Title: Hiljaisuudessa - Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä
Author: Järnefelt, Arvid, 1861-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hiljaisuudessa - Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä" ***


HILJAISUUDESSA

Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä


Kirj.

Arvid Järnefelt


Otava, Helsinki, 1913.



SISÄLLYS:

Pelastettu
»Kuolema, missä on sinun okaas?»
Leipäkannikka
Kuninkaitten seurassa
Kehrääjä
»Hiljaisuudessa»
»Velvollisuus», (1-näytöksinen näytelmä)
Mustan varsan kuolema
Hän loi heidät omaksi kuvaksensa
Kuolema. (I näytös)



PELASTETUT


Astun väliasemalla kolmannen luokan vaunuun pitkälle junamatkalle.
»Tupakoitsemattomille.»

Vaunu on täynnänsä tärinästä tohloutuneita matkustajia, toiset
makuulla, toiset veltoissa istuma-asennoissa, päivänpaisteelta nurkkiin
suojautuneina, päät kallellaan seinää vasten, sangen haluttomina
siirtymään ja paikkaa vierestään luovuttamaan. Asemasillan
mukulakivistä paistaa sietämätön auringon heijastus ikkunoihin. Joku
lapsi vaan elää, lyö sylkisillä, karamellintahmeilla kämmenillään
ikkunalasiin, hokien: tetä tulee, tetä tulee ... eikä näytä lainkaan
vaivaantuneelta kivihiilenhajusta, kuumantomuisesta ilmasta ja auringon
paahteesta, joka käsittelee häntä kuin paistia.

Huomautettuani vihdoin, että pitkät penkit ovat asetuksen mukaan kolmen
istuttavat, saan paikan upeilevan turistin ja sahaansa piilottelevan
työläisen väliin.

Kukaan aikuisista ei hiisku sanaakaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen
kuuluu ulkoa vihdoin asemamiehen saappaiden kopina, kuuluu hänen kolmas
soittonsa, konduktööri puhaltaa pilliinsä, vihellys--olemme liikkeellä,
tärähtelemme, tärähtelemme kovemmin, tärisemme, lennämme...

Katse alkaa harhailla matkustajasta toiseen. Ei mitään
mielenkiintoista. Yhtä harmaata ja vähäpätöistä kaikki. Luonto
aurinkoineen voi usein olla harmaata ja ikävää, niin että mieluummin on
siihen katsomatta. Mutta kuinka paljon harmaampaa ja ikävämpää voikaan
olla junavaunun unisen riutunut väestö! Suorastaan haluttomuuden
herättäjänä, apatian peruskuvana! Ennen menisi meren yksinäiselle
kalliolle vilpoisten laineiden joukkoon, kuin yhdeltäkään noista
kysyisi minne hän matkustaa ja mitä varten. Matkustakoot minne ikinä
haluavat!

Mutta täytyyhän aivojen aina ajatella ja myös silmän aina katsoa.
Parempi sitten katsoa johonkin yhteen kuin harhailla yhdestä toiseen.
Ja niinpä on vastapäätäni katsottavana jotain epämääräistä harmaata,
tarkemmin nähtynä se on harmaata sukkaa kutova vanha harmaa rouvan
tapainen, sankalasit nenällä. Aurinko syleilee häntä valtoinaan. Hän
tuntuu muita matkustajia jos mahdollista vieläkin ikävämmältä.--Ja
tuohonko nyt saan siis tuijottaa neljä, viisi pitkää tuntia
lakkaamatta! Mikä viehättävä perspektiivi!

Omatunto sanoo tähän: jokaisella noista vähimmistä on oma suuri
kohtalonsa!--Minä vastaan omalletunnolle: tiedän, tiedän, jokaisella,
ihan jokaisella, kunhan vaan ei nyt!

Ja koetan väkisin ummistaa silmäni.

Ei nukuta, katse harhailee omin päin, kunnes pysähtyy taas harmaaseen
rouvaan. Sukkapuikot käyvät vinhaan, hiljaa kilisevät. Välistä on yksi
sukkapuikoista hänen hampaattomien huuliensa puristuksessa, välistä
katse nousee silmälasien ylitse ja ryppyinen suu kuiskaa silmukkojen
luvun. Huh, kuinka aurinko paahtaa häneen! Minun tulee kuuma vaan
katsellessa häneen, vaikka onneksi istun varjossa.

Neljäs asema lähdettyä. Jotain virtoja, siltoja, laitureita,
lautatarhoja... Huh!--Mutta--turisti onkin noussut, kokoilee kamsunsa,
tila väljentyy, olemme työläisen kanssa kahden pitkällä penkillämme.
Vihdoinkin! Saapi ottaa takin napit auki ja antaa liepeiden retkottaa
irrallaan! Mikä autuus! Ikkunat auki kummin puolin! Johan taas olemme
liikkeellä. Läpi vaunun tuulee huikeasti. Roska silmässä. Mutta antaa
olla!

»Jokaisella, ihan jokaisella noista vähimmistä...»--jankuttaa omatunto.
»Jokainen heistä elää jotakin ihmeellistä omaa elämäänsä»--jauhaa se
jauhamistaan. Sepä nyt merkillistä, ajattelen, ei saa rauhaa enää
kurjalla junamatkallakaan! Aina vaan lähimäinen ja lähimäinen!--Mutta
rouvan katse on alkanut tuon tuostakin vilkua kutimesta minuun.
Katseemme ovat kohdanneet yhtämittaa toisensa. On ilmeistä, että rouva
odottaa minun alkavan keskustelun. Äläpäs luulekaan!

Mutta rouva jo hymyilee, näkee ikkunasta lammaslauman säikähtyneenä
pakenevan junaa, katsoo minuun ja--hymyilee. Minun pitää näet silloin
myös hymyillä.

--Minua vaivaa reumatismi, tokasen vihdoin hänelle, osaksi
vaiteliaisuuteni puolustukseksi ja osaksi tyydyttääkseni omantunnon
ryhtymällä vihdoinkin keskusteluun vaunun ikävimmän »lähimäisen»
kanssa, jolla nyt on »oma suuri kohtalonsa» j.n.e.

--A?--kysyy hän katsahtaen lasiensa yli ja anteeksianovasti hymyillen.

Siis venakko! Se vielä puuttui!

Ajattelin kuitenkin, että on hyvä toisinaan harjoituksen vuoksi puhua
tuota kieltä, muuten se minulta kokonaan unohtuu. Ja sanoin siis
venäjäksi, että minulla on pahanlainen reumatismi--tietäisikö hän ehkä
jotain apua siihen.

Venättä kuultuaan hänen kasvonsa kirkastuivat, sukankudin pantiin heti
syrjään ja mitä suurimmalla nautinnolla hän oli heti valmis vaikka
kuinka pitkiin neuvotteluihin.

Hän oli matkalla Hankoniemeen, kylpylaitoksessa olevia sisariansa
katsomaan.

--Vai on teillä reumatismi? Missä? Selässä? Se on ishias, se on ishias!
Se on ishias, sanon minä teille. Tietysti ishias! Ruumiillista työtä!
Niin, niin, ruumiillista työtä! Riisuutukaa alastomaksi, ottakaa lapio
ja kaivakaa, kaivakaa, kaivakaa, kunnes paranee. Ja se paranee pian,
hyvin pian, minä vakuutan. Ei muuta kuin riisuutukaa, lapio ja
kaivakaa. Onko puutarha? On? No ja kaivakaa.

Huomasin kohta, että rouva oli noita automaatisesti puhelevia koneita,
jotka kerran viritettyinä eivät enää lakkaa soimasta. Sangen mukavia
muuten näin matkalla, ei tarvitse paljon vaivata itseään, riittää pieni
»vai niin», joku myminä myönnytykseksi, naurahdus--ja he uskovat, että
heitä on tarkkuudella kuunneltu ja odotetaan vaan lisää kertomuksia.

--Vai reumatismi?! Mikä reumatismi teissä olisi?! Ette te vielä tiedä
mitä reumatismi onkaan. Näkisitte minun sisariani, kas se on toista, se
on reumatismia se! Ja mitä kaikkia parannuskeinoja he ovatkaan jo
koettaneet, ei mikään auta! Oikeata, ainoata oikeata keinoa eivät ole
vaan vielä koettaneet--(huokaus)--eivätkä tule koskaan koettamaan.
Niin, eivät koskaan, eivät koskaan. (Uusi huokaus). Sairasvoimistelua.
Hierontaa. Savikylpyjä. Lääkäreitä joka jäsenelle. Tuhansia, kymmeniä
tuhansia, satoja tuhansia ruplia vaan terveydenhoitoon. Nyt ovat
Hankoniemessä. No, mitäpä siitä, kun rahaa on,--eivät suotta ole
ruhtinattaria.

--Vai niin...

--Te katsotte kummastellen, minä en teistä näytä juuri
ruhtinaalliselta?

Hän vilkutti viisaita silmiään ja nauroi herttaisesti, edeltäpäin
nauttien siitä kuinka paljon hänellä siis vielä oli kertomista.

--En, minä en ole enää ruhtinatar--vieläpä sanon: jumalan kiitos, etten
ole. Mutta se on toinen asia. He ovat. Reumatismi on niin sanoakseni
sukuvika meissä. Yhden sisaristani se on jo kahdeksantoista vuotiaasta
kiertänyt täydelliseksi raajarikoksi, hänen kätensä ovat koukussa,
jalat kangistuneet kokoon, häntä kuljetetaan ratastuolissa huoneesta
huoneeseen, ulkona saa olla korkeintaan jonkun päivän keskikesällä.
Toinen sisaristani on myöskin jo hyvällä alulla, kaikki sorminivelet
ovat kuin punaisia perunoita. Kolmas sisar tosin vasta »tuntee kipuja»,
vasta voihkii ja »etsii asentoja» ... tiedättehän? Mutta mitäs te
tietäisitte, terve ihminen!

--Näytättehän tekin terveeltä.

--Minä olenkin ainoa koko suvussa, minä olen pelastunut.

--Olette ehkä ajoissa ruvennut puutarhassa kaivelemaan?

--Kas teitä vaan, kun pilkkaatte! Mutta mitäpä jos todella olenkin
ajoissa ruvennut kaivelemaan ja juuri siksi pelastunut?--Elämä on
täynnänsä ihmeitä. Ei noita kömpelöjä poppamiehen ihmeitä, mutta
järjellisiä ihmeitä, joilla on tarkoituksia, ja sitä syvempiä
tarkoituksia mitä syvemmälle osaa katsoa. Ihminen esimerkiksi tahtoo
pelastaa toisen, mutta tuleekin itse pelastetuksi--ja vieläpä
pelastetuksi saman henkilön kautta, jonka hän aikoi pelastaa. Aikoi
pelastaa, mutta kiitokseksi tuli itse pelastetuksi. Mitä siihen
sanotte?

Minä haukottelin ja sitä peittääkseni sanoin luonnottoman kovalla
äänellä, käsi suun edessä

--Vai niin...

Hän onneton käsitti kovaäänisyyteni uteliaisuudeksi ja antautui mitä
suurimmalla nautinnolla kertomaan, kuinka hän oli siellä tahtonut
jotakin pelastaa, mutta toinen pelasti ja hän pelasti ja toinen
pelasti, ja pelasti ja pelasti ja pelasti. Minä aivan itkin salatuista
haukotuksista.

--Elimme ylellistä elämää maatiloillamme, keisarillisen perheen jäsenet
kävivät meillä vieraissa... Minä kasvatettiin pensionaatissa
ruhtinattarien ja suuriruhtinattarien joukossa. Oli todella
ihastuttavia tyttöjä ... muutamat ... en voi koskaan unohtaa ... ja
heistäkin vielä moni muistelee minua... Mutta elämämme oli joutavaa,
turhanpäiväistä. Tytöt ovat mainion hyviä, kun vaan eivät ole toisten
tyttöjen joukossa. Yksin ollen semmoisella letukalla voi olla
ihanteita, jopa jumalakin, mutta toisten seurassa ei ole muuta kuin
lemmenjuttuja, pukuja, kujeita, enin sittenkin lemmenjuttuja. Ne eivät
koskaan kyllästytä tyttölaumaa. Kaikilla oli tietysti omat
rakastettunsa, minulla myöskin.

--No niin. Kun minun lemmenjuttuni tuli ilmi, hämmästyivät toverini.
Olin rakastunut hurjastelevaan, rajuun luutnanttiin. Hän oli tosin
ylhäistä, hyvinkin ylhäistä sukua, mutta ylhäinen maailma oli hänet jo
jättänyt, koska skandaalien jälkeen hänen maineensa korjaus oli melkein
mahdoton. Toverit pitivät hänestä paljon, ja kauniin ja jalon näköinen
hän oli ulkomuodoltaan, mutta kaikki yritykset saada hänet lopettamaan
raju juopottelunsa osottautuivat turhiksi.--Minä olin nuorena myös
hyvin kaunis ja voinpa teille kertoa, että minuun oli silmänsä iskenyt
muun muassa--mutta ettehän te tunne meidän suurmaailmaamme, onkin ehkä
parempi että vältän nimiä. Sanalla sanoen, tieto, että olin lemmistynyt
tuohon juopottelevaan, toivottomaan luutnanttiin, sai aikaan mitä
suurimman hämmingin ja hämmästyksen ympäristössäni. Jos te kuitenkin
luulette, että aijon kertoa teille romaanin vanhempieni estelyistä tai
karkausretkistäni, niin erehdytte. Me sisarukset olimme omissa
asioissamme täysin itsenäiset, vanhempamme olivat kuolleet ja
holhoojamme oli aivan vallassamme. Sitä suurempi oli kauhistus
tyttölaumassa, ja heidän virittämänsä vehkeilyt meidän liittomme
lopettamiseksi olivat todellakin suuremmoiset.--Rakastuin häneen
silmittömästi lainkaan häntä vielä tuntematta muuten kuin näöltä. Ensi
näkemältä! Hän taisi olla silloinkin juovuksissa. Näin hänet toisten
upseerien joukossa, suuressa kevätjuhlassa, paraatien jälkeen. Kaikki,
jotka seisoivat hänen ympärillään, katsoivat häneen uteliaasti. Hän
puhui jotain ja sytytteli nauraen paperossiaan. Silloin minä rakastuin
häneen eivätkä silmäni voineet olla häntä hakematta... Voitteko
selittää minulle, miten ihminen saattaa rakastua toiseen näin vaan
näöltä, ensi näöltä,--juopuneeseen,--ja kuinka rakastua!--niin, että
pitää suurimpana onnenaan saada edes vilaukselta nähdä häntä, noin vaan
nähdä hänen päänsä menevän jossain toisten päiden seassa--edes
vilaukselta, sanon,--ja sitten viikkokausia, kuukausia uneksia uutta
tilaisuutta taas vaan vaikka sekunnin verran saada nähdä hänet.
Voitteko selittää?

--Varmaan olitte sentään jo ennen kuullut jotain hänestä.

--Kuullut! Mitä muuta minä olisin kuullut hänestä kuin että hän oli
parantumaton hurjastelija! Kerron teille, mitä olin hänestä kuullut.
Että hänen intohimonsa oli suotta pilata nimeään ja mainettaan.
Aivankuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen kun vaan jokukaan ainoa
saattoi vielä toivoa hänestä jotakin tulevan! Keskellä päivää, ja
välttämättä kaupungin vilkkaammalla kadulla, tietysti juuri sillä
kellonlyömällä kun parhain kerma oli liikkeellä, hänen piti esiintyä
mitä arveluttavimpien naisten seurassa. Että vaan kaikki näkisivät,
välttämättä kaikki. Intohimo tehdä itsensä mahdottomaksi, voitteko
kuvitella?!

--Se on jo paljon se,--sanoin minä harmaalle rouvalle,--teitä viehätti
hänen rohkeutensa, kaiken sovinnaisuuden halveksimisensa, hänen
ei-yhteiskunnallisuutensa.

Harmaa rouva ei ottanut tätä kuullakseen. Hajamielisesti hänen
silmäyksensä kohtasi minut, kohta siirtyäkseen jälleen omaan
ajatusjuoksuunsa.

--Ei. Mitään muuta kuin pahaa en ollut koskaan kuullut hänestä, pelkkää
pahaa ja häväistystä. Ja merkillisintä kaikesta oli se, että minä
oikeastaan juuri sentähden rakastuinkin häneen. Minä rakastin häntä
niin, että olisin milloin hyvänsä voinut purskahtaa haikeimpaan itkuun,
tai antaa henkeni hänen tähtensä, särkeä oman elämäni, istua
vankeudessa, mitä tahansa, mitä tahansa! Enkä ollut koskaan sanaakaan
puhunut hänen kanssaan! Hm?

--Nyt ymmärrän,--sanoin minä,--teissä oli herännyt halu pelastaa tuo
nuori mies.

Harmaa rouva katsahti minuun niinkuin kaukaisuuteen katsoja, jonka
eteen äkkiä ilmestyy joku esine liian lyhyelle näkövälille. Hänen
täytyi vetäytyä edemmäs minusta, hänen silmänsä suurenivat,
pyöristyivät, ja hän ei hetkeen saanut ääntä suustansa.

--Kuinka te sen tiedätte?

--Äskenhän itse sen minulle sanoitte.

--Pelastaa?! Mutta kuinka »pelastaa»! On suuri eroitus pelastamisen ja
pelastamisen välillä. Kuulkaa kärsivällisesti älkääkä koettako mitään
edeltäpäin arvata, niin kerron teille kaiken alusta loppuun. No niin.
Tehän tiedätte naiset. Rupesin jäseneksi hyväntekeväisyysseuroihin ja
siten pääsin helposti Sashan äidin tuttavuuteen. Jokin vastustamaton
voima heti yhdisti meidät toisiimme ... tuon vanhan kreivittären ja
minut.

--Tahdoitte kumpikin »pelastaa».

--Älkää keskeyttäkö. Ette kumminkaan voi vielä mitään asiasta ymmärtää.
Tahdoimme kumpikin pelastaa, niin. Tunsin heti vaistomaisesti, että
kreivittärellä on sama ajatus kuin minullakin: kaikki käy hyvin, jos
Sasha vaan joutuu naimisiin. Ja yhtä varmasti tunsin, että kreivitär
ajattelee Sashan vaimoksi minua. Ensi katsauksesta, ensi kädenlyömästä
sen tunsin. Ja vielä, että hän huomaa minun tietävän hänen tunteensa.
Olimme kohta kuin tuhannen vuoden tuttuja, meillä ei ollut mitään
toisiltamme salattavaa, aloimme heti puhua »hänestä» aivan kuin se
olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kuitenkin oli jokin erotus
kreivittären ja minun tarkoitusteni välillä: kreivitär olisi tyytynyt,
kun vaan olisi saanut poikansa pois paheen tieltä, mutta minun aikeeni
ulottuivat pitemmälle, minä olin päättänyt nostaa hänet myöskin
yhteiskunnallisessa merkityksessä, tehdä hänestä vähintäin ministerin!
--Ja voitteko kuvitella riemuani, kun huomasin hänen todellakin
rakastuneen minuun! Istui kaiket illat kotona kreivittären luona, kun
vaan minä olin siellä, tai kun olimme tanssijaisissa, saattoi minut
kotiin ja meni itse kotiinsa--mitään maistamatta koko iltana. Sellaista
ei ollut vuosikausiin tapahtunut, ja kreivitär oli onnensa kukkuloilla,
rakasti minua yhtä paljon kuin omaa poikaansa--me olimme kaikki
äärettömän onnellisia...

