Title: Iltapuhteeksi II - Kokoelma pieniä kertomuksia
Author: Ivalo, Santeri, 1866-1937
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Iltapuhteeksi II - Kokoelma pieniä kertomuksia" ***


ILTAPUHTEEKSI II

Kokoelma pieniä kertomuksia


Kirj.

SANTERI IVALO [nimellä Santeri Ingman]


Werner Söderström, Porvoo, 1895.



SISÄLLYS:

ELÄMÄTÄ JA LUONTOA:

Myöhästyneitä pirstaleita
Aamunen unelma
Syytinkivaari
Hei-juu!
Säästä!
Mätäkuun juttu
Kotionnea
Lepotunti
Kuolemaan tuomittu

JUTTUJA:

Kanala
Huhuinniemi
Toista kosi
Harvinaista mustasukkaisuutta
Kaksi suurta harria
Myrsky merellä
Lemminkäisen retki Saareen
Matin päivät

MATKA-KASKUJA:

Tunti Upsalassa
Tunnelmain maassa
Pikajunalla kesäkuumalla
Pariisitar
Habit noir



ELÄMÄTÄ JA LUONTOA



MYÖHÄSTYNEITÄ PIRSTALEITA.


Ainesten uudistuminen on luonnon ijäisten, lahjomattomain lakien
määräämä. Eikä luonto suvaitse kehityksenään mitään aukkoa eikä
seisahdusta. Kaiken koko suuressa luomakunnassa täytyy muuttua ja
vaihtaa muotoansa, syntyä, elää ja kuolla syntyäkseen ja elääkseen
uudelleen ja taas vaihtuakseen uusiin muotoihin. Se on säännöllistä, se
on pakollista tuo luonnon uudistuminen. Ihminenkin, luomisen herra,
uudistuu ja vaihtuu myötään -- sanotaan ihmisruumiin aina seitsemän
vuoden perästä olevan kokonaan uuden, ihmispolvet vaihtuvat, kansat
uudistuvat, ihmiskunta uudistuu. Vanhan täytyy siirtyä uuden tieltä, se
on luonnon laki.

Kansojen uudistumista merkitään aikakausien vaihtumisella. Kun yksi
aikakausi on loppuun kuluttanut voimansa, kykynsä, »ainesmääränsä»,
siirtyy se pois toisen, uuden tieltä. Tuo siirtyminen tapautuu
tavallisesti vähitellen, kehityksen verkkasessa kulussa, väliin vain on
tuo uudistuminen rutompaa, järkyttävämpää ja läpitunkevampaa. Erinäiset
ihmishengen suuret voitot sysäävät silloin yhtäkkiä vanhan aikakauden
syrjään ja synnyttävät uuden, jolla on uudet muodot, uudet riennot,
uudet elämisen ehdot. Ja kansat kokonaisuudessaan, niiden kaikki osat
ja nivellykset, seuraavat joko tieten tai tietämättään tuon
uudistumisen mukana, niiden elämisen suunta on pakosta kääntynyt
uusille urille.

Vaan jos voisi ajatella, että ihmisruumiseen, sen määräaikanaan
täydellisesti uudistuttuaan, vielä voisi jäädä jäseniin tai lihaksiin
kitumaan ja kiusaamaan joku myöhästynyt, itsepintainen piste tai
pirstale »vanhaa ihmistä», jokin viivästynyt, sitkeä molekyli, niin
olisi kai se selitettävä samalla tavalla, kuin se tosiasia, että aina
jaksonkäänteessä jää vanhasta ja edesmenneestä aikakaudesta jälelle
uuden aikakauden elimistöön eräitä myöhästyneitä, piintyneesti
uudistumattomia pisteitä ja aineskipeneitä.

Sellaisia jää aina, voisi melkein sanoa, että sekin on luonnon laki.
Väliin niitä ei niin selvästi näekään. Kun ainesten vaihtuminen
kansojen elämässä on vitkasta, on useinkin vaikea sanoa, milloin mikin
kohta ei ole aikoinaan uudistunut ja milloin sen vaihtumisvuoro vielä
on edessäpäin. Vaan toisenvuoron, kun uudistuminen on ollut läpikäyvää
ja voimakasta, näkee aivan selvästi uudessa yhteiskunnassa sellaisia
yksikseenjääneitä, perin myöhästyneitä kipeneitä, jotka mustuneina ja
käsnäisinä silmäänpistävästi paistavat uudessa ympäristössään ja jotka
tuskin enää näyttävät voivankaan uudistua, vaan tuntuvat vähitellen,
hyvin vitkaan, hiertyvän pois, kuoleutuvan ja katoovan.

Niiden olemus tuntuu silloin tuiki surulliselta, epätoivoiselta, mutta
samalla naurettavalta. Uusi yhteiskunta ei voi säälimättä niitä
katsella, ei säälimättä, mutta ei myöskään myhähtämättä. --

Vaan ottakaamme, niinkuin lääkäri tekee, sellaisen käsnän hyppystemme
väliin, leikataan se auki ja tutkitaan se, katsotaan, minkälainen elin
se on ollut vanhassa yhteiskunnassa ja minkälainen se on uudessa. Me
matkustamme ainoastaan johonkin meidän vanhoista, pienistä
rannikkokaupungeistamme, useita on välillä, ja tarkastelemme sen
tehtävää ja merkitystä ennen ja nyt, ennen, isien aikoina ja nyt,
poikien aikana.

       *       *       *       *       *

Siitä on kulunut puolen vuosisataa, onpa jo kolmattakin neljännestä,
nimittäin isien ajasta. Silloin kukoisti pieni rannikkokaupunki.

Se oli onnellinen aika, jolloin meri oli ainoa kaupan tie ja purje
merellä ainoa kulkuneuvo. Onnellinen aika, jolloin maamies koko
laajasta sisämaan alueesta toi jokaisen voimurusensa ja jokaisen
tervatynnyrinsä pikkukaupunkiin ja vei sieltä, eikä mistään muualta,
suolansa, rautansa, sokurinsa ja tupakkansa. Pikkukaupunki oli isäntänä
maalla ja merellä, veden aavat olivat sen mellastuspaikkana ja se
hallitsi kaupallaan koko suurta, ympäröivää maakuntaa. Se oli
paikkakuntansa keskipiste, se oli kaupunki yksikössä mainittuna ja se
ylläpiti kunnialla arvonsa.

Asukkaista pienessä rannikkokaupungissa oli vilkas elämä ja keskenäinen
kilpailu tehnyt reipasta, toimikykyistä väkeä, joka ei arastellut
ponnistuksia ja jolla joka ponnistuksen takana aina oli toinen. Ken
asukkaista ei ollut kauppamies, oli merimies ja usein paisui
merimiehestä kauppamies. Olihan kauppa ja merenkulku melkein yhtä,
kaikilla oli siitä työtä ja ansiota ja kohoamisen mahdollisuutta.

Kaupungin omaisuutena, tulon ja elämisen lähteenä, olivat laivat. Niitä
syntyi sen veistämöillä uusia joka kevät kaunis poikue ja ne lähtivät
kohta meren auettua nuorina ja elinvoimaisina vanhempain veljiensä
rinnalla kyntämään ulapan selkiä, lähtivät kauas avaraan maailmaan
pelotta maailman alusten kanssa kilpailemaan rohkeudessa, nopeudessa ja
kunnossa. Jokainen uusi laiva oli koko kaupungin uusi lemmikki ja
merkkipäivänä, juhlapäivänä sen nimensaantia vietettiin. Siihen
kiintyivät isännän toiveet ja huolet ja ikäänkuin siunaten virkkoi hän
sen ensi kertaa pullistaessa purjeitaan:

-- Mene, »Toivoni», kunnosta itsesi, muista isäntääsi ja kaupunkiasi.

-- Kunnostaneetpa ne ovat itsensä meidän laivamme, tottapa »Toivokin»
sukuunsa tulee, lohduttelivat toiset porvarit, jotka olivat
kilpailijoita, mutta joille yhteinen kunnia oli arka.

Ja kun laiva sitten vuosien perästä kierrettyään maapallon moneen
kertaa ja kestettyään valtamerien myrskyt ja mainingit, taas kerran
pistäysi kaukaiseen syntymäsatamaansa, oli se jälleen riemupäivä koko
kaupungille, voiton päivä isännälle, jolle se toi varoja mukanaan,
ilopäivä merimiesperheille, jotka taas pitkästä ajasta saivat tervehtiä
isää ja aviomiestä ja jotka saivat runsaita tuliaisia kaukaisilta
mailta, sekä kunnianpäivä koko kaupungille, jota laiva ja sen miehet
olivat mainehikkaasti edustaneet. Vaan kauan ei joutanut laiva
kotisatamassa happanemaan, kun tuuli rupesi syksyseltä puhaltamaan,
levitti se taas purjeensa ja lähti lentämään jäättömille valtamerille
kerätäkseen kotikaupunkiinsa uusia voittoja ja uusia varoja. Ja
varallisuus kotona kasvoi ja sen mukana lisääntyi myötään
yritteliäisyys ja liikkeen vilkkaus kaupungissa.

Ei sitä merta, missä sen tervatut keulat eivät olisi aaltoja halkoneet
tai sen pellavapurjeet käyttäneet hyväkseen vinkuvia tuulia. Etäisen
Intian saaristot, Ameriikan laajat lahdelmat, Afrikan autiot rannikot,
kaikki ne kulkivat ja koettelivat, veivät tavaraa toisesta toiseen ja
toivat uusia takaisin. Veivät rautaa Englannista, toivat kahvia
Brasiliasta ja lähtivät taas Intiasta hakemaan puuvillaa.

Sortuihan aina joku alus etäisillä merillä myrskyihin ja karikkoihin,
-- sinne ne vanhemmuuteen sortuivatkin useimmat, harva jouti
kotisatamassa happanemaan ja hajoomaan, -- ja silloin sitä surtiin kuin
rakasta vainajata. Vaan se oli silloin jo tavallisesti maksanut
hintansa ja sen sijan täyttivät pian toiset alukset, uudet ja paremmat.

Kotimaasta lähtiessään, ottivat laivat mukaansa terva- tai
lankkulastin, vaan sitä oli niin vähän kotoa vietävätä ja ne kotoiset
vedet olivat niin usein suljetut. Mutta kas maailman suurilla merillä
ja maailman suurissa satamissa, siellä oli rahtia viljalti tarjona ja
ulapat aina auki. Siellä sopi elämöidä vuoden vuotensa perästä,
lennellä rannikolta rannikolle, kuljettaa rahtia ja laittaa voitot
kotiin. Ja kun miehet, jotka melkein poikkeuksetta olivat kotikaupungin
väkeä, kerran väsähtivät reippaaseen ja terveeseen, mutta vaivaloiseen
purjehtimiseen, ottivat he kokoomansa varat mukaansa ja palasivat
kotikaupunkiin, jossa heillä, vanhoilla meripojilla, aina oli suuri
luottamus ja korkea arvo.

Kaupungin tavara-aitat tyhjenivät ja täyttyivät nopeasti, eikä ollut
siellä aikaa henkisestikään ummehtua; merimiehet toivat myötään
kotiväelleen maailman vilkkailta markkinoilta uutta innostusta ja
elämän iloa.

Ja sillävälin kuin laivat tekivät tehtävätään ulkomerillä, tekivät
miehet kotona tehtävätään kauppapuodeissa ja markkinoilla. Läheiset
pitäjät olivat heidän yksinomaista kauppa-alaansa; kun he vain
keskenään pysyivät sovussa ja määräsivät hinnat yhteisen edun mukaan,
niin ei ollut pelkoa vaarallisista kilpailijoista. Suuret kauppahuoneet
jakausivat poikia myöten eri liikkeisiin -- nuorimmat pojat rupesivat
usein laivainkapteeneiksi ja purjehtivat ulkomerille -- ja eri liikkeet
pysyivät siten tarpeellisessa tasapainossa ja tarpeellisissa varoissa
ja kilpailivat keskenään yritteliäisyydessä. Ja nuo kotikaupunkiin
palanneet meripojat, jotka vuotta kolme- ja neljäkymmentä olivat
kierrellet ympäri maailmaa, ostivat säästöillään rihkamaa ja
maalaistavaraa, avasivat pienen kauppapuodin, jossa heidän vaimonsa
möivät rautanauloja ja suoloja ja karttuunia sillävälin kuin he itse
ajoivat tavarakuormaansa markkinoilta markkinoille ja vaihtoivat
rihkamansa voihin ja metsän riistaan. Ja pojat purjehtivat merillä ja
palasivat sieltä isän kuoltua jatkamaan ja suurentamaan jo melkoiseksi
karttunutta liikettä.

Aina oli köyhimmälläkin tilaisuutta ansioon ja mahdollisuus työllä ja
toimeliasuudella päästä riippumattomaksi ja äveriääksi. Ja niin olikin
melkein jokainen itse isäntänä oman kurkihirtensä alla.

Tämän toimeliaisuuden ja riippumattomuuden merkkejä saattoi nähdä itse
kaupungistakin ja sen sisällisestä ja ulkonaisesta elämästä.

Olot olivat tosin yksinkertaiset, talo oli koristelematon puutalo ja
takki oli karkea sarkatakki, vaan kaikki oli tukevata ja varmaa,
käytettävää kalua. Niinkuin satamarakennukset, laiturit ja ranta-aitat
olivat kirveellä veistetyt, jykeät ja kömpelötkin, mutta perustuksiaan
myöten taatut ja tanakat, raudoitettua petäjätä joka palkki, niin
olivat myöskin asukkaiden elämäntavat ja tarpeet koruttomat, mutta
ankaran säntilliset ja turmeltumattomat. Elettiin hyvästi, mutta ei
vallattomasti eikä ylellisesti. Huviteltiin jouluna ja juhannuksena ja
parin muun juhlapyhän aikana perinpohjin, mutta sillävälin tehtiin
uutterasti ja keskeytymättä työtä. Jokainen halusi hankkia itselleen
varman pohjan, jolla seisoisi, oman turpeen, jossa eläisi, ja hän
hankki sen itselleen.

Kaupunki kerskasi rikkaudestaan ja sen kannattikin kerskata, sillä se
rikkaus ei ollut kuollutta pääomaa, vaan oli päinvastoin alituisesti
liikkeessä olevata, hyötyä tuottavata. Paitsi kolikoita, joita mikä
laski sadoissa, mikä tuhansissa, mikä miljoonissa, oli kaupungissa
olemassa vielä varmempi ja tuottavampi pääoma: työ ja virkeys.

Ja se työ ja virkeys keskittyi satamaan. Siellä lastattiin ja
lossattiin, kannettiin ja kaadettiin, hinattiin ja hoilattiin pitkin
aavaa laituria, ranta-aittojen ja varastohuoneiden luona.

-- Pois alta! huusi rantatyömies, työntäessään tavarata laivasta
lotjaan.

-- Alta pois! huusi toinen, joka heitti lotjasta laiturille.

Alta pois, alta pois, yhä edelleen ja edelleen, tässä ei ole aikaa
torkkumaan, tässä on tehtävä työtä!

Ne olivat isien aikoja ne, olivat kaupungin kukoistusaikoja ja sen
kunnian aikoja. Vaan aika kului ja isät vanhenivat ja kuolivat pois. Ja
aikakausi maailmassa teki ruttoa muutosta.

       *       *       *       *       *

Rannikkokaupungin erikoinen asema, sen oma rajoitettu toimi-ala, jopa
tavallaan sen oma etukin oli aina pitänyt sitä niin vähäisessä
yhteydessä kuin mahdollista ympäröivän yhteiskunnan ja maassa
liikkuvain yleisempäin virtausten kanssa. Jos sinne joku matkalainen
tuli kertomaan ulompia uutisia, niin olihan tuosta vaihetusta, mutta
semmoista tapahtui hyvin harvoin, eikä niitä ulkokuulumisia, yhtävähän
kuin sanomalehtiä, paljo kaivattukaan eikä niistä välitetty. Elettiin
ja toimittiin vain omassa piirissä, -- eläkööt muut samalla tavalla!

Ja niin jäätiin elämään vielä sittenkin, kun aikakausi muualla
maailmassa teki ruttoa käännettä, kun murroksia tapahtui niin
aineellisessa kuin aatteellisessakin elämässä ja niistä joku kaukainen
humu rupesi kuulumaan pieneen rannikkokaupunkiinkin. Mitäpä se meihin
kuuluu, arvelivat kaupunkilaiset, me eletään täällä ennallaan omassa
rauhassamme, eihän tuo kaikki meidän kaupunkiamme koske. -- Mutta se
koskikin siihen, vaikka se koski kuolettavalla kädellä.

Ensiksi tulivat höyrylaivat. Oli kuultu puhuttavan joistakin
sellaisista koirankonsteista, vaan niitä puheita ei oltu uskottu,
ennenkuin kotiin palaavat merimiehet kertoivat, että noita kummia
otuksia todellakin oli ilmestynyt risteilemään ja kilpailemaan
purjealusten rauhoitetuille vesille. Aavistettiin, että siinä oli
uhkaava isku, mutta aluksi se ei vielä tänne asti pahasti tuntunut.
Mutta eräänä kauniina päivänä kun porvarit seisoivat rannassa
laiturilla, saivat he omin silmin nähdä ulkosatamansa ohi tykyttävän
tuollaisen savuhäntäisen aluksen, joka kulki hyvää vauhtia vastaseen,
ja he katselivat sitä kauan äänettöminä, epäluulolla ja happamin
mielin. Vihdoin kysyi toinen toiseltaan:

-- Mitä arvelet tuosta?

-- Uusmuotisia temppuja! Ei ne ajan oloon vetele.

-- Vaan ne peijakkaat syöttävät koneilleen halkoja ja syövät meidät
purjelaivomemme putipuhtaiksi.

-- Koettakoot, mepä emme tarvitse koneita emmekä halkoja ja aikaa on
kyllä maailmassa.

Tämä oli pikkukaupungin mielipide, se ei ottanut uutta aikaa opikseen
eikä lyöttäytynyt mukaan. Purjelaivoilla olivat isät hankkineet
omaisuutensa, heillä oli nyt purjelaivansa, he varustivat ne uudelleen
ja lähettivät meriä kyntämään, harmistuivat tosin, kun ne toivat
vähemmän voittoa kuin ennen, mutta lähettivät ne siltä aina uudelleen
yrittämään. Vähensivät merimiesten palkkoja ja haukkuivat kapteenejaan
huonoiksi, kun nämä rupesivat tuottamaan tappioitakin.

Isät olivat kuolleet ja pojat seurasivat isien jälkiä. He rakensivat
uusia purjelaivoja, he olivat siihen tottuneet ja heillä oli taitavat
rakentajat. Niiden rakentajain tekemät laivat olivat kelvanneet
ennenkin, saivat kelvata yhä edeskinpäin. Ovatpa toki tuulet entiset ja
samat, ei niitä uusilla konsteilla mullisteta!

Mutta oli aloja, joissa vanhat tuuletkin olivat ruvenneet muuttumaan.
Ei ollut pieni rannikkokaupunkikaan, niin syrjään kuin se vetäysikin,
voinut olla huomaamatta, että aatteellisten rientojen alalla oli
ruvennut käymään uusia ilmavirtoja, puhaltamaan voimakkaita, valtavia,
vapaita tuulia. Yhä vinhemmin rupesivat kansallisuusaatteet,
kansanvaltaisuusaatteet ja kansanvalistusaatteet puhaltamaan sisämaasta
päin ja ne vaativat vanhojen kahleiden murtamista ja vapaita uria
ylöspäin pyrkivälle ihmishengelle. Vaan pieni kaupunki sulki porttinsa
ja antoi tuulten puhaltaa ohi. Se ei niitä ymmärtänyt eikä tahtonut
nähdä vaivaa oppiakseen niitä ymmärtämään, sillä eiväthän nuo aatteet
mitenkään edistäneet niitä isiltä perittyjä rientoja, joille se oli
tottunut panemaan arvoa ja jotka ainoina olivat sitä elähyttäneet sen
rajoitetulla ja rauhoitetulla työalalla. Virkeä henkinen valveutuminen,
joka oli vaihtuneen aikakauden merkillisin ilmiö ja joka tuotti
mukanaan uusia suuntia elinkeinoissa, maataloudessa ja teollisuudessa,
uudet koulut, nuoren kirjallisuuden ja taiteen ynnä paljo muita
edistyksen merkkejä, se ei päässyt vaikuttamaan pieneen rantakaupunkiin
paljo ensinkään, tuskin hipasi sitä ohimennen. Tämä työskenteli omalla,
vanhalla alallaan, kuljetti purjelaivoilla rahtia ja möi suoloja ja
rautanauloja ympäristöönsä välittämättä muusta.

Mutta tuo rauhoitettu ala ympäristössäkin rupesi, juuri noiden ajan
virtausten vaikutuksesta, hämmentymään. Uusi merkillinen
elinkeinovapaus-suunta pääsi maassa vireille ja sen nojalla ilmestyivät
maakauppiaat kyliin ja pitäjiin kilpailemaan ja laskemaan hintoja. Ja
säännöllisen höyrylaivaliikkeen järjestyttyä eivät ihmiset muutenkaan
enää olleet pienestä rannikkokaupungista niin riippuvaisia kuin ennen.
Vaan vasta sitten kävivät kaikki entiset olot ja tavat tykkänään
sekaantumaan, kun rautatiet tulivat helpottamaan liikettä ja välitystä
etäisimpäinkin paikkojen välillä ja kerrassaan mullistamaan entiset
käsitteet ajasta ja paikasta. Ja itse tuo rautatie uhkasi pyyhkästä
pienen rannikkokaupungin ohi jättäen sen väylän varrelta syrjään, kuin
korpeen kuolemaan.

Jo hätäysivät pienet rannikkokaupungit, rupesi kalma hajahtamaan.
Muutamat elinvoimaisimmat niistä oivalsivat aseman ja uhrasivat mitä
voivat päästäkseen tuon uuden virran partaalle; joku pääsikin, toiset
jäivät loitolle valtaväylästä, jäivät itsekseen siihen suljettuun
erikoisasemaansa, jossa heidän oli ollut niin hyvä ja niin etuisa elää
isien aikoina, mutta jossa nyt jo kuivuus vaivasi kuin hedelmättömällä
arolla.

Ei kannattanut enää rahdinkuljetus; uusia laivoja ei rakennettu,
vanhat myötiin ja miehet joutuivat joutilaiksi. Ei maksanut enää
maalaiskauppa, markkinoilla ei enää kuljettu, harvoin tarvitsi tuoda
uutta tavaraa. Virkeys lakastui, työt loppuivat, oltiin joutilaina.
Vaan pieni rannikkokaupunki oli rikas, -- siihen se aina turvausi.
siitä kehui --, isien aikoina oli siihen kolikoita keräytynyt. Pääomaa
oli, hätä kaukana. Ja se vetäytyi uuden ajan mylläkästä pois kuin etana
kuoreensa, veti sadat ja tuhannet ja miljoonat tiukemmin ympärilleen ja
jäi siihen selkä vasten virtaa kököttämään ja ponnistamaan pohjasta
kuin kallio koskessa. Vaihdettiin vain riksit rupliksi ja ruplat
markoiksi ja kerättiin kullat kellareihin taikka lähetettiin
ulkomaisiin pankkeihin tallelle, kotimaisiin kun näet ei luotettu.

Kauppapuodit pidettiin vielä auki vanhaan tapaan ja myötiin nappeja ja
karttuunia kotiväelle ja niille harvoille lähikyläläisille, jotka enää
kävivät ostamassa. Mutta kukin piti uskollisesti oman puotinsa auki ja
kilpaili niukkuudessa naapurinsa kanssa, eikä yksikään siitä hyötynyt.
Rahaa oli, mutta yksiin tuumiin ei ryhdytty suurempaa ja tuottavampaa
liikettä perustamaan, sitähän eivät isätkään olleet tehneet.

He eivät käsittäneet, että muualla maailmassa yksilön yritteliäisyys jo
oli saanut väistyä laajapohjaisempain, toimivoimaisten yhtiöiden
tieltä, jotka jaksoivat kääntää luonnonvoimat teollisuuden palvelukseen
ja joiden käsiin siis suurimmat liikkeet keskittyivät. Ja sillävälin
kuin muualla maailmassa kaasun, höyryn, sähkön ja kaikkinaisten
koneiden aikakausi yhä edistyi ja antoi luonnonvoimille ja ihmistyölle
entisestään isosti eroavan merkityksen, näperrettiin tuossa ennen niin
suuressa liikepaikassa talikynttiläin valossa jotain pientä
kotiaskaretta -- milloin sitäkään tehtiin. Aika lensi levottomasti
eteenpäin muualla kaikkialla, vaan täällä se tuntui kangistuneen
tönköksi jääksi.

Joskus kumminkin vaivasi toimettomuus ennen puuhassa olleita miehiä, ja
he nostivat toisinaan keskuudessaan kysymyksen:

-- Ryhtyisimmekö johonkin?

Vaan aina tultiin samaan päätökseen, josta kaikki olivat yksimielisiä:

-- Ne ovat niin epävarmoja nämä nykyajan puuhat, niistä ei ole vielä
takeita. Voimme sellaisiin menettää isien ansaitsemat varat.

-- Niin, onhan hyvä niinkuin on. Reuhtokoot ja väsyttäkööt toiset
köyhemmät itsensä tämän nykymaailman hyörivässä kilpailussa, me emme
viitsi.

Eivät viitsineet, -- rikkautta oli, mitä varten turhaan riehua ja
reistailla? Antoivat pääoman tehdä työtä, kasvaa korkoa, itse unteloina
elivät ränstyvissä taloissaan, kuin karhut nietoksen alla, taikka
tärvelivät alituisissa syömingeissä ja juomingeissa isäinsä ja äitiensä
perintöjä. Toimettomuus on näet paheiden imettäjä. Tavat turmeltuivat,
vetinen velttous ja huoleton kevytmielisyys voitti alaa,
siveyskäsitteet höltyivät, ja reippaiden, uurasten tervaporvarien ja
laivainrakentajain sialla oli nyt hurrailevia kuhnureita.

Aikakausi oli uudistunut, vaan pieni rannikkokaupunki ei ollut
seurannut mukana. Isät olivat kuolleet, pojat koettivat jatkaa
vainajain malliin, vaan kun se ei lyönyt leiville, heittivät he puuhat
pois ja laskeutuivat viisaan lepoon. Unteloina taikka hekkumoivina
imivät äveriäimmät vesivesain tapaan isäinsä mehua toisten pienempäin
köyhtyessä ja kuihtuessa. Meri ei elättänyt enää merimiehiä, kauppa ei
kaupustelijoita eikä uusia elinkeinoja oltu keksitty. Lähteet olivat
kuivuneet, virkeys loppunut, kaupunki ravistui.

Se oli koko ajan yhä luullut elävänsä entistä kukoistusaikaansa ja
sille olikin vähitellen koitunut untelon kuihtumisen tila. Minkälainen
on se nyt tässä tilassaan?

       *       *       *       *       *

-- Nukutaanko täällä jo? kysyi kerran maaherra seuraajaltaan
nimismieheltä, kun juhannusaattona ajoi tuon pienen rannikkokaupungin
lävitse ja ihmetteli, ettei semmoisena iltana näkynyt kansaa
liikkeellä, ei kaduilla, ei vesillä, ei huvipaikoissa.

-- Täällä nukutaan aina, oli vastaus lyhyt ja varma.

Nukutaan aina, vedetään sitkaan ja pitkästi. Milloin ei täydessä unessa
nukuta, niin ainakin torkutaan. Ja niin tehdään juuri näillä samoilla
paikoilla, joissa miespolvi sitten kihisi työtä ja toimeliaisuutta,
jolloin aikasin ja myöhän pitkin rannikkoa ja laitureita ryskittiin,
hinattiin ja hoilattiin, niin että vastarannan petäjikkö kimakasti
kajahteli.

Nyt ei lossata eikä lastata. Joku pienempi rannikkohöyrylaiva poikkeaa
nyt kerran, pari viikossa ohimennessään kaupungin laituriin, useinkin
enemmän muodon vuoksi kuin asiasta. Suuremmat ja useimmat mennä
vohkasevat selkäväylää sivu, kaupunkiin näkyy ainoastaan musta savu,
kun ne siellä kulkevat edestakaisin. Laivaväylä väistää meren puolella
kaupunkia, niinkuin rautatie maan puolella. Eivätkä tuota enää omat
purjelaivatkaan touhua satamassa. Siitä laivastosta, joka miespolvi
sitten luki aluksia satamäärin ja jonka joukosta aina vuosittain
kymmeniä valkopurjeita läksi kotikaupungista kyntämään kaikkia meriä,
siitä laivastosta näkyy ainoastaan joskus enää joku vanha tervakeula,
joka vielä viimeistä kertaa lähtee koettelemaan isien muinaista
elinkeinoa, jos ei muun niin rakkaan muiston vuoksi. Ja viimeiset
jälellejääneet vanhukset saapuvat ulkoretkiltään kotiin, laskevat
maatuneeseen satamaan, sinne pysähtyäkseen, raadottuakseen ja
hajotakseen.

Siellä täällä rannikon hietasärkällä näkyykin joku mustunut,
luurangontapainen laivanraato, vankkatekoinen emäpuu, ratkenneet laidat
ja halennut keula, levenneet, irralleen revenneet, siirottavat
kaaripuut. Kukistuneen suuruuden ja rauenneen työvoiman masentava ja
varoittava esikuva! Toisia, ehyempiä saataisiin mahdollisesti vielä
käypään kuntoon. Mutta niitä ei panna kuntoon, ei kannata. Saavat
lahota.

Sama on laita laiturien ja satama-aittojen. Ne olivat aikoinaan tukevaa
tekoa, se näkyy vieläkin; nyt ne ovat jo vanhat, mutta eivät siltä
vielä ole vuosien alle lutistuneet. Ja niitä on aina silloin tällöin
aikojen kuluessa paikattu, siksi vain että koossa pysyvät, lyöty paikka
paikankin päälle ja rautakisko lyöty sitimeksi. Niiden perustukset ovat
kohonneet korkealle laskeutuneesta vedestä ja töröttävät siinä nyt
epätasaisina, rumina röykkiöinä.

Onpa näet kuin luontokin olisi ryhtynyt täydentämään kaupungin
kukistumista. Satama on vuosien kuluessa mataloinut, pilalle
mataloinut, isommat alukset eivät sinne enää pääsisikään. Salmissa ja
väylävesissä, joissa ennen suurenlaiset haahdet vaaratta luovivat,
varovat nyt pienenläntäiset silakkavenheet karisia paikkoja. Eikä
kannata syventää, liike on niin vähäinen. Ennen uivat laivat suoraan
tavara-aittojen eteen, lastit purettiin ja nostettiin kohastaan
säilytyspaikkoihinsa. Nyt tuskin mataloilla lotjilla enää päästään
sillalle asti, -- mutta harvoinpa enää tarvitaankaan päästä. Mitäpä
niihin aittoihin nyt paljo enää tuotaisiinkaan täytteeksi. Vähät
rihkamat mahtuvat kaupunkipuotiloihin.

Ja kaupunki itse on yhtä ränstynyt ja yhtä laho. Se leveni
kukoistusaikanaan laajalle alueelle, jokainen varattominkin puuhasi ja
ponnisti saadakseen oman kamaran, jossa perheineen eläisi, oman talon,
oman kodin. Taloja rakennettiin, oli tilaa, ei tarvinnut ahtaalla asua,
olisi ollut varaa väkiluvun lisääntyäkin. Vaan sepä ei enää
lisääntynyt, melkein päinvastoin lähti solumaan. Ja nyt nuo talot,
puolenvuosisadan ikäiset pitkät ja matalat, suurihuoneiset,
pieni-ikkunaiset, seistä töröttävät mikä kohallaan, mikä kallellaan,
vaalenneina ja harmaantuneina, ajan hampaan syöminä. Toisia on
hoidettu, kengitetty ja laudoitettu, toiset seisovat entisellään
mustuneine lautakattoineen ja ulospäin pullistuvine seinineen. Useamman
talon kadunpuolelta nousevat jyrkät portaat, jotka anastavat suurimman
osan katukäytävästä; ennen oli kauppa melkein joka talossa ja monessa
on vieläkin, vaikkei monessa kauppaa käydä.

Talo siellä, toinen täällä on autiona, lasit poissa ja laudat sialla ja
ovet ovat kiinni naulatut. Toisissa taloissa untelot eläjät viettävät
pitkät päivänsä, harvoin poiketen kotiporttia ulommas. Siellä muutamat
vaalivat isiltä perittyjä aarteitaan, »leikkaavat kuponkeja» ja antavat
rahain maailmalla tehdä tehtävänsä, kasvaa korkoa. Toiset kaihoilevat
jo menneitä tai menemäisillään olevia rikkauksiaan ja muistelevat
vanhoja onnellisia isien aikoja. Vielä toiset elävät köyhyydessä ja
puutteessa, mutta elävät enimmäkseen työttöminä; ei ole liikettä, ei
siis myöskään työtä eikä ansiota; he perustavat elämisensä kaupungilta
saataviin suuriin eläke- ja apuvaroihin ja kaupunki se heidät
todellakin säästövaroistaan suurimmaksi osaksi elättääkin.

Kaupungin pääporvarit ovat vielä isiensä poikia, mutta ovat nyt jo itse
vanhoja ja vanhempain veljiensä ovat he jo nähneet laskeutuvan hautaan.
He eivät eläissään ole tehneet paljo mitään, elivät vain muinaisen
kulta-ajan muistoista ja varoista. Eivätkä he ole opettaneet
poikiaankaan tekemään paljo mitään, niistähän piti tulla isäinsä
jälkeläisiä, jotka isoisäin tapaan olisivat vain suuria liikemiehiä,
laivanomistajia ja kauppiaita. He eivät huomanneet, että heiltä
itseltään jo tuo aika oli mennyt ohi, saatikka sitten pojilta. Ei
käytetty poikia koulussa -- omassa kylässä ei kouluja paljo ollutkaan
eikä kaivattu -- ei annettu heille ammattikasvatusta, ei tehty
kykeneviksi paljo mihinkään toimeen elämän vakavalla taipaleella. Ja
heistä tulikin useista tyhjäntoimittajia, aineksia kaikkeen muuhun kuin
yritteliäisyyteen ja vireyteen. Yleisistä asioista ovat he
välinpitämättömät, mielipiteiltään vanhoilliset ja ylimysvaltaiset,
tuhman ylpeät ja rahanvaltaiset, muuten hitaat ja hievahtamattomat.
Kuolleen pääoman ijäinen leima!

Ja he painavat olennollaan ja esiintymisellään leimansa koko
kaupunkiin.

Upporikkaat vanhukset kuolevat. Perilliset rientävät hätääntyneinä ja
levottomina avaamaan testamentit, nähdäkseen, että eihän isien omaisuus
vain lie heistä ohi luistanut mihinkään joutavaan yleishyödylliseen. Ei
ole luistanut. Korkeintaan on kaupungille, kotikaupungille, riittänyt
lahjoittaa sievoset summat. Kaupunki yhä rikastuu. He pitävät aina
velvollisuutenaan, nuo äveriäät vanhukset, lahjoittaa kotikaupungilleen
muutamia satojatuhansia kukin, että ihmiset sillä houkutuksella
viehtyisivät siellä asumaan ja ettei se kuolisi sukupuuttoon. --

Siinä on meillä nyt yksi uudistumatta jäänyt käsnä, myöhästynyt
pirstale edesmenneestä aikakaudesta, vaihtuneiden ainesten mustunut
muistomerkki uudessa ympäristössä.

-- Onko se ijäkseen jäävä semmoiseksi? kysymme ehkä toisiltamme tuota
tarkastellessamme. Ja meistä tuntuu siltä, kuin tuo lahonnut kauppala
itse meille valitellen vastaisi:

-- Laskekaa raitista ilmaa sisälle, laskekaa tervettä verta suoniini!

Oikein, sitä se vain tarvitsee, kyllä luonto sitten tekee tehtävänsä.
Mutta huoliiko se itse ilmasta, kykeneekö se puhdistamaan verensä? Sen
täytyy uudestasyntyä, saada uudet lihakset ja jäntereet, uudet luut ja
ytimetkin, -- tahtooko se niitä itse?

Siihen ei nykynen miespolvi kykene vastaamaan, vaan kentiespä jo
nouseva.

1895.



AAMUNEN UNELMA.


Sanotaan, että mielialat vaihtelevat ilmojen mukaan, ja liekö niinkin,
vaan vaihtelevat ne vuorokaudenaikojenkin mukaan. Jos tapaa mielensä
aiheettomasti alakuloisena ja sairaloisena, jos mietteet kulkevat
surunvoittoiseen suuntaan ja mielikuvitus luopi tummahtavia kuvia,
silloin tietää niiden mietteiden olevan iltamielen merkkejä, väsyneen,
teränsä ja pirteytensä kuluttaneen sielun apeita mielialoja. Niitä ei
aamu tunne, tuo terve, selväjärkinen, kirkaskatseinen aamu. Se unhottaa
öiset uinailut ja raittiiseen työhön kehottaen hymähtelee se illan
pehmeämielisille, kivuloisille tuumille.

Mutta ei aina. Jos mieli joskus -- tapahtuuhan sellaista -- syystä tai
syyttä kotvemman ajan on asustanut raskaana, voi sattua, että vielä
aamulla levottoman unen nukuttuani herään niihin samaisiin iltaisiin
tuuliini ja näen yhä tapahtumat illan riutuvassa valossa. Herään
mielipahalla heräämisestäni, ilotta ajatellen alkavaa päivää ja halutta
nousta sen töihin puuttumaan. Mielessäni on sama nolostunut
välinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Minusta on yhdentekevää, nousenko
siitä vain makaanko, yhdentekevää, ryhdynkö töihini väkisin
ponnistamaan jotakin, josta ei kumminkaan mitään synny, ja joka ei
huvita ei hyödytä, ei minua eikä muita, -- vai heitänkö kaikki ja
herkeän aatteettomaan, autioon tylsyyteen; se ainakaan ei rasita, jos
ei innostakaan. Yhdentekevää ylipäätään koko olemuksenikin ja sen
suhteet: mitä, miten ja mitävarten minäkin olen -- ykskaikki.

Siinä makaan, ja katseeni siirtyy sieluttomana verkalleen pitkin
seinäpaperien suoria saumoja ikäänkuin etsien jotakin pistettä, joka
hetkeksi kiinnittäisi huomion ja keskittäisi ajatukset. Vaan sekään ei
löydä mitään, eikä raukeassa sielussani synny yhtään ajatusta, joka
virittäisi sen lauenneet kielet. Yksitoikkoista, elotonta, harmajata,
-- kaikki! Ja minä ummistan silmäni ja vaivun hervottomana velttoon
vetelyyteen, jossa en näe mitään enkä kuule, ja minä tahtoisin samoin
sulkea ajatukseni ja tunteeni ja jäädä siihen lepäämään tiedottomana,
tajuttomana, tahdottomana, jäädä hievahtamatta siihen, kunnes aika ja
uudistusta vaativa luonto hitaasti näivennyttäisi jätteetkin elämän
itua ja oleminen hukeneisi täydelliseen olemattomuuteen.

Käsitän kyllä että tuo tilani on sairaloista, vaan -- sekin on
yhdentekevää.

Kuulen silloin eteisestä seinän takaa, miten naapurini poika hankkiupi
hiihtämään, kalistelee suksia ja sauvoja ja työntyy ulos.

Terotan korvani, kuuntelen. -- Lähtisinkö hiihtämään minäkin? Se ainoa
terve ajatus kokoaa äkisti mieleni katkenneet langat ja rasittava
painajainen syrjäytyy sen alta. Ulos, väljälle hangelle, jossa on ilma
raitista huoatakseni ja tilaa kyllin synkille tuumille!

Vaatteet ylle, pieksut jalkaan, uumoille vyö, -- minä kiirehdin kuin
paeten painajastani --, sukset hangelle ja niin ponnistamaan kohti
kaupungin laitaa, josta ulapan selkä leviää puhtaana eteeni. Potkin
tanakasti ja luistan kohta yksin vapaalla aavikolla. Pakenen
tiepaikkoja, vältän toisten aukomia valtalatuja, ja vasta kun yksin
olen kuulumattomissa kaupunkirähinän, hiljennän vauhdin ja harppaan
harvakseen, pitkillä luikumilla, ja lasken irti mietteet vapaasti
vaeltamaan.

Ne vaihtelevat jo vilkkaammin, kepeämmin kimmahtavat laidasta toiseen.
Ne sulavat ja pehmenevät samoin kuin ruumiskin. Siihenkin jo virtaa
viehkeä lämpö, jäsenet vetreytyvät ja lihakset notkeutuvat, ja selvästi
voin tuntea miten sakeoittunut veri lähtee sulavammin ja kuumemmin
suonissani kiertelemään ja valamaan eloa hervahtaneisiin jäntereisiin.
Lämpösesti huokuu henki ja virkistävästi hivelee viileä viima kasvojen
kalvettunutta hipiätä.

Keli on hyvä ja sukseni liukkaat. Tuntuu kuin tiputtaisin edetessäni
palottain hartioiltani raskaan kantamuksen jälelleni, niin keveten
luistan merellepäin pitkin aamun kiinteätä hankea, ja niin täyteläästi
saattavat keuhkoni vetää ilmaa sisimpiin sopukkoihinsa. Painan kohden
selällistä saarennystyrää, joka toisia ulompana ja ylempänä siintää, ja
kohta jo nousenkin luisua rantatörmää ylängölle.

Vastaani lehahtaa metsiköstä vilvakka henkäys. Aamuseltaan lepää näet
vielä kosteahko sumu yli talvenvalkean maan himmentäen kirkkaimman
kilon, ja sekeisen taivaan usvoittua hienonen, kylmänharmaja harso.
Idästä nousee verkalleen päivä, vakavana, kylmän ja kaukaisen
näköisenä, kuin talvinen aurinko ainakin, vaan sen säteet leikkivät
vain aamusumun kanssa, viitsimättä tai jaksamatta tosiottosille ruveta.

Puitten lävitse saaren rinteellä eivät ne säteet koetakaan tunkea.
Illalla sataneen lumen on yökylmä kangistanut puitten oksille hienoksi
huurteeksi. Korkeat, tiheät kuuset seisovat raskaannäköisinä
paksummassa kuurassa, vaan hoikkaset koivut kimaltelevat heleässä
härmässä. Kallionkielet, kelot ja kannot kattaa korkea, mutta kepeä
kerros nuorta lunta. Rinnettä kierrellen nousen verkalleen pohjoisen
rannan ylimmälle töyräälle ja seisatun siihen huokumaan. Mieleni
kepenee, ikäänkuin sulaisi keväiseltään, ja sydämmen täyttää outo
riemu. Sauvoihini nojautuen seison siinä kauan ja silmäni mittailevat
ihaellen tuota latvojen lomitse edessäni aukeavaa näköalaa.

Näen valkosen aavikon takaa asutut rannat, ihmishyörinän ja elämän
vilkkaimman keskustan, tuon levottoman rientoilemisen pesän, jossa
kilvoittelu ja kiista herkeämättä kihisee. Vaan tänne etäälle se ranta
näyttää ystävälliseltä, sovinnolliselta ja somalta ja lempeämpi kuva
painuu siitä nyt sieluuni. En näe siinä pienoismaailmassa nyt
sydämmetöntä ankaruutta enkä sortoa, se päinvastoin ajaa mieleeni
toivoa ja intoa. Tunnen voimani paisuvan ja tahtoni saavan tarmoa. Näen
edessäni taas aavan työalan ja voitettavia voittoja ja uskallukseni
enenee. Ja minä ahmin täysin siemauksin tuota uutta tunnetta, tuota
intoa, joka virkistää ja kohottaa, ja annan mielikuvitukseni
ehonvalloin samoilla etäisyyteen ja muovailla rohkeita luomiaan tuosta
vereksestä aineesta. Itse seuraan mukana, vastustelematta ja
arvostelematta.

Onhan maailma niin kaunis ja sopuisa, leppoisena ja päiväpaisteisena
näen siitä kappaleen edessäni, kappaleen talvista luontoa, kylmää ja
karua, mutta kumminkin niin herttaisen ihanata. Miks'en minä siihen
suostuisi, miksi iskeyn kiini synkkiin haaveiluihin, onhan elämä
mullekin vielä vapaana edessä, koko avara maailma kilvoitellakseni ja
voittaakseni. Ja vielähän on sielussani pirteyttä, jäsenissä voimaa ja
tahdossani tarmoa. Tuossa edessäni koko kaunis elämä hedelmällisenä ja
rikkaana kutsuen: tule ja ota. Miksi en menisi?

Pois mellot kaihot! Välinpitämättömään velttouteen en saa vaipua, en
kuolettautua niinkauan kuin elinvoimaa on, en tapata kunis taistelua
kestää, -- ei, elämän riehuntaan vain uudella vauhdilla, luottamuksella
ja katkeamattomalla tarmolla! Sitten nähtänee...

Jo on mielikuvitukseni luonut eteeni valoisan tulevaisuuden maan, jossa
onni hymähtelee vastaani joka kuuraisen kuusen neulasesta ja
kimallellen tervehtää koivujen härmän hienoista helpeistä, ja riemua
läikkyy pitkin päiväpaisteisen tasangon lukemattomia kiiltäviä kiteitä.
Se on kaunis maa, enkä säikähdä siitä, että se on unelmata. Mulla on
vielä oikeus ja mahdollisuus päästä sinne isännöimään ja sinne
tahdonkin päästä.

Minä nautin olemuksestani. Seison siinä kauan katsellen, en henno eritä
siitä kuvasta, siitä loihditusta onnestani, vaan tahdon painaa sen
syvemmälle mieleeni. Se on unelma, tiedänhän sen, mutta ei tuommoinen
sairaloinen, vesivärinen iltaunelma, jonka synnyttää väsymys ja
höltynyt tunne, se on rohkea, elävä ja terve aamu-unelma, joka lietsoo
intoa ja elinvoimaa mieleen. Minun ei ole tarvis sitä särkeä, minä voin
sen viedä muassani ja säilyttää eheänä ja elävänä.

Vielä kerran silmäilen ympärilleni, otan talteen viimeisen vaikutuksen,
ja lasken sitten rohkeana alas tasangolle. Hiihdän ulommas, ja
kiitollisena katselen etäämmältä vielä selällistä saarennystyrääni,
josta sain niin virkistävät vaikutukset lähtiessäni päiväsiin töihini.
Katselen sitä myöskin kaipauksella, sillä tiedän, että en milloin
tahansa saa sieltä käydä hakemassa nykyistä mielialaani, tällainen
ihana aamu-unelma on liian arvokas, ollakseen tilauksen mukaan
saatavissa.

Päivä on jo noussut ylemmäs, sulattanut päällimmäisen hankikerroksen ja
siinä luistavat nyt sukseni tasasemmin ja vakavammin kuin aamulla,
piirtäen jälelleen suoran, varman ladun. Ja niinpä varmemmin ja
tasasemmin kulkevat nyt ajatuksenikin suunnaten suoremmin ja
päättävämmin yhtä pistettä kohden. Ja mieleni on rauhallinen ja
luottamusta täynnä.

Käyn työhöni, kuin pyhäpäivänsä rauhassa viettänyt maamies, joka jo on
unhottanut menneenviikkoiset väsymyksensä ja vaivansa, ja nyt menee
uusilla voimilla raatamaan, varmasti luottaen töittensä tuloksiin.

1892.



SYYTINKI-VAARI.


Talon nimi oli Yläheikkilä, sen muistan, vaan en muista enää missä
kylässä se oli, joku se nyt oli kaukainen sydänmaankylä Pojanmaalla.
Saavuimme, matkatoverini ja minä, sinne eräänä helteisenä sunnuntain
iltapäivänä, kesällä tässä moniaita vuosia sitten. Oltiin mukamas
muinaismuistojen keruumatkalla. Oli kävelty laukut selässä keskipäivän
paisteessa jokivartta ylös toisesta kylästä, joten kovin oli vari ja
väsymys, kun vihdoinkin päästiin istahtamaan Heikkilän pirtin
portaille.

