Title: Liv
Author: Janson, Kristofer, 1841-1917
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Liv" ***


LIV

Kirj.

Kristofer Janson


Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Oletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen tyttärestään
Liv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä, joka aina
istui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi kyyneleet
tulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy istumaan ja
minä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista.

He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma
varjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi -- Gunnar ja Liv. Gunnar oli
ko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka
juurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv oli
hoikka ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa,
ja vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta. Gunnar oli leveähartioinen,
korkea-otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Liv
oli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotka
luottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hän
kulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi.

Ei kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli,
mistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerran
ilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja eli
nyt kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämä
ajatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toista
mietittiin ja seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkää
miestä, joka jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaen
tytärtänsä, pientä Liviä, ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut,
Jumalanpalveluksen päätyttyä. Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa,
joka päivät päätänsä sai kulkea Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskella
tuon äänettömän ihmisen kanssa. Mutta nähdessään tytön tepsuttelevan
isän rinnalla sunnuntaisin ja katsoessaan hänen lempeään kirkkaasen
silmäänsä, ei voinut kukaan kuitenkaan uskoa että mikään varjo vielä
oli hänen sieluansa pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut utelias
tietämään ja kuulemaan kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaan
uskaltanut puhutella Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketään
jutuillansa. Kolkot kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneet
että kaikki sisäpuolella oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynyt
sentään kukaan, joka olisi voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaen
jotakin huonoa sanoa: "sen Gunnar Haugen on tehnyt". Gunnar järjesti ja
hallitsi hyvästi mitä vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaan
olleet nähneet hänen ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaan
olleet kuulleet hänen kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaa
lausuvan; sillä Gunnar kuului "heränneiden", joukkoon, ja Raamattu oli
kai se, joka hänet paraiten tunsi.

Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin
juurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa
oli huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää
muutamia elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi
hänellä oli pieniä maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia
kasvamassa, jotta hyvinä vuosina hänelle jäi vähän ylikin.

Mutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaa
Gunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessään
tarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hän
oli auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos,
hän askaroi, hän lauloi, hän auttoi isäänsä töissä voimiansa myöten ja
luki hänelle joka ilta Raamatusta. Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti
Gunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla,
niin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla
ja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä
seudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin kymmenen
vuotta sitten. Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja
asuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja.

Eräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta
jyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja
seiniä. Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli
ukkosen jyrinä ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet.

Liv istui yksinänsä tuvassa. Hän oli sytyttänyt kynttilän, ottanut
kutimensa esille ja odotti isäänsä. Oveen tartuttiin ja Gunnar astui
sisään. Vedenpisaroita riippui hänen hiuksissaan ja tippui nutustaan,
joka oli sateesta kiiltävä. Hän ei sanonut mitään, astui vaan takan
ääreen, riisui nutun päältänsä ja levitti sitä valkean eteen. "On paha
ilma tänä iltana", sanoi Liv katsellen ulos, "tulee vaikeaksi saada
syyssatoa korjuun jos tällä lailla pitkittää".

"Älä sinä valita ilmasta, Liv, jos ihmiset olisivat paremmat, niin
ilmakin olisi parempi".

Liv oli vaiti ja Gunnar istui takan ääreen, nojaten päätänsä käsihin.

"Sinä olet kai väsynyt työstä tänään", aloitti Liv hetken vaiti-olon
päästä.

"Niin, väsynyt olen hieman tänä iltana".

"Tarvitsisit välistä vähän apua".

"Apuako? -- Apuako tässä autiossa? -- Ja paitsi sitä ihmiset kammovat
isääsi", lisäsi hän ja nousi koettaakseen oliko nuttu kuiva; "koska
kerran olen kestänyt elämää Haugen'issa kymmenen vuotta, kestän sitä
kaiketi kymmenen vuotta vieläkin".

"Luulin että tämä kenties tuntuisi kolkolle sinusta nyt, kun käyt
vanhaksi".

"Ja missä luulet minulle olevan vähemmän kolkkoa?"

"Noo -- kylään ei ole niin pitkä matka".

Gunnar kääntyi ja katseli ikäänkuin säikähtyneenä tytärtänsä.

"Ikävöitkö sinä kyliä, Liv?" sanoi hän, niin oudosti vapisevalla
äänellä, "ikävöitkö elämätä ihmisten parissa, jotka eivät tee muuta,
kuin juovat, lyövät korttia, valehtelevat ja panettelevat aamusta
iltaan, jotka sunnuntaina käyvät kirkossa saadaksensa maanantaina sitä
vapaammin kiroilla? Ikävöitkö sinä ihmisiä, jotka nauravat sinulle
sentähden että luet Jumalan sanaa ahkerammin, kuin muut? Ja minä kun
luulin niin hyvin varjelevani sinua saastaisuudesta ja synnistä -- sinä
lapseni".

Liv kallisti päätänsä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"En minä sitä tarkoittanut", sanoi hän lempeästi ja katseli isäänsä,
"minä en menestyisi missä sinua ei olisi, enkä ikinä olisi onnellinen
missä sinä et olisi onnellinen".

Gunnar oli pukenut nutun päällensä jälleen ja istunut pöydän ääreen.
Hän istui tuijoittaen eteensä. Sitten hän nousi. "Minä olen niin
kummallisen tuskallisella mielellä tänä iltana", sanoi hän, "ota
Raamattu, ja lue minulle vähäisen, jotta saan rauhaa".

Liv meni kaapin luo ottamaan Raamattua. Hän istui juuri lehtiä
kääntämässä kun tuulen puuska kilisteli ikkunoita ja ovi lensi
paukahtaen auki.

"Huh! mikä raju-ilma!" sanoi Gunnar väristen, "voi kiittää Jumalaa kun
on pää katoa alla tänä yönä. Luulenpa että saat lukita oven".

Liv oli noussut ovea lukitsemaan; samassa kuuli hän jotain rapinaa
ulkopuolelta. Hän tirkisti ulos pimeyteen, vaan ei voinut mitäkään
havaita. "Onko täällä kukaan?" huusi hän.

"Oi Herra Jumala; antakaa mun päästä sisään, muuten minä kuolen
viluun", kuuli hän jonkun ruikuttavan, ja sisään hiipi eräs mies,
ryysyinen ja märkä, selässä mytty, joka oli sauvan päähän kiinnitetty.
Gunnar tuli laattian yli katselemaan vierasta. Hän näytti olevan
kahdenkymmenen vuoden paikoilla, vaikka seisoi siinä kyyryssä oven
suulla ja vapisi. Kasvot olivat ilmasta ruskeutuneet, hiukset suorat ja
sysi-mustat, vaan muuten ei ollut helppoa päästä selville hänen
muodostaan, kun hän yhä loi silmänsä maahan ja veti päätänsä alas
olkapäitten väliin.

"Uh -- - mikä ilma!" sanoi hän ravistaen itseänsä, "mutta täällä on
lämpöinen ja hyvä".

"Istu takan ääreen ja katso että tulet vähän kuivemmaksi", sanoi
Gunnar, toimittaen miehelle sijaa. Vieras astui sinne päin.

"Mistä mies tulee?" aloitti Gunnar, pistäen muutamia oksia tuleen.

"Oo -- tulen tunturin toiselta puolelta", sanoi vieras.

"Paha ilma kulkeville tänä päivänä".

"Niinpä kyllä oli", huokasi mies itkun äänellä. "Nyt minä olen käynyt
tänään noin 4 peninkulmaa, eikä ole ollut leipäpalastakaan suuhun
pistää. Jumal' auttakoon, kuinkahan tämä päättynee, ja minä olen käynyt
sairaaksi ja jalat haavoille; jos minun pitää taas mennä ulos tänä
yönä rajuilmaan, niin terveyteni varmaankin on menetetty. Jalkojani
särkee niin että tuskin saan niitä jälkeeni vedetyksi, ja väsynyt
olen uupumiseen asti. Mutta jos sinä tahtoisit antaa mulle yösijaa
täksi yöksi, vaikkapa nurkassa tuossa, niin kiittäisin sinua niin,
että -- --". Vieras ei saanut muka sanotuksi sen enempää itkusta, ja
hieroi silmiänsä käsillä. Gunnar seisoi nojaten seinää vasten ja
katseli häntä.

"Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvaan minä", sanoi hän viimein,
"mutta miksi menit ulos tällaisessa ilmassa?"

"Täytyy lähteä ulos kun ei ole mitään saatavaa enää siellä, missä
ollaan", sanoi onnetoin, mutta katsomatta ylös, "kun ei ole leipää
enää, eikä voi kivestä elää".

"Ehkä ai'ot kaupunkiin?"

"Oo -- minä ai'on minne vaan sopii, jos vaan saisin työtä, vaikka
kuinka halpaa, niin olisin tyytyväinen. Enkä juuri olekkaan pilattu,
sen Jumala tietää".

"Vai niin?" sanoi Gunnar ja jäi seisomaan vähäksi aikaa; "niin sinä
sitten saat toimittaa vuoteen johonkin, Liv".

"En tiedä muuta neuvoa kuin että hän saa minun kamarini", vastasi Liv,
joka koko ajan oli seisonut ovella ja katsellut vierasta. "Hän on niin
väsynyt raukka, ja minä voin kyllä laittaa vuoteeni tänne penkille
taikka luhdille".

"Saat tehdä kuinka tahdot", vastasi Gunnar, ja Liv meni kamariin
järjestämään. Vieras vilkasi hänen jälkeensä.

"Jumala siunatkoon sinua!" ruikutti hän, "ja Jumala siunatkoon teitä
molempia tästä. Tämä talo lienee kai Haugen tai sinne päin", sanoi hän
hetken vaiti-olon jälkeen ja antoi silmäin lentää viekkaasti ympäri.
Nyt ääni jo oli aivan toisellainen. "Niin niin!" jatkoi hän, ja sanat
tulvailivat niin liukkaasti hänen suustaan, "arvasin jo tulleeni kelpo
ihmisten luo, ja Gunnar Haugen ei ole nimi, joka pimeään on
piiloitettu. Se on tunnettu köyhältä ja rikkaalta, taloissa ja kylissä,
ja sitä nimeä löytää kylvettynä tielle, missä vaan kulkee".

"Vai niin?" -- vastasi Gunnar ja rypistytti otsaansa, "silloin et
arvattavasti ole tavallisia teitä kulkenut". Sen sanottuaan kävi hän
istumaan penkille ja tirkisti ikkunasta ulos. Vieras katseli varovasti
ympärilleen, ojensi itseänsä suoraksi ja katseli vakoen Gunnar'ia.

"Mikä on nimesi?" kysyi Gunnar vaitiolon jälkeen ja katseli hänen
puolehensa. Silloin katselivat häneen kaksi suurta, mustaa, hohtavaa
silmää. Mutta samassa hetkessä vaipui vieras taas kyyryyn ja loi
silmänsä laattiaan.

"Aslak on nimeni", sanoi hän nöyrästi. Gunnar hypähti pöydän äärestä
niinkuin olisi saanut piston, mutta tointui kohta jälleen. "Aslak --
niinkö", sanoi hän tyynesti ja istuutui jälleen. Liv tuli huoneesen
sisä-kamarista.

"Koeta nyt saada hiukan lepoa, niin minä kohta tulen ruo'an kanssa",
sanoi hän ja katseli ystävällisesti Aslak'ia.

"Herra Jumala! kuinka hyvä sinä olet! mutta ei sinun olisi pitänyt
nähdä vaivaa minun tähteni", sanoi vieras nousten takan vierestä;
"niin, minä tarvitsen vähän lepoa nyt, minä olen aivan kankea
sääristäni. Hyvää yötä siis, Gunnar Haugen, Jumala palkitkoon mitä olet
minulle tehnyt". Näin sanoen veti hän itsensä vaivalla kamariin mytty
kädessä.

Gunnar katseli hänen jälkeensä ja sanoi sitten Liv'ille: "Saat kaataa
hänelle vähän puuroa ja viedä sinne sisään niin pian kun ehdit". Liv
teki niin ja hetken perästä meni hän sytytetyllä kynttilällä ja
höyryvällä puurovadilla kamariin vieraan luo.

Kun Liv oli mennyt ulos vaipui Gunnar kokoon penkillä, hän ojensi
itseänsä pian taas ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Suu oli
kokoon painunut ja hän hengitti raskaasti. Syvään huo'aten meni hän
viimein ikkunan luo ja katseli ulos. "Herra Jumala ja Isä taivaassa!
mitähän tämä merkinnee? Onko tämä enne, jonka minulle lähetät?
Tämmöinen ilta oli silloinkin, ja Aslak -- että niin on sattunut! Herra
Jumala, anna mulle syntini anteeksi ja päästä meitä kaikkia pahasta!"
Ja Gunnar rukoili ääneensä Isä meidän, rukoili sen kerran ja vielä
toisenkin.

Kamarissa istui Liv sängyn vieressä, jossa vieras makasi. Hän oli
pannut vadin luotansa ja sanonut kiitoksia ruo'asta; mutta Liv piti
hänelle vielä kynttilää polvellansa. He juttelivat.

"Oltiinko sinua kohtaan yhtä kovat siinäkin kylässä?" kysyi Liv.

"No ei! ei mun sovi valittaa, mutta ajettiin minua sielläkin talosta
toiseen. Kun ei ollut enää tilaisuutta ansioon yhdessä paikassa, sain
lähteä toiseen ja näin olen sijaa muuttanut kuin vainottu otus vuosi
vuodelta enkä koskaan ole omistanut enempää, kuin mitä tähän myttyyn on
mahtunut, ei, se on tosi -- mutta eihän ole ketään, joka minusta huolii
myöskään -- muutamille taitaa olla niin sallittu". Hän vaikeni ja
huokaeli ja Liv katseli häntä säälien. -- "Sinä olet onnellinen, jolla
on semmoinen isä", hän jatkoi, "kaiketi pidät hänestä paljon?"

"Niin se on tietty se".

"Se on kelpo mies; ei tarvitse kauas mennä ennenkuin huomaa että hänen
nimensä on tunnettu, ei tarvitse. Se joka olisi niin onnellinen että
saisi jäädä tänne ainiaksi, mutta mun täytyy lähteä ulos taas huomenna
kurjuutta kärsimään enkä tiedä mihin mennä enkä tiedä mistä saada
työtä". Liv kierteli esiliinan kulmaa.

"Sinä taidat kai yhtä ja toista, sinä, arvaan ma", sanoi hän viimein,
"ehkä ei olisi niin mahdotointa että saisit jäädä tänne vähäksi aikaa
auttamaan isää".

"Mitä sanot? lasket varmaan leikkiä kanssani nyt, mutta sitä sinun ei
olisi pitänyt tehdä, sillä minä puhuin totisesti. Oi jos se olisi
mahdollista! Kuinka minä tekisin työtä ja olisin ahkera, enkä pyytäisi
ainoatakaan killinkiä, kun vaan saisin elatusta ja pääni katon alle".

"Minä puhuin totisesti, sillä minä keskustelin juuri isäni kanssa siitä
että hän hakisi itselleen apua nyt kun jo vanhaksi tulee".

"Voi -- voi -- jos sinä voisit minua auttaa, niin en sitä unohtaisi
niin kauan kuin elän. Sinä näytät niin hyvältä, puhu isäsi kanssa ja
puhu puolestani. Sano hänelle kuinka olen kärsinyt, sano hänelle kaikki
mitä nyt tiedät".

"Kyllä sen mielelläni teen, jos tahdot; mutta nyt saat panna maata,
olet kaiketi hyvin väsynyt". Ja Liv nousi mennäksensä.

"Se on totta, jos minä uskaltaisin kysyä, mikä on nimesi?" kysyi Aslak.

"Nimeni on Liv".

"Liv? Se oli kaunis nimi. Se sopii sinulle, sinä olet niin päivän
valkoisen ja lempeän näköinen".

"Niinkö arvelet?" sanoi Liv hymyillen.

"Ja nyt et saa pahastua vaikka, vieras kun olen, olen puhunut sinulle
niin suoraan".

"Minusta juuri on hauskaa joskus puhella jonkun kanssa, täällä ylhäällä
niin harvoin tapaa ihmisiä, näetkös".

"Kiitos siitä sanasta; vaan ei jokainen huolisi hoitaa niin halpaa
miestä, kuin minä olen".

"Minusta ei siinä ole mitään eroitusta ovatko ihmiset juhla-vaatteissa
vai arki-vaatteissa", vastasi Liv.

"Niin minäkin arvelin; mutta ihmiset ovat nyt kuitenkin niin
turhamielisiä. Luulen että minulla voisi olla monta hauskaa hetkeä
sinun seurassasi, jos semmoinen onni olisi minulle suotu", lisäsi hän.
"Sinun täytyy kysyä isältäsi niin pian kuin mahdollista, sinun pitää
puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana".

"Sen minä teen, hyvää yötä sitten! -- Kas tässä on vaatemytty, sen minä
otan ulos mukaani, että saat kuivat vaatteet huomiseksi".

"Ei, nyt sinä olet liian hyvä. -- Hyvää yötä siis, voi hyvin".

Liv oli tuskin ehtinyt ulos ennenkuin Aslak puoleksi nousi sängyssä ja
kuunteli. Samassa heittäysi hän alas tyynylle ja rupesi nauramaan.
Hyppäsi ylös sängystä kepeänä kuin jänis, hiipi varpasillaan ovelle,
tirkisti raon kautta ja pani sitten korvansa siihen. Kuu tuli juuri
pilven takaa. Se valaisi huonetta ja Aslak'ia, joka seisoi siinä
solakkana, suorana hohtavine silmineen. Sinun olisi pitänyt nähdä noita
kasvoja! Suu puoleksi avoinna, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jokaista
sanaa tuolta tuvasta; milloin tämä suu taas irvisteli, milloin hampaat
yhteen purtiin. Hän mutisi muutamia sanoja itsekseen, nyrkitti kättänsä
ja nosti sitä uhaten.

Tuvassa istui Gunnar, käsivarret pöytään nojautuneina, ja kuunteli
Liviä, joka seisoi vastapäätä ja puhui intoisasti.

"Luuletko että hänen oli hyvä olla tunturilla tänään", sanoi hän,
"kylmä oli, lumituisku toista pahempi tuprusi häntä vastaan ja hän
kulki melkein paljain rinnoin, tuo raukka, jotta nuttu säästyisi tästä
ilmasta. Häntä väristytti ja vilutti, mutta eteenpäin hänen täytyi
kulkea yhtä kaikki, eikä hänellä ollut ruo'an kipinätäkään, eikä mitään
lämmittämisen keinoa löytynyt. Mutta eteenpäin vaan mennä täytyi,
kylmää ja märkää kun oli. Jos ei tätä taloa olisi ollut, ei hän
varmaankaan koskaan olisi nähnyt päivän nousua enään, sanoi hän".

"Vai niin, niinkö sanoi. Mutta eikö hän nyt virkistynyt, saatuansa
ruokaa ja vuoteen?"

"Kyllä, hän ei tahtonut löytää sanoja, millä kiittäisi. Mutta hänessä
oli vielä semmoinen väristys, että oikein pelkäsi sairastuvansa. Ja hän
rukoili niin hartaasti saada jäädä makaamaan, jos niin pahoin kävisi,
kunnes taas voisi nousta".

"Vai niin, vai rukoiliko hartaasti? -- No niin, hän osasi puhua
puolestansa. Sanoiko muuten mitään?"

"Hän puhui paljon siitä kuinka hänen oli ollut ennen ja nyt viime
aikoina, mutta hän oli aivan tuskissaan, poloinen; sillä hän ei
tietänyt mitenkä saisi työtä. Etkö voisi hänelle antaa vähän työtä? Hän
olisi tyytyväinen kun vaan saisi ruokaa sen edestä".

"Minä en kärsi hänen silmiänsä".

"Hän rukoili niin sydämmellisesti ja oli niin suora, ett'ei se voinut
muuta kuin liikuttaa ihmistä".

"Haugen on ahdas kyllä kahdellekin ja ahtaammaksi se tulee kolmelle;
mutta sinusta on kaiketi ikävä olla täällä kahden kesken minun
kanssani", sanoi Gunnar syvästi huo'aten.

"Minä en rukoile vaan itseni tähden", vastasi Liv punastuen; "mutta
mieleeni vaan muistui mitä raamatussa sanotaan: 'anna sille, joka
sinulta pyytää, äläkä käänny pois siltä, joka tahtoo sinulta lainata',
ja minun mielestäni sinä tarvitsisit apua nyt. Ja jos olisit kuullut
hänen kertovan kuinka hän on nälkää ja vilua kärsinyt ja kurjuudessa
kuljeskellut koko elin-aikansa, silloin et olisi niin hidas etkä
vastahakoinen, isä. Hän on niin köyhä, että kivi tuolla pihalla on
häntä rikkaampi, ja hän kävelee kuin kerjäläinen ihmisten parissa,
vaikk'ei hänellä ole niinkään suurta synnin taakkaa, kuin minä voisin
sormellani kantaa".

Gunnar katseli hämmästyneenä tytärtänsä, sillä näin hän ei
muistaaksensa koskaan ollut kuullut hänen puhuvan. Hän tarttui
laimeasti hänen käteensä, sanoen:

"Kissa kyllä tietää ketä se hyväilee. Ole varoillasi tyttäreni, on
eroitus sammaleen ja utuvien välillä, vaikka molemmat ovat pehmoset ja
hienot".

Liv vaikeni ja meni istumaan. Sanoi sitten matalalla äänellä: "Luulin
vaan että voi vaivaksi sydämmelle käydä jos ajaa ulos pimeään yöhön
sen, joka etsii valoa, eikä ole tapa repiä pois puhkeavia lehtiä".

Gunnar katseli häntä terävästi. "Kuka opetti sinulle tämän?" kysyi hän.

"Oo -- se juolahti vaan mieleeni", vastasi Liv.

Gunnar kallisti päätänsä alas pöytää vasten ja mutisi itsekseen: "Hm
-- -- hm -- yhtä tumma ja musta hänkin oli -- Aslak nimensä oli. Herra
Jumala varjele minua kahdenkertaisesta synnistä! Ei hän suinkaan sanonut
sinulle mistä tuon nimen on saanut?" kysyi hän yht'äkkiä, vaan ei
katsellut Liviä.

"Ei, sitä hän ei sanonut".

"Vai niin -- älä aja ulos pimeään yöhön sitä, joka valoa etsii. Tahdon
huomenna puhua hänen kanssansa".

Aslak seisoi vielä kuuntelemassa oven ra'ossa. "Vai niin, vai sinä
tulet puheilleni huomenna?" sanoi hän ja nauroi itseksensä, -- "no
niin, Gunnar Haugen, minä olen oleva valmis sua vastaan ottamaan sekä
päänkivistyksellä että kauniilla sanoilla. Ja sinä et kärsi silmiäni?
Se on kyllä arvattava; mutta niiden pitäisikin polttaa sinua sielun
sisimmässä sopukassa, tiedätkös, ja Liviä minä pidän kädessäni, sitä
lintua ei ollut vaikea kiinni saada; mutta kun se kerran on häkkiin
joutunut, ei ole enää siivillä leuhottamista. Hei! Minun tekisi mieli
tietää mitä äiti on sanova tästä". Ja näin sanoen hiipi Aslak sänkyyn
yhtä hiljaa kuin oli sieltä tullut.



TOINEN LUKU.


Kun Aslak heräsi seuraavana aamuna, istui Gunnar hänen edessänsä ja
katsoa tuijoitti häneen. Aslak hämmästyi vähäsen ensi hetkessä, mutta
tointui kohta:

"Nyt olen varmaan nukkunut liian kauan, koska sinä istut tässä mua
katselemassa".

"Eipä juuri -- tahdoin vaan nähdä kuinka sinä nukuit".

"Oi, minä olen nukkunut niin hyvin, niin hyvin, mutta semmoista
vuodetta ei minulla muistaakseni koskaan ole ollutkaan".

"Kuinka muuten voit?"

"Kiitos kysymästä, sitä en nyt voi niin tarkoin sanoa, kun juuri
heräsin. Kuitenkin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kauhean kankea vielä
jäsenistäni, ja minulla on niin kummallinen poltto päässäni, ett'en voi
ajatella oikein selvästi. Mutta -- kaiketi se paranee myöhemmin
päivällä, ja sitten saan koettaa päästä edemmäksi täältä kappaleen
matkaa. Paljon kiitoksia sinulle ruo'asta, juomasta ja majasta".

Gunnar istui leikkien linkku-veitsensä kanssa; nyt hän rupesi
hakkaamaan sängyn laitaan. "Luulenpa parhaaksi että jäät makaamaan
tämän päivän", sanoi hän viimein, "aamiaisen saat kohta". Aslak tahtoi
suudella hänen kättänsä, mutta Guunar oli jo noussut ja meni ulos.

Ei kauan kestänyt ennenkuin Liv tuli sisään ruo'an kanssa.

"Kuulin että jaksat huonosti tänään".

"No niin -- kyllä toivon pian paranevani aikaa voittain. Isäsi on ollut
kyllä hyvä sallimaan minun jäädä tänne makaamaan tämän päivän".

"Vai niin, eikö hän sanonut muuta?"

