Title: Marit Skjölte
Author: Janson, Kristofer, 1841-1917
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Marit Skjölte" ***


MARIT SKJÖLTE

Kirj.

Kristofer Janson


Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
1879.



ENSIMÄINEN LUKU.


Kesä lähestyi ja samalla se aika, jolloin Amerikaan matkustavaiset
lähtöä puuhaavat. Useita laivoja oli jo lähtenyt; muutamien päivien
perästä oli viimeisen lähteminen. Höyrylaiva oli lähetetty vuonon
pohjukkaan, tuomaan ulos-vaeltajat kaupunkiin; nyt tämäkin laiva kohta
oli valmis lähtemään. Savua tuprusi ulos piipusta ja peitteli rantaa
mustana pilvenä. Laivassa miehistö juoksi kiireesti sinne tänne,
asetellen ja sovitellen matka-arkkuja, laukkuja ja tavaroita sille
ihmis-joukolle, joka aikoi etsiä onneansa vieraassa maailmassa. Niitä
tuli nytkin vielä mäkiä alas, toisia oli jo lahdella, jotka katselivat
taappäin, katselivat sukulaisiansa, jotka seisoivat vuorenrinteellä;
toiset antoivat kättä niille, jotka olivat laivasillalla. Hitaasti
liukui vene toisen perästä lahden tyyntä pintaa myöten. Eräs vaimo
istui veneen kokassa, pää kätkettynä sylihin, jotta hän kyyneleitään
kätkisi, ja vanha isäntä tuijoitti myytyyn maa-tilkkuunsa, niin kauan
kuin se näkyi. Siellä oli hän leikkinyt ja elänyt, työtä tehnyt ja
orjaellut koko elin-aikansa. Uutis-peltoon oli perunoita kylvetty.
Kumma kuinka hyvää satoa lupaavalta tuo pelto tänä vuonna näytti. Vaan
arvattavasti maamvieremä tai vedenpaisumus kaikki hävittäisi myöhemmin
kesällä. Ja sitten veroja lisääntyi niin ett'ei kukaan ihminen enää
täällä toimeen tullut. Ajattelivatko samoin nuo nuoret miehet, jotka
tuolla lahdella lauloivat ja huijasivat? Ei kukaan saisi moittia heitä
puuttuvasta rohkeudesta ainakaan, ja olivat päättäneet tanssia
Hallingi-tanssia laivan kannella vielä tänä iltana. Vapaat miehet kyllä
keinoja keksivät päästäksensä eteenpäin maailmassa. --

Muiden jälkeen tuli yksinäinen joukkokunta. Mies ja vaimo, jotka
välillänsä taluttivat pientä poikaa. Nuori tyttö kävi heidän jälessään.

Hän kävi nopeasti, sillä oli kiire käsissä, mutta sitä myöten kuin tuli
likemmäksi siltaa tytön jalat kävivät raskaammiksi, ja siinä hän nyt
seisoi nojautuen sillan aituukseen ja pitäen siitä kiinni. Viivytellen
astui hän taas muutamia askeleita eteenpäin ja pani jo toisen jalkansa
portaille, mutta samassa tempasi hän itsensä irti ja lensi kuin hullu
ihminen ylös mäelle päin. -- Vaimo nousi istuimeltaan veneessä ja aikoi
seurata häntä. "Oi Jumala meitä mittakoon! hän tekee meidät
onnettomiksi! Oi juokse hänen jälkeensä, sinä Tore, oi juokse hänen
jälkeensä!"

Isä seisoi niinkuin kiveksi muuttuneena ja piti venettä sillan
vieressä, naapurit ja muu väki seisoivat sillalla ja katsoivat Toren
jälkeen. Kukkulalla oli tyttö heittäynyt maahan ja pistänyt päänsä
ruohikkoon, ikäänkuin olisi tahtonut itsensä kätkeä. Hän ei huomannut
Toren tuloa.

"Sun täytyy tulla nyt, Marit", sanoi Tore, koskien hänen olkapäähänsä.
Marit kääntyi raivoissaan häntä vastaan:

"Pois!" huusi hän -- "pois sanon minä!" Ja hän otti turvakseen molemmin
käsin ruohojen korsista kiinni.

Tore katsoi ympärilleen, hän ei tietänyt mitä hänen pitää tehdä. "Mutta
kyllä sinun yhtä kaikki täytyy, muuten on liian myöhäistä!" sanoi hän.
Otti sitten Marit'in käsivarsista kiinni ja tahtoi vetää häntä
myötänsä. Marit heittäytyi selälleen, potki, repäisi itsensä irti ja
karkasi mäkeä ylös niinkuin henkensä edestä.

Tore seisoi epäillen. Pitikö hänen seurata tyttöä vai eikö? Mutta
samassa laiva vihelsi ensi kerran ja hänen täytyi rientää alas.
Veneessä seisoivat yhä odottamassa melkein vetämättä henkeään.

"Seuraako hän sinua?" huusi äiti niin pian kuin Tore näkyi mäellä, ja
hän kurkisti sinne päin.

"Se on mahdotointa", vastasi Tore astuen alas, "hän ei tahdo".

Höyrylaiva vihelsi toisen kerran.

"Jumala auttakoon meitä, on liian myöhäistä", huusi äiti ja vaipui alas
istuimelle.

"Niin, meidän täytyy kuitenkin lähteä", sanoi isä, sysäsi veneen ulos
ja pyyhki silmiänsä nutun hihalla, "mutta jos voisit saada hänet
kaupunkiin ennenkuin me maasta lähdemme, niin tekisit meille suuren
palveluksen, Tore".

"Minä teen mitä voin", vastasi Tore.

"Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä, Tore, oi Jumala
siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä", huusi äiti.

Kun vene jo oli kaukana rannalta nousi äiti vielä kerran seisaalleen ja
huusi taas Torelle: "Jumala siunatkoon sinua, pidä huolta hänestä".

Marit istui vuorella, josta sopi nähdä kauas yli lahden. Hän huomasi,
ett'ei kukaan enää häntä seurannut, ja istui sentähden maahan.

Hän istui kädet ristissä sylissään ja katsoi merelle päin, mutta hänen
silmänsä ja hänen kasvonsa olivat kylmän ja tyhjän näköiset. On hetkiä
elämässä, jolloin niin monta ajatusta painaa mieltämme että tukehtuvat
sekä itku että nauru. Marit oli nyt eronnut isästä, äidistä ja
siskoista eikä ikinä enää heitä näkisi. Ei ihmettä siis että silmänsä
lakkaamatta seurasi laivaa, joka höyryvänä lähti eteenpäin, leikaten
vettä ja heittäen etehensä vaahtoavaa hyrskyä vuonon peilin-kirkkaalle
pinnalle. Vaan Marit'in poskilla ei näkynyt mitään kyyneltä, kasvonsa
olivat liikkumattomat. Hän hengitti vaan syvään, niinkuin olisi juossut
nopeasti, ja silmä seurasi laivaa, ikäänkuin olisi kasvanut kiinni
siihen. Ja katso, nyt se hävisi tuon niemen taakse, -- vielä näkyi
mastoa vähän, ja sitten se oli -- poissa. Ainoastaan paksu tukehduttava
savu kierteli rantaa myöten ja vaipui mereen kuin suruhuntu.

Kaikki oli hiljaa. Miehet palasivat jokapäiväiseen työhönsä, puhuen
niistä, jotka olivat lähteneet, ja niistä, jotka olivat jääneet. Veneet
vedettiin koppeliinsa, ei ollut ketään sillalla, eikä ketään tiellä;
Marit istui yhä vaan samassa paikassa, samalla oudolla katsannolla
tuijottaen siihen suuntaan, minne höyrylaiva oli lähtenyt, niinkuin hän
vielä olisi saattanut isää, äitiä ja kotoansa matkalle. Pohjoisessa oli
kokountunut ja koko taivaalle levinnyt mustia pilviä. Ei kulunut
tuntiakaan laivan lähdöstä ennen kuin vettä virtana satoi, ukkonen
jyrisi, toinen ankara puuska tuli toisen perästä mereltä päin, oli
niinkuin taivas ja maa olisivat yhteen sulaneet. Muutamia tuntia sen
jälkeen ilma tyyntyi taas, auringon viimeiset säteet tunkivat pilvien
läpi ja sumu-repaleet ikäänkuin liekissä lensivät vuori-huippujen yli.
Meri oli kiiltävän tyyni, nuoret koivut puhdistivat sadepisarat
päältänsä iltahämärässä ja kurkistivat veteen alas, kajavat kiitelivät
ilmojen läpi taikka soutelivat veden pinnalla. Kaikki oli niin tyyntä
ja hiljaista, ett'ei kukaan voinut arvata tätä samaksi taivaaksi,
samaksi ilmaksi ja vedeksi, joka oli ollut niin pimeä ja uhkaava.

Jos Marit olisi voinut aavistaa, että tämä ilta näytti hänelle kuvan
hänen omasta tulevaisuudestansa, niin hän ehkä olisi katsonut eteneviin
pilviin; nyt hän tuskin niitä huomasi. Hän istui vaan liikkumatta
samassa paikassa. Hän oli vaan vetänyt jalkojaan puoleensa, piti
molemmat käsivarret polvien ympäri ja kallisti päänsä niiden nojalle.
Sadepisarat tippuivat märistä hiuksista alas kaulalle, hän ei sitä
tuntenut. Röijy oli läpimärkä ja hän vapisi vilusta, vaan ei ollut
siitä millänsäkään. Nyt hän ei enää tuijoittaen katsellut lahtea ja
höyrylaivaa. Hän oli kääntänyt kasvonsa toiselle puolelle, tuonne
vuonon toiselle rannalle päin, josta hieno sinertävä savu nousi puiden
latvojen väliltä. Ei hän enää niin raskaasti hengittänyt myöskään, ei,
hän nojasi päätänsä polvia vastaan ja katseli metsään niin
tietämättömänä koko maailmasta, että olisi luullut hänen nukkuvan.

Mitä hänen silmänsä etsi?

Majassa metsässä tuolla _hän_ asui.



TOINEN LUKU.


Marit säpsähti. Joku koski hänen olkapäähänsä. Se oli Tore.

"Täälläkö sinä olet, Marit?" sanoi hän; "minä olen kauan etsinyt
sinua".

Marit ei vastannut.

"Tahdotko seurata minua kotiin?" sanoi Tore, hetken ääneti oltuansa,
"niin äiti antaa sinulle yösijan".

Marit käänsi päätään hänen puolehensa ja katseli hänen kasvoihinsa.
Sitten nousi hän sanaakaan sanomatta ja seurasi häntä. Tore kävi
edellä, hän jälessä. Ei sanaakaan lausuttu tiellä.

Toren äiti istui tuvassa kehräämässä, kun poika astui sisään ja Marit
hänen jälkeensä.

"Se on Knut'in tytär, hänen, joka läksi tänä päivänä", sanoi Tore.

"Vai niin on?" sanoi äiti, nousi rukin vierestä ja katseli poikaansa.

"Marit ei tullut lähteneeksi ja nyt näyttää siltä kuin hän olisi vähän
märkä", jatkoi Tore.

"Voi tyttö parka", sanoi äiti, meni koettelemaan Marit'in vaatteita.
Marit seisoi kankeana kuin seiväs.

"Niin, ja valmista sitten vuode niin pian kuin voit; sillä hän on
väsynyt ja tahtoo arvattavasti mielellään levätä".

"Hän saa tulla minun kanssani luhdille, niin hän saa vuoteen siellä",
sanoi äiti, "Tule nyt, niin saat mennä levolle", sanoi hän Marit'ille
ja meni ovelle hänen edellä. Marit seurasi äänettömänä ja Tore istui
tuolille miettimään siksi että äiti palasi.

"Mikä tyttöä vaivasi?" kysyi äiti, "tuskin sain sanaa hänen suustansa".

"En tiedä", sanoi Tore ja nyt hän kertoi kuinka kaikki oli tapahtunut.

"Ei, onko mokomaa kuultu!" sanoi äiti, "lapsi parka, mihinkä hän nyt
aikoo maailmassa?"

"En tiedä", vastasi Tore ja rupesi käymään edestakaisin lattialla,
kädet taskuissa. Näin hän käveli siksi että illallinen oli pöydällä.
Syötyänsä pari lusikallista sanoi hän:

"Mitä sinä arvelet Marit'ista?"

"En muuta kuin -- hyvää", vastasi äiti ja katseli kysyvästi poikansa
silmiin.

"Minä olen miettinyt mitä on tapahtunut, ja minä luulen että näin on
sallittu; sillä kaiketi sinä tiedät että minä kauan olen pitänyt
Marit'ista. Kun nyt sain kuulla että hänen piti lähteä, niin ajattelin
että siitä ei saa tulla mitään yhtä kaikki, ja sentähden en puhunut
mitään. Mutta kun hänen lähhdöstänsä tänä päivänä ei tullut mitään,
niin uskon että se on Jumalan tahto, ja sentähden tahdoin kysyä sinulta
mitä sinä arvelet, ja --"

"Etkö usko että hän on liian nuori", katkaisi äiti hänen puheensa.

"Oi -- kyllä hän on tarpeeksi vanha", vastasi Tore, "ja jos hän ei
huoli minusta, niin tämä oli vaan sattumus. Hänen isänsä pyysi minua
pitämään huolta hänestä ja minä arvelin että voisin sitä parahiten
tehdä tällä lailla; sillä arvattavasti hän ei tahdo lähteä nyt enää".

"Niin, voithan sinä kysyä häneltä huomenna", sanoi äiti.

"Noo, siihen on kyllä aikaa. Hänen pitää nyt perin pohjin levätä, ja
onhan siellä myös palveluspaikka tarjona kihlakunnan-tuomarin
kartanossa", vastasi Tore.

Seuraavana aamuna, kun Tore tuli sisään aamiaiselle, sanoi hän äidille:

"No, kuinka Marit jaksaa tänä päivänä?"

"Hän on vielä vähän vilustunut", vastasi äiti.

"Parasta on että hän jää makaamaan vähäksi aikaa päivällä, ja sitten
sinä voit lämmittää hänelle maitoa ja olla hyvä häntä kohtaan; hänellä
ei saa olla mitään valittamista niin kauan kuin hän on tässä talossa".

"Minä olen ajatellut samaa", vastasi äiti.

"Parasta on myös olla mainitsematta siitä, josta puhuin", lisäsi Tore
ja meni.

Myöhemmin iltapäivällä oli Marit tuvassa. Hän oli vielä vähän
hajamielinen ja näytti kalpealta. Toren äiti seurasi häntä silmillänsä,
vaan jätti hänet muuten itsekseen. Vähän sen jälkeen tuli Tore sisään,
silloin äiti meni. Huomattuaan että Marit istui yksinään ikkunan
ääressä, meni Tore istumaan vastapäätä häntä, otti piippunsa esille ja
rupesi polttamaan.

"Minä kirjoitan muutamia sanoja isällesi tänä päivänä, Marit", sanoi
hän viimein, "pitääkö minun sanoa että sinä tulet jälestäpäin?"

Marit katseli häntä säikähtyneenä.

"En tahdo lähteä", vastasi hän, peloissaan.

"Oletko myös tarkoin miettinyt tätä asiaa, sillä minä en muuten tahdo
olla osallisna siinä", aloitti Tore taas.

Kyynel tuli Marit'in silmään, ja hän vastasi taas, vaikka hiljaa: "en
tahdo lähteä".

Tore veti muutaman savun piipustaan.

"Mihinkä olet aikonut mennä?" kysyi hän taas.

"En tiedä", sanoi Marit ja laski päänsä ikkunalaudalle, salatakseen
kyyneleet, joita hän ei voinut pidättää. Tore katseli häntä hetken
aikaa ja lausui sitten: "Älä murehdi siitä, Marit, tähän taloon sinä
voit jäädä niin kauan kuin tahdot, ja -- olin aikonut kysyä sinulta,
etkö tahtoisi jäädä tänne samalla ainiaksi. Tiedäthän että isäsi ja
minä olimme hyviä ystäviä, ja tämä talo on ennenkin elättänyt
emäntäänsä, jotta se arvattavasti jaksaa sitä vastakin tehdä" -- -- --

Tore katseli Marit'ia, vaan tämä ei liikahtanut.

"Paitsi sitä on palveluspaikka saatavana kihlakunnantuomarin luona, jos
mieluummin haluaisit sitä -- saat siis valita mitä sulle parhaaksi
näyttää".

"Tahdon palveluspaikkaa", sanoi Marit, nostamatta päätänsä.

Tore nousi ja pani pois piipun. "Minä menen heti sanomaan sen
tuomarille, jotta eivät ota toista", sanoi hän; "sillä sinun tarvitsee
vielä levätä vähän -- -- -- mutta", ja hän käänteli lakkiansa käsissään
vähän aikaa, "jos kenties joskus rupeisit miettimään mitä nyt sinulle
olen sanonut, niin tiedät, että ovi on auki ja että Tore istuu tässä
tuvassa. Minä kirjoitan, kuten sanottu, isällesi". Näin sanottuaan meni
Tore.

Äiti tuli huomaamatta sisään taas ja katsahti Marit'in puoleen. Kun
Marit nosti päätään ja katseli ympärilleen, askaroi äiti takan vieressä
eikä ollut mitään huomaavinansa.



KOLMAS LUKU.


Matit oli saanut palveluspaikan kihlakunnan-tuomarin luona, vaan tämä
herrasväki ei juuri ollut parasta laatua. Rouva ja tyttäret olivat niin
erinomaisen hienoja, ett'ei kukaan voinut tehdä heidän mielensä mukaan,
ja siten saatiin aina toria toisesta tai toisesta asiasta kun he
tulivat kyökkiin. Mutta vaikka Marit'illa siis ei ollut erittäin
hupaista, ei hän koko elin-aikanansa ennen ollut niin iloinen kuin nyt.
Hänen oli niin helppo olla, kun kaikki oli päättynyt eikä enää voinut
muuttua toisellaiseksi, että hän mielellään olisi laulanut koko päivän.
Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja ystävälliset ja hänestä tuntui kuin
hän voisi rakastaa kaikkia ihmisiä. _Hän_ ei vielä ollut ilmaantunut.
Hän usein silmäili metsään päin ja tietä myöten eikö ketään näkyisi
hänen kaltaista, mutta hän ei vielä koskaan ollut tullut näille
paikoille.

Eräänä päivänä kun Marit oli väen kanssa ulko-työssä, tuli eräs mies
kävellen tietä myöten. Hän oli puettu verkanuttuun ja nahkahousuihin ja
pieni lakki hänellä oli päässä. Hänellä oli piiska kädessä, ei muuta
mitään. Kun hän näki Marit'in kävelevän siinä harava kädessä, pysähtyi
hän ja katseli tyttöä. Hyppäsi sitten ojan yli ja nosti toisen jalkansa
aidan yli.

"Pitääkö mun uskoa silmiäni, Marit?" sanoi hän, "sinäkö olet?"

"Aivan niin", vastasi Marit, nojaten haravan varteen.

"Ja minä kun luulin sinun lähteneen".

"Ei, minä en ole lähtenyt", vastasi Marit.

"No, kaiketi tämä on tapahtunut sentähden, että meistä tulisi
pariskunta sitten?" sanoi mies, katsellen veitikkamaisesti tyttöä ja
lyöden säärtänsä piiskalla.

"Se ei taida olla niin varmaa", vastasi Marit ja rupesi heiniä
haravoimaan.

Mies hyppäsi aidan yli ja heittäysi pitkäkseen likelle häntä.

"Oikein todella", sanoi hän, "niin -- -- -- voit uskoa että olen
ostanut kauniin hevosen Balders'issa tänä vuonna -- sen vertaista et
ole koskaan nähnyt, sääret sillä on niinkuin raudasta valetut ja nahka
kuin silkkiä. Nyt olen matkalla hevosmarkkinoille". -- Ja mies leikki
piiskallaan.

"Vai niin", vastasi Marit.

"Ja sitten lähden Kristianiaan syksyllä -- minä myin kaksi ruskoa
Baardsen'ille siellä viime vuonna ja voitin summattomasti rahoja".

"Vai sinä voitit?" vastasi Marit, kuunnellen häntä henkeänsä vetämättä.

"Kahden vuoden päästä ai'on mennä naimiseen, näetkös, ja sinun
kanssasi, Marit".

"Vai niin".

"Niin tahdon, mitä sinä siihen sanot?" kysyi mies, nousi ja lätkytti
piiskalla.

"Oo -- ehk' ei olisi aivan mahdotointa", vastasi Marit ja katseli
häntä.

"Olkoon siis päätetty, kahden vuoden perästä minä tulen ja silloin
häitämme vietetään. Vaan nyt minun täytyy kiirehtiä pohjoiseen päin,
minun pitää olla tunturin toisella puolella k:lo 12". Ja mies antoi
Marit'ille kättä.

"Oletko nyt taas ulkona kuleksimassa, Anders?" huusi eräs ääni
tienvarrelta, ja siellä seisoi vanha kerjäläis-akka ja katseli heitä.
"Älä vaan usko häntä", huusi hän Marit'ille ja lähestyi; "hän kihlaa
yhden tytön joka paikassa, minne vaan tulee".

"Oletko sinä taas täällä, sinä pahan ilman lintu", huusi Anders
hänelle, "parempi olisi että tekisit jotain hyödyllistä kuin että
kuljet ruokaa varastamassa ihmisiltä".

"Älä sinä siitä murehdi, Anders hevoislanko", huusi ämmä takaisin; "et
sinä ainahan köyhdy killingeistä, jotka minulle annat. Mutta mitä puhun
on totta", sanoi hän nyykäyttäen päätänsä Marit'ille; "minä kun tunnen
tuon hulivilin, minä".

Marit katseli rakastettuansa kummallisella katseella.

"Et sinä suinkaan huoli hänen lörpötyksistään", sanoi mies ja puristi
tytön kättä; "tunnet kai vanhan Gunhild'in, hän kulkee täällä ympäri
puolihulluna. Tahdotko korjata luusi täältä", huusi hän akalle, joka
vielä seisoi samassa paikassa heitä katsomassa, "taikka saat maistaa
tätä keppiä". Hän nosti piiskan vartta akkaa vastaan. Tämä vetäytyi
pois.

"Jää hyvästi siis Marit", sanoi Anders, puristaen tytön kättä
toistamiseen -- "tiedät siis, kahden vuoden perästä". Näin sanoen meni
hän ja tervehti kädellään Marit'ia.

"Koska aiot palata, sinä hevois-varas", huusi akka hänelle.

Anders kääntyi mäellä.

"Oo -- ensikerran kun taas ristiäisiä toimeenpanet", huusi hän alas
vaimolle; sillä tunnettu oli seudulla että Gunhild kerran oli saanut
lapsen, vaikka oli naimatoin.

"Ha, ha" -- -- -- nauraa hohotti akka ja oikaisi itseänsä, "siinä
tapauksessa armahasi saa jotensakin kauan odottaa". -- Näin sanoen meni
hän tiehensä.

Marit seisoi kauan ajatuksissaan ja katseli miehen jälkeen; niin kauan
kuin Anders'ia vielä näkyi, ei harava heiniin koskenut. Marit oli nyt
nähnyt lemmittynsä, hänet, josta niin kauan oli uneksinut. Hän oli
tullut ja mennyt kuni tuulen puuska ja kuitenkin oli Marit tullut hänen
morsiamekseen; sillä semmoinenhan hänen tarkoituksensa oli. Ja nyt
Marit ei saisi häntä nähdä kahden vuoden kuluessa.

Kuinka eriskummallista kaikki oli. Koti, isä, äiti, Amerika, Tore,
kaikki oli niinkuin kuollutta ja poispyhitty hänen mielestänsä. Pian
kaksi vuotta kuluisi. Ja hän voisi vähitellen ruveta ompelemaan
kapiotansa, kutomaan sukkia ja panemaan ne kirstuun. Olihan aina hyvä
olla valmiina. Ja sitten hän tulisi jonakin päivänä häitä viettämään.
Marit tiesi että Anders ei osannut kirjoittaa, vaan Herra Jumala häntä
kaiketi suojelisi ja silloin tällöin joku matkustaja ehkä tulisi, joka
toisi häneltä terveisiä. Hän siis kyllä voisi odottaa niin kauan.
Kotona kartanossa eivät he voineet ymmärtää miksi Marit koko illan
käveli hymysuin, mutta Marit -- hän tiesi miksi.



NELJÄS LUKU.


