Title: Latvasaaren kuninkaan hovilinna - Seikkailuja Venäjän rajalta
Author: Ingman, Alfred Emil, 1860-1917
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Latvasaaren kuninkaan hovilinna - Seikkailuja Venäjän rajalta" ***


LATVASAAREN
KUNINKAAN
HOVILINNA

SEIKKAILUJA VENÄJÄN RAJALTA


Nuorisolle kertonut
Alfred Emil Ingman.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1916.



Sedän lipasto.


Vain suuresti empien olen ryhtynyt kertomaan niistä tapahtumista, joista
tässä kirjassa on puhe. Ei siksi, että niitä laatunsa tähden tarvitsisi
pitää salassa. Päinvastoin niistä kerrottiin siihen aikaan, kun ne
sattuivat, jokaisessa sanomalehdessä, ja oikeudenkäynti niitten johdosta
oli mahdollisimman julkinen. Mutta itse tapahtuma-ajasta ei ole vielä
kulunut neljääkymmentä vuotta. Muutamia niistä henkilöistä, joitten
nimet olivat sekaantuneet oikeudenkäyntiin, mutta jotka kuitenkin
pätevien todistusten puutteessa vapautettiin kaikesta vastuusta, saattaa
vielä olla elossa.

Tämä on saattanut minut kahden vaiheille, sopiiko näitten tapahtumien
yksityiskohtia kertoa, vai olisiko ne iäksi haudattava.

Mutta »setä», joka näissä seikkailuissa oli uskollinen kumppanini -- ja
jonka ansioksi on luettava, että nämä vaaralliset rikolliset saatiin
kiinni -- on minulta vaatinut nimenomaisen lupauksen, että kun hän on
viimeisen matkansa suorittanut, en pitäisi enää salassa, mitä tässä
asiassa on tähän asti salassa ollut. Kun viime kesänä kävin häntä tälle
matkalle saattamaan, viivyin paikkakunnalla, kunnes sain selkoa siitä,
että varsinaisten asianomaisten sukulaisista ei ole nyt enää elossa kuin
yksi ainoa. Hänkin on parantumaton heikkomielinen eikä tiedä tästä
maailmasta mitään. Asianomaiset itse ovat jo kaikki kuolleet; viimeinen
heistä kuitenkin aivan äsken.

Minua ei asiain näin ollen enää mikään estä kertomasta sitä, minkä tässä
asiassa yksin nyt tunnen. Olin sedän testamentin toimeenpanija. Hänen
papereissaan oli jäähyväiskirje minulle, jossa hän muistuttaa minua
lupauksestani, mutta samalla lausuu toivomuksenaan, etten mainitsisi
hänen nimeänsä. »Ne vanhat ystäväni», hän kirjoittaa, »jotka vielä
elävät, tuntevat kyllä muutenkin minut itse tapahtumista, ja muille
pysyn mieluummin tuntemattomana.» Kun siis seuraavassa kertomuksessa en
ole maininnut henkilöitä ja paikkoja niiden oikealla nimellä, en ole
näin menetellyt syystä, että pelkäisin jotakin, vaan kunnioittaakseni
sedän toivomusta ja ollakseni loukkaamatta niitä henkilöitä, jotka
muuten saattaisivat pahastua.

Sedän kirjeen luettuani yritin terästää muistiani ja huomasin
ihmeekseni, että paljon noista yhdessä eletyistä seikkailuistamme oli jo
muististani haihtunut. Tämänkin mahdollisuuden oli setä ottanut huomioon
ja kirjeeseensä lisännyt jälkikirjoituksen: »Etsi lipastostani se
salalaatikko, jota en ole sinulle ennen näyttänyt. Sieltä löydät
kultakelloni, jonka kuoreen olen kaiveruttanut sinun nimesi, sillä se on
nyt sinun omasi. Löydät myös kertomuksen yhteisistä seikkailuistamme
kesällä... --»

Sedän iso kultakello oli ollut ihailuni esineenä siitä asti, kun se
houkutteli minua astumaan ensi kertaa omin jaloin poikki lattian. Se oli
vanhanaikainen lyövä taskukello, vain kerran kuukaudessa vedettävä.
Parikymmentä vuotta sitten se itse oli saanut lyönnin -- puukoniskun --,
joka oli täydelleen läväissyt sen pyöreän ruumiin. Samassa tilaisuudessa
se heitti henkensä omistajansa hengen edestä. Sedän vanhalta
palvelijattarelta sain nyt tietää, että setä vuosi sitten oli lähettänyt
kellon Englantiin, jossa koko sisusta oli tehty uudestaan ja kuoret
korjattu. Itse oli eukko nähnyt minun nimeni ulkokuoressa, kun »vanha
kamreeri» aina kuukauden ensimmäisenä päivänä veti kelloa. Kello oli
eukon allakkana. Mutta kaksi viikkoa sitten, kun kamreeri joutui vuoteen
omaksi, oli kello eräänä aamuna poissa, eikä sitä ollut sen jälkeen
nähty. Eukko oli tästä kovin huolissaan, sillä hän tiesi, että yksin
kellon korjaus oli maksanut »paksun pakan seteleitä». Lohdutin nyt
eukkoa sillä, että kultakello oli kamreerin omilla teillä ja kyllä
löydettävissä.

Olen kertonut sedän kellosta siitä syystä, että tämä kirja olisi ilman
sitä arvatenkin jäänyt kirjoittamatta: kellotta en olisi ehkä sedän
kertomustakaan käsiini saanut.

Sedän papereita selaillessani olin koko ajan kuullut kellon napsetta,
mutta luulin sen kaikuvan viereisestä huoneesta. Nyt rupesin
kuuntelemaan tarkemmin ja huomasin napseen tulevankin sedän isosta
lipastosta. Hänen kellonsa oli siis vedettynä, ja napseen johdolla
luulin heti löytäväni kyseisen salalaatikon. Setä, joka oli erinomainen
puuseppä, oli itse tehnyt lipaston ja, paljon joutoaikaa kun hänellä
oli, varustanut siihen suuren määrän salalaatikoita ja -kaappeja.
Suurimmasta kaapista ilmestyi, jos sattui tulemaan vieraita, pari
salaperäistä nelikulmaista pulloa, jotka sedän tiedonannon mukaan
sisälsivät linnunmaitoa eli voimantasoitustippoja, erästä apteekin
lääkettä, joka tekee heikon väkeväksi ja väkevän heikoksi.

Luulin tuntevani sedän lipaston kaikki salaisuudet. Oudoksuin siis sitä,
että kultakello oli laatikossa, joka oli muka minulle tuntematon, ja
päätin heti ottaa asiasta selon.

Poistin ensin kaikki vetolaatikot ja irroitin laskulevyn. Sen saranat
oli näet tehty siten, että levy oli irroitettavissa, jolloin suurimman
salalaatikon kansi saatiin poistetuksi. Sitten poistin laatikko laatikon
jälkeen koko sisustuksen ja aukaisin kaikki minulle ennestään tutut
salalaatikot. Muuta en löytänyt kuin huolellisesti suljetun, osoitteella
varustetun kirjekimpun. Lyijykynällä oli setä vapisevin käsin
kirjoittanut: »Jos vastaanottaja ei elä enää, kun nämä kirjeet
löydetään, on kirjeet lukematta poltettava.» Vastaanottajan tunsin
hyvin, hän oli kuollut samana päivänä, jona lähdin sedän hautajaisiin.
Kirjeet oli siis hävitettävä. -- Koulupoikana ollessani olin monta
kertaa sedältä pyytänyt jotakin noista vanhoista postimerkeistä, mutta
aina turhaan. Kirjekuoret olivat kaikki frankeerattuja, siis sellaisia,
joitten postimaksumerkintä on itse kuoreen leimattu. Kun kuorten
joukossa oli yli kolmekymmentä 20:n kopeekan merkkiä, punaisia ja
mustia, kaikki erinomaisessa kunnossa, en katsonut olevani oikeutettu
niitä hävittämään, vaan laitoin uuniin tulen, poltin kaikki kirjeet ja
lähetin kuoret luotettavan postimerkkikauppiaan välityksellä myytäviksi.
Sedän jäljellejäänyt omaisuus, joka melkein kokonaan oli testamentattu
hyväntekeväisyyslaitoksille, tuli täten melkoisesti nousemaan.

Nyt kai kohta löytäisin sen salalaatikon, mistä napse kuului. Tässä
luulossani erehdyin suuresti. Sillä mihin paikkaan lipastoa hyvänsä
painoin korvani, kaikkialle kuului napse samanlaiselta. Hetken perästä
luulin kuitenkin huomanneeni napseen lähtevän itse päällislevyn
vasemmalta syrjältä. Tarkasti tutkin jokaista pienintäkin saumaa
epäilemäni paikan kohdalta. Kaikki turhaan. Ei pienintäkään nappulaa tai
ponninta. Aloitin kuuntelemiseni uudestaan. Tunnin perästä olin täysin
varma siitä, että kellon naksutus kuului ihan yhtä selvästi oikean
kyljen alareunasta kuin päällislaudan vasemmalta syrjältä. Tuo
hermostuttava napse oli saattanut minut ihan pökerryksiin. Ja samassa
muistin, että juuri tänään oli kuukauden ensimmäinen päivä. Huomenna ei
naksutusta ehkä kuuluisikaan enää. Tunsin, että jos tätä turhaa etsintää
jatkan, olen huomenna työhön kykenemätön. Ja huomenna on minun pidettävä
huutokauppa, missä sedän irtaimisto hajoitetaan kaikkiin ilmansuuntiin.
Kello kävi kahtatoista. Riisuin vaatteeni, heittäydyin sänkyyn ja --
samassa silmänräpäyksessä nukuin.

Kun sanon »nukuin», en tarkoita, että olisin todellista unta nukkunut,
enpä edes »koiran untakaan». Sillä kauheat unennäöt rupesivat minua heti
vaivaamaan. Olin kellotehtaassa, ja joka kulmalta raksuttivat kellot
niin, että korviani vihlaisi. Äkkiä mahdottoman suuri könniläinen astui
paikaltaan seinän vierustalta ja rupesi vakavin askelin lähestymään
minua. Osoittimet näyttivät 12, ja alkavasta hyrinästä ymmärsin, että se
rupeaa lyömään. Samassa tuli siitä Könnin kuuluisa konekuokkija.
Raksahdukset paukkuivat kuin pyssynlaukaukset, ja joka raksahduksella
astui hirviö askeleen minua kohti ja kohotti kaamean kuokkansa korkealle
ilmaan. En päässyt paikalta liikahtamaan. Kuokkija irvisteli minulle
kamalasti ja kohotti viimeisen kerran raskaan aseensa. Mutta ennenkuin
tämä ehti päälakeni murskaksi ruhjaista, sain ylenmääräisellä
voimanponnistuksella pielukseni heitetyksi miehen kasvoihin. Kuului aika
jyrinä, ja koneisto pysähtyi. Seisoin keskellä lattiaa, ja pieluksen
olin heittänyt sedän lipastolle. Olin niin valveilla ja pirteä kuin
ihminen ikinä voi olla. Rupesin nauramaan itselleni täyttä kurkkua enkä
voinut nauruani pidättää, vaikka muistin, että setä muutama päivä sitten
oli maannut ruumiina tässä samassa huoneessa. Niin hullunkuriselta
tuntui minusta tilani ja unennäköni. Kello oli 12. Olin nukkunut puolen
tunnin verran.

Nauruni kuitenkin taukosi yhtä äkisti, kuin se oli alkanut, ja kyyneleet
nousivat silmiini. Tunsin äkisti elävästi, ettei ollut päiviä kulunut
siitä, kun setä oli ollut tässä huoneessa, vaan että hän oli käynyt
huoneessa juuri nyt, ettei ollut kahta minuuttia kulunut siitä, kun hän
oli huoneesta poistunut.

Mitenkään en tuntenut voivani nyt nukkua. Puin päälleni uudestaan ja
istuuduin sedän nojatuoliin.

Mutta mitä nyt?

Nukkumaan mennessäni olin jättänyt lipaston kaikki laatikot huiskin
haiskin lattialle, tuoleille ja pöydille. Ainoastaan laskulevyn olin
nostanut takaisin paikalleen, pannut saranoilleen ja lukinnut. Nyt
olivat kaikki sekä isot alaosaston laatikot että yläosaston
pikkulaatikot laskulevyn takana tarkoin paikoillaan lipastossa. Yksi
ainoa pieni salalaatikko, juuri se, joka oli erikoisen vaikeasti
löydettävissä, oli osaksi vedetty auki. Laskulevy oli laskettu alas.
_Sen päällä oli sedän kultakello. Se oli pysähtynyt lyönnilleen klo 12._

Sedän kultakello oli siis onnellisesti käsissäni. Mutta käsikirjoitus?
--

Panin heti uudelleen maata ja nukuin levollisesti aamuun asti.

Seuraavan päivän huutokauppa oli tapahtuva siten, että kaikki huudot oli
maksettava heti käteisellä. Olin varustanut muutamia satoja mukaani
ostaakseni yhtä ja toista setävainajan tavaroista. Lipastoa en
kuitenkaan ollut uskaltanut ajatella, kun hyvin tiesin sen tulevan
kalliiksi, koska se oli kauttaaltaan kallisarvoisista puulajeista tehty
ja taiteellisilla leikkauksilla koristeltu. Päätin kuitenkin, etten
laske sitä menemään toisille, jos varani suinkin myöntävät. Järjestin
siten, että lipasto oli ensimmäisiä kapineita, jotka myytiin. Eräs
talonpoikapohatta huusi heti sata markkaa, ajatellen siten saattaneensa
kaikki kilpailijat vaikenemaan. Mutta kun naapuripitäjän nimismies heti
jatkoi: kaksi vertaa! poistui pohatta pelistä. Viisin ja kymmenin
markoin kasvoivat huudot puoliväliin neljättä sataa, jolloin nuija
napsahti ja sedän lipasto oli minun.

Eräs vanha, taitava puuseppä, joka oli koko ajan seisonut vieressäni,
onnitteli minua sanoen, että nykyajan hintojen mukaan ei kannattaisi
tuommoista tehdä tuhannellakaan markalla, ja lisäsi, että semmoista
ruusupuuta, jota sisusta on, ei saa enää rahallakaan. Moni muu esine,
jota olin ajatellut ostaa, oli minun nyt pakko jättää. En katunut
kuitenkaan kauppaani, sillä minun täytyi saada selville, missä kello oli
ollut ja käsikirjoitus arvatenkin vielä oli kätkettynä. Ennen ei mieleni
saanut rauhaa.

Saatuani lipastoni kotiin ryhdyin heti uudestaan sen salaisuuksia
tutkistelemaan. Joka ilta, päivätyön loputtua, etsin tuota salaperäistä
kätköpaikkaa, yhä vain löytämättä. Eräältä tuttavalta sain lainata
isonpuoleisen puuseppäkirjan, jossa kuvattiin ja selitettiin
kaikenlaisia salalaatikoita ja niitten koneistoja. Ei mikään näistä
selityksistä sopinut minun lipastooni. Eräs puuseppä ehdotti selkälaudan
irroittamista kyljistä. Tähän en kuitenkaan tahtonut ryhtyä. Osaksi
pelkäsin siten ehkä turmelevani koneistoa, jos oli semmoinen olemassa,
osaksi niitä leikkauksia, joilla sekin osa tästä huonekalusta oli
varustettu. Lipasto oli näet tarkoitettu seisomaan vasen kylki ikkunan
vieressä, jolloin alas laskettua laskulevyä voi käyttää
kirjoituspöytänä. -- Kuukauden perästä olin perin kyllästynyt
kaikenlaisiin huonekalujen salaisuuksiin. Olinpa melkein hieman
harmissani setävainajaan, ikäänkuin hänelle ei olisi pitänyt lukea
ansioksi sitä, etten kyennyt hänen salaisuuksiaan ilmi saamaan.

Poikani oli useat kerrat väittänyt salaisuuden olevan rautanaulassa,
joka oli lyöty alhaalta päin toiseen takajalkaan. Sillä oli
silminnähtävästi kiinnitetty jokin tukipuu jalkaan tätä huonekalua
tehtäessä, ja kun naulaa ei saatu vedetyksi ulos, oli se katkaistu ja
viilattu puun tasalle, ettei se riipaisisi lattiaa. Viilanjäljetkin
olivat vielä näkyvissä sekä naulassa että jalassa. Mahdotonta oli, että
se olisi missään yhteydessä salaisuuden kanssa.

En saanut pojalta kuitenkaan rauhaa, ennenkuin olin nostanut lipaston
kylkeä niin paljon, että hän pistämällä muutamia paksuja kirjoja kyljen
alle pääsi vielä kerran naulaansa tarkastamaan. Viereisestä huoneesta
näin, kuinka hän monta kertaa veti ulos ennen mainittua pientä
salalaatikko milloin enemmän milloin vähemmän ja joka kerta meni --
salaperäisesti kuten kissa, joka kyttää hiirtä -- naulanpäätä
tarkastamaan. Tulipa minultakin kysymään, paljonko laatikko oli ollut
silloin auki, kun kultakello oli laskulevylle ilmestynyt. Sitä en
kuitenkaan voinut muistaa.

Kun muutaman minuutin perästä palasin huoneeseen, makasi lipaston koko
sisustus laatikkoineen kaikkineen keskellä lattiaa, ja poikani seisoi
tyhjennetyn lipaston edessä uteliain katsein kopeloiden sen monia
pienempiä ja suurempia salakomeroita, joista nyt kuitenkin ehkä puolet
olivat tyhjinä. Sedän kertomus oli löydetty.

Nyt ymmärsin, miksi kellon napse oli kuulunut yhtä äänekkäältä, mihin
paikkaan hyvänsä painoin korvani. Sekä kyljet että selkä- ja päällislevy
olivat näet kaksinkertaiset, noin kahdeksan millimetrin paksuisista
laudoista tehdyt. Sisä- ja ulkoseinät oli poikkipienain avulla toisiinsa
kiinnitetty, muodostaen siten suuren määrän pienempiä ja suurempia
komeroita.

Poikani oli ollut oikeassa. Kun hän ei saanut tietoa, paljonko pieni
salalaatikko oli ollut auki, kun kello ilmaantui, oli hän koetteeksi
vetänyt sen melkein kokonaan auki ja sitten laskulevyllä lykännyt
kiinni, kunnes tämä meni lukkoon. Hän oli osunut oikeaan. Rautanaulan
pää oli hävinnyt ja pieni reikä ilmestynyt sen sijalle. Kun hän nyt
laski laskulevyn takaisin alas, työntyi koko sisustus hyvällä voimalla
kappaleen eteenpäin ja oli käsin vedettävissä paikaltaan, joten kaikki
salakomerot paljastuivat.

Kellon ilmaantumista laskulevylle en voi muulla tavalla selittää, kuin
että sedän palvelijatar, joka oli täysin luotettava ja uskollinen, mutta
utelias, oli onnistunut näkemään, miten setä nuo salakomerot avasi. Kun
hän illalla huomasi minun turhaan yrittävän päästä niihin käsiksi, oli
hän nukkumaan mentyäni käynyt huoneessa ja ottanut mainitun esineen
kätköstään. Hän ei kehdannut minulle ilmoittaa tuntevansa lipaston
salaisuuden, kun hän hyvin ymmärsi minunkin tietävän, ettei setä olisi
sitä hänelle näyttänyt, mutta ei myös tahtonut totuutta vastaan sanoa,
että setä ennen kuolemaansa olisi hänen kauttansa tahtonut minulle asian
ilmoittaa. -- Täten selittyy sekin seikka, miten sain tuon kuvitelman,
että joku oli juuri huoneesta poistunut, ja sekin, että kaikki lipaston
laatikot olivat silloin paikallaan, vaikka olin ne illalla lattialle ja
tuoleille jättänyt. Jos ainoakaan laatikko ei ollut kiinni työnnettynä
paikallaan, paitsi sitä, jonka piti olla auki, pysyi näet koneisto
suljettuna eikä tehnyt tehtäväänsä.

       *       *       *       *       *

Sedän kertomus oli kuten kaikki, mitä hän teki, erinomaisen
huolellisesti tehty. En ole kuitenkaan uskaltanut sitä tähän sanasta
sanaan jäljentää. Sillä koska setä oli elämänsä ajan ollut nimismies,
oli hän niin perin tottunut pöytäkirjatyyliin, että yksin hänen
yksityiskirjeensäkin olivat mallikelpoisia pöytäkirjoja. Hän puhui kuin
jokainen muu ihminen, olipa usein leikkisäkin seurakumppani. Mutta niin
pian kuin hän sai kynän käteensä, heräsi hänessä heti
pöytäkirjurinvaisto, ja pykälät seurasivat toisiaan samalla
säännöllisyydellä kuin rikosasiain tutkimuksessa. En muista myöskään
nähneeni ainoatakaan sedän kirjoittamaa riviä, mikä ei olisi kirjoitettu
puoliarkin kokoiselle paperille. Setä tosin itse väitti, ettei hän
koskaan käytä muistikirjaa siitä syystä, että hän ilmankin muisti
kaikki; mutta minulla oli aina vähäinen epäilys, ettei hän näitä kirjoja
hyväksynyt siitä syystä, että niiden koko oli hänelle vastenmielinen.

Kun siis lukiessani sedän kertomusta huomasin, että ensimmäisen §:n
ensimmäinen lause päättyi vasta neljännen sivun keskipaikoilla, en ole
rohjennut sedän käsikirjoitusta sanasta sanaan käyttää. Mutta jos
olenkin uskaltanut sitä jossain määrin toisenmuotoiseksi muodostella,
olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että seuraavan kertomuksen sisältö on
täysin yhtäpitävä löydetyn käsikirjoituksen kanssa. Mitä tapahtumista
itse muistan, olen myös kertomukseen liittänyt.



I.


Istuin huoneessani kaksi täyteen ahdettua matkalaukkua vieressäni.
Viimeinen tutkinto oli suoritettu, ja kandidaattikirja oli matkalaukussa
hyvin suojeltuna. Täysihoito oli maksettu ja jäähyväiset sanottu. Vielä
oli kuitenkin tunnin aika junanlähtöön.

Silloin kuulin kirjeen putoavan kirjelaatikkoon. Se oli minulle, ja
pelkäsin jo pahoin saavani jonkin toimitettavan, mikä estäisi minua
tänään lähtemästä. Näin onnettomasti ei ollut kuitenkaan asia. Kirje,
joka oli sedältä, kuului näin:

                                        Riitalammilla, 13 p. huhtikuuta.

      Kunnon Veli!


      1 §.

      Niitten seikkain johdosta, joita täällä Riitalammilla kahtena
      viimeksi kuluneena vuotena on tapahtunut ja joista minun ei
      tarvitse sinulle seikkaperäisempiä tietoja antaa, koska ne ovat
      sinulle jo entuudesta hyvin tutut, sekä jotka ovat Riitalammin
      pitäjän kaikissa rauhallisissa ja lainkuuliaisissa asukkaissa
      herättäneet pelkoa ja kauhua, minkä johdosta Riitalammin pitäjän
      äänioikeutetut kuntalaiset ovat, sittenkuin laillisessa
      kuntakokouksessa on asiasta keskusteltu ja lain voiman saanut
      päätös tehty, hallitukselle valtuutetun asiamiehen kautta
      jättäneet anomuksen, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin, jotka
      turvaisivat pitäjäläisiä hengen, vapauden ja omaisuuden puolesta,
      ja sittenkuin nimismiehenvirasto on hallituksen vaatimuksesta
      antanut lausuntonsa kyseisen alamaisen anomuksen johdosta,
      puoltaen täysinoikeutettuna kuntalaisten pyyntöä ja
      nimismiehenviraston puolesta lisäten, että asian pikainen ratkaisu
      on paikkakunnan rauhallisuudelle ja edistymiselle elinehto, ja
      sittenkuin hallitus oli minulta kysynyt, suostuisinko minä ja
      minkälaatuisilla ehdoilla ryhtymään yllämainittuihin paikkakunnan
      rauhalliselle edistykselle tarpeellisiin toimenpiteisiin, vai
      olisiko asialle edullisempaa, että hallitus tähän toimeen määräisi
      jonkun nuoremman, jossain hallinnollisessa virastossa palvelevan
      virkamiehen, johon hallituksen armolliseen kysymykseen alamaisesti
      vastasin tuntevani luullakseni paikkakunnan oloja, hoidettuani yli
      kolmekymmentä vuotta kruununnimismiehen virkaa tässä Riitalammin
      nimismiehenpiirissä paremmin kuin joku nuori, kokematon
      virastoissa palveleva ylimääräinen virkailija, -- on hallitus,
      vapauttaen minut tämän kuun 15. p:stä toistaiseksi, ei kuitenkaan
      pitemmäksi ajaksi kuin kuudeksi kuukaudeksi, Riitalammin
      nimismiehenpiirin kruununnimismiehentoimen vakinaisista tehtävistä
      määräten samalla kertaa apulaiskamreeri A. Stiernstrandin näitä
      toimia hoitamaan, tämän ohessa antanut minulle määräyksen ryhtyä
      niin pian kuin mahdollista toimenpiteisiin noitten
      rauhanhäiritsijäin kiinniottamiseen ja lailliseen edesvastuuseen
      saattamiseksi, myöntämällä minulle samalla määrärahan ja
      valtuuttaen minut hankkimaan ja palkkaamaan tämmöiseen toimeen
      sopivia apumiehiä harkintani mukaan.


      2 §

      Tämän armollisen hallituksen minulle antaman määräyksen mukaan
      olen asiaa nyt juurta jaksain harkinnut ja sitä tunnollisesti ja
      seikkaperäisesti punnittuani sekä sanomalehdistä huomattuani, että
      olet juuri tutkintosi suorittanut ja että olet siis esteetön tähän
      tehtävään ryhtymään, antanut seuraavan välipäätöksen:

      Filosofian kandidaatti Karl Albinus Taninkalma ja renki,
      vanginkuljettaja Vilhelm Janhunen määrätään täten apumiehinä
      seuraamaan Riitalammin pitäjän nimismiestä ja uskollisesti häntä
      auttamaan kaikissa niissä toimissa, jotka tarkoittavat niitten
      rosvojen kiinniottamista, jotka parina viimeksi kuluneena vuonna
      ovat mainitussa pitäjässä ilkitöitä harjoittaneet, josta
      toimestaan saakoot palkkion sekä vapaan ylläpidon niin kauan, kuin
      heidän toimensa kestää.

      Joka tähän päätökseen ei tyydy, tehköön laillisen valituksen
      asianomaiseen paikkaan ennen 30 päivän kulumista tästä tiedon
      saatuansa. Riitalammin kruununnimismiehen viraston kansliassa, 11
      p. huhtikuuta.

                                               Hallituksen määräyksestä
                                                       K. P. T.
                                                  Kruununnimismies.


      3 §

      Ole nyt, Veli hyvä, niin kiltti, että niin pian kuin mahdollista
      annat minun tietää, otatko määräyksen vastaan vai aiotko tehdä
      valituksen; sillä kun toimeen olisi astuttava niin pian kuin
      suinkin, tahtoisin heti ryhtyä valmistuksiin, ja harras toivoni
      olisi saada juuri sinut apumiehekseni tässä paikkakunnallemme niin
      perin tärkeässä asiassa.

                                                    _Uskollinen setäsi._

Kirje ei ollut aivan loppuun luettu, ennenkuin mieleeni johtuivat
ymmärtäväisen Pietarin sanat »Hirvenhiihtäjistä»:

                                    »...juuri nyt aikees
      luontuu, käy kuin juusto se kaavaan uurtoja myöten.»

Olin kehoituksesta ottanut kootakseni yliopiston kokoelmia varten
lintujen sekä muitten eläinten nahkoja ja olin tämän tähden ajatellut
kesäksi hankkia asunnon jostakin syrjäisestä metsäkylästä, josta päin
lähtisin pitemmille ja lyhyemmille metsästysretkille. Asianomainen
professori oli minulle hankkinut, paitsi ehdottomasti tarpeellista lupaa
ampua rauhoitetullakin ajalla riistaa, kaikki välttämättömät
säilyttämisainekset sekä muut toimeen tarvittavat kojeet. Jos siis setä
katsoisi käyvän päinsä yhdistää yliopiston määräämän tehtävän hänen
omaan määräykseensä, oli kaikki hyvin. Päinvastaisessa tapauksessa
tulisi hän varmaan muitta mutkitta vapauttamaan minut omasta
määräyksestään.

Kello 6 aamulla kolmantena päivänä tämän jälkeen koputin hiljaa sedän
oveen. »Sisään!» kuului ankara ääni. Setä ei koskaan ollessaan itse
kotona pitänyt kamarinsa enempää kuin porstuankaan ovea lukittuna.
Astuin siis muitta mutkitta huoneeseen, jossa setä paraikaa joi
aamukahviansa vuoteessa, kuten siihen aikaan oli tapana. Sanoin: »Hyvää
huomenta», johon setä vastasi: »Jumal' antakoon. Istu penkille.» Heti
minun jälkeeni tuli sedän renki, jo mainittu Vilhelm Janhunen, sanomaan
hyvää huomenta ja pyytämään »päiväkäskyänsä» saaden saman vastauksen ja
saman käskyn kuin minäkin.

Ville, hyvä ystäväni ja riitaveljeni, oli noita Pohjanmaalta Karjalaan
muuttaneita miehiä, jotka sydän-Karjalassakin puheessaan ja tavoissaan
pysyivät pohjalaisina. Hän oli palvellut Suomen kaartissa kymmenen
vuotta ja sedän renkinä kaksikymmentä vuotta, oli jo ikämies, mutta
vielä täysissä voimissa. Itse hän ei tahtonut puhua voimistaan, mutta
setä väitti, ettei ainakaan Riitalammilla ollut sitä miestä, joka olisi
Villen kumoon pannut -- eikä naapuripitäjissä myöskään. Puhui ja vastasi
isännälleen mieluimmin sotilaan tavalla. Riitalammin ja naapuripitäjien
metsiä, järviä, jokia ja vuoria ei tuntenut kukaan niinkuin hän, sillä
hän oli pienestä pojannalkista kahdenteenkymmenenteenviidenteen
ikävuoteensa elättänyt itsensä yksinomaan metsästämällä ja kalastamalla.
Riitalammin roistojoukon jäljillepääsyasiassa luotti setä täydellisesti
Villen metsästäjänvainuun. Ja tämä luottamus Villeen ei pettänyt.

Ville ja minä olimme sinutelleet toisiamme siitä asti, kun olin
ratsastanut hajareisin Villen jalkapöydällä. Tämä hyvä suhde jatkui, kun
Ville minulle opetti »nahkapoikain äksiisiä» ja myös ylioppilaaksi
tultuani, sillä Ville ei pitänyt piimälakkeja kovin korkeina herroina.
Nyt hän kuitenkin puoleksi arastellen kysyi minulta, oliko maisteri
kuinkakin korkea herra. Selitin hänelle, että Ruotsissa sinuttelee
talonpoikainen mies itse kuningastakin. Tämä ei ollut toki Villen
mielestä sopivaa, sillä, arveli hän, kunnia sille, jolle kunnia tulee,
ja kuningas on hänkin virkamies. Ville itse ei ollut mikään tavallinen
renki vain, vaan hän oli myös pitäjän nimismiehen apulainen, eivätkä
häntä isäntämiehetkään tavallisesti sinutelleet saatikka sitten
tavalliset moukat. Enempää ei asiasta puhuttu, -- Ville jo ymmärsi yskän
ja tiesi, että välit pysytetään entisellään.

Setä oli kahvinsa juonut ja puki paraikaa päällensä. Meillekin tuotiin
kahvia sedän huoneeseen, mikä Villen mielestä ennusti jotain
tähdellisempää.

Setä ei ollut vielä mitään virkkanut. Nyt hän kääntyi minuun ja sanoi
äänellä, jonka piti muka olla tyytymätön:

-- Ole tervetullut, vaikka olet minulta yhden virkakirjeen turmellut. Ja
tärkeän kirjeen. Mikä tuuli sinut toi noin nopeasti tänne?

-- Sedän käsky.

-- Älä hulluttele, et sinä ole minulta vielä mitään käskyä saanut.
Olisit odottanut Helsingissä vielä pari päivää, niin olisit saanut
minulta kirjeen.

-- Sainhan minä jo yhden, kolme §:ä sisältävän. Ja kun setä tahtoi, että
vastaus olisi annettava niin pian kuin mahdollista, lähdin tuntia sen
jälkeen kuin minulla oli kirje kädessäni, ja olen matkustanut yöt päivät
ja saan ilmoittaa olevani valmis lähtemään heti, kun olen tämän kahvin
vatsaani saanut.

-- Ei niin kiire, ettei lähtemään kerkeä. Ei tänään vielä lähdetä.
Suostut siis ehdotukseeni?

Selitin nyt sedälle asiani ja sanoin, että jos hän katsoo voivansa minua
käyttää, vaikka minulla on toinenkin tehtävä, tulen mielelläni. -- Vai
mitä sinä, Ville, siihen tuumit?

-- Elää koira yhden isännän, kahden kuolee.

-- Enpä minä aiokaan tällä matkalla koiran virkaan ryhtyä. Minulla on
kaksi virallista määräystä, toinen yliopistolta saatu, toinen
lailliselta nimismieheltä.

Setä samassa lopetti Villen ja minun sananvaihdon määräämällä, että me
kumpikin erikseen tekisimme luettelon eväistä ja kaikista niistä
esineistä, mitkä luulimme matkalla tarpeellisiksi edellyttäen, että
olimme pakotetut oleskelemaan useita kuukausia yhtä painoa erämaissa.



II.


Se tehtävä, johon setä hallituksen kehoituksesta nyt oli ryhtynyt, ei
ollut mitenkään helppo. Rosvojoukkoon, jonka toiminta oli lopetettava,
kuului kuusi miestä, kaikki pelottomia täysverisiä roistoja. Väitettiin,
ettei mukaan otettu ketään, joka ei ollut ainakin yhtä ryöstömurhaa
tehnyt. Ja johtaja oli, sellainen kävi kansassa puhe, seitsemän miehen
surma.

Tämä johtaja, jonka nimi oli kirkonkirjoissa Jaakob Hahne, oli koko
joukosta ainoa, joka oli Riitalammilta kotoisin. Hän oli yleisesti
tunnettu nimellä Kyttyrä-Jaska, mutta rikostoverit kutsuivat häntä
»mestariksi». Hän oli jo kuudenkymmenen ikäinen ja, kuten hänen
lisänimensä osoitti, kyttyräselkä. Ruumiinviastaan huolimatta hän oli
voimakas mies, kaikkiin rikoksiin ja paheisiin harjaantunut.
Rikostoveritkin pelkäsivät häntä hänen tavattoman julmuutensa ja
nurjamielisyytensä tähden. Omin käsin hän oli surmannut kaksi entistä
toveriaan, kun nämä eivät olleet empimättä totelleet hänen käskyään.

Tämän miehen rikostovereista oli yksi, Iso-Iivana, venäläinen, muut
kaikki suomalaisia. He olivat oleskelleet näillä seuduin jo pitkät ajat
ja tunsivat olot Venäjän puolella yhtä hyvin kuin rajan tälläkin
puolella. Venäjän puolelle he eivät ulottaneet ryöstöretkiään, vaan
kulkivat siellä yksinomaan myymässä saalistaan, joilla matkoilla välistä
olivat kuukausia paikkakunnalta poissa. Mutta juuri kun ihmiset alkoivat
toivoa, että joukkue oli jo ainaiseksi poistunut, osoitti jokin uusi
ilkityö, että miehet olivat palanneet takaisin ryöväyksiänsä jatkamaan.

Kolmatta vuotta jo oli Kyttyrä-Jaskan joukko pitänyt riitalampilaiset ja
naapuripitäjien asukkaat raskaan hirmuvaltikkansa alaisina. Setä oli
monta kertaa ollut heidän jäljillään, mutta nopea pakeneminen rajan yli
oli joka kerta pelastanut heidän nahkansa. Ilkitöittensä mitan he olivat
edellisenä talvena täyttäneet kukkuralleen viedessään Riitalammin
naapuripitäjän rikkaimmasta talosta erään lumimyrskyn aikana kaikki
arvotavarat ja talon omilla hevosilla kuljettaneet ne mukanansa. Aamulla
löydettiin talon väki kukin eri paikalta lujasti köytettynä. Ketään ei
ollut tapettu, mutta talon ainoa tytär ja eräs nuori palvelustyttö
olivat kadoksissa. Palvelustytön laskivat roistot seuraavana syksynä
puolikuolleena irti, mutta talon tytär oli jo kesällä heidän
rääkkäyksistään kuollut. Kolmen pitäjän nimismiehet olivat ryöstön
jälkeen olleet ajamassa Jaskaa ja hänen miehiänsä takaa, mutta jatkuva
lumituisku teki kaikki järjestysvallan yritykset turhiksi. Setä ei ollut
kuitenkaan palannut toisten kanssa, vaan jäi yksin jatkamaan takaa-ajoa
rajan toiselle puolelle. Täällä hän oli lopulta tavannut Jaskan ja
Ison-Iivanan, jotka olivat palanneet kuultuaan, että vain yksi ainoa
mies oli heidän jäljillään. Setä tuli vuorostaan takaa-ajetuksi, ja
eräässä talossa, jossa asui rosvojen ystäviä, tapahtui yhteentörmäys.
Setä pelastui revolverin avulla, roistoilla kun ei ollut tässä
tilaisuudessa ampuma-aseita. Sekä Jaska että Iivana olivat tulleet
»merkityiksi», ja elleivät olisi olleet ystävien luona, olisivat
varmasti joutuneet kiinni.

Syksyllä palannut tyttö kertoi, että kun Jaska ja Iivana taas yhtyivät
toveriensa joukkoon, oli Jaskan oikeasta kädestä puuttunut kaksi sormea.
Hän oli tovereille sanonut hankkivansa sellaisen pistoolin, joka
laukaistaan peukalolla. Ja kun tyttö laskettiin irti, oli Jaska käskenyt
hänen viedä sellaiset terveiset, että hänellä on nimismieheltä vähäisen
kipurahoja vaadittavana ja ensi kerralla, kun he tapaavat toisensa, on
nimismies matkustava paikalta pois jalat edellä, maaten selällään
kärryjen pohjalla.

Eräällä kulkurimiehellä, jota yleisesti pidettiin Jaskan urkkijana,
lähetti setä vastatervehdyksensä, ettei hänen ovensa ollut vielä ikinä
ollut siten lukittuna, ettei ollut avainta suulla. Mutta jos Jaska ei
aikonut kuolla kuin yhden kerran, sopisi hänen vielä hioa ymmärrystään,
ennenkuin kävisi nimismiestä tervehtimässä. Hänellä oli itsellään
nimismiehen vieraskäynti odotettavana.



III.


Aamupäivällä oli sedällä vielä tehtävien luovuttaminen sijaiselleen,
mutta heti päivällisen jälkeen hän vaati Villeltä ja minulta
matkatarpeitten luettelot. Villen luettelo oli saanut tämän muodon:

»Kuudet käsiraudat ja yhdet jalkaraudat.»

Setä nauroi nähdessään Villen luettelon.

-- Etkö aio ollenkaan ottaa tupakkaa ja tulitikkuja? Ja entä ruokaa
sitten?

-- Kyllä, herra komisarius, mutta muistanhan minä nuo kirjoittamattakin.
Mutta kun kiinniotettavia miehiä on kuuteen asti, olisi hullua, jos
virkani arvomerkit loppuisivat kesken.

-- Mitä eväitä olet ottanut?

-- Kuormaan olen pannut kaksi säkkiä ruisjauhoja, kaikki reikäleivät
mitä talossa oli, puolnelikon silakoita, voita, sianliikkiön,
suolapussin ja korvollisen hapanta kaalia. Kun kalastamalla eletään,
niin eiköhän tämä särpimeksi riitä?

Setä oli hyvin tyytyväinen Villen ruokalistaan, mutta minä en voinut
olla kysymättä, mitä hän kaalikorvolla tarkoitti.

-- Kaali se on kesällä hyvää, kun sitä osaa hyvin hoitaa.

Ville oli suuri kaalin ystävä ja osasi mieliruokaansa niin hoitaa, että
se oli hyvää läpi vuoden.

Setä vielä lisäsi useita höysteitä, joista Ville ei ollut välittänyt,
sekä ryynejä ja herneitä. Minunkin luettelostani lisättiin yhtä ja
toista, ja Villen vankkurit tulivat jotenkin raskaasti kuormatuiksi.

Seuraavana aamuna ani varhain lähdimme kahdella hevosella matkalle.
Maantiematkaa ei ollut kuin vähän kolmatta penikulmaa erääseen taloon
Sitkajoen rannalla. Sieltä aikoi setä kulkea Sitkajokea ylös kaksi
penikulmaa, jolloin tullaan Sitkajärvelle, joka on runsaasti kolmen
penikulman pituinen. Sitkajärven pohjoiseen päähän laskee Latvajoki niin
jyrkkänä koskena, ettei sitä voi laskea veneellä eikä sauvomalla nousta.
Sitkajoen, Sitkajärven ja Latvajoen itäinen ranta on ihan asumatonta
seutua. Sankat metsät, liejuiset rämeet ja jyrkät vuoret vaihtelevat.
Seutua sanotaan Sadanvirstan korveksi. Jossain paikassa tässä korvessa
arveltiin Kyttyräisen joukkokunnan piilopaikan olevan. Kun seutu oli
ammoisista ajoista ollut pahassa huudossa, ei kukaan sielläpäin
kulkenut, emmekä siis myöskään voineet saada juuri ollenkaan tietoa
seudusta. Se vain tunnettiin, että Latvajoki oli erinomaisen kalaisa, ja
samaten myöskin Sitkajärven pohjoinen pää, johon Latvajoki laskee. Tämä
tieto ilahdutti suuresti Villeä, joka tiesi, että muonavarain
hankkiminen suureksi osaksi tulisi riippumaan kalastamisesta.

       *       *       *       *       *

Sitkajoen rannassa kellui jo sedän iso, melkein uusi kolmihankainen,
joka oli jo viime rekikelillä tänne tuotu, ja tunnin perästä olivat
kaikki matkakapineemme hyvässä järjestyksessä veneen pohjalla.

Talon väki arveli, ettemme moneen viikkoon saisi kuulla mitään
Kyttyräisen miehistä, sillä kuuleman mukaan oleskeli ainakin neljä
heistä tätä nykyä Venäjän puolella tavaroita kaupittelemassa.
Kyttyrä-Jaska itse oli luultavasti talonvartijana kotona. Hänellä näet
ei ollut tapana itse lähteä mukaan noille rajantakaisille matkoille,
mutta hän ei myöskään ikinä ollut yksin liikkeellä asutuilla seuduilla.
Mutta missä osassa Sadanvirstan korpea heillä oli asumuksensa, siitä
talonväellä ei ollut mitään tietoa ja jos heillä olisi ollutkin jokin
aavistus siitä, eivät luultavasti olisi uskaltaneet sitä meille
ilmoittaa. He olivat eläneet alituisessa pelossa, että joukko kävisi
heilläkin ryöstöretkellä, mikä olisi ollut helppo asia, kun heillä ei
ollut naapureita lähempänä kuin kahden penikulman päässä.

Mutta edellisenä kesänä oli Kyttyrä-Jaska itse, ja vastoin tapaansa
yksin, käynyt heidän talossaan ja tarjonnut heille »ikuisen rauhan»
ehdolla, että talo vuosittain maksaisi hänelle kaksi tynnyriä rukiita ja
että talonväki sitoutuisi olemaan urkkimatta, missä hän ja hänen
miehensä pitivät asuntoa. Isäntä oli suostunut tähän välipuheeseen,
jonka Jaska oli luvannut tehdä vaikka kirjallisestikin ja kahden
todistajan läsnä ollessa. Vielä hän oli luvannut, että isäntä saisi
viedä sen vaikka käräjiin tuomarin vahvistettavaksi. Ei suostunut
kuitenkaan tulemaan itse mukaan nimikirjoitustaan vahvistamaan. Sanoi
tuomarin kyllä muutenkin tuntevan nimikirjoituksen. Ainakin, oli Jaska
lisännyt, vanha laamanni tuntee, jos tulee itse käräjiä istumaan. Hän on
minulle ennenkin vahvistanut kahdentoista vuoden sepelinhakkuusopimuksen
Kakolan isännän kanssa. Ja oikein mahtoi kirjoittaa, koska sekä
hovioikeus että senaatti hyväksyivät. Jaska oli luvannut »kaplatsoonin»
loputtua tulla laamannille kirjoituspalkkaa maksamaan, mutta laamanni
oli vain nauranut ja sanonut saaneensa ennenkin monta samanlaista hyvää
lupausta ja kuitenkin aina jääneensä palkatta.

Isäntä kertoi kysyneensä, miksei Jaska ollut laamannin puheilla
myöhemmin käynyt. Jaska oli siihen vastannut aikoneensa joukkonsa kanssa
eräänä myrskyisenä syysyönä käydä, mutta Iso-Iivana oli kieltäytynyt
tulemasta mukaan. Hän oli kuullut, että tämä herra omisti semmoisen
pyssyn, jolla ampui kaksitoista laukausta peräkkäin välillä lataamatta.
-- Jaska oli kyllä myöhemmin sattumalta tavannut laamannin metsässä,
mutta laamanni oli hänet huomannut ennenkuin hän laamannin, ja hänellä
oli myös ollut se sama hirmupyssy kädessään. Hän oli kohta tähdännyt
Jaskaa ja käskenyt tämän juosta niin paljon kuin koivista lähti; muuten
tulisi siinä paikassa kuolemaan mies saappaat jalassa. Ja Jaska sanoi
juosseensa.

Jaska oli lisännyt, ettei hän oikeastaan ollutkaan laamanniin suuttunut.
Täytyihän tämän niin tuomita kuin virkansa vaati.

Setä nuhteli isäntää siitä, että hän oli ryhtynyt välipuheeseen roiston
kanssa, ja selitti, ettei tämmöinen välipuhe ole mitenkään laillinen.

-- En tiedä, sanoi isäntä, onko se niin laillinenkaan, mutta ainakin
tähän asti on Jaska sen pitänyt kuin mies.

-- Annoitko todella tuolle ryövärille kaksi tynnyriä rukiita?

-- Annoin kuin annoinkin. Ja kukkuramitalla mittasin aitasta. Jaskalla
oli itsellään säkit, ja vielä autoin veneeseen kantamaan.

Minä en oikeastaan voinut isäntää moittia. Kun yhteiskunta ei voinut
häntä suojata, hankki hän itse väellensä elämismahdollisuuden, kuten
parhaiten ymmärsi. Mutta Ville löi isäntää olalle ja sanoi:

-- Vai on Jaska pitänyt sanansa kuin mies. Luottakaa te vain
Kyttyrä-Jaskan lupauksiin!

Ville ei pitänyt tämän talon väestä.

Olimme käyneet talossa kahvia juomassa. Tämän tehtyämme rupesimme lähtöä
puuhaamaan. Venesatamalle mennessämme lyöttäytyi talon vanha ukko minun
seuraani. Hän huomasi kai esiintymisestäni, etten ollut ennen
tämmöisissä hommissa mukana ollut.

-- Ottakaa te, nuori herra, sanoi hän, tehtäväksenne tällä matkalla
ottaa selkoa Latvasaaren kuninkaan hovilinnasta.

Kysyvän katseeni johdosta hän kertoi seuraavaa:

»Latvajoella on ennen aikaan ollut oma kuningas. Ja hänen hovilinnansa
pitäisi olla eräällä saarella, jota on sanottu Latvasaareksi. Tämän
hovin tai linnan -- kumpi se sitten onkaan -- hän on itse poikansa
avustamana rakentanut, ja on, sanotaan, asunut ja elänyt siinä vielä
viime vuosisadan alussa. Hän oli kuninkaallista sukua, mutta jonkin
kapinallisen teon tähden hänet oli karkotettu omasta maastaan. Silloin
hän on ottanut mukaansa kaikki äärettömät sodissa kootut aarteensa ja
purjehtinut laivalla Suomeen. Viipurinlahdessa on astunut maihin ja
talven tultua ostanut kaksikymmentä hevosta ja rekeä ja lähtenyt
tavaroineen ja miehineen sinne päin, missä nyt käy raja Suomen ja
Venäjän välillä. Täältä hän on löytänyt mieluisan paikan eräällä
saarella, johon on vienyt omaisuutensa; miehensä hän on lähettänyt
takaisin. Miehet ovat seuraavana keväänä purjehtineet Viipurista pois ja
ryhtyneet merirosvoiksi vierailla vesillä. Mutta monet vuodet he ovat
joka kesä palanneet ja vieneet herralleen ryöstetyt aarteensa ja taas
poistuneet uusia kokoilemaan. Monen vuoden jälkeen heidän laivansa on
joutunut haaksirikkoon, ja sen ajan perästä Latvajoen kuningas ei ole
ollut missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Linnaansa lie kuollut
poikinensa, mutta missä linna on, sitä ei kukaan nykyajan ihminen
tiedä.»

