Title: Per ja Bergit
Author: Janson, Kristofer, 1841-1917
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Per ja Bergit" ***


PER JA BERGIT

Kirj.

Kristofer Janson


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Isossa tuvassa Björnstad'issa istuivat vanhukset yksinänsä. Tuvassa
oli pimeä; mutta Kari muori ei niin vähästä syystä tahtonut rukkiansa
jättää. Hän siirsi sen vaan likemmäksi takkaa, josta valkea valaisi
lankaa, ja siinä hän istui arvokkaana ja suorana, valkoinen huivi
päässä; katseli välistä oliko häkkärä niinkuin olla piti, hieroi
sormellaan rukin rintaa ja pani pyörän hyrisemään ja hurisemaan, että
olisi voinut luulla koko mehiläisparven lentäneen tupaan. Ei hänelle
juuri paljon valaistusta takasta tullut tällä kertaa; siinä oli
ainoastaan muutamia punaisia hiiliä savuttamassa ja muutama puoleksi
palanut oksa, joka hyvin ylpeästi leimahti, mutta samassa sammui, kun
luultiin että siitä jotain tulisi maailmassa. Kari oli monta kertaa
aikonut heittää pientä oksaa tuleen, mutta aikomus päättyi joka kerta
siihen, että hän katsahti ovelle päin eikö Bergit jo tulisi. Hän ei
voinut käsittää mihinkä tyttö oli jäänyt tänä iltana, ja kuitenkin
hänen olisi pitänyt panna puuroa kiehumaan illalliseksi. Pitäisihän
hänen viimeinkin tulla läävästä tupaan.

Arne, Karin mies, oli tullut myöhään tupaan tänä iltana. Hän oli näin
kauan tehnyt työtä omenatarhassa, sillä viimeiset omenat olivat
korjattavat. Nyt oli hän ottanut tuolin ja käynyt istumaan Karin luo
takan ääreen, täyttänyt piippunsa ja poltti nyt yhtä mittaa. "Hän on
väsynyt työstä", arveli Kari ja katseli hänen puoleensa. Arne istui
kyyryssä, molemmat kädet polvillaan, katseli vaan eteensä, eikä
sanonut mitään, poltti vaan vahvasti; vaan hän ei näyttänyt siltä,
joka vähästä väsyy, leveähartioinen ja voimakas kun oli. Arne istui
vaan miettimässä ja mitä enemmän hän mietti, sitä enemmän hän poltti.

"Minä tahtoisin kysyä jotain", sanoi Arne viimein, katseli Karia ja
kaasi piipusta tuhkaa takalle -- "mitä sinä pidät Nils lukkarista?"

"No niin! se on varmaankin viisas mies, ja lukenut mies, ja hyvä ääni
hänellä on laulaa kirkossa".

"Niin ja kunnollinen mies", jatkoi Arne puhaltaen piippuun, "kyllä kai
hän on noin muutaman sadan taalarin omistaja?"

"Arvattavasti niin", sanoi Kari ja siirsi rukkia hiukan, "jos hän ei
ole tuhlannut kaikkia, mitä hän sai ensimmäisen vaimonsa kanssa".

"Olisiko se mahdollista, niin viisas ja kunnollinen mies, hänellä on
viisi lehmää ja kymmenen lammasta". Arne odotti Karin jotain sanovan,
mutta hän hyrritti vaan rukkiansa.

"Nils käy kai vanhaksi jo?" kysyi Kari ja hyrritti rukkia yhä
ankarammin.

"Oo, ei ole hätää vanhuuden suhteen", sanoi Arne ja hieroi lakilla
kämmentänsä, "Nils on vahva ja voimakas ja voipi elää kauan vielä".

"Hrrr -- rr -- rr --", sanoi rukki.

"Onko hän puhunut sinun kanssa Bergit'istä?" kysyi Kari hetken perästä.

"Se ei ole aivan mahdotointa", sanoi Arne, pudotti lakkinsa samassa ja
kumartui ottamaan sitä ylös jälleen.

"Mitä vastasit?"

"Oo, en mitään varmaan. Minä sanoin että tahdoin puhutella sinua ja
sitten kysyä tytöltä. Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvelen minä,
ei ole tytön mitään kiirettä myöskään".

"Se oli totuuden sana, Arne, sinä olet aina ollut älykäs ja varovainen
mies. Bergit on vasta kuusitoista vuotta ja kyllä kestää ennenkuin hän
voi naimiseen mennä, hupakko kun on". Kari nousi tuolilta, otti vähän
puita, pani ne tuleen ja puhalsi syttymään. Istuutui sitten entiselle
paikallensa. "Onko Nils'illä hyvä onni tyttöjen luona, mitä luulet?"

"Sen asian laita on erilainen", sanoi Arne ja pudisti päätänsä,
"tyttö-onni ja etelä-tuuli ovat yhtäläiset, tänään tuulee sieltäpäin,
mutta huomenna on tuuli kääntynyt. Niin kauan kuin tytöt ovat nuoria,
ovat he kauhean ylpeitä ja pitävät nuorta miestä narrina ja
pilkkanansa. Mutta kun miesjoukko sitten juoksee tiehensä ja ukko tulee
juhlavaatteissaan kosimaan, niin eivät tytöt ole hitaita häntä ottamaan
ja kiittävätkin vielä päälliseksi. Kun tyttö vaan saa miehen, joka on
hyvänluontoinen ja jolla on viisi aistia ja lisäksi leipää, niin kaikki
muu on juuri yhdentekevää. Rakkaus kyllä tulee aikaa myöten, eikä siitä
tarvitse hapsiansa harmaiksi surra. Semmoinen mies kuin Nils ei joka
päivä seiso lakki kädessä, eikä ole se jokapäiväistä ruokaa kun pääsee
lukkarin vaimoksi. Lukkarin vaimo voi päästä sekä papin ja tuomarin että
voudin luo ja nehän täällä kaikkia hallitsevat, tiedäthän sen. Hän voi
kirkossa istua pappien penkissä, jos hän tahtoo, kuulla miehensä
laulavan ja katsella kuinka kaikki häntä tervehtivät kun hän menee ulos
papin kanssa. Lukkarilla on lehmiä ja lampaita, hevosia ja talo ja
kaikki mitä parasta ajatella voi. Jos tyttö tahtoo hallita, niin hän voi
sitäkin saada. Lukkari on liian vanha nyt ollaksensa mukana komerseissa
ja tansseissa ja, jos ajatusten kulku ei ole aivan hidas tytön aivoissa,
voi hän puhua hyvää miehensä puolesta jos tämä joskus menettelee hiukan
hullusti".

Arne oli saanut suunsa liikkumaan, mutta tähän päätti kun päättikin.
Hän meni takan luo, kohensi valkeaa, pisti itsellensä uuden
piipullisen ja istui niinkuin ennen, miettien ja polttaen. Kari
pyöritti rukkiansa. Arne nousi sitten sytyttämään kynttilää.

"Ehkä minullakin olisi jotain kysyttävää sinulta", aloitti Kari.

Arne istuutui taas.

"Mitä pidät sinä Per'istä?"

"Siitäkö, joka on renkinä pappilassa?" kysyi Arne, otti piipun suustaan
ja katseli vaimoansa suurin silmin.

"Häntä minä tarkoitin", kysyi Kari tyynesti eikä liikahtanut tuolilta.

"No, siitä ei sovi kerskailla", sanoi Arne ja raapi tukkaansa, "suuria
sanoja hänellä on, sillä suuret sanat eivät suuta halkaise, suuret
taskut hänellä myös on housuissaan, mutta ne ovat tyhjät, Renki saa
kauan palvella ennenkuin häneltä mitään liikenee ja köyhän miehen
ruoka on pian syöty".

"Hrr -- rr -- rr --", sanoi rukki.

Arne oli vaiti ja katseli Katia, mutta tämä istui yhtä totisena ja
arvollisena kuin ennen, eikä sanonut sanaakaan. Näin istuivat he
hetken aikaa. Mutta kauemmin Arne ei voinut malttaa mieltänsä, hän
istuen kiikutti tuoliansa.

"Minä toivon ett'ei ole totta mitä ihmiset kuiskaavat, että nimittäin
Per käy täällä nuuskimassa?"

"Ei koskaan ole kuuntelemista mitä ihmiset lörpöttelevät", vastasi Kari
ja muutti häkkärää hiukan.

"Niin, sillä minä sanon sulle, että olen välistä kuullut ikäänkuin
kuiskuteltavan Bergit'in kamarissa, mutta en ole ajatellut sitä sen
enempää. Kun ei se vaan olisi Per, joka käy täällä kosimassa".

"En voi sitä sanoa niin tarkoin; ei kukaan tiedä missä jänis kulkee, on
vanha sananparsi, mutta kyllä kai sinussa on miestä pitämään tytärtäsi
silmällä?"

"Niin hän koettakoon vaan -- semmoinen raukka. Lauantai-iltaa hän kai
odottaa, arvaan minä; mutta varropas poikani, kyllä minä hankin
trakteeringit siksi iltaa. Jos et ole ennen keppiä maistanut, niin
saat sitä sinä iltana maistaa". Arne oli varsin kiihtynyt, hän oli
noussut istuimelta ja käveli edestakaisin lattialla. Samassa kuuli hän
rapinaa ovelta. "Ken siellä on?" kysyi hän kääntyen.

"Minä vaan", sanoi lapsekas ääni ja sisään tuli Bergit, tuoden
sylillisen polttopuita, joita hän nyt heitti nurkkaan.

"Ethän sinä vaan ole kuunnellut mitä minä puhuin äidillesi?"

"Kaikkia vielä!" vastasi Bergit, veti huivin kasvojensa eteen ja riensi
ovesta ulos.

"Etkö tule pian puuroa keittämään?" huusi äiti hänen jälkeensä.

"Kyllä, kyllä!" kuului porstuasta, mutta nyt Bergit ei voinut pidättää
nauruansa kauemmin; hän nauroi niin että vapisi, juoksi rajusti
ulko-oven kautta pihan yli, suuren koivun juurelle mäellä. Siinä hän
kaatui ja nauraa hohotti ehtimiseen.

"Ei Per! Per! en ole kuullut niin naurettavaa ennen".

"Mikä on?" kysyi Per, joka tuli koivun takaa ja heittäysi ruohikkoon.

"Isä aikoo piestä sinua, Per!"

"Häh! mitä?" sanoi Per, nousi puoleksi ja tuki molemmin käsin
polviansa, katsellen tyttöä.

"Niin, se on totta, aivan totta, -- -- ja sinun takkisi tulee hyvin
tomutetuksi".

"Mutta kuinka sinä sen tiedät?"

"Odotas, nyt saat kuulla. Tiedät että minä pyysin sinua menemään tuon
suuren koivun luo niin kauaksi, kuin minä viimeistä pyttyä pesisin ja
kantaisin polttopuita tupaan. Samassa kun olin mennä tupaan kuulin
isän haastelevan ääneensä äidille. Ja tiedätkös mistä juttelivat?"

"En".

"Nils lukkarista".

"Mitenkä? Nils'istäkö?"

"Niin, Nils'istä juuri, ja hän sanoi vielä että hän piti paljon
Nils'istä ja että meistä molemmista vielä tulisi pariskunta aikaa
myöten, arveli hän".

"Mitä sinä silloin vastasit, Bergit?"

"Minä en mitään vastannut, minä, sillä minä olin niin täynnä naurua
että tuskin osasin pidättää sitä missä seisoin. Mutta arvaapas kuinka
isä saarnasi kartanosta -- minä kyllä kuulin että lukkari itse oli
puhunut hänelle -- ja viimein sanoi hän että nuoret pojat vaan olivat
rakastavinansa tyttöjä, mutta juoksevat toisen luota toisen luo. Onko
se totta Per?"

"Uskotko sitä, Bergit?"

"En tiedä mitä uskoa". Ja molemmat nauroivat ja Per laski käsivartensa
Bergit'in vartalon ympäri ja tahtoi häntä suudella, mutta Bergit pani
kätensä eteen. Sitten katseli hän ympärilleen näkisikö heitä kukaan
vaiko kuulisi, ja suuteli sitten Per'iä.

"Mutta se on totta, en saanutkaan kuulla pieksemisestä", sanoi Per,
nauroi ja heitti päätänsä taaksepäin niin että lakki lensi silmille.

"Se on tosi. Äiti ei vastannut tähän paljon mitään, mutta sen minä
ymmärsin ett'ei hän suurta lukua pidä Nilsistä. Luulenpa melkein että
hän pitää sinusta, Per; sillä hän tietää varsin hyvin että olet ollut
luonani lauantai-illoin, mutta hän ei koskaan ole sanonut mitään.
Sitten äiti kysyi mitä isä piti sinusta; mutta arvaapas kuinka isän
muoto muuttui -- hän on varmaan myös saanut vihiä sinun kosimisestasi,
luulen minä, sillä hän jyrisi ja oli niin suuttunut että melkein oli
haleta. Ja sitten hän lausui että jos hän kerran saa sinut kiinni,
niin hän pieksee sinua niin että kyllä kadut tuota temppuasi. Hän
varmaan on varoillansa huomenna siihen aikaan kun miesten on tapa
tulla. Hän saa kyllä kauan etsiä silloin ennen kuin sinut löytää".