Kaksi vuotta oli kulunut eikä Marit ollut saanut ainoatakaan kirjettä
Anders'ilta. Viisi kertaa oli tunturin toiselta puolelta tullut
matkustavaisia ja heidän kanssansa Anders oli lähettänyt terveisiä,
mutta siitäkin oli jo puoli vuotta kulunut. Viimeinen, mitä oli
kuullut, oli että Anders enimmiten oleskeli naapuriseurakunnassa, kun
hän ei ollut retkillänsä, ja että hän vielä jatkoi hevois-kauppaa,
muuta hän ei tietänyt. Ei Marit'illa juuri ollut helppo olla näinä
vuosina; raskasta työtä kartanossa oli ollut; vaan hän lohdutti
itseänsä sillä, ett'ei tätä voinut kestää ijankaikkisesti. Huhu kertoi
tässä seudussa mitä oli tapahtunut Marit'in ja Anders'in välillä ja
miesten tuvassa laskettiin aina leikkiä Marit'in kanssa ja sanottiin
että hänen täytyisi punoa itselleen vahva köysi jos hänen oli aikomus
tuota lintua vangita. Marit silloin tavallisesti suuttui kovasti ja
kerran oli hän joutunut otteluun karjakon kanssa, suureksi huvitukseksi
miehille, jotka istuivat penkillä ja nauroivat. Semmoisina hetkinä
Marit tunsi itsensä niin hylätyksi ja onnettomaksi. Hänellä ei ollut
ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua ja johonka olisi
voinut luottaa: sillä herrasväelle hän ei voinut mennä semmoisia
juttelemaan. Ne elivät ikäänkuin korkeammassa ja hienommassa
maailmassa, eivätkä koskaan puhuneet palvelijoille muulloin kun heidän
oli täytymys sitä tehdä. Silloin Marit'in oli tapa istua takalle
miettimään ja tuumimaan, itsellensä kertoelemaan kaikki, mitä Anders
oli sanonut sekä ennen että nyt kun viimeksi olivat toisiansa
tavanneet, ja sitten hän arveli että, jos voisi luottaa keneenkään,
niin se oli Anders'iin. Olihan Maritkin uhrannut kotonsa, isän ja
äitin, kaikki, mitä hänellä oli rakasta, Anders'in tähden, olihan
Jumala aina kaikissa muissa asioissa pitänyt hänestä huolta, eikä ollut
mahdollista että _hän_ pettäisi, joka suulla ja kädellä oli Marit'ille
lupauksia antanut. Näin ajateltuansa tuli hän taas iloiseksi ja
onnelliseksi ja sitten hiipi hän ylös luhdille, jossa hänen
vaatekirstunsa oli, ja otti esille mitä pientä oli leikannut ja
neulonut, katseli sitä ja iloitsi siitä, että hänen pieni varastonsa
kuitenkin oli lisääntynyt aikaa myöten. Jos kukaan oli ahkera, niin se
oli Marit raukka. Jos jäi vähän aikaa illalla, kun talon työt olivat
loppuneet, niin Marit sytytti kynttilän ja neuloi myöhään yöhön
rinta-liinaa tai muuta, mitä tarvitsi. Silloin oli hän ihan selvästi
näkevinänsä tuon pulskan ja notkean miehen, joka laulaen tuli tietä
myöten, piiska kädessä. Pian hän tulisi, tasku rahoja täynnä, ovea
kolkuttamaan ja silloin saisivat sekä Lars että Gudbjörg piika nähdä --
kuinka hän silloin nauraisi hänelle, totta tosiaan hän nauraisi!

Kaksi vuotta oli kulunut, vaan vielä ei Anders'ia kuulunut. Marit
odotti mutta hän ei ollut levotoin, tiesihän hän varmaan että Anders
tulisi. Tuomarin kartanossa oli ollut kiirettä viime aikoina. Toinen
tyttäristä oli tullut kihlatuksi eräälle ylioppilaalle ja nyt olivat
sekä ylioppilas että hänen vanhempansa käymässä kartanossa. Heidän piti
jäädä sinne muutamaksi viikoksi. Rouva puuhasi jotain huvitusta
vieraille, ja nyt hän oli sopinut paikkakunnan herrasperheitten kanssa,
että lähdettäisiin yhteiselle huviretkelle naapuriseurakuntaan, koska
neljät talonpoikaishäät vietettäisiin samana päivänä. Marit'in piti
seurata heitä passarina ja muutamat miehet saisivat ensin viedä sinne
hevosilla ruoka- ja pullo-korit, päällysvaatteet ja sänkyvaatteet,
heidän tuli nimittäin olla yötä paimenmajassa. Sitten he lähtivät
matkalle kirkkaalla ilmalla nauraen ja iloten. Marit hymyili itsekseen,
sillä nyt hän kulki samaa tietä, jota Anders oli käynyt erotessaan
hänestä kaksi vuotta sitten. Marit'in mielestä teki vuori-ilma hänelle
niin hyvää, sillä täällä oli niin helppo hengittää.

Kun nyt olivat saapuneet paikalle, oli muitten meneminen kirkkoon
juhlallisuutta katsomaan, mutta Marit'in tuli jäädä pöytää kattamaan ja
valmistamaan kaikki päivälliselle. He menivät siis ja Marit jäi
jälelle.

Hän otti kaikki esille korista, hieroi messinkikapineita niin että jo
kaukaa loistivat, kattoi pöydän ja järjesti kaikki. Vaan kun hän
viimein oli valmis, eivätkä vielä tulleet kirkosta, rupesi hänenkin
suuresti tekemään mieli sinne vähäisen katselemaan, ja tämä halu kävi
viimein niin vastustamattomaksi että hän juoksi matkoihinsa. Kirkko
oli väkeä täynnä ja Marit'in täytyi nousta varpailleen nähdäksensä
jotain. Juuri nyt seisoi yksi pari alttarin edessä ja Marit koetti
nähdä tuntisiko jompaakumpaa heistä. Hän näki sulhasen -- -- kumma
kuinka hän oli Anders'in näköinen! Aivan yhtäläinen olkapäistä ja
selästä; vaan tämä ei kuitenkaan ollut niin voimakkaan näköinen kuin
Anders, arveli Marit; harva mies näillä seuduilla oli Anders'in
vertainen. Hs! -- pappi lukee. "Ja nyt minä kysyn sinulta, Anders
Svendsen Bjaaland" -- -- --

Tuliko joku kipeäksi? Kuului kimakka huuto, väkeä tunkeutui kokoon ja
eräs nainen kannettiin ulos, joka makasi niinkuin kuolleena. -- Ei, se
oli ainoastaan muuan tyttö, joka ei ollut kestänyt tuota kuumuutta,
vaan meni tainnoksiin.

Marit makasi ulkona kirkkomaalla ja hänen ympärillänsä seisoi joukko
vaimoja, jotka säälien häntä katselivat. "Voi raukkaa, kuinka kalpea
hän on! -- Onko täällä kukaan, joka tuntee häntä? -- Hän ei ole täältä
kotoisin". Marit kuuli surinaa ympärillänsä, vaan ei virkkanut mitään.
Hän ei muistanut muuta kuin yhtä asiata, vaan sitä hän muisti. Hän tuli
kotia. Hän ei tietänyt kuinka jalat häntä kannattivat; vaan kotia hän
tuli kuitenkin. Hän heittäytyi erään kistun päälle luhdilla, hän ei
itkenyt, ei rukoillut eikä ajatellut, hän ainoasti makasi siinä. Nyt
kuuli hän kuinka joku huusi hänen nimeänsä useita kertoja. Hän hypähti
pystyyn, hän muisti taas missä oli; rouva häntä kutsui. Marit juoksi
alas kyökkiin.

Siinä seisoi rouva. "Vihdoin viimeinkin", kuului huuto häntä vastaan.
"Saanko luvan kysyä missä hän on oleskellut tänä päivänä? Onko mokomaa
nähty, -- juosta pois nyt, kun meillä on niin kova kiire. Enkö sanonut
että hänen piti jäädä tänne? Vai kuinka -- tule nyt ruoan kanssa ja tee
se pian".

Marit kallisti päätänsä, hän puri hampaansa yhteen, mutta hän ei
hiiskunut sanaakaan. Sisällä tuvassa olivat jo ruoalla. He olivat
iloiset ja juttelivat kaikesta mitä kirkossa oli nähty. Marit kävi
ympäri ruokaa tarjoomassa.

"Se oli pulskea mies, tuo toinen sulhasmies", sanoi ylioppilas, "hän,
jonka nimi oli Anders, luulen minä, mutta mistä hän tuon vanhan noidan
oli saanut! Näytti kuin se olisi ollut hänen isoäitinsä. En minä vaan
ymmärrä kuinka mies voi heittää itseänsä pois tuolla lailla".

"Marit", sanoi rouva, "tarjoa maisterille enemmän kastinta".

Marit pisti kastin-maljan esille, mutta hän vapisi niin että hänen
täytyi ottaa tuolin karmista kiinni. Ylioppilas katsahti häneen.
"Parempi olisi ollut, että hän olisi ottanut esimerkiksi sinut, Marit",
sanoi hän veitikkamaisesti ja nauroi.

Marit ei tietänyt mitenkä kävi; mutta malja pääsi hänen kädestänsä niin
että kastin vuosi alas ylioppilaan hienoja vaatteita myöten. Siitäpä
vasta hämmennystä syntyi. Rouva oli aivan onnetoin ja hän sekä morsian
juoksivat edestakaisin, pesivät, hieroivat, kuivasivat ja valittivat
kuinka surkeata oli saada semmoista palvelusväkeä. Marit oli horjunut
ulos kyökkiin pyyhinliinojen kanssa ja rouva tuli hänen jälkeensä.

"Tiedätkö mitä, hyvä Marit", sanoi hän -- "tämä käy liian pitkälle
siistissä seurassa. Minä olen nyt kärsinyt tätä tämmöistä kaksi vuotta,
mutta olkoon se nyt päättynyt. Muuttoajan jälkeen sinä et enää astu
minun huoneeseni, ymmärrätkös?"

Marit nojautui seinää vasten, kyyneleet silmissä. "Minä en ole oikein
terve", sanoi hän matalalla äänellä.

"Kipeäkö? Niin kai. Kipeitä te olette niin pian kuin vaan vastaan käy.
Nyt saat olla niin hyvä ja la'ata hulluttelemasta siksi että
päivällinen on ohitse, silloin voit mennä ylös lepäämään kun olet
astioita pessyt. Tule nyt tuomaan enemmän kastinta".

Marit luuli kadottavansa järjen, vaan hänen täytyi kestää yhtä kaikki.
Hän meni taas sisään, passasi niinkuin ennenkin, hän kuuli että
puhuivat häistä, että pitivät puheita ja lauloivat, vaan mitä tuo
kaikki merkitsi, siitä hän ei selville päässyt. Hänen korvissansa
kohisi ja suhisi, niinkuin kosken kohina. Kun hän oli saanut kaikki
reilaan, riensi hän ylös luhdille ja heittäytyi erään kirstun päälle.
Hän ei saanut suustansa sanaakaan, vaan vääntelihe ja kääntelihe kuin
sairas. Viimein sanoi hän tuskissaan: oi Jumal' auta minua! Hän ei
rauhaa eikä lepoa saanut, hän heittihe sinne tänne -- ei. -- Hän hypähti
seisaalle ja istui taas kannelle, painoi otsaa käsiinsä, ikäänkuin
saadaksensa sillä ajatuksista kiinni. Kun tuo ahdistus vähitellen
poistui oli niinkuin taakka rinnallakin olisi helpompi, mutta nyt hänen
katseensa oli muuttunut niin kummallisen tuimaksi. Melkein olisi voinut
pelätä että hän oli järkeä vailla ja mietti jotain pahaa, semmoinen oli
hänen katsantonsa. Hän ei liikahtanut kirstulta pois, vaan tuijotti
eteensä ilmaan. Kyynäspäät piti hän polvillaan ja sormet olivat
hiuksissa. Selvä oli että Marit jotain mietiskeli, vaikk'ei ollut helppo
tietää mitä. Näin hän istui monta tuntia, mutta sitten nousi hän
yht'äkkiä. Hän heitti päähänsä silkkihuivinsa ja hiipi sukkasillaan
portaita alas. Vaan tultuansa ulos ja pantuansa kengät jalkaan, lensi
hän hurjasti kivien ja kantojen yli sinne, josta viulun ääntä kuului ja
iloinen melske häätuvasta. Hän kyseli, -- niin, tässähän Anders häitä
vietti. Hän pyysi saada puhutella sulhasta ja lähetettiin noutamaan
häntä. Anders oli käynyt iloiseksi hää-juomasta ja tuli mäkeä alas aidan
luo ja siellä -- seisoi Marit hänen edessänsä. Kohta hän ei tuntenut
Marit'ia, vaan sitten joutui hän hämille ja vetäysi pari askelta
taaksepäin.

Marit meni aivan likelle häntä.

"Niin, _minä_ se olen kun olenkin", sanoi hän ja katseli suoraan
Anders'in silmiin.

"Oletko sinä ulkona tässä kauniissa ilmassa?" sanoi hän ja oli
hakevinansa jotain liivien taskusta.

"Niin, minä tässä olen!" sanoi Marit katkerasti nauraen. "Kaiketi
arvelet minun sopivan häihisi?"

"Kuinka itse tahdot. Ei ollut sallittu että meistä pariskunta tulisi",
sanoi Anders.

"Sallittu! -- -- luulet kenties että minä ai'on istua ja valittaa
voivotella sinun tähtesi, vaan siinäpä erehdyt, mies. Minun silmissäni
ei sinulla ole enemmän arvoa kuin tuolla kivellä tuossa", ja Marit
potkasi kiveen, niin että se lensi pitkän matkan, "sen enempää arvoa ei
sinulla koskaan ole ollut. Olihan helppo nähdä mitä lajia sinä olit,
kun korjasit luusi vuoren toiselle puolelle".

Anders punastui vihasta.

"Tahdon ilmoittaa sinulle, Marit, ett'ei haukkumiset sinua yhtään
hyödytä. -- Tätä ei nyt käy muuttaminen; mitä sinä siis tahdot?"

"Minä tahdon sanoa sinulle että olet konna", huusi Marit ja polki
jalkaa maahan, "minä tahdon sanoa sinulle että sinun pitäisi hävetä
olla kunniallisten ihmisten parissa, sen minä tahdon; minä tahdon sanoa
sinulle että olet saattanut minut perikatoon, jotta minusta ei ikinä
tule ihmistä enään". Ja Marit kääntyi aidalle päin ja purskahti itkuun.

Joku tuli kävellen pihan yli. Se oli Anders'in uusi vaimo. Tämä läheni
huomatessansa heitä.

"Seisotko täällä juttelemassa kerjäläistytön kanssa", sanoi hän
Anders'ille; "jos hän tahtoo ruokaa, voi hän mennä kyökkiin".

Marit otti kädet kasvojen edestä, kuultuansa sen.

"Kerjäläistyttö?" sanoi hän, meni aivan likelle vaimoa ja pudisti
nyrkkiänsä hänen nenänsä alla. "Ei, mutta sinä olet kerjäläis-akka,
sinä, joka olet varastanut hänet multa! Vaan minua hän olisi tahtonut,
minua hän kosi kauan aikaa ennen sinua, minua hän rakastaa yhtä kaikki,
vaikka sinulla on muutamia lehmiä. Ja minä olen yhtä kunniallinen minä,
kuin sinä, sen tahdon sanoa sulle, etkä sinä ole sitä päivää näkevä,
jolloin minä kerjäisin killinkiä Kari Bjaaland'ilta. Ota sinä vaan
kultakappaleesi, sinä hupakko, minä en sitä ottaisi, vaikka se
heitettäisiin jälkeeni".

Kari oli puuastunut, hän puri hampaansa yhteen ja katseli alas miehensä
puoleen.

"Sinä kuulet sen, Anders?" sanoi hän.

Anders seisoi siinä suuttuneena ja hämmästyneenä; hän ei tietänyt mitä
tehdä, mutta meni viimein Marit'in luo ja otti hänen käsivarrestansa
kiinni.

"Sinun pitää mennä nyt, Marit, taikka" -- --

"Niin, lyö minua jos uskallat", huusi Marit katsoen suoraan Anders'in
silmiin, "minä panen vetoa siitä, ett'et uskalla -- -- Näetkös, -- sinä
olet pelkuri nyt, Anders Bjaaland, ehkä hieman häpeetkin. Se hiukkanen
miessydäntä, mitä sinulla on ollut, on kaiketi piiloittunut akan hameen
taakse nyt".

Anders oli vaiti, mutta Kari tuli ja otti hänen takinhihastaan kiinni.
"Jumala tietäköön miksi sinä seisot ja kuuntelet häntä, näethän että
hän on hullu".

Marit kuuli sen ja nauroi.

"Hullu?" sanoi hän, "ei, kyllä sinä hullumpi olet, joka otat sinua
kaksikymmentä vuotta nuoremman miehen. Niin, mene sinä", huusi hän
poismenevän Karin jälkeen. "Nyt saat istua lihomassa avarassa
tuvassasi, sinä, Marit kyllä voi orjaella ja tehdä työtä käsillänsä.
Hyvästi siis, Anders Bjaaland, voi hyvin ja tanssi lystikkäästi tänä
iltana, ole vaan varoillasi, ett'en minä riipu kuin lyijy sinun
kenkiesi anturoissa; älä luulekkaan että niin helposti eroitat itseäsi
minusta. Olen yöllä ahdistava rintaasi, päivällä olen laskeva kiviä
tiellesi ja astuessasi kynnyksen yli olet minuun kompastuva. Ei yhtään
auringon sädettä ole valaiseva huonettasi, sillä ulkopuolella seison
minä pimentämässä. Hei vaan, kyllä silloin tulet viettämään iloista
elämätä! Pilkkanauru on soiva korvissasi kun tahtoisit muistutella
jotain virren-nuottia, ja kirkossa istuessasi minä istun sun vieressä
ja kuiskaelen siitä miehestä, joka myi itsensä perkeleelle kahdesta
kiiltävästä hopeataalarista. Olet ehkä silloin silmälläsi etsivä
Marit'ia, vaan hänen silmänsä on oleva kuiva, hän on naurava sinulle,
hän on --"

Anders oli jo ladon toisella puolen, mutta hän oli viivystellen astunut
ylöspäin. Marit puhui niin kauan kuin Aders'ia näki, tuijoitti vielä
siihen suuntaan, mihin hän oli hävinnyt, ja istui sitten tien varrelle,
kasvot käsiin kätkettyinä.

Oli jotensakin pimeä kun Marit palasi. Kotona olivat häntä etsineet
noin tunnin aikaa, vaan eivät löytäneet. Rouva oli raivoissaan, hän
torui ja lähetti ihmisiä ulos etsimään tarkemmin; sillä oli sovitettu
niin, että seuran oli ehtiminen paimenmajalle vuoren kukkulalle ennen
yötä, jota varten jo oli tilattu yösijoja siellä edeltäkäsin. Ja tuossa
Marit sitten tuli ovesta sisään hiljaa ja tyynesti niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Rouva katsoi häneen niinkuin puusta pudonneena, mutta
Marit meni vaan piisin luo ja rupesi siellä askaroimaan.

"Vai hän tulee viimeinkin, hän tahtoi arvattavasti että meidän piti
odottaa siksi kun hänen olisi mukava lähteä", sanoi rouva
pilkallisesti; "mutta, kyllä minä opetan sua sanomaan itseäsi kipeäksi
ja sitten juoksemaan tanssiin nuorten miesten jälkeen". Näin sanoen
juoksi hän Marit'ia vastaan, antaaksensa hänelle korvapuustin.

Marit huomasi sen, hän kääntyi äkkiä ja tarttui rouvan ranteesen niin
voimakkaasti, että rouva oli huutamaisillaan.

"Ette lyö", sanoi hän vaan ja katsoi terävästi rouvan silmiin. Rouva
vaaleni; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt että Marit'illa oli noin
kylmä ja kova katsanto; hän vaikeni ja meni toiseen huoneesen.

Hetken kuluttua oli koko seura matkalla hevosineen päivineen eikä
sanaakaan enää haastettu siitä, mitä oli tapahtunut. Oli kuutamo, jotta
ei ollut vaarallista vaikka tulivatkin vähän myöhään paimenmajalle.
Marit kävi muitten jälessä, jalka asteli koneentapaisesti eteenpäin, ei
hän nähnyt vuoria eikä kukkuloita ja ennenkuin tiesikään olivat jo
perille tulleet. Hän sai sijansa lattialla, niinkuin muutkin, vaan ei
saanut unta silmiinsä koko yönä. Havaittuansa että kaikki hänen
ympärillänsä nukkuivat, hiipi hän hiljaa ovesta ulos ja jäi seisomaan
kiviportaille katselemaan. Kuu oli täysi ja valaisi vaalealla, kalman
kylmällä valollaan autiota avaraa vuoristoa ylt'ympäri. Hänen
jalkojensa juurella oli kanervikot, ja ilma oli niin kirkas että sopi
nähdä sekä kanervikot että kaikki ra'otkin kallioseinissä, ja samalla
se oli raitis ja keveä. Ei karjan kelloa kuulunut, ei virran kohinata
eikä lehden liikutusta. Kaikki seisoi täällä ikäänkuin kuunnellen
mahtavien vuorihuippujen läheisyydessä, jotka avaruudessa ylpeästi
nostivat valkoiset huippunsa taivasta kohti. Ne tiesivät ett'ei myrskyt
eikä pilvet voineet heitä siirtää pois niistä paikoista, mihin olivat
juurtuneet. Heidän ei tarvinnut rukoilla paikkaa eikä palvelusta
keltäkään, he olivat herroja alallansa eivätkä toista tarvinneet.
Suuren sinertävän sumuvaipan vetivät he ympärilleen kun yö kolkostui,
ja valkoiset päät loistivat kuutamossa. Marit istui alas portaille. Hän
mielestänsä vahvistui katsellessaan näin miehuullista ja suureellista.
Vasta kun rupesivat liikkumaan sisällä paimenmajassa, nousi hän ja meni
sisään. Hän tunsi silloin että oli istunut kauan, sillä koko hänen
ruumiinsa värisi.



VIIDES LUKU.


Marit oli kotona taas ja oli ruvennut tavallisiin töihinsä. Hän oli
luullut että olisi parempi kun taas oli kotona, vaan ei hän koskaan
ollut kärsinyt niinkuin nyt. Hän luuli vahvistuvansa ja hän heikontui.
Tuo kylmä rauha, jonka oli saavuttanut istuessansa sinä yönä vuorella
polttavain ajatustensa kanssa, se raukesi nyt tyhjiin, kun hän oli
palannut kotiseudulleen. Tuolla _ulkona_ oli se paikka, missä olivat
toinen toistansa kohdanneet, ja se tie, missä hän oli seisonut. Täällä
sisällä oli kirstu morsiusvaatteineen, joita hän oli ommellut. Missä
hän kulki ja kävi, luki hän vaan _hänen_ nimeänsä joka paikassa --
Kaikki oli täynnä muistoja pienimmästä ruohonkorresta pienimpään
astiaan seinällä. Hän huomasi olleensa ja eläneensä tässä ainoassa
ajatuksessa kaksi pitkää vuotta; se ajatus oli häntä kantanut kaiken
vaivan ja kärsimyksen läpi, ja nyt -- kaikki oli muserrettu ja tyhjää.
Marit vaipui alas kirstun viereen ja purskahti itkuun semmoiseen, että
oli niinkuin se kestäisi ijankaikkisesti. Mitä oli hänen tehtävä ja
mihin mentävä? Täällä hänen oli mahdotoin olla ja elää, jossa haava
alinomaa revittiin uudestaan auki.

Tuomari oli kutsuttanut Marit'in luoksensa ja nuhdellut häntä siitä,
että hän oli käyttäynyt sopimattomasti. Miesten tuvassa oli Endre
kysynyt leipoiko hän häitä varten, koska oli jauhoissa nenän alta,
mutta Marit käänsi vaan kalpeet kasvonsa häntä vastaan eikä vastannut.
Ei täällä ollut ketään, joka olisi voinut puhua hänelle lohdutuksen
sanaa, vilvoittaa tuota polttavaa otsaa ja virvoittaa kuihtuvaa
sydäntä. Ei, tämä oli liikaa. Epätoivossaan meni Marit alas järvelle,
lopettaaksensa päivänsä siellä, mutta kuinka lienee ollutkaan, oli kuin
tuntematoin käsi olisi häntä pidättänyt eikä hän voinut muuta kuin
tuijoittaa synkkään syvyyteen.

