| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Inger, Östråtin rouva - Viisinäytöksinen murhenäytelmä
Author: Ibsen, Henrik, 1828-1906
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Inger, Östråtin rouva - Viisinäytöksinen murhenäytelmä" ***
INGER, ÖSTRÅTIN ROUVA
VIISINÄYTÖKSINEN MURHENÄYTELMÄ
Henrik Ibsen
Suomensi
Joel Lehtonen
Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1919.
Suomennoksen on teettänyt
"SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN EDISTÄMISRAHASTON"
varoilla rahaston toimikunnan
KAUNOKIRJALLINEN OSASTO.
HENKILÖT:
_Rouva Inger Otontytär Römer_, valtakunnan hovimestarin Nils Gyldenlöven
leski.
_Elina Gyldenlöve_, hänen tyttärensä.
_Valtaneuvos Nils Lykke_, tanskalainen ritari.
_Olaf Skaktavl_, lainsuojaton norjalainen aatelismies.
_Nils Steninpoika_.
_Herra Jens Bjelke_, ruotsalainen päällikkö.
_Björn_, kamaripalvelija Östråtin linnassa.
_Finn_, sisäpalvelija.
_Einar Huk_, linnanvouti.
_Muita palvelijoita, talonpoikia ja ruotsalaisia huoveja_.
Tapahtumapaikka: _Östråtin aateliskartano_ lähellä Trondhjemin vuonoa;
aika: v. 1528.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Huone Östråtissa. Taustalla olevasta avoimesta ovesta näkyy ritarisali
heikossa kuunvalossa, joka silloin tällöin kirkastuen lankeaa sisään
vastapäisessä paksussa muurissa olevasta kaari-ikkunasta. Oikealla
ulko-ovi; siitä etualalle päin verholla varustettu ikkuna. Vasemmalla
ovi, joka vie sisähuoneisiin; lähempänä etualalla suuri avonainen liesi,
joka valaisee huonetta. On myrskyinen ilta.)
_Kamaripalvelija Björn_ ja _sisäpalvelija Finn_ istuvat lieden ääressä.
Viimemainittu puhdistelee kypäriä. Heidän vieressään maassa on miekka ja
kilpi sekä muita aseita.
FINN
(lyhyen vaitiolon jälkeen).
Ken oli Knut Alfinpoika?
BJÖRN.
Herrasväki sanoo, että hän oli Norjan viimeinen ritari.
FINN.
Ja tanskalaiset tappoivat hänet Oslon vuonolla?
BJÖRN.
Jokainen pikku poikakin sen tietää.
FINN.
Knut Alfinpoika oli siis viimeinen ritarimme? Ja nyt hän on ollut jo
kauan kuollut. (Pitäen kypäriä koholla edessään.) No, sittenpä voit
riippua kiiltäväksi hangattuna ritarisalissa; sillä sinä et ole enää
muuta kuin tyhjä pähkinänkuori; ydin -- sen söivät madot jo monta vuotta
sitten.
Kuules, Björn, -- eikö sopisi sanoa, että Norjan maakin on tuollainen
tyhjä pähkinänkuori kuin tämä kypäri, kiiltävä päältä, madonsyömä
sisältä?
BJÖRN.
Pidä suusi ja tee työsi! -- -- -- Onko kypäri valmis?
FINN.
Välkkyy kuin hopea kuun paisteessa.
BJÖRN.
Pane se siis pois. -- Kas tuossa, raavi ruoste miekasta.
FINN
(kääntelee ja katselee miekkaa).
Maksaako se vaivaa?
BJÖRN
Mitä sanot?
FINN.
Ei ole terää.
BJÖRN.
Se ei kuulu sinuun. Anna se tänne. -- -- Tuossa on kilpi.
FINN
(jatkaen).
Tässä taas ei ole ripaa!
BJÖRN
(murahtaen).
Annas, kun sinussa olisi ripa, niin tarttuisin --
FINN
(hyräilee tuokion itsekseen).
BJÖRN.
Mitä nyt taas?
FINN.
Tyhjä kypäri, terätön miekka, rivaton kilpi. -- Luulenpa, ettei kukaan
voi moittia Inger-rouvaa siitä, että hän antaa aseitten riippua
kirkkaina salin seinällä, eikä punaa niitä tanskalaisten veressä.
BJÖRN.
Hm, lorua, onhan meillä nyt maassa rauha.
FINN.
Rauha? Niin, kun talonpoika on ampunut viimeisen nuolensa ja susi vienyt
läävästä hänen viimeisen lampaansa, niin on heilläkin rauha keskenään.
Mutta on se vain merkillistä ystävyyttä! No, niin; oli miten oli. On
aivan paikallaan, kuten sanoin, että sota-asut riippuvat kiiltävinä
salissa; sillä tunnet kai vanhan sananparren: »ritarismies yksin on
mies», ja kun meillä ei tässä maassa enää ole ritaria, niin ei ole
miestäkään, ja missä ei ole miestä, siellä saa _nainen_ olla isäntänä;
ja siksi --
BJÖRN.
Siksi kiellän sinua loruamasta! (Nousee.) Ilta tulee. Kas tuossa; saat
viedä kypärin ja kilven paikoilleen saliin.
FINN
(hiljaisella äänellä).
Ei, anna sen jäädä huomiseen.
BJÖRN.
No, et kai pelkää?
FINN.
En päivällä. Ja jos illoin pelkäisinkin, niin enpä ole pelkuri yksinäni.
Niin, katsele vain minua; mutta tiedäkin, että tuolla alhaalla
väentuvassa jutellaan yhtä ja toista. (Hiljaisemmin.) Siellä sanovat
jotkut, että _tuolla_ liikkuu kookas, mustiin puettu haamu jok'ainoa yö.
BJÖRN.
Akkain lorua!
FINN.
Niin, mutta he väittävät kaikki, että se on totta.
BJÖRN.
Sen minä uskon.
FINN.
Merkillisintä on, että Inger-rouva on samaa mieltä.
BJÖRN
(hätkähtäen).
Inger-rouva? No, mitä mieltä hän on?
FINN.
Mitäkö? Niin, sitä ei monikaan tiedä. Mutta varmaa on, ettei hän saa
siunaaman rauhaa. Etkö huomaa, että hän laihtuu ja käy päivä päivältä
kalpeammaksi? (Luoden _Björniin_ tutkivan silmäyksen.) Väki sanoo, ettei
hän nuku milloinkaan, -- ja että siihen on tuo kummittelu syynä --
(Viime sanojen kuuluessa on _Elina Gyldenlöve_ vasemmalta ilmestynyt
puoleksi avoimen oven kynnykselle. Hän pysähtyy ja kuuntelee; palvelijat
eivät häntä huomaa.)
BJÖRN.
Ja sellaisia tyhmyyksiä sinä uskot?
FINN.
Noin, puolittain. On muuten niitäkin, jotka selittävät seikkaa toisella
tavoin. Mutta se on vain ilkeyttä. -- Kuule, Björn, -- tunnetko erästä
laulua, joka maassa kiertää?
BJÖRN.
Laulua?
FINN.
Niin, kaiken kansan suussa. Se on hävytön pilkkalaulu, sen nyt arvaa.
Mutta muuten, se on sangen näppärä. Kuulepas.
(Laulaa matalalla äänellä.)
Ja Inger-rouvalla linnassaan
on vaatteet, joilla ei vertaa:
ne silkkiä, kärpännahkaa on vaan,
ja kullat ja helmet on kulmillaan, --
mut synkkä hän monta on kertaa.
Kas, Inger hän itsensä Tanskalle möi,
maan vieraiden valtaan hän heitti, --
_(Björn_ tarttuu _Finniä_ vimmastuneena rintapieliin. _Elina Gyldenlöve_
vetäytyy heidän huomaamattaan takaisin vasemmalle.)
BJÖRN.
Ja minä heitän sinut helvettiin, ja ihan palkatta, jos hiiskut vielä
Inger-rouvasta hävyttömän sanan!
FINN
(kiskoutuen _Björnin_ käsistä).
No, no, -- olenko minä sen laulun tehnyt?
(Kuuluu torven törähdys ulkoa oikealta.)
BJÖRN.
Hst, -- mikä tuo on?
FINN.
Torvi soi. Saadaan vieraita vielä tänä iltana.
BJÖRN
(ikkunan ääressä).
Avaavat porttia. Kuuluu kavion kopsetta linnan pihalta. Tulee kai joku
ritari.
FINN.
Ritari? Se ei liene totta.
BJÖRN.
Miksi ei?
FINN.
Itsehän sanoit, että viimeinen ritarimme on kuollut.
(Poistuu oikealle.)
BJÖRN.
Senkin lurjus, -- kaikki hänen silmänsä keksivät. Sen verran siis
auttoi, että koetin tätä peitellä ja salata. Inger-rouva on jo kansan
suussa; hetken päästä jokainen huutaa, että --
ELINA GYLDENLÖVE
(tulee jälleen sisään vasemmalla olevasta ovesta; hän katselee
ympärilleen ja sanoo mielenliikutustaan masentaen).
Oletko yksin täällä, Björn?
BJÖRN.
Tekö, Elina-neito?
ELINA.
Kuule, -- kerro minulle joku satu; -- tiedän, että sinulla on niitä
muitakin kuin ne, joita --
BJÖRN.
Satu? Mutta nyt, -- näin iltamyöhällä --?
ELINA.
Jos lasket siitä ajasta, jolloin täällä Östråtissa tuli pimeä, niin on
todellakin myöhä.
BJÖRN.
Mikä teitä vaivaa? Onko teille sattunut jotakin? Olette niin levoton.
ELINA.
Ehkäpä on niin.
BJÖRN.
Jokin teillä on. Puoleen vuoteen olen teitä tuskin tuntenut entiseksi.
ELINA.
Tiedä: puoli vuotta on Lucia, rakkain sisareni, maannut ruumiskammiossa.
BJÖRN.
Ei se johdu siitä, Elina-neito, -- ainoastaan sen vuoksi ette te ole
tuollainen: milloin mietteissänne, kalpea ja vaitelias, milloin hurja ja
neuvottoman näköinen kuin tänä iltana.
ELINA.
Niinkö arvelet? Mutta miksi en sen vuoksi? Eikö hän ollut hyvä ja
hurskas ja kaunis kuin kesäinen yö? Björn, kuule, -- minä rakastin
Luciaa kuin omaa itseäni. Oletko unohtanut, kuinka monta kertaa me
istuimme lapsina polvellasi talvi-illoin? Sinä lauloit meille lauluja,
ja kerroit -- --
BJÖRN.
Niin, silloin te olitte reipas ja iloinen.
ELINA.
Kyllä, silloin. Silloin elin ihanaa aikaa, saduissa ja ajatuksissani!
Onko mahdollista, että ranta oli yhtä karu silloin kuin nyt? Jos se oli,
en sitä huomannut. Siellä rannalla minä mieluimmin kuljeskelin ja
sepittelin monia kauniita satuja; sankarini tulivat kaukaa ja matkasivat
jälleen poikki meren; minä itse olin heidän keskellään ja seurasin
heitä, kun he purjehtivat pois.
(Vaipuu istumaan eräälle tuolille.)
Nyt tunnen olevani niin väsynyt, heikko, satuni eivät voi ravita minua
enää; -- ne ovat ainoastaan satuja.
(Nousee kiivaasti.)
Björn, tiedätkö, mikä minut on sairaaksi tehnyt? Eräs totuus. Ilkeä,
synkkä totuus, joka kaivaa mieltäni yötä päivää.
BJÖRN.
Mitä te te tarkoitatte?
ELINA.
Muistatko, että sinä annoit meille joskus elämänohjeita ja hyviä
neuvoja? Lucia-sisko noudatti niitä; mutta minä, -- Jumala paratkoon!
BJÖRN (lohdutellen).
No, älkäähän toki --
ELINA.
Minä tiedän kyllä, minä olin ylpeä, korskea! Leikeissä tahdoin minä aina
olla kuningatar, koska olin suurin, kaunein, älykkäin. Minä sen tiedän.
BJÖRN.
Se on totta.
ELINA.
Kerran otit minua kädestä ja katsoit vakavasti minuun ja sanoit: älä ole
ylpeä kauneudestasi ja älystäsi: mutta ole aina ylpeä kuin tunturin
kotka, kun ajattelet, että olet Inger Gyldenlöven tytär!
BJÖRN.
Teillä kai oli syy olla siitä ylpeä.
ELINA.
Niin, sellaisia sinä kerroit sangen usein minulle, Björn. Oi, sinä
kerroit minulle siihen aikaan niin paljon, paljon satuja.
(Puristaa _Björnin_ kättä.)
Kiitos niistä kaikista! -- Kerro minulle yksi vielä: voisinpa ehkä näet
tulla jälleen iloiselle mielelle niinkuin ennen.
BJÖRN.
Ettehän ole lapsi enää.
ELINA.
En kylläkään! Mutta salli kuvitellakseni, että olen. -- -- No, kerro
nyt.
(Heittäytyy erääseen tuoliin; _Björn_ istuutuu lieden reunalle.)
BJÖRN.
Oli kerran jalosyntyinen ritari --
ELINA
(joka on kuunnellut levottomana saliin päin, tarttuu _Björnin_
käsivarteen ja huudahtaa kiivaasti, mutta kuiskaamalla).
Hst! Älä huuda; -- enhän ole huonokuuloinen!
BJÖRN
(hiljaisemmalla äänellä).
Oli kerran jalosukuinen ritari, jolla oli se merkillinen maine, että --
--
ELINA
(nousee puolittain ja kuuntelee hätääntyneenä ja jännityksessä saliin
päin).
BJÖRN
Elina-neito, -- mikä teitä vaivaa?
ELINA
(istuutuu jälleen).
Minua? Ei mikään. Kerro vain!
BJÖRN.
No, niinkuin sanoin, -- kun hän katsoi jotakin naista oikein silmiin, ei
nainen sitä koskaan sitten unohtanut, vaan seurasi ajatuksin häntä,
minne hän lähtikin, ja sairastui surusta.
ELINA.
Tuon olen jo kuullut -- -- Se ei ole muuten mikään satu, se kertomasi.
Sillä mainitsemasi ritari on Nils Lykke, joka istuu vielä tänäkin
päivänä Tanskan valtakunnan-neuvostossa --
BJÖRN.
Hyvin mahdollista.
ELINA
No niin, yhdentekevä; -- jatkahan!
BJÖRN.
Ja sitten sattui kerran --
ELINA
(nousee yhtäkkiä).
Hst, ole hiljaa!
BJÖRN.
Mikä nyt? Mikä teille tuli?
ELINA
(kuunnellen).
Kuuletko?
BJÖRN.
Mitä?
ELINA.
Se on siellä. Kautta Kristuksen haavain, se on totta!
BJÖRN
(nousee paikaltaan).
Mikä siellä on? Missä?
ELINA.
Hän itse -- ritarisalissa.
(Rientää taustalle.)
BJÖRN
(seuraa häntä).
Kuinka te voitte luulla --? Elina-neito, -- menkää huoneeseenne!
ELINA.
Hst, seiso hiljaa. Älä liiku; älä näyttäydy! Odota; -- kuu tulee
pilvistä. -- Eroitatko tuon mustan hahmon tuolla?
BJÖRN.
Taivaan pyhät --!
ELINA.
Katso; -- nyt hän kääntää Knut Alfinpojan kuvan seinään päin. Hahaa, se
tuijottaa häntä liiaksi silmiin.
BJÖRN.
Elina-neito, kuulkaahan!
ELINA
(tullen etualalle lieden luo).
Nyt tiedän -- tietämäni.
BJÖRN
(itsekseen hiljaa).
Se on siis sittenkin totta.
ELINA.
Kuka hän oli, Björn? Kuka hän oli?
BJÖRN.
Sen te näitte yhtä hyvin kuin minäkin.
ELINA.
No niin. Kenenkä minä näin?
BJÖRN.
Näitte äitinne.
ELINA
(puolin itsekseen).
Yön toisensa jälkeen olen kuullut hänen askeleensa tuolta. Kuullut hänen
kuiskivan ja voihkivan kuin kadotetun sielun. Ja laulussakin sanotaan
--; ah, nyt sen uskon! Nyt uskon, että --
BJÖRN.
Hiljaa!
(Rouva _Inger Gyldenlöve_ tulee nopeasti ritarisalista, huomaamatta
huoneessa olijoita, menee suoraa päätä ikkunan luo, vetää verhot syrjään
ja tuijottaa hetken ulos, ikäänkuin tähystäen jotakuta maantietä pitkin
saapuvaa; sitten hän kääntyy ja menee verkkaan takaisin saliin.)
ELINA
(hiljaa seuraten häntä silmillään).
Kalman-kalpeana, kuin ruumis --
(Melua ja väkijoukon ääniä kuuluu oikealta, oven ulkopuolelta.)
BJÖRN.
Mikä siellä on?
ELINA.
Mene ulos katsomaan, mikä siellä on!
(Linnanvouti _Einar Huk_ ja suuri joukko _alustalaisia_ ja _talonpoikia_
nähdään eteisessä.)
EINAR HUK
(ovella).
Suoraa päätä hänen luokseen! Ja arkailu pois!
BJÖRN.
Mitä te haette?
EINAR HUK.
Inger-rouvaa itseään.
BJÖRN.
Inger-rouvaa? Näin myöhään illalla?
EINAR HUK.
Myöhään, mutta vielä ajoissa, luullakseni.
TALONPOJAT.
Niin, niin, -- hänen täytyy kuulla meitä!
(Koko joukko tunkeutuu saliin. Samalla ilmestyy _rouva Inger Gyldenlöve_
ritarisalin ovelle. Kaikki vaikenevat yhtäkkiä.)
INGER-ROUVA.
Mitä tahdotte minulta?
EINAR HUK.
Me tulimme luoksenne, jalosyntyinen rouva, aikoen --
INGER-ROUVA.
Niin, -- puhukaa!
EINAR HUK.
No, -- sehän on rehellinen asia. Parilla sanalla, -- me tulimme
pyytämään teiltä lupaa ja aseita --
INGER-ROUVA.
Lupaa ja aseita? Mitä varten?
EINAR HUK.
On tullut Ruotsista huhu, että Taalain rahvas on noussut kapinaan ja
marssii kuningas Kustaata vastaan. --
INGER-ROUVA.
Niinkö? Taalain rahvas?
EINAR HUK.
Niin kertoo huhu, ja se kuuluu olevan totta.
INGER-ROUVA.
No, -- jos niin olisi asia, -- mitä Taalain miesten kapina teihin
kuuluu?
TALONPOJAT.
Me tahdomme mukaan! Tahdomme auttaa! Päästä vapaiksi!
INGER-ROUVA
(hiljaa).
Ah, olisikohan aika tullut!
EINAR HUK.
Kaikista Norjan rajapitäjistä rientää talonpoikia toiselle puolen
Taalaihin. Lainturvattomat miehetkin, jotka ovat harhanneet vuosikausia
autioilla tuntureilla, uskaltavat nyt jälleen kyliin, kokoavat väkeä ja
hiovat ruostuneitten miekkainsa terää.
INGER-ROUVA
(oltuaan hetken vaiti).
Kuulkaa, -- vastatkaa minulle, oletteko täysin punninneet asiaa?
Oletteko ajatelleet, miten teidän kävisi, jos kuningas Kustaan miehet
voittaisivat?
BJÖRN
(hiljaa ja rukoillen _Inger-rouvalle_).
Ajatelkaa, miten tanskalaisten kävisi, jos kuningas Kustaan miehet
joutuisivat tappiolle.
INGER-ROUVA
(epäävästi).
Se ei ole minun tehtäväni. (Kääntyy miesjoukon puoleen.) Te tiedätte:
kuningas Kustaalla on täysi syy toivoa apua Tanskasta. Kuningas Fredrik
on hänen ystävänsä eikä tosiaan jätä häntä pulaan --
EINAR HUK.
Mutta jos talonpojat kaikkialla koko Norjan maassa nousisivat? Jos me
kaikki yhdessä nousisimme, -- sekä herrat että rahvas. -- Niin, rouva
Inger Gyldenlöve, nyt melkein luulen tulleen sen tilaisuuden, jota
olemme odottaneet. Jos se nyt alkaa, niin täytyy muukalaisten lähteä
maasta.
TALONPOJAT.
Niin, pois Tanskan voudit! Pois muukalaisherrat! Pois
valtakunnanneuvoston kätyrit!
INGER-ROUVA.
Oi, metallia heissä on! -- mutta kuitenkin, sittenkin --!
BJÖRN
(itsekseen).
Hän epäröi. -- (_Elinalle_.) Mitä siihen tuli, Elina-neito, -- te teitte
väärin, kun tuomitsitte äitiänne.
ELINA.
Björn, minä raastaisin silmät päästäni, jos ne pettivät minut!
EINAR HUK
Nähkääs, jalosyntyinen rouva, -- ensin on esteenä Kustaa kuningas; kun
_hän_ on lyöty, eivät tanskalaiset kauvaa jaksa tässä maassa pysyä.
INGER-ROUVA.
Ja sitten?
EINAR HUK.
Sitten olemme vapaat; meillä ei ole enää vieraita esivaltiaita, ja me
saamme valita itse kuninkaamme niinkuin ruotsalaisetkin ennen meitä.
INGER-ROUVA
(vilkkaasti).
Itse kuninkaan? Ajatteletteko Sturein sukua?
EINAR HUK.
Kristian kuningas ja toiset hänen jälkeläisensä ovat tehneet
itsenäisistä suvuistamme puhdasta! Parhaat herramme harhaavat
henkipattoina tunturipolkuja, jos enää elävätkään. Mutta saattaisipa
kuitenkin löytyä joku vanhain sukujemme perillinen, joka --
INGER-ROUVA
(nopeasti)
Riittää, Einar Huk! Riittää! (itsekseen.) Ah, minun kallehin toivoni!
(Kääntyy talonpoikain ja linnan alustalaisten puoleen.)
Minä olen nyt neuvonut teitä mikäli olen voinut. Olen ilmaissut teille,
miten suureen vaaraan te uskallatte astua. Mutta jos olette kerran
horjumattomat päätöksessänne, niin olisi minun mieletöntä estää teitä
aikomuksesta, jonka te kuitenkin voitte toteuttaa itse.
EINAR HUK.
Meillä on siis teiltä lupa?
INGER-ROUVA.
Teillä on oma vahva tahtonne; kysykää siltä neuvoa, jos on niinkuin
sanotte, että teitä alinomaa kiusataan ja poljetaan -- -- -- Minä tunnen
niin vähän niitä asioita. Minä en tahdo enempää tietää! Mitä voin minä,
yksinäinen nainen --? Vaikka ryöstäisitte ritarisalin tyhjäksi --; ja
siellä on monta hyvää miekkaa; onhan teillä täysi valta Östråtissa tänä
iltana. Saatte tehdä, mitä haluatte. Hyvää yötä!
(Miesjoukko puhkeaa kaikuviin riemuhuutoihin. -- Sytytetään kynttilät,
ja palvelijat tuovat kaikenlaisia aseita ritarisalista.)
BJÖRN
(tarttuu _Inger-rouvan_ käteen, kun rouva aikoo poistua).
Kiitokset, jalo ja ylhäinen rouva! Minä, joka olen tuntenut teidät
lapsesta asti, en ole koskaan teitä epäillyt.
INGER-ROUVA.
Vaiti, Björn, -- vaaralliseen peliin olen ryhtynyt tänä iltana. Muut
panevat siihen ainoastaan henkensä; mutta minä -- tuhannen kertaa
enemmän; usko minua!
BJÖRN.
Kuinka? Pelkäättekö valtanne katoamista ja sovinnollisten välien
katkeamista?
INGER-ROUVA.
Valtaniko? Voi, hyvä Jumala!
MUUAN PALVELIJA
(tullen suuri miekka kädessä salista).
Tässä on oikea hukanhammas! Sillä kun huitelen verenimijäin kätyreitä!
EINAR HUK
(toiselle palvelijalle).
Mitä sinä sieltä löysit?
PALVELIJA.
Rintaraudan, jota nimittävät Herlof Hyttefadsiksi.
EINAR HUK.
Se on sinulle liian hyvä; -- katso, tässä on Sten Sturen keihään varsi;
kiinnitäpä rintarauta siihen, niin meillä on komein sotamerkki
maailmassa.
SISÄPALVELIJA FINN
(kirje kädessä, tulee sisään ovesta vasemmalta ja menee _Inger-rouvan_
luo).
Olen etsinyt teitä kaikista huoneista --
INGER-ROUVA.
Mitä tahdot?
FINN
(ojentaa hänelle kirjeen).
Muuan lähetti Trondhjemista on saapunut tuoden teille kirjeen ja
viestejä.
INGER-ROUVA.
Katsotaan! (Avaten kirjettä.) Trondhjemista? Mitä se mahtaa olla?
(Silmäilee nopeasti kirjettä.) Kristus, armahda! Häneltä! Ja täällä
Norjassa -- --.
(Jatkaa lukemistaan kiihkeässä mielentilassa; sillaikaa noutavat miehet
yhä aseita salista).
INGER-ROUVA
(itsekseen).
Hän tulee siis tänne. Hän tulee tänne tänä yönä. -- Niin, silloin alkaa
kamppailu älyllä, ei miekalla.
EINAR HUK.
Riittää, riittää, kunnon miehet: nyt on meillä tietääkseni aseet. Nyt
lähdetään!
INGER-ROUVA
(kääntyen nopeasti).
Kukaan ei saa lähteä täältä tänä yönä!
EINAR HUK.
Mutta, jalo rouva, nyt on tuuli sopiva; purjeilla vuonon perukkaan ja --
INGER-ROUVA.
Pysyy, mitä sanoin!
EINAR HUK.
Täytyykö meidän siis odottaa huomiseen?
INGER-ROUVA.
Sekä huomiseen että kauemmin. Ainoakaan asestettu mies ei saa lähteä
Östråtista.
(Tyytymätöntä mutinaa joukosta.)
ERÄÄT TALONPOJAT.
Mutta me lähdemme sittenkin, rouva!
USEAT TOISET.
Niin, niin; me lähdemme!
INGER-ROUVA
(astuen askeleen lähemmäksi heitä).
Kuka teistä uskaltaa?
(Kaikki vaikenevat; oltuaan tuokion vaiti lisää _Inger-rouva_:)
Minä olen ajatellut puolestanne. Mitä te halvat rahvaan miehet tiedätte
maan asioista? Kuinka te rohkenette arvostella sellaisia? Teidän täytyy
kestää sortoa ja rasitusta vielä hetki. Se ei voine käydä kovin
sydämellenne, jos muistatte, ettei meilläkään, ylimyssuvuilla, ole
parempaa valittavana nykyaikaan. -- -- Viekää kaikki aseet takaisin
saliin. Myöhemmin saatte kuulla tahtoni. Poistukaa!
(Palvelijat vievät aseet saliin, jonka jälkeen koko joukko poistuu
oikealle.)
ELINA
(hiljaa _Björnille_).
Vieläkö luulet, että tein väärin tuomitessani -- Östråtin rouvaa?
INGER-ROUVA
(viittaa _Björnin_ luokseen ja sanoo).
Varusta yksi vieraskamareista kuntoon.
BJÖRN.
Niinkuin käskette, Inger-rouva!
INGER-ROUVA.
Ja portti auki jokaiselle, ken kolkuttanee.
BJÖRN.
Mutta --?
INGER-ROUVA.
Portti auki!
BJÖRN.
Portti auki.
(Poistuu oikealle.)
INGER-ROUVA
(_Elinalle_, joka on jo poistumassa ovesta vasemmalle).
Jää tänne! -- Elina; -- lapseni, -- minulla on sinulle kahden kesken
puhuttavaa.
ELINA.
Minä kuuntelen.
INGER-ROUVA.
Elina, -- -- sinä uskot pahaa äidistäsi?
ELINA.
Minä uskon, mitä teidän menettelynne pakottaa minut tuskakseni uskomaan.
INGER-ROUVA.
Ja sinä vastaat minulle tylyn luonteesi mukaan.
ELINA.
Kuka on tylyyttä kylvänyt luonteeseeni? Aina lapsesta saakka olin
tottunut ihailemaan teitä suurena, ylevänä naisena. Sellaisia kuin te
olivat mielestäni ne naiset, joista kerrotaan taruissa ja
sankarisaduissa. Minusta näytti siltä kuin itse taivaan Jumala olisi
painanut leimansa teidän otsaanne ja merkinnyt teidät siksi olennoksi,
joka oli johtava arkoja ja epäröiviä. Linnan salissa lauloivat ritarit
ja ylimykset ylistystänne; ja rahvaskin, lähellä ja loitolla, nimitti
teitä maan toivoksi ja turvaksi. Ja kaikki he ajattelivat, että teissä
palaisivat meille entiset hyvät ajat. Kaikki he ajattelivat, että
koittaisi meille ikäänkuin uusi päivä. Yhäti on yö; enkä tiedä kohta
enää, uskallanko luulla, että teissä valkenee meille aamu.
INGER-ROUVA.
On helppo nähdä, mistä sinä saat moiset myrkylliset sanat. Sinun
korviisi ovat kulkeneet ajattelemattoman lauman kuiskeet ja nurinat
asioista, joita se niin vähän kykenee arvostelemaan.
ELINA.
