Title: Jouluaattona juomarin kodissa - 1-näytöksinen näytelmä
Author: Jahnsson, Evald Ferdinand, 1844-1895
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jouluaattona juomarin kodissa - 1-näytöksinen näytelmä" ***


Jouluaattona juomarin kodissa,

1-näytöksinen näytelmä.


Alkoholin tuhoja I.
Näytelmä-sarja,


jonka kirjoitti
Evald Ferd. Jahnsson.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Emil Öhman 1892.



_Kaikki lainmääräämät oikeudet pidättää itsellensä tekijä._



Yleisölle.


Se sarja näytelmiä, joita olen aikonut julkaista nimilehdessä luettavan
otsakirjoituksen alla, esiintyy kokonaan vaatimattomana. Nämät näytelmät
ovat ai'otut seuranäytelmiksi, etenkin maamme raittiusyhdistysten
käytettäviksi. Siksi olenkin niitä sepittäessäni pitänyt silmällä
tilapäisten näytelmäseurojen tavallisesti köyhänpuolista
näyttämökalustoa samoin kuin sitä verrattain vähäistä näyttelemiskykyä,
jota harjaantumattomilta näyttelijöiltä sopii pyytää. Mutta vaikk'ei
tilapäisten näyttelijäin näytteleminen vastaakaan taiteen vaatimuksia,
niin voivat seuranäytelmätkin kuitenkin tehokkaasti vaikuttaa kansamme
henkielämään.

Erittäin ilahuttavana tosiasiana on minusta nähden pidettävänä se
seikka, että useat maamme raittiusseuroista ohjelmiinsa ovat ottaneet
näytelmä-kappalten näyttämisen. Joku suuri kirjailija on sanonut, että
näyttämölava pyytää olla maailma. Näyttämöllä näkee katsoja ihmisten
hyveet ja paheet kuvattuina sellaisina kuin ne maailmassa esiintyvät.
Hyveet saavuttavat kiitoksen, paheet saavat ansaitun palkkansa.
Sovitus-enkelinä on Kaikkivaltiaan Jumalan sovittava käsi.

Varsinaisia raittiusnäytelmiä löytyy niukalta. Kartuttaakseni tätä
vähäistä varastoa olen ryhtynyt tähän toimeen.

Näytelmä-kappalten käyttämistä raittiusasian edistämiseksi lienee
muutamilta tahoilta vastustettu. Minusta osoittaa tuollainen
vastustaminen ahdasmielisyyttä ja turhaa pelkoa, vaikka olenkin
vakuutettu siitä, että vastustajat jalossa tarkoituksessa ovat tähän
vastustukseensa ryhtyneet. Sillä jos vaan pidetään silmällä, että
näytellään siveelliseen henkeen kirjoitettuja näytelmiä, niin ei niistä
tarvitse turmelusta pelätä, vaan on niiden vaikutus katsojiin
epäilemättä oleva päinvastaista laatua.

Turussa Marraskuun 3 p:nä 1892.

      _Tekijä._



Henkilöt:

_Erkki Häyrinen_. _Annaliisa_, hänen vaimonsa. _Mari_. _Pääkkö_. _Neiti
Hyvönen_. _Palvelustyttö_.

(Tapaus jouluna v. 1891 Turun kaupungissa.)



(Näyttämö kuvaa pientä tupaa, jossa ovet perällä ja vasemmalla. Lähellä
sivuovea huono pöytä ja sen takana tuoli. Pöydällä kiviastia, jossa on
vettä, sekä avonainen kirja. Oikealla ruokakaappi. Perällä pari kolme
tuolia).



Ensimmäinen Kohtaus.


_Annaliisa_ (yksin. Istuu esiripun noustessa pöydän vieressä lukien
raamattua. Nousee kotvasen kuluttua seisaalle.) Ajatukseni harhailevat
sinne tänne enkä saa niitä kiinnitetyiksi luettuihin sanoihin. En
kauemmin raamatustakaan löydä rauhaa levottomalle mielelleni! (hieroen
käsiänsä yhteen.) Eikä hän saavu kotia! -- Ehkä kuitenkin, (Rientää
peräovelle ja kuulustelee.) Ei askelten kaikuakaan! -- Voi kuinka täällä
on kylmä!... Kuinka vapisen! Heikko olen ... milloin viime kerran
söinkään? Mutta mitäpäs ruuasta, jos ei vaan tuo pienokainen tuolla
kuolisi viluun! (Rientää sivuovelle, jonka avaa ja kohta jälleen
sulkee.) Huh! kuinka kylmä sielläkin. Eikä tikkua, ei edes lastua, millä
lämmittää! Missä, missä viipynee Erkki, joka jo eilen lupasi tulla kotia
rahoineen? (Katsoo taas ovesta sisään.) Vaan vielähän tuo elää -- koska
peite kehdossa liikahti.

