Title: Kohtaloonsa kompastunut
Author: Järnefelt, Akseli, 1871-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kohtaloonsa kompastunut" ***


KOHTALOONSA KOMPASTUNUT

Kirj.

Akseli Järnefelt


Helsingissä 1899,
Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.



I.


Matkustelin ulkomailla silloin, kun tutustuin Tauno Tavastiin.

Levoton luontoni oli ajanut minut liikkeelle ja karkoittanut
kotimaastani sekä kiidätti sitte ympäri Euroopan, kaupungista
kaupunkiin. Vanhempani olivat kuolleet, ja omakseni oli jäänyt hyvä
perintö. Tempasipa kuolema minulta elämäni unelmankin, nuoruuden
rakkauteni esineen. Tuolla rakkaalla haudalla myös iloni hautasin. Niin
jätin virkaurani ja keski-ikäisenä miehenä, elämän toiveissa murtuneena
koetin oudoissa oloissa kaihoani tyrehyttää.

Juuri kun luulin jossakin päässeeni taas tuntemaan nautintoa elämästä,
pakotti ikävä muuttamaan toisiin oloihin, ja se tätä leikkiä kujeili
kanssani lakkaamatta. Niin olin kulkenut Eurooppaa ristiin rastiin
viihtymättä kauvempaa yksillä tienoin.

Välistä kiertyi muistoni maille kotiseutu, lapsuuteni aikaisemmat
elenteet, ne ajat, jolloin ei vielä mikään tuska rintaani repinyt,
jolloin kotipellon pientareita muiden yhdenikäisten kanssa
piehtaroitiin. Oi hauskat lapsuuden ajat! Mutta sen kipeämpi oli niiden
surullinen loppu. Siksipä kun muistot yksinäisyydessä pyrkivät esille,
ne levottomuutta lisäsivät. Silloin oli sydämmeni särkyä enkä
matkoillani lohdutusta löytänyt. Kumminkin ajatukseni kantautuivat
niihin vallattomasti eikä minulla ollut kykyä niitä karkoittaa pois.
Pikemminkin, kun tapasin jotakin kotimaan oloja muistuttavaa, takerruin
siihen kiinni, en tiedä minkä voiman valtaamana.

Sellaisessa ristiriitaisessa mielentilassa istuin taas muutamana iltana
rautatievaunussa matkan teossa, kuten tavallista.

Oudon kaupungin olin jälelleni jättänyt, ja tuntemattomia seutuja
kuletti kiivas kyyti. Hämärä antoi vauhtia tuskallisille tunteille.
Vaikka pitkällinen matkusteleminen ja vieraissa viivyntä oli kokenut
tunteita turruttaa, niin sittenkin kolkkous rinnassa kojotti.

Koetin ponnistaa ajatuksiani oleviin oloihin ja joutaviin
jokapäiväisyyksiin. Mittasin seinän korkeutta ja katselin savun
hulmuamista ikkunan takana. Jos seutu, jota kulettiin, olisi ollut
vaihtelevampaa, ehkä se olisi karkoittanut mustat mietteet. Mutta yhtä
ja samaa yksitoikkoisuutta! Ikävä alanko pakeni toisen yhtä ikävän
tieltä. Toivoinpa, että olisi ollut kupeella kumpaisellakin juhlallista
kuusikkoa, lehteviä vaaroja tai siintäviä vesiä, olisihan se toki
toista ollut. Mutta niitä ajatellessakin kotimaan muistot vaan
juoksuttivat mielen synkempiin sokkeloihin, ja kipeämmin kaihottivat.
Ajattelin, että onni olisi, jos ihminen toisinaan voisi tylsittyä
kokonaan, tai pitää siian surutonta mieltä, aallon ahvenen onttoa
ajatusta.

Väsyttyäni miellyttämättömiin maisemiin silmäilin matkustajia samassa
vaunuosastossa. Useimmat istuivat totisina ja äänettöminä. Matka näkyi
ikävästyttävän, hiiren hiljaisuus harmittavan. Muudan äiti pajatti
ensin pikku poikansa kanssa, vaan sitte pienokainenkin painautui
nukkumaan. Tuskallinen mielentila ilmeni kaikissa.

Erittäinkin erään, siinä aivan vastapäätäni istuvan herrasmiehen
kärsivällisyys näkyi kerrassaan loppuneen. Hän ummisteli silmiään ja
taas hiukan raotteli, koki heittäytyä hervottomana selustinta vastaan,
vaan ei niinkään näyttänyt hyvä olevan. Kohenteli jalkojaan ja
vuorotellen ristitti niitä, vaan levottomuus lisääntyi. Hänen
käytöksensä herätti pian yleistä huomiota ja jotkut huvia etsien
tarkastelivat hänen ähkyröimistään.

Minäkin silmäsin hänen eleitään, ja se tuotti jonkunlaista tyydytystä.
Osaa sitä ihminen nauttia toisen tuskistakin, varsinkin silloin kun
itsekin kärsii.

Hän näytti hienolta herrasmieheltä, ehkä hiukan elähtäneeltä. Ei
puvusta eikä ulkonäöstäkään voinut päättää mitä kansallisuutta hän oli,
vaikka aikani kuluiksi olin matkustellessani myös huomioita tällä
alalla koettanut tehdä. Huoleton näytti hän olevan puvussaan, joka
kyllä muuten oli moitteeton. Kasvoissa kiintyi huomio ensin omituisiin
silmiin. Ne olivat syvälle painuneet ja lasimaiset, kumminkin niistä
loisti kumma, melkeinpä hurjamainen katse. Otsa oli korkeanlainen, vaan
huomattavasti luisu, kulmakarvat vähän viistossa ja sen takia silmätkin
näyttivät hiukan olevan tuossa asemassa. Tavanmukainen pujoparta,
typistetty ja sileästi suipossa. Kasvot olivat kalpeat ja kuvasivat
suuria kärsimyksiä. Melkein näytti hän kammottavalta siinä
hermostuneessa, tuskallisessa tilassaan.

Pelko pakotti minua hiukan peräytymään, ja vasta syrjempää rohkenin
vapaammin tarkastella outoa miestä. Levottomuus yhä lisääntyi, ja
vähitellen aloin arvella, ettei pelkkä matkan ikävyys eikä siitä
syntynyt kärsimättömyys voinut yksinään noin armottomasti vaivata ja
viskellä ihmisparkaa. Ehkä oli hän ryöväri, murhaaja, jota paha
omatunto vaivasi. Eli ehkä oli muukalainen, suruja kokenut hänkin, ja
katkerat muistot raivottarina ajatuksissaan riehuivat.

Hän näytti pelkäävän omaa itseään ja lieneekin tuskallisimmat hetket
viettänyt yksinään ajatuksiensa kanssa. Niinpä noita tuntui hän
kammoavan ja väkipakolla koetti riuhtaseutua todellisuuteen. Mutta
vaikeata se vaan oli. Ja viimein loppui kärsivällisyys kokonaan. Vielä
kerran koetti ilmisissä aivan kuin työntämällä työntää pois luotaan
turmiollisia tuumailuja. Kun ei se onnistunut, niin päästi hän
sydämmensä pohjasta äärettömän katkeruutensa kevennykseksi tuskan
huudahduksen, sanan selvän -- suomenkielellä.

Kaikki vaunussa matkustavat käsittivät mutkattomasti tarkoituksen,
vaikkeivät itse sanaa ymmärtäneet. Kauvan kaikui se heidän korvissaan
ja osoitti, että se se oli näytöksen loppupamaus, pommi, joka kotvan
sihistyään viimein räjähtää ja särkee lisän kanssa sen, mitä oli
aikomus murtaa.

Mutta minä höristin korviani. Suomalainen! Mikä oli lähettänyt
kansalaisen vieraaseen maahan tuskittelemaan ja kiroilemaan ahtaassa
rautatievaunussa? Onneton, kuinka kovat kärsimykset sinua
mahtanevatkaan ahdistaa! Tuliset tuskasi eivät liene vähäiset, kun ne
noin ankarasti pyrkivät ulos pakkautumaan. Sydämmesi lienee
kipukattila, jossa kaikki maailman murheet kiehuvat ja viimein paisuvat
yli reunojen.

Minä koetin lähetä onnetonta maalaistani. Yrittelin päästä puheikkain
hänen kanssaan. Salaman leimahdettua ja ukkosen jyräiltyä tuntui ilma
hänen sisällään raitistuneen ja puhdistuneen. Tyynenä istui hän
kyynäspäät polvia vasten, kädet kannattaen päätä, joka oli eteen
kumartuneena.

-- Oletteko suomalainen -- Suomessa syntynyt? kysyin minä
äidinkielelläni.

-- Olen, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti.

Hän näkyi kumminkin hämmästyvän, vaikka koetti sitä peittää. Silmät
kuvasivat kummastusta ja synkästä elottomuudestaan kirkastuivat
kostuakseen sitte taas entistä enemmän. Mutta pitempiin puheisiin
vältti hän tarttumasta. Odottamaton tuttavuus huomattavasti huvitti
häntä, vaan luontainen jörömäisyyskö vai mikä lienee hänet noin
kolkkona ja kuivapuheisena pitänyt. Minä siirtäydyin penkilläni
lähemmä, vaan hän puolestaan peräysi saman verran. Esittelin itseni ja
silloin sain vastauksen.

-- Dunsten.

-- Tavast.

Ja niin olimme me tuttavat. Mutta keskustelua ei tahtonut syntyä.
Vastaukset hän antoi niin lyhyet ja välttelevät kuin mahdollista.
Olisin halunnut tietää jotain hänestä ja myös keskustella yhteisestä
kotimaasta, mutta puheen johtaminen sinnepäin teki keskustelusta lopun.
Kaupungin nimen, jossa viimeksi oli viipynyt sain tietää, ja matka
tuntui olevan samaan mihin minullakin.

-- Joko kauvankin olette oleskellut ulkomailla?

-- Kauvan, useita vuosia.

-- Kenties asuttekin tässä maassa?

-- En.

-- Lienette jollakin stipendillä vaiko vaan huviksenne?

Huvikseen kuului matkustavan. Tätä sanoessaan katkerat, muka hymyilyn
piirteet varjostuivat suupieliin.

-- Koska aijotte takaisin palata kotimaahan?

Ei tiennyt sitä. Sitte koetin minä johtaa puhetta kotioloihin ja
sukusuhteisiin, vaan niistä hän ei tahtonut keskustella. Ynseänä
siirtyi hän syrjemmäksi, ja tuttavuutemme yritti loppua siihen.

Mutta minä en tahtonut heittää häntä vähällä. En ollut huomaavinanikaan
hänen vastenmielisyyttään seuranpitoon ja tein vähä väliä kysymyksiä.
Suutuksissaan minun tunkeilevaisuuteeni ei hän ollenkaan salannut
kärsimättömyyttään.

Juna vihelsi, ja saavuimme määräpaikkaan. Minä kun olin outo
ensikertalainen kaupungissa ja hän sitä vastoin usein käynyt, niin
pyysin päästä hänen kanssaan yhdessä etsimään asuntoa. Sangen
vastenmielistä näytti hänestä olevan myöntyä tuohon, vaan ei kuitenkaan
hennonnut kieltää.

Ja niin lähdimme me yhdessä ajamaan komeasti valaistuun ja väkeä
vilisevään kaupunkiin.

Kohdata kansalainen vieraalla maalla muukalaisten keskuudessa ei
tunnu aivan vähäiseltä hauskuutukselta, varsinkin niinä aikoina kun
koti-ikävä ja selittämätön kaipuu tekee olon ulkomailla liian
yksinäiseksi. Minä ainakin olin hyvin huvitettu ja iloissani
odottamattomasta tuttavuudesta. Minä tunsinkin, että omaa suruani en
nyt niin tullut ajatelleeksi. Se hetkinen vastenmielisyys, minkä
vaikutuksen minuun alussa teki Tavastin kolkko kasvojen ilme, pakeni
pian, ja minä koetin vaan etsiä keinoja, miten voisin jatkaa
tuttavuutta kauvemminkin. Mutta hänpä ei näyttänyt ollenkaan pitävän
seurastani.

Mikä mahtoi hänellä olla, miksi karttoi hän keskustelua kotimaasta ja
itsestään, miksi vältteli kansalaistaan, joka myöhemmin lähteneenä
kentiesi olisi yhtä ja toista voinut kertoa yhteisistä tutuista tai
ainakin kotimaan oloista? Jotakin salaperäistä siinä oli, ja se nosti
minussa suurinta uteliaisuutta.

Kärsinyt hän oli paljon, siitä minä olin varma. Se levottomuus, millä
hän rautatievaunussa herätti yleistä huomiota, saattoi äkkiä jäykistyä
mitä kankeimmaksi tyyneydeksi. Toisinaan voi hän kuin kylmä kiviveistos
tuijottaa pitkiä aikoja yhteen kohti jäsentäkään liikuttamatta, sillä
aikaa kun sielu matkusteli, missä lieneekin avaruuden äärillä. Olin
tekevinäni hänestä sen havainnon, ettei kaikistellen henkikykyjen
toiminta ollut aivan säännöllinen, välistä näin hänessä melkein
mielenvian oireita.

Myöskin tein havainnon, että hän synkkämielisyytensä pahimpina hetkinä
oli itsemurhan aikeissa. Matkatamineittensa joukossa oli hänellä nuoran
palanen, joka oli silmukalle solmittu. Erään kerran kun äkkiä tulin
hänen luokseen, oli hän hyvin epäilyttävästi käsittelemässä revolveria.
Nähtyään minut sukelsi hän sen nopeasti taskuunsa. Mutta ei hän ollut
vihastuksissaan minulle odottamattomasta häiritsemisestä. Päinvastoin
nousi hän iloisena ylös ja näytti hyvin kiitolliselta, aivan kuin
olisin pelastanut hänet.

Tämäkin teki sen, etten tahtonut jättää hänen seuraansa. Vaikka hän ei
muuten näennäisesti pitänyt seurastani, alkoi hän kumminkin vähitellen
tottua minuun, ja muutamien päivien perästä keskustelu yleisistä
asioista luisti helposti. Yhdessä kävimme me katselemassa
taidekokoelmat ja muut merkillisyydet. Hän näytteli ja opasti minua.
Hyvin tottunut ja asian tunteva näkyi olevankin.

Mutta keskustelua en saanut hänen omiin elämänkokemuksiinsa johtaa.
Silloin muuttui hän paikalla synkkämieliseksi ja jöröksi.

-- Kovia kärsimisiä ja tuimia kohtalon iskuja on minulla ollut,
myönsi hän jo kyllä, mutta ei ruvennut lähemmin selkoa tekemään.
Uteliaisuuteni kiihtyi vaan sitä mukaa kun ystävyyteni häneen lujittui.
Mutta ei ollut toivoakaan saada selitystä arvoitukselle. Itseäni en
suurin ajatellut, niin olin häneen kiintynyt. Ja mitäpäs ne minun
vähäiset kärsimiseni olisivat hänen rinnallaan --

Eräänä aamuna, kun olin aikeessa astua huoneestani hotellissa käytävän
läpi hänen luokseen aamutervehdykselle, oli hän matkatamineissa ja
laukku kädessä. Kun minä kummastuksissani kysyin, mikä oli aikomuksena,
selitti hän matkustavansa pois, toiseen kaupunkiin.

Siis hän yritti paeta minua! Ei ollut mitään edeltäpäin koko matkasta
virkkanut. Meillähän oli sillekin päivälle edellisenä iltana oma
ohjelma jo laadittu. Minä sanoin lähteväni nyt hänen matkaansa, jos
vähän odottaisi. Hetken hän epäröi, mutta ynseänä läksi kumminkin,
ilman hyvästiä, ilman kädenpuristusta.

Nyt aloin ymmärtää häntä hiukan. Hän pelkäsi minua, pelkäsi sitä, ettei
elämänsä salaisuutta jaksaisi kauvemmin minulta pitää. Helpommin luulin
nyt tajuavani muutamia kohtauksia viime päiviltä. Hän oli ollut
tavallista levottomampi ja epäillyt enemmän itseään. Ja muun ei kai
luullut auttavan kuin kiireellisen paon.

Nyt jos koskaan piti minun pysyä hänen seurassaan. Katsoin sen
velvollisuudekseni, kun näytin olevan hänen ainoa ystävänsä. Muutenkaan
en tiedä mikä tenhovoima lienee minua kiinnittänyt häneen. Niitä on
noita kummallisia mielijohteita aina ihmisillä. Eikä niitten alkusyytä
monestikaan tiedä.

Minulla vaan oli vastustamaton halu työntyä hänen matkaansa, ajaa
yhdessä ainakin siksi kunnes pääsisin osalliseksi hänen varmaankin
surullisesta elämäkertomuksestaan ja ystävänä ehkä voisin häntä hiukan
auttaa. Kaiketi oli minulla hieno, hämärä aavistus siitä, että tuo
kummallinen mies, joka näytti niin synkältä ja pelottavalta, oli
kokenut samoja kärsimyksiä, tuntenut samoja tuskia kuin minäkin, ja
vielä suuremmassa määrässä. Hänen elämänlankaansa kehrätessään lienevät
kohtalon korkeat jumalattaret kerrankin vallattomina kisailleet,
koskapa lanka tuntui paikoin liian hienoksi ujuneen, paikoin painuneen
solmuille ja sykkyröille. Niin ainakin minä ajattelin.

Ja nuo hienonnukset, solmut ja sykkyrät ne minun piti saada tietää.
Siihen olinkin ollut aivan pääsemäisilläni, mutta hän nyt noin äkkiä
luiskahti käsistäni.

Minä valmistauduin kuin hengen hädässä lähtemään jälestä. Asemalle
tultuani ja lähtevän junan vaunurivejä sivuuttaessani näin hänen
istuvan eräässä osastossa. Samalla näin myös hänen kahtalaisen
katseensa, jota en oikein osannut selittää oliko se harmin vai ilon
ilmettä.

Juna oli aivan liikkeelle lähdössä. Minä hyppäsin matkaan, ja niin olin
taas matkaamassa hänen kanssaan.

       *       *       *       *       *

Enkä minä häntä hevillä heittänyt. Minne hän meni, sinne minäkin. Ja
ajan kuluttua luulin jo saaneeni hänen luottamuksensa ja ystävyytensä
vallatuksi.