Kansan ääni on totuuden ääni, sanoitte siihen aikaan, jolloin laulut ja
puheet kaikuivat kiitostanne.
INGER-ROUVA.
Olkoonpa niin. Mutta vaikka valitsisin osakseni istua täällä toimetonna
silloin kun minun olisi toimittava, -- etkö luule, että jo moinen
valinta olisi minulle niin raskas taakka, ettei sinun tarvitsisi lisätä
sitä vielä kivillä?
ELINA.
Kivet, joilla taakkaanne lisään, painavat minua yhtä raskaasti kuin
teitä. Keveästi, vapaana hengitin elon ilmaa niin kauan kuin sain uskoa
teihin. Sillä elääkseni täytyy minun tuntea itseni ylpeäksi, ja ylpeä
olisin syystä ollut, jos te olisitte ollut yhä sama, mikä te kerran
olitte.
INGER-ROUVA.
Ja mikä sinulle takaa, etten sitä ole? Elina, mistä niin varmaan tiedät,
ettet tee äidillesi vääryyttä?
ELINA
(huudahtaen kiihkeästi).
Oi, jospa sitä nyt tekisin!
INGER-ROUVA.
Hiljaa! Sinulla ei ole oikeutta vaatia tilille äitiäsi. -- Yhdellä
ainoalla sanalla voisin --; mutta se ei olisi sinulle terveellinen
kuulla; sinun täytyy odottaa, mitä aika mukanaan tuo; ehkä käy niin,
että --
ELINA
(aikoen poistua).
Nukkukaa hyvin, äitini!
INGER-ROUVA
(vitkastellen).
Ei, -- jää luokseni, on vielä eräs asia -- --. Tule lähemmäksi, sinun
täytyy minua kuulla, Elina!
(Asettuu pöydän ääreen ikkunan luokse.)
ELINA.
Minä kuulen.
INGER-ROUVA.
Niin vaiti kuin oletkin, tiedän kuitenkin, että olet montakin kertaa
kaivannut täältä pois. Sinun on Östråtissa liian yksinäistä ja autiota.
ELINA.
Onko se teistä ihme, äitini?
INGER-ROUVA.
Riippuu itsestäsi, muuttuuko se asia tästä alkaen.
ELINA.
Kuinka?
INGER-ROUVA.
Kuule minua. -- Tänä yönä odotan taloon vierasta.
ELINA
(tullen lähemmäksi).
Vierasta?
INGER-ROUVA.
Vierasta, jonka täytyy pysyä outona ja tuntemattomana. Kukaan älköön
saako tietää, mistä hän tulee tai minne lähtee.
ELINA
(heittäytyy ilosta huudahtaen hänen eteensä ja tarttuu hänen käteensä).
Äiti! Minun äitini! Antakaa minulle anteeksi, jos voitte, vääryyteni
teitä vastaan!
INGER-ROUVA.
Mitä tarkoitat? -- Elina, minä en ymmärrä sinua.
ELINA.
He ovat siis kaikki erehtyneet? Teidän sydämenne on yhä uskollinen!
INGER-ROUVA.
Mutta, nouse jo, -- ja sano --
ELINA.
Oi luuletteko, etten tiedä, kuka se vieras on?
INGER-ROUVA.
Tiedät sen? Ja kuitenkin sinä --?
ELINA.
Luuletteko Östråtin porttien olleen niin tarkasti teljettyinä, ettei
ainoakaan surkeuden viesti ole päässyt pujahtamaan sisään? Arveletteko,
etten minä tiedä, kuinka moni vanhan suvun perillinen harhaa
henkipattona, ilman yösijaa, kattoa päänsä päällä, kun Tanskan herrat
isännöivät hänen isäinsä talossa?
INGER-ROUVA.
Ja sitten? Mitä vielä?
ELINA.
Minä tiedän hyvin, että moniakin jalosukuisia ritareita ajellaan kuin
nälkäisiä susia metsässä. Heillä ei ole liettä, minkä ääressä hetken
lämmitellä, ei leipää suuhunsa panna.
INGER-ROUVA
(kylmästi).
Riittää! Nyt ymmärrän sinut!
ELINA
(jatkaen).
Ja siksi te avaatte nyt yöksi Östråtin portit? Siksi täytyy hänen pysyä
outona ja tuntemattomana, hänen, tuon vieraan, jonka tulosta ja menosta
kenenkään ei pidä saada vihiä! Te uhmaatte käskijäimme ankaraa
määräystä, joka kieltää teitä antamasta vainotulle majaa ja auttamasta
häntä suomalla turvaa tai hoitoa --
INGER-ROUVA.
Riittää, sanoin! (On hetken vaiti ja lisää vakaumuksella.) Sinä erehdyt,
Elina; -- se, jota odotan, ei ole mikään henkipatto.
ELINA
(nousee)
Sitten olen ymmärtänyt teitä väärin.
INGER-ROUVA.
Kuule minua, lapseni! Mutta harkitse asiaa, jos yleensä jaksat hillitä
hurjaa mieltäsi!
ELINA.
Minä hillitsen, kunnes olette asianne puhunut.
INGER-ROUVA.
Kuule siis, mitä minulla on sinulle sanottavaa. -- Minä olen, niin
paljon, kuin suinkin voin, koettanut pitää sinua tietämättömänä kaikesta
siitä hädästä ja ahdingosta, jossa nyt elämme. Sillä mitä hyötyä siitä
olisi ollut, että olisin valanut surua ja huolta nuoreen sieluusi? Itku
ja surkea valitus ei meitä pahasta päästä. Tarvitaan rohkeutta ja
miehenvoimaa.
ELINA.
Ken teille on sanonut, ettei minulla ole rohkeutta ja voimaa, jos sitä
vaaditaan.
INGER-ROUVA.
Vaiti, lapsi; -- minä voisin ehkä sanaasi vedota.
ELINA.
Kuinka, äitini?
INGER-ROUVA.
Minä ehkä vaatisin sinulta niitä molempia; minä ehkä --; mutta anna
minun puhua ensin loppuun.
Tiedä siis, että nyt näyttää lähestyvän aika, jota Tanskan
valtakunnanneuvosto on valmistanut, -- aika, tarkoitan, jolloin se voisi
antaa meidän oikeuksillemme ja vapaudellemme viimeisen iskun. Katso,
sentähden meidän täytyy --
ELINA
(vilkkaasti).
Lyödä itsemme irti, äiti?
INGER-ROUVA.
Ei, täytyy voittaa aikaa. Köpenhaminassa istuu neuvosto paraikaa
harkitsemassa, miten se parhaiten voisi ryhtyä asiaan. Enimmät kuuluvat
olevan sitä mieltä, ettei riitaisuuksista voida päästä niin kauan kuin
Norja ja Tanska eivät ole yksi ja sama maa; sillä jos vapaan maan
oikeudet meillä säilyvät, kun uudet kuninkaanvaalit tulevat, on selvää,
että taistelu puhkeaa jälleen ilmiliekkiin. Kas, sen tahtovat Tanskan
herrat estää.
ELINA.
Niin, he tahtovat estää sen, -- tahtovat! Mutta me, siedämmekö
sellaista? Katselemmeko rauhassa, miten --?
INGER-ROUVA.
Ei, me emme sitä siedä. Mutta turvautua aseihin --, nousta ilmi
otteluun, -- mihin se johtaisi, niin kauan kuin me emme ole kaikki
yksimielisiä? Ja onko yksimielisyys tässä maassa ollut koskaan vielä
huonompi kuin nyt? -- Ei, jos aiomme saada jotakin aikaan, täytyy meidän
toimia salaisesti ja hiljaisuudessa. Meidän täytyy, niinkuin sinulle
sanoin, voittaa aikaa, että keksisimme neuvoja. Eteläisessä Norjassa on
suuri osa aatelistoa tanskalaisten puolella; mutta täällä,
Dovrefjeldista pohjoiseen, on asia vielä epävarma. Siksi on kuningas
Fredrik lähettänyt erään uskotuimpia miehiään tänne, näkemään omin
silmin, millainen meidän mielenlaatumme on.
ELINA
(jännityksessä).
Niin; -- ja siksi --?
INGER-ROUVA.
Tuo ritari tulee Östråtiin tänä yönä.
ELINA.
Tänne? Ja tänä yönä?
INGER-ROUVA.
Eräs kauppalaiva toi hänet eilen Trondhjemiin. Äsken sain viestin, että
hän saapuu vieraakseni. Tunnin kuluessa voidaan häntä odottaa.
ELINA.
Ettekö ajattele, äitini, mihin vaaraan maineenne joutuu, jos annatte
tuon Tanskan lähettilään tulla luoksenne sellaiseen kohtaukseen? Eikö
ympäristön rahvas jo entuudestaan ole epäluuloinen Teitä kohtaan? Kuinka
saatatte toivoa, että se kerran antaisi teidän johtaa ja vallita
itseään, kun sanotaan sitten, että --
INGER-ROUVA.
Ole huoletta. Kaiken tämän olen tarkoin ajatellut; mutta siitä ei ole
hätää. Hänen asiansa tähän maahan on salaisuus; siksi saapui hän
tuntemattomana Trondhjemiin; ja yhtä outona ja tuntemattomana hän
myöskin tahtoo vierailla Östråtissa.
ELINA.
Ja nimeltään on tuo tanskalainen herra --?
INGER-ROUVA.
Se on komea nimi, Elina. Tanskan aatelilla on tuskin parempaa
mainitakaan.
ELINA.
Mutta mikä on aikomuksenne? Vielä en ole tarkoitustanne ymmärtänyt?
INGER-ROUVA.
Ymmärrät pian. -- Kun emme voi tallata käärmettä jalkoihimme, täytyy se
pistää kiinni.
ELINA.
Varokaa, ettei pihti petä.
INGER-ROUVA.
Sinusta riippuu, miten lujasti se puristaa.
ELINA.
Minusta?
INGER-ROUVA.
Kauan olen huomannut, että Östråt on sinulle vankila. Ei ole nuoren
haukan ilo istua häkin rautasäleiden takana.
ELINA.
Siipeni ovat leikatut. Vaikka antaisitte minulle vapauden, vähän se
auttaisi minua.
INGER-ROUVA.
Siipesi eivät ole leikatut kauemmin kuin itse tahdot.
ELINA.
Minäkö tahdon? Tahtoni on teidän käsissänne. Olkaa, mikä kerran olitte,
niin tahdon minäkin --
INGER-ROUVA.
Siitä seikasta riittää. Kuule minua edelleen. -- Östråtista poistuminen
ei liene sinulle vastenmielistä?
ELINA.
Ehkäpä ei, äitini!
INGER-ROUVA.
Sanoit minulle kerran, että olit elänyt iloisimmat aikasi unelmissa ja
saduissa. Se elämä saattaa sinulle palata.
ELINA.
Mitä tarkoitatte?
INGER-ROUVA.
Elina, -- jos nyt tulisi mahtava ritari ja veisi sinut linnaansa, jossa
sinulla olisi kamarineitseitä ja kannuspoikia; silkkivaatteet ja
loistavat salit?
ELINA.
Ritari, sanotte?
INGER-ROUVA.
Ritari.
ELINA
(hiljemmin).
Ja tuo tanskalainen lähettiläs tulee tänne tänä yönä.
INGER-ROUVA.
Tänä yönä.
ELINA.
Jos on niin, niin pelkään tulkita sanojanne.
INGER-ROUVA.
Niissä ei ole pelon syytä, ellet tahdo tulkita niitä väärin. Aikomukseni
ei tosiaan ole pakottaa sinua. Oman mielesi mukaan on sinun valittava ja
päätettävä tämä asia.
ELINA
(tullen askelen lähemmäksi).
Oletteko kuullut tarinan äidistä, joka ajoi yöllä tunturien poikki,
pikku lapset mukana reessä? Susilauma juoksi kintereillä; kysymyksessä
oli elämä tai kuolema -- ja hän heitti pienokaiset taakseen tielle,
toisen toisensa jälkeen, voittaakseen aikaa ja pelastaakseen itsensä.
INGER-ROUVA.
Satuja! Äiti raastaisi ennen sydämen rinnastaan kuin heittäisi lapsensa
susille!
ELINA.
Ellen olisi äitini tytär, myöntäisin teidän olevan oikeassa. Mutta te
olette kuin tuo äiti, ja te olette heittänyt tyttärenne susille, toisen
toisensa jälkeen. Ensin vanhimman. Viisi vuotta sitten lähti Merete
Östråtista; nyt on hän Bergenissä Winzents Lungen vaimona. Mutta
luuletteko, että hän on onnellinen tuon tanskalaisen ritarin puolisona?
Winzents Lunge on mahtava, melkein kuin kuningas; Meretellä on
kamarineitseitä ja kannuspoikia, silkkivaatteet ja loistavat salit,
mutta päivä ei anna hänelle aurinkoaan, ei yö lepoa, sillä hän ei ole
koskaan pitänyt Lungesta. Ritari tuli tänne ja kosi häntä, koska hän oli
Norjan rikkain perijätär ja koska mies silloin tarvitsi tässä maassa
lujaa pohjaa jalkainsa alle. Minä tiedän sen; tiedän aivan tarkoin!
Merete oli teille kuuliainen, hän seurasi vierasta herraa täältä. Mutta
mitä on se hänelle maksanut? Niin paljon kyyneleitä, ettei mikään äiti
voi niistä viimeisenä päivänä vastata!
INGER-ROUVA.
Tiedän tilini, eikä se peloita minua.
ELINA.
Tilinne ei ole vielä sillä selvä. Missä on Lucia, toinen lapsistanne?
INGER-ROUVA.
Kysy Jumalalta, joka otti hänet pois.
ELINA.
Teiltä kysyn; sillä teidän on vastattava siitä, että hänen täytyi
heittää nuori henkensä. Iloinen hän oli kuin keväinen lintu, kun hän
purjehti Östråtista Mereten vieraaksi Bergeniin. Vuoden kuluttua seisoi
hän jälleen tässä huoneessa; mutta silloin olivat hänen poskensa valkeat
ja kuolema oli syöpynyt hänen sydämeensä. Niin, te hämmästytte, äitini!
Te luulitte kai, että tämä ilkeä salaisuus hautautui hänen kerallaan; --
mutta hän kertoi minulle kaikki. Hieno ritari oli voittanut hänen
sydämensä. Ja tahtoi häntä puolisokseen. Te tiesitte, että kysymyksessä
oli tyttärenne kunnia. Mutta te olitte taipumaton, -- ja teidän lapsenne
täytyi kuolla. Näette nyt, että minä tiedän kaikki!
INGER-ROUVA.
Kaikki? Hän lienee sanonut sinulle ritarin nimenkin?
ELINA
Nimen? Ei, hänen nimeään ei hän sanonut. Hän tunsi ikäänkuin ahdistavaa
pelkoa siitä puhua -- hän ei maininnut sitä kertaakaan!
INGER-ROUVA
(helpoittuneesti, itsekseen).
Ah, siispä et kaikkea tiedäkään. -- -- Elina; -- se asia, jota nyt
kosketit, on minulle täysin tuttu. Mutta siinä on eräs puoli, jota et
ehkä ole huomannut: Se herra, jonka Lucia Bergenissä kohtasi, oli
tanskalainen --
ELINA.
Senkin minä tiedän.
INGER-ROUVA.
Ja hänen rakkautensa oli valhetta. Viekkaudella ja sulavin sanoin oli
hän kietonut Lucian ansaansa.
ELINA.
Sen tiedän; mutta Lucia rakasti häntä kuitenkin; ja jos teillä olisi
ollut äidin sydän, olisi lapsenne kunnia ollut teille kaikkein
tärkeintä.
INGER-ROUVA.
Ei tärkeämpi hänen onneansa. Luuletko, että minä, Mereten kohtalo
mielessäni, tahdoin uhrata toisen lapseni miehelle, joka ei häntä
rakastanut?
ELINA.
Viisaat sanat monen sokaisevat; mutta eivät minua. -- Älkää luulko
minulle tuiki tuntemattomaksi, mitä maassa tapahtuu. Minä huomaan
täydellisesti tarkoituksenne. Tiedän hyvin, ettei Tanskan herroilla ole
teissä laisinkaan uskollinen ystävä. Te ehkä vihaatte heitä, mutta te
samalla pelkäätte heitä. Silloin kun te annoitte Mereten Vinzents
Lungelle, oli tanskalaisilla herroilla ylivalta joka kulmalla maassa.
Kolme vuotta myöhemmin, kun kielsitte Luciaa menemästä miehelle, johon
hän oli sielunsa siteillä liittynyt, vaikka mies olikin vietellyt hänet,
-- silloin oli asema vallan toinen. Kuninkaan tanskalaiset voudit olivat
tehneet häpeällisiä ilkitöitä rahvaalle, eikä teistä ollut viisasta
sitoa itseänne lujemmin kuin jo olitte sitonut muukalaisiin
väkivallantekijöihin.
Ja mitä olette tehnyt kostaaksenne häntä, jonka täytyi niin nuorena
kuolla? Ette mitään. Hyvä; minä täytän teidän velvollisuutenne; minä
tahdon kostaa häpeän, mikä on kohdannut kansaamme ja meidän omaa
sukuamme!
INGER-ROUVA.
Sinä? Mitä sinä aiot?
ELINA.
Minä käyn omaa tietäni, niinkuin tekin omaanne. Mitä aion, en tiedä
itsekään; mutta minä tunnen, että minulla on voimaa uskaltaa kaikki
oikean asiamme puolesta.
INGER-ROUVA.
Silloin sinulla on tuima taistelu edessä, Olen itse kerran luvannut
samaa kuin sinä, -- ja hiukseni ovat harmenneet lupaukseni kuorman alla!
ELINA.
Hyvää yötä! Vieraamme saattaa jo tulla, ja siinä kohtauksessa minä olen
liikaa.
Ehkä teillä on vielä aikaa -- --; niin, Jumala vahvistakoon teitä ja
johtakoon tekojanne! Älkää unohtako, että tuhansien silmät seuraavat
teitä! Muistakaa Mereteä, joka yöt ja päivät itkee hukattua elämäänsä.
Ajatelkaa Luciaa, joka nukkuu mustassa arkussaan. Ja vielä asia: Älkää
unohtako, että pelaatte tänä yönä arpaa viimeisestä lapsestanne.
(Poistuu vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(katsoo hetken hänen jälkeensä).
Viimeisestä lapsestani? Siinä puhuit todempaa kuin aavistitkaan! -- --
Mutta nyt ei ole kysymys ainoastaan minun lapsestani. Auta minua,
Jumala; tänä yönä heitetään arpaa koko Norjan valtakunnasta.
Ah, -- eikö joku ratsastanut sisään portista?
(Kuuntelee ikkunan ääressä.)
Ei, ei vielä. Se oli vain tuuli. Puhuu kylmästi kuin haudasta. -- --
Onko taivaan Jumalalla oikeus tällaiseen? -- Luoda minut naiseksi, -- ja
sälyttää hartioilleni miehen työ.
Sillä minun käsissäni *on* nyt maan kohtalo. *Minun* vallassani on
nostaa heidät yhtenä miehenä aseisiin. *Minulta* odottavat he merkkiä;
ja jos en sitä nyt anna, niin ei se tapahdu ehkä enää milloinkaan.
Viivytellä? Uhrata monet yhden pelastukseksi? -- Eikö olisi parempi, jos
voisin -- --? Ei, ei, ei, -- minä en _tahdo_ sitä! Minä en _voi_ sitä!
(Hän vilkaisee kuin varkain ritarisaliin, kääntyy poispäin ikäänkuin
hädissään ja sanoo kuiskaten.)
Nyt ne ovat taas tuolla. Kalpeat haamut -- kuolleet isät, kaatuneet
sukulaiset. -- Hyi, tuo silmien tuijotus, joka nurkasta!
(Hän huitaisee kädellään taaksepäin ja huutaa.)
Sten Sture! Knut Alfinpoika! Olaf Skaktavl! Pois, -- pois! Minä en _voi_
sitä!
(Vieras vankkarakenteinen mies, harmahtavin päin ja parroin, pukuna
rikkonainen lampaannahka-takki, ruostunein asein, on astunut sisään
ritarisalista.)
VIERAS MIES
(pysähtyy ovelle ja sanoo hillityllä äänellä).
Terve teille, rouva Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA
(kääntyy huudahtaen).
Ah -- auta, Kristus!
(Vaipuu tuolille. Vieras mies tuijottaa häneen, liikahtamatta, nojaten
miekkaansa.)
TOINEN NÄYTÖS.
(Huone Östråtissa, sama kuin edellisessä näytöksessä.)
(_Rouva Inger Gyldenlöve_ istuu oikealla pöydän ääressä, ikkunan edessä.
_Olaf Skaktavl_ seisoo vähän matkan päässä hänestä. Kummankin kasvoista
näkyy, että heidän välillään on ollut kovin kiihtynyt keskustelu.)
OLAF SKAKTAVL.
Viimeisen kerran, Inger Gyldenlöve, -- te pysytte siis horjumatta
päätöksessänne?
INGER-ROUVA.
Minä en muuta voi. Ja neuvoni teille on: tehkää niinkuin minä. Jos on
taivaan tahto, että Norjan on mentävä perikatoon, niin se menee, tuemme
sitä tai emme.
OLAF SKAKTAVL.
Ja sellaiseen uskoon pitäisi minun muka tyytyä? Minun pitäisi rauhassa
katsoa syrjästä, nyt, kun hetki on tullut? Oletteko unohtanut, mitä
kaikkea minun on kostettava? Minun kotini, kontuni ovat he ryöstäneet ja
paloitelleet keskenään. Minun poikani, ainoan lapseni, sukuni viimeisen
jälkeläisen he tappoivat silmäini edessä kuin koiran. Minua itseäni he
ovat ajaneet kaksikymmentä vuotta henkipattona pitkin metsiä ja
tuntureita. -- Huhu on tiennyt minun monta kertaa kuolleen; mutta
minulla nyt on *se* usko, etteivät he saa minua kuopatuksi ennenkuin
olen kostanut.
INGER-ROUVA.
Toivonette siis sangen pitkää ikää. Mitä aiotte nyt tehdä?
OLAF SKAKTAVL.
Tehdä? Mistä minä tiedän, mitä tehdä? Minä en ole koskaan antautunut
rakentelemaan suunnitelmia. *Siinä* suhteessa täytyy teidän minua
auttaa. Teillä on siihen kyllä älyä. Minulla on ainoastaan nämä kaksi
kättä -- ja miekkani.
INGER-ROUVA.
Miekkanne on ruostunut, Olaf Skaktavl! Kaikki Norjan miekat ovat
ruostuneet.
OLAF SKAKTAVL.
Siksipä kai eräät taistelevatkin *kielellään*. -- Inger Gyldenlöve, --
te olette suuresti muuttunut. Oli aika, jolloin teidän rinnassanne sykki
miehen sydän.
INGER-ROUVA.
Älkää muistelko, millaista *silloin* oli.
OLAF SKAKTAVL.
Ja kuitenkin minä tulin juuri sitä varten luoksenne. Teidän täytyy
kuulla minua, vaikka sitten --
INGER-ROUVA.
No hyvä; mutta tehkää se nopeasti; sillä, -- minun on se teille
sanottava, -- te ette ole varmassa turvassa tässä talossa.
OLAF SKAKTAVL.
Östråtissa ei lainsuojaton ole turvassa? Sen olen kauan tiennyt. Mutta
te unohdatte, että henkipatto on turvaton kaikkialla, missä hän vain
harhaa.
INGER-ROUVA.
Puhukaa; minä en estele teitä.
OLAF SKAKTAVL.
Siitä on nyt lähes kolmekymmentä vuotta, kun näin teidät ensi kerran. Se
tapahtui Akershusissa Knut Alfinpojan ja hänen puolisonsa kotona.
Silloin olitte vielä melkeinpä lapsi; mutta kuitenkin olitte uljas kuin
saalista ajava haukka, ja joskus sekä hurja että vallaton. Moni mies
teitä kosi. Ja minullekin te olitte rakas, -- rakkaampi kuin yksikään
nainen sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta teillä oli vain yksi silmämäärä
ja yksi miete. Se oli valtakunnan onnettomuuden ja vaikean ahdingon
ajatus.
INGER-ROUVA.
Minä olin viisitoista-vuotias, -- muistakaa se! Ja eikö tunnu nytkin
kuin olisi hurjapäisyys vallannut siihen aikaan meidät kaikki?
OLAF SKAKTAVL.
Sanokaa sitä miksi mielitte. Mutta sen minä ainakin tiedän: vanhat ja
kokeneet meistä arvelivat piirretyksi itse Luojamme kirjaan, että te
olitte olento, joka oli musertava orjuutemme ikeen ja antava meille
kaikki oikeutemme takaisin. Ja senkin minä tiedän: te itse ajattelitte
siihen aikaan samaa.
INGER-ROUVA.
Se ajatus oli synnillinen, Olaf Skaktavl! Ylpeys, eikä Herran kutsumus,
suustani puhui.
OLAF SKAKTAVL.
Teistä olisi *voinut* tulla se valittu, jos olisitte tahtonut. Te olitte
Norjan jaloimpien sukujen jälkeläinen; teitä odotti valta ja rikkaus; ja
te kuulitte valitushuudot siihen aikaan. -- -- Muistatteko tuon
iltapäivän, jolloin Henrik Krummedike tuli Tanskan laivastolla
Akershusin edustalle? -- Laivaston herrat ehdottivat neuvottelua ja
sovinnollista ratkaisua, ja luottaen varmaan suojeluskirjeeseen antoi
Knut Alfinpoika viedä itsensä venheellä laivaan. Kolme tuntia senjälkeen
kannoimme hänet takaisin linnanportista --
INGER-ROUVA.
Ruumiina, ruumiina!
OLAF SKAKTAVL.
Norjan jaloin sydän murtui, kun Krummediken palkkasoturit hänet
kaatoivat. Yhä vieläkin olen näkevinäni pitkän kulkueen, kun se tuli
ritarisaliin, surun sortamana, pari toisensa perästä. Siellä hän makasi
paareilla, kirveen haava otsassa, valkeana kuin kevätpilvi. Uskaltanen
sanoa, että Norjan uljaimmat miehet olivat siellä koolla sinä yönä.
Margarete-rouva seisoi miesvainajansa pääpuolessa, ja kaikki, kaikki me
vannoimme uhraavamme henkemme ja onnemme kostaaksemme sekä tämän
viimeisen konnantyön että kaikki muut. -- Inger Gyldenlöve, -- ken avasi
silloin tien itselleen miesten parveen? Neito, -- melkein lapsi vielä,
-- leimuavin silmin ja kyyneleisin äänin. -- Mitä vannoi hän? Toistanko
sananne?
INGER-ROUVA.
Vannoin samaa kuin te muutkin; en enempää enkä vähempää.
OLAF SKAKTAVL.
Te muistatte valanne, -- ja olette kuitenkin sen unohtanut.
INGER-ROUVA.
Ja kuinka pitivät muut, mitä olivat luvanneet? Teistä en puhu, Olaf
Skaktavl, vaan teidän ystävistänne, koko Norjan aatelista. Heissä ei ole
ainoatakaan, joka olisi näinä pitkinä vuosina uskaltanut olla mies; ja
kuitenkin lukevat he viaksi minulle, että olen nainen.
OLAF SKAKTAVL.
Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Miksi he alistuivat eivätkä uhmanneet
väkivallan tekijöitä viimeiseen asti? Totta kyllä; huonoa ainesta ovat
sukumme nykyään; mutta jos niiden välillä olisi ollut yhteyttä, -- kuka
tietää, mitä olisi tapahtunut? Jos te olisitte voinut pitää yhdessä
heitä; sillä teidän edessänne he olisivat kaikki taipuneet.
INGER-ROUVA.
Helposti voisin teille vastata; mutta te tuskin pitäisitte vastausta
pätevänä. Älkäämme siis enää puhuko siitä, mitä ei muuttaa voi. Lausukaa
sen sijaan, mikä teidät lähinnä toi Östråtiin? Tahdotteko suojaa? Hyvä;
minä koetan kätkeä teitä. Jos jotakin muuta tarvitsette, sanokaa; te
saatte nähdä, että minä olen valmis --
OLAF SKAKTAVL.
Kaksikymmentä vuotta olen ollut kodittomana. Jemtlannin tuntureilla ovat
hiukseni harmaantuneet. Olen elänyt loisena hukalla ja kontiolla. -- Te
näette, Inger-rouva, että -- *minä* en teitä tarvitse; mutta sekä
aatelisto että rahvas kaipaa teitä.
INGER-ROUVA.
Vanha virsi.
OLAF SKAKTAVL.
Niin, se soi ilkeältä korvissanne, sen arvaan; mutta kuitenkin täytyy
teidän se kuulla. Lyhyesti: minä tulen Ruotsista. Siellä on tulossa
levottomuuksia. Taalaissa ne alkavat.
INGER-ROUVA.
Tiedän sen.
OLAF SKAKTAVL.
Pietari Kansleri on mukana, -- mutta salaa, ymmärrätte.
INGER-ROUVA
(hätkähtäen).
Miten?
OLAF SKAKTAVL.
Hän se lähetti minut tänne Östråtiin.
INGER-ROUVA
(nousee).
Pietari Kansleri, sanotte?
OLAF SKAKTAVL.
Hän juuri; -- tai, kuka tietää, ehkä ette tunne häntä enää?