(_Mari_ astuu sisään peräovesta kori ja pieni joulukuusi kädessä.)



Toinen Kohtaus.


_Annaliisa_ ja _Mari_.

_Mari_ Hyvää huomenta Annaliisa! Pistäydyin vaan ohimennen, torilta
palatessani pikimältään tänne sisään vähän lämmittelemään ja
toivottamaan sinulle onnellista joulua. (Puhaltaa käsiinsä.) Mutta onhan
sinulla täällä kovin kylmä!

_Annaliisa_ (syrjään.) Vai Huovisen Mari! Ennemmin kuolen kuin hänelle
tunnustan totuuden. Hän huhun siitä levittäisi kautta koko kaupungin.
(Ääneen.) Terve tultuas Mari! Olipa oikein hauskaa, että...

_Mari_. (Keskeyttäen.) Mitäpäs siitä hauskuudesta puhumista tähän
aikaan!... Kovat ovat ajat... (Laskee joulukuusen nurkkaan.) Niin...
Torillakin oli tänään kaikki niin kallista, että oikein sydäntä särkee
köyhän ihmisen! Puhuttiin kesällä, kun tuli huono heinävuosi, että liha
talvella tulisi halvaksi. Ihmiset eivät muka voisi pitää elukoitaan
elossa ilman ruuatta. Mutta -- voi herranen aika! -- kuinka siinä
erehdyimme! Katsoppas Annaliisa, tähän aikaan elävät ihmisten elukat
ruuattakin ja -- liha entistään kalliintuu. (Avaa korinsa.) Huomaappas,
että tuo pieni paistinlihan näköinen lihamöhkäle maksoi viisikolmatta
penniä päälle markan! Entäs nämä ahvenet ... katso Annaliisa --
millaisia joutavia, pieniä vekkuleita!... neljä naulaan. Satuin
myöhästymään torille. Niitä ostin viisi naulaa...

_Annaliisa_ (syrjään.) Noita ahvenia hän kutsuu pieniksi! Voi, jospa
olisi minulla yksikin naula niitä!

_Mari_. Mitäs sanoit?

_Annaliisa_. En mitään.

_Mari_. Niin... myöhästyin -- ja sain maksaa kolmekymmentä penniä
naulalta... Entäs hinta muista pienistä! Pitihän ostaa voitakin --
markka kymmenen penniä huonoimmastakin. Ja kalliista hinnasta sitte
lasten varaksi yhtä ja toista, sillä lasten mielessä on yhtä monta makua
kuin kissan kielessä, jotta pitää olla monta lajia: jota useampia, sitä
parempi heistä. Etkö usko sitä?

_Annaliisa_. Miks'en uskoisi?

_Mari_. Niin ... niin -- tunnethan sen omasta lapsuuden ajastasi! Oh --
muistanpa vielä -- olihan sinulla hyvä koti ja vietithän onnellisia
päiviä silloin! Olitkin oikein veitikka tytöksi! Kaikki nuoret miehet
sinuun ihastuivat! Minua kutsuttiinkin, sinuun verraten, rumaksi ja
siitä olit ylpeä.

_Annaliisa_. Älä kevytmielisesti puhu menneistä ajoista. Kyllä Jumala
elämässä kaikki tasoittaa...

_Mari_. Aivan totta ... olet ihan oikeassa... Jumala kaikki tasoittaa
... sen sanoi pastori hyvin selvästi raamatunselityksessään viime
sunnuntaina. Oh! oh! Kyllä se vaan on oikein toden totta, että Jumala
kaikki tasoittaa ... sen täällä kaupungin sivusyrjällä kyllä saa tuta.
Olipa pastorilla oikein, oli kyllä! -- Mutta kyllä se kaikissa
tapauksissa oli kummaa, ettäs menit tuolle Häyrisen Erkille, köyhälle
torpan pojalle, kun olisit nuoria talonisäntiäkin saanut vaikka kuinka
monta! Kaikki ihmiset sitä ihmettelivät! Arvasimmehan jo silloin, että
hänestä oli tuleva kelvoton juoppo-renttu. Mutta rakkaus on sokea,
sanotaan, -- on tosiaankin! -- Eikö sinun nyt kelpaisi olla varakkaan
talon emäntänä? Mikä talon emännän päiville vertoja vetää? Olisihan se
toista kuin tämä nykyinen iloton tilasi!