Ukon kertomukseen en kiinnittänyt paljon huomiota. Tärkeämmät tehtävät
täyttivät nyt ajatukseni. Kohteliaisuudesta utelin kuitenkin ukolta,
eikö hän mitään enempää tuosta hovilinnasta tietänyt. Ukko selitti
silloin uskovansa, että linna oli jollakin saarella Sitkajärven
pohjoisessa osassa. Tuon salaperäisen herran todellisesta olemassa
olosta hän näytti olevan täysin vakuuttunut. Ja kun hän luuli minusta
saaneensa asiaa harrastavan kuulijan, hän kertoi vielä salaperäisesti
kuiskaten minulle seuraavaa:

»Olen itse kerran elämässäni ollut Latvajoen kuninkaan läheisyydessä. En
tosin saanut häntä nähdä, mutta niin lähellä olin, että sekä näin että
kuulin hänen jumalatonta menoaan. Kymmenvuotiaana otti isäni minut
mukaansa kalastusretkelle Sitkajärvelle. Eteläosassa järveä ei ole
kaloja, mutta pohjoinen ranta on kalaisa. Sinne aikoi isä soutaa. Hän ei
näet uskonut kansan kertomuksiin, ettei ole luvallista mennä järven
pohjoiseen osaan. Järvenpinta oli rasvatyyni. Kun olimme vielä noin
puolen penikulman päässä pohjoisesta rannasta, näin rannalla edessämme
pienen pilven, ja samassa lensi veneen viereen veteen jokin esine
semmoisella voimalla, että vesi purskui yli koko veneen, joka rupesi
ankarasti liikkumaan. Kastuin läpimäräksi, ja veneeseen oli tullut
ainakin pari korvollista vettä. Isäni, joka souti ja siis istui selin
pohjoisrantaan, käänsi veneen niin nopeasti, että minä, joka olin veneen
perässä noussut seisomaan, keikahdin kumoon ja syöksyin suin päin
järveen. Isäni sai minua tukasta kiinni, ja samassa, kun hän nosti minut
veneen laidan yli, kuului niin hirvittävä jyske, ettei paljon puuttunut,
ettei hän pudottanut minua toista kertaa järveen.

Isäni ei tiennyt mitä ajatella, kun samassa pilvi uudistui, suhahtava
ääni kuului ja vesi takanamme nousi korkealle ilmaan. Kun pamaus taasen
uudistui, nousi isäni seisomaan, pui nyrkkiään sinne päin, missä pilvi
näkyi ja kirkaisi kamalasti suuttuneella äänellä:

'Nuo laukaukset tulen sinulle vielä maksamaan!'

Mutta kun tuli vielä kolmas laukaus, joka särki veneen keulan, souti isä
voimiensa takaa rannalle päin, kunnes pääsi suojaan erään niemen taakse.
Kun isä oli tyhjentänyt veneen ja saanut keulan kutakuinkin korjatuksi,
kertoi hän minulle, että se, jota sanottiin Latvasaaren kuninkaaksi, oli
meitä kanuunalla ampunut ja että hän nyt jo toisen kerran oli ajanut
hänet pois tämän omalta alueelta ja estänyt häntä kalastamasta taloon
kuuluvassa järvessä. Ja sen lisäksi, sanoi isä, on tuo pakana ruvennut
minulta lupaa kysymättä asumaan minun maallani ja kalastaa mitään
vuokraa maksamatta minun kalavesilläni. Isä lisäsi aikovansa itse pian
käydä laittomalta anastajalta vuokraa kantamassa.

Yöllä soudimme kotiin takaisin.

Isäni kävi jo seuraavana päivänä kirkonkylässä sekä nimismiehen että
itse tuomarin puheilla. Pari päivää hän sitten istui kotona
talonpapereita ja talonkarttoja tutkimassa, mutta mitään työtä ei
tehnyt. Sitten hän laittoi viikon eväät konttiinsa, latasi molemmat
pyssynsä, hyväili minua, mitä hän ei ollut ikinä ennen tehnyt ja sanoi
nyt lähtevänsä veronkantomatkalle. Sen lisäksi, sanoi isä, on minulla
itselläni myöskin vähäisen maksettavaa tuolle vieraalle herralle. Tällä
kertaa isä ei lähtenyt veneellä, vaan jalkaisin. Jos äitini olisi
elänyt, olisi isä arvatenkin jättänyt veronkantomatkan tekemättä. Minä
en uskaltanut mitään sanoa. Itkin vain. Herran haltuun, poikaseni, sanoi
isä ja lähti matkalle pyssy olalla, toinen kainalossa.

Takaisin ei palannut.

Olin kymmenvuotias, kun tulin talon isännäksi. Talo jäi autioksi, ja
minä lähdin kirkonkylään paimenpojaksi. Kuusitoistavuotiaana palasin
takaisin, ja kaikki oli tuvassa samassa kunnossa kuin lähtiessäni. Mutta
peltotilkkuset oli uudestaan kuokittava. Ja kuten herra itse näkee,
tullaan talossa nyt, Jumalan kiitos, taasen hyvin toimeen. Monta kertaa
on minulla ollut vahva halu lähteä isäni jälkiä etsimään, mutta en ole
koskaan voinut mieltäni siihen rohkaista, ja mitäpä jälkiä olisi
vuosikymmenien kuluttua enää löytynytkään. Pari ruostunutta
pyssynpiippua ehkä, mutta kukapa ne suuresta erämaasta löysi. En ole
myöskään ikinä kuullut, että kukaan olisi noitten tapahtumien jälkeen
Sitkajärvellä kulkenut. Siikajoella olen aina vapaasti kulkenut, mutta
järvensuusta olen joka kerta takaisin kääntynyt.»

Vasten tahtoani oli loppupuoli vanhuksen kertomuksesta minuun tehnyt
syvän vaikutuksen. Otaksuin, että poika oli kalastusretkellä veneeseen
nukkunut ja ampumiset uneksinut. Mutta isän kostoretki antoi
tapahtumille jonkinlaisen todellisuuden varjon ja pani mielikuvitukseni
oudosti liikkumaan. Olin kuitenkin muutaman päivän perästä unhottanut
koko jutun.

Ukon jutellessa olimme saapuneet venevalkamaan talonväen seuraamina.
Setä oli isännän kanssa sopinut hevosien viemisestä takaisin; vankkurit
ja sedän kiesit jäivät taloon. Veneeseen astuessamme sanoi isäntä
sydämestään toivovansa meille menestystä matkalle ja lisäsi, että meidän
menestyksemme tulee vähentämään talon verot puoleksi siitä, mitä nyt.

Ville astui viimeisenä veneeseen.

Kun hänellä oli jo toinen jalka veneessä, sanoi ukko hänen puoleensa
kääntyen:

-- Viiden kilometrin päästä tulette paikkaan, jossa Suomen puolella
kasvaa tavattoman sankkaa kuusimetsää. -- Joen läntistä rantaa sanottiin
Suomen puoleksi, itäistä Venäjän puoleksi, vaikka raja kulki toista
penikulmaa joesta itään päin. -- Siinä paikassa ei ole koskaan lunta
maassa, ja paikka on kuiva ja suojainen. Yöpykää siihen. Tarvitsette
hyvin suojatun nuotiopaikan, sillä ensi yöksi tulee sade. Viime yönä oli
laaja kehä kuun ympärillä, ja aamulla ei kukko laulanut ainoatakaan
kertaa.

Istuttiin airoille, minä kokkatuhdolle, Ville keskiteljolle ja setä
perään ohjaamaan.

Olimme juuri saaneet veneen hyvään vauhtiin, kun ukko notkeana kuin
nuorukainen hyppäsi talon veneeseen ja ripein aironvedoin rupesi
soutamaan perässämme. Setä luuli, että vanhuksella oli jotain
tähdellistä meille sanottavaa, jonka vuoksi hän käski Villen hetkiseksi
heittää soudun. Ville ei ollut kuulevinansa, vaan lisäsi vauhtia. Pian
hän kuitenkin huomasi, että ukko sittenkin tyhjällä veneellä soutaen
meidät saavuttaa, ja heitti soutamisen. Kuulin Villen itsekseen
mutisevan:

-- Menköön ukontollo Perhoon isäpuoleksi.

Kun ukko jo souti vieressämme, sanoi hän sedän puoleen kääntyen:

-- Tässä tulee kilometrin päästä kaksi koskista paikkaa, joita ette voi
nousta muuten kuin sauvomalla. Saatan teidät niistä ohitse ja näytän
parhaimman sauvomapaikan. Muuten ehkä ette pääse niistä ollenkaan
nousemaan. Niistä lähtien pääsee kyllä soutamalla järvelle asti, vaikka
virta on muutamin paikoin hyvin vuolas. Saa nähdä, onko jää jo järvestä
lähtenyt.

Ville, joka yhä vielä epäili ukkoa, kysyi häneltä odottamatta:

-- No mitenkä te, vaari, aiotte meille tien näyttää sauvomispaikoissa,
teillä kun ei ole sauvointakaan? -- Meillä oli kolme tukevaa neljänsylen
sauvointa veneessämme.

Ukko hymähti.

-- Lykkää sinä vain, poikaseni, voimiesi takaa. Kyllä minä tyhjin venein
puoleni pidän ilman sauvointakin. Luota sinä vanhan miehen sanaan.
Minulla oli jo pitkä parta, kun sinä vielä paitaressuna käydä lyllersit.

Ukko souti nyt edellä, ja me seurasimme hänen veneensä vanassa. Hän
näkyi tarkoin tuntevan kaikki akanvirtapaikat, mikä suuresti helpotti
soutua.

Ensimmäinen koskipaikka meni hyvin, vaikka meistä Ville oli ainoa, joka
oli tottunut sauvointa käyttämään. Liejupohjaisissa metsäjärvissä olen
kyllä tottunut porkkaamalla lauttaa työntämään, mutta vastavirran
voittaminen sauvoimella vaatii ihan toista taitoa. Kun tulimme toiselle
koskipaikalle, joka oli pitempi ja kivisempi, tahtoi Ville, että
nousisimme soutamalla, joka hänen mielestään kävisi hyvin päinsä. Ukko
varoitti sanoen, että alussa kyllä pääsemme, mutta vähää ennen
koskenniskaa tulemme paikalle, josta emme kevätveden aikana mitenkään
saa soutamalla lastissa olevaa venettä nousemaan. Setä ja minä emme
asiaan mitään puhuneet, ja Ville jatkoi soutamalla. Ukko yritti vielä
kerran taivuttaa häntä aikeestaan sanoen, että kun tuo paha paikka
tulee, on melkein mahdotonta vaihtaa airoja sauvoimiin; mutta kun hän
huomasi, ettei hänen sanoistaan ollut mitään apua, lähti hän uudestaan
soutamaan edellä.

Noin puolet koskea oli soudettu, kun uoma tuli kapeammaksi ja virran
valta kasvoi. Nyt setä kehoitti vaihtamaan airot sauvoimiin, mikä erään
ison kiven alapuolella olisi vielä hyvin käynyt päinsä. Mutta Ville,
joka ei tahtonut myöntää erehtyneensä, sanoi käyvän soutamallakin hyvin,
ja kun Ville oli tottunut venemies, arveli kai setä hänen ymmärtävän
asian paremmin, koska ei suoranaisella käskyllä pakottanut häntä
vaihtamaan. Vetämällä voimiemme takaa pääsimme myöskin ukon viittaamaan
pahimpaan kohtaan, joka näytti olevan noin kahdeksan tai kymmenen sylen
pituinen. Ukko souti edellä vetämällä hyvin tiheään ja pääsi
onnellisesti valtavuon läpi paikkaan, jossa virta oli vähemmän vuolas.
Tähän hän pysähtyi ja katseli meidän voimanponnistuksiamme. Ponnistaen
voimiamme äärimmilleen onnistuimme nousemaan ehkä puolet tuosta pahasta
paikasta, mutta silloin rupesi vene vastustamattomasti laskemaan
taaksepäin koskea alas. Villen toinen airo katkesi, ja ennenkuin
huomasimme, miten asia tapahtui, oli vene kääntynyt, toinen laita
koskea, toinen kiveä vasten. Iso hyökyaalto löi samassa laidan yli, ja
vene oli kaatua, koski kun painoi suurella voimalla.

Samassa kun Villen airo katkesi, oli ukko potkaissut ankkurikivensä
veteen ja pitäen ankkuriköyden käsissään laskenut veneensä koskea alas.
Sekunti sen jälkeen, kun veneemme törmäsi kiven kylkeen, seisoi ukko
samalla kivellä, hänen veneensä kelluessa koskessa monta syltä alempana.
Että hyppäys veneestä liukkaalle, melkein vedenalaiselle kivelle
nuorellekin miehelle oli hengenvaarallinen, ymmärsimme hyvin. Hyppäys
oli tehtävä ankkuriköysi kädessä, ja ellei oikeassa silmänräpäyksessä
heittänyt köydestä irti, joutui auttamatta kosken valtaan. Ukon onnistui
heti saada veneemme parempaan asentoon, niin ettei siihen tullut enää
vettä. Hän piti veneen tässä asennossa pitämällä molemmin käsin
veneenlaidasta kiinni, seisoen vedessä kainaloihin asti ja nojautuen
selin kiveen. Ellei hän olisi jaksanut pysyttää venettä tässä asennossa,
olisi hän itse joutunut kosken puristettavaksi veneen ja kiven väliin.

Heti tartuttuansa veneen laitaan otti ukko komennon. Äreällä äänellä
tiuskaisi hän komentosanansa Villelle, joka ääneti totteli. Kahdella
sauvoimella saatiin vene pönkitetyksi, ja ukko pääsi jääkylmästä
kylvystään. Ukko sitoi kaksi airoa yhteen varasauvoimeksi, ja kymmenen
minuuttia myöhemmin olimme onnellisesti suvannossa koskenniskan
yläpuolella.

Tähän asti ukko ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi
koskenut veneen ohjausta. Mutta niin pian kuin vaara oli ohitse,
tiuskaisi hän Villelle:

-- Miks'et sinä, hirtehisen pakana, totellut minua, joka tunnen nämä
kosket paremmin kuin sinä? Olisit ylpeydessäsi komisariuksenkin ja
nuoren herran hukuttanut, ellen minä olisi pannut parhainta
sarkatakkiani vanutettavaksi.

Ukko katseli murhemielin takkiansa, joka oli kai jo kuivanakin ollut
ahdas ja nyt veti hänen olkapäitään arveluttavasti selkäpuolelle päin.
Siitä ukko ei ollut tietävinään, että oli henkensä pannut alttiiksi ja
vanhat luunsa jääveteen likoamaan. -- En ole koskaan ennen enkä jälkeen
nähnyt Villeä niin häpeissään ja nolostuneena kuin tässä tilaisuudessa.

Seurasimme heti rannalle, ja minuutin perästä kaikui metsä Villen
kirveeniskuista. Tehtiin mahtava hirsituli, ja pian seisoi tulen
ympärillä neljä höyryävää miestä, kääntyen aina sen mukaan kuin
liiallinen lämpö pakotti. Ukko, joka seisoi paljoa lähempänä tulta kuin
me muut, oli vetänyt pieksusaappaansa jalasta ja pannut ne loitommaksi
tulesta kuivamaan; valitteli, ettei nahka kestä lämmintä, niin pian kuin
se on ruumiista nyletty irti. »Missä voi sulaa, siinä nahka palaa»,
arveli vanhus.

Setä ja minä emme voineet kyllin ihmetellä, miten ukon oli mahdollista
kestää niin lähellä tulta. Ukko silloin kertoi:

»Minä olen aina ollut hyvä löylyä ottamaan. Yhden ainoan kerran
eläissäni on ollut pakko astua lavalta alas, kun toinen jäi. Ja tuo oli
herrasmies. Olin nuorempana ollessani kerran Viipurissa ansiotyössä.
Siellä asui eräs herra, jonka sanottiin olevan semmoisen kossin löylyä
ottamaan, ettei ole kukaan vielä häntä voittanut. Olin monta kertaa
toivonut joutuvamme yhdessä saunaan, kun kerran satuinkin tapaamaan
hänet juuri saunan ovella. No olipa tuo ikävä, sanoin, että herra on jo
kylpenyt, olen kuullut herran olevan hyvän löylyä kestämään. Eihän
lämmin luita riko, vastasi hän, voinhan kylpeä samalla huomisillankin
edestä. Tehdenhän työstä pääsee, syöden leivänkannikoista. Riisuin
nopeasti ja menin lauteille. Herra tuli perässäni, hapuili käsillä
katonrajaa ja sanoi olevan kylmänpuoleista. Ei hän muka viitsi niin
vähän edestä riisua vaatteitaan. Istui sitten rahille. Nyt olin voitosta
varma ja rupesin löylyä lyömään. Kuta enemmän viskasin, sitä enemmän tuo
vain huokaili hyvinvoinnista. Huomasin hetken perästä, että ellen nyt
lähde, lähtee nahka; minun täytyi lauteilta pois. Tuo kovanahkainen vain
jäi rahilleen ja minun mennessäni pyysi antamaan vielä pari napollista
lisää. Kiusalla heitin koko kiulullisen. Silloin vasta tuli hänkin alas,
yski vähän ja sanoi tulevan sisälliselle ihmiselle jotenkin lämmintä.
Vielä tänään ihmettelen, miten ihminen voi noin lämmintä kestää. Ja
vielä iso turkki päällä», päätti vanhus pakinansa.

Nauroimme sedän kanssa makeasti ukon ihmettelylle. Emme hennoneet
hänelle sanoa, että herrasmies oli pitänyt häntä pilanaan. Äijä sai
jäädä luuloonsa, että Viipurin herra oli hänet rehellisessä
saunakilpailussa voittanut.

Vanhus oli ensimmäisenä kuiva, vaikka hän oli ainoa, joka oli ollut
likomärkä. Setä rupesi kysymään häneltä, kuinka hän oli uskaltanut tehdä
hyppäyksen veneestä liukkaalle kivelle.

-- Ettekö yhtään pelännyt?

-- Mitäpä vanhan kannattaa kuolemaa pelätä. Nuoren kuolema on kun
sattuu, mutta vanhan on pakosta. Minä olen ikäni jo täyteen elänyt eikä
minusta ole enää paljon hyötyä. Mutta teillä pitäisi olla monta vuotta
elettävänä. Ehkä te, nuori herra, ette ole vielä kolmeakaankymmentä?

Selitin olevani vasta pari vuotta kolmattakymmentä, suorittaneeni juuri
maisterintutkintoni ja aikovani koulunopettajaksi.

-- Näytätte olevan riski ukko.

-- Olenhan minä, Jumalan kiitos, ollut aina terve, mutta rupeavat ne
vuodet lähenemään, joista raamattu sanoo: ne eivät minua miellytä. Ei
pidä vanhaksi toivoa, vanhan on paha elää.

Setä puuttui puheeseen.

-- Kun isäntä kertoi maksaneensa Kyttyrä-Jaskalle lahjuksia, luulin
teidänkin kuuluvan rosvojen suosijoihin enkä paljon luottanut talosta
saamiini tietoihin. Nyt ymmärrän, että te ainakaan ette kuulu rosvojen
ystävien joukkoon.

-- Kyllä kaikki, mitä poikani kertoi, oli totta, valitettavasti
lahjuksista myöskin. Kyttyräisen kuullen kieltelin poikaani antamasta,
ja rosvo lupasi sopivassa tilaisuudessa pitää minut muistissaan; mutta
niinkuin äsken sanoin, olen vuoteni elänyt enkä minä Kyttyräisen
uhkauksista välitä.

-- Miten te olisitte isäntänä ollen menetellyt?

-- Jaskalle olisin sanonut, että talo on liian köyhä semmoista
ylimääräistä verotusta maksamaan. Sillä sitä se onkin. Ja Jaskan
lähdettyä olisin vienyt kirkonkylään vaikka viimeiset jyvät aitasta ja
ostanut tuommoisen kaksitoista laukausta ampuvan pyssyn, jommoinen on
tuomarillakin. Ne kuuluvat olevan muutenkin erinomaisia
metsästyspyssyjä. Isännällä on ennestään isoreikäinen haulikko,
molemmilla pojilla on luodikot, ja ovat jo koko hyviä ampumaan, vaikka
ovat puolikasvuisia vain. Oma pyssyni laukeaa myös nopeasti, ja silmät
on minulla vielä kuin kotkalla. Kyttyräisillä ei kuulu olevan tätä nykyä
kuin neljä pyssyä vain. Kyllä me heitä vastaan olisimme puoliamme
pitäneet.

-- Mutta jos Jaska olisi yön aikana talon polttanut väkineen kaikkineen?

-- Ei Halli laske yön aikaan ketään vierasta niin lähelle taloa. Eikä
Kyttyräinen ole niitä miehiä, joka saalista toivomatta menee tuommoista
tekemään. Myös luulen, että sakki pysyy nyt jonkin aikaa hiljaisempana,
sillä ainakin kahdentoista isännän kanssa on rosvolla nyt vuosisopimus.
Hän on viime aikoina huomannut tämän konstin vähemmän vaaralliseksi ja
kuuluu aikovan tehdä vielä paljon uusia sopimuksia. Suurimmista taloista
kuuluu saavan aina neljään tynnyriin asti. Kyllä se hänen polttimonsa
tarpeeksi riittää.

-- Mitä hullutuksia. Onko hän salapolttaja myöskin?

-- On. Ja parhaimpia keittomestareita kuuluu olevankin. Sanotaan saavan
kolme kannua enemmän tynnyristä kuin parhaimmat. Hyvän osan ryyppää itse
kaveriensa kanssa, niin että iltasilla ovat kaikki pahoin päihtyneet.
Mutta paljon myös myy sekä Suomen että Venäjän puolelle. -- Eikö
komisarius ole tätä tietänyt?

-- En ole tietänyt salapolttajaksi. Enkä ole voinut aavistaakaan, että
monet isäntämiehet ovat ryhtyneet tuommoisiin häpeällisiin kauppoihin
julkisen rosvon kanssa. Sehän on enemmän kuin häpeällistä. Tiedättekö
ketään noista raukoista? Poikannehan sanoi itse olevansa yksi.

-- Tiedänhän minä useitakin. Mutta kun ilmianto katsotaan ihmisten
kesken häpeälliseksi, en tahdo nimiä sanoa.

Setä ymmärsi ukkoa eikä vaatinut enempiä tietoja, vaan lupasi ottaa itse
myöhemmin asiasta selkoa. -- Vanhus rupesi nyt tekemään lähtöä, ja setä
kysyi, miten hän aikoi päästä veneeseensä. Ukko sanoi aikovansa kiertää
vitsaköyden ja sen päähän sitoa härkkimentapaisen puupalikan, jonka
avulla kyllä saisi veneen rantaan vedetyksi. Setä lahjoitti ukolle lujan
uistinsiiman, joten tämä pääsi vitsaköyden teosta. Kiittelimme kaikki
ukkoa henkemme pelastuksesta, ja setä lisäsi tietävänsä nyt varmuudella
omistavansa Sitkan talossa -- talon nimi oli Sitka -- ainakin yhden
ystävän, johon voi luottaa. Ville pyysi ukolta epäilyksiään anteeksi, ja
ripein askelin poistui äijä joenrantaa pitkin.

Seuraavana uudenvuodenpäivänä annettiin ukolle kirkossa
jumalanpalveluksen jälkeen hopeamitali »ihmishengen pelastamisesta»,
jonka setä oli hänelle hankkinut, ja kun vanhus päivällisen jälkeen
poistui nimismiehen talosta, kantoi hän olallaan sedän antamaa lahjaa,
kaksitoista laukausta ampuvaa pyssyä. Jos setä olisi tietänyt, että
»Sitkanvaari» oli ahkerimpia soitimelta-ampujia, luulen, että lahja
olisi vaihtunut johonkin hyödyllisempään esineeseen.



IV.


Ukon poistuttua ryhdyimme mekin hankkiutumaan matkalle. Villellä näytti
olevan ikävä, jonka tähden kysyin häneltä hänen alakuloisuutensa syytä.

-- Eivätkö ole housusi vielä kuivaneet, kun olet noin apealla mielellä?
Niistä nenäs ja nosta housus ja ole niinkuin, muutkin miehet!

-- Jos olisi komisarius edes haukkunut aika tavalla, olisi minun jo
puolta parempi olla. Mutta nyt te molemmat vain hommaatte, niinkuin
kaikki olisi »juu» ja »jaa», ettekä puhu minun konnantyöstäni mitään?...
Kukapa olisi uskonut, että tuo ukon kanttura sen koskipaikan niin
tarkoin tunsi. Ja edellisessä koskessa oli sauvominen ihan turhaa työtä.
Minä luulin toisenkin kosken samanlaiseksi virtapaikaksi vain.

-- Se kosken tavat tietää, joka korvalla asuu. Mutta älä nyt enää
koskesta keskustele, vaan puhu jo muista asioista.

-- Kauan minä saan vielä tätä asiaa katua, ennenkuin se minulle anteeksi
annetaan.

Nyt puuttui setä puheeseen.

-- Ei sinun tarvitse tätä asiaa kauemmin katua, jos vastaisuudessa teet
niinkuin käsketään, kun ymmärrät, että käskijä tietää asian paremmin
kuin sinä. Nyt ei tätä onnettomuutta enää ajatella eikä siitä
keskustella, vaan se olkoon kaikin puolin anteeksi annettu ja unhotettu.
Tee sinä nyt niinkuin maisteri sanoi ja karkaise mielesi vastaisuuden
varalle.

Villen raskas mieli oli minun leikkipuheistani jo vähäisen helpottunut.
Mutta nyt vasta, kun setä näin suorin sanoin antoi hänelle anteeksi,
tuli hänestä jälleen entinen Ville, joka löi vastuksetkin leikiksi.

Olimme soutaneet hyvää vauhtia jokea ylös. Ilma, joka tähän asti oli
ollut aurinkoista, oli nyt muuttunut. Mahtavat mustat pilvet nousivat
edessämme taivaalle. Sanoin sentähden Villelle:

-- Taisi ukon kantturasi tuntea taivaankin merkit paremmin kuin sinä,
koska näkyy olleen oikeassa, kun ennusti sadetta.

Ville nousi seisaalle, tarkasteli taivasta edessämme, mutta sanoi vain:
»Peloittaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataa.» Istuutui takaisin
soututuhdolle ja kiskoi mitä käsivarsista lähti.

Rupesi jo vähäisen hämärtämään, kun saavuimme ukon osoittamaan
yöpymispaikkaan. Se oli todellakin semmoinen, että siinä taisi
sateellakin pysyä kuivana. Maa oli kuivaa, ja pilvenkorkuiset kuuset
muodostivat todellisia, sateenvarjoja. Teimme nuotiomme erään puun
juurelle, jossa maa oli hyvin tasaista ja jossa selvät merkit
osoittivat, että siinä oli monesti ennenkin oltu yötä. Huonommassakaan
yöpaikassa ei olisi tarvinnut sadetta pelätä, sillä sedällä oli
vedenpitävästä kankaasta tehty teltta, joka oli niin tehty, että kun
sitä käytettiin nuotiolla, nostettiin etupuoli katolle, joka täten tuli
kaksinkertaiseksi. Yksinkertaisenakin, kesäteltaksi käytettynä, se ei
rankkasateellakaan vuotanut.

Heti kun teltta oli pystytetty ja vuoteet tehty, sytytti Ville nuotion,
otti kahvipannun ja poistui. Tullessaan takaisin oli hän täyttänyt
pannun jokivedellä, joka oli nyt kevättulvasta sameata,
kellertävänruskeata. Minä en luvannut juoda sitä kahvia, joka tästä
vedestä oli keitettävä, vaan menin etsimään puhdasta lunta, jota vielä
oli paljon notkopaikoissa ja isompien kivien pohjoispuolella.
Palatessani kämppään oli Ville jo tuonut koko sangollisen lunta ja
nostanut puuropadan tulelle. Kun puuro oli valmistunut, käski Ville
meidät illalliselle. Ja Villen kehoitus ei tapahtunutkaan hukkaan,
päivällinen kun oli tänään mennyt aivan myttyyn.

Kun olimme saaneet kylliksemme, tuumi Ville, että ruoan jälkeen seuraa
siunaus ja siunauksen jälkeen tupakka. Tupakoidessaan kertoi Ville
kahden tupakannälkäisen savolaisukon keskustelun, kun he maantiellä
kohtasivat toisensa kauniina kesäpäivänä. Ukot istuutuivat maantien
syrjälle eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään. Näytti kuitenkin siltä,
kuin kummallakin olisi ollut jotain sydämellään, vaikk'ei kumpikaan
tahtonut panna alkuun. Vihdoin sanoi kuitenkin toinen:

-- Pannaank's tupakaks'?

-- No pannaan voan.

Hetken perästä kysyi taas edellinen:

-- Kummank's massikast pannaan?

-- Kumman voan.

Edellinen rupesi massiansa kopeloimaan, käänsi sen nurin ja sanoi:

-- Kah kun olikin minun massikkan' tyhjä.

Toinen teki samaten ja arveli:

-- Kah kun oli minunkin.

-- No poltetaan kun soahaan.

-- No poltetaan voan.

Sitten ukot hyvästelivät ja jatkoivat kumpikin matkaansa.

Olisin mielelläni istunut vielä hetkisen, mutta Ville joudutti
maatapanoa. Kun setäkin oli sitä mieltä, täytyi minunkin kallistua
vuoteelle. Maata pannessamme sain vielä mielihyväkseni kuitenkin
huomauttaa Villelle, että ukko oli sittenkin ollut oikeassa. Rupesi näet
satamaan. Mutta Ville ei ollut puhettani kuulevinansa, näytti vain kovin
uniselta. En saanut häneltä muuta vastausta kuin: »Satoihan ennen
Savossakin eikä kielletty.»

Nukuin makeasti kello kahteen asti, kun minut herätti jokin outo ääni
metsästä. Kuulosti ensin niinkuin joku ihminen tai eläin olisi ähkynyt
tai voihkinut metsässä. Sitten se äkkiä lakkasi. Hetken perästä se
taasen uudistui ja tällä kertaa äänekkäämmin. Ajattelin jo, pitäisikö
minun herättää Ville tai setä, kun äkisti kuului mitä hirvittävin
kiljunta, niin että luulin korvakalvojeni puutuvan. Setäkin heräsi ja
nousi istualle, mutta sanoi vain: »Mikä isoa kissaa vaivaa, kun näin
myöhään keväällä pitää naukujaisia?» Käänsihe toiselle kyljelle ja
nukkui taas.

Minä, joka en ollut ikinä ennen tähän aikaan vuodesta viettänyt yötä
metsässä, en voinut näin välinpitämättömästi asiaa käsitellä. Ääni, joka
nyt jatkui melkein yhtäjaksoisesti, oli erinomaisen korvia vihlaiseva.
Kuvittele kuulevasi sata kissaa, jotka yhdellä kertaa pitävät
kissannaukujaisia, vuorotellen kirkuen, vuorotellen tapellen. Silloin
voit saada heikon aavistuksen siitä konsertista, mikä minun korvieni
täytyi tänä huhtikuun yönä kärsiä. Ellen sedän sanoista olisi
ymmärtänyt, mikä tässä oli kysymyksessä, en olisi mitenkään voinut
käsittää, että jokin pienempi eläin kuin karhu voi saada noin
hirvittäviä, suoraan sanoen kamalia ääniä aikaan. Muutamia kertoja
hetkiseksi keskeytyen jatkui tuota peliä kello neljään. Silloin heräsi
Ville, nauroi vähäisen minulle, kun kerroin, etten ollut voinut nukkua,
ja sanoi, että hänelle itselleen oli käynyt ihan samaten, kun ilves oli
ensi kerran hänet laulajaisiin kutsunut. Mutta nyt hän oli sen
temppuihin jo niin tottunut, etteivät ne voineet hänen untaan häiritä.

Ville aikoi mennä ajamaan rauhanhäiritsijää pois, otti kirveen
kainaloonsa ja lähti metsään. Laulajaiset lakkasivat todella heti, ja
minä nukuin kello seitsemään, jolloin Ville käski kahville. Setä istui
jo kahvipöytämme ääressä, ja puolitekoinen airo oli nostettu puunkylkeä
vasten.

Aamiaisen syötyämme korjasimme kapineemme ja telttamme ja lähdimme
veneelle.

Vene oli poissa.

Katselimme avuttomina toisiamme.

Villen katseesta huomasin, ettei hän vieläkään oikein luottanut
Sitkavaariin, mutta minun luottamukseni ukkoon oli täydellinen. Ville
oli kiinnittänyt veneen ja sanoi kiertäneensä pestin kaksi kertaa
vieressä olevan puun ympäri ja vielä heittäneensä nenän oksan yli. Setä
sanoi, että kaksi puolimutkaa pidetään merellä laillisena puolustuksena,
ja sen tehtyään saa nenän kiinnittää miten sopii, mutta joka touvin
kiertää, tapahtuipa tuo sitten vaikka viisi kertaa maston ympäri, hänet
on raa'annokkaan hirtettävä. -- Vesi oli yön aikana noussut toista
jalkaa ja vienyt veneen mukanaan, sitä ei sopinut epäillä. Ville ei
uskonut, että tämä onnettomuus on ilman ihmisen apua tapahtunut, vaan
mutisi itsekseen jotain siitä, että sekin päivä voi tulla, jolloin kiusa
kiertyy omaan kuppiin. Sedän käskystä hän kuitenkin lähti paikalla
venettä etsimään.

Tunnin perästä hän jo palasi -- soutamalla. Hänellä oli ollut hyvä onni.
Vene oli tarttunut muutamaan puuhun, joka rannasta oli kaatunut jokeen.
Ville lupasi vastaisuudessa sitoa veneen yhtä lujasti kuin muutkin
karkurit.

Päivästä lupasi tulla kaunis ja lämmin. Ville heitti takin päältään ja
lupasi kiskoa kahden edestä, jos minä tahtoisin pitää silmällä
vesilintuja, joita tänä aamuna lensi paljon jokea ylös ja alas. Kun tämä
olikin minulle matkani päätehtävä, olin hänelle ehdotuksesta hyvin
kiitollinen, vaikka tosin epäilin, että hän enemmän ajatteli päivällistä
kuin minun tieteellisiä pyrintöjäni. Onnistuinkin jo aamupuolella
ampumaan hanhen, mikä oli Villelle erittäin mieleen, sillä hän sanoi
pitävänsä rasvaisista linnuista. Hän kehoitti minua erikoisesti pitämään
hanhia silmällä ja ampumaan niitä niin monta kuin mahdollista. Koetin
saada hänet ymmärtämään, että valtakirjani eivät minulle myöntäneet kuin
muutamia harvoja kappaleita kutakin eläinlajia, mikä oli kuitenkin hänen
mielestään joutavaa pikkumaisuutta.

Olimme toivoneet ehtivämme järvelle tämän päivän illaksi. Kevättulva oli
kuitenkin tehnyt virran niin vuolaaksi, että vasta seuraavana päivänä
päivällisaikana tulimme joen niskaan. Vastoin odotuksiamme oli järvi
vielä kauttaaltaan jäässä. Jää oli kuitenkin rannoista irti, ja ellei
yöpakkasia tullut, ei näyttänyt kestävän enää kovin monta päivää
avoveteen.

Kun aivan laskupaikassa oli Venäjän puolella sopiva poukama, päätimme
tässä paikassa odottaa jään lähtöä. Ville lähti jo varhain seuraavana
aamuna päivän eväillä varustettuna käymään pitkin järven rantaa
pohjoiseen päin. Hän sanoi tahtovansa nähdä, minkälaatuiset olivat maat
sielläpäin, ja samalla ottaa selkoa, oliko talvella tai tänä keväänä
näillä seuduin kulkenut ihmisiä. Kun hän illalla palasi kämppään, oli
hän käynyt pitkin rantaa järven keskipaikoille asti. Siinä oli ollut
hyvin korkea vuorenhuippu, josta oli erinomainen näköala yli koko
järven. Ville oli tuohipalaselle piirtänyt kartan, joita kaartissa
ollessaan oli oppinut tekemään. Kartta osoitti, että Venäjän puoleisessa
osassa järveä oli paljon saaria, erittäinkin pohjoisessa päässä, kun
Suomen puoleinen osa oli melkein yhtenä selkänä. Suuret alat Suomen
puoleista rantaa oli kanervakangasta, kun taas Venäjän puolella maa oli
sellaista, kuin oli sanottu: metsiä, vuoria, soita ja rämeitä. Siellä
täällä näkyi pienehköjä metsäjärviä, jotka kaikki kuitenkin vielä olivat
jäässä. Vuorenhuipun juurella laski järveen isohko puro, jonka rannat
näyttivät kasvavan nurmikkoa ja jonka kulkua voitiin vuorenhuipulta
seurata noin puolen penikulman matka. Myös oli Ville nähnyt järven
pohjoisessa päässä sen paikan, missä Latvajoki laskee järveen. Hän
arveli jäänlähdön alkavan siitä päästä, sillä joen suulla näkyi melko
paljon avovettä.

Minkäänlaisia merkkejä ihmisten läsnäolosta Ville ei ollut huomannut.
Savua ei mistään näkynyt. Yhden entisen nuotiopaikan hän oli rannalta
tavannut, mutta se oli Villen arvelun mukaan jo kahden vuoden vanha.
Polun tapaista ei missään näkynyt, ei hiiren hiiskahtamaa.

Villellä oli minulle tuliaisia, ja erinomaisen tervetulleita tuliaisia.
Hänen oli näet onnistunut saada kiinni siipiorava, valkomuunnos. Eläin
oli täysin lumivalkoinen. Jos hänen olisi täytynyt ampua se, ei siitä
olisi jäänyt kuin palasia vain. Villen kivääri oli näet tavallinen
Berdan-kivääri, jollainen sedälläkin oli. Minulla oli tavallinen
kaksipiippuinen uusi pyssy, jossa toinen piippu oli haulikko kal. 12 ja
toinen luodikko kal. 360. Sen lisäksi minulla oli pikkulintujen
ampumista varten salonkikivääri, haulikko kal. 9.

Mutta yhtä paljon kuin valkoinen siipiorava ilahdutti minua Villen
kertomus, että ainoastaan parin kilometrin päässä leiripaikastamme oli
metsonsoidin. Professori oli näet määrännyt, että minun oli ammuttava
mikäli mahdollista soitimelta neljä tai viisi metsoa, joitten nahat oli
käytettävä tieteellisiä tutkimuksia varten värimuutoksista soitimen
aikana. Pelkäsin, että soidin olisi jo aivan loppumaisillaan, mutta
Ville opetti minulle, ettei soidin pääty, ennenkuin pihlajan lehti on
yhtä suuri kuin metson jalka. Kun lainkuuliaisena miehenä en ollut
koskaan lintua soitimelta ampunut, tulin hyvin iloiseksi ja pyysin heti
Villeä opettamaan minulle, mitenkä tämä ampuminen tapahtuu.
Teoreettisesti tiesin tietysti, miten tulee menetellä. Ville kertoi
minulle silloin hyvin kuvaavasti, miten soidin tapahtuu.

Soidin alkaa tavallisesti jo huhtikuun alkupuolella, jolloin metsot ovat
jo pari viikkoa olleet soidinpaikalla, vaikka heidän varsinainen
kiima-aikansa ei ole vielä alkanut. Soidin jakautuu jotenkin selvästi
kolmeen eri kauteen. Ensimmäinen kestää pari viikkoa, jolloin yksin
vanhat miehet antavat kuulla äänensä. Pojat -- edellisen kesän pojat --
istuvat äänettöminä puissa ottamatta mitenkään osaa soitimeen. Ville
arveli, että ne kai ihmetellen kuuntelevat ukkomiesten outoja ääniä.
Koppeloa ei näy vielä ainoatakaan. Tämä soitimen ensimmäinen vaihe
kestää tavallisesti kaksi viikkoa. Silloin koppelot saapuvat soitimelle,
»koppeloviikot» alkavat, ja soidin on silloin kuumimmillaan. Metsot ovat
nyt kovin kiihtyneet, soivat innokkaasti, hyppäävät humauksessaan
korkealle ilmaan välistä tapellen keskenään, että höyhenet tupruavat.
»Koppeloviikot» kestävät ilmoista riippuen kymmenen päivää tai pari
viikkoa, sopimattomalla säällä enemmänkin. Silloin koppelot ja suurin
osa vanhoista metsoista poistuvat soitimelta, jota nuoret metsot vielä
jatkavat kymmenkunta päivää. Tämä kolmas kausi jatkuu, kunnes pihlajan
lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Silloin on tavallisesti soidin
päättynyt. Mutta jokunen yksityinen lintu välistä jatkaa soidinta aina
toukokuun loppupuolelle. Tuommoisia kuhnailijoita sanotaan
»lehtimetsoiksi».

Nyt olivat »koppeloviikot» juuri parhaillaan ja soidin siis myös
mielenkiintoisin. Ville, joka nuorena oli ampunut paljon metsoja
soitimelta, väitti, että ainoa, mikä voi vanhan soitimelta-ampujan
parantaa, on ryhtyminen nimismiehen rengiksi. Aamulla kun hän sattumalta
joutui soidinpaikalle ja kuuli kolmen metson yhtaikaa eri haaralta
soivan, oli hän ruvennut vapisemaan ja sanoi olleensa pakotettu ottamaan
pois patruunan pyssystään, muuten olisi voinut tehdä itsensä
onnettomaksi. Vasta tämän tehtyään hän oli uskaltanut ruveta tekemään
tavallisia hyppäyksiään metson sihistessä ja oli päässytkin aivan
lähelle soidinpuuta, josta hetken perästä poistui samalla tavalla kuin
oli tullutkin, peloittamatta lintua. Soidinpaikka oli vähäinen, noin
kolmensadan metrin pituinen ja ehkä parin sadan metrin levyinen selänne.
Siinä oli ollut ainakin kymmenen tai kaksitoista metsoa soitimella, mikä
oli Villen mielestä nykyaikana samalla soitimella tavattoman suuri
määrä. Semmoista soidinta, joista vanhat ukot puhuivat ja joissa olisi
pitänyt oiia neljäkymmentä, jopa viisikymmentäkin lintua, ei Ville
sanonut koskaan nähneensä. Teerensoitimella sitä vastoin hän oli kyllä
nähnyt niin paljon lintuja. Eräänä talvena hän oli helmikuun alussa
nähnyt metsoparven, jossa oli neljäkymmentäkaksi tai -kolme lintua. Ne
söivät havuja mäntyjen latvoista erään nevan reunalla. Hän oli tätä
joukkoa seurannut kaksi viikkoa ja luodikollaan siitä kaatanut
kolmekymmentä lintua. Mutta se olikin suurena lintuvuotena, ja sattui
niin hyvin, että oli koko ajan hyvin kylmä.

Villen kertomus oli minua niin innostuttanut, että ehdottomasti vaadin
häntä herättämään minut huomenaamulla kello viisi soitimelle. Ville
rupesi nauramaan ja selitti, että joka kello viisi lähtee
metsonsoitimelle, ei saa höyhentäkään laukkuunsa. Myöhempään kuin kello
puoli kolme ei hän ainakaan tule mukaan. Täytyy ehdottomasti olla
soitimella jo ennen kuin pyssyn jyvä rupeaa näkymään taivasta vasten. Ja
missä on pienet soitimet, täytyy jo edellisenä iltana mennä lintuja
»kuulustamaan». Linnut tulevat silloin ja istuutuvat rymisten yöoksalle,
jolla ne myös aamulla aloittelevat soidinta. Tottumattomallekin on
helppo kuulla, mihin paikkaan metsää kukin lintu istuutuu yöoksalle.

Varhainen nousu ensin vähän oudoksutti minua. Mutta olihan aikaa
päivällä nukkua, ja Ville ehdotti, että ellei aikaa riitä, niin haetaan
Laukaalta lisää. Sovittiin siis lähtö puoli kolmeksi.

Kulku pimeässä metsässä oli minulle, joka en ollut sentapaisiin retkiin
tottunut, varsin vaikeata. En ymmärrä, kuinka Ville, joka oli vain yhden
kerran tuon välin edestakaisin käynyt, osasi oikeaan. Mutta oikealla
paikalla olimme, ennenkuin vielä mitenkään olisin nähnyt edes haulikolla
ampua. Istuuduimme kivelle kuuntelemaan.

Hetken perästä pani Ville kämmenensä käsivarrelleni. Kuuloni on
oivallinen, mutta en huomannut mitään outoa. Ville kysyi kuiskaten, enkö
kuullut metson napsausta, osoittaen samalla, mistä päin ääni kuului.
Silloin kuulin todella jotain pientä napsetta, ensin pitkähköin
väliajoin, mutta lopulta melkein yhtäjaksoisena äänenä. Ville sanoi,
että lintu istui lähes parin sadan metrin päässä. Mutta se ei vielä
soinut muuta kuin alkusoittoansa. Samassa kuulin samanlaisen äänen
paljoa lähempää. Ville uudisti liikkeensä kämmenellään ja viittasi minua
olemaan ihan hiljaa. Ääni kuulosti siltä, kuin olisi lyönyt toisiansa
vasten kahta kuivaa tuumanpaksuista puupalikkaa, ensin pitkähköin
väliajoin, mutta lopulta hyvin tiheään. Napsaukset uudistuivat ehkä
kymmenkunta kertaa ja sitten lakkasivat pieneksi väliajaksi. Tätä jatkui
ainakin parikymmentä minuuttia, ja koko ajan täytyi minun istua aivan
ääneti. Silloin yht'äkkiä yksi napsaussarja päättyi kulauksella,
ikäänkuin lintu olisi vetänyt korkin pullosta, ja heti tuon jälkeen
seurasi soitimen kolmas sarja, sihistys. Linnun sihistessä Ville sanoi
ihan ääneen: »Jo se rupeaa viikatetta teroittamaan.» Minulla meni suu
nauruun, sillä niin sattuvasti Ville oli kuvannut äänen laadun.
Sihiseminen todella kuului ihan samalta kuin ääni, joka syntyy, kun
niittomies kovasimella teroittaa viikatettaan. Minun piti juuri samassa
vastata Villelle jotain, kun hän pui nyrkkiä minulle olemaan vaiti.
Tiesin aivan hyvin, että ainoastaan sihisemisen kestäessä lintu on
haltioissaan eikä välitä ulkomaailmasta mitään, mutta napsauksen ja
kulauksen aikana se on erinomaisen tarkkaavainen. Mutta olin itse niin
innostunut, että olin unohtaa koko asian.

Lintu lakkasi nyt soimasta ehkä viideksi minuutiksi. Mutta etäämpänä
istuva lintu soi sen sijaan ahkerasti. Napsaukset, kulaukset ja
sihisemiset seurasivat toisiaan täysin säännöllisesti. Kulaus oli se
ääni, joka näistä kuului parhaiten. Ihan tyvenellä voi tarkka korva
huomata kulauksen noin kolmensadan metrin päähän. Omituista, että näin
suurella linnulla ei ole sen vahvempi ääni, kun esim. teeren soidin
kuuluu monta vertaa etäämmälle. Mutta metson hiljainen kiimalaulu
soveltuu erinomaisesti metsän juhlalliseen hiljaisuuteen aamuhämärässä.
Ja ihmeellisesti se sähköistää metsästäjän sydäntä. Ymmärsin hyvin
Villen sanat, kuinka vaikeaa on soitimelta-ampujalle luopua
intohimostaan.

Lähempänä istuva metso rupesi nyt uudestaan soimaan, ja pian yhtyi
kolmaskin lintu takanamme soitimeen. Useampia ei kuulunut siihen
paikkaan, jossa istuimme, mutta mahtava korvanherkku oli minulle saada
samalla kertaa kuulla kolmen metson äänet. Useat kerrat nostin pyssyn
taivaanrantaa kohti, mutta silmä erotti ainoastaan hämärästi jyvän, ja
Ville pudisti päätään.

Hetken odotettuamme sekoittui lehtokurpan »ort-psp» viereiseltä
rantaniityltä soitimenääneen, ja samassa lensi salaperäisellä,
äänettömällä lennollaan tuo pitkänaamainen lintu ylitsemme. Melkein heti
sen jälkeen kaikuivat metsäkirvisen heleät liverrykset metsän läpi. Olin
pyssyllä seurannut lehtokurppaa, ja jyvä näkyi jo selvästi. Valo riitti
ampumiseen.

Ville viittasi nyt minulle, että oli aika ruveta hypähtämään. Joka
sihisemisellä teki Ville pari kolme loikahdusta lintua kohti, ia ennen
sihisemisen päättymistä hän seisoi jo jonkin puun takana liikkumattomana
kuin kuvapatsas. Minä jäljittelin Villeä parhaan ymmärrykseni mukaan.
Asia ei ollutkaan niin vaikea kuin edeltäkäsin olin ajatellut. Kerran
vain, kun lintu arvaamatta päätti kulaukseen eikä sihisemistä
seurannutkaan, oli käydä hullusti. Lintu kai huomasi jotain, koska se
hetkeksi lakkasi soimasta. Rauhoittui kuitenkin ja pani uudelle alulle.
Mutta ne pari kolme minuuttia, joina se oli vaiti, uhkasivat tehdä minut
matiksi. Asentoni oli näet jäänyt hirveän epämukavaksi, ja tiesin hyvin,
että jos koetan sitä korjata, on lintu samassa poissa.

Ville oli parikymmentä metriä edelläni, hyvin suojattuna tuuhean kuusen
takana, ja aavistin, että jos minäkin onnellisesti pääsen samaan
paikkaan, olen osuvissa. Tämä onnistuikin. En kuitenkaan malttanut heti
ampua, minun täytyi ensin saada ihailla tuota suurta lintua. Soimista
seurasivat omituiset kuvaavat elkeet. Aloittaessaan napsahdukset
heilutti lintu kaulaansa, sitten se kurotti sen aaltomaisesti eteenpäin,
laski siivet, levitti pyrstöä, nosti leukaparran ja pöyhisteli
höyheniään siten, että ruumis tuli melkein pallonmuotoiseksi. Tehdessään
kulauksen se nosti äkisti levitetyn pyrstön viuhkanmuotoisena ilmaan, ja
sihistessään tärisi koko lintu ankarasti. Ville kertoi minulle
sittemmin, että metso sihisemisen aikana tärisyttää ruumistaan niin
voimallisesti, että myöskin puu, jossa se istuu, rupeaa värisemään. Hän
oli kerran joutuessaan saman puun alle, jossa metso istui, panemalla
kämmenen puun rungolle tullut täydelleen vakuutetuksi, että tämä ei
ollut mikään metsästäjävalhe, kuten hän oli ennen uskonut.