INGER-ROUVA
(puolin itsekseen).
Liiankin hyvin! -- Mutta, sanokaa, pyydän, -- minkä viestin tänne
tuotte?
OLAF SKAKTAVL.
Kun maine levottomuuksista saapui rajatuntureille, jossa silloin
oleskelin, läksin heti Ruotsin puolelle. Saatoin jo aavistaa, että
Pietari Kanslerilla oli sormensa pelissä. Hain hänet käsiini, ja
tarjosin apuani hänelle; -- hän tunsi minut ennestään, kuten tiedätte.
Hän tiesi, että minuun saattoi luottaa, ja sitten -- hän lähetti minut
tänne.
INGER-ROUVA
(kärsimättömästi).
Niin, niin, -- hän lähetti teidät tänne, että te --?
OLAF SKAKTAVL
(salaperäisesti).
Inger-rouva, Östråtiin tulee tänä yönä vieras.
INGER-ROUVA
(hämmästyneenä).
Kuinka? Tiedättekö te, että --?
OLAF SKAKTAVL.
Kyllä, tiedän. Minä tiedän kaikki. Juuri häntä tapaamaan Pietari
Kansleri lähetti minut tänne.
INGER-ROUVA.
Häntä? Mahdotonta, Olaf Skaktavl, -- aivan mahdotonta!
OLAF SKAKTAVL.
Puhun silkkaa totta. Ellei hän vielä ole saapunut, niin ei mene pitkää
aikaa, kun --
INGER-ROUVA.
Ei, niin kyllä; mutta --
OLAF SKAKTAVL.
Teille on siis ilmoitettu hänen tulostaan?
INGER-ROUVA.
On. Hän lähetti minulle sanan. Siksi te pääsitte sisään heti, kun
kolkutitte.
OLAF SKAKTAVL.
(kuunnellen).
Hst; joku ratsastaa tietä tänne päin. (Menee ikkunan luo.) Portit
avataan.
INGER-ROUVA
(katselee ulos).
Se on ritari ja hänen asemiehensä. He laskeutuvat jo satulasta pihalla.
OLAF SKAKTAVL.
Se on siis hän. Hänen nimensä?
INGER-ROUVA.
Te ette tiedä hänen nimeänsä?
OLAF SKAKTAVL.
Pietari Kansleri kieltäysi sitä mainitsemasta. Hän sanoi ainoastaan,
että lähetetyn piti kohdata minut Östråtissa kolmantena iltana
Martin-messun jälkeen --
INGER-ROUVA.
Aivan niin; nyt on se ilta.
OLAF SKAKTAVL.
Hänen piti tuoda kirjelmiä. Niistä ja teidän omasta suustanne saisin
tietää, kuka hän on.
INGER-ROUVA.
Suokaa siis minun saattaa teidät vieraskamariin, joka on teille
varustettu. Te kaipaatte virkistystä ja lepoa. Vieraan herran puheille
pääsette pian.
OLAF SKAKTAVL.
No, kuten haluatte.
(Poistuvat kumpikin vasemmalle.)
(Lyhyen pysähdyksen jälkeen tulee _Finn_ varovasti huoneeseen oikealla
olevasta ovesta, katselee ympärilleen, pilkistää ritarisaliin, menee
sitten takaisin ulko-ovelle ja antaa merkkejä joillekuille ulkona
odottaville. Sitten astuvat valtioneuvos _Nils Lykke_ ja ruotsalainen
päällikkö _Jens Bjelke_ huoneeseen.)
NILS LYKKE
(hiljaisella äänellä).
Ei ketään?
FINN
(samoin hiljaa).
Ei ketään, herra!
NILS LYKKE.
Ja me voimme joka suhteessa varmasti luottaa sinuun?
FINN.
Trondhjemin käskynhaltia väitti aina ennen, että olen luotettava.
NILS LYKKE
Hyvä on; niin sanoi hän minullekin. Siis, ensiksikin, -- onko ketään
muuta vierasta tullut Östråtiin ennen meitä tänä iltana?
FINN.
Kyllä, tunti sitten muuan tuntematon mies.
NILS LYKKE
(matalalla äänellä _Jens Bjelkelle_).
Hän on täällä. (Kääntyy jälleen _Finnin_ puoleen.) Tuntisitko hänet
ulkonäöltä? Näitkö hänet?
FINN.
En, eikä häntä ole nähnyt kukaan muu kuin porttivahti, mikäli tiedän.
Hänet vietiin heti Inger-rouvan puheille, ja rouva --
NILS LYKKE.
Niin? Mitä rouva? Ei kai vieras liene vielä poistunut?
FINN.
Ei; mutta rouva on varmaan kätkenyt hänet johonkin omista huoneistaan,
sillä --
NILS LYKKE.
Hyvä.
JENS BJELKE
(kuiskaten).
Siis ensinnäkin vartiat portin eteen; silloin hänet saamme.
NILS LYKKE.
(hymyillen).
Hm! (_Finnille_.) Kuule, sanopas, onko täältä mitään muuta tietä ulos
kuin portin kautta? Älä nyt noin seiso ja ällistele! Tarkoitan, -- voiko
Östråtista päästä kenenkään näkemättä, kun portti on suljettu?
FINN.
Ahaa; sitä en tiedä. Tosinhan puhuvat salakäytävistä kellareissa; mutta
täällä ei liene ketään, joka tuntisi niitä, paitsi Inger-rouva itse;
niin, -- ja ehkäpä Elina-neito.
JENS BJELKE.
Ohoi, peijakas!
NILS LYKKE.
Hyvä. Voit mennä.
FINN.
Kyllä. Jos sitten minulta jotakin tahtoisitte, niin kolkuttakaa vain
tuolla ritarisalissa toiseen oveen oikealla; minä olen heti
tavattavissa.
NILS LYKKE.
Hyvä.
(Osoittaa eteisen oveen; _Finn_ menee ulos.)
JENS BJELKE.
Kuulkaa, -- uskotteko, rakas ystävä ja veli, tästä tuli meille
molemmille nolo sotaretki.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Oh, ei minulle, toivon!
JENS BJELKE.
Niinkö vai? Ensiksikin on niukka kunnia ajella sellaista parratonta
nulikkaa kuin tämä Nils Sture. Hulluksiko vai viisaaksi luulla häntä
moisten ilveitten jälkeen? Ensin ärsyttää talonpojat meteliin; lupaa
heille apuaan, kultaa ja kunniaa; -- ja sitten, kun tulee tosi leikki,
puikkii matkaansa, piiloon naisten helmoihin.
Muuten minä, suoraan sanoen, kadun, että noudatin teidän neuvoanne enkä
menetellyt oman pääni mukaan.
NILS LYKKE
(hiljaa).
Katumus on liian myöhäistä, hyvä veli!
JENS BJELKE.
Sillä katsokaas, minua ei ole koskaan huvittanut kaivella mäyränkoloja!
Minä odotin aivan toista. Nyt olen samonnut ratsumiesteni kanssa tänne
Jemtlannista asti; saanut Trondhjemin käskynhaltian kirjelmän, että
minun on lupa etsiä kapinanyllyttäjää kaikkialta, mistä haluan. Kaikki
merkit viittaavat siihen, että hän luikahti Östråtiin --
NILS LYKKE.
Hän *on* täällä! *On*, sen sanon!
JENS BJELKE.
Niin, mutta mikä olisi siinä tapauksessa ollut luonnollisempaa kuin että
olisimme nähneet portit täällä kiinni, hyvin vartioituina? Jospa niin
olisi ollut! Silloin olisin saanut käyttää huovejani --
NILS LYKKE.
Mutta sensijaan avataan portit meille kohteliaasti seljälleen. Saattehan
nähdä, -- jos rouva Inger Gyldenlöve vastaa mainettaan, ei hän salli
vierailtansa puuttua ei ruokaa eikä juomaa.
JENS BJELKE.
Haihduttaakseen minut muilla jutuilla syrjään asiasta. -- Mistä
saittekin päähänpiston, että minun piti jättää ratsumiehet kokonaisen
neljännestunnin matkan päähän linnasta. Jos olisimme tulleet tänne
asevoimin, niin --
NILS LYKKE.
Hän olisi ottanut meidät kuitenkin vastaan yhtä tervetulleina vieraina.
Mutta muistakaa, että silloin olisi vierailu herättänyt huomiota.
Ympäristön talonpojat olisivat pitäneet sitä väkivaltana Inger-rouvaa
kohtaan; hän olisi jälleen noussut kansan suosiossa, ja katsokaas, *se*
ei ole meille edullista.
JENS BJELKE.
Ehkäpä totta. Mutta mitä tehdä nyt? Kreivi Sture on Östråtissa, sanotte.
Mutta, mitä hyötyä siitä minulle on? Rouva Inger Gyldenlövellä on
varmaan, niinkuin ketuilla, monet piilo-sopukkansa ja useampia kuin yksi
käytävä ulos. Täällä me saamme, kaksi yksinäistä miestä, kierrellä ja
haistella miten kauan haluamme! Piru vieköön koko jutun!
NILS LYKKE.
No hyvä, rakas herra, -- ellei nyt se käänne, johon lähettilästehtävänne
joutui, miellytä teitä, niin jättäkää työ minun huostaani.
JENS BJELKE.
Teidän? Mitä te sitten aiotte tehdä?
NILS LYKKE.
Älyllä ja oveluudella saadaan täällä ehkä aikaan sellaista, jota ei
voida asevoimin toteuttaa. -- Niin, rehellisesti puhuen, herra Jens
Bjelke, minulla oli moinen mielessä jo eilen, heti kun kohtasimme
toisemme Trondhjemissa.
JENS BJELKE.
Senkö vuoksi te taivutitte minut luopumaan huoveistani?
NILS LYKKE.
Voitiinhan sekä teidän että minun asiani ajaa Östråtissa parhaiten ilman
sotilaita, ja sitäpaitsi --
JENS BJELKE.
Piru teidät periköön, -- olin vähällä sanoa! Ja minut samoin! Sillä
olisihan minun pitänyt tietää, että teillä on aina ketunhäntä
kainalossa.
NILS LYKKE.
Niin, mutta katsokaas, täällä on se häntä tarpeen, muutoin eivät aseet
ole samat. Ja minun täytyy tunnustaa, että minun on ylen tärkeää
suoriutua kunnialla ja kaikessa hiljaisuudessa tästä tehtävästäni.
Tietkää, että herrani ja kuninkaani oli minulle sangen vähän armollinen,
kun tänne matkustin. Hän arveli, että hänellä oli syynsä siihen, vaikka
luulen palvelleeni häntä niin hyödyllisesti kuin kuka muu tahansa,
monessa tehtävässä.
JENS BJELKE.
Sen mainetodistuksen voitte huoletta itsellenne antaa. Jumala ja koko
maailma tietää, että olette viekkain piru näissä kolmessa valtakunnassa.
NILS LYKKE.
Oh, kiitos kunniasta! Se nyt ei vielä suuria merkitse. Mutta tätä työtä,
joka on edessäni, tätä pidän oikeana mestarinäytteenä; sillä tässä on
pistettävä ansaan nainen --
JENS BJELKE.
Hahaha! Sillä alalla olette jo kauan sitten suorittanut mestarikokeet,
rakas veli! Ettekö luule meidän Ruotsissakin tuntevan laulua:
»Joka impi huokaa puoleen Herran:
Jos omanani ois Nils Lykke kerran!»
NILS LYKKE.
Ah, se laulu koskee ainoastaan noin kaksikymmenvuotiaita naisia. Mutta
rouva Inger Gyldenlöve on viidenkymmenen paikkeilla, ja lisäksi ovelampi
parhaitakin. Koville ottaa nujertaa hänet. Mutta sen täytyy onnistua, --
millä hinnalla tahansa! Jos minun onnistuu hankkia kuninkaalle tuon
rouvan kustannuksella eräitä etuuksia, joita hän kauan on tavoitellut,
voin olla varma, että minulle uskotaan lähettilään tehtävä Ranskaan ensi
vuonna. Tiedätte kai, että olen viettänyt täydet kolme vuotta Pariisin
korkeakoulussa? Haluni vetää kiivaasti minua sinne jälleen, varsinkin,
jos saisin esiintyä niin arvokkaassa asemassa kuin kuninkaan
lähettiläänä. -- No, niin, -- on siis sovittu -- että te jätätte
Inger-rouvan minun haltuuni? Muistakaa toki, -- silloin, kun viimeksi
vierailitte Kööpenhaminan hovissa, annoin minä teille tietä monenkin
kauniin neitosen edessä --
JENS BJELKE.
Oh, kuulkaas, -- se jalomielisyys ei tainnut olla hyvinkään suurta.
Teillähän oli käsittely- ja kaulailuoikeus heihin kaikkiin. Mutta
olkoon; koska nyt kerran olen joutunut väärälle tolalle, olen hyvilläni,
että pidätte huolen koko asiasta. Mutta, sanallanne: -- jos nuori Sturen
kreivi on Östråtissa, niin te hankitte hänet käsille elävänä tai
kuolleena.
NILS LYKKE.
Ilmi-elävänä saatte hänet. Minä ainakaan en aio tappaa häntä. Mutta nyt
teidän täytyy lähteä takaisin ratsumiestenne luo. Pitäkää tie
miehitettynä. Jos huomaisin jotakin epäilyttävää, saatte siitä
viipymättä sanan.
JENS BJELKE.
Hyvä on. Mutta kuinka nyt pääsen ulos --?
NILS LYKKE.
Mies, joka toi meidät tänne, auttaa teitä siitä pulasta. Mutta --
kaikessa hiljaisuudessa --
JENS BJELKE.
Se on selvä. No, -- onnea sitten!
NILS LYKKE.
Onni ei ole minua pettänyt ottelussa naisväen kanssa. Kiiruhtakaa nyt!
(_Jens Bjelke_ menee ulos oikealle.)
NILS LYKKE
(seisoo hetken hiljaa, kuljeksii ja katselee huoneessa hiukan
ympärilleen; sitten sanoo hän matalalla äänellä)
Viimein olen siis Östråtissa. Tällä vanhalla ylimystilalla, josta muuan
lapsukainen kaksi vuotta sitten minulle niin paljon kertoi. -- Lucia!
Niin, kaksi vuotta sitten oli hän vielä lapsi. Ja nyt -- nyt on hän
kuollut. (Hyräilee suu puolittain hymyssä.) »Kukka taitetaan ja kuihtuu
-- -- ». (Katselee jälleen ympärilleen.) Östråt! Tuntuu kuin olisin
nähnyt kaiken tämän jo ennen; kuin olisin kotonani täällä. -- Tuolla on
ritarisali. Ja sen alla -- hautaholvi. Siellä kai Luciakin nukkuu.
(Hiljaisemmalla äänellä, puolin vakavasti, puolin väkinäisesti
ilvehtien.) Jos olisin arka mies, saattaisin kuvitella, että kun astuin
sisään Östråtin portista, hän kääntyi arkussaan. Kun kuljin pihan yli,
hän kohotti arkun kantta. Ja kun äsken mainitsin hänen nimeänsä, tuntui
kuin olisi jokin ääni manannut häntä ylös hautakammiosta. -- Ehkäpä hän
nyt nousee haparoiden portaita. Käärinliina on hänellä haittana, mutta
hän haparoi ja pääsee kuitenkin. --
Nyt hän on jo ritarisalissa! Hän seisoo ja katsoo minua ovenpielen
takaa! (Kääntää, heittäen päätänsä taaksepäin, katsoakseen yli olan,
nyökkää ja sanoo ääneen.) Tule lähemmäksi, Lucia! Puhele hiukan
kanssani! Äitisi antoi minun odottaa kauan. On ikävä odottaa; -- ja sinä
olet tehnyt minulle ennenkin rattoisiksi monet ikävät hetket -- --.
(Sipaisee kädellään otsaansa ja kulkee pari kertaa edestakaisin poikki
lattian.) Kas niin! -- Aivan totta. Tuossa on ikkunankomero verhoineen.
Siinähän Inger Gyldenlöven on tapana seisoa tuijottaen maantielle,
ikäänkuin odottaen jotakuta, joka ei tule koskaan. -- Tuolla jälleen, --
katsoo vasemmalla olevaa ovea -- tuolla sisällä jossakin on Elina-siskon
huone. Elina? Niin, Elinahan hänen nimensä oli.
Oikeinkohan uskoisin, että hän on niin merkillinen, -- älykäs ja rohkea
-- kuin Lucia sanoi? Kauniskin kuuluu olevan. Mutta vaimoksi --? Minun
ei olisi pitänyt kirjoittaa kuitenkaan niin peittelemättä.
(Hän aikoo ajatuksissaan asettua pöydän ääreen, mutta nousee kuitenkin
kohta paikaltaan.)
Mitenkähän Inger-rouva ottaa minut vastaan? -- Eihän vain pistäne linnaa
tuleen ja polttane meitä sisään. Tai houkuttele minua surmanluukulle.
Eikä myöskään tikarilla salaa selkään --
(Kuuntelee saliin päin.)
Aha!
INGER-ROUVA
(tulee salin ovesta sisään ja lausuu kylmästi).
Lausun teille tervehdykseni, herra valtaneuvos --
NILS LYKKE
(kumartaa syvään)
Ah, Östråtin linnanrouva.
INGER-ROUVA.
-- ja kiitokseni, että annoitte tiedon tulostanne.
NILS LYKKE.
Pelkkä velvollisuuteni. Minulla oli syytä olettaa, että tuloni
hämmästyttäisi teitä --
INGER-ROUVA.
Tosiaan, herra valtaneuvos, -- siinä ette erehtynyt. Olisin todellakin
kaikkein vähimmin odottanut nähdä vieraanani Nils Lykkeä.
NILS LYKKE.
Ja sitäkin vähemmän kai olettanut, että hän tulisi ystävänä?
INGER-ROUVA.
Ystävänä? Lisäättekö ivalla sitä tuskaa ja häpeää, johon olette kotini
saattanut? Vietyänne lapseni hautaan, te uskallatte vielä --
NILS LYKKE.
Anteeksi, rouva Inger Gyldenlöve, -- siinä asiassa tuskin tulemme
yksimielisiksi; sillä ette ota huomioon, mitä minä siinä onnettomassa
tilaisuudessa menetin. Minun aikeeni oli rehellinen. Minä olin väsynyt
irtaimeen elämään; -- olin yli kolmenkymmenen ikäinenkin silloin; minä
kaipasin hyvää ja hurskasta vaimoa. Päälle päätteeksi vielä mahdollinen
toivo päästä teidän vävyksenne --
INGER-ROUVA.
Varokaa itseänne, herra valtaneuvos! Mitä minun lapselleni on
tapahtunut, olen parhaani mukaan painanut hiljaisuuteen. Mutta älkää
luulko, että se on unohdettu, joskin salassa! Saattaisi tulla tilaisuus
--
NILS LYKKE.
Te uhkaatte minua, Inger-rouva? Olen ojentanut teille sovinnon käden. Te
kieltäydytte tarttumasta siihen. -- Alkaako siis nyt välillämme selvä
sota?
INGER-ROUVA.
En muista ennenkään muuta olleen.
NILS LYKKE.
Teidän puoleltanne ehkä. Minä en ole ollut koskaan vihollisenne, --
vaikka minulla, Tanskan kuninkaan alamaisena, olisi ollut monesti hyvä
syy siihen.
INGER-ROUVA.
Ymmärrän tarkoituksenne. Minä en ole ollut kyllin taipuisa. Ei ole ollut
niin helppoa kuin luultiin vetää minua leiriinne. -- Mutta minun
mielestäni teillä ei ole ollut aihetta valittaa. Tyttäreni Mereten mies
on kansalaisenne. Enempää en voi tehdä. Asemani on tukala, Nils Lykke.
NILS LYKKE.
Sen täysin ymmärrän. Onhan sekä aatelilla että rahvaalla täällä Norjassa
mielestänsä teihin vanha oikeus, -- vaatimuksia, jotka te, sanotaan,
olette täyttänyt vasta puolittain.
INGER-ROUVA.
Anteeksi, herra valtaneuvos, -- teoistani en ole velvollinen tekemään
tiliä kenellekään paitsi Jumalalle ja itselleni. Jos siis suvaitsette,
-- sallikaa tietää, mikä asia teidät tänne toi?
NILS LYKKE.
Heti, Inger-rouva! Minun lähettiläs-tehtäväni tarkoitus tässä maassa ei
mahtane olla teille tuntematon --?
INGER-ROUVA.
Tunnen tehtävät, joita teille tavallisesti annetaan. Kuninkaallenne on
tärkeää saada selko, millaisissa väleissä hän on Norjan ylimystön
kanssa.
NILS LYKKE.
Aivan oikein.
INGER-ROUVA.
Sen vuoksi te siis tulitte vieraaksi Östråtiin?
NILS LYKKE.
Osaksi sen. Kumminkaan en tullut vaatimaan teiltä suullista vakuutusta.
INGER-ROUVA.
Vaan?
NILS LYKKE.
Kuulkaa, pyydän, Inger-rouva! Te sanoitte äsken itse, että asemanne on
tukala. Te horjutte kahden vastakkaisen leirin välillä, ja ne kumpikin
uskaltavat ainoastaan puolittain teihin luottaa. Henkilökohtaisten
etujenne täytyy lähentää teitä ehdottomasti meihin. Tyytymättömiin
jälleen liittää teitä kansallisuus ja -- kukapa arvaa -- ehkä jokin muu
salainen side.
INGER-ROUVA
(hiljaa).
Salainen side! Kristuksen tähden, tietäisikö hän --?
NILS LYKKE
(huomaa hänen mielenliikutuksensa, mutta ei ole tietävinään, vaan jatkaa
huolettomasti).
Huomaatte varmaan itse, että tällainen asema ei ajan pitkään ole
siedettävä. -- Olettakaamme nyt, että minun vallassani olisi vapauttaa
teidät noista suhteista, jotka --
INGER-ROUVA.
Teidän vallassanne, sanoitte?
NILS LYKKE.
Ennen kaikkea, Inger-rouva, täytyy minun pyytää, ettette anna mitään
arvoa niille kevytmielisille sanoille, joilla lienen maininnut
keskinäisistä asioistamme. Älkää luulko minun hetkeksikään unohtaneen,
missä raskaassa velassa olen teille. Olettakaa, että kauan olen
tahtonut, mikäli suinkin voin, hyvittää sen, mitä olen rikkonut.
Olettakaa, että minä juuri sen vuoksi hankin itselleni lähettilään
tehtävän tänne.
INGER-ROUVA.
Selittäkää tarkemmin, herra valtaneuvos; -- nyt en teitä ymmärrä.
NILS LYKKE.
Ehkä en osu harhaan, kun otaksun, että te, yhtä hyvin kuin minäkin,
tunnette levottomuuden, joka uhkaa puhjeta ilmi Ruotsissa. Te tiedätte
tai ainakin aavistatte, että näillä rauhattomuuksilla on suurempi
tarkoitus kuin mikä niillä yleensä sanotaan olevan, ja te siis
ymmärrätte, ettei meidän kuninkaamme saata huolestumatta nähdä tapausten
kehittyvän omine aikoineen. Eikö niin?
INGER-ROUVA.
Jatkakaa!
NILS LYKKE
(tutkivasti, lyhyen vaitiolon jälkeen).
Eräs tapaus voisi saattaa Kustaa Vaasan kruunun arveluttavaan vaaraan --
INGER-ROUVA
(hiljaa).
Mihin hän pyrkii?
NILS LYKKE.
-- se nimittäin, että Ruotsista löytyisi mies, jolla syntyperänsä
nojalla olisi oikeus tulla valituksi kansan hallitsijaksi.
INGER-ROUVA
(vältellen).
Ruotsin aatelisto on silvottu yhtä verisesti kuin meidänkin, herra
valtaneuvos! Mistä etsiäkään sitä miestä?
NILS LYKKE
(hymyillen).
Etsiä? Se on jo löydetty!
INGER-ROUVA
(lyyhistyen).
Ah! Hänet löydetty!
NILS LYKKE.
-- ja hän on liian läheinen teille, rouvani, etteivät ajatuksenne heti
osuisi häneen. (Katsoo tiukasti _Inger-rouvaan_.) Kreivi
Sture-vainajalta jäi poika --
INGER-ROUVA
(huudahtaen).
Vapahtajani, -- mistä te tiedätte --?
NILS LYKKE
(ällistyy).
Rauhoittukaa, jalo rouva, ja suokaa minun puhua loppuun. -- Tuo nuori
mies on tähän saakka elänyt syrjässä äitinsä Sten Sturen lesken luona.
INGER-ROUVA
(hengähtää jälleen vapaammin).
Sten Sturen --? Ah, niin; aivan niin!
NILS LYKKE.
Mutta nyt on hän sensijaan astunut julkisesti esiin. Taalaissa hän on
näyttäytynyt talonpoikien johtajana. Heidän lukunsa kasvaa päivä
päivältä; -- ja kuten tiedätte, he saavat ystäviä rahvaasta
rajatunturien tällä puolen.
INGER-ROUVA
(joka sillävälin on rauhoittunut).
Herra valtaneuvos; -- mainitsette nämä tapahtumat sillä varmalla
olettamuksella, että minä ne tunnen. Minkä syyn olen antanut teille
sellaiseen luuloon? Minä en tiedä mitään enkä halua mitään tietää. Minun
aikomukseni on elää rauhassa omilla yksityismaillani; minä en tarjoa
levottomuuden herättäjille apuani; mutta älkää myöskään luottako minuun,
jos teidän aikomuksenne on heidät kukistaa.
NILS LYKKE
(hiljaisesti).
Olisitteko silloinkin toimeton, jos minun aikomukseni olisi auttaa
heitä?
INGER-ROUVA.
Kuinka minun on teitä ymmärrettävä?
NILS LYKKE.
Te ette siis ole käsittänyt, mihin koko ajan olen tähdännyt? -- No hyvä,
sanonpa siis teille kaikki rehellisesti ja suoraan. Tietäkää siis, että
kuningas ja hänen neuvostonsa ovat hyvin huomanneet, ettei meillä ole
Norjassa ajan pitkään mitään varmaa jalansijaa, jos aatelisto ja rahvas
yhä edelleen, kuten nyt, luulee olevansa sorrettu ja vääryyden uhri. Me
olemme täysin käsittäneet, että taipuisa liittolainen on parempi kuin
väkinäinen alamainen; emmekä siis toivo mitään hartaammin kuin että
voisimme katkoa nuo siteet, jotka vaivaavat pohjaltaan yhtä paljon meitä
kuin *teitäkin*. Mutta varmaankin tunnustatte, että norjalaisten
mielenlaatu meitä kohtaan tekee sellaisen menettelyn liian
arveluttavaksi, -- niin kauan kuin meillä ei ole luotettavaa tukea
selkämme takana.
INGER-ROUVA.
Ja se tuki --?
NILS LYKKE
Se tuki on lähinnä etsittävissä Ruotsista. Mutta, huomatkaa tämä: ei
niin kauan kuin Kustaa Vaasa on heillä peräsimessä, sillä hänen tilinsä
Tanskan kanssa ei ole vielä selvitetty, eikä koskaan kai siksi tulekaan.
Uusi ruotsalainen kuningas sensijaan, jolla olisi kansa puolellaan ja
joka olisi kruunustaan kiitollisuuden velkaa Tanskalle... No, alatte
ymmärtää minua? Silloin voisimme huoletta sanoa teille norjalaisille:
»Ottakaa vanhat perityt oikeutenne takaisin; valitkaa itsellenne johtaja
mielenne mukaan; olkaa ystäviämme hädässä, niinkuin mekin tahdomme olla
teitä kohtaan.» Huomatkaa muuten, Inger-rouva, ettei tämä jalomielisyys
ole pohjaltaan niinkään suuri kuin miltä se ensin ehkä näyttää; sillä
käsitättehän itse, että me emme moisesta menettelystä suinkaan heikonnu,
vaan paremminkin siitä ainoastaan voimistumme. Ja kun minä nyt olen
puhunut avomielisesti kanssanne, heittäkää tekin epäluulot! Siis --
(lujasti) se ritari Ruotsista, joka tuli tänne hetki ennen minua --
INGER-ROUVA.
Te tiedätte jo siis?
NILS LYKKE.
Hyvin. Häntä minä etsin.
INGER-ROUVA
(itsekseen).
Ihmeellistä. Siis kuitenkin niinkuin Olaf Skaktavl sanoi. (_Nils
Lykkelle_:) Pyydän teitä odottamaan, herra valtaneuvos! Menen noutamaan
hänet luoksenne.
(Poistuu ritarisalin ovesta.)
NILS LYKKE
(katselee hetken hänen jälkeensä voitonriemuisessa kummastuksessa).
Hän noutaa hänet! Niin, todellakin, -- hän noutaa hänet! Ottelu on
puoleksi voitettu. Niin helposti en luullut sen käyvän.