Talon rahvas vietti ettonetta, lepäillen miten makeimmin kukin osasi.
Renkimiehet makasivat puolinukuksissa pihanurmella päiväpaisteessa
mahallaan, lakit olivat he panneet väärinpäin takaraivolle suojaksi
auringonsäteiltä, ja kaikki raajansa olivat he ojentaneet niin mukavan
veteliksi kuin mahdollista. Tytöt ja piiat istuivat kylikkäin aitan
portailla, punasenkirjavissa puvuissa, väljät valkoiset karttuunihuivit
vedettyinä syvään silmille, niin että ahavoittuneita kasvoja ainoastaan
kipeneen ruskuaista näkyi solmun yläpuolelta. Pirtissä kuului joku
naispuolinen kovalla äänellä lukevan virsikirjaa. Siimeksessä pirtin
portailla istui isäntä paitahiasillaan imien piipunnysää ja koettaen
meidän kanssa panna vitkasten kysymysten muodossa alulle unista
keskustelua.

Törmältä pirtin päätypuolelta kuului tuon tuostaankin naurunrämähdyksiä
ja iloista ilvepuhetta. Siellä oli joukko poikaisia ja nuoria miehiä,
jotka pitivät lystiä kiusatessaan muuatta vanhaa ryysyihin puettua
ukonrähjää, joka kuumasta pirtinnurkastaan oli kömpinyt kauniille joen
törmälle istumaan. Pojat keksivät toinen toistaan sukkelamman koiruuden
ärsyttääkseen ukkoa tarttumaan tukevaan sauvaansa ja sillä hosasemaan
ympärilleen. Silloin olivat pojat tyytyväiset, se oli heistä niin
hullunkurisen näköistä.

Taaskin helähti törmältä hilpeä nauru, ja isäntä katsoi syytä olevan
meille selitykseksi huomauttaa, että »pojat kuuluvat siellä taas
härnäilevän syytinkivaaria, joka on jo vähän hassun hupakko. Ikäloppu
rähjä, mutta niin äkänen ja sydämmikkö, että vähältä päälle työntyy jos
vähänkään pistellään».

-- Joko on vaari vanhakin? kysäsi toverini jutun jatkoksi.

-- Kuka hänet niin tarkoin tiennee, johan se kaiketi kuinka läheltä
sataa hiiponee. Tässä tuo on meidän ajan, kohta kymmenkunnan vuotta,
tuommosenaan elää kitkuttanut, kauanko lie jo sitä ennen, eikä vain
kuole, vaikka jo tuon tuntuisi olevan aika. Siinä vain elää retostaa
muiden vastuksena.

-- Ja tokko lie se eläminen enää huviksi itselleenkään.

-- Miksi lie. Meidän ei olisi pakko sitä tässä pitääkään,
vento-vierasta äijää, mutta on annettu olla, kun sillä tuntuu niin kova
kammo olevan siirtyä tuonne Alaheikkilään, jonne tuo oikeastaan
kuuluisi.

Ja isäntä kertoi sitten meille piippuaan imien, että syytinkivaari oli
Alaheikkiläisen oma isä, oikein molempain Heikkiläin vanha isäntä,
vaikka nyt oli tuommoiseen asemaan joutunut. Hän oli, kun rupesi
vanhenemaan, jakanut maansa molempain poikainsa kesken ja tehnyt tingan
eläkkeestä kuolinpäiväänsä saakka sillä tavoin, että hän saisi
vuoroajoin asua kumpasenkin pojan luona, puolen vuotta Alaheikkilässä,
toisen Yläheikkilässä, ja saisi riittävän hoidon, ruuan ja vaatteet. Ja
niin oli hän elänytkin muutamia vuosia. Vaan Alaheikkilään tuli hänelle
miniäksi pahasisuinen, ilkeä ja raakasuinen emäntä, joka kiusasi vaaria
mitä pirullisimmalla tavalla, ei antanut ruokaa kuin kypeneen jätteitä,
ei vaatteita, ei huonetta kunnollista, vieläpä löikin vanhusta ja aina
marisi kaikille ihmisille, että joutaisi jo kuolla mokoma ikäheitto. Ja
poikakaan ei ottanut isäänsä puolustaakseen, ei voinut eikä uskaltanut
eukoltaan.

Vaari suivausi siitä niin, että hän kerran myötyriksi muutti pois
Alaheikkilästä toisen poikansa luo Yläheikkilään, jossa kohtelu oli
parempaa, ja vannoi pyhästi, ettei hän koskaan enää palaisi takaisin.
Vaan Yläheikkilästä kuoli isäntä, talo tuli myötäväksi ja uudet
asukkaat asettuivat sinne, isännäksi talon nykyinen isäntä. -- Ja kun
se niin vastenmieliseltä tuntuu vaarista lähtö sinne ilkeän miniänsä
kynsiin, niin tässä tuo on sitten yhtämittaa saanut olla, vaikkei leipää
ole aina liiaksi omallekaan väelle, lopetti isäntä jotenkin itseensä
tyytyväisen näköisenä.

-- Eikö siitä vaarista talonkaupassa mitään ehtoja tehty?

-- Ei sanaakaan puhuttu. Pakostahan sen olisi tästä lähteä milloin
tahansa, kun vain lähetettänee, vaan en ole minäkään viitsinyt... Jos
milloin ottaa vaikka piloillaankin puheeksi, että eiköön vaarin olisi
jo aika siirtyä tästä Alaheikkilässäkin käymään, niin se panee sen niin
pahakseen, että se siitä oikein metelin nostaa, kiroo taivaat ja maat
ja sitten kätkeytyy uunille eikä näyttäydy pariin päivään. Vaan nuo
pojat häntä aina toisinaan koiruuksillaan huvikseen kiusottelevat, että
nyt muka vaari veneeseen ja Alaheikkilään, ja nauravat sitten, kun ukko
harmissaan ihan karahkaan tarttuu, vaikkei rähjä kunnolleen enää jaksa
pihan yli kävellä.

Taas kuului naurunrähäkkää törmältä, ja kun meistä vaarin kohtalo jo
hiukan oli käynyt sääliksi, nousimme ja kävelimme lähemmäs. Joku
poikaviikareista oli tempassut vaarin päästä vanhan lammasnahkanaapukan
ja hiivannut sen törmältä jokeen. Toinen onki sen sieltä kepakon
nokkaan ja toi vesilikomärkänä vanhukselle, joka seisoi vihasta
vapisevana kärrylavoihin nojaten ja synkän näköisenä heristeli
kyhmysauvallaan. Ja kun me astuttiin lähemmäs, keksi yksi nuorista
miehistä taas uuden koiruuden vaaria kiusatakseen.

-- Nyt ei auta enää vaari, jo tuli lähtö Alataloon. Ka tässä ovat
herrat, kuvernöörin lähettämät, joilla on kirjat taskussa viedä vaarin
oikeaan olopaikkaansa. Eikös olekin herroilla semmoiset kirjat...?

Viekkaan näköisenä ja keksinnöstään ylpeänä tuli nuori mies meille
hiljaa supattamaan, että sanokaa vainkin olevanne kuvernöörin
lähettämiä, niin saadaan nähdä minkälaisen elämän se siitä nostaa.

Vaan vaari katsoi meitä hetkisen tuikeasti, siihen katseeseen näyttivät
vuosikymmenien katkerain kärsimysten ja nöyryytysten vihat keskittyneen
ja hänen kuihtuneissa kasvoissaan pullistui joka suoni ja pingoittui
joka jäntere kauhistuksesta ja kammosta. Harvat, harmajat hapset
lepattivat tuulessa ja karkeasänkinen leuka lähti suonenvedontapaisesti
värähtämään ja nyrkkiin puristettu koura kohosi ilmaan. Kotvaan aikaan
hän ei saanut sanaa suustaan, sitten lähti kirkuva, täräjävä,
intohimoinen ääni tunkeutumaan hänen vihan voittamasta rinnastaan ja
hän huusi niin että joentakainen törmä kamalasti kaikui:

-- Tappakaa minut rähjän, te sydämmettömät elukat, en jaksa enää
itseäni tappaa. Mutta te kirotut konnat ja kyykäärmeen sikiöt, vielä
koituu teillekin kauhean koston päivä, koituu varmasti, ja muistakaa
silloin minun sanani, te herrat ja pirut ja kuvernöörit te, te... --
Hänen ruumiinsa nytkähti hermostuneesti, rinta korisi ja sulki äänen
tien; hän teki vain kädellään kiukkuisen liikkeen. -- Lähden minä,
jatkoi hän sitten käheänä, lähden nyt vaikka helvettiin, viekää minut,
eipähän mulla lie puolta, mutta hengissä te ette minua Alataloon vie,
ette vie... Vielä tekin vanhenette kirotut kakarat...

Horjuvin askelin lähti vaivainen vanhus hoipertelemaan pirttiin päin,
kädessä likomärkä lakin reuhka, ainoa mikä hänellä enää oli omaa tässä
elämässä. Hän puhua porisi mennessään sekavata sopotusta, ääni oli jo
ukolta huutaessa murtunut, eikä hän enää jaksanut riehua. Vaan kauheat
olivat ne katseet, joita hän syrjästä meihin heitti.

Me koetettiin selittää minkä osasimme, ettemme me vaarille mitään pahaa
tahdo, koetimme vakuuttaa, että saa hän nyt kuolinpäiväänsä tässä
talossa elää. Mutta hän ei näyttänyt meitä ymmärtävän, ei kai
kuullutkaan, sillä ei rahtuakaan lauhtunut ankara viha hänen
kuihtuneilta kasvoiltaan ja synkän kirouksen pudotti hän vielä
portailta päällemme horjuessaan pirtin ovesta sisälle.

Tämä vaarin vihanpurkaus näytti nyt vähän nolostuttaneen talonväetkin,
jotka niihin olivat tottuneet, pojat vetäysivät häpeissään takapihalle
ja turhaan se samainen nuori mies koetti nauraa ja naurattaa muitakin.
Meillä mieli omituisesti masentui. Syyttömiähän me tosin oikeastaan
olimme siihen mielen harmiin, jonka olimme tuottaneet kovaonniselle
vanhukselle, mutta tuntui se kumminkin siltä, kuin osa hänen
sadatuksiaan ja hänen tuskansa oikeutettuja ilmauksia olisi raskaasti
langennut meidänkin päälle. Vuosikymmeniä oli vanhus saanut kärsiä
pahinta, mitä ihminen kärsiä voi, lastensa kiittämättömyyttä, saanut
kalliisti maksaa sen ajattelemattomuutensa, kun isällisessä
hyvyydessään liian aikasin luovutti omansa pois ja jättäysi tyhjänä,
elämään tylyjen ihmisten armoille, joutuen syömään niukkaa ja katkerata
armon leipää elämänsä ehtoolla ventojen pöydältä.

Nyt hän odotti ainoastaan kuolemata, mutta sekin vitkasteli, ikäänkuin
kiusallaan kukkuroidakseen hänen kurjuutensa täyttä mittaa. -- --

Ryyppäsimme vielä kulauksen sinukkaa kiposta, nostimme reput selkäämme,
sanoimme isännälle kylmät jäähyväiset ja lähdimme laskeutumaan
joenvartta alaspäin polkua pitkin. Kun pirtin nurkan taaitse
käännyimme, näkyivät pienessä karsinaikkunassa harmajat, ryppyiset
kasvot, joissa vielä lepäsi äskeisen kauhun ja katkeruuden leima, ja se
katse, joka meihin singahti jäähyväisiksi syvälle vajonneista,
punakoista silmistä, oli täynnänsä inhoa ja kirousta.

Vanhus parka! Syyttömiin hän silloin iski vihansa, vaan emme osanneet
moittia häntä siitä, hän oli aikojen kuluessa saanut niin paljo syystä
kärsiä, ettei hän enää voinut antaa anteeksi kenellekään, jonka hän oli
sortajakseen oppinut käsittämään.

1892.



HEI-JUU!


    -- -- -- »Hei-juu, hei junttana poo.
    Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo...!»

Juntta nousee ja laskee säännöllisesti, verkalleen, edestakaisin laulun
tahdissa. Se on vanhanaikainen käsijuntta, jota köysillä kiskotaan,
kiskotaan miesten voimalla, kunnes saadaan tuo jykeä painonmöhkäle
hinatuksi aina kappaleen ylös, solahtaakseen taas siitä alas ja
jymäyttääkseen raskaan iskun paalun päähän, painaen sitä tuuman verran
kerrallaan sakeaan savimaahan. Siinä nykitään ja nykitään, kiskotaan
hartiovoimalla herkeämättä ja huokasematta. Juntta nousee ja laskee
tasasesti edestakaisin, ja miesten kaikuva, hiukan surunvoittoinen ja
ponnistusta kertova laulu säestää katkeamatta tuota yhtämittaista
työtä.

»Hei-juu, hei junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»

Se alkaa venytellen matalasta rintaäänestä, kiihtyy vähitellen joka
tahdiltaan, kunnes tuo keskimmäinen »hei» kajahtaa kimakkana,
innostavana, ponnistusten keskittyvänä huippuna. Sillä paikalla joka
mies pamauttaa nostoköyttä koko ruumiin voimallaan ja raskas juntta
kohahtaa, hypähtäen hyvän kappaleen ylös. Ja yhteen painoon kestää sitä
vauhtia vielä pari tahtia, kunnes ääni taas heikkenee ja talttuu ja
juurikuin rauhottuu lepäämään kohta alkavaa uutta yritystä varten.

Se tahdikas laulu ikäänkuin kokoo miesten voimat yhteisiin pisteisiin
ja innostaa joka miestä köytensä päässä painamaan uudelleen ja
uudelleen.

Äänenantaja, jolla kurkku on kirkkain ja ääni kovin, alkaa yksin
laulunsa ja toiset yhtyvät siihen toisessa tahdissa, mikä
täyteläämmällä äänellä, mikä vain katkonaisesti ynähtäen joka
nykäsemällä. Niinkuin verkkaan kulkeva vipukiikku kohoo ääni ja
laskeupi -- ylös ja alas -- ja juntta tekee samaa temppua. Päälaulajan
ääni kaikuu yhtämittaa ylimpänä. Hän ikäänkuin johtaa jonkinlaista
hillittyä, raskasta hartaustanssia, joka säännöllisesti kiihtyy ja
talttuu, kiihtyy ja talttuu, herkeämättä. Eikä hänen äänensä väsy eikä
nuottinsa sekaannu. -- --

Mutta tässä eräänä aamuna ei Paavon -- päälaulajan -- ääni kulkenut
oikein puhtaasti. Se häkelteli kotvasen kurkunpäässä, ennenkuin lähti
selvänä soimaan, lähti silloinkin toisinaan tavallista matalammalta
sorahtaen, ja sen pohjasävelessä tuntui soivan entistä enemmän
alakuloisuutta. Välin se sävel juuri parhaallaan alkaessaan saattoi
katketa kokonaan, työkin katkesi tietysti samassa ja koko vauhti ja
laulu oli alettava alusta. Siitä tuli pelkkää sekaannusta.

Toverit katselivat kulmainsa alta kummissaan tuota outoa ilmiötä, vaan
alkoivat aina keskeytyksen jälkeen nurkumatta vauhdin uudelleen. Mutta
köydet soluivat nyt tavallista kankeammin vetorattailla, juntta ei
tuntunut olevan entisissä liukkaissa rasvoissaan, se kangerteli ja
takerteli. Miehet kiskoivat epätasaisesti, yksi silloin, toinen
tällöin, raskasta oli jokaiselle, ei tullut tahtia.

Laulussahan se oli vika, sen huomasivat kaikki, vaikkeivät viitsineet
sitä mainita, katsoivat vain kummissaan Paavoa, että mikä sillä nyt on,
kun siltä noin katkonaisesti ja häkeltelemällä lähtee ääni. Ei tuota
koskaan ennen oltu kuultu. Työ oli kahta raskaampaa, täytyi levätä
kesken kaiken ihan alkuaamusta.

Seisottiin piirissä juntan ympärillä, huokastiin ja toisiaan
katsottiin. Syrjin toisiin seisoi Paavo köytensä ääressä kasvoiltaan
alakuloisena, katseet maahan luotuina. Toiset eivät hennoneet häntä
juuri moittiakaan, muuan vanhemmista vain virkahti noinikään
leikkisästi:

-- Missähän se Paavo lie menneen yön seudussa nuottinsa pilannut ...
niin rämisee ääni juurikuin ei kurkusta lähtisikään.

Paavo oli kotvasen vaiti.

-- Koetetaanhan uudelleen, ehkä se siitä vielä paraneekin, virkahti hän
sitten.

Koetettiin uudelleen.

»Hei-juu, junttana poo...»

Ei apua. Pari kertaa se sujahti kutakuinkin, mutta sitten taas lähti
laulu katkeilemaan ja kertailemaan ja ääni pärisi pahasti juurikuin
itkevän kurkusta. Jo Paavo viskasi äkkiä köyden luotaan ja kuiskahti
melkein kuin häpeissään.

-- Laulakaahan muut, ei minusta ole tänä päivänä.

-- Ei näy olevan, ihme, kumma. Mikä miehen masenti? Sairasko olet vai
muutko surut painavat?

-- Enpähän sairaskaan, vaan eihän tuota aina... Laulakaahan pois.

-- Vielähän sinä eilen heläytit täydeltä emätiltä, mikä sen nyt tukki.
Sinun ääntäsihän tässä on totuttu kuuntelemaan.

-- Vaikka ... tänä päivänä ei sydän laulata.

-- Onko joukostasi joku kuollut, lapsistasi...?

-- Eikä...! Kun kuoliskaan joku, niin vielähän sen joukon kanssa ehkä
toimeen tulisi. Mutta kun syöjäin luku yhä kasvaa ja leivän saanti
huononee, niin sitä laumaa et jaksa enää elättää, et jaksa. Pakostakin
masennut.

-- Onko eukkosi taas tehnyt lapsen?

-- Kaksoset teki menn' yönä, viisi oli heitä entistä.

Paavo vaikeni ja ummessa pysyi toistenkin suu. Ei leikintekokaan
tuntunut nyt olevan paikallaan, eivätkä he osanneet paljoa muutakaan
virkkaa. He rupesivat jo ymmärtämään, että Paavon huonoon äänenkulkuun
oli ollut aihetta kyllin. Työpalkat olivat kovin pienet, sittenkin kun
työtä oli ruvennut paremmin saamaan, ei kannattanut naimattomainkaan
miesten paljo rehennellä ja perheelliset miehet, vaikka joukkoa oli
vähemmänkin ja vaikka vaimokin aina apuna ansaitsi, jaksoivat tuskin
tulla toimeen. Siitä he käsittivät, miten tuo perheen arvaamaton
lisääntyminen saattoi tuottaa uusia huolia Paavolle, -- ja he
vaikenivat.

Hetken äänettömyyden jälkeen virkahti muuan joukosta ikäänkuin tulkiten
yleistä mielialaa:

-- Mikähän se köyhälle aina siunanneekin sitä lapsilaumaa niin
runsaasti, -- eipähän rikkaille synny, vaikka olisi varoja useampiakin
elättää.

-- Mene tiedä, puhui Paavokin, jolle jo näkyi käyneen tarpeelliseksi
purkaa ylen täyttä sydäntään, -- mene hänet, tiedä! Raatelet ja
raatelet minkä suinkin vaikkua riittänee ja näppiä nuolten siinä jaksat
talven yli pysyä hengissä akkonesi ja kakaroinesi. Tulla tupsahtaa
sitten yhtenä yönä kaksi suuta lisää leipää huutamaan -- minkäs teet
siinä? Työlläsi et heitä elätä. Tapatko nälkään vai varastatko?

Vankka mies heltyi jo huolitaakan alle. Hän lyyhähti istumaan juntan
kylelle ja vesikarpalo kierähti luomen alta karkealle poskelle. Toiset
seisoivat ympärillä vakavakatseisina, he tiesivät omasta
kokemuksestaan, että tuosta on leikki kaukana. Joku koetti lohdutella,
vaikka huonolla menestyksellä.

-- Elähän masennu mies, annahan kun työpalkat taas kohoovat ja
eukkosikin pääsee tienailemaan... Ja vielä ne siitä lapsetkin kasvavat
ja alkavat isän avuksi ansaita. Ja koettaahan sitä täytyy, niin kauan
kuin kynnelle kykenee.

-- Eipähän ilman, mutta ei se tuommoinen lahja laulata...

Sillä välin toiset työtoverit syrjemmässä supattivat keskenään. He
tiesivät, että pieninkin lohdutus hädän hetkenä rohkasee mieltä, ja
rupesivat keskenään keräämään pikkurahoja Paavolle ensi kiireeseen.
Mikä pani viiskolmattapennisen, mikä koko puolenmarkkasen, mikä
tipautti vaskilantin, -- ei ollut heilläkään suuria annettavia. Mutta
siitä keräysi kumminkin miesjoukossa viismarkkanen ja ylikin.
Vaatimattomasti, mutta kumminkin tuloksestaan iloisina tarjosivat he
roposensa Paavolle, joka siinä yhä istui jäykkenevin piirtein maahan
tähystellen.

-- Otahan tuosta, kerättiin tässä hiukan edes hammasrahoiksi
kaksoisillesi. Elähän mitä ujostele, ota pois, ja jos kerran kovin
tiukka tulee, niin ehkä saadaan enemmänkin kokoon.

-- Kii-kiitoksia, siunatkoon teitä...

-- Elä siunaile, pitäähän auttaa miestä mäessä ... sattuuhan se tiukka
eteen kelle tahansa.

Paavo piteli kauan aikaa lanttiläjää kouransa silmässä, ja hänen
katseensa kirkastuivat vähitellen; jäykät piirteet sulivat, ja leppeä
hymy laskeusi noille äsken niin murheellisille kasvoille. Olihan tuo
lahjakin jo hänelle hyvin arvokas, mutta vielä enemmän lämmitti hänen
sydäntään työtoverien hellyys ja sääli, noiden melkein saman kohtalon
alaisten, mutta jotka kumminkin olivat auliita vähästään antamaan osan
hätääntyneelle. Eihän maailma olekaan pelkästään tyly ja kova, niinkuin
hänestä äsken oli tuntunut, hyväin ihmisten avulla siinä ehkä vielä
jaksaakin toivoa ja kamppailla...

Hän ei kiitellyt enää, katseli vain vuoroin tovereitaan, vuoroin
lanttejaan. Tunki sitten rahat taskuunsa, nousi ylös ja virkahti
reippaasti:

-- No miehet, jokohan ruvettaisiin työhön, johan tässä tulikin kotvanen
levätyksi. Ehkä se nyt luistaakin liukkaammin.

Kukin tarttui köytensä päähän ja rupesi taas hartiovoimalla painamaan.
Köydet liukuivat kepeästi ja raskas juntta kohosi hypähdellen riukuja
myöten ylös ja Paavon ääni kaikui ylinnä heleänä ja kirkkaana, kun hän
johti junttalaulua:

»Hei-juu, junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»

Se soi taas entisellään uudelleen ja uudelleen herkeämättä koko
rupeaman, nousten ja laskien tasaisessa tahdissa. Ja siinä äänessä
saattoi nyt kuulla helähtelevän koko joukon kiitollisuutta ja
luottamusta ja rohkeata toivoa, -- jos sitä ymmärsi sillä korvalla
kuunnella.

1892.



SÄÄSTÄ!


Keppiinsä varaten, horjuvin, vaivaisin askelin taivalsi vanhus katua
ylöspäin. Takki oli hänellä nukkavieru päällään ja siitäkin olivat
enimmät napit jo ajan kuluessa kirvonneet pois, niin että hän sai sitä
toisella kädellä vatsan kohdalta kiinni pidellä. Toinen jalka laahusti
raskaana perässä ja pään kiero asento osotti, että tauti oli häneltä
halpaissut ruumiin. Mutta siitä huolimatta koetti hän asennoltaan ja
astunnaltaan näyttää arvokkaalta, vieläpä reippaaltakin, ja jos joku
vastaantulija joskus ihmeeksi sattui häntä tervehtimään, vastasi hän
kohteliaasti, mutta aivan ilman nöyryyttä, niinkuin ainakin oman
arvonsa tunteva mies.

Verkalleen hän kulki eteenpäin napsutellen kepillään kivikatuun,
pysähtyi joskus minuutin ajaksi levähtämään, mutta näöltään ikäänkuin
miettimään jotain äkkiä mieleen johtunutta asiata. Niin hän pysähtyi
nytkin, pysähtyi tavallista äkimmin. Seisoi miettivän näköisenä, mutta
silmäili kumminkin tarkasti eteensä ja taakseen, näkyisikö jotakin
vaarallista näkijää. Ei näy, ei kun muutamia katupoikia. Silloin vanhus
liukkaammin siirrähtää katuojaa kohden. Hän on nähnyt siinä jotakin.
Hän vilkasee vielä kerran ympärilleen, koukistuu sitten varovasti
keppinsä nojassa ottaakseen -- paperossinpuoliskon katuojasta. Mutta
vaivaloista on koukistuminen, se käy hyvin hitaasti, selkä on kankea,
jäsenet tönköt ... hän on juuri saamaisillaan paperossin hyppysiinsä,
kun hän horjahtaa ja kaatuu suulleen kadulle.

Siinä hän makaa terveemmän kätensä päällä, tukala on päästä ylös. Hän
öhkii, koettaa vääntäytyä kyljelleen, koettaa kiiresti nousta...
Katupojat rientävät siihen hoilaten, luulevat juopon kaatuneen
katuränniin, pilkkaavat, nykkivät takinliepeestä. Vanhus ponnistaa
viimeiset voimansa, vääntää käppyrään sairaan ruumiinsa ja pääsee
vihdoin polvilleen ja siitä sauvansa nojassa, ankarasti läähättäen ja
tutisevin jäsenin, jaloilleen. Mutta hän ei malta henkästä eikä
levähtää, -- siihen on jo keräytynyt muitakin utelijaita --, niin
nopeasti kuin suinkin voi, kääntyy hän selin ja kävellä köpittää
takasin katua alas, poikaparven nauraa rähättäessä. Hänen täytyy
pelastaa arvokkuutensa tähteitä niin paljo kuin voi. Luita kolottaa ja
ruumista pakottaa, vaan eniten kirvelee mieltä kumminkin se, että se
paperossi sittenkin jäi siihen katuojaan. Olisi tehnyt niin turkasesti
tupakkaa mieli, mutta ei pitänyt enää jaksaa saada.

Kotiportilleen hän astuu ja pyörähtää siitä sisälle, heittää koko
kävelyretkensä sikseen. Pari ylioppilasta, saman talon asukkaita,
seisoo siinä portilla naureskellen, -- vanhus arvaa, että hekin ovat
nähneet koko hänen onnettomuutensa ja nauravat hänelle, ja kävellä
köpittää sen vuoksi silmiään kääntämättä, pää pystössä, ohi. Mutta
toinen ylioppilaista tervehtii ystävällisesti vaaria ja tarjoo
naurusuisena paperossin. Ukko kääntää päänsä ensiksi vihasesti kohti,
harmia liekkivät hänen silmänsä, hän tuntee itsensä syvästi
loukatuksi... Mutta paperossilla on vetovoimansa, vihan piirut sulavat
vähitellen pois hänen kasvoiltaan ja hiukan katkeransekaisesti
hymähdellen ottaa hän tupakan.

-- Tapahtuuhan vahinko vanhalle, mitäs vaari siitä häpee, lohduttelee
nuorukainen, repästessään samalla tultakin ukolle ja pistäen itsekin
tupakan.

--- Hävettääpähän ja suututtaa, kun vanhaksi pitää elää eikä siltä
pääse irti mieliteoistaan, sehän se pistelee, mutta minkäpä sille
luonnolleen tekee.

Vanhus asettaupi istumaan tikapuiden nojaan, vetelee siinä maukkaasti
henkisavuja. Ylioppilaillakaan ei näytä olevan kiirettä, hekin
istahtavat kaadetun ammeen pohjalle tupakoimaan ja tarinoimaan vaarin
kanssa.

Hänet he tuntevat jo kuulopuheilta ennestään, ovat kuulleet, että hän
on aikoinaan ollut hienokin herra ja nuorena sitäpaitse lahjakas,
toivorikas, niinkuin nyt itse tietysti luulevat olevansa. Hänessä oli
aikoinaan runolijan vikaakin, he olivat vielä nytkin jossakin vanhassa
sanomalehdessä tai albumissa huomanneet hänen nimimerkkinsä ja
joku hänen laulunsa oli aikojen kuluessa muuttunut yleiseksi
kansanlauluksikin, vaikka siitä hyvin harvat tiesivät. Mutta ukko ei
suonutkaan, että kukaan enään hänen valoisampaa entisyyttään muisti,
sillä jos joku hänelle siitä mainitsi, tapahtui se vain säälistä, ja se
tuntui hänestä sitä katkerammalta. Aika oli rientänyt hänestä ohi,
hänen loistokautensa oli ollut lyhyt. Hänkin oli unelmoinut ja
haaveksinut suuria, vaan hän ei ollutkaan mennyt paljo unelmoimista
pitemmälle ja se olikin hänen turmionsa. Nyt olivat kuluneet kymmenet
vuodet jo latoneet unhotusta ja kurjuutta ja kärsimystä kuormittain
hänen unelmainsa päälle. Hän oli tahtonut laulaa ja intoilla ja niittää
laakereita, vaan hänen laulukautensa oli loppunut pian.

Hän oli sortunut, sortunut pahimmalla ajallaan ja kun hän siitä vihdoin
vähän virkosi, oli aika jo rientänyt hänestä ohi, itse oli hän ehtynyt
ja kuivunut, hän jäi ijäkseen murtuneeksi voimaksi, joka nyt jo oli
henkisesti loppunut, vaikka ruumiissa vielä kyti vaivainen kipinä.

-- Katkerata on elää hengellisesti haudattuna, huokasi hän usein,
vaikkei hän muuten suvainnut, että hänen entisyydestään paljo
puhuttiin.

Nyt oli hän mielenkiihkosta ja suuttumuksesta kenties vasten tahtoaan
vähän avonaisemmalla tuulella ja jutteli siis nuorukaisille vapaammin
kohtalostaan ja katsantokannastaan.

-- Ei tuo parane valittamalla eikä nurkumalla, puheli hän, mutta
katkeraksi käypi mieli, kun ajattelen minäkin nuoruuttani, jolloin olin
teidänlainen keveä ja hilpeä nuorukainen. Ei tarvinnut poimia
paperosseja katuojasta, ei hävetä huonouttaan, maailma oli auki joka
kulmalta ja tulevaisuus hymyilevänä edessä. Eikä sekään sentään niin
kaivele, että sortunut olen, vaan että täytyy elää sortumisensa
jälkeen, se on raskasta. Sitä en aikoinani ottanut lukuun, silloin kun
ihmiset kykyäni kehuivat ja ylistivät lahjojani... Täytyy elää, vaikkei
kykene mihinkään, ei nostamaan sauvaansa laattialta, tuskin kerjäämään
leipäpalaa. Ja sittenkin vielä täytyy taistella intohimoja ja
mielentekoja vastaan, joita ei voi tyydyttää, ja jotka eivät sammu.
Ajatelkaas, minunlaisen tekisi vielä mieli hyökätä elämäntaisteluun,
iskeä, voittaa; minä olen yrittänytkin, vaan nyt olen jo vanhuuteeni
kiinni kasvanut. Tämä vanhuus on kamala rangaistus. Ukko vaikeni
hetkeksi, katseli maahan ikäänkuin häveten liian kiivasta
tunteenpurkaustaan. Hän veteli ahnaasti paperossista viimeisiä kuumia
loppusavuja, viskasi pätkän luotaan ja kysäsi äkisti nostaen päänsä:

-- Aijotteko te valtion virkamiehiksi?

Nuorukaiset hämmästyivät hiukan ja selittivät, että niinpä on heillä
tarkoitus.

-- Se on hyvä teille, jos siksi kerran pääsette. Silloin teille on
yhdenlaista, elättekö vanhoiksi vai kuoletteko ajoissa, teille on
olemisenne turvattu ja voitte vaikkapa säästäinkin tyydyttää pieniä
intohimojanne. Vaan jos työstänne aijotte elää ja hetken voimistanne ja
kyvyistänne, niin silloin varokaa vanhuutta. Muistakaa kokeneen ja
kärsineen sana, rukoilkaa isämeitänänne myötään ja joka päivä: säästä
meiltä vanhuus!

Kummissaan katsoivat ylioppilaat tuota intoilevaa, raihnaista ukkoa,
jonka silmät nyt kiiluivat tulena. Vaan tämä jatkoi vieläkin:

-- Minä en sitä älynnyt, ja sitä saan nyt raskaasti maksaa hautaani
saakka. Ei sen vuoksi, että nälkää näkisin ja vilua kärsisin. Ei, vaan
sen vuoksi, etten ole voinut päästä intohimoistani erilleni, en ole
voinut tappaa mielitekojani enkä unelmiani, ja nyt en niitä enää voi
tyydyttää. Se se on vanhuudessa niin katkerata, niin kalvavaa, se tekee
joka askeleen kahta raskaammaksi ja joka ajatuksen tukalammaksi. -- En
luule, että muuttaisin elämän uraani, enkä rupeaisi varovammaksi, jos
saisin alkaa elämäni uudelleen alusta, sillä minä sain siitä nauttia
niin paljo, paljo enemmän kuin te, jotka purjehditte tyyneitä vesiä.
Vaan silloin minä kauhulla ajattelisin vanhuuttani ja miettisin keinoja
siitä päästäkseni ja rukoilisin joka päivä tuskalla ja hiellä: säästä,
säästä multa vanhuus!

Ukko oli innostuksissaan noussut tikapuilta istumasta ja kiihkoisesti
ojenti hän laihat nyrkkinsä eteenpäin tuota melkein huutamalla puhuen.
Hän oli nyt kerrankin saanut puhua oikein katkeran sydämmensä pohjasta
ja intohimoisesti hän nosti sauvaansa sillä muka lyödäkseen
pirstaleiksi vihattavan vanhuutensa. Vaan hän intoili turhaan, sauva
hervahti kädestä ja jäsenet laukesivat pingoituksestaan. Hän oli nyt
kerran sortunut vanhaksi, ja hänen täytyi kärsiä se rangaistuksensa
loppuun asti.

Oudoksuen häntä ylioppilaat katselivat, he eivät voineet täydellisesti
ymmärtää mitä hänen mielessään liikkui ja hänen puheensa oli heistä
jumalatonta puhetta vanhalta mieheltä. He nousivat sen vuoksi ammeensa
päältä sanaa puhumatta lähteäkseen. Vaan vielä tarjosi toinen heistä
erojaisiksi vanhukselle tupakan. Tämä mietti hetkisen, ottaisiko vai
hylkäisikö, tuntui melkein alentavaiselta ottaa noilta, jotka eivät
häntä kumminkaan voineet käsittää. Vaan hän hillitsi uppiniskaisen
luontonsa, pisti paperossin taskuunsa säästymään vastaisen halun
varalta ja lähti hänkin köpittämään pihan perälle asuntoaan kohden.

1892.



MÄTÄKUUNJUTTU.


Leveä, autio kivikatu näytti melkein höyryävän, niin kuumasti paahteli
sydänkesän täydeltä terältään siihen keskipäivän helottava aurinko.
Asfalttikäytävä näytti melkein punertavalta säteilevän ja ruutikuivista
seinistä heijastava hohde tuntui polttavan kuumasti vielä kappaleen
matkan päähän. Puut ja pensaat Esplanaatipuistossa riiputtivat
hervottomina alaspäin tomuttuneita, elottomia lehtiään, ja ahnaasti
imivät nurmipenkereet sisäänsä vettä, jota joku uninen ruiskuniekka
säästäen sirotteli hienona sateena pitkin kenttää.

Liike näytti loppuneelta. Yksi ja toinen väsynyt vaeltaja maleksi
velttona pitkin pääkatua, jäsenet hervottomina, pää nuokkuen alaspäin,
silmät tylsästi tähdättyinä maata kohden. Pois, pois, katveen puolelle
koetti kukin pyrkiä, huoahti kepeämmin kun nurkan taa pääsi ja kiirehti
puikahtamaan jonkun viileän portin kautta varjoisiin huoneisiin.
Issikkahevoset nukkuivat nurkassa seisallaan ja ajajat koettivat
lymyitä kärryn vilttien alle suojellakseen edes päätään paahteelta.

Siinä helteessä astelin yksinäni vetelänä ja haluttonna pois
päivällispaikastani, tietämättä oikein minne käveleisin ja minne tekisi
mieleni mennä. Mielessänikin tunsin tuota samaa uuvuttavaa ja elotonta
poutaa, eikä ajatukseni tavannut ainoatakaan siimeksen sijaa, jossa se
olisi viitsinyt kotvemmin viivähtää. Se harhaili sekavana sinne tänne
ja katkonaisia, hapraiksi kuivuneita mielikuvia liiteli editseni
pysyvämmin tajuntaan tarttumatta.

Katselin väsyneesti eteeni, näin etäältä himmentävän autereen lävitse
ihmisparin astuvan vastaani. Terotin katseeni, tähystin tunteakseni ja
tunsinkin vanhan ylioppilastoverini Ollin, tutkintotoverini, jonka
kanssa noihin aikoihin ja myöhemminkin oli oltu hyviä veljiä. Niin,
hänhän kuuluu menneen kihloihin, muistin, tuossa siis on toinen
puolisko. -- Katselin kasvavalla uteliaisuudella tulijoita ja
mielikuvitus poikkesi heti sinne tekemään pikaisia huomioitaan ja
arveluitaan.

He kävelivät kynkitysten kuin kihlatut ainakin, kävelivät verkalleen
eivätkä näyttäneet puhelevan paljoa, -- no, ei kummakaan siinä
helteessä. Olli käveli noin puolta askelta edellä, suorana ja jäykkänä,
niinkuin hänen tapansa oli. Tyttö näytti melkein riippuvan hänen
käsivarressaan ja hänen silmänsä olivat herkeämättä tähdätyt sivulta
sulhon kasvoja kohden ja erinomainen intohimo tuntui hänen katseissaan
liekitsevän... Tai uupumustako se lie ollut... Hän ei ollut juuri
kauniskaan, -- liian karkealuinen hän oli, vankka alaleuka teki kasvot
ankaran ja päättäväisen näköisiksi, ja hieman harmahtava hipiä osoitti,
että nuoruuden ensi tuoreus oli paennut. Mutta kumminkin oli hänessä,
hänen säteilevissä silmissään, hekkumallisissa huulissaan ja rohkeassa
otsassaan jotain vastustamatonta, jotain tempaavaa, -- en tiedä mitä.
Vartalo oli sorea, ohkanen kesäpuku katti kauniisti leveät lanteet ja
hänen ulkoneva astuntansa oli reipasta ja uhkaavaa.

Olli katseli alaviistoon enkä hänen kasvoissaan huomannut mitään
erityisiä vilkkaamman tunteen merkkejä. Näytti melkein kuin hän olisi
välttänyt katsoa morsiantaan, olisi karttanut hänen kasvojaan. Piirteet
suun ympärillä olivat väsyneen näköiset, puoleksi suljetut silmät
melkein unisen sameat ja otsalla oli uupumuksen varjo. -- No, hänkin
kai oli väsynyt, olikin ehkä kävellyt kauan siinä raskaassa,
tuulettomassa paahteessa, ja se oli todella luontoa lamauttavaa.

Jo tulivat kohdalle, minä tervehdin, nostin hattua morsiamelle, vaikka
en ollutkaan koskaan esitetty. Tämä nyökäytti päätään vilkkaasti. Olli
huomasi minut vasta juuri ohimennessäni ja tervehti silmillään melkein
säikähtäen. Käveli pari askelta, kääntyi ympäri ja virkkoi: »terve,
terve», ikäänkuin aikeessa jotain enempää puhua, mutta jatkoi samassa
matkaansa.

Minä kävelin nurkkaan asti ja pyörähdin siitä takasin. Tuo nuori
pariskunta oli yhenäkin kiinnittänyt hitaat ajatukseni puoleensa, minun
täytyi saada sitä vielä hiukan tarkastaa jos takaapäinkään. Seurasin
etäämmältä. Olli käveli jäykkänä ja suorana kuin äskenkin, kääntämättä
kertaakaan päätään morsiamensa puoleen. Ei niillä näyttänyt olevan
paljoa puhumista. Tyttö vetäysi sulhonsa käsivarteen kiinni niin
lähelle ja niin kiinteälle, kuin olisi hän tahtonut osottaa sulholleen
ja koko maailmalle, ettei mikään voima voi häntä reväistä irti siitä
pitimestä, johon hän kerran oli päässyt tarttumaan.

Teaatterin nurkkaan he pysähtyivät hetkeksi, näyttivät neuvottelevan
minuutin ajan ja jatkoivat sitten taas entiselleen matkaansa puiston
poikki viistoon ylöspäin.

Puistossa teaatterin alla näin raidan siimeksessä joutilaan istuimen,
poikkesin sinne lepäämään. En viitsinyt kotiini taivaltaa, tunnin,
parin perästä kun taas oli työpaikkaan lähtö. Nojausin mukavasti
selkäkenoon, sytytin paperossin. Ajatus viipyi yhä vielä nuorten
kihlattujen parissa.

Ollia en ollut tavannut pariin kuukauteen, en sittenkuin keväillä
kuulin hänen kihloihin menneen. Enkä tuota ihmetellytkään. Onhan se
vanha juttu, että kihloihin menneet toverit aina säännöllisesti
häviävät tuttavain piiristä kuin umpeen sukeltaneina, eivätkä ilmesty
sinne takaisin, ennenkuin oltuaan jonkun aikaa onnellisina aviomiehinä,
-- taikka kihlausten purettua. Mutta Olli oli minusta melkein karttanut
entisiä tovereitaan. Miksi? Eikö hän olisi tuntenut itseään aivan
varmaksi, vai olisikohan hän niin perin syvälle pikeytynyt
tyttöönsä...?

Tätä en tuntenut lähemmin. Helsingin lapsia hän oli, sen tiesin, vaan
vanhemmat eivät mahtaneet enää elää, koska hän kuului yksikseen asuvan
ja elävän, -- ansaitsi toimeentulonsa palvellen jossain pankissa tai
konttorissa. Muutamia vuosia sitten oli usein iltamissa ja kaduilla
mielihyvällä katseltu hänen reipasta käyntiään ja rohkeata käytöstään
ja joku tuttava oli kehunut jossain naamiohuveissa viettäneensä hänen
seurassaan hauskan illan -- samppanjalasin ääressä. Olin hänet aivan
unhottanut, kun kuulin hänen joutuneen Ollin kanssa kihloihin.

Eikähän siinä kihlautumisessa mitään ihmettä ollut. Olli oli vasta
saanut sievosen viran, oli nuori mies, ei pahasti veloissakaan, --
mikäs oli hänen mennessä kihloihin ja naimisiin, kun tapasi sopivan
toispuolisen, ja tottapa se nyt on onnensa tavannut. En olisi sitä
huomannut syvemmin ajatellakaan, ellei minusta tuossa välissä olisi
ollut jotain outoa, omituista. Miksi näytti Olli niin nololta, tyttö
taas niin kiihkeältä? -- siinä tuntui olevan jotain luonnotonta, -- vai
olisinko ihan erehtynyt huomioissani? Arvatenkin, mitäpä johtopäätöksiä
voisikaan tehdä ihmisten ulkomuodosta kadulla kerran näkemällä, -- nuo
mietelmäni olivat epäilemättä uuvuttavan helteen synnyttämiä sairaita
mielikuvia.

Niitä mietiskellen ja puoliuneen vaipumaisillani istuskelin lehtipuiden
siimeksessä, kun kuulin askeleita takaapäin ja näin Ollin astuvan
editseni käytävätä pitkin, astuvan yksin ja nyt kiireisin askelin.

-- Olli!

-- Ka, siinäkö istut, terve. Sinua juuri lähdin tapaamaan, arvelin
Kappeliin menneesi.

-- Istuhan alas siihen rinnalleni. Ja tuossa käpälä: onnea uusille
tuumillesi! Mihin jätit toispuoliskosi?

-- Meni asioilleen, saattelin häntä. -- Niin, tuota, siitä onkin jo
pitkänlainen aika kuin me tavattiin. Olen ollut tästä maallakin vähän
ja töitäkin on ollut paljonlaisesti.

-- Niin, ja lemmenpauloissa mies sitäpaitse kiinni kuin solmussa, --
kyllä käsitän.

Hän ei vastannut leikinlyöntiini mitään ja kotvasen istuskelimme
niinikään ääneti. Taas olin näkevinäni saman unisen sameuden hänen
silmissään ja väsyneen juovan suun kupeella, kun hän maahan tähtäillen
kepillään koputteli saappaansa kärkeä. Ja minulla lähtivät ajatukset
taas tahtomattani kulkemaan äskeiseen suuntaan ja niiden vaikutuksesta
kysäisin hetkisen kuluttua:

-- Olitko sinä vanhastaan tuttu morsiamesi kanssa, vai uusi tuttavuusko
se oli?

-- Uusi.

Hänen ei näyttänyt oikein tekevän mieli pitkittää keskustelua siitä
kohden; tai oikeammin, hän ei näyttänyt tietävän, puhuisiko hän
jotakin, jota mieli teki puhua, vai eikö. Taas istuttiin äänettöminä ja
siitäkin hän näytti kärsivän. Yritti pari kertaa jotain virkkaa,
katkasi taas ja heittäysi hermostuneesti ja kiusoittuneen näköisenä
selkänojaan istumaan. Minä otin hatun päästäni vilvoitellakseni sitä ja
aijoin juuri ruveta puhumaan kuumista ilmoista, kun hän äkkiä jatkoi:

-- Niin, se tahtoo sanoa, me tavattiin mennä kevännä Annin kanssa pari
kertaa, tutustuimme oikeastaan eräänä aamuna Alppilassa. Hän oli siellä
kävelyretkellä parin tuttavani kanssa, kun satuin sinne minäkin.

-- Ka niin se salliman oikku ohjailee ihmisonnea pikkusattumain kautta.
Teillä iskivät sydämmet heti tulta, vai miten?

Koetin näin heittäytyä leikilliseksi, saadakseni tilaisuutta häntä
paremmin tarkastaa. Mutta siitäkään hän ei näyttänyt pitävän, kohotteli
vain hartioitaan ja suori levotonna tukkaansa.

-- Niin ... tai ei, me satuttiin sitten useamminkin yhteen, tavattiin
aina vähäväliä. Ja niin se sitten kävi ... en tiedä itsekään miten. En
voinut pysyä hänen läheisyydestään kauemmin poissa, en jos olisin
koettanutkin...

-- Kussa kipu, siellä käsi, tiettypä se, säestelin, mutta katselin
kummissani vanhaa toveriani, jonka mielentilaa ja tarkoitusta en voinut
käsittää.

-- Niinhän sitä sanotaan, mutta minä tarkoitin toisin... Ei, antaa
olla, sinä ymmärsit väärin...

Hän nousi äkkiä ravistellen päätään ja virkkoi sitten hilpeämmin:

-- Lähtään taas vähän liikkeelle. Minua oikeastaan janotti
tavattomasti, ajattelin mennä siemasemaan kupillisen kylmää olutta.
Tule!

Jo oli hän ehtinyt moniaita askeleita kävellä ennenkuin minä siitä
ennätin jaloilleni ja hänen rinnalleen.

Kappelissa saatiin seidelit viileän katoksen siimeksessä, istuttiin ja
katseltiin liikettä satamassa, jossa laiva tuli, toinen meni ja
väkiliuta myötään vaihteli. Olli kyseli jostakin yhteisestä
tuttavastamme, mutta ei näyttänyt kuuntelevan vastaustani ja hänen
kasvoillaan lepäsi taas tuo vanha väsymyksen varjo. -- Mitähän lie
siinä miettinyt. Mullakin jo loppui puhehalu, tuumasin maksaa ja
lähteä, vaan en malttanut kumminkaan vielä olla kerran koskettelematta
kautta rantainkaan äskeistä puheainetta:

-- Milloin teillä on aikomus viettää häänne?

