jäljen
jäämättömiksi. Tähän asti oli hän ainoastaan pitänyt isäänsä ahneena;
nyt täytyisi hänen myöskin luulla häntä petturiksi, leskien ja orpojen
varastajaksi. Tätä hän ei kuitenkaan millään muotoa olisi sallinut, ei
ainoastaan isänsä vuoksi, vaan myöskin oman itsensä tähden, sillä, jos
kerta hänen isänsä todistettaisiin syylliseksi, olisi aivan
luonnollista, että myöskin osa hänen häpeästänsä tulisi hänen
pojallensa. Konrad oli kyllä kovasti kietounut kelvottomuuden vahvoihin
verkkoihin, mutta siinä määrässä hän ei vielä ollut paatunut, että
kunnia ja häpeä olisivat hänestä olleet aivan arvottomat asiat.

Mielikarvautensa kuohuvassa kiivaudessa heittäysi hän raskaisin ja
synkkihin ajatuksiin. "Jos minä estäisin," sanoi hän itsekseen, "Martin
ja Leon tulemasta takaisin Bremen'iin, niin viimeinen todistus minun
isääni vastaan katoisi, eikä häpiällinen kiinni-joutuminen enää uhkaisi
häntä." Mutta millä tavoin voisi hän saada sitä aikaan? Hän ajatteli jo
pannaksensa molemmat väkisin hengeltä -- mutta pian kammoksui hän
rikosta, joka tahraisi hänen kätensä viattomalla verellä ja ijäksensä
ilmaksensa saattaisi hänen surkeaan onnettomuuteen. Ei, mieluisammin
tahtoi hän kärsiä häpeää ja ylenkatsetta, kuin tehdä rikoksen, julminta
julmemman, jota ei katuminen, eipä rukoileminen koskaan voisi sovittaa.
Mutta hän ei tietänyt, miten olla, kuin elää, voidakseen torjua tätä
solvausta isästään ja itsestänsä! Levottomana väänneksii hän siallansa,
ja päivä hämarsi jo, ennenkuin hän pääsi mihinkään päätökseen. Kerta
johtui hänen mieleensä, että, jos hänen isänsä todella oli syypää
rikokseen, hän myöskin vielä voisi jonkunlaisella tavalla palkita siitä
syntynyttä vahinkoa. Kotiin tultuaan mieli hän langeta isänsä jalkain
juureen, ja niin kauan rukoilla häntä antamaan viekkaudella ansaidun
omaisuuden takaisin oikealle omistajalle, kunnes hänen kovettunut
sydämensä heltyisi ja hän siihen suostuisi. Sillä keinoin sovittaisi
pojan jalomielisyys isän viat, ja Martti, kuten myöskin Leo ja kaikki
muut, pitäisivät hänen tähtensä asian salassa, ja hänen isänsä rikos
jäisi eläväksi ijäksi unhotuksiin.

Mutta nämätkin hyvät ja kauniit ajatukset painuivat pakoon hänen
aivoistansa, sillä hän epäili, voisiko hän milloinkaan saattaa isäänsä
tämmöiseen päätökseen. Sentähden luopui hän kokonaan näistä tuumista,
ennenkuin ne kerkisivät juurtumaan syvemmin hänen sydämeensä.

"Hän ei suostu siihen, ei vainen suostukaan!" huusi hän. "Hänen himonsa
on hänelle kalliimpi, kuin ihmisten arvon-anto ja hänen lastensa
kärsimykset!"

Syystä lausui Konrad nämät sanat, sillä pienestä pikkuisesta asti oli
hän kyllin kyllä saanut kokea isänsä kovuutta ja itaruutta. Tämän
lemmetön kasvatuskeino olikin pakoittanut hänen neljäntoista-vuotisena
salaa jättämään kotinsa ja rupeemaan merimieheksi Länsi-Indiaan
lähtevälle laivalle. Kauvan aikaa viipyi hän poissa, maat manteret hän
kulki, eipä hänen isänsä huolinut senkään vertaa hänestä, että hän
olisi viitsinyt tiedustella hänen vaiheitansa. Kun hän sitten
yhdeksäntoista-vuotisena nuorukaisena palasi syntymä-paikoillensa,
anoakseen isältänsä anteeksi hairaustansa, oli tämä, sen siaan, että
hänen olisi tullut avoimin sylin ottaa vastaan katuvaista poikaansa,
kovilla sanoilla säälimättä ajanut hänen pois luotansa uudelleen
retkeilemään elämän myrskyisellä merellä. Muutamien vuosien perästä oli
kyllä jonkunlainen sovinto syntynyt isän ja pojan välillä, kun
nimittäin vanha Elshöft havaitsi, että hänen poikansa, isäänsä
turvaamatta, kyllä voisi elättää itseänsä. Ei mitään oikeata sopua
kuitenkaan koskaan voinut syntyä. Vähän aikaa kotona oltuaan läksi
Konrad taas merille ja tuli viimein, sekä hyviä että pahoja koettuansa,
katteini Bertram'in palvelukseen. Nyt toivoi hän, valaskalan pyynnin
vaivoista ja vaaroista lukua pitämättä, ansaitsevansa pikkuisen
pää-oman, jonka nojassa hän vast'edes voisi, muiden armosta
riippumatta, perustaa hyvän tulevaisuuden itselleen. Mutta nämät
rakkaat toiveet eivät nekään voisi milloinkaan käydä toteen, vaan
raukenisivat tyhjiin, jos hänen isänsä, kun Delphiini oli Bremen'iin
palannut, saataisiin syypääksi siihen rikokseen, josta Leo syytti
häntä, ja jonka Martti lupasi täydesti todistaa. Ei kukaan luottaisi
julkisen pahan-tekiän poikaan, ei kenkään tahtoisi ryhtyä asioihin
hänen kanssaan, ja luonnollista oli, että Konrad pinnisti aivojansa
keksiäkseen keinoja, jotka saattaisivat uhkaavan turmion häpeinensä
huolinensa mitättömiin. Jos olisi ollut luvallisia, oikeita neuvoja
tarjona, olisi Konrad epäilemättä kohta koettanut käyttää niitä
eduksensa. Sillä luonnostaan oli hän enemmän hyvä, kuin paha, vaikka
hänen kasvatuksensa oli mitä huonoimmalla tavalla laiminlyöty. Mutta
jollei hän semmoisella keinolla voisi päästä tarkoituksensa perille, ei
ollut mitään takeita, mihin neuvoihin hänen intohimonsa ja pelko joutua
ikuisen häpeän alaiseksi pakoittaisivat häntä.

Kaikkein paras olisi ollut, että Konrad, valheita karttaen, suoraan
olisi ilmoittanut itsensä olevan sen miehen pojan, jota syytettiin
tuosta kovasta rikoksesta, sekä tahtovansa viimeisiin anti puolustaa
isäänsä. Jos sitten olisi tullut ilmiin, että hänen isänsä todella oli
vikapää pahantekoon, olisi hänen tullut taivuttaa tätä parantamaan
tehtyä rikostansa ja oikealle hallitsialle antamaan takaisin varastetun
omaisuuden. Mutta jos hänen isänsä ei olisi suostunut siihen, olisi
hänen sopinut julkisesti ilmoittaa, ett'ei hänellä ollut mitään osaa
tämän töissä, niinkuin myöskin, että hän aikoi sovittaa niitä, kun vaan
tilaisuutta siihen ilmaantuisi. Jos Konrad olisi tehnyt sillä tavoin,
olisi hän voinut vaeltaa kaukana pahuuden poluilta, eikä kenkään olisi
koskaan voinut moittia häntä siitä, vaan itse olisi hän päässyt
vapaaksi monesta katkerasta hetkestä ja haikeasta oman-tunnon vaivasta.
Mutta Konrad oli heikko, häneltä puuttui miehuutta menetellä
rehellisesti ja julkisesti, ja, kumppaniensa ylenkatsetta peläten,
päätti hän pysyä valheessa, jonka hän kerran oli lausunut. Hän toivoi
jonkun suotuisan sattumuksen tulevan avuksensa. Valaskalan pyynti oli
vaarallinen keino; helposti suittaisi tapahtua, että laiva miehinensä
päivinensä menisi hukkaan -- Martti ja Leo saattaisivat nääntyä matkan
vaivoihin -- hän itse menettäisi kenties henkensä -- lyhyeltä puhuen,
hyvin mahdollista oli, että se rikos, jonka ilmiin saaminen niin paljon
peloitti häntä, ijäksi päivää pysyisi salassa. Sentähdenkin päätti hän
antaa asiain selvitä itsestään, niiden juoksua estämättä, ja vasta
laivan tultua kotiin -- silloinkin ainoastaan hätätilassa -- tahtoi
hän, jos tarve niin vaati, ryhtyä niihin. Näin rauhoitti Konrad
itseänsä, ja teki muutoin väsymättä velvollisuutensa, vaikk'ei samalla
ilolla, samalla virkoisella innolla, kuin muu miehistö, ja nimen-omaan
meidän nuori ystävämme Leo. Suruisena ja äänetönnä hiipi Konrad ympäri,
eikä edes kumppaniensa rattoisin leikin-teko voinut kuin hetkeksi
saattaa häntä iloisemmaksi.



SEITSEMÄS LUKU.

Älä johdata meitä kiusaukseen!


Pitkän, mutta onnellisen matkan perästä oli Delphiini viimein saapunut
niille vesille, joissa valaskalat parhaasta päästä asuskelevat. Nyt
pidettiin tarkkaa vahtia, ja sekä kannella että mastoissa vilisi
merimiehiä, jotka katselivat ympärillensä, saadakseen nähdä jonkun
kojamon vankan, mustan selän kohoavan viheriöiden aaltojen lomasta.

Leo ei suinkaan pysynyt ottamatta osaa tähän yleiseen intoon. Hiljaan
varhaan venyi hän vanteilla, iskien kaikkialle siniset, terävät
silmänsä. Tuskin hennoi hän jättää tähystys-paikkaansa, kun
aterian-aika oli tullut ja miehistöä kutsuttiin ruo'alle. Hätäisiltä
nälkäänsä asetettuaan kiipesi hän kohta taitavasti takaisin
mastoihinsa, jopa toisinaan aivan niiden huippuihin asti, ja nauroi
vaan iloisesti, kun vanha Martti varoitteli häntä liiallisesta
uskaliaisuudesta.

"Riivattu poika, tuo!" mutisi silloin tunnollinen perämies itsekseen.
"Muutamissa viikoissa on hänestä tullut mitä kelvollisin merimies. No,
katteini Bertram'in ei tarvitse katua, että hän pestasi hänen, ja minä,
minä olen saanut ystävän, joka on tullut minulle yhtä rakkaaksi, kuin
jos hän olisi minun oma poikani. Saadaan nähdä, kuinka hän menettelee,
kun kerran käydään valaskalojen kimppuun! Hän on kyllä virma ja
voimakas, ja minä toivon, ett'ei taitoakaan häneltä puutu, sillä näinä
viimeisinä päivinä on hän joka kerta osannut pilkkaan, kun me olemme
harjoittaneet itseämme harpuunain heittämisessä! Mutta ihmeellistä on,
ett'ei yhtä ainoatakaan valaskalaa vielä ole tullut näkyviin! Taitaahan
ne älytä, että vanha Martti on liikkeillä!"

Tähän asti oli Delphiini tehnyt joutuisan ja kaikin puolin onnellisen
matkan, mutta nyt alkoi jo näyttää siltä, kuin olisivat onnettaret
kokonaan herjenneet sitä armastelemasta. Viikko meni, toinen tuli, eikä
unissakaan mitään valaskaloja nähty, vaikka kyllä öin päivin oltiin niitä
tähystämässä. Katteini Bertram tuli pahalle tuulelle, vanha Martti
murisi, ja merimiehiltä katosi kerrassaan heidän iloiset leikkinsä ja
pilapuheensa. Kun taas viikkokauden päivät olivat vierineet, astui
katteini Martin luoksi, ja lausui hänelle, päätänsä pudistaen: "ajan
pitkään tämä ei käy päihinsä, vanha Martti! Aika on jo pian lähteä
kotiin, tuskinpa voimme viipyä enää kuukauttakaan näillä seuduilla, ja,
jollemme sen kuluttua mitä kiireimmiten suorita lähtöämme, tulemme
suljetuiksi jäätelien välille, ja saamme viettää talvea jäämaiden
aavoilla kentillä. Siitä ei olisi mitään hyötyä meille, eikä laivan
isännällekään, jolta laivan varustaminen on vienyt paljon rahaa."

"Kyllä se niin on, katteini," vastasi vanha Martti. "Mutta mitä siihen
voi? Varmaanpa ovat nuot viekkaat vintiöt havainneet, että meillä on
paha mielessä, ja sen takia karttavat ne meitä."

"No, Martti, minä tiedän keinon, joka päästää meitä tästä pinteestä, ja
estää meitä tyhjin käsin palaamasta Bremen'iin," sanoi katteini. "Sinä
tiedät, että kaikki ihmiset nauraisivat meitä, jollei meidän olisi
onnistunut tappaa yhtäkään ainoata valaskalaa."

"Taitavat niin tehdä, katteini! Mutta ei sitä voi auttaa, kun kerran
nuot veitikat eivät tule meidän näkyviimmekään!"

"Kuuleppas, Martti, meillä ei ole nyt muuta neuvoa, kuin lähteä vielä
pohjoisimmille seuduille, siellä niiden kanssa otellaksemme. 'Yritykset
teon tekevät, ajatukset ajan vievät,' ystäväni. Kuinka olisi, jos
purjehtisimme Huippuvuorille asti?"

Martti katseli kummastuneena katteinia, ja sanoi: "teidän tuumanne on
liian rohkea, sillä aika alkaa jo käydä vähiin!"

"Mutta kyllä me vielä ehdimme palata, jollemme sielläkään saisi mitään
saalista," vastasi katteini. 'Ei tule elo etsimättä, kala jalan
kastamatta,' Martti."

"Kyllähän se niin on -- ja rohkeampi ruo'an syöpi, mies ujo ohitse
käypi," vastasi Martti, joka jo rupesi taipumaan katteinin
ehdoitukseen. "Tosi on, ett'ei siellä koskaan puutu valaskaloja, ja,
jos oikein rohkeasti käymme niitten kimppuun, taitaa mar joku valaskala
joutua meidänkin harpuunaimme sakaroihin. Sitten, oikealle -- ja kaikki
purjeet nostettuina lähdemme vaikka jääsiltojen poikki kotiinpäin. Hei,
katteini, jos te vaan luulette sen kannattavan, ei suinkaan vanha
Martti tahdo sanoa mitään vastaan. Mutta meidän tulee kohta käydä
asiaan käsin."

"Olkoon menneeksi, Jumalan nimeen eteenpäin -- laiva pohjoiseen päin,
vanha merikarhu!"

Martti tarttui tanakasti peräsimen rattaan puola-puihin, ja käänsi
jäntevillä käsillään laivan karan pohjaista päin. Kaikki purjeet
hajoitettiin, ja tuulen nopeudella lensi Delphiini lakkipäiden
laineiden lävitse. Vaikk'ei koko miehistössä ollut ainoatakaan, jok'ei
hyvin tietänyt, että vaarat, jotka uhkasivat häntä, nyt yhä
lisääntyivät, tervehtivät kaikki katteinin miehuisaa, rohkeata päätöstä
vilkkailla ja kaikkuvilla "hurraa"-huudoilla. Kauvan olivat näitten
urheain merimiesten sydämet hehkuneet taisteluun meren ko'okkaita
petoja vastaan, eikä edes matkan vaarat olleet heidän mielestänsä
minkään veroiset sen häpeän rinnalla, jos he palaisivat tyhjinä
Bremen'iin. Tosin kyllä rypisti vanha Martti jo monta kertaa otsaansa,
kun hän ajan-tiedosta näki kuinka myöhäiseksi aika jo oli käynyt, mutta
semmoiset ajatukset saivat pian pötkiä tipo tiehensä, ja Martti mutisi
iloisesti itsekseen: "'ilman koskaan koettamatta, saapi olla
voittamatta!' Oikeastaan onkin meidän velvollisuutemme puolustaa
laivanisännän etua, vaikkapa me saisimme sitä varten panna elämät ja
edut alttiiksi. Jumala kyllä varjelee meitä, jos me joudumme
vaaroihin!"

Ahkerammin kuin ennen katselivat kaikki meren vahtoharjoja aaltoja,
sillä, kuta pohjoisemmille seuduille Delphiini tuli, sitä
todenmukaisempi olikin, että joku valaskala yhtyisi tulemaan heidän
tiellensä. Mutta vielä ei nähty mitään -- meri näytti olevan asujamia
vailla, ja katteini Bertram'in mieli kävi päivä päivältä yhä
nulommaksi. "Emme tällä kertaa tapaa mitään," sanoi hän eräänä iltana
perämiehelle. "Me olemme joutuneet onnen heittiöiksi, eikä meillä ole
nyt muuta tekemistä, kuin joutuisaan lähteä kotiin!"

"Ei suinkaan, ennenkuin me olemme nähneet Huippuvuorien jyrkät,
kärkevät jääkalliot!" vastasi Martti. "Ei kenkään saa sanoa meistä,
ett'emme ole tehneet velvollisuuttamme, katteini. Jollei kuitenkaan ole
apua mistään, on se ollut Jumalan sallimus, ja meidän tulee nöyrästi
siihen tarjountua. Näin tekin, katteini, arvelette, ja minä tiedän
kyllä, että te tällä ehdoituksella ainoastaan olette tahtoneet koettaa
minua. Mutta väärin tunnette vanhan Martin, jollette luule, että
rehellinen sydän sykkii hänen rinnassansa. Niin, katteini, meidän tulee
olla sitkeät, kuten aina miesten sopii, ja sillä tavoin koittaa kenties
vieläkin meille parempi, anteliaampi aika."

Suruisesti loi katteini silmänsä taivasta kohden ja katseli aurinkoa,
joka kiireesti aleni aaltoihin. "Lyhenemistään lyhenevät päivät!"
lausui hän. "Mutta oli mitä tahansa! Huippuvuorille täytyy meidän
lähteä, vaikkapa meidän tulisi purjehtia jäitä jäätiköitä koko matka!
Ravakasti eteenpäin, Martti!"

Martti seisoi perää pitämässä ja suunnitti laivan kulkua alinomaa
pohjaiseen päin. Taitavasti väisti hän muutamia jääkallioita, jotka
jättiläishahmuina verkalleen uiskentelivat vahtoisella vesipaltolla,
eikä jättänyt paikkaansa, ennenkuin päivä alkoi valjeta. Monta vaaraa
oli tosiaan Delphiini jo tänä yönä karttanut, sillä, mitä lähemmälle
pohjoisnapaa tultiin, sitä useammin ilmestyi näitä jääkallioita, jotka
tuulen ja meren-virtojen ajamina liikkuivat, ikäänkuin uiskentelevat
jääluodot, kaikkialta kaikkialle. Mutta, kun aurinko taas nousi, näkyi
meri aivan jäättömäksi, ja ainoastaan kaukaiselta ilmanrannalta
pilkehti muutamia jääpylväitä, joista ei kuitenkaan enää ollut mitään
pelkoa. Martti kutsui Leon luoksensa, asetti hänen peräsimen rattaalle,
ja käski hänen laskea laivaa entistä ilmaa kohti, ja vasta silloin
herättää hänen, kun hän havaitsisi jonkun jääkallion lähestyvän. Leo
lupasi säntilleen noudattaa hänen käskyjänsä, ja Martti lähti
laivankannen alle, pitkällisen valvomisensa jälkeen yreksi aikaa
heittäytyäkseen unen heimoihin. Mutta tällä kertaa ei saanut
Martti hetkeksikään lepoa, sillä tuskin pääsi hän kojuunsa, kun jo
maston-kopista kaikkuva ääni kuului, ja Martti eroitti sanat:
"valaskaloja! valaskaloja! Koko karja näkyy luoteessa!"

"Missä?" kysyi jyrähti perämies, jolta uni ihan kerrassaan pujahti
pakoon, ja riensi kannelle -- "missäpäin Juho?"

"Kesäpäivän laskussa -- kaksi, kolme, viisi -- seitsemän kappaletta!"
kaikkui uudelleen ääni ylhäältä. "Ikäänkuin suihkulähteet sinkauttavat
ne vettä sieramistansa -- ja tuolla -- hurraa, perämies, on vielä viisi
idässä! Hei, saalitonna ei Delphiini'n tarvitse palata!"

Iloisilla huudoilla tervehtivät merimiehet, jotka heti olivat
syöksähtäneet vuoteiltansa laivan kannelle, tätä sanomaa, ja Martti
lausui katteinille: "me olemme voittaneet, katteini! Hurraa, pojat,
harpuunat esiin! Kaikki venheet kuntoihinsa, ja sitten eteenpäin!
Tuolla on meidän harpuunoitamme koettaminen! Rivakasti eteenpäin,
pojat! Hurraa!"

Nyt syntyi mitä vilkkain meno Delphiini'n kannella. Kaikki liikkuvat,
juoksevat, hyörivät; muutamat hypähtivät venheisin, laskivat ne mereen,
ja tarttuivat airoihin; toiset viskasivat köydet ja harpuunat niihin;
vieläpä toiset panivat hätäiseltä vaatteet yllensä, ett'eivät venheiden
lähtiessä jäisi jälelle; mutta katteini Bertram piti neuvoa perämiehen
kanssa, mitenkä päällekarkaus kaikkein parhaiten tapahtuisi.

"Meillä on seitsemän venhettä, katteini, ja niiden varassa voimme
viipymättä iskeä kiinni kolmeen," sanoi vanha Martti pikaisesti. "Minä
lähden kahdella venheellä edeltä; kolmannen saavat ala-perämies Bartels
ja kirvesmies Koop johtaa. Molemmat ovat taatut harpuunan heittäjät.
Hei, Leo, vikkelästi venheesesi! Tänäpänä on sinun tilaisuus näyttää,
mitä olet meillä oppinut!"

Katteini Bertram ilmoitti itsensä olevan tyytyväisen kaikkiin, mitä
Martti oli esitellyt, ja tämä astui Leon kanssa ensimäiseen, parhaasen
venheesen, joka jo lähtöön valmiina heilui laivan laidalla. Merimiehet
asettuivat airoksille, ja höyhenen kevyisenä kiiti venhe aaltojen
huipuilla.

