Title: Uni
Author: Hytönen, Sulo M., 1870-1920
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uni" ***


Uni


Kirj.

Sulo M. Hytönen.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Suomen Satamatyöntekijäin Sanomalehti-,
Kirjapaino-, Kirjansitomo- ja Kustannus
Osuuskunta r. l. 1906.



Motto: "Joka unia uskoo, se tuulta
       takaa ajaa" -- -- --
       "Ei niin pientä valetta, ett'ei
       totta toinen puoli!" -- -- --
           Suomal. sananlask.



Ensimäinen luku.


Oli helteinen kesäkuun lauantai. Kaikki, etenkin »herrasväki» ja
muutkin, kellä siihen suinkin lienee ollut tilaisuutta, olivat jättäneet
kadut, ja joko laputelleet pyhän-ajaksi kesälaitumille maalle ja
saariin, tai istuivat ravintolassa pölyistä kurkkuaan huuhtelemassa.
Puoli uupuneena mittailin milten aivan yksin pölyäviä suurkaupungin
katuja. Veltosti, kuin uupunut ainakin, vedin itseäni eteenpäin ja
noiduin hiljaa kohtaloni kieroa vehkeilyä, joka ei minulle tahtonut
suoda tilaisuutta senlaiseen, sekä mietin keinoja miten minäkin,
kohtaloni oikuista huolimatta, pääsisin jonnekin maalaiskylään edes
muutamaksi päiväksi virkistämään väsyneitä raajojani ja hermostoani,
jotka molemmat olivat miltei aivan pilalla raadannasta ja alituisesta
suurkaupungin jyrinästä ja tärinästä. Siinä päivän paahteessa
kuljeskellessani ja pyyhkiessäni hikeä pölyttyneeltä naamaltani,
huomasin kadun vierellä puiston. Ilman pitkiä arveluja suuntasin
askeleeni sinne ja istahdin löytämälleni puiden varjostamalle penkille.
Sekin ainoa armon osotus kierältä kohtaloltani tuntui paremman
puutteessa hyvälle. Unohtaen melkein kaiken äskeisen kiukkuni ja
väsymykseni, levosta nauttien nojausin penkin selkämystään.

Hetken siinä istuttuani -- silmäni lienevät sillävälin painuneet kiinni
-- näin erään työtoverini Esa Korven, iloisena kuin miljoonan omistajan,
tulevan kadun vastaiselta puolelta puistoon päin. Hetkisen kuluttua
olikin hän penkkini luona ja hyvänpäivän sanottuaan istahti siihen
viereeni. Puhelimme ensin kuumasta ilmasta, ja kun emme olleet pitkiin
aikoihin tavanneet toisiamme, kyselimme ja kertoilimme kuulumisia.
Vuoroni tultua kuulumisteni kertomiseen aloin minä suurella melulla
sättimään ensin omaa kohtaloani ja sitten koko maailmaa. Muutamassa
hetkessä olin tyhjentänyt sappeni tyhjäksi. Olin antanut olevalle
yhteiskuntajärjestykselle kaikki mitä sille kuuluu ja sitten hieman
lauhduttuani kaiken lopuksi kysäsin Esalta, eikö hän tietäisi, minne
tästä pääsisi vähän jäseniään oikomaan.

Ikäänkuin kysymystäni oudoksuen hän katsoi ensin vähän aikaa silmiini ja
sanoi sitten kysyvästi:

-- Etkö tule mukaan. Olen tässä juuri matkalla kesäsiirtolaan.
Yhdessähän on hupaisampi sinne mennä ja missäpä se sen parempi
lepopaikka sinullekaan löytynee.

-- Mikä se semmoinen siirtola on, johon niin vaan saa, milloin haluaa
mennä, -- kysäsin minä ajatellen hänen vaan pilojaan laskettelevan. --
Minä en ainakaan tiedä olevan senlaisia siirtoloita muilla kuin
herroilla ja Viipurin ompelijattarilla, ja niihin kaiketi sinä et kuulu
kumpaankaan. Rantajätkänä olen sinua ainakin tähän asti pitänyt.

-- Mikäkö siirtola? virkkoi Esa. Kovinpa vähän sinä tiedät aikasi
asioista. Siirtolaamme, josta maine on levinnyt ympäri maapallon, jonka
kaikki salojen asujametkin tietävät, et tiedä sinä ja olet olevinasi
satamatyömies. Jo minä nyt jotakin kuulen. Siirtola, johon olen menossa,
on Suomen satamatyöläisten lepokoti tuolla Päijänteen rannalla. Siellä
me vuorotellen käymme virkistymässä. Minäkin olen, aivan siitä saakka
kun se kymmenen vuotta takaperin perustettiin, käynyt siellä joka vuosi,
kuukauden kesällä ja talvella huvittelemassa, toisinaan olen siellä
ollut kauvemminkin. Vaimoni -- minulla on näet senkinlainen kapine
olemassa -- on siellä juuri nytkin minua odottelemassa. -- Sinunkin
naamasi, jatkoi hän sitte hymysuin, näyttää muuten siltä, ettei
Päijänteen raitis tuuli sinullekaan pahaa tekisi. Poskesi varmaan
pyöristyisivät ja saisivat raikkaamman värin, kun saisit vaan muutaman
viikon hengittää raitista ilmaa, popsia Päijänteen lihavia kaloja,
perunoiden ja piimän kera, juoda maitoa ja poimia ahotörmäkkeiltä
punaposkisia mansikoita. Niinpä totta tosiaan muuttuisitkin koko mies
toisenlaiseksi. Tuskin tuntisivat toverisi, kun takasin tulisit,
luulisivat joksikin parooniksi sinua. Jos sinä vaan et ole sen
olemassaolosta tiennyt, jota muuten suuresti epäilen, niin oletpa totta
toisen kerran menettänyt monta hupaisaa hetkeä. Sinä et voi uskoa, miten
viehättävää ja hupaista siellä on. Ei mitenkään tahdo malttaa pois
lähteä, kun sinne vaan kerran pääsee. Tule mukaan!

-- Tule mukaan, tule mukaan -- sanoin minä. Luuletko sinä minua
narriksesi. Elä viitsi suotta leikkiä laskea, mieli tässä on muutenkin
apea ja surua täynnä oleva, sydän on harmista haljeta. Toisilla tässä
maailmassa on huvia ja iloa yllin kyllin, aivan loppumattomiin asti,
mutta toiset saavat raataa koko ikänsä kuin orjat ja vielä niukat
vapaa-aikansa elää ja kärsiä kaupungin pölyssä. Lienet jo järkesi tässä
tohakassa sinäkin menettänyt, kun olemattomia ja mahdottomuuksia
horiset. Lopeta jo tuo lörpötys ja --

-- No, no, veli hyvä. Elähän nyt tuimistu. Minä jo alan uskoa, että sinä
et tosiaankaan tiedä koko siirtolapuuhasta mitään. Kuuleppas nyt hyvä
naapuri, kun minä oikein tosissani sanon, että kyllä se siirtola
sittekin on olemassa. Lähde sinä mukaan, niin näet, että puhun
perältäkin totta. Kun et kerran asiaa tuon varmemmasti tiedä, niin elä
viitsi minua valhettelijaksi tehdä; minä muuten luulen, ettet ennenkään
ole valheillani päätäsi seinään lyönyt.

-- No mutta.... Mistä ja millä lemmon rahoilla te sitten semmoisen
siirtolan olette saaneet ja miten se puuha niin salassa on pysynyt,
etten minä siitä ole mitään tietoa saanut, elossahan minä luulen olleeni
niinkuin muutkin. Ei totta mun toisen kerran, en minä sittenkään usko!

-- Nyt tässä ei ole aikaa ryhtyä pitempiin selityksiin. Juna lähtee
pian, jo tunnin perästä, ja ennen lähtöä on meidän käytävä
liittohallinnon toimistosta hakemassa ololappu. Tule nyt mukaan, niin
saat itse tutustua siihen ja nähdä että kaikki on totta mitä olen
sanonut.

Aloin jo vähän uskoa ja puolin peläten kysyin:

-- No lasketaankos minut sinne sitten, jos tulisin mukaan? Minä kun en
ole mitään tehnyt sen siirtolan hyväksi.

-- En tosiaankaan ymmärrä, sanoi Esa, miten se on mahdollista, ett'et
sinä sen olemassa olosta tiedä, ja miten sinä olet päässyt
siirtolaveroasi maksamasta; mutta tule mukaan vaan, kyllä sinä sentään
kaikesta huolimatta sinne pääset. Nyt vaan on jouduttava, että ehdimme
junaan.

Minusta alkoi leikki tuntua huvittavalta ja niin vaikkakin epäillen
lähdin kuin lähdinkin mukaan.



Toinen luku.