_Annaliisa_. En tiedä talon emäntäin onnea liioin kehua. Moni heistä
viettää, palkollistensa orjattarena, koiran päiviä. Muuten olenkin
varsin tyytyväinen onneeni. Erkissä on kyllä miestä mieheksi siinä kuin
minussa on vaimoa vaimoksi.

_Mari_. Halveksiva puheesi talon emäntäin onnesta on tuota vanhaa juttua
ketusta ja pihlajanmarjoista! Katumuksesi on nyt myöhäistä: siihen
onneen et enää pääse. Sentähden solvaat sitä. Vaan mitäs näistä!
Jättäkäämme nuo entiset muistot rauhaan! Salli minun kysyä, mitenkä olet
aikonut viettää joulua, mitä kaikkea sinä olet ostanut?

_Annaliisa_ (jyrkästi.) Mitä se sinuun koskee?

_Mari_. Suo anteeksi -- älä suutu! Enhän minä kysymykselläni mitään
pahaa tarkoittanut. Olemmehan saman kylän lapsia.

_Annaliisa_. Olemme kyllä.

_Mari_. Niin, miks'en siis kysyisi?... Vaan ... sinä olet niin kovin
vaalea, näytät niin kummalliselta...

_Annaliisa_. Kummempia on nähty!

_Mari_. Annaliisa! Annaliisa! -- älä koukuittele! Minä olen ystäväs --
lapsuutesi leikkikumppali! Minä tahdon tietää totuuden.-- (Laskee
korinsa syrjään ja tarkastelee, Annaliisan vaiti ollessa, uunia ja
ruokakaappia, jonka ovet hän avaa.) -- Nyt hyvin ymmärrän miksikä täällä
on niin kylmä. Sinulla ei ole puita, joilla lämmittää.

_Annaliisa_. Miks'ei olisi?

_Mari_. Uuni on jääkylmä. Sitä ei varmaankaan moneen päivään ole
lämmitetty. Näenhän myös kuinka vapiset vilusta.

_Annaliisa_. En ole pitkään aikaan ollut terve. "Fluntsaako" lienee
taikka mitä... Sairaudesta ihminen toisinaan vapisee...

_Mari_ Älä koukuittele Annaliisa -- sanon vielä kerran! Sinä et myöskään
ole tehnyt minkäänlaisia ostoksia jouluksi -- vai miten?

_Annaliisa_. Se, joka luulee ja uskoo itse kaikki tietävänsä, ei
toisilta kysy!.. (Naurahtaen.) Vaan miksikä laskettelet mitättömiä?

_Mari_. Sitä en tee. Vastaa suoraan, Annaliisa parka, onko Häyrinen
taas, armottomasti jättäen sinut nälän tuskaan, oleskellut
juopporetkillään?

_Annaliisa_. (Ylpeästi.) Onko Häyrinen ennen pyytänyt sinulta lupaa,
koska hän saa lähteä kaupungille taikka kysynyt neuvoa, milloinka hänen
pitäisi tulla kotia, milloinka ei? Oletko sinä hänen toimiensa tutkija
ja hänen matkojensa määrääjä? -- Entäs kuka on sinulle sanonut, että
tässä perheessä olisi nälkää nähty, taikka puutetta kärsitty?

_Mari_. Älä luule, Annaliisa kulta, ettäs ylpeydelläsi sokaiset silmäni!
Häyrinen on taas tunnetuilla rentturetkillään, sen huomaan kaikista.

(_Pääkkö_ astuu sisään peräovesta, karvalakki syvään painettuna silmille
ja korville, pullo taskussa).



Kolmas Kohtaus.


_Entiset_ ja _Pääkkö_.

_Mari_. Vaan tuossapa hän tuleekin... Ettäpäs toki, kurja juomari...
kehno hylkyri... itse jouluaattona julkenet tulla nälkää ja kaikenlaista
kurjuutta kärsivän vaimosi luo viinapullo taskussa! Pitäisi hävetä!
(Ottaa, äkkiä pullon Pääkön taskusta ja heittää sen oven kautta ulos
pihalle.) Tuolla se nyt pirstaleina!

_Pääkkö_. No ... no ... noh! Turkanen aika sentään! Mitä tämä pyytää
merkitä? Entäs mitäpä nyt vaimoni sanonee?