"Ei, kuinka voisin sitä odottaa? Puhuitko hänen kanssansa eilen?"

"Sen minä tein".

"Mitä hän vastasi? Ei se suinkaan ollut mahdollista?"

"Hän ei antanut mitään varmaa vastausta".

"Vai niin, se ei suinkaan käy laatuun siis -- oi herra Jumala, jos sinä
puhuisit hänelle vielä kerran! Niin, anna anteeksi että olen näin suora
sinua kohtaan, mutta minä pidän sinusta niin paljon, näetkös".

Liv hymyili. "Kyllä minä sen teen", sanoi hän, "vaan kyllä hän sen
itsestäänkin muistaa".

"Sun isäsi on varmaankin hyvin syvämielinen".

"Niin on".

"Ja vähän harvapuheinen".

"Niin, hän ei puhu paljon".

"Mutta kyllä minä takaan että ei ole turhia, mitä hän puhuu.
Arvattavasti hän ei sitten pidä niistä ihmisistä, jotka liian laveasti
puhuvat?"

"Ei hän niistä juuri pidä, jotka liian paljon puhuvat. Joka aina puhuu,
se ei aina totta puhu, arvelee hän."

"Vai niin! niin, tiedätkö, kun asiaa tarkoin ajattelee, niin hän on
oikeassa".

"Niin hän varmaan onkin".

"Isäsi on kunnioitettu mies kylässä?"

"Hän harvoin kylään tulee."

"Miksi niin?"

"No -- hän ei viihdy siellä; hän on vähän totinen ja ankara, näetkös".

"Niin -- enkö sitä nähnyt kohta, astuttuani kynnyksen yli, ett'ei se
mies ollut turhanpäiväinen. Sellaiset ihmiset ovat harvinaisia,
tiedätkös".

"Mutta usko pois, hän rakastaa minua".

"Ken ei sitä tekisi? Ja sinä olet ollut hänen luonansa pienestä asti?"

"Minä en nähnyt isääni, ennenkuin olin 6 vuotta vanha; mutta silloin
hän palasi pitkältä matkalta, sanottiin. Sittemmin muutimme tänne
pohjoiseen, ja nyt olemme asuneet tässä paikassa 10 vuotta".

"Ja sinä olet ollut yksinäsi hänen kanssansa koko ajan?"

"Niin olen".

"Vaan eikö välistä ole ollut ikävä näin kaukana ihmisistä?"

"Enpä juuri voi sitä sanoa. Minulla on aina ollut jotakin tekemistä.
Milloin pitää lypsää lehmät, milloin hoitaa taloa ja lukea isälle joka
ilta kappale Raamatusta. Ja välistä saatan sitten ajatella yhtä ja
toista, näetkös. Mutta nyt mun täytyy joutua. Joko olet kylliksi
syönyt, että saan vadin mennessäni?"

"Kiitos siis tästä hetkestä!"

"Ei kiittämistä".

Liv meni ulos ja Aslak katsoi hänen jälkeensä. Silloin rypisti hän
otsaansa, heittäysi selälleen, käsivarret pään alle ja haukotteli.
"Tuopa vasta hupsupäinen", sanoi hän itsekseen, "häntä voi kiertää
sormen ympäri kuin rihmaa. Saat panna suusi lukkoon nyt, Aslak. Hyvä
oli että sain sen tietää". -- Hän makasi vähän aikaa. "Uh! -- tämä käy
jo kohta ikäväksi", mutisi hän ja kääntyi toiselle kyljelle, "ja jos
mun pitää maata tässä sängyssä koko päivä kankeana, niin -- leikki ei
olekaan niin hupainen, kuin luulin -- tule nyt äiti pitämään minulle
seuraa, muuten koko juttu minua ikävystyttää. Luulenpa että nukun nyt".

Myöhemmin illalla Gunnar tuli sisään ja rupesi puhumaan Aslakin kanssa.

"Onko nimesi Aslak?" kysyi hän katselematta mieheen.

"On".

"Mistä olet sen nimen saanut?"

"En tietä".

"Kuka isäsi oli?"

"En ole isääni nähnyt".

"Entäs äitisi?"

"En tunne äitiäni".

"Mistä olet kotoisin?"

"Oo -- minä löydettiin jostain tien varrella, jouduin sitten
köyhäinhoidon huostaan tuolla itäpuolella ja muutamain hyvien ihmisten
kasvatteeksi".

"Miksi sinä karkasit niiden luota?"

"En minä karannut, vaan onhan minussakin häpeätä. Enhän minä, pitkä ja
vahva kun olin, voinut juosta edestakaisin kasvatus-isäni ovissa ja
syödä häntä talosta pois, köyhä mies kun hän oli. Minun täytyi mennä
ulos palvelemaan, ja nyt olen kulkenut seudusta toiseen päivätyössä,
koettanut elämää monin tavoin ja pahaa kärsinyt. Mutta nyt, kuten näet,
makaan tässä enkä pääse minnekään".

Gunnar ei vastannut kohta, mutta katseli häntä kauan. Rupesi sitten
nyppimään peitettä. "Mitä lajia väkeä ne olivat, joiden luota sinä
tulet?" kysyi hän viimein, "olivatko he Raamatun ystäviä?"

"No sen asian laita oli nyt niinkuin tavallisesti. Kyllä minua
pidettiin kirja kourassa sekä kotona että koulussa".

"Sinä pidät kaiketi leikistä ja tanssista ynnä muusta senlaisesta?"

"Ei ne minua erittäin huvita. Miehet sanoivat minua 'Mustaksi Pekaksi',
väänsivät naamojaan ja osoittivat sormea minulle juostessaan
tanssiaisiin ja semmoisiin turhuuksiin, kun en minä lähtenyt heidän
seuraansa, ja luulivat että minä pidin itseäni liian hyvänä siksi,
niinkuin myös aina saarnasivat. Minä nyt en ymmärrä mitä semmoiset
hyödyttää, on vaan ajan tuhlaamista minusta".

Gunnar katseli häntä hämmästyneenä. "Kuinka vanha olet?" kysyi hän.

"Kaksikymmentä vuotta kynttilämessunpäivänä".

"Hm -- harvinaista on saada kuulla nuoren miehen haastavan noin. Sinä
olet kokenut yhtä ja toista, huomaan minä". Gunnar istui vielä hetken
aikaa miettimässä. Sitten hän nousi. "Voit ripustaa röijysi tuohon
naulaan ja jäädä tänne Haugen'iin toistaiseksi. Kyllä vast'edes
sovitaan ehdoista".

Aslak katseli häntä kuin hämmästyksissään. Kumartui sitten alas,
tarttuen Gunnar'in käteen, niinkuin hän paljaasta liikutuksesta ei
saisi sanaakaan suustansa. Gunnar veti käden puolehensa. "Ei vielä
mitään kiittämistä. Lopussa kiitos seisoo. Sen tahdon sinulle sanoa nyt
samalla, että Haugen'ista kylään on -- pitkä matka. Sinun pitää luvata
olla sitä lyhentämättä".

"Ymmärrän tarkoituksesi, ja minä lupaan".

"Hyvää yötä".

Gunnar meni, mutta tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, ennenkuin
Aslak hyppäsi ylös sängystä, löi käden polveensa, nauroi ja hyppäsi
huoneen ympäri kuin hullu. "Vai sinä tartuit touhuun, sinäkin Gunnar
Haugen! En uskonut tämän näin helposti onnistuvan. Ha -- haa! jos
olisit tietänyt --" Hän nauroi vieläkin ja uhkasi Gunnar'in jälkeen.
Sitten pisti hän kädet housujen taskuihin ja rupesi töllistelemään
pitkin seiniä. "Vai täällä sinun nyt pitää asua, Aslak, Haugen'in uusi
renki. No -- no -- kyllähän se on parempi kuin juosta maiden ja
mannerten halki muiden mustalaisten kanssa, lumessa ja tuiskussa
nappeja kaupittelemassa. Se on naurettavaa tämä -- eilen noin -- tänään
näin. Etpä en sikertaa lyö korttia mustalaisen kanssa, Gunnar Haugen,
mutta ole varoillas ett'et nyt saa 'Mustaa Pekkaa'. Saat sekoittaa
kuinka paljon tahdot ja pitää tarkasti silmällä, mutta kenen luulet
saavan pampun ja voittavan pelin -- se olen minä, minä, etkös ymmärrä,
sinä roisto!" Hän sylki Gunnar'in jälkeen, pyörähti ympäri saappaan
korolla, nauroi, ojensi itseään suoraksi ja heittäysi taas sänkyyn.

Kaksi päivää sen jälkeen oli Aslak täydessä työssä Haugen'issa. Gunnar
oli murtamassa itselleen uudispeltoa. Aslak oli pannut kiviä ja rankoja
työntö-kärryihin ja sysäsi niitä aidan viereen, sinne kaataakseen, kun
hän kuuli vihellyksen takanansa. Hän kääntyi ja aidan toisella puolella
seisoi eräs akka kurkistamassa. Hän oli pieni ja kyyryselkäinen,
muutamat pörröiset mustanharmaat suortuvat näkyivät huonon huivin alta,
johonka koko pää oli kääritty. Otsansa oli matala, kulmakarvat tiheät
ja ulospistävät ja niiden suojassa oli kaksi ympyriäistä, mustaa
silmää, jotka varmaan sinua katselivat, vaikk'et koskaan voinut niitä
kohdata omillasi, jotka milloin vaipuivat syviin koloihinsa, milloin
ikäänkuin vierivät ulos sinua vastaan. Nuo silmät olivat kissan silmäin
kaltaiset, kimalsivat kuin tulipallot pimeässä ja peloittivat sinua,
vaikk'et itse tietänyt miksi. Muuten vaimo näytti siltä, kuin olisi
kuljeskellut sekä myrskyisellä että hyvällä säällä, sekä auringon
helteessä että tuiskussa, niin tuntureilla kuin meren rannalla; sillä
kovat, terävät kasvot olivat ilmasta ihan tummanruskeat. Mutta hän
näyttikin siltä, kuin kestäisi talvi-yön kylmyyttä ja tuiskut
tunturi-lakeilla, Sillä kun hän hyppi eteenpäin sauvansa nojassa,
laihana ja kuihtuneena, oli ikäänkuin veretöin varjo olisi käynyt tietä
myöten, johonka ei pahat säät eikä ilmat puuttuneet. Aslak tunsi
vaimon, sillä samassa katsahti hän sitä paikkaa kohti, jossa Gunnar
seisoi kaivamassa. Meni sitten akan luo.

"Tervetullut palvelukseen, poikani", sanoi akka irvistellen ja
naurahtaen.

"Kiitos, äiti, mutta sinun täytyy astua alemmas, muuten hän voi sinua
nähdä, tuo vanha pässinpää tuolla ylhäällä. Kuten arvannet, olemme
jutelleet monta lystillistä sanaa keskenämme".

"Vai niin! -- hän ei sinua tuntenut? Mitenkä hän sinua vastaan-otti?
Eikö hypähtänyt hän pystyyn kuin kyykäärmeen pistämänä, nähdessään
sinua? Eikö hän kättänsä ojentanut, tarttuakseen sinun rintaasi? Ha --
haa -- jos olisi tietänyt sinun kuuluvan hänen sukuunsa, niin olisi
lyönyt sinut kuoliaaksi kiveen jalkojensa juuressa". Ja vanhan eukon
silmät säkenöivät.

"Minä koetin salata kasvojani niin hyvin kuin mahdollista, mutta hän ei
pitänyt silmistäni".

"Kaiketi ei -- hän tunsi ne kohta, mutta nyt kosto sua perii, Gunnar
Haugen! Luulit kai että vanha Guro oli maan mullassa jo aikoja sitten,
mutta hän on sinua seurannut, Gunnar, etkä niinkään pian ole saava
henkeä Gurosta lähtemään. Ole varoillasi, sillä nyt on kosto käsissä".
Hän puri hampaat yhteen ja uhkasi sauvallansa Gunnaria. "Kas nyt sinun
pitää olla älykäs ja varovainen, poikani", jatkoi hän, tarttui Aslak'in
nuttuun ja taputti häntä olkapäälle, "sillä tätä hetkeä saavuttaakseni
olen elänyt. Muista kaikki, mitä olen sulle sanonut, ja kaikki, mitä
olet luvannut. Älä häpee mitään, äläkä pelkää mitään. Sinulla pitää
olla silmä joka sormen päässä, poikani, sinun pitää vakoella ja lymyä
ja sitten sitä kanneskella kauas ympäri maata. Niin, kylään vaan kaikki
kerrassaan! Sinun pitää kertoa kaikki, mitä tiedät, sinun pitää
lörpötellä ja valehdella, pilkata ja saastuttaa häntä niin paljon kuin
voit. Älä jätä ainoatakaan puhdasta pilkkua häneen! Niin, tästäpä
herras-elämätä syntyy, Gunnar Haugen! sinun pitää kammottuna kuleskella
täällä kylien välillä. Sinun pitää tulla kaikkien ihmisten pilkan ja
naurun esineeksi, sinä kopea roisto, joka et suinkaan alentuisi
sylkemäänkään päälleni. Oo -- sinä olet toivova olevasi seitsemän syltä
maan alla, Gunnar Haugen, mutta saas nähdä kuinka sinne pääset, kuka
parkuasi kuuntelee. Vielä et ole saanut viimeistä kolausta. Talosi,
karjasi on surmaan joutuva yhtenä ainoana yönä ja vanha Guro on seisova
vieressä ja naurava sinulle. Silloin olet muistava tuota yötä, Gunnar,
sillä Aslak ei niinkään pian kuole, näetkös. -- Niin, nyt saat olla
älykäs, poikani, muista mitä olen sinulle sanonut, vääntele itseäsi
kuin ankeriainen ja ole kepeä-jalkainen kuin kissa".

"Ei sun tarvitse olla huolissasi minun tähteni, äiti", vakuutti Aslak.
"Minä olen usein pyytänyt riekkoja tuntureilla, äiti, ja luulenpa
melkein että minulla nyt on ansassa yksi".

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Se on hänen tyttärensä Liv, ja ne molemmat riippuvat kiinni toinen
toisestansa kuin kaksi heinätukkoa. Mutta nyt meidän täytyy erota,
äiti. Hän katselee niin minun jälkeeni".

"Onnea siis, poikani".

Guro seisoi kauan katsomassa hänen jälkeensä, sauvaan nojautuneena, kun
hän sysäsi työntö-kärryjä mäkeä ylös. "Kuinka kaunis hän on, kuinka
väkevä ja notkea! Hän on sua kostava, Guro! Hän onkin isänsä näköinen,
korkeakasvuinen ja solakka, tulta silmässä. Ha -- haa -- Gunnar Haugen!
Lystillinen tanssi tämä vanhoilla päivilläsi mustalaisten ja heidän
kakaransa kanssa!" Hän nauroi niin että vapisi, sitten hän yski ja
hyppi ontuen poispäin.

Aslakin palatessa kysyi Gunnar, ken se oli, jonka kanssa hän puhui
aidan vieressä.

"Oh, se oli vanha muija raukka, joka valitti kurjuuttaan. Hän kysyi
isäntää, mutta minä en tahtonut vaivata sinua ja annoin sentähden
hänelle muutaman killingin, mikä minulla oli taskussa".

"Sinulle kiitokset siitä. Mitä toiselle annetaan, se palaa
kymmenkertaisesti meille takaisin, ja hyvä taito antaa lahjalle arvon".

"Niin, jotain senkaltaista minäkin ajattelin", sanoi Aslak, eikä heidän
välillänsä muuta puhuttu heidän tällä kertaa työssä ollessaan.



KOLMAS LUKU.


Aslak oli ollut muutamia kuukausia Haugen'issa ja hänen oli vieläkin
jääminen sinne muutamaksi kuukaudeksi. Hän piti Gunnaria toisella
kädellä ja Liviä toisella ja molempia yhtä lujasti. Itse seisoi hän
heidän välillänsä, nauroi toisella silmällä ja itki toisella. Gunnarin
läsnä ollessa oli Aslak nöyrä ja ujo, pysyi takan nurkassa halvimmassa
paikassa, ei puhunut paljon, mutta kuunteli sitä tarkemmin. Ahkera ja
väsymätöin hän oli työssään, ei sanonut yhtään pahaa sanaa isännän
käskiessä sitä tai tätä, hän vaan totteli. Mutta kun oli yksinänsä
Livin kanssa, silloinpa mies oli elämää täynnä. Hän oli leikkisä ja
naurusuinen, sanoja vyöri suusta kuin papuja, hän kohotti päätänsä,
mustat silmänsä loistivat, hän kertoili ehtimiseen, jotta Liviltä kudin
putosi käsistä ja hän ainoastaan katseli, kuunteli Aslakia. Hän kertoi
maasta tuolla idässä, kertoi karhusta, jonka kanssa oli ottelua
kestänyt; hän kertoi tunturihuipuista, missä oli peuroja ajanut; kertoi
kaupungista komeine rakennuksineen ja katuineen ihmisiä täynnä. Liv
kuunteli, oli niinkuin raitis tuulenpuuska maailmasta tuolta ulkoa
olisi hänen rintaansa kohdannut, siivillänsä kantaen houkuttelevaa
laulua. Kaipaus heräsi ja ensimäisen herran ajatteli Liv että Haugen
oli kurja hökkilö, että olisi suloista yksi ainoa kerta tuntea miltä
auringonpaiste tuntui, päästä ulos näkemään maailmaa, vaikkapa vaan
naapurikylään tunturin tuolla puolen. Ja Aslak kertoili ja Liv
kuunteli, vaan Gunnar ei tietänyt mistään, sillä Aslak oli niin
kauniisti pyytänyt ettei Liv puhuisi tästä isälleen.

Illalla ehtoollisen jälkeen kun Liv luki Raamatusta, istui Aslak aina
kaukana, pimeimmässä paikassa, kädet kasvoilla. Gunnar näki sen, hän
luuli ettei Aslak tahtonut näyttää kuinka syvästi sanat häneen
sattuivat, ja antoi sentähden Aslakin istua rauhassa eikä ollut häntä
huomaavinansa. Mutta Aslak -- niin, hän istui tyytyväisnä ja hyräili
hieman itsekseen tai ummisti silmänsä ja pisti sormet korviinsa,
saadaksensa rauhassa nukahtaa, eikä kuullut niin mitään.

Ja sinä Liv, joka uskot hänestä kaikkea hyvää, mitenkä sinun on laita?
Sinä käyskentelet yhtä suloisena, valoisana, mutta oletko sama kuin
ennen? Vai etkö huomaa että sinussa on jotain outoa, jotain, mikä
ikäänkuin pistää sydämeen? Vai etkä luule minun nähneeni sinua, kun
myöhäisenä syys-iltana istuit tunturilla, unohtaen illallisen ja isäsi
ja itsesi, ainoastaan haastaaksesi hetkisen vielä sen miehen kanssa,
joka vieressäsi istui? Tai minkätähden kuljit sa niin useasti tuota
tietä, ja aina silloin kuin hän oli tuolla naurismaata kaivamassa? Ehkä
tapahtui se vaan tarjotaksesi hänelle vähän juomista janon
sammutteeksi! Entäs sinä iltana, jolloin istuit avonaisen ikkunan
ääressä ja katselit suoraan ulos ilmaan -- ympärilläsi oli pimeätä ja
hiljaista, muut nukkuivat jo kauan aikaa sitten, mutta sinä istuit
avonaisen ikkunan edessä, hyräillen laulua, jota Aslak oli sinulle
laulanut. Sinä arvelit kai ettei kukaan sinua nähnyt, Liv, mutta minä
sinun näin. Oliko mielestäsi liika lämmintä, vaikka talvi oli tulossa
ja kylmä tuulenpuuska löi otsaasi vasten? Mitä ajattelit, kun istuit
itseksesi hymyillen, nauraen, esiliinaa nyppien? Liv! Liv! onko musta
Aslak sytyttänyt sinua tuleen silmillänsä? Sinun pitää mennä
maitovatien kanssa aittaan ja tulet suoraan tupaan niiden kanssa. Niin,
kyllä voit pudistaa päätäsi ja nauraa itsellesi. Miksi istut niin kauan
läävässä kun Aslak on halkoliiterissä, joita eroittaa vaan ohut
väliseinä? Kuunteletko vaan laulua, jota hän laulaa, kenties? Miksi
sydän niin rinnassasi sykkii joka kerta kun oven lukkoon joku tarttuu?
Ethän odottane Aslakin tulevan tähän aikaan? Tai miksi katselet eteesi
noilla uneksivilla silmillä ikäänkuin jotain näkisit? Nyt pata on
kiehunut yli reunojensa ja kudin on pudonnut laattialle. Ja miksi itket
itseksesi välistä kenenkään huomaamatta? Et tiedä sitä itsekään, sanot
olevasi "kaikin puolin onnellinen". Liv! Liv! älä luota häneen liioin;
näen kuinka hän sinulle nauraa! Liv parka! Sinä tulet hänen luokseen
niin luottavaisena ja niin hellällä sydämellä, vaan hän ei helly. Hän
vaan puhaltaa tuota kipinätä sydämessäsi, jotta se leimahtaa
ilmituleen. Sinä olet hänelle ilmaissut koko puhtaan sielusi, mutta ei
häntä sen saastuttaminen hävetä. Sinä uskot hänelle isäsi ajatukset ja
sanat, hän niitä kantelee ympäri kylää. Vai etkö tietänyt miksi
kyläläiset tarttuivat toisiinsa ja katselivat niin kummallisesti sekä
sinua että isääsi sunnuntaisin, kun Aslak kulki suorana ja totisena
kirkon portin kautta. Ja sinä olisit pannut vaikka elämäsi pantiksi
siitä, ett'ei hän ollut kavala. Liv! Liv! kuinka sinun käy?

Talvi on tullut. Aslak on vielä Haugenissa, ja Gunnar itse häntä
pidättää. Onko hän vielä sama kuin ennen vai joko jää hänen
sydämessänsä sulaa? Jotenkin kummallinen huhu käy kylässä. Ihmiset
katselevat Gunnarin jälkeen niin oudosti, kuin eivät ennen tehneet, ja
hänen selkänsä takana tietävät he kertoa yhtä ja toista. Tämä ei tiedä
hyvää.

Mutta Aslak on tähän aikaan ikäänkuin muuttunut. Hän rupee katselemaan
Liviä eikä kuitenkaan ole niin usein hänen parissansa kuin ennen. Hän
on ikäänkuin käynyt araksi hänkin. Sanat eivät enää tule hänestä niin
helposti kuin ennen. Hän istuu penkillä, suu totisena ja miettii
jotain. Silloin tällöin kuuluu huokaus. Liv kysyi häneltä eräänä iltana
oliko hän kipeä.

"Niin, minä olen kaiketi kipeä", vastasi hän silloin.

"Voinko sinua jollakin lailla auttaa?" kysyi Liv.

"Et, kyllä se pian on ohitse. Se on semmoista, mitä talvi tuo
mukanansa".

Eräänä iltana luki Liv ääneen Raamattua. Se oli Matheuksen evankeliumin
18 luku. Aslak istui tapansa mukaan nurkassa, kasvot käsiin
kätkettyinä. Hän ei tahtonut kuulla. Hän hyräili itsekseen iloista
nuottia, karkoittaaksensa ajatukset; mutta tuntui siltä kuin tämä ei
nyt onnistuisi niinkään helposti. Hän nosti päätänsä ja katseli Liviä,
mutta silloin sattuivat pistoksen tapaisesti nämät pyhät sanat hänen
sieluunsa:

"Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat!
Voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!"

Hän istui tuolilla kuin salaman lyömänä. Hän tuijotti Liviin, mutta
tämä istui niin tyynenä ja totisena ja valo kynttilästä loisti hänen
puhtaille, kirkkaille kasvoillensa, vaikka hän se oli lausunut nämät
leikkaavat sanat. Vaan Aslak itse istui pimeässä. Hän tarttui rintaansa
ikäänkuin repiäksensä siitä pois jotakin, mikä pisti. Hän pyyhki
kasvojansa, mutta suuria, kylmiä vesihelmiä nousi hänen otsallensa. Hän
koetti nauraa, mutta huulet vääntyivät kamalasti. Korvissansa suhisi,
huone pyöri hänen silmissänsä kaappineen päivineen. Hän katseli Liviin,
ja hänestä oli kuin nuo uneksivat silmät olisivat katsoneet häneen
lausuen: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee". Hän katsoi
toiselle puolelle, hän tahtoi ummistaa silmänsä, mutta Liv seisoi
kuitenkin siinä tuijottaen häneen ja lausuen samat sanat. Hän oli
tukehtumaisillaan. Hän aikoi nousta ja hiipiä ulos, mutta oli kuin
kiinninaulittuna tuoliin. Hän pisti sormet korviinsa, mutta kuuli
kuitenkin "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee", ja Liv istui
siinä kirkkaana, valoisana lukien hänen tuomiotaan.

Seuraavana päivänä oli Aslak työssä, mutta ei sanonut sanaakaan. Illan
tullessa sanoi hän olevansa kipeä ja pakoitettu panemaan maata ennen
ilta-lukemista. Liv vei illallisen hänelle hänen kamariinsa. Silloin
istui hän sängyn laidalla, pää käsien nojassa. Hän näytti
synkkämieliseltä, ruokaa ei hän tahtonut. Liv istui hänen eteensä.

