Title: Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella
Author: Jahnsson, Evald Ferdinand, 1844-1895
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella" ***


MUUAN SUOMALAINEN SOTURI KRISTIINA KUNINGATTAREN AIKANA

Historiallinen romaani


Kirj.

EVALD FERD. JAHNSSON


Werner Söderström, Porvoo, 1884.



    Suurelle runoilijallemme "Välskärin kertomusten"
    kuululle kirjoittajalle

             Zachris Topelius'elle

    omistaa kunnioituksen osoitteeksi
    nämät kyhäelmänsä nöyryydellä

                        tekijä.



LUKIJALLE:


En tahdo salata teiltä, kunnioitettavat lukijat, että raskaalta tuntuu
isän sydämessäni tänä hetkenä, jolloin tämä nuori soturi lähtee sotaan
ja taisteluun. Kuinka monta monituista ajatusta sentään yhtehen yhtyy
saadaksensa mieltäni syttä mustemmaksi! Millä menestyksellä on tuo
poika taisteleva? Hyvällä vai huonollako? Tuleeko hänestä peloton
aseiden kantaja vai kehno pelkuriko? Ahdistanevatko viholliset häntä
niin ankarasti, että hänen voitettuna häpeällä täytyy lähteä
käpälämäkeen? Taikka ehkäpä hän palajaa kotiansa haavoitettuna,
raajarikkona, raukkana? Tokko hän matkallansa tapaa ainoatakaan
ystävää? Rientäneekö häntä vihollisten hätyyttäissä ainoakaan
uskollinen toveri avuksi? -- Kas tuossa kysymyksiä, joista milt'ei
jok'ainoa ole omansa pusertamaan tuskan hikeä isän otsasta,
vuodattamaan myrkkyä hänen mieleensä! -- Ja entäs, kuinka ankara tuo
taistelu, jonka hänen tulee kestää! Voi, nuo ovat todellakin
vaarallisia vihollisia, nuo arvostelijat -- erittäinkin ne heistä,
joita tavallisesti kutsutaan "kritikasteiksi". Viimemainitut ovat
saaneet monen nuoren soturin hengeltä pois. He pyytävät, ylenmäärin
teräväksi hiotuita aseita käyttämällä sekä tylyjä ja kohtuutta
puuttuvia rynnäkköjä tekemällä, osoittaa olevansa oikein aika uroita.
-- Mutta jos nyt sotaan lähtevän poika-raukan kuitenkin toistaseksi
onnistuisi säilyä jotenkin eheänä, vähässäkin määrässä voittaen yleisön
suosiota, niin on aikomukseni lähettää hänelle avuksi nuoremman veljen,
liittämällä tähän kertomukseen toisen, nimellä: "Muuan suomalainen
soturi kuningas Kaarle X Kustaan aikakaudelta."

Kunnioituksella

_Soturin isä_.



1 LUKU.


"Kävitkö kirkossa tänään, Jakobsson?"

"Kyllä kävin isossa kirkossa, Pertti Månsson. Sinunkin olisi pitänyt
tuleman kuuntelemaan Fors'in herra Kristofferia! Hänen vertaistansa
pappia ei ole milloinkaan löytynyt Sörmlannin maakunnan rajojen toissa
puolla!"

"Entäs meidän Emporagrius? Mitäpä tuumailet hänestä? Luulisin toki että
hänessäkin on miestä pähkinöitä naksahuttamaan! Peijakas, millainen
ääni hänellä on!... ja entäs sanat sitte, jotka hänen suustansa virtana
valuvat!"

"No no Pertti Månsson ... ei mitään moitteen muotoista hänestäkään ole
sanottavaa, eipä suinkaan! Kyllä hän laulaa nokkansa mukaan, hänkin ...
ja tunnustaa täytyy, ett'ei hänen nokkansa olekkaan mikään kehno nokka
... mutta Kristoffer herra on kuitenkin kaikista Jumalan sanan
julistajista etevin, sen vakuutan kautta isäni autuuden! Hän sulkee
puheesensa niin paljon ruutia, että sillä voisi räjähyttää ilmaan
kaikki valtakunnan neuvokset ja muut ylimykset!"

"Aivan niin Jakobsson ... enhän sitä kiellä. Olenkin kuullut hoettavan
yhtä ja toista hänen täänpäiväisestä saarnastansa. Hän lienee oikein
kelpo lailla löylähyttänyt saunan kiuasta?"

"Tekipä niin, siitä voit olla vakuutettu! Kuningatar oli itse kirkossa
ja sai, kuten sanotaan, totuuden suorastaan vasten naamaansa. Että se
pippurilta maistui, sen saattoi ken hyvänsä nähdä, joka otti
huomatakseen, kuinka pahasti hän väänteli suutansa ja kasvojansa.
Esipuhe oli Mattheuksen viidennestätoista --"

"Kenties muistatkin kaikki tyyni?"

"En juuri sanasta sanaan, mutta tarkoitus oli se, ettei sovi ottaa
leipää lapsilta koirille heitettäväksi. -- Ymmärrätkö pistopuhetta?"

"Luulen ymmärtäväni. Lapsilla hän tarkoittaa vapaasukuisia."

"Aivan niin, Pertti Månsson; tuon sanoi Kristoffer herra milt'ei ihan
suoraan. Mutta me kaikki aatelittomat olemme koiria, joille
kuningattaren ei sovi heittää leivän muruakaan! Sitä hän ei -- Jumala
sen hänelle kostakoon -- ole tehnytkään! Kristoffer herra kutsui hänen
tuomiolle Jumalan tuomioistuimen eteen ja toden totta on, että
kuningattaren lienee vaikea päästä sisälle taivaan porttiloista, ell'ei
vanha ukko Pietari ota hämmästyäkseen ranskalaisista korupuheista! O
diabl' -- niinkuin kreivin palvelijoilla on tapana huutaa -- me ja
valtakunta ovat hukkaan menemäisillänsä!"

"Hiljaa Jakobsson!... Tuollaisesta puheesta saattaisivat asettaa sinun
korkeaan kunnia-asemaan Norrmalm'illa!" [Norrmalm on eräs paikka
Tukholmassa, jossa ennen aikaan hirtettiin kuolemaan tuomituita.]

Miesten keskustelu päättyi tähän syystä, että heitä vastaan tulla
tulvaili joukko kerjäläisiä, kasvoiltaan kalpeita, rääsyihin puetuita
ihmisiä, jotka haikeasti valittavalla äänellä anoivat heiltä almua, ja
vaikka äyrinki arvoista. Kerjäläisten oli sekä nälkä että myös vilu,
sillä nyt oltiin syyskuussa ja ilta oli kolkko ja kylmä, synkillä
pilvillä peitetyltä syys-taivaalta tipahteli tuon tuostakin raskaita
sadepisaroita. -- Luultavasti olivatkin meidän molemmat matkustajamme
siitä syystä nostaneet ylös takkinsa kaulukset, jotta heidän kasvonsa
olivat puoleksi peitossa, ja muutenkin suurella huolella kääriytyneet
lyhykäisiin nuttuihinsa. Nyt oli heidän pysähtyminen, sillä
kerjäläisjoukko sulki heiltä tien. Tukholman kaupungissa ei siihen
aikaan -- tämä tapahtui vuonna 1650 -- yleisesti löytynyt leveitä
katuja; tämä katu, jota myöten Jakobsson ja Månsson kulkivat
tullaksensa Norrbro nimiselle sillalle oli mitä kapeimpia.

Kerjäläiset huusivat vaikeroiden: "Antakaa meille Vapahtajamme
armahtavaisuuden tähden roponen! Meillä ei ole mitään syötävää!"
taikka: "Ell'ei joku kristillinen ihminen meitä armahda, niin kuolemme
nälkään!" j.n.e. Siinä sai kuulla monellaista ääntä, ääntä haikeata,
sydäntä särkevää. Siinä puhuttiin sekä ruotsin että suomen kieltä ja
näitä molempia kieliä monilla monituisilla eri murteilla. Eri
suunnilta, eri maakunnista olivat nämät onnettomat tulleet
pääkaupunkiin.

Tuo oli kova vuosi, tuo vuosi 1650. Sama surullinen maine on sen
edelläkäviälläkin, vuodella 1649. Nälän tuska oli sangen suuri
kaikkialla Ruotsin valtakunnan pohjoisimmissa maakunnissa, suurin
silloin, niinkuin tavallisesti ainakin, Suomessa. Vaikka meidän maassa
pettua ahkerasti ja säästämättä sekoitettiin Jumalan niukalla mitalla
antaman viljan sekaan, ei leipää kuitenkaan riittänyt, vaan suuren osan
maan asukkaista oli muuttaminen maasta pois. Muutamat lähtivät
Venäjälle; mutta suurin osa heistä pyrki Ruotsin maalle, jossa heidän
toiveensa päästä parempien päivien perille kyllä surullisella tavalla
pettyi.

Mutta palatkaamme Jakobsson'in, Månsson'in ja kerjäläisten luo.

"Me emme taida auttaa teitä -- sanoi ensin mainittu. -- Mutta käykäätte
linnaan pyytämään kuningattarelta apua! -- Hänellä on yltäkylläisesti
tämän mailman tavaraa, hänelle on helppo asia määrätä teille riittäviä
eläke- ja muona-varoja."

"Meiltä on pääsy linnaan kielletty. Me emme saata pyrkiä kuningattaren
puheille" -- valitti joku joukosta.

"Niin menkäätte vanhan valtiokanslerin luo! -- väitti Jakobsson --
Taikka valtakunnan rahavaraston hoitajan luo! Heidän toki pitää voida
jakaa teille jonkun pienen osueen niistä runsaista veroista, joita me
vuosittain olemme valtiolle maksaneet ja ovathan ne miljonat heidän
talletettavinansa, jotka Ruotsi voitti viime rauhassa. Minä rohkenen
arvella että niitä pitäisi käytettämän kansan hyväksi."

"Nuo korkeat herrat eivät pidä meistä vähintäkään huolta eivätkä salli
että lähestymme heitä! -- intti eräs vanha harmaapää ukko, joka
vavisten vilusta ja vanhuudesta seisoi sauvaansa nojaten.

"Siinäpä se nyt onkin -- huudahti Jakobsson kiljaisemalla -- He eivät
pidä teistä vähintäkään huolta -- eivätkä salli teidän lähestyä heitä!
Tämäpä juuri on pääpuntti asiassa! Päälle päätteeksi ovat nämät korkeat
herrat ynnä kuningatar tuhlanneet kaikki kruunun omistamat rahavarat,
jott'ei heillä nyt ole mitä antaa, jos antaa tahtoisivatkin -- siinä on
asian pirullinen kohta ja puoli! Mutta keventäkööt nyt _omia_ raskaita
rahapussejansa niinkuin tähän asti ovat keventäneet kruunun!"

"Sinä puhut liian rohkeasti!" -- kuiskasi Pertti Månsson varoittaen
kumppaninsa korvaan.

Matalammalla äänellä vastasi Jakobsson: Ole huoletta! Minä olen kuullut
itse Niilo Niilonpojan puhuvan rohkeammin, paljonki rohkeammin!"

"Toki olit vähällä joutua pulaan maaliskuun leikissä. Oletko jo
unhottanut..."

"Empä niinkään, onhan minulla hyvä muisti --" keskeytti Jakobsson. Sen
jälkeen otti hän rahakukkaron taskustansa ja puhui taas korkealla
äänellä, jaellen joitakuita hopearahoja kerjäläisille: "Minä en ole
rikas, pikemmin köyhä. Kuitenkin annan vähistä varoistani niin paljon
kuin niistä riittää. Mutta rehellinen kansalainen minä olen ja tiedän,
että tekin olette samoin. Sen tähden pyydän teitä rukoilemaan Jumalaa,
että Hän lievittäisi kansan tuskaa ja armossansa kukistaisi valtakunnan
tuiki kehnon ja kelvottoman hallituksen, antaen meille toisen paremman!
-- Voi toki, kuinka hävyttömästi kuningatar itse ja ne miehet jotka
tätä nykyä pitävät valtakunnan hallituksen ohjia, pilkkaavat ja
parjaavat meitä heidän köyhiä alammaisiansa! Hovipiireissä väitetään
julkisesti, että Ruotsissa löytyy kahta lajia ihmisiä: vapaasukuisia
eli aatelisia ja roistolaisia. Kuulkaapas, hyvät ystävät: he kutsuvat
meitä aatelittomia roistolaisiksi! Mutta se kuitenkin on h----tin
valhe, että me roistolaisia olisimme!"

Kerjäläiset katsoivat hämmästyneinä puhujaan ja väistyivät syrjään, kun
hän, painettuansa hattunsa syvemmälle silmille, alkoi astua eteenpäin.
Pertti Månsson seurasi häntä. Hänkin oli saanut käsille kukkaronsa ja
antoi sivumennessään rahoja kerjäläisille.

Ääneti jatkoivat tuttavamme matkaansa Norrbro nimiselle sillalle.
Ehdittyänsä sille kuulivat he etäällä meluavaa ääntä.

"Mitäpä tuo melu merkinnee?" -- sanoi Pertti Månsson vähän pelästyneenä
ja pysähtyi tarkemmin kuuntelemaan.

"Eteenpäin mars, pelkuri! Eihän meillä ole aikaa jäämään kaikenmoista
mehiläisten meteliä kuuntelemaan!" -- lausui Jakobsson harmistuneena.

"Voitko arvata, mistä syystä tuolla noin melutaan?" -- kysyi Pertti
Månsson lähtien astumaan eteenpäin.

"Paljasta joutavaa, mutta voipa siitä syntyä muutakin kuin ainoastansa
joutavaa." --

"Selitä selvemmin! Tiedäthän vanhastansa, ettei minussa ole
arvoituksien selittäjää."

"Kuuleppas siis... Eräs ylimys viettää häitänsä ja jotta nyt kaikki
olisi niinkuin oleman pitää, niin täytyy 'roistoväenkin' saada osansa.
Aivan paikallaanhan on tuo ... on! Eikä muutaman oluttynnyrin ja
viinakannun hinta paljon paina sen miehen kukkarossa, jolle kuningatar
naimalahjaksi antaa 56 tilaa Suomessa! Kuule, kuule kuinka 'roistoväki'
kirkuu: se nyt kiittää kestityksestä. Mutta kyllä nuo oivalliset
viinatorvet minun toimestani vielä tänä iltana soittavat toista
nuottia!"

"Merkillistä ettet sinä milloinkaan taida puhua aatelismiehistä
katkeruudetta ja mielikarvaudetta --"

"Siitä suu puhuu mistä sydän on täynnä" -- sanoi Jakobsson pudistellen
nyrkkiänsä.

"Mutta pitäähän moni heistä meidän puoltamme. Skytte esimerkiksi."

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista -- sanoo vanha sananlasku. P----le
piilee hänessä niinkuin toisissakin, vaikk'ei sen pukinjalka tätä nykyä
ole näkyvissä," säisti Jakobsson.

"Hm -- sinun kanssas ei pidä kiistellä vapaasukuisista. -- Kuka heistä
tänäpänä viettää häitään?"

"Kuka? Kuningattaren lemmikki, paroni Gyllenström, jonka kuningatar
nykyisin on korottanut _valtion kamariherraksi_. Valtion kamariherra!
Onko tässä syntisessä mailmassa milloinkaan ennen kuultu sellaista
arvonimeä! Mutta erinomattain onnistunut se on ja sen keksijä, armas
kuningattaremme, on pidettävä täydellisenä nerona. Valtion kamariherra!
Ha! ha! ha!" -- Jakobsson nauroi täyttä kurkkua.

"Hiljaa kaikin mokomin!" -- varoitti Pertti Månsson -- "Sinähän naurat
niin kovasti että katu allamme tärisee. Tuollaista valtiollista naurua
kamariherroista pitää välttää." --

"Valtiollista naurua kamariherroista! voithan sinä, veikkoni Pertti,
kekseliäisyydessä vetää vertoja itse kuningattarelle! Valtiollista
naurua kamariherroista! Kautta sieluni, eihän se ole huono lauseparsi!"
-- Jakobsson purskahti entistä makeampaan nauruun.

Pertti Månsson katseli levottomasti ympärillensä. Toverinsa nauruhimon
ohitse mentyä lausui hän: "Nauruasi hauskempi olisi kuunnella
kertomusta tulevasta parikunnasta. Ken on morsian?"

"Merkillistä, ett'et sinä ole kuullut puhuttavan asiasta, josta
kuitenkin koko Tukholma tätä nykyä puhuu! Morsiamena on Elvira
S----hjelm, tuon kuuluisan kenraalin tytär." --

"Vai hänkö! Minä olen nähnyt hänen kerran taikka kaksi kirkossa; hän on
ihmetyttävän kaunis, milt'ei yhtä kaunis kuin Ebba Sparre." --

"Rikkaimpana kaikista tämän kaupungin nuorista naisista hän kumminkin
on pidettävä, sillä hän on isänsä ainoa lapsi ja perillinen" -- sanoi
Jakobsson.

"Kaiketi on hänen isänsä nuo määrättömät aarteensa voittanut sodassa"
-- arveli Pertti Månsson.

"Niin on. -- Senpätähden moni väittääkin, että jos tuhansien munkkien
ja nunnain yhdistetyt kiroukset jotain voivat saada aikaan, niin eivät
nämät tavarat saata tulla hänelle siunaukseksi" -- säisti Jakobsson. He
olivat nyt ehtineet Drottninggatan nimisen kadun kulmaan, jossa he
poikkesivat mainitulle kadulle. Melu ja hälinä kuului nyt lähemmältä,
sillä tämän kadun varrella sijaitsi kenraalin palatsi.

Sen ulkopuolelle, kadulle, oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut.
Muutamat heistä tirkistivät uteliaasti salin kirkkaasti valaistuihin,
koreasti koristettuihin ikkunoihin, joiden ohi juhlapukuihin puetuita
häävieraita tulvaili edestakaisin, toiset ja useammat heistä olivat
ahkerassa syömisen ja juomisen toimessa, oikein ahnaamalla käyden
ruokavarojen ja viinojen kimppuun. Näitä oli tuon ajan tavan mukaan
runsain määrin tarjona alhaisemman ja köyhemmän kansan nautintohimon
tyydyttämiseksi.

Että viinapikareita ja olvihaarikoita ahkerasti kallisteltiin, sen
saattoi päättää siitä, että hälinä ja huudot joka hetki kiihtymistään
kiihtyivät. Tässä muutamat riitelivät, toiset tuossa nauroivat laskien
pilkkaa ja ivaa samaan aikaan kuin muutamat joukosta täyttä kurkkua
hurrasivat; kenenkä kunniaksi, siitä oli tässä melskeessä mahdoton
saada selkoa.

Ahdinko kadulla oli niin suuri, että vaivoin pääsi kulkemaan väkijoukon
lävitse. Mutta sekään ei onnistunut muille kuin niille, joilla oli
vahvat käsivarret tien avaajina. Tämän kohta tajusivat toverimme
Jakobsson ja Månsson. He pysähtyivät tutkimaan miltä kohdalta he
helpommin voisivat jo mainitulla tavalla raivata itsellensä tietä.
Ett'ei uteliaisuus ollut johdattanut heidän askeleitansa tännepäin, sen
saattoi nähdä siitä, ett'ei tuo muhkea, valaistu palatsi ensinkään
vetänyt heidän huomiotansa puoleensa. Eivät he myöskään pyrkineet
ruoka- ja viinapöytien luo. Sen sijaan he suurella huolella
tarkastelivat kansaa ja erittäin näkyi Jakobsson'ista, että hän
jännitti kaikki kuulohermonsa voidaksensa kuulla mitä täällä
tuumailtiin ja puhuttiin.

Tuossapa seisoi mies, joka ylistämällä puhui kuningattaren onnellisesta
hallituksesta ja siitä äidillisestä huolesta, jonka hän aina oli
osoittanut alammaisiansa kohtaan; hän muistutti kuulijoitansa siitä
kunniarikkaasta rauhasta, jota kansa nyt nautti, ja kertoi lopuksi
monilukuisilla korusanoilla, mitenkä kuningatar juuri viime aikoina
valtakunnan nyt koossa oleville säädyille oli antanut sellaisia
lupauksia ja tehnyt sellaisia tarpeenmukaisia myönnytyksiä, että
Ruotsin valtakunnan onni ja loistoisuus niiden kautta kaikiksi ajoiksi
oli täydellisesti ta'attu. Hänen puoleksi päihtyneet kuulijansa
ilmoittivat raikkailla huudoilla mieltymystänsä kuningattareen. --
Jakobsson tunsi puhujan olevan erään hovin palkkaaman vakojan. Hän
lähestyi miestä ja juuri samassa kuin tämä alkoi visertää uutta
ylistysvirttä kuningattaren kunniaksi astui hän ikäänkuin epähuomiosta
hänen varpaillensa. Ylistysvirsi jäi nyt sikseen, vaan sen sijaan pääsi
niin kimeä valitushuudahdus miehen huulilta, että se hetkeksi veti
kaikkein läsn'olijain huomion puoleensa.

Jakobsson tunkeutui kiireesti edemmäksi erään toisen joukon luo. Siinä
toimitti muuan melkoisesti väkeviä juomia nauttinut roteva ja
vahvannäköinen porvarin renki puhujan tointa. Hän kirosi voimainsa
mukaan valtakunnan aatelittomia säätyjä, koska eivät vielä olleet
päättäneet "kerrassaan pitkiä puheita pitämättä silpoa pirstaleiksi
kaikki aatelismiehet". He ovat -- niin vakuutti puhuja -- syypäät
kaikkeen onnettomuuteen ja kurjuuteen, mitä löytyy valtakunnassa
"Jokaisen rehellisen kansalaisen velvollisuus on vihata, vieläpä
surmata heidät! Naapurinsa koiraa saapi sääliä, mutta ei
aatelismiehiä!" -- Lopuksi vahvisti tuo valtioviisas porvarin renki
puheensa senkin seitsemällä valalla.

Sellainen puhe oli Jakobsson'ille mieliksi. Hänen huulensa vetäytyivät
tyytyväiseen hymyilyyn ja hän jupisi itseksensä: "Vilja on
tuleentumaisillansa, leikkuun aika pian lähestyy." Sitte kääntyi hän
katsomaan, oliko Pertti Månsson seurannut häntä. Huomattuansa toverinsa
seisovan aivan hänen selkänsä takana lausui hän hänelle: "Nyt on meidän
aika lähteä."

"Lähtekäämme vaan. Tässä todella onkin oikein pirullinen ahdinko!" --
vastasi Pertti Månsson.

"Ole siis valmiina seuraamaan minua" -- sanoi Jakobsson ja ojensi
käsivartensa niitä käyttääkseen muurinmurtajina.

Mutta ennenkuin hän tätä murtamistyötänsä alkoi huusi hän korkealla
äänellä porvarin rengille: "Sinä olet puhunut aivan niinkuin
isänmaatansa rakastavan miehen tulee puhua. Meidän täytyy
välttämättömästi kukistaa koko aatelisto! Lisäämällä tahdon liittää
tähän lauseeseni senkin muistutuksen, että ell'emme pian pääse tuosta
kevytmielisestä, tuhlaavasta kuningattaresta ja hänen jumalattomasta
seurueestansa, ell'emme pian saa prinssiä herraksemme ja
kuninkaaksemme, niin on hukka ja perikato käsissämme. Eläköön prinssi
Kaarle Kustaa!"

Kaikkein silmät kääntyivät nyt sitä suuntaa kohti, missä Jakobsson
seisoi, huomatakseen, kuka tuo ylen rohkea puhuja olikaan, joka näin
röyhkeästi uskalsi parjata itse majesteettia, mutta hän oli jo poissa.
Ainoastaan kiivaat kiroukset ja haikeat valitushuudot osoittivat sitä
rataa, jota myöten hän kelvollisten muurin-murtajiensa avulla oli
kulkenut halki väkitungoksen.

"Minä en milloinkaan tule autuaaksi, ell'et sinä tähän aikaan ensi
tulevana vuonna roiku hirsipuussa!" -- änkkäsi Pertti Månsson
hengästyneenä päästyään toverinsa kanssa väkijoukon läpi.

"Äläpäs tee tuollaisia kevytmielisiä valoja, sillä seuraus niistä on
oleva se, ett'et milloinkaan tule autuaaksi. Kun olet heimolaiseni,
niin tuo olisi kylläkin ikävä seikka minulle!" -- vastasi Jakobsson
nauraen.

"Lakkaapas ilveilemästä ja puhu vakavamielisesti! Tällaiset asiat eivät
suinkaan ole naurun asioita! Kovasti jo kadun, että antauduin
kumppaliksesi sellaisiin tuumiin, joita en tähän asti ole kyennyt
tajuamaankaan. Sinä tulet saattamaan itsesi ja luultavasti minunkin
onnettomuuteen. Minä en ole luotu osan-ottajaksi näihin tälläisiin
seikkailuihin. Mutta jos olisinkin, niin jääpi kuitenkin varmaksi
totuudeksi tuo tosiasia, että p----le perii ne, jotka vallankumouksia
koittavat saada aikaan! Tuollaisiin toimiin ryhtyminen on sama kuin
kuumain hiilten kantaminen omassa povessaan: lakkaamaton tuska, kuume
ja poltto molemmissa tapauksissa."

"Viisaasti puhut ja oikein kai teet siinä, että kadut antaneesi
isänmaan rakkauden sydämessäsi kyteä -- niinkuin nyt huomaan --
helposti sammuvaksi tuleksi -- sanoi Jakobsson vakaasti, mutta ivaten.
-- Tietysti olisi parempi vastustelematta antaa kuningattaren tuhlata
valtakunnan varat jumalattomiin huveihinsa ja ulkomaalaisten
lemmikkiensä hyväksi, parempi antaa aateliston imeä maastamme kaiken
mehun ja ytimen, parempi kädet ristissä katsella kuinka meidän
talonpojat vapaista miehistä vähitellen muuttuvat orjiksi, iestä
kantavain härkäin tapaisiksi, parempi ja hauskempi sallia että yleisen
varallisuuden saavuttamiseen välttämättömästi tarpeellinen kauppaliike
kuihtumistaan kuihtuu, parempi levollisena odottaa siksi että _kaikki_
asiat valtakunnassa turmion partaalle ehdittyänsä auttamattoman
perikadon portaita pitkin syöksyvät alas surkeasti surkuteltavan
surkeuden pohjattomaan kuoppaan, parempi..."

Niin kiivaasti ja sellaisella vihalla ja mielenliikutuksella oli
Jakobsson puhunut, että hänen täytyi pysähtyä keskellä lausettansa
henkeänsä vetääkseen.

Toverinsa innokkaasta puheesta vähän rohkaistuna loihe Pertti Månsson
lausumaan: "Kyllä sinä, veli kulta, puhut totta, kyllä asiain laita
niin surullinen on, mutta emmehän me voi mitään tehdä niiden paremmalle
kannalle saattamiseksi."

"Emmekö voisi! -- huudahti Jakobsson kiivaasti -- Älä sano niin! Me
voimme ahkerasti ylläpitää ja kohentaa sitä tyytymättömyyden kipenää,
joka kytee kansan povessa, uhaten pian täysitulena nousta taivaan
ilmoille, ja me saatamme huutaa ja sanomalla sanoa kansalle mitkä sen
ammoisilta ajoilta esi-isiltä perityt oikeudet ovat. Kun kerta olemme
saaneet kansan täydelliseen oikeuksiensa tuntemiseen, niin olemme
samassa päässeet voitolle: me olemme nimittäin silloin tulleet
tarpeeksi väkeviksi vaadittaissa käyttämään väkivaltaa, niin että
voimme panna valtiolliset tuumamme toimeen kuningattaren ja
aatelisherrain tahtoakin vastaan. Mutta meidän ei pidä väsymän tien
keskitienoilla. Kärsivällisesti täytyy meidän sytyttää hiili hiilen,
sysi syden perästä: kyllä tämä tällä tavalla kohentamamme kipinä
vähitellen paisuu polttavaksi tuleksi, liekiksi leimuavaksi; -- ehkä
pikemmin kuin aavistammekaan."

"Hm" -- jupisi Pertti Månsson äänellä, joka selvästi todisti, ett'ei
hän luottanut Jakobsson'in tulevaisuuden toiveisin.

Samassa he poikkesivat eräälle sivukadulle ja pysähtyivät, muutamia
satoja askeleita sitä pitkin käytyänsä, erään ikivanhan,
kaksikerroksisen kivestä tehdyn talon edustalle. Kadun puolella olevat
puolipyöreät kiviportaat osoittivat, että huoneuksen alikerrassa löytyi
kauppapuoti. Mutta puodin ovi oli suljettu ja suljetut olivat myös
ikkunat verrattoman suurilla tammisilla luukuilla, jotka eivät suoneet
pienimmänkään valon säteen tunkeuvan huoneista kadulle. Portti oli
tehty veistämättömistä honkahirsistä, joita vahvat rautasiteet
yhdistivät toinen toisiinsa. Paksussa rautarenkaassa riippui suuri
portinkolkutin.

Jakobsson tarttui kolkuttimeen ja koputti sillä kolme kertaa porttia
vastaan.

"Onko sinun aikomuksesi kutsua kaikki lähitienoilla asuvat ihmiset
tänne, koska niin ankarasti kolkutat?" kysyi Pertti Månsson
hämmästyneenä.

"Se kai, mikäs muuten" vastasi Jakobsson nauraen.

Hetken kuluttua kuului askelten ääni portin holvissa, avain pistettiin
lukkoon ja kierrettiin ympäri, jonka jälkeen portti, kireästi rätisten
saranoillansa, aukeni.

Jakobsson'in ja Pertti Månsson'in astuttua sisään suljettiin portti
taas.

Talon pihalta kömpivät molemmat toverit pilkko-pimeän käytävän kautta
ylös huoneuksen ylikertaan. Vaivalla sinne ehdittyänsä, aukaisivat he
käytävän perukassa löytyvän oven ja astuivat sisään erääsen saliin.
Tätä suurta, mutta matalaa huonetta valaisivat hyvin vaillinaisesti
muutamat kynttilät eräällä pitkällä pöydällä lähellä peräseinää. Pöydän
ympärillä istui kolme miestä, joista yksi, joka arvattavasti oli talon
isäntämies, kiiruhti voimakkaalla käden-lyönnillä tervehtimään
tulijoita terve-tulleiksi.

Ennenkuin jatkamme kertomusta pitää meidän lähemmin tarkastaman näitä
saliin kokoontuneita miehiä ja luomme ensiksi huomiomme Jakobsson'iin.
Vartaloltaan oli hän erittäin pitkä sekä jäntterä ja hartiakas kuin ani
harva. Mutta kuitenkin osoitti jok'ainoa hänen liikuntonsa noreutta,
joka solakkaimmillekin ainoastaan ahkeran voimistelemisen kautta tulee
osaksi. Kellertävät, kiharat hiuksensa peittivät puoleksi hänen korkean
otsansa, jonka piirteet, samoin kuin tuo eriskummallisen kirkas
loistekin hänen terävissä silmissään, todistivat hänessä löytyvän
paljon rohkeutta ja lujuutta, jota ei kovimmatkaan vastukset voi
masentaa. Hänen ryhtinsä oli uljas ja hänen käytöksensä käskemään
tottuneen miehen käytös. -- Hän oli puettu hienosta Hollannin
verkakankaasta tehtyyn merimies-pukuun.

Jos joku kysyisi mitä ammattia tämä Jakobsson oikeastaan harjoitti,
niin olisi meidän vaikea antaa tyydyttävää vastausta siihen. Totuutta
loukkaamatta voisimme kutsua häntä kauppiaaksi, mutta yhtä suurella
syyllä saattaisimme nimittää häntä laivuriksi, asioitsijaksi ja miltei
salakuljettajaksi. Kaikissa näissä elinkeinoissa hän toimiskeli ja oli
uutteruutensa ja järkevyytensä kautta osannut koota itsellensä, hänen
oloihinsa verraten erittäin suuren omaisuuden. Häntä pidettiin
perirehellisenä miehenä ja lähimmäistensä luottamusta ja kunnioitusta
hän nautti hyvin suuressa määrässä. Että hänen oikeuden tuntonsa ja
hänen salakuljettaja-toimensa saattoivat keskenänsä olla
sopusoinnussa, se seikka ensi katsannolta näyttänee kummalliselta,
mutta kun ottaa huomioon sen ajan katsantokannan, joka salakuljetusta
ei pitänyt ensinkään kunniata loukkaavana, niin pääsee helposti
selville tästä näennäisestä vastakohdasta.

Jakobsson oli harras puuhaamaan myös valtiollisissakin toimissa.
Valtiollisen tunnustuksensa puolelta kuului hän radikaalein joukkoon,
s.t.s. niiden, jotka väittivät että aateliston valta ja mahtavuus olisi
kukistettava, että valtikka oli Kristina kuningattarelta otettava pois
ja prinssi Kaarle Kustaalle annettava. Siinä kapinassa, jonka
Tukholman porvaristo maaliskuussa puheena olevana vuonna oli nostanut
ja joka onnettomalla tavalla päättyi, oli hän ollut toimekkaana
osan-ottajana, mutta älynsä avulla oli hänen onnistunut päästä ikävistä
jälkiselkkauksista, vaikka hän epäluulon alaisena olikin vedetty siihen
oikeuden käyntiin, jota tämän kapinan johdosta käytiin.

Hänen oppilaaltansa valtiollisissa asioissa, rehelliseltä ruokatavarain
kauppiaalta Pertti Månsson'ilta puuttui kokonaan opetusmestarinsa
pontevuus, järkähtämätön lujuus ja uskalias rohkeus. Mutta yhteisenä
hyveenä oli heillä molemmilla sama sydämellinen isänmaan rakkaus ja
vilpitön murhe nykyisistä valtiollisista oloista. Muuten oli Pertti
Månsson kaikissa ystävänsä suuremman älyn ohjaamana. Vartaloltaankin
oli hän lyhyempi ja hoikempi kuin Jakobsson. Hänen kasvonsa kuvasivat
todellista sydämen lempeyttä ja vilpitöntä hurskautta ja jumalanpelkoa.

Ulkomuotonsa puolesta paljon suurempaa huomiota nostava henkilö kuin
Pertti Månsson oli läsnä olevien joukossa se mies, jonka olemme
arvelleet talon isännäksi. Vartaloltaan oli hän yhtä kookas kuin
Jakobsson ja sama ponneton lujuus ja rohkeus kuvautui näiden molempien
miesten kasvoissa, jotka kuitenkin muissa suhteissa olivat hyvinkin
erinkaltaiset. Jakobsson oli valkeaverinen, talon isäntämies
ruskeaverinen siihen määrään asti, että olisi voinut luulla hänen
eteläisen taivaan alla syntyneeksi ja kasvaneeksi. Harvoin pohjan
lapsilla nähdään niin tummanmustia, tulta tuikkaavia silmiä ja niin
täydellisesti kaarneenkarvaisia hiuksia kuin hänellä. Voisimme sanoa
hänen kauniiksi, milt'ei ihanaksi, ellemme ottaisi lukuun tuota
ilkkuvaa, ivallista hymyilyä, joka alituisesti leikkii hänen
huulillansa. Samoin kuin Jakobsson oli hän siinä iässä, milloin
miehuuden voima täydellisimmin astuu esiin. Hänen nimensä oli Aake
Berg.

Ammatiltaan oli hänkin kauppias ja hänestä kerrottiin, että hän
suolakaupan kautta oli koonnut rikkautta. -- Useat kauppiaat Ruotsin
pikkukaupungeissa ostivat kauppaliikkeesensä tarpeelliset suolavarat
häneltä.

Ne kaksi henkilöä seurassa, joista emme vielä ole puhuneet, erosivat
niin hyvin muotonsa kuin pukunsa puolesta melkoisesti edellisistä.
Molemmat olivat puetut pitkiin sarkanuttuihin; samanlaista kangasta
olivat myös heidän housunsa ja aina kaulaan asti kiinni punotut
liivinsä. Helposti voi sanoa, että he kuuluivat talonpoikaissäätyyn.
Nuoremmalla heistä, jonka kullankarvaiset, kiharaiset hiukset valuivat
alas aina hartioille asti, oli vaalea ja kivuloinen kasvonmuoto, mutta
ken tarkemmin katseli hänen silmiinsä, huomasi pian, ett'ei häneltä
puuttunut älyä ja intoa; vanhemman vakaissa, katsojan mielestä
kunnioituksen tunteita nostavissa kasvoissa oli nähtävänä paljon
kokeneen miehen mielenrauha, sellainen rauha, jonka vakuutus tehdyistä
velvollisuuksista painaa tekijän kasvoille ja hyvä omatunto hänen
sydämeensä. Molemmat olivat valtiopäivämiehiä. Edellinen oli kotoisin
Sörmlannin maakunnasta, jälkimäinen oli talonpoikaissäädyn
puheenjohtaja silloin koossa olevilla valtiopäivillä, talollinen Pertti
Ersson Roslagen'ista.

"Mitä uutisia Turusta, veikko Jakobsson? -- kysyi Aake Berg, sitte kuin
kaikki olivat painaneet puuta -- Mitenkä siellä ollaan ja eletään?
Ollaanko tyytyväisiä nykyiseen hallitukseen, vai eikö?" --

Jakobsson'illa oli tapana niinkuin vastedes tulemme huomaamaan, omalla
aluksellaan tuon tuostakin matkailla Tukholmasta Suomeen, erittäinkin
Tukholmasta Turkuun, ja takaisin. Tälläiseltä matkalta oli hän
vast'ikään palannut.

"Siellä niinkuin kaikkialla -- vastasi hän -- valitetaan aateliston
vallattomuutta ja pahaksutaan sitä sortotilaa, jossa virkamiehet
pitävät rahvasta, mutta Turku on liian kaukana hovista, jotta siellä
tunnettaisiin kuningattaren yksityistä elämää; sinne asti viha häntä
vastaan ei ulotu."

"Mitä väitellään Suomessa ruununtilojen peruuttamisesta? Pidetäänkö
tätä asiaa tähdellisenä?" -- kysyi Aake Berg vielä.

"Kyllä pidetään. Kaikki toivovat mitä hartaimmin, että tämä toimi pian
saadaan alkuun. Kansa panee kaiken luottamuksensa valtiopäiviin." --

"Valitettavasti ei tästä asiasta tule niin mitään, -- sanoi Pertti
Ersson -- kansan toiveet tässä suhteessa eivät tule toteutumaan." --

Jakobsson punastui mieliharmista.

"Te, joka olette talonpoikaissäädyn puhemies, sanotte sen! Ehkä myöskin
otatte sanoaksenne, mitä hyvää on saatava aikaan näiden valtiopäiväin
kautta, jos niiden tärkein tehtävä jätetään ratkaisematta siksensä!" --
huudahti hän.

Pertti Ersson'in huulet vetäytyivät sellaiseen hymyilyyn, jossa iva ja
totisuus taistelivat keskenänsä.

"Me ai'oimme _kruunata kuningattaren_," sanoi hän sen jälkeen.

Aake Berg purskahti nauramaan.

"Hyvin puhuttu, Pertti Ersson!f" -- ilveili hän. "Vieläkö sinun nyt,
Jakobsson veikkoni, haluttaa tehdä useampia sopimattomia kysymyksiä
valtiopäivien vaikutuksesta? Minä luulen, että kerrassaan sait
riittävän vastaukseen kaikkiin kysymyksiin ja toivon, typeräpää vaikka
oletkin, että kykenet ymmärtämään, jotta ne valtiopäivät, jotka
kruunaavat talonsa ja tilansa menettäneen, itsevaltaisen kuningattaren
tulli- ja aksiisitulojen pää-omistajaksi, loistoisalla tavalla ovat
tehneet tehtävänsä!"

"Siten on asiain laita -- lausui Pertti Ersson. Kaikki meidän parhaat
yrityksemme peruuttaa kruunulle sen kevytmielisesti poislahjoitetut
taikka myydyt maatilat jäävät mitättömiksi. Kuin tiedätte, olivat
kolmen aatelittoman säädyn edustajat eilen kutsutut linnaan
kuningattaren puheille. Hänen Majesteettinsa vaati meiltä silloin sen
lupauksen, ett'ei enää oteta puheeksi ruununtilojen peruuttamista
näillä valtiopäivillä, sillä hän väitti että tämä kysymys koskee hänen
majesteetti-oikeuksiansa.

"Ai'otteko pitää tämän teiltä vaaditun lupauksen?" -- kysyi Jakobsson.

"Ai'omme" -- vastasi Pertti Ersson vakaalla äänellä.

"Todellakin kaunis myönnytys majesteetti-oikeuksille ja seurattava
esimerkki alammaisellisesta kuuliaisuudesta! -- sanoi Jakobsson
katkerasti.

"Kuinka lieneekin, kerran annettu lupaus on pidettävä" -- lausui Pertti
Ersson lujalla totisuudella.

Samassa kuului ulkoa kolme kolkutusta porttia vastaan ja hetken
kuluttua astui kolme henkilöä saliin. Ystävällisesti tervehdittyään
läsnä olevia asettuivat vastatulleet istumaan heidän joukkoonsa.
Muutaman minuutin kuluttua saapui taas uusia vieraita. Tällä tavoin
uusien vieraiden saapumalla lisääntyi seura yhä lisääntymistään, niin
että noin puolentunnin kuluttua enemmän kuin viisikymmentä henkilöä oli
salissa koossa. Kaksikolmatta osaa näistä kuului porvarissäätyyn, loput
olivat talonpoikia. Viime mainitut kaikki ja useimmat porvareista
olivat valtiopäivämiehiä.

Keskustelu koski yhä edelleen päivän valtiollisia kysymyksiä. Oltiin
par'aikaa kiivaassa väittelyssä siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä,
jotta saataisiin tuo aatelittomain säätyjen kuningattarelle antama
lupaus puratuksi, kuin seura vielä lisääntyi kahdella uudella
jäsenellä, joiden sisään astuessa kaikki läsnä olevat nousivat
seisoallensa.

Viimeksi tulleet olivat puetut pitkiin, hienosta mustasta verasta
tehtyihin viittoihin, joidenka alla he kantoivat lyhyitä
samettinuttuja, joita vyötäisiltä ympäröitsi koreasti korkoumpeluksella
koristetut vyöt. Ulkomuotonsa puolesta olivat nämät sen ajan
historiassa sangen kuuluisat miehet hyvin erinlaatuisia. Ensin sisään
astunut, jonka vyössä riippui kaksipiippuinen pistooli, jonka kiiltäviä
piippuja ja varren kulta- ja hopea-koristuksia vastaan kynttilöiden
säteet kirkkaasti kimaltelivat, oli keski-ikäinen pitkänläntä mies;
hänen muotonsa veti heti ensi katsannolta välttämättömästi huomiota
puoleensa. Hänen ryhtinsä oli suora ja jalo, hänen käytöksensä
ystävällinen mutta käskevä ja jok'ainoa piirre hänen kasvoissaan
ajoitti tavallista suurempaa henkistä älyä ja kykyä. Häneltä oli
huolellisesti siivottu leukaparta ja pitkät viikset, joidenka huippuja
hän tuon tuostakin oikean kätensä sormilla väänteli. Tämä mies oli
porvarissäädyn puheenjohtaja, Tukholman toimekas ja peloton pormestari
Niilo Niilonpoika Silenius.

Hänen seuraajansa näytti melkoista lyhyemmältä, vaikka hän totta
todellakin oli yhtä pitkä. Syy tähän kummaan oli se, että hän aina
nojasi päätänsä alaspäin ja kävi muutenkin eteenpäin kyykistyneenä,
jotta hänen vartalonsa sai kaaren muodon. Harvat ohuet hiukset
ympäröivät hänen paljasta, hiuksetonta kiirettänsä, otsansa oli korkea,
nenänsä pitkä ja suippuinen, huulet laihat ja toisiinsa likistetyt,
posket laihat, leuka pitkä. Näille jotenkin rumille kasvoille antoivat
hänen kirkkaat, terävät silmänsä eriskummallisen muodon. Kun hän
puhuessaan kohotti päätänsä ja katsoi suoraan eteenpäin, niin
tuikkailivat nämät hänen silmänsä neron tulta. Tämä mies oli Tukholman
kaupungin tunnettu kirjuri Niilo Pertinpoika Skunk.

Arvokkain askelin astui Niilo Pertinpoika pöydän luo kaikkein
läsn'olijain kohteliaasti kumartaessa. Selvästi näkyi, että he hänessä
kunnioittivat päällikköänsä.

Niilo Niilonpika heitti hattunsa pöydälle, laski vasemman kätensä
kupeesensa ja alkoi puhua:

"Ikäviä uutisia edelleen, arvaan ma? Tuo onkin kuin kirottu, ett'eivät
meidän tuumamme tahdo menestyä. Yhtä valoisilta kuin asiat näyttivät
muutama viikko takaperin, yhtä ikäviltä ja toivottomilta näyttävät ne
nyt! Kaupunki on rauhaisa, ei ainoatakaan hallitusta peljättävää
melskettä enää, rahvaan lujamielisyys on murtumaisillansa, korkeat
herrat entistänsä kopeammat, vanha valtiokansleri on vähintänsä
seitsemän vuotta nuorempi kuin kuukausi takaperin ja hänen nuoret
junkkerinsa alkavat taas kohotella kukonharjojansa ja päälle päätteeksi
muiden harmien höysteeksi tuo kuningattarelle annettu onneton lupaus!
Tämä on toki liian paljon pippuraruokaa yhdeksi ateriaksi! Miehen vatsa
ei voi sitä sulattaa!"

Hetken vaiti oltuansa ja syvämielisen näköisenä viiksiänsä
väännettyänsä lisäsi hän: "Mutta vähän tuosta kuningattarelle antamasta
lupauksestamme! Siitä pääsemme paraiten siten, ett'emme sitä pidä!
Olkoon se pidettävä tyhjänä, satunnaisena kohteliaisuuden osoituksena,
jolla ainoastaan oli hetkellinen merkityksensä. Itsepäisille naisille
täytyy toisinaan luvata jos jotakin tarkoin huolimatta tuleeko lupaus
pidetyksi tahi ei!"

"Tämä on hyvä neuvo!" -- huudahtivat kaikki porvarit yhteen ääneen.

"Ja meidän tulee sitä seurata," lisäsi Niilo Skunk.

"Sen teemme!" -- vakuuttivat porvarit.

"Tähän päätökseen me talonpojat emme yhdy," sanoi Pertti Ersson.

Niilo Niilonpoika kohotti levottomasti olkapäitään ja lausui Pertti
Ersson'ille: "Herkkätuntoisuus on hyvä avu kunnian asioissa, mutta
valtiollisissa on se naurettava!

"Ehkä onkin -- vastasi Pertti Ersson pontevalla vakavuudella. -- Minä
en olekkaan kauaksi kiivennyt opin ja sivistyksen portaita myöten enkä
kykene ratkaisemaan korkeamman valtioviisauden vaatimuksia, mutta sen
tiedän nuoruudessani oppineeni, että miehen tulee sanoissansa pysyä,
eikä niitä syödä."

"Se kyllä on totta, niin kauvan kuin tavallisista ihmis-oloista on
kysymys, mutta kohta itsevaltaisen ja kurjan hallitsijan ja hänen
sorrettujen alammaistensa välillä on sellainen, että se tykkänään
purkaa kaikki yhteiskunnassa pyhinä pidettävien siveyslakien
määräykset," väitti Niilo Skunk.

Pertti Ersson pudisti epäillen päätänsä ja sanoi: "Ei, niin ei voi
olla! Jumalan pyhässä raamatussa antamat säännöt, joita noudatan, ovat
tässäkin suhteessa hyvin yksinkertaiset ja selvät. Valhetta ja
vääryyttä on aina ja kaikkialla välttäminen, missä muodossa ne
esiintyvätkin." -- Luoden rehelliset silmänsä terävästi Niilo
Niilonpoikaan jatkoi hän puhettansa: "Miksikä ensinkään tehtiin tuo
onneton sitoumus? Muistanette, hyvä herra, että minä eilen linnassa
_murisin_ sitä vastaan niinkin paljon, että se nosti kuningattaren
huomiota ja hän loi epäsuosiollisen katsauksen minuun? Jos ei siinä
silloin olisi ollut arvokkaampia miehiä läsnä, niin olisin suorastaan
sanonut vastalauseeni. Onko siis minun ja säätyläisteni vika, että
sellainen lupaus annettiin?"

Niilo Niilonpoika tarttui Pertti Ersson'in käteen ja lausui: "Kunnon
ystäväni! Te todellakin olette syytön siihen pulaan, johon olemme
joutuneet, mutta kerta siihen jouduttuamme pitää meidän kaikkia
mahdollisia keinoja käyttämällä pyrkiä taas päästä siitä."

Tästä asiasta kiisteltiin kiivaasti vielä pitkä aika, mutta Pertti
Ersson ja hänen säätyläisensä pysyivät järkähtämättömästi
päätöksessään.

"Kummaa toki! -- huudahti Niilo Niilonpoika vihdoin hieman suuttuneena
-- Koskeehan tämä asia kipeämmin teitä talonpoikia, se kuin etukynnessä
juuri tarkoittaa teidän pelastamistanne aatelismiesten väkivallasta!
Aiotteko todellakin edelleen kädet ristissä kärsiä sellaista julkista
vääryyttä ja laittomuutta?"

"Emmepä suinkaan! Siihen valituskirjaan, jonka kuningatar lupasi
vaataan-ottaa, ai'omme pontevilla sanoilla piirtää vastalauseemme sitä
vastaan" -- vastasi Pertti Ersson.

"Pahoin pelkään, ett'eivät tuollaiset valituskirjat ole miksikään
hyödyksi, jos asia kerta itse valtiosalissa säätyjen koossa ollessa
jääpi puheeksi ottamatta -- väitti Niilo Niilonpoika. -- Kuitenkin
olemme tätä valituskirjaakin ajatelleet ja Niilo Pertinpoika onkin jo
kirjoittanut kaavaa siihen." -- Kääntyen kaupunginkirjuriin sanoi hän;
"Olkaa hyvä ja lukekaa tämä kaava elikkä esitys kokonaisuudessaan, että
läsnä olevat siitä sitten voivat sanoa mielipiteensä."

Niilo Pertinpoika otti esiin viittansa taskusta erään paperimytyn ja
luki sitte korkealla äänellä sepittämänsä kaavan puheena olevaan
valituskirjaan. Aina vähän päästä keskeyttivät kuuliat häntä
innokkailla mieltymys-huudoillansa. Kun lukeminen oli päättynyt, niin
hyväksyttiin tämä kaava yksimielisesti pidemmättä väittelyttä. Porvarit
ja talonpojat olivat yhtä hartaat kiittämään sitä. Mutta tämä kirjoitus
olikin mestarillisella taidolla kyhäelty ja sen tekijä todisti siinä
syvämielisesti mutta samassa päivää selvemmällä tavalla, kuinka tuiki
tarpeellinen ruununtilojen peruuttaminen oli valtiolle ja kuinka
vahingolliset aateliston saavuttamat etu-oikeudet olivat yhteiskunnan
onnellisuudelle.

Sen jälkeen ilmoitti Niilo Niilonpoika, että muuan henkilö, jonka nimen
hän mainitsi, oli pyytänyt päästä seuran jäseneksi. Tämän asian
johdosta syntyi nyt vilkas keskustelu.

Lukija on jo epäilemättä arvannut, että me olemme vieneet hänen
valtiolliseen salaseuraan. Tälläisiä tavallisesti "klubbeiksi"
kutsutuita seuroja löytyi Tukholmassa 1650 vuoden valtiopäivien aikana
useampia. Päätarkoituksena oli niillä kaikilla valtiollisten asioiden
keskusteleminen ja valtiopäivillä ratkaistavain kysymysten edeltäpäin
valmistaminen, mutta sillä seuralla, johonka nyt olemme tutustuneet,
oli toinen, erittäin tärkeä sivu-tarkoituskin. Ne miehet, jotka
kokoontuivat salaisiin keskusteluihin Aake Berg'in talossa, kutsuivat
itsensä "P.C.G. seuraksi" ja kuin mainitsemme, että näillä kirjaimilla
merkittiin sanoja Prins Carl Gustaf taikka suomeksi Prinssi Kaarle
Kustaa, niin voipi jokainen helposti arvata että tämän seuran jäsenet
olivat mainitun prinssin hartaita puoluelaisia, jotka toivoivat niin
pian kuin mahdollista saadaksensa häntä kuninkaaksensa. He olivat sitä
mielipidettä, etteivät valtakunnan asiat kuningattaren hallituksen
ohjia pitäessä voisi mainittavalla tavalla parantua, jos kohta
joitakuita pienempiä muutoksia nykyisissä onnettomissa oloissa
saataisiinkin aikaan. Kaikki toiveensa he panivat prinssi Kaarle
Kustaasen, hänelle oli mitä pikemmin sitä parempi tie valtaistuimelle
raivattava. Koska seuralla oli näin kapinallinen kanta, niin emme saata
ihmetellä että se pyrki pysyä salaisuuden vaipan verhossa. Uusia
jäseniä seuraan ottaessa noudatettiin suurta varovaisuutta. Jokaisen
uuden jäsenen täytyi pyhällä valalla vannoa, ett'ei hän seuraan
kuulumattomille sen vehkeistä ja toimista mitään puhuisi. Vieläpä tämä
vaiti-olemisen sitoumus koski itse seuran nimeä ja olemustakin.

Seuran jäseneksi tänä iltana ilmoitettu pyrkijä oli huikentelevan ja
epäluotettavan luonteensa kautta pahan maineen saanut Pentti Skytte. Jo
tähän aikaan nautti hän tätä mainetta niin suuressa määrässä, että
kaikki puolueet kammoivat häntä eivätkä ottaneet ruvetaksensa hänen
liittolaisekseen. Nytkin vastusteltiin hänen ottamistansa seuran
jäseneksi ankarasti. Erittäin puhui Jakobsson luonteensa koko
kiivaudella sitä vastaan.

"Tämä ei ole mikään seura aatelismiehille ja valtakunnan neuvoksille --
sanoi hän. Sallia Skytten tulla seuraamme on sama kuin että sallisimme
itse p----een omassa persoonassaan tulla tänne! Varjelkoot meitä kaikki
pyhät sellaisista henkilöistä! Hovista lähtenyt tuuli puhaltaa nyt
häntä vastaan, mutta tuuli on oikullinen, ja voi äkkiarvaamatta kääntyä
toiseen suuntaan. Että Skytte niin tapahtuessa kylmäverisesti pettäisi
meidät, siitä voin panna sieluni autuuden pantiksi! Itse sekin seikka
jo, että hän on kuullut puhuttavan seurastamme, on ikävä ja huolettava
asia enkä voi ymmärtää mitenkä hän on urkkinut itsellensä tiedon siitä!
Olisko joku meikäläisistä ruvennut valapatturiksi? Siitä on saatava
selko ja petos ankarasti kostettava!"

"Petosta ei tässä ole olemassa -- sanoi Niilo Niilonpoika. -- Pentti
Skytte ei tiedä seurastamme mitään. Tosin hän arvelee että nykyisiin
oloihin tyytymättömät ovat yhtyneet jonkimmoiseen salaliittoon, mutta
siinä onkin kaikki. Tänään kun hänet tapasin ilmoitti hän minulle,
ollen kovin närkästynyt hallitukseen, mielihalunsa yhtyä porvaris- ja
talonpoikaissäätyjen vastapuolueesen. Ajatellen että hän korkean
virkansa kautta voisi olla meille joksikuksi hyödyksi esittelin häntä
äsken jäseneksi seuraamme. Mutta tarkemmin asiaa nyt mietittyäni
peräytän tämän ehdoitukseni, sillä minä en, todellisen mielipiteeni
hänestä, sanoakseni, luota häneen enemmän kuin Jakobssonkaan."

Sittekuin tämä asia näin oli saatu päätteesen ja kun muutamia muitakin
kysymyksiä noin puolen tunnin kuluessa oli keskusteltu, läksivät seuran
jäsenet pois, eivät kuitenkaan kaikki yhteen aikaan, vaan kaksittain ja
kolmittain. Vihdoin oli heistä vaan viisitoista jäljellä. Näillä ei
näyttänyt olevan kiirettä, vaan istuivat hyvässä rauhassa pitkän pöydän
ympärillä. Aake Berg antoi kantaa esiin vanhaa olutta, jota juotiin
suurista hopeaisista maljoista. Ajan tavan mukaan kallisteltiin maljoja
ahkerasti. Yleisesti versoivat Kristiina kuningattaren hallituksen
aikana kaikki paheet, mutta erittäin saavutti juopumus silloin
Ruotsissa ja Suomessa niin suuren vallan, ett'ei sen vertaista sitte
jälestäpäin ole tavattu. Vieläpä itse hovipiireissäkin oli juopumus
yleinen, vaikka Kristiina itse sitä pahetta vihasi enemmän kuin kaikkia
muita.

"Ellen pety, niin voimme käyttää tätä yötä hyväksemme -- sanoi Niilo
Niilonpoika otettuansa maljastansa aika kulauksen -- Pentti Skytte
antoi minulle tässä asiassa hyödyllisen viittauksen."

"Pentti Skytten antaman viittauksen alla piilee epäilemättä joku petos"
-- väitti Aake Berg.

"En usko sitä. Hän on tätä nykyä silmittömästi suuttunut kuningattareen
ja neuvoskuntaan. Jos voitaisiin näille saada aikaan jotkut kelpo
kepposet, niin olisipa tuo kostoa himoavalle Skyttelle mieliksi. Hän
onkin jo ryhtynyt valmistaviin toimiin."

"Saammeko kuulla, mihin toimiin?" -- kysyi vieraanvarainen isäntä.

"Tänäpanä viettää, niinkuin kaikki tietänette, kuningattaren suosikki
Gyllenström häitään. Mahtavimmat hovipuoluelaisista ovat kokoontuneet
häätaloon, mutta tuo seikka ei ole meille niin suuresta arvosta, kuin
rahvaan hyväksi toimeen pantu kestitys."

"Minä luulen että tähtäämme samaa otusta" -- huudahti Jakobsson.

"Omilla silmilläni -- jatkoi Niilo Niilonpoika puhettaan -- olen ollut
tilaisuudessa näkemään että suuria ihmisjoukkoja on kokoontunut tätä
kestitystä nauttimaan. Pentti Skytte on pitänyt huolta siitä ett'ei
viinajumalan tavarat kesken loppuisi. Omalla kustannuksellaan on hän
salaa antanut viedä sinne useita viina-astioita, joka toimi illan
pimeydessä onnistui niin hyvin, ett'ei se ensinkään nostanut huomiota."

"Tämä oli sangen viisaasti keksitty temppu!" -- huusivat useammat
porvarit yhteen ääneen.

"Lopun voinette ehkä arvata?" -- kysyi Niilo Niilonpoika.

"Luulen olevani tämän asian lopputarkoituksen jäljillä -- sanoi Aake
Berg -- Me nostatamme rahvaan kapinaan, valloitamme vankilan ja
pelastamme vangit. Jumala suokoon meidän onnistua! Olen valmis
uskaltamaan paljon onnetonta veljeäni pelastaakseni."

"Tämä oli minunkin tuumani. Ilokseni kuulen nyt että toisetkin ovat
samaa asiaa ajatelleet" -- sanoi Jakobsson.

Tässä on mainittava että vangeilla tarkoitettiin niitä, jotka
maaliskuun kapinan tähden vielä istuivat vankeudessa. Juuri nykyjään
oli neuvoskunnassa ollut kysymys heidän lopullisesta kohtalostaan ja
useat mahtavat herrat neuvoskunnassa, etenkin vanha valtiokansleeri
Akseli Oxenstjerna, olivat vaatineet kuolemanrangaistusta monelle
heistä. Huhu tästä nostatti mieliharmia ja kiihoitusta yli koko
valtakunnan. Erinomattain huolestuneet ja tuskaantuneet olivat tietysti
vangittujen sukulaiset ja ystävät. Mutta rahvaskin oli pannut niin
pahaksensa tämän asian, ett'ei näyttänyt mahdottomalta yllyttää sitä
puheena olevaan yritykseen.

"Suostuvatko kaikki läsnä olevat osaa ottamaan tähän pelastustoimeen?"
kysyi Niilo Niilonpoika.

Kaikki vastasivat myöntäväisesti ja väittivät, ett'ei tätä sopivaa
tilaisuutta pitäisi jättää kokematta. Kuitenkin oli kaikella
varovaisuudella toimeen ryhtyminen.

Sen jälkeen keskusteltiin likimmistä tuuman toimeenpanemista koskevista
seikoista ja jokaiselle määrättiin eri tehtävä. Siitä olivat kaikki
yksimieliset, ettei pormestari Niilo Niilonpoika eikä kaupunginkirjuri
Niilo Skunk tehokkaasti ottaisi osaa tähän vaaralliseen yritykseen,
sillä jos asia onnettomasti sattuisi päättymään, niin olipa tuo ennen
kaikkia tähdellistä, että seuran molemmat johtajat pääsisivät
epäluulosta vapaiksi. Väärin kai olisi heittää seuran menestys yhteen
onnen vaakaan, etenkin kuin tämä toimi ei koskenutkaan "P.C.G. seuraa",
vaan tässä nyt läsnä olevia mieskohtaisesti.

Jakobsson ja Aake Berg, jotka pidettiin muita rohkeampina ja
älykkäämpinä, saivat toimeksensa mennä yllyttämään kenraalin ja Skytten
viinaa nauttineita kapinaan. Toisten tuli koota kokoon kaduilla
kuleksivia kerjäläisiä, varkaita ja rosvoja ja johtaa heitä kaupungin
vankilaan. Mitä suurempi melske ja hälinä siellä syntyisi, sitä
vaikeampi olisi asianomaisten saada tieto siitä, kutka olivat kapinan
johtajat. Rahoja tuli jokaisen runsaasti ottaa mukaansa; niitä piti
käyttää siinä, missä sanat elivät vaikuttaisi.

Yksin Pertti Månsson pani jyrkän vastalauseen hänelle määrättyyn
tehtävään. Hän vannoi kautta Jumalan ja kaikkein pyhäin, että hän
oli ihka mahdoton sellaiseen toimeen. Mutta hänen valansa ja
vakuuttamisensa nostattivat vaan naurua ja ivaa läsn'olijoissa. Pertti
Månsson parka sai siinä pitkissä kulauksissa niellä mitä ilkeimpiä
kokkapuheita. Vihdoin piti Jakobsson pitkän kehoituspuheenkin hänelle.
Päästäksensä kaikesta tästä pilkasta lupasi hän lopuksi ryhtyä toimeen
ja parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan tehdä tehtävänsä.

Kun kaikki asiat näin oli saatu selville, juotiin maljat pohjaan tuon
vaarallisen yrityksen menestykseksi; tämän jälkeen Niilo Niilonpoika,
Niilo Pertinpoika Skunk ja kaikki muut vieraat, paitsi Jakobsson,
läksivät pois.

"Nyt on meidän mitä kiireimmiten pukeutuminen vale-pukuihin -- sanoi
Aake Berg, jäätyänsä kahden kesken Jakobsson'in kanssa -- Miksi ja
millaiseksi henkilöksi ai'ot muuttaa itsesi?"

"Sepäksi taas niinkuin viime kerrallakin valhe-puvussa ollessamme. Se
on oivallinen ammatti tuo sepän ammatti; minä rakastan sitä. Usein
juohtuukin mieleeni, että Jumala arvattavasti oli aikonut minua
sepäksi, vaikka pahaksi onnekseni satuin jäämään pajan oven
ulkopuolelle. Se oli kyllä ikävä tapaturma, sillä sen kautta jäi tämä
valtakunta parasta hevoskengittäjäänsä vaille! -- Vaan annappas tänne
tuo leiviskän painava vasara-kolhuri, jotta saan tarkastaa, onko se
entisessä kunnossaan!"

Saatuansa Aake Berg'iltä erään tavattoman suuren pajavasaran ja
heiluttaen sitä päänsä yli jatkoi Jakobsson puhettansa: "Tämä on
oivallinen ase! ... erittäin oivallinen! Ei löydy ainoatakaan niin
kovaa vapaasukuista pääkalloa koko valtakunnassa, ett'ei se pirstoksi
menisi, jos tällä lempi-aseellani sitä kerran kolahuttaisin! -- Mutta
tuo nyt esiin vanhat seppävaatteeni... Kas niin... Tuo nahkanen
esiliina ei ole tämänpäivän tekoisia sekään... Nyt lopuksi vielä
hiiliä! Nokikolarilla ei saa olla mustempia kasvoja ja käsiä kuin
minulla."

Puhuessaan oli Jakobsson pukenut päällensä vanhat, rikkinäiset ja
nokiset vaatteet. Saatuansa vielä kasvonsa ja kätensäkin noetuiksi
ängähti hän tyytyväisellä äänellä: "Nyt olen valmis."

Aake Berg loi silmänsä häneen eikä voinut olla nauruun purskahtamatta.

"Mistä matkasi seppämies?"

"Korpimetsien sysihaudoilta palajan työpajaani."

"Missä tuo työpajasi?"

"Hovilan neiden narrinavetan pihassa. -- Entäs sinä Ahtolan ahojen
ajaja -- mistä tulet?"

"Tietämättömistä."

"Mihin matkas?"

"Tuntemattomiin."

"Vai niin; matkamme kulkee samaan suuntaan. Lähtekäämme yhdessä
tallustamaan."

"Lähtekäämme vaan, mutta ottakaamme mukaan nämät leikkikalut
lapsillemme."

Tämän sanottuansa otti Aake Berg, joka oli pukeutunut merimieheksi ja
peittänyt kasvonsa naamarilla, kaksi pistolia eräästä salalaatikosta ja
antoi toisen niistä Jakobsson'ille, joka kätki sen nuttunsa alle.
Sammutettuansa kynttilät lähtivät he sitte huoneesta.

Ehdittyänsä portille sanoi Aake Berg portinvahdille: "Sinä et saa avata
porttia kenellekään, joka ei tunne oikeita tunnussanoja! Mutta kaikille
niiden tuntijoille avaat sen ja kätket jokaisen, joka pyytää tulla
kätketyksi, tallin alla olevaan kellarikamariin."

"Te voitte täydellisesti luottaa minuun!" -- vastasi portinvahti.

"Hyvä on!" -- Toverillensa sanoi Aake Berg heidän Drottninggatan
nimistä katua kohti käydessä: "Siihen huoneesen viemme vangit ja
pidämme heidät kätkettyinä siksi, että heitä uhkaava kuoleman tuomio on
peruutettu. Mutta jos heille ei suoda armoa, niin lähetämme heidät
salaa pois valtakunnasta, -- siinä tapauksessa nimittäin, että meidän
onnistuu pelastaa heidät vankilasta."

Ulkona oli nyt pilkkopimeä, tuuli puhalteli ankarana myrskynä ja
taivaalla ajelivat mustat pilvet toinen toisiansa hirmuisella
vauhdilla.



2 LUKU.


Sill'aikaa vietettiin yhä häitä kenraalin palatsissa. Sinne mekin nyt
menemme emmekä hetkeksikään pysähdy tirkistelemään noita koreisin
livreapukuihin puetuita palvelijoita, jotka portailla ja etehisissä
kumartelevat meille, vaan kiiruhdamme suoraan suureen juhlasaliin.

Suurellainen on tosin se komeus, jota silmämme täällä näkevät! Kaikki
mikä nerokkaan Kristiina kuningattaren hovissa on suurta ja loistavata
on tänä iltana kokoontunut tänne. Nuo äärettömän kalliit kulta- ja
hopea korko-umpeluksella kaunistetut naispuvut satojen vahakynttiläin
lunoavassa valossa, nuo lukuisat katossa riippuvat hopea- ja
kristallikruunut, joita vastaan kynttilöiden säteet silmiä häikäisten
kimalttivat, nuo vierailta mailta tuodut verhot, joilla seinät ovat
peitetyt ja tuo lukematon määrä muita kalleuksia, joita on pantu
nähtäväksi, viittaavat enemmän jonkun itämaisen hallitsijan kuin
ruotsalaisen ylimyksen asuntoon.

Kuningatar Kristiinan hallituksen aika oli aatelisvallan loistoisuuden
aikakausi ja silloin saavutti etelämailta, erittäinkin Ranskasta
kotoisin oleva ylöllisyys puvuissa ja elämän tavoissa ensimmäisen
suuren voittonsa täällä Pohjolassa, voiton sellaisen, että vaikutukset
siitä halki vuosisatojen ovat ulottuneet meidän aikoihimme saakka. Vielä
meitäkin pitää sama silloin voitolle päässyt ylöllisyyden henki
kahleissansa, niinkuin se arvattavasti on pitävä lapsiamme ja lastemme
lapsiakin. Kaksi asiaa olivat erittäin sitä laatua, että ne saivat
tämän ylöllisyyden pikaisesti juurtumaan ja kuumeentapaisella
nopeudella leviämään, nimittäin kuningattaren ja hovin antama esimerkki
ja kolmenkymmenen vuotinen sota. Lisää vauhtia antoi sille
kuningattaren mieletön anteliaisuus. Ne lahjoitusmaat, joita hän
lahjoitti valtakunnan mahtavimmille suvuille, olivat niin avarat ja
suuret, että nämät suvut niiden ja sodassa riistetyn saaliin kautta
pääsivät ruhtinaallisen omaisuuden omistajiksi. Kaikki tämä rikkaus
joutui tavallisesti ylöllisyyden palvelukseen.

Kustaa Aadolf'in syvästi kristillinen mielenlaatu ja hänen vakaa ja
vaatimaton käytöksensä olivat saaneet aikaan sen, ett'eivät ylpeyden
henki ja ylöllisyyden himo, jotka nimen-omaan ovat tavattavat
kaikissa kunnian korkeimmille kukkuloille nousneissa kansoissa,
hänen elin-aikanansa päässeet valtaan Ruotsin kansassa. Vielä
holhojahallituksen aikanakin näytti siltä ikäänkuin olisi
suuren sankarikuninkaan henki kulkenut hänen kansansa keskellä
suojelija-henkenä, alati muistuttaen sitä hänen omien elämän-tapojensa
puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta; mutta sittemmin herkesi tämä
muiston voima vaikuttamasta ja nouseva polvi, joka kerskaili isien
sankaritöistä, unhotti noudattaa heidän hyviä avujansa. Muutamat
kunniarikkaat vanhukset suuren kuninkaan ajoilta, jotka uskollisesti
säilyttivät hänen kirkkaan kuvansa povessansa, puuhasivat kyllä
vastarintaa tälle oudolle vieraalle, mutta ylöllisyys ei paljon
huolinut heidän puuhistansa, vaan työnsi loistavine, narrimaisine
seurueinensa eteenpäin, päivä päivältä voittaen yhä suurempaa alaa.
Nähtyänsä yrityksensä hukkaan menneiksi vetäytyivät nämät arvokkaat
vanhukset pois taistelutantereelta kätkien sydämiinsä syvän surunsa.
Eivätkä he soveltuneetkaan kanssakäymistä pitämään sellaisten ihmisten
kanssa, jotka eivät osanneet eroittaa ylpeyttä oikeutetusta itsearvon
tunteesta eikä pöyhkeilemistä arvokkaisuudesta, jotka pitivät
loistoisuutta jaloutena ja luulivat jotakin suuriarvoista
kunnioittavansa silloin kuin he kunnioittivat suurennäköistä.

Mutta jatkakaamme kertomustamme.

Enemmän kuin kaikki muut tämän loistavan hääseuran jäsenet,
joista suurin osa kuului hovipuolueesen, ani harva n.k.
vanha-aatelispuolueesen, vetää huomiotamme puoleensa kuningatar, joka
läsnä olollansa oli kunnioittanut suosikkinsa häitä. Hän oli
tarjoutunut maksamaan kustannuksetkin niihin, mutta rikas kenraali
S----hjelm oli alammaisuudessa pyytänyt saada ne itse maksaa. Tähän
pyyntöön olikin kuningatar antanut suostumuksensa, epäilemättä
salaisella mielihyvällä, sillä Kristiinan raha-asiat olivat jo tähän
aikaan jotensakin huonolla kannalla. Kenraali puolestansa oli
mielellänsä suostunut kuningattaren tekemään ehdoitukseen, että
hää-iltana pantaisiin toimeen baletti, johonka hän itse oli laatinut
kaavan ja jonka pää-ohjaajaksi hän itse tarjousi. Baletit olivat
Kristiinan lempihuvituksia eikä hän milloinkaan ollut paremmalla
tuulella, kuin niitä näytettäissä.

Baletin juoni oli nyt samoinkuin useimmiten muutenkin otettu
kreikkalaisten muinoistaruista, tällä kertaa päivän merkitykseen
erityistä huomiota laskemalla. Syyt Troijalaiseen sotaan olivat baletin
juonen pääkohdat. Sentähden jakautuikin baletti kahteen osaan:
edellisessä näytettiin Peleon ja Thetin häitä, jälkimäisessä ihanan
Helenan ryöstämistä Spartan hovista. Tästä syystä oli useammalla
balettiin osaa ottajalla kaksi osaa näytettävänä ja pukujen muuttamisen
tähden oli määrätty tunnin loma-aika molempien osastojen välillä.

Kristiina itse esiintyi ensimäisessä osastossa metsästyksen
jumalattarena, Dianana, jonka osaa hän hyvin usein ja erittäin
mielellään näytteli, luultavasti siten osoittaaksensa
vastenmielisyyttänsä avio-elämään, sillä Dianasta kerrottiin, ett'eivät
Amor jumalan nuolet häneen ensinkään pystyneet; jälkimäisessä oli hän
eräänä Helenan hovinaisena. Molemmissa osissa, joita hän muuten suurella
menestyksellä näytteli, mutta erittäinkin Dianana, oli hänellä
ylenmäärin kallis, kullalla ja hohto-kivillä koristettu puku. Joku
naisvaatteuksen ihailia vaatisi ehkä täydellistä selitystä näiden
pukujen kuosista ja niihin kuuluvista kääreistä ja reunuksista, mutta
meidän täytyy tunnustaa, ettemme ole tarpeeksi suuri naispukujen tuntija
tullaksemme sellaisen kuvauksen kanssa laihin. Se vaan on mainittava,
että Kristiina kuningatar, vaikka hän vasta oli 23 vuoden vanha, jo
tähän aikaan itse pukemisessa ja pukujen pitämisessä osoitti sitä
huolimattomuutta, josta hän sittemmin tuli niin kuuluisaksi, ja joka sai
aikaan sen, että hänen puvussansa, jos se muuten olikin maikka kuinka
kallisarvoinen, puuttui hyvää naisellista aistia ja hienompaa kauneuden
tuntoa.

Kuningattaren etevin ja mahtamin lemmikki, kreivi Maunu Gabriel de la
Gardie, joka muutamia päiviä ennen häitä oli tullut Tukholmaan
Liivinmaalta, jossa hän oli kenraalikuvernöörinä, näytti baletin
ensimmäisessä osastossa erään metsähaltijan osaa. Tässä tehtävässään
tuli hänen alituisesti olla metsästyksen jumalattaren, nuoren
kuningattaren seurassa. Jälkimäisessä osastossa näytti hän erään
kuningas Menelaon hoviherran osaa. Sitäkin tehdessänsä pysyi hän
alituisesti kuningattaren rinnalla, kuiskasi hänen korvaansa
kaikellaisia imartelusanoja ja osoitti hänelle noita hienoja
kohteliaisuuden temppuja, joita hienon hoviherran tietysti tulee
osoittaa korkea-sukuiselle hovinaiselle. -- Jupiterin osaa näytti
prinssi Kaarle Kustaa, Apollonin herttua Aadolf Juhana ja Aareen eli
Mars'in Kustaa Aadolf Lewenhaupt. Pait heitä, otti moni muukin sen ajan
valtiollisessa ja hovihistoriassa hyvin tuttu mies leikkijumalana,
taikka oikeammin, jonkun vanhan kreikkalaisjumalan sijaisena osaa tähän
balettiin.

Noiden kolmen onnettomuutta tuottavan kultasen omenan omistamisesta ja
kauneuden maineesta kiistelevien jumalatarten osat olivat annetut
kolmelle hovin kauneimmalle nuorelle neidelle. Ihanin ja suloisin
heistä oli Afroditen osan näyttäjätär, kauneudestaan kuuluisa Ebba
Sparre.

Ylipäällikkö Tukholmassa, Herman Fleming, oli saanut osaksensa Menelaon
osan ja hän osasi ihmetyttävällä todenmukaisuudella kuvata tämän
onnettoman kuninkaan syvää mielenliikutusta sinä hetkenä kuin hänelle
ilmoitettiin tuo uhkarohkea teko, että Troijalainen prinssi oli vienyt
mukanansa hänen ihmeen-ihanan vaimonsa. Mitä Helenan kauneuteen tulee,
niin oli nuori morsian, 20 vuotias Elvira S----hjelm aivan kuin luotu
hänen osaansa näyttämään. Epäilemättä olisi moni läsnä olevista
nuorista herroista ollut valmis rupeamaan kaksin taisteluun Paris
prinssin kanssa, jos siten olisi voinut omakseen voittaa spartalaisen
kuningattaren sinä sulo-olentona, jona hän tänä iltana esiintyi. Paris
prinssin osaa näytti ylkä, valtiokamariherra Gyllenström.

Elvira S----hjelm oli vaalea-verinen ja hänen tummansiniset silmänsä
loistivat kirkkaammin kuin timantit siinä jalokivi-koristeessa, jolla
hänen kastanjankarvaiset suortuvansa olivat kiinnitetyt hänen
kiireellensä. Mutta näiden silmäin katse oli haaveksivainen ja
surumielinen niinkuin hieno hymyilykin hänen huulillansa. Tämä astui
sitä selvemmin näkyviin kuin hän tänä iltana oli tavallista vaaleampi
ja alakuloisempi. Hänellä oli erittäin sorea ja kaunis vartalo, joka
oli keskikokoinen. Hänen olennossaan olivat suloisuus ja viattomuus
niin harvinaisesti järjestyneet, että se vaikutti suloisuuden tunnetta
niissäkin, jotka olivat hänen läheisyydessänsä, aivan niinkuin olisi
joku salainen lumousvoima lähtenyt hänestä. -- Hänen morsiuspukunsa
veti rikkautensa puolesta vertoja kuningattaren puvulle, mutta
naisellisesti hienon miellyttävän käytöksen suhteen ei löytynyt koossa
olevain joukossa ainoatakaan nuoren morsiamen vertaista.

Illan kuluessa oli kuningatar usein ja pitkään luonut silmänsä erääsen
akkunan komeroon. Siinä seisoi, punasesta sametista tehtyjen
akkunavarjostimien puoleksi peittämänä eräs nuori mies,
silminnähtävästi kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Baletti ei
ensinkään näyttänyt vetävän hänen huomiotansa puoleensa, niin
uneksivaisena ja liikkumatonna seisoi hän siinä pitkään miekkaansa
nojaten. Päättäen puvusta, johon hän on puettu, näkee heti että hän
kuuluu "siniseen rykmenttiin", tuohon mainioon rykmenttiin, jota
kutsuttiin "urhoollisista urhoollisimmaksi" ja joka rykmentti monessa
kuumassa verileikissä loistavalla tavalla oli osoittanut tämän
kunnianimen ansaitsevansa.

Nuorukaisen kummallinen hajamielisyys, joka ei soveltunut muiden
vierasten iloon, oli saanut kuningattaren uteliaisuuden hereille. Tuon
tuostakin kääntyivät hänen silmänsä akkunan komeroa kohti. Typerä
nuorukainen! -- etkö jo huomaa kuinka korkean naisen silmäysten
esineenä olet? -- Ei; -- hän seisoo yhä liikkumatonna kuin kiveen
veistetty patsas.

Kun baletti vihdoin oli päättynyt, kääntyi kuningatar de la Gardien
puoleen ja sanoi viitaten kädellänsä ajatuksiinsa vaipuneesen
nuorukaiseen: "Voitteko sanoa minulle hyvä kreivi Maunu, kuka tuo nuori
upseeri on?"

De la Gardie loi silmänsä kuningattaren osoittamaan suuntaan ja katseli
ylpeästi hymyillen hetken aikaa nuorukaista. -- "Hän kantaa sinisen
rykmentin värejä" -- vastasi hän sen jälkeen.

"Sen kyllä itsekin näen" -- säisti kuningatar malttamattomasti -- "Vaan
ettekö tunne häntä lähemmin? Mikä on hänen nimensä?"

Kreivi Maunu katsoi pitkään kuningattareen. Olisko hän, kunnian
korkeimmille kukkuloille kiivennyt mies, jota valtakunnan mahtavatkin
kumarsivat, tuttu nuorten upseerien kanssa! Arvokkaasti kohotti tämä
ylön varhain saavutetun mahtavuuden pilaama onnen helmalapsi
olkapäitään vastatessaan: "En tunne tuota nuorta herraa enkä tiedä
milloinkaan ennen häntä nähneeni. -- Sen vaan voin hänen ulkonäöstänsä
päättää, että hän Saksan maalle on jättänyt rakkaan morsiamensa, jota
hän kai nyt ikävöiden ajattelee!"

Huomattuansa, ett'ei tämä hänen leikkipuheensa ensinkään ollut
Kristiinalle mieliksi, lisäsi hän: "Kuitenkin jos Teidän Majesteettinne
haluaa lähempiä tietoja tuosta nuoresta upseerista, niin otan muutaman
hetken kuluessa toimittaakseni kaikki ne tiedot hänestä, joita
milloinkaan voitte toivoa."

"Tehkää siten, kreivi! -- sanoi Kristiina -- En tahdo kieltää, että
tuon nuorukaisen kummallinen hajamielisyys on vetänyt huomiotani
puoleensa. Olen pitkän ajan katsellut häntä, mutta en ole nähnyt hänen
ainoatakaan jäsentänsä liikahduttavan. Tahtoisin saada selon siitä,
mikä lienee syy tuohon hänen syvään miettiväisyyteensä."

Kun kreivi Maunu juuri oli lähtemäisillänsä tiedustelumatkalle,
lähestyi kenraali Paikull kuningatarta ja häntä.

"Te tulette kuin kutsuttuna, herra kenraali!" -- huudahti Kristiina.