Paitsi Leoa oli kolme rotevaa miestä astunut Martin venheesen. Sillä
välin kuin nämät kiireesti sousivat, pani perämies kelan ja köydet
järjestykseen, koetti harpuunia, olivatko ne terävät ja kyllin lujasti
kiinnitetyt köysiin, ja opetti vielä kerran Leolle kaikki, mitä oli
vaarin otettavaa valaskalan pyynnissä. Kiihkeä halu punasi Leon posket,
hänen silmänsä hehkuivat, ja hänen sydämensä sykki. Mutta kuitenkin
kuunteli hän suurimmalla huomiolla Martin opetuksia ja painoi ne
syvälle mieleensä.

"Sinä pysyt siis koko ajan minun vieressäni, ja vasta silloin, kun
näet, ett'ei valaskala millään muotoa voi välttää meitä, saat omin
neuvoin koettaa parastasi," sanoi vanha merimies. "Pidä myöskin tarkka
vaari, ett'et kietoudu köyteen, jos harpuunasi on käynyt valaskalaan.
Jos vaan kerran takerrut siihen, vie peto sinun muassaan meren pohjaan,
ja sinä olet kun oletkin hukassa! Varovaisuus on aina hyvä, mutta
erittäin, kun valaskaloja pyydetään!"

Martin näin Leoa varoitellessa olivat molemmat venheet ehtineet varsin
likelle valaskaloja. "Hyppää nyt omaan venheesesi, Leo, ja katso hyvin
tarkoin, miten minä karkaan ensimäisen kimppuun," sanoi vanha Martti.
"Sinun täytyy myöskin muistaa, että pysyt aivan lähellä minun
venhettäni, ja maltat mielesi, jotta et ennen aikojaan heitä
harpuunaasi, vaikkapa valaskala tulisi kuinka lähelle tahansa. Silmät
auki, pojat! Rohkeasti eteenpäin! Tuolla minä näen kuuden- taikka
seitsemänkymmenen jalan pitkän otuksen, ja sen päälle me ensiksi
käymme. Soutakaat tarmokkaasti -- mutta älkäät loiskuttako, että se
säikähtyy ja ui tiehensä. Eteenpäin pojat! Hurraa!"

Näin sanottuaan oli Martti noussut teljoltansa seisaalleen ja asettui
kokan puolelle, pitäen raskasta harpuunaansa kädessänsä, ikäänkuin
heittokeihästä. Sitten siirsi hän vasenta jalkaansa tuonnemmaksi, ja,
vähän notkistuen eteenpäin, katsoi hän terävillä silmillään, kuinka
suunnattoman suuri eläin liikkui edestakaisin, iloisesti ja
huolettomasti uiskennellen, ikäänkuin ei olisi ollut mitään vaaraa
käsissä. Yhä enemmän säihkyivät Martin silmät -- hän jännitti
jäntäreitänsä, ja kohotti harpuunalla varustettua kättänsä.

"Antakaat nyt," lausui hän matalalla ja vastoin hänen tahtoansa
vävähtävällä äänellä -- "venheen edistyä syrjittäin, ja laskekaat se
niin lähelle petoa, kuin suinkin on mahdollista. Vielä vähän enemmän sen
etupuolelle, ett'ei se saa purstollansa rusentaa meidän venhettämme, ja
nyt -- onni ohjaksille!"

Vielä kerran nosti hän oikean kätensä -- vartoi muutamia
silmänräpäyksiä, sillä välin kuin kumppanit hengittämättä katselivat
milloin häntä, milloin valaskaloja, ja heitti yht'äkkiä harpuunansa
pedon mustan harmaasen selkään semmoisella voimalla, kuin se olisi
ollut joutsen lennättämä nuoli. Harpuunan terävä, väellä varustettu
teräskärki tunkeusi syvälle summattoman suuren pedon ruumiisen, ja
heiton ankaruudesta värisi sen varsi kauan haavassa. Iloissansa väänsi
vanha Martti suutansa hiljaiseen nauruun, tarttui nopeasti köyteen,
jossa harpuuna oli kiinni, ja sanoi enemmän itselleen, kuin
kumppanillensa: "tuo ei taida enää päästä meidän käsistämme -- heitto
oli hyvä, eikä Delphiini ole turhaan tehnyt tätä matkaa!"

Muuta Martti tällä vertaa ei tullut sanoneeksi; sillä tuskin tunsi
valaskala haavansa karvastelevan, ennenkuin se jo julmasti värväytti
ruumistansa, ja kohotti purstonsa korkealle ilmaan, paiskataksensa sitä
heti jälleen mereen semmoisella pamauksella, kuin jos olisi yhtä haavaa
laukaistu monta kanuunaa. Ikäänkuin rankkasateella parskui vesi
kaikkialle, venhe vaapui väkevästi, ja syystä iloitsi Martti, ett'ei
pursto ollut osannut venheesen. Tuskissansa puuskasi valaskala
verensekaisen vesisoiton sieramistaan, ja sujahti salaman nopeudella
veden alle, johon hänen vihollisensa eivät voineet seurata häntä,
välttääkseen näitten turmiokkaita aseita. Mutta turhaan ponnisti se
voimiansa henkeänsä paolla pelastaa. Harpuuna oli liian huolellisesti
pantu kiinni köyteen, ja niin suurella voimalla heitetty, ett'ei kala
olisi millään tavalla voinut vapauttaa itseään siitä. Mutta kauhean
nopeasti juoksi köysi telalta, joka pian rupesi suitsemaan savua, ja
oli tuleen syttymällänsä. "Viskatkaat vettä sen päälle!" huudahti
Martti, ja sieppasi kaksi harpuunaa venheen pohjasta, niitä
heittääkseen valaskalaan, kun se nousisi merestä, joka luultavasti
pian oli tapahtuva.

Yksi merimiehistä valoi ehtimiseen perämiehen käskyn mukaan vettä kelan
siiville, ja toiset kaikki sousivat joutuisasti sitä suuntaa, jonka
Martti jotensakin suurella varmuudella ilmoitti samalla kuin hän
tarkkaan katseli valaskalan liikuntoja köydestä, jossa se oli kiinni.
Muutamia minuuttia kului syvimmässä äänettömyydessä. Kaikki
tarkastelivat veden pintaa, saadakseen kohta nähdä petoa, kun se taas
hengittämistä varten tulisi ilmoille, ja kaikki sousivat tarmonsa
takaa, päästäkseen niin lähelle sitä, kuin suinkin oli mahdollista. Leo
piti koko ajan venhettänsä varsin lähellä Martin venhettä, ja katseli
hartaasti jahdin edistymistä.

"Ole varoillasi, poikaseni!" huusi perämies hänelle. "Meidän köytemme
on koht'sillään purkaunut, ja, jollei valaskala pian ilmaannu, pitää
meidän liittämän sinun köytesi jatkoksi. Likemmäksi tänne, Leo, kaiken
mokomin likemmäksi -- pari silmänräpäystä vielä, ja se on liian
myöhäistä -- meidän pitää katkaista köysi, taikka saamme kaikki tyyni
kuolla, sillä haavoitettu valaskala viepi venheen, miehistön ja kaikki
Ahdin hautaan! Leo, tuolla se näkyy!"

Noin viidenkymmenen kyynärän päästä kohosivat meren aallot, ja,
ikäänkuin hämyssä haamoittava kallionrinta, ilmestyi haavoitetun pedon
selkä syvyydestä. Erityistä käskyä odottamatta, sousivat merimiehet
voimansa tietä sitä kohden, ja kaksi Martin kädestä lentänyttä
harpuunaa puhkaisi sen kupeita. Samalla herkesi Leokin perää pitämästä,
tempasi yhden harpuunan, hyppäsi venheen kokan puolelle, ja noudatti
Martin esimerkkiä. Harpuuna lentää viuhahti ja sattuikin kohdallensa --
mutta samassa huljahti venhe -- Leo horjahti -- huudahus vaan -- ja
nuorukainen kohahti suin silmin mereen, sen vahtoharjaisiin, valaskalan
kuohuttamiin aaltoihin kadotakseen. Kaikki merimiehet, jotka olivat
hänen venheessänsä, kirkaisivat isolla äänellä; ainoastaan yksi istui
äänetönnä ja vaaleana, eikä mitään huutoa päässyt hänen huuliltansa,
vaikka hänen kasvoissansa kyllä ilmaantui säikähys ja kauhu.

"Mitä on tapahtunut?" huusi Martti semmoisella äänellä, että se voitti
aaltojen hirmuisen pauhinan.

"Leo putosi mereen!" vastasivat merimiehet toisesta venheestä, ja vanha
Martti, jonka kasvot jahdin kiihko ja ponnistukset olivat punanneet,
muuttuivat kohta kalmankarvaisiksi.

"Suuri Jumala!" huusi hän -- "poika poloinen on hukassa! Mutta ei --
menköön valaskala menoansa! Kalliimpi on aina ihmisen henki, kuin
kaikki kulta-romu maailmassa! Takaisin miehet! Katkaiskaat köydet, jos
valaskala rupeaa vetämään meitä perästänsä!"

Jollei Leo rehellisyydellänsä, ystävällisyydellänsä, ja aina
osoitetulla miehevyydellänsä olisi voittanut melkein kaikkien
merimiesten sydämet, olisi hän näin tärkeällä hetkellä, jolloin jahdin
himo oli valloittanut kaikkien mielet, varmaan ollut Tuonen omana.
Mutta hyväksi onneksi oli hänen kumppaniensa rakkaus häntä kohtaan
voimakkaampi kuin muut tunteet. Venheet alkoivat viipymättä peräytyä,
purstoansa hurjasti paiskellen meni valaskala uudestaan umpisukkulaan,
ja meren pauhaavat, loiskuvat aallot asettuivat. Tuskaa täynnänsä
katsoivat kaikki kadonnutta kumppaniansa. Vaan hänestä ei nyt hitukaan
nähty. Yht'äkkiä ilmestyi kuitenkin inhimillinen muoto aaltojen
helmasta. Kalveat, märkien hivusten peittämät kasvot näkyivät -- ja
oitis syöksähti Martti mereen. Muutamissa silmänräpäyksissä saapui hän
Leon tunnottoman ruumiin luokse, ja ui, pitäen sitä toisella kädellänsä
yli veden pinnan, verkalleen ja varovaisesti venhettä kohden, joka mitä
kiireemmin lähestyi häntä. Ei kukaan niistä merimiehistä, jotka olivat
Leon venheessä, nyt näyttänyt suurempaa intoa ja auttavaisuutta, kuin
se, joka turman tapahtuessa oli toimetonna istua ällistellyt. Kun Leo
nostettiin venheesen, hyrähti sama mies itkuun, peitti kasvonsa
käsillään, ja mutisi, syvästi liikutettuna, muutamia sanoja, joita ei
kenkään voinut oikein ymmärtää. Tällä välin Leo vähitellen virkosi. Hän
oli vaan vähän huumeissaan, sillä valaskala oli kerran sivauttanut
häntä purstollaan, vaikka se kaikeksi onneksi jo oli uuvuksissaan. Leo
karisti nyt veden pois ruskeista kiharistaan, ja huusi perämiehelle:
"minun on hyvä olla Martti!" Tämän kasvot kirkastuivat taas, kun hän
näki silmäteränsä olevan pelastettuna ja, kuten hän toivoi, vapaana
kaikesta vaarasta. "Katsokaat vaan, kuinka minä jo heilutan
harpuunaani! Toinen ei saa tunkea tuumaakaan vähemmän syvälle
valaskalan kylkeen, kuin ensimäinen! Minne nyt peto joutui?"

"Vai niin, koska sinä semmoisia puhut," riemuitsi jalo perämies,
"tahdomme taas ruveta taistelemaan petoja vastaan! Kaikki harpuunat
pois! Ensimäinen on jo saanut kylliksi, ja meidän tulee nyt tappaa se
keihäillä! Eteenpäin taas kaikki venheet! Katso itsesi vaan, Leo! Sinä
olet jo nähnyt, ett'ei nyt jäniksessä olla." Näin sanottuaan hypätä
heipahti Martti takaisin omaan, lähellä olevaan venheesensä, ja alkoi
katsoa puoliksi jo voitettua vihollistansa.

"Eteenpäin, pojat, Jumalan nimeen!" huusi hän. "Köytemme on taas
melkein kokonaan purkaunut kelalta! Vasemmallepäin! Vasemmallepäin!
Hei, aivan niin! Nyt se ei enää voi kumota venhettämme, ja meidän on
takaisin saaminen, mitä olemme viipymisellämme menettäneet. Soutakaat
nyt, pojat, mitä ikinä teidän kouristanne lähtee! Ei se ole koskaan
ollut niin tarpeellista kuin nyt -- ja -- niin totta kuin minä olen
vanha Martti, saatte tänä iltana kahta vertaa suuremman määrän grog'ia,
kuin tavallisesti, jollette vaan päästä häntä välttymään!"

Näiden viimeisten sanain vaikutus soutomiehiin oli todellakin tehokas.
Lupaus tuosta kaikkein merimiesten mielijuomasta ja kiivaimmillaan
oleva jahdin into näkyi antavan näille terhakoille pojille
jättiläisvoimat. Ei ole veden kalvossa keloileva kala koskaan väleemmin
viiletellyt vesiä, kuin se venhe, jota vanha Martti nyt johti. Yhdessä
vilauksessa oli jo monen sadan jalan väli soudettu, ja hyvään aikaan
saapuivat venheet niille paikoin, joissa valaskalan pitäisi perämiehen
oikeata arvelua myöden uudestaan tuleman esiin. Se näkyi jo veden
pinnalla, jonka se oli avaralta punannut verellänsä. Rasvansekaista
verta vuoti sen haavoista, ja sieramistansa se purskutti punaiselta
vivahtavaa vettä. Yhä lähemmäksi riensivät venheet. Martti ja Leo
heittivät vielä kerran kumpikin harpuunansa voipuneen venkaleen
selkään, ja nyt viskasivat kaikki merimiehet, paitsi kaksi, jotka
pitivät perää, airot luotansa, ja tarttuivat keihäisin, joita he
työnsivät syvälle valaskalan kylkeen.

Hirmuisa oli tämän vanhan valaan kuoleman-kamppaus. Väkevällä
purstollansa se lyödä leimahutti punertavaa merta niin hurjasti, että
aallot, vuoren korkuisina, vyöryivät kaikille haaroille, ja olisi
luullut olevansa sotatantereella keskellä jytiseviä kanuunia.
Merimiehet, jotka pitivät perää, olivat pahemmassa kuin pulassa,
varjellessaan venhettä valaskalasta, joka yhdellä ainoalla purstonsa
sätkähyksellä olisi kohta lyönyt sen murskaksi. Mutta päällekarkaavat
merimiehet käyttivät kahta kiivaammin keihäitänsä, eivätkä huolineet
laisinkaan kuoleman vaarasta, joka yhä uhkasi heitä, vaan hätyyttivät
valaskalaa niin, että se uudestaan sukaisi pakoon. Kaksi kertaa katosi
se vielä meren syvyyteen; mutta yhä lyhyemmiksi kävivät loma-ajat,
joiden kuluttua sen taas täytyi palata henkeä uudestaan vetääksensä, ja
yhä hermottomammiksi muuttuivat sen liikunnot. Nyt -- vielä kerran se
kavahti pystyyn -- kumajava korina kuului sen avoimesta kidasta --
sitten moiskahti se jälleen mereen, tärisytti vielä pari kertaa
jättiläisrunkoansa, ja vääntyi viimein, henkensä heittäen, vitkoin
selälleen. Kolme kaikkuvaa hurraahuutoa kuului merimiesten suusta, kun
he kumppaneilleen ilmoittivat voittonsa; valkoinen lippu nostettiin, ja
hyvillänsä lausui vanha Martti, hikihelmiä otsaltansa pyyhkien: "nyt,
pojat, olette tehneet kelpotyön, kun te, toisten auttamatta, tapoitte
tuommoisen tönkäleen, joka epäilemättä tuottaa laivan isännälle
pari tuhatta taaleria. Todella rehellisesti olette ansainneet
kaksinkertaisen määränne grog'ia, ja vanha Martti takaa sen, että
määrin vierin taritaankin teille. Kuinka te voitte nyt, pojat?
Viedäänkö ensiksi saaliimme Delphinii'in, vai autammeko vielä meidän
kumppaniamme, jotka tuolla tuonnempana taistelevat petoja vastaan? Tämä
ei suintaan enää pääse mihinkään meidän käsistämme, kuten tekin näette,
mutta nuot tuolla liputtavat vielä vahvasti uimuksiaan."

Merimiesten jahdin into oli nyt yltynyt korkeimmilleen, ja yhteen
ääneen vaativat he, että Martti uudestaan veisi heitä taisteluun, johon
vanha Martti, sydämellisesti nauraen, vastasi: "Sen minä kohta arvasin!
Hyvinkin ennallaan jo tiesin! Niin, niin, kun ihminen kerran saapi
yhden otuksen pyydyksiinsä, ei hän malta mieltänsä, ennenkuin hän on
pannut kaikki hengeltä. Nyt, pojat, on meillä silmänmääränä
velvollisuutemme täyttäminen, ja sentähden iloisesti eteenpäin!"

Riemuhuudoilla rupesivat merimiehet taas soutamaan, ja jouduttivat
venheen toisten kumppaniensa luokse, jotka tällä välin niin ikään
olivat ryhtyneet jahtiin, ja karanneet muutamien ko'okkainten
valaskalojen päälle. Vanha Martti suoritti sillä aikaa harpuunansa
köyttä, tarkasti aseita, olivatko ne ottelussa tylsyneet, taikka
muutoin viottuneet ja niin muodoin joutuneet erikseen pantavien lukuun,
ja kääntyi, kun kaikki oli järjestyksessä, Leon puoleen, häneltä
kysyäkseen, mikä syy oli siihen, että hän äsken oli suljahtanut mereen.
Leo ei voinut selittää sitä millään tyydyttävällä tavalla, ja myöskin
toiset kaikki kumppanit vakuuttivat, ett'eivät hekään voineet ymmärtää
sitä. Ainoastaan merimies perän puolella pysyi äännetönnä, ja hänen
ruskeat poskensa lensivät tuota hätää vaaleiksi, kun Martti kääntyi
häneen ja sanoi: "No, Elshöft, teidän on sieltäpäin ollut parempi
tilaisuus katsoa asiaa, kuin kenenkään muun, ja sen vuoksi te taidatte
tietääkin, kuinka tämä oikeastansa kävi."

"Minä en suinkaan tiedä siitä mitään!" vastasi merimies pikaisesti.
"Minä katselin ainoastaan valaskalaa, enkä havainnut laisinkaan, että
Leo putosi mereen!"

Vanha Martti lennätti terävän säteen silmistänsä Elshöft'iin, joka,
milloin punehtuen, milloin vaaleten, nopeasti käänsi päänsä toisapäin,
mielensä mustia mietteitä salatakseen.

"Minä tahdon pitää tarkkaa vaaria hänestä," jupisi perämies itsekseen.
"Mies näyttää minusta siltä, kuin hänessä ei olisi aivan puhdas
omatunto; ja viimeistä lukua tuntee hän vanhan Elshöft'in paremmin kuin
hän tahtoo myöntää."

Muista merimiehistä ei kukaan epäillyt mitään, vaan jokainen arveli,
että Leo, harpuunansa heittäen, oli luiskahtanut ja näin ikään
pyörähtänyt mereen. Mutta Konrad Elshöft lausui hiljasti itsekseen:
"Herra, älä johdata minua kiusaukseen, vaan päästä minua niistä
pahoista ajatuksista, jotka yhä enemmän ovat saaneet siaa sydämessäni!"

Konrad-raukka teki kyllä hyvin, kun hän pyysi taivaalta voimia itseään
parantaaksensa. Hän oli tuskin tuntuvasti liikahuttanut airoansa, ja se
saattoi Leon suin päin mereen. Tekikö hän sitä tahallansa, vai ei? Sen
tiesi yksin Jumala, joka tutkii sydämet ja munaskuut. Mutta tarjona
oli kuitenkin se ajatus, että Konrad oli koettanut käyttää tätä
tilaisuutta, päästäksensä siitä nuorukaisesta, jota hän kovin pelkäsi.

Sangen hyvin voi hän edeltäpäin arvata, että Martti heti syöksähtäisi
mereen, lemmittyänsä pelastaakseen, ja varsin todennäköistä oli
myöskin, että molemmat siellä saisivat surmansa. Ainoastaan se seikka,
että valaskala oli mennyt umpipäähän meren syvyyteen, päästi molemmat
hengissä vaarasta.

Vikkelään riensivät venheet eteenpäin, ja olivat ennen pitkää taas
uudessa taistelussa ja uusissa vaaroissa. Vielä kaksi mitä suurinta
valaskalaa tapettiin. Toiset pelastivat itsensä pakenemisella, eikä
kukaan enää edes ajatellutkaan ajaa niitä takaa, koska miehillä oli
yltäkyllin työtä, päivän runsasta saalista laivaan viedessänsä. Köysiä
kiinnitettiin kuolleiden köntysten purstoihin, ja niistä ne laahattiin
Delphiini'in, jossa sillä aikaa oli laitettu niin, että sopi kannelle
hilata kaupoiksi käyvät saaliin-osat, nimittäin rasva ja parrat.
[Valaskalan parroiksi nimitetään sen lihassa tiheissä riveissä olevia
sarveis-säikäleitä l. kaupassa n.k. kalanluita.] Kaksi kokonaista
päivää kului umpeen, ennenkuin siitä työstä päästiin, ja vasta silloin
voi ajatella uutta jahtia. Ei kukaan enää sallinut, että paluu-matkasta
puhuttiin, vaikka vuoden aika jo oli käynyt kovin myöhäiseksi; ei
kenkään pelännyt jääkallioita ja jääkentäitä, vaikka helposti saattaisi
tapahtua, että ne sulkisivat Delphiini'n palaamattomiin, jos vaan talvi
sattuisi tulemaan pikkuista varemmin, kuin tavallisesti. Rohkeasti
käännettiin vaan laivan nokka pohjaiseenpäin, kaikki purjeet
viritettiin, ja suotuisa lounainen tuuli tuuitteli oivallista laivaa
Huippuvuoria kohden.



KAHDEKSAS LUKU.

Karhun-ajo.