Yöllä hän ei nukkunut, päivällä toivoi hän olevansa tuhat syltä maan
alla sill'aikaa kuin talon tyttäret lensivät tanssista tanssiin;
salista kuului soitantoa ja naurua alas Marit'in luo, joka istui
taistelemassa ajatustensa kanssa pienessä, kylmässä kamarissaan.

Miksi heidän oli niin hyvä ja hänen niin tuskallista? Miksi piti hänen
nähdä lasten iloista leikkiä nurmella ja muiden tekevän työtä, nukkuvan
rauhassa ja iloitsevan, sill'aikaa kuin hän ei saanut elää eikä kuolla?

Eräänä iltana toinen tyttäristä, se, joka oli kihloissa, tuli myöhään
kotiin jostakin iltaseurasta. Hänen sulhasensa häntä saattoi. He
seisoivat vähintäin puolen tuntia kuiskailemassa ovella ennen kuin
erkanivat toisistaan, näytti kuin eivät olisi tahtoneet päästää toinen
toistansa. Kun pääovi oli suljettu meni neito hiljaa kyökin ikkunain
ohitse ja aikoi mennä takatietä sisään, mutta säpsähti aika lailla
nähdessään noiden kalpeain kasvojen katsovan ruudun kautta ulos. Kasvot
liikahtivat kun askeleita kuului. Se oli Marit. Hän meni ovea
aukaisemaan.

"Sinäkö Marit olet näin myöhään valveilla?" sanoi neito astuessaan
sisään. "Hyvä Jumala kuinka minua peloitit! Ethän vaan ole minua
odottanut?"

"Enpä juuri! mutta en saanut unta ja arvelin sentähden että oli paras
istua", vastasi Marit hiljaa.

"No, ota sitten kynttilä, niin voit auttaa minua vaatteiden
riisumisessa". Neito kävi edellä ja Marit jälessä kynttilän kanssa.

"Hyvä Jumala, mikä päivä meillä on ollut tänään, Marit!" sanoi neito
kun oli huoneessansa taas. "Etpä tiedä kuinka ihanaa on olla
kihloissa", lisäsi hän ja silmät loistivat. Hän oli istunut sängyn
laidalle ja Marit seisoi suorana ja kalpeana hänen edessänsä, kynttilä
kädessä.

"Sanotaan niin olevan", vastasi Marit, vaan ei katsantonsa mitään
ilmaissut.

"Etkö koskaan ole aikonut mennä kihloihin, Marit?" kysyi neito ja alkoi
riisua päältänsä osto-kiharat peilin edessä.

"En tiedä mitä se hyödyttäisi", kuuli hän saman syvän äänen lausuvan
takanansa.

"Jos voisin ymmärtää teitä talonpoikia", huudahti neito ja kääntyi
kummastellen. "En luule teillä olevan yhdenkään killingin arvosta
hellätuntoisuutta -- pidä vaari, sinä tiputat kuumaa talia päällesi!"

Marit vapisi niin että tulista talia tipahteli alas hänen kädellensä.

"Ei se tee mitään", sanoi hän, pyyhkäsi pois talin ja piteli kynttilää
kuin ennen.

"En, sillä he eivät koskaan kirjoita toisillensa eikä heitä koskaan
yhdessä nähdä, ja toinen on heille yhtä hyvä kuin toinenkin. Hyi, se on
inhoittavaa!" neito veti ylenkatseessaan hameen päältänsä pään yli.
"Mutta puhuivathan ihmiset, että sinulla oli joku, Marit? Kuinka sen
asian käy?"

"Arvattavasti se ei käy laatuun sitten", vastasi Marit samalla kylmällä
äänellä.

"Oi, sinä lasket vaan leikkiä", sanoi neito ja nauroi, "-- hyi, älä
toki tuijoita minuun tuolla lailla, näyttää kuin minä -- -- sillä sinun
täytyy kuulla että se on ihanata Marit. Niin, niin, odota vaan
huomiseksi, niin minä ripitän sinua. Ja nyt hyvää yötä, älä unohda
kynttilää, ja sitten -- kuule Marit! älä unohda herättää minua varhain
huomenna, niin olet kiltti. Oi, mikä päivä meillä on ollut tänään".

Ja neito vaipui unen helmaan ja näki suloista unta, mutta Marit kulki
liehuva kynttilä kädessä kylmän käytävän läpi.

Huomenna siis -- neito aikoi häntä ripittää. _Hänkö_ uskoisi itsensä
näille ihmisille, jotka eivät häntä ymmärtäneet, jotka eivät olleet
puhuneet hänelle ainoatakaan kehoittavaa sanaa siitä asti kuin hän
tänne tuli! Ei, ennen -- hän seisoi epäillen, hän kävi istumaan, nousi
uudestaan, mutta ei mitään rauhaa löytänyt. Tänne hänen oli mahdotoin
jäädä, -- ei minutiksikaan, ei hetkeksikään. Hän teki jyrkän päätöksen.
Hänen täytyi pois, kapineensa hän kyllä voi saada jälestäpäinkin. Hän
pani röijyn kiinni rinnalla, heitti huivin päähänsä, avasi varovasti
oven ja meni pois pimeässä yössä. Hänestä oli niinkuin hänellä ei olisi
ollut tunnetta rahtuakaan.

Marit kävi nopeasti tien yli, niin nopeasti kuin jalat vaan veivät
häntä. Hän oli käynyt itäistä tietä, vaikka ilman mitään tarkoitusta.
Hän tahtoi vaan mennä kauas, mitä kauemmas sitä parempi, mihinkä, hän
ei tietänyt. Viimein hän uupui ja uupui erään puun juurelle, minne kävi
lepäämään.

Vasta aamulla hän heräsi ja hieroi silmiänsä, kummastellen missä oli ja
muistellen kuinka oli tullut. Nyt hän muisti sen. Tiellä seisoi vanha
vaimo ja katsoa töllötti häneen.

Selässä akka kantoi risutakkaa, jonka oli metsässä koonnut. Hän jäi
ensin tielle tuijoittamaan Marit'iin, vaan sitten tuli hän lähemmäksi.

"Ei, Jumal' auttakoon! Eikö se ole tuomarin Marit?" sanoi hän, katsoa
tuijoitti ja pudisti päätänsä.

Marit ei ollut sitä kuulevinaan, eikä vastannut mitään.

"Onko hän nyt sinut hyljännyt", jatkoi akka ja tirkisti ihan Marit'in
kasvoihin, "ja sitten herrasihmiset ovat ajaneet sinut ulos? Ha -- ha
-- ha -- vaan enkö sitä jo sanonut?" Ja akka nauroi niin että vapisi ja
taputti Marit'ia olkapäälle. Sitten rupesi hän laulamaan:

    "Ja mies tuo vaan lensi ilman muuta
    Ja neitoselle hän tuppas' suuta,
    Hän tuppasi kerran, tuppas' kaks,
    Ei neitonen tullut pahemmaks".

"Niin -- niin -- kaikenlaista merellä tapahtuu, sanoi hyle, kun sitä
ammuttiin silmään, ja jos kovan sijan itsellensä valmistaa, niin saapi
maata sen mukaan. Vaan sentähden ei ole hirteen mentävä. Tänään minä,
huomenna sinä. Pyytölinnut eivät viisastu: ne lentävät pihlajamarjoja
syömään ja joutuvat joka vuosi pyydyksiin, ja turha olisi valittaa
siitä". Akka kävi ja jutteli itsekseen kunnes oli tiellä taas. "Tule
nyt", huusi hän Marit'ille, "niin saat ruokamurusen. Olet kaiketi
nälkäinen, arvaan minä, ja ehkä et ole hienompi nyt kuin että voit
istua Gunhild'in töllissä".

Marit nousi ja seurasi, vaan ei sanaakaan vastannut. Akka miellytti
Marit'ia samalla kuin hän kammoitti. Gunhild meni kappaleen matkaa
takaisin samaa tietä, jota myöten Marit oli tullut, kunnes seisahtui
erään kiviroukkion edessä, joka oli puoli-mädänneellä ovella
varustettu. Tämän oven rei'ät olivat huolellisesti savella ja
sammaleilla paikatut. Gunhild nosti ha'an ja meni sisään.

"Ole varoillas", sanoi akka Marit'ille, "kyllä saat kumartua, tämä
mökki ei ole tehty hienoja varten".

Hän heitti takansa nurkkaan ja rupesi käsiänsä hieromaan. "Niin, tässä
näet koko juhlasalin", jatkoi hän kun Marit katseli ympärillensä,
"suuri se ei ole, mutta se on hyvä. Tässä minä istun kuin rotta
lävessään ja nauran sekä papille että voudille ja kaikille muille
kissoille. Niin, totta tosiaan se saisi kärsälleen, joka pyrkisi tänne
nuolemaan". Akka nauroi taas ja rupesi laulamaan.

"Huh!" sanoi hän väristen, "täällä on vallan kylmää aamuhetkillä, mutta
meillä on hyvä ystävä". Näin sanoen otti hän povestansa taskumatin,
otti siitä suullisen ja ojensi pulloa Marit'ille. Marit pudisti
päätänsä. "Joutavia! Juo sinä vaan, ei se ole varastettua".

"En tahdo", vastasi Marit ja sysäsi pullon pois puoleltansa.

"No, no, tee kuinka tahdot, en minä aio pakoittaa ketään, joka
ylenkatsoo Jumalan hyviä lahjoja", sanoi hän ottaen vieläkin suullisen,
"se oli kelpo mies, joka viinan keksi; mutta nyt tahtovat senkin ryöstää
meiltä köyhiltä raukoilta. Minusta vallanpitäjät voisivat tehdä jotain
hyödyllisempää, kuin toimittaa viinaveroja ja tullia; eivät he
kuitenkaan saa meitä tapetuksi. Heidän pitäisi istua täällä minun
töllissäni jonakin kylmänä talvispäivänä, jotka nyt pitävät puheita
ryyppäämisestä ja pirun viettelyksistä -- huh, Jumal' auttakoon --
luulenpa että he kylläkin nöyrästi kiittäisivät viinapisarasta". Näin
puhuen pani Gunhild pienen padan tulelle. Marit oli nyt tilaisuudessa
katsoa ympärillensä. Huone oli pieni, yhtä pitkä kuin leveä. Kaksi
seinää oli kivistä rakettu ja rei'ät täytetyt sammaleilla ja
sahajauhoilla sekä ulkopuolella savella tiivistetyt. Kolmas seinä oli
yhtäläinen, sillä eroituksella vaan että oli ovi keskellä, mutta
neljäntenä seinänä oli paljas kallio, jota myöten vettä tipahteli
ehtimiseen, vaikka katto oli siihen kiinnitetty niin tivisti kuin
mahdollista oli ollut. Katoksi oli pantu muutamia hirsiä, lautoja ja
turpeita niiden päälle. Päivää näkyi ainoastaan savulävestä, joka oli
suolinahalla peitetty. Eräässä nurkassa oli oljista ja heinistä
valmistettu vuode, toisessa seisoi hiilihanko ja pata-ripustin riippui
katosta alas. Pieni puu-penkki seisoi lattialla, vaan se oli myöskin
ainoa huonekalu, paitsi lukotointa arkkua, joka seisoi vuoteen
vieressä.

Gunhild otti jotain mustaa eräästä paperista arkusta ja pani veteen,
jota jo kiehui.

"Nyt saat hyvää kahvia", sanoi hän, "niin, minä takaan että se maistaa
melkein yhtä hyvälle kuin tuomarin, mutta ei ihmettäkään, sillä
palavathan tuomarin polttopuut padan alla". Gunhild nauroi niin että
sai kyyneleitä silmiinsä. "Niin, jos hän tietäisi että minä käyn
nuuskimassa hänen metsissään, kyllä hän pian virkamahtiinsa hyppäisi
silloin. Ei tarvita muuta, kuin tuommoinen viatoin oksa", hän potkasi
lattialla olevaa puun-oksaa, "niin he nostavat semmoista melua, kuin
taivas ja maa olisivat hukassa, he haastavat oikeuteen, vaativat
korvausta, uhkaavat vankihuoneella ja kaikella pahalla; mutta minä olen
heidät pettävä, niin, totta tosiaan olen kun olenkin". Gunhild oli
ottanut kaksi astiaa esille, johon hän kaasi kahvin.

"Nyt Gunhild tahtoo tarjota sinulle mitä hänellä on, vaikk'et viimein
huolinut hänen neuvoistaan. Vaan enkö sitä sanonut? Enkö sitä jo
sanonut? Niin, roistoja he ovat kaikki -- ah kuinka se kahvitippa teki
hyvää -- roistoja he ovat. He ovat olevinansa piru tietää mitä herroja,
ja sitten heillä ei ole omaa paitaakaan. Kauniita kosioita tosiaankin!
Kun häitä on vietetty ei heillä ole vaateriepuakaan, mutta sitten vaimo
pannaan orjaelemaan. Voit olla tyytyväinen että kävi niinkuin kävi,
kyllä selkä olisi kyyristynyt ja silmät vetäytyneet jos olisit tullut
hänen vaimokseen".

Gunhild puhalsi kahviin, jotta hetken äänettömyys syntyi; Marit istui
vastapäätä, kuppi kädessä katsellen ja kuunnellen Gunhild'ia, joka
levitteli itseänsä takan vieressä.

"Juo nyt niin kauan kun se on lämmintä", sanoi Gunhild nyykäten
Marit'ille; "ei meistä eikä kahvista ole mihinkään kun lämmin on
poissa. Mutta mitä aioinkaan sanoa -- rahat jotain vaikuttavat muori,
rahat, sanon minä. Puhu taas niin paljon siitä, että Herra Jumala
johtaa meidän kohtalot niin tai näin -- -- ha -- ha -- kyllä kai! Niin
kuin ei Jumalalla olisi muuta virkaa kuin ajatella meitä matosia. Ei,
rikkaus maailmassa hallitsee. Miksi sinä luulet vallassäätyläisiä
pidettävän niin korkeassa arvossa? Ovatko meitä paremmat? Ei, totta
tosiaan, ei Jumalan maailmassa ole kurjempia olentoja kuin nuo 'hienot'
ihmiset, vaan kah! kuinka ovat olevinansa. Huomaapas vaan pappia.
Sunnuntaina hän tuomitsee ihmisiä kuumaan helvettiin ja puhuu kuinka
kaikki olemme veljeksiä, mutta kyllä saat hieroa jalkojasi matolla ja
kumartaa syvästi astuessasi hänen saliinsa. Ja uskallappas koskea hänen
kirsimarjojansa kesällä! Kyllä silloin sekä koirat että nimismiehet
hyppivät jälkeesi. Ei, rahoilla kaikki hallitaan ja hullu se on, joka
ei ota niitä kun ovat tarjona". Gunhild nousi ja kohensi valkeata
sauvallaan.

"Etkö luule että minäkin olisin voinut istua lakihuoneessa ja olla
kunnioitettu pitäjässä", sanoi hän hetken kuluttua, ojentaen itseänsä.
"Senpä luulisin, hän kosi sekä yksi että kaksi kertaa, ja minulla olisi
nyt voinut olla sekä kahdeksantoista että kaksikymmentä lehmää
tallissa, mutta silloin muka olin enemmän rakastunut Baard'iin. Ha --
ha -- niin, siitä tuli oivallinen loppu. Hän jätti sekä minut että
kakaran, kun vuohet hukkuivat syvyyksiin ja ainoa lehmäni kaatui. Minä
istuin sitten tyhjin käsin ja nimismies uhkasi vangita minua
riettauteni tähden, mutta sitä tuomiota eivät aikaan saaneet, kosk'ei
se ollut kuin ensimäinen lapseni. Sitten läksin pois kakaran kanssa,
sillä siinä tienoossa oli mahdotoin olla. Lapsi kuoli, Jumalan kiitos,
eikä sen tarvinnut kärsiä pahasta maineesta, mutta nälkää ei se
myöskään kärsinyt niin kauan kun orjaelin sen puolesta. Nyt istun tässä
komeassa huoneessa, pahaa kärsin suvella ja kylmää talvella ja saan
ottaa vastaan niitä leipäpalasia, joita ihmisten ovilla saan, ja minua
sanotaan Gunhild kerjäläis-akaksi. No niin, paljon maailmassa tapahtuu;
ja minä olen tämän hyvästi ansainnut tyhmyyteni tähden!"

Marit ei vastannut, mutta jotain muistui hänen mieleensä, hän näki
Tore'n edessänsä ja muisti hänen sanansa. Hän ei ollut muistanut Torea
ennen, mutta nyt hän muisti.

"Niin, hupsu se on, joka ei kartanoa ota kun saa", jatkoi Gunhild, otti
pienen piipun esille ja rupesi tupakoimaan. "Puhuvat niin paljon
rakkaudesta -- loruja kaikki! Se kestää ensimäisen vuoden ja sitten
sitä kulutetaan pois lasten synnyttämisessä, työssä ja kivuloisuudessa,
mutta talo seisoo. Ei ole hätää olla talon-omistajan vaimona! Ei hänen
tarvitse orjaella, ei vilua eikä nälkää kärsiä; hän istuu huoleti
lämpösessä tuvassaan sekä talvi- että kesä-aikana, hän voi kasvattaa
voimakkaita nuorukaisia, hän voi kustantaa sijaisia sotapalvelukseen
poikiensa edestä ja hankkia heille taitoa ja tietoa jos tahtoo. Paitsi
sitä hänen ei tarvitse mennä pois tieltä kun kaupunkilaisia kohtaa. Hän
voi haastaa oikeuteen hienoja ihmisiä jos mieli tekee, sillä hänellä on
varoja maksaa asianajajille". Gunhild'in silmät kiilsivät, kun hän tätä
ajatteli.

"Mutta kuinka sinun on käynyt oikeastaan, kuinka olet tänne tullut?"
aloitti Gunhild taas hetken perästä.

Marit kertoi muutamilla sanoilla kuinka kaikki oli tapahtunut. "Niin
enkö jo ole sitä sanonut, nuo hienot ihmiset ovat luodut ainoastaan
pahantekoja varten. Miksi eivät nyt voineet sinua pitää, ruokkia ja
olla ystävällisiä, tyttö parka, vaan sitä eivät tehneet! Ei, pois --
pois, se on tietty. Nyt kai tahtoisivat että tulisit kättä nuolemaan ja
anteeksi pyytämään, vaan hupsu olet, jos sen teet. Ei, me teemme heille
pienen kepposen, me molemmat; senverran työtä minä ainakin voin sulle
hankkia ett'ei sun tarvitse nälkää kärsiä. Täällä on eräs mies, täällä
likellä, joka tarvitsee piikaa, nyt kun hänen vaimonsa on kipeä. Et saa
muuta kuin ruokaa ja vaatteita siellä, mutta myöhemmin voit hankkia
itsellesi parempaa paikkaa; joka on nälkäinen, ei saa ruokia valita. Ja
sitten olet vapaa, voit käydä tuomarin rouvan rinnalla eikä hän uskalla
sua lyödä vaikka sormet kuinka syhyisivät. Niin, jos et ole väsynyt,
voimme mennä sinne kohta, niin saat vähän suurusta, sillä huomaan
ett'ei minulla ole leipäpalastakaan".



KUUDES LUKU.


Marit jäi vastaiseksi siihen taloon, josta Gunhild oli hänelle puhunut;
vaan ei se juuri ollut parhaimpia taloja, johonka hän oli joutunut.
Kaikki oli rappiolla, eikä miehellä ollut varoja tehdä parannuksia.
Huonoa ruokaa hän sai ja vähän joka atrialle. Siinä hän sitten kävi,
pesi lattioita ja puhdisti läävää, halkasi puita ja kantoi vettä sisään
ja teki ylimalkain kaikki raskaat työt. Välisti Marit muisti pienen
kamarinsa tuomarin talossa; se oli oikea taivas tämän suhteen. Vaan
takaisin hän ei tahtonut mennä, vaikkapa saisikin kuluttaa nahan pois
sormiensa päästä täällä. Oli kai niin sallittu että hänen piti olla
lapsi-puolena tässä maailmassa. Vaan miksi hänen juuri oli pakko olla
semmoisena? Eikö hän kelvannut mihinkään parempaan? Eikö ollut hän yhtä
hyvä kuin isäntäväkikin, joka ei muuta ajatellut kuin ruokaa joka eri
atrialle. Marit näki unta öisin vanhemmistaan, Amerikasta, suuresta
Skjölte-kartanota, missä Tore istui, ja vanhasta Gunhild'ista, joka
nauroi ja sanoi: "sinulle kernaasti suotu, kaikki on oma syysi".
Päivällä hän kävi miettien kummallista kohtaloansa. Marit tuli kovaksi
ja katkeraksi. Ajatukset laskivat jäätä sydämen ympäri, eikä täällä
aurinkoa ollut sitä sulattamaan.

Tuomarin talossa oli hämmästys suuri kun ei Marit'ia löytynyt. Kaikki
juoksivat sinne tänne, sisään ja ulos. He etsivät kyökistä ja
kellarista, tutkivat kaivoakin, mutta Marit'ia eivät löytäneet. Ei
kukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä nähnyt. Hän oli ollut vähän
kummallinen viime aikoina, sanoi tuomari.

Huhu levisi pian paikkakunnassa siitä, mitä oli tapahtunut, ja moni,
joka oli Marit'in tuntenut, tuli hänestä kysymään. Niiden joukossa oli
myöskin Tore. Hän oli silloin tällöin käynyt siellä Marit'ia
tervehtimässä. Mutta Marit ei koskaan ollut hänestä paljon välittänyt.
Tore oli seisonut ovella ja Marit askaroinnut piisin vieressä ja
sanonut jonkun sanan silloin kun se oli ihan välttämätöintä. Tore oli
sitten mennyt, mutta tuli aina takaisin jonkun ajan kuluttua
kuulustelemaan tarvitsiko Marit jotain tai tahtoiko että isälle jotain
kirjoitettaisiin. Kosimisestansa taannoin hän ei koskaan puhunut. Kun
Tore nyt kuuli mitä oli tapahtunut, tuli hän myöskin ja oli etsivistä
ahkerin. Hevosen selässä oli hän lähtenyt paikasta toiseen etsimään.

Eräänä päivänä, kun Marit oli tullut rappusille ja aikoi viedä pois
vettä, näki hän hevosen, joka oli sidottu puuhun kiinni, ja erään
miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi miehen ja aikoi juosta sisään
kätkemään itsensä, mutta tuo mies oli jo hänet nähnyt. Oli siis
myöhäistä. Hän nojautui nyt seinää vasten ylpeällä katsannolla. Mies
nosti hattuansa.

"Hyvää päivää, Marit", sanoi hän. "Kiitoksia viimeisestä".

"Kiitoksia vaan", vastasi Marit tylysti.

Tore seisoi siinä vähän aikaa. "On huono ilma nyt", sanoi hän.

"Niin on", vastasi Marit.

Tore pisti toisen kätensä taskuun eikä pitkään aikaan mitään sanonut.

"Minulla on niin paljon terveisiä sinulle tuomarilta", aloitti hän
viimein.

"Vai niin", sanoi Marit ja nauroi pilkallisesti; "he ovat varmaankin
saaneet jonkun ilmestyksen, koska lähettävät terveisiä minulle; oletko
sinä renkinä tätä nykyä, Tore?"

Tore katsahti ällistyneenä Marit'iin; hänen mielestänsä Marit näytti
vanhalta, vaikka oli ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Tore
vastasi tyynesti: "Minä ajan omia asioitani".

"Vai niin, no, sano sitten terveisiä itsellesi, ett'et saa minua
täältä, vaikka repisit minut kappaleiksi".

"Vai onko täällä niin hyvä olla?"

"Tietysti, -- täällä minä kannan lokaa ja syön sian ruokaa, tietysti
täällä on hyvä ollakseni", vastasi Marit. Tore katseli häntä taas.
Kuinka onnettomalta ja turvattomalta hän näytti. Kaunis hän vielä oli,
pitkä ja hoikka, mutta kasvot olivat kalpeat niinkuin taudin jälestä.
Tore tunsi että sydämensä heltyi; hän meni likelle Marit'ia ja nojasi
kyynyspäänsä seinää vasten.