Kumpikin olimme kodittomia kuin taivaan linnut ja rauhattomia kuin
kuolleitten sielut. Aikaa oli meillä summamäärältä ja lääniä laajalti.
Halusimme kumpikin elää vaan päiväkseen, unhottaa oma entisyytemme,
upottaa se syvyyteen, josta se ei enää milloinkaan nousisi rintaa
repimään ja sydäntä syömään. Mutta sitä ennen piti minun välttämättä
tietää mitä hän halusi hukuttaa, että olisin saanut olla siinä apuna.

Sitä lienee hänkin vähitellen ajatellut. Epäluulo ja salaperäisyys
hiljoitellen häipyi. Minä vakuutin hänelle ystävyydestäni ja koetin
voimieni mukaan ottaa osaa kärsimyksiinsä. Hän ymmärsi rehellisyyteni.

Kun hän milloin yritti tulla synkkämieliseksi, ehätin minä
karkoittamaan sitä teeskennellyllä iloisella puheella tai uusilla
matkaehdotuksilla. Välistä se ei luonnistunut, varsinkin kun hän oli
herkkä huomaamaan väärää väriä äänessä kokkapuheita keksiessäni. Mutta
usein hän myös jälestäpäin tarttui käteeni ja sanoi: "Kiitos!"

Eräänä iltana -- silloin oli tavattoman sateista ja ränsyistä -- oli
hän entistä alakuloisemmalla mielellä. Hän oli mailmanmanaajatuulella
ja tyytymättömänä kaikkeen oloon ja elanteeseen. Meillä oli ollut
aikomuksena taas muuttaa majaa, mutta sään sopimattomuus oli tullut
esteeksi. Mikä sitä semmoisessa ilmassa matkan tekoon! Satoi kuin
turkinhihasta, aivan kuin taivas olisi ollut auki. Akkunoitakin pitkin
ulkopuolella vesivirrat valuivat. Ja kun milloin vedentulo lakkasi
vähemmäksi, rynkäsi tuima tuulispää isojen kivikartanoiden komeroihin,
jotka härnäsivät sen surkeasti vonkumaan. Minä istuin hänen huoneessaan
-- omani oli seinän takana. Hän istui akkunan ääressä ja äänettömänä
katseli ulos mustaa pimeyttä. Kasvot vaan väliin värähtelivät ja
osoittivat elon merkkejä. Näytti siltä kuin ihohiiri olisi ne saanut
liikkeeseen vaan kukatiesi olikin se rinnan polttava tuska --

En ollut minäkään puhetuulella. Se tavallinen haikea kaihomielisyys,
joka tuommoisina ikävinä iltoina ahdistaa, ei antanut minullekaan
rauhaa. Nojasin tuolin selkää vastaan ruumis jäykkänä. Sieluni se
matkasi omia maitaan eikä antanut kahlehtia itseään. Se pistäysi ensin
lapsuuden kotiin, siitäpä -- hautausmaalle ja lopuksi pysähtyi _hänen_
hautakummulleen, paikalle, jossa oli myös onneni, iloni hauta. Siellä
viivähti sieluni kauvan, hyvin kauvan eikä olisi sittekään hennonnut
lähteä pois. Se olisi halunnut sulattautua hänen sielunsa kanssa
yhteen.

Sitä olin aina ennenkin uneksinut, usein ja kiihkoisesti. Ja silloin
olin tuntenut kajastusta onnesta sekä siitä hurmautuneena luullut
haudatun uudelleen eloon nousevan. Mutta todellisuus, tuo enkeli
välkkyvine miekkoineen oli ajanut Aatamin toivottomuuden korpeen, jossa
"joka koivu koikkoavi, joka havu hakkoavi". Ihanasta unesta
armottomalla tavalla herättyä todellakin masentui mieli ja pyrki
araksi.

Ystäväni murjotti nyreissään. Hän oli suutuksissa huonoon säähän,
suutuksissa omaan itseensä ja kaikkeen, niin syylliseen kuin
syyttömäänkin. Mitä myrkyllisiä mietteitä lienee miettinytkin siinä
tuijottaessaan silmiään räpäyttämättä ulos synkeyteen? Toinen kätensä
nojasi kelmeätä poskea vasten ja toista kouraansa vaistomaisesti aika
ajoin nyrkkiin puristeli, aivan kuin olisi tahtonut lyödä jotakin.
Silloin aina pakkautui verta päähän, tummaksi pullistutti otsakulmat ja
mustensi hiukan muotoa. Muuten elottomissa silmissä näkyi tällöin
enemmälti tuota outoa välähdystä.

Mies oli noiden raivostuspuuskauksien aikana kuin raudasta. Kaikki
jäntereet kovottuivat ja jalka näytti olevan valmis potkasullaan
murtamaan puhki vahvan lattian. Hän oli kuin jousi jännitettynä
viimeisimpään virepykäläänsä, valmiina laukeamaan. Mutta siitä
pingoituksesta se vähitellen lauhkeni, voima meltoutui ja hetken
perästä kuoli.

Kärsimyksien alainen ystäväni tapasi silloin takaraivoansa ja hierasi
sitä hiukan. Pelkäsi kai aivojansa, eikä se pelko suotta ollutkaan. Jo
sitä ihminen näennäisesti vähemmissäkin sieluntuskissa järkensä saattaa
menettää. Kauheita muistoja hänellä lienee, kun noin vallattomina
aivokopassa rynkäilevät.

Minua pyrki taas pelottamaan, kuten aina kun hän tuolle päälle sattui.
Sama kammo, mitä tunsin ensi kerralla häntä kohdatessani, valtasi minut
taaskin. Kumma ilme kasvoissa synnytti vastenmielisyyttä.

Vasta sitten kun hän rauhoittui täydellisesti, tyynnyin minäkin. Ja kun
hän lauhtui lopullisesti, huokasi syvään helpotuksesta ja katsoi
surumielisesti minua silmiin, -- silloin olin taas sama ystävä, joka
pidin päämääränä lievittää hänen tuskiaan.

Mutta silloin tein minä erään havainnon. Mainitsematta on minulta
jäänyt, että ystäväni piti paljon absintista, tuosta huumaavasta
nesteestä ja monta kertaa oli sillä sulattanut sydämmensä, keventänyt
mielensä. Kyllähän siten hankitut ihanat toiveet jälestäpäin pettivät
ja katkeroina irvikuvina kouristivat, mutta hermojen turruttaminen
väkevällä nesteellä antoi hetkeksi unhotusta.

Absinttilasi oli nytkin hänen vierellään pöydällä, mutta sen rinnalla
näin nyt pienen pullon, jossa oli epäilyttävää ainetta. Sen lienee hän
tuskan aikana ottanut taskustaan ja hiukan aavistin, mitä siinä
pullossa oli. Kun hän oli nyt rauhoittunut eikä nähtävästi ollut
käyttänyt pullon sisustaa, en minä hätäillyt. Vaan kyllä olin
tarkkaavainen vartioimaan hänen liikkeitään ja valmis tempaamaan myrkyn
pois. Myös heitin häneen surkuttelevan, vaan nuhtelevankin katseen.

Hän huomasi tämän, mutta hymähti sitten surullista hymyään ja sanoi:

-- Elä pelkää, ystävä! Ei minulla ole rohkeutta. Jokin mahtava voima
estää käyttämästä kättäni silloin kun tahtoisin. Tästä elämän
kurjuudesta haluaisin päästä, mutta minun ei sallita. Minun määräni ei
ole vielä hyvitetty eikä tulisi kuolemallanikaan maksetuksi. Minun
täytyy kärsiä, nähdä kidutusta jo elämässä. Raivottaret ajavat minua ja
täyttävät kostoansa. Se on välttämättömyys. Minä en voi sille mitään.

-- Ehkäpä sinäkin vielä voit saada hoivaa, unhotusta, koetin minä
lohdutella.

-- Unhotusta en koskaan elämässäni, enkä hoivaakaan ennenkun luonnon
järjestyksen mukaan ruumiini riutuu ja henkeni pääsee vapaaksi.

-- Niin kauvan kun on elämää, on toivoakin, sanoin minä vastaukseksi
hänen toivottomaan päänpudistukseensa.

Hän painoi päänsä alas ja vapisi liikutuksesta.

-- Elämälläni minuun itseeni nähden ei ole mitään tarkoitusta enää.
Minä olen kuin haaksirikkoinen laiva, joka harhailee elämän merellä
tietämättä suuntaa ja ilman päämäärää. Monet muutkin mahtanevat niin
matkailla, mutta tuskin kenenkään alus on niin hylyksi joutunut kuin
minun, ilman peräsintä, ilman purjeita, ilman mastoja ja ilman
kompassia.

-- Kerro minulle elämäsi tarina, pyysin minä, kun näin hänen nyt olevan
avomielisellä tuulella.

Ja hän nyt oli siihen valmis.

Hyväntahtoinen lukija, käsittele tätä nyt seuraavaa kertomusta
myötätuntoisuudella ja säälillä. Silloin on sinulla sama tunnelma, mikä
minulla oli ystäväni kertomusta kuullessa, silloin ymmärrät onnettoman
ihmissydämmen kärsimykset. Oletko nähnyt aavalla aholla kasvavan
nuoren, yksinäisen petäjän? Vapaana on se paisunut, vapaana kasvanut ja
iloissaan kohottaa päätänsä taivasta kohti, ehkäpä ylpeänä luullen
pilviäkin tapaavansa. Mutta sitte tulee jumalanilma. Salama välähtää
taivaalta, iskee tuohon mitään pahaa aavistamattomaan petäjään,
katkaisee sen latvan ja kannostakin vielä kiskaisee sälön ydinjuuria
myöten.

Niin, sellainen kuva jäi ystävästäni, kun kuulin hänen kertomuksensa.



II.


-- Sinä pidät minua kovin onnettomana -- alotti ystävä kertomuksensa --
ja niinhän minäkin sitä tunnen. Mutta usein myös on ajatukseni ja
tunteeni niin turtana, etten käsitä minkäänlaisia tuskia. Ja nykyisin
en enää sen onnellisempia hetkiä uskalla toivoa. Oletko kuullut kuinka
ihminen ennen kuoliaaksi paleltumistaan rupeaa tuntemaan suloista
lämpöä ruumiissaan, ja kylmän vihat ovat tuntemattomia? Niin saatan
minäkin usein olla kokemattomana kivuistani.

Mutta olen minä todella ollut onnellinenkin. Oi kun ajattelen
syntymäpaikkaani, pientä merenrantakaupunkia Pohjanlahden rannalla!
Minä muistelen sitä ja lapsuuteni aikaa kaihomielellä niinkuin
ensimmäinen ihmispari lienee ajatellut kadotettua paratiisiansa. Myös
minä olen ollut lapsi, iloinen, huoleton, rakastettu ja onnellinen.

Minulla oli suloinen, herttainen äiti, joka maailmassa ei rakastanut
mitään niin paljon kuin minua. Hän oli lempeä olento, yksi niitä
sieluja, joitten luulisi enkeleinä tähän maailmaan tulleen. Oi sitä
armautta mikä oli hänen silmissään, ja hempeyttä kaikessa
askartelemisessa! Minä en ole ainoa, joka näin arvostelen. Koko
seutukunta tunnusti samaa.

Isäni oli pienestä pojasta oleksinut merillä. Hän oli "sivistyneestä
perheestä" peräisin, mutta nuorena koulupoikana oli saanut
vastustamattoman halun lähteä merille. Kun ei kotoa annettu tähän
lupaa, karkasi hän omin päinsä. Niin hän jo nuorena tottui ja rakastui
merielämään. Ensin palveli hän laivapoikana, mutta sitte kykynsä
nojalla nousi parempiin paikkoihin ja pääsi jo nuorena perämiehen
apulaiseksi.

Luonteeltaan oli isäni omituinen, hetkellisten mielialojensa ja
oikkujensa orja. Hänelle saattoi yhtäkkiä pälkähtää päähän mitä
kummallisimpia tuumia ja niitä hän äkkipäisyydessään pani täytäntöön.
Mutta ne, jotka kaupungissa hänen tarkemmin tunsivat, sanoivat, että
tuossa olikin hänen ainoa vikansa.

Hän oli kaunis mies. Rannikkokaupungin neitosten sydämmet tulisemmin
sykkivät, kun tuli meriltä "kultatukkainen meripoika", kuten häntä
hiustensa värin mukaan kutsuttiin. Merillä kulkevat toverinsa
rakastivat häntä iloisuutensa, hilpeytensä tähden, mutta ihmettelivät
sitä, että maissa hänen luonteensa hiljaiseksi, jörömäiseksi muuttui.
Tätä hiljaisuutta taas muut pitivät hyvänä merkkinä. Meripojat maihin
päästyään tavallisesti ovat entistä rajummat, mutta tämä oli poikkeus.
Hän oli melkein alakuloinen.

Hän ja äitini olivat olleet lapsuuden tuttuja. Ja äitini rakasti häntä
vilpittömästi sekä hänkin oli kieltämättä koko intohimonsa tulisuudella
rakastunut äitiini. He menivät naimisiin, ja paria sanottiin hyvin
onnelliseksi, kuten minulle vartuttuani kerrottiin. Isä heitti pois
merielämän ja päätti ainaiseksi asettua maalle asumaan. Hänen
todellinen tarkoituksensa oli tehdä äitini onnelliseksi. Kummallakin
oli vähän rahoja ja he ostivat pienen huvilantapaisen talon kaupungin
laidassa. Minun äidilläni oli veli, joka oli naimaton ja rikas. Hän
omisti sen puolen kaupungin ympäristöä, mihin tuo huvilakin oli
rakennettuna.

Onnellisina olivat he eläneet vuoden, toista, kun minä tulin heidän
rakkautensa pantiksi. Erinomainen lempeys, mikä oli äitini
ominaisuutena, sai oikullisen isänikin viihtymään ja tuntemaan itsensä
hyvinkin onnelliseksi. Kummallisia päähänpälkäyksiä sattui hänelle
harvemmin. Minun varsin pienenä ollessani oli hän aivan ilman mitään
aihetta tehnyt matkan Tukholmaan. Mitään ei hän äidille tai kenellekään
siitä virkkanut. Levottomuus kotona oli ollut suuri, mutta pian oli hän
palannut ja nolona oli pyytänyt äidiltä anteeksi tekoaan. Toisen kerran
oli hän niinikään aivan äkkiä puikahtanut sisämaahan -- muka
tukkikauppoja välittämään. Muutaman päivän perästä oli hän sieltäkin
palannut tekemättä mitään ostoja. Sellainen mielijohde oli vaan osunut
hänen päähänsä ja koko tuo matka oli enemmän kuin tahdottomasti tehty.
Lieneekö hänet tuollaisiin johtanut jokin herännyt seikkailuhalu vai
oliko se vaan joku niitä hämäriä johteita, joille ei mitään selitystä
löydy ja joista ihmiselämän moninaisuus on niin rikas? Kussakin
ihmisessä on ongelmallisia ominaisuuksia, joita ei ihminen itse eikä
hänen seurapiirinsäkään voi käsittää.

Mutta huolimatta näistä kahdesta oikullisesta tapahtumasta ei mikään
sumentanut perhe-elämän rauhallisuutta ja hiljaista onnea. Isä oli
noiden harhailujen jälkeen vielä herttaisempi, jos mahdollista. Mitään
pahaa sanaa ei heillä välissään tiettävästi ollut koskaan. Ja äitini
puolesta se olisi ollutkin tuiki mahdotonta. Minä olin heidän yhteinen
riemunsa. Isäni harras tehtävä oli opettaa minua kävelemään, ja
jokainen edistys lisäsi iloa. Kun jo totuin liikkumaan, sain seurata
isää, missä vaan kykenin. Ensin olin hänen hupitoverinaan pihalla ja
puutarhassa, missä isä yhtä ja toista askarteli. Sitte jo sain juosta
hänen mukanaan kaupungilla, tuossa pienessä ja rauhallisessa sekä
siistissä kylässä. Niinpä kävin enolassakin, yksinäisen miehen
hauskassa ja hienosti sisustetussa kodissa. Sielläkin opin olemaan kuin
kotonani ja tulin rikkaan enon lemmikiksi. Hän oppi minua pitämään
aivan kuin omana lapsenaan ja oli äidilleni puhunut, että kun aika
hänet jättää, tekee hän minut suuren omaisuutensa perilliseksi.

Aineellisesta toimeentulosta ei vanhemmillani ollut suurin
murehtimista, vaikka ei tietysti varoja ollut liiaksi. Enon apua ei
tarvittu, jota hän ei kyllä olisi kieltänyt. Menot olivat pienet, ja
isäni monenlaisilla toimilla niihin tarvittavat rahat ansaitsi.
Puutarhamme oli pääasiallisin tuottaja. Kyllä olisi isäni saanut
parempituloistakin tointa, jos olisi meriammatin kokemusta tahtonut
hyväkseen käyttää. Myös olisi enoni liikkeestään tahtonut hänelle
luovuttaa laivain varustamista koskevan alan. Vaan isä ei siihen
suostunut. Satamaa hän näytti pelkäävän ja vältti sinne menemästä.
Toverit, jotka tapasivat, moittivat häntä tästä, pilkkasivat, että
entinen "tervajakku" on tullut niin merikammoiseksi.

Aivan niin ei kumminkaan ollut asianlaita, että isä olisi itse merta
pelännyt. Ei, päinvastoin kaikista päättäen rakasti hän sitä entisellä
innolla. Mutta lempielementtiään hän ei katsellut satamasta eikä laivan
kannelta. Sen sijaan souti hän usein lahdelmaan kaupungin vierellä,
tyyneen ja hiljaiseen. Se oli varsinaisesta satamasta erotettuna niemen
kautta. Harvoin meren myrskyt siihen muuten kuin maininkeina
vaikuttivat. Lahden suussa oli saari ja se esti tuimat hyrskyt
pääsemästä, vaan etenkin myrskyisinä aikoina saaren ja niemen lomitse
näkyi mustat aallot vaahtoharjoineen soutavan ohi. Ja siellä se oli se
aava meri, jonka rajaa ei näkynyt, vaan sulautui yhteen taivaan kanssa.
Missä taivaan ranta, missä meren ääri? sitä minä ihmetellen kysyin
itseltäni, kun myöhemmin kasvavana siellä ongiskelin.

Täältä käsin isä merta ihaili. Olen jälemmin ajatellut, että hän ihaili
sitä kaiholla, kuten kadotettua nuoruuttaan. Vaan hiljaisesta lahdesta,
rauhallisesta kotielämästä ei hän pyrkinyt pois. --

Tämä onnellinen kotielämä sai äkkiä kovan kolahduksen.