"Soisiko onneni todellakin minun voivani olla Teidän Majesteetillenne
joksikuksi palvelukseksi?" kysyi kenraali Paikull.

"Voitte kuin voittekin! Te tunnette meidän armeijamme ja siinä
palvelevat upseerit paremmin kuin kreivi Maunu; -- arvattavasti voitte
sanoa minulle tuonkin upseerin nimen, joka seisoo tuolla akkunan
komerossa? Tästäpä asiasta juuri onkin kysymys." --

"Teidän Majesteettinne! -- vastasi kenraali Paikull -- Harvat lienevät
ne soturit teidän kunniarikkaassa armeijassanne, jotka eivät osaisi
mainita hänen nimeänsä. Sillä vaikka hän vielä on nuorukainen -- 24
vuoden vanha, ellei muistoni minua petä -- niin on hän jo saavuttanut
sellaisen maineen urhoollisuudestaan ja sotilaskunnostaan, että
vanhempikin mies, kuin hän, saattaisi siihen olla tyyväinen. Hänen
nimensä on Stålsköld. --

"Stålsköld -- toisti kuningatar -- Minä en muista sellaista nimeä
Ruotsin aatelisten sukunimien joukossa."

"Aivan luonnollistahan se on, sillä tämän suvun nimi ei vielä olekkaan
kirjoitettu ritarihuoneen kirjoihin. Kuitenkin on varma, että Teidän
Majesteettinne isä, korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf, Lech
virran yli päästyämme koroitti silloisen everstiluutnantin
suomalaisessa ratsuväessä Stål'in ja hänen jälkeisensä aatelis-arvoon
nimellä Stålsköld, palkinnoksi hänen tässä taistelussa niinkuin
useammissa edellisissäkin osoittamasta urhoollisuudestaan.

"Suku siis on Suomesta kotoisin? kysyi Kristiina.

"Sieltä, Teidän Majesteettinne!"

"Onko tämä nuori upseeri sen everstiluutnantin poika, josta puhuitte?"

"Kyllä hän on hänen poikansa -- vastasi kenraali Paikull ja lisäsi: --
Hänen isänsä, joka kieltämättä oli pelottomimpia sankareitamme, kaatui
tuossa meidän aseillemme niin onnettomassa Nördlingen'in tappelussa
enkä minä usko, että hän jättikään jälkeensä muita lapsia kuin tämän
pojan, joka vuorostaan on kuulunut armeijaamme 14 ikävuodestansa asti.
Ensi alussa palveli hän samassa rykmentissä kuin isänsäkin, mutta
muutettiin sittemmin sankarimaineen saatuansa kapteenina 'siniseen
rykmenttiin,' johon hän tätä nykyä kuuluu."

Kristiina oli nuori, hänen povessansa tykytti, vaikk'ei hän itse
tahtonut myöntää sitä, _naisen_ sydän, -- näin lämpöiset kiitoslauseet
niin vanhalta ja arvokkaalta sotilaalta vaikuttivat hänen sydämessänsä
mielihyvää nuorta kapteenia kohtaan. Mutta hän salasi tämän tunteensa
-- Kristiina kuningatar olikin teeskentelemis-taidossa täydellinen
mestari -- ja oli välinpitämätön olevinansa.

Armollisimmalla hymyllä kiitettyänsä vanhaa kenraalia hänen antamista
tiedoistaan riensi hän taas de la Gardie'n käsivarteen nojaten
tanssiin.

Mutta ei aikaakaan kuin hän kääntyi isännän, kenraali S----hjelmin
puoleen, vakuutettuna siitä, että hän häneltä saisi lähempiä tietoja
tuosta kummallisesta häävieraasta, joka yhä edelleen seisoi uneksivassa
asemassaan.

"Tuo nuori kapteeni lienee teidän sukulaisianne, koska hän on tullut
Tukholmaan teidän tyttärenne häihin, vaikka hänen rykmenttinsä on
Pommerissa?" -- kysyi hän.

"Sukua ei hän ole, mutta kyllä hän minun tahdostani on tehnyt tämän
matkan." --

"Teillä siis kuitenkin oli joku erityinen syy, jonka tähden tahdoitte,
että hänen piti oleman läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa?" --

"Olipa kyllä. Asian laita on sellainen, että saatan tuota nuorukaista
kutsua ottopojakseni. Sota on lahjoittanut minulle tämän kasvatin.
Mutta en tohdi enkä tahdo väsyttää Teidän Majesteettinne
pitkämielisyyttä kertomalla niitä tapauksia, joidenka johdosta tulin
hänen kasvatus-isäksensä."

"Älkää sellaista peljätkö, herra kenraali! Päin vastoin suon
mielelläni, että minulle kerrotaan tuosta Ruotsin kansalle niin suurta
mainetta tuottavasta sodasta!" -- vakuutti kuningatar, jonka
uteliaisuus yhä oli kiihtymässä.

"Teidän Majesteettinne tuntee ja tietää, että yksinomaisesti olen
soturi. Sellaisena en ole ehtinyt puhetaitoa oppimaan enkä ensinkään
osaa korulauseita käyttää. Syystä siis pelkään, että kertomukseni
tulisi kaikin puolin niin onnistumattomaksi, ettei se täyttäisi Teidän
Majesteettinne pienimpiäkään vaatimuksia."

"Olkaa huoletta siitä asiasta, kenraali! Minä rakastan sotilaan
korutonta puhetta" -- sanoi kuningatar. -- Hyvällä omalla tunnolla
voimme vakuuttaa, ett'ei tässä hänen viimeisessä lauseessansa ollut
totuuden alkuakaan. Korkeasti oppinut Kristiina, jonka lempihuvituksena
oli päivät pitkät keskustella viisaus- ja sielutieteen vaikeimmin
ymmärrettävistä asioista sen aikakauden oppineimpien miesten kanssa, ei
suinkaan rakastanut korutonta puhetta, vaan piti sitä raakamielisyyden
ja tyhmyyden tunnusmerkkinä.

Kenraali ei kuitenkaan kauemmin estellyt, vaan alkoi kertoa: "Kun me
Teidän Majesteettinne suuren isävainajan johdolla matkustimme ottamaan
Franken nimistä maakuntaa haltuumme, täytyi meidän sitä ennen
valloittaa Würzburg'in kaupunki. Tämä valloitus maksoi meille paljon
vaivaa ja paljon kuolleita. Itse kaupunki tosin ei tehnyt mainittavaa
vastarintaa, mutta sen vahva linna sitä ankarampaa. Kun ensikerran
ryntäsimme sitä vastaan, heitettiin me suurella miestappiolla
takaisin. Uusi rynnäkkö oli tehtävä ja tehtiinkin paremmalla
menestyksellä, sillä linna joutui meidän haltuumme, vaikka kyllä
kalliista verihinnasta. Tässä tilaisuudessa, rynnäkölle käydessämme
jouduin innossani liiaksi kauas meidän sotarinnastamme. Äkkiarvaamatta
huomasin itseni viiden vihollisen piirittämäksi. Kasvomuodoltaan oikein
pedon kaltaisia olivat nuo julmurit, joidenka kanssa minun nyt oli
tekeminen. Pukimistaan ja aseistaan tunsin heidät Kroaateiksi. Hyvien
pistoolieni avulla pääsin kahdesta päällekarkaajastani vapaaksi, mutta
kolmas oli jo antanut minulle iskun päähäni ja neljäs valmistihe
keihäällään lävistämään rintani puhki, kuin auttajani äkkiarvaamatta
saapui. Niinkuin noitumalla lensi kroaatin keihäs pirstaleina ilmaan,
pistoolin laukaus pamahti ja hän kaatui selällensä maahan rinta
lävistettynä. Jälkeenjääneet kroaatit heittivät nyt pelästyneinä
aseensa maahan ja rukoilivat armoa, joka myöskin heille suotiin. Kaikki
tämä tapahtui lyhyemmällä ajalla, kuin sitä kertoessa on kulunut. Kun
saadusta iskusta olin melkein tykkänään pyörryksissä ja kun veri
haavasta päälle päätteeksi virtana valui alas pitkin kasvojani, en
voinut heti tuntea pelastajaani, suomalaista kapteenia Stål'ia,
sotilasta, jonka ruumis oli yhtä voimakas kuin mieli urhoollinen ja
peloton. -- Mutta nuo tuollaiset veriset kuvaukset sodasta eivät ole
Teidän Majesteettinne korvia varten!"

"Ajatelkaa toki, herra kenraali, että minä olen Kustaa Aadolf'in tytär!
Pitäisikö minun siis säikähtyä kertomuksista; koskisivatpa ne vaikka
kuinka ankaria verilöylyjä?" sanoi Kristiina hymyillen.

Kun sankarikuninkaan tytär mainitsi isänsä nimen, kumarsi kenraali
S----hjelm päänsä syvään kunnioituksesta ja kuningattaren herjettyä
puhumasta, jatkoi hän kertomustansa: "Sittekuin minun haavani oli
parantunut, tapasin sodan kuluessa henkeni pelastajan usein, mutta en
milloinkaan päässyt tilaisuuteen vähimmälläkään työllä osoittamaan
kiitollisuuttani häntä kohtaan, vaikka kyllä etsein sellaista
tilaisuutta. Koitti niin Syyskuun 7 päivä kolmekymmentä ja neljä,
jälkimäinen noista molemmista onnettomista päivistä Nördlingen'in
luona. Samoin kuin edellisenä päivänä seisoi entinen kapteeni Stål,
samoin everstiluutnantti ja aatelissäätyyn koroitettu nimellä
Stålsköld, väkinensä armeijan oikealla siivellä niinkuin minäkin.
Meille oli annettu käsky vastaan-ottaa ja pidättää Hispanialaisia,
jotka tiheissä riveissä hyökkäsivät meitä vastaan. He eivät olleet
ottaneet osaa edellisen päivän taisteluun, tulivat siis
heikkonemattomilla voimilla ja olivat sitä paitsi monilukuisemmat kuin
me. Ensin alussa torjuimme heidän hyökkäyksensä menestyksellä, mutta
lopuksi täytyi meidän vetäytyä takaisin ylivoiman pakoittamina. Silloin
näin mainitun Stålsköld'in, miehuullisesti taistellen, kaatuvan maahan.
Heti riensin tarjoomaan hänelle apuani, mutta hän ei ottanut
tarjoomustani vastaan, vaan sanoi: 'Kiitän teitä, mutta te ette taida
tehdä mitään hyväkseni. Minä tunnen, että olen saanut osani.' --
'Tahdon viedä teidät pois taistelusta' -- väitin minä. -- 'Siitä ei
olisi kenellekään hyötyä, mutta teille se vahinko, että joutuisitte
vangiksi taikka surman omaksi; minulla ei ole monta hetkeä jäljellä
enää,' vastasi hän ja painoi kätensä sydäntänsä vastaan, josta verensä
kirkkaana suihkeena uhkui esiin. Hetken kuluttua lisäsi hän heikolla
äänellä: 'Kuitenkin ... nyt muistan... Te voitte todellakin tehdä
minulle äärettömän kalliin hyvän työn, jos vaan tahdotte sen tehdä.' --
Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että olin altis mihinkä uhraukseen
hyvänsä, jos vaan siten vähimmälläkään tavalla voisin suorittaa sitä
kiitollisuuden velkaa, joka tähän saakka oli suorittamatta jäänyt.
Tämän kuultuansa lausui hän hiljaan: 'Minulta jää vaimo ja ainoa
poikani köyhyyteen. Pitäkää huolta siitä, että viimemainittu tulee
isänmaallensa joksikuksi hyödyksi, ett'ei hän kasvatuksen ja isällisen
johtajan puutteessa pilaannu.' Hän hohotti kätensä minulle. Kun siihen
tartuin, oli se kylmä, hengen kipinä oli sammunut hänessä. Tämän ohessa
olivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni
töin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta."

"Sellainen taistelutantereella kuolevalle sotatoverille annettu lupaus
on, jos muuten joku lupaus, pyhänä pidettävä!"

"Siinä asiassa olen aivan samaa mieltä kuin Teidän Majesteettinne! Myös
teinkin sydämessäni pyhän valan vainajan viimeistä tahtoa tunnollisesti
täyttääkseni. Ensi tilaisuuden sattuessa annoin kuulustella äitiä ja
poikaa. He elivät todellakin köyhyydessä, sillä niitä kahta taloa,
jotka korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf oli luvannut
everstiluutnantti Stålsköld'ille, eivät he olleet saaneet."

Kuningattaren kasvot synkistyivät.

"Tämä on sangen ikävä asia, että yksi isävainajani antama lupaus näin
kauan on jäänyt lunastamatta ja minäkin olisin suonut varhemmin saavani
tiedon siitä!" -- sanoi hän.

"Teidän Majesteettinne! Minä tein kerran holhojahallitukselle
kirjallisen muistutuksen tästä asiasta, mutta kun se sittekin joutui
unhotuksiin, en katsonut soveliaaksi sittemmin puuhata siitä sen
enemmän, vaan päätin jättää sen siksi kunnes kasvattini itse pitäisi
siitä huolta. Minä olenkin kehoittanut häntä anomuskirjan kautta
valvomaan oikeuksiansa Teidän Majesteettinne luona, mutta hän ei ole
suostunut siihen."

"Minulla on oleva kunnian asiana, että tämä tietämättömyyteni tähden
tähän asti laiminlyöty kysymys mitä kiireimmiten tulee oikeuden
mukaisella tavalla ratkaistuksi, etenkin koska olen kuullut
kerrottavan, että tämä poika sotilastoimessaan on osoittanut milt'ei
yhtä suurta kuntoa kuin isänsäkin aikanansa."

Kenraali myönsi, ett'ei hänen kasvattinsa ollut aivan ansaitsematon
siitä kiitoksesta, jolla hänestä oli puhuttu kuningattarelle.

"Lapsuudessa jo ilmaantui hänessä erittäin rikkaita luonnon lahjoja ja
tavaton opinhalu -- lisäsi hän -- Yöt päivät istui hän kirjan ääressä.
Hänen terveytensä tähden täytyi meidän kovittamalla estää häntä
lukemasta. Mutta yhtä innokas kuin hänen opinhimonsa, oli hänen isiltä
peritty rakkautensa sotilas-elämään. Odottamalla odotti hän sitä
päivää, jolloin hän olisi varttunut niin vahvaksi, että jaksaisi kantaa
aseita. Eikä hänen tarvinnutkaan aivan kauan odottaa: neljäntoista
vuotiaana tuli hän armeijaan. -- Minulla on aina ollut hänestä iloa
eikä milloinkaan mielipahaa."

Leikillisesti hymyillen säisti tähän kuningatar: "Sitä en ensinkään
epäile että teillä, hyvä kenraalini, on ollut hänestä iloa, mutta hän
itse näyttää olevan sitä hyvää lahjaa kokonaan vailla!"

"Tuollainen alakuloisuus, jonka olen havainnut hänessä hänen
Tukholmassa ollessansa, ei oikeastaan kuulu hänen luonteesensa. Minä
pahoin pelkään, että joku salainen huoli raskauttaa hänen mieltänsä" --
vastasi kenraali.

Kristiina pyysi, että kenraali käskisi kapteeni Stålsköld'in nyt heti
hänen puheillensa.

Kun kenraali ilmoitti tämän käskyn kasvatillensa, joutui tämä kovin
hämille. Kaikkia sodan kovuuksia kestäneen, mutta hoviolojen temppuihin
ihan tottumattoman nuorukaisen mielestä oli kuningatarta puhutteleminen
hyvin vaikea toimi, milt'ei vaikein kaikista tehtävistä koko mailmassa.
Olihan tuo kuningatar päällepäätteeksi sen sankarikuninkaan tytär,
jonka muistoa hän jumaloitsi! Ei, sellaiseen toimeen ei hän uskalla
antautua! -- Vaan mitäpäs tehdä? Täytyihän kai mennä! Odottihan tuo
korkea nainen häntä. Kooten kaiken mielipontevuutensa astui hän
kuninkaallisen hallitsijansa luo, mutta keveämmällä mielellä ja
keveimmillä askeleilla olisi hän komppaniansa etunenässä käynyt
rynnäkköön vahvinta linnoitusta vastaan.

Kristiina katseli mielihyvällä nuorta pulskeaa sotilasta, jonka
kauniissa kasvoissa kuvautui urhous ja miehuullinen päättäväisyys.

"Vieläkö teidän äitinne on elossa, kapteeni Stålsköld?" -- kysyi hän,
saadaksensa keskustelun alkuun.

"Vielä on" -- kuului lyhyt vastaus, mutta miehellä, joka pelkäämättä
oli katsellut verenhimoisia Kroaatteja ja Walloneja kasvoista
kasvoihin, ei nyt ollut tarpeeksi rohkeutta nostamaan silmiänsä
lattiasta.

Näytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä
kainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan.

"Sepä oli hauska kuulla! -- sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä --
sitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan
olettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä
teitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld." --

"Teidän Majesteettinne nyt puhumasta velasta en tunne enkä tiedä niin
mitään" -- vastasi kapteeni, kuningattaren sanojen tarkoitusta
ymmärtämättä.

"Kuinka? Ettekö ole kuullut puhuttavan siitä lupauksesta, jonka
isävainajani antoi teidän isällenne?" --

"Kyllä siitä joskus on minulle kerrottu" -- sanoi kapteeni.

"Niin arvoisat miehet ovat todistaneet tämän lupauksen
todenperäisyyden, ett'ei siitä ole vähintäkään epäilemistä. Ne kaksi
taloa kuuluvat teille, mutta koska olette saaneet odottaa niitä näin
kauan, niin kohtuus ja oikeus vaativat, että tuohon isäni määräämään
läänitykseen omalta puoleltani lisään neljä saman-arvoista taloa."

"Teidän Majesteettinne; -- minä en ole ansainnut sellaista armoa!" --
änkkäsi kapteeni vastaukseksi, enemmän tyhmistyneenä kuin iloisena
saadusta lahjasta.

"Te ette mitään ole saanut lahjaksi, kapteeni Stålsköld, vaan omanne
olette nyt saaneet omaksenne. Tietänette sen, että raha ja kaikki mikä
on rahan arvosta vuosien kuluessa kasvaa prosenttia? Sen verran
talousoppia tulee nuoren sotilaankin tuntea!" -- säisti kuningatar
iloisesti nauraen.

Samassa joukko hovin hienoimpia herroja lähestyi kuningatarta. He
katsoivat kummastuksella ja vastenmielisesti tuota heille ihan
tuntematonta kapteenia. Silminnähtävästi se pisti heitä vihaksi, että
heidän korkea hallitsijattarensa niin pitkän ajan oli suonut hänen
puhua kanssansa. Ei kenenkään ihmisen mieli ole kateudelle niin altis
kuin hovimiehen.

"Lopullinen käskyni -- näin jatkoi Kristiina puhettansa -- nuorelle
soturille -- on se, että toishuomenna kello 6 e.pp. tulette linnaan
ottamaan vahvistuskirjat puheena oleviin taloihin." -- Tämän
sanottuansa nyykähytti hän ystävällisesti päätänsä merkiksi siitä,
ettei hänellä tällä kertaa ollut sen enemmän sanomista hänelle. Syvästi
kumarrettuaan nuorelle hallitsijattarelle vetäytyi kapteeni syrjään.
Vielä mennessäänkin seurasi Kristiina häntä katseellaan. Kun hän sitte
kääntyi häärivien hoviherrojen puoleen, vetäytyivät hänen huulensa
eriskummalliseen hymyyn. Mistä syystä hän näin hymyili? Vertailiko hän
nuorta rehevää sotilasta hoviherroihinsa? Jos hän sen teki, niin on
varma, ett'ei tämä vertailu päättynyt viime mainittujen eduksi.

Kuitenkin unhotti hän pian kaikki vertailut, iloisten sävelten soidessa
hehkuvalla nuoruuden innolla ottaen osaa tanssiin. Tanssia kesti
lähemmän kello 3:een, jolloin häävieraat vetäytyivät palatsin
vasemmassa siivessä löytyviin huoneisin, joissa herkullinen hääateria
oli valmistettu heille.

Kapteeni Stålsköld yksin jäi suureen juhlasaliin. Puhuttuansa
kuningattaren kanssa meni hän takaisin entiselle paikallensa akkunan
komeroon, jossa hän itse erityistä huomiota nostamatta tarkasti saattoi
seurata kaikkia tapahtumia salissa. Kapteeni ei kuitenkaan käyttänyt
hyväksensä tätä asemansa etuisuutta. Sen sijaan rupesi hän ajattelemaan
syytä kuningattaren erinomaiseen ystävällisyyteen häntä kohtaan, sillä
hän hyvin tajusi että Kristiina vähemmälläkin anteliaisuudella olisi
voinut rehellisesti lunastaa Kustaa Aadolf'in hänen isällensä antaman
lupauksen ja, niin vähän hovimiestä kuin hänessä olikin, oli hän
ottanut havaitaksensa, että kuningattaren hänelle antama käskykin tulla
linnaan oli lausuttu erinomattain herttaisella äänellä; sitä
kummastuttavampi seikka, kun hän oli puhunut hoviherrojensa kuullen.
Mutta kun kapteenin ajatukset tätä miettiessä aina palasivat takaisin
samaan kohtaan, hänen omaan mitättömyyteensä, niin päätti hän vihdoin
tykkänään poistaa tämän asian mielestänsä. Sen jälkeen katseli hän
salinsa häärivää joukkoa ja hänen silmäyksensä harhailivat sinne tänne
siksi, että tapasivat morsiamen, jonka ihanaan kuvaan ne sanomattomalla
surulla takertuivat pitkäksi ajaksi. Helposti saattoi hän huomata, että
Elviran kasvoissa kuvautui suru ja tuska sekä että hän, vaikka huonolla
menestyksellä, koki salata alakuloisuuttansa teeskennellyllä hymyllä.
Jumala tietää mitä nuori sotilas morsianta katsellessansa ajatteli,
varma on, että hän uudestaan joutui entiseen uneksivaan mielentilaansa.
Niin muodoin ei hän ollut huomannutkaan, että vieraat toinen toisensa
perästä olivat menneet pois juhla-salista.

Vasta kuin eräs palvelija kiireellisillä askeleilla, iloisesti
hyräillen astui saliin, heräsi kapteeni unelmistansa, Palvelija
säikähtyi huomattuansa ett'ei hän, niinkuin hän oli luullut, ollutkaan
yksin salissa. Hän tirkisteli pitkään akkunan komeroon. Saatuansa
selville, kuka siellä seisoja oli, sanoi hän: "Ettekö ai'o käydä
atrioitsemaan herra kapteeni?"

"Tietysti ai'on" -- vastasi kapteeni Stålsköld ja läksi käymään samaan
suuntaan, jonne muut vieraat ennen häntä olivat menneet.



3 LUKU.


Kapteeni Stålsköld oli käynyt kahden huoneen läpi, kun hän äkkiä
pysähtyi. Siitä huoneesta, johon hänen nyt oli astuminen, luuli hän
kuulleensa syvän huokauksen. Varovasti lähestyi hän ovea, astui
hiljaisilla askeleilla kynnyksen yli ja jäi sitte liikkumatonna
seisomaan. Hohtava puna lensi nuolen nopeudella hänen poskillensa.

Eräällä sohvalla istui Elvira, nojaten päätänsä käteensä. Syvä murhe ja
epätoivo kuvautuivat hänen kasvoissansa. Hän ei huomannut sisään
tullutta, vaan itki yhä katkerasti, mutta äänettä.

Nuorukainen seisoi niinkuin lattiaan naulattuna. Että syvät tunteet
aaltoilivat hänen sydämessänsä, sen saattoi päättää hänen kasvoinsa
vaihtelevista vuoleista. Tuo hehkuva puna katosi pian niistä ja hän
muuttui tavattoman vaaleaksi niinkuin olisi kaikki hänen verensä
vetäytynyt sydämeen, mutta tämäkään vaaleus ei ollut kestäväinen, vaan
jätti uudelleen sijaa tuliselle punalle. Tälläistä vaihtelemista kesti
pitkän ajan. Sen ohessa katseli hän hehkuvin silmin pitkään nuorta
naista niinkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi pyytänyt piirtää hänen
kuvansa sydämeensä. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut astua
eteenpäin, mutta hänen jalkansa eivät totelleet hänen tahtoansa, hän
aikoi puhua, mutta hän ei voinut heikointakaan ääntä pusertaa
huuliltansa. Vihdoin valtasi hurja, hulluuden rajoihin ulottuva tunne
hänen mielensä, hän syöksi eteenpäin ja heittäytyi polvillensa Elviran
eteen.

"Kautta Jumalan! -- huudahti hän sellaisella äänellä, jolla ainoastansa
järjen ohjista irtaantunut intohimo ja mielenkiihko puhuvat -- sinä
rakastat minua Elvira! Tunnusta minulle se, ja tämä tunnustuksesi on
oleva ainoa elämäni ilo! Mahdollisesti teen väärin siinä, että pyydän
sinulta tälläistä tunnustusta, mutta minä en jaksa elää yli tämän yön
huomiseen saakka, ell'et sanallasi vahvista sitä, mitä jo kauan olen
aavistanut ja tietänyt! Sinä tosin olet toisen oma, mutta edessä
taivaan olet sinä ollut minun, sinun sydämes on ollut minun! Tämä on
oleva viimeinen pyyntöni! Armosta, anna minulle vastaus!" --

Kuultuansa tämän äänen vavahti Elvira äkkiä. Viimeinen jäännös elämän
karvasta katosi hänen kasvoiltansa ja koko hänen ruumiinsa vapisi
värähdellen. Mutta sill'aikaa kuin nuorukainen puhui saavutti Elvira
vallan mieliliikutuksensa yli ja kun kapteeni oli päättänyt kiihkoisan
puheensa, heitti Elvira häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja sanoi
hieman vapisevalla äänellä: "Teidän rohkeutenne ja hävyttömyytenne ovat
todella rajattomat, herra! Minä uskoin teitä kunnolliseksi mieheksi,
mutta havaitsen nyt, että olen kovasti erhettynyt sen hyvän ajatuksen
suhteen, jota pidin teistä. Ei kukaan narri milloinkaan ole loukannut
kunnian velvollisuuden pyhiä lakeja hurjemmalla tavalla kuin te nyt!"

Nuorukainen vaaleni. Hän yritti tarttua Elviran käteen, mutta Elvira
veti nopeasti kätensä pois.

Kapteeni Stålsköld nojasi nyt kotvasen aikaa polttavan otsansa
käteensä. Sitte nousi hän seisoallensa ja sanoi: "Niinhän se olkoon! Te
olette langettaneet tuomionne ylitseni, kunnioitettava rouva, ja olette
sen tehneet syystä, sillä minä huomaan nyt, vaikka valitettavasti liian
myöhään, että olenkin menetellyt niinkuin narri. Teillä on todellakin
syytä halveksia minua. Minulla tosin ei ole tapana loukata kunnian ja
velvollisuuden pyhiä lakeja -- mutta tällä kertaa sen olen tehnyt. Että
ihmisellä on tunteita, on jo synti, mutta jos hän antaa niiden hallita
itseänsä, niin tekee hän kuolinsynnin. Tähän hirveään kuolinsyntiin
tein itseni vikapääksi!" Hän vaikeni hetkeksi vetääksensä henkeänsä.
Sen jälkeen jatkoi hän taas puhettansa: "Jos tämä ikävä tapaus
vähimmälläkin tavalla synkistäisi teidän onneanne tulevaisuudessa, niin
olisi murheeni siitä verrattoman suuri. Kuitenkin toivon, että tämä
pahan mielen pilvihattara niinä ilon päivinä, joita nyt käytte
nauttimaan, pian haihtuu muistostanne. Me eroamme nyt ainaiseksi.
Eläkää onnellisna rouva vapaaherratar!"

Kumarrettuansa syvään astui kapteeni muutaman askeleen ovea kohti, kun
kimeä valitushuuto sai hänet katsomaan taaksensa.

Elvira oli hervotonna vaipunut sohvalle. Ajatuksen nopeudella riensi
kapteeni Stålsköld erään pöydän luo, jolla oli taiteellisesti tehty
hopeinen vesikarahvi. Tainnoksiin mennyt virkosi pian, kun kapteeni
hänen ohimojansa kasteli vedellä, ja hän kuiskasi heikolla äänellä:
"Nyt voin taas paremmin. Menkää, herra, menkää! Taivaan siunaus
seuratkoon teitä!"

Kapteeni Stålsköld'in sydämessä anasti mielikiihkon paha enkeli
uudestaan vallan hänen paremmilta tunteiltansa, ja hän huudahti:
"Kaikki sen kiroukset sortakoot minua, mutta minä en voi elää saamatta
vastausta sinun huuliltas!"

"Niin kuule siis hurja! Sinua olen lempinyt ja sinulle sykkii sydämeni!
Ainoastaan käteni he ovat voineet lahjoittaa pois. -- Mutta lähde,
taivaan nimessä lähde!"

Nuoren sotilaan kasvot kirkastuivat merkillisellä tavalla, kuullessaan
nämät sanat rakastettunsa huulilta, ja hänen silmissänsä paloi milt'ei
ylenluonnollinen valo kun hän vastasi: "Nyt olen tyytyväinen ja vannon
kärsivällisyydellä kovan kohtaloni kantavani! Antakoon taivas
sinullekin voimia siihen, sitä olen alati rukouksissani anova. -- Jää
nyt hyvästi sinä kirkkahin tähti elämässäni, sydämeni enkeli ja onneni
kuolin-enkeli! Tämä ainoa muisto vielä vaan."

Hän painoi suudelman Elviran otsalle, katseli häntä sen jälkeen vielä
hetkisen syvästi liikutettuna, pyyhki pois kyyneleet, jotka tunkeuivat
esiin hänen silmistänsä ja oli menemäisillään huoneesta, kun voimakas
käsi äkkiarvaamatta tarttui hänen olkapäähänsä.

"Voi taivaan herra, ole minulle armollinen!" -- huudahti Elvira ja
peitti kasvonsa käsillänsä.

Kapteeni Stålsköld kääntyi ja seisoi nyt silmätysten
valtiokamariherraa, paroni Gyllenström'iä vastaan. Tämä oli hiljaan
hiipinyt huoneesen juuri sinä hetkenä, jolloin Elvira lausui onnettoman
tunnustuksensa.

Kapteeni Stålsköld kavahti taaksepäin, kun hän näki paronin, ja
vaaleni.

"Minun läsnäoloni näkyy säikähtävän teitä, herra kapteeni."

Nuori kapteeni muuttui, nämät sanat kuultuansa, entistä vaaleammaksi,
mutta hän vastasi kuitenkin tyynellä äänellä, katsoen vakaasti
vastustajansa silmiin: "Ei ainakaan siitä syystä, jota te
tarkoittanette, herra paroni. Kun jättää hyvästi rakkaalle lapsuuden
ystävälle, ei ole syytä säikähtymiseen, jos kohta kolmas henkilö
tuleekin saapuville. Tuo pilkallinen katseenne ja ivallinen hymyily
huulillanne eivät ole tässä tilaisuudessa paikallansa."

"Teidän hävyttömyytenne ja poikamaisuutenne ovat yhtämittaiset,
kapteeni Stålsköld!" -- sanoi paroni ivaten, mutta jäädyttävän kylmällä
äänellä.

"Herra valtiokamariherra! -- huudahti kapteeni, kiivastuneena tarttuen
miekkansa kahvaan -- Te kovin erehdytte, jos luulette, että jätän
tuollaiset solvaukset rankaisematta! Jos olette kunnon mies, niin
määrätkää paikka, missä loukkaavan lauseenne todistatte todeksi; taikka
minä sen julki-valheeksi."

"Mitä paikkaa tarkoittanettekaan -- eihän se tämä paikka ole."

"Ei olekkaan," myönsi kapteeni.

"Muuten -- jatkoi paroni samalla pilkkaavalla äänellä -- pitäisi teidän
hurjaantuneissa aivoissanne löytymän sen verran tervettä järkeä, että
tarkemmin mietittyänne tajuatte, mikä rajaton eroitus arvossa ja
ansiossa on minun ja teidän välillänne. Kaksintaistelu meidän
keskenämme ei voi tulla kysymykseenkään!"

"Minä olen aatelismies samoin kuin te, herra paroni!" --

"Teidän aatelisuutenne on niin epätietoista laatua, että teette
viisaimmin, jos olette siitä kerskaamatta! Minä en muista milloinkaan
nähneeni Stålsköld perheen vaakunakilpeä." --

"Olkoon niin, ett'ei se ole nähtävissä ritarihuoneessa, mutta kuitenkin
on tämä kilpi yhtä puhdas ja kirkas kuin teidänkin ja te olette konna,
ellette ota todistaaksenne tekemiä solvauksianne!" --

Paroni Gyllenström pysyi yhä edelleen tyynenä. "Teidän tulisi ajatella
-- sanoi hän -- että minä olen loukattu ettekä te. -- Se seikka, että
te olette menetellyt konnamaisesti on päivää selvempi eikä kaipaa
todistuksia. -- Vaan sitä se kaipaisi, että antaisin teille katkeran
muistomarjan maistettavaksi ja soisin ihmisten tietää mikä millainen
mies te oikeastaan olette, mutta minun perheeni arvo ja tämän naisen
kunnia (hän viittasi kädellänsä Elviraan, joka puolikuolleena istui
sohvassa) vaativat, että tämä asia huolellisesti pidetään salassa."

Kapteeni Stålsköld seisoi paronin edessä murtuneella mielellä. Nyt
vasta esiintyi hänen ajattelematon menettelynsä hänelle oikeassa
valossansa, kun hän näistä paronin sanoista selvästi ymmärsi, että tämä
hänen ja Elviran keskinäisestä puheesta oli kuullut enemmän kuin hän
tähän saakka oli uskonut ja toivonut. Myöskin tajusi hän sen
pohjattoman onnettomuuden, johon hänen raivoisa mielikiihkonsa oli
syössyt hänen kasvatussisarensa ja hänen mielessänsä syntyi niin suuri
tuska, että se pusersi hien suurina pisarina valumaan alas hänen
otsaltansa. Syvästi katuvaisilla ja tuskaantuneilla silmäyksillä
katseli hän Elviraa. Mielellänsä olisi hän nyt sydänverensä
vuodattamalla ostanut takaisin hairauksensa! Olisipa hän heti paikalla
ollut valmis omalla miekallansa lävistämään rintansa, jos hän tällä
työllänsä olisi luullut voivansa korvata sen rikoksen, jonka hänen
kiihkoisa rakkautensa oli saanut hänet tekemään! Mutta voisiko hän
sellaisen itsekoston kautta saada aikaan vähintäkään lievitystä
viattoman Elviran surkeasti surullisessa kohtalossa?

Eikö hän tietänyt, että paroni hänen kuolemansakin jälkeen olisi
kostava nuorelle vaimollensa loukatun kunniansa ja hyljätyn
rakkautensa? Eikö hän tuntenut paronia mieheksi, joka ei milloinkaan
antanut anteeksi hänelle tehtyä solvausta ja jonka viha ja kostonhimo
olivat yhtä sammumattomat? Kapteeni raukka oli hirveän tukalassa
tilassa ja ne tuskat, joita hän kärsi, olivat sanomattoman katkerat.

"Kun tämä asia nyt on selvillä meidän välillämme -- sanoi paroni,
vihasta hehkuvin silmin katseltuansa nuorukaista -- niin lienette hyvä
ja lähdette pois tästä huoneesta!"

Tämä ylenkatseellinen ja halveksiva muistutus saattoi kapteenin
päättämään mietiskelemisensä ja hän vastasi jälleen tyynenä:
"Aikomukseni onkin lähteä niin pian kuin aikani tulee, vaan ei
kuitenkaan teidän käskystänne."

Tämän sanottuansa kääntyi hän Elviraan, notkisti toisen polvensa
hänelle ja tarttui hänen vapisevaan käteensä, jonka nosti huulillensa.

"Hyvästi Elvira! -- sanoi hän --- Tullos onnelliseksi niinkuin sinä
ansaitset onnelliseksi tulla! Kauhistava olisi minun, lapsuutesi
leikkikumppalin ajatella, että sinun elämäsi polku minun tähteni tulisi
ohdakkeita kasvavaksi!"

Hän nousi taas seisaallensa ja iski paroniin uhkaavan, terävän
silmäyksen. Sitte tarttui hän toisella kädellänsä miekkansa kahvaan
sill'aikaa kuin hän uhaten ojensi toisen paronia kohti ja puhui äänellä
sellaisella, joka todisti että jok'ainoa sanottu sana tuli hänen
povensa pohjasta: "Jos joskus saan kuulla, että te pienimmälläkin
tavalla olette kostaneet tälle jalolle naiselle tätä tapahtumaa -- niin
lävistän rintanne puhki tällä miekallani! Tämän vannon tekeväni kautta
elävän Jumalan ja kautta kaiken, mitä pyhänä pidetään taivaassa ja maan
päällä, eikä se silloin paljon auttaisi teitä, jos ansioonne olla
kuningattaren lemmikki voisitte lisätä vaikka Ruotsin valtakunnan
drotsetin arvon! Kalpani sittekin lävistäisi tien teidän sydämeenne!
Valallani vakuutan myös, että käytöstänne vaimoanne kohtaan olen pitävä
silmällä. Älkää ajatelkokaan, että hetkeksikään voitte salata itsenne
minulta: väijyvät silmäykseni tavoittavat teitä auringon säteissä ja
kuun kumottavassa valossa! Pankaa nämät sanani tarkoin muistoonne,
herra paroni, sillä minä en ai'o sanoa niitä toistamiseen! Mutta varman
kadotuksen oma olette, jos minä joskus tulen muistuttamaan teitä
tehdystä valastani! Jos te silloin pakenisittekin vaikka hornan
syvyyteen, niin tapaa kostava käteni teidät siellä eikä mitkään
helvetin voimat voi pelastan teitä kuolemasta!"

Hän vaikeni, mutta hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet ja hehkuva
puna paistoi hänen kasvoillaan. Tämä kauhea valo hänen silmissänsä ja
se tulinen pontevuus, jolla hän oli valansa lausunut, säikähdyttivät
paronia. Hän ymmärsi selvästi, että hänen edessänsä seisova valan
tekijä oli mies, joka oli päättänyt pitää puheensa.

Kohteliaasti kumarrettuansa vetäytyi kapteeni nyt huoneesta pois.

Kynä ei voi kuvata sitä pohjatonta vihaa ja katkeraa kiukkua, joka
kuvautui paronin turmiota ennustavissa katseissa, hänen luodessaan
silmänsä nuoren sotilaan jälkeen. Kun viimeinen kaiku kapteenin
askelista oli herjennyt kuulumasta kääntyi hän nuoren vaimonsa puoleen
ja sanoi:

"Minä toivon Elvira, ettäs pian ilmaannut vieraitten joukkoon, jotka jo
levottomuudella odottavat sinua. Muuten sinun tulee pitää perheellistä
kunniaamme edes niin paljon muistossasi, ett'et kumminkaan häissämme
pane toimeen julkista pahennusta!" Näillä sanoilla jätti paroni nuoren
itkevän vaimonsa.

"Voi Kustaa! Kustaa! Mihinkä kauheaan onnettomuuteen sinä syöksit
minun!" -- huudahti Elvira epätoivon vallassa yksin jäätyänsä.



4 LUKU.


Jotta lukija voisi oikein käsittää asian laidan edellisessä luvussa,
täytyy meidän heittää lyhyt silmäys kapteeni Stålsköld'in lapsuuden ja
nuoruuden päiviin. Yhtä ja toista on meille jo ennakolta tuttu tässä
asiassa kenraali S----hjelm'in kuningattarelle tekemän kertomuksen
kautta.

Kenraali kertoi ensinnäkin todenperäisesti, että hän oli antanut
kuulustella Nördlingen'in taistelussa kaatuneen suomalaisen sankarin
leskeä ja poikaa heti kuin hän sai tilaisuutta siihen sekä että nämät
silloin elivät köyhyydessä. Tämä seikka näyttää kummalliselta, etenkin
ottaessamme huomioon sen tosi-asian, että useimmat korkeammat upseerit
Ruotsin armeijassa ensimmäisinä vuosina, joina ruotsalaiset ottivat
osaa kolmenkymmenen vuotiseen sotaan, ymmärsivät sotasaalisten ja
ryöstettyjen kalleuksien kautta rikastuttaa itseänsä. Myöhemmin, kun
suurin osa Saksan maata jo useammat kerrat oli ollut vihollisten
hävitystyön alueena ja kun onnikaan ei aina ollut ruotsalaisille
aseille altis, tuli tälläinen sotasaaliin kautta itsensä
rikastuttaminen vaikeammaksi, milt'ei mahdottomaksi ja tunnettu onkin,
että tämän saman armeijan upseerit toisinaan olivat niin suuressa
pulassa, että heidän elämänsä ylläpitämiseksi täytyi myydä
tarpeellisimmat tarvekapineensa, vieläpä aseensakin. Mutta tuota
tälläistä kovaa aikaa ei tarvinnut everstiluutnantti Stålsköld'in
nähdä, sillä hän kaatui samana päivänä kuin Ruotsin sotajoukot kärsivät
ensimmäisen huomiota ansaitsevan tappionsa. Mutta selitys hänen ja
hänen perheensä köyhyyteen on haettava itse hänen mielenlaadussansa.
Everstiluutnantti Stålsköld oli, näet, yhtä hurskas kuin hän oli rohkea
ja yhtä jalomielinen kuin urhoollinen; hän noudatti oikeuden
vaatimuksia samalla jäykällä pontevuudella kuin hän halveksi vaaroja,
ennen taistelua ja taistelun jälkeen oli hän yhtä sääliväinen ja
ihmisystävällinen kuin hän taistelun aikana oli peloittava. Hänelle ei
ollut sodan verinen ura urana rikkauteen, vaan pikemmin päin vastoin.
Ensiksikin ei hänen omatuntonsa milloinkaan myöntänyt, että hän itse
olisi ottanut mitään sotasaaliista, ja toiseksi tuli hänen miestensä
ryöstämä saalis hänelle itselle häviön lähteeksi. Everstiluutnantti
Stålsköld ylläpiti ankaraa kuria miehistössänsä, mutta ett'ei hän
kuitenkaan kaikilla ponnistuksillansa voinut estää heitä tekemästä
lukemattomia vallattomuuksia, jotka ennen muinoin sodan aikoina olivat
niin tavallisia, että sotilaat pitivät niitä milt'ei luvallisina ja
kohtuullisina, saatamme helposti ymmärtää. Tämä seikka huolestutti
kuitenkin syvästi hänen mieltänsä ja hänen omantuntonsa
velvollisuusluettelossa löytyi eräs pykälä, joka sisälsi sen käskyn,
että hänen tuli mahdollisuuden mukaan korvata näitä hänen sotilaittensa
tekemiä vallattomuuksia. Kun hänellä nyt ei ollut muita tuloja kuin
palkkansa, niin oli se siihen tarkoitukseen käytettävä ja, totuuden
tunnustaaksemme, hän käyttikin sen usein viimeiseen killinkiin asti,
kuitenkaan saavuttamatta täydellistä omantunnon rauhaa. Tämän tälläisen
menettelynsä kautta saavutti hän suuressa määrässä asujanten
mielisuosiota niillä seuduilla, joilla hänen väkensä majaili taikka
joidenka kautta hänen joukkonsa matkusti, mutta hänen miehensä
napisivat ääneen ja olivat yksimieliset siitä, että everstiluutnantin
omatunto oli liian ahdas ja arka. Niin suuressa kunniassa kuin he
pitivätkin häntä hänen oikeudentuntonsa, hänen sotilaskuntonsa ja
verrattoman urhoollisuutensa tähden, eivät he kuitenkaan voineet olla
moittimatta hänen "liiallista hempeämielisyyttänsä" ja hänen
"tarpeettomia pyhimystöitään", joiksi he hänen vahingon
korvaamistöitänsä kutsuivat. Nämä viimemainitut erittäinkin suututtivat
heitä, sillä sen verran oli heilläkin omaatuntoa, että heitä suututti
nähdessään, että heidän perin rehellinen everstiluutnanttinsa heidän
tähtensä joutui aineelliseen tappioon. Mutta asia ei ollut
parannettavissa ja everstiluutnantti _From_sköld [ruotsalainen sana
"from" merkitsee hurskas eli hurskasmielinen] tämän haukkumanimen
antoivat hänen miehensä kiukuissaan hänelle -- oli kerrassaan
"parantamaton", eivätkä he itse ottaneet tullaksensa "peräti
toisellaisiksi kuin muut sotamiehet".

Tälläinen oli everstiluutnantti Stålsköld sotilaana ja ihmisenä, eikä
se siis ketään ihmetyttäne, että hän jäi köyhäksi.

Kenraali S----hjelm'in (Nördlingen'in tappelun aikaan oli hän
kuitenkin vaan eversti) ensimmäinen toimi oli lähettää kaatuneen
sankarin perheelle rahoja ja -- olkoon sanottu hänen kunniaksensa --
tässä asiassa hän ei osoittanut niukkuutta. -- Kapteeni Stålsköld oli
silloin 9 vuotias poika.

Seuraavana vuonna pyysi kenraali kirjallisesti äitiä, joka asui
Turussa, lähettämään pojan Tukholmaan. Syyksi veti hän pojan i'än,
väittäen, että aika hyödyllisten tietojen ja taitojen oppimiseen jo oli
koittanut hänelle. Tukholmassa oli hänelle ensin annettava yksityistä
opetusta, ja opinto sitte jatkettava Upsalan yliopistossa. Yksin
Ruotsin maalla voisi hän oppia sellaisia tapoja, jotka nuorelle
aatelismiehelle olivat soveliaat j.n.e. Yhden pää-syistä, miksi hän
tahtoi että poika kasvatettaisiin kaukana kodista, jätti kenraali
peräti mainitsematta. Hän pelkäsi nimittäin -- ja siihen olikin hänellä
syytä -- että äidin liian suuri rakkaus poikaan olisi tuleva haitaksi
tämän kasvatukselle. Hän piti sangen todellisena, että pojan luonto
äitiin liiallisen lempeyden ja hyvyyden kautta pilaantuisi naisellisesti
hempeäksi ja miehen urostöihin kykenemättömäksi. Eivätkö kuolevan
everstiluutnantin viimeiset sanatkin todistaneet, että hänkin pelkäsi
jotakin sellaista tapahtuvan? Pait sitä oli kenraali sitoutunut
pitämään poikaa silmällä; mitenkä tuo voisi tapahtua, jos tämä edelleen
jäisi asumaan Suomeen?

Mainittu kenraalin kirje pusersi lukemattomia katkeria kyyneleitä
äiti-raukan silmistä, satoja kertoja hän sen luki taas uudestaan, sen
ohessa tarkoin punniten, olivatko siinä mainitut syyt pojan matkaan
tarpeeksi pontevat, vai eikö. Mutta kuinka hän luki ja lukikin ja
kuinka tarkoin hän punnitsikin kenraalin esittämiä syitä, niin täytyi
hänen myöntää, että ne kaikki olivat pontevia, että lähtö Ruotsin
maalle oli pojan tulevaiselle onnelle hyödyllinen. Sitä siis ei voitu
saada paremmaksi -- heidän täytyi erota toisistansa! Äiti parka oli nyt
täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei hän voisi elää erillään
lapsestansa, että eronhetki oli oleva hänen viimeinen elonhetkensä.
Mutta vähäpäs siitä jos poikansa tulevaisuus vaan tulisi
turvatuksi, jos hän vaan tulisi onnelliseksi! Mutta kun tuli tuo
jäähyväisjättämisen hetki, ja niin katkera kuin se olikin sekä äidille
että pojalle, jäivät he kuitenkin molemmat elämään.

Nuori Kustaa saapui mainittavitta vastuksitta Tukholmaan. Kotiin jäänyt
murehtiva äiti ei voinut tarpeeksi asti ihmetellä sitä kummaa, että hän
jo seuraavana päivänä eronhetken jälkeen jaksoi maistella niitä
herkkupaloja, joita hänen vanha palvelijattarensa rakkaalla huolella
latoi hänen eteensä pöydälle.

Tukholmassa jäi Kustaa joksikuksi ajaksi asumaan kenraalin perheesen,
jossa häntä sangen suurella ystävällisyydellä kohdeltiin. Tällöin näki
hän ensi kerran Elviran, joka siihen aikaan oli pieni, kuusivuotias,
herttainen lapsi, ja tutustui hänen kanssansa. Jo silloin syntyi
lapsellinen hellyys ja mielisuosio molempien leikkikumppanien välille.
Pikku Elvira itki monta katkeraa kyyneltä, kun Kustaan täytyi lähteä
Upsalaan opintoja harjoittamaan. Tämä lapsuudessa solmittu ystävyyden
liitto muuttui sitte vuosi vuodelta yhä vahvemmaksi, kun Kustaa
lupa-aikoina asusteli Tukholmassa kenraalin luona. Nuoresta
Stålsköld'istä tuli vähitellen kenraalin tyttären unelmien ritari.
Elvira ei voinut mielikuvituksessaan luoda ainoatakaan kuvaelmaa
tulevaisuudestansa, jossa Kustaa ei olisi ollut päähenkilönä. Tämä
seikka oli hänen mielestänsä ihan luonnollinen, eikä hän voinut
käsittääkään kuinka tuo olisi voinut olla toisin. Pitihän tuon armaan
lapsuuden ystävän olla siellä missä hänkin. Hänettä ei voisi mitään
tosi-iloa syntyä, niin ajatteli Elvira.

Nuoren Kustaa Stålsköld'in oli luonto varustanut erinomaisen rikkailla
hengen lahjoilla ja hän vaurastui kaikissa tiedoissa niin pikaisesti ja
niin runsaissa määrin, että se nostatti ihmettelemistä kaikissa hänen
opettajissaan. Kukin heistä oli vakaasti vakuutettu siitä, että hänestä
kerran oli tuleva perin oppinut, kansansa sivistyttämistoimissa
ahkerasti puuhaava mies. Tähän toiveesen oli heillä sitä suurempi syy,
koska hän jo varhain myös osoitti suurta ahkeruutta, harvinaista
työkykyä ja sellaista pontevuutta, joka suurimmistakin vaikeuksista sai
voiton. Mutta kaikki nämät hyvät toiveet hänestä menivät hukkaan, kun
hän opettajiensa ystävällisistä neuvoista huolimatta antautui
sotapalvelukseen jo ennenkuin hän oli täyttänyt 15 ikävuotensa.

Hänen opettajansa erittäin, mutta myöskin muut ihmiset ja niiden
joukossa kenraali S----hjelm joutuivat hämille, kun tuo vakava,
toivorikas nuorukainen ilmoitti heille, että hän oli päättänyt luopua
opin-uralta, johon hän niin juurella mielihalulla ja menestyksellä oli
ryhtynyt. Heidän kysyessänsä syytä tähän heidän mielestänsä
kummalliseen päätökseen, antoi hän vaan karttavia vastauksia taikka
väitti, että syy siihen oli yksin-omaisesti haettava hänen suuresta
mieltymyksessänsä isävainajansa ammattiin. Todelliset syyt tekemäänsä
päätökseen ilmaisi hän ainoastaan äidillensä. Jotta lukija oppisi ne
tuntemaan, tahdomme tähän liittää muutamia otteita siitä kirjeestä,
jonka hän vähän ennen lähtöänsä sotatantereelle kirjoitti äidillensä.

       *       *       *       *       *

"Sitte pyydän kiittää sinua, rakas äitini, siitä ettäs soit minun itse
valita elatus-ammattini, sillä ilman tätä sinun lupaustasi en olisi
voinut tehdä nyt puheena olevaa päätöstä. Sinun varmaankin tulee sääli,
että näin varhain katkaisin opintoni, juuri silloin kuin olin päässyt
hyvään alkuun, ja kyllä ensi alussa tuntuukin ikävältä jättää nuo
rakkaat ystävät Ciceronin, Caesarin ja Terention, mutta ennen kaikkia
Plutarchon, sillä minun taitoni Kreikan kielessä on vielä niin heikko,
että minun kyllä olisi tarvinnut jatkaa työtäni tällä alalla, mutta nuo
tuollaiset huolet ai'on väkisin poistaa mielestäni voidakseni sitä
suuremmalla innolla antautua sotaharjoituksiin. Opettajilleni tehty
päätökseni ei ollut mieliin. He väittivät, että minun olisi pitänyt
hakeman elatukseni opin tiellä, jota kulkemaan he pitivät minua
kykenevänä, mutta se tie on niin pitkä eivätkä he ensinkään ajatelleet
kuinka raskaalta tuntuu syödä toisten armoleipää. Minä tahdon nyt heti
itse ansaita elatukseni, ja se ei voi tapahtua muulla tavoin kuin
miekka kädessä! Jumalalle olkoon kiitos siitä, että viime vuoden
kuluessa olen kasvanut niin pitkäksi, ett'ei minun tarvitse hävetä, kun
seison joukkomme rintamassa. Vahvaksi olen myös tullut kuin karhun
pentu. -- Sinä ehkä kutsut tämän kerskaukseni ylpeydeksi ja pitänet
sitä puuttuvan kristillisen nöyryyden todisteena, mutta mitä se muuten
lieneekin -- ylpeyttä se ei ole. Taikka olisiko tuokin ollut todistus
ylpeydestä, että pari kuukautta sitte annoin eräälle vanhemmalle
kumppanilleni, paroni P:lle sellaisen korvapuustin, että hänen korvansa
siitä humisivat monta päivää jälestäpäin, syystä että hän pilkkasi
vähävaraisuuttani ja muistutettuansa minua, kenraalilta nauttimastani
raha-avusta monen kuullen, sanoi, että minä kuulun 'kerjäläismunkkien
tiedekuntaan?' -- Ei, tämä ei voinut olla mikään todistus ylpeydestä
eikä sekään, että tuonnoin annoin kelpo selkäsaunan eräälle nuorelle
kreiville, joka kysyi minulta oliko minun aatelisvaakunaani, jota hän
ei sanonut tuntevansa, kuvattu 'suomalainen kerjäläispoika tyhjä
rahakukkaro kaulassa.' -- Ikävä on olla köyhä, sillä köyhällä ei ole
muuta turvaa toisten pilkkaa vastaan, kuin omat käsivartensa." -- --

"Minä tekisin suuren ja anteeksi antamattoman vääryyden, ellen
tunnustaisi, että monesta hyvästä olen suuressa kiitollisuuden velassa
kenraalille. Hän on aina osoittanut hyväntahtoisuutta minua kohtaan ja
äskettäin hän vakuutti, että panisi minut tilaisuuteen jatkamaan
opintojani jossakussa kuuluisassa yliopistossa ulkomaalla, jos hän sen
kautta voisi saada minua estetyksi opin tietä hylkäämästä. Mutta minä
tiedän, että kehoittavana syynä kaikkeen tähän hänen hyvyyteensä ei ole
hellyys minua kohtaan, vaan hänen päätöksensä niin täydellisesti kuin
mahdollista lunastaa isälleni antama lupauksensa. Jäisinkö kauemmin
hänen vaivoiksensa nyt, kun jo olen päässyt siihen ikään, että itse
voin itsestäni pitää huolta! -- Yhtenä yönä näin sellaista unta, että
isävainajani miekka kädessä lähestyi vuodettani. Katsottuansa pitkään
minuun antoi hän miekan minulle ja käski minun taistella sillä isänmaan
ja oikean uskon vihollisia vastaan. Eikö minun tule pitää tätä näköä
todistuksena siitä, että isänikin hyväksyy tehdyn päätökseni? --
Mahdollista on, että kenraalin hyväntahtoisuus minua kohtaan olisi
muuttunut hellemmäksi, ellei hänen puolisonsa alinomaa olisi
työskennellyt sitä vastaan. Tämä ylpeä rouva, joka lukee sukuperänsä
Folkungein kuninkaallisesta suvusta, vihaa minua, sen tiedän
varmaan, sillä ollessani kenraalin perheessä Tukholmassa olin usein
tilaisuudessa sen huomaamaan. Eikä toisin voinut ollakaan laita.
Hänen mielestänsä oli minun läsnä oloni kenraalin huoneessa häväistys
koko hänen jalolle suvullensa. Sentähden kokee hän myös kaikin tavoin
estää minua lähestymästä nuorta Elviraa, joka sydämellisesti pitää
minusta." -- --

"Se seikka minua kovin huolettaa, etten ennen lähtöäni Saksan maalle
ehdi tulemaan sinun luoksesi, rakas äitini, mutta sotamarski
Torstensson, joka on nimitetty Ruotsin armeijan ylipäälliköksi, odottaa
ainoastansa pohjalaisia heti kohta sen jälkeen lähteäksensä matkaan,
eikä kulune monta päivää, ennenkuin he saapuvat. Ne suomalaiset
ratsumiehet, joidenka joukossa minä tulen palvelemaan, ovat jo koossa
täällä. Pait suomalaisia tulee myös suuri joukko ruotsalaisia
seuraamaan sotamarskia sotatantereelle, nimittäin neljä komppaniaa
länsigööttejä, upplantilaisia ja vermanlantilaisia sekä viisi
komppaniaa smålantilaisia ynnä kolme komppaniaa smålantilaisia
ratsumiehiä, jotta meitä yhteenluettuina on koko vähäinen armeija.
Kaikista nyt sotaan lähtevistä olen minä luultavasti nuorin, mutta
toivon pian voivani osoittaa ett'en sen vuoksi ole huonoin!" -- Näin
paljon kirjeestä.

Ensimmäisinä aikoina, kuin Kustaa Stålsköld oleskeli Upsalassa, oli hän
toisinaan tavannut sittemmin valtiokamariherran ja paronin
Gyllenström'in, joka silloin oli päättämäisillänsä opintonsa
yliopistossa, mutta pian sen jälkeen läksi vieraille maille
vaurastuaksensa korkeasäätyisten hienoissa tavoissa. I'än suhteen oli
paroni 7 taikka 8 vuotta Kustaata vanhempi. Rajattoman ylpeytensä ja
vihan- ja kostonhimoisen mielenlaatunsa tähden vieroitti hän jo
Upsalassa kumppaniensa sydämet itsestänsä eikä hänen onnistunut
opettajiensakaan suosiota saavuttaa. Matkoiltansa palasi hän kotimaahan
samaan aikaan kuin Kustaa mainion Torstensson'in seurassa läksi Saksan
maalle.

Kaikista sankarikuninkaan Kustaa Aadolf'in oppilaista oli Torstensson
nerokkain ja taitavin. Ruotsin armeijan hänen komennettavanansa ollessa
kohosi ruotsalaisten aseiden maine korkeammalle kuin milloinkaan ennen.
Voitosta voittoon vei hän pelottomat joukkonsa. Näillä sotaretkillä
pääsi nuori Stålsköld usein tilaisuuteen osoittamaan, että hän täysin
määrin oli perinyt isänsä pelottomuuden ja kylmäverisyyden vaaroissa
eikä kestänytkään kauan ennenkuin hänen nimeänsä mainittiin
urhoollisimpien keralla. Esimiestensä luottamuksen ja kunnioituksen
voitti hän täydellisesti sen tarkan huolen kautta, jolla hän toimitti
kaikki tehtävänsä. Kunniaksi luettiin hänelle myös se seikka, ett'ei
hän koskaan ottanut osaa niihin hurjiin juominkeihin ja muihin
irstaisuuksiin, joista kaikki kolmenkymmenen vuotiseen sotaan osaa
ottavat sotajoukot tämän sodan viimeisinä vuosina ovat niin
surullisesti mainehikkaat.

Stålsköld'ille uskottiin hänen kuntonsa ja luotettavuutensa takia monta
tärkeätä tointa. Jok'ainoa talvi, jolloin armeija sotaisiin yrityksiin
puuttumatta joutilaana majaili talvi-asemillansa, lähetti
päällikkökunta hänen Tukholmaan sellaisilla ilmoituksilla Ruotsin
hallitukselle, joidenka saapuminen asianomaiseen paikkaan oli erittäin
tärkeä. Sellaiset matkat, jolloin hänen usein täytyi kulkea vihollisten
vallassa olevien maakuntien halki, olivat mitä vaarallisinta laatua ja
vaativat matkustajain puolelta suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta.
Mutta Kustaa Stålsköld, joka seuraajaksensa näille retkille
tavallisesti otti yhden ainoan suomalaisen ratsumiehen, suoritti joka
kerta vaikean lähettiläs-toimensa erinomaisella onnella ja
menestyksellä.

Näihin hänen kuljettamiinsa ilmoituksiin lähetti hallitus
sotapäällystölle vasta-ilmoituksia. Mutta kun nämät vastaus-ilmoitukset
koskivat sodankäynnin tärkeimpiä kysymyksiä, niin kului usein pitkä
aika ennenkuin hallitus lopullisesti oli tehnyt päätöksensä näissä
kysymyksissä ja niin täytyi Kustaa Stålsköld'in toisinaan viikkokausia
odottaa Tukholmassa ilmoituksien valmistumista. Näinä loma-aikoina oli
hän usein vieraana kenraalin perheessä ja sai niin omin silmin nähdä ja
huomata kuinka Elvira vuosi vuodelta elpyi ja vaurastui, ei ainoastansa
ulkonaisesti ruumiillisessa, vaan myöskin sisällisesti henkisessä
suhteessa, kuinka hän kauniista herttaisesta lapsesta kasvoi nuoreksi
ihanaksi neideksi. Heidän lapsuudessansa solmimansa ystävyyden liitto
yhdisti heidät edelleen toinen toisiinsa. Monesti istuivat he pitkät
ajat kahden kesken. Kustaa kertoeli silloin nuorukaisen hehkuvalla
innolla tapauksia sodasta, usein sellaisia, joihin hän itse oli ottanut
osaa ja Elvira kuunteli näitä kertomuksia sykkivällä sydämellä,
vavahtaen kuin pelästynyt lintu kuullessaan kuinka Kustaa suomalaisten
toveriensa keralla kuulain vinkuessa ja luotien lentäessä ryntäsi
itävaltalaisten pattereita valloittamaan. Kauheata! Olispa joku luoti
voinut sattua häneenkin, lapsuuden ystävään! --

Tämän ohessa eivät he kumpikaan tulleet ajatelleeksi, tuskin
huomanneeksikaan, että heidän tunteensa toinen toisiansa kohtaan
vähitellen muuttuivat hellemmiksi, lämpöisemmiksi kuin tavallisen
ystävyyden. Suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut molempien sydämissä.

Kustaa ei enää ollut Elviralle paljas lapsuuden ystävä, vaan se jalo
sankari, jonka rakkautta hän mielikuvituksessaan oli kuvannut onnen
suloisimmaksi lahjaksi. Kustaalle oli Elvira se lemmetär, joka sodassa
kiihoitti hänen mieltänsä urostöihin, jonka omaksensa omistamisen
tähden hän toivoi saavuttavansa sankarimainetta ja kuuluisuutta.

Kenraalin luona tapasi Kustaa usein paroni Gyllenströmin. Niistä
katseista, joita paroni loi häneen, ei ollut Kustaan vaikea päättää,
että ankara viha häntä kohtaan hehkui paronin povessa. Mutta mikä oli
syynä tähän vihaan, siinä kysymyksessä hän ei päässyt selville. Siitä
oli hän kuitenkin vakuutettu, ett'ei hän sanoilla eikä töillä
milloinkaan ollut loukannut paronia.

Kumma kyllä ei ollut kenraalilla aavistustakaan niiden tunteiden
todellisesta luonteesta, jotka yhdistivät hänen tyttärensä ja
ottopoikansa toisiinsa. Sentähden kummastuttikin häntä suuresti, että
Elvira ensi alussa vastusteli ottaaksensa aviokseen sitä miestä, jonka
_hän_, kenraali, oli hänelle valinnut ja sopivaksi katsonut. Kenraali
oli silmittömästi suuttua tästä vastustelemisesta. Vaan kun Elvira ei
voinut mainita päteviä syitä epäykseensä ja kun ei hän uskaltanut
tunnustaa totuutta, niin vaikenivat vastalauseet pian hänen huulillansa
ja hän päätti kärsivällisesti antautua kuvan onnensa orjattareksi. Eikä
vastusteleminen olisikaan häntä kauaksi auttanut, sillä kenraalilla oli
isänvallasta sellaiset mielipiteet, että hänen kaikissa asioissa
ehdottomasti tuli noudattaa isänsä tahtoa. Pait sitä oli hänellä
tärkeitä syitä saada paroni Gyllenström vävyksensä. Hän itse oli
nimittäin tähän aikaan kuningattaren epäsuosiossa, mutta vävynsä
välityksen kautta toivoi hän uudestaan pääsevänsä hänen mielisuosioonsa
eikä hän tässä toivossaan pettynyt.

Kenraalin sukuylpeydessä me ehkä voimme löytää selityksen siihen hänen
tietämättömyyteensä tyttärensä sydämen asioissa, joista edellisessä
puhuimme. Saattoiko hän, jonka esi-isät pakanuuden ajoista asti olivat
olleet valtioneuvoksia, marskeja ja drotseja, ajatella, että köyhän
everstiluutnantin poika, jonka hän puoleksi armosta oli ottanut
huoneesensa, rohkeni pitää hänen tytärtänsä kohtaan muita tunteita,
kuin kiitollisuuden ja kunnioituksen? Hän piti hellemmän suhteen näiden
nuorten kesken niin mahdottomana, ettei hän hyväksynyt puolisonsa
kokeita estää heitä seurustelemasta toinen toisensa kanssa, sillä hänen
mielestänsä oli tälläinen varovaisuus kokonaan tarpeeton, milt'ei hänen
tyttärensä arvoa loukkaava.

Mutta edellisessä sanottu riittää jo tarkoitukseensa, jonkatähden taas
saatamme jatkaa varsinaista kertomustamme.



5 LUKU.


Sittekuin kapteeni Stålsköld oli jättänyt äsken vihityt, joidenka
avioliittoon hän mielettömän, hillitsemättömän rakkautensa kautta oli
kylvänyt kirouksen pian orastavan siemenen, läksi hän, kovien
omantunnon-vaivojen kiusaamana, kiiruusti häätalosta pois. Ne
palvelijat ja lakeijat, joita tungokseen asti vilisi etehisessä ja
käytävissä, väistyivät hämmästyksellä syrjään, kun hän hurjaa vauhtia
syöksyi salista ulos heidän joukkoonsa. Pihalla ja portilla seisoi
joukko ratsuväkeä, mutta kapteeni tuskin heitä huomasi eikä hän
ensinkään ruvennut miettimään syytä minkätähden sotaväkeä tähän oli
asetettu. Juoksuaskelin kiiruhti hän eteenpäin. Myrsky ja sade
pieksivät hänen kasvojaan, mutta hän ei siitä vähintäkään huolinut.
Hän oli sellaisessa mielenkiihkossa, ett'eivät hänen ulkonaiset
tuntoaistinsa voineet hänelle mitään.

Kauaksi oli Drottninggatan niminen katu jäänyt hänen taaksensa, kun hän
eräällä kaitaisella poikkikadulla, jommoisia ahtaita sivukatuja
Tukholmassa, suureksi haitaksi asianomaisten asukkaiden terveydelle ja
mukavuudelle, vielä nykyjäänkin löytyy suuri joukko, sattui näkemään
erään tapahtuman, joka veti hänen huomiotansa siihen määrään puoleensa,
että hän pysähtyi sitä katselemaan.

Muuan pitkä, vartaloltaan jättiläisen muotoineen mies seisoi nojaten
selkäänsä erästä kiviaitaa vastaan noin kahdenkymmenen askeleen päässä
hänestä ja torjui suurella vasaralla pois päältänsä kolme
poliisimiestä, jotka paljastetuilla miekoilla huutaen ja kiroillen
ahdistivat häntä. Tämä taistelu oli niin omituista ja eriskummallista
nähdä, että kapteeni Stålsköld, hymyillen sitä katsellessansa, hetkeksi
unhotti ne murheet, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä. Hän ei voinut
olla ihmettelemättä ja ihastelematta sitä kylmäverisyyttä ja
todellisesti ihmetyttävää taitoa, jota kiviaitaa vastaan nojautunut
mies osoitti omituista asettansa käyttäessään. Onnellisesti väisti hän
hurjistuneiden vastustajainsa kaikki lyönnit ja iskut, niin ett'eivät
nämä saaneet häntä haavoitetuksi.

Tähän saakka oli hän vaiti ollen kestänyt tuota epätasaista taistelua,
mutta nyt huudahti hän äkki-arvaamatta: "Kautta Jumalan! Pyhästi
vannon, ettei se teistä, jonka päähän sinkahutan tämän vasarani, tule
näkemään huomispäivän aurinkoa taivaalle nousevan! Hei! Yhden miehen
otsaluut se nyt mennessänsä ruhjoo!"

Hänen kolme vastustajaansa, joista kukin yhtä suurella syyllä saattoi
ottaa osaa tästä uhkauksesta, väistyivät pelästyneinä muutamia
askeleita taaksepäin.

Mutta huomattuansa, ett'ei mies aikonutkaan toteuttaa uhkaustansa, vaan
pettämällä heitä oli pyytänyt toimittaa itsellensä aselevon muutamaksi
hetkeksi taikka parhaimmassa tapauksessa tilaisuutta pakoon, ryntäsivät
he kaikki hänen päällensä ja tuo omituinen taistelu alkoi uudestaan.
Helposti ymmärrettävä oli, ett'ei vasaralla varustettu mies ajan
pitkään voisi kestää tätä epätasaista taistelua kolmikertaisesti
monilukuisempaa vihollista vastaan. Vaikka hänellä näyttikin olevan
jättiläisen voimat, näkyi kuitenkin selvästi, että hän jo aikoi väsyä.
Entistä heikommin väisti hän päällekarkaajain iskuja ja yksi näistä
halkaisi miekallansa sen nahkasen esiliinan, jota hän seppänä kantoi.
Tässä arveluttavassa tilassa ollessaan sattui hän huomaamaan kapteeni
Stålsköld'in ja jonkinmoinen avun toivo näytti syntyneen hänessä, sillä
hän huudahti kapteenille: "Hyvä ystävä! Jos olet rehellinen
ruotsalainen ja kansan ystävä, niin kiiruhda minua auttamaan tässä
taistelussani noita koiria vastaan!"

Poliisimiehet huomasivat nyt myös kapteenin läsnäolon ja yksi heistä
kääntyi häneen, sanoen: "Jos olette kuningattaren ja yleisen
rauhallisuuden ystävä, niin älkää estäkö meitä kuolleena taikka elävänä
tätä kirottua kapinoitsijaa kiinni ottamasta!"

"Hän valhettelee, tuo konna! -- kiljasi vasaralla varustettu mies --
Minä olen rehellinen sepänsälli, enkä ole milloinkaan häirinnyt yleistä
enkä yksityistä rauhaa, vaikka nämät ilkiät kiukussansa väittävät
sellaista!"

Kapteeni Stålsköld'in mieli nojautui tuon urhokkaan sepän puolelle ja
hän päätti auttaa häntä, sillä hän ei voinut hyväksyä sitä, että kolme
kelvollisilla miekoilla varustettua miestä ahdistivat yhtä, jolla
puolustuksekseen ei ollut parempaa asetta varalla kuin kömpelö vasara,
ja sitä paitsi oli hän pahalla ja äreällä tuulella, jotta hän kernaasti
käytti tätä tilaisuutta saadaksensa joitakuita vastaan purkaa sen
tyytymättömyyden itseensä ja koko mailmaan, joka rasitti hänen
mieltänsä.

"Olkaa varoillanne ja puolustakaa itseänne! -- huudahti hän sentähden
poliisimiehille -- Minä en ai'o kärsiä, että tätä luultavasti
rehellistä seppämiestä loukataan. Synti ja häpeä on nähdä kolme
aseellista miestä hätyyttävän yhtä piammiten aseetonta!"

Se poliisimiehistä, joka jo oli puhutellut kapteenia ja joka aseensa
käyttämisessä osoitti suurinta taitoa, kääntyi uudestaan hänen
puoleensa ja lausui.

"Minun nähdäkseni te olette upseeri Hänen Majesteettinsa armeijassa ja
uhkaatte käyttää miekkaanne vihollis-mielisessä tarkoituksessa yleisen
rauhallisuuden laillisia ylläpitäjiä vastaan! Tokko ensinkään olette
miettineet, mihinkä rikokseen teette itsenne syylliseksi? Minä
vangitsen teidät Hänen Majesteettinsa kuningattaren nimessä!"

"Mitä hulluuksia lörpötteletkään, houkkio! -- ärjäsi kapteeni Stålsköld
suuttuneena. -- Ole varoillas, ett'en leikkaa hävytöntä kieltäsi
kahtia!"

Poliisi muutti käytöstapaa kapteenia kohtaan ja sanoi nöyrästi:
"Kunnioitettava herra! Meidän velvollisuutemme vaatii, että me saamme
haltuumme tuon miehen joko elävänä taikka kuolleena, sillä hän on
tehnyt julkisen kapina-yrityksen hallitusta vastaan. Antakoon hän
itsensä vapaatahtoisesti meidän vangiksemme, niin emme pyydä häntä
loukata eikä tehdä hänelle mitään pahaa."

"Ei mitään pahaa, sanot sinä kirottu konna! Kautta
hevoskengittäjä-kunniani vannon, että seitsemän päivän kuluttua
linnunpeloittimena roikkuisin hirsipuussa, jos vaikka olisinkin yhtä
viaton kuin se lapsi, joka kuoli äitinsä kohdussa!" -- huudahti seppä,
joka hyvällä menestyksellä puolusti itseään kahta vihollista vastaan,
semminkin kun häntä nyt elähytti se toivo, että kapteeni kohta rupeaisi
hänen auttajaksensa.

"Jättäkää seppä rauhaan nyt heti kohta taikka syyttäkää itseänne!" --
käski kapteeni Stålsköld.

"Siihen emme voi suostua -- vastasi se yleisen rauhan ylläpitäjistä,
joka seisoi häntä lähinnä, lisäten: Muuten olisi sopivampi, että olette
meille avullinen meidän laillisessa toimessamme, kun että vaaditte
meiltä sellaista."

Kapteeni ymmärsi nyt, että puhujan tarkoitus oli väittelyjen kautta
estää häntä seppä-raukkaa pelastamasta siksi, kunnes tämä olisi
voitettu ja vangittu. Sentähden kosketti hän miekkansa kärjellä
poliisin rintaa, siten vaatien häntä puolustamaan itseään.

Mutta tuskin olivat heidän aseensa sattuneet toisiinsa kuin poliisimies
jäi aseettomaksi; hänen miekkansa, joka heltesi kädestä, lensi vinhaa
yli kadun erästä kiviseinää vastaan, ponnahti siitä takaisin ja putosi
kadulle. Se oli keskikohdalta taittunut ja puoleksi särkynyt, joka
seikka selvään osoitti millä voimalla ja taidolla kapteeni käytti
pitkää miekkaansa.

"Hyvin tehty, kunnon pelastajani! huudahti seppä. -- Kylläpä näkyy,
että olet ennenkin mitellyt miekkaasi taitavampienkin vastustajien
kanssa kuin näiden!"

Sepän tätä puhuessa oli kapteeni Stålsköld jo käynyt noita toisia
aseilla vielä varustettuja poliisimiehiä vastaan, mutta nämät eivät
jääneet odottamaan niin vaarallista vihollista, vaan läksivät, jättäen
voiton toivon, tuota päätä käpälämäkeen, jonne heidän miekkansa
menettänyt kumppalinsa mitä kiireimmiten seurasi heitä.

"Sinä suoritit tehtäväsi oikein miehen tavalla, hyvä sepposeni; en ole
milloinkaan eläissäni nähnyt mokomaa taistelua, kuin tuo sinun
taistelusi noiden poliisien kanssa!" -- lausui kapteeni Stålsköld
leikillisesti, pistäen miekkansa tuppeen ja valmistautuen jatkamaan
matkaansa.

Mutta seppä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Jalomielinen pelastajani!
Suokaa minun ennen lähtöänne kiittää teitä ja sanoa teille, että teitte
minulle suurimman hyvän työn, jonka toinen ihminen voipi toiselle
tehdä! Teidän avuttanne olisin rauenneilla voimilla pian jäänyt noiden
kirottujen koirien saaliiksi. Jos joskus sattuisi sopiva tilaisuus,
niin olen valmis hengelläni maksamaan tämän hyvän työnne!"

"Sellaiset ajatukset tuottavat kunniaa sinulle, seppä, ja ystävät ovat
aina hyvät olemassa!" -- vastasi kapteeni.

"Minä en ole mikä näytän olevan, -- väitti seppä -- mutta tällä kertaa
en saata mainita teille säätyäni enkä nimeäni."

"Kuuleppas vaan! -- Milt'en jo rupea uskomaan väärin tehneeni siinä,
että pelastin sinun ehkä hyvinkin ansaitusta rangaistuksesta!"

"Sellaista älkää uskoko; -- minä vakuutan olevani rehellinen mies!
Mutta pyhät valat sitovat kieleni. -- Vaan olkaa te, jalo pelastajani,
avosydämisempi kuin minä ja sanokaa minulle nimenne! Tämä pyyntöni on
ehkä liian rohkea, mutta minua kovin ilahuttaisi tuntea sen miehen
nimi, jolle Jumalata lähinnä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa."

"Olkoon menneeksi! Eihän se koske minuun, mikä mies sinä olet, seppä,
eikä minun tarvitse hävetä sanoa, että olen Hänen Majesteettinsa
sinisessä rykmentissä palveleva kapteeni Stålsköld."

"Kylläpä heti huomasin, että kerran ennen olette ollut taistelussa!
Ottakaa suosiollisesti sydämellisimmät kiitokseni vastaan, herra
kapteeni! -- Kummallekin meistä lienee vaarallista viipyä tässä
paikassa kauemmin."

"Jää hyvästi seppä! Pyydän varoittaa sinua vast'edes välttämään
tälläisiä selkkauksia, sillä hyvin epätietoista on, josko vielä toisen
kerran sattuisin saapumaan sinua pelastamaan."

"Kiitän teitä herra kapteeni neuvostanne, jota mahdollisuuden mukaan
otan noudattaakseni."

"Siinä teet viisaasti seppä!" -- vakuutti kapteeni Stålsköld ja jatkoi
äsken kerrottujen tapausten kautta katkaistua matkaansa samaan
suuntaan, jonne yleisen rauhallisuuden pakenevat ylläpitäjätkin olivat
menneet. Hän astui nyt keveämmillä askeleilla ja keveämmällä mielellä,
sillä äskeiset tapahtumat olivat sysänneet syrjään hänen sydäntänsä
raskauttavat katkerat tunteet. Mutta pian ne palasivat takaisin ja
ahdistivat hänen mieltänsä uudistetuilla voimilla entistä ankarammin.
Jo oli hän tuskallisten ajatustensa takia epätoivoon lankeamaisillaan
kun hän yht'äkkiä kuuli täyttä laukkaa ajavien ratsastajain hevosten
kavioiden kopinaa. Kapteeni Stålsköld'ille oli tämä kavioiden kopina
siksi hyödyllinen, että hän taas unhotti katkeran murheensa ruvetessaan
arvelemaan mitä ja millaista tarkoitusta varten nämät ratsastajat tähän
aikaan yötä mahtoivat olla liikkeellä?

Mutta pitkiin mietteisin ei hänelle suotu aikaa, sillä ratsujoukko
läheni ja sen päällikkö huudahti jylhällä äänellä: "seis!"

"Hyvä ystävä!" -- vastasi kapteeni ja pysähtyi, sillä hän hyvin tajusi,
että tämä päällikön antama käsky etupäässä koski häntä, jos kohta sen
ohessa ratsujoukkoakin.

"Onko tuo jompikumpi niistä kahdesta?" -- kysyi päällikkö kääntyneenä
häntä lähinnä ratsastavan ratsumiehen puoleen.

Viime mainittu kannusti hevostansa ja ratsasti aivan kapteenin eteen.
Kumartuen alas katsoi hän kapteenin silmiin, jonka tehtyänsä hän palasi
takaisin päällikön luo ja sanoi: "Oikein -- tämä on tuo upseeri."

Vuorostaan ratsasti nyt joukon päällikkö kapteenin luo ja sanoi
käskevällä äänellä: "Minä vangitsen teidät kuningattaren ja
vallitsevien lakien nimessä! Antakaa minulle miekkanne!"

"Soo-o! Onpa minulla oikein pirullisen paha onni tänä yönä! -- vastasi
kapteeni tyynesti -- Mutta minkätähden vangitsette minun, jos sallitaan
minun kysyä?"

"Ensiksi sentähden, että olette tarttuneet aseesen järjestyksen ja
yleisen rauhan laillisia ylläpitäjiä vastaan ja toiseksi siitä syystä,
että olette auttaneet julkista kapinoitsijaa pakoon pääsemään ja siten
tehneet itsenne velkapääksi majesteetti-rikokseen."

"Kautta hiiden! Olisinko todellakin tehnyt majesteetti-rikoksen!" --
huudahti kapteeni Stålsköld, joka oli tullut hyvälle tuulelle,
leikillisesti.

"Niin on asian laita" -- huudahti ratsujoukon päällikkö äreällä
äänellä.

"Mutta minkä oikeuden ja vallan nojalla _te_ minun vangitsette, jos
saanen sitäkin kysyä?" --

"Minä olen luutnantti Hänen Majesteettinsa henkivartijaväessä ja
minulle on rauhallisuuden ylläpitäminen Tukholmassa uskottu täksi
yöksi." --

"Ainoastaan täksi yöksi eikä pitemmäksi ajaksi?" -- kysyi kapteeni.

"Se seikka ei koske teihin!" -- ärjäsi luutnantti suuttuneena.

"Mutta ellen sittenkään ota totellakseni käskyjänne, hyvä herra
luutnantti -- mitä siinä tapauksessa aikonette tehdä?" -- intti
kapteeni Stålsköld.

"Siinä tapauksessa aion käyttää väkivaltaa."

"Olette kai sitä mielipidettä, ett'en ypö yksin voi kestää teitä
kaikkia vastaan?" -- kyseli kapteeni yhä.