"Miksi et puhu isälleni?" kysyi hän, "ehkä tietäisi hän neuvoa, jotain
tuskaa sinussa nyt on, sen minä varsin hyvin näen".

"Ei minulta mitään puutu", sanoi Aslak, "se on vaan semmoista, mikä
haihtuu yhtä nopeasti, kuin se tulee".

"Sinä olet kuitenkin ollut aivan toisellainen nyt viime aikoina",
jatkoi Liv, "ja minä tiedän itsestäni että se aina vaikuttaa hyvää kun
saa puhua jollekin. Mun isäni on hyvin viisas mies, vaikka hän on niin
hiljainen".

"Hys, älä puhu niin kovasti, hän voisi sitä kuulla", sanoi Aslak
säikähtyneenä ja katsoi ympärillensä. "Sinä tiedät että usein olen
pyytänyt sinua olemaan puhumatta isällesi minusta ja minun puheistani.
Mitäs luulet semmoisen miehen sanovan jos yhtä mittaa toitottaisit
hänen korviinsa mitä moinen raukka, kuin minä, lörpöttää. Eikö ole
mielestäsi tarpeeksi, että hän on ottanut minut taloonsa kun makasin
kuin kerjäläinen pihalla, että hän on antanut mulle ruokaa, juomaa sekä
hyviä sanoja, kun minulla ei ollut suupalastakaan enkä tietänyt mistä
sitä ottaa? Pitäisikö minun vielä lisäksi vaivata tuota miestä
kuuntelemaan kaikki, mitä minä voin puhua sinulle, ja kiusata häntä
jok'ainoa kerta kun voin vähän pahoin. Ei, Liv, kuuletkos, ei sanaakaan
minusta ja jutuistani isällesi".

Aslak oli kuin tuskissansa, sanat vuosivat hänen suustansa niin
nopeasti ja ikäänkuin peloituksen ajamina. Liv istui tyynenä tuolilla
ja katseli häntä lempeästi.

"Niin, niin, sinä ymmärrät kaiketi tuota paraiten", sanoi hän, "mutta
minulle sinä kuitenkin voisit puhua, ethän sinä peljänne minua? Ennen
sinä aina puhuit minulle niin paljon, ja minun oli niin hupaista
kuunnella".

Aslak ei vastannut.

"Minuun koskee hyvin kipeästi kun näen sinun noin alakuloisena", jatkoi
Liv, "ja minä tahtoisin mielelläni tehdä jotain sinun hyväksi,
kiitokseksi kaikesta hyvästä minua kohtaan. Sillä minä tiedän ett'en
tuntenut maailmasta paljon mitään, ennenkuin sinä tulit. Sinä olit niin
suora ja ystävällinen, ett'en voinut ujostellakaan sinua, ja sinä olit
nähnyt ja kuullut niin paljon ihmeellistä, ja kerroit siitä minulle
niin että näytti melkein käsin koskettavalta kaikki, mitä kerroit.
Arvaathan kuinka hauskat päivät nuo olivat minulle, joka olin täällä
niin yksinäni. Mutta nyt minä myöskin soisin saavani sinua lohduttaa,
kun olet murheellinen. Luulenpa että voisin sinulle puhua vaikka mitä;
en tiedä mikä siihen on syynä, mutta minussa on semmoinen luottamus
sinuun, ettei se voisi kadota enää, vaikka kuinka hullusti kävisi".

Aslak hypähti seisalleen sängyn laidalta. Jokainen sana putosi tulisena
hiilenä hänen päällensä, hän tarttui molemmin käsin Livin käsivarteen.

"Et saa puhua tuolla lailla, Liv! -- Entäs jo olisin konna, jos olisin
tullut tänne sydän täynnä kostoa ja pahuutta, jos surmaisin sekä sinut
että isäsi ja sitten pötkisin tieheni, jos tallaisin ruohojen korret
kaikki, kukkaset kaikki, ett'ei auringon säteet enää löytäisi
ainoatakaan vihriäistä pilkkua valaistakseen, jos minä --" Hän vaikeni,
sillä Liv oli noussut ja katseli häntä hämmästyneenä.

"Sinä melkein peloitat minua nyt", sanoi hän.

Aslak tointui, pyyhkäsi kädellänsä kasvojaan ja istui sängyn laidalle
jälleen.

"Äläpäs huoli lörpötyksistäni", sanoi hän, ja äänensä oli tyyni.
"Tahdoin vaan peloittaa sinua hieman; sillä sinä et ole näkevä sitä
päivää, jolloin sinua pettäisin".

Hän tarttui Livin käteen, pudisti sitä ja katseli hänen silmiinsä.
"Mutta minun on niin paha olla tänä iltana", lisäsi hän, päästi käden
ja katseli laattiaan. Näin hän istui hetken. Liv seisoi vielä.

"Luenko sinulle vähäisen?" kysyi Liv hiljaa.

"Ei -- ei --", änkytti Aslak ikäänkuin pelästyen. "Vaan -- lue minulle
jotain kuitenkin, niin olet hyvä", sanoi hän taas hetken kuluttua. Liv
meni, mutta palasi pian kirja kädessä.

"Muistan lapsuuteni ajoista kerrotusta pojasta, joka juoksi pois
isänsä luota, tuhlasi perintönsä ja muuttui aivan kurjaksi; mutta
sitten hän katui ja palasi kotia jälleen ja isä otti hänet syliinsä.
Lue se minulle jos voit sen löytää".

"Kyllä sen hyvin tunnen", sanoi Liv, kääntäen kirjan lehtiä. "Nyt
saat kuulla". Ja Liv luki heleällä ja kovalla äänellä kertomuksen
tuhlaaja-pojasta. Aslak istui kuuntelemassa ja kyynel toisen jälkeen
vyöri hänen poskiansa myöten.

"Kiitos", sanoi hän, mutta nyt saat mennä, minä tahtoisin mielelläni
olla hetken aikaa yksinäni". Liv nousi ojentaen hänelle kättä.

"Hyvää yötä siis, nuku nyt hyvin, että olet terve huomenna". Aslak piti
hänen kättänsä. "Kuinka hyvä sinä olet", sanoi hän katsellen häntä,
"sinä voit rukoilla puolestani, niin saan kyllä nukkua".

Kun Liv astui tupaan, istui Gunnar veistelemässä lusikkaa. Hän seurasi
tytärtänsä silmillään kunnes hän oli päässyt kaapin luo ja pannut
Raamatun hyllylle.

"Sinä olit kauan Aslakin luona tänä iltana", sanoi hän.

"Olen lukenut hänelle", vastasi Liv.

"Vai niin, vai hän pyysi sinua lukemaan. Mitä hän muuten puhuu
istuessaan luonasi?"

"Ainoastaan mitä hyvää on", vastasi Liv, mutta tuntui niinkuin
hengittäminen samalla olisi käynyt hänelle vaikeaksi, ja veri nousi
poskipäihin. Ensikerran hän salasi isältänsä jotain, mutta hän muisti
Aslakin pyynnön, "enkä muuta sanokaan, kuin mitä totta on", arveli hän.

Gunnar ei havainnut mitään, hän istui yhä veistelemässä.

"Hänen tullessaan sanat vuosivat hänen suustansa, kuin vesi seulasta,
nyt häneltä tuskin sanan saa", sanoi hän hetken vaiti oltuansa.
"Minusta tuo on kummallista, vai mitäs sinä sanot?"

Liv nypisteli solkiansa ja vastasi viimein: Luulenpa että hän vaan oli
saanut tuon tavan siitä, että oli ollut pakoitettu ryömimään eteenpäin
hankkiakseen itsellensä elatusta. Mutta hän näki pian mikä mies sinä
olit, ja siunaa sitä päivää, jolloin astui kynnyksen yli, sanoo hän;
sillä silloin hän uudestaan oppi ihmiseksi, niin sanoo hän".

"Siunatkoon sitten sinua, Liv, Jumala päästäköön hänet synnistä ja
kaikesta pahasta. Minä tunsin kerran miehen, joka juoksi kuin kesytöin
varsa, mutta sitten --" Gunnar haasteli hiljaa itseksensä. Käsi vaipui
hermotoinna alas, silmälaudat vapisivat hieman, hän istui
ajatuksissaan. Viimein katsahti hän ylös, ikäänkuin olisi tahtonut
pudistaa jotain päältänsä. -- "Olen aikonut antaa Aslakin lähteä
kaupunkiin huomenna toisen lehmän kanssa, ja saamme sitten nähdä
mitenkä hän sen asian suorittaa. Vieläkö hän lienee valveilla?"

"En tiedä mitä tehnee, mutta hän on ollut kivulloinen viime aikoina,
hänessä on kova levottomuus, sanoo hän".

Gunnar meni kamariin; siellä Aslak makasi. Hän oli heittäynyt sänkyyn,
oli kaivanut päänsä tyynyihin eikä huomannut että ovessa kuljettiin.
Gunnar seisoi hetken liikahtamatta, mutta Aslak ei noussut.

"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" sanoi Gunnar.

Aslak hypähti seisaalleen. "Sinäkö, isäntä?" sanoi hän vähän
hämillänsä,

"Tulin kysymään voisitko lähteä kaupunkiin huomenna myymään Svartsidin?
En voi sitä elättää talven yli".

"Pitäisikö minun?"

"Niin olen ajatellut ja varhain sinä saisit lähteä". Vielä muutamia
sanoja sanottuansa Gunnar meni.

Aslak jäi seisomaan hämmästyksissään, hän mietti mitä tämä merkitsi.
Mutta yht'äkkiä pisti eräs tuuma hänen päähänsä. "Entäs jos nyt
juoksisit tiehesi sekä talosta että äidin ja kaikkien luota, mutta Liv
-- Liv --", hän istahti taas ja hengitti syvään. Nousi hetken kuluttua,
pyyhkäsi otsaansa, käveli edestakaisin. "Yhdentekevä, tästä pitää tulla
loppu. Rohkeutta Aslak! Vielä sinusta voi tulla mies. Mutta minä ihan
tukehdun täällä naislörpötyksiin, hyvä on päästä ulos. Huh! -- kuinka
ahdasta ja kuumaa täällä on!" Hän avasi ikkunan ja antoi kylmän ilman
puhaltaa vastaansa. Hän katseli ulos, mutta vaikka mihinkä katsonut
olisi, näki hän vaan pimeyttä.



NELJÄS LUKU.


Oli kylmä talvi-aamu kun Aslak lähti kaupunkiin. Taivas oli kirkas ja
odotti ainoastaan auringon nousua korkeammalle, saadaksensa näyttää
sinisen värinsä; sillä vielä talvinen usma makasi huntuna seudun yli.
Vaan siltä ei näyttänyt kuin Haugeniin nytkään aurinkoa tulisi. Kaukana
taivaan rannalla kokoontui suuria tummia pilviköitä, jotka ennustivat
lumituiskua myöhemmin päivällä. Lumisade ei kuitenkaan ollut ankara.
Laakson pohjassa se vaan oli valkoisena, liehuvana peitteenä, mutta
kalliot seisoivat molemmin puolin paljaina ja harmaana, ikäänkuin
harmissaan siitä että kivistössä kävi jonkunmoinen suhina ja että
siellä täällä näkyi valkoisia lumipilkkuja. Vähän päästä irtauntui
multaa ja santaa tuolta ylhäältä huippujen kupeilta, ja kiviä ja lunta
vyöri mukana alas, jotta kaikui tuntureilta.

Kuinka autiota ja synkkää tällä yksinäisellä polulla, joka vie
Haugenista alas kyliin! Ei puuta, ei puron lirinätä lumen alta, ei
varpusta, joka visertelisi, ei auringon sädettäkään lumipeitteellä.
Kaikki on kolkkoa, autiota, ahdistavaa. Mitä arvelet, Aslak? Onkohan
tämä matka hupainen? Hän ei näe, hän kulkee vaan eteenpäin, ajaen
lehmää. Hän ei kuule kuinka lumi narisee hänen jalkainsa alla, hän ei
tunne kylmyyttä, sillä hänen päässänsä pyörivät polttavat ajatukset.
Silloin huudetaan kallioilta. Hän hypähtää säikähtyen ja katselee
ympärillensä, sillä ääni on hänestä tuttu. Siinä joku istuu kutsumassa
häntä, viitaten sauvallaan. Toinenkin kerta huudetaan, ja pian se tulee
vyörien pyörien kivien väliltä harmaana keränä. Kohta seisoo nyt hänen
äitinsä tiellä. Hänen pienet pistävät silmänsä katsovat Aslakia.

"Hyvää päivää poikaseni; kuinka tapaan ma sinua tähän aikaan? Mihinkä
matka? Kas nyt minä tulen käymään sekä sinun että Gunnarin luona. Sinä
olet kai valmis nyt, Aslak, ja minä lyön sitten viimeisen iskun. Kas
tässä --" kuiskasi hän karhealla äänellään ja veti liinan sisältä
muutamia paksuja myrkkykasvia. "Syötyänsä näitä, Gunnarin lehmät
varmaankin ovat saaneet tarpeensa, vai mitäs arvelet?" Hän nauroi,
jotta vapisi. "Katsos vaan kuinka heidän mielensä siihen tekee", sanoi
hän pitäen kasvit lehmän kuonon alla, joka niitä tavoitteli. Aslak oli
seisonut liikahtamatta, mutta yht'äkkiä tarttui hän äitinsä käsivarteen
ja löi kasvit hänen kädestään, jotta lensivät tietä myöten.

"Nyt on aika lopettaa tämä leikki, äiti, tai sinä lähdet samaa tietä
piruutesi kanssa, jos koetat sitä uudistaa".

Guro katseli hämmästyneenä poikaansa, joka seisoi siinä synkkänä ja
uhkaavana. Sitten astui hän eteenpäin, nosti hiukan lakkiansa ja
katseli hänen silmiinsä. "Oletko pelkuriksi muuttunut, poikani? Vai
mikäs sinua vaivaa?"

"Pelkuri en ole, vaikka noitia pelkään, ja siitä syystä sinuakin". Hän
kääntyi menemään, mutta Guro piti hänestä kiinni.

"Tuo vaalea haamu Haugenissa, sekö on sinua loihtunut, hän, joka
minusta on lämpösen veden kaltainen? Poika parkani, niinkö pitkälle nyt
olet päässyt".

Hän ei saanut sanotuksi enempää, sillä Aslak kääntyi, nyrkytti kättä ja
polki jalkaa.

"Älä sano minua paraksi, sen neuvon sulle annan, äläkä ota Livin nimeä
kielenesi, muuten lyön sinut maahan. Gunnaria saat pilkata ja kirota
niin paljon kuin tahdot, se ei koske minuun, mutta jos mainitset Livin,
niin -- hän on siksi liian hyvä, näetkös, liian puhdas sinun käsiesi
koskettavaksi. Jos ei hän ole mielestäsi tarpeeksi kaunis, voi olla
yhdentekevä, saat lohduttaa itseäsi sillä, äiti, ett'ei hän koskaan voi
tulla niin rumaksi, kuin sinä. Voisit kiittää onneasi jos sinulla olisi
rahtunenkaan hänen puhtaasta sielustansa, silloin et olisi niin aivan
musta kuin nyt".

Guro oli pannut kädet ristiin ja kuunteli poikaansa, joka seisoi
suuttumuksesta ilmitulessa, hän rypisti nyt kulmiansa, väänsi suunsa
irvistelyyn, nauroi hänelle ja pudisti päätänsä.

"Kas niin, kas niin poikani", sanoi hän viimein, "huomaanpa että olet
käynyt hyvää koulua. Minusta olisi paras että kohta juoksisit kotia
hyväilemään tuota Liviä, niin minä lähden tuntureille lumituiskuun.
Sinä osaat kaiketi keittää ruokaa nyt ja levittää lakanoita
vuoteellesi, -- niin, oiva poika minulla on! Kas tässä saat hameeni,
johonka voit kääriä itsesi; siihen sinä paraiten sovit. Tai ehkä ai'ot
teettää itsellesi naisväen vaatteita päästyäsi kaupunkiin?"

Aslakin käsi vaipui alas, oli kuin hän olisi saanut kylmää vettä
päällensä, kuunnellessaan äitinsä karheata naurua ja nähdessänsä hänen
seisovan tuossa levollisena ja ylpeänä. Mutta nyt Guro astui esille,
tarttui hänen rintaansa ja katseli hänen kasvoihinsa hohtavin silmin.

"Tiedätkö miksi sinun pitää vihata heitä?" huusi hän ja kädet
vapisivat, "sentähden että he vihaavat sinua, että ajavat sinua kuin
peto-eläintä, että jalkojensa alla tallaavat sinua ikäänkuin ei olisi
sinulla suurempi arvo, kuin munalla heidän jalkojensa alla. Ha -- haa
-- noita kurjia kylien asukkaita! Voisivat kiittää onneansa, jos heissä
olisi hiukan mustalaisen verta. Se on lämmintä verta, on aatelisverta,
näetkös. Ja nuo orjat vielä uhkaavat meitä raudoilla ja köysillä, nuo
-- -- Ha -- haa -- mustalais-eukko ei ole niinkään helposti vangittu!
Meidän on vetäminen sinua nenästä, talonpoika roisto, me voimme lukea
hengen sekä sinusta että lapsistasi, jos tahdomme. -- Sinun täytyy
vihata heitä, sanon minä -- niin kauan, kuin on tilkkanenkaan verta
suonissasi, sinun pitää heitä vihata. Mutta sinä et olekaan oikea
_Rommanisael_ [kunnianimi, jolla mustalaiset itseänsä nimittävät], sinä
Aslak, sinä olet häpäisevä sukuasi, mutta ole varoillasi silloin! Ei,
kyllä sinun isäsi oli toisellainen mies! Tulta oli hänen silmissään,
tulta hänen veressään! Ei hän koskaan pelännyt, vaikka hänet viimein
tappoivatkin. Viimeiseen hengenvetoon asti hän heitä kiroili. Kuuletkos
sitä, sinä kurja poika, hän kirosi heitä eikä omaa äitiänsä". Silmänsä
säkenöivät ja koko ruumiinsa vapisi.

Aslak oli pannut toisen käsivartensa lehmän selkään, nyt hän kallisti
päätänsä käden nojaan. Hän ei vastannut mitään, mutta taisteli
nähtävästi sydämmessään. Nyt irtauntui kivi tuolta jylhältä vuorelta,
se pyöri pauhaten alaspäin ja syöksi syvyyteen. Aslak katsahti ylös,
hän oli vallan kalpea.

"Näetkös kiveä, äiti", sanoi hän hiljaa, "sinä olet minut noin irti
repinyt, nyt pyörin minä yhä alaspäin ja viimeinen lankeemus tulee
olemaan syvin". Hän kääntyi pois äitinsä luota ja ajoi lehmää kulkemaan
eteenpäin.

Guro jäi hetkeksi seisomaan, sitten huusi hän Aslakia. Hän ei
vastannut, eikä katsonut taaksepäin. Guro rnpesi itkemään. Hän astui
poikansa jälessä, hän siunasi, hän kiroili, hän valitti, hän rukoili,
hän uhkasi. Aslak astui hitaammin ja Guro saavutti hänet. Hän syleili
poikaansa, painoi päänsä hänen rinnalleen, itkien, hyväillen lausui
hän: "Aslak, armas poikani, voitko näin erota äidistäsi?" Ja hän oli
niin hellä ja hyväileväinen että tuskin oli mahdollista tuntea häntä
enään. "Minä olen kärsinyt ja vaivaa nähnyt sinun puolestasi siitä asti
kuin näit päivän valoa, olen orjaellut puolestasi hyvinä ja pahoina
aikoina, olen ryöstänyt ruoan itseltäni, kun mielestäni sinä sitä
paremmin tarvitsit! He varastivat sinut minulta kun vielä olit pieni
lapsi ja veivät sinut vieraiden luo, mutta minä en pelännyt vaivaa,
enkä tuskaa, enkä nälkää, enkä janoa, enkä vaaroja, kunnes sinut löysin
ja sain sinut mukaani ulos päivän valoon. Ja Aslak! kuinka usein olen
sua kantanut selässäni tunturin yli, kuinka usein olen käärinyt sinua
omiin vaatteisiini, ettet tulisi märäksi, sill'aikaa kun itse vilusta
vapisin lumituiskussa. En uskonut minä, että näin minua palkitsisit!
Minua ovat takaa-ajaneet, pilkka-sanoilla herjanneet ainoastaan sinun
tähtesi; mutta minä olen valvonut ja vartioinut sinua, etkä sinä nyt
enää tahdo äitiäsi tuntea". Hän kallisti päätänsä Aslakia vasten,
itkien ja parkuen.

"Hys, äiti", sanoi Aslak ja sysäsi hänet hellästi pois luotansa, "älä
toki näin riehu, jokainen sana on tosi, vaan ehkä minun oli parempi
vieraiden luona, kuin sinun luonasi".

"Mitä hyvää he ovat sinulle tehneet, jota minä en ole tehnyt", katkasi
Guro hänen puheensa, hilliten itkuaan. "He nauravat sinulle, mielellään
tahtoisivat sinua potkaista ja sylkeä päällesi jos uskaltaisivat, senkö
tähden heitä rakastat? He nimittävät sinua mustalaiseksi ja tuskin
tahtovat koskea sinuun pihtimittä, senkä vuoksi sinä toimitat heille
kaikki niin hyvin? Isäsi oli viatoin kuin syntymätön lapsi, eikä
kärpäsellekään vahinkoa tehnyt, mutta hän tuolla -- hän pisti isäsi
kuoliaaksi pahemmalla tavalla kuin nautaa tapetaan, ja nyt poika menee
suutelemaan hänen kättänsä tuosta hyvästä työstä. Häpeä sinulle Aslak
Braaten! Häpeä sinulle elin-ajaksi jos et isääsi kosta". Guro nyrkytti
kättä, terävä äänensä tuli leikkaavaksi kun hän katseli poikaansa.

Aslakin veri kuohui, sanat koskivat syvästi häneen, kaikki vanhat
muistot nousivat käskeväisinä esiin. Hän huokasi, sydämmessä viha
poltti, mutta Liv seisoi vielä häntä katsomassa kirkkaine silmineen.

"Sinä olet oikeassa joka sanassa -- sano häpeä minulle vain, äiti,
mutta minä en enää voi mitään". Hän seisoi hetken aikaa katsomassa
avaruuteen, mutta pilviä kokoontui ehtimiseen ja peittivät auringon.
Joku taputti häntä käsivarrelle. Hän katsoi alas, se oli Guro, joka
hiipi hänen luoksensa. Ja nyt kuiskasi hän Aslakin korvaan:

"Entäs jos hän seuraisi sinua Aslak?"

Aslak siirtyi syrjään ikäänkuin säikähtyneenä; sill'aikaa äitinsä
tarttui hänen toiseen käteensä ja piti siitä kiinni omissaan. "Entäs
jos hän seuraisi", jatkoi Guro katsellen häneen ympyriäisillä
polttavilla silmillään -- "jos hän tulisi mustan Aslakin vaimoksi! --
Tunturillapa silloin vietettäisiin iloista, lystikästä elämää. Kas niin
-- Rohkeutta nyt, poikani, tule jälleen entiseksi mieheksi, uljain koko
seurassamme. Arvannethan että sinua kysytään ja että olemme monta
kepposta tehneet viime aikoina. Ja jos hän saattaisi sinua -- Liv --
kun hän olisi luonasi päivät ja yöt". --

Oli ikäänkuin kipinä olisi Aslakia sytyttänyt. Hän kohotti päätänsä,
silmänsä säkenöivät; mutta yht'äkkiä malttoi hän mieltänsä, riisti
itsensä irti äidistään, huutaen hänelle:

"Vaikene! Vaikene, kuuletkos! Luulenpa ett'ei paholainenkaan, kun olisi
helvetistä noussut, olin keksinyt pahempia sanoja". Hän löi lehmää ja
astui nopeasti pois, mutta Guro seisoi vielä kauan puhumassa hänen
jälkeensä. "Onnea kaupungin matkalle, poikani! Onnea! muista
lupauksesi, Aslak Braaten!" huusi hän kävellen perästä, "vielä ei ole
kukaas _Rommanisael_ sanaansa syönyt, ja sen olen saarnaava sinulle
kunnes maan mullassa makaat". Kun hän ei voinut enää nähdä Aslakia,
palasi hän samaa tietä kuin oli tullut.

"Ho -- hoo --", nauroi hän itsekseen, "jos hän voisi houkutella Liviä
mukaansa, sepä sinulle maistaisi, Gunnar! Se sana hänessä kytee, sen
huomasin. Tuo kipinä ei kauan ole leimahtamatta ilmituleen".

Oikeinko ennustit, vanha Guro?



VIIDES LUKU.