--Kohta alusta aikain sain asiat semmoiselle kannalle kuin olin
itsekseni suunnitellut. Tahdoin johtaa hänen voimakasta intohimoaan
niin, että minun saavuttaminen tulisi hänelle samaksi kuin
yhteiskunnallisen aseman saavuttaminen. Tärkeintä oli siis minulle
peittää häneltä oma rakkauteni. Mikään asia maailmassa ei minulle ole
koskaan ollut vaikeampaa kuin juuri tämä, mutta ei myöskään minkään
asian onnistuminen ole minulle koskaan ollut tärkeämpi kuin tämän.
Teidän Napoleoninne ja Gladstoninne ja Machiavellinne ovat kaikki
suuria diplomaatteja, mutta yksikään heistä ei olisi voinut perille
asti ajaa niin monimutkaista ja niin kaikkea huomiota kysyvää
suunnitelmaa kuin voi olla jonkun naisen edeltäpäin mietitty sotajuoni.
Olihan kysymyksessä vaan silloin osottaa hänelle vastarakkautta, kun
hän puolestaan osotti halua ja innostusta jonkun aseman saavuttamiseen.
Ja tehdä tätä kaikkea niin hienosti, ettei hän ruvennut pitämään
tyhmänä tai kunnianhimoisena tai suorastaan porvarillisena tai myöskään
huomannut tuota pelastamisen tendenssiä. Samalla täytyi katsoa, ettei
tullut ikäväksi, ettei muuttunut konstikkaaksi, että pysyi hänelle yhtä
viehättävänä, ettei hän rakastunut muihin ... ah, te tuskin voitte
milloinkaan ymmärtää näitä asioita. Teidän, miesten diplomatia on aina
suoraviivaista, te aina käytätte jo tapahtuneita asioita ja jo olevia
suhteita selittääksenne ne muka oman harkitun menettelynne
seurauksiksi, mutta nainen todella luo uusia suhteita ihmisten välille
ja siten hallitsee tapausten menoa, siinä se oikea diplomatia vasta
alkaa.

--Kohota yhteiskunnallisesti vaikka kuinka korkealle ei merkinnyt
Sashalle mitään, jos hän vaan katsoi sen tarpeelliseksi. Mutta tähän
asti hän oli luullut, ettei se ollenkaan olekaan tarpeellista. Hän ei
uskonut semmoiseen. Menestys seurasi häntä. Hän sivuutti vanhimmatkin
toverinsa. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta kykyänsä ja
häikäilemätöntä tarmoaan, kun oli kysymyksessä joku todellinen
taidonosotus tai teko, josta paljon riippui. Silloin kuin muut vasta
suunnittelivat ja arvelivat, hän jo löi ja viitoitti tietä. Mutta--
minua suuresti vaivasi ja epäilytti vaan yksi pieni asia: kaikki mitä
hän teki, sen hän teki aina ikäänkuin leikillään, aina vaan sama hymy
huulilla. Hän osasi heti kaikki mitä hänen eteensä pantiin, mutta kohta
ensi katsauksen jälkeen levisi tuo hymy jo hänen kasvoilleen.
Leikillään hän oli taitava, leikillään hän oli diplomaatti, leikillään
hän meni korkeimpiinkin esittelyihin, minä en kertaakaan huomannut,
että hän missään näissä asioissa olisi koskaan ollut tosissaan.
Tosissaan hän ainoastaan rakasti minua. Ja--ajatelkaa--minuun lämähtää
äkkiä ajatus, että hän onkin oikeastaan paljon korkeammalla minua, joka
olin aikonut hänet nostaa alhaalta muka ylös! Tämä ajatus sekoitti
minut pahan päiväisesti. Minä kadotin käsistäni päälangan siihen
juoneen, jonka olin itse virittänyt. Millä tavalla minä oikeastaan
aijoinkaan hänet nostaa? Olinkohan minä mikään hänen pelastajansa?
Tiedänkö minä ollenkaan minne minä hänet johdan, kun johdan
niinsanotuille kunniankukkuloille? Entäpä jos johdankin harhaan?!

--Tässä minun täytyy kertoa teille myöskin toinen, personallinen suruni
eli onnettomuuteni, painajaiseni, kuinka sen sanoisin.--Hääyönä, ei--
tahdon olla teille aivan suora--ei ainoastaan hääyönä, vaan jo pari
vuorokautta ennen hääyötä, jolloin emme vielä olleet vihityt ja kaikki
olisi voinut tulla peruutetuksi, jos joku välttämättömyys olisi
semmoista vaatinut,--tunsin äkkiä hirmuisen kivun selässäni. Kamalampi
kuin tuo hirveä kipu oli kuitenkin kauhistukseni, sillä minä tiesin
mitä kipu merkitsee. Minun kohtaloni oli oleva sama kuin sisarieni:
minä olin tuomittu loppuijäkseni vaivaisen elämään. Kuulkaa minua
älkääkä tuomitko minua: minä salasin kipuni ... ajatelkaa! Salasin!
Salasin häneltä, jota rakastin! Niin, niin, te ja kaikki muut teidän
mukananne tietysti tuomitsette minua: minun olisi teidän mielestänne
pitänyt ilmaista, menettelyni osottaa mielestänne todellisen rakkauden
puutetta, koska salasin häneltä, että hän oli sitomaisillaan kohtalonsa
vaivaiseen, ainiaaksi vaivaiseen. En tiedä. Mutta jos hän olisi minut
jättänyt, niin hän olisi varmasti ainiaaksi turmeltunut, ja kumpi on
parempaa? Tiedän vaan, että salaaminen oli minulle äärettömän vaikeaa,
ei tosin ensi alussa, mutta aikaa myöten yhä enemmän ja enemmän. Kipuni
olivat välistä aivan sietämättömät, mutta minä vaan hymyilin. Kestin
vuosikausia. Hän ei kertaakaan kysynyt, kuin aivan vaan ohimennen. Ja
minä pääsin sanomalla: ah, kultaseni, se ei ole mitään.--»Mikä onni,
ettei sinun ole käynyt niinkuin sisariesi!»--sanoi hän minulle. Minä
hymähdin, vaikka samassa olin kuin katketa selkäni hirvittäviin
tuskiin. Minä olin hänen pettäjänsä enkä pelastajansa!

--Kun kärsimykseni olivat pahimmillaan aloin lisäksi ja suureksi
kauhukseni huomata, että Sasha oli löyhtynyt päätöksissään olla mitään
juomatta. Hän tosin toistaiseksi tyystin salasi sitä minulta. Ja minä
puolestani, ollakseni saattamatta häntä siihen vaikeaan asemaan, että
hänen olisi ollut pakko valehdella, en koskaan kysynyt häneltä, missä
hän kulloinkin aikansa vietti. Hän näytti panevan suurta arvoa
menettelyyni ja rakasti minua kaiketi senvuoksi vieläkin enemmän. Mutta
yöt hän vietti kuitenkin yhä useammin ulkona, jumalaties missä. Ja minä
tietysti surin itsekseni ja luulin, etten enää voinut olla hänelle
minään viehätysvoimana, joka olisin jaksanut estää häntä vieraasta
yöelämästä. Tietysti oli syy myöskin siinä, että minun täytyi kipujeni
vuoksi lakata seuraamasta häntä jokapaikkaan, niinkuin olin ennen
tehnyt. Mutta pääsyy oli jokin muu. Mitä enemmän hän menestyi, sitä
vaikeampi näytti hänen olevan ottaa asioita totiseita kannalta. Ja mitä
lähemmäksi tulimme hänen ratkaisevaa ylennystänsä--kysymys oli todella
sangen merkitsevästä asemasta ylimmissä piireissä--sitä
välttämättömämpi näytti hänen olevan hakea unhotusta, suorastaan
humaltumista. Ikäänkuin hän, pakottamalla itseänsä siihen mitä kaikki
muut kuitenkin pitivät suurimpana onnenaan ja johon koko maailma aina
pyrki, olisi tehnyt jotain väkivaltaa itselleen, melkeinpä varastanut
tai ainakin ollut sillä tavalla epärehellinen, että hänen täytyi
humaltumisella saada omatuntonsa vaikenemaan. Niin, niin, te katsotte
ihmetellen minuun, mutta minä sanon teille, että maailma on paljon
syvempi ja ihmeellisempi kuin me kuvittelemme. Me tuomitsemme juoppoja,
mutta usein ovat juopot juoppoja vaan siksi, että heillä on
hienostuneempi, arempi omatunto kuin keskitason jokapäiväisillä
ihmisillä... Mutta jättäkäämme tämä asia. Sanalla sanoen: olimme
yhtaikaa sekä saavuttamaisillamme rohkeimman unelmamme että myöskin
saavuttamaisillamme siveellisen turmeltumisen huipun... Minä vaan
kuumeentapaisesti toivoin, että käännös parempaan päin oli tapahtuva,
kunhan tuo ylennyskysymys vaan tulee ratkaistuksi, ja odotin, odotin,
odotin, odotin niinkuin viimeistä pelastustamme,--en koskaan ole elänyt
enemmän tulevaisuudessa enkä koskaan siihen niin kaikkea luottamustani
pannut.

Ja nyt täytyy minun kertoa teille kaikkein suurimmasta kolauksesta,
mitä olen elämässäni koskaan kokenut. Kuulkaa. Eräänä päivänä hän tulee
omalta puoleltaan luokseni ja minä heti hänen tullessaan huomaan, että
jotakin erinomaista on hänelle tapahtunut. Hänen silmänsä ovat
suurenneet, ne yhtaikaa sekä hymyilevät että ovat ikäänkuin ihmeissään,
tukka on epäjärjestyksessä ... sanalla sanoen: hän näyttää aivan kuin
juuri unesta heränneeltä. Minä ensin luulinkin, että hän tulee minulle
kertomaan jotakin ihmeellistä unta, jota oli juuri nähnyt. Hän tulee
aivan luokseni, suutelee minua hellästi, hymyilee onnellisena, niinkuin
aikoisi kohta sanoa, että olemme voittaneet puolenmiljoonan
palkintoarvan...

»Rakas, rakas Masha, sanoo hän,--olen lukenut muutamia kirjoja, joiden
kansia en ikinäni ennen ole avannut. Nytkin otin aivan sattumalta
käteeni, ja kohta minulle selvisi ihmeellisiä asioita, luin sieltä
suuria totuuksia... Usko minua, Masha, ihmisen ei tarvitse pitää huolta
mistään, ei yhtään mistään,--eikö se ole onnellista?»

Tämmöisiä hän puhui minulle kauan. Ja minä koetin häneltä peittää
kauhistustani, ettei hän huomaisi minun epäilevän häntä hulluksi. Mutta
varmaan kasvoni eivät voineet salata mielenliikutustani, koska hän
äkkiä rupesi nauramaan ja sanoi:

»Mutta Masha kulta, ethän vaan luule minua hulluksi?!»

--Jumala minua semmoisesta varjelkoon! sanoin minä koettaen näyttää
niin luonnolliselta kuin suinkin osasin, mutta oikeastaan menin yhä
enemmän hämilleni ja mietin vaan kuinka saisin lääkärin käsiini.

»Ei, ei, Masha, totta minä puhun, vakuutteli hän,--olen saanut kokea
niin päivänselviä todistuksia, ettei niitä yksikään ihminen voi
epäillä,--niinkuin kaksi kertaa kaksi on neljä, vielä selvempiä, paljon
selvempiä...»

--Mistä todistuksista sinä puhut, rakas Sashani, kysyin minä kaikkein
rauhallisimmalla äänelläni. Hän ei osannut selittää.

»No, kuinka sanoisin,--siitä, että on ... että on...»

Nyt huomasin, että hän tarkoitti sanoa: »siitä, että on Jumala». Mutta
sekä hänen että minun suvussani oltiin sillä sivistyksen tasolla, ettei
milloinkaan puhuttu jumalista, ainakaan ei totisessa merkityksessä. Hän
suorastaan ei saanut tuota sanaa suustansa.

»Siitä, että on--kuinka sanoisin--korkein olento, mutta se on tässä,
tässä» ... sanoi hän ja löi kahdesti rintaansa, etten minä suinkaan
luulisi hänen tarkoittavan jotain kirkollista tai mystillistä jumalaa,
josta piti puhua silmät taivaaseen päin käännettyinä.

Pääsin vielä perille, että se kirja, jota hän oli lukenut, oli--
evankeliumi tai joitakin sen uudenaikaisia selityksiä. Nyt oli mitta
täysi. Ei enää epäilystäkään. Sasha oli tullut mielisairaaksi
uskonnollisista mietiskelyistä!

Käännyin ensi tilassa maan parhaan psychiaterin puoleen. Lääkäri piti
välttämättömänä saada personallisesti puhella mieheni kanssa, mutta
minä en voinut mitenkään keksiä sopivaa juonta, miten järjestää kohtaus
herättämättä epäluuloja miehessäni. Lääkäri alkoi nyt tehdä minulle
kysymyksiä. Minä kerroin kaiken. Kerroin, että mieheni aikoi joistakin
minulle käsittämättömistä filosofisista syistä keskeyttää uransa,
selittäen että muka ihmisen ei tarvitse pitää huolta huomisesta, vaan
tehdä tänään mitä on tänään tärkeintä. Kerroin, että hän oli ollut
saavuttamaisillaan sen aseman, jota kaikki ponnistuksemme olivat
tarkoittaneet, kun katastrofi tuli ja mikään ei voinut enää horjuttaa
hänen päätöstään,--että hän--ajatelkaa!--oli ruvennut kantamaan
lämmityspuita, sahaamaan ja pilkkomaan niitä, ja aikoi koettaa pestä
permantoja ja rappukäytäviä!--että hän ei tahdo antaa palvella itseänsä
kaikkein välttämättömimmissäkään asioissa, kuten saappaitten
kiillottamisessa, vuoteen laittamisessa, vesien kantamisessa, ei edes
kaikkein sopimattomimmissa... No mitä semmoisesta voi tulla!
Ministeriksikö niin pääsee! Auttakaa, auttakaa minua, rukoilin minä
lääkäriä. Hän kuunteli ja tahtoi aina vaan tietää enemmän ja enemmän,
kenties oli hän utelias. Vihdoin hän huomasi kyyneleeni. »Miehenne
yleinen mielentila, vaihteleeko se huomattavasti synkkyyden ja
iloisuuden välillä?» kysyi lääkäri merkitsevästi ja suurella
asianymmärtämyksellä rypistäen silmäkulmansa. Minä selitin, että
synkkyydestä ei ole toistaiseksi mitään tietoa, mutta että iloinen hän
oli rajattomasti, aina vaan yhtä iloinen ja huoleton, aivan kuin
nauttisi elämästä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Tämän kuultuansa
lääkäri ei kysellyt mitään enempää. Asia oli nyt hänen mielestään ihan
selvä. Hän mainitsi, että tapaus on hyvin tuttu lääkeopissa, nimitti
latinalaisen nimenkin, mutta olen sen unohtanut. Tuollaisen iloisuuden
hän sanoi olevan varman merkin ja ennusti, että iloisuutta on kerran
seuraava vastaava mielen synkkyys. Mielentilat vaihtelevat moisilla
potilailla, sanoi hän, niinkuin laineet, jotka milloin painuvat milloin
kohoavat. Hän ei antanut minulle juuri mitään toiveita pikaisesta
paranemisesta, kielsipä vaan pahoittamasta sairaan mieltä ja neuvoi
senvuoksi mitenkään vastustamasta hänen aikeitansa ja päähänpistojansa.
Siinä sitä oltiin. Olin tullut apua hakemaan, ja sen sijaan minun piti
vaan olla vastustamatta mieheni hullutuksia!

Koko tämä asia oli minulle kuitenkin suurta tilintekoa itseni kanssa.
Olin niin eläytynyt mieheni ylenemissuunnitteluihin, että ne olivat
kuin minun omia asioitani. Nyt nousi kysymys: olinko minä tuota
yhteiskunnallista menestystä toivonut hänen vai ehkä vaan itseni
tähden? Suruni ja harmini hukkaan menneistä puuhista oli suuri, mutta
jos todella ajattelin häntä, niin ei ollut niinkään syytä suruun. Sillä
katastrofin päivästä asti hän oli ollut juomatta minkäänlaisia väkeviä,
vieläpä oli tupakoimisenkin heittänyt niinkuin se olisi hänelle ollut
maailman helpoin asia, ja nukkui joka yön kotona--uskotteko--pani maata
kymmeneltä ja heräsi kuudelta, aamusin tuskin voiden hillitä itseään
puhkeamasta ilolauluihin, kuten hän itse sanoi minulle. Ja enkö minä
ollut juuri noista paheista tahtonutkin häntä pelastaa? Mitä minä siis
surin? Tietysti omia rauenneita toiveitani. Olin siis oman itseni
vuoksi hänen menestystänsä tavoittanut. Ja olisinko todellakin nyt
vielä koettanut saada hänet luopumaan omista aatteistaan ja taas
antautumaan asemain tavoitteluun, vaikka tiesin, että mikään sellainen
menestys ei voinut antaa hänelle voimaa paheista luopumiseen! Olisinhan
silloin menetellyt niin kierosti kuin suinkin voi. Pelastamisen
asemesta olisin syössyt turmioon!