Kun oli kiire, nousimme ensimäisessä kadunkulmassa ajurin rattaille ja
lähdimme ensin asunnoistamme hakemaan välttämättömimpiä matkatarpeita.
Sitten kummankin asunnossa käytyämme, lähdimme -- Esan sanojen mukaan --
matkakirjojen hakuun.

Ajettuamme sitten muutaman minutin katuja ylös ja alas, seisautti ajuri
hevosensa erään korkean kivitalon pääovelle. Vaikka Esa kiirehtikin
joutumaan, ehdin kuitenkin silmäämään oven päällä olevaa talon
nimikilpeä. Siinä seisoi suurilla, punaisilla kirjaimilla maalattuna:
»*Suomen satamatyöntekijäin liitto*». Hymähdin itsekseni, mutta mitään
puhumatta seurasin Esaa. Ovesta sisään astuttuamme nousimme suoraa päätä
kuin suuret herrat konsanaankin kolmanteen kerrokseen. Alakerta oli
näette «Satamatyömiehen» painon, suuren osuusravintolan ja
osuuskauppojen hallussa. Toisen kerroksen huoneissa kuului olevan
juhlasali ja kokous- sekä lukuhuoneita. Niin Esa portaita ylös kömpiessä
kertoi.

Kolmanteen kerrokseen päästyämme menimme heti vasemmanpuoleisesta ovesta
sisään. Sielläkös oli hyörinää ja pyörinää. Telefoonit ja muut
sähköpirittimet helisivät niin että, jollei olisi suurta mies- ja
naisjoukkoa nähnyt kaappien ja kirjoituspöytien edessä häärimässä, olisi
luullut tulleensa johonkin maalaissepän pirikellokauppaan. Kiire näkyi
olevan kaikilla sisässä olijoilla. Ololippujen hakijoita ja muita
asiamiehiä oli suuri liuta järjestetyssä rivissä vuoroaan odottamassa.
Ei siinä sentään kauvan viivytty. Kohteliaasti ja vuoronsa mukaan
palveltiin meitä kaikkia. Työ kävi kuin siimaa. Pian tuli meidänkin
vuoromme astua esiin. Saimme asiamme toimitetuksi ja niin lähdimme
siirtolan ololiput taskussa tulemaan ulos.

Ennenkuin lähdin portaita alas tulemaan, tarkastin sivumennen kaikki sen
kerroksen ovissa olevat osotekilvet. Siinä ovessa, josta äsken tulimme
ulos, seisoi »Suomen Satamatyöntekijäinliiton toimisto«. Vastapäätä
olevassa ovessa oli: »Satamatyömiehen toimitus«. Suoraan perällä oli
neljä ovea rinnan ja niissä yhdessä kirjoitus »Satamatyömiehen
konttori«, toisessa »Sairas- ja hautausapukassa», kolmannessa »Suomen
Satamatyöntekijäin Osuuskassa« ja neljännessä «Tapaturmavakuutuskassa».
Kun oli kiire, emme ehtineet niihin huoneisiin sisään katsomaan, mutta
kiirettä kaiketi niidenkin ovien takana oli, kun ihmisiä niin paljon
kulki sinne sisään ja sieltä ulos.

Ajurin rattaille noustuamme ja ostettuamme eräältä kiltin, melkein
herraskaisen näköiseltä tytöltä päivän »Satamatyömiehen«, lähdimme
huristamaan hyvää vauhtia asemaa kohti. Siinä mennä huristaissa
eteenpäin, ennen asemalle päästyä kysäsin Esalta:

-- Mitenkäs tämä nyt taas on ymmärrettävissä, kun tämä »Satamatyömiehen»
numero on ilmestynyt tänään, senhän piti alkaa ilmestymään vaan
keskiviikkopäivinä ja nythän on lauantai.

-- Kysymyksesi saa minut taaskin ihmeisiini, sanoi Esa ja jatkoi kysyen,
etkö sinä sitten tiedä siitäkään, että Satamatyömies ilmestyy nyt
kaikkina arkipäivinä. Se oli vaan silloin alussa, kun se ilmestyi kerta
viikossa. Nyt on toista ja toinen aika. Me tarvitsemme ammattilehden
joka päivä.

Olin jo vallan ymmällä. Nyt, jos en matkan alussakaan, jaksanut käsittää
enää en niin mitään. Olin aivan pyörällä kaikkine ajatuksineni.
Satamatyömiehillä omanaan -- niinkuin näytti -- moinen muhkea kivitalo,
se mylläkkä sen talon sisäpuolella, kesäsiirtola, Satamatyömies
jokapäiväinen lehti, omat painot ja muut tokeet. Se kaikki oli jo liikaa
minun yhdelläkertaa ymmärtääkseni se. Senpä vuoksi pidinkin suuni
kiltisti kiinni ja katselin hymähdellen kun Esa muiden matkalle
lähtiöiden kera, asemalle ehdittyä hymysuin hääri piletin ostossa ja
muissa matkapuuhissaan. En osannut enää ajatellakaan mitään. Istuin vaan
ja ihmettelin. -- Kummallista tosiaan.



Kolmas luku.


Siinä istuessa juolahti mieleeni Esan äskeiset puheet. Muistin hänen
sanoneen olevansa naimisissa. Kysyäkseni asiaa paremmin huusin hänet
luokseni.

-- Esa, sinähän muistaakseni sanoit olevasi naimisissa. Oletko tosiaan
mennyt hulluudessa niinkin pitkälle?

-- Sinähän kyselet ja ihmettelet -- sanoi Esa nauraen suun täydeltä --
kuin pahaset pataketut. Mitä hulluutta naimisiin menossa on mielestäsi?

-- Mitäkö hulluutta. -- Millä sinun ja minunlaiseni mies vaimonsa
elättää. Työtä ja tuskaa kun on itsensäkin eteenpäin viemisessä.

-- Eihän se elämä -- totta kyllä -- niin hopealle helähtelevää vieläkään
ole, sanoi hän sitten vakavammin, mutta kyllä sitä nyt jo sentään
jotakuinkin hyvin toimeen tulee, kun saa joka päivä työtä tehdä.

-- Joka päivä työtä.... Niin minähän en tosiaan ymmärräkään näitä
asioita.... Mutta onkos sinulla oikeen vihitty vaimo?

Taaskin Esalta pääsi suuri nauru.

-- Vihitty vaimo, mitä sinä sillä tarkoitat? Sitäkö, että jos minä
Annani kanssa olen papin edessä polvistunut? Sitä jos tarkoitat, niin
minä vastaan ei. Nykyaikana noudattavat sitä tapaa ainoastaan kaikkein
vanhoillisimmat, ne joihin uudenajan vapaammat tuulahdukset eivät
hituistakaan ole vaikuttaneet.

-- Sinäkin -- sanoin minä yrmeästi -- näyt olevan niitä, joille kaikki
pyhä on vanhoillisuutta. Alanpa jo katua, että olen lainkaan kelkkaasi
joutunut.

-- Kuulepas nyt hyvä veli! Kummanko sinä luulet olevan pyhempää, senkö,
että sokeasti noudattaa muutamien aivan samanlaisten ihmisten laatimia
sopimattomia dogmeja ja määräyksiä ja sitoo itsensä, sekä toisen
senlaiseen, jonka menestymisestä ei varmasti tiedä, vai senkö, että
kaksi, mies ja nainen tuntien sydämmiensä sykkivän toinen toiselleen,
ilman muuta lupaavat -- vapaasti, niinkauvan kun se heille on
mahdollista -- auttaa ja tukea toinen toistaan elämän taisteluissa.
Ajattelehan veli hyvä ensin ja sitten vasta puhu.

-- Niin niin, mutta eiväthän ne ole ihmisten määräyksiä. Jumalan
tahtohan se on. Eikähän se nyt ole vähääkään sopivaa noin vaan luvata.
Eroja ja onnettomuutta sellaiset liitot vaan synnyttävät. -- Ja mikäs ne
lapset sitten perii kun erotaan?

-- Jumala ei ole yhtään pykälää kirkkolakiin kirjoittanut. Ihmisten
tyhmyyksiä ne ovat järki järestään kaikki. Sanoit että vapaat sopimukset
synnyttävät onnettomuutta ja eroja. Eroja ne ehkä synnyttävät, mutta
mitä merkitystä luulet olevan avioliitolla jota sitoo vaan ainoastaan
kirkon side, eikä rakkaus: ei; se ainakaan onnellista ole. Ja mitä
vapaaseen sopimukseen tulee, niin on se toki viisi kertaa sopivampaa kun
puoltamasi kirkollinen vihkiminen. Jo yksistään naisen kannalta
katsottuna on se ei ainoastaan sopimatonta, vaan vielä alentavaakin. Vai
luuletko sinä sen olevan oikeuden mukaista, että nainen pakoitetaan
sopimukseen joka riistää häneltä kaikki oikeudet mitkä hänelle ihmisenä
kuuluvat. Tahtoisitko sinä erikoista diktatuuri-valtaa toisen, sinun
vertaisesi ihmisen yli ja vielä sen jota rakastat? Kun ensin vastaat
niihin, selitän sitten kysymyksen lapsien kohdasta.