Palattuansa kaupungin retkeltä oli Aslak juuri sama kuin ennen, kun Liv
ja hän olivat yksinänsä. Tämä matka oli virkistyttänyt häntä
ruumiillisesti ja hengellisesti, sanoi hän. Oli ollut niin hupaista
jälleen nähdä kaikki, mitä hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt. Jos joku
oli onnellinen, niin se oli Liv; sillä hän ei voinut kieltää että
ajatuksensa olivat seuranneet Aslakia hänen lähtiessään ja että päivät
olivat tyhjät kun hän oli poissa. Eikä hänen elämänsä nyt ollut
tyhjempi kuin se oli ollut kaikkina entisinä vuosina. Mistä tämä
muutos? Eikö rakastanut hän isäänsä yhtä paljon kuin ennen?

Aslakilla oli paljon kertomista ja kaikki hän osasi kertoa niin
tulisesti ja vilkkaasti että hän Liviä viehätti kuinka vaan tahtoi. Hän
oli kohdannut mustalais-joukon matkallaan, kertoi hän.

"Mutta, etkö silloin säikähtynyt?" kysyi Liv; "ne kuuluvat olevan hyvin
ilkeitä ihmisiä".

"Vai niin? -- olet arvattavasti sen isältäsi kuullut?" sanoi Aslak
nauraen, mutta tuossa naurussa oli jotain, mikä pakoitti Livin
katsomaan häntä.

"Mun isäni ei koskaan puhu ihmisistä pahaa ilman syytä", sanoi hän.

"Kyllä mahdollista, mutta koira puree kun luu siltä ryöstetään, ja jos
kyläläiset eivät olisi lyöneet mustalaisia, niin heistä ehkä olisi
tullut kelvollisia ihmisiä, heistäkin".

Liv katseli Aslakia hämmästyneenä.

"Sinä ihmettelet ehkä että minä olen näin kiihoissani, mutta en
mielelläni soisi sinun tuomitsevan niinkuin muut, sinun, joka olet
niin hyvä. Minä olen kokonaisen vuoden elänyt tuommoisella
mustalais-tavalla, näet, ja sen minä sanon, ett'ei voi raittiimpaa
elämää viettää maailmassa. Hei mikä hohde lumivuorten huipuilla
tuoksuvana kesä-iltana! Ja sitten kulku paikkakunnasta toiseen laulaen,
nauraen, iloiten, koko maailma kotonansa". Ja Aslak kuvasi nyt elämää
niin raitista ja leikillistä, niin kesytöintä ja ihanata, että Liv
ihastuen lausui:

"Herra Jumala! kuinka ihana ja suuri maailma kuitenkin lienee, ja minä
olen istunut tässä koko aikani enkä voi päästäkään tuonne ulos".

"Niin, totta puhuit, Liv, maailma on avara ja ihana. Mielitkö kuulla
laulua, jota olen mustalaisilta oppinut?" Ja Aslak lauloi erään laulun
kauniilla vahvalla äänellä.

Aslak oli kohottanut päätänsä. Suuret silmänsä näyttivät vielä
suuremmilta, kasvonsa olivat kirkastuneet. Mutta pian loi hän silmänsä
maahan, veti lakkiansa alemmaksi ja huulet vetäytyivät hymyyn.

"Oli siinä vielä joku värssy, mutta en muista sitä nyt tällä hetkellä".

Livin mieli oli niin oudoksi muuttunut kuunnellessaan laulua. Kun Aslak
vaikeni, istui hän liikkumattomana. Sitten hän huokasi, hymyili
Aslakille sanoen:

"Sinä olet onnellinen, joka olet nähnyt niin paljon maailmasta"; mutta
tuossa hymyssä oli hieman katkeruuttakin. -- Aslak leikki lakkinsa
kanssa. -- "Mutta mitenkä jouduit niiden ihmisten pariin?" kysyi Liv
hetken perästä.

"No, näetkös, samahan se oli. Minä olin vapaa ja joutilas ja tapasin
nuo miehet. Toinen oli hevoslääkäri ja toinen möi nappia. He pyysivät
minua heitä seuraamaan ja opettivat minulle sitä ja tätä ja minä heitä
seurasin, sillä rohkeita miehiä ne olivat". Aslak huokasi vähän. Heitti
sitten päätänsä taaksepäin. "Tiedätkö kuinka noiden miesten kävi? Sen
saat kuulla, sillä se on hauska juttu. -- He tulivat kerran erääsen
häätaloon; väsyneet ja uupuneet he olivat ja rukoilivat iltaruokaa ja
yösijaa. Mitä saivat, ei ollut ruokaa; sillä pilkka-sanoja saivat.
Häävieraat olivat kenties juoneet liiaksi olutta, he ärsyttelevät
vieraita; toinen sana synnytti toista ja tappelu talossa nousi. Kun
erosivat, makasi toinen mustalainen maassa, vuodattaen verta syvästä
puukonhaavasta rinnassaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kuoli hän. Mutta
minä muistan aivan hyvästi sen korskean ja pitkän miehen, joka hänet
tappoi". -- Aslakin kasvot olivat synkistyneet, hän nyrkytti kättänsä,
jotta rystyt kävivät valkeiksi, ja silmät hohtivat.

"Se oli varmaan paha ihminen, joka semmoista taisi tehdä", sanoi Liv.

Aslak hyppäsi seisalleen ja taputti polviansa nauraen. "Ha -- ha -- sen
voipi sanoa. Se on totisin sana, minkä eläissäsi lausunut olet, Liv.
Niin, paha ihminen se oli", lisäsi hän totisesti, tarttuen Livin käteen
ja katsellen hänen silmiinsä. "Voin sekä nauraa että itkeä harmista,
ajatellessani tuota", jatkoi hän hetken perästä, "mutta semmoisia on
suurin osa heistä, eikö siis täydy heitä vihata?"

Liv katseli häntä lempeästi. "Raamattu sanoo ett'ei saa ikinä vihata
ketään, Aslak", vastasi hän tyynesti.

"Niin, Raamattu sanoo että pitää kaikkia ihmisiä rakastaa, mutta sepä
se juuri on, jota muut eivät tee. Sinä et saa ajatella pahaa
mustalaisista, Liv", -- jatkoi hän; "sillä vaikka heidänkin joukossaan
on roistoja, niin onpa semmoisiakin, joilla on puhdasta verta
suonissaan, jotka häpeevät kuljeskella tuon roskaväen kanssa. Minä
puhun tästä enemmän toiste, mutta nyt mun täytyy mennä ulos puita
hakkaamaan huomiseksi".

Ja Liv ei huomannut että hän tarttui verkkoon. Aslak jutteli hänen
kanssansa yhä ahkerammin, kietoen häntä verkkoonsa yhä varmemmin; nyt
oli nähtävä ken suurimman saaliin saisi, Gunnarko vai hän. Ken oli
heistä molemmista voimakkaampi? Aslak arveli että nyt oli aika päästä
selville siitä ja hänen oli koettaminen, tulkoon mitä hyvänänsä.

Gunnar oli eräänä päivänä asioissa lähtenyt kylään eikä vielä ollut
palannut, vaikka ilta jo hämärsi. Liv istui tuvassa häntä odottamassa,
hän oli sytyttänyt kynttilän ja ottanut rukkinsa esille. Hänen tuossa
istuessaan, joku kävi kamarin ovessa. Se oli Aslak, joka hiipi sisälle.

"Oletko yksinäsi, Liv?" kysyi hän, "saanko istua hetkisen luonasi?"

Hän jäi ovelle seisomaan ja näytti ujolta.

"Voitko kysyä sellaista? ethän sinä muuten pelkää minua", sanoi Liv
hymyillen.

"Niin, mutta nyt voisi tapahtua että sinä pian pelkäät minua", sanoi
Aslak istuen penkille hänen viereensä, katsomatta häneen. "Minä täällä
käyn salaten jotain sinulta, Liv", sanoi hän vitkastellen, veti
puukkonsa tupesta ja koetteli sen terää pöydän syrjässä. "Muistatko
mitä kerroin sulle mustalaisista taannoin?" kysyi hän ja hakkasi
puukolla pöytään.

"Sen luulisin varsin hyvin muistavani", vastasi Liv.

"Entäs jo minä olisin tuommoinen mustalainen?" kysyi hän, heittäen
päätänsä taaksepäin ja katsoen terävästi Livin silmiin. "Etkö sinä
silloin potkaisisi minua luotasi niinkuin muutkin, Liv?" Äänensä vapisi
hiukan, kaikki suonet olivat jännitetyt ja koko ruumis kuuma; nyt oli
se hetki käsissä, jonka oli osoittaminen oliko hän voittanut vai
kadottanut. Liv tuskastui.

"Ethän puhune totta?" sanoi hän.

"Minä puhun totta, Liv", sanoi Aslak ja nousi ylpeänä seisomaan,
nojaten toisella kädellään vakaasti pöytään. "Mustalainen minä olen ja
mustalainen tulen olemaan niin kauan kuin maailma pysyy, mutta puhdasta
verta suonissani vuotaa; ma olen oikea _Rommanisael_. Minä ylenkatson
tuota toista roskaväkeä, sillä minä olen korkeasukuinen". Kaunis oli
Aslak siinä seisoessaan pulskeana, korkeana, mustine hiuksineen,
mustine loistavine silmineen. -- "Nyt, Liv", -- sanoi Aslak katsellen
häntä palavalla lemmellä, "eikö ollut totta mitä sanoin että pelkäisit
minua?" Hän nauroi katkerasti. Liv oli ääneti. Tämä liikutti häntä
kovasti; sillä hän ei voinut sitä aavistaakaan. Kyyneleitä kimalsi
hänen silmissänsä.

"Saat olla kuka hyvänänsä", sanoi hän viimein ja katseli Aslakia
hellästi, -- "sinä olet kuitenkin aina sama minun silmissäni".

Aslak oli aivan hurmauntunut. "Puhutko totta, Liv! Jumala sua siitä
siunatkoon. Ja nyt mun täytyy sanoa yksi asia vielä. Voisitko minua
lempiä, Liv, lempiä niin palavasti kuin minä sinua lemmin? Sinä olet
multa voimani ryöstänyt, Liv, en saa sulta mitään rauhaa, sinä olet
mielessäni yöt ja päivät -- oi, voisitko minua rakastaa?" Hän tarttui
Livin käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; sanat tulivat niin
tulisina hänen huuliltansa, hän ei itse tietänyt mitä puhui. Liv päästi
rukkinsa; rintansa aaltoili, hän ei tietänyt mitä ajatella. Viimein
laski hän päänsä käsihin ja purskahti itkuun. Aslak oli ikäänkuin
tukehtumaisillaan.

"Liv, Liv, mitä sinä vastaat?"

Liv lakkasi itkemästä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja katseli niin
herttaisesti hänen silmiinsä.

"Jos sinä nyt petät minua, niin teet pahan työn, mutta jos totta puhut
-- -- niin tiedä ettei ole maailmassa toista, jota lemmin niinkuin
sinua, ei ole mulla ainoatakaan ajatusta, jota sinä et olisi jo aikoja
sitten saanut".

Aslak oli haltioissaan. "Jumala siunatkoon sinua, anna mun suudella
sua!" Ja hän suuteli Liviä kerta toisen perästä, sulkien hänet
syliinsä, tulinen kun oli luonnoltaan. "Suuri Jumala, kuinka kaunis
sinä olet!" Hän suuteli Liviä vielä kerran. "Nyt sinä aina seuraat
minua, eikö niin? Tästä päivästä me kuulumme yhteen".

"Niin, nyt minä seuraan minne vaan menet", vastasi Liv, laskien päänsä
hänen rinnalleen. Mikä kirkastus Livin kasvoissa, kun hänen päänsä
lepäsi Aslakin rinnalla! Ken olisi voinut tämmöistä uneksua? "Ja sinä
kun et ole ainoatakaan sanaa tästä sanonut".

"Tuo sana on kielelläni pyörinyt monasti, tiedätkös, mutta minä
pelkäsin että häpeisit semmoista kuin minä olen".

Hetken istuivat puhumassa keskenään.

"Saa nähdä mitä isä on sanova, kun hän kotiin tultuansa saapi tiedon
tästä", sanoi Liv.

Oli kuin Aslak olisi unesta herännyt. "Sinä et saa sanaakaan sanoa
isällesi", sanoi hän yht'äkkiä, vetäytyen takaisin.

"Miksi en?" kysyi Liv kummastellen.

"Sinä et muistaa missä arvossa mustalainen on kyläläisten silmissä",
vastasi Aslak. "Ajattelepas jos hän noin äkkiä saisi tietää että
tuommoinen maankuleksija on kosinut hänen tytärtänsä; hän ajaisi minut
pois heti paikalla. Ei, tiedätkös, Liv, tuota asiaa on paras jättää
ilmoittamatta kevätpuoleen, silloin mielet leppyvät, näet sen. Hän
voipi oppia minua paremmin tuntemaan ja enemmän minuun luottamaan ja
seikat selviävät noin vähitellen".

Liv katseli häntä hellästi. "Saa olla niinkuin tahdot", sanoi hän,
"mutta usein olen miettinyt jotain, joka mielestäni on kummallista, et
saa suuttua siitä, että sanon sen sulle -- mutta minusta tuntuu
niinkuin joutuisin yhä kauemmas isäni luota mitä kauemmin sinä täällä
olet. Mistä luulet sen tulevan?"

Aslak nauroi ja pudisti hänen kättänsä. "Oh, se on vaan turhia luuloja,
Liv", sanoi hän. Kuuluipa samassa joku liikkuvan porstuassa. "Se on
isäsi", sanoi Aslak ja hyppäsi seisalleen. "Nyt menen hetkeksi pois,
mutta ei sanaakaan, Liv, muista se". Hän hiipi nopeasti kamariin, Liv
meni takan luo ja pani padan tulelle.

Gunnar astui sisään. Hän oli tavallista synkemmän näköinen.

"Sinä tulet myöhään tänä iltana", sanoi Liv.

"Niin, tulen myöhään". Gunnar istui pöydän ääreen. Liv katsahti häneen
takan vierestä.

"Nyt rupee matkani menemään alamäkeä", sanoi hän ja kätensä vaipui
hermottomana.

Liv kääntyi. "Onko jotain tapahtunut?" kysyi hän.

"Luulenpa että peikkoja on kylässä käynyt", vastasi Gunnar. "Tarvitsin
vähän rahaa tänään kevät-työhön".

"Etkö siis saanut mitään?"

"Saanutko? -- Pilkan silmäyksiä minä sain. Näyttää siltä kuin kaikki
kammoisivat minua; he tuijoittavat minuun ja kääntyvät pois minun
tullessani". Gunnar katsoi ulos ikkunasta pimeään yöhön.

"Vaan anna mennä -- anna mennä", puhui hän itsekseen. "Älä anna mun
valittaa, Herrani -- älä anna mun valittaa -- ainoastaan olla väkevä ja
kova, vaikkapa perkele kuinka kiusaisi". Gunnar pani kädet ristiin ja
painoi päänsä niihin, huulet liikkuivat, hän rukoeli. Näin oli hän
kauan.

"Mutta onhan meillä Aslak", sanoi samassa lempeä ääni.

Hän kääntyi. Se oli Liv, joka oli puhunut, mutta niin heltyneellä
äänellä että Gunnar luuli sen jonkun toisen ääneksi.

"Mainitsit Aslak'in -- niin, se on tosi, harvoin ma häntä muistan. Olin
tyytyväinen hänen kaupungin matkaansa, hän on älykäs ja varma mies,
kylässä oli eilen juomingit ja tanssit, Aslak ei siellä ollut". Gunnar
oli ikäänkuin itsekseen puhunut, astuessaan takan luo, missä Liv
seisoi. Nyt katseli hän niin oudon hellästi Liviä ja silitteli hänen
päätänsä muutaman kerran.

"Sinä kaiketi pidät hänestä, sinä", sanoi hän vitkastellen.

"Sen teen", vastasi Liv, luoden silmänsä alas. Hän aikoi juuri sanoa
enemmänkin, mutta sydän sykki niin ankarasti samassa.

"Sinun täytyy opettaa minua paremmin luottamaan häneen", sanoi Gunnar
hetken vaiti-olon jälkeen, ja hänen äänensä oli niin ystävällinen. "En
tiedä mistä syystä, mutta en voi unhoittaa tuota ensimäistä iltaa.
Hänessä on jotain, josta en pidä, vaikka pakoitan itseäni häntä
kärsimään".

"Jumalan kiitos ett'en sanonut mitään", ajatteli Liv. "Aslak oli
kuitenkin oikeassa, odottaminen on paras".



KUUDES LUKU.


Tästä päivästä alkaen oli Liv täydellisesti Aslakin vallassa. Kenties
Liv ei itse tietänyt kuinka totta hän oli puhunut sanoessaan, ett'ei
ollut ainoatakaan ajatusta, jota Aslak olisi saanut aikoja sitten. Nyt
ei Liv jättänyt mitään Aslakin pyyntöä täyttämättä. Aslak oli hänelle
kaikki kaikessa, ja Aslakissa hänellä oli kaikki. Mitä ihmeitä hän näki
kun Aslak niitä kuvasi hänelle kirjavilla väreillä. Kaikki epäilykset
haihtuivat kuin sumut päivän paisteessa kun Aslak kuiskasi hurmaavat
sanansa hänen korviinsa. Joka taakka tuntui keveältä, kaikki väsymys
unohtui kun Aslak laski käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, vetäen
hänet luoksensa. Ole varoillas, Liv, sinä kuljet vaarallista tietä!
Liika sananen, varomaton hetkinen, ja sinä saat sitä katua koko
elin-aikanasi! Sinun ei pitäisi istua kuiskailemassa hänen kanssansa
myöhään yöllä, sinun ei pitäisi laskea häntä sisään joka kerta kun hän
rukoilee ja hänellä vaan on vielä sananen sanottavana. Vai etkö luule
nähneeni Aslakin usein hyppäävän ikkunasta ulos, peläten herättävänsä
Gunnarin, joka nukkui tuvassa, ja hiipivän luhdille, missä sinun
kamarisi oli? Ethän tee mitään muuta, kuin kaikki muut tytöt kylässä,
arvelet sä. Hyvin mahdollista, mutta tuota Aslak on sulle opettanut.

Eikö Gunnar vieläkään tiedä mitään. Hän iloitsee siitä, ettei Aslak
jää kylään sunnuntaisin, vaan tavallisesti seuraa heitä kotiin
Jumalanpalveluksen jälkeen. Liv hyvin usein pyytää Aslakia puhumaan
isällensä, mutta hän vastaa vaan: "kyllä sitten keväämpänä".

Nyt on kevät tullut, lehdet puhkeavat ja ruoho kasvaa; linnut laulavat`
ja taivas sinertää, mutta Liv vaalenee vaalenemistaan. Jotain hänen
mieltänsä painaa, hän salaa jotain. Välistä istuu hän hiljaan
itkemässä, jotta sydäntä särkee sitä katsellessa. "Nyt en voi tätä
kestää enää", sanoi hän eräänä päivänä Aslakille, "minun täytyy kertoa
kaikki. On verinen synti tätä salata enään".

"Nyt siitä kohta puhutaan", sanoo Aslak, taputtaen hänen poskeansa ja
pusertaen hänen kättänsä. Sitten sanoo hän muutamia hupaisia sanoja,
Liv hymyilee ja koko suru on unohtunut.

Gunnarin on lähteminen kaupunkiin. "Nyt tahdon lähteä itse", sanoo hän,
"Aslak voi sillä aikaa talosta huolta pitää. Tämä taitaa kestää noin
viikon päivät, arvaan ma -- saan sitten nähdä, mitenkä hän menettelee
toimessaan".

"Kun isäsi palajaa, niin sanotaan hänelle koko totuus, se olkoon
päätetty", sanoo Aslak, "ja sitten häät muutaman viikon perästä".

Gunnar on lähtenyt ja taivaan laki on ikäänkuin kirkastunut Haugenin
yli. Itse Livkin, joka rakastaa isäänsä niin hartaasti, arvelee että on
helpompi hengittää nyt kun hän on poissa; mutta usein istuu hän syvissä
ajatuksissa yksinään ollessansa ja säpsähtää joka kerta kun oveen
tartutaan. Aslak on hilpeämpi ja iloisempi kuin milloinkaan. Hän
rohkaisee Liviä kun tämä on alakuloinen, laulaa hänelle, juttelee
hänelle ja on niin herttainen ja ystävällinen, että Liv unohtaa itsensä
ja murheensa kun hän on läsnä.

Eräänä päivänä, kun Liv istui tuvassa, tuli Aslak juosten.

"Heisan, tyttö! nyt saat kuulla lystiä! Sinä olet käsketty häihin
tänään Nils Aakremin luo".

Livin silmät säteilivät, hän hyppäsi tuolilta.

"Onkohan se mahdollista? Onko mokomaa kuultu? Kuinka se on tapahtunut?"

"Niin, sitä en tiedä, mutta kutsuttu sinä olet, ja nyt saat kiireesti
koristaa itseäsi, sillä matka on pitkä".

Liv oli jo kynnyksellä, mutta seisahtui yht'äkkiä ja kääntyi.

"Ehkä minun ei pitäisi mennä, Aslak, isä ei varmaankaan siitä pitäisi".

"Isäsikö? Hän ei vielä saavu kotia muutamiin päiviin ja mitä ei silmä
näe, se ei sydäntä loukkaa".

Liv epäili hetken. "Mutta kun ei vaan tämä olisi hullusti?"

"Hullustiko? Mitä hullutusta se olisi?"

"En sitä ymmärrä, en ole koskaan Raamatussa lukenut että se on syntiä,
mutta isä arvelee sitä vääräksi ja hän on viisas mies".

Aslak meni hänen luo, tarttui hänen käteensä, sanoen totisesti:

"Kuuntele nyt, Liv, niin saat kuulla totuuden sanan. Isäsi on vanha
mies, joka on kokenut maailmaa monella tavalla, eikä sentähden ole
huvitettu tämmöisestä. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole oikeus sulkea
sinua, joka olet nuori ja iloinen, pois päivän paisteesta; sillä
aurinkoa kukkanen tarvitsee kasvaaksensa, näetkös, jos kohta suuret
puut tulevat ilman sitä toimeen". Liv veti kätensä pois Aslakin
käsistä.

"Aslak, Aslak! nyt sinä viettelet minua, etkö luule minun usein
ajatelleen samaa, mutta nämä ajatukset ovat pahoja".

"Oikeita ajatuksia nämä ovat, enkä ole kuuna kulloinkaan kuullut että
mitä on oikea on pahaa".

Liv nypisteli huivinsa kulmaa. Hän seisoi epäillen. Hetken aikaa Aslak
häntä katseli, meni sitten hänen luokseen, pani käsivartensa hänen
vartalonsa ympäri ja katseli iloisilla veitikkasilmillänsä hänen
silmiinsä.

"Ja sitten sinä tanssit ensimmäisen tanssin minun kanssani", kuiskasi
hän veitikkamaisella hymyllä. Liv hymyili myös, kääntäen päänsä pois.

"Tanssimaan minä en laisinkaan tule, kun vaan tohtisin mennä, minun
tekee kovasti mieli".

"Tohdit kun tohditkin, ja tiedätkös mitä, Liv? Minä olen soittava
siellä. Sinä et ole kuullut minun soittavan, sinä, mutta sen sanon,
että jos sinä et tule, en koske ainoatakaan kertaa viulun kieltä ja
silloin voin olla yhtä hyvin kotona".

Aslak heittäysi tuolille ja katseli närkästyneenä ulos ikkunasta.

"Et sinä saa jäädä kotia minun tähteni, mun täytyy sitten mennä yhtä
kaikki; mutta maito-astiat minun piti pestä, se on tänä päivänä
tehtävä".

"No sinä saat tulla sitten kun olet valmis, minun täytyy kohta lähteä
matkaan, Arvaappas kuinka hupaista tulee, Per on kyökkipäällikkönä ja
siellä tulee olemaan hyvää ruokaa ja kaksi soittoniekkaa, hevosia
valjastettuina sinisten ja punasten kärryjen eteen, vanha pappi
saarnaa, ja siellä on koreita naisia -- usko pois, siellä on hauskaa".

Livin kasvot säteilivät ilosta.

"Oi, ei! Minä olen jo sitä kaikkea näkevinäni".

"No sinä tulet siis varmaan?"

"Varmaan".

Aslak sai juhlapuvun yllensä ja lähti kylään.

Kuinka Liv hymyili ja lauleli hänen mentyänsä! Hän juoksi edestakaisin
pyttyjen ja sankojen kanssa kepeästi kuin västäräkki, ja työ kului
nopeammin kuin koskaan ennen. Illan lähestyessä oli hän valmiiksi
koristettu ja niin kaunis että oikein säteili. Tämä ilta tulee
hauskaksi, ajatteli hän, kun pani viimeisen astian hyllylle ja juuri
oli pujahtaa ovesta ulos. Samassa tämä avataan ja siinä seisoo Gunnar,
hänen isänsä.

Oli ikäänkuin salama olisi iskenyt Livin rintaan, hän kävi
veripunaiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä laattialla.

Gunnar jäi kynnykselle seisomaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän, astuen askeleen eteenpäin. "Ehkä et
odottanut minua näin pian kotia?"

Livin sydän tykytti, ikäänkuin olisi ollut halkeamaisillaan, hän ei
katsonut ylös.

"Mihinkä aiot lähteä?" jatkoi Gunnar ja tarttui Livin käteen.