Edessäni ei siis ollut muuta valittavaa kuin antautua ottamaan lähempää
selkoa siitä mitä hän oikeastaan tarkoitti ja löytää jotakin elämisen
ja olemisen mahdollisuuksia tässä asiain täydellisessä mullistuksessa.
Vaimo seuratkoon miestänsä, sanovat vanhat ja minäkin tietysti pidin
sellaista sääntöä vanhentuneena; mutta mitä voi vaimo muuta, jos hän
nimittäin miestänsä todella rakastaa? Siinäpä sitä oikein koetellaan,
rakastaako vaimo miestänsä vai ei. Mutta jos luulette, että minun oli
helppo suorittaa tämä koe, niin suuresti erehdytte, se oli vaikea,
vaikeampi kuin mikään koskaan on ollut. Ajatelkaa asemaani. Kaikki,
kaikki meni nurin, aikomukset, suunnittelut, laskelmat, kaikki
ponnistukset ja kustannukset, joita oli tulevaisuuden varalle tehnyt,
ajatukset, tunteet, mieliteot--kaiken, kaiken piti muuttua. Mitä oli
tottunut ajattelemaan tai tuntemaan, sitä ei enää saanut ajatella eikä
tuntea, sitä ei enää ollut, se oli haudattu ainiaaksi... Sanalla
sanoen: ihminen on kasvanut niinkuin kasvi muiden mukana aukeutta ja
valoa kohden, yhtäkkiä tulee käsi, taivuttaa toisaalle ja sanoo: kasva
tuonne! Hyvä, kasva, mutta mistä ottaa siihen voimaa ja elämänhalua?
Ihminen ei ole yksin eikä muista irrallinen. Hän on myöskin sitä, mitä
muut hänestä ajattelevat ja odottavat. Ja vaikka ei tulevaisuuden
suunnitelmista puhu kenenkään syrjäisen kanssa, on maailmalla kuitenkin
aina joku määrätty ajatus ja odotus tuon ihmisen suhteen, josta hän on
äärettömästi riippuvainen, hän pitää pyhimpänä tehtävänään toteuttaa
tuo ajatus ja odotus, hän taistelee sen täyttämiseksi kuin henkensä
edestä, se on hänen salainen kunnianasiansa, se on hänen kaikkensa
kaikessa, voimansa, elämänhalunsa. Mitä odotti maailma minulta? En
puhunut kellekään aikeistani Sashan suhteen, mutta kuitenkin ajatteli
maailma: hän aikoo tehdä tuosta juoposta ministerin, katsokaamme
onnistuuko hän! Minä tiesin, minä tunsin että maailma niin ajattelee,
ja se oli koko minun elämäni, minä olin kuin arenalla, minä taistelin
toteuttaakseni maailman odotuksen, mitään muuta elämää ei minulla
ollut. Keikauksen jälkeen tuli maailma vieläkin uteliaammaksi--
tietysti! Sisareni neuvoivat minulle avioeroa, ja lakimiehet pitivät
sitä aivan helppona saavuttaa. Mutta--millä syyllä olisin sen voinut
tehdä, kun mieheni oh tavallaan pelastunut eli oli siis tapahtunut
juuri se minkä vuoksi minä tahdoin hänelle uhrautua?!

Sukulaisteni kauhistus kasvoi ylimmilleen, kun me muutimme
pääkaupungista ja asetuimme maalle. Minä itse en suinkaan vähimmin
kärsinyt tästä. Se nosti mullistuksen kukkuroilleen. Kadotin sanan
täydessä merkityksessä en ainoastaan entistä ajatus- ja
tunnemaailmaani, vaan suoraan silmistäni kaiken sen, mihin ne olivat
ennen katsoneet, entiset ihmiset, entiset ystävät, entisen seurapiirin,
tutut kotikadut, rakkaat oleskelupaikat, totutut illanvietot,
teatterit, konsertit, jotka olivat olleet minun oikeata hengitysalaani.
Ja sijaan nousi silmieni eteen oudot metsät, koivikot, lumiarot,
nukuttava hiljaisuus, hitaat, harvasanaiset talonpojat...

Mikäs siinä auttoi? En ole koskaan voinut olla toimetonna. Hiljaisuutta
ja tyhjäntekemistä kammoon enemmän kuin mitään muuta. Rupesin
todellakin talouspuuhiin, uskotteko, menin niin pitkälle, että keitin
ruokia, jopa pesin astioitakin--se on aina ollut erikoisen kauhuni
esine. Mutta minulla on semmoinen luonto, että innostun kaikkeen mitä
ikinäni teen, ja niinpä kävi tässäkin. Tiskasin, pesin, kesät kaiket
puuhasin puutarhassa, minuun kasvoi tietämättäni aivan kuin uusi
luonne, uusia asioita aloin rakastaa, intohimoisesti rakastaa.
Puutarhamme oli syvän joen rannalla korkean pensasaidan ympäröimänä
joka suunnalta. Pensasaitain takana kasvoi ikivanhoja lehmuksia, joten
siellä oli kuin maailman suojatuimmassa ja hiljaisimmassa paikassa.
Aurinko paahtoi sanomattoman kuumasti ja kasvullisuus oli omituisen,
maasta itsestään nousevan kosteuden vuoksi niin rehevää, etten ole
missään myöhemmin sellaista nähnyt. Se oli kuin minun toinen kotini,
minä tunsin siellä joka puun, joka penkin, rikkaruohojen repiminen oli
minun suurimpia huvejani, oletteko koskaan semmoista tehnyt?--no niin,
te siis tiedätte, mikä nautinto on, kun revittyään rikkaruohot ulos
juurineen, kaivelee käsillään maan rivien välistä pehmeäksi ja
kuohkeaksi, penkin reunatkin, ja ojentaa samalla sen suuntaa, ja sitten
näkee kuinka punajuurikkain punavehreät, suonikkaat lehdet loistavat
auringon säteissä tai päästävät ne läpitsensä muuttuen yhä syvemmin
vihreiksi ja punasemman suonikkaiksi, kasvavat suuriksi--suuriksi ja
maa on niiden peitossa vihreää, kaikki hyönteisetkin, jotka niiden alla
kuljeskelevat. Tiedättekö, minä kerran makasin penkkien välisessä
ojassa ja katselin ikäänkuin salaa sinne lehtien alaiseen, syvän
vihreään maailmaan. Siellä oli suloisen hämärää ja lämmintä, ja mikä
elämä! Tuossa hienon hieno, vaaleanviheriä, juovikas mato taitavasti
kortta ylös nousemassa, siinä nopeajalkainen sarviansa heilutteleva
kovakuoriainen, kaikilla kiirettä ja puuhaa, kaikilla omat ihmeelliset
pienoisrotkonsa ja käytävänsä, ihan erilaisissa muodoissa ja
vaihtelevaisuudessa kuin meidän maailmassamme. Tutustuin niin heihin
siellä, etten tahtonut voida irtaantua. Minä makasin aivan alastomana
enkä kuitenkaan pelännyt mitään pistoja. Muurahaisetkin antoivat minun
olla ihan rauhassa, joskus vaan tekivät nopean retken ylitseni, joka
minua sanomattomasti huvitti. En tarvinnut myöskään pelätä mitään
näkijöitä, sillä pensasaidat olivat hyvin korkeita. Ja minä rupesin yhä
useammin ja useammin olemaan puutarhassani alastomana, aivan
alastomana, ja voin vakuuttaa, että mitään pelkoa hyönteisistä ei ole,
kunhan vaan itse asettuu heihin luottavalle ja hyvälle kannalle. Ainoa
paha oli, että joskus mehiläinen takertui tuuheaan tukkaani, joka oli
selässä hajalla, mutta se sattui ani harvoin. Nuori ruumiini ruskettui
pian ja oli mielestäni hyvin, hyvin kaunis. Tunsin olevani yhtä luonnon
kanssa. Se on suuri, se on ääretön nautinto, se on uskontoa. Kun vaan
tulin puutarhaani, syttyi minuun suorastaan vastustamaton halu
riisuutua alastomaksi. Niin saatoin tuntikausia tehdä työtä lapiolla ja
haravalla, sekä pystyssä että kumarassa asennossa, vuoroin istuen,
vuoroin työntäen, vuoroin vetäen, vuoroin makuullakin, ja mielessä koko
ajan omituinen visertämisen tarve, riemu, halu puhjeta ylistyslauluun,
syleillä jotain näkymätöntä, äärettömästi, äärettömästi rakastettua!--
Ja sitten joskus nukkua väsyneenä lämpimälle mullalle, ah! Ei mitään
pelkäämistä, minä vakuutan! Kerran ollessani pitkälläni näin
vieressäni, kuivuneissa ruohoissa, rabarberien alla pienen pienet sysi
mustat silmät. Hiiri! ajattelin, ja olin kavahtaa säikähtyneenä
pystyyn. Mutta maltoin mieleni, kun muistin mitä juuri olin ajatellut:
ei mikään elukka pure, ellei sitä ahdista, ellei se tunne olevansa
vaarassa. Ja vaikka sykkivin sydämin, saatoin kuitenkin pysyä
liikkumattomana. Hiiri lähestyy, nuuskii minun varpaitani, kohoaa siitä
jaloilleni ja tunnen sen sametinhienot kosketukset, näen sen ihanan,
pienoisen käpälän, vaaleanpunertavan, se aina vaan nuuskii minua ja
sitten taas nopeasti etenee pitkin jalkaa, jo on lanteilla, vaikein
kestettävä oli, kun hiiri kulki vyötäisten yli, mutta siinäpä se
varmaan kuuli sydämen kovan tykytyksen, koska se äkkiä hyppäsi syrjään
maahan ja katosi korteikkoonsa...

Junan pitkä vihellys keskeytti harmaan rouvan kertomuksen. Hän alkoi
hätäillen ja huolestuneena katsella ulos, huomasi jotain, nousi
kiireesti, nosteli matkakapineensa hyllyltä, pisteli laukkuihin
kirjansa ja kutimensa, niin että juna pysähtyi asemalle juuri kun hänen
kertomuksensa oli lopussa ja kapineet kootut.

--Mutta kertokaahan pääasia, sehän on vielä kertomatta!--sanoin minä
pahoillani siitä, että meille tuli ero juuri silloin kun uteliaisuuteni
oli äärimmilleen kohonnut.

--Kuinka niin, pääasia? Olenhan sen kertonut!--vastasi hän
pujahtaessaan vaunun ovesta ulos.--Tässä minun on muuttaminen junaa
tullakseni Hankoniemeen, hyvästi vaan ja suuret kiitokset seurasta,
hyvästi, hyvästi!

Viimeiset hyvästit hän sanoi minulle ikkunaan, ollen itse jo
asemasillalla.

Minä tempasin ikkunan auki ja työntäydyin vyötäisiä myöten ulos. Rouva
alkoi perääntyä ja heilutteli kättään hyvästiksi, hänen ihana
hymyilynsä hurmasi minut, olin kuin rakastunut, hän ei ollut minulle
enää vanha, ei harmaa, hän oli nuori, täynnä elämänvoimaa, täynnä
henkisyyttä.

--Mutta sanokaahan toki kuinka tulitte pelastetuksi, huusin minä, kun
juna jo alkoi liikkua eteenpäin.

--Pelastetuksi! Enkö ole sitä sanonut. Jokeni ja puutarhani on minut
pelastanut. Siitä saakka kuin aloin siellä työskennellä, en ole
reumatismista mitään tiennyt, niin, niin, en mitään, olen terve kuten
näette ... hyvästi, hyvästi ... ainoa koko suvussa ... ei mitään
kipuja ... hyvästi ... hyvästi...

--Missä miehenne?--elääkö?--huusin minä.

Mutta rouva ei enää välimatkan vuoksi voinut vastata. Ihanasti
hymyillen ja päätänsä nyökytellen ja kättänsä sen yli heilutellen hän
katsoi jälkeeni, sitten kääntyi ja meni kannoksineen raiteiden yli
toista junaa kohden. Meidän junamme rupesi tekemään käännöstä ja hän
katosi ijäksi näkyvistäni.

Miksi en keksinyt jatkaa matkaa hänen kanssaan voidakseni olla vielä
hänen seurassaan? Miksi en heti noudattanut omantunnon ääntä, kun se
minulle hokemistaan hoki: »ei pitäisi halveksia vähäpätöisimpiäkään
ihmisiä, jokaisella noista vähimmistä voi olla oma suuri kohtalonsa»,
en totellut enkä alottanut aikasemmin keskustelua, että hän olisi
voinut kertomuksessaan pitemmälle ehtiä? Ja että minä olisin ennättänyt
kysellä hänen miehestään ja heidän nykyisestä elämäntavastaan ja
asuinpaikastaan, tai saada tietää edes hänen nimensä. En ole koskaan
jälkeenpäin mitään tietoja näistä asioista saanut, vielä vähemmän häntä
tavannut ja hänen ääntänsä enää kuullut.



»KUOLEMA, MISSÄ ON SINUN OKAAS?»

(Kukan filosofia)


Lensin siemenenä, tulin kai tuulen mukana...

Alenin, alenin, tartuin johonkin kosteaan, sade vei maan rakoon...

Kaksi vastakkaista mielihalua, joista toinen teki toisensa peräti
mahdottomaksi, riehui minussa ja minä paisuin tämän ristiriidan
vaikutuksesta niin, että lopulta tuskaannuin ja halkesin. Toinen
mielihaluni oli ravinnon kaipuu, ja se synnytti minusta juuren, jonka
haarat, etsien, syventyen, yhä laajeten sitoivat minua kosteaan,
pimeään multaan. Toinen oli päinvastoin intoni irtautua siitä kostean
pimeästä mullasta, jälleen ilmoille noustakseni, jälleen liikkeelle
päästäkseni, jälleen vapautuakseni. Ja se kaipuu kasvatti runkoni.

Näin heräsin uuteen elämään, ratkaisemattoman ristiriitani ihmeelliseen
sovitukseen: saan ravintoa mullasta, mutta en ole sentään mullassa;
juureni tähden en pääse paikaltani, mutta sentään tunnen kuinka jokin
ihanan lämmin ja kuiva hivelee lehtiäni, jotka olen kasvattanut
ikikaipuun vertauskuvaksi: minulta sammunutta valoa tavottaviksi,
vapauteen kurottaviksi käsivarsiksi.

Sillä jos joku luulee, että olin uudessa elämässä valon ja irtautumisen
kaipuuni kadottanut, se suuresti erehtyy. Se kaipuu oli päinvastoin
muuttunut elämäni sisimmäksi sisällöksi. Siitä kaipuusta syntyi alati
anovien ja rukoilevien lehtieni keskelle pieni nuppu, joka sitten
eräänä kauniina päivänä, keskipäivällä,--voi ihme!--puhkesi, avasi
värikkäät lehtensä ja minä näin valon, näin auringon täydeltä terältä.
Suoraan minuun se katsoi ja minä siihen, välittömästi, suoraan
elämänantajan hehkuvaan, kuumaan sydämmeen!

Ja seurasin sen kulkua aamun noususta päivän laskuun, katsettani siitä
kääntämättä. Yöksi vedin terälehteni umpeen, mutta uuden aamun
noustessa jälleen näin aurinkoni silmästä silmään ja taas join elämää
sen hehkuvista säteistä.

Ja niin muuttui elämäni sulaksi nautinnoksi ja minä aloin unohtaa, että
kaipuuni olikaan paitsi valoa vielä jotain irtautumista tarkottanut.

Vaan suuri elämännautintoni ja päivän kuumat säteet yksissä neuvoin
kasvattivat sisimpään, peitetyimpään ytimeeni pisaran kaikkein imelintä
nestettä. Ajattelin: onkohan se elämän nestettä minulle itselleni,
etten ikinä, en ikinä tästä onneni nautinnosta pois kuolisi? Ja
tuoksuin onnesta, varjelin pisaraani kuin aarretta. Kasvatin heteeni
kiinteiksi vartijoiksi sen ympärille ja emini nielun paisutin melkein
läpipääsemättömän ahtaaksi sen päälle.

Ja puhkesin onneni täyteen kukoistukseen.

Tunsin, että jotakin oli tulossa, mutta mitä se oli, en aavistanut.
Niin aavistaen voi tuntea vaan se, joka tuntee suurta, suurta onnea.

Eräänä päivänä, kun oli vähän märkää ripotellut ja minä, peläten
koko-päivän-sadetta, olin jo painanut pääni alas, ettei vettä olisi
päässyt minun niin runsaspölyiseen, hentoon heteistööni, aurinko äkkiä
välähtikin esille entistä kuumemmalla ja kirkkaammalla voimalla.
Onnellisena nostin pääni, ja tuskin ehtivät verholehteni kuivaa, kun
tuli se, jota olin aavistanut...

Minä tuuperruin ja nuokahdin melkein maahan asti...

Herranen aika, saako niin tulla!--En ehtinyt ummistaa terääni... Ja
kuinka rajusti! Ei--ei! Koko heteistöni menee sekasin! Pöly kaikki
mullin mallin! Mitä haet sinä? Sitä pisaraako? Vallaton, ei
milloinkaan, ei milloinkaan! Se on aarteeni, se on onneni, se on
elämäni! Pysähdy pörriäinen! Ei, ei aijotko sisääni tunkeutua? Seisatu!
Mieletön mettiäinen, mitä teet sinä? Ai, ai,--ei, ei!

Se puhkasi minut. Se runteli minut. Se tunkeutui syvimpään, perimpään
pohjaan ... ja otti! Otti pisarani?

Voi minua! Kallelleen on pääni nuokahtanut, yksi terälehdistäni roikkuu
irrallaan, heteissäni suuri sekasorto, toiset poikki, toiset rikki,--
emi sydämmeni auki, täynnä sekaantuneen hedepölyn tahraa...

Meni kauneuteni, meni tuoksuni, meni haluni päivään katsoa ja sen
kulkua seurata... Vieras oli minulle sen säde, tunnoton sen lämmön
kosketus. Oliko päivä taikka yö--yhtäkaikki minulle. Itkin kohtaloani,
luulin kuolevani. Vääryydeltä näytti kuolemani.

Mutta siihen kohti, missä pisarani ennen säilytin, nyt alkoi
kihelmöiden nousta niinkuin pientä rupea. Sitten pallosiksi erottuivat.

Mitäs tämä?--ajattelen. Tunnen: jokin kasvaa minussa, nopeasti,
monilukuisena... Tarvitsevat minun nesteitäni, käyvät yhä raskaammiksi.
Varreltani, haluttomuuteen herpauneelta, uutta ryhtiä ja ojennusta
kysytään. Valon voimaa heille imeäkseen lehtien täytyy levetä,
tummeta...

Heteitten ja terälehtieni pudottua olin luullut onneni jo menneen. Minä
houkka! Onni tuhat kertaa suurempi on kannettavanani: elänhän nyt
jotain varten! Heitä armaitani, lapsiani varten. Mitä tekisinkään enää
terälehdilläni ja kauneudellani kaikella?

Yksi huoli vaan, sekin rakas, koska heitä tarkottaa:

En saa maasta ravintoa tarpeeksi kaikille, liekö vika mullassa vai
juurissani. Laajennan juuriverkkoani, kaikkiin suuntiin uudet haarat
lähetän, ja niiden päät tuhansiksi rihmasiksi hajotan: niukkana on
ravinto, ehtyy mujujen voima, loppuu multa lokeroista. Salaan sitä
heiltä, levitän yhä uudet juuriverkot, uudet haarat, uudet rihmaset
hajotan, etteivät he, ylimmällä latvallani nuokkuessaan, sinä ilmoisna
ikänä minun huoliani huokailisi.