"Niinpä olen!" -- huudahti luutnantti vihan vimmassa, lisäten: "Mutta
minä en ole tullut tänne vaihtamaan koukkusanoja teidän kanssanne, vaan
viemään teitä vankilaan! Antakaa minulle sentähden pitkiä puheita
pitämättä miekkanne ja sanokaa nimenne!"

"Te tahdotte siis välttämättömästi saada tiedon nimestäni, herra
luutnantti?" --

"Sanoinhan jo, että tahdon!" --

"No niin. Nimeni on Stålsköld, olen kapteeni Hänen Majesteettinsa
sinisessä rykmentissä."

"Perhana! Oletteko kapteeni Stålsköld! Tämä hiton pimeä ja sade estävät
tuntemasta vanhoja ystäviä ja tuttavia! Kuitenkin tuntui äänenne
minusta tutulta."

"Kiitän onneani, että tapasin teidät, luutnantti von D----!" huudahti
kapteeni Stålsköld. "Siitä on pitkä aika kun viimeksi kohtasimme
toisemme, mutta toivoakseni olette voineet hyvin? Mutta ottakaa
kuitenkin miekkani -- oli minulle mieluista saada antaa se vanhalle
ystävälle!" Hän oli päästänyt irti miekkansa ja tarjosi sitä luutnantti
von D----lle, joka ei sitä kuitenkaan ottanut vastaan, vaan sanoi
kohteliaasti:

"Pitäkää miekkanne, kapteeni hyvä. En tahdo ottaa sitä teiltä, vaikka
viran puolesta täytyykin vaatia, että seuraatte minua ja saatte tyytyä
seuraani."

"Suostun mielelläni tarjoukseenne, ja ne hetket, jotka seurassanne olen
viettänyt, pidän iloisimpina hetkinäni!" vakuutti kapteeni.

"Mutta ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän sanoa, mihinkä
kapinan-nostaja, jonka te, luultavasti tietämättä asian oikeata laitaa,
pelastitte oikeuden rankaisevista käsistä, on joutunut?"

"Tarkoitatteko sitä kunnon seppää, joka vasarallansa teki kauniimpia
urotöitä, kuin kukaan seppä koskaan tätä ennen on tehnyt? Hän oli
todellakin erinomainen. Jospa olisitte olleet näkemässä, luutnantti,
von D----! Niin mestarillista taistelua en luultavasti koskaan enään
saa tilaisuutta katsella!"

"En epäile, että mies oli yhtä taitava kuin urhoollinenkin, mutta sitä
suurempi oli vahinko, että hän pääsi käsistämme ja sitä suurempi syy on
epäillä, ett'ei hän ollut se, jolta näytti. Tätä nykyä parveilee öisin
kaupungin kaduilla koko joukko käsityöläisiä, joiden laadusta saattaa
luulla yhtä ja toista."

"Semmoinen on minulle, joka olen vaan pari päivää oleskellut
Tukholmassa, aivan tietämätöntä. Mutta luulettekohan, että kukaan muu
kuin seppä olisi kyennyt käsittelemään niin muodotonta asetta
sellaisella ihmetyttävällä taidolla?"

"Tämä seikka todistaa tosin hänen ammattinsa todellisuutta, myönsi
luutnantti von D----, mutta kuinka hyvänsä, niin huomasitteko,
minnepäin hän meni?"

"En kuolemakseni sitä huomannut! Tosin kuulin porttia aukaistavan ja
pantavan kiinni perästäni ja sen vuoksi on mahdollista, että hän meni
johonkin läheiseen taloon, mutta varmaan en saata mitään sanoa."

Kapteeni Stålsköld puhui tahallansa valhetta erehdyttääkseen
luutnanttia ja hänen seuralaisiansa, sillä ei hän tahtonut turhaan
seppää pelastaneensa. Myös oli hän ryhtynyt äsken kerrottuun laveaan
keskusteluun ainoastaan antaakseen hänelle aikaa pakoon pääsemiseen ja
hän piti varmana, että tämä tarkoitus nyt oli saavutettu.

"Siinä on siis kaikki, mitä asiasta tiedätte?" kysyi luutnantti
epäilevästi.

"Saakeli, luutnantti von D----! Olen jo sanonut enemmän kuin
tiedänkään, olenhan jo sanonut yksin arvelunikin!"

Luutnantti kääntyi siihen ratsumieheen, jota olemme nähneet hänen jo
kerran ennenkin puhutelleen ja joka ei ollut kukaan muu kuin
aseettomaksi tehty poliisimies. Matala-ääninen keskustelu syntyi heidän
keskensä, jonka jälkeen viimeksimainittu neljän ratsumiehen seurassa
nelisti täyttä laukkaa siihen suuntaan, jossa tuo järjestyksen
ylläpitäjille häpeällinen taistelu oli ollut.

Luutnantti von D---- laskeusi senjälkeen hevosen selästä ja käski yhden
ratsumiehen tehdä samoin. Oman ratsunsa tarjosi hän kohteliaasti
kapteenille.

"Olkaa niin hyvä, kapteeni ja nouskaa satulaan. 'Ferm'illäni' ei tosin
ole kaikkia niitä oivia ominaisuuksia kuin sillä kelpo ratsulla, jolla
ratsastitte Jankovitz'in tappelussa, kun valloititte Hatzfeld'in
patterit, vaan toivon kuitenkin että olette tyytyvä."

Mutta kapteeni Stålsköld'iä ei voitu taivuttaa ottamaan vastaan tätä
luutnantin erittäin kohteliasta tarjousta, ja sittenkuin monta
molemminpuolista sanaa oli vaihdettu, nousi luutnantti von D----
vihdoin oman hevosensa selkään ja kapteeni nyt hevosettoman
ratsumiehen.

"P----nan ikävä seikka tämä!" -- sanoi luutnantti von D----, kun he
hiljaista ravia ratsastivat eteenpäin.

"Mutta huuhtokaamme suuttumus alas takkavalkean ääressä lasilla vanhaa
portviiniä. Ette luultavasti ensinkään tietäneet, että poliisien
ahdistama seppä todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi hyvin
arveluttavaan rikokseen?"

"Sitä en saattanut likimainkaan aavistaa," vastasi kapteeni Stålsköld.
"Näin vaan urhean miehen tukalan aseman, vihastuin kimppuun kävijöiden
epäritarillisuudesta, sotia kolme yhtä vastaan ja tarjosin hänelle
apuani, jota en luule että itse ylimaaherrakaan olisi häneltä
kieltänyt, jos hän olisi minun asemassani ollut. Mutta mitä pahaa oli
hän sitten oikeastaan tehnyt?"

"Hän oli kiihoittanut kerjäläisjoukon, muutamia humalaisia merimiehiä
ja joukon muita kuljeksijoita hänen johdollansa koettamaan
kaupunginvankilasta vapauttaa muutamia valtiollisia vankeja, joita
siellä säilytetään. Hyökkäys ei kuitenkaan ensinkään onnistunut. Sillä
kun kauvan oli pelätty jotakin sellaista, oli vartijoita lisätty
moninkertaisiksi ja he olivat erittäin valppaita. Ryntääjät lähtivät
sentähden heti pakoon, ja koko asia päättyi muutamien repaleisten
roistojen haavoittamiseen, jotka todennäköisesti hirsipuussa saavat
maksaa uhkarohkean yrityksensä. Mutta päämies pääsi pakoon, juuri
teidän vuoksenne, kapteeni hyvä! Oltiin sitä paitsi kuultu halventavia
lauseita Hänen Majesteetistaan kuningattaresta ja valtakunnan
hallituksesta. Häntä auttaaksenne sekaannuitte hyvin ikävään asiaan."

"Älkää olko levoton, luutnantti hyvä. Kyllä minä asiani selvitän.
Muuten en ensinkään tunne nykyajan valtiollisia selkkauksia, jonka
vuoksi täytyy pyytääni, että hyväntahtoisesti lähemmin selittelisitte
minulle niitä, sill'aikaa kuin me lämpimän takkavalkean ääressä, jota
suuresti ikävöin, istumme ja nautimme hyvää portviiniänne."

"Vähine tietoineni antaudun teidän käytettäväksenne. Mutta tuo hiton
sade pieksee ihmistä vasten kasvoja, niin että koskee. Hyvä, että pian
olemme perillä."

He kannustivat hevosiansa ja laukkasivat tiehensä. Korkea-vahdin luona,
jonne he pian saapuivat, laskeutuivat he selästä.



6 LUKU.


Meidän pitää nyt palaamaan pari tuntia taaksepäin ajassa, seurataksemme
Jakobsson'ia ja Aake Berg'iä heidän vaarallisella matkustuksellansa ja
huomataksemme, mitenkä he onnistuivat vaikeassa toimessa, jonka olivat
ottaneet toimittaaksensa.

Saavuttuansa Drottninggatan nimiselle kadulle ja kulkiessansa sitä
pitkin ihmetytti heitä suuresti, että täällä nyt oli niin hiljaista ja
rauhallista. Ei mitään melua ja meteliä enää kuulunut eikä
hurraahuutojakaan. Nopein askelin kiiruhtaen eteenpäin, ehtivät he pian
kenraali S----hjelm'in palatsin edustalle, jossa kuitenkaan ei enää
löytynyt ainoatakaan uteliasta ikkunoihin tirkistelijää. Ruokapöydät ja
viina-astiatkin olivat poissa. Mutta portilla seisoi joukko ratsuväkeä,
joidenka ratsut malttamattomasti polkivat maata.

Matkustajamme pysähtyivät ikäänkuin katselemaan komeasti valaistua
palatsia.

"Yrityksemme ei menesty. Me olemme myöhästyneet!" -- kuiskasi Jakobsson
Aake Berg'in korvaan -- Nuo hirtehiset tuolla (hän viittasi kädellänsä
ikkunoihin) ovat, pahaa aavistaen, ryhtyneet varokeinoihin. Heidän
toimestansa kai on meluava kansa ajettu matkaansa. P----le vieköön,
mitenkä varoviksi nuo ylimykset ovat tulleet viime aikoina!"

"Mitä meidän nyt tulee tehdä? Paras kaiketi on, että heitämme koko
tuumamme tällä kertaa siksensä?" -- kysäsi Aake Berg.

"Eihän tässä näy muuta tehtävää olevan, kuin että lähdemme kuljeksimaan
pitkin katuja kuulustelemaan mitä toiset mahdollisesti ovat saaneet
aikaan sekä ilmoittamaan heille yrityksemme huonon menestyksen" --
vastasi Jakobsson.

Tämän lyhyen neuvottelun päätyttyä lähtivät he astumaan eteenpäin, mutta
lähinnä olevassa kadun kulmassa he erkanivat toinen toisistaan,
kumpikin eri haaralla etsiäksensä toisia tämän pelastamis-yrityksen
johtajia.

Jakobsson ei muuten ollut erehtynyt tarkoituksesta, jota varten äsken
mainittu ratsujoukko oli asetettu kenraalin palatsin portille. Nämät
hevois-kaartiin kuuluvat ratsastajat olivat todellakin kutsutut tänne
ylläpitämään järjestystä ja karkoittamaan pois meluavaa kansa-joukkoa.
Sillä huomattuansa, että melske ulkona kadulla kiihtymistään kiihtyi,
oli kenraali S----hjelm, välttääksensä tälläisiä meluavia kansan
kokouksia sydämensä syvyydestä vihaavan kuningattaren suuttumusta,
Tukholman ylipäällikön Fleming'in suostumuksella kutsuttanut heidät
tänne. Tätä keinoa piti hän jo siitäkin syystä tarpeellisena, että hän
tiesi itsellänsä, mutta erittäinkin valtiokamariherralla olevan paljon
kadehtijoita ja vihamiehiä, jotka -- sitä hän pelkäsi -- yllyttäisivät
kansaa johonkuhun vallattomuuteen, jonka kautta hääjuhlallisuus tulisi
häirityksi. Kun muutamat hänen palvelijoistansa kertoivat hänelle
noista suurenmoisista viina-astioista, joista ei kenkään tietänyt, kuka
ne oli toimittanut sinne, kiihtyi tämä hänen pelkonsa yhä, sillä hän
oli vakuutettu siitä, että joku hänen omista taikka hänen vävymiehensä
vihamiehistä oli tehnyt hänelle nämät kepposet, siten saadaksensa
rahvaan yltymään raivoon. Näyttipä siltä kuin olisikin tuo tuntematon
vihamies saavuttanut tarkoituksensa, sillä hetki hetkeltä paisui meteli
ja entistä pahempia parjauksia ja kiivaampia uhkauksia kuului tuon
tuostakin rahvaan keskeltä. Ketkä niitä lausuivat, sitä ei tietty,
mutta arveltiin niitä palkattujen yllyttäjäin lausumiksi. Kenraalin
mieli oli sangen levoton sill'aikaa kuin hän odotti ratsumiesten tuloa.
Kun nämät vihdoin saapuivat paikalle, sanottiin, että he olivat tulleet
saattojoukoksi kuningattarelle hänen kotimatkallansa. Kuitenkin
vaadittiin samalla rahvasta lähtemään pois. Ne, jotka eivät
vapaatahtoisesti ottaneet lähteäksensä, karkoitti ratsujoukko väkisin.
Mitään varsinaista kapinaa sen ohessa ei syntynyt, vaan päättyi asia
kovilla kirouksilla ja uhkauksilla kansan puolelta. Kuningatar ei
tietänyt koko asiasta mitään.

Mutta seuratkaamme Jakobsson'ia.

Erottuansa matkakumppalistansa käveli Jakobsson sattumuksen ohjaamana
katua ylös, toista alas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Silloin
tällöin tuli häntä vastaan joku yksinäinen matkustaja, joka rientävin
askelin kiiruhti hänen ohitsensa, hätä hädin vastaten hänen
ystävälliseen tervehdykseensä. Hän alkoi jo epäillä, tokko hän tapaisi
ainoatakaan niistä, joita hän etsi, arvellen että kukin heistä, jättäen
toimitettavansa toimittamatta, oli mennyt kotiansa rauhallisesti
nukkumaan, kun hän yht'äkkiä etäällä kuuli melkoisen kovaa ihmis-äänten
sohinaa. Jonkinmoinen toivo syttyi tämän ohessa hänen mielessänsä ja
hän kiiruhti sitä katua kohti, josta tämä äänten sohina kuului.

Täällä tuli häntä vastaan suuri ihmisjoukko, niin omituisen ja
kummallisen kaltainen, että hän päivästä aikaa sitä katsellessaan
epäilemättä olisi purskahtanut täyttä kurkkua nauramaan, mutta nyt sai
hän vallitsevan pimeyden tähden siitä ainoastansa yleisen haahmokuvan.
Siinä löytyi jos jotakuta lajia ihmisiä yhteiskunnan alimmaisesta
kerroksesta: rääsyihin puetuita kerjäläisiä, juopuneita merimiehiä,
samassa tilassa olevia porvarien renkejä, oppipoikia monesta eri
ammattikunnasta, häviöön joutuneita nurkka-kaupustelijoita akkoinensa
y.m. Useimmilla heistä oli aseina särkyneitä laudan palasia, joita he
luultavasti olivat murtaneet jostakusta laudoista tehdystä aitauksesta.
Muuten näytti joukossa vallitseva yhteishenki olevan mitä veljellisintä
laatua, sillä he astelivat, riveihin asettuneina, käsitysten eteenpäin.
Vieläpä näytti jonkinmoinen järjestyksen ja kurin henkikin olevan
heissä olemassa, sillä jos joku rähisi ylenmäärin kovalla äänellä, niin
saattoivat hänen kumppalinsa hänet heti ankarilla uhkauksillaan
vaikenemaan. Tämän kirjavan joukon etunenässä kulki eräs mies, joka
päättäen hänen kovin huonosta ja lahonneesta puvustansa, ei kuulunut
tämän mailman onnenlapsien joukkoon.

Kun tämä omituinen joukko oli ehtinyt sille paikalle, johon Jakobsson
oli pysähtynyt sitä odottamaan, laski viimemainittu henkilö
kursailematta käsivartensa hänen käsivartensa alitse ja veti hänet
mukanansa, lausuen: "Äläpäs kuhnaile, vaan lähde mukaan!"

"Ken sinä olet ja mitä p----lettä tämä merkitsee?" -- kysyi Jakobsson
lähtien käymään rutkaleen näköisen miehen sivulla.

"Sinä et tunne minua Jakobsson! Olipa tuo oivallista! Minä olen
voittanut sinun kavaluudessa!" vastasi rutkaleen näköinen mies.

Jakobsson pysähtyi hämmästyksen ja kummastuksen valtaamana, sillä nyt
oli hän miehen äänestä tuntenut hänen -- hurskasmieliseksi ystäväkseen
Pertti Månsson'iksi.

"Äläpäs pysähdy; -- eteenpäin; eteenpäin vaan!" -- kehoitti Pertti
Månsson ja veti Jakobsson'ia kädestä.

"Enkö näe unta? Oletko sinä todellakin saanut tämän aikaan ja ruvennut
tämän oivallisen joukon johtajaksi?" huudahti Jakobsson vielä milt'ei
puoleksi hurmaantuneena kummastuksesta.

"Olen! Olen kuin olenkin!" -- riemuitsi Pertti Månsson, hyvillänsä
tästä ystävänsä kummastuksesta, lisäten: "Tämä nyt on selvä todistus
siitä, ett'en olekaan siihen määrään asioita aikaan-saamaton, kuin sinä
väitit minun olevan!"

"Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt tätä maine-työtäsi, niin
helpommin uskoisin pirun vieneen kuningattaren ja koko aateliston kuin
sinun tätä ihmettä saaneen aikaan! -- Niin ihmeenä, todellisena
ihmetyönä tätä pidän, jos kuinka asiaa mietin! Mutta sanoppas Herran
nimessä, mitenkä olet käyttäinnyt?"

"Minä olen ottanut rahan ja viinan paholaishenget avukseni -- sanoi
Pertti Månsson -- Sitä paitsi on onni ollut minulle erittäin
suosiollinen. Ensiksi tapasin suuren joukon sellaisia, jotka kovasti
kirkuivat ja kiroilivat siitä syystä, että heidät väkivaltaisesti oli
ajettu pois kenraali S----hjelmin palatsin edustalta, jonne olivat
menneet hääjuhlaa katselemaan. Nämät tyytymättömät, joista useimmat
olivat melkoisesti humalassa, olivat, kuultuansa mistä asiasta oli
kysymys, heti kohta valmiit käymään käsiksi pelastamistoimeemme. Sitte
ei ollut niinkään vaikeata rahojen ja viinan avulla saada muita lisäksi
ryhtymään sellaiseen yritykseen, johon jo ennakolta niin monet olivat
ruvenneet osaa-ottajiksi. Myös olen omasta päästäni sepittänyt suuren
joukon mitä kauhistavimpia juttuja. Minä olen noille seuraajoilleni
vakuuttanut, että hallitus on tehnyt sen päätöksen, että kaikki vangit
huomispäivän kuluessa kaikessa hiljaisuudessa teilataan itse
vankilassa, jotta kansa ei saisi tilaisuutta pelastamaan heitä sekä
että heidän poikkileikatut päänsä, kaikille aateliston vihollisille
varoitukseksi, pitkiin salkoihin pystytettyinä asetetaan ylt'ympäri
toria y.m.s. ehkä vielä kauhistavampaakin. Lopulla saapuivat Bosberg ja
Grå viinalekkereinensä minun avukseni".

"Missä he nyt ovat?"

"He ynnä muutamat toiset myöhemmin tulleet liittolaisistamme
sekaantuivat rahvaan joukkoon mahdollisuuden mukaan ylläpitääksensä
järjestystä ja kuria. Voit olla vakuutettu ett'ei se ole mikään helppo
asia. Kun me kuljimme vanhan valtiokansleerin asunnon ohitse oli myrsky
vähällä päästä raivoamaan. Yhdistetyillä ponnistuksillamme saimme töin
tuskin estetyksi, ett'ei koko yrityksemme silloin mennyt hukkaan. Sitä
emme kuitenkaan saaneet estetyksi, että kiviä heitettiin ikkunoista
huoneisin. -- Kuuleppas kuinka meikäläiset nytkin käskevät ja pyytävät
joukkoa marssimaan eteenpäin hiljaisuudessa ja melua pitämättä ja
huomaappas, kuinka kehnosti meidän soturimme tottelevat heitä."

"Kuka olisi uskonut sinun saavan tälläisiä urostöitä aikaan!" --
huudahti Jakobsson uudestaan. -- "Suo minulle anteeksi, hyvä Pertti
Månsson, että olen pitänyt toimeliaisuuttasi ja pontevuuttasi liian
huonossa arvossa! Tästä lähtien en kunnioita näitä omaisuuksia
kenessäkään niin suuressa määrässä kuin sinussa. Terävän järkes kautta
olet yksin toimittanut enemmän kuin me kaikki muut yhteensä."

"Mutta minä olenkin nyt tehnyt kaiken sen, mitä aion tehdä" -- sanoi
Pertti Månsson.

"Mitäpä näillä sanoillas tarkoitat?" kysyi Jakobsson.

"Tarkoitan sitä, että sinä nyt saat ottaa haltuusi koko asian. Sinua
vaan olen odottanutkin itse vetäytyäkseni pois koko leikistä. Me
lähestymme kohdakkoin vankilaa, mutta sitä ennen asuntoani; siinä
erkanen teistä ja jätän kaikki tyyni muiden huostaan."

"Sinun ei pitäisi jättää muille lopullista kunniaa tästä yrityksestä,
jonka olet pannut noin hyvään alkuun. Sepä olisi suuri vahinko sinulle.
Eikä tämä yritys olekkaan, tyystin punniten, niinkään vaarallista
laatua. Vankilaa vartioitsevat sotamiehet ovat harvalukuiset, heidät me
vangitsemme ajatuksen nopeudella. Lopputehtävämme siellä ei myöskään
vaatine aivan pitkää aikaa. Sitte lähteköön jokainen rauhassa kotiansa,
sillä minä olen varma siitä, että Stensson lupauksensa mukaan tuo ne
hevoset, joita vankien tulee käyttää sitä pikemmin päästäksensä
turvaan, hyvissä ajoin ennen määrättyyn paikkaan, jotta ei meillä ole
vangeista, päästettyämme heidät vankilasta irti, yhtään mitään
rasitusta. Koko tapaus tulee pidettäväksi tavallisena, katumelskeenä,
jonka johtajista hallituksen on mahdoton saada mitään tietoa, he kun
kaikki olivat valhepuvuissa ja roistoväelle peräti tuntemattomat."

"Jos vaara olisi vieläkin vähempi, kuin sen nyt kuvaat olevan, jos
vankilassa ei löytyiskään parempaa vartiaa kuin yksi ainoa pieni hiiri,
jonka suun me tukitsisimme pumpulilla sittenkuin ensin olisimme
sitoneet sen jalat ja lävistäneet siltä silmät puhki, en sittenkään
ottaisi mitään tämän enempää tässä asiassa tehdäkseni!" -- vakuutti
Pertti Månsson vakaalla totisuudella.

"Sinä siis pelkäät?" -- kysyi Jakobsson.

"En saata kieltää että peliään."

"Mutta mistä ja minkä ihmeen kautta sait tuon rohkeuden, jota tähän
asti olet osoittanut?"

"Niin, mistä sen sainkaan? Selvitäppäs se asia itse, jos kykeneet! --
sanoi Pertti Månsson sävyisästi -- Minä puolestani en jaksa käsittää
sitä ja mitä likemmäksi tulen taloani sitä käsittämättömämmäksi käy
asia itsellenikin."

Jakobsson purskahti nauruun.

"Ha! ha! ha! Kylläpä sinä vielä olet sama Pertti Månsson kuin ennenkin
ja minä rupean uskomaan, että p----le meni sinuhun muutamaksi hetkeksi,
mutta että hän nyt taas luopuu sinusta!" -- lausui hän pilkaten.

"Kuinka sen asian lieneekin laita, siitä en huoli päättää; se vaan on
varma että jätän kaiken kunnian tästä yrityksestä sinulle. Mutta ole
varoillasi, sen neuvon annan sinulle. Tässä kadun kulmassa erkanevat
tiemme. Jää hyvästi ja onnea tuumillesi!"

Kuiskaavalla äänellä sanottuansa nämät sanat Jakobsson'ille pujahti
Pertti Månsson äkkiä eräälle ahtaalle poikkikadulle, jonka varrella
hänen talonsa sijaitsi.

Jakobsson jatkoi yhä matkaansa, astuen tuon omituisen joukon
etunenässä. Iloksensa hän sattui huomaamaan, että rähinä ja älinä hänen
johtamassansa armeijassa vaikenivat jota lähemmäksi tultiin vankilaa.
Mutta pimeän tähden ei hän voinut nähdä, että se myös mieslukunsa
suhteen hetki hetkeltä harventui sen kautta, että useat noudattivat
Pertti Månsson'in esimerkkiä ja hiipivät matkaansa.

Noin kahdensadan askeleen päässä vankilasta antoi Jakobsson
sotilaillensa käskyn pysähtyä. Niitä oli silloin jäljellä ainoastansa
viisikymmentä. Näille piti hän matalalla äänellä innokkaan
kehoituspuheen ja määräsi sen jälkeen, mitenkä vankilaa valloittaissa
oli meneteltävä. Hänen itse tuli muutamien urhokkaimpain kanssa hyökätä
esiin vartioita vangitsemaan; muut saivat vankilan piirittämisen
toimeksensa. Jokaisen piti tehdä tehtävänsä hiljaisuudessa ja melua
nostamatta. Mutta jos vartijoille vastoin luuloa saapuisi väkeä avuksi,
niin karkoittakoot piirittäjät heidät urhoollisesti takaisin. Mutta jos
auttajain luku oli niin suuri, ett'eivät kyenneet heitä voittamaan,
niin pitäisi kunkin heistä, täyttä kurkkua huutaen että valkea oli
valloillansa, ruveta juoksemaan ristiin rastiin, siten saadaksensa
aikaan sellaista häirinkiä ja sekamelskettä, joidenka vertasta ei oltu
kuultu eikä nähty. Vähäisen melskeen synnyttyä oli helppo asia päästä
pakoon.

Kun tavasta, jolla käytäisiin vankilan valloittamiseen käsiksi ja sen
ohessa mahdollisesti kysymykseen tulevista varokeinoista näin oli
päätetty, marssittiin eteenpäin.

Jakobsson kulki nytkin toisten edellä ja häntä lähinnä seurasivat ne,
jotka olivat tarjoutuneet yhdessä hänen kanssansa hyökkäämään
vartioiden kimppuun. Useimmat viimemainituista kuuluivat "P.C.G.
seuraan". Vähän jälestäpäin tulivat ne, jotka olivat saaneet vankilan
saartamisen toimeksensa. Heidän johtajaksensa oli ruvennut sama
valtioviisas porvarinrenki, jonka jo kerta ennen olemme tavanneet tässä
kertomuksessa. Kaikki noudattivat syvintä äänettömyyttä.
Päihtyneidenkään ei kauemmin tehnyt mieli räyhätä. Ankaran tuulen
suhina ja sade, joka raskaina pisareina tipahteli alas kadulle, estivät
milt'ei kokonaan askeleiden äänenkin kuulumasta.

Kaikki näytti siis hyvää ennustavan, etenkin kun Jakobsson
seuraajinensa huomiota nostamatta pääsi ihan lähelle vankilan porttia.
Ainoastansa kaksi vartioitsevaa sotamiestä oli näkyvissä ja nekin
seisoa jököttivät välinpitämättöminä nojaten seinää vastaan, pää rinnan
nojassa. Jakobsson antoi tovereillensa merkin hyökkäykseen ja ryntäsi
lähinnä seisovaa sotamiestä vastaan, jolta pikaisesti riisti aseet
pois. Melkein samaan aikaan tekivät muutamat hänen seuralaisistansa
samoin toiselle sotamiehelle.

Hyvään alkuun oltiin siis nyt päästy.

Mutta aseettominakin tekivät sotamiehet niin paljon vastarintaa, että
he pari kertaa olivat ehtineet korkealla äänellä huutamaan "hollah!
hollah!" ennenkuin rynnäkön tekijät saivat suukapulat sidotuiksi
heidän suuhunsa. Tämä heidän huutonsa kerrassaan teki vankien
pelastamistoimessa puuhaajain kaikki toiveet ja toimet mitättömiksi.
Vankilan portti avattiin yht'äkkiä selki selällänsä ja erään upseerin
komentamina astui siitä neljäkymmentä sotamiestä painetit tanassa ulos
pihalle. Tämä kaikki tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin sen kertomiseen
on kulunut.

Jakobsson'in seuralaiset läksivät, hämmästyneinä vartiaväen
paljoudesta, heti pakoon. Hän yksin jäi seisomaan paikallensa.
Tarkottaen enemmän pakenevia liittolaisiansa kuin portista tulleita
vankilan vartioita huusi hän ankaralla äänellä: "Älkää paetko! Meidän
pitää vaikka mihin hintaan kevytmielisen kuningattaren ja porvarein
verta himoavain herrojen kynsistä pelastaa ne viattomat miehet, jotka
he ovat määränneet teurastettaviksi!"

Hän oli tuskin saanut nämät sanat suustansa, kun muutamat sotamiehistä
tarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni käsistä ja niskasta. Jakobsson
ponnisti kaikki jättiläisvoimansa päästäksensä irti. Ojentaen vahvat
käsivartensa ja sivaltaen niillä taaksepäin onnistui hänen lyödä kumoon
ne sotamiehet, jotka pitivät niistä kiinni. Kun hän sitte hyökkäsi
eteenpäin, eivät voineet takaapäin hänen kauluksiinsa kiinni tarttuneet
pidättää häntä. Rikkinäiset repaleet Jakobsson'in takista jäivät
kuitenkin heidän saaliiksensa. Onneksi hänelle ja hänen kumppaneillensa
kielsi komentava upseeri sotamiehiänsä ampumasta. Tämän jalon herran
sääliväisyyden tunne pelasti tässä tilaisuudessa monta ihmistä
kuolemasta. Sen sijaan käski hän heitä ja paikalle kiiruhtavia
poliiseja ajamaan pakenevia takaa ja vangitsemaan heistä niin monta
kuin mahdollista. Mutta tämäpä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä
pakoon lähteneet olivat jo ennättäneet päästä melkoisen matkan edelle
ja sitä paitsi oli pimeä. Sentähden saatiinkin heistä kiinni
ainoastansa neljä, jotka olivat kompastuneet ja kaatuessansa loukanneet
itsensä. Kaksi näistä tulivat pahoin haavoitetuiksi, sillä kiiruussa
löivät takaa-ajajat heitä aseillansa, tehdäksensä heitä pakoon
kykenemättömiksi.

Jakobsson'in, joka kauvimmin oli viipynyt, oli myös vaikein päästä
pakoon. Kolme reipasta poliisimiestä ajoi häntä takaa. Mutta Jakobsson
oli yhtä ketterä ja nopea kuin vahvakin. Hän ei siis epäillytkään
voittavansa takaa-ajajansa juoksussa, kun hän yht'äkkiä liukahti
muutamilla katu-kivillä, jotka sateen kautta olivat tulleet
niljakkaiksi ja liukkaiksi, ja kaatui.

Tämän tapaturman tähden saavuttivat poliisit Jakobsson'in, joka tässä
huutavassa hädässä muisti, että hänellä oli pistooli muassansa ja
päätti sitä nyt käyttää puolustuksekseen. Hän pisti kätensä poveen --
mutta pistooli oli poissa, se oli pudonnut, Jakobsson ei tietänyt mihin
taikka koska. Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä sekin ikävä seikka
-- että vasarakin hänen kaatuessansa oli luiskahtanut hänen kädestänsä
ja lennähtänyt ties minne ja kuinka kauaksi. Hän tähysteli sitä
silmillänsä ja haparoi käsillänsä, vaan ei nähnyt eikä löytänyt.
Samassa kuuli hän kolme miekkaa vedettävän tupesta ja karkealla äänellä
huusi joku aivan läheltä häntä: "Sinä olet kuoleman oma, jos teet
pienimmänkin pa'on yrityksen!"

Tuskan hiki kihoili Jakobsson'in otsalta -- mutta olkoon menneeksi,
parempi kuolla nyt heti kuin vangittuna tulla hirtetyksi! Hän oli
kaatunut suinpäin, mutta vaikka hän kovasti oli loukannut rintansa,
niin oli kuitenkin hänelle onneksi että hän oli kaatunut sillä tavoin.
Sen kautta oli hän päässyt sellaiseen asemaan, että hän nelin ryömin
saattoi pelästyneen jäniksen tapaan loikahtaa eteenpäin. Mitä,
millaista hyötyä hänelle karttuisi tälläisestä loikahduksesta, sitä ei
hän itsekään voinut arvata -- mutta hei vaan! -- tulkoon tuosta mikä
hyöty tahansa, umpimähkää hän loikahti kun loikahtikin eteenpäin
sellaisella vauhdilla, että hän taas kaatui suullensa ja löi nenänsä
jotakin kovaa esinettä vastaan, luultavasti kiveä vastaan -- niin hän
arveli. Mutta ei, se ei ollutkaan kivi. Mahdoton on kuvata hänen
iloansa, kun hän huomasi, että hän oli lyönyt nenänsä -- omaa
vasaraansa vastaan! Tuo siunattu vasara, -- hän tarttui siihen
kuumeentapaisella innolla!

Jakobsson'in hätyyttäjät hämmästyivät niin suuresti hänen oudosta ja
odottamattomasta matkustustavastansa, ett'eivät muistaneet aseitansa
käyttää ennenkuin Jakobsson päästyänsä seisaallensa oli valmis
puolustamaan itseänsä. Suureksi onneksensa oli Jakobsson nuoruudessansa
oppinut miekkailutaitoa ja siinä saavuttanut niin suuren kätevyyden,
että aatelismiehenkin olisi sopinut siitä kerskata. Hyödyksi oli
hänelle sekin seikka, että hän pääsi seisomaan erästä muuria vastaan,
saaden siten selkänsä vapaaksi.

Mitenkä hänelle sitte kävi, sen me ennakolta tunnemme, sillä lukijat
ovat epäilemättä arvanneet, että kapteeni Stålsköld'in pulasta
pelastama seppämies oli juuri ystävämme Jakobsson.

Erottuansa kapteenista alkoi Jakobsson juosta täyttä vauhtia eikä
levähtänyt ennenkuin saapui kotiinsa, jonne onnellisesti ehdittyänsä
oli niin hengästynyt ja väsynyt, että vaipui istumaan lähinnä
seisovalle tuolille.

Aake Berg ei tavannut matkallansa ainoatakaan vankien
pelastamis-yrityksen johtajista. Kauan harhailtuansa sinne tänne läksi
hän kotiin siinä luulossa että koko yritys tällä kertaa oli rauennut
tyhjään.



7 LUKU.


Aamulla tuli Jakobsson pulskasti puettuna päävahtiin ja astui vakavin
askelin päiväkirjaa pitävän herran luo. Hän ilmoitti, että hänen
kotonansa edellisenä päivänä, hänen itse poissa ollessansa, oli tehty
murtovarkaus. Muiden kapineiden muassa oli varas vienyt mukanansa yhden
kaksipiippuisen pistoolin, jonka varressa löytyvään, hopeaiseen
koristeesen oli piirretty "A. B." (Aake Berg'in nimikirjaimet.)

Melkoisen summan rahaakin sanoi hän tässä tilaisuudessa kadottaneensa,
mutta väitti, että hän ennen kaikkia halusi saada pistoolin takaisin,
sen kun oli saanut eräältä rakkaalta ystävältänsä muistoksi.
Kunniallisen palkinnon lupasi hän sille, joka toimittaisi takaisin
nämät varastetut kapineet, joista hän antoi täydellisen, kirjallisesti
tehdyn luettelon. Kun kirjanpitäjä oli kirjoittanut kaikki muistoon,
läksi Jakobsson pois.

Mutta ohimennessä aukeni sattumalta sen huoneen ovi, jossa kapteeni
Stålsköld istui keskustellen luutnantti von D:n kanssa. Vaikka
Jakobsson ainoastansa vilkaisemalla katsahti sinne sisään, tunsi hän
heti pelastajansa. Kuitenkin hän kokonaan salasi mielenliikutuksen,
joka tämän näön johdosta syntyi hänen povessaan. Vasta ulos kadulle
ehdittyänsä jupisi hän itsekseen: "Kyllä nyt itse olen rehellisesti
päässyt asiasta, mutta pelastajani näkyy olevan pahemmassa kiikissä.
Kautta kunniani vannon tavalla taikka toisella korvaavani tälle
jalolle, uljaalle nuorukaiselle ne harmit ja vastukset, joita hänen
täytyy kärsiä minun tähteni. Sydämmessäni aavistankin että kerta pääsen
tilaisuuteen sitä tekemään." --

Vähän ajan päästä Jakobsson'in lähdettyä saapui Tukholmaan ylipäällikkö
Fleming itse päävahtiin. Hän tuli lähemmin tiedustelemaan yöllä
tapahtunutta kapinallista rettelöä ja kuulustamaan niitä, joita takaa
ajettaissa oli saatu vangiksi. Hänen muotonsa oli rauhallinen eikä koko
tapaus näyttänyt tehneen häneen sanottavaa vaikutusta, joko että hän
piti sitä vähäpätöisenä taikka että hän nykyisten myrskyisten
valtiopäivien kuluessa, jolloin alinomaa levottomuuksia tapahtui, oli
tottunut kylmällä verellä ja mieltänsä liiallisesti pahoittamatta
vastaan-ottamaan tietoja öillisistä rettelöistä. Sitä paitsi tiesi hän,
että pääkaupunkiin oli kokoontunut lukematon joukko kerjäläisiä
valtakunnan eri maakunnista, joita nälkäisiä raukkoja kuka rajupäinen,
rahoilla varustettu seikkailija tahansa helposti saattoi vietellä jos
johonkin hullunkuriseen yritykseen. Sen lisäksi luuli hän oman
virka-arvonsa ja hallituksen etujen vaativan, että tälle tapaukselle
annettaisiin niin vähän valtiollista merkitystä kuin mahdollista.

Saatuansa tiedon ylipäällikön tulosta kiiruhti luutnantti von D. häntä
vastaan etehiseen. Tervehdittyänsä käski Fleming luutnantin heti
seurata häntä siihen huoneesen, jossa vangit olivat. Harvoin saattaa
tavata onnehensa tyytyväisempiä ihmisiä kuin nämät vangit, jotka
levollisina venyivät olkivuoteillansa. Eikä tätä sovi ensinkään
ihmetellä, sillä nämät raukat eivät olleet pitkään aikaan saaneet maata
niin lämpöisessä huoneessa kuin päävahdin vankihuone oli eikä syödä
niin hyvää ja terveellistä ruokaa, kuin heille täällä tarjottiin. Nämät
edut pitivät he niin suurina, että nekin molemmat, joita vartiat olivat
lyöneet ja aseillansa haavoittaneet, saatuansa haavansa huolellisesti
sidotuiksi osoittivat vaan mielihyvää nykyiseen tilaansa.

Ja ensimäisen silmäyksen heitettyänsä näihin rikkinäisiin rääsyillä
puettuihin henkilöihin, joidenka kalpeat kasvot oli selvänä todisteena
heidän pitkällisestä kärsimisestänsä, ymmärsi ylipäällikkö, ettei hän
heiltä voisi saada öillistä kahakkaa valaisevia tietoja. Kuitenkin piti
hän velvollisuutenansa kuulustella heitä, ensin kutakin eriksensä ja
sitte kaikkia yhdessä. Mutta tämä kuulustelu todisti vaan hänen
arvelunsa todeksi.

Ensimäiseksi tunnustuksensa tekevä lausui likimäärin seuraavat sanat:
"Minä olen kotoisin Norrlannista, josta nälän-tuska pakoitti minun
lähtemään etelään päin. Muutamia päiviä sitte saavuin Tukholmaan.
Toivoin täällä saavani työn-ansiota, mutta se ei ole onnistunut. Niukan
ravintoni olen kerjännyt päivällä, yöni olen viettänyt joko taivas-alla
taikka -- kun onni sattui olemaan minulle myötäinen -- jossakussa
vajassa. Viime yönä, jolloin tälläinen suotuisa onni ei ollut sattunut
osakseni, sain erästä katua myöten kulkiessani eräältä mieheltä, jolla
näytti runsaasti olevan rahoja, yhden riksin sillä ehdolla, että
seuraisin sitä joukkoa, jonka etunenässä hän kulki. Kun lupasin tehdä
kaikki, mitä hän vaan käskisi, niin antoi hän vielä lisäksi minulle
pikarillisen viinaa voimieni virkistykseksi. Tätä sävyisää ja
kohteliasta miestä en tuntenut enkä häntä vieläkään tuntisi, jos kohta
hän astuisikin eteeni, sillä silloin oli pimeä. Paljon puhuttiin
vangeista, joita hallitus oli päättänyt salaa antaa teilata, mutta tätä
puhetta en liioin ottanut huomioon enkä paljon muuta ajatellut kuin
riksiäni ja ryyppyä, jonka lämmittävän vaikutuksen tunsin ruumiissani.
Mitä vankilan luona tapahtui, sitä en nähnyt, mutta kun kaikki muut
pakenivat niin pakenin minäkin eivätkä sotamiehet olisikkaan minua
saavuttaneet ell'ei eräs pitkäläntä seppä olisi juossut minua kumoon."

Toisten vangittujen tekemät tunnustukset olivat sisältönsä puolesta
pää-asiallisesti yllä olevan kanssa yhtä pitävät. Ainoa kohta, jossa ne
toisistansa erosivat, koski asianomaisten kotiseutua.

Ylipäällikkö ei ollut uskovinansa näitä tunnustuksia ja vaati asiasta
enemmän valaisevia tietoja, mutta vangit vakuuttivat yhteen ääneen
kaikki sanoneensa, mitä tiesivätkin. Eikä heitä saatu mitään lisäämään
näihin tunnustuksiinsa, vaikka uhattiin käyttää kiristys-penkkiä ja
muita sen ajan hirvittäviä kidutuskoneita.

Sydämessään olikin Fleming täydellisesti vakuutettu siitä, että kukin
heistä oli puhunut totta, sillä helppo oli ymmärtää, että nämät
ihmisraukat, rahoilla ja viinalla vieteltyinä, olivat ruvenneet
osallisiksi yritykseen, jonka vaarallisuutta he eivät kyenneet
käsittämään.

Kun heiltä sen selvempiä tietoja ei voitu saada, läksi ylipäällikkö
vankihuoneesta pois, annettuaan käskyn, että näitä toistaiseksi
pidettäisiin vankeudessa. Tämä hänen käskynsä ilahutti suuresti
vankiraukkoja, jotka olivat pelänneet, että heitä heti laskettaisiin
leivättömään vapauteen. Höysteeksi tähän heidän iloonsa tuli vielä
sekin seikka, että vartija, joka tähän asti kaiken ajan oli istunut
huoneessa, myöskin läksi huoneesta pois. Nyt sallittiin heidän siis
haastella ja juttua laskea toinen toisensa kanssa! Siihen saakka oli
heitä ankarasti kielletty sanaakaan hiiskumasta toisillensa.

"Kestäköön näitä kultasia päiviä vielä pitkänkin ajan!" -- oli iloinen
huokaus, joka tämän ohessa nousi heidän rinnastansa. -- Surullista on
ajatella, että ihminen ruumiin ravinnon puutteen kautta voipi tulla
niin kurjamaisen onnettomaksi, ettei hän enää laske arvoa kalliimpaan
kaikista hyvän Jumalan antamista lahjoista -- vapauteen.

Nyt oli kapteeni Stålsköld'in vuoro tulla kuulusteltavaksi. Luutnantti
von D----n saattamana astui ylipäällikkö tuiman näköisenä siihen
huoneesen, jossa kapteeni oleskeli. Katsottuansa terävästi kapteeniin,
sanoi Fleming ankaralla äänellä: "Teillä näyttää olevan sangen
omituiset käsitykset, kapteeni Stålsköld, velvollisuuksistanne valtiota
ja yhteiskuntaa vastaan, koska te, sen sijaan, että teidän tulisi
koettaa ylläpitää järjestystä ja rauhaa, jonka tarkoituksen
saavuttamiseksi kukin sotilas kantaa aseitansa, päin vastoin käytätte
miekkaanne kapinoitsijain ja rauhallisuuden häiritsijäin hyväksi!" --

"Herra parooni -- vastasi kapteeni tyynesti, pelkäämättä katsoen
ylipäällikköä silmiin -- minä en tiedä milloinkaan tahallani tehneeni
itseäni velkapääksi sellaiseen rikokseen, josta minua syytätte."

"Te ette tahtone kieltää yöllistä tekoanne?" -- kysyi Fleming.

"En, enpä suinkaan. Minä tunnustan kuolemasta pelastaneeni erään
sepänsällin, jota raukkaa kolme rajupäistä miestä ahdisti terävillä
aseilla, siten tehden velvollisuuteni rehellisenä sotilaana ja
upseerina. Pitäähän aina sorrettua auttaa."

"Mutta nuo miehet olivat järjestyksen laillisia ylläpitäjiä?"

"Mistä minä sen olisin tietänyt? Enkö yhtä suurella syyllä saattanut
pitää heitä rosvoina, etenkin, kun sanotaan Tukholmassa tätä nykyä
löytyvän sellaisia kosolta? Muuten heidän toimensa todistikin pikemmin
julkeata verenhimoa kuin rakkautta lailliseen järjestykseen ja
rauhaan."

"He eivät jättäneet teitä tietämättömiin siitä, mihin ammattiin he
kuuluivat ja mitä tarkoitusta varten he ahdistivat seppää" -- väitti
ylipäällikkö.

"Mutta seppä vakuutti myös, että hän oli rehellinen porvarimies, joka
ei ollut tehnyt mitään pahaa. Velvollisuuteni oli uskoa sitä, joka
silminnähtävässä hengenvaarassa anoi apuani eikä niitä, jotka
röyhkeästi tallasivat turvaksemme annetuita jumalallisia ja
inhimillisiä sääntöjä".

"Upseerin ei sovi esiintyä koukuttelevana asian-ajajana".

"Miksi Teidän Ylhäisyytenne suvainneekin kutsua puolustustani, niin
pysyy kuitenkin selvänä totuutena se asia, että mieluisammin annan
miekkani pois, kuin että sitä kantaisin itselleni häpeäksi, ell'en saa
sitä käyttää heikkojen turvaksi, vaan pitää tyvenesti katsella kuinka
kolme aseellista miestä rauhan aikana kadulla pistävät kuoliaaksi
aseettoman miehen, jonka en tiedä mitään rikosta tehneen!"

Fleming tuumaili kotvasen aikaa asiaa itseksensä eikä voinut olla
sydämessänsä tunnustamatta, että kapteeni Stålsköld tavallansa oli
oikeassa. "Jos itse olisin ollut tuollaisessa tilassa, niin luulen
kautta Jumalan, että olisin tehnyt samoin kuin hän" -- jupisi hän. Sen
jälkeen kysyi hän leppeämmällä äänellä, luulisiko kapteeni,
tavatessansa miehen, tuntevansa häntä?

"Sitä en usko -- vastasi kapteeni. -- Ensinnäkin oli silloin niin
pimeä, ett'en saattanut hänen nokimustia kasvonvuolteitansa tarkemmin
selittää ja toiseksi peittivät hänen syvälle päähän painetun hattunsa
leveät liepeet kokonansa hänen silmänsä."

"Mutta uskotteko hänen todellakin olleen sepän?"

"Sitä en voi tietää, mutta varma on, että hän käytteli vasaraansa niin
suurella taidolla ja näppäryydellä, että paraskin seppä koko
valtakunnassa olisi voinut ylpeillä moisesta ammatti-kätevyydestä."

"Minun on vaikea uskoa, että hän oli seppä. Epäilemättä piili tuossa
sepän puvussa joku mahtavampi mies, sillä monesta asianhaarasta
päättäen pidän juuri häntä koko tämän kapinallisen rettelön
pääjohtajana" -- sanoi ylipäällikkö.

Sen jälkeen ilmoitti hän, että kapteeni Stålsköld taas saisi nauttia
vapauttansa ja kielsi häntä öisiä tapauksia kenellekään kertomasta,
sillä kansan mieltä ei pitäisi kiihoittaa tuollaisilla kertomuksilla.
Sitä paitsi oli luultava, että koko asia heitettäisiin siksensä, jos
sen tutkimuksen kautta, jota par'aikaa pidettiin kaupungin seppien
luona, yöllistä meteliä valaisevia kohtia ei saataisi ilmi. Vieläpä
lupasi Fleming kuningattaren luona puoltaa kapteenia selittämällä, että
vaikuttimena hänen käytökseensä oli jalo, vaikka sattumuksen takia
tällä kertaa väärin käytetty ritarillisuus.

Tämän ystävällisen lupauksen annettuansa läksi ylipäällikkö pois
pää-vahdista. Molemmat upseerit seurasivat häntä kohteliaasti
vaunuihin.

Luutnantti von D. onnitteli sitte kapteenia, että hänen miehuullisen ja
teeskentelemättömän käytöksensä kautta oli onnistunut voittaa
ylipäällikön mielisuosio ja toivotteli, ett'ei hänen tämän asian tähden
tarvitsisi kärsiä tätä enempää harmia ja mielipahaa.

Mutta näyttipä siltä kuin ei olisikkaan takaisin saavuttamansa vapauden
lahja vähimmälläkään tavalla ilahuttanut kapteeni Stålsköld'in mieltä.
Kohteliaimmasti kiitettyänsä luutnantti von D----tä hänen
osoittamastansa hyväntahtoisuudesta ja ystävyydestä läksi hän
sysimustalla mielellä pää-vahdista. Tähän asti oli tuo öinen tapaus
vetänyt milt'ei kaikki hänen ajatuksensa puoleensa; nyt kun hän,
ainakin toistaiseksi, oli suoriunut tästä asiasta, rupesivat nuo
katkerat, tuskalliset muistit uudelleen ahdistamaan hänen sydäntänsä ja
omaatuntoansa niin ankaralla voimalla ikäänkuin olisivat tahtoneet
kostaa hänelle sen, että hän näin pitkäksi ajaksi oli irroittanut
huomionsa niistä.

Kapteeni ajatteli Elviraa ja hänen riistettyä onneansa, omaa menetettyä
omantunnonrauhaansa ja sitä valaa, jonka hän oli tehnyt, sekä niitä
vaikeuksia, jotka ilmaantuivat hänelle tämän valan täyttämisessä.
Lukija helposti käsittänee, että nämät tälläiset ajatukset olivat
omiansa synnyttämään nuoren sotilaan sydämessä tuskan ja epätoivon
tunteita.



8 LUKU.


Seuraavana aamuna oli kapteeni Stålsköld jo ennen kello viittä täydessä
juhlapukimessa. Vartoessansa aikaa, jolloin hänen tuli lähteä linnaan,
käyskeli hän edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen kalpeat kasvonsa ja
pullistuneet silmänsä olivat todisteina siitä, ett'ei hän kuluneena
yönä ollut saanut unta, samoin kuin hänen epävakaat, toisinaan
vitkalliset, toisinaan hätäilevät askeleensa saattavat meitä siihen
arveluun, että levottomia ja rajuja tunteita liikkuu hänen povessansa.

Täsmälleen puoli kuuden lyömällä läksi hän matkalle linnaan.
Ehdittyänsä sinne, oltiin siellä jo täydessä toimessa ja puuhassa.
Kaikkialla näki hän vilkasta liikettä ja kuuli melua ja hälinää
pihalla, etehisissä ja käytävissä. Lukematon joukko vaunuja, joissa
istui kunniaterveisille aikovia taikka linnasta jo paluumatkalla olevia
hovi- ja virkamiehiä, ajoi ristin rastin. Kun kullakin näistä
korkeista, loistaviin pukuihin puetuista herroista oli mukanansa
vähintänsäkin kaksi palvelijaa, niin on helppo arvata, että väen tungos
portaiden edustalla oli suuri. Eikä se sisällä linnassakaan ollut
vähempi, sillä tulevien ja menevien vieraiden lisäksi vilisi siellä
kaikenmoisia hovipalvelijoita ylikamariherroista torvensoittajiin asti.
Harvassa hovissa Euroopassa nähtiinkään tähän aikaan niin vilkasta
elämää kuin Kristiina kuningattaren.

Kapteeni Stålsköld'iin teki tämä tavaton liike, tämä määrätön hälinä ja
rähinä omituisen, milt'ei tuskallisen vaikutuksen. Hänen korvansa
olivat lukkoon menemäisillään ja hänen rintansa kävi hänelle ahtaaksi
hengittää. Sanomattomalla vaivalla onnistui hänen vihdoin tunkeutua
aina etumaisen vastaan-otto-salin ovelle asti. Siinä tuli ylipäällikkö
Herman Fleming häntä vastaan.

"Hyvää huomenta, kapteeni! -- tervehti Fleming -- Kun äsken kävin
kuningattaren puheilla, kertoi hän minulle, että teidän tähän aikaan
pitäisi saapuman noutamaan joitakuita kiinnekirjoja, en tiedä
minkälaisiin taloihin. Nuo kirjat ovatkin valmiit, jotta ne heti voitte
saada, mutta muuten ei teidän sovi odottaa liian armollista kohtelua,
sillä minun onnistui hyvin kehnosti lepyttää Hänen Majesteettinsa
mieltä teidän käytöksestänne tuota seppää kohtaan."

Kapteeni Stålsköld kumarsi ääneti ylipäällikölle, joka pari askelta
käytyänsä kääntyi takaisin ja sanoi: "Vielä sananen, kapteeni! Minä
luulen, että teillä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajien joukossa on
joku sangen mahtava vihollinen, sillä muuan heistä on pyytänyt
uskotella häntä, että teillä jo edeltäpäin oli tieto tuosta rettelöstä
ja että seppä, jonka pelastitte, oli salainen liittolaisenne."

"Minun tietääkseni ja ymmärtääkseni ei pitäisi kenenkään Hänen
Majesteettinsa neuvon-antajista olemaan minun viholliseni, sillä en
tiedä ketään heistä tavalla taikka toisella loukanneeni" -- vastasi
kapteeni Stålsköld.

"Olkoon sen asian laita miten onkaan, varma on ett'en suonut Hänen
Majesteettiansa luopumaan tuosta mielipiteestä, joka näyttää minusta
niin mahdottomalta, kuin koskaan mikään. Mutta te saatte kohta itse
tilaisuuden poistaa nuo epäluulot, joidenka alaiseksi te, epäilemättä
ihan syyttömästi, olette joutuneet. Lopuksi saan ilmoittaa teille,
ett'ei Tukholman seppien joukossa ole tavattu ketään, jota olisi voitu
pitää sinä valeseppänä, jonka te kaappasitte lain rankaisevista
kourista. Paras sentähden on, että pidätte tämän metelin salassa."

Ylimaaherran mentyä yhtyi kapteeni Stålsköld niiden joukkoon, jotka
odottivat kutsumusta kuningattaren luo.

Pitkää aikaa ei hän vielä ollut odottanut, kun eräs sisään tullut
kamariherra, kotvasen silmäiltyänsä läsnä olevia, astui hänen luoksensa
lausuen: "Te kai olette kapteeni Stålsköld?" --

"Teidän palvelukseksenne, hyvä herra; -- minä olen kapteeni Stålsköld."

"Hyvä -- lisäsi kamariherra -- Seuratkaa minua! Hänen Majesteettinsa
tahtoo puhutella teitä."

Vastustelematta läksi kapteeni astumaan hienon oppaansa jäljissä,
seuraten häntä erääsen sisä-huoneesen. Heidän huoneesen astuessaan
seisoi Kristiina selkä oveen päin, nojautuen erästä pöytää vastaan,
joka oli täpö täynnä asiakirjoja ja kaikenmoisia kirjoitusneuvoja. Hän
keskusteli par'aikaa vilkkaasti, mutta matalalla äänellä pöydän
toisessa päässä seisovan valtiokamariherran Gyllenström'in kanssa,
jolle hän nyt kädellänsä antoi poislähdön merkin.

Paroni ja kapteeni Stålsköld eivät olleet tavanneet toisiansa sen
ikävän kohtauksen jälkeen, jonka edellä olemme kertoneet. Viime
mainitulle ei siis tämän pahimman vihamiehensä tapaaminen täällä
kuningattaren työhuoneessa suinkaan tuntunut hauskalta, mutta hän
hillitsi itsensä ja kesti järkähtämättömällä vakavuudella sen vihasta
hehkuvan, ivallisen katseen, jonka paroni, syvästi kumarrettuansa
kuningattarelle, sivumennen loi häneen. Nyt sekin seikka, josta
Fleming oli puhunut, äkkiä selkeni kapteenille, sillä hän ei enää
epäillyt, että paroni Gyllenström juuri oli tuo kuningattaren mahtava
neuvon-antaja, joka oli kokenut tehdä häntä hallitsijattarensa silmissä
kapinoitsijain liittolaiseksi. Kuningattaren viittauksesta lähti nyt
kapteenin opaskin huoneesta pois.

Kristiina oli silminnähtävästi pahalla tuulella. Tänä aamuna oli
hänelle allekirjoitettaviksi tuotu niin ääretön joukko hallitusta
koskevia asiakirjoja, että hän niitä tarkastaissa ja allekirjoittaissa
oli pannut kaiken kärsiväisyytensä alttiiksi.

Me emme tässä saa jättää huomaamatta, että Kristiina vielä tähän aikaan
alkoi päivätyönsä kohta jälkeen kello neljän aamulla sekä että hän
välttämättömästi vaati, jotta ainakin tärkeimmät hallituksen
asiakirjoista näytettäisiin hänelle. Lähinnä seuraavien vuosien
kuluessa muuttuivat nämät molemmat kohdat: edellinen aamutorkuksi,
jälkimäinen inhoon kaikkeen, mikä vaan vähimmälläkin tavalla koski
hallitustoimia.

Nurjamielisyyden tuiman katseen loi hän nyt rypistettyjen kulmakarvojen
alta kapteeniin, joka nöyrästi vartoen seisoi ovella. Nuoren sotilaan
kalpean kasvonmuodon olivat tieto kuningattaren suuttumuksesta ja siitä
syntynyt mielipaha sekä ne katkerat tunteet, jotka parooni
Gyllenström'in äskeinen läsnäolo oli saanut hereille hänen
sydämessänsä, entistä enemmän kalventaneet. Nämät alakuloisuuden ja
tuskan piirteet kapteenin kasvoissa huomasi nuori hallitsijatar heti.
Ainoaksi syyksi tähän arveli hän kapteenin mielessä syntynyttä pelkoa
ja katumusta siitä, että hän auttamalla seppää tuossa yöllisessä
kahakassa oli tehnyt itsensä hänen, kuningattaren, vihaan ja
mielipahaan syypääksi. Mutta tuo tuollainen pelko ja nöyrä katumuksen
tunne kutkutti Kristiinan itserakkautta ja lievensi hänen silmissänsä
melkoisesti kapteenin tekemää rikosta. Sentähden valkenikin hänen
synkkä muotonsa vähitellen ja ääni, jolla hän vihdoin kapteenia
puhutteli oli paljoa suopeampi sitä, jota hän alkuansa oli pitänyt
varalla häntä varten.

"Te olette tänään niin hämmästyneen näköinen, kapteeni Stålsköld. Mikä
on syynä teidän mielenliikutukseenne?" -- kysyi hän.

"Teidän Majesteettinne!" -- vastasi kapteeni -- "Minä olen kuullut, että
käytökseni eräässä tilaisuudessa on esitetty Teidän Majesteetillenne
aivan vääristetyssä muodossa, jotta sen kautta onnettomuudekseni olen
joutunut Teidän Majesteettinne vihoihin."

"Totta on, että kovasti olen moittinut käytöstänne silloin, -- mutta
ehkäpä onkin syy liialliseen intoonne vetää miekkaanne haettava
mieltymyksessänne sota-elämään ja sotaisiin menoihin, joka mieltymys
teissä pitkällisen tottumuksen kautta kenties on muuttunut toiseksi
luonnoksi?"

"Tietysti vaikutti tämä Teidän Majesteettinne nyt mainitsema seikkakin
jossain määrin päätökseeni, mutta pääsyynä siihen oli kuitenkin
silloinen vaikea asemani. Kunniantuntoni ei millään muotoa sallinut
minun huoletonna katsella, mitenkä kolme aseellista miestä
kylmäverisesti pistivät kuoliaaksi neljännen aseettoman. Syvimmässä
alamaisuudessa pyydän, että Teidän Majesteettinne ottaa erittäin tämän
kohdan asiassa huomataksensa, vedoten sen ohessa Teidän Majesteettinne
tunnettuun mielen ylevyyteen."

Kokenein hovimieskään ei olisi voinut laskea sanojansa taitavammin eikä
onnellisemmin, sillä Kristiinan mielen ylevyyteen ei kukaan milloinkaan
menestyksettä vedonnut.

"Niinpä niin; olihan kai urhean soturin vaikea tuollaista katsella --
sanoi hän muutaman hetken mietittyänsä. -- Mutta kuitenkaan ei näytä
aivan mahdottomalta, että te olisitte tunteneet tuon miehen, joka
valhetteli olevansa seppä, sekä että teillä edeltäpäin olisi ollut
tieto niistä tuumista, joita hän puuhaili. Te läksitte häistä ennenkuin
muut vieraat ja huomioon on otettu, että te kaiken juhlan kuluessa
olitte erittäin hajamielinen, jotta teidän ajatustenne arvellaan
liikkuneen jossakussa kaukana häätalosta tapahtuneessa toimessa."

Katsottuaan terävästi ja tutkistellen kapteenin silmiin, jatkoi
kuningatar puhettansa:

"Sitä paitsi on se katu, jolla tuo rettelö tapahtui, kaukana siitä
tiestä, jota kuljetaan kenraalin palatsista teidän nykyiseen
asuntoonne, jotta saattaisi arvella teidän tahallanne käyneen noille
seuduille tiedustelemaan mitenkä kapinallisten rikolliset toimet olivat
päättyneet."

Kapteenin kasvot olivat kuningattaren puhuessa lentäneet
tulipunaisiksi ja harmi hänen loukatusta kunniastansa sai hänen
silmänsä säteilemään. Kohottaen päätänsä korkeammalle sanoi hän:
"Kaikki nämät asianhaarat ovat tosin sellaiset kuin Teidän
Majesteettinne on suvainnut sanoa, mutta joku salainen vihamieheni on
käyttänyt satunnaista hajamielisyyttäni -- johon oli syynä muuan,
kokonaan minua itsekohtaisesti koskeva seikka, jota kuitenkin täytyy
pitääni salassa -- sen kautta kavalasti sytyttääksensä Teidän
Majesteettinne mielessä perättömiä epäluuloja minua kohtaan. Että ne
todellakin ovat aivan perusteettomat ja kaikkea todenperäisyyttä
vailla, sen toivon Teidän Majesteettinne itsekin kohta havaitsevan.
Minä olen sotilas ja mieleni on ollut niin yksin-omaisesti kiinnitetty
tähän ammattiini, että häpeäkseni täytyy tunnustaani, jotta kaikki
sille vieraat, kotimaata koskevat kysymykset vieläpä nimeltäänkin ovat
olleet minulle tuntemattomia. Teidän Majesteettinne valtakunnalle
kunniarikkaan rauhan toimitettuakin, olen kaiken ajan oleskellut tämän
rauhan kautta voitetuissa maakunnissa Saksan maalla. Täällä
Tukholmassa, jonne saavuin päivää ennen valtiokamariherran häitä ei ole
minulla muita tuttavia kuin muutamat entiset sotakumppanit, jotka
kaikki sydämmestään ovat Teidän Majesteettinne hallitukselle alttiit.
Tuo typerä tuntemattomuuteni valtiollisissa asioissa juuri sai sen
aikaan, että vastustelematta noudatin omantuntoni ääntä, joka käski
minua auttamaan heikompaa. Jos minulla tavallisissa seikoissa olisi
ollut edes niin paljon kokemusta, kuin nyt yhden vuorokauden kuluessa
olen ehtinyt hankkimaan itselleni, niin olisin varmaan ollut kahdella
päällä siitä, mitä tehdä tuon sepän asiassa. -- Joku häijy ihminen on
käyttänyt tätä tietämättömyyttäni soaistaksensa hyvää mainettani ja
saattaaksensa minua onnettomuuteen. Jos Teidän Majesteettinne
suvaitsisi sanoa, kuka tämä salainen viholliseni on, niin vaatisin
hänen julkisesti tunnustamaan kavalat aikeensa. Mutta jos hän ei sitä
tahtoisi tehdä, niin antaisin hänelle miekallani sellaisen löylytyksen,
joka saattaisi kelvata muille kielitteleville konnille varoittavaksi
esimerkiksi."

Kristiina kuningatar rakasti rohkeata puhetta, kun tämä puhe koski
jotakuta muuta henkilöä eikä häntä itseä ja miehekästä uljuutta hän
piti suuressa arvossa. Kapteeni Stålsköld'in tekemä uhkaus tuntematonta
vihamiestänsä vastaan miellytti kuningatarta, etenkin kuin hän oli
täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei tuo kapteenin puolelta ollut
tyhjää kehumista ja suulla suurentelemista, vaan että hän todellakin
oli mies toteuttamaan uhkauksensa. Myös oli kapteenin käytös niin suora
ja hän oli lausunut puolustus-puheensa niin avosydämisellä äänellä,
että niin teräväjärkinen ihminen kuin Kristiina kuningatar helposti
ymmärsi, ett'ei hän niistä salavehkeistä, joista häntä oli koitettu
tehdä epäluulon alaiseksi, ennakolta ollut mitään tietänyt.

"Minä uskon puheenne todeksi, kapteeni Stålsköld -- lausui kuningatar
-- ja annan teille tällä kertaa tämän miekkanne väärin-käyttämisen
anteeksi siitä syystä, että sitä maineella ja ansiollisesti olette
käyttäneet sodanaikana. Tuo erhetyksenne, kerran tehtynä, muuten ei
enää olekkaan korvattavissa. Mutta olkaa vast'edes varovainen!"

Kapteeni Stålsköld kumarsi syvään ja hänen sydämensä täyttyi
kunnioituksella tuota nuorta hallitsijatarta kohtaan, joka tuomiossansa
näin sopivalla tavalla oli ymmärtänyt yhdistää ankaruuden ja lempeyden
sekä oikeuden ja kohtuuden.

"Mutta tullakseni toiseen asiaan," sanoi Kristiina, ja ojensi kätensä
ottaaksensa muutamia pöydällä olevia asiakirjoja; -- "tilojenne
lahjoituskirjeet ovat valmiina, ja minä olen omakätisesti kirjoittanut
niiden alle". Hän antoi ne kapteenille, joka astui esiin niitä
vastaanottamaan.

"Ota vaataan, oi kuningatar, alamaisin kiitollisuuteni siitä
palkitsemistyöstä, joka Teidän Majesteettinne erin-omaisesta hyvyydestä
tulee isäni muistolle, ja niille vähäpätöisille ansioille, joita hänen
on onnistunut saavuttaa taistelussa oikean uskon puolesta ja Ruotsin
vihollisia vastaan."

Kapteeni Stålsköld ei huomannut sitä pian katoavata hymyä, johon
kuningattaren huulet vetäytyivät, kun hän puhui oikeasta uskosta.

"Sitä paitsi olen pitävä huolta siitä, että sukunne otetaan
ritarihuoneesen, jotta te, kapteeni Stålsköld, senjälkeen
vastaansanomatta pääsette nauttimaan niitä etuja, jotka teille
vapaasukuisena tulevat".

"Kiitän Teidän Majesteettianne tästä lupauksesta", vastasi kapteeni,
"ja se ilahuttaa minua sitä enemmin, koska itselläni on ollut aikomus
alamaisuudessa nostaa kysymys siitä. Voi olla hyvään tarpeesen, että
tämä asia on selvillä; sillä kun on kysymys itsensä puolustamisesta
pilkkaajoita vastaan, niin tämä asianhaara ei ole merkitystä vailla".

"Te ajattelette ainoastaan taistelua ja puolustusta, kapteeni
Stålsköld. Mutta muistakaa, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan
hukkuu. Alanpa pelätä, että olette oikein torapussi, joka paljastatte
miekkanne joka pikku-asiasta". -- Kuningatar lausui tämän leikillisellä
äänellä, ikäänkuin hän ei olisi tarkoittanut mitään siitä. Tunnettu
sitäpaitsi on, että Kristiina mielellään suosi sellaisia miehiä, jotka
puolustivat kunniaansa, sekä että hän sangen armollisesti kuunteli
ilmoituksia kaksintaisteluista, sillä hän katsoi niiden paraiten
todistavan taistelevien uljuutta ja miehekästä urhoollisuutta.
Seurauksena tästä kuningattaren mieltymyksestä kaksintaisteluihin
olikin, että nämät, jotka Kustaan aikana olivat jääneet milt'ei
unohduksiin, taas Kristiina kuningattaren hallitus-ajalla tulivat
yleisesti käytäntöön.

"Minä en halua tarpeettomasti mitellä miekkaa kenenkään kanssa, mutta
toisinaan tapahtuu, että heikompi ainoastaan vetoamalla miekkaan voi
hillitä parjaajan kielen ja saada oikeuden," väitti kapteeni ja asettui
odottavaan asemaan, vartoen kuningattaren viittausta, että vastaan-otto
oli loppunut. Mutta hän otti vielä yhden papereista, jotka olivat
pöydällä, lausuen: "Vielä seikka, joka koskee tätä asiakirjaa. Neuvosto
on vaatinut, ja minun on myöskin aikomus hyväksyä tämä heidän
ehdotuksensa, joka koskee sen mainion rykmentin hajoittamista, jossa te
palvelette, kapteeni. Katsoen siihen, että nyt on rauha kaikkien
naapurien kanssa, on mahdollista vähentää sotajoukon määrää. Koska
miehistössä sinisessä rykmentissä suurimmaksi osaksi on ulkomaalaista
palkkaväkeä, niin olemme katsoneet, että rauhan ajalla valtakunnalle
hyödyllisempäänkin tarkoitukseen voimme käyttää tuota melkoista
rahamäärää, joka nyt menee heidän palkkaamisekseen".

Kapteeni Stålsköld oli säpsähtänyt kuullessaan tämän. Hänen rakastettu
sininen rykmenttinsä hajoitettaisiin, jonka kanssa hän oli ottanut osaa
niin moniin vaaroihin ja saanut niin monta voiton seppelettä. Sanoma
hänen äitinsä kuolemasta ei olisi kentiesi koskenut häneen kovemmin
kuin tämä surusanoma.

Kuningatar tarkasti hymy suin tuota suurta vaikutusta, jonka hänen
sanansa tekivät nuoreen sotilaasen, ja hän milt'ei sääli hänen
teeskentelemätöntä suruansa. Senpätähden ei hän myöskään pannut
pahakseen, kun kapteeni uskalsi huomauttaa: "Mutta Teidän
Majesteettinne! Sininen rykmenttihän on ruotsalaisen armeijan ydin.
Lukemattomissa taisteluissa on se pitänyt paikkansa urhoollisimpana
urhoollisten joukossa ja se on yksinään tuottanut Ruotsille sotakunniaa
yhtäpaljon kuin kymmenen muuta rykmenttiä yhteensä! Mihin kelpaa
sotajoukkomme, jos sininen rykmentti hävitetään? Minä päivänä tahansa
saattaa syntyä joku sodan syy, ja silloin olisi sangen hyvä lähettää
tuleen sellaisia sotilaita, jotka eivät muuta kuin nimeltä tunne sitä
tunnetta, jota muuan ihmislaji kutsuu peloksi."

"Ettehän moittine muita rykmenttejä voittoisassa sotajoukossamme
pelkureiksi?" väitti kuningatar.

"Olkoon sellainen vääryys kaukana minusta, mutta ensimmäinen palkinto
urhoudesta tulee kuitenkin 'siniselle'." --

"Mitä sitten sanotte maamiehistänne, suomalaisista? Olisivatkohan he
tyytyväiset teidän palkinnon antoonne?"

"Ei kukaan voi urhoudessa olla heitä etevämpi, vaan kun he
pää-asiallisesti ovat rakuunoita, niin ei heillä voi olla sitä
erin-omaista sotataitoa, joka tekee sinisen rykmentin maailman
etevimmäksi rykmentiksi!" vastasi kapteeni Stålsköld hehkuvalla
innolla.

"Mutta mitä luulette ruotsalaisten ajattelevan sellaisesta
arvostelusta, jossa he ovat kokonaan unohdetut?"

"Teidän Majesteettinne, he ovat maailman urhoollisinta kansaa, ja
Europan täytyy vavista, kun he liikahtavat."

Kuningatar alkoi nauraa sydämellisesti.

"Te olette onnellinen palkinnon jakaja te, kapteeni Stålsköld", sanoi
hän, "sillä ette osaa antaa muita kuin ensimmäisen palkinnon, ettekä
niin tarkoin välitä, kuinka monelle sen annatte. Vaan kun te olette
tulleet siihen päätökseen, että kaikki osastot armeijastamme oikeastaan
ovat yhtä urhokkaita, koska ne kaikki ovat urhoollisimpia, niin
lieneehän yhden tekevä, missä palvelette minua ja Ruotsia".

"Minä olen valmis uhraamaan henkeni Teidän Majesteettinne puolesta,
mihin rykmenttiin tahansa Teidän Majesteettinne suvaitsee asettaa
minut", vakuutti kapteeni innokkaasti.

"Tämän uhrin toivon tulevan poistetuksi niin pitkälle tulevaisuuteen
kuin suinkin," lausui Kristiina leikillisesti, "ja minä aion pitää
teidän hyväksi koetellun miekkanne itseni turvaksi, jonkatähden myös
olen päättänyt muuttaa teidät kapteenina henkivartijakaartiini. Tässä
on valtuuskirjanne." Hän ojensi paperin, joka oli hänen kädessään,
ihmeen kummastuneelle kapteenille, joka ei voinut pusertaa suustansa
sanaakaan kiitokseksi. Niin äkkiä ja odottamatta oli asia tullut
kysymykseen, ett'ei hän voinut tointua hämmästyksestään, vaan seisoi,
käyttääksemme vanhaa sananlaskua, niinkuin pilvistä pudonneena.

Lopulta sai hän kuitenkin vaivoin sanotuksi seuraavan kiitoslauseen:
"Teidän Majesteettinne minulle osoittama hyvyys on paljoa suurempi tuen
olisin ansainnutkaan, mutta koetan aina tästälähin tulla ansaitsemaan
Teidän Majesteettinne osoittamaa luottamusta."

Kuningatar katseli häntä tarkoin, silla hän saattoi hänen käytöksestään
päättää, ottiko hän vastaan tuon nimityksen ilolla vai ei. Hän luuli
huomaavansa, ett'ei kapteeni ainakaan siitä iloinnut.

Eikä hän tässä pettynytkään, sillä kapteenin ensimmäinen ajatus, joka
koski rakasta sinistä rykmenttiä, josta hänen täytyi erota, herätti
hänessä katkeraa surua ja kaipausta, mutta kun hänen mielensä oli
ehtinyt tyyntyä, alkoi hän ajatella toisin. Hän ajatteli Elviraa ja
valaansa, ja silloin näytti tapahtunut muutos hänessä Luojan
sallimukselta, joka antoi hänelle tilaisuuden pitää huolta siitä, jonka
rauhaa oli vannonut puolustavansa.

"Kuinka tyydytte kohtaloonne?" kysyi kuningatar keskeyttäen
molemminpuolisen vaiti-olon.

"Teidän Majesteettinne! Minä pidän sitä onnena, jota en ole voinut
odottaakkaan ja sillä olen saavuttanut rohkeimpienkin toiveitteni
päämäärän".

"Hyvä että olette tyytyväinen, kapteeni Stålsköld, sillä en olisi
tahtonut tehdä tätä vastoin mieltänne."

Silloin tuli sisälle kamariherra ja ilmoitti että kreivi Magnus pyysi
päästä kuningattaren puheille.

"Pyytäkää kreiviä astumaan sisälle", sanoi kuningatar ja sanottuaan
kapteenille, että hänen virkatoimensa pian alkaisi, sekä kehoitettuaan
häntä käymään asian-omaisten luona, antoi hän kapteenin lähteä pois.

Heti senjälkeen tuli sisälle tuo mahtava suosikki kuninkaallisella
komeudella ja käytöksellä.



9 LUKU.


Lokakuun 20 p. vuonna 1650, jolloin Kristiina kuningattaren kruunaus
tapahtui, oli sunnuntai. Jo aikaisesta aamulla olivat tukholmalaiset ja
ne, jotka maaseuduilta olivat kruunauksen tähden matkustaneet
Tukholmaan, liikkeessä. Äärettömän suuri kansajoukko tulvaili linnaan
ja suureen kirkkoon, sekä niille kaduille, joita pitkin loistavan
kruunausjoukon piti kulkeman. Ainoastaan harvalukuinen vähemmistö
niistä monista tuhansista, jotka halusivat päästä kirkkoon, saattoi
saada sijaa siellä. Muut ympäröivät temppelin elävällä muurilla. Tungos
oli kaikkialla kauhea. Kun ylen määrin loistava ja komea juhlakulkue
lopulta lähti liikkeelle, oli moni vaarassa likistyä kuoliaaksi.

Ei koskaan sitä ennen ja tuskin myöhemminkään ole Tukholmassa nähty
niin mahtavan komeata kohtausta, eikä Ruotsissa niin loistavaa
kruunausta. Kulkueen etupäässä oli eräs hevois-henkivartijakaartin
osasto. Kuningattaren kallis-arvoisia juhlavaunuja veti neljä
lumivalkeata, hopeakenkäistä hevoista, ja niiden kummallakin puolella
ratsasti valtakunnan etevimpiä kenraaleja, miehiä, jotka
kolmenkymmenenvuotisessa sodassa olivat hankkineet katoamattomia
ansioita itselleen Ruotsin suhteen ja kuolematonta kunniaa historiassa,
niinkuin Königsmarck, Wittenherg ynnä moni muu. Heidän kanssaan
kilpaili tuhlaavassa komeudessa nuot viisi korkeata valtiovirkamiestä,
joiden ajokalut eivät olleet kuningattaren ajokaluja paljoa huonompia,
ja joiden joukkoon silloin luettiin miehiä semmoisia kuin Akseli
Oxenstierna, Pietari Brahe, sekä i'äkäs sotamarski Jaakko de la Gardie,
venäläisten ikimuistettava voittaja. Näitä lähimpänä ajoivat
valtioneuvokset, jotka tässä tilaisuudessa osoittivat yhtä suurta
loistoa, ja sitten valtakunnan muut mahtimiehet, aina säätynsä ja
arvonsa mukaan. Kuningattaren ent. opettaja, Juho Matthiaksenpoika,
piti tavanmukaisen kruunaussaarnan, itse kruunauksen toimitti valtion
ja kirkon-asioissa hyvin ansiokas Upsalan arkkipiispa, Juho Lenaeus.
Kun juhlallisuus kirkossa oli tapahtunut, palasi kruunaus-joukko
samassa järjestyksessä linnaan, jossa juhla-ateria oli valmistettu
osan-ottajille.

Mutta rahvaastakin, joka tiheissä joukoissa ympäröitsi kuninkaanlinnaa,
oli pidetty huolta. Alhaalla torilla vuoti viiniä runsaasti monesta
suihkukaivosta, ja moni söi maukkaasti sinne asetettua tavattoman
suurta "kruunaus-härkää". Tungos ei täälläkään ollut vähempi kuin se,
joka oli ollut suuren kirkon luona, ja niillä kaduilla, joita myöten
kruunausjoukko oli kulkenut. Olipa melua ja temmellystä, jota ei
mitenkään saata kuvata. Ei voinut kuulla lähimmän naapurin sanoja,
joll'ei tämä puhunut erittäin kovaa. Ja mitä illemmäksi tultiin, sitä
enemmän kasvoi melu, vieläpä samassa määrässä, kuin viinijumala ennätti
tunnetulla tavallaan vaikuttaa läsnä oleviin.

Noin k:lo 9 aikana alkoi tulitus, joka sitten taukoamatta kesti
puoli-yöhön saakka. Jo ensimmäisiä, verrattain vähäpätöisiä raketteja
vastaan-otti kansa äänekkäillä hurraa-huudoilla. Hetki hetkeltä tuli
mieli-ala yhä iloisemmaksi. Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset
taas huusivat voimiensa takaa. Mutta ne, jotka jo olivat väsyneet tahi
kyllästyneet näihin toimiin, huvittelivat tappelulla. Usealla eri
taholla ja muutamissa joukoissa oteltiin sydämmen pohjalta ja tehtiin
monta urhoollisuuden näytettä, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä sota
kunninkaan ja valtakunnan puolesta. Haavoitetuista ja kaatuneista ei
saanut näin juhlallisessa tilaisuudessa olla puutetta; monta kannettiin
pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja moni aivan hengetön oli saanut
sankarikuolon.

Semmoinen oli elämä linnan ulkopuolella ja ympärillä, kun
kapteeni Stålsköld lähti linnasta. Hän oli sinä päivänä ollut
vahti-adjutanttina, mutta noin k:lo 10 aikana illalla oli eräs toinen
kaartin-upseeri tullut hänen sijaansa. Niin päästyään vapaaksi päätti
hän sekaantua kansajoukkoon ja kuluttaa aikaansa katselemalla kuinka
kansa huvittelihe. Sitä paitsi oli hänellä yhtä toista miettimistä, ja
sen luuli parhaiten saattavan tapahtua ulkona raittiissa ilmassa,
sill'aikaa kuin käveli ympäri varsinaisetta päämäärättä, mihin hyvänsä
sattumus hänen veikin.