Tämä oli itkemäisillään. "Minä aion mennä kylään", vastasi hän hiljaa,
katsomatta ylös.

Gunnar päästi käden irti ja katsoa tuijotti tytärtänsä.

"Häihinkö? Kyläänkö? Mitä tämä tietää?"

Liv vaipui penkille ja kätki kasvonsa.

"Liv, kuuletko?" huusi Gunnar ja äänensä tärisi suuttumuksesta.

Liv itki hiljaa, mutta sitten hän nousi, pyyhki kyyneleet pois ja
katseli isäänsä kostein silmin.

"Nyt se on sanottava, jos milloinkaan", sanoi hän tyynesti. "Minun
mieleni tekee pois Haugenista, isä, minun tarvitsee nähdä hiukan
maailmaa, päästä ulos päivän paisteesen. Nyt olen kuljeskellut täällä
pimeydessä ja vuodet ovat unena haihtuneet pois minun tietämättä
itsestäni tai muista mitään. Vaan niinkuin me nyt elämme, me emme enää
sovi yhteen, me kaksi. Sinä olet vanha ja minä nuori, sinä jätät
maailman, minä astun maailmaan. Sinä täytit ajatukseni kun en muuta
tietänyt, nyt tiedän enemmän, sinä et enää niitä täytä. Vaan älä
sentähden usko että rakastan sua vähemmin, isä, minä rakastan sinua
niin ett'en voisi sinusta luopua, jos vaan voisit mua ymmärtää hiukan
paremmin kuin nyt ymmärrät". Liv oli taas itkemäisillään, vaan pidätti
itsensä kuitenkin.

Gunnar seisoi hänen edessänsä. Hän taisi tuskin puhua kauhistuksesta.
Hän hengitti syvään ja kasvonsa punottivat. "Mikä perkele on tuota
korvaasi kuiskuttanut?" huusi hän lyöden nyrkkinsä pöytään, "sillä
perkeleen sanoja sinä puhut, itsestäsi et tuota puhu. Minä tiedän
varsin hyvin mitä maailma voipi sinulle tarjota, sentähden luulin että
sinulla olisi kyllin Jumalassa. Mutta sa heität nyt hänet luotasi,
tahtoen ulos syntiin ja hairahduksiin. Tuota et ole saanut itsestäsi,
mutta kiusaaja on käynyt täällä. Ken se on, mikä on hänen nimensä? --
mainitse se, kuuletkos -- kuka pyysi sinua menemään häihin tänään?"

"Jumalan kautta", sanoi Liv, "mitä sanon, sanon itsestäni, mutta Aslak
käski mun häihin tänään".

"Vai niin, vai Aslak! -- Herra Jumalani ja isäni, epäilyksissäni oli
siis kuitenkin perää!"

Gunnar vaipui penkille ja kätki kasvot käsiinsä. Kauan hän istui näin.
Yht'äkkiä hyppäsi hän pystyyn, ja kummallinen tuli loisti hänen
silmistänsä.

"Aslak on kavala, älä häntä usko, hän valehtelee sinulle! Minä näin sen
hänen ketun silmistään kohta ensimmäisestä hetkestä kun hän tuli
tupaani. Ja minä, minä otin hänet vastaan poikanani ainoastaan
sentähden että sinä rukoilit minua; luulin parantavani vanhaa syntiä
sentähden että hän oli erään miehen näköinen, jota vastaan olen
suuresti rikkonut. Pakoitin itseäni uskomaan hänen sanojansa ja
temppujansa, ett'en tekisi vääryyttä toista kertaa. Huomasin että sinä
kaipasit seuraa, että minä olin liian vanha ja että hän oli sopiva
mies. Punnitsin häntä molemmin käsin, koetin häntä toisessa kuin
toisessakin, aioin antaa hänelle sekä sinut että talon. Hyvä Jumala!
kuinka hän on minua pettänyt! hän on minun läpikatsonut. Sillä nyt saat
kuulla kuka on levittänyt minusta pahoja huhuja ja nimeäni saastuttanut
kylässä. Sen on tehnyt Aslak eikä kukaan muu, sen nyt selvästi näen.
Hän tahtoo houkutella sinua pois luotani, mutta viimeisen kerran on hän
jalkansa kynnykselleni pannut. Missä hän on? Kylässä, sanot sinä?
Jumalalle kiitos tästä hetkestä, ehkä minä vielä voin sinut pelastaa".

Gunnar tarttui hattuunsa ja riensi ulos. Liv tahtoi huutaa häntä, vaan
ei saanut sanaakaan suustansa. Hän juoksi ulos, häntä seurataksensa,
mutta tuolla tuo pitkä mies kulki kuin myrsky kylää kohti. Liv taipui
portaille, kätki kasvonsa sylihin ja itki nyykytti.

Aakremissä oli kemut parhaillaan. Laulua, naurua ja puhetta kuului joka
paikasta. Aslak istui keskellä pöytää jalat ristissä ja viulu leu'an
alla. Hän kertoi satuja miehille ja tytöille, jotka hänen ympärillänsä
seisoivat, laskien leikkiä ja nauraen. Hän ei huomannut noita totisia,
kalpeita kasvoja, jotka samassa katsoivat sisään ikkunan lasista. "Nyt
saatte kuulla kuinka piru ratsastaa S:t Hans'iin noita-akkojen kanssa",
sanoi Aslak, antaen jousen hyppiä viulun kielillä ylös alas.

"Varo ett'ei hän pian ratsasta sinun kanssasi", lausui syvä ääni ja
joukosta juoksi esille Gunnar, tarttui viuluun, löi Aslakia päähän
sillä ja heitti sen laattiaan. Tarttui sitten Aslakin rintaan ja piteli
häntä edessänsä. "Häpeä teille kaikille, jotka tahdotte siunata
avioliittoa juomingeilla ja tanssilla", huusi hän, "mutta tämä musta
lintu tässä on kaiketi ollut ulkona laulamassa". Ja hän pudisti
Aslakia, jotta hänen hampaansa kalisivat.

Aslak puolusti itseänsä niin hyvin kuin mahdollista, mutta nähdessään
että Gunnar nosti kättänsä lyöntiin, kumartui hän alas ja huusi hänen
korvaansa sanat: "muista Aslak Braaten'ia, Gunnar!"

Gunnar horjui kuolon kalpeana taaksepäin, mutta Aslak tarttui lakkiinsa
ja luikahti ulos. Gunnarin silmissä kaikki musteni, ihmiset
kokoontuivat hänen ympärilleen.

"Varo nyt ett'et kaadu pyhyytenesi päivinesi!" huusi joku. "Sinun
pitäisi muistaa vaimoasi", kuuli hän toiselta haaralta, nimittäin
naisten joukosta. "Et ollut juuri noin ylpeä kun sulla oli jalat
kahleissa ", sanoi kolmas. Gunnar katsahti ympärillensä, hän näki vaan
vihasia kasvoja. Hän etsi ovea, vaan ei voinut sitä oikein selvästi
eroittaa. Viimein tunsi hän raitista ilmaa ympärillänsä ja sanat
häähuoneesta: "varo ett'et kaadu pyhyydessäsi, Gunnar", kuuluivat yhä
etäämmältä. Hän pääsi kirkkomaan edustalle, hänen täytyi pitää aidasta
kiinni, jott'ei kaatuisi maahan. Kuinka he tuon tiesivät? Ja nyt
tiesivät he kaikki. Hän heittäysi maahan ja ikäänkuin koetti kätkeä
päätänsä ruohikkoon, silmänsä olivat kyynelittä, mutta hänen
rinnastansa kuului välistä huokaus, joka oli sydäntä vihlaiseva. Hän
liikutti huuliansa ikäänkuin rukoillen, vaan sanoja ei hän löytänyt.
Kuinka kauan tuossa makasi ei hän tietänyt, mutta herätessään oli niin
hiljaista ja autiota hänen ympärillänsä. Hän näki ainoastaan äärettömän
taivaan la'en yllänsä, jossa pilvihattarat toinen toistansa ajelivat,
ja kuuli ilmassa kummallisen suhinan. Hän tunnusteli otsaansa
muistaakseen paremmin. Silloin pisti yht'äkkiä ajatus hänen päähänsä:
Ehkä Aslak nyt istuu tuolla kotona ja viettelee tytärtäsi. Hän nousi
salaman nopeudella ja riensi kotia.

Liv istui vielä portailla, kasvot sylissä. Hän kuuli jonkun juoksevan
tuvan läpi ja lyövän oven lukkoon. Hän kuuli myöskin vihastuneen äänen.
Hän kuunteli. Joku tuli juosten toista tietä rakennuksen ympäri. Se oli
Aslak. Hän oli puettu niihin vanhoihin ryysyihinsä, jotka olivat hänen
päällänsä ensimmäisenä iltana, keppi olalla ja mytty kepin nenässä.
Nähdessään Livin, seisahtui hän äkkiä niinkuin pelästyneenä. Mutta
kohta juoksi hän esiin.

"Hei tyttö! tule pois nyt, nyt tulee lystikäs elämä tässä talossa",
huusi hän Liville, ja hänen äänessänsä oli sekä itkua että naurua
yht'aikaa. "Isäsi on pilkannut nimeäni ja lyönyt minua, mutta sitä en
ai'o kärsiä, näetkös". Hän löi kantapäänsä kiveen, jotta kaikui. "Mutta
kyllä minä vielä palaan", jatkoi hän nyrkyttäen kättänsä; "laulan
hänelle laulun, jota hän ei niinkään pian unohda".

Aslakin ääni vapisi vihasta. Hän aikoi juosta Livin ohitse, mutta Livin
silmät häntä katselivat, nuo luottavaiset, hellät, totiset silmät.

"Aslak! Aslak! voitko minua pettää näin", kuuli hän, ja kolkolle kuului
ääni, joka sen lausui. Hän häpesi ja jäi seisomaan. Nyt heitti hän
kepin myttyineen kivelle ja juoksi Livin luo.

"Älä noin katsele minua", sanoi hän ja silmälaudat värähtelivät, "en
ole sua pettänyt". Hän istui portaille Livin viereen ja pani kätensä
hänen vartalonsa ympäri. "Tule, seuraa minua, en saa ainoatakaan ilon
päivää kun sinä et ole luonani, mutta tänne en uskalla jäädä
hetkeksikään, -- tule -- tule --". Hän tahtoi vetää Liviä mukaansa,
mutta tämä pani vastaan ja pudisti vaan päätänsä.

"Muista äskeistä lupaustasi, -- sanoit tahtovasi seurata -- tule --
tule!"

Livin silmät tuijottivat häneen ja hän lausui vaan samalla, sydäntä
vihlaisevalla äänellä: "Aslak! Aslak! että taisit minua pettää!"

"Ei, ei! älä sano sitä Liv, sillä se viilaisee sydäntäni.
Muista -- --", hän kumartui ja kuiskasi jotain Livin korvaan. Mutta
silloin ei Liv enää kestänyt. Hän itkeä nyyhkytti. "Jumal' auta, Aslak,
sekä minua että sinua".

Tieltä kuului askeleita. Eräs mies tuli käyden, se oli Gunnar, Aslak
näki hänen ja kylmä väre kävi selkäluita myöten, mutta hän ei voinut
jättää Liviä tuonne istumaan. Hän otti vaan hiljaa käsivartensa hänestä
ja nousi. Gunnar näki Aslakin, joka seisoi hänen tyttärensä vieressä.
Hän vimmastui, kätensä vapisi kun hän syöksi esiin, tarttuakseen
Aslak'in rintaan.

"Ulos! Ulos, kuuletkos!" huusi hän, vetäen Aslakia pihalle, "eikö ole
kuin helvetin tuli silmistäsi leimuisi?"

Aslak ojensi itseänsä suoraksi, tarttui molemmin käsin Gunnarin
röijyyn, sysäsi hänet luotansa kerrassaan, jotta Gunnar melkein oli
kaatua selälleen,

"Älä koske minua!" huusi hän, "muuten saattaisin tehdä mitä en tahdo.
kauan on mieleni tehnyt puhua sinulle sananen, Gunnar Haugen, ja nyt
saat sen kuulla. Muistatko häitä Knud Berget'in talossa? Silloin et
ollut juuri näin pyhä, Gunnar Haugen, sinä kiroilit ja vannoit, jotta
salamoi ympärilläsi. Ja muistako Aslak Braaten'in? Luulit kai kaiken
olevan lopussa kun olit pistänyt puukon hänen kylkeensä, jotta hän ui
veressänsä. Hoo -- hoo -- siinä petyit, Gunnar! Arvattavasti et muista
että eräs vaimo juoksi esiin silloin, joka sinua kirosi ja vannoi sulle
kostoa viimeiseen asti. Luulit kai voivasi piiloittaa itseäsi häneltä
ja maailmalta. Hoo -- hoo -- siinäkin petyit, Gunnar! Hän on sinua
takaa ajanut kuin koira, hän on saanut vainua sinusta, minne vaan olet
mennyt. Arvattavasti et muistanut että tuon vaimon selässä oli poika,
sinä et hoksannut että tuommoinen lapsi voi kasvaa, että tuo poika
voisi hiipiä huoneesesi, että tuo poika voisi ryöstää rauhan sekä
sinulta että talostasi. Ha -- ha -- kuinka olet joutunut kiipeliin,
Gunnar Haugen! sillä se mies, näetkös, hän seisoo tässä. Missä on
arvosi nyt? kyseleppäs sitä kylässä. Muserrettuna kuin lasi jalkojen
alla. Tässä seisoo se mies, näetkös. Hän seisoo yhtä vakaasti
säärillänsä kuin sinä, Gunnar Haugen, ja häntä hävettäisi ottaa
vaaterepalettakaan talostasi. Ei lankaakaan ole minun ruumiillani, jota
voisit osoittaa sanoen: 'sen hän on saanut Gunnar Haugen'ilta!' Kas
tuossa on koko mytty!". Hän otti kiveltä mytyn, heitti sen Gunnarin
jalkojen juureen, ja juoksi täyttä laukkaa tiehensä. Aidan vieressä
kääntyi hän vielä, uhkasi nyrkillänsä ja huusi niin että kajahteli:
"Mustalaisesta pääset nyt Gunnar Haugen, mutta saat sen sijaan
kasvattaa mustalaisen lasta!" Hän nauraa hohotti, hyppäsi aidan yli ja
juoksi pois tietä myöten.

Gunnar jäi seisomaan ikäänkuin kivettyneenä pelosta. Hän kääntyi. Siinä
seisoi Liv kuolon kalpeana, nojaten ovenpieltä vasten.

"Kuulitko tuon?" kuiskasi Gunnar, astuen Livin luo. "Kuulitko mitä hän
viimeiseksi huusi?"

Liv painoi vaan päätänsä, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen
huuliltansa, kasvonsa olivat jäykät. Gunnar katseli häntä
hämmästyneenä.

"Miksi et vastaa?" huusi hän ja äänestänsä kuului sielun tuska,
"tiedäthän ett'ei se ole totta, Sinä, joka olet minulle rakkaampi omaa
elämääni, joka olet täällä käynyt niin puhtaana ja valoisana, jonka
edestä olen rukoillut aamuin ja illoin -- sinä voisit -- -- ei, se on
mahdotointa! Naura tuolle jutulle, Liv! Naura vaan! Tämä on ollut paha
uni, jonka Jumala on lähettänyt meille koetukseksi, mutta nyt se on
mennyt, näetkös -- tyttäreni; ainoani --" -- Hän taputti Livin poskea
ja pusersi hänen kättänsä.

Liv oli ääneti, ja hänen kätensä oli kylmä ja hermotoin.

"Miksi et vastaa?" jatkoi Gunnar ja hänen silmänsä hohtivat, "tiedäthän
että kaikki on valhetta; mutta miksi et vastaa? Sinun pitää
karkoittaman syntiä, tiedätkös sitä Liv? Ja jos minulla olisi tytär,
joka näin minua palkitsisi, joka voisi tehdä näin julman synnin, vaikka
hän tietää paremmin käyttäidä, ajaisin minä hänet luotani niinkuin
heittiön ainakin, hän ei näkisi sitä päivää enää, jolloin sanoisi minua
isäkseen -- mutta vastaa nyt -- miksi et vastaa? Eihän se kuitenkaan
ole totta, tiedän ma?"

Hän itki ja nauroi yht'aikaa, tuo vanha mies, joka siinä seisoi,
pusertaen tyttärensä kättä.

Liv hohotti päätänsä, hengitti syvään, ja Gunnar kuuli hänen
kuiskaavan:

"Se on totta -- jok'ainoa sana".

Gunnar päästi käden irti, hänen jäykät kasvonsa jäykistyivät vielä
kovemmiksi. Hän kääntyi ja meni vakavin askelin tupaan ja pani oven
jälkeensä lukkoon.

Liv kuuli sen, ja tuo ääni vihlasi korvia, vihlasi sydäntä. Kylmä
väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaan hän ei liikkunut. Hän ei
itkenyt, hän ei nauranut, eikä enää muistanut mitään. Hän katsoa
tuijotti eteensä tyhjään autioon, eikä muuta huomannut, kuin tyhjää
autiota. Hänen rinnassaan oli jotain särkynyttä. Hän hiipi kuin haamu
kamariinsa luhdille ja tuli pian ulos jälleen, mytty kädessä. Sitten
meni hän äänetönnä tietä myöten, ilman kyyneleitä ja luomatta silmäystä
takaisin taloa kohti. Mihinkä menet, Liv? Hän ei tiedä, menee
ainoastaan eteenpäin, kunnes vaipuu uupuneena maahan. Kai siellä on
joku, joka nostaa hänet ylös.

"Ilta tulee olemaan hauska", sanoi hän aamulla leikkisänä ja
hymyilevänä kuin lapsi. Ilta hämärtää, suloisena, kauniina,
päivänpaisteineen, lauluineen. Mutta Liv seisoo keskellä tätä ihanuutta
vanhana mieleltään, vanhana mietteiltään. Haugenin ikkunasta oli hän
ikävöiden katsonut ulos, huoaten: "Oi, kun pääsisi ulos maailmaan". Nyt
lähdet ulos maailmaan, Liv, ja se väsyttää sinua jo. Sinä kuuntelit
liian hartaasti Aslakin satuja. Sinä lepäsit punaisessa sängyssä ja
siitä tuli punertavia liekkiä, sinä lepäsit sinisessä, ja siitä tuli
kylmää vettä. Kuule kuinka suloisesti lintuset sulle puissa laulavat!
Niin, eilen, -- eilen sinäkin vielä lauloit. Katso kuinka lempeästi ja
ystävällisesti auringon säteet loistavat ruohikossa! Niin, eilen, --
eilen sinä rakastit yhtä lempeästi. Liv, Liv, miksi teit sä tuon
synnin!

Kuinka hyljättynä kuljet tuota tietä myöten, itku tukehdutettuna, sydän
tukehdutettuna, ajatukset tukehdutettuina. Ken sinua rakastaa koko
avarassa maailmassa? Ei kukaan, ei kenkään.

Rohkeutta, Liv, taivas sinertää ylläsi tänä iltana, siellä on Se, joka
näkee ja valvoo.



SEITSEMÄS LUKU.


Mutta tuvassaan istuu Gunnar ja siellä on kylmää ja kolkkoa. Muutamat
puoleksi sammuneet hiilet savuttavat takassa, joukko kuivia lehtiä on
nurkassa. Itse hän istuu pöydän ääressä ja katselee tuijottaa ulos
ajatusten maailmaan. Laskeva aurinko purpuroitsee taivaan kantta. Se
luopi hohteensa kylään menevälle tielle, missä Liv uupuen kuljeskelee.
Se hohtavi Haugenin ikkunan ohitse, vaan ei pääse sisään, ja Gunnar ei
sitä huomaa. Gunnar katsoo ulos muistojen maailmaan, ja muistot
hyppivät hänen ympärillänsä kuin keijukaiset. Hän ei näe tietä, mutta
on tuntevinansa suota jalkojensa alla. Silmien edessä mustenee,
korvissa suhisee. Tahdotko seurata häntä vaarallisella matkallansa?
Mitä luulet hänen näkevän?

Hän näkee nuoren kauniin miehen, korkeakasvuisen, notkean ja
leveärintaisen. Mainitse minulle pulskeampi poika näillä tienoilla,
kuin Gunnar. Hän ei huoli taivaasta eikä helvetistä, ei Jumalasta eikä
perkeleestä. Mitä tuommoisista lasten loruista! Hän voi näyttää
nyrkkiänsä, joka sanoo: "tule jos uskallat", hän voi lyödä taskullensa,
jossa rahoja kilisee, mitäpä hän muuta tarvitseekaan? Hän voi tehdä
mitä vaikeimpia Hallingin hyppäyksiä, pyöriä ilmassa kuin pallo ja
kuitenkin taas päästä alas jaloilleen. Kas tässäpä aika mies! Hän
tietää varsin hyvin että toverit pelkäävät hänen nyrkkiänsä, ja hän
tietää hyvin että tytöt katselevat häntä kun hän suksillaan lentää
vuoria ja mäkiä alas, jotta kiviä hänen ympärillänsä tuiskuttaa ja
linnut turhaan koettavat lentää kilpaa. Silloin seisoivat he siinä
peloissaan, mutta Gunnarin sääret eivät vavisseet näissä rohkeissa
tempuissa. Ihmettäkö siis että hän sai vaimokseen kauniimman ja
rikkahimman tytön kaikista. "Hän voi kiittää onneansa että sai minut",
sanoi Gunnar, ojentaen itseänsä. -- Oikein, Gunnar, ole kopea ja ylpeä
niin kauan kuin voit, mutta vuosi ei ole varsin pitkä aika. Eikä
vuosikaan kulunut ennenkuin häät olivat Bergel'issä. Sielläkin sinun
piti olla etunokassa sekä suullasi että nyrkilläsi. Mitä pahaa nuo
mustalais-raukatkin sulle tekivät, jotka pyysivät päästä katon alle ja
saada ruokaa? Ei mitään -- mutta "mustalainen on mustalainen", sanoit
sa, ja ulos heidän täytyi mennä.

Oli kummallinen ilta tuo. Satoi rankasti ja tuuli kävi, hiukset olivat
tuulen vallassa, mutta sinä olit saanut vertaisesi tuossa pitkässä,
tummassa, mustatukkaisessa ja matala-otsaisessa miehessä. Sinä pusersit
häntä syliisi jotta rinta oli haleta, mutta hän tarttui sinun
käsivarsiin pitkillä sormillansa, jotta melkein olit laskeutua
polvillesi. Sinä heitit vekarajalkaa, mutta hän kompastui hiukan ja
seisoi taas yhtä vakaana jaloillansa. Ihmisjoukko seisoi ympärillä
katsellen ja ärsyttäen sinua. Ja sinä et voi mustalaista kukistaa,
Gunnar, sinä kylän väkevin mies. Se poltti sydäntäsi, sinä jännitit
suoniasi niin paljon kuin jaksoit, koettaen yhä uudestaan, mutta
mustalainen piti puoltansa. Silloin voimasi uupuivat. Veri vyöri
tulivirtana suonissasi, et hallinnut itseäsi enää, sinä tartuit
puukkoon ja -- se oli tehty.

Paksut pilvet pimensivät taivasta, mutta ylt'ympäri seisoivat
häävieraat säikähtyneillä muodoilla ja katselivat mustalaista, joka,
verta vuodattaen, makasi maassa ja valitti haikeasti. Gunnar seisoi
kalpeana siinä vieressä. Ensikerran Gunnar pelosta vaaleni, mutta vielä
kalpeammaksi hän kävi kun vaimo parkuen syöksi esiin joukosta. Se oli
mustalaisen vaimo, pieni lapsi oli hänellä selässä. Hän repäsi huivin
päästänsä, jotta mustat hiukset pääsivät valloilleen, juoksi sitten
Gunnarin kimppuun, tahtoen repiä häntä kynsillänsä ja huutamalla
vaatien häneltä miestänsä takaisin. Ihmiset vetivät hänet syrjälle,
vaan Gunnar ei sanonut sanaakaan. Vaimo koetti syöstä esiin taas, hän
uhkasi nyrkillään, hän kirosi, hän itki. Heittäysi sitten miehensä yli
siunaten ja kiroillen yht'aikaa.

Miehiä tuli, jotka ottivat Aslak Braaten'in ja kantoivat hänet tupaan.
Mutta vaimo ei tahtonut päästää ruumista. Hän piti röijystä kiinni.
Gunnar kulki jälessä ja käski heitä varovasti kantamaan. Vaimo kuuli
hänen äänensä, hän kääntyi portailla ja huusi kaikkein kuullen:

"Olen, muistava tätä päivää; sinä et ole saava unta silmiisi, ei rauhaa
yöllä eikä päivällä, niin kauan kuin Guro voi jaloillansa kulkea. Minä
seuraan sinua ja pidän sua muistossa vaikka minne kulkisit, sinä
roisto, minä kiroon sua ja toivon sinulle pahaa jokaisella
hengenvedolla, niin kauan kuin elän. Häpeä sinulle ja suvullesi!"
Ihmiset katselivat Gunnaria ja arvelivat tätä kauheaksi, mutta Gunnar
meni kutiin.