Minä olin viiden vuoden vanha, lapsuuteni riemuisassa ajassa, jolloin
ensimmäiset kestävät muistot painuivat mieleeni. Paikkakuntalaiset, nuo
rauhaisan, hiljaisen pikkukaupungin asujamet olivat oppineet pitämään
isääni hiljukaisena miehenä, joka pääasiallisesti seurusteli vaan
kotiväen piirissä. Milloin hän ei ollut kotona tai enolassa, istui hän
meren lahdelmassa päiväkausia ahvenruohoston keskellä onkimassa. Siellä
oli hänellä aikaa yksinäiseen mietiskelyyn, joka oli hänelle mieluista.
Niin pian kuin minä kykenin, sain olla isän kanssa noilla
onkimatkoilla.

Eräänä päivänä istuimme taas siellä veneessä. Isä itse onki useammalla
ongella yhtä aikaa: antoi vavat nojata veneen laitaa vasten ja milloin
ahven näykkäsi ja koho painui, kiskasi kalan veneeseen. Minulle hän
pani täkyä ja koetin myös onneani.

Mutta nyt eivät tahtoneet kalat syödä. Isä oli niitä tosin muutamia
saanut nostetuksi ylös, vaan minulle ei tullut mitään. Tämä oli
ensimmäinen kerta, kun itsenäisesti sain hoitaa onkeani. Tähän asti
olimme isän kanssa olleet yhteisissä ongissa ja isän avulla olin
nostanut kalat, mitä olin saanut. Tietysti olin erittäin kiihkeä
saamaan yhden kalan. Sehän olisi itsetuntoani nostanut. Mutta kalaa ei
tullut, ei, vaikka koetimme kaikki lahden ruohostot. Kun oli ylipäätään
huono syönti, olisi isäni ollut halukas lähtemään kotiin, mutta minä
pyysin, ettei vielä lähdetä ennenkun minäkin olen kalan saanut. Isäni
olisi niin mielellään suonut minulle sen ilon, mutta odotus oli turha.

Silloin isäni mietteissään lausui: -- Ehkäpä käymme koettamassa
onneamme niemen toisella puolen, satamassa päin. Myös siellä on hyvää
ahvenruohistoa ja kentiesi paremmin näykkäisi sekä sinäkin saisit
kalasi.

Arastellen isä tätä puhui, ei sentähden että minä olisin vastenmielinen
suostumaan ehdotukseen vaan pikemmin itsensä tähden. Ja hän alkoikin
soutaa lahden pohjukkaan, venevalkamaan päin, josta tavallisesti kotiin
kulimme. Mutta minä rupesin itkemään ja pyysin että vielä lähtisimme
koettamaan sieltä niemen toiselta puolen, ehkä minäkin kalan saisin.

Niin käänsi isä veneen. Souti niemen nenään, josta aukeni aava meri.
Siitä kierrätti hän nopeasti veneen taas suojaan sataman puolelle.
Kulimme vähän matkaa pitkin rantavettä ja asetuimme sopivalta
näyttävään ahvenruohistoon, jossa heitimme taas onkemme pyydystämään.

Olimme nyt joutuneet satamaan, lähelle paikkaa, missä suuret
ulkovesillä purjehtivat laivat laskivat ankkurinsa. Minä kiinnyin oitis
onkimiseen enkä paljon tarkannut sitäkään, että siinä aivan meidän
vierellämme parhaillaan käännettiin suurta ulkolaista laivaa, joka oli
äskettäin tullut, tiesi mistä. Iloinen merimieselämä kuului laivasta.

Myös isä oli heittänyt onkensa, vaan hetken kuluttua ei hän niitä enää
tarkannut. Hänen huomionsa oli kiintynyt kokonaan muualle, tuohon
laivaan, köysien kitinään ja merimiesten huutoihin. Yksi vapansi putosi
veteen, vaan sitä hän ei huomannut. Uljas mustakylkinen laiva kääntyi
hiljalleen, majesteetillisesti köysien ja koneiden voimasta. Sitä
silmäsi hän innosta hurmautuneena. Merimiehet juoksivat reippaina
toimissaan laivankannella, ja ne, jotka olivat kiinni köysissä,
hoilottivat iloista merimieslaulua.

Kaikkea tätä katseli ja kuunteli isä kuin haltioissaan. Ja vihdoin
yhtyi hänkin lauluun, joka näkyi hänelle vallan tuttu olevan.

Kun vihdoin kala nykäsi onkeani, katsahdin minä nopeasti isääni, vaan
hän näytti niin kummalliselta. Mutta minä en joutanut tarkemmin
katsomaan, taas nykäsi ja minä vetäsin aimo ahvenen veneeseen.

-- Isä, katso isä! huusin minä. Mutta hän ei huomannut, ennenkun
toistamiseen päästin ilohuudon.

-- Kas vaan poikaa! sanoi hän melkeinpä vieraalta sointuvalla äänellä
ja jotenkin välinpitämättömästi. Minua kummastutti se, kun ei hän
lämpimämmin ottanut osaa riemuuni.

Merimieselämä laivalla kiihtyi. Isä kuunteli sitä kuin jotakin
hurmaavaa soitantoa. Hänen rintansa aaltoili sisällisestä
innostuksesta.

-- Eikös se kuulu hauskalta tuo? sanoi hän aivan kuin itsekseen.

Minä olisin vielä tahtonut onkia ja pyysin isän panemaan täkyä, mutta
hän ei sitä ottanut huomioonsa. Sanoi vaan vilkkaana:

-- Kun sinä nyt olet kalasi saanut, saatamme lähteä kotiin. Vaan ennen
sitä käykäämme katsomassa laivaa, että sinäkin näkisit läheltä,
millainen se valtameren kyntäjä oikeastaan on.

Minä olin tullut hänen luoksensa. Hän puristi minua kovasti rintaansa
vasten.

-- Kuule, Tauno, tahtoisitko sinäkin tulla merimieheksi?

Minä en vastannut. Minua värisytti, sillä tunsin, että isäni ei ollut
sama kuin ennen. Tuntui koko olentonsa muuttuneen. Uinailevasta isästä
oli tullut jäntevä ja ryhdikäs mies, jonka silmissä paloi outo tuli.
Minua pelotti ja nyt pyysin, että lähtisimme suoraan kotiin.

Isä souti kumminkin laivan luo, kiinnitti veneen nousuportaisiin,
koppasi minut syliinsä ja pian olimme yläällä.

Vieraalla kielellä, jota en ymmärtänyt, tervehti hän merimiehiä ja
samassa olivat he hyvin vilkkaassa keskustelussa. Mistä lienevätkään
puhuneet, mutta hauska oli isälläni. Hän naurahteli ja laski leikkiä,
jota en ollut nähnyt hänen koskaan tekevän.

Minä olin siinä yksinäni laidan suojassa nuoratikapuiden alla ja
katsoin outoja esineitä laivassa sekä väliin isääni. Kukaan ei minua
muistanut. Merimiehiä kokoontui yhä useampia isäni ympärille.
Keulapuolelta tuli päivänpaahtama keski-ikäinen merimies. Isäni,
nähtyään tämän, juoksi vastaan ja he rakkaasti syleilivät. Olivat
tietysti vanhoja tuttuja, ystäviä entisiltä merimatkoilta. He
istuutuivat vierekkäin. Ja puhetta olisi riittänyt vaikka kuinka
kauvan.

Mutta minä rupesin itkemään, tunsin itseni niin yksinäiseksi. Menin
isän luo ja pyysin, että hän lähtisi pois.

Isä käsitti asemani, mutta ei malttanut luopua. Hän otti minut syliinsä
ja näkyi selittävän minusta toverilleen.

-- Tietysti sinusta tulee merimies, sanoi hän silitellen päätäni.
Tutustu laivaan! Saat tällaisella purjehtia meren toisesta äärestä
toiseen, saat nähdä kaukaisia maita. Ja kun tuuli puhaltaa ja laiva
heiluu, vettä kannelle pärskyy, silloin sinulla on hauska.

Tuo outo merimieskin kiikutteli minua polvellaan ja koetti viihdyttää.
Mutta minä uudelleen rupesin itkemään ja rukoilin isää lähtemään äidin
luo. Kun en antanut rauhaa, täytyi isäni vihdoin taipua. Vaikea näytti
olevan erota vanhasta toverista ja laivasta. Kun isäni, pitäen minua
sylissään, laskeutui portaita alas ja irroitti veneen, näkyi kyyneleet
hänen silmissään. Eikä hän minulle sanaakaan puhunut.

Hän kuunteli vielä hetken aikaa merimiesten hilpeitä huutoja, painoi
sitte päänsä alas ja huokasi syvään, kun alkoi soutaa venettä niemen
ympäri.

Epävarmana ja äänettömänä kulki hän kotiin. Olisi unehuttanut ongitut
ahvenetkin veneeseen, ellen minä olisi häntä siitä huomauttanut. Minä,
vaikka olinkin vähäinen lapsi, ihmettelin mielessäni mikä isässä teki
noin oudon muutoksen. Muistan vielä kuinka hän koetti vältellä
kyseleviä katseitani. Hän ei luottanut itseensäkään.

Kotona äitikin ihmetyksellä tarkasti isän outoa käytöstä, mutta ei hän
mitään puhunut. Isä pysytteli nyt enimmäkseen omassa huoneessaan ja
vihelteli laulujen rallatuksia, joita ei ennen kuultu ja jotka eivät
hänen entiselle luonteelleen ollenkaan sopineet. Kun äiti yritti
menemään isän luo, tapasi hän oven lukossa. Vähän ajan perästä tuli isä
luoksemme hyvin hämmästyneen näköisenä. Hänen katseensa oli niin
rukoileva, niin sydämmeen tunkeva, että minä vieläkin muistan sen.
Oudolla kiihkolla syleili hän äitiäni ja vakuutti rakkauttaan. Sitte
otti hän minut syliinsä ja puristi niin kovasti, että minä oikein
parkasin.

Tällaista hämmennystilaa kesti pari päivää. Minä näin, että äitikin oli
hyvin levoton. Hän käytti kaiken lempeytensä ja alttiutensa sekä koetti
ajaa pois oudon tunnelman isästä. Isä liikuskeli enimmäkseen yksinään,
etsi hiljaisuutta ja oli kuin jonkin yliluonnollisen voiman hurmauksen
alaisena. Eräänä aamuna sitte oli isä kadonnut. Häntä ei näkynyt
missään. Oli yöllä hiipinyt vuoteelta ja mennyt ulos. Kiihkossa nousi
äiti ylös, tarkasteli kaikki mahdolliset merkit, jotka olisivat
saattaneet viitata minne isä oli mennyt. Onkivavat olivat paikoillaan
pystyssä tikapuita vastaan, pyssy oli seinällä naulassa poronsarvien
nojassa. Puutarhassa ei näkynyt mitään merkkiä.

Sitte riensi äiti enolaan, siellä ei tiedetty mitään isästä. Eno kertoi
suuren ulkolaisen laivan lähteneen varhain aamulla satamasta. Tuon
kuultuaan valtasi äidin kauhea epäilys, joka jo ennen oli pyrkinyt
voittamaan häntä.

Hän juoksi kotiin ja etsi isän kamarista eikö siellä johonkin olisi
merkkiä jäänyt. Aivan vaistomaisesti tuli hän aukaisseeksi myös pienen
kotelon, joka oli laatikossa. Siinä säilytti isä omain sanainsa mukaan
"kalliinta muistoa", nimittäin sormusta, jonka kannassa oli vaimonsa
pienoiskuva ja hiussuortuva lasin sisällä. Nyt oli sormus poissa, vaan
sijalla oli kirjelippu, jossa sanat:

  "Minun täytyy lähteä. En voi seista vastaan. Vien tämän muiston
  mukaani. Elä tuomitse kovin ankarasti.

                                             Jaakko".

Itkien tuli äiti huoneesta ja vaipui tuolille surun sortamana. Hän ei
puhunut mitään, vaan ajatuksensa on helppo havaita. Hän ajatteli
miestään, joka karkasi kodistaan, missä kumminkin rakkaus ja
onnellisuus häntä ympäröitsi. Hän ihmetteli, ettei vaimon eikä lapsen
rakkaus voineet häntä tyydyttää.

Mutta äidillä oli vielä toivo. Olihan isä ennen äkillisten
mielijohteitten ajamana käynyt poissa kotoa tuolla tavalla, ja olihan
hän sitte tullut takaisin. Merkillistä vaan, että tuo mielentila hänet
vielä tapasi, vaikka olisi luullut sen jo häipyneen.

Hartaasti odotettiin isää kotiin. Kului päiviä eikä häntä kuulunut.
Kului viikkoja, kuukausia -- vuosia -- ja yhä hän pysyi poissa. Tapaus
koski syvästi äitiin. Kaikki kuulustelut olivat turhia. Isä oli
hävinnyt vieraan laivan muassa.

Voin sanoa, että siitä saakka olen ollut isätönnä. Sen koommin en ole
tuntenut oman isäni hellää rakkautta. Itse olisin minä tuon voinut
sietää -- lapsen kaipuu pian unehtuu -- mutta minua säälitti äitini
kärsimys. -- -- -- --

(Ystäväni keskeytti tässä lyhyeksi ajaksi kertomuksensa ja jatkoi sitä
sitte uudistuneella innolla.)



III.


-- Me asuimme edelleenkin tuossa huvilassa enon maalla kaupungin
laiteella.

Minä olin isäni jo kotvan sitte unehuttanut, mutta äitini oli tuon
tapahtuman jälkeen muuttunut unelmoivaksi ja surumieliseksi. Eno oli
koettanut ottaa selvää siitä laivasta, jossa isä arvatenkin oli
poistunut, mutta vähän valaistusta hän sai hämärään asiaan. Laiva oli
mennyt jonnekin Espanjaan. Silloin kun eno teki kysymyksensä laivan
kapteenille, ei siinä enää ollut yhtään suomalaista merimiehenä. Jos
niitä oli ollut, olivat ne jolloinkin ennen poistuneet. Ei jälkiäkään
siis isästä. Hän oli ja pysyi kadonneena.

Mikään aineellinen hätä ei meitä ahdistanut. Äidillä oli siksi tuloja,
että säästäväisyydellä hyvin tultiin toimeen. Puutarhasta pidettiin
huolta, kuten ennenkin, olihan äitini aina ollut isän apuna hoitamassa.
Pienessä kaupungissa oli kasviksilla hyvä menekki ja äiti kyllä torille
yhtä ja toista toimitti. Myös kasvatti hän siemenistä huonekasveja ja
niistäkin sai hyvää ansiota.

Mutta ellei äidillä itsellään olisikaan ollut riittävästi varoja, ei
meillä sittekään mitään hätää olisi ollut. Eno, rikas huoltajamme kyllä
olisi ollut apuna. Hän oli minulle aivan kuin isä, ja veljen
rakkaudella kohteli äitiäni. Hän koetti surussa lohdutella ja usein,
kun vaan liiketoimiltaan pääsi, oli hän vieraana pienessä kodissamme.
Mutta vielä useammin juoksin minä enoni luona. Se oli toisena kotina
minulle. Silloin oli siellä elämää, kun minä juoksentelin muuten
ihmisistä tyhjissä huoneissa.

Oi niitä hauskoja, minun elämässäni huolettomia aikoja! Iloisena minä
kasvoin noiden kahden kodin suojassa ja yhdenikäisten kaupunginpoikien
kera. Sanottiin, että minä tulin äitiini, olin niin hänen näköisensä,
että hyvästi voitiin kumpikin yhdestä kuvasta tuntea. Ja siinä määrässä
kun isääni unehutin, kasvoi rakkauteni, lapsen kiintymys äitiini.

Kun tulin kouluikään, aloin käydä kaupungin koulussa. Siellä sain
leikkitoverinikin, joita vielä kaipauksella muistelen. Tarkoitus oli
äidilläni, että minä tulisin virkamieheksi, mutta enoni tahtoi
käytännölliselle alalle. He sopivat niin, että asiasta päätettäisi
vasta kun taipumukset rupesivat ilmenemään. Koulunkäyntini oli siis
pääasiallisesti vaan alkeistietojen hankkimista eikä luvuistani suuria
välitetty.

Minä olin jo tullut kolmentoista vanhaksi, kahdeksan vuotta oli kulunut
isän katoamisesta. Äiti oli usein iltasilla vakuuttanut minulle, että
kyllä se isä vielä tulee takaisin. Näin kyllä, että tuolla
vakuutuksella äiti enemmän vaan tahtoi uskottaa itseään. Minusta se oli
melkein yhdentekevää tulisiko isä tai ei. Uteliaisuus kyllä toisinaan
vaivasi ja olisin minäkin halunnut nähdä minkälainen se isä nyt oli.
Hyvähän hän aina oli minullekin ollut, olin aina saanut olla hänen
kanssaan ongella.

Talven jälkeen hanget suli. Nurmi rupesi vihoittamaan ja puut alkoivat
lehteä tehdä. Silloin koulu loppui taas alkaakseen syksyllä. Kesä on
koulupojan ihanin aika. Vapaana juoksentelin minä kaupungin
ympäristöllä. Ja vanhan tottumuksen mukaan mieluisana huvipaikkana oli
minulla tuo lahdelma kaupungin vierellä. Isääni olin tullut siinä, että
olin uuttera kalastaja.

Kesä oli lämmin, lämpimämpi kuin tavallisesti. Minä olin ollut ongella
ja iltamyöhällä palasin kotiin raskaanlaisen ahvenkimpun kanssa. Tultua
hankin vettä ja panin kalat siihen likoomaan. Ilta oli ihana enkä vielä
malttanut mennä makuulle. Oi ne Suomen valoisat kesäyöt, löytyneekö
missään niiden vertaa!

Minä istahdin tikapuun puolalle ja tahdoin vielä nauttia yön
ihanuudesta. Minussakin oli vähän tuota isästäni perittyä
haaveiluluonnetta ja se erittäinkin ilmestyi näin kesäisinä iltoina.
Usein ennenkin olin myöhään istunut samoilla tikapuilla antaen
ajatukseni vapaasti liidellä.

Pieni kaupunki näytti niin unelmoivalta edessäni. Lähinnä oli ensin
vähän heinämaata, talo siellä ja täällä jotenkin harvassa, vihdoin
useampia taloja yhdessä ryhmässä kirkon ympärillä. Yön hämärä asetti ne
hyvin viehkeään valoon. Kauvempaa metsän puolelta kuului yöllisen
laululinnun lauleloa. Taivaanrannalta ruskotti. Aurinko oli vasta
maille mennyt. Ruskotus laajeni sille suunnalle, mistä päivän valtias
taas hetken kuluttua uudella pirteydellään nousisi.