"Aioin kysyä sinulta", sanoi hän viimein hitaasti ja viivytellen,
"tahtoisitko rahoja päästäksesi Amerikaan, niin minulla kyliä olisi
niin paljon ja" -- --

"Ja nuo muut nauraisivat ja sanoisivat: Kas nyt tuo tulee jälestäpäin,
joka oli niin ylpeä olevinansa. Ei kiitoksia, täällä on kaiketi sen
verran multaa syntymä-sijoillani, että saan muutaman lapiollisen
ruumis-arkulleni".

Tore katseli maahan ja hieroi saapastansa kivirappusia vasten. Hän
mietti jotain.

"Niin, sillä en kaiketi voi toivoa että tahtoisit minun tuvassani
istua", sanoi hän viimein; "mutta sen sinä tiedät, että mitä kerran
sinulle sanoin, sitä minä vieläkin ajattelen".

Tämä ajatus iski tulta Marit'in silmistä: posket punastuivat ja hänen
sydämensä tykytti niin kovasti, että hän painoi käsiänsä rintaa vasten.
Talo -- rahoja -- vapaus, kaikki, josta Gunhild oli puhunut -- se oli
nyt tarjona; toisen kerran antoi sallimus hänen valita. Tuntui kuin
ajatukset tukehduttaisivat häntä, hän hengitti syvään ja istui
kynnykselle, kätkien kasvot käsiinsä.

Tore seisoi kauan ja katseli häntä odottaen vastausta, vaan sitä ei
kuulunut: Marit ei liikahtanut.

"Saan siis sanoa hyväiset sinulle", sanoi hän, "ja jos muuten jotain
tahtoisit, niin tiedät missä minä asun".

Marit kuuli hänen menevän, hän hypähti pystyyn, Tore oli jo ehtinyt
kappaleen matkaa tiellä. Marit tarttui käsin kynsin portaiden syrjään
ikäänkuin hän olisi tahtonut kasvaa kiinni siihen; hän katsoa tuijoitti
Toreen, joka jo oli päästämässä hevosensa irti -- hän huusi Toren
nimen.

Tämä kuuli sen, jätti hevosen ja tuli Marit'in luo.

"Tahdoitko jotain?" sanoi hän ja jäi seisomaan portaiden eteen.

Marit puri huuliansa, nosti päätään ja sanoi pilkallisella hymyllä:
"Arvelenpa että koska isäni on antanut sinulle köyden, niin saat ottaa
lehmänkin".

Tore katseli häntä hämmästyneenä, astui sitten portaita ylös.

"Nyt sinä puhut katkerasti, Marit", sanoi hän, "mutta onko se
todellakin tarkoituksesi Jumalan ja ihmisten edessä?"

"Luuletko että minulla on kaksi kieltä suussa?" vastasi Marit.

Tore antoi hänelle kättä ja Marit laski omansa siihen.

"Se on siis päätetty", sanoi Tore, "ja minä toivon että Jumala antaa
siunauksensa siihen".

"Niin, kun hän vaan antaisi", vastasi Marit.

"Ja koska saan viedä sinut kotiin?" kysyi Tore.

"Vaikka kohta", vastasi Marit, "sillä minä olen täällä vaan
päivä-palkollisena".

"Tulen siis huomenna", sanoi Tore iloisena, ja näin sanoen jätti hän
hyvästi.

Marit seisoi yksinänsä siinä. Hän näki Toren ratsastavan pois, se oli
hänen miehensä, ja Marit -- hän saisi omistaa ja hallita Skjölten
taloa. Kasvonsa hohtivat, hän ojensi itseänsä suoraksi ja mielestänsä
hän oli suurempi ja väkevämpi kuin koskaan ennen. Hymy leikki hänen
huulillansa, vaan hyvää hymyä ei se ollut; silmät olivat suuret ja
loistavat, mutta niissä oli jotain kostonhimoista, niinkuin pedolla,
joka uhrinsa huomaa. Hän olisi mielellään laulanut, niin iloinen hän
oli. Hän meni tupaan, mutta käyntinsä oli varma ja ylpeä kuin
kuningattaren.

Mies tuolla sisällä ihan säikähtyi kun kuuli laulettavan niinkuin
myrskyssä lumivuorella. Marit se lauloi työtä tehdessänsä.

"Oletko järkeä vailla, tyttö?" sanoi mies, astuessansa kynnyksen yli ja
huomatessansa Marit'in menetyksen; "etkö tiedä että emäntäsi on kipeä?"

"Se ei koske minua, onko hän terve vai kipeä", vastasi Marit.

Mies katseli häntä hämmästyneenä. Tämä sama hiljainen tyttö, joka kävi
askareissaan sanaakaan sanomatta.

"Tiedätkö, että minä olen isäntäsi?" sanoi hän lyöden nyrkkinsä
pöytään, "minä voin ajaa sinut ulos maantielle, mistä tulitkin, ja
milloin vaan tahdon!"

"Sinä et ole isäntäni enemmän, kuin kissa", vastasi Marit ja nauroi
hänelle vasten silmiä. "Paitsi sitä ei sinun tarvitsekaan ajaa ketään,
sillä minä menen huomenna ajamattakin, jotta saat puita hakata ja
lika-vettä kantaa itse".

Mies seisoi kuin kivettyneenä.

"Mihinkä menet?" kysyi hän varsin hämillänsä.

"Sen saat tietää aikanansa", vastasi Marit, vei ulos pytyn ja heitti
oven lukkoon jälkeensä. Mies jäi seisomaan töllistämään keskelle tupaa.



SEITSEMÄS LUKU.


Arvattava on ettei se juuri pientä huomiota nostanut, kun Marit oli
muuttanut kotia Skjölteen, sillä nyt hänestä tuli yksi seurakunnan
rikkaimpia emäntiä. Marit itse teki kaikki saadaksensa tiedon siitä
levitetyksi, ja Endren, tuomarin rengin, korvat olivat jotensakin
lupallaan kun Marit eräänä päivänä kävi hänen ohitsensa eikä ollut
häntä näkevinänsä. Kun hääpäivä tuli oli kirkko täynnä väkeä, jotka
tahtoivat Marit'ia nähdä. Tämä kävi suorana ja pulskana kirkonlattiaa
myöten, eikä katsonut oikealle eikä vasemmalle. Kasvonsa olivat kalpeat
ja kylmät, hän oli kuvapatsaan näköinen, seisoessansa alttarin edessä;
ei yksikään hermo liikahtanut hänen kasvoistansa. Viisi päivää
hääjuhlan oli kestäminen, niin hän itse oli vaatinut ja Tore ei pannut
vastaan. Marit tahtoi että kaukanakin tiedettäisiin hänen viettävän
häitä. Ei puuttunut syömistä eikä juomista. Kyökkimestari oli niin
väsymätöin että äänensä jo ensimäisenä päivänä sortui, mutta se ei
auttanut. Häistä ei oikeata iloa ollut; sillä morsian ei tahtonut
tanssia, hän tahtoi vaan katsella. Muuten ei hän ollut moitittava; hän
kävi itse ympäri, kehoitti miehiä tanssimaan ja kaasi vanhoille sekä
olutta että paloviinaa. Tore tahtoi myös koettaa saada mielet
vilkastumaan; hän otti erään tytön ja juoksi rinkiin kun soittuja
rupesi juoksu-tanssia soittamaan. Marit kävi juuri lattian yli. Hän
näki Toren ja punastui. Kun hän oli jättänyt tytön meni Marit ja
kuiskasi hänelle: "Onko sopivaa mielestäs että Skjölten haltija täällä
hyppää, kuin varsa". Tore ei enää mennyt tanssiin.

Tuomarin perhe oli tullut kartanoon; sillä ylioppilas ja hänen
vanhempansa eivät koskaan olleet nähneet, mitenkä talonpoikais-häissä
menetellään, ja luulivat saavansa nähdä sitä täällä. He lähettivät
sanansaattajan kysymään saisivatko tulla tupaan katselemaan.

Marit vastasi ett'ei hän ollut lähettänyt heitä käskemään, ja he saivat
siis mennä tiehensä kiroten "tuhmia talonpoikia". Tore tuli pahalle
mielelle kuullessansa tämän. Hän aikoi sitten mennä tuomarilta anteeksi
pyytämään.

Oli yksi, joka itki näissä häissä, ja se oli Toren äiti; sillä häntä
aavisti ett'ei tästä avioliitosta mitään hyvää tulisi. Vaan hän ei
puhunut siitä kellekään, kaikista vähemmin Torelle. Jo se lyhyt aika,
kun Marit oli ollut talossa ennen häitä, oli osoittanut että Marit'in
mieli oli kova ja vastahakoinen, eikä suinkaan taipuisa. Vielä
pahemmaksi kävi se myöhemmin. Marit vaati kohta avaimet aittaan ja
kellariin: ei äiti saanut ottaa pienintäkään tekemättä tiliä
Marit'ille. Hän kärsi kuitenkin kaikki poikansa tähden ja sitä paitsi
oli hän nöyrä ja hyvä luonnoltaan, eikä tahtonut elää epäsovussa
kenenkään kanssa. Mutta kun vanhus peloissansa istui tuvan nurkassa
rukin ääressä ja Marit askaroi piisin luona tai huoneessa mielensä
mukaan, silloin äidin katsannossa oli jotain, joka ilmoitti ett'ei
mielestänsä hänellä enään ollut mitään virkaa maailmassa. Erittäin oli
häntä loukannut se, että vanha Gunhild oli saanut talossa asunnon ja
että hän joka päivä atrioi heidän oman pöytänsä ääressä. Marit oli
järjestänyt niin, että rengit ja piiat söivät eriksensä suuressa
tuvassa, mutta Gunhild heidän omassa huoneessaan. Hän oikein hyväili
tuota vanhaa ilkeätä akkaa, sill'aikaa kuin hän tuskin oli äitiä
näkevinänsä. Äiti oli aikonut puhua pojallensa tästä, mutta huomasi
pian ett'ei se mitään hyödyttäisi; sillä Tore oli heikko kun kysymys
oli Marit'ista, ja hän sai kaikissa noudattaa omaa mieltänsä. Tore oli
itse tuonut Gunhild'in taloon. Että se oli tapahtunut Marit'in käskystä
ei moni tietänyt.

Marit'ia pelättiin. Vaikka väki olisi ollut kuinka iloinen ja
meluavainen renkituvassa, niin haudan äänettömyys kohta vallitsi kun
hän astui kynnykselle. Mutta kohta kun hän oli mennyt ruvettiin
laskemaan juttuja ja lörpötyksiä emännästä. Mahdotointa oli kieltää
että Marit piti taloa siistinä ja järjestyksessä. Jokainen malja ja
jokainen kuppi seisoi niin kiiltävänä paikallansa, kuin se olisi ollut
uusi. Ei mitään ollut viskattu sinne tänne pihalla eikä tuvassa. Hänen
tutkiva silmänsä tarkasteli suuret ja pienet seikat ja jos hän huomasi
jotain, mikä ei häntä mielyttänyt tai oli tehty hänen käskyänsä
vastaan, niin hän ei rauhoittunut ennenkuin oli tuon syntisen löytänyt,
jota hän ei suinkaan sitten säälinyt. Sentähden palvelusväki vapisikin
emännän edessä. Hän nousi varhain aamulla ja pani maata myöhään
illalla; näytti kuin hän olisi ollut väsymätöin. Vaan hänen päämääränsä
olikin saada talonsa oikeaksi malli-kartanoksi, jotta sanottaisiin että
Skjölten kartano oli seudun etevin. Tore ei myöskään saanut pitkänä
venyä. Marit kyseli heinistä ja viljasta, hän tiesi mitä ojia oli
kaivettavana ja rakennutti vesijohtoja ja antoi neuvoja kaikissa
asioissa. Tore ja hän eivät juuri keskustelleetkaan muita asioita, ei
ainakaan äidin kuullen. Marit kysyi paljonko hän luuli ansaitsevansa
perunoilla tänä vuonna tai oliko naapurin pelto yhtä korea kuin hänen
omansa, tai luuliko hän parhaaksi tehdä noin taikka näin seuraavana
vuonna. Tore vastasi hiljaisesti, hän ei ollut erittäin puhelias. Mutta
hän ei voinut olla iloinen eikä vapaa kun Marit'in kylmä silmäys häntä
kohtasi tai hän kuuli Marit'in kovan äänen. Sentähden hän tavallisesti
meni ulos atrian jälkeen; vasta kun oli ulkona huoneesta, hän
mielestänsä uskalsi vapaasti hengittää, eikä Marit koskaan häntä
kysellyt kun hän oli mennyt. Tore oli kai onnellinen nyt kun koko talo
oli järjestyksessä ja kävi kuin kello. Ehkä oli hän onnellinen, mutta
tosi on että hän puhui vielä harvemmin, kuin ennen. Istuessansa illalla
penkillä väsyneenä päivän työstä, hän välistä katseli kummallisella
silmäyksellä vanhaa äitiänsä joka istui kyyryssään ja äänetönnä rukin
edessä nurkassa. Vaan hän ei sanonut mitään, eikä kukaan tietänyt mitä
hän ajatteli.



KAHDEKSAS LUKU.


Kolmekymmentä vuotta oli kulunut. Paljonhan voi tapahtua kolmenkymmenen
vuoden kuluessa. Huoneita voi tulla rakennetuksi ja kaatua jälleen,
sukuja voi kuolla ja sukuja syntyä, pian unhottuneita, pian hävinneitä.
Kova sydän voi leppyä, hellä sydän paatua; mutta eteenpäin mennään kuin
aallot tuulessa; ne kasvavat, nousevat ja heitetään rantaa vasten;
mutta uusia tulee tulemistaan, samoja jälkiä seuraten, ja pyyhkivät
pois muistot edellisistä.

Skjöltessä on paljon muuttunut. Suru on talossa käynyt, mutta Marit
seisoo siinä vielä suorana, kuin honka, josta oksat on karsittu, jonka
latva tuulessa heiluu, mutta vielä paljaanakin, myrskyn rääkkäämänä
nousee taivasta kohti, ikäänkuin sanoen: "ei se auta!" Tore ja hänen
äitinsä lepäävät maan povessa. Oli surun päivä paikkakunnalle, se
päivä, jona Tore kannettiin pois; sillä hän oli ollut rakastettu ja
kunnioitettu mies; mutta Marit'in silmä ei kastunut. Hän oli ostanut
kalliin ruumiinarkun ja pitänyt suurenmoiset hautajaiset; mutta siinä
kaikki. Ei kukaan voinut havaita mitään muutosta hänen kasvoissansa
miehen kuoltua.

Näin kului taas muutamia vuosia; pellot ja niityt kasvaa rehoittivat
kuin entisinä aikoina ja kaikki kävi samassa järjestyksessä; silloin
makasi yht'äkkiä Marit'in vanhin poika paarilla. Hän oli pudonnut alas
vuorenloukkoon eräänä iltana, kun kävi lampaita hakemassa, ja paksu
sumu äkki-arvaamatta peitti vuoren. Marit rakasti tätä poikaansa
enemmän kuin muita lapsiansa. Hän oli vanhin, hänelle oli talo
perinnöksi joutuva, hän oli pitävä Marit'in nimeä ja neuvoja kunniassa
ja tekevä Skjölten nimen mainioksi lähellä ja kaukana. Sentähden Marit
olikin häntä kasvattanut samalla rakkaudella, kuin peto poikiansa. Hän
oli antanut pojan imeä sitä mielikarvautta ja ihmis-vihaa, jota
Marit'in omassa povessa kätkyi. Hän oli valvonut ja huolta pitänyt,
ett'ei mikään käsi saisi repiä ylös niitä siemeniä, jotka hän oli
istuttanut; hän oli pitänyt tuota poikaa niin paljon erillänsä kuin
mahdollista muista talonpoikais-lapsista. Hänestä olikin tullut kaunis
ja pulskea mies, kova ja raivoisa luonteeltaan, joka tahtoi mitä
tahtoi, eikä taipunut kenenkään muun tahdon mukaan. Nyt tämä poika
makasi kalman kalpeana ja muserrettuna vuoteella. Ensi kerran naapurit
näkivät Marit'in itkevän, itkevän katkerasti. Hän oli epätoivoissaan,
hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi päiväksi eikä tahtonut tietää
ruoasta eikä juomasta, eikä kukaan päässyt hänen luoksensa. Pappi tuli
kartanoon ja tahtoi häntä puhutella; sillä häntä oli lähetetty hakemaan
kun ei muuta neuvoa tiedetty. Kun kolkutettiin ovea ja sanottiin että
pappi oli siellä, nosti Marit salvan oven edestä ja astui ulos. Hän oli
kalpea, mutta kasvonsa olivat tyynet, kuin ennenkin. Hän kysyi lyhyesti
mitä pappi tahtoi. Pappi arveli että tähän aikaan saattoi olla paljon,
joka rasitti emännän sydäntä ja jota hän halusi tunnustaa Jumalallensa.
"Ei minun tietääkseni", vastasi Marit kylmästi; "jos niin tapahtuu
kerran, niin minä kyllä lähetän pappia hakemaan, ett'ei hänen tarvitse
turhaa vaivaa nähdä".

Pappi sai lähteä kotia taas, eikä kukaan siitä hetkestä olisi voinut
huomata että Marit suri.

Hän vaatetti itse poikansa ruumiin ja toimitti maahanpaniaiset niin
kuin se olisi ollut hänen jokapäiväistä työtänsä. Nöyränä hän ei
taistelusta tullut. Hän oli melkein käynyt ankarammaksi ja astui vielä
ylpeämmin kuin ennen kirkon permantoa myöten sunnuntaisin mustassa
huivissaan. Hänellä oli vain yksi poika jälellä ja tämä oli Vigleif;
mutta hän saikin nyt kaiken hänen rakkautensa. Pienenä poikana oli hän
enimmiten jätetty itseksensä ja saanut päiväkaudet juosta ulkona
leikkimässä; sillä äitillä oli tarpeeksi vanhimmassa pojassaan ja
isällä oli niin paljon tointa ja huolta kartanon hoidossa, joka eneni
enenemistään, että hänellä oli varsin vähän aikaa kasvattaa poikaansa,
niinkuin hänen olisi pitänyt. Vigleif sai istua Gunhild'in kamarissa ja
oppia kuinka voisi omenia varastaa tuomarin puutarhasta ja ajaa lampaat
naapurin niitulle. Gunhild oli myös ollut avullisena kun hän laittoi
linnunpelättimen, joka oli vaatetettu tuomarin rouvan näköiseksi, ja
toimittanut että se tuli niin pystytetyksi, että se nähtiin tuomarin
ikkunoista. Marit huomasi sen, mutta hymyili vaan salaisesti, eikä
ollut siitä tietävinänsä. Vigleif oli myös osallisena kaikissa
koirankureissa siinä seudussa, ja valituksia kuului ehtimiseen; milloin
oli hän kivittänyt lehmiä, milloin vetänyt aidan keskelle tietä, jota
ihmisten oli ajaminen, milloin haukkunut vanhaa akka parkaa ja raakoja
sanoja puhunut. Tore, isä, huolistui tästä ja torui poikaa. Saatuansa
tiedon siitä, sanoi Marit Torelle: "Miksi torut poikaa? Eivätkö ihmiset
voi pitää huolta lehmistänsä ja lampaistansa?" Tore oli silloin
kääntynyt selin häneen ja virkannut: "Pelkäänpä että sinä pilaat
poikaani". -- "Kun hänen ei vaan tarvitsisi hävetä isäänsä enemmän kuin
äitiänsä", oli Marit vastannut, ja Vigleif, poikanulikan tavalla,
ilvehtinyt sormellaan isänsä jälkeen, sekä hiipinyt Gunhild'in luo,
jossa aina tiesi puolustusta saavansa. Gunhild lohdutti häntä silloin,
sanoen ett'ei hänen tarvinnut siitä huolia, koska hän nyt yhtä kaikki
oli rikkaan miehen poika ja sai tehdä mitä tahtoi suureksi tultuaan.
Kun hän tuli vähän vanhemmaksi, kertoi Gunhild hänelle äidistä, kuinka
Anders Bjaaland oli häntä pettänyt ja kuinka hän oli paennut tuomarin
talosta. Vigleif kuunteli tätä uteliaana, vaan ei uskaltanut kysellä
äidiltä, sillä hän, niinkuin muutkin, häntä pelkäsi; mutta siitä
päivästä asti katseli hän äitiä toisilla silmillä kuin ennen. Kun
Vigleif tuli täysikasvuiseksi oli hän kaikissa paikoissa, missä
tanssittiin ja iloittiin, yhtyi seudun yö-kosijoihin ja peloitti
tyttöjä miltei kuoliaaksi kesällä, kun olivat paimen-majoissa karjan
kanssa; silloin Vigleif huusi ja melusi melkein joka yö heidän oviensa
ulkopuolella. Välistä hän haukkui kuin koira, välistä taas ammui kuin
lehmä suden lähestyessä, välistä määkkyi niinkuin kaikki vuohet ja
lampaat olisivat irroillansa. Muutamia tyttöjä tämä huvitti; mutta
toiset menivät piiloon ja antoivat hänen kolkuttaa ja hakata majan
ovelle siksi että väsyi.

Veljen kuoltua antoi Marit tämän pojan periä kaiken sen rakkauden,
jolla oli toista poikaa rakastanut. Hän kutsui pojan luoksensa ja pyysi
häntä käyttämään itseänsä siivommin ja arvokkaammin. Hänen tuli muistaa
että oli rikkaan ja kunnioitetun miehen poika, sekä ett'ei hänen
sopinut olla kaikenlaisten ihmisten toverina eikä matkia tuommoisia
mieronkulkijoita, jotka seudussa kuljeskelivat. Jos kuitenkin
tapahtuisi, että joku loukkaisi häntä tai hänen nimeänsä, niin hänen
piti suulla tai kädellä näyttää, mistä tuo tullut oli. Vigleif'in
mielestä äiti olikin oikeassa, varsinkin kun näki hänen tulevan niin
ruhtinaallisella käytöksellä huoneesen. Mutta se oli helpommin sanottu
kuin tehty, että hänen piti hillitä hurjaa huikentelevaa mieltänsä,
eikä Marit'in varoitukset jättäneet muita jälkiä kuin että Vigleif
nähtiin vielä useammissa kahakoissa, kuin ennen; nyt hän tahtoi näyttää
mistä oli tullut ja että hän oli mies kunniaansa puolustamaan.

Marit'illa ei ollut ainoastaan tämä poika. Hänellä oli vielä kolme
tytärtäkin. Nuorimmat olivat äidin näköiset, mutta vanhin oli sekä isän
kaltainen että hänen näköisensä. Hän oli toisia tyttäriä
vaaleanvärisempi, hänellä oli suuret hellänsiniset silmät ja hän näytti
niin viattomalle ja uskolliselle. Eli oli hänen nimensä, niinkuin Toren
äidinkin. Eli oli Toren sydänkäpy. Torella ei ollut iloisempaa hetkeä,
kuin istuessansa pikku Eli sylissä leikkien hänen hiuksillansa ja
kuunnellen hänen hohottavaa nauruansa, joka kerta kun sai vetää Toren
parrasta ja tämä oli huutavinansa. Hän rakastikin isää yli kaiken. Kun
vanha Gunhild tahtoi ottaa häntä, kiljasi hän täyttä kurkkua, ja äitiä
hän pelkäsi melkein yhtä paljon. Mutta kun hän isänsä taluttamana
hyppeli, niin pieni suu kävi kuin pippurimylly. Hän sai myöskin aina
istua kuormalla kun isä ajoi heiniä latoon, tai apilakorissa kun isä
lähti viemään kermaa ja maitoa papille ja tuomarille. Tore käveli
silloin hevosen rinnalla ja jutteli iloisesti lapsensa kanssa.
Vanhemmaksi tultuansa kääntyi hän aina isän puoleen kun tarvitsi
neuvoja toisessa tai toisessa asiassa. Isä puhui enemmiten Elin kanssa
sekä sisällä että ulkona, vaan useammin ulkona. Hän tiesi myös että isä
luotti häneen täydellisesti; sillä jos hänellä oli asia toimitettavana,
jota hän ei voinut uskoa rengille, niin Eli aina sai sitä toimittaa.
Sentähden tapahtuikin niin ett'ei Marit koskaan saanut yhtä suurta
valtaa Elin kuin hänen siskojensa yli. Marit tunsi sen ja melkein
vihasi tytärtä siitä syystä. "Tässä lapsessa on laimeata verta", sanoi
hän usein. Kerran oli hän myös sanonut Torelle, kun tämä, tultuansa
sisään, kohta kysyi Eliä: "Eikö sulla olekaan kuin yksi lapsi, Tore?"
"Ei ole, kun sinä otat minulta ne neljä", oli Tore silloin vastannut.
Marit oli purrut huultansa eikä sanonut mitään, sillä, hän tiesi että
se oli liian todenperäistä. Marit oli ylpeä lapsistansa, ja ne
olivatkin vahvoja ja kauniita katsella. Kun hän sunnuntaina tuli
kirkkomäelle molempien tytärten ja poikien kanssa (Tore kävi aina vähän
jälessä Elin kanssa), niin hän tiesi että ihmiset häntä katselivat ja
kadehtivat. Hänen nuoremmat tyttärensä eivät olleet rakastetut, sillä
tunnettu asia oli että ne olivat äitinsä kaltaiset ja yhtä ylpeät, kuin
hän. Siltä näyttikin kuin kävivät tuossa eivätkä tervehtineet oikealle
eikä vasemmalle. Mutta Eli ja hänen isänsä saivat vastaan-ottaa monta
tervehdystä ja paljon hymyjä; he puhuttelivatkin rikkaita sekä köyhiä,
sekä ennen että jälkeen jumalanpalvelusta, sill'aikaa kuin Marit
seuransa kanssa seisoi tiellä odottamassa. Tore sai silloin aina
terävän sanan vaimoltansa, vaan hän ei ollut siitä millänsäkään.