Suljenko heidät kuoreen, peitänkö koteloon, ettei myrsky vie? Ei, en
sulje kuoreen, enkä peitä koteloon: eivät päivää näkisi, eivät kuulisi
sateen rapinata korteikossa. Vaan peitän heistä jokaisen hienoilla
untuvaisilla, keveillä-keveillä terhenhöyhenisillä varustan, ettei
päivä polta eikä vesi vahingoita. Ja sitten pienillä-pienillä hakasilla
sidon itseeni.

Mutta ihmeitä on kukan elo täynnä.

Eräänä kauniina aamuna, kun kaste juuri oli kuivanut,----puh!--he
irtautuivat minusta... Ja mitä näen minä,--nousivat ilmaan,
kasvattamani untuvaiset siipinänsä.

Lapseni, lapseni, minne te--? Jätättekö minut--!

Mutta he--kuulivatko jotain vai näkivät jotain, jota en minä enää voi
nähdä enkä kuulla--he vaan kohosivat ja aamutuulen vieminä hiljaa,
tasaisesti etenivät ... etenivät ... hajosivat ... katosivat...

Olin antanut heille sen irtautumisen, joka oli ollut unelmaini unelma.

Itse puolestani tuskin voin lasteni lähdettyä kunnolleen enää
seistakaan. Vähinkin tuulenhenki huojuttaa ja kaataa melkein maahan
asti, en jaksa nousta. Lehteni lakastuvat, rungolleni hiipii ruoste
ruskea. Mutta armas on kuolemani, heidän valoista onneansa ajatellen.



LEIPÄKANNIKKA


Kuka oli syypää Kristuksen tappamiseen? Sekö mies, joka hänet 30
markasta antoi ilmi. Annetaan Juudaksen olla. Hän oli ehkä köyhä mies,
vielä päälliseksi perheellinen, ja salapolisin virka oli ehkä hänen
ainoa tulolähteensä. Onko sitäpaitsi valtion ja isänmaan palveleminen
salapolisina häpeällistä? Sentähden, joka Juudasta moittii, hän on
julkikapinassa valtiojärjestystämme vastaan. Juudas oli tyhmä, kun
hirtti itsensä, sillä hänelle oli asianomaisella taholla jo ehdotettu
kunniamerkki virkaintoisuudeata.

Kuka oli siis syypäänä kauheaan tekoon? Nekö sotamiehet, jotka
plutonapäällikkönsä komentamina marssivat yöllä Juudaksen osottamaan
paikkaan, vangitsivat Kristuksen, pistivät piikit hänen käsiinsä ja
löivät ristipuuhun? Mikä perusteeton syytös! Eikö vasta pari vuotta
sitten Saksan keisari korkealta valtaistuimeltansa sanonut palvelukseen
kutsutuille rekryyteille: »tietäkää että sotamiehen täytyy olla valmis
esivallan käskystä hetkenä minä hyvänsä ei ainoastaan vihollista, vaan,
jos tarvitaan, omaa veljeänsä ja isäänsäkin ampumaan!» Ja eikö ihan
eilen tai toissapäivänä tätä periaatetta ole käytännössä noudatettu
kaikkialla muualla? Kuka uskaltaa väittää, että Getsemanen sotamiesten
olisi pitänyt tehdä lakko?

Jos siis sotamiehet ovat ainoastaan käskyn toimeenpanijoita, niin
syyllinen kai on se, joka toi vangitsemiskäskyn kasarmiin. Vallesmanni
toi kuvernöriltä käskyn kasarmiin. Tai sanokaamme suoraan:
kenraalikuvernööri käski. Siihen pysähtykäämme.

Mitä vallesmanniin tulee, niin oli hänellä tietysti perhe ja lapset ja
aivan vähän palkkaa, mutta jos hän olisi virastaan luopunut, niin olisi
sekin vähä mennyt. Hän toimi sitäpaitsi ainoastaan käskyläisenä, eikä
ottanut edes punnitakseen mitään muita mahdollisuuksia. Sama on
kuvernörin laita. Vai olisiko valantehneen käskynhaltijan pitänyt
punnita annettua käskyä.

Kenraalikuvernöristä, Pilatuksesta, taas tiedämme, että hän enin
kaikista tunsikin omantunnon epäilyksiä, ja teki parastaan päästäkseen
koko asiasta. Vasta sittenkuin hänelle huomautettiin, että Kristus teki
itsensä kuninkaaksi ja oli siis kapinoitsija, myönsi Pilatus, että
hänen keisarillisena luottamusmiehenä täytyy tuomita. Hän olisi muutoin
suinpäin lentänyt asemastaan, menettänyt virkansa ja eläkkeensä. Eikö
hänen olisi sittenkään pitänyt tuomita? Helppo sanoa. Hauska olisi
tietää kuka meidän päivinämme jonkun pienen velvollisuuksien
ristiriidan tähden on valmis luopumaan kokonaisesta maakunnasta! Vielä
vähemmän kokonaisesta valtakunnasta.

Piispatko siis ja konsistorion jäsenet, jotka Pilatukselle huusivat:
ristiin naulitse hänet! Mutta voiko heitäkään syyttää? Sillä olihan
päivän selvää, että »jos tuo ihminen saa sinänsä olla, niin roomalaiset
tulevat ja hävittävät koko kansan». Vai kuka meidän päivinämme, nähden
että koko kansa on häviön partaalla, sittenkin menettelisi oikein
ainoastaan siksi, että se on oikein, kävi kansan miten kävi? Kylläksi
hengen miehet omantunnon äänen tiesivät, mutta nytpä ei ollut siitä
kysymys. Arkkipiispa (Kaifas) sanoi konsistorion neuvottelussa
nimenomaan; parempi on että mies häviää, kuin että koko kansa häviää,
eli että politiikka on korkeampi kuin oikeus ja omatunto. Jos taas
mieli menetellä omantunnon mukaan, riippumatta seurauksista, niin on
parasta luopua arkkipiispan asemasta. Tämä tie olisi tietysti
jokaiselle avoinna; entä leipäkannikka? Kaifas ei ollut tottunut
ruumiillisin voimin leipäänsä hankkimaan; hän eli rovastikuntain
tuloista, saarnoillansa ja päällikkyydellänsä;--miten hän olisi
toimeentullut ilman palkkaa ja eläkettä? Hän johti siis mietelmänsä
tämmöiseen tulokseen: jos luovun leipäkannikasta, niin kansa hukkuu. Ja
niin ollen oli hänen pyhä velvollisuutensa pysyä leipäkannikassa.

Emme siis voi mihinkään muuhun päätökseen tulla, kuin että syyllinen
Kristuksen kuolemaan oli leipäkannikka. Ei Juudas, eivät sotamiehet,
eivät vallesmannit, eivät kuvernörit, eivät piispat, eivätkä
arkkipiispat, vaan leipäkannikka, eli se seikka, että ihmiset
leipäkannikan asettavat korkeammalle kuin omantuntonsa. Niinhän se on
vielä tänäpäivänä. Vai kukapa palvelisi sensorina, polisina,
santarmina, valtiopappina, ellei siitä olisi tuloja enemmän kuin
tavallisella työmiehellä? Kahden ja puolen markan päiväpalkasta tuskin
kukaan rupeisi sananvapautta kuristamaan tai kotitarkastuksia
toimittamaan tai saarnaamaan vastoin vakaumustaan. Mutta kymmenestä
markasta ja siitä eteenpäin löytyy näihin virkoihin hakijoita kosolta.
Ja jos valtiomahti tänäpäivänä tahtoisi uudestaan ristiinnaulita
(nykyään kai hirttää) Kristuksen, niin olisi siihen kätyreitä yllin
kyllin.

Näitä asioita silmällä pitäen käy selväksi, missä tarkotuksessa Kristus
puhui niin paljon juuri leipäkannikasta. Hänen vuorisaarnansa koko
ponsi on tässä opissa: »Ei ihminen voi palvella yhtaikaa Jumalaa ja
mammonata; sentähden älkää pitäkö huolta leipäkannikasta, vaan
järjestäkää ensin yhteiskuntanne omantunnon mukaan, niin kaikki hyvät
teille annetaan». Alkuperäiset sanat ovat luettavina Mateuksen
evankeliumin 6:nen luvun 24-33 värsyissä.



KUNINKAITTEN SEURASSA


Isäni oli sotaherra ja valkeankotkan ritari. Mutta hän oli sydämmessään
kansanmies, ja pani minut suomalaiseen kouluun, jossa oli enimmäkseen
talonpoikaisten ja käsityöläisten lapsia. Melkein kaikki olivat paljon
kookkaampia kuin minä, rotevampia ja vanhempia, ja muutamia heistä
sanottiin kuninkaiksi.

Ei heitä sanottu kuninkaiksi samoista syistä kuin oikeita kuninkaita.
Sillä eivät he päässään kruunua eivätkä kädessään valtikkaa kantaneet,
eivät paashit pidelleet heidän purppuratoogansa liepeitä, eivätkä
suopelit olleet henkeänsä ja nahkaansa antaneet tämän toogan
koristeiksi. Vaan he olivat sellaisia kuninkaita, joiden henki haisi
tupakalle, kun he tulivat tunnille, ja jotka uskalsivat
luokkahuoneessakin, juuri ennen opettajan saapumista, aukaista uunin
pellit, ja maassa kyykkysillään istuen vetelivät paperossista nopeita
haikuja, puhaltaen savun uuninpesän vetoiseen nieluun. Tosin taisi nimi
johtua siitäkin, että he olivat aina pallonlyönnissä kuninkaina. Mutta
heidän pääkuninkuutensa oli siinä, että he aina ja jokapaikassa olivat
opettajia vastaan, ja pitivät kaikkia siivoja ja ahkeria mammanpoikia
alamaisinaan.

Kunnioitukseni ja ihailuni näitä kuninkaita kohtaan kasvoi luokka
luokalta yhä suuremmaksi. Sitä suurempi oli kuitenkin suruni sen
johdosta, että he, mitä ylemmäksi tultiin, vetäytyivät minusta
erilleen. Heillä rupesi olemaan erikoisvehkeitä koulun ulkopuolella,
joihin he eivät minua koskaan vihkineet. Arvattavasti he eivät
luottaneet minuun, vaan epäilivät, että jotain voisi tulla tiedoksi
opettajistolle vanhempieni kautta, jotka olivat opettajien
personallisia tuttuja. Kuinka lieneekään ollut, viimeisillä luokilla
meidän eromme kehittymistään kehittyi. Kuninkailla oli keskinäisiä
aikeita, yhteisiä puuhia, ja usein he menivät koulun loputtua suuressa
joukossa salaa minulta jonnekin--en tiedä minne. Totuin tähän asiain
tilaan vihdoin, niin etten edes enää udellutkaan minne he kulloinkin
menivät.

Mutta sitten tapahtui luokan ja opettajiston välillä suuria rettelöitä
erään petosjutun vuoksi, joka oli huomattu tutkinnoissa. Opettajille
tuli tärkeäksi saada syylliset ilmi. Pantiin toimeen ankaroita
tutkistelemuksia. Kuulusteltiin kaikkia yhteisesti ja jokaista
erikseen. Mutta opettajain yrityksistä huolimatta--ilmiantoa ei
tapahtunut. Silloin saapui rehtori luokan eteen ja ehdotti, että
syyllinen ilmaistaisiin koko luokan puolesta, joten ei kukaan
yksityinen tulisi esiintymään toverinsa ilmiantajana. Muussa
tapauksessa uhkasi rangaista koko luokan. Hän kehotti siis luokkaa
pitämään kokousta ja tekemään päätöksensä, ja poistui.

Me pidimme käytävissä kokouksen--meluisan kokouksen.

Ja päätös tuli huimaavan rohkea: ei, vaikka joka mies erotettaisiin!

Oli ilta, kun jälleen kokoonnuimme luokkahuoneeseen rehtoria
odottamaan.

Tyyneyttä teeskennellen hän astui luokan eteen kuivana, iänikuisessa
harmaassa puvussaan, suupielet tällä kertaa kalpeina,--mikä ilmaisi
hänen sisällistä kiihotustaan. Verkalleen hän astui ihan luokan eteen,
hieroen niskalihaksillaan ahdasta alaspäistä kaulustansa--kuten hänen
oli tapana. Hän asetti molemmat kätensä tuolinkarmille ja alkoi
odotellen huojuttaa tuolia edestakaisin sen etujalkojen varassa.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi äsken vielä niin meluisassa huoneessa,
eikä kukaan liikahtanut siitä asennosta mihin oli jähmettynyt. Yksi
ainoa kaasuliekki palaa sihisi luokan yläpuolella. Se valaisi niiden
päälakeja, jotka istuivat juuri sen alla. Etäämmälle näkyi yhä
himmeämpinä kasvot kasvojen vieressä. Huone oli suuri ja kolkko.

Kun ei kukaan noussut luokan vastausta antamaan, kysyi vihdoin rehtori
pahaa ennustavan hiljaisella nenä-äänellä:

--Kuka siis on syypää siihen teille kaikille tunnettuun
petosyritykseen, joka tapahtui koekirjotuksessa tämän maaliskuun 13
päivänä?

Sama kuoleman hiljaisuus.

Vasta nyt näytti jokainen ymmärtävän missä vaarassa oltiin.

Ja niinkuin hiiret ennenmuinoin olivat unohtaneet päättää kuka heistä
panisi kellon kissan kaulaan, niin olimme mekin unohtaneet päättää kuka
meistä oli astuva rehtorille kieltävää vastausta antamaan. Kokouksessa
oli siitä kyllä tainnut olla vähän puhetta, oli ehdotettu useampia,
vieläpä oli joku kuninkaista minuakin maininnut, mutta minä otin asian
pilaksi, sillä niin suurta kunnioitusta en toki olisi odottanut--minä,
jolle ainoalle ei edes oltu uskottu ketkä kuninkaista syyllisiä
oikeastaan olivatkaan.

Nyt sitä vastoin välähti minussa ajatus, että yhdellä iskulla saavutan
kuninkaitten luottamuksen. Sillä hetkellä jännittyivät kaikki sieluni
voimat ja minä keksin diplomaatisen vastauksen, joka todella pelasti
meidät samalla sekä onnettomuudesta että antautumisen häpeästä.

Kaikki hämmästyivät, kun näkivät minun nousevan ylös.

--Luokka antaa kieltävän vastauksen, sanoin minä.--Ilmiantajaksi ei
meistä kukaan rupea, ei yksityisesti eikä liioin luokkana!--Ei vaikka
joka mies erotettaisiin, lisäsin vielä.

Sanoin ja istuin. Rehtori kalpeni. Pitkän aikaa hän seisoi
äänettömänä ja hieroi kaulustansa. Sitten meni sanaakaan sanomatta
opettajahuoneeseen; sillä kouluneuvosto oli asiaa varten koolla.

Ja muutamien tuskallisten minuuttien jälkeen meille annettiin tieto,
että neuvosto oli päättänyt vielä kolme päivää odottaa tunnustusta ja
muussa tapauksessa erottaa koulusta joka viidennen oppilaan.

Minä olin päivän sankari. Minua lyötiin olalle, minusta sanottiin: kas
se on mies! Ja kulkiessamme parvissa pois koulutalosta,--kun kaduilla
sytyteltiin iltalyhtyjä,--näin ja kuulin, ettei ainoastaan siinä
parvessa, jossa minä kuljin, vaan myös edelläni ja takanani kehuttiin
minua.

Kuninkaitten parvi kulki edellä, ennätti lyhdyn alle kadun kulmaukseen
ja piti siinä lyhyen neuvottelun. Kun me tulimme kohdalle, sanoi
kuningasten kuningas, että eikö mentäisi Majefskiin. Mutta Majefski
taisi olla jokin juomapaikka. Ymmärsin heti, että siinä nyt minulle
tarjottiin avain heidän sisimpään toveruuteensa. Tule meidän kanssamme
juomaan ja osota että olet hylännyt sen mittapuun, jonka mukaan
opettajat arvostelevat siveyttä, niin me sinut tunnustamme!

Me menimme eräälle harvinaiselle ja hämäränpuoleiselle poikkikadulle.
Kapean portin läpi pujahdimme lankkuaidan ympäröimälle mäkipihalle, ja
nousimme jyrkkiä rappusia myöten puisen talon toiseen kerrokseen.
Huone, johon tulimme, oli suurenlainen, mutta hyvin matala ja pimeästi
valaistu. Huonekalut olivat alkujaan kai esittäneet jotain punaista
komeutta, mutta olivat aikain kuluessa saavuttaneet samallaisen
rasvaisen täpläisyyden kuin seinäpaperit ja muinoin valkea pöytäliina.
Kun olimme istuneet pöydän ympärille ja kauan aikaa juhlallisina
odottaneet, aukeni ovi, ja eräs naishenkilö, jonka puku oli
täyteläisten rintain alta samalla tavalla tummentunut kuin sohva ja
pöytäliina, kantoi sisälle ison tarjottimen. Se oli täynnänsä kiliseviä
laseja, keskellä oli kannu höyryävää vettä, suuri sokeriastia ja
karahvi keltaista konjakkia.

En ollut eläissäni vielä tämmöistä juomaa ottanut suuhuni. Kuuma vesi
ynnä konjakki maistui minusta kamalan pahalta. Ja minun oli suuresta
onnesta huolimatta perin vaikea pitää suupieliäni hymyssä; ne
kiertyivät ihan vinoon--pöytäliinan, tuon naishenkilön ja nyt vielä
tämän kitkerän sokeriveden takia. Join sentään urhoollisesti kokonaisen
lasillisen, ja minulle laitettiin uutta.

Nyt rupesi yksi kuninkaista laulamaan erästä hyvin pitkää laulua
kolmesta juutalaisesta, jota laulua en ollut ennen koskaan kuullut:

»Det var en gång tre ju-u-dar, ju-ju-ju, ju-ju-ju, ju-ju-ju, tre
ju-udar, det var en gång tre ju-udar».

Ensin tuntui tuo renkutus hirmuisen typerältä. Mutta kuningas otti
alusta ja taas alusta, ja yhä ryhdikkäämmin sekä vaati jokaista
yhtymään loppusäkeeseen. Kun olimme toistaneet laulua puolikymmentä
kertaa, alkoikin se saada merkillistä lentoa ja vauhtia. Mitä enemmän
tahti varmistui, sitä selvemmin siinä alkoi tuntua joku salattu
sisällinen rytmi. Ja tämä nostattava rytmi muuttui jonkinlaiseksi
vertauskuvaksi meidän toveruudestamme, meidän yhteisestä uhmastamme
opettajia vastaan.

»Den förste hette Abraham, a-a-a, bra-bra-bra, ham-ham-ham, Abraham,
den förste hette Abraham!»