_Mari_. Vaimosi ... kurja! Tiedäthän kyllä, mitä h--tin juomaa tuo pullo
sisälsi!

_Pääkkö_. Siirappia siinä oli. Vaimoni lähetti minun puodista ostamaan
siirappia jouluruuan höysteeksi ja pyysi minua kohta palajamaan kotia...

_Mari_. Siirappiako! -- Pääkköhän sinä oletkin!

_Pääkkö_. Niinpä olen... Käski kohta kotia, mutta ohimennen poikkesin
kuulustelemaan, josko Häyrinen jo on päässyt putkasta, jonne poliisit
veivät hänen syystä, että hän juomapäissään oli tapellut ja pitänyt
pahaa elämää. -- Mutta mistä nyt saankaan siirappia, kun ei minulla enää
ole rahojakaan, akka kun ei pannut enemmän mukaan kuin juuri täsmälleen
siirapin hinnan? Kuinka uskallankaan nyt mennä kotia?

_Annaliisa_ (vaipuu istumaan pöydän lähellä olevalle tuolille.) Taivaan
herra -- mieheni putkassa!

_Mari_. Pyörtyikö se nyt siihen?...

_Pääkkö_. Voi poloista! Mikä meille nyt tuleekaan neuvoksi?

_Mari_. Onneksi on tässä vadissa vettä, -- muuta särvintä ei raukalla
taida ollakaan! (Kastaa nenäliinansa pöydällä olevaan vatiin.) Kyllä
maar' kannattaa pyörtyä sellaisen roikaleen tähden! (Hieroo Annaliisan
otsaa ja ohimoja nenäliinallaan.) Enpä Annaliisan sijassa sellaisesta
olisi millänikään... Hyvinpä tekivät, että korjasivat semmoisen rentun
lukon ja salpojen taakse!

_Pääkkö_. Lienetpä oikeassa, Mari. Päihtyneenä on Häyrinen kovin
hurjapäinen. Tulkoon siihen silloin vaikka itse kuvernööri, niin kyllä
Häyrinen empimättä antaa hälle nyrkistä.

_Mari_. Annettaisiinko sellaisen kulkea vapaana rauhallisten ihmisten
joukossa!

_Annaliisa_. (Tointuu, nousee seisaalle.) Se oli vaan satunnainen
pahoinvointi! Menihän se jo ohi! Tunnen itseni taas ihan terveeksi.

_Pääkkö_. Olipa hyvä, että taas toinnuit! Minun ei olisi pitänyt puhua
koko asiasta mitään.

_Mari_. Mitäs hyötyä siitä, että olisit sen salannut? Ennemmin taikka
myöhemmin olisi Annaliisa kuitenkin saanut tiedon siitä.

_Pääkkö_. Niinpä kai ... sillä tavoin itsekin ajattelin.

_Mari_. Pianpa sellaiset tapaukset tulevat kuuluviin. -- Vai tappeli
juomapäissään! -- Senkin vetelys!

_Pääkkö_. Äläpäs sano niin! Kröönperin makasiinissa olen nähnyt Häyrisen
yhdellä kädellä nostavan kymmenen leiviskän rautapainon... Kyllä hän on
jotensakin vahva mies...

_Mari_. Sitä suurempia onnettomuuksia voi hän humalapäissään saada
aikaan! -- Eikö tuota jollakin keinoin saisi johonkuhun raittiusseuraan!
Etkö ole häntä siihen kehoittanut?

_Annaliisa_. Hm...

_Pääkkö_. Näinhän Häyrisen viime syksynä kerran Annaliisan seurassa
raittiuskokouksessa.

_Mari_. Siis on hän asiaa joskus tuumaillut. (Annaliisalle:) Entäs mitä
jälestäpäin sanoi tästä käynnistään?

_Annaliisa_. Oli kovin julmistunut, että olin houkutellut häntä sinne.
Sanoi, että siellä puhuttiin paljasta moskaa ja väitti, että nuo
raittiuspuhujat ovat itserakkaita, ulkokullattuja fariseuksia, joita
pitäisi hirttää...

_Pääkkö_. Hi, hi, hi! Sanoiko sellaista raittiuspuhujista? Se on niin
hänen tapaistaan! Vai kutsui heitä ulkokullatuiksi fariseuksiksi! Hi!
Hi!



Neljäs Kohtaus.


_Entiset_ ja _Häyrinen_.

_Häyrinen_ (rallaa, hapuroiden peräoven takana.)