Marit tuli kirkkoon säännöllisesti joka sunnuntaina. Hän oli vuokrannut
penkin yksinomaisesti itseänsä ja perhettänsä varten, aivan likellä
tuomarin penkkiä, jotta istui etevimpien parissa. Tämä ei ollut Toren
mieleen, hän istuikin permannolla muiden kanssa. "Penkissä ei ole
tilaa", sanoi hän.

Marit kävi myös ripillä kerran vuodessa. Se tapahtui määräaikana, kuin
kellon mukaan, olihan se tehtävä; mutta samalla katsannolla notkisti
hän polvea alttarin edessä, kuin jos olisi ollut kotona huoneessansa.

Tore oli monta kertaa koettanut puhua hänen kanssansa näistä pyhistä
asioista, ennenkuin ripille menivät, mutta Marit oli vastannut
lyhyesti, että hän osasi katkismuksensa yhtä hyvin kuin Tore. "Niin,
niin", sanoi Tore, "arvelinpa vaan ett'ei haittaisi muistaa, että
ollaan syntisiä, ja rukoilla suurempaa nöyryyttä; meillä on paljon,
josta meidän tulee vastata". -- "Niin vastatkoon sitten jokainen
puolestansa", vastasi Marit. -- "Hyvä olisi jos voisimme", sanoi Tore,
ja siihen keskustelu päättyi.

Ylimalkain ei Marit'illa ollut paljon tekemistä kirkon kanssa. Hän oli
vienyt lapsensa kasteelle, mutta aina arkipäivinä. Pappi oli käskenyt
hänen tehdä sitä sunnuntaina, kun seurakunta oli ko'ossa, ja oli
kysynyt miksi hän aina tahtoi toisella tavalla, kuin muut. "Voitko
näyttää minulle missä on kirjoitettu, että se on sunnuntaina tehtävä?"
kysyi Marit; "kun maksan lapseni edestä, enkö silloin saa niitä
kastetuksi koska tahdon?"

Pappi tiesi ett'ei auttanut vastustaa häntä. Hän oli useita kertoja
koettanut totisesti puhua hänen kanssansa, saadaksensa hänen kovan
sydämensä heltymään, vaan aina turhaan, ja nyt hän odotti
kärsivällisesti sitä aikaa, jolloin Herra Jumala itse sen tekisi.

Kun nuorimmat tyttäret olivat täysikasvuisiksi tulleet, rupesi Marit
miettimään hyvää naimiskauppaa heille. Kosijoita tulikin useita, sillä
tunnettu oli, että tytöt olivat rikkaat; vaan enin osa sai rukkaset,
sillä Marit ei ottanut ketä hyvänänsä vävykseen, ja tyttäret olivat
kasvatetut hänen mielensä mukaan, eivätkä tahtoneet semmoisia, jotka
eivät varakkaita olleet. Viimein valitsivat he kaksi rikasta
talonpoikaa. Tore ei sitä vastustanut, heissä ei ollut mitään
moittimista, vaikka olivat vähän vanhanpuoliset. Jos tytöt tahtoivat
heille mennä, niin oli se heidän oma asiansa. Ainoa paha, mitä heistä
sanottiin, oli se, että olivat hieman saitureita. Marit oli varsin
ylpeä kun sai pitää kahdet häät yht'aikaa ja varakkaiden miesten kanssa
vielä lisäksi. Marit odottikin suurta iloa siitä vanhoilla päivillänsä,
vaan ei aikaakaan niin hän jo huomasi että oli erehtynyt. Tytärten
aviomiehet olivat kirreitä näreitä jöröjä, jotka eivät huolineet
muusta, kuin rahojen kokoilemisesta; vaimot huomasivat pian ett'ei
ollut yhtä helppo olla, kuin kotona, jossa saivat kaikki, mitä
sormillaan osoittivat. Töin tuskin saivat ostaa mitä tarvitsivat ja
saivat sitten miehiltänsä kovia sanoja ja pahempaakin siitä, ett'eivät
olleet tarpeeksi säästäväisiä. Rahat olivat heidät yhteen solminneet,
ja nyt saivat havaita ett'ei se solmu kestänyt. Ei ollut vuottakaan
kulunut kun mielissään rupesivat kiroilemaan äitiä siitä, että hän oli
heidät houkutellut tähän avioliittoon. Marit sai kokea että ne, joita
hän lapsuudesta asti oli suurimmalla hellyydellä ja rakkaudella
kasvattanut, kiittämättömyydellä häntä palkitsivat. Kun hän tuli heidän
kotihinsa, tuskin pyysivät häntä istumaan; kun hän kysyi kuinka heidän
oli, vastasivat he niin katkerasti ja kylmästi että hänen täytyi
vai'eta; kun kohtasivat häntä ulkona, melkein eivät olleet häntä
tuntevinansa. Skjölteen eivät koskaan tulleet; olivat liian ylpeitä
pyytääksensä apua ja neuvoa äidiltänsä. Hyvä oli ett'ei Tore, heidän
isänsä, huomannut kuinka onnettomuus ja katkeruus päivä päivältä lisäsi
ryppyjä hänen tyttäriensä kasvoihin; sillä ennen kuin vuosi oli kulunut
heidän häittensä jälkeen makasi hän maan povessa. Marit sitä näki; vaan
ei yksikään sielu saanut aavistaa mitä hänen sydämessänsä liikkui. Hän
ehkä näytti vähän vanhemmalta kuin ennen ja astui raskaammin varsinkin
vanhimman poikansa kuoltua. Vaan hänen kasvonsa olivat tyynet ja
vartalonsa oli rotevampi kuin 50 vuoden vaimolta sopii odottaa. Kaksi
lasta oli hänellä vielä luonansa, Eli ja Vigleif.

Eli ei ollut siihen aikaan ollut kotona. Vietettyään sisartensa häitä
oli hän kohta lähtenyt erään sukulaisen luo naapuriseurakuntaan. Toren
veli oli nimittäin tullut leskeksi ja oli silloin kirjoittanut Torelle
ja kysynyt voisiko hän lähettää tyttäristään yhden hänen luo
vastaiseksi taloutta holhoimaan ja hoitamaan. Tore suostui kohta, mutta
kun ne kaksi, joiden oli naimisiin meneminen, eivät voineet tulla
kysymykseen, niin lähtö tuli Elin osaksi. Ehkä Tore myös ajatteli, että
oli hyvä jos Eli voi tulla pois äidin luota nyt, kun hän muuten saisi
olla yksin hänen kanssansa koko päivän; vaan tätä hän ei kuitenkaan
lausunut. Marit alussa pani vähän vastaan, mutta kun hän ei koskaan
ollut erittäin rakastanut Eliä ja molemmat pojat olivat kotona, suostui
hän viimein. Eli lähti siis ja oli setänsä luona.

Sitten tapahtui että Tore, hänen isänsä sairastui. Huomattuansa että
tauti oli päättyvä kuolemalla, lähetti hän kohta sanan mutta tämä
joutui liian myöhään. Tore oli jo kuollut. Viimeisenä iltana oli hän
kutsunut Marit'in luoksensa ja sanonut hänelle: "Tällä kertaa tämä on
kuolemaksi, Marit, ja kuolema voi tulla ennenkuin tiedämmekään.
Sentähden tahdon nyt kiittää sinua, niin kauan kuin voin, siitä ajasta,
jona olemme yhdessä eläneet, enkä voi muuta sanoa, kuin että olet ollut
kelpo vaimo. Kaikki olet hyvin järjestänyt ja olet parahimmalla tavalla
taloani hallinnut, -- niin, sen olet! -- ja vaikka on muutamia pieniä
seikkoja, joita olisin suonut toisellaiseksi, niin niitä ei maksa
vaivaa tuoda esiin kuolinvuoteella, ja niihin olen kenties ollut yhtä
paljon syypää kuin sinä".

Tore vaikeni hetkeksi; hän makasi liikkumatta ja mietti jotain, sitten
sanoi hän: "Ja minulla olisi vielä pyyntö sinulle, Marit". Marit
kohotti päätänsä ja katseli häntä. "Ja se olisi", jatkoi Tore, "että
olisit oikein hyvä Eliä kohtaan". -- "Enkö siis ole ollut hyvä?" kysyi
Marit. -- "Kyllä, en tahdo muuta sanoa, mutta sinä olet vähän
kovaluontoinen ja Eli on hellä ja arkatuntoinen; kaikilla ei ole sama
luonto, näetkös". Marit ei vastannut, ja Tore tavotteli peitettä
sormillansa. "Niin, jotain sanomista minulla vielä olisi ennenkuin
lähden pois maailmasta", sanoi hän, "nimittäin että sinun pitäisi olla
nöyrempi mielessäsi. Sinä ajattelet liiaksi tätä maailmaa, Marit,
rikkautta ja kunniaa, mutta sinun pitäisi enemmän ajatella Jumalaa ja
hänen valtakuntaansa. Niin, minä totisesti pyydän sinua muistamaan
sitä, Marit. Tiedän että olet saanut kärsiä enemmän, kuin moni muu,
enkä tahdo lisätä kiviä kuormaasi, mutta pitäähän kerta unohtaa --"

"Niin, pitäähän kerta unohtaa", vastasi Marit ja tuijoitti etehensä.

"En voi toivoa parempaa sulle, kuin että saat rauhassa kuolla", sanoi
Tore, "yhtä hyvässä rauhassa, kuin itse toivon saavani kuolla".

Paljon muuta ei puhuttu heidän keskenänsä. Tore oli pannut kätensä
ristiin, ja Marit istui uskollisesti hänen vuoteensa vieressä häntä
hoitamassa. Kerran sanoi Tore: "Jos Eli nyt olisi ollut täällä, niin
olisi hän lukenut virren minulle".

"Enkö minä voi sitä tehdä?" kysyi Marit.

"Oi ei, minä taidan ulkoakin, eikä se siis ole tarpeellista, mutta sano
terveisiä minulta Elille". Enempää Tore ei lausunut.

Kun Eli tuli kotia ja tapasi isänsä kuolleena, oli hän vallan
lohduttamatoin. Monta viikkoa isän hautajaisten perästä olivat hänen
silmänsä itkettyneet, eikä hän voinut mitään tehdä. Marit ei ollut
tästä hyvillään.

"Hyvänen aika, kuinka sinä silmiäs kastelet", sanoi hän, "on kuin
olisit ilman sekä äitiä että siskoja".

Eli oli ääneti, vaan siitä hetkestä oli hänen ja äidin väli vielä
kylmempi. Hän oli tottelevainen ja teki mitä äiti pyysi ilman
nurjamielisyyttä, mutta hän ei koskaan puhunut äidin kanssa. Oli oikein
vilu Elin mielestä äidin läheisyydessä. Ja kuitenkin näytti hän
onnelliselta näinä kahtena pitkänä vuotena, siitä kun kotia oli tullut.
Illoin rukin ääressä hyräili hän iloisesti, niin pian kuin oli
yksinänsä, ja, jos äiti oli sisällä, näkyi Elin kasvoista että hän
sittenkin mielessänsä hyräili. Aina oli hänellä ystävällinen hymy
huulillansa kun joku häntä puhutteli. Marit tarkasti häntä usein kun
hän istui näin uneksuen ja leikkien ajatustensa kanssa. Monta kertaa
oli hän kysynyt mitä Eli ajatteli, mutta sai aina saman vastauksen:
"voihan olla monta asiaa". Usein tuli myös matkustavaisia kyökkiin
puhumaan Elin kanssa ja äidin kysyessä mitä he tahtoivat, vastasi Eli
vaan että toivat terveisiä ystäviltä naapuri-seurakunnasta. "Sepä
palava ystävyys, joka lähettää terveisiä joka viikko", sanoi Marit. Eli
punastui ja meni, mutta Marit päätti olla jättämättä asiaa siksi kuin
saisi selville mitä se oikeastaan tiesi. Eli parka luuli kätkevänsä
salaisuutensa niin hyvin, eikä tiennytkään ennenkuin Marit eräänä
iltana hämmästytti häntä kun hän seisoi puhumassa erään miehen kanssa
metsän reunalla. Eli tuskin uskalsi sisään mennä sinä iltana, niin
peloissansa oli hän. Hän hiipi hiljaa tupaan ja koetti pienentää
itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ett'ei kukaan häntä huomaisi;
mutta äidin silmäys kohtasi häntä, ja se silmäys puhui selvästi. Ilta
kului, Marit ei sanonut mitään, eikä ollut millänsäkään, mutta kun
Vigleif oli pannut maata kutsui hän Elin luoksensa.

"Kuka se oli, jonka kanssa puhuit tänään?" kysyi hän.

"Se oli -- -- tuttava --"

"Tuttava taikka ei, minä kysyn hänen nimeänsä. Se ei arvattavasti ole
niin hieno että pahenisi siitä kun täällä mainitaan".

"Se oli -- se oli Anders Bjaaland'in poika", änkytti Eli säikähtyneenä,
purskahti itkuun ja nojasi päätänsä pöytään.

Hyvä oli ett'ei hän katsonut äitiinsä; hän olisi muuten kauhistuen
nähnyt äidin kasvot tällä hetkellä. Marit tuli kalman kalpeaksi, hänen
täytyi pitää pöydästä kiinni, ett'ei kaatuisi, hän puri hampaansa
yhteen. Sitten katsahti hän Eliin, oliko tämä mitään huomannut, mutta
Eli oli vaipunut kokoon eikä uskaltanut liikkua eikä katsoa ylös. Marit
painoi kädet rintaansa vasten, hengitti raskaasti pari kertaa, oli
sitten pyyhkivinänsä hämähäkin verkkoja ikkunanpielestä ja kysyi
kolkosti ja kuivasti:

"Mitä hän tahtoi sulta?"

"Hän on -- hän on -- minut kihlannut", kuiskasi Eli, mutta niin hiljaa
että se tuskin kuultiin.

Marit sen kuuli. Hän syöksi esiin ja tarttui Elin käsivarteen. "Se ei
ole tapahtuva, ei iankaikkisuudessa ikinään", huusi hän nyrkyttäen
kätensä: "niin kauan kuin minussa on veren pisaraa, niin kauan kuin
minä voin sormea liikuttaa, se ei ole tapahtuva".

Hän hillitsi itsensä pian jälleen, hän tuijoitti tyttäreensä, joka oli
vaipunut alas penkille. "Mitä tarkoitat sinä tällä?" kysyi hän kylmästi
ja tyynesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Tahdotko antaa
minulle kuoleman iskun, tahdotko panna nimeni alttiiksi susille ja
korpeille, tahdotko tehdä Marit Skjölten jokaisen naurun ja pihan
alaiseksi? Mitä? -- mutta ole varoillas, sinä, kyllä saat taistella ja
olet tunteva äitisi, ole varma siitä".

Marit taukosi hetkeksi, mutta Eli makasi kuin pyörtyneenä eikä
liikahtanut.

"Mitä luulet hänen tahtovan sinulta?" jatkoi Marit. "Hyväilläkö sinua
ja imarrella? Sitäkö luulet hänen tahtovan? Vai luuletko hänen tahtovan
kantaa sua silkki- ja sammetti-aluksilla? Ha -- ha -- sinä tunnet heitä
sinä! Ei, rahoja hän tahtoo. Hän on nähnyt että Marit'in talo on hyvin
varustettu, että hänellä on kirkkaat kupari- ja hopea-kalut, sitten
aikoo hän sisään kuin kissa ja rapsia ne itsellensä; mutta odotapas!
tällä kertaa käpäläs joutuvat pihdinkiin. Hänellä on arvattavasti sama
kissanluonto kuin isälläkin. Hän oli myöskin olevinansa pyhä kuin
Herran enkeli, mutta minäpä keksin ketun sydämen, minä", Ja Marit
ojensi itseänsä korkeaksi ja suoraksi.

Eli nosti itkettyneet silmänsä äitiä katsellen; nyt hän yht'äkkiä sai
rohkeutta.

"Hän ei tahdo kerjätä killinkiäkään sinulta", vastasi hän tyynesti.
"Hän ei tuntenut minua eikä sinua, nähdessään minut setäni luona, eikä
tietänyt olitko köyhä vai tikas, kosiessaan minua. -- Ja jos kysyt
ihmisiltä, jotka tuntevat häntä ja hänen isäänsä, niin saatpa kuulla
että ovat kunnioitettavia miehiä, jotka työtä tekevät niin paljon kuin
vaan jaksavat eivätkä tee vääryyttä kenellekään".

"Hänen isänsä on konna, sanon minä", huusi Marit lyöden kätensä
pöytään; "minä tunnen hänet. Hän on -- niin, se voi olla yhdentekevä
mitä hän on tehnyt, mutta minä tunnen hänet liian hyvin. Hän näyttää
viattomalle, kuin lammas, mutta hänellä on suden sydän, hän on notkea
ja nopea katselemaan, muta hän on myöskin liukas kuin ankeriainen. Ehkä
hän on ruvennut jumaliseksi muka viime aikoina; se olisi hänen
tapaista. Mutta sen minä sanon, että ennenkuin kukaan hänen suvustansa
astuu Skjölten kynnyksen yli, ennen Marit menee pois talosta ja
kodista. Sinä ymmärrät minua?" lisäsi hän vakaasti hetken kuluttua
Elille; "siitä hetkestä asti, jolloin huomaan sinun puhuvan ainoankaan
sanan Anders Bjaaland'in pojalle, siitä hetkestä asti et enää syö minun
leipääni. Ja ne rahat, joita silloin perinnöksi saat, niitä ei ole
vaikea lukea. Kas niin, nyt voit mennä nukkumaan". --

Eli nousi ja hiipi kamariinsa; mutta Marit istui vielä kauan tuvassa
leuka käsien nojassa, tuijoittaen etehensä kunnes kynttilä sammui
kynttiläjalasta.



YHDEKSÄS LUKU.


Eräänä iltapäivänä syyspuolella, kun Marit istui tuvassa neulomassa,
syöksi Vigleif sisään ja heitti lakkinsa pöydälle. Äidin silmäys oli
yhtä selvä kuin kysymys.

"Etkö siis ole kuullut tätä?" kysyi Vigleif; "arvannethan kuinka
pilkkasivat minua tänään Boltestad'issa, tuodessani maidon sinne. Eli
viettää häitä tänään, sanotaan, enkä minä ole käsketty".

"Tiedän sen", vastasi Marit tyynesti, jatkaen neulomistaan.

"Sinä tiedät sen, etkä ole siitä puhunut. Ehk' et sinäkään ole
kutsuttu?"

"Enpä olekaan -- kissaa ei mielellään hiirenpesään päästetä", vastasi
Marit.

"Onko niin hullua kuultu. Jospa olisin tiennyt siitä, niin minä
kyllä --"

"Mitä olisit tehnyt?"

"Mitäkö olisin tehnyt? Minä olisin merkinnyt Baard'ia, jotta hän olisi
päässyt seisomasta alttarin edessä tänä päivänä. He pilkkaavat meitä,
äiti, he pilkkaavat meitä".

"No" niin, pienet astuvat hameenhelmoillemme, suuret sydämillemme".

"Mutta me tahdomme -- onko totta mitä kerrotaan sinusta ja Baard'in
isästä?" kysyi Vigleif yht'äkkiä ja jäi seisomaan äidin eteen.

Marit'in silmät suurenivat ja hän nosti päätään katsellen poikaa.

"Kuka siitä kertoo?" kysyi hän vitkastellen.

Vigleif ei kärsinyt äidin terävää silmäystä, hän otti veitsen pöydältä
ja rupesi kynsiänsä leikkaamaan.

"Oh, Gunhild se kerran jutteli jotakin semmoista", sanoi hän.

Marit nousi ja meni poikansa luo. "Oletko siitä puhunut kenellekään?"
kysyi hän laskien kätensä hänen olkapäällensä ja katsellen hänen
silmiinsä.

"En kellekään ihmishengelle", vastasi Vigleif.

"Kuuleppas, Vigleif, ainoa poikani", sanoi Marit, ja hän ikäänkuin
kasvoi puhuessansa: "tahdotko luvata minulle yhden asian".

"Sen tahdon", vastasi Vigleif.

"Pidä muistissa mitä on tapahtunut minun ja Anders'in välillä, pidä se
muistissa, Vigleif. Pojan käsi voi ulottua sinne, minne ei isän käsi
ulottunut, eikä kaikki ole unohdettu, mikä on kätketty".

Vigleif nyykäytti päätänsä. "Olen sen muistava", sanoi hän.

"Hän heitti minut pois kuin leikkikalun, nyt varastaa hän talostani
tyttären. Minä olen jo kolmekymmentä vuotta käynyt mykkänä odottamassa,
isäsi oli liian heikko, hän ei voinut mitään tehdä. Veljesi olisi sen
tehnyt, mutta hän otettiin minulta pois. Sun on nyt vuoro, Vigleif,
etkä sinä ole kuiva oksa vihannassa puussa".

"Mitä minun siis pitää tehdä?" kysyi Vigleif äkkiä, imettyään hetken
aikaa huuliansa ja vastattuansa myönnyttävästi kaikkiin äidin sanoihin.

"Mitäkö sinun pitää tehdä?" kertoi Marit melkein katkerasti ja katseli
poikaansa hieman ylenkatseellisesti. "Jos et sinä sitä tiedä, niin minä
tiedän sen vielä vähemmin", sanoi hän ja rupesi uudestaan neulomaan.

Vigleif käveli laattialla edestakaisin pitkin askelin kädet housujen
taskuissa. Jotain hän mietti, se oli selvää, toinen käsi lensi hiuksiin
yhtä mittaa ja sanoja kuultiin semmoisia kuin: "Roisto!" ja "Piru häntä
vieköön!" Mutta yht'äkkiä seisahtui hän äitinsä eteen.

"Uskotko minulle hevosta, äiti?" kysyi hän.

"Mitä aiot hevosella?" kysyi Marit.

"Se on yhdentekevää, mutta voitko uskoa hevosta minulle, kysyn ma?"

"Hevonen kyllä laukauksia kärsii", vastasi Marit.

"Hyv' on", sanoi Vigleif nauraen suin silmin, "kyllä sitten
hääkartanossa saavat tervehdyksen Skjöltestä"; hän tarttui lakkiinsa ja
juoksi ulos. Vähän ajan perästä näki Marit hänen ratsastavan kuin
villitty tietä myöten. Hän löi hevosta ratsuraipalla, niin että se
täyttä laukkaa juoksi mäkiä ylös.

Totta oli että Eli vietti häitä sinä päivänä Baard Andersen'in kanssa.
Elin oli mahdotoin olla Skjöltessä enään tuon keskustelun jälkeen hänen
ja äidin välillä. Raskasta hänen oli päätöksensä tehdä ja monta yötä
hän valvoi itkien ja rukoillen Jumalalta neuvoa ja lohdutusta. Enimmin
suretti isän muisto. Mitä hän sanoisi jos tietäisi että tyttärensä
menee pois kodista ja talosta. Vaan hän ei voinut itseänsä myydä ja
hyödyttömänä elämäänsä kuluttaa, hän, joka oli niin lempeä ja
hellä-sydäminen ja toivoi elävänsä iloksi lemmityllensä ja muillekin
ihmisille.