-- Elä sinä nyt taas hulluile.... Enhän minä senlaista tarkoita. Eihän
niitä määräyksiä niin kirjaimellisesti tarvitse käsittää, eikä vaimoansa
niiden mukaan hallita.

-- Mutta mitä niillä sitten tehdään siinä, kun ne kerran ovat
senlaatuisia ettei niitä sovi, eikä voi noudattaa. Silloinhan ne aivan
hyvin voi sopimattomina heittää syrjäänkin. Sinä muuten puhut kun vanhan
ajan patriarkat vaimon hallitsemisesta. Nykyaikana ei vaimoja hallita,
vaan ne hallitsevat itse itsensä kuin miehetkin. Hyvä sinulle ettet,
noin tietämättömänä ole naimisiin joutunut. -- -- Niin, sinä kysyit
äsken, mikä perii lapset jos vanhemmat eroavat. Asia on kaikessa
yksinkertaisuudessaan niin, että jollei isän ja äidin rakkaus ole lasten
tukena, on heidän tukenaan laki joka isän ja äidin ansiosta takaa heille
varman turvan. Tietänet muuten sen, että kouluopetus on nykyään kaikille
vapaa.

-- Lienet oikeassa. Mutta miten on nyt uskontokysymyksen laita. Ei
kaiketi sille anna enää kukaan mitään arvoa?

-- Minun mielestäni on asia aivan päinvastoin. Kun entiset jonnen
joutavat dogmatiikot, leipäpapit, kirkon valtiosta erottamisen vuoksi,
joutuivat pois viroista, on uskonnon henki paljon ennestään kirkastunut.
Se ei enää vastusta uudistuspyrinnöitä niin suuressa määrin kuin ennen.
Vapaa-ajattelijoita tietystikin on olemassa, mutta eivät ne mitenkään
häiritse uskonnollisten elämää. Kirkon ja valtion erottamisesta ovat
uskonnolliset itsekin hyvillään. Se toimenpide päästi heidätkin monista
tunnottomista laiskureista ja nylkijöistä.

Keskustelu loppui kun asemakello alkoi helistä. Me kiirehdimme ottamaan
paikkoja vaunussa. Se muuten oli turhaa sillä kaikki paikat olivat
numeroitu. Se oli niin uusi toimenpide ettei Esakaan sitä tiennyt.



Neljäs luku.


Vaunuun päästyämme, kun olimme saaneet istumapaikat itsellemme, kääntyi
Esa minuun päin ja kysyi hyvin totisena:

-- Sanoppas nyt hyvä mies, etkö sinä tosiaankaan tunne näitä puuhia sen
paremmin kuin mitä olet puhunut.

-- En totta tosiaan, minä en ymmärrä tästä kaikesta mitään, en
vähääkään.

-- No mutta missä sinä sitten olet ollut? Sinun on täytynyt olla
jossakin ulkomailla, tai maata haudassa, muuten tämä ei ole mahdollista.

-- En minä ymmärrä, enkä tiedä mitään, älä kysele turhia, vastasin
masentuneena ja mielipahoillani.

-- Kummallinen juttu, kummallinen juttu, hymisi Esa, viskasi tyynyn
päänsä alle ja alkoi vedellä unta kuin huoleton ainakin. Siinä hän
vetelikin Riihimäelle saakka. Sen verran vaan välillä nousi, että näytti
matkalippunsa junailijalle.

Minä istuin yksin ja koetin vaikka vähääkään onnistumatta selvitellä
pulmallista kysymystä. Väliin taas koetin lukea Satamatyömiestä, joka
uusilla yllätyksillään vaan lisäsi miettimistä.

Riihimäeltä eteenpäin, lähdettyä ajoin Esan ylös ja pyysin hänen
kertomaan jotakin siitä, miten se siirtola oli pystyyn saatu.
Pistettyämme tupakat tuleen sanoi hän:

-- Mielelläni siitä kerron, mutta nyt olemme molemmat niin väsyksissä,
ettei kertominen kuvita meitä kumpaakaan. Levätään nyt vähän, sitten kun
tullaan siirtolaan, olen minä virkeämpi kertomaan ja sinäkin
virkistyneempi kuulemaan; säästetään kertomiset siksi.

       *       *       *       *       *

Olimme sen jälkeen ääneti. Hän luki vuorostaan Satamatyömiestä ja minä
heittäydyin penkille pitkälleni miettimään kaikkea sitä uutta mitä
siirtolassa tulen kuulemaan ja näkemään.

Sillätavoin tulimme Lahteen. Siellä Esa taas puuhaili matkatarpeiden
kanssa ja minä töllistelin siellä ja täällä, missä milloinkin sattui.
Toisen junan lähdettyä edelleen Pietaria kohden, lähdimme me toisella
junalla Vesijärvelle. Sinne päästyämme lähtikin höyryvene, johon
kaikella kunnialla pääsimme, porhaltamaan pitkin Vesijärven tyyntä
pintaa. Siinä jutellen istuessamme yhtäkkiä sattui silmäni erääseen
höyryveneen hengenpelastusrenkaaseen, jossa komeili taaskin punasella
värillä "*Satamatyömies*".

-- No mutta Esa, kovinpa teitä täällä pidetään arvossa, kun yksin
höyryveneen nimikin on teidän ammattinne mukainen.

-- Miksikäs me emme oman veneemme nimeksi saisi sitä panna, sanoi Esa
nauraen.

En virkkanut enää mitään. Painoin pääni alas ja tunsin ikäänkuin
pistoksentapaista rinnassani... Näin paljon ovat tehneet toiset... Ja
minä... Missä minä olen ollut, kun en ole ollut osallisena tässä
työssä.... Näin Esan iloisena puhelevan toisten siirtolaan menijöiden
kanssa. Minun vaan oli niin auvo ollakseni, milt'ei kyyneleet nousseet
silmiini ajatellessani kaikkea, mitä olin nähnyt ja kuullut.
Rohkenisinko minä mennä toisten valmiille? -- -- -- --

Niissä ajatuksissani olin vieläkin, kun Esa löi olkapäähäni ja sanoi:

-- Mitäs sinä suret. Tulehan puremaan eväitä. Mennään sitten alas
hyttiin vähän lepäämään.

Vähitellen, Esan eväitä pureksiessani aloin ilostua ja paremmin tarkata
matkakumppaliemme keskustelua. Iloisia tuntuivat kaikki olevan ja kaikki
puheet kohdistuivat vaan siirtolaan. Se tuntui olevan jokaisen
lempilapsi. Muuankin oli niin haltioissaan siirtolaan pääsystään, että
tuppasi pyörittelemään ja tanssittamaan jokaista, kuka vaan eteen,
sattui.

Kun vihdoin olimme lakanneet syömästä -- siinä puhella ropistessa taisi
mennä pitkäkin tunti -- esitti eräs tovereista, että rupeaisimme
laulamaan. Ilman pitkiä puheita nousikin jokainen höyryveneen kannella
seisoalleen ja innostuneista rinnoista kohosi ennen pitkää yön
hiljaisuuteen mahtava "Marseljeesin" sävel. Sen loputtua puhelimme vielä
vähän aikaa yhdestä ja toisesta asiasta ja laskeuduimme hytteihin
lepäämään.

Kun sitten heräsimme ja nousimme takaisin veneen kannelle, oli ilma mitä
herttaisin. Aamu-aurinko paistaa helotteli pilvettömältä itätaivaalta ja
vieno aamutuulonen lehautteli hiveleviä henkäyksiänsä poskiamme vasten.
Olimme alhaalla pukeneet, mutta yhtäpikaa kuin salaisen taikavoiman
käskemänä riisuimme jokainen takit päältämme ja annoimme vilpoisten
tuulenhenkäysten hivellä ihoamme. Kaikki tuo, mitä näimme ja tunsimme,
tuntui niin rauhoittavan suloiselta väsyneille raatajille. Tuntui siltä
kuin olisimme äkkiä, huomaamattamme siirtyneet onnen ja tyytyväisyyden
suloiseen maailmaan. Minäkin, kovan kohtaloni leikkipallo, tunsin --
kerran elämässäni syvää ja puhdasta iloa -- tunsin ensi kerran keinuvani
onnetarten pehmoisilla untu patjoilla täytetyssä kehdossa. Niin tosiaan
-- suloista, sanomattoman ihanaa se oli meille kaikille. Se oli
raatajain pyhää ja suurta sunnuntaita, se oli työnorjain juhlaa,
juhlista jalointa.