-- Häätkö ... niin, vihitytämme kai jo syyskuussa itsemme.

-- Mitäpä siinä todellakaan vitkastelee, kun kerran on tilaisuudessa
perustamaan kodin ja kaikki on selvillä.

Hän kääntyi tutkivin katsein puoleeni.

-- Siltäkö sinusta tuntuu? Niin se tuntuu enimmäkseen minustakin, vaan
toisakseen ikäänkuin epäilyttää, pelottaa. Se on niin outoa, ja se on
kaikki tapahtunut niin äkkiä, -- minä en kykene oikein selvästi
ajattelemaan enkä arvostelemaan kaikkia, tuntuu joskus kuin olisin
hypnotiseerattu. Elä ymmärrä minua väärin. Minussa tuntuu väliin,
-- se on naurettavaa --, olevan kaksi olentoa, jotka eivät asu
sopusoinnussa ... taikka tuntuu kuin väliin katseleisin kihlaustani ja
häitäni ja kaikkia näitä tapahtumia toisen silmillä, väliin toisen...

Hän puhui tavallista vilkkaammin, joi sitten oluensa pohjaan ja tilasi
uutta ja näytti rauhoittuvan. Mahtoi katseissani vasten tahtoanikin
olla jotain ihmettelyä, koska hän naurahti:

-- Sinä pidät minua varmaankin mielivikaisena, vaan ajatteles, kaikki
meni niin äkkiä ja niinkuin huminassa, että olisitpa itsekin sijassani,
niin olisit sinäkin pyörällä. Tietysti minä siitä olen iloinen, ...
vaan kuulehan kun kerron, niin käsität paremmin:

Menin kerran kohta jälkeen ensi tutustumisemme Annin luo, aivan
sattumalta viemään muuatta kirjaa, josta oli tullut puhe. Ja sinne jäin
koko iltapäiväksi, -- en käsitä miten se oli mahdollista. Kaikki hänen
luonaan oli niin miellyttävää, niin kodikasta ja korutonta, ja hän itse
niin luonnollinen ja sydämmellisen hilpeä, että en lähtöä muistanut
ensinkään, -- eikä hänkään näyttänyt viipymistäni huomaavan. Siellä
tuntui niin hauskalta ja helpolta, muualla en olisi tahtonut ollakaan.
Jo parin päivän perästä menin sinne ihan asiatta uudelleen, menin
melkein kuin jonkun väkinäisen voiman vetämänä ja -- se merkillistä! --
minusta tuntui, että hän juuri oli minua odottanut, niin luonnollinen
näytti tuloni hänestä olevan. Siellä istuttiin iltakausi -- en
tosiaankaan katsonut kelloa, sillä silloin en enää välittänyt ajasta
enkä paikasta, -- puhuttiin ja innostuttiin, en muista mistä ... en
yleensä tiedä mitä tapahtui ja miten kaikki kävi, ennenkuin...

Olli katkasi puheensa ikäänkuin itsekin siitä hämmästyen, loi alas
katseensa, tarttui olutlasiin vaan laski sen taas kädestään ja kääntyi
ikkunaan. Hän näytti siihen lopettaneen, mutta kun minä halusin sekä
kuulla enemmän että koettaa käsittää asian luonnolliselta kannalta,
niin kysäsin:

-- Ennenkuin...?

Olli kääntyi taas tarkastavin silmin puoleeni, ja lausui verkemmin:

-- Ennenkuin hän kysäsi, tahdoinko että kihlauksemme jo kohta
julastaisiin. Minä tietysti tahdoin sen, olisin arvatenkin itse kohta
ehdottanut samaa, mutta se kysymys minuun vaikutti niin omituisesti,
minä ikäänkuin hetkeksi heräsin jostain huumauksesta, johon taas heti
vaivuin takaisin. Ja vielä jälestäkäsinkin on tuntunut siltä, kuin
väliin heräisin ja taas vaipuisin... Niin, no, eihän se tietysti ole
muuta, kuin että tuo kaikki, päätökset ja muut, tapahtuivat niin äkkiä,
pitemmältä miettimättä, etten oikein ole ehtinyt selviytyä, mutta se
epäselvyys vaivaa joskus vieläkin mieltäni.

Nyt näytti Olli melkein ujostelevan tuota kaikkea, mitä oli kertonut.
Mutta minä en sitä kovinkaan kummeksinut, olin sen ikäänkuin
aavistanut ja jotain tuontapaista miettinyt äsken puoliunissani
tekemäini havaintojen nojalla. En tosin vieläkään käsittänyt hänen
mielentilaansa, vaan selitin hänelle kumminkin rauhoittavasti ja
luonnolliselta kannalta, miten se muka on tunnustettu psykolooginen
ilmiö, että äkilliset, voimakkaat tunteet vaikuttavat hiukan ikäänkuin
huumaavasti, -- mitä lienen selittänyt koettaessani asettua hänen
kannalleen.

Mutta nytkään hän ei näyttänyt minua kuuntelevan, tähysti vain ulos,
näytti ajattelevan jotain toista. Vaan äkkiä hän virkahti:

-- Niin, se on tietysti jonkunlaista joutavaa arkuutta, lapsellisuutta,
kun puuttuu toimintavoimaa uutta uraa alkaessani. Enkä sitä usein
tunnekaan, -- joskus mietin sitä ihan omaksi kiusakseni. Pisti vain
päähäni jutella tuossa tavatessani sinut, jonka kanssa me tällaisista
tunne-elämän ilmiöistä ennenkin keskusteltiin, -- mistä ne kummalliset
mielenjohteet aina tullevatkin!

Minusta tuntui, että hän nyt koetti pyyhkästä jäniksenkäpälällä
äskeiset sanansa, ja niinpähän olikin, koska hän jatkoi väkinäisellä
levollisuudella:

-- Niin, kuten sanoin, meillä on aikomus tässä syyspuoleen pitää
vihkiäiset, varsinaisia häitähän niitä meillä tietysti ei tulekaan, ei
ole paljo sukulaisia eikä muita.

Ja taas keskustelimme vanhoina toveruksina tavallisista asioista. Mutta
vielä kerran näkyi häneltä keskustelu unhottuvan ja hän vaipui omiin
mietteisiinsä ja vasta kotvasen kuluttua huomasi hän itse, ettei ollut
kuullutkaan mitä minä siinä puhuin.

Ja silloin hän äkkiä nousi.

-- Niin, terve nyt, minun täytyy rientää.

-- No odotahan, mihin se semmoinen kiire, otit kai lomaa toki
pitemmäksi aikaa, kun lähdit vanhaa tuttua tapaamaan.

-- Lomaa ... mitä lomaa minä tarvitseisin, ei ... muistui vain tuossa
mieleeni eräs asia...

-- Istuhan toki, maksetaan nyt edes.

-- Jaha, sekö vielä. Ottakoon tuosta. Ja terve nyt, minun täytyy
todellakin joutua. Kai sitä taas tavataan...

Viimeiset sanat hän virkkoi jo portaita alas juostessaan ja kun minä
rahat maksettuani ulos ehätin, mennä viiletti hän jo kappaleen matkan
päässä pitkin esplanaatia ja ohjasi kulkunsa sinne teaatterin puistoa
kohden, josta hän äsken oli tullut.

Katselin nurkassa hetken sitä hänen menoaan. »Olen kuin
hypnotiseerattu», oli hän sanonut. Tuo näytti todellakin vähän siltä.

-- Hm..., minä löin leikiksi syvälle pyrkivät mietteeni. Sitä näkyy
voivan olla hypnotiseerattuna monella tavalla...

1892.



KOTIONNEA.


Käveltiin sunnuntaiaamuna huhtikuussa Alppilaan päin, verkalleen
asteltiin aamukylmässä muitten retkeilijäin joukossa pitkin itäistä
viertotietä, eikä siinä käveltäissä paljo puhettakaan pidetty.

Kappaleen oli soluttu ohi Hesperiasta, kun toinen tovereista osoitti
meille muuatta kauppapuotia tien varrella olevassa talossa ja virkahti:

-- Tuosta puodista voisin kertoa tarinankin, jos tahtoisin.

-- No anna tulla, jos se ei ole pitkä. Joutaisihan tässä nyt jotain
lorua kuulemaankin matkan ratoksi.

-- Enpä tiedä kannattaneeko. Se on hyvin tavallinen tarina yhdestä
nuoresta miehestä ja nuoresta naisesta, tavallinen tarina, hiukan
naurettava ja hiukan surullinen.

-- Siis tuohonkin rihkamapuotiin on sopinut jotain runollista, -- sehän
on jo lupaavaa sekin. Ja tietysti silloin myöskin oli kevätaamua ja
päiväpaistetta ja sinivuokkoja ja sitäpaitse nuoruutta ja lempeä.

-- Kaikki, ne saadaan mukaan kunhan maltat mielesi.

Siksiverran oli jo toverimme ehtinyt päästä kertomatuulelle, että hän
mielisuosiolla jatkoi. Me toiset kävelimme ääneti siinä rinnalla,
kuuntelimme minkä kuuntelimme, yleensä olimme tyytyväisiä kun saimme
kuulla valmista, tarvitsematta itse vaivata leukojamme.

Se tarina oli tämmöinen.

       *       *       *       *       *

Tuossa puodissa piti viitisen vuotta sitten kauppaa aivan nuori mies,
vasta parinkymmenen korvissa oleva. Melkein liian nuori hän minustakin
oli itsenäiseksi kauppiaaksi, mutta ei se hänen kauppaliikkeensäkään
sentään sen suurenmoisempaa ollut, kuin että hän siinä itse myöskenteli
tupakkaa ja saippuaa ja rautanauloja ja sen semmoista pikkurihkamaa ohi
ajaville maalaisille ja lähiseudun työväelle. Ja muuten oli mies
vuosikseen sangen toimekas ja ymmärtäväinen nuorimies, -- me kutsuttiin
häntä aina kauppaneuvokseksi ja ennustettiin hänelle suurta
tulevaisuutta.

Minä tutustuin häneen näet siinä perheessä, jossa tuona talvena asuin,
-- hän kävi siellä aina säännöllisesti sunnuntai-iltasin, oli jotenkin
päässyt perheen tuttavuuteen ja viljeli sitä tuttavuuttaan hyvin
ahkerasti. Muuten hän ei ollut mitään n.k. sivistystä saanut, -- se
huomattiin hyvinkin usein --, oli maalta suutarin poika luullakseni,
oli ollut kauppapalvelijana jossakin nurkkakaupassa, mutta siitä
jotenkin entisen isäntänsä avulla ja välityksellä saanut hoitoonsa tuon
rihkamakaupan, josta sen entisen omistajan oli täytynyt luopua. Eihän
se tainnut »kauppaneuvokselta» aivan omakaan kauppa olla, mutta sillä
nimellä se nyt kulki.

Ja hän näytti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi ja olikinhan onni
ollut hänelle harvinaisen suotuisa. Aina oli hän erittäin reipas ja
iloinen, kehahteli joskus kaikessa vaatimattomuudessaan kaupoistaan ja
pikkukepposistaan eikä ollut milläänkään, jos hänen kömpelyydelleen ja
suorapuheisuudelleen joskus naureskeltiinkin. Nauroi mukana.

Siellä samassa perheessä asui kaksi neitostakin, -- niin, niin, nyt
vasta tulee puhe toisesta päähenkilöstä. Mutta ei tule pitkää puhetta.
Ne olivat semmoisia kuin Helsingissä elämänuralle valmistumassa olevat
neitoset nyt yleensä ovat, toinen mustaverinen ja pyöreänpyllykkä,
toinen valkea ja kalpea ja hoikkanen. Ja »kauppaneuvos» rakastui
mustanpulleaan, sanon sen heti, ettei tulisi väärää käsitystä.

Me pelattiin »knorria» yhdessä päivällisten jälkeen, käytiin yksissä
kansankonserteissa ja illoilla keskusteltiin maailman menosta niin
syvällisesti kuin osattiin. Ja »kauppaneuvos» rakastui, kuten sanottu,
mustaveriseen neitoseen, rakastui yhä syvemmin joka sunnuntai-ilta.

Eikähän se mikä kumma ollut. Sydänhän se oli hänelläkin ja nuori olikin
vielä. Mutta tyttöjä se tuo huvitti, tietäähän sen, hehän olivat
herrastyttöjä? He nauraa tirskuivat syrjässä kun »kauppaneuvos» heille
kantoi rusinoita ja manteleita, mutta söivät niitä kumminkin; he
pitivät pitkät ilveet, kun mustaverinen sai syntymäpäiväkseen kukkasen
ynnä kauppaneuvoksen käsin koreasti kirjoitetun nimikortin, ja aina kun
tämä knorrinpeluussa tai kahvia juotaissa tuli ilmaisseeksi hellempiä
tunteitaan, iskivät he silmää toisilleen ja matkivat sitten
jälestäkäsin. Vaan kumminkin antoivat hänen pikeytyä syvemmin joka
sunnuntai-ilta.

Ja sitten tuli kevät ja päiväpaiste, -- nuoruutta ja lempeähän oli
ollut jo aikasemmin. Me kävelimme silloinkin sunnuntaiaamusta Alppilaan
tätä samaa tietä, ja kauppaneuvos näytti meille ylpeydellä, että tuossa
se on hänen puotinsa, siinä hän viikon uutterasti juoksentelee tiskinsä
takana ja koettaa hyötyä liikkeestään, ja odottaa innolla sunnuntaita,
jolloin hän pääsee viikon vaivoista nauttimaan elämää ja onnea. Ja hän
lämpeni oikein kuvatessaan, miten hän aikoi laajentaa liikettään
vähitellen ja sitten siirtyä keskikaupunkiin...

Hän oli nyt kerran rakastunut. Ja kun pääsiäinen tuli, jolloin on paljo
pyhiä, kutsui hän meidät kerran luokseen käymään, hänen pientä pesäänsä
katsomaan, kuten hän sanoi. Ja tytöt lupasivat tulla, ja »kauppaneuvos»
oli ihmisistä onnellisin valmistaessaan vastaanottoa ja uneksiessaan
sen seurauksia. Sillä hän uneksi, vaikka olikin kauppias. Mutta hän oli
niin nuori...

Ja pääsiäispäivänä aamupuoleen kävelimme niin Töölöön päin, tytöt ja
minä. Tytöillä oli harvinaisen lysti, he kertoivat toisilleen
puolinaisia lauseita ja purskahtivat nauramaan, ja se mustanpullea osti
kulkukauppiaalta kymmenellä pennillä vihkosen sinivuokkoja viedäkseen
ihailijalleen. -- Minusta se jo silloin tuntui vaaralliselta pilalta,
mutta tunnettuahan se on, että juuri tytöt, nuo tunteelliset ja hellät,
ovat kaikkein julmimmat, kun tulee toisen tunteista puhe. --

»Kauppaneuvos» oli meitä jo portilla vastassa ja hän saattoi meidät
huoneeseensa, -- yksi se hänellä vain semmoinen olikin paitse puotia,
ja sekin yksi ainoa oli tuommoinen matala ja pieni porstuakamari,
melkein pimeä ja kosteanummehtunut. Mutta siitä omasta kodistaan oli
hän kumminkin ylpeä, hän osotti sitä meille vilpittömällä riemulla,
osotti kauppakirjojaan ja laskukirjoja ja kuittitukkuja, joita oli
kirjoituspöydällä ja seinällä naulassa, pyysi istumaan pienelle
sohvanpahaselleen ja laittoi eteemme viinilasit ja pussillisen namusia.
Hän oli siistinyt kotinsa miten parhaiten osasi, koristanut mustuneita
seiniä tuoreilla pajunoksilla ja peittänyt vuoteensa puhtosella
liinalla. Hän aikoi, -- sanoi hän -- syksystä vuokrata yhden huoneen
lisäksi, jos tarvittaisiin. Ja hän hääräsi siellä toimeliaana ja
hilpeänä kuin nuori emäntä talossaan ja silmäili aina väliin
sanomattoman onnellisilla katseilla sitä sinivuokkovihkosta, jonka hän
oli saanut ylimmän nappinsa läpeen pistetyksi.

Hän tunsi itsensä voittajaksi ja elämä näytti hymyilevän hänelle
ruusunpunertavassa valossa.

-- Tämmöinen pieni ja koruton kodinkömmäkköhän minulla vain on, mutta
tässä sitä kumminkin voipi elää niin onnellisena ja tyytyväisenä kuin
konsaan missäkin, puheli hän ja joka liikkeestä näytti sitä onnea ja
toivoa säteilevän.

-- Miks'ei, myönsivät tytöt, eihän onni ole riippuvainen suuruudesta
eikä loistosta.

-- Niinkö uskotte tekin, uskotteko todellakin niin? kyseli
»kauppaneuvos» innokkaana ja katseli rohkeana sitä tummempaa hänen
tummiin silmiinsä.

-- Tietysti, näkyyhän se teistä, jos en sitä muuten tietäisikään.

Aivan houkuttelevalta se koti ei kumminkaan mahtanut tytöistä tuntua,
siksi se oli liian pimeä ja liian musta. Ja sisältä kauppapuodista
tunki huoneeseen seisoneiden ruokatavarain, lamppuöljyn ja lehtitupakan
katkera haju, ja näinpä tyttöjen epäillen koskettelevan kirjoihin ja
laseihin, jotka eivät olleet ihan puhtaan näköiset. Mutta isännälle he
imarrellen kehuivat toisin, -- sehän on tyttöjen tapa.

Kauppaneuvos oli hurmaantunut, hän luuli jo toiveensa toteutuneen,
katsoi asian olevan selvillä, ei muuta kuin hiukan rohkeutta vain.
Huomasivatko tytöt tuon, en tiedä, eivät ainakaan tehneet mitään häntä
jäähdyttääkseen.

Käveltiin puotia katsomassa, hän näytteli meille tavarapaikkojaan ja
säkkejään. Ikkunan luo jäivät kauppaneuvos ja mustaverinen kahden
juttelemaan, kun me toiset, kierroksen puodissa tehtyämme, siirryttiin
kamariin. Sieltä kuului hetkinen kuiskausta sisältä, samassa tyttö
siellä rämähti nauramaan ja tuli kohta ulos punakkana ja hohteissaan.

Me sanottiin melkein heti jäähyväiset. Kauppaneuvos oli nyt yhtenäkin
käynyt kalpeaksi ja vakavaksi, kylmä, lannistuneen mielen leima oli
hänen kasvoillaan, katseensa loi hän maahan eikä sanaakaan saanut
suustaan.

Me lähdettiin pois, käveltiin sanaa puhumatta kaupunkiin päin,
kauppaneuvos jäi yksin seisomaan avopäin huoneensa ovelle. Eikä hän
tullut sinä sunnuntai-iltana meille kahvia juomaan eikä »knorria»
pelaamaan, eikä tullut enää koskaan.

Niin, se poikaparka oli siinä ikkunan ääressä kosinut, ymmärsin sen
piankin tyttöjen puheesta. Oli tunteittensa valtaamana ja varmalla
toivolla tarttunut tytön käteen ja pyytänyt tätä jakamaan hänen
kanssaan hänen suuri onnensa tuossa pienessä kodissa. Kömpelösti se oli
mahtanut käydä, en tiedä, tyttö oli vaan purskahtanut nauramaan ja
juossut pois...

Ja naurettavahan se olikin koko tuo tapaus, tuon poikaparan
maailmankatsanto oli niin naurettavan lapsellinen siksi, että hän
naiivisuudessaan oli nähnyt kaikki niin valoisana ja toivorikkaana.
Mutta oli se toisakseen minusta vähän surullistakin, onhan aina
surullista, kun näkee ihmisten suurten ja ihanain elämäntoiveiden äkkiä
hajoavan pirstaleiksi.

Tytötkin kertoivat jälestäkäsin katuneensa menettelyään, se
mustanpuhuva kehui itkeneensä pilantekoaan koko puolen yötä. Mutta aina
sekaan he nauroivat.

Ja kesemmällä oli jo tuossa puodissa toinen isäntä, enkä
»kauppaneuvosta» tavannut ennenkuin seuraavana syksynä, jolloin hänet
näin soturin vaatteissa kerran kadulla marssivan. Hän ei ollut
tuntevinaan minua, käveli vain ohi, vaikka minä tervehdin. Ehkäpä ei
tuntenutkaan. Kuulin sittemmin, että hän oli jo heti keväillä aikonut
matkustaa Ameriikkaan, mutta ei päässyt, kun oli sotapalvelus vielä
edessä. Silloin hän heitti kauppansa ja tuon onnellisen kotinsa ja meni
vapaaehtoisena sotaväkeen. Liekö sittemmin mennyt Ameriikkaan, sitä en
tiedä, mutta toiset isännät ovat hänen puodissaan senjälkeen myöneet
tupakkaa ja lamppuöljyä ja myövät vieläkin.

       *       *       *       *       *

Jo oltiin Alppilaan pääsemäisillään kun toverimme lopetti juttunsa, --
silloin tuo jo oli aikakin lopettaa. Vaikka hän oli koettanut kertoa
sen leikillisesti, oli hän paikotellen itse näyttänyt melkein
liikutetulta sen surullisesta puolesta. Me kumminkin uskallettiin
hieman epäillä tuota runollisuutta.

-- Ja nekö rukkaset hänet saattoivat luopumaan tuolta lupaavalta
kauppa-alalta, jossa hänellä oli ollut niin hyvä menestys ja onni?

-- Mistä minä tiedän. Saattoipa kyllästyä muutenkin, tai ehkä ei kauppa
vedellyt, eihän se kovinkaan voine tuommoinen kaupankäynti lyödä
leiville. Eli vaikuttiko häneen niin musertavasti tuo nöyryytys ja
pettymys ja sen tuottama lannistunut mieliala, -- olisiko sekään
mahdotonta? -- mistä minä tiedän.

1892.



LEPOTUNTI.


Heitä asui toisessa kerrassa kokonainen puulaaki, viisi, kuusi nuorta
miestä yhdessä hoidossa. He olivat hilpeitä, suruttomia, nuoria
ylioppilaita, jotka huolista eivät tienneet eivätkä välittäneet ja
joille koko hymyilevä tulevaisuus oli valoisena auki. Ja elämä
puulaakissa olikin kepeätä ja rattoisaa; koko ilma oli helppoa
hengittää kuin olisi ollut yhtenäinen kevätaamu.

Tehtiin työtä ja lepäiltiin: ei ollut rasitusta, ei juuri
laiskuuttakaan. Kun oli tunti luettu, niin keräyttiin taas juttelemaan
ja toisilleen kiusaa tekemään. Viulua vingutettiin, naurettiin,
laulettiin, -- tanssittiinkin milloin viitsittiin. Siunattuja olivat
varsinkin nuo suloiset päivällisen jälkeiset lepotunnit, jolloin aina
yhdessä istuttiin ja tupakin seurassa sulatettiin rasvaisia liharuokia
kahvia odotettaessa tai juotaessa. Silloin jokainen levähdytti sieluaan
ja ruumistaan niin mukavasti kuin suinkin. Kuka ehti, riensi anastamaan
loikomapaikat sohvassa ja keinutuolissa. Toiset vetivät tuoleja alleen
ja asettuivat niiden päälle virumaan selkäkenossa ja pitkälleen. Ja
juttua lykättiin.

Vähänkään vakavammista asioista ei viitsitty keskustella; vatsa oli
liian täysi, jotta ajatusta vähänkään olisi voinut rasittaa. Loruiltiin
sentähden joutavinta, mitä milloinkin kerkesi kielen kärelle, sanan
tokasi yksi, toisen toinen, ja kun joskus erimielisyyttä sattui, niin
ei siitä kauvan viitsitty riidellä, lyötiin kohta veikka, punsipullo
väliin. Nämä unohtuivat tietysti yhtä usein kuin niitä lyötiin. Joskus
lyötiin korttia, viittä lehteä, tyttö voittona, lyötiin laiskasti,
melkein koneellisesti, viitsimättä tingata, jos joku joskus teki kälmin
tikinkin.

Niin istuttiin nytkin päivällistuntia viettämässä. Siihen tuli silloin
matami tuomaan kahvia, ja toipa vielä alakerrasta terveisiä, että
herrat koettaisivat olla vähän laulamatta ja telmämättä, siellä juuri
alla on kuoleva sairas.

-- Alakerrassa, mitä se meihin kuuluu. Ei niistä ollut vuokrattaissa
mitään puhetta -- kuolevaisista.

-- Käskivät kauniisti pyytää; tauti kuuluu olevan kova, ei se enää
kauaksi jätäkään faktoria vastukseksi.

-- Sekö peijakkaan faktori nyt kuolee, jolla on kaksi kaunista tytärtä.
Muistatko, Akseli, ne kaksi mustasilmästä?

-- Nehän ne juuri pyysivät herroja hiljaa olemaan; rouva kuoli, jo
syksyllä.

-- No, tyttöjen tähden me olemme hiljaa kuin hiiret -- jos muistamme.

-- Ja jos viiltänemmekin viululla jonkun polkan, niin sehän vain
sulostuttaa kuoleman; sävelten saattamana saa hän siirtyä suoraan
taivaan enkelien tansseihin.

-- Niin, niin, sitä tietähän meidän kaikkien on kulkeminen ... pataa
pohjalla, tunnustakaa maata!

-- Ja kuka pelissä?

-- Faktorin tyttö... Vanhempi on Hilta niminen, sen minä voitan. »Ja
Akseli ja Hilta, hänen morsiammensa...»

Palvelija sai mennä niine lohduttavine terveisineen alakertaan. Vaan
yläkerrassa puulaaki joi kahvia, löi korttia, lauloi ja ilveili. Heidän
keveää mieltä ei pystynyt painostamaan yksi kuolevainen, eikä päässyt
pitkää hetkeä kulumaan, ennenkun he soittivat ja mellastelivat
entisellään. Kun lie kuollakseen niin kuolkoon, jäävätpähän tytöt
henkiin, nuo hoikkaset mustasilmät, vähät muista.

-- Sanoinhan minä, että tänne se kaapataan!

-- Oho, kolmesta poikki. Ei ne kaikki Hiltat sentään ole Akselinkaan
Hiltoja.

-- Tuossa käpälä, lyö veikka, enkelsmanni ei kinaa. Jos en kortissa
voita, niin voitan sen muuten.

-- Punssipullo... Ja miten sinä sen muuten voitat?

-- Hentukseni, lohdutan hänen surupäiviään, kun isä kuolee.

-- Risti valttia... Tulisin minäkin toisen varalle, vaan eipä se isä
ole vielä kuollut, voipi elää vielä sinun ikäsi ja minun, etkä pääse
ikinäsi tyttöjen pariin.

-- Kuka pääsee sotamiehen yli... Jos kuolee, niin ne punssit juodaan
hautaisiksi, tappasi kumpi tahansa.

Hämärähetki oli lopussa, lepäilijät nousivat tiloiltaan, telmivät siinä
vielä hetkisen virkistyäkseen ja hajosivat sitten kukin omaan
huoneeseensa muutamaksi tunniksi silmäilemään kirjan lehtiin jatkoksi
siitä, mihin ennen päivällistä oli jäänyt. Lepotunnin mukana hävisivät
sen tuumat ja mielialatkin, eikä kukaan enää muistanut veikkoja,
punssipulloja, voittoja eikä tyttöjä. Ne palasivat mieliin ja
keskusteluihin taas vasta kun ensi lepotunti joutui.

Muutamain päiväin kuluttua ihmettelivät toverukset päivälliselle
mennessään, kun heidän syrjäisen korttelinsa edustaiselle kadulle
keräysi hevosia ja ihmisiä kadun täydeltä, ja kaikki näytti niin
juhlalliselta ja tasaiselta. Vaan samassa huomattiin ruumisvaunutkin:
sehän olikin ruumissaatto, joka siitä oli lähdössä.

-- Se on varmaankin faktori, joka nyt on kuollut.

-- Jokohan tuo olisi näin pian kellahtanut. Sehän se on, näettekö,
tuossa nousevat tytöt rekeen mustissa harsoissa...

-- Kas vain. Eikö Akselin tee mieli lähteä ritariksi mukaan?

Sinä päivänä ei ollut päivällisenjälkeinen lepotunti niin hauska kuin
tavallisesti. Kokoonnuttiin kyllä niinkuin ennenkin suurimpaan
huoneeseen kahvia odottamaan ja hämärää viettämään, mutta tavallinen
hilpeys ei päässyt valloilleen. Ei muistanut kukaan ehdotella
korttipakkaa esille otettavaksi, ja viulu sai aivan rauhassa roikkua
seinällä. Kepeät pilapuheet eivät luistaneet, melkein ääneti istuskeli
kukin paikoillaan, mikä minkin ikkunan ääressä katsellen ulos, missä
hämärä peitti talvisen maan ja hallavan taivaan yhä harmajammaksi ja
väsyneemmän näköiseksi.

Matami toi kahvia. Hänkin huomasi, että mieliala oli puulaakissa
vastoin tavallisuutta kankea ja raskas ja hän ihan ihmetteli sitä
äänettömyyttä, mikä nyt vallitsi huoneessa.

-- Saavat herrat nyt soittaa ja vaikka tanssiakin, ei ole enää
kuolevaisista vastusta.

Mutta ei kukaan keksinyt yhtään sukkeluutta vastaukseksi tuohon lupaan,
joka nyt tiesi mistä syystä melkein soimaukselta tuntui. Eikä ollut
heillä matamin poistuttuakaan toisilleen mitään sanomista. Kahvit
särvittiin äänettömyydessä ja tavallista varemmin nousivat miehet
lähteäkseen taas kukin huoneeseensa.

-- Kas, tuossa palaavat faktorin tyttäret haudalta.

Kaikki ehättivät ikkunaan. Hevonen pysähtyi juuri portin eteen ja
sisarukset nousivat reestä, vanhempi kaivoi taskustaan kukkaron ja
maksoi hevosen. Mutta he eivät kiirehtineet huoneeseen. He seisoivat
hetkisen katureunalla ja katselivat sisälle asuntonsa ikkunoihin ja
näyttivät vaihtavan pari sanaa. Katselivatko tyhjän, yksinäisen
asuntonsa kolkkoutta ja pimeyttä, vai muutenko lienevät epäillen
viivähtäneet. Nuorempi vei nenäliinan silmilleen ja vanhempi tarttui
häntä käsivarresta ja veti muassaan sisälle.

-- No, Akseli, nyt ovat tytöt yksin lohdutuksen tarpeessa. Muistatko
nyt Hiltaasi ja veikkaasi?

-- Niin, ja hautajaisissahan ne punssit piti juoda. Vai joko tunnustat
tapanneesi, Akseli?

-- Jo. Mutta niitä veikkoja ei juoda.

Akseli poistui ensimmäisenä huoneeseensa ja veti jälessään kaikki muut.
Lepotunti oli taaskin lopussa.

1891.



KUOLEMAAN TUOMITTU.


Kuolemaan tuomittu!

Se tuntui katkeralta, sitä ei voinut oikein uskoa, mutta se oli totta.
Lääkäri oli sen sanonut päättävästi ja peruuttamattomasti, oli
todistanut sen päivän selväksi, ilmeiseksi. Siitä ei päässyt mihinkään;
tuntuihan se sitäpaitsi ruumiissa, josta viimeiset voimat joka päivä
vähenivät ja uhkasivat loppua, tuntuihan se hengityksestä, joka lyhyenä
ja katkonaisena ja vaikeasti kulkevana läähätti, tuntui äänessä, josta
sointu oli murtunut jotta käheä kuiskutus vain sai kuuluville. Ja
kumminkin sitä oli vaikea käsittää, se tuntui toisinaan aivan
uskomattomalta, naurettavalta, mahdottomalta.

Ja hän oli vasta viidenkolmatta vuotias, elämän halu oli vielä kiihkeä,
elämällä oli vielä niin paljo tarjottavaa, siinä oli niin paljo
tekemätöntä, täyttämätöntä. Ja kuolemaan tuomittu!

Maisteri Eronen kulki edestakaisin huoneessaan, kulki väsyneenä ja
masentuneena. Hänestä oli koko hänen olemisensa nyt niin omituista.
Oikeastaanhan hän ei enää kuulunut elävien lukuun, hänellä ei ollut
minkäänlaista sijaa eikä tehtävää ihmisten parissa. Keuhkot olivat
loppumaisillaan ja niiden perinpohjainen häviäminen kiirehti päivä
päivältä. Ohi keväästä -- niin oli lääkäri vastannut rehellisesti ja
suoraan hänen kysymykseensä -- ei hän tulisi elämään, mutta sinne asti
saattoi vankka ruumiinrakennus vielä pitää häntä hengissä, joskaan ei
pystössä. Sillä nyt jo täytyi hänen levähtää aina kymmenen askeleen
päästä ja väkisinkin veti pitkäkseen.

Ruumis oli riutunut, vaan henki oli vielä pirteä, sielu vielä
elinvoimainen ja nuori. Ja juuri sen tähden se olikin niin vaikea sanoa
jäähyväisiä elämälle, -- mutta oikeastaanhan ne olivatkin jo sanotut.
Hän oli nyt ainoastaan viivähtänyt vieras haudantakaisista maista.

Vielä oli hiukkasen aikaa jälellä.

Nyt oli syksy ja keväällä vasta oli lähtö. Vaan mitäpä tuosta
kipineestä ajasta! Kitumista, riutumista, rääkkäytymistä ja säännöllistä
heikentymistä, kunnes vihdoin kaikki ihmisyys katoo, liukenee pois kuin
nukkuneen rukous. Parempi olisi jos voisi hävitä heti, kadota
kerrassaan, niinkauvan kuin mielessä vielä on itsetietoisuutta,
tahdossa tarmoa ja sielussa voimaa. Ja miks'ei voisi...?

Ei. Elämä on aina elämää. Se mitä lie jälellä, se on elettävä, ja
elettävä niin hyvin kuin voi. Se on pakosta.

Yksi talvi vielä aikaa, seitsemän, kenties kahdeksan kuukautta. Siinä
ajassa on moni ehtinyt suorittaa kokonaisen elämän työn, tehdä itsensä
tunnetuksi, rakastetuksi ja kaivatuksi, jättää pysyväiset jäljet
olostaan elävien joukossa? -- Mutta hän, -- hän ei voinut. Voimia
puuttui, kyky oli katkennut, tahto ei enää jaksanut pakottaa riutunutta
ruumista eikä rääkkäytynyttä sielua mihinkään työhön.

Hänen elämänsä työ oli nyt päättynyt, hän oli vaikutukseltaankin kuin
kuollut. Ja sen muassa oli hänen elämän ilonsakin loppunut, hänen
elämästään ei ollut enää hyötyä kellekään, ei nautintoa rahtustakaan
itselle eikä muille.

Se ajatus masenti hänen viimeisetkin riutuneet sielunvoimansa, hän ei
uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja, -- se merkillistä, -- hänen oli paljo
hauskempi ajatella toisin, ajatella elämätä, työtä ja nautintoa,
muistella tovereita ja ystäviä ja yhdyselämää heidän kanssansa, vaikka
hän tiesikin, että se oli turhuutta, oli unta ja petosta.

Vaan oliko se unta ja oliko petosta?

Miks'ei hän voisi vielä, niinkuin ennen, voimainsa mukaan viettää
hetkiänsä nuoruudenystäviensä piirissä, innostua heidän kanssansa,
haaveksia ja kuvailla heidän seurassaan mailmaa kauniiksi ja elämää
ihanaksi?

Olkoonkin se unelmata, eihän se siltä ollut rikollista. Miksi hän yksin
istui ilottomassa kammiossaan lääkepullojen keskessä niinkauvan kuin
hänellä vielä oli hiukkasen voimia päästä ihmisten pakinoille
unhottamaan itsensä ja oman olemattomuutensa? Miksi ei hän kuluttaisi
tuota tähteellä olevaa aikaa hauskimmalla tavalla, miksei imisi vielä
elämästä niitä viimeisiä pisaroita, joita hän kalman kylmentämillä
huulillaan jaksaisi suuhunsa suudella? Miks'ei hän eläisi noita
kuukausiaan niin, että tietäisi ne eläneensä?

Se oli epätoivon kiihkeä hengetär, joka vähän väliä kuiskasi hänen
masentumaisillaan olevaan mieleensä noita elämän halun viimeisiä
viekotuksia. Hän hymähti niille mietteilleen katkerasti, vaan ne
koteutuivat häneen vähitellen, hän tottui niihin, hän omisti ne
omikseen. Ja tietämättään päätöksestään oli hän piankin päättänyt elää
niin hauskasti kuin jaksoi ja taisi sen ajan, mikä hänellä vielä oli
jäljellä.

Viime talvena oli Eronen aivan odottamattaan saanut pienen perinnön,
kuusituhatta markkaa, erään melkein tuntemattoman tätinsä jälkeen ja
oli siitä ensin ikihyvikseen ihastunut. Nythän hän saisi toteuttaa nuo
ainaiset unelmansa, pääsisi matkustelemaan, kauvas ulkomaille näkemään
ja kuulemaan ja oppimaan. Vaan sitten tuli tauti, tärveli miehen perin
pohjin. Mitäpä hän enää niillä rahoilla, oli hän silloin katkerasti
ajatellut, mitä tekisi hän ulkomailla tai muualla, hän, jolle jo hauta
melkein oli auki kaivettu?

Mutta nyt päätti hän käyttää ne hyväkseen, käyttää ne niin tarkoin kuin
taisi viimeisen iltatuntinsa iloksi. Miksei hän niitä siihen käyttäisi?
Ei ollut hänellä ketään, jolle hän olisi ollut velvollinen nuo roponsa
lahjoittamaan, ja miksipä hän, jolle elämä niin säästäin oli ilojaan
tarjonnut, käyttäisi niitä muidenkaan elämän ilahuttamiseksi. Hänellä
oli oikeus nauttia ne itse, ja hän tahtoi ne nauttia, -- nauttikoot
muut, joille elämän lankaa on pitemmälti leikattu, sen pituudesta, hän
nauttii sen lyhyydestä!

Omaisuutensa jakoi Eronen tarkalleen kahdeksaan osaan, -- kahdeksan
kuukauttahan oli pisin määrä, minkä hän voisi elää. Seitsemänsataa
markkaa kuukautta kohden, ei enemmän eikä vähemmän. Se oli koetettava
kuluttaa parhaalla tavalla ja niin tarkoin kuin suinkin, mutta ei
myöskään sitä enemmän. Sen, mikä summasta jäi tähteeksi, sen oli hän
laskenut hautajaiskustannuksiksi, papille, arkun tekijälle ja kiven
hakkaajalle.

Eikä hän säästänyt satojaan, -- eihän noita nyt niin kovin monta
ollutkaan, vaan hänen oloihinsa ja tapoihinsa nähden kylliksi. Hän piti
huolta, että hänen pukunsa oli aina mallikelpoinen, asuntonsa hän
järjesti hauskaksi ja maukkaaksi ja kutsui tuontuostakin vieraita
luokseen. Ja kun ne siellä saivat hauskassa seurassa hyvän iltasen ja
herttaisen kohtelun, tulivat he vielä toisenkin kerran. Isäntä ei
paljokaan jaksanut olla muassa, kähisevällä äänellä puhutteli hän
tovereitaan, mutta oli aina iloisena, aina pilapuheisena, vaikka hänen
pitikin vähän väliä päästä pitkäkseen. Mutta ilta kului hänen
vierailtaan hupaisesti ja häneltä itseltään vielä hupaisemmin nuorten,
elinvoimaisten ihmisten parissa.

Ja hän liikkui itse ulkona; vaikka heikko olikin ja kuolevan ehdokas,
nähtiin häntä kaikkialla, missä iloja pidettiin ja ihmisiä keräysi ja
aina yhtä tyytyväisenä. Tapahtui toisinaan, että voimat loppuivat ja
hän sai seinistä pidellen pyrkiä kotiin, ja että hyvät ihmiset saivat
auttaa häntä rekeen. Mutta seuraavana päivänä oli hän taas matkassa.

Hän koetti tehdä elämän itselleen niin hauskaksi kun taisi, ja kuta
enämmän hän sitä koetti, sitä enämmän se häntä miellytti. Ja mikä
merkillisintä oli, voimat eivät näyttäneen siitään loppuvan, ei, ne
melkein karttuivat. Hän jaksoi tänäpänä istua ulkona, puhua ja nauttia
yhtä paljon kun eilen, miltei enemmän.

Ja syksy tuli, jäähän menivät järvet ja satamat ja lumi peitti
kaupungin ja maan. Tuli talvi, raitis, puhdasilmainen, tervehenkinen
talvi, joka jääksi kangisti myrkkyiset huurut ja verhosi vaippaansa
tautisen maan. Tuli joulu ja meni sekin ja päivä alkoi pidetä ja
lyhetä yö.

Vaan kuolemaan tuomittu keuhkotautilainen kulki vieläkin ihmisten
parissa, joitten luota hänen oli määrä kohta poistua, hoiperteli tosin
heikkona hontelona, vaan kulki kumminkin. Eikä hänellä enää tuntunut
muita huolia olevankaan, kuin ne, miten saisi aikansa hauskimmin
menemään, miten saisi määrärahansa tarkimmin ja nautintorikkaimmin
käytetyksi, mutta kumminkin niin, että ne joka kuukauden kohdalle
riittivät. Ja ystävät ja toverit olivat jo taas tottuneet näkemään
hänet seurassaan joka päivä, olivat tottuneet nauttimaan hänen
vierasvaraisuudestaan ja hänen suruttomista pakinoistaan. He tuskin
huomasivat, että Erosen käheä, kuiskaileva ääni vähitellen kävi
selvemmäksi, raikkaammaksi, että hänen kasvoilleen nousi hiukkasen
terveempää väriä ja että hänen koukkuinen vartalonsa ilmeisesti oikesi.

Eikä hän huomannut sitä itsekään. Hän tosin ihmetteli, kun hän jo
lepäilemättä jaksoi illoilla kotiin kävellä, kun yskä ei enää tuntunut
niin pahasti henkeä tukkivan ja kun ei enää, niin usein vetänyt
pitkälleen. Mutta hän arveli, että siihen oli mahtanut tottua, eikä hän
muuta paljoa arvellutkaan, ei kun eli vain.

Kevät joutui. Päivä paistoi täydeltä terältä, räystäät tippuivat ja
kinokset laihtuivat. Toisinaan tuntui Erosesta silloin, että aika
riensi liijan huimasti, hänen oli lähtöhetkensä kovin lähellä. Hän
muisti sen väliin niin kuin jonkun ikävän, vaikean tehtävän, joka hänen
oli suoritettava, jonkun koetuksen, jonka hänen oli läpikäytävä. Ja
silloin hän säpsähti, meni vakavaksi, noloksi. Mutta samassa hän taas
ajatteli, että tuotahan hänen juuri ei pitäisi muistella, sehän on yksi
välttämättömyys, jota ei voi kiertää; nyt on vain tämä viimeinen hetki
elettävä, nyt ovat jäähyväiset otettavat.

Ja hän eli edelleen, nautti elämänsä viimeisen iltatunnin viimeistä
puoliskoa ja koetti olla surematta lähenevän yön tuloa.

Hänen perintöään ei ollut enää jälellä kuin kahden kuukauden osuus,
vaan hän otti rohkeasti ulos toisen ja pani sen menemään. Kuta enemmän
aika kului lähelle loppuaan, sitä kiireempi näytti potilaankin olevan,
sitä innokkaammin oli hän liikkeellä, käyttääkseen hyväkseen jokaisen
haihtuvan hetkisen hauskuutta. Hän ei ajatellut enää muuta, kuin että
päivää jatkuisi pitkältä aamusta iltaan ja lyhyesti illasta aamuun.

Mutta merkillistä, miksei ryvitä, miksei väsytä, miksei ääni enää
kähise eikä rinta läähätä. Ruumis mahtaa eronsa edellä vielä kerran
ponnistautua näin pirteäksi, ikäänkuin tulen liekki roimahtaa koholle
vielä kerran ennenkuin se tykkänään sammuu, sillä sammuahan sen täytyy.

Olihan hän kuolemaan tuomittu jo aikoja sitten, ja järkähtämättä,
peruuttamatta. Olivathan keuhkot lopussa, olihan hauta auki.

Lääkäriin hän ei enää viime aikoina viitsinyt turvata. Olihan se
tarpeetonta ja ikävää.

Ja jo tuli viimeinen kuukausi.

Maisteri Eronen kutsui vielä kerran ystävät luokseen ikäänkuin
jäähyväisille. Hän oli sitten päättänyt lähteä maalle, kauas
kotipaikoilleen, lempimänsä luonnon helmassa vielä kerran nauttimaan
kevään tuloa ja suven voittoa ja sinne kevääseen kuolemaan. Hän jätti
jäähyväiset kaikille, järjesti asiansa loppuaan varten ja lähti. Olihan
hänellä nyt kun junaan nousi se varma tieto, että hän lähti viimeiselle
retkelle.

Hän lähti. Toverit puristivat kättä ja hymähtivät omituisesti, sillä
heistä ei ystävä ollut enää ensinkään kuolemaan lähtevän näköinen.
Rinta oli kohonnut, posket olivat jo paksunlaiset ja kun hän kättä
puristi, niin puristi hän kuin mies.

Mutta hän oli kuolemaan tuomittu. Viimeiselle retkelleen lähtiessään
viuhtoi hän junasta surunvoittoisesti kämmenellään viimeiset
jäähyväisensä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä syyskesällä ilmestyi Eronen kaupunkiin hiukan häpeissään
ja saamatonna. Niin, hän ei ollut vielä kuollut, sitä hän itsekin
ihmetteli, ja häntä oli ruvennut mietityttämään se seikka, että jospa
hän ei kuolisikaan. Perintönsä oli hän syönyt kahdeksassa kuukaudessa
elämänsä muka iltatunteja viettäissään, niin ettei muuta ollut, kuin
hautausrahat jälellä, ja se odotettu yö viipyi vieläkin, ja tiesi
kuinka kauvan se viipyi. Hän oli siellä maalla käynyt terveeksi ja
lihavaksi ja pulskaksi -- niin, aivan luultavaa oli, että hän vielä
edeskinpäin tulisi elämään. Mutta siinä tapauksessa -- miten se oli
mahdollista? Olihan hän jo melkein hautajaisensa viettänyt... Tuota
pulmaa hän mietti asemalta kävellessään. Ja siinä tuli lääkäri vastaan.

-- Mitä, sinäkö hengissä, ja noin pulskassa karvassa?

-- Niin, sinä petit minut. Nyt olen joutavastaan syönyt loppuun
perintöni, ja miten nyt kehtaan esiintyä...?

-- Kiitä onneasi, että olet syönyt!

Elämää täytyi nyt ruveta ajattelemaan yhtä paljon kuin äsken kuolemaa.
Eroselle oli ennen terveenä miesnä ollut pienoinen virka, vaan sen oli
hän tautiin taipuessaan antanut pois, -- mitäpä vainaja viralla. Ja
nytkö hänen sittenkin oli hankittava takaisin se virka; työntekijää
hänessä kyllä oli ... mutta ... mutta ... se tuntui niin omituiselta.
Hän tunsi nyt itsensä jonkunlaiseksi palanneeksi varjoksi
haudantakaisista maista, jolle tämä elämä tavallaan oli luvatonta
leikkiä.

-- Vaan leikitään nyt, ajatteli hän. Minä olen tosin syönyt perintöni
ja viettänyt hautajaiseni, vaan jos sillä olen terveyteni voittanut,
niin on se pääoma arvokkaampi entistä. Ja tuo kuolemanunelmakin, olihan
sekin tavallaan hauska, rattoisa unelma...

... Hän eli vielä 50 vuotta...

1891.



JUTTUJA.



KANALA.

Palkat pienet, perhe suuri, toimeentulo vaikeaa, elämä ilotonta,
alituista säästämistä ja kieltäytymistä.