Hän oli pari päivää sitten tavannut Elviran, ensimmäisen kerran tuon
onnettoman tunnustuksen jälestä. Tätä kohtausta oli hän itse hakenut,
sillä hänelle tuli tuiki mahdottomaksi saada rauhaa ennenkuin oli
nähnyt hänet. Kertomuksista oli kuullut Elviran kohta häiden jälkeen
sairastuneen, mutta taas vähin voimistuneen. Mikä oli ollut sairauden
syynä? Ehkä suru ja epätoivo? Millä tavoin oli parooni käyttäinnyt
häntä kohtaan, ja millaiseksi alkoi hänen kohtalonsa muodostua? Oliko
hänen koston-uhkauksensa millään tavalla vaikuttanut paroonin
menettelytapaan, vai oliko tämä jo ehkä ansainnut sen verisen
rangaistuksen, jolla hän, kapteeni, oli uhannut paroonia vähimmästäkin
loukkauksesta Elviraa kohtaan? Näihin ja muihin samanlaisiin
kysymyksiin halusi hän vastausta, ja siinä toivossa meni hän kenraalin
luo, kun toivoi siellä tapaavansa Elviran, eikä hän tässä toivossaan
pettynytkään. Tähän käyntiin oli hänellä sitäpaitsi toinen, kylläkin
tärkeä syy. Olipa jo aika ilmoittaa kenraalille, jonka tiesi
edespäinkin itseänsä suosivan, siitä uudesta käänteestä, joka
kuningattaren häntä kohtaan osoittaman hyvyyden kautta oli hänen
kohtalossaan tapahtunut.

Hetken kuljeskeltuaan ympäri meluavassa kansajoukossa, päätti hän
pyrkiä vähempiliikkeisille ja kauvempana oleville kaduille saadakseen
häiritsemättä muistella tätä tapaamista ja uudestaan miettiä niitä
huomioita, joihin sen johdosta luuli saaneensa syytä. Hän muisteli siis
kenraali S----hjelm'in sydämmellistä vastaan-ottoa, ja muisti häpeällä,
kuinka tyydyttämättömästi oli vastannut tämän kysymykseen, miksi niin
pitkään aikaan ei ollut käynyt hänen luonansa, ja jättänyt hänen,
kenraalin, tietämättömäksi tapahtuneesta nimityksestä. Sen muistutuksen
huomaavaisuuden puutteesta, joka oli tässä kysymyksessä, piti kapteeni
aivan oikeutettuna.

Elviran oli hän tavannut kalpeana ja kärsivänä, mutta hänelle ei ollut
onnistunut saada selville tämän sisällistä mielentilaa eikä suhdetta
parooniin. Häntä itseänsä kohtaan oli Elvira kartteleva ja näytti
selvästi, että mieluimmin olisi tahtonut välttää puhelua niistä
aineista, joista hän halusi saada selitystä. Mutta kun hän siitä
huolimatta otti puheeksi nämät aineet, antoi Elvira kierteleviä
vastauksia, ja lopuksi oli hän lausunut melkein katkerasti: "On
nimen-omainen tahtoni, kapteeni Stålsköld, ett'ette ensinkään koeta
sekaantua minun arviosuhteisini, sillä siten ette saa tehdyksi mitään
hyödykseni, vaan päinvastoin. Siitä saatatte olla vakuutettu, että
parooni on kohdellut ja vastakin kohtelee minua niinkuin olen ansainnut
tulla kohdelluksi, eikä ole hänen luonteensa mukaista antaa kenenkään
sanojen tahi uhkausten vaikuttaa hänen menetystapaansa. Mitä
teidän valaanne tulee, niin pitää pitämänne sitä tekemättömänä!"
Arvoituksentapaisia sanoja kapteenille. Kuinka arveli Elvira paroonin
pitävän itseänsä kohdella, ja kuinka oli tämä häntä kohdellut. Hän oli
kokenut saada tarkempaa selkoa siitä, mutta turhaan, sillä Elvira oli
päättävästi kieltänyt kaikki enemmät selitykset.

Hänelle ei jäänyt neuvoksi muuta kuin itse, niin hyvin kuin voi,
koettaa päästä selville tästä asiasta. Hän tutki itsekseen sentähden
tarkoin paroonin luonteen, asetti jokaisen hänen ominaisuutensa
erikseen, ja tarkasteli niitä sitten hänessä yhtyneinä. Olipa hän
havainnut paroonin muuttuneen nä'önkin ja sen kamalan kolkkouden, jota
tämä ei silloinkaan voinut salata, kun näyttäytyi linnassa.
Saattoikohan tähän kolkkouteen olla syynä muu kuin rajaton luulevaisuus
ja palava kostonhimo? Kapteeni vastasi tähän kysymykseen kieltävästi,
ja hänen loppupäätöksekseen tuli, että Elviran kohtalo oli marttyyrin,
ja paroonin suhde häneen oli kiusaajan kiusattuun.

Mutta miten saisi hän todistuksia tähän suhteesen, kun Elvira
sulkemalla hänet luottamuksestansa oli selvästi näyttänyt, ett'ei hän
koskaan rupeaisi ilmi-antajaksi, vaan oli päättänyt vai'eten kestää ja
nurisematta kärsiä kovimmankin kohtalon? Vai noudattaisiko hän Elviran
neuvoa, ja pitäisi valansa tekemättömän arvoisena? Ei, tuhat kertaa ei!
Elviran tahto ei saattanut päästää häntä niistä valoista, jotka oli
tehnyt, eikä siitä edes-vastauksesta, joka tulisi hänelle, joll'ei
niitä pitäisi. Salainen aavistus sanoi hänelle sitä paitsi, että
parooni pelkäsi hänen kostoansa, ja hän toivoi tämän pelon tuottavan
Elviran kohtalolle huojennusta. Mutta hän arvasi tämän pelon pian
taukoavan vaikuttamasta paroonin menettelyyn, jos tämä huomaisi, ett'ei
hän ai'okkaan pitää valaansa, tahi ett'ei hän tehnyt mitään
tiedustellakseen sitä perhesuhdetta, jota oli sitoutunut pitämään
silmällä. Olisi sentähden varsin tärkeätä hänelle keksiä keino, joten
semmoinen silmällä pito tulisi mahdolliseksi. Mutta mistäpä keksisi
semmoisen keinon? Tämä asia oli tuottanut hänelle paljon tuumimista, ja
hän oli mietiskellyt paljon sinne tänne, keksimättä mitään
hyväksyttävää keinoa saadakseen selville paroonin perheellistä
suhdetta. Ja kuitenkin täytyi hänen keksiä sellainen keino tahi
tunnustaa tehneensä väärän valan! Jo paljas tämän jälkimäisen
ajatteleminenkin kauhistutti häntä sangen kovasti, ja hän päätti toden
teolla pinnistää mietintäkykyänsä, kunnes se hänen väsymättömyytensä
kautta tulisi pakoitetuksi keksimään keinon, joka saattaisi
tarkoituksen perille, ja jonka hän sen vuoksi hyväksyisi.

Nytkin mietti hän tätä vaikeata asiaa, ja kulki lakkaamatta eteenpäin,
siitä huolimatta minne. Eräässä kadunkulmassa seisahtui hän lopulta
katsoakseen ympärilleen. Edessään oli hänellä pimeä ja ahdas
poikkikatu, jota ei muistanut milloinkaan kulkeneensa, ja hän mietti
parhaillaan minnekkä se veisi hänen, jos lähtisi sitä kulkemaan, kun
mustaan väljään vaippaan kääriytynyt mies tulli hänen ohitsensa. Tämä
tapaus, niin vähäpätöiseltä kuin se näyttikin, herätti kapteenissa
suurta kummastusta, sillä hän oli huomannut, että sama henkilö jo
_kolme_ kertaa oli kulkenut hänen ohitsensa. Ihmeellinen teiden
yhteen-sattuminen. Mutta eipä siinä kyllä. Monena edellisenäkin iltana,
kun hän oli liikkunut kaupungissa, oli hän tavannut saman miehen
milloin tavaten milloin käyden hänen ohitsensa, ja niin oli hän tehnyt
monta kertaa joka ilta. Miehellä ei aina ollut samaa pukua, mutta
kapteeni Stålsköld oli kuitenkin tuntenut hänen vartalosta ja ryhdistä.
Tämän kasvoja ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut päässyt näkemään,
sillä mies näytti huolellisesti kätkevän ne. Sill'aikaa kuin kapteeni
seisoi, mietiskellen mitä sellainen merkitsisi, kulki kolme henkilöä
hänen sivutsensa, ja hekin menivät tuolle kapealle kujalle. He näkyivät
kuuluvan työmiesten luokkaan, eikä, heidän horjuvasta käynnistään
päättäen, torilla olevien suihkukaivojen viini näyttänyt, mitä heihin
tulee, hukkaan juosseen. Kapteenikin lähti taas liikkeelle, vieläpä
samaan suuntaan kuin edelliset kulkijatkin, sillä hän oli päättänyt,
että kuja oli jollakin tavoin yhteydessä Drottninggatan nimisen kadun
kanssa jolle hän halusi päästä. Hän ei ollut käynyt pitkältä, kun
eräässä kujan tekemässä mutkassa, jonka jälkeen kuja näytti hiukan
leventyvän, huomasi tien itseltänsä suljetuksi. Sulkijana ei ollut
aitaus, muuri eikä mikään muukaan eloton esine, vaan elävä salpa, jonka
muodosti neljä keskenänsä tappelevaa henkilöä. Kapteeni Stålsköld,
jolla ei ollut vähääkään halua sekaantua otteluun, koetti päästä
taistelevien sivutse, mutta huomasi sen pian mahdottomaksi, sillä
nämät, otellen kaksi kahta vastaan, tulivat aina joko tahallaan tahi
sattumalta kapteenin eteen ja sulkivat häneltä siten tien. Kun ei siis
enää mitään muuta ollut tehtävänä kuin joko väkivallalla murtautua läpi
tahi seisahtua, niin valitsi kapteeni Stålsköld jälkimäisen. Jo alusta
alkaen oli hän kummastellut sitä hiljaisuutta, joka vallitsi tappelun
kestäessä, mutta kun hän nyt lähemmin tarkasteli sitä, huomasi hän
pian, ettei hiljaisuus ollut ainoa omituisuus tässä tappelussa, sillä
hän havaitsi siinä myöskin ihmeteltävän järjestyksen ja
säännöllisyyden. Taistelijat löivät toisiansa vuorotellen, ja
noudattivat tätä järjestystä niin johdonmukaisesti, että toinen aina
odotti toisen vasta-lyöntiä, ennenkuin iski uudelleen. Korkeimmilleen
nousi kuitenkin kapteenin kummastus, kun hän tunsi neljä taistelijaa
tuoksi musta- ja väljäviittaiseksi mieheksi ja niiksi kolmeksi, jotka
hiukkaa ennen olivat kulmassa menneet hänen ohitsensa.

Ei hänelle kuitenkaan suotu pitkää aikaa mietteisin, sillä miehet
taukosivat yht'äkkiä tappelemasta ja saarsivat hänen.

"Kuolkoon tuo kirottu vakoja!" -- huusi se heistä, joka oli viittaan
puettu, ja sivalsi voimakkaasti kapteenia pitkällä puukolla, ennenkuin
hän oli ehtinyt ajatellakaan puolustustansa. Lyöjä tähtäsi kapteenin
rintaan, mutta onneksensa kerkesi tämä hyvään aikaan kääntämään
vasemman kylkensä vihamiestänsä vastaan, jotta hänen aseensa tunkeui
kapteenin vasempaan käsivarteen. Samassa hetkessä paljastivat muut
kolmekin puukkonsa ja hyökkäsivät kapteenia vastaan.

Mutta ainoastaan ensimmäinen heistä kerkesi lyömään terävän aseensa
kapteenin jo ennenkin pahasti haavoitettuun vasempaan käsivarteen,
kohta alapuolelle olkapäätä, sillä kapteeni oli oikealla kädellänsä
vetänyt miekkansa tupesta. Ei viipynyt hetkeäkään, ennenkuin häntä
viimeksi haavoittanut rosvo sai ansaitun palkkansa. Huutaen "pois
tieltäni kurjat sala-murhaajat!" sivalsi kapteeni häntä miekallansa
vasten silmiä sillä seurauksella, että hän kamalasti korahtaen vaipui
maahan verihinsä. Kaatuneen toverit vetäytyivät tämän nähtyänsä
muutaman askeleen taaksepäin.

Mutta viittaan puettu mies paljasti samassa myös pitkän miekan, jota
hän oli pitänyt viittansa alla salattuna, ja kävi taas kapteenin
kimppuun, joka ainoastaan suurella ponnistuksella pysyttäytyi pystyssä
seinää vasten, niin väsyneeksi tunti hän itsensä verenvuodosta ja
haavojen tuottamasta kivusta.

Kuitenkin päätti hän antaa niin kalliisti kuin suinkin maksaa henkensä,
sillä vaikka hän huomasi, että hän aseiden käyttämisessä oli viittaan
puettua miestä paljoa etevämpi, huomasi hän kuitenkin, että hän ajan
pitkään sortuisi, etenkin koska hänen kaksi muuta vastustajaansa taas
lähestyivät ja tällä kertaa jykevät sauvat aseina, jotka he tähän
asti olivat pitäneet vaatteisinsa kätkettyinä. Avusta ei ollut
paljon toivoa, sillä ainoastaan muutamia asuttuja taloja oli tällä
poikki-kadulla ja ainoastaan harvoin poikkesi joku yksinäinen kulkija
illoin sille. Vähän siis olisi tässä auttanut avun huuto, hätäkeino,
johon kapteeni hyvin vastenmielisesti olisi ryhtynyt, koska sellainen
hänen käsityksensä mukaan ei ollut sopivaa.

Ainoa pelastuksen mahdollisuus hänellä olisi luottaa itseensä ja jos
mahdollista oman taitavuutensa avulla voittaa väkivallan tekijät. Hän
koetti sentähden äkillisellä hyökkäyksellä haavoittaa vastustajaansa,
vaan viittaan puettu mies oli varoillaan ja vetäytyi muutaman askeleen
takaisin.

Näkyi selvästi, että hän, tietäen huonommuutensa, kylmäverisesti
miettien odotteli sitä täydellistä väsymystä, joka kapteenin
haavoitetusta tilasta ennemmin tahi myöhemmin välttämättömästi tulisi,
senjälkeen sitä helpommin tappaaksensa melkein aseettoman vihollisen.
Sentähden vältti hän huolellisesti joka asentoa, joka olisi saattanut
hänen itsensä vaaraan, ja pysyi kokonaan puolustuksessa. Ehkä tahtoi
hän myöskin antaa apulaisillensa heille tulevan osan lopullisesta
voitosta.

Kun kapteeni Stålsköld huomasi, ett'ei hän voinut pettää
vastustajaansa, jonka erin-omainen varovaisuus oli vastapainona hänen
suuremmalle taitavuudelleen, niin sammui viimeinenkin toivon kipinä
hänessä. Samalla sai hän myös niin tuiman kangin-iskun päähänsä, että
hän melkein meni tainnoksiin.



10 LUKU.


Olemme muistuttaneet, että ainoastaan harvoja taloja oli äsken mainitun
poikkikadun varrella. Yksi niistä harvoista oli Aake Berg'in talo, joka
sijaitsi kappaleen matkaa eteenpäin siitä paikasta, jossa tappelu oli.
Tähän taloon ja samaan saliin, jonne jo kerran ennenkin olemme
kurkistaneet, muuttuu kertomus nyt.

Samat viisitoista "P.C.G. seuran" jäsentä, jotka olivat miettineet
tuuman hyökkäykseen kaupungin vankilaa vastaan, jonka hyökkäyksen
onnettoman päätöksen tunnemme, ovat siellä taas ko'ossa. Hekin
ovat kuningattaren kruunausjuhlan viettämispuuhissa, ja jalolla
Xereres-viinillä on hyvä menekki.

"Juon tämän maljan Tukholman kaupungin onneksi, ja sen sallimuksen
muistoksi, joka laittoi niin, ett'ei kruunaus ikivanhan tavan mukaan
tapahtunut Upsalassa!" sanoi Niilo Skunk.

"Eläköön Tukholman kaupunki, eläköön se sallimus, joka taistelee
puolestamme!" huudahti Jakobsson.

"Eläköön Tukholma ja kruunaus!" huusivat kaikki, nostaen pikarit
huulillensa.

"Olet siis vakuutettu siitä, että sillä taika-uskolla, joka on
kansassa, on jokin merkitys?" kysyi pormestari Niilo Niilonpoika,
kääntyen Niilo Skunkiin.

"Älä nimitä sitä taika-uskoksi, sillä sen merkitys on paljoa korkeampi
kuin semmoinen. Jokaisella kansalla on ollut Sibyllansa, joka
ihmeteltävän todenmukaisesti on ennustanut tulevia kohtaloita.
Roomalaisilla oli onni saada osa Sibyllansa ennustuksista
kirjoitettuina, mutta useimmat muut kansat eivät ole päässeet tätä etua
nauttimaan. Sentähden ovat hänen ennustuksensa heidän keskensä
suurimmaksi osaksi hävinneet, kun sitä vastaan varsin harvat ovat
suullisten kertomusten kautta säilyneet tuleviin aikoihin, tuleville
polville. Näitä harvoja on pidettävä erittäin tärkeinä, sillä ne
puhuvat lahjomatonta totuutta. Sellainen peruuttamaton ennustus on
sekin, joka mainitsee, että Tukholmassa kruunattu Ruotsin hallitsija
tulee vaan hyvin lyhyen ajan kantamaan kuninkaallista purppuraa.

"Tulkoon tämä aika niin lyhyeksi kuin mahdollista, sillä me tarvitsemme
ruhtinasta, joka tietää pitää arvossa rakasta Ruotsiamme, ja joka
ymmärtää kunnioittaa kansan oikeuksia!" sanoi Jakobsson.

"Eläköön prinssi!" huudahti Niilo Niilonpoika, nousten seisaallensa ja
kohottaen pikaria. Kaikki muut noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja
huusivat yhdestä suusta: "Eläköön Kaarle Kustaa, Ruotsin toivo".

Sitten otettiin, erään läsnä-olijan ehdoituksesta, keskusteltavaksi
kysymys: "Pitäisikö ja millä tavoin jouduttaa sallimusta tekemään
kuningattaren hallitus-ajan niin lyhyt-ikäiseksi kuin mahdollista?"

Kaikki arvelivat sen hyväksi olevan toimittavan, mutta kehoittivat
kuitenkin mitä suurimpaan varovaisuuteen, ja mahdollisuuden mukaan
välttämään väkivaltaisia toimia. Tuo onnistumaton hyökkäys vankilaa
vastaan ja se vaara, jossa useammat läsnä olevista, mutta etenkin
Jakobsson olivat olleet, oli vieläkin niin tuoreessa muistossa, että
nämätkin, vaikka olivat "P.C.G. seuran" uhkarohkeimpia ja kiivaimpia
jäseniä, näyttivät niin arvelevilta, ett'ei yksikään ääni puolustanut
metelisten kohtausten toimeenpanemista.

"Ei ole sopivaa eikä viisasta mennä aikaansa edelle", sanoi Niilo
Niilonpoika. "Olemme huomanneet, että sellainen kostaa itsensä
puolesta. Sitä vastoin täytyy meidän sitä uutterammin koittaa sen
saavuttamiseksi hiljakseen horjahduttaa perustuksiltansa ne
kiitollisuuden tunteet kuningatarta kohtaan, joita vielä monessa kohden
löytyy, sekä salaa kiihdyttää tyytymättömyyttä häneen. Eikä meidän
siinä, tarkoin ajatellen, tarvitse käyttää muita keinoja kuin totuutta.
Sillä hänen virheensä ovat niin lukuisat ja erehdykset hänen
hallituksessaan niin suuret, että ne, oikeassa valossaan esiteltyinä,
riittävät herättämään kuinka paljon mielenkarvautta tahansa. Meidän
pääasialliseksi työksemme tulee selittäminen: meidän tarvitsee
ainoastaan selittää ja huomauttaa niitä vihattavia toimia, joihin hän
sekä hänen suosikkinsa ja ulkomaalaiset seikkailijat ryhtyvät, ja jo
sellaisen huomauttavan selvityksen kautta saamme toimeen arvaamattoman
paljon asiamme hyväksi. Aineista ei meillä myöskään tule olemaan
puutetta, sillä jok'ikistä ulkomaista kerskailijaa, joka itseänsä
rikastuttaakseen käy kuningattaren hovissa, saatamme tässä suhteessa
käyttää hyväksemme."

"Hyvä on, että heistä edes tulee jotakin hyötyä maalle ja
valtakunnalle!" lausui Jakobsson.

"Yhtä kalliiksi kuin he tulevat kuningattarelle ja kuningattaren kautta
valtakunnalle, yhtä kalliiksi tulevat meidän kauttammekin hänelle!"
sanoi Aake Berg.

"Tokkohan meillä on mitään toivottavana prinssiltä? Onkohan hän, tuleva
maan-isä, saattava väliäpitämättömästi katsella, kuinka meidän hirveän
oppinut sinisukkamme saattaa Ruotsin perikadon partaalle, kehoittamatta
kansaa, jonka rakkaus hänellä on, järjestykseen ja vapauteen?" kysyi
Jakobsson.

"Tehköönpä hän vaan sen. En mitään hartaammin toivoisi, kuin että hänen
Rikkiviisautensa päivät päättyisivät samalla tapaa kuin korkeasti
autuaan kuningas Eerikki neljännentoista aikoinaan!" huudahti Aake
Berg.

Tämä lause loukkasi Pertti Månsson'in hurskasta mieltä.

"Sellaista kohtaloa en tosin toivoisi suuren Kustaa Aadolf'in
tyttärelle", lausui hän. "Mutta ei minulla olisi mitään sitä vastaan,
jos prinssi noudattaisi sen Rooman keisarin esimerkkiä, joka teki
vastakeisarinsa piispaksi. Sellainen virka ei tosin oikein sopisi
kuningattarellemme, joka tuskin ensinkään uskonee Jumalaan, mutta asia
tulisi kaikissa tapauksissa melkein samaksi, jos annettaisiin hänelle
provessorin toimi yliopistossamme. Hän on kylläksi oppinut ja
miesmäinen sellaiseen virkaan.

"Asia on niinkuin olen sanonut. Aina mestarillisesta värväyksestäsi
saakka olet alkanut tulla aivan toiseksi mieheksi, Pertti Månsson
hyvä, ja päivä päivältä edistyt yhä enemmän. Panenpa vetoon
kahdeksankymmentä tukaattia, että sinä täiläkin kertaa keksit parhaan
neuvon. Koettakoon se, joka haluaa ansaita kahdeksankymmentä tukaattia,
keksiä parempaa!" sanoi Jakobsson leikillisesti.

Läsnä olevat suostuivat vetoon, ja vilkasta naurua herättävä leikin
lasku alkoi, missä jokainen koki keksiä jotakin virkaa tahi tointa
kuningattarelle, jonka tämä seura itse kruunauspäivänä syöksi
valta-istuimeltaan, mutta loppupäätökseksi tuli, ett'ei kukaan ollut
keksinyt niin kaikin puolin sopivaa kuin Pertti Månsson. Hän
julistettiinkin sentähden maljoja juodessa ja eläköön-huutojen
kaikuessa voittajaksi, jonka jälkeen jälleen ruvettiin jatkamaan
keskeytynyttä keskustelua.

"Minä puolestani luulen", sanoi Niilo Niilonpoika, "ett'ei meillä ole
juuri mitään toivomista prinssiltä ennenmainitussa suhteessa, sillä
tuskin käyttää hän väkivaltaa sitä vastaan, jota hänen etupäässä tulee
kiittää siitä, että hän on valittu Ruotsin perintöruhtinaaksi. Viisaus
ja varovaisuus kieltävät häntä tekemästä sitä, puhumattakaan siitä
kiitollisuusvelasta, jossa hän on kuningattarelle, ja joka asiain näin
ollen myöskin merkitsee paljon. En tosin epäile, ett'ei hän
sydämmessään tunne surua ja epätoivoa asioiden kurjasta tilasta,
mutta hänen täytyy salata se. Aika saattaa kuitenkin paljon muuttaa,
ja aika saapi myöskin näyttää koska ja kuinka hän nousee sille
valta-istuimelle, jossa soisin jo hänen istuvan! Paljon kurjuutta, jota
kuningatar epäilemättä on Ruotsille tuottava, saatettaisiin siten
välttää".

"Eläköön prinssi!" huudahti Jakobsson jälleen ja kaikki läsnä olevat
yhtyivät innolla tähän eläköön-huutoon, joka kolmasti kajahti salissa.

Pian senjälkeen sanoi Jakobsson, että hänen yksityisten asioiden
vuoksi, jotka vaativat hänen läsnä-oloansa, täytyi lähteä. Hän toivoi
seuralle edeskinpäin iloa ja pyysi, ett'ei hänen lähtönsä sitä
häiritsisi, jonka jälkeen hän lähti huoneesta. Hänen valtiollinen
varjonsa, rehellinen Pertti Månsson seurasi häntä. Portista päästyänsä
eivät he menneet Drottning-gatan nimiselle kadulle päin, jota
tavallisesti kulkivat, vaan poikkikadulle päin, läheten siten sitä
paikkaa, johon viime luvussa jätimme kapteeni Stålsköld'in
haavoitettuna, kun viittaan puettu mies ja kaksi hänen verenhimoista
apulaistansa häntä ahdistelivat. Noin sadan askeleen päässä tässä
paikassa seisahtui Jakobsson kuuntelemaan. Hän kuuli täyttä kyytiä
poistuvien henkilöiden askeleita.

"Nämät miehet eivät liene olleet rehellisessä toimessa, sillä
päättääkseni siitä äänestä, joka tunkeuu korviini, osoittaa heidän
matkansa äkkipikaista pakoa", muistutti hän ja lähti jälleen
liikkeelle.

"Tunnenpa kummallisen väristyksen käyvän lävitseni joka kerta, kun
minun viimeisinä viikkoina myöhempään illalla on täytynyt kulkea
jotakin Tukholman kaukaisempaa katua", sanoi Pertti Månsson. "Mutta
eipä sitä todellakaan sovi ihmetellä, kun muistelee mitä kauheita
murhatöitä täällä tehdään melkein joka yö, ja kuinka yleinen
turvallisuus on huonosti suojeltu".

"Unohditpa lisätä: kun sitä paitsi ajattelee sinun varjoakin pelkäävää
jänisluontoasi, Pertti Månsson hyvä!" sanoi Jakobsson nauraen.

"Olen kerrassaan päättänyt olla suuttumatta sinun pistopuheistasi,
mutta arvelenpa kuitenkin, ett'ei sinun sopisi niitä kuitenkaan niin
tuhlaavasti käyttää", vastasi Pertti Månsson pahoillaan.

"No, no, älä nyt toden teolla vihastu. En tosin tarkoittanut mitään
pahaa, mutta pitäisihän sinun itsesikin tunnustaa, ett'ei sinulla juuri
ole jalopeuran rohkeutta ja että varomattomasti lentävä pääskynen voipi
saada sinun sydämmesi vapisemaan. Kun näin puhun, pitää sinun tarkoin
huomata, että poikkeuksena pidän erinomaisen urotyösi tuona
muistettavana iltana. Vahinko vaan, että niin kehnosti vetäydyit pois
loppunäytöksestä".

"En ole mikään uhkarohkea uskalikko niinkuin sinä, mutta muuten on
minulla rohkeutta kylläksi niin paljon kuin tarvitsenkin!" vastasi
Pertti Månsson jyrkästi.

"Sinä olet hyvin itsekäs", jatkoi Jakobsson leikillisesti, "sillä et
ajattele, ett'ei siinä ole kylläksi, jos on rohkeutta kyllin omiksi
tarpeiksi, vaan sitä täytyy olla vähän yli tarpeenkin lähimmäisensä
varalta".

"Mitäs tämä!" huudahti Pertti Månsson samalla ja peräytyi muutamia
askeleita taaksepäin.

"Tässä on meillä heti todistus siitä, että kaikki, mitä sinusta olen
sanonut, on aivan totta!" sanoi Jakobsson. "Mikä mielikuvituksesi
hirmukuva taaskin sai sinut hypähtämään pelosta? Tahi millä tavoin
huomasit turvallisuutesi joutuneen vaaraan? Tuleppas nyt! En ai'o
odotella kummitusjuttujesi loppupäätöstä".

"Älä laske leikkiä, vaan katso eteesi, niin näet astuskelevasi veressä
ja murhatun ihmisen olevan pitkällään kadulla".

Nämät sanat kuultuaan säikähti Jakobsson vuorostaan. Hän kiiruhti
tarkastamaan asian laitaa ja huomasi sen yhtäpitäväksi Pertti
Månsson'in sanojen kanssa.

"Piru vieköön! kun ei sallimus vähää aikaisemmin tuonut meitä tänne
estämään sitä väkivaltaista tekoa, joka täällä on tapahtunut. Olen
vakuutettu siitä, että äsken kuulin juuri pakenevien murhaajien
askeleet. Saattaapa rosvot askeleistaankin tuntea, -- semmoiset
ihmiset, joiden rinnassa on rauhallinen omatunto, eivät polje niinkuin
he. Tuo onneton näyttää kuuluvan työväen luokkaan, eivätkä hänen
vaatteensa ole kudotut tämänvuotisesta sadosta. Mitä pirua he ovat
tahtoneet sellaiselta köyhäparalta. Ja ankaran iskun on mies saanut.
Alaleuka on eroitettu kokonaan kaikesta yhteydestä muiden kasvojen
osien kanssa, ja ase on sitä paitsi tunkeutunut kaulaan. Luultavasti on
henkikurkku poikkileikattu. Kaikissa tapauksissa on se onni
onnettomuudessa: en luule hänen kauvan tarvinneen kitua kuolontuskissa."

Sill'aikaa kuin Jakobsson puuhaili murhatun tutkimisessa, oli
Pertti Månsson'kin lähestynyt ja kuunteli vaiti äsken kerrottua
yksinpuhetta. Mutta nyt astui hän sattumalta muutamia askeleita
syrjään ja hänen jalkansa pohjastui erääsen esineesen, joka lähemmin
katsottua peljästytti häntä niin kovasti, että hän päästi kovan
kauhun-huudahduksen.

"Mikä taas on?" kysyi Jakobsson.

"Vielä toinenkin" mutisi Pertti Månsson ja hänen hampaansa kalisivat.

"Mitä sanot? Murhattuko?"

"Niin. Ja tämä, joka makaa seinän vieressä, on upseeri. Oi Jumala,
miten hirveät ajat."

"Upseeri! Sitten rupean ymmärtämään, -- ehkä on tämä ilkiö yksi
murhaajista, joka on saanut surmansa, ja tuo upseeri on oikea uhri.
Katsokaammepa."

Nämät sanat lausuttuansa lähestyi Jakobsson toista kaatuneista ja
kumartui hänen puoleensa.

"Miekkaa pitää hän vielä suonenvedontapaisesti kädessään. Aavistukseni
toteentuu. Varmaankin juuri tämä verinen miekka on niin pahoin
haavoittanut tuon roiston leuvan. Huu, sitä verenjuoksua! Tässä lienee
haavoja niin monta, että ne olisivat saattaneet tappaa härän. Mutta, oi
taivaallinen Isä! Jos ei löydy kahta vartaloltaan ja näöltään aivan
yhdennäköistä henkilöä, niin on tämä nuori mies pelastajani. Tule
auttamaan minua, Pertti Månsson, pyyhkimään verta hänen kasvoiltansa."

Pertti Månsson kiiruhti noudattamaan Jakobsson'in kehoitusta.

"Se ei saata olla hän. Tämä upseeri on henkikaartin univormussa, ja
sinun pelastajasi pitäisi, puheesi mukaan, kuuluman siniseen
rykmenttiin!" muistutti Pertti Månsson.

"Sitä varmempi! Sitä varmempi!" huudahti Jakobsson, ja uskaliaan miehen
ääni vapisi tuskasta ja liikutuksesta. "Oi sinä nuori, jalo sankari!
Miks'en tullut ajoissa pelastamaan sinua, tahi kuolemaan edestäsi!" Hän
painoi huulensa kapteenin kasvoille ja suuria kyyneleitä vieri pitkin
hänen kasvojansa.

"Mitä sekavaa puhetta tuo on, saattaako sama henkilö kuulua kahteen eri
rykmenttiin? Vai oliko hän, sinua auttaissaan, valhepuvussa?" kysyi
Pertti Månsson.

"Hän ei ollut valhepuvussa, mutta olen kuullut, että hän sittemmin on
muutettu kaartiin. Mitkähän paatuneet konnat ovat uskaltaneet vuodattaa
tätä nuorta, jaloa verta! Vannon kostavani heille vaikka täytyisikin
hakea heitä hornan syvimmästä pimeydestä! Se on ainoa tapa, jolla nyt
saatan näyttää kiitollisuuttani kaatunutta kohtaan".

"Hän ei ole vielä kuollut. Tunnen valtasuonen tykyttävän, vaikkapa
heikosti", sanoi Pertti Månsson.

Hiljainen huokaus pääsi silloin kapteenin huulilta.

Jakobsson kiljahti ilosta.

"Jouduppa Pertti Månsson. Juokse edeltä Aake Berg'in luokse ja ilmoita
heille asiasta", sanoi hän hätäillen. "Portti pitää pidettämän auki,
niin että minä viivyttelemättä pääsen sisään, huone ja vuode on
laitettava kuntoon ja Pentti Esanpojan pitää pysyä saapuvilla! Kunhan
ei vaan tuo oiva Pentti Esanpoika olisi lähtenyt pois!"

Pertti Månsson ei ollut odottanut tämän puheen loppua, vaan heti
lähtenyt päättävällä kiireellä liikkeelle.

Jakobsson nosti varovasti kapteenin jättiläis-olalleen ja käänsi
kulkunsa samaan suuntaan, josta oli tullut, koettaen tehdä käyntinsä
niin keveäksi ja tasaiseksi kuin mahdollista. Aake Berg'in talon portin
tapasi hän avoinna, ja pihalla tuli tämä häntä vastaan, Pertti
Månsson'in, Pentti Esanpojan sekä muutamien muiden "P.C.G. seuran"
jäsenten keralla.

"Onko kaikki kunnossa? kysyi Jakobsson.

"On, alakerran viheriä kamari. Se on Elsan huone, mutta hän saa
sill'aikaa tyytyä johonkin muuhun", vastasi Aake Berg ja lisäsi:
"Seuratkaa minua. Minä käyn edellä tietä näyttämässä".

He lähtivät liikkeelle. Portailla tapasivat he portinvartijan lyhty
kädessä, ja sen valossa menivät he porstuan, sekä toisenkin etuhuoneen
läpi pienempään, kahden kynttilän valaisemaan huoneesen, jonka seinät
olivat sivellyt viheriällä öljymaalilla.

Tänne laski Jakobsson taakkansa ja Pentti Esanpoika astui tutkimaan ja
sitomaan haavoja, ja tämän toimen kestäessä piti hän seuraavan
yksinpuheen, jota läsnä-olevat jännitetyllä tarkkuudella kuuntelivat:
"Alan päästä, sillä ihmisessä on pää kuitenkin pää-asia. Siinä oleva
haava ei ole juuri vaarallinen, vaikka se on ollut vähällä halkaista
aivot, mutta hyvä kallo kestää kovankin lyönnin. Se, joka on antanut
tämän muuten kelpo iskun, on käyttänyt ryhmysauvaa tahi muuta semmoista
lyömä-asetta. Se saa jäädä toistaiseksi."

Tässä pysähtyi Pentti Esanpoika hiukan, aukaisten kapteenin takin
katsoakseen, miten kapteenin rinnassa olevan haavan laita oli, josta
verta kovasti vuoti.

"Tämä on pahempi! Tämä on pahempi", jatkoi hän sitten. "Sydän kyllä
vielä sykkii, vaan varsin heikosti. Saanut vuotaa liian kauvan. Mutta
jos ase on tunkeutunut keuhkokalvoon, niin sammuu pian vähäinenkin
jälellä oleva hengen kipinä. Pidäppäs näitä siteitä hetkinen,
Jakobsson".

Pentti Esanpoika otti esiin pienen pullon taskustansa, tiputti vähän
sen sisällöstä ammoittavaan haavaan ja sitoi sen sitten semmoisella
nopeudella ja taitavuudella, joka todisti täydellistä mestarillisuutta
välskärin ammatissa.

"Jos olisi ollut kysymyksessä luodin ulos-ottaminen tämmöisestä
haavasta, en olisi tahtonut antaa kuutta killinkiäkään siitä
elonkipinästä, joka tässä nuoressa miehessä on! Mutta auttakaa minua
riisumassa vaatteita, niin saamme nähdä, mitä sitten on tehtävä. Mutta
varovasti, varovasti!"

Kun tämä oli tehty, rupesi Pentti Esanpoika pitämään huolta niistä
haavoista, joita kapteenilla oli vasemmassa kädessä.

"Hänellä täytyy olla voimia kahden edestä, jos hän kestää kaiken tämän!
Vahvimmat sotamiehet, jotka milloinkaan vuosivat verta Saksanmaalla,
sortuivat vähemmästäkin. Mikähän hiton ase se on saattanut olla, joka
on tehnyt nämät haavat käteen. Kalpa ei se ole saattanut olla".

Kun nämät ja vielä kapteenin oikeassa olkapäässä oleva pienempi haava
oli sidottu, tuli viimein hänen päänsä vuoro saada hoitoa.

Senjälkeen otti Pentti Esanpoika esiin toisen pienen pullon, jota hän
myöskin mahdollisesti sattuvien tarpeiden varalta aina piti mukanansa,
sekoitti vähän pullossa olevata nestettä lusikalliseen vettä ja pani
sitten lusikan kapteenin huulille. Vaivoin ja ainoastaan siten, että
kapteeni nostettiin istuma-asemaan, onnistui Pentti Esanpojan saada
tämä nielemään tuon lepoa tuottavan juoman.

"Nostakaamme nyt hänet sänkyyn", sanoi Pentti Esanpoika. "Ja joll'ei
Jumala auta, niin ei ihmistaito saata tässä enää mitään tehdä!"

Jakobsson katseli liikutettuna kalvennutta nuorta sotilasta, kun tämä
makasi silmät ummessa, enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä.

"Kuinka on, tohtori? Onko teillä mitään toivoa hänen paranemisestaan?"
kysyi hän.

"Siitä en voi sanoa mitään varmaan, ja Herramme ainoastaan tietää
päätöksen! Mutta kyllä kallistuu vaakalautanen enemmän kuolon kuin elon
puolelle. Sen kaikki tuskat voivuttavan juoman, jota hänelle annoin,
pitäisi laskuni mukaan antaa hänelle lepoa huomis-aamuun saakka. Saa
nähdä, miltä näyttää hänen herätessään. Te saatatte lähteä pois. Minä
jään kaikissa tapauksissa yöksi tänne, sillä ei voi arvata mitä
mahdollisesti tapahtuu, ja tarve saattanee minä hetkenä hyvänsä vaatia
läsnä-oloani".

"Hän on pelastanut henkeni, tahi oikeammin tehnyt sitä enemmänkin,
sillä hän on pelastanut minut häpeällisestä kuolemasta", sanoi
Jakobsson. "Minun velvollisuuteni on siis etupäässä valvoa hänen
vuoteensa ääressä. Minä jään luoksenne, Pentti Esanpoika".

"Hyvä", vastasi tämä. "muut lähtekööt pois, sillä vaiti-olo ja
hiljaisuus ovat tässä kohden yhtä tärkeitä seikkoja kuin siteet ja
lääkkeetkin".

Tämä Pentti Esanpoika, jota Jakobsson nimitti tohtoriksi, oli
viidenkymmenen vuotias mies, mutta näytti hyvin kymmentä vuotta
nuoremmalta. Hänen iloisissa, suopeissa kasvoissaan oli pysynyt
jonkunlainen nuorekas juonne, ja veitikkamainen hymy, joka todisti
erittäin onnellista luonnetta, kuvautui hänen huulillansa. Hänellä oli
semmoinen kadehdittava luonne, johon elo turhaan vuodattaa
katkeruutensa; kaikesta inhimillisestä kurjuudesta huolimatta on heillä
raitis lapsensydän ja suuttumaton leikillinen iloisuus vanhuuden
viimeisiin päiviin.

Ensi katsannolta voisi luulla, ett'eivät nämät ihmiset koskaan ole
saaneet kokea elämän suruja ja vastuksia, sekä että pettyneiden
toiveiden kiirastuli olisi heille kokonaan tuntematonta, vaan
asianlaidan ei aina tarvitse olla sen, vaan on useinkin aivan
päinvastoin. Usein huomaa, että juuri sellaiset henkilöt ovat olleet
katkerimpien kärsimysten alaisia, vaan heissä oleva synnynnäinen
mietiskely kaikkien kappalten katoovaisuudesta ja ihmisellisten
otaksumisien pettäväisyydestä on murtanut näiden kärsimysten murhaavan
kärjen ja pelastanut heidän iloisuutensa kaikista myrskyistä. Tämä oli
myöskin Pentti Esanpojan laita, sillä hän, jos jokin, oli kovien
koetuksien lapsi. Elinkeinoltaan kuului hän välskärien ammattiin, vaan
kutsuttiin tavallisesti tohtori Pentti Esanpojaksi. Hän ei ollutkaan
tavallinen välskäri, sillä hän oli nauttinut opetusta yliopistossa,
vaikka varain puute ja häpeällisesti petetyksi tullut nuoruuden rakkaus
olivat liian aikaiseen katkaisseet tämän opin tien. Kolmen kymmenen
vuotisessa sodassa oli hän seurannut sotajoukkoa ja oli saavuttanut
suurta ansiota haavoitettujen hoidossa. Tämän kertomuksen aikaan
oleskeli hän Tukholmassa, ja alhainen väestö rakasti häntä suuresti,
sillä hän oli alati lääkäritaidollaan avullinen niille, jotka sitä
ilmaiseksi tarvitsivat. Kansansa hartaana suuruuden ihailijana oli
hän yhtynyt tyytymättömien joukkoon, kun hän huomasi vaarallisen
käänteen, jonka valtakunnan sisä-asiat alkoivat saada kuningatar
Kristiinan hallitessa. Muuten oli hän vanha nuorimies sekä oli
sukulaisuus-suhteissa Aake Berg'iin.

Kun hän oli jäänyt kahdenkesken huoneesen Jakobsson'in kanssa, katseli
hän sitä järjestystä, joka vallitsi huoneessa, ja hän havaitsi
mielihyvällä sen erinomaisen aistin, jolla jokainen kappale oli
asetettu juuri siihen paikkaan, mihinkä se parhaiten sopi. Jokainen
vähinkin sivuseikka kertoi kylläksi kaunopuheisesti naiskäden hoidosta.
Vähän väliä loi Pentti Esanpoika silmäyksen Jakobsson'iin, nähdäkseen
eikö tämäkin tullut samoihin huomioihin, vaan tämän ajatukset olivat
kääntyneet aivan toiseen suuntaan, sillä hän ajatteli parasta keinoa
päästä salamurhaajien jälille, ja koetti saada selville mahdollista
syytä heidän hyökkäykseensä kapteenin kimppuun.

Äkkiä avattiin silloin ovi, jonka kautta kamari oli yhteydessä
sisempien huoneiden kanssa, ja harvinaisen kaunis nais-vartalo
näyttäytyi kynnyksellä.

Se oli nuori kuudentoista, korkeintaan seitsemäntoista vuotias tyttö.
Kalpeana ja vapisevana seisoi hän tuossa, ja loi aran katseen eteensä.

"Eno kulta! Kuinka voi haavoitettu?" kuiskasi hän, ja käänsi
kyyneleisen katseensa Pentti Esanpoikaan. "Minä olen niin levoton,
niin levoton!"

Pentti Esanpoika katseli hetken teeskentelemättömällä mielihyvällä
kaunista tyttöä, meni sitten hänen luoksensa ja vastasi, ottaen
hellästi tytön toisen käden käsiinsä:

"Sinä täällä rakas lapseni! Sellaiset verennäöt eivät todellakaan ole
sinua varten! Sitä paitsi toivon mitä parasta sairaasta. Mene nyt
kauniisti makaamaan, rakas Elsaseni". -- Pentti Esanpoika oli
tahallansa asettunut niin, ett'ei Elsa saattanut nähdä kalmankalpeata
kapteenia.

"Mutta enokulta", väitti tyttö, "minä en mitenkään saa unta!
Ajatteleppas, jos ne pahat ihmiset, jotka ovat lyöneet upseeria,
murtautuvat ikkunoista sisään! Ompa hirveätä, eno, että löytyy niin
julmia ihmisiä!"

"Niin on, lapseni", sanoi Pentti Esanpoika. "Mutta saatat olla aivan
rauhassa, sillä he jättävät kyllä tähän taloon hyökkäämättä, sillä
silloin otettaisiin he kiinni ja joutuisivat, niinkuin sanotaan,
satimeen".

"Enkä minä niin paljon heitä pelkääkään, kuin muuten olen levoton. Enkö
saa valvoa kanssasi, eno kulta?"

"Ei, lapseni, et saa! Mene nyt vaan aivan siivosti ja tee niinkuin
olen sanonut. Siunaa itsesi ja rukoile Jumalaa kaikkien ihmisten
ja haavoitetun upseerinkin puolesta. Semmoisen viattoman enkelin
rukouksen, kuin sinä olet, pitäisi kuuluman Korkeimman armoistuimelle!"
-- Hän otti nuoren tytön pään käsiensä väliin ja suuteli hänen
runsaita, tummanruskeita kutriansa.

"Teen teen, eno, mutta sinun täytyy luvata, että saan auttaa sinua
valvomisessa, jos täällä täytyy valvoa useampi yö".

"Olkoon niin, minä suostun siihen, ja nyt hyvää yötä", sanoi Pentti
Esanpoika ja työnsi tytön hellällä väkivallalla takaisin ovesta.

"Kiitoksia eno kulta lupauksesta!" vastasi tyttö, painoi äkkiä huulensa
hänen otsaansa ja sulki oven jälestänsä.

Pentti Esanpoika seisoi kauvan paikallansa ja antoi katseittensa
viivähtää siinä ovessa, jonka kautta tuo lempeä olento oli kadonnut,
meni sitten entiselle paikallensa ja mutisi itsekseen, katsellen
kapteenia: "Olisi kenties parasta lapsikullan rauhalle, ett'ei hän
ensinkään näkisi kapteenia, sillä kalpea kärsiminen herättää kenties
helpommin niin turmeltumattomassa sydämessä lemmen uinailevan kipinän,
kuin kukoistava terveys! Mutta, ehk'ei täällä tarvitsekkaan valvoa
useampaa yötä".



11 LUKU.


Yö kului mitään erinomaista muutosta haavoitetun tilassa tapahtumatta,
mutta aamupuoleen alkoi ensin heikko, sitten, mitä pitemmälle aika
kului, heleämpi puna purppuroida hänen poskiansa ja valtimo tykytti
levottomasti.

"Tämä on terveyden väri", sanoi Jakobsson.

"Mutta se on myöskin kuumeen", väitti Pentti Esanpoika, pudistaen
arveluttavasti päätänsä. -- "Lähestyy se aika, jolloin lepoa tuottava
juoma lakkaa vaikuttamasta; pelkään, ettei hän herää selvään järkeen,
vaan sekavaan hourailuun".

Niin kävikin kuin Pentti Esanpoika oli ennustanut, sillä ensimmäiset
sanat, jotka kapteeni mutisi, olivat sekavaa lorua, mahdotonta
yhdenkään ihmisen ymmärtää. Kuitenkin makasi hän hiljaa liikkumatta.

"Hyvä on, ett'ei hän ole raju", sanoi Pentti Esanpoika. "Niin kauvan
kuin siteet pysyvät liikuttamatta, on minulla jotakin toivoa, mutta jos
niitä liikutetaan, niin että haavat jälleen rupeavat vuotamaan, silloin
pitäisi kaikkien luonnon lakien mukaan pian oleman loppu käsissä".

"Toivokaamme parasta", sanoi Jakobsson.

"Tehkäämme niin", vastasi Pentti Esanpoika. "Ja minä koetan toista
annosta. Joll'ei se auta, silloin en tiedä mitään keinoa".

Sill'aikaa kuin hän valmisti lääkettä, ilmoitti Jakobsson hänelle
aikomuksensa lähteä kaupungille. Kuitenkin lupasi hän pian palata,
toimitettuaan ne tehtävät, jotka vaativat hänen läsnä'oloansa, ja jotka
koskivat osaksi häntä yksinään, osaksi kapteenia, sillä hän aikoi
ilmoittaa päällikkökunnalle sattuneesta tapaturmasta. Samassa tuli
sisälle Aake Berg ja suostui antamaan Pentti Esanpojalle mahdollisesti
tarvittavaa apua, joten hän teki Jakobsson'in läsnä-olon
tarpeettomaksi. Kun tämä oli lähtenyt, syntyi jälelle jääneiden kesken
seuraava puhelu.

"Tarvitsette välttämättömästi vähän lepoa", sanoi Aake Berg.

"Sen teen niin pian kuin olen antanut juoman, jota nyt valmistan
sairaalle. Vastaiseksi en kuitenkaan uskalla poistua kauaksi. Voinhan
levähtää tuolla sohvalla," vastasi Pentti Esanpoika.

"Sitä en salli, sillä sellainen lepo ei ole minkään arvoinen, mutta
minä olen laittanut kuntoon viereisen huoneen teitä varten. Minä
herätän teidät vähimmänkin vaaran oireen näyttäytyessä, niin että
voitte olla aivan levollinen.

"Epäilemättä olisi laita niin," vastasi Pentti Esanpoika. "Mutta jos
sallimus suokin hänen jäädä eloon, niin käy paraneminen kuitenkin
sangen hitaasti ja useita viikkoja saattaa kulua, ennenkuin hän paranee
sen vertaa, että hän voidaan muuttaa tästä huoneesta. Saatpa siis olla
varoillasi, että hänestä saat sangen pitkä-aikaisen vieraan".

"Minä jätän huoneeni kernaasti määräämättömäksi ajaksi tämän nuoren
miehen käytettäväksi, joka hallituksen vihan uhalla pelasti ystäväni
Jakobsson'in vaarallisimmasta tilasta, johon ihminen voi joutua.
En myöskään säästä mitään vaivoja, jotka voivat edistää hänen
paranemistaan. Myöskin Amalia on tarjonnut apuansa ja haluaa ottaa osaa
sairaan hoitoon".

"Hyvä on, Aake, että vaimosi ottaa sairaan-hoitajan toimen, sillä
ystävällinen vaimon hoito lisää tavallisesti palaavan terveyden
edistymistä. Hänen päätöksensä hyväksyn sentähden mielelläni, mutta
sitä vastoin on toinen seikka, joka vähäsen saattaa minut
levottomaksi".

"Ja mikä sitten?" kysyi Aake Berg.

"Se koskee Elsaa. Voitko käsittää, Aake, että hän jo eilen illalla
pistäytyi tänne kuulustelemaan, mitenkä laita oli ja tarjotakseen
apuansa minulle! Hänen apuansa! Mutta tuolla rakkaalla lapsella on niin
hellä sydän, että hän kärsivän lähimmäisensä tähden valvoisi
taivaansiniset silmänsä turmiolle. Minä pääsin hänestä tällä kertaa
lupaamalla, että vast'edes suostuisin hänen pyyntöönsä. Vaan arveluttaa
kuitenkin tehdä tätä".

"Myöskin minulle lausui Elsa, että hän ihmis-ystävyydessä tahtoi olla
Amalian vertainen, vaan minä varoin sanomasta häntä vastaan, sillä
tiedän, että minä kiistassa hänen kanssaan joudun tappiolle, sekä etten
häneltä voi kieltää mitään".

"Sama taipuvaisuus myöntyä hänen pyyntöihinsä on myöskin minussa",
lausui Pentti Esanpoika. "Vaan tällä kertaa olemme taipumattomat
kaikille rukouksille ja kyynelille! Tuo tyttönen vaikuttaa
kummallisesti minun tahtooni! Vaan kuten sanottu: tällä kertaa hänen
rukouksillaan ei ole oleva menestystä!"

"Mikä teitä tässä oikeastaan arveluttaa?"

"Sinä tiedät, ett'ei Elsa enää ole sellainen lapsi jona meitä huvittaa
häntä pitää. Minulla ei ole perätöntä pelkoa hänen sydämensä levosta,
jos hän on hoitava tätä nuorta miestä, jonka muoto on tavattoman
viehättävä. Elsa kuuluu porvaristoon ja tämä on aatelismies
henkikaartissa, niin ettei mikään kunniallinen yhteys heidän välillään
voi tulla kysymykseenkään. Vaan otaksukaamme, että tämä sairas on
hiuskarvasen kunniallisempi, kuin sellaiset tavallisesti ovat, niin
olisi kuitenkin Elsan menetetty mielen lepo jo itsessään kauhea
onnettomuus ja minusta on liian uskallettua panna hänen kokematon
sydämensä sellaiseen koetukseen".

"Epäilemättä teillä on oikein, Pentti Esanpoika. Minä kyllä uskon tällä
kapteenilla olevan niin paljon kunniantuntoa, ettei hän häpäisevällä
tavalla käytä väärin vieraanvaraisuutta, jota hän täällä nauttii, --
vaikka eivät aateliston röyhkeät pojat tavallisesti pidä mitään pyhänä
meidän porvari-perheissämme, -- mutta vaara on kuitenkin tarjona, että
tyttö kiintyy sairaan uroon silmiin. Meidän tulee jollain tavalla estää
tämä ja minä neuvottelen tästä Amalian kanssa. Hänen naiseilinen
hienotunteisuutensa keksii varmaankin paremman keinon, kuin me miehet
voimme keksiä".

"Tee se, Aakeni. Vaan pidä kaikin mokomin silmällä, ettei hän
naisellisesta turhamaisuudesta pidä vaaraa liian vähäpätöisenä! Minä
jäisin lohduttomaksi lopuksi päiviäni, jos ken rohkenisi himmentää tuon
ihanan helmen, jonka puhdas, taivaan sininen loiste on silmieni
ihastus! Kirotut olkoot silloin kaikki siteet, joilla olen estänyt
punaisen veren vuotamasta tämän nuorukaisen sydämestä!"

"Teidän liian suuri rakkautenne tyttöön tekee, että näette vaaran
likempänä ja suurempana, kuin se tosiaan onkaan. Toivokaamme parasta ja
väärin on välttämättömästi otaksua, että onneton sattumus on saattanut
tämän nuorukaisen tahtomme alle".

"Elvira ... älä kiroo minua, vaikka minä tulin kiroukseksi sinulle!"
jupisi sairas samassa, ja huokaus pusertui hänen rinnastaan.

Aake Berg katsoi Pentti Esanpoikaan.

"Mahtaneeko hän herätä?" kysyi hän.

"Sitä en luule. Hän puhui unissa ja saman nimen on hän jo useasti
toistanut tänään. Siinä on joku salaisuus, jonka tutkiminen ei ole
meidän asiamme."

Kun kapteeni taas hengitti levollisemmin, lausui Aake Berg: "Te
unohdatte levon. Uskallan muistuttaa siitä".

"Tahdonpa tehdä sinulle ja luonnolle mieliksi, Aake, vaan älä unohda
herättää minua sairaan ensimäisistä levottomista liikkeistä", vastasi
Pertti Esanpoika, ja meni ulos samasta ovesta, jonka kautta Elsa
edellisenä iltana oli tullut ja kadonnut.

Aake Berg ei ollut kauvan ollut yksinään sairaan kanssa, kun ulkomainen
ovi huoneesen aukeni ja nainen astui sisään. Se oli Amalia, Aake
Berg'in vaimo, tuskin kolmenkymmenen vuotias nainen, jonka muotoa,
liioittelematta, voi sanoa kauniiksi. Hänen keskikokoinen vartalonsa
oli tanakka ja lihavanläntä, vaan ei kuitenkaan siihen määrään, että
olisi loukannut sopusuhtaisuuden sääntöjä. Hänen käyntinsä olikin
keveä, samoin kuin hänen käytöstapansa viehättävä ja miellyttävä. Hänen
tummansiniset silmänsä ilmaisivat tyytyväistä ja iloista mieltä, koko
hänen olentonsa todisti, että hän perheenhaltijana oli toimelias,
emäntänä vieraanvarainen.

Kun haavoitettu kapteeni hetkisen oli ollut molempien puolisojen
keskuslelu-aineena, joka tapahtui kuiskaavalla äänellä, ett'eivät
häiritsisi häntä, nosti Aake Berg kysymyksen Elsasta ja tavasta, jolla
estäisivät hänen ottamasta osaa sairaan hoitoon. Kuten Pentti Esanpoika
oli ennustanut, ei Amalia pitänyt asiaa ensinkään niin arveluttavana
kuin nuo molemmat miehet olivat kuvailleet.

"Meillä naisilla", lausui hän, "ei suinkaan ole niin helposti voitettua
sydäntä, kuin te miehet äärettömän ylpeytenne sokaisemina tavallisesti
otaksutte. Tuhat kertaa helpommin saamme teiltä suurinta imartelua ja
tulisinta ihailemista, kuin te meiltä saatte ainoatakaan edullista
ajatusta tahi vähintäkään hyväksyvää arvostelua sydämessämme, vaikka me
olemme niin kohteliaita, että me säälistä pidämme nämät meidän
ajatuksemme teidän erinomaisesta keskinkertaisuudestanne salassa.
Ett'ei meitä niin helposti anasteta, siitä pitäisi sinulla itsellä,
Aake, olla jonkunlaista kokemusta. (Hän hymyili tätä lausuessaan
veitikkamaisesti). Minä tosin pidän tarpeettomana, että Elsa sekaantuu
tähän asiaan, etenkin koska voimme tulla toimeen ilman häntä, vaan jos
hän välttämättömästi tahtoo auttaa minua, niin en huomaa siinä mitään
pahaa, sillä minä luotan, että sisareni, vaikka onkin nuori ja
tottumaton, tietää käyttäytyä nuorta aatelismiestä kohtaan, kuten
sopii".

Aake Berg ponnistelihe antamaan asialle totisemman merkityksen, vaan
kun hän pian huomasi, että se olisi turhaa työtä, tyytyi hän vaimonsa
lupaukseen koettaa estää Elsaa ollenkaan sekaantumasta tähän asiaan.
Kokonaan tyytyväinen ei Aake Berg kuitenkaan ollut vaimonsa lupaukseen,
sillä hänen mielestään olisi pitänyt vakaasti ja varmasti kieltää
Elsalta sitä, joka nyt jätettiin hänen oman päätöksensä varalle.
Myöskin tiesi hän, ett'ei Pentti Esanpoika hyväksyisi hänen
sopimustaan, sillä hän tunsi liian hyvin tuon syvästi juurtuneen
epäluulon, joka tällä oli kaikkea kohtaan, jolla oli aatelinen nimi,
sekä etenkin nuoria aatelismiehiä kohtaan. Rajaton kunnioitus vaimoansa
kohtaan esti häntä enempää koittamasta järkyttää hänen luottamustaan
vaimon itsenäisyyteen ja vakavuuteen, ja sydämmessään päätti hän jättää
tuon tukalan toimen Pentti Esanpojalle, joka ikänsä ja myöskin
sukulaisuutensa vuoksi oli siihen paremmin sopiva.

Puolipäivän aikaan palasi Jakobsson retkeltään kaupungissa. Hän sanoi
ilmoittaneensa asian-omaiselle päällystölle kapteenin onnettomuuden
sekä myöskin poliisivirastolle tehneensä ilmoituksen tapahtumasta.
Täältä oli hän saanut sen tiedon, että henkilö, joka kapteeni
Stålsköld'in keralla tavattiin kadulta, oli tunnettu karanneeksi
elinkautiseksi vangiksi, joka luullaan astuneen manalan majoihin,
omassatunnossaan monta murhaa, joista häntä oli epäilty. Muuten oli
niin monta väkivaltaista tekoa tehty sinä yönä ja niin paljon meteliä
tapahtunut, ett'ei niistä vielä ollut ehtinyt saapua lähempiä tietoja.



12 LUKU.


Kauvan taistelivat elo ja kuolo ankarasti nuoren kapteenin hengestä ja
ainoastaan vaivoin onnistui Pentti Esanpojan taitavuuden, jota
voimakkaasti auttoi Jakobsson'in, Aake Berg'in, Amalian ynnä usean muun
alttiit ponnistukset ja hellä hoito, masentaa viikatemiehen voima ja
saattaa lopullinen voitto elämän ruusuposkiselle enkelille. Sillä välin
kun kapteeni Stålsköld virui sairasvuoteella riensi kuningatar
Kristiina ja hänen hovinsa huvista huviin milt'ei raivokkaalla innolla.

Pidot, joihin useaan oli yhdistetty Ruotsissa ei siihen asti nähtyjä
juhlamenoja, seurasivat pitoja eikä kemuista, joita pidettiin jos
jonkinlaisia, tahtonut tulla mitään loppua. Näiden kallisten huvien
toimeenpanijana oli osaksi kuningatar itse, osaksi varakkaammat
hovipuolueessa, jotka kilpailivat hänen kanssaan tuhlaamisessa.
Vanha-aatelisto, Aksel Oxenstjerna etupäässä, vetäytyi pois tästä
juhla-tulvasta, täten osoittaen tyytymättömyyttään tuollaiselle
ylelliselle hovi-elämälle, joka niin suuresti erosi entisestä. Myös
kansa katseli mielipahalla tuollaista ääretöntä tuhlausta, joka soti ei
ainoastaan hyvää järjestystä vastaan, vaan etenkin niitä
säästäväisyyden lupauksia ja vakuutuksia vastaan, joita kuningatar
valtiopäiväin aikana oli antanut säädyille. Nyt huomattiin miten paljon
totta näissä lupauksissa oli sekä ett'ei hän edes koettanutkaan pitää
niitä ja tyytymättömäin ennaltaan kylläkin tiheät rivit tihenivät. Vaan
Kristiinalla ei ollut aikaa totisempiin ajatuksiin, hän näytti kokonaan
sieluineen sydämineen heittäyneen huvin jumalattaren helmoihin. Myöskin
näytti hän sillä välin unohtaneen kapteeni Stålsköld'iä kohtaan
koituvan suosion kuten hänen itsekin, kun eräs tapahtuma sattui, joka
taas saattoi kuningattaren ajattelemaan häntä.

Oli tammikuun ensimmäisiä päiviä, siis enemmän kuin kaksi kuukautta
kruunauksen jälkeen, kun Kristiina, Jumala tiesi mistä aiheesta, sattui
käymään siinä linnan huoneessa, jossa vartioitseva upseeri tavallisesti
oli. Sama luutnantti von D----, jonka tuttavuutta jo ennen olemme
tehneet, oli sattumalta päivystäjä. Kuningatar tapasi tämän, lukemassa
erästä käsikirjoitusta.

"Mikä vielä painamaton, kuolematon neron tuote tuo on, jota
tarkastatte, luutnantti von D----?" kysyi Kristiina uteliaisuudella,
jota, kuten tiedetään, hänessä oli sangen runsas määrä.

Hämmästyen kuningattaren odottamattomasta siellä käynnistä pani
luutnantti käsikirjoituksen syrjään ja vastasi punastuen: "Teidän
Majesteettinne! Olen epäilemättä tehnyt hyvin väärin, että osaksi olen
lukenut nämät paperit, sillä ne eivät ole minun enkä ole saanut mitään
lupaa siltä, joka on käsikirjoituksen omistaja ja luultavasti
tekijäkin, tyydyttää uteliaisuuttani".

"Kuka on sitten tekijä, ja miten on kirjoitus hänen tietämättään
joutunut teidän käsiinne?"

"Luultavasti on kapteeni Stålsköld, kun hän viimein oli vartioimassa,
unohtanut sen tänne, ja sen sisällyksestä päättäen, luulemme häntä
tekijäksi. Samana iltana joutui hän salamurha-yrityksen esineeksi ja
haavoittui pahasti, jonkatähden hän ei ole voinut noutaa tänne
unohtamaansa teosta. Koska se on ollut käsillä täällä, eivät upseerit,
jotka ovat hoitaneet hovivartiota, ole pitäneet ryöväämisenä teoksen
selailemista joutohetkinä. Tätä itse anastettua oikeutta olen minäkin
käyttänyt".

"Kapteeni Stålsköld ... murha-yrityksen esineenä", sanoi Kristiina ja
näytti ajattelevan. "Olen muistavinani, että olen jotain kuullut
tuosta. Onko siitä pitkäkin aika, kuin tuo tapahtui, luutnantti
von D----?"

"Se oli Teidän Majesteettinne kruunauspäivän illalla", vastasi
luutnantti.

"Aivan oikein... Olinpa aivan unohtaa sen ... vaan nyt muistan, että
kreivi Jaakko Kasimir ilmoitti siitä".

Tämä kreivi Jaakko Kasimir, josta kuningatar puhui, oli suosikin Maunu
de la Gardie'n äskettäin henkikaartin everstiksi nimitetty veli.

"Ja mitenkä on haavoitetun kapteenin laita nyt?" jatkoi Kristiina.
"Onko teillä mitään tietoa siitä luutnantti von D----?"

"Sen mukaan mitä olen kuullut kerrottavan, on hän vähän paranemaan
päin, vaan itse en ole, paha kyllä, ollut häntä katsomassa. Pitemmän
ajan lienee hän ollut elon ja kuolon vaiheilla".

Kuningatar muuttui ajattelevan näköiseksi.

"Ja ken", kysyi hän hetken vaiti-olon jälkeen, "on hoitanut häntä?
Minun tietääkseni hänellä ei ole ketään omaisia Tukholmassa?"

"Hän kuuluu yhä vielä olevan saman porvarin huoneessa, johon hän
haavoitettuna ensin kannettiin".

Kuningatar otti sitten tiedon tämän porvarin nimestä sekä paikasta,
jossa hänen talonsa oli. Kun luutnantti von D---- oli antanut hänelle
tiedon siitä, lausui Kristiina: "Vaan tullakseni käsikirjoitukseen,
mitä koskee sen sisältö?"

"Se näyttää olevan kertoelma sinisen rykmentin urotöistä, ja ne
tappelut, joihin tämä rykmentti on ottanut osaa, ovat siinä kerrotut.
Muuten olen niin vähän silmäillyt sitä, etten voi sanoa, mitä siinä
muuta on".

"Antakaa minun nähdä kyhäelmä", sanoi kuningatar. Luutnantti ojensi sen
hänelle.

"Ymmärrättekö latinaa, luutnantti von D----?" kysyi Kristiina, kun hän
oli huomannut, että kysymyksessä oleva kyhäelmä oli kirjoitettu tällä
kielellä.

"Ainoastaan mitättömän vähän ... muutamia muistelmia kylläkin lyhyestä
opinto-ajastani. Myöskin täytyy minun toden mukaan tunnustaa, että
minun on ollut sangen vaikea ymmärtää ystäväni, klassillisissa kielissä
taitavan kapteenin sydämen purkauksia".

Kristiina istuutui nyt tuolille sekä alkoi aluksi selailla kirjoitusta.
Sitten luki hän sivun, luki seuraavan ja näytti erittäin mieltyneen
sisältöön. Toisen jalkansa keikahutti hän tuolin käsipuulle, toisen
ojensi hän eräälle hänen edessään olevalle tuolille ja tässä, meidän
käsityksemme mukaan naiselle sangen vähän sopivassa asemassa, -- johon
asemaan kuningatar hienoimmissakin seuroissa asettui, -- jatko hän
pitkän ajan lukemistaan.

Luutnantti von D---- oli aivan ääneti, sillä hän ei tahtonut eikä
uskaltanut häiritä kuningatarta.

"Totta toisen kerran! Tämähän on oivallista latinaa!" huudahti hän
vihdoin ja nousi ylös. -- "Minä otan tämän käsikirjoituksen
lupauksella, että ajoissa toimitan sen takaisin oikealle
omistajalleen".

Luutnantti von D---- kumarsi merkiksi, ettei hänellä ollut mitään
muistuttamista tähän hänen toiveesensa, jonka jälkeen kuningatar jätti
huoneen.

Seuraava päivä oli tuorstai. Kahtena viimeksi kuluneena reuhoovana
kuukautena eivät tiedemiehet ja oppineet, jotka oleskelivat hovissa ja
jotka kuningattarella oli tapana koota ympärilleen joka tuorstai-ilta,
olleet kertaakaan koossa. Täksi illaksi olivat he taas kutsutut kokoon
ja keskustelu-aineeksi oli määrätty muutamia kreikkalaisen filosofin
Plotinuksen teoksista otettuja lauselmia.

Koko auditorio oli jo koossa, kun kuningatar astui sisään.
Sydämmellisin ilo ja tyytyväisyys loisti oppineiden kasvoista häntä
vastaan, sillä he luulivat että Kristiinan halu tieteellisiin toimiin,
joka viime aikoina oli ollut sangen laimea, taas oli herännyt
uudistuneella voimaila, sekä että tavallisia viikkokokouksia tästälähin
taas säännöllisesti pidettäisiin. Ne olivat alinomaisten pitojen ja
huvien kestäessä saaneet jäädä syrjään, jonkatähden he nyt sydämestään
iloitsivat saadessaan taas tilaisuuden uudistaa niitä. Myöskin olivat
useimmat heistä varustetut väitteillä ja vastaväitteillä, jotka olivat
syvä-aatteisempia ja käsittämättömämpiä kuin itse syvä-aatteinen
Plotinus. Kuitenkaan eivät he tänä iltana saaneet tilaisuutta loistella
näillä ajatustyönsä hedelmillä.

Kun kuningatar oli asettunut paikalleen, aukaisi hän kokouksen
seuraavilla sanoilla: "Hyvät herrat! Minua ilahuttaa, että näen teidän
näin lukuisasti kokoontuneen tänne, kun taas ryhdymme joksikuksi ajaksi
keskeytyneihin toimiimme!"

Oppineet, joiden ilosta loistavat katseet olivat kiinnitettyinä
kuningattaren huuliin, nousivat istuimiltaan sekä osoittivat
tyytyväisyyttään hänen hyväntahtoisuudestaan syvään kumartaen, jonka
jälkeen Kristiina jatkoi: "Ikävällä ajattelen kuitenkin uutta
keskeyttämistä näille Minervalle ja Apollolle pyhitetyille kokouksille,
sillä aikeeni on lähteä piakkoin matkalle maaseuduille. En voi
edeltäpäin tarkasti määrätä, pitkäkö aika kuluu tähän matkaan, jonka
pääpaikoiksi tulevat Strängnäs ja Upsala".

Oppineet katselivat toisiinsa ja heidän otsansa synkistyivät tämän
Jobin sanoman kuullessaan. Kuitenkin ponnistelivat he osoittamaan
iloisuutta, sill'aikaa kuin he mielessään kirosivat kaikkia matkoja,
jotka poistivat kuningattaren heidän piiristään.

"Minulla olisi mieluista kuulla teidän arvostelunne ylevästä
Plotinuksesta", jatkoi Kristiina, olematta huomaavinaan hämmästystä,
jonka ilmoitus hänen aiotusta matkastaan oli tuottanut, "vaan minä olen
sattumalta saanut käsiini tämän latinaisen käsikirjoituksen sekä
huomaan esitystavan sekä kielen siinä niin oivallisiksi, että katson
ansaitsevan vaivan, että se, kun on julkiluettu, tulee teidän lähemmän
tarkastuksenne alaiseksi. Saapa nähdä, tokko teidän arvostelunne
tulevat niiden mielipiteiden mukaisiksi, jotka minä olen saanut,
luettuani tämän. Muuten myönnän kernaasti, että ajan täpäryyden vuoksi
niin kiireesti olen lukenut kirjan, että kylläinen arvostelu tuskin on
ollut mahdollinen ja kentiesi ilmaisemalta arvostelultani puuttuu
päteviä perusteita".

Joku läsnä-olijoista kysyi tekijää.

"Tekijä", vastasi Kristiina, "haluaa pysyä tuntemattomana ja minä olen
luvannut tarkoin säilyttää hänen tuntemattomuutensa. Ainoastaan sen
voin ilmoittaa, että hän vielä on sangen nuori ja että tämä teos on
hänen ensimmäisiä kokeitansa".

Hän ojensi sen jälkeen käsikirjoituksen, joka oli kirjoitettu sangen
siistillä ja selvällä käsi-alalla, saksalaiselle Meibom'ille ja
kehoitti häntä lukemaan julki sen. Tämä totteli heti kehoitusta ja
suoritti kuningattaren osottaman luottamuksen erittäin ansiokkaasti,
sillä hänen lausuntonsa oli aistikas ja hän osasi mainiosti sovittaa
äänen painon sisältöön. Kaikki kuuntelivatkin tarkasti ja
teeskentelemättömällä hartaudella esitelmää. Kyhäelmä, joka lyhyesti
kosketti melkein kaikkia 30-vuotisen sodan sotatapahtumia, oli
erinomainen niin hyvin sujuvan esitystapansa, kuin kauniin ja sointuvan
kielensä puolelta. Etenkin olivat tekijän ajatukset kohonneet korkealle
ja kielessä miellyttävä sointu niissä paikoin, niissä sinisen rykmentin
ja suomalaisten joukkojen urotöitä kerrottiin, jonkatähden näytti
siltä, kuin koko kyhäelmä olisi kirjoitettu ainoastaan näiden
ylistämiseksi. Vaan myöskin kuningattaren henkilö mainittiin siellä
täällä ja aina tavalla, joka selvään todisti tekijän korkeita ajatuksia
hänestä ja hänen innokasta ihailuaan. Milloin nimitettiin häntä
"kirkkaasti loistavaksi Pohjantähdeksi", milloin "Pohjan ennustavaksi
Minervaksi", milloin "Ruotsin nuoreksi kuningattareksi, jumalaiseksi
Kristiinaksi", milloin "suuren kuninkaan nerokkaaksi tyttäreksi".
Banér'ia, Torstenson'ia ja muita ruotsalaisten päällikköjä sanottiin
"Hänen Majesteettinsa, kuningatar Kristiinan sota-eversteiksi;" eräässä
paikassa oli "ruotsalainen sotajoukko, nuoren hallitsijattarensa ja
isänmaan rakkauden innostamana", toisessa, "rykmentti, jota elähytti
hartain uskollisuus nuorta ruhtinatarta kohtaan, jonka nimeä silloin jo
maineen siivet kuljettivat ympäri maailman", j.n.e.

Kun lukeminen, jota kesti kaksi runsasta tuntia, vihdoin oli lopussa,
pyysi kuningatar läsnäolijoita antamaan lausuntonsa kyhäelmän
kelvollisuudesta ja arvosta. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että
kieli todisti hyvää koulua ja klassillisen kirjallisuuden tarkkaa
tuntemista; myöskin ylistettiin esitystavan keveyttä ja sujuvuutta.

"Sellaista latinaa ei Lactantiuksenkaan olisi tarvinnut hävetä!" lausui
Meibom, joka viimeksi antoi lausuntonsa.

Tähän yksimieliseen kiitokseen, jolla kirjoitus täten otettiin vastaan,
oli syynä etupäässä sen oma kelvollisuus, vaan myöskin ja kentiesi
yhtäpaljon oppineiden herrojen vakuutus siitä, että Kristiina halusi
saada puoltavaa arvostelua siitä, kuten hän itse jo oli antanut
sellaisen.

Olipa niitäkin, jotka pitivät luultavana, että hän itse ja tuo
"tuntematon tekijä" olivat sama henkilö. Tosin näytti itse aine
vieraalta ja olevan hänen ajatus- ja arvostelu-piirinsä ulkopuolella,
vaan niin paljon luottivat he hänen kaikkia käsittävään neroonsa, että
he luulivat hänen, kun hän siihen kerran oli ryhtynyt, voineen käytellä
myöskin sellaista ainetta, kuin kysymyksessä oleva. Ja kentiesi oli hän
juuri valinnut sellaisen aineen, voidakseen sen kautta vaan paremmin
salata itsensä ja tehdä teeskennellyn tekijän otaksumisen sitä
todenmukaisemmaksi.



13 LUKU.


Seuraavana päivänä, kun vuoden ajan mukaan aikainen hämärä jo alkoi
levittää vaippaansa Svean pääkaupungin yli, ilmoitti kuningatar virkaa
tekevälle kamariherralle, että hän aikoi lähteä ajelemaan. Kun
kamariherra oli lähdön aikeessa antaakseen käskyn tallipalvelijoille
panemaan kuntoon valjaat, lausui kuningatar hänelle. "Vielä sananen,
herra! Haluan saada suljetut vaunut, ja sitä paitsi yksinkertaiset,
ilman mitään koristuksia, sillä minä tahdon kulkea tuntemattomana...
Ei siis mitään koruja ja ainoastaan yksi palvelija".

Kamariherra poistui ja kun hän hetken päästä palasi, selitti hän, että
kaikki oli valmis kuningattaren käskyn mukaan.

"Tahtooko Hänen Majesteettinsa käskeä ketään seuraamaan?" kysyi hän
senjälkeen.

"En. Minä matkustan yksin", kuului vastaus.

Kuningatar Kristiinalla ei ollut tapana tuhlata aikaansa vaatetuksella,
vaikka oli kysymys tanssiaisistakin, kului harvoin neljännes tuntia
enemmän hänen vaatetukseensa. Nyt oli hän muutamassa silmänräpäyksessä
valmis, jonka jälkeen hän riensi vaunuihin. Ennenkuin vaunujen ovi
suljettiin hänen jälkeensä, ilmoitti hän ajajalle matkansa päämäärän ja
sitten mentiin täyttä ravia, sillä Kristiina rakasti kovaa kulkua.

Jos tähän aikaan käymme katsomassa haavoitettua kapteenia, niin
tapaamme hänet sen verran parempana, että hän selkä nojaten muutamia
tyynyjä vasten, istuu pystyssä sängyssä. Hänen kasvonsa ovat vielä
sangen laihat ja kuihtuneet ja vasempi käsi riippuu siteessä kaulassa.
Sattumaisilta on hän yksin huoneessa, hänen silmänsä ovat puoleksi
suljetut ja hänen ajatuksensa näyttävät lähteneen mielikuvituksen
äärettömille harharetkille.

Ovi aukenee ja olento, suloinen kuin enkeli, astuu huoneesen. Hänet
nähdessään nostaa kapteeni päänsä, hänen katseensa valkenee ja
tyytyväisyyden hymy laskeuu hänen huulilleen.

"Mitenkä on laitanne, herra kapteeni?" kysyi huoneesen astuja äänellä
-- niin viehättävällä ja sointuvalla, kuin unissa kuultu taivahinen
laulu.

"Oi, paras Elsani", vastaa kapteeni, "minä tunnen itseni päivä päivältä
terveemmäksi ja jos paraneminen sujuu samalla tapaa, niin tulen pian
raittiiksi kuin terveys itse. Vaan minä olen jo odotellut teitä ja
pelkäsin jo ett'ette ensinkään tulisi. Mutta kentiesi aika ei ole
kulunut niin pitkälle, kuin odotukseni on ollut pitkä".

"Tein kyllä pahasti, että viivyin niin kauan, mutta Amalia on aina
sanonut, etten minä kelpaa mihinkään taloudessa, ja minä tahdoin
välttämättömästi laittaa lientä, jonka olen määrännyt teille
illalliseksi. Saapa nähdä, kelpaako se mihinkään".

"Noh, se maistuu varmaankin erinomaisen hyvältä, ja minä pelkään, että
nautin sitä enemmän, kuin rehellisen enonne vaatimukset myöntävät".

"Niin ette saa sanoa, sillä minä puolestani pelkään, että todellisuus
osoittaa päin vastoin. Vaan nyt jatkan lukemista, missä eilen
keskeytimme." Hän istuutui pöydän ääreen sekä aukaisi erään sillä
olevan kirjan, jota hän alkoi lukea. Se oli eräs Ciceron siveyttä
koskeva kirjoitus. Kapteeni Stålsköld kuunteli hartaasti ja hänen
katseensa oli koko ajan kiintynyt ihanan lukijan nuorellisiin
kasvoihin. Ja mitä kauemmin hän katsoi häneen, näyttivät tytön kasvot
yhä enemmän kirkastuneilta, hänen hopean heleän äänensä väreillä oli
hänestä taivainen sointu, hän tunsi sanomattoman rauhan lehahduksen
koko olennossaan, tokko se tapahtui niiden lohdullisten sanojen
johdosta, jotka soivat hänen korviinsa vaiko hänen paljaasta läsnä
olostaan, sitä hän ei tiennyt, mutta hän alkoi luulla ettei tyttö ollut
mikään kuolevainen ihminen vaan hänen luokseen lähetetty lohdutuksen
hengetär. Tästä hereillään olevan uinailevan suloisesta tilasta tuli
hän todellisuuden täydelliseen itsetuntoon vasta kun Elsa lopetti
lukemisensa ja lausui:

"Nyt on jo niin hämärä huoneessa, ett'en näe enää. Meidän täytyy
sentähden lopettaa tänään. Sitä paitsi saapunee eno Pentti hetimmiten.
Hyväntahtoinen Pentti-eno! En koskaan luullut, että minulla olisi
mitään hyötyä latinan kielestä, kun hän melkein vastoin tahtoani
pakoitti minua oppimaan sitä. Vaan nyt huomaan, että enolla kuitenkin
on oikein sanoessaan, että kaikki oppi, näyttäköön se ensi katseessa
miten hyödyttömältä tahansa, kuitenkin toden teossa on ihmisille
suurimmaksi hyödyksi, sillä ilman tätä taitoa en olisi voinut lyhentää
teidän pitkiä iltapäiviänne".

"Ja ilman tätä taitoa, Elsa, ette olisi oppineet tuntemaan, mitä
muinais-ajan jalot viisaat ovat ajatelleet ja sanoneet ja kaikki heidän
oivalliset, sielua jalostuttavat oppinsa olisivat menneet hukkaan
teiltä! Se että olette saattanut minulle mitä suloisimpia hetkiä, on
verrattain pieni voitto sitä voittoa vastaan, jonka teidän oma sielunne
on saanut tästä taidostanne".

Pentti Esanpoika saapui samassa. Kun hän näki vielä sulkemattoman
kirjan Elsan edessä, lausui hän: "Luulenpa varmaan, että olet taas
ollut vahingoittamassa silmiäsi lukemalla hämärässä! Neuvoista ja
varoituksista et pidä lukua, ja minä katson sinun tekeväsi syypääksi
itsesi liian varhaiseen kuolemaan!"

"Siitä on jo pitkät ajat, kun lakkasin lukemasta", vastasi Elsa
hymyillen ja astui esiin tavan mukaan antaakseen hyvän enon suudella
itseään otsaan, "ja eno tekee itsensä syypääksi väärään varoitukseen.
Minä koetan kyllä kaikilla tavoin seurata enon neuvoja ja varoituksia!"