Viides luku.


Sielläpä jo näkyi siirtolakin... Suurena ja mahtavana seisoi se lähellä
rantaa olevalla mäen töyräkkeellä. Sunnuntai oli sielläkin. Katoilla
liehahtelivat suuret punaiset ja sinivalkoiset liput ja portaiden
edustoilla sekä rantatiellä seisoskelivat juhlapukuiset siirtolan
asukkaat. Kun "Satamatyömies" laski tulo vihellyksen, kajahti siirtolan
ja rannan välillä olevalta lavalta vastaukseksi muhkea torvien soitto.
Rannalta ja rantatieltä liehuivat esiliinat ja valkeat nenäpyyhkeet. Ja
kun "Satamatyömies" ehti laiturin sivuun kajahti tulijoille voimakas
eläköön huuto rannalla olijain suista. Maalle päästyä ja tervehdykset
lausuttua lähdettiin iloisesti puhellen torvien yhä soidessa tuttua
"Internationalen" säveltä, astumaan hiedoitettua puutarhatietä siirtolaa
kohden.

Pihalle päästyäni silmäsin kiireesti ympärilleni. Olipa siinä taloa
kerrakseen. Suurten peltojen ja hyvästi hoidetun puutarhan ympäröimänä
seisoi edessäni neljä suurta asuttavalle näyttävää rakennusta, sekä
lisäksi suuri karjapiha navetoineen, talleineen ja muine talossa
tarvittavine rakennuksineen. Olisin tahtonut vieläkin lähemmin tutustua
ympäristööni, mutta talon isännöitsijän kohtelijaisuus esti sen. Esan,
sekä muutkin perheelliset miehet veivät heidän vaimonsa toiseen
rakennukseen, jonka sanottiin olevan perheitä varten. Meidät nuoret
miehet johdettiin toiseen, pihan toisella puolen olevaan rakennukseen.
Sivulta sisään astuttuamme tulimme eteisen läpi huoneesen, jossa ei
ollut muuta kalustoa kuin penkit ja numeroidut naulat toisella
seinämällä, sekä pesukaapit pyyheliinoineen toisella. Niistä
isännöitsijä osoitti meille jokaiselle kaksi naulaa ja naulojen numeroa
vastaavan pesukaapin pyyhkeineen. Asetettuamme päälystakit nauloihin
siirryimme seuraavaan huoneesen. Oven avattuamme tulvahti huoneesta
vastaamme raitis ja puhdas ilma, ja me oikein hämmästyimme sitä
puhtautta, mikä huoneessa vallitsi. Pitkä, korkea ja valoisa huone oli
täytetty kolmella, vilteillä ja häikäisevän valkeilla lakanoilla
päälystetyllä sänkyrivillä. Isännöitsijän näytettyä niistä meille
kullekin yhden, tulimme jälleen etuhuoneesen, jossa saimme eräältä
laitoksen varsinaiselta palvelijalta tiedon, että meitä varten oli
lämmitetty sauna ja että se oli kylpykunnossa. Ihmetellen kysyimme
palvelijalta, miksi sauna oli sunnuntaiaamuna lämmitetty. Hän vastasi
meille nauraen, ett'ei talossa suvaittu muun maailman tomua. Samalla hän
ilmoitti, että saamme, jos meillä itsellämme ei ole puhtaita
alusvaatteita, niitä vaihtaa talosta siksi kun taas saamme omamme
puhtaina takasin. Tämäpäs talo on, tuumimme me ja lähdimme saunaa kohti
marssimaan. Eteisestä ulostullessamme huomautettiin meille sivumennen
ettemme erhetyksessä menisi eteisen toisella puolella olevasta
rakennuksen toiseen päähän johtavasta ovesta naisten puolelle.

Sauna, johon meidät sitten johdettiin, sijaitsi alhaalla rannassa ja oli
se vaan pukuhuoneella varustetun suomalaisen saunan mallinen, sillä
eroituksella vaan, että se oli suuruudessa ja siisteydessä useinkin
pienten ja likaisten malliensa jyrkkä vastakohta ja että sinne juoksi
vesi tuulimoottorin täyttämästä ammeesta.

Peseydyttyämme -- tapasimme saunassa toiseen rakennukseen viedyt
matkakumppalimme, niiden joukossa Esankin -- menimme rakennusryhmän
toiseen asuttavalta näyttävään rakennukseen. Astuimme sisään sivuovesta,
josta läpi eteisen kuljettuamme tulimme suureen ruokasaliin. Siellä oli
pitkä pöytä täyteen lastattuna hyvälle lemuavia erilaisia ruokia ja oli
se jo puolillaan iloisen ja reippaan näköisiä siirtolaisia, jotka
näkyivät pitävän erinomaisen hyvää huolta siitä, että huoneen toiselta
puolen olevasta ovesta tuodut ruuat tulivat kaikki maistelluksi. Mitään
arvelematta kävimme mekin käsiksi ruokiin ja pistelimme suihimme
kalakeittoa y. m., niinkuin aika pojat. Vaikka minäkin olin talossa
ensikertaa, tarttui minuunkin heti talon iloisuus; aloin tuntea jotakin
erinomaista, ennen tuntematonta kotoisuuden tunnetta. Tunsin löytyvän
paikan, johon väsynyt raataja voi kuin kotiinsa huoletta tulla
vapaahetkistään nauttimaan.

Syötyä hajaantui joukko, kuka minnekin. Esa vaimonsa kanssa lähti
minulle näyttämään taloa.

Eteisestä, samasta, josta äsken tulimme sisään menimme suureen
juhlasaliin. Siellä, niin kertoi Esa, pidettiin iltamia ja muita juhlia
hyvin usein, joiden ohjelmista huolehtivat siirtolan asukkaat ja
muutaman sadan sylen päässä siirtolan maalla olevan sosialistisen
korkeakoulun opettajat ja oppilaat. Sinäkin iltana sanoivat siellä
senlaisen juhlan olevan.

Katseltuamme näyttämöä ja samassa rakennuksessa olevia siirtolan
kanslia-, kirjasto- ja lukuhuoneita lähdimme katsomaan perherakennusta.
Siihenkin rakennukseen menimme sisään sivuovesta. Rakennuksen läpi johti
pitkä käytävä, jonka molemmin puolin oli parhaiksi tilavia
perhehuoneita. Menimme sisään siihen huoneeseen, joka oli Esan ja hänen
vaimonsa asuntona. Siistiä ja puhdasta oli sielläkin.

Esan vaimon lähdettyä hakemaan kahvia, jota vaan erikoistapauksissa
juotiin muualla kuin ruokasalissa, aloimme me Esan kansa keskustella
siirtolaa ja yleensä satamatyöläisiä koskevia asioita. Keskustelu
lähtikin ensin alkuun siirtolan katoilla liehuvista lipuista. Minä
näette tuhmuudessani kysyin, miksi sosialistisen siirtolan katolla
liehui sinivalkoinen lippu.

-- Sinä et todellakaan näy olevan aikasi tasalla, sanoi Esa.
Sinivalkoiset liput, ovathan ne tämän maan kansallisväriä, miksikäs me
emme niitä katolle punasten rinnalle voisi asettaa. Mutta sinähän
näytkin arvostelevan asiaa vielä sen vanhalta kannalta. Ei poika, se
aika on nyt jo ollutta ja mennyttä, jolloin kansallisuustunne pidettiin
esteenä eri kansojen veljestymiseen; jota se todella siihen aikaan
olikin. Nyt, vaikka jokaisella kansalla ovatkin omat harrastuksensa
joihinkin pikku asioihin nähden, seisovat ne kuitenkin yksimielisinä
suurissa asioissa ja niin ollen ei ole mitään syytä halveksia
kansallisvärejäkään.

-- No mutta -- jokos nyt sitten porvariluokka on kokonaan kadonnut, kun
sinä noin puhut? kysäsin minä puolittain hämmästyneenä.

-- Eihän se vielä kadonnut ole, mutta sen merkitys on enää niin pieni,
kun melkein kaikki eri maiden kansat ovat liittyneet yhteen.
Jonkunverran on vielä senlaista köyhälistön kermakerrosta joka kulkee
kapitalistien talutusnuorissa, mutta ne eivät paljoakaan merkitse.

-- Miksikäs niitä ei sitten kokonaan hävitetä. Mitävarten niiden
annetaan vielä vastaan jarruttaa?