Ihailtuani hetkisen komeaa lintua antoi Ville minulle merkin jo ampua,
ja sekunnin perästä makasi metso siivet hajallaan karhunsammalilla. En
voinut kyllikseni katsella sen sulkain väriloistetta.

Laukauksesta pelästyi toinen metso ja lensi rymisten pois. Mutta se
lintu, joka oli äsken takanamme soinut, ei poistunut. Emme ainakaan
kuulleet mitään. Ville sanoi, että jos laukaus kuului juuri linnun
sihistessä, oli melkein varmaa, ettei se lakkaisi soimasta. Sanoi aina
ampuneensa linnun sihistessä ja pari kertaa pitkältä ampumamatkalta
ampuneensa luodikolla sivu, ja lintu oli siitä huolimatta jatkanut
soimistaan. -- Palasimme siis kivellemme kuuntelemaan.

Mutta jo ennenkuin kivelle tulimmekaan, kuuli Villen tottunut korva
kulaukset, ja pian oli meidän pakko ryhtyä hypähtämään. Kymmenen
minuutin kuluttua makasi toinen metso edessämme maassa. Tämä oli hyvin
vanha lintu. Sen nokka oli kellertävän valkoinen ja kova kuin luu.

Ensimmäinen soitimelta ampumiseni oli onnistunut harvinaisen hyvin.

Seuraavina päivinä oli myrskyntapainen tuuli, jommoisella ilmalla ei
kannata soitimelle lähteä. Mutta ilman taasen tyynnyttyä onnistuin
ampumaan määräni täyteen, ja professori oli erittäin tyytyväinen.

Toista viikkoa täytyi meidän odottaa täällä, ennenkuin järvestä lähti
jää, jolloin pääsimme sen pohjoiseen päähän, mihin setä oli ajatellut
asettaa päämajamme, ainakin nyt kevätpuolella. Minusta tämä odotusaika
ei mitenkään mennyt hukkaan, sillä onnistuin ampumaan useita
vesilintuja, niistä muutamia harvinaisiakin. Toiset ammuin professorin
erityisestä määräyksestä, niitä kun ei ollut kevätpukuisina kokoelmissa.
Myöhemmin ammuin toistakymmentä suokulaista; professori oli kehoittanut
minua hankkimaan niin monta värivivahdusta kuin mahdollista. Nämä täytin
paikalla, ja ne muodostivat todellisen sotajoukon. Varsin hauskaa oli
muuten nähdä niiden omituisia sotaleikkejä.



V.


Oli huhtikuun 28. päivä, kun ohjasimme veneemme Sitkajoen laskupaikasta
Sitkajärven pohjoista rantaa kohti. Tuuli oli puolimyötäinen, jonka
tähden nostimme purjeen. Päivä oli erinomaisen ihana, ja olimme mitä
iloisimmalla tuulella. Setä sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut käynyt
tämmöisellä matkalla, joka oli enemmän huvi- kuin virkamatka. Se
muistutti hänen mieleensä nuoruuden aikoja, ja hän kertoi useita
hauskoja muistoja ylioppilasajoiltaan. Erittäin huvitti Villeä kertomus
eräästä ottelusta ylioppilaiden ja kaartilaisten välillä. Ja kun setä
kertoi käsikahakan kuumuudessa kepillään iskeneensä erästä kaartilaista
suuhun, niin että tämä oli niellyt pari etuhammasta, purskahti Ville
aika nauruun sanoen: »Se on helkkari vieköön valhe, ja aika valhe
onkin.» Samassa hän otti suustaan kaksi tekohammasta, näytti ne sedälle
ja sanoi: »Tässä näette, herra komisarius, että hampaat ovat vielä
nielemättä ja yhtä eheitä kuin ennenkin. Korjasin ne poskeeni. Kun tulin
kotiin kasarmille, sanoi välskäri, että minut luultavasti hylätään
sotapalvelukseen kelpaamattomana noitten hammasten tähden. Minun
onnistui kuitenkin saada asia salatuksi muutamia päiviä, ja eräs
kultaseppä, joka puoskaroi tekemällä tekohampaita -- hammaslääkäreitä
silloin ei vielä ollut -- teki hampaista tekohampaat. Ja hyvät tekikin,
koska ei kukaan muu kuin tuo välskäri ole vielä huomannut muuta, kuin
että ne ovat omani. Ja omanihan ne ovatkin, vaikka eivät enää suussa
kasva.»

Ville tuli erinomaisen hyvälle tuulelle, kun sai tietää, että hänellä
oli ollut kunnia tapella itse komisariuksen kanssa. Mutta minusta tuntui
ikäänkuin setä, jos hän olisi tiennyt kenenkä hampaat hän oli suusta
lyönyt, olisi jättänyt koko jutun kertomatta. Setä oli jossain määrin
jäykkä esimies ja katsoi ehkä jutun arvolleen sopimattomaksi.

Purjehdimme pitkin itäistä rantaa, välistä oikaisten jonkin lahdelman
poikki, välistä kulkien kapeita salmia saarien välitse. Tämä itäinen osa
järveä mahtoi olla erinomaisen ihana puitten ollessa lehtipuvussa.
Useimmilla saarilla kasvoi lehtipuita, ja melkein kaikkialla riippuivat
puitten oksat veden yli. Tehdessämme käännöksen muutaman niemen ohi
onnistuin ampumaan joutsenen, joka noustuaan veden pinnalta suuntasi
lentonsa suoraan veneen yli. En ole koskaan ennen tätä Suomen suurinta
lintua ampunut, ja onnistunut laukaus ilahdutti minua suuresti. Sen
nahka, selkäpuoli vaaleanvihertävästi vipevöitsevä, oli minusta kaunein
kaikista, mitä matkalta toin mukanani.

Lähestyessämme järven pohjoista päätä rupesi kuulumaan vesiputouksen
pauhinaa yhä selvemmin. Latvajoen laskupaikka Sitkajärveen oli siis
edessämme. Johonkin sopivaan paikkaan tämän Haarakosken läheisyydessä
oli setä ajatellut pystyttää telttamme pitkähköksi ajaksi. Löysimmekin
parisataa metriä kosken alapuolelta Suomen puolella hyvin sopivan paikan
pienen puron varrelta. Kämppä pystytettiin noin viisikymmentä metriä
järven rannasta aivan puron rannalle. Puro sai tässä alkunsa tavattoman
vesirikkaasta lähteestä. Meillä oli täten tärkein omaisuutemme, vene,
hyvin kätkettynä ja aivan silmäimme edessä. Maaperä oli hiekkaista ja
kuivaa, ja kun paikalla kasvoi korkea hongikko, ei nuotiostamme lähtevä
savu näkynyt järvelle. Puron rannoilla ja lähteen ympärillä kasvoi sen
verran koivupensaikkoa, että kämppä oli hyvin suojattuna kaikilta
tuulilta.

Illalla sovimme sedän kanssa, että seuraavana aamuna Ville ja minä
lähtisimme partioretkelle Sadanvirstankorpeen etsiäksemme Kyttyräisen
sakin jälkiä. Olimme jotenkin varmat siitä, ettei kukaan rosvoista
tuntenut minua eikä Villeä, kun sitä vastoin sekä Kyttyräinen itse että
useimmat hänen miehensä hyvin tunsivat sedän. Jos siis äkkiarvaamatta
osuisimme yhteen koko joukkueen kanssa, voisimme esiintyä tavallisina
eränkävijöinä, joten luultavasti emme herättäisi heissä epäilystä. Sitä
vastoin oli hyvin tärkeätä, että sedän läsnäolo niin kauan kuin
mahdollista salattiin. Tätä edisti myös eräs huhu, joka pitäjälle kuului
levinneen, että uusi nimismies oli muka tullut juuri rosvojen etsimistä
varten ja että setä renkeineen oli matkustanut pois nauttimaan
kesälomaa. Sitkalla oli setä ankarasti kieltänyt talonväkeä kellekään
ilmoittamasta, että olimme talossa käyneet, vaikka Ville tosin ei
uskonut tästä kiellosta olleen paljon hyötyä. -- Varustimme siis viikon
eväät, ja aamulla setä souti meidät itäiselle rannalle. Järvi oli tässä
paikassa tuskin kilometrin levyinen.

Partioretkemme tuli kuitenkin aivan lyhyeksi. Seuraavana aamuna ennen
auringon nousua heräsimme molemmat pyssynlaukaukseen. Kun täälläpäin ei
kukaan tavallisesti kulkenut, arveli Ville kohta laukauksen olleen
jonkun kyttyräisen laskema. Viskasimme nopeasti laukut hartioillemme,
jätimme raskaan evässäkin ja kiiruhdimme siihen suuntaan, mistä laukaus
kuului. Kauas ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tapasimme kaksi miestä
pyssyt olalla ja kummallakin laukkunsa täynnä metsälintuja. Heidän
pyssynsä olivat ihka uudet yksipiippuiset takaaladattavat haulikot.

Rupesimme puheluun miesten kanssa, ja Ville näytti heille, miten hänen
pyssynsä ladataan. Sanoi aina halunneensa takaa ladattavaa haulikkoa ja
rupesi toisen kanssa hieromaan vaihtokauppaa, johon tämä ei
näyttänytkään haluttomalta. En ymmärtänyt, miksi Ville näyttäessään
pyssynsä koneistoa otti pois patruunan ja sulkiessaan kiväärin jätti sen
lataamattomaksi. Pian olin sen ymmärtävä. Hän antoi kiväärinsä miehelle
ja rupesi miehen oman kiväärin koneistoa tarkastamaan. Mies ei
kuitenkaan laskenut pyssyä olaltaan, vaan pitäen sitä siinä antoi Villen
tarkastella sen lukkoa. Äkkiä, ikäänkuin Ville olisi menetellyt
kömpelösti, laukesi pyssy ilmaan ja samassa hetkessä hyppäsi Ville
semmoista vauhtia toisen miehen kimppuun, että tämä syöksyi suin päin
kumoon. Nyt huomattiin, ettei miehellä ollut ensi kertaa berdani
käsissään, sillä silmänräpäyksessä hän jännitti lukon ja ampui Villeä
selkään. Ampui -- mutta tyhjä kivääri sanoi vain naks! Samassa oli
myöskin minun viritetty kaksipiippuiseni suunnattuna miehen rintaa
kohti, ja huudostani »kädet ylös» nosti raukka heti kätensä. Monta
sekuntia ei kestänyt, ennenkuin maassa olevalla miehellä, joka teki
kovaa vastarintaa, oli käsiraudat ranteissaan.

Ville oli hyvin tyynen näköinen. Kuulin hänen vain sanovan miehelle:
»Sulla tuntuu olevan rautaiset kädet, minä varustan niihin sopivat
hansikkaat.» Hän otti nyt patruunan miehen kivääristä, pystytti kiväärin
puuta vasten ja varusti sitten toisenkin miehen »virkamerkeillään».
Miehet kirosivat kamalasti uhaten kostoa. Toiselle miehelle sanoi Ville,
kun käsiraudat tupsahtivat lukkoon: »Kauniisti kävi kuin kaavilaisten
tanssi.» Villellä oli aina tapanaan ilahduttaa vankejaan tuontapaisilla
kehoitussanoilla.

Koko tämä tapahtuma oli vienyt lyhyemmän ajan, kuin olen tarvinnut sen
kertomiseen. Ville otti nyt haltuunsa miesten puukot ja patruunat sekä
toisen laukusta pienen käsikirveen; muita aseita miehillä ei ollut.
Sitten hän sitoi lujalla nuoralla, jonka hän vielä kiersi
monenkertaiseksi, miehet käsistä yhteen, kuitenkin siten, että he
saattoivat käydä vapaasti. Sitten hän antoi ankaralla komentoäänellä
miehille käskyt, miten heidän tuli marssia, lisäten, että hänen pyssynsä
oli vaarallisen nopsa laukeamaan. Lähdimme marssimaan järveä kohti,
vangit edellä, minä ja Ville perässä. Miesten pyssyt olin sitonut yhteen
ja heitin ne toiselle olalle, kantaen omaani kädessä. Ville lupasi itse
yksin huolehtia vankien vartioimisesta, mikä minulle olikin mieluisinta,
erittäinkin kun olin hyvin epäröivällä kannalla, miten meidän kävisi,
jos sittemmin näyttäytyisi, että miehet ovat rauhallisia metsästäjiä.
Tiesin, ettei salametsästyksestä ole oikeus vangita. Kuiskaten ilmoitin
Villelle epäilykseni. Ville vastasi, ettei näin vähäisestä
virkavirheestä joudu muuta kuin muutamaksi kuukaudeksi »silakan niskoja
taittamaan». Niin paljon kai täytyykin uskaltaa, kun ollaan näin
vaarallisia rosvoja etsimässä. Hän oli vain siitä tyytyväinen, että oli
raudat mukana. Muuten häviäisivät pian miehemme kuin tina tuhkaan.

Lähestyimme sitä paikkaa, jossa olimme olleet yötä. Ville käski minun
jättäytyä vähän jäljelle ja ottaa evässäkistä neljä leipää, kaalirasia
ja kymmenkunta silakkaa päivälliseksi. Hän lupasi viheltää ja laulella,
että pysyisin oikeilla jäljillä.

Kun taasen yhdyin muihin, olivat miehet täysin tyyntyneet, mutta
mökisivät Villeä vastaan uhaten hänelle happamia seurauksia siitä, että
hän oli rauhallisia ihmisiä syyttömästi vanginnut. Puhelu oli äänekästä,
ja jo kaukaa kuulin Villen ankaran äänen vastaavan:

-- Mitä sinä siinä karjut kuin Karjalan härkä! Luuletko, että minä olen
ensi kertaa pappia kyydissä? Monelle miehelle minä olen ennenkin
laittanut kirjavat housut jalkaan ja niin laitan teillekin.

-- Laittanette itsellenne, kun me toimitamme valituskirjan laittomasta
vangitsemisesta.

-- Kyllä tuommoisia sala-ampujia aina saa vangita, ehkä palkitaankin
vielä vangitsemisesta.

Miehet näyttivät taas tyytyväisemmiltä, ehkä toivoivat tulleensa
vangituiksi vain sala-ampumisesta, missä tapauksessa heitä kai ei
vartioitaisi aivan tarkasti.

Kello yhdentoista aikana tulimme aukkopaikkaan metsässä ja Ville
komensi: »Seis, tässä ollaan murkinalla.» Miehet istuutuivat kivelle ja
me vastapäätä heitä kumoonkaatuneen puun rungolle. Ville taritsi
miehille leivänpuoliskon ja pari silakkaa kummallekin, mutta miehet
eivät sanoneet välittävänsä tuommoisesta moukanruoasta: he olivat yön
aikana paistaneet metson, eikä heidän ollut nyt nälkä. Ville ja minä
söimme hyvällä ruokahalulla, ja hapankaalikin maistui minusta oikein
hyvältä.

Toinen vangeista rupesi nyt kovin valittamaan, että Ville oli pannut
käsiraudat liian kireälle -- ne olivat semmoiset, joita voi muuttaa
väljemmiksi tai tiukemmiksi -- ja pyysi surkealla äänellä, että Ville
laskisi ne vähän väljemmälle. Mutta Ville, joka hyvin tunsi vankien
konstit, ei laskenut. Mies hetken perästä rupesi itkemään ja näytti
kuinka rauta painui ihoon ja kädet tulivat sinisenpunaisiksi. Minäkin jo
yhdyin hänen pyyntöönsä ja kehoitin laskemaan väljemmälle. Ville vain
vastasi: »Ei nyt auta äidin armot eikä muorin moimotukset.»

Ymmärsin, että Villellä oli syynsä, miksi ei myöntynyt pyyntöön, sillä
hän ei ollut mitenkään mikään kovasydäminen mies. Miehet istuivat ehkä
pari syltä meistä. Ja yht'äkkiä syöksyivät miehet kuin komennosta Villeä
kohti, nostivat kädet ja yrittivät raskailla käsiraudoillaan lyödä
Villeä päähän. Jos olisivat onnistuneet, olisi Villen pääkallo
auttamattomasti murskaantunut. Mutta Ville, jolla oli vielä puukko
vieressänsä, nosti sen salaman nopeudella lyöntiä vastaan, ja miehet
eivät ehtineet kyllin nopeasti ehkäistä raskasta lyöntiä, vaan toinen
heistä, se sama, joka oli yrittänyt Villeä ampua, telasi vähäisen
kättänsä.

Epäonnistuneen yrityksensä jälkeen istuutuivat miehet kiroillen takaisin
kivelleen.

Ville ei mitenkään kiihtynyt, mutta ei myöskään ollut ensin huomaavinaan
miehen kädestä juoksevaa verta. Sanoi vain: »Enkö minä jo sanonut
teille, etten ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ja vielä yhtäaikaa
ryhtyvät, niinkuin pyhäjärveläiset pappiinsa.» -- Villellä näkyi olevan
sananlaskuja melkein joka pitäjästä.

Minun täytyi nyt uhrata nenäliinani ja sitoa miehen haava. Huomasin
silloin ihmeekseni, että toisen miehen käsiraudat, hänen, joka oli niin
pahasti ruikuttanut, olivat ihan löyhällä. Jos olisivat vähänkin
löyhemmällä olleet, olisi mies helposti vetänyt kätensä niistä irti.
Nauraen näytti mies minulle, miten hän kiristämällä kädet toisiansa
vasten sai käsiraudat näyttämään kovin kireiltä. Hänkin oli saanut
pienen naarmun toiseen käteensä, mutta niin mitättömän, ettei maksanut
vaivaa sitä sitoa.

Yhteinen etu oli tähän asti pitänyt vangit ystävinä. Mutta nyt, kun he
huomasivat, että heidän vartijansa valppaus teki kaiken karkaamistoivon
tyhjäksi, oli sopu hävinnyt. Se, jonka Ville oli sysännyt kumoon, rupesi
katkerin sanoin soimaamaan toista murhayrityksestä. Ja jos Villen
kivääri olisi ollut panostettuna, ei ole epäilemistäkään, että kuula
olisi mennyt molempien maassa makaavien miesten läpi. Toinen puolustihe
sillä, että hänenhän oli pakko ampua pelastaakseen toverinsa ja
kiireessä hän ei tullut ajatelleeksi, että olisi voinut sattua
häneenkin. »Valehtelet», tiuskaisi toinen, »luulit parhaiten pääseväsi
velastasi ampumalla minut; siten olet kerran ennenkin velkasi maksanut,
roisto.» -- Jos miehet olisivat olleet vapaat, olisi varmaan syntynyt
tappelu.

Minun täytyi yrittää saada miehet sopimaan, jolloin kävi selväksi, että
he olivat edellisenä yönä nuotiolla ollessaan pelanneet korttia. Toinen
oli menettänyt kaikki rahansa toiselle ja vielä jatkanut peliä, kunnes
oli toiselle sata ruplaa velkaa. Tämä häntä nyt sapetti, sitä enemmän
kun toveri lisäksi tuommoisen syytöksen teki.

Ville, joka jo ikävystyi vankiensa sanasotaan, komensi nyt »mars».
Toinen nousikin kohta, mutta se, joka kätensä oli telannut, oli kuin
vastarannan kiiski. Ei liikahtanut paikaltaan, ruikutteli haavaansa,
josta ei enää näkynyt tulevan vertakaan, ja väitti, ettei hän mitenkään
jaksa paikaltaan liikkua. Ilkkuvasta naamasta huomasin, ettei miestä
vaivannut mikään muu kuin halu kiusantekoon. Ville sanoi tuovansa kohta
voimanuudistustippoja, leikkasi aika paksun raipan, ja kun mies ei
sittenkään luvannut lähteä liikkeelle, sivalsi hän häntä aika tavalla
hartioille. Mies vain nauroi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja toveri
ilmoitti hänen olevan tottuneen tuommoisiin pikkuhyväilyihin, hän kun
oli jo kaksi kertaa vinkumatta vastaanottanut neljäkymmentä paria.
Siihen aikaan annettiin vielä raippoja.

Ville katseli hetkisen miestä ja mutisi itsekseen jotain
yhdeksänmiehenvoima-voiteesta. Äkisti mies sylkäisi Villeä kasvoihin.
Ville, joka ei koskaan pikastunut, meni lähellä olevalle vesilätäkölle
ja pesi hyvin verkalleen kasvonsa. Sitten hän palasi miehen luo ja
katseli häntä hetkisen. Kun mies nyt jyrkästi kieltäytyi käymästä, sanoi
Ville: »Ei lie selkä sen pahempi, jos halolla haudellahan», ja
sanoessaan viimeisen sanan löi uudestaan miestä hartioille. Mies kavahti
paikalla pystyyn, ei puhunut mitään, mutta kyyneleet rupesivat
tippumaan.

Miehet lähtivät nyt ilman erityistä käskyä liikkeelle saatuaan laukkunsa
uudestaan selkäänsä, ja niin jatkettiin matkaa järveä kohti. Minä
katselin useita kertoja kompassia, mutta Ville ei edes ottanut kompassia
esille; hän tiesi ilmankin oikean suunnan, vaikka taivas oli
tasapilvinen eikä tuulenhenkäystäkään liikkunut. Metsä on paras
kompassi, sanoi hän; puun pohjoispuoli on harva ja lyhytoksainen,
eteläpuoli on tuuhea. Muuta kompassia en käytä metsässä. Minulle Ville
myöhemmin valitteli olleensa pakotettu käyttämään noin ankaraa keinoa
saadakseen vangit mukaansa. »Mutta», lisäsi hän, »jos tuontapaiset
miehet huomaavat voittavansa jotakin juonittelemalla, silloin ollaan
pian itse helisemässä. Ei auta muu kuin kovuus.»

Matka ei sujunut nopeasti, kun oli aina pakko etsiä aukeimpia paikkoja
metsässä karkausyritysten estämiseksi, ja minusta rupesi kolme pyssyä jo
tuntumaan raskaanpuoleiselta taakalta. Tulin sentähden hyvin iloiseksi,
kun pari kertaa olin kuulevinani kaukaisen kosken ääntä. Kello oli puoli
kolme, miehet rupesivat näyttämään väsyneiltä ja valittelivat useasti
nälkää. Kysyin sentähden Villeltä, eikö olisi pian aika suostua heidän
pyyntöönsä ja antaa heidän levähtää hetkisen. Eiväthän nuo jaksaneet
enää kunnollisesti käydäkään, vaan heiluivat kuin hämäläiset heinikossa.
-- Ville katseli minua vähäisen ja sanoi: »Säkkiinsä päin se teinikin
saarnaa, taidat olla jo itsekin väsynyt. Kello kolme syödään
päivällinen.»

Kello kolme komensi Ville »seis», ja nyt oli miehistä silakka ja leipä
hyvää ruokaa. Ville laski toisen miehen oikean ja toisen vasemman käden
irti ja kehoitti heitä syömään tappelematta. Kun Ville ja minä nostimme
lakit viereemme syömään ruvetessamme, teki se mies, jolla oli rautaiset
kädet, samaten, mutta toinen, joka oli kätensä vahingoittanut, ei
näyttänyt aikovan seurata esimerkkiä. Menin sentähden hänen luokseen ja
nostin lakin hänen päästään.

Miehellä, joka oli vielä nuori, ei ollut hiuskarvaakaan päälaellaan.

-- No onpa hiisi hiukset vienyt, lempo liemetkin kerinyt, tuumi
ihmeissään Ville.

Mies ei puhunut mitään. Ville oli jo kauan ollut varma siitä, että
miehet kuuluivat rosvojoukkoon; nyt tulin minäkin täysin vakuuttuneeksi,
sillä olin kuullut puhuttavan siitä, että yksi kyttyräisistä oli aivan
kalju.

Päivällisen jälkeen rupesivat vangit kysymään, oliko vielä pitkältikin
tänään marssittavaa. Ville vastasi:

-- Ei Turku tuvan takana, Saksa saunan porstuassa.

-- Ei meitä Turkuun asti kuljeteta jalkaisin, vastasi toinen.
Riitalammin vanginkuljettajalta asti viedään meidät kruunun kyydillä,
jos nimismies hyväksyy vangitsemisen, jota hän kylläkään ei tee. Taitaa
passittaa teidät itsenne vapaata kyytiä nauttimaan.

-- Huomenaamulla hän passittaa teidät lähtemään. Mutta käydään nyt.
Meillä on vielä vihainen virsta marssittavana, sitten pääsette palasen
venekyydillä.

-- No käylään, käylään vain, sanoi Kurun äijä, kun kurruun vietiin.

-- Minusta olette tähän saakka paremmin noudattaneet keuruulaisen
esimerkkiä. Hän vastusti ankarasti poliiseja. Hänestä sai alkunsa sana:
sinne minä en mene enkä hevostanikaan pane, sanoi keuruulainen kurrua.

-- No ollaan tästä lähtien Kurun miehiä.

Vangit eivät kuitenkaan kauan lupaustaan pitäneet, ennenkuin taas
ryhtyivät kiusantekoon. Ellei Ville olisi kaikkea leikin kannalta
ottanut, olisi matkamme käynyt aivan sietämättömäksi. Vähää ennen
rantaan tuloamme oli näreikkö, jota ei voinut kiertää. Siinä rupesivat
vangit kulkemaan siten, että toinen kävi näreitten toista, toinen toista
puolta, muka erehdyksestä. Siten eteenpäin pääsy kävi varsin
vaivalloiseksi. Vihdoin miehet pysähtyivät ja kieltäytyivät menemästä
kauemmaksi.

-- Teillä on liian kapeat kadut. Ei ole laillista näin kapeita katuja
ketään kurruun viedä.

-- Jos vielä yhden ainoankaan kerran yritätte juonitella, tulette
huomaamaan, että kirveen varsi on hyvä kasvattaja. -- Raippansa oli
Ville heittänyt pois, mutta kirves heilui tupessaan hänen kupeellaan.

-- On minua ennenkin yritetty kovuudella kasvattaa, mutta en minä siitä
paremmaksi mieheksi tullut, vastasi rautakourainen mies.

Se mies, jota Villen oli ollut pakko aamupäivällä kurittaa, tahtoi nyt
mennä ja yritti vetää toista mukanaan, mutta rautakoura ei liikahtanut
paikaltaan. Ville työnsi samassa kiväärinperällä -- minun mielestäni
kylläkin kovakouraisesti -- juonikkoa selkään. Tämä auttoi. Mies rupesi
käymään, mutta katseli vihaisesti Villeä ja sanoi: »Tuokin tyrkkäys
pidetään aikanaan muistissa.»

Ville vain sanoi: »Hyvä on, siinä tapauksessa ei minun ole pakko sitä
uudistaa.»

Tunnin perästä seisoimme järven rannalla. Setä istui meidän puoleisella
rannalla onkimassa. Hän souti heti maihin, ja Ville antoi sotilaallisen
raportin:

-- Herra komisarius, minulla on mukanani vangittuina kaksi miestä, jotka
todennäköisesti kuuluvat rosvojoukkoon.

-- Tunnen ne molemmat. Poliisitutkinto on pidettävä heti, kun tulemme
toiselle rannalle, missä ovat tarvittavat kirjoitusvälineet.

Setä onnitteli Villeä, kun heti ensimmäinen etsintäretki oli onnistunut
näin hyvin. Palkinto, joka oli säädetty rosvosakin kiinniottamisesta,
oli verrattain suuri, ja Ville tuli yksin saamaan, mitä näitten
molempien kiinniottamisesta oli maksettava. Hän näytti myös itsekin nyt,
kun vastuu miesten säilyttämisestä ei ollut enää yksin hänen
hartioillaan, hyvin tyytyväiseltä. Villellä oli jo monta vuotta ollut
oman tuvan paikka katsottuna. Tämmöinen hyvä saalis lähensi tuntuvasti
sitä aikaa, jolloin hän tiesi pääsevänsä sen omistajaksi.

Saavuttuamme kämppään setä aloitti heti poliisitutkinnon, joka kesti
myöhäiseen iltaan asti. Vankien syntymävuodet, kotipaikka ym.
henkilökohtaiset tiedot oli sedällä paperille kirjoitettuna, ja kaikki
nämä tiedot he myönsivät oikeiksi. Mutta kun setä rupesi kyselemään
heidän suhdettansa Jaakob Hahneen, kielsivät molemmat jyrkästi koskaan
edes kuulleensa puhuttavan sen nimisestä henkilöstä. Ja kun setä sanoi
Hahnen olevan saman miehen, jota kansa sanoi Kyttyräiseksi eli
Kyttyrä-Jaskaksi, rikostoverit taas »mestariksi», kielsivät he uudestaan
jyrkästi tietävänsä semmoisesta miehestä mitään. Myös kielsivät he
jyrkästi tietävänsä mitään kaikista niistä rikoksista, joista heitä
syytettiin. He olivat muka rauhallisia eränkävijöitä, jotka olivat
matkalla Venäjän puolelle. Ja kun olivat erehtyneet metsään ja eväät
olivat loppuneet, olivat he olleet pakotetut henkensä ylläpitämiseksi
ampumaan metsälintuja. Jos laki heitä niin luonnollisesta työstä kykeni
rankaisemaan, tulisivat he rangaistuksen nurisematta kärsimään. Mutta
pahantekijöitä tai rosvoja he eivät olleet. Setä varoitti heitä, kuten
hänen virkansa vaati, ja kehoitti puhumaan totta, mutta turhaan. Silloin
hän päätti tutkimuksen ja julisti vangeille, että heidät passitetaan
vankilaan siellä säilytettäviksi, kunnes syytökset heitä vastaan
kihlakunnanoikeudessa tutkitaan. Miehet vielä kerran vastustivat
vangitsemista, mikä pantiin heidän pyynnöstään pöytäkirjaan. Minä
allekirjoitin sen läsnäolleena todistajana -- mikä kävi hyvin päinsä,
koska en ollut missään sukulaisuussuhteessa »setään» --, ja niin oli
tutkimus päättynyt.

Vankien vartioiminen uskottiin nyt hetkeksi minulle, ja setä meni Villen
kanssa telttaan tuumimaan asiaa. Setä katsoi erinomaisen edulliseksi,
jos vangit voitaisiin saada kuljetetuksi vankilaan niin, ettei heidän
vangitsemisensa tulisi paikkakunnalla tunnetuksi. Rosvojoukon muut
jäsenet joutuisivat silloin siihen uskoon, että miehiä oli
metsästysretkellä kohdannut jokin tapaturma, missä tapauksessa eivät
tietäisi olla erityisen varovaisia. Muuten oli hyvin luultavaa, että
jäljellä oleva osa koplasta karkaisi Venäjän puolelle ehkä koko kesäksi
ja vasta talvella taas palaisi ilkitöitään uudistamaan.

Sitkajoki oli veneellä kuljettavaa ainakin kahdeksan penikulmaa. Yksi
ainoa koski oli sellainen, että vene oli laskettava tyhjänä köydellä
alas. Ville arveli voivansa suorittaa tuon työn yksin, jos setä vie
vangit maitse kosken ohi. Siinä paikassa, johon setä aikoi viedä vangit
veneellä, meni maantie joen yli, ja kestikievari oli samassa paikassa.
Setä tunsi isännän luotettavaksi mieheksi. Jos he sovittaisivat matkan
siten, että tulisivat yön aikaan perille, oli hyvä mahdollisuus
olemassa, että kaikki kävisi päinsä ja setä saisi vankinsa määräpaikkaan
huomiota herättämättä. Mutta kun oli maantiematkaa parikymmentä
penikulmaa, oli luultavaa, että matka edestakaisin kestäisi pari
viikkoa. Setä ja Ville tulivat siihen päätökseen, että kaikissa
tapauksissa pitäisi ainakin yrittää valita tämä tie.

Ville tuli nyt minua »löysäämään», ja minä menin vuorostani telttaan,
missä setä esitti minulle tuumansa. Minulle hän antoi vapaan tilaisuuden
joko seurata mukana tai jäädä matkan ajaksi kämpän vahdiksi. Ymmärsin,
etten vanginkuljetusmatkalla voinut olla suureksikaan hyödyksi ja
valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Jäin siis leirille.

Kun seuraavana aamuna oli hyvä myötäinen, lähtivät setä ja Ville
vankeineen. Hyvästi jättäessään sanoi Ville hymähtäen, että muutaman
viikon yksinäisyys metsässä kasvattaisi minusta oikean miehen.



VI.


Olin siis yksinäni, muutamaksi viikoksi omiin turviini jätettynä. Ei
käyne kieltäminen, että tuntui vähäisen oudolta ensin, kun vene poistui
ja tiesin lähimpään asuttuun paikkaan olevan kuudettakymmentä
kilometriä. Mutta hetken perästä väistyi kuitenkin tuo tunnelma. Aurinko
paistoi yhtä kirkkaana kuin ennen ja lintujen viserryksessä en voinut
huomata mitään muutosta tapahtuneeksi. Koskenkaan pauhaaminen ei
painostanut, vaan päinvastoin elähdytti mieltäni. Kyttyräisen joukkoa en
pelännyt: olin vakuuttunut siitä, ettei heillä ollut mitään asiaa
tännepäin.

Päätin käyttää tämän ensimmäisen päivän tutustuakseni lähimpään
ympäristööni, eikä tätä päätöstä tarvinnutkaan katua. Tuskin
viisikymmentä metriä kämpästä löysin kärppää hätyyttäessäni tilavan
kallioluolan, jonka sisäänkäytävän muutamat kuusinäreet niin
erinomaisesti salasivat, ettei parempaa kätköpaikkaa voinut ajatella.
Luola oli kuiva ja niin korkea, etten kaikin paikoin ulottunut kädellä
kattoon. Päätin heti viedä sinne ruokavarastomme sekä muut tavarat,
joita en joka päivä tarvinnut. Luola tuli minulle siis olemaan samalla
kertaa viileänä varastohuoneena ja pakopaikkana, jos semmoinen tulisi
tarpeen. Tätä jälkimmäistä tarkoitusta varten vein sinne myöskin pienen
vesivaraston. Sinne kannoin myöskin vankien pyssyt, joita setä ei
tahtonut viedä mukanansa. Onneksi en tarvinnut luolaa pakopaikaksi --
vaikk'ei tosin paljon puuttunutkaan --, mutta varustukseni osoittivat,
miten ihminen omiin turviinsa jätettynä vaistomaisesti ajattelee
suojautumista vihollisia vastaan.

Olin nyt ilman venettä. Ensimmäinen tehtäväni oli siis laittaa itselleni
jotain veden päällä pysyvää; muuten en päässyt edes onkimaan. Ja ilman
tuoretta kalaa en aikonut olla. Työaseita ja muuta tähän tarkoitukseen
tarvittavaa oli minulla yllin kyllin. Setä, joka pelkäsi työttömiä
odotuspäiviä, oli ottanut työkalukirstunsa mukaan. Ainoa, mikä puuttui,
oli terva. Kaikkein ensimmäiseksi kaadoin sentähden rannalta
pienenpuoleisen kelohongan, pilkoin sen hyvin pieniksi ja panin
aurinkoiseen paikkaan kuivumaan. Lisäämällä runsaasti pihkaa tein viikon
perästä tarvittavan tervan.

Lähellä lähdettä kasvoi mahdottoman suuri haapa. Parempaa venepuuta en
olisi etsimällä ja valitsemalla voinut löytää -- jos näet puu oli
sydämestä eheä, jota näin suuri haapa tosin harvoin on. Mutta hyvän
ruuhen voisin joka tapauksessa siitä saada. Kaadoin siis jättiläispuun,
ja ilokseni ei siinä ollut pienintäkään ruskeata pilkkua. Veneen päätin
siis tehdä puusta. Ja muistaen, että haapainen aidas ja katajainen
seiväs kestävät miehen iän, päätin tehdä siitä niin kunnollisen, että
kehtaisin viedä sen kotiinkin. Haapainen vene ei mätäne koskaan, jos
sitä vähänkin hoidetaan, ja Latvajoen suulla tekemäni vene on minulla
vielä täydessä käyttökunnossa.

Veneen tein kahdenkymmenen jalan pituiseksi ja täsmälleen kolmen jalan
levyiseksi. Olisin mieluummin tehnyt siitä vaikka kolmen ja puolen jalan
levyisen, mutta kun kumpikin puolisko oli tehtävä yhdestä ainoasta
kappaleesta, ei ainepuu myöntänyt leveämmän tekoa. Kovertaminen kävi
paljon helpommin kuin olin luullut. Kirveen ja vaajan avulla irroitin
muutamassa minuutissa keskinkertaisen halon suuruisia kappaleita.
Huomasin, että kun löytää suorakasvuisen puun, ei veneen tekeminen
kovertamalla vie enempää aikaa kuin laudoistakaan laatiminen. Jos
veneestä tehdään pitkä ja kapea, on kai tällainen vene yhtä luja kuin
laudoistakin tehty, mutta lyhyessä, leveässä veneessä tulee liian paljon
päätypuuta esille.

Tervastani tuli vetelää ja se meni puuhun kuin öljy. Olin veneeseeni
oikein tyytyväinen, kun se kymmenen pitkän työpäivän jälkeen valmistui.

Veneen valmistuttua lähdin seuraavana aamuna Latvajoen saarta
tarkastamaan. Olisihan hauskaa nähdä, näkyisikö enää mitään merkkiä,
joka osoittaisi, että Sitka-vaarin kertomuksessa oli jotain perää.

Latvajoki laskee Sitkajärveen kaksihaaraisena, muodostaen haarainsa
väliin saaren, joka leveimmästä paikastaan on ehkä sataviisikymmentä
metriä. Saaren pituus on noin kuusisataa metriä. Sivut ovat äkkijyrkät,
nousten koskesta runsaasti kaksikerroksisen talon korkeuteen. Saaren
alapäässä on pieni lahti. Minusta näytti tuo lahti hyvältä
maallenousupaikalta ja soudin sentähden sinne. Mutta kun pääsin niin
lähelle, että oli vielä noin viisikymmentä metriä lahden suuhun, oli
virta jo niin vuolas, etten mitenkään kyennyt sitä soutamalla
voittamaan. Ja veden syvyys oli neljättä syltä: sauvointa ei voinut siis
käyttää. Soudin takaisin rannalle ja lähdin pitkin sitä etsimään
ylimenopaikkaa. Etsintäni oli turha sekä meidän puoleisellamme rannalla
että itäiselläkin. Kosken kumpikin haara oli noin neljänkymmenen metrin
levyinen, muodostaen sekä saaren ylä- että alapäässä todelliset
vesiputoukset. Vesiputouksien välinen osa koskea oli oikeastaan hyvin
vuolas virta, ja siitä olisi rohkea mies ehkä päässyt soutamalla yli,
mutta kun saaren rannat molemmin puolin olivat äkkijyrkkää kalliota, ei
ollut ainoatakaan paikkaa, johon olisi sopinut kiinnittää vene,
maallenoususta puhumattakaan. Saari oli todellinen luonnollinen linna.
Kun sille pääseminen näytti mahdottomalta, päätin jättää koko tuuman.
Eihän minulla mitään varsinaista asiaa sinne ollutkaan.

Mutta odotettuani pari päivää turhaan sedän ja Villen kotiintuloa ja kun
minulla ei ollut juuri mitään erityistä tointa -- kaikki linnunnahkani
olivat mitä parhaimmassa kunnossa --, rupesi Sitka-vaarin satu taas
kytemään mielessäni. Tuumasta luultavasti ei olisi sittenkään tullut
totta, ellei olisi sattunut tapahtumaa, joka kypsytti minussa päätöksen
niin pian kuin mahdollista uudistaa yritykseni, ja jos vain kävisi
päinsä, muuttaa kämppämme saarelle.

Varhaisena aamuna kuulin, vielä maatessani, puhetta järveltä. Kavahdin
pystyyn ja kiiruhdin iloisena rannalle. Onnekseni kurkistin ensin
pensaitten välistä. En kylläkään tehnyt tätä varovaisuudesta -- en
ajatellutkaan muuta kuin setää ja Villeä. Mutta ajattelin yllättää
heidät astumalla äkkiarvaamatta esille. Nyt tulin itse yllätetyksi ja
hämmästyin niin, että veri oli suonissani hyytyä. Veneessä oli neljä
miestä _ja peränpitäjä oli kyttyräselkäinen_. He soutivat uistinta
pitkin rantaa, ja samassa kun menivät ohitseni, kuulin yhden miehistä
sanovan: »Tuossa on pienen puron suu, mennään maalle suurusta pitämään.»
Tämä puhe ei mieltäni juuri tyynnyttänyt. Samassa sai kyttyräselkäinen
uistimellaan kalan. Hyvän tovin hän otteli kalan kanssa, ennenkuin nosti
sen veneeseen. Pelkoni ei estänyt minua suurella jännityksellä
tarkkaamasta kalan taistelua vapautensa puolesta. Miehen saalis oli iso
lohi.

Heti saatuansa kalan veneeseen soutivat miehet maihin ja vetivät
veneensä puron suuhun. Pujahdin takaisin teltalle, otin pyssyni, pistin
muutamia sekä kuula- että haulipatruunia taskuun ja hiivin uudestaan
pitkin puron rantaa niin lähelle miehiä kuin uskalsin. Olin selvillä
siitä, että jos miehet huomaavat minut, en antaudu ilman taistelua.
Ammun kahta miestä niin nopeasti kuin ehdin, ja ennenkuin miehet
kerkeävät veneeseen pyssyjään ottamaan, on minulla kaksipiippuinen
uudestaan ladattuna. Kaksi ensimmäistä laukausta tähtään sääriin vain,
mutta jos tulee taistelu, täytyy menetellä asianhaarain mukaan. Olihan
minulla sedän laillinen määräys. Olin nimismiehen apulainen Kyttyräisen
joukon kiinniottamisessa, ja että miehet olivat juuri heitä, ymmärsin
siitä, että yksi heistä oli kyttyräselkäinen ja toinen jättiläisen
suuruinen. En voinut kuitenkaan katsoa velvollisuudekseni yksin ryhtyä
taisteluun heitä vastaan, jos voin jotenkin sitä välttää. Paljon parempi
olisi antaa miesten olla häiriintymättä, kunnes setä ja Ville tulisivat
takaisin.

Kun tulin taas pensaani taakse, olivat miehet jo sytyttäneet aika
rovion, ja yksi heistä perkasi paraikaa lohta, joka sitten pantiin
hiillokselle paistumaan. Miehet näyttivät olevan hienossa hiivassa, ja
kun kosken pauhina sekaantui heidän puheeseensa, en saanut täyttä selkoa
kaikesta, mitä he sanoivat. Kyttyräisen ja Ison-Iivanan puhe kuului
parhaiten. Iivana väitti, että tämä ranta haisee niin kovin asutulta ja
tahtoi mennä katsomaan, eikö näkyisi merkkiä ihmisistä, mutta
Kyttyräinen vain nauroi hänelle ja väitti, että hänen nenässänsä haisee
aina »tuo miestä väkevämpi». Samalla hän otti ison puisen leilin,
ryyppäsi itse ja ojensi sitten Iivanalle, jonka suu ei tahtonut
ollenkaan leilistä irtaantua. Toisetkin miehet ryyppäsivät, vaikka vähän
varovaisemmin.

Kyttyräinen rupesi sitten puhumaan Iivanalle, että tämä lähtisi yksin
ensi viikolla »luoman suulle» verkoilla kalastamaan. Itsellään sanoi
olevan muuta hommaa parin viikon ajaksi. Iivana ensin vastusteli
menemistä, väittäen, että hänen täytyy yksin tehdä työ, kun toiset vain
paistattavat aurinkoa. Viimein hän kuitenkin lupasi lähteä sillä
ehdolla, että »mestari» hänelle keittäisi kymmenen kannua viinaa, ja
vielä väkevintä laatua. Vähäisen vastustettuaan Kyttyräinen suostui
Iivanan ehtoon, ja tämä puolestaan lupasi kaikkien pyhimyksien kautta
pysyä niin raittiina, että voisi hoitaa verkkoja ja saada kalat
peratuiksi ja suolatuiksi. Miehet olivat nyt syöneet ja juoneet
kyllikseen, oikoivat laiskuuttansa ja rupesivat nukkumaan. Pian kaikui
metsä heidän kuorsauksistaan.

Olisivatpa setä ja Ville olleet nyt täällä! Ei olisi mikään ollut
helpompaa kuin nostaa miesten pyssyt, jotka kaikki olivat veneen
keulassa, veneestä pois. Kaksi meistä olisi pyssyt vireessä pitänyt
miehet kurissa sillä aikaa kuin kolmas olisi pistänyt heidät
käsirautoihin. Mieleni oli kuohuksissa, kun minun täytyi toimettomana
nähdä tämmöisen tilaisuuden menevän käyttämättä hukkaan. Turhaan
ajattelin pääni puhki keksiäkseni jotain keinoa, jolla yksin ottaisin
miehet kiinni. Vaikkapa olisin onnistunut saamaan kaikki miehet
käsirautoihin, joka sekin näytti varsin mahdottomalta, olisi seuraus
kuitenkin ollut oma tuhoni ja miesten pakeneminen rajan yli ehkä
pitkiksikin ajoiksi.

Minun oli pakko antaa miesten häiritsemättä poistua, ja olla vielä
kiitollinenkin, etteivät he läsnäolostani saaneet mitään aavistusta.

Nyt tunsin ainakin ulkonäöltään rosvot kaikki. Kaikilla heillä oli
konnamaiset kasvot paitsi Isolla-Iivanalla, joka näytti paremmin
juoppoudesta ränsistyneeltä jätkältä kuin konnalta. Heidän pyssynsä
näyttivät olevan aivan uudet piippujen kiillosta päättäen ja olivat, jos
huomasin oikein, samanlaisia haulikkoja kuin jo vangittujen miesten
aseet.

Hetken aikaan miesten lähdettyä en voinut ryhtyä mihinkään toimeen, olin
siihen liian kiihtynyt. Mutta syötyäni aamiaisen tyyntyi mieleni, ja
lähdin uudestaan katsomaan, enkö mitenkään pääsisi saarelle muuttamaan.
Siellä ainakin olisin varmasti turvattuna sellaisilta vierailuilta,
jotka eivät olleet tervetulleita.

Mennessäni selveni minulle tuuma, miten voisin ehkä onnistua, ja palasin
takaisin kämppään ottamaan mukaani tuumani toteuttamista varten
tarvittavat esineet. Saaren alimmassa kärjessä kasvoi niemen nenässä
koivu. Jos onnistuisin ampumaan nuolen, johon olin kiinnittänyt nuoran,
koivun yläpuolelta poikki saaren nenän itäiseen koskihaaraan, veisi
koski nuolen järveen, ja siten saisin yhteyden saaren kanssa. Rannalta
oli noin kuusikymmentä metriä siihen paikkaan, missä koivu kasvoi. Väli
ei ollut siis kovinkaan pitkä. Etsin siis janhuksisen kuusen -- janhus
jousessa pitääpi, koivun kylki kirvehessä -- ja tein jousen. Nuoran
järjestelin huolellisesti polvitellen rantapaadelle ja kiinnitin pään
nuolen koskipaikalle. Tarkoitukseni oli, että nuoli tulisi uimaan kylki
koskea vasten, että virta jaksaisi vetää nuoran maan yli.

En uskaltanut toivoa, että jo ensimmäinen laukaus onnistuisi. Niin kävi
kuitenkin. Virta vei nuolen, ja minuutin kuluttua se jo ui järven
pinnalla. Tunnin perästä oli minulla köysi nuoran sijassa, ja vedin
veneeni ja itseni saarelle. Seuraavana yönä vähää ennen auringon nousua
oli kaikki omaisuutemme muutettu saarelle. Olin siis saarelainen.

Lahti saaren nenässä ei ollut suuri. Pari kolme venettä sinne kuitenkin
hyvin mahtui. Suu oli vain muutaman metrin levyinen, mutta siitä se
leveni poukamaksi, joka ulottui niin paljon toiselle sivulle, ettei
nytkään, vaikka lehti puissa oli ihan alussaan, vene näkynyt järvelle.
Kosken pauhatessa molemmin puolin oli tämä erinomaisen rauhaisa paikka.

Ensimmäinen tehtäväni saatuani kaikki tavarat paikalle, oli vaihtaa
vetoköyteni paksuun Villen tekemään vitsaköyteen. Koivu oli hyvä
kiinnityspaikka. Muutamalla pikku kivellä upotin vetoköyteni pohjaan,
pannen sen päähän lujan nuoran. Kellukkeeksi pistin nuoran päähän
tuohenpalasen, joka mielestäni ei voisi olla kenenkään silmissä
epäluuloa herättävä.

Olin tähän asti elänyt suureksi osaksi eväsruoalla, kun olin ollut
malttamaton saadakseni veneeni valmiiksi. Nyt piti ruveta elämään
kalastamalla ja pitää siitäkin huolta, että olisi tarjota tuoretta kalaa
sedällekin ja Villelle, joiden odotin joka tunti tulevan järvellä
näkyviin. Laitoin sentähden lohionkeni kuntoon ja sain rannasta useita
taimenia. Olin koko edellisen päivän ja yön ollut melkein syömättä
ahkerassa työssä, enkä jaksanut siis kauan jatkaa onkimistani. Pian
porisi kalakeitto tulella, jonka vieressä istui nälkäinen mies
odottamassa keitoksen kypsymistä. Aamiaisen jälkeen uni ei maistunut
huonommalta kuin ruokakaan, ja herätessäni oli aurinko korkealla
taivaalla.