Niin nureksivat usein pikkukaupungin pikku virkamiehet keskenäisissä
keskusteluissaan aina, kun heidän varojen puutteen tähden täytyi luopua
jostakin toivotusta huvituksesta, komeammasta nimipäivän viettämisestä
taikka aijotusta kesämatkasta kylpylaitokseen. »Ei kannata meidän
pienillä tuloilla» valittivat varsinkin koulunopettajat, joilla ei
ollut mitään sivuansiota eikä niinkuin muilla virkamiehillä tilaisuutta
»sporttelein» nimellä verottamaan heitä tarvitsevaa yleisöä.

Tuo tuntui varsinkin masentavalta, kun he vertasivat oloaan ja
asemaansa kaupungin vauraaseen kauppasäätyyn, noihin sivistymättömiin
tervaporvareihin ja voisaksoihin ja nahkatehtailijoihin, joiden
kannatti elää kuin ruhtinaiden heidän rinnallaan, asua komeissa
rakennuksissa, ajella juoksijahevosilla, tehdä pitkiä ulkomaan
matkoja ja pitää loistavia pitoja juuri heidän kiusallaan.
Kaikenmoiset koulunkäymättömät karttuunin mittaajat ja raa'at parkin
sekottajat, koristivat tilavain salonkiensa seinät taulumaalauksilla
ja veistokuvilla ja joivat herkkuateriakseen Reinin viinejä
tahkotuista laseista, silloin kun heidän, kaupungin intelligensin
ja sen sivistyksen kukan, täytyi lapsilaumansa kanssa elää
sullottuina ahtaisiin, ilottomiin laitakaupungin korttiereihinsa ja
herkeämättömän säästäväisyyden pakosta kieltää itseltään vaatimattoman
olutpuoliskonkin heikosti ravitsevan päivällisensä vahvikkeeksi.

Se oli vääryyttä, sen tunsivat he kaikki syvästi, vaikka eivät siitä
paljo koskaan virkahtaneet toisilleen eikä muille. He koettivat näyttää
tyytyväisiltä osaansa, niinkuin sopii odottaa heidän korkeammalta
sivistyskannaltaan, heidän, joiden pyrinnöt ja rikkaudet eivät olleet
tätä maallista. Mutta mielen hiljaisia haluja ja taipumuksia ei
riittänyt tyynnyttämään eikä lohduttamaan pelkkä tieto heidän
henkisestä etevämmyydestään eikä ajatus, että he aatteellisemmissa
harrastuksissaan halveksivat mammonaa ja sen palvelijoita. Ei,
ihmisiähän olivat hekin, ja siis myös inhimillisiä. Ja tuo kärsivän
tunteesta katkeroittunut mieli purkausi toisinaan väkisinkin esiin
valituksina heidän keskinäisissä keskusteluissaan.

       *       *       *       *       *

Niinpä istui heitä -- kaupungin koulunopettajia -- eräänäkin iltana
muutaman virkatoverin ahtaassa työhuoneessa kymmenkunta imeskellen
vetistä teelasia, ja keskustelu ohjausi taaskin ihan itsestään heidän
taloudellisen ahdinkonsa seutuville. Väkinäisesti oli kyllä aluksi
koetettu keskustella kirjallisuudesta ja politiikasta, vaan miten lie
käännähtänytkään, kohta oltiin taas kiini palvelijain palkoissa ja
kalliissa vuokran hinnoissa, ja toinen valitti tilaansa toistaan
surkeammaksi.

-- Suoraan sanoen, meidän tuloilla ei voi elää, ei ainakaan ihmisten
lailla tässä kaupungissa, jossa on niin hyvinvoipaa porvaristoa, väitti
lopuksi kolleega Terman, ja työnsi vaistomaisesti teelasin syrjemmäs
pöydälle. Hän oli sivumennen mainiten tunnettu taipuvaiseksi lasia
kallistamaan.

-- Heidän poroporvarillisen pöyhkeilemisensä tasalle ei meidän tarvitse
emmekä haluakaan pyrkiä, meidän harrastukset ovat siksi aivan
erilaiset, selitti lehtori Timonen, tahtoen vieläkin saada
huomautetuksi heikäläisten aatteellisempaa työalaa. -- Mutta on se
salliman oikku sittenkin omituista! Millähän nerokkuudella tietävät nuo
taitamattomat ihmiset hankkia itselleen sen vakavan ja riippumattoman
taloudellisen asemansa, jonka omistajana ollen todella valistunut mies
olisi tilaisuudessa vaikuttamaan niin äärettömän suuria ja niin monessa
suhteessa...

Niin, omituista se oli se salliman oikku, ei kukaan osannut sanoa
muuta. Mutta itsekseen ajatteli jokainen, että se ei ollut ainoastaan
omituista...

-- Heillä on yritteliäisyyttä, mikä meiltä kokonaan puuttuu, huomautti
Asp, äidinkielen opettaja, kaupungin tunnetuin puhuja, kirjailija ja
tilapäärunoilija. -- He ryhtyvät kaikenmoisiin puuhiin, koettelevat,
uskaltavat jotakin ja voittavat. Jos heillä vielä olisi tietoja ja
sivistystä ja nerokkuutta apunaan, niin ihmeitähän he tekisivätkin.

-- Mutta miks'emme me koskaan yrittele mitään, emmekä ryhdy mihinkään
puuhiin...?

-- Niin miks'emme?

Ei ollut sitä kukaan tullut koskaan ajatelleeksi. He, joilla oli
avarampi näkö-ala ja kehittyneempi arvostelukyky, joilla oli tiedon ja
sivistyksen varma pohja apunaan, he jos ryhtyisivät jotain suurempaa
yritystä, jotain laajempaa liikepuuhaa ajamaan, mikähän loistava tulos
siitä syntyisikään. Miksi antoivat he toisten tyhmempäin yksin
puuhailla ja viedä voitot käsistään...?

-- Vaan meidän täytyy ryhtyä johonkin liikeyritykseen meidänkin,
yksissä tuumin, yhteisin voimin, saneli Asp, runoilija. Miksi nukumme
pois aikamme, kun meillä olisi tilaisuutta ja kykyä toimia, miksi elää
kitkutamme puutteessa ja ahingossa, -- hän viittasi ympärilleen, -- kun
me voisimme ansaita huolettoman elämän toimeliaisuudella ja
yritteliäisyydellä? Meidän täytyy ryhtyä johonkin...

-- Oikein, meidän täytyy... Mutta mihin...?

-- Niin, mihin...?

-- Pitää keksiä joku aate, joku toimiala, ja käydä siihen innolla ja
tarmolla käsiksi, sitten kyllä kaikki menee kuin itsestään, kuin
rasvatuilla rattailla...

Siitä olivat kaikki yksimieliset, ei ollut epäilystäkään, ettei heiltä
yritys menisi, -- kun vain tiedettäisiin mistä alkaa, mihin ryhtyä.
Mistä saada se aate, se yritys, se hanke...? Kaikki istuivat ja
miettivät puhki päänsä, vaan turhaan. Mistäpä sen aatteen noin äkkiä
otti... Mutta ottipahan yksi. Lehtori Timonen astui juhlallisena ja
aatelikkaan näköisenä esiin, hiveli partaansa, seisoi hetkisen
miettiväisenä ja alkoi sitten matalalla, melkein ujolla äänellä
kertomaan, että hänellä jo kauvan on ollut mielessään ajatus erääseen
yritykseen, jonka hän luulisi tulevan kannattamaan ja kenties hyvinkin
hyvästi, jos siihen miehissä ja innolla ryhdyttäisiin ja jos liike heti
alusta saataisiin yhteisellä yritteliäisyydellä kohotetuksi jotenkaan
mainittavaan merkitykseen. Yritystä semmoista, jommoista hän oli
ajatellut, ei hänen tietääkseen ollut ennestään olemassa koko Suomen
maassa, tuskin koko Pohjoismaissa kuin ehkä joku.

-- Olen näet ajatellut, että pitäisi saada aikaan kanatalo, nimittäin
suuremmassa laajuudessa, semmoinen varsinainen kanalaitos, jossa sopisi
elämään tuhatmääriin kanoja. Olen ajatellut ja itsekseni laskenut, että
olisi epäilemättä syytä ruveta kanan viljelystä liikkeenä
harjoittamaan. Olen vakuutettu, että sellainen yritys löisi leiville.
Ajatelkaas, missä tavattomassa hinnassa munat ovat meidän
paikkakunnalla ja koko meidän maassa: eihän niitä kannata köyhän
perheen syödä kuin pääsiäisekseen. Ja entä kananpojat: sitä herkkua ei
saa muuta kuin hotelleissa suuresta rahasta. Entä höyhenet! Jos
kanaliikettä alkaisi harjoittamaan suuremmassa määrässä, tulisi siitä
epäilemättä lähtemään arvaamaton voitto. Sillä siellä, missä tuhat
kanaa eläisi, siellä eläisi kaksi tuhatta, ja työvoimia siihen
liikkeeseen ei kuluisi sanoiksi asti. Mitä se oikeastaan meille maksaa,
että kanat munivat? Mutta me myömme munat ja kananpojat ja korjaamme
rahat taskuihimme.

Uutuudellaan hämmästytti tämä tuuma ensin käytännöllisiin puuhiin
tottumattomia koulunopettajia. Se pani heidät miettimään. Mutta
useimmat mielistyivät siihen jo heti alusta. Kolleega Asp, runoilija,
lämpeni siitä samansa tuokiossa, ja kehoitti kehoittamalla
virkatovereitaan yhtymään tähän yritykseen, ja viivyttelemättä, niin
pian kuin mahdollista, ryhtymään aatteen toteuttamiseen. Se ei ole
vaikea eikä mutkainen työ, kun yhdistetyin voimin ja vaivoja
säästämättä ruvetaan puuhailemaan. Ja hän ehdoitti, että jo heti
asetettaisiin toimikunta, arvoisa esityksen tekijä lehtori Timonen
puheenjohtajana, valmistelemaan alkutoimia.

Toiset vielä hieman epäilivät, osaksi tosin ainoastaan nimeksi,
ett'eivät näyttäisi kovin hätäisiltä. Heissä oli, varsinkin
laulunopettaja Pekurissa, tiesi mistä jonkunmoinen epäluottamus
kanasukua kohtaan eivätkä he olleet vielä oikein selvillään, miten tuo
aate toteutettaisiin. Vastaan he kyllä eivät tahtoneet panna, vaan
arvelivat tarpeelliseksi hieman punnita ehdoitusta...

-- Oikein, kannatti lehtori Timonen, asia on vielä liian uusi ja liian
vähän valmistettu. Olen ajatellut, että pitäisi perustaa osakeyhtiö
pää-oman kokoonsaamista varten ja että sitten jätettäisiin valitulle
johtokunnalle ja toimeenpanevalle tirehtörille valta ryhtyä
ohjesääntöjen mukaan toteuttamaan aijetta. Ehdotan sen vuoksi, että,
koska muutamat virkaveljistämme, joita ehdotus kenties myös
miellyttäisi, eivät nyt ole saapuvilla, pidetään erityinen perustava
kokous, jossa minä lupaan seikkaperäisesti ja yksityiskohtia myöten
selvittää aikeeni ja tuumani.

Se hyväksyttiin ja vähän väiteltyään olivat kaikki yhtä innostuneet
asiasta kuin Asp, runoilija. Siihen pyörähti kuin taivaasta
totitarjotinkin ja ennen illallista oli suunnitelma noin yksityisesti
jo harkittu valmiiksi. Tyytyväisyys ja salaperäinen päättäväisyys
loisti kaikkien kasvoilla, ja rouvat ihmettelivät, että mitähän kummaa
nyt lie tekeillä. Mutta rouville ei puhuttu mitään, -- siitä oli
sovittu, koska tiedettiin, että he eivät voi hampaittensa takana
säilyttää mitään, -- ja vasta kotona yöllä sai kukin erikseen
mieheltään viekotelluksi tiedon tuosta uudesta hankkeesta ja siihen
liitetyistä toiveista.

       *       *       *       *       *

Perustavassa kokouksessa, joka pidettiin lauantai-iltana koululla
lukittuin ovien takana, kehitti lehtori Timonen, aatteen keksijä,
seikkaperäisesti harkitsemansa suunnitelman. Oli ostettava maakappale
lähellä kaupunkia, rakennettava tilava ja tarkoituksen mukainen
kanatalo, jolle »Kanala» oli pantava nimeksi. Tähän oli ostettava
kanoja, läheltä ja kaukaa, aluksi edes muutamia satoja. Erityisiä
hedelmällisiä ja suurimunaisia kanalajeja oli tilattava ulkomailta, ja
sieltä myöskin tilattava uudenaikaisia hautomalaitoksia, joissa munat
saataisiin pitemmittä mutkitta pojiksi haudotuiksi, ettei emäkanojen
tarvitseisi keskeyttää mummistaan hautomista varten...

-- Hitto, kun se on viisaasti ajateltu! huudahti väliin Asp, runoilija.
-- Näkyy että tuuma on kypsynyt nerokkaissa aivoissa.

-- Niin, se uusi aika keksii kaikkia, lisäsi vanha latinan opettaja
Hemming, keksii munimakoneetkin!

Timonen kehitti suunnitelmaansa kaksi tuntia, ja silloin oli jo koko
laitos ollut kuuntelijain päässä niin kauan valmiina, että se siellä
alkoi vähitellen sekasin kiehumaan. Hän kertoi, kuinka pitäisi hankkia
asiamiehiä ja välittäjiä ja näiden kautta levittää munia ympäri koko
maan. Loppuponsi oli, että pitäisi perustaa osakeyhtiö, kahdentoista
tuhannen markan pääomalla -- heitä oli 12 miestä, -- laatia säännöt,
hakea vahvistus, valita johtokunta, määrätä tirehtöri...

Ah kun siinä yrityksessä sentään olikin paljo puuhaa! Asp, runoilija,
ei olisi koskaan uskonut sitä noin mutkalliseksi. Mutta hän oli
kumminkin vakuutettu, että kun jaettaisiin työt miesten kesken ja
viivyttelemättä ryhdyttäisiin toimiin, niin vaikeudet häipyisivät
kuin ... kuin öiset huurut aamuauringon koitteessa.

Niin luulivat muutkin ja siinä samassa jo kirjoitettiin osakkeet.
Erimielisyyttä syntyi ainoastaan siitä, kuka tulisi johtokuntaan
valituksi, sillä jokainen halusi siihen päästä, vaikka itse kukin
vaatimattomuudessaan häntä ehdoitettaessa tahtoi kieltäytyä tuosta
kunniatoimesta. Mutta uhraavaisuudesta yhteiseen yritykseen oli
kumminkin jokainen taipuvainen siihen rupeamaan, ja vaikeus oli kohta
siinä, kuka tulisi siitä syrjäytettäväksi. Lopuksi suoriuduttiin
kumminkin siten että yksi -- lehtori Timonen -- pantiin tirehtöriksi,
kuusi johtokuntaan, kolme varajäseniksi ja kaksi viimeistä
tilintarkastajiksi. Siten oli jokaiselle määrätty hänen paikkansa ja
jokaiselle hänen -- palkkansa.

Ja jokainen oli tyytyväinen. Iltasta mentiin syömään lehtori Timosen
luo, ja siellä purkausi yleinen iloinen mieliala hilpeimmilleen.
Runoilija Asp piti innokkaan ja toivoa hehkuvan puheen, jossa hän
kuvaili, mikä uusi työala nyt oli levinnyt heidän eteensä, mitä uusia
toiveita heille oli ilmaantunut, ja hän lopetti puheensa ehdoittamalla:
»eläköön Kanala!» -- johon kaikki yhtyivät, niin että seinät kajahtivat
ja ikkunat tärähtivät.

-- Ja sitten, kun kesä tulee ja lumi sulaa, teemme yhteisiä huviretkiä
Kanalaamme, joka tietysti rakennetaan luonnonihanaan paikkaan.

-- Tietysti. Ja syömme munia mielin määrin kaikissa muodoissa.

-- Ja kaupungin poroporvarit tulevat meitä piankin kadehtimaan ja
oppivat antamaan arvoa meidänkin kyvylle ja yritteliäisyydelle.

Iltaseksi tarjottiin munia ja kananpaistia. Sen oli tarkoitus olla
jonkunlaisena vertauksellisena esimakuna siitä, mitä tuleman piti.

       *       *       *       *       *

Ja talvi kului kevääseen ja johtokunta puuhasi tarmokkaasti. Kohta
kohosi Laanilan kankaalle hirsikerros hirsikerroksen päälle ja uusi
»Kanala» kiirehti valmistumistaan; kesän tullen saattoi se jo ottaa
kattonsa alle siivekkäitä asukkaitaan. Vilkkaassa kirjeenvaihdossa
oltiin ulkomaiden kanssa ja ensi avovedellä saapui uteliaisuudella
odotettuja hautomalaitoksia ja muita uudenaikaisia kanan
munintakoneita.

Yritys läheni toteutumistaan. Kaupunkiin levisi tieto näistä hankkeista
ja sanomalehtiin kirjoitettiin, että uusi taloudellinen yritys on
paikkakunnalla tekeillä, joka lienee ainoa laatuaan koko Pohjoismaissa.
Ja jos sattui, että joku kaupungin liikemiehistä siitä hymyellen
mainitsi, niin tiettiin kyllä mistä vaikuttimista se pilkka lähti; se
oli kateutta, selvää kateutta.

Mutta nyt piti täydentää tuumat ja koota kanoja laitokseen. Se toimi
oli tahallaan lykätty kevätkesään, jolloin lukukauden loputtua
asianomaiset itse olisivat tilaisuudessa ryhtymään siihen toimeen. He
olivat näet arvelleet varmimmaksi itse matkustella ympäri läänin
ostelemassa kanoja laitokseensa, sillä siten luulivat he saavansa
taatuinta tavaraa ja huokeimmasta hinnasta, ja, tunnustettakoon
sivutarkoituskin, saisivat itse samalla tiellä tehdä hauskan kesämatkan
maaseudulle vaihetukseksi kuumasta kaupungista.

Oli sovittu, että lehtori Timonen ja kolleega Terman lähtisivät yhdessä
sille retkelle. Edellinen, aatteen alkuunpanijana, oli siihen
oikeutettu muitta mutkitta, ja jälkimäisellä oli tarkoitukseen sopivat
vanhat vaununrajat, joten hän pääsi sillä perustuksella toiseksi. Vaan
kun tämä tahtoi ottaa nuoren rouvansakin matkaan, niin otti Timonenkin
vanhansa, ja vielä sitäpaitsi vanhimman poikansa, joka mukavasti
saattoi kuskin lavalla istua. -- Liikkeen osakkaat olivat kaikki
kokoutuneet Termannin pihalle, kun tuon viishenkisen matkueen piti
lähteä tekemään kierrostaan ympäri läänin; ihmeteltiin vaunujen
mukavuutta, joihin oli kummannäköinen koju rakennettu takapuolelle --
kanojen kuljettamista varten --, laitettiin eväitä, toivotettiin onnea
matkalle.

-- Ja tuokaa nyt paljo pulskia kanoja palatessanne! huusi vielä Asp,
runoilija, kun retkeläiset jo olivat vaunuihin sulloutuneet.

-- Kyllä, kyllä...

-- Ja kukkoja myös! huomautti Pekuri, laulun opettaja.

-- Niin, älkää unhottako kukkoja, sillä muuten ei tule mitään
kananpojista...

Vaunut lähtivät vitkalleen vierimään pitkin kivistä katua ulos tullin
puoleen.

       *       *       *       *       *

Syystalvella oli kanala jo täydessä kunnossaan, täydessä toimessaan.
Rakennus oli suuri ja komea ja se oli tehty kaksikerroksiseksi.
Alakerrassa oli huoneet munavarastoja varten, siinä oli hautomakoneet
ja kananpoikakopit ja hoitajan asunnot. Vaan yläkerrassa vasta eli
talon siivekäs karja, perheittäin sijoitettuna eri pieniin häkkeihin,
joita oli kymmenittäin kahdenpuolen käytäviä. Kauvas maantielle kuului
sieltä kimeä kiekotus ja herkeämätön kaakatus, joten tietämätönkin jo
sanomatta olisi huomannut, että tässä se nyt on se kuuluisa »Kanala»,
joka on perustettu kasvatustieteilijäin toimesta. Tuo ääni kuulosti
muista korvia särkevältä epäsoinnulta, mutta asianomaisille omistajille
se kajahti miellyttävänä soittona ja ystävällisenä tervehdyksenä
hoidokkaiden puolelta, aina kun he lähenivät suosikkilaitostaan jalan
taikka hevosella, yhdessä tai yksitellen.

Ja he tulivat sinne usein, joka päivä, väliin kahdesti. Pitihän heidän
valvoa lempilaitostaan, tehdä kokeita, järjestellä uudelleen, huolehtia
kaikesta -- ja se vei aikaa ja työtä. Ja huolia oli paljo, uusia
arvaamattomia huolia. Nuo uudet hautomalaitoksetkin antoivat
alituista pään särkyä. Uusia kanoja saadakseen lisäksi laitokseensa
olivat isännät heti päättäneet käyttää hyväkseen ulkomaisia
hautomalaitoksiaan. Ne sullottiin osviittojen mukaan munia täyteen ja
pidettiin yöt päivät lämpimillä. Kolmen viikon perästä, kun kansi
avattaisiin, piti sen alla olla valmis poikue eläviä kananpoikia.

Määräpäivänä kokoontuivat kaikki isännät Kanalaan ollakseen läsnä
tuossa juhlallisessa avaamisessa. Rouvat oli otettu mukaan ja lapset.

-- Kuuletteko, arkusta kuuluu selvää piipitystä, väitti Asp, runoilija,
jolla oli vilkas mielikuvitus.

-- Eikö totta, ne ovat kananpojan ääniä, täydensi Pekuri,
laulunopettaja.

-- Seisokaa tässä ympärillä kun avaan kannen, että otatte vastaan, jos
ne lähtevät ulos hyppimään, neuvoi Timonen, tirehtöri.

Henkeä pidätellen odotettiin kannen avaamista. Se narahti, kohosi
vitkalleen ylös. Peite nostettiin varovasti syrjälle. Sen alla oli
joukko -- kovaksi paistuneita munia.

-- Merkillistä!

-- Olisiko arkku ollut liian täysi?

-- Joku tässä on epäkunnossa. Kenties on ollut liiaksi lämmintä, koska
munat ovat paistuneet.

-- Niin, arvatenkin liiaksi.

No, alku aina hankalaa. Piti koettaa uudella yrityksellä: vähemmän
munia, heikompi lämmin, aika pidennettiin neljäksi viikoksi. Ja
opettajat neuvottelivat sillävälin ja väittelivät oikein tieteen
kannalta ja tulivat neljännellä viikolla siihen johtopäätökseen, että
nyt arkussa täytyy olla eläviä kananpoikia. Taas kokoonnuttiin, kansi
narahti ja kohosi ja sen alta virtasi ummehtunut, mädännyt löyhkä
umpinaisesta laatikosta.

-- Johan minä alussa epäilin näitä uudenaikaisia keksintöjä, väitti
Hemming, jonka vanhoillisuutta tuo kutkutti.

Se oli masentavaa. Mikä oli syy tuohon kunnottomuuteen? Oliko kone
kelvoton vai vikako käyttäjissä? Sitä mietittiin ja punnittiin, vaan
kun kolmaskin yritys meni yhdellä lailla myttyyn, huomattiin
yhtiökokouksessa viisaimmaksi ja varmimmaksi turvautua vanhaan
munanhauvontakeinoon, joka sitä paitsi oli luonnollisinkin. Kanat
saivat itse hautoa munansa ja poikia läksi syntymään.

-- Mutta mitä teemme nyt näillä kalliilla koneilla, jotka nielivät
puolet pääomastamme?

-- Ne säilytämme muistomerkkeinä uudenaikaisista aatteista, ehdoitti
Hemming ilkeästi nauraen.

       *       *       *       *       *

Samassa yhtiökokouksessa, jossa tämä tärkeä päätös tehtiin, oli
muitakin ikäviä ja huolestuttavia epäkohtia harkittavana. Oli kun
luonto ja sallimus tahallaan olisivat liittyneet vaikeuttamaan heidän
yrityksiään ja riistämään heiltä toivotun voiton käsistä pois. Kanatkin
olivat oppineet pahalle tavalle, ne söivät itse munansa, joita isäntäin
olisi pitänyt syödä tai myödä. Eikä niille ollut apua mistään, eipä
voinut palkata joka häkin kohdalle vartioita riistämään munat, heti kun
ne olivat munitut.

-- Mutta pitää järjestää siten, että kanat eivät voi syödä muniaan,
neuvoi Terman, tilintarkastaja.

-- Niin pitäisi, vaan miten?

-- Esimerkiksi pantaisiin kanat munimaan verkkoon, jonka silmukkain
läpi muna putoaisi alas höyhenillä täytettyyn laatikkoon; silloin
verkko olisi kanan ja munan välissä.

-- Jaa, sitä voisi miettiä.

-- Ei mutta sehän on yksinkertaisin keino, sillä tavallahan me
helpoimmin saamme kanat nolatuiksi, kannatti Asp, runoilija, ja oli
kohta valmis kuvailemaan, miten tuo temppu kävisi sievästi. -- Muori
kyyköttää ja munii siinä täydessä luulossa, että siihen hänelle nyt
taas jääpi muna syötäväksi. Vaan kun nousee ja katsoo -- se on poissa,
on tipahtanut suoraan laatikkoon; verkon silmukan läpi kana vain nokka
vinossa saapi surkeana katsella, että tuossa se olisi, mutta elä
koske...

Kumma kun ei johtokunta itsestään ollut huomannut tuota yksinkertaista
keinoa! Sehän oli niin luonnollinen, niin varma ja selvä. Ainoa
mahdollisuus siinä vain oli, että suostuisikohan kana juuri verkkoon
munimaan, eiköhän se mieluummin valitseisi toista, mukavampaa paikkaa.
Mutta niin kauas yksityiskohtiin nyt ei tarvinnut syventyä.

Siitä pulmasta suoriuduttiin vähällä, mutta se olikin vähäinen.
Huolestuttavin ja uhkaavin seikka koko »Kanala» yhtiölle oli se,
etteivät tulot ensinkään vastanneet menoja. Kulunkeja oli tavattomasti,
kaikkialle piti vain olla rahaa ja rahaa ja se mitä myödyistä munista
saatiin, se oli mitättömän vähäistä, kun suuri osa munia jo meni
asianomaisille isännille. Kananpoika-aate oli hautomakoneitten matkassa
mennyt myttyyn, niistä ei hyötynyt mitään. Pääoma oli jo aikoja sitten
lopussa, velkaa oli jo pitänyt tehdä, mutta ei ollut vähintäkään
toivetta, että tulevaisuudessakaan saataisiin suurempia voittoja. Missä
lie ollutkin vika, sysissäkö vai sepissä. Laskut olivat epäilemättä
oikeat, kulunkiarviot myös, mutta ei ne lyöneet yhteen, ei
lähimaillekaan. Tilintarkastajain kertomus oli aivan epätoivoinen.

-- Mutta mitkä ovat sitten nuo suuret menot? kysyivät huolestuneina
osakkaat. -- Mikä nielee nuo rahat?

Siihenpä ei ollut helppo vastata. Vähän meni sinne ja vähän tänne,
laitoksen hoitoon, kanojen ostoon, palkkoihin. Etenkin tuli kanojen
ruoka kalliiksi, kun piti suurimmaksi osaksi puhtailla eloilla ruokkia
sellainen karja.

-- Eikö voisi siinä kohden menetellä säästävämmin?

-- Eipä juuri, jos ei kanoja ruoki, niin ne eivät muni.

-- Mutta ei pidä eloilla ruokkia, huomautti Terman, joka oli käynyt
hyvin rohkeaksi puhumaan, sittenkun hänen äskeinen verkkoaatteensa oli
saavuttanut niin yleistä suosiota. -- Olisi keksittävä joku huokeampi
ravintoaine.

Kun on monta miettimässä, niin aina joku tuuma keksitään. Tähän
keksi keinon vanha latinan opettaja Hemming, joka kuului
eläinsuojelusyhdistykseen. Hän ehdotti, että kanoja ruvettaisiin
ruokkimaan vanhojen konien lihalla. Vanhoja, tapettavaksi määrättyjä
hevoskaakkeja saa ostaa 15 markalla, ja yksi semmoinen riittää koko
laitokselle ravinnoksi viikoksi pariksi.

Hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, ja mielihyvällä omisti
»Kanala»-yhtiö tämän ehdotuksen. Tirehtöri sai toimekseen ostaa vanhoja
hevoskoneja.

Omituiselta tuntui lehtori Timosesta, kun hän oli ensi konin ostanut,
että hänkin oli kerran hevosen omistaja ja saattoi omalla hevosella
vaikka lähteä perheineen ajelemaan. Ja hän lähti. Perhe pienimmästä
suurimpaan sullottiin vanhaan reslaan, itse istui hän sepipuolelle, ja
niin laskettiin kerta kaupungin ympäri, ennenkuin kulku ohjattiin
Kanalaan päin. Siellä iskettiin koni ja ruokittiin kanat. Ja perhe sai
jalkapatikassa palata takaisin kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Mutta ei ollut siunausta siitäkään konin lihasta. Kanat söivät sitä
kyllä kuin herkkuaan, vaan jälki näkyi munissa. Niihin ei tullut
kuorta ensinkään, ei muuta kuin hieno, pehmoinen kalvo, mikä ensi
liikuttamalla halkesi. Konin liha piti heittää pois. Näytti yhä enemmän
siltä, kuin luonto ja sallima todellakin ihan kiusallaan olisivat
liittyneet masentamaan yrittelijäin mieliä ja tekemään tyhjiksi kaikkia
heidän aikeitaan ja toiveitaan.

Vaan hepä eivät masentuneet, eivät kiusallakaan. He olivat ryhtyneet
yritykseen, ja tahtoivat viedä sen läpi, maksoi mitä maksoi. Aina ovat
oppirahat kalliit, aina on alku työlästä. Mutta kun kerran ne vaivat
ovat voitetut, kun yritys kerran on päässyt kukoistukseensa, silloin
voivat ne, jotka sitkeinä ovat rohjenneet voittaa kovat ajat,
tyytyväisinä katsoa taakseen ja nauttia kestävyytensä ansaittuja
hedelmiä.

Niin arvelivat opettajat rohkeina kevätkokouksessaan ja kirjoittivat
uusia osakkeita, lisäsivät pääoman toisenvertaiseksi. Jos joku sen
tekikin vastenmielisesti, niin ei hän kehdannut poiskaan vetäytyä, ja
arveli, että eipähän toki vahinko kohtaa yksin häntä. Ja aika kului
kesän yli uuteen syksyyn.

Yritystä jatkettiin uudella vauhdilla vaan vanhoilla tuloksilla.

Varat häipyivät ja voitto oli huono. Sitä ihmeteltiin ja mietittiin
kaikilta mahdollisilta puolilta, tehtiin laskuja, oikaistiin virheitä,
muutettiin, säästettiin -- mutta ei. Ei lyönyt yhteen, ei käynyt
voitoksi, päinvastoin. Ja siihen koko puuhaan alkoivat isännät
vähitellen väsyä.

Muutamat olivat jo aikusemmin kyllästyneet ja vetäyneet syrjemmäs koko
laitoksesta, ja toinen toisensa perästä seurasi esimerkkiä. Asp,
runoilija, kehoitti kehoittamalla virkatovereitaan jo ajoissa luopumaan
koko yrityksestä ja pelastamaan mitä pelastaa voi. Hemming, valkopäinen
latinan opettaja, väitti, että toiset olivat häntä, vanhaa miestä,
petkuttaneet ja puijanneet häneltä varoja, ja aikoi nostaa haasteen.
Pekuri, laulunopettaja, jolla viimeiset osakemaksut vielä olivat
maksamatta, vannoi, ettei hän niitä maksa koskaan, kun liikettä noin
kelvottomasti on hoidettu. Ja tämä kaikki tuntui lehtori Timosesta ja
kolleega Terman'ista, jotka laiminlyöden muut työnsä olivat säästämättä
uhranneet vuosikauden aikaa ja voimia ja yksityisiä varojakin tämän
yhteisen yrityksen hyväksi, sitäkin katkerammalta, kun he tunnossaan
tiesivät omanvoitonpyytämättömästi koittaneensa parastaan ja siitä nyt
saivat kiitokseksi solvauksia ja moitteita ja hävittömyyttä. Mutta
hekin päättivät erota koko puuhasta.

-- Miksipä me rupeaisimme hikoilemaan tässä toisten koirina
haukkumapalkasta!

-- Erotaan pois. Sittenpä nähtänee, kuka hoidon ottaa käsiinsä ja miten
liike lähtee luistamaan.

-- Niin, minä ainakaan en enää puutu enkä kajoo koko juttuun.

-- Enkä minäkään, olkoon sillänsä.

Mutta mahdotonta oli sekin, että liike jätettäisiin oman onnensa nojaan
ja ettei »Kanalasta» enää kukaan huolta pitäisi. Niin ei voinut monta
päivää mennä. Ja kun se huomattiin, huomattiin myös, että »Kanalan» ja
»Kanala»-yhtiön kohtalo oli ratkaistu.

Yhtiö hajosi. Se meni konkurssiin ja sen omaisuus oli myötävä
huutokaupalla. Vielä kerran lämpeni opettajain sydän tuota
lempilaitostaan kohtaan, -- mutta silloin oli jo huutokauppapäivä. He
olivat kaikki toisistaan tietämättään saapuneet »Kanalaan» siihen
surkeaan tilaisuuteen ja seisoivat nyt noloina pihalla, jossa vasara
kalahteli ja kaikui enimmän tarjoovan ääni. He katselivat tuota
kartanoa, jonka he olivat pystyttäneet, noita laitoksia, joihin he
olivat uhranneet kekseliäisyytensä ja neronsa, ja kyynele tunki
pakostakin heidän silmäänsä.

-- Minusta tuntuu siltä, kuin tuo vasaran kalke takoisi minun hellimpiä
tunteitani, minun kauniimpia ajatuksiani, lausui lehtori Timonen, joka
oli ollut aatteen keksijä ja sen hartain toteuttaja.

-- Ja minusta tuntuu, kuin nyt noissa kanaparkain kaakatuksissa olisi
jotain valitettavaa, jotain kaihoista ja soimaavaa kaikua, puhui Asp,
runoilija, ja pyyhkäsi kyyneleen silmästään.

-- Niin, siinä nyt menee meidän kaunis ja toivorikas yrityksemme ja
koko meidän yritteliäisyytemme, lisäsi Terman poispäin kääntyen.

Huutokauppaa jatkettiin koko aamupäivän. Kanat myötiin yksittäin ja
kaksittain ja hajausivat kaikkiin ilman tuuliin, hautomakoneet osti
eräs kaupungin issikka, aikoen niistä tehdä silppulaatikoita, ja talon
osti polkuhinnasta muuan rikas nahkatehtailla säilyttääkseen siinä
parkkiaan.

Katkeralla, nöyryytetyllä mielellä palasivat entiset isännät yhdessä
kadotetusta laitoksestaan. Paljo he eivät puhuneet, vaan sitä enemmän
ajattelivat. Kaupunkiin tultaessa pääsi lehtori Timoselta kumminkin
huokaus:

-- Sain minäkin pari tuhatta vaimoni myötäjäisiä, vaan Kanala nieli
kaikki!

Sillä hän lausui juuri sen, minkä kaikki syvästi tunsivat.

1891.



HUHUINNIEMI.


Pahat, pelottavat ennustukset eivät olleet toteutuneetkaan,
huvimatkapäiväksi oli saatu mitä suloisin, lämpöisin ilma, jommoisen
ainoastaan elokuu voi suoda, kun sen kerran tuulien ja sateiden jälestä
pistää päähän palkita pitkällisen pahuutensa. Hellettä oli
kävelytaipaleella melkein liiaksikin ja kun aamupäivällä saavuttiin
salmen rannalle, josta oli soudettava poikki päivän päämaaliin,
Huhuinniemeen, huokuivat keuhkot kuumasti ja hiki valui kasvoista. Vaan
mieli oli hilpeä ja nauru raikas kaikissa noissa pienissä, kirjavissa
ryhmissä, jotka metsäpolkuja kävellen ilmausivat mikä miltäkin pitäjän
kulmalta ja tervehtivät toisiaan tällä sovitulla yhtymäpaikalla. Siinä
pian kihisi elämää ja liikettä pitkin kivistä rannikkoa, vilisi sekasin
vaaleita naispukuja, paitahiasillaan lepääviä isiä ja kepeissä
kesäpuseroissa puikkelehtavia poikasia, kaikki iloisia ja innostuneita.

Jo lähtivät ensimmäiset venheet soutamaan tuohon pitäjäläisten
vanhastaan suosimaan huvittelupaikkaan, joka korkeana männikkökunnaana
kohosi sieltä toisten saarien ja niemien keskestä. Sitä lähtöä
katsellen ja venhevuoroa odotellen istuskelin pääjoukosta hiukan
syrjemmässä rannalle kaatuneella kelolla hyvän ystäväni rinnalla, jonka
suosiollisesta kutsusta minä, satunnainen kesämatkailija, olin joutunut
mukaan tälle pitäjäläisten hauskalle huvimatkalle. Tarinoitiin siinä
yhtä ja toista ja viitaten kädellään männikköniemeen, johon meidän oli
mentävä, kertoi ystäväni:

-- Tuohonkin Huhuinniemeen se yhtyy muuan meidän vanhoista
jättiläistaruistamme.

-- Luultavasti on siis jättiläinen tuolta niemestä viskannut jonkun
näistä kallioista tälle rannalle, arvailin minä tunnettujen esimerkkien
mukaan.

-- Ei, tässä on sentään pieni muunnos. Kerrotaan, että tuolla toisella
järvellä, pari penikulmaa täältä, paikassa, joka vieläkin on nimeltään
Kajavansalmi, ennenmuinoin asui kalastusta harjoittava jättiläinen,
joka myöskin tällä järvellä kulki kalassa. Mutta kerran oli hänelle
tapahtunut erehdys, hän luuli että verkot olivat täällä, mutta hänen
tyttärensä olikin edellisenä päivänä vienyt ne kotijärvelle.
Harmistuneena huusi silloin jättiläinen tuolta niemeltä tyttärelleen,
että tämä toisi hänelle verkot ja tuota pikaa tyttö harppasikin kankaan
poikki. Siitä on vielä sananlaskukin olemassa, että »kun hukka huusi
Huhuinniemessä niin ääni kajahti Kajavansalmelle».

-- Kadehdittava emätti!

-- Niin, -- si fabula vera, lisäsi ystäväni, lähtien solumaan rannalle
päin, jossa jo meillekin näytti venheissä rupeavan tilaa aukiamaan.

-- Sehän ei lienekään kansantarujen merkitys, virkahdin minä. -- Jos
olisin jonkinlainen keräilijä, niin kirjoittaisinpa kiitollisuudella
satusi muistikirjaani, vaan nyt en viitsi. --

Saavuttiin Huhuinniemeen, kahvipannut pistettiin tulelle ja emännät
rupesivat purkamaan esiin eväskorien tukevaa sisältöä. Muu yleisö
hajausi pienissä parvissa pitkin niemen korkeaa kuvetta ja sen
lepposiin siimeksiin, poikaparvi juoksi uimaan, tyttöparvi souti
lahteen poimimaan lumpeen kukkasia, joku erityinen pari kumpaakin
sukupuolta vain löysi toisensa näreikössä -- sattumalta, kun olivat
lähteneet katselemaan, olisiko sateen jälestä löydettävissä sieniä.
Vanhemmat miehet heittäysivät pitkäkseen tarinoimaan parin vankan
männyn varjoon ja siihen ryhmään lyöttäysin aluksi minäkin.

Osuin istahtamaan pitäjän reippaan nimismiehen rinnalle, joka siinä
makasi ryntäillään ja puhalteli savupilviä piipunnysästään. Hän tuli
arvatenkin ajatelleeksi, että minä olin ensi kertaa tällä
merkkipaikalla ja varmana, että minua huvittaisi kuulla kertomus niemen
nimen synnystä rupesi hän, kääntyen selin toisiin ja laskien äänensä
ainoastaan minun kuultavaksi, kertomaan:

-- Huhuinniemi, tämä niemi tässä, tämä kuuluu saaneen nimensä
muutamasta Hukkas-Pekasta eli Pekka Hukasta, joka ennenvanhaan kuuluu
tältä selältä nuottaa vetäneen. Paljo siitä kuuluu aikaa olevan, vaan
paljo siitä saapi ollakin, sillä nyt ei nuotan veto tästä järvestä
enää paljoa maksa, mutta ennen kuuluu lähteneen kalaa kovasti; --
laskeneetkin ovat sitten tämän järven ja muuten pyytäneet puhtaaksi.
Milloin lie elänyt koko Hukkas-Pekka -- tokko tuon nimeä enää
kirjoistakaan löytyisi, on voinut elää kokonaan niihin aikoihin,
jolloin täällä vielä oli aivan järjestymättömät olot. Mutta kova ääni
sillä miehellä ainakin on ollut. Yhtenä syyssä se oli täällä nuotalla,
vaan jo peijakkaat olivatkin unehtuneet jouhikkaat... Tiedättekö te
mitkä ovat jouhikkaat?

-- Jouhitöppöset vai?

-- Ei, vaan rukkaset. Olen minäkin kuullut, että ne Karjalan puolessa
käyttävät jouhisia töppösiäkin, kun talvella ovat jään alta nuottaa
vetämässä, sanonevatko niitäkin jouhikkaiksi, vaan nämä olivat jouhiset
rukkaset. Ne ovatkin mainiot kapineet, vaikka jääkylmästä syksysestä
vedestä nuotan nostaa, jolloin muuten karastutkin kädet pilalle
paleltuvat, niin niissä se on lämpönen kuin taikinaa tarpoessa...

-- Vai jouhikkaat oli unehtuneet kotiin?

-- Kotiinko vai mihin lienevät unehtuneet, sitä en tiedä, vaan niin
sitä sanotaan, että sillä oli Kaija niminen akkansa tuolla hiidessä
Kajavansalmen puolessa ja sillä hänen jouhikkaansa... Kuinkas
tästä paljo tulleekaan matkaa Kajavansalmelle, tulee kai tästä
kolmattakymmentä virstaa... Kuuleppas, lukkari, tulee kai tästä yli
kahdenkymmenen virstan Kajavansalmelle?

-- Yli tulee, huutaa lukkari vastaan, pyörähtäen kyljelleen männyn
juurella. -- Taikka ainakin parikymmentä tulee suorastaan linnun tietä.

-- Ja suorastaanpa se ääni kulkee, ei se mutkia nakkele. Niin, akka oli
Pekalla semmoisen matkan päässä, mutta sille tämä vain täältä niemeltä
huusi, että: »huhui, akka, tuoppas ne jouhikkaat!» Ja akka vastasi
sieltä että »tuon, tuon» ja toi.

-- Hyvä kuulo niillä on ollut siihen aikaan.

-- Ei ne ole olleet kuuroja. Mutta niinpä sitä sanotaan nyt
vieläkin, että »kun Hukka huhui Huhuinniemestä niin Kaija vastasi
Kajavansalmesta». Ja siitä ne sanovat tämän niemenkin saaneen
nimensä. --

Pojat olivat palanneet uimaretkeltä niemen toiselta rannalta ja tytöt
lumpeen poiminnasta toiselta ja sienenhakijatkin niemen keskeltä
koteutuivat nekin vähitellen -- eri teitä myöten. Emännillä oli kahvia
ensi pannulliset keitetyt ja juodut ja meitä muita kutsuttiin nyt
saamaan osamme. Siihenkin nähden, että minusta jo tuntui Huhuinniemen
nimensynnystä tulleen tarpeeksi puhutuksi, noudatin kutsua kernaasti ja
laskeusin rinteelle, jossa vieraanvaraiset kädet mulle kupposia
ojentelivat. Verraton todellakin tuollainen kupillinen ruskeaa luonnon
vapaassa helmassa ja herttaisten maalaisrouvien ystävällisessä
seurassa, -- ihminen tuntee itsensä onnelliseksi. Tuon tilkan vaikutus
kokonaiseen seurueeseenkin on ihmeteltävä; nytkös sydämmet sulavat ja
kielenkannat vetreytyvät ja aukeavat ilon ja naurun virkistävät
lähteet.

On juuri sydämmen pohjasta naurettu jollekin satunnaiselle
sukkeluudelle ja niin syntyy, kuten tällaisissa seurakeskusteluissa
toisinaan tapahtuu, pieni äänetön tuokio, ikäänkuin lyhyt lepohetki,
jota ei kukaan aivan heti henno uudella jutulla häiritä. Supatellaan
rahtusen aikaa kahdenkesken uutta yhteistä hauskuutta mietittäessä ja
niin kääntyy rakastettavista rouvista eräs suuressa ystävällisyydessään
ja kohteliaisuudessaan puoleeni minuakin puhutellakseen. Mutta tuntuupa
kesken lämpösimmän ilomielisyyteni melkein kuin tuttu, joskin hiukan
jäähdyttävä tuulahdus, kun kuulen hänen kysäsevän:

-- Oletteko jo kuulleet tämän niememme tarinan?

Koetan käsittää huvittavalta kannalta tämän mulle jo tuttavan
nimitarinan ja virkan:

-- Olen rouvaseni. Ja kuten rakkailla lapsilla on monta nimeä, niin
tuntuu tällä teidän lempiniemenne tarinalla olevan monta toisintoa.
Kertokaapa te nyt toisintonne.

Ei hän varmaankaan olisi kertonut, vaan joku toinen sattui kuulemaan
mistä keskustelimme ja hän puuttui pakinaan:

-- Niin, uskomattomalta se tuntuu, mutta todeksi ne sen väittävät, että
ihmisen ääni voi kuulua semmoisia matkoja. Mutta hädässä ollessaan
voikin ihminen tehdä uskomattomia. Ja suuressa hädässä mahtoi olla se
mies raukka, joka oli hukkumaisillaan tähän Huhuinniemen edustalle, kun
se sai aikaan niin kovan äänen, että hänen vaimonsa kuuli sen
Kajavansalmeen.

-- Ja juoksi sieltä häntä pelastamaan, niin, minä olen kuullut.

-- Niin, en minä tiedä, vaan niin sitä sanotaan, että »kun hukkuva
huusi Huhuinniemestä niin vaimo vastasi Kajavansalmesta».

Rouvain ja muitten naisten oli nyt ryhdyttävä valmistamaan päivällistä,
piti näet viivyttämän saarella koko päivä. Miehet olivat sen ajan
joutilaita ja saivat viettää aikansa miten parhaiten osasivat, saivat
yleensä nauttia olemuksestaan, -- huvimatkoilla tällaisilla käy näet
päinvastoin kuin muuten elämässä, että nimittäin naiset saavat
kantaa päivän kuorman ja helteen sillaikaa kuin miehet nauttivat
olemuksestaan. Ja niin touhussaan ja toimessaan olivat nuoret tytötkin,
ettei aijotuista nuorisoleikeistäkään koko aamupäivällä tullut mitään.

Mutta kun päivällinen oli syöty ja päivän säteetkin vähitellen
asettuivat viistommin paahtamaan maata, silloin keräysivät kirjavat
joukot taas pehmoselle nurmipenkereelle, ryhmittyivät siihen milloin
kehiin, milloin pareihin, milloin parien jaolle; vuoroin juoksivat,
vuoroin istuivat, mutta ilo oli aina yhtäläinen. Leikkejä katsellen ja
nauttien nuorten ilosta istuivat vanhemmat, sedät ja tädit, syrjemmässä
pienissä parvissa ja sinne olivat lyöttäytyneet ne keski-ikäisetkin,
jotka pitivät itseään joko liian vanhoina taikka muuten sopimattomina
puuttumaan lasten huvituksiin. Arastellen outouttani olin minäkin
aluksi sinne joutunut, vaikka mieli teki mukaan. Seisoskelin koivuun
nojautuneena ja katselin äänettömänä; koivun vastapäiseen kylkeen
nojautui pitäjän vakava kappalainen, hänkin mitään virkkamatta.
Kotvanen oli niin seisottuna, kun hän yhtäkkiä korotti syvän
passoäänensä ja virkkoi silmiään minun puoleeni kääntämättä:

-- Me seisomme nyt seutumme vanhimmalla historiallisella paikalla, joka
meille tämäkin kertoo palasen kansamme sitkeästä raivaamis- ja
viljelystyöstä tässä maassa. Tämä niemi kantaa nimensä siitä miehestä,
joka kaatoi ensimmäisen kasken näissä lehdoissa ja laski ensimmäiset
katiskat näihin vesistöihin. Siis uudisviljelyksen etuvartija, joka oli
rakentanut majansa tuonne Kajavanlahden rannalle...