Kolmena viikkona -- sillä niin kauvan kesti vielä Delphiini'n
kalastus-retki -- tapettiin vielä seitsemän valaskalaa, ja laiva oli
nyt lahtia täynnä. Par'aikaa se oli ankkurissa Huippuvuorien
etelärannikolla, ja katteini Bertram sanoi päättäneensä seuraavana
päivänä ruveta kotimatkaan, kun hän vaan ensiksi saisi laivan vähän
korjatuksi, sillä aivan vikaantumatta se ei kuitenkaan ollut päässyt
yli-ympäri uhkaavista vaaroista. Kaikki olivat nyt iloissansa. Hyvin
oli tähän saakka kaikki Delphiini'iltä käynyt, eikä kenkään epäillyt,
että myöskin matka kaukaiseen isänmaahan kävisi huokeasti ja
joutuisaan. Toinen osa merimiehistä oli laivan tilkitsemisen ja
laittamisen puuhassa; toinen latoi tarkalla huolella saalista laivan
alustaan. Ainoastaan muutamat -- näitten joukossa myöskin Martti, Leo
ja Konrad, -- kävelivät edestakaisin kannella, kosk'ei heidän apuansa
enää tarvittu, ja he ylimalkain jo olivat rehellisesti tehtävänsä
tehneet.

Martti laski leikkiä Leon kanssa heidän onnellisesta kalastuksestansa,
kohta tapahtuvasta paluumatkasta, ja siitä ilosta, joka tulisi Leon
äidille, kun hän taas saisi syleillä rakastettua, kauvan poissa
viipynyttä poikaansa. Ei kumpikaan heistä voinut arvata, että vielä
monta riemutonta päivää koittaisi, ennenkuin kodin lempeä aurinko
jälleen loistaisi heille.

Oli kaunis, kirkas, vaikka kohta kylmähkö päivä. Heleästi paistoi
aurinko pilvettömältä taivaalta ja sen säteet heijastuivat takaisin
läheisen saaren terävistä, jäisistä vuoren kulmista, jotka
säkenöitsivät, ikäänkuin kalliit kivet. Ilma oli tavattoman selkeä ja
kuulakas ja antoi toisinaan esinetten aivan selvään ilmaantua
peninkulmien päästä. Kiinteästi katsellen ympäröitsevää seutua, jok'ei
autionakaan ollut kokonansa suloa vailla, loi Leo silmänsä milloin
äärettömän avaroiksi jääkentiksi muuttuneesen meren pintaan, milloin
kummallisesti uurretun saaren lukuisiin lahtiin ja rantamaloihin,
taikka sen lumisiin vuoriin, jotka, hopean hohtavina, huipuillansa
tapailivat taivaan himmeätä sinilakea.

"Kaikki on kuollutta, elotonta ja autiota!" lausui Leo. "Ei mikään
heinänkorsi kaunista näitä jylhiä, tuimia jääselkiä, ei mikään puu
tuudittele vihantaa latvaansa iltatuulessa, ei lintu livertele näillä
jyrkillä jäävuorilla, eikä perhonen lehahtaen lennä kukasta kukkaan;
vaan kuitenkin on tämä luonto niin ihana, niin jalo, kuitenkin
muistuttaa kaikki Jumalan suuruutta ja voimaa."

"Se on tosi, ystäväni," vastasi vanha Martti. "Kaikki, mitä meidän
taivaallinen Isämme on luonut, on suloa täynnä. Älä vainen luule, että
tämä luonto on niin kolkko, kuin se nyt näyttää sinulle. Jäämaittenkin
synkeillä seuduilla vilisee luontokappaleita. Jääkarhu etsii
lumikedoilla elatustansa; rannikoilla liikkuu mursuja ja hylkeitä;
ketut, naalit ja sopulit eivät pelkää pohjoisnavan hirmuisintakin
kylmyyttä; eikä edes lintuja puutu täältä, vaikka ne eivät ele niin
loistavissa ja kirjavissa puvuissa, kuin heidän heimolaisensa
kesämaiden kauniissa metsiköissä. Kajavat, ruokit, myrskylinnut ja isot
harmaat hanhet kajahuttelevat kareja hurjilla huudoillansa, ja
lukemattomiin asti vilskuu kaloja jäämeren suurilla syvänteillä. Niinpä
kyllä, poikaseni, kaikkialla ilmaantuu Jumalan näkymätön käsi, joka on
luonut elämää ja liikettä, jossa ihmisen tylsä silmä ei luule näkevänsä
muuta, kuin Kalman kalpeita kankaita. Katso tuonne, tuolla näet
jääkarhun pörheän ruumiin luikertelevan jäävuoren helmalla!"

"Minä näen sen, näen aivan selvään!" huudahti Leo, pitäen kättänsä
silmiensä edessä, heikentääkseen huikaisevien, jäälaikoilta
kilpistyvien auringon soittojen kimallusta. "Katsokaat, Martti,
pikkuinen penikka on kintereissä kiinni sen perässä! Voi jos saisimme
ne ammutuksi!"

"Hm, saattaisi sangenkin helposti tapahtua," mutisi Martti, ja
tähysteli tarkkaan terävillä silmillänsä kauhean eläimen liikuntoja.

"Jos se vaan lähtee aukealle jäälakeudelle, jossa yltä ylitse ei ole
muuta, kuin paljasta jääkaloa, ja meidän vielä onnistuu estää sitä
palaamasta, joutuisi se pian käsiimme. Hm! hm! Karhunpaisti ei olisi
hullumpaa, ja sen röyheä talja sopisi hyvin tuliaisiksi laivan
isännälle. Hei, Leo, se astuu todellakin jäälle, ja, jos me vaan
pääsemme tuulen puolelle, että sopii takaapäin tuolta vuoren
kulmalta rientää sen päälle, niin on peto pentuinensa päivinensä
pääsemättömässä! Katteini, sananen vaan!"

Katteini Bertram, joka kokan puolella johti korjaustöitä, kuuli
perämiehensä äänen, ja lähestyi nopeasti häntä. "Mikä hätänä on,
Martti?" kysyi hän.

"Hm, Leo ja minä näimme äsken ison jääkarhun käydä köntystävän
rannalla, ja, jos vaan lähdemme ajamaan sitä, ei se suinkaan pääse
välttymään" -- vastasi Martti, jonka silmät jo alkoivat innosta
säihkyä. "Koko retki kestäisi hetken taikka korkeintaan kaksi, ja
paitsi nahkaa saisimme melkoisen määrän tuoretta lihaa laivaan. Mitä te
arvelette asiasta, katteini?" "En ainakaan minä kieltäisi sitä,"
vastasi tämä, -- "jollen tällä haavaa tarvitsisi kaikkia merimiehiäni,
Martti. Mutta missähän se nyt on koko karhu? Minä en voi eroittaa sitä
ensinkään."

"Tuolla, aivan oikoiseen jäätanterella, yhtä juonta peräsimen rattaan
ja tuon pihtipuolen kanssa --" vastasi Martti kiivaasti. "Katsokaat,
kuinka se pentunsa kanssa kömpii tuota solaa päin."

"Aivan oikein -- nyt minä eroitan sen karvaisen nahan valkoisesta
lumesta," lausui katteini, ja lisäsi, kahden mielen vaiheella
ollessaan: "ei suinkaan se pääsisi mihinkään teidän kynsistänne, mutta
minulla ei nyt olisi joutavaa väkeä, ja aikakin käypi jo täpärälle!"

"Mutta, Leo ja minä ja Konrad Elshöft -- meissä kolmessa olisi jo
kylläksi," vastasi vanha Martti. "Tuottakaat vaan esiin pyssyt, ja
luottakaat meihin! Olenhan minä ennenkin otellut jääkarhujen kanssa."

"Entä vaara, Martti," varoitti katteini. "Jos te ampuisitte syrjään --"

"Niin on ainaki Leo varaksi, ja hädän tullen turvaamme harpuunoihimme!"
vastasi Martti, joka melkein enemmän, kuin Leo, halusi päästäksensä
kahakkaan Pohjolan hirmuisimman asujamen kanssa. "Antakaat meidän nyt
lähteä, katteini, ja minä takaan, että kahden hetken kuluttua sekä
emäkarhu että pentu ovat hyvässä tallessa laivassa."

Katteini Bertram myöntyi viimein, ja juoksi kiireesti alas laivan
kastariin, josta hän otti kolme pyssyä ynnä kruutia ja kuulia. Mutta
Martti hyppäsi venheesen, laski sen mereen, otti vastaan katteinin
tuomat pyssyt ja kolme mitä kelvollisinta harpuunaa, ja aikoi,
Konrad'in ja Leon myöskin venheesen astuttua, juuri työntää tämän irti
laivasta, kun katteini vielä kerran huusi hänelle.

"Hoi, Martti," sanoi hän -- "heittäkäät kuitenkin koko matka tekemättä!
Tuolta ilmalta nousee harmaita pilviä, ja minä pelkään aika tuiskun
tulevan, ennenkuin kerkee kättänsä kääntämään! Katsokaat nyt, myöskin
aurinko menee sumuun!"

Martti alkoi tarkoin katsoa taivasta, ja pudisti päätänsä. "Eihän
tuosta ole vielä mitään hätää, katteini!" vastasi hän venheestä.
"Ennenkuin nuot pilvet pääsevät puhkeamaan, olemme jo tulleet takaisin,
sillä tästä ei ole kuin neljänneksen meripenikulman matka vuoren
kulmalle. Mutta kylmän varaksi -- antakaat heittää meille turkkimme,
katteini!"

Katteinin käskyn mukaan toi muuan laivapoika joutuisasti kolme paksua
sudennahkaista turkkia, ja viskasi ne venheesen. Nytkös vasta miehet
soutamaan, ja vähemmällä aikaa, kuin puolena hetkenä olivat he jo
tulleet vuoren kulmalle.

Karhu ei näyttänyt havainneen heidän tuloansa -- levollisena käveli se
vaan ympäri jäätanteretta, arvattavasti etsien itselleen ja pennulle
jotain syötävää.

"Se ei voi välttyä," lausui Martti, kun venhe pujahti vuoren kulman
ohitse, ja saapui jäiseen rantaan. "Joudu nyt Elshöft! Viskaappas
harpuunat rannalle, ja sinä, Leo, kanna pyssyt ja ampuvarat venheestä!
Kas niin, vetäkäät nyt se ylös jäälle. Kaikki hyvin! Urheasti
eteenpäin!"

Itsekukin heistä otti yhden ladatuista pyssyistä, ja alkoivat nyt,
Martti etupäässä, hitaisesti ja varovasti astua. Tultuansa siihen
paikkaan, josta heidän piti tehdä kierros, saadakseen uudestaan nähdä
saalistansa, pysähtyi Martti tuokioksi, ja rupesi, päätänsä kurottaen,
tähystelemään karhuja.

"Kaikki hyvin!" lausui hän. "tuolla jään reunalla seisoo emäkarhu,
väijyen luultavasti jotakuta hyljettä päivällis-ateriakseen. Mutta
kyllä me vielä hänestä ruokahalun otamme. Hyvin varovaisesti nyt,
pojat! Kun me kerran olemme päässeet pyssyn kannolle, ennenkuin se on
meistä vainoa saanut, niin tähtäkäät huolellisesti, ja tarkoittakaat
päätä taikka rintaa, mutta älkäät laukaisko, ennenkuin te varmaan
tiedätte, ett'ette ammu sivutse. Pennusta teidän ei tarvitse huolia
laisinkaan -- sillä se ei pääse meitä karkuun, kun kerta emäkarhu on
tapettu, jota vastaan tämä kauheasti hirmustuisi, jos me hänen silmänsä
edessä, ampuisimme pojan kuoliaaksi. Ei kukaan saa ampua kuin
viidenkymmenen kyynärän päästä! Jos se ennen sitä vainuisi meitä, joka
on hyvin mahdollista, koska jääkarhun aistimet ovat erittäin tarkat,
niin seisahtukaat ja vartokaat sen päällekarkaamista. Kun se sitten on
lähestynyt meitä kymmenen kyynärän päähän, ammun minä ensiksi, sen
jälkeen laukaiset sinä, Leo, ja viimein, jos on tarpeellista, sinä,
Elshöft. Mutta minä luulen, ett'ei se ole tarpeellistakaan, sillä
jollei se kaadu ensimäiseen laukaukseen, saa se epäilemättä surmansa
toisesta laukauksesta. Jos peräti suureen hätään joudumme, on meillä
vielä harpuunoita varanamme. Nyt tiedätte, miten meidän on
menetteleminen -- siis rohkeasti eteenpäin!"

Kun tuosta olivat vähäisen aikaa ripeästi kulkeneet, seisahtui Martti
yht'äkkiä, ja alkoi katsoa eteensä. "Minä olen päättänyt toisin,"
lausui hän, muutamien silmänräpäysten kuluttua. "Ei voi milloinkaan
edeltäpäin arvata, mitä on tapahtuva, ja, oli mitä hyvänsä, aina
saattaa joku turvapaikka olla tarpeesen. Kuuleppas, Elshöft, jää sinä
tähän, ja estä karhua palaamasta. Siinä tapauksessa, että se karttaisi
taistelua ja puikkisi tiehensä, suittaisi kyllä tapahtua, että me
hädissämme ampuisimme syrjään, ja silloin menisi sekä paistit että
taljat alimmaiseen kattilaan, jollei kukaan olisi tältä puolelta sitä
häätämässä. Niinpä niin, jää vaan tänne! Kyllä me kahden kesken saamme
sen masennetuksi, ja, jollei yritys luonnistuisi, juoksee se oikopäätä
sinun ampujuontaasi. Etsi vaan itsellesi hyvä asema, ett'ei hätätilassa
julmistunut karhu pääse tukkaasi haivertamaan ja että sinä ammut
varmemmin, kun ei pelko vavistuta käsiäsi, ja odota siellä tyyneesti,
mitä tapahtuu. Tuo kallio on siihen omansa -- kiipee sinne! Siellä saat
sinä olla kokonaan rauhassa karhusta, ja voit mitä tarkimmalla tavalla
tähdätä, ennenkuin laukaiset. Nopeasti, poikaseni!"

Alusta verukkeita vedettyään, suostui kuitenkin Konrad Elshöft pian
Martin ehdoitukseen. Kumppaniensa avulla nousi hän kalliolle, käski
Leon antaa itselleen ladatun pyssynsä, ja lupasi pitää tarkkaa vahtia.
Mutta Leo ja Martti rupesivat uudestansa astumaan eteenpäin jäällä, ja
hiipivät kyykistyneinä, pyssyt ja harpuunat tanassa, siihen paikkaan,
jossa jääkarhu seisoi, liikkumatta kurottaen silmiänsä suiveloon, johon
nähtävästi hylkeitä tavan takaa kokoontuivat uutta ilmaa
hengittääkseen. Jo olivat molemmat erämiehet noin sadan kyynärän matkan
päässä karhusta, eikä se vielä havainnut uhkaavaa vaaraa. Mutta nyt
nosti se yht'äkkiä päätänsä, katsoi sille puolelle, josta Martti ja Leo
likenivät, kohotti nenäänsä, ja imi vainoen ilmaa sieramiinsa. Hiljaa
viljuen lähestyi sitä pentu kiireesti ja painui sen kylkeä vastaan. Nyt
kiljahti emä julmasti, ja avasi ammollensa hirmuisen, tuliverevän
kitansa, josta kaksinkertainen rivi teräviä hampaita kammottavasti
irvisteli.

"Pitkälleen, Leo!" kuiskasi Martti nuorelle kumppanillensa. "Älä
hievahda paikaltasi! Ei se vielä tiedä meistä mitään, taikka se ei
kumminkaan ole nähnyt meitä. Hiljaa! Kenties pääsemme vielä lähemmäksi
sitä. Katso, se kääntyy toisaalle, ja pentu pyörii niin iloisesti sen
ympäri, kuin ei enään löytyisi ensinkään ampumiehiä koko maailmassa.
Hetken aikaa me vielä odotamme, sitten taas eteenpäin."

Liikahtamatta makasivat Martti ja Leo pitkällänsä jäällä, sillä välin
kuin emäkarhu selkäänsä heitä päin kääntäen uudestaan painoi päätänsä
sulaan. Mutta pikkuinen pentu löntysteli iloisesti ympäri jääkalloa,
taikka kelletteli lumella, jonka tuuli oli ajanut aallottain kinoksiin,
ja laski aika ajoin suustansa äänen, joka kileästi kaikkui raikkaassa
talvi-ilmassa.

"Tuo pieni peto on meille lujin liittolainen!" lausui Martti tuskin
kuuluvalla äänellä. "Anna sen vaan heijailla ja teijailla mieltänsä
myöten, sitä rohkeammin voimme liikkua eteenpäin, Leo -- vaan kavahda
itsesi jäänhileestä, joka murtuessa ilmoittaisi meidän täällä olomme,
ja seuraa minua perävilkkaa."

Hiljasti ja varoen nousivat molemmat pystyyn ja astuivat kyykistellen
verkalleen eteenpäin. Joka epävakaista paikkaa karttaen, koetti Martti
aina päästä jonkun nietoksen varjoon, ja ehti sillä tapaa onnellisesti
vielä nytkin kolmekymmentä kyynärää eteenpäin, eikä karhu huomannut
häntä. Mutta äkkiä hän seisahtui.

"Mikä valtaa?" kysyi Leo hiljaan. "Katsoppas tuonne!" vastasi Martti.
"Tuo penikka hylky on niin kauvan kilvannut täällä edestakaisin, että
se on joutunut ihan lähelle meitä. Soisin melkein harpuunani iskevän
siihen tuon rohkeuden tähden. Ei, hiljaa, Leo! Kukaties mennä
sipsuttelee se takaisin, meitä havaitsematta. Näin saattaa karhunpoika
useasti olla tyhmää tyhmempi!" Hiiskahtamatta katselivat Martti ja Leo
pentua, joka hämmästyneenä katsoa töllisteli paikallansa. Pelosta se ei
näyttänyt tietävän pikkuistakaan, vaan päinvastoin alkoi se, tuokion
molempia erämiehiä tarkattuaan, vitkalleen lähestyä heitä, kunnes se
noin viiden kyynärän päässä Martista seisahtui ja rupesi murisemaan.

"Tuo konnan vietävä saattaa meidän vielä pahaan pinteesen, jollemme
tuossa paikkaa tapa sitä!" sanoi Martti. "Ei nyt ole muusta apua --
irroita minun harpuunani vyöstäni, Leo!"

Leo teki hänen tahtonsa; mutta tuskin oli hän kurottanut kättänsä, kun
jo pikkuinen karhu, joka vihdoin viimein alkoi oudostua, pelästyneenä
peräytyi, ja äristen juosta lylleröitsi emänsä luokse.

"Nyt kahakka alkaa!" sanoi Martti nureissaan. "Ole varoillasi,
poikaseni -- ennen kahden minuutin kuluttua töyttää emäkarhu meidän
päällemme. Älä vaan ammu, ennenkuin varmaan tiedät osaavasi. Kah,
tuolla se jo tulee!"

Vanha Martti ei tällä kertaa erhettynyt. Pentunsa kanssa tulee
hölkyttää emäkarhu, ja rupee hirmuisesti kiljumaan, kun se havaitsee
molemmat miehet, jotka järkähtämättömän jäykkinä odottavat sen
hyökkäystä. Ei kumpikaan heistä tuntenut mitään pelkoa. Leo ei
kuitenkaan voinut aivan tyvenellä mielellä katsoa karhujen tuloa, sillä
hänen piti nyt ensi kertaa taistella semmoisia vastaan. Vaikka rohkea
ja uljas sydän asui hänen rinnassansa, vaikka monta onnellisesti
voitettua vaaraa oli kylläksi terästänyt hänen hermojansa, ett'ei joka
outo olisi voinut hämmästyttää häntä, tunsi hän kuitenkin nyt kätensä
vapisevan, kun hän nosti pyssynsä, ojentaakseen sitä lähestyvää karhua
kohden. Verkalleen tuli tämä heitä vastaan. Noin kolmenkymmenen
kyynärän päässä heistä nousi se pystyyn, asettui takajaloillensa, avasi
punaisen kitansa ja huimi hurjasti etujaloillaan ympärillensä.

"Tarkkaa vaaria nyt!" huusi Martti. "Minä ammun ensiksi, ja, jollei se
kaadu, niin laukaise sinä! Vaan älä Jumalan tähden hätäile, Leo!"

"Olkaat huoleti, Martti," vastasi tämä lujasti, vaikka hänen äänensä
vähäsen värisi ja hänen verekset kasvonsa kävivät kalmeiksi. "Henkeen
kuolemaan saakka seuraan minä teitä."

Martti viipyi vielä silmänräpäyksen -- silloin paukahti hänen pyssynsä,
ja verinen juomu, joka punasi karhun pörröistä rintaa, todisti kyllä,
että hän oli osannut. Karhu rämpsähti ryömilleen, kieritteli vähän
aikaa jäällä, mutta karkasi sitten yht'äkkiä hurjassa vimmassa Martin
päälle, jonka tuo voimakas sysäys paiskasi selälleen.

"Ammu, Leo, taikka olemme molemmat hukassa!" karjahti Martti.

Kerrassaan kokosi Leo rohkeutensa: hän ei ampunut etäältä, hän lähestyi
vakavin askelin, vaikka vaaleana, karhua, joka, tulipunaisia silmiänsä
kauheasti mullistaen, irvisteli häntä vastaan. Laskien pyssyn suun ihan
lähelle karhun päätä, Leo laukaisi. Hirmuisesti kiljuen, hypähti karhu
taaksepäin, ja pudisti veristä päätänsä. Leo oli osannut hyvin, mutta
kuolemaksiko vai ei, sitä hän ei kohta voinut eroittaa. Kerkeästi
hypähti Martti, joka kaikeksi onneksi oli eheänä päässyt vaarasta, ylös
maasta, otti harpuunansa käteensä, ja heitti sen voimainsa takaa
emäkarhuun, joka uudestaan haavoitettuna ärjyi hirveällä tavalla.

"Pidä paikkasi, Leo! ei se kauvan enää voi vastusta tehdä, ennenkuin se
hoipertuu maahan! Harpuuna käteesi, poikaseni!"

Leo tarttui molemmin käsin harpuunaansa, ja odotti karhun uutta
päällekarkaamista, sillä välin kuin Martti kaappasi laukaistun pyssynsä
maasta, otti sen piipusta kiinni, ikäänkuin nuijan-varresta, ja katseli
tuimasti karhua, valmiina rusentamaan tämän pääkalloa, jos se vaan
jatkaisi taistelua.

Mutta karhu oli jo uuvuksissa, eikä näyttänyt enää haluavan ottelemista
vihollistensa kanssa. Se maanitteli vaan pentuansa luokseen, joka
takajaloillansa seisoen osaa ottamatta oli katsonut taistelua, käänsi
selkänsä molemmille erämiehille, ja juoksi tiehensä.