Hän oli rohkaissut mieltänsä ja kysynyt äidiltänsä eikö hän voisi
mieltänsä muuttaa, ja miksi hän oli niin suuttunut Baard'iin ja hänen
isäänsä; mutta Marit oli vaan vastannut ett'ei se koskenut Eliä: että
totteleminen oli nuorison asia, sekä ett'ei lehti saa pilkata juurta.
Tuli vielä se lisäksi, että Baard juuri näinä päivinä oli ostanut
pienen maatilan, joka oli ollut hänen mummonsa oma, pienen talon
metsässä tuolla vuonon toisella puolella, jonka piipusta Marit oli
nähnyt sinisen savun nousevan silloin kuin hän nuorena tyttönä istui
vuorella uneksimassa. Baard tahtoi vetäytyä niin paljon kuin
mahdollista pois kaupasta ja naituansa elää tämän pienen maatilkun
tuloilla. Tämän kaiken oli Baard tehnyt Elin tähden, kuinka Eli nyt
voisi häntä jättää! Kyynelsilmin jätti Eli jäähyväiset äidillensä. Äiti
ei saisi uskoa, sanoi Eli, että hän nyt tai ennen oli sydämessään
nurjaa mieltä kantanut äitiänsä kohtaan, mutta hänen oli mahdotointa
päättää toisin kuin nyt oli päättänyt. Marit vastasi vihoissaan, ett'ei
ollut uskonut pesässä olevan lintua, joka tahtoi häväistä omaa
pesäänsä. Hän muisti mitä oli sanonut ja oli sanansa pitävä. Eli sai
nyt maata niin kuin oli sijansa valmistanut. Samana iltana sanoi Marit
Vigleif'ille ett'ei hän ja Eli voinut sopia ja että Eli sentähden oli
hankkinut itsellensä palveluspaikan.

"No niin, hänen piti aina olla toisellainen kuin muut", vastasi silloin
Vigleif.

Eli oli mennyt sulhasensa luo, valittanut asiasta hänelle ja pyytänyt
häneltä neuvoa. Baard oli kuin puusta pudonnut kuullessansa mitä oli
tapahtunut. Hän lupasi ett'ei Elin tarvinnut puutetta kärsiä niin
kauan, kuin Baard'illa oli kaksi vahvaa käsivartta, hän tahtoi sitten
neuvotella isänsä kanssa. Eli saisi olla tämän luona sill'aikaa
taloutta hoitamassa. Baard teki niinkuin oli luvannut; hän meni vuorten
yli puhuttelemaan isäänsä, ja päätettiin silloin että heidän häitänsä
vietettäisiin samana syksynä. Jos Vigleif olisi käynyt kirkossa viime
aikoina, olisi hän saanut kuulutuksen, mutta sekä hän että Marit olivat
harvoin kirkossa nyt, Toren kuoleman jälkeen.

Häitä vietettiin kuten sanottu syyspuolella, ja samana päivänä kun
Vigleif oli keskustellut äitinsä kanssa. Oli pienet hiljaiset häät;
sillä heillä ei ollut liikoja varoja eikä isä pitänyt tanssista ja
senkaltaisista huvituksista. Pöytä oli katettu keskelle pientä tupaa,
ja koska ilma oli lauhkea oli ovi avattu pihalle päin, jotta saataisiin
enemmän tilaa,

Siinä istui vanha Anders Bjaaland ja muutamia Baard'in ystäviä
kotipaikoiltansa. Anders oli juuri kyynelsilmin siunannut nuorta
pariskuntaa. Hän muisteli itseänsä ja Marit'ia. Sitten lauloivat virren
ja rupesivat juuri syömään kalaa ja puuroa. Vaan äkkiä kuultiin hevosen
juoksevan ulkona ja ääni, joka tiedusteli pikku-pojilta, jotka
seisoivat pihalla. Aiottiin juuri katsoa ken siellä, kun hevonen
juoksee ovesta sisään. Mies, joka istuu sen selässä, repii suitsista,
lyö piiskalla, jotta hevonen nousee pystyyn ja lyö etujalkansa pöytään
vatien ja talrikkien päälle. Vieraat syöksevät pois, heittävät
paetessaan kumoon penkit ja pöydän, laattialle jää kauhea sekasotku:
pöytäliinoja, olutta, rikkinäisiä astioita ja ruokaa. Hevonen on
raivoissaan ja musertaa kaikki, mitä tielle joutaa. Naiset huutavat ja
sulhanen juoksee ottamaan hevosta suitsista kiinni, mutta hän saa
lyönnin piiskan varrella, joka tekee käden vallan hermottomaksi, eikä
aikaakaan niin Vigleif on taas poissa huoneesta, heiluttaa lakkiansa ja
huutaa: "Kiitoksia Eli hää-kutsumuksesta sekä minun että äidin
puolesta".

Eli oli käynyt kalman kalpeaksi ja vieraat seisoivat kuin kivettyneinä
katsomassa toinen toistansa. Viimein astui Anders esiin, lausuen
vapisevalla äänellä: "Ei ole mitään kätkettyä, jok'ei ilmiin tule,
mutta Jumala pelastakoon meitä kaikkia pahasta. Veisatkaamme virsi
yhdessä". Ja nyt lauloivat virren, mutta eivät löytäneet siitä oikeaa
iloa. Sulhanen oli käynyt synkkämieliseksi, Anders istui koko illan
omissa ajatuksissaan ja vieraat lähtivät varhain kotia. Surkeat häät
Eli parka sai.

Tultuansa kotia, pani Vigleif hevosen talliin, meni tupaan eikä ollut
millänsäkään koko asiasta. Äiti häntä katseli, mutta kun Vigleif ei
sanonut mitään, niin meni hän ulos. Vähän ajan perästä hän tuli sisään
ja sanoi: "Mitä olet hevosen kanssa tehnyt? Se seisoo vapisemassa,
niinkuin olisi karhun kynsissä ollut, ja märkä se on kuin suosta
nostettu".

"Oo -- se on vaan ollut häissä", vastasi Vigleif.



KYMMENES LUKU.


Kului muutamia vuosia. Marit eli omassa talossansa ja Eli eli omassa
talossansa. He eivät koskaan toinen toistansa nähneet; mutta kylmä
vuono olikin heidän välillänsä. Marit tiesi että Elin oli tukala tulla
toimeen ja että saivat kovasti työtä tehdä sekä Eli että hänen
miehensä, vaan ei hän koskaan pienintäkään hänelle lähettänyt. Tämänhän
Eli oli valinnut, hän sai nyt kantaa seuraukset. Mutta vaikka Eli olisi
saanut valita tuhatta kertaa uudestaan, olisi hän valinnut samoin. Hän
tunsi itsensä onnelliseksi kaikessa köyhyydessään. Baard oli hyvä ja
siivo, mitä muuta hän taisi toivoakaan? Surullista oli hänestä vaan
ajatella äitiänsä, joka istui yksinänsä kotona Skjöltessä. Hän tahtoi
niin mielellään olla iloksi hänelle, olisi niin mielellään suonut äidin
vaan nyykyttävän päätänsä hänelle kun kävi hänen ohitsensa kirkon
käytävällä sunnuntaisin. Mutta Marit astui suorana ruhtinaallisena
sijalleen eikä tervehtinyt häntä eikä ketään muutakaan, ja mitä Eli
voisi tehdä? Hänen täytyi odottaa, niinkuin pappi oli sanonut, odottaa
kunnes Jumala itse tuota kovaa sydäntä liikuttaisi. Se voi kestää
kauan, voi piankin tapahtua; mutta, ennenkuin kaikki se viha ja kaikki
koston ajatukset, joita Marit oli ko'onnut näinä vuosina ja kätkenyt,
ennenkuin ne olivat ilmi päässeet, ennen ei ollut ajattelemista
sovintoa. Hän oli vanha nyt, kenties hän olisi tahtonut rauhaa ja
lepoa; vaan levätä ei hän voinut ennenkuin oli saavuttanut sen, minkä
tähden oli elänyt, hän ei voinut uskoa että löytyi vanhurskas Jumala,
ennenkuin hänen pilattu elämänsä oli kostettu. Mutta koston päivä tuli
ennemmin kuin hän toivoikaan.

Eräänä päivänä kun Marit seisoi pihalla tuli hänen luoksensa vanha
vaimo. Hänellä oli ryppyset kasvot ja melkein lumenvalkoiset hiukset.
Sauvan nojalla hän käveli, käsivarrellansa kantoi hän lankoja ja
kudottuja vaatteus-kappaleita. Nähdessänsä Marit'in ojensi hän
käsivarttansa lankojen kanssa.

"Tarvitsetteko lankoja, muori", sanoi hän matalalla, nöyrällä äänellä;
"on hyviä ja vahvoja lankoja, koettakaa vaan".

Ja vaimo tarjosi hänelle pasman.

"Täällä on lankoja tarpeeksi talossa", vastasi Marit lyhyesti.

"Vai niin", sanoi vaimo, ottaen langat takaisin. Hän seisoi siinä vielä
hetken aikaa.

"Entäs sukkia sitten?" lisäsi hän; "Jumala siunatkoon sinua jos ostat
jotain".

"Oh mene tiehesi, ei minulla nyt ole aikaa jutella kanssasi".

"Ei, ei", huokasi vaimo, vaan hän ei mennyt. Marit oli ottanut pytyn ja
mennyt sitä pesemään kaivolle. Vaimo meni hänen jälkeensä.

"Ei suinkaan sinulla ole mitään vanhoja vaatteita, vanhoja housuja
taikka vanhaa paitaa?" sanoi hän pyyhkien silmiä kädellään. Marit
kääntyi suuttuneena.

"Minusta sopisi paremmin tuommoisen vanhan vaimon, kuin sinä olet,
istua kotona tuvassaan, kuin juosta vaan ympäri kerjäämässä", sanoi
hän.

Vaimo kallisti päätänsä ja leuka vapisi.

"Niin, Jumala paratkoon, jos sen voisin tehdä", sanoi hän, "mutta
mieheni makaa kuoleman käsissä eikä ole voinut moneen kuukauteen työtä
tehdä, ja jos ei hänen ole nälkään kuoleminen, niin minun täytyy
hankkia ruokaa mistä hyvänänsä".

"Mistä olet kotoisin?" kysyi Marit.

"Olen kotoisin naapuriseurakunnasta vuorien tuolta puolen", vastasi
vaimo.

"Ja sinä tahdot luuletella ihmisiä että kulet tuota pitkää tietä kun
miehesi on kipeä?"

"Jumal' auttakoon minua syntistä ihmistä, kyllä se on totta! Hän itse
pyysi minua menemään, sillä hän ei mielellään kerjää ruokaa keltään.
Hän sanoi minulle: Kuule Kari, sanoi hän, luuletko jaksavasi mennä
vuoren yli poikamme luo, niin mene sinne ja kysy voiko hän tällä välin
antaa minulle vähän apua; sillä ei suinkaan se ole Jumalan tahto että
minun aina pitää maata tässä tuskassa, sanoi hän. Ota sitten mukaan
lankoja, joita olet kehrännyt, sanoi hän, ja hanki niin paljon rahoja
kuin voit kokoon saada, sanoi hän. Sillä minulla on poika, joka asuu
täällä päin, tiedätkös".

Marit'in kasvot olivat kuumiksi käyneet, hän tuijoitti vaimoon yhtä
mittaa.

"Onko sulla poika näillä paikoin? Miksi et sitten mene hänen
luoksensa?"

"Olen juuri matkalla hänen luo", vastasi vaimo, "mutta kun menin tämän
suuren kartanon ohitse, aioin koettaa saada myydyksi lankoja täällä ja
arvelin myös saavani vähän neuvoja tien suhteen, sillä minä en ole
koskaan ennen käynyt näillä seuduin. Mutta hän taitaa asua vuonon
toisella puolella, hän on naimisessa Marit Skjölten tyttären kanssa.
Sinä tunnet kai Marit'in?"

Marit oli purrut hampaansa kokoon.

"Kaiketi, se on mahdollista", sanoi hän ja silmänsä katselivat vaimoa
vielä terävämmin.

"Niin, ei suinkaan hän asu kaukana täältä, hän on kaikkialla tunnettu.
Ihmiset sanovat että hän on käen emon tapainen, joka laskee poikiansa
muiden pesiin. Ja sitten hänellä on poika, joka ei kuulu tekevän muuta
kuin koiran kuria".

"Vai niinkö sanotaan", lausui Marit nauraen pilkallisesti; "entä jos
tämä poika ajaisi tuommoisen akan ulos portista, ehkä hän kykenisi
siihen kuitenkin?"

Vaimo katseli kauhistuneena Marit'ia. "Jumala auttakoon ja varjelkoon,
olisiko tämä --"

"Niinpä niinkin, juuri minä", vastasi Marit, ojensi ruumistansa
suoraksi, katsellen vaimoa sellaisella silmäyksellä kuin kissa kun
sillä on kynsissä pyydetty lintu.

"Vai sinä olet Kari Bjaaland", lisäsi hän ja katseli vaimoa
ylenkatseellisesti kiireestä kantapäähän. "Sinä et ole aivan niin rohkea
nyt kuin hääpäivänäsi, jolloin levittelit itseäsi alttarin edessä.
Mihinkä koko prameutesi nyt on joutunut? Onko hän sitä kuluttanut
puolestasi, töllerö raukka? Silloin aioit heittää minulle leipäpalasen,
kuin kerjäläiselle, ja nyt tulet minun luo tyhjin käsin. Muistatko
sitä?"

Vaimo seisoi vavisten, niin peloissaan oli hän. Kun havaitsi jotain
mahdollisuutta siihen, aikoi hän luikahtaa pakoon. Mutta Marit tarttui
hänen käsivarteensa.

"Etpä niinkään helposti pääse", sanoi hän pitäen akasta kiinni;
"tadikolla ja koiralla olet ajettava ulos. Vigleif!" huusi hän.
Vigleif -- tuli.

"Päästä irti koira ja ota tadikko tuosta ja aja tämä akka ulos
portista".

"Onko se varastanut?" kysyi Vigleif.

"Niin, se on varastanut", vastasi Marit.

Vaimo repäisi itsensä irti ja juoksi ulos portista, mutta koira oli
hänen jälessänsä, puri ja haukkui ja Vigleif heitti tadikon hänen
jälkeensä, jotta vaimo oli kaatumaisillaan. Hän pudotti sauvansa, vaan
hyppien ja ontuen juoksi hän mäkiä alas niin että hietaa ja pieniä
kiviä lensi hänen ympärillänsä, ja vasta kun ei hän enää kuullut koiraa
takanansa, kaatui hän ja meni tainnoksiin. Marit seisoi aitaan
nojautuneena ja katseli tätä. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä käyneet
totisiksi.

"Tunsitko tämän akan, äiti?" kuuli hän jonkun takanansa lausuvan. Se
oli Vigleif, joka seisoi siinä uuteliaana.

"Tunsin", vastasi äiti lyhyesti ja meni sisään.

Marit kulki talonsa suurten huoneitten läpi; vaan hän ei saanut mitään
rauhaa. Hän aikoi ruveta kutomaan, vaan kätensä ei kyennyt sukkulan
heittämiseen. Anders makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen
korvissansa mihinkä vaan meni. Hän kuolee nälkään jos hän ei apua saa.
Marit istui penkille, kaikki muistot heräsivät ja kulkivat hänen
ohitsensa siitä ajasta asti kun hän vuorella istui ja näki höyrylaivan
lähtevän pois. Hän näki tuon miehen, joka seisoi niitulla puhumassa
Marit'in kanssa, hän näki saman miehen pulskeana ja keveänä kulkevan
mäkeä ylös.

Mitä tämä mies oli tehnyt? Hän oli antanut kullan kiillon itseänsä
so'aista. Nyt hän oli köyhä ja kipeä, ja se, joka oli Anders'ia
houkutellut, oli saanut kärsiä Marit'ilta kovaa kohtelua, oli kerjännyt
ruokaa hänen pöydästänsä. Mutta _Anders_ makasi kuoleman kielissä.

Marit käveli edestakaisin huoneissaan, kuin rauhatoin henki; hänen
silmissään kimalsi jotain, jota olisi kyyneleeksi luullut, jos olisi
voinut uskoa että Marit vielä osasi itkeä. Myöhään illalla meni hän
makuu-kamariinsa ja kirjoitti jotain paperiliuskalle, sitten kutsui hän
Vigleif'in luoksensa.

"Saat aitasta ottaa yhden noista suurista jauhosäkistä", sanoi hän,
"sekä lihaa ja läskiä. Panen muutamia vaatekappaleita siihen lisäksi,
sitten panet hevoisen valjaisin ja lähdet tämän kanssa huomenna ennen
auringon nousua vuorien toiselle puolelle".

Vigleif seisoi avosuin.

"Voit käydä papin luona", sanoi Marit vielä, "anna hänelle sitten
tavarat ja tämä kirje. Mutta muista, että et mainitse minun eikä sinun
nimeäsi. Hän, joka kirjeen saa, tietää kyllä mitä hänen on tekeminen".

Vigleif aikoi tehdä kysymyksiä, mutta äiti häntä esti. "Luotan siihen
että tämän toimitat", sanoi hän, jättäen pojan yksin. Vigleif katsella
töllötti kirjettä.

Mutta kirjeessä seisoi: "tämä lahja on sairaalle Anders Bjaaland'ille
vanhalta ystävältä".



YHDESTOISTA LUKU.


Aikoja kuluu. Kummallisesti kohtalot vaihtelevat Jumalan käden
johdattamina. Jos seudussa kysyt Marit'ia, niin saat saman vastauksen,
kuin vuosia sitten: "Hän varmaankin luulee että aurinko on tehty
ainoastaan hänen päällensä paistamaan". Marit on samanlainen kuin
ennen, ei ole näkevinänsä muita ihmisiä, ei koskaan käske ihmisiä
luoksensa, eikä koskaan ole käsketty muiden luo. Tyttärensä
rypistyttävät ylenkatseellisesti nenäänsä kun hänestä puhuvat, ja
Marit, puhuessaan jonkun kanssa, ei koskaan heidän nimiänsä mainitse.
Vigleif ei tiedä mistään, sillä hän kuljeskelee ulkona päiväkaudet
tappeluksissa ja hullutuksissa, harmissaan siitä ett'ei hänellä ole
suurempaa valtaa kotona kartanossa, kuin hänellä on. Marit vielä
ohjaksia pitää ja hänen valvova silmänsä tunkee joka nurkkaan sekä
sisällä että ulkona. Mutta Marit oli kuitenkin muuttunut Kari
Bjaaland'in käynnin jälkeen. Hän ei löytänyt lepoa eikä rauhaa. Yöllä
hän ei saanut unta, vaan nousi usein ja käveli edestakaisin
huoneessaan. Mitenkä Anders'in laita oli? Elikö hän vai oliko kuollut?
Muistiko hän Marit'ia ja katuiko mitä oli tehnyt. Anders'in muisto
häntä seurasi, hän ei voinut siitä päästä; mihin vaan hän kääntyi, niin
se oli siinä. Näin ei koskaan ennen ollut laita. Hän oli ajatellut
Anders'ia alati, mutta ainoastaan elättääksensä kostonhimoaan, joka
povessansa kätkyi ja poltti. Tämä oli tehnyt hänet ylpeäksi ja
voimakkaaksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Mutta viha oli yht'äkkiä
niinkuin poispuhallettu. Hän kaipasi sitä, hän sanoi itsellensä, että
Anders kärsi mitä oli ansainnut, mutta siitä hän ei rauhoittunut. Nyt
hän makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa ja tukehdutti
kaikki muut äänet. Hän ei tietänyt Anders'ista mitään, hän ei voinut
saada mitään tietoa, keltä hän kysyisi? Hän oli Vigleif'iltä kysynyt
kuinka matkansa oli onnistunut, mutta tämä oli vaan jättänyt lahjan
papille ja muuten tehnyt niinkuin oli käsketty, jotta hän ei tietänyt
mitään. Mennä Elin luo hän ei myöskään voinut kaikkien tapauksien
jälkeen, kysyä naapurilta, sitä hän ei kehdannut, hän, joka ei
muutenkaan alentunut puhumaan heidän kanssansa.

Siinä hän vaan käveli kalpeana ja rauhatonna ajatuksiensa ajamana --
janoovaisena, jota ei kukaan virkistänyt. Jos joku olisi nähnyt nuo
syvälle vaipuneet, kuumeesta hohtavat silmät, nähnyt hänen astelevan
edestakaisin huoneessansa mutisten itsekseen ja välistä syvästi
huo'aten, sydäntä keventääksensä, niin olisi voinut luulla että se oli
paha henki, joka ei saanut rauhaa haudassansa, vaan ijankaikkisesti oli
pakoitettu kuljeskelemaan vanhoja tuttuja paikkoja. Hänellä ei ollut
ketään, jolle olisi voinut puhua. Tyttärensä oli hän myynyt ja ajanut
pois, poikansa, tuo ainoa joka olisi voinut saada hengellistä perintöä
häneltä, oli kuollut, ja Vigleif -- ei, hän ei ollut veljensä
kaltainen; hän oli lapsellinen ja ajattelematoin, hän osasi vaan
tapella, kuin karhu, vaan ei pistää.

Vigleif huomasi että äiti laihtui ja vapisi, että hänen kätensä olivat
kuumeesta tuliset ja hän kysyi oliko äiti kipeä. "Ei, hän vaan ei
saanut unta öisin, mutta kyllähän se menisi ohitse".

Vigleif luuli toki että tähän oli muutakin syytä. Ehkä äiti ajatteli
niitä sanoja, mitkä oli lausunut sinä iltana, jona hän oli niin
juhlallinen. Omasta mielestänsä hän oli oivallisen tempun keksinyt
silloin häissä, mutta tuosta työstä äiti ei ollut häntä liioin
kiittänyt. Hän oli vaan lyhyesti sanonut: "No niin, pojilta ei voi
muuta vaatia". Hän vaati jotain muuta, sen Vigleif huomasi, ja kun hän
vaan saisi syytä, niin --

Muutamia kuukausia sen jälkeen kun Kari Bjaaland ajettiin ulos
Skjöltestä; oli yö ja paha ilma. Siinä hiljaisessa talossa, jossa Eli
asui, nukkuivat kaikki syvintä unta. Ei näkynyt mitään kynttilän valoa
maantielle eikä kärryjen ratinaa kuulunut. Mutta niemellä, samalla
puolella vuonoa, missä Eli asui, oli vielä valaistusta; siellä oli
tanssittu ja hupaista elämää pidetty. Nyt sielläkin valkeat
sammutettiin, sillä vieraat menivät. Vigleif oli viimeinen, joka kotia
lähti, ja hän oli juovuksissa. Hän oli noin tunnin aikaa etsinyt
hevostansa, mutta se oli poissa. Joku miehistä oli ottanut hevosen ja
lähtenyt sen kanssa kotiin, tehdäksensä kiusaa Vigleif'ille. Vigleif
kiroili ja torui horjuessaan tietä myöten sateessa ja loassa.

Kävellessään sen talon ohitse, jossa Eli asui, seisahtui hän hetkeksi,
katsella tuijoitti kaikkiin ikkunoihin ja meni viimein sisään. Tuvan
ovi oli lukossa. Hän otti linkusta kiinni ja jyskytti, jotta saranat
narisivat, mutta kun ei tuo auttanut kolkutti hän ankarasti ovea.

"Ken siellä on?" kysyi lempeä ääni sisäpuolelta. Se oli Elin.

"Se on Vigleif, veljesi", vastasi karhea ääni ulkopuolella.

"Mitä sinä tahdot nyt yön aikana?" kysyi Eli.

"Minä tahdon olutta sinulta", vastasi Vigleif.

"Minulla ei ole olutta sinulle nyt".

Vigleif jyskytti ovea.

"Avaa, kuuletkos! Minun on jano!"

"Hys -- täällä on sairaita", kuiskasi Eli avaimen lävestä. "Sinä et saa
olutta tänä yönä".

"Hm!" -- kuului vaan, ja ulkopuolella oli hetkeksi ääneti. Eli
kuunteli, hän kuuli askeleita joltakin, joka käveli, ja hän aikoi juuri
hiipiä vuoteellensa jälleen, kun hirveä jyrinä kuului ja ovi kaatui
tupahan ja Vigleif astui sen ylitse, ylpeänä kuin kuningas.

"Suo anteeksi, sisar, että astun näin rohkeasti sisään -- vaan
tahdotkos nyt antaa mulle olutta?"