Sedän ja Villen pitkällinen poissaolo rupesi minua jo vähäisen
huolestuttamaan; päätin kuitenkin olla ainakin sen viikon -- silloin oli
tiistai -- huoleton: olihan hyvin mahdollista, että jokin odottamaton
este oli heitä viivyttänyt. Ikävä minulla ei ollut vähääkään, ja ilma
oli niin kaunis, kuin toivoa voi.

Vanhassa kämpässä asuessani olin siitä asti, kun kumppanit lähtivät,
joka yö kuullut suden ulvovan. Se ei ollut juuri mikään kaunis
yökonsertti, mutta joka tapauksessa kauniimpi kuin ilveksen. Ja aivan
lyhyt vain, pari kolme kertaa kunakin yönä. Arvasin sudella olevan
läheisyydessä pesänsä ja olin tarkasti ottanut selon suunnasta, mistä
ulvonta kuului, ajatellen yrittää Villen kotiin tultua hänen
avustamanaan pesäpaikan hakua. Ulvonta kuului joen rannalta ehkä pari
kolme sataa metriä kosken yläpuolelta.

Kun nyt Ville ja setä viipyivät, päätin tehdä yksin yrityksen: ehkäpä
onnistuisin, jolloin saisin Villeltä paljon ylistystä. En ollut aivan
välinpitämätön tältä taholta tuleville kiitoksille, erittäinkin, kun
Ville oli sanonut, että muutaman viikon yksinolo metsässä voisi minusta
tehdä koko miehen. Teoreettisesti tiesin aivan hyvin, kuinka sudenpesää
etsitään. Ja kun oleskeleminen kevätöinä metsässä kaukana asutuilta
seuduilta on minusta aina tuntunut äärettömän mieluiselta, en katsonut
käyttäneeni aikaani hukkaan, jos tulisin olleeksi pari yötä metsässä,
vaikkapa tuloksettakin.

Eräs vanha eränkävijä kuvaa sudenpesän etsintää jotenkin näin:

Toukokuun iltana, kun ilma on tyven, lähdet yksin siihen salomaahan,
josta sudenpesän luullaan löytyvän. Valitset jonkin ylänköpaikan
metsässä, johon jäät illaksi ja iltayöksi istumaan. Harsolla suojaat
kasvosi hyttysiltä ja istut ääneti. Aurinko laskee, mutta metsässä on
vielä valoisaa. Ilma on selkeää ja läpikuultavaa. Linnut visertävät
puheliaasti. Odotat. Hämärä tihenee vähitellen. Pian rupeaa pimenemään.
Äsken niin rusottava taivas sinertyy yhä enemmän. Metsän lemu tulee yhä
voimakkaammaksi. Kostea, tuskin tuntuva tuulahdus liehuu hetkisen
ilmassa seuraavana hetkisenä haihtuakseen puitten väliin. Linnut
lähtevät levolle toinen toisensa jälkeen. Pimeä metsässä lisääntyy yhä
enemmän. Tummansiniselle taivaalle ilmestyy kainona ensimmäinen tähti.
Miltei kaikki linnut nukkuvat nyt. Leppäkerttu vain ja pieni puunkiipijä
visertelevät nukuksissaan ja vaikenevat pian. Vielä viimeisen kerran
kukahtelee käki. Laulurastaan liverrys vastaa kaukaa. Vihdoin nekin ovat
hiljaa.

Suurella tarkkuudella kuuntelee nyt metsänkävijä odottaen saavansa
kuulla suden ulvonnan. Neljännestunti kuluu; pitkäveteinen ulvonta
kuuluu ihan läheltä -- tai kaukaa -- metsästä. Siihen hän ei paljon
huomiota kiinnitä, sillä tämä on koirassusi, joka lähtee ryöstämään.

Pian hän kuulee toiselta ilmansuunnalta pari ihan lyhyttä ulvahdusta.
Tähän hän kiinnittää mitä tarkimmin huomiotaan, sillä naarassusi silloin
pesänsä vierestä varoittaa toisia eläimiä lähestymästä sen poikasia
sillä aikaa, kun hän lyhyeksi hetkiseksi jättää heidät yksikseen
tutkiakseen itse lähiseutua. Ehkä metsämies ei vielä ehtinyt varmuudella
kiinnittää korviinsa, miltä suunnalta tuo lyhyempi ulvonta kuului. Siinä
tapauksessa hän jää vielä ääneti istumaan paikallensa. Tunti tai kaksi
on kulunut. »Huu-u-huu» kaikuu nyt ulvonta selvänä läpi metsän, ja nyt
tietää etsijä varmaan, missä päin susiemo nyt on. Muutamalla maahan
lyödyllä seipäällä hän panee tarkkaan suunnan merkille tai katsoo
kompassista, miltä ilmansuunnalta se kuului. Tämän jälkeen hän lähtee
joko vasemmalle tai oikealle teräväkulmaiseen suuntaan ulvonnan
suunnasta, kunnes uskoo olevansa paikassa, josta seuraavan ulvonnan
pitäisi kuulua suorakulmaisesti äskeiseen ulvonnan suuntaan katsoen.
Tähän hän pysähtyy. Vähän ennen auringonnousua hän saa kuulla
naarassuden ulvovan jotenkin siltä suunnalta, josta oli odottanutkin.
Hän menettelee kuten edelliselläkin kerralla. Sudenpesän paikka on nyt
arviolta tunnettu. Jos mies kulkee kumpaakin suuntaviivaa, on sudenpesä
etsittävä sen paikan ympäristöstä, missä ne kohtaavat toisensa metsässä.

Olin tosin nyt yksin etsimässä, mutta sen sijaan piti minulle etsintää
helpottaa sen seikan, että olin niin monta yötä jo kuullut ulvonnan,
että toinen suuntaviiva oli minulle jo edeltäkäsin tarkoin tunnettu.
Lähdin siis liikkeelle tiistai-iltana kauniilla, tyvenellä ilmalla ja
jätin veneeni vanhalle kämpälle. »Kirjelaatikkoon», josta olin tehnyt
sedän kanssa sopimuksen, jätin kirjeen ilmoittaen olevani poissa päivän
tai pari ja antaen tarkat tiedot uudesta kämpästä ja sinne pääsemisestä.
Sälytin laukkuni hartioilleni ja menin. Kulkien suurimmalla
varovaisuudella saavuin hyvissä ajoissa ennen auringonlaskua paikalle,
josta toinen suuntaviiva mielestäni oli otettava. Istuuduin kivelle
odottamaan. Metsä edessäni oli jotenkin harvaa, ja joelle oli paikaltani
kilometri; lähemmäksi en uskaltanut mennä peloittamatta sutta. Ville oli
minulle kertonut, että naarassusi aavistaessaan pahaa siirtää pentunsa
turvallisempaan paikkaan.

Istuin siis kivelläni odottamassa, ja ilta hämärteli yhä enemmän. Joelta
päin kuului vesilintujen vinkuva lento. Takanani olevan aukean nevan
rannalla elämöitsivät vielä teeret, ja kauempaa nevalta kuuluivat
kurkien sointuvat äänet. Teerien kuherrus jatkui vielä, kun kurjetkin
olivat vaienneet. Sitä ääntä, jota hartaasti odotin, ei vain kuulunut.
Koirassuden pitkäveteisen, voimakkaan ulvonnan kuulin, mutta se kuului
nevan toiselta rannalta, runsaasti kolme kilometriä paikaltani, ja tätä
ääntä kuullakseni en ollut lähtenyt yölliselle retkelleni. Huuhkajaparin
vuorolaulu alkoi ja jatkui harvoin välihetkin lähes pari tuntia.

Omituinen on se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu metsän
hiljaisuudessa kaukaisessa korvessa odottaen suden ulvontaa. Se ei ole
oikeastaan pelkoa, mutta pelonsekaiseksi tunteeksi sitä on sittenkin
sanottava. Tässä jos missään tuntee ihminen pienuutensa luonnossa. --
Mutta jos tunteeni olisikin pelonsekainen, tai miksikä sen sanoisin, en
olisi mitenkään tahtonut olla sitä vaillakaan. Jokainen hermosäie oli
äärimmilleen pingotettu, joka sekunti odotin jotain outoa, omituista
tapahtuvan. Jos olisi metsänemäntä astunut esille puun takaa ja ruvennut
minua puhuttelemaan, olisin katsonut asian olevan aivan niinkuin olla
pitää, niin, en ymmärrä, kuinka mielikuvitukseni ei loihtinut häntä
esiin. Ehkä polvillani oleva pyssy kuitenkin piti mielikuvitukseni
jonkinlaisessa kurissa. Pyssy ei oikein hyvin tahdo sopia yhteen
maahisten ja keijukaisten kanssa.

Pelkäsin jo, että susi oli saanut vihiä läsnäolostani, kun se ei koko
yön aikana ulvonut ainoatakaan kertaa. Mutta vähää ennen auringonnousua
kuulin pari kertaa lyhyen sudenulvonnan. Ulvonta kuului hyvin selvästi,
ja asetin heti merkkini.

Tiesin siis nyt jotenkin hyvin, mistä minun oli aloitettava etsintä.
Mutta oliko pesä joen tämänpuoleisella rannalla vai toisella, sitä en
voinut arvata. Pelkäsin, että jos rupean etsimään pesää tältä rannalta
-- pesän etsintä ei voi tapahtua aivan hiljaa --, mutta pesä onkin
toisella rannalla, on pelättävä, että susi muuttaa poikansa toiseen
pesään. Tätä mahdollisuutta en tahtonut panna vaaralle alttiiksi. Päätin
siis jäädä vielä yhdeksi yöksi metsään, ainakin yrittääkseni saada tämän
asian selväksi.

Tehden pitkän kierroksen lähdin päiväksi joen varrella noin kolme
kilometriä ylempänä olevaan paikkaan. Mäntynäreiköstä leikkasin näreen
ongenvavaksi ja sain suuria ahvenia enemmän kuin tarpeekseni.
Aamiaiseksi paistoin suurimman vartaalla. Tätä valmistustapaa varten on
kala suomustamatta leikattava auki siten, että selkänahka vain pitää sen
koossa, suolattava ja parilla puikolla taasen pistettävä kokoon. Jos
nälkä ei pakota heti paistamaan kalaa, on tämä muutaman tunnin kuluttua
parempi. Kala pistetään pitkin pituuttaan puikolle, joka työnnetään
vinosti maahan siten, että kalan selkäpuoli on maata kohti. Hehkuva
hiillos kootaan alle. Kalan kovettunut kuori on hyvä lautanen. Vakuutan,
että maukkaampaa kalaa kuin täten valmistettu aamiaiseni en ole syönyt.

Aamu oli ihana, paikka joen rannalla viehättävä, juuri puhjenneitten
koivujen lemu voimakas; kaikki yhteensä saattoi minut iloiselle
mielelle, pelkkä olemassaolo oli nautintoa. En ollut koko yönä unen
hitustakaan nukkunut, mutta hyvän aamiaisen olin syönyt ja tunsin itseni
erinomaisen terveeksi: olin nuori. Sitä ei käynyt kieltäminen.

Melkein koko iltapäivän nukuin ja illalla menin rantaa pitkin niin
lähelle luultua sudenpesän paikkaa kuin uskalsin.

Sekä iltayöstä että ennen auringonnousua kuulin suden ulvovan ja
molemmilla kerroilla tulin siihen käsitykseen, että ulvonta tuli
minunpuoleiseltani rannalta.

Nukuttuani muutaman tunnin rupesin käymään pitkin rantatörmää ja
tultuani paikalle tarkasti tarkastelemaan tiheitä pensaita, tuulen
kaatamien suurempien puitten juurakoita, isompien kivien alustoita ja
sentapaisia paikkoja. Tunnin ajan olin tointani jatkanut, kun äkkiä
suuren kuusen juurelta hypähti susi. Jo ensimmäisellä mahtavalla
harppauksella se pääsi pensaan taakse, mutta samassa, kun sen oli pakko
hypätä aukeamman paikan yli, sattui laukaukseni niin onnellisesti sen
kylkeen, että se paikalla kaatui kumoon. Kaksi raehaulia vain oli
pitkänpuoleiselta ampumamatkalta osunut, mutta toinen niistä oli, kuten
sitten huomasin, mennyt sydämen läpi.

Että susi täten antaa yllättää itsensä pesällä, lienee varsin
harvinaista. Ville sanoi, että hän vain kerran oli kuullut kerrottavan
semmoisesta tapauksesta. En voi asiaa muulla tavalla selittää, kuin että
kosken pauhina niin sekoitti kaikki äänet, ettei susi kuullut
askeleitani. Vainua minusta se ei voinut saada, sillä oli ruvennut
käymään tasainen tuuli järveltä päin.

Kajahutin mahtavan »all'stot»-huudon, jonka koski kuitenkin nieli
pauhinaansa. Rupesin nyt etsimään pesää, joka olikin puun juurien alla.
Huomasin sen ensin pienestä pirinästä, joka juurien alta kuului. --
Pesän löytäminen oli käynyt arvaamattoman helposti, mutta poikasten
esille saaminen tuntui tulevan vaikeammaksi. Kuusen juurien väliin oli
kasvanut kiinni laakakivi, ja tämän alla oli pesä. Kirvestä, joka
tämmöisellä matkalla ehdottomasti pitää olla mukana, en ollut huomannut
ottaa, ja reikä oli hyvin ahdas. Pistin käteni sinne ja onnistuin
vetämään ilmoihin yhden penikan -- se riippui kiinni sormenpäästäni.
Menepäs toiste paljain päin havukan pesään! Hengellään sai tuo pikku
roisto hävyttömyytensä maksaa. Vaikka oikeassahan tuo oikeastaan olikin
puolustaessaan pesäänsä kotirauhan rikkojaa vastaan.

Penikat olivat vuodenaikaan katsoen hyvin edistyneet.

Käyttämällä hyppysiäni syötteinä olisin ehkä saanut kaikki penikat
esille. Mutta siihen minulla ei ollut mitään halua, ja kun yritin onkena
käyttää tuoretta pajunoksaa, pureutuivat penikat kyllä siihen, mutta
niin pian kuin rupesin vetämään, laskivat ne heti irti. Ne murisivat jo
aika vihaisesti. Toiseen metkuun oli ryhtyminen. -- Kuusen yläpuolella
oli törmällä vesilätäkkö, jonka veden ainoastaan kapea ja matala
kivireuna esti tyhjentymästä jokeen. Tuohiropposella rupesin ammentamaan
vettä sulun yli ja pian kuulin äänestä, ettei koti ollut enää poikasille
mieluisa. Niitten oli pian pakko nousta kuivemmalle paikalle, josta
helposti sain ne käsiini. Mutta kun kaksi tuli samalla kertaa itsestään
kätköstään ulos, käänteli toinen niin sukkelasti itseään, että vieri
jokeen. Yksi putos', sanoi vöyriläinen, kun pudotti seitsemän kirvestä.
Olisinpa mielelläni tuonkin ottanut, kun niitä yhteensä oli vain viisi.
Mutta turhaan etsin sitä myöhemmin joen suulta.

Suden ja penikkain nylkemiseen meni koko päivä. Työ oli näet tehtävä
hyvin huolellisesti. Mutta nyt ne muodostivatkin aika sievän ryhmän, ja
professorini oli erinomaisen tyytyväinen. Arveli näitten yksinkin
maksavan koko matkan ja hankkivan minulle ryhmän valmistuttua siitä
kolmensadan markan palkkion. Vesihyönteiset puhdistivat minulle suden
pääkallon. Nylkiessä huomasin, että järeä hauli oli lävistänyt sydämen
-- löysin sen toiselta puolelta ihan nahan alta -- enkä voinut olla
ihmettelemättä, että susi vielä oli irvistellyt minulle rumasti
astuessani sen viereen.

Vasta aamupuolella yötä tulin kämppään perin väsyneenä ja nälistyneenä.
Sedästä ja Villestä ei vielä kuulunut mitään. Tänään oli torstai ja
seitsemästoista päivä heidän lähdettyänsä. Niin väsynyt kuin olinkin, ei
minua kuitenkaan nukuttanut. Istuin heti valmistelemaan nahkojani, ja
auringon noustessa oli ne kaikki myrkytetty ja mitä parhaimmassa
kunnossa säilyttämistä varten. Peseydyttyäni otin lohivapani esille.
Sillä vaikka kotiin tultuani olin mielestäni syönyt kyllikseni, oli
minulla taas nälkä. Käytin ensin kaunista keltaista kultakärpästä
saamatta tärppäystä. Samaten kävi, kun muutin ja panin sinipunaisena
hohtavan perhosen, jota kaupassa olivat minulle erityisesti
suosittaneet. Pelkään, että he suosittivat sitä minulle niin lämpimästi
siitä syystä, että heillä oli näitä perhosia iso varasto ja lohenonkijat
katsoivat ne sopivammiksi puotikoristuksena käytettäviksi kuin
lohiveteen heitettäviksi. Ainakin lohet ja taimenet näkyivät
pysyttelevän tuosta kaunottaresta kaukana. Koetin nyt siimani päähän
kiinnittää pienen vaaleanharmaan yöperhosen, jonka olin sedältä saanut
ja jota setä piti erinomaisena selkeällä ilmalla tämäntapaisissa
vesissä.

Lyhyellä heitolla viskasin perhosen juuri siihen paikkaan, missä
kohiseva virta kohtasi akanveden.

Tuskin oli perhonen koskettanut veden pintaa, kun se samassa katosi.
Ensin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta kun kymmenen, ehkä
viisitoista sekuntia oli kulunut, meni siima järvelle päin, niin että
kela vingahti. Minulla ei ollut kahtakymmentä metriä siimaa enää
kelassa, kun minun onnistui pysäyttää kala. Onnistuin saamaan
parikymmentä metriä takaisin kelaan, kun seurasi uusi karkaus. Nyt
hyppäsi kala useita kertoja peräkkäin ilmaan, jolloin näin, minkälainen
kölli oli onkeeni tarttunut. Sitten seurasi karkaus karkausta, niin että
minulla oli täysi työ välttääkseni kelan tyhjentymistä. Lisäksi tuli,
että koko ajan pelkäsin siiman sotkeutuvan vetoköyteni kellukenuoraan.
Kala kuitenkin vihdoin väsyi raivoamasta, ja sain sen johdetuksi lähelle
rantaa, missä se meni kuin kivi pohjaan. Sinne se jäi jurottamaan noin
neljännekseksi, mikä todella oli minulle tarpeen lepoajaksi. En ollut
koskaan ennen taistellut oikein suuren kalan kanssa, ja joka
hiuskarvasta tippui hiki. Pidin koko ajan siiman hyvin pingotettuna, ja
kun kala oli aikansa jurotellut, tuli se itsestään pintaan. Pelkäsin sen
uudestaan aloittavan edellisen pelinsä, mutta vasten odotustani se tuli
kauniisti vastustelematta lippoon.

Kalani oli merilohi. Kun se oli suurin kala, minkä tähän asti eläissäni
olin saanut, otin siitä tarkat mitat. Setä sanoi myöhemmin näitten
mittain perusteella loheni painaneen kymmenen ja yhdentoista kilon
välillä. Tiesin, että vähäsuolainen lohi oli sedän mielestä parasta
herkkua, ja laitoin sentähden sedälle tuliaiset, jotka loppuivat vasta
usean viikon perästä. Yksin pää, selkäruoto ja evät riittivät
keitettyinä minulle kahden päivän ruoaksi. Ymmärsin, etten tulisi
saarellani nälkää näkemään.

Otellessani lohen kanssa olin rantapaadella huomannut jotain ruskeata,
jota luulin kuivettuneeksi koivunoksaksi. Syötyäni ajattelin mennä
telttaan nukkumaan, kun samassa tuo esine uudestaan johtui mieleeni. Se
ei voinut sittenkään olla koivunoksa. Minun täytyi mennä uudestaan
katsomaan, mitä se oli.

_Esine oli paksut rautavitjat._

Rautavitjat, joitten toinen pää oli kiinnitetty paksuun, kallioon
lyötyyn rautarenkaaseen, johtivat järveen.

Tällä saarella oli siis ennenkin asunut ihmisiä.

Koetin vetää vitjoja maalle, mutta en saanut niitä vedestä nousemaan.
Joko ne olivat painuneet pohjamutaan tai olivat ne yhdelle miehelle
liian raskaat. Sitka-vaarin tarina Latvasaaren kuninkaasta ja hänen
hovilinnastaan tunkeutui mahtavalla voimalla mieleeni. Tämä taru ei
voinut olla yksin kansan mielikuvituksen luoma. Siinä täytyi olla jokin
todellisuus pohjana. Ja jos niin oli, ehkei tämä rautarengas vitjoineen
ollut ainoana todistuksena niiltä ajoilta, joina hän oli elänyt. Ei
ollut ainakaan mahdotonta, että saarelta vielä nyt löytäisin jotain,
josta voisin saada selville, minkälainen mies hän aikanansa oli ollut ja
miksi hän oli paennut tähän erämaahan kauas ihmisten ilmoilta. Mikään
seuranhaluinen ihminen ei hän ainakaan näy olleen.

Olen jo sanonut, että se lahti, johon vein veneeni, leveni pieneksi
poukamaksi, joka oli koivujen ympäröimä. Tämän poukaman pohjukkaan laski
pieni puro, joka kuitenkin oli niin matala, että kun minulla oli hyvät
vedenpitävät saappaat, kävelin sen pohjakivillä kuin polulla. Seurasin
puroa noin viisi- tai kuusikymmentä metriä, kun metsä arvaamattani
loppui.

Se näky, joka ikäänkuin taikurin esiin loihtimana nyt kohtasi silmääni,
oli sellainen, että tuskin uskalsin hengittää. Oli ikäänkuin olisin
pelännyt, että näky poistuu yhtä äkisti, kuin se oli ilmaantunut.
Edessäni oli aukea paikka, noin kolmensadan metrin pituinen ja
leveimmältä paikalta toistasataa metriä leveä. Maaperä näytti olevan
viljavaa, koska ruohon alku kaikkialla oli rehevää. Noin puolet tästä
aukeasta paikasta oli järvenä, ja keskellä järveä oli saari.

Saarella oli Latvasaaren kuninkaan hovilinna.

Ei sopinut enää epäillä asiaa. Latvasaaren kuninkaan hovilinna ei ollut
enää satua, se oli todellisuudessa olemassa.

Hovilinnan näköinen tämä rakennus tosin suuruuteensa katsoen ei ollut,
mutta kyllä muodoltaan. Se oli rakennettu seitsemännentoista sataluvun
rakennustyyliin, yksikerroksinen rakennus, mutta keskimmäinen osa
rakennuksesta kohosi torniksi. Rannalla rakennuksen edustalla oli
vierekkäin teloillaan kaksi vihreäksi maalattua venettä, jotka näyttivät
niin uusilta, kuin olisivat olleet vielä eilen vesillä. Huoneen kaikissa
ikkunoissa oli valkoiset ikkunaverhot. Metsäviiniköynnökset kiertelivät
torninseiniä ylös. Kaikki näytti niin asutulta kuin mahdollista. Odotin
joka minuutti, että ovi avautuisi ja joku astuisi ovesta portaille,
istuutuakseen penkille tai lähteäkseen venerantaan. En uskaltanut astua
koivun varjosta esille. Terästin katsettani voidakseni huomata, oliko
portaiden edustalla tuoreita hakoja tai vihreätä ruohoturvetta, mutta
etäisyys oli liian suuri, en voinut nähdä.

En tiedä, olinko seisonut kymmenen minuuttia vai tunnin katselemassa,
kun äkillisellä ponnistuksella ravistin huumaavan tunteen pois ja lähdin
lähemmäksi pitkin järven oikeaa rantaa paikkaan, jossa kivinen silta
yhdisti saaren itse Latvasaareen.

Keskellä siltaa oli lujarakenteinen rautainen ristikkoportti. Portti oli
lukittu ja ulottui sillan kummallekin puolelle veteen asti, ja itse
ristikko oli tehty siten, ettei päässyt kiipeämään portin yli eikä
myöskään sivuitse. Tarkastin lukkoa, se oli lujaa tekoa. Asettamalla
puun jalkaportaaksi portin yli pääsisi kuitenkin kiipeämään toiselle
puolelle; mutta en tullut ottaneeksi edes kirvestä käteeni, kun lähdin
löytöretkelleni. Palasin sentähden kirvestä ottamaan, hakkasin pitkän
koivukangen ja pääsin vaikeuksitta saarelle.

Saarelle tultuani huomasin kyllä, ettei pihamaata tänä keväänä ollut
siivottu. Mutta sittenkin vaikutti minuun kaikki niin asutulta, että
suoraan sanoen en kehdannut astua portaille, vaan menin ensin
venerantaan. Veneet olivat teloillaan, mutta molemmat olivat samassa
kunnossa kuin kuningas Fjalarin ensimmäinen sotapursi, silloin kun
Jalmar astui sitä katselemaan:

      On halki runkopuu, raot ruohoiset,
      ja päivä laidan saumoista paistaa.

Kaukaa katsoen hohtivat veneet vielä vihreiltä; viereen tultuani
huomasin, että jos kokasta pudistaisin, luhistuisivat ne kappaleiksi. --
Nyt ei mikään estänyt minua astumasta asuinhuoneeseen, jos siihen pääsi
sisälle; tiesin, että oli vuosikymmeniä kulunut siitä, kun tässä
paikassa oli ihmisiä asunut.

Astuin portaille ja työnsin mahtavan, suuren ja raskaan ulko-oven auki.
Se oli lukittuna, mutta lukko ei ollut salvassa ja teki moitteettomasti
tehtävänsä. Astuin jotenkin suureen ja korkeaan poikki koko rakennuksen
ulottuvaan eteiseen. Rakennuksen vastaisestakin pitkittäisseinästä
johtivat toiset, tosin vähemmän mahtavat pariovet tähän eteiseen.
Eteisestä johti yksi ovi vasemmalle, kaksi oikealle. Astuin
ensimmäisestä oikealle vievästä ovesta sisälle huoneeseen. Ummehtunut,
kellarintapainen ilma tuulahti vastaani; en voi kuitenkaan sanoa, että
ilma olisi ollut suorastaan kostea. Huone, jotenkin iso, näytti olleen
isännän työhuone, koska siinä oli isonpuoleinen kirjoituspöytä. Astuin
läpi tämän huoneen ja tulin melkein samanlaiseen, mutta vähän pienempään
huoneeseen, joka, kuten myöhemmin huomasin, oli pojan huone. Pihan
puolella oli ruokasali ja keittiö, josta ovi johti jo mainittuun
eteiseen. Kaikki huonekalut olivat paksun tomukerroksen peitossa, ja kun
avasin isännän huoneessa ikkunan saadakseni raitista ilmaa huoneisiin,
hajosivat ikkunaverhot tomuksi. Mutta tukevat tammiset ikkunakehykset
ovat vielä tänä päivänä käyttökelpoisia. Onnistuin saamaan ruokasalin
ikkunan auki, ja parin tunnin kuluttua oli isännän huone asuttavassa
kunnossa, ja pystyvalkea leimuili hauskasti takassa. Milloinhan oli
tässä liedessä viimeksi lämmittävä tuli ihmisen mieltä ilahduttanut?

Uuninreunukseen oli maalattu:

      Beatus ille homo,
      Qui sedet in sua domo,
      Qui sedet post fornacem
      Et habet bonam pacem.[1]

[1]   Onnellinen se ihminen,
      Joka istuu omassa kodissaan,
      Joka istuu uunin loukossa
      Ja nauttii hyvää rauhaa.

Olin kaukana omasta kodistani. Ja kuitenkin -- kun luin tuon vanhan
ajatelman, valtasi minut voimakas kodikkuuden tunne. En tuntenut itseäni
sivulliseksi anastajaksi, vaan tämän kodin omistajavainajien lailliseksi
perilliseksi. Minusta tuntui ikäänkuin paikan viimeinen omistaja nyt
vasta olisi saanut tyydytystä sielullensa, kun hän tunsi, että hänen
huoneensa ei ollut enää kylmänä, tyhjänä, hyödyttömänä, vaan että elävä
ihminen ajatteli häntä kiitollisuudella ja tunsi iloa siitä työstä,
minkä hän maan päällä eläessään oli tehnyt.

Rukoilin hiljaisen rukouksen hänen sielunsa rauhan puolesta.

Olin vetänyt hovilinnan isännän mukavan kirjoitustuolin takkavalkean
eteen. Ajatukseni kääntyivät aina uudestaan häneen. Oliko hän todella
ollut kapinoitsija kuningastansa vastaan, joka rikoksensa palkaksi oli
karkoitettu tähän erämaahan? Vai oliko hän ollut merirosvo tai
sotarosvo, joka ei uskaltanut lähempänä asutuita seutuja nauttia verellä
tahratuista aarteistaan? Siihen päin vähän viittasi huoneen sisustus.
Jokainen huonekalu oli itsessänsä taideteos, mutta ne eivät näyttäneet
kuuluvan yhteen toistensa kanssa. Nuo monet pyssyt ja pistoolit, jotka
seiniä koristivat, olivat hienosti tehtyjä ja kalliisti koristeltuja;
muutamat olivat samanlaisia, joita olin museoissa nähnyt, toiset minulle
aivan outoja. Yksi asia kuitenkin viittasi toiseen mahdollisuuteen:
huoneessa oli paljon kirjoja. Kirjat eivät olleet ryöväri- eikä
rakkausromaaneja, vaan kuudennentoista ja seitsemännentoista sataluvun
etevimpiä tieteellisiä teoksia. Voltaire, Diderot, Rousseau ym. olivat
edustettuina, mutta kuitenkin oli enemmistö luonnontieteellistä,
erittäinkin fysiikan ja astronomian alaa käsitteleviä teoksia.

Kirjakaappi oli lukossa, mutta avain suulla. Otin Blaise Pascal'in
»Pensées» ja rupesin lukemaan hänen ajatuksiaan uskon ja tiedon
välisestä rajasta.

Tähän asti olivat vaikutelmat seuranneet toisiansa niin nopeasti, etten
ehtinyt muistaa olleeni yhtä jaksoa valveilla lähes neljäkymmentä
tuntia. Mutta tuon suuren matemaatikon ja keksijän syvämielisiä
ajatuksia eivät perin väsyneet aivoni jaksaneet käsittää. Silmäni
kiintyivät uudestaan tuohon takanreunustaan maalattuun ajatelmaan, joka
minusta tuntui niin rauhoittavalta, kirja putosi kädestäni, ja heräsin
vasta seuraavana aamuna, perjantai-aamuna. Olin ensi kerran pitkästä
ajasta nukkunut katon alla.

Minun oli nyt päätettävä, muuttaisinko asumaan tänne, vai jäisinkö
kämppääni rannalle. Vapaa elämä metsässä oli ihanaa, mutta asuminen
vanhassa hovilinnassa, jossa moniin aikoihin ei ollut kukaan ihminen
asunut, oli houkuttelevaa. Kuka tiesi mitä mielenkiintoisia löytöjä
olisin tässä talossa vielä tekevä? Vaali ei ollut vaikea. Sillalla
olevan portin avaimen olin löytänyt takan arinalta, ja iltapäivällä olin
jo hovinlinnan asujain. Pidin itseäni tämän talon isäntänä ja katsoin
sentähden sopivaksi ryhtyä tarpeelliseen kotitarkastukseen. Ainoastaan
siten toivoin saavani tarkempaa tietoa talon entisistä asujaimista. Jos
Sitka-vaarin tiedot olivat oikeita, oli talossa ollut ainoastaan kaksi
vakituista asujainta.

Ulkohuonerakennus ei ollut suuri. Puuvajassa olin jo käynyt polttopuita
hakemassa. Niitä oli runsaasti, yhden vuoden tarpeeksi ainakin.
Ulkohuonerakennus oli vain puinen, mutta sen katto oli, samaten kuin
päärakennuksenkin, liuskakivinen. Liuskalaatat, jotka olivat isoja ja
runsaan senttimetrin paksuisia, oli asetettu tuohialustalle. Tämmöinen
katto kestäisi varmaan vaikka tuhat vuotta. En ainakaan minä voinut
huomata mitään rappeutumisen merkkiä. Kun en löytänyt avaimia aittaan ja
liiteriin, jotka olivat puuvajan vieressä saman katon alla, jäivät ne
vastaiseksi tarkastamatta.

Päärakennuksen kivijalassa oli kummassakin päädyssä kellari. Avaimet
niihin löysin keittiöstä. Toinen oli viinikellari, täynnä satoja
pulloja, ja toista oli arvatenkin käytetty ruokakellarina, koska sieltä
löysin jotain, joka aikanaan oli ollut, kuten arvasin, savustettu
karhunliikkiö, mutta joka nyt näytti ruskealta puumöhkäleeltä.
Alakerroksen keskimmäiseen osaan en päässyt, en löytänyt mitään
sisäänkäytävää siihen. Ihmettelin vähän, minkä tähden kaikkialla,
puuvajaa lukuunottamatta, oli tukevat, huolellisesti tehdyt lukot.
Asukkaat olivat ehkä ajoittain kotoa poissa ja tahtoivat niiksi ajoiksi,
niin hyvin kuin voivat, suojata kotiansa. Olinhan minäkin tämän kodin
löytänyt, niin tarkoin luonnon suojaamana kuin se olikin.

Sanoin, että eteisen vasemmalla puolella oli vain yksi ovi. Tämä ovi
johti minut suureen huoneeseen, joka ulottui poikki koko rakennuksen.
Huone oli samalla kertaa käsityöläisen paja ja tiedemiehen työhuone.
Työpaja näytti tarkoittavan yksinomaan pienten, tieteellisiä
tarkoituksia varten tarpeellisten kojeitten valmistamista. Työkoneet
olivat näet kaikki pieniä, mutta erinomaisen tarkkatekoisia.
Voimalaitos, joka näitä koneita käytti, oli jonkinlainen pneumaattinen
voimakone. Se muistutti urkujen palkeita, jotka pantiin toimimaan
nostamalla niitten päälle hyvin suuria kuutionmuotoisia kivilohkareita,
joita oli lattialla kojeen vieressä useita. Siltä ainakin ensi
katsannolta näytti. Koje siis oli käsivoimalla liikkeeseen pantava.
Mutta mikä käsivoima noita monen sadan kilon painoisia kiviä palkeille
jaksoi nostaa, sitä en ymmärtänyt. Ja jos tarvittiin useita miehiä
työkoneitten käyttämistä varten, miksi heidän voimansa pantiin toimimaan
näin mutkallisella tavalla? Olisivathan tavalliset polkimet olleet
paljon käytännöllisemmät. Mutta ehkä työkoneet niillä eivät käyneet
tarpeellisen tasaisesti.

Huoneen toisessa päässä, joka oli venevalkamaan päin, oli useita pitkiä
pöytiä täynnänsä kaikenlaisia, enimmäkseen fysikaalisia kojeita. Monet
niistä olivat fysiikan historiasta minulle tunnetut, mutta toisten
tarkoitus oli minulle tuntematon.

Tässäkin huoneessa, samaten kuin eteisen toisella puolella olevissa
asuinhuoneissa, oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Näytti siltä, kuin
talon omistaja olisi lähtenyt pitkälle matkalle ja ennen lähtöään
järjestänyt kaiken omaisuutensa siten, että mahdollisesti tuleva vieras
saisi kaikesta hyvän vaikutelman. Jos tämä oli hänen tarkoituksensa, oli
se ainakin minuun katsoen onnistunut. Nyt jo ihailin tämän talon
muinaista omistajaa. Mikä hän oli ollutkaan, mikään merirosvo tai muu
pahantekijä hän ei ollut.

Päätyhuone tämän huoneen sisäpuolella oli hyvin järjestetty kirjasto.
Tarkastamalla muutamia pöydällä olevia kirjoja huomasin, että omistaja
oli ollut kosketuksessa ulkomaailman kanssa ainakin niin myöhään kuin
1815. Muutamassa tieteellisessä teoksessa oli näet tämä painatusvuosi.
Yksi kirjahyllyistä oli lasiovilla varustettu ja sisälsi yksinomaan
arabialaisia nahkapaperille kirjoitettuja käsikirjoituksia. Nämä olivat
säilytettyinä puristetusta nahasta tehdyissä koteloissa, jotka oli
varustettu tekijän nimellä ja vuosiluvulla. Kaikki näyttivät koskevan
joko matematiikkaa tai astronomiaa, ja niillä oli arvatenkin suuri
tieteellinen arvo.

Olen jo kertonut, että keskimmäinen osa hovilinnaa oli torni. Torniin
johtivat eteisestä kierreportaat. Välikaton kohdalla johti näistä ovi
ullakolle. Avasin tämänkin oven ja katselin ullakolle, joka näytti
olevan varastohuone. Sielläkin oli kaikkialla hyvä järjestys. Huomasin,
että omistajalla oli ollut hyvä järjestyshalu, joka ei sallinut mitään
epäjärjestystä. Koko torni välikatosta alkaen näytti olevan
varastohuoneita tai sentapaisia: laskin yhteensä kahdeksan ovea, ennen
kuin tulin ulos tasakatolle, joka oli kuparinen. -- Näköala tornin
katolta oli erinomaisen ihana. Toisella puolella vaahtoava koski, josta
kuitenkin ainoastaan ylin osa näkyi tänne, toisella puolella järvi, joka
neljättä penikulmaa pitkänä levisi silmäini eteen. Keskellä tornia oli
lavetillaan pitkä malminen kanuuna, joka oli katoksella varustettu. Nyt
tiesin varmasti, että Sitka-vaarin kertomus tapahtumista
kalastusmatkalla ei ollut unennäöstä johtunut. Tämän talon omistaja ei
ollut eläessään mikään vieraanvarainen herra, ei ainakaan kutsumattomia
vieraita kohtaan. -- Omituisen, melkein naurettavan vaikutuksen teki
tässä ympäristössä tornin rintamuksella oleva pieni tuulimylly,
semmoinen, joka maalla nähdään vilja-aitan kurkihirteen kiinnitettynä.
Tämä oli kuitenkin messingistä tehty ja varustettu hammasrattailla,
jotka pienen tangon avulla veivät siipiakselin liikkeen katonalaiseen
huoneeseen. Laite herätti uteliaisuuttani ja menin alas mennessäni
siihen tornihuoneeseen, johon tuo tanko vei.

Tämä huone, joka oli kaikista tornihuoneista suurin, oli täydellinen
astronominen havaintoasema. Suuri näköputki oli varustettu koneistolla,
jonka avulla se jalustoineen kaikkineen oli nostettavissa läpi katon
tornin päälle. Koneisto minusta näytti varsin heikolta tuommoisen painon
nostamiseen. Huoneessa oli neljä kronometriä, jotka kaikki kävivät,
osoittaen melkein minuutilleen samaa aikaa. Asetin kelloni niitten
mukaan. Tuulimylly oli niitten vetäjä. Niin pian kuin kronometrien
kellonkoneistot oli vedetty, irtaantui niistä tuulimyllyn vetotanko
yhdistyäkseen niihin määräajalla uudestaan. Raskas paino oli tuulimyllyn
synnyttämän voiman välittäjänä kellojen koneistoon. Tähtitieteellisten
havaintojen tekijä oli siis välistä pitempiäkin aikoja poissa, ja oli
rakentanut kronometrinsä pitkälle vetoajalle. Muutenhan jonkin viikon
tyven ilma olisi tehnyt hänen havaintonsa mahdottomiksi. Talvisaikana
koskesta lähtevä sumu arvatenkin useasti teki hänelle häiriötä.

Mitä tähän asti olin nähnyt, oli antanut minulle jotenkin hyvän
käsityksen talon asukkaiden elämäntavoista ja harrastuksista. Mutta
keitä he olivat olleet ja mikä oli saattanut heidät tähän erämaahan
asustamaan? Eivätkö he olleet jättäneet minkäänlaisia tietoja jälkeensä?
Kirjoituspöytien laatikoista ehkä löytyi vastaus näihin kysymyksiin.
Ehkä. Pelkäsin kuitenkin suuresti heidän luonteensa olleen semmoisen,
etteivät he välittäneet siitä, saiko jälkimaailma heistä mitään tietoa
vai ei. Olipa tämä asia millainen oli, tulisin ainakin tekemään
parastani saadakseni heistä kaikki ne tiedot, mitkä olivat saatavissa.

Molempien kirjoituspöytäin kaikki kaapit ja laatikot oli lukittu; mutta
toisen pöydän keskimmäinen laatikko ei ollut tavallisella lukolla
lukittu, vaan kirjainlukolla. Mutta tämä kirjainlukko ei ollut mikään
tavallinen, neljällä tai viidellä kiertolaatalla varustettu, vaan siinä
oli seitsemän kiertolaattaa, seitsemän kirjainta kunkin reunassa.
Mahdollisten yhdistelmien luku tuli siis tavattoman suureksi. Tavallisen
kirjainlukon avaamissanan keksii useasti päivässä, ja jos lukko on vain
keskinkertaista tekoa, vielä nopeamminkin. Tämä oli hienotekoinen, sen
avaamiseen voisi mennä viikkoja, ehkä kuukausia. Niin salaperäisistä
ihmisistä, kuin tämän talon asukkaat olivat olleet, voi aivan hyvin
uskoa, että he olivat laittaneet lukonkin semmoiseksi, että heidän
salaisuutensa -- jos heillä oli mikään salaisuus säilytettävänä -- oli
yhteydessä lukon kanssa. En ainakaan vielä tahtonut sitä särkeä.

Perjantai-iltapäivän ja koko lauantain käytin turhiin yrityksiin lukon
avaamiseksi. Silloin pälkähti päähäni laskea, montako kirjainyhdistelmää
tämmöisessä lukossa oli mahdollista. Ja kun tulin siihen tulokseen, että
oli mitättömän pieni mahdollisuus yhden ihmisen iällä riittää lukon
avaamiseen, löin suutuksissa nyrkkini pöytälaattaan ja panin maata.

Jos nyt kaikki olisi tapahtunut niin kuin tapahtua pitää, olisi tietysti
kirjoituspöydän omistajan pitänyt tulla unessani sänkyni viereen
ilmoittamaan minulle lukon avaamissana. Mutta eipä niin tapahtunutkaan.
Heräsin sunnuntaiaamuna tuntien, että jolleivät setä ja Ville tule
tänäänkään kotiin, on minun omin päin ryhdyttävä jonkinlaisiin
yrityksiin Ison-Iivanan kiinniottamiseksi. Minut on määrätty Riitalammin
kruununnimismiehen apulaiseksi rosvojen kiinniottamista varten. Tiedän,
missä kaiken todennäköisyyden mukaan yksi heistä huomenna on:
kalastamassa järven itäisellä rannalla. Velvollisuuteni on tehdä kaikki
voitavani ottaakseni tuon miehen kiinni ja kuljettaakseni hänet
vankilaan. Toistaiseksi on minun heitettävä kaikki ne kysymykset, jotka
herättivät yksityistä harrastustani. Huomenna minun ehkä täytyy ensi
kertaa elämässäni toimia virkamiehen vastuulla.

Melkein koko sunnuntaiaamupäivän istuin rannalla tähystellen järvelle
päin. Nyt en ollut väsyksissä, ja Pascalin selvitykset uskon ja tieteen
rajoista olivat minusta erinomaisen mielenkiintoisia. Tiesin kyllä, että
tuo suuri matemaatikko oli innokkaasti ottanut osaa taisteluun
jesuiittoja vastaan ja että juuri hän oli »Lettres
provinciales»-kirjassaan näyttänyt, minkälaista väkeä he olivat. Mutta
että hän oli näin hurskas mies ja innokas kristitty kuin hänen kirjansa
todisti, oli minulle ennen tuntematonta. -- Iltapäivällä kävelin pitkin
rantaa saareni ympäri. Saaren niemeke järvelle päin oli ainoa mukava,
jopa kauniskin satama, muualla olivat rannat pystysuoraa kallioseinää.
Elleivät kalliolohkareet olisi olleet niin äärettömän suuria, olisin
uskonut, että ne oli ihmiskädellä sinne järjestetty, niin hyvin ne
sopivat yhteen toisiinsa, muistuttaen jättiläisten rakentamaa muuria.
Saarelle päin sitä vastoin ei luonto ollut mitään järjestystä
noudattanut, vaan kivet olivat toistensa päällä huiskin haiskin, miten
sattui.

Vielä myöhään illalla menin rannalle katselemaan, eikö sedän venettä
näy, mutta turhaan. Heitin aran silmäyksen noihin raskaisiin käsi- ja
jalkarautoihin, mitkä olin jo päivällä vienyt rannalle ja heittänyt
veneeni pohjalle. Ville oli ne teettänyt vartavasten Isoa-Iivanaa
varten. Hänen uskomattomat ruumiinvoimansa saivat aikaan, että häntä oli
kunnioitettava jalkaraudoillakin, jota kunnioitusta Ville ei ollut
tarkoittanut edes itse Kyttyräisenkään osaksi. -- Heitin aran katseen,
sanoin, noihin rautaisiin laitteisiin. Rupesin jo kauppaani katumaan. Ei
minun luontoni soveltunut nimismiehen apulaiseksi. En ollenkaan
ajatellutkaan sitä mahdollisuutta, että minun pitäisi kenenkään ihmisen
kalvoimia tuommoisilla koristuksilla heloittaa. Ja miten nuo
rautasäärykset olivat päälle puettavat, sitä en ollut ikinä nähnytkään.

Asemani olisi muuten aivan mieltäni masentanut, ellen olisi ajatellut,
että tämä virkatoimitukseni on edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan.
Eihän minussa ollut miestä Isoa-Iivanaa näillä heloilla vasten hänen
tahtoansa koristamaan. Ei hän siis minun toimestani tule kirjavia
housuja käyttämään. Mutta koska nykyinen virkani velvoittaa minua
tekemään hänestä harmaitten veljien luostarin asujaimen, täytyy minun
kai tehdä viran puolesta parastani.

Maanantaiaamu tuli: setää ja Villeä ei näkynyt, ei kuulunut. Raskaalla
mielellä varustin laukkuuni muutaman päivän eväät, heitin pyssyn olalle,
lukitsin oven -- minusta tuntui, että se oli nyt lukittava -- ja lähdin
matkalle.

Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi noudattaa mitä suurinta
varovaisuutta pysyäkseni salassa. Soudin hiljaa, tähystellen, kuten
intiaani kanootissaan, näkyisikö missään merkkiä ihmisten läsnäolosta.
Erittäin pidin silmällä, näkyisikö missään kalanpyydyksiä. Nuo sadat
pikkusaaret ja salmet olivat nyt niin ihania, että välistä pakostakin
unhotin, miten vastenmielisessä toimessa olin liikkeellä. Raudat veneen
pohjassa kuitenkin pitivät siitä huolen, etten pitkiksi hetkiksi
uinahtanut.

Vasta myöhään illalla rupesin lähestymään puroa, jonka Ville oli nähnyt.
Ellei täälläkään mitään merkkiä Iivanasta rupeaisi näkymään, hän
arvatenkaan ei ollut vielä saapunut, sillä puron toisella puolella ranta
ei enää näyttänyt niin kalaisalta kuin tällä puolella. Ollessani noin
kilometrin matkan päässä puron suusta vedin veneeni maalle ja kätkin sen
huolellisesti pensaihin. Varovaisesti hiivin pitkin rantaa purolle päin.
Jo parinsadan metrin päästä näin, että puron suu oli kahdella rysällä
suljettu. Rysäaidat ulottuivat järvelle päin ja näkyivät pitkine
seipäineen kauas. Kulkuni tästä paikasta puron rannalle tapahtui
sellaisella varovaisuudella, että luulisin itse Cooperin
Hirventappajankin sen hyväksyneen.

Rannalle tultuani pistin pääni erään kiven vierestä niin paljon esille,
että selvästi näin kaikki toisella rannalla olevat esineet. Puro oli
ainoastaan parinkymmenen metrin levyinen ja näytti nopeasti kapenevan
ylempänä. Ihan vastapäätä minua oli toisella rannalla vene, puoleksi
rannalle vedettynä. Parikymmentä metriä rannasta oli hietaisella
paikalla kolmiseinäinen vaja eli koppeli, semmoinen, jota
tervanpolttajat, tukkimiehet ym. tilapäiset metsässä-asujat tavallisesti
käyttävät. Vajassa hietalattialla nukkui selällään, suu auki,
Iso-Iivana. Vaikka lähes viisikymmentä metriä erotti meidät toisistamme,
kuului hänen kuorsauksensa tänne kuin kaukainen ukkosenjyrinä. Ei hän
ainakaan puolestaan mitään varovaisuutta noudattanut.

Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin veneellä ja työnsin sen
uudestaan vesille. Jos onnistuisin yllättämään Iivanan unessa, ei ollut
mahdotonta, että myös onnistuisin saamaan »hansklovat» kalvoimiin.
Eilis-ja tämänpäiväiset arveluni haihtuivat nopeasti, ja minusta tuntui
yksinomaan naurettavalta, että onnistuisin tuota kuorsaavaa jättiläistä
petkuttamaan. Kuinka hän saattoi olla noin varomaton, vaikka tiesi
olevansa ryöväri, joka oli alituisella sotakannalla yhteiskuntaa
vastaan?