"Nyt se ei voi päästä meidän käsistämme!" huusi Martti iloisesti.
"lataa nopeasti pyssysi, Leo, ja sitten kohta perässä! Se ei voi
millekään haaralle välttyä, jollei se heittäydy mereen, jossa me
veneellä ajamme sitä takaa. Kyllä se jo on henkitoreissaan, muutoin se
ei olisi pakoon pötkinyt!"

"Enkö minä huuda Elshöft'iä avuksemme?" kysyi Leo.

"Ei, ei, kyllä me tulemme toimeen ilman hänettäkin!" vastasi Martti.
"Mutta sinä saat huutaa hänelle, että hän soutaa venheen tänne, jotta
se on saapuvissa, kun sitä tarvitaan. Mutta joutuisasti, sillä muutoin
saaliimme välttyy."

Vikkelästi juoksi Leo täyttämään Martin käskyä, ja tuli jo takaisin,
ennenkuin tämä oli päättänyt lataamisensa.

"Nyt ripeästi eteenpäin!" sanoi Martti. "Jätä harpuunat tähän; ne
olisivat vaan esteeksi, ja takaisin tullessamme saamme ottaa ne
mukaamme. Missä karhu nyt on? Hei, tuolla se juoksee jäätikköä kohti,
ja pentu on sen vieressä! Raisusti, poikani!"

Näin puhuen alkoi Martti ajaa sitä takaa, pikaisesti juosten jäälakea
poikki. Leo seurasi häntä aivan läheltä, ja muutamien minuutien perästä
olivat he jo ehtineet melkoisen matkan eteenpäin.

"Se uupuu!" lausui Martti. "Verenvuoto ja haavat ovat näännyttäneet
sitä, ja se on ennen pitkää kuoleman omana!" Molemmat erämiehet
riensivät nyt kahta kiireemmin silmillänsä tarkaten karhun liikuntoja,
kunnes tämä yht'äkkiä poikkesi jostakin kulmanteesta ja meni
näkymättömiin.

"Hän on kadonnut!" huusi Leo.

"Mutta kohta me näemme hänen taas! Rivakasti vaan eteenpäin!" vastasi
Martti.

Vähän ajan perästä saapuivat he siiten paikkaan, josta karhu oli
kadonnut, ja hämmästyksestä ja suuttumuksesta päästi Martti huudon
suustansa, kun hän havaitsi soukan halkeaman jäätikössä, jonka kautta
karhu oli puikkinut piiloon. Jäällä ja lumella olevat veriset jäljet
todistivat kylläksi, että niin oli asian laita.

"Tuo riiviö on pahasti pettänyt meidän!" huusi Martti. "Mutta sillä se
ei voita mitään! Nähtävästi se ei ole vielä joutunut etäälle, ja me
ajamme sitä jälestä, kunnes saamme sen kiinni!"

Leo viivähti, ja katseli arvelevaisesti taivasta, joka sillä välillä
oli mennyt umpipilveen. Synkeä sumu peitti kokonaan auringon, ja sitä
ilmaa kohden, jossa Delphiini oli ankkurissa, kohosi sakea,
läpinäkymätön pilven jänkä. Äänetönnä osotti Leo sormellansa taivaan
rantaa.

"Ei se tee mitään!" sanoi Martti, ja tarkasti niinikään taivasta.
"Ennenkuin myrsky nousee, ja nuot lumipilvet rupeavat sirottamaan
sohjuansa, saamme olla kokonaan pelvotta. Eteenpäin! Eteenpäin! Leo!
Neljänneksen hetkeä saamme ainakin panna tähän työhön, ja silloin vasta
on aika palata! Vaikk'emme voisikaan toimittaa koko karhua laivaan,
viemme kuitenkin sen oivallisen taljan muassamme!"

Samaa päätä syöksähti tuo muutoin aina varovainen, mutta nyt jahdin
himoon tykkänänsä heittäytynyt perämies halkeamaan, ja Leo seurasi
häntä, vaikka kyllä hänen sydäntänsä ahdisti. Tosin hän olisi hillinnyt
Marttia, sillä pahat aaveet iskivät hänen mieltänsä, mutta hän pelkäsi,
että tämä halveksisi häntä ja pitäisi häntä pelkurina, eikä hän
myöskään olisi millään tavalla tahtonut jättää hyvää suopaa ja
uskollista ystäväänsä pulaan. Hän pysyi sen vuoksi Martin kintereillä,
lohduttaen itseään sillä toivolla, että haavoitettu karhu tuskasta ja
verenvuodosta arvattavasti oli niin voipunut, ett'ei se enää voisi
etäälle paeta. Niin olikin, sillä tuskin kului viisi minuuttia, kun jo
molemmat erämiehet tulivat halkeamasta aavalle, ja Martti riemuiten
ilmoitti taas näkevänsä karkurit. Emäkarhu makasi pitkällään lumella,
jonka hän ympärillänsä oli punannut verellään, ja inuen hääräsi pentu
hänen edessänsä. Martin ja Leon lähetessä, yritti emä nousemaan
pystyyn, etäämmäksi karatakseen. Mutta jäntiä puuttui, ja uikutellen
sortui hän kohta rötkälleen. Hyvin osattu laukaus Martin pyssystä teki
lopun sen julmista tuskista. Kuula tunki silmän lävitse aivoihin, ja
pari kertaa ruumistansa vävähytettyään heitti karhu henkensä. Pennun
ympärille heitti Leo harpuunan köydestä tehdyn lämsän, ja kietouneena
siihen makasi se kohta avutonna jäällä.

"Joutuivatpa molemmat pedot viimein meidän käsiimme!" lausui Martti, ja
veti suutansa riemuisaan hymyyn. "Helposti voimme taluttaa pentua
venheelle, mutta emäkarhun me ketistämme. Käy työhön käsiksi, Leo,
sillä kauvan aikaa emme tosiaan saa enää viipyä!"

Puukkojansa esiin ottaen, ryhtyivät molemmat erämiehet karhun
nylkemiseen, ja olivat jo melkein päättäneet työnsä, kun vanha Martti
äkisti nousi seisaalleen ja kallisti, tarkasti kuunnellen, päätänsä.
Myöskin Leo heitti työnsä kesken, ja katseli kummastuneena
kumppaniansa, jonka kasvoissa tuskallinen ahdistus nähtävästi kuvautui.

"Etkös kuule mitään, Leo?" kysyi Martti.

"Kyllä, tohisevan huminan, joka lähenemistään lähenee," vastasi Leo.
"Se ei ole muuta, kuin vihuri, joka ajaa jäälakeoita myöden ja on
ahdistunut vuorien rotkoihin."

"Suokoon Jumala, että sinä olet oikeassa!" lausui vanha Martti. "Mutta
ei" -- lisäsi hän, ja hänen ruskeat poskensa lensivät vaaleiksi --
"tämä on jotain pahempaa, kuin paljas vihuri. Kuule, tuolla se jo
vinkuen tulee -- yhä enemmän on taivas synkistynyt -- laupias Jumala,
jo tupruu läämältä lumihiuteita! Takaisin, kiiruimman kautta takaisin,
poikaseni! Jätä kaikki silleen, ja pane viimeiset voimasi alttiiksi,
että me ehdimme venheelle ja saamme peittää itsemme turkeillamme.
Juokse nyt mitä suinkin jaksat!"

Muuta kehoitusta ei Leo tarvinnutkaan, sillä hän tiesi yhtä hyvin, kuin
Martti, että tämä tuisku veisi molemmilta hengen, jolleivät pääsisi
johonkin varjoon. Jos he kerran ehtisivät venheelle, olisivat he
pelastetut; heidän tarvitsi ainoastaan vetää se jäälle, panna se
alassuin ja käydä sen alle. Siellä heidän sopi istua, ikäänkuin kotelot
kuorissansa, ja tuulispää saisi riehua mielin määrin, eivätkä he siitä
piittaisi laisinkaan. Siitä jähmetyttävästä kylmästä, jonka tuommoiset
tuiskut Pohjan päivättömillä penkereillä tavallisesti tuovat muassaan,
varjelisi heitä kylläksi heidän paksut turkkinsa, ja sillä tapaa
olisivat he päässeet eheinä vaarasta, jahka vaan Elshöft oli käyttänyt
itseään kuin uskollinen ja rehellinen kumppani ja soutanut venheen
määrätylle paikalle rannalla.

Sanaakaan virkaamatta, -- eikä myrskyn vonkunalta olisi mitään
kuullutkaan, -- juoksivat Martti ja Leo halkeaman lävitse, jonka
korkeat seinät jotenkin hyvin suojelivat heitä kauhean raju-ilman
tuimuudesta. Kun he tulivat aavalle jääkedolle, taukosi myrsky
yht'äkkiä raivoomasta, lumen höyhet tulla leijailivat harvemmalta, ja
näytti melkein siltä, kuin aivan äkkiä syntynyt pyry yhtä väleen
herkeisikin.

"Me olemme pelastetut!" sanoi Leo ja huokasi syvältä. "Myrsky asettuu,
jopa taivaskin kaihentelee."

"Eteenpäin vaan poikaseni!" vastasi Martti. "Ulkomuoto pettää. Yreksi
aikaa on tämä Jumalan ilma lauhtunut, vaan kohta se taas kiintyy,
raivotakseen vielä julmemmin kuin äsken. Suokoon Jumala vaan, että
Elshöft on vienyt venheen oikealle paikalle."

Yhä kiireemmin riensivät molemmat ystävät jäälakean poikki. Vähällä
aikaa saapuivat he sen reunalle, ja tähystelivät tuskissansa
kumppaniansa. Mutta niin pitkältä kuin silmä kannatti ei näkynyt mitään
venhettä, ja hammasta purren, suuttumustansa Leolta salatakseen, sanoi
Martti: "me olemme hukassa! Tuo kavala koira on jättänyt meitä oman
onnemme nojaan! Voi Leo parkaa, minkätähden houkuttelin minä sinua
turmioon!"

Leo käänsi nyt silmänsä merellepäin ja hiljainen huudahus joukahti
hänen vaalenneilta huuliltansa. "Mitä se on?" kysyi Martti.

"Katsokaat tuonne" -- vastasi Leo -- "tuolla heiluu venhe merellä, ja
Elshöft soutaa sitä kiireesti laivaan päin."

Sumu, joka tähän asti oli vankkana vaippana verhoillut vesiä, alkoi jo
haihtua, ja selvästi eroitti nyt Martti venheen. Se oli vielä
kuuluvissa, ja, molempia käsiään suunsa edessä pitäen, huusi Martti
jyrähtävällä äänellä: "venhe hoi!"

Epäilemättä oli Elshöft kuullut Martin huudon sillä hän käänsi
päätänsä jäänyttä rantaa päin ja taukosi soutamasta, ilmeisesti
kahdenvaiheisena, kääntyisikö hän takaisin vai ei.

"Tuo ilkeä konna pettää meidän varmaan!" sanoi Martti. "Omaa
viheliäistä henkeänsä pelastaakseen, antaa hän meidän menehtyä täällä,
sillä muutoin hän ei vielä olisi lähtenyt odotuspaikasta, jossa hänen
olisi velvollisuutensa ja kunniansa puolesta pitänyt pysyä! Mutta
kuule, mitä tuo merkitsee?"

Kaikkuva kumahus mereltäpäin tärisytti ilmoja. Toinen pamahus seurasi
kohta, ja vähän ajan takaa vielä kolmaskin.

"Ne on Delphiini'in tykin laukauksia, jotka kutsuvat meitä takaisin!"
sanoi Leo.

"Niin onkin," lisäsi Martti, "ja Elshöft on kuullut ne yhtä hyvin, kuin
mekin! Katso, hän on taas alkanut soutaa, ja heittää meidän oleville
onnillemme! Tuo järjetön, Jumalan kosto saavuttaa kerran hänenkin, jos
kohta tässä maailmassa ei voi häntä rangaista. Nyt, Leo, ei auta mikään
muu, kuin kestäväisyys. Meidän pitää palata tapetun karhun luo, että
saamme sen taljan peitteeksemme, kunnes myrsky, joka epäilemättä kohta
rupee uudestaan raivoomaan, on mennyt ohitse. Tule, joka hetki on tässä
tilassa meille kallis."

Martti ja Leo riensivät nyt takaisin halkeamaan, ja olivat tuskin
saapuneet sinne, kun jo vihurit alkoivat viuhkata ja lumipilvet
laskettivat suurissa määrin kiteitänsä maahan. Samalla ilmakin muuttui
niin jäätävän kylmäksi, että pakenevien henki kohta huurahti, ja
kohmetuttava vilu kangistutti Leon hermoja, jotka eivät vielä olleet
pakkaseen tottuneet.

"Minä en jaksa edemmäksi!" vaikeroitsi hän, ja nojautui, lopen
uupuneena, jääseinää vastaan. "Pelasta itsesi, Martti, ja anna minun
maata täällä."

"Jumala varjelkoon minua siitä!" vastasi Martti. "Paina itsesi minun
olkapäitäni vastaan -- niin -- ja nyt eteenpäin!"

Leo yritti nyt astumaan, mutta jo muutamien silmänräpäysten perästä
turtauivat hänen jalkansa, ja voipuneena meni hän tainnoksiin.

"Suuri Jumala, mikä nyt neuvoksi?" huusi Martti tuskaa täynnänsä. "Leo,
Leo, sinun pitää liikkuman, taikka olet jo viiden minuutin perästä
aivan paleltuneena!"

"Anna minun kuolla tähän!" ohkasi Leo. "Voimani ovat minulta
vilpistyneet."

Martti katseli tuimasti taivasta, ja hykersi käsiänsä.

"Ei, ei!" mutisi hän sitten itsekseen -- "minä tahdon pelastaa sinun,
taikka kuolla sinun kanssasi! Jumala auttaa varmaan minua, ja antaa
minulle uudet voimat!"

Hän notkistui nyt puoliksi jähmettynyttä nuorukaista vastaan, kohotti
häntä seisaalleen, nosti hänen hartioillensa, ja alkoi uudestaan
juosta. Hengistyneenä ja kovin väsyksissä pääsi hän vihdoin siihen
paikkaan, jossa tapettu karhu makasi. Tuota pikaa ketti hän siltä
nahan, peitti itsensä, Leon ja pennun tällä, ja havaitsi pian nuoren
ystävänsä virkoovan. Kerran huo'aten kysyi Leo: "missä minä olen?"

"Turvallisessa paikassa nykyjään kumminkin! Karhun talja ja pentu ovat
pelastaneet meidän! Täydellisesti peitetyinä makaamme tässä, ja tuo
pieni pörröinen pentu uumaa lämmintä, ikäänkuin kuuma kiuvas.
Kärsimystä vaan, Leo! Kaikki muuttuu vielä hyväksi, jollei vaan tätä
raju-ilmaa kauvan kestä ja Delphiini riisty ankkuristansa. Kylmyyttä ja
tuiskua meidän ei enää tarvitse peljätä!"

Vaikka myrsky ei enään erittäin haitannut ystäviämme, ei kumminkaan
mitä heidän ruumiilliseen oloonsa koski, tunkeusi kuitenkin sen kauhea
pauhina heidän korviinsa. Aikalomasta kuului myöskin hirmuinen jyry,
joka tuntui järisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Ei Martti eikä Leo
voineet käsittää, mistä tämä outo jyske, jonka rinnalla tuhansien
kanuunain pauke olisi tuntunut vähäpätöiseltä, sai alkunsa. Vasta
jälestäpäin havaitsivat he sen tulleen jääkallioista, joita aallot
vähitellen olivat uurtaneet altapitin, ja, jotka, tasapainosta
joutuessaan, irtautuivat rannalta ja rojahtivat mereen.

[Jääkallioin sanotaan syntyvän seuraavalla tavalla. Ne summattoman
suuret lumijoukot, jotka peittävät pohjois-navan autioita seutuja ja
vuonna vuotuisena enenttyvät, sulaavat kesäpäivän helteestä vedeksi,
jota kokoontuu lukuisiin puroihin ja juomiin, jotka sitten vipajavina
virtoina juosta suikertelevat laakeille rantamaille. Siellä niiden
kirkas, kylmä vesi pian jäätyy, ja joka ajast'aika kasvaa uusi jääkuore
lisäksi, jotta vuosisatojen kuluessa sukeuu tuhansien jalkojen
korkuisia jäätiköitä. Lumi, joka tuommoisilla jäävierroksilla pintyy ja
sulaa, kartuttaa niitä yhä isommiksi, täyttää lomakot ja haljenteet, ja
tekee nämät tiiveiksi ja sileiksi. Meren aaltojen lakkaamaton
liikkuminen ja läiskyminen syöpi sitten aikaa voittain niiden juuria,
eikä tarvita viimein kuin vähäinen tärähys, esimerkiksi joku myrsky,
kun ne jo hirmuisella räjäyksellä sysääntyvät mereen. Saarentapaisina
uiskentelevat ne sitten valtamerellä, kunnes tuuli ja virrat ajavat
niitä eteläänpäin, jossa ne vähitellen hupenevat, ja viimein kokonaan
riutuvat.]

Huolia ja tuskaa täynnänsä odottivat Martti ja Leo julmasti riehuvien
luonnon voimien viihtymistä. Mutta monta pitkää hetkeä vieri, ennenkuin
he rohkenivat jättää turvapaikkansa ja ruveta pyrkimään esiin niistä
tiiviistä lumiläjistä, jotka olivat kertyneet heidän päällensä.



YHDEKSÄS LUKU.

Venhe.


Lähes vuorokausi oli kulunut siitä hetkestä, jolloin Martti ja Leo
olivat niin sanoaksemme elävältä haudanneet itsensä, kun Martti
yht'äkkiä virkosi siitä horrostilasta -- sillä uneksi ei sopinut sitä
sanoa -- johon hänkin viimein oli vaipunut. Hän oli tuntenut jotain
kylmää ja kosteaa kasvoillansa, ja, kun hän kavahti seisaalleen, kuuli
hän vähäisen karinan, joka kuitenkin kohta hiljeni.

"Oletkos valveilla, Leo?" kysyi hän matalalla äänellä. "Joku kettu on
minun herättänyt."

"Minä olen ihan hereillä," vastasi Leo, jota hänen kumppaninsa
äkillinen kapsahus niinikään oli häirinnyt.

"Minun luullakseni on myrsky laantunut," lisäsi Martti. "En minä
kumminkaan kuule muuta, kuin pikkuisen karhumme hengityksen, joka
muutoin näyttää sangen hyvin menestyvän äitinsä taljassa. Koettakaamme
nyt pyrkiä ulos haudastamme, Leo!"

Pimein päisin haparoiden löysi Martti pian toisen pään taljasta, ja
kehitti itsensä siitä. Kättänsä kurottaen haappasi hän lunta, ja yritti
luomaan sitä syrjälle. Mutta tämä ei ollut mikään helppo työ, sillä
lumi oli hyvin hienoa ja kehkeätä, eikä paltaantunut ensinkään, vaan
vieri ehtimiseen takaisin, ikäänkuin hiekka, kun Martti oli mättänyt
sen luotansa. Leo rupesi myöskin hänen avuksensa, ja vihdoin viimein
onnistui heidän päästä muutamia kyynäriä ylöspäin.

"On tainnut sataa kauhean paljon lunta," lausui Leo levottomasti.
"Emmekö pian pääse ilmoille"

"Vähäisen malttia vaan!" vastasi Martti. "Minä näen jo jotain
haamahtavan, jok'ei liene muuta, kuin päivän valoa! Hei, tuolla on
ilma, mutta kylmä kuin jää!"

Todellakin vastasi se ilma kylmältä, joka kaivetun aukon lävitse
tunkeutui luolaan, jos siksi sopii sanoa sitä paikkaa, joka oli
molempia ystäviämme myrskyltä suojellut. Martti nytkäsi kohta kätensä
takaisin, eikä näyttänyt enää haluavan jättää lämmintä vuodettansa.

"Mutta tämä on ilmeistä hulluutta vaan!" jupisi hän vähän ajan takaa
itsekseen. "Tästä meidän kuitenkin pitää lähtemän, jos me tahdomme
ehtiä Delphiini'in, ja sentähden ravakasti eteenpäin!"

Enentyneellä innolla kiinnitti hän nyt äsken keskeytettyä työtänsä, ja
pääsi muutamien minuuttien perästä ilmoille. Leo seurasi häntä
joutuisaan.

Muutto pimeästä piilopaikasta päivän hemeään valoon, joka lisäksi
heijaistui äärettömän väljältä, häikäisevältä lumikentältä, oli niin
äkkipikainen, että melkoinen aika kului, ennenkuin he voivat avata
silmiänsä. Kun he sitten katselivat ympärillensä, he eivät nähneet
muuta, kuin avaran lumikedon edessänsä ja takanansa Huippuvuorien
kärjekkäät jäätunturit, jotka loittoa heloittivat, ikäänkuin
suunnattoman suuret kultahelmet. Jäätikkö, jonka halkeaman kautta he
olivat juosseet lymypaikkaansa, oli kokonaan kadonnut, ja yksin
merikin näytti ainoastaan kapealta, siniseltä juomulta kaukaisessa
etelässä. Isot lumiset jäälaikat ja muutamat vähäläntäiset jääkalliot,
joita myrsky oli ajanut yhteen, täyttivät nyt koko välin. Yht'äkkiä
syntynyt kova pakkanen oli saumannut yksityiset jäälohkot lujaksi,
kiinteäksi joukoksi, ja viljalta tupruileva lumi oli levinnyt tämän
yli, ikäänkuin huikaisevan valkoinen, vilahteleva vaippa.

"Jesus Kristus!" huusi Martti, kotvan aikaa säikähyksissään
tuijoteltuaan -- "minne on Delphiini joutunut? Jos myrsky on ajanut sen
eteläänpäin, olemme ijäksi päivää hukassa!"

"Se olisi kauhistuttavaa!" sanoi Leo hämmästyneenä. "Voi rakasta
äitiäni! Varmaan hän murtuisi murheesen, jos hän kadottaisi minun!
Mutta me emme saa vielä heittäytyä toivottomuuteen. Jos Elshöft on
onnellisesti päässyt laivaan, arvaa katteini Bertram kyllä, että me
olemme hengissä, ja odottaa meidän tuloamme. Meidän pitää nyt lähtemän
jäälakean poikki, päästäksemme meren äärelle."