"Kyllä saat", vastasi Eli tyynesti, heitti hameen päällensä ja meni
kellariin olutkannua täyttämään.

Vigleif horjui tuolille. Hän kävi istumaan, heitti lakin pöydälle ja
pyyhki hien otsaltansa.

Eli tuli takaisin ja ojensi hänelle kannun.

"Missä on Baard?" kysyi Vigleif.

"Hän on kauppamatkalla", vastasi Eli, joka oli istunut penkille
vastapäätä veljeänsä. Vigleif joi.

"Tahdon maata täällä tänä yönä", sanoi hän ja pani pois kannun.

"Mutta minulla ei ole sinulle sänkyä", vastasi Eli.

"So-o? Kuka siis nukkuu tuossa kamarissa?" kysyi Vigleif.

"Anders, appeni", vastasi Eli. "Hän on ollut kauan kipeä; nyt aikoi hän
koettaa ruveta kauppaan taas, mutta sairastui jälleen matkalla tänne,
ja sitten sai Baard lähteä".

"Ho -- ho --" huusi Vigleif ja horjui lattialla; "minua on kauan aikaa
haluttanut saada tuon miehen kynsiini. Eikö hän juuri ole äitiä
pettänyt? Tahdon saada hänestä kiinni".

"Jumal' auttakoon mua, Vigleif, sinun täytyy hillitä mieltäsi", rukoili
Eli itkun äänellä ja piti hänen takistansa kiinni.

"Päästä minut, tai lyön sinut kuoliaaksi, tyttö", huusi Vigleif.
"Luuletko että Marit Skjölten poika antaa ajaa itsensä ulos ja tahtoo
kävellä sateessa ja savessa, sill'aikaa kuin hän syöttösikana mukavasti
tyynyissä makaa. Tahdon sinne, sanon ma".

Vigleif meni eteenpäin, mutta Eli heittäysi hänen tiellensä, pani
molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja tahtoi häntä pidättää. Vigleif
heitti hänet luotansa kuin hansikan ja astui sängyn luo.

"Sinä saat nousta, vanhus; sillä täällä minun pitää maata", sanoi hän
Anders'ille, joka makasi siinä kalpeana ja häntä katseli.

"Kuka se on, joka ei suo yön rauhaa vanhalle sairaalle miehelle?" kysyi
Anders sortuneella, kuiskaavalla äänellä, katsellen Eliä, joka istui
itkemässä.

"Mikä hänen nimensä on, se ei koske sinua, mutta muuten on hän Marit
Skjölten poika".

Anders'in silmä hohti, hän katsoa tuijoitti Vigleif'iin.

"Sinäkö, joka häissä kävit".

"Juuri sama, se on totinen tosi, ja nyt tulen toisen kerran. Sinä olet
kerran heittänyt äitini luotasi ja sentähden minä nyt tahdon heittää
sinut".

Vigleif tarttui häneen, mutta Anders piti sängyn tolpasta kiinni.

"Jätä minut rauhaan, kuuletkos", sanoi hän.

"Pois tyynyiltä vanhus, muuten saat piiskaa", huusi Vigleif, polki
jalkaa ja löi nyrkkinsä sängyn tolppaan.

Anders ummisti silmänsä eikä ollut kuulevinansa, mutta silloin tarttui
Vigleif lujasti hänen rintaansa ja jalkoihinsa sekä kantoi hänet ulos
tupaan. Eli huusi: "Ei, Vigleif, Vigleif, kuule!" otti veljen hihoista
kiinni ja tahtoi häntä pysähdyttää, mutta samassa heitti Vigleif
Anders'in ulos oven suusta, jotta hän pyöri seinää myöten ja kaatui
raskaasti kivelle portaan edustalla.

"Pilkkaa nyt taas jotakin, jos voit, sinä variksen sulka", sanoi
Vigleif, sylkien. "Niin, laita nyt vuode hänelle", lausui hän Elille,
"mutta kamarissa se ei tule olemaan, sen minä takaan". Näin sanoen meni
Vigleif niin vakaasti, kuin mahdollista oli, sängylle ja heittäysi
siihen.

Eli oli vaiennut, hän unhotti itkun ja kaikki. Siinä Anders makasi,
kuin kuolleena, hän ei liikahtanut eikä hiiskunut sanaakaan. Eli
sytytti äänetönnä kynttilän ja nosti hänen kasvonsa. Ne olivat kuolon
kalpeat, silmät ummessa, ohimoista juoksi verta. Hän laski hänen päänsä
syliinsä, katseli kasvoja eivätkö näyttäisi elon merkkiä; mutta
entisilleen yhä jäivät. Mitä oli hänen tekeminen? Vigleif kuorsaili jo
sängyssä. Silloin tuli ikäänkuin salaman lyönnin ajatus hänen
mieleensä, hän nousi, hiipi varpaisillaan taas tupaan, vaatetti itsensä
nopeasti ja juoksi jälleen ulos. Hetken perästä oli hevonen valjastettu
työ-vaunujen eteen. Eli otti tyynyn ja muutamia peitteitä, kääri ne
hyvästi Anders'in ympäri ja sitten, puoleksi vetämällä, puoleksi
nostamalla sai hän miehen vaunuihin. Varovasti koetti hän nostaa häntä
siihen, asetti tyynyn pään alle, toi vielä peitteitä, kääri ne tarkasti
Anders'in ympäri ja sitten hän ajoi synkeässä sateisessa yössä lahden
ympäri.



KAHDESTOISTA LUKU.


Skjölte oli lähin talo kun oli menty lahden ympäri. Se oli vasemmalla
kädellä kun oli ajettu ensimmäisten korkeitten mäkien yli. Toiset talot
olivat enemmän lahden pohjassa. Niitä ei voitu nyt pimeässä nähdä,
mutta Skjöltestä loisti pieni kirkas valo, joka ikäänkuin kutsui Eliä,
kun tämä vaunuista katseli tarkastellen ympärilleen. Hän ajoi
hiljakseen, ett'ei liioin tärisyttäisi sairasta miestä. Hän piti vaaria
ett'ei yön tuuli tunkisi peitteiden alle, vaan muuten oli hänen
silmänsä yhtä mittaa luotuina kynttilänvaloon Skjölten ikkunassa, hänen
tähteensä pimeässä yössä. Tää oli kummallinen matka. Eli ei voinut
ko'ota kaikkia niitä ajatuksia, jotka mieleensä tunkivat; hän piti vaan
ohjaksista kiinni, katsoen ett'ei hevonen poikkeisi tieltä.

Hän kuuli että Anders vielä eli; sillä hän kuuli hänen valituksiansa
vähä väliä. Hän veti silloin ohjaksista, jouduttaakseen kulkua, jotta
eivät tulisi liian myöhään perille, ja nosti peitettä katsellakseen
sairaan kasvoja.

Tultuansa Skjölteen kolkutti hän ikkunaa. Eräät kasvot painuivat ruutua
vasten ja katsoivat ulos.

"Onko siellä kukaan?" kuului kysymys.

"On, on kyllä", vastasi Eli vapisevalla äänellä.

"Ken siellä on?" kysyi taas sama ankara ääni.

Eli tunsi sen äänen, se oli äidin; hän ei oikein tietänyt miksi, mutta
sydämensä sykki niinkuin se olisi ollut halkeemaisillaan, ja hän oli
yht'äkkiä kaikkea rohkeutta vailla.

"Ken siellä on?" kysyttiin vielä ankarammin.

"Oi, tule Jumalan tähden ulos, se on Eli, tyttäresi", vastasi Eli
itkien. Valo hävisi ja hetken perästä seisoi Marit ovessa lamppu
kädessä. Hän kohotti lamppua ja tuijoitti pimeään yöhön. Hän näki Elin
seisovan työvaunujen ja hevosten vieressä.

"Onko täällä muitakin?" kysyi hän.

"Täällä on myöskin sairas mies", vastasi Eli.

Marit katseli Eliä; hän ikäänkuin aavisti jotain; sitten meni hän
vaunujen luo.

"Ken se on?" kysyi hän.

"Se on Anders", vastasi Eli ja nosti samassa peitteen, niin että valo
lampusta kohtasi kalpeita kasvoja.

Marit seisoi kuin maahan juurtuneena. Korkeana, suorana hän siinä
seisoi, puristaen lamppua vapisevassa kädessään, katsellen sitä, joka
hänen edessänsä makasi voimatonna ja haavoitettuna. Veri vuoti vielä
haavasta ohimossa ja tippui peitteestä alas tielle.

"Kuka on häntä lyönyt?" sanoi hän viimein matalalla, kolkolla äänellä,
mutta silmänsä ei jättänyt verisiä kasvoja.

"Sen on Vigleif, sinun poikasi, tehnyt", vastasi Eli.

Suonet Marit'in suun ympärillä vääntyivät oudosti. Käsi tuskin jaksoi
lamppua kannattaa, hänen täytyi nojautua vaunuin pyörään. Hän puri
hampaat yhteen, vaan se ei auttanutkaan; kyynel nousi hänen silmäänsä
ja sitten toinen, ja sitten kuumat kyyneleet toistensa perästä
tippuivat maahan.

Eli seisoi häntä katselemassa, hän ei tohtinut sanoa mitään, sillä
Marit ei ollut oma itsensä enään. Hän oli unohtanut yön tuulen ja
pimeyden, katseli vaan näitä kasvoja, jotka olivat olleet hänen onnensa
ja hänen turmionsa.

"Tahotko että minä herätän ketään?" kysyi Eli viimein, kun ei Marit
liikahtanut.

Marit ikäänkuin heräsi unesta, kääntyi Elin puoleen ja sanoi hiljaa:

"Etkö luule että me kaksi voimme kantaa häntä? Sinä voit ottaa tämän
lampun ja panna sen kivelle".

Eli teki niin, ja lampun liekahtelevassa valossa kantoivat he varovasti
Anders'ia Skjölten ovesta sisään. He kantoivat häntä kamariin, jossa se
sänky vielä seisoi, missä Tore oli maannut. Marit sytytti valkeaa, otti
vettä ja pesi haavaa, sitoi liinan sen ympäri ja toi sitten puhtaita
lakanoita sänkyyn. Eli oli avullisna; mutta he eivät virkanneet mitään.
Kun panivat Anders'in sänkyyn sanoi Marit ainoastaan: "Tässä sängyssä
kuoli Tore, isäsi".

Pian kaikki oli valmiina, Anders makasi hyvässä pehmeässä sängyssä,
Marit istui hänen vieressään. Lamppu paloi pään-aluksen puolella ja Eli
seisoi vieressä. Kauan aikaa ei puhuttu mitään, mutta viimein Marit
sanoi: "sinun täytyy kaiketi lähteä kotia jälleen, minä hoidan
sairasta".

Eli seisoi epäillen, mutta valmisti itseänsä sitten matkalle.

"Onko jotain, mitä tahdot mukaasi, niin sano", lausui Marit puristaen
Elin kättä jäähyväiseksi.

"Kiitos, en tahdo mitään", sanoi Eli. Marit saattoi häntä ovelle.

"Kiitos tästä illasta", lausui hän.

"Niin, kiitos vaan tästä illasta".

Eli ajoi pois, ja Marit oli nyt yksinänsä. Hän meni sängyn luo, istui
tuolille ja koetteli sairaan suonta vieläkö se tykytti. -- Vielä, ja
raskas hengenveto ilmoitti myöskin että vielä oli henkeä hänessä.

Marit tarttui Anders'in käteen ja katseli yhtä mittaa hänen kasvojansa,
tahtoisiko hän jotain. Näin hän istui koko yön. Ulkona suhisi yön tuuli
ja pimeys peitti maat ja manteret. Mutta ylhäältä Skjölten akkunoista
loisti vielä kirkas valo niin kauan kuin Eli sitä näki, ja siellä istui
Marit Skjölte valvomassa Anders Bjaaland'in sängyn vieressä. Nyt hän ei
enää kulkisi kuin rauhatoin henki suurissa huoneissa unetonna, pahojen
aatosten ajamana. Nyt hän oli kaivattunsa löytänyt.



KOLMASTOISTA LUKU.


Aamupuolella rupesi Anders liikkumaan. "Eli" -- kuiskasi hän -- Eli!"

"Mitä sinä tahdot", kysyi Marit kallistaen päätänsä hänen suunsa
puoleen.

"Eikö Eli ole täällä?" kysyi Anders, hän näki ett'ei se ollut Eli, joka
kumartui hänen ylitsensä.

"Ei, se ei ole Eli", vastasi Marit. Anders nosti päätänsä hiukan ja
katsoi Marit'in silmiin. "Kuka sinä olet?" kysyi hän.

"Nimeni on Marit", vastattiin tyynesti.

Anders'in silmät suurenivat ja puna nousi hänen poskilleen.

"Marit? -- Marit? hän, joka" -- --

"Hän, jonka kerran lupasit ottaa vaimoksi", lausui sama syvä ääni. --
Tämä soi niin juhlalliselta suuressa, autiossa huoneessa, jossa nämä
molemmat olivat yksinänsä lampun himmeässä valossa. Anders'in pää
vaipui alukselle, hän ei puhunut sanaakaan, mutta yht'äkkiä oli hänen
silmäänsä tuli entänyt ja hän katseli Marit'ia. Viimein pani hän hiljaa
kädet ristiin, vaan silmänsä katselivat yhä tuota korkeata kalpeata
hahmua, joka hänen edessään istui.

"Olen pahasti rikkonut sua vastaan, Marit", sanoi hän viimein ja kyynel
nousi hänen silmäänsä.

"Sitä on myöhäistä miettiä nyt, Anders Bjaaland", vastasi Marit ja
katseli vakavasti hänen silmiinsä.

"Parempi myöhään kuin ei koskaan", vastasi Anders, "ja jos elämääni
voisin uudestaan elää, niin" --

"Niin silloin menettelisit toisin, arvelet kai? Älä liikoja lupaa,
Anders, on niin vaikea välistä lupauksia täyttää, tiedätkös". Marit
painoi päätänsä alas laattiaa kohti, hän tahtoi salata sitä tuskaa,
joka hänen kasvoissansa ilmauntui.

"Kun haudan partaalla ollaan, silloin ei valehdella", vastasi Anders,
"ja tämä on kuolemakseni, sen minä varsin hyvin tunnen. Mutta sinä
iskit kiinni, Marit, sinä olet kirouksena taloni kynnyksellä maannut".

"Olenko?" vastasi Marit; "olihan sulla vaimo karkoittamassa sitä
kirousta".

"Jumala häntä siunatkoon, häpeällistä olisi moittia häntä. Mutta työ ei
paljoa tuota kuin terveys on poissa, ja Jumalalla kaiketi oli omat
tarkoituksensa sillä".

"Entäs kaikki rahasi, Anders? Saithan sinä täyden kukkaron?"

"Se kurja kulta pian suli pois; sillä eriskummallinen seikka se on,
ett'ei rikkauden siunaus ole suuri kun ei rakkaus sen voimaa enennä, ja
se seikka näetkös" --

"Mikä oli esteenä?" kysyi Marit.

"Oi -- minä olin kelvotoin mies kerran, ja minä sain kokea että
unohtaminen ei ole niin helppoa, Marit".

Anders huokasi ja makasi liikkumatta; mutta Marit oli kumartunut vielä
alemmas ja molemmin käsin tarttunut sängyn laitaan. Anders katseli
häntä, itse oli hän ikäänkuin virkistynyt ja voimistunut, sairautta hän
ei enää tuntenut. Sitten hän lausui:

"Minulla ei ole ollut monta onnellista hetkeä siitä päivästä, Marit; --
olen miettinyt kuinka voisin sovittaa mitä olen rikkonut, mutta en
keksinyt mitään keinoa. Tarjosin poikaani -- kelpo, kunnon mies; --
mutta sinä heitit hänet hylkynä luotasi. Sitten tuli poikasi
hää-tervehdyksellä, ja viimein ajoit vaimoni pois kepillä ja koiralla!
-- Niin, ei itku miestä kaunista, mutta silloin kyyneleitä vuodatin,
sillä minä ajattelin: Nyt jääkynttilöitä kasvaa Skjölten tuvassa etkä
sinä voi niitä sulattaa".

Marit'in pää oli vaipunut alas peitteelle, hän vapisi.

"Miksi et sanonut tuota ennen", änkytti hän ja ääni oli vallan
sortunut; "miksi et sanonut tuota ennemmin, Anders? Nyt olen laskenut
mieheni hautaan ja lapsiani kasvatin vihassa ja ylpeydessä. Kaksi minua
kiroo, kolmas istuu tyhjässä talossa puutetta kärsimässä ja poikani
horjuu juopuneena ympäri pitäjää. Sinä olet syypää siihen, sinä olet
kaikkeen syypää". Marit vaipui sänkyä vasten ja rupesi itkemään niin
rajusti että olisi voinut luulla häntä sairaaksi. Kylmät kovat kasvot
osoittivat nyt epätoivoa. Anders makasi rukoilemassa. "Jumala antakoon
mulle syntini anteeksi", lausui hän, "vaan etkö sinä siis voinut
anteeksi antaa, Marit?'

"Sinä eroitit minut sukulaisistani ja ystävistäni, kodista ja talosta.
Sitten petit minut ja ajoit minut ulos avaraan maailmaan. Minunko oli
näkeminen sinua iloisena ja onnellisena? Ja sinäkö saisit pilkata
minua, kuullessasi että kävin kerjäämässä kuivaa leipää? Mutta miksi et
sanonut että yhtä kaikki olin sinulle rakas? Miksi et voinut sanoa että
kärsit puutetta? Olisit ainakin voinut sanan lähettää. Mutta sinä et
tullut, etkä lähettänyt sanaa!" Marit pysähtyi vähän, sitten aloitti
hän taas, vaikka tyynemmin. "Luulet kenties että minä olen viettänyt
onnellista elämää tässä talossa. Mutta minä tiedän mitä ei yksikään
ihmissilmä ole havainnut, että Marit Skjölte valehteli kun hän sanoi
että rahat saavat maailmassa kaikki aikaan, vaikka hän taisteli kovasti
saadaksensa sitä sanaa toteutumaan. Ja minä tiedän että ihmiset
valehtelivat kun sanoivat Marit'ia kovaksi ja kylmäksi; sillä jos sinä
vaan olisit tullut, Anders, -- sinä olisit saanut olla vaikka kuinka
köyhä ja kurja -- hän olisi heittänyt Skjölten pois ja tehnyt
käsillänsä työtä sun edestäsi niin kauan kuin hänessä olisi ollut
verenpisaraa. Ja jos vaan olisit lähettänyt sanan -- -- Jumala tietää
että hän olisi ollut yhtä lempeä ja hyvä kuin joku toinen vaimo".

"Kerran tuli kuitenkin sanansaattaja, Marit; mutta sinä ajoit sen pois,
ja leipä, minkä sain, oli vieraan käden antama".

Marit katseli Andersia. "Minulta tuo lähetys tuli", sanoi hän hiljaa.

"Tuliko se sinulta, Marit? -- Herra Jumala, tuliko se sinulta?" Vähän
sen jälkeen tarttui hän Marit'in teen, sanoen: "Herra Jumalamme on
kummallisia teitä meitä johtanut, emmekö siis anna anteeksi ja kiitä
kaikesta mitä on tapahtunut?"

"On kaiketi parempi myöhään, kuin ei koskaan", vastasi Marit ja pusersi
hänen kättänsä.

"Minun poikani sinua löi", lisäsi hän hetken perästä; "mutta jos hän ei
olisi sinua lyönyt, niin et makaisi tässä".

"Ei ei! usein paha hyväksi käännetään", vastasi Anders.

"Mutta nyt on minun voimani lopussa", jatkoi Marit; "olen kauan
tietänyt, että kun sinä tulet, on minulla loppu käsissä. Nyt
seurakuntalaisten ei enää tarvitse katsella Marit Skjölteä, kun hän
kirkolle kulkee. Nyt hänestä tulee vanha kyyryselkäinen vaimo, jonka
täytyy sauvaansa nojautua. Nyt renki voi minulle nauraa, poika ajaa
minut ulos kyökistä ja koira juosta minun kumoon omalla pihallani ja
lapset riidellä perintökullasta. No niin -- niin käypi -- mutta se on
yhtä kaikki parempi kuin valhe, ja minä tunsin että tulin liian
vanhaksi nyt taistellakseni itseni ja sinun kanssa".

"Jumala, Vapahtajamme, juuri rauhan antaa sairaille ja väsyneille,
jommoisia me olemme", sanoi Anders, "ja suurin onni on saada rauhassa
kuolla".

"Niin sanoi hänkin, Tore, mieheni", vastasi Marit.

"Hän oli varmaankin hyvä ja lempeä mies", sanoi Anders.

"Niin hän oli -- liian hyvä", vastasi Marit. "Mutta kerran hän erehtyi
ja se oli kun otti minut vaimoksensa. Sitä erehdystä hän saikin
maksaa".

Pitkä vaiti-olo. He pitivät toinen toisensa käsiä, näytti siltä kuin ei
kukaan olisi voinut toista päästää. Marit'in ääni oli niin tyyni, tuo
kylmyys ja kovuus oli ikäänkuin pois pyyhitty hänen kasvoistansa, ja
Anders'in silmistä loisti sydämen onni.

"Kuinka ihmeellistä että me kaksi nyt yhteen satuimme", sanoi hän
katsellen Marit'ia.

"Niin ihmeellistä se oli", vastasi Marit.

"Ja mitä ei meistä tullut, se tuli lapsistamme; sinun täytyy muistaa
Eliä".

Marit nosti päätänsä ja katseli tarkasti Anders'ia.

"Nyt sinun varmaankin tulee kuolla, Anders; sillä Tore lausui juuri
saman".

"Niin, niin, ei suinkaan vene kauan enää kannata, mutta minä luotan
sinuun, Marit. Vaimoni istuu kotona ja on köyhä".

"En minä aja ketään pois toista kertaa", vastasi Marit. Anders katseli
häntä kiitollisesti, ja makasi sitten aivan liikkumatta.

Kävi niinkuin sairaitten usein käy. Yht'äkkiä virkistyvät ja
voimistuvat niinkuin ei heitä mikään vaivaisi; mutta sitten surkastuvat
jälleen, vaipuvat uneen, ehkä kuollonkin uneen.

Anders makasi ikäänkuin tainnoksissa. Marit istui paikallaan käsi
Anders'in kädessä. Näytti kuin ei hän koskaan väsyisi.

Aurinko oli noussut tunturin yli ja heitti säteitänsä sänkyyn, jossa
Anders makasi.

Talonpoikaistaloissa alkoi vilkas elämä, miehet menivät työhön, koira
pudisti kahleitansa, työvaunut rätisivät tiellä; mutta Marit ei kuullut
mitään. Hän istui liikkumatta Anders'in sängyn vieressä. Pihalla
seisoivat rengit ja piiat juttelemassa, he eivät ymmärtäneet mikä
emäntää vaivasi tänä päivänä. He eivät olleet saaneet ruokaa vielä.
Mutta siinäpä Vigleif tuli mäkeä ylös. Hän näytti sellaiselta, joka on
miehen tappanut, niin synkkä ja epäileväinen oli katsantonsa. Hiukset
olivat pörröset ja kaulaliina sitomatta. Kun näki miehet pihalla, aikoi
hän hiipiä niiden ohitse, mutta mietti tarkemmin ja meni suoraan heidän
luo.

"Missä on äitini?" kysyi hän.

"Arvattavasti sängyssä", vastasi eräs mies, "sillä me emme ole saaneet
märkää eikä kuivaa tänään". Tyttöjoukko nauroi. Vigleif ei vastannut
mitään, juoksi vaan sisään ja tarttui hänen kamarinsa lukkoon.

Marit oli kuullut jyskeen. Hän tunsi hyvin sekä askeleet että äänen.
Hän nousi yht'äkkiä vuoteen vierestä, ojensi ruumiinsa vielä kerran
suoraksi ja meni vakavin askelin laattian yli. Ovessa kohtasi hän
Vigleif'in. Tämä katseli häneen, mutta loi kohta jälleen alas silmänsä.
Marit ei sanonut sanaakaan, vaan meni hänen ohitsensa, aukaisi oven
omaan kamariinsa ja Vigleif seurasi häntä. Ovi suljettiin; äiti ja
poika olivat kahden kesken. Marit katseli Vigleif'iä, mutta tämä ei
uskaltanut vastata hänen silmäykseensä. Viimein heitti hän raivoissaan
lakin laattialle, heittäysi tuolille, laski päänsä ja käsivarret
pöydälle ja rupesi ankarasti itkeä nyyhkyttämään. Marit seisoi kuin
patsas ja katseli häntä; hän hengitti syvään muutaman kerran. "Mikä
sinun vaivaa?" kysyi hän viimein. Vigleif hypähti seisaalle kuin hullu
ja löi nyrkkinsä pöytään.