Tästä päivästä saakka hän ei enää nauranut. Gunnar vangittiin ja
tuomittiin kuuden vuoden rangaistustyöhön. Tämä olisi voinut kukistaa
väkevimmänkin. Katso kuinka tytöt sinua katselevat, Gunnar, kun nyt
lähdet kaupunkiin jalat raudoissa, vaikka sinä kätket kasvosi surusta
ja häpeästä. Kuinka nyt käy talosi ja vaimosi, joka, niinkuin tiedät,
on raskaana. Hän riippui kaulastasi ja itki niin että sydän oli haljeta
kun sinut pantiin kärryille. Entäs rikkautesi, komeutesi, kauneutesi?
Eikö niistä ole yhtään apua?

Näinä päivinä taistelit taistelun elämästäsi, Gunnar. Olit vahva kuin
kallio ja sinä kestit sen. Vaan muistatko noita pitkiä, pimeitä öitä,
joina kääntelit ruumistasi oljilla etkä saanut unta silmiisi; kun
yht'äkkiä hyppäsit jalkeille ja olit näkevinäsi tulisilmiä, jotka sinua
katselivat; kun vapisit pelosta niinkuin haavan lehti, huo'aten ja
lyöden lattiaan, saamatta rauhaa, saamatta unta. Ja silloin sait
sanoman kotoa, että vaimosi oli sairastunut surusta ja kuollut, mutta
että pieni tytär eli hänen jälkeensä. Ja sinä et ollut häneltä anteeksi
saanut etkä voinut lähteä katsomaan viimeistä kertaa hänen kylmiä,
kalpeita kasvojaan, et saanut lähteä ottamaan syliisi sinun ensimmäistä
lastasi.

Olisikohan kukaan voinut tuntea sinua istuessasi tuossa, silmät
verisinä itkusta ja valvomisesta. Et puhu ainoatakaan sanaa kellekään
ihmiselle, eikä kukaan tässä maailmassa olisi voinut sinua lohduttaa.
Mutta sinä pääsit kuitenkin Jumalan luo ja sait voimaa ja lohdutusta.
Nyt kai uskot sekä taivaan että helvetin muuksi, kuin loruiksi, kun
istut vavisten kirja kädessä yhä lukien, kun muut sinun ympärilläsi
nukkuvat? Muistatko sielusi tuskaa, muistatko kuinka epäilit ikinä
autuaaksi pääseväsi? Muistatko palavia rukouksiasi, kun usein
yön pimeydessä heittäysit pois vuoteelta ja polvillasi rukoilit
anteeksi-antamusta ja rauhaa? Semmoisina aikoina ajatuksia syntyy ja
raivovan myrskyn perästä tulee ilma vihdoinkin tyyneksi.

Päästyänsä vapaaksi oli Gunnar synkkä ja totinen mies, mutta tahdoltaan
voimallinen. Hän kammoi maailmaa ja kaikkea, mitä maailmaan kuului;
lukemisella ja rukouksilla tahtoi hän syntinsä sovittaa ja maksaa
nuoruutensa leikit ja kevytmielisyyden. Jumalan-pelkoa hänessä oli,
vaan se oli enemmän orjan kuin lapsen. Et olisi voinut uskoa häntä vaan
28 vuotiaaksi; hän kävi pää kallistuueena, ikäänkuin olisi pelännyt
katsoa ympärillensä. Kasvot olivat jäykät ja kolkot, ei koskaan kuultu
hänen laskevan leikkiä, ei koskaan nähty hänen hymyilevän. Yhtenä
aamuna oli muuan mies nähnyt erään toisen miehen istuvan kotipaikkansa
kirkkomaalla katselemassa erästä ristiä ja ikäänkuin lukevan siitä. Hän
oli istunut kauan aikaa, nousi sitten, mutisi jotain itsekseen ja
pyyhki jotakin silmistänsä. Myöhemmin päivällä kuuli sama mies, että
Gunnar oli palannut kotia jälleen, tuo mies kirkkomaalla oli kaiketi
ollut Gunnar, mutta häntä oli ollut mahdotoin tuntea. Ihmiset kertoivat
hänen käyneen siinä talossa, missä Liviä, hänen tytärtänsä, oli
kasvatettu, ja että niiden yhtyminen oli ollut kummallinen. Gunnar oli
istunut tytär sylissä koko päivän ja silitellyt hänen päätänsä. Monta
sanaa hän ei ollut puhunut Liville, sillä joka kerta kun hän aikoi
puhua tuli itku kurkkuun ja hän vaikeni. Hän oli sitten neuvotellut
tuon talon väen kanssa ja ennen viikon kuluttua oli Gunnar lähtenyt
pois tienoolta tyttärineen, eikä kukaan tiennyt minne. Talonsa oli hän
myynyt ja antanut puolet sen arvosta köyhille.

Gunnar osti itsellensä maatilkun lännen puolella, niin kaukana
ihmisistä kuin mahdollista, ja siellä hän sitten oli asunut. Hän ei
tahtonut tuntea ketään eikä kukaan tahtonut häntä tuntea. Hän tahtoi
kätkeytä pois koko maailmasta. Hän oli ollut puun kaltainen, joka oli
mahtavia oksia kasvattanut päästäksensä vaan likelle syvyyttä, josta ei
voinut enää päästä ylös. Sentähden oli se kaadettava, se ei kelvannut,
mutta juuresta oli oksanen kasvava suoraan ja korkeaksi päivää kohti,
ja tätä nuorta vesaa Gunnarin oli hoitaminen. Sentähden hän ei saisi
tuntea isäänsä eikä sitä elämää, jota tämä oli kokenut nuoruutensa
päivinä. Gunnar rakasti Liviä, niinkuin isä rakastaa ainoata lastansa,
hän ajatteli kauhistuen itseänsä, rakensi sitten aidan Livin ja
maailman välille, vartioitsi jokaista hänen askeltansa, opetti häntä
tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa siitä asti kun Liv voi jotain
käsittää. Tämmöisessä maassa piti Livin kasvaa ja rehoittaa ja Jumala
oli siunaava häntä ja hänen isänsä työtä.

Ja nyt Liv oli häntä pettänyt! Viimeinen ja ainoa side, joka oli
Gunnaria sitonut maailmaan, oli katkennut. Tuossa hän nyt istuu,
vanhus, katselee ulos ajatusten maailmaan ja muistot hyppivät hänen
ympärillänsä kuin keijukaiset.

"Herra Jumala! älä anna minun olla heikko tällä hetkellä! Sinä
rankaiset kovasti, mutta minä olen sen kaikki ansainnut, tapahtukoon
tahtosi!" Hän istui kauan mietteissään. "Enkö ole tehnyt oikein? Herra
Jumala! vahvista minua tässä kiusauksessa!" Kylmä hiki kostutti hänen
otsaansa ja hän oli varsin kalpea. "Entäs jos olisit väärin tehnyt?
Täällä oli pimeä, sanoi hän, ja hän tarvitsi valoa. Mutta minäpä
päästin kiusaajan tänne --" -- Hän hyppäsi seisaalle ja avasi oven.
"Liv!" huusi hän käsi lukossa, meni sitten ulos pihalle, etsien häntä
silmillään. "Liv! Liv!" huusi hän ja äänensä tärisi. Äänetöintä
kaikkialla. Autiota, pimeätä joka haaralla. Ainoastaan tuuli hajoitti
hänen hapsiansa ja vinkui surkeasti oven suussa, jonka saranat
narisivat. Hän kääntyi, meni sisään. Kylmä oli tuvassa. "Herra Jumala,
älä anna mun olla heikko!" Hän istui takalle, kädet ristissä, huulensa
liikkuivat, vaikk'ei ääntä päässyt niiden yli. Vaan Jumala kuuli hänen
rukouksensa Livin puolesta. Viimein meni hän ottamaan Raamatun
hyllyltä. Matheuksen evankeliumin 10 luku sattui hänen eteensä ja hän
luki:

"Älkäät luulko että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle; en
ole minä tullut rauhaa vaan miekkaa lähettämään. Sillä minä tulin
ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä
vastaan ja miniätä anoppiansa vastaan. Ja ihmisen vihamiehet on hänen
perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, ei
se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa ja tytärtänsä
enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias. Kuka ei ota ristiänsä
ja seuraa minua, ei se ole minulle sovelias".

Gunnar katseli katselemistaan näitä sanoja. Hän uskalsi tuskin
hengittää. Mutta yht'äkkiä silmänsä säteilivät ja kyyneleitä vieri
poskia myöten. "Jumalalle kiitos tästä!" sanoi hän, "se synti mulla ei
siis ole kannettavana. -- 'Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua,
ei se ole minulle sovelias'. -- Herra Jumala! suo minun olla sinulle
sovelias, suo minun olla sinulle sovelias". Päänsä vaipui Raamatun
nojalle. Oli niinkuin mielensä olisi käynyt keveämmäksi itkiessään ja
hän yhä rukoili huo'aten: "Herra! suo minun olla sinulle sovelias!"

Yö tuli, varjot pitenivät ja pimenivät ja tuvassa oli pilkkosen pimeä;
mutta Gunnar ei sitä huomannut. Ja ensimmäinen auringon säde, joka
loisti tunturin yli seuraavana aamuna, näki Gunnarin vielä penkillänsä
istuvan. Kasvot olivat kalpeat ja silmät veriset, mutta katsantonsa
osoitti kuitenkin rauhaa ja tyynyyttä kun hän istui siinä kädet
ristissä kertoen:

"Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias!"

Sinä yönä oli hän taistellut, mutta voittanut.



KAHDEKSAS LUKU.


Liv istuu erään puun juurella, pitäen lastansa rinnoillaan. Ruskea,
paljas jalka näkyy hameen alta ja silmä katsoo surumielisesti
sinitaivasta kohti. Hän on laihtunut sitten kun viimeksi hänet näimme
ja näyttää väsyneeltä, uupuneelta. Vaan siitä asti kuin lehdet
rupesivat puhkeamaan onkin hän kuljeskellut paikasta toiseen, talosta
taloon lapsi selässä, kysellen Aslakia. Hän tuskin suo itsellensä
mitään lepoa, sillä nyt on kysymys siitä, pitääkö hänen voittaa vai
kadottaako. Hän on kuullut että korkealla tunturilla oleskelee joukko
mustalaisia ja yhtä niistä luulee hän, kertomuksen mukaan, Aslak'iksi.
Mutta useinpa on hän ollut yhtä likellä ja hävinnyt kuin unelma taas.

Liv istuu puun juurella, lapsi sylissä. Huivin on hän ottanut päästänsä
ja käärinyt sen lapsen ympäri, vaatteet ovat sieltä täältä repaleiksi
käyneet, jotta paljas olkapää näkyy paidan alta. Mutta olkoon, olkoon,
jos hän vaan pääsisi minne ikävöi! Hän on laihtunut ja on vanhan
näköinen, vaikk'ei ole kulunut enempää kuin vuosi. Mutta juonteet suun
ympärillä sanovat että tämä Liv, joka puun juurella istuu, ei ole sama
vilkas, luottavainen tyttö, joka istui Haugen'in tuvassa ja toivoi
pääsevänsä ulos maailmaan. Nyt seisoo hän täysikasvuisena vieraitten
parissa. Häntä on koetettu elämän totisuudessa, taistelussa ja surussa,
ja hän on vahvistunut; sillä Jumala ei häntä hylännyt eikä hän hylännyt
Jumalaa. Kuinka sairaan ja kärsivän näköinen hän on! mutta hänen
kasvonsa osoittavat lujaa tahtoa, niin lujaa, ettei se muutu ennenkuin
hän itse kaatuu. Hän katselee kauan, hellästi lastansa. Se nukkuu
vielä, hän nousee varovasti, sitoo kannattimen molempain hartioiden yli
ja vartalonsa ympäri, jotta lapsi ei voi pudota. Ja siinä seisoo hän
valmiina kulkemaan eteenpäin, mihin -- sitä hän ei oikein tiedä. -- Hän
katselee laskevaa aurinkoa, mutta seutu, joka hymyilee sen loisteessa,
ei häntä ilahuta. Hän miettii mihinkä kääntyä. Katsoo tunturia,
huokailee syvään ja kulkee suoraa tietä sinnepäin. Missä tulet olemaan
yötä, Liv? Ehkä tunturilla aukean taivaan alla. Eihän se ole ensi
kerta, ja kesä-yö on valoisa ja lämmin. Tuossa hän nyt kulkee
kanervikossa ja ruohikossa viheriäistä vuoririnnettä ylös, paljain
jaloin, kallis taakka selässä. Väliin hän seisahtuu, etsien uutta jalan
alusta, ja sitten hän taas käy eteenpäin yhtä hiljaa kuin ennen.



YHDEKSÄS LUKU.


Kuinka ihanata kun aurinko laskiessaan tunturia purppuroi. Tuossa
huippu huipun vieressä, piikki piikin vieressä taivaan rantaan asti,
ikäänkuin sotureita sinisissä vaipoissaan, ja alhaalla tunturin
juurella, jossa sinä istut katselemassa, ruskea kanervikko punaisine
kukkineen penikulmien pitkältä katajien ja pienien pensaitten välillä.
Sadelintu lentää valittaen tunturilakean yli ja katselee sinua suurin
silmin, sopuli hiipii jalkojesi luo ja näyttää vihoissansa valkoisia
hampaitaan. Mutta sinä heittäyt pitkällesi sammalille, ojennat
käsivartesi ja annat raittiin vuori-ilman syleillä itseäsi ja
virvoittaa väsyneitä jäseniäsi. Syvällä tuolla alhaalla on laakso
viheriöine lehtoineen, viljavine peltoineen ja puuhaavine ihmisineen.
Hieno sininen savu nousee välistä puiden väliltä; jos on tyyni, voit
kuulla kellon soitantoa. Ja tuolla ylläsi on sininen taivaan laki, niin
korkea, kirkas ja valoa täynnä, jotta näyttää ihan läpinähtävältä. Ja
sinä itse makaat niin korkealla, ikäänkuin ilman virran kantamana
taivaan ja maan välillä. Kuinka lumihuiput hohtavat! Syvä pimeys
peittää nyt laakson, kun aurinko on sille hyvästi-jättänyt, mutta
vuorilla näkyy vielä liepeet sen purppura-vaipasta. Kuninkaallista
seuruetta se vaatii kunnes vaipuu aaltojen helmaan. Ruhtinatar kulkee
eteenpäin ja soturit tekevät kunnioitusta hohtavissa asuissaan. Ilma on
täynnä kaikua ja suhinaa, valo vaalenee vaalenemistaan, viimein jääpi
ainoastaan hohtava reunus valkoisille vuorihuipuille, ja yö tulee
uneksuen hämynsä kanssa, muutamine vaaleine tähtineen siellä täällä
taivaan kannella.

Tämmöinen yö on ihana mustalaiselle. Tuli leimuaa ja räiskyy. Sen
ympärillä istuvat miehet korien ja maljojen välillä, ja valkea valaisee
heidän ruskeita villiytyneitä muotojaan. Naiset istuvat mustina,
likaisina juttelemassa kahvipannun ympärillä, nuuska-rasia taskussa, ja
lapset vyörivät kanervikossa. Heidän jalkojensa juuressa makaa laakso
syvimmässä unessa ja he istuvat tuolla ylhäällä herras-istuimella,
lukien pahaa elukoille ja ihmisille, joiden luona ovat vieraissa
käyneet.

Vähän erikseen toisista makaa Aslak Braaten. Toiseen käteen nojaa hän
päätänsä, toisella repii hän kukkaset kanervista ja heittää ne tuulen
valtaan. Muutamat makaavat valkean ääressä, toiset istuvat vanhan Guron
ympärillä, joka, savipiippu suussa, kanervikossa kertoelee niistä
kepposista, joita hän on eräälle talonpojalle tehnyt. Välistä katsoo
hän syrjään Aslakin puoleen, vetää taas piipusta savua ja alottaa
uudestaan. Mutta Aslak ei nä'e, eikä kuule, eikä huoli mistään
ympärillänsä. Hän on ollut synkkä ja ääneti siitä hetkestä asti kun
yhtyi vanhaan seuraansa. Jotain kaivaa hänen sydämmensä juurta, jotain,
mitä hän ei voi poistaa, vaikka samoo kaikki maat ja manteret. Mitenkä
nyt lienee Livin laita? Hän oli rakastanut Liviä niin sydämmellisesti
ja kuitenkin oli totuutta Livin sanoissa kun hän kuiskasi: "Aslak,
Aslak! että näin taidat minua pettää!" Hän tunsi että tämä oli totta.
Hän tahtoi tukehduttaa omantunnon ääntä, vaan se ei onnistunut. Liv oli
luottanut häneen, oli täydellisesti antaunut hänen valtaansa,
katsomatta taaksensa, ja hän oli tullut noin palkituksi. Tämä poltti
Aslakin sydäntä. Missä hän nyt kulkee? Istuu kenties turvatonna tien
varrella jossakin, kiroten sitä päivää, jolloin Aslak astui hänen
isänsä tupaan. Ei, hän ei kiroillut ketään, siksi hän oli liian hyvä.
Entäs lapsi! Aslak vapisi, hän kääntyi toiselle kyljelle, vaan
ajatuksiansa hän ei voinut poistaa. Hän oli kuullut että Liv, niinkuin
heittiöt ainakin, oli heitetty ulos isänsä talosta, vaan missä hän
oleskeli, siitä ei Aslak ollut mitään tietoa saanut. Liv oli aina
Aslakin mielessä minne vaan hän kääntyi, vaan ei lapsellisessa ja
hymyilevänä, niinkuin muinoin heidän kuiskatessaan yhdessä. Hän oli
näkevinänsä Livin totiset suuret silmät, niinkuin sinä iltana, jolloin
Liv luki: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!" Ja sitten
tulivat lapsuuden muistot, jolloin hän istui kasvatus-isänsä huoneessa
ja kuuli hänen puhuvan Jumalasta ja autuudesta, kuolemasta ja
tuomiosta. Oli niinkuin Liv vetäisi kaikki nuo esille, ja hän
pelkäsi sitä. Kerran oli hän pyytänyt Livin lukemaan itsellensä
tuhlaaja-pojasta. Oliko hän nyt muuta? Hän oli eroitettu sekä Livistä
että Jumalasta. Huh! -- tätä ei hän kestänyt! Hän katseli ympärillensä.
Tuossa he makasivat kuorsaten nuo ryysyiset, likaiset naiset. Ne
ilettivät häntä. Tuommoisten seurassa hänen piti olla, hänen, joka oli
syleillyt Liviä. Mutta mitenkä irtauntua? Mihinkä kääntyä? Ei hän
voinut paeta äitinsä luota juuri nyt kun oli antaunut hänen valtaansa.
Tuli oli sammumaisillaan; muutaman kerran se leimusi vielä, mutta
sammui taas. Kaikki oli käynyt äänettömäksi, hiljaiseksi tunturilla.
Enin osa joukosta oli pannut maata, muutamat odottivat Puna-Niiloa ja
Sukkela-Jaakkoa kylästä, jossa olivat kuulemassa uutisia ja vakoomassa.
Aslak vaan makasi yhä itsekseen samassa paikassa. Silloin kuuli hän
jonkun yskivän lähellänsä. Hän katsahti ylös. Siinä istui Guro, hänen
äitinsä, jalat ristissä allansa ja imi piippuansa. Guro ei ollut
huomaavinansa että Aslak ikäänkuin säikähtyi.

"Nyt, poikani", sanoi hän ja puhalsi suustansa savun, "huomis-iltana
menemme Aarret'in pitoihin; siellä saa sekä ruokaa että juomaa, sillä
se mies on rikas, ja ehkäpä vaatteitakin saadaan sieltä".

"Menkööt ne, jotka tahtovat, mutta ei kukaan ole näkevä Aslak Braatenia
siellä".

"Sinä tahdot siis istua täällä ja kärsiä nälkää?"

"Ei tarvitse kärsiä nälkää jos ei tahdo, mutta minusta voi elättää
itseänsä toisella tavalla, kuin teeskentelemisellä ja valehtelemisella
ja varastamisella".

"Niinhän kettu aina puhuu kun on nälissään ja lihava hanhi sen edessä".

Aslak ei vastannut.

Guro istui häntä katselemassa ja huomasi selvästi mitä hänen
mielessänsä liikkui. Hän siirtyi likemmäksi Aslakia, tarttui hänen
käsivarteensa, pusersi muutamia kyyneleitä silmistään ja ruikutteli:

"Ethän aio jättää vanhaa äitiäsi, Aslak? -- minä vanha vaimo saan istua
yksinäni tunturilla. Mihinkä minun on kääntyminen, minulla ei ole
ketään paitsi poikani. Aslak -- minä rakastan sinua niin paljon,
Aslak!" Hän riippui kiinni pojastaan, itkien ja valittaen.

"Oi, älä huoli äiti, -- sinä olet pannut suitset niin lujasti kiinni,
ettei hevonen voi riistää itseänsä irti. Mutta etkö nyt ole tyytynyt
minuun? Yksi oli, joka olisi voinut saada minut pois sinun luota ja
kaikesta muustakin --" Aslak tarttui kanervapensaasen, repäsi sen
maasta juurineen ja heitti sen luotansa. Sitten makasi hän niinkuin
ennenkin. Guron silmät katselivat häntä vakoen, hän ei tohtinut koskea
tuohon haavaan.

Samassa kuului ääniä, jotka lähestyivät. Olivat joukon muita jäseniä,
jotka vetivät esiin erään vaimon, lapsi sylissä. Hän oli kysellyt Aslak
Braatenia. Aslak hypähti jalkeille ja jäi seisomaan, ikäänkuin
suonenvedosta, suu ja silmät selällään. Oliko se unta? Tuli leimahti
jälleen, ja hän näki -- Livin. Niin, hän se oli, kalpea ja maahan
vaipumaisillaan väsymyksestä. Liv katseli Aslakin silmiin ja ojensi
hänelle lapsen.

Maa poltti Aslakin jalkojen alla, hän juoksi esiin, tarttui Livin
käteen ja veti hänet puolehensa. "Liv -- tule tänne --", änkytti hän ja
äänensä tärisi, "he eivät tee sulle pahaa, eivät saa koskeakaan sinuun.
Herra Jumala, että sinä tulit". Hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi
sitä rintaansa vasten, katseli sitä, ja kuumia kyyneleitä vuosi hänen
poskiansa myöten. Lapsi oli pelastettu, Liv näki sen, vaan hän ei
jaksanut enää, hän vaipui alas kanervikkoon ja meni tainnoksiin.

Tointuessaan makasi Liv käärittynä muutamiin peitteisin ja tyyny pään
alla. Lapsi lepäsi hänen käsivarrellansa. Hänen ympärillänsä oli niin
hiljaista, raitista ja avarata että hän huomasi makaavansa taivaan
kannen alla. Silloin joku, kallistuen hänen ylitsensä ja hellästi
pyyhkien hiukset hänen otsaltansa, kuiskasi:

"Onko sinun jano, tai tahdotko jotakin?"

Liv pudisti päätänsä ja koetti nousta, nojaten kyynäspäähän. Mutta joku
käsi tarttui varovasti hänen vartaloonsa ja laski hänet alas jälleen,
ja sama ääni kuiskasi:

"Nyt sinun täytyy levätä, sinä sitä kyllä tarvitset, ei sinun tarvitse
pelätä, kyllä minä valvon".

Se oli Aslakin ääni, sen hän selvästi kuuli, hänen kätensäkin oli niin
lämpöinen. Liv ummisti silmänsä, hän makasi ikäänkuin horroksissa, ei
hän tietänyt nukkuiko vai oliko valveilla, sillä mielikuvituksia
kokoontui hänen ympärillensä, toinen toista oudompi. Mielestänsä häntä
nostettiin ja tuuditeltiin, eikä hän voinut, eikä tahtonut liikahtaa.
Sanomaton rauha oli hänet valloittanut; hän ei tuntenut mitään vaivaa
enään. Jalat, jotka olivat olleet niin arat, eivät enää polttaneet.
Tuntui kuin tuulen henki niitä vilvoittaisi, ja hän makasi niin
pehmoisella vuoteella, lapsi rinnallaan, ja Aslakin hän oli löytänyt.
Hän ummisti silmänsä, korvissansa humisi, mutta tuo humina tuuditti
vaan lepoon. Hän oli liian väsynyt ajattelemaan ja näkemään ja Aslak
istui uskollisesti valvomassa. Hän oli käärinyt Livin ympäri
pehmoisimman peitteen mikä hänellä oli, hän oli pessyt hänen jalkansa
ja voidellut niitä vilvoittavalla voiteella. Hän oli uudestaan
virittänyt valkeaa, jos Livin kenties olisi kylmä tahi jos hän jotakin
tarvitsisi. Näin hän istui Livin vieressä, pitäen hänen kädestään
kiinni ja tarkastellen jokaista liikahdusta hänessä samalla huolella
kuin äiti sairaan lapsensa vuoteen vieressä. Hän kohensi tyynyä, kääri
peitettä paremmin hänen ympäri, kun hänen oli vilu, kuunteli jokaista
hengenvetoa ja koetti valtasuonta, tykyttikö se kovasti. Välistä
kumartui hän suutelemaan lasta. Ja hänen yllänsä on korkea taivaanlaki
vaaleine tähtineen. Hän luopi välistä silmänsä sinne. Sinä et puhu,
Aslak, mutta ajatukset, jotka tänä yönä mieltäsi täyttävät, ne voivat
sovittaa paljon. Nyt istuu hän yksinänsä Jumalan kanssa ja Livin käsi
hänen omassaan. Hän ei huomaa väijyvää käärmettä kanervikossa, joka on
valmis pistämään. Se on vanha Guro. Tämä näkee, väijyy, miettii. Mutta
Aslak vartioitsee uskollisesti yössä, Jumala yllänsä, Livin käsi hänen
omassaan.