Hei vaan! Kippis!

Yksi kuninkaista pani kätensä minun olalleni ja jatkoi laulua. Minä
katson eteeni ja laulan ja näen hänen ja muiden yhdellä tavalla suu
auki, silmät pullollaan laulavan, ja minut tempasee jokin repäisevä
ilonpuuskahdus, avartava ilonvavahdus. Ensi kerran tunnen, että nuo
toverien tutut koulupenkeillä kuluneet takit ja liivit, nuo jokapäivä
nähdyt hiustupsut, nuo ulkoaopitut nenät, silmät ja äänet ovat todella
varsinaisten ihmisten, ystävien, eikä ainoastaan koulupoikain. En
voinut olla ottamatta kaulasta sitä kuningasta, joka äsken oli pannut
kätensä minun olalleni. Hän ei lainkaan oudostellut sitä, vaan
herkeämättä laulamasta--voimainsa yltäkylläisyydessä nosti minut maasta
ja kantoi ympäri huonetta, sekä laski sitten taas alas. Uusi, ennen
aavistamaton toveruus ja uskollisuus yhdisti meidät toisiimme tänä
iltana.

»Den andra hette Isakob, i-i-i, sa-sa-sa, kob-kob-kob, Isakob, den
andra hette Isakob!»

Kuninkaat kilistelivät laseja minun kanssani ja kuninkaitten kuninkaat
rupesivat tasa-arvoisiksi ystävikseni. Kaikki sinukset ja cosinukset,
kaikki logaritmit ja geometriset sarjat, kaikki oratio obliqvat ja
Westfalin rauhat ne menivät pieniksi ja mataliksi, ne kadottivat sen
merkityksen, minkä opettajat pitkinä, harmaina kouluvuosina olivat
yrittäneet niille antaa, asettuessaan elämän ja meidän välillemme ja
sanoessaan: ainoastaan sinusten ja cosinusten kautta kulkee tie
elämään. Ei! Elämä oli tässä meidän toveruutemme uhmassa. Pieneksi
keräksi meni koko opettajisto ja vieri pois tieltä meidän koskena
kohisevan vapaudenlaulumme tärisyttävästä voimasta:

»Den tredje hette Jakobin, ja-ja-ja, ko-ko-ko, bin-bin-bin, Jakobin,
den tredje hette Jakobin!»

Lauloimme yhä ja yhä uudestaan, kunnes emme enää malttaneet pysyä
paikoillamme. Muutamat rupesivat laulun ohella voimiansa koettelemaan
nostamalla nojatuoleja ilmaan yhdellä kädellä ja yhdestä jalasta: ja
laulun tahtiin sekaantui yhä kimakampia hihkahduksia. Sakean
tupakinsavun vuoksi ei enää näkynyt kuin epäselviä, savussa sikin sokin
hyppeleviä olentoja, tai oikeammin sanoen ikäänkuin yhteydettömiä,
irrallaan olevia ruumiinjäseniä, huitovia käsiä, läheneviä ja eteneviä
naamoja, jotka vihdoin kaikki lauluntahdin jätettyään huikeasti
ääntelivät omiansa.

Muuta en sitten enää muista tästä merkillisestä illasta kuin sen lopun.

Minä menin ulos vilvottelemaan ja kun tulin pimeälle pihatörmälle,
muistan, kuinka melu yhtäkkiä vaihtui syvään hiljaisuuteen, ja äänetön
tähtitaivas katsoi pimeästä suoraan lakittomalle päälaelleni ja
silmiini.

»Se on hyvä»--sanoin minä taivaalle--»ole sinä vaan siellä!»

Kun rupesin astumaan, niin joka askeleella luulin maan olevan kauempana
kuin se oli, joten jalkani siihen ennen aikaa hauskasti töksähtelivät.
Minua huvitti suuresti, etten voinut seista horjumatta paikallani.
Aidan takaa himmeästi paistavan katulyhdyn valossa poksahteli
hengitykseni höyry ilmaan keväisen yön pakastuksessa. Katselin
myhäillen tuota muka niin erinomaisen suoraa aitaa ja ajattelin, että
sekin, niinkuin cosinukset, oli oikeastaan paljon vähäpätöisempi laitos
kuin kuvailtiin, ja että siis myös sen hajottaminen maan tasalle olisi
sangen suotavaa ja paikallaan. Rupesin rynnistelemään sitä vastaan,
mutta se ei huojunut. Löysin tangon ja pujotin sen portinpuoliskon
alle, aikomuksessa nostaa koko portin saranoilta.

Samassa tulivat kaikki pojat ulos. He olivat lähdössä.

Mitä sinä rytyyttelet?--kuulin minä jonkun tovereista sanovan ja
minulle pantiin lakki päähän. Toinen kysyi minulta: »Mistä vihat?»

Minä sanoin:

--Se on hävytöntä!

He kysyivät:

--Mikä on hävytöntä?

Minä vastasin:

--Nämä portit täytyy nostaa saranoilta, että ihmiset pääsee kulkemaan.

Ja samassa toinen isoista portinpuoliskoista irtautuikin
yläsaranastaan, ja kallistui pahasti retkalleen alemman saranan varaan.
Nyt ei pikku ovi, joka oli isossa portinpuoliskossa, lainkaan päässyt
aukenemaan. Pojat kävivät käsiksi isoon porttiin, nostaakseen sen
jälleen paikoilleen. Mutta se höltyi alemmastakin saranasta ja kaatui
suuresti rämähtäen katukäytävälle. Laajalti kajahtelivat tyhjät kadut
öisessä hiljaisuudessa.

--Prrrr--Polisi!--prr--pr--pr--Toinen polisi!--Prrr--kolmas!--prrrr--
joka suunnalta!

Me käpälämäkeen.

Minne kaikki yhtäkkiä ennättivät kadota, en tiedä,--loukkoja löytyy
onneksi aina, kun pojat niitä tarvitsevat,--mutta minä ainakin jouduin
kahden kuninkaan väliin, jotka tarttuivat minuun kainalojen alta ja
läksivät juoksuun.

Pääni upposi hartiain väliin ja vilistävät jalkani tuskin ulottuivat
maahan, kun he minua kummaltakin puolen kannattaen huikeassa lennossa
etenivät kotiani kohden. Siellä he auttoivat minut lankkuaidan yli--
sillä oven avaamiseen ei ollut aikaa,--ja itse häipyivät
kuulumattomiin. Seisoin henkeäni pidätellen aidan takana. Kuulen kuinka
poliisi juoksee kulman ohi, meidän kadullemme poikkeamatta. Ei siis
tavottanut heitä. Ja minä huokasin kevennyksestä. Nyt, luulin, on
onneksi kaikesta päästy. Mutta voi kauhistusta!

Seuraavana päivänä ilmestyi poliseja kouluun. He olivat päässeet
perille, että yölliset mellastajat kuuluivat meidän kouluumme. Nimiä
eivät olleet saaneet tietää.

Ja rehtori lähetti vahtimestarin tiedusteluretkelle, ja vahtimestari
palasi ja oli tainnut käydä Majefskissa, sillä hän toi rehtorille
tiedon, että mellastajat olivat olleet meidän luokkalaisiamme. Nimistä
ei hänkään ollut saanut tietoa.

Mutta kun minä vihdoin tahdoin mennä tunnustuksille, näyttivät
kuninkaat minulle nyrkkiä, sillä he pitivät sellaista niin perin
tyhmänä aikeena.

Kuninkaitten mielestä oli päivän selvää, että jos yhden tai kahden
kaikissa tapauksissa piti erota koulusta, niin erota piti tietysti
niiden, joilla tietojensa puolesta oli vähin toiveita päästä luokalta
ja sittemmin yliopistoon. He neuvottelivat keskenään. Kahdella heistä
oli todellakin vähänlaisesti toiveita. Nämät menivät rehtorin puheille
ja ottivat kaikki niskoillensa, sekä petoksen että nyt tämän
portinkaadon. Ja he erotettiin koulusta.

En ole edes kuullut mitä heistä sitten tuli ja minne ne elämässä
joutuivat.

Mutta se tieto on minussa säilynyt, että olin ollut kuninkaiden
seurassa, ei niiden, jotka kulkevat kruunu päässä, purppurassa ja
suopelinnahkoissa, vaan oikeiden kuninkaiden, niiden, jotka ansaitsevat
kaikkien runoilijain ylistystä,--jotka ovat todellisia voiman ja
vapauden kuninkaita!



KEHRÄÄJÄ


En ole tavallinen langankehrääjä, jonka rukki lämpimässä
pirttihämärässä hyrrää. Olen kehrääjä kruunun valoisissa saleissa,
jonka kolea yösija on kiviseinäkopissa ja jonka unettomille kasvoille
kuu piirtelee rautaristikon varjot.

Näen ristikon läpi kolkan nukkuvata kaupunkia. Valot ovat sammuksissa.
Yhdessä talossa vaan syttyi tuike keskelle yötä. Liekö lapsi herännyt
eikä ota nukkuakseen.

Nuku, nuku, kaikki nukkuvat, pahat vaan valvoo.

Ei viisas äiti susilla lastansa säikyttele, sudet ovat kaukana, mutta
sanoo: kehrääjä tulee! Ja lapsi kysyy: äiti, mikä on kehrääjä? Niin
äiti sanoo: se on jumalaton sikiönsä surmaaja, joka rikostaan kehrää
tuolla punasten tiilimuurien takana; siellä istuvat rivittäin ja rukit
lupisevat, ja vihaset silmät paistavat kuin öisen huhkaimen, ja vahdit
heitä vartioi, sillä jos kuka heistä vaan irti pääsee, niin verinen
veitsi kädessä se samoo ympäri maailman sinisilmälapsia surmaten. Ja
lapsen sydän kouristuu, ja se nukkuu kauhusta tainnuksiin, eikä
ilmoisna ikinä sitä kehrääjän hirmua unhota, vaan aikuiseksi päästyään
uudet muurit meidän ympärillemme nostaa ja eteemme lisäristikot
rakentaa.

Ja oikeassa olet, äiti, jumalattomia me olemme. Taivaan pyhät me
nauramme ja maailman hyvät me herjaamme. Eikä ole niin pimeätä
salaisuutta, ettemme sitä ilkkuen toisillemme kertoisi. Paatumus meitä
yhdistää rivoksi joukoksi, että vielä yönkin yksinäisyydessä sydäntemme
portit jumalien kolkutusta kestävät.

Mutta nyt sinulle kerron milloin jumala minut jätti, nyt sinulle
salaisen virteni laulan, kelmeän kuun piirtäessä rautaristikon varjot
kasvoilleni.

Mistä syystä tapoin?

Ymmärtämättömyydestä. Olin maailmassa yksin. Sieluni syvin salaisuus
olisi synnyttämisen kautta tullut ilmi,--sellainen salaisuus, jota en
olisi pystynyt ilmaisemaan, en vaikka minua olisi hengettömäksi
tukahutettu tai tulessa elävältä kärvennetty.

Tietysti, ajattelinhan tappaa itseni ennenkuin synnytän, mutta
ruumiinpesijä olisi salaisuuteni nähnyt ja sittenkin kylälle kertonut.
Ja se ei saanut, se ei saanut tapahtua! On salaisuuksia, joiden
ilmitulemisen ajatuskin koskee kipeämmin kuin sydänhaavan raateleminen
soraisella raudalla. Sentähden en tappanut itseäni. En myös karkuun
lähtenyt, sillä olin palveluksessa ja virkavalta olisi minut
saavuttanut.--Ajattelin: menen rannan veteen synnyttämään ja niin lapsi
tukehtuu ennenkuin on elämään ruvennut. Tai ajattelin: kaivan kuopan
valmiiksi, ja ennenkuin ehtii hengähtämään sysään multaa päälle.

Mutta en tarvinnut upottaa enkä kuoppaan syöstä. Sillä nähtyään
onnettoman tilani ja etten pystynyt salaisuuttani ilmaisemaan, jumala
sääli minua ja esti murhasta. Onnellisesti ihmisiltä salattuani mitä
tuleman piti, synnytin kenenkään aavistamatta lepikkoon. Odotin
parahdusta, mutta ei parahtanut eikä liikahtanut. Kohottausin
istualleni, ja näin, että napanuora oli valmiiksi kiertynyt kolmasti
kaulan ympäri. Olisi tarvinnut vaan vetää tiukemmalle, niin lapsi olisi
tukehtunut. Mutta jos olisin kierinyt auki, niin olisi ehkä jäänyt
elämään. Minä en tehnyt kumpaakaan. Ja saamatta henkeä se hyvän aikaa
aukoili suutansa, niinkuin vedestä nostettu ahven. Sitten alkoi ruumis
nytkähdellä, vavahti pari kertaa, eikä suu auennut enää.

Olinko minä mikään lapsensurmaaja?

Minkä minä kuolleella teen, ajattelin. Ja salasin kaikki.

Kaivoin sen tunkioon, kun olin kuullut siten nopeimmin murtuvan, ja
myös senvuoksi, että jos se sieltä olisi löytynyt, niin löytäjänä ei
olisi voinut olla kukaan muu kuin se, joka talven tultua tunkion
pellollensa ajaa. Mutta se oli lapsen isä. Ajattelin: nähköön hänkin
mihin on sikiönsä hylännyt!

Ja ilmestyin ihmisten ilmoille niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Eikä kukaan mitään epäillyt. Jumalan kanssa taas luulin asian jo
ennestään niinhyvin kuin sovituksi.

Mutta sitä poloista suun aukomista en voinutkaan unohtaa.

Ja eräänä yönä näin unta, että minä nopeasti kierin auki sen nuoran ja
lapsi avasi silmänsä ja kirkkaasti hymyili minulle. Samassa sillä oli
vaatteet yllään ja minä nostin sen syliini istumaan ja se osasi
lepertää: äiti, äiti! Meillä oli mökki alhaalla harjun rinteellä.
Rappusten edessä oli pyöreä kukkapenkki ja pähkinäpuulehtoja. Ja kun
jätin lapsen yksikseen, noutaakseeni kaivosta vettä, niin minun jo ehti
tulla häntä ikävä, ja mennessäni minä huutamalla puhelin sille, että se
herkeämättä tuntisi läsnäoloni. Ja kuulin sen aina sopertavan: äiti,
äiti! Ja tultuani laskin korvon käsistäni ja taas otin syliini ja se
pienillä kätösillään leikki hivuksieni kanssa ja sivusi kasvojani. Ja
kun moneen kertaan suudeltuani poskia ja kaulaa painoin pääni sen
rintaa vasten, niin lämmin paita tuoksui rakkaalle, rakkaalle
lapselleni.

Herättyäni koetin ensin nauraa.

Seuraavana yönä näin saman unen, enkä minä silloinkaan itkenyt.

Monena yönä näin aina vaan sitä samaa unta, kunnes siitä herääminen
teki kipeämpää kuin jos olisi lävistetty, alkaen päälaelta kantapäähän
asti. Kuinka paljon kipeämmin se koski kuin jos sydämmeni kaikki
salaisuudet olisi maailman kuuluville huudettu!

Aloin ymmärtää, että jokin voima tahtoo saada minut itkemään. Mutta
minä en sittenkään itkenyt, vaan kannoin kuormaa, joka oli raskaampi
kuin jättiläisen, joka hartioillansa koko maailman kantaa.

Olisin kamppailussa ehkä tappiolle joutunutkin, elleivät ihmiset olisi
minua vihdoin jumalan kovista kourista pelastaneet.

Tapahtui näet niin, että vallesmannin metsäkoirat vetivät lapsen
ruumiin tunkiosta ja minut tutkittiin kaiken kylän kuullen, tuomittiin
ja vietiin kehruuhuoneelle. Siitä hetkestä saakka olin unestani vapaa
ja se mikä oli muille rangaistusta se oli minulle sulaa lepoa ja
pelastusta.

Lepoa oli minulle kehrääjätoverini ilkkuva rivous, pelastusta heidän
pohjaton paatumuksensa. Heidän rivoutensa tuli minun rivoudekseni ja
heidän paatumuksensa minun paatumuksekseni muuttui, että yön
yksinäisyydessäkin sydämmeni portit nyt jumalien kolkutusta kestää.
Pelotelkaa lapsianne meillä ja visusti vartioikaa meitä, sillä
totisesti ken meistä täältä vapauteen lasketaan, se levittää saastaa
maailmaan, se kaikki taivaan pyhät nauraa ja kaiken hyvän herjaa.
Korkeammiksi, korkeammiksi rakentakaa muurit ja kaksinkertaisiksi
ristikot vahvistakaa!



»HILJAISUUDESSA»

(Eräs muisto)


Meidän puolentoista-vuotias tyttömme oli sairastunut keuhkokuumeeseen
ja viikon kuluttua tuli vielä aivokuume lisäksi. Hän joko ääneensä
valitellen nyppi huuliaan ja peitettään tai makasi tajuttomana, silmät
auki. Lääkäri, lapsen nähtyään, teki kohta johtopäätöksensä, ja jos
viivytteli sitä meille sanomasta, niin nähtävästi vaan säälistä meihin.
Hän ilmaisi kautta rantain, ettei ollut juuri mitään toivomista, ja
läksi. Kutsuimme vielä toisen lääkärin siinä toivossa että tällä olisi
ollut enemmän luottamusta paranemisen mahdollisuuteen. Tämä toinen
lääkäri alkoikin hoitaa lasta, muutti itse vesikääreitä joka kolmas
tunti ja silmiänsä ummistamatta valvoi kokonaisen yön lapsen vuoteen
ääressä. Mutta aamupuoleen hänkin sanoi, ettei ole mitään toivoa lapsen
paranemisesta, ja matkusti pois.

Auringon noustessa näimme kaikki selvästi, että lapsella oli jo
kuolemankamppaus edessä. Käsissä ja suupielissä alkoi käydä omituisia
nytkytyksiä ja hengitysjaksojen välinen aika oli pidennyt.

Soitimme kolmannen tohtorin. Hän saapui hevonen vaahdossa, pitkä
turkkinsa ja suuri karvalakki ihan lumisina, vaikkei lunta satanut. Hän
hypähti reippaasti reestä ja nousi puoli juoksussa portaita ylös.

--Lapsi parka,--hän sanoo nähtyään pienokaisen ja silittelee sen päätä
ja koettelee suonta,--niitä on paljon tämmöisiä tapauksia tähän
aikaan,--Ja hän kertoo tapauksen, jossa lapsi oli, ihme kyllä,
parantunut.

--Onko siis toivoa?--kysyimme.

--Ei, ei suinkaan. Olen aivan vakuutettu siitä, että huomenna tähän
aikaan kaikki on lopussa, tai ehkä jo tänään iltapäivälläkin,--sanoo
hän rauhallisella ja lempeällä äänellä.