"No, mitäs arvelet, pitääkö minun tulla vai olla tulematta?"

"Oletko hullu? Ethän toki tahdo tapella oman isäni kanssa?"

"Kyllä minä kai ukon voittaisin", sanoi Per ja raapi korvantaustaansa,
"se voisi kyllä olla hupaista kerraksi, mutta saanen kaiketi pysyä
alallani".

"Älä sinä pöyhistele liioin, isä on väkevä, hän".

"Tahdonpa koettaa", sanoi Per, sysäsi takin hihan ylös ja katseli
jäntevää käsivarttansa.

"Jos sinä uskallat tulla!" huusi Bergit nauraen ja uhaten kädellään, --
"niin minä ajan sinut pois".

"Sitä et voi", sanoi Per, otti hänen kätensä ja kätki sen omiin
käsihinsä.

"Mutta minä lukitsen oven".

"Minä seison ulkopuolella".

"Mutta minä menen lukkarin vaimoksi".

"No niin, saan kaiketi olla kotona huomenna kuitenkin", sanoi Per ja
päästi irti käden, "en minä sitä toden perästä tarkoittanutkaan".
Sitten juttelivat yhtä ja toista. Mutta yks kaks Per hypähti
seisomaan, naurahtaen kovasti, ja taputti reittänsä.

"Mutta sinä sanoit jotakin. Jos minä voisin sen aikaansaada, Bergit,
niin nauraisin niin että kuulisivat sen vuoren toiselle puolelle".

"Mitähän se olisi?" kysyi Bergit, hänen täytyi nauraa tahtomattansakin.

"Jos saisin lukkarin menemään kosioretkelle huomenna, niin hän saisi
kelpo löylytyksen".

"Oletko mieltä vailla? Mitenkä se kävisi?"

"Minun täytyy keksiä keino, näetkös, -- hei kuinka hän sätkyttelisi --
se roisto on kerran lyönyt minun isääni, niin että hänellä vielä on
arpi siitä, mutta minä en voi koskea häneen, koska hän on tämän
tienoon ruukku ja pata, mutta jos vaan voisin" -- -- Sen enempää Per
ei saanut sanotuksi, sillä samassa Bergit'iä huudettiin. Kari seisoi
ovessa. Kun hän ei nähnyt Bergit'iä missään, meni hän läävään päin.

"Oi Jumal' auttakoon minua", huusi Bergit ja hypähti jalkeille, "minä
olen varsin unohtanut puuron". Ja nyt juoksemaan alaspäin.

"Kuule Bergit!" huusi Per, häntä seuraten, "tiedäthän että minä olen
säästöön pannut sen verran että kahden vuoden perästä voin ostaa
itselleni maatilan, mutta sen sinä voit arvata, ett'ei siitä mitään
lukkarin taloa tule".

"Kyllä kai asiat selviävät aikaa myöten", arveli Bergit.

"Hyvä on, minä en ole se mies, joka väsyy pian, ja paljon voi yhdessä
vuodessa tapahtua".

"Hyvästi siis, Per".

"Hyvästi ja voi hyvin huomenna".

"Älä unohda lukkaria".

"Ole varma siitä ett'en häntä unohda, hän on selkäsaunan tarpeessa, se
roisto".

"Hyvää yötä, hyvää yötä".

Hän näytti niin pulskalle, Per, mennessään mäkeä alas. Hän oli pitkä ja
leveähartioinen, notkea ja nopea. Lakki hänellä oli kiharatukkaisessa
päässään, selkänsä oli suora, hän heilutti käsivarsiansa sinne tänne
astuessansa, välistä tarttuen puukkoon, joka oli hänen vyöllänsä.
Jalat koskivat keveästi, mutta varmasti maahan, jotta nahkahousut
rapisivat joka askeleella, Hänellä oli voimia käsivarsissa, sekä työtä
tekemään että ottelemaan, hän oli hilpeä ja sukkela, ajatteleva
eikä koskaan neuvotoin. Hän ensimmäisnä istui kirkon mäellä
sunnuntaiaamuna, ja ensimmäinen oli hän leikissä ja tanssissa illalla.
Hän oli ensimmäisnä missä neuvoja tarvittiin ja ensimmäinen tyttöjen
kanssa juttelemaan; sillä hyvä onni oli hänellä tyttöjen luona, sen
Per kyllä tiesi. "Ei ole kun yksi semmoinen mies näillä tienoin",
ajatteli Bergit, ovesta kurkistellessaan hänen jälkeensä.



TOINEN LUKU.


Nils Torgersen oli mahtava mies paikkakunnassaan. Hänellä oli kartano
ja karjaa ja lisäksi rahoja kirstun pohjassa. Hän oli talollisen poika
ja suuri hulivili nuorena, hänen isänsä oli köyhä, ja "köyhän miehen
ruoka on pian syöty", kuten Arne sanoi.

Sentähden sai Nils, kun oli kuusitoista vuotta vanha, lähteä ulos
palvelemaan. Mutta kuinka lieneekään ollut, vaan Nils ei varsin
rivakkaasti ryhtynyt toimiin ja hänestä tuli ojankaivaja. "Jotain on
parempi, kuin ei mitään", sanoi Nils. Ja Nils olikin mies kaivamaan!
Hän kaivoi ja kuokki siksi että oli kaivanut itsensä poliisiksi. Kun
sitten tapahtui että joku kotiseudulta tuli kaupunkiin ja joi hiukan
enemmän, kuin jano vaati, niin hän ei voinut olla varma siitä, ett'ei
Nils tulisi takaa ottamaan nutusta kiinni ja pistämään häntä arestiin.
Kotipaikoilla eivät pitäneet tästä; he nauroivat Nils'ille ja sanoivat
"hyi!" puhuessaan hänen menetystavastaan, eivätkä tahtoneet tervehtiä
isääkään kun hänellä oli semmoinen poika. Muutamia vuosia myöhemmin
tapahtui että eräs mies, kauniisen uuteen takkiin puetettuna, tuli
tienoolle, ja -- se oli Nils. Ihmiset eivät oikein tahtoneet häntä
tuntea, sillä uusi ei ollut ainoastaan takki, vaan itse mieskin. Hän
oli tullut jotensakin vahvaksi ja oli saanut suuren punaisen nenän. Hän
saarnasi nuorille miehille sekä uskottavia että uskomattomia kaikesta,
mitä kaupungissa sai kuulla ja nähdä; hän oli iloinen ja täynnä
hupaisuutta, osasi lauluja tynnyrittäin, ja kauan aikaa Nils oli
suosittu ja tervetullut minne vaan tuli. Jos joku osasi kertoa
hupaisesti ja naurettavasti, niin se oli Nils. Kun hän oli oikein
hyvällä tuulella, oli saanut pari ryyppyä ja tuopillisen olutta, niin
hän taisi istua ja lörpötellä niin että miehet olivat menehtyä nauruun
ja naiset juoksivat pakoon. Jos silloin kysyttiin miksi hän ei jäänyt
kaupunkiin, niin Nils istui kuin olisi saanut kapulan suuhunsa, --
"Noo, hänen ei tehnyt mieli jäädä sinne ainiaksi, täytyihän hänenkin
kerran kotiin tulla, ymmärrettävä se, katsomaan kuinka maalla
jaksettiin". Mutta oikeastaan asia lie ollut se että Nils viime aikoina
itse oli ruvennut juomaan. Hän oli juonut siksi kun itse pääsi
arestiin, ja kun oli päässyt ulos sieltä, osoitettiin hänelle
lähtötie. Siinä Nils seisoi. "Näyttää siltä kuin saisin lähteä
paluumatkalle", sanoi hän ja lähti kotia taas. Nyt hän kävi päivätyössä
kotipaikoillaan, ja missä vaan kulki, naurua kuului. Nils ei olisi
ollut ruma jos ei hänellä vaan olisi ollut tuo punainen nenä. Hän oli
viekas ja ymmärtäväinen, eikä siis ihmettäkään että eräs vanha leski
iski silmänsä häneen; sillä "vanhat kannot palavat kauan", sanoo
sananlasku. "Vanha hän on, rahoja hänellä on, alaspäin vanha menee ja
ylöspäin nuori", sanoi Nils ja meni kosimaan leskeä. No niin, ehkä hän
ottaisi Nils'in, mutta ensin Nils'istä pitäisi tulla jotain suurta;
sillä semmoinen oli ensimmäinen miehensä ollut.

"Mitä se olisi?" kysyi Nils.

"Jotain kirkon palveluksessa", vastasi leski. He puhuivat sitten
enemmän keskenänsä tästä, ja eräänä päivänä Nils oli hävinnyt
tienoolta. Hän oli lähtenyt seminariin, sillä nyt hänestä tulisi jotain
kirkon palveluksessa. Vaan mitenkä lie ollutkaan, oliko oppiminen liian
vaikeata vai juominen liian helppoa, Nils'in koulun-käynti ei tahtonut
menestyä. Vuoden perästä hän palasi, nenä oli yhtä punainen, mutta nyt
hän sanoi olevansa täysi-oppinut. Kyllä oli niitäkin, jotka väittivät
toista, sillä asian laita oli semmoinen, että seminaristakin oli
osoitettu hänelle lähtötie, "mutta ei koskaan ole uskomista juttuja",
sanoi Nils, ja se oli oikein sanottu. Ollee kuinka olleekin, Nils'illä
oli onni. Hän nai lesken, sai suuren talon, sovitti sanojansa hyvin
papin luona, ja arvaappas kuinka seurakunnassa kuiskailtiin kun Nils
Torgersen oli tullut lukkariksi ja kirkon laulajaksi. Mutta siitä
päivästä alkaen tuskin oli mahdollista luulla Nils'iä samaksi mieheksi
enää. Hän näytti vähintäin jalkaa pitemmältä, oli ojentanut selkänsä
niin suoraksi kuin mahdollista oli, hankki itselleen silkkivuorilla ja
kiiltävällä lipulla varustetun lakin, ja kun hän tämmöisenä, kirja
kainalossa, juhlallisesti astui papin luo, näytti siltä, kuin seiväs
olisi kävellyt tietä myöten. Kun seurakuntalaiset tervehtivät häntä,
Nils ainoastaan nyykähytti heille päätänsä; vaan jos pappi tai hänen
rouvansa tuli, seisoi Nils ojan reunalla, lakki kädessä kumartaen ja
raapien, jotta ihmiset luulivat hänen jäsentensä olevan pois
sijoiltaan. Muuten Nils'in ääni oli hyvä kirkossa, ja hän oli
seurallinen mies, varsinkin jos oli juonut tuopillisen enemmän, kuin
jano käski. Silloin kasvonsa loistivat, hän lörpötteli tyttöjen kanssa,
nauroi vähän välillä, tanssi sitten yhden ympäryksen, ja suu kävi kuin
pippurimylly. Lukkari oli unohtunut pois ja vanha Nils oli palannut
jälleen. Nils oli jo vanha ammatissaan ja leski eli vielä. "Vanhat
suonet ovat sitkeät", sanoi Nils ja rypisti otsaansa, "mutta ei hän
mitään vahinkoa tee, se raukka". Viimein leski kuoli ja vanha Gudbrand
Lien kiusasi aina Nils'iä sanomalla, ettei hän koskaan ollut niin
hyvästi laulanut, kuin vaimonsa maahanpaniaisissa. Nyt hän oli vapaa
mies talossaan, hänellä oli karjaa sekä rahoja kirstun pohjassa. "Nyt
minä voin naida uudestaan", sanoi Nils, ojentaen itseänsä, "vanhan
jälkeen saan nuoren ja sitten olen koettanut molempia lajia", ja nyt
Nils kävi kosimassa Bergit'iä.

Nils Torgersen oli hieno mies. Hänellä oli kahta lajia pukuja, toinen
sarkapuku arkipäivinä ja toinen hienommasta kankaasta sunnuntaisin, ja
kahta lajia puheentapoja, hienompi papille ja virassa ja muuten
raaka talonpoikainen puhe. Viime aikoina Nils aina oli käynyt
sunnuntai-vaatteissa ja koristanut itseänsä kaikin tavoin. Tienoossa
kuiskattiin mitä tuo merkitsi, ja miksi Nils yht'äkkiä oli muuttunut
niin hienoksi. Mutta Nils nauroi itsekseen ajatellen: "Kun ensin saan
uuden akan, niin vanha nuttu tulee päälle taas".

Nyt oli lauantai-aamu. Ilma oli selkeä, mutta vähän kylmä, sillä
aurinko ei vielä ollut korkealle noussut taivahalle, loisti vaan
hymyillen kuin suuri silmä kaukana idässä, välistä katsellen Per'iä,
joka seisoi puhdistamassa papin pihaa. Per hyräili laulua itsekseen,
katseli silloin tällöin lahden toiselle puolelle, jossa Arne
Björnstad'in talo oli, hymyili itsekseen, lakaisi ja hyräili taas,
Mieleensä muistui mitä hän ja Bergit eilen illalla olivat lukkarista
puhuneet. "Jos saisin sinut tänne", ajatteli Per, "niin minä kyllä" --
samassa säikähti hän, sillä eräs käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja
siinä seisoi -- -- lukkari Nils Torgersen, suuri kirja kainalossa,
hienoimmissa vaatteissaan ja mustassa kaula-vaatteessa, suorana selästä
kuin rippi-lapsi.