-- Niin, minä olen juuri ollut tilaisuudessa kuulemaan tuon
jättiläistarinan, kiirehdin vastaamaan, säästääkseni häntä kertomasta
asiaa, josta jo olin kuullut kolme kertomusta. Mutta hän ei ollut
tyytyväinen keskeyttämiseeni.

-- Ei jättiläistarinaa, sanoi hän. -- Onhan niitä tosin vielä seutuja
meidän maassa, joissa puhuttanee jättiläisistä ja männingäisistä ja
metelin väestä ja tiesipä mistä taika-aikaisista nimityksistä, mutta en
luule niitä enää missään uskottavan. Vaan tällä paikkakunnalla ollaan
jo siksi pitkällä, ettei noita nimityksiäkään enään kuule. Tarina on
historiallinen, siitä olen vakuutettu, vaikka se onkin siltä ajalta,
jolloin kristinoppi ei vielä ollut ehtinyt näitä seutuja valaisemaan.
Lienee miehelläkin siis ollut joku vanha pakanallinen nimi, koska tuo
tarina mainitsee juuri tämän Huhuinniemen saaneen nimensä hänestä. Maa
oli silloin näillä paikoin aivan autio ja tyhjä, yksin hän täällä
retkeili ja kalasteli järvissä ja hänellä mainitaan olleen kalakota
juuri tälläkin niemellä. Kerrotaankin, että kun hän kerran huusi
Huhuinniemestä niin ääni kajahti Kajavansalmeen, -- siellä asuva perhe
sen kuuli ja tiesi, että se oli hänen äänensä, sillä muita asukkaita ei
täällä vielä ollut koko laajoilla aloilla. -- --

Hiivin papin rinnalta syrjään kohta kun hän tuokioksi vaikeni. Arvelin
näet, että minä jo tunsin Huhuinniemen tarinan tarkemmin kuin kukaan
muu, sillä kun rupesin muistelemaan kaikkia mitä olin kuullut, niin
tiesinhän jo, että se jättiläinen Pekka Hukka, joka oli ollut asutuksen
etuvartija näillä seuduilla, oli kerran ollut hukkua tämän niemen
edustalle ja huutanut täältä niin kamalasti, että niemi oli hänestä
nimensä saanut. Vakavamielisen kertojani uudenmuotoinen tarinakaan ei
voinut minua siis pitemmältä huvittaa. Siirryin lähemmäs nuorisopiiriä,
pyrin hauskemmille markkinoille ja ennen pitkää olinkin innostuneena
mukana teuhailemassa tuon iloisen parven hilpeissä leikeissä. Ja jos
siinä joskus ehti mieleeni muistumaan Huhuinniemen juttu, niin unhotin
sen samassa, sillä olinpa varmana, että mitään uutta en siitä enää
voisi saada kuulla. Enkä kuullutkaan koko niemellä oloni ajalla. Ilta
oli vilpastunut, nopeasti kuluivat sen herttaiset tunnit. Soudettiin
selälle, katseltiin mailleen menevää päivää, joka valoi punaa tyyneenä
kimaltelevalle pinnalle ja antoi ympäröiville, lehteville,
pyöreämuotoisille saarille aivan uuden muodon, uuden valon ja uuden
viehätyksen. Laulu soi kauniina siellä selällä ja sekaan kajahti
nuorison raikas ääni, joka koetti kiusata kaikua vastapäiseltä
törmältä.

Mutta jo joutui lähdön hetki. Äidit seisoivat korien ja pannujen
ympäröiminä rannalla, toisia souti jo salmen yli ja toiset hilautuivat
veneisiin; pian oli taas Huhuinniemi autio ja äänetön kuin noina
ennenmuinoisina tarinan aikoina. Me ensi venheissä perille tulleet
pysähdyimme salmen rannalle odottamaan vielä tulossa olevia ja luomaan
viimeisen jäähyväissilmäyksen kauniiseen järvimaisemaan, jonka keskessä
mäntymetsäinen Huhuinniemi korkeimpana kohosi. Osuin seisomaan siinä
törmällä erään nuoren, viehkeän immen rinnalla, jonka keinuvaa vartta
ja sulavia liikkeitä silmäni päivän kuluessa monta kertaa olivat
mielihyvällä katselleet. Uskalsin jo puhutella häntä, koetin saada
vireille huvittavan keskustelun, johon halusin palmikoida sekaan hiukan
hienostelevaa kohteliaisuuttakin. Tein parastani, panin alulle
useammastakin laidasta, vaan yritykseni eivät onnistuneet. En saanut
tempastuksi häntä mukaani, hän ei näyttänyt kuuntelevan minua, hänen
ajatuksensa näyttivät olevan poissa, hän tuntui hautovan mielessään
jotakin erityistä asiata, josta hän näkyi tahtovan minulle puhua.
Mikähän mahtaa tuolla pienellä keijukaisella olla sydämmellään,
ajattelin ja aprikoin, mikähän on tuo seikka, joka silminnähtävästi
hänen kielellään pyörii? Mutta kun hän sitten ujoellen avasi ruusuisen
suunsa ja lausui ensimmäiset sanansa, silloin selveni mulle kaikki. Hän
näet virkkoi:

-- On olemassa pieni tarina tuosta Huhuinniemestä, tarina muutamasta
nuorukaisesta, joka sieltä huhuamalla lähetti viimeisen viestin
morsiamelleen Kajavansalmeen...

Niin, morsiamelleen Kajavansalmeen, sinä pyhä viattomuus! Olisihan
minun pitänyt jo ennakolta arvata, mikä mieltäsi painoi ja minkälainen
olisi sinun toisintosi!

Onnellinen Huhuinniemi, joka olet saanut niin yleisen ja monipuolisen
huomion osaksesi! Mitähän ehtii sinusta vielä tullakaan, kunhan
vuosisadat kuluvat ja tarinasi yhä toisintuu?

1895.



TOISTA KOSI.


Oltiin joulunjälkeisissä pikkupyhissä. Kirkolla oli näinä päivinä
liikuskellut liikaväkeä yhtämittaa, pappilassakin oli ollut juoksua ja
touhua aamusta iltaan, kun kirkkomiehet siellä ajoivat asioitaan
yhdellä tiellä kirkolla käydessään. Varsinkin lauvantaina ihan kihisi
rahvasta teillä ja pihamaalla ja rekiä oli rivittäin pitkin seinämiä ja
aitovieriä.

Iltahämärässä ajoi Sovion Kustikin pappilan pihaan, pani hevosensa
kiini puutarhanaitaan ja lähti katselemaan ja puhuttelemaan
kirkkomiehiä pihalla ja pirtissä. Ja kun tapasi tutun omanpuolelaisen,
ehätti hän heti kysymään, että eikö ollut näkynyt Hakosen Sohvia sieltä
Saunaperältä vielä kirkolla.

-- Eipä ole näkynyt.

-- Sehän ihme, kun sen jo piti tulla Alatalolaisten kanssa
aamupäivällä, mihin lie hävinnyt.

-- Kukas tiesi. Mutta mitäpä se Kusti nyt niin Sohvista kyselee?

-- Ilman vain ... asioitakin olisi ollut.

Kusti kulki naimapuuhissa, vaikk'ei ilennyt suoraan sanoa kaikille
kysyjille. Vuosikauden, toista oli hän ollut leskimiehenä, vaan
siihen yksin elämiseen hän ei taipunut tyytymään, vaikka olikin jo
viidenkymmenen vuoden korvissa, ylikin. Ei ollut Kustilla tosin kuin
tavallinen torpan maa, mutta emännätön elo kävi siinäkin työlääksi.
Itse oli hänen nytkin koko syyskauden täytynyt ruokkia lehmät ja hoitaa
maidot ja voit ja siihen lisäksi vielä lapsetkin, mutta se kävi ajan
oloon tympeäksi miehiselle miehelle. Eikähän siitä sitten paljo muuhun
joutanutkaan. Ja piikaa taas ei raskinut pitää, ja jos olisi juuri
raskinutkin, niin yhdellä tiellähän se siinä meni eukkonakin, ei
tarvinnut palkkoja maksaa ja se on aina tarkempi toimissaan.

Sovion Kusti oli päättänyt ottaa eukon ja oli sitävarten käynyt Hakosen
Sohvin puheilla. Sohvi ei tosin enää ollut nuori eikä kaunis, mutta
Kusti oli syystä kyllä arvellut, että tokkopa tuota enää sen kauniimpaa
saaneekaan, ja Kusti tiesi sitäpaitse, että Sohvi oli piikana
palvellessaan säästänyt rahaakin toista sataa markkaa, toiset sanovat
olevan kolmattakin sataa.

Sohvi oli suostunut, ja jo joulun alla pari viikkoa asunutkin Kustin
pirtissä, järjestänyt taloutta, korjaillut vaatteita ja sensemmoista
puuhaillut. Ja hyvin tuo oli tuntunut käsistään tekevältä ja muutenkin
laatuihmiseltä.

Nyt oli pantava kuulutuksiin ... mutta se ihme, missä se nyt virkaili.
Pimeäksi alkoi käydä ilta, rovasti saattoi mennä ulos tai sulkea
kansliian ja siitä tuli taas joutavata viivytystä. Kusti oli kirkolle
ajaessaan yhdellä tiellä käynyt myllyssä, ja Sohvin piti jo aamulla
lähteä Alatalolaisten reessä ... mutt'ei kuulunut... Helkkarin akka,
kun tässä odotuttaa iltakauden ... vai olisiko tuota ruvennut
jänestämään. Oli se pari kertaa moittinut pirtin hataruutta ja särpimen
vähyyttä ... vaan hänen laiselleen siinä oli pirttiä tarpeeksi ja
ruokaakin ... olisi sinne yhtäkaikki voinut saada nuoremmankin emännän
ja mehevämmän.

Kustia suututti, hän meni pahantuulisena pirttiin ja rupesi siellä
pakinoihin kirkkomiesten kanssa. Eihän hän taasen -- herra jumala --
saattanut yksinkään mennä kuulutuskirjaa ottamaan, ja huomenna se oli
jo pyhä. Ja sitten sitä taas piti ensi pyhän tienoissa taivaltaa tänne
kolmatta peninkulmaa, ja tuliko se sitten silloinkaan, kun kerta
ruvennee juonittelemaan.

-- Leskimiessäkö se Sovion Kusti vielä elää? kysyi muuan kääntyen
Kustin puoleen, joka siinä istui happamin mielin.

-- Leski...

-- Eikäkö ole aikomustakaan enää eukkoa ottaa?

-- Minkä lie vähän ollut aikomustakin, tokko tuosta enää tolkkua
tullee.

-- Miksei tulisi ... vai niinkö rupesi suivauttamaan?

-- Ikääkinhän tässä jo rupee tulemaan siksiverran...

Kusti oli hyvin välinpitämättömänä, ikäänkuin ei asia olisi häntä
koskenut ensinkään, vaikka se sattui juuri arimmalle kohdalle. Imi vain
piippua ja oikoi saapasvartta.

-- Mikäs ikä se Sovion Kustilla vielä on, paraat vuodet vasta, puuttui
uusi tulija puheeseen. Hankalaksikinhan tuon luulisi käyvän
emännättömän elon siksi suuressa talonpidossa ... mitä siellä kuuluu
olevan, lehmiäkinkö parittain...?

-- Kaksi, kolmas vasikka.

-- Entä sitten muut emännyydet talossa.

-- Vähänhän sitä, minkä lie maallista mökin hoidossa, mutta työpaikka
siinä sentään olisi emännällä noitten lastenkin kanssa, kovin käypi
toisinaan työlääksi miehiselle miehelle, eikä kannata paljo piikojakaan
pitää läpi vuoden... Mutta tokko noita olisi enää emännäksi
tulijoitakaan ukkorähjän pirttiin...

-- Heh, miks'ei olisi, vaikka monittain, vauraasti elävään mökkiin, sen
takia vain ei tarvitse yksin jättäytyä.

Siinä juteltiin kotvanen, yksi ja toinenkin puuttui puheisiin. Ja
Kustinkin mieli rohkeni toisen sanoista, hän rupesi ajattelemaan, että
kylläpä hän taitaisi saada pätösemmänkin emännän mökkiinsä kuin tuon
vanhan ja juonikon Sohvin, -- pysyköön omillaan, kun ei oikealla
tahtone tulla. Joku esitti puheen lomaan, että miks'ei esimerkiksi
Pesosen Sanna Lahdenpohjasta sopisi Sovioon emännäksi, rivakka ja
työhön pystyvä tyttö, joka jo nähdäkin oli siksi soma, ettei toista
rinnalle. Ja sekin kyllä kernaastikin lähtisi.

-- Poikahan sillä Sannalla kyllä on parivuotias, mutta ei suinkaan se
siltä ole pilassa.

-- Eipä hyvinkään, toisti Kusti, joka siinä nuortui ja innostui
muistellessaan Sannan kookasta vartta ja pyöleviä muotoja ja
verratessaan niitä raihnaisen Sohvin kuihtuneisiin. -- Siinähän se
hänenkin poikansa menisi missä omatkin ... mutta sitä lähtemistä en
takaa.

-- Mielelläänkin lähtisi, ja saatettaisiinpa tuolta kysästäkin,
tässähän se vasta oli Lahdenpohjalaisten matkueessa.

Puhuja käveli omin ehdoin katselemaan pirtin perästä ... siellähän se
Sanna oli, makuulleen oli vetäytynyt. Kahdenkesken jutteli hän asian,
että tuo Sovion Kusti Saunaperältä kuuluisi oleva emäntää vailla,
leskeksi kun on jäänyt, ja ottaisi Sannan mielelläänkin, jos tämä vain
suostuisi. Ja se oli Kustikin varma eläjä, eikähän se mikä vanha vielä
ollut.

Sannalla puolestaan ei ollut mitään vastaan, kun vain niin tuumattanee.
Eihän se kovin kadehdittavaa ollut yksinkään eläminen, varsinkaan noin
lapsen kanssa.

Mitäpä siitä sitten turhia viivyttelemään, jos kerta tuumasta
aijottanee tolkkua tehdä, tuumivat miehet, kun kysyjä palasi ja
ilmoitti, että lähtemäänpäin se tyttö näytti olevan. Ja Kustistakin
tuntui, että mitäpä siitä, vaikka epäilytti häntä toisakseen se Sohvin
juttu, jos se ei hyvinkään aikoisi peräytyä... Mutta kun ei ajoissa
tule, niin oma syy.

Ja kun Sanna itse karsinan nurkasta tuli esiin komeana ja kainona ja
istui siihen viereen keskustelemaan, niin ajatteli jo Kusti, että
vaikka jo tänä iltana lyötänee tuumat lukkoon ja käytänee rovastin
puheilla, niin hän ei pane vastaan, nostakoon Sohvi sitten minkä
mellakan tahansa. Ja se samainen asiamies, joka ensiksi oli käynyt
Sannan puheilla, tarjoutuikin lähtemään papin luo kolmanneksi, niin
kuin puhemieheksi, -- mikä hänet sitten lie niin toimekkaaksi
usuttanut.

-- Kun se kerta lie mentävä, niin mitäpä hänestä todellakaan piimittää,
-- vai miten Sanna, lähtisitkö?

-- Minusta yhdenlainen, tokko tuo siitään kummemmaksi ruvennee ajan
oloonkaan.

Hiukan he vielä kuhnailivat ja tuumailivat ja jo lähtevät pirtistä.
Kustista tuntui jo varmemmaltakin heti mennä, jos vastaiseksi jättäisi
voisi Sohvi vielä pahemmin tulla siihen väliin toraamaan. -- Vielä oli
tulta rovastin kansliassa ja rahvasta siellä näkyi kulkevan. Kusti
silmäili varmuuden vuoksi vielä takapihalta rekiä, etteihän sinne vain
lie saapunut Alatalolaisia hänen huomaamattaan. Ei näkynyt... Ja kun ei
Sohvi pitäne huolta ajasta eikä ole tullut vaikka lupasi, niin
pysyköön, tottapa sitä lie ruvennut jänestämään viime tingassa, ja niin
ei lähtenytkään. Eikä hän viitsinyt Sannalle virkkaa mitään koko niistä
puheistaan Sohvin kanssa.

Kävelivät kolmikannassa päärakennusta kohden, kopistivat portaita
vastaan lunta saappaistaan. Silloin ajaa säväytti taas hevonen pihalle.
Kusti tunsi Alatalolaisten kirkkoreen... Nyt on piru merrassa ...
Kustilla rupesivat korvantaustat syyhymään. Hän jäi toisten ihmeeksi
seisomaan portaille, jäi sanattomaksi ja liikkumattomaksi, ei tiennyt
minne puikahtaa, ulosko vai sisälle, seisoi vain ja töllisteli. Jo
tulla touhusi Sohvikin takapihalta, kyseli Kustia miehiltä
pirtinportailla ja käveli siitä suoraan Kustia kohden.

-- Mitä se Kusti, hätäili samassa puhemies, miksei se tule sisälle?

-- Ehdittäneehän tuota, läähätti Sohvi, vastahan se tässä morsiankin
joutuu.

-- Mikä morsian?

Kustin olisi tehnyt mieli juosta kaivoon, kun vaimonpuolet rupesivat
tätä ongelmaa selittelemään. Mutta eihän siitä mihin päässyt ja tora
keräsi siihen joutilasta joukkoa enemmältäkin.

-- Eto mies, kiljui Sohvi, kun pääsi jutun perille, vai semmonen
sankari! Toista kosii! Minun kanssani jo aikoja on kaupat tehnyt,
kihlat vaihtanut ja siellä minä hänen savupirtissään jo viikkokausia
olen päivät raatanut ja yöt... Ja nyt tämä huijari jo toisen kanssa on
menossa kuulutuskirjaa ottamaan, tässä juuri, jopa portailla ihan
menossa.

-- Ka, kun viivyttelet, niin arvelin että lienet hyvinkin peräytynyt.

-- Viivyttelet, parin tunnin varassako se sinulla nyt oli. Onpa kelpo
kapine! Ja kelvoton osaa olla toinenkin, tämä juuri eräskin Sanna ...
mutta sitä se onkin rotua, että toisten väleihin pakkaupi, on siltä
ennenkin jälkiä jäänyt. Olisi vetää käräjiin mokoma heittiö.

-- Saat minusta nähden pitää kalusi, vertaisesi sulhon, minä hänelle en
ole pyrkinyt, ja on ne kuulleet muutkin, minkä verran se on
kihlauksistaan puhunut... Vie, viruta, sen takia et tarvitse käräjiin
juosta.

-- Vie nyt itse, vie löytösi! Minäpä en sellaisesta huikkariherrasta
huolikaan, en välitä koko rahjuksesta enkä hänen vaivaisesta mökistään,
tulen omillanikin toimeen. Mutta onko mokomaa ennen nähty? Kuulkaa nyt
muutkin, minkälainen se on elävä. Kun kaikki jo selväksi oli puhuttu
minun kanssani ja sovittu, että lauvantaina pappilaan ... niin elä
muuta kuin toista kosimaan...

Sai Kusti kuulla kunniansa ja nauruun rämähti kerran kertansa perään
koko kirkkorahvas, kun Sohvi oikein purki sydämmensä oikeutetun vihan
ja kauhun. Mutta Kustiapa ei naurattanut, hän kuunteli naama nolona ja
huulet lerpallaan ja koetti aina sekaan selittää, että elähän mitään
Sohvi, lähdenhän minä sinun kanssasi. Mutta siitä Sohvi yhä syöntyi,
vannoi pyhästi, ettei hän sinä ilmoisna ikänä ilkiäsi silmiin katsoa
tuommoista. -- Sanna oli jo puhemiehen kanssa salaa hiipinyt tiehensä,
hänkin osaltaan vähän Kustia höyhennettyään, ja hän kiitti onneaan, kun
sillä kaupalla pääsi.

-- Mene nyt lemmon kerjäläinen kuulutuskirjaa ottamaan kenen kanssa
saat, minä en lähde, tiuskui Sohvi vielä lopettajaisiksi ja kääntyi
vihdoin sähisten poispäin. Ja muutkin kirkkomiehet siitä hajausivat
nauraa virnistellen Kustin kujeille.

Mutta Kustiapa ei naurattanut. Siinä hän seisoi vielä hetkisen
häpeissään ja ällistyneenä, käveli sitten puutarhaveräjän luo, valjasti
hevosensa, istui rekeen ja lähti yksin yönselkään ajamaan tietä
Saunaperään päin. Leskeksi hän siltä retkeltä jäi ja ihmiset arvelivat,
että eikö tuo nyt jo leskeksi jäänekin. Ja siltä se tuntui jo Sovion
Kustista itsestäänkin.

1892.



HARVINAISTA MUSTASUKKAISUUTTA.


Seurassa, jossa meitä istuskeli neljä, viisi henkeä, naisia ja miehiä,
oli juuri kerrottu veres esimerkki, kuinka äärimmäiseen ilkeyteen asti
mustasukkainen voi sulhanen olla morsiamestaan. Silloin virkkoi eräs
seurassa oleva vanhapoika:

-- Mutta minullepa on elämäni taipaleella kerran sattunut sellainenkin
merkillinen seikka, että jouduin erään naisen kanssa kilpailijaksi
muutaman tytön suosiosta. Niin, me olimme suorastaan »rivaaleja» ja
hän, nainen, oli äärettömästi mustasukkainen minuun, miehiseen mieheen.

-- Minkälaiset ne sellaiset suhteet olivat? Miten se oli mahdollista?
utelivat toiset seurassa.

-- Niin, sanokaas itse. Jos malttaisitte kuunnella, niin kertoisin koko
jutun.

-- Antaapa tulla vain, niin saammehan arvostella.

Kertoja oli, kuten mainitsin, vanhapoika ja kun usein olen huomannut,
että sellaisilla on vilkkaanlainen mielikuvitus mikäli heidän omiin
lemmenjuttuihinsa tulee, niin en mene takuuseen kaikkien kohtien
todenperäisyydestä. Mutta todeksi hän juttunsa vakuutti. Hän kääräsi
hyppysellisen tupakkia silkkipaperiin, lieritti siitä itselleen
paperossin -- sekin oli hänen vanhanpojan tapojaan -- ja sytytti sen.
Ja näin hän kertoi:

       *       *       *       *       *

Enhän voinut ensiksi sitä itsekään käsittää enkä uskoa, vaan se kävi
lopulta niin silminnähtäväksi, ettei siinä ollut epäilyksen sijaa.

Olin poikanen, hullunen vielä, ensi vuosia ylioppilaana Helsingissä.
Satuin asumaan muutaman lukukauden erään ruokarouvan luona, jonka
hoidossa myöskin asui pari naista, toinen nuori ja kaunis, toinen
vanhanpuoleinen ja rumanlainen. Minä taisin olla tulen arka vielä
siihen aikaan, koska jo alussa lukukautta pahanlaisesti pikeysin tuohon
nuorempaan. No, hän oli sen arvoinenkin, oli viehkeä, ilonen impi,
punaset posket, nauravat silmät ja sellainen valkonen, rakastettava
letintynkä niskassa. Hän oli, niinkuin runoilija sanoisi, poimustaan
kehittymäisillään oleva kukkanen, joka ei vielä ollut saanut nähdä
päivän paistavan täyteen kukoistukseensa, vaan oli ainoastaan tuntenut
sen lämmön ja aavistanut sen kirkkauden. Mutta hyvä halu sillä näytti
olevan puhkeamaan.

Niin, minä pikeysin. Ei se nyt niin varsin vaarallista sentään ollut,
pientä silmäpeliä aluksi ja siitä kehittynyttä hienoista kuherrusta,
eikä sitä oltu sen kummemmaksi ajateltukaan. Ja tyttöäkin se leikki
näytti huvittavan, hän tuli usein ikkunapieleen luokseni tarinoimaan ja
uskoi mulle pikku salaisuuksiaan; käytiin joskus yhdessä syömässä
namusia ja kun sattui nimipäivä, niin annettiin kukkanen toisilleen.
Itsekseen sitä taisi vähän haaveksia rakkaudestakin, vaan siitä ei
puhuttu koskaan mitään.

Mutta jo alussa huomasin, että tämä varsin vaaraton kuherrus oli tuolle
vanhemmalle asuintoverille hyvin vastenmielistä. Luulin ensiksi hänen
käsittävän käskemättömäksi velvollisuudekseen pitää silmällä tuota
nuorta, ymmärtämätöntä tyttölasta ja hänen tarkan huolenpitonsa
johtuvan siitä. Vaan sellainen varovaisuus oli tuiki tarpeetonta ja
pian huomasinkin, ettei se huolenpito siitä johtunut. Siinä hänen
vaalimisessaan oli paljoa enemmän kuin pelkkää huolenpitoa ja
ystävärakkautta, huomasin siinä jo kohta jonkunlaista intohimoa ja
ylenpalttista hellyyttä, joka minua toisinaan suorastaan hermostutti ja
iletti. Selitin sen silloin omalla tavallani: Hänellä oli, tuolla
kolmekymmenvuotisella, naimattomalla naisella, tarve tuhlata jollekin
elävälle olennolle vuosien kuluessa säästynyttä ja käyttämättä jäänyttä
naisellista hellyyttään ja lämpöään, ja hän oli nyt paremman puutteessa
valinnut tuhlaavaisuutensa esineeksi tuon nuoren tytön, joka oli
sattumalta joutunut hänen asuntotoverikseen.

Se oli varsin järkevä selitys, eikö niin? Mutta ei sekään riittänyt.
Miksi herran nimessä hän sitten vihasi _minua_, jos minä, kun nyt
kerran olin polttanut siipeni, kaikessa kainoudessani haeskelin tytön
seuraa, ja minkä tähden hän niin intohimoisesti kadehti minua siksi,
että silloin tällöin sain osakseni jonkun pienen suosionosoituksen?
Eihän meidän tunteemme voineet olla samaa laatua, tuohan oli vallan
hullua.

Mutta niin se kumminkin oli. Hän kadehti jokaista pienintä ystävyyden
merkkiä, joka tuli minun osakseni ja koetti tuskallisella tarkkuudella
varoa meitä pääsemästä hetkeksikään kahdenkesken pakinoimaan. Hän
epäili meidän pienimpiä liikkeitä, silmäniskuja ja peitettyjä sanoja,
ja jos me joskus ruokapöydässä naurahdimme, niin hän suuttui, ellei
syytä hänelle heti selvitetty. Jokaisesta hymystä, jokaisesta sanasta,
jonka tyttö mulle soi, vaati hän kohta itselleen kymmenkertaisen
korvauksen.

Niin, hän oli lyhyesti sanoen mustasukkainen. Jopa niin kauhean
mustasukkainen, etten moista ole eläissäni nähnyt enkä kuullut. Hän
vahtaili ja varoi tyttöä aamusta iltaan niinkuin äärettömän
epäluuloinen, kitsas ja mustankipeä sulhanen morsiantaan, jota hänen on
syytä hieman epäillä ja varoskella. Niin, vieläkin enemmän: hän vakoili
ja tarkkaili tuskallisella kiihkolla tytön koko käytöstä, hänen
vähimpiä sanojaan ja liikkeitään, aivan niinkuin elinvoimansa
menettänyt, mutta siksi juuri niin vihoitteleva aviomies vaalii nuorta,
kaunista, elämänhaluista vaimoaan, jota hän -- tietäen syyt ja tuntien
taipumukset -- alinomaa ja herkeämättä epäilee uskottomuudesta.

Tuo viimeinen vertaus minusta onkin onnistunein, se johtui jo silloin
mieleeni.

Ja kaiken vakoilemisen ohessa hän lakkaamatta hyväili, teivi ja suuteli
tyttöä. He olivat muka niin äärettömän rakkaat ystävät, heitä ei mikään
maailmassa voinut erottaa. Minä tiesin, että tuo nyt oli varsin
yksipuolista ja liekö tiennyt hänkin. Mutta sitä kiihkeämmin hän
mairitteli tyttöä kyyhkysekseen ja käpysekseen, kietoili myötään
käsivarsiaan tuon solakan vartalon ympäri, suuteli kuin minun
kiusakseni noita vereviä poskia ja leikki sen letintyngän kanssa, jonka
kanssa minun olisi tehnyt mieli leikkiä. Niin, pitelipä läheltä, etten
minäkin jo käynyt häneen mustasukkaiseksi. Se on naurettavaa ja oli
minusta niin silloinkin. Olihan hänellä naisena oikeus tuollaisiin
hellyyden osoituksiin. Vaan minustapa näyttikin, kuin häntä olisi se
juuri harmittanut, että hänellä oli ainoastaan naisena siihen oikeus.

Kuten luonnollista hänen epäluuloisuuteensa nähden, laski hän hyvin
harvoin tyttöä silmistään. Hänen retkistään, tuloistaan ja menoistaan
piti hän hyvin tarkkaa lukua ja vaati tiliä vähimmistäkin viipymisistä.
Tyttö ei tosin tuosta paljoa välittänyt, hän meni milloin ja mihin
tahtoi. Vaan silloinkin seurasi häntä salaisesti vakoileva silmä.

Sattui joskus, että me tytön kanssa yhdyimme eteisessä, kun meillä
molemmilla osui samoihin aikoihin olemaan kaupungille lähtö -- no,
enhän tahdo väittää, ettei tuo olisi joskus sattunut tahallaankin. Vaan
jo ehätti silloin aina vartijakin siihen, riensi vaikka kuumimmasta
kiireestään estämään meidän yhdessä lähtöä; hänelle tuli silloin myös
asiaa ulos ... odota käpyseni, hätäili hän, joudun tuossa tuokiossa...

Ja hän saattoi tytön perille asti, minne tämän oli mentävä.

Väliin tulin minä kaupungilta ja satuin kävelemään -- taikka kävelin
joskus sattumattakin -- sitä katua, josta tytön tiesin tulevan juuri
niihin aikoihin. Mutta mikäs hitto, siellä kävelee jo vahti edelläni
odottamassa, -- tuo pisti suorastaan vihaksi -- ja minä sain jatkaa
yksin matkaani hänen vahingonilosta kiiluvain katseidensa seuraamana.

Toisinaan, vaikka merkillisen harvoin, oli tuon vanhemman immenkin
oltava kaupungilla. Silloin oli hän päiväkauden levoton pelätessään
meidän kahden kotiin jäävän. Hän tiedusteli multa jo aamusella niinkuin
ohimennen, oliko mulla illalla mihinkään menoa. Jos ei ollut -- ja minä
tuhmuudessani sen ilmoitin -- niin jo hommasi hän vaikka mistä tytölle
jonkun seuratoveriksi siksi aikaa taikka ellei saanut, kärtti ja vei
hän hänet mukanaan. Hän saattoi niissä hommissa kuluttaa hyvinkin paljo
vaivaa ja osottaa aivan harvinaista kekseliäisyyttä.

Mutta kerran minä hänet petkutin -- taikka me petkutimme. Lehteä
lukiessani aamulla tulin maininneeksi, että illalla on tärkeä
ylioppilaskokous, johon minun on mentävä, -- niin oli aijekin. Mutta
päivällispöydässä ilmaisee tyttö, -- se nuorempi, -- että »ystävätär»
myöskin on oleva illalla poissa, -- se tuli muun keskustelun joukossa
aivan kuin ohimennen. En ollut sitä huomaavinanikaan, vaan ajattelin
itsekseni, että »aha!» Menin kuin meninkin illalla ulos, mutta
ylioppilaskokoukseen en mennyt, kävin ostamassa pussillisen makeisia ja
tunnin perästä tulin takasin.

Hän oli poissa. Tyttö tuli jo eteisessä vastaani naureskellen ja
kertoi, että hän oli kyllä aavistanut viekkauteni. Ja me oltiin
iloisella tuulella, -- paljoko siihen siinä ijässä tarvitaan? --
istuttiin salissa ja juteltiin vallattomasti kaikenmoisista asioista,
syötiin namusia ja pistettiin sekaan pilkkaa petkutetusta vartijasta.
Sen merkillisemmistä seikoista ei ollut kysymystä, ei tunteista eikä
rakkaudesta, mutta kielletty hedelmä maistui hyvältä ja meillä oli
mahdottoman hauska. Koko veitikka se tyttö olikin, matki ja ivasi tuota
»rakasta ystäväänsä», enkä ollut minäkään huonompi.

Silloin ovi aukiaa ja siinä on vartija. Hän oli nähtävästi aavistanut
pahaa ja juosta tohottanut kiireen kautta kotiin, koska tuli aivan
lämpimissään ja läähättäen. Eteisessä hän jo näki päällystakkini, keksi
petkutuksen ja hyökkäsi silmät kiiluvina sisälle.

-- Teillä näkyy olevan hyvin tärkeä kokous, eikä aivan ikäväkään,
läähätti hän tullessaan ja heittäytyessään tytön syliin ikäänkuin
temmatakseen hänet takasin, jos vielä aikaa olisi.

-- Ei ikäväkään, syötiin tässä vähän makeisia, ilkamoitsin minä
vastaan.

-- Niin, minä näen...

Ääni oli terävä ja ilkeä, silmät paloivat ja liikkeet olivat kiihkeät
ja tuittuiset. Hän kiersi käsivartensa moneen kertaan tytön
vyötäreille, painoi hänen päänsä kasvojaan vastaan ja näytti ikäänkuin
intohimoisesti vaativan hyvitystä menetetystä tappiostaan. Minuun hän
ei katsonutkaan.

-- Mitä te olette tehneet, onko sulla ollut hauska, vastaa, onko? uteli
hän tytöltä lakkaamatta.

-- Olihan meillä hauska, juteltiin ja naurettiin, vastasi tyttö.

-- Niin, tietysti minun poissaollessani. Sinä häijy tyttö! Vaan nyt en
sinua enää jätäkkään, en hetkeksikään, en kaiken edestä maailmassa.

Hän piti lupauksensa, vartioitsi aarrettaan kahta ankarammin. No,
ainahan nuoret rakastavaiset keinoja löytäisivät toisiaan tavatakseen,
vaan meillä ei ollut siihen niin kovaa tarvetta. Se meidän väli
oli aivan lapsellista leikintekoa, emmekä sitä koskaan muuksi
ajatelleetkaan. Suututimme vartijan vielä muutaman kerran ja sille
nauroimme, muuta emme tahtoneetkaan.

Ja siihen se lukukausi loppuikin. Tytölle tuli poislähdön aika ja
samoihin aikoihin sitä minunkin piti lähteä. Vielä viimeisen koiruuden
minä kumminkin tein vartijalle. Vasta samana aamuna, kun tytön piti
matkustaa, ilmoitin minä lähteväni samassa junassa. Ja niin lähdin.
Sitä kiukkua, minkä tuo temppu herätti vartijassa! Hän olisi varmaan
aivan asiatta lähtenyt kolmanneksi ajelemaan Suomen rautateitä, jos se
mitenkään olisi käynyt päinsä. Vaan hän ei voinut lähteä. Ja se häntä
kaivelti, kiukutti niin, että kuulin kuinka hampaat narskuivat.

Hän oli junalla saattamassa. Vielä viimeisiin asti käytti hän
tilaisuutta hyväilläkseen ja teiviäkseen tyttöä, jotta se oikein
herätti huomiota. Vaan kun juna teki lähtöä ja me seistiin vierekkäin
vaununportailla ja hän jäi sillalle seisomaan, silloin heitti hän
minuun katseen, niin täyden katkeruutta ja vihaa ja liekitsevää
kostonhimoa, että se tuskallisena muistona minussa aina säilyy. Siinä
katseessa oli uhkausta ja kirousta, -- ikäänkuin minä väkisin olisin
riistänyt häneltä aarteen kourista.

Meille se matka ei kumminkaan ollut ensinkään merkillinen. Riihimäelle
ajettiin yhdessä ja siinä heitettiin jäähyväiset, lämpöset jäähyväiset,
niinkuin ystävät ainakin, mutta ei sen tulisempia. Taittiin sopia, että
ollaan ystävät jos vastakin tavataan, -- vaan sen koommin ei ole
tavattu. Hän ajoi kotiinsa Lounais-Suomeen, minä Karjalaan, siinä se.

Vaan sellaista merkillistä kilpailijaa, taikka, jos se olisi ollut
mahdollista, kilpakosijaa en ole sittemmin nähnyt enkä kuullut moisesta
puhuttavankaan. Onko teistä kukaan?

       *       *       *       *       *

Hiukan epäillen kuuntelimme me tätä juttua, vainusimme, että nyt taas
vanhapoika valehtelee muinaisia lemmenvoittojaan. Vaan hän vakuutti,
että oli totta joka sana. Yksi seuran naisista -- se oli suuri veitikka
-- kysäsi silloin äkkiä:

-- Vaan ettekö koskaan tulleet ajatelleeksi, että tuo vanha vartija
olisi itse voinut olla teihin mielistynyt ja oli mustankipeä siitä
syystä, että te mielistelitte toista hänestä välittämättä.

Seura remahti nauramaan, vaan kertoja vastasi tyyneesti:

-- Teette mulle suuren kunnian, neitiseni. Vaan totta puhuakseni
ajattelin joskus sitäkin, -- olinhan silloin poikanen, hullunen vielä.
Mutta siinä ei ollut syytä. Ensin kohteli hän minua suurella
välinpitämättömyydellä, sitten vihalla, muuta merkkiä ei ilmennyt. Hän
oli minulle mustasukkainen, siinä kaikki. Keksikää parempi vaikutin te,
joka sukupuolenne paremmin tunnette.

Vaan ei kukaan keksinyt ja me jäimme kaikki ihmettelemään vanhanpojan
merkillistä kilpakosijaa, joka lie hänelle itselleen vielä tänäänkin
arvoitus.

1895.



KAKSI SUURTA HARRIA.


Monta kertaa olen vaipunut syvämielisiin tarkasteluihin miettiessäni,
mikähän mahtoi olla syynä siihen, että Aholan vaari aina sai paremmin
kaloja kuin Paavolan. Heillä oli molemmilla samanlaiset onkimakojeet,
solakka vapa, musta siima ja pieni väkäonki, joka viekkaana lymyili
harmajan, höyhenistä nidotun perhosen suojassa. Kalapaikat olivat
myöskin samat, rinnakkain he enimmäkseen istuivat onkien rantakivellä
lepikkotörmän alla virran partaalla taikka siirtyivät verkalleen pitkin
rantaa kosteikosta kosteikkoon. Molemmat olivat yhtä huolelliset
perhojaan tarkkaamaan, yhtä tyynesti ja taitavasti nykäsivät he siiman
ylös aina kun harri perhoa haukkasi. Ja sittenkin, -- Ahola sai aina
paremmin kaloja kuin Paavola, milloin enemmän, milloin vähemmän, aina
oli hänen konttinsa kumminkin vähä täyteläämpi kuin vierustoverin.

Onko onni todellakin noin johdonmukaisesti puolueellinen ja kiero?

Usein he itsekin siitä keskenään keskustelivat, tutkivat asiata
puolelta jos toiseltakin ja ottivat kaikki mahdollisuudet punnitakseen.
Ahola laski usein Paavolan istumaan omalle kivelleen, näytti pienempiä
yksityisseikkoja myöten, miten hän puhdisti ongen ja tasoitti perhon,
miten hän sylkäsikin siihen veteen viskatessaan ja miten hän sitten
tasasesti ja verkalleen vei vapaa vastavirtaan ja nopeasti nykäsi ylös,
kun harrin poika tuli perhoa tapailemaan. Paavola teki sen aivan yhtä
taitavasti, vaan hän katsoi sittenkin tarkasti toverinsa kaikkia
temppuja ja matki hänen pienimpiäkin liikkeitään. Ei auttanut.
Sillaikaa kun hän sai yhden kalan, oli Ahola tavallisesti nykässyt
kaksi.

-- Sinä repäset ehkä liian rutosti, kosk'ei ne sinulla nouse, arveli
Ahola toisinaan, ja Paavola rupesi heti vielä tasasemmin vetämään.

-- Eipä tuo auta vaikka verkemminkin nostaisi, -- mikä hänessä
kiikastanee.

-- No se somaa on, nousevat nuo mulla. Ethän vain pitäne väkää liiaksi
näkyvissä, sitten ne sinua vain härnäävät.

Ei ollut Paavola sitäkään virhettä tehnyt, kyllähän hän jo ne temput
tiesi. Totta tuo vain niin sattunee, että ne menevät Aholan onkeen,
arveli hän, ja viskasi siimansa uudelleen veteen niin maltillisesti
kuin ainakin, vaikka se hänelle toisinaan mieli melkein vihaksi
pistelemään. Eli ei juuri vihaksikaan, samahan se oikeastaan oli, saipa
noita kynsipuhkoja nyt useamman eli harvemman. Eihän noita elätteeksi
asti tuossa ongittukaan. Vaan hiukan se sentään ikäänkuin äimäsi
sydäntä, kun toinen niitä lappoi sieltä juurikuin omiaan ja hän ei
saanut kuin jonkun ihmeeksi.

Mutta välittävän hän ei siitä näyttänyt ollenkaan, istui vain
rauhallisesti taikka siirtyili vesikiveltä toiselle ehtimiseen
tarinoiden, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan omaa huonompaa onneaan.

Entisistä ajoistaan he tavallisesti tarinoivat, siitä, miten he ennen
poikasina ja nuorina miehinä olivat kaloja pyytäneet ja kuinka niitä
silloin oli lähtenyt toisella tavalla. Muistelivat niitä senaikuisia
pikkuhuolia ja riitoja, miten he olivat tapelleetkin äkäsesti
vähäpätöisimmistä seikoista ja sitten taas sopineet. Ja siinä he
kertoivat toiseen ja kolmanteen kertaan samat jutut, joita jo
kumpanenkin tunsi yhtä hyvästi; jos toinen kertoi jonkun uuden jutun,
ennen muistettuja kummemman, niin toinen heti arvasi, että nyt se
valehtelee, miksi se ei olisi sitä ennen kertonut. Mutta ei puhunut
mitään, kuunteli vain tarkasti, siirteli vapaansa ja tarkkasi perhoaan.

He olivat syntyjään saman kylän lapsia, vaikka olivat maailmaa eri
suunnilla ja eri oloissa eläneet ja nyt vasta vanhoilla päivillä taas
sattumalta yhteen yhtyneet. Ahola oli kaupungeissa elänyt mestarina ja
saksana ja vaeltanut herrana ja narrina maita ja mantereita. Paavola
taas oli kotivirran rannalla ikänsä maatöissä myyräillyt. Raihnaisia
ikäloppuja olivat he jo molemmat, kun taas naapureiksi joutuivat,
toinen vähiä säästöjään lopettamaan, toinen syytingillä elämään; eivät
enää töihin pystyneet, eipä paljo liikkeellekään lähtemään. Sen verran
vain, että kesän kauniimmalla ajalla usein aamusin aikusin, kun uni
karttoi silmää ja lämmin suvi-ilma houkutteli luonnon helmaan, vapa
kädessä kuukkailivat harreja onkimaan kosken alle, josta aina toisinaan
toivat aamukeiton kotiväelle.

Sitä olivat tehneet jo puolen kesää. Kun päivä paraiksi ehti törmän
takaa nousta leppäin latvoja kultaamaan, köpitti toinen vaari pellon
pientaretta pitkin virran partaalle, jossa pyörteiden päällä vielä
yösumua liehui; ja tuskin oli hän siinä saanut siimansa kastelluksi,
kun jo toinen pensaikkojen välitse rantapolkua myöten siihen saapui.
Niin istuttiin sitten vierekkäin monta tuntia kenenkään häiritsemättä
ja aika kului hupasesti.

Mutta Paavola ei saanut kaloja hetikään sen vertaa kuin Ahola ja syytä
siihen hän ei voinut käsittää. Alusta kesää hän ei sitä paljon
huomannutkaan, ihmetteli vain toisinaan, laski siitä väliin leikkiä ja
arveli ylipäätään, että sattuma tuon mahtanee vaikuttaa. Vaan kun kesä
kului ja se sama ihme joka päivä uudistui ja kotiväkikin jo rupesi
tuota hänen huonommuuttaan nauraa virnistelemään, silloin rupesi hänkin
asiata todemmalta ajattelemaan. Eihän tämä enää voi olla mikään
sattuma, päätteli Paavola, sattuisihan se sitten joskus, että hänkin
saisi useamman kalan. Joku syy tähän täytyy olla, mikä tahansa. Mutta
mikä? Paavola tarkkasi vielä huolellisemmin kaikki kumppalinsa konstit,
viskasi usein siimansa aivan Aholan eteen, vaihtoi toisinaan varkain
onkiakin -- ei auttanut.

-- Mutta merkillinen sattuma tämä on, ett'eivät harrit huoli sinun
perhostasi niinkuin minun, ihmetteli Aholakin joskus juttujensa sekaan.

-- Sattumakohan tuo sitten lienee. Mutta olkoon mikä lie, välipä näistä
tuikkiaisista.

-- Välipä kyllä, vaan kun se on minusta niin kumma.

-- Elä huoli enää kummastellakaan.

Paavolaa melkein suututti, kun toinen sen vielä otti puheeksi. Hän oli
jo ruvennut sydämmessään epäilemään, että sillä mahtaa olla joku oma
temppunsa ... mikä sen tietää tuommoisen maailmankiertäjän, mitä
metkuja se on siellä oppinut ... ja eipähän se niitä toiselle neuvone!
Paavola oli toisinaan keksivinään kumppalissaan kaikenmoisia salaisia
kujeita, vaan kun hän ajatteli tarkemmin, täytyi hänen myöntää, ettei
ne sen kummempia kujeita olleetkaan, hänen oma mielikuvituksensa oli
vain pikku seikasta punonut suuren juonen. -- Ei se voi olla muu kuin
yksinkertainen sattumus, siihen loppupäätökseen hän aina tuli. Huomenna
saan minä ehkä saman verran kaloja kuin hän ja toisena päivänä jo
kenties enemmän, -- eihän tässä harrin onginnassa mitkään taikatemput
voi auttaa.

Vaan huominen päivä tuli ja taas sama juttu. Vaikka Paavola koettikin
pysyä rauhallisena ja välinpitämättömänä, huomasi hän itsekin, kuinka
hän kävi kärtysämmäksi joka aamu. Ensi tunnin hän onki tyyneesti ja
tarinoi hilpeänä, vaan ei voinut olla tarkoin laskematta montako kalaa
kumpanenkin sai. Aholalla oli pian muutamia kaloja enemmän ja silloin
hän kävi levottomaksi. Hän siirtyi etemmäs toveristaan, onki
kosteikoista itse kosken korvista taikka souti joskus venheellä
suvannolta virran alle, laski siellä kiviriipan pohjaan ja onki yksin.
Vaan sekin oli ikävätä ja sinnekin hän näki, miten toinen tavallisilta
rantakiviltä viskeli törmälle kalan toisensa perästä. Ne kimaltelivat
hänestä niin ilkeästi päiväpaisteessa, -- pisti vieläkin enemmän
vihaksi.

-- Mikä hitto sen on loihtinut, kiroili hän siellä itsekseen. Sillä
täytyy sittenkin olla joku juoni, -- onkinhan se niin pirullisen
näköinen, aina kun huomaa, että minä kiukustun. Se heittiö nauttii
siitä sydämmessään, nauraa virnistelee itsekseen ikäänkuin
kutittaakseen, että minua kaivelee...

Paavola souti takasin, ei ollut tietäkseenkään pettymisestään, kertoi
vain aivan maltillisella äänellä, että ei syönyt sielläkään paremmin.

-- Ja minulla se syöpi tässäkin ihan iltikseen. Lienet sinä maannut
kätesi huonoksi, koska ei ota.