Jonkun aikaa istuttuani kuulin astuntaa yökosteassa, nuoskeassa
nurmessa. Ja huoneuston takaa esiintyi outo, muukalainen mies.
Hiljaisena, alla päin käveli hän pihalla, ei huomannut minua, sillä
tikapuut olivat kuistin suojassa eikä hän suuresti ympärilleen
katsonut.

Vihdoin käveli hän ovelle ja yritti menemään sisään. Minä näin selvästi
hänen kasvonsa. Kullankellervä tukka, silmät unelmoivat, syvälle
painuneet. Mitä! Isä, isähän se oli. Olin huudahtaa hämmästyksestä.
Minä tunsin nuo vieläkin kauniinmuotoiset kasvot. Paljon hänessä tosin
oli muutosta tapahtunut, mutta entisyyden muisto ei pettänyt.
Varhaisessa lapsuudessa mieleenpainunutta kuvaa oli kasvaessani
valokuva täydentänyt. Korvaparta, jota olin tottunut kaupungilla
toisinaan liikkuvissa englantilaisissa näkemään, oli oudointa
uudistusta, mikä isässä nyt silmään pisti.

Mutta minulla ei ollut kauvan aikaa tehdä huomioita. Isä seisoi vielä
ovella. Mieleeni johtui, että tämä odottamaton tapaaminen vaikuttaa
ehkä häiritsevästi äitini terveyteen. Aijoin juuri kiiruhtaa äitiäni
valmistamaan, kun puutarhan portilta kuului sydämmeen tunkeva ilohuuto.
Äiti olikin vielä ollut puutarhassa kauniin illan houkuttelemana
kitkemässä kukkapenkkejä. Sattumalta hän tuli tähän täydentämään
kaunista perhenäytöstä.

-- Tiesinhän minä, että sinä tulet, huudahti hän ja lankesi isän
kaulaan.

Isä näytti tuosta säikähtävän, mutta rakastavana hän vastasi äidin
tervehdykseen. Minä juoksin siihen, ja ilo oli kolminkertainen. --

Taaskin oli isä kotona. Entisen elämäntapansa hän heti otti, ja
syrjäisille lienee näyttänyt elämä kodissamme samanlaiselta kuin se oli
ennen isän lähtöä. Yhdessä isä ja äiti hoitivat puutarhaa, eikä isä
ollut unehuttanut tuota lahdelmaa tai kalastushaluaan.

Mutta asiat eivät sittenkään olleet ennallaan. Vaikka isässä voi
huomatakin hellyyttä äitiä kohtaan, oli hänen käytöksessään jotakin
hyvin vierottavaa. Hän oli entistään synkkämielisempi ja aivan kammoi
itseään. Siitä, missä hän oli nuo kuluneet kahdeksan vuotta viettänyt,
ei hän maininnut vähääkään, ja näytti siltä, että hän pelkäsi
ajatustakin sinne päin. Siksi hienotuntoinen oli äitini, ettei
viitannut sanallakaan tuohon. Hänestä oli hyvä näin, hyvä että isä oli
tullut kotiin.

Onnellisesti kului nyt vuosi, kului toinenkin. Isä oli kyllä
alakuloinen ja omituinen, mutta sellainen oli hän ennenkin ollut,
vaikka ei samassa määrässä kuin nyt. Usein oleskeli hän yksinään, ei
ainoastaan ulkosalla vaan omassa huoneessaankin. Mitä hän lienee
toimittanut? Sanomalehtiä hän uutterasti luki ja tuli niitä
vieraskielisiäkin. Myös näytti hänellä olevan kirjevaihtoakin, sen oli
äiti huomannut, mutta ei mitään kysynyt. Parhaimpansa koetti äiti häntä
hoitaessa. Näytti siltä, että isä tyyntyisikin, että häviäisi pois se
ikävä tunnelma mikä oli häneen jäänyt viime matkan jälkeen. --

Taaskin oli kesä, kaksi vuotta isän palauksen jälkeen. Tapana oli
isällä noutaa posti kaupungin postikonttorista. Huvikseen käveli hän
tuon matkan eikä suvainnut minun sitä hakea. Toisinaan sain kumminkin
olla hänen matkassaan.

Me kulimme nytkin postikonttoriin. Sanomalehtien joukossa annettiin
sieltä isälle kirjekin. Tuskin oli hän nähnyt sen, kun kiireesti
sivalsi taskuunsa. Minä ihmettelin tuota. Ehdin kirjettä nähdä vaan sen
verran, että siinä oli amerikkalainen postimerkki päällä. Me koulussa
keräilimme postimerkkejä siihen aikaan ja niin olivat amerikkalaiset
merkitkin minulle tuttuja.

Konttorista lähtiessä näytti isä hyvin hermostuneelta. Kadulla hän
antoi minulle sanomalehdet ja käski kiiruhtamaan kotiin. Minä tottelin.
Kun olin jo ehtinyt kaupungin laitaan, näin isän tulevan kaukana
jälessä ja lukevan kirjettään. Minä en häntä enemmin katsonut,
kiiruhdin kotiin ja minusta isä tuntui taas niin omituiselta.

Isä tuli kotiin, vaan vältteli äidin katseita ja taas pian poistui
kaupungille palatakseen illalla. Ja yöllä sitte katosi hän. Hän oli
salaa lähtenyt kotoa.

Pöydällä oli kirje äidille. Kun hän kiireesti sen avasi, putosi sieltä
sisältä setelirahoja, jotka minä otin ylös ja näin niiden arvon tekevän
tuhantisen markkaa. Enempää huomiota en minäkään joutanut niihin
kiinnittämään, sillä luettuaan kirjeen parkasi äitini kauhistuksesta,
aivan kuin olisi elämän jänne hänessä katkennut. Hän vaipui tunnotonna
maahan. Minä juoksin hakemaan apua, ja äitini nostettiin sänkyyn.
Lattialta otin tuon onnettoman kirjelapun, johon isäni oli
kirjoittanut:

"Minun on mahdoton jäädä, olen tehnyt suuren rikoksen. Jää hyvästi --
ainiaaksi. Sovitukseksi rikokselleni ei riitä anteeksi saanti.

"Ainoa mitä voin, on turvata aineellisesti asemaasi, -- josko sitä
ottanet vastaan."

Nopeasti nämä rivit silmäsin, juoksin sitte enolaan, josta lähetettiin
minut hakemaan lääkäriä. Kotiin palatessani kulin samoja teitä kuin
eilen tullessamme postista. Tie huvilalle oikeni heinämaana käytetyn,
kaupungin asumattoman tonttiryhmän poikki. Siellä sattui silmiini
paperipalanen, ja kun näin tuossa postimerkin kiiruhdin sitä ottamaan.
Paperi oli revitty kirjeenkuori, jotenkin nuhraantunut jalkain
tallaamana. Postimerkki oli amerikkalainen. Arvasin, että se oli isäni
kirjeestä. Minä pistin sen taskuuni ja arvelin sitä tarkemmin katsoa
kotona.

Kun saavuin kotiin, oli äiti hyvin huonona. Kuume ahdisti häntä ja hän
houraili. Lääkärillä oli suuri työ pelastaessa häntä. Useita päiviä oli
äidin tila epävarma. Ankara mielenliikutus oli sortanut hänet.
Vähitellen hän kumminkin rupesi tointumaan. Kärsimyksensä olivat
kauheat. Hän valitteli itsekseen: "Miksi menit pois? Niinkö maksoit sen
huolenpidon ja rakkauden, mitä olin osoittanut kohtaasi? Enhän minä
kysynyt salaisuuksiasi, en rikoksiasi." Ja toisinaan näihin valituksiin
liittyi ankarampaakin: "Joka noin voi jättää rakastavan vaimonsa, ei
ansaitse rakkautta. Rahallako luulit tuskani huojentavan?"

Kun äiti vihdoin tervehtyi, oli hän suuresti muuttunut entisestään. Hän
oli kuin hauraaksi poltettu rauta, oli ilman jäntevyyttä, ilman voimaa.
Melkeimpä näytti siltä, ettei hän elänyt enää tätä maailmaa. Mutta
miestä kohtaan, joka oli hänet toisen kerran noin katalasti hylännyt,
tunsi hän nyt todellakin katkeruutta, ehkä myös vihaakin. Sitä oli hän
sanonut enollekin. Tämä mieliala oli poikkeus äidin tavallisesta
luonnosta. Mutta herttainen, rakastava sydän oli ylen kurjaa kohtelua
saanut kokea. Isäni jättämät rahat käski hän minun viedä enolle. Hän ei
tahtonut niihin koskea. Mutta ei hän mitään muuta virkkanut niiden
johdosta, lieneekö edes kummastellut mistä isä nuo rahat oli saanut,
joka seikka minua usein ajattelutti.

Ennenkun vuosi oli umpeen kulunut, peitettiin rakas, hellä äitini maan
kylmään poveen. Kuolinvuoteellaan kutsui hän minut luokseen ja sanoi:
"Jos milloin tapaat isäsi ... sano hänelle ... että ... minä..."

Sen enempää en minä kuullut. Kuiskattu ääni vaipui kuulemattomaksi.
Mitä tarkoitti hän sanoa? Mutta hänen kasvoillaan lepäsi sellainen
autuaallinen rauha, ettei se voinut olla vihan ja tuomion sekoittama.
Taistelun voittaneena nukkui hän onnellisena.

Hautajaisten jälkeen jäin minä enolaan ja siitä saakka kasvoin hänen
yltäkylläisessä, isällisessä kodissaan. Oma isäni tuli kyllä toisinaan
mieleeni, mutta minä muistelin häntä vihalla äitini kärsimysten takia.

Isäni pysyi edelleenkin poissa, ei kumminkaan aivan jälkiään
näyttämättä. Vähän jälkeen äitini kuoleman tuli enolleni häneltä kirje,
lähetetty Rio Janeirosta, Brasiiliasta. Kirjeen sisällä oli
pankkiosoitus tuhannelle markalle, ja isä pyysi enoani toimittamaan se
äidille. Hän arveli, että paremmin äiti ottaisi rahan vastaan, kun se
tulisi enon käden kautta. Itsestään hän ei mitään tietoja lähettänyt.
Seuraavassa postissa palautti eno tämän rahalähetyksen sekä samassa
lähetti nuo isän ennen antamatkin tuhat markkaa ja kirjoitti, ettei
äiti niitä tarvitse, ja vaikka hän olisi tarvitsemassakin, ei hän niitä
kuitenkaan käyttäisi. Sen tarkempaa tietoa ei eno antanut äidin
kuolemasta. Ajatteli, ettei se enää kuulu kunnottomalle isälle.

Mutta minun postimerkkikokoelmassani oli paitsi tuota brasilialaista
myös se Yhdysvaltain merkki, jonka olin löytänyt tieltä seuraavana
päivänä isäni karkauksen jälkeen. Siinä oli jotenkin selvä leima: New
York. Nuhraantuneen kuoren olin heittänyt pois, vaan havaitsin siitä
kumminkin, että osoite kirjeessä ei ollut isälleni. Sen vuoksi en
pannutkaan sille suurempaa arvoa ja rupesin epäilemään tokko se
löytämäni kuori olikaan isälle tulleesta kirjeestä. Lienee joku muu
viskannut sen tielle. Kun nyt isäni kirjoitti Brasiiliasta, en enää
tehnyt mitään arveluita. Enoni ei mitään puhunut. Ehkä uskoi hän isän
kuleksivan syvän meren laivoissa, kun oli niin seikkailuhaluinen ja
rakasti merta. Enoni kouluutti minut läpi lyseon, ja polyteknillisessä
opistossa valmistauduin sitte insinöörin tutkintoon. Konealalle oli
haluni, ja sitä tuumaa enonikin kannatti. Vuosi oli enää minulla
jälellä, kun olisin saanut tutkintoni suoritetuksi. Enoni sairastui
silloin äkkiä ja minut kutsuttiin kotiin. Saavuin juuri hänen
kuolinvuoteelleen. Rakas, hyväntahtoinen enoni siunasi minua ja sanoi:

-- Sinä olet perilliseni, suorita tutkintosi ja matkusta sitte
Amerikkaan, siellä on uusi maailma, jossa toimesi menestyy loistavasti.
Siellä voit edelleen kehittyä.

Vähän ajan kuluttua oli hän ruumiina. Testamenttinsa mukaan lankesi
koko suuri omaisuutensa minulle. Tuo omaisuus nousi miljoonaan.

Nyt olin minä rikas, mutta orpo, yksinäinen nuorukainen. Isästäni en
kuullut mitään ja minusta olikin yhdentekevä, mikä oli hänen
kohtalonsa.

Järjestin omaisuuteni niin, ettei minun tarvinnut antautua
liikehuoliin. Sitte kävin minä vielä itkemässä äitini ja enoni
haudoilla, jotka olivat vierekkäin lehtevän koivun alla pienen
kaupungin hautausmaalla.

Sen jälkeen en ole kotiseudullani käynyt. Vuoden perästä suoritin
tutkintoni ja lähdin nuorena, toiverikkaana insinöörinä Amerikkaan.
Mitkään leipähuolet eivät luonnollisesti minua ahdistaneet, mutta
tahdoin edistyä alallani. Toisekseen tuntui siltä kuin olisin
huvimatkalla. -- --

-- Mutta se oli minulle onnettomuuden matka, lausui ystäväni ja painoi
päänsä surullisena alas.



IV.


-- Nyt alkoi uusi ajanjakso elämässäni, jatkoi ystäväni taas
kertomustaan, kun oli hetken aikaa levännyt ja huulten kostukkeeksi
kulauttanut siemauksen absinttilasista. Edellisessä jaksossa ei minulla
omasta puolestani ollut mitään suurempia kärsimyksiä. Tosin oli
kohdallani suruja, jotka minuunkin vaikuttivat, mutta kompastukseni
kohtasin vasta uudessa maailmassa.

Olin viidenkolmatta vuotias, kun tulin Amerikkaan. Haluni oli saada
ammattitaitoa ja sen vuoksi käytin kaikkia tilaisuuksia hyväkseni.
Maalle astuin New Yorkissa, jossa heti näin kuinka suuret tutkintoalat
täällä aukesivat silmilleni. Ihmetellen katsoin insinööritaidon
mestariteosta, rautaista riippusiltaa, joka yhdistää kaksi
miljoonakaupunkia, New Yorkin ja Brooklynin, toisiinsa. Vaikka
pääsinkin selville rakenteiden yksityisseikoista, ei se kunnioittavaa
ihmetystäni vähentänyt. Laskuissaan piti mestarin olla senkin
insinöörin, joka uskalsi ohuille rautapatsaille nostaa rautatien
suurkaupungin katujen päälle.

Oitis innostuin alaani ja rupesin hankkimaan käytännöllistä oppia
suurissa tehtaissa. En viipynyt kaukaa New Yorkissa, kun jo matkustin
Chicagoon ja niin kaupungista kaupunkiin, suurista tehtaista toisiin.
Kauvemmin oleskelin Pennsylvanian mahtavissa konepajoissa ja
tutkistelin koneistoja Massachusettsin kutomoissa. Tein kovaa työtä,
kun näin sen kehittävän itseäni. Aloin, suoraan sanoen, alusta, kävin
oppikurssin uudestaan, kun vihdoin rupesin luottamaan itseeni ja
taitooni.

Itse asiassa tutustuin minä pian Amerikan oloihin, onhan kotiutuminen
luonteeni ominaisuuksia. Englanninkielen opin hyvin ja rupesin saamaan
arvokkaita tuttavuuksia amerikkalaisten parissa, etupäässä omasta
ammattipiiristäni.

Tulevaisuuteen nähden ei minulla ollut mitään mietittyjä suunnitelmia.
Elin vaan päiväkseen. Työ huvitti minua, tarttuipa olentooni kiihko,
mikä on omituista tuolle kummalliselle maalle. Aloin suunnitella itse
koneistoja ja niiden kautta rupesin saamaan nimeä sekä arvoa
tehtailijain silmissä. Kun minulle vihdoin tarjottiin neuvottelevan
insinöörin paikka eräässä toiminimessä, asetuin siihen.

Tässä asemassani ei työ ollut mitään rasittavaa. Joutoajoillani hain
seurapiiristä huvitusta. Minua miellytti Amerikan teeskentelemätön,
vapaa elämä. Sitä jäykkyyttä ja muodollisuutta, mikä eurooppalaisessa
seurapiirissä tympäsee, ei ollut täällä nähtävänä ollenkaan. Insinöörit
vielä lähentyvät siinä suhteessa taiteilijoita, että ovat käytöksessään
mutkattomampia kuin esimerkiksi tiedemiehet, joiden syvällinen
periaatteellisuus ei ota oikein sulaakseen yhteen hauskan seuraelämän
kanssa.

Luonteeni samoin kuin ulkonäkönikin olen pääasiallisesti perinyt
äidistäni, mutta kyllä minussa silti on aina ollut taipumusta myös
isäni synkkämielisyyteen ja jörömäisyyteen. Vaan tämä ei minua
Amerikassa päässyt huomattavasti vaivaamaan. Tekee mieleni sanoa, ettei
minulla ollut aikaa siihen. Ja mitäpäs minulla olikaan huolehtimista!
Oli mieluisata työtä, ja olinhan varakas sekä itsenäinen.

Minä olin amerikkalaisiin oloihin niin mielistynyt, että melkein
unehutin syntyperäni. Tuttavistani tuskin yksikään osasi pitää minua
muuna kuin amerikkalaisena, ehkäpä puhtaana jenkkinä. Jos kielessäni
havaitsivat vähän outoa sointua, saattoivat ajatella minun olevan
saksalaisesta kodista tai seurapiiristä lähteneen. Mutta syntyperä
Amerikassa herättää yleensä hyvin vähän, tuskin ollenkaan huomiota. Ei
kysytä mistä olet peräisin tai mikä olet ollut. Eletään vaan
nykyisyydessä ja tehdään ihmisistä sen nojalla johtopäätöksiä. Niin ei
ollut koskaan puhetta kansallisuudestani.