"Hyvää päivää, poikani", sanoi lukkari, karhealla äänellään.

"Hyvää päivää", sanoi Per, otti lakin päästään ja näytti surkean naaman
Nils'ille, "onko lukkari näin varhain ulkona kävelemässä tänä päivänä?"

"Niin, näetkös, ei ole vähän tekemistä kaikissa vihkiäisissä,
ristiäisissä, hautajaisissa ja miksikä ne kaikki nimitetäänkään; kaikki
on tehtävä eikä mitään unohdettava, niinkuin on tapa sanoa, ja jos emme
me, jotka hallitsemme ja valvomme kaikkia, tekisi työtä ja orjailisi
aamusta varhain myöhään iltaan, niin olisi seurakunnan laita huono.
Kaikki menisi myttyyn, ymmärrätkös -- niin totta tosiaan kaikki menisi
myttyyn --", ja lukkari sylki maahan. "Se työ ydintä ja luuta syö,
mies, se lukeminen ja työn paljous, siitä voi tulla sekä kipeäksi että
kalpeaksi" -- ja lukkari niisti punaista nenäänsä. "Puh! minä olen
kyllä nopeasti kulkenut tänä päivänä", lisäsi hän, pyyhkien otsaansa ja
ojentaen kättänsä, "se rasittaa enemmän kuin tämä, kuin pihan
lakaiseminen, kaivaminen ja" -- -- "Kai se niin lienee", sanoi Per,
"eikä lukkari suinkaan ole koskaan kuokkinut, eikä kaivanut", sanoi
Per, katsellen veitikkamaisesti lukkaria.

Nils ei ollut kuulevinansa, kääntyi ja aikoi mennä sisään. "Kai isä[1]
nyt kotona on?" sanoi hän haparoiden kirjassa.

"Kyllä hän kotona on, sillä hän makaa sängyssään".

Lukkarin jalka koski jo kynnykseen ja hän tomutti hiukan nuttuansa kun
kuuli surkean huokauksen ja Per seisoi siinä, nojautuen luudanvarteen,
silmät maahan luotuina ja takki silmille vedettynä.

"Tahtoisin mielelläni puhua vähäisen sinun kanssasi", sanoi hän, ja oli
pyyhkivinänsä kyyneleitä silmistään.

"Toinen kerta, poikaseni, nyt minulla ei ole aikaa", ja lukkari laski
jo kätensä oven lukkoon.

"Olisi ollut Bergit Björnstad'ista", aloitti Per ja katsahti ylös.

Lukkari päästi avaimen irti kädestään, seisoi hetken aikaa, kääntyi
sitten ja katseli kelloansa.

"On varmaankin liian aikaista mennä pappia puhuttelemaan eikä ole sen
pahempaa ilmaa kuin että voin istua odottamassa ulkona yhtä hyvin kuin
sisällä", näin sanoen istuutui lukkari suoraan portaille. Istui hetken
aikaa. Rupesi sitten yskimään.

"On kaunis ilma tänään", yski ja katseli ympärilleen.

"Erittäin kaunis", sanoi Per, "ilman puolesta voisi varsin hyvin käydä
paljain käsivarsin".

"No -- sinä aiot kai kosioretkelle tänä iltana", sanoi lukkari, nauroi
vähän samassa ja noukki muutamia pieniä kiviä ylös hiekasta.

"Ei Jumal' paratkoon! minä en taida sille tolalle joutua koskaan enää",
huokasi Per ja nosti nutun hihaa silmilleen. "Bergit'in ja minun
välistä ei tule mitään".

"Mitä sanot? mitenkä minun on sitä ymmärtäminen?" kysyi lukkari ja
katseli Per'iä suurin silmin.

"En tiedä asian laitaa, mutta varmaa on että isänsä on häntä yllyttänyt
minua vastaan. Ennen Bergit oli niin hyvä ja lempeä, mutta viime
kerran kun olin hänen luonansa, ei hän tahtonut tietää minusta mitään.
Joku rikas mies on kaiketi puhunut hänen isällensä; nimeä Bergit ei
maininnut, mutta arvattavasti käy niin että heistä tulee pariskunta.
Bergit ei häntä paljon tuntenut myöskään, mutta arveli että hän tulisi
tänä iltana sinne, jotta saisi hänen kanssansa jutella. Ei suinkaan
lukkari tiedä kuka se on -- etevä ja korea mies hänen pitäisi olla,
sanoi Bergit. Niin, niin, sillä lailla maailmassa käy -- rikkaus aina
voittaa". Per huokasi, veti lakin silmilleen ikäänkuin pyyhkiäksensä
kyynelet, vaan katsahti samassa lukkariin, joka istui kuuntelemassa.
"Se oli makupala", ajatteli Per ja nauroi itsekseen, "Mutta sinä
tarvitset vähän vielä".

"Minä nyt pyytäisin neuvoa lukkarilta, joka on vanha ja ymmärtäväinen
mies, sillä harmillista se on, jos noin kaunis tyttö minut jättää. Ja
pian aina pääsin hänen luokseen! Ei minun tarvinnut mennä tuota
pitkää mutkaa lahden ympäri, sillä papin vanha vene on aina tuolla
sillalla eikä kukaan enää sitä käytä. Kohta kun työni oli loppunut
lauantai-iltana menin alas järvelle, sousin lahden yli ja juoksin
Björnstad'in mäkeä ylös, niin se oli tehty; sillä Bergit'in kamari on
juuri sen tien varrella, joka vie läävään, juuri tuossa, te voitte
sitä nähdä oikealla kädellä tuolla", ja Per osoitti Björnstad'in
taloa, jonka ruudut loistivat; -- "ja hän tiesi niin hyvin kun minä
tulin; sillä minä olin aina ensimmäinen ja löin kolme kertaa ruudulle.
Minä muistan vielä viimeistä iltaa, ilma oli yhtä selkeä kuin tänä
päivänä, mutta kyllä papin vene nyt saa minun puolestani olla rauhassa.
Olen oikein harmissani kun ajattelen että toinen on istuva Bergit'in
luona tänä iltana. Eikö ole se harmillista, lukkari, eikä hän ole
vanhempi kuin kuusitointa vuotta".

"Semmoisia kaikki tytöt ovat, hyvä Per", sanoi lukkari arvollisesti,
nousi portailta ja laski toisen käden Per'in olkapäälle, "nuoruus ja
viisaus harvoin toinen toistansa seuraavat. Mene sinä toisen luo ja
ole yhtä iloinen, kyllä kai niitä löytyy, jotka sinua tahtovat; jos ei
ne ole yhtä nuoria, niin vanhat kengät sopivat paraiten jalkaan".

"Niin, kyllä kai lukkari sitä tietää; jolla oli niin kaunis ja hyvä
vaimo", sanoi Per katsellen Nils'iä.

"Hm" -- sanoi lukkari, "hyvä vaimo se oli, synti olisi muuta sanoa --
hm -- hm" -- --

"Ei ole niin helppo jättää sitä, johon sydän on kiintynyt, sen
lukkari kyllä tietää siitä ajoin kun hänen vaimonsa lähetettiin
ruumiin-arkkuun, ja jos minä en saa nähdä Bergit'iä ja puhua hänen
kanssa lauantai-illoin, niin" -- -- "Sinä et saa puhua sillä tavalla",
sanoi lukkari painolla, ojensi itseänsä ja rupesi selittämään, "etkö
tiedä mitä suuri Salomo sanoo? -- no ei, sinä kaiketi et tunne häntä,
sinä -- hän sanoo, -- niin, mitä hän nyt sanookaan? -- no se onkin
yhdentekevä, mutta se tarkoittaa niin paljon kuin: 'Nuoret ovat hullut
tähän aikaan', se soveltuu sinuun Per, -- -- hm -- -- ja siellä
alhaallako papin vene aina on? -- -- niin, näetkös, kaikki tuo
puhuminen ja kuiskaileminen, se on hulluutta ja epäsiveyttä ja muuta
pahaa, johon sinun ei pitäisi puuttua, -- vai kolme kertaa sinä löit
ikkunalle? -- -- Puh -- tänään tulee kuuma ilma". Ja lukkari pyyhki
kasvojansa, katseli kelloa, hypähti jaloilleen ja sisään papin luo,
jotta tuskin sai sanotuksi hyvästiä Per'ille, joka nojautuneena
luudanvarteen surkealla muodolla töllisteli lukkaria tämän saarnatessa,
siksi että oli purskahtaa nauruun. "Haa -- haa -- tänään olet hyvän
työn tehnyt, Nils Torgersen", ajatteli lukkari, "mutta illalla olet
tekevä vielä paremman".

"Haa -- haa -- tänään olet hyvän työn tehnyt", ajatteli Per ulkona
pihalla ja löi kätensä yhteen niin että kaukaalle kuului, "mutta
illalla olet tekevä vielä paremman".

Ja illan tultua lukkari Nils Torgersen hiipi sillalle laskemaan veneen
irti. Ja illan tultua Per seisoi talaan takana valvomassa.

"Nyt Per varmaan tahtoisi olla minun sijassani", sanoi lukkari, hymyili
ja pisti airot veteen.

"Nyt lukkari varmaan pian tahtoisi olla minun sijassani", sanoi Per ja
juoksi notkeasti lahden ympäri. Välistä hän seisahtui, katsellakseen,
kuunnellakseen, mitä lahden toisella puolella tapahtui. Kuuluipa
soutoa, ja lukkari siinä veneessä istui. Hän oli kuutamossa pitkän
seipään näköinen, joka edes ja takaisin kiikkui.

"Nyt ollaan likellä", sanoi lukkari, hengähti, nosti airot veneesen ja
kiinnitti sen.

"Nyt ollaan likellä", ajatteli Per, joka tiellä oli mustan pilkun
näköinen.

Bergit ei ollut sen enemmin ajatellut mitä Per ja hän olivat jutelleet
sinä iltana. Hän tiesi ett'ei Per tulisi, ja koska hän ei tahtonut
ketään paitsi Per'iä, niin hän oli pannut oven lukkoon ja mennyt
maata. Mutta yht'äkkiä oli hän kuulevinansa että jotakin liikkui
ulkopuolella, että joku kolkutti ruutua ensin kerran, sitten toisen ja
viimein kolmannen kerran. Bergit heitti hameen päällensä ja hiipi
ikkunan luo.

"Kuka siellä on? sinäkö olet Per?" kuiskasi hän sisäpuolella.

"Ei, vaan minä", vastasi ääni ulkoa, tekeytyen niin suloiseksi, kuin
mahdollista.

"Minä? mikä minä sinä olet?" kysyi Bergit.

"Minä olen, se, jota tiedät", vastasi lukkari, ollen olevinansa ikkunan
alla.

Kauan oli hiljaa. Lukkari kuunteli, sillä hän oli kuulevinansa että
joku tirskui sisällä; mutta viimein saranat vinkuivat ja Bergit
katseli ulos.

"Sinäkö olet, miksi et sitä kohta sanonut? Vai sinä tulet näin myöhään
illalla minun luokseni, Nils, se oli kohteliaasti tehty". Ja Bergit
veti lukkaria ovesta sisään.

"Niin, näetkös, Nils ei ole niin vanha ja kankea kuin näyttää kun hän
kirkossa seisoo; kyllä hän sillä välin voi olla hupainenkin. Ja sinua
minä olen opettanut lukemaan ja olen tanssinut sinun kanssasi
leikkikedolla ja aina olen sinusta paljon pitänyt, Bergit; sillä sinä
et huoli ainoastaan naurusta ja pilasta, kuin muut tytöt, etkä
myöskään ole niitä, jotka eivät saa sanaa suustansa. Sinä olet kelpo
ja kaunis ja ymmärrystä sinulla on".

"Näyttää vaan siltä, sillä ei minulla ole enemmän kuin muillakaan,
hupakko kuin olen. Mutta istu nyt ja suo minun jutella sinun kanssas,
on kauan aikaa sitten kuin toisiamme viimein tapasimme; luulen, että
oli tanssiaisissa Lien'issä".

"Niin, totta, siellä se oli; se oli hupainen ilta, Bergit, niin oli
todellakin. Siellähän pappilan Per tappeli Olavin kanssa?"

"Kyllä se siellä tapahtui".

"Mitä sinä Per'istä pidät?"

"Oi, se on aika hulivili, hänestä ei suinkaan mitään tule", vastasi
Bergit ja katsahti oveen päin oliko isänsä kuuntelemassa.

"Ei ole luultava että hänestä mitään tulee", sanoi lukkari, hieroen
polveansa, "semmoisista keltanokista ei ole huolimista, he lähtevät
yhtä pian kuin tulevat".

"Hys! älä puhu niin kovasti, voitaisiin kuulla ääntäsi", kuiskasi
Bergit.

"Ei se niin vaarallista ole", arveli lukkari, "isäsi ja minä olemme
hyvät ystävät, tiedätkös", ja lukkari nauroi itseksensä. "Mutta
tahtoisin kysyä sinulta etkö usko että meistä molemmista voisi tulla
pariskunta. Talo minulla on ja vaatteita ja kaikki, mitä voit toivoa,
niin ett'ei sun tarvitse ruoasta muretta pitää".