Hän on pitkällä kapinallisten juonessa. Painui peljästyksestä aivan
kokoon, kun mainitsin Sten Sturen pojan. -- Ja nyt! Hm! Jos kerran
Inger-rouva on varomattomasti mennyt ansaan, niin ei Nils Sturesta ole
suuria vaikeuksia. Nuorukainen, älytön, harkitsematon. -- -- Saaden
avunlupaukseni lähtee hän täältä. Ikävä kyllä kaappaa Jens Bjelke hänet
tiellä kiinni, -- ja koko suunnitelma on tukahdutettu. Ja sitten? Sitten
askel vielä, meidän omaksi hyväksemme. Leviää huhu, että nuori kreivi
Sture on ollut Östråtissa, -- että tanskalainen lähettiläs on käynyt
Inger-rouvan puheilla, -- että seurauksena siitä kuningas Kustaan huovit
kaappasivat Nils junkkarin käsiinsä neljänneksen päässä linnasta. --
Olkoonpa Inger Gyldenlöven arvo rahvaan kesken miten suuri hyvänsä, --
sitä iskua on sen tukala torjua. (Kavahtaa yhtäkkiä levottomana
paikaltaan.) Mutta pentele --! Jos Inger-rouva vainusikin vaaraa! Ehkäpä
mies puikkii paraikaa pakoon käsistämme -- -- (kuuntelee ritarisaliin
päin, rauhoittuneena) Ah, ei hätää! Tuolla tulevat.
(Rouva _Inger Gyldenlöve_ tulee salista _Olaf Skaktavlin_ seuraamana.)
INGER-ROUVA
(_Nils Lykkelle_).
Tässä tuon hänet, jota odotatte.
NILS LYKKE
(hiljaa.)
Helvetti; mitä tämä merkitsee?
INGER-ROUVA.
Olen sanonut tälle ritarille nimenne ja mitä minulle puhuitte --
NILS LYKKE
(neuvottomana).
Hm! Vai niin? No, -- niin --
INGER-ROUVA.
-- enkä tahdo salata, ettei hän liioin luota teidän apuunne.
NILS LYKKE.
Eikö?
INGER-ROUVA.
Onko se teistä kumma? Tunnette kai hyvin sekä hänen luonteensa että
hänen kovan kohtalonsa --
NILS LYKKE.
Tämän miehen --? No -- niin, kyllä todella --
OLAF SKAKTAVL
(_Nils Lykkelle_).
Mutta koska itse Pietari Kansleri lähetti meidät tänne kohtaamaan
toisiamme --
NILS LYKKE.
Pietari Kansleri --? (Selviää nopeasti.) Juuri niin, -- minulla on asia
Pietari Kanslerilta --
OLAF SKAKTAVL.
Ja hän itse tiennee parhaiten, keneen hän voi luottaa. En siis viitsi
vaivata päätäni aprikoimalla, kuinka --
NILS LYKKE.
Ei, se on oikein, kunnon herra; sitä ei toki tehdä.
OLAF SKAKTAVL.
Siis suoraan asiaan --
NILS LYKKE.
Aivan suoraan, mutkailematta; -- se on tapanani aina.
OLAF SKAKTAVL.
Ja nyt, tahdotteko sanoa, minkä viestin tuotte?
NILS LYKKE.
Minun viestini luulen teidän suunnilleen arvaavan --
OLAF SKAKTAVL.
Pietari Kansleri mainitsi jotakin papereista, jotka --
NILS LYKKE.
Papereista? Niin, ne paperit!
OLAF SKAKTAVL.
Ne on kai teillä?
NILS LYKKE.
Luonnollisesti; hyvässä tallessa; melkein liian hyvässä näin tuossa
tuokiossa -- (on kaivelevinaan papereita käsiinsä takkinsa povelta ja
sanoo hiljaa:) Kuka pahus hän on? Mitä nyt keksin? Tässä voi tehdä
suuria paljastuksia -- (huomaa palvelijain kattavan pöytää ja sytyttävän
lamppuja ritarisalissa, ja sanoo silloin _Olaf Skaktavlille_:) Ah,
huomaan, että Inger-rouva antaa varustaa illallista. Pöydässä voisimme
ehkä paremmin puhua asioistamme.
OLAF SKAKTAVL.
Hyvä; niinkuin haluatte.
NILS LYKKE
(hiljaa).
Aika neuvon antaa!
(Sangen ystävällisesti _Inger-rouvalle_)
Ja sillä välin voisimme ehkä saada kuulla, minkä osan Inger Gyldenlöve
aikoo ottaa yrityksessämme?
INGER-ROUVA.
Minä? En mitään.
NILS LYKKE ja OLAF SKAKTAVL.
Ette mitään?
INGER-ROUVA.
Kummasteletteko sitä, jalot herrat, etten minä uskalla lähteä
yritykseen, jossa kaikki pannaan peliin? Sen vähemmin kun ei yksikään
liittolaisistani tohdi täysin minuun luottaa.
NILS LYKKE.
Tuo moite ei osu minuun. Minä luotan teihin sokeasti; pyydän, olkaa
vakuutettu siitä.
OLAF SKAKTAVL.
Kuka sitten teihin uskaltaisi luottaa, elleivät omat kansalaisenne?
INGER-ROUVA.
Todellakin -- se luottamus ilahduttaa minua.
(Menee kaapin luo taustalle ja täyttää kaksi pikaria viinillä.)
NILS LYKKE
(hiljaa).
Kirottua, jos rouva pujahtaa pois ansasta!
INGER-ROUVA
(ojentaa pikarin heille kummallekin).
Ja koska niin on, lausun teidät tällä maljalla tervetulleiksi Östråtiin.
Juokaa, jalot ritarit; juokaa pohjaan.
(Katselee heitä vuorotellen, kun he ovat juoneet, ja sanoo totisesti:)
Mutta tietäkää, -- toisessa pikarissa oli tulotervehdys
liittolaiselleni, toisessa -- kuolema viholliselle!
NILS LYKKE
(heittää pikarin pois).
Ah, olen myrkytetty!
OLAF SKAKTAVL
(samalla aikaa tavoitellen miekkaansa).
Kuolema ja kirous, murhaatteko minut!
INGER-ROUVA
(hymyillen _Olaf Skaktavlille_; osoittaen _Nils Lykkeä_).
Näin luottavat tanskalaiset Inger Gyldenlöveen -- (_Nils Lykkelle_
viitaten _Olaf Skaktavliin_) -- ja samoin kansalaiseni minuun!
(Molemmille.) Ja kuitenkin minun pitäisi antautua valtaanne! Älkäähän,
jalot herrat, -- odottakaa! Östråtin Inger-rouva on vielä järjissään.
ELINA GYLDENLÖVE
(tulee ovesta vasemmalta).
Tällainen hälinä -- Mitä on tapahtunut?
INGER-ROUVA
(_Nils Lykkelle_).
Tyttäreni Elina.
NILS LYKKE
(hiljaa).
Elina! Tuollaiseksi en häntä ajatellut.
(_Elina_ huomaa _Nils Lykken_ ja pysähtyy hämmästyneenä häntä
katselemaan.)
INGER-ROUVA
(koskettaa _Elinan_ käsivarteen).
Lapseni, -- tämä ritari on --
ELINA
(tekee torjuvan kädenliikkeen, katsoen yhä silmiään kääntämättä _Nils
Lykkeen_, ja sanoo).
Ei tarvita! Näen, mikä hän on nimeltä. Hän on Nils Lykke.
NILS LYKKE
(hiljaa _Inger-rouvalle_).
Kuinka? Tunteeko hän minut? Olisiko Lucia --? Tietäisikö hän --?
INGER-ROUVA.
Hiljaa! Hän ei tiedä mitään.
ELINA
(itsekseen).
Minä tiesin sen; -- sen näköinen täytyi Nils Lykken olla!
NILS LYKKE
(mennen lähemmäksi _Elinaa_).
No niin, Elina Gyldenlöve; -- te arvasitte oikein. Ja kun siis tavallaan
olen teille tuttu, -- ja koska sitäpaitsi olen äitinne vieraana, -- niin
ettehän tahdo kieltää minulta kukkakimppua, jota kannatte povellanne.
Niin kauan kuin se tuoreena tuoksuu, on se minulle kuva itsestänne.
ELINA
(ylpeästi, mutta yhä tuijottaen häneen).
Anteeksi, herra ritari, -- ne kukat on poimittu minun omasta
kamaristani, ja siellä ei kasva kukkia teille.
NILS LYKKE
(päästäen kukkakimpun, joka hänellä itsellään on takkinsa
rintamuksessa).
Ah, mutta älkää ainakaan halveksiko tätä pientä lahjaa. Muuan siveä
rouva ojensi sen minulle jäähyväisiksi tänä aamuna, kun läksin
Trondhjemista. -- Tietkää, jalo neito, -- jos aikoisin tarjota teille
täysin arvoistanne lahjaa, pitäisi sen olla ruhtinaan kruunu.
ELINA
(joka tahtomattaankin on ottanut kukat).
Ja vaikka tarjoamanne olisi Tanskan kuningaskruunu, -- ennenkuin
jakaisin sen *teidän* kanssanne, murskaisin sen omin käsin ja heittäisin
sirpaleet jalkoihinne!
(Heittää kukkaskimpun _Nils Lykken_ jalkoihin ja menee ritarisaliin.)
OLAF SKAKTAVL
(mutisee itsekseen).
Uljas kuin Inger Ottintytär Knut Alfinpojan paarien ääressä.
INGER-ROUVA
(hiljaa, katseltuaan vuoroin _Elinaa_ ja _Nils Lykkeä_).
Susi voidaan kesyttää. Täytyy takoa kahleet valmiiksi.
NILS LYKKE
(ottaen kukat maasta ja katsellen hurmaantuneena _Elinan_ jälkeen).
Kautta Kristuksen pyhän veren, kuinka hän on ylpeä ja kaunis!
KOLMAS NÄYTÖS.
(Ritarisali. Korkea kaari-ikkuna taustalla; pienempi ikkuna etualalla
vasemmalla. Useita ovia kummallakin sivulla. Kattoa kannattavat paksut,
irrallaan olevat puupylväät, joihin, kuten seiniinkin, on ripustettu
kaikenlaisia aseita. Pyhimysten, ritarien ja vallasnaisten kuvia
pitkissä riveissä. Laipiossa riippuu suuri, monihaarainen sytytetty
lamppu. Etualalla oikealla vanhanaikainen, leikkauksin koristettu
pää-istuin. Keskellä salia katettu pöytä, jolla on vielä
illallisruokia.)
ELINA GYLDENLÖVE
(tulee hitaasti ja mietteissään vasemmalta. Hänen kasvojensa ilmeestä
huomaa, miten hän mielessään elää uudestaan äskeisen kohtauksen Nils
Lykken kanssa. Viimein tekee hän sellaisen kädenliikkeen kuin heittäisi
kukkakimpun pois, sitten sanoo hän matalalla äänellä).
-- -- ja sitten hän kokosi Tanskan kuninkaankruunun sirpaleet --; ne
kukat ne olivat; -- ja
»Kautta Kristuksen pyhän veren, miten hän on ylpeä ja kaunis!»
Jos hän olisi kuiskannut sen salaisimmassa sopessa, penikulmien päässä
Östråtista; -- olisin ne sittenkin kuullut!
Kuinka häntä vihaan! Kuinka olen aina häntä vihannut, -- tuota Nils
Lykkeä! -- Ainoakaan mies ei ole sellainen kuin hän, sanovat ihmiset.
Naisilla hän leikkii, ja -- tallaa heidät jalkoihinsa.
Ja *hänelle* aikoi äitini minua tarjota! -- Kuinka häntä vihaan! He
sanovat, että Nils Lykke on toisenlainen kuin muut miehet. Se ei ole
totta! Hänessä ei ole mitään merkillistä. On paljon, paljon sellaisia
kuin hän! Kun Björn kertoi minulle satuja, silloin olivat mielestäni
kaikki prinssit Nils Lykkejä näöltään. Kun istuin yksinäni täällä
salissa ja unelmoin kronikkaan kertomuksista, ja ritarini saapuivat ja
läksivät pois, -- kaikki olivat he näöltään kuin Nils Lykke.
Kuinka se on kummallista, ja kuinka hyvää on vihata! Koskaan ennen en
ole tiennyt, kuinka se on suloista. Ei, tuhannen vuoden hinnasta en
möisi niitä hetkiä, jotka olen saanut elää sitten kun näin hänet! -- --
»Kautta Kristuksen pyhän veren, miten hän -- --»
(Menee verkalleen taustalle, avaa ikkunan ja katselee ulos.)
NILS LYKKE
(tulee sisään etummaisesta ovesta oikealta, itsekseen).
»Nukkukaa hyvin Östråtissa, herra ritari», sanoi Inger Gyldenlöve
poistuessaan. Nukkukaa hyvin? Hm, niin on helppo sanoa, mutta -- --;
tuolla ulkona myrskyinen taivas ja meri; alla ruumiskammiossa nuori
neito arkussa; kahden valtakunnan kohtalo käsissäni; ja rinnassani
kuihtunut kukkaskimppu, jonka nainen sinkosi jalkoihini. Todellakin,
pelkäänpä, että uni tulee nyt hiukan myöhään. (Huomaa _Elinan_, joka
lähtee ikkunan luota ja aikoo mennä vasemmalle.) Tuossa hän on. Ylpeät
silmät näyttävät miettiviltä -- Ah, jos uskaltaisin -- (ääneen).
Elina-neito!
ELINA
(pysähtyen ovella).
Mitä te tahdotte? Miksi vainoatte minua?
NILS LYKKE.
Te erehdytte; minä en vainoa teitä. Olen itse se vainottu.
ELINA.
*Te*?
NILS LYKKE.
Monien mietteiden vainoama. Siksi käy uneni kuin teidänkin; -- se
pakenee pois.
ELINA.
Menkää ikkunan luo, niin saatte ajanrattoa, -- näette myrskyisen meren.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Myrskyisen meren? Sen voin teissäkin nähdä.
ELINA.
Minussa?
NILS LYKKE.
Ensimäinen kohtauksemme sai minut siitä vakuutetuksi. --
ELINA.
Ja te moititte sitä?
NILS LYKKE.
En suinkaan, mutta toivoisin kuitenkin näkeväni teitä suopeampana
mieleltänne.
ELINA
(ylpeästi).
Luuletteko, että siinä onnistutte?
NILS LYKKE.
Olen varma siitä; sillä minähän tuon nyt teille tervetulleen sanoman.
ELINA.
Ja se on?
NILS LYKKE.
Hyvästelyni.
ELINA
(askeleen lähempänä).
Hyvästelynne? Te jätätte Östråtin näin pian?
NILS LYKKE.
Vielä tänä yönä.
ELINA
(näyttää hetken olevan kahden vaiheella; sitten lausuu hän kylmästi).
Sanon siis jäähyväiseni, herra ritari! (Kumartaa ja aikoo poistua.)
NILS LYKKE.
Elina Gyldenlöve, -- minulla ei ole mitään oikeutta pidättää teitä,
mutta teette epäjalosti, jos ette tahdo kuulla, mitä minulla on teille
sanottavaa.
ELINA.
Minä kuuntelen, herra ritari!
NILS LYKKE
Tiedän, että te vihaatte minua.
ELINA.
Tarkkanäköisyytenne ei ole heikontunut, huomaan.
NILS LYKKE.
Tiedän myöskin, että olen täysin sen vihan ansainnut. Sopimattomin ja
loukkaavin sanoin viittasin teihin kirjeessäni Inger-rouvalle.
ELINA.
Mahdollista, en ole sitä lukenut.
NILS LYKKE.
Mutta sisältö ei ainakaan liene teille tuntematon; tiedän, ettei äitinne
ole jättänyt siitä teille mainitsematta; ainakin on hän sanonut teille,
että ylistin onnelliseksi sitä miestä, joka --; niin, tiedättehän, mikä
oli toiveeni --
ELINA.
Herra ritari, -- jos aiotte siitä puhua, niin --
NILS LYKKE.
Aion puhua siitä -- pelkästään menettelyäni puolustaakseni. En muista
syistä; sen vannon teille. Jos maineeni on saapunut korviinne ennenkuin
minä itse ilmestyin Östråtiin, -- ja sitähän saatan, ikävä kyllä,
olettaa, -- niin tuntenette elämäni tarpeeksi, joten ette ihmetelle,
että minä käyn tällaisiin asioihin käsiksi hieman rohkeanlaisesti. Minä
olen nähnyt paljon naisia, Elina Gyldenlöve! Taipumattomia en ole nähnyt
yhtään! Sellaisissa oloissa tulee hiukan mukavuutta rakastavaksi.
Unohtaa tavan kulkea kiertoteitä --
ELINA.
Mahdollista. En tiedä, mitä maata ne naiset lienevät olleet. -- Te
erehdytte muuten, jos luulette, että tuo kirje äidilleni herätti sen
sydämeni vihan ja katkeruuden teitä kohtaan. Minulla oli vanhemmat
syyni.
NILS LYKKE
(levottomana.)
Vanhemmat syynne? Mitä sillä tarkoitatte?
ELINA
Oletuksenne on oikea -- maineenne kulki ennen teitä itseänne Östråtiin,
niinkuin kaikkialle yli maan. Kun Nils Lykken nimi mainitaan, kuuluu se
aina jonkun naisen yhteydessä, jonka hän on kietonut pauloihinsa ja
hyljännyt. Toiset mainitsevat sen suuttumuksella, toiset nauravat ja
ilkkuvat kevytmielisesti noita heikkotahtoisia raukkoja. Mutta
suuttumuksessa ja naurussa ja pilkassa soi laulu teistä, huumaten muut
äänet, kiihoittaen kuin vihollisen voitonlaulu.
Tämä kaikki yhteensä se synnytti minussa vihan teitä kohtaan. Aina
olitte ajatuksissani; ja minua veti ikäänkuin kaipuu päästä eteenne,
seistä silmätysten kanssanne, että saisitte nähdä olevan naisia, joille
uhraatte sulavia sanojanne turhaan -- jos niihin aiotte turvautua.
NILS LYKKE.
Te tuomitsette minua väärin, jos tuomitsette sen nojalla, mitä huhu on
teille kertonut. Mahdollista, että kaikessa siinä, mitä olette kuullut,
on totta; -- mutta syitä te ette tunne. -- Seitsentoista-vuotiaana
junkkerina alotin minä iloisen elämäni. Olen elänyt kuudettatoista
vuotta sen jälkeen. Kevyet naiset lahjoittivat minulle, mitä toivoin, --
jo ennenkuin toiveeni oli kehittynyt pyynnöksi; ja avoimin käsin he
ottivat vastaan mitä heille tarjosin. Te olette ensimäinen nainen, joka
heitti lahjani halveksuen takaisin jalkaini juureen.
Älkää luulko, että valitan sitä. Ei, päinvastoin, -- minä kunnioitan
teitä -- sen tähden, ja siinä määrin, etten ole vielä ainoaakaan naista
niin kunnioittanut. Mutta on eräs seikka, jota valitan ja joka kalvaa
minua suurena sieluntuskana: se on se, ettei kohtalo ennen johtanut
minua teidän pariinne. -- --
Elina Gyldenlöve! Äitinne on puhunut minulle teistä. Kun elämä kiersi
levotonta kulkuaan tuolla maailmalla, olitte te täällä yksinäisessä
Östråtissa, hiljaisena, runoissanne ja unelmissanne. -- Katsokaa, siksi
te nyt ymmärrättekin, mitä minulla on teille sanomista. -- Tietäkää
siis, että minäkin olen kerran elänyt sellaista aikaa kuin te täällä.
Minä ajattelin silloin, että kun astun suureen ja avaraan maailmaan,
niin minua vastaan tulee siellä jalo ja ihana nainen, joka viittaa minua
seuraamaan häntä ja näyttää minulle tien mainehikkaaseen päämaaliin. --
Toivo petti, Elina Gyldenlöve! Minua vastaan tuli naisia; mutta *hän* ei
ollut heidän joukossaan. Jo ennenkuin olin varttunut täydeksi mieheksi,
olin oppinut halveksimaan heitä kaikkia.
Onko se minun vikani? Miksi eivät nuo muut olleet kuin te? -- Tiedän,
että isänmaanne kohtalo painaa raskaasti teidän mieltänne. Te tiedätte
vaikutuksen, joka minullakin on asioihin ollut. -- -- Minusta sanotaan,
että olen petollinen kuin meren vaahto. Ehkä totta; mutta jos sitä olen,
ovat naiset minut sellaiseksi opettaneet. Jos olisin löytänyt
aikaisemmin, mitä etsin, -- tavannut naisen, ylpeän, jalon, ylevän kuin
te, silloin olisi kulkuni varmaan muuttunut aivan toiseksi. Ehkäpä
silloin olisin tällä hetkellä seissyt sivullanne kaikkien Norjanmaan
sorrettujen puolustajana. Sillä sen minä uskon: nainen on mahtavin
maailmassa, ja hänen vallassaan on taivuttaa mies, mihin Herramme häntä
tahtoo.
ELINA
(itsekseen).
Olisiko niinkuin hän sanoo? Ei, ei; valhe on hänen silmissään ja petos
huulillaan. Ja kuitenkin --; mikään laulu ei ole hänen sanojaan
suloisempi.
NILS LYKKE
(tullen lähemmäksi, hiljaisemmin ja tuttavallisemmin).
Kuinka usein olettekaan istunut täällä Östråtissa, yksinänne, moninaisin
ajatuksin. Silloin on alkanut rintaanne ahdistaa; katto, seinät ovat
ikäänkuin painuneet alas ja pusertaneet sieluanne. Silloin olette
kaivannut ulos, olette halunnut lentää kauas, pois täältä, tietämättä
itse, minne. -- Kuinka monesti olettekaan käyskennellyt yksin vuonon
rantaa; laiva, retkelle koristettu, ritareineen ja naisineen, laulun ja
soittimien kaikuessa, on purjehtinut ohitse, etäällä ulapalla; --
suurten tekojen utuinen maine on saapunut kuuluviinne; -- silloin olette
tuntenut sydämessä halun, voittamattoman kaipuun nähdä, mitä on meren
tuolla puolen. Mutta ette ole ymmärtänyt, mikä teillä oli. Olette joskus
ajatellut, että isänmaanne kohtalo se täyttää sielunne noilla monilla
rauhattomilla ajatuksilla. Te petitte itseänne; teidän ikäisellänne
nuorella neidolla on muuta aprikoimista. -- -- Elina Gyldenlöve! Ettekö
koskaan ole ajatellut salaista voimaa, -- väkevää ja salaperäistä
valtaa, joka sitoo ihmisten kohtalot toisiinsa? Kun unelmoitte
kirjavasta elämästä avarassa maailmassa, -- kun uneksitte turnauksista
ja iloisista juhlista, -- ettekö milloinkaan nähnyt unelmissanne
ritaria, joka seisoi, huulilla hymy ja suru sydämessä, keskellä melua ja
touhua, -- ritarista, joka oli kerran uneksinut, kauniisti kuin te,
naisesta, jalosta ja ihanasta, jota hän turhaan etsi kaikkien niiden
joukosta, jotka häntä ympäröivät?
ELINA.
Kuinka te voitte pukea salaisimmat ajatukseni sanoiksi? Kuinka te
saatatte minulle sanoa, mitä olen sydämeni pohjassa kantanut -- itse
tietämättäni? Mistä te tiedätte --?
NILS LYKKE.
Mitä olen teille sanonut, olen lukenut silmistänne.
ELINA.
Koskaan ei yksikään mies ole puhunut minulle kuin te. Olen vain
hämärästi ymmärtänyt teitä; ja silti -- -- kaikki, kaikki tuntuu minusta
niin muuttuneelta sitten kun -- -- (Itsekseen syrjään.) Nyt ymmärrän,
miksi he sanoivat, että Nils Lykke on toisenlainen kuin kaikki muut.
NILS LYKKE.
On eräs seikka maailmassa, joka voi saada ihmisen pään sekaisin, jos hän
sitä aprikoi; ja se on ajatus: miten olisi saattanut käydä, ellei
silloin tai silloin olisi käynyt niin. Jos olisin kohdannut teidät
polullani silloin, kun elämäni puu oli vielä nuori ja vihreä, niin ehkä
olisitte tällä hetkellä ollut -- --
Mutta anteeksi, jalo neiti! Näiden parin silmänräpäyksen keskustelu on
saanut minut unohtamaan keskinäisen asemamme. Tuntuu kuin olisi salainen
ääni sanonut jo alussa minulle, että teidän kanssanne voin puhua
avoimesti, imartelematta ja teeskentelemättä.
ELINA.
Niin voittekin.
NILS LYKKE.
Hyvä; -- ja tämä avomielisyys on ehkä jo puolittain meidät
sovittanutkin. Niin, olen toiveissani vielä rohkeampikin. Ehkä se aika
on vielä tuleva, jolloin muistelette tätä vierasta ritaria ilman vihaa
ja kaunaa. No, no, -- älkää ymmärtäkö minua väärin! En tarkoita nyt
*heti*, -- vaan kerran, joskus. Ja tehdäkseni sen teille helpommaksi, --
ja kun nyt kerran olen alkanut puhua avomielisesti ja aivan suoraan
kanssanne, niin sallikaa minun sanoa itsellenne --
ELINA.
Herra ritari --!
NILS LYKKE
(hymyillen).
Ah, huomaan, että tuo kirjeeni peloittaa yhä teitä. Mutta olkaa aivan
rauhallinen. Antaisin mitä tahansa, etten olisi sitä kirjoittanut; sillä
-- kun tiedän, ettei teidän ole liioin kipeää sitä kuulla, niin voinhan
nyt sanoa sen teille suoraan, -- en rakasta teitä, enkä koskaan tule
rakastamaan. Olkaa siis, kuten sanottu, aivan rauhallinen; minä en enää
koskaan koeta -- --
Mutta mikä teitä vaivaa --?
ELINA.
Minulla? Ei, ei mikään. -- -- Sanokaapa minulle vain: miksi te pidätte
noita kukkia vielä? Mitä te niillä teette?
NILS LYKKE.
Näitä? Eivätkö nämä ole taisteluhansikka, jonka te kaikkien naisten
puolesta nakkasitte huonolle Nils Lykkelle? Enkö siis ottaisi sitä
maasta?
Mitä teen niillä, kysyitte? (Hiljaisemmin.) Kun jälleen seison Tanskan
sieväin naisten keskellä, -- kun soittimen kielet vaikenevat jälleen ja
salissa vallitsee hiljaisuus, -- silloin otan esille nämä kukat ja
kerron sadun nuoresta naisesta, joka istuu täällä yksinään hämärässä
hirsihallissa, kaukana Norjan mailla -- --
Mutta pelkäänpä pidättäväni liian kauan jaloa neitoa. Me emme näe enää
toisiamme; sillä ennen aamun sarastusta lähden. Lausun siis teille
jäähyväiseni!
ELINA.
Ja minä annan hyvästini teille, ritari.
(Lyhyt pysähdys.)
NILS LYKKE.
Olette jälleen niin miettivä, Elina Gyldenlöve! Isänmaanne kohtaloko
kalvaa taas mieltänne?
ELINA
(pudistaen päätänsä, tuijottaen hajamielisesti suoraan eteensä).
Isänmaani? -- En ajattele isänmaatani.
NILS LYKKE.
Ehkä teitä siis ahdistaa tämä aika, jossa on niin paljon taistelua ja
tuskaa?
ELINA.
Aika? Sen unohdan nyt. -- -- Te menette Tanskaan? Niinhän sanoitte?
NILS LYKKE.
Minä menen Tanskaan.
ELINA.
Voinko katsella Tanskaan päin tästä salista?
NILS LYKKE
(osoittaen vasemmalla olevaa ikkunaa).
Voitte, tuosta ikkunasta. Tuolla etelässä päin on Tanska.
ELINA.
Ja onko se kaukana täältä? Kauempana kuin sataisen peninkulmaa?
NILS LYKKE.
Paljon kauempana. Meri on Tanskan ja Teidän välillä.
ELINA
(itsekseen).
Meri? Aatoksella on haukan siivet. Meri ei sitä estä.
(Poistuu vasemmalle.)
NILS LYKKE
(katsoo hetken hänen jälkeensä, sitten sanoo hän).
Jos voisin uhrata siihen kaksi päivää -- tai ainoastaan yhden -- niin
olisi hän minun vallassani, kuten kaikki muutkin.
Tämä nuori tyttö on muuten harvinaista ainesta. Hän on ylpeä.
Päättäisinköhän tosiaan --? Ei, mieluummin ainoastaan nöyryytän häntä --
--
(Käyskentelee edestakaisin.)
Toden totta, enkö liene saanut vertani tuleen! Kuka olisi uskonut enää
nykyään sitä mahdolliseksi? -- -- Pois, pois sellaiset! Minun täytyy
päästä tästä sekaannuksesta, johon olen joutunut.
(Istuutuu tuolille oikealla.)
Miten on minun se selitettävä? Sekä Olaf Skaktavl että Inger Gyldenlöve
näyttävät olevan sokeita, eivät huomaa epäluuloja, joille he joutuvat
alttiiksi, kun aletaan huhuta, että minä olen liitossa mukana. -- Tai
olisikohan Inger-rouva sittenkin huomannut aikeeni? Nähnyt, että
lupauksieni tarkoituksena oli vain vietellä Nils Sture esiin piilostaan?
(Kavahtaa ylös.)
Kirottua! Olenko minä itse tosiaan puijattu? On hyvin uskottavaa, ettei
kreivi Sture olekaan Östråtissa. Ehkäpä huhu hänen paostaan onkin ollut
vain sotajuoni. Istuu ehkä paraikaa hyvässä turvassa ystäviensä keskellä
Ruotsissa, kun minä täällä --
(Kävelee rauhattomana edestakaisin.)