      Pirunpoikaa ja pippureita
      Ostan puotiloissa,
      Viina-kultaa ja olutlientää -- -- (Astuu, hieman horjuen, sisään.)
      Särvin tillikoissa. --
      Kuutt' morkens!

_Mari_ (tarttuu nurkassa olevaan luutaan.) Voi, kuinka tekee mieleni!

_Annaliisa_ (rientää Häyriselle vastaan.) Vihdoin viimeinkin! Terve
tultuasi kotia! Olipa oikein hauska, ettäs tulit! Olen sinua niin
odottanut -- yöt päivät puhki! (Syrjään Häyrisele.) Kiitos Häyrinen
siitä, ettäs kuitenkin tulit! Tosin luotinkin sinuun ... olin varsin
varma siitä, ett'et jättäisi meitä yksinämme jouluksi. Anna minulle nyt
vähän rahoja ostaakseni puita, ett'emme, lapsesi ja minä, kuole viluun!

_Häyrinen_ (kiukuissaan.) Mitä p--ttä sinä puhut rahoista? Vieläkö mitä!
Nuo pirun poliisit ja poliisimestari itse, tuo korkean kruunun kirottu
katujunkkari, tuomitsivat minulle sakot ja sakoillaan minulta varastivat
rahani! -- H--tin tuli sentään! -- Vieläkö hän puhun rahoista! Kaksi
tyhjää taskua minulla on (kääntää taskunsa ulos,) -- näeppäs! -- Mutta
sen sanon sinulle kurja roisto, että ell'et toimita minulle viinaa,
viinaa heti paikalla, niin lyön sinun mäsäksi kuin sammakon mäti! Viinaa
-- kuuletko, vaalea kana! -- viinaa -- taikka pirunpoikaa!

_Annaliisa_. Älä joudu hurjaksi, rakas Häyrinen. -- Lapsemme tähden.

_Häyrinen_. Lapsemme! -- mäsäksi hänkin!

_Annaliisa_. Älä reuhoo! -- näiden vieraiden tähden ollos tyyni!

_Häyrinen_. Huolisinko minä mokomista moukista! Hui, hai!

_Pääkkö_ (painaa karvalakkinsa päähänsä ja aikoo mennä ovesta ulos.)

_Mari_ (tarttuu Pääkön takin hihaan.) Älä lähde! Synti olisi jättää
Annaliisa parkaa kahden kesken tuon hurjan kanssa.

_Pääkkö_. Kylläpä niin... Ajattelin vaan tuota siirappi-asiaa. Olisin
ehkä Topolta saanut markan lainaksi.

_Mari_. Kyllä minä sitte vahinkosi korvaan.

_Pääkkö_. Hyvä juttu. -- Jään siis odottamaan. (Hän istuu eräälle
tuolille oikealle.)

_Annaliisa_. Voi Häyrinen kulta -- älä katso minuun noin kiivaasti, noin
jyrkästi! -- Rauhoitu!

_Häyrinen_. Toimita minulle viinaa, sanon minä!

_Annaliisa_. Mistä minä sitä toimittaisin? Eihän minulla ole edes
penniäkään.

_Häyrinen_. Niin vie jotakin pantiksi Harakan Heikille!...

_Annaliisa_. Mitä veisin?

_Häyrinen_. Mitä hyvänsä... hameesi!

_Annaliisa_. (Katkerasti.) Eihän kukaan siitä antaisi minulle
pullollista viinaa...

_Häyrinen_. Kuka on käskenyt sinua käymään niin huonossa pukimessa,
senkin porsas! -- Vaan onhan tässä pöydällä sopiva pantti ... tuo pulska
kirja... oikeinpa korukansissa.

_Annaliisa_. Raamattuani en anna viinan hinnaksi. Ennemmin kuolisin!

_Häyrinen_. Älä lörpöttele raamatustasi! (nojautuu pöydän yli ja katsoo
avattuun kirjaan.) Hei, hei!! Kas vaan! -- Löytyyhän, tuossa muutamia
rivejä oikein paksua pränttiä... Aivan ne näyttävät siltä kuin mullikat
pikkuvasikkain joukossa. Kummallista kuinka häikäisee silmiäni! Tule
katsomaan!

_Annaliisa_. (katsoen kirjaan.) Aivan samat sanat, joita luin vähän
ennen kotiin tuloasi. -- Tahdotko niitä kuulla?

_Häyrinen_. Tahdon... Olisipa hauskaa kuulla mitä se Mooses siinäkin
paikassa taas hulluttelee!

_Annaliisa_ (lukee hartaudella.) Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,
maassa rauhaa ja ihmisille hyvä tahto!