Ja vähän aikaa istuttuansa hän nousee ja sanoo rohkasevasti: »no, nyt
minun täytyy kiirehtiä toisten sairaiden luo, niitä on paljon.» Jättää
hyvästit, istuu rekeen, kuski napauttaa pitkällä pystypiiskallaan
hevosta ja lumipölynä he tuprahtavat näkyvistä.

Iltapäivällä, niinkuin tohtori oli sanonut, piteni hengitysten väli
huomattavasti yhä pitemmäksi ja pitemmäksi, ja vihdoin ei tullut uutta
hengitystä enää ollenkaan.

Kuinka selvää oli, ettei lapselle ollut oikeastaan mitään tapahtunut.
Äsken se vielä hengitti, sitten harvensi yhä enemmän, harvensi niin,
että kului kolme neljä sekuntia ilman hengitystä, vihdoin kuusi
seitsemän sekuntia, kunnes jäi kokonaan tulematta. Sydämmentykytys
samalla tavalla hidastui, harveni ja seisahtui.

Jyrkkää muutosta ei näkynyt eikä ollut. Ei ollut siinä mitään
luonnotonta, ei mitään kummallista eikä erinomaista. Mutta yhtäkkiä
herää outo sana: kuollut! ja joku--onko se yleinen mielipide,
sopivaisuusko, aivan kuin joku uhkaaja--käskee ajattelemaan, että on
tapahtunut jotain kammottavaa, hirveätä, jota emme osaa suinkaan itse
arvostella, vaan täytyy ainoastaan osata tehdä sitä, mitä tämmöisissä
tilaisuuksissa tavallisesti tehdään, noudattaa juhlallisuutta, puhua
hiljaa, nyyhkyttää j.n.e.--koko tuo pitkä sarja kaikille tunnettuja
tekoja. Vuosisatojen taikauskot kummittelevat niin sen sanan soinnussa,
että ne ihan väkisin jatkuvat selkäydintäni myöten, ja vähän ajan
kuluttua minua kammottaa oman lapseni ruumis ja pelottaa olla yksin
samassa huoneessa vainajan kanssa.

Miksi ihminen ei voi vapautua kuolemankammosta? Miksi vapautuminen
kuolemankammosta ei ole tehty hyveeksi, vaan sitä päinvastoin pidetään
jonkinlaisena uskonnollisena velvollisuutena? Miksi ei jo lapsiin
istuteta luonnollista käsitystä kuolemasta ja juurruteta heistä pois
viimeisiäkin taikauskon ja kammon jätteitä, että heistä kasvaisi
pelkäämättömiä ihmisiä? Miksi ei uskalleta sanoa lapselle: kuolema on
ihmishengen ystävä, kuoleman kammoaminen ja pelkääminen on pimeyttä,
kuolema on yhtä tarpeellinen kuin syntyminen. Pitäisi siis--ja
erittäinkin lasten kasvatuksen nimessä luopua kaikista vanhoista
tavoista, joiden noudattamisella olemme edistäneet väärää
kuolemankäsitystä. Pitäisi myös lakata opettamasta (kuten vielä m.m. Z.
Topelius, vert. »Lehtisiä mietekirjastani» ss. 23 ja 24), että muka
saiturit ja pahantekijät kuoltuansa harhailevat aarteittensa kätköjen
tai pahantekojensa paikkain ympärillä, ja että kaikki muutkin vainajat
ovat muka näkymättöminä läheisyydessämme »vielä jonkun aikaa kuolemansa
jälkeen». Pitäisi niinikään lakata opettamasta, että kuolleet ruumiit
nousevat kerran haudoistaan, kuten uskonnossamme opetetaan. Ja
pitäisi ennen kaikkea luopua salaperäisistä, pakanallisista
hautajaismenoistamme, ja istuttaa lapsiin se käsitys, ettei ruumiista
vapautuneella hengellä ole enää tietysti vähääkään tekemistä mätänevän
ruumiin kanssa,--että kaikkein vähin voi vapautunut henki olla
riippuvainen siitä hautaavatko ihmiset ruumiin siunattuun maahan vai ei
j.n.e.

Niin pitäisi. Mutta kun sitten joutuu silmä vasten silmää tuon
kysymyksen kanssa, niin on sen toteuttaminen paljon vaikeampaa kuin
ajatuksessa näyttikään. Syvälle ovat meidän luuhumme ja vereemme
syöpyneet lapsuudessa saamamme käsitykset, mielikuvat ja
ennakkoluulot,--syvemmälle kuin yksikään meistä aavistaa.

Niinpä siis syntyi meillekin tuo tavallisissa oloissa niin
luonnolliselta näyttävä hautaamiskysymys. Sekä lapsen äidillä että
minulla oli varma vakaumus siitä, ettei millään ulkonaisella menolla
voi olla mitään vaikuista henkisiin asioihin. Olimme muun muassa
jättäneet lapsemme myöskin kastamatta, koska emme voineet antaa
kasteelle mitään merkitystä. Nyt olisi johdonmukaisuus sitä enemmän
vaatinut hylkäämään myöskin hautajaismenot. Mutta tämä velvollisuus
tuntui sillä hetkellä niin vaikealta, että teki kipeätä ottaa sitä edes
ajatellakseen. Tuhannet syyt olivat puhuvinaan vastaan, alkaen siitä,
että maa oli puolenkyynärän paksuisessa roudassa, korkeiden nietoksien
peittämänä, ja päättyen tuohon kaikkein pahimpaan ja tympäsevimpään:
»mitä ihmiset sanovat!»

Kun kuulin, että vanha palvelijattaremme meni vinnille pyykkivaatteita
järjestämään, minä kiipesin sinne myöskin muka jollekin asialle ja
koetteeksi sanoin aikovani haudata lapsen kotiin.

--Kyllä sen nyt sentään saisi viedä siunattuun maahan,--sanoi hän
nähtävästi loukkaantuen lapsen puolesta. Ja vähän ajan perästä, ihan
kuin kauhistuttava aavistus olisi hänessä herännyt, lisäsi:

--Eikö tänne sitten mitään pappiakaan haeta?

Minä selitin, että ei.

Silloin hän kalpeni ja hänen hyväntahtoiselle luonteelleen vieras vihan
ilme värähti suun ympärillä, kun hän sanoi:

--Niinkö se sitten kuopataan kuin koira vaan!

Ja vaikka hän oli minun palvelijani, tunsin minä olevani hänen edessään
ikäänkuin poikanulikka, jota uhataan jonkun pahanteon vuoksi.

Vielä vaikeammalta olisi minusta tuntunut ilmoittaa aikomukseni
naapurillemme, eläkeukolle, joka auttaa meitä ulkotöissämme. Tämä ukko
on hyvin totinen ja harvapuheinen, ankara vanhantestamentin mies. Muun
muassa ei hän eikä hänen perheensä käytä ruokaan sianlihaa eikä raavaan
verta; hän ei puhu koskaan syödessään, ei myöskään salli pyydystää
kalaa sunnuntaipäivänä, koska Moseksen laissa näitä kaikkia kielletään.
Vaikea on hänen selviytyä paksussa raamatussa. Hän lukee sitä itse ja
punnitsee kaikki omalta kannaltaan. Hän uskoo joka sanan ja koettaa
toteuttaa parhaansa mukaan. Hän pitää nimenomaan kiinni vanhasta
testamentista, ja antaa sille jonkinlaisen etusijan uuden testamentin
rinnalla.--Maallisissa asioissa on hän sitävastoin hyvin kehittynyt ja
tavattoman järkevä. Sitäpaitsi hän on hyvin siveellinen, rehellinen ja
hyvä. Mutta koko elämänsä hän on elänyt suuressa köyhyydessä ja on nyt
vanhoina päivinään vailla kaikkea uskoa tämän elämän paranemisen
mahdollisuuteen. Ei hän sinä ilmoisna ikänä tule minkään
vallankumouksen eduista osalliseksi, eikä häntä myöskään voi auttaa
mitkään kaupunkilaiset työväestön työlakot. Hänen koko elämänilonsa on
pyrkimisessä hengellisten asiain selvyyteen, ja kallionkova on hänen
uskonsa, että selvyyden perille pääsee uppoutumalla yhä syvemmäs vanhan
testamentin sokkeloihin sekä jyrkästi hylkäämällä oman järjen valo.

Kun ajattelin, että tälle ukolle sanoisin »tulkaapa nyt tuonne
metsikköön kaivamaan hautaa lapsellemme» niin valtasi minut jo vaan
ajatellessanikin kauhistus. Jos edessäni olisi ollut koko Suomen kansa,
joka on perkanut tämän maan, pelloiksi kuokkinut sen kantoiset kivikot
ja suliksi kyntänyt sen sitkeät savikot,--jos se kokonaisuudessaan
olisi ollut edessäni vanhoine testamenttineen ja isiltäperittyine
uskoineen, en olisi ollenkaan ollut enemmän hämilläni kuin tämän yhden
ukon edessä. Sillä hän oli minulle Suomen kansa.

Näiden mahdottomuuden muurien vuoksi oli minulle todellinen kevennys,
kun lapsen äitikin vastusti kotiinhautaamista, sillä se vapautti minut
asian ratkaisemisesta.

Mutta sattui niin, että kuusivuotias tyttäremme kuuli meidän
keskustelumme, ja kun oli päätetty haudata kirkkomaalle, niin hän
rupesi allapäin valittamaan, miksi muka viemme niin kauvas pois. Tämä
teki äitiin syvän vaikutuksen, ja siitä hetkestä huomasin hänen
ottaneen tämän kysymyksen omakseen ja jääneen yhtä raskaasti
kahdenvaiheille kuin olin minä.

Naiset elävät tunnemaailmassa, ja tunteillaan he totuuttakin vainuavat
ja totuuden vihdoin löytävät.

Sitä en silloin ymmärtänyt, vaan pidin ainoastaan omaa järjen syytä
pätevänä ja tuota tunteen syytä asiaan kuulumattomana.

Johonkin päätökseen tullaksemme jätimme kysymyksen kohtalon
ratkaistavaksi. Päätimme niin, että jos pappi suostuu hautaamaan
kastamattoman lapsen tavallisella tavalla kirkkomaahan, niin hautaamme
sinne, mutta jos hän panee esteitä niin hautaamme kotiin ilman mitään
kirkonmenoja. Läksin pappilaan. Kirkkomme on Suomen vanhimpia. Se on
rakennettu kivilohkareista, jotka ovat aikain kuluessa hienosti
sammaltuneet. Molemmat kiviset päätyseinät kohoovat mahtavina,
teräväkulmaisina kolmioina korkean ja jyrkän pystykaton ylimpään
harjaan saakka, joka on pantu niinkuin pärekatto, päreinä vaan
pyöristetyt laudat. Harjalla istuu aina rivi mustia naakkoja, josta osa
tuon tuostakin lähtee lentoon huutaen tuota tuttua: djakke, djakke, ja
palaavat heti jälleen takasin, jolloin toiset lähtevät. Tietysti ovat
kirkon rakentaneet jättiläiset.

Hautuumaan ohi päästyä poikkesin pappilan tielle.

Pian alkoi käänteessä näkyä ensin punainen jyväaitta, ja sitten sen
takaa pappilan rakennuksen laudoilla vuorattu, kellertävänharmaaksi
maalattu pääty. Tämän ei aivan korkean, mutta leveän ja pitkän,
koruttoman, puhtaan talon edessä on laaja, puutarhan tapainen piha.
Mutta tasaisia teitä oli suurella tarkkuudella luotu kaikkialle, joista
tullut lumi oli kasvattanut kinokset vieläkin suuremmiksi, niin että
rakennus ja punertavat taloushuoneet pihan toisessa päässä olivat
ikkunia myöten lumiin uponneet ja näytti pappila kylmän valkeuden
rinnalla sitäkin lämpimämmältä. Päärakennuksen oven edessä oli tuoreita
havuja. Ensin tullaan suureen suljettuun kuistiin, sitten tilavaan ja
korkeaan eteiseen, jossa on vaatenauloja ympäri seiniä ja kaksoisovi
auki ruukkukasveilla täytettyyn saliin; siitä taas on ovi auki vielä
johonkin huoneeseen vasemmalla, josta vanha rovasti nyt paraillaan tuli
minua vastaan. Niinkuin hienosti sammaltunut kirkko, niinkuin tämä
hiljainen pappilan talo ja sen valoisa, kukkainen sisustus teki
turvallisen rauhan vaikutuksen, niin vaikutti rovastinkin vakaa ja
hiljainen olento. Minun asiani tuntui minusta sillä hetkellä olevan
jotakin kolkkoa loukkausta koko tätä vuosisatojen luomaa tyyssijaa
kohtaan, jossa sadat ja tuhannet ihmiset minua ennen olivat käyneet
pyytämässä sekä syntyneitten että vainajiensa siunaamista, ilman että
vähinkään murunen oli tarvinnut rapista kalliista muinaismuistosta.

--Meillä on lapsi kuollut, mutta se oli kastamaton ja minä nyt tulin
kysymään, kuinka tässä on meneteltävä,--sanoin minä.

Rovasti, tottumattomana täällä maalla siihen että ruvetaan heti
paikalla ja seisaaltaan puhumaan asioita, käski minut, vastaamatta
mitään, ystävällisesti sisälle kansliaan, mutta itse meni hakemaan
kappalaista, joka asui samassa talossa ja hoiti kanslia-asioita.

Rovasti ja kappalainen tulivat sisälle.

--Terve, terve,--sanoi jälkimäinen minulle puristaen toverillisesti
kättäni, ja istui heti kirjojen ääreen kirjottamaan määräystä
haudankaivajalle.

--Käy siis laatuun haudata kirkkomaahan?--kysyin minä.

--Tietysti, sanoi hän varmasti. Mutta vanha rovasti oikasi:

--Se tahtoo sanoa, hautaus tulee tietysti tapahtumaan »hiljaisuudessa»,
luetaan ainoastaan Isämeidän ja Herransiunaus.

Sillä aikaa kuin kappalainen kirjotti, otti rovasti puheeksi
kasteasian.

--Miksi ette ole kastattaneet lastanne? Eikö olisi ollut parempi tehdä
niinkuin luterilainen kirkko vaatii?

--Käsitykset vähitellen muuttuvat,--sanoin minä, koettaen sanoa niin
vähän ja niin hiljaa kuin mahdollista.

--Niin, mutta jos käsitykset muuttuvatkin, niin onko silti
välttämätöntä erota kirkosta,--sanoi nyt kappalainen, kääntyen
tuolillaan:--minun mielestäni pitäisi pysyä kirkon yhteydessä ja sitten
vasta, jos näkee olevan jotain korjattavaa tai puhdistettavaa, erottaa
kullasta kaikki se, mikä ei ole kultaa.

Hän oli kirjottanut valmiiksi määräyksen haudankaivajalle, ja jätti
lapun minulle.

Onnellisesti olin siis kaikki esteet välttänyt, ja lupakirja taskussa
läksin nyt kotimatkalle.

Mutta mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.

Ei ainoastaan enää maantien lumiset, katkeamaisillaan olevat puut, vaan
sammaltunut kirkko, sen hautuumaa, vanha harmaapää rovasti ja koko
käynti pappilassa herätti yhä voimakkaamman tunnon siitä, että en ollut
tehnyt mitä olisin voinut ja mitä olisin ollut velvollinen tekemään.

Ainoa puolustukseni oli, etten voinut myöskään menetellä vastoin
vaimoni tahtoa: ja tätä puolustusta koetin pitää kaiken aikaa
mielessäni. Mutta siitä huolimatta alakuloisuus ei mennyt.

Tulin kotiin. Vaimoni ensin ilostui, että olimme saaneet oikeuden
haudata sinne mihin muutkin ihmiset, vaikkapa vaan »hiljaisuudessakin».
Hän varustausi nyt vuorostaan matkalle kirkonkylään valitakseen sopivan
hautapaikan. Ja kaikki näytti rupeavan menemään tavalliseen tuttuun
tapaan.

Mutta kun hänkin sitten palasi kotiin, huomasin kohta, että häntä
painoi taas sama raskas mieliala, joka oli häneen tullut kuusivuotiaan
tyttäremme valituksen johdosta.

Kysyin kuinka oli käynyt.

--No, valitsin paikan,--sanoi hän hiukan välinpitämättömästi,--hyvin
kauniin,--näkyy järvi,--torstaiksi lupasi saada haudan valmiiksi.

Vähän ajan perästä hän sanoi alakuloisena:

--Tiedätkö, minä olin aivan pakahtua suruun, kun kahlasin siellä
lumessa ja hain paikkaa.--Ja itkuun heltyen hän lisäsi: »Miksi
todellakin viedä niin kauas!»

Silloin minä menin sen eläkeukon luo.

Hän oli kotona ja saattoi minut pieneen ja matalaan erikoiskamariin,
jossa oli hyvin moniruutuinen, vihertävää päivänvaloa päästävä ikkuna
ja sen päällä kahtaanne jakaantuvat sanomalehtipaperista leikatut
kellastuneet uutimet koristettuina muutamilla punaisilla paperikukilla.
Ikkunan edessä oli pöytä ja valkoinen liina. Mustuneihin seiniin olivat
lapset naulanneet joitakin laatikkojen päältä otettuja kansikuvia.
Vielä oli huoneessa pari tuolia ja piironki, jonka päällä myöskin
valkonen liina, ja ruostunut peili.

Me istuimme vastakkain, hän valoa vastaan, minä selin ikkunaan.

Nyt oli se hetki, jolloin minä istuin Suomen kansan edessä. Hikipisarat
nousivat otsalleni.

--Aijomme haudata lapsemme tänne kotimetsikköön,--sanoin.

Oli pitkä äänettömyys.

Hän, ystävällinen hymy huulillaan, näytti tavottelevan jotain vastata,
veti sitä varten jo henkeäkin, lipatti huulillaan, mutta ei löytänyt
mitään sanottavaa. Hänenkin ohimoissaan suonet paisuivat ja hieno hiki
nousi otsalle.

Hetken kuluttua sanoin minä:

--Taitaa olla vaan hyvin kova routa maassa?

Ja hän, aivan kuin olisi ilostunut, että kysymyksen teoreettisesta
puolesta oli päästy, alkoi hyvin toimellisella äänellä laveasti
selitellä, ettei se routa mitään niin kovaa ole, kun lumi tuli tänä
vuonna aikaisin ja keskeytti maan jäätymisen.

Näin vähän oli Suomen kansalla sanomista. Hienotunteisuudesta suruamme
kohtaan se vältti väittelyn eikä sanallakaan arkaan kysymykseen
koskettanut.