Suruisesti pudisti Martti päätänsä. "Se en mahdotonta!" lausui hän.
"Peräti mahdotonta! Koettappas vaan kahlata tämän jäälakean poikki,
jossa joka askeleelta vajoot polvia myöden lumeen. Koko päivä kuluisi,
ennenkuin me pääsisimme perille. Ei, heitä nuot tuumat sillensä,
poikaseni! Ennenkuin matka olisi puoliväliin kuljettu, olisimme jo
uupuneet, ja joko nääntyneet nälkään, taikka vilusta jähmettyneet.
Emmekä edes saa toivoa, että katteini Bertram odottaa meitä. Talvi on
jo käsissä, ja joka hetki, jonka hän vielä viipyy, saattaa syöstää
hänen, miehistön ja laivan perikatoon. Jumala auttaa meitä hädässämme!
Meidän ei ole nyt muuta neuvoa, kuin rohkaista mieltämme ja jännittää
kaikkia voimiamme, kestääksemme talven julmuutta, joka nyt jo meitä
uhkaa. Me olemme joutuneet vangiksi, rakas poikaseni, eikä ole meillä
vähintäkään toivoa päästä vankeudestamme ennen kesän tuloa. Jumala
auttakoon meitä! Kova on se koetus, jonka alaisiksi me nyt olemme
tulleet!"

Alakuloisesti katsoi oivallinen perämies maahan päin, mutta Leo
väänteli käsiänsä. Kuitenkin surkutteli hän vähemmin omaa kovaa
onneansa, kuin äitiänsä, joka hartaasti rakasti häntä ja epäilemättä
kuolisi surusta, jos Delphiini palaisi, hänen poikaansa muassaan
tuomatta. Hän hyräytyi itkulle, äidin syvää surua ajatellessansa.
Säälien katseli Martti häntä.

"Niin, niin, rakas poikaseni, sinun on kyllä syy itkeä," hän lausui.
"Jumala yksin tietää, mitkä kovat kärsimykset kohdannevat meitä, ja
voimmeko kestää tätä talvea, sen pitkiä öitä ja haikeaa kylmyyttä.
Mutta minä vannon pyhän valan, ystäväni, että minä pidän huolta
sinusta, ikäänkuin isä lapsestansa, ja sattukoon minuun kaksin verroin
kaikki vaivat, kaikki kärsimykset, jollen aina etupäässä katso sinun
hyvääsi. Älä sure, rakastettu poikani! Vielä meidän tulee toivoa!
Lujalla tahdolla ja voimiensa ponnistamisella voi ihminen poistaa
esteitä, jotka muutoin kokonaan hänen kukistaisivat. Minun mieletön
jahdinhimoni on saattanut sinun tähän kovaan onnettomuuteen; mutta
minun kokemukseni ja hyvän tahtoni kautta olet sinä välttävä sen
pahimpia seurauksia. Jos minä vaan olisin voinut aavistaa, että tämä
Elshöft oli yhtä suuri konna, kuin hänen kaimansa Bremen'issä, emme
olisi koskaan joutuneet tämmöiseen surkeaan tilaan; mutta kuka olisi
saattanut edes ajatella semmoista inhoittavaa ilkeyttä? Tuommoinen
ystäviensä pettäminen, ja heidän jättämisensä kuoleman koviin kouriin,
vaikka kyllä olisi käynyt heitä pelastaminen -- hyi, se on todellakin
viheliäistä!"

"Mutta ainoastaan oman henkensä kaupalla olisi hän voinut sitä tehdä,"
sanoi Leo, häntä puolustaen.

"Mitä sinä sanot, poikaseni? Sinä olisit siis hänen siassaan tehnyt
samaten? Ei! En minä olisi tehnyt niin! Siinä yksistänsä on jo kyllin
syytä halveksia häntä. No, kyllä hänkin toisella puolen hautaa saa
rangaistuksen teoistansa. Mutta lähtekäämme pois tästä! Meidän ei tule
pahoittaa mieltämme hänestä puhumalla. Etsikäämme sen siaan itsellemme
semmoinen paikka, jossa me, pohjais- ja itätuulen varjossa, saamme
pitää talvimajaamme. Älä sure, poikaseni! Tosin nyt koittaa meille
kovat kuukaudet, mutta nekin kerran loppuvat."

"Vaan emmekö sentään koeta päästä takaisin Delphiini'in?" kysyi Leo.
"Kiivetkäämme tuolle vuoren kulmalle, Martti. Se ei ole aivan korkea,
ja sieltäkäsin voimme kaikkein parhaimmin selittää laivan."

"Siitä ei ole mitään hyötyä, sen minä ennaltaan tiedän, vaan tehdään
kuitenkin tahtosi," vastasi perämies, ja alkoi samassa astua mainittua
vuoren kulmaa kohden. Puolen hetkeä vaivaloisesti kuljettuaan saapuivat
he sinne, ja Martti yritti juuri kiipeemään sen loivinta kylkeä
ylöspäin, kun Leo äkisti huusi häntä takaisin.

"Mikä tuo on, Martti?" kysyi hän, osoittaen sormellansa mustaläntäistä,
eriskummaista esinettä, joka lumesta pisti vähäisen näkyviin.

"Mikäkö se on?" vastasi Martti. "Hajonnut laiva, jonka tuuli on ajanut
tänne ja joku hyöky-laine on paiskannut rantaan. Näethän sinä ihan
selvään, että me nyt olemme aivan meren vieremällä, vaikka kaikki
täällä on jäässä. Kun ensiksi varmaan huomaamme, ettei Delphiini'stä
enään ole mitään toivoa, saamme tarkemmin sitä tutkia."

Sanomattoman suurella vaivalla kiipesivät tällä kertaa nuot muutoin
kapuamiseen ylen tottuneet merimiehet kalliota ylöspäin. Monen turhan
yrityksen perästä pääsivät he viimein sen huipulle, ja alkoivat tarkoin
tähystellä merta, joka siinsi kaukaa taivaan rannalta. Kerran luuli Leo
jo näkevänsä laivan, ja ilmoitti sen Martille. Mutta tämä näytti pian
hänelle todeksi, että hän oli erhettynyt. Hän oli nimittäin pitänyt
uiskentelevaa jääkalliota laivana. Delphiini oli kadonnut, ja purjehti
arvattavasti aikaa sitten tuolla puolen sitä sinertävää juomua, joka
levisi meidän ystäviemme silmien eteen.

Vielä kerran valloitti suru Leon jo toivovan sydämen. Mutta pian
rohkaisi hän mielensä, ja sanoi: "olkoon menneeksi! Kaikki, mitä Jumala
sallii, on hyvä, ja meidän, joita hän äsken pelasti myrskyyn
kuolemasta, tulee aina vieroa valitusta. Meidän sydämemme ovat niinkuin
vaha Hänen kädessänsä; mutta jos Hän tahtoo, Hän karaisee ne terästä
lujemmiksi. Minun rakkaan äitini täytyy lohduttaa itseään, turvaten
Häneen, ja me, Martti, me pysymme vahvassa luottamuksessa siihen, että
se on Jumalan tahto, joka on saattanut meidän näille autioille
saarille. Sillä tavalla kestämme helposti kaikki koetukset. Luottamus
Jumalaan ja toivo, että Hän auttaa meitä, olkoon se vankka kallio,
jolle me perustamme tulevat päivämme!"

"Hyvä, kunnon poika," vastasi Martti syvästi liikutettuna. "Kosk'et
sinä, heikko nuorukainen, epäile meidän hädässämme, täytyy minunkin,
vanhan kokeneen merimiehen, pysyä lujana. Mutta tästä meidän nyt pitää
lähtemän, sillä ilta jo pimenee, ja meillä on vielä paljon tekemistä,
ennenkuin yö joutuu. Mennään nyt tutkimaan tuota hajonnutta laivaa,
jonka löysit tuolla alhaalla. Vaikk'ei se nyt kohta juuri hyödytä
meitä, saatamme kuitenkin käyttää sitä poltoksiksi lumimajassamme,
jonka meidän kylmän varaksi pitää rakentaman."

Molemmat erokkaat, sillä siksi sopii nyt syystä sanoa heitä, koska
heidän täytyi, erotettuina koko muusta maailmasta, viettää yksinäistä,
kolkkoa elämää näillä kauheilla erämailla, molemmat erokkaat astuivat
vuoren kulmaa alaspäin, ja saapuivat, koska alaspäin kulkeminen kävi
huokeammin kuin kiipeeminen ylöspäin, vähän ajan päästä sen juurelle.
Pian tulivat he myöskin luullun haaksi-hylyn luokse, ja ajoivat käsin
jaloin syrjälle lumen, johon se oli vajonnut.

"Kas, mitä tämä on?" huusi Martti yht'äkkiä, työtänsä keskeyttäen.
"Turkin kappale! Mitenkä se on tänne joutunut? Sen saamme pian tietää,
sillä, kuten minä nyt näen, ei tämä olekkaan mikään laiva, vaan
ainoastaan pikkuinen, aivan eheä venhe. Ahkerasti, Leo, että me
pääsemme selville tässä asiassa, ennenkuin yö yllättää meitä."

Parannetulla innolla alkoivat he taas luoda lunta syrjälle, ja se hyöty
oli kumminkin heidän työstänsä, ett'ei yhä ankarammaksi kiintynyt
pakkanen voinut enää pystyä heihin. Heidän kätensä, jotka äsken olivat
aivan iljanteessa, hohtivat nyt kuin tuli, ja hikihelmet valuivat
heidän otsastansa.

"Tämä työ virvoittaa meitä suuresti!" lausui Leo, silmänräpäykseksi
levähtäen ja syvältä hengittäen.

"Kyllä!" vastasi Martti. "Liikkuminen ulkona onkin ylimalkain ainoa
keino, jolla voimme varjella itseämme vastapäin tulevasta pakkasesta,
jonka rinnalla tämä on kuin lempeän syys-illan vieno väristys. Mutta
katso, Leo, jollen kiveen kovaan olisi vakuutettu siitä, että Elshöft
pakeni meidän venheellämme, olisin minä nyt valmis vannomaan, että tämä
venhe on juuri sama."

"Minunkin silmissäni se näyttää kummastuttavan tuttavalta," sanoi Leo.
"Mutta ovathan ylikanteen valaskalan pyytäjien venheet, kuin kaksi
marjaa, toinen toisensa näköiset. Minä luulen muutoin, että me jo
saamme kääntää sen ylössuin."

"Ei vielä -- ensiksi meidän pitää tekemän venheen viereen syvennys,
johon se sitten helposti suljahtaa. Ole vaan avullinen minulle, se on
pian tehty."

He kaivoivat nyt kuopan, ja nostivat sitten voimiansa ponnistain
toiselta puolen venheen ylös.

Hitaisesti se kohosi, huojui, ja luiskahti viimein, talka alaspäin,
omasta painostansa syvennykseen. Kovin hämmästyneinä huudahtivat nyt
yhtä aikaa molemmat ystävät, sillä, kun se paikka, jonka venhe tähän
asti oli peittänyt, tuli avonaiseksi, havaitsivat he osaksi turkilla
verhotun ihmishahmon makaavan jäällä ja tunsivat sen -- Elshöft'iksi,
joka taannoin oli ilkeästi heidän pettänyt. Hän oli nyt kasvoiltansa
vaalea, jähmettynyt, ja, kuten näytti, kuolluksissa.

"Jumalan käsi on temmannut hänen pois kesken hänen pahoja tekojansa!"
lausui Martti, katkaisten sitä pitkää äänettömyyttä, joka seurasi tätä
odottamatonta löytöä.

"Jumala on hurskas! Uskollisuudesta ja jalomielisyydestä luopuen yritti
tämä konna pakenemaan, mutta Jumala heitti hänen takaisin tälle
autiolle saarelle, ilmoittaakseen meille, että Hän on muistanut meitä
meidän hädässämme. Niinpä kyllä, Jumala on hurskas, eikä kukaan
pahan-tekiä voi välttää Hänen rangaistustansa."

"Mutta, Martti, kukaties hän on vielä hengissä," sanoi Leo. "Meidän
tulee koetta pelastaa häntä!"

"Minä en kumminkaan sitä tee! Minun käteni ei saa kajota siihen, jota
Jumalan kosto on kohdannut!" vastasi rehellinen, mutta leppymätön
perämies. "Ma'atkoon hänen ruumiinsa ilman alla jääkarhujen ja kettujen
syötäväksi! Minun ei tule häneen mitään!"

"Voi, Martti -- entä jos hän nyt olisi hyvästä ehdosta palannut tänne,
meitä pelastaakseen, meitä auttaakseen, taikka kumminkin ottaakseen
osaa meidän onnettomuuteemme?" lausui Leo jalomielisesti. "Käskeehän
Jumala meidän rakastaa yksin vihamiehiämmekin, eikä tämä edes ollut
vihollinen meille, vaan kenties hyvä ja uskollinen kumppani!"

Martti ei vastannut näihin sanoihin mitään, vaan käänsi selkänsä päin
nuorta ystäväänsä. Mutta Leo tarttui haaksirikkoiseen, hieroi hänen
käsiänsä ja kasvojansa lumella, ja jatkoi noita alusta turhia
ponnistuksiansa, siksi kun viimein hiljainen huokaus kuului
tyrmistyneen miehen huulilta.

"Hän elää, Martti! Hän elää!" riemuitsi Leo. "Jumalan tähden, auta nyt
minua. Jos nyt hylkäämme hänen, joudumme murhaajiksi Jumalan ja omien
omatuntojemme edessä!"

Samalla lisäsi Leo ahkeruuttansa ja havaitsi mielihyvällä, ett'eivät
hänen sanansa olleet aivan turhat. Vanha Martti lähestyi, kyllä
hitaisesti ja nurpalla nenin, mutta kävi kuitenkin viholliseensa --
sillä semmoisena piti hän Elshöft'iä -- käsiksi, kuoleman kidasta häntä
pelastaakseen. Kun hän kerran oli siihen toimeen ryhtynyt, haihtui
vähitellen viha hänen mielestänsä, ja jääkuori sulasi hänen
sydämestänsä, ikäänkuin lumi, jolla hän hieroi Elshöft'in jäseniä.
Hänen tylyt kasvonsa kajasivat, hänen huulensa menivät hymyyn, ja
vähän ajan perästä lausui hän iloisesti: "tosiansa, hän tointuu
tainnoksistaan! Noh, koska se on Herran tahto, että tämä pahan-tekiä
taas tulee henkiin, kenties rikoksiansa katuakseen ja sovittaakseen, en
minäkään enää tahdo siitä nurkastua! Katso, Leo, hän avaa jo silmiänsä!
Hiero vaan vahvasti hänen rintaansa; minä hivutan hänen aivojansa!
Hurraa, jo hän on ilpo elävänä!"

Todellakin toipui Elshöft toipumistansa armeliasten kumppaniensa
huomassa. Äsken kokonaan kangistunut ruumis elpyi; hän avasi silmänsä,
kaskotteli, niinkuin ihminen, joka herää pitkällisestä unesta, ja hänen
kalvettuneilta huuliltansa kuului sanat: "hyvä Jumala, missä minä
olen?"

"Haahkan untuvilla et vainen maata," vastasi Martti; "mutta pelastettu
sinä kuitenkin täksi kertaa olet, ja siinä on enemmän, kuin minä itse
kymmenen minuuttia takaperin olisin voinut uskoakaan. Suokoon Jumala,
että tämä on onneksi sinulle, että sinä rupeat ajattelemaan entistä
elämääsi, ja muutat paatuneen mielesi. En minä nyt kuitenkaan tahdo
nuhdella sinua; siihen ilmaantunee vast'edeskin sopivaa tilaisuutta.
Juo nyt kerta!"

Samalla laski hän vielä voimattoman kumppaninsa huulille viini-pullon,
jonka hän muitten kapineitten joukosta oli löytänyt venheestä, ja antoi
hänelle siitä kelpo siemauksen. Yhä enemmän vaurastui Konrad. Uusia
elintoimia virisi hänen ruumiissansa, ja hän nousi seisaalleen.

"Martti -- Leo -- tekö minun olette pelastaneet!" hän ohkasi
vuorotellen heitä katsellen. "Voi Jumala, tätä minä en olisi
ansainnut!"

"Se on kyllä totta!" mutisi vanha perämies; "ja minun puolestani olisit
ikipäiviksi saanut maata tuossa, jollei Leo olisi ruvennut sinun
avuksesi ja saattanut minunkin siihen yhdistymään. Häntä sinun tulee
kiittää henkesi pelastajaksi; itse-altani minä en olisi yrittänytkään
sinua pelastamaan!"

Näitten kovien sanojen ohessa kiilsi kuitenkin Martin silmät ilosta
Konrad'in pelastumisesta, ja kenties piti hän juuri nyt enemmän
hänestä, kuin ikinä ennen. Sangen usein tapahtuu niin, että me kaikkein
enimmin rakastamme niitä, joille olemme tehneet jotain hyvää, ja kun
Jumala sanoo: rakastakaat teidän vihamiehiänne, tarkoittaa Hän sillä,
että meidän tulee tehdä niille niin paljon hyvää kuin mahdollista on,
josta sitten rakkaus itsestään syntyy. Elshöft oli kyllä kuullut Martin
sanat, mutta ymmärsi niitä ainoastaan himmeästi. Milloin punehtuen,
milloin vaaleten katseli hän vaan kummallisella tavalla Leoa, kunnes
hän yht'äkkiä tarttui avuliaan nuorukaisen käteen, pusersi sitä
kovasti, ja lausui tukehtuvalla äänellä, kuumat kyynelet poskillansa:
"minä kiitän sinua! Minä kiitän sinua, ylevämielinen ystävä! Niin totta
kuin Jumala on, tahdon minä palkita sinulle mitä olen rikkonut sinua ja
omaisiasi vastaan! Oi Jumala, tässä on viittaus minulle elämäni
muuttamiseen!"

Leo hymyili ystävällisesti ja pusersi sydämellisesti Elshöft'in kättä,
mutta Martti murisi karkealla äänellä: "Jumala suokoon sitä ja
vahvistakoon hän sinua hyvässä aikomuksessasi! Konnan työn teit, kun
jätit meidän avuttomiksi tälle kolkolle saarelle! Mutta katumus
sovittaa kaikki, ja tuo päätetty muutos itse suhteesi todistaa
parhaimmin katumuksesi vilpittömyyttä. Pysy vaan rehellisenä, niin
kauvan kuin meidän täytyy olla täällä, eikä kukaan ihminen saa koskaan
tietää koko asiasta mitään. Kunnon kumppanista ei kenkään kieliä kanna,
ja tosiansa meidän tarvitsee elää ystävällisessä sovussa keskenämme
voidaksemme kestää Huippuvuorien pitkän pitkää talvea. Mutta nyt
sinun pitää lähtemän liikkeelle, jos sinulla vaan on voimia siihen.
Aurinko on jo mennyt maillensa, ja meidän pitää pääsemän vanhalle
turvapaikallemme, ennenkuin nenämme ja korvamme kokonaan paleltuvat.
Tuuli käy Pohjasta ja huokuu jäädyttävää kylmyyttä."

Suurella vaivalla nousi Elshöft taas seisaalleen ja yritti Martin ja
Leon nojalla astumaan. Mutta hän oli vielä liian heikko kestääkseen
niinkään suurta vaivaa, ja muutamien askelten perästä lannistui hän
maahan.

"Jättäkäät minua tänne, ystävät!" rukoili hän tuskin kuuluvalla
äänellä. "Peittäkäät minua turkilla ja kaatakaat vene minun päälleni,
niin minä kyllä tarkenen täällä huomiseksi."

Martti ja Leo katselivat toinen toistansa, ja edellinen heistä kohotti
hartioitansa.

"Hm, venhe on kukaties yhtä hyvä, kuin karhun talja, semminkin kun jo
löysimme turkkimme, jolla voimme peittää itsemme," lausui Martti, vähän
aikaa mietiskeltyään. "Jospa vaan tuo pikkuinen karhu olisi täällä!
Meidän maatessamme se paljon lämmittäisi meitä. Noh, jää sinä, Leo,
tänne ja kata Elshöft'iä huolellisesti hänen turkillansa; minä lähden
karhun pentua noutamaan, leikkaan palan vanhasta karhusta paistiksi ja
tuon kaikki tänne. Kokonaisena vuorokautena emme ole syöneet mitään,
eikä asioiden niin ollessa karhun paisti maistune aivan pahalta."

Leo intti kyllä tätä ehdoitusta vastaan, tahtoen itse lähteä pentua
ottamaan ja jättää Elshöft'in Martin huostaan, mutta Martti ei
suostunut siihen, vaan ryhtyi kohta ehdoituksensa toimeen panemiseen.
Sillä aikaa saattoi Leo aivan voipuneen Elshöft'in takaisin venheelle,
peitti häntä huolellisesti hänen turkillansa, ja laittoi hänelle
makuu-sian venheen viereen, jossa ei tuulen henki päässyt koskemaan
häneen. Muutamien silmänräpäysten perästä vaipui jo Konrad sitkeään
uneen, ja myöskin Leoa rupesi nyt raukaisemaan. Vajottaen itseään
puoliksi lumeen, pani hän turkkinsa yllensä, ja odotti sitten Martin
tuloa, joka tapahtuikin parin hetken perästä. Pikkuisen karhun oli hän
sitonut kiinni köyteen, ja kuljetti sitä edessänsä, ikäänkuin se olisi
ollut joku lammas taikka vuohi. Selässänsä kantoi hän vanhan karhun
taljan, johon hän oli käärinyt lihan palan, ja kädessänsä piti hän
vielä lisäksi pyssynsä, jonka hän oli aivan sattumalta löytänyt,
emäkarhua lumesta esiin kaivaessaan. Taakkaansa venheesen laskien,
hengähti Martti huokeasti, sillä kuorman melkoinen paino ja vaivaloinen
matka kyynärän korkeassa lumessa oli suuresti häntä rasittanut.

"Se on jo tehty!" hän sanoi. "Nyt, Leo, tulee meidän kaataa venhe taas
alassuin, ja virittää valkea, tätä karhun lihaa paistaaksemme. Se on
tuota hätää tehty, ja makeammalta vaan maittunee sitten nukkuminen.
Mihin sinä olet Elshöft'in laskenut?"

"Hän nukkuu!" vastasi Leo, sormellansa Konrad'ia osoittaen. "Mies
raukka on varmaan julmasti uupunut."