"Onko laita niin, herra kapteeni? Mutta onhan totta, ette kelpaa
antamaan tässä mitään arvostelua, sillä teidän velvollisuutenne olisi
ollut pitää huolta, ettei hän turmele silmiänsä, mutta sen olitte
unohtaneet. Kuitenkin -- olinhan unhottamaisillani kysyä, miten voitte
tänään?"

Kapteeni vakuutti, että hän voi paremmin kuin edellisinä päivinä.

"Hyvä!" vastasi Pentti Esanpoika. "Jos tunnette itsenne vielä
paremmaksi huomenna, niin saatte ylihuomenna luvan lähteä kävelylle
-- aluksi tietysti vaan huoneessa. Minun laskujeni mukaan pitäisi
täst-edes paraneminen käyvän sangen nopeasti. Rohkeutta sentähden vaan,
kapteeni hyvä! -- Kuukauden päästä tai sillä vaiheella voinette kestää
taivaan tuulien puhallusta."

Kapteeni Stålsköld'in oli onnistunut kääntämään Pentti Esanpojan mielen
eduksensa ja siihen määrään, että tämä ei nyt enää ensinkään ollut
pahoillaan siitä, että Elsa seurusteli kapteenin kanssa ja osaksi
keskustelulla koetti lyhentää hänen aikaansa. Kuitenkin oli ollut
kovalla, ennenkuin Pentti Esanpoika oli antanut luvan Elsalle
vähimmälläkään tavalla ottaa osaa sairaan hoitoon, tai edes astua
siihen huoneesen, jossa sairas kapteeni makasi. Vaan löytyi eräs
asianhaara, joka matkaansaatti muutoksen hyväntahtoisen enon
mielipiteessä, ja tämä kävi seuraavalla tavalla. Pentti Esanpoika oli
hartaasti tutkinut klassillisia teoksia ja ihaili niitä erittäin.
Latinan taito oli hänestä sama, kuin täydesti tyydyttävän inhimillisen
sivistyksen omaaminen, näiden kielten taitamattomuus oli hänestä sama
kuin kaiken inhimillisen sivistyksen perustusten puute. Itse oli
hänen tapansa välisti, kun hän oikein oli innossaan, sekoittaa
puheesensa latinaisia sanoja, vieläpä kokonaisia lauseita ja värssyjä
latinalaisten runoilijain teoksista. Tätä hän oli usein tehnyt kapteeni
Stålsköld'in sairaanhuoneessa, mutta hänen parattua sen verran että
jaksoi puhua tapahtui tuon tuostakin, että hän vastasi Pentti Esanpojan
latinaisiin puheisin samalla kielellä, usein saman kirjailijan
lauseilla, jolta tämä juuri oli näitä lainannut, ja aina varsin
osaavasti. Pentti Esanpoika tuli tästä erittäin hyvälle päälle ja koki
saada selville, mitenkä kapteenin latinan kielen taidon laita
oikeastaan oli. Kun oli saanut tietää asian todellisen kannan nousi
kapteeni melkoisen askeleen hänen suosiossaan. Joka virheettömästi ja
sujuvasti käytti latinan kieltä puheessa ja kirjoituksessa, ei
mitenkään saattanut olla mikään veitikka! Päin vastoin voi sellaiseen
henkilöön täydellisesti luottaa! Tämän jälestä ei Pentti Esanpojalla
ollut mitään muistutuksia sitä vastaan, että Elsa tekisi tuttavuutta
kapteenin kanssa, ja hän olisi katsonut vieläpä kuolemansynniksi
kieltää Elsaa kapteenin huviksi lukemasta ääneen niitä Ciceron
kirjoituksia joista tämä enimmän piti. Tässä esiytyi Pentti Esanpojan
puolelta myöskin vähän turhamaisuutta. Hän näet tahtoi että kapteeni
oppisi ymmärtämään ja panemaan arvoa sille edistykselle latinan
kielen taidossa, jonka Elsa hänen johdollaan oli saavuttanut. Eikä
kapteenikaan puolestaan ollut kehumatta oppilasta yhtä vähän kuin
opettajaakaan! Että hän tämän kautta oli päässyt viimemainitun
erinomaiseen suosioon, ymmärsi hän hyvin, mutta sitä vastoin ei hän
koskaan ollut huomannut, että hänen taikka kenenkään muun kiitoslauseet
olisivat tehneet Elsaan minkäänmoista vaikutusta. Tämä vastaanotti
näitä kohtuullisina kiitoksen osoituksina, milloin katsoi sitä
ansainneensa; milloin taas hänen mielestään kiitoksen sijaa ei ollut,
sanoi hän aristelelematta ja suoraan, että kiitoslauseet olivat pelkkää
imartelua. Kuitenkin on meidän myöntäminen että kapteeni piti niitä
hetkiä, jotka Elsa vietti hänen seurassaan, mitä hupaisimpina, ja että
hän heti aamulla alkoi ikävöidä sitä aikaa, jolloin Elsa tavallisesti
alotti luentonsa. Elsa oli niitä onnellisia henkilöitä, jotka
kaikkialla, missä lienevätkin, levittivät iloa ja hupaisuutta
ympärilleen, eikä kapteeni ollut ainoa, johon hänen läheisyytensä teki
tämän vaikutuksen.

"Kuukausi on pitkä aika", vastasi kapteeni Stålsköld Pentti Esanpojan
vakuutuksiin pikaisesta paranemisesta, "olletikin jos laskee sen niihin
kuukausiin, joiden kuluessa jo olen tämän vieraanvaraisen huoneen
rasituksena ollut, teille kaikille suureksi vaivaksi! Myöskin lisääntyy
minun jo suureksi noussut kiitollisuuden velkani -- -"

"Vaivasta ja kiitollisuudesta olemme nyt puhumatta!" keskeytti Pentti
Esanpoika. "Niinpä nyt kuitenkin on laita, että me ihmiset niillä
pienillä palveluksilla, joita toisillemme teemme, emme milloinkaan saata
tehdä niin paljon hyvää kuin pitäisi. Ei missään tapauksessa tule
liikoja tehdyksi, josta ansaitsisimme kiitollisuutta. Siitä puhuu jo
tuo jumalallinen Cicerokin teoksessaan: de officiis. Mitä pidätte siitä
teoksesta, kapteeni Stålsköld?"

"Siitä pidän paljon, niinkuin kaikista Ciceron kirjoituksista. Olen
ehdotellutkin Elsalle, että, jos aika sen sallii, rupeemme lukemaan
tätä kirjaa".

"Tehkää niin, tehkää niin!" kehoitti Pentti Esanpoika. "Elsa ei tunne
ennaltaan sitä kirjaa ja hänelle on suureksi hyödyksi saada teidän
johdollanne lukea sitä. Ethän ole lukenut Ciceron de officiis, rakas
lapseni?"

"En, hyvä eno. Harvathan ne klassilliset teokset ovat, joita olen
lukenut. Muuten luulen, että uskontomme pyhistä kirjoista saamme täysin
riittävän tiedon velvollisuuksistamme ja vakavan ohjeen näiden
täyttämisessä".

"Kuulkaapa vaan, mitä puheita laskettelee! Onhan totta ... en tahdo
kieltää ... että raamatun kirjoista saapi tiedon näistä kaikista...
Mutta katsoppas Elsa, kuitenkin on nyt niin laita, ett'ei näistä
asioista voi saada mitään aivan selvää käsitystä, jollei ole lukenut
Ciceron de officiis. Tekisipä varmaankin hyvää tuollaiselle
tottelemattomalle veitikalle, kuin sinä, saada lukea niistä! -- Enkö
ole oikeassa, kapteeni Stålsköld?"

Pentti Esanpojan vetoomiset kapteeniin olivat usein sitä laatua, että
tämä mieluisimmin olisi sallinut niiden olevan tekemättä, sillä hänen
oli vaikea löytää vastausta, jolla ei närkästyttäisi kumpaakaan
puoluetta, vaan tekisi molempain niin Elsan kuin hänen enonsakin
mieliksi. Tällaisissa tapauksissa oli usein sattunut, että hän turhaan
oli aivojansa vaivannut etsimällä sellaista vastausta, ja tälläkin
kertaa oli hän pahimmassa pulassa, mutta onneksi vapautti Jakobsson'in
tulo hänen vastaamasta tähän vaikeaan kysymykseen.

Jakobsson oli miltei isällisesti mieltynyt kapteeniin. Joka päivä tuli
hän ainakin kerran tiedustelemaan hänen terveyttään, vaan usein
kaksikin. Näillä käynneillänsä keskusteli hän usein pitkät ajat
kapteenin kanssa sekä onnistui saavuttamaan siihen määrään hänen
luottamuksensa, että kapteeni hänelle ilmoitti kaikki sydämensä
salaisuudet sekä pyysi hänen neuvoaan asioissa, jotka koskivat näitä.
Etempänä saamme nähdä, että Jakobsson'in suurempi kokemus tosiaankin
oli kapteenille suureksi hyödyksi.

Aake Berg ja Pentti Esanpoika olivat hyvillään tästä kapteenin ja
Jakobsson'in hyvästä välistä, -- vaikka he eivät aavistaneet, että tämä
väli oli niin harras, kuin se todella oli, -- sillä heillä olivat
suuret ajatukset Jakobsson'in kääntämiskyvystä siihen uskoon, johon hän
itse kuului ja he toivoivat, että hänen onnistuisi saattaa kapteeni
tyytymättömien puolelle. Tämä oli myöskin Jakobsson'in tarkoitus, mutta
järkevyys vaati häntä liikkumaan tässä asiassa varovaisesti, sillä
hän huomasi pian, että kapteeni sydämensä pohjasta oli uskollinen
kuningattarelle sekä että tämä uskollisuus vielä oli kasvanut suosion
takia, jota kuningatar oli osoittanut hänelle. Jakobsson ei kuitenkaan
suinkaan kokonaan epäillyt asiansa onnistumisesta, sillä hän oli
vakaasti päättänyt vähitellen ja suuttumatta järkähyttää mainittua
kapteenin uskollisuutta, kunnes se, jääden kokonaan ilman jalan sijaa,
vihdoin raukeisi. Tähän asti oli hän kuitenkin tehnyt pikku yrityksiään
tähän suuntaan ilman nähtävää menestystä.

Jakobsson'in tulon kautta keskeytynyt keskustelu oli tuskin ehtinyt
elpyä, kun huoneessa olijat kuulivat vaunujen äänen, jotka näyttivät
pysähtyvän portille. Tämä seikka veti heidän huomion puoleensa, jo sen
kautta, että aivan harvoin kukaan ajoneuvoilla kulki ahdasta
poikkikatua, jonka varrella Aake Berg'in huoneus sijaitsi. Sitä paitsi
käyttivät ainoastaan ylhäisimmät talvella vaunuja. Heillä kuitenkaan ei
ollut pitkää aikaa ajatuksiin ja arveluihin tämän odottamattoman
tapahtuman johdosta, sillä ovi aukeni äkkiä, portinvartija pisti päänsä
ovesta ja huusi äänellä, joka osoitti kiirettä, hämmästystä ja kauhua:
"Hänen Majesteettinsa kuningatar!"

"Kuningatar! Mitä hänestä? Onko hän kentiesi kuollut?" kysyi Jakobsson.

"Kuollut, ei, vaan ihkasen elävänä täällä!" vastasi portinvartija.

"Oletko mielipuoli! Mitä kuningattarella olisi täällä tekemistä?"
vastasi Jakobsson.

"Hän on kysynyt kapteeni Stålsköld'iä. Mutta hiljaa! Hän tulee." Hän
aukaisi oven ja sisään astui kuningatar Kristiina armollinen hymy
huulilla ja talven puna poskilla.

Pentti Esanpoika, Elsa ja Jakobsson olivat ensi hämmästyksessä
vetäytyneet huoneen vastaiselle ovelle, vaan eivät ehtineet poistua
ennenkuin kuningatar jo oli sisällä. Tuossa he seisoivat hämillään ja
tervehtivät nuorta hallitsijatarta syvään kumartaen. Hän loi heihin
silmäyksen, joka ei juuri näyttänyt armolliselta; tämän he selittivät
niin, että heidän läsnäolonsa oli tarpeeton ja poistuivat.

Kuningatar astui senjälkeen milloin punastuvan miiluin vaalenevan
kapteenin luo ja ojensi hänelle suosiollisesti kätensä tervehdykseen.

"Siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi näin teidät, kapteeni
hyvä", lausui hän, "ja minä päätin etsiä teidät täällä teidän
vastentahtoisessa maanpakolaisuuspaikassanne, saadakseni tiedon, saanko
teistä yhden seuraajan aiotulla matkallani. Aikomukseni on antaa
muutamien henkikaarti-upseerien seurata, vaan nyt huomaan, ett'ette te
voi tulla yhdeksi näistä".

"En. paha kyllä!" sopersi kapteeni vastaukseksi.

"Oikeuden palvelijain ei ole onnistunut päästä teitä vastaan tehdyn
salamurha-yrityksen jäljille. Eikö teillä, kapteeni Stålsköld, ole
mitään syytä epäillä jotakuta vihamiestänne tuon törkeän teon
toimeenpanijaksi? Kenties voisi, tällaisen epäluulon nojalla, asian
todellinen laita tulla selville".

"En tunne yhtään ihmistä, olkoon sitten ystävä tai vihamies, jota
tahtoisin tai uskaltaisin epäillä mistään sellaisesta rikoksesta",
vastasi kapteeni.

Kuningatar ajatteli hetkisen.

"Minusta näyttää, kuin teidän parantumisenne olisi käynyt varsin
hitaasti. Kentiesi on siihen syynä puuttuva hoito".

Kapteeni Stålsköld vakuutti, että hän Aake Berg'in huoneessa oli
nauttinut hellintä huolta, joka koskaan on tullut sairaan osaksi sekä
koitti ylistelevin sanoin osoittaa kiitollisuuttaan, kun kuningatar
sangen jyrkästi katkaisi hänen puheensa: "Ompa hyvä, että ovat
koettaneet olla teille mieliksi, sillä tällä kaikella eivät he ole
tehneet muuta kuin velvollisuutensa. Muuten tämä perhe ei juuri sovi
teille, kapteeni Stålsköld, ja minä näkisin kernaimmin, että te niin
pian kuin suinkin pääsette pois täältä, sillä huolimatta siitä, että se
on porvarillinen, on minulla myöskin muita syitä, joidenka tähden en
hyväksy teidän oloanne täällä! Tätä samaa Aake Berg'iä epäillään, eikä
ilman syytä, olleen osallisena levottomuuksiin maaliskuussa viime
vuonna eikä sellainen pesä, kuin tämä on, ole mikään terveellinen
olinpaikka minun palvelijalleni."

"Teidän Majesteettinne! Minulla ei ole ollut vähintäkään aavistusta
tästä asiasta", vastasi kapteeni, vaan hän ei uskaltanut esittää
mitään muuta isäntäväkensä puolustukseksi, vaikka hän sydämmessään
tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä halveksivasta tavasta,
jolla kuningatar oli puhunut asunnosta, joka hädän hetkenä niin
kesti-ystävällisesti ja hyväntahtoisesti oli aukaissut hänelle ovensa.

"Luultavasti on myöskin se lääkärin hoito, joka teillä täällä on ollut
tarjona, ollut sangen puuttuva", jatkoi kuningatar, "ja teidän
parantumisenne on sen takia viipynyt. Minä lähetän tänne henkilääkärini
Duriez'in ja hänen avullaan toivon pian taas näkeväni teidät
palveluksessa".

Kapteeni lensi silmänräpäykseksi tulipunaiseksi. Vaikka hän
vastenmielisesti vastusti kuningatarta, katsoi hän kuitenkin itsensä
pakoitetuksi kieltämään hänen tarjouksensa. Hän luuli näet varmuudella
voivansa päättää, että rehellinen Pentti Esanpoika tulisi kovin
pahoilleen, jos henkilääkäri sekaantuisi asiaan, samoin kuin hän
huomasi, että suurta vääryyttä tapahtuisi sen kautta Pentti
Esanpojalle. Sillä eihän hän voinut katsoa sitä muuksi kuin
epäilykseksi hänen taidostaan, eli -- mikä oli vielä pahempi --
kapteenin parantamisen kunnian ryöstöksi? Vähinkin kiitollisuuden tunne
saattoi sentähden kapteenin koittamaan estää sellaista, etenkin koska
hän oli varmasti vakuutettu, että Pentti Esanpojalla haavoitettujen
hoidossa oli paljoa enemmän kokemusta kuin itse Duriez'illä.

"Mitä lääkärin apuun tulee, olen ollut niin onnellinen, ett'ei mitään
ole puuttunut", lausui hän. "Minussa ei olisi tänä hetkenä
elonkipinääkään, ell'ei suotuisa kohtalo sairasvuoteeni ääreen olisi
saattanut milt'ei taitavimman sotalääkärin koko valtakunnassa. Jo
Teidän Majesteettinne suuren isän aikana piti koko sotajoukko häntä
kunniassa ja häntä katsottiin aivan mainioksi taidossaan ja kaikki ne
voitolliset tappelut, joita on taisteltu Teidän Majesteettinne oman
hallituksen aikana, antoivat hänelle yhä tilaisuutta täydentämään sitä.
Harvoja nimiä on, joita sotajoukon harmaantuneet uroot suuremmalla
rakkaudella mainitsisivat, kuin Pentti Esanpojan, sillä se on miehen
nimi. Mistään hinnasta en tahtoisi saattaa hänelle sitä nöyryytystä,
että hänen, kaikkien ponnistustensa palkinnoksi minun hyväkseni,
täytyisi jättää sijaa toiselle. Sentähden, pyydän nöyrimmästi että yhä
vast'edeskin saan käyttää ainoastaan hänen neuvojaan, vaikka minä
muuten ehdottomasti kunnioitan herra Duriez'in tunnustettua taitoa".

Kuningatar suvaitsi suostua tähän, ei sentähden että hän olisi ollut
vakuutettu kapteenin ylistämän Pentti Esanpojan taitavuudesta, vaan
joko sentähden, että hän piti kapteenin muita todisteita oikeutettuina,
tahi että hän luuli kapteenin suuren luottamuksen Pentti Esanpoikaan
vaikuttavan terveellisemmin, kuin henkilääkärin suurempi taito. Vähän
sen jälkeen läksi hän kaikessa osoittaen suosiotaan ja jätti kapteenin
ajattelemaan syitä tähän ylhäiseen käyntiin.



14 LUKU.


Kapteeni Stålsköld'in terveyden tila tuli päivä päivältä paremmaksi,
mutta kuitenkin viipyi myöhään keväällä, ennenkuin hän tunsi
itsensä aivan terveeksi, ja vasta toukokuun alussa voi hän alkaa
palveluksensa. Muutamia päiviä ennen oli hän käynyt kuningattaren
puheilla ja hänen kohtelunsa oli ollut yhtä sydämmellinen kuin
ennenkin. Tässä tilaisuudessa oli kuningatar jättänyt hänelle takaisin
käsikirjoituksen, josta ennen on puhuttu, ynnä sen ohessa antanut siitä
seuraavan sangen kiittävän lausunnon:

"Minä olen tyystin tarkastanut tämän 'kyhäelmän', joksi sitä tahdotte
nimittää ja olen sen tehnyt mielihyvällä, sillä sekä esitystapa, että
kieli todistavat sellaista taitoa, jota kaikkea vähimmin olisin
odottanut tapaavani sotajoukon upseeristossa, koska se Upsalassakin on
harvinaista. Kehoitan teitä sentähden, ett'ette kaiva maahan
leiviskäänne, vaan että jatkatte tällaisia 'kyhäelmiä' sekä annatte
niistä minulle tiedon".

Lausuttuaan tämän ojensi hän kapteenille suljetun kirjeen sekä
jatkoi: "Tätä kirjettä, joka sisältää tarkan arvostelun, ette saa
aukaista, ennenkuin kotona. Lopuksi onnittelen vielä kerran teitä,
everstiluutnantti Stålsköld, että taas olette saaneet terveytenne.
Ymmärtänette täst'edes olla paremmin varoillanne vihollisiltanne, jotka
salaisesti väijyvät teitä!"

Veitikkamainen hymy kuningattaren huulilla, ojentaessaan kirjettä
hänelle, ei jäänyt kapteenilta huomaamatta; ei myöskään se, että
kuningatar oli antanut hänelle nimityksen everstiluutnantti. Viimeksi
mainittua seikkaa piti hän epähuomiona, vaan sitä vastoin tuo hymysuin
hänelle annettu kirje synnytti mitä suurinta uteliaisuutta. Hän riensi
kotiin sitä aukaisemaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä,
huomatessaan, että se sisälsi -- everstiluutnantin valtakirjan.

Eräänä iltana heinäkuun lopulla tapaamme täten hyvinvoivan
everstiluutnanttimme Jakobsson'in luona innokkaassa keskustelussa
tämän kanssa. Kuunnelkaamme hetkinen tätä keskustelua.

"Te luotatte siis ehdottomasti tuohon Reeta-neitsyyn?" kysyi
everstiluutnantti Stålsköld.

"Sen teen", vastasi Jakobsson. "Ennenkuin hän muutti valtiokamariherran
luo on hän kuusi vuotta palvellut minua, ja koko tämän pitkän ajan
kuluessa ei hän ole kertaakaan antanut aihetta pienimpäänkään
epäluuloon".

"Tarkoitatte siis, että täydellisesti voimme luottaa häneen".

"Voimme sen tehdä arvelematta. Minulla on ollut enemmän kuin tarpeeksi
monta todistusta hänen uskollisuudestaan ja tosipuheisuudestaan",
lausui Jakobsson.

"Mutta merkillistä on asiain näin ollen, että hän on voinut taipua
vakoomaan nykyistä isäntäväkeään", huomautti everstiluutnantti
Stålsköld.

"Siitä on meidän kiittäminen onnen tähteämme. Hän on sydämestään
mieltynyt emäntäänsä, jonka hän on luullut havaitsevansa onnettomaksi
ja koska hän on vakuutettu siitä, että meidän toimemme tarkoittavat
paroonittaren parasta, niin on hän horjumattoman uskollinen".

"Tämä on hyvä", sanoi everstiluutnantti Stålsköld. "Vaan minkä
laatuisia ovat ne havainnot, jotka hän tähän asti on tehnyt?" Hän
huokasi samalla ja hänen kasvonsa osoittivat sitä levottomuutta, jolla
hän odotti Jakobsson'in vastausta.

"Valtiokamariherra on erittäin synkkämielinen ja kolkko".

"Sen luulin kyllä, ja olenpa itsekin tehnyt saman havainnon. Ei hän
edes hovissa voi salata pahaa, äreätä luonnettaan. Mutta Elvira!
Mitenkä on Elviran laita!" huudahti everstiluutnantti ja veri kuohahti
hänen poskilleen. "Millä tavalla kohtelee hän häntä? Kentiesi rääkkää
hän häntä?"

"Mitä tähän asiaan tulee, ei Reeta voi mitään varmuudella väittää,
mutta hän pelkää pahinta".

"Pelkää pahinta! Kuolema ja kirous tuolle konnalle, joka uskaltaa
vaivata viattominta luoduista olennoista! Mutta mitä tiedetään tästä?"

"Vapaaherratar on yhtä suruinen ja alakuloinen. Usein kun hän luulee
olevansa yksin ja huomaamatta, purskahtaa hän katkeraan itkuun.
Muuten hän nähtävästi ponnisteleikse kärsiäkseen kohtaloaan niin
levollisesti ja kärsiväisesti kuin suinkin. Kerran kun hän oli yksinään
valtiokamariherran kanssa, oli hän päästänyt kimeän tuskan huudon.
Reeta, joka pelkäsi, että joku onnettomuus oli tapahtunut, oli
rientänyt paikalle, vaan saanut paroonilta ankaran käskyn heti poistua,
koska hänen apuansa ei tarvittu, koska vapaaherrattaren huutoon oli
ollut syynä ainoastaan äkkinäinen pahoinvointi, joka yhtä pian oli
mennyt ohi. Reeta oli kuitenkin ehtinyt huomaamaan, että se nenäliina,
johon Elvira peitti kasvonsa, oli verissä. Vapaaherratar oli sen
jälkeen muutaman päivän pysynyt huoneissaan, mutta Reeta oli huomannut,
että hänen suunsa ja kasvonsa olivat turvoksissa".

"Tuo roisto! Hän on lyönyt häntä! Minä pidän valani, minä kostan!
Huomispäivänä täytyy minun vaatia hänet miekkasille, mutta jos hän tuo
esiin verukkeita, niin pistän hänet pitemmittä mutkitta kuoliaaksi,
aivan niinkuin tehdään konnille, joilla ei ole rohkeutta puolustaida
tehdyistä ilkitöistä!" -- Everstiluutnantti oli noussut tuoliltaan ja
käveli mielenkiihkossa edestakaisin lattialla. Jakobsson asetti kätensä
hillitäkseen häntä hänen hartioilleen ja lausui, "Teidän puheenne,
ystäväni, todistaa ainoastaan kiivautta ja katkeraa vihaa, vaan
ymmärrystä ja tervettä järkeä turhaan ha'en siitä".

"Jos tekisitte niinkuin nyt puhutte, niin tekisitte itsenne syypääksi
murhaan, joka ikuisiksi ajoiksi tahraisi nimenne ja vaakunakilpenne.
Parooni tulisi silloin maailman silmissä tulisen, luvattoman
rakkautenne uhriksi, te sitä vastaan konnaksi, roistoksi, murhaajaksi.
Todistamattoman epäluulon vuoksi, -- olkoonpa, että tämä epäluulo on
hyvinkin todennäköinen, -- ei meillä ole oikeutta lähettää
lähimmäistämme ijäisyyteen. On sentähden välttämätöntä, että
levollisesti odotamme tulevia tapahtumia ja Reetan jatkuvien
havaintojen loppupäätöstä. Elviran suosio häntä kohtaan kasvaa päivä
päivältä ja hän saavuttaa epäilemättä Elviran täydellisen luottamuksen.
Sittenkuin tämä kerran on tapahtunut, saattaa hän selvittää meille
monta seikkaa, jotka siihen asti pysyvät salassa, ja senjälkeen
saatatte tekin suuremmalla varmuudella ryhtyä hankkeisinne ei murhaa
varten, joka syöksisi teidät itsenne kurjuuteen ja loisi varjon siveän
Elviran maineesen, vaan hänen todelliseksi suojeluksekseen".

"Te olette oikeassa, Jakobsson", sanoi everstiluutnantti Stålsköld, ja
istuutui taas. "Minulla ei pahaksi onneksi ole mitään muuta tekemistä,
kuin odotella asioiden kehkeytymistä, ehkä sill'aikaa pelkään pahinta
tapahtuvan Elviralle, ja vaikka mieluimmin tahtoisin saattaa asian
pikaiseen päätökseen hänen kiusaajansa kanssa. On kauheata ajatella
hänen tilaansa, kun ottaa huomioon paroonin ilkeän luonteen!"

"Vaikeata on niidenkin, jotka toivovat teille hyvää, ajatella, että te,
ystävä kapteeni -- suokaa anteeksi everstiluutnantti tahdoin sanoa,
vaikka tämä nimitys on niin uusi, että se joskus suvaitsee unohtua
mielestäni! -- niin että tämä asia, ystävä everstiluutnantti, niin
kovasti on koskenut teihin, että se näyttää olevan elämänne
varsinainen päämäärä. En tosin tarkoita, että kokonaan unohtaisitte
sen, sillä velvollisuutenne on pitää kerran tehty valanne, ja suojella
rouva Elviraa, jonka surulliseen kohtaloon te tavallanne olette olleet
syypää, mutta arvelen, että teidän mahdollisuuden mukaan pitäisi
koettaa unhoittaa ja jonkun äskensyttyneen tähden välkynnästä unhoittaa
menneen ajan kolkot muistot".

"En ymmärrä teitä, Jakobsson. Puhukaamme suoraan, sillä arvoituksia
selitetään monella tavalla".

"Olkoon niin. Tästä asiasta olen jo aikoja tuuminut puhua kanssanne.
Ollessanne Aake Berg'in luona aloin luulla, että sydämmenne haavat
kasvaisivat umpeen samalla kuin muutkin haavanne, ja että te
tyytyisitte kohtaloonne. Luulin huomaavani, ettei kaunis Elsa ollut
teistä arvoton". -- Jakobsson katseli everstiluutnanttia silloin
kysyvällä ja läpitunkevalla katseella.

"Ystäväni Jakobsson", vastasi tämä, hiukan punastuen. "Luotan liiaksi
teihin, enää salatakseni mitään teiltä. Tunnette myöskin niin tarkoin
elämäkertani, että hyvin voitte saada tietää senkin vähän, mitä ette
tiedä. Sentähden tahdon myöntää teille, ett'ei sydämmeni ollut
likimainkaan kylmä armasta Elsaa kohtaan. Luulenpa myös,^ että hän
enemmän kuin kukaan muu voisi saada minut tyytymään kohtalooni,
jos -- --"

"Jos hän olisi samalla yhteiskunnallisella asemalla kuin te", --
keskeytti häntä Jakobsson. "Epäilemättä olette tekin ajan tyhmien
sääty-ennakkoluulojen vallassa. Alkaen autuaasta kuningas Kustaa
Aadolf-vainajasta ja hänen veljestänsä herttuasta, saattaisin luetella
vähintäänkin sata kelpomiestä, jotka samoin kuin hekin hylkäsivät
elämänsä onnen ja ilon sen kummituksen vuoksi, jota sanotaan
sääty-eroitukseksi. Ehkä teen kuitenkin väärin, kun moitin teitä siitä,
että tahdotte noudattaa muiden esimerkkiä, sillä halpasäätyinen
avioliitto oli kenties esteenä loistaville toiveillenne kerran
mahdollisesti päästä valtakunnan korkeimmille kunniasijoille".

Everstiluutnantti oli tyynesti kuunnellut tätä Jakobsson'in katkeraa
puhetta, mutta kun tämä vaikeni sanoi hän: "Ystäväni Jakobsson, te
olette kokonaan erehtyneet eikä jos-sanalla ole ensinkään sitä
merkitystä, jonka sille annatte. Minä en ole tottunut antamaan niin
suurta arvoa aateliskilvelleni, että sille uhraisin elämäni onnen. Myös
on minulla liian katkera kokemus siitä asiasta, jonka otitte puheeksi,
että tieten taiten haluaisin sen toista kertaa uudistuvan. Ei mitkään
maailman ennakkoluulot saattaisi estää minua yhdistämästä kohtaloani
siihen naiseen, jota rakastaisin, jos minä muutoin koskaan enää voisin
tuntea ketään naista kohtaan semmoista rakkautta, joka oikeuttaisi
elinkautiseen liittoon, ja sitä epäilen suuresti. Elsa oli ja on
minulle rakas hempeänä lapsena, suloisena lohdutuksen enkelinä, ja
melkein ylenluonnollisena ilmestyksenä, mutta tunteeni häntä kohtaan
ovat aivan toista laatua kuin rakastajan".

"Kuitenkin olette parattuannekin usein käyneet Aake Berg'in luona.
Luuletteko voivanne tehdä tätä mahdollisesti häiritsemättä Elsan
mielenrauhaa? Hän voisi tulla siihen luuloon, että käyntinne tarkoittaa
hänen ihailemistaan".

"Siinä tapauksessa olisi hänellä tavallansa oikein. Sillä vaikka
askeleitani on sinne ohjannut kiitollisuus siitä ystävyydestä ja
hyvyydestä, jota he minulle ovat osoittaneet, tunnustan mielelläni,
että edeskinpäin olen varsin mieltynyt tuon yhtä viisaan kuin
kauniinkin tytön puheluun, ja että Aake Berg'in talossa tunnen itseni
mieleltäni rauhallisemmaksi ja tyytyväisemmäksi kuin missään muualla.
Elsan mielenrauhan häiriytymisen pelkääminen ei ole koskaan johtunut
mieleeni, sillä hän on uljain tyttö, minkä koskaan olen tullut
tuntemaan. Jos siinä jotakin vaaraa löytyy, niin on se minun
puolellani".

Jakobsson'illa oli oma ajatuksensa, mutta kun hän nyt tiesi, mitä
tahtoi tietää, niin käänsi hän puheen toisaalle. Vähän sen jälkeen
nousi everstiluutnantti Stålsköld ylös jättääksensä hyvästi. Jakobsson
sanoi tahtovansa seurata vierastansa tämän asuntoon, osittain vieläkin
saadakseen olla hänen seurassansa, osittain kävelläksensä raittiissa
ilta-ilmassa.

Kun nuot kaksi miestä olivat kävelleet kappaleen matkaa eteenpäin,
seisahtui Jakobsson erään kaksinkertaisen kivirakennuksen portille ja
sanoi: "Jos aikanne, ystävä everstiluutnantti, ei ole kovin täpärällä,
niin menemme tänne hetkeksi".

"Mikäs tämä on?" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.

"Anniskelupaikka, ravintola, miksi sitä sanonenkaan. Oikeastaan on se
ylhäisempiä ihmisiä varten kuin minä olen, mutta minä tunnen isännän ja
pistäyn aina välistä sisälle maistamaan hänen todellakin oivallisia
viinejänsä. Kuningattaren kellari ei ole niin hyvin varustettu kuin
hänen. Tämä onkin ainoa paikka Tukholmassa, jossa, jos oikein tahtoo
antautua nautintoihin, saapi lasin Tokaj-viiniä".

Everstiluutnantti katseli ympärillensä. "Tässä lähellähän minä pelastin
'sepän' oikeuden rankaisevista käsistä", sanoi hän.

"Sitä suurempi syy on teillä juoda malja hänen onnellisen
pelastumisensa muistoksi!" lausui Jakobsson omituisesti hymyilen.

"No olkoon menneeksi, -- se urotyö saattaa ansaita sen!"

Everstiluutnantti Stålsköld'illä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä,
että hän sepässä oli pelastanut Jakobsson'in. Tosin oli se ollut
puheena, kun Jakobsson ensin kantoi häntä Aake Berg'in taloon, mutta
hän oli silloin ollut tainnoksissa eikä muistanut mitään ensimmäisestä
olostaan siellä. Myöhemmin oli everstiluutnantti kyllä itse kertonut
Jakobsson'ille tapauksen, mutta tämä ei ollut katsonut tarkoituksiinsa
soveltuvan antaa itseänsä ilmi.

He päättivät siis mennä taloon, ja kuljettuaan jotenkin pimeiden
portaiden kautta taloon, tulivat he suureen, komeasti sisustettuun
saliin. Paikan isäntä, lyhyenläntä mies, hauskan ja iloisen näköinen,
jonka selkä oli tavallista notkeampi, oli siellä vastassa. Siitä
omituisesta murteesta, jolla hän puhui, saattoi huomata, ett'ei hän
ollut Ruotsista syntyisin,

"Tervetultua, herra Jakobsson, ja teidän komea seuralaisenne myös!"
sanoi hän. "Istukaa, istukaa, hyvät herrat! Hyviä uutisia,
luullakseni? No, no, kaikki uutiset eivät ole erittäin hyviä tätä
nykyä, mutta joka elää, saa olla mukana, käyköön kuinka hyvänsä. Lasi
portviiniä ehkä tahi scherryä?"

"Ei isäntä kulta", vastasi Jakobsson. "Tuokaa meille pullo hienointa
Tokaj-viiniä, mitä kellarissanne on. Minä ja tämä upseeri juomme
maljan, jota ei voi juoda halvemmalla viinillä".

Isäntä ällistyi: "Taas eletään komeasti, kuten näyttää. Tokaj-viiniä ei
juoda joka päivä, herra Jakobsson. Mutta hyvää viiniä se on sille,
jolla on siihen varaa".

"Enemmän viiniä! Enemmän viiniä!" kaikui samassa viereisestä huoneesta,
ja tämä huuto uudistettiin monta kertaa, välistä keskeytyen remuavasta
leikistä ja äänekkäistä naurunhohotuksista.

"Siellä on joukko nuoria aatelismiehiä", sanoi isäntä. "Ne herrat
ottelevat tulisesti, ja viinillä on hyvä menekki".

"Enemmän viiniä, perhanan isäntä, tahi halkaisemme kallosi!" huudettiin
sisältä kiihtyneellä maltittomuudella.

"Kuulkaa, kuulkaa herra Jakobsson, kuinka armolliset herrat ovat
malttamattomia! Tokaj-viiniä heti, lähettäkää kellarista noutamaan. Nyt
minun täytyy rientää noiden luo". Hän teputti toimeliaana pois, mutta
palasi hetken päästä, tuoden pyydetyn Tokaj-viinin.

Sisähuoneessa puhuttiin niin kovalla äänellä, ett'ei suljettu ovi
voinut estää yhtään sanaa kuulumasta Jakobsson'in ja everstiluutnantin
korviin. Vasten tahtoansakin olivat nämät siis pakoitetut kuuntelemaan;
sattumalta oli keskusteluaine sen-laatuinen, että he kuuntelivat niin
halukkaasti, jotta puhelu heidän itsensä kesken lakkasi. Keskusteltiin
näet päivän polttavimmasta valtiollisesta kysymyksestä: huhusta
Kristiina kuningattaren päätöksestä luopua Ruotsin kruunusta. Tämä huhu
oli siihen aikaan parhaillaan liikkeellä ja saattoi kuningattarelle
kaikkialla paljon tyytymättömyyttä ja katkeria soimauksia. Niin
täälläkin. Seura ruoski häntä kauheasti; pilkkasanoja ja kaikenlaisia
hävyttömyyksiä sateli lakkaamatta.

Everstiluutnantti ja Jakobsson kuuntelivat erilaisilla tunteilla näitä
häväiseviä lauseita; ne olivat jälkimäisen mieleen ja hän iloitsi
sydämmessään sitä enemmän, mitä pistävämpiä pilkkasanat olivat;
edellinen saattoi vaivoin hillitä sitä suuttumusta, joka kuohui hänen
rinnassansa.

"Tämä on kirottua", sanoi hän. "Kyllä minä kutkutun näiden hävyttömien
parjaajien kurkkua miekallani!"

"Älkää kiivastuko, ystävä everstiluutnantti", pyysi Jakobsson, "vaan
olkaa malttavainen tässä asiassa, älkäämmekä unhoittako Tokaj-viiniä.
'Sepän' malja ja ennen kaikkea hänen pelastajansa kunniamalja!"

Everstiluutnantti Stålsköld kohotti tuon hyvin suuren pikarin
huulillensa sekä tyhjensi sen äkkiä ja yhdessä henkäyksessä.

"Siggen pitää laulaa laulu nuoresta kuningattarestamme, köörinsekainen
laulu!" huusi samassa joku sisähuoneessa olevista nuorista miehistä,
jotka viini joka hetki teki yhä rajummiksi.

"Se hänen pitää tekemän, vieläpä heti paikalla!" liitti toinen ja koko
seura yhtyi sitten tähän ehdoitukseen.

"No olkoon menneeksi ystävät!" lausui joku ääni, joka epäilemättä oli
sen, jota seura kutsui Sigge'ksi. "Minä täytän toivomuksenne, mutta
saatte pitää hyvänänne sen, mitä henki vähintäkään valmistamatta
suvaitsee tuoda mieleni".

"Tämä on kohtuullinen vaatimus", vastasi joku läsnäolija. "Aloita vaan,
me tyydymme kaikkeen, mitä vaan henkesi hyväntahtoisesti tuopi
mieleesi".

Heti senjälkeen koroitti kehoitettu äänensä ja aikoi seuraavan
laulun:

    Kristiina kaunis, sinisilmäinen. Hei! savivilom!
    Kuin kevättaivas älyy kahdellen. Hei! savivilom!
    Niin, älyä hällä on kahdellen. Hei! Hei! savivilom!

    Ja kleliä taida ei pappi niin. Hei! savivilom!
    Hän ranskaa tok' parhaiten kuitenkin. Hei! savivilom!
    Ranskaa toki parhaiten kuitenkin. Hei! Hei! savivilom!

Laulettuansa nämät kaksi värssyä, taukosi laulaja hetkeksi, jona aikana
hän epäilemättä karkaisi muuten ehkä ei tarpeeksi vilkasta henkeänsä
viinitilkalla. Senjälkeen aikoi laulu uudestaan. Kerromme tämän hänen
nerontuotteensa kokonaisena, jättäen kuitenkin pois loppukerrot ja
köörit, joiden sanat lukija, kahden ensimmäisen värssyn johdolla,
helposti saattaa arvata.

    Siks' pohjassa viihdy ei enää hän,
    Vaan haluaa kauvas etelähän.

    Vaikk' narreja hän kokos' kyllätä,
    Hov' tuntuvi kolkolta, kylmältä.

    Vaikk' valtiovarat hän tuhlasi,
    Tansseja saanut tok' ei kylläksi.

    Kruunu Ruotsin tuntuvi raskaalta,
    Kun rahat jo loppuvat rahvaalta.

    Nyt Pariisiin matkustaapi hän pois,
    Ett' päästä hän halvasta Ruotsista vois!

    Siellä jos loistaa kaks' viikkoa saa,
    Niin palkittu ompi hän vaivoistaan.

    Kuningatar, onnea matkahan,
    Et usko sä piruun, et Jumalaan!

    Luo paavin sä joutunet viimeinkin,
    Hän kanssasi lentävi helvettiin.

"Laulu ei ollut varsin huono hetken teoksi. Sigge'n malja!" huudahti
joku.

"Mutta viimeinen värssy olisi saanut olla poissa. Se sisälsi syytöksen,
johon hän varmaan on viaton, sillä todellakin toivon, että hän vihaa
paavia ja hänen jumalatonta seuruettansa". lausui joku toinen.

"Älkää luulko sitä, hyvät ystävät", puhkesi laulaja sanomaan. "Minä,
joka juuri näinä päivinä olen tullut kotiin etelämaista, tiedän mitä
siitä asiasta ho'etaan. Hänelle ei ole mikään mahdotonta, joka on
hurjaa ja nurinpäistä!"

Everstiluutnantin silmät säihkyivät tulta, ja hän löi nyrkkiänsä
pöytään -- "Näiden kunniattomien roistojen pitäisi kaikkien päällänsä
maksaa uhkarohkea hävyttömyytensä!" kiljasi hän.

"Pyydän teitä, ystävä everstiluutnantti, olemaan rauhallisna. Eiväthän
he ole tehneet mitään pahempaa, kuin sanoneet sen, mitä koko maailma
ajattelee. Muutoin ei meillä ole mitään oikeutta sekaantua siihen, mitä
nämät herrat puhuvat, joll'ei nimittäin kumpikaan tahdo ryhtyä
valtiollisen vakoojan häpeälliseen toimeen", sanoi Jakobsson.
Everstiluutnantti katseli häntä tyytymättömyyttä ilmaisevalla
silmäyksellä.

"Minulla on kupeellani tuomari, jonka oikeuston eteen minä koska
tahansa saatan kutsua nämät lurjukset vastaamaan häväisevistä
puheistaan siitä, jonka kengännauhojakaan he eivät ole kelvolliset
päästämään".

Everstiluutnantti oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, kun
sisähuoneen ovi aukeni ja nuori ylpeän ja ylhäisen näköinen aatelismies
astui saliin. Hänen pukunsa oli koristettu, melkein ylellinen ja miekka
riippui hänen kupeellansa. Mutta hänen käyntinsä oli vähän horjuva ja
viininjumala hymyili hänen punoittavilta poskiltansa. Kun hän huomasi
Jakobsson'in ja everstiluutnantin, seisahtui hän, nähtävästi vähän
hämmästyneenä; hämmästys muuttui kuitenkin pian raivoisaksi kiukuksi ja
hän huusi vihoissaan: "Luulenpa herrojen olleen niin hävyttömiä, että
olette kuunnelleet! Semmoista tekevät vaan roistot, ja sentähden saavat
herrat aluksi pitää hyvänänsä tämän nimityksen!" Hän ei ollut ehtinyt
lausua kaikkia tavuita tässä viimeisessä sanassa, ennenkuin sai
suuttuneen everstiluutnantin kintaan vasten kasvojansa sekä seuraavan
taisteluvaatimuksen: "Itse olette roisto, herra häväistyslaulujen
tekijä! Tämän kintaan vaadin teiltä takaisin huomenna tahi minä päivänä
hyvänsä, kun te olette hyvällä päällä. Nyt olette humalassa ettekä
kykene kelvolliseen taisteluun".

Nuori aatelismies kalpeni vihasta, veti miekkansa ja hyökkäsi
everstiluutnantin kimppuun.

Tästä syntyneen melun johdosta, hyökkäsivät kaikki sisähuoneessa
olevat saliin, jossa nuot kaksi taistelijaa parhaillaan mittelivät
miekkojansa. Niinkuin isäntä oli sanonut, kuului seuraan ainoastaan
nuoria aatelismiehiä. Yhteensä oli heitä kahdeksan, ja neljällä heistä
oli upseerinpuku.

"Mitäs tämä merkitsee?" huusivat saliin viime tulleet kummastellen.

Heidän miekkaileva kumppalinsa, laulaja, oli liian kiivastunut
voidakseen vastata, mutta everstiluutnantti, joka oli taas päässyt
maltilliseksi, sanoi: "Kunhan vaan ehdin lopettaa juttuni tämän herran
kanssa, annan selon asiasta". Kun hän huomasi, että myöskin muutama
toisista paljasti kalpansa, jatkoi hän. "Olkaa levolliset! Aikomukseni
ei ole haavoittaa häntä kuolettavasti, ei edes veristääkään häntä, ei
edes naarmoittaakaan, vaikka helposti voisin tehdä kummankin. Tahdon
ainoastaan riistää aseen häneltä". Hän teki samassa taitavan
hyökkäyksen ja samassa silmänräpäyksessä lennähti miekka hänen
vastustajansa kädestä vastaiselle puolelle salia.

"Antakaa minulle miekka! Antakaa miekka! Minä kostan tämän uuden
loukkauksen, jonka tuo kurja on saattanut minulle!" huusi aseeton
hurjasti ja koetti saada jonkun kumppaninsa miekan, vaan he pidättivät
häntä väkisin ja estivät hänet siten panemasta toimeen aikomustaan.

"Jumalan tähden, jalosukuiset herrat!" huusi samassa isäntä, joka
myöskin oli tullut huoneesen, "Jumalan tähden -- ei mitään
verenvuodatusta, ei mitään murhaa minun huoneessani! Älkää saattako
minua köyhää miestä onnettomaksi!"

"Pidä suusi kiinni, kapakoitsija", käski eräs upseereista, joka oli
seurassa, "ja antakaa meidän ottaa selko asiasta!" -- Hän kääntyi sen
jälkeen everstiluutnantti Stålsköld'in puoleen, jonka hän tunsi nimeltä
ja lausui: "Herra everstiluutnantti! Me odotamme luvattua selitystä".

Everstiluutnantti kertoi lyhyesti ne seikat, jotka olivat antaneet
tappelun aiheen; hän pysyi vaatimuksessaan, sopivammassa tilassa saada
korvausta nyt aseettomaksi joutuneelta vastustajaltaan niin hyvin
itsensä kuin kuningattaren puolesta sekä lopetti puheensa seuraavasti:

"Minun vaatimukseni ei tarkoita tätä herraa yksinään, vaan kaikkia
herroja, sillä te olette häväisseet Hänen Majesteettiansa kuningatarta,
jonka palveluksessa minulla on kunnia olla. Itsestään on selvä, etten
minä ai'o taistella teidän kaikkien kanssa yht'aikaa, vaan että
noudatetaan laillista järjestystä: mies miestä vastaan".

He suostuivat kaikki taisteluvaatimukseen, ja esittelivät toinen
toisensa perästä itsensä everstiluutnantille, jolloin huomattiin, että
he kaikki kuuluivat tahi ainakin olivat sukua maan vanhimmille
aatelisille.

"Nimeni on Sigge Niilonpoika N----, ----byn herra", sanoi
everstiluutnantin voitettu vastustaja kopeasti ja vaivoin hilliten
vihaansa, -- "ja vaikka te ette ole suvultanne tasa-arvoinen
taistelemaan kanssani, niin masennan kuitenkin julkeutenne".

"Kylläpähän nähdään, miksi kepeäjalkaiset ranskakalaiset opettajanne
ovat teidät saaneet", vastasi everstiluutnantti Stålsköld tyynesti. Hän
tiesi, että tämä Sigge N---- aivan nykyjään oli palannut Ranskasta,
jonne oli matkustanut täydentääkseen taitavuuttaan sen aikuisissa
aatelistavoissa ja sotaisissa harjoituksissa. Paluumatkalla oli hän
käynyt prinssi Kaarle Kustaan luona Ölannissa, ja kun tämä ruhtinas oli
kohdellut häntä sangen ystävällisellä kohteliaisuudella, hänen ylhäisen
sukunsa vuoksi, niin piti hän sitä nopean ja loistavan ylennyksen
varmana enteenä, jos vaan prinssi tulisi hallitsijaksi, ja oli
sentähden tämän innokas puoluelainen. Se pistopuhe, jonka
everstiluutnantti hänestä oli lausunut, oli vähällä saattaa tuon
pikapäisen herran veren uudestaan kuohumaan, ja työläästi vaan onnistui
hänen kumppaniensa estää häntä vetämästä äsken lattialta otettua
miekkaansa.

Senjälkeen suostuttiin kaksintaistelun paikasta, ja sittenkuin
yhtymis-aikakin oli määrätty k:lo 6:ksi seuraavan päivän iltapuolella,
lähti everstiluutnantti pois Jakobsson'in seurassa, joka metelin aikana
oli asettunut puisevan tuolin taakse, vakaasti päättäen käyttää sitä
lyömäaseena, jos everstiluutnantin kimppuun olisi käynyt useampia
vastustajia yht'aikaa.

"Onnettomalla hetkelläpä menimme tuohon taloon", sanoi Jakobsson, kun
vihdoin taas olivat päässeet kadulle.

"Eipä sovi sitä sanoa. Nämät hävyttömät herras-miehet tarvitsevat kyllä
pienen muistomarjan!" vastasi everstiluutnantti. Jakobsson katseli
kummastuneena häneen.

"Mutta onhan heitä niin monta, että epäilemättä tulette tappiolle",
lausui hän.

"Olkaa huoletta, ystävä Jakobsson. Enhän ai'o taistella kaikkien kanssa
yhtä haavaa ja parin kolmen kanssa kestän kyllä".

Jakobsson pudisti surullisesti ja huolestuneena päätänsä.



15 LUKU.


Seuraavana päivänä aamupuoleen oli everstiluutnantti Stålsköld'illä
virkapalvelusta linnassa, niinkuin muutoin melkein joka päivä
paranemisensa perästä. Se oli selvä todistus kuningattaren kasvavasta
suosiosta, että hän yhä enemmän halusi pitää häntä lähellänsä, ja että
hän usein uskoi hänelle milloin yhden, milloin toisen luottamustoimen.
Jos everstiluutnantti Stålsköld'illä olisi ollut tuollainen hovimiehen
notkeus, joka kaikessa toiminnassaan katsoo ennen kaikkea omaa etuansa,
ja joka ei pidä ryöstönä panna toisten kukistumista oman kohoamisensa
perustukseksi, tahi jos hän ylipäänsä hiukankin olisi pyrkinyt
osalliseksi kuninkaallisen armon runsauden sarvesta, niin olisi hän
helposti työntänyt monen mahtavamman suosikin syrjälle. Mutta
everstiluutnantin perin suomalainen luonne, jossa kavaluuden ja
imartelemisen vihaaminen oli pääjuonteita, vastusti päin vastoin sitä
ja piti kyllä siitä huolen, ett'ei varsin huikea ylennys saattaisi
tulla kysymykseen. Häneltä puuttui tykkänään sekä halua että kykyä
käyttää hyväkseen sattumuksia ja muodostaa asianhaarat eduksensa. Oli
joskus tapahtunut, että kuningatar jossakin valtiollisessa kysymyksessä
oli lausunut haluavansa kuulla hänen mielipidettänsä, mutta
everstiluutnantti oli heti, kammoksuen valtiollisen viisastelemisen
vaivaa, tunnustanut, että valtioviisaus oli hänelle kokonaan terra
incognita (tuntematon ala). Niin ei olisi hovimies tehnyt! Ainoastaan
kirjallisissa kysymyksissä, joilla kuningatar yhä useammin kääntyi
häneen, antoi hän välistä lausuntonsa, mutta tämänkin ainoastaan
silloin, kuin luuli aivan selvästi käsittävänsä sen asian, jota
kielikysymys koski. Selvää on, ett'ei korkeampi hovisuosio, vaikka se
olisikin päättänyt väkisin vetää everstiluutnantin puoleensa, olisi
pitkälle saanut senlaatuista henkilöä, ei ainakaan semmoisessa hovissa,
jossa imarteleminen ja pintapuolisuus olivat saaneet jo melkein
kiistämättömän vallan.

Kysymyksessä olevana päivänä vähää ennen päivällistä sai
everstiluutnantti kuningattarelta jotakin asiaa kreivi Jaakko Kasimir
de la Gardie'lle ja sitä paitsi käskyn viipymättä tuoda takaisin tämän
vastaus. Hän lähti sentähden matkaan. Portailla ja käytävissä sekä
linnanpihalla vallitsi tähän aikaan päivästä tavaton hiljaisuus.
Harvoja henkilöitä vaan tuli everstiluutnantin vastaan, ja ehkäpä hän
juuri sentähden tarkasteli näitä harvoja sitä tyystemmin. Hän näki
kaksi henkilöä kulkevan linnanpihan poikki ja tähysteli heidän
askeleitansa ja liikkeitänsä niin tarkoin, kuin olisi hänen
toimenansa ollut heidän vakoilemisensa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin
olisivat nämät niin pian kuin mahdollista koettaneet päästä hänen
tarkastettavistaan, sillä he jouduttivat askeleitansa ja katosivat
kylkirakennuksen puoleen, josta kuningattaren yksistään käyttämät
salaportaat veivät hänen yksityiseen huoneesensa. Everstiluutnantti
oli kuitenkin toisen heistä tuntenut kuningattaren uskotuksi
kamaripalvelijaksi, ent. räätäliksi Juho Holm'iksi, joka sitten tuli
hovi-intendentiksi ja aateloittiin pöyhkeän loisteliaalla nimellä
Lejoncrona, mutta toisen kasvoja ei hän ollut saattanut nähdä, koska se
leveä, musta vaippa, johon hän oli kääriytynyt, peitti melkein koko
hänen päänsä. Ja kuitenkin oli juuri tämä näistä kahdesta henkilöistä
etenkin herättänyt hänen uteliaisuutensa. Hän muisti nim. monta kertaa
ennen nähneensä saman miehen samaan aikaan vuorokaudesta kulkevan samaa
tietä, vaikk'ei hän siihen asti ollut ensinkään ottanut tätä seikkaa
huomioonsa. Nyt sitä vastaan oli hän vakuutettu siitä, että joku
salaisuus piili tässä, salaisuus, jota ehkä ei tiennyt kukaan muu, kuin
tuo uskottu kamaripalvelija.

Muistaen tehtävänsä jatkoi everstiluutnantti kulkuansa. Sattumalta
tapasi hän kreivi Jaakko Kasimirin aivan lähellä linnaa. Viittauksella
ilmaistuansa tahtovansa puhua kreivin kanssa, lausui hän vaunujen
pysähdyttyä tälle asiansa. Kreivi antoi vastauksensa suullisesti, jonka
jälkeen everstiluutnantti palasi takaisin linnaan. Hovilaiset olivat
ruo'alla; hän huomasi sentähden ne huoneet, joiden läpi kulki, aivan
tyhjiksi ihmisistä. Niin saapui hän kenenkään huomaamatta siihen
huoneesen, jossa äsken oli eronnut kuningattaresta. Hän astui sisälle,
mutta huomasi senkin tyhjäksi. Kun hän nyt mietiskeli, millä keinoin
tapaisi kuningattaren, kuuli hän läheisestä huoneesta puhelevien ääniä.
Tässä huoneessa ei everstiluutnantti ollut koskaan käynyt, mutta hän
tiesi huhun mukaan, että kuningatar juuri täällä tavallisesti
keskusteli uskotuimpien suosikkiensa kanssa salaisimmista asioista.
Myös oli hän kuullut, että ennenmainitut salaportaat veivät tähän
huoneesen. Hän epäili hetkisen, mitä tekisi, mutta meni sitten kalliilla
turkkilaisilla matoilla peitetyn lattian poikki. Ovi oli hiukkasen
ra'ollaan. Hän kurkisti huoneesen, ja kas, sen epäluulon, joka
hänessä oli herännyt, huomasi hän toteutuneeksi. Huoneessa oli sama
mustapukuinen mies, jonka äsken oli nähnyt käyvän linnanpihan poikki.
Hän seisoi huoneen vastapäisellä puolella selin siihen oveen, jonka
takana everstiluutnantti oli, kuitenkin niin, että tämä saattoi nähdä
hänen terävät, pontevat kasvonpiirteensä, joille kaksi syvällistä,
tummaa silmää loi haaveksivan valon. Kuningatar oli istuutunut niin,
ett'ei everstiluutnantti saattanut nähdä häntä, vaikka hän varsin hyvin
kuuli hänen äänensä.

Everstiluutnantti Stålsköld ei ollut aikonut seisahtua kuuntelemaan.
Hän oli tuumannut etsiä kuningatarta siitä huoneesta, viedäkseen
hänelle kreivi Jaakko Kasimirin vastauksen, mutta tultuaan siihen
paikkaan, jossa nyt oli, menetti hän rohkeuden mennä edemmäksi. Senpä
tähden joutui hän näkemään seuraavan kohtauksen ja kuulemaan tässä
kerrotun puhelun. Keskustelu kävi latinaksi, mutta me kerromme sen
suomeksi.

"Teidän Majesteettinne on nyt siis täydellisesti vakuutettu katoolisen
opin totuudesta ja Jumala on käsittämättömässä hyvyydessään suvainnut
käyttää minua halpaa henkilöä haihduttamaan niitä epäilyksiä, joita
Teidän Majesteetillanne on ollut ainoan autuaaksi tekevän kirkon
opinkappaleista sekä vakuuttamaan Teidän Majesteettianne niiden
jumalattomien juttujen mahdottomuudesta, joita pää-vääräuskoinen Luther
-- kirottu olkoon hänen toimintansa -- on saattanut Jumalan
seurakuntaan?"

"Olen, herraseni", vastasi Kristiina. "Teidän on todellakin onnistunut
haihduttaa kaikki epäilykset, joita minulla vielä oli tästä opista,
jonka etevämmyydestä kuitenkin kauan olen ollut vakuutettuna. Olen
sydämeni pohjasta vakuutettu, että syntien anteeksi saamisen, armon ja
parempaan elämään pääsön voipi saata ainoastaan katoolisen kirkon
helmassa; sekä että Hänen Pyhyytensä, paavi, on Kristuksen todellinen
edusmies täällä maan päällä, ja että korkein päättäminen kaikissa
hengellisissä asioissa tulee yksistään hänelle. Aikaisimmasta
nuoruudestani saakka on uskonnonhäpäisijän Luther'in opin mitättömyys
ollut minulle selvänä ja lapsuudessanikin oli minulla varma aavistus
siitä".

"Siinä saattaa selvästi huomata sen lemmekkään huolenpidon, jota hyvä
Jumala on osoittanut Teidän Majesteettinne sielun pelastamisessa, kun
hän jo niin aikaiseen on kehoituksen kautta tahtonut johdattaa Teidän
Majesteettianne totuuden tietoon", lausui mustapukuinen mies.

"Minäkin olen pitänyt tätä Jumalan välittömänä etsiskelynä", vastasi
kuningatar. "Ja olen suuresti suruissani siitä, että, pysyen
vääräuskoisuuden autuudettomassa opissa, niin kauvan olen antanut hänen
kehoittavan äänensä kutsua itseäni".

"Teidän Majesteettinne on tunteva omantuntonsa rauhoitetuksi, niin pian
kuin olette päässeet elävästi nauttimaan niitä hengen siunauksia, joita
ainoa autuaaksi tekevä kirkko antaa tunnustajilleen".

"Sitä toivon, herraseni, ja aikomukseni on niin pian kuin mahdollista
luopua lutherilaisen vääräuskoisuuden erehdyksistä, saadakseni teidän
kirkkonne helmassa sen mielenrauhan, jota sydämeni tähän asti turhaan
on halannut".

"Pyhä isä on sydämestään iloitseva tästä teidän päätöksestänne,
ja koko oikeauskoinen maailma on yksimielisesti äänellänsä ylistävä
Teidän Majesteettianne. Se hetki, jolloin pohjan nerokas kuningatar
julkisesti luopuu harha-uskostaan, on oleva juhlahetki koko
kristikunnalle, ja vuosituhannet tulevat ylistämään Teidän
Majesteettinne tekoa unhoittumattomana todistuksena totuuden voimasta!
Näen jo pyhimysloisteen ympäröivän Teidän päätänne, ja henkeni
silmillä huomaan, kuinka Pohjan uskonsa muuttaneet pojat läheisessä
tulevaisuudessa, polvillaan pyhän Kristiinan alttarin edessä hänelle
pyhitetyissä temppeleissä, nöyrästi rukoilevat hänen mahtavaa
esirukoustaan Jumalan emon ja Vapahtajan luona! Vanhurskaiden munkkien
ja siveiden nunnien, joka kuuluva pyhän Kristiinan yhteyteen,
suojeluspyhimyksensä mahtavassa turvassa voitokkaasti levittävän
yhteyttänsä maailman kaikkiin tunnettuihin maihin, ollen arvossa,
vallassa ja rikkaudessa jokaista muuta pää yhdyskuntaa loistavampi.
Monta tämän yhteyden miestä kohoaa kirkon korkeimpiin arvoihin, ja minä
näen pitkän jakson paaveja, jotka kaikki ovat saaneet ensimmäisen
sivistyksensä tämän yhteyden luostarikouluissa, ja sitten sen
palveluksessa valmistaineet korkeaan tehtäväänsä!"

Mustapukuinen mies kohotti katseensa, joissa paloi sanomattoman
haaveksivainen hehku, korkeuteen ja jatkoi: "Oi kuningatar! Huomaan
teidät onnellisimmaksi kuolevaisista, sillä paitsi sitä, että olette
syntyneet hallitsemaan suurta ja mahtavaa valtakuntaa, on Luoja antanut
teille samalla yhtä suuren, joll'ei suuremmankin hengellisen päämäärän,
nim. saattaa takaisin Jumalan valtakuntaan kansa, joka kulkee
kadotuksen tietä, -- mitä sanonkaan, -- ei yksi, vaan kaikki ne kansat,
jotka ovat lavealta hallitsevan valtikkanne alaisina. Tämä päämäärä
sopii kuninkaalliselle mielellenne, ja tuon suuren työn alkamishetki
ansaitsee ponnistuksia!"

"Ei kukaan saata minua enemmän ikävöidä sitä hetkeä, joka yhdistää
minut Kristuksen totiseen kirkkoon", vastasi kuningatar. "Voi, jospa jo
huomispäivä toisi tämän pyhän hetken tullessaan! Mutta minusta nähden
ei se saata tapahtua semmoisissa oloissa, kuin te otaksutte. Päätökseni
luopua kruunusta tiedätte".

"Tämän päätöksen tiedän kyllä, oi kuningatar! Mutta uskallan
suurimmassa alamaisuudessa luulla, että Teidän Majesteettinne
loistavammalla ja siunausta tuottavammalla tavalla katsoisi Jumalan
valtakunnan parasta, joll'ette alamaisiltanne poistaisi viisaasta
johdostanne ja hyvästä huolenpidostanne tulevaa etua. Teidän
Majesteettinne on jo sille avannut korkeamman sivistyksen tien, -- kuka
päättää tämän suuren tehtävän, ja kuka sytyttää täällä oikean uskon
sammuneen valon, jos Teidän Majesteettinne ottaa pois Pohjan eksyneiltä
lapsilta mahtavan kätensä ja terävän älynsä tu'en!"

"Kaikista näistä seikoista tahtoisin neuvotella pyhän isän itsensä
kanssa ja varsin mielelläni tahtoisin saada tietää hänen valistuneen
arvelunsa ja hänen hairahtumattoman mielipiteensä. Mutta kun tämä asia
toistaiseksi täytyy saattaa perille syvimmän salaisuuden verhossa, niin
ei saata semmoinen neuvotteleminen pyhän isän kanssa käydä päinsä
vaikeuksitta ja mitä tarkimpia varokeinoja noudattamatta. En
kenellekään muulle kuin teille saattaisi uskoa semmoista
lähettilästointa".

"Teidän Majesteetillanne on minussa kuuliaisin palvelija, ja minä
pitäisin itseäni onnellisena Teidän Majesteettinne luottamuksesta!"
vakuutti mustaviittainen herra. "Mutta mistä saisin syyn lähteä
Tukholmasta?"

"Teidän ei tarvitse keksiä syytä, -- teidän täytyy _karata_. Se herra,
jonka palveluksessa tätä nykyä olette, ilmoittaa tietysti katoamisenne
minulle, ja minä haetan sitten teitä, -- luonnollisesti niin, ett'ei
teitä tavata. Ainoastaan täten saattaa matkanne tarkoitus pysyä
läpitunkemattoman salaisuuden verhossa. Ymmärrättekö minua!"

"Täydellisesti, Teidän Majesteettinne!"

"Ettekö ensinkään epäile?"

"Olen valmis tämän asian edestä uhraamaan kaikki, jopa henkenikin, jos
tarvitaan!"

"Hyvä, herraseni. Kiitollisuudestani saatte olla aivan vakuutettu. Ne
kirjeet, jotka lähetän hänen pyhyydellensä paaville ja hänen
ylhäisyydellensä jesuiitti-kenraalille, ovat jo valmiiksi kirjoitetut.
Tälle jälkimäiselle olen tarkoin ilmoittanut karkaamisenne syyn, ja
muuten mitä parhaiten kiittänyt teitä. Matkarahanne ovat valmiina, ja
niihin saatte osoitteen mahtavalle pankkiirihuoneelle Milanossa. Jälellä
on siis vaan, että valmistaudutte matkaan."

"Siihen ei mene paljon aikaa. Mutta mitä tietä pääsen huomaamatta
Ruotsin läpi?"

"Siitä keskustelemme vast'edes. Tie Kristianian ja Hamhurg'in kautta ei
tosin ole suora, mutta jotenkin varma. Mutta vait'! Ettekö kuulleet
mitään melua tuolta?"

"Siltä minusta tuntui", vastasi mustapukuinen.

Kuningatar nousi ylös ja lähestyi sitä ovea, jonka taakse olemme
nähneet everstiluutnantti Stålsköld'in pysähtyneen. Hän aukaisi sen ja
katsoi huoneesen, mutta kun hän huomasi kaikki hiljaiseksi eikä mitään
epäilyttävää, palasi hän siinä luulossa, että oli kuullut väärin. Ja
kuitenkin oli melua todellakin syntynyt siitä, että everstiluutnantti
Stålsköld vahingossa satutti oveen, silloinkuin kääntyi pois
lähteäkseen, jonka tekikin niin varovasti ja joutuisasti, että hänen
huomaamatta onnistui päästä ulos. Päästyänsä linnanpihalle ilmaisi hän
syvällä huokauksella tyytyväisyytensä siitä, että onnellisesti oli
päässyt siitä tukalasta asemasta, jossa oli ollut, ja kiitti Luojaa
siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Hänen muutoin pelkäämätön sydämensä
kutistui pelosta, kun ajatteli kestettyä vaaraa ja sitä kauheaa
salaisuutta, jonka perille oli päässyt. Ristiriitaisten tunteiden
valtaamana lähti hän kotiinpäin, mietiskelevästi otellen ja alla päin.
Raju mullistus raivosi hänen mielessänsä ja hän tunsi tähänastisen
tunnemaailmansa itse peruspylväiden kaatuvan ja menevän murskaksi. Hän
oli samassa surkuteltavassa tilassa kuin se, joka äkkiä havaitsee, että
se kaikki, jota omasta edustaan huolimatta on enimmän kunnioittanut,
jolle on uhrannut innokkaimman mielenhartautensa ja omistanut pyhimmät
tunteensa, on vaan ollut petollinen virvatuli, pysymätön valhekuva tahi
sitä pahempi saastainen esine, jolle auringon säteet hetkeksi ovat
antaneet väärän valon, lainatun loisteen. Tämä kuningatar, jolle hän
aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli osoittanut puhtainta alamaisen
uskollisuutta ja rakkautta, hän, Kustaa Aadolf'in tytär, jonka edestä
hän minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis uhraamaan viimeisen pisaran
sydänvertansa, ei siis ollut mikään muu kuin valtiollinen ilvehtijä
mitä epäiltävintä laatua, niin uskonnoton, uskoton ja kunniaton, että
oli valmis julkisesti kieltämään sen opin, jonka edestä hänen isänsä
oli uhrannut sankari-elämänsä! Ja vieläpä enemmänkin! Everstiluutnantti
Stålsköld'in kävi, niinkuin meidän ihmisten tavallisesti käypi, kun
huomaamme henkilöllä, jota olemme ylenmäärin ihailleet, ei olevankaan
niitä ominaisuuksia, joita olemme luulleet hänellä olevan, vaan että
hän on inhoittava susi lammasten vaatteissa: kun silmämme kerran ovat
au'enneet, nä'emme hänen vikansa liikanaista ihailemistamme vastaavassa
alastomuudessaan, joka on kauheampi kuin me toivoisimmekaan.
Everstiluutnantti ei saattanut otaksua mitään jaloa perustetta
kuningattaren paavillisille mielipiteille, hän ei saattanut uskoa, että
syynä kuningattaren päätökseen kääntyä katoolis-uskoon, oli sisällinen
vakuutus tämän opin oivallisuudesta, jossa tapauksessa kuningattaren
rikollisuus olisi näyttänyt vähemmältä. Päinvastoin sovitti hän tämän
seikan yhteen hallituksesta luopumisen kanssa ja otaksui, että hän sen
kautta tahtoi hankkia itsellensä mukavampia ja huolettomampia päiviä
ja sydämellisempää kohtelua etelän katolisissa maissa, jonne hän
epäilemättä aikoi lähteä. Ja kaikki ne halventavat jutut, joita
oli kuullut Jakobsson'in kertovan kuningattaresta, hänen
tuhlaavaisuudestaan ja kevytmielisyydestään, kaiken sen puheen, jota
hän tähän asti oli pitänyt tykkänään vääränä; huomasi hän nyt todeksi
ja oikeaksi. Myöskin havaitsi hän, että saattaa olla todellinen
isänmaan ystävä, vaikka laulaakin sellaisia häväistyslauluja
kuningattaresta kuin sen, jonka edellisenä päivänä oli saanut kuulla,
tahi oikeammin, että niin ajattelevat henkilöt nykyisen hallituksen
aikana olivat todelliset isänmaan ystävät!



16 LUKU.


Näissä ja tällaisissa katkerissa mietteissä vietti everstiluutnantti
iltapäiviänsä, odotellen sitä aikaa, jolloin hänen piti menemän
määrätylle kaksintaistelupaikalle. Hänen näkönsä oli yhtä synkeä
kuin mielensäkin. Hänen sydäntänsä vaivaava suru loi varjoja
hänen kasvoillensa. Lähestyvä taistelu näytti hänestä nyt aivan
toisenlaiselta kuin edellisenä päivänä. Silloin oli hän luullut
vetävänsä miekkansa oikean ja pyhän asian puolesta, nyt mietti ja
arveli hän aivan toisin. Silloin oli hän pitänyt kuningatarta jalona,
valistuneena ruhtinattarena, nyt piti hän tätä petollisena, juonikkaana
naisena, petturina, joka aikoi kieltää isiensä pyhimmän perinnön,
omantunnonvapauden, uskonnon, jättääkseen itsensä ja -- jos se kävisi
laatuun -- Ruotsinkin paavillisuuden helmaan. Ja mitä enemmän aikaa
kului, sitä synkeämmäksi tuli hän.

Hän valmistautui kuitenkin menemään ja oli juuri lähtemäisillään, kun
Jakobsson astui huoneesen.

Jakobsson oli pukeunut erittäin huolellisesti, ja hänen yllänsä oleva
puku osoitti suurempaa komeutta kuin tähän aikaan oli tavallista
porvaristossa. Selvästi näkyi, että hän tällä kertaa varta vasten
komeili. Eikä juuri löytynytkään komeampaa herrasmiestä, kuin Jakobsson
tässä asussa oli. Kädessä oli hänellä soikea esine, joka oli kääritty
mustaan silkkiliinaan.

Everstiluutnantin synkkämielisyys ei jäänyt Jakobsson'in tarkalta
silmältä huomaamatta, vaikka tämä otti vastaan häntä tavallista
sydämellisemminkin. Kun ei Jakobsson saattanut ensinkään aavistaakkaan
sitä, mikä oli tapahtunut everstiluutnantille ja hänen tunteillensa,
niin arveli hän tämän synkkämielisyyden tulevan kohtuullisesta
levottomuudesta tulevien tapausten vuoksi.

Seuraavista sanoista saatamme arvata hänen oman mielentilansa.

"Ystävä everstiluutnantti", sanoi hän. "Siitä saakka kuin illalla
erosimme ei minulla ole ollut hetkeäkään rauhaa, ja unikin on
silmistäni paennut. Te olette tuskin vielä paranneet viimeisestä
verisaunastanne ja kuitenkin rupesitte taisteluun niin monta vastaan.
Se oli siivosti sanoen samaa kuin juosta järveen".

"Minä puolestani", vastasi everstiluutnantti, "olen vähän välittänyt
koko asiasta, ehkäpä sentähden, että te olette edestäni sitä
mietiskelleet".

Jakobsson katseli everstiluutnanttia epäilevästi, melkein varmana
siitä, ett'ei tämä ollut puhunut totta.

"Oletteko hankkineet itsellenne varamiestä, ystävä everstiluutnantti!"

"En! Olkoot he vuorotellen siinä toivossa".

"Hyvä! Jos ette ole pyytäneet ketään toista, täytyy teidän ottaa minut
varamieheksi, eikä siinä kyllä, teidän täytyy toimittaa, että he
tyytyvät minuun. Tässä kohden on kirottua, ett'en minä ole aatelista
sukuperää! Mutta teidän täytyy keksiä keino, joka pakoittaa heidät
ottamaan minut siksi! Kerran päästyäni varamieheksi otan minä osakseni
neljä heistä, te saatte pitää huolta toisista neljästä. Minulla ei
tosin ole mitään riitaa heidän kanssansa, pidin päinvastoin paljon
heidän laulustaan, ja soisin heidän pääsevän vahingoittumatta, mutta se
on ainoa keino teidän pelastumiseenne".

Everstiluutnantti Stålsköld ällistyi.

"Oletteko menettäneet järkenne, ystävä Jakobsson!" huudahti hän eikä
saattanut olla purskahtamatta sydämelliseen nauruun. "Tekö
taistelisitte! Ha! ha! ha! Ensimmäinen, jonka kanssa joutuisitte
otteluun, leikkaisi kauniisti poikki kätenne ja jalkanne!"

"Sepähän nähtäisiin!" vastasi Jakobsson, hiukan pahoillaan
everstiluutnantin pilkasta. "Älkää luulko miehen, sentähden että kuuluu
porvaris-säätyyn, täytyvän välttämättömästi olla taitamaton aseiden
käytännössä. Mutta päätös näyttäköön mihin ja missä määrässä kelpaan
tässä kohden. Pää-asia on saada minut otetuksi varamieheksi ja sitä
varten olen miettinyt seuraavan menetystavan. Se riita-kysymys, jonka
miekat nyt ratkaisevat, ei perustu oikeastaan yksityiseen vihaan
teidän, ystävä everstiluutnantti, ja vastustajienne välillä, vaan on
syntynyt erilaisista mielipiteistä kuningattaren suhteen. Ne lauseet,
jotka noilta herroilta pääsi hänestä, olivat senlaatuisia, että niitä
julkisessa oikeustossa voimassa olevien lakien mukaan pidettäisiin
majesteetinrikoksena. Kun kysymyksessä oleva asia siis on niin kovin
vaarallinen, niin olisi uskallettua ilmoittaa siitä muille. Kuitenkin
on tämä väistämätöntä, jos kohtuuden mukaan vaaditte oikeutta ottaa
itsellenne varamiestä. Nuoret herrat ottavat epäilemättä lukuun sen
vaaran, joka uhkaa, jos asia tulee yleisemmin tunnetuksi, ja kukapa
tietää, onko se mies, jonka valitsette, täydelleen luotettava? Vaikkapa
se loukkaakin heidän ylpeyttänsä, tyytyvät he kuitenkin oman
turvallisuutensa vuoksi ottamaan minut varamieheksi ja pitäisipä heidän
vielä oleman hyvin kiitollisiakin teille siitä, ett'ette tahdo
ilmoittaa tätä asiaa kenellekään, joka ei ollut siinä tilaisuudessa
läsnä. Tämä on minun tuumani; mitä arvelette siitä?"

"Arvelen, että se on sangen hyvin mietitty ja mahdollinen toteuttaa,
jos kerran taistelu tulee ja että -- --"

"Jos tulee?" keskeytti häntä Jakobsson, kummastuen. "Mitenkä tämä on
ymmärrettävä? Luuletteko, ett'eivät vastustajanne uskalla otella?"

"Sitä en luule", vastasi everstiluutnantti. "Mutta on sattunut
seikkoja, joita minun täytyy teiltäkin pitää salassa, semmoisia että ne
tekevät minun varsin haluttomaksi tähän taisteluun, mutta hyvin
taipuvaiseksi sovintoon. Mutta lähtekäämme, sillä aika lähestyy, enkä
millään muotoa tahtoisi näyttää huolimattomalta kunnia-asioissa. Mitä
teillä on kädessänne, ystävä Jakobsson?"

"Kaksintaistelussa välttämätön kapine, -- miekka. Mutta en ymmärtänyt
sanojanne. Eivätkö mielipiteenne kuningattaresta ole enää samat kuin
eilen?"

"Eivät, minä kuulun nyt niihin, jotka katsovat siunaukseksi Ruotsille
päästä niin pian kuin mahdollista hänestä".

Jakobsson katseli everstiluutnanttia, luullen hänen sanoneen tämän
leikillä, mutta tämän kasvoista näkyvä ankara totisuus vakuutti
hänelle, että päinvastoin oli laita, ja hän huudahti: "Jumalan kiitos,
että silmänne ovat au'enneet ja te vihdoinkin huomanneet totuuden. Nyt
kun te kuulutte meidän miehiin, ei minun tarvitse enää pitää salassa
sitä kiitollisuuden velkaa, jossa teille olen, eikä enää salata teiltä,
että se kapinan-nostaja seppä, jonka te pelastitte, ja minä olemme sama
henkilö".

"Tekö? Hitto vieköön! Tekö se olitte, Jakobsson; sitten peruutan heti
ne sanat, jotka hetki sitten lausuin teidän taistelemisestanne ja
arvelen päinvastoin, että noille nuorille herroille, jos asia siksi
tulisi, olisi parasta huolellisesti varoa käsiänsä ja jalkojansa, sillä
se, joka raskaalla moukarilla taisteli niinkuin te teitte, on
epäilemättä miekka kädessä varsin vaarallinen vastustaja!"

Jakobsson havaitsi nyt syyn, miksi everstiluutnantti mieluimmin
tahtoisi sovinnollisesti ratkaista riitakysymyksen, mutta syytä tuohon
pikaiseen muutokseen hänen mielipiteissään ei hän saattanut arvata,
sillä siitä pysyi everstiluutnantti aivan vaiti. Loppumatkalla
keskustelivat he parhaasta keinosta saada asiaa sovinnolliseen loppuun,
mutta eivät vielä olleet päässeet ratkaisevaan päätökseen, kun
saapuivat yhtymäpaikalle, pieneen metsikköön, joka oli lähellä
Tukholman uutta hautausmaata.

Heidän vastustajansa eivät vielä olleet paikalla, mutta saapuivat
heti senjälkeen. He olivat nyt aivan totisella mielellä ja näyttivätpä
hiukan alakuloisiltakin. Kun he olivat tervehtineet, astui se
luutnantti esiin, joka edellisenäkin päivänä oli näyttänyt
malttavaisemmalta ja kääntyi everstiluutnantin puoleen, sanoen: "Herra
everstiluutnantti! Tiedämme, että se asia, josta olemme joutuneet
riitaan keskenämme, on senlaatuinen, jotta se, jos te halpamielisesti
tahtoisitte käyttää sitä meidän turmioksemme, tuottaisi meille varsin
ikäviä seurauksia. Ett'ette sitä niin ai'o käyttää, siitä on
taisteluvaatimuksenne sekä tunnettu jalomielisyytenne ja
oikeudentuntonne meille varmana takeena ja vähinkin epäluulo siihen
suuntaan olisi varsin julkea loukkaus teitä kohtaan, johon emme koskaan
anna aihetta. Mutta asialla on arveluttavia puolia, jotka vaativat
huomiotamme. Olkoon että tappelemme, niin ei ole aivan mahdotonta, että
te tulette haavoitetuksi, mutta sitä vastaan hyvin luultavaa, teidän
monissa tulisissa kahakoissa koeteltuun taitavuuteenne katsoen, että
yksi tahi useampi meistä saapi haavoja. Aivan mahdotonta ei ole sekään,
että joku meistä kuolee. Käyköönpä miten tahansa, niin herättää asia
kaikessa tapauksessa suurta huomiota, ja enimmän, jos teille pahoin
käy, sillä te olette enimmän kuningattaren suosiossa, ja hän kyllä
osaisi urkkia totuuden eikä se olisi juuri vaikeatakaan, sillä ei
kukaan meistä mieli valhejuttuja kertoa. En siis pelosta, --
toivoakseni te, herra everstiluutnantti olette täydellisesti siitä
vakuutettu, -- vaan välttääkseni kaikenlaisia ikäviä selkkauksia,
tarjoon minä, samalla vakuuttaen teille meidän täydellistä
kunnioitustamme, julkisesti kaikkien kumppanieni nimessä kättäni
sovintoon!"