Illalla loin tien auki sille paikalle kotimäen rinteeseen, jonka olimme
hautapaikaksi valinneet, Se ei ollut talon vieressä, vaan vähän
alempana, metsikön rinnassa. Siinä kasvaa vierekkäin kaksi vanhaa
kuusta, joitten ympärillä on hyvin taajassa näreitä; alempana, järvelle
päin on koivuja ja lyhyttä lepikköä. Lunta ei tässä kuusikossa
ollutkaan paljon, kun se oli kaikilta tuulilta suojassa.

Merkitsin paikan neljällä paalulla. Kun seuraavana aamuna tulin
paikalle, oli eläkeukko jo puhkaissut roudan kangella ja kaivoi hautaa.

Lapset koristivat sitten hautakuopan kuusen havuilla. Ja tätä
tehdessään he lauleskelivat.

Erittäin selvästi muistan, kuinka minä, vanhat taikauskot vielä
minunkin veressäni, aijoin ensin kieltää heitä laulamasta, mutta sitten
riemastuin ajatuksesta, että lapsilla ei enää ole minun taikauskojani,
ja annoin heidän laulaa.

Palvelustyttömmekin, joka ensin oli niin julmistunut, otti innolla osaa
lasten puuhiin.--»Ei se enää tunnu minusta miltään», sanoi hän.

Kun me sitten loimme haudan jälleen umpeen, viserteli lähioksalla pieni
lintu talven syvässä hiljaisuudessa. Ja hiljaisuus oli varmaan vielä
syvempi kuin minkä rovasti olisi osannut hautauksellemme antaa...



»VELVOLLISUUS»

Yksinäytöksinen näytelmä


Tässä näytelmässä esiintyvällä oudolla kielten sekoituksella on
erikoinen tarkoitus, joka on silmällä pidettävä, mutta noudatettava
ilman minkäänlaisia liioitteluja. Sekä venäläinen, ruotsalainen että
suomalainen ovat korkealla sivistyksen tasolla. Tekijää on
kiinnittänyt, paitsi komedian ja tragedian sekoitus, myöskin halu
kuvata, miten eri tavalla eri kansallisuuteen kuuluvat ihmiset
suhtautuvat sellaiseen tapaukseen kuin näytelmässä esitettyyn.
Venäläinen tahtoisi, että koko juttu heti painettaisiin alas, että
nimismies edelleen kaikessa rauhassa jäisi virkaansa hoitamaan.
Suomalaisruotsalainen Leander, tuo miellyttävä, jäykkä virkamies, ei
voi mitenkään suostua semmoiseen tuumaan, hänen täytyy vähintäin saada
ottaa ero virastaan. Suomalainen nainen taas edustaa näiden rinnalla
nuorinta, ennakkoluulotonta, vapaata, valoisaa elämän katsomusta. Nämä
kolme, Suomessa alinomaa toisiansa kohtaavaa kansallisuutta ovat
esitettävät mitä suurimmalla huolella. Ei saa tahallaan tavoittaa
koomillisuutta, vaan pitää mielessä henkilöjen sivistystä ja samalla
kansallisia ominaisuuksia. Venäläinen on vilkas, käsiänsä liikutteleva,
niiden avulla selittelevä,--ruotsalainen taas jäykkä, liikkumaton,
mutta sitä miellyttävämpi johdonmukaisuudessaan ja lain
kunnioituksessaan. Kielen murteellisuutta ei saa liioitella. Kun jäykkä
ruotsalainen, joka ei koko näytöksen traagillisimmissakaan kohdin ole
päästänyt liikutustaan näkyviin, vihdoin viimeisissä sanoissaan taittuu
ja joutuu tunteiden valtaan, on se esitettävä niin, että tuo taittumus
tuntuu järkyttävältä. Venäläistä esittävän henkilön pitää välttämättä
jonkun verran tuntea venättä ja venäläisiä. Tärkein kohta on saada
esille venäläisen rajatonta ihmettelyä sen johdosta, että hänen
ystävänsä nimismies ei sano voivansa jäädä virkaansa, puoli, joka
erikoisesti kuvaa venäläistä kansallisluonnetta suomalaisen ja
ruotsalaisen rinnalla.

Näillä edellytyksillä saa kappaletta näytellä vapaasti kaikissa
tilaisuuksissa, missä tulot käytetään yleishyödyllisiin tarkoituksiin.



HENKILÖT:

ANTON LEANDER, entinen luutnantti, nyttemmin harjoitteleva nimismies,
30-ikäinen, vastanainut, puhuu ruotsinvoittoista suomea, jäykkä,
kankealiikkeinen, käyttää rilloja.

TYYNI LEANDER, hänen nuori rouvansa, suomalainen, ei puhu ruotsia,
sivistynyt, hiljainen, hyvin herkkätunteinen.

LEONTJEV, heidän yhteinen venäläinen tuttavansa, puhuu
venäjänvoittoista suomea, sivistynyt suurmaailmanmies, käyttää
puhuessaan paljon käsiliikkeitä, tukka suittu keskijakaukselle.

MARIA MARTOLA, 26-ikäinen talonpoikaisnainen.

KUULA, entinen kersantti, nyttemmin nimismiehen käytettävänä oleva
maapoliisi, suomalainen, ymmärtää vähän ruotsia, juoppo.

VANHA-LIISA, nimismiehen palvelija, uskonnollinen.

Tapaus maalla, Suomessa. Aika nykyinen.



Ruokasali nuoren pariskunnan vastaperustetussa asumuksessa; vasemmalle
(katsomosta päin) ovi kyökkiin, oikealle rouvan huoneen ovi
ja taaempana ovi herran huoneeseen; perällä avonainen ovi
kansliahuoneeseen, jossa näkyy perimpänä valoisaan eteiseen vievä
lasiovi, itse eteinen ja tämän lasien läpi puutarha. Ruokasalin oven
luona puhelin.

Keskellä ruokasalia pyöreä pöytä, jolle on katettuna herkullinen
illallinen. Oikealla etualalla toinen pöytä, sohva ja tuolia.

TYYNI LEANDER viimeistelee pöytälaitoksia, pää kallella tarkastellen,
edeten ja taas lähestyen. Huomaa eteisessä kolme nimismiehen puheille
pyrkivää asiamiestä: No joko taas!

    Menee kättä hosuen perälle, avaa oven, mutta ei päästä
    miehiä sisälle:

Ei, ei, ei... Vallesmanni ei ota vastaan enää tänään ... ei, ei, se ei
käy laatuun, täytyyhän ihmisen joskus saada levähtääkin... Onhan ovelle
merkitty vastaanottoaika ... ei, ei, tulkaa huomenna, hyvästi, hyvästi,
ne on yksityisiä asioita...

    Sulkee oven. Miehet poistuvat.

VANHA-LIISA tuopi kyökistä tarjottimella pulloja ja muuta pöytätavaraa.

TYYNI LEANDER tullen kansliahuoneesta: Sano, Vanha-Liisa, oliko tuo nyt
todella meidän Hektorin tekoja eikä minkään vieraan koiran?

VANHA-LIISA. Oli, rouva. Se katosi jo illalla--kyllä huusin moneen
kertaan, mutta ei se tullut, ja niin jäi minulta kahlitsematta. Siitäkö
asiasta nuo miehet--?

TYYNI LEANDER. Ei, ei, niillä oli jotain omia asioita. Tulevat milloin
sattuu! Jos ihminen on vallesmanni niin hän ei saisi edes syödä
rauhassa! Huokaa: Mutta minä vielä siitä koirasta... Eikö ole
ihmeellistä, ettei maailmassa voi olla pienintäkään iloa, johon ei aina
sekaantuisi jotain surullista. Sen olen niin varmaan huomannut.--Pankaa
pomeranssi-viinaa eikä tuota.

VANHA-LIISA muuttaa pullot.

TYYNI LEANDER. Tai antakaa sentään tuonkin jäädä pöytään.--Kuinka
iloitsinkaan saada vastaanottaa herraa metsästysretkeltä, valmistaa
tämä illallispöytä parhaani mukaan--laittaa niin somaa--koko päivän
olen ajanut asiamiehiäkin pois--mutta eikös vain sittenkin pitänyt
tulla jotain ikävää! Koko iloni on häiriytynyt tuon jutun vuoksi. Ja
mitä se oikeastaan minuun koskee?

VANHA-LIISA merkitsevästi. Onkohan ihmisen hyvä paeta suruja?

TYYNI LEANDER. Ah, sinä olet jumalinen, sano, eikö voisi tehdä niin,
ettei koko asiasta tulisi mitään? Vanha-Liisa,--jospa salaisimme!

VANHA-LIISA. Salata ei saa, mutta tarvinneeko tuota antaa ilmikään.
Minä en sano mitään, ellei kysytä. Ja Kuula on juovuksissa. Tapahtukoon
Herran tahto.

TYYNI LEANDER. »Herran tahto, Herran tahto»--niin te jumaliset aina
sanotte. Ettäkö antaisi kaiken mennä ja tapahtua itsestään?

VANHA-LIISA. Niin, että antaisi kaiken Herran haltuun eikä pelkäisi
sitä mitä tapahtuman pitää.

TYYNI LEANDER. Huh! Johan sinä sanot aivankuin ennustaisit jotakin!
Liisa? Mikä on mielessäsi? Oh, älä luulekaan! Mieheni on kertonut
minulle kaikki, ja vaikka sinä tunnet hänet pienestä asti, tiedän ja
tunnen minä hänet vielä paremmin ... kaikki, ihan kaikki ... meidän
välillämme ei ole pienintäkään salaisuutta. Mikään ei voi olla minulle
yllätys.

VANHA-LIISA. Se on kovin hyvä kaiketi ... ja niin harvinaista...

TYYNI LEANDER. Niin, niin, ihan kaikki... Mutta kaikki on kuin
vannoutunut tänään saamaan minut hermostuneeksi. Kohta hän on täällä,
ja minä en osaa teeskennellä; jos jotain on sydämelläni, se näkyy kohta
minun päältäni, nauruni on luonnoton, jotain tulee suupieleen, ah--he
huomaavat aina. Minun täytyy avata ikkuna--pois ... pois nyt kaikki
semmoinen ... hui-hai, tralalala... Anton on ihan varmaan pian kotona,
mitä luulet?

VANHA-LIISA. Herra on jo kotona.

    Menee kyökkiin.

ANTON LEANDER näyttäytyy eteisessä metsästyspuvussa, iloisena ja
reippaana: Halloo, halloo!

TYYNI rientää avaamaan ovea: Ah! Vihdoinkin! Vihdoinkin!

ANTON LEANDER astuen kansliahuoneeseen pyssyt ja metsälaukut käsissä,
antaa suudella itseään kummallekin poskelle: Se så, se så. Ändteligen
är jag hemma...

TYYNI. Kuinka ikävä minun on ollut sinua!

ANTON. God afton, god afton, söta du. Låt mig bara komma ifrån dessa
saker ... ripustelee metsästyskapineet kansliahuoneen seinälle, sitten
pesee ja pyyhkii vähän käsiään.

TYYNI auttaa kapineiden ripustamisessa: Tänään alkaa suomalainen
viikko, rakas Anton, siis ei god afton, vaan hyvää iltaa.

ANTON. Hyve iltta, hyve iltta, rakas pikku.

TYYNI nauraen: Eikä »hyve iltta», vaan hyvää iltaa, kultaseni.

ANTON. No hyve-e-e-e ilta-a-a-a. Var det rätt så? Men det var då en
härlig...

TYYNI sulkee leikillään hänen suunsa: Suomeksi, suomeksi...

ANTON. Se oli yks hyve jakti...

TYYNI. Metsästys.

ANTON. Oikke hyve metsestys kun meil oli tene--fasaner, riktiga
guldfasaner... Men vad går åt dig?

TYYNI. On niin ikävä aina olla omanatuntonasi...

ANTON. No, no, mine luppa: ei yks sana ruotssi ene!
    Muuttaa takin, tulevat ruokasaliin.
Oo!--hyve illalis, oikke hyve illalis!
    Selailee oikeanpuoleisella pöydällä olevaa postia.
No, mite teme on?
    Avaa yhden kirjeistä.
Se on franska, lue, pikku.
    Antaa kirjeen Tyynelle.

TYYNI vilkaistuaan kirjeeseen: Mutta sehän on venäläiseltä ystävältämme
Leontjeviltä ... siltä ... siltä...

ANTON. O, vår badortsbekantskap, herr Leontjeff, mine muista se präktig
herreman. Hen puhhu vehe soome.

TYYNI hyvin iloisena: Hän tulee meille, ajatteles! No nytpä täällä
vasta syntyy kieltensekoitus: sinä ruotsias, hän venättä ja ranskaa,
minä suomea! Hän tulee--ei mutta kuules hän tulee nyt iltajunalla...
Kuinka hauskaa!

ANTON katsoo taskukelloaan: Sit hen on koht teel--yks poolstundi... Mut
mine, rakas pikku, ei voin odotta enembi, mine on nin nelkke...

TYYNI. Rakas ystävä!
    Istuu vasemmalle, ei aivan pöydän ääreen, tarjoilee, itse ei syö.
Kas nämä ne juuri ovat niitä anjouviksiä, joista sinä niin pidät. No,
maistahan, maista. Ja sitten--katsos tänne! Saako olla?

ANTON. Oikke hyve, oikke hyve! Mut ei yhtaikka, rakas pikku.

VANHA-LIISA tuo ruokaa tarjottimella.

TYYNI ottaa vastaan tarjottimelta: No, Vanha-Liisa, meille tulee
tänäiltana vieras, ja oikein yövieras. Antonille: Pelkään vain, että ne
ovat vähän liian kauan olleet hellalla. Liisalle: Laitetaan
vintihuoneeseen. Ja nyt täytyy olla teetä oikein venäläiseen malliin.
Viritetään se meidän iso teekyökki--ha-ha... Antonille: Ole niin hyvä.

VANHA-LIISA menee.

ANTON. Se maistta se!--No, ja misse on minu Hektor, kun se ei on teel?
Ottaa herkkupalan käteensä: Hektor, se här! (Viheltää kyökkiin päin).

TYYNI. Hektorko? Niin ... tuota noin ... Hektoria on tänään pidetty
kahleissa...

ANTON ihmeissään: Kahleissa? Mut mine on ju sanonu tykö... Anteks, men
vad i tusan går åt dig?

TYYNI. Voi, se on sitä minun tavallistani--asia ei kuulu meihin
kumpaankaan, mutta minun päältäni vain näkyy pieninkin mielipaha...
Saanhan kertoa vasta myöhemmin?...

ANTON kuivasti: Mine takto tiete mite se on.

TYYNI nousee istualtaan: Mutta usko minua...

VANHA-LIISA tulee tyhjä tarjotin kädessä.

ANTON Liisalle: Mite teel on tapaktunu sen Hektorin kans?

TYYNI viittaa Liisan lähtemään.

VANHA-LIISA menee.

TYYNI. Sitä ei todellakaan voi kertoa ruuan aikana.

ANTON nousee. Ankarasti: Mine on sööny.

TYYNI. No, olkoon niinkuin tahdot.--Ajatteles kuinka mautonta: Hektor
on jostakin tunkiosta vetänyt esille vastasyntyneen lapsen ruumiin...

ANTON. O ... inte vidare?!

    Rupeaa herttaisesti nauramaan ja istuu jälleen syömään.

TYYNI. »Inte vidare»?--Oh, Anton, minua loukkaa sinun sydämettömyytesi.
Minuun on tämä asia vaikuttanut syvästi, syvästi, koko päivän olen vain
sitä ajatellut.

ANTON. Sinu pite tottu, sine on nyt befallningsmanni rouva. Nyt sine
nekke mite kanaljer ne kaikki on.

TYYNI. Mutta ajatteles kuitenkin, mitä äidin on täytynyt kokea,
ennenkuin on voinut sellaista tehdä! Mitä yli-inhimillisiä tuskia...

ANTON. Enssi oma lapselt henkki pois ja sitte ruumis tunkkio... De
borde hängas så många de ä'.

TYYNI. Ei, ei, Ahton, sinä et ymmärrä näitä asioita... Tässä Olen juuri
lukenut. Ottaa kannettoman kirjan käteensä: ei ole ollenkaan
välttämätöntä rangaista rikoksia, niin, niin, katso vain, se on Tolstoi
itse...

ANTON. Du låter snällt bli och läsa sånt skräp.

TYYNI. Niin, sinä et lue muita kuin Runebergiä ja nyt viime aikoina
Selma Lagerlöfiä.

ANTON. En präktig författarinna.

TYYNI. Niin, niin.--Kuule Anton, minä niin harvoin pyydän sinulta
jotain, mutta nyt pyytäisin sydämeni pohjasta: annetaan tuon asian
olla ... älä ole siitä tietävinäs.

ANTON. Ä' du galen?

TYYNI. »Oletko mieletön».

ANTON. Anteks, pligt--vad är det på finska?

TYYNI. Velvollisuus.

ANTON. Se on minu velvollisuus. Mine ei saa antta anteks semmone asia,
förstår du?

TYYNI. Sinäkö et saa antaa anteeksi, vaikka tietäisit, että pitää? Oh,
sitten sinulla on hyvin huono virka. Se pitäisi olla häpeällistä
miehelle.

ANTON nousee pöydästä, pyyhkii suunsa, tulee Tyynin luo, puhuttelee
niinkuin lasta: Rakas pikku, mine luule sine tiete kuka sen on tehny.
Kuka se on?

TYYNI. Niin, minulla on aavistus. Mutta jos sinä aijot esiintyä noin--
nimismiehenä ... luuletko, että sanon sinulle?... en koskaan. En
koskaan!

ANTON kyökkiin päin: Liisa, halloo--halloo Liisa!

TYYNI. Älä luulekaan. Vanha-Liisa on jumalinen eikä hän tiedä varmaan
eikä sano mitään--halveksivasti:--nimismiehelle!

ANTON. Liisa! Tyynelle: Se kun sala yks rikos, tekke itsens tili
medbrottsling.

VANHA-LIISA tulee ilman tarjotinta: Minuako?

ANTON. Menge hakeman kersanti.

VANHA-LIISA. Poliisi taitaa olla tänään vähän...

TYYNI. Mainiota...

ANTON. Taas joovuksiss?

TYYNI. Sepä sattui hyvin. Juokoon kerrakseenkin!

ANTON. Tulko tenne ... på fläcken, säger jag!

VANHA-LIISA menee.

ANTON kävelee edestakaisin, kädet housuntaskuissa.

TYYNI on puuhaavinaan jotain ikkunakukkain luona.

    He odottavat äänettöminä, voimatta keksiä mitä keskenään puhua.

TYYNI menee olkaansa kohauttaen huoneesta oikealle. Ovi hänen jälkeensä
auki.

VANHA-LIISA tulee: Poliisi on täällä, mutta...

ANTON. Jaa, jaa, keske sisälle. Kyl mine leksytte ylös hent.

VANHA-LIISA menee.

POLIISI tulee.