"Mitäs luulet isäni siitä sanovan?"

"Isäsikö? se seikka kyllä selviää, hän kyllä minua auttaa", huusi
lukkari.

"Kyllä minä sinua autan", huusi samassa toinen ääni ja käsi tarttui
Nils'in niskaan, niin että tämä meni kuperkeikkaa, ja toinen käsi
tarttui hänen housuihinsa, ja ulos lensi Nils Torgersen ovesta
portaita myöten ja jäi ällistyneenä istumaan keskelle tietä. Siinä
istui lukkari.



KOLMAS LUKU.


Tuli sunnuntai-aamu eikä pitkään aikaan ollut niin kaunista ilmaa
ollut. Näytti siltä kuin koko luonto olisi pesty yön kasteessa ja nyt
seisoi parhaimmassa sunnuntai-puvussaan. Ilma oli niin keveä, raitis
ja puhdas, jok'ainoa pilvi oli taivahalta hävinnyt, sen laki oli
kaunis, kirkas ja sininen, ikäänkuin se tahtoisi helmahansa sulkea
koko maailman. Meri oli säteilevän silmänsä avannut ja siinä kuvautui
koko taivaan ranta ja ylt'ympärillä oleva seutu peltoineen metsineen
ja korkeine paljaine vuorineen, jotka totisina katselivat
sinitaivasta. Linnut olivat aikoja sitten heränneet, ne visertelivät ja
lauloivat, levittivät siipiänsä päivän paisteessa ja kallistivat pieniä
päitänsä lentäessään veden yli vanhan emän luo, jonka piti olla kotona
tänään ja pesästä huolta pitää. Se raukka istui nyt siinä ja käänteli
päätänsä yhtä mittaa, nähdäksensä oliko haukkaa tai toista pahaa
rosvoa läheisyydessä. Vaan eihän sinun tarvitse huolehtia tänä
päivänä, vanha muori, niin hiljaista ja rauhallista kun kaikki on
ympärilläsi. Tänään on sunnuntaiaamu. Kirkko seisoo mäellä korkeine
huippuineen; se katselee veden yli, joko ne tulevat, jotka tänä
päivänä tahtovat kuulla pyhää sanaa sekä nousta rukouksen ja laulun
lentimillä taivaan Jumalan luo, ne, jotka tänään pitävät siunausta ja
rauhaa, kestääkseen viikon vaivaloista työtä Jumalan kanssa sekä
maalla että merellä. Ja katso, tuolla tulevat, toinen suuri
kirkkovene toisen perästä liikahtaa hiljaa lahdelle. Ihmisiä astuu
maalle, he antavat kättä toisillensa ja kiittävät viimeisestä. Näin
heitä kokoontuu vähitellen kirkon ympärille, niitulle ja tielle,
vaimoilla on valkoiset huivit, soljet ja virsikirja kädessä; miehillä
on sunnuntaitakki kiiltävine nappineen. He odottavat pappia ja
lukkaria kirkonkellojen soidessa ja kai'un siihen vastatessa vesiltä
ja metsästä, pellolta ja niitulta tyynessä aamuhetkessä. Sävelet
soivat ja kutsuvat niin suloisesti ja lempeästi ja lentelevät
liitelevät, ikäänkuin siunaten, seudun yli. On rauha, ainoastaan
rauhaa tämmöisenä sunnuntai-aamuna.

Mutta mihinkä lukkari on jäänyt, jonka on johtaminen laulua kirkossa?
Hänen ei muuten ollut tapa olla viimeinen. Jotka varahin olivat
kirkkomatkallansa, olivat tottuneet häntä näkemään, kauan ennenkuin
pappi oli valmis, kävelevän pappilaan päin, kirkonkirjat kainalossa ja
pää pystyssä. Vaan tänään ei näkynyt lukkaria papin luona eikä kirkon
luona. "Hän on kaiketi poikennut jonkun luo tien varrella", arveli
moni, mutta missä hän oli ei kukaan voinut uneksiakaan. "Nils nukkuu
makeasti tänä päivänä", sanoi toinen, mutta se, joka ei ollut unta
nähnyt, se oli Nils. Nils paria! Hänellä oli ollut vaivaloinen yö, eikä
hänen vaivansa vieläkään ollut ohitse; kun kirkonkellot rupesivat
soimaan, seisoi Björnstad'in puolella Nils suureen lapioon
nojautuneena ja itki veneen vieressä. Ensi työnsä kun hän oli lentänyt
portaita ja tietä alas, oli nousta koettamaan olivatko sääret ja
housut eheät. Hän ei kuolemaksensa voinut käsittää tätä kaikkea.
Arne, joka oli ollut niin lempeä ja hyvä puhuessaan Bergit'istä hänen
kanssansa, oli nyt antanut hänelle selkäsaunan kun hän ensi kertaa
kosioretkellä kävi. Tätä hän ei voinut ymmärtää; hän seisoi siinä,
hieroi jäseniänsä ja mietiskeli. Kuinka hyvänsä asian laita nyt
olikaan, niin lukkari havaitsi, kun joutui selville taas, että oli
parasta rientää kotiin niin pian kuin vaan ehti, eikä sanaakaan puhua
kellekään. Hän meni alas rannalle. Mutta mihinkä vene olikaan
joutunut? Hän haki ja haki, vaan ei mitään venettä näkynyt. juoksi
edestakaisin rannalla, vaan venettä ei ollut missään; hän katseli ulos
lahdelle, olisiko se kenties päässyt valloilleen, vaan ei nähnyt
mitään venettä. Siinä seisoi lukkari. -- "Jos ei se ole merellä, niin
se vielä vähemmin voi olla maalla", sanoi lukkari pudistaen päätänsä,
"sinä saat kaiketi kävellä kotiin tänä yönä, Nils Torgersen, vaan tätä
loihtumista minä en käsitä. -- Mutta mitä on minun nyt keksiminen? --
Ei kukaan tiedä missä vene on eikä myöskään missä se on ollut, ja minä
olen yhtä iloinen". Näin sanoen kääntyi lukkari ympäri ja rupesi
hössöttämään kotia päin. Tie kävi juuri Björnstad'in läävän ohitse.
Lukkari oli vähän hämillänsä vielä, hän kävi ja tuumaeli mitä hän
sanoisi papille kun tulisi veneestä kysymys. Hän katsoi maahan, sillä
valehteleminen on raskas; mutta kun tuli läävän kohdalle, kompastui
hän johonkin ja siinä seisoi vene keskellä tietä, täynnä rapakkoa,
kokka ja perä-käyrä katkaistuna. Lukkari säikähtyi, jäi seisomaan
töllistelemään venettä. Hän luuli sen olevan unennäköä, ja hieroi
silmiänsä, mutta vene jäi seisomaan missä seisoi. Nyt hän ymmärsi
kaikki. Per oli tehnyt pilkkaa hänestä. Huomenna kerrottaisiin koko
pitäjässä että Nils Torgersen oli tullut kotia kosio-veneessä[2] ja
papin veneessä vielä päälliseksi; hän joutuisi pilkan ja naurun
alaiseksi mihin vaan kääntyi. Nils Torgersen tuijotti veneesen ja itki
harmista. Kyllä se sai olla hänen viimeinen kosioretkensä. "Nils
nukkuu makeasti tänä päivänä", sanoivat ihmiset kirkko-mäellä, mutta
Nils'illä oli ollut vaivaloinen yö. Aurinko katseli jo vuorten yli
kirkkaana sunnuntaiaamuna ja nauroi koko seudulle, joka hiljaa lepäsi,
eikä vielä ollut herännyt. Mutta yksi siinä oli hereillä, nimittäin
Nils. Vaan Nils ei nauranut. Hän oli saanut lapion (Jumala tiesi
mistä), sysäsi ja kaivoi ja itki välistä harmista. Hyvä oli että hän
aikanaan oli ollut ojankaivaja. Se oli tuttu työ, mikä hänellä oli tänä
yönä. Sunnuntaiaamu oli niin loistava ja puhdas, vaan Nils Torgersen ei
ollut puhdas. Hän oli vetänyt veneen alas järvelle. Hän oli ajanut
vettä siihen ja hieronut sitä kaikin voimin. Nyt vene olikin puhdas,
vaan Nils Torgersen ei ollut puhdas. Ja kirkko-veneitä rupesi tulemaan
toinen toisen perästä, ja kellot soimaan, mutta siinä seisoi lukkari
Björnstad'in rannalla lapioon nojautuneena, ja itki. Hän katseli
venettä, nyt se viimeinkin oli puhdas, mutta hän ei uskaltanut sysätä
sitä veteen ennenkuin kaikki kirkkoveneet olivat tulleet, ett'ei
kukaan näkisi missä työssä hän oli ollut sunnuntaiaamuna.

Väki kirkkomäellä ei voinut ymmärtää mihin lukkari oli jäänyt, mutta
samassa lukkari astui veneesen, kumartui kyyryyn ett'ei kukaan häntä
tuntisi, pysyi hyvin likellä rantaa, mutta sousi niin että kuohui
kokan edessä. Hän kiinnitti veneen, hiipi hiljaa mä'en yli, ja kun
pappi myöhemmin aamulla tuli puvussansa kirkolle, seisoi kirkon
portilla häntä vastaanottamassa juuri Nils Torgersen. Siinä hän seisoi
vanhassa paidassansa ja vanhalla tavallansa kumartamassa niin että
olisi voinut luulla kaikkien jäsenten menevän pois sijoiltaan. Per
istui aidalla likellä kirkon porttia. Hän istui erillänsä, sillä
hänellä oli eri ajatuksetkin. Hän hymyili kuullessa ihmisten puhuvan
lukkarista; katseli veden pinnalle päin, vaan ei sanonut mitään.
Hänestäkin lukkari viipyi liian kauan. Mutta siinäpä hän tuli,
väsyneenä ja uupuneena, papille kumartaen ja raapien jalallansa, ja
meni sitten kirkkoon hänen jälkeensä. Samassa katsoi hän ylös; siinä
istui Per aidalla ja soitti yhteen jaloillansa. Lukkari punastui, hän
ei oikein tietänyt pitikö hänen nauraa vai itkeä harmissansa, hän veti
vaan käsivarret likemmiksi ruumistansa ja uhkasi nyrkillään Per'iä.
"Mikä lukkaria vaivaa tänään?" sanoivat ihmiset, katsellen toinen
toistansa, "hän on niin eriskummallinen". Vähitellen menivät sitten
kirkkoon.

Per jäi aidalle istumaan. Hänen mielensä kävi niin oudoksi kun hän mäki
lukkarin noin uupuneena, sillä ei tarvittu erittäin tarkkoja silmiä
näkemään että hän oli ollut kovassa työssä tänä yönä. Per seurasi
viimein muita; hänestä tuntui ensin niinkuin häneltä olisi puuttunut
rohkeutta menemään kirkkoon. Hän tuli ovelle; olivat jo alkaneet
laulaa tuolla sisällä. Per otti lakin päästään ja seisoi vähän aikaa
siinä; sitten hän kääntyi ja meni ulos taas. Laulu oli häntä
liikuttanut syvästi; hänestä oli ikäänkuin hän olisi tehnyt syntiä
Herran edessä, eivätkä hänen ajatuksensa olleet siinä, missä niiden
olisi pitänyt olla sunnuntaiaamuna, sillä hän ei voinut muuta
ajatella, kuin Bergit'iä ja kuinka kaikki oli tapahtunut. Ei Bergit
eikä hänen vanhempansa olleet tulleet kirkolle tänä päivänä, jotakin
oli ollut esteenä. "Sinä olet liian pitkälle mennyt yhtä kaikki Per",
ajatteli hän itsekseen kulkiessansa tietä myöten; "mutta minä en sillä
tarkoittanut mitään pahaa. Minun täytyy puhua Bergit'ille; kun ei Arne
vaan olisi lyönyt liian kovasti, mutta lukkari onkin mies kestämään
yhtä ja toista". Per kulki alas rannalle, ja sinne tultuansa hän ei
voinut ymmärtää mitä hän siellä alhaalla teki, ja meni sitten takaisin
taas samaa tietä. Hänellä ei ollut mitään rauhaa ja puoleksi hän
toivoi olevansa kirkossa taas. Mutta jos hän toivoi pääsevänsä sisään,
niin lukkari päinvastoin toivoi pääsevänsä ulos; sillä laulu ei
koskaan ollut niin hullusti käynyt kuin tänä päivänä. Milloin eksyi
lukkari toisesta värssystä alas kolmanteen, milloin aloitti hän toista
vertaa korkeammalta, kuin ennen, milloin meni laulu aivan sekaisin ja
lopuksi se seisahtui tykkänään. "Tonttu on varmaan vienyt järjen
lukkarilta", sanoi kirkkoväki.