Ei kuulunut riipaisuakaan vetäessäni veneen maalle Iivanan kalarannalle.
Käsiraudat toisessa kädessä, pyssy toisessa hiivin hiljaa vajalle.
Varovaisuuteni muuten ei ollut tarpeellinenkaan, sillä miehen
kuorsaukset voittivat kaikki heikommat äänet. Katselin seinänraosta.
Jättiläisen suunnaton ruumis makasi hiedalla selällään kuten äskenkin
pyssy vieressään. Ja hana oli vireissään! Siinä hänen
varovaisuuskeinonsa. Hiipien varpaillani sieppasin pyssyn käteeni, otin
patruunan pois ja kätkin aseen pensaaseen vajan taakse. Pahinta oli,
että jättiläinen makasi kädet hajallaan. Oli mahdotonta hänen ollessaan
tässä asennossa saada käsirautoja paikoilleen. Minun oli pakko
varustautua kärsivällisyydellä. Sääsket purivat minua armottomasti, ja
samassa eräs veripunainen sääski yritti turhaan vetää kärsäänsä Iivanan
nenännipukasta irti. Iivana kai unissaan tunsi, miten verenimijä
pingotti jalkansa hänen loistotorniansa vasten, sillä lyönnillä, joka
olisi kaatanut heikon miehen, hän tappoi rauhanhäiritsijän ja käänsihe
samassa kyljelleen. Nyt oli nimismiehenapulaisen hetki tullut. Jos
Iivana herää, käy minun kai samaten kuin hyttysenkin.

Astuin toisen kerran Iivanan viereen ja yritin niin vikkelästi kuin
taisin jäljitellä Villen temppua. Elleivät nukkuvan kädet olisi olleet
aivan vierekkäin, en olisi kai rohjennut koettaa. Mutta nyt onnistui
temppuni paremmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Miten oli
mahdollista, ettei mies herännyt, vaikka raskaat rautarenkaat oli pantu
hänen kalvoimiinsa? En vaivannut kuitenkaan monta sekuntia päätäni
tuumimalla tätä, vaan niin pian kuin huomasin kuorsaamisen jatkuvan,
kiiruhdin takaisin veneeseen, ja parin minuutin kuluttua olivat
jalkaraudatkin paikallaan. Kun nukkuva ei nytkään liikkunut, istuin
pölkylle vajan suuhun ajattelemaan, mitä nyt olisi tehtävä. Iivana oli
vangittu, mutta nukkui vangittuna yhtä sikeästi kuin vapaanakin.

En ollut tähän asti ehtinyt tarkastaa, miten Iivanan koju oli
kalustettu. Mutta nyt huomasin jotain, joka silmänräpäyksessä selitti
edellisen tapahtuman. Vajan nurkassa oli ainoana huonekaluna --
suunnaton viinaleili, tuo kymmenen kannun leili, jonka Iivana oli pannut
kalastusmatkansa hinnaksi. Olin vanginnut humaltuneen miehen, ehkä
tiedottomuuteen asti humaltuneen. Tekoni rupesi minua hävettämään.

Pitkää aikaa häpeämiseen ei jättiläinen minulle kuitenkaan suonut.
Raskaat raudat olivat sittenkin hänet herättäneet, vaikka hänen
humaltuneen tilansa tähden herääminen oli käynyt hitaasti. Huomasin
äkisti, että toinen silmä oli vähäisen raollaan ja tirkisteli minuun
päin. Tuo katse ei kestänyt kuin sekunnin, mutta olin varma siitä, etten
erehtynyt. Pidin miestä tarkasti silmällä. Hän makasi liikkumatta
jatkaen raskasta kuorsaamistaan. Hetken perästä hän ikäänkuin unissansa
käänsihen siten, että puukontuppi, joka oli ollut hänen allansa, tuli
esille. Nyt hän selvästi siristeli silmiänsä. Nopsalla liikkeellä yritin
saada hänen puukkonsa temmatuksi tupesta. Mutta Iivana, jonka päässä oli
varmaan vielä pahoin kukonviinaa, oli siitä huolimatta minua nopeampi,
kavahti jaloilleen ja seisoi samassa sekunnissa edessäni, kädet
kohotettuina pään yli ja toisessa kädessä hirvittävän suuri välkkyvä
puukko. Hän ei selvästi ollut ensimmäistä kertaa käsiraudoissa, koska ne
eivät häntä sen enempää vaivanneet.

Jos Iivana nyt olisi lyönyt heti, olisi tämä kertomus jäänyt
kirjoittamatta, mutta sen sijaan hän jäi sekunniksi katsoa tuijottamaan
minuun, ikäänkuin ihmeissään siitä, että tuommoinen kääpiö oli hänet,
Ison-Iivanan, rautoihin pannut.

Minua on pidetty nopeana lennosta-ampujana, enkä tuhlaakaan turhaa aikaa
tähtäämiseen. Tuo sekunti, jonka Iivana tuhlasi, pelasti henkeni.
Hypähdin pari askelta taaksepäin, ja samassa paukahti laukaukseni. Järeä
haulipanos löi viholliseni veitsen murskaksi, ja uskoen kätensä
poikkiammutuiksi painui Iivana polvilleen eikä uskaltanut käsivarsiaan
laskea alas. Pistäessäni uuden patruunan pyssyyn kuulin hänen sopertavan
itsekseen: »Hyi, kun kirvelee, hyi, kun kirvelee.»

Iivana piti yhä vielä käsiä nostettuina pään yli. Kehoitin häntä
laskemaan kädet alas, mutta hän sanoi luontonsa olevan niin heikon,
ettei hän voi tyhjiä käsivarrentynkiään katsella. Kysyin, miten hänen
luontonsa olisi myöntänyt upottaa kahden korttelin pituisen puukon minun
sydämeeni, kuten hän juuri äsken oli aikonut? Siihen hän vain vastasi,
ettei hänen luontonsa siitä tunne mitään, jos minun sydänvereni hietaan
juoksee. »Ja täytyyhän minun itseäni puolustaa», lisäsi hän.

Iivana yhä valitteli, että hänen käsiänsä hirveästi kirveli. Kun
kyyneleet rupesivat vierimään jättiläisen poskille, suututti minua
mokoma vetelyys, ja äreällä komentoäänellä -- oikein Villeä matkien --
uudistin käskyni »kädet alas». Kun Iivana ei vieläkään näyttänyt mitään
tottelemisen yritystä, nostin pyssyni, jolloin kädet tulivat heti alas.
Nyt huomasin, miksi Iivana valitteli. Oikean käden pikku- ja nimetön
sormi olivat molemmat menneet ylimmän nivelen kohdalta sijoiltaan ja
näyttivätkin väännyksissä ollessaan hyvin rumilta. Luulin ensi
katsannolta niiden olevan poikki. -- Iivana oli pitänyt kaikin voimin
puukon varresta kiinni, ja laukauksen voima oli repinyt nuo sormet
sijoiltaan; tietysti oli koko käsikin saanut aika täräyksen.

Kun Iivana nyt huomasi, että molemmat kädet olivat sijallaan, jos tosin
toinen omituisen näköinen, rupesi hän latelemaan suustaan kaikkia niitä
kirouksia ja sadatuksia, mitkä hän vain osasi, vuorotellen suomeksi ja
venäjäksi. Hän oli silminnähtävästi aivan suunniltaan sentähden, että
oli antanut yllättää itsensä.

Panostaessani pyssyni uudestaan olin kiireessä sattunut panemaan
patruunapesään tupruhauleilla ladatun patruunan. Selvitin nyt
vangilleni, minkälainen aseeni oli, tehdäkseni siten hänelle selväksi,
kuinka välttämätöntä hänelle oli ehdottomasti totella minua. Kun hän oli
uskonut minun ampuneen hänen kätensä poikki, oli hän joutunut
hirvittävän kauhun valtaan. Selvitin siis hänelle, että jos hän
vastustelee minua, olen oman turvallisuuteni tähden pakotettu ampumaan
häntä tupruhauleilla kasvoihin. Hän ei kuole siitä, mutta tulee
sokeaksi, joten minun on helppo pakottaa hänet tottelevaisuuteen. Tämän
asian Iivana helposti ymmärsi ja näkyikin pitävän sen luonnollisena
puolustuskeinona minun puoleltani. Hän lupasikin pyhästi olla
tästälähtien vastustelematta ja todisti hyvää tarkoitustansa lakkaamalla
käskystäni kiroilemasta.

En voinut kuitenkaan vielä hänen lupaukseensa niin paljon luottaa, että
olisin uskaltanut nykäistä hänen sormensa sijoilleen takaisin. Tätä ei
saanut kuitenkaan enää kauan viivyttää, sillä jos nivelpussit saivat
vielä hetken venyä ja käsi pääsi turpoamaan, eivät sormet enää pysyisi
sitomatta sijoillaan. -- Iivanan kojusta oli eräässä paikassa hirsi
irtaantunut seinästä, jättäen seinään leveän raon. Käskin siis Iivanan
pistää vahingoittuneen kätensä raosta ulos, missä tapauksessa lupasin
panna sormet sijoilleen takaisin. Hän ei tosin näyttänyt paljon
luottavan kykyyni tässä asiassa, mutta sanoi tottelevansa mieluummin
kuin tulevansa sokeaksi. Voimieni takaa sain nykäistä, ennenkuin
odotettu »naks» kuului ja sormi meni sijoilleen. Kun toinenkin sormi
meni vastustelematta sijoilleen, oli Iivanan ilo rajaton. Kyyneleet
lakkasivat heti vuotamasta, ja ennenkuin olin ehtinyt estää, oli
miehellä jo viinaleili suun edessä. Vaikka uhkasin pyssylläkin, ei
Iivana hellittänyt, ennenkuin oli määränsä saanut kurkkuunsa, ja hänen
määränsä ei ollut vähäinen. Tottunut juomari joi viinaa kuin vettä.

Nyt oli pakko saada vanki veneeseen, ennenkuin hän ehti humaltua. Hän
menikin vastustelematta ja istuutui veneen perään. Leiliä hän ei
kuitenkaan laskenut käsistään. Komensin häntä heittämään leilin järveen,
mutta hän vain nauroi ja kun uhaten löin kädelläni pyssyn piippua, nosti
hän leilinsä kasvojen eteen, sanoen »ampukaa nyt». Hetken perästä hän
nukkui jo veneen pohjalla, lujasti pitäen leilin rivasta kiinni. Iivanan
veneen otin mukaan. Vaikka soutu täten tuli puolta raskaammaksi, en
tahtonut jättää sitä roistojen haltuun.

Vasta tiistai-iltapäivänä olin kotisatamassa. Iivana oli koko ajan
nukkunut, mikä olikin minulle mieluisinta. Kun nyt herätin hänet ja
käskin nousta maalle, oli hän sävyisä kuin karitsa. Hän oli melkein
sepiselvä. Sanoi jo kauan odottaneensa tätä ja kyllästyneensä
rosvonelämään, joka ei tuottanut hänelle muuta kuin raskasta työtä.
Kyttyräinen oli ottanut hänet koplaansa yksinomaan hänen suurten
ruumiinvoimiensa tähden. Ryöväysretkillä pantiin aina kolmen miehen
taakka hänen hartioillensa, ja hauskoille kaupparetkille hänen omaan
kotimaahansa otettiin hänet harvoin mukaan. Hän sai hoitaa talonvartijan
tointa kotona ja ikävöiden odottaa toisten kotiintuloa. Vieläpä
herjattiin, ellei kaikki kodissa ollut määräyksen mukaan toimitettu.
Aikoja sitten olisi hän jo koplan jättänyt ja ryhtynyt kunnolliseen
elämään, ellei olisi ollut koplan yhteinen suostumus, että seuranpettäjä
on armotta tapettava. »Ja onhan siinä ollut toinenkin syy», lisäsi
Iivana, nostaen leiliänsä: »Tätä ei ole vapaasti tarjona muualla, mutta
Kyttyräinen osaa tehdä ja tekeekin sen mukaan, kuin tarvitaan.»

Minua luuli Iivana uudeksi nimismieheksi, jonka oli kuullut Helsingistä
tulleen kyttyräisiä kiinni ottamaan. Olin näet kotimatkalla varustanut
lakkiini virkamieskokardin, kuten setä oli käskenyt minun tehdä, jos oli
tarpeellista todistaa virkamiesoikeuteni. Iivana huomasi sen nyt, ja se
kohotti nähtävästi suuresti hänen kunnioitustaan minua kohtaan. »Juuri
tuommoinen», hän sanoi, sormellaan osoittaen kokardia, »oli Kakolan
isännällä, ja tuo se oli, joka siellä miehet kurissa piti.»

Aioin jalkarautoihin kuuluvalla niittaustapilla kytkeä vankini kalliossa
olevaan rautarenkaaseen kiinni, mutta Iivana pyysi minua kiinnittämään
hänet vitjoihin, joten hän pääsisi vähäisen liikkumaan. Selitin, että ne
olivat järven pohjassa kiinni; mutta Iivana oli ne pian vetänyt maalle.
Syvälle oli pohjasora ne peittänyt, mutta kun ne ensin rupesivat
vähäisen liikkumaan, tulivat ne kuitenkin kuin tulivatkin maalle.
Ilkeältä minusta tuntui täten niitata mies kallioon kiinni, mutta muuta
neuvoa ei ollut -- muutenhan en olisi päässyt minuutiksikaan itse
vapaaksi --, mutta Iivanasta oli asia juuri niinkuin olla pitää, ja hän
vielä kiittikin minua, että annoin hänelle näinkin suuren
liikkumisvapauden. Kallio oli aivan sileä. Iivanan liikkumisalalla ei
ollut ainoatakaan esinettä, millä hän olisi voinut kahleitaan särkeä.

Olin perin väsynyt ja perin nälkäinen. Vaikka minulla oli ollut eväät
mukanani, en ollut päivällä syönyt, tahdoin vain niin pian kuin
mahdollista ehtiä saarelleni takaisin. Keitin aika ison leipäkeitoksen
ja tarjosin Iivanalle suuremman osan, mutta Iivana ei sanonut syövänsä
ikinä, ennenkuin leilinpohja oli tyhjänä. Ja samassa hän rupesi
uudestaan ryyppäämään minun voimattani mitenkään häntä estää.

Sitten kun olin siirtänyt veneet sataman toiselle rannalle, missä Iivana
ei ylettynyt niihin, lähdin hovilinnaan, jossa kaikki oli kuten
lähtiessänikin. Panin heti maata. Mutta minun kävi kuten usein käy, että
kun on liikaa väsyksissä, niin ei jaksa edes nukkuakaan. Edellisen yön
tapahtumat kummittelivat silmissäni ja estivät unen. Sedän ja Villen
kohtalo rupesi minua yhä enemmän vaivaamaan. Tiesin varmasti, etteivät
he olisi minua yksinään korpeen näin pitkäksi ajaksi jättäneet, ellei
olisi jotakin tapahtunut, joka esti heitä tulemasta takaisin. Pahimmat
aavistukset rupesivat minua vaivaamaan. Miehet, jotka oli vietävä
vankilaan, olivat rohkeita, viekkaita roistoja, jotka eivät tulisi
vähääkään epäröimään, jos toivoivat murhalla voivansa saada vapautensa
takaisin. Sen he olivat jo kiinniottotilaisuudessa kyllin selvästi
näyttäneet. Koetin kuitenkin rauhoittaa itseäni sillä, etteivät setä ja
Ville olleet ensimmäistä kertaa tämänlaatuisella matkalla.

Pari tuntia maattuani oli uni kauempana kuin koskaan. Nousin, puin
päälleni ja istuuduin kirjoituspöydän ääreen. Katseeni kiintyi tuohon
vihattavaan kirjainlukkoon, joka minulta esti tien niihin salaisuuksiin,
jotka tämä pöytä -- olin varma siitä -- kätki. Teräaseen käyttäminen
salaisuuden ilmisaattamiseksi oli minusta pyhäinryöstöä. Hyvin
luultavalta minusta tuntui, että nuo seitsemän kirjainta, jotka lukon
avasivat, muodostivat jonkin sanan tai sanayhdistelmän, jotenkin sillä
tavalla kuin ns. kauppanumerot, ne kirjaimet, joilla kauppiaat
tavallisesti merkitsevät tavarainsa sisäänostohinnan. Jos kirjaimet
muodostivat sanan, voisi ehkä sanakirjan avulla löytää oikean.
Sanakirjoja oli kirjastossa useita ja erikielisiä.

Pöydällä edessäni lepäsi vielä Pascalin »Pensées». Ikäänkuin leikilläni
rupesin vääntämään laattoja tämän mukaan. Ensimmäiseltä laatalta löytyi
todella »p» ja toiselta »e». Kun kolmannelta löysin »n»-kirjaimen,
rupesi asia herättämään mielenkiintoani, ja kun samassa muistin, että
viidennellä laatalla on muitten kirjainten ohessa myöskin korkomerkillä
varustettu »é», rupesivat kätesi vapisemaan niin, että vaivalla sain
neljännellä laatalla olevan »s»-kirjaimen ja tuon »é»-kirjaimen samaan
riviin edellisten kirjainten kanssa. Sain kuudennen ja seitsemännenkin
kirjaimen paikoilleen. Lukko ponnahti auki. Sattuma oli minulle antanut
oikean sanan. »Ajatukset» (pensées) avasivat lukon.

Jännitykseni tuon pitkällisen väsymyksen jälkeen oli ollut liian suuri.
Tunsin pahoinvointia ja minun oli pakko panna maata. Pahoinvointini
hälveni hetken perästä ja nukuin rauhalliseen uneen, josta heräsin vasta
seuraavana aamuna.

Noustuani en hennonut vielä avata kirjoituspöydän laatikkoa, vaan menin
ensin vankiani katselemaan, saadakseni sitten päivemmällä
häiritsemättömässä rauhassa laatikon aarteita tarkastella. Iivana nukkui
leili päänalustana; näytti juopuneelta. Istuuduin rannalle onkimaan, kun
mieleni teki tuoretta kalaa aamiaiseksi, ja onnistuin myöskin saamaan
useita keskikokoisia taimenia. Silmäni kääntyivät aina uudestaan järven
eteläistä päätä kohti, ja juuri kun lopetin kalastukseni, olin
huomaavinani kaukana järvellä jotain. Vihdoinkin! Kiiruhdin varmuutta
saadakseni taloon ja samalla vauhdilla torniin, josta kiikarin avulla
näin, että esine oli vene, ja että veneessä oli kaksi miestä. Nyt en
epäillyt enää sedän ja Villen paluuta. Poikamaisessa ilossa päätin ottaa
heidät kunnialaukauksella vastaan. Kiiruhdin etsimään tornin
varastohuoneista, löytäisinkö kanuunaan kuuluvia ampumavaroja. Löysinkin
aika ison ruutinassakan. Kuulaa en tarvinnut.

Kanuuna, joka oli runsaasti parin metrin pituinen, liikkui lavetillaan
niin helposti, kuin se olisi äsken sille asetettu, ja sain sen
vaikeudetta panostetuksi. Enempää kuin neljä kourallista ruutia en
uskaltanut siihen panna, kun en ollut koskaan nähnyt, paljonko kanuunaan
on tapana panna. Sen verran kuitenkin uskalsin, sillä ruuti oli
arvatenkin vanhuuttaan heikkoa. Sankkiruudiksi särjin haulipatruunan,
sillä järeä kanuunanruuti ei juossut sankkireiästä esille. Rupesin nyt
uudestaan kiikarilla tarkastamaan venettä ja kun erotin soutajalla
olevan punaisen paidan, jommoista Ville käytti, käänsin tykkini suun
järvelle päin ja sytytin. Pamaus oli semmoinen, että olin lentää
selälleni. Kyllä ruudissa oli vielä voimaa. Kun tuuli oli ajanut
savupilven sivulle, näin, että soutaja seisoi veneessä ja kädellä
varjostaen silmiänsä katsoi tänne päin. Hän oli siis kuullut
laukaukseni.

Menin heti rannalle, jossa tapasin Iivanan puoliselvänä istuvan syvissä
mietteissä. Hän oli herännyt kovaan ukkosenjyrinään, vaikka taivaalla ei
näkynyt ainoatakaan pilveä, ja hetken perästä oli ilmassa tuntunut
selvää ruudinhajua. Tämä ei ollut luonnollisilla keinoilla tapahtunut.
Kummia oli odotettavissa. -- En katsonut tarpeelliseksi antaa hänelle
mitään selvitystä, kehoitin häntä lakkaamaan ryyppäämästä, etteivät
viinahiidet häntä vaivaisi. Vastaus oli pitkä kulaus leilistä, joka
vielä oli melkein puolillaan, ja Iivana pani uudestaan maata ja nukkui
melkein heti. Tarjottua ruokaa hän ei ottanut vastaan.

Perkasin kalani, ja kun vene oli noin neljänneksen päässä rannasta,
laitoin padan tulelle. Setä piti taimenia parhaimpina keittokaloina, ja
miehet olivat arvatenkin nälissään. Katoin oikein vieraspöydän
nurmikolle, ja Villen hapankaalirasia rehenteli tinalautasten keskellä.

Vene oli nyt niin lähellä, että setä rupesi ohjaamaan sitä puron suulle.
Astuin rannalle, huusin ja viittasin sedälle ohjaamaan tänne. Ville oli
vetää aironsa poikki, ennenkuin viittauksilla sain hänet ymmärtämään,
mitä tuohikupuni merkitsi. Muutaman minuutin perästä oli pienessä
satamassani kolme venettä. Ville katseli molempia kotiveneitä ja sanoi
viitaten niihin: »Sinulla kai on väkeä täällä niinkuin helluntain
epistolassa?» Vastasin vain: »Ei liikoja ole.» Miehet astuivat maihin,
ja kättelimme sydämellisesti. Setä oli tavattoman kalpea, mutta ei
näyttänyt sairaalta. Kysyin, kuinka he olivat viipyneet niin
odottamattoman kauan? Ensin ei kumpikaan vastannut, mutta sitten Ville
vastasi: »Silloin haaksi haltiaton, kun on kippari kipeä.»

Muutaman minuutin perästä oli keitokseni valmis, ja ruokahalua ei
puuttunut. Aterian aikana rupesi setä kertomaan matkasta, joka oli
mennyt sekä nopeasti että onnellisesti aina viimeiseen majataloon asti.
Siellä oli vangeilla kai ollut joku ystävä, joka oli onnistunut
kähmimään rautakouralle veitsen. Heidän tultuansa metsätaipaleelle oli
tämä äkisti lyönyt setää, jonka vieressä hän istui, veitsellä ja samassa
hypännyt rattailta ja pujahtanut metsään. Ville, joka ajoi jäljessä, oli
jättänyt oman vankinsa kyytimiehen haltuun ja hetken perästä saavuttanut
karkurin. Kun tämä, vielä verinen veitsi kädessään, yritti lyödä, oli
Ville löytämällään karahkalla lyönyt rautakouraa käsivarteen. Käsivarsi
katkesi, veitsi putosi maahan ja karkuri antautui, ilkeästi kehuen, että
oli edes yhdeltä nimismieheltä hengen saanut. Käsiraudat olivat
kuitenkin estäneet rosvoa ohjaamasta iskuansa oikeaan paikkaan. Haava
oli tosin suuri ja verenvuoto oli runsas, mutta rosvon ilkeä aikomus ei
toteutunut, ja molemmat miehet saatiin onnellisesti oikeaan paikkaan.
Kuitenkin oli lääkäri vasta kahden viikon kuluttua laskenut sedän
lähtemään ja oli varoittanut olemaan vielä jonkin viikon ajan hyvin
varovainen. Sitten saisi elämöidä kuin karhu metsässä, jos haluaisi.
Setä sanoi itse ihmetelleensä suuresti, miten hän saattoi olla niin
pahaa aavistamaton, ettei tarkastanut vankia ennen rattaille astumista.
Mutta käypihän viisaskin vipuhun, hullu huhtovi ohitse.

Iivana oli maannut äänettömänä jonkin pensaan takana. Mutta samassa kun
lopetimme ateriamme, alkoi hän kuorsata. Kosken pauhinasta huolimatta
kuului hänen kuorsauksensa selvästi. Ville höristi korviaan ja katsoi
kysyvästi minuun. Käskin hänen mennä itse katsomaan.

Tähän asti oli Ison-Iivanan vangitseminen niitten olosuhteitten tähden,
joissa se tapahtui, minua enemmän hävettänyt kuin ilahduttanut. Mutta
Villen teeskentelemätön ilo rupesi minua sovittamaan. Että Iivanan
vangitseminen juopuneen unessa minua hävetti, ei mitenkään mennyt Villen
päähän. Päinvastoin se oli onnistunut, jopa kiitettävä sotajuoni. Ja
Villeä oli eniten huolestuttanut juuri Iivanan kiinnipito, hän kun
tiesi, että kolme miestä ei pysty panemaan miestä vastoin hänen
tahtoansa rautoihin. Myöskin setä selitti, ettei nimismiehenapulaisen
kannata mitään erinomaista ritarillisuutta osoittaa. Jos mies on pantava
kiinni, on tämä tehtävä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, oli hän
sitten juopunut tahi selvä.

Kun Iivana herätessään huomasi vartijain luvun kasvaneen kolmeksi, antoi
hän sedän käskystä suosiolla leilinsä pois. Hän oli sitäpaitsi jo siinä
tilassa, että viinahiidet rupesivat häntä vaivaamaan. Niitä istui kaksi
leilin tapin vieressä ja piti tapista kiinni, ettei hän uskaltanut
tappia avata. Setä ei katsonut mahdolliseksi pitää nyt poliisitutkintoa
hänen kanssaan, vaan lykättiin se vastaiseksi. Ruokaa hän ei ottanut
vastaan, ennenkuin usean päivän perästä, jolloin hän vähitellen rupesi
syömään. Todellakin kurjaan tilaan oli viina tämän ihmisen saattanut.

Käskin vieraita käymään talossa, kun näinkin lähelle olivat tulleet.
Ilmoitin näet hankkineeni heidän poissaolonsa aikana itselleni talon eli
oikeammin sanottuna linnan, koska se oli linnoitettu. Setä ei oikein
tietänyt, mitä hänen piti ajatella. Hän oli kyllä kuullut tarinat
Latvasaaren kuninkaasta, kuitenkaan koskaan niihin uskomatta. Mutta
kanuunanlaukaus, jonka hänkin oli selvästi kuullut, pani hänen päänsä
pyörälle.

Sekä setä että Ville olivat hovilinnaani erittäin tyytyväiset. Setä
sanoi, että muutaman viikon telttaelämä kesän aikana on ihanaa, mutta
jos meidän on pakko viipyä täällä koko kesä, on talo hyvä olemassa,
erittäinkin, jos sattuu sateisia aikoja. Ville puolestaan ei paljon tätä
asiaa ajatellut, mutta nuo suuret holvatut kellarit miellyttivät hänen
ammattimieskatsettaan. Hän väitti ensi silmäyksellä huomanneensa, että
ainakin toinen niistä, jossa näkyi ruoanjätteitä, oli linnan vankilaksi
tarkoitettu. Iivanan säilyttäminen oli häntä suuresti huolestuttanut;
nyt hän pääsi siitä huolesta. Minäkin tulin nyt vasta kiinnittäneeksi
huomioni tuon kellarin oven tavattoman paksuun raudoitukseen. Myöskin
lattia oli suurilla neliskulmaisilla kivillä laskettu. Tuuletusaukko,
joka oli suuri ja rautaristikolla varustettu, laski riittävästi valoa
huoneeseen.

Ville ryhtyi heti valmistamaan sammalista vankilaansa makuusijaa, ja
vielä samana aamupäivänä siirrettiin Iivana uuteen asumukseensa. Hän
tuli suosiolla, osaksi siitä syystä, ettei vastustus kolmea aseistettua
miestä vastaan olisi kannattanut, osaksi ehkä senkin tähden, että hän
luuli viinahiisille mahdottomaksi päästä vankilaan sisälle.
Varovaisuuden vuoksi pantiin Iivanalle vankilaan vietäessä kääre silmäin
eteen. Iivana kiitti hyvin nöyrästi, kun sekä kääre poistettiin silmiltä
että käsiraudat ranteista, mikä antoi minulle aiheen Villen lukittua
oven virkkaa: »Taitaa tuolla miehellä ollakin sydän oikeassa paikassa.»
Ville vastasi kuivasti: »Ehkä niinkin, muu ruumis ainakin varmasti on.»

Illalla lähdimme kaikki kolme rannalle onkimaan. Olimme jo ehtineet
saada muutamia kaloja, kun äkisti viereiseltä järvenrannalta pamahti
kolme laukausta, ja ilkeä haulien suhahdus kuului. Hyppäsimme heti
rantapensaitten suojaan. Ville ja setä olivat päässeet onnella, mutta
minulla oli kaksi järeätä haulia käsivarressani, kaikeksi onneksi
vasemmassa. Haulit, jotka olivat pienen pyssynkuulan kokoisia, olivat
menneet käsivarren läpi luuta vahingoittamatta ja näkyivät nahan alta.
Ville leikkasi ne heti esille. Käsivarsi oli viikon ajan hyvin arka,
mutta mitään tartunta-ainetta haulit eivät vieneet mukana haavoihin,
koska nämä pian paranivat.

Ville nosti kepin avulla lakkinsa kiven takaa näkyviin, ja heti paukahti
uudestaan laukaus. Tiesimme siis, mitä meillä oli odotettavana, jos
näyttäydymme rannalla. -- Kyttyräinen miehineen oli palannut Iivanan
kalastuspaikalle, ja pahaa aavistaen olivat miehet ruvenneet kulkemaan
pitkin järven rantaa, kunnes huomasivat meidät. Jos he olisivat
uskaltaneet ryömiä järvenrantaa lyhyemmälle ampumavälille, olisi heidän
julma murhayrityksensä voinut onnistua, sillä onkiessamme ei kukaan
meistä tullut tarkanneeksi vastaista rantaa. Nyt oli ampumaväli liian
pitkä. Kiitimme Jumalaa henkemme pelastuksesta.

Niin kauan kuin vihollisemme meitä vahtivat, oli meidän melkein mahdoton
päästä saaresta pois, ennenkuin yöt pimenivät. Mutta siihen oli vielä
pitkä odotusaika. Ville ei sanonut jaksavansa niin kauan odottaa. Hän
uhkasi, että ainakin Kyttyrä-Jaskalta itseltään pian »korvat karsitaan
tahi kaula katkotaan».

Jo seuraavana aamuna täytyi kuitenkin Villen kokea, ettei hän ollut
tietäjän sukua eikä lapsi lappalainen. Hänen rannalle saapuessaan oli
satama tyhjä. Molemmat veneemme oli vedetty maalle vastaiselle rannalle,
ja omalla veneellään soutivat Kyttyräinen ja hänen miehensä uistinta
järvellä lähestymättä kuitenkaan järkevästi kyllä ammuttaville.

Tällä kertaa olisi käynyt hyvin, jos olisi seurattu minun neuvoani ja
pidetty vahtia rannalla. Kyttyräinen, joka oli erinomainen uimari, oli
jollain tavalla onnistunut pääsemään saarelle ja korjannut kaikki veneet
haltuunsa. Hänen sitä tehdessään olisi ollut helppo asia ottaa hänet
kiinni. Mutta Ville väitti, ettei Kyttyräinen ikinä yrittäisikään päästä
saarelle, niin kauan kuin hän tiesi siellä olevan aseistettuja miehiä.
Ja kun setä kallistui samaan käsitykseen, ei pidetty vahtia. -- Saimme
myöhemmin tietää, että kun Kyttyräinen myöhään illalla oli nähnyt savua
nousevan saaren keskipaikalta, oli hän aivan oikein arvannut, että
olimme kaikki lähteneet sinne, ja silloin hän oli uimalla lähtenyt
satamaamme. Hänen oli onnistunut heittää uistinsiimaan sidottu kivi
rantapensaisiin siten, että saattoi siiman avulla vetää itsensä maalle.

Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut eikä ollut enää korjattavissa. Kun
setä ja minä tulimme rannalle, oli Ville jo kelopuusta tehnyt lautan,
mutta kömpelö oli tämä alus, jos nopeista liikkeistä tuli kysymys.

Rannalle tultuamme rupesin heti riisumaan vaatteita päältäni aikoen uida
toiselle rannalle ottamaan veneitä takaisin. Setä ei kuitenkaan laskenut
minua lähtemään. Kyttyräisellä oli helpposoutuinen vene. Hän oli nyt
noin puolen kilometrin matkan päässä saaren rannasta. Mutta kun minun
täytyi virran tähden uida lähes sata metriä saarelta, ennenkuin pääsisin
rannalle, oli selvää, että Kyttyräinen tulisi saavuttamaan minut ennen
takaisin ehtimistäni ja voisi ampua minua luodikolla pysytellen itse
niin loitolla, ettei hänen veneensä olisi saarelta päin ammuttavissa.

Veneet airoineen, jotka vastaisella rannalla viekoittelivat, olivat
selvästi ainoastaan meitä varten ilkeästi viritetty loukku.

Kun vihollisemme huomasivat, ettei heidän loukkunsa saanut meitä
houkutelluksi, he soutivat maalle. Hetken päästä höyrysi jo heidän
patansa tulella, joka oli sytytetty noin kolmensadan metrin päähän
saareltamme.

Ville, joka vanhana kaartilaisena oli hyvä ampuja pitkiltä matkoilta,
pyysi nyt sedältä lupaa saada särkeä heidän patansa palkaksi
veneenvarkaudesta. Mutta setä luuli parhaaksi, että miehet pysyivät
tietämättöminä aseittemme kantavuudesta. Ei hän myöntynyt Villen
pyyntöön silloinkaan, kun yksi miehistä tervehti meitä ampumalla
kahdentoista kaliiberin pyörökuulan meitä kohti. Kuula litistyi kiveä
vasten tuskin kahta metriä sedästä.

Ampuja oli Kyttyräinen.

Huomasin sedän punastuvan suuttumuksesta. Jos nyt olisimme tahtoneet
maksaa samalla rahalla ja kaikki kolme tähdäten Kyttyräistä ampuneet
samalla kertaa, on luultavaa, että rosvon henki olisi siihen paikkaan
sammunut. Ville oli kaartissa saanut ampumamitalin siitä, että hän
neljänsadan askeleen päästä oli kymmenen kertaa peräkkäin osunut
tavalliseen kokovartalotauluun.

Peräydyimme pensaihin.

Syötyään lähtivät miehet uudestaan järvelle. He näyttivät olevan hyvällä
tuulella, koska rupesivat veneestä ilkkumaan meille, viitaten
veneisiimme, jotka olivat nyt heidän hallussaan. Setää he eivät saaneet
täten ärsytetyksi, mutta näin, miten Villen sormia kutkutti. Hän pyysi
saada lähettää edes pari kuulaa vinkumaan miesten pään yli. Sitten
saisin minä uida veneitä noutamaan, jolla aikaa Ville lupasi vastata
siitä, etteivät miehet yrittäisi minua häiritä. Tietysti hänen ei
tarvitsisi enää ampua ilmaan, jos joku miehistä yrittäisi ruveta
soutamaan.

Minä olin sillä välin kypsyttänyt toisen tuuman, joka tosin ei tuottaisi
veneitämme heti haltuumme, mutta sen sijaan, jos hyvin kävisi, saattaisi
vihollisemme käsiimme.

Kanuuna hovilinnan katolla oli rihlattu, ja tähtäyslaite näytti olevan
tarkasti tehty. Se oli siis arvatenkin tarkkakäyntinen ampuma-ase.
Myöskin siihen kuuluvan ruutimitan olin jo löytänyt. Kysyin sentähden
sedältä, enkö saisi yrittää kanuunanlaukauksella ruhjoa venettä. Jos
osaisin juuri vesirajaan, olisi vuoto niin suuri, etteivät miehet
jaksaisi pitää venettä tyhjällään.

Setä antoi heti myöntymyksensä. Määräsi ehdoksi vain, että yrittäisin
olla osumatta miehiin. Myöskin Ville mielistyi ehdotukseen ja arveli
tämän olevan ensimmäisen kerran, jolloin roistoja vastaan täytyi
turvautua tykistöön. Ainakin Suomessa. Hyvin mielellään olisi hän tullut
minun mukaani, mutta setä arveli, että hän rannalla ehkä voisi olla
suuremmaksi hyödyksi. -- Kiiruhdin siis hovilinnaan, ja kymmenen
minuuttia myöhemmin oli kanuuna panostettu ja sytytysruutia sankissa.
Miehet olivat tulleet vielä lähemmäksi rantaa. Arvioin ampumavälin
olevan 450:n metrin paikoille. Haavojani käsivarressa kirveli ilkeästi,
ja minua ilahdutti jo edeltäkäsin miesten nolostuminen, jos osuisin
heidän alukseensa.

En voinut heti laukaista asettani, sillä tuuhea koivu oli minun ja
veneen välillä. Ampumaviivan ollessa taas hetken perästä esteetön oli
vene suunnattu suoraan minua kohti. Miesten pyssyt olivat veneen
kokassa, ja miehet olivat nousseet seisomaan tuhdoille. He arvatenkin
lauloivat jotain herjauslaulua meistä, sillä he huitoivat käsillään ja
polkivat tahtia.

Nyt oli minun hetkeni tullut. Tähtäsin ihan vesirajaan ja vein
sytyttimen sankkiin.

Onni minulle, että sytytin sivulta päin. Edellisellä laukauksella, joka
oli paljaalla ruudilla ammuttu, kanuuna ei ollut paikaltaan siirtynyt.
Mutta nyt, kun oli noin kolme vertaa enemmän ruutia kanuunassa kuin
silloin ja raskas suippoluoti panoksen edessä, kimposi aseeni enemmän
kuin metrin taaksepäin. Jos olisin seisonut siinä, jossa tähdätessäni
olin, olisi ase surmannut laukaisijansa. Savun poistuttua rupesin
laukaukseni tulosta tarkastamaan.

Sellaista tulosta en ollut laukauksestani ymmärtänyt odottaa. Vene oli
parrasta myöten vedessä. Yksi mies ui hyvää vauhtia rannalle päin, ja
kaksi pysytteli veneen partaassa kiinni. Tykinkuula oli sattunut ihan
tarkoitettuun paikkaan, oli lyönyt keulan poikki ja siinä olevat pyssyt
pirstaleiksi, halkaissut emäpuun keulasta perään ja jälkimmäiseen
paikkaan tehnyt reiän, josta olisi miehen pää hyvin mahtunut lävitse.
Kuula oli tehnyt hävitystoimensa niin perinpohjaisesti, ettei esineestä
ikinä enää sopinut venettä tehdä.

Kiirehdin alas rantaan. Setä ja Ville ajoivat lautallaan kaikin voimin
uivaa miestä -- itse Kyttyräistä -- takaa. Huomasin jo selvästi, että
uimari oli tässä kilpailussa voittava, ja pian näin takaa-ajajain
heittävän yrityksensä ja kääntyvän upoksiin menevään veneeseen päin.
Hetken perästä olivat he jo hinaamassa venettä miehineen saartamme
kohti. Hitaasti kävi matka. Heidän lähestyessään rantaa olin jo
pidentänyt rannassa olevaa vetoköyttä parikymmentä syltä. Muuten olisi
rantaan pääsy heille ollut mahdoton.

Miehet, jotka eivät osanneet ainoatakaan uimaliikettä, olivat jo niin
kangistuneet, etteivät omin voimin päässeet rannalle, vaan heitä oli
autettava. Uupuneesta tilastaan huolimatta he yrittivät ryhtyä
vastarintaan, kun heidät oli käsirautoihin pantava. Ja Iivanan
huonetovereiksi saimme heidät ainoastaan väkivaltaa käyttämällä.
Seuraavana päivänä olivat he kuitenkin sen verran talttuneet, että setä
voi pitää heidän kanssaan poliisikuulustelun. Häpeämättömällä
julkeudella he kielsivät kaiken osallisuutensa Kyttyräisen koplan
rikoksiin. He olivat muka paluumatkalla Suomeen Venäjän Karjalasta, ja
eräs kyttyräselkäinen kalastaja oli tarjoutunut maksua vastaan
veneellään kuljettamaan heidät poikki järven.

Nyt oli siis Kyttyräinen itse ainoa koko koplasta, joka oli vielä
vapaana.

Sillä aikaa kuin kävimme viemässä vankimme »vankilaan», oli Kyttyräinen
potkaissut molemmat veneemme vesille, arvatenkin itse jalkaisin
poistuen. Tuuli oli kiihtymään päin, ja huomasimme mahdottomaksi
lautalla niitä nyt enää saavuttaa. Kun minä haavojeni tähden en
kelvannut soutamaan, tarjoutui Ville yksin tuomaan ne takaisin, johon
tehtävään meni kaksi päivää. Veneet ajautuivat näet tuulen mukana aina
järven pohjoiseen päähän asti. Vasta Sitkajoen suulta sai Ville ne
käsiinsä. Takaisin tullessaan hänen tunteensa Kyttyräistä kohtaan eivät
olleet oikein lempeitä.

Vedettyänsä veneet maalle kysyi Ville minulta, joko olin huomispäivän
päiväkäskyn kuullut.

-- En ole. Tokko huomiseksi mitään päiväkäskyä annetaankaan? Muutaman
päivän lepo on nyt minun mielestäni hyvin paikallaan.

-- Olen jotenkin varma siitä, että minun on huomenna lähdettävä
komisariuksen kanssa ajamaan Kyttyräistä takaa. Sinut jätetään taas
kotimieheksi.

-- Ohoh!

-- ...sanoi hämäläinen, kun hämmästyi. Mutta tässä ei kelpaa
hämmästyminen. Ellei Kyttyräistä heti ajeta takaa, hän luo itselleen
uuden koplan. Tarjokkaita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaikk'ei
hän tähän asti vielä ole tahtonut ottaa väkeä lisää. On luottanut
paremmin tottuneisiin miehiinsä.

-- Kyllä pitää olla sillä miehellä, joka Kyttyräisen rengiksi ryhtyy,
sydän kivestä ja sekin tervattu.

-- On niitä ryhtyjiä. Eiväthän ne pikku varkaat ymmärrä ryövärinammatin
vaaroja edeltäkäsin arvata. Laiskoittelijat luulevat sitä
huvittelemiseksi vain.

-- Ehkei Kyttyräinen perustakaan enää uutta koplaa, kun nyt on näin
huonosti käynyt. Ryhtyy kukaties kunnolliseen elämään.

-- Kyttyräinenkö moukaksi? Ei ikinä. Kyttyräinen ei ole niitä miehiä,
jotka rahanpuutteesta aikovat köyhtyä. Joko kultaa kukkarossa tai santaa
sieraimissa, se on hänen elämänsääntönsä.

-- Jos pysyykin roistona, niin eihän tähän matkaan sittenkään niin
rajaton kiire ole.

-- Kyttyrä-Jaskaa ei voi liian varhain linnaan lähettää.

Seuraavana aamuna sain sedältä vahvistuksen Villen sanoihin. Samalla
kertaa sain virallisen määräyksen vartioida parhaimman kykyni mukaan
vankeja sedän ja Villen poissaolon aikana. Tämä tehtävä oli minulle
vastenmielinen, ja koetin sedälle ehdottaa Villeä vartijaksi ja itseäni
sedän seurakumppaniksi. Mutta setä luuli itsellään olevan Villestä
enemmän hyötyä Kyttyräisen kiinniottamisessa kuin minusta. Kuten hänellä
tietysti olikin. Minun oli siis nurkumatta antautuminen ikävään
toimeeni.

Sekä sedältä että Villeltä sain lukuisat neuvot, miten parhaiten voisin
suoriutua tehtävästäni, joka ei ollut aivan vaaraton, vaikkakaan ei
tosin paljon aikaa vienyt. Enin aika meni koukkujen asettamiseen ja
hoitamiseen. Oli näet pakko elättää vangit melkein yksinomaan kalalla.
Joka toinen päivä he saivat kalan lisäksi puoliskon leipää miestä kohti
ja joka toinen päivä yhdeksi ateriaksi jauhopuuroa, sitäkin määrän
mukaan. Kalaa saivat mielin määrin.

Iltapäivällä valmistuivat matkamiehet ja illalla he lähtivät hyvällä
myötäisellä matkallensa. Ville lupasi tulla »ennen talvea takaisin, jos
siksi saisivat Kyttyräisen kiinni».

Lähtöpäivä oli 10. heinäkuuta.



VII.


Olin siis taas ypö yksinäni. Vaikka nyt asuin talossa ja vaikka talon
alustassa asui kolme miestä, tunsin itseni paljon yksinäisemmäksi kuin
toverieni edellisen kerran poistuessa. Tämä johtui arvatenkin siitä
vastuusta, joka minua painosti.

Sedälle en ollut puhunut mitään siitä, että pääsin talon entisen isännän
kirjoituspöytään. Tahdoin mieluummin säästää pöydän tutkimisen siksi,
kunnes saattaisin tehdä sen yksinäni. Tilaisuus oli nyt tullut, ja
päätin jo seuraavana aamuna ryhtyä toimeen.

Yö kului ilman minkäänlaista häiriötä. Aamulla nousin varhain laittamaan
ruokaa miehilleni. Onneksi oli talossa pata, joka oli juuri parahiksi
suuri kolmen tai neljän miehen päiväannosta varten. Useimmiten keitin
vain aamulla. Annokset riittivät kahdeksi ateriaksi. Illaksi saivat
miehet leipä- tai puuroannoksensa, välistä paistettua kalaa lisäksi. Kun
siihen aikaan vesilintujen rauhoitusaika päättyi jo heinäkuun 15. p:nä
ja järven itäisellä rannalla oli monta pitkää, ruohoisaa poukamaa,
saatoin hyvin useasti vaihtaa kala-annoksen lintuliemeen. Miehet eivät
ainoatakaan kertaa valittaneet ruoasta, niin hävyttömiä, kuin nuo kaksi
viimeksi tullutta muuten olivatkin.

Päästyäni aamutoimistani vapaaksi oli yksinäisyyden tunne, joka minulle
edellisenä iltana teki elämän niin raskaaksi, kokonaan hävinnyt. Tunsin,
ettei vanginvartijatoimeni ehkä tulekaan niin ikäväksi, kuin olin ensin
kuvitellut. Ukkossade oli yöllä virvoittanut nääntyvää nurmikkoa,
aurinko paistoi nyt pilvettömältä taivaalta. Ikävä oli unohtunut, ja
elämä oli kuin silkkiä.

Nyt oli aika tullut kirjoituspöytälaatikon salaisuuden päivänvaloon
saattamiseksi.

Avasin laatikon, jonka avainsana oli minulle nyt tuttu. Laatikossa oli,
kuten olin toivonutkin, melkoisen iso, täyteen kirjoitettu vihko.
Kirjoitus, joka oli ruotsinkielinen, oli tehty vanhanaikaisilla
kirjaimilla, joita vielä seitsemännentoista sataluvun loppupuolella
paljon käytettiin ja jotka siihen tottumattomalle ovat hyvin vaikeasti
luettavia. Se oli ilmeisesti »Latvasaaren kuninkaan» kirjoittama.
Ryhdyin heti lukemaan.