-- Minä jo äsken sanoin, että olet ajastasi jälellä, ja sitä todistavat
viimeiset sanasikin. Sinä näyt vielä olevan siinä uskossa, että maailmaa
voidaan tekemällä ja äkkiä ympäri pyöräyttämällä muuttaa. Ei niin, ei se
niin käy päinsä. Kapitalismin täytyy ensin kehittyä huippuunsa,
ennenkuin sosialismi, sen hedelmä voi kypsyä. Kaikki muutokset parempaan
ovat ja tulevat vastakin olemaan vaan kehityksen varmoja tuloksia,
kapitalismin huippuunsa nousemista ja sosialismin kypsymistä. Jos
sosialismia tahdottaisi ennen sen kypsymistä toteuttaa, ei se
menestyisi, sillä kehityksen lait ovat ankarat ja niitä ei voida
sivuuttaa.

-- Nyt en minä oikein ymmärrä sinua. Jos me voisimme murtaa kapitalismin
ja muuttaa maan tuotanto y. m. tapoineen sosialistiseksi, niin miksi se
ei menestyisi?

-- Hyvä toveri, se ei menestyisi meidän itsemme vuoksi. Me olemme
kapitalistisen yhteiskunnan itsekkäitä kasvatteja, me emme ymmärtäisi
elää hyvässä maailmassa. Se on yksinkertainen ja selvä syy, että hedelmä
on vielä raaka.

-- Kun asia kerran niin on, niin ovatko sitten kaikki vallankumoukset
olleet rikoksia kehityksen lakeja vastaan.

-- Ei tietysti, enkä minä sitä ole sanonutkaan. Mutta
vallankumouksetkaan minun ymmärtääkseni eivät milloinkaan ole olleet
tehtyjä.

-- Nyt olet kuitenkin väärässä! Valmistellaanhan vallankumouksia
edeltäpäin. Vallankumouksellisiin tarkoituksiin hankitaan edeltäpäin
aseita, rahaa ja pidetäänpä kiivasta agitatsioniakin. Mitä siitä sanot?

-- Niin kyllä on tehty ja tehdään vastakin. Aika nostaa vallankumouksen
jouduttajia ja sepä se juuri osoittaakin, että vallankumous on
kehityksen tulos, ettei sitä noin vaan tekemällä yht'äkkiä voida
sytyttää. Niin -- ja katsohan -- vallankumoustahan työväenliike
senlaisenaankin on, Esimerkiksi me satamatyöläiset, me olemme olleet
erittäin kireitä vallankumouksellisia. Me olemme syösseet vallasta
kaikki urakoitsijat ja anastaneet työmme tulokset itsellemme. Vieläkö
suurempaa vallankumousta voi löytyä?

-- Mutta uskotko sinä nyt, ett'ei tässä maassa enää tarvita mitään
repäsevämpää, että ilman vaan noinikään liukumalla liutaan
ihanneoloihin.

-- En oikein ymmärrä, mitä ihanneoloilla tarkoitat. Jos niillä
tarkoitat, että maailma kerran tulisi senlaiseksi, ett'ei enään mitään
parannuksia tarvita, niin erhetyt suuresti; sillä senlaiseksi ei se
konsanaan tule. Aina myöhäisimmässä tulevaisuudessakin ilmenee
parannusten tarpeita, vaikka eivät esiintyisikään niin räikeänä kun
meidän ajallamme. Kehitys ei näet voi seisahtua. Mitä muuten tulee
repäseviin toimiin ja niiden tarvitsemiseen, niin siitä ei voida
edeltäpäin puhua eikä määritellä. Ne ja niiden tarve tulevat aina ajan
mukana. Mutta jos kaikki köyhälistö, sanan laajimmassa merkityksessä
ymmärtäisi yhteenliittymisen tärkeyden, s. o. tuntisivat oman asemansa,
silloin ei mitään repäsevää tarvittaisi. Silloin auttaisi parhaiten
parlamenttaarinen toiminta.

-- Salli minun vielä tehdä yksi kysymys tästä samasta asiasta.
Hyväksyykö sosialidemokratia anarkismin ja lasketko sinä senkin
kehityksen tuloksiin.

-- Kysymykseesi on kylläkin helppo vastata, mutta ennenkuin vastaus
olisi täysin tyydyttävä, täytyisi minun selittää samaa asiaa ainakin
yhden päivän. Mutta kun meillä on sinua lähempääkin koskevia
keskusteltavia, teen sen muutamalla sanalla.

Sosialidemokratialla ja anarkismilla ei ole mitään yhteistä, ainakaan
taistelumuotoon nähden. Ainoastaan se, että ne molemmat pyrkivät
parantamaan oloja ja että epäoikeat olot synnyttävät niitä molempia, on
niillä yhteistä. Anarkismi perustuu kokonaan yksilökohtaisen
mailmankatsomuksen pohjalle, mutta sosialidemokratia on sen jyrkkä
vastakohta, sillä sen pohjana on yhteisöllinen maailmankatsomus.
Anarkistit käyttävät taistelukeinoinaan yksityisiä henkilöitä kohtaan
tähdättyjä väkivallantekoja, mutta sitä ei sosialidemokratia hyväksy. Se
ei terrorismin tavoin tyydy pahan palottelemiseen, vaan se tähtää
voimansa pahaan kokonaisuudessaan. Anarkistisiin tekoihin muuten
lasketaan sellaisiakin tekoja, jotka eivät todellisuudessa sitä ole.
Toisinaan -- kuluneen vuosikymmenen alkupuolella hyvinkin usein --
tapahtui tekoja, joita ei voida laskea edes täysin kehittyneen
anarkismin työksi. Niitä oli ja on vielä nytkin joitakuita, sekä aivan
tavallisia konnantöitä, että myöskin tekoja, joita tehdään
itsepuolustuksena äärimmäiseen kurjuuteen jouduttuina, niinkuin
esimerkiksi työnantajain murhat ja sen sellaiset. Mutta niitäkään --
jälkimäisiä nimittäin -- ei sosialidemokratia voi tunnustaa omikseen,
sillä että ne eivät kuulu sen ohjelmaan ja että vahingoittavat sitä.
Yksilömurhilla ei sosialidemokratia edisty, ne synnyttävät vaan uusia
kiristyskeinoja ja kärsimyksiä. Mitä muuten kysymyksesi viimeiseen osaan
tulee, on se itsestään selvää. Oikeaa, teoreettiselle pohjalle
kehittynyttä anarkismia -- täytyy tunnustaa vaikka emme sitä voikaan
hyväksyä -- synnyttää myöskin kehitys eli aikain olot. Kahta jälkimäistä
synnyttää, toisissa tapauksissa tekijänsä konnamaisuus ja toisissa taas
äärimmäinen kurjuus, kuristustoimenpiteet ja muut semmoiset.

Olisin kaiketi kysynyt vieläkin jotakuta seikkaa, mutta Esan vaimo tuli
samassa sisään kahvikomppeineen ja keskeytti puhelumme.

       *       *       *       *       *

Heti kahvia härppimään päästyämme kysyi Esa taaskin, mitä minä pidän
yleensä satamatyöläisten hommista niiden nykyisessä muodossa.

-- Mitäpäs minä osaan pitää, kun en juuri mitään tiedäkään. Kaikki mitä
olen nähnyt on hyvää, vastasin minä ja pyysin kertomaan miten puuhien
nykyinen muoto lähti alkuun.

-- Asia on yksinkertaisesti niin, alkoi Esa, että meitä ajanmittaan
alkoi kyllästyttää yksinomainen vähän tuloksia tuottava
ammattiyhdistystoiminta. Ja kun lainlaadintatietäkään ei -- porvarien
härkäpäisyyden vuoksi -- ollut toivoa olojen pikaiseen parantumiseen,
aloimme me miettimään muita mahdollisesti löytyviä keinoja asemamme
parantamiseen. Me aloimme ensin perustelemaan pieniä, työ-osuuskuntia,
jotka menestyivätkin hyvin. Niiden avulla sitten vuosi vuodelta saimme
töitä yhä enemmän ja enemmän käsiimme. Eikä kulunutkaan monia vuosia kun
suureksi iloksemme huomasimme, että entiset riistäjämme n. s.
»Urakkatuuvarit» olivat kaikkineen karkoitetut. Palkat tosin eivät
vieläkään olleet riittävän suuria, mutta sekin mitä oli jo saavutettu,
oli suuri voitto mielestämme.

-- Ja se kannusti teitä yhä suurempiin ponnistuksiin!