Jo sanottiin ett'ei Arne sinä sunnuntaina tullut kirkkoon. Arne istui
kotona tuvassaan, mutta häntä ei ollut hyvä lähestyä alussa. Hän oli
vihainen kuin turkkilainen; sillä nyt hän tiesi, että oli Per'in
sijassa piessyt lukkaria. Ääni kyllä oli ollut vähän outo Arne'n
mielestä; vaan ei hän voinut uneksiakaan että lukkari uskaltaisi
lähteä kosio-retkelle niin myöhään illalla. Kyllä Per hänen
mielestänsä näytti kummallisen suurelta ja raskaalta, mutta ei hän
voinut niin tarkoin nähdä myöskään, pimeä kun oli. Eikä ollut Arne
pitkään aikaan ollut minkään miehen kimpussa ja rupesi jo
vanhentumaan, jotta ei tuo häntä kummastuttanut, että mies tuntui
hänestä raskaalta. Arne ei kuitenkaan tahtonut, että hänestä semmoista
sanottaisiin ja oli sentähden nostanut kosiomiehen ja heittänyt hänet
kerrassaan ulos. Semmoisen keltanokan, kuin Per, pitäisi ainakin olla
viimeinen sanomaan, että Arne oli tullut heikoksi käsivarsistaan. Arne
istui tuolilla ja katseli ulos, vaan ei nähnyt mitään; sillä hänen
ajatuksensa kävivät toista suuntaa. Hän nojasi käsivarsiansa ikkunan
lautaan, kasvot olivat totiset ja synkeät. Hän oli yksinänsä tuvassa.
Viimein ovi avattiin ja Kari tuli sisään. Hän askarteli ensin yhtä ja
toista, otti sitten hiljaa kaapista raamatun ja rupesi lukemaan, vaan
katsahti vähän perästä miehensä puoleen. Arne kääntyi ja katseli, --
silloin Kari luki. Hän nousi sitten, astui muutamia askeleita
laattialla ja pysähtyi aina Karin eteen. Kari ei nostanut silmiänsä
kirjasta.

"Missä on Bergit?" kysyi Arne kolkosti, vaan ei katsellut häntä.

"Hän arvattavasti istuu mehiläispesän tykönä", vastasi Kari, nostaen
päätänsä.

"Mitä hän siellä tekee?"

"Arvattavasti hän itkee, raukka, -- sinä olet ollut liian ankara häntä
kohtaan, Arne", lisäsi hän, "eihän tyttö voi siihen mitään, että
vanhat ihmiset menettelevät hupsunlaisesti".

Arne puri sormeensa. "Naisväki puhuu niinkuin se ymmärtää", sanoi hän
lyhyesti, otti lakkinsa ja meni ulos. Yhtä ja toista lensi Arne'n
aivojen läpi kun hän tuossa kulki. Se häntä erittäin suututti että
kaikki aikeensa Bergit'in suhteen menivät myttyyn. Arne ei voinut
kieltää että mielellään olisi tahtonut lukkarin vävykseen. Hän oli
sekä arvokas mies että suuren talon omistaja. Mutta Arne ei ollut se
mies, joka pyytäisi toista ottamaan hänen tytärtänsä, ja lukkari
tietysti oli niin suuttunut ett'ei hän tahtoisi kuulla kosimisesta eikä
naimisesta Bergit'in kanssa enää. Nils Torgersen pysyi myöskin
kotonansa sinä päivänä, kun kerran oli päässyt kirkosta. Hän oli niin
hervotoin ett'ei tietänyt mitä tehdä. Ei hänen olisi tehnyt mieli
jättää Bergit'iä nyt kun juuri oli ollut hänet saamaisillaan; mutta
hän ei ollut se mies, joka pyytämällä pyytäisi kenenkään tytärtä, hän,
pitäjän ensimmäinen mies, pappi ja tuomari poisluettuina. Jos Arne
tulisi anteeksi pyytämään, niin kaikki vielä voisi päättyä hyvin;
mutta jos hän tunsi Arne'a oikein, niin se ei voinut tapahtua. Kyllä
kai hän sai jättää Bergit'in yhtä kaikki. Mutta Per -- ei, ei hän
voinut päästää Bergit'iä kuitenkaan. Hän oli näkevinänsä Per'in ja
koko pitäjän rahvaan seisovan nauramassa hänen takanansa Nils'ille,
joka oli kosioveneessä ollut, ja viimein kaikki nämä mielikuvitukset
sekaantuivat niin lukkarin päässä, että hänen täytyi mennä ulos
vilvoittelemaan. Hän kuljeskeli vainioita myöten, vaan ei katsellut
perunoita eikä ruohoja; ainoastaan mustaa multaa. Hän mietiskeli millä
lailla saisi rikotun välin hänen ja Arne'n kesken eheäksi jälleen. Arne
tuli häntä vastaan, vaan ei nähnyt eikä kuullut mitään, mietiskeli vaan
kuinka hän saisi eheäksi jälleen tuon rikotun välin hänen ja lukkarin
kesken. Yht'äkkiä molemmat säpsähtivät, sillä heidän silmänsä
kohtasivat toisiansa, mutta juuri samassa havaitsi lukkari jotakin
naurettavaa, joka ei ollut olemassa, ja Arne oli ihan selvästi
näkevinänsä että vieras vene laski hänen siltaansa päin, jotta hänen
täytyi kääntyä ja mennä alas merelle.

"Tunsikohan minua?" ajatteli Arne hetken perästä ja katseli varovasti
mäelle päin lukkarin jälkeen.

"Tunsikohan minua", ajatteli lukkari, katsellen Arnen jälkeen alas
merelle päin. Myöhemmin päivällä Arne leppyi ja muutaman viikon
kuluttua hän ei voinut muuta kuin nauraa kuullessansa kuinka Per oli
houkutellut lukkaria kosio-veneesen; sillä tuo juttu oli levinnet koko
seutuun (Jumala tiesi mistä se oli tullutkaan), eikä Nils Torgersen
voinut ilmaantua missään, ihmisten nauramatta ja kuiskaamatta. Arne ei
voinut kieltää että Per oli pulska mies, vaan hänellä ei ollut mitään
omaisuutta, eikä hänestä ollut sen enempää puhumista. Arne ei pitänyt
siitä, että Kari puhui Per'istä, mutta kun se tapahtui, niin hän itse
kyseli yhtä ja toista, joka koski Per'iä, ja rupesi ylimalkain häntä
huomaamaan enemmän, kuin ennen.

Eräänä päivänä, kun Arne seisoi ulkona kaivamassa, tapahtui että joku
ratsasti ohitse. Se oli Per. Hän istui papin valkoisen hevosen
selässä, ohjakset riippuivat, sillä kuljettiin ylämäkeä. Kädet oli
taskuihin pistetyt, jalat roikkuivat sinne tänne ja pieni lakin-tupsu
pieksi hänen korviansa,

"Hyvää päivää, Jumala siunatkoon teitä!" sanoi hän ratsastaessaan Arnen
ohitse. Arne katsoi ylös.

"Kiitos! -- oletko sinä ulkona tässä pahassa ilmassa?"

"Niin se on hieman paha nyt niille, jotka saavat kulkea pitempiä
matkoja".

"Kuinka kauas sinä sitten kulet?"

"Minä lähden kaupunkiin toimittamaan muutamia asioita papille".

"Sinä menestyt hyvin papin luona?"

"Tietty se, semmoinen ystävällinen mies, ja hyvän palkan hän myöskin
maksaa. Minä olen nyt jo pannut säästöön noin sata taalaria".

"Vai niin -- se ei riitä talon ostoon".

"Ei riitä, vaan aikaa myöten siihen lisääntyy enemmän".

Arne rupesi vähitellen kaivamaan taas ja hevonen rupesi raapimaan maata
ja pyrkimään eteenpäin. Vaan Per tahtoi varmaankin jutella vähäisen
vielä, hän pidätti hevosta ja leikki ohjasten kanssa.

"Tahtoisin -- tahdotko seisoa hevonen -- minä tahtoisin kysyä sinulta
jotakin, Arne", ja Per otti lakin päästään ja piteli sitä sormillaan,
"tahtoisitko minua vävyksesi; sillä minä olen nyt kauan rakastanut
Bergit'iä, ja hän" -- -- "Bergit on talollisen tytär", vastasi Arne
ylpeästi, työntäen lapion maahan.

"Se on tosi kyllä", vastasi Per ja löi säärtänsä lakilla. "Paljonko
sinä vaadit?" kysyi hän yht'äkkiä ja katsoi ylös. Arne seisoi hetken
aikaa käsi puuskassa lapioon nojautuneena.

"Sinä päivänä kun voit panna kaksi punasta seteliä eteeni pöydälle on
tyttö oleva sun, vaan sitä ennen ei siitä tule mitään koko jutusta".

Per istui hetken aikaa. "Kauan kestää odottaa, mutta miehen sana on
aina sana; sinä muistat tätä sanaasi, Arne?"

"Muistan".

"Jää hyvästi ja onnea työhön; mutta nyt minä saan etsiä onneani
tiellä".

"Hyvästi, hyvästi, onnea matkalle".



NELJÄS LUKU.


Talvi oli mennyt ja ilma oli keväinen. Jää oli poissa lahdista ja lumi
maasta. Lehtien ummut puhkesivat kukkuloilla, että oli ilo sitä nähdä,
ja aurinko katseli oksien väliltä tervehtien vanhoja ystäviä. Tuuli
lensi toivoa täynnä meren yli ja tiedusteli eivätkö lintuset pian
tulisi; sillä metsässä oli jo heille asunto valmistettu. Siinä oli
kaikki järjestetty kesävieraita vastaanottamaan; tuuli oli itse
puhdistanut metsää; se oli kantanut kuivat lehdet ja oksat kauas ulos
lahdelle, jotta siellä saisivat purjehtia merelle. Puut olivat
lumi-vedellä juuriansa pesseet ja latvojansa sateella, jotta seisoivat
kiiltävinä ja loistavina, ja jälestäpäin tuuli oli niitä kuivannut. Se
lensi itse ympäri kuiskaellen ja nauraellen, lensi oksien väliin ja
lehtien väliin ja kertoi satuja ja juttuja, jotta kaikki suunsa
avasivat ja nauraa hohottivat. "Nyt kasvaa metsissä niin että kuuluu",
sanoivat ihmiset, jotka kävivät maantiellä. Ja sitten tuli lintuja,
toinen toisen perästä, leivonen, rastas ja käki, ja kohta metsä kaikui
yhteisestä laulusta. Ja sitten tuli muitakin kesälintuja, vaan ne
olivat suurempaa lajia, nimittäin Englantilaisia. Heille oli myöskin
asuntoja valmistettu, järjestetty ja koristettu, olipa Arne Björnstad
pannut uusia lasia toisen kerroksen ikkunoihin; sillä hänenkin piti
vastaan-ottaa tuommoista suurta lintua, jonka nimi oli Mr. Smith.

Mr. Smith oli hyvin tunnettu näillä seuduilla, sillä hän oli ollut
siellä kerran ennen, ja ihmiset olivat pitäneet hänestä paljon. Hän
osasi puhua kansan kieltä. Ainoastaan joskus kun hän suuttui taikka
hänellä oli kiire, rupesi hän lörpöttelemään semmoista kummallista
kieltä, ett'ei kukaan häntä ymmärtänyt. Tämä lintu, jonka Arne oli
saanut luoksensa, oli aivan raitainen, takki oli raitainen, liivit
olivat raitaiset, housut olivat raitaiset ja sukat olivat raitaiset.
Housut eivät ulottuneet kuin polviin asti, mutta olivat polvien
kohdalla paksuna myttynä, kengät olivat nauhoilla jalkaan sidotut ja
varustetut rauta-anturoilla, jotta jyrisi kuin Smith kulki tuvan läpi.
Mutta kummallisinta koko puvussa oli kuitenkin hattu. Se oli
ympyriäinen ja väriltänsä harmaa, ja sen ympäri oli neulottu korkkia
ja hakasia y.m. Sitä hänen oli käyttäminen kun oli kalastamassa; sillä
silloin koko hattu oli täynnä onkikoukkuja. Hän taisi, milloin vaan
tahtoi, tarttua semmoiseen ja sitoa sen rihmaan. Rahvas nauroi kun
nähtiin Smithin tulevan täydessä asussaan. "Ei suinkaan hän ole aivan
selvä päästään", sanoivat, "mutta hyvä kuitenkin on, se raukka". Mr.
Smith antoi heidän jutella, hän seisoi hattu päässä ja onki kädessä
keskellä virtaa onkimassa. Välistä lähti hän sukkelammin kuin vuohi
kiipeemään ylös jyrkimmille kallioille ja korkeimmille lumi-vuorille,
jossa ihmisjalka ei ennen ollut käynyt. Välistä ihmiset olivat
tavanneet häntä muuallakin, nimittäin Björnstad'in vuorimajassa
Bergit'in luona. Niitäkin löytyi, jotka sanoivat että se tuskin oli
ollut sattumus, että Smith tällä kertaa oli tullut asumaan Arnen luo.
Per ei voinut häntä kärsiä. "Minä en ymmärrä mitä tuo raitainen
maankuljeksija täällä tekee, rahoja hänellä on kuin ruohoja". Ehkä Per
myöskin oli kuullut puhuttavan eräästä semmoisesta, joka oli nainut
talonpoikaistytön naapuripitäjässä.