       *       *       *       *       *

_»Nimeni on Pytagoras Stålhahne. Olen syntynyt uudenvuodenpäivänä v.
1740. Isälläni, joka oli matematiikan professori Tarton yliopistossa,
oli tapana sanoa, että kun hänen varansa myönsivät hänet antamaan
minulle vain yhden ristimänimen, antoi hän minulle sen, mikä oli hänen
mielestään arvokkain. Luonnonlahjani ja kasvatukseni ohjasivat minut jo
aikaisin joko tiedemiehen tai soturin uralle. Suoritettuani akateemiset
tutkintoni astuin Ruotsin kuninkaan palvelukseen[1] tykistöinsinöörinä
ja onnistuin jo nuorena saamaan niin suuren luottamuksen, että muutamain
silloin rakennettujen sotalaivain tykistö tehtiin minun kokeilujeni ja
tekemieni mallien ja piirustusten mukaan. Palvelukseni maksettiin hyvin,
ja kolmikymmenvuotiaana pääsin jo tekemään ulkomaanmatkan, mikä tosin ei
antanut minulle toivottua vastausta siihen kysymykseen, jonka tähden sen
olin tehnyt. Mutta sen sijaan se antoi minulle ystävän, joka enemmän
kuin kolme vuosikymmentä on uskollisesti minua auttanut ja jonka avutta
se tehtävä, johon olen elämäni parhaimmat voimani uhrannut, olisi jäänyt
ainaiseksi minulta suorittamatta. Ehkä olisi siinä tapauksessa joku muu
ihminen minua onnellisempana sen suorittanut. Ikuisesti ei olisi voinut
tämä tehtävä suorittamatta jäädä. Se on siksi ihmiskunnalle liian
tärkeä._

[1] _Moni liivinmaalainen siirtyi vielä siihen aikaan Ruotsiin._

_Isaac Newtonin pani putoava omena ajattelemaan syytä siihen ilmiöön,
jota nimitämme painovoimaksi ja joka on syynä kappalten painoon. Hän
julkilausui sen lain, joka ohjaa kappalten välillä olevaa ns.
vetovoimaa._

_Tietääkseni ei ole kukaan näihin asioihin perehtynyt koskaan tullut
ajatelleeksi muuta selitystä tähän asianlaitaan, kuin että luonnossa on
olemassa voima, joka vetää kappaleet toisiinsa niinkuin magneetti
'vetää' raudan luoksensa -- jos tuo ilmiö on vetämistä, mistä asiasta en
tahdo tässä yhteydessä mielipidettäni lausua._

_Ja kuitenkin, vaikka jokainen on pitänyt tämän selityksen niin
päivänselvänä, että sen vastaansanomista pidettäisiin varmana
todistuksena järjen vararikkoon joutumisesta, uskallan väittää, että
Newton'in kirjoista ei etsienkään löydetä ainoatakaan lausetta, jota
voisi pitää tukena siihen, että Newton itse oli vakuuttunut tämän
selityksen varmuudesta. Asia on täten selitettävissä. Sitä en kiellä.
Newtonin nero riitti itse tosiasian varmistamiseen, mutta se ei
riittänyt tuomaan ilmi sen syytä. Ja tämä suuri tiedemies halveksi
esittää tosiasiana sellaista, joka on kyllä hyvin otaksuttavaa ja jota
monet ilmiöt tukevat, mutta joka kuitenkin pysyi vain hypoteesina,
varmaa tieteellistä todistusta vailla._

_Tähän näin päivänselvänä pidettyyn selitykseen en ole koskaan uskonut.
Painovoiman lain voi selittää toisestakin syystä johtuvaksi kuin
kappaleissa olevasta vetovoimasta, joka ne vetäisi toisiinsa. Voi
ajatella, että on luonnossa olemassa jokin voima, joka *avaruudesta
käsin vaikuttaa paineena ja painaa kappaleet toisiansa kohti*. Tämä
voima siis niin sanoakseni työntää maan ja maan päällä olevat »painavat»
kappaleet toisiansa kohti._

_Kappaleissa ei ole siis olemassa mitään semmoista vetovoimaa, joka ne
vetäisi toisiinsa. Vaan niiden ulkopuolella on olemassa luonnossa oleva
paine, joka ne painaa toisiinsa. Tästä syntyy kappalten painoksi
nimitetty ominaisuus. Tämä on minun vakaumukseni. Ja tämä vakaumus ei
ole nyt enää hypoteesi. Se on minun todistamani tosiasia. Ja
todistukseni luonne on semmoinen, että jokainen, joka on tämän
todistukseni nähnyt -- sanon tahallani: nähnyt --, hyväksyy heti
selitykseni._

_Selitykseni ulkoapäin tulevasta paineesta oli minullekin vuosikymmeniä
hypoteesi vain, rakas hypoteesi. Mutta kun ensimmäisen kerran
hypoteesistani johtuvalla tavalla onnistuin kumoamaan painovoiman,
muuttui hypoteesini tieteelliseksi tosiasiaksi, faktumiksi. Ja vaikkakin
tämä tosiasia on minut ajanut elinkautiseen maanpakoon, en kadu
sittenkään elämäntyötäni. Yhden, tai oikeammin kahdenkin ihmisen
elinkautisella maanpaolla ei ole liian kalliisti maksettu keksintö,
josta ihmiskunnalle tulee koitumaan suurempia etuja kuin kaikista niistä
keksinnöistä yhteensä, mitkä tähän asti on tehty. Sanani voivat tuntua
itsestään ylvästelyltä, mutta ne eivät sisällä liioittelua, olen siitä
varma._

_Viittasin siihen, että keksintöni on minulle itselleni ja pojalleni
tuottanut tuhoa. Minulle on käynyt niinkuin tuolle muinaiselle
keksijälle, joka näytti keksintönsä keisarilleen. Kun keisari
kysymyksestään sai tietää, ettei kukaan muu ihminen voinut tehdä sitä,
mikä keisarin nähden oli tehty, käski hän palvelijansa paikalla surmata
keksijän. Muuten hänen keksintönsä veisi tuhansilta ihmisiltä heidän
jokapäiväisen leipänsä. Minua ei surmattu, ja olen siitä kiitollinen,
sillä pääsin siten elämäni työn päättämään, täydentämällä ja
tieteellisesti selittämällä keksintöäni. Tämä työ, joka on vaatinut
kolmattakymmentä vuotta, on tällä saarella suoritettu._

_Sillä kun kuninkaalleni uskoin salaisuuteni, tarjoten sen ensi sijassa
omalle kansalleni, luuli hän sitä ensin joksikin sopimattomaksi
ilveilyksi. Mutta kun hänen ja neljän upseerin läsnäollessa nostin tuhat
kiloa painavan kanuunan lavetiltaan ja tein sillä, ikäänkuin sotilas
kiväärillään kuninkaalle kunniaa, joutui kuningas pelästyksestä
suunniltaan ja karkoitti minut tähän kaukaiseen seutuun. Kuoleman uhalla
minun on kielletty ikinä poistumasta tästä takamaasta. Minua luullaan
jumalattomaksi taikuriksi._

_Sinä, joka nämä sanani luet, ihmettelet. Et voi sanojani todeksi uskoa.
Astu sentähden tämän talon katolle. Sieltä olet löytävä malmista valetun
kanuunan, jonka »paino» on 800 kiloa. Se »painaa» 800 kiloa siinä
ymmärryksessä, että sen *vis inertiae*, sen hitausvastus on 800:n kilon
painoisen esineen hitausvastus. Ellen olisi tätä hitausvastusta siihen
jättänyt, ei sillä voisi ampua -- potkahdus lennättäisi sen metsään.
Nosta kanuuna lavetiltaan olallesi. Se ei ole raskaampi kuin
samankokoinen paperikäärö. Vaikka kuinka korkealle ilmaan saat sen
nostaa. Mutta varoitan sinua laskemasta sitä edes kymmentä senttimetriä
alemmaksi, kuin se lavetilla maatessaan on. Sillä silloin uhkaa jo
vaara, että se poistuu siitä tasapainotilasta, jonka olen sille
määrännyt, ja ruhjoo jalkasi. Mutta niin pian kuin se taas saatetaan
tasapainotasoonsa tai korkeammalle, ei se ole enää painolain tavallisen
voiman alainen._

_Kehoitan sinua tämän tekemään. Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue
kirjoitukseni jatko. En ole näet tätä kirjoittanut jonkun sellaisen
luettavaksi, jonka järki, jos se on terve, kieltää hänet sanojeni
totuuteen uskomasta, kunnes hän ensin on itse kokenut, että puheeni on
tosi -- -- --»._

       *       *       *       *       *

Tähän asti olin jonkinlaatuisella ihmettelyn sekaisella uteliaisuudella
lukenut muistiinpanot. Mutta nyt läjähdytin vihon kokoon ja heitin sen
laatikkoon takaisin. Jo olin saanut ne tiedot tämän talon entisestä
asujaimesta, joita olin niin hartaasti halunnut.

Se, joka tuommoisia tieteellisiä hullutuksia haaveilee, sopinee
ikiliikkujan keksijäksi tai joksikin sen tapaiseksi. Mutta merirosvoksi
hän ei kelpaa. Mikään valtiollinen vehkeilijä hän ei myöskään ole. Joko
hän on todella ollut sotaväessä insinööri, joka mielenvikaiseksi
tultuaan on käynyt ympäristölleen niin vaivaa tuottavaksi, että on ollut
pakko karkoittaa hänet tähän kaukaiseen valtakunnan osaan, taikka on
karkoituskin hänen sairaan mielentilansa kuvitteluja. --
Parempionniseksi olisin suonut näitten suojien entistä asukasta. Se
minussa kuitenkin herätti tyydytyksen tunteen, että tuonlaatuiset
mielenvikaiset useimmiten ovat persoonallisesti onnellisia ihmisiä.
Heidän aatemaailmansa ei tuota heille pettymyksiä, vaan runsasta
tyydytystä. Latvasaaren kuningas oli omistanut kaikki, mitä
jokapäiväisen elämän tarpeisiin kuuluu, jopa runsaassakin määrässä.
Mielisairaudestaan hän muistiinpanoistaan päättäen ei ollut itse
tietoinen, ja hänen poikansa on kaiketikin hänestä pitänyt hellää
huolta. Hän on ehkä pitänyt itseänsä yhtä onnellisena ihmisenä kuin
muinainen Lydian kuningas, jota vain Solon ei voinut onnelliseksi
katsoa.

Ajatukseni olivat käyneet ikäviksi. Haihduttaakseni ikävystymistäni
lähdin saarelle kävelemään, ja pian olivatkin ajatukseni taas
nykyisyydessä kiinni. Mutta arvaamaton löytö vei ne uudestaan tämän
saaren entiseen asujaimeen. Saaren pohjoisessa päässä oli muutamien
jättiläiskoivujen varjostamana hautakappeli: saman miehen hauta, jonka
elämäkerran alku hetki sitten oli kääntänyt ajatukseni miettimään
ihmiselämän kohtaloja. Olin käydessäni edellisen kerran tässä paikassa
tullut kulkeneeksi hautarakennuksen pohjoiselta puolelta, miltä sivulta
se oli kokonaan tiheitten pensaitten peitossa.

Hautakappeli, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty yhdestä ainoasta
suunnattoman suuresta ruskeanpunaisesta graniittilohkareesta. Sen
ulkosivuihin ei ollut kivihakku koskenut, mutta oviaukko, joka oli
etelään päin, ja itse hautakammio oli taiteellisesti hakattu ja
kaunistettu. Oviaukon sulki takorautainen ristikkoportti, joka oli
todellinen taidetaonnan mestariteos. Keskellä hautakammion lattiaa
lepäsi korotetulla ruumisalttarilla kaksi mustasta graniitista tehtyä
kaunista ruumisarkkua, joista kuitenkin toinen oli tyhjä. Sen kansi oli
asetettu lattialle. Takaseinässä oli kaksi valkoista marmoritaulua.
Toiseen oli latinankielellä kaiverrettu hautakirjoitus:

                          TÄSSÄ LEPÄÄVÄT
                  SEN MIEHEN MAALLISET JÄÄNNÖKSET,
                      JONKA NIMI ELÄMÄSSÄ OLI
                        PYTAGORAS STÅLHAHNE.

         Hänen elämäntyönsä on kerran tuottava ihmiskunnalle
                   *suuren maallisen siunauksen*.
              Älkööt ihmiset sitä kiroukseksi kääntäkö.

Syntymä- ja kuolinvuodet puuttuivat, mutta varsinaisen hautakirjoituksen
alle oli kaiverrettu ajatelma »Principes mortales, respublica aeterna»,
mikä jotenkin vastaa suomalaista sanontaa »mahti ei mene maan rakohon,
vaikka mahtajat menevät».

Edessäni oli siis saman miehen hauta, jonka sekapäisiä muistiinpanoja
äsken myötätuntoisena olin lukenut. Tyhjä arkku oli tietenkin pojalle
varattu. Paikka teki korkeine lehtevine koivuineen keskellä kosken
kohinaa erinomaisen rauhaisan leposijan vaikutuksen ja herätti minussa
vakavia ajatuksia kaiken maallisen katoavaisuudesta. Istuin kauan
hautakammion edessä syviin mietteisiin vajonneena.

Mutta elävä elämä vaatimuksineen poisti vihdoin nämä ajatukset. Kolme
nälkäistä miestä odotti leipäannostaan, ja minun täytyi kiirehtiä
vainajan nykyisestä asumuksesta siihen asumukseen, missä hän oli
elämänsä päivät viettänyt.

Illallisen jälkeen istuuduin palatsin portaille. Tähti toisensa jälkeen
ilmestyi taivaalle, tuikkien kesän heikolla valolla. Minut valtasi halu
Stålhahnen tähtitähystimellä katsella tähtitaivasta, ja astuin torniin
nostaen yhdellä ainoalla otteella tähystimen paikalleen katolle. Minulla
oli vähäisen aavistusta siitä, miten tätä kojetta oli käytettävä, ja
muutaman turhan yrityksen jälkeen onnistuin sen avulla hetkisen
ihailemaan jotain vilkkuvaa tähteä. En ymmärtänyt kuitenkaan koneistoa
oikein hoitaa. Tähti poistui näkökentästä enkä onnistunut enää saamaan
kojettani oikeaan suuntaan. Laskin tähystimen säilytyspaikkaansa
takaisin ja aioin poistua.

Samassa johtuivat mieleeni muistiinpanojen haaveilut kanuunasta, joka ei
muka mitään painanut. Ikäänkuin tuntien sisällistä tarvetta puolustaa
luonnonlakia lykkäsin aseen vaakasuoraan asentoon, kyykistyin, tein
liikkeen muka nostaakseni kanuunan olalleni, ja -- kaamea tunne! -- näin
itseni seisomassa katolla _kanuuna olallani_. Se oli irtaantunut
lavetistaan ja minä kannoin sitä olallani. Semmoinen kauhun tunne
valtasi minut, että kaikki jäseneni kangistuivat ja kanuuna putosi
hirvittävästi jysähtäen tornin vaskikatolle. Vielä tänään en käsitä,
miten tuo saattoi tapahtua minua musertamatta. Kaikki jäseneni olivat
eheät, ja tuo hirvittävä metallimöhkäle makasi jalkaini vieressä.

Samassa kieltäytyi järkeni uskomasta, että kanuuna oli todella ollut
olallani. Koko tuo ajatus, että olisin tuota esinettä olallani kantanut,
tuntui minusta niin mielettömän hullunkuriselta, että purskahdin aika
nauruun. Noituus murtui. Ymmärsin, että olin puolipimeässä tullut
jotenkin irroittaneeksi kanuunan lavetistaan ja että se oli luiskahtanut
katolle. Äkillinen pelästys oli samassa tajuntaani loihtinut haaveilijan
väitteet, jotka aamupäivällä olin lukenut, ja saattanut minut luulemaan
ne nyt itse toteuttaneeni ja todella kantaneeni hänen kanuunaansa.
Tuommoisia hullunkurisia kepposia voi mielikuvitus tehdä sille, joka ei
sitä ajoissa ohjaa, vaan lukee hulluttelijan kaikkia hullutuksia.

Olin siis päässyt selvään tajuntaan takaisin. Se minua vain suututti,
että varomattomasti olin saattanut kanuunan semmoiseen kuntoon, ettei
sillä voinut ampua. Ehkä onnistun huomenna saamaan tuon raskaan
möhkäleen takaisin paikallensa, että voin ampua asianomaisen
kunnialaukauksen, kun setä ja Ville palaavat viimeinen pahantekijöistä
mukanaan. Hyvä, ettei edes katto aivan pahoin särkynyt.

Ja kuitenkin! Muistin niin selvästi, miten nousin kyykistyneestä
asennostani ja seisoin tuossa katolla kanuuna olalla. Tuo vaikutelma oli
miltei poistumattomasti tajuntaani kaivertautunut. Mutta järki kielsi
sen. Ja ihminen on järkiolento. Ellei hän aistimiensa vaikutelmia
järjellänsä ohjaa, hän pettyy surkeasti.

Menin nukkumaan ja nukuin yöni oivallisesti. Monta hullutusta voi
kesäinen yö loihtia ihmisen aivoihin, mutta aamulla ne ovat haihtuneet
kuin savu tuuleen. Nyt aamulla olivat aivoni taasen mitä parhaimmassa
kunnossa. Hymyillen kuvittelin itsekseni, mitä Ville tai setä
tuumisivat, jos rupeaisin heille unennäköjäni kertoilemaan. Paljon
pilkkaa tulisi varmaan osakseni. Viisainta oli olla niistä mitään
kertomatta.

Päästyäni talousaskareista vapaaksi menin katsomaan yöllisten
hulluttelujeni näyttämöä. Lavetistaan irtaantunut tykki oli siinä käsin
kosketeltavana todistuksena, etten ollut koko tuota tapahtumaa
sängyssäni maaten uneksinut.

Yliseltä löysin pian muutamia väkipyöriä taljoineen. Muutamista
tukevista riu'uista laitoin kolmijalkaisen nostohevon, ja
päivällisaikana rupesi kanuuna nousemaan siitä kolosta, minkä se oli
kattoon tehnyt. Nostaminen ei kestänyt montakaan minuuttia. Kanuuna
lähenteli lavetin korkeutta. Tunsin miten vastus äkisti rupesi
vähenemään, ja kun kanuuna oli lavetin tasalla, höltyi samassa
taljaköysi. Vastus oli lakannut. Hilasin vielä. Kanuuna nousi. Nyt se
oli puoli metriä lavettia korkeammalla. Siirsin lavetin kanuunan alle ja
laskin taljaköyden kädestäni. Kanuuna jäi riippumaan ilmaan. Se ei
jaksanut voittaa hankausta väkipyörissä eikä painunut paikalleen
lavetille.

Jo rupesi asia minua peloittamaan. Olenko järjiltäni? Nythän on
sydänpäivä ja päivänvalo niin selkeä, kuin miksi aurinko voi sen tehdä.
Kieltäydyin uskomasta öisiin kummitusnäkyihin. Kieltäydyin uskomasta,
ettei lähes tonnin painava malmikappale jaksa voittaa väkipyörien
kitkaa. Rupean siis taljojani tarkastamaan. Niissä täytyy jonkin olla
epäkunnossa, koska eivät laske tykkiä painumaan paikalleen. Mutta vikaa
on mahdoton löytää. Painan kanuunaa alaspäin. Taljat rahisevat ja
kanuuna painuu hiljaa paikalleen lavetille.

Menin heti tornista pois. Kun järki ja aistimet ovat näin ilmeisessä
ristiriidassa, ei ole suotavaa seistä korkealla katolla. Ellei tämä
saari ole ihan noiduttu, selkenee kai kummitus minulle ennen iltaa.

Päivällisen jälkeen oli tapahtuma minusta mahdottomampi kuin koskaan.
Koetin ratkaista vaikeaa matemaattista tehtävää ja onnistuin. Mikään
tilapäinen järjen kykenemättömyys toimintaan ei minua siis vaivannut.
Ehkä jotkut aivosolut, jotka matemaattisiin tehtäviin eivät olleet
tarpeen, olivat joutuneet epäkuntoon. Niin uskoin.

Uudestaan lähdin nyt torniin ja poistin nostohevon taljoineen.
Arastellen kyykistyin vielä kerran kanuunan alle, tartuin siihen käsin
kiinni ja toivoen tällä kertaa järjellisempää tulosta oikaisin itseni
pystyyn.

Seisoin siinä vielä kerran kanuuna olalla.

Tällä kertaa en pelästynyt. Hylkäsin kaikki järkipäätelmät ja päätin
olla järjetön, jos aistimieni todistus vaatii minua sitä olemaan. Nostin
kanuunan molemmin käsin niin korkealle, kuin kädet ylettyivät. Se ei
ollut mitenkään raskaampi kuin paperikäärö. Painolaissa oli jokin vika.

»Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue kirjoitukseni jatko.»

Salamantapaisesti uudistuivat nämä sanat muistiini. Annoin painolain
olla painolakia ja järjen olla järkeä. Panin varovaisesti kanuunan
takaisin paikalleen ja kiiruhdin alas.

       *       *       *       *       *

Vapisevin käsin otin käsikirjoituksen esille ja ryhdyin tällä kertaa
monin verroin suuremmalla harrastuksella lukemiseen. Käsikirjoitus
jatkui näin:

_»Olen sanonut, että ensimmäinen ulkomaanmatkani, jonka tein jo
kolmikymmenvuotiaana, ei antanut minulle vastausta siihen kysymykseen,
joka oli matkan aiheuttanut, mutta antoi minulle sensijaan uskollisen
ystävän._

_Matka tehtiin Egyptiin, lähemmin sanottuna nykyisen Assuanin (lue:
Essjenin) -- vanhain Syenen -- kivilouhoksiin. Laskuni ja tutkimukseni
olivat näet vieneet minut siihen johtopäätökseen, että vanhoilla
egyptiläisillä on täytynyt olla jokin salainen tieto, joka teki
kappaleet heidän käsissään kevyemmiksi kuin ne muuten ovat. Toisin
sanoen: he tunsivat jonkin tavan, jolla voivat painolain voimaa
vähentää. Ellei heidän insinööreillään ole ollut toisia tietoja luonnon
voimien käyttämisestä ihmisen palvelukseen, kuin nykyajan ihmisillä on,
ei heille olisi käynyt mahdolliseksi kuljettaa noita mahdottoman suuria
kivilohkareita, jotka vielä valtavina näytteinä todistavat myöhemmän
ajan ihmisille heidän nerostansa._

_Tarkoitukseni oli siis kiviltä houkutella heidän salaisuutensa, jos
niillä semmoinen oli._

_Assuanissa tutustuin erääseen arabialaiseen, jonka harrastukset olivat
omansa tekemään meistä ystävät. Hän samoin kuin minäkin oleskeli päivät
pitkät kivilouhoksissa, joista hän etsi muinaismuhamettilaisia
käsikirjoituksia. Kun kummankin harrastukset siis olivat tieteellisiä,
mutta emme kuitenkaan tarvinneet toisissamme kilpakumppania pelätä,
saatoimme olla toisillemme suureksikin avuksi. Sovimme, että jos
jompikumpi meistä tekee löydön toisen tutkimusalalta, hän empimättä
antaa sen toiselle. Hyvä vaihtokauppa siis, joka ei voinut muuta kuin
tuottaa hyötyä kummallekin. Ja kun minulla oli onni löytää
koraanikäsikirjoitus yhdeksänneltä vuosisadalta, joka Akmedin -- se oli
uuden tuttavani nimi -- mielestä oli verrattoman arvokas, olin saanut
ystävän koko elämäni ajaksi. Eri uskomme ei häirinnyt ystävyyttämme.
Akmedia ei vaivannut hänen uskolaistensa tavallinen ahdasmielisyys, ja
huomasin pian, että hän tunsi minun uskontoni paljon paremmin kuin minä
hänen._

_Sanoin, että yhteinen etu oli aluksi vienyt meidät yhteen. Tämä on
kuitenkin ymmärrettävä niin, että minulla itselläni oli tästä suurin
hyöty. Ilman Akmedia olisi keksintöni ehkä vielä tekemättä. En osannut
näet lukea muinaista egyptiläistä kirjoitusta.[1] *Akmed osasi.* Hän oli
tutkimusmatkoillaan kotimaassaan Arabiassa löytänyt erään korkeasukuisen
egyptiläisen matkustajan hautakiven, jossa paitsi arabialaista
kirjoitusta oli myöskin kirjoitus kahdellakin hänelle tuntemattomalla
kielellä. Vertaamalla eri kirjoituksia toisiinsa sekä niihin
kirjoituksiin, jotka hän oli tavannut egyptiläisistä muistomerkeistä,
hän oli huomannut, että toinen outo kirjoitus oli egyptiläisten vanhaa
ja toinen uudempaa, koptilaista kirjoitusta. Hänen oli onnistunut ne
tulkita ja Assuanissa hän opetti minulle edellisen, jonka itsekin
ymmärsin olevan minun tutkimuksiani varten ehdottomasti tarpeen.
Arabialaisesta käsikirjoituskokoelmasta, joka on kirjastoni
lasikaapissa, olet löytävä täydelliset selitykset tuohon kirjoitukseen
sekä myös useita kirjoituksia tällä kielellä, jotka Egyptissä ollessani
muistomerkeistä jäljensin._

[1] _Hieroglyfitutkimus on kuluneen vuosisadan työtä._

_Jos olettamukseni vanhain egyptiläisten salaisista tiedoista oli oikea,
on hyvin luultavaa, että nuo tiedot ovat olleet perintösalaisuutena
jollakin erityisellä suvulla tai perheellä, jonka perheen jäsenet ovat
olleet johtomiehinä vuorenlouhimis- ja kivenkuljetustyössä.
Salaisuutensa he pitivät arvatenkin erinomaisen tarkasti kätkettynä, ja
perheen ehkä sukupuuttoon kuoltua oli salaisuus unohtunut ja nuo
suurenmoiset kivityöt pakostakin lakanneet, kun näitä suunnattomia
lohkareita ei enää voitu käsitellä ja kuljettaa. -- Tämä oli teoriani._

_Kuten olen sanonut, eivät tutkimukseni Assuanissa minulle tuottaneet
muuta kuin Akmedin uskollisen ystävyyden ja taidon tulkita
muinaisegyptiläisten kieltä. Tämäkään tulos ei ollut halveksittava._

_Sillä kaksi vuotta tämän jälkeen sain ystävältäni tämän kirjeen:_

      _'Akmed Tutkija ystävällensä Pytagoraalle._

      _Terve. Löysin Assuanista eräästä vuoren käytävästä kirjoituksen,
      josta ymmärrän, että on olemassa toinenkin muinaisegyptiläinen
      vuorilouhos täältä kaukana etelässä. Tie sinne on hiekka-aavikkoa,
      mutta tiellä on ainakin muinoin ollut pari keidasta. Jos voimme
      varustaa kuuden kamelin karavaanin, ei ole luullakseni mahdotonta
      päästä sinne. Paikalla on kirjoituksen mukaan vettä ja palmupuita.
      Minä omistan kaksikymmentä naulaa hopeata. Jos voit hankkia yhtä
      paljon, on matkamme taattu._

      _Ellet sinä matkan vaaroja ja vaivoja pelkää, kirjoita minulle
      asiasta ja tule itse niin pian, kuin voit valmistua. Täällä minä
      teen tarpeelliset valmistukset. Tuo mukanasi kahdeksan tai
      kymmenen semmoista hyvää pyssyä, kuin sinulla täällä ollessasi
      oli, ja hyvä varasto ruutia. Lyijyä on minulla. Ellet ole
      saapunut, kun on kymmenes kuukausi tästä päivästä lukien kulunut,
      lähden yksin._

      _Elä Herran suojassa. Hyvästi._

      _Tämän kirjeen kirjoitin 5. p:nä Ramadan-kuuta Hedsjran vuotena
      1188.'_


_Tultuani Egyptistä kotimaahani takaisin olin mennyt naimisiin. Vaimoni
oli rikas. Meille oli syntynyt poika, jonka syntyminen oli maksanut
äitinsä hengen, ja olin surusta syvästi murtunut. Akmedin kirje antoi
minulle elämänhalun takaisin. Mainitun rahasumman kokoon saaminen ei
tehnyt minulle vaikeuksia. Tein siis tarpeelliset varustukset, sain
virkaloman epämääräiseksi ajaksi, uskoin poikani erään sukulaisen
haltuun ja purjehdin ensimmäisellä sopivalla laivalla Espanjaan ja
sieltä Egyptiin._

_Kun tapasin ystäväni Assuanissa, oli kaikki tärkeimmät valmistukset jo
tehty. Akmedilla oli kuusi veljeä, kaikki ammatiltaan kamelinajajia.
Nämä olivat äsken palanneet kauppamatkalta sisä-Afrikasta, ja Akmedin
oli onnistunut saada heidät palvelukseensa. Heillä oli omat kamelit;
kaikki näyttivät olevan sitkeitä eläimiä. Matkalla tutustuin miehiin,
jotka olivat kaikin puolin kunnollisia. Harvoin näkee niin upeata väkeä
kuin nuo seitsemän veljestä._

_Matkamme hiekka-aavikon läpi ei ollut oikeastaan vaarallinen, sillä
vettä löysimme useassakin paikassa, mutta minulle, joka olin
erämaamatkoihin tottumaton, kovin rasittava. Aavikossa jalka painui
hiekkaan kehräsluuhun asti. Ja kamelilla ratsastaminen ei kuulu elämän
ihanimpiin nautintoihin. Kun kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen
saavuimme sen vuoriston reunalle, mistä alkaen meidän piti ruveta
kivilouhosta etsimään, olin niin lopen väsynyt, että Akmed katsoi
tarpeelliseksi minun tähteni määrätä yhden lepoviikon, josta olin
hänelle hyvin kiitollinen._

_Tämä paikka olikin mielestäni oikein lepopaikaksi luotu.
Kahteenkymmeneen päivään en ollut puita nähnyt, lukuunottamatta muutamia
harvoja palmuja, jotka keitailla kasvoivat. Tässä oli todellinen pieni
aarniometsä, vähäisen virran kastelemana. Virta tuli ylängöltä, ja
ihmettelin, mihin suurempaan vesistöön se hopeisen aarteensa laski.
Akmed opetti minulle, että tämmöiset virrat valuvat sanan
kirjaimellisessa merkityksessä hiekkaan. Tämäkin tässä paikassa niin
vuolas ja vesirikas puro katoaisi näkymättömiin siltä vaeltajalta, joka
sen vartta kulkisi kolmen tai ehkä viiden päivän matkan._

_Jo muutaman päivän perästä olin niin tointunut, että olisin mielestäni
jaksanut jatkaa retkeä. Mutta Akmed vaati, että määrätty lepoaika oli
täysin käytettävä. Ei voinut tietää, mitkä voimanponnistukset meitä
vielä odottivat. Ja kuten sanottu, itse paikka oli kuin paratiisi.
Ensimmäisenä yönä häiritsi minua shakaalien ulvonta ja leijonain
ärjyminen, mutta näihin ääniin tottuu nopeasti._

_Jo kolmantena päivänä ammuin ensimmäisen leijonani. Se kuoli yhdestä
ainoasta kuulasta, mikä on ainakin arabialaisten väitteen mukaan
harvinaista. Huomattava asia on kuitenkin, että arabialaisten
ampuma-aseet ovat useimmiten kurjassa kunnossa. Myöskin heidän ruutinsa
on huonoa. Hyvä asia, että miehilleni toin kotoa kunnolliset pyssyt ja
ampumavarat. Oman pyssyni kuula painaa kolme luotia ja oli läväissyt
leijonan kurkun juuresta reiteen asti._

_Määrätyn lepoajan kuluttua jatkettiin matkaa pitkin puron vartta.
Pidimme näet varsin luultavana, että kivilouhos, jos semmoinen oli
olemassa, oli puron läheisyydessä, tai jos puro sai alkunsa järvestä,
järven rannalla._

_Edessämme oleva maa, joka oli kiviperäistä, nousi hiljaa. Puron varret
olivat viljavaa maata, suurimmaksi osaksi metsäistä. Metsänriistaa näkyi
paljon, mutta minkäänlaista merkkiä nykyisestä tai muinaisesta
asutuksesta ei missään näkynyt. Ei myöskään näkynyt minkäänlaista jälkeä
muinaisesta tiestä._

_Toiveemme supistuivat yhä enemmän, kuta kauemmaksi tulimme._

_Neljäntenä päivänä teimme kuitenkin löydön, joka uudelleen elvytti
toiveemme. Auringonnousun jälkeen kuului leiriin omituinen mahtava ääni,
muistuttaen eniten jättiläisurkujen ääntä. Ääni oli kolmisointu ja
kuului selvänä lähes neljännestunnin ajan, jonka jälkeen se heikkeni ja
hetken perästä taukosi._

_Annoimme karavaanin jatkaa, kuten ennenkin, puron vartta ja lähdimme
Akmedin kanssa vasemmalle suoraan äänen suuntaan. Kuljettuamme noin
viisi kilometriä avautui eteemme tasainen aukeama. Aukeaman keskeltä
kohosi runsaasti viidentoista metrin korkuinen sfinksi, jonka
tutkimattomat kasvot erämaan kolkossa yksinäisyydessä hellittämättä
katsoivat nousevaa aurinkoa kohti. Miljoonia auringonnousuja olivat nämä
ynseät silmät jo katselleet, nämä kiviset huulet aamulaulullaan
tervehtineet, miljoonia tulevat ne ehkä vielä näkemään ja tervehtimään.
-- -- -- Mahtavan majesteettiuden tunteen herättivät mieleeni nuo
töykeät, mutta ihmeellisen sopusointuiset kasvojenpiirteet. Ja
ajatellessani tämän kivipatsaan rakentajia muistui mieleeni pyhän kirjan
kertomus Baabelin tornin rakentajista, miten he löysivät Sinearin
kedolla sopivan paikan ja alkoivat rakentaa taivasta tavoittavaa
torniansa *tehdäksensä itsellensä nimen*. -- Tuhansia vuosia oli kulunut
siitä, kun tämä muistomerkki, jonka piti läpi aikojen säilyttää
tekijäinsä nimet, oli paikallensa pystytetty. Kaksi yksinäistä
matkustajaa olivat ehkä ensimmäiset, jotka heille omistivat hetkellisen
ajatuksen._

_Mahtava todistus oli kuitenkin tämä kivinen kuva, todistus, että jo
tuhansia vuosia sitten oli täällä elänyt ihmisiä, joille työ
jokapäiväisen toimeentulon hankkimiseksi oli suonut aikaa myös
aatteellisiin pyrintöihin._

_Sfinksin jalustassa oli neliskulmainen kiviluukku varustettuna
pronssisella rivalla. Suurella voimanponnistuksella saimme sen
paikaltaan nostetuksi. Kapea käytävä johti tämän kuvan onttoon
sisustaan, missä portaat veivät ylöspäin sen päälakeen asti. Ontelon
pohjalla oli paljon hiekkaa, jonka myrskyt olivat vuosisatojen kuluessa
suun reiästä sinne puhaltaneet. Jos siis ontelon pohjassa oli säilytetty
pyhiä esineitä, olivat ne nyt paksun hiekkakerroksen peitossa. Akmed
piti luultavana, ettei ontelon pohja ollut tyhjä. Hiekan poistaminen
olisi kuitenkin vaatinut viikkojen työtä. Niin pitkäksi ajaksi emme
tahtoneet matkamme varsinaista tarkoitusta lykätä, vaan jätimme pohjan
tutkimatta._

_Kuvan sisusta ei ollut ihan pimeä. Suuaukosta pääsi näet sen verran
valoa, että kun silmä tuohon puolipimeään tottui, taisi huoneessa --
sillä huoneentapainen tämä ontelo oli -- jotenkin vapaasti liikkua.
Kaunis kolmisointu, jolla kuva nousevaa aurinkoa tervehti, ei syntynyt,
kuten tuon egyptiläisen kuvan ääni, kivessä olevista raoista. Tämä kuva
oli päinvastoin vieläkin yhtä eheä, kuin se oli tekijäinsä kädestä
lähteneenä. Mutta kuvan suumaloon oli kiinnitetty kultainen soitin.
Kymmenkunta kultaista tankoa oli siten yhdistetty toisiinsa, että kun
ilma puhalsi niitten lomitse, syntyi tuo kaunis ääni. Soitin oli siis
jonkinlainen tuulikantele, jonka pani soimaan yön ja päivän lämpötilan
erotus, mikä aiheutti voimakkaan ilmanvedon suumalossa._

_Melkein koko päivä kului sen kirjoituksen jäljentämiseen, joka oli
hakattu patsaan jalustaan. Kirjoitusta oli kahdeksan riviä. Asetimme
jalustaluukun paikalleen takaisin ja kiiruhdimme karavaanimme jälkeen,
jonka saavutimme puron rannalla vasta myöhään illalla. Akmedin veljekset
tulivat hyvin iloisiksi kuullessaan, että toiveet matkan onnistumisesta
olivat taasen kasvamaan päin._

_Toiveittemme täyttyminen oli lähempänä kuin taisimme aavistaakaan.
Noustuamme aamulla kohtasi silmiämme ihana näky. Lyhyen päivämatkan
päässä edessämme nousi ylängöstä keonmuotoinen vuorenhuippu, joka noin
kolmensadan metrin korkuisena teki miellyttävän poikkeuksen tasaisen
ylängön yksitoikkoisuudesta. Vuorella näytti kasvavan metsää juuresta
ylimpään huippuun asti, mikä meistä sen verrattain suureen jyrkkyyteen
katsoen tuntui oudolta. Puromme tuli vuorelta päin._

_Kaikki olimme iloisella mielellä, yksin kamelimmekin näyttivät ottavan
osaa iloomme astuen reippain askelin vuorta kohti. Jo päivällisaikana
olimme vuoren juurella._

_Vuoren kupeet eivät kasvaneet metsää, kuten olimme luulleet, vaan
olivat päinvastoin ihan paljaat ja sileät. Mitä me etäältä katsoen
luulimme metsäksi, oli vuoren erikoinen himmeänvihreä väri. Kivellä oli
näet omituisesti kimalteleva himmeänvihreä värivivahdus. Rakoja ei
näkynyt missään; näytti siltä, kuin koko vuori olisi valettu yhdeksi
möhkäleeksi. Vuorenkupeet eivät olleet aivan tasaisia, mutta pinta oli
kaikkialla sileä, myrskyjen ja sateiden siloittama. Kaikki ihmettelimme
kivilaadun sitkeyttä, koska emme voineet missään huomata ainoatakaan
halkeamaa. Tämän vuoren omistaminen Euroopassa tekisi omistajansa
äärettömän rikkaaksi mieheksi._

_Kun sfinksi oli tätä samaa kivilajia, ymmärsimme, että olimme nyt
saapuneet siihen paikkaan, jota olimme etsineet. Jos olisi vielä ollut
jotain epäilystä tässä asiassa, poistui tämä pian kokonaan. Sillä kun
jatkoimme matkaa pitkin puron vartta etsien sopivaa leiripaikkaa,
tulimme paikkaan, jossa oli kaksikymmentäneljä suunnattoman suurta
pylvästä vierekkäin järjestettyinä vuoren juurelle. Pylvästen pituus oli
nyt kolmekymmentä metriä, mutta paksuus vain vähän kolmatta metriä. Yksi
oli keskeltä katkennut._

_Jatkoimme kulkua puron vartta vielä kappaleen matkaa, jolloin rupesi
näkymään järvi. Puro tuli siis, kuten olimme arvanneetkin, järvestä.
Laskupaikka oli ihan vuoren juuressa. Vuori nousi vielä jyrkempänä
järvestä kuin maan puolelta._

_Kamelinajajat katsoivat paikan sopivaksi leiripaikaksi, kun järven
ranta tässä oli jotenkin korkea ja rannoilla muualla vilisi
krokodiilejä. Joukoittain makasi näitä iljettäviä eläimiä rantojen
matalilla hiekkapenkereillä. Purossa sitävastoin emme niitä nähneet,
vaikka ne muutoin eivät halveksi pieniäkään vesiä, jos vain seutu muuten
heitä miellyttää._

_Olimme nyt puron vartta seuraten kiertäneet melkein puolet vuoren
ympärystää. Useassa paikassa olimme jotenkin korkealla vuoren kupeessa
nähneet tummia paikkoja, jotka näyttivät reiäntapaisilta, ja jokaisen
semmoisen paikan alla oli vuoren juurella suunnattomat kiviröykkiöt. Jos
siis vuoren sisustassa oli tehty työtä, kuten arvatenkin oli, oli
luultavasti työssä syntyneet kelvottomat ainekset sysätty ulos noista
rei'istä._

_Miehet ryhtyivät nyt valmistuksiin leirin pystyttämistä varten, ja minä
lähdin Akmedin kanssa puron suulle. Tässä aivan puron suulla oli tuo
etsitty sisäänkäytävä vuoreen. Ja upea sisäänkäytävä se olikin,
runsaasti kuuden metrin levyinen ja melkein saman korkuinenkin. Jos nuo
äsken näkemämme pylväät oli tästä otettu, oli todennäköisesti otettu
kaksi vieretysten._

_Loivasti nouseva käytävä ei mennyt suoraan vuoren sisustaan, vaan
vuoren järvenpuoleista kuvetta pitkin. Sinne tänne oli jätetty
ikkunantapaisia aukkoja, joten käytävän alkuosa oli hyvin valaistu. Noin
metrin levyinen osa käytävän oikeasta, järvenpuoleisesta sivusta oli
hakattu astuimiksi, joten nousu oli jotenkin mukava. Muutamin paikoin
oli vuoren seinään tehty komerontapaisia aukkoja, ehkä työkalujen
säilyttämistä varten._

_Päätimme seuraavana aamuna lähteä löytöretkelle vuoren sisustaan
tarkoituksenamme tunkeutua niin syvälle kuin mahdollista. Tänään ei
olisi kuitenkaan enää paljon voitu saada aikaan._

_Seuraava aamu koitti niin ihanana, kuin se ainoastaan näillä
siunatuilla leveysasteilla voi olla. Raitis ilma virkistytti ruumista ja
sielua. Moniväriset papukaijat ja vikkelät apinat antoivat metsälle
eloa, ja korkealta pilvistä vakoili ilman kuningas, kotka,
valtakuntaansa. Tuntui omituiselta tämmöisenä aamuna ryömiä vuoren
koloon taistelemaan kukaties minkälaatuisia pimeyden valtoja vastaan.
Mutta juuri tässä tarkoituksessa olimme erämaan vaivoja uhmailleet. Nyt
toivoimme saavamme korjata vaivojemme palkan._

_Jotakin sai kuitenkin tuo vastakohtaisuus aamun valon ja vuoren
sisustan synkkyyden välillä aikaan. Otimme pyssyt mukaamme, vaikka emme
tosin voineet arvata, että ne vihollisvallat, joita vastaan meidän ehkä
oli taisteltava, olisivat ruudilla ja lyijyllä kukistettavia. Ilman tätä
varovaisuuttamme, jonka itse luulimme ihan tarpeettomaksi, emme
luultavasti olisi tulleet elävinä ihmisten ilmoille takaisin._

_Ryhdyimme siis tehtäväämme. Pensaista ihan käytävän suulta peloitin
hyeenan, joka ilkeästi meille irvistellen katosi metsään. Näin ensi
kertaa elämässäni tämän iljettävän, pelkurimaisen eläimen. Egyptissä
elää runsaasti sekä hyeenoja että shakaaleja, mutta vaikka olin nyt jo
kahdesti tässä maassa käynyt, en ollut ennen sattunut näkemään
ainoatakaan. Olisin sentähden mielelläni tämän ampunut, mutta se
luikahti niin nopeasti pensaitten väliin, etten ehtinyt ajoissa saada
pyssyä esille._

_Olin kuitenkin ottanut pyssyni selästä ja kannoin sitä nyt
kyynärkoukussa. Kaikeksi onneksi. Sillä ensimmäisestä komerosta, joka
oli noin sata metriä käytävän suusta, syöksyi arvaamattamme leijona
meitä vastaan. Eläin ei kuitenkaan heti hyökännyt, vaan laskihe kyyryyn
parikymmentä askelta edessämme. Se ärjyi kauheasti ja pieksi kalliota
hännällään. Ammuimme molemmat yhtaikaa, ja molemmat kuulat osuivat
hyvin. Eläin ei sittenkään heti kuollut, mutta Akmedin kuula oli
vahingoittanut selkärankaa, niin ettei leijona päässyt paikalta
liikkumaan. Latasin nopeasti uudestaan, menin aivan lähelle ja tähtäsin
päähän. Tämä kuula sammutti eläimen hengen._

_Samassa olivat miehemme, jotka olivat kuulleet laukaukset, paikalla.
Yksi ainoa mies laahasi kuolleen eläimen käytävän suuhun. Se luisui
kiveä pitkin miltei itsestään. Kaadettu leijona oli hyvin upea eläin.
Sen harja oli pikimusta. Seisoimme käytävän suulla auringonvalossa
katsellen saalistamme. Mieleeni muistuivat pyhät runoilijan sanat:_

      _Sinä, Herra, lähetät pimeyden:
      silloin lähtevät kaikki metsän eläimet liikkeelle.
      Nuoret leijonat kiljuvat saalista
      ja elatustansa Jumalalta etsivät.
      Aurinko nousee:
      silloin he vetäytyvät pois luoliinsa
      ja panevat siinä maata. --
      Ihminen lähtee silloin työhönsä
      ja tehtäväänsä iltaan asti._

_Suureksi kummakseni jatkoi Akmed:_

      _Kuinka monenlaatuiset ovat Sinun työsi, oi Herra!
      Viisaasti olet Sinä ne kaikki tehnyt,
      ja maa on sinun luomiasi täynnä.
      Katso merta, tuota suurta ja laajaa:
      lukematon siinä liikkuu vilinä,
      eläimiä sekä suuria että pieniä.
      Siinä haahdet tietään kulkevat,
      Leviaatan, jonka olet luonut siinä leikkimään._

_Kysyin Akmedilta, miten hän nämä sanat tunsi? Hän ei vastannut suoraan,
sanoi vain tutkimusretkillään löytäneensä monta kristittyjen pyhää
kirjoitusta. Niitä hän ei ollut hävittänyt, vaan oli lähettänyt ne
paaville, jonka kirjastossa arveli niiden vieläkin olevan. -- Täten ei
olisi mikään tavallinen muhamettilainen menetellyt, ellei ehkä
rahapalkkion toivossa. Tunsin tulleeni lähemmäksi Akmedia kuin ennen._

_Lähdimme uudestaan käytäväämme toivoen, että jos käytävässä olisi ollut
useampia petoja, olisivat laukaukset saattaneet ne tulemaan esille._

_Ikkuna-aukkoja ei ollut tehty säännöllisin välimatkoin. Huomasimme
kuitenkin käytävän suunnasta, että se vielä kulki vuoren kuvetta pitkin.
Olimme kulkeneet ehkä kolme- tai neljäsataa metriä lyhtyjemme valossa,
kun käytävämme, joka ei ollut enää kuin parin metrin levyinen ja saman
korkuinenkin, taasen rupesi valkenemaan. Tässä oli ikkuna. Olimme
neljäkymmentä metriä järven pinnasta, kuten nuoran avulla varmistimme.
Järven vastainen ranta ei ollut erämaata, vaan laaja ruohoaro. Monta
sataa eläintä näkyi rannan läheisyydessä. Ne näyttivät olevan
antilooppeja. Nyt ymmärsimme, miksi metsässä puron rannoilla oli niin
paljon petoeläimiä. Metsää ei näet täällä missään näkynyt. Petoeläimet
vetäytyivät siis puron rannoille suojaa etsimään. Eipä ihmettä, että
leijonat joka yö meitä ärjymisellään häiritsivät. Heillä oli ruokalansa
arolla ja makuuhuoneensa viidakoissa puron varsilla._

_Ikkunan kohdalta johti korkea ja leveä käytävä pohjoiseen, suoraan
vuoren sisustaan. Tämä käytävä meni vaakasuoraan suuntaan. Päätimme
jatkaa samaa käytävää, jota tähän asti olimme kulkeneet ja joka vei
ylöspäin. Piirsimme siis liidulla nuolet vuorenseinään ikkunan
kummallekin puolelle merkiksi, miten paluumatka oli suunnattava. Akmed
sanoi, ettei saa tämmöisessä tapauksessa luottaa vähääkään muistiinsa,
sillä jos vuoressa kerran erehtyy, on muisti samassa myös ihan kuin
kadonnut. Nuoli on paras merkki, ja aina olkoon kärki suunnattuna
vapauteen päin._

_Nyt vaelsimme toista tuntia, kulkien monen vuoren sisustaan menevän
käytävän ohitse, ennenkuin taas rupesi päivän valoa näkymään. Tässä
oleva ikkuna oli suuri, viisitoista askelta leveä ja miltei yhtä korkea.
Vuoren sisustaan tästä paikasta menevä käytävä oli kaduntapainen, ja sen
molemmin puolin oli vuorenseinään hakattu huoneita, todellisten
asuinhuoneitten kaltaisia: Näissä huoneissa oli myöskin talouskapineita,
erittäinkin oli paljon saviastioita. Oli ruvennut satamaan, ja Akmed
asetti useita saviastioita ikkunaan, saaden täten jotenkin suuren ruukun
täyteen vettä. Meillä oli vettä mukanamme kuten ruokaakin laskettuna
neljän päivän tarpeeksi, ja sadevettä joimme nyt kylliksemme, jättäen
vielä hyvän varaston paluumatkankin varalle. Aamiaisemme söimme tässä
paikassa. Järveä ei näkynyt tänne, mutta sfinksi näkyi. Vuoren juurelle
oli yhdeksänkymmentä metriä, jos otaksumamme, että allamme oleva
kiviröykkiö oli viidentoista metrin korkuinen, oli oikea._

_Tässä paikassa tapasimme ensimmäiset piirtokirjoitukset ja kuvat.
Kaikki kuvat esittivät vuorityöläisten toimia. Kirjoitukset osaksi
kertoivat niitten työläisten tehtävistä, jotka tässä käytävässä olivat
tehneet työtä, osaksi taas ilmoittivat, ketkä työnjohtajat olivat
aikojen kuluessa kussakin huoneessa asuneet. Menimme hyvin moneen
huoneeseen sisälle toivoen löytävämme jotakin tärkeämpää. Eikä toivomme
joutunutkaan häpeään. Erään huoneen seinästä Akmed löysi arabialaisen
piirtokirjoituksen, joka osoitti oikeaksi hänen olettamuksensa, että
hänen uskonheimolaisiaan oli vainojen aikoina täällä asunut. Iloitsin
Akmedin onnesta. Mutta vielä suurempi onni oli ystävälleni varattu.
Seinään oli muurattu kiinni iso neliskulmainen paasi. Tämän paaden
piirtokirjoitus opetti hänelle, että sen takana säilytetään muutamia
vanhoja käsikirjoituksia juuri siltä ajalta, minkä tutkimisen hän oli
elämäntehtäväkseen ottanut. Jos kirjoitukset olivat samoja, jotka hänen
lahkonsa tarinoissa mainittiin, uskoi hän saavansa ratkaisuksi erään
koko muhamettilaiselle maailmalle varsin tärkeän riitakysymyksen.
Ainoilla mukanamme olevilla kivityöaseilla, meisselillä ja
käsivasaralla, hän yritti saada laastia särjetyksi, mutta turhaan.
Laasti oli sementintapaista, erinomaisen sitkeää ainetta.
Käsikirjoitukset saivat jäädä säilytyspaikkaansa, kunnes leiristä
saataisiin parempia työaseita._

_Aurinko, joka taasen rupesi näkymään, näytti, että keskipäivä oli jo
ohi, ja Akmed katsoi parhaaksi jättää tämän mielenkiintoisen paikan
tarkemman tutkimisen toistaiseksi. Nyt tahdoimme kiirehtiä eteenpäin._