Everstiluutnantti iloitsi sydämellisesti tästä sovintoehdoituksesta,
mutta hän halusi lisätä siihen jotakin ja lausui sentähden: "Ilolla
suostun herrojen sovintotarjoukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että
herrat tunnustavat, jott'en tahallani ollut vakoojana, sillä syy ei
tässä kohden ole minun, vaan herrojen puhe oli niin kovaa, jotta
puolikuuro henkilökin olisi _pakostakin_ tullut tietämään sen
sisällön".

Sigge Niilonpoika N---- peruutti nyt tämän lauseensa ja tunnusti
sanoneensa sen arvelematta ja ajattelematta. Toiset sanoivat, ett'eivät
he koskaan olleet pitäneetkään everstiluutnanttia kuuntelevana
vakoojana, eivätkä koskaan sinnepäinkään lausuneet, jonkatähden heillä
ei siinä kohden ollutkaan mitään peruuttamista.

Sitten lyötiin kättä sovinnon merkiksi ja molemmin puolin luvattiin
kunniasanalla, ett'ei tämän asian vuoksi tästälähin mitään kiukkua eikä
vihollisuutta toistansa vastaan pidetä. Kun se oli tapahtunut, osoitti
luutnantti kädellänsä Jakobsson'ia ja sanoi: "Tätä herraa emme tunne,
mutta tiedämme hänen kuuluvan porvarissäätyyn. Saatammeko luottaa hänen
vaiteliaisuuteensa, vai eikö hän vihasta aatelistoa vastaan tee meille
tepposia?"

"Häneen saattavat herrat luottaa aivan yhtä varmasti kuin minuunkin,
sillä vaikk'ei hän ole aatelisverta, on hänellä kuitenkin aatelinen
mieli, eikä koskaan ole miehen povessa sykkinyt rehellisempää sydäntä!
Minä takaan hänestä", sanoi everstiluutnantti.

Nuoret aatelismiehet kumarsivat vähän porvarille, josta oli annettu
niin oivallinen arvostelu, ja sitten erosi kumpikin puolue, niinkuin
näytti, kaikin puolin tyytyväisenä.

Everstiluutnantti ja Jakobsson palasivat samaa tietä, jota olivat
tulleetkin.

"Olen tyytyväinen, kun sovintoehdoitus tuli heidän puoleltansa.
Asia päättyi todella onnellisemmin kuin toivoinkaan", sanoi
everstiluutnantti.

"He tekivät niin viisaasti kuin suinkin taisivat, ja minua kummaksuttaa
vaan, että heillä oli niin paljon järkeä kuin siinä osoittivat",
vastasi Jakobsson.

Puhelu kääntyi sitten valtiollisiin asioihin, ja Jakobsson uskoi
everstiluutnantille kaikki puolueensa salaisuudet. Ennenkuin he
erosivat, päätettiin, että everstiluutnantti Jakobsson'in kautta
pyrkisi jäseneksi "P.C.G. seuraan".

Kun everstiluutnantti oli päässyt kotiin, antoi hänen palvelijansa
hänelle kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan.
Päällekirjoituksen tunsi hän äitinsä käsi-alaksi ja aukaisi nopeasti
tuon mieluisan kirjeen. Kirjeestä tuoksui sydämellisintä äidin-iloa
pojan nopeasta ylennyksestä, sekä ylpeyttä siitä luottamuksesta, jota
hän nähtävästi nautti korkeimmassa paikassa, ja siitä loistavasta
tulevaisuudesta, joka sen johdosta luonnollisesti tulisi hänen
osakseen. Lainaamme tästä kirjeestä seuraavat rivit: "Eräs asia tekee
minun, Turkulaiset ja ylipäänsä kaikki suomalaiset levottomiksi, nim.
se huhu, joka kertoo hyvän, jalon ja rakastetun Kristiina kuningattaren
aikovan luopua hallituksesta. Ei saata sanoin lausua, kuinka monta
kyyneltä olen tämän asian tähden vuodattanut, ja kaikki tuttavani ovat
ottaneet suruuni osaa! Toivomme kuitenkin, ett'ei tässä huhussa ole
perää, että Herra Jumala varjelee valtakuntaa semmoisesta
onnettomuudesta". j.n.e.

"Äiti parkani ja kaikki maanmieheni, te sanotte Kristiinaa hyväksi,
jaloksi ja rakastetuksi kuningattareksenne", mutisi everstiluutnantti
luettuaan tämän. "Te otetta liian kaukana pääkaupungista ja hallituksen
keskustasta, voidaksenne tuntea häntä ja hänen hallitustaan! Jos
tietäisitte, mitä minä tiedän, niin vaikenisivat nyt ylistysvirtenne".

Ja everstiluutnantti vaipui syviin ajatuksiin, muistellen uudestaan
mielessään aamupuolista kohtausta linnassa. Kuka oli tuo mustapukuinen
mies, jonka hän oli nähnyt ja kuullut puhelevan kuningattaren kanssa?
Niistä suosituskirjeistä häntä varten, jotka kuningatar sanoi
lähettävänsä jesuiitti-kenraalille, päätti everstiluutnantti, että
mies varmaankin oli jesuiitti. Mutta mikä oli hänen nimensä ja
virkansa muuten, ja minkä varjossa rikkoi hän sitä lakia, joka
kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi paavillisia käännyttäjiä
näyttäytymästä Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä?

Näihin kaikkiin kysymyksiin päätti everstiluutnantti tavalla tahi
toisella hankkia tyydyttävän vastauksen.



17 LUKU.


Seuraavana aamuna lähti everstiluutnantti linnaan, aikoen
teeskennellyllä sairauden kohtauksella tahi jollakin muulla tekosyyllä
puolustaa sitä huolimattomuutta, jota oli osoittanut, kun ei ensinkään
kuningattarelle tuonut kreivi Jaakko Kasimirin vastausta. Mutta joll'ei
kuningatar siitä leppyisi, oli everstiluutnantti vakaasti päättänyt
jättää liiat ponnistukset sikseen, jälleen päästäkseen hänen
suosioonsa, jolla ainoastaan niin kauvan oli ollut arvoa hänen
silmissään, kuin hän oli saattanut pitää kuningatarta arvossa ihmisenä
ja hallitsijana, mutta jonka onnistumisesta ei hän nyt pitänyt väliä.
Hän ei ensinkään tehnyt itsekkäitä hovimieslaskuja, ja piti tässä
asiassa kokonaan omantuntonsa ääntä ja synnynnäistä vastenmielisyyttään
kaikkeen väärään ja petolliseen johtonaan. Jos kuningatar sitä vastaan
olisi leppyisä, niin päätti hän vast'edeskin tunnollisesti täyttää,
mitä velvollisuus ja kunnia häneltä vaati, eikä puolestaan antaa mitään
tahallista riitaantumisen syytä.

Sill'aikaa kuin hän eräässä etuhuoneessa odotteli sopivaa tilaisuutta
päästä kuningattaren puheille, lähestyi häntä muuan nuori mies, joka
kohteliaasti esittäytyi Portugalin lähetystön jäseneksi. Herransa
ministerin puolesta kutsui hän everstiluutnanttia olemaan läsnä
kemuissa, joita ministeri samana iltana aikoi pitää. Everstiluutnantti
ei näyttänyt ensinkään kummastuvan tästä kutsumuksesta, sillä semmoinen
henkilö kun oli, jonka kaikki tiesivät nauttivan kuningattaren
luottamusta, oli häntä viimeksi kuluneina kuukausina monta kertaa
kutsuttu osalliseksi ylhäisten juhlallisuuksiin, joita vuoden 1651
mittaan oli ylenmäärin, mutta hän oli noudattanut verrattain harvoja
näistä kutsumuksista, sentähden ett'ei hänen luonnonterve mielensä
hyväksynyt näitä meluisia huvituksia, joissa ylellisyys ja
tuhlaavaisuus koettivat voittaa toisiansa. Kuinka olikaan, päätti hän
olla portugalilaisen kemuissa. Hän kiitti siis tuota nuorta miestä
kutsumuksesta, lisäten noudattavansa sitä.

Kului sitten vielä hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi tavata
kuningatarta. Kun hän vihdoinkin pääsi Kristiinan puheille, otti
tämä hänen vastaan sangen tyytymättömän näköisenä, vaikka muuan
kamaripalvelija edeltäpäin oli mielitellen kertonut everstiluutnantille
kuningattaren tänä aamuna olleen mitä parhaalla tuulella.

"On sangen suuresti kummastuttanut minua, everstiluutnantti Stålsköld,
että olen huomannut teidät tottelemattomaksi käskyilleni ja
huolimattomaksi asiassa, jonka olen antanut toimeksenne! Sitä olisin
teistä kaikkein vähimmän luullut!" sanoi hän tiuskealla äänellä,
katseltuansa hetken aikaa everstiluutnanttia.

Mutta kuningattaren silmäykset eivät enää suuresti koskeneet
everstiluutnanttiin, eikä hänen tyytymättömyytensä saanut häntä
hämille, kun ei hän paljon välittänyt Kristiinan suosiosta. Hän kesti
sentähden vakavasti tämän tarkastuksen ja vastasi sitten tyynesti: "Kun
eilen lähdin Teidän Majesteettinne luota, tapasin sattumalta kreivi
Jaakko Kasimirin tässä aivan lähellä linnaa, ja olisin silloin heti
saattanut tuoda hänen vastauksensa, joll'en olisi pelännyt tulevani
sopimattomalla ajalla, kun luulin Teidän Majesteettinne siihen aikaan
syövän päivällistä. Sitten estivät odottamattomat seikat minua
myöhemmin päivällä tavoittamasta Teidän Majesteettianne".

Everstiluutnantti ihmetteli, kuinka helposti hän saattoi antaa tämän
toden ja valheen sekaisen selityksen, ja hänestä tuntui siltä kuin ei
hän koskaan olisi valehdellut niin rauhallisella omallatunnolla.
Luultavasti tuli se siitä, että hänen omatuntonsakin havaitsi, kuinka
välttämätön hätävalhe tässä kohden oli ja miten olisi pikemmin
näyttänyt itsepäisyydeltä kuin totuuden harrastukselta, jos
everstiluutnantti suoraan olisi tunnustanut miten asian laita oli.

Kuningatar katseli taas häntä terävästi.

"Ja arvelette varmaan, että odottamattomat seikat päästävät teidät
velvollisuudestanne toimittaa kuningattaren käskyt ja tekee
tottelemattomuutenne täydelleen suvaittavaksi?" kysyi hän, vaikka
paljoa leppeämmällä äänellä. Epäilemättä vaikutti everstiluutnantti
Stålsköld'in vakava ryhti, joka oli aivan erilainen kuin muiden
hovimiesten, miellyttävästi kuningattareen, ja tuo lempeämpi ääni tuli
varmaankin siitä mieltymyksestä, jota hän, imartelun ja itsekkäisyyden
ympäröimänäkin, tunsi melkein ainoan semmoisen seuralaisensa parissa,
joka olematta kuitenkaan siveyden saarnaaja, ei koskaan alentunut
halpamielisesti imartelemaan, eikä -- ja sepä juuri olikin tavatonta --
koskaan osoittanut halua käyttämään hänen suosiotansa omaksi edukseen.

"Tähän Teidän Majesteettinne kysymykseen en uskalla varmaa vastausta
antaa, mutta löytyypä todellakin seikkoja, jotka ovat ihmistä
mahtavammat", vastasi everstiluutnantti.

Moni nyky-aikaisista virkamies-tyranneistamme olisi silloin kiukuissaan
huudahtanut: "Semmoista ei saa tulla kysymykseenkään virka-asioissa!"
ja tyranniuden tuntomerkkinä onkin juuri mahdottomienkin vaatiminen.
Kristiina kuningatar, vaikk'ei muutoin kärsinytkään vastansanomista, ei
kuitenkaan koskaan ollut sanan oikeassa merkityksessä tyrannillinen.
Sen näytti hän tässäkin vähäpätöisessä kohdassa, sillä hän vastasi: "Se
on totta, everstiluutnantti! Ihminen, mahtavinkin, on kaikista
ponnistuksistansa huolimatta asianhaarojen orja. Saatte tällä kertaa
anteeksi enkä tahdo tämän ainoan huolimattomuuden tähden sulkea teitä
luottamuksestani. Muuten pelkäsin teidän taas joutuneen veriseen
seikkailuun!"

Viimeiset sanat lausui hän leikillisesti ja everstiluutnantti päätti
siitä, että hänen vihansa oli lauhtunut ja hänen hyvä mielensä jälleen
palannut.

"Minulla on käskemistä teille", jatkoi kuningatar vähän ajan perästä.
"Tänä iltana pitää Portugalin lähettiläs Pereira tanssiaiset, joihin
ai'on mennä. Mutta sitten heti lähden Drottningholm'iin, ja teidän
pitää ratsain seurata minua sinne. Sitäpaitsi pitää teidän miehistänne
valita pari tahi yksi ... niin yhdessä saattaa olla tarpeeksi ... jonka
myös pitää oleman valmiina mainitun lähettilään asunnon luona. Tämä ei
muutoin estä teitä olemassa kemuissa, jos nim. olette kutsuttu?"

"Olen, Teidän Majesteettinne. Hänen ylhäisyytensä Portugalin ministeri
on todellakin suonut minulle sen kunnian".

"Sitä parempi, sitten saatatte sitä helpommin olla paikalla".

Everstiluutnantti lähti sitten pois.

Illalla, kuin hän jo oli valmis lähtemään portugalilaisen kemuihin,
tuli Jakobsson hänen luoksensa, aikoen pyytää häntä mukaansa Aake
Berg'in luo. Everstiluutnantti ei kuitenkaan saattanut tähän yhtyä,
vaan kertoi Jakobsson'ille, mitä hänellä oli tänä iltana tehtävää, sekä
tulevasta matkastaan Drottningholm'iin, jonka jälkeen he kulkivat
yhdessä lähelle Pereiran asuntoa.

Pidot olivat erittäin loistavat, ja oli tehty mitä kalliimpia
valmistuksia niiden saamiseksi oikein upi-uhkeiksi. Huoneetkin olivat
kaunistetut sangen komeasti ja miellyttävästi. Kaikki katot esim.
olivat peitetyt taitavasti sidotuilla kukkakiehkuroilla, joiden
välistä riippui korissa etelämaiden hedelmiä kaikenlaisia, niinkuin
apelsiinejä, sitrooneja, aprikoita y.m. Muihinkin koristeihin oli
käytetty yhtä paljon huolta ja vaivaa.

Lukuisina kokoontuneiden ylhäisten vieraiden joukossa ei ollut ketään,
joka alussa olisi suuremmassa määrässä vetänyt everstiluutnantin
huomion puoleensa kuin Elvira, jonka hän täällä kohtasi. Tätä piti hän
yhäti silmällä, ja monta surullista ajatusta tuli silloin hänen
mieleensä. Elvira oli kalpea, ja nöyrän kärsimisen vivahdus, jota hän
turhaan koetti peittää pakonnaisella hymyllä, näkyi hänen kasvoistansa,
mutta kuitenkaan ei hänen kauneutensa ja ihanuutensa ollut vähempi kuin
kenenkään muunkaan, paitsi kenties yhden. Tällä poikkeuksella
tarkoitamme Ebba Sparrea, Kristiina kuningattaren hovin aurinkoa, joka
silloin oli ihanimmillaan, ja joka uudenvuoden päivänä sinä vuonna oli
mennyt kihloihin ennenmainitun Jaakko Kasimir de la Gardien kanssa.

Everstiluutnantti mietti itsekseen pitikö hänen koettaa päästä puheluun
Elviran kanssa vai eikö. Viimein voitti halu saada sydämensä lemmityn
kanssa vaihtaa muutama sana kaikki arvelut, ja hän käytti hyväkseen
sopivaa tilaisuutta, kun useimmat vieraista katselivat sitä loistavaa
tulitusta, jota ulkona poltettiin, ja puhutteli Elviraa näin:

"Rouva vapaherratar! Näen ett'ette ole onnellinen. Sanokaa, saatanko
tehdä mitään hyväksenne? Laupiaan Jumalan nimessä pyydän, ett'ette
väärästä kunniantunnosta ole suoraan ja todenmukaisesti minulle
tunnustamatta, saatanko jollakin tapaa hyödyttää teitä! Pitäisin
itseäni sanomattoman onnellisena, jos hituisenkin voisin tehdä
hyväksenne".

Elvira silmäili häntä puoleksi moittien ja vastasi: "Te ette voi tehdä
mitään hyväkseni, -- olenhan jo kerran ennen sanonut sen teille, ja
kerron sen vielä kerran vakaasti! Asia on nyt hyvällä kannalla, ja
parasta, että se sillä pysyykin, ett'ette ko'e sekaantua seikkoihin,
jotka ovat senlaatuisia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta pyrkiä
sekaantumaan niihin."

Everstiluutnantti huomasi tästä vastauksesta, että Reeta oli niin
varovasti menetellyt tiedustelijatoimessaan, jott'ei hänen emännällään
ollut siitä aavistustakaan. Ja tämä ainakin ilahdutti häntä, sillä hän
arveli Reetan vaan niin kauvan jonkunlaisella menestyksellä saattavan
tehdä havaintojansa kuin hän saattoi huolellisesti salata niitä
tekevänsä.

"Tämäkö siis on viimeinen sananne?" rohkeni hän kuitenkin lisätä.

"Niin viimeinen, herra everstiluutnantti! Ja olkoon tämä asia
kerrassaan päättynyt!"

Everstiluutnantti vetäytyi suruissaan pois, siliä hän huomasi kaukaa
paroonin kolkon haamun. Elvira katsoi hänen peräänsä pitkän pitkällä
silmäyksellä, ja hänen rintansa kohosi hiljaisesta huokauksesta.

Kun everstiluutnantti Stålsköld'in, kerrotulla tavalla puheltuaan sen
kanssa, jota hänen sydämensä, kaikista ponnistuksista huolimatta, ei
lakannut lempimästä, piti menemän viereiseen huoneesen, kohtasi hän
ovessa erään henkilön, jonka nähdessään hän pysähtyi.

Tuossa on hän, mietti Stålsköld, sama älykäs katsanto, samat pontevat
kasvonjuonteet! Ja hän piti silmällä miestä, jonka tunsi samaksi
herraksi, mikä edellisenä päivänä oli salaa ollut kuningattaren luona,
niinkuin edellisessä luvussa on tarkemmin kerrottu. Everstiluutnantti
ei päästänyt tuota miestä näkyvistänsä, vaan odotti maltittomasti
tapaavansa jonkun, jolta olisi sopinut kysellä hänestä. Lopulta luuli
hän eräässä kuninkaallisen kanslian virkamiehessä, jolla oli paljon
tekemistä ulkomaan asioiden kanssa, tavanneensa semmoisen henkilön,
joka saattaisi antaa hänelle tarpeelliset tiedot. Tämän puoleen kääntyi
hän siis kysyäksensä tunsiko tämä sitä miestä, jota hän kädellänsä
osoitti.

"Tietääkseni on hän portugalilainen, ja kirjurina tahi jonakin
sentapaisena hänen ylhäisyydellänsä Pereiralla", vastattiin hänelle.

Pereira on siis se isäntä, jolta hän karkaa, tuumi everstiluutnantti,
ja lausui teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä:

"Jo hänen ulkomuotonsakin osoittaa etelämaalaista, mutta tiedättekö
ehkä hänen nimeänsä?"

"Luulen hänen nimensä olevan Antonius Macedo", vastasi kuninkaallisen
kanslian virkamies.

"Antonius Macedo", mutisi everstiluutnantti. "Olisi hauskaa tietää onko
Pereiran tiedossa, että tämä Antonius Macedo, jota hän pitää
seurueessansa, on paavillinen käännyttäjä ja jesuiitti?" -- Kun hän
kuitenkin huomasi mahdottomaksi keltään muulta ihmiseltä kuin herra
Pereiralta itseltään saada selvää tästä asiasta, tyytyi hän pitämään
silmällä miestä nähdäkseen koettiko hän millään tavoin lähestyä
kuningatarta tahi kuningatar häntä. Pian olikin hän huomaavinaan, että
kuningattaren silmät tarkastelivat sinne päin, jossa Macedo oli, ja
että he, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, antoivat toisilleen
salaista ymmärtämistä merkitsevän silmän-iskun. Jonkun ajan päästä
huomasi everstiluutnantti kuningattaren lähestyvän Macedoa, jota
lähellä hän, everstiluutnantti, yhä pysyi. Tämä puolestansa astui
myöskin silloin muutaman askeleen eteenpäin, ja kun hän oli lähestynyt
kuningatarta, kuiskasi tämä hänelle seuraavat sanat, jotka
everstiluutnantti, Macedoa seurannut kun oli, kuuli, vaikka oli
kääntävinään huomionsa toiselle taholle:

"Minä lähden täältä suoraan sinne".

"Hyvä Teidän Majesteettinne! Minä kyllä toimitan itseni sinne", vastasi
Macedo samoin kuiskaavalla äänellä, jonka jälkeen kumpikin kulki
edelleen. Tämä heidän kohtaamisensa oli tapahtunut niin sivumennen ja
nopeasti, ett'ei kukaan paitsi everstiluutnantti sitä havainnut,
mutta tämä huomasi siitä, mitä oli kuullut, että Kristiinan matka
Drottningholm'iin oli yhteydessä herra Macedon aiotun pa'on kanssa.

Pidot jatkuivat sitten tanssilla ja illalla paljon yli puoli-yön. Noin
kello 3 aamulla käski kuningatar everstiluutnantin laittautumaan
valmiiksi, jonka jälkeen tämä lähti pihalle, missä hänen palvelijansa
seisoi häntä odottamassa pitäen suitsista hänen levottomasti korskuvaa
ratsuansa. Kauvan ei hänen tarvinnut täällä odottaa, ennenkuin
kuningatar yksinkertaisessa samettisessa ratsupuvussa tuli ulos,
ainoastaan Portugalin ministerin seurassa. Everstiluutnantti arvasi,
että hän oli hiipinyt pois vieraiden joukosta ja muuttanut pukua, sekä
että ainoastaan hänen seuralaisensa tiesi hänen tulevasta matkastaan.

"Viipyykö Teidän Majesteettinne kauvan Drottningholm'issa?" kysyi herra
Pereira, autettuaan Kristiinan sen lumivalkean ratsun selkään, jonka
eräs hänen tallirengeistään oli taluttanut esille.

"Vaan tämän päivän. Olen suostunut kohtaamaan siellä jahtimestari R:ää,
hänen seurassaan tarkastellakseni sitä metsästys-alaa, jonka hän on
ehdoittanut sopivaksi käyttää tulevassa suuressa metsästyksessä, johon
toivon teidänkin, Pereira, ottavan osaa".

Lähettiläs kumarsi suostumuksen merkiksi. Kuningatar hellitti
sitten tulisen juoksijansa ohjat, ja ratsasti joutuisaan pois,
everstiluutnantin ja sen kaartin ala-upseerin seuraamana, jonka tämä
oli mukaansa käskenyt.



18 LUKU.


Kristiina kuningatar oli ratsastuksessa yhtä taitava kuin rohkeakin ja
uskaliaimmankin ratsastajan oli vaikea seurata häntä kiivaassa kulussa.
Nytkin antoi hän mennä pyörryttävää vauhtia. Mutta kun he olivat
päässeet kappaleen matkaa kaupungista, pysäytti hän äkkiä hevosensa,
viittasi everstiluutnanttia luoksensa ja sanoi, kun tämä oli hetken
ratsastanut hänen rinnallansa: "Käske perästä tulevan ratsumiehen
kiiruhtaa edeltäpäin ilmoittamaan minun tulostani kamaripalvelijalleni
Holm'ille, jonka olen jo ennakolta lähettänyt sinne."

Everstiluutnantti ilmoitti tämän käskyn henkikaartilaiselle, joka
sitten ratsasti täyttä laukkaa edelle.

Kuningatar itse ajoi hiljaista juoksua ja katseli miettivästi niitä
kauniita näkö-aloja, jotka levenivät hänen silmiensä eteen.
Everstiluutnantti seurasi niin lähellä jälestä, kuin majesteetin
kunnioitus salli, ja silmäili milloin ympärillä olevaa luontoa, milloin
kuningatarta, joka ei koskaan ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta
eikä arvokkaalta, kuin nyt, yksinkertaisessa mustassa puvussa ikäänkuin
liehuessaan lumivalkean ratsun selässä. Surullisia ajatuksia tuli hänen
mieleensä, ja hän ajatteli murhemielin, miks'ei Herramme ollut suonut
hänelle rakkautta siihen maahan, joka hänen kehtonsa oli ollut, eikä
siihen kansaan, jota hän oli syntynyt hallitsemaan ja onnelliseksi
tekemään. Ja miten kaunis tuo maa kuitenkin oli, ja tuskinpa sen kansan
vertaista löytyi toista! Saattoikohan suloisempaa, kadehdittavampaa ja
toivottavampaa onnea sattua kenellekään kuolevaiselle, kuin se mikä
hänen osakseen oli tullut? Miksikä ei hän sitten tyytynyt siihen?
Miks'ei hän tuntenut itseään onnelliseksi, vaikka saattoi, jos vaan
itse tahtoi, olla onnellisin kaikista ihmisistä? Everstiluutnantti
silmäili kysyvästi kuningattaren kasvoja, mutta ei voinut niistä saada
vastausta, kun ei kyennyt selittämään niiden piirteissä piilevää
salaisuutta.

Tie nousi nyt kummulle, jonka huipulla kuningatar pysähtyi, ehkä sen
suloisen maisemakuvan valtaamana, joka täältä levisi hänen eteensä.
Näkö-ala tältä kummulta oli hyvin lavea. Lähinnä tietä ja pitkin kummun
rinnettä oli tiheää kaikenlaisia pienempiä lehtipuita kasvavaa
viidakkoa, jonka takana alkoi korkeampi puinen metsä. Sitten tuli
tasanko niittyineen ja peltoineen, joiden aitojen välillä kohosi
maalais-asunnoita, ja kau'impaa näkyi Mälarin rasvatyyni ja välkkyvä
pinta, punastuen juuri nousevan auringon ensi suudelmasta.

"Täällä pohjan perilläkin on auringon-nousu sangen kaunis! Kuinka
ihanalta näyttäneekään se etelässä, Itaaliassa!"

Kuningatar oli tätä sanoessaan kääntynyt everstiluutnanttiin,
jonkatähden tämä katsoi sopivaksi vastata: "Teidän Majesteettinne! Olen
kuullut paljon matkustaneiden henkilöiden vakuuttavan, ett'ei mikään
kauneudessa ja sulossa vedä vertoja pohjolan kesä-aamulle".

"Sellaisia juttuja ovat he levitelleet suosiosta tätä kristillistä
Lapinmaatansa (tarkoittaen tällä Ruotsia) kohtaan", sanoi kuningatar.
"Kukapa ei uskoisi, että kaikki tuolla kaukana, jossa sitroonit
punoittavat ja laakeri viheriöitsee, on kauniimpaa ja suloisempaa kuin
se, mikä nousee pohjan lumikinoksista? Oi isäni! Olisinpa ollut sinulle
varsin kiitollinen, jos sen sijaan, että valloitit köyhän Saksan,
olisit hankkinut tyttärellesi edes kämmenen levyisen kappaleen ihanaa
Itaaliaa!"

Kristiina vaikeni ja silmäili jälleen seutua ylt'ympäri, mutta
everstiluutnantti rohkeni hänen edellisten sanojensa johdosta
muistuttaa: "Teidän Majesteettinne suuri isä olisi kyllä valloittanut
Itaalian, jos omatunto olisi kehoittanut häntä menemään sinne, ja jos
hänellä siellä olisi ollut uskolaisia puolustettavana, mutta siellä
vallitsi silloin niinkuin nytkin pimeys, jota ei Evankeliumin valo ole
hajoittanut".

Everstiluutnantti odotti hiukan levottomasti, mitä hänen rohkeutensa
vaikuttaisi kuningattaressa, ja mitä siitä hänelle seuraisi. Kristiina
katsoikin häntä pitkään, ensin vakavasti, sitten hymyillen, ja vihdoin
purskahti hän sydämelliseen nauruun.

"Te olette valtiotaitoa tuntematon haaveksija, everstiluutnantti
Stålsköld, kun luulette semmoisesta pikkuseikasta kuin tästä tahi
tuosta uskontunnustuksesta ruvettavan suureen ja ankaraan sotaan!"
huudahti hän. "Siihen tarvitaan suurempia syitä! Kunnianhimo ja maiden
voittamisen toivo ovat syitä, jotka tekevät ruhtinaasta sankarin".

Ehdoton väristys kohtasi everstiluutnanttia. Hän, Kustaa Aadolf'in oma
tytär, koetti hakemalla halpoja perus-syitä hänen tekoihinsa himmentää
sen suuren sankari-arvon loistetta, joka huolimatta pahansuopien
kielien moitteesta ympäröi hänen nimeänsä!

Siitä näkyy kuinka vähän hän itse välittää jalommista perusteista, eikä
hän olisi saattanut selvemmin todistaa, ett'ei hänen aikomansa
uskonnonmuutos ole mikään sydämen asia hänelle, ajatteli
everstiluutnantti. Mutta samassa keskeytti hänen mietteensä eräs
tapaus, joka saattoi hänet säpsähtämään, samalla kuin se ajoi
viimeisenkin veripisaran kuningattaren poskilta. Kummun juurella
olevasta laaksosta kuului ääni niin kumea ja kolkko, kuin olisi se
tullut haudan pohjasta. Tämä ääni kuului niin kauhealta, että
hevosetkin säikähtivät. Eikä se tuntunut ihmis-ääneltäkään enemmän kuin
palotorven mylvinä, joka unen helmoista tempaa kaupungin väestön, on
ihmis-äänen kaltainen. Mutta ääni puhui: "Oi kuningatar! Muistele
sallimusta, muistele kruunausta Tukholmassa, muistele viikatemiestä!"
Läheisten metsien kaiku kertoi kolkosti nämät sanat.

Kuningatar oli kalmanvaalea, hän tarttui oikealla kädellänsä satulaan,
jott'ei putoaisi. Everstiluutnantti katsahti hänen sivullensa, tarpeen
tullessa tukeaksensa häntä, mutta hän rohkaisi taas äkkiä mielensä ja
sanoi. "Herra everstiluutnantti! Tutkikaa mitä vilppiä tahi petosta
tässä piilee, ja minä palkitsisin runsaasti, jos voisitte saada siitä
selvän. Olen kaksi kertaa ennenkin kuullut saman kauhean äänen lausuvan
samat sanat".

"Tässä samassa paikassako?"

"Ei, en täällä. Ensi kerran matkalla Jakobsson'iin, ja toisen kerran
lähellä Gripsholm'ia. Mutta joutukaa! Kuulittehan mistäpäin ääni
kuului?"

"Kuulin, teidän Majesteettinne", vastasi everstiluutnantti ja kannusti
hevostansa, kiirehtien matkaan, osaksi saadaksensa selville oliko tässä
todellakin petosta kysymyksessä, osittain salataksensa sitä ehdotonta
hämmästystä, jota itse tapaus kuningattaren kertomuksen ohessa oli
hänessä herättänyt. Matka oli hyvin vaarallinen, mutta hän ratsasti
pelkäämättä kivien ja kantojen yli kummun jyrkkää rinnettä pitkin,
ehtimättä havaitakkaan maan sopimatonta laatua.

Viimein esti viidakon tiheys häntä pääsemästä etemmäksi. Silloin
hyppäsi hän satulasta, sitoi oudonlaisesta matkasta vapisevan ja
puhaltavan hevosensa koivuun ja jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän tutki
tarkkaan koko laakson, mutta ei saattanut havaita mitään epäiltävää,
hän pani monta kertaa korvansa maata vasten ja kuunteli, mutta ei
saanut kuulla mitään muuta ääntä, kuin mitä muutamat levoltaan
karkoitetut teeret ja pyyt synnyttivät, jotka humisevin siivin
pakenivat puihin sekä varhaisen aamun ylistykseksi kaikuvia
pikkulintujen lauluja, johon säestykseksi tuli kaukaisen metsäpuron
kohiseva lirinä. Kun everstiluutnantti siten oli yli puolen tuntia
ponnistellut, niin että hiki suurin pisaroin tippui hänen poskiltansa,
ja kun huomasi enemmän etsimisen turhaksi, palasi hän hevosensa luo ja
ratsasti sitten takaisin kuningattaren tykö, joka sill'aikaa lienee
ajan kuluksi hyräillyt ranskalaista ballaadia. Kuningatar katsoi
kysyvästi häneen.

"Teidän Majesteettinne, en ole havainnut mitään epäiltävää, vaikka olen
ponnistellut, mitä ihminen suinkin voi!" sanoi everstiluutnantti hiukan
kolkolla äänellä ja nä'öllä.

Kuningattaren kasvot synkistyivät.

"Mutta metsä on tuolla hyvin tiheää, jonkatähden on paljon saattanut
jäädä minulta huomaamatta", lisäsi everstiluutnantti, nähtävästi
koettaen rauhoittaa korkeata seuralaistansa.

"On ollut kova kaste yöllä, niin että pitäisi helposti huomata kulkijan
jäljet ruohossa. Otitteko lukuun tämän seikan?" kysyi Kristiina.

"Otinpa kyllä, Teidän Majesteettinne! Senhän toki ensiksi otin lukuun!"

Kuningatar ei kysynyt enempää, mutta pysyi hetken mietteissään. Sitten
sanoi hän maltittomasti: "Kiiruhtakaamme täältä, -- olemme jo liian
kauan viivähtäneet tämän mitättömän asian takia!"

Hän löi kiivaasti hevostansa ratsuraipalla, mutta pysäytti sen taas
äkkiä ja lisäsi: "Minä kiellän teitä ankarimman vihani uhalla koskaan
puhumasta tästä tapauksesta yhdellekään ainoalle ihmiselle!"

Näitä kuningattaren sanoja seurasi ankara silmäys, jonka jälkeen taas
lähdettiin menemään samaa hurjaa vauhtia, kuin matkan alussakin.

Everstiluutnantti saattoi vaan työläästi ja hevostansa kannustamalla
pysyä perässä. Hän itsekään ei ollut juuri paremmalla mielellä kuin
kuningatar, joka nähtävästi oli hyvin alakuloinen ja pahalla tuulella.
Tapaus antoi everstiluutnantille miettimisen aihetta. Ja sen-aikuisen
katsantokannan mukaan oli hän valmis luulemaan, melkeinpä vakuutettukin
siitä, että korkeampi ylenluonnollinen voima oli sen toimeenpanossa
osallisena. Myös luuli hän varmasti voivansa päättää, että tämä
arvoituksen tapainen, kuningattaren kaksi kertaa ennen kuulema ääni oli
suuremmassa tahi vähemmässä määrässä vaikuttanut hänen päätökseensä
luopua hallituksesta, siten mukaantumalla siihen sallimukseen, joka
määräsi Tukholmassa kruunatun valtiaan hallituksen lyhyt-aikaiseksi,
toivoi hän ehkä välttävänsä varoittavan äänen viimeistä ja
peloittavinta uhkausta -- kuolemaa.

Kun he saapuivat Drottningholm'iin, oli ennenmainittu vaatetusmestari
ja kamariherra Juho Holm heitä vastassa. Ensi silmäyksellä, jonka tämä
kuningattaren suosikki loi korkeaan emäntäänsä, huomasi hän heti,
ett'ei tämä ollut parhaalla tuulella. Mutta kun hän kuningattaren
palveluksessa oli erittäin hyvin tullut tuntemaan tämän luonteen,
osasi hän muodostaa käytöksensä sen mukaan, ja, kahdenkertaisella
huomaavaisuudella ja itsestään arvaavalla nöyryydellä tehdä
läsnä-olonsa kuningattarelle mieluisaksi. Astuttuaan alas hevosen
selästä käski kuningatar everstiluutnantin odottaa, kunnes hän ehtisi
kirjoittamaan kirjeen, ja viedä sen sitten heti Tukholmaan Herman
Fleming'ille, johon hän sangen paljon luotti valtio-asioissa, ja jota
hän semmoisissa toimissa ahkerasti käytti. Kamaripalvelijansa käski hän
sill'aikaa toimittamaan everstiluutnantille virvoituksia, ja lähti
sitten niihin huoneisin, jotka häntä varten oli pantu kuntoon.

Herra Holm saattoi everstiluutnantin erääsen saliin, jonka katto oli
varustettu mainittavan kauniilla ja hyvin kalliilla laudoituksilla, ja
kysyi, kun he sinne olivat saapuneet, millaisia virvoituksia hän
tahtoi.

"Mitä vatsaani tulee, niin ei se anna minulle vähintäkään syytä haluta
mitään, sillä portugalilaisen verrattomat herkut eivät ole vielä
ehtineet sulaa", vastasi everstiluutnantti. "Mutta lasi viiniä ei olisi
hullumpaa tämän kiivaan ratsastuksen perästä".

Herra vaatetusmestari meni pois, mutta palasi pian. Tämän väli-ajan oli
everstiluutnantti käyttänyt huoneen tarkastelemiseen, ja muuan seinää
koristavista tauluista veti etenkin puoleensa hänen huomionsa. Hän
astui lähemmäksi sitä katselemaan.

"Miellyttääkö tämä maalaus teitä?" kysyi herra Holm, puuhatessaan
mukanansa tuoman viinipullon aukaisemista.

"Miellyttääpä kyllä, herra vaatetusmestari", vastasi everstiluutnantti.

"Niinkuin luultavasti itsekin olette arvanneet", jatkoi Holm, "kuvaa
maalaus kuningas Kaarle IX:ttä Kirkholm'in onnettomassa tappelussa ja
juuri samalla hetkellä kuin uljas Henrik Wrede antaa hänelle hevosensa.
Kuningatar Katariina Stenbod vainaja kuuluu tästä maalauksesta
maksaneen eräälle hollantilaiselle taiteilijalle sata hopeataalaria".

"Ja te arvelette ehkä, että se oli suuri rahasumma kyllä moisesta
tuhrimistyöstä?"

"En suinkaan", vastasi herra vaatetusmestari. "Minä pidän suuressa
arvossa taideteoksia, ja taide-arvostelijoiden yksimielisen arvelun
mukaan on tällä maalauksella suuri taide-arvo".

Nyt syntyi hetkeksi vaiti-olo, jonka everstiluutnantti äkkiä keskeytti
seuraavalla kysymyksellä.

"Onko jahtimestari R. jo saapunut tänne?"

"Mistä tiedätte, herra everstiluutnantti, että häntä on odotettu
tänne?"

"Kuningatar itse puhui minulle siitä".

"Jahtimestaria on varmaankin kohdannut joku onnettomuus", sanoi herra
Holm. "Hänen piti puheen mukaan saapuman tänne jo eilen illalla.
Odottamattomia esteitä lienee varmaankin tullut, ja näyttää
melkein siltä kuin Hänen Majesteettinsa matkan tarkoitusta ei
saavutettaisikaan".

"Niin käyvän olen minäkin pelännyt", arveli everstiluutnantti ja
katseli hymyillen viekasta ja varovaista vaatetusmestaria.

"Kuinka niin? Oletteko saaneet tietoja jahtimestarista?"

"En ensinkään. Mutta sisällinen aavistus on sanonut minulle, että
jokin onnettomuus on kohdannut häntä, ja että hän on ollut pakoitettu
jättämään matkansa", vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka jo
aikoja sitten oli arvannut, että koko puhe jahtimestarin tulosta oli
vaan tekosyy, sekä ett'ei metsästys-alojen tutkimista koskaan oltu
ai'ottu.

"Sepä on kummallista. -- Mutta te ette kuitenkaan ole ainoa, jonka
aavistukset ovat toteutuneet", sanoi herra Holm hyvin teeskennellyllä
totisuudella. "Muuten toivon sen metsästys-innon, jota viime päivinä
luulen kuningattaressa huomanneeni, tekevän hyvää hänen terveydellensä.
Tunnustakaa herra everstiluutnantti, että metsästäminen on mitä
terveellisin huvitus".

"Sen teen mielellänikin -- ompa se mitä miellyttävintäkin".

"Niin onkin, herra everstiluutnantti! Etenkin Hänen Majesteetillensa
tuottanee metsästys suurta huvitusta, hän kun on niin taitava ampuja,
jotta kovinta ravia ratsastaissaan aivan helposti ampuu jäniksen
juoksussa. Sitä en minä ainakaan pystyisi tekemään!"

"Se onkin hiukan vaikeampaa kuin osata pistää lanka neulansilmään",
ajatteli everstiluutnantti, mutta jätti sen tietysti sanomatta ja
lausui vaan: "Niin taitavaksi tulee vaan ahkeran harjoituksen kautta,
johon teillä, herra vaatetusmestari, ei luultavasti ole ollut
tilaisuutta. Ymmärrettävästi tulee siinä luonnollinen taipumuskin
kysymykseen, mutta sitä en luule teiltä puuttuvan".

Puhelu keskeytyi nyt, sentähden että Holm lähti kuningattaren luo.
Sieltä palatessaan ilmoitti hän everstiluutnantille, että
kuningattarella oli jo kirje valmiiksi kirjoitettuna, sekä että tämä
itse tahtoi antaa sen hänelle. Hän pyysi siis everstiluutnanttia
seuraamaan itseänsä kuningattaren huoneesen. Portailta menivät he
marmorisen taideteoksen ohitse, joka sota-aikana oli saaliina tuotu
Saksasta. Se kuvasi leijonaa, joka etukäpälillään musersi suurta
kärmettä.

"Tämä kuvaa voittavaa kristin-uskoa taistelussa pahaa vastaan", sanoi
herra Holm. "Katsokaapas everstiluutnantti tätä leijonaa! Eikö se ole
komea eläin ja komea teos!"

"Epäilemättä. Luulisipa melkein, että siinä on henki, ja että se
saattaisi liikkua, jos tahtoisi".

"Minusta on välistä näyttänyt, kun kauvan yhtä mittaa olen tätä ryhmää
katsonut, että leijona on alkanut liikuttaa silmiänsä. Niin elävästi
saattaa tulla liikutetuksi oivallisesta taideteoksesta. Muuten,
katselen tätä teosta mielelläni, sillä sen ylevän kuvannollisen
merkityksen lisäksi on minusta eläinten kuningas muita mieluisampi, ja
ne jalot ominaisuudet, joita sillä sanotaan olevan".

"Sittenhän sopii, että valitsette sen tunnuskuvaksi tulevaan
vaakunakilpeenne", lausui everstiluutnantti leikillisesti, aavistamatta
kuinka täydellisesti tämä hänen ennustuksensa oli toteutuva.

"Suvaitsette laskea leikkiä, herra everstiluutnantti. Minun
vaakunakilpeni kuuluu semmoisiin, joita ei koskaan tule löytymään",
sanoi tuleva ritari Lejonkrona.

"Joka elää saa nähdä!" vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka oli
nähnyt niin monta todistusta kuningattaren tuhlaavasta armosta
suosikkejansa kohtaan, ett'ei juuri pitänyt mahdottomana ent. räätälin
pääsemistä aatelismieheksi.

Samassa saapuivatkin he kuningattaren huoneen ovelle, ja
everstiluutnantti astui sisälle. Kristiina oli nähtävästi paremmalla
tuulella nyt, kuin tullessansa. Hymyillen kiitti hän matkalla
saamastansa suojeluksesta, pyysi hänen itsensä viemään kirjeen
Fleming'ille, ja sanoi jäävänsä odottamaan jahtimestari R:ää, j.n.e.

Sitte jätti everstiluutnantti hyvästi, ja lähti kohta viipymättä
paluumatkalle Tukholmaan. Henkikaartilaisen käski hän kuningattaren
tahdon mukaan jäämään sinne ja palaamaan vasta silloin kuin kuningatar
itsekin palaisi.

Everstiluutnantti ei ollut paluumatkallaan ehtinyt kovin pitkälle, kun
hänen vastaansa tuli tavalliset kyytirattaat, semmoinen hevonen edessä,
jotka tänäkin päivänä kyytikonien nimellä ovat tavallansa surullisesti
mainioita. Näissä ylenmäärin kehnoissa ajoneuvoissa matkusti kaksi
henkilöä. Toinen heistä oli nähtävästi kyytimies, mutta toinen
arvattavasti oli olevinaan herra, vaikka hänen pukunsa, joka muuten
oivallisesti soveltui hevosen ja rattaiden laatuun, oli sellainen, että
se ääneensä todisti matkarahojen niukkuutta. Näyttipä siltäkin kuin
olisi hän itsekin hävennyt asuansa, sillä hän istui peittäen päätänsä
kuluneen päällysviitan yhtä kuluneella kuin lavealla kauluksella.

Kun tämä kolmikko, johon kuului herra, renki ja hevonen rattaineen
lähestyi everstiluutnanttia, ei hän saattanut olla hymyilemättä, mutta
se seikka, että matkustaja kauniimmalla kesä-ilmalla niin huolellisesti
koetti peittää kasvojansa, herätti samalla hänessä uteliaisuutta. Hän
ratsasti sentähden hyvin lähelle rattaita, jotka surkeasti vinkuen
vierivät eteenpäin, ja kumartui äkkiä sivulle nähdäkseen mitkä
viehättävät kasvot piilivät päällysviitan korkean kauluksen peitossa.
Tuskin kuuluva kiroussana pääsi hänen suustansa, kun tunsi matkustajan
portugalilaiseksi Antonius Macedoksi. Nytkin huomasi hän arvelunsa
todeksi, että kuningatar oli lähtenyt Drottningholm'iin ainoastaan
tavatakseen jesuiittia, ja siellä häiritsemättä saadakseen päättää
tämän ai'otusta pa'osta sekä kaikista niistä seikoista, jotka sen
kanssa olivat yhteydessä.

Kun everstiluutnantti Stålsköld lähestyi sitä kumpua, jolla vähää
ennen oli kuullut tuon käsittämättömän äänen, valtasi hänen
jonkunlainen levottomuuden ja vastenmielisyyden tunne. Hän oli kasvanut
ennakkoluuloisen aikansa jotenkin taika-uskoisissa mielipiteissä
noituudesta, velhoista y.m. semmoisista vehkeistä, joiden uskomista ei
silloin pidetty häpeänä, ja nämät taika-uskoiset käsitteet olivat niin
juurtuneet koko hänen olentoonsa ja katsantokantaansa, ett'ei hänen
koskaan onnistunut päästä niistä täydelleen vapaaksi. Päästäkseen niin
pian kuin mahdollista tämän vastenmielisen paikan ohitse, painoi hän
kannuksensa hevosen kupeesen ja ratsasti eteenpäin täyttä laukkaa.
Mitähän jos hän taas kuulisi tämän kauhean kolkon äänen! Täydellisesti
rauhoittui hän vasta nähdessään hyvän matkaa kummun toisella puolella
talonpojan kulkevan tietä pitkin, matkalla kaupunkiin päin. Silloin
antoi hän hevosensa huo'ata, ja ratsasti hiljalleen talonpojan ohitse.

"Hän ei tuntenut minua, ja se olikin ehkä parasta", mutisi tämä,
sittenkuin everstiluutnantti oli ehtinyt kappaleen matkaa hänen
edellensä.

Jos everstiluutnantti olisi katsellut tätä talonpoikaa yhtä tarkoin
kuin hän katseli tuota kuluneesen päällysviittaan puettua herraa, olisi
hän tuntenut hänen hyväksi ystäväkseen Jakobsson'iksi.



19 LUKU.


Viime aikoina oli paljon puhuttu kuningattaren aikomuksesta luopua
hallituksesta, mutta aina kuitenkin, jotenkin salaperäisesti, sillä hän
ei tähän saakka ollut ryhtynyt mihinkään niin sanoaksemme viralliseen
toimenpiteesen pannakseen tätä päätöstänsä käytäntöön. Jonkun aikaa
ylläkerrottujen tapausten jälkeen näytti hän kuitenkin tahtovan ryhtyä
asiaan päättävän vakavasti. Neuvosto kutsuttiin näet Elokuun 7 p:nä
kokoon, saadakseen juhlallisessa istunnossa tiedon tästä hänen
päätöksestänsä. Tieto tästä herätti iloa niissä, jotka olivat
tyytymättömät hänen tuhlaavaiseen hallitukseensa, ja näiden luku oli
viime vuonna siihen määrin kasvanut, että semmoisiin, jotka toivoivat
hänen luopumistaan kruunusta, ainakin pääkaupungissa saattoi lukea
melkein kaikki ihmiset paitsi ylimyskuntaan kuuluvia. Nämätkään
eivät tosin olleet Kristiinaan tyytyväisiä, mutta he halusivat
kuitenkin pitää hänen vioistansa huolimatta, sentähden että he
hänen hallituksensa aikana arvelivat saattavansa olla rauhassa
reduktioonista, jota he pelkäsivät pahemmin kuin ruttoa; jos sitä
vastaan uusi ruhtinas tulisi hallitukseen, niin oli pelättävä, että hän
aatelittomien säätyjen ja alhaisemman aateliston avulla voimakkaasti
ryhtyisi auttamattoman kevytmielisesti lahjoitettujen kruununtilusten
takaisin-ottamiseen valtion omiksi, siten lisätäkseen kruunun niukoiksi
käyneitä tuloja, mahtavuutta ja arvoa.

Erittäinkin tyytymättömiä Kristiinan hallitukseen ja sentähden enimmän
iloissaan hänen hallituksesta luopumisensa toteutumisesta olivat
salaisen "P.C.G. seuran" jäsenet. Ja kun he ylipäänsä olivat semmoisia
miehiä, joiden mielipiteisiin eivät minkäänlaiset itsekkäät syyt
vaikuttaneet, vaan todellinen, palava isänmaan-rakkaus, niin oli heidän
ilonsa tavallaan enimmän oikeutettukin. Yhdessä iloitaksensa siitä
mieluisasta sanomasta, että kuningatar aikoi ilmoittaa neuvostolle
hallituksesta luopumisensa, päättivät he pitää yleisen kokouksen samana
elokuun 7:nä päivänä. He tiesivät kyllä, että neuvosto kaikella
mahdollisella tavalla koettaisi saada kuningatarta aikeestaan, mutta he
tunsivat myös Kristiinan itsepäisyyden ja toivoivat, että neuvoston
vastustus vaan yhä enemmän kiihoittaisi häntä saattamaan aikomuksensa
perille.

Everstiluutnantti Stålsköld'in piti sinä päivänä ensikerran esiytyä
seurassa, jonka jäseneksi hän vähää ennen oli otettu. Hänen
vastaan-ottamisensa ei ollut herättänyt epäilystä eikä vastustusta,
sentähden että häntä pidettiin semmoisena henkilönä, johon
täydellisesti voi luottaa. Kokouspaikka oli niinkuin tavallisesti Aake
Berg'in luona. Jo iltapuoleen ja muutamia tuntia aikaisemmin määrättyä
kokous-aikaa, lähti everstiluutnantti Aake Berg'in luo, koska hänen
aikomuksensa oli käydä vieraissa Aake Berg'in ja hänen perheensä luona.
Sattumalta oli Pentti Esanpoikakin saapunut sinne.

Sittenkuin everstiluutnantti näiden henkilöiden seurassa, joille
kaikille hän oli suuressa kiitollisuuden velassa paranemisestaan, oli
viettänyt muutamia kaikin puolin iloisia hetkiä, saapui vielä muuan
henkilö, jota everstiluutnantti ei tuntenut, mutta joka esiteltiin
hänelle erään Tukholman arvokkaimman ja rikkaimman tukkukauppiaan
pojaksi. Hän oli hyvin nuori mies, siivon ja vakavan näköinen, sangen
kaino ja vaatimaton, mutta muuten miellyttävän näköinen. Hän ei juuri
ensinkään ottanut osaa puheluun ja vastasi hänelle tehtyihin
kysymyksiin lyhyesti ja karttavasti. Mutta jos hänen suustaan lähtikin
harvoja sanoja, niin ilmaisivat hänen silmäyksensä sitä enemmän, ja se,
joka viitsi katsoa hänen tummansinisiin silmiinsä, tuli hyvin pian
vakuutetuksi siitä, ett'ei hän tyhmyydestä pysynyt noin erillään, vaan
joko ennakolta mietitystä hiljaisuudesta tahi synnynnäisestä
taipumuksesta vaiteliaisuuteen. Etenkin näytti kaunis, nuoruudesta ja
terveydestä hohtava Elsa olevan hänen huomaavaisuutensa esineenä, ja
hän katseli tyttöä semmoisilla silmäyksillä, jotka kylläkin selvästi
osoittivat mitä sydämellisintä ihailua ja hellyyttä.

Everstiluutnantti Stålsköld ei saattanut käsittää, miksi tämä
nuorukaisen huomaavaisuus ja hänen katseensa loukkasivat häntä, tahi
miksi hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä semmoiseen henkilöön, joka ei
koskaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Niin tarkoin, kuin olisi
ollut kysymyksessä vihollisen sotajoukon aseman vakoileminen, piti hän
silmällä tämän kaikkia liikkeitä. Mutta ei siinä kyllä, Elsankin
käytöstavasta nuorukaista kohtaan otti hän vaarin yhtä huolellisen
tarkasti. Ja vaikk'ei hän siinä huomannut mitään, joka olisi saattanut
osoittaa hänen mieltymystään tuohon nuoreen mieheen, niin pysyi hän
kuitenkin vasten tahtoaankin pahalla tuulella ja alakuloisena.
Hyvin huonolla tuulella lähti hän sitten Aake Berg'in ja Pentti
Esanpojan seurassa kokoukseen. Nuorukainen, joka ei ollut osallinen
valtiovehkeisin, tahtoi samalla lähteä, mutta jäi Amalia rouvan monista
pyynnöistä iltaiselle. Tämä seikka suututti everstiluutnanttia yhä
enemmän.

Vaikka mieli-ala kokouksessa oli ylipäänsä hyvin iloinen, ei
everstiluutnantti kuitenkaan saattanut päästä pahasta tuulestaan, vaikka
hän tekikin muutamia sitä tarkoittavia yrityksiä. Moni puhuja esitti
kaunopuheisilla ja innostuttavilla sanoilla sitä onnellisempaa
tulevaisuutta, joka kuningattaren kruunusta luopumisen jälkeen koittaisi
heidän rakkaalle Ruotsillensa ja mainitsi ilolla niitä hyviä toiveita,
joihin syystäkin sopi antautua tulevan hallitsijan, prinssi
Kaarle Kustaan, suhteen, mutta paljon siitä mitä sanottiin jäi
everstiluutnantilta huomaamatta. Otettuansa osaa siihen innokkaasen
eläköön-huutoon prinssille, johon kokous loppui, lähti everstiluutnantti
kotiin, yhä hyvin kiihtyneessä mielentilassa.

Kotia päästyänsä sai hän palvelijaltansa kuulla, että hänen poissa
ollessansa kokonaista kolme sanantuojaa oli tullut kuningattaren luota,
sekä että niillä kaikilla oli ollut toimena kutsua häntä linnaan.
Viimeinen sanantuoja oli lähtenyt käskettyään palvelijan pyytämään
herraansa kohta kotiin tultuaan ja muuta kutsumusta odottamatta
lähtemään kuningattaren luo. Kysymyksessä sanottiin olevan hyvin
tärkeän asian, joka ei sietänyt vähintäkään viivytystä.

Kun kello oli jo yli 10, huomasi everstiluutnantti mahdottomaksi tänä
iltana totella käskyä, ja lähti sentähden levolle, hetken aikaa
vaivattuansa päätään arveluilla sen asian laadusta, joka oli
kysymyksessä. Vaikka hänen ajatuksensa olivat täten kääntyneet toiseen
suuntaan, kummitteli kuitenkin vielä unissakin tukkukauppiaan poika
hänen mielikuvituksessaan.

Levosta virkistyneenä heräsi hän aamulla muuttuneella mielellä, ja
ajatteli nyt ihmetellen pahaa mielialaansa edellisenä iltana. Hän
melkein häpesi sitä, että oli saattanut olla niin narrimainen ja
naurettava; sillä siltä kannalta katseli hän nyt asiaa.

Sen että nuori mies osoitti melkein ihmeteltävän kaunista tyttöä
kohtaan huomaavaisuutta, piti hän nyt luonnollisimpana asiana
maailmassa, ja siitä suuttumisen saattoi synnyttää vaan satunnainen,
terveelle järjelle käsittämätön oikku. Semmoisen oikun syyksi luki hän
siis eilis-iltaisen pahan tuulensa, ja torui hiukan itseänsä siitä,
että oli tehnyt itsensä syypääksi juonikkaisuuteen.

Myös päätti hän varoa, ett'ei semmoinen hänessä muuttuisi tavaksi ja
paheeksi. Olisipa häpeällistä, jos häneen, mieheen, ilmestyisi se
heikkous, joka huonosti sopi naisellekin.

Näissä mietteissä oli hän sill'aikaa pukeutunut, ja lähti kohta
sitten linnaan menemään. Linnanpihalla tapasi hän tutun kapteenin
aatelis-lippukunnassa. Kapteenilla näytti, hänen ripeistä askeleistaan
päättäen, olevan hyvin kiire.

"Hyvää huomenta kapteeni! Mihin niin kiireesti", sanoi
everstiluutnantti Stålsköld ja seisahtui.

"Tuhat tulimmaista, everstiluutnantti hyvä!" vastasi kapteeni. Minua
lähetetään, niinkuin olisin vainukoira, etsimään pa'enneen ketun
jälkiä! Olen vakuutettu siitä, ett'en saa häntä kiinni, mutta jos niin
vasten luuloani tapahtuisi, niin tuon hänen tänne Tukholmaan, jossa
aiotaan katkaista hänen kaulansa!"

"Mistä ketusta te oikeastaan puhutte?"

"Hän on perhanan roisto, pääkonna!" jatkoi kapteeni. "Tahi vielä
pahempikin -- jesuiitti, paavillinen käännyttäjä ja kansan kiihoittaja,
ja tiesi Jumala mitä kaikkea! Se on saakelin juttu! Tuo paatunut lurjus
-- hänen nimensä on Antonius Macedo -- on oleskellut Tukholmassa
Portugalin lähettilään salaisena rippi-isänä, mutta samalla on hän
koettanut vietellä ihmisiä rehellisestä kristin-uskostaan, ja
käännyttänyt inhoittavaan oppiinsa. Sitä paitsi kuuluu hän tehneen
monta muutoin sievää tepposta! Päästäkseen ikävistä jälkilaskuista ja
siitä rangaistuksesta, jonka laki määrää sellaisista jumalattomista
kepposista, on hän nyt viimeinkin lähtenyt käpälämäkeen! Kuningatar on
kovin suutuksissaan siitä, että semmoinen lurjus on hänen tietämättänsä
oleskellut valtakunnassa, ja on käskenyt kaikin voimin ajamaan häntä
takaa. Minä olen seitsemäs hurtta, joka lähetetään liikkeelle".

"Sitten tulen minä varmaankin kahdeksanneksi", mietti
everstiluutnantti, ollen suuresti kummastuvinaan siitä mitä sai kuulla.
Ääneensä lausui hän: "Teillä on vaikea tehtävä toimitettavana, herra
kapteeni, sillä helpompi olisi epäilemättä saada kiinni kaikki oikeat
ketut, jotka juoksentelevat Ruotsin rajojen sisällä, kuin vangita yksi
ainoa jesuiitti. He ovat kavalampia kuin kärmeet, mutta näyttävät
kyyhkyisiäkin viattomammilta".

"Sen tiedän", vastasi kapteeni. "Koetanpa kuitenkin kykyni mukaan saada
toimeen mahdottomiakin, vaikka varmaan aavistan, ett'en ainakaan minä
tule sitomaan köysiä hänen kaulaansa. Mutta perhana vieköön! Olinhan
unhoittamaisillani, että kiire tässä kohden on ensimmäinen ja pää-asia!
Hyvästi, herra everstiluutnantti!"

"Onnea ajoon, kapteeni hyvä!"

Nuot kaksi herraa erosivat ja jatkoivat matkaansa kumpikin suuntaansa.
Heti kun everstiluutnantti oli saapunut linnaan ja kamariherran kautta
ilmoituttanut tulonsa kuningattarelle, päästettiin hän esille.
Vastaan-ottohuoneessa oli, paitsi kuningatarta, mahtava suosikki
Mauno-kreivi ja pari muuta ylhäistä hovipuoluelaista. Luultavasti oli
Kristiina kutsuttanut heidät näkemään sitä teeskentely-, ja
petoskohtausta, jota hän nyt näytteli, ja osottaakseen heille aivan
selvään, kuinka vastenmielinen hänestä paavin-usko oli, siinä toivossa,
että he levittäisivät huhun siitä laveampiin piireihin. Sama ilveily,
jota hän kaiketi oli näytellyt aatelis-lippukunnan kapteenille,
esiteltiin nyt toistamiseen. Hän oli olevinaan kovin vihoissaan ja
pitävinään tärkeänä karkurin kiinni saamista, ei juuri toimittaakseen
loukatulle Pereiralle hyvitystä, vaan voidakseen rangaista tuota
hävytöntä teeskentelijää niin kuin lait ja asetukset salaisista
käännyttäjistä määräävät, jossa asiassa hänen autuas isä-vainajansa oli
näyttänyt hänelle hyvää esimerkkiä. Hän oli muka valinnut kokeneita
upseereja tätä takaa-ajoa toimittamaan, sentähden että hän tässä
suhteessa luotti heihin sangen paljon, jonka tähden siis sitä paremmin
saattoi toivoa toivotun tarkoitusperän saavuttamista, karkurin
kiinnisaamista. Sitten ilmoitti hän suunnan everstiluutnantin matkalle,
jonka loppukohdaksi tulisi Kalmar, ja kehoitti häntä lopuksi
toimittamaan takaa-ajoa niin uutterasti ja huolellisesti kuin
mahdollista.

Everstiluutnantti Stålsköld oli kummastellen katsellut ja kuunnellut
tämän ulkokultaisuuden ja teeskentelyn mestarillisuutta. Kun kuningatar
oli puhunut loppuun, sanoi hän: "Jos minun sallitaan lausua alamainen
mielipiteeni tässä asiassa, niin täytyy minun suoraan tunnustaa, että
minulla on sangen vähän tahi ei ensinkään onnistumisen toivoa tässä
asiassa. Mutta jos minun sallitaan ulottaa takaa-ajon pitemmälle, jos
Teidän Majesteettinne valtuuttaa minun ottamaan kiinni hänet esim.
Hampurissa, niin saattaisi käydä niin, että tuon hänet elävänä ja
vahingoittumatta oikeuden käsiin".

Kuningatar punastui ja katsoi tutkivasti ja mitä terävimmin
everstiluutnanttiin, joka kesti tämän katseen.

"Minkä johdosta luulette häntä voitavan tavata Hampurissa", kysyi hän.

"Luuloni perustuu seuraavaan", vastasi everstiluutnantti. "Ensiksikin
saatetaan jokseenkin todennäköisesti päättää, että hän on niin nopeasti
matkustanut Ruotsin läpi, että kaikki takaa-ajo on melkein turhaa; ja
toiseksi saatetaan yhtä todennäköisesti edellyttää, että hän jossakin
Pohjois-Saksan kaupungissa levähtää niin kiireisestä matkasta,
kolmanneksi ja lopuksi sopii Hampuri parhaiten semmoiseksi
lepopaikaksi, jonka tähden se tekee arveluni enimmän todennäköiseksi".

Kuningatar ei saattanut salata itseltänsä, että everstiluutnantti oli
tehnyt johtopäätöksensä hyvin älykkäästi, hän katsoikin tähän sentähden
melkein ihmetellen. Selitettyään ne syyt, jotka tekivät mahdottomaksi
semmoisen kiinnipano-käskyn antamisen, joka olisi pantava toimeen
valtakuntaan kuulumattomassa kaupungissa, kääntyi hän läsnä oleviin
herroihin, nä'ön vuoksi kysyäksensä heidän mielipidettänsä. He olivat
samaa mieltä kuin kuningatarkin, arvellen, ett'ei se saattaisi tulla
kysymykseenkään, koska se olisi rauhan rikkomista Saksan valtakuntaa
kohtaan.

Mutta everstiluutnantti ei mielinyt päästää kuningatarta niin helpolla
pulasta.

"Eipä tarvitakkaan vangitsemiskäskyä", väitti hän. "siinä on tarpeeksi,
että Teidän Majesteettinne kirjoittaa Hampurin hallituskunnalle,
pyytäen siinä jesuiitin vangitsemista ja vankina pitämistä, kunnes
hänen meidän käsiimme jättämisestä ehditään tarkemmin sopia. Sekin
riittää, että Teidän Majesteettinne siellä olevan asiamiehensä kautta
sitä pyytää."

Nämätkin ehdoitukset hylkäsi kuningatar heti, ja everstiluutnantti,
joka huomasi tyytymättömyyden pilviä kokoontuvan hänen ylpeälle
otsallensa, ei tohtinut enää tehdä vastaväitteitä. Asia jäi siksi, että
hänen piti matkustaman Kalmariin, ja tällä päätöksellä lähti hän pois.

Mahdollisimman kiireesti alkoi everstiluutnantti matkansa, mutta
päästyään kerran kaupungista, ei hän juuri kiirehtinyt. Päinvastoin
koetti hän asettaa kaikki niin mukavalle kannalle kuin mahdollista,
tehdäkseen pakollisesta, turhasta matkastaan miellyttävän huvimatkan.

Vietettyään Kalmarissa iloisen päivän erään sinne sijoitetun
suomalaisen upseerin seurassa, joka oli vanha ystävä sodan ajoilta,
palasi hän Tukholmaan, sydämessään vakuutettuna siitä, ett'ei ollut
asiassaan onnistunut huonommin kuin muutkaan ne herrat, jotka olivat
lähteneet ajamaan takaa jesuiitti Antonius Macedoa.



20 LUKU.


Lyhyeksi tuli niiden ilo, jotka toivoivat kuningattaren ai'otun
kruunusta luopumisen toteutumista, sillä jo marraskuun alussa taipui
hän neuvoston ja säätyjen Tukholmaan kokoontuneen valiokunnan pyynnöstä
pysymään hallituksessa. Monta seikkaa oli saattanut Kristiinan ennen
tekemän päätöksen horjumaan, paljon vaikuttivat neuvoston ponnistukset
ja vanhan valtiokanslerin kaunopuheisuus, mutta yhtä paljon, jos ei
enemmänkin, ne epäsuotuisat mielipiteet, joilla huhu hänen
aikomuksestaan kaikkialla ulkomailla otettiin vastaan, sekä ne
lukuisat, semmoisilta henkilöiltä saamansa epäyskirjeet, joiden
mielipidettä hän piti suuressa arvossa. Näihin pääsyihin tuli vielä
lisäksi muita sivuseikkoja, joita meidän asiamme ei ole luetella eikä
mainita.

Suuttumuksella ja tyytymättömyydellä kuuli yleisö ilmoituksen tästä.
Erittäin kiukuissaan olivat "P.C.G. seuran" jäsenet, kun siten näkivät
kaikki unelmansa kultaisesta tulevaisuudesta kerrassaan haihtuneen ja
rau'enneen. He olivat päättäneet kokoontua säännöllisesti kerta
viikossa, ja näissä heidän kokouksissaan käytetty puhetapa tuli kerta
kerralta yhä uhkaavammaksi ja hallitukselle vihollisemmaksi. Tosin
olivat useimmat heistä peri-aatteeltaan kaikkia väkivaltaisia
mullistuksia vastaan, mutta rohkeimmat, niinkuin Jakobsson, Aake
Berg, y.m., vaativat ääneensä, että oltaisiin valmiit ryhtymään
vallankumous-toimiin, "kun nyt oli huomattu, ett'ei muulla keinoin
voitu päästä ranskalais-naisesta erilleen". Näiden viimeksi mainittujen
mielipide olisikin mahdollisesti ajan pitkään päässyt voitolle
seurassa, joll'ei muuan tapaus olisi aivan selvästi osoittanut, kuinka
vaarallista oli ryhtyä vallankumous-tuumiin, ja kuinka vähän saattoi
toivoa silloisissa suhteissa sitä tietä saada asia onnelliseen
päätökseen. Tämä tapaus, joka vaikutti varsin paljon seuran tulevaan
vaikutustapaan, on historiassa tunnettu "_Messenius'en_ kapinaliiton"
nimellä.

Kun ei ainoastaan kaksi seuran etevintä johtajaa, pormestari Niilo
Niilonpoika ja kaupunginkirjuri Niilo Pietarinpoika Skunk, tullut
sekaantuneeksi tähän kapinaliittoon, vaan tämän kertomuksen
päähenkilönkin osaksi tuli siinä muuan tehtävä, niin täytyy meidän
tarkastella sitä hiukan tyystemmin. Ei kuitenkaan tämän teoksen koko
salli tämän tapauksen täydellistä ja seikkaperäistä kertomista, jota
vastaan on esitys siitä kertomuksen juoksulle välttämätön.

N.k. Messenius'en kapinaliitto on saanut nimensä Messenius suvusta.
_Scondia illustrata'n_ mainio tekijä, oppinut historiantutkija Juhana
Messenius on suvun kantaisä. Hänen surulliset elämänvaiheensa ovat
yleisesti tunnetut. Meille suomalaisille on hän erityisesti muistettava
siitä syystä, että hän juuri Suomessa kirjoitti mainitun suuren
historiallisen teoksensa niiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa, jotka
hän vankina vietti Kajaanin linnassa. Melkein yhtä mainioksi kuin
hänkin oli hänen vaimonsa Lucia Grothusen tullut, osaksi tuosta melkein
verrattomasta uskollisuudesta, jolla hän otti osaa kaikkiin puolisonsa
kärsimyksiin, osittain toranhaluisesta äkäisestä luonteestansa. Näiden
poika oli se Arnold Juhana Messenius, joka Messenius'en kapinaliiton
kautta on tullut niin surullisen mainioksi. Riidanhalu, kiivaus ja
horjuvaisuus olivat olleet isänluonteen pää-ominaisuuksia, toranhalu ja
äkäisyys äidin. Arnold Juhana oli isän hyvän käsityskyvyn ohessa
perinyt nämätkin onnettomuutta tuottavat ominaisuudet, ja häneltä
menivät ne perinnöksi hänen pojallensa Arnold'ille, joka oli
kapinaliiton varsinainen toimeenpanija.

Arnold Juhana Messenius, joka oli toimekseen saanut isänsä teoksen
jatkamisen, oli alussa ollut hyvässä suhteessa Kristiina kuningattareen
ja saanut tältä monta suosion-osoitusta. Muun muassa oli kuningatar
koroittanut hänen aatelissäätyyn ja kaikenlaisilla tekosyillä
läänittänyt hänelle koko joukon taloja. Mutta pian rikkoontui heidän
välisensä hyvä sopu, ja Messenius meni tyytymättömien puolelle. V. 1650
valtiopäivillä oli toimeliaimpia vastustusmiehiä ja työskenteli
innokkaasti samaan suuntaan kuin pormestari Niilo Niilonpoika ja
kaupunginkirjuri Niilo Skunk, joiden ystävyyttä hän myöskin haki. Juuri
niihin aikoihinpa ensinmainittu näistä herroista olikin ehdoitellut,
että Messenius otettaisiin "P.C.G. seuran" jäseneksi. Mutta hänen
epäluotettavaisuutensa ja horjuvaisuutensa olivat niin tunnetut, että
tämä ehdoitus hyljättiin yksimielisesti. Myöhemmin havaittiin, kuinka
viisaasti seuran jäsenet olivat siinä tehneet, ja miksi onneksi se oli
seuralle, jotta se oli säännöissään tehnyt sen määräyksen, ett'ei ollut
luvallista ilmoittaa seuran olemassa oloa kenellekään, jolla ei seura
jo sitä ennen ollut havainnut olevan semmoisia ominaisuuksia, jotka
oikeuttivat häntä pääsemään seuran jäseneksi. Sillä tämän määräyksen
johdosta ei Messenius tullut tietämään seuran olemista, vaikka hän
edeskinpäin kannatti sen mielipiteitä, ja koetti lähestyä jokaista,
jonka luuli olevan tyytymättömän nykyiseen hallitukseen.

Tähän aikaan oli poika, Arnold Messenius, 21 vuotias nuorukainen. On
mainittu, että hän oli perinyt iso-isänsä onnettoman luonteen ja
mielenlaadun; olipa hänen mielikuvituksensa vielä vilkkaampikin ja
hänen aatteensa enemmän pilventakaisia kuin sekä isän että iso-isän.
Kahdeksantoista-vuotiaana nuorukaisena oli hän tullut prinssi Kaarle
Kustaan palvelukseen, ja sittemmin tämän veljen, herttua Aadolf
Juhanan, ja etenkin edelliseen oli Messenius hyvin mieltynyt. Etenkin
kaksi seikkaa, yhteydessä hänen perittyjen suku-ominaisuuksiensa kanssa
teki hänestä mitä traagillisimman henkilön Ruotsin historiassa. Toinen
näistä asianhaaroista oli tuo onnettomuus, että hänen täytyi
seurustella sellaisen isän kanssa ja toisena pidämme tuon kohtalon,
joka saattoi hänen Fors'in kirkkoherran Kristofferin perheesen.
Messenius oli näet sairastunut eräällä matkalla Sörmlannissa ja tämä
oli hänen silloin ottanut hoitaakseen. Nämät molemmat miehet, isä ja
herra Kristoffer, jotka olivat sen ajan kiivaimpia ja hurjimpia
puoluemiehiä, saattoivat tuon vilkkaan ja haaveilevan nuorukaisen sille
uralle, joka hänen sitten vei perikatoon, ja näiltä sai hän useimmat
niistä tiedoista, jotka hän sittemmin pani paperille. Onnettomuuden
lisäksi sattui hän rakastumaan herra Kristofferin tyttäreen koko
luonteensa tulisuudella. Hänen ja hänen isänsä suostumuksen
voittaakseen halusi hän tulla kuuluisaksi ja mahtavaksi. Tämän
päämäärän luuli hän saavuttavansa rupeemalla tyytymättömien
profeetaksi. Tätä varten ja pelastaakseen prinssin ja isänmaan
perikadosta, joka hänen mielestään uhkasi niitä, kirjoitti hän
kuuluisan kirjoituksensa prinssi Kaarle Kustaalle. Tämä oli laadittu
värssyn muotoon.

Koska tämä kyhäelmä sangen selvästi osoittaa kuningattaren vastustajain
mielipiteet hänestä ja hänen hallituksestaan, huomautamme pääkohdista
siinä ja teemme tähän Fryksell'in alkukirjoituksesta tekemän otteen.
Kuningatar Kristiinasta mainitaan siinä muun muassa: "Hän on hupsu,
joka ei ollenkaan ymmärrä hallita, vaan ajattelee ainoastaan leikkejä,
huveja ja huvituksia. Tällaisiin ja ulkomaalaisille on hän aivan
tarpeettomasti kuluttanut kaikki valtion varat. Jos hän ehkäisemättä
saa jatkaa, saattaa hän ehdottomasti koko valtion perikatoon. Hän
huutaa tanssijohtajaansa ja kysyy: 'Beaulieu, paljoko maksavat
tanssijaiset?' -- Tämä vastaa: 'Noin 30,000 plootua, Teidän
Majesteettinne!' -- 'Mitä', lausuu kuningatar, 'ei enempää? Nouda
heti rahat valtiorahastosta!' Joku aika sen jälkeen kysyy hän
kamaripalvelijaltaan Juho Holm'ilta: 'Mitä väestöllä on sanomista
kaupungissa?' -- Tämä vastaa: 'Heistä on aika ikävä, kun ei Teidän
Majesteettinne enää pidä tanssijaisia'. -- 'Kuule Beaulieu', huutaa
silloin kuningatar, 'väestöä täytyy huvittaa! Saat panna toimeen
tanssijaiset; vaan mitä ne maksavat?' -- 'Noin 20,000 taalaria.' --
'Hyvä', vastaa kuningatar, 'mene valtion rahastoon ja nouda rahat!' --
'Mutta', väittää tanssinjohtaja, 'siellä ei ole rahoja'. -- 'Tee
niinkuin käsken', vastaa kuningatar, 'minä keksin kyllä keinoja'."

Kun Messenius oli tehnyt tämän epäilemättä sangen todenmukaisen
kertomuksen, moittii ja syyttää hän mitä katkerimmin ja suurimmaksi
osaksi kokonaan perättömästi valtiokansleria Aksel Oxenstjernaa,
valtiomarskia Jaakko de la Gardieta, kuningattaren ent. opettajaa
Juhannes Matinpoikaa, kreivi Maunoa ja hänen äitiään Ebba Brahea.
Mainituista herroista lausutaan: "Nämät ja muut korkeat herrat
pelkäävät prinssi Kaarle Kustaata. Hänen perintö-oikeuttaan kruunuun
eivät he milloinkaan ai'o hyväksyä". Nyt luetellaan kaikki ne toimet,
joihin he tähän asti ovat ryhtyneet vastustaakseen prinssiä, ja sen
jälkeen väittää Messenius, että he varmuuden vuoksi ovat päättäneet
ottaa hänen hengeltä. Valtiomarskin rouvalla, kreivitär Ebballa oli
myrkkyjuoma valmiina Jakobsdal'issa, jos hän olisi saapunut sinne.
Tämän johdosta varoittaa tekijä prinssiä lähtemästä Jakobsdal'iin ja
Tukholmaankin paitsi valtiopäiväin aikana, sekä neuvoo häntä lopuksi
"ehkäisemään vihollisten tuumat ja tarkastuksen varjossa kokoomaan
sotajoukkoja ja lähtemään näillä Tukholmaan; siellä tapaa hän,
puolustajia enemmän kuin luuleekaan. Hänen tulee seurata Kaarlo
yhdeksännen esimerkkiä ja ottaa hengiltä kaikki ylhäiset; ennen hänestä
ei koskaan tule kuningasta. Hänen täytyy surmauttaa sekä nämät että
kuningatar Kristiina", j.n.e. Nimen sijasta loppuu kyhäelmä: Tämän
tekijä on seurannut teidän kuninkaallista korkeuttanne sotaretkillä.

Messenius ei ollut tarpeeksi varova näin vaarallisen asian
salaamisessa. Hän ilmoitti eräälle hyvälle ystävälleen asian, ja
jättipä vielä otteenkin prinssilleen lähettämästään kirjoituksesta
hänelle. Vaan tämä hyvä ystävä oli niin monen muun hyvän ystävän
kaltainen tässä maailmassa, hän petti Messeniuksen. Joulukuun 9 p:nä
sai kuningatar vihiä asiasta. Oli ilta. Everstiluutnantti Stålsköld'in
oli kuningatar jotakin tointa varten kutsunut linnaan, vaan hän ei
voinut päästä kuningattaren puheille, vaikka hän useita kertoja
huomautti virkapalveluksessa olevaa kamariherraa saapumisestaan. Koska
hän ei uskaltanut lähteä pois, kulutti hän aikaansa etuhuoneissa
pitkällisessä ja yksitoikkoisessa odotuksessa. Hetket kuluivat
hitaasti, kuten odottajalta ainakin. Silloin saapui ylipäällysmies
Herman Fleming. Hän näytti miettivältä ja pyysi pääsylupaa erittäin
tärkeässä asiassa; tämän hän heti saikin. Tämä tärkeä asia oli
Messeniuksen juttu, josta myöskin hän oli saanut tietää. Kauvan viipyi
Fleming kuningattaren luona, ja everstiluutnantin kärsiväisyys oli
katkeamaisillaan, etenkin koska hän halusi olla saapuvilla kokouksessa,
johon "P.C.G. seura" tänä iltana kokoontui. Hän oli jo päättänyt muitta
mutkitta lähteä pois, kun ylipäällysmies samassa silmänräpäyksessä tuli
ulos kuningattaren huoneesta, nähtävästi hyvin mielenkiihkossa ja
levottomana. Huomattuaan everstiluutnantti Stålsköld'in lensi ilon
vivahdus hänen kasvoilleen, ja hän meni suoraan hänen luokseen.

"Hyvää iltaa herra everstiluutnantti!" lausui hän ja ojensi hänelle
kätensä. "Onnellinen sattumus on tänä silmänräpäyksenä saattanut teidät
tänne ja minä pidän sitä onnellisena enteenä. Muistelen kerran
auttaneeni teitä eräästä sangen pahasta pälkähästä. Nyt täytyy minun
työstäni silloin vaatia teiltä vastapalvelus. Meidän täytyy puhella
tästä asiasta silmänräpäystäkään hukkaan menemättä. Vaan koska asian
täytyy jäädä salaisuudeksi teidän ja minun välille, niin vetäykäämme
syrjään. Täällä voimme olla piilossa uteliaiden kuuntelijain
katseilta".

Nuo molemmat herrat vetäytyivät etäiseen ikkunakomeroon, jonka tiheät
uutimet heidät kokonaan peittivät.

Fleming selitti nyt matalalla, melkein kuiskaavalla äänellä,
mitenkä kuningatar ja hän oli saanut tiedon eräästä kapinallisesta
kirjoituksesta, joka oli lähetetty perintöruhtinaalle, prinssi Kaarlo
Kustaalle; tuossa kirjoituksessa kehoittaa tuo vielä tuntematon tekijä
prinssiä väkivaltaisiin toimiin nykyisen hallituksen kukistamiseksi.

"Minä olen", lisäsi Fleming, "kaikin voimin koettanut vakuuttaa Hänen
Majesteetilleen tämän häväistyskirjoituksen arvottomuutta, vaan kokeeni
on onnistunut hyvin huonosti. Hän epäilee nimittäin kaikista
vakuutuksistani huolimatta, että häväistyskirjoittaja on liitossa
kokonaisen kapinaliittokunnan kanssa, ja -- mikä on pahinta -- hän
epäilee myöskin prinssiä. Syytä tähän luulee hän saavansa siitä, että
prinssi ei ole ilmoittanut hänelle kirjoituksesta, jonka hän huhun
mukaan todellakin on saanut. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on
suvainnut uskoa minulle monta tärkeää asiaa ja muuten tunnen hänet
liian hyvin silmänräpäystäkään pelkäämättä, että hänellä olisi aikomus
yhdistymään kapinoitsijaan tai kapinoitsijoihin, olkoon hänellä mitä
syitä tahansa sen salassa pitämiseen. Tämän pitempi salaaminen tulee
sangen vaaralliseksi hänen ja kuningattaren väliselle hyvälle sovulle;
pait sitä että tuo voi saattaa hänen epäluulon alaiseksi. Ompa
sentähden erittäin tärkeätä, että prinssi saa tiedon, että kuningatar
on saanut vihiä asiasta, jotta hän voi menetellä sen jälkeen. Hänen
puoleltaan pikimiten tapahtuva asian ilmi-anto voi vielä sovittaa
kaikki ja poistaa kaikki epäluulot. Ymmärrättehän, herra
everstiluutnantti, että tämä asia on varsin tärkeä?"