Vaan jos englantilainen kävikin Bergit'in luona, niin hän ei ollut
ainoa. Eräänä kauniina päivänä oli lukkari Nils Torgersenkin lähtenyt
liikkeelle ja hiljaa kulkenut ylös vuorelle. Hän ei tahtonut jättää
asiaansa kuitenkaan, ja vaikka hän ei voinut tulla Arnen luo, eihän se
pahaa ollut, että hän piti ystävyyttä tytön kanssa. Ja Nils kävi
siellä kerran, ja toisen ja kolmannenkin, mutta aina niin
hiljaisuudessa, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa.

Eräänä kauniina kesäpäivänä seisoi Mr. Smith Björnstad'in ovessa ja
odotti Arnea. Hän oli täydessä asussa tänään, ja olipa myös raitainen
kaulaliina kaulassa ja kaikkein paksuimmat kengät jaloissa. Hän
katseli vuorotellen kenkiänsä ja taivasta ja sitten tupaan Arnen
jälkeen, eikö hän jo tulisi. Mutta Arne ei kiirettä pitänyt. Kari
laittoi voileipiä; muutamia sai hän syödä ja muutamia pani hän
laukkuun; sillä Arne ei ollut se, joka ruo'atta lähti semmoiselle
narriretkelle kuin tänään. Mr. Smith aikoi nimittäin nousta
korkeimmalle vuorenhuipulle koko seudussa ja tämä huippu oli niin
jyrkkä ett'ei tähän saakka vuohen eikä ihmisen jalka ollut sinne
astunut. Mutta Smith tahtoi kuitenkin koettaa ja oli niin kauan
pyytänyt Arnea itseänsä seuraamaan, että tämä väsyi rukouksiin ja
viimein lupasi seurata häntä. "Arvattavasti en tule kotia ennenkuin
myöhään illalla", oli hänen viimeiset sanansa ovessa. Lähtivät siis
matkalle. Englantilainen oli hyvällä tuulella tänään; oli heittänyt
plaidin olkapäälle, vihelsi iloista laulua ja sanoi silloin tällöin
muutaman sanan Arnelle, joka kulki takana laukkua kantaen. "_A very
fine morning_ -- ah! hyvin kaunis aamu Mr. Arne?"

"Oo-jaa! arvattavasti saamme rankkasateen, ennenkuin tulemme kotia tänä
iltana", mörisi Arne.

"Rankkasadettako? Rankkasadetta? _I have plaid_", ja näin sanoessaan
englantilainen levitti plaidinsä ja antoi sen riippua alas
olkapäiltään.

Kotona Björnstad'issa kävivät asiat vähän sukkelasti sinä päivänä.
Bergit oli tullut aikaisin alas karjakkomajasta muutamain astiain
kanssa, jotka olivat korjattavat, ja illalla hänen piti mennä ylös
jälleen; mutta kuultuansa ett'ei isänsä palajaisi ennenkuin myöhään,
jäi hän rauhassa kotiin; sillä Kari oli niin järjestänyt, että Per sai
syytä tulla Björnstad'iin myöhemmin päivällä. Eikä Per antanut kauan
odottaa. Hän tuli ja paljon silloin kuiskailtiin ja tuumailtiin heidän
kesken. Bergit sanoi että jos hän ei saa Per'iä, niin ei hän huoli
lukkarista eikä englantilaisesta; hän ei tahtonut semmoista
villi-saksalaista. Per nauroi ja arveli että se oli erinomaisen hyvin
sanottu Bergit'iltä. Jo rupesi hämärtämään. Bergit'in piti lähteä,
mutta Per tahtoi häntä saattaa. Kun seisoivat keskustelemassa tästä,
tuli eräs mies juosta läähättäen mäkeä alas. Per nopeasti hävisi,
sillä se oli Arne itse. Lakki oli pudonnut hänen päästään, kädet
olivat veriset, housut ja takki mullassa ja savessa.

"Kuinka sinun on käynyt?" sanoi Kari kun Arne heittäysi tuolille ja jäi
sinne istumaan hengähtämään, "ja missä on toverisi?"

"Ah! hän istuu vuorenloukossa tuolla pohjoispuolella, eikä voi päästä
sinne eikä tänne".

"Mitä sanot? Oletteko päässeet huipulle?"

"Vieläkö mitä? Voithan ymmärtää, ett'ei ihmisjalka pääse mihin ei pääse
vuohenjalkakaan; mutta semmoisilla ihmisillä ei välistä ole järkeä;
tietysti meidän täytyi palata kun olimme puolet matkaa kulkeneet;
mutta kyllä on varma, ett'en minä uudista tätä temppua". Näin sanoen
tarttui hän tuoppiin ja rupesi juomaan.

"Mitenkä pääsit alas jälleen?" kysyi Kari ja pudisti hänen takkinsa
puhtaaksi.

"No jommankumman piti koettaa ja minun osakseni se tuli; minä annoin
mennä suoraan alas, en tahtonut oikein uskoa että olin päässyt eheällä
nahalla perille. Mutta missä on Olav Nordistuen? Onko Gunnar kotona?
Meidän täytyy koettaa saada se raukka alas jälleen, hän voi
terveytensä menettää jos hänen täytyy maata vuorella tänä yönä, on jo
ruvennut vähän satamaan".

"Ei, Jumal' auttakoon meitä", huusi Bergit, "olisi synti jos hänelle
tulisi vahinko, minun täytyy juosta hakemaan väkeä". -- Ja tiehensä
hän juoksi pellon yli ja siihen taloon, jossa Gunnar asui. Gunnar oli
Arnen torppari. Hän oli juuri tullut kotia työstään. Hän oli sentähden
väsyksissään heittäynyt vuoteelle ja oli juuri nukkumaisillaan.

"Onko Gunnar kotona?" kysyi Bergit, pistäen päänsä ovesta sisään.

"Kyllä, hän makaa vuoteella". Bergit meni vuoteen luo.

"Gunnar! Gunnar!" kuiskasi hän ja pudisti häntä hiukan.

"Niin!" vastasi Gunnar ja kääntyi toiselle kyljelle, hieroen silmiänsä.

"Sinun täytyy nousta pystyyn niin pian kuin mahdollista".

"No, mikä on hätänä?"

"Niin, näetkös, tuo englantilainen on eksynyt eikä voi päästä kotia
jälleen".

"Missä hän sitten on?"

"Oi, hän istuu pohjoispuolella vuorenloukossa".

"Vuorenloukossako? ja sinä tahdot että minun pitää mennä hakemaan häntä
sieltä?"

"Niin, juuri sieltä".

"Kun et vaan olisi hullu, tyttöni? minunko pitäisi toista pelastaa
paikasta, josta töin tuskin voisin itsenikään pelastaa".

"Et sinä tule sitä ilmaiseksi tekemään, sillä miehellä on rahaa kuin
ruohoja vaan".

"Väsynyt kun olen, en menisi vaikka panisit minulle käteen
kaksikymmentä taalaria".

"En tietänyt että olet pelkuri, Gunnar".

"Pelkuriko? Ei suinkaan sinunkaan tee mieli taittaa sääriäsi ja
käsivarsiasi, vai kuinka?"

"Mutta, Gunnar!"

"En menisi vaikka olisit oma sisareni", ja niin sanoen kääntyi hän
toiselle korvalleen ja rupesi kuorsaamaan vielä kovemmin.

"Herrainen aika! mitä on minun tehtävä", sanoi Bergit ja oli
päivissään. "Minun täytyy lähteä Olavin luo". Ja Bergit juoksemaan.
Olavi istui illallisella kun ovea kolkutettiin ja Bergit pistäytyi
sisään, punaisena kasvoistaan ja aivan hengästyneenä. Eikä alkaakaan
niin pani hän kielensä liikkeelle. Olavi töllisti häneen, rupesi
kääntelemään lusikkaa puurossa, ja kun hän oli sitä neljännen kerran
kääntänyt, lopetti Bergit.

Silloin rupesi Olavi syömään jälleen.

"Mutta Olavi, kun minä nyt rukoelen sinua niin hartaasti", sanoi Bergit
tarttuen hänen käsivarteensa.

"Ei, vaikka olisit itse kuningatar, en sitä tekisi".

Bergit pyyhki pois kyyneleen ja nosti välistä esiliinan silmillensä
juostessaan kotiapäin, ja hänellä oli itku kurkussa kun hän tuli
tupaan.

"Noo?" kysyi Arne hitaasti, kun ovessa kuljettiin.

"En ole nähnyt mokomia ihmisiä", sanoi Bergit; "en saanut ketään
menemään, vaikka lupasin heille sekä sitä että tätä; he olivat
niinkuin noidutut, niin pian kuin mainitsin vuorenloukon".

"En tiedä muuta kuin että sinä saat koettaa vielä kerran, sinä Arne",
sanoi Kari, katsoen mieheensä.

"Minäkö? Ethän voine uskoa että kykenen siihen kaiken tämän vaivan
jälkeen; mutta eikö ole läheisyydessä muita ihmisiä?"

"Kenties siellä olisi" -- -- sanoi Kari epäillen.

"Minä näin pappilan Per'in tiellä hetken aikaa sitten", sanoi Bergit
hiljaa ja punastui samassa.

"Onko se totta? Mene katsomaan, sillä sinun täytyy saada hänet kiinni
tavalla tai toisella, mutta hänen täytyy kiirehtiä, muuten tulee liian
pimeä".

Per oli hiipinyt läävän taakse ja siellä hän seisoi vähän aikaa; sillä
hän oli utelias kuulemaan mitä kaikki tämä merkitsi. Mutta kun hänen
mielestänsä kesti liian kauan, lähti hän kulkemaan kotiapäin
vitkastellen. Yht'äkkiä kuuli hän jonkun takanansa huutavan: "Per!
Per!" Hän kääntyi. Se oli Bergit.

"No? tuletko sinä minua hakemaan? Mitä kaikki tämä merkitsee?"

"Sen saat kuulla toisen kerran, nyt sinun pitää kohta seurata minua"

"Pitääkö minun?"

"Niin, näetkös, tuo kummallinen englantilainen on jäänyt
vuorenloukkoon, ja sinä saat auttaa häntä alas jälleen".

"Häntäkö -- tuota raitaista? Ethän sinä totisesti puhu Bergit, sinä
tiedät" -- "Hän on ihminen hänkin yhtä hyvin kuin me muut", katkaisi
Bergit hänen puheensa, "enkä ikinä voisi unohtaa jos hänelle
onnettomuus tapahtuisi, ja se tulisi raskaasti painamaan sinuakin,
Per".

"Melkeinpä luulen että olet oikeassa, Bergit", sanoi Per raapien
niskaansa. "Synti olisi jos hänelle vahinko tapahtuisi" -- --
"Syntikö? vieläpä suurikin synti. Eikä ole hauskaa oudolle ihmiselle,
näetkös, istua yksin koko yö, kylmää ja märkää kun siellä on".

"Totta puhut, -- alas pitää hänen kohta päästä, vaikkapa olisi Nils
Torgersen itse, niin -- --".

"Niin älä ole liian rohkea, Per, sinä tiedät että vuorenloukko on
vaarallinen".

"Kyllä siitä huolta pidetään, ei sinun tarvitse sitä pelätä".

"Ole nyt varovainen Per, minä tiedän että välistä olet hullunkurinen ja
ajattelepas -- semmoista haavaa ei koko elin-aika voisi parantaa".
"Vaikka nyt pahintakin tapahtuisi, niin tiedät että minä vaan olen
velvollisuuden täyttänyt, ja sitten", lisäsi hän totisesti, laskien
käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, "niin sinä myöskin tiedät että
on yksi mies, jonka nimi on herra Jumala, eikä se mies jätä niitä,
jotka eivät itseänsä jätä. Hän saa kyllä pitää meistä molemmista
huolen, jos meistä koskaan on pariskunta tuleva. Mutta minun täytyy
joutua ett'ei tule liian pimeä".

"Niin, köysiä on kotona kartanossa".