Vaikka Ahola sen virkkoi aivan ystävällisesti ja leikillisesti, kävi se
kumminkin Paavolaa sapelle ja hän sähähti heti vastaan kärtysellä
äänellä:

-- Maannut kätesi -- ei sitä ole makuutettu sen pahemmin kuin
sinunkaan, vaikkei sitä olekaan opetettu kaiken maailman metkuihin eikä
konsteihin.

Ahola katsoi kummissaan kumppaliaan, naurahti sitten ja virkkoi:

-- Ethän toki leikistä suuttune.

-- Kukapa tässä nyt suuttunee, mutta ilettää tuo jo, kun siinä myötää
vatkutat...

Päivemmällä, kun Paavola ennen oli kotona muistellut, että hän aamulla
kalarannassa oli vähällä ollut kiivastua ystävänsä paremmasta onnesta,
oli hän sille lapsellisuudelleen itsekin nauranut. Mutta kun viikkoja
meni ja kuukausia, rupesi hän jo päivälläkin mielessään hautomaan tuota
omituista seikkaa. Sattumus voipi toisinaan olla hyvinkin oikullinen,
voipi kauvankin kiusata ja kauvankin suosia, olihan hän sen kokenut
elämänsä taipaleella. Mutta aina sen sentään sattumukseksi huomaa,
ellei muassa ole muita syitä. Hänessä iti epäilyksen siemen, hän
vakoili, hän väijyi, hän koetti salaa kietoa Aholaa. Ja vaikka hänelle
järki selvästi todisti, että toisella ei voinut olla mitään pahoja
elkeitä, niin hän kumminkin rupesi toveriaan vähitellen salaisesti
vihaamaan. Hänestä tuntui siltä, kuin tämä olisi häntä vainonnut.
Olihan se ehkä viaton siihen, että hänelle sattui parempi kala onni,
mutta juuri tuo viattomuuspa se Paavolaa harmittikin ja kaiveli.

Nyt kulki Paavola jo ja mietti tuota yöt ja päivät, epäili ja vainusi,
ja kävi siitä koko elämäänsä tyytymättömäksi ja sairaaksi. Hän saattoi
noissa hiljaisissa mietteissään ärsyttää mielensä niin kiihkeäksi, että
hän kähisi. Aih! kuinka hän toisinaan vihasi tuota salakavalaa miestä!

Jo monesti oli Paavola tuuminut heittää koko kalastuksen pois, vaan ei
malttanut eikä voinut. Ja eräänä päivänä päätti hän vielä koettaa
viimeistä keinoa.

Hän kävi metsästä valitsemassa itselleen uuden vavan, hoikkasen,
notkean pihlajan. Punoi uuden siiman, hienon mutta lujan ja
kauppamiehen varastoista hän valitsi itselleen terävimmän, näpeimmän
ongen, jossa peräsinkin oli melkein näkymätön, ja siihen hän itse mitä
taitavimmin sitoi uuden perhon. Ja uusilla kojeillaan kuupitti hän
seuraavana aamuna onkirantaan ja tervehti melkein voitonriemulla
Aholaa, joka siellä jo uitti lankaa, vaikkei vielä ollut yhtään kalaa
saanut.

Paavola viskasi perhonsa virtaan ja tempasi paikalla harrin törmälle.
Ja minuutin perästä jo toisen. Ahola ei ollut vielä saanut yhtään, --
Paavola oli jo varmana, että onnen pyörä vihdoinkin oli käännähtänyt.
Mutta samassa veti Aholakin täplikkään tonkosen rannalle, samassa
harrinkin ja toisen. Sai Paavolakin kyllä sekaan jonkun tuikkisen,
mutta Ahola oli siltä pian voitommalla ja Paavolan mieli oli kohta taas
niin ärtynyt, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan. Vaan hän puri
hammasta ja uitti kiukkuisena perhoaan.

Niin olivat he seisoneet siinä rinnatusten jo hyvän hetken, kun Ahola
taas rupesi ajan ratoksi kertomaan jotakin vanhaa tapausta, jonka hän
jo ennenkin oli tarinoinut.

-- Näinikäänhän me oltiin tässä kosken rannalla poikasina pahasina
kerran ongella, kun tuosta lepikosta rupesi kuulumaan rapsetta...

-- Sen sinä olet kertonut jo sata kertaa, keskeytti Paavola äkäsellä
äänellä.

-- Ompa tainnut jo tulla kerrotuksikin...

Ahola vaikeni osaksi häpeissään, osaksi kummissaan. Olihan niitä ennen
samoja juttuja kerrottu useampaankin kertaan ja täydestä olivat
menneet. Mikä sen nyt tympäsi? Vaan olkoon.

Ja taas ongittiin ääneti hetkinen.

Yhtäkkiä loiskahti vesi virrassa ja Aholan perhonen painahtui tuossa
tuokiossa umpeen. Hän sai kiskoa ja uitella kotvan aikaa, ennenkuin sai
väännetyksi parinnaulaisen harrinvonkareen törmälle. Paavola katseli
sitä nurkkasilmällä, ei ollut näkevinäänkään, vaan kade kaiveli mieltä;
miksei tuokaan saattanut hänen onkeensa tarttua? Vaan hetken kuluttua
puljahti hänenkin perhonsa umpeen, siima singahti suoraksi ja kun hän
kohotti sitä vedestä, näkyi vielä suurempi harri langan päässä
jarruttavan. Hän uitteli sitä niinkuin Aholakin hetkisen varovasti
edestakaisin ja koetti sitten sievästi nykästä rannalle. Vaan juuri
vesirajassa potkasta läimäytti harri pyrstöllään, irtausi ongesta ja
luikahti syvyyteen.

-- Katoppas ruojaa, kun repäsi ikeneensä ja meni, virkkoi Ahola, vaan
Paavola ei puhunut mitään, viskasi vain siimansa veteen ja onki päätään
kääntämättä. Hän oli kasvoiltaan tyyni, vaan sisässä kuohui sappi ja
yritti myötään pulpahtamaan esiin.

Kului hetkinen. Toverin synkkä äänettömyys tuntui Aholasta vähän
rasittavalta ja taas rupesi hän verkalleen kertomaan muuatta juttua,
tällä kertaa uutta.

-- Vetämistä näkyi olevan tuossa sinun harrissasi. Vaan kerran mulla
oli vielä kummempi otus siiman päässä. Seisoin näinikään ja ongin, niin
jo perhoseni nielasi lohi, toista kyynärää...

-- Sen sinä valehtelet, etpähän ole sitä ennen muistanut.

-- Ka, ka...

Ahola ei tiennyt mitä vastata. Hän tyhmistyi kokonaan ja vaikeni.
Tuollainen näykkimishalu pisti hänelle vihaksi, otsa rypistyi ja leuka
rupesi väkättämään. Vasta hetken kuluttua sai hän vastanneeksi:

-- Katsoppas miestä, sydämmellesikö kävi, kun sinulta harri pääsi ja
multa ei päässytkään?

Paavola käänsi päänsä kohti; katkerinta vihaa liekitsi hänen syvälle
painuneista silmistään ja kalman harmaista kasvoistaan. Hän koetti
sopertaa jotain sanaa suustaan, vaan se ei lähtenyt, leuvat olivat kuin
kankeiksi hyytyneet. Hurjasti silmäili hän ympärilleen. Siinä
kivennykyrällä oli Aholan aukinainen kalakontti, jossa tuo suuri harri
vielä potkiskeli. Raivostuneena oikasi hän jalkansa ja potkasta
säväytti kontin kiveltä koskeen.

Sitä tehdessään katsoi hän niin tulisen äkäsesti toveriaan silmiin,
että tältä ensiksi pääsi nauru. Vaan Paavola rämäytti myöskin naurun,
ilkeän, pirullisen naurun, joka ikäänkuin vihlasi Aholaa. Hän suuttui.
Katsellessaan konttiaan, joka suu alaspäin kelluili virrassa,
mustenivat hänen kasvonsa vähitellen ja rinta rupesi läähättämään. Hän
katseli kaloja, jotka valkonen vatsa päältäpäin lipuivat virrassa;
mutta se suuri harri, jonka hän viimeiseksi oli saanut, virkosi
vähitellen vedessä, pärskäytti pari kertaa pyrstöllään, kääntyi
uima-asentoon, pyörähti kerran oikealle, suikahti vasemmalle ja katosi
sitten syvyyteen.

Se meni, ja Aholaa tuo kaikki pisteli ilkeimmilleen. Hän syöksähti
kiveltään esiin ja tarttui ilkkuvaa Paavolaa rinnukseen.

-- Hae tänne sekä kontti että kalat, kuuletko sinä, hae tänne se minun
suuri harrini... Vai tässä sinä äkäpussi rupeat sappeasi purkamaan ...
mutta noukit ... noukit silmäänikin sinä sieltä joka kalan, sinä
viholainen, sinä, sinä...

Hän tärisytti Paavolaa ankarasti rinnasta ja retuutti hänet paadelta
alas veteen. Tämä hoippuili siinä verestävin silmin, vihan vaahto
tursusi suusta ja suonenvedontapaisesti tarraili hän toveriaan takin
kaulustasta kiinni. He rytyyttivät toisiaan edestakasin, molemmat
seisoivat pohkeita myöten virrassa liukkailla vesikivillä. Paavolalta
luiskahti hattu päästä ja virta lähti sitä viemään ja Aholan onkivapa
heilahti siinä rytäkässä kiveltä alas ja lähti solumaan selälle päin.
Mutta he eivät nähneet mitään, eivät kuulleet, hurjasti vain
kamppailivat, päät tutisi ja vanhat jäsenet vapisivat. Puhe ei lähtenyt
kummaltakaan, kiukkuinen soraääni vain vähäväliä kähisi heidän
kurkuistaan:

-- -- se suuri harrini...

-- -- sinä maailman veijari...

Henki läähätti vaivaloisesti molemmilla ja vanhat voimat raukesivat.
Eivät jaksaneet he enää toisiaan heilutella, pitelivät vain vielä
kotvan aikaa kankeilla käsillään toisiaan vaatteista kiinni. Sitten
kädetkin jo hervahtivat alas ja perin uupuneina lähtivät vanhukset
hoiperrellen kömpimään kuivalle maalle, jossa voimattomina retkahtivat
istumaan sylen päähän toisistaan ja tuijottivat siitä tylsästi eteensä.
Suonet tykyttivät valtavasti, henki korisi kurkussa, silmiä mustenti ja
korvat soivat.

Sanaakaan he eivät puhuneet toisilleen, istuivat vain ja miettivät.
Noin he olivat poikasina ennen monastikin tapelleet, nyt ei enää
kyennyt. Nyt piti hillitä mieli, hillitä, hillitä...

Hetkisen hengähdettyään lähtivät molemmat, kääntämättä kasvojaan
toistensa puoleen, nousemaan törmää ylöspäin, toinen pellon piennarta
myöten, toinen lepikön läpi rantapolkua pitkin. Vaattet märkinä,
harmajat hapset hajallaan ja vapisevin polvin taivalsivat he verkalleen
taloihinsa, taakseen kertaakaan katsomatta.

1893.



MYRSKY MERELLÄ.


Oikeastaan se ei ollut myrsky, eikä se ollut merelläkään, olihan vain
tavallista ankarampi jumalanilma, tuuli melkein semmoinen kuin voi olla
Saimaan saaririkkailla sisävesillä. Mutta paikkaan ja aikaan nähden --
elokuu oli kauniimmillaan -- oli ilma meistä matkustajista ihan
komeimmillaan, tarpeeksi suurenmoinen ja aivan tarpeeksi
vaarallinen.

Don Juan oli laivan nimi ja on vieläkin; nimi ei muuten miestä pilaa
eikä paranna -- eikä laivaakaan, mutta onko tämä pieni ja syrjäinen,
joskin näppärä ja siisti (voisi sanoa koketti), höyryvene syystä vai
syyttäkö saanut tuon historiallisen naisuroon nimen, sitä en tiedä.
Ainakin on tuosta nimestä yksi hyöty, kun laivan kannella joutuu
pakinoihin outojen naisten kanssa: nimestä saa heti luonnollisen ja
yleisen keskusteluaineen, josta sitten sopii haarautumalla,
rajoittumalla ja syventymällä johtaa itsensä ja matkatoverinsa mille
aloille miellyttää.

Illalla ja yöllä olivat matkustajat vähin erin Kesälahden laiturissa
keräytyneet Don Juaniin ja vetäytyneet makuulleen mikä millekin
salongin ja hytin sohvalle, ja aivan outo seurakunta oli se, joka
aamulla Punkaharjun kohdalla nousi kannelle karkottamaan viileässä
tuulessa unta silmännurkista. Keskipisteenä siinä näytti olevan eräs
lihavanläntä, kookas rouvasihminen, keski-ikäinen ja sangen arvokkaan
näköinen, nenällä luupuitteiset rillit ja kasvoilla vielä jotenkin
tuoreennäköinen verevyys. Semmoinen, jota kaikkien täytyy
huomaavaisuudella ja kunnioituksella kohdella ja joka vielä voisi
miehenkin saada, jos vain tahtoisi. Sillä hän oli, kuten kohta
pakinoista kuultiin, leski, korkeanlaisen virkamiehen leski, ja oli
tottunut tarkastelevin silmin ja punnituin sanoin arvostelemaan
kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja pitämään jonkunverran
huolta itsekustakin, tutummasta ja oudommasta.

Hän oli nytkin anastanut jonkunlaisen hallitsevan aseman Don Juan'in
kannella ja lähimpinä alamaisina oli hänellä kaksi rouvasihmistä,
samanikuista, mutta paljo vanhemman ja arvottoman näköistä, vailla
kaikkea itsenäisyyttä ja hallitsemishalua. Näiden keskessä istui
kolmetoistavuotias kalpeakasvoinen ja rimpulajäseninen tyttö,
käärittynä kolmeen vilttiin ja useampaan muuhun vaippaan, suurempaan ja
pienempään, paitsi tietysti mitä oli niiden alla ja vielä niidenkin
alla; nähtävästi hallitsijattaren ihan yksityinen omaisuus. Eräs
heikkohermoinen, huolestuneen näköinen virkamies, joka vei kouluun
vielä heikkohermoisemman ja huolestuneemman näköistä poikaansa, oli jo
joutunut uskolliseksi alamaiseksi, toinen, lihava ja kaljupäinen, joka
juuri oli joutumaisillaan, taisteli kohteliaassa keskustelussa turhaan
poikamiehen vapautensa puolesta.

Syrjemmällä muista seisoi laivan perimmässä kolkassa käsipuihin nojaten
yhteen kokoon puristautuneena kolme nuorta tyttöä, ujoa ja arkaa
maalaistyttöä, joista ainakin pari näytti ensi kertaa olevan näin
kaukana kotinurkista yksin maailmalla. He koettivat kaikki kolme
kääriytyä yhden vaipan alle, ja siellä tuntui vuoroin olevan vallalla
hilpein nauru, vuoroin surumielisin miettiväisyys. Muuan ylioppilas,
unisennäköinen, vaatteissa laskuja merkkeinä yön makuusta, koetti pari
kertaa käyttää hyväkseen Don Juanin tunnettua nimeä päästäkseen
tyttöjen kanssa keskustelun päästä kiinni, mutta vastaiseksi vielä teki
hän sen huonolla menestyksellä. Tähän ryhmään ei hallitsijattaren valta
ulottunut suorastaan muuten kuin äidillisten katseiden kautta, jotka
herkeämättä vakoilivat tyttöjen käytöstä, jos siinä mahdollisesti voisi
huomata jotakin -- kapinallista.

Kieltämättömän itsenäisyytensä oli säilyttänyt eräs mustapartainen
juopunut kirjuri, joka, silkkihattu päässä, mutta ilman päällystakkia
tuon tuostaankin lähti olutpullojensa luota bufetista hoippailemaan
peräkannelle hallitsijattaren suureksi harmiksi. Kapteenilla,
reippaalla ja tanakalla merimiehellä, oli oma hallituspiirinsä ja hän
puolusti vastaiseksi asemaansa kunnialla kilpailijattaren vaarallista
yritystä vastaan; allekirjoittanut, vanha laivamatkustaja, kuului
kapteenin erityiseen komantoon ja suosioon.

Siinä me olimme kaikki, me kohtalokumppanit myrskyssä. Vielä ei tosin
ollut myrskyä mitään. Päivä paistoi lämpimästi ja leppeästi hymyilivät
lehtevät rannat ohi ajettaessa. Kun päivemmällä saavuttiin
Savonlinnaan, tuuleskeli kyllä raittiinlaisesti, siksiverran parahiksi,
että kun takin pisti nappeihin tuntui mukavimmalta seista vastasta
kohden ja puhallella savuja menemään myötätuuleen. Hiukan kiihtyi tuuli
Sulkavaan tultaessa, mutta siitä oli vain etua, sillä sillaikaa kun
hallitsijattaren täytyi sulloa vaippakääröisen silmäteränsä kannen
alle, sai ylioppilas vahvistaa Savonlinnan laiturilla vihoviimein
tekemäänsä tuttavuutta tyttösten kanssa, ja Don Juan oli kohta niin
vilkkaan keskustelun alaisena, että koko nuorelta ryhmältä pian jäi
huomaamatta, kuinka tuuli tuimeni ja miten kahdet kapinaa vainoavat
silmät singauttelivat salamoita heitä kohden.

Aalto oli lyhyttä ja matalaa eikä pystynyt paljo häiläyttelemään
laivaa, joka kulki vastaseen, etelää kohden, ja lepposesta suvituulesta
ei huomannutkaan, miten se puolipäivän jälkeen täyttä vauhtia kiihtyi
ja rajusi. Vasta kun Puumalasta oli halot otettu ja lähdetty viiltämään
hiukan laitaseen suuntaan, silloin vasta todella havaittiin, että tässä
onkin tuuli.

Köydet vinkuivat ja savupiippu soi ja aalto loiskahteli koskenaan
laitaa vastaan ja pärskäytteli väliin pisaroita peräkannelle asti,
ajaen matkustajat sieltä suojaisempiin seutuihin, -- aivan niinkuin
alku kerrotaan suurista merivahingoista. Valkeanaan vaahtosi järvi ja
halenneista aallonharjoista tupruutti tuuli hienoa harmahtavaa
vesisumua poikki hyrskyvän selän. Vihuri ajeli vihuria, hyökkäsi
mustana parvena pitkin pintaa salmien suista ja selältäpäin ja ulvasi
viuhkatessaan laivan yli kohti kuohuvaa rantaa. Myrsky nosti pilviä
päivänselkeälle taivaalle, ajeli niitä siellä tulisessa vauhdissa ja
repi alas pisaroita, jotka hienoksi huuruksi pieksettyinä vesirajan
tasalla sekautuivat laineiden liuonneeseen savuun. Laiva potki
tanakasti, väliin vain heilahti pahemmin vihurin painosta. Kapteeni
silmäili komantosillalta rauhallisesti tuota leikkiä. Kummemmissakin on
oltu, sanoi hän, mutta jos tuuli siitään vielä kiihtyy, niin voipi se
näyttää hätää vaimoväelle suurella Saimaalla, jossa ei ole saaria
suojana.

Ja se kiihtyi. Ja kohta alkoi napinaa kuulua keskikannelta.

Sinne olivat tuulta ja vettä pakoon keräytyneet koneen ympärille kaikki
matkustajat, ja siellä arvosteltiin yhteisessä keskustelussa aseman
vaarallisuutta ja neuvoteltiin mihin toimiin olisi ryhdyttävä. Kun
tuuli vihasemmin vingahti ja laiva äkimmin nytkähti kävi keskustelu
myös kiihkeämmäksi ja ratkaisevammaksi.

-- Mitä te tästä arvelette, oi sanokaa suoraan, uteli rillisilmänen
leski lihavalta, naimattomalta virkamieheltä, ja siirtyi, käärien
villaisen vaipan maukkaasti pyöreäin olkapäittensä ympärille, vieläkin
askelta lähemmäs. -- Onko tämä hyvinkin vaarallista? Uskallammeko
laskea eteenpäin, eikö olisi paras palata?

-- Palatako ... niin, onhan tuuli kova, mutta arvatenkin yhtä kova
takana kuin edessä.

-- Eikö meillä siis ole mitään pelastuksen toivoa, jos laiva rupeaisi
kaatumaan?

-- On, meillä on hirveän paljo toivoa. Kyllä kapteeni katsoo, ettei hän
kaada.

-- Minä tunnen itseni niin turvattomaksi...

Kaunis leski katseli arasti ympärilleen ja kasvoilla kuvastui
viehättävä pelko. Mutta äkkiä hän taas muuttui ankaraksi hallitsijaksi,
kun silmäili ympärilleen ja näki nuorukaiset, ylioppilaan ja ne kolme
tyttöä istuvan kovin tuttavallisessa, suljetussa ryhmässä koneen
ympärillä. He olivat pelosta vapisten, äänettöminä ja turvattomina
kääriytyneet kokoon, mutta kun siinä ajan kuluksi tuli jutelluksi ja
leikkiäkin lasketuksi, unhottui pelko kokonaan ja pian kuului naurun
tirskuntaakin heidän ryhmästään. Tuo peli oli näin vaaran hetkenä toki
liian rohkeata ja hävitöntä...

-- Kuinka kevytmielistä se on tämän nykyajan nuoriso. Tämmöisenä
hetkenä...

Mutta taas tuli vihuri entistään kiihkeämpi, joka voimakkaasti kallisti
laivaa ja pärskäytti vettä kerran toisensa perästä koko kannen yli.
Leski keskeytti lauseensa, tarttui kaksin käsin kiinni lihavan
virkamiehen nutun hiaan ja riippui siinä huutaen:

-- Me kaadumme, me kuolemme... Eikö voida sitä mitenkään välttää, eikö
päästä satamaan?

Ne kaksi vanhaa neitosta itkivät ja hermostunut herra vapisi. Hänen
poikansa makasi salongissa suullaan. Tämä kaikki kävi jo lihavallekin
herralle tukalaksi.

-- Satamaa ... ei taida olla. Mutta jos päästäisiin jonkun saaren
suojaan ennenkuin suurelle Saimaalle lasketaan.

-- Niin saaren suojaan, tyyneeseen lahteen, lasketaan sinne, oi
lasketaan.

-- Kun vain kapteeni suostuisi...

-- Hänen täytyy. Käykää sanomassa, että me olemme päättäneet...

Eihän kapteeni olisi tahtonut siihen suostua. Kun yhteen kyytiin
tasasesti lasketaan, niin kyllä Lappeeseen päästään ihan ehein nahoin,
väitti hän, pahempikin tässä on ruveta kääntelemään ja sateen hämärässä
lähteä särkemään laiva tuntemattomilla saarten rannoilla. Sitäpaitse on
ehdittävä perille ennen junan lähtöä... Sellaiset terveiset toi herra
komantosillalta.

Mutta päätös oli keskikannella kerta tehty ja nyt oli kysymyksenä se,
kummalla valta oli, hallitsijattarellako vai kapteenilla. Siinä oli
kunnia kysymyksessä kahdelta puolen, ja kohta otettiin kovalle. Tuuli
lietsoi uutta pelkoa hätääntyneisiin, repi raekuuronkin pari kertaa
alas pilvistä ja teki siten myrskyn ja luonnon vielä kauheamman
näköisiksi. Toisilta naisilta loppui tarmo ja tahto ja voima lyyhistyi
luttuun kun märkä rukkanen. Mutta leskellä kasvoi nyt voima ja
päättäväisyys vaaran ja vastustuksen takia ja hän otti komannon
käsiinsä.

Hermostunut herra lähetettiin komantosillalle, vaan hän palasi yhtä
huonolla menestyksellä. Tuli sitten ylioppilaan vuoro. Mutta siellä
nuorten seurassa oli pelko jo hävinnyt kokonaan ja ylimielisyys
kohonnut siihen määrään, että eräs tytöistä jo uskalsi kiellellä
ritariaan täyttämästä käskyä.

-- Vai niin, vai semmoisia te olettekin, letsukat! Kyllä minä opetan
teitä -- kirjoitan äideillenne, miten te käyttäytte maailmalla ja
röyhkeästi vastustelette vanhempia ihmisiä. Vai semmoisia... -- Hän
tuli ja tukisti kieltelijää, vieraan ihmisen lasta. Mutta silloin
olikin vastustus kannella lopussa. Tytöt itkeä pillittivät ja
ylioppilas juoksi komantosillalle, niin että koivet vilkkuivat hänen
mennessään, eikä hän sieltä uskaltanut palata ensinkään.

Tuuli tiukenteli, aalto loiskahteli ja leski hurjistui. Ja vielä hän
sai kokea uuden odottamattoman vastustuksen.

Juopunut kirjuri oli myrskyn kestäessä vahvikkeekseen juonut minkä oli
saanut, mutta kun hän päihtyi liiaksi, ei hänelle enää annettu mitään.
Hän napisi ja toraili ja kiukutteli ja tuli siinä mielentilassa
kannelle, jossa sai kuulla saaren taakse menon tuumista. Hän pani heti
vastaan. Hänen täytyi ennen iltaa päästä Lappeeseen, kyllä sieltä
oluvia saadaan. Ja hänen täytyi seuraavana päivänä joutua Viipuriin,
siellä vekselit lankesivat ja hakuaika loppui ja hänelle tuli
taloudellinen vahinko jos viivyteltiin. Kovasti kielsi hän kapteenia
katkasemasta taivalta ja leskelle sanoi hän suoraan, että suu tuppeen,
akka.

-- Ja nyt te hukutte kaikki, mutta minä uin maihin, huusi hän.

Se oli kauheata! Mutta kirjurin vastarinnassa yli yksi heikko kohta:
jos hänelle annettiin olutta, niin suostui hän mihin tahansa. Kuten
hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, niin tarttui leski tähän
kohtaan. Hän laskeusi itse bufettiin, tinkaili ja toraili siellä
myöjätärten kanssa, kunnes sai pullon olvitta; sen hän luovutti
kirjurille, joka tuli tästä jalomielisyydestä siihen määrään
liikutetuksi, että palkkioksi yritti suutelemaan hienohipiäistä
hallitsijatarta. Ja suukon hän epäilemättä olisi saanutkin, jos olisi
ajoissa arvannut panna senkin ehdoksi.

Nyt oli kapteeni yksin jälellä ja leski kiipesi komantosillalle. Mitä
siellä tapahtui, sitä ei tiedä kukaan, sillä kiireen kautta pötkimme me
kaikki muut sieltä alas pelottavan ihmismyrskyn lähetessä. Mutta hetken
kuluttua muuttui suunta, Don Juan käännähti laitaseen ja lähti
kiertämään kalliorinteistä saarta sen suojaiselle suvantorannalle.
Hallitsijatar seisoi komantosillalla etummaisna uljaana ja voittoisana,
ja perämies näytti ihmessään katselevan että kummanko käskyjä hänen nyt
tulee totella, miehenkö vai naisen. -- Suvantorannalla tyyntyi tuuli,
laiva pysyi heilumatta, köydet heittivät vinkumasta ja piippu
ulvomasta.

Mutta vielä kerran oli ottelu oteltavana, myrsky kaikkein ankarin oli
vielä kestettävänä, ja se pani kalpenemaan rohkeimpainkin kasvot.

Ranta oli louhikkoinen, kareja veden alaisia ja päällisiä näkyi siellä
täällä, ja kapteeni kieltäysi viime hetkenä vielä laskemasta laivaa
sinne, palasiksi pieksettäväksi. Hän käänsi suunnan vielä kerran. Mutta
sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän ärsytti äärimmilleen
vihaset voimat. Epätoivoonsa hurjistunut nainen, se on kauhea otus. Se
riehuu ja reuhaa kuin sokaistu härkä, se huutaa avukseen kaikki hyvät
ja pahat hengettäret, se ei ole töistään vastuunalainen.

-- Mitä on yksi laiva yhden ihmishengen rinnalla, mitä on se kymmenen
rinnalla? Meidän henkemme on vaarassa, meidän matkustajain, me tahdomme
pelastua, meidän täytyy pelastua. Ja me pelastumme. Me emme lähde
suurelle Saimaalle. Me tahdomme maata jalkaimme alle, kovaa maata...

Sellaisessa myrskyssä en luule monen merimiehen olleen.

Laiva kääntyi vielä kerran, haettiin ja tavattiin vihdoin eräs muita
sileämpi kallion syrjä, jossa koko miesvoimalla suurella vaivalla
saatiin laiva säilytetyksi kovin pahaksi hakkautumasta kivien särmiin.
Ja naiset saivat maata jalkainsa alle.

Tuntisen parin perästä heikkeni myrsky Saimaalla, illansuussa ilma
kirkastui ja tuuli tyyntyi hienoseksi. Pian laskeutuu maininkikin
kepeässä suolattomassa vedessä ja väsähtäneiden aaltojen ylitse voitiin
kohta lähteä kyntämään suuren Saimaan selkää illan yöksi vaihtuessa.

Mutta ihmissydämmessä ei myrskyn sappi niinkään pian laskeudu,
hurjistuneen mielen maininki käypi korkeana vielä kauan aikaa, milloin
taantuen heikommaksi, milloin ärtyen valtavammaksi. Se on uhkaavan
näköinen. Don Juaninkin kannella vallitsi iltahetkien kuluessa arka
äänettömyys, jonka vain väliin katkaisivat ankaran hallitsijattaren
kuohuvan mielen viimeiset puuskat. Niitä ei tahtonut kukaan enää
viekotella valloilleen, jokainen vetäytyi soppeensa, niin syrjäiseen
kuin mahdollista. Laivassa vallitsi pelon sekainen ilo, joka aina
seuraa, kun vaara on voitettu, eikä uudesta enää ole kuin pikkusen
pelkoa.

Kun yön selässä tultiin Lappeeseen oli iltajuna jo pari tuntia sitten
mennä vohkassut, ja kellä lie ollut vekseleitä ja hakuaikoja
valvottavana, ne sai hän myöskin antaa mennä. Oli oltu myrskyssä
merellä. Vieläpä seuraavanakin päivänä, kun me yhteisessä vaarassa
olleet matkustajat istuimme junavaunussa sullottuina hallitsijattaremme
silmäin alla, vieläpä silloinkin tuntui hyökyaaltojen jälkiä ja
mainingin loisketta. Rajuilma oli ollut ankara, siitä yhä kuohuili
valtavasti povi, ja salamoi tulinen silmä.

1891



LEMMINKÄISEN RETKI SAAREEN.

(Nykyajan valossa).


Lemminkäiselle kävi vähän tukalaksi olo kotosalla. Vuosiltaan alkoi hän
jo olla siinä ijässä, että hänenkin pitäisi ruveta jo jotain
toimittamaan, itsellään hänellä ei tuntunut olevan halua eikä kykyä,
ja hän oli, eikä aivan suottakaan, näkevinään miten ihmiset
kotikaupungissa, tuttavat ja tuntemattomat häntä salaa sormellaan
osoittelivat, jotta tuossakin on yksi tyhjäntoimittaja, tämän maailman
vetelys, joka äitinsä kotona loikoilee eikä tee mitään.

Sitäpaitsi oli hän sotkeutunut ikävänlaisiin raha-asioihin, rumiin
vekselijuttuihin, jotka äidin varoihin turvaatumalla tosin olivat
jotakuinkin saadut selville, mutta joista kaikilla kaduilla kumminkin
juteltiin julkisena salaisuutena.

Tuo kaikki tuntui joka päivä yhä tukalammalta ja Lemminkäinen päätti
lähteä joksikin ajaksi matkoille, jotta herjat kielet herkeäisivät
juoruamasta.

Yhtenä iltapäivänä, kun hän oli noussut päivällislevoltaan ja
huokotellen turhaan harkinnut puhki päänsä mitenkä taas saisi iltansa
jotenkaan siedettävästi kulumaan, astui hän paitahihasillaan äitinsä
huoneeseen ja selitti, että hän on aikonut lähteä hieman matkustamaan.

-- Matkustamaan, sinäkö poikani? Ja mitä varten ja minne?

-- Joo, minä aijon pistäytyä Saaren kaupunkiin ja jos alan viihtymään,
jäänkin sinne joksikin ajaksi. Täällä käypi vähän ahtaaksi.

-- Ahtaaksiko? Mikäs nyt päähäsi pisti? Oikeinhan minä kauhistun...

-- Niin, minä olen huomannut sen viisaimmaksi. Täällä ei ole muuta kuin
juoruämmiä ja yksitoikkoisuutta. Siellä laitan asiani kuntoon ja tuon
tänne mammalle miniäksi tuon rikkaudestaan kuuluisan viinatehtailijan
Saarelaisen tyttären, Kyllikin.

-- Älä yritäkään poikani, häpäset itsesi. Varmempi on, että otat täältä
jonkun oman kaupungin rahaporvarein tyttäriä... Ja onhan meillä vielä
sentään oma talo kaupungissa ja maatila, vaikka vähän velkainen onkin,
ja sitäpaitse vielä joku määrärahaa obligatsiooneissakin.

-- No kun on, niin hyvä on. Mamma on hyvä ja täyttää kapsäkkini, ja
järjestää hiukan matkarahoja. Itse käyn kiirehtimässä räätäliäni, että
hän laittaa vaatteeni aamulla ajoissa valmiiksi ennen höyrylaivan
lähtöä. Ne ja muutamat muut pikkulaskut jäävät mamman maksettaviksi.

Äiti ei enää jatkanut turhaa vastarintaansa, vaan kyynele tipahti
hänen silmästään Lemminkäisen poistuttua. Noin äkkiä meni siis
hänen ainoa poikansa yksin maailmalle! Hän rupesi surumielisenä
valikoimaan tärkkipaitoja ja kaulustimia ja latomaan niitä sievästi
vaskipuitteiseen pahvikapsäkkiin.

Lemminkäinen oli isävainajansa ainoa poika. Hän oli vanhaa, varakasta
aatelissukua, soturiaatelia, joka vuosisatain kuluessa oli muitten
verellä kastellut isänmaata ja herrana hallinnut alusorjiansa.
Lemminkäistä itseäänkin oli koetettu istuttaa sotauralle, ja hän olikin
kokenut kadetti- ja junkkarikoulut, mutta sittemmin -- erityisistä
syistä -- heittänyt soturialan mielestään. Sen jälkeen oli hän ainoana
poikana elänyt isänsä rikkaassa talossa, nauttinut nuoruuttaan mittain
täydeltä, näytellyt Don Juan'ia kotikaupungissaan, -- ylipäätään
maistanut tämän maailman makian joka suhteessa.

Vanhan aatelissuvun jälkiä hänellä näet oli jälellä sorea vartalo,
kauniit kasvot, väljä kurkku ja hieno käytös; muu aatelius oli
sukupolvien kuluessa jo ennättänyt hiertyä pois verestä, niin että
kovasta, rautatammesta hänen muotoonsa oli puhennut notkea ja hapras
vesivesa.

Vaikka nuori Lemminkäinen jo kotitienoillaan oli nautintojen maljan
ryypännyt pohjasakkoja myöten, oli hänessä kumminkin jälellä siksi
verran soreutta ja pirteyttä, että hän milloin tahansa saattoi tehdä
valloituksia vieraassa naismaailmassa, sen huomasi hän itse varsin
hyvin. Kotikaupungissa hänet jo liian hyvin tunnettiin, siellä oli
menestys lopussa.

Olipa siis monta pätevää syytä, jotka puolustivat Lemminkäisen matkalle
lähtöä, ja hän ihaili oikein itseään ja omaa päättäväisyyttään, kun
vihdoin monen harkinnan perästä sai lausuneeksi äidilleen tuon
aikeensa. Sitten hän vielä lähti tapaamaan muutamia paraita
hekkumatovereitaan ja viimeistä kertaa hurrattiin nyt ilta ja yö
yhdessä jäähyväiskekkereitä pidettäessä. Siksipä olikin hänellä pää
raskas ja puna silmissä, kun hän seuraavana päivänä astui laivaan ja
osti ensi luokan piletin.

Äiti itki laiturilla kun köysiä hellitettiin.

-- Hyvästi nyt, huusi poika viime sanoikseen. Ilmotan sähkösanomalla
aina kun tarvitsen uuden postiremissan rahoja nostaakseni pankista...

Näön vuoksi oli Lemminkäinen hankkinut itselleen erään vakuutusyhtiön
matkustavan asiamiehen toimen, ja kun hän Saarelassa oli saanut
asuntonsa kaupungin komeimmassa hotellissa, ilmoitti hän suurenmoisesti
kaikissa sanomalehdissä ottavansa vastaan henkivakuutuksia. Hänen
aatelinen nimensä herätti heti huomiota ja ennen pitkää oli hän sievän
käytöksensä ja kotoisten suositustensa nojalla voittanut ensi vastukset
ja päässyt koteutumaan Saarelan hienoimpiin seurapiireihin. Hän
herkesi pois vanhoista pahoista tavoistaan, esiintyi aina erittäin
vaatimattomana ja rakastettavana ja pääsi siten kohta kaikkien
suosioon. Varsinkin rouvat, vanhemmat ja nuoremmat, pitivät hänestä
paljo, nuoret miehet koettivat väkisinkin saada häntä ilojuhliinsa ja
kaupungin tytöt olivat aivan ylenonnelliset, kun hän omituisella
viehättävällä tavallaan hienosteli ja mairitteli heitä.

Kuukauden kuluttua oli Lemminkäinen kukkona linnan päällä kaikkialla
Saarelan ylhäisimpäin piirein seuraelämässä ja huvituksissa. Jos
vanhemmat herrat ja jotkut kadehtijat sanoivat kuulleensa kaikenlaista
vähemmin ansiokasta puhuttavan hänestä hänen kotikaupungissaan, niin
sitä pidettiin panetteluna taikka nuoren veren viattomina kepposina.
Olihan jokainen tilaisuudessa näkemään, kuinka tasainen ja
vakavaryhtinen tuo nuori liikemies oli. Ja kotikaupungissa kuultiin
ihmeissään, että Lemminkäinen on noin tasaantunut ja voittanut
Saarelaisten suosion. Äitikin itki ilosta ja lähetti rahoja.

Lemminkäinen viihtyi etenkin naisten seurassa ja naiset hänen
seurassaan. Hän ei hyvitellyt ketään erikseen, vaan hienosteli yhdellä
lailla kaikkia, liehakoi jokaisen edessä, niin että neitosista kukin
tunsi itsensä tyydytetyksi ja autuaaksi. Kyllikki yksin, viinapatruunan
rikas ja kopea tyttö, ei hänestä ollut paljokaan välittävinään, vaan
tottuneella silmällään huomasi Lemminkäinen pian eräistä merkeistä, että
se tyttö se kumminkin häneen enin oli pikeytynyt ja hän napsautti
sormiaan salavihkaa tyytyväisyydestä.

Oltiin niin sotajalalla koko syyskausi, toisistaan ei oltu yhteisissä
seuroissa välittävinäänkään, kumpainenkin säilytti asemansa johtavana
henkilönä riippumatta toisesta. Mutta joskus, kun Kyllikki ja
Lemminkäinen sattumalta joutuivat kahdenkesken, suli vähitellen tuo
jääkuori, he seurustelivat kuin vanhat tutut, he vaihtoivat katseita ja
ymmärsivät toisensa. Ja pian he huomasivat, että he rakastivat
toisiaan, ja silloin tunsivat he itsensä onnellisiksi, niin
onnellisiksi...

Mutta yleisön edessä säilyttivät he kylmän välinsä, toisinaan vain
laskivat pilkkasanoja toisistaan, ja siihen oli varsinkin Kyllikki
kärkäs.

Ja Lemminkäinen näytteli osansa rakastuneena hyvin. Milloin he istuivat
hämärähetkenä viinapatroonan muhkeissa perähuoneissa jutellen
kahdenkesken kenenkään estelemättä, milloin palasivat iltapimeällä
luistinradalta ja tekivät vielä kävelyretken autioon, talviseen
puistoon saadakseen rauhassa jutella juteltavansa ennen eroa. Ja tuo
salamielisyys, joka oli kuin itsestään syntynyt heidän kesken, yhdisti
heidät vielä lähemmin toisiinsa. He tunsivat olevansa kaksi olentoa,
jotka, ollen aivan erilaiset kuin muut, olivat ihan toisiaan varten
luodut... Sitä kesti viikon, toista, ja he menivät kihloihin, --
tietysti salakihloihin. Kaikki muut luulivat heidän vielä olevan
sotakannalla! Se heitä huvitti sanomattomasti.

-- Sitten vasta yhtäkkiä vihitämme itsemme vähän ennen junan lähtöä ja
muutamme meidän kauniiseen Kalevan kaupunkiin, jossa kohta pääsen itse
liikkeen johtajaksi, kehui Lemminkäinen. Ja kesät asumme maatilallani,
jossa mulla on suurenmoinen maanviljelys ja meijerihoito.

-- Ja toiset jäävät tänne ihmeissään suu auki katselemaan...

He olivat onnelliset.

Vaan mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee. Lemminkäinen ei tietysti
malttanut olla naurattamatta muitakin tyttöisiä, nuoria ja kauniita, ja
kun hänen kujeensa kaikkialla lankesivat hedelmälliseen maahan, rupesi
tuo salapeli Kyllikkiä huolettamaan. Hän tahtoi tehdä siitä lopun,
mutta Lemminkäisestä elämä tuommoisenaan oli hyvin lystiä, ja kun hän
ei keksinyt keinoa miten saisi puhdistetuksi valheensa entisyydestään,
varakkuudestaan ja liikemiehyydestään, ja mitenkä voisi esiintyä
viinapatroonan luona, antoi hän ajan kulua, eleli yksin päivin ja
lykkäsi vakavat asiat huomiseen.

Vaan vähitellen rupesi hänelle itselleen jo kiire tulemaan.
Kotikaupungista lähti Saarelaan kuulumaan kummia huhuja, matkustajat
sieltä kertoivat yksityisseikkoja hänen entisestä elämästään,
hänen rahajutuistaan ja naisjutuistaan, ja nauroivat hänen
liikemiehyydelleen. Ja Saarelan nuoret herrat, joita Lemminkäisen onni
naismaailmassa jo kauan oli suututtanut, levittivät oikein kateilijain
innolla noita huhuja kaikissa seuroissa. Vielä lisäksi kirjoitti äiti,
että hänen, vanhain velkain ja myötäisten rahalähetysten takia, kävi
välttämättömäksi myödä talo kaupungissa ja muuttaa asumaan syrjäiselle
maatilkulleen.

Tuo oli harmillista. Jotain piti tehdä, sen huomasi Lemminkäinen, mutta
mitä?

Lemminkäinen mietti puhki päänsä, vaan turhaan. Nyt oli myöhäistä mennä
patruunalta tyttöä pyytämään, kun se jo varmaankin tunsi hänen
kujeensa. Paras ehkä nousta junaan ja pötkiä tiehensä ... mutta sääli
sitäkin tehdä, kun kultakala oli tuossa juuri sormien lomassa...

Niissä synkissä mietteissä asteli hän eräänä iltana muutamaan tuttuun
perheeseen, johon pienenlainen seura oli pyydetty illanviettoon ja
johon Lemminkäinenkin oli päättänyt mennä, jos ei muun vuoksi niin
säilyttääkseen ulkonaisen ryhtinsä.

Kyllikki oli jo siellä. Hän katseli sulhoaan kyselevillä,
surunvoittoisilla silmillä... Lemminkäisen korvia kuumenti. Nyt oli jo
tytöllekin tieto saapunut... Äkkiä, toisten ollessa muissa pakinoissa,
viittasi tyttö Lemminkäisen luokseen ja veti toiseen huoneeseen. Ovi
jäi auki.

Tietysti alkoi nyt tutkinto: oliko niissä puheissa perää, mikset
hänelle ole sanonut...?

-- Mitä puheita? Uskotko lemmittyni kaikkia kadehtijain juoruja?

-- Mutta kuin niin varmasti ja yleisesti kerrotaan...

-- Kerrotaan, sinä armas visertelijäni.

Lemminkäinen päätti ratkaista asian uhkarohkealla tempulla, veipä
sitten puuhun tai petäjään. Hän otti tyttöään hellästi vyötäreiltä
kiinni; painoi rintaansa vasten ja suuteli oikein tulisesti. Ja tyttö
lepäsi autuaana hänen povellaan, muistamatta että ovi oli auki...

Kaunis juttu! Suuri skandaali! Aamulla sen tiesi koko kaupunki, siitä
kertoivat rouvat, kertoivat piijat, kaunisteltiin ja paranneltiin.
Ja samalla kerrottiin kaikenmoisista kuutamokävelyistä ja
hämäränvietoista... Sen kuuli patroonakin ja kirosi sen tuhannen
tulisesti.

Mutia jotain oli tehtävä, muuten oli tytön maine tahrattuna. Ja kun
nuoret päivällä tulivat ja ilmoittivat hänelle, että he ovat jo kauan
rakastaneet toisiaan ja että eilen oli tapahtunut erehdys, täytyi hänen
antaa Kyllikkinsä Lemminkäiselle, vaikka hän mieluummin olisi antanut
potkun.

Kolmen viikon kuluttua vihittiin Kyllikki ja Lemminkäinen ja he
astuivat junavaunuun ajaakseen Kalevan kaupunkiin ja Saarelan asukkaat
jäivät todella suu auki kummissaan junasillalle katsomaan. Ja patruuna
lupasi heille riittävän vuosieläkkeen sillä ehdolla, että Lemminkäinen
vastaisuudessa oppii elämään ihmisiksi, -- muuten lupasi hän peruuttaa
sekä Kyllikit että eläkkeet.

Nuori pariskunta saapui kotikaupunkiin, muutti asumaan anopin luo
maatilalle ja eli onnellisesti kuherruskuukautensa. Lemminkäinen vannoi
heittävänsä pois kaikki vanhat urheiluretkensä kauniin Kyllikkinsä
tähden ja Kyllikki vannoi rakastavansa miestään myötä- ja
vastoinkäymisissä.

Mutta ihmiset silmäilivät epäillen tuota onnellisuutta. Mihinkäpä se
ihminen luonnostaan pääsee, sanoivat he, Lemminkäisellä ei ole koskaan
ollut taipumusta vakavaan yksavioisuuteen, miten käynee kun
kuherruskuukausi on lopussa, miten vain käynee...?

1891



MATIN PÄIVÄT.


Esko oli noin viikon, toista ollut vetäytyneenä vähän syrjemmäs
maailmasta, s.o. pöytätoveriensa alituisesta seurasta. Ainoastaan pari
kertaa oli hän tällävälin pistäytynyt kapakassa, istumassa vanhan,
tutun juttelupöydän ääressä, vaan silloinkin oli hän aikusin illalla
sangen juhlallisena noussut ja lähtenyt... Oli töitäkin ja johan tässä
nyt muutenkin jouti vähän asettumaan ... niin oli hän mutissut
mennessään. Tosiasia oli, että Esko kulki lemmen mietteissä, vaikk'ei
hän ollut puhunnut siitä kellekään eikä tahtonut sitä millään hinnalla
ilmaista. Hän tosin epäili, että muutamat hänen ystävänsä olivat siitä
puoliarvaamalla saaneet jotakin vihiä ja päätti nyt ruveta puheissaan
ja esiintymisessään kahta varovaisemmaksi. Sillä hän tunsi itsensä,
omat heikkoutensa ja tunsi toverinsakin. Hän tiesi, että se olisi
surmaksi koko hänen tuumalleen, jos se ennenaikojaan joutuisi noitten
toisten hammasteltavaksi ja arvosteltavaksi. Ei, suu tuppeen nyt ja
syrjään maailmasta! Olipa jo aika, että hän, Esko, joka jo melkein
kulki vanhainpoikain kirjoissa, rupesi ajattelemaan elämän
vakavampaakin puolta, kotia ja perhettä, ja että hän ajatteli sitä
kerrankin miehevästi ja päättävästi.. Ja toimi sen mukaan.