Kun olin nelisen vuotta ollut Amerikassa, olin kuin kotonani. Suomea en
suurin tullut muistelleeksi, ja ikävät muistot lapsuutenikin ajoilta
olivat enimmäkseen hälventyneet. Orvosta tulee pian kosmopoliitta,
jolle on koti jokapaikassa. Varallisuuteni salli minun elää, kuten
hienot seurapiirit Amerikassa. Tuttavanikin olivat sieltä, etupäässä
toimeliaisuutensa kautta rikastuneista teollisuusperheistä.
Elämäntapani muodostui niiden mukaan. Talvisin olin töiden touhuissa,
ja kesät kuluttelin huvitteluissa. Yhden kesän olin erään Philadelphian
rautatehtailijan kanssa kylpemässä Atlantic Cityn matalilla, toisena
kesänä kyntelin muutaman Connecticutin suutarimiljonäärin seurassa
tämän mahtavalla huvilaivalla Atlantia. Merellä on minuun erityinen
viehätysvoima, kaiketi perintö isästäni. Silloin amerikkalaisten
kesämatkailijani tavoin, päästyämme Euroopan rannoille, pistäysimme
Pariisissa ja Monte Carlossa. Palasimme ihanain Azoorien ja
palmurikkaan Bermudan kautta, jossa viimemainitussa oli
vierasvaraisella laivaisännälläni huvila.

Yhdeksi kesäksi asetuin minä sitte Newportiin, tuohon pieneen, ihanaan
merikaupunkiin Rhode Islandissa, jossa kesällä komeat ajopelit,
Amerikan hieno seurapiiri, kaunottaret y.m. ovat nähtävänä.
Vanderbiltien ja muiden upeat marmoripalatsit todistavat, että täällä
hyvin viihdytään. Heti kun vesi meressä lämpiää, rientää tänne väkeä
Amerikan kaikista suuremmista kaupungeista. Asumattomat huoneukset
muuttuvat ylellisiksi, silkkiverhot akkunoissa nostetaan ylös,
portaitten messinkiset kaiteet kiilloitetaan kullanvärisiksi ja
varaovet poistetaan. Ravintoloissakin alkaa tällöin elämä. Komeita
ajopelejä seisoo edessä, kukkaisverannat ovat kunnossaan, uutimet
antamassa varjoa. Ja neekerit liikkuvat vilkkaina ansaiten
palveluksellaan nyt muutamissa kuukausissa enemmän kuin tavalliset
ravintolapalvelijat vuodessa.

Kaduilla ja ajopuistoissa oikein kuhisee komeutta. Vaunuja, satoja eri
malleja, liikkuu tuossa kirjavana joukkona, osa hevosettomia sähköllä
tai puristetulla ilmalla liikkuvia, toiset syöttiläsvaljakoiden
vetämiä. Hevosten harjat ja hännät ovat leikatut, sääli niitä, kun
muoti on ruvennut eläinten kidutusta edistämään. Tuossa urheilija
yksinään ohjaa vaunupariansa, tuossa on neitosella ohjakset kädessä, ja
raisu hevonen tottelee hänen komennustaan. Tuossa ajaa kokonainen perhe
nelivaljakon vetämänä, edessä istuu ajuri ja lakeija univormuihin
puettuina. Komeutta ja loistoa!

Ja tuolla vaunutien vierellä puistossa kulkee ratsastajain tie. Siinä
ravaa useita ratsuja, kantaen miestä ja naista siroissa
ratsupukineissa. Toisella puolen on sementillä laskettu tie
polkupyöräilijöille. Yhtenä nurinana lentää jalkarattaat. Muiden
joukossa on siinä tandemeja, jopa polkupyöriä koko perhettä varten.

Mutta mitäpä näistä kertoilen? Jotakin sellaista voit nähdä muissakin
huvilakaupungeissa kesäisin, vaikka tuskin aivan niin yksinomaisesti
komeassa muodossa.

Vilkkainta ja iloisinta on kumminkin elämä Newportin hietarannalla,
jossa hieno väki virkistelee itseään uinnilla. Kuumimman päiväpaisteen
aikana tuntuu siltä kuin koko kaupunki olisi sinne siirtynyt. Satoja,
ehkä tuhansia ihmisiä pulikoipi ilakoiden rannan vedessä tai hautoo
itseään hietikossa. Herrat seurustelevat naisten kanssa kuni
tanssisalissa. Se on vapaata, hauskaa elämää. Kaikki seurustelu käypi
hienosti ja kohteliaasti.

Siellä on tapana viettää muutamia tunteja päivässä. Joillakuilla
perheillä on omat pukuhuoneensa, mutta toiset vuokraavat itselleen
sellaisen, vaan ainoastaan harvat ovat ilman omaa uimapukua. Naisilla
on noissa puvuissa tarkat muotinsa, kuten muissakin pukineissa, ja
ihmetellä täytyy niissä esiintyvää aistikkaisuutta ja siroutta.

Oikeastaan on ranta jaettu eri perheitten ja yleisempien uimahuoneitten
välillä. Välimatkaa on muutamia kymmeniä sylejä. Pingoitettu nuora
määrää nuo rajat ja ulettuu veteenkin, jossa nuorista pidetään kiinni
ja annetaan aaltojen huuhtoa ruumista. Varsinaisesta uinnista ei ole
paljon puhetta, sillä harva rohkenee mennä syvemmälle ja heittäytyä
uimasilleen. Onpahan se sellaista vedessä räpiköimistä. Pilaa lasketaan
ja syydetään vettä toistensa päälle.

Mutta verrattain vähäinen on se aika, minkä "uija" tavallisesti tuossa
rannan matalassa vedessä oleskelee. Enemmän viipyy hän hietikolla,
missä istuskellaan ryhmissä, hautaudutaan hiekkaan ja otetaan
"aurinkokylpyä". Monet naiset kumminkin suojelevat päivänvarjoilla
päätänsä liian kuumilta säteiltä. Toiset kävelevät tasaisella
hiekkapermannolla välittämättä nuorain merkitsemistä rajoista. Niin
kuljetaan uimapaikalta toiselle, tehdään tuttavuuksia ja juodaan
virvokkeita.

Näyttää siltä, että tuo uimatapa ei ole syntynyt niinkään uimisen
halusta, vaan sentakia, että näin kuumimpana aikana päivästä voidaan
pukeutua kevyempään pukuun ja saada vilvoitusta.

Tuolla minäkin toverieni kanssa tavallisesti parituntia keskipäivästä
loikoilin uimarannan hietikossa tavanmukaisessa uimapuvussa.
Kaskuilimme, polttelimme sikaretteja ja väliin maistelimme
virkistysjuomia. Olin vasta lyhemmän aikaa ollut seudulla, joten
tuttavapiirini oli pieni eikä siihen lukeutunut yhtään naista. Toverit
olivat nuoria miehiä, iloisia kaikki. Ja leikkiä lasketellen katseltiin
uipaa yleisöä pitkin aavaa, valkoista rantaa.

Aurinko paistoi heleästi. Aallot leveinä vyöryinä syöksyivät rantaan
huuhtoen paljaita jalkojamme, jotka olimme haudanneet hiekkaan.
Vihreällä paistoi aurinkoa vastaan tuo vesi, laineiden vaahtopäät
valkoisina pärskyivät uimakansan ilakoidessa.

Kussakin nuora-aitauksessa oli uijia tai päivän paistattajia.
Monenvärisiä hameita hulmusi vedessä. Posket punottivat virkistyksestä
ja elämän ilosta. Nuoret miehet saattelivat hietikolla neitosiaan,
jotka pitkissä sukissa ilman kenkiä, lyhyissä hameissa, avokauloin ja
päin sipsuttelivat päivänvarjo kädessä.

Minä loikoessani hiekassa olin haaveellisella tuulella, katselin merta
ja aaltojen loisketta rantaan. Jäin siinä sanattomaksi ja annoin
toverieni pitää hauskaa. Kaikesta huolimatta tunsin itseni niin
yksinäiseksi tässä ihmisvilinässä.

Kumminkin huomioni kiinnitti puoleensa kaksi naista siinä vähän matkan
päässä. He näkyivät olevan vähän muista erillään, nojasivat vedessä
muudanta nuoraa vasten selkäulapalle päin ja ottivat vastaan vyöryviä
laineita. Vanhempi nainen oli kääntyneenä meihin päin, lihava rouva
kauniilla kasvonpiirteillä. Nenä ohut, vaan kauniisti kaareva, otsa
kunnioitusta herättävä ja leuka päättävä. Hänen vierellään seisoi
melkein ujona nuori tyttö. Kasvoja en kyllä nähnyt, vaan siro oli
vartalo, jonka piirteet selvästi näkyivät, kun vesi oli väljän puvun
painanut ruumista vasten. Kaula valkoinen, soma kuin joutsenella.
Hiukset näyttivät vaaleankellertäviltä, olivat kumminkin päälaelta
peitetyt. Kun vesi vallattomasti huuhtoi hänen jalkojaan ja hulmuutteli
valkoista hametta, koetti tämä häveliäänä käsillään painaa sitä alas.
Silloin sattui hänen kasvonsa minuun päin. Mikä viehätys! Vaaleaverinen
hän oli, posket terveenpunaiset, otsa kirkas ja juovaton, -- niin
mitäpä yritänkään, enhän kumminkaan täysin ansiollisesti voisi kuvata
tuota kylpevää nereiidiä kauniissa ympäristössä. Voinetko kuvitella
häntä seisovaksi kirkkaassa paisteessa, korkea vihreä aalto kuvan
taustana ja laineen päät pärskähtäen vaahtona hänen silmilleen.

Neitonen naurahti riemastuksesta, pyyhki veden silmistään, ja oli kuin
kaksi kirkasta tähteä olisi kääntynyt meitä kohti. Minä olin
haaveissani, näkevinäni ihanaa unta. Ennenkun pääsin oikein selville,
oli näky kadonnut.

Toverini sattuivat silloin nousemaan kävelylle. Minä seurasin heitä. Ei
aikaakaan kun kulimme rantamalla heidän ohitsensa. Tytär ja äiti
istuivat jo matolla keskustellen keskenään. Me kulimme ohitse, vaan
vähän matkan perästä käännyimme takaisin. He olivat silloin menneet
veteen huuhtomaan itseään ja nousivat juuri nähtävästi mennäkseen
pukuhuoneeseen.

Minä kiirehdin omalle aitauksellemme, nopeasti huuhdoin itseni vedessä
hiekasta ja menin kammiooni vaihtaakseni uimapuvun tavalliseen
vaatetukseen. Olin pian kadulla, jota myöten rannalla liikkuva yleisö
kulki, odottamassa -- ketä? Nähtävästi tovereitani, mutta ajatuksissa
kulki toivomus, että saisin nähdä tuon nuoren neidon. Kävelin siinä
hermostuneena. Ei toverinikaan vielä tulleet. Komeita vaunuja kulki
ohitse ja iloista kylpykansaa.

Samassa näkyivät toverini. Minä kävelin heitä vastaan. Mutta nyt tuolta
viereisestä kylpyhuoneesta tulivat ne toisetkin. He tulivat aivan
vastaani. Neidon verevät kasvot ilmaisivat terveyttä, elävyyttä. Ohi
kulkiessaan sattui sulotar vilkaisemaan minua suurilla, kauniilla
silmillään, vilkaisi vapaasti, mutta niin viattomasti ja
teeskentelemättömästi, että minusta oli oikein ihme tavata sellainen
katse suurmaailman ihmisten joukossa.

Voin sanoa, että tuo hetki teki muutoksen elämässäni. Sen jälkeen en
ollut enää sama huoleton ihminen. Tuo viaton katse tunkeutui
sisällisimpään olemukseeni. Toverini huomasivat sen ja kysyivät
kummastuneina:

-- Mikä sinuun tuli, Tauno?

Seuraavana päivänä ja aina siitä lähtien säännöllisesti olin minä
tuolla uimarannalle menevällä tiellä, mutta uimaan ei minua haluttanut.
Milloin tovereja lyöttäytyi matkaani, koetin minä tekeytyä innokkaaksi
tenniksen pelaajaksi. Tenniskenttä ja verkko oli nimittäin tien ohessa
nurmikolla. Siinä kulutin minä aikaani odotellen aatoksieni ihannetta.
Ja usein näinkin tuon tytön äitinsä matkassa. Joka päivä määrätyllä
ajalla menivät he uimarannalle ja palasivat hetken kuluttua takaisin.
Koskaan en nähnyt muita heidän seurassaan. Vaikka äitinsä oli
tummaverinen, oli tyttö kumminkin vaalakka. Neidon vaaleanpunervat
kutrit olivat niin tuuheat, että kasvot näyttivät melkein olevan
kääriytyneinä kokonaan niiden sisään.

Minä olin näihin saakka ollut huikentelevainen ja ajattelematon. Mutta
nyt valtasi minut jonkinlainen pyhä tunne, joka väkisinkin teki minusta
vakavan henkilön. Mitään varsinaista näkyvää aihetta ei minulla ollut
tuohon. Mitä minuun koski tuo viattomuuden ilmiö suurmaailman
huvipaikalla? Näin koetin kysellä itseltäni. Mutta se vaan enemmän
vangitsi minua. Minä pidin itseäni kuin rikollisena, joka uskalsin
ihannella tuollaista katsetta.

En voinut olla katsomatta häntä, en etsimättä hänen silmäystään. Ja
joka kerta hän loi silmänsä minuun ohi kulkiessaan. Merkillistä, että
minä tästä aina hämmennyin. Tarkoitukseni oli jotenkin hankkia
tilaisuutta tuttavuuden tekemiseen, mutta aina minä sotkeuduin. Toivoin
että tennispeli olisi minulle apuna, mutta ei hän näyttänyt olevan
niitä urheilevia naisia, joita Amerikassa on niin paljon.

Sain tietää, että hän oli hyvin toimeentulevan liikemiehen tytär ja
äitinsä kanssa vietti kesää Newportissa. Isä itse kuului melkein
alinomaa olevan liikematkoilla. Varsinainen asuinpaikka oli heillä New
Yorkissa.

Eräänä aamuna oli hyvin tuulinen ilma. Taaskin palasi ihanteitteni
esine äitinsä kera rannalta. Tuuli lennätti hänen kaulaltaan hienon
silkkisen huivin maahan. Minä kiiruhdin luo ja nostin huivin sekä
tarjosin hänelle. Neito loi minuun miellyttävän kiitollisen katseen;
äiti puolestaan katsoi terävästi ja tutkivasti.

He seisahtuivat siihen ja katsoivat peliä. Minä lausuin muutamia
kohteliaisuuksia ja pyysin neitiä yhtymään leikkiin. Ei hän ruvennut.
Ja samassa minäkin herkesin sekä aloin enemmän puhelemaan. Kun he sitte
lähtivät kävelemään, sain minä näin tilaisuuden liittäytyä matkaan.

Sitte oli minulla onni joka aamu tehdä heidän kanssaan kävelymatka.
Kuljimme rannikolla, puistossa ja missä milloinkin. Neidon äiti oli
tarkkakatseinen, huolta pitävä nainen. Hän seurusteli aina tyttärensä
kanssa. Ja minä olin todella iloinen saadessani olla kolmantena. Vaikka
näinkin, että minun onnistui vähitellen voittaa muorin luottamus, ei
hän kumminkaan sallinut tyttärensä käyskennellä yksin kanssani. Siinä
suhteessa hän kokonaan poikkesi Newportin muusta seurapiiristä.

Ihanteeni nimi oli Irene Davis. Ajattelin hänen olevan kuuluisasta
amerikkalaisesta Davissuvusta enkä koskaan tästä enempää kysynyt.

Vähitellen tulimme hyviksi tuttaviksi. Minäkin opin heitä paremmin
tuntemaan. Isän alinomaisten matkojen takia oli äiti kodin ja talouden
johtajana. Hän näytti olevan määrääjänä perheessä. Irene oli hyvin
kasvatettu tarkan huolenpidon alla. Hän oli nyt seitsentoista vuotias.
Minun ikäni oli jo kolmessakymmenessä, mutta en tätä eroa pitänyt
minään suurena.

Onnellinen oli se kesä minulle. Lämmin päiväpaiste ukkosilman edellä.
Minä hylkäsin melkein kokonaan muun seuran ja olin Davisien kanssa
yhdessä rannalla, päivällisillä, kilpa-ajoissa, huviretkillä y.m.
Meillä nuorilla oli jo varsinainen salainen liitto olemassa, vaikka
sanaakaan ei sinne päin oltu vaihdettu. Irenen äiti oli väsymätön
seuralainen, ja minun täytyy sanoa, minä tunsin olevani niin turvassa
noiden kahden naisen seurassa, aivan kuin pelastettuna suuren,
viekoittelevan maailman käsistä. Minä tunsin päivä päivältä tulevani
paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, niin oli ylentävää tämä seurustelu.

En oikein voinut tuntea itseäni. Sen minä tunsin, että jokin tavaton
vetovoima veti minua Ireneen. Olinko minä rakastunut? Olin,
epäilemättä. Mutta minun tunteeni oli jotain erilaista kuin olin
rakkaudelta kuvitellut. Se oli vapaampi intohimosta ja tulisuudesta.
Minä koetin tutkistella itseäni, ja loppupäätökseksi sain, että Irenen
viattomuus oli rakkauteni pyhittänyt, jalostanut. Minä todella rakastin
häntä, rakastin äärettömästi ja kuta kauvemman aikaa me seurustelimme,
sitä valtavammaksi tuo rakkaus paisui. Minä näin, että Irenen laita
omalta kohdaltaan oli sama. Arvasin aivan hänen tunteensa, arvasin --
niin, minulla oli paljon todisteita päätökselleni.

Usein ajattelin kosimista, miten tuo tapahtuisi. Mutta joka kerta
tuntui se minusta niin omituiselta, melkein peloittavalta. Mieleeni
ajautui kummallinen tunnelma, ettei Irene minulle kuulu. Mutta tätä
koetin karkoittaa pois, sillä olihan minulla jo vakuutusta, ettei Irene
olisi vastaan, kun milloin pyytäisin vaimokseni. Tästä epävakaisesta
asemasta kehittyivät asiat itsestään. Irenen äiti oli oppinut
luottamaan ja kunnioittamaan minua. Hän oli arvatenkin tehnyt
tutuilleni kysymyksiä minusta ja varmaankin olivat vastaukset
tyydyttäviä, sillä ei hän enää meitä kumminkaan erillään koettanut
pitää. Hän luki minut kuin perheeseensä kuuluvaksi ja melkeinpä näytti
odottavan jotakin, jota tiesi meidän itsessämme ajattelevan.

Mutta minussa ei näkynyt rohkeutta löytyvän astuakseni ratkaisevata
askelta. Huvikausi Newportissa läheni loppuaan. Muutamat perheet olivat
muuttaneet pois ja toisten talviasuntoja suurissa kaupungeissa
laitettiin kuntoon. Rouva Daviskin puuhasi lähtöä ja puhui siitä
kanssamme.