-- Ei aivan niin. Toimintamme yritti sen jälkeen vähän lamautua. Pienet
voitot hyvittivät liian paljon mieliä. Lamausta ei kuitenkaan kestänyt
kauvan. Kun ammattialallamme oli työvoimaa enemmän kuin mitä
tarvittiinkaan ja kun emme tahtoneet ketään tovereistamme nälkäkuoloon
syöstä, oli meidän vieläkin keksittävä uusia keinoja, mihin saisimme
liiat työvoimat sijoitetuksi. Silloin tuli maan hankinta esiin. Sillä
toivoimme voivamme asiaa auttaa. Me tiesimme maan hankinnasta olevan
muutakin hyötyä. Me tiesimme, että eri osuuskuntain jäsenet ovat
saatavat, vieläkin lähemmin, kun liiton kautta, toisiinsa liittymään,
ennenkuin voidaan kyllin menestyksellisesti pitää puoliamme
vastustajaimme tekemiä hyökkäyksiä vastaan. Siksipä aloimmekin
suunnitella laitosta, joka antaisi lisä työtä, sekä meidät sitoisi
toisiimme, tekisi kuin yhden perheen jäseniksi. Suunnittelun tuloksena
oli yhteinen siirtola, tämä jossa nyt olemme. Pienemmillä
maa-osuuskunnilla emme uskoneet olevan yhtä suurta voimaa. Ne kun
hajoittaisivat miehet erilleen -- -- --

-- Mutta -- suo anteeksi että keskeytän -- Onko tästä nyt riittävästi
työvoimain vähennystä ja jos on niin tyytyvätkö miehet palkattomaan työn
lisäykseen?

-- Niin todellakin, sen olin unohtaa selittämättä. Nyt vielä se ei tosin
ole riittävästi työvoimain vähennystä vaikuttanut, mutta
tulevaisuudessa, kun maata saadaan enemmän se kyllä vaikuttaa ja sitä
täytyy meidän odottaa. Mitä muuten tyytymiseen tulee, niin se on vallan
mainiosti. Virkistysmatka, tiedot ja lasten hoito, jotka siirtola
tarjoaa, tyydyttävät meidät täydellisesti ja sitäpaitsi tarjoaa se
meille muutakin, josta kerron myöhemmin.

-- Niin ehkä.... Jatkahan kertomistasi.

-- Niin, aloimme puuhata tätä siirtolaa, mutta edessä oli kuitenkin se
paha pulma, että meillä ei ollut rahoja niin suureen yritykseen. Silloin
tuli osuuskassa mieleen, Ajateltiin, että siitä lainaamalla saamme
tarvittavat varat hankkeen toimeenpanemiseen. Se ei kuitenkaan käynyt
niin suoraan päinsä. Me emme olleet kypsyneet senlaisiin puuhiin.
Osuuskassan varat, sen sijaan että niitä olisi käytetty alkuperäiseen
tarkoitukseensa, piti käyttää kypsytystyöhön. Perustimme sitten
sanomalehden ja aloimme sillä harjoittaa agitatsionia. Lehti saikin heti
alussa suuren kannatuksen osakseen. Sitämyöten meni kaikki hyvin, mutta
taas tuli uusi pulma. Tapaturmavakuutusolot, porvarillisten yhtiöiden
voitonhimon vuoksi, menivät niin kurjalle kannalle, että meidän oli
pakko ryhtyä perustamaan tapaturmavakuutuskassaa. Siihenkin piti taas
lainata osuuskassasta. Suurilla ponnistuksilla saatiin sekin puuha
perille ajetuksi. Nyt jo olisi luullut pulmista päästyn, mutta niin ei
ollutkaan asianlaita. Sanomalehti, osuuskassa, tapaturmavakuutuskassa ja
aikaisemmin yhdistetyt osastojen sairas- ja hautausapukassa, vilkkaan
liikkeen vuoksi tarvitsivat suunnattoman paljon huoneita.
Vuokramaksuihin tahtoi hukkua parhain osa puhtaasta tulosta. Täytyi
taaskin ryhtyä ajattelemaan keinoa miten siitä selvittäisiin vähemmällä.
Päätimme sitten rakentaa oman huoneuston. Siinä oli taas se vaikeus
edessä, että kaupungin kalliit tonttimaksut eivät sallineet pienen
rakentamista. Rakensimme suuren -- sen minkä kaupungissa näit -- mutta
se oli kovin vaikeata. Tämä alituinen uusien menojen ilmestyminen alkoi
vihdoin kyllästyttää innokkaimpia siirtolan synnyn odottajia. He eivät
enää sanoneet jaksavansa odottaa -- Niin pantiin sekin puuha alulle.

-- Ja perustetuksi tuli....

-- Niin perustetuksi se tuli, vaikka vaikeuksia siinä kylläkin oli
alussa. Kun nähtiin, etteivät liiton, eikä Osuuskassan varat siihen
tarkoitukseen riitä, alettiin joka puolella ympäri Suomen kerätä rahoja
vapaaehtoisilla lahjoilla, ensin vaan kuin leikin päältä. Ei sitä juuri
kukaan -- lukuunottamatta niitä, joille se oli tullut sydämmen asiaksi
-- silloin uskonut, että siitä totta milloinkaan tulisi. Vallan leikkinä
sitä pidettiin koko yritystä. Ensimäisen keräyksen jälkeen nähtiin
kuitenkin se ihme, että siirtolarahaa oli kasassa jo kolme neljä sataa
markkaa. Se jo sitten innosti muutamia niin, että päätettiin perustaa
osuuskunta, josta jokaisen, joka tahtoi tulla siirtolan eduista
osalliseksi, piti ostaa vähintään yksi kahden markan suuruinen osuus.
Innokkaammat uhrasivat roponsa ensin, muutamat ostivat kymmenen osuutta
ja kun vähemmän innokkaat kuulivat, että yritystä aletaan jo panna
toimeen, ottivat hekin, vaikka vähän vastenmielisestikin osuutensa. Ja
niin, ennenkuin huomattiinkaan, oli siirtolaosuuskunnalla jo alun
toistakymmentä tuhatta markkaa puhdasta Suomen rahaa. Tuumasta tietysti
toimeen. Ensin anottiin rahastojen lisäksi pientä valtiolainaa, joka
monien vaikeuksien perästä saatiinkin, sen lisäksi lainattiin muutama
tuhat osuuskassaltamme, jolla silloin sattumalta sattui olemaan varoja
kokolailla. Ja sitten lähetettiin miehet maan ostoon -- --

Minua alkoi asia innostuttaa, en malttanut olla keskeyttämättä, vaan
kysäsin:

-- Mistä ihmeestä te siihen osuuskassaan niin paljon varoja saitte, että
siitä kaikkeen riitti.

-- Se on nyt pian selitetty. Puuhamme innostutti sivullisiakin niin
paljon, että melkeen kaikki koko maan työväestö -- kun huomasivat, ettei
mitään menettämisen vaaraa ollut tarjolla -- ostivat kassamme osuuksia.
Se tietystikin lisäsi kuin syksy sieniä. Sitten harjoitimme myöskin
pientä lainausliikettä sivullekin päin, varmoja vakuuksia vastaan. Korot
niistä, samoin kuin omiin yrityksiinkin pannuista varoista saatiin
säännöllisesti ja niin se kasvoi. -- -- Mihinkäs minä äsken jäinkään --
-- Niin.... Päijänteen rannalta ne lähetit ostivat sitten pienen tilan,
joka maksoi silloin vähän yli kymmenentuhannen markan. Jäännösrahoilla
sitten taas rakennettiin lisää parempia ja tarkotukseen sopivampia
huoneita, sekä ostettiin vähän elukoita. Ja niin pääsivät jo toisena
kesänä sen ensimäisen keräyksen jälkeen ensimäiset vieraat siirtolaan.
Sittemmin on taloa vuosi vuodelta korjattu ja lisätty. Tämä tietystikin
on käynyt mahdolliseksi varsinaisella verolla jota liiton jäseniltä on
kannettu, sekä lisää tulleilla osuuksilla. Nyt tämä on niin siisti ja
kaunis kuin herrastalo konsanaankin. Täällä on hevosia, lehmiä,
lampaita, sikoja ja jos mitä. Talon töistä huolehtivat täällä palvelijat
sekä vieraissa kävijät. Erityinen isännöitsijä tietystikin on, joka
pitää tileistä ja muusta huolen. Nytpä sinulla jo luullakseni onkin
pienoiskäsitys siitä. Sittehän omin silmin näet lisää, kun päästään
kaikki katsomaan.

-- Mutta tämä talo oli varmaankin suuri siihen hintaan, kun täällä näin
moneksi vuodeksi on piisannut niin suurelle joukolle työtä.

-- Ei, minä unohdin sanoa, että neljä vuotta takaperin ostettiin tästä
rinnalta toinen talo yhteen. Ensimäisen talon viljelyskelpoiset maat,
korvet ja muut, tulivat jo kaikki viljelykselle raivatuksi, ja pian
kuuluvat uutismaat taaskin loppuvan.

-- No mutta, susi siunatkoon. Eihän tämä sitten mikään lepopaikka
olekaan, missä niin raadetaan ja pitää raataa, ett'ei maatkaan piisaa.