_Häyrinen_. Sinä teet minusta ilmeistä pilkkaa; vaimo rentukka! Mooses
ei ole milloinkaan sellaisia sanoja sanonut! -- Vai pidätkö minua
pilanasi ja narrinasi! Kyllä minä sinut opetan, sinä katala katajan
jalka! (Työntää nostetuin nyrkein periytyvää Annaliisaa vastaan, mutta
samassa astuu Pääkkö päättävästi väliin.)

_Pääkkö_. Malta mieles, mies! -- Ellei vaimoni siirappipullo olisi
pirstaleina pihalla, niin löisin sen *mäsäksi sinun päähäsi*. Sellaisen
muistutuksen ansaitsisit tuollaisesta hävyttömästä käytöksestäs vaimoasi
kohtaan! Häpee! Onko sinussa miestä mieheksi!

_Häyrinen_. On -- juukel avita onkin! Ellet pidä suutasi, niin heitän
sinun nurin niskoin ulos ovesta, niin että selkäluusi räyskyy ja
käpälesi pilviä tavoittelevat!

_Pääkkö_. Sopiihan koettaa! -- Onhan minussa ennen ollut miehen
vastavaaka!.

_Mari_ (uhaten luudalla.) Ja minä sanon sinulle, Häyrinen, että ne
tekivät hullusti, jotka hetkeksikään päästivät sinut putkasta...
Olisivat pitäneet sinun siellä ikäsi kaiken, niin olisivat tehneet
oikein ... olisivat tehneet yhteiskunnalle hyvän työn! -- Jos vielä
rohkenet viatonta vaimoas ja lastas uhata, niin kuritan sinua ... niin
nainen kuin olenkin ... tällä luudalla... jotta kyllä sen muistanet ja
tietänet!...

_Häyrinen_. Vai minuako? -- Vieläkö te perk...

(_Neiti Hyvönen_, puettuna hienoon talvipukuun, ja _Palvelustyttö_,
kädessä kori, astuvat sisään, peräoven kautta.)



Viides Kohtaus.


_Entiset_, _neiti Hyvönen_ ja _Palvelustyttö_.

_Neiti Hyvönen_. Mitä eriskummallista melua täällä?

_Mari_. Neiti Hyvönen!

_Häyrinen_ (väistyy takaisin vasemmalle ja asettuu pöydän ääreen
istumaan.)

_Pääkkö_ (ottaa lakkinsa pois päästään ja kumartaa syvään.)

_Mari_. Te, neiti ... niin rikas ... niin ylhäinen ... kuinka
tulettekaan näin köyhään ja kurjaan kotiin?

_Neiti Hyvönen_. Ei ole mikään koti köyhä eikä kurja Vapahtajamme
syntymäjuhlana!

_Mari_. Mutta kuitenkin ... tämä heidän ... se tahtoo sanoa tuon
juoppojätkän koti...

_Neiti Hyvönen_. Ei tämäkään koti!

_Mari_. Te ette tunne asian oikeata laitaa, neiti... Mutta minä tunnen
Häyrisen ja tiedän, että hän on kehnoin renttu, kurjin olento mitä
ajatella voipi!

_Häyrinen_ (syrjään.) Pasiipa, sanoo ryssäläinen! -- Kylläpä vielä suusi
tukitsen!

_Neiti Hyvönen_. Vaan ei hän eikä kukaan muu ole liiaksi kurja
Vapahtajamme armoa nauttimaan. Se armo on kaikille altis -- häntäkin
kurjemmille.

_Häyrinen_ (syrjään, kolkosti.) Niin ... niin... Puhuipa äitini minulle
lasna ollessani tästä asiasta samalla tavalla...

_Neiti Hyvönen_ (Annaliisalle.) Te olette kai matami Häyrinen?

_Annaliisa_. Olen, armollinen neiti!

_Neiti Hyvönen_. Minä käyn erään naisyhdistyksen asioita... Tulen tämän
seuran puolesta tuomaan teille muutamia pieniä joululahjoja...

_Annaliisa_. Meillekö?

_Neiti Hyvönen_. Niin teille... Vast'ikään kerrottiin ja ennakoltakin
tiesimme, että olette vähissä varoissa ... olette köyhät. Harras
toivomuksemme olisi jollakin tavalla lisätä joulu-iloanne.

_Häyrinen_ (syrjään.) Mitä? Meidän joulu-iloammeko? Ovat muistaneet
meitä!