Per ei ollut hidas, eikä Bergit ollut hidas, ja hetken aikaa sen
jälkeen sekä Arne että Per olivat matkalla vuorenloukolle; Arnen
täytyi ensin tietä osoittaa. Pitkän, hyvän köyden, jonka Per oli
mukaansa ottanut, sitoi hän ympärillensä, että kiipeeminen olisi
hänelle helpompi. Vuorenloukko ei ollut kuin neljännespeninkulman
päässä Björnstad'in talosta. Sen kautta kävi lyhyin tie lumivuorelle,
mutta tämä tie oli kun olikin niin vaarallinen, ett'ei kukaan tahtonut
sitä käydä; sillä vuorenloukko oli täynnä irtonaisia kiviä, multaa ja
pengerryksiä ja toisella puolella kuohui pieni koski, jotta oli Jumalan
onni jos se, joka kerran oli ruvennut luistamaan alas, ei luistanut
suoraan koskeen. Per oli jo ruvennut kiipeemään ylös loukkoa kohti,
Arne seisoi katsomassa. Kyllä maksoikin vaivaa katsella Per'in
kiipeemistä vuorta ylös. Hän juoksi niin kepeästi kuin vuohi kiveltä
toiselle syvyyksien ja halkeemien yli, hän riippui kuin kärpänen
kiinni vuoren seinässä, painoi polviansa kiveä vasten, tarttui sitten
käsin kiinni, riippui ilmassa, nostaen itseänsä ylös, mutta sitten
heitti nopeasti toisen jalkansa ylös ja kalliokielellä hän oli. Hän
ryömi ja konttasi tarttuen kiviin ja oksiin, milloin seisoi hän
pystyssä, silmällä etsien toista jalan-alusta, milloin mateli hän kuin
ankeriainen, mutta eteenpäin meni hän yhä korkeammalle, ja joka
askeleella pienen lakin tupsu pieksi hänen korviansa. Arne seisoi
vuoren juurella. "Sepä peevelin mies vuorilla kulkemaan", sanoi hän
tuijoittaen Per'in jälkeen, joka tuolla ylhäällä oli mustan pilkun
näköinen. Mutta samassa Per hävisi tykkönään, Arne kuuli jyrinää
pyörivistä kivistä. Hän kävi jääkylmäksi. Mutta kas, siellä Per
ilmestyi jälleen; hän ei ollut tahtonut seurata sillä kertaa, vaikka
oli ruvennut luistamaan. "Tämä oli raskas työ", sanoi Per, istuutui
kivelle ja pyyhki otsaansa. "Ei suinkaan hän voi olla aivan kaukana
täältä", arveli hän, nousi ja katseli ympärilleen, mutta hän ei voinut
nähdä mitään. "Hallo!" huusi hän niin että jyrisi vuoriloissa; mutta
koski piti vielä suurempaa ääntä, kuohuen alaspäin. "Kun ei hän vaan
ole luistanut alas", - ja Per tuskastui. Hän kävi vielä muutamia
askeleita, yhä katsellen ympärillensä. Hän huusi vielä kerran niin
kovasti kuin vaan jaksoi, ja -- eikö näyttänyt siltä kuin jotakin
raitaista olisi liikkunut tuolla kalliolla. Per ei ollut hidas
juoksemaan ylös. Siinä makasi mr. Smith käärittynä plaidiinsä, ja oli
juuri nukkumaisillaan. Hän oli vetänyt kellonsa ja valmistanut itsensä
yöksi. Toisen käsivartensa oli hän pannut raidan rungon ympäri,
maataksensa sitä paremmin, toinen käsivarsi oli pään alla. Kun hän
kuuli jotain rapisevan ihan läheisyydestänsä, kääntyi hän toiselle
kyljelle ja katseli Per'iä. Silloin vasta näytti oikein selviävän. Hän
nosti hattuansa, hieroi silmiänsä ja sanoi ystävällisimmällä
äänellänsä: "_How are you Mr. Per? can you help me down?_"[3] Per ei
tietänyt mitä ajatella; noin kummallista miestä hän ei ollut ennen
kohdannut, mutta mr. Smith'in liikunnosta hän ymmärsi mitä tämä
tarkoitti.

"Saanhan koettaa", sanoi Per ja kiersi köyden päältänsä.

"Pitääkö sinun sitoa minut? _very well_", ja Mr. Smith järjesti
plaidiänsä, ja silitti sitä, ett'ei tulisi liian ryppyiseksi.

"Kyllä minun täytyy sitoa sinut, jos ei mielesi tee mennä nurin
niskoin", sanoi Per, otti köyden, pani sen kolme neljä kertaa
englantilaisen vartalon ympäri, ja sitoi sen niin hyvin kuin suinkin
taisi. Mr. Smith seisoi kärsivällisenä kuin karitsa, antoi Per'in
tehdä mitä tahtoi ja katseli sill'aikaa näkö-alaa: "_A splendid view!
-- ah -- you are ready? am I to go on?"[4]

"Anna mennä", vastasi Per, ja englantilainen istui, nojaten käsiinsä,
ja laski mäkeä alas niin että räiskyi multaa ja kiviä hänen
ympärillänsä, sill'aikaa kun Per ponnisti vastaan kaikin voimin,
heittäen itseänsä taaksepäin. Kun englantilaisella sitten oli pohjaa
jalkojensa alla, niin sai hän odottaa, ja nyt Per koettamaan onneansa
yksinään. "Hyvä että on nahkahousut välillä", ajatteli Per luistaessa
alaspäin. Kun hän sitten oli päässyt onnellisesti alas, alkoi leikki
uudestaan. Englantilainen kävi edellä, piti nuorasta kiinni kun oli
oikein pahoja paikkoja, hengähti ennenkun tohti edemmäksi mennä,
koettaen jalalla ennen astumista; sillä nyt ei ollut helppo nähdä
hämärässä, vieläpä vuoren varjopuolella. Per jännitti suoniansa ja
piti kiinni hengen kaupalla astuen askel askeleelta, vaan ei ole
kieltämistä että sydämmensä pamppaili, kun hän rupesi luistamaan. Ehkä
olisi ollut kyllä hupaista nähdä näiden molempain ryömivän, luistavan
ja kömpivän; vaan ei kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. Ainoa ääni,
mikä kuului, oli kosken, joka pauhasi, ja kivien, jotka pyörivät alas
että kajahti kauas vuoriloissa. Ei kukaan tietänyt, vaikka koski olisi
saanut laulaa heidän ruumis-virttänsä ennen iltaa. Mutta tuossa
englantilainen seisoi tiellä. Oli kuin kivi olisi pudonnut sydämmestä,
kun hän teki viimeisen hyppäyksen ja tunsi vankkaa maata anturoiden
alla; hän ei tietänyt miten se tapahtui, mielensä kävi niin keveäksi
että mielellään olisi laulanut; hän katsahti ylös ja siinä seisoi
englantilainen levollisimmalla muodolla maailmassa, katsellen ja
pyyhkien vaatteitansa. "_Have you a_ harja? _I am very_ likainen". Per
töllötti häneen: "onko nähty semmoista kruuvia ennen?" Mutta vielä
kummallisemmaksi hän kävi; hetken aikaa puhdistettuansa vaatteitaan,
seisoi hän liikkumatonna ja katseli kauan totisesti vuorenloukkoa; otti
sitten hatun päästään, meni Per'in luo ja ojensi hänelle kättä:
"_thank you Mr. Per_"[5] sanoi hän. Kuului niinkuin ääni olisi
vavissut samassa, ja hänellä oli kyyneleitä silmissään. Vaan muuta hän
ei sanonutkaan paluumatkalla Björnstad'in taloon.

Arne seisoi ovessa odottamassa, oli valmistanut illallista ja tuonut
suuren ruukullisen olutta. Per'illä ei ollut aikaa mennä sisään, hänen
täytyi kohta lähteä kotia pappilaan, muuten eivät tietäneet mihin hän
oli joutunut. Mutta Arne pakoitti häntä tulemaan tupaan. "Sinun voi
todellakin olla jano, tehtyäsi tuon työn", sanoi hän, ja otti Per'iä
käsivarresta kiinni, ja tupaan hänen täytyi. "Lieneekö Bergit vielä
täällä?" ajatteli Per, katsellen ympärilleen; mutta Bergit oli aikoja
sitten mennyt karjakkomajalle. Per istuutui penkille. "Tässä on hyvä
istua", arveli Per. Ja Per sai suuren vadillisen puuroa. Kari kaasi
sen itse hänelle. "Minä en saa näin hyvää puuroa pappilassa", ajatteli
Per. Ja Per sai ruukullisen olutta ja toisenkin, Arne itse kantoi ne
hänelle. Sitten juteltiin, Per'in täytyi kertoa, Arne kuunteli,
välistä katsellen ruukkuun, joko pohjaa näkyisi, ja tarjosi enemmän.
"Jokohan asiat nyt edistyy", ajatteli Per, "näin lempeä ja
ystävällinen ei hän koskaan ole ollut". Per nousi ja kiitti ruoasta ja
juomasta ja sitten hän meni. Mutta samassa kun hän läksi ovesta ulos,
joku huusi häntä. Se oli englantilainen, joka tuli alas huoneestaan,
missä oli uudestaan siivonnut ja järjestänyt pukuansa. Hän piti
lompakkoa kädessä. "_Here Mr. Per_", sanoi hän lyhyesti ja otti
muutamia seteleitä ulos kirjasta. Per ei tahtonut ottaa vastaan, hän
ei käsittänyt tätä. "_I vill thank you_", sanoi Mr. Smith, pisti rahat
Per'in käteen ja meni tupaan. Per seisoi niinkuin kivettyneenä; nyt
_hänellä_ oli vesihelmiä silmissään. Hän katseli seteliä: "enemmän
kuin sata" -- ja sata minulla on ennestään -- yksi ja yksi lisään
tekee kaksi! Sitten hän nauroi, katseli seteliä uudestaan, sitten
itseänsä ja tuvan ovea, pitikö hänen mennä sisään jälleen. Samassa teki
hän ilma-hypyn: "nyt on tyttö mun, ja Jumala siunatkoon sekä tuota
raitaista että vuorenloukkoa ja kaikki tyyni". Näin sanoen lähti hän
täyttä laukkaa juoksemaan karjakkomajaa kohti, heiluttaen seteliä
kädessään. Pian oli hän hävinnyt puiden ja pensaitten väliin. "Mikä
miestä riivasi?" sanoi Arne, joka seisoi katsellen ikkunasta ulos,
"onko viime aikoina keksitty uusi tie pappilaan? -- Sepä mies olemaan
nopeajalkainen".



VIIDES LUKU.


Taas oli kirkas aamu. Se vähäinen sade, joka oli tullut yöllä, oli
virkistänyt ruohot sekä kukkaset ja koko metsän pitkän kuivuuden
jälkeen. Kaikki kukoisti ja tuoksui. Tuuli leikki sadepisarain kanssa,
jotka riippuivat pitkinä helmivöinä alas kuusten havuista, loistaen
päivän paisteessa. Oli niin viileätä ja raitista missä vaan kävi,
kedolla, metsässä tai vuorella. Ja kun oli niin korkealle päässyt,
että oli Björnstad'in karjakkomajalle saapunut, niin olo vasta oikein
keveältä tuntui. Ilma oli niin raitis ja puhdas että se ikäänkuin nosti
ihmistä ylös, ja auringon säteet, jotka panivat koko laakson
kimaltelemaan, loistivat, vaan eivät polttaneet. Semmoisena aamuna
mieli iloistuu. Sentähden kai Bergitkin oli niin varahin liikkeellä,
hyräillen ja laulellen. Vaan senkötähden hän juoksi sisään ja ulos
ilman rauhaa, sillä hän oli sanonut hyvästi vanhalle Signelle ja
hypännyt kuin västäräkki alas laaksoon. En tiedä, mutta kysy Per'iltä,
hän voi kenties ilmoittaa yhtä ja toista.

Vanhalla Signellä oli sinä päivänä paljon tekemistä. Hänen piti
paimentaa karjaa, keittää ruokaa ja pestä maitoastiat. Sentähden hän
antoi karjakkomajan oven seista selällänsä ja juoksi silloin tällöin
ulos katselemaan lehmiä. Kun hän nyt seisoi valkeaa sytyttämässä
telttaan ja panemassa pataa tulelle, kuuli hän jonkun tuolla ulkona
panevan jotain pois luotansa ja tulevan sisään. Se oli lukkari Nils
Torgersen. "Hyvää päivää, hyvää päivää!"

"Hyvää päivää, katso että saat itsellesi istuinsijan".

"Kiitos, kiitos!" ja lukkari istui penkille.

"Onko lukkari niin varahin liikkeellä tänään?"

"Niin, minä aioin lähteä pienelle kalastusmatkalle vesille täällä
pohjoispuolella, aioin minä -- puh! on lämmin kävellä tänä päivänä", ja
lukkari pyyhki nutunhihalla otsaansa.

"Sinulla on kaiketi jano, minulla ei ole muuta tarjota, kuin
rieskamaitoa".

"Kiitoksia tarjoomasta", sanoi lukkari katsellen ympärilleen joka
haaralle. "Missähän Bergit lienee tänään, pitäisihän hänen pian tulla,
tiedänmä".

Signe toi samassa maitoa ja lukkari otti sen vastaan.

"Kiitoksia hyvästä maidosta", sanoi hän ja pani maito-astian pöydälle.

"Sinun pitää juoda pohjaan".

"Kiitos, kiitos, odotetaan hieman; kai saan istua hetken aikaa luonasi?
Tie on pitkä ja jalat vanhat ja hyvä on saada välistä levätä". Ja
lukkari huokasi ja pyyhki otsaansa. Siinä hän istui. Aika kului
kulumistaan, lukkari jutteli sitä ja tätä ilmasta ja katseli yht'
mittaa eikö Bergit jo tulisi. "Sinun täytyy viivytellä niin kauan kuin
mahdollista", ajatteli hän ja otti samalla vähän maitoa. Aurinko nousi
yhä korkeammalle taivahalla, vaan Bergit'iä ei kuulunut. Lukkari
vääntelihe tuolilla. "Ihmeellistä minne hän voi jäädä, luulenpa että
täytyy kysyä". Mutta lukkari ei kysynytkään, sillä samassa kuuli hän
jonkun liikkuvan ulkopuolella. "Hyvä oli että odotit Nils Torgersen",
nauroi hän itsekseen ja nuoli huuliansa. Hän nousi niin suloisena kuin
mahdollista oli ja ojensi kättä sisään astuvalle. Vaan ei aikaakaan,
niin veti hän sen takaisin jälleen, kun pää täynnä koukkuja ja
korkinkappaleita pistäytyi ovesta sisään.