_Jatkoimme siis uudestaan kulkuamme. Yhä vain ylöspäin nousi polku.
Vuoren sisustaan vieviä käytäviä oli tässä useampiakin kuin ennen. Jos
kaikkia näitä käytäviä olisimme ruvenneet pintapuolisestikin tutkimaan,
emme olisi viikossakaan ehtineet vuoren huipulle, johon arvasimme
polkumme meitä johtavan. Ikkunoita oli nyt tiheämmin kuin vuoren
alaosassa, ja iltapäivällä olimme huomaavinamme erään sivukäytävän
vastaisestakin päästä valoa häämöttävän._

_Jos huomiomme oli oikea, ei vuoren huipulle ollut enää aivan pitkä
matka. Ilma oli kaikkialla puhdasta ja parahiksi viileää._

_Ymmärsimme, ettemme enää päivänvalolla tule ehtimään vuoren huipulle.
Polvitaipeeni rupesivat tuntumaan niin omituisen tylsiltä ja
voimattomilta, ja astuminen liukkailla kiviastuimilla kävi kovin
raskaaksi. Akmedin luisevia sääriä eivät mitkään voimanponnistukset
voineet väsyttää. Sen tiesin entuudestaan._

_Ikkunoita oli jo hyvin tiheässä, mutta pimeys eneni nopeasti. Portaat
veivät säännöllistä kierukkaa. Juuri kun luulin voivani laskea, ettei
kierukan läpimitta ollut enää enempää kuin parikymmentä metriä --
portaat kävivät tässä vuoren toista rinnettä, ja joka ikkunasta näkyi
sama maisema --, päättyi käytävä aivan yhtäkkiä. Edessämme oli kivinen
seinä. Tasainen kiviseinä._

_Olisiko siis työ kesken päättynyt? Valaisimme lyhdyllämme kaikkialla
käytävän seiniä. Seinä edessämme ei ollutkaan mikään seinä, vaan kivinen
laskuovi, joka sulki käytävän. Käytävän seinät oli tässä hakattu
pystysuoriksi. Tästä ei päässyt pieleen eikä puoleen. Niin huolellisesti
oli työ tehty, että rako oven ja seinän välillä oli kaikkialla
täsmälleen yhtä suuri, ollen ainoastaan noin viiden millimetrin
levyinen. Viileä yöilma kulki viimana raosta meitä vastaan. Katselimme
neuvottomina toisiamme. Tämän päivän työ näytti olleen hukkatyötä.
Hukkatyötä minulle, vaikka se kyllä Akmedille lupasi runsastakin
palkkiota._

_Istuuduimme vierekkäin ylimmälle astuimelle, joka oli tehty
korkeammaksi ja leveämmäksi muita. Rupesin hieromaan polviani, jotka
olivat jotenkin jäykät ja puutuneet._

_Hetken perästä tuntui minusta, ikäänkuin astuin ei olisi ollutkaan enää
niin korkea kuin istuutuessamme. Vielä hetki, ja Akmed luuli tehneensä
saman huomion. Mittasin lyhdylläni. Astuin oli juuri lyhdyn ja katon
tasalla. Kaksi minuuttia myöhemmin se oli jo painunut kymmenen
senttimetriä. Nyt vasta huomasin, että sen ja vieressä olevan astuimen
välillä oli samanlainen rako kuin seinän ja käytävää sulkevan kiven
välillä. Astuin liikkui. Ja ovi myös liikkui. Mutta ovi liikkui
ylöspäin._

_Edessämme oleva ovi oli siis laskuovi. Ruumiinpainomme oli pannut sen
liikkeelle._

_Astuimen päästyä liikkeelle rupesi se laskeutumaan yhä kasvavalla
vauhdilla, ja pian näkyi oven alta rako, joka yhä suureni. Mittasin oven
paksuuden ja huomasin sen lähes metrin paksuiseksi. Nousimme nyt
seisomaan astuimellemme ja viiden minuutin kuluttua olimme laskeutuneet
jo niin syvälle, että kumartumatta pääsimme astumaan oven alta.
Katselimme toisiamme hätäisesti ja -- menimme Rubikonin yli. Vielä
parikymmentä astuinta ja olimme suunnattoman suuressa temppelissä.
Sadoista ikkunoista tuikkivat miljoonat tähdet levittäen sitä
ihmeellisen tenhoisaa valoa, mikä ainoastaan päiväntasaajan seutujen
yötä valaisee. Kauan seisoimme siinä mahtavan näyn hurmaamina. Jalkamme
olivat ikäänkuin lattiaan kiinni noiduttuina._

_Akmed se ensin heräsi tajuntaansa takaisin. Näin hänen äkisti ottavan
lyhtynsä lattialta ja kiiruhtavan takaisin käytävään. Minäkin toinnuin
ja pahaa aavistaen seurasin ystävääni. Hän kohtasi minut käytävän
suussa. Laskuovi oli laskeutunut paikalleen takaisin. Akmedin saapuessa
ovelle oli se vielä liikkunut, mutta rakoa oven alla ei enää näkynyt.
Oven alareuna oli jo alustan alapuolella. Ja heti sen jälkeen oli ovi
pysähtynyt paikalleen._

_Astuimme heti molemmat takaisin oven eteen ja seisoimme kauan aikaa
edustalla. Mutta turhaan. Tältä puolelta ovi ei auennut._

_Nyt vasta muistimme, että pari astuinta oven alapuolella oli ollut
useita kuution muotoisia kiviä, joitten yhteinen paino kai lähenteli
paria sataa kiloa. Ne oli arvatenkin tarkoitettu ylimmälle astuimelle
asetettaviksi oven nostamista varten. Me olimme sen omalla
ruumiinpainollamme nostaneet, ja painon poistuttua oli ovi ruvennut
laskeutumaan takaisin paikallensa. Nyt ovi kaikista yrityksistä
huolimatta pysyi liikkumatta. Itse olimme sulkeneet vankilamme oven
jälkeemme._

_Akmed otti tapahtuman tyynesti, kuten itämaalainen ainakin. Profeetan
uskonto tekee tunnustajansa suuremmassa tai vähemmässä määrässä
fatalistiksi. Nurisematta hän taipuu sen alle, mitä hän ei voi muuttaa._

_Minä en voinut ottaa asiaa samalta kannalta. Hirvittävän tuskan kauhu
sai minut täydelleen valtaansa. Jouduin pelkoni valtaamana aivan
suunniltani. Seuraavassa hetkessä jo häpesin itseäni. Minä, kristitty,
en voinut alistua Herran johdon alle yhtä nöyrästi kuin hän, Muhamedin
oppilas. Onnistuin ainakin ulkonaisesti hillitsemään nurisemistani
kohtaloa vastaan._

_Palasimme temppeliin takaisin. Mutta yö oli kylmä, ja vähän ajan
perästä oli meidän pakko etsiä leposija kivellä saman oven edessä, josta
äsken olin melkein raivoten poistunut. Kuumintakin päivää seuraa
päiväntasaajan seuduilla kylmä yö, ja olimme kiitolliset siitä, että
kivinen käytävä tasoitti päivän ja yön lämmön erotuksen._

_Herätessäni aamulla oli ystäväni jo poistunut. Temppelissä tapasin
hänet polvillaan, kasvot omaa pyhää kaupunkiaan kohti. Minäkin lankesin
polvilleni ja rukoilin kyynelsilmin Jumalaa auttamaan meitä tästä
surkeasta tilasta, johon olimme joutuneet. Virkistyneenä nousin ja
ryhdyimme hyvällä ruokahalulla aamiaiseemme. Päätimme, ettemme ainakaan
vielä tänä päivänä vähennä päiväannoksia._

_Vasta syötyämme kohdistimme oikein huomiomme siihen omituisen
suurenmoiseen näköalaan, joka kaikkialla levisi eteemme. Järvi vuoren
juurella, vaikka parikymmentä kilometriä leveä ja enemmän kuin kaksi
kertaa niin pitkä, näytti vähäpätöiseltä lammikolta vain. Vuori kuvastui
jyrkkänä sen peilikirkkaaseen pintaan. Järven toisella puolella levisi
niin kauas, kuin silmä kantoi, mahtava ruohotasanko, joka nyt juuri
auringon noustessa ikäänkuin eli niistä tuhansista ja tuhansista
eläimistä, jotka siellä kävivät laitumella. Myöskin tuo ääretön erämaa
pohjoisessa ei tehnyt tavallista lohdutonta, kaameaa vaikutusta mieleen.
Silläkin oli oma suurenmoinen viehätysvoimansa, jota sfinksi jalkaimme
alla -- todellisuudessa oli sinne päivän matka -- näytti, omiin
ajatuksiinsa vajonneena, mietiskelevän._

_Ja itse se rakennus, josta me tätä ympäristöä katselimme! Harvoin sulaa
taideteos ja sen ympäristö niin hyvin yhteen kuin tässä. Tälle
temppelille ei sopinut mikään muu ympäristö kuin tämä. Ja tähän
kappaleeseen maailmaa ei sopinut mikään muu muistomerkki kuin juuri se
jättiläismäinen rakennus, jossa nyt olimme. *Temppeli oli hakattu itse
kallioon.* Koko temppeli lattioineen, seinineen, pylväineen, kattoineen
-- kaikki oli yhtä ainoata kiveä. Ei missään näkynyt ainoatakaan
liitettä. Ja kuitenkaan ei tämä rakennusteos, ehdottomasti suurin
maailmassa, vaikuttanut luonnottomalta. Niin sopusuhtaisiksi oli sen
kaikki osat laskettu. Tästä ehdottomasta sopusuhtaisuudesta kai myös
riippui tuo valtava juhlallisuuden tunne, minkä tämä korkeimmalle
omistettu huone loi ihmissieluun. Sanon »korkeimmalle omistettu», sillä
minusta tuntui aivan mahdottomalta se ajatus, että tämän teoksen luoja
olisi ollut monien jumalien palvelija vain. Hänen luomansa ei olisi
siinä tapauksessa ikinä ihmissieluun synnyttänyt sitä tunnelmaa, minkä
se synnytti. On mahdoton uskoa, että ne ihmiset, jotka tässä huoneessa
olivat Luojan kaikkivaltaa kunnioittaneet, olisivat täältä lähteneet
krokodiileja, ibislintua tai apishärkää kumartamaan._

_Ja samantapainen tunne kai myöskin Akmedin sielussa liikkui, sillä
kuulin hänen itsekseen lausuvan: »Jumala on vain yksi.» Mutta jatkosanat
»ja Muhamed on hänen profeettansa» jäivät sanomatta._

_Ryhdyimme nyt tutkimaan, mitä toiveita meillä voi olla päästä
vankilastamme pois. Astuimme ulos kalliolle temppeliseinien
ulkopuolelle. Koko vuorenhuippu temppelin ulkopuolella oli hakattu
täysin tasapintaiseksi. Minkäänlaisia kaiteita ei ollut, vaan
vuorenkupeet alkoivat jyrkkinä suoraan tästä temppelipihasta, joka
leveimmältä paikaltaan ei ollut sataa askelta ja järvenpuolelta paikoin
tuskin viittäkymmentäkään askelta leveä. Jos ihminen olisi tästä
luiskahtanut, olen vakuuttunut, että hänestä tuskin puolta olisi tullut
maahan asti. Muu osa hänen ruumiistaan olisi kulumalla jäänyt vuoren
kupeeseen._

_Tunnin perästä olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet. Olimme
käyneet temppelin ympäri. Kallio oli kaikkialla tasainen kuin pöytä._

_Tehtyämme temppelimuurien sisäpuolta samanlaisen kierroksen olimme
varmat siitä, että käytävä, josta olimme tulleet, oli ainoa tie
temppeliin. Se tie oli nyt sulkeutunut. -- Kävimme vielä kerran
yrittämässä, eikö ovea tältä puolelta saanut avautumaan. Turha toivo.
Ainoa toivomme oli nyt, että Herra niin johtaisi Akmedin veljiä,
etteivät eksyisi lukemattomiin sivukäytäviin. Että he kolmen tai neljän
päivän kuluttua lähtisivät meitä etsimään, sen tiesimme. Ja nuolten
ollessa johtajina oli syytä toivoon, että he osaisivat paikalle.
Kiikarin avulla näimme heidät kaikki kuusi parhaillaan päivällistään
syömässä. Päätimme, että siitä päivästä, jolloin päivälliseen ottaa osaa
vain kolme tai neljä, pidämme yöt päivät vahtia oven edessä._

_Temppelissä oli hyvin paljon hieroglyfikirjoituksia. Akmed katsoi
parhaaksi, että jäljentäisimme näistä tärkeimmät ja tutkisimme, mitä
muuta mielenkiintoista temppeli voisi sisältää. Työ oli parasta estämään
sitä mieltä murtavaa levottomuuden tunnetta, joka minulle jo uhkasi
tulla vaaralliseksi. Ystävälläni oli aasialaisen hermot, se on: hän ei
tiennyt ihmisessä olevan näitä eurooppalaiselle usein niin harmillisia
elimiä. Hän myös vakavasti kielsi minua enää astumasta temppelimuurien
ulkopuolelle. Jyrkänteellä on sama omituinen voima, joka pauhaavassa
koskessakin asuu. Se vetää puoleensa._

_Säärilihakseni, jotka aamulla olivat olleet jotenkin puutuneet, olivat
taasen täydessä kunnossa. Rupesimme siis astumaan eräässä pylväässä
olevia kiertoportaita rakennuksen ylempään osaan. Noustuamme tasan
kaksisataa astuinta tulimme ihan samanlaiselle kiviselle laskuovelle
kuin se, joka meiltä yhä esti paluumatkan vuoren sisustaan. Tällä kertaa
olimme jo viisaampia. Emme yrittäneet ruumiinpainollamme ovea avata,
vaan asetimme täälläkin olevat kivet ylimmälle astuimelle, ja ovi
avautui hiljaa ja tasaisesti. Odotimme hyvän hetken. Ovi pysyi avoinna.
Nyt uskalsimme astua oviaukon läpi. Olimme jotenkin suuressa
ristiholvikattoisessa huoneessa, joka muodosti rakennuksen ylimmän osan.
Huoneen seininä olivat pylväsrivit, joitten pylväät olivat niin lähellä
toisiaan, etteivät pylväitten välit olleet leveämpiä kuin itse
pylväitten läpimitta. Huone oli kuin kellotapuli. Tätä vaikutelmaa
vahvisti se seikka, että huoneen katosta todella riippui suunnattoman
suuri kello. Kello oli jotakin valkoista, hopean näköistä metallia,
täysin homeesta vapaa, varustettu parillakymmenellä tangonmuotoisella,
jäntevällä kielellä, jotka riippuivat katosta kellon ulkopuolella. Kaksi
kieltä oli irtautunut ja makasi lattialla. Koskettelin kielellä kellon
reunaa. Olen käynyt Notre Dame'in tornissa kellonsoiton aikana. Se ääni,
joka tuosta hiljaisesta koskettelemisesta syntyi, vastasi täysin Notre
Dame'in suurimman kellon ääntä. Korvat menivät lukkoon. Koskettelin
vielä usealla kielellä niin hiljaa kuin taisin. Heleänkirkkaita ääniä
syntyi. Mutta omituisinta tässä oli, että kukin kieli synnytti samasta
kellosta eri äänen. Tämän omituisen ilmiön syystä en voinut päästä
selville. Kaikki äänet olivat täysin puhtaiksi viritettyjä. Torni
sisälsi mitä ihanimman kellosoittimen, jonka tuuli pani soimaan._

_Ilma oli useita päiviä ollut rasvatyyni. Sentähden emme olleet kuulleet
vielä mitään näistä ihmeellisistä äänistä. Mutta tuulella aikaansai
kello varmasti erinomaisen juhlallisen vaikutuksen. Muinaisegyptiläiset
-- sillä muista tässä ei voinut olla kysymystäkään -- olivat siis
soitantoa rakastavaa kansaa. Ja mahtavan soittokoneen he olivat tässä
rakentaneet. --_

_Se hieroglyfireunusta, joka koristi kellon alareunaa, ilmoitti, että
tämän kellon äänet lähetettiin tähtiä kohti pyytämään heidän suosiotaan
maanpiirille ja sen asujaimille. Tämä näytti minusta viittaavan siihen,
että näitten muinaisegyptiläisten uskonto sisimmältään oli jonkinlaista
astraaliuskontoa. Ehkä he uskoivat, että taivaalliset voimat jollain
tavalla ilmoittautuivat noissa pyhinä pidetyissä eläimissä, joita kaikki
muinaisegyptiläiset kumarsivat. Vai oliko ehkä olemassa korkeampi
astraalinen uskonto sivistynyttä kansanluokkaa varten, alempi maallinen
uskonto kansaa varten? Muutamat tämän temppelin piirtokirjoituksista
antoivat aihetta sellaiseenkin olettamukseen. -- Lausuin Akmedille
ihmettelyni siitä, että tämä suurenmoinen rakennusteos oli säilynyt läpi
vuosituhansien näitten leveysasteitten kirveiltä, useasti uudistuvilta
ukkosenilmoilta. Akmed tiesi kertoa, ettei ukkonen koskaan iske maahan
tämmöisillä korkeilla vuorenhuipuilla. Syytä siihen hän ei sanonut
tietävänsä._

_Tornihuoneen jokaisessa nurkassa seisoi korkea kivinen ihmiskuva --
nämäkin itse kalliosta hakatut. Tuikean näköisinä katselivat kuvat
taukoamatta kukin samaan paikkaan, johon heidän katseensa jo läpi
vuosituhansien olivat olleet suunnattuina. Se paikka oli lattian
keskikohta ihan kellon alla, missä yksi ainoa hieroglyfirivi sisälsi
sanat:_

_*Kivenkuljetuksen salaisuus.*_

_Oliko nyt minun hetkeni tullut?_

_Siltä näytti._

_Akmed jo onnitteli minua. -- Mutta mikä oli »kivenkuljetuksen
salaisuus»? Tämä huoneko? Kelloko? Kivipatsaatko? Rupesimme
hieroglyfikirjoitusta lähemmin tutkimaan. Sanat oli piirretty laattaan,
joka oli vähän lattiaa korkeampi, ja huomasimme ilman suurtakaan vaivaa,
ettei laatta ollut lattiassa kiinni. Laatan alla siis arvatenkin oli se
salaisuus säilytettynä, jota etsimään olin tuon pitkän matkan
kotimaastani tehnyt. Mutta laatan suuruus näytti estävän jokaisen
ajatuksen saada sitä nykyisillä voimillamme paikaltaan siirretyksi.
Akmedin kuitenkin onnistui lykätä meisselinsä laatan syrjän alle, ja kun
hän sitten tarttui käsin laattaan, nousi se ilman suurta
voimanponnistusta. Otin sen toisesta päästä kiinni, ja siirsimme sen
helposti sivulle._

_Otaksumamme oli oikea. Kallioon oli laatan alle koverrettu säiliö ja
säiliössä oli kultainen laatta, molemmin puolin hieroglyfejä täyteen
piirretty. Nostin laatan säilytyspaikastaan. Ryhdyimme molemmat heti
lukemaan._

_Egyptiläisten vanhin kirjoitus, hieroglyfikirjoitus, ei ole mitenkään
niin mahdotonta lukea kuin on tähän asti otaksuttu.[1] Hieroglyfit ovat
vanhimmassa kirjoituksessa kokonaisten sanain merkkejä; sittemmin
kehittyi kirjoitus tavukirjoitukseksi, ja kun merkkejä ruvettiin
lukemaan ainoastaan tavujen ensimmäisen kirjaimen merkkeinä, syntyi
todellinen kaksikymmentäneljä kirjainta käsittävä kirjaimisto. Se
kirjoitus, jolla muinaisegyptiläisten tiedonannot jälkimaailmalle ovat
säilytetyt, sisältää täten sekä sanain että tavujen ja kirjainten
merkkejä. Käytettyjen kirjainten luku on yhteensä noin 500. Kirjoitus on
luettava joko oikealta vasemmalle, kuten heprealaisten kirjoitus, tai
vasemmalta oikealle, kuten länsimaiset kielet. Mutta myöskin pystysuoraa
kirjoitusta on käytetty._

[1] _Tämä kirjoitettiin 1700-luvulla._

_Kreikkalaisten ja roomalaisten yritykset tulkita tämän älykkään
muinaiskansan kirjoituskieltä epäonnistuivat suureksi osaksi sen tähden,
etteivät he voineet aavistaa, että ne merkit, jotka yhteensä muodostavat
sanan, eivät ole aina piirretyt oikeaan järjestykseensä. Hieroglyfit
ovat näet samalla kertaa kirjoitusta ja koristetta. Akmedille ei ollut
tämä asianlaita mitään outoa, koska hänen äidinkielessään sama menettely
ei ole harvinaista._

_Ryhdyimme siis lukemaan._

      _»Minä Raa-sii-hen (tähtien suosikki) olen tämän
      temppelirakennuksen onnellinen päättäjä. Rakennuksen luonnoksen
      teki ja rakennustyön aloitti kantaisäni Raa-sii-ke, jonka elämästä
      kolmas pylväs kertoo ja jonka muumio on ensimmäinen meidän sukumme
      käytävässä. Minun muumioni tulee olemaan viimeinen, sillä olen
      sukuni viimeinen jäsen. Vuoren läpimurtaminen kesti yksitoista
      sukupolvea. Temppelin rakentaminen kesti myöskin yksitoista
      sukupolvea. Kuningas Beri on käynyt minun aikanani kaksi kertaa
      työtä tarkastamassa. Kolmannessatoista pylväässä siitä enemmän
      kerrotaan. Olen onnellisempi kuin esi-isäni, koska olen saanut
      nähdä tämän temppelin täydellisenä ja olen valmistanut kellon ja
      kielet. Kielet tulevat kestämään vähän enemmän kuin kuusi
      vuosituhatta; silloin niiden joustavuus rupeaa vähenemään ja ne
      vihdoin katkeavat, ellei avaruuden suuri voima ole sitä ennen
      niitten joustavuutta uusinut. Älköön kelloni tulko mykäksi!_

      _Olen elänyt 92 vuotta ja lähden pian levolle.»_

_Tähän päättyi kirjoitus. Kivenkuljetuksen salaisuudesta ei ollut
viittaustakaan. Kysyvin ilmein katselimme toisiamme. Oliko joku käynyt
täällä ennen meitä ja vienyt pois salaisuuden? Mutta silloin hän ei
olisi jättänyt tänne tätä kultalaattaa, joka painoi kaksi tai kolme
kiloa. Tarkastimme uudestaan mitä huolellisimmin säilytyspaikan. Siinä
ei ollut pienintäkään esinettä. Sen pohjassa ja sivuissa ei ollut
piirtoakaan, vielä vähemmän kirjoitusta. Nostimme kansilaatan
syrjällensä. Se oli samaa kiveä kuin kallio ja temppelikin. Ainoa, mikä
jollain tavalla viittasi jonkinlaiseen salaisuuteen, oli sen ihmeellinen
keveys. Se ei todella painanut enempää, kuin jos se olisi ollut
hohkakiveä. Ja kuitenkin oli tämä sitkeä kivilaji hyvinkin raskasta.
Kuten äsken sanoin, en osannut ajatellakaan, että Akmedin kanssa kahden
jaksaisimme siirtää laatan sijaltaan._

_Sisälsikö siis itse laatta jollain tavalla salaisuuden selityksen? Sen
alasivuun oli kaiverrettu sfinksin kuva, ikäänkuin merkiksi siitä, että
jos sillä oli jokin salaisuus säilytettävänä, oli se yhtä mykkä ja
tutkimaton kuin tuo kivinen kuva._

_Akmed oli kuitenkin vielä sitä mieltä, että salaisuus oli etsittävä
itse kirjoituksesta. Kirjoitus oli sellaista, joka on luettava oikealta
vasemmalle. Jos sitä koetti muuhun suuntaan lukea, ei siitä tullut
sanoja eikä lauseita. Minä en voinut huomata siinä mitään outoa. Mutta
Akmed, joka oli egyptiläiseen kirjoitukseen yhtä tottunut kuin omaan
kieleensä, näytti minulle useita omituisuuksia, jotka ainoastaan
tottunut silmä huomasi. Muutamista kirjaimista puuttui jokin piirto,
ikäänkuin olisi kirjoitus ollut huolimattomasti tehty, ja toisin paikoin
oli jollakin kirjaimella outo muoto tai oli siinä jokin tarpeeton
piirto, kuten muutamilla kirjoittajilla on vieläkin tapana koristaa
käsialaansa kaikenlaisilla tarpeettomilla kiemuroilla. »Tuommoisia näkee
kyllä muutamissa kirjoituksissa», sanoi Akmed, »jos ns. esipiirtäjä,
joka piirtää kirjainten muodon kähertäjälle hyvin matalilla viiruilla,
on ollut tottumaton.» Mutta tässä ei ollut niin. Päinvastoin oli
esipiirtäjä, joka arvatenkin oli itse kirjoituksen myös valmistanutkin,
silminnähtävästi ollut tehtävässään varsin taitava, ja nuo oudot viivat
olivat epäilemättä tahallisesti sinne sovitetut. Kirjoituksen todellisen
merkityksen etsiminen tulisi luultavasti vaatimaan paljon aikaa ja
suurta kärsivällisyyttä. Kirjoitus ei ollut tavallista kirjoitusta,
vaikka oudosta niin näytti, vaan salakirjoitusta; ja ellemme onnistuisi
löytämään salakirjainten avainta, jäisi se meille ikuisesti
tulkitsemattomaksi. Saisimme tyytyä siihen tekstiin, minkä nyt olimme
lukeneet ja jonka lukemiseen ei tarvittu muuta kuin koneellista
egyptinkielen lukutaitoa._

_Asiain näin ollen toiveeni eivät olleet minulle varsin valoisia.
Nykyaikaisen eurooppalaisenkin kielen salakirjoitus on usein hyvin
vaikeasti tulkittavaa ja vaatii melkein aina suurta ajanhukkaa. Tulisiko
koko ihmisikä riittämään hieroglyfisalakirjoituksen selvittämiseen? Olin
joutua aivan toivottomaksi._

_Panimme kivilaatan paikalleen kätkön kanneksi, vaikka kätkö itse nyt
olikin tyhjä. Kiviset kuvat näyttivät minusta vielä tuimemmilta kuin
ennen, vaikka heidän vartioimallaan salaisuudella olikin mitä parhaimmat
toiveet jäädä ikuisesti ilmi tulematta._

_Tuulenhenki oli ruvennut liikkumaan, ja yksi kielistä oli jo kerran
vähäisen koskettanut kellon reunaa. Oli parasta lähteä alas, ennenkuin
syntyi todellinen tuuli. Tuulella en uskonut ihmisen voivan kellon
läheisyydessä kestää. Tykistöinsinöörin korvat ovat melkolailla
tottuneet mahtavaankin ilmanvärinään, mutta liika on kaikissa oloissa
liikaa. Lähdimme alas samassa, kun jo kaksikin kieltä samalla kertaa
kosketteli kelloa. Muutaman minuutin jälkeen soi jo toinen ääni toisensa
jälkeen, mutta täällä pylvään sisustassa ne kuuluivat, ikäänkuin
sordiinon vaimentamina, erinomaisen miellyttäviltä. Välistä soi pari
kolme ääntä yhdellä kertaa, ihania sointuja muodostaen. Akmedkin, joka
ei ole eurooppalaisessa mielessä musikaalinen, ihaili näitä kauniita
äänneyhtymiä._

_Äkkiä unohtuivat kuitenkin kaikki äänet korvistamme, kun tullessamme
portaitten päähän uloskäytävä oli suljettu. Aivan samanlainen laskuovi,
jommoinen oli portaitten yläpäässä, oli laskeutunut ja esti meiltä
kaiken mahdollisuuden päästä temppeliin takaisin. Emme kuitenkaan
ehtineet pelästyä, sillä muistimme heti, että pylvään yläpäässä oleva
ovi oli jätetty auki. Emme tulleet siirtäneeksi kiviä astuimelta pois.
Ovet olivat arvatenkin yhdistetyt toisiinsa jollakin tavalla siten, että
aina jompikumpi niistä oli kiinni._

_Kiiruhdin siis takaisin ylös panemaan tornihuoneeseen vievää ovea
kiinni. Kuta ylemmäksi tulin, sitä kovemmaksi tulivat kellon äänet, ja
pylväsportaitten ylimmässä osassa ne eivät olleet enää ollenkaan
miellyttäviä. Pelkäsin todella, miten korvakalvojeni kävisi nostaessani
kivet ylimmältä astuimelta pois. Tämän tehtyäni peräydyin nopeasti
muutamia astuimia takaisin odottamaan._

_Hetken perästä palasin katsomaan, joko ovi oli sulkeutunut. Se ei ollut
tuumaakaan laskeutunut. Koneistoon oli tullut jokin este. Saattoiko se
jollakin tavalla olla yhteydessä pois otetun kultalaatan kanssa? Odotin
vielä hyvän hetken. Siirsin kivet uudestaan ylimmälle astuimelle ja
siitä jälleen pois. Ei mitään muutosta. Ovi oli ja pysyi liikkumatta.
Kylmä hiki peitti ruumiini. Pylvääseen suljettuna oleminen tuntui
minusta vielä kauheammalta kuin vankeus temppelissä. Palasin Akmedin
luo. Alaovi oli suljettuna kuten ennenkin._

_Pylväsportaissa oli kolmekin ikkunaa. Mutta alin niistä oli
toistakymmentä metriä kivisestä lattiasta. Palasimme alimman ikkunan
kohdalle, johon istuuduimme syömään. Ruokaa oli meillä vielä kahdeksi
päiväksi._

_Jos meillä nyt olisi ollut tukeva sauva tai jokin muu
köydenkiinnitysmahdollisuus, ei poispääsy olisi ollut vaikea. Akmedin
nuora oli enemmän kuin 500:n metrin pituinen. Riittävän pitkä ja luja
köysi olisi siitä helposti kyllä punottu. Akmed tuli silloin
ajatelleeksi pyssyjämme, jotka olivat lattialla aivan tämän saman
pylvään vieressä. Köysi punottiin, ja minä laskeuduin alas, kiinnitin
pyssyn köyden päähän, ja viisi minuuttia myöhemmin seisoi Akmed
vieressäni lattialla. Hänen pyssynsä oli nyt pylvään panttivankina.
Pylvään alaovea emme saaneet myöskään ulkoapäin avautumaan, koska se oli
rakennettu toisin kuin yläovi. -- Kellonsoitto kuului tänne mahtavana,
ei kuitenkaan korvia rasittavana. Täällä vasta käsitimme oikein sen
soinnin verrattoman ihanuuden._

_Tuuli tuntui täällä kylmänpuoleiselta, mutta tuulensuojaa löytyi
seinien vierustalla ja käytävässä. Miehemme näyttivät levollisilta,
askaroiden leiripaikalla. Jos olisi ollut tyven, olisimme koettaneet
antaa heille merkin ampumalla kymmenkunta laukausta. Mutta nyt kellon
soidessa olisi tuskin kanuunanlaukauskaan kuulunut leiriin._

_Myöhäiseen iltaan asti istuimme Akmedin kanssa tutkistellen tekstiämme.
Mitään mahdollista selitystä emme siitä saaneet. Teksti sisälsi lyhyen
kertomuksen temppelin synnystä, mitään muuta siitä ei voinut lukea._

_Seuraavana aamuna huomasimme, että miehemme viipyivät tavattoman kauan
aamiaisella. Aamiaisen jälkeen oli heillä paljon puuhaamista, ja
päivällisellä näkyi vain kolme miestä. Kolme oli siis lähtenyt vuoreen.
-- Ennen iltaa emme voineet heitä odottaa. Akmed oli melko varma siitä,
että miehet osaisivat perille; oven avautumisesta häh ei ollut yhtä
varma. Ehkä se oli yhtä konstikkaasti järjestetty kuin pylvään alaovi.
Siinä asiassa oli minulla puolestani parempi toivo. Kuvailin mielessäni
olevamme pelastetut, jos vain miehemme osaisivat tänne. Akmed laittoi
nyt veljilleen kirjeen, jossa selitti, miten heidän pitäisi menetellä
saadakseen oven avatuksi. Pyssynhihnani oli leveä ja jäykkä: sen päähän
kiinnitettiin kirje ja pistettiin muurin ja oven välisen raon kautta
käytävään oven toiselle puolelle._

_Koko tämän päivän vietimme jäljentämällä niitä kahta kirjoitusta,
joihin »kivenkuljetuksen salaisuus»-laatta viittasi. Pimeän tultua
lähdimme aarteinemme käytävään, jossa lyhtyjemme valossa koetimme
verrata kirjoituksia sekä keskenään että laatan kirjoitukseen. Mutta
turhaan. Unta emme tietysti ajatelleet. Voisivathan pelastajamme saapua
minä hetkenä hyvänsä._

_Puoliyön aikana nykäistiin äkisti hihnaa. Sydämeni hytkähti ilosta. Ja
iloni ei ollut ennenaikaista, sillä muutaman minuutin perästä rupesi ovi
nousemaan. Olimme vapaat._

_Miesten ilo ei ollut vähäisempi kuin meidänkään, ja huomasin, että
Akmedin ja hänen veljiensä välillä vallitsi tosi veljesrakkaus. Miehet
olivat aavistaneet, että jokin onnettomuus oli meitä kohdannut, ja
olivat varustautuneet kivityön työkaluilla. Ellei ovi olisi muuten
avautunut, ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin kivipora ja väkivasara
olisivat olleet toimessa ja ensimmäinen räjähdyslaukaus tässä vuoressa
olisi pannut kallionseinät tärisemään._

_Miehillä oli runsaasti sekä ruokaa että vettä. Juhla-ateria oli pian
katettu, ja tällä kertaa söimme säästämättä kylliksemme. Emme hennoneet
lähteä pois, ennenkuin miehet saivat päivänvalolla temppeliä katsella.
Miehet tahtoivat aamulla särkeä pylvään alaoven, mutta sekä Akmed että
minä kielsimme. Kun yhdellä miehistä oli tukeva sauva, kiipesin nuoraa
pitkin ikkunasta sisään ja poistin Akmedin pyssyn, kiinnittäen sen
sijaan köyden sauvaan. -- Miehet kertoivat tulleensa hyvin
yllättyneiksi, kun päivällisaikana samana päivänä, jona me vuoreen
menimme, näkivät temppelin vuoren huipulla. Aamulla ja edellisenä
päivänä oli auer hienona harsona peittänyt vuoren huipun ja estänyt
esineitä selvästi erottumasta. Se oli päivällisaikana poistunut, ja
samassa oli temppeli ikäänkuin loihtimalla kasvanut vuoren huipulle.
Myös kellon ensimmäiset äänet olivat heitä peloittaneet, mutta sitten
olivat hekin joutuneet niitten lumouksen valtaan. Erämaan
äänettömyydessä toivat nämä äänet mieleen ihmisiä ja asuttuja seutuja._

_Päivällisaikana olimme jo leveässä käytävässä, ja illalla oli Akmedilla
kädessään nuo niin lämpimästi halutut käsikirjoitukset, joitten suuren
arvon hän heti älysi. Enemmän kuin kaksi viikkoa asuimme tässä paikassa.
Akmed, joka toivoi löytävänsä uusia käsikirjoituksia, ei tahtonut
poistua, ennenkuin käytävä oli perinpohjaisesti tutkittu, enkä minäkään
tahtonut häntä yksikseen jättää. Hän oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa
tuloksiin, erittäinkin kun käytävän sisäosista löytyi paljon huoneita,
joissa huonekalut ja talouskapineet olivat vielä samassa kunnossa, mihin
käyttäjät olivat ne jättäneet. Suurin osa huoneista oli ollut asuttuja
muhamettilaisen ajanlaskun parina ensimmäisenä vuosisatana. Mutta paljon
jäännöksiä tämän paikan ensimmäisistä asujaimista oli myös säilynyt.
Heidän työtään oli myöskin epäilemättä se itse kallioon koverrettu
satama, johon tämä vuoren suurin käytävä järven puolelle päättyi._

_Päivisin seurasin Akmedia hänen tutkimusretkillään, illat ja useasti
suuret osat öitäkin vietimme yhdessä tekstieni ääressä turhaan yrittäen
keksiä arvoituksen avainta._

_Kun kahden viikon kuluttua tutkimuksemme tällä paikalla olivat
päättyneet, menimme vielä kerran temppeliin. Tuo mahtava rakennustaidon
mestariteos veti vastustamattomasti meitä vielä luoksensa. Tällä kertaa
viivyimme siellä koko viikon jäljentäen ne piirtokirjoitukset, jotka
mielestämme olivat tärkeimmät ja löytäen useita seiniin koverrettuja
kammioita, joita ensimmäisellä käynnillämme emme huomanneet, koska pelko
sinne jäämisestämme silloin koko ajan enemmän tai vähemmän painoi
mieltämme. Nämä kammiot olivat ehkä temppelipappien asumuksia. Niiden
sisustus viittasi sellaiseen tarkoitukseen._

_En hennonut poistua tästä paikasta käymättä vielä tornihuoneessa. Ja
kun päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi, sattui olemaan tyven,
kiipesin köyden avulla pylvään ikkunasta sisään. Kiviset kuvat näyttivät
yhtä tuikeilta kuin ennenkin. Siitä huolimatta avasin vielä kerran
heidän vartioimansa kätkön, jonka kannen käänsin helposti yksin niin,
että sfinksin kuva tuli näkyviin. Mitenkä tuo kivilaatta oli noin keveä,
ja minkätähden oli sfinksin kuva siihen kaiverrettu? Kuin salama valtasi
minut se ajatus, että tuo kuva viittaa siihen sfinksiin, joka lähellä
vuoren juurta näkyy silmäini edessä. Se sisältää arvoituksen
selityksen._

_Niin mahtavalla voimalla tunkeutui minuun tuo uusi ajatus, että kiireen
kaupalla heitin kivilaatan paikalleen, otin toisen noista lattialla
makaavista katkenneista kielistä käteeni, jyskytin ohimennessäni sen
paksummalla päällä kellon reunaan niin, että korvakalvoni olivat
haljeta, ja kiidin portaita ja köyttä alas semmoisella vauhdilla, että
Akmed minulta ilveillen kysyi, olivatko kivipatsaat kintereilläni.
Kellonkielen, joka oli jäänyt käteeni ja jonka olin heittänyt pylvään
ikkunasta ulos, hän otti talteen tutkiakseen joskus sen outoa metallia._

_Saman päivän illalla olimme jo leirissä. Akmed ei katsonut teoriaani
ollenkaan mahdottomaksi ja oli muutenkin tyytyväinen siihen, että
jäisimme vielä joksikin ajaksi tänne. Hän tahtoi mielellään ainakin
pintapuolisesti tutkia vuoren muitakin käytäviä. Niitten perusteelliseen
tutkimiseen kuluisi vuosia._

_Jo seuraava aamu näki minut menossa sfinksiin. Arabialaisemme lupasivat
käydä joka neljäs päivä tuomassa minulle ruokaa ja vettä. Ystävällisiä
kun olivat, olisivat he mielellään auttaneet minua työssäkin, vaikka
eivät olleet muuhun työhön palkattuja kuin kamelinajoon. Heidän
uskonnollinen käsityksensä ei kuitenkaan sallinut heidän olla
tämäntapaisessa toimessa osallisia._

_Kaksi viikkoa tein työtä kuin hullu, voinpa sanoa melkein yöt päivät.
Hiekan poistaminen oli kovin raskasta tointa miehelle, joka ei ollut
ruumiilliseen työhön paljon tottunut. Jos olisin tietänyt, mitä tätä
kirjoittaessani tiedän, olisin tehnyt tuon työn muutamassa tunnissa.
Palava intoni kuitenkin ylläpiti voimani. Ja kun hiekan poistettuani
näkyviin tuli aivan samanlainen kivilaatta kuin temppelintornissakin,
katsoin työni monin verroin maksetuksi. Piirtokirjoitus oli sama:
»Kivenkuljetuksen salaisuus.» Vapisevin käsin nostin laatan, jonka
alapuoleen oli kaiverrettu saman temppelin kuva, joka nyt oli kaksi
viikkoa ollut edessäni. Sinä päivänä, jona olimme Akmedin kanssa ensi
kerran tässä paikassa käyneet, emme vallitsevalta autereelta voineet
nähdä vuorta emmekä temppeliä._

_Säiliössä kivilaatan alla oli samannäköinen kultalaatta kuin se, jonka
olin temppelintornista löytänyt. Tämäkin oli molemmin puolin täyteen
piirretty. Tämä kirjoitus oli luettava, kuten eurooppalainenkin
kirjoitus, vasemmalta oikealle. Menin ulkoilmaan ja ryhdyin lukemaan.
Kirjoitus sisälsi samanlaisen kertomuksen sfinksin synnystä, jommoisen
tornista löydetty laatta sisälsi temppelin rakennuksesta.
Kivenkuljetuksesta ei ollut sanaakaan. Pettymykseni oli liian suuri.
Heitin laatan kädestäni ja kaaduin pyörtyneenä maahan._

_Kun tulin takaisin tajuntaani, olin leirissä. Akmed istui vuoteeni
vieressä. Miehet olivat löytäneet minut sfinksin edustalta ja kantaneet
minut leiriin. Siitä oli nyt kulunut kolme viikkoa, ja ainoastaan
ystäväni väsymätöntä hoitoa oli minun kiittäminen siitä, että olin vielä
hengissä._

_Tointumiseni meni aluksi hiljaa, arvatenkin siitä syystä, että olin jo
sairastuessa pitkällisestä liikarasituksesta voimaton. Viikon perästä
rupesi kuitenkin terveys nopeasti palaamaan ja terveyden kanssa myöskin
toivo. Akmed ei ollut vielä kysynyt mitään työstäni, kun eräänä päivänä
tunsin jaksavani lähteä laattaani noutamaan. Akmed oli sinä päivänä
vuoressa._

_Seuraavana päivänä palasin ja näytin löytöni ystävälleni. Hän luki sen
ja löysi siitäkin samanlaisia outoja merkkejä kuin toisesta. Että
molemmat olivat saman miehen piirtämiä, sitä ei voinut epäillä. Ja että
ne myös jollain tavalla kuuluivat yhteen, oli myöskin varsin luultavaa.
Mutta mikä tuo yhteys laattojen välillä oli, se oli vielä arvoitus.
Monta päivää käytin muodostamalla niistä sanoista, jotka molemmat laatat
yhteensä sisälsivät, uusia lauseita. Lauseita syntyi sadoittain, mutta
mitään yhtenäistä ajatusta, joka olisi kivenkuljetusta koskenut, en
voinut niistä saada._

_Olen sanonut, että toisen laatan kirjoitus oli sitä kirjoitusta, joka
luetaan oikealta vasemmalle, ja toinen sitä, joka luetaan eurooppalaisen
kirjoituksen tavalla. Yrittäessäni eräänä päivänä teksteistäni muodostaa
uusia lauseita huomasin, että sana »minä», jolla kumpikin teksti alkoi,
oli toisessa laatassa piirretty toisin kuin toisessa. Kummassakin
laatassa se oli varustettu parilla tarpeettomalla kiemuralla, mutta
kiemurat eivät olleet samaan paikkaan tehtyjä eivätkä myöskään
samannäköisiä. Ne eivät siis olleet syntyneet kirjoittajan tavasta
kiemuroilla koristella käsialaansa, vaan niillä oli muu tarkoitus.
Akmedin teoria asiasta oli oikea. Jäljensin hyvin tarkasti molemmat
sanat ohuille paperipalasille, panin ne päällekkäin ja katselin aurinkoa
kohti. Tuli neljä tarpeetonta kiemuraa, mutta muuten sopivat sanat,
sitten kun olin kirjainten järjestyksen siirtänyt, täydellisesti yhteen.
Käänsin paperiani joka taholle. Turhaan. Mitään uutta ei syntynyt._

_Käänsin nyt paperini siten, että kirjoitetut puolet eivät tulleet
päällekkäin, vaan vastatusten, ja katselin. Hämmästyneen silmäni edessä
olivat sanat »ja kivi». Kivi-sanaa ei ollut kummankaan laatan tekstissä,
mikä olikin minua oudostuttanut, kun minusta oli vaikeata selittää kiven
kuljetuksen salaisuutta käyttämättä itse kivi-sanaa. Ja tässä oli
minulla nyt sanat »ja kivi» niin selvänä hieroglyfikirjoituksena kuin
missään olen nähnyt. Olin löytänyt etsimäni avaimen. Tunsin itseni
äärettömän onnelliseksi._

_Telttani oli varustettu ikkunoilla sekä työni tähden että voidakseni
nähdä, mitä leirissä kulloinkin tapahtui. Irroitin neljä ruutua, ja
illalla oli minulla tekstini kiinanmustalla, jota käytimme hieroglyfien
jäljentämiseen, lasille jäljennettynä._

_Saatuani juuri tämän työn valmiiksi tuli Akmed vuoresta Hän huomasi
heti minusta, että jotain oli tapahtunut. Mutta myöskin hän itse näytti
tavattoman tyytyväiseltä. Kun aioin ruveta hänelle kertomaan, mitä olin
keksinyt, kielsi hän minua kertomasta. Hän oli näet tänään löytänyt
jotain, josta hän sanoi tahtovansa mieluimmin olla vaiti. Hän ehdotti
sentähden, että me kumpikin pitäisimme tämän päivän salaisuudet
ominamme, jota ehdotusta vastaan ei minullakaan ollut mitään
muistuttamista. Eikä ole myöskään näitten salaisuuksien yksin
omistaminen mitenkään ystävyyttämme vähentänyt. Ei kumpikaan meistä ole
utelias._

_Seuraavana päivänä sain kirjoituksistani 212 sanaa, jotka kirjoitin
paperipalasille. Missään järjestyksessä sanat eivät olleet, mutta parin
päivän kuluttua olin ne jo saanut järjestykseen ja »kivenkuljetuksen
salaisuus»-teksti oli valmis._

_Raa-sii-hen kertoo siinä, että ne kaksikymmentäneljä pylvästä, jotka
ovat vuoren juurella, on itse temppelistä otettu ja niitten tarkoitus on
koristaa Karnak'issa olevaa temppeliä. Mutta luultavasti ne eivät tule
ikinä tarkoitukseensa käytettäviksi, kun hän on kivenkuljetusesimiesten
suvun viimeinen jäsen ja hänen korkea ikänsä kieltää hänet ryhtymästä
enää niin suureen työhön. Kenellekään nyt elävälle ihmiselle hän ei
tahdo perhesalaisuuttansa kivien kuljetuksesta uskoa, mutta ei hän
myöskään tahdo tätä salaisuutta ottaa mukaansa hautaan. Sen tähden hän
uskoo salaisuutensa jonkin tulevaisuudessa elävän sukupolven haltuun.
Tuottakoon se heille onnea. Että vuori hänen kuolemansa jälkeen jätetään
tyhjäksi ja ihmiset siitä muuttavat pois, siitä oli Raa-sii-hen varma,
sillä ilman hänen salaisuuttaan tuli työ siellä turhaksi._

_Tyhjä vuori ja pylväät vuoren juurella todistavat, että Raa-sii-hen on
ollut oikeassa. -- --_

_Minä olin nyt kivenkuljettajien esimiesten perhesalaisuuden omistaja._

_Itse salaisuuden selitys on niin yksinkertainen, että siihen tarvittiin
ainoastaan neljä riviä._

_Nämä neljä riviä todistavat minulle täysin vakuuttavasti, että teoriani
Newtonin laista on oikea. Kappalten »paino» ei riipu mistään maan
vetovoimasta, vaan on olemassa avaruudesta päin vaikuttava paine, joka
kappaleet lykkää, työntää maata kohti. *Tätä painetta voi vähentää.*
Raa-sii-ke, ensimmäinen kivenkuljettajien esimies, on keksinyt tavan,
jolla tämä vähentäminen tapahtuu. Aikojen kuluessa ovat hänen sukunsa
jäsenet kantaisänsä aatetta yhä kehittäneet, ja suvun viimeisen jäsenen,
Raa-sii-hen'in käsissä painoi kivi ainoastaan noin kymmenennen osan
siitä, mitä se toisten ihmisten käsissä painaa._

_Minun ja minun poikani käsissä kivi ei paina kymmenesosaa prosenttia
siitä, mitä se toisten käsissä painaa. Ja se tapa, jolla tämä painon
vähentäminen tapahtuu, on niin yksinkertainen, että voin sen kahdessa
minuutissa oppimattomimmalle opettaa._

_Samana iltana kuin kirjoitus valmistui, käskin ystävääni tulemaan
kanssani rannalle. Otin rannalta ehkä sata kiloa painavan kiven käsiini
ja heitin sen veteen. Akmed nyökkäsi ymmärtäneenä. Panin samankokoisen
kiven hänen käsiinsä. Hän punnitsi sitä hetkisen ja heitti sen sitten
kauas luotaan sekä kielsi minua puhumasta miehille asiasta, koska he
eivät oppimattomina miehinä sitä kuitenkaan voisi käsittää._

_Myöskin Akmedin tutkimukset olivat nyt onnellisesti päättyneet. Niin
mielenkiintoinen kuin tämä paikka olikin, tuntui se kuitenkin minusta
kolkolta. Ja helpotuksen tunne mielessä jätin seuraavana aamuna tälle
paikalle hyvästi. Matka hiekka-aavikon läpi meni onnellisesti -- miehet
vain ihmettelivät, etteivät jalkani ollenkaan painuneet pehmeään
aavikkohietaan -- ja päivälleen neljä kuukautta lähtöpäivästä näytin
kuninkaalle kanuunatemppuni, mikä näytös minusta teki tämän saaren
asujaimen. Kahdenkymmenen vuoden ajan olen yhdessä poikani kanssa tällä
saarella kehittänyt Raa-sii-ke'n keksintöä ja voin tässä hetkessä
vähentää sen voiman, joka kappaleet työntää maata kohti, melkein kuinka
pieneksi tahansa. Voin myöskin nyt määrätä kappalten tasapainopaikan --
olen siksi nimittänyt sen korkeuskohdan, jota alemmaksi siirrettäessä
kappaleen paino taasen nopeasti kasvaa -- kuinka korkeaksi tai matalaksi
hyvänsä._

_Viime vuosina olen pääasiallisesti työskennellyt soveltamalla tätä
samaa aatetta kohesio- ja repulsio-ilmiöihin. Nämä molekyylivoimat ovat
mitä lähimmässä yhteydessä painovoiman kanssa. Kokeiluni tässä asiassa
eivät ole vielä tuottaneet ratkaisevia käytännöllisiä seurauksia;
toivon, että poikani Akmed saattaa tämän kysymyksen lopulliseen
päätökseen. Niin kauas olen kuitenkin päässyt, että se hautakappeli,
jonka olen itselleni rakentanut, on pääasiallisesti kirveen ja höylän
avulla tehty._

_Tämä saari, jonka olen tehnyt ihanaksi asuinpaikaksi, oli tänne
tullessani ikävä hietamatalikko. Kun joen rannat olivat kivisiä,
rakensin tähän paikkaan saaren ja kummallekin puolen saarta kosken,
joten saareni kalliovalleineen nyt on hyvin suojeltu vihollismielisten
ihmisten hyökkäyksiä vastaan.»_

       *       *       *       *       *

Käsikirjoitus päättyi tähän, mutta toisella käsialalla seurasi tämä
selonteko:

      Eräänä aamuna kuulin niemen nenältä, johon isäni oli mennyt
      kalastamaan, pyssynlaukauksen. Kiiruhdin sinne. Isäni makasi
      verisenä rannalla. Hänen vieressään oli kaksi pyssyä, ja rannassa
      oli lautta. Hän kertoi, että hänen tullessaan rannalle oli lautta
      ollut rannassa. Pensaista astui mies, joka oli sanonut olevansa
      tämän saaren omistaja ja vaatinut isääni muuttamaan saarelta pois.
      Isäni, kiivasluontoinen mies, oli kieltäytynyt, miehet olivat
      riitaantuneet, ja vieras oli mennyt lautallensa, josta ampui
      isääni, joka kaatui rannalle. Kun mies oli tullut katsomaan, oliko
      hänen uhrinsa kuollut, oli isäni viimeisillä voimillaan onnistunut
      sysätä hänet veteen, jossa virta heti oli hänet vetänyt pohjaan.
      Tehtyään muutamia yksityisiä määräyksiä ja annettuaan minulle
      isällisen siunauksensa heitti isäni henkensä.