-- Voi veikkonen. Et sinä ymmärrä nyt mitään. Ei täällä tehdä kun
ainoastaan kahdeksan tuntia päivässä säännöllistä työtä, muu aika
käytetään luennoihin, huvituksiin ja sen sellaisiin. Mutta missä kerran
on työhön lähtemässä väliin parikin sataa henkeä, niin kyllä siellä
maista ja mannuista selvää tulee.

-- Kyllä sinä, hyvä mies, lasket minulle vallan lörppöä. Mistä täällä
niin paljon eväitä piisaa. Ei, kyllä sinä sittenkin jyskytät minua;
mutta jyskytä nyt, kun kerran olet kelkkaasi saanut.

-- Sinä et taaskaan usko. No, kun et usko, ole uskomatta. Sittepähän
nähdään, kumpanen meistä voittaa kun kaikki katsellaan.

-- Elähän nyt Esa hyvä suutu. Minkäpäs minä nyt sille voin, etten
asioita sen paremmin ymmärrä.... Kuulepas! Eikös se olisi edullisempaa
että siirtola osuuskunta ostaisi maita ja antaisi niitä erityisillä
ehdoilla jäsentensä viljeltäväksi?

-- Enhän minä suutu sinulle.... Niin.... Senlainen osuuskunnalla kuuluu
suunnitelma olevankin. Mutta ymmärräthän sinäkin sen, ettei
raivaamattomia maita tyhjille miehille voida antaa. Kaikki
viljelyskelpoinen maa raivataan ensin yhdessä ja sitten vasta niitä
voidaan vuokralle antaa. Viimeksi ostetun tilan salopalsta kuulutaan
jaettavan tänä syksynä.

-- Onko tarkoitus jatkaa pitemmälle sitä jakamisjärjestelmää?

-- En ollut viimeisessä osuuskunnan kokouksessa, mutta, siellä olleet
kertovat että on tarkoituksena aivan heti ostaa siirtolan ympäristöltä
lisää maita ja heti kun ne on saatu viljelyskuntoon kuulutaan ne
jaettavan maatahaluaville kohtuullista vuokraa vastaan. Siirtolan
ympäristöllä säilytetään maita vaan sen verran, että siirtolassa
käviöillä piisaa työtä ja että torpilla on olemassa jonkunlainen
keskipiste.

-- Kuulehan, eihän se ole oikein tehty. Siirtola osuuskunnan jäsenethän
siinä tapauksessa tulevat nauttimaan hyötyä torppareista.

-- Eipä. Torppareina tulevatkin olemaan ainoastaan osuuskunnan jäsenet.
Eikä jäsenille milloinkaan, jaeta mitään voittoja, kaikki jää
osuuskunnalle, lukuunottamatta nautintoa ja virkistystä minkä jäsenet
siirtolasta saavat.

-- No mutta, mitenkäs teette siinä tapauksessa jos jokaisen osuuskunnan
jäsenen alkaisi tehdä mieli torppariksi. Eihän niille kaikille maata
riittäisi?

-- Senlaisesta ei ole pelkoa. Työttä ei elä torpparikaan, että siihen
asemaan jokainen pyrkisi ja työtä taas on muuallakin. Ja juuri
sitävarten onkin osuuskunnan säännöissä se määräys, että torppariksi
pääsy ratkaistaan jäsenten kesken arvalla. Kenelle milloinkin arpa
lankeaa, siitä tulee torppari. Selvähän se on. Sen lisäksi säilytetään
siirtolan ympärillä aina senverran maita, että sitä haluavat saavat
maanviljelys haluansa tyydyttää. -- Niin -- ja sitäpaitsi on olemassa
viimeisillä valtiopäivillä hyväksytty pakkoviljelyslaki, joka kyllä
panee tilalliset maita torppariksi haluaville antamaan; ilman, että
siirtola osuuskunnan tai muidenkaan tarvitsisi siitä erikoisemmin
huolehtia.

Pistimme taaskin tupakat palamaan, jonka jälkeen sanoin Esalle:

-- Kertomisistasi päättäen on kaikki tuo mistä olet puhunut käynyt
päinsä hyvin helposti.

-- Ei, velikulta, ei se aika ollut helppoa meille kenellekään. Kaikki
siinä hikoiltiin ja jopa toisinaan tiukemmassa kohdassa kiristeltiin
suolivyötäkin. Niin -- ja senlisäksi sai moni miehistämme niinä aikoina
maistaa vankilan leipääkin.

-- Ja te vaan aina yrititte eteenpäin.

-- Niin teimme. Kärsimyksissä vaan innostuttiin. Oli kuitenkin seikkoja
joita ei innostumallakaan tahtonut voittaa. Toimintaamme tahtoi paljon
haitata se, että melkeen kaikki, yksinpä toiset ammattikunnatkin,
katselivat pitkin matkaa meitä kieroon. Entinen kurja asemamme oli
totuttanut ihmiset meitä halveksimaan. Monta kertaa me pahoilla mielin
siitä keskustelimme ja tuumimme keinoja miten siitä päästäisiin, mutta
muuta keinoa ei keksitty kuin se, että on entistä tarmokkaammin vaan
toimittava.

-- Eikö juoppous myöskin hidastuttanut toimintaanne?

-- Hidastutti tietysti ja hyvinkin suuressa määrin. Sittemmin alkoi
kaikki mennä paremmin kun työväen yhteisillä ponnistuksilla saatiin
kieltolaki voimaan.

-- Mutta luuletko nyt, että nämä laitoksenne pysyvät pystyssä. Olen
lukenut jostakin, että kaikki ihanteelliset yhteiskunnan
rakentamisyritykset ovat aina tehneet suuren kuperkeikan. Ettekö te
pelkää sitä mahdollisuutta?

-- Mitäpäs me sitä pelkäämme, kun meillä ei senlaista mahdollisuutta ole
olemassakaan. Pitäisihän sinunkin huomata se, ettei meillä ole mitään
muusta maailmasta eristettyä yhteiskuntaa, eikä ole aikomusta
perustaakaan. Me emme pidä puuhiemme pohjana ihanteita yksin, vaan
rakennamme kaikki, mitä rakennammekin, varman edellä tehdyn suunnittelun
ja tarkkojen laskelmien, sekä aikojen kuluessa saadun kokemuksen
horjumattomalle pohjalle. Me emme ole niin hulluja, että poikkeaisimme
pois olemassaolon la'eista, niinkuin näyt luulevan. Me olemme tehneet ja
teemme vastakin ainoastaan sitä, mikä milläkin ajalla on mahdollista.

-- Olkoon niin. Mutta sanoppas minulle vielä yksi asia. Miten teillä on
lasten opetus täällä järjestetty?

-- Hyvin yksinkertaisesti. Talvikauden käyvät ne koulua ja kesät tekevät
ne työtä puutarhassa. Tuo rakennus tuolla mäellä -- katsohan miten uhkea
sekin on. -- Niin, siellä on kuusi luokkahuonetta, käsityö- ja
opettajahuoneineen, siellä niille tiedon alkeita annetaan. Se vaan on
ikävä juttu kun kouluhuoneet kuuluvat käyvän ahtaaksi. Täytyy taaskin
ryhtyä uusiin rakennuspuuhiin.

-- Saatteko te sille valtioapua, vai itsekö sen ylläpidätte?

-- Vähänpä sinä muistat. Äskenhän juuri puhuimme että kouluopetus on
maassamme kokonaan valtion kustantamaa.

Keskustelumme täytyi taaskin lopettaa, kun Esan vaimo, joka oli
keskustelumme aikana pujahtanut ulos, tuli kutsumaan päivällisruoalle.

       *       *       *       *       *

Päivällistä syödessä vallitsi taaskin sama rattoisa mieliala kuin
aamiaisen aikanakin. Rattoisuutta lisäsi osaltaan vielä se seikka, että
opiston luennoitsijat ja oppilaat olivat myöskin läsnä.

Päivällisen loputtua lähdimme koko joukolla opistolle. Silloin oli
siellä opiston kymmenvuotisjuhla. Rattoisasti, miltei huomaamatta
menikin siellä koko iltapäivä. Juhlan arvokas ohjelma puheineen ja
lauluineen muutti tunnit minuuteiksi.