Me kolme olimme taas kävelyllä puistossa. Kuljimme kapeata polkua, jota
kummaltakin sivulta tammet ja muut puut varjostivat. Päittemme päällä
puitten oksat ystävällisesti tervehtivät toisiaan, että olimme aivan
kuin lehtikatoksen alla. Aina jonkun matkan päässä oli penkkejä
väsyneille istumasijoiksi. Irenen äiti sanoi tuntevansa väsymystä ja
istuutui. Me jatkoimme hiljalleen matkaa suoraan kulkevaa tietä pitkin.
Äiti sanoi istuutuessaan:

-- Emme joudakaan nyt kaukaa kävelemään, kun pitää ruveta valmistamaan
paluuta New Yorkiin.

Jatko tähän muistutukseen jäi sitte kuin itsestään meillä puheen
aineeksi.

-- Joko on äitinne määrännyt lähtöpäivän? kysyin minä Ireneltä.

-- On hän puhunut, että jo huomenna lähtisimme, vastasi neito melkein
alakuloisesti. Valmistukset eivät meillä suuret ole ja palvelijat ovat
niitä jo tehneet.

Minä säpsähdin. Nytkö ihana uneni olisi loppuun nähty? Muistooni
palautui kaikki se onnellisuus, mitä olin tuntenut kesän aikana
seurustellessani Irenen kanssa. Tunsin, että se oli elämäni ihanin
aika. Taasko minun täytyy vetäytyä entiseen sisällyksettömään elämääni
joka nyt tuntui niin kolkolta ja vieraalta? Ei, minun täytyy nyt itseni
tarttua onnen ohjaksiin kiinni, muuten ei se minun hallussani pysyisi.
Oi kuinka ihminen kumminkin tekee vääriä johtopäätöksiä, kun ei
kohtalostaan mitään tiedä! Minä aloin onneani tavoitella.

-- Jospa tätä kesää olisi kestänyt ijankaikkisesti! Tuntuu niin
tyhjältä taas heittäytyä arkihuoliin ja runottomaan elämään.

Hän käveli miettiväisenä rinnallani, mutta kumminkin vastasi ikäänkuin
puhuen itsekseen:

-- Tosiaankin on tämä ollut kesä täynnä runoa ja ihanuutta.

-- Niin, neiti Davis; on iloista kuulla, että Tekin ajattelette niin.
Se on ollut minulle päiväpaiste yksinäisen elämäni tiellä. Ja nytkö se
olisi lopussa, nytkö taas jäisi osakseni harhailla hämärässä? Onneaan
kohden kukin pyrkii, niinpä tulisi minunkin, mutta niin peloittaa,
vavistuttaa, ei oman itseni tähden, mutta -- en tiedä miksi.

Hän ei puhunut mitään. Me kävelimme vielä hiukan. Vihdoin rohkasin
luontoni ja sanoin:

-- Neiti Irene, minä rakastan Teitä, rakastan pyhästi ja puhtaasti.

Olinhan edeltä päin huomannut hänen ajatuksensa ja tunsinhan tässäkin,
mitkä mietteet hänessä asuivat äänettömästi kulkiessaan. Ja nyt, kun
olin saanut tunteitteni tärkeimmän hänelle esitetyksi, ei hän
teeskennellyt eikä ilmoitustani oudoksunut. Hän katsoi minuun
silmillään, joiden syvyyttä ja tunnetta on minun mahdoton kuvata. Jos
sanon, että noista tunkeutui minuun koko autuus, -- ei se ole muuta
kuin tunnelmani sillä hetkellä. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä
hellästi, mutta merkitsevästi. Mitään hän ei puhunut, vaan siinä oli
tarpeeksi vastausta minulle.

Puiden lehdet rapisivat ystävällisesti päämme päällä. Aurinko niiden
raosta tirkisti kahta onnellista. Linnut hyppelivät oksilla, ja etempää
kuului puiston ajotiellä kavionkopsetta ja vaunujen hyrinää.

Palatessa äidin luo olimme aivan vaiti ja kävelimme erillämme. Irene
näytti hyvin hämmentyneeltä. Minä tunsin itseni onnelliseksi, mutta
samalla tuntui minusta kuin olisin jonkun rikoksen tehnyt. Minä
ajattelin, että Irene oli liian hyvä minulle.

Irenen äiti havaitsi heti, mitä oli tapahtunut. Olimme ehkä niin
hätääntyneen näköisiä. Hän auttoi meidät pulasta.

-- Minä olen jo pitemmän aikaa huomannut teidän äänettömän
taipumuksenne, sanoi hän ja lisäsi, että hän antaa ilolla siunauksensa.

Ja herättääkseen meitä vielä enemmän todellisuuteen asetti hän Irenen
käden minun käteeni. Minä puristin sitä lämpimästi, ja mieleni olisi
tehnyt ottaa morsiameni syliini, mutta jokin pyhä kainous esti minua
siitä.

Seuraavana päivänä matkusti Irene äitinsä kanssa New Yorkiin
valmistamaan häitä. Irenen äiti tahtoi niin, enkä minä siihen mitään
sanonut vastaan. Ei morsiamenikaan mitään puhunut. Äiti tahtoi nämä
asiat määrätä. Hän sanoi, että nyt on juuri vuokralle tarjona talo
heidän talonsa vieressä.

-- Ja siihen teidän tulee asettua, lisäsi hän. Minä en voi ajatella
sitä, että Irene muuttaa kauvas luotani. Hän on ainoa lapseni, ja kun
isä on alati poissa, on hän ollut ainoana toverinani. Nyt on talo
saatavana, ja kaikki sopii niin hyvin. Kyllä minä ilmoitan isälle
asiasta. Hän luottaa minuun. Tulee kotiin jos voipi, sillä hän pitää
Irenestä paljon. Mutta jos ei voi, kyllä me asian saatamme itsekin
järjestää.

Irenen äidin mielestä olimme me koko kesän saaneet seurustella
keskenämme, joten nyt kyllä voisimme kaivata toisiamme parin viikon
ajan.

-- Meillä Irenen kanssa on nyt niin paljon järjestämistä asian
johdosta, sanoi hän. Ei hän nyt joutaisi sulhaselleen seuraa pitämään,
ja Taunolla olisi vaan ikävä yksinään olla. Parin viikon perästä on
kaikki valmiina ja silloin saatte toisenne omaksenne. Huoneustosta me
pidämme huolta. Tauno voipi väliajalla järjestää omia asioitaan.

Sille kannalle asiat jäivät.

Lähtiessäni painoin minä suudelman Irenen otsalle, kunnioittavasti ja
pyhästi, melkein kuin veli sisarelleen. Irene oli minusta kuin puhdas,
hento kukka, jota en minä käteni kosketuksellakaan tahtonut saastuttaa.
Onnellisena aloin minä valmistautua häihin.



V.


-- En voi kuvata niitä riemun tunteita, jotka valtasivat minut
saapuessani New Yorkin satamaan Newportista. Olinhan tullut häitäni
viettämään, onneni kruunua valmistamaan. Morsiameni oli siveyden
ihanne. Hän oli mielessäni niin pyhä, että minä häntä aivan jumaloitsin
kuin jotakin yliluonnollista olentoa. Onnellisissa unelmissa ihantelin
laivan lähetessä miljoonakaupunkia, joka minulle entisestään oli tuttu.
Oli viileä syyspäivä, ei mitään kylmyyttä eikä liikaa kuumuuttakaan.
Tuntui kuin kotimaassa parhaimmalla kesällä. Aurinkokin näytti hyvin
ystävälliseltä. Kesän paahtoisuuden sijasta antoi se nyt vaan ihmisten
yleiseksi tyytymiseksi lämpöään. Merituuli paineli virkistävästi
kasvoja. Kaikki tuntui minusta olevan sopusoinnussa sydämmeni kanssa.
Olin siinä mielentilassa, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa,
en tuntenut minkäänlaista vihaa sydämmessäni, ei mikään soraääni
häirinnyt onnellisuuttani.

Ajattelin, että ollappa nyt äitini ja enonikin elossa näkemässä
riemupäivääni, näkemässä minua onneni kukkulalla. Isäni -- niin
häntäkin muistin. Oliko hän elossa tai ehkä hän oli jo kuollut.
Nuhtelin itseäni, että olin kantanut nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ei
tuo nurjuuteni ollut oman itseni vaan äitini kärsimyksien tähden. Nyt
olisin minä valmis kutsumaan häntä isäkseni, valmis antamaan anteeksi
äitinikin puolesta, olin valmis unhottamaan, että isä syyttä pakotta
hylkäsi rakastavan perheensä, jopa poistui ainaiseksi, saattaen äitini
murheella hautaan. Mutta ihmisen ei ole tuomio. Hän oli kumminkin
isäni, on vieläkin. Nyt tänään olen minä valmis antamaan hänelle uuden
lapsen, nuoren, kauniin, viattoman miniän, enkelin, joka mielellään
minun kauttani tulisi hänen tyttärekseen. Minä oikein kaipasin isääni.
Olihan hän ainoa omaiseni, joka mahdollisesti saattoi olla vielä
elossa. Olisihan hauskaa, jos hän olisi onneani todistamassa.

Rannalla oli rakas Irene äitineen ottamassa minua vastaan. Että kohtaus
oli sydämmellinen, on minun tarpeeton kertoa. Tapasihan nyt sulho ja
morsian toisensa hääpäivänsä aamulla. Irenen äiti oli kolmas onnellinen
liitossa.

Noustessa vaunuihin selitti Irenen äiti, että hänen veljensä, päämies
suuressa kahviliikkeessä Havecle & C:o, jossa myös mr. Davis oli
osakkaana, oli pyytänyt minua nyt aamupäivällä puheilleen konttorissaan
Broadwaylla.

Koska nyt oli vielä jotenkin varhainen, ajoimme kumminkin ensiksi
kotiin, -- minä kutsun Irenen kotia omakseni. Ja sinne vierellehän
se olikin varustettu se meidän uusi kotimme, jonka piti tulla
onnen pesäksi. Vaunujen hiljaa liikkuessa ja usein pysähtyessä
vilkasliikkeisillä kaduilla me sisällä elimme omassa maailmassamme
emmekä huolineet edes ulos katsoa.

Irene oli hyvin puhelias ja iloinen. Hän kertoi niistä valmistuksista
mitä häitä varten oli tehty, kertoi ystävistään, jotka tulevat olemaan
läsnä juhlatilaisuudessa. Hän kyseli olinko minä vaan muistanut
parhaimmat ystäväni kutsua. Hän tahtoi oppia tuntemaan ne, ja oli varma
siitä, että hänen ystävänsä miellyttävät minuakin, sillä hän oli hyvin
tarkka valitessaan ystäviä, oli tuon arvostelevaisuuden perinyt
äidistään. Minä koetin selittää, ettei minulla juuri huomattavia niitä
ole, ainoa todellinen ja rakas ystävä on Irenessä itsessään, ja häneen
minä olen kokonaan tyytyväinen, hän oli minulle enemmän kuin olisi
ollut kokonainen legioona muita. Irenestä oli tämä hyvin mieleen, ja
luonnollisesti hänkin vakuutti muitten ystäviensä ei olevan mitään
minun rinnallani.

-- Minusta tuntuu, sanoi hän äkkiä, kuin olisimme me hyvin vanhat
ystävät, aivan kuin veli ja sisar. Minusta tuntuu vähän niin
omituiselta ajatella, että sinä tulet minun miehekseni. Voisimmehan me
olla yhtä hyvin ystävät näinkin, vai mitä?

-- Miks'ei, vastasin minä todellisuudella, ystävyytemme ei lisäänny
vihkimisellä. Mutta se on maailmassa niin, että kun nuori mies ja nuori
nainen pitävät toisistaan, niin menevät he naimisiin, viettävät häänsä.

-- Mutta olemmehan me sittenkin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin? kysyi
hän ja katsoi avomielisesti minuun.

-- Luonnollisesti, sanoin minä ja vedin hänet hellästi luokseni.

Irene oli todellakin harvinainen tyttö löydettäväksi noin suuressa
maailmassa.

Sitte puhui hän taas paljon kaikesta mikä erittäin hänen mieleensä oli
vaikuttanut. Siitä oli hän pahoillaan, ettei isänsä vielä ollut
palannut matkoiltaan, mutta iltapäivällä on hänkin kotona. Heti New
Yorkiin tultua oli äiti sähköttänyt isälle Rio Janeiroon meidän
kihlauksestamme. Sähkösanoma oli lyhyt ja pikemmin vaan ilmoitus, sillä
äiti se oli joka perheasiat järjesti ja oli tottunut pitämään oman
päänsä sekä tiesi isän hyväksyvän hänen toimenpiteensä. Isä oli niin
kiintynyt liikeasioihinsa ja matkoihinsa, että kotiasioissa ei
sananvaltaa pitänyt. Irene muisti sähkösanoman muodonkin. Siinä
sanottiin: "Irene on kihloissa minun suostumuksellani. Häät ovat kahden
viikon kuluttua. Voitko tulla kotiin?" Vastaus ei heti tullut, sillä
isä oli ollut jossakin sisämaassa, mutta sitte saapui sanoma: "Koetan
joutua. En tahdo Irenen onnen päivää viivyttää." Mutta muutama päivä
sen jälkeen oli hän Irenen enolle, mr. Haveclelle sähköttänyt, että jos
asianhaarat estäisivät hänen tuloansa määrälleen, olisi hän, eno, isän
asemassa. Kumminkin hän pian tulee. Ja hän nyt tuleekin, ehtii
määrälleen, sillä hän oli jo saapunut Jacksonvilleen, Floridassa ja
sieltä lähtenyt junalla joutuakseen tänään iltapäivällä.

-- Ette maininneet sähkösanomassanne mitään sulhasesta, huomautin minä
Irenen äidille, joka oli vaunuissa hiljaa istunut ottamatta osaa
puheluun.

-- Se oli tarpeetonta, hän vastasi tavallisella itseensä
luottavaisuudella. Tarkempaa selitystä en kumminkaan olisi voinut
antaa. Ja hän on tyytyväinen siihen, mihin minä suostumukseni annan.

Enempää en joutanut tätä asiata ajattelemaan. Irene jatkoi puhelua
isästä ja veti tietysti huomioni puoleensa. Avomielisesti hän puhui,
että isä on hyvin rakastettava henkilö, vaikka onkin hänellä
omituisuuksia erittäin muitten mielestä. Ireneä kohtaan oli hän aina
ollut hyvä. Enimmäkseen oli hän matkoilla. Irene ja äitinsä kyllä
tahtoisivat, että hän jo asettuisi kotiin ja palkkaisi eri henkilöitä
matkustamaan, mutta siihen ei isä suostu, vaan sanoo liikkeen
menestymisen vaativan hänen innokasta työtään. Se oli hänen luontonsa
mukaista. Mutta kun hän oli kotona, oli ne päivät erittäin herttaisia,
sillä isä tuolloin omisti kaiken huomionsa ja rakkautensa ainoalle
lapselleen. Toisinaan häntä vaivasi kova synkkämielisyys, mutta kun
Irene astui hänen luokseen ja pyyhki hänen otsaansa, silloin tuli isä
taas hyvälle tuulelle ja huolet haihtuivat. Hänellä oli liikkeessään
niin paljon ajattelemista, että kotonakin ne huolet pyrkivät välistä
vaivaamaan.

Tähän tapaan jutteli Irene ja lopuksi sanoi:

-- Olen varma siitä, että sinä hyvin tulet pitämään isästäni. Hän tulee
samalla sinunkin isäksesi. Eikös niin, äiti, että isäkin mielistyy
suuresti vaaliini?

Myöntävästi nyökäytti äiti päätään, ja silloin olimmekin me jo
saapuneet Irenen kotiin.

Palvelija aukasi vaunujen oven ja me laskeuduimme tasaiselle
katukäytävälle. Talo oli ulkoapäin juhlalliseksi, vähän kuin kirkon
näköön koristeltu juhlapäivän vuoksi. Punainen leveä matto oli vedetty
käytävältä ruskeita kiviportaita myöten ovelle. Viereinen talo
niinikään oli koristettu ulkoakin. Se oli jo valmiiksi sisustettu
meitä, nuorta pariskuntaa varten.

Irene oli katoolilainen uskonnoltaan ja katoolilaisia pappeja oli
kutsuttu illaksi vihkimään meitä. Isä Duncanin apulainen siitä
kirkosta, johon perhe kuului, johti vielä koristelemisia sisällä, että
kaikki tulisi asianmukaiseen kuntoon.

Me astuimme sisälle kauniihin huoneisiin, jotka todistavat hyvinvointia
ja samalla sisustuksen puolesta kauneusaistia. En nyt viitsi ruveta
kertomaan amerikkalaista asuntojärjestystä. Mainitsen vaan, ettei
siellä yhden perheen huoneusto ole samassa tasapinnassa. Talot
kun ovat pienelle maa-alalle rakennetut, ei siinä aina yhdessä
kerroksessa sovi olemaan kuin pari kolme huonetta. Kyökkihuoneusto on
kellarikerroksessa. Kadun tasalla on ruokasali ja mahdollisesti isännän
vastaan ottohuone. Toisessa kerroksessa on vierassalit, kolmannessa
perheenjäsenten yksityishuoneet, neljännessä huoneita vieraita varten
ja viidennessä palvelijain huoneet. Palvelija saattoi minut huoneeseeni
neljänteen kerrokseen ja hetken kuluttua olin valmis tapaamaan Irenen
enoa, kahvifirma Havecle & C:on päämiestä. Morsiameni saattoi minua
vaunuissa sinne ja meni sitte ostoksille sekä tunnin kuluttua lupasi
tulla hakemaan. Painoin suudelman Irenen otsalle ja laskeuduin alas.
Havecle & C:on liikehuoneusto on New Yorkin liikekeskustassa. Vanha
näytti rakennus olevan ulkoapäinkin katsoen. Kymmenkunta kerrosta näkyi
talossa olevan, seinä täynnä liikehuoneiden osotteita, mutta kääpiöltä
näytti se mahtavien uudenaikaisten liikepalatsien, noiden
pilvenpiirtäjäin välissä. Pari leveätä akkunaa oli kadulle päin, mutta
ne hyvin niukasti antoivat valoa pitkään konttorihuoneeseen. Yhtä
seinämää vastassa oli kymmeniä kahvisäkkejä avoinna ja oli kuhunkin
niistä puikolla pistetty leima osoittaen kahvin laatua. Siinä oli
kahvia etelä-Amerikan kaikista kahvimaista ja useampia luokkia
itsekutakin, oli kahvia Jaavalta, Mokasta y.m. kaukaisemmilta
seuduilta. Tuskinpa muu kuin ammattimies niiden moninaisuutta ja arvoa
voi eroittaa. Vasemmalla puolen aitauksen sisällä eri koppiloissa oli
kymmeniä konttoristeja ja liikkeenpitäjiä. Taka-osassa huonetta paloi
sähkölamput kirjurien edessä, vaikka ulkona olikin valoisa päivä. Kiire
näkyi kaikilla olevan.