Että minun pitikin olla niin varma asiastani! Jospa nyt en saa aikaan
mitään! Jospa Inger-rouva näkee tarkoitukseni, -- eikä suinkaan salaa
hommiani --. Joutua naurun-esineeksi sekä täällä että Tanskassa! Aioin
vietellä Inger-rouvan ansaan, -- ja teinkin vain hyvän palveluksen hänen
asialleen, -- lisäsin hänen suosiotaan rahvaan joukossa --! -- Ah,
antaisin itseni vaikka pirulle, jos hän hankkisi kreivi Sturen kynsiini
-- -- --
(Ikkuna taustalla lentää auki. _Nils Steninpoika_ näkyy sen
ulkopuolella.)
NILS LYKKE
(tavoittaa miekkaansa).
Mitä tämä?
NILS STENINPOIKA
(hypähtäen alas permannolle).
No viimeinkin ollaan perillä!
NILS LYKKE
(hiljaa).
Mitä tämä merkitsee?
NILS STENINPOIKA.
Jumalan rauhaa, hyvä herra!
NILS LYKKE.
Kiitoksia, herrani! Merkillisen ovenpa olette tullaksenne valinnut.
NILS STENINPOIKA.
Oh, mitäpä pentelettä voin? Portti oli kiinni. Tässä talossa mahtavat
ihmiset nukkua kuin karhut joulunaikaan.
NILS LYKKE.
Jumalan kiitos! Hyvä omatunto on paras päänaluinen, tiedättekös.
NILS STENINPOIKA.
Kyllä mahtaa olla, sillä vaikka kuinka kolkutin ja jyskin --
NILS LYKKE.
-- niin ette päässyt sisälle?
NILS STENINPOIKA.
Hiuskarvalleen! Niinpä ajattelin: kun sinun nyt kerran täytyy päästä
Östråtiin tänä iltana, vaikka sitten pitäisi mennä läpi tulen ja veden,
niin menetpä mieluummin vaikka läpi ikkunan.
NILS LYKKE
(hiljaa).
Ah, jospa olisi niin. (Menee pari askelta lähemmäksi) Teidän oli siis
niin ylen tärkeää joutua Östråtiin juuri tänä iltana?
NILS STENINPOIKA.
Että oliko? No kuinkas muuten? Minä en halua antaa ihmisten odotella
itseäni, tietkääs!
NILS LYKKE.
Aha, rouva Inger Gyldenlöve odottaa teitä?
NILS STENINPOIKA.
Inger Gyldenlöve? No, siihen en aivan tyystin osaa vastata; (ovelasti
hymyillen) mutta täällä taitaa olla joku muu --
NILS LYKKE
(hymyilee nyt myöskin).
Niin, täällä taitaa olla se joku --?
NILS STENINPOIKA.
Sanokaa, oletteko te talon väkeä?
NILS LYKKE.
Minä? Niin, kyllä sikäli, koska tästä illasta olen Inger-rouvan
vieraana.
NILS STENINPOIKA.
Vai niin? -- Minäpä luulen, että meillä nyt on kolmas ilta Martin-messun
jälkeen?
NILS LYKKE.
Kolmas ilta Martin --? Niin, aivan oikein. -- Tahdotteko päästä
linnanrouvan puheille heti? Mikäli tiedän, ei hän ole vielä mennyt
levolle. Mutta ettekö voisi istahtaa siksi aikaa hiukan lepäämään, rakas
nuori herra? Kas, täällä on vielä kannu viiniä jäljellä. Hiukan
syötävääkin löytynee. No, käykää käsiksi; tarvitsette ehkä vahvistusta.
NILS STENINPOIKA.
Osutte oikeaan, herra: ei olisi hullummaksi.
(Asettuu pöydän ääreen ja syö ja juo seuraavan kuluessa.)
Paistia ja makeita leivoksia! Täälläpäs vietetään herraselämää! Kun on
maannut, niinkuin minä, metsässä ja elänyt neljä viisi päivää leivällä
ja vedellä --
NILS LYKKE
(tarkastelee häntä hymyillen).
Niin, se ei mahda olla helppoa miehelle, joka on tottunut istumaan
kreivillisessä linnassa pöydän päässä.
NILS STENINPOIKA.
Kreivillisessä linnassa --?
NILS LYKKE.
Mutta nythän saatte levätä Östråtissa, niinkauan kuin haluttaa.
NILS STENINPOIKA
(iloissaan).
Saanko? Ihanko totta? Minun ei siis tarvitse heti jälleen lähteä
matkaan?
NILS LYKKE.
Niin, en sitä tiedä. Siihen voinette itse parhaiten vastata.
NILS STENINPOIKA
(hiljaa).
Oi peijakas! (Asettuu mahtailevaan asentoon tuolillaan). Niin,
katsokaas, -- se asia ei nyt ole aivan vielä päätetty. Minusta ei omasta
puolestani olisi yhtään vastenmielistä jäädä tänne nyt ensin; mutta --
NILS LYKKE.
-- mutta ette ole joka suhteessa oma isäntänne? On muita toimia ja
toisia asioita --
NILS STENINPOIKA.
Niin, siinäpä solmu juuri onkin. Jos riippuisi minusta, niin lepäilisin
mielelläni talven täällä Östråtissa; olen nyt viettänyt enimmän ajan
kenttä-elämää, niin että -- -- (Keskeyttää yhtäkkiä, kaataa pikariinsa
ja juo.) Onneksenne, herra!
NILS LYKKE.
Kenttähommissa? Hm!
NILS STENINPOIKA.
Ei, vaan aioin sanoa, että olen kauan kaivannut nähdä rouva Inger
Gyldenlöveä, josta niin paljon haastetaan. Hän mahtaa olla mainio
nainen. Eikö niin? -- Ainoa, johon minä en voi sopeutua, on se, että hän
on niin hiiden väkinäinen iskemään irti.
NILS LYKKE.
Iskemään irti?
NILS STENINPOIKA.
Oo, kyllähän minut ymmärrätte; tarkoitan: hän ryhtyy niin
vastahakoisesti mihinkään, että saataisiin ajetuksi muukalaiset herrat
pois maasta.
NILS LYKKE.
Niin, siinä olette oikeassa. Mutta nyt saatte yrittää parastanne, niin
se käy kyllä.
NILS STENINPOIKA.
Minä? Jumala paratkoon; sepähän nyt suuria auttaisi, jos minä --
NILS LYKKE.
Merkillistä, että siis tulette hänen luokseen, kun teillä ei ole
parempia toiveita.
NILS STENINPOIKA.
Mitä sillä tarkoitatte? -- Kuulkaas, tunnetteko te Inger-rouvaa?
NILS LYKKE.
Luonnollisesti, kun olen hänen vieraansa, niin --
NILS STENINPOIKA.
No, silti ei ole lainkaan sanottu, että hänet tunnette. Minäkin olen nyt
hänen vieraanaan, enkä ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan.
NILS LYKKE.
Mutta kuitenkin tiedätte kertoa -- --
NILS STENINPOIKA.
-- mitä joka mies kertoo? Niin, se nyt on luonnollista. Ja sitäpaitsi
olen joskus kuullut Pietari Kanslerilta. --
(Keskeyttää sekautuneena ja alkaa hartaasti syödä.)
NILS LYKKE.
Aioitte jotakin sanoa.
NILS STENINPOIKA
(aterioiden).
Minä? Oh, se nyt oli vain sellaista.
NILS LYKKE
(nauraa).
NILS STENINPOIKA.
Mikä teitä naurattaa, herra?
NILS LYKKE.
Ei mikään, herrani!
NILS STENINPOIKA
(maistaen pikarista).
Teillä on tässä talossa tulista viiniä.
NILS LYKKE
(lähestyy tuttavallisesti).
Kuulkaas, -- eiköhän nyt olisi aika heittää naamio pois?
NILS STENINPOIKA.
Naamio? Oh, heittäkää vain, jos tahdotte.
NILS LYKKE.
Lakatkaa siis teeskentelemästä. Teidät tunnetaan, kreivi Sture!
NILS STENINPOIKA
(nauraen).
Kreivi Sture? Luuletteko tekin, että minä olen kreivi Sture?
(Nousee pöydästä.)
Erehdytte, herra. Minä en ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Ette tosiaan? Kuka te sitten olette?
NILS STENINPOIKA.
Nimeni on Nils Steninpoika.
NILS LYKKE
(katsoo hymyillen häneen).
Hm! Nils Steninpoika! Mutta ette Sten Sturen poika Nils? Ainakin nimi
sopii.
NILS STENINPOIKA.
Totta kyllä; mutta Jumala ties, millä oikeudella sitä kannan. Isääni en
ole milloinkaan nähnyt; äitini oli köyhä talonpoikaisnainen, jolta
ryöstettiin omaisuus ja henki jonakin entisen sodan aikana. Pietari
Kansleri sattui juuri silloin paikalle; hän otti minut hoitoonsa,
kasvatti minua ja opetti minulle ase-ammattia. Kuten tiedätte, on Kustaa
kuningas vainonnut häntä monta vuotta ja minä olen seurannut
uskollisesti häntä, missä hän on liikkunutkin.
NILS LYKKE.
Pietari Kansleri on opettanut teille muutakin kuin ase-ammattia,
huomaan. -- No hyvä; te siis ette ole kreivi Sture. Mutta tulette
kuitenkin Ruotsista. Pietari Kansleri lähetti teidät tänne kohtaamaan
vierasta henkilöä, joka -- --
NILS STENINPOIKA
(nyökkää viekkaasti päätänsä).
-- on jo löydetty.
NILS LYKKE
(hiukan epävarmana).
Ja jota te ette tunne.
NILS STENINPOIKA.
Yhtä vähän kuin te minua; sillä vannon teille Isän Jumalan nimessä: minä
en ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Vakavaa tottako, herrani?
NILS STENINPOIKA.
Niin totta kuin elän! Miksi minä kieltäisin sitä, jos niin olisi?
NILS LYKKE.
Mutta missä kreivi Sture sitten on?
NILS STENINPOIKA
(hiljaisemmin).
Niin, siinäpä se salaisuus onkin!
NILS LYKKE
(kuiskaten).
Jonka te tunnette? Eikö niin?
NILS STENINPOIKA.
Ja joka minun on ilmoitettava teille.
NILS LYKKE.
Minulle? No niin, -- missä hän on?
NILS STENINPOIKA
(osoittaa ylöspäin).
NILS LYKKE.
Tuollako? Inger-rouvan piilossa ullakolla?
NILS STENINPOIKA.
Ei, ei, te ymmärrätte minut väärin.
(Katselee varovasti ympärilleen)
Nils Sture on taivaassa.
NILS LYKKE.
Kuollut? Missä?
NILS STENINPOIKA.
Äitinsä linnassa, -- kolme viikkoa sitten.
NILS LYKKE.
Ah, te petätte minua! Viisi, kuusi päivää sitten tuli hän rajan ylitse
Norjaan.
NILS STENINPOIKA.
Oh, sehän olin vain minä!
NILS LYKKE.
Mutta vähän sitä ennen oli kreivi näyttäytynyt Taalaissa. Rahvas, joka
oli ennestään levotonta, nousi ilmi-kapinaan ja tahtoi valita hänet
kuninkaaksi.
NILS STENINPOIKA.
Hahaha -- se olin vain minä!
NILS LYKKE.
*Te*?
NILS STENINPOIKA.
Saatte kuulla, miten se kävi. Eräänä päivänä kutsui Pietari Kansleri
minut luokseen ja ilmaisi kautta rantain, että suuria tapauksia on
tulossa. Hän käski minun lähteä Norjaan, Östråtiin, missä minun piti
olla perillä määrätyn ajan päästä --
NILS LYKKE
(nyökkää päätänsä).
Kolmantena iltana Martin-messun jälkeen.
NILS STENINPOIKA
Täällä piti minun tavata eräs vieras --
NILS LYKKE.
Oikein, se olen minä.
NILS STENINPOIKA.
Häneltä piti minun saada tietää, mitä minun sitten oli tehtävä. Minun
oli samalla ilmoitettava hänelle, että kreivi on yhtäkkiä kuollut, vaan
ettei sitä tiedä vielä kukaan muu kuin hänen äitinsä, kreivitär, sekä
Pietari Kansleri ja eräät vanhat Sturein palvelijat.
NILS LYKKE.
Minä ymmärrän. Kreivi oli talonpoikien pää. Jos huhu hänen kuolemastaan
olisi levinnyt, olisivat he hajaantuneet, -- ja koko yritys olisi mennyt
myttyyn.
NILS STENINPOIKA.
Hyvin mahdollista; minä en ole niistä asioista niin perillä.
NILS LYKKE.
Mutta kuinka pälkähti päähänne esiintyä kreivinä?
NILS STENINPOIKA.
Kuinkako pälkähti? Hm, mistä minä sen tiedän? Minun päähäni on
pälkähtänyt elämässäni niin monta hullutusta. Se ei muuten ollutkaan
*minun* keksintöäni, sillä minne Taalaissa meninkin, kaikkialla
kokoontui väki tervehtimään minua kreivi Sturena. Ei auttanut, vaikka
olisin kuinka vastaan väittänyt. Kreivi oli käynyt siellä kaksi vuotta
sitten, sanoivat he, -- ja pieninkin lapsi saattoi muka minut tuntea
häneksi. No, antaa mennä, ajattelin, sinusta ei tule toista kertaa tässä
maailmassa kreiviä; voithan edes kerran maistaa, miltä se tuntuu.
NILS LYKKE.
Niin; ja mitä muuta teitte sitten?
NILS STENINPOIKA.
Minäkö? Söin ja join ja vietin kissan päiviä. Vahinko vain, että minun
täytyi niin pian lähteä sieltä matkaani. Mutta kun läksin yli rajan, --
hahahaa -- lupasin niille, että pian tulen takaisin kolmen, neljän
tuhannen miehen etunenässä, -- vai kuinka monta lienen luvannut, -- ja
sitten se vasta muka alkaisi.
NILS LYKKE.
Eikö johtunut mieleenne, että menettelitte ajattelemattomasti?
NILS STENINPOIKA.
Niin, kyllä sitten perästä; mutta silloin se oli jo liian myöhäistä.
NILS LYKKE.
Minun käy teitä sääliksi, nuori ystäväni, mutta te saatte pian kokea
hullutuksenne seuraukset. Voin ilmoittaa teille, että teitä ajetaan
takaa. Osasto ruotsalaista ratsuväkeä on lähtenyt perässänne.
NILS STENINPOIKA.
Minun? Hahahaa! Ah, sepä komeata! Ja kun he tulevat ja luulevat saavansa
kynsiinsä kreivi Sturen -- hahaha!
NILS LYKKE
(vakavasti).
Niin on henkenne mennyttä.
NILS STENINPOIKA.
Minunko --? Enhän minä ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Mutta olette nostanut rahvaan aseisiin. Antanut kapinallisille lupauksia
ja yllyttänyt maata levottomuuteen.
NILS STENINPOIKA.
Oh, mutta sehän oli vain leikkiä!
NILS LYKKE.
Kuningas Kustaa käsittää sen hiukan toisin.
NILS STENINPOIKA.
Niin, taitaa todellakin olla perää puheessanne. Että minun pitikin olla
niin hassu -- --. No tottapahan selvitään! Tehän puhutte puolestani, te;
ja sitäpaitsi -- eivät kai nuo ratsumiehet ole vielä aivan
kintereilläni?
NILS LYKKE.
Mitä muuta teillä on minulle sanottavaa?
NILS STENINPOIKA.
Minulla? Ei mitään. Kun vain annan teille sen käärön --
NILS LYKKE
(ajattelematta).
Käärön?
NILS STENINPOIKA.
Niin sen; tiedättehän --
NILS LYKKE.
Ah, aivan niin; paperit Pietari Kanslerilta --
NILS STENINPOIKA.
Kas tässä ne ovat, aivan kaikki. (Ojentaa _Nils Lykkelle_ käärön, jonka
on vetänyt esiin jakkunsa povelta.)
NILS LYKKE
(hiljaa).
Kirjeitä ja pergamentteja herra Olaf Skaktavlille.
(_Nils Steninpojalle_.)
Käärö on auki, nään minä. Te tunnette kai sisällön?
NILS STENINPOIKA.
En, herra; minä en mielelläni lue kirjoitettua; siihen on omat syynsä.
NILS LYKKE.
Ymmärrän; teillä on suuremmat taipumukset ase-ammattiin.
(Asettuu pöydän ääreen oikealle ja silmäilee papereita.)
Ahaa! Tietoja enemmän kuin tarpeeksi päästäkseni perille, mitä on
tekeillä. -- Tämä pieni kirje, silkkinauhalla sidottu -- (Tarkastaa
päällekirjoitusta.) Tämäkin herra Olaf Skaktavlille. (Avaa kirjeen ja
silmäilee sisältöä.) Pietari Kanslerilta. Sen nyt saatoin arvata. (Lukee
mutisten.) »Olen kovasti huolissani, sillä -- -- », niin, aivan totta;
tässä se asia on kirjeellisesti; -- »nuori junkkeri Sture läksi isäinsä
luokse juuri samassa kuin levottomuuksien piti puhjeta -- -- mutta vielä
voidaan löytää neuvo kaikkeen --». Mitäs tämä? (Hätkähtää ja lukee
edelleen.) »Teille täytyy nyt ilmoittaa, herra Olaf Skaktavl, että se
nuori mies, joka tuo teille tämän kirjeen, on -- -- poika -- --».
Taivaan valkeus, -- oliko se niin? -- Totta, kautta Kristuksen veren, --
niin siinä seisoo! (Katsahtaen _Nils Steninpoikaan_.) Hän siis olisi --?
Ah, jos olisi niin! (Lukee edelleen.) »Minä olen kasvattanut häntä
vuoden vanhasta. Mutta tähän päivään asti olen minä aina kieltäytynyt
antamasta häntä takaisin, sillä ajattelin, että hänessä minulla olisi
varma panttivanki takeena Inger Gyldenlöven uskollisuudesta meitä ja
meidän ystäviämme kohtaan. Kuitenkin olemme siinä mielessä saaneet
hänestä sangen vähän hyötyä. Te kummastelette ehkä, etten uskonut teille
tätä salaisuutta silloin kun te äskettäin kävitte luonani; ja siksi
tahdon tunnustaa suoraan, että minä pelkäsin teidän anastavan hänet
samassa tarkoituksessa kuin minäkin. Nyt sensijaan, kun olette saanut
puhella Inger-rouvan kanssa ja kun luultavasti olette päässyt
varmuuteen, miten vastahakoinen hän on yhtymään asioihimme, huomaatte
kai, että on viisainta luovuttaa niin pian kuin suinkin hänelle, mikä
hänen on. Ehkäpä silloin ilo, varmuus ja kiitollisuus -- --» -- »-- tämä
nyt on meidän viimeinen toivomme.»
(Istuu hetken kuin hämmästyksen lamaamana; sitten huudahtaa hän
itsekseen.)
Ah -- millainen kirje! Sen arvo on kultaa!
NILS STENINPOIKA.
Olenpa tuonut teille tärkeitä sanomia, huomaan. Niin, niin, -- Pietari
Kanslerilla on aina monta rautaa tulessa, sanotaan.
NILS LYKKE
(itsekseen).
Mitä tehdä tällä? Tässä on tuhatkin kelpaavaa tien haaraa. -- Jospa minä
--? Ei, se olisi liian epävarmaa. -- Mutta entä jos --? Ah, jos minä --?
Se täytyy uskaltaa! (Repäisee kirjeen keskeltä kahtia; rutistaa palaset
kokoon ja kätkee ne povelleen; muut paperit panee hän takaisin kääröön,
pistää sen vyöhönsä, nousee ylös ja sanoo:) Sana vielä, nuori ystäväni!
NILS STENINPOIKA
(lähestyy).
No, -- teistä näkee, että peli sujuu.
NILS LYKKE.
Kyllä; se on varma. Te pistitte käteeni pelkkiä kuvakkaita, -- rouvia ja
sotamiehiä ja --
NILS STENINPOIKA.
Mutta minulla, joka nuo hyvät sanomat teille toin, eikö minulla ole
tässä enää mitään tehtävää.
NILS LYKKE.
Teillä? Ohoh, se on varma se! Tehän olette mukana pelissä. Te olette
kuningas, -- vieläpä valtti!
NILS STENINPOIKA.
Niinkö? Ah, ymmärrän; te tarkoitatte kai kohotusta? --
NILS LYKKE.
Kohotusta?
NILS STENINPOIKA.
Niin, jos kuningas Kustaa saa minut kynsiinsä; ennustitte te --
(Tekee kädellään liikkeen ikäänkuin näyttäen, miten hirtetään.)
NILS LYKKE.
Totta kyllä; -- mutta älkää enää surko sitä. Nyt riippuu teistä
itsestänne, onko kuukauden päästä kaulassanne hamppunuora vai
kulta-käädyt.
NILS STENINPOIKA.
Kulta-käädyt? Ja riippuu minusta?
NILS LYKKE
(nyökkää päätänsä).
NILS STENINPOIKA.
No, piru siinä valinnassa vitkastelkoon! Mutta sanokaahan, mitä minun on
tehtävä?
NILS LYKKE.
Sanon. Mutta ensin te vannotte minulle pyhän valan, ettei ainoakaan
ihminen taivaan alla saa tietää, mitä teille uskon.
NILS STENINPOIKA.
Ettekö muuta vaadi? Saatte kymmenen valaa, jos tahdotte --
NILS LYKKE.
Vakavuutta, herrani! Minä en laske leikkiä kanssanne.
NILS STENINPOIKA.
No, no, -- *olenhan* minä vakava.
NILS LYKKE.
Taalaissa väititte olevanne kreivin poika, -- eikö niin?
NILS STENINPOIKA.
Ai, joko taas alatte siitä? Johan ripitin rehellisesti itseni teille.
NILS LYKKE.
Te ette minua ymmärrä. Se, mitä silloin väititte, oli totta.
NILS STENINPOIKA.
Totta? Mihin te viittailette? Mutta sanokaa edes --!
NILS LYKKE.
Ensin vala! Kaikkein pyhin ja horjumattomin, mitä tiedätte.
NILS STENINPOIKA.
Sen saatte. Tuossa seinällä on Neitsyt Maarian kuva --
NILS LYKKE.
Neitsyt Maaria on viime aikoina menettänyt arvonsa. Ettekö tiedä, mitä
Wittenbergin munkki väittää?
NILS STENINPOIKA.
Phyi, Wittenbergin munkin väitteilläkö te? Hänhän on kerettiläinen,
sanoo Pietari Kansleri.
NILS LYKKE.
No, älkäämme kiistelkö siitä. Mutta tuossa näytän teille toisen ja
täysarvoisen pyhimyksen, jonka nimeen teidän kelpaa vannoa.
(Osoittaa erästä kuvaa, joka riippuu seinäpilarissa.)
Tulkaa tänne, -- ja vannokaa minulle, että pysytte vaiti, kunnes minä
itse päästän kielenne, -- vaiti niin totta kuin toivotte taivaan
autuutta itsellenne ja sille miehelle, joka on tuossa kuvattuna.
NILS STENINPOIKA
(lähestyen kuvaa).
Sen vannon, -- niin totta kuin Jumalan pyhä sana minua auttakoon!
(Väistyy hämmästyksissään takaisin.) Mutta Kristus -- Vapahtaja --!
NILS LYKKE.
Mitä nyt?
NILS STENINPOIKA.
*Kuva* tuossa --! Sehän olen -- minä itse!
NILS LYKKE.
Se on Sten Sture vanhus sellaisena, miltä hän näytti nuoruuden
päivinään.
NILS STENINPOIKA.
Sten Sture! -- Ja samannäköinen --? Ja minä -- minä puhuin totta, kun
sanoin olevani kreivin poika, väititte? Eikö se ollut niin?
NILS LYKKE.
Se oli niin.
NILS STENINPOIKA.
Ah, nyt -- ymmärrän! Minä olen --
NILS LYKKE.
Te olette Sten Sturen poika, jalo herra!
NILS STENINPOIKA
(hiljaisen ihmetyksen vallassa).
*Minä* Sten Sturen poika!
NILS LYKKE.
Myöskin äidin puolelta te olette jalosyntyinen. Pietari Kansleri ei
puhunut totta, kun sanoi, että köyhä talonpoikaisvaimo oli äitinne.
NILS STENINPOIKA.
Merkillistä, eriskummallista! -- Mutta voinko todellakin uskoa?
NILS LYKKE.
Kaikki, mitä minä teille sanon, voitte uskoa. Mutta muistakaakin, että
tästä tulee suora tuhonne, jos unohdatte, mitä vannoitte minulle isänne
autuuden kautta.
NILS STENINPOIKA.
Senkö unohtaisin? Oi, en, saatte olla aivan varma, että sitä en tee. --
Mutta te, jolle olen nyt sanani antanut, -- sanokaa nyt -- kuka te
olette?
NILS LYKKE.
Minun nimeni on Nils Lykke.
NILS STENINPOIKA
(tuiki kummastuneena).
Nils Lykke? Ette suinkaan se tanskalainen valtaneuvos?
NILS LYKKE.
Juuri hän.
NILS STENINPOIKA.
Ja te tulitte --? Sepä merkillistä. Kuinka te jouduitte --?
NILS LYKKE.
-- ottamaan viestiä Pietari Kanslerilta? Se kummastuttaa teitä?
NILS STENINPOIKA.
Niin, en sitä kiellä. Hän on aina maininnut teitä katkerimpana
vihamiehenämme --
NILS LYKKE.
Ja siksi epäilette minua?
NILS STENINPOIKA.
En, en juuri *niin*; mutta --. No, peijakas sitä pohtikoon.
NILS LYKKE.
Siinä olette oikeassa. Jos noudatatte omaa päätänne, on hamppuköysi
teille yhtä varma kuin kreivin arvo ja kultaiset ketjut, jos luotatte
minuun.
NILS STENINPOIKA.
Aina ja joka suhteessa. Kas tuossa käteni, rakas herra! Auttakaa te
minua neuvoillanne niinkauan kuin sitä kaivataan. Kun sitten on
iskettävä irti, pidän kyllä huolen asiasta.
NILS LYKKE.
Se on hyvä. Tulkaa nyt kanssani tuonne kamariin, niin kerron teille,
kuinka asianlaita oikein on ja mitä teidän nyt on tehtävä. (Poistuu
oikealle.)
NILS STENINPOIKA
(katsahtaen kuvaan).
Minä Sten Sturen poika! Oi, eriskummaista, -- kuin unta -- --! (Menee
_Nils Lykken_ perästä.)
NELJÄS NÄYTÖS.
(Ritarisali, kuten edellisessä näytöksessä; ainoastaan ruokapöytä on
viety pois. Kamaripalvelija _Björn_ näyttää monihaaraiseen
kynttilänjalkaan sytytetyllä kynttilällä rouva _Inger Gyldenlövelle_ ja
_Olaf Skaktavlille_ tietä, tullen heidän kanssaan saliin toisesta
vasemmalla olevasta ovesta. _Inger-rouvalla_ on kädessä joitakin
papereita.)
INGER-ROUVA
(_Björnille_).
Ja sinä olet varma, että tyttäreni puheli ritarin kanssa täällä salissa?
BJÖRN
(laskien kynttilänjalan pöydälle, vasemmalle).
Aivan varma. Kohtasin Elina-neidin juuri kun hän tuli ulos käytävään.
INGER-ROUVA.
Ja hän näytti silloin olevan kiihtyneessä mielentilassa?
BJÖRN.
Tuntui aivan hämmentyneeltä. Kysyin, oliko hän sairas, mutta vastaamatta
kysymykseeni hän sanoi: »mene sanomaan äidilleni, että ritari lähtee
pois täältä jo ennen päivän koittoa; jos äitini aikoo antaa hänelle
kirjeitä tai joitakin viestejä, niin älköön viivytelkö tarpeettomasti
häntä.» Ja sitten lisäsi vielä jotakin, jota en tarkoin kuullut.
INGER-ROUVA.
Etkö kuullut mitään siitä?
BJÖRN.
Kuulosti kuin hän olisi sanonut: »hän on tainnut olla jo melkein liian
kauan Östråtissa.»
INGER-ROUVA.
Entä ritari? Missä hän on?
BJÖRN.
Luullakseni huoneessaan porttirakennuksessa.
INGER-ROUVA.
Hyvä. Minulla on valmiina, mitä aion hänelle antaa. Mene ilmoittamaan
hänelle, että odotan häntä täällä salissa. (_Björn_ poistuu oikealle.)
OLAF SKAKTAVL.
Tiedättekös, Inger-rouva, -- tosin minä olen sellaisissa asioissa sokea
kuin myyrä; mutta minulla on sellainen aavistus kuin -- hm!
INGER-ROUVA.
Kuin?
OLAF SKAKTAVL.
-- kuin Nils Lykke tyttärestänne pitäisi.
INGER-ROUVA.
Silloin ette ole kovin sokea; sillä erehtyisin suuresti, ellette olisi
oikeassa. Ettekö sattunut huomaamaan, kuinka halukkaasti hän
illallisella kuunteli joka sanaa, mitä kerroin Elinasta?
OLAF SKAKTAVL.
Unohti ruuat, juomat ja kaikki.
INGER-ROUVA.
Ja salaiset asiammekin.