"_God dam!_" sanoi englantilainen, havaitessaan lukkarin, ja astui
askeleen taaksepäin.

Lukkari seisoi ja kumarsi yhtä mittaa ja aloitti kohta hienompaa
puhetta:

"Nils Torgersen, lukkari, teidän palveluksessanne".

Englantilainen ei katsonut tarpeelliseksi antaa mitään vastausta, löi
kättä Signelle ja istuutui eräälle penkille.

"Saanko istua hetken aikaa luonas?" kysyi hän.

Signe oli vallan hämillään, hän lensi kuin sukkula sinne tänne ja
järjesti muuttaen sitä ja tätä.

"Ei, mutta jos olisin tietänyt saavani näin hienoja vieraita, niin
olisin valmistanut jotain teille; tämäpä harmillista ja näin täällä on
epäjärjestyksessä". Ulos juoksi hän taas, tuomaan maitoa
englantilaiselle.

"Mitä hittoa hän täällä tekee?" ajatteli lukkari, "jotakin minun täytyy
sanoa".

-- "On kuuma ilma tänään, teidän luvallanne", ja Nils nousi ja raappasi
lattiaa toisella jalallansa.

Mr. Smith katseli sinne mistä ääni tuli. "_Oh yes_", vastasi hän ja
kääntyi taas pois.

"Onko sinun jano?" kysyi Signe, tarjoten maitoa. "Mihinkä tää
korkeasukuinen herra lähtee näin varhain?" kysyi hän.

"Kalaan lähden -- syön illallista täällä mutta eikö _this_ --
narri-käki pian mene?" kuiskasi hän katsahtaen lukkariin. "_I do not
like him_".[6]

"En tiedä mitä Nils tahtonee tänä päivänä, hän on niin eriskummallinen,
aikoo mennä kalastamaan, luulen ma".

Istuivat sitten näin vähän aikaa. Signe teki kiireesti työtä, häärien
takan ääressä astiain kanssa ja lensi edes ja takaisin.

"Suokaa anteeksi, mutta nyt minun täytyy mennä ulos karjan luo", sanoi
hän, lisäten: "istukaa te lepäämässä".

Ja he istuivat ja katselivat toinen toistansa.

"Minä odotan siksi kun hän on mennyt; kai Bergit nyt pian tulee",
ajatteli Mr. Smith.

"Ei hän suinkaan voi jäädä tänne aivan kauaksi, tiedän ma", ajatteli
Nils Torgersen, "odotan siksi kun hän on mennyt".

Ja molemmat odottivat.

"Jotain minun täytynee sanoa", arveli lukkari, nousi ja raappasi
jalallaan taaksepäin: "On rasittava ja vaivaloinen matka tänne ylös",
sanoi hän.

"_Oh yes_", vastasi englantilainen ja ojensi jalkojansa suoriksi.

Lukkari istui ja joi maitoa.

Englantilainen joi maitoa.

"Jos en erehdy, niin käy hän täällä nuuskimassa Bergit'iä", ajatteli
lukkari. Istuivat vielä vähän aikaa. "Minun täytyy hänet karkoittaa
tavalla tai toisella", ajatteli lukkari taas.

"Mahtaa olla raskas työ olla yksinänsä ja niin sanoakseni hylättynä
täällä vuorella, varsinkin niin vanhalle ihmiselle kuin Signe on.
Bergit oli kuitenkin vähän avuksi, raju kuin on, mutta hän kuuluu
olevan poissa tänä päivänä hänkin". Ja Nils Torgersen raapi niskaansa
ja katseli viekkaasti Mr. Smith'in puoleen.

"_What do you say_? Bergit ei _here_?[7] -- _god dam_". Näin sanoen
pani englantilainen hatun päähänsä ja meni. Ovessa hän kääntyi.
"Farewell!" sanoi hän ja lähti kulkemaan poispäin.

"Haa haa -- haa!" nauroi lukkari, joka oli noussut ja katseli hänen
jälkeensä, "sen olet sinä aikaan saanut, Nils Torgersen; kyllä sinulla
on paras kalastusonni tänä päivänä", ja lukkari käveli edes-takaisin
lattialla ja hieroi käsiänsä. Sitten Signe tuli majaan jälleen. "Nyt
voin ainakin kysyä", ajatteli lukkari. Hän otti kellon taskustaan ja
katseli sitä.

"Kyllä minun nyt täytynee lähteä", sanoi hän, "kiitoksia maidosta, --
mutta -- missä on Bergit tänä päivänä?"

"Bergitkö? hän on kotona".

"Vai kotona?" sanoi lukkari ja jäi seisomaan avoin suin.

"Niin, etkö ole kuullut kerrottavan että Björnstad'issa on ilo tänä
päivänä? Per aikoo mennä kihloihin, sanotaan". Lukkari seisoi kuin
kivettyneenä. "Kiitoksia minun edestäni", sanoi hän, tarttui onkeen ja
meni.

"Hyvää onnea kalastusmatkalle", huusi Signe hänen jälkeensä.

Ei ollut kieltämistä, että oli ilo Björnstad'issa tänään. Per seisoi
tuvassa juhlavaatteissaan ja hänen rinnallansa Gudbrand Lien
kihlaajana. Tupa oli täynnä, sillä Arne oli kutsunut kaikki naapurit
kokoon ja itse tuonut kellarista parasta olutta, sillä jotain
trahtamenttia olla piti Per'in ja Bergit'in kihlausjuhlassa. Arne
seisoi itse tuoppi kädessä ja oli juonut vävynsä onneksi, ja
morsiuspari seisoi niin loistavana, että heistä säteili yli koko tuvan.
Karilla oli uusi lumenvalkoinen huivi päässään tänään; hän seisoi
siinä korkeana ja arvollisena, mutta silmät olivat hieman punaiset
vielä; sillä hän oli itkenyt. Hän ajatteli itseänsä, kun hän nuorena
ja kauniina seisoi Arne'n kanssa käsityksin. Hän taisi pusertaa kättä
yhtä sydämmellisesti tänään kuin silloin, vaikka oli käynyt hieman
vanhaksi. Nyt joku kulki ovessa ja sisään tuli Mr. Smith, mutta hän
jäi kynnykselle seisomaan, nähdessään niin paljon väkeä.

"Tänään täällä on hupaista, tiedätkös", sanoi Arne ja tuli oluttuoppi
kädessä häntä vastaan, "pian voin käskeä sinut Per'in ja tyttäreni
Bergit'in häihin".

"_What do you say_? -- Per and Bergit?" huusi englantilainen ja sai
suuret silmät; otti sitten hatun päästään ja meni morsiusparin luo ja
antoi heille kättä.

"_I congratulate! I congratulate!_"[8] Meni sitten ulos huoneesta eikä
tullut sisään enää sinä päivänä. Mutta seuraavana päivänä seisoi Mr.
Smith virrassa kalastamassa, ja silloin hän oli yhtä iloinen ja yhtä
raitainen kuin ennen. Englantilaisen mentyä Per sattumalta katsoi ulos
ikkunasta.

"His! totta tosiaankin, eikö se ole lukkari, joka seisoo tuolla
tiellä".

"Mitä vielä?" sanoi Arne katsellen Per'in olkapään yli, "mutta minä
luulen että hän tulee tännekin".

Nils Torgersen seisoi tiellä, puri sormiansa ja katsoa törrötti
Björnstad'in ikkunoita. Mutta yht'äkkiä astui hän askeleen eteenpäin
ja kävi suoraan taloa kohti. Heti sen jälkeen koputettiin ovea. "Tule
sisään!" ja sisään astui Nils Torgersen kumartaen ja raapien
jaloillaan.

"Hyvää päivää! Hyvää päivää! Kuulin semmoista riemua täältä, että minun
täytyi tulla katsomaan mitä on tapahtunut; ja paitsi sitä tahdon
tervehtiä vanhoja ystäviä", ja Nils pudisti Arnen ja Karin kättä.

"Täällä on paljon ihmisiä tänään", lisäsi hän, "onkohan totta mitä olen
kuullut juteltavan että täällä juodaan kihlajais-olutta tänään, Arne?"

"Se ei ole aivan mahdotointa", vastasi Arne nauraen, "mutta katso että
saat istuinsijan, lukkari, sinunkin täytyy olutta maistella".

Arne meni laskemaan olutta maljaan ja lukkari meni toivottamaan onnea
morsiusparille.

"Tämäpä hienoa kangasta", sanoi Per, ottaen kiinni lukkarin vaatteista,
"käytätkö sinä sellaista arkipäivinäkin?"

"En" -- yski lukkari, "tänään oli niin kaunis ilma, ja sitten -- minun
vanha takkini rupee jo huonolta näyttämään, näetkös".

Bergit kääntyi pois, sillä hän töin tuskin taisi olla nauramatta.

"Onko sinulla ollut hyvä onni kalassa tänään", aloitti Per taas ja
nipisti samassa vähän Bergit'in käsivartta, "nä'in että sinulla oli
koukkuja järvessä".

"Ei juuri! Kala ei syö päivänpaisteessa", sanoi Nils ja hieroi
leukaansa; mutta hän seisoi, niinkuin kuumilla hiilillä, missä seisoi.

"Parempi onni toiste", sanoi Bergit hymyillen, "ei kalastaminen
varmaankaan ole niin helppoa, kuin luullaan".

Lukkari toivoi olevansa onnellisesti ulkona jälleen, sillä hän kyllä
huomasi että sai pilkkaus-pilleriä, mutta nyt Arne tuli maljan kanssa,
ja lukkari tuli niin ystävälliseksi ja hyväksi että oli oikein
hupaista nähdä.

"Onneksi olkoon", sanoi Arne tarjoten olutta.

Lukkari otti aika kulauksen, sitten hengitti hän syvään:

"Oo -- se hyvää olutta!"

"Mutta sinun pitää juoda pohjaan, se on laihaa olutta yhtä kaikki",
jatkoi Arne.

"Ei, se oli hyvää olutta", ja Nils nosti taas maljan huulilleen, "sinä
et pane olutta tyhjän säkin varalta, sinä Arne", lisäsi hän, hymyili
veitikkamaisesti ja maiskutti kielellään, "ja tämä malja on verratoin,
ken on sen maalannut -- niin tulen punaiseksi?"

Eikä aikaakaan, niin lukkarin kasvot olivat yhtä punaiset kuin malja ja
paistoivat kuin uusi vaski-raha. Ja silloinpa mies sai suunsa
liikkumaan. Hän saarnasi ja nauroi, kertoi juttuja ja laski leikkiä,
eikä kukaan koko seurassa tehnyt semmoista kunniaa Per'ille ja
Bergit'ille kuin Nils Torgersen; vanha Nils, se oli tullut takaisin
taas.

Mitenkä lukkarin sitten kävi, en ole kuullut; mutta huhu kertoi että
hän ennen vuoden loppua kävi kosimassa erästä vanhaa-piikaa. "Minä
käännyn vanhojen puoleen", sanoi Nils Torgersen, "sillä he ovat
uskollisempia". Mutta varmaa on, että syyspuolella Nils Torgersen
käveli juhlapuvussa erään nuorukaisen seurassa pitäjän ympäri ovia
kolkuttamassa. Eikä se ollut vähäinen, se arvollisuus, millä hän astui
kynnyksen yli; sillä tänään kävi hän kutsumassa häihin. Hän sai sitten
nokauksen ja jotain purraksensa, ja alkoi sitten:

"Mulla on hää-tervehdys teille eräältä morsiusparilta -- nimittäin
pappilan Per'iltä ja Björnstad'in Bergit'iltä -- jos teette hyvin ja
seuraatte heitä kirkkoon heidän kunniapäivänänsä sekä kotia jälleen,
niin saatte sekä ruokaa että juomaa ja hauskuutta muiden hyvien
ystävien kanssa, niin paljon kuin kyökki ja kellari jaksaa. Ei sinun
tarvitse nälkää kärsiä, sillä sinä saat sekä kalaa että 'Levser'iä',
'Drable'a' ja 'Mölseä',[9] ja kaikki, mitä hyvää on. Saat tanssia siksi
kun kaadut; syödä ja juoda kunnes halkeat. Mutta tulkaakin sitten
kaikki, pienet, suuret, vanhat, nuoret".



VIITESELITYKSET:


[1] Norjassa rahvas tavallisesti nimittää pappiansa "isäksi".
Suomentajan muistutus.

[2] Norjassa on muutamissa paikoissa, esim. Sogn'issa tapana, että
nuoret miehet, jotka näkevät vieraan veneen rannalla ja tietävät sen
omistajan olevan salaisella käynnillä jonkun neidon luona, pilkalla
katkaisevat kokat ja tekevät kuin Per tässä. Semmoisia veneitä
nimitetään kosio-veneiksi ja ovat alituisena pilkan-aineena tienoossa.

[3] Kuinka jaksatte, hra Per? voitteko auttaa minua alas?

[4] Mainio näkö-ala -- ah -- te olette valmis? -- pitääkö minun lähteä?

[5] Kiitän teitä herra Per.

[6] En pidä hänestä.

[7] Mitä sanotte? Bergit ei ole täällä?

[8] Toivotan onnea.

[9] Norjalaisia talonpoikais-herkkuja.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Per ja Bergit" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.