"Noh, antakaamme hänen nukkua, kunnes me voimme pistää palan karhun
pöystistä hänen suuhunsa," lausui Martti, ja alkoi viipymättä puuhata
valkean virittämistä. Pari joutavaa airoa, jotka löydettiin venheestä,
katkaistiin, ja kourallisen tappuran ja kruudin avulla räiskyi pian
suuri, suihkiva valkea heidän vieressänsä. Pyssyn rautaista latasinta
käytettiin vartaan asemesta. Muutamia makeita kappaleita karhun lihasta
leikattuaan pisti Martti ne latasimeen, ja paahtoi niitä niin
taitavasti, kuin olisi hän koko elin-aikansa toimittanut keittäjän
virkaa. Äänetönnä autti Leo häntä, ja myöskin Martti teki ainoastaan
muutamia muistutuksia yhä vielä nukkuvasta Konrad'ista, ilmoittaen
Leolle mielipidettänsä niistä syistä, jotka olivat saattaneet tämän
lähtemään pakoon ja jättämään kumppaninsa pulaan.

"Pelosta hän sen teki, Leo, pelosta ja miehuuttomuudesta!" hän lausui.
"Kun hän näki myrskyn nousevan, hän säikähtyi, ja pötki pakoon, omaa
henkeänsä pelastaakseen. Kenties luuli hän myös, että me olimme saaneet
surmamme taistelussa karhua vastaan, ja kaikissa tapauksissa sopi hänen
ajatella, että hänen petoksensa jäisi ilmiin tulematta, jos hän vaan,
laivaan päästyään, voisi antaa jonkunlaisen tyydyttävän selityksen
käytöksestänsä. Mutta Jumala ei antanut hänen töittensä hedelmän
joutuvan hänen omiin käsiinsä. Joku tuulispää sieppasi hänen venheensä
ja viskasi sen takaisin vasta jätetylle rannalle. Noh, saadaan nähdä,
mitenkä hän tästä lähtein käyttää itseään. Jos hän vaan puoliksikin
parantaa itseänsä, emme enää huoli pitää vihaa hänelle."

Rehellinen perämies ei vähintäkään aavistanut, että ihan toisenlaiset
syyt olivat saattaneet Elshöft'in tähän ilkeään tekoon; hän ei
vähintäkään arvannut, että tämä Elshöft oli jonkunlaisessa yhteydessä
sen Elshöft'in kanssa, joka oli pettänyt Leon äidin ja kovalla
vainoomisellaan ollut syypää siihen, että Leo sai viettää hirmuisen
talven ja kenties pysyä vielä kauemman aikaa Huippuvuorien jylhillä
seuduilla. Leokin luuli, että halu oman hengen pelastamiseen oli ollut
syynä Konrad'in häpeälliseen pakoon, ja hänen ylevämielinen ja anteeksi
antamiseen taipunut sydämensä tahtoi mielellään unohtaa tämän
pelkurimaisuuden, joka oli Konrad'in itse hukkaan saattamaisillaan.

Kun liha oli kylläksi paistunut, herätettiin Elshöft, ja kolmen kesken
söivät nyt erokkaamme yksinkertaista, mutta sangen ravitsevaa
ruokaansa. Aterioittuaan kaatoivat he yhdistyneisin voimin venheen
kumoon, menivät sen alle, peittivät itsensä turkeillaan, asettivat
pikkuisen karhun, joka niin ikään oli saanut osan paistista, väliinsä
ja nukkuivat häiritsemättä kaiken yötä, kunnes päivä alkoi valjeta,
kutsuen heitä uusiin vaivoihin ja ponnistuksiin.



KYMMENES LUKU.

Erokkaat.


Syvällä väikkyi vielä aurinko alipuolella taivaan rantaa, vaikka sen
säteet jo alkoivat valaista yön pimeyttä, kun Martti äänekkäästi
huutaen herätti kumppaninsa. Hän tiesi paremmin, kuin he, että
vielä oli paljon tehtävää, jos mielivät menestyksellä taistella
talven kylmyyttä vastaan, eikä vanha Martti ollut se mies, joka
saamattomuudesta taikka huolimattomuudesta olisi tämmöisessä tilassa
laimin lyönyt mitään tarpeellista varovaisuuden keinoa. Hän huomautti
kumppaniansa, että heidän tuli ennen kaikkia hankkia itselleen
jonkunlainen varma turvapaikka ja ehdoitteli, että he rakentaisivat
samankaltaisen lumimajan kuin Grönlantilaiset käyttävät talven aikana
asuntopaikaksi. Sekä Leo että Konrad olivat kohta valmiit ryhtymään
työhön. Kuitenkin mainitsi Konrad, että hän Hollannissa ollessaan,
jossa hän oli palvellut merimiehenä eräässä laivassa, oli kuullut
puhuttavan, että kauvan aikaa sitten muutamat Hollantilaiset valaskalan
pyytäjät olivat koettaneet pitää talvea täällä, ja että he sitä varten
olivat parsista rakentaneet vahvan tuvan, joka arvattavasti vielä olisi
hyvässä kunnossa ja niin muodoin kelpaisi asuntopaikaksi. Sen ohessa
esitteli hän, että he koettaisivat etsiä tätä tupaa, joka epäilemättä
olisi kaikin puolin parempi, kuin joku lumesta ja jäästä vaillinaisesti
kyhätty hökkeli.

"Se olisi hyvä Jumalan sallimus," vastasi Leo -- "mutta mitenkä me
voisimme löytää tämän turvan? Huippuvuoret ovat laveat, ja, ennenkuin
olisimme kulkeneet ne ristin rastin, saattaisimme jo paleltua
kuoliaaksi taikka nälkään nääntyä."

Vähän aikaa neuvoteltua, päätettiin kuitenkin ruveta tutkimaan edes
saaren eteläistä rantaa, jossa ystävämme par'aikaa oleskelivat, ja
jossa nähtävästi tuvan pitäisi löytyä, jos semmoinen vaan koskaan oli
olemassa ollut.

"Saadaan nähdä!" lausui vanha Martti. "Jos Hollantilaiset kerta
tarvitsivat tämmöistä tupaa, rakensivat he sen varmaan semmoiseen
paikkaan, josta he kaikkein parhaimmin voivat havaita sivutse
kulkevia laivoja, ja jossa he myöskin saivat olla suojassa hirmuisilta
pohjois- ja koillismyrskyiltä. Tätä kaksinkertaista tarkoitusperää
voivat he ainoastaan sillä tapaa saavuttaa, että he rakensivat tupansa
jonkun vuoren juurelle, joka siaitsi saaren etelänpuolella. Jos
katsomme ympärillemme, näemme täällä kaksi vuorta, toisen oikealla
kädellä, toisen vasemmalla. Tuo perimmäinen, joka tuolta etäältä
kangastaa, on niin kaukana rannalta, että olisi ilmeinen hulluus
asettua sen viereen. Kuulkaat nyt, hyvät ystävät, minä ehdottelisin,
että rakentaisimme majamme oikealla kädellä olevalle vuorelle, ja juuri
tuon kallion seinän luokse, joka kokonaan suojelee meitä kaikilta
pohjan myrskyiltä, ja myöskin yhden kulmansa kautta estää koillistuulen
meihin koskemasta. Paikka on epäilemättä kaikkein sukevin koko
eteläpuolella, ja minä olisin suuresti erehtynyt, jolleivät nuot
tolkukkaat Hollantilaiset olisi ymmärtäneet sitä yhtä hyvin, kuin minä.
Jos he kerta ovat rakentaneet jonkun tuvan tänne, seisoo se varmaan
tuon kallion seinän äärellä, ja sen vuoksi katson minä parhaaksi, että
lähdemme sinne tarkemmin paikkaa tutkimaan. Jos löydämme turvan -- on
se suuri Jumalan siunaus, josta polvillamme saamme häntä kiittää;
vastakohdassa emme rupea laisinkaan enää sitä hakemaan, sillä minä olen
vakuutettu siitä, ett'ei se löydy muuallakaan näillä seuduilla.
Kaikissa tapauksissa emme ole laimin lyöneet mitään, sillä me rupeamme
kohta jälestäpäin rakentamaan omaa majaamme, joka kyllä tulee ahtaaksi
ja vaillinaiseksi, mutta sentään varjelee meitä pahemmista
kärsimyksistä. Eteenpäin, ystäväni!"

Ne syyt, joita vanha kokenut perämies toi esiin, olivat niin selvät ja
tukevat, ett'ei Leo eikä Konrad voinut sanoa mitään niitä vastaan,
vaan alkoivat viipymättä astua hänen neuvomaansa tietä myöden.
Puolen hetkeä käytyänsä saapuivat he mainitulle vuorelle, jonka lumiset
huiput ja jyrkät kupeet vilkkuen kimalsivat auringon säteissä, ja
aloittivat kohta tutkimuksiaan. Martti oli parhaasta päästä ottanut
tarkastaaksensa sitä paikkaa, joka oli kallion seinän ja kulman
välillä, mutta hänen vaivansa oli varsin turha. Eivät myöskään Leo ja
Konrad, jotka kulkivat vuoren rinnettä myöden, löytäneet muuta, kuin
lunta, jota tuuli oli mättänyt suuriin kinoksiin, ja palasivat nyt
alakuloisena Martin luokse.

"Älkäät panko tätä tuoksennekaan, ystäväni!" lausui Martti heitä
lohduttaen. "Minä en ole alusta alkainkaan luullut semmoista tupaa
enää löytyvän, koska Hollantilaiset, jotka ovat tunnetut
säästäväisyydestänsä ja tyyskyydestänsä, eivät millään muotoa olisi
jättäneet sitä tänne, jos he joinkin vaan voivat viedä sen muassaan.
Älkäät enään koko asiaa ajatelko, vaan auttakaat sen siaan minua, kun
luon lumen syrjälle, jotta me saamme perustuksen majallemme. Tämä on
kaikkein paras paikka koko rannalla, ja meidän täytyy kaiken mokomin
käyttää sitä hyväksemme. Ahkeraan nyt, pojat! Työn nojassa haihtuvat
kaikki surut ja synkeät mieli-alat."

Koska vahvaa perustusta varten arvattavasti tarvitsisi tungeksia lumen
läpi maahan asti, olivat kolme ystäväämme ottaneet mukaansa
aironlapoja, joita he aikoivat käyttää lapion asemesta. Ahkerasti
kävivät he työhönsä käsiksi, vaikka olivat toivoissaan pettyneet, ja
olivat jo hetken perästä kaivaneet syvän aukon lumeen. Mutta maaperä ei
tullut vieläkään näkyviin, ja Martti ehdoitteli jo paksua jäälaikkaa
perustaksi, kun onneksi juohtui hänen mieleensä koputtaa sitä airolla
ja näin koettaa sen kestäväisyyttä. Voimansa takaa hän loukutti sitä
airollansa; se jyskyi, särkeyi ja vajosi rotevan perämiehen alta, joka
kovasti huutaen katosi syvyyteen.

"Laupias Jumala, Martti!" huusi Leo, kalmeana laskien polvilleen ja
katsoa tuijotti mustaan syvänteesen, johon hänen paras, hänen ainoa
ystävänsä oli äkki-arvaamatta pudonnut. Kun hän näin seisoi kyyryllänsä
ja tuskissaan väänteli käsiänsä, vaikka hän muutoin oli jäykistynyt,
vaalea ja liikkumaton, ikäänkuin kivipatsas, lähestyi Konrad häntä
takaapäin, otsa ryppyyn vedettynä, posket ja huulet verettöminä, ja
silmät hurjasti mullistuneina. Käsi nostettuna astui hän aivan lähelle
Leoa, ja jupisi kolealla, vavahtavalla äänellä: "hauta peittää kaikki,
eikä mikään ääni voi koskaan sieltä kuulua. Sinun kunniasi pysyy
saastuttamatta, jos hänkin katoo, niinkuin hänen ystävänsä."

Hän kohotti taas kättänsä tavoittaakseen Leoa -- jysäys vaan, ja Leo
olisi päätähavin sortunut syvänteesen. Kun häntä ei ensinkään
aavistanut, mitkä kauheat ajatukset pyörivät Konradin aivoissa, ei hän
myöskään olisi voinut tehdä mitään vastarintaa. Hänen viimeinen
hetkensä näkyi jo tulleen, kun Konrad yht'äkkiä heittäysi taaksepäin,
lankesi polvilleen lumelle, peitti kasvonsa käsillään ja oihkasi: "ei,
minä en voi sitä tehdä! Pakene pois minusta, kiusaaja, ja Sinä Jumala!
Jumala! pelasta minua itsestäni! Minun käteni ei saa koskea sinuun,
joka äsken pelastit minun kuolemasta!"

Konrad'in ääni muuttui nyt kovaksi nikotukseksi, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi, ikäänkuin tuulen tuudittelema haavan lehti.

Leo ei pitänyt ollenkaan vaaria Konrad'ista, eipä hän edes ollut
kuullut niitä sanoja, joita tämä tapaturmaa oli lausunut. Yhä vielä
seisoi hän vaan kyykistyneenä syvänteen äärellä, ja voihki ääneen, isot
kyynelet kalveilla poskillansa.

"Martti! Martti!" hän huusi. "Voi Jumala armahtakoon minua, ja antakoon
minulle takaisin kadonnut ystäväni! Martti! Martti! etkös enää kuule
minua?"

Kaikki oli hiljallansa, ei mikään ystävällinen ääni vastannut hänen
tuimiin huutoihinsa, ja katkerasti itkien heittäysi hän pitkälleen
kylmään, jäätyneesen maahan. Nuorempana oli Leo kuullut kerrottavan,
että jäässä usein löytyy isoja halkeamia ja syvänteitä, joita
ainoastaan ohut jääkuori peittää, ja jotka välttämättömästi saattavat
surman suihin jokaisen, joka varomatta yrittää astumaan niiden yli.
Sellaiseen halkeamaan oli, Leon luullen, Martti nyt pudonnut, ja hänen
sydämensä oli surusta pakahtumallaan tämän äkkiä tapahtuneen
onnettomuuden vuoksi.

Tällä välin oli Konrad jälleen tointunut, ja astui vaaleana, mutta
kuitenkin aivan tyynenä Leon puoleen.

"Ylös ystäväni!" hän lausui. "Ällös vaipuko suruhusi! Päivitteleminen
ja itkeminen eivät tässä auta mitään -- meidän täytyy koettaa pelastaa
häntä!"

"Pelastaako häntä?" huusi Leo, ja kavahti kerrallaan pystyyn. "Hei,
Konrad, sinä saatat minun takaisin henkiin! Luuletkos olevan
mahdollista pelastaa häntä?"

"Niin minä kumminkin toivon!" vastasi Konrad. "Tämä jäähalkeama ei ole
kukaties peräti syvä, ja, jos me ahkerasti luomme jään ja lumen
syrjälle, voimme kenties päästä sen pohjaan! Meidän tulee kumminkin
koettaa sitä."

Kuumeen tapaisella innolla tarttui nyt Leo airoonsa, ja aloitti, mitään
hiiskumatta, työtänsä. Jäät ja lumet lensivät ilmaan; mutta yht'äkkiä
herkesi hän työstänsä, ja seisoi hengittämättä, ikäänkuin
halvautuneena.

"Leo, Konrad! Hei, ystäväni, kuinka jaksatte?" kaikkui syvänteestä
ääni, johon Leo riemuhuudolla vastasi.

"Hän elää! Suuri Jumala, hän elää!" hän lausui, ja hänen silmänsä
loistivat kirkkaasti, kun hän kiitollisuutta täynnänsä loi ne taivasta
kohden. "Martti, oletko aivan vahingoittumatta? Mitenkä voimme kaikkein
parhaimmin auttaa sinua?"

"Vähäisen sahjaantunut ja rusentunut minä kyllä olen," vastasi ääni --
"mutta en ole kuitenkaan jalkojani taittanut, ja tainnoksista olen
kokonaan vironnut. Makasinko jo kauvankin täällä?"

"Ei ikään -- tuskin viisi taikka kymmenen minuuttia," vastasi Leo.
"Mutta kuinka voimme nyt auttaa teitä? Laskenko minä alas köyden, vai
luommeko, Konrad ja minä, lumen syrjälle, että pääsemme teidän
luoksenne?"

"Ei kumpaakaan, poikaseni," vastasi Martti. "Syrjäy vaan ensiksi
aukolta, että vähäisen päivän valoa voi päästä tänne. Nykyjään voin
minä varsin hyvin, vaikk'en oikein ymmärrä, mitä minun on ajatteleminen
tästä luolasta."

Leo astui nyt muutamia askelia taaksepäin, ja odotti malttavaisesti
uusia käskyjä syvänteestä. "Oi Konrad," lausui hän tälle, "mikä suuri
Jumalan armo, että uskollinen, rehellinen ystävämme on saanut jäädä
eloon! Ilman hänettä, ilman hänen kokemuksettansa ja avuttansa emme
voisi koskaan päästä takaisin meidän isänmaahamme, vaan nääntyisimme
varmaan täällä surkeaan kuolemaan!"

"Aivan niin, Leo, ja myöskin minä kiitän Jumalaa sisimmästä sydämeni
pohjasta!" vastasi Konrad. "Sinä et voi aavistaa mitenkä -- mutta
tosiansa, Jumala on tänä hirmuisena hetkenä säilyttänyt minulle
enemmän, kuin sinulle, ja sinullekin enemmän, kuin itse luulet. Mutta
nyt minä vannon sinulle, ett'ei milloinkaan vast'edes kiusaaja saa
minua valtoihinsa, ja käteni ja omatuntoni pysyvät tästä lähin
puhtaana, vaikka minun täytyisi kuolla siitä!"

"Miksi sinä näin puhut? Mikä sinun on, Konrad?" kysyi kummastuen Leo,
jok'ei voinut ymmärtää kumppaninsa himmeitä sanoja. "Mikä sinun on
kiusaukseen saattanut?"

"Paha sisuni, hyvä ystävä!" vastasi Konrad. "Mutta ollaan nyt siitä
puhumatta -- vast'edes saat sinä tietää kaikki, ja silloin, niin minä
toivon, annat sinä minulle anteeksi, kun näet, että suon hyvää sinulle.
Hiljaa nyt -- minä kuulen taas Martin äänen."

Todellakin kuului taas Martin ääni syvänteestä, ja molemmat nuorukaiset
lähestyivät nopeasti aukkoa.

"Mitä tahdotte, Martti?" kysyi Leo. "Kuulkaat, ystävät," vastasi
perämies -- "Minä luulen löytäneeni sen tuvan, josta Konrad äsken
puhui. Kumminkin olen minä nyt jossakin salvoksessa, ja, sitä myöden
kuin tässä hämärässä voin selittää, näyttää kaikki olevan hyvässä
kunnossa. Kas, tuolla on ovikin -- kukaties saa sen auki!"

Samalla kuului syvänteestä kova kolkutus, joka kuitenkin vähän ajan
takaa kokonaan taukosi.

"Ei se käy päinsä," huusi Martti. "sitä ei voi avata kuin ulkoapäin,
sillä isot lumi-joukot, jotka ovat sen edessä, estävät minua sitä
liikuttamasta. Mutta nyt on varmaa, ystäväni, että tämä tupa on juuri
se, jonka Hollantilaiset rakensivat, ja tämmöinen löytö palkitsee
yltäkyllin minun mustelmani ja jäsenteni pakotuksen. Tämä näyttää
olevan aivan vahva rakennus, ja minä luulen, että kiekahdin tänne juuri
takan torven kautta. Kuulkaat -- menkäät nyt kymmenen jalkaa aukolta
lounaasenpäin, ja luokaat sieltä voimanne takaa lumi syrjälle. Kun
olette päässeet kylläksi syvälle, tulette varmaan oven kohdalle, ja
sillä tapaa voimme saada sen auki. Ensiksi katson kuitenkin vähän
ympärilleni, josko minäkin voisin täällä jotain toimittaa. Heittäkäät
sentähden minulle yksi airo!"

Tuota pikaa tehtiin hänen tahtonsa, ja riuhkeasti alkoivat Konrad ja
Leo kaivaa juuri siltä kohdalta, jonka Martti oli heille neuvonut.
Heillä oli kyllä paljon vastuksia, sillä välistä tuli heidän tunkea
aivan kehkeiden lumikerrosten lävitse, välistä ilmestyi heidän eteensä
isoja, yhteen liittyneitä jäälohkoja, joista heidän aironsa kalahtaen
kalpistuivat. Mutta heidän väsymättömät ponnistuksensa voittivat
kuitenkin kaikki esteet, ja kahden hetken perästä havaitsivat he
iloksensa, että olivat päässeet vallan lähelle Marttia. Nyt kuului
myöskin kova, yhtämittainen koputus siltä kulmalta, jossa he luulivat
oven olevan, ja he päättivät siitä, että Marttikin jännitti voimiansa
vapauttaakseen itseänsä.

"Meidän tulee nyt kääntyä sivullepäin, koska nähtävästi jo olemme
tulleet kylliksi syvälle," lausui Konrad. "Ryhdy sinäkin Leo, siihen!"

"Ei vielä, ei vielä," vastasi tämä, "ei ole luultavaa, että tupa olisi
rakennettu lumelle, emmekä siis saa muuttaa suuntaa, ennenkuin pääsemme
maahan asti."

Konrad katsoi Leon väitteitä oikeiksi, ja molemmat nuorukaiset
rupesivat uudestaan kaivamaan. Muutamien minuuttien perästä alkoi
jäätynyt maa ilmaantua, ja Leo näki siis arvelunsa olleen aivan oikean.

"Nyt oikeallepäin!" hän riemuitsi. "Lumikerros, joka eroittaa meidän
Martista, ei voi olla kuin toista jalkaa paksu!"

Sen siaan että he olisivat ruvenneet ylhäältä tunkemaan tämän
lumikerroksen läpi, koversivat he sitä altapäin siinä toivossa, että se
pian oman painonsa kautta rotkahtaisi maahan. Todellakin luonnistui
heidän yrityksensä ennen pitkää. Koko lumiseinä alkoi hetkua, muutamia
vähempiä lumilohkareita kapsahti jo alas, ja hädin tuskin kerkesivät
molemmat nuorukaiset hypähtämään syrjälle, päästäksensä lumijoukkojen
alta, kun yht'äkkiä nämät romahtivat maahan, ja samalla jalan paksu,
parsista tehty ovi, joka viimein antoi perään Martin sysäyksistä, lensi
selälleen.

Muutamia silmänräpäyksiä kului, ennenkuin taas yhdistetyt ystävät
saivat nähdä toinen toisensa, sillä höllä, vahvasti tuoksuva lumi
peitti kaikki, ikäänkuin synkeä sumu. Mutta, kun ilma taas selkeni,
seisoivat vanha Martti ja molemmat nuorukaiset vastakkain, ja
ilopäissään heittäysi Leo jalon ystävänsä avoimeen syliin. Vaan Konrad
seisoi äänetönnä heidän vieressänsä, kyynel-silmin heitä katsoen.