OLAF SKAKTAVL.
Niin, ja enemmänkin, -- Pietari Kanslerilta tulevat paperit.
INGER-ROUVA.
Ja kaikesta tuosta teette johtopäätöksen --?
OLAF SKAKTAVL.
Ennen muuta johtopäätöksen, että koska tunnette Nils Lykken ja tiedätte,
minkälaisessa maineessa hän on, varsinkin mitä tulee naisiin, niin --
INGER-ROUVA.
-- pitäisi minusta olla mieluista tietää, että hän olisi portin
ulkopuolella?
OLAF SKAKTAVL.
Niin; ja kuta pikemmin sen parempi.
INGER-ROUVA
(hymyillen).
Ei, -- juuri päinvastoin, Olaf Skaktavl.
OLAF SKAKTAVL.
Miten ajattelette?
INGER-ROUVA.
Jos asianlaita on niin kuin me molemmat uskomme, ei Nils Lykke millään
ehdolla saa lähteä nyt heti Östråtista.
OLAF SKAKTAVL
(katsoen _Inger-rouvaan_ paheksuvasti).
Taasko pyritte mutkateille, Inger-rouva? Mitä juonta te nyt mietitte?
Jotainko, mikä voi lisätä teidän valtaanne vahingoksi meille --
INGER-ROUVA.
Ah, sellaista lyhytnäköisyyttä; sehän se tekee kaikki ihmiset niin
kohtuuttomiksi minulle! Huomaan teistä, että luulette minun aikovan
valita Nils Lykken vävykseni. Jos sitä ajattelisin, miksi olisin minä
kieltäytynyt ottamasta osaa tapahtumiin, joita nyt Ruotsissa
valmistetaan ja joita Nils Lykke ja koko tanskalainen joukkio näyttää
haluavan avustaa?
OLAF SKAKTAVL.
Mutta jos ette toivo häntä voittaa ja sitoa, -- mitä te sitten hänellä
aiotte?
INGER-ROUVA
Selitän sen muutamin sanoin. Kirjeessä minulle mainitsi Nils Lykke, että
hän pitäisi suurena onnenaan, jos hän voisi päästä meidän sukuumme; ja
tahdon olla rehellinen ja myöntää, että minä todellakin jo hetkisen
mietin sitä asiaa.
OLAF SKAKTAVL.
No, siinä sen näette!
INGER-ROUVA.
Olisihan Nils Lykken kiinnittäminen sukuuni tehokas keino sovittaa
keskenään maamme erimieliset puolueet.
OLAF SKAKTAVL.
Tyttärenne Mereten avioliitto Winzents Lungen kanssa näyttänee teille,
mihin sellaiset keinot vievät. Tuskin sai Lunge jalansijaa maassamme,
niin hän riisti itselleen sekä maat että oikeutemme --
INGER-ROUVA.
Ah, sen tiedän, Olaf Skaktavl! Mutta joskus pyörii päässäni niin
monenlaisia ajatuksia. Minä en voi uskoa itseäni täysin teidän enkä
kenenkään muunkaan valtaan. Usein en tiedä, miten minun olisi oikeinta
tehdä. Ja kuitenkin, -- ottaa tanskalainen ylimys vävykseni vielä toinen
kerta, -- siihen keinoon voin turvautua ainoastaan pahimmassa pulassa,
ja Jumalan kiitos, -- niin pitkälle ei vielä ole jouduttu!
OLAF SKAKTAVL.
Tuosta en tule sen viisaammaksi, Inger-rouva; -- miksi te aiotte
viivyttää Nils Lykkeä yhä täällä Östråtissa?
INGER-ROUVA
(hillitysti).
Koska kannan hänelle katkeraa kaunaa. Nils Lykke on solvannut minua
verisemmin kuin kukaan muu. En voi sanoa teille, millä tavoin. Mutta en
saa rauhaa, ennenkuin olen hänelle kostanut. Ettekö ymmärrä minua?
Olettakaa, että Nils Lykke alkaisi pitää tyttärestäni. Minusta olisi
sellainen varsin uskottavaa. Minä tahdon saada hänet viipymään täällä.
Hänen täytyy oppia tuntemaan Elinaa lähemmin. Elina on sekä kaunis että
älykäs. -- Ah, jos tuo mies rakkauden tuli sydämessään astuisi kerran
eteeni pyytämään itselleen Elinaa! Silloin -- ajaa kuin koira pois
hänet, ajaa ivaten, pilkaten, halveksien, antaa levitä yli maan tiedon,
että Nils Lykke on turhaan koettanut kosiutua Östråtiin --! Sanon teille
sen, -- antaisin kymmenen vuotta elämästäni saadakseni tuta sellaisen
hetken.
OLAF SKAKTAVL.
Käsi sydämellä, Inger Gyldenlöve, -- sitä siis hänelle aiotte?
INGER-ROUVA.
Sitä, -- en mitään muuta, kautta elävän Jumalan! Teidän täytyy uskoa
minua, Olaf Skaktavl, minä tarkoitan kansalaisteni parasta. Mutta minä
olen niin vähän oma isäntäni. On eräitä seikkoja, jotka minun täytyy
salata, muuten saan kuoliniskun. Mutta kun ensin pääsen siltä taholta
turvaan, sitten saatte nähdä, olenko minä unohtanut valan, jonka vannoin
Knut Alfinpojan ruumiin ääressä.
OLAF SKAKTAVL
(pudistaa _Inger-rouvan_ kättä).
Kiitos siitä, mitä nyt lausuitte. Minä uskoisin niin vasten mielin pahaa
teistä. -- Mutta mitä tulee suunnitelmaanne ritaria vastaan, tuntuu
minusta, että te ryhdytte uskallettuun peliin. Jospa laskette harhaan?
Jospa tyttärenne --? Sillä sanotaanhan, ettei mikään nainen jaksa tuota
luihua pirua vastustaa.
INGER-ROUVA.
Minun tyttäreni? Luuletteko hänen --? Ei, olkaa te rauhassa, minä tunnen
Elinan paremmin. Kaikki ylistykset, mitä hän on ritarista kuullut, ovat
saattaneet hänet häntä vihaamaan. Näitte itsekin omin silmin --
OLAF SKAKTAVL.
Niin, niin, -- naisten sydän on horjuva. Ainakin olisin teidän
sijassanne varuillani.
INGER-ROUVA.
Niin olenkin; pidän heitä valppaasti silmällä. Mutta jos tuon miehen
sittenkin onnistuisi kietoa hänet pauloihinsa, niin tarvitsee minun
ainoastaan kuiskata pari sanaa Elinan korvaan, ja hän --
OLAF SKAKTAVL.
Hän?
INGER-ROUVA.
-- inhoaa häntä kuin hän olisi itsensä kiusaajan lähetti. -- Hiljaa,
Olaf Skaktavl! Ritari tulee. Olkaa nyt järkevä.
(_Nils Lykke_ tulee sisään ensimäisestä ovesta oikealta.)
NILS LYKKE
(tulee kohteliaana _Inger-rouvaa_ kohti).
Jalo rouva kutsutti minua.
INGER-ROUVA.
Tyttäreni lähetti minulle tiedon, että aiotte jättää meidät tänä yönä.
NILS LYKKE.
Ikävä kyllä; onhan tehtäväni Östråtissa suoritettu.
OLAF SKAKTAVL.
Ei ennenkuin minä olen saanut nuo paperini.
NILS LYKKE.
Aivan niin. Melkeinpä olin unohtaa asiani tärkeimmän osan. Mutta se
onkin meidän korkean emäntämme syy; pöydässä tiesi hän pitää seuraa niin
älykkäästi ja vilkkaasti vierailleen --
INGER-ROUVA.
Ettette muistanut, mikä asia teidät tänne toi? Se ilahduttaa minua;
sillä se minun aikomukseni olikin. Ajattelin, että viihtyäkseen hyvin
Östråtissa täytyisi vieraani Nils Lykken --
NILS LYKKE.
Täytyisi, rouvani?
INGER-ROUVA.
-- ennen kaikkea unohtaa asiansa, -- ja kaikki muu, mitä täällä on
tapahtunut ennen hänen tuloansa.
NILS LYKKE
(_Olaf Skaktavlille_, ottaen paperikäärön ja ojentaen hänelle).
Paperit Pietari Kanslerilta. Saatte niistä täydelliset tiedot
puoluelaisistamme Ruotsissa.
OLAF SKAKTAVL.
Hyvä on.
(Asettuu pöydän ääreen vasemmalle ja avaa ja selailee papereita.)
NILS LYKKE.
Ja nyt, rouva Inger Gyldenlöve, -- nyt en tiedä olevan itselläni täällä
enää mitään tekemistä.
INGERROUVA.
Ehkä olette oikeassa, jos nimittäin pelkät valtioasiat saattoivat meitä
yhteen. Mutta sitä en tahdo uskoa.
NILS LYKKE.
Tarkoitatte --?
INGER-ROUVA.
Tarkoitan, että Nils Lykke ei tullut ainoastaan tanskalaisena
valtioneuvoksena tai Pietari Kanslerin liittolaisena vieraakseni. --
Erehtyisinkö, jos kuvittelisin teidän siellä Tanskassa kuulleen yhtä ja
toista, joka sai teidät uteliaaksi ja haluamaan lähemmin tuntea Östråtin
rouvaa?
NILS LYKKE.
Olkoon kielto kaukana minusta --
OLAF SKAKTAVL
(selaillen papereita).
Kummallista. Ei minkäänmoista kirjettä.
NILS LYKKE.
-- onhan rouva Inger Gyldenlöven maine liian laajalle levinnyt, etten
olisi jo kauan halunnut nähdä häntä kasvoista kasvoihin.
INGER-ROUVA.
Sen kai arvasin. Mutta riittääkö siihen lyhyt leikkipuheen hetki
illallispöydän ääressä? Koetetaan vetää risti sen ylitse, mitä on ennen
välillämme tapahtunut. Ehkäpä se Nils Lykke, jonka nyt tunnen, voisi
peittää kaunan sitä kohtaan, jota minä en ole ennen tuntenut. Pidentäkää
nyt täällä-oloanne joku päivä, herra valtaneuvos! Olaf Skaktavlia en
uskalla houkutella. Hänellähän on salaiset tehtävänsä Ruotsissa. Mutta
mitä teihin tulee, olette kai etukäteen pannut asiat niin hyvään alkuun,
että läsnäoloanne tuskin tarvitaan. Luottakaa minuun, ajan ei anneta
tuntua teistä meillä pitkältä; ainakin koetamme minä ja tyttäreni tehdä
kaiken voitavamme ollaksemme teille oikein mieliksi.
NILS LYKKE.
En epäile teidän enkä tyttärennekään suopeutta minua kohtaan. Olenhan
saanut siitä täysin pätevät todistukset. Mutta varmaan tunnustatte, että
minun läsnäoloni on välttämätön muualla, koskapa minun yhä ja siitä
huolimatta täytyy vain julistaa, että minun on mahdoton pidentää
oleskeluani Östråtissa.
INGER-ROUVA.
No hyvä. -- Tiedättekös mitä, herra valtaneuvos, -- jos olisin ilkeä,
voisin luulla, että te tulitte Östråtiin koettamaan pientä ottelua
kanssani. Siinä näytte nyt jääneen tappiolle ja siksi on teidän
väkinäistä viipyä tantereella, tappionne näkijäin edessä.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Olisi kyllä syitä sellaiseenkin selittelyyn; mutta ainakaan minä en pidä
taistelua vielä hukattuna.
INGER-ROUVA.
Olkoon miten hyvänsä; mutta joka tapauksessa te voitte vielä, jos
viivytte meillä muutaman päivän, saada tappionne korjatuksi. Niin,
näette itse, kuinka epätietoisena horjun tässä tien haarassa, --
houkuttelen vaarallista vihollistani, ettei hän lähtisi pakoon. -- No
niin, suoraan tunnustaen: teidän liittonne Ruotsin tyytymättömien kanssa
tuntuu minusta vielä hieman -- niin, kuinka tuota nimittäisinkään? --
hieman eriskummaiselta, herra valtaneuvos! Aate, joka on saanut
kuninkaan neuvoston tähän salaiseen toimenpiteeseen, on mielestäni
sangen viisas; mutta se eroaa liian jyrkästi eräistä teidän
kansalaistenne teoista täällä menneinä vuosina. Älkää siis loukkautuko,
jos minun luottamukseni teidän hyviin lupauksiinne vaatii vielä hiukan
parempia perusteita ennenkuin lasken onneni ja omaisuuteni teidän
käsiinne.
NILS LYKKE.
Siinä tarkoituksessa olisi tuskin pitemmästä oleskelustani Östråtissa
mitään hyötyä; sillä minä en aio laisinkaan tehdä uusia yrityksiä
muuttaakseni päätöstänne.
INGER-ROUVA.
Silloin surkuttelen teitä sydämeni pohjasta. Niin, herra valtaneuvos, --
tosin minä olen vain avuton leski; mutta saatte uskoa minua, jos
ennustan, että teidän polullenne kasvaa okaita ja tutkaimia Östråtissa
käynnistänne.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Niinkö ennustatte?
INGER-ROUVA.
Varmasti. Mitä aletaan kohta huhuta, rakas herrani? Ihmiset ovat nykyään
kovin juorunhaluisia. Moni koiranleuka sepittää pilkkalauluja teistä.
Puolen vuoden kuluttua olette ihmisten yleisenä puheenaiheena; he
seisahtuvat ja katselevat teihin keskellä tietä; supistaan: katso,
katso, tuo on herra Nils Lykke, joka tuli Östråtiin pistämään paulaa
Inger Gyldenlöven kaulaan, mutta jäi omaan rihmaseensa. No, no, älkää
olko noin kärsimätön, herra ritari! Enhän *minä* ajattele niin; mutta
niin tulevat kaikki huonot ja pahansuovat ihmiset arvostelemaan. Ja
niitä on yllin kyllin, ikävä sanoa! -- Niin, se on paha asia; mutta se
on aivan varma, -- pilkan saatte palkastanne, -- pilkan, että nainen oli
teitä ovelampi. »Viekkaana kettuna hiipi hän Östråtiin», sanotaan, --
»häveten kuin koira puikki hän sieltä takaisin». Ja vielä eräs seikka:
ettekö luule, että Pietari Kansleri ja hänen ystävänsä kiittävät
kauniisti avustanne, kun aletaan huhuta, etten minä uskalla ryhtyä
taistelemaan teidän lippunne alla.
NILS LYKKE.
Puhutte älyn sanoja, rouva! Ja etten joutuisi pilkan esineeksi, -- ja
vielä lisäksi rikkoisi yhteistyötä noiden monien rakkaiden ystävieni
kanssa Ruotsissa, täytyy minun --
INGER-ROUVA
(nopeasti).
-- viipyä kauemmin Östråtissa.
OLAF SKAKTAVL
(joka on kuunnellut).
Nyt menee mies ansaan.
NILS LYKKE.
Ei, jalo rouva; -- minun täytyy -- sopia asiat lopullisesti teidän
kanssanne jo tämän tunnin kuluessa.
INGER-ROUVA.
Mutta jos emme siinä onnistu?
NILS LYKKE.
Me onnistumme.
INGER-ROUVA.
Tunnutte olevan varma asiastanne!
NILS LYKKE.
Mitä panette vetoon, että suostutte minun ja Pietari Kanslerin
ehdotukseen?
INGER-ROUVA.
Östråtin maat polvisolkianne vastaan!
NILS LYKKE
(lyö ryntäihinsä ja huudahtaa).
Olaf Skaktavl, -- tässä näette Östråtin isännän!
INGER-ROUVA.
Herra valtaneuvos! --
OLAF SKAKTAVL
(nousee pöydän äärestä).
Mikä nyt?
NILS LYKKE.
Vetoon en suostu, sillä tuokion kuluttua annatte minulle sekä Östråtin
että mitä muuta tahansa päästäksenne ansasta, johon en ole joutunut
minä, vaan te itse.
INGER-ROUVA.
Pilanne alkaa käydä hupaiseksi, herra ritari!
NILS LYKKE.
Käy vielä hupaisemmaksi, -- ainakin minulle. Te ylpeilette, että
voititte muka viekkaudessa minut. Uhkaatte syytää niskaani ihmisten ivat
ja pilkat! Ah. teidän pitäisi varoa ärsyttämästä kostonhimoani; sillä
minä voin kahdella sanalla taivuttaa teidät polvillenne eteeni.
INGER-ROUVA.
Hahaa -- --! (Pysähtyy yht'äkkiä kuin aavistuksen vallassa.) -- Ja ne
kaksi sanaa, Nils Lykke? Ne kaksi sanaa --?
NILS LYKKE.
-- salaisuus teidän ja Sten Sturen pojasta.
INGER-ROUVA
(puhjeten huutoon).
Oi, Jeesus Kristus --!
OLAF SKAKTAVL.
Inger Gyldenlöven pojasta? Mitä sanotte?
INGER-ROUVA
(puolin jo polvillaan _Nils Lykken_ edessä).
Armoa! Oi, olkaa laupias --!
NILS LYKKE
(nostaa hänet maasta).
Rauhoittukaa, ja puhukaamme järkevästi keskenämme.
INGER-ROUVA
(heikolla äänellä ja melkein kuin hurjistuneena).
Kuulitteko te sen, Olaf Skaktavl? Vai oliko se unta? Kuulitteko te, mitä
hän sanoi?
NILS LYKKE.
Ei se ollut unta, Inger-rouva.
INGER-ROUVA
(lyö kätensä yhteen).
Oi, te tiedätte sen! Te, -- Te, --. Mutta missä hän on? Missä häntä
pidätte? Mitä aiotte hänelle tehdä? (Huutaa.) Älkää häntä surmatko, Nils
Lykke! Antakaa hänet takaisin minulle! Älkää surmatko häntä minulta!
OLAF SKAKTAVL.
Ah, nyt minä alan ymmärtää --
INGER-ROUVA.
Ja tämä tuska --; tämä tukehduttava pelko --. Minä olen kantanut sitä
monta monituista vuotta, -- ja nyt täytyy kaiken luhistua, ja minun
täytyy kärsiä tämä ahdistus ja hätä! -- Herra Jumalani, -- teetkö nyt
oikeutta? Tätä vartenko sinä hänet annoit minulle? (Malttaa mielensä ja
sanoo vaivoin hillityllä äänellä.) Nils Lykke, sanokaa minulle yksi
asia. Missä hän teillä on? Missä hän on?
NILS LYKKE.
Kasvatusisänsä luona.
INGER-ROUVA.
Yhä kasvatusisänsä luona. Voi tuota armotonta miestä! Aina on hän
minulle kieltäytynyt --. Mutta niin ei enää saa olla! Auttakaa minua,
Olaf Skaktavl!
OLAF SKAKTAVL.
Minä?
NILS LYKKE.
Se ei ole tarpeellista, jos te vain --
INGER-ROUVA.
Kuulkaa minua, herra valtaneuvos! Mitä tiedätte, täytyy teidän tietää
perinpohjin. Ja teidänkin, vanha, uskollinen ystävä! -- Olkoon siis! Te
muistutitte minulle sitä onnetonta päivää, jolloin Knut Alfinpoika
Orlossa surmattiin. Muistutitte lupausta, jonka tein, kun seisoin hänen
ruumiinsa ääressä Norjan uljaimpien miesten keskellä. Olin tuskin
täysikasvuinen silloin; mutta minä tunsin itsessäni Jumalan voiman ja
ajattelin, niinkuin moni muu on sitten ajatellut, että Herra itse oli
painanut minuun merkkinsä ja valinnut minut ensimäisenä taistelemaan
maan ja valtakunnan puolesta.
Oliko se ylpeyttä? Vai oliko se ilmestys ylhäältä? En ole koskaan
päässyt selvyyteen siitä. Mutta voi ihmisen kohtaloa, joka on saanut
kuormakseen suuren työn!
Seitsemän vuotta, tohdin sanoa, pidin uskollisesti, mitä olin luvannut.
Minä seisoin maanmiesteni rinnalla hädässä ja ahdingossa. Kaikki
leikkitoverini olivat puolisoina ja äiteinä mikä missäkin. -- Minä yksin
en tohtinut kosijoita kuunnella. En *ketään*. Te sen tiedätte parhaiten,
Olaf Skaktavl.
Silloin näin ensi kerran Sten Sturen. Ihanampaa miestä en ollut koskaan
nähnyt!
NILS LYKKE.
Ah, nyt muistan! Sten Sture oli siihen aikaan Norjassa salaisilla
valtioasioilla. Meidän tanskalaisten ei pitänyt saada vihiä, että hän
oli suopea teidän ystävillenne.
INGER-ROUVA.
Halvan sotilaan puvussa eli hän talven kattoni alla. Sinä talvena
ajattelin minä yhä vähemmän ja vähemmän valtakunnan onnea. -- -- Niin
kaunista miestä en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja minä olin silloin
melkein viidenkolmatta-vuotias. -- Seuraavana syksynä palasi Sten Sture
takaisin. Ja kun hän jälleen matkasi pois, otti hän salassa mukaansa
pikku lapsen. Ihmisten panettelua en peljännyt, mutta olisi ollut
asiallemme vahingoksi, jos olisi huhuttu, että Sten Sture oli minulle
niin läheinen.
Lapsi annettiin kasvatiksi Pietari Kanslerille. Odotin parempia aikoja,
joiden piti pian tulla. Eivät tulleet koskaan. Sten Sture meni kaksi
vuotta myöhemmin Ruotsissa naimisiin, ja kun hän kuoli, jätti hän
jälkeensä lesken --
OLAF SKAKTAVL.
-- ja nimensä sekä oikeuksiensa laillisen perillisen.
INGER-ROUVA.
Kerta toisensa jälkeen kirjoitin Pietari Kanslerille ja rukoilin häntä
antamaan lapseni takaisin. Mutta hän kieltäytyi aina ja alinomaa.
»Liittykää horjumatta meihin», hän vastasi, »niin lähetän poikanne
Norjaan, en muuten». Kuinka olisin uskaltanut tehdä sen? Monet pelokkaat
katselivat meitä tyytymättömiä siihen aikaan pahalla silmällä. Jos he
olisivat saaneet vihiä asiasta, olisivat he, äitiin iskeäkseen,
valmistaneet lapselle saman kohtalon, mikä olisi tullut kuningas
Kristianille, ellei pako häntä pelastanut. -- Mutta sitäpaitsi
puuhasivat tanskalaisetkin. He eivät lyöneet laimin mitään uhkauksia
eikä lupauksia voidakseen saada minut puolelleen.
OLAF SKAKTAVL.
Hyvin ymmärrettävää. Kaikkien silmät tähtäsivät teihin kuin viiriin,
jonka johdolla he tahtoivat purjehtia.
INGER-ROUVA.
Sitten tuli Herluf Hydefadin kapina. Muistatteko sitä aikaa, Olaf
Skaktavl? Eikö ollut kuin aurinkoinen kevät olisi koittanut kaikkialla
maassa! Mahtavat äänet vaativat minua astumaan esiin; -- mutta minä en
uskaltanut. Minä yhä epäröin, -- kaukana taistelusta -- syrjäisessä
kartanossani. Joskus tuntui kuin olisi itse Jumala minua vaatinut; mutta
sitten tuli taas tuo kuolettava ahdistus ja lamautti tahtoni. »Kuka
voittaa?» Kas se kysymys soi aina korvissani.
Lyhyt oli se Norjan kevät. Herluf Hydefad ja monet muut hänen kanssaan
sidottiin teilauspyörään sitä seuranneina kuukausina. Minua he eivät
voineet tilille vaatia. Ja kuitenkaan ei Tanskan puolelta jätetty
uhkailematta kauniissa muodossa. Mitä, jos he tuntevat salaisuuteni,
ajattelin. Viimein en osannut selittää sitä muuten kuin että he tunsivat
sen. Sinä tuskallisena aikana tuli sitten valtakunnan hovimestari
Gyldenlöve tänne ja pyysi minua vaimokseen. Ajatelkoon joku pelossa
elävä äiti itseään minun asemassani --! Kuukauden päästä olin
valtakunnan hovimestarin puoliso, -- ja koditon kansalaisten sydämessä.
Sitten tulivat hiljaiset vuodet. Kukaan ei noussut enää vastarintaan.
Herrat saivat polkea meitä niin paljon kuin tahtoivat. Oli hetkiä,
jolloin inhosin itseäni. Sillä mitä oli elämäni? Ei muuta kuin peljätä,
ja olla pilkkana ja synnyttää maailmaan tyttäriä. Tyttäret! Jumala
antakoon anteeksi, ellei minulla ole äidin sydäntä heitä kohtaan. Vaimon
velvollisuudet olivat päivätyötä minulle. Kuinka voin siis rakastaa
tyttäriäni! Mutta poikani, hänen laitansa oli aivan toista! Hän oli
minun sieluni oma lapsi. Hän oli ainoa, joka muistutti mieleeni aikaa,
jolloin sain olla nainen, enkä mitään muuta kuin nainen. -- Ja hänet he
olivat minulta riistäneet! Hän kasvoi vierasten joukossa, jotka ehkä
kylvivät turmiota hänen sieluunsa! Olaf Skaktavl, -- jos olisin vaikka
saanut harhailla vainottuna ja hyljättynä tuntureilla, tuiskussa ja
tuulessa, -- vaan jos minulla olisi ollut sylissäni lapseni, -- uskokaa
minua, minä en olisi surrut enkä itkenyt häntä syntymästä tähän hetkeen
saakka.
OLAF SKAKTAVL.
Tässä käteni. Olen tuominnut teitä liian ankarasti, Inger-rouva!
Käskekää ja vallitkaa minua niinkuin ennenkin. Minä tottelen. -- Niin.
kautta kaikkien pyhimysten -- minä tiedän, mitä on surra lastaan!
INGER-ROUVA.
Väkivallan tekijät tappoivat sen teiltä. Mutta mitä on kuolema pitkien
vuosien lakkaamattoman tuskan rinnalla?
NILS LYKKE.
No niin, on nyt vallassanne lopettaa tuo tuska. Sovittakaa kiistelevät
puolueet keskenään, niin ei kukaan tahdo anastaa lastanne itselleen
uskollisuutenne pantiksi.
INGER-ROUVA
(itsekseen).
Tämä on taivaan kosto -- (Katsoo _Nils Lykkeen_.) Puhukaa lyhyesti ja
suoraan, mitä vaaditte?
NILS LYKKE.
Ensin vaadin, että teidän on kutsuttava Nordenfjeldin rahvas aseisiin
auttamaan Ruotsin kapinallisia.
INGER-ROUVA.
Ja sitten?
NILS LYKKE.
Toimittava, että nuori kreivi Sture asetetaan sukunsa oikeuksien nojalla
Ruotsin valtionhoitajaksi.
INGER-ROUVA.
Hänkö? Vaaditteko, että minun --
OLAF SKAKTAVL
(hiljaa).
Sitä toivovat monet ruotsalaiset. Ja se auttaisi meidänkin aikeitamme.
NILS LYKKE.
Te epäröitte, jalo rouva? Te vapisette poikanne kohtaloa. Mitä parempaa
te siis voitte toivoa kuin että näkisitte hänen velipuolensa
valtaistuimella?
INGER-ROUVA
(ajatuksissaan).
Totta kyllä; -- totta --
NILS LYKKE
(tarkastaa häntä terävästi).
Ellei teillä sattuisi olemaan muita suunnitelmia --
INGER-ROUVA.
Mitä tarkoitatte?
NILS LYKKE.
Että Inger Gyldenlöve aikoo -- kuninkaan äidiksi.
INGER-ROUVA.
Ei, ei! Antakaa lapseni minulle takaisin, niin saatte antaa kruununne
kenelle tahdotte. Mutta tiedättekö sitten, onko kreivi Sture taipuvainen
--?
NILS LYKKE.
Siitä voi hän itse antaa teille varman tiedon.
INGER-ROUVA.
Hän itse? Ja milloin?
NILS LYKKE.
Aivan heti.
OLAF SKAKTAVL.
Kuinka?
INGER-ROUVA.
Mitä sanotte?
NILS LYKKE.
Lyhyesti: että kreivi Sture on täällä Östråtissa.
OLAF SKAKTAVL.
Täällä?
NILS LYKKE
(_Inger-rouvalle_).
Teille ehkä kerrottiin, että minä ratsastin yksinäni sisään
linnanportista? Kreivi oli mukanani.
INGER-ROUVA
(hiljaa).
Olen hänen vallassaan. En voi muuta enää. (Katsoo _Nils Lykkeen_ ja
sanoo.) Hyvä, herra valtioneuvos, minä lupaan teille apuni.
NILS LYKKE.
Kirjallisesti?
INGER-ROUVA.
Niinkuin pyydätte.
(Menee pöydän luo vasemmalle, istuu ja ottaa kirjoitusneuvot
laatikosta.)
NILS LYKKE
(syrjään, oikealla olevan pöydän ääressä).
Viimeinkin minä voitan.
INGER-ROUVA
(hetken mietittyään kääntyy yht'äkkiä tuolillaan _Olaf Skaktavlin_
puoleen ja kuiskaa).
Olaf Skaktavl, -- nyt tiedän varmasti, -- Nils Lykke on petturi!
OLAF SKAKTAVL
(hiljaa).
Kuinka? Luulette, että --?
INGER-ROUVA.