Annoin nimikorttini lähimmälle miehelle ja pyysin tavata firman
päämiestä. Hän poistui huoneuston takaosaan ja hetken kuluttua palasi
sekä alkoi ohjata minua isännän luo. Kuljimme kapeata väylää pitkän
matkaa, kunnes saavuimme huoneen äärimmäiseen päähän, jonne hiukan
päivänvaloa tuli pienestä akkunasta, joka vei rakennuksen keskellä
olevaan ilma-aukkoon. Kapea silta vei tämän aukon poikki ja niin
vihdoin aukaistuamme oven tulimme sähköllä valaistuun pieneen
huoneeseen. Täällä korkean pöydän ääressä istui Pat Havecle,
kahvikuningas. Sisarensa näöstä heti tunsin hänet, sama
majesteetillinen, johtava katse, sama arvokkaisuus. Harmaat hapset
olivat kruununa päässä, partakin oli jo osaksi harmaantunut.

Konttoristi poistui, ja isäntänsä viittauksesta siirtyi
yksityiskirjurikin kirjoituskoneensa äärestä, ja ovesta, mistä hän
hävisi, näin minä varastohuoneen täynnä kahvisäkkejä. Tiesin, ettei
tuossa vielä liikkeen kaikki kahvivarasto ollut, sillä aamulla laivalla
tullessani olin nähnyt eräällä rannalla koko joukon makasiineja, joihin
jokaiseen isoilla kirjaimilla oli maalattu osoite Havecle & C:o.

Antaen kättä tervehdykseksi ja viitaten istumaan tuolille alkoi tuleva
sukulaiseni, kun olimme kahden kesken, keskustelun. Hiljainen oli tämä
liikemiehen yksinäishuone suuren taloryhmän sisällä. Ei kuulunut sinne
humuakaan jättiläiskaupungin touhinasta, hiukan vaan tärisi jalkain
alla.

-- Halusin puhelua kansanne, mr. Tavast, sanoi hän, alkujaan sentähden,
kun ei ollut tiedossa tokko lankomieheni itse ehtii tulemaan tänne
hääpäiväksenne. Nyt kumminkin on jo varma, että hän saapuu heti jälkeen
puolenpäivän eikä siis minun tarvitse esiintyä hänen sijassaan, kuten
hän itse toivoi, kun ei vielä voinut päättää tulostaan. Mutta joka
tapauksessa on hauskaa tehdä tuttavuuttanne.

Minä lausuin muutaman kohteliaisuuden ja iloni siitä, että mr. Davis,
morsiameni isä todellakin voi saapua kunnioittamaan elämäni
onnellisinta päivää.

Hän katsoi terävästi minua ja sanoi sitte hiukan hymyillen:

-- Minä näen, ettette ole syntyperäinen amerikkalainen ettekä
täkäläisissä oloissa kasvanut. Käytöksessänne ja puheessanne on
tuntuvasti eurooppalaista, jota minä olen tottunut havaitsemaan, kun
olen ollut tekemisissä kaiken maailman kansalaisten kanssa.

Minua hämmästytti tämä huomatus, sillä en ollut itsekään enää tullut
syntyperääni ajattelemaan moneen aikaan. Myönsin olevani
eurooppalainen, joka kumminkin olin useita vuosia ollut täällä suuressa
vapaavallassa.

-- No niin, tietysti olette jo oppineet tuntemaan elämänohjeemme:
liiketoimet ennen kaikkea. Senpätähden ehkä olisitte myös käsittäneet
oikein senkin, vaikka lankoni ei tähän teille tärkeään tilaisuuteen
olisi saapunutkaan. Todellakin on hänen matkustuksensa aina suuresta
arvosta liikkeellemme, joten hänen paljon on täytynyt kieltäytyä siitä
suloudesta, minkä rauhallinen perhe-elämä tuottaa. Häntä ei pidä
ymmärtää väärin. Paitse sitä että hän on liikekumppanini, on hän paras
ystäväni. Mielelläni soisin, että hän voisi kotonakin olla, ja todella
olisin ollut pahoillani, ellei hän olisi malttanut saapua tähänkään
tilaisuuteen. Hän on ollut tekemässä sopimuksia kahvinkasvattajien
kanssa etelä-Amerikan eri osissa. Meillä täytyy olla kontrollimme
kahvimailla selvillä voidaksemme vallita hintoja pörssissä. Sentähden
täytyy hänen aina olla matkoilla, melkeinpä asuakin kahvimailla.
Perheensä voisi kyllä yhtä hyvin asua Rio Janeirossa, La Guayrassa tai
-- Bataviassa! Mutta enemmän hän ei kotona voisi olla sielläkään, sillä
hänen alaansa kuuluu kaikki kahvinkasvatusmaat yli koko maapallon.
Välistä on hän Amerikassa, välistä Aasiassa. Ja iloista on minun sanoa
että on minulla toimeensa innostunut, hyvä liikekumppani. Hän on
nykyisin liikkeessämme yhtä tärkeä henkilö kuin minä itse. Liikkeen
edistyksessä on hänellä suuri osansa.

Taaskin lausuin minä iloni siitä, että minun rakastettuni isä saa noin
kauniin kiitoslauseen liiketoveriltaan ja isännältään.

-- En minä enää hänen isäntänsä ole, oikaisi hän minua ja käännähti
tuolillaan. Hän on kyllä ollut palvelijana luonani, tehnyt
konttorissani työtä samalla palkalla kuin muutkin, mutta on itse
nostanut asemansa kykynsä ja kunnollisuutensa kautta.

-- Kuinka kauvan olette jo olleet yhdessä liikkeessä? kysyin minä
enemmän vaan jotain sanoakseni, kun en muutakaan keksinyt. Ikävöin
Ireneä ja jo odotin, että määrätty tunti pian kuluisi.

Hän tarttui heti kysymykseeni.

-- Jo yli parikymmentä vuotta on mr. Davis ollut liikkeessäni ja
osakkaana myös lähes yhtä monta vuotta, s.o. vähän ennen kun meni
sisareni kanssa naimisiin, ansaitsi hän itselleen osansa. Mutta nyt --
jatkoi hän -- kun olemme jo keskustelussa tähän tulleet, katson
velvollisuudekseni kertoa tarkemmin nämä asiat. Te olette Euroopasta ja
kun minäkin olen syntyäni sieltä vihreästä Irlannista, tiedän, että
siellä pidetään välttämättömänä tuntea perheseikat, kun suhteet niinkin
läheisiksi tulevat kuin on Teidän laitanne meidän sukuumme. Tätä
tahdonkin kertoa, koska omasta mielestänikin on se luonnollista. Ettei
sisareni ole siitä merkittävimpiä kohtia kertonut, olen ihan varma.
Irene taas ei näitä kaikkia seikkoja tunne.

Hän oli valmis alottamaan esityksensä, mutta ensin antoi kirjurilleen
muutamia määräyksiä ja tiedusteli kahvipörssistä uutisia.

-- Niin, minä olen irlantilainen, puhui hän. Tulin nuorena ja rahatonna
tänne ansaitsemaan elantoani. Pääsin erääseen konttoriin työhön ja kun
äitini kuoli kotona -- isä oli jo aikoja ennen kuollut -- kutsuin
sisarenikin tänne, hän oli vasta 12 vuoden vanha. Kumminkin hän rupesi
pitämään taloutta minulle pienessä vuokrahuoneessa vanhan rakennuksen
ylimmässä kerroksessa. Minua säälitti, että hänen täytyi jättää
Irlannissa alettu koulunkäyntinsä, mutta ei auttanut. Minä tein kovasti
työtä ja ansaitsin tavallisen hyvän päiväpalkan, josta aina suurimman
osan panin talteen. Sitte menin naimisiin ja myös sain vähän rahaa
vaimoni mukana. Nyt sai sisarenikin helpommat päivät. Minulla oli jo
pieni summa koossa ja onnistuin pääsemään vähäisiin mutta sitä
otollisempiin keinotteluihin kahvipörssissä. Sillä tavalla opin
kahviliikkeeseen ja pörssikauppoihin. Sen konttorin isäntä, jossa
aluksi olin työskennellyt, luotti minuun ja antoi apuaan. Näin en
tarvinnut suuria käsirahoja, vaikka jo uskalsin isompiinkin panoksiin.
Voin sanoa, että onnistui minulla hyvin, ja pääsinkin vähitellen
perehtymään pörssisalaisuuksiin. -- Ette liene ollut milloinkaan
liikealalla? kysyi hän äkkiä minulta.

Vastasin kieltävästi.

-- Jaa, puhui hän; kumminkin tiedätte, että jokaisella edistyvällä
liikemiehellä on aina erikoisala, jota hän kehittää tarkan suunnitelman
mukaan. Minun alani oli se, että minä otin sopimustilauksia kaupoista,
joissa vähittäin myydään kahvia, sitouduin määrätystä keskimaksusta
läpi koko vuoden toimittamaan kahvia, tietysti sopien kuinka paljon oli
kunakin aikana hankittava. Pian oli sopimuskauppoja minulla ei
ainoastaan New Yorkissa, mutta kaikissa maamme suuremmissa
kaupungeissa. Vuotuinen välityssumma oli minulla suuri. Konttorissani
oli jo useita miehiä työssä. Muiden muassa olin eräänä päivänä sinne
ottanut kapteeni Davisin. Hän oli silloin nuorenlainen mies, oli
johtanut pienempää laivaa rannikolla ja hädin tuskin pelastunut
haaksirikosta. Hän oli tullut kovasti sairaaksi ja makasi viikkokausia
katoolisessa hospitaalissa, jonka meidän kirkkomme oli perustanut.
Kirkkoomme kuuluville naisille on ollut tapana käydä täällä
vuorottaisin hoitamassa sairaita. Niin oli siellä toisinaan
sisarenikin, ja sallimusko lienee ohjannut, että hän tuli hoitamaan
haaksirikosta pelastettua kapteenia, joka taisteli elämän ja kuoleman
välillä. En ole koskaan kysynyt sisareltani, vaan arvaan, että jo
siellä tämä rakastui hoidettavaansa. Sairas parani lääkärien sanan
mukaan sisareni uutterasta ja huolellisesta hoidosta, mutta lääkärit
kielsivät häntä ainakaan muutamien kuukausien aikana merille menemästä.
Kirkon toimesta etsittiin hänelle työpaikkaa kaupungissa enkä tiedä
varmaan oliko sisarellani osaa siinä, mutta varma on, että hän tuli
konttoriini työhön. -- Se oli minun onneni.

Pat Havecle oli tästä vieläkin niin mielissään, että hykersi käsiään.

-- Niihin aikoihin sattui eräs seikka, joka oli äkkiä saattaa minut
vararikkoon. Olin taaskin tehnyt paljon, jopa entistä enemmän
sopimussitoumuksia. Monta laivanlastia kahvia piti minun toimittaa
etelä-Amerikasta sadon korjattua. Sopimukset sain tehdyksi edullisilla
hinnoilla, sillä oli odotettavissa jotenkin huono kahvisato. Pörssissä
huudettiin tuota satoa hyvinkin huonoksi, vaan minulla oli syitä, jotka
ennustivat parempaa. Kumminkin sillä kerralla erehdyin laskuissani.
Kahvisato Brasiiliassa ja Venezuelassa tuli niin huonoksi, ettei sieltä
juuri mitään markkinoille ylettynyt. Jo aikaiseen sain minä tästä
erittäin tarkat tiedot, en kumminkaan niin ajoissa, että olisin ehtinyt
kontrahdit sen mukaan tehdä. Mutta pörssissä ei vielä täydellisestä
kadosta tiedetty, vaan kyllä jo iloittiin minun vahingostani, kun hinta
jo oli noussut korkeammalle kuin millä minä olin sopimukset tehnyt.
Siihen aikaan New Yorkissa spekuleerattiin melkein vaan Amerikan
kahvilla. Minä aloin olla jo suuressa hädässä, vaikka koetin tyyneltä
näyttää.

Hikeä pyyhki kahvikuningas otsaltaan muistellessa tätä.

-- Alakuloisena tulin minä pörssistä. Koko omaisuuteni ja nimeni oli
vaarassa. Viikko tätä ennen oli Lontoon pörssissä myös hinta suuresti
noussut ja nyt pysyi tasaisena korkealla. Siitä meillä New Yorkissa
päätettiin, että myös Aasiassa oli tulossa huono kahvivuosi. Mutta
silloin sain yksityistiedon, että Lontoon hinta olikin vaan
keinotekoisesti korotettu "koornerin" toivossa. Aasiassa oli siis vielä
toiveita, ja mahdollista oli, että "koorneri"-yritys särkeytyy. Nyt
piti minun saada ostaa, mutta jos minä nimelläni ilmestyisin ostajaksi,
olisi se varma merkki hintain yhä nousemiseen. Oston täytyi tapahtua
salaa itse kahvimailla Aasiassa. Nyt johtui ajatukseni kapteeni
Davisiin. Puheistaan olin kuullut, että hän oli siellä matkustellut ja
jo olin tullut huomaamaan nerokkaisuutensa. Kutsuin hänet luokseni eikä
minun tarvinnut monta sanaa sanoa, ennenkun hän jo ehdotteli asiaa
samalta kannalta kuin minäkin. Hänellä oli tuttava Bataviassa ja hän
tahtoi tämän panna jo hieromaan kauppoja kahvinkasvattajien kanssa
kaikissa Aasian kahvimaissa. Itse hän oli valmis heti lähtemään
jatkaakseen kauppoja. Minä olin tähän erittäin tyytyväinen. Hän lähti
ja onnistui aivan erinomaisesti. Ennenkun hän ehti sinne, oli
"koorneri" jo särkynyt, vaan kyllä siltä koettivat kilpailijani pitää
hintoja korkealla, ja heitä auttoikin se, että täydellinen kato
Amerikan kahvimaissa alkoi tulla varmemmin muitten tietoon. Nyt he
olivat varmat minun kukistumisestani, mutta minä olin jo aivan tyyni,
sillä Davisin asiamies oli ehtinyt tehdä edullisia sopimuksia Aasiassa
ja pian alkoi Davisilta kuulua tietoja, että hän oli päättänyt kaupat
ja saanut tehdyksi yhä lisää. Minä sain ostetuksi kahvia paljon enemmän
kuin oli minulla sitoumuksia. Ja sen jälkeen olen minä ollutkin se,
joka olen kahville hinnat määrännyt.

Voitonriemuisena löi irlantilainen rintaansa ja nauroi makeasti.

-- Kun Davis palasi, syleilin minä häntä ilosta ja otin osakkaaksi
liikkeeseeni. Laskin nimittäin hänelle hyvän prosentin sen vuoden
voitosta, ja se oli niin suuri, että Davis tuli osalliseksi
liikkeeseen. Sen jälkeen on hän ollut oikea käteni, on ollut ystäväni,
ja me olemme edistyneet lakkaamatta. -- Niin, paitsi tätä palkkiota,
annoin minä hänelle muutakin. Olin huomannut sisareni mieltymyksen
häneen ja niin eräänä päivänä voitto-osinkoja laskiessamme sanoin minä
äkkiä: "Kuules Jack, me olemme ystäviä ja yhtiötovereita. Minä antaisin
sinulle mitä vaan voisin, sillä olethan sinä pelastanut minut. Mutta
kiitos lankeaa myös sisar Lucylle, joka pelasti sinut kuolemasta,
Yhtykäämme vielä lähemmin; ota sinä Lucy, hän on rakkain mitä voin
antaa." Ennenkun hän ehti tointua hämmästyksestä, kutsuin minä Lucyn
sisään ja vein hänet Jack Davisin luo. Mutta Lucy ei ollut siihen
tyytyväinen, hän on aina ollut niin omapäinen. Hän sanoi: "Minua ei
tarvitse kenenkään antaa. Minä olen pelastanut mr. Davisin ja minulla
on oikeus häneen. Itse minä annan itseni hänelle, koska teillä näkyy
siitä jo olleen puhetta." Hän pani kätensä Davisin kaulaan ja kutsui
häntä sulhasekseen. Minä olin niin iloinen, että heti kutsuin papin ja
heidät yhdistettiin siinä tuokiossa. Se tapahtui minun kotonani vaimoni
ja muutamien todistajien läsnäollessa. Niin köyhä, haaksirikkoinen mies
tuli rikkaaksi mieheksi ja kahvikuninkaan langoksi, -- no, ei minua
kyllä vielä silloin tuolla nimellä kutsuttu. En suinkaan tahdo sanoa,
ettei tässä olisi ollut vaikuttamassa Davisin oma ansio, päinvastoin
sehän se juuri sai kaiken aikaan.