_Neiti Hyvönen_. Kovin masentavalta tuntuu ajatella, että löytyy
maailmassa niin paljon ihmisiä, joidenka iloa ja onnea köyhyys ja puute
hämmentävät! (Annaliisalle, joka on kätkenyt kasvonsa käsiinsä.) Älkää
itkekö niin katkerasti! Tänä juhlana ei kukaan saisi itkeä, tämä on
ilon, rauhan ja autuuden toivon juhla. Rauhoittakaa kuitenkin mielenne!
(Ottaa rahakukkaronsa taskustaan.) Yhdistyksemme rahalliset varat eivät
ole suuret -- eikä rahallisen rahan lahjoittaminen oikeastaan ensinkään
kuulukkaan varsinaiseen ohjelmaamme. Toisinaan kuitenkin, etenkin joulun
aikana, teemme poikkeuksen tässä suhteessa hätätilassa antamalla
rahallistakin apua. Tällä vähäisellä summalla voitte kai joiksikuiksi
päiviksi tulla toimeen. (Antaa erään setelin Annaliisalle.) Pyhien yli
... siksi että tulette terveemmäksi, jotta taas kykenette työhön...
Näytätte niin kovin riutuneelta...

_Annaliisa_. Kaksikymmentä markkaa! Miten kiittäisinkään teitä?

_Palvelustyttö_ (syrjään Marille.) Uskokaa -- nuo rahat eivät olleet
yhdistyksen rahoja.

_Mari_ (palvelustytölle.) Senpä arvasin.

_Neiti Hyvönen_. Tuo vasu tänne, Mandi!

_Palvelustyttö_. Paikalla, neiti! (Hän antaa korin neiti Hyvöselle.)

_Neiti Hyvönen_ (Annaliisalle.) Pukunne näyttää niin ohuelta, että siinä
talvipakkasessa varmaan vilustutte. Tässä teille uusi villainen
talvipuku.

_Annaliisa_ (ottaen vastaan neiti Hyvösen hänelle antaman puvun.)
Siunatkoon teitä taivaan Jumala, neiti!

_Neiti Hyvönen_. Se on, kuten sanoin, yhdistyksen lahjoittama samoin
kuin tämä sarkanuttukin on yhdistyksemme joululahja teidän miehellenne.

_Häyrinen_ (syrjään.) Minulle? Se on liiaksi!

_Neiti Hyvönen_. Lapsellenne olemme myös teettäneet uuden puvun ja kaksi
paria sukkia... (Laskee nämät lahjat samalle tuolille kuin
sarkanutunkin.)

_Annaliisa_ (huudahtaa tuskalla.) Lapselleni! Ell'ei hän vaan jo olisi
kuollut -- viluun!

_Häyrinen_. Mitäs sanoitkaan, vaimo! (Rientää, sivuovesta ulos.)

_Neiti Hyvönen_. Eihän kuitenkaan armollinen Luoja sitä salline, että
kukaan lapsi kristillisen yhteiskunnan keskuudessa viluhun kuolee!

_Häyrinen_ (palajaa takaisin, vaimollensa.) Hän elää! Hän elää! Rauhoita
mieles, Annaliisa! (Neiti Hyvöselle.) Jalo neiti! Nyt huomaan ett'ei
Jumala olekkaan meitä unhoittanut, kuten luulin. Synkän epätoivon
valtaamana olen rapajuoppona juonut, olen elänyt hurjasti. Mekin olemme
parempia päiviä nähneet ennen, siihen aikaan, jolloin en vielä ollut
sellainen renttu kuin nyt, kuten Mari täällä äsken sanoi, todellakin
olen.

_Pääkkö_. Kyllä Häyrinen totta puhuu. Parempia päiviä ovat nähneet.

_Häyrinen_. Mutta minulta alkoi puuttua työtä, ensin harvemmalta, mutta
sitten joka toinen päivä ja työtä saatuani ansaitsin niin vähän, ett'ei
ansio riittänyt perheeni elatukseksi.

_Neiti Hyvönen_. Mahtaapi se, jos mikään, tuntua raskaalta, kun tahtoisi
tehdä työtä eikä työn ansiota ole saatavissa!

_Häyrinen._ Kauan siinä kinasin, turhaan taistelin kurjuutta vastaan.
Kun sitte vielä lisäksi loukkasin käteni ja tulin kuukauden ajaksi
työhön kokonaan kykenemättömäksi ja kun onnettomuutemme tähän aikaan
joutui kukkuroilleen sen kautta, että vaimonikin sairastui, niin
ajattelin: koska Jumala on meidät unhottanut, voinhan minäkin hänet
unohtaa.