Hän hankitsee petosta. (Asettaa paperin eteensä ja kastaa kynän.)
OLAF SKAKTAVL.
Ja kuitenkin kirjoitatte lupauksen, joka voi olla perikatonne.
INGER-ROUVA.
Hiljaa; jätä se huolekseni. Ei, pysy tässä ja kuule ensin -- --
(Puhuu kuiskaamalla _Olaf Skaktavlin_ kanssa.)
NILS LYKKE
(hiljaa, pitäen heitä silmällä).
Ah, neuvotelkaa te, miten mielitte! Nyt on vaara ohitse. Tuo kirjallinen
lupaus taskussani voin panna hänet syytteeseen milloin hyvänsä. Vielä
tänä yönä salaa tieto Jens Bjelkelle. -- En syö sanaani, kun vakuutan
hänelle, että nuori kreivi Sture ei ole Östråtissa. Ja huomenna, kun tie
on auki, -- Trondhjemiin junkkerin kanssa. Sieltä hänet vangiksi
laivalla Kööpenhaminaan. Ja kun hän istuu siellä tyrmässä, silloin
voimme määrätä Inger-rouvalle mitkä ehdot haluamme. Entä minä --? Enpä
luule, että kuningas tämän jälkeen antaa Ranskan lähettilään tointa
muitten kuin minun käsiini.
INGER-ROUVA
(edelleen kuiskaamalla _Olaf Skaktavlille_).
Nyt olette siis ymmärtänyt minut?
OLAF SKAKTAVL.
Täydellisesti. Uskaltakaamme tehdä, kuten te tahdotte.
(Menee ulos taustaovesta oikealta puolelta.)
(_Nils Steninpoika_ tulee sisään ensimäisestä ovesta oikealta:
_Inger-rouva_, joka on alkanut kirjoittaa, ei huomaa häntä.)
NILS STENINPOIKA
(matalalla äänellä).
Herra ritari, -- herra ritari!
NILS LYKKE
(menee hänen luokseen).
Varomaton! Miksi te tänne tulitte? Enkö pyytänyt teitä odottamaan
siellä, kunnes kutsun teitä?
NILS STENINPOIKA.
Kuinka olisin voinut? Nyt, kun olette uskonut minulle salaisuuden, että
Inger Gyldenlöve on äitini, janoan enemmän kuin koskaan ennen nähdä
hänen kasvonsa.
Oi, hän se on! Miten ylpeä ja ylhäinen! Sellaiseksi olen häntä aina
kuvitellut! Älkää peljätkö, rakas herra; -- minä en ilmaise itseäni.
Sitten kun sain tämän tietää, tunnen itseni ikäänkuin entistä
vanhemmaksi ja älykkäämmäksi. Minä en tahdo enää olla hurja ja
ajattelematon. Minä tahdon olla kuin muutkin aatelisjunkkerit. --
Kuulkaa, sanokaapas, -- tietääkö hän, että minä olen täällä? Olette kai
häntä valmistanut?
NILS LYKKE.
Kyllä, sen olen tosin tehnyt, mutta --
NILS STENINPOIKA.
Mutta?
NILS LYKKE.
-- hän ei tahdo teitä tunnustaa pojakseen.
NILS STENINPOIKA.
Ei tahdo tunnustaa minua? Mutta onhan hän äitini. -- Oi, JOS ei ole
muuta neuvoa -- (vetää esille sormuksen, joka hänellä on nauhassa
kaulassaan) -- niin näyttäkää hänelle tämä sormus. Se on ollut
kaulassani pienestä asti. Sen asian hän ehkä tuntee.
NILS LYKKE.
Pois sormus, onneton! Kätköön heti, sanon! -- Te ette ymmärrä minua.
Inger-rouva ei suinkaan epäile, ettette olisi hänen lapsensa; mutta,
niin -- katsokaa ympärillenne, katsokaa tällaista rikkautta. Noita
mahtavia kanta-isiä ja sukulaisia, joiden kuvat seinillä komeilevat. Ja
viimein häntä itseään, tuota ylpeää naista, joka on tottunut käskemään
valtakunnassa ensimäisenä aatelisrouvana. Luuletteko, että hänestä on
mieluista näyttää köyhää, yksinkertaista sotamiestä ihmisille ja sanoa:
tässä on minun poikani!
NILS STENINPOIKA.
Niin, te olette kyllä oikeassa. Minä olen köyhä ja yksinkertainen.
Minulla ei ole tarjota hänelle mitään sen vastikkeeksi, jota häneltä
vaadin. Oi, koskaan ei köyhyys ole minua ennen painanut. -- Mutta
sanokaas: mitä minun on mielestänne tehtävä voittaakseni hänen
hyvyytensä? Sanokaa te, rakas herra. Tehän sen varmaan tiedätte.
NILS LYKKE.
Teidän on vallattava maita ja valtakuntia. Mutta ennenkuin se on tehty,
älkää suinkaan loukatko hänen korviaan hiiskumalla sukulaisuudesta tai
muusta. Hän käyttäytyy nyt kuin pitäisi teitä muka oikeana kreivi
Sturena; -- kunnes te itse näytätte, että te ansaitsette päästä hänen
pojakseen.
NILS STENINPOIKA.
Oi, mutta neuvokaa nyt --!
NILS LYKKE.
Vaiti; hiljaa!
INGER-ROUVA
(kääntyy ja ojentaa _Nils Lykkelle_ paperin).
Herra ritari, -- tässä on vakuutukseni.
NILS LYKKE.
Minä teitä kiitän.
INGER-ROUVA
(huomaten _Nils Steninpojan_).
Ah, -- tämä nuorimies on --?
NILS LYKKE.
Niin, Inger-rouva, hän on kreivi Sture.
INGER-ROUVA
(syrjään, katsoo salaa _Nils Steninpoikaan_).
Joka piirre hänessä; -- niin, hyvä Jumala, -- hän on Sten Sturen poika!
(Menee _Nils Steninpoikaa_ lähemmäksi ja sanoo kylmän kohteliaasti:)
Olkaa tervehditty kattoni alle, herra kreivi! Teistä riippuu,
siunaammeko vuoden kuluttua tätä kohtaustamme vai emme.
NILS STENINPOIKA.
Minusta? Oi, käskekää, mitä minun pitää tehdä? Uskokaa, minulla on sekä
rohkeutta että mieltä --
NILS LYKKE
(kuuntelee levottomana).
Mitä tuo meteli ja hälinä on, Inger-rouva? Tunkeutuvat tänne. Mitä tämä
merkitsee?
INGER-ROUVA
(korottaa ääntänsä).
Vainajat heräävät!
(_Olaf Skaktavl_, _Einar Huk_, _Björn_, _Finn_ sekä joukko talonpoikia
ja palvelijoita tulee sisään taustalta oikealta puolelta.)
TALONPOJAT JA PALVELIJAT.
Tervehdimme sinua, rouva Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA
(_Olaf Skaktavlille_).
Oletteko sanonut heille, mitä on tekeillä?
OLAF SKAKTAVL.
Kaikki, mitä heidän tarvitsee tietää.
INGER-ROUVA
(kansanjoukolle).
Niin, nyt, uskolliset palvelijat ja alustalaiset, nyt saatte varustautua
aseihin niinkuin suinkin osaatte. Mitä äsken tänä iltana vastustin,
olkoon nyt teille täysin luvattu. Ja tässä näytän teille nuoren kreivi
Sturen, Ruotsin tulevan hallitsijan -- ja myöskin Norjan, jos Jumala
tahtoo.
VÄKI
(yhteen ääneen).
Eläköön kreivi Sture!
(Yleistä kuhinaa; sekä alustalaiset että palvelijat valitsevat itselleen
aseita ja pukeutuvat haarniskoihin ja kypäröihin kovan melun
vallitessa).
NILS LYKKE
(hiljaa ja rauhattomana).
Vainajat heräävät, hän sanoi. Vain silmäin lumeeksi manasin kapinan
paholaisen esille. Kirottua, jos se kasvaa yli voimieni.
INGER-ROUVA
(_Nils Steninpojalle_).
Minulta saatte nyt ensimäisen apujoukon -- kolmekymmentä talonpoikaa,
ratsumiehiä, jotka ovat valmiit seuraamaan ja suojelemaan teitä. Uskokaa
minua, -- ennenkuin ehditte rajalle, on teidän ja minun sotamerkkieni
ympärille kokoontunut satoja. Ja nyt lähtekää Jumalan avulla!
NILS STENINPOIKA.
Kiitokset, -- Inger Gyldenlöve! Kiitokset, ja olkaa varma, ettei teidän
tarvitse koskaan hävetä -- hävetä kreivi Sturea! Jos minut vielä näette,
olen vallannut maita ja valtakuntia!
NILS LYKKE
(itsekseen).
Niin, jos hän sinut näkee!
OLAF SKAKTAVL.
Hevoset odottavat, hei miehet! Oletteko valmiit --?
TALONPOJAT.
Ollaan, heti, lähdetään!
NILS LYKKE
(rauhattomana _Inger-rouvalle_).
Kuinka? Ei kai aikomuksenne ole jo tänä yönä --?
INGER-ROUVA.
Juuri nyt, herra ritari!
NILS LYKKE.
Ei, ei, mahdotonta!
INGER-ROUVA.
Niinkuin sanoin.
NILS LYKKE
(hiljaa _Nils Steninpojalle_).
Älkää totelko häntä!
NILS STENINPOIKA.
Mitä voin? Minä *tahdon*, minun *täytyy*!
NILS LYKKE.
Mutta on varma perikatonne, jos --
NILS STENINPOIKA.
Olkoon! *Hän* minua käskee --
NILS LYKKE
(vaatien).
Entä *minä*?
NILS STENINPOIKA.
Minä pidän sanani, luottakaa siihen. Salaisuus ei pääse huuliltani
ennenkuin annatte siihen luvan. Mutta hän on minun äitini.
NILS LYKKE
(syrjään).
Ja Jens Bjelke vaanii maantiellä. Kirottua! Hän kaappaa saaliin minun
kynsistäni -- (_Inger-rouvalle_.) Odottakaa huomiseen.
INGER-ROUVA
(_Nils Steninpojalle_).
Kreivi Sture -- totteletteko minua vai ette?
NILS STENINPOIKA.
Satulaan! (Rientää taustalle.)
NILS LYKKE
(syrjään).
Onneton! Hän ei tiedä, mitä tekee! (_Inger-rouvalle_.) No, kun ei auta,
niin -- jääkää hyvästi! (Kumartaa nopeasti ja aikoo poistua.)
INGER-ROUVA
(pidättää häntä).
Ei, jääkää! Ei noin, herra ritari, -- noin vain!
NILS LYKKE
Mitä tarkoitatte?
INGER-ROUVA
(hillityllä äänellä).
Nils Lykke, -- te olette petturi! Hiljaa! Älkää antako kenenkään
huomata, että johtajien leirissä on riitaisuutta. Pietari Kanslerin
luottamuksen olette hankkinut jollakin pirullisella juonella, josta en
pääse perille --. Te olette pakottanut minut kapinan töihin, -- ette
auttaaksenne asiaamme, vaan ajaaksenne omaanne, mikä se lieneekin. Minä
en voi enää peräytyä. Mutta älkää silti luulko, että olette voittanut!
Minä osaan tehdä teidät vaarattomaksi --
NILS LYKKE
(tapailee tahtomattaankin miekkansa kahvaa).
Rouva Inger!
INGER-ROUVA.
Olkaa huoletta, herra valtaneuvos! Kysymys ei ole hengestänne. Mutta
Östråtin portista ette mene ennenkuin voitto on meidän.
NILS LYKKE.
Kuolema ja kirous!
INGER-ROUVA.
Vastarinta on turhaa. Te ette pääse täältä. Pysykää siis hiljaa, se on
viisainta, mitä voitte tehdä.
NILS LYKKE
(itsekseen).
Ah, minua vedettiin nenästä. Hän oli minua ovelampi. (Ajatus välähtää
hänen päässään.) Mutta jos kuitenkin --?
INGER-ROUVA
(hiljaa _Olaf Skaktavlille_).
Seuratkaa kreivi Sturea rajalle saakka. Menkää sitten viipymättä Pietari
Kanslerin luo ja tuokaa lapseni minulle. Nyt ei hänellä enää ole mitään
syytä pidättää minun omaani itsellään. (Lisää, kun _Olaf Skaktavl_ aikoo
lähteä.) Odottakaa; jokin merkki. -- Se, jolla on Sten Sturen sormus, on
oikea henkilö.
OLAF SKAKTAVL.
Kautta kaikkien pyhäin, te saatte hänet!
INGER-ROUVA.
Kiitos, kiitos, uskollinen ystäväni.
NILS LYKKE
(_Finnille_, kutsuttuaan hänet muiden huomaamatta luokseen ja
supateltuaan hänen kanssaan).
Siis, -- koeta pujahtaa ulos. Älä anna kenenkään nähdä itseäsi.
Neljänneksen päässä täältä ovat ruotsalaiset väijyksissä. Ilmoita
päällikölle, että kreivi Sture on kuollut. Sitä nuorta miestä ei *saa*
vahingoittaa. Sano päällikölle *se*. Sano, että junkkerin henki on
minulle arvokkaampi kuin tuhansien muitten.
FINN.
Tottelen.
INGER-ROUVA
(joka sillä välin on pitänyt _Nils Lykkeä_ silmällä).
Ja lähtekää nyt kaikki, Jumala kanssanne! (Osoittaen _Nils Lykkeä_.)
*Tuo* jalo ritari tuossa ei voi näin epämukavasti lähteä Östråtista
ystäviensä luota. Hän haluaa odottaa täällä, kunnes voitonviesti saapuu.
NILS LYKKE
(itsekseen).
Saatana!
NILS STENINPOIKA
(tarttuen häntä käteen).
Luottakaa minuun, -- teidän ei tarvitse kauan sitä odottaa.
NILS LYKKE.
Se on hyvä; sangen hyvä! (Itsekseen.) Kaikki voidaan vielä voittaa. Jos
vain sana minulta joutuu ajoissa Jens Bjelkelle --
INGER-ROUVA
(vouti _Einar Hukille_, osoittaen _Finniä_).
Ja tuo mies pannaan varmaan talteen linnan kellariin.
FINN.
Minä?
VOUTI JA PALVELIJAT.
Finn!
NILS LYKKE
(hiljaa).
Nyt upposi viimeisen toivoni ankkuri!
INGER-ROUVA
(käskevästi).
Alas kellariin!
(_Einar Huk_, _Björn_ ja _pari palvelijaa_ vievät _Finnin_ ulos
vasemmalle.)
KOKO JOUKKO
(paitsi _Nils Lykkeä_, rynnäten ulos oikealle).
Matkaan! Satulaan! Eläköön Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA
(lähitse _Nils Lykkeä_ seuraten poistuvia).
Kuka voittaa?
NILS LYKKE
(jääden yksin).
Kuka? Niin, voi sinua itseäsi; -- se on sinulle kallis voitto. Minä
pesen käteni. *Minä* en häntä murhaa!
Mutta saalis menee kuitenkin käsistäni. Ja kapina kasvaa ja leviää! --
Ah, typerään, järjettömään leikkiin rupesin! (Kuuntelee ikkunan
ääressä.)
Tuolla ne ratsastavat rämisten ulos portista. -- Nyt he menivät --, se
suljetaan; -- ja tässä olen minä vankina.
Ei mahdollisuutta päästä pois! Puolen tunnin kuluttua karkaavat
ruotsalaiset hänen kimppuunsa. Hänellä on kolmekymmentä hyvin asestettua
ratsumiestä. Nousee taistelu elämästä ja kuolemasta. --
Mutta jos ne kuitenkin ottavat hänet elävältä vangiksi? -- Jospa olisin
vapaa, voisin tavoittaa ruotsalaiset ennenkuin he ehtivät rajalle ja
saada hänet itselleni.
(Menee tausta-ikkunan luo ja katselee ulos.) Kirottua! Vartiat joka
paikassa. Eikö löydy mitään keinoa? (Kulkee nopeasti jälleen poikki
salin; pysähtyy ja kuuntelee.)
Mitä tuo on? Laulua ja soittoa. Kuuluu varmaan Elina-neidon kamarista.
Niin, hän siellä soittaa. Valvoo siis vielä -- -- (Jokin ajatus näyttää
pälkähtävän hänen päähänsä.)
Elina! Ah, jos se onnistuisi! Jos olisi mahdollista! Ja miksipä ei? Enkö
minä ole vielä minä? Laulu sanoo:
»Joka impi huokaa puoleen Herran;
Jos omani ois Nils Lykke kerran!»
Entä *hän* --? -- -- Elina Gyldenlöve minut pelastaa!
(Menee nopeasti, mutta hiiviskellen ensimäisestä ovesta vasemmalle.)
VIIDES NÄYTÖS.
(Ritarisali. On edelleen yö. Salia valaisee heikosti ainoastaan
kynttilä, joka on jalassaan pöydällä, etualalla oikealla. Rouva _Inger
Gyldenlöve_ istuu pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena.)
INGER-ROUVA
(lyhyen vaitiolon jälkeen).
Maan viisaimmaksi sanovat he minua. Luulen, että sitä *olenkin*.
Viisain. -- Kukaan ei tiedä, miksi minä olen viisain. Kolmattakymmentä
vuotta olen taistellut pelastaakseni lapseni. *Siinä* on arvoituksen
avain. *Se* se antaa älyä otsaan. --
Älyä? Mihin joutui älyni tänä yönä? Mihin haipui huolenpito asioistani?
Korvissani humisee ja soi. Näen edessäni haamuja, niin ilmi-elävinä,
että voisin käydä niihin kiinni. (Kavahtaa ylös.)
Vapahtaja, mitä tämä on? Enkö enää järkeäni hallitse? Siihenkö veisi
viimein, että minä, että minä --?
(Pusertaa päälakeaan; istuutuu sitten jälleen ja sanoo rauhallisemmin.)
Oh, ei se ole mitään. Se menee ohitse. Ei mitään hätää; -- -- se menee
ohitse.
Kuinka rauhallista täällä salissa on tänä yönä! Yksikään suvun isä tai
omainen ei katso uhkaavasti minua. Ei tarvitse enää heitä kääntää
seinään päin. (Nousee taas.)
Niin, oli hyvä, että viimeinkin rohkaisin mieleni. Me voitamme, -- ja
sitten olen perille päässyt. Saan lapseni takaisin. (Tarttuu
kynttilänjalkaan poistuakseen, mutta pysähtyykin ja sanoo itsekseen.)
Perillä? Päämaali? Saada hänet takaisin? *Sekö* vain, -- ei sitten
mitään muuta? (Laskee kynttilän takaisin pöydälle.)
Nuo sattuman sanat, jotka Nils Lykke tuli virkkaneeksi --. Kuinka voi
hän nähdä syntymättömän ajatukseni? (Hiljemmin.)
Kuninkaan äidiksi. Kuninkaan äidiksi, hän sanoi. -- Ja miksipä ei? Eikö
sukuni ole ennen minua hallinnut kuninkaitten tavoin, joskaan heillä ei
ole ollut kuninkaan nimeä? Eikö *minun* pojallani ole yhtä oikeutetut
vaatimukset Sture-suvun oikeuksiin kuin tuolla toisella? Jumalan edessä
hänellä ne on, -- totisesti, jos taivaassa on oikeutta.
Ja näistä oikeuksista olen pelon hetkellä kirjallisesti luopunut. Olen
huolimattomin käsin antanut ne pois, -- hänen vapautensa lunnaina.
Jos voisin ne saada takaisin? -- Heräisiköhän taivaan viha, jos minä --?
Manaisinkohan itselleni uuden onnettomuuden ja hädän --? -- -- Kuka
tietää; -- kukapa tietää! Varminta lie minun kieltäytyä. (Tarttuu
jälleen kynttilään.) Saanhan takaisin lapseni. *Sen* tulee riittää.
Koetan nyt levätä. Kaikki nuo uskaliaat ajatukset, -- nukkua ne päästäni
pois. (Menee taustaa kohti; mutta pysähtyy keskellä lattiaa ja sanoo
aprikoiden)
Kuninkaan äiti!
(Poistuu hitaasti vasemmasta tausta-ovesta.)
(Lyhyen ajan jälkeen tulevat _Nils Lykke_ ja _Elina Gyldenlöve_ aivan
hiljaa sisään ensimäisestä ovesta vasemmalta. _Nils Lykkellä_ on pieni
lyhty kädessä.)
NILS LYKKE
(valaisee huonetta tarkastellen ympärilleen ja kuiskaa).
Kaikki on hiljaista. Minun täytyy lähteä.
ELINA.
Oi, salli minun siis vielä yksi ainoa kerta katsoa sinua silmiin,
ennenkuin jätät minut.
NILS LYKKE
(syleilee häntä).
Elina!
ELINA
(pienen vaitiolon jälkeen).
Etkö koskaan enää tule Östråtiin?
NILS LYKKE.
Kuinka voit luulla niin? Etkö ole nyt kihlattuni? -- Mutta tahdotko sinä
olla minulle uskollinen, Elina? Etkö unohda minua ennenkuin jälleen
kohtaamme?
ELINA.
*Tahdonko* olla uskollinen? Onko minulla omaa tahtoa enää? Voisinko muka
olla sinulle uskoton, vaikkapa tahtoisin? -- Sinä tulit yön hetkellä;
kolkutit oveeni; -- ja minä sinulle avasin. Sinä puhuit minulle. Mitä
puhuit sinä? Sinä tuijotit minua silmiin. Mikä arvoituksellinen voima se
hurmasi ja lumosi minut, niinkuin taikaverkkoon? (Kätkee kiireesti
kasvonsa _Nils Lykken_ olkapäätä vasten.) Oi, älä katso minua tämän
jälkeen. -- -- Uskollinen, kysyt? Minähän *olen* sinun. Olen *sinun*; --
minun täytyy olla -- aina ja iankaikkisesti.
NILS LYKKE.
Niinpä olet siis, kautta ritarikunniani, istuva, ennenkuin vuosi loppuun
kuluu, emäntänä isieni linnassa.
ELINA.
Ei lupauksia, Nils Lykke! Älä vanno mitään.
NILS LYKKE.
Mikä sinulla on? Miksi pudistat niin surullisesti päätäsi?
ELINA.
Koska tiedän, että suloisia sanoja, jotka hurmasivat mieleni, olet
kuiskannut monen monille ennen minua. Ei, ei, älä vihastu, armaani! Minä
en moiti sinua, niinkuin tein silloin, kun en tuntenut vielä sinua.
Nythän tiedän, miten paljon korkeammalle kaikkia muita sinä pyrit. Mitä
voi rakkaus olla *sinulle* muuta kuin leikkiä ja naiset muuta kuin
leluja.
NILS LYKKE.
Elina, -- kuule minua!
ELINA.
Olen kasvanut sinun nimesi kaiun ympäröimänä. Minä vihasin sitä nimeä,
koska elämäsi mielestäni loukkasi kaikkia naisia. Ja kuitenkin, --
kuinka merkillistä, -- kun unelmissani suunnittelin omaa tulevaa
elämääni, silloin olit sinä aina sankarini, tietämättäni sitä. Nyt minä
sen huomaan. Mitä suurta silloin tunsinkaan! Aavistelevaa,
arvoituksellista kaipuuta sinun puoleesi, sinun ainoan, -- sinun, joka
olit kerran tuleva ja näyttävä minulle koko elämän ihanuuden.
NILS LYKKE
(syrjään, laskien lyhdyn kädestään pöydälle).
Kuinka on laitani? Tämä pyörryttävä, mukaansa vievä voima --. Jos on
rakkautta, niin en ole sitä ennen tätä hetkeä tuntenut. Eikö vielä olisi
aika? Ah, tuo hirvittävä Lucian asia! (Vaipuu istumaan tuolille.)
ELINA.
Mikä sinulla on? Niin raskas huokaus --
NILS LYKKE.
Oi, ei mitään, -- ei mitään!
Elina, -- nyt tahdon tunnustaa sinulle suoraan kaikki. Minä olen
pettänyt sekä suulla että silmillä, ja monen monille olen sanonut samaa,
mitä tänä yönä sinulle kuiskailin. Mutta usko minua --
ELINA.
Hiljaa! Ei mitään siitä. Eihän minun rakkauteni ole pieninkään korvaus
kaikesta, mitä sinä minulle lahjoitat. Oi ei; minä rakastan sinua siksi,
että jokainen sinun silmänluontisi on kuninkaallinen käsky, joka sitä
vaatii. (Asettuu maahan _Nils Lykken_ jalkoihin.)
Oi, salli minun vielä kerran painaa se kuninkaan käsky syvälle sieluuni,
joskin tiedän hyvin, että se on kirjoitettu tänne ainiaaksi ja
iankaikkisesti.
Hyvä Jumala, -- kuinka sokea olen ollut itseäni kohtaan! Vielä tänä
iltana sanoin äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla
ylpeyteni». Mitä sitten ylpeyteni on? Tietää kansalaiseni vapaiksi ja
sukuni kunnioitetuksi kautta maan? Oi, ei, ei! Minun rakkauteni on
ylpeyteni. Pikku koira on ylpeä, kun se tohtii istua herransa jaloissa
ja saa leivänmuruja hänen kädestään. Samoin olen minäkin ylpeä,
niinkauan kuin uskallan istua sinun jaloissasi, kun sinun sanasi ja
silmäsi ruokkivat minua elämän leivällä. Katso, siksi sanon sinulle,
niinkuin sanon äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla
rakkauteni»; sillä siihen ylpeyteni sisältyy nyt ja aina.
NILS LYKKE
(vetää hänet syliinsä).
Ei, ei jaloissani, vaan rinnallani on paikkasi, -- aina, miten korkealle
kohtalo minut saattaneekin asettaa. Niin, Elina, -- sinä olet johtanut
minut paremmalle tielle; ja jos minun kerran on sallittu tehdä kunniakas
työ ja sovittaa, mitä hurjassa nuoruudessani olen rikkonut, on kunnia
sinun ja minun yhdessä.
ELINA.
Oi, sinä puhut, niinkuin minä olisin se sama Elina, joka illalla heitti
kukkakimpun jalkoihisi. Kirjoistani luin rikkaasta elämästä kaukaisissa
maissa. Torvien soiden ratsastaa ritari vihreään viitaan haukka
käsivarrellaan. Niin kuljet sinäkin läpi elämän; -- niin nimesi kaikuu
edelläsi, minne saapunet. Ainoa, mitä *minä* tältä rakkaudelta pyydän,
on saada levätä kuin haukka käsivarrellasi. Kuin *haukka* olin minäkin
sokea valolle ja elämälle, kunnes sinä otit pois silmiltäni siteen ja
annoit minun lentää ilmoihin ja yli viidan huippujen. Mutta, usko minua,
-- kuinka rohkeasti siipeni levitänkin, aina palaan kuitenkin takaisin
häkkiini.
NILS LYKKE
(nousee).
Niinpä uhmaan minäkin menneisyyttä! Kas tässä, -- ota tämä sormus; ja
ole minun Jumalan ja ihmisten edessä, -- minun, vaikka vainajain uni
siitä häiriytyisi --
ELINA.
Sinä peloitat minua. Miksi sanoit sinä --?
NILS LYKKE.
Ei se ollut mitään. Tule nyt; anna minun asettaa sormus sormeesi. -- Kas
niin; nyt olen kihlannut sinut!
ELINA.
*Minä* Nils Lykken morsian! Tuntuu kuin olisi unta, -- kaikki tämä, mitä
tänä yönä on tapahtunut. Oi, mutta niin ihanaa unta! Minun rintani on
niin keveä. Ei ole sielussani enää katkeruutta eikä vihaa. Minä tahdon
sovittaa kaikki vääryyteni. Olen ollut tyly äidilleni. Huomenna menen
hänen luokseen; hän antakoon minulle anteeksi, mitä olen rikkonut.
NILS LYKKE.
Ja suokoon suostumuksensa liittoomme.
ELINA.
Sen hän tekee. Oi, minä tiedän sen varmasti. Minun äitini on hyvä;
kaikki ihmiset ovat hyviä; -- minulla ei ole enää kaunaa ketään kohtaan
-- paitsi yhtä.
NILS LYKKE.
Paitsi yhtä?
ELINA.
Oi, se on surullinen juttu. Minulla oli sisar --
NILS LYKKE.
Lucia?
ELINA.
Tunsitko sinä Lucian?
NILS LYKKE.
En, en; olen kuullut vain hänen nimensä.
ELINA.
Myöskin hän antoi sydämensä eräälle ritarille, joka -- petti hänet. Nyt
on hän taivaassa.
NILS LYKKE.
Ja sinä?
ELINA.
Vihaan ritaria.
NILS LYKKE.
Älä häntä vihaa! Jos sielussasi on laupeutta, anna hänelle anteeksi,
mitä hän on rikkonut. Usko minua, hänellä on rangaistus omassa
rinnassaan.
ELINA.
Hänelle en koskaan anna anteeksi! Minä en *voi*, vaikka tahtoisinkin;
sillä niin pyhästi olen vannonut -- -- (Kuunnellen.) -- Hst! Kuulitkos?
NILS LYKKE.
Mitä? Mistä?
ELINA.
Ulkoa; kaukaa. Siellä ratsastaa joukko miehiä maantiellä --
NILS LYKKE
Ah, ne ovat *he*! Ja minä unohdan --! He tulevat tänne. Vaara uhkaa!