"Aivan täydellisesti, herra parooni!"

"Hyvä", jatkoi Fleming, "sitten ymmärrätte myöskin, mitenkä
välttämätöntä on, että prinssi niin pian kuin suinkin saa tiedon, että
kuningatar tuntee konnakirjoituksen. Vielä tänä yönä täytyy lähettää
lähetti hänelle tätä ilmoittamaan! Mutta siihen tarvitaan mies, jonka
vaiti oloon täydellisesti voi luottaa, sillä kuten helposti ymmärrätte,
herra everstiluutnantti, niin on tärkein kohta tässä juuri se, ett'ei
kuningatar koskaan saa vähintäkään vihiä tämän ilmoituksen
lähettämisestä. Aivan ehdottoman välttämätön on hänen jäämisensä siihen
luuloon, että prinssi on toiminut kokonaan omatakeisesti ja ilman
mitään kehoitusta. Jos eivät virkatoimeni tekisi minulle kokonaan
mahdottomaksi huomiota herättämättä poistua Tukholmasta, en
silmänräpäystäkään epäilisi antautua tuon matkan vaivoihin. Tämä asia
on niin painava että onnelliseksi suoriutumiseksi antauisin mihin
kärsimyksiin tahansa. Eikä ole juuri helppoa löytää täydellisesti
luotettavia miehiä. Tämä keskustelu on kylläksi todisteena, että pidän
teitä sellaisena, sekä että teihin luotan ehdottomasti. Teidän täytyy
lähteä tälle matkalle, herra everstiluutnantti!"

"Tunnen suurta kunniaa luottamuksestanne, herra parooni", vastasi
everstiluutnantti. "Ja minä uskallan toivoa, ett'ette pety
luottamuksessanne, mutta -- --"

"Teitä arveluttaa, herra everstiluutnantti?" keskeytti Fleming.

"Ei ensinkään, mitä itse toimeen tulee. Ja paljon vielä tämän lisäksi
tahtoisin uskaltaa prinssi Kaarlo Kustaan hyväksi! Vaan myöskin minun
on vaikea lähteä Tukholmasta huomiota herättämättä. Jo tänä iltana olen
kutsuttu linnaan saadakseni kuningattarelta jotain toimitusta, jonka
laatua en vielä tunne ja minä olen jo kauvan odottanut puheille
kutsumista".

"Tänään ette pääse hänen puheilleen", vakuutti ylipäällysmies, "Hänen
Majesteetillaan on niin paljon muuta ajattelemista".

"Sitäpaitsi on kuningatar käskenyt minua seuraamaan itseään huomen
aamulla huviratsastukselle. Minä olen saanut käskyn saapumaan tänne
viimeistään puoli kuudeksi", lausui everstiluutnantti.

"Se on hullumpaa", myönsi Fleming. "Mutta keksitäänpä siihenkin keino.
Teidän täytyy tulla sairaaksi, se ei voi herättää epäluuloa, etenkin
kun ilma on niin sumuinen ja kylmä, että se näyttää kuin luodulta
saattamaan ihmisiä tautivuoteelle".

"Tuo on jotakin, herra parooni, ja on varmaankin paras keino poistamaan
kaikkia epäluuloja".

"Pitäkäämme siis asia päätettynä!" lisäsi Fleming. "Ensi tehtävämme
siis on hiipiä pois täältä. Tulkaa, menkäämme!"

"Menkää te edeltä, herra ylipäällysmies. Minä ilmoitan, että olen äkkiä
ruvennut voimaan pahoin, ja sitten seuraan teitä".

"Tämä tuumamme on monessa suhteessa oivallinen. Ei olisi hyvä, että
meidän nähtäisiin kulkevan yhdessä. Tuolla ulkona odotan teitä".

Sitten kuin ylipäällysmies oli lausunut nämät sanat, lähti hän pois,
mutta everstiluutnantti Stålsköld jäi vielä hetkeksi ikkunanloukkoon.
Hänen onnistui piilopaikastaan tultuaan tavata kuningattaren
ensimmäinen kamaripalvelija Holm.

"Ette näytä terveeltä, herra everstiluutnantti", sanoi tämä.

"Empä todella olekkaan ensinkään terve", vastasi everstiluutnantti,
mielessään iloiten onnistumisestaan teeskentelyssä niin hyvin, että
hänen kivulloinen näkönsä oli herättänyt huomiota.

"Minun täytyy pyytää, että te, hyvä herra Holm, puolestani pyydätte
anteeksi Hänen Majesteetiltansa, sillä en mitenkään jaksa kauvemmin
odottaa!" lisäsi hän. "Pahoinvointini enenee yhä, ja tuskin pysyn
pystyssä. Rohkenenko toivoa, että teette minulle tämän hyvän työn?"

"Tämän ja vaikka minkä, jolla saan kunnian vähänkin hyödyttää herra
everstiluutnanttia!" vastasi herra Holm kohteliaasti.

"Kiitoksia hyvä herra Holm, ja hupaista yötä!"

"Tulkaa pian terveeksi, herra everstiluutnantti!"

Sittenkuin näin oli molemmin puolin toivotettu onnea, lähti
everstiluutnantti pois horjuvin askelin, mutta seisattui jälleen äkkiä,
kääntyi ympäri ja sanoi: "Vielä yksi asia, herra vaatetusmestari! Hänen
Majesteettinsa on käskenyt minua huomis-aamuna kello puoli kuusi
tulemaan tänne. Jos jotenkin käy päinsä, niin tulen, mutta jos ei minua
näy, silloin on sairauteni kiihtynyt niin arveluttavasti, ett'en
parhaalla tahdollanikaan saata nousta vuoteelta. Tahdotteko olla niin
hyvä, että panette muistoonne tämän asian ja jos niin hullusti kävisi,
ilmoitatte sen Hänen Majesteetillensa!"

"Sen kyllä teen, mutta toivokaamme kuitenkin yhä ett'ei sitä tarvitse
tehdä!"

"Pahinta pelkään, sillä niin sairas kuin nyt en ole ollut pitkään
aikaan".

"Tämä on todellakin ikävää. Olette varmaankin vilustuneet. Hikoileminen
tekisi varmaankin hyvää teille tänä iltana!" vakuutti herra
vaatetusmestari.

"Kiitoksia neuvosta! En suinkaan jätä sitä käyttämättä. Vielä kerran
hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, herra everstiluutnantti!"

Everstiluutnantti lähti nyt pois. Ulkona odotti häntä Fleming, ja pyysi
häntä nousemaan viereensä vaunuihin.

"Kävikö asia tuolla ylhäällä mielenne mukaan?" kysyi ylipäällysmies
niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle.

"Paremmin kuin luulinkaan! Nyt saatan vähintäkään epäluuloa
herättämättä matkustaa minne tahdon!" vastasi everstiluutnantti, ja
kertoi ylipäällysmiehen huviksi sen pienen huvinäytelmän, jonka oli
esittänyt kuningattaren uskotulle kamaripalvelijalle.

"Lähetättekö kirjeen prinssille, herra paroni?" kysyi hän sitten.

"En. Ei ole aikaa kirjoittamiseen. Teidän täytyy heti lähteä ja kulkea
niin nopeasti kuin ihminen suinkin voipi. Surkuttelen todellakin, että
ilma on niin hiton sopimaton, mutta eihän se estä teitä kiiruhtamasta?"

"Ei, herra ylipäällysmies! Sanonpa, ett'ei myrsky eikä pakkanen saa
minua pysähtymään! Mutta nyt olemme perillä. Tässä täytyy minun nousta
pois".

Everstiluutnantti hyppäsi alas vaunuista. Fleming pudisti vielä kerran
jäähyväisiksi hänen kättänsä ja kuiskasi: "Vie sydämellisimmät
tervehdykseni hänen kuninkaalliselle korkeudellensa!" Sitten vierivät
vaunut pois.

"Tuo Herman Fleming on viisas mies. Hän osaa pysyä sekä nykyisen että
tulevan hallitsijan suosiossa, ja pysyttäytyy siten onnen oksalla,
häilyköön se minnepäin hyvänsä tapausten tuulessa", mutisi
everstiluutnantti, ja lähti huoneisinsa panemaan matkavaatteita
päällensä, sill'aikaa kuin hänen hevostansa satuloittiin.



21 LUKU.


Pian oli everstiluutnantti valmis matkalle.

"Et saa ainoallekaan ihmiselle jutella matkastani", sanoi hän
palvelijallensa, joka seurasi häntä pihalle. "Jos joku tulee minua
hakemaan, niin pitää sanomasi, että olen sairaana enkä sentähden saata
päästää ketään luokseni. Sano esim., että olen kuumeessa! Ymmärrätkö
minua?"

"Ymmärrän kyllä, herra everstiluutnantti!" vastasi palvelija, murtaen
siten, että saattoi heti huomata hänet suomalaiseksi. Hän oli muuten
noin 20 vuotias nuorukainen, hiukan yksinkertainen ja tyhmä, mutta
kaikesta sydämestään uskollinen isännälleen. Tuonnempana saamme
tilaisuuden puhua hänestä vähän enemmän.

Kun everstiluutnantti jo oli hevosen selässä, sanoi hän vielä: "Hyvästi
Pekka! Ja varo henkeäsi, jos päästät suustasi yhdenkin varomattoman
sanan matkastani!"

"Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, en tavuakaan mainitse
siitä! Ja Jumalan haltuun, herra everstiluutnantti!" Itsekseen lisäsi
hän, surullisesti katsellen poiskiitävän herransa jälkeen: "Jumalan
varjelusta kyllä tarvitaankin päästäkseen onnellisesti perille tällä
kelillä! Mutta mitä kumman matkoja nuot ovatkaan kerta toisensa
perästä! Herroilla on niin monta temppua, ett'ei Paimion pappikaan
niitä käsittäisi!" Paimio oli hänen kotipitäjänsä, ja Pekka oli tottunut
aina mielellään sekoittamaan tätä nimeä puheesensa.

On ennen huomautettu, että ilma oli sinä iltana hyvin rankka ja
kun puoli-yö alkoi lähetä, tuli se yhä rajummaksi. Kylmyys eneni
ja ennestäänkin jo tuima tuuli kiihtyi tuollaiseksi rajuksi
joulukuun-myrskyksi, joka tuimissa pyörteissä heittelee rakeita, lunta
ja vettä vuorotellen. Sitäpaitsi oli melkein aivan pimeä; ainoastaan
maahan jäänyt lumi loi hiukan, ehkä hyvin vähän valoa. Keli oli
sanomattoman kurja, niinkuin siihen aikaan vuotta tavallisesti.
Muistakaamme sen ohessa ett'ei teitä v. 1651 korjattu ja hoidettu niin
paljon kuin meidän aikanamme, sekä että nykyisten teiden tilasta
kelirikon aikana voi juuri saada jonkun käsityksen silloisten teiden
vielä paljoa kehnommasta tilasta.

Mutta everstiluutnantti Stålsköld ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa
vaan pyrki mikäli taisi yhä edespäin. Joka kerran kuin tunsi vilun
rupeavan liiaksi tekemään haittaa, hyppäsi hän hevosen selästä ja
juoksi tietä pitkin, pitäen hevostansa suitsista. Siten tuli hänen
hyötynsä kaksinaiseksi, sillä itselleen hankki hän tarpeellista lämpöä,
ja hevosellensa helpotusta ja tilaisuuden huo'ahtaa. Pysähtymättä ja
levähtämättä kulki hän koko yön.

Aamupuoleen saapui hän muutamaan kestikievariin, jossa häntä viime
matkallaan Kalmariin oli hyvin kohdeltu ja auttavasti kestitty. Monesta
syystä päätti hän levähtää täällä hetken. Hän itse oli kylmästä ja
ponnistuksista niin menehtynyt, ett'ei mitenkään jaksanut jatkaa
matkaa, ennenkuin oli saanut jonkunlaisia virvoituksia, ja vielä
enemmän oli niin hänen hevosensa laita, joka, ehkä sitä yhä
käskettiinkin, vaivoin saattoi enää hiljalleenkaan juosta. Läheni
nähtävästi se hetki, jolloin ei tuota väsynyttä eläintä ensinkään enää
saisi liikahtamaan paikaltansa, ja everstiluutnantti huomasi että
hevoista täytyi mitä pikemmin sitä parempi muuttaa. Kun hän saapui
kestikievariin, ei vielä ollut päivä, vaikka varjot eivät enää olleet
niin pimeät. Raju-ilma oli vähän tau'onnut, vaikka paljon vielä puuttui
kauniista ilmasta. Pihalla oli joukko ihmisiä parin lyhdyn valossa
valjastamassa hevosia matkavaunujen eteen, joka oli majan kokoinen, ja
vierashuoneen ikkunaruutuihin loisti liekki pesään sytytetystä aimo
takkavalkeasta, näyttäen sekä helvetintapaiselta että viettelevältä.

Everstiluutnantti laskeutui alas, jätti hevosensa, jonka hänen ei
tarvinnut peljätä tarpeettomasti hätiköivän, seisomaan suitset
irrallaan, ja meni noiden suuritekoisten vaunujen luokse. Hän kääntyi
erääsen lyhty kädessä seisovaan mieheen ja sanoi: "Hevoseni on niin
väsyksissä, ett'ei sitä voi enää käyttää. Sentähden jätän sen sinun
hoitoosi, kestikievari, ja sinun pitää toimittaa minulle nopea ja
kestävä juoksija. Mutta tee se joutuun, sillä minä levähdän täällä vaan
vähän aikaa!"

"Mahdotonta herra!" vastasi puhuteltu. "Äsken oli täällä matkustaja,
joka jätti tänne hevosensa ja lainasi yhden omistani. Näiden kahden
konin täytyy lähteä vaunuja vetämään, ja muita ei ole saatavissa. Jos
olisi useampia, niin tarvittaisiin ne kyllä, Jumala paratkoon, avuksi
tämän kirotun möhkäleen vetämiseen!"

"Mutta kuitenkin sanon sinulle, kestikievari, että minun täytyy saada
hevonen, vieläpä heti paikalla!" huudahti everstiluutnantti.

"Minun täytyy sitten lähettää sana kylään, mutta sinne on hyvän matkaa,
ja kestää ainakin pari tuntia ennenkuin hevonen ennättää tänne", arveli
kestikievari.

"Mutta minulla ei ole aikaa odottaa puoltakaan tuntia! Ei siis ole
muuta neuvoa kuin että minä saan toisen näistä hevosista. Päästä
valjaista parempi niistä!" käski everstiluutnantti!

Kestikievari, joka kummastui tästä everstiluutnantin kehoituksesta,
kohotti lyhtyänsä hänen kasvojansa kohden ja katsoi häneen hyvin
tarkkaan.

"Te olette sama herra, joka kulki täällä Elokuussa," sanoi hän.

"Muistisi on hyvä, kestikievari, mutta järkesi ei näy olevan muistisi
vertainen, koska et ymmärrä kiirehtiä! Tämä musta raudikko on heti
annettava käytettäväkseni!"

"Sen pitää vetää vaunuja, herra. Sisällä oleva vieras herra on paikalla
valmis".

"Oletpa heittiö!" huudahti everstiluutnantti vihoissaan. "Näytä minulle
nyt valkeata", lisäsi hän. "Mutta jos vielä rohkenet väittää vastaan,
saat syyttää itseäsi seurauksista!" Ja everstiluutnantti tarttui
uhkaavasti pistoolikoteloon, joka riippui hänen kupeellansa.

Kestikievaria ei haluttanut enää väittää vastaan ja lyhdyn valossa
alkoi everstiluutnantti omin käsin päästellä niitä remeleitä, joilla
toinen, hänen mielestänsä parempi, hevonen oli kiinnitetty vaunujen
aisaan. Kun hän oli tässä työssä, kokoontuivat hänen ympärillensä
kaikki pihalla olevat henkilöt. Nuristen ja kiroillen katselivat he
hänen työtänsä. He olivat kaikki talonpoikia paitsi yksi, joka puvusta
päättäen kuului ylhäisten herrojen palvelijoihin. Tämä tunkeutui
ripeästi everstiluutnantin ja hevosen välille, sekä huudahti
suuttuneena: "Tämä on toki liian omavaltaista ja hävytöntä, herra!
Neuvon teitä jättämään hevosen seisomaan paikallansa!"

Everstiluutnantti katsoi siihen mieheen, joka uhkaavana seisoi tuossa
hänen edessänsä, ja huomasi pian minkälaisena henkilönä hän oli
pidettävä. Kristiina kuningattaren hallitus-aikana oli vähitellen
muodostunut erityinen ammattikunta semmoisia ihmisiä, jotka koettivat
saada ja saivatkin toimeentulonsa siten, että tulkkeina, palvelijoina
y.m. semmoisina seurasivat niitä muukalaisia, enimmäkseen runoilijoita
ja oppineita, jotka tulvailivat Ruotsiin saamaan osansa niistä
lahjoista, joita antelias kuningatar tuhlaavasti jakeli. Ruotsinkielen
taitonsa vuoksi olivat he suureksi hyödyksi muukalaisille näiden
Ruotsissa ollessa ja etenkin matkustaissa Tukholmaan tahi sieltä
takaisin. Juuri sellainen mies seisoi nyt everstiluutnantti
Stålsköld'in edessä.

Kun heidän toimenaan oli saattaa vihattuja ulkomaalaisia maahan, olivat
kaikki sellaiset henkilöt itsessäänkin suuresti vihattuja ja
halveksittuja. Everstiluutnantti ei katsonut sentähden röyhkeän
vastustajansa ansaitsevan vastaustakaan, vaan tarttui voimakkaalla
kädellä hänen rintaansa, ja paiskasi hänen sitten niinkuin lapsen
kauvaksi luotansa. Se erinomainen voima, jota hän tässä näytti, teki
suuren vaikutuksen ympärillä seisoviin talonpoikiin, niin että heiltä
pääsi kummastuksen huutoja.

Everstiluutnantin voimankoetuksen esine oli raivoissaan. Nopeasti nousi
hän maasta ja meni ääneensä kiroten ja sadatellen vierashuoneesen.

Sitten käski everstiluutnantti talonpoikia taluttamaan hevosensa
paikalle ja muuttamaan satulan sen selästä kestikievarin raudikolle. He
tottelivat nyt nurisematta käskyä, eikä kukaan heistä uskaltanut
antautua niiden vaarallisten seurausten alaiseksi, joita vähimmästäkin
vastaansanomisesta tässä näytti saattavan tulla.

Everstiluutnantti otti esiin rahakukkaron, jonka antoi kestikievarille,
sanoen: "Ota nämät rahat maksuksi sekä kyytipalkasta että siitä
hoidosta, jota sinun minun poissa ollessani täytyy suoda hevoselleni.
Pidä sitä hyvin! Se on, kuten näet, kaunis eläin, enkä tahdo kaiken
maailman tavaroistakaan kadottaa sitä, sillä se on kantanut minun
monessa verisessä tappelussa".

Liikutettuna everstiluutnantin anteliaisuudesta ja siitä
ilmoituksesta, että hän oli ottanut osaa kolmenkymmenenvuotisen sodan
kauheisin veritöihin, kumarsi kestikievari syvään ja nöyrästi.
Everstiluutnantti pyysi vielä vähän virvoituksia, ja meni sitten,
hänkin, vierashuoneesen.

Siellä tapasi hän tuon loukatun tulkki-palvelijan, joka tulipunaisena
vihasta, tehden kiihkeitä liikkeitä kertoi herrallensa ulkona
tapahtuneista seikoista. Kertominen kävi ranskaksi, mutta
everstiluutnantti osasi tätä kieltä aivan hyvin.

Osoittaen selvästi tyytymättömyyttään kuunteli matkustava ranskalainen
kertomusta, istuen mukavasti nojallaan suuressa nojatuolissa ja
huolellisesti kääriytyneenä kallisarvoisiin turkkeihin. Hän oli noin 40
vuoden ikäinen miellyttävän ja älykkään näköinen mies, etenkin olivat
hänen tummat silmänsä tavattoman vilkkaat ja liikkuvat.

Sittenkuin tulkki-palvelija oli lopettanut kertomuksensa kääntyi hänen
herransa everstiluutnanttiin, joka aikoen lämmittää vilustunutta
ruumistaan oli lähestynyt uunia, ja puhutteli häntä. Mutta
everstiluutnantti ei ollut ensinkään ymmärtävinään ranskaa, vaan
pudisti päätään täydellisen tietämättömyyden merkiksi. Ranskalainen
käski silloin tulkki-palvelijan lausumaan hänen sanansa ruotsiksi ja
tämä puhui vaivoin pidätetyllä kiukulla: "Hänen ylhäisyytensä,
joka on matkalla Tukholman hoviin, kysyy millä oikeudella luulette
saavanne sillä tavoin, kun olette tehneet, koettaa estää hänen
matkaansa. Sen ohessa kysyy hän nimeänne ja säätyänne, sillä hän aikoo
Hänen Majesteetillensa kuningattarelle ilmoittaa sopimattomasta
käytöksestänne, joll'ette kadu sitä ja sovita sopivammalla käytöksellä.
Aluksi täytyy teidän luopua kaikista vaatimuksista sen hevosen suhteen,
joka oli valjastettu hänen ylhäisyytensä vaunujen eteen".

"Vastatkaa sitten minun puolestani tälle arvoisalle herralle," sanoi
everstiluutnantti, "ett'en ai'o noudattaa ainoatakaan hänen
vaatimuksistansa. Nimeni ja säätyni kanssa ei hänellä ole mitään
tekemistä. Mitä hevoseen tulee, niin on se valmiiksi satuloittu ja
odottaa minua, ja minä ai'on lähteä, niin pian kuin olen ehtinyt
nauttimaan hiukan näitä virvoituksia, joita täkäläinen kestikievari on
hyväntahtoisesti tuonut esille. Muuten toivotan hänen ylhäisyydellensä
onnellista matkaa!"

Ja everstiluutnantti Stålsköld teki niinkuin oli sanonut, enää
huolimatta matkustavan ranskalaisen vihasta, ja jätti hänen kulkemaan
Tukholmaan milloin ja miten tahtoi.

Ja kuitenkin tuli tämä sama ranskalainen, jonka everstiluutnantti
edellä kerrotuissa omituisissa oloissa kohtasi hyvin pian vaikuttamaan
päättävästi hänen kohtaloonsa. Tämä mies, joka likemmä kaksivuotisella
Ruotsissa olemisensa ajalla hyvästi ansaitsi kaikkien rehellisten
ruotsalaisten kiroukset, oli mainio lääkäri Pietari Bourdelot.

Sill'aikaa jatkoi everstiluutnantti Stålsköld matkaansa yhtä
joutuisasti kuin tähänkin asti, ja saapui enemmittä mainittavitta
mutkitta Kalmar'iin. Sinne saavuttuaan lähti hän heti satamaan
katsoaksensa saattoiko mitenkään päästä veneellä Ölantiin. Juuri kun
hän pääsi satamaan, lähti muuan vene täysillä purjeilla ja navakalla
myötätuulella. Ihmeekseen huomasi everstiluutnantti veneessä olevien
henkilöiden joukossa Jakobsson'in. Hän alkoi huutaa ja viittaella, ja
hänen onnistuikin täten saada itsensä huomatuksi. Vene laski uudelleen
maalle ja Jakobsson kiiruhti everstiluutnantin luokse, joka huusi hänen
vastaansa: "Mitä Herran nimessä tämä merkitsee, että tapaan teidät
täällä, Jakobsson?"

"Saman kysymyksen saatan samalla syyllä tehdä teille, ystävä
everstiluutnantti. Mutta tulkaa, menkäämme syrjään hiukan, ett'ei
kukaan kuule puheluamme".

Kun he olivat päässeet kappaleen matkaa maallenousu-paikasta, jatkoi
Jakobsson: "Päästäksemme hyvään alkuun on parasta, että heti ja suoraan
alan kertoa siitä asiasta, jota nyt olen toimittamassa".

"Se on hyvä kyllä, ystävä Jakobsson, mutta kerro niin lyhyesti kuin
mahdollista, sillä minulla on hyvin kiire!"

"Onko? No hyvä, eipä tässä tarvitakkaan kovin laveita selityksiä. Ette
olleet seuran viime kokouksessa ettekä siis tiedäkkään siitä
ilmoituksesta, joka saatiin, että prinssiä on kirjoituksella kehoitettu
väkivallalla anastamaan hallitus. Seura oli yksimielinen siitä että
prinssiä pitäisi vielä kehoittaa tähän tuumaan, ja minä olen ottanut
suullisesti tehdäkseni sen. Nyt olen matkalla Borgholm'iin, jossa
prinssi, niinkuin tiedätte, oleskelee, ja odottelen, kunnes aikaa
joutuu. Nyt on se tullut".

"Olipa toki Jumalan onni, että tapasin teidät, Jakobsson!" huudahti
everstiluutnantti Stålsköld. "Ilman minutta olisitte auttamattomasti
olleet hukassa! Tekö olittekin juuri tuo edelläni kiiruhtava ratsumies,
jonka kiireestä minulle jokaisessa pysähdyspaikassa kerrottiin! Se
asia, jota toimitatte, on uhkarohkea!"

"Mutta mikä on syynä siihen, että te, ystävä everstiluutnantti, olette
Kalmar'issa?" kysyi Jakobsson. Everstiluutnantti ei suorastaan
vastannut tähän kysymykseen vaan jatkoi: "On aivan välttämätöntä, että
heti palaatte Tukholmaan estämään kaikkia ajattelemattomia toimia,
joihin siellä olevat ystävämme mahdollisesti ryhtyisivät. Vähinkin
ajattelemattomuus saattaa syöstä heidät ja meidät kaikki perikatoon!"

"Kuuluupa siltä kuin olisi teillä tarkat tiedot kysymyksessä olevasta
asiasta", väitti Jakobsson.

"Toden teolla tiedänkin siitä enemmän kuin te, Jakobsson. Mutta
kuningatar tietää asian paremmin kuin meistä kumpikaan; kaikki on
hänelle ilmaistu. Hän epäilee prinssiä ja tärkeätä on, että hän niin
pian kuin mahdollista todistaa itsensä syyttömäksi. _Siihen_ pitää
häntä kehoittaa ja _sentähden_ olen minä liikkeellä. Mutta teidän
täytyy heti ja hetkeäkään viipymättä palata kehoittamaan meikäläisiä
mitä suurimpaan varovaisuuteen. Minä sitä vastoin matkustan
Borgholm'iin prinssin luokse!"

Jakobsson ei saattanut tointua siitä kummastuksesta ja hämmästyksestä,
johon everstiluutnantin viimeiset ilmoitukset olivat saattaneet
hänen. Melkein koneentapaisesti antoi hän jäähyväisiksi kättä
everstiluutnantille, joka varoittaen sanoi hänelle: "Matkani täytyy
jäädä salaisuudeksi meidän välillemme, ettekä te saa koskaan ilmaista
kenellekään, keltä kuulitte sen, jonka minulta kuulitte!"

"Tiedätte, ystävä everstiluutnantti, olenko luotettava vai enkö", sai
Jakobsson vihdoin vaivoin sanotuksi.

"Hyvästi, ystävä Jakobsson".

"Hyvästi ja onnea matkalle".

Everstiluutnantti kiiruhti veneelle ja käski laskea maalta.

"Eihän meidän teitä pitänyt viedä toiselle puolelle", muistutti
perämies.

"_Hän_ on tullut estetyksi eteenpäin kulkemasta ja sentähden täytyy
minun lähteä toimittamaan hänen asiaansa, joka on laadultaan hyvin
kiireellinen", vastasi everstiluutnantti Stålsköld. "Siis pian
purjehtimaan!"

Venemiehillä ei ollut tähän enään mitään väittämistä, ja pian kiiti
nopeakulkuinen vene eteenpäin vaahto kuohuen keulassa.

Onnellisesti saavuttuaan Borgholm'iin pyysi ja pääsikin
everstiluutnantti heti prinssi Kaarlo Kustaan uskotun ja suosikin,
eversti Würtz'in puheille. Hänelle ilmoitti everstiluutnantti asiansa.

"Katsokaa tuota suljettua kirjettä", lausui eversti Würz, niin pian
kuin hän oli saanut tietää asiain nykyisen tilan. Tämä kirje, joka
sisältää kysymyksessä olevan solvauskirjoituksen sekä kirjeen hänen
kuninkaalliselta korkeudeltaan kuningattarelle, on jo kauvan ollut
tuossa valmiina sinetöittynä ja ainoastaan säälistä, sekä että
"muutamat henkilöt" ehtisivät pelastautua, on prinssi lykännyt päivästä
päivään sen lähettämisen Tukholmaan. Vaan asiain näin ollen ei voi
tulla kysymykseen asian silmänräpäykseksikään lykkääminen -- ja
syyllinen syyttäköön itseään.

Würz ei lähemmin selittänyt, keitä hän tarkoitti sanoilla: muutamat
henkilöt, vaan kun tiedetään, että hän sitä ennen kirjeellä oli
ilmoittanut isä Messeniukselle tuon kuuluisan häväistyskirjeen
saapumisesta, niin on helppo arvata noiden sanojen tarkoitus.

Prinssi Kaarlo Kustaa otti everstiluutnantti Stålsköld'in vastaan
vanhana sotatoverina iloisella ja sydämmellisellä tavallaan, keskusteli
tuosta rakkaasta leiri-elämästä sekä joi aimo pikarin vaahtoavaa viiniä
hänen onnekseen. Everstiluutnantti jätti Ölannin enemmän mieltyneenä
prinssiin, kuin sinne tullessaan.

Joulukuun 12 päivän iltana kertoi everstiluutnantti Herman Fleming'ille
onnellisesti päättyneestä matkastaan ja samaan aikaan jätti Kaarlo
Kustaan Tukholmaan lähettämä sanansaattaja mukanansa tuomat kirjeet
suosikille, kreivi Maunolle, prinssin langolle.

Seuraavana päivänä vangittiin Messeniukset ja pari päivää sen jälkeen
isä Messeniuksen ilmi-annosta kaupungin kirjuri Skunk ja pormestari
Niilo Niilonpoika. Tässä tilaisuudessa sai everstiluutnantti Stålsköld
vielä erään osan toimitettavakseen Messeniuksen salaliiton surullisessa
näytelmässä. Sillä kuningattaren käskystä hän ei ainoastaan vanginnut
molempia viimeksi mainittuja herroja, vaan sai myöskin tuon nyt enemmän
kuin kahtakertaa lukuisamman vankilavartijaston päällikkyyden, vaikka
hän kaikilla mahdollisilla keinoilla oli koittanut päästä tuosta
luottamus-toimesta. Hallitus, hyvin tuntien Niilo Niilonpojan
suuren vaikutuksen etenkin kaupungin porvaristoon, pelkäsi
katumeteliä ja ett'ei tämä pelko ollut perätöntä, sen tiesi paraiten
everstiluutnantti. Hänen tilansa oli sangen tukala. Harkittuaan asiaa
sinne tänne, teki hän päätöksensä ja meni "P.C.G. seuran" lukuisaan
kokoukseen. -- Hän ei ollut erehtynyt -- kokous oli hyvin myrskyinen ja
mielet kiihkossa. Suuri enemmistö seurassa vaati, että nostettaisiin
katumeteli ja väkivallalla vapautettaisiin pormestari ja hänen
ystävänsä kaupunginkirjuri vankilasta. Vakaana ja päättäväisenä astui
everstiluutnantti Stålsköld kokoutuneiden keskelle, pyysi vaiti-oloa ja
lausui: "Ennenkuin mitään päätöstä tehdään, on minun velvollisuuteni
ilmoittaa herroille, että vankilan vartijasto on tehty kahta
lukuisammaksi ja että minä olen sen päällikkönä. Turhaan olen koettanut
päästä vapaaksi tuosta toimesta. Vaan niinkuin asian laita nyt on, niin
ei mikään maailmassa voi taivuttaa minua kavallukseen, ja ainoastaan
minun ruumiini yli tullaan väkivallalla vankilaan! Pyydän teitä
ajattelemaan tätä, sekä myöskin, että väkivalta ei hyödytä, vaan
vahingoittaa vangittuja ystäviämme ja yhteistä asiaamme, joka meille
kaikille on kallis".

Lausuttuaan tämän, poistui hän, mutta hänen sanansa olivat suuresti
vaikuttaneet kaikkiin läsnäoleviin, jotka nyt yksimielisesti päättivät
välttää väkivaltaa. Pontevalla käytöksellään oli everstiluutnantti
tehnyt suuren palveluksen "P.C.G. seuralle" ja myöskin valtakunnalle,
estäessään Tukholman porvariston tekemästä tekoa, jonka seuraukset
epäilemättä olisivat olleet arvaamatonta turmiota tuottavia.

Tunnettu on, ett'ei ketään Messeniusten salaliittoon sekaantuneista
Messeniuksista voitu todistaa syyllisiksi. Niilo Niilonpoika oli
pahimmassa pulassa, etenkin sentähden että ylhäinen aatelisto vihasi
enimmän häntä, tuota viime valtiopäiväin vastustuspuolueen johtajaa.
Pormestarin viran ryöstäminen häneltä tapahtuikin sentähden enemmän
kostonhimosta kuin todistetusta rikollisuudesta.

Skunk pääsi asiasta helpommalla, sillä, vaikka häneltä otettiinkin
kaupungin kirjurin virka, tarjottiin hänelle kuitenkin hyvitteeksi
assessorin paikkaa Turun hovioikeudessa; tämän tarjouksen hän kuitenkin
hylkäsi.

Yleisesti tunnettu on Messeniusten surullinen loppu. Isän teloittaminen
-- oli jo julmaa oikeutta, vaan pojan tuomitseminen "ensiksi
menettämään oikean kätensä, sitten teloitettavaksi, ruumis jaettavaksi
neljään osaan ja ynnä pää asetettavaksi mestauspyörälle; sekä käsi
kiinnitettäväksi kaakinpuuhun suurelle torille" ja että tämä verinen
tuomio kaikessa ankaruudessaan pantiin toimeen -- oli suoraa julmuutta,
sillä hän oli kuitenkin ainoastaan harhateille joutunut nuorukainen,
joka muutaman vuoden kuritusvankeuden kautta olisi tullut
vahingoittamattomaksi samalla kun hän olisi peräytetty malttiin.

Tämän oivalsi paria vuotta myöhemmin kuningatar itsekin, kun hän
katkerasti katui julmaa tuomiota. Nyt ajateltiin ainoastaan tehdä
Messeniuksista peloittava esimerkki kaikille tyytymättömille, joita
aavistettiin olevan, vaan joita ei lain koura voinut saavuttaa.

Selvästi huomasivat myöskin "P.C.G. seuran" jäsenet tämän ja he
pitivät, eivätkä ilman syyttä, poika Messeniusta seuran marttyyrina,
vaikka tämä oli ollut kokonaan seuran ulkopuolella. Ja siltä kannalta
katsoen oli, on ja pysyy hän syvästi tragillisena henkilönä.



22 LUKU.


Bourdelot tuli pian Ruotsin hovin johtavaksi hengeksi ja kuningattaren
etevimmäksi suosikiksi. Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa siitä
suuresta vaikutuksesta, jonka hän sai kuningattareen, kuinka hän
mitättömillä viisasteluillaan kumosi kuningattaren mietteet
siveellisestä arvosta, kuinka hän tämän sydämestä sammutti viimeisenkin
uskonkipinän ilmoitettuun uskontoon j.n.e. -- tahdomme vaan puhua
hänen suhteestaan everstiluutnantti Stålsköld'iin. Kaikki vihasivat
Bourdelot'a, mutta ainoastaan harvat uskalsivat julkisesti näyttää tätä
vihaansa, useimmat imartelivat tuota mahtavaa miestä päästäkseen siten
hänen ja hänen kauttansa kuningattaren suosioon. Niiden joukkoon, jotka
eivät kammoneet näyttää halveksumistaan Bourdelot'a kohtaan, kuului
everstiluutnantti Stålsköld. Mutta Bourdelot'kin puolestansa näytti
alusta alkaen katsovan karsaasti everstiluutnanttiin. Varmaankin oli
hän tuntenut tämän tuosta ensimmäisestä kohtaamisesta kestikievarissa
-- niin luuli everstiluutnantti ja oli myöskin vakuutettu siitä, että
Bourdelot, vaikutti häntä vastaan kuningattareen, sillä se luottamus,
jota tämä ennen oli osoittanut häntä kohtaan, hälveni päivä päivältä ja
kuningatar antoi enää hyvin harvoin mitään hänen toimekseen.

Mitä everstiluutnantti jo aikoja oli arvannut, se tuli hänelle
täydelleen selväksi, kun Bourdelot muutamana päivänä kysyi häneltä
suoraan, oliko hän, everstiluutnantti, ennenmainitussa kestikievarissa
kohtaamisen aikana ollut matkalla. Kysymys ei aivan suorastaan koskenut
asiaa, mutta everstiluutnantti arvasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja
vastasi jyrkästi, ett'ei hän aikonut ensinkään ryhtyä vastaamaan "herra
Bourdelot'ille". -- Asia jäi siksensä silloin ja ranskalainen lähti
vihoissaan ja loukattuna pois.

Mutta vähän myöhemmin teki hän saman kysymyksen. Nyt puhuikin hän
peittelemättä "heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan" ja pyysi
everstiluutnanttia, jos tahtoi välttää pahoja seurauksia, suoraan
tunnustamaan totuuden.

Suuttuneena vastasi tämä: "Jo ennen olen sanonut, ett'en ole
velvollinen tekemään teille vähintäkään tiliä ja ett'eivät matkani
kuulu teihin ensinkään, matkustanpa minne tahansa! Nyt lisään vaan,
että jos vielä kerran uskallatte tehdä niin hävyttömän kysymyksen, niin
rankaisen teitä sellaisella korvapuustilla, jota teidän ranskalaiset
korvanne eivät pitkiin aikoihin liene tunteneet!" -- Ja antaakseen
sanoilleen enemmän painoa teki everstiluutnantti uhkaavan liikkeen
kädellään.

Kuohuen vihasta lähti Bourdelot kuningattaren luokse. Seuraukset
tulivat pian näkyviin, sillä tähän aikaan ei rankaisematta saattanut
loukata Bourdelot'a, "aikakautensa suurinta miestä", joksi Kristiina
sokeassa ihailussaan tavallisesti sanoi häntä. Everstiluutnantti
kutsuttiin kuningattaren luokse ja sai ankarat ripitykset. Kuningatar
sanoi, ett'ei "hän ansainnut sitä suosiota, jota hän, Kristiina, tähän
saakka oli osoittanut hänelle" sekä käski hänen rangaistuksen uhalla
suuresta rikoksestaan heti lähtemään Tukholmasta ja palvelemaan
tästälähin muutamassa rykmentissä, joka oli Käkisalmen läänissä lähellä
Venäjän rajaa.

Everstiluutnantti kuunteli tuomiotansa aivan tyynellä mielellä ja varma
on, ett'ei hän pitänyt rangaistusta niin kovana, kuin se oli aiottu,
sillä jo aikoja ennen tätä oli hän tyytymätön nykyiseen asemaansa ja
sitä paitsi kovin kyllästynyt näkemään, kuinka valtakunnan arvokkaimmat
miehet jäivät syrjälle Bourdelot'in ja muiden hänen kaltaistensa
rinnalla.

"Nyt pääset kotiin, Pekka, Suomeen", sanoi everstiluutnantti linnasta
kotiin päästyänsä palvelijallensa. "Kuningatar on käskenyt minua
matkustamaan sinne ja sinä tulet luonnollisesti mukaan. Laita sentähden
pian kapineeni kokoon matkaa varten!"

Pekka seisoi aluksi äänetönnä ilosta. Viimein huudahti hän kuitenkin:
"Hyvä Jumala, miten siunatun hyväntahtoinen kuningas tuo kuningatar
kuitenkin on, kun on ollut niin armollinen herra everstiluutnanttia ja
entäs minua sitten, syntistä ihmisparkaa kohtaan! Saanhan minäkin
matkustaa Paimioon, herra everstiluutnantti?"

Everstiluutnantti hymyili Pekan käsitykselle asiasta ja vastasi:
"Saatpa tosin käydä sukulaistesi luona sill'aikaa kuin minä oleskelen
Turussa, mutta sitte matkustamme paljoa kauemmaksi aina Venäjän
rajalle".

"Eihän tuo raja liene paljoa tuolla puolen Paimiota?" kysyi Pekka
levottomasti.

"Ompa hyvin kaukana -- monta kymmentä peninkulmaa".

Tämä vastaus ei ollut omiansa rauhoittamaan Pekka parkaa, joka tähän
saakka oli luullut, ett'ei pari penikulmaa idempänä Paimiota oleva maa
enää kuulunut Suomeen.

"Ohhoh", huokasi hän. "Jos on niin pitkä matka, niin on asia yhtä pitkä
kuin leveäkin!"

Everstiluutnantti meni sitten jättämään hyvästit Tukholmassa asuville
ystävillensä ja siinä tarkoituksessa lähti hän ensiksi Aake Berg'in
luokse. Mitä lähemmäksi hän tuli sitä asuntoa, jossa oli saanut nauttia
niin hellää kohtelua, sitä surullisemmalla mielellä tunsi hän olevansa.
Eikä saattanut hän salata itseltänsä, että syynä hänen levottomuuteensa
ja suruunsa oli pää-asiallisesti eroaminen Elsasta. Eikä hän myöskään
enää saattanut itseltänsä salata, ett'eivät hänen tunteensa Elsaa
kohtaan likimainkaan olleet kylmät. Ompa tuo toki koko kummallista!
mietti hän. Rakastaisinko toden teolla häntä? Onko siis ensilempeni
kuihtunut ja tuntuisiko se muiston elämä, jota olen vannonut eläväni,
minusta tyhjältä ja turhalta? Näihin kysymyksiin pysähtyivät hänen
ajatuksensa hetkeksi epäillen, mutta sitten jatkoi hän jälleen
itsetutkistelemuksiansa: Onko se tunne, joka minulla on Elsaa kohtaan,
samanlaatuinen kuin tunteeni Elviraa kohtaan.

-- Tähän pakoitti hän itseänsä vastaamaan: Ei! Ei! -- Mutta niistä
kielloista huolimatta syntyi samantapaisia kysymyksiä: Minkä päätöksen
teen nyt oikeastaan? Tunnustanko, ennenkuin eroamme ehkä ainiaaksi,
Elsalle ne tunteet, jotka minulla on häntä kohtaan? Mutta se ei saata
koskaan tulla kysymykseen, sillä eiväthän nämät tunteet olekkaan muita
kuin myötätuntoisuuden ja mieltymyksen tunteita! Enkö mainitse mitään
tästä? Mutta pitääköhän minun olla vaiti?

Kieltävä vastaus oli taas pääsemäisillään hänen huuliltansa, kun hän
samassa pääsi perille.

Rikkaan tukkukauppiaan everstiluutnantin mielestä vihattava poika
oli myöskin tullut käymään Aake Berg'in perheessä. Elsa näytti
tyytyväiseltä ja iloiselta kuin leivonen keväällä! Everstiluutnantti
huomasi ylpeytensä syistä, joita ei saattanut ymmärtää, tulevan kovasti
loukatuksi nuoren tytön ilosta. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi
ett'ei tyttö saattanut aavistaakkaan hänen lähtevän kohta. Hänen
jäähyväisensä olivat kylmät ja jäykät. Selvään huomasi hän, miten Elsa
silloin vaaleni ja hän tunsi tämän pienen käden, silloin kuin se
ojennettiin jäähyväisiksi, vapisevan -- mutta tukkukauppiaan poika
seisoi siinä aivan lähellä ja Stålsköld'in lannistavat ja ylpeät
katseet siirtyivät hänestä Elsaan ja taas takaisin häneen.

Mitä synkimmällä mielellä ja huonoimmalla tuulella lähti
everstiluutnantti sitten Jakobsson'in luokse.

"Sitten sopii että seuraatte minua Turkuun", sanoi tämä niin pian kuin
oli kuullut, mistä oli kysymys. "Tärkeät kauppa-asiat vaativat, että
itse olen siellä ja minä matkustan sinne jahdillani 'Kaarle Kustaa'.
Mutta omituinen tapausten yhtyminen on tämä! Tietäkää, ystävä
everstiluutnantti, että laivassa tulee olemaan muitakin matkustajia,
kuin te".

"Keitä sitten?"

"Arvatkaappa! He ovat hyvin tuttuja".

"Tiedän itseni huonoksi arvaajaksi enkä uskalla koettaa".

"Paroni Gyllenström".

"Hänkö!!"

"Ja hänen perheensä".

"Siis Elvirakin?"

"Hänkin"...

"Sitten lienee parasta, ett'en minä lähde 'Kaarle Kustaa' nimisellä
jahdillanne".

"Miks'ette?" kysyi Jakobsson. "Jahdin peräpuoleen on laitettu erityisiä
huoneita juuri matkustajien varalta -- niitä käyttäkööt he. Itseäni
varten olen laitattanut kuntoon muutaman hytin kokkapuolella -- te
saatte majoittua luokseni. Täten voitte, jos haluatte, välttää matkalla
kaiken yhteensattumisen paroonin kanssa".

Everstiluutnantti Stålsköld mietti hetken.

"Epäilettekö, ystävä everstiluutnantti?"

Vielä hetken punnittuaan asiaa näytti everstiluutnantti äkkiä
tekevän päätöksensä ja vastasi: "Olkoon menneeksi -- minä suostun
tarjoukseenne. Mutta miksi ette ole ennen ilmoittaneet minulle paronin
matkaa?"

"Sain vasta tänä aamuna tiedon siitä, kun hänen taloudenhoitajansa oli
täällä tekemässä kuljetussuostumusta. Aikomukseni oli käydä tänään
luonanne".

"Minkä sanoi taloudenhoitaja syyksi herransa matkaan?"

"Siitä oli tosin kysymys, mutta hän on hyvin salaperäinen... Tunnetteko
häntä?"

"En ... tietääkseni en ole koskaan nähnyt häntä".

"Niinkuin sanoin -- hän on hyvin salaperäinen ja antoi vaan
puolinaisia, karttelevia vastauksia. Niin paljon ymmärsin, että paroni
haluaa maa-elämän hiljaisuuteen ja tahtoo nähdä Hämeessä olevia suuria
kartanoitansa. Muuten lienee hänen suosikkina olonsa lopussa".

"Lopussa on se ollut jo kauvan. Mutta Reetta? Onko hän ilmoittanut
mitään uutta?"

"Tuo raukka oli täällä ja valitteli ääneensä sitä, ett'ei hän saa
seurata emäntäänsä. Paroni ei salli sitä. Muuta mainittavaa ei hän
tiennyt kertoa, kuin että hän päivä päivältä oli tullut yhä
synkkämielisemmäksi".

"Onkohan Elvira alkanut epäillä häntä?"

"Ehkä".

"Koska lähdetään matkalle?"

"Ylihuomenna varhain".

"Hyvä -- kyllä laittaudun valmiiksi siksi".

Sitten lähti everstiluutnantti pois.

Varhain ennenmäärätyn matkapäivän aamulla lähti jahti "Kaarle Kustaa"
purjehtimaan Tukholman ankkuripaikasta. Tuuli oli myötäinen ja matka
kului joutuisasti, mutta kappaleen matkaa Vaksholman toisella puolen
tuli ilosta loppu ja matkustajamme saivat vastatuulen. Päälle
päätteeksi rupesi satamaan, seikka, joka yhteydessä kevätilman
kylmyyden kanssa -- oli näet Toukokuun loppupuoli v. 1652 --, pakoitti
matkustajat pysymään hyteissänsä. Monta päivää yhtämittaa luovittuansa
tuli laiva Söderarm'in kodalle, ja kun tuuli oli kiertänyt hiukan
eteläänpäin, ei Jakobsson enää epäillyt laskea ulapalle ja suunnata
Ahvenanmaata kohden, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta, että mustia
pilviä alkoi nousta kaakkoiselle ilmanrannalle ja että laineita peitti
tuo tenhon-omaisesti välkkyvä loiste, joka tavallisesti ennustaa
myrskyä. Mutta hän luotti keväiseen vuoden-aikaan ja pahimmassa
tapauksessa laivan hyvään rakennustapaan, lukuisaan miehistöön ja
lujaan taklaukseen.

Matkan kuluessa oli everstiluutnantti Stålsköld vaan pari kertaa nähnyt
Elviran. Mutta he eivät kuitenkaan olleet puhelleet keskenänsä ja
heidän molemminpuolisena tervehdyksenään oli pitkä, surullinen silmäys.
Ei ollut everstiluutnantti ollut paroninkaan puheilla, vaikka he
muutaman kerran olivat kohdanneet toisensa kannella. Mutta sitä vastaan
olivat he luoneet toisiinsa silmäyksiä, silmäyksiä niin kolkkoja ja
uhkaavia kuin viha ja kosto.

Sivumennen mainitkaamme, että paronin suosio todellakin, niinkuin
Jakobsson äsken mainitsi, oli lopussa kuningattaren luona. Hänen
epäsuosionsa oli kasvanut samassa määrässä kuin hänen mielensä ja
kasvonsa synkistyivät; iloa rakastava Kristiina ei voinut sitä kärsiä;
hän tahtoi nähdä iloisia kasvoja ympärillänsä. Lisäksi oli paroni
jonkun huolimattomuuden kautta suututtanut kuningattaren ja siten
antanut hänelle tilaisuuden osoittaa suuttumustaan. Hän sai nyt
pitkällä nuhdesaarnalla osansa, vieläpä runsaalla mitalla. Lopuksi
ilmoitti kuningatar, että paroni mieluusti saattaisi pysyä poissa
hovista. Ei ole vähintäkään epäilemistä, että tämä seikka oli paljon
lisännyt paroni Gyllenström'in synkkämielisyyttä ja että se kuului
niiden pääperusteiden joukkoon, jotka synnyttivät hänessä päätöksen
vetäytyä pois syrjäisille tiluksillensa Hämeesen.

Löytyipä henkilö, joka enimmäkseen oleskeli kannella ja jonka
everstiluutnantti näki joka kerran kun pisti päätänsä kajuutasta, ja
tämä oli paronin taloudenhoitaja herra Mörk. Herra Mörk'illä ei syyttä
ollut nimeänsä, sillä hän oli synkkyydessä herransa vertainen.
[Ruotsalainen sana _mörk_ merkitsee: pimeä, synkkä.] Tiiviisti
suljetuin huulin ja rypistetyin kulmakarvoin kulki hän tavallisesti
levottomasti laivan toisesta päästä toiseen, silloin tällöin puhutellen
jotakin merimiestä ja väliin seisahtaen, hetkeksi katsellakseen alas
veteen, jonka jälkeen levoton käveleminen jälleen alkoi.

Löytyy henkilöitä, jotka, vaikk'eivät pienimmälläkään tavalla ole
tehneet meille pahaa, kuitenkin jo ensi esiytymisessään vaikuttavat
vastenmielisesti meihin: everstiluutnantti Stålsköld'istä oli herra
Mörk sellainen henkilö. Taloudenhoitajan läsnä olo herätti hänessä
saman tunteen kuin käärmeen läheisyys tavallisesti herättää useimmissa
ihmisissä: he kammoksuvat, vaikka tietävätkin, ett'ei käärme ole
myrkyllistä laatua.

Erittäinkin kiintyi everstiluutnantin huomio herra Mörk'in ääneen ja
joka kerran, kun kuuli tämän puhuvan, mietti hän: Varmaankin olen
kuullut tämän äänen ennen, mutta milloin ja missä? Kaikin tavoin koetti
hän muististaan saada vastausta tähän kysymykseen, mutta turhaan.

Niinkuin taloudenhoitajan ulkomuoto oli täydellisessä sopusoinnussa
hänen herransa ulkomuodon kanssa, niin näkyivät he muutoinkin
soveltuvan toisillensa ja Jakobsson sanoi havainneensa, että he pitivät
usein pitkiä ja salaisia keskusteluja.

Tämän johdosta tuli everstiluutnantti seuraavaan johtopäätökseen:
"Neuvoitelkoot mistä hyvänsä; kenenkään hyväksi eivät he neuvoittele".

Sillä välin jatkoi jahti "Kaarle Kustaa" matkaansa ja tuli joka hetki
kauvemmaksi Ahvenanmerelle. Tuuli kiihtyi ja muuttui, joka hetki
uhkaavamman näköiseksi. Ei ollut enää epäilemistäkään, että myrsky oli
tulossa ja Jakobsson sai pian syytä katua tottelemattomuuttaan
varoittavia merkkejä kohtaan. Sillä niiden sysimustien pilvien,
jotka ensin olivat näkyneet taivaan kaakkoisella rannalla ja jotka
sieltä pian levisivät yli koko taivaankannen, povessa oli kolme
merenkulkijoille peloittavaa vihamielistä raivotarta, jotka
rajumyrskyn, lumituiskun ja usvan muodossa syöksyivät vihasta ja
pelosta korkealle tyrskyvää merta vastaan.

"Kaarle Kustaa" parka, heikko lastu, oli tuskasta huokaillen osallisena
aaltojen raivoisassa leikissä ja pimeä, yötä mustempi, oli ylt'ympäri
lavan.

Jakobsson huomasi pian mahdottomaksi pyrkiä Föglön saaristoon, sillä
toiselta puolelta oli tuuli, joka oli kääntynyt itäänpäin, siihen liian
niukka, toiselta puolen niin tuima ja raju, että ainoana
pelastuskeinona näkyi olevan laskea myötätuulta. Miehistö oli täydessä
toimessa osittain pumpun ääressä, osittain korjaamassa niitä
purjeenrepaleita, jotka ensimmäinen raivokas tuulenpuuska oli jättänyt
jälelle, sekä kiinniköyttämässä kannella olevia tavaroita, joista
hyökylaineet jo olivat pyyhkäisseet pois osan.

Näinä hädän hetkinä otti everstiluutnanttikin tehokkaasti osaa
pelastustyöhön. Tottuneena olemaan ensimmäisenä siellä, missä vaara oli
suurin, ei hän nytkään halventanut sitä horjumattoman rohkeuden ja
lujan päättäväisyyden mainetta, jota hän suuressa määrässä nautti, vaan
kiihoitti esimerkillänsä miehistön kestävyyttä ja rohkeutta.

Herra Mörk samoin osoitti olevansa kaikin puolin pelkäämätön mies.
Everstiluutnantti Stålsköld huomasi hänen alati sivullansa, valmiina
auttamaan milloin ja missä sitä tarvittiin. -- Siten olivat he yhdessä
asettamassa paikoillensa raskasta arkkua, joka uhkasi katkaista
käsipuut. Everstiluutnantin kasvot olivat käännetyt mereen päin, ja
kädellään nojautui hän toiseen harukseen; herra Mörk oli juuri hänen
takanaan. Silloin tuli äkkiä kauhea hyökylaine ja laiva kallistui
kovasti. Everstiluutnantti Stålsköld tunsi jalkansa horjuvan ja
selässänsä kummallisen painon, joka työnsi eteenpäin -- seuraavassa
silmänräpäyksessä katosi hän suin päin vihaisesti ärjyvien aaltojen
kuohuvaan syliin.



23 LUKU.


Kuluipa hyvän aikaa ennenkuin Jakobsson ja miehistö alkoi kaivata
everstiluutnanttia, sillä sumu oli niin sakea, että saattoi nähdä
ainoastaan lähinnä ympärillänsä olevat esineet, eikä herra Mörk
maininnut mitään siitä, mikä oli tapahtunut. Jakobsson oli mielettömänä
surusta ja epätoivosta, kun vihdoinkin kauan ha'eskeltuansa kannelta ja
hyteistä havaitsi, ett'ei hänen ystävänsä everstiluutnantti ollut
mistään löydettävissä. Herra Mörk'iltäkin kysyi hän, oliko tämä nähnyt
häntä, mutta taloudenhoitaja kielsi eikä sanonut tietävänsä mitään
kadonneesta. Tosin myönsi hän, että hän, herra Mörk, jonkun kerran
kiireessä oli kohdannut kaivatun, mutta nyt ei hän pitkään aikaan ollut
nähnyt vilaustakaan hänestä.

Mitään ei saattanut tehdä everstiluutnantin löytämiseksi, etenkään kun
ei tiedetty milloin ja mihin hän oli kadonnut. Tosin koetti Jakobsson
pyrkiä vastatuuleen, mutta yritys päättyi huonosti, sillä ensimmäinen
hyökylaine tempasi rajuun pyörteesensä molemmat käsipuut laitatuuleen
kääntyneestä laivasta sekä joukon kannella olevia, huononpuolisesti
kiinnitettyjä arkkuja. Hädin tuskin tai Jakobsson jahdin kääntymään
myötätuuleen, selvästi havaiten turhiksi kaikki kokeet taistella
riehuvia luonnon voimia vastaan.

Emme rupea kuvaamaan Jakobsson'in surua ja huolta, emmekä kertomaan
niitä epätoivosta lähteneitä valitushuutoja, joilla Pekka parka ilmaisi
tunteensa, kun kuuli rakastetun herransa hukkuneen.

Myrsky kesti lakkaamatta noin vuorokauden paikoilla. Kun tuuli
viimeinkin taukosi ja ilma selkeni, huomasi Jakobsson nyt melkein
tuuliajolla olevine laivoineen olevansa Pohjanlahdella muutamia
peninkulmia pohjoiseen päin Ahvenanmaalta.

Vanha suomalainen sananlasku sanoo: "Länsi ilman puhdistaa ja luode sen
perii". Jokainen, jota ilma-havainnot huvittavat, huomaa useimmissa
tapauksissa tämän sananlaskun toteutuvan. -- Niin kävi nytkin.

Jakobsson antoi sentähden levittää ne purjekaistaleet, jotka vielä
olivat jälellä, ja purjehti myötätuulta saaristoa kohden. Ensimmäinen
maa, minkä tapasi, oli Isonkarin saari, johon nyt on laitettu majakka,
mutta silloin oli se autio ja asumaton. Sieltä jatkettiin matkaa
Turkuun nykyäänkin käytettyä kulkuväylää myöten.

Raskas tehtävä oli Jakobsson'illa Turussa, yhtä raskas kun se suru,
joka kalvoi hänen sydäntänsä ja usein pusersi kyyneleitä hänen
miehekkäistä silmistänsä. Hän katsoi nim. velvollisuudekseen itse viedä
surusanoman tapauksesta kadonneen i'äkkäälle äidille. Hän kielsi
miehistöä ja Pekkaakin, jota ainoastaan hiukan oli saanut lohdutetuksi
sillä, että lupasi ottaa hänen palvelukseensa, puhumasta tapauksesta,
siten estääkseen sitä huhuna tulemasta äidin korviin. Sillä
Jakobsson'in arvelun mukaan pitäisi eukkoa jollakin tavalla valmistaa
ja sitten vähitellen saattaa hänen tietoonsa todellinen asian laita. Ja
mikä kauhea todellisuus! Näyttipä luultavalta, että tämä kova isku
murtaisi hänen sydämensä.

Ensimmäisenä päivänä Turussa ollessaan ei Jakobsson arvellut jaksavansa
käydä hänen luonansa. Mutta seuraavana päivänä täytyi hänen se tehdä,
sillä näytti arveluttavalta lykätä käyntiä tuonnemmaksi, sentähden että
Jakobsson vaan vähän aikaa aikoi viipyä Turussa, osittain myöskin
sentähden, ett'ei asiata enää ollut mahdollinen pitää salassa.

Ei Jakobsson nyt ensi kertaa käynyt everstiluutnantti Stålsköld'in
lesken luona, vaan oli hän edellisillä matkoillansa Suomeen monta
kertaa käynyt hänen luonansa välistä terveisiä, useimmiten kirjeitä
viemässä pojalta. Tällä kertaa oli hän tuovinaan terveisiä, niinkuin
tavallisesti, ja hän otettiin hyvin vastaan. Noudattaen ennen tekemiään
päätöksiä ei hän viittaamallakaan puhunut everstiluutnantin
surullisesta katoamisesta, vaan kertoili sitä vastaan hänen
hyvinvoinnistaan, ja hänen onnellisesta suhteestaan vallanpitäjiin ja
siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka hymyili hänelle. Kun hän nyt
näki kuinka eukon silmät säteilivät ilosta ja tyytyväisyydestä joka
kerran kuin pojan nimeä mainittiin, silloin huomasi Jakobsson vasta
oikein selvästi tehtävänsä vaikeuden ja epätoivo sydämessä lähti hän
illalla jälleen jahtiinsa.

Unta ei ollut ajattelemistakaan; koko yön mietti hän keinoa miten
parhaiten ilmoittaisi äidille tuon kauhean sanoman. Viimein päätti
pyytää joltakin papilta neuvoa ja välitystä.

Kun hän sitten aamupuoleen nousi kannelle sattuivat hänen silmänsä
ahvenanmaalaiseen jaalaan, joka purjehti Aurajokea ylöspäin. Se
lähestyi ja näytti aikovan laskea maalle aivan lähelle sitä paikkaa,
jossa hänen oma jahtinsa oli. Jakobsson oli tuskin uskoa silmiänsä! Tuo
mies, joka juuri nousi jaalan matalasta kajuutasta, saattoikohan hän --
olla kukaan muu kuin -- ystävä everstiluutnantti! Olikohan mahdollista,
että maailmassa löytyi kaksi niin aivan samanlaista henkilöä? Ei!
Miehen täytyi olla hän eikä kukaan muu!

Jakobsson kiirehti sille paikalle, johon jaala samassa laski maalle.

"Ettehän liene pelästyttäneet vanhaa äitiäni ilmoituksella
kuolemastani?" olivat ensimmäiset sanat, jotka everstiluutnantti
Stålsköld -- sillä hän se todellakin oli -- lausui juostessaan
Jakobsson'ia vastaan.

"En ole, Jumalan kiitos ja kunnia, sitä tehnyt vielä!" vastasi
Jakobsson ja pudisti sydämellisesti ystävän ojennettua kättä, sitten
lisäsi hän: "Mutta selittäkää minulle nyt, kuinka katositte äkkiä
'Kaarle Kustaasta' sekä miten sitten pelastuitte?"

Katoamisestansa jutteli everstiluutnantti nyt sen minkä me olemme ennen
kertoneet.

"Pelastuksestani", jatkoi hän, "tulee minun kiittää taivaallista
Herraamme ja se oli sanan oikeassa merkityksessä Luojan armollinen
sallimus! Jouduttuani kuohuisiin aaltoihin olisin ennen pitkää tullut
kuolon omaksi, joll'ei onnellinen sattumus olisi tuonut tätä jaalaa,
jota näkemästä sumu esti meitä, aivan lähelleni. Se purjehti niin
lähelle minua, että sen keula oli vähällä musertaa minun. Huusin apua
ja muuan näistä siunatuista ihmisistä, joka sattui seisomaan laidan
luona köysi kädessä, heitti tämän heti mereen. Onnekseni putosi köysi
poikittain päälleni, jotta aivan helposti saatoin tarttua siihen ja
heti sen jälkeen vedettiin minä laivaan. Kuinka kauvan olin ollut
aalloissa en aivan tarkoin tiedä, mutta en luultavasti kauvemmin kuin
neljä, korkeintaan viisi minuuttia. Yhtä onnellisesti kuin
pelastuessani kävi meille edespäinkin, sillä meidän onnistui päästä
muutamaan satamaan Ruotsin rannikolla -- vieläpä aivan sattumalta.
Sieltä lähdimme matkaan, niinpiankuin myrsky oli tyyntynyt ja ilma
selinnyt ja -- nyt olemme täällä".

"Saattoikohan se paino, joka työnsi teitä eteenpäin -- olla mikään muu
kuin herra Mörk'in käsi? Ettekö aavista tässä mitään kavalaa
konnantyötä paronin puolelta? Kummallista on, että minä ensi hetkestä
olen aavistanut jotakin sellaista, vaikk'en ensinkään tiennyt, kuinka
onnettomuus tapahtui!" muistutti Jakobsson.

"Varmasti en voi syyttää herra Mörk'iä syypääksi onnettomuuteeni",
vastasi everstiluutnantti Stålsköld, "mutta en tahdo kieltää suuresti
epäileväni häntä. Putosin niin nopeasti, ett'en ennättänyt katsoa
ympärilleni painoiko hartioitani taloudenhoitajan käsi vai joku irti
päässyt köyden pää. Sitä paitsi on eräs toinen seikka, jota kauvan
turhaan olen miettinyt, johtunut mieleeni. Luulen tunteneeni tämän
taloudenhoitajan olleen niiden roistojen valepukuinen johtaja, jotka
hyökkäsivät kimppuuni kuningattaren kruunauspäivä-iltana -- tuo
mustavaippainen mies".

"Hitto vieköön! Olenpa varma, ett'ette ole erehtyneet! Hän se
varmaankin oli! Ja me pääsemme vähitellen paronin pirullisten vehkeiden
perille!" huudahti Jakobsson ja lisäsi: "Yhtä varma on, että juuri
hän työnsi teidät mereenkin. Puolueettomana todistuksena hänen
rikoksellisuudestaan on hänen teeskennelty tietämättömyytensä teidän
onnettomuudestanne. Hän ei sanonut nähneensä teitä onnettomuuden
tapahtuessa".

"Tämä seikka on todella seikka, kahden veroinen, sillä hän seisoi aivan
lähelläni, eikä tapaturmani saattanut jäädä häneltä huomaamatta,
etenkään kun olimme samassa työssä, erään arkun kiinniköyttämisessä,
joka oli vähällä murtautua laidan läpi".

"Lisätodistukseksi epäluuloilleni kuulin hänen vakuuttavan paronille:
'Kyllä meri saaliinsa pitää', siitä saattoi hän, herra Mörk, panna
sielunsa autuutensa pantiksi. Kaunis pantti tosiaankin! Jos hän olisi
pannut sielunsa ikuisen kirouksen takaukseksi, se olisi toki jotakin
ollut! -- Se vahingon ilokin, jolla paroni kertoi Elviralle teidän
katoamisestanne, saattaa tavallansa kelvata todistukseksi".

"Entäs Elvira -- mitä sanoi hän?" -- kysyi everstiluutnantti ja odotti
nähtävällä kiihkeydellä vastausta.

"Hän päästi kovan tuskan huudon. Sitten kuulin paronin purevan
hammastaan vihasta ja kun pelkäsin, että hän rääkkäisi tuota onnetonta,
tempasin kajuutan oven auki ja astuin sisälle. Näin silloin paronin
käsi pystyssä seisovan pyörtyneen rouvansa vieressä. Hän pyysi apuani
ja yksin voimin onnistui meidän pian saada Elvira tuntoihinsa.

"Elvira raukka!" -- huokasi everstiluutnantti.

Heidän puhelunsa keskeytti silloin kummallisesti värisevä ääni, joka
käänsi heidän huomionsa puoleensa. He kääntyivät syrjään nähdäksensä
mistä tuo outo ääni tuli. Mitä näkivät he? He näkivät Pekan syöksevän
siihen paikkaan, jossa seisoivat. Sinne päästyään heittäytyi hän
everstiluutnantin jalkoihin, suuteli hänen jalkineitansa ja käyttihe
kaikin puolin hullun tavoin. Milloin itki hän milloin nauroi ja teki
molempia niin äänekkäästi, että ympäristö kaukaa kajahteli. Vaikka
everstiluutnantti tuli liikutetuksi näistä palvelijansa hellistä
uskollisuuden osoituksista häntä kohtaan, huomasi hän kuitenkin, että
hänen täytyi käyttää mahtisanoja ja uhkauksia, ennenkuin voi saada ylen
onnellista Pekkaa rauhoittumaan ja malttumaan. Sitten lähti
everstiluutnantti, Pekan seuratessa hänen kintereillään, äitinsä
luokse, joka asui kaupungin etevimmän kadun, Linnankadun varrella.

Sen ilokohtauksen -- pian samantapainen kuin Pekan osoittama -- joka
oli äidin ja pojan välillä kohtaamisen ensimmäisinä onnellisina
hetkinä, jätämme kertomatta. Siinä kyllä että äitiä kohdannut ilo oli
hänestä niin suuri, että hänen täytyi siitä mainita lähimmille
ystävilleen ja tuttavilleen. Siinä tarkoituksessa päätti hän seuraavana
päivänä panna toimeen suuret päivälliset. Valittu seura kokoontuikin
silloin everstiluutnantti Stålsköld'in lesken luokse.

Etupäässä mainitsemme provessori ----ksen, joka oli Turun yliopiston
etevimpiä kaunistuksia, sitten pormestari B:n, assessorit Turun
hovi-oikeudessa, vapaasukuiset herrat C---- ja G---- y.m. y.m.
Kaupungin arvokkaimpia miehiä. Tuskin tarvinnee muistuttaakaan, että ne
heistä, jotka olivat naimisissa, toivat rouvansa muassaan.

Tosin näyttivät koko pidot everstiluutnantista hiukan
pikkukaupunkimaiselta ja hän hymyili makeasti, kun jokainen vieraista
ruo'alle istuutuessaan veti esille omat kemuihin tuodut veitsensä ja
kahvelinsa -- tämä tapa oli jo hylätty Tukholman korkeimmissa piireissä
-- mutta tämä pikkukaupunkimaisuus tuntui hänestä samalla myöskin
viehättävältä ja miellytti sitä paitsi outoutensa takia. Muuten oli
everstiluutnantittaren vanha palvelijavaimo, mitä ruokaan tulee, tehnyt
todellisia ihmetöitä, niin ett'ei itse ruokalajien suhteen ollut
mitään muistuttamista, mutta sitä vastaan näytti tarjoileminen
tukholmalaisesta hiukan nurinpäiseltä.

Puhelukin ja puhelu-aine tuntui hänestä hiukan tavattomalta ja
vieraalta. Täällä ei vaivattu päätä valtiollisilla kysymyksillä.
Sitä vastaan kertoi provessori ----us pitkässä esitelmässä sen
jumalantuomion päätöstä, jonka mukaan velho ja noita-akka,
Harakka-Maija Säkylän pitäjästä muutamaa päivää ennen oli kärsinyt
Aurajoessa. Noita oli uponnut ja sen johdosta vapautettu, mutta
pvovessorin arvelun mukaan "oli hän kuitenkin Kyöpelissä kävijä,
täynnänsä perkelettä ja pirun saastaisia juonia". -- Todistukseksi
tähän otettiin, että hän muun muassa oli "saatanaisilla lääkkeillä"
parantanut miehen, joka oli taittanut jalkansa, ja että hän oli
noitunut naapuriemännän kaikki maitolehmät, jonka asian tämä,
naapuriemäntä, kalliimmilla valoilla oli todistanut.

Jumalantuomioiden ehdottoman varmuuden puolustukseksi ja provessorin
mielipidettä vastaan puhui moni puhuja, ottaen esimerkiksi joukon
kokeita "todellisista noidista" ja semmoisista henkilöistä, joita joku
pahansuopa oli syyttänyt viattomasti noituudesta. Niin esim. ei ollut
muuan "monitietoinen noita-akka" Lemussa uponnut, vaikka "petollisesti
oli kiviä ja lyijyä päälläns' kantanut". Ei ollut siis "tällekään
perkeleen lapselle, joka kuitenkin oli myynyt itsensä herrallensa ja
isällensä pirulle 30 taalarista", onnistunut estää jumaluuden totuutta.
Hän olikin roviolla saanut hyvin ansaitun rangaistuksensa.

Sitä mieltä, jota nämät viimeksi mainitut puolustivat, olivat useimmat
seurassa olijat. Harakka-Maija olisi siis pidettävä viattomasti
syytettynä henkilönä.

Iltaan myöhään jatkettiin vieraspitoja ja kaikki erosivat sitten
iloisina ja tyytyväisinä, toivottaen toisillensa "hupaista yötä ja
rauhaa saatanan juonilta ja noitien saastaisilta vehkeiltä".

Turussa tapasi everstiluutnantti Stålsköld myöskin talojensa pehtorin.
Niistä kuudesta talosta, joihin hän oli saanut kiinnekirjan, oli hän
kuitenkin itse asiassa saanut ainoastaan viisi. Kuudenteen ja parhaasen
saaduista tiluksista oli eräs toinen aatelismies ennen saanut
kiinnekirjan, ja kun tämän kiinnekirja oli vanhempi kuin
everstiluutnantin, niin täytyi viimeksi mainitun luopua kaikista
vaatimuksistaan kiistan-alaiseen taloon. Sellaisia rettelöitä tapahtui
usein siihen aikaan, sillä kuningattaren muisti ei aina ollut hänen
anteliaisuutensa vertainen.

Näitä tiluksiansa ei everstiluutnantti ollut koskaan nähnyt. Nyt
päätti hän pehtorin seurassa matkustaa niitä katsomaan, etenkin kun
tilukset eivät olleet kovin kaukana Turusta. Hän huomasi niiden olevan,
mikäli hän ymmärsi, jotenkin hyvässä kunnossa, kiitti pehtoria
uskollisuudestaan ja rehellisyydestään, ja lähti sitten, ainoastaan
Pekan seurassa, joka sillä välin oli palannut matkaltaan Paimioon,
joukkonsa luokse, joka, niinkuin ennen on mainittu, oli Käkisalmen
läänissä.



24 LUKU.


Jos kuningatar tahallisesta ilkeydestä ja tehdäkseen everstiluutnantin
päivät oikein ilottomiksi ja ikäviksi, oli valinnut Käkisalmen läänin
hänen pakolaisuuspaikakseen, niin hän ei koskaan olisi voinut valita
paremmin, sillä tila tuossa osassa isänmaatamme oli siihen aikaan mitä
kurjin. Ollen liian kaukana ei se saanut nauttia Brahen ensimmäisen
hallituskauden siunausta tuottavia hedelmiä, jotka tämän miehen toimien
kautta tulivat muun Suomen osaksi, ja v. 1641 yhdistettiin tämä lääni
Inkerin kenraalikuvernöörikuntaan ja siltä poistettiin siis kaikki
mahdollisuus tulla osalliseksi Per Brahen myöhemmästä vaikutuksesta
Suomessa. Aikomuksemme ei ole kertoa tämän ahnaiden virkamiesten
täydelliselle mielivallalle jätetyn läänin tilaa, jossa kaikki oli
kaupan ja oikeus myytiin enimmän tarjoovalle, vaan viittaamme niihin
historiallisin teoksiin, jotka ovat tehneet otteita tunnetun
tarkastusviskaalin Samuel Cröell'in hallitukselle antamasta
kertomuksesta, koskeva oloja täällä.

Syvästi vaikutti everstiluutnantin ihmis-ystävälliseen mieleen tuo
kurja läänin tila ja ne epäkohdat, jotka täällä olivat juurtuneet, sekä
ne rikokset, jotka täällä versoivat, kuten rikkaruoho viljavassa
maassa. Hän päätti voimainsa mukaan poistaa paheita. Tämä päätös koski
etupäässä sotamiehiä, jotka juovuksissa kuljeskelivat aamusta iltaan
niissä kylissä, joihin olivat majoitetut, hävittäen, ikäänkuin olisivat
olleet vihollismaassa. Vaikka everstiluutnantti Stålsköld heti ryhtyi
ankariin kuritoimiin, onnistui hänen vasta pitkien ponnistusten jälkeen
johonkin määrin hillitä pahetta, sillä sen tykkänään kukistamista ei
ollut ajattelemistakaan.

Tällaisissa toimissa, joista sotilaat nurisivat vaan väestö iloitsi, ja
opiskelemisessa kului hänen aikansa levollisesti vaan yksitoikkoisesti.
Mitään seurustelua ei ollut tarjona, sillä papit siinä pitäjässä, johon
hän oli asettunut asumaan ja naapuripitäjissä olivat raakoja ja
sivistymättömiä juoppoja, jotka kiroillen ja metelöiden viettivät
päivänsä kapakoissa. Myöskin asui eräs "lainlukija" läheisyydessä, vaan
tämä oli mitä sivistykseen tulee pappien kaltainen ja sitä paitsi
epärehellisyytensä ja ahneutensa takia yleisesti vihattu ja
halveksittu.

Everstiluutnantin iloisimmat hetket olivat ne, kun sai ystävältään
Jakobsson'ilta kirjeissä tietoja Tukholmasta. Vaan nämätkin
kirjoitukset olivat tavallisesti hyvin lyhyitä eivätkä tyydyttäneet
hänen uutishaluansa. Mainitsemme tässä muutamia niistä.

"Tukholma 1652 Marraskuun 25. --

"Ystävä everstiluutnantti! Armollisin kuningattaremme jatkaa iloista
elämäänsä samalla iloisella tavalla kuin tähänkin asti. Jumala häntä
suruista varjelkoon, sitä toivomme varmaan jokainen rehellinen
alamainen! Minä ja kaikki ystävät -- he pyytävät lausua terveisensä! --
jatkamme työtämme kaikkien menestykseksemme, vaan kuten kaikki
yksityiset henkilöt, niinpä mekin teemme työtä hiljaisuudessa ja
tyydymme vähään voittoon vaivoistamme. Minä sitä paitsi viritän omia
verkkoja itseäni varten, ilman että yhtiöllä on mitään tietoa siitä.
Hauskaa on kalastella myöskin itseään varten. Kaikki ovat tyydyttävän
terveitä paitsi Elsa, joka yhä vaan on hyvin kivulloinen ja näyttää
alakuloiselta ja kärsivältä. Synti on, jos sellainen kukka lakastuu
kevään ensi kukoistuksessa.

"En uskalla panna muuta paperille, sillä kovasti on tullut viime
aikoina toisten kirjeiden aukaiseminen ja Herra yksin tietää kuinka
monet silmät tarkastavat tätä kirjoitusta, ennenkuin se saapuu teidän
käsiinne. Hyvin vointia luvatussa Kaanaan maassanne toivoo teille
järkähtämättömästi -- uskollinen ystävänne Jakobsson."

Katkeran tunteen synnytti everstiluutnantissa ilmoitus Elsan horjuvasta
terveyden tilasta. Aavistuksen ääni hänen sydämmessään kuiskasi, että
Elsa rakasti häntä ja että murhe hänen kylmäkiskoisuudestaan saattoi
hänelle kärsimyksiä. Myös toinen ääni hänen sydämmessään kuiskasi
päivä päivältä yhä selvemmin, että myöskin hän rakasti Elsaa.
Everstiluutnantti tuumaili jo kirjeessä ilmoittaa tunteensa hänelle,
kun hän odottamatta sai Turusta kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen
äitinsä kuolemasta. Tämä uusi suru valtasi nyt joksikuksi aikaa kaikki
hänen ajatuksensa ja poisti hänen mielestään kaikki muut tunteet. Hän
matkusti Turkuun hautaamaan rakastettua, vanhaa äitiänsä, oleskeli
sitten pari kuukautta tiluksillaan ja kun hän sittemmin tuli
olinpaikkaansa Käkisalmen lääniin, ei hän vielä ollut kirjoittanut
Elsalle.

Aika ei kuitenkaan voinut poistaa Elsan kuvaa hänen sydämmestään. Usein
hän ajatteli häntä ja vihdoin päätti hän vakaasti kirjoittaa hänelle.
Juuri samaan aikaan sai hän näin kuuluvan kirjeen Jakobsson'ilta:
"Tukholma Toukokuun 18 p. 1653. -- Ystäväni everstiluutnantti!
Tavallinen alamaisellinen kainous ja nöyryys kehoittavat minua ensiksi
ja etupäässä puhumaan Hänen Majesteetistansa kuningattaresta. Ja siitä
syystä on minulla erinomainen ilo ilmoittaa teille, että Hänen ylhäiset
jalkansa ovat niin terveet kuin suinkin toivoa voipi, ja kerrotaanpa
hänen baleteissa tanssivan entistä keveämmin ja miellyttävämmin.
Tämähän ei voi herättää muuta kuin mitä sydämellisintä iloa jokaisen
uskollisen alamaisen rinnassa, se kun ylimalkaan selvästi todistaa
Hänen Majesteettinsa terveyden olevan hyvän. Valtakunnalle on
tapahtunut suuri, korvaamaton vahinko -- Bourdelot ei ole enää
Ruotsissa! Eräänä yönä tämän kuun alussa hiipi hän tiehensä
Tukholmasta. Tuon suuren miehen kainoutta ei voi kyllin ihailla, hän
kun vain kaikessa hiljaisuudessa jätti pääkaupungin. Hänen aikomuksensa
oli selvästi välttää niitä haikeita kaipauksen valitushuutoja, joilla
kansa varmaankin olisi seurannut häntä, jos hänen lähtöaikansa vaan
olisi ollut tunnettu. Ja mitä ajatteleekaan hän kiittämättömästä
Ruotsista, tuo Bourdelot, mitä ajattelee hän siitä saituudesta, millä
valtakunta on palkinnut hänen suuret ansionsa? Olen kuullut
kerrottavan, että ne varat, mitkä hän vei mukanansa Ruotsista, eivät
nouse yli parin tuhannen taalarin. Todellakin mitätön summa! Mutta onpa
meillä, Jumalan kiitos, vielä espanialainen Pimentelli, mies joka
monessa suhteessa on itse Bourdelotakin etevämpi! Toivokaamme että
häntä ymmärretään kunniallisemmin palkita! -- Ystävät pyytävät
tervehtämään, työtä pitkitetään. Vaikka minulla on syytä luulla ett'ei
se huvita teitä, tahdon kuitenkin mainita että olin nykyisin eräissä
häissä. Häät olivat Elsan ja sen nuoren miehen, jota teidän oli tapa
nimittää 'tukkukauppiaan pojaksi'. Heidän luullaan tulevan
onnellisiksi, sillä ylkä on 'kunniallinen ja hiljainen mies'."
Pitemmältä ei everstiluutnantti voinut jatkaa lukemista, vaan kirje
putosi hänen kädestänsä. Pari, kolme päivää pysyi hän lukittuna
huoneisinsa eikä huolinut ruoasta että juomasta. Mitä hän näinä
yksinäisinä hetkinä ajatteli, voimme osaksi päättää siitä vastauksesta,
jonka hän kirjoitti Jakobsson'ille ja jossa hän muun muassa lausui:
"Tosiaankin tunnen minä olevani mitä onnettomimpia ihmisiä maailmassa,
niin köyhä maallisesta onnesta kuin joku ikinä on saattanut olla.
Mutta sen ohessa huomaan minä, että minä itse järjettömyyteni ja
ajattelemattomuuteni takia suuremmaksi osaksi olen ollut syynä siihen
enkä ole tarttunut onneen silloin kuin olisin voinut saavuttaa sen,
vaan olen eriskummallisessa sokeudessani päästänyt sen käsistäni. Olen
menetellyt tyhmän ihmisen tavalla, joka jättää toimittamatta tärkeimmät
asiansa, kunnes on liian myöhäistä ajatella niitä. Siis on minun
tosiaankin syyttäminen itseäni. Siihen terävään ivaan, jolla teidän
kirjeenne ovat kirjoitetut, en minä voi vastata samalla tavalla, sillä
minä olen alakuloinen", j.n.e. Yhtä surullinen mieli-ala ilmaisekse
koko kirjeen sisällyksestä ja yhtäläinen valitus toteuttamatta
jätetyistä aikeista onnen saavuttamiseksi.