Ja hän ajatteli sitä nyt taas hyvin vakavasti ja päättävästi
päivällisen edellä astellessaan virastosta kotiinsa. Hän oli nyt
todellakin melkein rakastunut, se tuntui niin somalta, se häntä
ilahdutti, mutta samalla miltei puolittain hävettikin. Hän seisoi vielä
hieman epävarmalla pohjalla, ja se häntä juuri huoletti, sillä hän
tahtoi nyt kerran repästä itsensä entisyydestään irti ja rakentaa
elämänsä tulevaista onneaan varten. Nyt vihdoinkin oli se hänelle
mahdollista, kunhan hän nyt itse vain toimi johdonmukaisesti ja
pontevasti ja pysyi uskollisena uudelle päätökselleen. Ja hänen täytyi
pysyä. Olihan hän vakuutettu, että hän oli täydellisesti kyllästynyt
entiseen poikamiehen elämäänsä, tuohon ainaiseen ummehtuneeseen
ravintoelämään iltatoverien seurassa ... niin, hän tunsi tuon tyhjyyden
ja sieluttomuuden, hän halveksi tuota elämätä, hän halveksi sitä jo
perinpohjin...

-- Tulethan teaatteriin illalla, kysyä tokasee silloin juuri
vastaantuleva toveri Eskolta, kun hän parastaikaa kävelee näissä
päättävissä mietteissä ja jo on ehtinyt tuumaamaan, kuinka hän vielä
tänä iltana kautta rantain tytölleenkin kuvaileisi, miten hän halveksii
tuota entistä elämätään.

-- Teaatteriin ... enpä tiedä varmaan, luultavasti en tule, mulla on
vähän muualle menoa.

-- Laiminlyöt premieerin, sitäpä ei lie monasti tapahtunut! Vai
valmistatko itseäsi sopivalla tavalla huomisiin Matinpäiviin? Tapasin
Matin illalla ja varmana voit ollakin, ettei hän nytkään tule
häpäsemään itseään.

-- Se on tietty, hän kyllä osaa.

-- Siis tavataan huomisiltana?

-- Niin, tavataan, terve ... ellei nyt satu mitään kiireellisiä töitä.

-- Kiireellisiä. Kuule, mitä sulle on sattunut tuontuostaankin viime
aikoina.

-- Niin, no, täytyyhän työtkin suorittaa ... mutta luultavasti minä
tulen. Terve!

Nuo Matinpäivät, joutavat, ne olivat jo monta päivää pyörineet hänen
mielessään. Hän oli nyt varmasti päättänyt pysyä niistä poissa -- hän
tunsi ne Matinpäivät! -- ja hän oli ajatellut, että tämä olisikin nyt
hänen ensimmäinen suuri voittonsa itsestään ja entisyydestään.
Täytyihän hänen kumminkin ruveta pysymään syrjässä, nyt oli hyvä syy
ikäänkuin yhdellä iskulla taittaa selkä entisyydeltä, hävitä pois
vanhoilta markkinoilta. Hiukan kiusallista se oli, oli vaikea keksiä
sopivia tekosyitä, vaara oli tarjona, että niitä ei uskottaisi ja että
koko hänen salainen tuumansa joutuisi noiden irvihampaiden
pureskeltavaksi. Ja hän oli siinä suhteessa sangen heikko ja herkkä,
tämä kaikki oli niin outoa ja liukasta... Niin, hän oli itse oikeastaan
vielä hirveän epäilevä ja epävarma...

Mutta pois se! Nyt täytyi tapahtua väkinäinen leikkaus, elämänlaivan
täytyi nyt kerrankin kääntyä toiselle kyljelleen. Tuumien täytyy
toteutua, muuten hän menettelee kevytmielisesti itseään ja
tulevaisuuttaan kohtaan ja tyttöäkin kohtaan. Nyt on hetki mennä
Rubikonin yli ja polttaa sillat seljän takana!

Esko melkein takoi päättäväisyydestä jalkojaan portaisiin noustessaan
ylös poikamiehen asuntoonsa. Siellä hän tuota pikaa haukkasi
päivällisensä ja rupesi valmistautumaan lähteäkseen tapaamaan tyttöä.
Hän oli hankkinut tiedon, missä ja milloin hän tytön tapaisi, kun tämä
meni työpaikkaansa, jotta hän sai saatella häntä viiden minuutin
matkan, joka oli kylliksi antamaan hänelle taas pariksi päiväksi uutta
rohkeutta. Kotoa hän ei ollut vielä uskaltanut mennä tyttöä hakemaan,
se heidän tuttavuutensa oli jatkunut noinikään kylmiltään ulkoilmassa;
vaan nyt hän mielessään hautoi tuumaa koettaa asettaa asiat niin, että
päästäisiin vähän selvemmälle kannalle.

Hän saattoi näet mennä kihloihin minä päivänä tahansa, kunhan hän vain
saisi sen tehdyksi, saisi sanotuksi ratkaisevan sanan. Mutta sen
pitikin nyt pian tapahtua.

Kävellessään iltapäivällä siihen pieneen puistikkoon, jossa hän jo
muutamia kertoja ennen oli tyttönsä tavannut, muisteli hän
mielihyvissään, kuinka hyvällä jälellä hänen asiansa sentään olivatkin.
Hän oli menestymisestään melkein varmana. Tuo tyttö, vaatimaton,
varaton ja hellämielinen, oli aina niin ystävällinen häntä kohtaan ja
suostuvainen, -- se olisi hänen omansa minä päivänä hän tahtoi. Miks'ei
hän siis tahtoisi heti? Ja kun kerran kaikki on selväksi puhuttu, niin
silloin ei muuta kuin kihlausilmoitus lehtiin! Silloin veistelkööt
koiranhampaat ja irvistelkööt, hänellä oli maata jalkainsa alla!

Tämä välitila se oli niin kiusallista ja petollista. Mutta siksi
hänen juuri piti ollakin varuillaan, piti vetäytyä syrjään, pois
Matinpäivistä ja muista hurjasteluista, olisihan ollut rikos tyttöä
kohtaan lähteä näissä tuumissa ja tässä mielentilassa poikamiesten
juominkeihin.

Olihan nyt kerran Eskollekin kirkas päivä koittamassa, hänen täytyi se
arvokkaasti ottaa vastaan, eikä suinkaan itse sen loistetta hämmentää.
Mutta ihmisluonto on heikko; siis ennen kaikkia: vaiti! Muuten, jos
hänen salaisuutensa joutuisi maailman suuhun, ei hän voisi olla varmana
mistään, -- itsestään kaikkein vähimmin.

Kauan oli Esko jo näissä mietteissä istunut puistikossa. Jo vihdoin
tuli tyttö kiireesti astellen, -- Esko rinnalle. Vaan tänään ei ollut
tyttö kaikkein rakastettavimmalla tuulellaan, hänellä oli kiire, oli
vähän myöhästynyt ja muutenkin hän hiukan kärtysesti vastaili Eskolle.
Jopa pisteliäästikin. Kun Esko nosti lakkia eräälle ohimenevälle,
myöskin kaljupäiselle, herralle, niin tyttö nauramaan:

-- Kaksi kuuta yhtaikaa!

Hänen päälakeaan pilkkasi! Siitä Esko jo heti hieman sekaantui
valmistetuissa puheenaineissaan. Hän oli tuossa juuri aikonut kautta
rantain ilmoittaa, että huomeniltana, lauvantai-iltana, hän tulisi
tytön luona käymään, jopa vähän siitäkin, missä tarkoituksissa, vaan
vaivoin hän nyt sai siitä päästä kiinni.

-- Huomenna ne olisi Matin päivätkin, lausui hän kumminkin kotvan
kuluttua ilman varsinaista aihetta tähän tiedonantoon.

-- Vai niin. No teidän kai on silloin oltava suurilla
herrainkekkereillä?

-- Olisihan oltava, vaan en ole aikonut mennä. Olen tuuminut pysyä
poissa.

-- Soo, mistä nyt tuulee! Tuollaiset kestithän kuuluvat olevan oikeita
vanhainpoikain mässäyspäiviä.

Vanhainpoikain! Mässäyspäiviä! Tämähän vivahti hieman
epäkohteliaisuudelta. Ja kaikki se tiesikin vanhainpoikain
mässäyspäivät! Esko tunsi horjuvansa äskeisessä varmassa
vakuutuksessaan, vaan jatkoi kumminkin, ikäänkuin ei olisi mitään
huomannut.

-- Niin, olen aikonut lähteä vähän muualle. Onko teillä mihinkään menoa
huomeniltana?

-- Meillä on ompeluseura joka lauvantai-ilta. Miksi niin?

-- Ilman vain ... vaan koska teillä on ompeluseura...

Oli saavuttu portille, johon tytön oli mentävä. Tämä odotti sekunnin
ajan, vaan kun Eskosta ei lähtenyt mitään sen enempää, sanoi hän
jäähyväiset ja kiirehti sisään, hänhän oli muutenkin myöhästynyt.

Esko käveli verkalleen kotiinsa. Matkalla rupesi satamaan ja hän kastui
läpimäräksi. Ja hän oli olemukseensa sangen tyytymätön, kun muutettuaan
sukat ja takit istui työhönsä... Perhanan ompeluseurat! Ja hän itse oli
ehkä äsken ollut liian kuuma ja liian kömpelö, hän tekeysi
naurettavaksi. Tyttö rupeaa häntä kohtelemaan miten tahtoo! Asia
lykkäypi lykkäytymistään, -- tuleeko siitä sitten koskaan valmista!

Töissään koetti Esko nuhertaa koko iltapäivän, vaan huonosti sekin
luonnisti. Ja iltaruoka myöhästyi, matamia ei näkynyt eikä kuulunut.
Esko oli nyt kolmena iltana peräkkäin syödyt iltasen kotona ja se oli
jotakin tavatonta, -- matami nähtävästi ei ollut voinut aavistaa, että
hän neljäntenäkin olisi kotonaan. Ja mitä hemmetin ilvettä tämä sitten
oikeastaan on, miks'ei hän ollut mennyt premieeriin, miks'ei kapakkaan,
miksi hän täällä mökötti...!

No, eihän sitä saa niin vähästä närkästyä, kun on korkeammat pyrinnöt
silmämääränä. Täytyy talttua ja tyyntyä ja vierautua entisistä
tavoista, -- siinähän se temppu juuri onkin. --

Seuraavana päivänä oli Matinpäivä. Esko tuli päivällä virastostaan
siinä vakaassa aikomuksessa, että hän viettää kotonaan koko iltapäivän,
olihan hän maininnut sekä tytölle että tovereilleen, ettei hän menisi
kesteihin, -- hän tahtoi nyt kerran voittaa itsensä, vanhan ihmisensä.
Muut voitot ovat sitten helpompia. -- Välttääkseen kyseleviä tuttavia
käveli Esko niin pian kuin kerkesi ja syrjäisiä katuja myöten kotiinsa.

Tänään oli lauvantaipäivä, Esko tiesi, ettei hän puistikossa nyt
tapaisikaan tyttöä, jos muuten kehtaisi lähteä tavottelemaankaan, se
oli eilen niin kummallinen. Odotetaanpa, kunnes se taas käy
mureammaksi! Tänään niillä on ompeluseuransa, -- olisi se nyt voinut
antaa palttua ompeluseuralleen tällä kertaa ... mutta ei tainnut hän
itsekään sentään kyllin selvästi lausua tarkoitustaan. Ommelkoot nyt,
kyllä kai hän malttaa mielensä!

Esko veti pitkät päivällisunet ja lähti sitten herättyään ulos
iltahämärässä raitistelemaan. Ilma oli vilponen, hän käveli tuntikausia
omissa mietteissään, eikä tuntenut itseään oikein tyytyväiseksi.
Oikeastaan se asema, johon hän oli itsensä asettanut, oli hirveän
naurettava; -- vanha mies kulkee täällä ja koettaa kasvattaa itseään ja
määrää itselleen katumus-, parannus- ja paastoaikoja, -- hyi, höpsistä!
Ja minkä vuoksi? Tytönkö? Ikäänkuin tyttö nyt välittäisi yhdestä
enemmästä tai vähemmästä Matinpäivästä, jos se kerta taipuakseen on. Ja
jos taas ei tahdo taipua...

Mutta saattaahan tuota nyt pysyä päätöksessään, kun sen kerran on
tehnyt, raukkamaistahan se muuten olisi. Tarpeetontahan sinne on nyt
lähteä juopottelemaan ja ehkä vielä toisten ivattavaksi, -- sillä
ainahan niistä joku on nähnyt hänet yhdessä tytön kanssa, eikähän ne
tietysti siitä malta olla veistelemättä. Ei, viisainta on nyt lähteä
saunaan ja sitten suoraan kotiin, -- enkäpä huomenna taas saa tytönkin
käsiinsä ja silloin virkeänä miesnä kaikki selville...

Mutta Eskoa tuntui hieman hiukasevan ja hän päätti ravintolan ohi
kulkiessaan yhtäkkiä ennen saunaan menoa käydä haukkaamassa voileivän
ja ryypyn.

Kapakassa istui pari Eskon tuttavaa juuri samassa toimessa,
haukkaamassa ryyppyä ja voileipää, ja heti kun Esko astui sisään,
viittoivat he hänet luokseen.

-- Kas, näkeepä sitäkin miestä kerran. Ja oikeat sulla on tuumat,
voileipä alle, niin että Matinpäivät pääsevät lujalle pohjalle.

-- Niin, hm, minä olen oikeastaan ollut vähän kahdenvaiheilla niistä
Matinpäivistä, tuumasin tästä mennä saunaan...

-- Oletko sinä hullu, saunaan mennään vasta Matinpäivän jälkeen,
silloin se on kumminkin tarpeellista. Vai mitä metkuja sulla liekään,
-- etkö ollenkaan aijo Matinpäiville? Kuule, miten sinun laitasi on,
sinä olet käynyt niin salaperäiseksi?

-- Eikö mitä, on vain ollut tässä vähän töitä ja hommia.

-- Hommia, hm, on niitä hommia joskus väliin näkynyt iltahämärässä
hameniekkain parissa...

Esko melkein säpsähti, kun toinen tovereista äkkiä heitti tuollaisen
viittauksen, hän tunsi, että se sattui hyvin aralle paikalle. Mutta
vasta hän tunsi itsensä kokonaan horjuvan, kun toinen vielä paranteli:

-- Niin, sinä Esko taidat siitä piankin leipoa valmista. Mutta
maltetaan, kohta kai se näkyy lehdissä kihlausilmoituksena.

Kaikki oli pilassa. Eskon salaiset tuumat paljastetut, hänen hyvät
päätöksensä turhia. Minkä vaikutuksen tekisi nyt tämän jälkeen
kihlausilmoitus lehdissä! Mitä hyödytti koko hänen varovaisuutensa, kun
sen kaikki kumminkin tiesivät. Parasta lie lykätä koko tuumat vähän
tuonnemmaksi ja antaa puheiden unehtua... Peijakas, kun hän oli
sattunut tulemaankin tänne kapakkaan, -- mutta nyt se oli jo melkein
myöhästä väistyä.

Esko vastaili jotakin välttelevää, maksoi voileipänsä ja hankkiusi
lähtemään ulos.

-- Odotahan, joudutaanhan tästä mekin. Ja vaikka nyt lienetkin lemmen
puuhissa, niin saatathan siltä Matinpäiville tulla.

-- Saatanpa saatan...

-- Sitähän minäkin, ettei se niin lujalla ole.

He tulivat kadulle ja kävelivät yhtä matkaa ylöspäin. Esko mietti
jotakin mutkaa päästäkseen puikahtamaan syrjään. Hän oli nyt kerran
päättänyt olla sinne Matinpäiville menemättä ... tullut tuhmuudessaan
siitä tytöllekin puhuneeksi... Ja jos hän nyt menee, niin sitten ovat
kaikki päätökset hiidessä, sitten hän menee toisen ja kolmannen kerran
ja taas ovat hyvät tuumat hunningolla... Ei, kyllä hän livistää...

-- Kävelkäähän edeltä, minä pistäyn tuossa tupakkapuodissa ostamassa
pyhätupakat.

-- Mutta ethän vain jää sille tielle?

-- En, tietysti minä tulen...

Mutta taashan tämä on aivan hullua, mietti Esko kun tuli ulos
tupakkakaupasta. Mitä varten minä tässä heittäyn valehtelijaksi, miksi
lupaan ja sitten pakenen kuin varas, livistän ja lymyilen...? Peijakas!
tämähän on jonkinlaista itsensä pettämistä, tämähän on lapsellista,
koulupoikamaista ilveilyä. Kylläpä sille mahdetaan nauraa! Olenko minä,
vanha mies, nyt sellainen raukka, etten uskalla tehdä mitä miellyttää
ja mennä mihin tahdon...? Mutta mihin minä sitten tahdon, saunaanko? Ja
sillävälin toiset veistelevät ja hämmästelevät ja tekevät minusta
naurun kappaleen...

Kotvan aikaa seisoi Esko yhdessä kohden tupakkapuodin edustalla
tietämättä minne päin hän kääntyisi, oikealleko vai vasemmalle. Se oli
harmillista, se oli tuskallista, hän odotti ikäänkuin jotakin
ulkonaista sysäystä, joka hänet työntäisi yhtäälle tai toisaalle siltä
paikalta, jolta hän ei itse päässyt päkähtämään.

Ja sellainen sysäys tuli. Lauma koulutyttöjä käveli kadun täydeltä
naureskellen ja tirskuen, käveli käsikkäin yhtenä mustana aitana. Sen
edestä täytyi syrjäytyä, lähteä liikkeelle eteenpäin...

       *       *       *       *       *

-- Terve! Täällä jo pahat kielet tiesivät kertoa, että sinä olisit
hameisiin niin sotkeutunut, että olisit livistänyt tiehesi, mutta minä
sanoin, että se on valetta, kyllä se mies tulee.

Se oli Matti, joka näillä sanoilla etehisen ovella tervehti
nimipäiville saapuvaa Eskoa.

1895.



MATKA-KASKUJA.


Kaksi vuotta, pian kolmatta, on kulunut siitä, jolloin tein sen pienen
ulkomaamatkan, jolta nämä matka-kaskut ovat tuloksia. Pistin joskus
matkan varrella muistiini pikkutapauksen tai havainnon, yhden sieltä,
toisen täältä, varsinkin jos ne mielestäni olivat huvittavaa laatua, ja
olen sittemmin koonnut ne paperille. Kaskut on lukija kumminkin
huomaava sellaisiksi, että ne eivät ole vanhenemalla turmeltuneet,
koska ne ovat siitä onnelliset, etteivät ole riippuvia ajasta eivätkä
kaikki paljo paikastakaan.



TUNTI UPSALASSA.


Parisen kuukautta olin oleskellut arkistotutkimuksia varten Tukholmassa
ja vähitellen rupesin jo niistä töistäni selviämään. Jo Suomesta
lähtiessäni olin päättänyt käydä myöskin Upsalassa selailemassa
sikäläisessä kirjastossa löytyviä käsikirjoituskokoelmia, vaikka tosin
ennakolta tiesinkin, ettei siellä minua varten mainittavaa löytyisi.
Tuossa tiedossani olin yhä varmistunut ja vakaantunut Tukholmassa,
jossa olin tilaisuudessa läpikäymään Upsalan kirjaston luettelot.
Tiesin melkein turhaksi matkani sinne. Mutta kuitenkin, kaiketikin,
eihän tuonne ole kuin tunnin matka, parin, kolmen kruunun reissu, niin
arvelin, ja täydelleen rauhottaakseni omantuntoni päätin eräänä aamuna
matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin, -- saahan tuonkin sitten
kerran nähneeksi, josta on niin paljon lukenut ja kuullut.

Ilman muita matkatarpeita kuin taskussa oleva muistiinpanokirjani
saavuin kymmenen aikana aamulla Upsalaan ja kävelin suoraa tietä
asemalta kirjastoon, joka valkeana ja komeana paistoi vastaani
korkealta mäeltä. Ei tarvittu opasta eikä neuvojaa. Juoksutin sitten
koko aamupäivän kirjaston nuoria, palvelushaluisia apulaisia
edestakaisin kantamassa minulle käsikirjotusmytyn toisensa perästä,
joista mahdollisesti voisi olla minulle jotain hyötyä. Vaan, kuten jo
etukäteen tiesin, se oli turhaa juoksutusta. Kun kello läheni kahta,
jolloin kirjasto oli suljettava, saatoin jo aivan rauhallisella
omallatunnolla jättää Upsalan kirjaston.

Laskeusin verkalleen alas kirjastomäeltä, sytytin paperossin ja
katselin laidasta toiseen tuota allani lepäävää kaupunkivähäistä, joka
hiljaisena ja rauhallisena näytti puolinukuksissaan kylpevän
päiväpaisteessa mutaisen Fyris-joen molemmilla kupeilla. Tässä se nyt
on siis tuo vanha, kuuluisa tiedonahjo, tuo muinais-skandinaavein
ruhtinaskoti, tuo laulujen ylistämä kosteikko keskellä laajoja
laidunmaita. Tuossa siis tuomiokirkko, tuossa uusi yliopistorakennus,
tuossa vanha linna ja nuo ränstyneet puurakennukset, ne ovat siis
ylioppilasten lukukammioita; ylioppilaistahan Upsalan kaupungilla on
leimansa, ylioppilaiden asuttaminen, syöttäminen ja juottaminenhan on
nykyjään Upsalan pääelinkeinokin.

No, tämähän on siis kaikki sangen pian nähtyä ja tajuttua. Minä
joutasin jo vaikka hetipaikalla matkustamaan pois.

Katselin kelloa. Vielä runsas tunti täällä kumminkin on viivyttävä,
ensi juna lähtee näet vasta kello 3: 5. Mitenkähän tuonkin ajan
sopivimmalla tavalla kuluttaisi?

Pitäisihän minulla täällä olla tuttavia useampiakin, Upsalan
ylioppilaita, joihin olin tutustunut Helsingissä ja Tukholmassa, miten
heitä vain mahtaisi saada käsiinsä. Useimmat ovat kyllä jo arvatenkin
matkustaneet kaupungista pois -- toukokuu oli lopullaan, -- mutta yksi
niistä nyt on varmastikin täällä, hän oli mulle keväällä ilmoittanut
viipyvänsä koko kesän Upsalassa lukujaan varten. Tahdon kutsua häntä
Vikbergiksi. Hän, Karl Vikberg, oli erityisesti Helsingissä ollessaan
muistuttanut minua käymään luonansa Upsalassa... Hitto soi, minäpä
koetan ottaa selkoa siitä miehestä. Jos kello kolmeen asti hänet
löydän, jään tänne vielä pariksi tunniksi, syön päivällistä hänen
seurassaan ja matkustan Tukholmaan vasta kello 5. Jos taas en löydä,
matkustan jo kello 3 ja ehdin vielä neljän ajaksi syömään päivällistä
tavallisten pöytätoverieni seuraan tavalliseen ruokapaikkaani
Brunckebergin torin varrelle.

Nyt siis heti hakemaan Vikbergiä.

Siinä on sillan korvassa kirjakauppa, minä hyökkään sinne ja pyydän
ylioppilasluetteloa... Vikberg, Vikberg, Vikberg ... niitä on toista
sivua, Karl Vikberg, Karl Vikberg ... vuodelta 1891, 1892, mutta eihän
täällä sitä minun Vikbergiä ole sittenkään.

-- Kenties hän ei ole ollut sisällä yliopistossa viime lukukautena,
huomauttaa kauppapalvelija, siinä tapauksessa ei ole hänen nimeään eikä
osotettaan luettelossa.

-- Niin, tietysti hän ei ole ollut täällä, kun hän vasta huhti- tai
toukokuussa on palannut Suomesta... Mutta kuinka minä sitten saan
hänestä selvän?

-- Kaiketi nämä muut Vikbergit sen tietävät, ovat ehkä samaa sukua ja
voivat tuntea hänet muutenkin.

-- Ettäkö minä juoksisin kaikkein Vikbergien luona kysymässä?

-- Niin, taikka edes muutamain...

Oli se minusta hiukan toivotonta yritystä, vaan kirjotin kumminkin
muistiin kolmen, neljän Vikbergin osotteet -- valitsin vanhimmat
joukosta -- silmäilin kartalta parin pääkadun nimet ja suunnat ja
lähdin löytöretkelleni.

Ensimmäinen, jonka luo tulin, oli Herman Vikberg, stud. fil. Soitin,
pääsin sisälle, pyysin saada puhutella herra Vikbergiä.

-- Herman, Herman, tule alas, huusi vanhanpuoleinen naisihminen ylös
vintin rappuja myöten. -- Täällä on joku, joka tahtoo sinua tavata.

-- Pitääkö _minun_ tulla alas? kuului kummastunut ääni ullakolta. --
Ei, käske hänen vaan tulla ylös.

Arastelin vähän lähteä kapuamaan pimeitä portaita ylöspäin, vaan muuta
neuvoa en keksinyt ja hetken hapuiltuani ovea ja avainta pääsin hänen
huoneeseensa sisälle. Herman, paksu, lihava, kaljupää ukko, makasi
paitahihasillaan vuoteellaan selkä minuun käännettynä. Vähitellen
väänsi hän siitä vatsapuolen esiin, sovitti silmälasit silmilleen ja
katseli minua kotvasen suurimmalla hämmästyksellä.

Pyysin anteeksi ja selitin oudonlaisen asiani niin lyhyesti ja selvästi
kuin suinkin, vaan sain tehdä sen toistamiseen ennenkuin hän verkalleen
nousi vuoteelta ja vastasi lakoonisesti:

-- Minä olen Herman Vikberg. Istukaa!

-- Minulla on kunnia tietää se. Tarkoitukseni on vaan kysyä, tunnetteko
sattumalta sitä Karl Vikbergiä, joka on ollut Suomessa.

-- En sattumaltakaan.

Kumarsin, pyysin vielä tuhannen kertaa anteeksi käyntiäni ja lähdin.
Vaan kun varovaisesti käsikopelolla kulkien olin päässyt portaita alas,
silloin oli jo Herman Vikberg kintereilläni. Hänelle oli sillä välin
nähtävästi jo asia selvinnyt, hän oli tullut ajatelleeksi, että se oli
ulkomaalainen matkustaja, joka oli hänen puoleensa kääntynyt neuvoa
kysymään ja kohteliaisuuden henki oli hänessä herännyt. Hän tarjoutui
auttamaan minua hakemaan Karl Vikbergiä, ja yhdessä lähdimme toisen
Vikbergin luo. Sekään tietysti ei ollut se oikea. Vaan kun hänellekin
asia oli ehtinyt selviytyä, oli meitä jo kohta kolme miestä, jotka
kulimme hakemaan sitä Karl Vikbergiä, joka oli ollut Suomessa.

Me haarausimme kukin eri taholle. Olin ilmoittanut apumiehilleni
aikovani matkustaa pois joko kello 3 tai 5, ja he olivat luvanneet
kolmen ajaksi saapua »Rullan» nimiseen kapakkaan asemahuoneen luona
kertomaan minulle, kuinka heidän retkensä oli onnistunut. Muistaakseni
heistä toinen palvelushaluisuudessaan oli luvannut mulle tuovansa
»Rullaniin» mukanaan Karl Vikbergin ennen kello kolmea joko elävänä
taikka kuolleena.

Itse kävin vielä parin Vikbergin luona. Toinen heistä oli kuullut
puhuttavan minun Vikbergistäni, toinen ei tuntenut häntä puheitten
mukaankaan, vaan kumpanenkin heistä oli pyytämättäni kohta valmis
lähtemään liikkeelle haettavaani löytämään. Toiselle heistä ilmotin
minä, että »Rullan» olisi sovittu yhtymäpaikka, toinen esitti saman
paikan itse yhtymäpaikaksi, luvaten tuoda Vikbergin sinne.

Olin jo ehtinyt päästä hikiseksi ja minusta tuntui, että olinpa jo
tehnyt yhden Vikbergin löytämiseksi mitä ihmiseltä niin lyhyessä ajassa
kohtuudella voi vaatia. Neljä Vikbergiä oli parast'aikaa kaimansa
perästä juoksemassa ja jos heistä jokainen saapi kaksikaan Vikbergiä
liikkeelle, niin on niitä minun vuokseni piankin 12 jalkeilla. Ne
tietysti kaikki tekevät sopimuksen, että »Rullan» on oleva
yhtymäpaikkana kello 3. Jos heistä vielä jokainen, niinkuin melkein
saattoi otaksua, sattui tapamaan vielä yhdenkään uuden Vikbergin, niin
olisi kello 3:n aikaan tasan kaksi tusinaa Vikbergejä »Rullanissa»
minua vastassa. Mutta olisiko se oikea sittenkään siellä, se olisi
siltä epävarmaa.

Tuota mietin, kuljeskellessani kellon kolmea lähetessä Upsalan katuja
pitkin rautatieasemaa kohti. Ja siinä miettiessäni rupesi tuo uhkaava
Vikbergein paljous vähitellen mieltäni ahdistamaan. Mitä tekisin minä
tuossa suuressa, oudossa joukossa? Miten voisin tyydyttävästi selvittää
sen seikan, että olin vaivannut liikkeelle noin monta minua
tuntematonta miestä, miten voisin heidän hyväntahtoisuutensa kyllin
palkita? Enhän edes ollut tuon Suomessakaan käyneen Vikbergin
erinomainen henkiystävä eikähän ollut tarkoitukseni ollut mikään muu,
kuin saada hänen seurassaan viettää muuan joutilas tunti, joka nyt
muuten jo kohta oli kulunut. Mulle tulisi todellakin olemaan sangen
vaikea hetki osottaessani kiitollisuuttani kaikkia noita Vikbergejä
kohtaan, joko sitten heidän toimensa oli onnistunut taikka ei.

Näissä synkissä mietteissä saapuessani rautatieaseman edustaiselle
torille ja nähdessäni kellon olevan viittä minuuttia vailla kolme,
välähti ensi kerran mielessäni ajatus paeta raukkamaisesti koko
Vikbergi-joukkoa, luikkia asemalle ja lymyityen jonkun vaunun nurkkaan
ajaa karauttaa Tukholmaan. Siellä odottavat minua vanhassa
ruokapaikassa vanhat, tuttavat päivällistoverini, siellä olisin kuin
kotonani ja saisin kertoa heille seikkailustani... Mutta ei, sehän ei
käy laatuun. Tuossa luen erään portin päällä suurilla kirjaimilla
kirjoitetun nimen »Rullan», sinne pakottaa kova kohtaloni minua
menemään vastoin tahtoanikin. Sillä miestä sanasta...

Raskain askelin astuin portista sisään. Vielä siellä ei ole yhtään
Vikbergiä, vaan koko liuta saapuu kai tuossa tuokiossa. Ja minusta
tuntui, kuin olisin suotta pakotta sattuman petkuttamana joutunut
saaliiksi tähän satimeen, josta ei ole yhtään aukkoa pois päästäkseni.
Eikö yhtään? Miksen sittenkin pakene? Onhan otuksella oikeus paeta
satimesta, jos ehtii ennenkuin pyytömies saapuu. Pyytömieheni. nuo 24,
saapuvat juuri tuossa silmänräpäyksessä, vaan vielä on mulla aikaa
repästä itseni irti ja juosta... Katsahdin kelloa: minuutin yli
kolmen...

Minä repäsen itseni irti, pujahdan portista ulos, hiivin aitoviertä
pitkin uskaltamatta katsoa taakseni, varastan toisella jalalla
ehtiäkseni pikemmin ja hyppään ahmana portaita ylös asemahuoneelle.
Paluupiletti on taskussani, junakello soipi viimestä kertaa, minä
nykäsen vaunun oven auki, astun sisään ja heittäydyn kuumuutta ja
mielenliikutusta huokuen sohvalle nojalleni. Juna viheltää, lähtee
liikkeelle. Nyt on jo myöhästä enää palata »Rullaniin», höyryhepo viepi
minut nyt jo väkisinkin Tukholmaan...

Koko tuon tunnin kolmesta neljään on mulla paha omatunto, sydämmeni lyö
levottomasti ja soimaa minua petollisuudesta ja kiittämättömyydestä,
enkä uskalla ajatellakaan noita monia Vikbergejä, jotka nyt luultavasti
parhaallaan istuvat »Rullanissa» odotellen minua ja päästäen
tuontuostaankin kirouksen, kun niin kauan viivyn. En uskalla heitä
ajatellakaan, enkä keksi tässä jutussa vielä mitään naurettavaa. Keksin
sen vasta, kun saavun Brunckebergintorin varrelle Tukholmaan, vanhaan
ruokapaikkaani, ja siellä saan tavata kelpo päivällistoverini, joille
sydäntäni keventääkseni kerron seikkailuni. Heistä on koko juttu
hullunkurinen ja välttämättä tahtoo yksi heistä kirjottaa minun
puolestani onnittelusähkösanoman lähetettäväksi kohta Upsalaan
»Rullaniin» yhteisesti kaikille Vikbergeille, jotka siellä tietysti
paraikaa ovat koossa ja saavat tehdä toistensa tuttavuutta. Sen sain
kumminkin estetyksi ja minusta tuntui varmimmalta pysyä Upsalan
Vikbergeistä niin kaukana ja niin äänettömänä kuin mahdollista, jotta
he niin pian kuin suinkin unhottaisivat tuon käyntini Upsalassa, joka
minulla aina on pysyvä mielessäni.

1894.



TUNNELMAIN MAASSA.


Sanaa »tunnelma» en ole koskaan voinut suvaita enkä ole näihin asti
itse vielä milloinkaan sitä kirjoitettuna käyttänyt. Olen koettanut sen
asemalle keksiä toista sanaa taikka, ellen sellaista ole löytänyt, olen
kiertelemällä kokenut päästä pälkähästä. Tuo sana on näet minusta huono
ja ruma, se on tehty tekemällä niinkuin monet muutkin, mutta tehty
kömpelösti; jos olisin kielimies, keksisin epäilemättä jonkun mutkan
todistaakseni, että se on aivan »väärä johdannainen» ja tuomitseisin
sen kuolemaan tiedemiehen oikeudella.

Mutta nyt -- pelkään minä -- täytyy minun itseni turvautua
tuhon inhottavaan sanaan. Aijon näet kertoa pari piirrettä
kööpenhaminalaisten elämästä, ja jos sinä lukija hiukankaan tunnet
tanskalaisia, täytyy sinun myöntää heidän olennossaan olevan siksi
paljo »tunnelmoimista», että heistä kertojan on ylen vaikea välttää
taikka kiertää sellaista sanaa, joka vastaa saksalaista »Stimmung».
Siinä on koko tuossa viheriässä saarimaassa jotakin pehmoista
herkkämielisyyttä, jotakin »sievää» ja »idyllistä», joka vaatii
»tunnelma» sanan käyttämistä ja sitä samaa piirrettä kuvastuu myöskin
kansan luonteesta. Ei niin, että ihmisiä voisi sanoa juuri uinaileviksi
tai haaveksiviksi, ovathan he päinvastoin sangen pirteitä ja eloisia,
vaan sittenkin, tunteella näyttää heidän olennossaan olevan hyvin paljo
tekemistä, ja he koettavat mielellään järjestää yhteiselämänsä
niin, että sen yksityiset tilaisuudet muodostuisivat somiksi
»tunnelmaryhmiksi», taikka ainakin näyttäisivät siltä.

Vaan parilla esimerkillä saan ehkä tuon tarkoittamani piirteen
selvemmin esitetyksi.

Lähtekäämme liikkeelle esimerkiksi jonakin lämpimänä ja
päiväpaisteisena sunnuntaina noinikään kesäkuun kauniimmillaan ollessa
katselemaan, kuinka kööpenhaminalaiset viettävät joutopäiväänsä. Meidän
olisi oikeastaan oltava monessakin paikassa yhtaikaa, mutta
seuratkaamme nyt ainakin aluksi päävirtaa. Se kulkee kaupungista länttä
kohden merenrannikkoa pitkin tuuheaan tammimetsään, joka on tuttu
lyhyestä nimestään »Skoven», metsä, -- näin määräämätön yksikkö näet
riittää, sillä Tanskan metsistä ei ole monikossa paljo puhumista.

Taon 5-6 virstan pituisen matkan voipi kulkea sekä laivalla että
rautatiellä, ja onhan niitäkin, jotka näitä kulkuneuvoja käyttävät.
Mutta ne tiet ovat useimpain kööpenhaminalaisten mielestä liian
arkiteitä, liian proosallisia. Ajaa junavaunussa taikka istua
laivankannella, sehän on niin jokapäiväistä, siinä ei ole ensinkään
runollisuutta, tunnelmaa... Toista on somasti ryhmittyä hevosten
vetämiin kärryihin tai vankkureihin ja kulkea siten omalla ajopelillään
metsään. Jos saadaan omasta perheestä tai sukulaisperheistä kokoon noin
8-10 henkeä -- sen verran mahdutetaan noihin vuokrattavissa oleviin
vankkureihin -- niin on porvarillisten kööpenhaminalaisten ilo
ylimmillään. Voileipiä otetaan mukaan ja laulaen ajetaan ulos
kaupungista. Laulu kuuluu asiaan. Yksiäänisesti lauletaan joka
vankkurissa sieviä isänmaallisia tai rakkauslauluja, lauletaan koko
matkan, jota tuossa verkkasessa kulussa menee tuntikausia. Niissäkin
vankkureissa, joita ei yksi perhekunta tai seuruekunta ole jaksanut
itselleen palkata, vaan joihin on kokoontunut toisilleen outoa väkeä
kaupungin eri kulmilta, lauletaan yhtä hartaasti ja ollaan yhtä
iloisia. -- Tällaisia pyhäretkiä varten löytyy Kööpenhaminassa
erityinen ajurien haaraosasto, jolla on erittäin siihen tarkoitukseen
hevoset ja ajopelit.

Huomattavaa tuossa retkeilyssä on, että perheiden tuoreimmillaan olevat
jäsenet, pojat ja tyttäret noin 17:n ja 27:n ikävuosien väliltä,
useinkaan eivät matkusta muun perheen mukana. He kulkevat erikseen,
parittain -- ovat kihloissa. Kööpenhaminassa se näet kuuluu kuuluvan
asiaan, että ollaan kihloissa. Niin pian kuin nuorukainen on päässyt
niin pitkälle, että ensimmäiset parranhaituvat ovat tehneet yläleuvalle
harvan laihon, rupeaa hän kiireisesti katselemaan itselleen
samanikäistä tyttöä ja ennen pitkää sitä ollaan kihloissa, vaikka
useinkaan ei ole vielä elämisestä, ei elämän suunnasta eikä siis
perheen perustamisestakaan mitään tietoa. Mutta se nyt ei olekaan aina
ensimmäisenä tarkoituksena; pääasia on ensiksi, että ollaan kihloissa,
-- sehän on niin runollista, niin hauskaa, niin kiihoittavaa, niin
tunne-elämää kehittävää. Jokaisella on oma henttunsa, jonka seuraan hän
rientää illoilla työstä päästyään ja jonka kanssa varsinkin sunnuntait
vietetään yhdessä. Onhan se niin ihanata kuherrella kahden kesken,
puhua rakkaudesta ja unelmoida tulevaisuutta. Ja kun esim. näinikään
sunnuntaisin istuu rinnakkain ja lähekkäin vankkureilla ja laulellen
ajaa »metsään», niin onhan siinä tunnelmaa. Mitä seurauksia tuosta
kihloissa olosta on, se on toinen asia. Usein ei siitä ole mitään
seurauksia, vanhat liitot puretaan ja uusia tehdään. Usein se taas
viepi aivan nuoriin avioliittoihin, ja vaikka niissä monasti ei olekaan
paljoa mistä »perhe» eläisi, niin onhan siltä tuo kahden nuoren
yhdessäelämä niin somaa ja runollista...

Vaan me olemme jo saapuneet tammimetsään ja kävelemme siinä poikki ja
pitkin katselemassa kööpenhaminalaista huvittelua. Nuo kirjavat ryhmät,
suuremmat ja pienemmät, jotka ovat asettuneet sieviin sikermiin
varjostoihin puittenjuurille, ovat todellakin miellyttävän näköisiä.
Kesäisiä pukuja, iloisia mieliä, punaisia poskia, nuoruutta, kauneutta
ja lempeä, -- mitäpä sen viehättävämpää osaisi enää muukalaisenkaan
silmä hakea kesäiseltä huvipaikalta. Voileivät kaivetaan esiin,
kaivetaan juustokäärö ja kalakäärö ja keitetyt munat, ja ateria alkaa.
Olutta saa ostaa siellä täällä olevista myymälöistä, joista siis
haetaan särvin. Niin kodikasta, niin »nättiä»!

Yli koko kentän lepää sopusointua ja rauhaa. Ei rähisevää ääntä kuulu
mistään, ei toraista sanaa, ainoastaan tuota samaa laulua kaikuu
sieltä, täältä, tammien juurilta. Ja kun sulhanen aterian jälkeen
laskee päänsä morsiamen syliin ottaakseen ettoneen ja kun lapset
laitetaan vähän syrjemmäs leikkimään, että papat ja mammat saisivat
rauhassa levätä raanuinsa päällä ruohokossa, niin tuntuupa katsojasta
siltä, kuin näkisi hän teaatterinäyttämöllä jonkun aistikkaasti
ryhmitetyn »stilleben»-kuvaelman, jonka olisi tarkoitus esittää onnea
ja rauhaa.

Sama tunne pysyy katsojassa myöhemminkin, se vain erotus, että
kuvaelmat muuttuvat. Milloin keräytyvät luonnon helmassa olijat,
lapset, kihlatut, naineet miehet ja naiset, piiritanssiin, milloin
muuhun sievään leikkiin. Rannalla vieressä on hoijakoita, kiikuja ja
muita ilopaikkoja. Sulhanen kustantaa morsiamensa viiden äyrin
kiikkuun, istuu itse vierelle ja pitää hellästi vyötäreiltä kiinni,
ettei tuo vain putoaisi. Ja sen jälkeen tarjoo hän vielä tytölleen
lasin olutta, juo itse kaksi, ja palkaksi saa hän, jos sattuu vähänkään
siimespaikkaa, suukkosen. Eikä tee mitään, jos joku näkeekin. Onhan se
niin viatonta, samalla kuin se on niin runollista ja sievää. Eikö
olekin?

Tunnelmaa pitää olla kaikessa ja sitä on kaikessa. Itse kaupunki
puistoineen ja siltoineen kuvastaa jo keskellä ihmishyörinääkin
jonkunlaista hempeämielistä tunnetta, sitä samaa huokuu vastaan
huvipaikoista, Tivolista ja kesäteaattereista, niin, sitä huomaa
melkein kauppapuodeissa ja ruokapaikoissakin. Sydämmellisyyttä ja
hiukan lapsellista herkkyyttä, joka koettaa ilmestyä niin sievässä
muodossa kuin suinkin. Lyhyesti, -- tunnelmaa.

-- Sain tuttavikseni Kööpenhaminassa pari, kolme yliopistoon vielä
kuuluvaa nuorta miestä, joiden kanssa toisinaan olin yksissä ja
juttelin myöskin tuosta piirteestä sikäläisen kansan luonteessa. Kehuin
sitä piirrettä, sanoin sen todistavan sydäntä ja hyvyyttä ja väitin,
ottamalla vertaukseksi meidän karun ja jäykän suomalaisen luonteen,
sitä pyrittäväksi päämääräksi. Mutta he eivät hyväksyneet tuota
kehumista. He myönsivät tuollaisia merkkejä kansan luonteessa olevan,
vaan väittivät sitä lapsellisuudeksi ja miehuuttomuudeksi, josta olisi
irti pyrittävä. Tuollainen uinaileva suunta on raukkamaista, he
tahtoivat esiintyä jäyhinä miehinä.

Ja kumminkin oli heissä itsessään tuota tunnelmoimista hyvinkin
runsaasti. Havaitsin sen monasti.

Niinpä olivat he illaksi ennen lähtöäni kutsuneet minut vieraakseen.
Arvelin, että mentäisiin johonkin ulkoravintolaan iltasta syömään tai
laivaretkelle merelle taikka johonkin varieteehen. Mutta hyvin
salaperäisenä ohjasivat he matkan rautatieasemalle, ostettiin piletit
ja istuttiin junaan. Tästä kai on tuleva jotakin erinomaisempaa lystiä,
arvelin. Ja niin siitä tulikin.

Kun tunnin ajan oli rautatievaunussa nielty tomua, pysähdyttiin
pienelle asemalle, joka oli viljelysketojen keskellä. Sieltä lähdetään
astumaan auringon laskua tehdessä pölyistä maantietä pitkin, astutaan,
astutaan... Pari kertaa olin jo kysynyt, että mihinkä tämä tie viepi,
mutta he vastaavat vältellen. Jotakin harvinaista! Peltojen keskeltä
avaupi vihdoin vettä esiin, pieni järvi, matalat kaislikkorannat,
taloja tiheässä ympärillä.

-- No, tässä nyt ollaan perillä.

-- Oho. Ja mihinkä tästä nyt mennään?

-- Mihinkä! Tässähän sitä ollaan.

No, ollaanpa sitten, arvelin, yhä vielä odotellen mitä tuleman piti.
Istahdin rantakivelle, ystävieni rientäessä puuhaamaan mikä millekin
taholle. Yksi kävi yhdestä talosta vuokraamassa veneen, toinen toisesta
ostamassa olutta, kolmas vielä juoksi muissa puuhissa.

-- Ettäkö ongelle? kysäsin, kun vihdoin ruvettiin veneeseen astumaan.
Kysymykseni huvitti heitä hyvin.

-- Ei, muuten vain järvelle istumaan, tyynelle järvelle, katsomaan
kuinka päivä laskee ja iltarusko punottaa.

Sitähän siinä sitten katsottiin. Nuo asiaan kuuluvat »juustokääröt» ja
»kalakääröt» vedettiin taas taskuista esiin, syötiin voileipiä veneessä
ja juotiin olutta päälle. Ja aina sekaan silmäiltiin, kuinka päivä
katosi matalan rannan taa, peltojen alle piiloon.

-- Mutta miksi teitä oikeastaan miellytti lähteä juuri tänne? kysäsin
taas kerran illan kuluessa, sillä se ei ollut mulle vielä aivan
selvillä.

-- Miksi! Eikö sinua sitten tämä miellytä?

-- Tietysti, eipä siltä, mutta...

-- Ajatteles nyt kun näin istutaan ruuhessa keskellä tyynen järven
selkää ja syödään evästä... Minkä arvoista tämän rinnalla olisi istua
jonkun laivan kannella merellä tai jonkun varieteepöydän ääressä!
Tässähän on tunnelmaa!

Niin, sitähän tässä on, kyllä minä tämän nyt jo tajuan ja olihan se
mulla jo hämäränä aavistuksena ennakoltakin. Tämähän on nyt taas
tuollainen runollinen tuokiokuva... Asema kävi vielä selvemmäksi, kun
eräs ystävistäni, jossa oli kirjailijan vikaa, rupesi lukemaan ääneen
runoa, jonka hän edellisenä yönä oli kirjoittanut...

Juna lähti asemalta kaupunkiin vasta kello 4 aamulla. Siihen asti oli
meidän joko istuttava venheessä tai käveltävä rannalla. Ei se tahtonut
tuo »tunnelma» oikein koko yötä kestää. Minun oli lähdettävä seuraavana
päivänä kahden vuorokauden rautatiematkalle, joten melkeinpä pisteli
järveltä palattaessa vihakseni, että yö oli jäänyt nukkumatta. Ja uni
näytti olevan toisillakin.

Mutta he olivat järjestäneet tämän illanvieton tähän tapaan parhaassa
tarkoituksessa, saadakseen herätetyksi runollisen ja arkielämää
yläpuolella olevan mielialan. Olihan aivan heidän luonnossaan, että
tässä piti saada luoduksi »tunnelmaa».

1894.



PIKAJUNALLA KESÄKUUMALLA.


Piletti on taskussa, matkalaukku verkossa, -- sateenvarjo vieressä --
kaikki mukana. Hyvä. Painaun junavaunun nurkkaan, leväytän eteeni
»Politikenin», silmäiltyäni ensin ikkunasta, miten Kööpenhaminan
viimeiset savupiiput häviävät näkymättömiin junan huristaessa
eteenpäin.