"Oi Jumala," sanoi hän hiljalleen -- "kuinka minä hartaasti kiitän
Sinua, että olet antanut minun elää tänä hetkenä. Minä olen nyt iloa
täynnä -- mutta mitkä hirmuiset omatunnon vaivat olisivat kalvaneet
minun sydäntäni, jollen olisi kestänyt tuota kiusausta! Ei, ei, eivät
milloinkaan enää semmoiset ajatukset saa jalan siaa minun sydämessäni!"

"Noh, Konrad, etkös sinä ole ensinkään iloinen siitä, että jälleen
olemme tavanneet toinen toisemme?" kysyi Martti, keskeyttäen Konrad'in
mietteitä.

"Kaikesta sydämestäni minä iloitsen!" vastasi Konrad, ja lähestyi häntä
vilkkaasti, pusertaakseen hänen ystävällisesti ojennettua kättänsä.
"Minä riemuitsen, ikäänkuin itse olisin tullut kuolemasta
pelastetuksi!"

"Hyvä, ystäväni, onhan sinusta siis lopulta tullut kunnon kumppani
meille, vaikka minä alusta sitä epäilin," lausui Martti, ja taputti
ystävällisesti Konrad'ia olkapäälle. "Sinun vilpitön intosi tänään on
kylläksi palkinnut konnan työsi, eikä milloinkaan saa meidän keskenämme
puhe syntyä siitä, että jätit meidän pulaan. Jääköön se iki päiviksi
unhotuksiin, ja eläkäämme täällä hyvässä sovussa, kunnes tulevana
kesänä pääsemme takaisin isänmaahamme. Olkaat huoleti, ystäväni --
koska olemme löytäneet tämän oivallisen tuvan, en minä enää pelkää
talvea, vaan toivon, että Jumalan avulla voimme helposti kestää sen
ankaruutta. Sanomattoman tärkeä oli todellakin tämä löytö, ja nyt kun
päivän valo voi hyvin tunkea sen sisään, voimme tarkemmin sitä tutkia!"

Erokkaamme astuivat nyt isojen lumijoukkojen ylitse tupaan, ja
pikainen, mutta tarkka tutkimus vakuutti heitä pian siitä, ett'ei
parempaa asuntopaikkaa olisi voinut näillä seuduin toivoa itselleen.
Vaikka arvattavasti monta vuotta oli kulunut siitä, kuin ihmisjalka oli
sen permantoa polkenut, oli se kuitenkin aivan eheä, sillä lumi, joka
vuosien kuluessa oli kerttynyt sen päälle, oli suojellut sitä ilman
kaikkia turmelevasta vaikutuksesta. Toisessa päässä oli siinä hyvin
mukava, keittämistä ja paahtamista varten kudottu kiuvas, ja eräästä
vara-paikasta löysi Leo ison läjän hiiliä ja halkoja, joita
Hollantilaiset nähtävästi tahallansa olivat lähtiessään jättäneet
sinne, noudattaen jotakin sääliväisyyden tuntoa, joka nyt kantoi
hyviä hedelmiä. Muutoin se oli jotensakin tyhjä. Ainoastaan jykeä
laivan hirsien pirstaleista kokoon kyhätty pöytä ja kaksi yhtä
yksinkertaisesti tehtyä tuolia nähtiin sen seinuksilla. Toisessa päässä
oli tuvassa rautainen takka, ja juuri sen torven kautta oli Martti,
onnellisesti kyllä, tehnyt äkillisen matkansa. Niinkuin muutamat
varustukset vielä todistivat, oli tätä takkaa käytetty lihan ja kalan
savuttamista varten, ja Martti muistutti, että heidän nytkin varsin
hyvin sopisi käyttää sitä samalla tapaa, koska heillä oli vielä
runsaasti karhun lihaa jälellä. Heti päätettiin hankkia tapetun
emäkarhun tähteet sinne, paloitella ne ja panna ne takan torveen
savuttumaan. Sen ohessa katsoivat he parhaaksi tappaa pennun,
kosk'eivät muutoin voisi saada kylläksi ruoka-aineita pitkän ja kovan
talven tarpeeksi, niinkuin myöskin tuoda venheen likemmäksi tupaa ja
hädin tullen hakata sen polttopuiksi. Nyt viritti Martti välkkyvän
valkean takkaan, katti tämän, estääkseen lämmintä ilmaan haihtumasta,
rautaisella juskalla, jonka he löysivät laattialta, pani savi-astian,
joka niin ikään oli aivan eheänä maannut eräässä nurkassa, täyteen
lunta, nosti sen takan arinalle, ja kantoi molempain nuorukaisten
avulla, karhun lihan tupaan. Muutamia palasia siitä pantiin
savi-astiaan, jossa tällä välin lumi oli sulanut vedeksi, ja sen
kiehuessa lähti Martti venheelle, pientä karhua tappaaksensa.

Kun hän palasi tästä ikävästä toimesta, johon ainoastaan kova pakko oli
hänen saattanut, liha oli jo kypsynyt, ja erokkaamme söivät nyt
yksinkertaisia, mutta terveellistä ruokaansa, suuresti kiittäen
Jumalaa, joka sinä päivänä runsaasti oli antanut heille apunsa. Tupa
oli nyt aivan lämmin, ja nauraen arveli Martti, että, jos asiat
vast'edeskin pysyisivät niin hyvällä kannalla, moni ihmisraukka heidän
isänmaassansa, jolta puuttui sekä valkea takasta että karhun liha
pöydältä, varmaan mielellään vaihtaisi elämänsä tähän.

"Mutta," lisäsi hän vakavasti -- "emme kuitenkaan vielä voi tietää mitä
vaivoja ja kärsimyksiä saamme kestää. Kun kerran sydän-talvi hirmuisin
pakkasineen ja kovin tuiskuineen tulee, taitaisi sentään olla
harvakselta niitä, jotka kadehtisivat meiltä kohtaloamme!"

"Kävi miten kävi," lausui Leo, "epätoivoon emme milloinkaan heittäy.
Jumalan apu ei puutu meiltä koskaan, sen takaa siunaus, jonka minun
äitini minun kotoa lähteissäni antoi minulle. Voi, Martti, kuinka
onneton minä nyt olisin, jos kaikissa kärsimyksissä, jotka kohtaavat
meitä täällä, minun vielä lisäksi täytyisi kärsiä pahan omatunnon
kalvavia kipuja! Todellakin oli hyvä, että veljeni tuolla lipulla
ilmoitti minulle äitini suostumuksen!"

"Se oli varsin hyvä ajatus!" lausui Martti. "Äidin siunaus tuopi aina
onnea lapsille, ja minä luulen varmaan, että sinun äitisi siunaus on
avannut meille tien tälle tuvalle. Turvatkaamme ainiaan siihen, ja
Jumala on meitä auttava!"

Konrad ei sanonut mitään -- mutta, ennenkuin hän sinä iltana pani
maata, lupasi hän vielä kerran Jumalalle, ett'ei hän koskaan enää
poikkeisi oikeuden poluilta, ja lausui hiljasti itsekseen: "jos kerran
onnellisesti pääsemme takaisin Bremen'iin, tahdon minä näyttää teille,
Martille ja Leolle, että minunkin rinnassani sykkii rehellinen sydän.
Sinä olet pelastanut henkeni, Leo; on kumminkin tulevaisuus todistava,
ett'en ole aivan kiittämätön sinua kohtaan!"



YHDESTOISTA LUKU.

Katteini Bertram


Vaikea, vaivaloinen ja suruisa oli se elämä, jota retkeiliämme
viettivät Huippuvuorien jymeillä seuduilla. Yksitoikkoisesti ja
vitkalleen vierivät päivät, taikka oikeammin yöt toinen toisensa
perästä, ja ainoastaan harvoin tuotti karhun taikka peuran ja hylkeen
ajo jonkunlaista vaihetusta heidän ikävyydessänsä. Niin kauvan kuin
vuoden aika vielä oli jotensakin lauhkea, käyttivät he sitä kulkemiseen
ympäri saarta, hankkiaksensa itselleen elatus-aineita, ja semminkin
haproja, jotka paikottain lumen alla kasvan rehoittivat. Kaikeksi
onneksi olivat he jälleen löytäneet pyssynsä, ja venheessä, joka nyt
oli tuotu likemmäksi tupaa, oli ollut kylliksi kruutia ja lyijyä,
jottei heidän tarvinnut pelätä mitään ampuvarojen puutetta. Ilman näitä
olisi heidän toimeen-tulonsa ollut kovin täpärällä, koska he parhaasta
päästä saivat elatuksensa niistä eläimistä, jotka aika ajoin yhtyivät
heidän tiellensä. Vanhan Martin mielestä oli tuo heille suureksi
hyödyksi, kun heidän joka päivä piti tekemän erämatkoja. "Sillä,"
lausui hän, "jos meillä olisi kylliksi ruokavaroja, olisimme
luultavasti liian hitaat ja laiskat tekemään matkoja saarella, vaikka
ainoastaan jokapäiväinen liikkuminen ulkona voi pitää jäsenemme noreina
ja terveytemme hyvässä kunnossa."

Kun ei ollut otuksia heidän tarjonansa, kävivät he pitkin rantoja ja
keräsivät itselleen vesiajo-hakoja ja haaksihylkyjä polttopuiksi.
Varsin kosolta löytyikin näitä, vaikka heidän usein suurella vaivalla
täytyi kaivaa ne esiin syvältä lumesta. Monta halko-taakkaa kannettiin
jo heidän selässänsä kotiin, samassa varapaikassa säilytettäväksi,
josta hiiliä oli löydetty.

"Mitä enemmän halkoja meillä on, ystäväni, sitä paremmin voimme tulla
toimeen täällä," lausui Martti useat kerrat, kun he, isot taakat
hartioillansa, tulla kässäilivät kotiin. "Tähän asti ei ole pakkanen
juuri haittanut meitä -- mutta ennen pitkää saatte nähdä, mitä talvi
jäämerellä on. Kauvan meidän ei enää tarvitse sitä odottaa!"

Martti olikin oikeassa. Lokakuun alkupuolella syntyi ankara pakkanen,
joka päivä päivältä muuttui yhä tuimemmaksi. Vaikka he lämmittivät
tuota hyvällä paikalla olevaa ja muutoin hyvin varustettua tupaansa
niin kovasti, että rautainen takka yhtenään tulipunaisena hohti, eivät
he sittenkään voineet saada sitä enää mieltänsä myöden lämpimäksi.
Ainoastaan takan kohdalla tarkeni jokseenkin hyvin. Vaikka valkea öin
päivin siinä räiskyi, tunkeusi kuitenkin pakkanen niin vahvasti seinän
raoista sisään, että kaikki vetevät aineet, jotka eivät olleet aivan
likellä takkaa, hyytyivät. Kun he avasivat oven, vaikka vaan
silmänräpäykseksi, kävi tupa kohta niin kylmäksi, että siinä olevat
vesihöyryt tuota pikaa muuttuivat lumi-hiuteiksi, jotka heijuen
laskivat laattialle. Ulkona oli tietysti vielä kamalampi. Henki meni
kohta härmäksi, kun se sekaantui ilmaan, ja heidän täytyi erittäin
huolellisesti verhota itseään turkillansa, voidakseen jotenkin hyvin
kestää pakkasen hirmuisia vaikutuksia. Matkoilla oli heidän aina
yhdessä ryhmässä kulkeminen, että saattoivat toisilleen ilmoittaa, kun
joltakulta nenä taikka sormia oli paleltunut. Tämän havaitsivat kyllä
toiset niiden vaaleasta väristä, mutta itse olisi jokaisen ollut
mahdotoin sitä huomata, ennenkuin kaikki apu olisi ollut turha. Pari
kourallista lunta, jolla vioittuneita ruumiin-jäseniä aika lailla
hierottiin, saattoi ne sentään aina kuntoihinsa.

Yhä huonommaksi kävi ystäviemme tila, kun Lokakuun keskipaikoilla
aurinko meni kokonaan näkymättömiin, vasta pitkän ajan perästä taas
ilmaantuaksensa. Synkkämielisinä kaipasivat he sen ystävällistä valoa,
jota eivät pohjois-taivaan vilkkuvat tähdet ja soilehtivat revontulet
likimainkaan palkinneet. Marraskuulla kiihtyi pakkanen korkeimmilleen,
jotta ystävämme tuvassansakin ainoastaan sillä tapaa voivat pysyä
jähmettymättä, että he täydelleen peittivät itsensä turkeillaan ja
tapettuin karhuin taljoilla, ja jalat vasten tulikuumaa takkaa istuivat
taajassa toistensa vieressä. Ulkona ei voitu juuri ollenkaan kulkea,
eikä metsästämistä tähän aikaan ajateltukaan. Saadakseen sentään
vähäisen liikkua, juoksivat he välistä noin puolen hetkeä taikka
vähemmin tuvan ympäri, siksi kuin ei enään kova juokseminen eivätkä
heidän paksut turkkinsa voineet torjua kylmää heistä, jolloin he tuota
hätää puikahtivat sisään. Todellakin oli suuri onni, että he aikanansa
olivat pitäneet murhetta elatus-aineista ja polttopuista, joitten
puutteessa he ennen pitkää olisivat nääntyneet nälkään taikka kylmään
kuolleet.

Kuitenkin -- päivä kului toisensa perästä, ilma muuttui leutosammaksi,
ja Tammikuun loppupuolella alkoi taivaan rannalla ilmestyvä päivän
valo huojentaa heidän sydäntänsä. Aurinko oli pian palaava. Neljä
viikkoa myöhemmin tuli todellakin jo sen ylireuna näkyviin, ja
riemuhuudoilla tervehtivät ystävämme tämän vanhan tähden ilmaantumista.
Maaliskuulla alkoivat he taas käydä otustelemassa, kovin huventuneita
ruoka-varojansa kartuttaakseen, ja onni soi heille jääkarhun ja
muutamia hylkeitä. Nyt oli heille taas pitkäksi aikaa ruoka-aineita, ja
levollisina saivat he odottaa niitä aikoja, jolloin valaskalan
pyytäjien laivat uudestaan alkoivat saapua Huippuvuorien rannikoille.
Vaikka vaaroja ja kärsimyksiä oli ollut yltäkyllin, olivat ystävämme
sentään kaiken aikaa pysyneet terveinä, josta heidän etupäässä tuli
kiittää taivasta ja Martin viisaita, moninaisia neuvoja ja opetuksia.

Koko ajan oli Konrad jalolla ja urhoollisella käytöksellä koettanut
sovittaa entisiä rikoksiansa, ja kerran hänen onnistuikin pelastaa sen
henki, jonka hän alusta oli aikonut surmata. Hän riisti nimittäin Leon
jääkarhun kämmenistä, jotka jo syleilivät häntä kuolemaksi -- ja siitä
hetkestä asti pitivät Martti ja Leo häntä täydelleen veljenänsä.

Huhtikuu meni ohitse, Toukokuu niin ikään, ilma muuttui yhä
lempeämmäksi, ne äärettömän isot jääjoukot, joiden päähän ei mikään
silmä kantanut, lohkesivat tuulen ja virtojen ajeltaviksi möhkäleiksi,
ja avoinna välkkyi väljä meri, jota ystävämme tuska sydämessä
alituiseen katselivat, tähystellen laivoja, jotka päästäisivät heidän
heidän pitkästä vankeudestansa. Usein he jo riemastuivat, kun pitivät
jotakin valkoista, ilman rannalla nousevaa pilven kaunaa purjehtivan
laivan hajotetuina purjeina ja yhtä usein muuttui heidän ilonsa
suruksi, kun he vähän ajan perästä havaitsivat, että toivottaret olivat
pahoin heitä pettäneet. Suurin parvin vesilinnut jo tulla sinkuilivat,
näillä kaukaisilla rannikoilla pesiänsä rakentaakseen; meressä vilisi
kaikenlaisia kaloja, jotka näyttivät iloitsevan lauhkeammasta
vuoden-ajasta; valaskalat ja delphiinit paineskelivat ilakoiten
viheriöillä aalloilla; mutta ei mitään laivaa vielä näkynyt, ei mikään
tuulessa hilpeästi liehuva lippu ilmoittanut heille, että vapauttamisen
hetki vihdoin oli tullut.

"He luulevat meitä turpeen alaisiksi!" lausui Leo sortuvalla äänellä.
"Ei kukaan tule meitä noutamaan, ja vielä kerta pitää meidän kestämän
tämän pitkän, hirmuisen pohjois-talven kaikki kauhut! Armas äitini!"

"Kärsimystä!" vastasi Martti lohduttaen. "Katteini Bertram on kunnon
mies, ja hän toimittaa varmaan, että tullaan meitä noutamaan.
Lukemattoman monet tapaukset ovat voineet viivyttää heidän matkaansa
jäämerellä, eikä olekaan vielä valaskalan pyynnille sopiva aika
käsissä. Ennen Kesäkuun keskipaikkoja meidän ei sovi heitä odottaa."

Uudet toiveet -- uudet surut. Laiva ilmestyi taivaan rannalla -- tällä
kertaa oikein todellinen laiva, eikä mikään erehtyminen nyt ollut
mahdollinen, ja ystävämme itkivät ilosta, hartaasti toisiansa
syleillen. Mutta voi! pian katosi laiva näkyvistä, ja heidän ilonsa
muuttui haikeaksi suruksi.

"Hän ei tule!" lausuivat alakuloisesti Leo ja Konrad.

"Hän tulee!" vastasi Martti vakavasti -- "jollei hän jo ole mennyt
mättääsen. Katteini Bertram ei voi jättää meitä."

Päivät päätätysten seisoivat ystävämme rannalla, kauvas merelle päin
katsoen, saadakseen nähdä jonkun laivan tulevan. Kesäkuun neljästoista
päivä tuli, ja Marttikin pudisti nyt päätänsä.

"Hyvät ystävät," lausui hän, ennenkuin he illalla panivat maata, "aika
on jo tullut, jolloin voimme auttaa itseämme. Venheemme on jotenkin
hyvässä kunnossa. Huomenna lykkäämme sen vesille, ja soudamme rohkeasti
aavalle merelle. Etelämpänä löytynee jo valaskalan pyytäjiä, ja, jollei
Jumalan apu meiltä puutu, voimme epäilemättä onnellisesti päästä heidän
luoksensa. Katteini Bertram'ista minä en enää toivo mitään, olkoonpa
hänen viipymiseensä mikä syy hyvänsä. Mitä te tästä arvelette?
Tahdotteko ruveta matkalle?"

"Tahdomme kyllä!" vastasivat Leo ja Konrad. "Meidän tulee koettaa
kaikki, päästäksemme tästä vankeudesta, jossa emme enää voisi viettää
tulevaa talvea."

"Olkoon menneeksi, Jumalan nimeen me lähdemme!" lausui Martti.
"Laittakaat itsenne siis valmiiksi huomiseksi!"

Jos ihminen kerta kovassa hädässä ollessaan on tehnyt lujan päätöksen,
jota hän pitää oikeana ja hyvänä, tuntuu hänen sydämensä jo
huokeammaksi, ja toivoa täynnänsä lähtee hän tulevaisuutensa
tuntemattomia teitä polkemaan. Niin kävi nytkin ystäviemme. Se raskas
kuorma, jonka tuskaloinen odottaminen ja useasti pettyneet toiveet
olivat laskeneet heidän hartioillensa, poistui nyt heistä, ja pitkästä
ajasta nauttivat he ensimäisen kerran levollista ja virvoittavaa unta.
Päivän valjetessa heräsi Martti yht'äkkiä unestansa, ja kavahti
seisaalleen. Hän oli kuullut ihmis-ääniä, mutta siinä luulossa, että
Leo taikka Konrad oli puhunut unissaan, pani hän uudestaan maata.
Tuskin kerkesi hän ummistaa silmiänsä, ennenkuin hän uudestaan kuuli
ääniä, tällä kertaa varmaan aivan outoja, ja samalla ruvettiin ovea
kolkuttamaan.

"Suuri Jumala!" huudahti Martti, ja hypähti iloissansa pystyyn -- "Leo,
Konrad, paikalla ylös! Meidän pelastajamme ovat tulleet!"

Molemmat nuorukaiset heräsivät kohta, ja olivat tuota pikaa pystyssä.
Ovi aukaistiin, ja lausuen: "kiitos Jumalan, he ovat elossa!" astui
katteini Bertram riemuiten tupaan. Martti heittäysi hänen avoimeen
syliinsä, Leo ja Konrad milloin itkivät milloin nauroivat tästä
äkki-arvaamatta tapahtuneesta pelastuksesta, ja ulkona kajahuttivat
ilmoja raikkailla, iloisilla "hurraa"-huudoilla, ne merimiehet, jotka
olivat soutaneet katteinin maihin, ja auttaneet häntä, kun hän etsi
erokkaitamme.

Melkoinen aika kului, ennenkuin ystävämme voivat toinen toisellensa
ilmoittaa voimakkaita, äkillisestä ilosta kuohuvia tunteitansa. Vihdoin
viimein ryhdyttiin selityksiin ja kertomuksiin, ja kummastuen kuunteli
katteini Bertram, kun vanha Martti kuvaili kaikkia kärsimyksiä ja
vaivoja, joita he Jumalan avulla onnellisesti olivat kestäneet. Ennen
kaikkia kysyi Leo, elivätkö hänen äitinsä ja veljensä vielä, ja
vilkkaasti sykki hänen sydämensä, kun hän kuuli, että molemmat olivat
elossa, ja lujasti toivoivat saadakseen vielä nähdä häntä kodissansa.
Katteini itse oli vahvistanut heitä heidän toivossansa, koska hän oli
aivan varma siitä, että vanha Martti, jahka hän vaan kerta oli päässyt
eheänä jääkarhun kämmenistä, kyllä keksisi neuvoja, voidakseen kestää
Huippuvuorien ankaraa talvea. Katteini kertoi vielä, että, kuten Martti
oli arvannut, mennä vuonna tuo hirmuinen myrsky oli ajanut Delphiini'n
eteläänpäin, ja että silloisella myöhäisellä vuodenajalla olisi ollut
aivan mahdotonta edes yrittää heitä pelastamaan. Mutta Bremen'iin
tultuansa oli hän kohta antanut laivan isännälle täydellisen
kertomuksen onnettomasta tapauksesta, niinkuin myös sanonut itsensä
olevan vakuutetun siitä, että sekä Martti että Leo ja Konrad vielä
elivät. Herra Melchior Rankendorf oli silloin heti luvannut, että hän
tulevana vuonna, kun vaan merenliike oli alkanut, lähettäisi laivan
heitä Huippuvuorilta noutamaan. Maaliskuun loppupuolella oli hän
lähtenyt matkalle, vaikka vastaiset tuulet ja kovat myrskyt, joiden
käsissä hänen oli koko aika täytynyt taistella, olivat suuresti
viivyttäneet hänen tuloansa. Asian-ajaja Liborius oli hänen kauttansa
lähettänyt Leolle sanoman, että asiat kotona olivat hyvällä kannalla,
ja ett'ei tuo konnamainen Elshöft enää voinut vahingoittaa hänen
äitiänsä, koska Jumala oli kutsunut hänen toiseen maailmaan vastaamaan
rikoksistansa.