Kahvikuningas muisti taas pörssiä ja riensi ottamaan selkoa hintain
vaihtelusta sekä antoi määräyksiä. Sitte hän istuutui tuolilleen ja
jatkoi:

-- Mr. Davis on ollut aina hiljainen mies ja elää kokonaan matkoissaan
ja liikkeessään. Ei hän malttanut pitää pitkää kuherruskauttakaan. Pian
matkusti hän taas kahvinkasvatusmaille Aasiaan. Siellä ilmoitti hän
tulleensa kovin kipeäksi ja lääkärit olivat sanoneet, että kuumassa
ilmanalassa oleskeleminen veisi hänet pian hautaan, Hänen täytyi
muuttautua, niin pian kun hiukan sai voimia, Euroopan lauhkeampaan
ilmanalaan, jossa piti viettää pitemmän aikaa kylpylaitoksissa ja aivan
rauhassa ajattelematta liikeasioita. Näin hän kirjoitti, ja tuo kirje
muutenkin oli hyvin merkillinen ja sisällölleen epäselvä. Minä jo
säikähdin, että tauti oli tunkeutunut hänen aivoihinsakin. Se oli myös
ainoa kerta, jolloin hän näytti olevan kiukustuksissaan minuakin
kohtaan vaan en oikein saanut syytä selville. Tulin minäkin siihen
päätökseen, että hän tarvitsee lepoa. Jo kaduin, että ehkä
liikeinnossani olin vaivannut häntä liiaksi. Lucy olisi tahtonut myös
matkustaa Eurooppaan hoitamaan häntä, mutta hän oli siinä tilassa, että
ei aivan sillä hetkellä voinut. En minäkään häntä kehoittanut, kun ei
Davis kirjeessään mitään maininnut. Me kirjoitimme hänelle, mutta
kirjeet eivät tavanneet, vaan saapuivat takaisin. Davisilta ei tullut
mitään tietoa. Kyselin liiketuttavilta siellä, missä Davis sairasti,
sillä ajattelin, että ehkä hän oli kuollut. Sain vastaukseksi, että
Davis oli matkustanut Eurooppaan. Kun ei vieläkään mitään tietoja
kuulunut, ajattelin, että hän tahtoo parantua aivan häiritsemättömässä
rauhassa. Mutta Lucy ei siihen tyytynyt. Hän ajatteli, että ehkä Jack
on uudelleen tullut kipeäksi tai mahdollisesti kuollut. Hän oli muka
aina niin itseensä sulkeutunut ollut, ettei nytkään tahtonut meitä
levottomaksi tehdä. Kun sitte Irene syntyi ja äiti voimistui, matkusti
Lucy lapsineen Eurooppaan, kävi monessa kylpypaikassa, vaan ei kuullut
mitään miehestään. Vihdoin sain minä Davisilta kirjeen, jossa hän
rauhoitti meitä ja pyysi minulta, että saisi olla rauhassa.
Terveydestään hän ei maininnut mitään, mutta arvasin hänen vielä olevan
lääkärinhoidossa. Oitis ilmoitin Lucylle, että Davis on elossa eikä
hänellä ole mitään hätää sekä pyysin Lucya saapumaan tyynesti kotiin.
Hän tuli. Minä kirjoitin myös Davisille, että sydämmestäni soisin hänen
paranevan niin pian kun suinkin, sillä liike kärsi tuntuvasti hänen
poissa olostaan. Kerroin Lucyn hädästä kuinka minä ainoastaan suurella
vaivalla sain hänet palaamaan Euroopasta, jossa hän olisi tahtonut
viipyä niin kauvan, kunnes olisi vaikka miehensä luut löytänyt.
Tietysti en unohtanut mainita Irenestä, jonka olemassa oloa hän tuskin
osasi aavistaakaan. Seuraus oli, että Davis oli pian kotona, näytti
jotenkin tervehtyneeltä, oli vaan vielä alakuloinen ja Lucyn mielestä
entistä sulkeutuneempi. Ireneen, esikoiseensa oli hän suuresti
mieltynyt ja viipyikin nyt muutamia kuukausia kotona. Sitte lähti hän
taas matkoille, ja on niin jatkanut uutteruudella, pysähtyen ainoastaan
silloin tällöin lyhyen aikaa kotonaan. Hän on ollut erinomainen apu
liikkeessä.

Kun Pat Havecle oli ehtinyt kertoa tähän saakka, tuli konttoristi
sisään kysymään vastaanottoa, mutta samalla pilkisti tulijankin pää
ovesta. Irene oli huoneessa. Kunnioittavasti meni hän enonsa luo ja
suuteli häntä otsalle. Sitte tuli hän luokseni ja teki samaten.

-- Näinkö se on teidän keskenne tavallista? sanoi eno hymyillen.

Irene punastui häpeissään ja ujona istuutui taakseni.

Vaihdoimme vielä muutamia sanoja. Eno laski leikkiä Irenen ujoudesta ja
toivoi, että se vähitellen häviäisi. Minä en osannut juuri mitään
sanoa.

Hyvästellessä sanoi vielä kahvikuningas:

-- Mr. Tavast, kun olette eurooppalainen, olen sentähden teille
kertonut morsiamenne suvusta. Meillä Amerikassa se ei ole tavallista.
Toivotan parasta onnea! Illalla siis tavataan.

Liikemies, joka oli uhrannut jotenkin paljon kalliista ajastaan
kohteliaisuuteen eurooppalaisia vaatimuksia kohtaan, sai taas
"bisnes"luontonsa. Melkein kylmästi viittasi hän meidät poistumaan ja
istuen majesteetillisena tuolillaan alkoi ottaa vastaan monilukuiseksi
karttunutta, odottavaa asiamiesjoukkoa.

Me puolestamme ajoimme kotiin. Meillä oli niin paljon puhelemista,
Irenellä niin paljon näyttelemistä ennen iltaa. Tunsimme itsemme niin
sanomattoman onnellisiksi. Mutta yhä vaan minun mielessäni väikkyi,
että tämä on liian suuri onni minulle ja ettei Irene minulle kuulu, hän
kun on enkeli toisesta maailmasta. --



VI.


Kun ystäväni saapui kertomuksessaan tähän saakka, pysähtyi hän hetkeksi
ja huokasi. Vastenmielistä oli hänestä jatkaminen. Minä en tahtonut
häiritä hänen ajatuksiaan. Vihdoin hän pääsi taas kertomukseensa.

-- Tähän saakka kestää kertomus onnestani, jatkoi hän surullisena.
Lopun esitän niin lyhyesti kuin suinkin.

Jouduttuani yksin huoneeseeni tunsin itseni hyvin alakuloiseksi.
Ihmettelin itse tätä enkä voinut ymmärtää, mutta oli aivan kuin olisin
jotakin kamalaa aavistanut. Turhaan koetin tuota selittämätöntä
tunnelmaa ajaa pois.

Mutta Irene pelasti minut alakuloisesta tunnelmasta hääpäivänäni. Menin
viereiseen huoneeseen ja pian tuli sinne Irene kevyessä, aistikkaassa
ja kotoisessa päivällispuvussa. Hän oli kuin päiväpaiste levittäen
valoa kaikkialle missä liikkui. Hän istui minun syliini, ja me
puhelimme rakkaita sanoja, joilla kihlatut tuovat edes vähäiseksi
osaksi niitä tunteita ilmi, mitkä heidän povessaan liikkuivat.

Hetken siinä puheltuamme astui odottamatta sisään Irenen äiti. Hän oli
nähtävästi innolla touhunnut ja järjestänyt asioita illan juhlahetkeä
varten. Irene säpsähti aivan kuin olisi keksitty pahanteosta ja hypähti
kainona pois sylistäni. Mutta rouva ei sitä pannut huomioon. Hänellä
oli kiire ja sanoi vaan:

-- Tahdon huomauttaa Irenelle, että mene nyt näyttämään sulhasellesi
huoneustoa, johon tulette asumaan.

Sitte hän kääntyi pois toimiinsa.

Pian olimme alakerrassa. Kevyen keepin autoin Irenen hartioille, itse
heitin päällystakin päälleni ja katuoven kautta kiersimme viereiseen
huoneustoon. Tuntui omituiselta avata ovi tuohon rakennukseen. Tässä on
siis tuleva kotimme, koti tämän illan jälkeen.

Olimme taas hilpeällä mielellä. Irene iloisena johdatti minua huoneesta
huoneeseen. Sirosti ja arvokkaasti olivat ne sisustetut. Huomasin, että
Irene ja äitinsä olivat ottaneet selville, mistä minä pidin,
millaisesta sisustuksesta ja järjestelystä. Juoksulla kulimme
kerroksesta kerrokseen enkä minä säästänyt mielihyväni ilmaisua.

Yksi huone oli vielä käymättä, vaan Irene riensi sen ohitse.

-- Mikäs tämä on? kysyin minä.

Irene juoksi jo portaita alas eikä vastannut mitään. Työnsin oven auki
ja näin sen komeasti kalustetuksi makuuhuoneeksi.

Vasta vanhempien kodin ovella tapasin Irenen. Sisälle tultuamme vei
Irenen äiti meidät saliin, mikä oli laitettu illan juhlallisuutta
varten. Takaosassa oli kukilla ja köynnöksillä koristettu katos, jonka
alla vihkimisen oli määrä tapahtua. Äiti pyysi koetteen vuoksi meitä
asettumaan katoksen alle, että hän saisi päättää tokko kaikki laitokset
häntä tyydyttivät asiaan nähden. Hyvin oli hän tyytyväinen.

Näin kuluttelimme aikaamme illan tuloa odotellessa.

-- Luulen, että isä on pian kotona, sanoi rouva Davis, kun oli
viimeistelysilmäyksen heittänyt kaikkiin varustuksiin.

-- Tule, Tauno, huusi Irene, minä näytän sinulle nyt isän kuvassa, että
voit jo ennen tuloaan tutustua hänen piirteihinsä.

Ja kädestä taluttaen hän vei minut perhesalonkiin, jossa oli seinällä
maalattuja kuvatauluja.

-- Tässä hän on, sanoi Irene, morsiameni.

Ja me pysähdyimme suuren miehenkuvan eteen, jolla oli ... punerva tukka
... kauniit kasvot ... synkkämielinen katse...

Minä katsoa tuijotin tuota kuvaa kuin manalan haamua. En voinut liikkua
paikaltani, tuntui kuin koko maailman paino olisi laskeutunut päälleni.

-- Onko tuo sinun isäsi? sain minä hädin tuskin kurkustani
soperretuksi.

-- On, vastasi Irene ja säikähti minun kamalasta näöstäni.

Minä parkasin rämeästi ja niin vahva kuin olinkin vaivuin sortuneena,
pyörryksissä lattialle.

Kun siitä havahduin tunnoilleni, olin minä leposohvalla ja Irene
äitinsä sekä lääkärin kera valelivat päätäni. Minä näin hädän mikä
Irenellä oli ja olisin tahtonut häntä lohduttaa, mutta en voinut. Oi,
eihän Irene vielä tietänyt kauheinta!

Nähtyään minun tointuvan riemastui suloinen, naisellinen olento, jota
minä morsiamekseni olin oppinut kutsumaan. Lääkäri sanoi, ettei mitään
hätää ollut, kaikki oli tullut vaan äkillisestä mielenliikutuksesta.
Sitte istuutui Irene tuolille viereeni ja äitinsä istui hiukan
kauvempana. Minä en voinut puhua mitään, katsoin vaan kammolla Ireneä.
Hän ei ymmärtänyt katsettani ja ratkesi itkuun. Hänestä lienee tuo
katse tuntunut niin vieraalta entiseen verrattuna. Mutta samalla tulin
minä surumieliseksi, ja sääli valtasi minut. Tartuin Irenen käteen ja
puristin sitä hellästi, mutta taas äkkiä tuntui minusta kuin olisi tuo
käsi ollut hehkuva tulikekäle, ja minä heitin sen pois.

Silloin aukeni ovi. Sisälle astui komea mies ... punerva tukka ...
kauniit kasvot... Väristys valtasi minut. Hän ei nähnyt minua ja
kääntyi oitis vaimoonsa.

-- Ihmettelin, kun en ketään tavannut portailla vastassa; sanottiin,
että Irenen sulhanen on tullut sairaaksi, puhui tuo mies.

Irene riensi isäänsä syleilemään ja hän selitti muutamalla sanalla,
mitä oli tapahtunut. Tulija kääntyi nyt uteliaana minun puoleeni. Mutta
heti pysähtyi hän ihmeissään, asetti kätensä otsalleen, ja entisiä
muistoja näkyi johtuvan hänen mieleensä. Taas lähestyi hän pari askelta
minua kovassa mielenliikutuksessa. Leukansa tärisi, ja kauhu kuvautui
kasvoillaan.

-- Irenen sulhanenko? sopersi hän. Häät ... tänään ... sinä .... Irenen
puolisoksi...? Tauno...

Nuo sanat tulivat kuin ankarasti työntämällä ulos.

Varsinkin viimeisen sanan karjasi hän kuin kuolemanpiston saanut. Tämän
perästä hän riensi pois ja sulki oven jälkeensä.

Minä olin vielä liian heikko, tuo uusi mielenliikutus saattoi minut
taas pyörryksiin. Maailma musteni silmissä enkä minä tiennyt mitä sen
jälkeen tapahtui. Jälestäpäin sain kuulla, että Irenen äiti oli oitis
rientänyt miehensä jälestä, mutta tämä oli sulkeutunut omaan
työhuoneeseensa eikä laskenut ketään sisälle.

Minä heräsin kovaan paukaukseen, joka kuului jostakin huoneesta
rakennuksessa. Tuo saattoi jäntereihini voimia. Minä hyppäsin sohvalta.
Irene oli kokonaan hämmennyksissä. Hänestä oli kaikki tämä
käsittämätöntä. Hän aavisti vaan, että jotain kauheaa oli tapahtunut.
Hän tarttui minun käteeni ja menimme sinne, mistä laukaus kuului.
Irenen äiti ja Pat Havecle, joka oli kutsuttu kiiruusti taloon, yhdessä
palvelijoiden kanssa olivat murtamassa ovea, joka johti isännän
työhuoneeseen. Rouva Davis oli veljelleen selittänyt tapahtuman
pääkohdat, mutta selittämätön arvoitus se oli molemmille. Me jouduimme
parhaaksi kun ovi särkyi saranoiltaan auki ja kaikin kävimme sisään.

Siellä mies istui pöytänsä ääressä tuolillaan hervotonna. Veri virtasi
ohimosta, joka oli ammuttu puhki. Revolveri oli pudonnut lattialle.

Irene vaipui tainnoksiin ja minä kannoin hänet sohvalle. Vanha rouva
veljensä kera rupesi miestään virvottelemaan, mutta lääkärin tutkinto
osotti, että hän oli juuri kuollut.

Itsensä murhanneen puoliso ja liikekumppani itkivät ääneensä.
Irlantilainen huitoi käsillään ilmaa ja oli onnettoman näköinen. Hänen
sisarensa painoi kuolleen päätä rintaansa vastaan ja oli kokonaan
sortunut. Vihdoin huomasi hän pöydällä paperipalan ja sen päällä oli
kultainen sormus. Paperille oli kirjoitettu: "Kohtalo on yllättänyt
minut. Tämä on synnin palkka. Herra armahtakoon sieluani."

Rouva Davis ojensi paperin minulle ja samalla sormuksen sekä katsoi
minuun kysyvästi. Itkunsa lomassa sai hän tuskallisesti sanatkin
esille: Mitä tämä merkitsee? Irenekin havahtui ja toisti saman.
Irlantilainen istuutui viereeni ja tarttuen käteeni pyysi minua
antamaan hämärään asiaan valaistusta, jos voisin.

Minä katsoin sormusta, tunsin sen samoin kuin myös pienoiskuvan
sormuksen kannassa. Minä viittasin kuollutta miestä ja sanoin:

-- Kova kohtalo on satuttanut, että hän, joka oli minun isäni, on myös
tullut Irenen isäksi.

Sormusta näytin mr. Haveclelle.

-- Katsokaa kuvaa tässä kannassa. Se on minun äitini kuva. Minua
sanotaan hyvin äitini näköiseksi. Tarkastakaa näyttääkö niin teistäkin.

Siinä oli selvä todistus puheelleni, kun tapahtuneet asiat otettiin
huomioon. Minä kerroin lyhyesti historiani. Ääneni pyrki monessa
kohdassa katkeamaan. Kauhistuneina tuijottivat onnettomat minuun
kuullessaan sanojani. Tietysti ei epäilemiselle ollut vähintäkään
sijaa.

Arvata saatte minkä vaikutuksen tuo hirveä ilmoitus teki niihin kahteen
naiseen, jotka minulle nyt olivat rakkaimmat maailmassa. Kaikki toiveet
oli sortuneet, kaikki ilo kuollut. Tuntui kuin olisi tuuli Manalan
mailta käynyt ja puhaltanut kuolemaa ei ainoastaan vainajaan vaan
henkiin jääneisiinkin.

Illalla, joka oli aijottu meidän häittemme vietoksi, päästettiin
sisälle vaan papit. Heille selitettiin tapahtumat. Täysi työ oli heillä
lohduttaessa surevaa leskeä ja tämän onnetonta tytärtä. Myöhään yöhön
viipyivät papit näitten luona. Pat Havecle lahjoitti suuren summan
sielumessujen pitämiseksi kuolleelle liikekumppanilleen. Irenen ja
hänen äitinsä tahdosta perustettiin kirkkoon yksi rukousalttari lisää.

Seuraavana päivänä meni sisareni Irene luostariin. Jälestä päin en ole
hänestä mitään kuullut eikä minulla ole sydäntä tiedusteluihinkaan.

Minä tiedän vaan, että hänen maallinen onnensa on murtunut kuten
minunkin.

Niin olen minä nyt kuin vesiajolla kulkeva laivanhylky, harhaillen
ulapalla, kunnes aallot upottavat pohjaan.

Ystäväni, ethän enää ihmettele käytöstäni? Ja nyt tiedät surullisen
historiani, tiedät että olen kokonaan kompastunut kohtalooni. --

Tähän lopetti onneton ystäväni kertomuksensa. Minä kunnioittavasti
vaikenin. Ulkona pauhasi syksyn myrsky yön pimeydessä.

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen kun tulin osalliseksi Tauno Tavastin elämäntarinasta
lujittui ystävyyteni vielä enemmän häneen. Näin kyllä, etten minä häntä
onnettoman osansa kantamisessa voi auttaa, mutta ei hän sitä
odottanutkaan. Minä en tosin enää tuntenut itseäni niin sairaaksi kuin
ennen tätä tuttavuutta, en kumminkaan kyennyt häntäkään taluttamaan.

Me matkustelimme vielä monilla seuduin yksissä. Ja kun sitte tieni
johti hänestä eroon, sain silloin tällöin tietoja häneltä. Rauhattomuus
ei häntä jättänyt. Sielu ei saanut lepoa missään.

Kerran sitte satuin lukemaan alppionnettomuudesta sanomalehdissä. Nuo
tapahtumat eivät suinkaan ole harvinaisia. Joka vuosi useita rohkeita
matkailijoita sortuu ylhäällä vuoristossa kuiluihin. Jalka sattuu
livettämään iljanteella ja onneton vyöryy syvänteen reunalle ja siitä
alas kadotakseen tietymättömiin.

Sellainen oli tämäkin onnettomuus. Yksinäinen matkailija oppaan kera
oli kiivennyt korkealle vuoristoon. Ja opas näki kuinka herransa
hävisi. Näin surmansa saaneen nimi oli nyt Tauno Tavast.

Taivas oli siis vihdoinkin armahtanut häntä ja lopettanut ystäväni
surullisen elämänmatkan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kohtaloonsa kompastunut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.