"Mikäkö minua vaivaa?" sanoi hän. "Että olen lyönyt miehen kuoliaaksi!
Eikö se ole mitään, mielestäsi, se? Että pian tulevat viemään minut
nimismiehen luo! Mutta sinun on syy, kaikkeen olet sinä syypää. Miksi
olet minua kasvattanut tämmöiseksi villiksi, kuin olen?" Ja Vigleif
heittäysi taas istumaan ja itki entistä ankarammin.

Marit piti pöydästä kiinni, hän tuskin jaksoi seisoa.

"Sinun ei pitäisi moittia äitiäsi omista vi'oistasi", sanoi hän; töin
tuskin sai hän sanat kuulumaan.

"Omista vi'oistani! ha -- ha -- ha --" ja nauraen tukahdutti Vigleif
itkun, "omistako vioistani! Ehkä et pyytänytkään minua lyömään häntä?
Olitko kenties tyytyväinen siihen mitä häissä tein?"

Marit vaipui valittaen eräälle tuolille; se oli totta, liiaksikin
totta. Nyt poika seisoi hänen edessänsä uhkaavana tuomarina.

"Mutta kuuletko äiti", jatkoi Vigleif, lyöden nyrkkiänsä pöytään,
"tänne en jää päiväksikään, en tunniksikaan. Tahdon mennä Amerikaan,
niiden luo, jotka ovat ennen lähteneet, veljesi ja sukulaistesi luo.
Sinun pitää antaa minulle rahoja ja kohta. Talon ja perintöni kanssa
voit tehdä miten tahdot, mutta rahoja sinun pitää antaa minulle".

"Ethän toki puhu totisesti, Vigleif?" änkytti Marit, "et sinä saa
lähteä pois luotani".

"Tahdotko että minun pitää kuljeskella täällä häpeäksi sinulle ja
itselleni? Tahdotko että minun pitää istua täällä kahleet jaloissa ja
olla häväistynä elin-ajakseni? Etkö näe että olen vihattu koko
pitäjässä? Etkö näe että toverit nauravat minulle sekä että kaikki
siivot ihmiset peräytyvät kun minä tulen saapuville? Amerikaan minä
tahdon, vaikkapa saisin ryömiä sinne. Minä olen jo kauan sitä
miettinyt, tänne minun ei ole jääminen".

Marit vaipui tuolilta alas, hän makasi rukoilevin silmin poikansa
jalkojen juuressa, hän syleili hänen polviansa; vaan hän ei saanut
sanotuksi muuta kuin: "Vigleif -- sinä tapat minut, Vigleif".

Vigleif koetti repiä itseänsä irti. "Sinä et voi minua pidättää, äiti;
sillä nyt ei auta rukoukset eikä parkumiset, ja minun täytyy rientää,
muuten kaikki tulee ilmi ja minä vangitaan. Lähden nyt kaupunkiin, sinä
voit lähettää vaatteeni jälestäpäin, mihin, sen olen kirjoittava, vaan
älä kellekään sano missä olen. Sitten sinun täytyy lähettää rahoja, jos
et lähetä, niin minä lainaamalla pyrin eteenpäin yhtä kaikki. Jää
hyvästi, äiti, ja kiitos siitä ajasta, jona olemme yhdessä eläneet.
Saat nähdä että minusta tulee kelpo mies vielä."

Vigleif riisti itsensä irti ja juoksi ulos ovesta. Marit nousi
polvilleen, hän näki varjon menevän ikkunan ohitse -- ja poissa oli
Vigleif. Hetken aikaa istui hän vielä kyyryyn vaipuneena tuolilla,
nousi sitten ja meni Anders'in luo. Anders oli herännyt melusta; hän
oli noussut, nojautuen kyynyspäähän, kuullaksensa. Mutta siinä tuli
Marit kalman kalpeana ovesta sisään. Hän vaipui alas sängyn viereen,
heittäysi peitteelle ja lausui nyyhkyttäen: "Sinä olet kostettu, Anders
Bjaaland, nyt minä kadotin viimeisen poikani!"



NELJÄSTOISTA LUKU.


Tosi oli mitä Marit oli ennustanut; Anders Bjaaland'in viimeinen hetki
oli tullut. Vielä samana yönä kuoli hän. Eli oli iltapäivällä ollut
Skjöltessä ja istunut siellä muutamia tuntia, jotta Marit sai nukkua
vähän aikaa. Marit ja Eli eivät olleet paljon puhuneet keskenänsä.
Hänen tullessansa oli Marit vaan sanonut: "Nyt Vigleif on lähtenyt", ja
hänen mennessään oli Marit kysynyt, niinkuin viimein, oliko mitään,
jota hän tahtoisi. Anders ei myöskään ollut puhunut mitään. Hän makasi
äänetönnä, kädet ristissä ja ainoastaan hänen jääkylmistä kasvoistaan
huomattiin että kuolema nyt oli tullut; se tuli niin huomaamatta.

Marit pysyi pystyssä kaiken tämän tapahtuessa. Hän käveli tyynenä,
hiljaisna, järjesti itse arkkua ja hautajaisia, hän tahtoi että Anders
Bjaaland kannettaisiin Skjöltestä ulos. Kirkkomaassa hän laskettiin
Toren viereen; se oli Marit'in tahto. Ei pidetty mitään peijaisia hänen
jälkeensä. Eli oli pyytänyt Maritin tulemaan hänen ja Baard'in luo,
joka viimemainittu nyt oli tullut kotia, mutta Marit ei suostunut
tulemaan. Eli oli silloin tullut Marit'in luo muutamaksi tunniksi.

Seuraavana päivänä ei Marit kyennyt nousemaan sängystä. Palvelijat
lähettivät hakemaan Eliä, sillä hän oli usein käynyt Skjöltessä viime
aikoina. Hän tuli ja Marit oli silloin vallan horroksissa. Hän makasi
puhuen itsekseen pitkiä puheita ja rupesi virsiä laulamaan korkealla
äänellä. Eli hankki erään vaimon, joka valvoi äidin luona; mutta kun
suinkin pääsi tuli hän itse hänen luoksensa. Marit katseli häntä niin
kummallisella tavalla, joka kerta kun hän tuli ovesta sisään; vaan hän
ei sanonut sanaakaan. Tätä kesti koko viikon; vaan sitten parani Marit
sen verran, että makasi rauhallisemmin. Kerran oli hän tarttunut Elin
käteen ja pusertanut sitä, mutta siinä kaikki. Myöhemmin oli hän
kysynyt siltä vaimolta, joka häntä hoiti, eivätkö hänen muut tyttärensä
tietäneet hänen olevan sairaana.

Kun Marit taas pääsi jalkeille oli tuskin mahdollista häntä tuntea
enään. Tuo suora, solakka selkä oli kyyristynyt, hänen kovat kasvonsa
olivat heltyneet, melkein nöyriksi muuttuneet. Hän oli paljon vanhemman
näköinen. Hän kävi sauvan nojassa ja astui kankeasti. Nyt hän ei
ilmestynyt enää pihalle auringon noustessa, lennättänyt palvelijoita
heidän töihinsä, minkä itäänpäin, minkä länteen. Häntä ei enää tavattu
pellolla työväen luona, eikä läävässä karjapiian luona, eikä
väentuvassa ruoka-aikana. Hän käveli vaan omissa ajatuksissaan, siinä
huoneessa, jossa Anders oli viimein maannut, eikä huolinut ruoasta eikä
talon hoidosta. Kaikki kävi niinkuin kävi. Jos talo olisi kaatunut
hänen päällensä, ei hän olisi liikuttanut sormeakaan sitä estääksensä.
Seudussa kävi kummallisia huhuja Marit'ista. Ihmiset arvelivat sitä ja
tätä, kaipasivat häntä sekä maantiellä että kirkossa, mutta Marit ei
mennyt ulos ja hänen tuolinsa kirkossa oli tyhjä. Ainoa, jonka Marit
oli kutsunut luoksensa, oli pappi. Hän oli käynyt Skjöltessä useita
kertoja ja Marit oli puhunut kauan hänen kanssansa.

Eräänä päivänä nähtiin Marit'in hitaasti kulkevan sitä mäkeä ylös, joka
vei talolle, missä toinen hänen tyttäristään asui. Vaivalla astui hän
korkean kynnyksen yli. Tytär seisoi kyökissä pesemässä vaatteita, hänen
sisarensa oli par'aikaa käymässä hänen luonansa. He varsin
hämmästyivät, kun heidän äitinsä astui sisään. Talon emäntä seisoi
vaate kädessä ja töllisteli äitiänsä.

"Hyvää päivää", sanoi Marit kun oli hiukan hengähtänyt. Hän jäi
seisomaan oven suulle.

"Hyvää päivää sinullekin", vastasivat sisarukset.

"Oletko ulkona kävelemässä?" lisäsi emäntä.

"Niin olen", vastasi Marit.

"Saat olla niin hyvä ja mennä kamariin".

"Kiitoksia". Marit meni kamariin. Molemmat sisaret vaihtoivat muutamia
sanoja tämän tapauksen merkityksestä ja menivät sitten sisään. Marit
seisoi vielä laattialla.

"Saat olla niin hyvä ja istua", sanoi emäntä jyrkästi, ja Marit kävi
istumaan.

"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" kysyi Marit.

"No kyllä minulla on kiiru tänään, mutta kyllähän sinä voit istua
sentään", vastasi emäntä.

"Menen kohta jälleen", sanoi Marit, "kun vaan saan hiukan levähtää.
Tämä talo on nyt minusta liian korkealla ja minä melkein kompastun
kynnykseen".

"Ei se ole entistään korkeammalla", vastasi emäntä.

"Ei suinkaan olekkaan", sanoi Marit. Hän istui vähän aikaa ja katseli
ympärillensä. Eräässä kaapissa seisoi muutamia kirkkaita hopeakannuja,
ja kirkkaita vatia ja astioita riippui seinällä.

"Rikkaan miehen talo tämä näyttää olevan, eikä sitä tarvitse kullata,
joka jo kiiltää. Muuten kyllä sanotaan ett'ei kaikki, joka kiiltää, ole
kultaa, vaan eihän ole uskomista kaikkia, mitä ihmiset puhuvat". Marit
istui ja jutteli vähän itseksensä eikä katsellut tyttäriänsä.

"Muuten olen tullut sanomaan", ja Marit nojautui keppinsä nuppuun,
"että olen aikonut kirjoittaa testamenttini huomenna; sillä minä käyn
päivä päivältä heikommaksi eikä vene suinkaan kannata kauan enää".

Tyttäret katsahtivat toisiinsa, ja talon emäntä siirtyi likemmäksi
Maritia.

"Jäät kai ainakin tänne päivällistä kanssamme syömään", sanoi hän
kiiltävänä kuin auringon paiste.

"Ei, ei, voisi tulla hietaa pesuvaatteisin", vastasi Marit ja nousi,
"minulla on paljon tekemistä vielä tänään. Kun kukkarossa kilisee, niin
padassa jupisee, sanoo vanha sananlasku. Te voitte poiketa Skjölteen ja
ottaa miehenne mukaan sinä päivänä, joka kuolinpäiväni jälkeen nousee;
sillä silloin testamentti luetaan. Jääkää hyvästi", sanoi hän sitten ja
ojensi kätensä tyttärilleen. "Jumala taivuttakoon mitä on kovaa,
vahvistakoon heikkoja ja tehköön meille kaikille hyvää", lisäsi hän,
kyyneleitten sortamalla äänellä, pusertaen heidän käsiänsä. Sitten hän
meni ja tyttäret jäivät hämmästyneinä seisomaan keskelle huonetta.

Marit ei mennyt kotiin, vaan kulki lahden ympäri menevää tietä myöten
ja suoraan Baardin taloa kohti. Siellä hän kolkutti ovea. Baard ja Eli
istuivat molemmat tuvassa kahvia juomassa. He olivat kuin puusta
pudonneet nähdessään Maritin; sillä ensi kerran hän nyt astui heidän
kynnyksensä yli.

"Hyvää päivää", sanoi Marit, ojentaen Baard'ille kättä. "Jumalan rauha
talossa".

"Kiitos", sanoi Baard, tarttui hyvin ujosti Marit'in käteen ja kumarsi.

Eli pian tointui.

"Ei, mutta sepä ystävällistä sinulta, äiti, kun poikkesit meille",
sanoi Eli "käy nyt istumaan".

"Niin, etkö tahdo istua?" kysyi Baard ja pyyhki hihallaan penkkiä.

"Kiitos, kiitos", sanoi Marit ja kävi istumaan.

"Kyllä kai sinulla on kahvia äidillesi, Eli?" kysyi Baard.

"Kahviako? Se on tietty; mutta etkö tahdo ruokaa?" kysyi Eli, "on kyllä
yksinkertaista, mitä minulla on, mutta saisit pitää hyvänäsi yhtä
kaikki.

"Kiitos kahvista", sanoi Marit, "mutta ruokaa en tahdo".

Pian kaikki kolme istuivat kuppiensa ääressä.

"On kaunis ilma tänään", sanoi Marit.

"Niin, se on totta", sanoi Eli.

"Niin, tämä ilma on edullista perunoille", lisäsi Baard.

Juteltiin sitten ilmasta, sadosta ja useista asioista.

"On hyväksi eduksi sille, joka saa sadon Skjöltestä tänä vuonna", sanoi
Marit.

"Sen olet kai itse saava", sanoi Baard.

"Ei ole helppo tietää kuinka kauan elää", vastasi Marit.

"Kuinka voit puhua noin, äiti", sanoi Eli, "Jumalan avulla elät kauan
vielä".

"Niin, toivokaamme parasta", lisäsi Baard, "ja häpeä sille, joka sinua
kadehtii. Ihmiset puhuvat siitä kuinka mainio kartano Skjölte on, ja
suurin kunnia siitä on tuleva sinulle, sanotaan".

"Niin, ja tosi se on" sanoi Eli.

"Hm --" sanoi Marit, "jos olisi tehty yhtä hyvää työtä sisällä kuin
ulkona, niin ei hätää olisi". Ja hän katseli surumielisesti noita
molempia, jotka istuivat hänen edessänsä.

"Ei suinkaan kukaan tahdo moittia sinua mistään", sanoi Baard
vitkastellen, jotain hänen piti sanoa.

"Jos ei muut, niin ainakin minä itse" vastasi Marit.

Siitä asiasta ei puhuttu sen enempää. Marit katseli uteliaasti
ympärillensä.

"Vai täälläkö sinä olet asunut niin kauan, Eli", sanoi hän viimein;
"Skjöltessä on somempi", lisäsi hän.

"No niin, jos olisin tietänyt sinun tulevan, niin olisimme täälläkin
hieman siivonneet", sanoi Eli pudistaen päätänsä, "mutta täällä on
kuitenkin tarpeeksi hyvä meille kahdelle, näetkös".

"No niin, aina on parempi istua puupenkillä nauramassa, kuin
polstarilla itkemässä", sanoi Marit.

Baard nauroi; "niin, se on kyllä tosi", sanoi hän, "eikä meillä vielä
ole ollut suurta itkun syytä".

"Ei ole ollut", kertoi Eli.

Marit istui vielä vähän aikaa, nyökytti päätänsä ja näytti miettivän
jotain.

"Huomenna olen aikonut tehdä testamenttini", sanoi hän viimein, "Baard
ja sinä saatte poiketa Skjölteen ensi päivänä kuolemani jälkeen".

"Mutta" -- aloitti Eli.

"Ei ei, en minä kauan elä enään", keskeytti Marit häntä; -- "ehkä siinä
on sinullekin sananen".

Marit nousi, astui eteenpäin laattialla ja katseli kaikkia paikkoja.
Viimein hän seisahtui pienen sivuhuoneen eteen.

"Tuollako hän makasi?" kysyi Marit Eliltä, joka häntä saattoi.

"Niin, siellä", vastasi Eli.

"Ja hän kantoi häntä tämän laattian yli, niinhän sinä kerroit?"

"Juuri niin se kävi".

"Hm -- Baard on hänen näköisensä".

"Niin, ei sovi kieltää".

Marit meni ulos käytävään. "Tähänkö hän lankesi?" kysyi hän taas.

"Niin, juuri siinä hän makasi", vastasi Eli.

"Vai niin --" sanoi Marit; "jää nyt hyvin".

"Joko sinun pitää mennä?"

"Niin, nyt mun täytyy katsoa että tulen kotia jälleen", sanoi Marit,
"nyt olen valmis".

Baard ja Eli saattoivat häntä ovelle.

"Sunnuntaina käyn Herran Ehtoollisella", sanoi Marit.

"Vai niin -- siunaukseksi ja autuudeksi sitten", sanoi Eli.
"Siunaukseksi ja autuudeksi!" sanoi Baard, ojentaen hänelle kättä.

Marit tarttui Baard'in käteen, piti sitä kauan omassaan, katsoi hänen
silmiinsä ja nyykytti hänelle päätänsä, mutta ei voinut lausua
sanaakaan.

"Kiitos", sanoi hän viimein, "kiitos sulle".

"Mutta etkö tahdo ajaa kotiin, äiti" sanoi Eli, "hevonen on tallissa".

"Viime matkasi Skjölteen ei ollut iloista laatua", sanoi Marit; "saanpa
käydä kunnes kaadun".

He jättivät nyt jäähyväiset toisillensa ja Marit kulki vaivalla kotiin
päin.

"Lieneekö hän sopinut nyt meidän kanssa?" sanoi Baard ja katseli hänen
jälkeensä.

"Näytti siltä", sanoi Eli.

Seuraavana pyhänä huomattiin seurakunnassa Ehtoollis-vieraiden parissa
eräs nainen, joka kyyneleittensä tähden tuskin alttarille pääsi. Kun
papin oli jakaminen leipää ja viiniä, tuo nainen paremmin ryömi kuin
astui esiin, suudellen alttarin porrasta useita kertoja ennenkuin
laskeusi polvilleen, ikäänkuin ei olisi ollut mahdollinen lähestymään
Ehtoollispöytää. Palatessaan piti hän kädet ristissä ja kävi rukoillen
hiljaa itsekseen alas kirkkoon, jossa istui penkille likellä ovea. Se
oli Marit Skjölte, hän, joka ennen niin ylpeänä kulki kaikkien ohitse.

Siitä päivästä asti Marit ei enää mennyt ulos; tosi oli mitä oli
ennustanut, ett'ei hänellä enää ollut pitkää aikaa elää. Hän ei ollut
nimenomaan sairas, niin kuin sanotaan, mutta hän päivä päivältä
ikäänkuin riutui pois. Ei kukaan ollut hänen luonansa, hän käveli
omissa ajatuksissaan mietiskellen, niinkuin viime aikoina oli tehnyt.
Eli kävi usein hänen luonansa, mutta Marit ei koskaan pyytänyt häntä
jäämään ja Baard'ia vielä vähemmin. Niinkuin oli elänyt tahtoi hän
kuolla, yksinänsä ihmiskuhinassa. Hänen muut tyttärensä olivat
yht'äkkiä tulleet hyvin ystävällisiksi häntä kohtaan ja lähettivät
hänelle kermaa ja hienoja leivoksia, mutta Marit lähetti ne takaisin,
sanoen ett'ei hänen laitansa vielä ollut niin huono, että hän lahjoja
tarvitsi. Heidän miehensä kävivät myöskin kysymässä kuinka oli
terveyden laita. Marit ei käskenyt heitä sisään, hän antoi vaan
palvelustytön sanoa, että hän kiitti kysymästä, vaan ett'ei hän vielä
ollut kuollut. Sen päivän jälkeen eivät enää kyselleet.

Eräänä aamuna tuli sana Elille että äiti yöllä oli nukkunut kuoleman
uneen. Ei kukaan ollut hänen luonansa ollut, mutta hän makasi kädet
ristissä ja suljetuin silmin ikäänkuin nukkuisi.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Baard ja hänen rikkaat lankonsa
määrätyksi ajaksi Skjölteen; silloin Marit'in käskyn mukaan testamentti
oli luettava. Rikkaat langot tulivat ajaen vaimojensa kanssa
juhlavaatteissa, tuskin taisivat salata kuinka iloiset sydämissään
olivat. Baard pysyi likellä ovea, hän ei oikein menestynyt tässä
seurassa, se havaittiin, ja Eli istui penkin päässä itkien nenäliina
silmiensä edessä. Kaikki talon asukkaat olivat kokountuneet
kuuntelemaan. Testamentti luettiin siis ja siinä seisoi:

    "Kun tämä luetaan, silloin olen minä, joka sen kirjoitan, astunut
    tuomarini eteen. Olen ollut suuri syntinen; mutta olen myös saanut
    siitä kärsiä koko elin-aikani. Tahdon nyt todistaa Jumalan ja
    ihmisten edessä ett'eivät rahat luo onnea maailmassa, vaan nöyrä
    sydän, joka luottaa Jumalaansa ja rakastaa lähimmäisiänsä. Minulla
    on kolme tytärtä. Kaksi niistä ovat kovat ja ylpeät kuin minä olin,
    mutta kolmas on lempeä ja hyvä kuin yksi Herran enkeliä. Hän on
    käyttävä rahojansa hyödyksi ja iloksi ihmisille. Sentähden pitää
    kaikki, josta minä lain mukaan voin määrätä, perintönä jäämän
    Elille. Ja noita toisia minä rukoilen käyttämään mitä heille
    laillisesti tulee, hyvästi ja hyödyllisesti, rukoilen heitä
    muuttamaan mieltänsä ja minun esimerkistäni oppimaan kuinka vähän
    hyödyttää taisteleminen Jumalan kanssa.

    Lain ja oikeuden mittaan talo tulee pojalleni Vigleif'ille; mutta
    koska hän on matkustanut pois ja luopunut perintöoikeudestaan, joka
    näkyy myötäseuraavasta kirjeestä, niin Skjölten talo, kaikkine
    oikeuksineen, jää Elille, joka on vanhin, ja hänen miehellensä,
    Baard Andersen'ille, sillä ehdolla että hänen äitinsä Karin pitää
    asua Skjöltessä hänen luonansa ja elää huoletonna elin-aikansa. Näin
    on viimeisen tahtoni mukaan kaikki järjestettävä. Jumala suokoon
    siunauksensa siihen.

    Ja sitten tahdon pyytää kaikkia anteeksi antamaan mitä pahaa olen
    tehnyt. Tahdon levätä samassa haudassa kuin mieheni Tore.

    Jumala olkoon kurjalle sielulleni armollinen!

                                                       Marit Skjölte".

Nyt ei enää ole paljon kerrottavaa. Baard ja Eli elivät monta
onnellista päivää Skjöltessä. ja Kari Bjaaland istui vielä muutamia
vuosia heidän tuvassansa. Eli ei tahtonut ottaa kaikkia, mitä hänelle
testamentissa määrättiin; hän meni sisartensa luo eikä tyytynyt
ennenkuin ainakin lupasivat jakaa hopeat hänen kanssansa ja muut
kalleudet Skjöltessä. Sisaret ensin häpesivät ja tunsivat itsensä
loukatuiksi siitä, mitä oli tapahtunut; mutta, huomattuansa kuinka
ystävällinen ja hyvä Eli oli heitä kohtaan ja kuinka hän kyynelsilmin
pyysi heitä rakastamaan häntä, niin heltyivät hekin ja siitä asti
olivat he ja Eli hyviä ystäviä, ja sisaret istuivat usein hänen
luonansa Skjölten vieras-tuvassa. Kotonansa ei heillä vastakaan ollut
hauskaa. Miehet ei suinkaan tulleet paremmiksi heitä kohtaan Maritin
testamentin jälkeen, mutta he olivat nöyrät ja kantoivat ristiänsä
kärsivällisyydellä. Vigleif'iltä tuli kirjeitä. Hänen kävi hyvin
Amerikassa; siellä oli hänellä kyllä työalaa. Hänestä oli tullut
kunnioitettu mies siellä. Viime uutinen hänestä oli, että hän oli
valittu pormestariksi eräässä kaupungissa, mikä sen nimi lienee
ollutkaan. Norjaan hän ei koskaan palajaisi, kirjoitti hän; mutta hän
lähetti paljon terveisiä.

Tähän tämä kertomus päättyy.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Marit Skjölte" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.