KYMMENES LUKU.


Aamulla joukon piti lähteä eteenpäin. Aslak sai kuitenkin muutamia
miehiä avukseen, kantamaan Liviä pajuista tehdyillä paareilla alas
lähimpään talonpoikais-taloon; sillä hän oli vielä niin voimaton ett'ei
jaksanut paljon mitään. Guro tahtoi seurata heitä. Hän ei voinut luopua
pojastaan, sanoi hän, ja voisi kenties tavalla tai toisella olla
hyödyksi. Hän oli erinomaisen lempeä ja ystävällinen tänään, vanha
Guro, käydessään paarien vieressä, loruillen ja silloin tällöin luoden
silmäyksen täynnä kostoa Liviin, joka makasi sairaana paareilla. Aslak
ei huolinut hänen loruistaan, piti vaan huolta siitä, että miehet
kantoivat varovasti, ja katseli lasta; jonka hän oli pannut nutun alle.
Muuten oli hänen mielensä raskas ja synkkä. He saapuivat erääsen taloon
ja Liv sai asunnon siellä muutamaksi päiväksi, kunnes tulisi terveeksi
jälleen. Hän laskettiin sänkyyn ja Aslak piti itse huolta siitä että
hän sai maata hyvästi. Miehet menivät, mutta Guro oli hiipinyt taloon
ja istui kyyryssä oven vieressä. Aslak kääntyi tuolilla.

"Olihan sinun meneminen häihin tänään, äiti", sanoi hän.

"Minä olen mieluummin sinun luonasi nyt", vastasi Guro.

"Täällä on ainoastaan tilattu sijaa kahdelle", sanoi Aslak
vitkastellen.

"Voithan sitten tilata kolmannenkin".

Aslak puri sormiansa. "Sinun on varmaankin parempi olla häissä", sanoi
hän viimein.

Guro ei vastannut. Mutta hetken kuluttua nousi hän ja näytti entistään
pitemmältä sauvansa nojassa. "Minä näen että tahdot päästä minusta",
sanoi hän, "hyvä -- minä menen, mutta jäähyväiseksi tahtoisin
mielelläni lausua sinulle muutaman sanan. Tule tänne!" huusi hän
käskien ja osoittaen kädellään, "minä olen myöskin tilannut sijaa
ainoastaan kahdelle".

Aslak nousi tuolilta ja meni totellen hänen luokseen. Liv kuuli
sängystä heidän kuiskaavan. Mutta puhe kiihtyi kiihtymistään. Guro
uhkasi ja Aslak piti puoltansa. Viimein ovi kuultiin lyötävän lukkoon.
Guro oli mennyt ja Aslak palasi kasvot tulisina vihasta. Hän kävi
istumaan sängyn viereen, otti Livin toisen käden ja katseli suoraan
hänen silmiinsä, vaan ei sanonut mitään, hengitti vaan syvään.

"Ken oli tuo vanha vaimo?" kysyi Liv hiljaa.

"Se oli äitini", vastasi Aslak lyhyesti.

"Mitä hän nyt sinulta tahtoi?" kysyi Liv taas.

"Oi, ei se ollut mitään. Makaa sinä vaan noin ja anna minun katsella
sinua, niin minä pian käyn tyyneksi jälleen".

Myöhemmin päivällä näki Liv hänen hoitavan lasta.

"Pojan nimi on Gunnar", sanoi hän, "hän kastettiin muutama kuukausi
sitten".

Oli kuin Aslak olisi saanut pistoksen, hän katseli kysyvällä
silmäyksellä Liviä, mutta Liv katseli häneen vakaasti, kertoen:

"Gunnar on hänen nimensä".

Aslak punastui, loi silmänsä laattiaan ja kuiskasi niinkuin itsekseen:
"vai Gunnar". Hetken perästä meni hän ulos.

Liv nukkui niin rauhaisasti yöllä, että hän herätessään oli melkein
terve. Aslak oli ensimmäinen, jonka hän näki. Hän oli tavallista
kalpeampi ja näytti väsyneeltä.

"Nyt olet varmaankin valvonut tämänkin yön. Sinä vaivaat itseäsi minun
tähteni".

"Mitä muuta olet sinä tehnyt kauan aikaa minun tähteni?" vastasi Aslak
nyppien peitettä. "Paitsi sitä minä olen nukahtanut väliin, mutta nyt
saat kohta aamiaista". Liv katseli häntä rakkaudella kun hän meni ulos,
pani sitten kätensä ristiin ja rukoili hartaan rukouksen, kiittäen
kaikesta armosta tähän hetkeen saakka. Hänellä oli niin paljon toivoa
nyt että kaikki vielä kääntyisi hyväksi.

Aslak palasi ruoan kanssa, hän oli tänään niin lempeä ja ystävällinen.
Liv nousi puoleksi, nojaten kyynäspäähän, ja pani toisen käsivartensa
Aslakin kaulaan, katsellen syvään hänen silmiinsä.

"Nyt sun täytyy tulla vihityksi minulle, Aslak", sanoi hän totisesti,
"kuuletkos. En ota mitään ruokaa ennenkuin lupaat sen mulle!"

Aslak pudisti hänen kättään. "Minä lupaan sen", sanoi hän.

"Ja sitten sinun täytyy luopua tästä kurjasta, kuleksivasta elämästä,
jonka kautta joudut kaikkein ihmisten pilkan ja vihan alaiseksi.
Aatteleppas jos pieni Gunnar saisi semmoista kasvatusta".

Aslak nousi istuimeltaan huo'aten, "Etkö usko että se olisi minunkin
mieleeni? Minä olen sanomattomasti väsynyt ja kyllästynyt siihen, mutta
minä en uskalla luopua. He ajavat minua takaa ja kiusaavat minua, minne
vaan menen. Ja äitini on ensimmäinen jälkiäni seuraamaan ja on uhannut
minua pahasti jos minä karkaan. Mihinkä minun on kääntyminen, mitä
minun on tekeminen?"

"Rohkeutta vaan", sanoi Liv; "olen miettinyt tätä ja tiedän paikan,
jossa voisit saada työtä ja mistä eivät niinkään pian sinua löydä".

"Mitä tarkoitat?" sanoi Aslak, katsellen häntä.

"Tarkoitan sitä seutua, jossa ainoastaan tunturi eroittaa meitä
Haugenista".

Aslakin käsi tarttui kovasti sängyn laitaan, katsantonsa synkistyi.

"Sinä tahdot että minun pitää tunkeuta isäsi luo, sinä tiedät mitenkä
se päättyy. Me emme eronneet ystävinä viimein. Hän on sulkenut ovensa
sekä sinulle että minulle, ja minä vihaan häntä, Liv, -- niin, minä
vihaan häntä".

Hän katseli Livin puoleen. Tällä oli kyyneleitä silmissään. Hän nousi
puoleksi sängyssä, katseli Aslakia niin kummallisen surumielisesti,
niin totisesti ja hellästi, että Aslakin tuli oikein paha olla. Tätä
silmäystä hän muisti niin hyvin; tuolla lailla oli hän katsellut sinä
iltana Haugenissa, lukiessansa hänelle Raamatusta, ja tuo silmäys oli
ollut hänen mielessänsä siitä ajasta asti.

"Vieläkö kannat vihaa sydämessäsi?" kuuli hän Livin lausuvan ja niin
lempeästi. "Kuule nyt totuuden sana minulta", jatkoi hän, tarttuen
Aslakin käsivarteen, "Gunnar, hän, joka kerran oli minun isäni, hän on
katunut ja taistellut koko elin-aikanansa, mutta mitä sinä olet
tehnyt?"

Aslak vaipui alas penkille ja sanoi matalalla äänellä, kätkien kasvot
käsiinsä:

"Sinä olet oikeassa, sinä saat opettaa minua sinun kaltaiseksi". Aslak
jäi hetkeksi istumaan. "Milloinka me sitten lähtisimme sinne?" sanoi
hän yht'äkkiä ja katseli Liviä.

"Kohta, jos tahdot, minä olen valmis".

"Ei, sinun pitää maata tämä päivä voimistuaksesi, niin lähdemme
huomenna".



YHDESTOISTA LUKU.


"Hääkellot soivat eräänä hiljaisena sunnuntai-aamuna, vaan tiellä ei
näy kärryjä eikä hevosia eikä soittajia, eikä koreita häävieraita.
Kirkonportailla seisoo miehiä ja naisia. He kuiskailevat keskenänsä
yhtä ja toista ja katsahtavat välistä sisään aukiolevasta kirkon
ovesta. Kirkko on väkeä täynnä. Siellä vihkii ja siunaa pappi Aslak
Braaten'in, nuoren miehen Haaland'in talosta, ja Liv Gunnarintytär
Haugen'in. Mistä olivat tulleet, ei kukaan tietänyt, mutta huhu siitä,
mitä oli tapahtunut naapuriseurakunnassa vuosi sitten, eli vielä
muistossa ja viritettin uudestaan. Ihmiset katselivat uuteliain silmin
noita molempia, jotka käsityksin kulkivat kirkon laattiaa myöten ja
sitten, virren päätettyä, tietä myöten. Ei kukaan ole käsketty kestiin,
ei kukaan sano heitä tervetulleiksi uuteen kotiin, ainoastaan lintuset
visertelevät puissa ylt'ympärillä, pihlaja näyttää punaisia rypäleitään
ja koivu hajoittaa lehtiänsä heidän jalkojensa eteen. Aslak on puettu
vanhaan nuttuun, uuden myi hän ruo'asta kun Liv oli sairaana. Mutta
sydämmensä on niin keveä tänään, ei hän huoli nutusta eikä jutusta,
jota kerrotaan hänen ohitse kulkiessaan. Liv on myös vanhoissa
liivissä, mutta paitansa on hän pessyt lumen valkoiseksi, Ei hänenä
ole solkia eikä renkaita, mutta mitäs niistä nyt kun on saanut
sydämmeltänsä pois taakan, joka on häntä rasittanut kauan aikaa. He
eivät puhuneet paljon keskenänsä sinä päivänä, mutta pudistivat usein
toinen toisensa käsiä. Liv oli sitten istunut kauan aikaa kehdon
vieressä, jossa lapsi nukkui, ja katsellut sitä. Hän oli kumartunut sen
yli ja kauan aikaa ollut siinä asemassa. Sitten oli hän sanonut
Aslakille:

"Meillä on paljon ajattelemista tänään ja paljon, josta saamme pyytää
Jumalalta anteeksi".

"Niin on", oli Aslak vastannut.

Iltapäivällä tuli hän sisään kirja kainalossa. "Olen lainannut sen
isännältäni", sanoi hän, "tahdotko lukea minulle vähäisen?"

Liv otti Raamatun ja kävi istumaan.

"Lue sama paikka, jota kerran luit, tuosta tuhlaaja-pojasta", sanoi
Aslak, "minusta se sopii paraiten".

Ja Liv luki, ja Aslak kuunteli, ja niinkuin ennen Haugenissa sanat
nytkin sattuivat häneen niin syvästi että hän kätki kasvonsa; mutta
hänessä oli kuitenkin enemmän rauhaa nyt kuin silloin.

"Onpa tuo kertomus kaunis, kun vaan olisi yhtä todenperäinen kuin
kaunis, niin -- Luuletko että Jumala minusta huolisi jos nyt tulisin?"
kysyi hän ikäänkuin itseksensä, tuijottaen eteensä.

"Sen Hän varmaankin tekee jos uskot Häneen", vastasi Liv.

"En tiedä uskonko", sanoi Aslak; "en ole paljon siitä kuullut
lapsuudesta asti, mutta sinä saat opettaa minua, Liv, minä tarvitsen
niin paljon opetusta".

Pian Aslak on tunnettu seudussa ja hänen nimeänsä mainitaan
kunniottuksella. Hän on väsymätöin työssä, suora sanoissaan, totinen ja
luotettava. Hän on enimmiten itseksensä eikä huoli paljon leikistä ja
huvituksista. Liv hoitaa taloa, kasvattaa Gunnaria, neuloo ja kutoo
niin paljon kuin jaksaa, jotta ansaitsevat sen verran että tulevat
toimeen. Kaikki käy niinkuin ennen Haugenissa, mutta Aslak sitä ei
varmaankaan huomaa. Hän ei istu enää sormet korvissa eikä torku Livin
lukiessa Raamatusta; sillä Aslakissa usko herää, vaikkapa kaikki vielä
on hämärätä hänelle. Liv on puhunut paljon hänelle Gunnar-isästään,
vaan ei Aslak tahdo ottaa sitä kuullakseen. Itse on Liv kulkenut ympäri
seudussa kuulustelemassa kuinka oli hänen isänsä laita. Yhtä ja toista
on hän saanut tietää ihmisiltä, jotka olivat tulleet tunturin toiselta
puolelta. Gunnar Haugen, kertoivat he, oli aivan toisellainen nyt kuin
ennen: Hänen hiuksensa olivat käyneet aivan harmaiksi tällä lyhyellä
ajalla ja hän näytti hyvin vanhalta. Mutta tuo tumma varjo oli
poistunut hänen kasvoistansa. Hän oli ystävällisempi ja puhui ihmisten
kanssa useammin kuin ennen. Muutamia päiviä tuon tapauksen jälkeen
tyttären kanssa, oli joku tullut Haugeniin ja oli ohitse kulkiessaan
kuullut jonkun ikäänkuin valittavan siellä. Vieras oli astunut sisään
ja siellä Gunnar makasi sängyssä liikkumatonna, avutonna. Hän oli
useita päiviä perätysten saanut ryömiä takan luo keittämään vähän
ruokaa henkensä säilyttämiseksi. Gunnar oli ollut kauan sairaana, oli
pyytänyt pappia luoksensa ja neuvotellut pitkiä aikoja tämän kanssa.
Kun hän nousi vuoteeltansa oli hän niinkuin muuttunut toiseksi
ihmiseksi. Häntä nähtiin useammin kylässä ja hän oli silloin aina
hetken aikaa papin luona. Tyttärestään ei hän koskaan puhunut eikä
kukaan uskaltanut kysellä myöskään. Huhu tiesi kuitenkin, että hän oli
kysellyt Liviä missä vaan oli sopinut.

Livin sydän tykytti, kun hän sen kuuli. Herra Jumala, jos hän tietäisi
Livin olevan niin likellä -- mutta vielä hän ei tohtinut mainita
mitään, niin kauan kuin Aslak oli vastahakoinen.

Aslak Braaten oli ollut yli kuukauden ajan uuden isäntänsä luona. Kesä
oli kulunut, sato korjattu. Silloin kävi Aslakin mieli synkäksi ja
kolkoksi. Liv huomasi sen ja oli vähän aikaa ääneti siitä. Vihdoin
kysyi Liv oliko hän sairas.

"En ole juuri sitäkään", vastasi hän. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli
tavallista synkempi, sanoi hän:

"Minä en tahdo salata sinulta, Liv, että minun täytyy päästä matkoille
taas. En voi enään olla tässä kuumassa laaksossa". Liv tuskastui
kuullessansa sen, mutta salasi sitä sanoen:

"En tahdo sinua estää, mutta tulet kai takaisin?"

"Epäiletkö sitä kun sinä olet täällä?" sanoi hän, "minä pyrin vaan ulos
vilpoittelemaan hiukan ja samalla voisin viedä kehruusi myytäväksi".

Näytti siltä kuin Aslak olisi tuntenut raittiin tuulenpuuskan
ympärillänsä kun hän seisoi laukku selässä ja sauva kädessä valmisna
lähtemään. Silmänsä loistivat ja jalka astui niin kepeästi.

"Pysy kaukana mustalaisten tieltä, äläkä kulje kenenkään seurassa",
sanoi Liv, kun Aslak astui kynnyksen yli.

"Sen sulle lupaan", sanoi Aslak ja katseli ikävöiden vihriäistä
vuoren-rinnettä. Pian kuuli Liv jonkun laulavan tuolla mäellä, jotta
tunturissa kaikui, ja siellä kulki Aslak, pitkänä ja solakkana,
matkasauvaa heiluttaen. Mutta Livin mieltä ahdisti, hän painoi kätensä
rintaa vasten ja katseli kostein silmin Aslakin jälkeen.

Noin viisi viikkoa oli kulunut, mutta vielä Aslak ei ollut palannut.
Liv oli katsellut ulos ikkunasta aamuin ja illoin, vaan ei kukaan
tullut eikä kukaan laulanut vuoren rinteellä myöskään. Eikä Liv
kuitenkaan ollut tuskissaan, sillä hän tiesi niin varmaan, ettei Jumala
sallisi Aslakin joutua harhateille nyt, hän oli niin palavasti
rukoillut sitä sekä varhain että myöhään.

Eräänä iltana, kun Liv istui tuudittamassa lastansa, kuuli hän jonkun
valittavan käytävässä. Hän hyppäsi tuolilta ja avasi oven. Siinä seisoi
Aslak kalpeana ja vapisevana vanhan vaimon seurassa, jota hän melkein
veti jälkeensä. Liv tunsi vaimon; se oli sama, jota Aslak oli sanonut
äidiksensä. Hän oli verinen kasvoiltaan, vaatteet savessa ja liassa ja
hän valitti haikeasti. Liv katseli puoleksi säikähtyneenä Aslakia.
"Minä löysin hänet tuolta pohjoispuolelta", lausui Aslak synkästi, "hän
makasi tainnoksissa maanvierimän alla ja koko joukko ihmisiä seisoi
hänen ympärillään. Mutta laita nyt hänelle sija kamarissa niin pian
kuin mahdollista". Aslak varovasti asetti äitin istumaan penkille,
mutta tämä vaipui hänen syliinsä. Suuri haava oli otsassa ja sääret
olivat ikäänkuin muserretut. Liv pesi hänet puhtaaksi ja sitten hän
pantiin sänkyyn. Hän ummisti silmänsä, mutta valitti yhtä mittaa. Liv
oli mennyt lapsen luo ja käski Aslakin sanoa mitä tarvittaisiin. Mutta
Aslak istui sängyn laidalla katsellen äitiänsä kyynelsilmin. Hän makasi
kuin kuolon kamppauksessa, välistä hän nauroi ja sitten taas valitti.
Yht'äkkiä avasi hän silmänsä, katsellen huonetta.

"Aslak -- onko Aslak täällä?" kysyi hän ikäänkuin peloissaan.

Aslak tarttui hänen käteensä.

"Oletko sinä Aslak?" sanoi hän nousten puoleksi sängyssä, ja tuijotti
häneen, "onko totta että olet myynyt itsesi Burolle? [Mustalaiset
nimittävät omalla kielellään talonpoikaa 'buro'ksi'.] He sanoivat, nuo
juoru-akat, että olit myynyt itsesi, mutta minä löin heitä vasten
naamaa, jotta toinen heistä meni tainnoksiin. Silloin syöksivät minun
päälleni, mutta minä löin vastaan, kunnes vierin alas. Poikani ei ole
myynyt itseänsä Burolle". Aslakin veri rupesi kuohumaan, mutta hän ei
liikahtanut paikasta. Guro makasi mutisemassa itsekseen: "poikani on
pulska ja rohkea, hän ei ole häväissyt sukuansa. Sukumme on puhdas niin
pitkältä kuin minä muistan. Isäni kokosi meidät vuorijärven rannalle,
sanoi meille jäähyväiset ja souti sitten ulos järvelle kivi kaulassa ja
upotti itsensä. [Katso Eilert Sundt'in kirjaa mustalaisista siv. 90.]
Hän otti meiltä silloin sen lupauksen, että meidän tuli olla uskolliset
suvullemme ja uskonnollemme, ja minä lupasin sen, ja minun puolestani
suku on puhdas. Poikani teki saman lupauksen, ja poikani on
korkeavartaloinen ja uljas. Hän on tappanut Gunnarin ja kostanut
isänsä. Hän nauraa Burolle, hän vihaa Buroa ja kaikkea, mitä Burolla
oli. Kerran meidän sitten tulee kokoontua suurien esi-isiemme kanssa
sinne, josta olemme tulleet, kaukaiseen etelään, josta meidän pitää
koko maailmaa hallita". [Näin kertovat mustalaiset itse.]

Hänen äänensä heikontui heikontumistaan, viimein hän makasi
ummistunein silmin ja liikutti ainoastaan huuliansa. Pelko valloitti
Aslakin, hän ei uskaltanut ääntääkään, kumartui vaan kuunnellakseen
äidin hengenvetoa. Hän hengitti, mutta hyvin raskaasti. Yö pimeni
pimenemistään. Kuu nousi kukkuloiden yli ja muutamia vaaleita säteitä
sattui sänkyyn, missä Guro makasi. Tästä hänen kalpeat kasvonsa kävivät
vielä kalpeammiksi. Nyt hän nousi istumaan sängyssä ja katseli
kummastellen tuota vaaleata valoa. Sitten hän yht'äkkiä rupesi tekemään
ristinmerkkiä rintaansa ja kaikenlaisia outoja temppuja.

"Katso -- katso tuolla", sanoi hän osoittaen kuuta, "Alako!" [Alako on
mustalaisten Jumala. Hän asuu kuussa. -- Katso Eilert Sunt'in kirjaa,
siv. 105.] Hän katsoa tuijotti hetken aikaa ja kasvonsa ikäänkuin
kirkastuivat. Hän kaatui selällensä ja huusi: "se kasvaa, kasvaa, Alako
voittaa -- miekka ja keihäs on hänen käsissään, hän lyöpi sekä Beng'in
että Gern'in [Perkele ja Kristus, Alakon viholliset. Katso Sundt'in
kirjaa, siv. 106.] maahan, mutta minua hän ei lyö, minut on hän nostava
luoksensa; sillä minä en ole koskaan ollut ristitty. En ole minä heitä
pettänyt; sillä minä en ole koskaan ollut kastettu". Hän nauraa hohotti
ja jäi sitten makaamaan niinkuin unen horroksiin. Aslak värisi, kylmä
hiki nousi hänen otsallensa ja kätensä tarttuivat kovasti sängyn
laitaan. Hänen mielensä oli muuttunut niin oudoksi ja rajuksi. Guro
hengitti yhä raskaammin, välistä kuului niinkuin hän olisi itkenyt
unessa. Hän vapisi niin että sänky tärisi, ja rupesi heittäymään sinne
tänne ja lyömään käsivarsillaan. Hän houraili vallan. Välistä hypähti
hän kiljuen ja laski kädet poikansa kaulaan.

"Kätke minut, Aslak! Kätke minut!" huusi hän -- siellä he tulevat".

"Kuka, äiti?" änkytti Aslak ja hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.

"Etkö näe häntä? siinä hän seisoo, -- isäsi. Hänen vieressänsä on tuo
mahtava henki. He uhkaavat minua, Aslak -- siellä he tulevat". Ja
kiljuen kätki hän päänsä Aslakin rintaa vasten. "He sanovat ett'eivät
tahdo ottaa minua, jos en kosta heitä. Minä lupasin polttaa hänen
talonsa -- minä en ole sitä tehnyt -- sinun pitää tehdä se, Aslak --
heti -- heti. Minä olin juuri matkalla nyt, mutta sinä estit minua.
Joudu, ota koko joukko mukaasi -- he oleskelevat talossa tuolla
pohjoisessa päin. Sytytä nyt niin että valkea räiskyy -- kuuletkos --
kuuletkos".

Näytti kuin silmänsä olisivat olleet puhkeemaisillaan päästä, hän
vääntelihe kuin suonenvedossa ja pusersi käsillänsä Aslakin käsivarsia,
vavisten koko ruumiissaan.

"Minä en saa rauhaa -- eikä autuutta -- muista hänen ilkeä työnsä --
lupaa se -- lupaa se".

Hänen suunsa oli kuohussa, hän huusi mielettömästi. Aslak oli noussut
seisaalleen, hän oli kuin noita. Veri kuohui hänen suonissansa ja
kaikki pyöri hänen edessään. Hän ei tietänyt mitä sanoi tai mitä teki.

"Minä lupaan sen", änkytti hän ja piti äitiä sylissään.

"Sano se vielä kerta -- mahtava henki sua kuuntelee, Aslak", huusi Guro
korkealla äänellä, nostaen kättänsä.

"Minä lupaan sen", toisti Aslak ja hikihelmiä vieri hänen poskiansa
myöten. Guro vaipui jälleen sänkyyn, käsivarret painuivat alas ja hän
makasi tainnoksissa.