_Neiti Hyvönen_. Kovin väärin teitte siinä, että heititte luottamuksenne
hyvään Jumalaan!

_Häyrinen_. Niinhän teinkin.

_Mari_. Häyrinen ei juuri milloinkaan ole Jumalasta väliä pitänyt. Tiesi
millä tavoin pääsikään rippikoulun läpi! Mutta eihän tuo ole kirkossa
käynyt eikä evankeeliumin saarnaa kuunnellut. Siksi kävikin hänelle niin
nolosti kuin on käynyt.

_Häyrinen_ (katsottuaan suuttuneena Mariin.) Rupesin nyt juomaan ---
melkein jok'ainoa penni, jonka sain irti, meni viinoihin ja muihin
hullutuksiin. Harvoin enää kävin kotona, sillä siksi oli minulla
kuitenkin vielä omaatuntoa, että kammoksuin katsella vaimoni päivä
päivältä yhä vaalenevia kasvoja ja lapsiraukkani tuskaa. Mutta kotia
tultuani -- aina humalapäissä -- raivostuin, paha henki valtasi minut
kokonaan. Päähäni pöllähti, että minun piti kostaa vaimolleni siitä,
että hän oli niin riutuneen näköinen, ett'ei hän ollut yhtä reipas ja
iloinen kuin ennen aikaan. Löin häntä, pieksin häntä.

_Neiti Hyvönen_. Kauhistava kuulla!

_Häyrinen_. Sitte läksin, häntä näin rääkättyäni, taas kaupungille,
onnettomana, rauhattomana, kerjäsin pennin ja vein sen tillikkaan!
Tällainen hirviö olen ollut! Te saavuitte tänne taivaan enkelinä, neiti!

_Neiti Hyvönen_. Ihmisenä tulen -- mutta tavallansa olisin tullut
enkelinä, jos käynnilläni voisin saattaa teitä parannukseen.

_Häyrinen_. Sen olettekin jo saaneet aikaan, jalo neiti! Pitkään aikaan
en ole kunnollisten ihmisten huulilta kuullut muuta kuin pilkkaa ja
ivaa. Tämä samoin kuin heidän ylenkatseellinen käytöksensä minua kohtaan
on myrkyttänyt mieleni, paaduttanut sydämmeni, jossa viha, katkera viha
kaikkia ihmisiä vastaan pääsi valtaavaksi tunteeksi. Usein olen kironnut
koko ihmiskuntaa! Nyt sulivat hyiset hallat mielessäni, vihan tunteet
haihtuivat. Uusi usko, uusi toivo on teidän ihmisrakkautenne, teidän
hellyytenne kautta syntynyt sydämmessäni! Nyt minäkin menen raittiuteen!

_Annaliisa_ (syöksyy polvillensa Häyrisen eteen ja taittuu hänen
käsiinsä.) Onko se toden totta!

_Häyrinen_. On. Silmäni aukenivat nyt. Älä katso minua epäilevin silmin.
Toisinaan tapahtuu, että mies yhdessä ainoassa hetkessä selviää
kohmelostaan. Jos voisit aavistaa niitä kauhistuksen, katkeran tuskan ja
katumuksen tunteita, jotka äsken viilsivät halki sydämmeni,
ajatellessani, että olin ollut vikapää lapseni kuolemaan, ja niitä ilon
tunteita, joita tunsin huomattuani, että hän vielä eli, niin
ymmärtäisit, että minä tässä täydesti selväpäisnä olen antanut
raittiuslupaukseni vakaasti pysyäkseni siinä.

_Annaliisa_. Armollinen Jumala! Sinulle kiitos tästä! Nyt asuu meidänkin
luonamme joulurauha, jos muuten mikä tulkoon!

_Neiti Hyvönen_. Niin -- kiitos Jumalalle siitä, että ei Hän ihmistä
hylkää, vaikka ihminen Hänen hylkääkin!

_Häyrinen_ (nostaa vaimonsa seisaalle ja syleilee häntä.) Annaliisa
parka! Sanomattoman paljon olet saanut kärsiä! Suo minulle anteeksi!

_Annaliisa_ (nojaten päätänsä Häyrisen rintaa vastaan.) En ole enää
parka!

_Pääkkö_. Kas vaan! Tulipa siitä Häyrisestä kuitenkin lopuksi mies!

_Mari_. Kukapa sitä olisi uskonut!

*Loppu.*





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jouluaattona juomarin kodissa - 1-näytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.