Minun täytyy lähteä!
ELINA.
Mutta minne? Oi. Nils Lykke, mitä salaat sinä --?
NILS LYKKE.
Huomenna, Elina, tulen takaisin. Nyt nopeasti, -- missä on se
salakäytävä, josta puhuit?
ELINA.
Hautakammion läpi. Katso täällä -- on luukku --
NILS LYKKE.
Hautakammion! (itsekseen.) Vaikkapa; pelastaa hänet täytyy!
ELINA
(ikkunan ääressä).
Ratsujoukko on aivan portin takana -- (Ojentaa _Nils Lykkelle_ lyhdyn.)
NILS LYKKE.
Hyvä -- (Alkaa laskeutua luukusta alas.)
ELINA.
Mene pitkin käytävää arkun luo asti, jossa on pääkallo ja musta risti;
se on Lucian --
NILS LYKKE
(nousee kiireesti takaisin ja lyö luukun kiinni).
Lucian --. Phui!
ELINA.
Mitä sanot?
NILS LYKKE.
Oh, ei mitään. Ruumiin haju minua pyörrytti.
ELINA.
Kuule, ne kolkuttavat porttiin!
NILS LYKKE
(pudottaa lyhdyn).
Ah, liian myöhäistä --! (Kamaripalvelija _Björn_ tulee kiireesti
kynttilä kädessä oikealta.)
ELINA
(rientää häntä vastaan).
Mitä tämä on, Björn? Mitä on tapahtunut?
BJÖRN.
Päällekarkaus! Kreivi Sture --
ELINA.
Kreivi Sture? Mikä hänellä?
NILS LYKKE.
Surmattuko?
BJÖRN
(_Elinalle_).
Missä on äitinne?
KAKSI PALVELIJAA
(syöksyy sisään oikealta).
Inger-rouva! Inger-rouva!
ROUVA INGER GYLDENLÖVE
(sytytetty kynttilä kädessä tulee sisään vasemmalta takimmaisesta ovesta
ja sanoo nopeasti).
Tiedän kaikki. Menkää alas linnanpihaan. Pitäkää portti auki ystäville,
mutta muille kiinni.
(Laskee kynttilän pöydälle vasemmalle. _Björn_ ja palvelijat poistuvat
oikealle.)
INGER-ROUVA
(_Nils Lykkelle_).
*Sellainen* se ansa siis oli, herra valtaneuvos!
NILS LYKKE.
Inger Gyldenlöve, minä vakuutan --!
INGER-ROUVA.
Väijytys, jossa hänet vangittaisiin, heti, kun olitte saanut minulta
tuon lupauksen, joka voi murskata minut!
NILS LYKKE
(vetäen poveltaan lupaus-paperin ja repien sen kappaleiksi).
Tässä lupauksenne. Minä en pidä itselläni mitään, joka todistaisi teitä
vastaan.
INGER-ROUVA.
Mitä teette?
NILS LYKKE.
Minä puollan tästä hetkestä teitä. Jos olen rikkonut teitä vastaan, --
niin, kautta taivaan, koetan sovittaa rikokseni. Mutta ulos *täytyy*
minun nyt päästä, vaikka raivata tie miekallani! -- Elina, -- sano
äidillesi kaikki! -- Ja te, Inger-rouva, olkoon tilimme unohdettu. Olkaa
jalomielinen ja -- vaiti! Uskokaa minua: te olette minulle kiitollinen
ennenkuin päivä nousee.
(Kiiruhtaa ulos oikealle.)
INGER-ROUVA
(katsoo korskeana hänen jälkeensä).
Kas niin! Ymmärrän hänet!
(Kääntyy _Elinan_ puoleen.)
Nils Lykke --? No --?
ELINA.
Hän kolkutti oveeni ja asetti tämän sormuksen sormeeni.
INGER-ROUVA.
Ja rakastaa sinua koko sydämestään?
ELINA.
Niin hän sanoi, ja minä uskon häntä.
INGER-ROUVA.
Kauniisti tehty, Elina! Hahaa, herra ritarini, nyt tulee *minun*
vuoroni!
ELINA.
Äiti -- te olette niin omituinen. Oi, minä tiedän sen kyllä, -- minun
tyly käytökseni vihastutti teidät.
INGER-ROUVA.
Ei suinkaan, Elina! Sinä olet kuuliainen tytär. Laskit hänet sisään;
kuuntelit hänen koreita sanojaan. Käsitän hyvin, mikä ponnistus se
sinulle oli; sillä tunnenhan vihasi --
ELINA.
Mutta! äitini --!
INGER-ROUVA.
Hiljaa! Meidän aikeemme sopivat yhteen. Miten sinä teitkään, älykäs
lapseni? Minä näin rakkauden oikein loistavan hänestä! Pidä häntä nyt
kiinni! Vedä yhä tiukemmalle ansaan; ja sitten --. Ah, Elina, jos
voisimme raastaa hänen rinnastaan tuon valapaton sydämen.
ELINA.
Voi minua -- mitä sanotte!
INGER-ROUVA.
Älä anna luontosi lannistua. Kuule, minulla on sana, joka pitää pystyssä
sinut. Tiedä siis. -- (Kuunnellen.) Nyt he taistelevat portin takana.
Kärsivällisyyttä! Kohta hän tulee. (Kääntyy jälleen _Elinan_ puoleen.)
Tiedä siis: Nils Lykke oli se mies, joka saattoi sisaresi hautaan.
ELINA
(huutaen).
Lucia!
INGER-ROUVA.
Hän se oli, niin totta kuin meillä on kostaja!
ELINA.
Taivas minua nyt auttakoon!
INGER-ROUVA
(kauhistuneena).
Elina --?
ELINA.
Olen hänen kihlattunsa Jumalan edessä.
INGER-ROUVA.
Onneton lapsi -- mitä olet tehnyt!
ELINA
(samein äänin).
Rikkonut sydämeni rauhan. -- Hyvää yötä, äiti!
(Poistuu vasemmalle.)
INGER-ROUVA.
Hahahaa! Alas luisuu Inger Gyldenlöven suku! Se oli viimeinen tyttäreni.
Miksi en voinut olla puhumatta? Jos hän ei olisi mitään tiennyt, olisi
hän ehkä tullut onnelliseksi, -- tavallansa.
Sen piti käydä niin! On *kirjoitettu* tuolla tähdissä, että minun on
taitettava yksi vihreä oksa toisensa jälkeen, kunnes koko puu on paljas
ja lehdetön.
Antaa mennä; menköön! Nyt saan takaisin poikani. Muita, tyttäriäni, en
tahdo muistella.
Tilille? Käydä tilille? -- Ah, se on viimeisenä päivänä vasta. -- On
pitkä aika ennenkuin se tulee.
NILS STENINPOIKA
(huutaa ulkona oikealla)
Hei, -- murtakaa portti!
INGER-ROUVA.
Kreivi Sturen ääni --!
NILS STENINPOIKA
(aseettomana ja revityin vaattein syöksyy sisään ja huutaa epätoivosta
nauraen).
Terveeksi jälleen, Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA.
Minkä menetitte?
NILS STENINPOIKA.
Valtakuntani ja henkeni!
INGER-ROUVA.
Ja talonpojat? Sotilaani, -- mihin ne jätitte?
NILS STENINPOIKA.
Osan näette pitkin maantietä. Kuka muut otti, en voi teille sanoa.
OLAF SKAKTAVL
(ulkoa oikealta).
Kreivi Sture! Missä olette?
NILS STENINPOIKA.
Täällä, täällä!
OLAF SKAKTAVL
(tulee sisään, oikea käsi kääreessä).
INGER-ROUVA.
Oi, Olaf Skaktavl --?
OLAF SKAKTAVL.
Oli mahdotonta päästä läpi väijytyksen.
INGER-ROUVA.
Olette haavoittunut, näen.
OLAF SKAKTAVL.
Oh, yksi sormi vähemmän, siinä kaikki.
NILS STENINPOIKA.
Missä ovat ruotsalaiset?
OLAF SKAKTAVL.
Kintereillämme. Murtavat porttia --
NILS STENINPOIKA.
Oo, Jeesus! Mutta ei, ei! Minä en *voi*, -- minä en tahdo kuolla!
OLAF SKAKTAVL.
Jokin piilopaikka, Inger-rouva! Emmekö voi kätkeä häntä tänne jonnekin?
INGER-ROUVA.
Mutta jos he tutkivat talon?
NILS STENINPOIKA.
Niin, niin, he löytävät minut! Ja minut laahataan vankeuteen, tai
hirtetään --! Oi, ei, Inger Gyldenlöve, -- sen minä varmaan tiedän, --
sitä te ette anna tehdä!
OLAF SKAKTAVL
(kuunnellen).
Lukko murtui --!
INGER-ROUVA.
Mieslauma ryntää porttikäytävään!
NILS STENINPOIKA.
Ja jättää elämä nyt! Nyt, kun sen vasta piti alkaa! Nyt, kun juuri sain
tietää, että minulla on jotakin, jonka vuoksi elää! Ei, ei, ei! -- Älkää
luulko, että olen pelkuri, Inger Gyldenlöve! Kun saisin vain sen verran
elon päiviä, että --
INGER-ROUVA.
Ovat jo alhaalla linnantuvassa. (Vaativasti _Olaf Skaktovlille_.) Hänet
*täytyy* pelastaa -- maksoi, mitä maksoi!
NILS STENINPOIKA
(tarttuu _Inger-rouvan_ käteen)
Oi, sen minä tiesin; -- te olette ylevä ja hyvä!
OLAF SKAKTAVL.
Mutta miten? Kun emme voi piiloittaa häntä --
NILS STENINPOIKA.
Ah, minä tiedän; minä tiedän! Salaisuus --!
INGER-ROUVA.
Salaisuus?
NILS STENINPOIKA.
Niin; teidän ja minun!
INGER-ROUVA.
Kristus, -- tiedättekö te sen?
NILS STENINPOIKA.
Kaikki. Ja nyt, kun on henki kysymyksessä --. Missä on ritari Nils
Lykke?
INGER-ROUVA.
Paennut.
NILS STENINPOIKA.
Paennut! Jumala minua auttakoon; sillä ainoastaan ritari voi kieleni
päästää. -- Mutta henki on kalliimpi kuin lupaukset! Kun ruotsalaisten
päällikkö tulee --
INGER-ROUVA.
Mitä silloin? Mitä aiotte?
NILS STENINPOIKA.
Ostaa henkeni ja vapauteni; -- paljastaa hänelle kaikki.
INGER-ROUVA.
Oi, ei, ei! Säälikää!
NILS STENINPOIKA.
Eihän ole muuta pelastusta. Kun kerron hänelle, mitä nyt tiedän --
INGER-ROUVA
(katsoen häneen järkytystään hilliten).
Niin olette pelastettu?
NILS STENINPOIKA.
Niin juuri. Nils Lykke puhuu hyväkseni. Uskokaa, se on viimeinen keino.
INGER-ROUVA
(selviten ja päättävästi).
Viimeinen keino? Olette oikeassa, -- viimeistä täytyy aina vielä
koettaa. (Osoittaa vasemmalle.) Kas tuonne voitte kätkeytyä siksi aikaa.
NILS STENINPOIKA
(hiljaa).
Uskokaa minua, -- ette koskaan kadu tekoanne.
INGER-ROUVA
(puolittain itsekseen).
Jumala suokoon, että sananne olisi totta!
NILS STENINPOIKA
(menee nopeasti ulos takimmaisesta ovesta vasemmalle).
OLAF SKAKTAVL
(aikoo seurata häntä, mutta _Inger-rouva_ pidättää).
INGER-ROUVA.
Ymmärsittekö, mitä hän tarkoitti?
OLAF SKAKTAVL.
Se kurja! Hän ilmaisee teidän salaisuutenne, tahtoo uhrata teidän
poikanne pelastaakseen itsensä.
INGER-ROUVA.
Kun on henki kysymyksessä, sanoi hän, niin täytyy koettaa viimeistä
keinoa. -- Hyvä, Olaf Skaktavl, tapahtukoon niinkuin hän sanoi.
OLAF SKAKTAVL.
Mitä tarkoitatte?
INGER-ROUVA.
Henki hengestä! Toisen heistä täytyy tuhoutua.
OLAF SKAKTAVL.
Ah, -- Te tahdotte --?
INGER-ROUVA.
Jos ei tuon suuta tuolla tuketa ennenkuin hän pääsee ruotsalaisen
päällikön puheille, niin kadotan poikani, jos hänet sitävastoin
raivataan tieltä, niin saan aikanani vaatia kaikki hänen oikeutensa oman
lapseni hyväksi. Silloin saatte nähdä, että vielä on malmia Inger
Ottiksentyttäressä. Luottakaa siihen, -- kauan teidän ei tarvitse
odottaa enää kostoa, jota kaksikymmentä vuotta olette janonnut. --
Kuuletteko, he tulevat ylös portaita! -- Olaf Skaktavl! Teistä riippuu,
olenko huomenna lapseton nainen vai --
OLAF SKAKTAVL.
Käyköön niin! Vielä on minulla yksi luja koura tallella. (Ojentaa
hänelle kätensä.) Inger Gyldenlöve, minun tähteni ei nimenne kuole
sukupuuttoon. (Poistuu vasemmalle _Nils Stenssonin_ luo.)
INGER-ROUVA
(kalpeana ja vavahtaen).
Uskallanko tosiaan sen --?
(Huoneesta kuuluu melua, hän rientää huudahtaen ovea kohti.)
Ei, ei, -- se ei saa tapahtua!
(Sisältä kuuluu raskas putoamisen jysäys; hän sulkee korvansa kaksin
käsin ja rientää epätoivoisin katsein poikki lattian. Hetken päästä
ottaa hän varovasti kätensä korviltaan, kuuntelee jälleen ja sanoo
hiljaa.)
Nyt se meni! Kaikki tuolla on hiljaista. -- Sinä näit sen, Jumala, että
minä epäröin! Mutta Olaf Skaktavl oli liian nopeakätinen.
OLAF SKAKTAVL
(tulee vaitiollen saliin).
INGER-ROUVA
(lyhyen ajan jälkeen katsomatta häneen).
Onko se tehty?
OLAF SKAKTAVL.
Hänestä saatte olla huoletta; -- hän ei anna ilmi ketään.
INGER-ROUVA
(kuin äsken).
Hän on siis vaiti?
OLAF SKAKTAVL.
Kuusi tuumaa rautaa rinnassa. Kaasin hänet vasemmalla kädelläni.
INGER-ROUVA.
-- Niin, niin, oikea olisi ollutkin siihen liian hyvä.
OLAF SKAKTAVL.
*Se* on teidän asianne; -- ajatus lähti teistä! Ja nyt Ruotsiin! Rauha
teille, siksi aikaa! Kun ensi kerran tapaamme Östråtissa, alan minä itse
työni.
(Poistuu takimmaisesta ovesta oikealle.)
INGER-ROUVA.
Käsissäni verta. Siihen piti sen siis mennä. -- Hän alkaa olla kalliisti
ostettu.
(Kamaripalvelija _Björn_ tulee sisään, seurassaan muutamia ruotsalaisia
huoveja, ensimäisestä ovesta oikealta.)
ERÄS HUOVEISTA.
Anteeksi; -- jos olette linnanrouva --
INGER-ROUVA.
Kreivi Stureako etsitte?
HUOVI.
Häntä.
INGER-ROUVA.
Ette ole siinä tapauksessa harhateillä. Kreivi on hakenut suojaa
luotani.
HUOVI.
Suojaa? Anteeksi, jalosyntyinen rouva, mutta sitä ette voi hänelle
antaa, sillä --
INGER-ROUVA.
Mitä sanotte, on kreivi itsekin käsittänyt, ja siksi hän on -- menkää,
katsokaa itse -- siksi hän on surmannut itsensä.
HUOVI.
Surmannut itsensä?
INGER-ROUVA.
Katsokaa itse, kuten sanoin. Tuolta huoneesta löydätte ruumiin. Ja koska
hän nyt jo on joutunut toisen tuomarin eteen, niin pyydän, että hänet
viedään täältä kaikella sillä kunnialla kuin hänen aatelinen
syntyperänsä vaatii. -- Björn, sinä tiedät, että minun oma arkkuni on
ollut monta vuotta valmiina salakamarissa. (Huoveille.) Siinä pyydän
teitä viemään kreivi Sturen ruumiin Ruotsiin.
ENSIMÄINEN HUOVI.
Käskynne täytetään. (Eräälle toisista.) Juokse sinä ja vie tämä tieto
herra Jens Bjelkelle. Hän odottaa muitten ratsumiesten kanssa kauempana
maantiellä. Me toiset saamme lähteä tuonne ja -- -- --
_(Yksi huoveista_ menee ulos oikealle, muut _Björnin_ kanssa huoneeseen
vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(kulkee hetkisen vaiti ja rauhattomana ympäri salia).
Ellei kreivi Sture sellaisella kiireellä olisi jättänyt jäähyväisiään
maailmalle, olisi hän kuukauden päästä heilunut hirsipuussa tai saanut
istua elinikänsä vankeudessa. Olisiko se ollut hänelle tätä parempi
kohtalo?
Tai hän olisi pelastanut henkensä heittämällä lapseni vihollisteni
käsiin. *Minäkö* se siis hänet tapoin? Eikö susikin puolusta pentuaan?
Kuinka uskaltavat he tuomita minua, jos iskinkin kynteni siihen
olentoon, joka aikoi ryöstää minun oman lihani ja vereni? -- Se on
seikka, jonka *täytyi* tapahtua. Jokainen äiti olisi tehnyt niinkuin
minä.
Mutta ei ole aikaa turhiin aprikoimisiin. Toimia minun pitää.
(Asettuu pöydän ääreen vasemmalle.)
Minä kirjoitan kaikille ystävilleni kautta maan. Kaikkien heidän täytyy
nousta puolustamaan suurta asiaa. Uusi kuningas -- valtionhoitaja ensin
ja sitten kuningas -- -- (Alkaa kirjoittaa, mutta keskeyttää
ajatuksissaan ja sanoo hiljaa.)
Kenenkä valitsevat he vainajan sijaan? -- Kuninkaan äiti --? Se on
kaunis sana: kuninkaan äiti. Kuninkaan tappaja -- mikä eriskummallinen
ajatus. Vastakohtia. Toinen, joka ottaa hengen kuninkaalta, ja toinen,
-- antaa hengen kuninkaalle. (Nousee.)
No hyvä, minä annan korvauksen siitä, mitä olen ottanut. -- Minun
poikani olkoon kuningas! (istuutuu jälleen ja ryhtyy työhön, mutta
työntää sen taas syrjään ja nojautuu taaksepäin tuolillaan.)
On aina ilkeää, kun talossa on ruumis. Sentähden minun on nyt niin
kummallinen olla. (Kääntää nopeasti päätään sivulle, ikäänkuin puhuen
jollekulle.) Vai ei, muka? Mistä muusta se sitten johtuisi?
(Aprikoiden.)
Onko sitten niin suuri ero kaataa vihollinen tai surmata hänet? Knut
Alfinpoika oli halkaissut miekallaan monta otsaa, ja kuitenkin oli hänen
omansa rauhallinen kuin lapsen. Miksikä minä sitten aina näen tuon --
(tekee kädellään liikkeen ikäänkuin iskien jotakuta veitsellä) tuon
iskun sydämeen -- ja sitten punaisena virtaavan veren? (Hän soittaa ja
jatkaa puhettaan penkoen papereitaan.)
Tästä lähtien minä en tahdo sellaisia ilkeitä näkyjä. Tahdon tehdä työtä
yötä ja päivää. Ja kuukauden kuluttua -- yhden kuukauden -- tulee minun
poikani luokseni -- --
BJÖRN
(tulee sisään).
Tekö soititte, rouva?
INGER-ROUVA
(kirjoittaen).
Sinun pitää tuoda lisää kynttilöitä. Tästä alkaen minä tahdon paljon
valoa huoneisiin.
(_Björn_ menee takaisin vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(hetken päästä, nousten kiivaasti).
Ei, ei, ei; -- minä en voi käyttää kynää tänä yönä! Päätäni polttaa ja
Särkee. (Peljästyneenä kuunnellen.)
Mikä se on? Oh, ne ruuvaavat arkun kantta kiinni tuolla.
Silloin, kun olin lapsi, kertoivat minulle jutun kuolleesta ritari
Aagesta, joka kulki kirstu seljässä. -- Jos tuonkin päähän pälkähtäisi
tulla jonakin yönä kirstu seljässä kiittämään kestityksestä? (Hymyilee
hiljaisesti.) Hm, -- meillä aikuisilla ei ole enää mitään
lapsuususkoistamme. (Kiivaasti.) Mutta sellaiset sadut eivät kuitenkaan
sovi! Ne tuovat rauhattomia unia. Kun minun poikani tulee kuninkaaksi,
täytyy ne kieltää.
(Hän käy pari kertaa edestakaisin; sitten avaa hän ikkunan.)
Kuinkahan kauan mahtaa mennä ennenkuin ruumis alkaa mädätä? Kaikki
huoneet täytyy tuulettaa. Niinkauan kuin sitä ei ole tehty, on täällä
epäterveellinen olla.
(_Björn_ tulee sisään tuoden kahta kynttilänjalkaa sytytetyin
kynttilöin, ja asettaa ne pöydälle.)
INGER-ROUVA
(joka on jälleen ryhtynyt papereihinsa).
Se on oikein. Painakin nyt mieleesi, mitä sinulle sanon. Paljon
kynttilöitä pöydälle! -- -- Mitä ne nyt hommaavat siellä sisällä?
BJÖRN.
Ne ruuvaavat vielä arkun kantta kiinni.
INGER-ROUVA
(kirjoittaen).
Ruuvaavatko ne sen *hyvästi*?
BJÖRN.
Niin kuin on tarpeen.
INGER-ROUVA.
Niin, niin, -- sinä et saata tietää, kuinka se on tarpeen. Pidä
silmällä, että se tehdään huolellisesti. (Menee hänen luokseen käsi
täynnä papereita ja sanoo salaperäisesti.) Björn, sinä olet vanha mies,
mutta yhden asian painan sydämellesi: Varo kaikkia ihmisiä, -- sekä
niitä, jotka *ovat* kuolleita, että niitä, joiden *täytyy* kuolla. --
Mene nyt sinne -- mene, ja katso, että ne ruuvaavat kannen hyvin kiinni.
BJÖRN
(hiljaa, päätään pudistaen).
En ymmärrä, mikä hänellä on.
(Menee jälleen huoneeseen vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(ryhtyy sinetöimään erästä kirjettä, mutta heittää sen vielä
puolitekoisena kädestään, kulkee hetken edestakaisin; sitten sanoo hän
kiivaasti).
Jos minä olisin pelkuri, niin ilmoisna ikänä en olisi tätä tehnyt! Jos
olisin pelkuri, niin olisin minä huutanut itselleni: seis! niin kauan
kun vielä hiukankin toivot sielullesi autuutta! (Hänen silmänsä osuvat
Sten Sturen kuvaan; hän karttaa näkyä ja sanoo hiljaa.)
Tuossa hän ilmielävänä hymyilee minulle! Hyi!
(Kääntää kuvan seinään päin, siihen katsomatta.)
Miksi sinä nauroit? Senkö tähden, että tein pahoin pojallesi? Mutta se
toinen, -- eikö hänkin ole sinun poikasi? Ja hän on samalla minun,
huomaa se! (Katsoo varkain pitkin kuvariviä.)
Niin hurjina kuin tänä yönä en ole vielä koskaan heitä nähnyt. He
seuraavat silmillään minua, minne menenkin. (Polkee jalkaansa
permantoon.) Mutta minä en tahdo sitä! Minä tahdon rauhaa talossani!
(Alkaa kääntää kaikkia kuvia seinään päin.) Niin, vaikkapa olisit itse
pyhä Neitsyt Maaria -- --. Luuletko sinä, että siihen *nyt* on aikaa?
Miksi sinä et koskaan kuullut rukouksiani, vaikka minä niin palavasti
pyysin takaisin lastani? Miksi? Siksi, että Wittenbergin munkki on
oikeassa: ei ole välittäjää ihmisten ja Jumalan välillä!
(Hengittää raskaasti ja jatkaa yhä kiihtyvällä hurjuudella.) On sangen
hyvä, että olen nyt siitä selvillä. Kukaan ei nähnyt, mitä tuolla
tapahtui. Ei ole ketään, joka todistaa minua vastaan. (Levittää yhtäkkiä
kätensä ja kuiskaa.)
Minun poikani! Rakastettu lapseni! Tule luokseni! Tässä minä olen! --
Hst! Sanonpa sinulle jotain. Minä olen vihattu tuolla ylhäällä, tähtien
takana, -- siksi, että synnytin sinut maailmaan. Minut oli määrätty
kantamaan Herran Jumalan lippua maassa. Mutta minä kuljin omaa tietäni.
Siksi minun on täytynyt kärsiä niin paljon ja kauan.
BJÖRN
(tulee huoneesta vasemmalta).
Rouva, minun täytyy ilmoittaa -- -- -- hyvä Jumala, -- -- mitä tämä on?
INGER-ROUVA
(on noussut ritarisalin pääistuimelle, joka on seinämällä oikealla).
Vaiti; hiljaa! Minä olen kuninkaan äiti. He ovat valinneet minun poikani
kuninkaaksi. Otti kovalle, ennenkuin niin pitkälle päästiin; -- sillä
itse mahtavinta vastaan sain minä taistella.
NILS LYKKE
(tulee hengästyneenä sisään oikealta).
Hän on pelastettu! Sain Jens Bjelkeltä lupauksen. Inger-rouva, --
tietkää, että -- --
INGER-ROUVA.
Hiljaa, sanon minä! Katsokaa, mikä ihmistungos.
(Kuolinvirsi kuuluu huoneesta vasemmalta.)
Nyt tulee kruunaussaatto. Mikä kansan paljous! Kaikki kumartuvat
kuninkaan äidin edessä. Niin, niin; hän onkin taistellut poikansa
puolesta, -- niin, että sai siitä veriset kädet. -- Missä ovat
tyttäreni? En näe heitä.
NILS LYKKE.
Kristuksen pyhä veri -- mitä täällä on tapahtunut?
INGER-ROUVA.
Tyttäreni; -- minun kauniit tyttäreni! Minulla ei ole yhtään tytärtä
enää. Minulla oli vielä yksi, ja hänet kadotin, kun hän aikoi
morsiusvuoteeseen. (Kuiskaten.) Lucia oli jo siinä, ruumiina. Ei ollut
tilaa kahdelle.
NILS LYKKE.
Oih, niin on siis käynyt! Herran kosto on minua kohdannut.
INGER-ROUVA.
Näettekö hänet? Katsokaa! Tuolla on kuningas. Hän on Inger Gyldenlöven
poika! Minä tunnen hänet kruunusta ja Sten Sturen sormuksesta, joka
hänellä on povella. -- Kuulkaa, kuinka riemu raikuu. Hän lähenee! Kohta
saan sulkea hänet syliini! Ha, ha, kuka voittaa, Jumala vai minä?
(Huovit kantavat sisään ruumisarkkua.)
INGER-ROUVA
(puristaa päätänsä ja huutaa).
Ruumis! (Kuiskaten.) Hyi; se on ilkeää unta! (Vaipuu istuimellaan
kumaraan.)
JENS BJELKE
(joka on tullut sisään oikealta, pysähtyy ja huutaa hämmästyneenä).
Kuollut! Kumminkin siis --
ERÄS HUOVEISTA.
Itse hän --
JENS BJELKE
(vilkaisten _Nils Lykkeen_).
Hän itse --
NILS LYKKE.
Hst!
INGER-ROUVA
(heikosti ja ympäri päänsä miettien)
Niin, oikein; -- nyt minä sen muistan.
JENS BJELKE
(huoveille).
Laskekaa ruumis maahan. Se ei ole kreivi Sture.
ERÄS HUOVEISTA.
Anteeksi, herra ritari; -- mutta tämä sormus, joka hänellä oli kaulassa
--
NILS LYKKE
(tarttuu häntä käsivarteen).
Ole vaiti, sinä!
INGER-ROUVA
(ponnahtaa ylös).
Sormus? Sormus?
(Rientää ja tempaa sen käteensä)
Sten Sturen sormus. (Huutaen.) Oo, Jeesus Kristus -- minun poikani.
(Heittäytyy ruumisarkulle.)
HUOVIT.
Hänen poikansa?
JENS BJELKE
(samall'aikaa).
Inger Gyldenlöven poika?
NILS LYKKE
Niin se on.
JENS BJELKE.
Mutta miksi te ette minulle sanonut -- --?
BJÖRN
(joka koettaa nostaa _Inger-rouvaa_ ylös).
Auttakaa, auttakaa! Inger-rouva, -- mitä te tahdotte?
INGER-ROUVA
(heikolla äänellä, kohottautuen puolittain).
Mitä tahdon --? Arkku lisää. Hauta lapseni luona -- -- --
(Hän vaipuu jälleen voimattomana ruumisarkulle. _Nils Lykke_ poistuu
kiireesti oikealle. Muut läsnäolijat ovat kaikki tyrmistyksissään.)
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Inger, Östråtin rouva - Viisinäytöksinen murhenäytelmä" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.