      Olimme edellisenä päivänä käyneet isän kanssa järvellä. Mies oli
      arvatenkin kotiin tullessamme metsään kätkeytyneenä nähnyt, miten
      nostimme rautavitjamme järven pohjasta ja hinauduimme rantaan. Yön
      aikana hänen oli onnistunut löytää vitjat ja siten päästä
      saarelle. Miehen pyssyt seisovat isäni huoneen nurkassa. En ole
      tahtonut niitä hävittää. Isäni viimeiset sanat olivat, että hän
      antaa surmaajallensa hänen tekonsa anteeksi. Hän oli, sanoi isäni,
      täysin oikeutettu vaatimaan meitä muuttamaan saarelta pois, koska
      hän oli todella maan omistaja. Jos isäni on siis asumalla lupaa
      pyytämättä saarella, jonka olemme omin käsin rakentaneet, tehnyt
      väärin, on hän myös sen vääryyden hengellään maksanut.

      Isäni määräyksiä noudattaakseni lähdin samana vuonna Englantiin,
      jossa _Bank of Englandiin_ jätin talletettaviksi kaikki isäni
      tieteelliset tutkimuspaperit ynnä molemmat hieroglyfilaatat.
      Arkku, jossa ne säilytetään, on avattava sadan vuoden jälkeen,
      jolloin toimikunta, johon viisi yliopistoa Euroopan eri maista
      lähettää kukin yhden edustajan, määrää, onko paperit jo silloin
      julkaistava vai onko arkku uudestaan sadaksi vuodeksi suljettava.
      Tarkemmat määräykset ovat minulle itsellenikin tuntemattomia. Sen
      vain isäni sanoi minulle kerran, että niin kauan kuin ei ole
      varmoja takeita siitä, etteivät ihmiset enää tuhoa toisiaan
      sodilla, on mahdotonta antaa hänen keksintönsä tulla tunnetuksi.
      Isäni, vaikka on itse ollut sotapalveluksessa, ei rakastanut
      sotaa, vaan katsoi sodan ainoastaan ihmiskunnan vitsaukseksi.

      Pari vuotta tulen vielä saarella jatkamaan isäni työtä; silloin
      tutkimukseni ehkä tulevat viemään minut samoille seuduille, joissa
      isäni tutkimukset saivat alkunsa. Isäni on näet eräässä kirjeessä
      vanhalta ystävältään saanut tietoja, jotka tekevät uuden matkan
      samalle vuorelle tarpeelliseksi.

                                                    _Akmed Stålhahne._


Mitään merkkiä siitä, että nuorempi Stålhahne olisi vielä kerran
saarelle palannut, en missään nähnyt. Hän on arvatenkin löytänyt
hautansa vieraalla maalla, ja hänen ruumisarkkunsa isänsä arkun vieressä
on jäävä tyhjäksi.

Nyt kun tiesin, että Stålhahnet, isä ja poika, eivät olleet
haaveilijoita, jotka hivelivät hillitöntä mielikuvitustaan maalaamalla
sille omakeksimiä tulevaisuudenkuvia, en voinut heidän keksintöänsä
ajatuksistani poistaa. Stålhahne vanhempi tietää hyvin, että hänen
keksintönsä tulee avaamaan vastaisuuden ihmisille aivan uusia uria. Ja
kuitenkaan hän ei puhu keksintönsä maailmaa mullistavista seurauksista
sanaakaan. Hän vain kertoo tosiasiat yksinkertaisesti ja vaatimattomasti
siten, kuin ne ovat tapahtuneet.

Ei käy kieltäminen, että ensi aikoina olin hyvin utelias tietämään
enemmän Stålhahnen keksinnöstä. Ja miksi hän oli määrännyt niin pitkän
ajan, ennenkuin hänen elämäntyönsä oli saatettava julki? Stålhahnen
kanuuna minun katollani -- tämä saari on nyt minun omani, ja monta kesää
olen jo asunut Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa -- on minulla aina
uudistuvana muistutuksena hänen keksintönsä todellisuudesta. Ja joskus,
kun metsässä kulkiessani tulen leveän nevan rantaan, kun jalka painuu
joka askeleelta sammaleen keskipolveen asti, aurinko paahtaa ja minun on
pakko tallustaa nevan poikki, -- silloin nousee mieleeni halu saada
omistaa jo nyt Stålhahnen salaisuus, etteivät jalkani painuisi
syvemmälle kuin hänen jalkansa Afrikan hiekka-aavikossa.



VIII.


Muutama päivä sedän ja Villen lähdöstä muuttui ilma koleaksi, ja minulle
tuli täysi työ hankkia miehilleni ruokaa. Mutta viikon perästä ilma
parani ja minulle tuli taasen paljon vapaata aikaa. Vapaa-ajat vietin
enimmäksi osaksi Stålhahnen kirjastossa. Aika rupesi minulle jo käymään
pitkäksi, kun eräänä päivänä ilokseni näin purjeen järvellä. Veneessä
oli kolme miestä; Kyttyräinen oli siis mukana. Millaisen kalan he olivat
tällä kertaa verkkoonsa saaneet, ymmärsin siitä, että heidän vankinsa
makasi vahvasti köytettynä veneen pohjalla. Rosvopäällikkö oli
vuorotellen karannut vartijainsa kimppuun, vuorotellen tehnyt
karkausyrityksiä, kunnes sedän vihdoin oli pakko täten tehdä loppu hänen
vehkeilemisestään. Sittenkin oli kuljetus ollut hyvin vastahakoista,
mutta oli kuin olikin saatettu onnellisesti loppuun, kun Villen aina
onnistui ottaa rosvon juonet leikinteon kannalta.

Milloin Ville katsoi kärsivällisyyden hyväksi, osasi hän tätä hyvettä
harjoittaa paremmin kuin kukaan. Sen huomasin maihinnousussa.
Kyttyräisen yhä uudistuvien karkausyritysten tähden oli hänen
vyötäisiinsä sidottu köysi, jonka toista päätä Ville piti kädessään.
Rosvo, joka ensimmäisenä astui veneestä, huomasi, että vartija
poistuessaan veneestä astui varomattomasti veneen partaalle. Köysi, joka
hänet yhdisti Villen käteen, oli kireällä, ja kiusaa tehden oli vanki
muka kompastuvinaan ja heitti itsensä suin päin nurmelle. Hänen ilkeä
yrityksensä vetää Ville kumoon epäonnistui. Jos minulle olisi tehty
tuommoinen konnankoukku, pelkään, etten olisi voinut olla kiivastumatta.
Mutta Ville vain hymyili hyväntahtoisesti maahan romahtavalle, miehelle
ja sanoi: »Ool reit, sanoi enkesmanni, kun laiva kaatui.» Muuta puhetta
tästä konnanteosta hän ei nostanut.

Setä oli sitä mieltä, että kun meillä oli täällä hyvät huoneet vankiemme
säilyttämistä varten, sopisi tänne jäädä vielä joksikin viikoksi, että
Ville, joka oli ollut koko ajan jotenkin raskaassa toimessa, saisi
vähäisen levätä, ennenkuin voimia kysyvälle kotimatkalle lähdettiin.
Ville vapautettiin täksi viikoksi kaikista määrätöistä. Setä huolehti
kalastamisesta, ja ruoanvalmistus sekä muut talousaskareet tulivat minun
osakseni, mikä jako olikin oikeudenmukainen siihen katsoen, että minä
olin nauttinut herrain päiviä sedän ja Villen edellisen poissaolon
aikana. Ville käytti »römppä»-viikkonsa pari ensimmäistä päivää
vesilintujen ampumiseen ja jakoi myöhemmin useimmat päivänsä sedän ja
minun välilleni.

Emme uskaltaneet panna semmoista »peijoonia» kuin Kyttyräistä toveriensa
seuraan, vaan kannoimme viinikellarista kaikki väkevät pois, tarkastimme
ylen tarkasti sen seiniä ja lattiaa -- katto oli harmaasta kivestä
holvattu eikä siis paljon tarkastusta kaivannut -- ja veimme päärosvon
sinne. Meidän onnistuikin koko ajan pitää Kyttyräistä ja hänen joukkoaan
niin hyvin toisistaan erillään, että he vasta poislähtöpäivänä tapasivat
toisensa. Siihen asti oli Kyttyräisen tovereilla ollut vapautumisen
toivoa, he kun uskoivat mestarin olevan vielä vapaana ja heidän
vapautumisestaan huolehtivan.

Jo ensimmäisenä iltana, kun jouduttiin Villen kanssa kahden kesken,
alkoi keskustelu vaiheistamme kuluneina viikkoina. Ville, joka oli
nähnyt, miten epäröin ryhtyä vanginvartijatoimeen, pelkäsi minun
istuneen henki hampaissa koko heidän poissaoloaikansa ja tuli hyvin
iloiseksi kuullessaan, että aikani oli mennyt hyvin ja etten ollenkaan
kauppaani katunut. Kyttyräinen, joka 60:sta vuodestaan huolimatta ei
mitenkään vielä ollut mikään lahokanto, oli tosin tuottanut heille
paljon vaivaa, mutta eipä Villekään kauppaansa katunut. Tämä retki oli
hänelle tuottava niin paljon, että hän vielä tänä syksynä aikoi panna
oman tuvan nurkkakivet, ja ensi keväänä on ehkä jo kehä valmis.
Pelkäsin, ettei Ville, entinen kasarmin asukas, tulisi yksinään
mäkituvassa viihtymään, johon Ville salaperäisesti arveli, että kun on
hyvä hoito ja hopeinen huusholli, uskaltaa mennä vaikka naimisiin.

Nyt vasta rupesin käsittämään, minkä tähden jokaisen kyttyräisen
kiinniotto niin suuresti lisäsi Villen iloa, ettei hän malttanut
suuttua, vaikka häntä kuinka suututettiin. Ville oli viime talvena
päättänyt hankkia itselleen »leipäsuden». Ja kun tämä oli talon tytär,
ei Ville tahtonut hänestä tehdä rengin vaimoa. Ja vaikka komisarius oli
luvannut korottaa Villen arvon voudiksi ja ottaa nuoremman rengin Villen
komennettavaksi, oli Ville pysynyt päätöksessään ja aikoi Köyristä
muuttaa ja ryhtyä tuvanrakennushommiin. Vanginkuljettajatoimestaan hän
vastaiseksi ei aikonut luopua.

Tunsin Villen morsiamen, ja Villen valinta oli mielestäni onnistunut
hyvin. Tyttö oli jo kolmenkymmenen vanha, mutta näytti nuoremmalta. Oli
kelvollinen työssä ja pulska, kaunis ihminen. Ville oli silminnähtävästi
rakastunut, ja onnittelin häntä sydämellisesti. Tulin jo samana iltana
häihinkin kutsutuksi.

Kyttyräisen koti löydettiin pikemmin, kuin oli uskallettu toivoakaan.
Mutta hänen karkoittamisensa luolastaan oli ollut kova tehtävä.

Oli melkein varma, että ryövärit matkalla kodistaan järvelle kulkivat
puroa tai sen rantoja pitkin. Setä ja Ville soutivat siis puroa ylös
huolellisesti tarkastellen rantoja, näkyisikö missään poluntapaista.
Ensimmäinen merkki ihmisten läsnäolosta oli -- heinäsuova puron
rannalla. Ryövärit olivat siis ruvenneet tuntemaan itsensä niin
varmoiksi, että olivat ajatelleet ruveta pitämään kotieläimiä. Useita
heinäsuovia tavattiin vielä, todistaen, että Kyttyräinen todella oli
hävyltä hännän katkaissut, ellei hän, kuten minä hyväntahtoisesti yritin
asiaa selittää, aikonut hylätä ryövärinammattia ja ryhtyä kunnolliseksi
ihmiseksi. Pelkään kuitenkin, että Ville oli oikeassa väittäessään,
ettei vanhasta tule konkaria. Rosvopäällikkö oli liian kauan elänyt
sotakannalla yhteiskuntaa vastaan tehdäksensä nyt enää rauhaa sen
kanssa. Nosta konna mättäälle, kasvoillesi hyppää.

Noin penikulman matkan olivat puron rannat ruohoisia, mutta sitten
rupesi seudun luonto muuttumaan hedelmättömäksi. Maisema oli tässä
vuorista, ja puron uoma oli syöpynyt syvälle jyrkkien kallioseinäin
väliin. Heidän soudettuansa pienen järven poikki, jonka rannat olivat
korkeaa, äkkijyrkkää kalliota, rupesi vuori heidän vasemmalta puoleltaan
väistymään loitommaksi, kun oikeanpuolinen ranta yhä oli korkeaa,
äkkijyrkkää kalliota; Seutu oli kuvaamattoman jylhä, juuri semmoinen,
jossa luulisi hurjain ryövärien viihtyvän.

Ainoastaan pari sataa metriä järven yläpuolelle he pääsivät vielä
soutamalla. Siinä tuli este, josta ei päässyt alitse eikä ylitse.
Kallioseinästä, joka tässä oli runsaasti kolmenkymmenen metrin
korkuinen, oli lohjennut suunnattoman suuri kalliomöhkäle, joka oli
kaatunut puron yli. Tähän paikkaan he laskivat rantaan syömään
päivällistä. Niistä tapahtumista, jotka sitten seurasivat, kertoi
minulle Ville seuraavaa:

-- Syötyämme menin rantaan katsomaan, emmekö sittenkin voisi jollain
tavalla saada venettä kulkemaan kalliolohkareen alitse, joten pääsisimme
laahaamasta sitä vaivalloista tietä esteen ohitse. Polvistuin
rantakivelle ja kurkistin kiven alle nähdäkseni, oliko kivi kuinka
leveä. Kaksi korttelia kasvoistani virnisteli minua vastaan Kyttyräisen
ilkeä naama. Jos Jaska olisi tässä tilaisuudessa ollut lakittomin päin,
olisin vetänyt miehen tukasta esille kuin ketun pesästään, mutta nyt jäi
lakki vain käteeni, ja ilkiö pelasti kallonahkansa. Samassa paukahti
myös tuo kuuluisa peukalolla laukaistava pistooli ihan kasvojeni edessä.
Jos Jaskalla tässä tilaisuudessa olisi ollut suoraa ruutia, ei sinun
olisi tarvinnut kuunnella tätä kertomusta. Mutta minulle onneksi meni
hänen kuulansa kiveen, josta se kuitenkin lohkoi tämän palasen ja
pirskotti poskeeni.

Ville osoitti rumaa arpea poskessaan, jossa hän väitti kivensirpaleen
vielä olevan.

-- Jaska ampui vielä toisenkin kerran, mutta silloin oli minulla jo
kallio suojana. Kyllä se mies ei ryhdy rauhallisiin moukan töihin,
ennenkuin »halla katoo Hamulasta taikka koiruus Kuopiosta». Niin minä
ainakin uskon.

En ihmetellyt ollenkaan, etteivät Villen ajatukset Kyttyräisestä olleet
oikein suloisia. Mutta ei korppi kiroihin kuole, ja Kyttyräinen söi
parhaillaan kellarissa hyvällä ruokahalulla illallistaan. Pahimmilla
pahantekijöillä on tavallisesti kaikissa oloissa erinomainen ruokahalu.
-- Kehoitin Villeä jatkamaan kertomustaan.

-- Tiesimme siis, missä vihollisemme oli. Ettei hän hevin heittäisi
tämmöistä linnaa, ymmärsimme myös. Komisariuksen oli siis pakko ruveta
tuumimaan todellista piirityssuunnitelmaa. Ennen kaikkea täytyi saada
selvää, montako sisäänkäytävää oli kallion alle. Paitsi niitä paikkoja,
joista puron vesi tuli sisälle ja juoksi pois, molemmat olivat helposti
kivillä tukittavissa siten, ettei niitä sisältäpäin saanut avatuiksi.
Komisarius myös määräsi näitten tukkimisen ensimmäiseksi tehtäväksemme
ja vielä saman päivän illalla ei Jaskalla ollut muuta pakotietä
luolastaan, kuin minkä puro tarjosi siinä paikassa, jossa olimme
kohdanneet toisemme. Kallion pituus oli jotenkin yhtä suuri kuin sen
leveyskin. Se paikka, josta puro laski vetensä kallion alle, ei
kelvannut pakopaikaksi, sillä se oli ainoastaan suppilonmuotoinen reikä
kalliossa, josta vesi syöksyi sisälle tai oikeammin alas kohisevana
vesiputouksena semmoisella voimalla, että ihmisen oli aivan mahdoton
siitä nousta, olipa hän sitten vaikka kuinka tottunut uimari hyvänsä.
Sitä tietä Jaska ei tulisi hengissä pelastumaan. Sen uskoimme ainakin.

-- Nyt meillä oli siis susi satimessa, mutta käsistämme se oli vielä
kaukana. Jos luola olisi ollut ahtaampi, olisi ehkä käynyt päinsä savun
avulla pakottaa asukas siitä ulos. Tässä tilaisuudessa se keino ei olisi
tepsinyt. Sitä paitsi oli kallio koko leveydeltään haljennut, ja
halkeama oli sitä laatua, että pelkäsimme sen tukkimisen melkein
mahdottomaksi. Sivulta päin oli meidän kuitenkin pian pakko ryhtyä
siihen työhön, sillä jo toisena aamuna, kun komisarius tarkasti
tukkimismahdollisuuksia, paukahti taasen Jaskan pistooli, ja kuula
suhahti niin läheltä ohi, että särki komisariuksen virkalakista lipan.
Eihän koiruus kielletty ole, kun vain viljellä viitsii. Ja Jaska viitsi.
Rupesi tuo ruokoton vielä hävyttömyyksiä latelemaan komisariukselle ja
minulle.

-- Eikö komisarius yhtään suuttunut?

-- Parasta oli olla suuttumatta, kun emme hänelle kuitenkaan mitään
mahtaneet. Minä miehelle kuitenkin muistutin, ettei haukku haavaa tee,
jos ei puulla päähän lyödä. Ja siihen hän ei nyt kyennyt, kun oli monen
metrin paksuinen kallio välillämme. Tahtoa häneltä ei puuttunut.

-- Eikö komisarius ollenkaan koettanut saada Kyttyräistä hyvällä
antautumaan?

-- Koetti hän. Kun siinä oli keskustelu syntynyt, selitti komisarius,
että jos mies vapaaehtoisesti antautuu, on tämä aina laskettava hänelle
lieventäväksi seikaksi tuomittaessa. Suuresta lievennyksestä ei hän
kuitenkaan hänelle toivoa antanut.

-- Mitä rosvopäällikkö siihen arveli?

-- Jaska arveli, ettei vanha laamanni juuri pidä tapana löytää
pahantekijöille lieventäviä seikkoja. Luuli myös, että sauna oli hänelle
jo niin lämpimäksi lämmitetty, että kylvettäessä nahka lähtee; eikä se
siitä paljon jäähtyisi, vaikka hän nyt yrittäisikin olla vallesmannille
mieleen. Ja siinä oli Jaska mielestäni oikeassa. Kun kerran pää poikki
pannaan, jo silloin jalatkin jokeen joutaa.

-- Komisarius heitti turhan keskustelun sikseen, ja täytettyämme
vaarallisen raon pikkukivillä ryhdyimme keinoihin Jaskan karkoittamista
varten linnastaan.

-- Puro oli siinä paikassa, jossa se tuli kallion alta uudestaan
päivänvaloon, toista syltä syvä. Komisarius oli kuitenkin päättänyt
juuri tästä paikasta sulkea vapaan kulun Jaskan pesästä. Tämä oli varsin
tarpeellinen toimi, sillä niin kauan kuin kulku oli tästä paikasta
vapaa, oli paikkaa ehdottomasti yöt päivät vartioitava. Muuten oli
melkein varma, että linnan herra käyttäisi ensimmäistä sopivaa
tilaisuutta karatakseen. Jaska ei ole mikään lammasten laamanni tai
porsasten pormestari, vaan kauttaaltaan toimen mies.

-- Rupesimme siis komisariuksen kanssa kantamaan kiviä paikalle:
raskasta ja pitkällistä työtä, varsinkin kun vahtivuorot tekivät
yölevonkin lyhyeksi. Jo ensimmäisenä vahtivuorona pälkähti päähäni eräs
ajatus, jonka seuraavana aamuna aamiaisella ilmoitin esimiehelleni.
Kaartilaisajoiltani muistin, miten eräällä manööverillä teimme
»viholliselle» pahat kepposet sulkemalla kapeassa kuilussa juoksevan
puron, josta syntyvä vedenpaisumus ajoi kokonaista kaksi rykmenttiä
erinomaisesti linnoitetusta väijymispaikasta pois. Minä, joka olin
kepposen keksijä, sain siitä hyvästä ensimmäisen mitalini, ja luutnantti
joka ehdotuksen vei everstille, sai vieläkin komeamman kunniamerkin.

-- Sulun tekeminen tähän paikkaan ei ollut mahdoton, joskin työläs
toimi. Ja komisarius piti tuumaa hyvänä, kun puolet työstä oli joka
tapauksessa tehtävä karkausmahdollisuuden estämiseksi.

-- Hyökyjää oli keväällä jostain ylempänä olevasta niitystä irroittanut
suuren nurmikappaleen ja tarttuessaan tähän paikkaan jättänyt kappaleen
tänne. Laitoin nyt kuusenhavuista semmoisen laahan, jolla metsästäjä
kuljettaa ammutun raskaahkon otuksen metsästä, ja kuljetin niin suuret
turvekappaleet kuin jaksoin rannalle. Komisarius teki työntökärryjen
tapaisen, jolla lykkäsi kiviä. Viikon perästä rupesi mielestämme
varastomme riittämään ja ryhdyimme itse työhön, jota kesti vain kaksi
päivää. Raon, joka oli puron lähteelle päin olevassa kallioseinässä,
tukitsin ensin puuvaajoilla, ja tämän jälkeen ladottiin kiviä ja
nurmikappaleita kerroksittain puron uomaan. Parilla hirrellä tukitsimme
vedenpäällisen aukon kalliossa, ettei Jaskan sopinut ampua. Muuten olisi
työ käynyt kovin vaaralliseksi.

-- Jaska vain puolihumalaisena reuhasi luolassaan, vuorotellen
rekilauluja hoilaten, vuorotellen ladellen kompasanoja komisariukselle
ja minulle.

-- Jaksoiko komisarius koko ajan pysytellä suuttumatta?

-- Ystävällisemmäksi hän vain tuli, kuta enemmän Jaska ilkamoi. Samana
päivänä kun pantiin viimeiset sulkukivet paikalleen, kehui Jaska, joka
ei ollenkaan näkynyt aavistavan, että työmme tarkoitti muutakin kuin
pakoportin kiinnimuurausta, omistavansa vielä viinaa ja sapuskaa
kolmeksi kuukaudeksi. Sanoi myös aikovansa heti panna uuden
viinakeitoksen alulle, ettei menisi häneltä odotusaika hukkaan. Nauroi
vain meidän toimillemme muka lasten touhuina ja tuumi, että jolla on
leveä lanne, sille pitää olla suuret housut.

-- Etkö luvannut koristella tuota konnaa oikein kruunun raitaisilla?

-- Enhän minä. Komisarius vain sanoi: »Tyvessä olet vielä, poikaseni;
ennenkuin latvassa olet, tiedät enemmän.» Ja sitten jatkettiin taas
sulkua; samana iltana pantiin viimeiset kivet paikalleen, ja veden
juoksu seisahtui. Sadin oli viritetty.

-- Nousimme nyt kalliokatolle katsomaan työmme seurauksia. Eikä
kestänytkään kauan, ennenkuin koski suppilossa rupesi jo käymään
laimeammaksi hetken perästä kokonaan lakatakseen. Vesi kallion
yläpuolella rupesi nousemaan. Työmme oli onnistunut, ja Jaskalle tulisi
olo pian kosteaksi.

-- Tämä yö oli ensimmäinen, jona saimme nukkua rauhassa illasta aamuun
asti. Aamulla oli vesi kallion yläpuolella jo noussut kolmatta metriä,
ja Jaskalla ei voinut laskujemme mukaan olla paljon kuivaa maata enää
jäljellä. Vesi rupesi jo tunkeutumaan kallion raon alapäästä ulos, mutta
tukevalla riu'ulla ja muutamalla turpeella oli vuotopaikka pian tukittu.
Kuulin Jaskan ilkeät uhkaukset, kun hän ei voinut tätä työtä estää. Hän
oli arvatenkin toivonut, ettei vesi pääsisi nousemaan korkeammalle kuin
tähän paikkaan. Nyt, ajattelin, ei viivy kauan, ennenkuin Jaska on jo
sisäänkäytävällä pyytämässä meitä ottamaan kivet pois. Menin jo
edeltäkäsin sinne.

-- Komisarius seisoi vielä kalliolla. Äkisti näin hänen, silmiään
varjostaen, katsovan purolle päin, joka nyt oli pienen järven näköinen,
ja heti sen jälkeen tekevän hengenvaarallisen hyppäyksen kalliolta puron
rannalle, josta lähti juoksemaan pitkin rantaa, minkä ikinä jaloista
lähti. Minä tietysti heti avustamaan. Samassa näin miehen nousevan
purosta rannalle ja hyvää vauhtia kiitävän käpälämäkeen. Vesi räiskyi
vaatteista joka askeleelta. Mies oli hengästynyt ja likomärät vaatteet
estivät juoksemisen; komisarius oli pian hänen kintereillään. Kun mies
huomasi, ettei enää jaksanut pakoaan jatkaa, kääntyi hän äkisti ja
laukaisi pistoolinsa aivan komisariuksen kasvoihin. Pistoolin sirpaleet
vinkuivat korvieni ympäri. Vesi ei ollut vielä ehtinyt juosta piipusta,
vaan ase räjähti palasiksi. Nyt vasta huomasin, että mies oli Jaska. En
ollut silmiäni uskoa, niin mahdottomalta asia minusta tuntui.

-- Vasemmassa kädessä oli roistolla paljastettu puukko, mutta kun
komisariuksen revolveri tähtäsi suoraan hänen rintaansa, ei hän
rohjennut lyödä. Huomasi kai, että luoti olisi ollut kättä nopeampi.
Jaska tekeytyi nyt nöyräksi ja heitti puukon pois. Komisarius laski
silloin revolverinsa suun maata kohti. Mutta salaman nopeudella töyttäsi
Jaska molemmin nyrkein vastustajaansa olkapäihin, niin että tämä kaatui
selälleen. Laukaus meni ilmaan, ja rosvo heittäytyi komisariuksen päälle
molemmilla peukaloilla kiristäen hänen kurkkuansa. Kai olet huomannut
nuo rumat siniset merkit, jotka siinä vieläkin näkyvät?

-- Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ettei Jaska ollut minua ollenkaan
huomannut. Ainoastaan muutamia sekunteja hän ehti kiristää, ennenkuin
minäkin olin paikalla, riuhtaisin hänet komisariuksesta irti ja heitin
puun kylkeen, että luut kalisivat.

-- Komisarius nousi, kosketteli sormin kurkkuansa muutaman kerran, otti
pienen kuvastimen taskustaan ja tarkasteli hyvin tutkivin katsein niitä
rumia nirhamia, jotka Jaskan kynnet olivat molemmin puolin kurkkua
raappineet. Tyynellä äänellä hän käski sitten minun panna Jaskan
käsirautoihin ja, pitäen koko ajan revolveria kädessään, seurasi häntä
venerannalle, missä komensi minut vielä lujasti hänet köyttämään, minkä
suurella mielihyvällä teinkin. -- Mahdotonta on käsittää, mistä tuo ukko
kaiken tyyneytensä ottaa. Enpä minäkään piiskurinvirkaa rakasta, mutta
tällä kertaa minua melkein suututti, ettei komisarius määrännyt
selkäsaunaa. Koivunoksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Kun tuo
kierosilmä heitti puukkonsa pois ja oli antautuvinaan, oli hänen
katseensa niin nöyrä kuin ikinä ihmisen katse voi olla, ja kuitenkin hän
kehtasi käyttäytyä noin ruokottomasti. Enpä minä enää ikinä luota
keneenkään, jolla on viekas silmä ja punainen parta.

-- Mutta miten oli Kyttyräinen onnistunut pääsemään vankilastaan ulos?

-- Olimme ihan unohtaneet, että kun veden luonnollinen lasku oli
suljettu, tuli virta suppilossa ihan mitättömäksi, koska siitä nyt
juoksi vain se vesi, joka vähitellen täytti Jaskan linnan. Kun Jaska
veden alituisesta nousemisesta huomasi pian hukkuvansa, ellei hän pääse
vankilastaan pois, oli hän sukeltanut ja onnistunut nousemaan tuon saman
suppilon kautta yläpuolella olevaan lammikkoon. Hänen täytyi kuitenkin
pian nousta pintaan ilmaa saadakseen, ja vaikkei hän näyttänyt paljon
muuta kuin nenän vedenpinnan yläpuolella, oli komisarius hänet
huomannut. Kaksi silmää vierahalla, kolme komisariuksella. -- Jos
komisarius olisi nyt luullut häntä sorsanpojaksi ja ampunut, olisi Jaska
ainaiseksi lusikkansa heittänyt. Mutta eiväthän hurjan luut ensiksi
mätäne. Ja Jaskan luut ehkä suorittavat vielä kerran hänen puolestaan
sen osan kuritusta, jota hän ei ehdi itse suorittaa.

-- Kuinka niin?

-- En tiedä, liekö totta. Mutta niin ainakin kertovat vanhat
kakolalaiset, että jos siinä talossa joku kuolee, ennenkuin on ehtinyt
palvelusaikansa loppuun suorittaa, viedään hänet Helsinkiin, jossa hänet
valmistetaan palvelematta olevien vuosien suorittamista varten. Hänestä
tehdään tuommoinen »laiha maisteri», joka suljetaan kapeaan kaappiin ja
jonka koulunopettajat kuuluvat välistä näyttävän pojille terveelliseksi
opetukseksi, että ymmärtäisivät tulla kunnollisiksi ihmisiksi. Taitaa
olla hyväkin opetuksen välikappale.

-- Ei asia ihan semmoinen ole. Ja kyllä Kyttyräinen tulee maallisen
rangaistuksensa loppuun asti suorittamaan. Ei hän tule vuosilla
pääsemään. Ja kun tuomio tulee elinkautinen, on se kuolemalla loppuun
suoritettu. Kun tuo raukka tekisi edes vankilassa parannuksen.

-- Tapahtuuhan se muutamille, vaikka eihän Jaskalla siihen suuria
edellytyksiä ole. Kyllä Jumala voi hänetkin panna niin lujalle, että
hänen tulee pakko nöyrtyä. Tapanahan on sanoa, että ellei vanha Jumala
saavuta, niin vastaan hän tulee. Onnellisempaa yhtymystä kuin tämä ei
voisi Jaskalle tapahtua.

-- Saitteko mitään selkoa, minkälainen kyttyräläisten koti oikeastaan
oli?

-- Saimmehan me. Vasta saatuani Jaskan lujasti köytetyksi heitin
silmäyksen purolle päin. Puro vaahtosi nyt valkoisena koskena. Pato oli
särkynyt, ja Jaskan linna tyhjentyi hirveällä kohinalla. Jos Jaska olisi
runsaan puolen tuntia vielä odottanut, olisi koko raskas työmme ollut
turha. -- Kun ryöväripäällikkö huomasi mitä tapahtui, raivostui hän ihan
suunniltaan. Oli kamalaa nähdä ja kuulla hänen raivoansa. -- Luolan
tyhjentyminen ei kestänyt täyttä tuntiakaan. Patoamalla nostettu vesi
linnan yläpuolella sitä vastoin laski vain hitaasti tämän ja seuraavan
päivän kuluessa. Avasimme heti pääsisäänkäytävän ja menimme ryövärien
kartanoon kotitarkastukselle. Luola oli paljoa suurempi ja mukavammin
sisustettu kuin olimme voineet aavistaa. Paitsi isoa, hyvin tehtyä ja
tilkittyä asuintupaa oli sinne rakennettu oikea varastorakennus, joka
väliseinillä oli jaettu kolmeen varastohuoneeseen. Kaikki näytti olevan
tarkoin mietittyä ja laskettua, ja luola oli kaikin puolin hyvin
sisustettu ryövärilinna. Vedenpaisumustakin oli edellytetty, koska
huoneet oli pönkitetty kivistä kattoa vasten, ettei vesi pystynyt niitä
paikaltaan siirtämään. Halkoja makasi kaikkialla huiskin haiskin,
niinkuin vesi ne oli jättänyt.

-- Olimme oudoksuneet, ettei puron rannalla näkynyt minkäänlaista
venevalkaman merkkiä. Nyt ymmärsimme syyn: luolassa oli aivan uusi, hyvä
vene. Suppilonmuotoinen puron lasku voitiin hirsistä tehdyllä luukulla
luolan sisäpuolelta sulkea, missä tapauksessa alempi vesi väheni niin
paljon, että veneellä pääsi mukavasti itse luolaan. Täten saivat
ryövärit ryöstetyt tavaransa vesitse suoraan itse luolaan, eikä jäänyt
myöskään luolan ulkopuolelle mitään merkkiä, joka viittaisi ihmisten
läsnäoloon. Ellen olisi tullessamme sattunut tirkistämään kalliosyrjän
alle, samassa kun Jaska yritti urkkia meistä tietoja, on melkein varmaa,
että olisimme jatkaneet matkaamme aavistamattakaan, että olimme käyneet
niin lähellä ryövärien linnaa. Myöskin sisäänkäytävät luolaan olivat
ainoastaan etsimällä löydettävissä.

-- Koska isäntä makasi lujasti köytettynä ulkona, kävimme lupaa
pyytämättä hänen tupaansa. Tupa oli hyvin järjestetty salapolttimo.
Komisarius ei sanonut tavanneensa ikinä niin hyvin varustettua
salapolttimoa. Kattilat, hatut, torvet ym. olivat kaikki vaskea ja mitä
parhaimmassa kunnossa. Kaikki taottiin kirveellä romuksi. Näithän itse
nuo raskaat vaskiromumöhkäleet veneessä.

-- Eikö näkynyt mitään merkkiä ryöstetyistä tavaroista?

-- Kuusi tai kahdeksan hevoskuormaa vaatteita oli huolellisesti
järjestetty suurimman aitan hyllyille. Liinavaatteet ja pitovaatteet oli
tarkoin erotettu. Yksin silkkihuiveja oli neljättäkymmentä. Kaikki oli
likomärkää. Kaksi päivää meni niitten kuivaamiseen. Ellei Jaskalla olisi
ollut hyvin paljon köysiä, olisimme tuskin saaneet kaikkea
kuivatuksikaan; nyt on koko ryöstettyjen tavarain varasto taas hyvässä
kunnossa aitan hyllyillä. Ovi olisi oikeastaan ollut kruunun sinetillä
suljettava, mutta komisariuksen oli pakko jättää ovi auki, etteivät
vaatteet pilaantuisi homeesta. Ensi tilaisuudessa tuodaan kaikki kylään,
jotta kukin saa omansa. -- Kellot ja koristeet on Jaska kai jo myynyt,
koska ei mitään semmoista näkynyt. Kumma, että silkkihuivit olivat
säilyneet. Mutta ensi talvena olisivat kai kaikki vaatteet menneet
menoansa, jos ryöväreillä oli todella tarkoitus ruveta pitämään hevosta.

-- Toinen aitta ei tuottanut meille paljon vaivaa. Sikunanhaju kohta
osoitti, että viinaa siinä säilytettiin. Kaikki oli todellakin
tehtaantapaisesti järjestetty, kun viinakin säilytettiin haapaisissa
kymmenen kannun leileissä. Parikymmentä leiliä oli viiden minuutin
päästä säpäleinä.

-- Kolmas aitta oli jyvämakasiini. Jyville emme voineet mitään: ne
pilaantuvat kyllä.

-- Työn tehtyämme oli meidän vielä pakko kantaa Jaska veneeseen. Hän ei
hyvällä eikä pahalla suostunut käymään.

-- Minkälainen hän oli matkalla?

-- Sarvipää oli koko matkan niinkuin mikäkin Muhoksen sammakko.

-- Mikä niistä on sarvipäitä tehnyt?

-- En tiedä. Mutta sanotaan niiden olevan sellaisia. Muhoksella muutkin
kummat, sammakotkin sarvipäitä.



IX.


Setä oli seuraavina päivinä hyvin miettiväisen näköinen. Eräänä iltana
hän ilmoitti minulle, että neljän näin vaarallisen vangin kuljetus teki
hänet levottomaksi. Hän olisi mieluimmin ensin vienyt Kyttyräisen yksin
ja sitten palannut hänen rikostovereitansa noutamaan. Mutta matka tulisi
kestämään lähes kaksi viikkoa, ja niin pitkäksi aikaa hän ei enää
tahtonut jättää minua vartijaksi, varsinkin kun yöt rupesivat olemaan
pimeitä. Stålhahnen työpajassa olisimme kyllä voineet vangeillemme
valmistaa jalkaraudatkin, mutta setä katsoi tehtävän sittenkin liian
vaaralliseksi.

Minä tarjouduin silloin lähtemään Sitkan taloon, josta yrittäisin saada
isännän ja jos mahdollista vielä toisenkin miehen avuksi. Setä hyväksyi
ehdotukseni, vaikka Ville kaikin tavoin sitä vastusti arvellen, ettei
pidä panna kissaa makkaran vahdiksi. Hänen epäluulonsa sitkalaisia
kohtaan eivät olleet vielä täysin hävinneet.

Varhain seuraavana aamuna lähdin matkalle kovalla tuulella, joka
päivemmällä kasvoi myrskyn tapaiseksi. Mutta kun tuuli oli myötäinen,
joudutti se vain matkaani, ja kun joellakin sain purjehtia, laskin jo
päivällisaikana veneeni rantaan Sitkan venevalkamassa. Sitkan vaari
sattui olemaan rannassa, ja hänen ilonsa tulostani oli teeskentelemätön.
Hän oli jo ruvennut pelkäämään, että olimme kaikki joutuneet rosvokoplan
käsiin, jolloin henkemme ei ollut suuren arvoinen.

Kun ukko kuuli asiani, arveli hän minun tulleen kuin tilauksesta. Päivä
oli sunnuntai, ja taloon oli juuri tullut vierailemaan kaksi isäntää
kirkonkylästä. Kirkonkylässä oli jo juhannuksen aikana liikkunut huhu,
että komisarius ja hänen seuralaisensa on tapettu. Jokin puhe sedän
puukottamisesta oli kai levinnyt Riitalammille, iskusta oli tehty
kuolemanisku, ja minä sekä Ville olimme kaupanpäällisenä seuranneet
mukana.

Menimme tupaan, jossa minun tuloni huomattavasti kevensi mieliä. Kaikki
olivat uskoneet minun jo olevan manalassa. Vieraat, joista toinen oli
minulle entuudestaan tuttu, keskustelivat parhaillaan rosvosakista.
Rosvoja pelättiin nyt kirkonkylässä enemmän kuin koskaan. Olipa
kuntakokouksessakin eräs isäntä ehdottanut, että kunta semmoisenaan
ostaisi itsensä vapaaksi heidän rosvouksistaan. Mutta kun sedän
viransijainen, joka oli sattunut olemaan läsnä, viran puolesta kielsi
kaiken keskustelun niin häpeällisestä, jopa lainvastaisestakin
ehdotuksesta, oli puuha, jolla kuului olleen monta kannattajaa,
itsestään rauennut tyhjiin. Vieraitten asia oli nyt Sitkan isännältä
saada tietoja, millä ehdoilla hän oli solminut Kyttyräisen kanssa
rauhan. Heilläkin oli näet aikomus tehdä samanlaatuinen yksityisrauha
rosvopäällikön kanssa, elleivät hänen ehtonsa olleet kovin mahdottomia.
Se vieraista, jonka tunsin, oli kaikin puolin kunnon mies. Mutta niin
suuri oli se kauhu, jonka Kyttyräinen oli pitäjässä herättänyt, että
kelvollisimmatkin miehet näyttivät olevan ihan lamassa. Rupesin pitämään
itseäni oikeana sankarina ajatellessani, että olin saanut olla
osallisena tuommoisen vitsauksen poistamisessa. Viimeisetkin
häpeäntunteen jätteet siitä, että olin ison-Iivanan juopuneen unessa
vanginnut, haihtuivat nyt.

Huomatessani, että molemmat vieraat isännät olivat vahvasti päättäneet
sopia rosvopäällikön kanssa, rupesin heitä häpäisemään. Sanoin, että he
tekevät Riitalammin häväistysnimeksi koko Suomessa, eikä kukaan kehtaa
muissa pitäjissä tunnustaa olevansa Riitalammilta kotoisin. Miehet
selittivät yksinomaan perheittensä tähden aikovansa tällaiseen
sopimukseen ryhtyä, josta kyllä arvelivat saavansa kuulla kunniansa.
Omasta puolestansa he olivat valmiit vaikka tänä päivänä tappelemaan
Kyttyräisen joukkoa vastaan, kun vain joku voisi viedä heidät rosvojen
jäljille. Mutta rosvot olivat siihen liian viisaita.

Kun miehet olivat noin suurisanaisia, päätin ottaa heidän sanoistaan
kiinni ja lupasin viedä heidät jo huomenna Kyttyräisen ja hänen
miestensä puheille. Kerroin nyt, millainen oli asian laita ja että
komisarius oli lähettänyt minut hankkimaan pari miestä lisää,
kuljettaaksemme ilman vahingonvaaraa vankimme asutuille seuduille.
Miehet ymmärsivät puheeni todeksi, ja kaikki tarjoutuivat heti toimeen.
Tunnin jälkeen istui kolme isäntämiestä ja Sitkan vaari mukanani Sitkan
isossa heinäveneessä matkalla järvelle päin. Pohjatuuli menee illaksi
kotiin, sanotaan, ja niin tapahtui nytkin. Kun keskiyön aikana tulimme
järvelle, näkyi jo järvenpinnalla siellä täällä kuikanpeltoja, ja tunnin
kuluttua oli järvi rasvatyyni.

Kauanko viisi miestä virstaa katkaisee? Aurinko oli juuri noussut, kun
maanantaiaamuna laskimme Latvasaaren venevalkamaan. Onni oli ollut
minulle harvinaisen suotuisa. Minua odotettiin vasta tiistaiksi.

Osoitin miehille tien taloon -- he luulivat olevansa rosvojoukon kodissa
-- ja jäin ukon kanssa niemelle, jossa kerroin hänelle hänen isänsä
viimeisistä hetkistä. Kyynelsilmin katseli vanhus sitä paikkaa, jossa
hänen isänsä lähes seitsemänkymmentä vuotta sitten oli henkensä
heittänyt. Stålhahnen anteeksiantamuksesta hän tunsi itsensä suuresti
lohduttuneeksi. Isänsä pyssyt ukko tunsi heti ja ihastui niitten
takaisin saamisesta. Vein hänet myös ylös torniin, missä hän ihmetellen
katseli kanuunaa, joka kerran oli ollut tuoda hänelle surman. Kun ukko
kuuli, että tällä samalla kanuunalla olin ampunut roistojen veneen
säpäleiksi, taputti hän sen kylkeä eikä ollenkaan sanonut enää olevansa
siihen suutuksissaan, kun se oli niin hyödyllisen työn tehnyt.
Lapsellisessa innostuksessa pyysi ukko saada laukaista yhden laukauksen.
Ja kun setä lupasi hänen ampua vaikka kymmenen, tuhlasimme ilossamme
koko paljon Latvasaaren kuninkaan ruutivarastoa.

Vielä samana päivänä tulin Latvasaaren omistajaksi. Hovilinnan omistaja
olin jo ennen sen testamentin nojalla, joka löytyi saman kirjoituspöydän
laatikosta, jolla setä kauppakontrahdin kirjoitti. Sitkan vaari määräsi
hinnan semmoiseksi, että se soveltui minun varoihini, ja hänen poikansa,
Sitkan isäntä, hyväksyi ukon määräyksen. Siihen aikaan pieni saari ei
vielä maksanut tuhansia. Myöskin Kyttyräisen linna on nyt minun omani.
Kun tupa myytiin huutokaupalla, ei tehty tarjouksia, sillä paikan
kaukaisuus ei houkutellut ketään sinne asutusta perustamaan; sain sen
muutamalla kymmenellä markalla. Sitkan vaarin kanssa olen
metsästysmatkoilla syksyisin viettänyt monta yötä ryövärien linnassa.
Ukosta ja minusta tuli hyvät metsästystoverit. Mutta kevätmetsästyksestä
en onnistunut saamaan ukkoa luopumaan. Vanhus on jo yli kolmekymmentä
vuotta maannut maan mullassa.

Vankien kuljettaminen asutuille seuduille kävi hyvin, ja setä seurasi
itse mukana, kun ne Riitalammilta vietiin vankilaan. Minut vapautettiin
nimismiehen apulaisen virasta. Se päivä, jolloin tämä tapahtui, oli
minulle iloinen päivä. Sitkalaisten tehtäväksi uskoi setä ryöstettyjen
tavarain kuljettamisen Riitalammin kirkonkylään, josta omistajat saivat
kukin omansa periä. Villen epäluulot sitkalaisista haihtuivat pian;
olivatpa sekä isäntä että vanha ukko Villen häihinkin kutsutut. Ystäväni
asui kolmattakymmentä vuotta omassa tuvassaan, jossa hänen emäntänsä
vieläkin elää leskenä. Hänen tyttärensä on naimisissa ja hänen kaksi
poikaansa lähtivät isänsä kuoleman jälkeen Amerikkaan, missä nyt
kuuluvat uudisasukkaina Kanadassa tulevan hyvin toimeen.

Kyttyräiset tuomittiin kaikki elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen.
Vanha laamanni, joka itse istui käräjiä, sanoi, ettei hänen koskaan
ennen ollut tarvinnut niin monta henkilöä samana päivänä semmoiseen
rangaistukseen tuomita. Iso-Iivana oli ainoa, joka hyvän käytöksen
tähden palveltuaan muutamia vuosia laskettiin pyynnöstään
uudisasukkaaksi Siperiaan, missä hänestä kuuluu tulleen kunnon mies.

Setä vieraili Latvasaarella muutamia viikkoja joka kesä, ja vielä toissa
syksynä kävimme yhdessä viikon ajan kestävällä metsästysretkellä.
Lohivavan käytössä hän oli mestari aina viimeiseen kesäänsä saakka. Nyt
hän lepää saman pitäjän kirkkomaassa, jonka hyväksi hän on koko elämänsä
työn omistanut.

Mikään ulkonainen kunnianosoitus ei tullut sedän osaksi hänen elämänsä
parhaimmasta mainetyöstä. Pitäjäläistensä kunnioituksen ja rakkauden hän
oli saavuttanut jo ennen runsaassa määrässä. Kertomalla edellisessä
kuvatut tapahtumat olen tahtonut suorittaa hänelle osan yksityisestä
kiitollisuudenvelastani.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Latvasaaren kuninkaan hovilinna - Seikkailuja Venäjän rajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.