Tässä sitä nyt ajetaan maailmaa katsomaan. Johan sitä nyt kerran
saapikin kappaleen nähdäkseen. Neljän valtakunnan läpi saapi kulkea,
suurten kaupunkien läpi, rikkaiden viljelysmaiden läpi, tiheimpäin
tehdaspaikkain läpi. Puolen Eurooppaa saapi nähdä ja lopuksi päästä --
Pariisiin. Silloinpa melkein jo sopii kiitollisena, tyytyväisenä
huoasta: nyt sinä herra lasket j.n.e. Sillä minä olen sen nähnyt,
nimittäin Pariisin.

Niin ajattelin itsekseni jo edeltäpäin nauttien junan nopeasti
vilistäessä Sjellantia pitkin. Siinä nyt ei ollut vielä paljo mitään
näkemistä. Yhtenä ainoana viheriänä, tasaisena lakeikkona kiiteli
maisema silmien ohi. Kaikki peltoa ja niittyä, kaikki niin saroittain
täsmälleen yhdenlaista, että silmä ei saanut mistään kiini.
Vaihtaisinpa mielelläni Suomesta vuorennikamen tuohon, lammensilmän
tähän vehnäpellon rintaan taikka kanervikon katkasemaan noita
loppumattomia kylvöheinän sarkoja, -- olisihan tuosta toki pikkusen
vaihtelua, oikeinpa päätä huimaa kauvemmin katsellessa tuota ääretöntä
yksitoikkoisuutta.

Kuka uskoisi Tanskassa niin paljon maata olevan, että saapi ajaa
vähilleen 2 tuntia yhtä Sjellantia pitkin; -- vaan syy taitaakin olla
se, että rautatie on hiukan pantu kiertämään keskuksen ympäri, ettei
matka tuntuisi kesken loppuvan. Ohoo, vai jo siellä huudetaankin:
Korsör! Kieliin matkustajat nouskoot laivaan.

Korsör, siitä paikasta en tiedä muuta, kuin että siinä oli Tanskalla
mennä vuonna kolerakaranteenin paikka. No siitäpä ei taida muuta
tarvitakaan tietää. Nyt vähän vesimatkaa ja sitten se alkaa se suuri
saksalainen isänmaa.

Kiel on Saksan suurin sotasatama, muistan ennenvanhaan lukeneeni
maantieteessä. Niinpä näkyy olevan. Pitkin pitkän sataman kylkeä on
ladottu rinnakkain kuin sotamiehiä riviin suuria sotalaivoja,
monitooreja, panssarilaivoja, mitä lienevätkin kaikki. Vai tuossa ne
nyt ovat ne syömärit, jotka nielevät Saksan suunnattoman korkeat verot
ijäti ammottavaan kitaansa ja joiden nälkää eivät ehdi tyydyttämään
minkäänlaiset uudet sotaverot, -- vai tuossa ne nyt makaavat joutilaina
niinkuin laiskat syöttiläät ainakin! Kellekähän noista on hyötyä?

-- Juna lähtee kello 6, huudetaan laivan rantaan saapuessa. Siihen
töyttää joukko joutilasta väkeä, jotka väkisin tahtovat kiskoa minulta
matkalaukkuni. Mihin helkkariin te sitä...? Vai tulliin, soo, soo,
kunhan tässä keritään... Sukkia ja paitoja siinä on, uskokaa pois. Ka
niin, se on valmis.

Siis puoli tuntia aikaa katsella Keiliä. Mutta sitä tuskin kannattaa
puoltakaan tuntia katsoa. Syön sen sijaan voileivän ja juon seidelin
olutta, hyvää olutta. Ja kohta taas huristetaan pikajunalla.

Ei muutu se maailma, yhtä lakeikkoa vaan. Mahtaa olla täällä maa hiukan
hiekkaperäisempää, koska pöläjää noin siivottomasti. Valkeita
kivitaloja siellä täällä, puistikko joskus, mutta harvoin, ympärillä.
Muuta ei merkittävää, pikajuna ei edes pysähdykään niiden
pikkukaupunkien kohdalle, joiden ohi vilistetään. Mitäs tässä nyt
oikeastaan on näkemistä, mietin itsekseni, kun jo istuminen rupee
pitkistyttämään. No, tullaanhan tästä kohta Hampuriin ja sitten niille
suurille sivistyspaikoille.

Mutta miksi tässä pitää olla näin kuuma? Sitä kysymystä olen aamusta
asti mielessäni hautonut, ja nyt se vasta ensi kerran puhkeaa oikeana
haikeana huokauksena ilmi. Miksi näin jumalattoman kuuma ja kuumemmaksi
vain käypi, kuta etemmäksi ehtii? Kuuluuko tämä kuumuuskin välttämättä
sivistysmaihin? Pääseeköhän tästä ensinkään sulamatta läpi?

Ne kysymykset uudistuvat sitten yhä tiheämmin kuta kauvemmas ehdin.
Mutta vielä en kerkiä käydä kovin kärsimättömäksi ennenkuin juna
puhaltaa kaupungin läpi kulkemaan. Huudetaan Alttoonaa ja sitten
Hampuria -- se on yhtä samaa yhtäjaksoista kaupunkia --, ja jo vihdoin
pääsen ulos hengittämään puhtaampaa ilmaa.

Kolme tuntia Hampurissa. Miten ne paraiten voisi käyttää?
Raitiovaunulla Alsteriin, siitä höyryllä »Huuhkajanpesään», taas
takasin ja kaupungin läpi satamaan. Ja nyt jo pitää pistää pikkusen
juoksunhilkkaa asemalle, sillä klo on heti 11, juna lähtee. No ei sitä
kolerakaupunkia paljo ehtinyt nähdä, vaan aina nimeksi. Hikisenä
huokuen saavun perille, näen tavarani, rötkähdän taas istumaan vaunun
nurkkaan ajaakseni yötä myöten Kölniin.

Nytkös vasta väkeä on junassa, istutaan ladottuina kuin sillit
tynnyrissä. Siitä mahtaa tulla ihana yö. Eikä kuumuus hellitä
yöksikään, polttavana huokuu henki ja iho melkein säteilee. Mutta ei
auta nurkuminen. Koeta kärsiä, hoen itselleni, ja heittäyn niin
rauhalliseksi kuin voin. Ja tunti menee, menee toinenkin, vaan toistaan
hitaammin molemmat.

Puolihorroksiin olen vaipuneena ja silmäilen tylsästi tulijoita ja
menijöitä eri asemilla. Ihastun joskus, kun joku vieressäni rupee
keräilemään tavaroitaan ja hankkiupi nousemaan ensi asemalla pois, --
jääpi mulle ehkä vähän väljemmin tilaa, saan hiukan heittäytyä
kenolleni lepäämään. Vaan tuskin hän on ulkona, kun jo toinen, paljo
lihavampi ja paksumpi saksalainen työntyy sisälle ja anastaa tuon
himoitsemani neliökyynärän. Pettymystä vain pitkin matkaa! Tunnen jo
tilani sangen surulliseksi, vaan koetan rohkaista mieltäni.

Taitaa olla alkuaamun aika, kun huudetaan: Bremen! Bremen, Bremen hoen
mielessäni, sehän on tuttu nimi, mutta mikä merkkipaikka se nyt
oikeastaan on, sitä en saa selville. Järkikin on näet jo tylsynyt ja
muisti pettää. Bremen ... joku Bremenin piispa on varmaankin joskus
historiallisella ajalla jossakin tehnyt jotakin -- vaan mitä? Kastanut
virolaisia taikka tapellut tanskalaisten kanssa -- en muista... Mutta
entä ... entä Bremenlinja, niin, sehän on se pahamaineinen linja, josta
meidän siirtolaiset usein valittavat, -- vai se paikka tämä nyt on.
Konduktööri tulee pilettiäni tarkastamaan, -- monettako kolmatta kertaa
jo, en ole laskenut -- ja minä koetan lahjomalla turmella tuota nuorta
miestä. Pyydän kauniisti kenenkään kuulematta, että hän antaisi minun
pitää penkkini itseäni varten Kölniin saakka -- oikasen hyvin kituvan
näkösenä selkäni -- ja työnnän hänelle markan rahan kouraan. Hän ottaa
sen ja kuuluukin kohta ulkopuolella riitelevän jollekin vaunuun
pyrkijälle, että sinne ei enää ketään sovi. Vaan pyrkijä, joka
nähtävästi temput tuntee, nykäsee oven auki, astuu sisälle ja luoden
minuun murhaavan katseen -- ikäänkuin syyttäen, että minä olisin
tahtonut katkasta hänen matkansa -- istahtaa hän melkein minun
sorkilleni. »Eletään sovinnossa», tekisi minun mieleni häneltä
rukoilla, »sillä jos tässä vielä riita tulee, niin kovinhan tämä on
vaikeaa».

Juna huristaa taas eteenpäin ja minä nojaun kuumaan nurkkaani. Ulkona
on pilkkosen pimeä, aukinaisesta ikkunasta tulvaa vain ehtimiseen
sisälle hehkuvata hiekkaa, joka tunkeupi suuhun ja silmiin. Koettelen
kädelläni kasvojani, mutta en enää tunne omaa ihoani, niin paksulti on
jo likaa patoutunut joka paikkaan. Siitä istumasta kavahdun toisinaan
ikäänkuin unesta. Katson kelloani, olisinko mahdollisesti saanut
nukkuneeksi pois jonkun puolentuntisen kärsimysajastani. En, aika ei
ole livahtanut rahtuakaan ohitseni, muuten vain olen mahtanut olla
jonkun silmänräpäyksen tajuntaa vailla.

Mynster, huudetaan ulkopuolella. Vai Mynster! Osnabryck ja Mynster, ne
nimet olen joskus lapsuudessani lukenut rinnakkain ja ne rupeavat nyt
soimaan korvissani. Osnabryck ja Mynster takoo junakin ensiksi
verkalleen liikkeelle lähtiessään, sitten yhä tiheämmin taputellen
mutta aina vuorottain: Osnabr--Mynstr, Osnabr--Mynstr...

Nukuttaa, en voi nukkua. Kadehdin syvästi muuatta herraa, joka on
saanut nostaneeksi koipensa vastapäiselle sohvalle toisen herran selän
taa. Hän lepää sangen mukavasti. Ehkä voisin minäkin... Ei, siinä istuu
minua vastapäätä terävänokkainen rouva, jolla on syli ja ympäristönsä
täynnä kaikenmoisia hyntyitä, mahtaisi suuttua julmaksi, jos minä
siihen kenkineni pyrkisin.

Vaan tunnit kuluvat kumminkin. Ei ole aika sentään aivan seisahtunut.
Aamu valkenee, joku viileämpikin tuulahdus puhaltaa ikkunasta sisälle.
Nythän tässä juuri ollaankin Reinvirran ihanilla seuduilla -- vaikkei
niistä suinkaan junassa tiedä -- ja saapihan vastaisuudessa kehua
kulkeneensa Rheinvirran poikkikin, onhan sekin ajatus jo jonkinlainen
lohdutus. Ja parin tunnin perästä ollaan Kölnissä, -- sinne jään
päiväksi, jään varmaankin. Saan pestä silmäni puhtaiksi, saan nukkua,
ja sittenhän sitä taas mielellään matkustaa. Rohkasen näinikään mieleni
ja koetan tyytyä kohtalooni. Päivän valo jo vaikuttaa virkistävästi ja
luontokin on hiukan vaihtelevampaa. Ei aikaakaan niin huudetaan
Dysseldorfia. Soo, ajattelen mielihyvällä, siitähän ei enää pitäisi
olla pitkälti Kölniin, ellei nyt aivan muistini petä.

Tuntui sitä kumminkin vielä matkaa olevan -- taipaleen loppuhan on aina
pisin paitsi kyydillä ajaessa, jolloin saattaa hevosta lopulla paremmin
kiirehtää. Itse veturikin ja koko juna tuntui vähän väsyneesti
laahustavan eteenpäin poikki lukemattomista risteyksistä ja
vekseleistä, ennenkuin lopullisesti seisahtui Kölnin asemalle.

Tännekö siis aijon jäädä koko päiväksi, tuumailin itsekseni kantaessani
laukkuani odotussaliin. Mutta mitä minä täällä oikeastaan toimitan?
Odottelen ja katselen -- pitkäksi voi käydä päivä.

-- Mihin aikaan täältä pikajuna lähtee Pariisiin?

-- Kello 9.

-- Ja mihin aikaan se tulee perille?

-- Kello 6.

-- Entä seuraava?

-- Lähtee kello 2, perillä kello 11.

Päätin sittenkin lähteä ensi junalla -- en muistanut enää äsköistä
päätöstäni. Mitäs minä täällä päivää viruisin taikka yönajaksi
laittasin tuloni tuohon sekavaan, suureen kaupunkiin? Voinhan olla
Pariisissa klo 6 tänään -- minä jatkan.

Söin kipeneen, katselin tuomiokirkon -- sehän on jokaisen kulkijan
velvollisuus -- ja riensin kohta taas pikajunallani Saksan länsirajaa
kohti. »Miksi antausin taas tähän tuliseen pätsiin?» oli jo alussa
ainoa ajatukseni, vaan en uskaltanut sitä itselleni myöntää, sillä
olinhan itse yksin syypää. Tukala näkyi olevan toisillakin
matkustajilla; vaikka olivat kotosin näiltä tulenpalavilta paikoilta.
Tämmöistä kuumuutta he eivät koskaan ole tunteneet, kuulen heidän
huokaavan toisilleen, ja he koettavat toistensa kilvalla anastaa
varjoisimman vaununnurkan haltuunsa. Vaan päivä tuntui paahtavan joka
kulmalta ja joka soppeen tunkeutui tuota hienoa, hehkuvata hiekkaa.
Ajettiinpa viljapeltojen halki, ajettiinpa tehdaskylien läpi, oltiinpa
tunnelissa taikka laaksossa, aina sama juttu. Ulos ei nähnyt paljo
mitään, junan ympärystä oli yhtenä sihisevänä pölynä.

Toisinaan juna pysähtyi hetkeksi, ja ne hetket olivat sitäkin
tukalammat, kun ei lehahdustakaan tuntunut. Mitä lienevät olleet
paikkoja, ei niitä enää kuullut eikä nähnyt. Mikä lie tuokin, johon
noin lukuisasti jääpi miestä nuorta ja vanhaa? Jassoo Aachen, vai
Aachen! Siitä jo kohta pyörähdetään rajan yli Belgian hiedikoille.

Omituinen kielten sekotus soipi korvissani. Niissä kaikuu pohjimpana
vielä tanskalaisten pehmeästi lepertelevä, painoton kieli, joka tuntuu
luodulta, ikäänkuin lasten tarvetta varten, niissä sihisevät
saksalaisten monet suhuäänet ja peräkkäin ladotut kerakkeet ja nyt jo
ranskalaisten lyhyet, töksähtelevät tavut ja epämiellyttävä kurkunperän
korina tulee sekottamaan kaikkea selvyyttä. Pidä hänestä sitten huoli
mikä lie mitäkin! Jos minun tulee jollekulle pari sanaa sanoa, niin
siihen tuppaa jo kolme, neljä eri kieltä sotkemaan sanottavaani ja
lopuksi sittenkin tulee suomalainen »perk...»

Puuh! kuinka kuuma! Aurinko nousee yhä korkeammas, se polttaa yhä
tulisemmin. Koko väritys luonnossakin on aivan kuin päivän ja
hiekkapölyn polttama. Tehtaat -- koko taivalhan Belgian läpi on kuin
yhtä tehdasta -- ovat likasenharmajat, vuorenrinteet, kentät ja
jokitörmät, jopa vesikin, ovat samankarvaiset ja ihmisissäkin, joita
asemilla näkee, on sama likanen väri. Ja jos katson itseäni, olen
kiireestä kantapäähän juuri samallainen. Koko Belgian maa näyttää
pöläjävän yhtenä tomupilvenä, jota aurinko myötään pitää tulisen
kuumana. Istuppa sitten siinä ahtaassa vaununnurkassa ja koeta kärsiä!

Jospa joku taikavoima saisi junan hetkeksi ohjatuksi kulkemaan
jäätunnelin kautta! Taikka annappa, että nämä sohvat olisivat kirkasta,
kylmää jäätä, ja saisi niillä alasti loikoa! Vaan miksi haaveksin
mahdottomia? Saisinko vain jostakin vaikka pienen, peukalon pään
kokoisen jäämurusen, jonka tipauttaisin tuohon selän ja paidan väliin,
olisin jo hetkeksi onnellinen. Kylmä väräys pääsisi ruumiini läpi.
Taikka saisin kostuttaa jo kankeaksi käynyttä kieltäni ja kuivunutta
kitalakeani raittiilla vesikulauksella, -- vaan vesikin täällä vain
lämmittäisi, jos sitä lämmintäkään saisi. Tuskin missään pysähtyy juna
sen verran, että ehtisi vesilasin juoda.

Saatikka sitten syödä. Ravintoa en ole saanut koko päivänä muuta kuin
kipeneen Kölnissä aikasin aamulla. Muutamia kirsikoita ostin eräällä
asemalla ja ne nyt ilkeimmilleen kulajavat tyhjässä vatsassa junan
jyristessä ja heiluessa. Tottahan ruokapaikka jossakin tulee, arvelen
itsekseni lohdutuksekseni, vaan puolituntinen menee ja menee tunti ja
toinen, eikä sitä tule.

Vaan aika kuluu. Kelloni on jo kaksi, kun ehditään Belgian ja Ranskan
rajalle -- ehkäpä tätä perille asti sittenkin kestänee. Vaan juuri
siinä tullimiesten kanssa muokatessani tulen katsoneeksi asemakelloa.
Se on vasta yksi.

-- Tuo kello kai on väärässä, kysyn asemamieheltä.

-- Ei, oikeassa se on. Ranskan rautateiden aika on Saksan aikaa tuntia
jälempänä.

Morjens! Siis yksi tunti, täysi tunti lisää kidutusaikaa. Tämä on
halpamaista, tämä on petkutusta! Tämä on matkustajaraukkain
tietämättömyyden väärinkäyttämistä. Palata nyt kello yhteen, kun on jo
luullut olevansa kello kahdessa, se on kovaa, se on liian kovaa!
Vuoroin tekisi mieleni itkemään, vuoroin haukkumaan koko näitä uusia
yhteiskuntia.

Vaan minä vaikenen ja istun entistään vielä masentuneempana junavaunun
nurkassa. Mitä varten olen antautunutkaan tällaiseen peliin? Mitä
varten uhrasin näin nuorella ijällä henkeni turhalle matkustushalulle,
jota toisten sydämmettömäin kertomus oli innostuttanut. Sillä nyt olen
jo melkein varmana, että Pariisiin asti en enää tätä kuumuutta kestä.
Voimat ovat jo loppumaisillaan, sielun toiminta on jo seisahtanut.
Raatona minä Pariisiin tulen, jossa tomuset luuni viskattanee johonkin
likakuoppaan. Miksi en tyytynyt kotona olemaan; olisin saanut rauhassa
loikoa nuoressa nurmessa koivun viileässä siimeksessä ja juoda
kirnupiimää taikka istua kivellä raittiin kotikosken partaalla ja onkia
harreja. Miks'en pysynyt siellä?

En ole enää pitkiin aikoihin jaksanut seurata mitä paikkoja tässä
kuletaan. Muistan kuulleeni, että jotakin paikkaa sanottiin Lyttichiksi
ja toista Namuriksi, vaan missä ne sellaiset paikat ovat, sitä ei jaksa
järkeni selittää. Vaikka lienenkin jo aivan väärällä tiellä. Ranskan
puolella rajaa ottaa juna vielä tiukemman lähdön. Luulisi, että
ilmanhenki semmoisessa menossa vilvottaisi, vaan kun se on niin kuumaa,
niin se päinvastoin polttaa. Ei kärsi pistää päätään ikkunasta ulos jos
semmoiseen voimanponnistukseen enää kykeneisikään.

Kaikki matkustajat ovat niin velton ja väsyneen näköisiä, että sekin
vielä masentaa mieltä. Tulevat vaunuun, viskautuvat istumaan ja jäävät
siihen kuin märkä riepu, kunnes taas kömpivät ulos. He toki pääsevät
välemmin ulos, minun on istuttava paikallani viimeiseen asti.

Loppumatkasta en paljoa tiedä. Korvani kuulivat joskus S:t Quentinia
mainittavan, toisella kertaa Compiegneä, vaan se kuului mulle jo
ikäänkuin jostain toisesta maailmasta -- aivoni, jotka nähtävästi
olivat kiehumatilassa, eivät työskennelleet. Yksi asia mulla vaan oli
selvillä: jos nyt hengissä pääsen läpi, en lähde koskaan enää kesällä
ajamaan pikajunalla, -- taisin vannoakin sen. Niin jos, -- mutta eikö
liekin tämä viimmeinen reissuni. Laskin aina, että puoli tuntia vielä
mahdollisesti pysyn koossa, mutta miten sitten käy?

Ranskan kellokin läheni kumminkin, kumma kyllä, kuutta, mutta en vielä
uskonut, että minä sen näkisin sinne asti ehtivää. Vaan kun sen jälkeen
kuulin jonkun matkustavista mainitsevan, että Eiffeltorni jo häämöittää
jossain kaukana, täytyi minun oikein vääntääntyä seisalleni
kurkistelemaan sitä, että edes sen ehtisin nähdä elävin silmin. En
nähnyt edes sitäkään. Huoaten heittäysin paikalleni. Taloja liiteli
ikkunan ohi, palatseja, tehtaita, kaupunkeja. Tuntui aina siltä, että
nyt tässä kohta pyörähdetään asemalle. Vaan ei. Sitä tuntui olevan
loppumaton määrä tuota tuollaista maailmaa, enkä jaksanut sitä enää
katsoakaan, kivistävää päätäni en jaksanut enää pitää pystyssä, se
valahti hermottomana rintaa vastaan ja kaikki jäsenet raukesivat. Ka
niin, ajattelin, nyt se on lopussa.

Kului aikaa niin muutamia minuutteja. Toiset matkustajat rupesivat
keräilemään kokoon tavaroitaan verkosta. Kohotin päätäni: toivo puhalsi
taas kytemään sammumaisillaan olevan kipinän. Olisiko mahdollista; että
tultaisiin perille? Junaa jarrutettiin, sitä hyppyytettiin kiskolta
kiskolle. Ja eikö ole vauhtikin jo heikentynyt? On todellakin. Mutta
tämähän käypi niinkuin suurissa romaaneissa: kun surma juuri on
iskemäisillään, silloin on apu ääressä. Vaan uskallanko tuohon luottaa
vieläkin?

Uskallan. Vauhti loppuu, junankuljettaja levittää oven auki: Paris!
Korvani eivät valehtele, en houri enkä uneksi. Se on totta. Aivan olen
siis hengissä perillä, ja toivottavasti palaa tajunta ja järkikin
vähitellen takasin. Minä olen sen kestänyt.

Hoipertelen tosin kuin 80-vuotias, poteva vanhus asemalle ajuria
hakemaan ja saan kyllä kotvan aikaa hakea tomuttuneen ja puolipalaneen
muistini komeroista osotettani. Vaan sen löydän kumminkin ja pääsen
ajamaan hotelliini.

1893



PARIISITAR.


Arvaanpa minkälainen mielikuva lukijassa syntyy ensiksi kun hän tuon
otsakirjoituksen lukee. »Pariisitar», -- siis tuo maailmankaupungin
kadun kukka, joka kukkii lokaviemärin partaalla, tuo keveä,
huikenteleva olento, tuo kaunis ja vilkas ja tulinen, mutta vaarallinen
ja myrkyllinen.

Niin, semmoinenhan se on yleinen kuva pariisittarista, sen
karvaisinahan ne enimmäkseen esiintyvät matkustajallekin. Vaan mulle on
kumminkin jäänyt mieleeni erään sellaisenkin pariisittaren kuva, joka
oli vähän toista maata, luonteeltaan kyllä täysi pariisilainen, mutta
ei siltä mikään kadun kukka.

Viikon verran aikaa olin ollut Seine-virran kaupungissa ja, niinkuin
muukalaiset säännöllisesti ovat, niin olin minäkin siellä ensi ajat
sekä mykkä että kuuro. Saa sitä olla kieltä vähän osaavinaankin, mutta
kun sinne tulee, niin kovin löytää itsensä köykäseksi: ei ymmärrä mitä
muut sanovat, ei osaa itse sanoa mitä tahtoisi. Se on mitä kiusallisin
asema, johon ihminen voi joutua; hän kävelee siellä kuin äänetön henki
elävän elämän keskuudessa, ei osaa puuttua mihinkään, ei osaa ajaa
asioitaan, tuntuupa melkein siltä, kuin ei kuuluisi koko ihmiskuntaan.
Väleen siinä sentään korva tottuu kuulemaan ja ymmärtämään, vaan
ennenkuin kielensä saa sen verran opetetuksi, että se johonkinkaan
määriin pystyy ajatuksia tulkitsemaan, niin -- siihen menee aikaa.

Olin vielä tuossa kiusallisessa asemassa: ymmärsin vähän,
välttämättömimmät tarpeeni saatoin pyytää ja tarpeellisimmat
selvitykset antaa, vaan minkäänlaisesta keskustelusta ei vielä tullut
mitään. Ei löytynyt sanoja, kieli ei kääntynyt. Kävelin siten eräänä
päivänä yksikseni, kuten tavallisesti. Menin kauvas omasta
kaupunginosastani toimittamaan pientä asiaa, jonka matkan varrella olin
saanut toimitettavakseni: kirje ja terveisiä oli vietävä eräälle
skandinaavialaiselle rouvasihmiselle. Talon löysin, lähetin
portinvartijan ylös viemään kirjeen ja korttini ja kysymään, saisinko
tulla sisälle tapaamaan haettavaani. Itse odotin alhaalla, kävelin edes
takasin portin edustalla. Kävelin kauan, ei tullut mitään vastausta.

Yhtäkkiä lennättäysi portista ulos nuori tyttö, katsoi terävästi pari
kertaa ympärilleen ja astui sitten suoraan minua kohden kysästen
ranskaksi:

-- Tekö olette se suomalainen herra?

Tyhmistyneenä katselin ensiksi tuota nuorta, pirteää tyttöä, joka noin
rohkeasti ja tuttavallisesti tuli minua puhuttelemaan. En saanut heti
paikalla itselleni selvitetyksi, miten asianlaita oikeastaan oli,
luulin jonkunlaisen erehdyksen tapahtuneen. Tuskin sain vastaukseksi
soperretuksi:

-- Minä, neitiseni.

Häneltä pääsi heti helakka nauru, kun hän näki minun hämmästykseni. Ja
naurun sekana virtasi sitten pitkä sanatulva, jota ainoastaan
äärimmilleen jännittämällä tarkkaavaisuuteni ennätin seurata. -- Niin,
hän oli juuri tullut minua tapaamaan eikä ketään muuta. Rouvasihminen,
jota hain -- ja joka oli hänen asuntotoverinsa -- ei nyt juuri voinut
ottaa minua vastaan, hänellä oli jokin opetustunti, jota hän ei
tahtonut keskeyttää. Mutta hän tahtoi kumminkin minua tavata, puolen
tunnin perästä olisi hän jo vapaa. Ja he olivat siellä ylhäällä
sopineet, että minä sillä välin voisin, jos tahtoisin, seurata tyttöä
erääseen nuottikauppaan, johon hänellä oli asiaa...

Tietysti minä tahdoin ja jo sillä välin kuin tyttö vielä jatkoi
sanatulvaansa olimme me kääntyneet kadunkulmasta ja vaelsimme
ihmistungoksen keskitse leveää bulevardia pitkin. Ihmettelyn sekaisella
mielihyvällä katselin koko ajan tuota vieressäni vilkkaasti
lepertelevää pikkuolentoa, katselin kuin maanmoukka ainakin pitkään ja
äänettömänä. En ollut vieläkään toipunut ensi hämmästyksestäni. Hän oli
ilmestynyt kuin pilvistä tuohon eteeni, heti heittäytynyt tuttavaksi ja
ruvennut kertomaan minulle aikeistaan ja mieliteoistaan, -- minulle,
joka en ollut viikkokausiin ollut tilaisuudessa kuuntelemaan itselleni
lausuttua ystävällistä sanaa, joka olin kuin erakko kulkenut äänetönnä
ihmistulvan keskessä ja melkein jo ruvennut vihaamaan ihmisiä. Hän oli
vielä kuin lapsi, vaikka jo vuosiltaan olikin naisen ikään kerennyt.
Suuret, vilkkaat ja myötään liikkuvat silmät, pehmoset punaset posket,
jotka hänen puhellessaan olivat yhdessä ainoassa, mutta lakkaamatta
vaihtelevassa hymyssä. Ja koko tuo pieni vartalo notkui ja värähteli
jokaista äänensointua myöten ja jokaisen tunteenvivahduksen mukaisesti.
Elävää elämää näytti olevan jokaisessa sormenpäässä, kengän kärki
näytti tanssivan jotain vallatonta tahtia katua vastaan ja toisinaan
hän, kuin oikein vilkkaasti selitti jotakin, pyörähti puolitiehen
eteeni kadulle solahtaakseen samassa tuokiossa taas rinnalleni. Mutta
samalla oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin niin
arvokasta, niin maltillista ja itsetietoista, kuin olisi hän koko ajan
huomauttanut: _noli me tangere!_

Ja pian oli hän ehtinyt kertoa minulle koko pitkät tarinat itsestään.
Hän ei ollut oikeastaan pariisitar, hän oli kotosin Sedanista, vaan oli
nyt ollut vuoden Pariisissa soittoa ja laulua harjoittelemassa. Mutta
nyt oli se surullinen hetki tullut, jolloin hänen täytyi matkustaa pois
Pariisista, huomenna täytyi jo lähteä, nyt juuri, jolloin täällä olisi
ollut niin hauska.

--- Mutta miksi täytyi?

Isä on kirjoittanut ja käskenyt tulla kotiin. Ja niin oli nyt vaikea
lähteä. Vastikään oli hän opetellut monta uutta kaunista laulua ja nyt
täytyi kaikki jättää kesken.

-- Olipa se surullista.

Olin sangen kiitollinen siitä, että hänellä oli niin hyvä sanantulva,
sitenhän minä pääsin aivan kuuntelemalla, joskus vain tokasten jonkun
sanan sekaan. Mutta pisti se siltä vihaksi toisinaan, kun ei voinut
ottaa keskusteluun osaa eikä kysyä mitä olisi tahtonut. Tyttö oli m.m.
sanonut, että olipa se ollut Jumalan onni, kun minä juuri tuolla
hetkellä olin tullut asiatani ajamaan, sillä muuten ei olisi hänellä
ollut ketään, joka nyt olisi joutanut häntä saattamaan kaupungille.
(Pariisissa ei näet nuoren, »siistin» tytön katsota voivan päivilläkään
yksin kävellä kaduilla, mutta ei näytty seuraajasta kumminkaan hyvin
tarkkoja oltavan, koska siksi aivan outo mies kelpasi.) Tähän minun
tietysti olisi ollut vastattava, että onni oli ollut yksinomaa minulle
suosiollinen, kun hankki minulle näin herttaisen tehtävän. Jo rupesin
sitä lausumaan, mietin sanoja, koetin ajatuksissani asettaa niitä
peräkkäin, mutta siihen meni niin paljo aikaa, etten enää katsonut
voivani sanoakaan sanottavaani. Ja niin kuivi koko kohteliaisuuteni
yhteen haikeaan huokaukseen.

Vähitellen rupesi kai tyttö kumminkin käsittämään, että minun
harvasanaisuuteeni oli jokin erityinen syy, ja siksi otinkin
valaistakseni hänelle tuota merkillisyyttä, selittääkseni, että olinhan
ulkomaalainen, joka vasta viikon olin Pariisissa oleskellut ja joka en
siis vielä ollut ehtinyt oppia maan kieltä. Tämän lauseen olin jo
valitettavasti saanut useita kertoja ennen lausua, joten se jo oli
mulla valmiiksi mietittynä, mutta sittenkin hän nauraa kikatti koko
ajan kuin olin äänessä. Mahtoi se kuulostaa merkilliseltä. Eikä hän
sittenkään näyttänyt minua ymmärtävän. Ranskalaisten itserakkaus on
näet suuri: yhtä vähän kuin Jumalaa on muuta kuin yksi, voi kieliäkään
olla muuta kuin yksi ja se yksi on ranskankieli. Joka ei osaa ranskaa
puhua, eihän se ylipäätään osaa puhua, ja tyttö mahtoi ihmetellä mikä
minä, vanha mies, olin, joka en vielä osannut puhua. Hän pyörähti
eteeni kadulla, katsoi minua suurilla, hämmästystä kertovilla silmillä
ja kysyi:

-- Kuinka on mahdollista tulla toimeen maailmassa, kun ei osaa edes
puhua?

-- Niin, vaikeaahan se on, vaikeaa ja tukalaa, mutta minkäpä sille
tekee. Ei siihen auta muu kuin yksi keino: koettaa oppia.

Syvästi hän näytti ottavan osaa minun kurjuuteeni, vaan ei hän sentään
kauankaan joutanut sitä surkeilemaan. Hän oli kuin tuollainen hupakko
koulutyttö, jolla on hyvin vilkas ja vallaton mielikuvitus ja joka
alituisesti syöksähtää yhdestä mielenjuohtumasta toiseen. Jos minun
olisi ollut oltava hänen seurakumppaninsa pitemmän aikaa, niin olisi
hän epäilemättä hankkinut minulle monta huolta ja surua, sillä hänellä
oli sen tuhannen ilveet ja elkeet. Milloin hän kävellessään matki
jotakin edellä kulkevaa herrasmiestä, milloin hän ääneen hyräili ja
samalla sormellaan soitteli päivänvarjostimensa vartta, milloin
huiskutti hän nuottisalkkuaan, joka hänellä oli käsivarrellaan; ja
sitten yhtäkkiä hän oli säikähtävinään omaa vallattomuuttaan ja
heittäytyi kiltiksi lapseksi. Mutta koko ajan oli kumminkin hänen
käytöksessään sellaista varmuutta, sellaista suloutta ja makua, että
olisi melkein luullut joka tempun, joka askeleen, olleen ennakolta
opitun. Pariisitarta kiireestä kantapäähän!

Nuottikaupassa, johon häntä seurasin, pani hän pyörälle sekä myöjät
että minun. Kauan valikoittuaan ja juoksutettuaan kauppapalvelijoita
otti hän muutamia vihkoja ja selitti sitten, että näitä hän ei aijokaan
maksaa. Hän on täältä vuoden ajan ostanut niin paljon nuotteja, että on
oikeus ja kohtuus, että hän nyt poislähtiessään saapi nämä ilmaiseksi.
Ja sen hän sanoi niin vakavalla äänellä ja värähtelemättömillä
kasvoilla, että täytyi uskoa hänen puhuvan aivan täyttä totta.
Kauppapalvelija oli ymmällä. Kyllä kai se hänen puolestaan olisi
kohtuullista, mutta vaikea hänen oli omin päinsä sitä luvata...

-- Vaan te myönnätte, että mulla on oikeus saada nämä ilmaiseksi, eikö
niin?

-- Teiltä, neitiseni, on mahdoton kieltää mitään, vaan, kuten tiedätte,
täytyy meidän tehdä tili kaikesta minkä myömme, ja niin ollen...

-- Ja niin ollen -- hyvästi!

Tyttö kääntyi oveen päin muka lähteäkseen. Kauppapalvelija katsoi
hätääntyneenä tyttöä, katsoi minuun kerran toisensa perästä ja jopa
pyörähti mulla ajatus päässä ja rahat taskussa että jokohan piti minun
mennä ja maksaa tuo lasku. Mutta samassa suli vihdoin tytön totinen
naama ilkkuvaan nauruun, hän pudotti kouransa silmästä rahan tiskille,
lausuen: »no tuossa nyt on, ottakaa».

Sellainen veitikka!

Eipä kumma, jos hän tuolla puolentunnin kävelyretkellä jo ehti panna
multakin ajatukset ja tunteet sekaisin ja jos jo paluumatkalla
mielessäni pahottelin, että hän jo huomenna matkusti Sedaniin ja että
siis sen ainoan kerran vain sain häntä tavata, ensimäisen ja viimeisen.
Enin kaikista minua kumminkin harmitti, etten silloinkaan voinut sanoa
hänelle mitään miellyttävää, iloista, kohteliasta. Tuossa hän
lakkaamatta leperteli vieressäni, kertoi juttuja ja kysyi
mielipidettäni milloin mistäkin, ja minun täytyi olla ääneti kuin
patsaan. Sillä jos jotain rupesin sanomaan, tuli se niin huonosti, että
itsekin häpesin. Se oli sietämätöntä.

Jäähyväishetkeksi olin kumminkin miettinyt pienen kiitoksen hauskasta
seurasta ja kun sen vuoksi eteisessä käteltiin, lausuin, niin hyvin
kuin osasin, ihastukseni siitä harvinaisesta onnesta, mikä minulle oli
tapahtunut. Hän nauroi herttaisimman, veitikkamaisimman naurunsa,
toivotti mulle hauskaa oloa Pariisissa, lisäten:

-- Mutta ennen kaikkia, oppikaa puhumaan, sillä muuten teillä ei ole
hauska.

Oih, kuinka syvästi itsekin silloin tunsin tuon neuvon todeksi!

1894.



HABIT NOIR.


Tänä iltana minä menen suureen oopperaan näyttämön puolelle katsomaan
kaikkia niitä suurenmoisia koneita ja laitoksia, joita siellä käytetään
kaikenmoisten luonnonäänien ja liikuntojen aikaansaamiseksi, lausui
mulle eräänä päivänä aamiaista syötäessä ruotsalainen pöytätoverini
pyyhkästessään syönnin päälle suutaan ja juodessaan lasista pois
viimeisen viinisiemauksen.

-- No sehän sopii, vastasin minä, minulla on myöskin asiaa suurille
bulevaardeille päin, joten voimme siellä yhdessä syödä päivällistä.
Joko sinulla on asianomainen lupa päästäksesi näytöksen aikana.
näyttämölle?

-- Ei ole vielä, menen klo 5:n ja 6:n välissä sitä hankkimaan. Ja mulla
on sellaiset suosituskirjeet, että sen saan. Mutta siksi meidän onkin
jo viiden aikana lähdettävä Seinen toiselle puolelle.

-- Hyvä, tavataan sitten tavallisessa paikassa.

Hän oli näyttelijä, Gööteporista kotosin ja oleskeli opintoja varten
Pariisissa; oli ollut siellä jo pari, kolme kuukautta enemmän aikaa
kuin minä ja söi samassa ruokapaikassa. Olimme pitkät ajat syöneet
siellä toisiamme tuntematta, usein istuneet samassa pöydässäkin nokat
vastakkain; olin pian kielestä päättäen huomannut, että hänkin oli
ulkomaalainen -- saman oli hän tietysti huomannut minusta --, mutta
tuttavuutta ei ollut syntynyt ennenkuin pitkän ajan perästä, jolloin
eräs toinen seurassani sattumalta ollut skandinaavi meidät esitti. Ja
sen jälkeen söimme monasti yhdessä ja kävimme syönnin jälkeen usein
teaatterissa y.m. huvipaikoissa. Nyt emme olleet tavanneet toisiamme
moneen päivään, vaan tänään meidän taas sopi lähteä yhdessä
keskikaupungille.

Saatoin häntä ensiksi oopperaan ja odotin ulkopuolella sill'aikaa kun
hän kävi sisällä hankkimassa itselleen lupalippua iltaa varten. Vihdoin
hän tuli sieltä, oli lipun saanutkin, vaan hän hoki koko ajan
tullessaan itsekseen jotakin nimeä, jota hänen illalla tuli pitää
mielessään ja joka hänelle olisi jonkunlainen »sesam» saadakseen
läheltä tarkastaa ja tutkia kaikkia koneita ja niiden käyttämistä.

-- Onko sulla lyijykynää? kysyi hän multa; anna tänne, niin kirjotan
muistiin tuon nimen ... Abinuaar ... saakelin kummallinen nimi, ei sitä
muuten mitenkään muista.

-- Abi... Onko se jonkun ihmisen nimi?

-- On, jonkun tärkeän viranomaisen nimi, en saanut tapaamani
herrasmiehen pakinasta oikein selvää, oliko se hän itse vai joku
toinen, mutta ainoastaan sen nimen avulla minä pääsen näyttämölle, se
on varma. No niin, Abinuaar, tuossa kynäsi. Nyt siis tänne takaisin
kello kahdeksaksi.

Kahdeksan aikana piti minunkin tavata muutamassa ravintolassa eräs
tuttava, vaan siihen meillä vielä oli paljo aikaa, joten sitä
kulutellen kävelimme pitkät matkat kauniita bulevaardeja pitkin. Mutta
niinkuin pikkuoloihin tottuneelle suurissa kaupungeissa usein käy, ei
huomattu taaskaan pitää huolta välimatkojen ja ajan välisistä
suhteista. Niinpä oli nytkin kello jo ehtinyt ohi kahdeksasta, kun
syötyämme kiireen kautta riensimme kumpikin määräpaikkaamme.

-- Muistathan nyt sen tärkeän nimen, kysäsin toveriltani vielä kun
nurkassa erottiin toinen toisaalle suunnalle.

-- Abinuaar ... muistan.

Minä puolestani tulin määräpaikkaani liian myöhään. Odotin hetkisen ja
kysyin sitten edeskäyvältä, oliko sellainen ja sellainen henkilö äsken
täällä yksin odotellut. Oli, oli juuri lähtenyt vähää ennen kuin minä
tulin. Se oli harmillista, vaan minkäpä sille teki. Parasta lähteä taas
taivaltamaan Seine-virran toiselle puolelle, omaan kaupunginosaansa.

Eräässä kulmauksessa, jossa tiesin minulle sopivan raitiovaunun
kulkevan ohi, odotin sitä ja kun se tuli, hyppäsin mukaan ja kiipesin
katolle. Suuri oli hämmästykseni kun näin toverini, josta puolen tuntia
sitten olin eronnut, jo istuvan siellä matkalla kotiin päin. Hän ei
ollut näkevinäänkään minua ensiksi kun tulin ja kun istahdin hänen
viereensä ja rupesin puhuttelemaan, oli hän hyvin pahantuulinen ja
vastasi lyhyesti ja kärtyisästi.

-- Tulitko sinäkin liian myöhään? kysyin.

-- En ... eli saattoi sekin vähän vaikuttaa, siitä nyt ei tullut tällä
kertaa mitään.

-- No miksei? Etkö saanut enää tavata tuota herraa Abi...?

-- Tavata, -- jaa, siinä nyt oli yleensä vähän väärinkäsitystä. Mutta
minkäpä sille nyt enää tekee, -- täytyy jättää toistaiseksi.

Huomasin, ettei hän tahtonut käynnistään lähemmin kertoa, enkä siis
huolinut enempää udella, vaikka mieleni teki, sillä minusta tuossa jo
tuntui olevan jotakin salaperäistä. Ajettiin sen vuoksi kauan aikaa
ääneti, katseltiin hiljaisuudessa katuliikettä, molemmat synkän
näköisinä, hän varsinkin. Jos hänelle jotain lausuinkin, niin hän
tuskin vastasi.

Mutta äkkiä hän iski keppinsä siltaa vasten, kirosi ja rupesi äkäsellä
äänellä ikäänkuin itsekseen puhumaan:

-- Niin ne solkkaavatkin sitten aina nopeasti ja epäselvästi, että
siitä nyt ei ihminen saa tolkkua. Sanoihan se ihan suoraan, että minun
piti kysyä jotakin henkilöä.

-- Niin sitä herraa, etkö kysynyt häntä sitten?

-- Herraa, herraa, eihän se mikään herra ollut, sehän se siinä juuri
onkin sikamaista?

-- No mikä se sitten oli tuo Abi...?

-- Olet sinäkin koko tomppeli, kun et sinäkään sitä älynnyt. Abi nuaar
(kirjotetaan »_habit noir_»), se on tietysti musta puku, pitäisihän sen
nyt lapsenkin ymmärtää.

-- Hooo...!

Jo selveni mullekin asia, joskaan ei vielä täydellisesti. Hänen oli
käsketty tulla mustassa puvussa, mutta jonkun epäselvyyden kautta ei
hän ollut tuota ymmärtänyt, vaan oli käsittänyt nuo sanat yhdeksi
sanaksi, joksikin nimeksi. Ja niin oli hän siis mennyt tavallisessa
arkipuvussa ja tullut ajetuksi ulos. Siinäkö siis koko salaisuus,
siinäkö väärinkäsitys, siksikö ollaan nyt niin synkällä tuulella!

-- Mutta mitä sinä sitten puhuit, että sinun oli käsketty kysyä jotakin
henkilöä? tiedustelin vielä toveriltani, vaikka näinkin, että se nauru,
jonka hänen kertomuksensa minussa oli herättänyt, ei häntä ensinkään
miellyttänyt.

-- Niin, se mies, jota puhuttelin, käski minun tiedustella häntä
itseään saattajakseni, sen kyllä ymmärsin, mutta samalla hän käski
minun tiedustella itseään »_en habit noir_» (mustassa puvussa).
Siinä oli kaksi eri asiaa, jotka hän sotki yhteen, ja sitä minä
en ymmärtänyt. Oopperan näyttämölle päästäkseen täytyy olla
frakki-puvussa, -- kuka tuota nyt olisi voinut aavistaakaan, sehän on
hassutusta!

Moneen kertaan sadatteli hän heidän metkujaan ja vehkeitään, joiden
tarkoitusta ei tavallinen ihmisjärki voi käsittää. Mutta omasta
erehdyksestään ei hän puhunut mitään. Ranskankieltä hän tietysti osasi
paljoa paremmin kuin minä ja oli monasti ollut kärkäs pilkkailemaan,
kuin minä puhuessani tein pahoja pukkeja. Mutta nyt piti hänelle
itselleen sattua tällainen »väärinymmärrys», -- minä näin kuinka se
kaiveli häntä aivan ytimiä myöten. Sitä vain ihmettelin, miksi hän
ensinkään kertoi mulle tuota onnettomuuttaan, jota hän aluksi oli
yrittänyt salaamaan. Mutta hän kai oli ollut niin vihassa, ettei
malttanut olla purkamatta ilmoille kiukkuaan.

Pahasti teki mulla nyt mieli häntä härnäillä, vaan en sentään kovinkaan
ilennyt enkä raskinut. Kysäsin kumminkin vielä kotvasen kuluttua:

-- Mitä sulle siellä vastattiin, kun sinä tulit ja kysyit sitä herra
Abinuaaria?

-- Mitä?! Mitä sulle itsellesi vastataan, kun sinä joka päivä teet
vielä pahempia kielipukkeja.

Tuosta näin jo, että tämä oli siksi arka paikka, ettei siihen ollut
paljo koskemista, jos mieli säilyttää entistä ystävyyttä. Enkä puhunut
siis enää koko asiasta sanaakaan, päinvastoin koetin puhua
kaikenmoisesta muusta. Vaan silmistänikö hän lie huomannut vai
omatuntoko hänelle lie sanonut, että mulla oli hyvin suuri halu laskea
hänestä vähän pilkkaa, -- hän ei lauhtunut sinä iltana ollenkaan
leppeämmäksi. Ja kun me omassa kaupunginosassamme laskeusimme
raitiovaunusta kadulle, ja minä ehdotin, että menisimme, kuten usein
ennenkin, hetkeksi istumaan jonkun ravintolan edustalle, juomaan pukin
olutta ja katselemaan väkiliikettä, niin hän kieltäysi. Hänellä oli
vähän tekemistä kotona, hän meni mieluummin suoraan sinne. Ja niin
menin minäkin.

Kävikö ruotsalainen toverini sitten jonakin muuna iltana suuren
oopperan näyttämöllä koneita katsomassa, sitä en tiedä, sillä hän ei
puhunut minulle koko hommasta enää sanaakaan. Mutta jos hän meni, niin
voipi olla varmana että hän meni »_en habit noir_».

1894.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Iltapuhteeksi II - Kokoelma pieniä kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.