Juhlapuheessaan muisteli opiston johtaja m. m. sitä aikaa kun opistoa
alettiin hommata. -- »Kovan agitatsionityön ja monien muiden puuhien
vuoksi oli Sosialidemokratisen puolueen vaikea toteuttaa opistohanketta.
Silloin, yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta ilmestyi
satamatyöläisten tarkoitukseen sopiva maalahjoitus, joka empimättä
otettiinkin vastaan. Siitä saakka on opisto hyvällä menestyksellä
toiminut. Paljon se sillä ajalla onkin valaissut raatajain pimeää
hengenyötä. Moni nuorukainen ja neitonen on käynyt sillä lähteellä
ammentamassa elämän vettä». -- Niin kertoili innostunut puhuja, sekä
kehoitti kuulioitaan viemään terveisensä maan työväelle, ja kehoittamaan
heitä yhä edelleenkin veljelliseen yhteistoimintaan, sanoi sen vihdoin
viimein lyövän alas kaiken porvarimahdin sekä siitä johtuvan pimeyden ja
valkasevan kansalle ikuisen, runsasta palkkaa tuottavan päivän. Sanoi
vihdoinkin koittavan ajan jolloin yhteistyöllä saadaan ryhtyä
tasoittamaan maailmaa niistä loukuista ja rosoista joita ylimys- ja
porvarijärjestelmä on aikojen kuluessa siihen luonut. -- Lopuksi
kehoitti hän satamatyöläisiäkin yhä edelleen taistelemaan, taistelemaan
kuin ennenkin, ei ainoastaan omien, vaan koko kansan yhteisten etujen
puolesta.

Illan tultua tulimme takasin siirtolaan johon opiston yhdessä valitsema
toimikunta oli valmistanut yhteisen illanvieton.

Se ilta oli puheineen, lauluineen, näytelmineen ja kuvaelmineen niin
mieltäkiinnittävä, etten sitä sanoin voi kuvata. Myöhään yöllä, kun
erosimme, tunsimme niin omituista tyyntä ja rauhaa rinnoissamme, etten
ainakaan minä ole konsanaan moista tuntenut. Se tunne oli kaiketi sitä,
joka voi syntyä vasta silloin, kun edes joku määrätty joukkokaan tuntee
keskuudessaan veljellisyyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden vallitsevan.



Kuudes luku.


Tyytyväisenä näkemiini ja kuulemiini riisuuduin ja menin nukkumaan ja
yhtä tyytyväisenä heräsinkin taas maanantai-aamuna vuoteeltani seitsemän
aikaan. Juotuamme aamukahvit lähdimme me kaikki koko siirtolan perhe
erihaaroille eri työnjohtajain opastamana työhön.

Naiset ja joku pienempi osa miehiäkin meni kasvi- ja puutarhaan, osa
miehistä meni kokemaan kalanpyydyksiä ja mikä mihinkin pienempiin
toimiin. Suurin osa, niiden joukossa minäkin, lähdimme uutismaata
raivaamaan.

Huolettomina ja iloisina, työväen lauluja laulaen lähdimme työmaalle.
Kauvan emme tarvinneet kulkeakaan kun jo alkoikin sieltä peltojen takaa
näkyä suuret puu- ja juurikasröykkiöt.

Raadin-ahteelle ehdittyämme, saatuamme johtajalta tarkat neuvot, mitä
kunkin piti tekemään, alkoi kuulua ryske korvesta. Puut kaatuilivat
luonnon herrojen iskuista rytisten ja räiskäen maahan, josta ne
kuljetettiin karsittuina ja pienisteltyinä yksiin kasoihin.

Puiden ryske, kuokkien ja kirveiden pauke, jota sees salo-ilma
liepeillään liidätteli, kaikui iloisten raatajain laulujen säestämänä
kauvas ja kertoillen vapaassa työssä temmeltävien työläisten riemusta,
vaipui se vihdoin Päijänteen rannoilla uljaasti päitään kohottelevien
vuorien taa. -- -- --

Sillätavoin, toisten kaataessa ja karsiessa korven honkia ja toisten
kuokkiessa ja ojaa kaivaissa kului aika niin että siirtolan ruokakello
kutsui meitä aamiaiselle.

Aamiaisen syötyä alkoi sama ryske ja kestikin taas siihen saakka, kunnes
kello kutsui päivällisaterialle.

Päivällisen syötyämme heiluimme korvessa vielä pari tuntia ja tulimme
kellon kutsumana kotiin.

Kylvettyämme ja kahvit juotuamme menimme juhlasaliin, jossa pidettiin
luvun lasku- ja kirjoitusharjoituksia. Enemmän kehittyneet lähtivät
opistolle luentoja kuulemaan. -- Opistoa näette siirtolan puolesta
avustettiin rahalla ja luonnon antimilla, jonka vuoksi siirtolan
asukkaat saivat käydä opiston luennoilla.



Seitsemäs luku.


Niin meni ensimäinen työpäivä iltaan. Illallisen syötyä menimme
lepohuoneeseen, jossa vähän aikaa keskusteltua heittäydyimme
vuoteillemme. Olin niin tyytyväinen siirtolassa olooni, että ennen
nukkumistani päätin jäädä siirtolan töitä tekemään pitemmäksikin aikaa.
Olin kuitenkin työstä ja kaikesta siitä uudesta, mitä olin nähnyt ja
kuullut siksi väsynyt, että nukahdin pian.

Kauvan en kuitenkaan ehtinyt nukkua, kun korvissani alkoi kuulua tuttu
sävel. Aloin kuunnella sitä tarkemmin.... Eroitin jo sanatkin.... Kuin
tuhansista suista syöksyi sanat:

      "On kurjan kurjat kunniassa
      raharuhtinaat nuo röyhkeät
      -- -- -- -- -- -- -- -- --
      -- -- ne työtä ryöstävät --"

Hieroin silmiäni ja aloin tarkastella ympärilleni... Missä olen?...
Kauhistus... Puistossa, johon kaupungissa menin istumaan. Kaikki --
siirtola, talo kaupungissa, höyryvene, opistot, pellot, uutiskorpi, ne
kaikki olivatkin vain katoavaa, pois häipyvää unta. Olinkin vaan siinä
samassa riistäjäin maailmassa, josta jo luulin päässeeni. Työorjain
taistelu ei ollut hiventäkään laimennut. Yhä edelleenkin täytyi heidän
seista kylki kyljessä mahtavaa kapitalismia vastaan ja torjua sen
kiihkoisia hyökkäyksiä. Edessäni oli sama taistelu, samat tuskat ja
kärsimykset kuin ennenkin.

Pahoilla mielin, ruumiillisesti ja henkisesti masentuneena nousin ylös
penkiltä. Luitani kolotti ja vilun väreet raastoivat ihoani. Se teki
tuskani kaksinkertaiseksi. Kuinkahan kauvan olin mahtanut nukkuakaan?
Aurinkokin näytti takaperin kulkeneelta. Se oli itäpuolella taivaan
lakea aivan kuin aamupäivällä.... Aivan oikein. Tuollahan marssii
mielenosotus-joukko, jonka sunnuntai-aamuna oli määrä lähteä
liikkeelle.... Koko yön olen siis tässä nukkunut ja uneksinut
köyhälistön onnesta, onnesta jota tuskin milloinkaan tulevat silmäni
näkemään -- --

Mieli apeana lähdin astumaan joukon jälkeen. Vähitellen lämpenin ja
jäseneni alkoivat notkistua. Saavutin joukon juuri kuin se oli
laulamassa laulun viimeistä säettä. Siihen yhdyin minäkin ja sydämmeni
pohjasta lauloin: --

      "Työmiehet, kyntäjät ja kaikki
      työkansa, joukko nälkäinen.
      Maa meidän on ja olla täytyy,
      vaan ei laiskain lurjusten.
      Nälkä meill' on aina vieraanamme,
      vaan kuin korpit haaskoiltaan
      me kerran kaikki karkoitamme,
      niin päivä pääsee paistamaan.
      Tää on viimeinen taisto,
      rintamaamme yhtykää
      niin huomispäivänä kansat
      on veljet keskenään."

Mielenosotusjoukon jälessä marssiessani, muistin kaiken niin ihmeen
elävästi. Muistin keskustelumme Esa Korven kanssa, ja sen vuoksi teki
mieleni kertomaan kaikki hänelle. Mutta kun en kuitenkaan häntä löytänyt
päätin kirjoittaa uneni hänelle, jonka näin olen tehnytkin. Kumpa vaan
tämä vaatimaton kertomukseni Esa Korpeen vaikuttaisi sen mitä toivon. En
toivokaan, että tämä synnyttäisi hänessä mitään sairaloista
toteutumattomaan toivoa, vaan että se synnyttäisi hänessä sammumattoman
vihantulen olevia vääryyksiä vastaan ja terästäisi häntä uupumattomaan
työhön itsensä ja vielä tiedotonna uinuvan sortoa ja vääryyttä kärsivän
köyhälistön puolesta.

       *       *       *       *       *

Milloinkahan tulee senlainen aika ettei ihmislasten tarvitse kirjoitella
"unia" työstä ja leivästä, vaan että niitä molempia saa joka päivä
kyllikseen?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.