"Kas! varjo poistuu, minä olen vapaa -- olen vapaa --" huusi hän
yht'äkkiä. Hetken päästä kuiskasi hän: "kuinka pimeätä täällä on --
kuinka täällä humisee -- onko täällä kukaan? Missä olet, Aslak?" Hän
haparoi käsillään Aslakia. "Missä olet, Aslak?"

Aslak kumartui hänen yli.

"Täällä olen", sanoi hän.

Guro katseli häntä pienillä ympyriäisillä silmillään.

"Tuossa hän seisoo pitkänä ja solakkana, ja hänkö myisi itsensä
Burolle; Hän vihaa heitä ja sukumme on puhdas. Kuinka uljas hän on ja
hän rakastaa äitiänsä". Näin hän makasi taas hetken aikaa. "Anna mun
suudella sinua", sanoi hän hiljaa, nousi sen verran että kosketti hänen
huuliansa, sitten vaipui hän alas ja oli kuollut.

Liv seisoi tuvassa aivan likellä ja ovi oli auki. Hän oli nähnyt
Aslakin seisovan kalpeana ja raivoisana, outo tuli silmissään, hän oli
kuullut Aslakin lupauksen. Se leikkasi kuin miekka hänen sydäntänsä.
Hän luuli niin varmaan valloittaneensa Aslakin, mutta nyt oli hän
kadottanut hänet jälleen. Ja isä! Kumpi nyt oli valittava. Hän seisoi
hetken aikaa liikkumatonna, äänetönnä pelosta ja katseli kamariin,
missä Aslak istui. Sitten hän kääntyi. Hän oli kuolon kalpeana, mutta
kasvonsa osoittivat, että hän nyt oli valinnut. Ei yhtään kyyneltä
näkynyt hänen suurissa, kirkkaissa silmissään. Hiljaa astui hän ulos,
sitoi päähän karvaisella reunuksella varustetun myssyn, pukeutui
lämpöseen röijyyn, pisti lihaa ja leipää sen alle. Meni sitten nopeasti
kehdon luo, kääri lapsen lämpöisiin vaatteisin ja sitoi sen selkäänsä
niinkuin menneinä aikoina. Varovasti sulki hän oven, otti sauvan
käteensä, heitti sukset olalleen ja lähti näin kotoa pois kylmänä
talvi-iltana ennenkuin aurinko vielä oli noussut.

Mutta Aslak istuu kotona kuolleen äitinsä luona ja uskaltaa töin tuskin
hengittää. Oliko hän kuollut? Mitä oli hän puhunut? Oliko kaikki pahaa
unta vaan? Hän pyyhki silmiänsä, ikäänkuin poistaaksensa tuota näkyä,
mutta tuossa äiti makasi kylmänä ja kalpeana ja hänen suudelmansa
poltti vielä Aslakin huulia. Hän juoksi tupaan huutamaan apua, mutta
hän ei nähnyt Liviä. Hän juoksi kehdon luo, mutta lapsi oli poissa.

Hän horjui kamariin, sängyn luo, jossa äiti makasi, heittäysi hänen
päällensä ja makasi siinä niinkuin hengetönnä.

Ja nyt Liv kiitää suksilla tunturilakson yli.



KAHDESTOISTA LUKU.


Tuossa on tunturilakea, suuri ja avara, joka viettää sinne päin, missä
Haugen onpi. Lumimerestä nousee siellä täällä huippuja paljaina ja
harmaina, jotka katselevat totisesti ympärilleen. Noin tuo huippu on
seisonut vuosien kuluessa, niinkuin kuningas lumisessa valtakunnassaan.
Harvoin vieras lähestyy hänen kylmää ja kolkkoa kotoansa, joskus joku
mies kentiesi, laukku selässä, kulkee ohitse, pysähtyy hetkeksi,
värisee ja kiitää sitä nopeammin alas kyliin päin. Muuten ainoastaan
peurat suurissa laumoissa tanssivat avarilla lakeilla ja raapivat
jaloillaan, löytääksensä lumen alta hiukan sammaleita. Mutta
tunturillakin on tarinansa. Se on nähnyt väijyvän pyssymiehen, nähnyt
pulskan, rohkean nuorukaisen, ja orjailevan raukan, taakka selässä. Se
on kuullut monta hupaista laulua, monta pamahtavaa laukausta, vaan
myöskin tuskan ääntä, kun vanhus on vaipunut uupuneena sen juurelle tai
vieras eksynyt sumuhun, paleltuen, sydän kauhistusta täynnä, kun tie ei
ollut löytyvissä. Tunturi oli kaiken tuon kuullut ja nähnyt ja
muistojansa koonnut pitkien aikojen kuluessa, vuosien vieriessä, mutta
se on ääneti ja nousee lumimerestä paljaana ja kovana, ankaralla
katsannolla.

Tänä päivänäkin se olisi voinut kertoa tarinan eräästä miehestä, joka
muutamia vuosia sitten lähti tätä tietä villiytyneellä katsannolla,
paljaalla rinnalla lumituiskussa ja veitikan tuike tummissa vilkkaissa
silmissään. Hänen oli mentävä Haugeniin Gunnarin luo kiittämään
viimeisestä olostaan, mutta kosto kyti silmissä ja sydämmessä. Tuota
tarinata olisi hän kuunnellut, tuo nainen tuolla huipun juurella, sillä
tiesipä hän että se mies pian tulisi, tälläkin kertaa käydäkseen
Haugenissa ja tälläkin kertaa kosto silmissä ja sydämmessä.

Liv seisoo kallioseinän juurella, silmät käden varjossa, katselee,
etsiskelee hän niitä kiviä, jotka osoittavat oikeata tietä. Posket ovat
punaset ja raittiit, sillä tuuli on puhaltanut ruusuja niihin. Silmä
katsoo vakaasti eteensä ja näyttää niin tyyneltä pitkien ripsien
suojassa, joihin lumihiuteita on tarttunut. Pelko ei enää ahdista hänen
sydäntänsä, vaikka se on katkeemaisillaan. Hän taisi ja hän tahtoi
pelastaa isänsä, vaikkapa oman henkensä uhalla. Sitten hän oli tehnyt
tehtävänsä. Liv on kaunis seisoessaan tuossa suksillansa, pitkä ja
solakka, voimalliset kasvot ylöspäin nostetut, kultainen tukka otsalla
taaksepäin käännetty, nojaten sauvaansa toisella kädellä ja toisella
suojaten silmiä päivältä. Hän huo'ahtaa, katsoo onko lapsen hyvä ja
lämmin ja kulkee sitten eteenpäin vaarallisella matkallaan. Hän edistyy
alussa verkalleen, mutta pian käypi kulku nopeammin ja sitten kiitää
Liv mäkeä alas. Hän kallistaa ruumistansa eteenpäin, silmät katsovat
suurina, tarkkoina, suu on puoleksi avoinna, kun hän lähtee menemään
alas. Tuuli lyö häntä vastaan, melkein ahdistaa hänen henkeänsä, ja
leikkii hajoitetuilla hiuksillaan, jotka valuvat olkapäille, ja lumi,
joka pyryttää suksien jäljistä kuin valkoinen pilvi, kiertää hänen
vartalonsa kylmään valkoiseen vaippaansa.

Ja huiput ja kalliot ja linnut ilmassa ja vuorikoivut ja pensaat
katselevat ällistyen nuorta reipasta vaimoa, joka rientää salaman
nopeudella heidän ohitse. Ilta lähestyy kun Liv seisoo rinteellä, josta
nähdään Haugen ja kylä siellä alhaalla. Sukset on hän taas heittänyt
olalleen. Aurinko menee maille ja hän katselee kuinka sen säteet
loistavat laakson yli, vaan Haugeniin ne eivät pääse, vuori luopi
varjonsa siihen ja siellä on yhtä pimeätä ja kolkkoa kuin ennen.
Seisoikohan Gunnar ovessa vai eikö hän vielä ole tullut pellolta? Vai
seisoiko hän yksinänsä takan ääressä, katsellen hohtaviin hiiliin ja
ajatellen eksynyttä tytärtään, mitäpä Liv tiesi! Hän sanomattomasti
ikävöi päästäksensä alas vaan katsomaan kuinka siellä oli laita. Mutta
tuntui kuitenkin kuin jalka ei uskaltaisi astua sinne päin. Hän istui
kalliolle, otti lapsen syliinsä, katseli sitä ja tuuditti sitä
käsivarsillaan. "Kyllä sinä nytkin saat tietä raivata", sanoi hän
suudellen lasta. Ja siinä istuu nyt Liv, katsellen kotoseutujansa,
joita hän ei ollut nähnyt siitä illasta asti, jona lähti ulos avaraan
maailmaan, kun isänsä oli hänet talosta karkoittanut. Kuinka hän
rakasti tätä seutua! Kuinka hän rakasti isäänsä! Kauan ei hän istu.
Aslak voisi tulla ennenkuin aavistaakaan, kuinka hänen siis olisi aika
levätä? Ja nyt taas astumaan alaspäin mullassa ja kivistössä polulle
asti.

Gunnar istui takan ääressä lepäämässä päivän työstä. Monta ajatusta
juolahti hänen päähänsä kun hän istui tuossa, heittäen silloin tällöin
oksaa tuleen. Mutta tuvassa oli niin rauhallista ja rauha kuvautui
vanhuksen kasvoissakin; vaikka olivat surumieliset, oli niitä kumminkin
hyvä katsella. Silloin hän herätettiin mietteistään, joku koputti
ikkunan ruutua. Hän nousi ja avasi ikkunan, nähdäksensä ken siellä oli.
Hän näki vaimon siinä seisovan, mytty sylissä, vaan kasvojen muotoja
hän ei voinut nähdä pimeässä.

"Kuka se on?" kysyi hän. Silloin kuului kummallisen hellä ääni alhaalta
lausuvan:

"Nimeni on Liv ja muinoin sanottiin minua tyttäreksesi."

Gunnar piti pöydästä kiinni, ett'ei hän vaipuisi maahan, ja veri nousi
hänen kasvoihinsa. Mutta kohta juoksi hän ulos portaille ja ojensi
kätensä Liville.

"En tohdi mennä tupaan ennenkuin itse pyydät minua", sanoi sama ääni
taas.

"Tule -- tule --" kuului vastaus ja Gunnar tarttui tyttärensä
käsivarteen ja talutti häntä sisään. Liv jäi seisomaan oven suuhun ja
hänen sydämmensä tykytti kovasti.

"Täällä on yksi vielä, joka rukoilee puolestansa", sanoi hän ja ojensi
lasta isälle. "Nyt olemme vihityt", lisäsi hän matalalla äänellä, "etkö
siis tahdo tunnustaa tyttäresi poikaa?"

Gunnar otti lapsen sanaakaan sanomatta, otti sen vaan syliinsä ja
katseli sen kasvoja. Pian vieri suuria kyyneleitä Gunnarin kasvoja
myöten. Hän pyyhki niitä pois, mutta toisia tuli sijaan ja ne tippuivat
nukkuvan lapsen päälle. Hän tarttui Liv'in käteen ja vei hänet takan
ääreen, otti siitä palavan puun ja valasi sillä Liv'in kasvoja.

"Herra Jumala, sinä se todellakin olet!" sanoi hän kyynelsilmin, "kuinka
laihalta ja vanhalta näytät. Mutta lämmitä itseäsi -- istu --
tyttäreni".

Hän pusersi Liv'in kättä kerta toisen perästä, eikä voinut oikein
hallita ääntänsä. Liv oli täll'aikaa seisonut äänetönnä isäänsä
katsellen. Hän oli nähnyt kuinka hänen tumma tukkansa nyt oli hallan
panema, kuinka lempeät hänen kovat kasvonsa olivat ja kuinka tuo ennen
kallistunut pää nyt oli pystyssä. Jumalalle kiitos, mitä hän oli
kuullut oli siis totta.

Hän ikäänkuin heräsi Gunnarin sanoista kun tämä veti hänet takan luo.

"Täällä ei ole aikaa enää sinun eikä minun istua nyt, isä", sanoi hän
vapisevalla äänellä, molemmin käsin tarttuen hänen käsivarteensa, ja
sanat tulvailivat hänen huulillensa, -- "pian hän on täällä -- Aslak.
Hänellä on pahaa mielessä -- hän tulee koko joukon kanssa -- he aikovat
polttaa sinulta talon. Tule -- joudu kylään ja ole siellä tänä yönä.
Minä otan häntä vastaan; sillä minulle ei hän mitään tee. Mutta sinut
hän tappaa jos saavuttaa -- joudu isä kylään -- mutta älä sano mitään,
älä kerro sitä -- älä luule liian pahaa hänestä tämän tähden -- he
ärsyttävät häntä ehtimiseen, mutta hän ei ole paha sydämmestään -- usko
minua, hän ei ole niin paha".

Liv ei jaksanut enää, hän vaipui isänsä rintaa vasten ja itki
nyyhkytti.

Gunnar oli noussut, hän seisoi kuin kivettyneenä. "Onko tämä totta?"
kysyi hän.

"Se on totta," sopersi Liv.

Hetken aikaa Gunnar seisoi siinä, sitten nosti hän päätänsä
huolettomasti ja sanoi: "Tulkoon, hän on minut löytävä".

Liv heittäysi isänsä kaulaan. "Älä tee niin! Älä tee niin, minä tulen
onnettomaksi koko elin-ajakseni."

Gunnar pusersi hänen kättänsä ja lausui totisesti:

"Haugenissa olen elänyt siitä asti kuin ihmiseksi tulin. Haugenissa
tahdon myös kuolla".

Yht'äkkiä pisti Liv'in päähän ajatus. Hän hypähti pystyyn, silmänsä
loistivat.

"No, minä juoksen kylään vaikka kaatuisinkin tielle. Minä kokoon
ihmisiä, -- he ottavat hänet kiinni -- kiinni hänet ottavat, vaan sama
se -- sinut minä pelastan, vaikka kadotankin hänet. Minä luulin
hänestäkin olevan toivoa, mutta nyt kadotan hänet -- sinä olet
pelastuva, isäni".

Hän aikoi rientää ulos, mutta Gunnar asettui oven eteen ja pidätti
hänet.

"Sinun pitää jäädä tänne luokseni, Liv", sanoi hän korkealla äänellä,
"jos kerran lukitsin oven, että et pääsisi sisään, tahdon nyt lukita
sen, että et pääse ulos".

Liv vaipui penkille, kätki kasvonsa käsiin ja itki niin rajusti, ett'ei
Gunnar millään lailla voinut häntä hillitä. Mutta se olikin koko sielun
taistelu, joka nyt suli kyyneliksi. Kun hänen mielensä taas asettui,
oli hän aivan hiljaa. Hän istui hetken aikaa ikäänkuin miettien jotakin
itsekseen ja hengitti vaan raskaasti. Sen perästä sanoi hän tyynesti
isälleen:

"Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, isä, niin ota häntä
ystävällisesti vastaan kun hän tulee. Pane liina pöydälle, sytytä
kynttilät ja tarjoo hänelle illallista, ehkä rupee hän epäilemään".

Gunnar ei kohta vastannut. "Siinä on järkeä puheessasi", sanoi hän
viimein, "minä teen niin tyttäreni".

Ja nyt on kaikki valmistettu yö-vieraita varten. Lumivalkoinen liina
on pöydälle levitetty ja kynttilät palavat raskaissa hohtavissa
messinki-jaloissa. Tuli väistyy takassa ja pata kiehuu, ja pöydän
ääressä istuu Liv, lapsi sylissään, sekä hänen edessänsä Gunnar. He
puhuvat menneistä ajoista. Mutta kun vaan tuulen puuskakin koskee
talohon, säpsähtävät he ja kuuntelevat, henkeänsä vetämättä, oliko
Aslak joka tuli. Muuten eivät pelänneet, olisi voinut sanoa että rauha
ja ilo vallitsi näissä molemmissa nyt kun olivat toisensa löytäneet.

"Sanoppas nyt, Liv, kuinka olet elänyt koko tämän pitkän vuoden?" sanoi
Gunnar, taputtaen tyttärensä kättä.

"Se on pian kerrottu, isä", vastasi Liv. "Tuona iltana, sä tiedät,
menin, tietämättä mihin, niin kauas vaan kuin jalat kannattivat, ja
sitten vaivuin viimein tien viereen aidan juureen, ja sinne jäin
makaamaan seuraavaksi päiväksi. Olen sitten kulkenut talosta toiseen
aina tuonne itäänpäin, jossa tiesin Aslakin ennen olleen. Ehkä hän taas
oli pyrkinyt sinne. Mutta en häntä löytänyt. -- En ole kerjännyt, isä;
muutamia killinkiä minulla oli taskussani, ja joskus annoin jonkun
vaatekappaleen ruo'asta. Mutta talvi läheni ja oli kylmä -- -- hs! eikö
ollut joku portailla, olin kuiskaamista kuulevinani -- -- ei, se oli
vaan tuuli. Niin sitten sairastuin ja tulin vuoteen omaksi eräässä
talossa siellä. Pikku Gunnar syntyi ja, voitko sitä uskoa, ihmiset
olivat niin hyviä minua kohtaan. Mutta minulla ei ollut mitään rauhaa,
kevään lähestyessä ja ilman heltyessä käärin lapsen vaatteisin ja
sidoin sen selkääni sekä läksin kulkemaan. Viimein löysin kun löysinkin
Aslakin, ja hän oli niin hyvä ja hellä minua kohtaan. Niin, sinä voit
uskoa minua kun sanon, ett'ei kukaan olisi voinut olla, parempi minua
kohtaan, kuin Aslak silloin oli". Ja Liv kertoi heistä kaikki, ja, joka
kerta kun hän mainitsi Aslakin nimen, hellitteli hän erityisellä
hellyydellä tuota nimeä. Sanat soivat silloin aina niin hempeästi,
jospa surullisestikin. Gunnar kuunteli Livin kertomisia, pöytään
nojautuneena ja katsellen maahan. Vähän aikaa sen perästä nosti hän
päätänsä ja katseli kauan ja hellästi Liviä. Sitten ojensi hän kättään
sanoen:

"Sinä olet pyytänyt minulta anteeksi, Liv, mutta nyt täytyy minun
pyytää samaa sinulta. Tarkoitukseni oli hyvä sinä iltana, usko minua,
tarkoitukseni oli hyvä. En tohtinut tehdä toisin kuin tein, vaikka
silloin repäsin itsestäni omaa lihaani ja vertani. Nyt olen oppinut
katselemaan elämätä toisin kuin silloin, nyt en ole enää Jumalaa
ankarampi. Ihmiset tässä seudussa tietävät nyt minusta kaikki, ja hyvä
on että sen tietävät, jotta ei minun tarvitse olla arka ja peloissani
heistä enää. Nyt voin helpommin hengittää, nyt kun koko maailma tietää
että olin peto. Ja Aslak on auttanut minua, vaikka hän tarkoitti pahaa.
Jumala antakoon hänelle anteeksi ja olkoon kiitetty siitä että hän on
pitänyt suojelevaa kättänsä sinun ja minun yli".

Liv tarttui isänsä käteen, pusersi sitä kovasti eikä nyt enää mikään
eroittanut näitä molempia.

Yö lähestyi. Nyt kuulivat melua ulkoa. Ovi meni selälleen ja sisään
juoksi Aslak korskeana ja ylpeänä, mutta kasvonsa olivat kalman
kalpeat. Hän astui keskelle laattiaa, mutta sinne jäi hän hämmästyneenä
seisomaan ja katseli ympärillensä. Hän näki valkoisen pöytäliinan,
kynttilöitä, jotka paloivat jaloissaan, Livin, joka istui tuossa
kunniaistuimella hänen poikansa kanssa. Hän ei näyttänyt oikein
käsittävän tätä. Tuossa tuli Gunnar korkeana ja tyynenä ja ojensi
ystävällisesti hänelle kättä, sanoen:

"Hyvää iltaa, Aslak! tuletko ystävänä vai vihollisenako, vävynä vai
vieraana Haugeniin tänä yönä?"

Aslakin sääret rupesivat vapisemaan, veri nousi hänen kasvoihin, hän
puri hampaansa yhteen ja rintansa hengitti raskaasti. Hän katseli
hämmästyneenä laattiaan. Näin seisoi hän kauan, vaan viimein repäisi
hän ikäänkuin raivoissaan rintataskunsa auki, jotta lastut ja tulitikut
lensivät ympäri laattiaa. Hän kokosi niitä yksittäin, heitti ne tuleen
ja huudahti itku äänessä:

"Vaikkapa ijankaikkisesti minua kiroisit, äiti, en voi tehdä toisin".
Sitten meni hän Gunnarin luo, silmät maahaan luotuina, ja häpeissään
kuin märkä koira seisoi hän siinä.

"Lyö minua nyt, Gunnar Haugen", sanoi hän viimein, "tai tee kanssani
mitä tahdot, minä en ole paikastakaan liikahtava, sillä nyt saat kuulla
totuuden sanan. Minä etsin sinua pahassa tarkoituksessa, aikoen polttaa
talosi tänä yönä. Ai'oin tulla tänne yksinäni ja sanoa sinulle uhaten
ja ylpeästi kaikki mitä isälleni teit. Tahdoin ärsyttää sinua
tappelemaan kanssani, jotta saisimme nähdä kumpiko on väkevämpi meistä.
En voinut tehdä sitä muuten. Miksi et lyönyt minua? Miksi varastit
minulta rohkeuden -- vaan Jumala siunatkoon sinua siitä. Mutta minä
iloitsin, käydessäni tunturin yli tänään, siitä että sinä syöksisit
päälleni, tultuani tänne, että löisit minua ja potkisit minua pois;
minä olen käynyt ikäänkuin horroksissa, ja kuinka minä olen kärsinyt
tänä päivänä! Mutta nyt -- -- Hyvä Jumala että olet ottanut lapseni
huostaasi, sitä en unohda. On kuin noituus olisi haihtunut pois minusta
nyt -- mutta kuinka hauskaa täällä on. Ja sinä, Liv -- mitenkä sinä
olet tullut tänne? -- vaan sama se. Lyö minua nyt, Gunnar Haugen,
muuten en saa mitään rauhaa -- lyö minua nyt ennen kuin menen, ja
Jumala siunatkoon sinua jos tahdot olla hyvä lastani kohtaan". Hän
tarttui Gunnarin käteen, pudisti sitä hartaasti ja suuteli sitä
kyynel-silmin. Sitten aikoi hän lähteä, mutta Gunnar pidätti häntä.

"Täällä on vielä tilaa naulassa nutullesi, jos tahdot".

Aslak pudisti päätänsä. Mutta nyt Liv tuli lapsen kanssa.

"Tahdotko taas lähteä pois minun ja poikasi luota, Aslak, niin saan
kaiketi ruveta sinua etsimään toisen kerran", sanoi hän lempeästi ja
katseli sydämmellisesti Aslakia. Silloin Aslak ei voinut vastustaa
enään, hän tarttui toisella kädellään Livin käteen ja toisella
Gunnarin, ja sanoi:

"Jumala teitä molempia siunatkoon, luulenpa melkein että mustalaisesta
tulee siivo mies".

       *       *       *       *       *

Monta vuotta on kulunut siitä illasta. Mitä Gunnar oli toivonut,
saavansa kuolla rauhassa Haugenissa, se on tapahtunut. Aslak ja Liv
seisoivat hänen vuoteensa vieressä kun hän kuoli. Eikä koko tämän ajan
kuluessa ole yhtään pahaa sanaa lausuttu Gunnarin ja hänen vävynsä
välillä. Aslak hallitsee nyt Haugenissa ja on saanut siitä hyvän talon.
Liv istuu iloisena ja onnellisena tuvassa rukkinsa ääressä, ja pieni
vikkelä poika leikkii pihalla. Se on pieni Gunnar, joka on kasvanut
suureksi ja on jotenkin ylpeä kun hän istuu kuorman päällä isänsä
vieressä ja lähtee kaupunkiin. Mutta Aslakin veri on vielä levotoin ja
joka kesä, kun on oikein kuumaa, sitoo Liv itse laukun hänen selkäänsä
ja panee kehruunsa siihen, sillä silloin Aslakin täytyy lähteä
kiertelemään vanhalla tavallaan. Mutta mitään hän ei kammo niin paljon
kuin yhtymistä vanhojen seuralaistensa kanssa, eikä hänen jalkansa
koskaan ole niin kepeä kuin hänen palatessaan, rahoja taskussa, ja
nähdessään että Liv seisoo ovella odottamassa. Sellaisten kesämatkojen
perästä on hänen mielensä aina tyynempi. Hän laulaa ja tekee työtä
varhaisesta aamusta myöhään iltaan, ja tapahtua voi, niinkuin menneinä
aikoina, että Liv hiipii ylös tunturille viemään hänelle juomaa ja
juttelemaan hänen kanssansa vilpoisella iltahetkellä, kun hän pellolla
kaivaa. Tuo vanha kirja on vielä kaapissa ja se otetaan vieläkin esille
jok'ainoa ilta, ja Liv lukee siitä ja Aslak itse siunaa ruokaa.

Myrskyn ja pimeyden jälkeen on tullut rauhaa ja päivän paistetta. Rauha
vallitsee talossa, rauha niissä, jotka talossa asuvat.

Jumala suokoon rauhaa meille kaikille.

Tähän päättyy kertomus Livistä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Liv" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.