Kun Konrad kuuli isänsä nimeä mainittavan, hän punehtui ja vaaleni,
mutta äkisti kääntyen toisapäin, esti hän toiset sitä havaitsemasta. Ei
Martti eikä Leo puhunut mitään Konrad'in omista vehkeistä, kuinka hän,
jättäen heidän rannalle, oli koettanut venheellä pelastaa henkensä; ei
näistä mistäkään virkattu sanaakaan, ja asia olisikin iki päiviksi
saattanut Konrad'in noitten jäykkien, mutta perin rehellisten
merimiesten ylenkatseen alaiseksi. Sen siaan pusersi Martti
ystävällisesti hänen kättänsä, ja lausui hiljasti: "ole huoleti,
Konrad! Kaikki, mitä täällä on tapahtunut, jääköön kuuksi päiväksi
unhotuksiin, sillä sinun kunnollinen käytöksesi meidän täällä
ollessamme on tehnyt meidän sinun ainaisiksi ystäviksesi!"

Sydän heltyneenä vastasi Konrad: "minä kiitän teitä, jalo Martti! Kun
tulemme takaisin Bremen'iin, saatte nähdä, ett'ei teillä ole
uskollisempaa, rehellisempää ystävää, kuin Konrad Elshöft. Sen tahdon
näyttää teille!"

Tällä välin olivat katteini Bertram ja hänen saattajansa ruvenneet
hankkimaan saarelta lähtöänsä. Kaikki ystäviemme tavarat vietiin
rantaan, ja ainoastaan halot jätettiin tupaan, että, jos vast'edes
näillä seuduilla joku laiva joutuisi haaksirikkoon, onnettomat
merimiehet saisivat käyttää niitä eduksensa. Katteini Bertram lupasi
vielä lisätä tähän pari sataa naulaa merihiiliä, ja vasta nyt menivät
kaikki venheelle, vähän ajan perästä saapuakseen Delphiini'in.

Martti oli jäykkä, karkeanluontoinen ja terästynyt merimies -- mutta,
kun hän taas nousi oivallisen laivan kannelle, josta hän kauvan aikaa
oli ollut eroitettuna, kun hän näki kaikki vanhasta perin tutut
esineet, jotka olivat tulleet hänelle rakkaiksi, mieluisiksi, kun hän
autti peräsimen rattaalle ja tarttui sen puola-puihin, ikäänkuin olisi
hän vahvalla käden-puristuksella tervehtinyt rakasta, kauvan poissa
viipynyttä ystävää -- silloin joutui hän tunteittensa voitteesen, ja
kyynel, todellinen kyynel valui hänen ruskeille, rypistyneille
poskillensa. Leo ja Konrad itkivät myöskin; mutta heidän kyynelensä
todistivat, että heidän sydämensä olivat täynnänsä iloa ja
kiitollisuutta heidän taivaallista Pelastajaansa kohtaan. Kummallisella
tavalla oli Jumala varjellut heitä, runsaasti antanut heille
siunauksensa heidän kovissa kärsimyksissään. Siitä yksistään olisi
heidän tullut kaikkina elin-päivinänsä kiittää Häntä; vaan kuitenkin
oli Leo ennen pitkää vielä suuremmassa määrässä näkevä Hänen
hyvyyttänsä, kuitenkin oli hän havaitseva, että se seikka, joka oli
pakoittanut hänen pitkäksi aikaa lähtemään kodistansa, ja jota hän oli
pitänyt kovana onnettomuutena, se juuri oli häntä saattava niin
onnelliseksi, ett'ei hän olisi voinut sitä aavistaakaan.

Näin me ymmärtämättömät ja lyhyt-näköiset ihmiset usein pidämme
ansaitsemattomana rangaistuksena mitä Jumala viisaitten,
käsittämättömien päätöstensä mukaan on säätänyt meille pelastukseksi
ja onneksi.

Ei rakkauden ja laupeuden Jumala koskaan liian kovasti meitä koeta.



KAHDESTOISTA LUKU.

Loppu.


Oli ihana syys-ilta. Purjeet leveinä lähestyi eräs laiva vitkoin
rantaa, jonka ylimmäisestä kohdasta soma, viiniköynnösten verhoilema
huone ystävällisesti haamoitti. Kun laiva oli tullut noin puolen
peninkulman päähän rannasta, laskettiin venhe mereen, ja rehevä
nuorukainen, jonka silmät sädehtivät ilosta, hyppäsi taitavasti siihen.
Vanhanläntäinen mies seurasi häntä vähän hitaammin, ja istuutui venheen
perän puolelle, mutta nuorukainen tarttui airoihin, ja alkoi kiireesti
soutaa.

"Onnea matkalle!" kuului laivan kannalta ääni. "Toivon pian saavani
kuulla jotain teistä!"

"Sen te varmaan saatte, katteini Bertram," vastasi vanhanläntäinen mies
venheestä. "Ennen kahdeksan päivän kuluttua tulemme Bremen'iin
palkkojamme perimään. Eläkäät terveenä siksi!"

Lujat "hurraa" huudot kajahuttivat ilmoja molempain lähtevien
kunniaksi; sitten muutti Delphiini suuntaansa, ja lensi, vaikka se oli
kovassa lastissa, linnun nopeudella Weser-joen suuta kohden.

Venhe, jonka kuljettajat suosiollinen lukia on varmaan tuntenut
entisiksi ystäviksensä, viilsi joutuisaan aaltoja, ja laski rantaan
juuri siihen kohtaan, jossa tuo pikkuinen huone siaitsi. Pian karskui
hiekka venheen alla; Martti hyppäsi rantaan, pani venheen kiinni
paaluun, ja ojensi kättänsä nuorelle ystävälleen, joka kiireesti
seurasi häntä.

"Terve tultuasi isänmaahan, Leo!" lausui hän sydämellisesti. "Oli suuri
Jumalan armo, että me kerran vielä saimme nähdä sen jälleen. Kuinka
äitisi on riemuitseva, kun hän taas saa syleillä kauvan kaivattua
poikaansa!"

"Totta tosiansa, Martti!" vastasi Leo, ja hänen äänensä vavahti ilosta.
"Entä Vilho! Hän en epäilemättä kotona, koska minä näen vanhan, rakkaan
venheeni, jolla ennen aina lähdin kalaan, hilpeästi heiluvan aalloilla.
Kuitenkin minä vapisen! Voi, jospa äitini vaan olisi elossa!"

"Älä sitä ensinkään epäile, poikaseni!" vastasi Martti vakavasti, kun
he astuivat vierimää ylöspäin. "Muutamia silmänräpäyksiä vaan, ja sinä
lepäät hänen povellansa. Kas, täältä näkee jo huoneen!"

Leo kiiruhti askeliansa; hän hengitti taajaan, hänen poskensa hohtivat,
hänen silmänsä säihkyivät ja hänen sydäntänsä sykähteli vilkkaasti,
kun hän ajatteli pian lähestyvää onneansa. Huoneessa oli kaikki
hiljallansa; kaikki sen ympärillä oli pysynyt entisellään. Ainoastaan
viini-köynnökset, jotka verhoilivat laskevan auringon kullassa
kiiltäviä ikkunoita, olivat yhä muhkeammiksi versoneet. Huoneen ovi oli
auki, niinkuin myöskin yksi ikkuna, josta viileä iltailma virvoittaen
tunki huoneesen. Ripeästi astui Leo ovesta sisään, ja katsahti siihen
suojaan, jossa hänen äitinsä tavallisesti oleskeli. Se oli tyhjä. Hän
riensi puutarhaan. Täällä seisoi Vilho, lapio kädessä, kukkavierteitä
laittamassa.

"Vilho! Armas veljeni!" hän huusi.

Nuorukainen katsoi ylös; ilon leimaus lensi hänen kasvojensa yli, hän
viskasi lapion luotansa, ja huudahtaen: "veljeni! Leo!" heittäysi hän
Leon avoimeen syliin.

"Jumala on siis onnellisesti saattanut sinun kotiin, rakas, kallis
veljeni!" riemuitsi Vilho. "Äiti ja minä olemme joka päivä rukoilleet
Hänen apuansa sinulle, ja olethan sinä nyt terveenä ja voimakkaana
meidän luonamme. Kuinka äiti on ihastuva, kun hän saa nähdä sinun.
Joudu kohta hänen luoksensa".

"Äiti on siis elossa? Hän on terve ja rakastaa minua?" kysyi Leo.

"Hän on terve ja täynnänsä rakkautta sinua kohtaan", vastasi Vilho.
"Kuinka sinä voit sitä epäillä. Tule, tule. Ylisuojassa saamme tavata
hänen. Siellä hän tavallisesti iltaisin istuskelee, sinua ajatellen.
Tule, Leo!"

Molemmat nuorukaiset kääntyivät takaisin huoneen puoleen. Kun he
saapuivat tämän luoksi, seisahtui Leo yht'äkkiä, ja huudahti: "äiti!"

Todellakin seisoi äiti huoneen ovella -- vaaleana, vapisevana,
kyynel-silmin, mutta hymyillen, ja ihmeen lempeällä tavalla Leoa
katsellen.

Hän kurotti käsiänsä Leoa vastaan -- mutta hän oli liian heikko
voidakseen lähestyä häntä. Äkki'arvaamatta syntynyt ilo rakastetun
pojan takaisin tulosta oli kokonaan valloittanut hänen. Mutta
seuraavana silmänräpäyksenä seisoi Leo jo hänen vieressänsä syleillen
häntä -- "oma äitini" -- "kallis poikani" -- olivat ainoat sanat, jotka
pääsivät heidän vapisevilta huuliltansa. Nyt hyrähti äiti itkuun,
suuteli kauvan kaivattua lempilastansa, ja lausui: "minä kiitän sinua,
Jumala! minä kiitän sinua tästä äärettömän suuresta onnesta! Minun
poikani, minun rakastettu, kallis poikani lepää taas minun
parmoillani."

Itkein seisoi Vilho äidin vieressä, ja pusersi hartaasti veljensä
kättä. Mutta vanha Martti pyyhki kyynelet silmistään, ja lausui
hiljaisella äänellä: "noh, Jumala sen tietää -- saadakseni tämmöisiä
nähdä, tahtoisin mielellään vielä kerran viettää talvea Huippuvuorien
kolkoilla saarilla! Ei taivaan saleissakaan voisi suurempaa iloa
syntyä!"

Suuren suuri olikin se ilo, joka nyt asui ystäviemme rinnassa. Eron
pitkät, haikeat hetket, kaikki äidin kyynelyöt, kaikki Leon kovat
kärsimykset ja surut, kaikki oli nyt unhottunut tänä onnellisena
hetkenä.

Vasta pitkän ajan takaa muisti Leo isällisen ystävänsä, ja kertoi nyt
äidille ja veljelle, kuinka suureen kiitollisuuden velkaan hän oli
joutunut tälle jalolle, oivalliselle perämiehelle. Ennen pitkää tuntui
jo siltä, kuin olisi Martti aina elänyt tämän pikkuisen perhekunnan
helmoissa, vaikka hän tosiaan välistä oli puoli-häpeissään, kun äkkiä
syntynyt rakkaus häntä kohtaan liian voimakkaalla tavalla ilmaantui.
Hämmennystänsä salatakseen laski hän silloin tällöin merimiesten
tavalla muutamia kokkapuheita, mutta ei hän oikein oleentunut,
ennenkuin hän oli päättänyt kertomuksensa menneistä kovista ajoista,
heidän kärsimyksistänsä ja vaivoistaan. Vasta silloin rupesi hän
iloisesti leikkiä laskemaan, eikä laimin lyönyt mitään tilaisuutta
ylistää nuoren ystävänsä rohkeutta, miehuutta ja kummallista
kestäväisyyttä.

Tällä tapaa kului viisi taikka kuusi päivää umpeen, ja Martti arveli,
että aika lähteä Bremen'iin nyt oli käsissä. Lupa-aika, jonka katteini
Bertram oli antanut heille, alkoi jo loppua. Sekä Martin että Leon oli
nyt palkkaansa periminen. Huolestuneena kysyi äiti, aikoiko Leo taas
lähteä merille, mutta hän rauhottui kokonaan, kun Leo kertoi, että hän
päinvastoin oli päättänyt erota palveluksestansa ja jäädä kotiin,
niinkuin ennenkin kalastajan keinoa harjoittaakseen. Heidän oli nyt
määrä lähteä seuraavana päivänä Bremen'iin, sitten kuin vanha Martti
oli luvannut viettää tulevan talven nuoren ystävänsä perheessä, jota
lupausta hän ei kuitenkaan aivan vastustelematta heille antanut.

Kun he seuraavana aamuna par'aikaa söivät yksinkertaista einettänsä,
kuuli Martti yht'äkkiä vaunujen ratinan. Hän riensi ikkunan luokse ja
ilmoitti, että isot vaunut lähestyivät huonetta. Kummastuneina
kiirehtivät muutkin ikkunasta katsomaan. Joutuisaan vierivät tällä
välin vaunut mäkeä ylöspäin ja pysähtyivät vähän ajan perästä pihaan.
Korkeimmilleen nousi Martin ja Leon kummastus, kun heidän ystävänsä
Elshöft hyppäsi ulos vaunuista. Tuskin voivat he alusta tuntea häntä,
sillä hän oli nyt kovin hienoissa vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat
tavallista vaaleammat. Kuitenkin juoksivat he iloissansa pihalle
ottamaan häntä vastaan, ja saattoivat hänen, hänen käsiänsä
sydämellisesti pusertaen, sisään huoneesen.

"Mikä tuuli sinun tänne tuopi?" kysyi Martti, sitten kuin hän oli
esitellyt Elshöft'in Leon äidille ja veljelle. "Minä luulin, että sinä
vaivaloisen matkamme perästä lepäisit omaistesi luona Elssleth'issä,
mutta sen siaan sinä täällä ajaa karahuttelet komeissa vaunuissasi.
Mitä uutisia sinä tänne saatat? Varmaan hyviä!"

"Etuisia Leolle ja hänen omaisillensa, vaikka minulle surullisia ja
haikeita," vastasi Konrad hiljaisella, matalalla äänellä. "Minä tulen
pyytämään teiltä anteeksi ja palkitsemaan teille sitä vääryyttä, joka
on teitä kohdannut. Minä tahdon" -- lisäsi hän korkeammalla äänellä --
"minä tahdon ilmoittaa teille rikokseni, vaikka joutuisinkin teidän
ylenkatseenne alaiseksi."

"Ken kerta rikoksensa tunnustaa ja koettaa niitä sovittaa, häntä eivät
koskaan rehelliset ihmiset ylenkatso," lausui Martti. "Puhu suusi
puhtaaksi, poikaseni. Sinä olet ollut meille hyvä kumppani, ja sen
vuoksi saat täydelleen luottaa ystävyyteemme. Eikö niin, Leo?"

Leo ei vastannut mitään, vaan pusersi sen siaan sydämellisesti
Konrad'in kättä. Mieltänsä tästä rohkaistuaan, aloitti Konrad
kertomuksensa. "Ensiksi tulee minun tunnustaa, että kovasti valehtelin
teille, kun kielsin itseni olevan sen miehen pojan, joka on ilkeästi
tätä rouvaa pettänyt. Se mies oli juuri minun isäni, ja minä olen hänen
poikansa ja laillinen perillisensä."

Totisena pudisti Martti päätänsä, Leo rypisti otsaansa, ja
tuskastuneena lähestyi äiti häntä. Mutta lempeästi lausui Leo: "älkäät
tuomitko! Se ei ole Konrad, joka on saattanut meidän suruihin ja
kärsimyksiin, eikä hänen tule vastata isänsä rikoksista."

"Se on tosi!" vastasi Martti. "sinun ei ole syytä siihen, että sinun
täytyi hävetä isääsi. Tästä meidän tulee surkutella sinua, mutta meidän
ei ole oikeus halveksia sinua siitä. Noh, entä muuta?"

"Kun tulin takaisin kotiin," lausui Konrad tyynempänä, "katselin minä
isäni papereita ja asiakirjoja, ja havaitsin, että hän -- että hän --
mutta totuuden täytyy tulla ilmiin -- että hän oli kovasti pettänyt
teitä, rouva Rembrandt. Uponnut Uranus laiva oli kahdeksaankymmeneen
tuhanteen taaleriin vakuutettu, ja tämän summan olivat teidän
mies-vainajanne ja minun isäni yhdessä maksaneet. Sentähden annan minä
nyt teille, hyvä rouva, teidän osanne näistä rahoista. Tällä paperilla
on mainitun summan arvo, ja te voitte koska hyvänsä muuttaa sen
puhtaaksi rahaksi."

Äänettöminä katselivat kaikki toisiansa, sillä välin kuin Konrad antoi
paperin Leon äidille. Tätä pitkää vaiti-oloa vihdoin viimein
keskeyttäen, nousi Martti seisaalleen, tarttui lujasti Konrad'in
käteen, ja lausui syvästi liikutettuna: "Konrad, sinä olet kunnon mies!
Sen sanoo vanha Martti, ja onneton se, joka tahtoo väittää sitä
vastaan. Vaikka olisit kuinka paljon rikkonut meitä vastaan, -- oman
itseni puolesta annan sydämen pohjasta sinulle anteeksi!"

"Voi en! -- kuulkaat minua ensiksi, ja tuomitkaat sitten!" vastasi
Konrad vapisevalla äänellä. "Toinenkin rikos, taikka oikeammin rikoksen
yritys kalvaa minun omaatuntoani. Te muistatte, että Leo yht'äkkiä
putosi mereen, kun kävimme tuon ensimäisen valaskalan kimppuun. Minä,
juuri minä se olin, joka äkki-arvaamatta airollani liikahutin venhettä,
ja sillä tapaa sain hänen mereen hoipertumaan. Minä luulin, että hän
aalloissa saisi surmansa, jonka kautta minun isäni ja minä olisimme
ijäksi päivää päässeet vapaiksi tuosta rikoksesta. Suuressa armossaan
teki Jumala yritykseni mitättömäksi, mutta syyn-alainen olen kuitenkin,
jos kohta valmiskin kuinka kalliisti tahansa sitä palkitsemaan."

"Voi Konrad!" huudahti Leo, katuvaista ystäväänsä syleillen --
"yltäkyllin olet sinä palkinnut rikoksesi, kun näin rehellisesti niitä
tunnustat. Olethan sinä paitsi sitä pelastanut minun henkeni, kun
taistelin tuota jääkarhua vastaan, ja yksistään sillä työllä olisit
ansainnut Jumalan anteeksi antamuksen. Minulla ei ole vähintäkään vihan
kaunaa sinua vastaan, Konrad, ja Jumala, joka tuntee meidän
ajatuksemme, tietää, että minä nyt rakastan sinua enemmän, kuin ikinä
ennen! Ei, ei, sinä et ole enään syypää mihinkään rikokseen. Sinun jalo
katumuksesi on kokonaan vapauttanut sinun niistä."

"Niin, tosiaan, Konrad, aivan niin minäkin arvelen!" lausui Martti.
"syleile minua, poikaseni! Sinä olet jalo mies, ja ijän'iltaani saakka
pidän minä sinua ystävänä!"

Samanlaista ystävällistä, leppyisää mieltä ilmoittivat myöskin Leon
äiti ja Vilho, ja raskas kuorma poistui Konrad'in suruisesta sydämestä.
Huokeammin hengittäen hän lausui: "Oi, koska te, joita vastaan olen
kovasti rikkonut, annatte minulle anteeksi, toivon minä, ett'ei
Jumalakaan äärettömän suuressa armossansa ole minua pois luotansa
sysäävä. Minä tiedän sen, ja uusilla toiveilla voin nyt rukouksissani
lähestyä Häntä! Taivas siunatkoon teitä jaloudessanne -- te olette
saaneet minun mieleni muuttumaan, te olette opettaneet minun tuntemaan
Jumalaa!"

Uudestansa vakuuttivat he toinen toistansa rehellisestä, vilpittömästä
rakkaudestaan, ja vasta sitten otti Leo Konrad'in tarjoaman paperin, ja
piti sen kaksimielisenä kädessänsä.

"Konrad" -- hän lausui -- "vähäinen osa näistä rahoista täytyy minun
ottaa, että voin elättää armasta äitiäni, mutta, jos tarvitset nämät
rahat, ota niistä niin paljon, kuin ikinä tahdot."

"Ei, minä en tarvitse mitään", vastasi Konrad. "Isäni, joka
elin-aikanansa oli olevinaan kovin köyhä, on jättänyt minulle
perinnöksi suuren rikkauden. Minä en tarvitse muuta, kuin teidän
ystävyyttänne ja anteeksi antamustanne!"

"Me annamme nämät sinulle, ja tulevaisuus on todistava, että ne
lähtevät rehellisestä mielestä," lausui hän. "Joka näin rikoksiansa
katuu ja palkitsee, hän ansaitsee kaikkein rehellisten ihmisten
ystävyyttä ja kunnioitusta. Mutta meidän on nyt Jumalaa kiittäminen!
Hän siunasi meitä, kun Hän näytti rankaisevan meitä suruilla,
kärsimyksillä ja vaivoilla, ja kauniisti ovat toteen käyneet Apostolin
sanat: '_jota Herra rakastaa, sitä Hän myöskin rankaisee_!'"

Syvästi liikutettuina ajattelivat kaikki näitä sanoja, ja suuri, luja,
järkähtämätön luottamus taivaan Herraan oli kalliin hedelmä näistä
kovista koetuksista, joita he horjumatta olivat kestäneet. Eikä Jumalan
siunaus koskaan puuttunut heiltä. Heidän elämäänsä kaunistivat nuo
ikivihannat kukat, joita ainoastaan todellinen jumalisuus ja hyvät avut
voivat kasvattaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jäämerellä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.