Lähimmältä seuraavalta ajalta ei everstiluutnantti Stålsköld'istä ole
mitään erinomaista kerrottavaa, paitse mitä Pekka ja sotamiehet
muistuttivat, nimittäin "että heidän everstiluutnanttinsa kävi yhä
juonikkaammaksi ja että oli vaikea enää tehdä mitään hänen mieltänsä
myöten". He kummastelivat suuresti mikä onneton seikka lienee "tehnyt
hänen niin tyytymättömäksi kaikkeen" ja odottivat "että hän
parantuisi", mutta vuosi kului loppuun eikä mitään parannusta kuulunut.

Alussa vuotta 1654 sai everstiluutnantti ystävältänsä Jakobsson'ilta
näin kuuluvan kirjeen: Tukholma Helmikuun 20 p:nä 1654.

"Suuri surusanoma on minulla tällä kertaa teille kerrottava, oikea
onnettomuuden viesti! Meidän armollinen kuningattaremme eroaa
hallituksesta, ja astuu alas isäinsä kunniakkaalta valta-istuimelta.
Älkää ollenkaan toivoko, että asia tälläkin kertaa jääpi sillensä; ei
ole enää toivomistakaan; Hänen Majesteettinsa on täydellä todella
kyllästynyt meihin kelvottomiin, sittenkuin Pimentellikin,
epätoivoissaan siitä että tällä nuhjuskansalla on niin niukalta kultaa
ja aarteita, on lähtenyt pois maasta. Kreivi Maunu on auttamattomasti
joutunut haaksirikkoon onnen salakarille, ja tätä nykyä on Klaus Tott
se mies, joka täysin kauhoin ammentaa yltäkylläisyyden kaivosta. Tahtoo
harmista haljeta ajatellessa, että hän synnyltään ja sukuperältään on
ruotsalainen! Eikö olisi paljon kunniakkaampaa maalle ja valtakunnalle,
jos tämä Tott olisi esim. italialainen? -- Prinssi Kaarle Kustaa on
siis tuleva kuninkaasi! Mitä on ollut se tiedetään, mitä saadaan sitä
ei tiedetä.

"Ystävät ovat nähneet uutterat pyrintönsä kantavan hedelmiä ja
iloitsevat siitä.

"Toivon pian kohtaavani teidän, sillä epäilemättä tulevat uudet olot
häiritsevästi vaikuttamaan suloiseen lepoonne siellä Kaanaan maassa ja
saatte kai tyytyä lähempänä Siionin linnaa sijaitsevaan asuinpaikkaan.
Minä arvelen että jalopeura pian lähtee metsästämään ja silloin on
hyvä hänelle, jos hänellä on teidän kaltaisia apumiehiä seurassaan.
-- Hyvästi siksi     Jakobsson".

Kului sitten taasen pitkä aika ennenkuin everstiluutnantti Stålsköld
sai mitään tietoja Tukholmasta, vaikka hän nyt hartaammin kuin koskaan
ennen halusi saada niitä. Saatuansa vihdoin kirjeen näki hän sen --
kuningattaren kirjoittamaksi. Hän kehoitti siinä everstiluutnanttia
saapumaan niille valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon Upsalaan
toukokuun alussa, siten saattaaksensa valtakunnan säädyt tilaisuuteen
vastaan-ottamaan hänen jäähyväisensä ja vannomaan uudelle hallitsijalle
alamaisuuden ja uskollisuuden valan.

Kirjettä seurasi everstinvaltakirja ynnä lahjoituskirja, jossa hänelle
luvattiin kaksi taloa. Joko kuningatar oli katunut kovuuttansa
everstiluutnanttia kohtaan ja nyt tällä runsaalla armolla tahtoi
palkita sitä, taikka joko hän tahtoi tuleviksi ajoiksi pidättää häntä
puoluelaistensa joukossa, taikka mistä syystä hän lieneekin korottanut
hänen ja lahjoittanut hänelle nuo maatilat, varma on, että
vastanimitetty eversti ei ollut erittäin tyytyväinen saamaansa, hänen
omasta mielestänsä ja varmaan monen muunkin mielestä ansaitsemattomaan
everstin-arvoon. Paljoa mieluisammin olisi hän suonut jääväänsä ilman
tätä arvon-ylennystä ynnä sitä seuraavaa lahjoitus-kirjettä.

Kuningattaren kirje oli viipynyt niin kauvan matkalla että
everstiluutnantti Stålsköld sai sen vasta toukokuun alussa. Hänen
käskynsä mukaan lähti hän viipymättä matkalle Ruotsiin, mutta ennenkuin
hän saapui sinne, oli Kaarle Kustaa jo ehtinyt tulla kruunatuksi ja
Kristiina kuningatar oli lähtenyt pois maasta. Matkallansa oli
everstiluut ... eversti piti meidän sanoa! tavannut ainoastaan sangen
harvoja henkilöitä, jotka jonkunlaisella kaipauksella puhuivat
pois-menevästä kuningattaresta, mutta sitä vastoin oli seuraava iloinen
huudahdus kaikkialla tunkeunut kevennetyistä rinnoista: "Jumalan
kiitos! nyt olemme vihdoinkin saaneet kuninkaan maahan!"

Sama iloisuus, vaikka vielä innokkaampi, kaikui vastaan Tukholmassa.
Ensimmäisen iltansa vietti hän siellä Jakobsson'in seurassa, joka
pitkässä esitelmässä kertoi kaikesta siitä, mitä joko "P.C.G. seura"
taikka hän itse puolestaan oli toiminut jouduttaaksensa kuningattaren
luopumista hallituksesta ja niin pian kuin mahdollista saattaaksensa
valtikan prinssin käsiin. Suurin osa hänen esittelystänsä ei kuulu
tähän kertomukseen; ainoastaan seuraava kohta on meidän tässä ottaminen
huomioon.

"Te muistatte, hyvä eversti, varmaan sangen hyvin sen kesäaamun, jona
te saatoitte kuningatarta Drottningholmaan? Luultavasti on myöskin
säilynyt muistissanne se kukkula, jonka huipulta te katselitte luonnon
kauneutta ympäristössä; kun samassa kamala, hirvittävä ääni kyllä
harmittavalla tavalla keskeytti kaikki teidän runolliset mietteenne?"

"Kuinka? Tiedättekö te sen? Minä olen kuitenkin pitänyt asian salassa
ja kuningattarella ei liene ollut halua kertoa tätä tapausta
kellenkään!" huudahti eversti Stålsköld kummastuneena.

"Kukahan tietäisi tätä tapausta, jollen minä?" sanoi Jakobsson
hymyillen. "Minähän juuri varta-vasten sitä tarkoitusta varten laitetun
torven avulla sainkin aikaan tuon hirveästi kamalan äänen, joka saattoi
teidänkin urhoollisen sydämenne tuskasta sykkimään! Tuo oli kovin
hullunkurinen ajatus -- eikö niin? Mutta kun minä tiedän kuinka
taika-uskoisia ihmiset, viisaimmatkin niistä, ovat, niin päätin
kuningatarta kohtaan koettaa ennakkoluulon voimaa. Ja vielä tällä
hetkelläkin, olen vakuutettu siitä, että minä tällä kujeellani joudutin
hänen hallituksesta-luopumis-ajatuksiansa".

"Siitä minäkin olen varmasti vakuutettu", lausui eversti Stålsköld.
"Mutta missä ihmeellisessä paikassa te olitte piilossa, kun en minä,
vaikka tarkasti etsin, voinut löytää vähintäkään jälkeä teistä?"

Jakobsson rupesi nauramaan.

"Luuletteko", sanoi hän, "että minä olisin ollut kyllin yksinkertainen,
näyttääkseni itseäni jollekulle, kun tahdoin olla kummituksena ja käydä
semmoisesta! Ei eversti ystäväni, niin yksinkertainen en ollut! Ettekö
muista että te kerroitte minulle aiotusta retkestä, seuratessani teitä
Portugalin lähettilään asuntoon? Minulla oli sen tähden hyvää aikaa
valita paikka ja niin hyvin olin kätkeytynyt erääsen luolaan, ett'ette
olisi löytänyt minua, vaikka olisitte etsinyt neljä vuorokautta yhtä
mittaa!"

Kaarle Kustaa oli noussut Ruotsin valtaistuimelle pää täynnä suuria,
kunnianhimoisia tuumia. Ne unelmat suurista voitoista ja loistavista
urostöistä, jotka hänen oleskellessansa syrjäisessä Borgholmassa olivat
kangastaneet hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan, nämät unelmat
olivat nyt todellisuudessa pantavat toimeen. Sota oli sentähden hänen
ensimmäinen ajatuksensa aamulla, viimeinen ehtoolla. Ruotsin jalopeura
oli jo liian kauan levännyt, nyt piti sen taasen lähteä liikkeelle,
lähteä tavoittamaan uutta saalista ja vereksiä seppeleitä! Mutta minne?
siitä vaan oli kysymys. Pian saatiin tähänkin kysymykseen kuitenkin
vastaus ja sodan raivottaret alkoivat levittää hävitystä ja kauhua
onnettomassa Puolanmaassa.

Eversti Stålsköld'in ei suotu seurata sankarikuningasta hänen
voittoisalla retkellään Puolanmaan sydämeen. Hän lähetettiin sitä
vastoin siihen vähäläntäiseen joukkoon, joka Kustaa Aadolf
Lejonhufvud'in johdolla oli saanut toimekseen valloittaa Litvanmaata.
Kunniakkaalla tavalla lisättyään sotakunniaansa mainitussa maassa sekä
Liivinmaassa, seurasi hän samaa Lejonhufvud'ia, kun hän kesällä 1656
sotajoukon ylipäällikkönä tuli Suomeen, jonka rajain ylitse tsaarin
saaliinhimoiset joukot hävittäen olivat samonneet.



25 LUKU.


Venäläiset olivat tunkeuneet maahan samaan aikaan monessa kohden, sekä
Laatokan pohjois- että eteläpuolella. He murhasivat, polttivat,
ryöstivät ja hävittivät kaikki mikä vaan eteen sattui. Hätä lähimmissä
raja-seuduissa oli sanomattoman suuri. Nyt, kuten usein ennenkin,
olivat Suomenmaan omat sotajoukot toimessa toisella taholla ja
vuodattivat vertansa vieraalla maalla, samalla aikaa kuin heidän oma
kotomaansa oli melkein kokonansa jätettynä alttiiksi vihollisten
hävitykselle. Mutta nyt, kuten ainakin hädän hetkellä, oli Suomen
talonpoika valmis uhraamaan viimeisenkin veripisaransa isänmaan
puolustukseksi, ja ne voimakkaat ponnistukset, joita maamme asukkaat
tekivät kotonsa ja kontunsa suojelemiseksi, ovat kauneimpia koristuksia
meidän historiamme lehdillä.

Eräs vihollisen hävittäviä ratsujoukkoja oli tunkeunut
pohjois-Karjalaan ja sen luultiin aikovan Savonmaan kautta rynnätä
Hämeesen. Eversti sai käskyn noin kolmensadan miehen kanssa lähteä
vastustamaan näitä pelättäviä vihollisia ja jos mahdollista
karkoittamaan heidät takaisin. Aikomus oli että hän matkalla maan
itärajoille keräisi kansalta apuväkeä mieslukuisen joukkonsa lisäksi,
ja tällä tavoin onnistuikin hänen lisätä sotavoimaansa pariin tuhanteen
mieheen, sillä kaikkialla mistä hänen matkansa kävi yhtyi häneen
joukoittain talonpoikia. Tuskin tarvinnee mainita, että näiden
maalaissotilasten varustus ja aseet olivat perin huonot ja
vaillinaiset. Ainoastaan aniharvat, kaikkein varakkaimmat heistä olivat
varustetut edes vähänkään kelvollisilla aseilla.

Eversti Stålsköld oli tämän joukkonsa kanssa saapunut pohjois Hämeen
luonnon-ihaniin pitäjiin. Matkan rasituksista väsynyt miehistö piti
lepoa erään vähäisen joen ylitse menevän sillan luona. Marraskuun
päiväksi oli päivä erinomaisen lauhkea ja kaunis, aurinko paistoi niin
lämpimästi kuin se ainoastaan harvoin paistaa syksyiseltä taivaalta.
Sillä aikaa kuin sotamiehet kootaksensa uusia voimia halukkaasti
nauttivat niitä ruokavaroja mitä sattui olemaan käsillä, ratsasti
eversti alas sillalle ja katseli sieltä pohjanluontoisen maiseman
kauneutta ympäristössä. Hän seurasi silmäilyillään mutkikasta
jokea jonka rantoja pitkin Puhuri jo oli laskenut kimaltelevan
kristallikannen, mutta jonka aaltoset vielä keskellä joenuomaa vapaina
ja iloisina lirisivät eteenpäin. Etäällä viheriöitseväin orasvainioiden
ja kellastuneiden niittyjen toisella puolella kohosivat komean
herrastalon musta katto ja valkoiset muurit härmäisten koivujen latvain
ylitse; vielä etäämmällä näkyi majesteetillinen kuusikkometsä kohoavan
erään vuoriharjanteen rinteillä, jonka jyrkistä onkaloista mainittu
joki suurella pauhinalla syöksi alas.

Kun eversti Stålsköld, ajatuksiinsa vaipuneena, katseli edessänsä
olevaa, tässä ylempänä heikosti kuvattua maisemataulua, astui eräs
sotamies hänen luoksensa. Lakki kädessä ja syvään kumarrellen lähestyi
sotilas.

"Teidän ylhäisyytenne herra eversti!" lausui hän äänellä, joka todisti
surua ja huolta. "Te katselette tätä herraskartanoa, kentiesi
haluaisitte tietää kuka siinä asuu ja kuka on kartanon omistaja?"

"Myönnänpä että kernaasti haluaisin saada tietoa siitä", vastasi
eversti ystävällisesti, kääntyen sotamiehen puoleen, jonka kanssa hän
par'aikaa riehuvan sodan aikana oli ollut osallisena monissa vaaroissa,
ensiksi Litvassa, sitten Liivinmaalla ja vihdoin Suomessa.

"Siinä tapauksessa tahdon ilmoittaa teille että paroni Gyllenström asuu
siellä ja että hän myöskin on paikan omistaja".

"Paroni Gyllenström!" huudahti eversti kalveten. "Tunnetko sinä sen
herran?" lisäsi hän tuokion vaiti oltuansa.

"Tunnen, herra eversti, minä tunnen hänen varsin hyvin, sillä minä
tiedän että hän on enemmän perkele kuin ihminen".

"Miksi niin arvelet?"

"Minä kerron teille elämäni sadun -- se ei ole pitkä" -- sanoi sotamies
vihasta säihkyvin silmin. "Nuo hävitettyjen huoneiden rauniot, jotka
näette tuolla oikealla puolella jokea, ovat ainoat jäännökset minun
hyvin rakennetusta talostani, joka niin kauvan kuin ihmismuisto ulottuu
on mennyt perintönä meidän suvussamme, niin että minä perin sen
isältäni, hän isältänsä j.n.e. Se ei ole koskaan ollut kenenkään
aatelismiehen omana, vaan me olemme aina maksaneet veroa suorastaan
kruunulle. Eikä se kuulunut myöskään paroonin vapaaherrakuntaan.
Mutta talo oli liian likellä hänen hoviansa, ja kiihoitti hänen
saaliinhimoansa, sillä hän on yhtä ahnas kuin julmakin. Petoksella
hankki hän itsellensä ensiksi oikeuden kantaa talon kruununverot ja
tarjousi sitten polkuhinnasta lunastamaan itsellensä minun
omistusoikeuttani maahan. Ja kun ei hän voinut saada minua siihen
myöntymään, niin rupesi hän kaikilla tavoin, mitä suinkin ajatella
voipi, kiusaamaan minua. Hän kiskoi minulta liiallisia veroja, vaati
laittomia päivätöitä ja hakkautti väellänsä maahan suuren osan talon
metsää. Mutta kun ei hän tällä kaikella voinut kukistaa minun
vastustustani, niin ilmoitti hän vuoden 1654 sotamiesten otossa minun,
sanoen minun kuuluvan hänen alustalaisiinsa, ja minä otettiin ilman
muita mutkia sotamieheksi. Siten pakoitettuansa minun jättämään kotoni
ja kontuni yhdisti hän taloni muihin tiluksiinsa, ja minä näen nyt
isäni perinnöstä ainoastaan raunioita jälellä". -- Liikutus, joka
valtasi hänen kertoessaan näitä kokemiansa kärsimyksiä pakoitti
sotilaan tässä muutamaksi silmänräpäykseksi keskeyttämään
kertomuksensa. Sitten jatkoi hän: "Mutta julmuus, millä hän kohtelee
talonpoikia, ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen julmuuteen,
jota hän on osottanut koti-elämässään. Ah! muistellessani hänen
rouvaansa -- Jumala hänen sieluansa siunatkoon -- voipi vieläkin
tapahtua, että kyyneleet herahtavat silmistäni. Hän oli enkelin
kaltainen, ja me nimitimme häntä 'Taivaan armoksi' kun olisi ollut
sanottava 'Hänen armonsa!' Hän lohdutti kärsiviä, hän itki
murheellisten kanssa ja armahti onnettomia, mutta hän, ihmisraukka, oli
kuitenkin onnettomin meistä kaikista".

"Mitä hänestä? Sano pian mitä tiedät hänestä!" ärjäsi eversti
kuumeentapaisella pikaisuudella.

"Mitä minä tiedän hänestä?" toisti sotilas murheellisena. "Oi, herra
eversti, minä tiedän niin vähän ja kuitenkin niin paljon! Muutamat
sanovat että paroni monen rääkkäyksen perästä on tappanut hänen, toiset
arvelevat että hän ruumis-arkussa on hautuutanut puunkappaleita hänen
sijassansa, ja että hänen armonsa vielä elää muurattuna erääsen
komeroon seinässä, johon hän pienestä rei'ästä antaa hänelle sen verran
ruokaa että se hädin tuskin riittää pitämään häntä hengissä".

Kylmä väristys kävi eversti Stålsköld'in ruumiin läpi, hän kävi kalman
kalpeaksi ja oli horjahtaa alas hevosen selästä.

"Vai niin, lurjus!" huudahti hän hampaitansa kiristäen. "Sentähdenkö
jätit Tukholman ja asetuit asumaan tähän syrjäiseen seutuun, että
voisit oikein pirullisesti kiusata viatonta raukkaa? Voi kuitenkin
sinua! Kaikki helvetin vallat, sinun uskolliset liittolaisesi eivät voi
pelastaa sinua minun rankaisevasta kädestäni".

Lepoaika oli nyt lopussa ja torven toitotus kutsui lähtöön. Synkkänä ja
kolkkona kuni myrskyinen syys-yö ratsasti eversti Stålsköld joukkonsa
etunenässä, ja nähtiinpä hänen toisinaan ottavan esille ja tyystin
tarkastavan pistooleja, jotka olivat hänen vyöllänsä. Myöskin
sotamiehiin näytti päällikön synkkyys tarttuneen, sillä äänettöminä,
sanaa vaihtamatta marssivat he eteenpäin. Vihdoin ehdittiin siihen
kylään, jossa oli päätetty levää yötä. Useimmat väsyneistä sotilaista
etsivät lepoa, -- mutta niin ei tehnyt heidän everstinsä.

"Minä ratsastan ulos muutamaksi tunniksi", sanoi tämä palvelijallensa
Pekalle. "Älä ollenkaan ole letoton jos viipyisinkin poissa jälkeen
puoli-yön. Viimeistään taas olen täällä aikaisin huomen-aamulla, vähää
ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa".

Uskollinen palvelija heitti tutkivan ja huolta ilmaisevan silmäyksen
herraansa ja uskalsi muistuttaa: "Mutta hyvä eversti, ettehän toki
ratsastane ulos yksinänne? Voisittehan joutua jonkun vihollisen
partiojoukon käsiin, jonkun -- --"

"Ole huoleti minusta, Pekka. Meillä on vielä hyvä matka, ennenkuin
tapaamme ketään vihollista", keskeytti häntä eversti ja tarkasti vielä
kerran pistoolejansa.

Tämä lisäsi Pekan levottomuutta, ja laskien polvillensa pyysi hän
herraansa, että tämä ottaisi hänen, Pekan, kanssansa.

"Ei, minun täytyy ratsastaa yksin, ihan yksin. Älä sentähden enää
suututa minua rukouksillasi!"

Saatuansa tämän vastauksen näki Pekka, että kaikki enemmät rukoukset
olisivat olleet turhat. Hän salasi sentähden niin hyvin kuin voi surun
sydämeensä, mutta sitä ajatusta ei hän voinut salata itseltänsä, ett'ei
hän ollut milloinkaan ollut niin levoton herransa takia kuin hän nyt
oli. "Aavistus sanoo minulle, että joku onnettomuus kohtaa häntä tällä
retkellä", ajatteli hän.

Kuitenkin oli eversti lähtenyt. Niin pian kuin hän oli päässyt kylän
näkyvistä, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin. Tultuansa sille sillalle,
josta edellisessä on ollut puhe, kääntyi hän sille tielle, joka
huolellisesti istutettujen lehtipuiden välitse johti paroonin linnaan,
jonne hän pian saapui.

Ei yhtäkään ihmistä näkynyt pihalla. Koko suuri rakennus näytti
autiolta ja asumattomalta ja teki kammoittavan vaikutuksen vieraasen;
se oli valkeine, yksivakaisine muureineen suurenmoisen muurihaudan
kaltainen.

Mutta eversti Stålsköld'illä ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin.
Tosin tunsi hän että tuo häntä tässä kaikkialla ympäröivä
haudantapainen kolkkous painoi hänen mieltänsä, mutta sen ohessa
kiihtyi hänen vihansa ja suuttumuksensa joka silmänräpäys.
Kiiruusti sitoi hän hevosensa erääsen maahan lyötyyn paaluun ja lähti
sitten nopein askelin ylös eräitä portaita, jotka rakennuksen
pääsisäänkäytävästä johtivat toiseen kerrokseen, Ehdittyänsä yläkertaan
tarttui hän umpimähkään ensimmäiseen oveen, mikä hänen eteensä sattui.
Lukko ei kestänyt hänen voimakasta tempaustansa ja ovi lensi auki.
Huone, johon hän nyt tuli, oli pieni ja pimeä; ainoastaan yhdestä
ainoasta ahtaasta ikkunasta pääsivät valonsäteet tunkeutumaan sisään.
Huoneessa vallitsi pahanhajuinen, ummehtunut ilma, joka kyllin
inhottavalla tavalla tunki everstin sieramiin.

Viereisestä huoneesta kuului hiljaista kolinaa. Eversti tarttui
pistooliin ja se kädessä meni hän eteenpäin. Seuraavassa
silmänräpäyksessä seisoi hän vastatusten verivihollisensa -- paroonin
kanssa.

Paljon oli parooni muuttunut, sittenkuin eversti Stålsköld, joka nyt
tuskin tunsi hänen, oli hänen nähnyt viimeiksi. Hänen kasvonsa olivat
laihat ja vaaleankeltaiset, hänen syvälle painuneet silmänsä
tuijottivat kamalasti, melkein kuni mielipuolen päässä, rypyt hänen
otsassansa olivat lisääntyneet ja käyneet syvemmiksi, ja hiukset,
kampaamattomina ja siivoomattomina, törröttivät melkein pystyssä.
Myöskin hänen pukunsa, joka ei ollut puhdas eikä siisti, todisti
kylläksi kaunopuheliaasti puuttuvaa hoitoa ja huolenpitoa, ja teki
hänen näkönsä vieläkin kamalammaksi.

Eversti Stålsköld seisoi hetken äänetönnä, ällistyneenä, nähdessään
kuinka perinpohjin tuo ennen niin hieno hovimies oli muuttunut.
Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja lausui pelottavalla äänellä:
"Rikos on painanut leimansa teidän kasvoihinne, ja teidän pirullinen
kyykäärmeenluontonne loistaa ei ainoastaan teidän silmistänne vaan koko
teidän olennostanne. Ei koskaan ole perkeleellä tässä mailmassa ollut
todellisempaa kuvaa kuin te olette tällä hetkellä! Mutta vapiskaa,
konna! Minä tulen nyt muistuttamaan teitä vannotusta valastani ja
kostamaan niitä ilkitöitä, joita te olette tehnyt viattomimmalle luojan
luomista olennoista". -- Tässä keskeytti eversti puheensa ja iski
katseensa paroonin kasvoihin, jotka olivat käyneet kalman kalpeiksi
kiukusta. Kuitenkaan ei hän virkkanut sanaakaan. Eversti Stålsköld
lopetti taasen äänettömyyden ja lausui: "En tahdo salata teiltä, että
viimeinen hetkenne on lähellä ja että minä aion ilman muita mutkia
lähettää kuulan otsaanne! Mutta sitä ennen vaadin minä teidän
lyhykäisesti tekemään tilin niistä ilkitöistä, joita olette tehnyt, sekä
siitä kamalasta kohtalosta, jonka alaiseksi olette saattanut onnettoman
Elvira raukan. Oletteko murhannut hänen taikka elääkö hän vielä
elämätä, johon verraten kuolema olisi tuhat vertaa parempi? Tunnustakaa
rikoksenne ja selittäkää miten tämän asian laita on?"

Eversti Stålsköld odotti turhaan vastausta; ei sanaakaan kuulunut
paroonin huulilta, mutta hänen ruumiinsa värähteli kuni vilutautisen ja
mitä moninaisimmat mietteet risteilivät hänen päässänsä.

Yht'äkkiä näyttivät hänen rauhattomat ajatuksensa löytäneen
pelastuskorren, jota ne hapuilivat. Hänen terävissä kasvonjuonteissaan
kuvautui pian haihtuva tyytyväisyyden loiste, josta tottuneen
hovimiehen kuitenkin onnistui poistaa kaikki se iva, millä hän
sydämensä syvyydestä katseli suoraluontoista, ritarillista
Stålsköld'iä. Parooni loi vitkalleen katseensa everstiin, ja
teeskennelty suru ja kärsimys kuvautuivat mestarillisesti hänen
kasvoissaan; mutta yhä edelleen pysyi hän äänettömänä.

"Te aiotte siis kuolla paatuneena konnana, keventämättä edes
omaatuntoanne rikoksienne tunnustamisella!" huusi eversti kohottaen
pistoolia paroonin otsan tasalle.

Tämän liikkeen tapahtuessa ei paroonin kasvojen juonteissa voinut
huomata mitään muutosta. Asettaen käsivartensa ristiin rinnallensa
lopetti hän vihdoin äänettömyytensä ja luoden kylmän katseen
Stålsköld'iin lausui hän odottamattomalla tyyneydellä:

"Lauaiskaa, jos teitä haluttaa, ja tehkää loppu elämästä, joka teidän
tähtenne on ollut ilottomampi kuin maan poveen kätketyn, auringon
lämpöä ja valoa kaipaavan madon! Teidän ajattelemattomuudellenne ja
kevytmielisyydellenne ei näy mikään olevan pyhää, ja murhanteko
soveltunee varsin hyvin teidän entiseen menetystapaanne". Hänen näin
puhuessaan näytti hänen luottamuksensa sanojensa hyvään vaikutukseen
lisääntyvän, ja viattomasti vääryyttä kärsineen siveellisellä
etevämmyydellä jatkoi hän raikkaalla ja vakavalla äänellä. "Se, joka on
riistänyt minulta koko elämäni onnen, tekee minulle muutoin ainoastaan
hyvän työn riistäessään minulta hengen, joka ei minulle enää ole
minkään arvoinen. Älkää sentähden epäilkö täyttää kaunista tekoanne!"

Eversti Stålsköld antoi kätensä hiljalleen vaipua alas. Hän näytti ensi
silmänräpäyksessä ikäänkuin joutuneen hämille paroonin sanoista ja
heitti vakaisen silmäyksen omaan sydämeensä, jossa hän myöskin keksi
kuvan, joka ulkonaisissa piirteissä muistutti sitä hirvittävää
kuvausta, minkä Gyllenström juuri oli esittänyt hänelle. Mutta silmäys
paroonin petollisiin kasvoihin, joka nyt, luullen ett'ei vastustajan
huomio ollut häneen kiinnitetty, salavihkaa katseli Stålsköld'iä,
viritti viimeksimainitussa taasen täyteen liekkiin sen hehkuvan
mielikarvauden, joka oli pakoittanut hänen tulemaan tähän onnettomaan
paikkaan.

"Lakatkaa paatuneista syytöksistänne ja tehkää minulle tili, jota
vaadin teiltä", ärjäsi hän, ja astui taasen askeleen lähemmäksi
vankiansa.

"Minä en ole velvollinen tekemään teille mitään tiliä enkä aio sitä
tehdäkään!" vakuutti parooni Gyllenström. "Ainoa tili mikä tässä olisi
voinut tulla kysymykseen olisi ollut tehtävä ase kädessä, mutta
tämänkin tilin olette te tehnyt mahdottomaksi tunkeumalla
salamurhaajana väkivallalla minun huoneeseni".

"Jos olisin vaatinut teitä kaksintaisteluun", vastasi Stålsköld, "niin
mitä takeita minulla olisi ollut siitä, ett'ette siinä tapauksessa
olisi käyttänyt tavallista kavalaa ja petollista sotatapaanne?"

Ylpeänä siitä että oli onnistunut saamaan tuon aseiden käyttämisen
paljoa paremmin kuin taitavaan sanakiistaan tottuneen sotilaan
suullisesti puolustamaan menetystapaansa, loi parooni Gyllenström nyt
Stålsköld'iin arvokkaan katseen ja vastasi:

"Kavaluus ei ole koskaan saastuttanut minun ikivanhan vaakunaani
puhtaita värejä, ja minun kunniasanani lienee toki yhtä luotettava kuin
teidän!"

Tässä oli kuitenkin rehellisen Stålsköld'in mielestä menty liian
pitkälle, ja kiivastuen huusi hän vihasta vapisevalla äänellä:

"Vai minä hävytön konna! Niinkö julkeatte sanoa minulle, te, joka
lähettiläidenne kautta mitä inhottavimmalla tavalla tahdoitte
salaisesti murhauttaa minun Tukholmassa, te, joka samain
konnamaisuutenne välikappaleiden kautta syöksitte minun kuohuviin
aaltoihin myrskyisellä merellä! Nämät konnatyöt eivät kuitenkaan ole
vielä mitään niiden rikosten suhteen, joita te sittemmin olette tehnyt,
mutta nekin jo ovat siksi suuria ja inhottavia, ett'ei teillä ole
mitään oikeutta vaatia kunnioitusta ja luottamusta!"

Parooni Gyllenström'in omatunto ei ollut valmistamaton siihen että
eversti Stålsköld'illä oli ollut ainakin varma aavistus siitä että ne
murhayritykset, joita häntä vastaan oli tehty, olivat alkujaan
lähteneet hänen leppymättömästä vihamiehestään, paroonista. Sentähden
kuunteli hän tyynellä halveksivaisuudella everstin suoria sanoja, ja
ilvehymyllä vastasi hän:

"Minulla olisi oikeus vaatia teiltä todistuksia näihin halpamielisiin
syytöksiin. Jos teillä Tukholmassa taikka missä hyvänsä on ollut
onnettomuus joutua joidenkin roistojen käsiin, niin ei kukaan voine
tehdä minua siitä vastuun-alaiseksi. Ja vaikkapa epäilisittekin minun
palveluksessani olevia henkilöitä, niin huomatkaa, että teidän
sekaantumisenne minun perheellisiin oloihini ei ole voinut pysyä salassa
heiltä kaikilta ja että he ymmärrettävästä innosta isäntänsä asian
hyväksi mahdollisesti ovat saattaneet koettaa rikoksella, jota minä
inhoan, kostaa minun oikeuttani".

Ikäänkuin rivakkaalla askeleella vapauttaaksensa itsensä niistä
solmiavista sanoista, joita nyt rupesi kietoutumaan hänen ympärillensä,
huusi Stålsköld:

"Näyttääkseni kuinka lujasti minä luotan asiani oikeuteen, ulotan minä
jalomielisyyteni teidän konnamaisuutenne ylitse. Ottakaa tämä!"

Eversti Stålsköld oli puhuessaan irroittanut toisen pistooleistansa
vyöltään ja tarjosi sen nyt paroonille.

Ilon välähdys loisti tämän kasvoista, mutta kieltävällä liikkeellä
sysäsi hän tarjotun aseen luotansa ja astui akkunan luokse.

Parooni veti syrjään raskaan villaisen akkunavaatteen. Hän aukasi
salvat, jotka pitivät kiinni akkunaa ja syys-illan viileä ilma virtasi
ummehtuneesen huoneesen.

"Katsos tänne", lausui hän liikutetulla äänellä everstille, joka
verkalleen oli lähestynyt akkunaa, kiinnittäen pistooleja vyöllensä.

Stålsköld loi silmäyksen illan pimeydessä lepäävän seudun yli. Tästä
akkunasta, kukkulalle rakennetun niin kutsutun linnan yläkerroksesta
oli lavea näköala rakennusta ympäröiväin lehtipuiden ylitse. Etäämmällä
olevain viljeltyjen vainioiden takana häämöitti silmään jylhä hongisto,
ja tästä seudusta kuului illan hiljaisuudessa kallioseinäin välissä
alaspäin syöksyvän kosken kova-ääninen kohina.

"Tuolla on paikka", sanoi parooni, osoittaen kädellänsä siihen
suuntaan, josta kosken pauhina kuului, "tuolla on paikka, missä meidän
kohtalomme on ratkaistava. Kalliot, jotka kohoavat molemmin puolin
väsymätöntä koskea, ovat nähneet minun mielipuolena surusta sen vuoksi
ett'en ole omannut sen naisen rakkautta, jota minä sisällisintä
olentoani kalvavalla intohimolla olen rakastanut. Tämä paikka tuntee
koko sen sanomattoman kirouksen, jonka teidän rikoksellinen rakkautenne
on saattanut minun avioliittooni -- siellä on sovelias paikka joko
minun taikka teidän taikka meidän molempain erota elämästä".

"Minä olen suostunut tähän kaksintaisteluun ja annan myöskin määrätä
paikan sitä varten, mutta minä vaadin että meidän asiamme tulee
ratkaistuksi jo tänä iltana, sillä huomen-aamuna jätän minä jo tämän
paikkakunnan. Valmistakaa siis itsenne heti seuraamaan minua!"

Parooni kumarsi syvään ja hänen onnistui salata se ilkkuva ilo, joka
samassa loisti hänen kasvoillaan.

"Minä seuraan teitä aseettomana ja olen paikalla valmis seuraamaan
teitä, herra eversti, jahka olen noutanut viitan päälleni suojaksi
illan viileyttä vastaan. Niin totta kuin elän, palaan minä takaisin
muutaman silmänräpäyksen perästä".

"Minä uskon teidän sanaanne, parooni, ja odotan teitä tässä huoneessa",
sanoi Stålsköld. Parooni osotti häntä arvokkaalla viittauksella
istahtamaan nojatuoliin. Sen perästä läksi Gyllenström ulos huoneesta,
ja hänen askeleensa kuuluivat vielä hetken aikaa kaikuvan linnan
kiviportailla.

Ehdittyänsä alakertaan kiiruhti parooni askeleitansa, käyden avaran
etehisen toiseen päähän. Siellä avasi hän oven, josta tultiin suureen
asumattomaan huoneesen. Ennen komeat kultavaatetapetit, jotka
verhosivat seiniä, riippuivat repaleina, ja avatusta ovesta virtaava
ilma saattoi ne vähäiseen liikkeesen. Pimeys tässä huoneessa
alakerroksessa oli suurempi kuin yläkerroksessa, joka kohosi tiheiden,
vaikka nyt jo lehdettömien vanhain rakennusta ympäröiväin pensasten
yli. Vakain askelin astui parooni huoneen läpi, napautti kerran ovelle,
joka johti vähäiseen linnan nurkkakamariin.

Silmänräpäyksen kuluttua aukesi ovi, ja synkkä haamu tuli näkyviin,
kynttilä kädessä valaisten paroonia. Hänen kasvonsa olivat semmoiset,
joita ei voi unhottaa, joka ne on kerran nähnyt. Meille eivät ne olleet
tuntemattomat. Nuo lujasti yhteen puristetut huulet, nuo rypistyneet
silmäkulmat eivät voi olla kenenkään muun kuin paroonin kaikissa
konnantöissään uskollisen kätyrin, onnettomuutta ennustavan
taloudenhoitajan, herra Mörk'in.

Parooni astui kiiruusti sisään ja lukitsi itse mitä suurimmalla
huolella oven. Kanssapuhe, jota pidettiin hiljaisella äänellä hänen
ja taloudenhoitajan välillä ei ollut pitkä. Mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella kuunteli herra Mörk paroonin sanoja ja kun tämä oli
lopettanut, kuvautui pirullinen, ilkkuva ilo hänen synkissä
kasvoissaan. Mitä heidän puhelunsa koski, saamme kohta tietää.

"Luottakaa minuun, herra parooni", lausui taloudenhoitaja kuiskuen,
valaistessaan kynttilällä paroonille tietä hänen mennessään ulos. Heti
sen perästä lukittiin ovi.

Parooni kiiruhti askeleitansa. Tultuansa etehiseen kääri hän viitan
ympärilleen ja astui taasen portaita ylös siihen huoneesen, johon
jätimme Stålsköld'in.

Stålsköld'in ajatukset eivät olleet sen lyhyen ajan kuluessa, jonka hän
odotti paroonia, ollenkaan olleet kaksintaistelussa, joka hänellä
hetken perästä oli taisteltavana. Tuskallisesti kuvautui hänen sielunsa
silmäin eteen ennen niin eloisan Elvira S----hjelm'in kuva, jota hän
vertaili siihen huolten kalvamaan hahmoon, jonka kaltaiseksi hänen
mielikuvituksensa nyt loi hänen. Kentiesi oleskeli Elvira nyt saman
katon alla kuin hänkin vaikk'ei hänelle kuitenkaan ollut mahdollista
lieventää hänen kohtaloansa, se kun oli kiinnitetty hänen halveksitun
puolisonsa kohtaloon.

Paroonin palaaminen huoneesen keskeytti hänen ajatuksensa.

"Minä olen valmis seuraamaan teitä, herra eversti", lausui tämä, hieman
kumartaen, samassa kuin hän levitti mustan, avaran viittansa, joka
hänellä oli olkapäillään, ikäänkuin vielä varmemmin vakuuttaaksensa
Stålsköld'iä, että hän oli pitänyt sanansa ja aikoi aseettomana seurata
häntä.

Virkkamatta sanaakaan astui Stålsköld ulos huoneesta ja molemmat
veriviholliset lähtivät syyspimeässä kulkemaan määräpaikkaansa kohden,
vaihtamatta sanaakaan keskenänsä koko matkalla. Tämä matka tuli sangen
pitkäksi, sillä parooni valitsi tahallansa pitemmän niistä kahdesta
tiestä, jotka johtivat koskelle.

Kuitenkin tahdomme nyt jättää heidät tuokioksi ja palata siihen
huoneesen, johon äsken jätimme herra Mörk'in.

Kun parooni Gyllenström oli, kuten äsken kerroimme, lähtenyt siitä
huoneesta linnan alakerrassa, jossa hänen taloudenhoitajansa asui, otti
tämä kiiruusti seinältä pienoisen sarvilyhdyn, sytytti kynttilän siinä
sekä kääri sitten ympärilleen avaran ratsastusviitan. Käsivarrelleen
heitti hän toisen samallaisen päällysvaatteen.

Hän painoi äkisti erästä melkein huomaamatonta jousta, ja äänettömästi
aukeni keskellä huoneen sivuseinää oleva laatikko ja kapea, matala
aukko tuli näkyviin paksussa muurissa, jonka läpitse jyrkät salaportaat
johtivat herra Mörk'in asuinhuoneen yläpuolella olevaan huoneesen
yläkerrassa.

Kiirein askelin riensi hän ylös näitä salaisia portaita, työnsi kooten
kaikki voimansa auki raskaan salvan, joka lukitsi tämän porraskäytävän
yläpäässä olevan oven, ja astui sitten käskevän vakaalla, huolettomalla
käytöksellä huoneesen, jossa paroonin puoliso, onneton Elvira, jo kauan
aikaa oli pidetty eroitettuna maailmasta.

Huonetta valaisi heikosti palava lamppu. Akkunan eteen oli tehty
lautaseinä, joka kuitenkin loppui noin kyynärän verran katosta
alaspäin, joten päivän aikana heikko valo pääsi tunkeumaan huoneesen.

Vaikka pieni, oli tämä huone kuitenkin tavallansa mukavan, jopa
komeankin näköinen. Seiniä peittivät sievästi kirjatut tapetit, joiden
muinoin loistavat värit kuitenkin jo olivat paljon vaalenneet.
Huonekalut olivat todellisia taideteoksia, kaunistetut taidokkaasti
tehdyillä leikkauksilla ja silatut kallisarvoisilla puulajeilla. Herra
Mörk'in astuessa sisään makasi Elvira puolinukuksissa seinän vieressä
olevalla sohvalla. Hän oli hyvin kuihtuneen näköinen. Vaikka hänen
väsymättömän vartijansa, taloudenhoitaja Mörk'in, jolla yksinänsä oli
oikeus päästä vapaaherratar Gyllenström'in kaikesta ulkomaailmasta
eroitettuun huoneesen, olikin tapana alituisesti käydä hänen luonansa,
loi hän nyt kuitenkin levottoman, kysyväisen silmäyksen miehensä
jääkylmään, rohkeaan kätyriin, sillä tähän aikaan vuorokaudesta sai hän
kuitenkin tavallisesti olla vapautettuna hänen läsnäolostansa.

Vähäisellä kohteliaisuuden vivahduksella lausui herra Mörk heti
huoneesen tultuansa:

"Suvaitkaa, rouva vapaaherratar, valmistautua heti seuraamaan minua".

Vapaaherratar nousi ylös ja astui tyynenä häntä vastaan. Koko hänen
olennossaan voi huomata samalla kertaa nöyryyttä ja loukkaamatonta
arvoisuutta.

"Ja ken käskee minua seuraamaan teitä?" sanoi hän, luoden vakaan
silmäyksen herra Mörk'iin.

"Parooni" -- vastasi herra Mörk lyhyesti ja huolettomalla äänenkorolla,
jolla hän ikäänkuin tahtoi ilmoittaa ett'eivät mitkään kysymykset
eivätkä vastaansanomiset tässä olleet paikallansa. "Siis", lisäsi hän,
ojentaen Elviralle myötänsä tuodun viitan, "siis täytyy se tapahtua. Yö
tulee kylmä ja matkamme tulee kenties kyllin pitkäksi. Te tarvitsette
tämän viitan".

"Ja minne aikoo parooni viedä minun?" kysyi Elvira äänellä, joka
osoitti kuinka arvottomalta elämä jo näytti tälle vielä nuorelle
naiselle.

"Sitä en tiedä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua" sanoi herra Mörk,
avaten oven sammutettuansa lampun huoneessa.

Elvira heitti herra Mörk'in tuoman raskaan viitan hartioilleen ja veti
sen päähineen päänsä ylitse, samassa kuin hän hiljaisesti huo'aten
jätti yksinäisen kammionsa, joka todenteolla oli ollut hänelle rakas,
sillä se oli vapauttanut hänen joka päivä näkemästä paroonia, hänen
puolisoansa. Ainoastaan jostakin erityisestä syystä oli parooni joskus
käynyt tässä huoneessa.

Tultuansa alas herra Mörk'in huoneesen viipyivät he siinä ainoastaan
niin kauan, että taloudenhoitaja mitä huolellisimmasti ehti lykätä
laatikon takaisin paikallensa. Sitten sammutti hän Kynttilän lyhdystä
ja astui nyt vankinsa kanssa hänen oman kamarinsa ulkopuolella olevan
kolkon etuhuoneen läpi ulos pihalle.

Täällä tarjosi hän vapaaherrattarelle käsikynkkänsä ja kääntyi äkkiä
alas pitkään lehtokujaan, joka johti talosta koskelle päin. Heidän
mustat haamunsa katosivat pian syys-illan pimeyteen. Tie, jonka herra
Mörk oli valinnut, oli paljon lyhyempi kuin se, jota parooni eversti
Stålsköld'in kanssa kulki samaan aikaan, samaa päämaalia kohden.

Koko tämä tapaus oli tapahtunut lyhyemmässä ajassa kuin mitä oli mennyt
sen kertomiseen.

Matkalla koskelle oli jo tullut täydellinen yö-pimeä, ja kuu, joka
ainoastaan kolmannella osalla pintaansa valaisi maata, loi vain
niukasti valoa vaeltajain polulle. Polku kävi herraskartanon ja metsän
välillä olevan avaran niityn poikki. Jos Stålsköld kävellessään
paroonin kanssa olisi heidän ehdittyänsä sille mäennyppylälle, jonka
ylitse suuri maantie kulki, silmäillyt ympärillä olevaa seutua, olisi
hän himmeässä kuunvalossa nähnyt nämät varjot liikkuvan eteenpäin
niityllä. Heti sen perästä kääntyi maantie, tehden äkkimutkan
vastaiselle suunnalle, ja vasta etäämmällä kulki se suoraan koskea
kohden.

Herra Mörk ja hänen vankinsa eivät alussa vaihtaneet sanaakaan
keskenänsä. Kulettuansa niityn poikki tulivat he sangen tiheään
metsään, jonka risteilevillä poluilla taloudenhoitaja liikkui yön
pimeydessä semmoisella varmuudella, että siitä helposti voi huomata
hänen täydellisesti tuntevan seudun. Pian rupesi kosken kohina
kuulumaan selvemmin. Metsä harveni harvenemistaan, kunnes näkyviin tuli
alastomia kallioita ja vuoren onkaloita, joiden välissä syyssateiden
paisuttama koski nopeasti riensi eteenpäin.

Tämä koski, jota me jo ennen Stålsköld'in seurassa olemme sen
yläpuolella joen ylitse menevältä sillalta katselleet, syöksi edempänä
olevaa suurta järveä kohden kahdella putouksella. Ylempi heti sillan
alapuolella oleva putous ei ollut niin jyrkkä eikä myöskään niin
ahtaalle kallioseinäin väliin pakoitettu kuin alempi, joka kappaleen
matkan päässä kootuin voimin syöksi alas kolkkojen ja jylhien
kalliolohkareiden välitse.

Näiden kahden putouksen välillä oli tyynempi suvantopaikka, jonka
ylitse voimakkaasti soutamalla vaaratta voi kulkea veneellä toiselta
rannalta toiselle. Tämän suvannon tunsivat seudun asukkaat hyvin, mutta
käyttivät sitä varsin harvoin, koska vähinkin varomattomuus ylitse
kulkeissa jo oli saattanut monen varmaan perikatoon vuolaassa,
terävillä kallionlohkareilla täytetyssä alemmassa putouksessa.

Tähän ylitsemenopaikkaan saattoi herra Mörk vapaaherratar
Gyllenström'in. Heidän saavuttuansa paikalle katkasi hän pitkän
äänettömyyden ja lausui kuiskaavalla äänellä.

"Tänne on parooni käskenyt minun saattaa teidät. Suvaitkaa levähtää
niinkauan kuin odotamme paroonin tuloa, sillä meillä on vielä tänä yönä
matkustettavana sangen pitkä matka autioiden, synkkäin metsäin läpi.
Paroonilla on erityinen syy nykyään muuttaa perheväkensä kanssa
sydänmaahan, hirvimetsän takalolle perustamaansa uudistaloon. Toivomme
kuitenkin voivamme tehdä teidän elämänne siellä yhtä suloiseksi kuin
linnassakin", lisäsi taloudenhoitaja ilkkuvalla äänellä.

Elvira istui kallionlohkareelle vähääkään kummeksimatta tätä paroonin
odottamatonta tekoa. Kaikki, mikä koski hänen miestänsä, oli tullut
hänelle arvottomammaksi kuin jokapäiväisin tapaus hänen elämässään.
Ikäänkuin kuolonväsymys oli huomattava tämän nuoren naisen koko
olennossa, jota ei yksikään toivon säde enää virkistänyt.

Herra Mörk kävi muutaman askeleen eteenpäin polkua, joka kulki pitkin
vedenrajaan. Hänen ei olisi ollut tarvis, niinkuin hän kuitenkin teki,
alituisesti katsoa taaksensa, pysyikö Elvira paikallansa. Tämä ei
koettanutkaan yön pimeydessä lähteä karkuun vartijattansa. Pari syltä
siitä paikasta, johon herra Mörk oli jättänyt vankinsa, kohosi sangen
suuri yksinäinen kallionlohkare; sen ohitse saattoi parilla askeleella
tulla suurelle, vedenpinnan ylitse kohoavalle kivelle. Tästä, jossa
jokiranta muodosti vähäisen tyynen lahdekkeen, oli pienoinen vene
huolellisesti kiinnitettynä rantaan. Tämän venosen laittoi herra Mörk
pikaisesti järjestykseen; kalliolohkareen vieressä olevasta kolosta
otti hän kaksi paria airoja, jotka hän asetti veneesen, ja sen
tehtyänsä irroitti hän nuoraa niin paljon, että veneen missä
silmänräpäyksessä tahansa voi lykätä ulos rannasta.

Saatuansa kaikki näin tarpeenmukaiseen kuntoon palasi hän
vapaaherrattaren luokse, tarjosi hänelle käsivartensa ja vei
hänen paaden luo, jonka jälkeen hän astui veneesen ja auttoi
vapaaherratartakin siihen. Itse istui hän toiselle soutulaudalle ja
pani ulos airot odottavaan asemaan. Hän viittasi Elviraa istumaan
veneen perään, joka oli käännettynä maalle päin, ja tätä viittausta
totellen istuutui viimeksi mainittu käärien viittaa huolellisemmin
ruumiinsa ympärille.

Sillä tavoin istuivat he molemmat siinä odottaen paroonin tuloa. Heidän
ylipuoleltansa samoinkuin alaakin päin kuului kosken yksitoikkoinen
kohina. Kumpaiseltakin rannalta kuului syksytuulen surullinen humina
honkain latvoista ja koko seutua verhosi yön pimeys raskaana, kolkkona
ja läpitunkemattomana.

Silloin alkoi kuulua kaukaa lähenevien askeleitten töminä. Herra Mörk
kavahti seisomaan, ja henkeänsä pidättäen kuunteli hän tätä ääntä, joka
jok'ainoa silmänräpäys läheni.



26 LUKU.


Lukijan luvalla siirrymme nyt vähän enemmän kuin neljä vuotta takaperin
ajassa eli alkukesään 1652, jolloin jätimme parooni Gyllenström'in ynnä
vapaaherrattaren, heidän saavuttuaan Turkuun tuon myrskyisen merimatkan
perästä Tukholmasta. Tällä matkalla sai Elvira Jakobsson'ilta kuulla
onnettomuuden, joka oli kohdannut Stålsköld'iä, ja riemuitsevalla
ilvehymyllä koetti Gyllenström kehoittaa häntä hänen taluttamanansa
uskaltamaan laivankannelle katsomaan vaahtoavaa merta, jonka syvyyteen
muinoin niin onnellinen kilpailija, sen pahempi, ainiaaksi oli
kadonnut.

Elvira oli saatuansa tiedon Stålsköld'in onnettomasta lopusta mennyt
ensihetkellä tainnoksiin. Toinnuttuansa tuntui hänestä ikäänkuin
viimeinen yhdysside hänen ja paroonin välillä vihdoin olisi katkennut.
Hänestä tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä nyt vasta voisi hengittää,
kun hänellä oli täysi syy halveksia puolisoansa, jonka vaikutusta
Stålsköld'in perikatoon ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Hänen
sydämensä oli tyhjä, tyhjä rakkaudesta, toivosta ja luottamuksesta, ja
kärsivällisyydellä kävi hän tulevaisuutta kohden, varmana siitä ett'ei
mitään vihattavampaa voisi hänelle tapahtua kuin se mitä hän jo oli
tottunut kärsimään.

Kun jahti "Carl Gustaf" vihdoin saapui Turun satamaan, astui hän
viipymättä matkavaunuihin, jotka taloudenhoitaja Mörk'in toimesta pian
ajoivat rantaan. Hänen viereensä asettui parooni istumaan ja sanaa
vaihtamatta lähtivät he matkalle syrjäiseen, jylhään Hämeenmaahan, jota
kaikki ruotsalaiset vielä enemmän siihen aikaan kuin nyt pitivät
kolkkona erämaana. Elviralle oli tämä syrjäinen seutu tervetullut, se
kun paremmin kuin loistava Tukholman kaupunki soveltui hänen
pettyneiden toiveittensa haudaksi.

Kun siis pitkän matkan perästä vanha, valkoinen linnarakennus korkeine,
mustine kattoineen näkyi kohoutuvan kesän ihanimpaan vihannuuteen
verhotun puiston ylitse paroonin maatilalla, katseli Elvira
jonkunlaisella ilolla vastaista kolkkoa asuntoansa.

Ja todellakin tuli tämä paikka Elviralle ensi aikoina hiljaisen rauhan
lähteeksi, joka raittiin tuulahduksen tavoin virvoitti hänen
sydäntänsä. Asian laita olikin todella se, että etevimpänä syynä
paroonin päätökseen muuttaa Suomeen oli ollut hänen tulinen,
intohimoinen rakkautensa Elviraan. Hän oli ajatellut, että Elvira
siellä erämaassa, jossa hän ei olisi tilaisuudessa seurustelemaan
kenenkään muun kuin hänen kanssansa, aikaa voittain voisi taipua,
jollei rakastamaan häntä, ainakin kärsimään hänen läsnäoloansa. Kun
hänen tuona myrskyisenä yönä Ahvenanmerellä onnistui vapauttaa itsensä
Stålsköld'istä, kasvoi hänen luottamuksensa aikeensa onnistumiseen, ja
levottomalla kiiruulla oli hän kulkenut tuon matkan maatilallensa
Hämeesen.

Täällä muutti hän yht'äkkiä käytöksensä Elviraa kohtaan, jota hän nyt
kohteli suurella kunnioituksella, salli hänen vapaasti uskollisen
palvelijan seurassa, milloin häntä halutti, liikkua linnan
ulkopuolella. Kanssapuheissaan osoitti hän jonkunmoista varovaisuutta,
eikä kiivastunut kuten muinoin, kun Elvira jäätävällä kylmyydellä otti
vastaan nämät hänen epäiltävät mieltymyksensä ja uskollisuutensa
osoitukset.

Vapauttansa käytti Elvira käydäksensä joka päivä köyhäin
alustalaistensa asunnoissa, joissa hän viipyi pitkät ajat. Kaikille toi
hän lohdutusta ja apua. Hän oli kyllin kärsinyt täydellisesti
ymmärtääksensä toisten suruja, ja syvällä kiitollisuudella katselivat
tilan sairaat ja köyhät alustalaiset tuota surullista enkeliä, joka
linnasta ja päivä tuli heidän luoksensa lieventämään heidän kovia
kohtaloitansa. Elviraa kohtaan osoitti kansa pian koko seudulla
rajatonta mielisuosiota, ja tämä alhaisten rakkaus herätti eloon
silloin tällöin jonkun kukkasen, joka ilahutti hänen elämän
kokemuksissa haavoittunutta, nöyrää sydäntänsä. Kauan ei näitä tyveniä
päiviä kuitenkaan kestänyt Elviralle. Parooni huomasi pian, kuinka
nämät harrastukset yhä enemmän vieraannuttivat hänen puolisonsa
hänestä. Sen lisäksi tuli vielä eräs ulkonainen tapaus, joka saattoi
hänen pian riistämään Elviralta sen vapauden, jota hän nyt nautti.

Syksyllä sai parooni, näet, Tukholmasta kirjeen, jossa muun muassa
kerrottiin, mitenkä eversti Stålsköld ihmeellisellä tavalla oli
pelastunut uhkaavasta kuolonvaarasta.

Tämä odottamaton uutinen iski kuni ukkosen nuoli paroonin sydämeen ja
teki hänen aikeensa tyhjiksi. Niinkauan kuin Stålsköld'in uhkaava hahmo
oli hänen ja Elviran välillä, ei hän voinut toivoa mitään muutosta
heidän molemminpuolisissa olosuhteissaan. Ulkomaailman keskuudessa
voisi Elvira milloin hyvänsä saada tietää Stålsköld'in vielä elävän.
Kalliilla valalla vannoi parooni, ett'ei tämä seikka sinä ilmoisna
ikänä olisi tuleva Elviran korviin.

Tapansa mukaan kääntyi hän kysymään uskotultansa, herra Mörk'iltä,
neuvoa puolikypsyneen tuumansa toimeenpanemisessa, ja tämä, joka hyvin
ymmärsi herransa, puki ne pian selviin sanoihin.

"Se on helposti pantu toimeen", sanoi taloudenhoitaja, "sillä meidän
tarvitsee ainoastaan erottaa hänen yhteydestä maailmaa kanssa. Sillä
tavoin tehdään hänelle mahdottomaksi saada mitään tietoa siitä mitä
maailmassa tapahtuu. Jo kauan aikaa olen aikonut esitellä teille
tämmöiseen toimeen ryhtymistä, sillä olen kauan huomannut, että teille
siitä monessa suhteessa olisi hyötyä. Ei ole hyödyllistä eikä
soveliastakaan antaa hänen armonsa liikkua vapaasti ulkona. Se rakkaus,
milt'eipä jumaloitseminen, jota kansa niin runsaassa määrässä osoittaa
häntä kohtaan, tämä jumaloitseminen, sanon minä, koituu tälle huoneelle
ainoastaan kiroukseksi. Ihan kärsimätöntähän on nähdä, millä hellyydellä
hän kohtelee halpaa rahvasta, kun ajattelee sitä kylmyyttä, millä hän
kohtelee teitä, herra paroni! Jok'ainoa hellyyden kipinä, jonka hän
tuhlaa repaleiselle mieronkulkijalle, vähentää selvästi hänen
hellyyttänsä teitä kohtaan. Ja siitä huvituksesta, mikä hänellä näyttää
olevan noista mielettömistä matkoistansa mökkeihin, siitä ei ole
hänellekään muuta kuin sulaa vahinkoa! Jos häneltä kerran
riistettäisiin tämä huvitus, niin tulisi hän varmaan hellemmäksi teitä
kohtaan -- sitä ei tarvitse silmänräpäystäkään epäillä! Siis --
sulkekaamme hänet neljän seinän sisälle, eroittakaamme hänet noista
kerjäläiskakaroista, noista kyyhkysistä, varpusista ja kaikesta, jolle
hän nyt niin sydämellisesti omistaa lempeytensä!"

Tämä herra Mörk'in näin esittelemä suunnitelma miellytti paroonia
hyvin. Ainoastaan se seikka millä tavalla tämä olisi toimeenpantava
epäilytti häntä vielä. "Tämä asia on kuitenkin herättävä suurta
huomiota", muistutti hän sentähden, luoden miettivän silmäyksen
taloudenhoitajaansa. "Mitä arvelevat alustalaisemme, mitä sanovat
ihmiset vapaaherrattaren pikaisesta katoamisesta?"

"Mitä he sanovat! Me emme kai ole niin tyhmiä, että annamme heidän
saada tietää asian oikeata laitaa!" vastasi Mörk ja katseli hetkisen
isäntäänsä riemuitsevalla etevämmyydellä. Tämä puolestaan näytti
odottavan likempää selitystä taloudenhoitajalta, mutta kun herra Mörk
yhä edelleen oli vaiti, tiuskasi parooni vihdoin vähän äreästi: "No
sano sitten selvästi mitä tarkoitat ja miten meidän on menetteleminen!"

"Minä voisin helposti keksiä sangen monta ja lisäksi sangen erilaista
menettelytapaa, mutta esittelen tässä nyt sen, mikä ensiksi johtui
mieleeni", vastasi Mörk vakavasti, kuten semmoinen henkilö ainakin,
joka perinpohjin tuntee asian, jota aikoo käsitellä, ja hän lisäsi
konnamaisille ihmisille omituisella välinpitämättömyydellä: "ei ole
mikään salaisuus asukkaille näillä seuduin että hänen armonsa ei
erittäin hyvin viihdy täällä teidän läänityslinnassanne, ja sitä
seikkaa, että hän mielellään toivoisi saada nähdä vanhempiansa, ei hän
juuri ole pitänyt minäkään salaisuutena. No mitäs muuta! Matkustakoon
hän heidän luoksensa! Me viemme hänen takaisin heidän luoksensa!"

"Oletko järjiltäsi, mies!" kiljasi parooni vihastuneena, kun asia
rupesi tähän suuntaan kääntymään.

Taloudenhoitaja hymyili ivallisesti ja hänen silmänsä loistivat
kärmeensilmien kiillolla. "Ha, ha, ha!" nauroi hän vastaukseksi.
"Ettehän luulle, herra parooni, minun täydellä todella ehdottelevan
että hän matkustaisi! Kansan vaan tulee uskoa, että hän on matkustanut.
Ymmärtääkö teidän armonne minua nyt?"

Paroni nyökäytti päätänsä ikäänkuin merkiksi, että tuo pulmallinen
juoni nyt rupesi käymään hänelle käsitettäväksi. Sittemmin antoi hän
herra Mörk'ille kädellänsä merkin jatkaa sen selittämistä.

Taloudenhoitaja kertoi nyt, että hänen aikomuksensa oli suljetuilla
vaunuilla lähteä Turkuun. Samaan aikaan taikka vähäistä ennen tätä
matkaa olisi Elvira suljettava yksinäiseen kammioon. Kansalle
ilmoitettaisiin kuitenkin, että se oli vapaaherratar, joka matkusti
suljetuissa vaunuissa, vaikk'ei hän voinut näyttäytyä kellekään, siitä
syystä että satunnainen pahoinvointi vaati käyttämään erinomaista
varovaisuutta.

Koko tämän suunnitelman, josta nämät molemmat herrat, tahi
oikeammin herra ja hänen palvelijansa, keskustelivat sellaisella
välinpitämättömällä tyyneydellä kuin olisi ollut puhe mitä
tavallisimmasta asiasta maailmassa, hyväksyi parooni täydellisesti.

Hirmuisen katkerilta tuntuivat Elviralle ensi-ajat hänen yksinäisessä
kammiossaan. Vapaus oli tähän saakka ollut ainoa hyvä lahja, joka teki
hänelle elämän, jollei rakkaaksi, niin kuitenkin kärsittäväksi, ja
sentähden oli tämä lahja, kallis kaikille, tullut hänelle arvaamattoman
kalliiksi. Hän kärsi sanomattomia tuskia, ja hänen ymmärryksensä valo
olisi kentiesi sammunut, jollei hän näinä rajattoman katkerina hetkinä
olisi etsinyt ja löytänyt sitä korkeampaa lohdutusta, jota uskonto
tarjoopi jokaiselle, joka nöyryytetyllä sydämellä hädässään ja
tuskissaan siitä lohdutusta etsii.

Ne monet kokeet, joita paroni teki taivuttaaksensa Elviran mieltä häntä
kohtaan suotuisammaksi, eivät olleet soveliaat lievittämään, vaan päin
vastoin omiansa lisäämään Elviran vankeuden katkeruutta, sillä hänen
oli mahdoton enää osoittaa puolisoansa kohtaan minkäänlaisia muita kuin
halveksimisen tunteita.

Aina siitä päivästä alkaen, jolloin Elvira suljettiin yksinäiseen
kammioonsa hamaan siihen tapaukseen saakka, joka saattoi parooni
Gyllenström'in lähettämään hänen syrjäiseen uudistaloonsa, ei hän ollut
ainoatakaan kertaa ollut ulkona vankeushuoneestansa. Vastenmielisesti
ja ainoastaan estääksensä kaiken mahdollisuuden tiedustelemiseen, oli
parooni nyt päättänyt ryhtyä siihen toimenpiteesen, joka taasen
saattoi hänen vankihuoneen kolkkojen muurien ulkopuolelle.



27 LUKU.


Parooni Gyllenström ja eversti Stålsköld jatkovat matkaansa, jonka
edellisessä olemme nähneet heidän alkavan.

Paroonin askeleet olivat epätasaiset, epävarmat -- tuontuostakin
seisahtui hän silmäilläksensä ympärilleen. Tämä näytti eversti
Stålsköld'istä epäiltävältä ja hän päätti olla varoillansa.

"Minä aavistan jotain petosta ja vaadin pikaista ratkaisua. Jos te
teette jonkinlaisia epäilyttäviä liikkeitä, niin pidän minä itseni
pakoitettuna laskemaan luodin päänne läpi", sanoi hän.

"Olkaa huoleti", vastasi parooni Gyllenström. "Minähän olen
aseettomana, ihan aseettomana".

Tästä vastauksesta tyyntyi eversti hiukan. He kulkivat edelleen
äänettöminä ja niin saapuivat he vuoriselänteelle, jonka onkaloista
hyökyvä koski syöksi alas. Täällä jyrkkeni polku ja kierteli kolkkoin,
uhkaavain kalliolohkareiden välitse. Parooni seisahtui eräällä
korkealla tasaisella vuorilakealla ja ilmoitti, että he olivat
saapuneet määräpaikkaansa. Tätä vuorilakeaa ympäröitsi kolmella taholla
jylhä kuusikkometsä, neljäs sivu laskeutui äkkijyrkkänä kallioseinänä
vesiputoukseen, joka oli sen alapuolella.

"Tässä", sanoi paroni, "tässä on paikka, jossa meidän kohtalomme on
ratkaistava! Tässä on minun taikka teidän matkanne määrä! Ei siin muuta
kuin astukaa kalliolakean vastaiselle syrjälle ja antakaa minulle
toinen pistooli. Sen meistä, joka kaatuu, nielaiskoon koski vaahtoavaan
kuiluunsa!"

Eversti Stålsköld'iä värisytti. Kuitenkin astui hän tuolle pelottavalle
paikalle ja antoi paroonille pyydetyn aseen. Parooni otti sen tyynesti
ja lisäsi: "Tässä, tässä on meidän kohtalomme ratkaistava! Hän, joka on
rohjennut häiritä avioliiton rauhaa, hän, joka on uskaltanut pilkata
pyhimpiä tunteita, mitkä ikänä ovat yhdistäneet kaksi ihmissydäntä,
hän, joka on ansainnut kaikki helvetin tuskat -- hän saakoon tässä
tuomionsa! Olkaa varoillanne ja valmiina! Kun minä olen lukenut kolmeen
-- silloin lyököön koston kello!"

Parooni oli puhunut vakaasti.

Enemmin paikan kolkon jylhyyden ja hetken tärkeyden johdosta kuin
paroonin sanain vaikutuksesta tunsi eversti Stålsköld mielensä
juhlalliseksi ja tunteilla, jommoisia ei hän ikänä ennen ollut
tuntenut, odotti hän ratkaisevia sanoja paroonin huulilta. Jok'ainoa
pieninkin epäluulon kipinä oli sammunut hänen mielestänsä. Kavaluus
näytti hänestä tällä hetkellä mahdottomalta. Tuomion hetki -- sen
juhlallisimmassa merkityksessä näytti hänen mielestään olevan läsnä ja
hän ei pitänyt paroonia enää kavalana verivihollisenaan, vaan
henkilönä, jonka kohtalon kanssa hänen oma kohtalonsa niin
arveluttavalla tavalla oli sattunut yhteen, että korkeamman voiman nyt
piti ratkaista, kenen puolella oikeus oli. Miehekkäällä tyyneydellä,
mutta kuitenkin hiukan levottomalla mielellä odotti hän kuulevansa
paroonin huulilta sanan "yksi".

Mutta kun ei tätä sanaa kuulunut ja kun pimeys esti häntä huomaamasta
paroonin liikkeitä, niin loppui eversti Stålsköld'in kärsivällisyys,
samalla kuin epäluulo uudestaan alkoi herätä hänen mielessään ja hän
huusi "Jollette peräydy lausumasta sanoja, jotka luultavasti tulevat
olemaan viimeiset sananne, niin otan minä lausuakseni ne".

"Minä en peräydy mistään sanoista maailmassa -- olkoon ne mitkä
tahansa", sanoi parooni täydellisellä tyyneydellä, "mutta minä pelkään,
että te aiotte tehdä minulle kavalan kepposen".

"Minäkö?" kysyi eversti kummastuneena. "Mikä kepponen se on, josta te
puhutte? Että minä aion tehdä lopun teidän katalasta elämästänne, --
siihen kepposeen pitäisi teidän olla valmistettu!"

"Pimeys estää minua tyystemmin tarkastamasta tätä asetta", lausui
parooni yhtäläisellä tyyneydellä. "Mutta minä pelkään ettei pistooli ole
panoksessa. Eihän teillä ollut mitään syytä antaa minulle panoksessa
olevaa ampuma-asetta".

Veri syöksähti eversti Stålsköld'in sydämeen. Hän tunsi itsensä syvästi
loukatuksi eikä hän tavallisuuden mukaan viivytellyt kiivailla sanoilla
ilmaisemasta suuttumustansa.

"Raukka!" kiljasi hän. "Te olette siis tosiaankin niin perin kurja,
ett'ette voi käsittää, saatikka arvostella, miehuullista rohkeutta. Vai
niin! Sinä pelkurimaisin kaikista pelkurimaisista hylkiöistä! Anna
tänne pistooli ja ota tämä!... Mutta älä odota että minä enää
kuuntelen, vielä vähemmin odotan mitään sanoja tahi merkkiä!"

He vaihtoivat aseita semmoisella kiivaudella ja pikaisuudella, että
sitä on mahdoton kertoa ja yhtäläisellä kiiruulla ojensivat he ne
toistensa rintoja kohden. Valonsäde valaisi silmänräpäyksen ajaksi
kolkon ympäristön, sangen kova paukaus kuului ja -- ratkaiseva
silmänräpäys oli ohitse.

Paroonin pistooli oli lauennut, eversti Stålsköld'in sitävastoin ei
ollut ottanut tulta. Tästä pistoolista oli paroonin, joka käytti
pimeyttä hyväksensä, onnistunut huomaamatta ottaa pii pois. Tähän
rohkeaan konnantyöhön oli tämä katala mies päättänyt ryhtyä osaksi
luottaen onneensa, joka aina oli ollut hänelle myötäinen
tämänlaatuisissa yrityksissä, osaksi sentähden että hän eversti
Stålsköld'issä tunsi henkilön, joka liian suuren luottamuksensa takia
ihmisten rehellisyyteen näytti olevan ikäänkuin vartavasten luotu
kanssaihmistensä petettäväksi.

"Se käypi varmaan päinsä!" ajatteli parooni. "Jos minun muutamilla
soveliailla sanoilla vielä onnistuu kiihoittaa hänen muutenkin kiivasta
luontoansa, niin on voitto minun. _Miten_ minä olen päässyt voitolle,
siitä ei kukaan kuolevainen kuuna päivänä saa tietoa, sillä koski on
kyllin syvä salaamaan ihmisten ilmoista mitättömän piipalasen sekä
piittömän pistoolin".

Kaiken tämän oli parooni harkinnut aivan oikein, mutta mitä hän ei
ollut ottanut lukuun oli se seikka, että ihmiset, joilla on paha
omatunto ja pahoja aikeita, toisinaan ampuvat syrjään taistellessaan
rehellisten ja kunniallisten miesten kanssa. Tämän seikan tuli hän
kuitenkin tänä iltana tuntemaan, sillä tuo ammuttu, murhaava luoti ei
sattunut eversti Stålsköld'iin. Se hiipasi hänen olkapäänsä ohitse,
saattamatta kuitenkaan hänelle pienintäkään vahinkoa, jos emme ota
lukuun pientä rikkinäistä sipaletta hänen takinhiassaan -- vaan eihän
semmoisesta vahingosta siedä puhuakaan.

Kauhistuksen huuto pääsi paroonilta sittenkuin hän oli ehtinyt huomata,
ett'ei laukauksensa ollut sattunut.

Eversti Stålsköld seisoi tyynenä, järkähtämättömän tyynenä. Hän ei
tuntenut mitään vapistusta, ei mitään pelkoa. Hänen mielensä oli tyyni,
mutta tämä tyyneys oli sen tyyneyden kaltainen, joka merellä käy
raivoavan myrskyn edellä. Se oli luonnon tyyneys vähää ennen hirmuista
ukkosen jyrinää.

Kauan aikaa seisoi hän liikkumattomana kuni valettu kuvapatsas. Kun
hänen kuohuvat ajatuksensa vihdoin puhkesivat sanoiksi, huusi hän
vihasta värähtelevällä äänellä: "Petetty! Siis on tämä konna vielä
kerran ilkeästi pettänyt minun! Hänessä ei siis ollut _rahtuakaan_
kunniantuntoa ... _ei rahtuakaan_! Mutta sallimus on selvästi
osoittanut, että täydellisin oikeus on minun puolellani, oikeus, jota
vastaan kaikki konnamaiset yritykset musertuvat kuni kallioon heitetyt
saviastiat. Tällä hetkellä olen minä täydellisesti vakuutettu, että
minulla on oikeus rangaista ... ja minä rankaisen! Rangaistakseni
moista konnaa en minä tarvitse ampuma-aseita."

Eversti Stålsköld vaikeni ja tehden suonenvedontapaisen, voimakkaan
liikkeen kohotti hän oikean kätensä. Kooten kaikki voimansa heitti hän
pistoolin, joka hänellä oli kädessä, paroonia kohden. Mutta tämä oli jo
pötkinyt käpälämäkeen, pistooli sattui erääsen ulkonevaan
kallionhuippuun ja juova säkeniä osotti sen tietä, kunnes se katosi
läheiseen kuiluun luultavasti kuuksi päiväksi piiloutuaksensa ihmisten
ilmoilta hyrskyvien aaltojen vaahtoavan vaipan alle.

Eversti Stålsköld henkäsi syvään ja hän luuli tukehtuvansa kiukusta,
joka paronin kurjamaisen menettelyn takia oli kiihtynyt hurjimmilleen.
Hän koetti keventää rintaansa huutamisella ... kirouksella,
siunauksella, sadatuksella -- yhdentekevää millä hyvänsä! mutta hänen
huulensa pysyivät yhteen puristettuina ja hänen oli mahdoton saada
sanaakaan suustansa. Silloin sattui pakenevan paroonin askeleitten
töminä hänen korvaansa. Saalistansa vainoavan jalopeuran nopeudella
lähti hän kiitämään sille suunnalle, josta tämä töminä kuului.

Edellisessä luvussa olemme maininneet että myöskin taloudenhoitaja Mörk
kuuli lähenevien askeleitten töminätä istuessaan veneessä. Myöskin
olemme huomauttaneet siitä äkillisestä mielenliikutuksesta, joka hänen
silloin valtasi.

Kauan ei herra Mörk'in tarvinnut alla epätiedossa siitä mitä nämät
kiiruhtavat askeleet merkitsivät, sillä pian kuuli hän paroonin, joka
yhä edelleen mitä kiiruimmasti riensi veneelle päin, huutavan; "Jumalan
tähden Mörk! Onko sinulla kaikki järjestyksessä? Taivas ja helvetti
ovat hyljänneet meidät! Me olemme hukassa! Lykkää heti ... heti ulos
maalta, jahka minä pääsen perille!"

Saatuansa suurella vaivalla änkytetyksi nämät sanat oli parooni ehtinyt
valkamaan, josta edellä olemme puhuneet.

"Onko kaikki järjestyksessä? Onko kaikki järjestyksessä?" huusi hän
vielä kerran kuumeentapaisella pikaisuudella ja valmistautui hyppäämään
kiveltä, jolla hän seisoi, veneesen.

"Kaikki on valmiina, herra parooni! Joutukaa vaan! -- reipas hyppäys!
Vielä emme ole hukassa! Rohkeutta vaan herra parooni!"

Herra Mörk oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, ennenkuin hän
peljästyneenä peräytyi taaksepäin kuullessaan seuraavat sanat, jotka
lausuttiin vihasta ja kiukusta kauheasti värisevällä äänellä:
"Kuitenkin olette te hukassa! te olette molemmat kadotetut -- kadotetut
ainiaaksi! kadotetut tässä ja tulevaisessa maailmassa!"

Eversti Stålsköld oli saapunut ja hänen ojennettu kätensä tarttui
voimakkaasti kuni ruuvipihti paroonin niskaan.

"Kuolema ja helvetti", änkytti parooni hampaitansa kiristellen ja
taipui kuni muserrettu käärme voittajansa jalkoihin.

Elvira oli tähän saakka istunut äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
Nyt nousi hän äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Se olet sinä! Taivaan
Jumala -- se olet kuitenkin sinä, Kustaa!"

Hän ojensi kätensä rannalle päin ja olisi langennut kasvoilleen
veneestä, jollei eversti Stålsköld samassa olisi sulkenut häntä
syliinsä. Tälle oli ollut silmänräpäyksen työ sinkauttaa parooni
tieltään ja kiiruhtaa rakastettunsa avuksi.

Eversti Stålsköld ei ollut tässä silmänräpäyksessä pitänyt lukua minne
ja mistä hän heitti parooni raukan, eikä hän myöskään ajatellut
pikaisen tekonsa seurauksia, mutta paroonille sattui se hyvä onni että
hän putosi veneesen, ihan uskollisen taloudenhoitajansa viereen.
Paroonin pudotessa liikahti vene äkkiä ja nuora irtaantui rannasta.

"Me olemme pelastetut!" jupisi herra Mörk ja koetti nostaa jaloilleen
herraansa, jonka jäsenille ja raajoille tuo pikainen veneesen tulo ei
ollut tuntunut erittäin suloiselta.

Ja he olivat pelastetut, mutta sen ohessa olivat he säikähtyneinä,
siihen määrään säikähtyneinä, ett'eivät kyenneet mitään toimittamaan.
Airot olivat paikoillansa hangoilla, mutta ei parooni eikä hänen
taloudenhoitajansa yrittäneetkään käydä käsiksi niihin. Vesipyörteet
saivat veneen valtaansa ja kiidättivät sitä hyvällä vauhdilla alas
koskea kohden, mutta edellisestä uhkaavasta vaarasta ja sitä
seuraavasta pikaisesta pelastuksesta säikähtyneet veneessä olijat eivät
näyttäneet huomaavan sitä. He lähestyivät yhä enemmän ja enemmän
vesiputousta ja vaahtopäiset aallot kuohuivat heikon aluksen
kumpaisellakin puolella. Parooni tointui vihdoin niin paljon, että hän
huomasi uhkaavan vaaran. Nousten polvillensa huusi hän sydäntä
vihlaisevalla äänellä: "Mörk! Mörk! Joudu... Tartu airoihin! Etkö näe
että me olemme perikadon partaalla!"

Äkkiä kuni pahasta unesta heräävä kavahti herra Mörk seisaalleen ja
silmäili hurjasti ympärilleen.

"Se on liian myöhäistä herra parooni! Se on liian myöhäistä!" parkasi
hän kamalasti ja hänen äänensä, joka kajahti kovemmin kuin kosken
pauhina, kuului rannalla seisovien korviin kuni hautaussäveleet
helvetin alhosta.

Tuskin olivat Mörk'in viimeiset sanat kajahtaneet, kun eversti
Stålsköld aivan lähellänsä kuuli hänelle tutun ähkyvän äänen ja
seuraavassa silmänräpäyksessä töytäsi Pekka hengästyneenä hänen
jalkoihinsa.

"Jumalan kiitos, etten tullut liian myöhään! Te olette siis vielä
hengissä, rakas isäntäni!" huudahti tämä uskollinen, rehellinen
palvelija toistaen samoja hellyyden osoituksia, joita hän kerran ennen
oli näyttänyt Aurajoen rannalla.

Muutamaa askelta ulompana seisoi se sotamies, jonka parooni oli
häätänyt talostansa pois ja joka nyt oli seurannut Pekkaa tämän
vakousretkellä. Kyyneleet silmissä katseli hän tuota harvinaista ryhmää
edessänsä ja etenkin loi hän sanomattoman lempeitä silmäyksiä Elviraan.

"'Taivaan armo' elää -- Jumalalle olkoon kiitos siiiä", sanoi hän.

"Niin 'taivaan armo' elää, siinä sinä olet oikeassa", lausui Stålsköld,
vielä melkein liikutuksen vallassa, "ja 'taivaan armo' on aina elänyt
ja on aina elävä. Turhaan koettavat ihmiset sammuttaa armon kipinätä --
se pilkoittaa vastustamattomasti myöskin ihmissilmälle ja ihmisjärjelle
läpitunkemattoman pimeyden läpi. Elvira! Emmekö me ole elävänä
todistuksena näiden minun sanojeni totuudesta?"

"Me olemme elävänä todistuksena siitä", kuiskasi Elvira ja koetti
hellällä väkivallalla irroittaa itseänsä eversti Stålsköld'in sylistä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.