ANTON. No, Kuula, mite teme ny on?

POLIISI. Jumala varjelkoon, herr Löjtnant!

    Tekee kunniaa niinkuin upseerille, unohtaen olevansa lakitta päin.

ANTON. Mine ei on löjtnant ene eike sine kersanti. Pite kesi alhalla.
Sine on poliis ja pite olla yks esimerkiks toisil. Onkko teme laitta!
Mine aja ulos sinu, djävla svinet!

POLIISI. Ymmärrän, herr Löjtn ... Befallningsman.

ANTON. Onkko sine kuullu se kun teel on tapaktunu?

POLIISI. Olen kuullut, herr Befallningsman.

ANTON. Otta ruumis ja pesse puktaks ja pane pukdas sekkin.

POLIISI. Ymmärän, herr Befallningsman.

ANTON. Sitte otta selve kuka se on tehnyt ja keske följa tili
befallningsman.

POLIISI. Ymmärrän, herr Befallningsman.

ANTON. Mine aikko erotta sinu virast, mut se saa veel olla teme kertta,
jos sine toimitta hyvin teme asja.

POLIISI. Ymmärrän, herr Löjt ... Befallningsman.

ANTON. Antta se ny olla viimene kertta. Muista. Saa menne.

POLIISI. Tottelen, herr Befallningsman.

    Menee, tehtyään sotilaskäänteen.

TYYNI kiirehtii sisälle: Anton, Anton, jos sinä rakastat minua, käske
tuo mies takaisin...

ANTON. Mine teytte virkkavelvollisus...

TYYNI. Käske takaisin ennenkuin on liian myöhäistä ... minä pyydän ...
minä rukoilen sinua. Ah, sinä pudistat päätäsi. Sinulla on jokin
paljoa, paljoa ylempänä kuin meidän rakkautemme, mutta se »ylempi» ei
ole mitään muuta kuin sinun--virkasi!

ANTON. Se on virkkavala, Tyyne.

TYYNI. Se on sinun kylmyytesi ... sinussa on jotain koleata, kalseata,
alkuperäistä, mahdotonta,--joka tekee minun niin kipeätä ja--vieroittaa
sinusta. Voi, Anton, tulee hellästi viereen: sinussa on kuitenkin myös
jotain ihan toista--niin lapsellisen hyvää ja hellää...

ANTON. Nej, det kan vara nog med detdär. Menee puhelimen luo, soittaa:
Saissinko herr kommunalläkaren Brenner. Tack.

TYYNI hätääntyneenä: Miksi lääkärille?

ANTON odottaa kuulotorvi korvalla: No-o, teytty toimitta
ruumintarkkastus.

TYYNI tempaa kuulotorven nopeasti hänen kädestään: Mitä teetkään? Ei,
ei! Heidän välillään syntyy taistelu.

ANTON. Men tillåt mig ändteligen... Vad är det, Tyyne? Är du från dina
sinnen? Låt mig då tala...

TYYNI. Ei, ei, ei, Anton, et saa, et saa! Syrjäyttää hänet
väkivoimalla, pudottaa kuulotorven roikkumaan, tuskallisesti huudahtaa:
Se on Maria Martola!

ANTON. Maria Martola?!

    Sortuu tuolille kuin salaman lyömänä.

TYYNI jonkun ajan kuluttua, hiljaisesti: Minä tahdoin säästää sinulta
... itkee: Jos olisit antanut anteeksi, et olisi koskaan saanut tietää
kuka se oli. Mutta nyt ... voi, voi... Huomaa Antonin masennuksen:
Anton, mikä sinun on? Polvillaan hänen vieressään: Anton, koeta
rauhoittua. Sinun täytyy muistaa sydänvikasi!

ANTON. Jag är förlorad, Tyyne.

TYYNI. Hukassako--sinä? Sitä en ymmärrä ollenkaan. Olethan rehellisesti
kertonut minulle entisyytesi, ennenkuin vielä yhteen menimmekään. Jos
olet nyt tullut lapsen isäksi, ei se sinua minun silmissäni alenna...
Eihän lapsen kuolema ole sinun tekosi, Anton. Ja jos meidän rakkautemme
ei ole hukassa, niin mikä silloin voisi olla hukassa, en ymmärrä?

ANTON. Hon skall få sitt straff för barnamordet, därför ser jag ingen
räddning för mig. Skandalen kan ej undvikas. Jag måste anmäla saken. O,
jag står icke ut med detta!

TYYNI vähän ihmeissään: Niinkö sinä sen otat?

ANTON. Du förstår icke en man--har aldrig förstått. Ack, jag måste få
tala med henne--genast--genast!

    Ovikellon soitto kansliahuoneen eteisestä.

ANTON säpsähtäen: Vad var det?

    Eteisen lasioven takaa näkyy herra Leontjev matkakamsuineen.

TYYNI tuskallisesti: Herra Leontjev!

ANTON samoin: Ah, jag kan icke nu med honom!

LEONTJEV melukkaasti, iloisesti, hattuansa heiluttaen: Aa! Sdraasite,
sdraasite! Bon soir, mes amis! Bon soir! Juva peiva!

TYYNI LEANDER avaa oven, paraansa mukaan koettaen iloa osottaa: No,
herra Leontjev! Kuinka hauskaa! Terve tuloa Vasilj Vasiljevitsh. Tuhat
kiitosta teille, kun muistitte meidät ja piditte lupauksenne.
Tunnustaakseni epäilin.

ANTON LEANDER toistaa aina samoin: Terve tulo, terve tulo, oikke hauska
nekde...

LEONTJEV. Sdraasite, sdraasite, hjuuvat, hjuuvat yystävät! Suutelee
Tyyne Leanderia kädelle, antaa hänelle kukkavihon; syleilee ja suutelee
Anton Leanderia, joka rillojansa pidellen kömpelösti vastaa Leontjevin
vapaaseen sydämellisyyteen.

VANHA-LIISA tulee tarjotin mukanaan, järjestää ruokapöydän uudelleen,
palaa kyökkiin vieden mennessään käytettyjä pöytäesineitä.

ANTON LEANDER. Keyke sisse, olkka nin hyve, herr Leontjev...

LEONTJEV aseteltuaan matkalaukkunsa ja päällysvaatteensa kansliahuoneen
nauloihin, tulee muiden edellä ruokasaliin: Vous vivez ici comme dans
un paradis! Charmant! Charmant!

TYYNI LEANDER. Vouz trouvez? Oui-dà.--Mutta suomea nyt, Vasilj
Vasiljevitsh! Nauraen osottaa Antoniin: Me emme vain vieläkään ole
oppineet ranskaa emmekä venättä.

LEONTJEV. Aha, aha, suomi--minjä ei vjelä unhotama, suomi, suomi,
kaagshe. Katsahtaa tutkivasti Tyyni ja Anton Leanderiin: Mutta sanoga,
minjä vissi ei tulemas hjuvä aiga, a?

TYYNI LEANDER. Kuinka niin? Ei suinkaan, herra Leontjev...

ANTON LEANDER. Tehke nin hyve, tehke nin hyve...

LEONTJEV. Nu mite vast, yystevät, yystevät!--Sanoga va suora. Nu ei
soovi, nu minjä tuulemas huomena toisen kerran, a? Fsjoravno, nu?

TYYNI LEANDER. Ei suinkaan, ei suinkaan...

ANTON LEANDER. Meil oli vehe hekke hoones, mine--ich habe etwas
Kopfschmerz...

LEONTJEV. Qu'est ce que c'est donc?

TYYNI LEANDER. Il dit' qu'il a eu mal de tête...


LEONTJEV. Fenacetin!--Minula fenasetin,--oodotta, paranda kohta,
oodotta, oodotta... Menee kansliahuoneeseen, kaivaa matkalaukustaan:
Oodotta, oodotta, kohta, kohta paranda.

    Anton ja Tyyni kohauttavat toisilleen olkapäätä. Tyyni
    viittaa kädellään, että Anton vain huoletta vetäytyisi
    omaan huoneeseensa seuraa pitämästä.

ANTON tuskallisesti huoahtaen menee oikeanpuoleisen takaoven kautta.

LEONTJEV tulee kansliahuoneesta pulveri kädessä: Minjä löytänyt pulfer.
Nu? Missä Antón Antónovitsh? Aha, kammari makkama? Se hjuuvä, se
hjuuvä. Kaataa lasiin vettä, avaa pulverin, vie oikealle: Nu, Antón
Antónovitsh, nyt pää kipjä parandama, minjä tuule, minjä tuule...

    Menee oikealle.

TYYNI hajamielisenä panee kukkakimpun maljaan ja vie ruokapöydälle,
sitten äkkiä herää ajatuksistaan ja menee nopeasti kyökkiin.

LEONTJEV tulee lasi ja pulveri kädessä vähän nolona takaisin oikealta.
Itsekseen: Tshort jih paimjot. Paidji rasberi! Asettaa lasin pois ja
heittää pulverin kädestään. Katsoo kelloaan. Kohauttaa olkaansa.

VANHA-LIISA tuo teekyökin, asettaa pöydälle, menee.

TYYNI LEANDER tulee kohta Liisan jäljessä.

LEONTJEV iloisesti: Aa, tsheikú?--éto moozhno.

TYYNI LEANDER. Suokaa anteeksi, herra Leontjev. Saanko tarjota teetä?

LEONTJEV. Suurkiitost, suurkiitost,--a Antón Antónovitsh?

TYYNI LEANDER. Hän tulee kaiketi heti paikalla. Oikeanpuoleisella
ovelia: Anton, teetä, ole hyvä.

LEONTJEV osottaa itseänsä, totisena, hiljaa: Madame?

TYYNI LEANDER osottaa liikkeellään, ettei hän voi ilmaista mitään ja
että Leontjev vain jäisi.

ANTON LEANDER tulee, koettaa pakottaa itseään reippaan iloiseksi, mutta
onnistuu ainoastaan hetkittäin: Olkka nin hyve, herr Leontjev, olkka
nin hyve.

    Iloisuus tarttuu toisiin. Kaikki istuutuvat pöytään.

TYYNI LEANDER kaataa teetä, tarjoo: Tässä teille, herra Leontjev. No,
herra Leontjev, kertokaapa nyt meille missä te olette viimeksi
matkustanut, niin, niin...

LEONTJEV alkaa puhua yhtaikaa, sitten jatkaa yksin: Nu, Antón
Antónovitsh, nyt minjä kohta... Ah missä matkustanut? Minjä paaljo
matkustanut. Laskee sormilla. Parish matkustanut--yyks, London
matkustanut--kaaks, Italja--Kairo--jeeh, koko mailma jumbäri
matkustanut. Nu ja miitä? Jokapaikassa ihmiset samanlainje, sjeel
parembi, teel parembi,--kaikki ssaama.

TYYNI LEANDER. Leipää--saako olla?

LEONTJEV. Non, merci.--Da, da, kaikki ssaama. Ja ssama synti tekkemä ja
ssama jumala ruukoilema.

TYYNI LEANDER. Mutta eikö saa olla minun hilloani?

LEONTJEV. A, suurkiitost, surkiitost.--Ssama naurama ssama itkema--
London, Kairo, Parish--kaikki ssaamat ihminen, daa.

POLIISI tulee kyökistä käsivarrella pitkulainen säkkikäärö: Herr
Befallningsman, laps...

TYYNI LEANDER vaijentaa hänet: Sht! Nousee äkkiä istualtaan.

POLIISI. Martolan Mari on täällä kyökissä, herr Befallningsman.

ANTON LEANDER raivoissaan viskaa teelasinsa maahan, lyö päähänsä: Mene
ulos! Ulos!

POLIISI tekee sotilaskäänteen, menee.

    Paussi.

ANTON LEANDER menee hitaasti omalle puolelleen oikealle.

LEONTJEV on noussut ihmeissään istualtaan, katsoo vuoroin Tyyneen ja
vuoroin Antonin ovelle. Miitä? Miitä tämä on?

TYYNI LEANDER. Eikö saa olla vielä teetä?

LEONTJEV. Da Boozhe moi! Tout le corps vous tremble...

VANHA-LIISA tulee korjaamaan pöytää.

TYYNI LEANDER Liisalle: Käske Maria sisälle tänne, kun me olemme
menneet. Leontjeville: Ettekö haluaisi nyt vähän kävellä kanssani,
herra Leontjev, puutarhaan...

LEONTJEV. Mut miitä tämä on? Miitä tämä on?

TYYNI LEANDER. Niin, ehkä kerron teille jotain, olettehan hyvä
ystävämme...

VANHA-LIISA menee.

TYYNI LEANDER purskahtaa itkuun.

LEONTJEV hyvin liikutettuna, vapisevalla äänellä: Njut minjä njäke,
tässä suuri--tässä grand malheur--minjä ei osa saano--minjä yystevä--
(pui nyrkillä rintaansa): minjä tekke kaikki, minjä malimas paaljo
nähny malheurs--kertokaa--yystävä minjä ... yystävä...

    He menevät eteisen kautta puutarhaan.

VANHA-LIISA kantaa useamman kerran kyökkiin pöytätavaroita, sitten tuo
palavan, valkeakupuisen lampun ja asettaa tyhjennetylle pöydälle;
vihdoin johtaa sisälle Maria Martolan, pidellen tätä kädestä, osottaa
oikeanpuoleiseen huoneeseen päin, nyykäyttää päätä, taputtaa Maria
Martolaa hiljaa olalle, suostuttaen istuutumaan kyökin ovea lähimpänä
olevalle tuolille. Jättää Maria Martolan yksikseen.

MARIA MARTOLA harmaassa nutussa ja hameessa, valkoinen liina päässä,
vähän silmillä, katselee ympärilleen kuin unissaan, ymmärtämättä missä
on. Suu menee äänettömään nauruun ja vetäytyy sitten totiseksi. Anton
Leanderin ilmestyessä oikealta nousee seisaalleen, ja kuultuaan hänen
äänensä syöksähtää kyökin ovelle, ikäänkuin paetakseen, mutta jää
kuitenkin paikalleen.

ANTON LEANDER tulee tietämättä, että Maria Martola on sisällä. Pysähtyy
masentuneena: Maria ... Maria ei pide pelkke minua... Mine ei tienny
... ett... Mine pyyde teit, sano, oliko se laps minu?

MARIA MARTOLA vaikenee, painaa päänsä alas: Olihan se ... te tiedätte.

ANTON LEANDER. Mine olis maksanu lapseneleke... Miks Maria sen teke?...
Ny käy Maria hoonost... Ja minu ... mite pite minu tekemen?! Oh!

MARIA MARTOLA. Minä tunnustan. Olen tappanut.

ANTON LEANDER. Mut asia tule oikköyden etten. Mine on jeevi ett nosta
juttu... Mine ei voi olla befallningsman teme jelkke ... suuri heppe
kohta minu ... Maria ymmerte...

MARIA MARTOLA. En minä ilmaise, olkaa huoletta.

ANTON LEANDER. Mine kiitte Maria. Mut mine teytte pite poliistutkinto--
nin--ja mine teytty vangita Maria.

MARIA MARTOLA. Itse tahdon vankeutta, lepoa, unta tahdon.

ANTON LEANDER. Maria usko, mine ei koko elemess ollu nin vaikke ... nin
vaikke... Menee kyökin ovelle, avaa, kutsuu päänliikkeellä, etenee
pöydän luo oikealle etualalle.

POLIISI ja VANHA-LIISA astuvat hiljaa sisälle, jäävät lähelle
ovensuuta.

ANTON LEANDER ottaa esille muistikirjansa, istuu pöydän ääreen,
seuraavan kuluessa enemmän kirjoittaen kuin kysellen: Liisa on itse
nehny se kun Hektor veti tunkiost?

VANHA-LIISA ensin säpsähtää, sitten rauhallisesti: Olen, herra
vallesmanni.

ANTON LEANDER. Naimaton nainen Maria Martola teste kyleste... Kääntyy
tahallaan poispäin: Maria on nehny se ruumis. Tunnustako Maria se oma
lapseks?

POLIISI nykii Maria Martolaa hameesta kieltäen tunnustamasta.

MARIA MARTOLA. Tunnustan.

ANTON LEANDER itsekseen. O, min gud! (Maria Martolalle): Jos Maria ny
taktois sano neiden todistajan lesneolle, kunga laps on koollu...

MARIA MARTOLA. Minä tapoin.

ANTON LEANDER tuskailun jälkeen: Maria sano ny miste syystte Maria se
teke...

MARIA MARTOLA ihmetellen katsoo Anton Leanderiin: Pitääkö minun sekin
sanoa todistajain kuullen?

ANTON LEANDER. Jaa. Kuuntelee äärimmäisessä jännityksessä.

MARIA MARTOLA. No niin ... tahdoin peittää--salaisuuteni maailmalta.
Ennen olisin antanut itseni hengiltä tukahuttaa tai elävältä tulessa
kärventää kuin ilmaissut maailmalle kuka... Ajattelin juosta
rannankalliolta veteen, mutta ruumiini olisi löydetty ja minun tilani
havaittu, ja maailma olisi ehkä ruvennut arvailemaan...

ANTON LEANDER itsekseen. Min gud, min gud!

MARIA MARTOLA. Päätin senvuoksi synnyttää ja tappaa ensin lapseni,
kätkeä sen ruumiin ja vasta toivuttuani lopettaa itseni. En luullut
kenelläkään olevan vihiä minun tilastani. Kun tunsin hetken lähestyvän,
menin lehtoon. Synnytettyäni odotin lapsen parahtavan, mutta se ei
parahtanut eikä liikkunut. Kohausin istualleni. Lapsi oli
tukehtumassa... Minä en auttanut.

ANTON LEANDER. Tiesikö Maria, ett laps olis jeeny elon, jos Maria olis
auttanut?

MARIA MARTOLA. En ollut tietävinäni, mutta tiesin ... tiesin ...
tiesin... Saamatta henkeä se hyvän aikaa aukoili suutansa, niinkuin
vedestä nostettu ahven, näin... Sitten alkoi ruumis nytkähdellä,
vavahti pari kertaa, kouristui, eikä suu auennut enää... Ja minä aloin
uskotella itselleni, etten ollutkaan lapsen surmaaja ... että se oli
kuollut oman kuoleman ... enkä juossut jokeen.--Voi minua tyhmää! Siitä
hetkestä en ole yöllä enkä päivällä silmiäni ummistanut. Sillä kohta
kun ummistan, näen vain lapseni, enkä minä voi sitä näkyä kestää. Mitä
on vankeus, mitä häväistys sen tuskan rinnalla, jonka tunnen nähdessäni
sitä alati samaa unta!

    Menee tainnoksiin poliisin ja Vanhan-Liisan syliin.

POLIISI niistää nenäänsä.

VANHA-LIISA antaa vettä Maria Martolalle.

ANTON LEANDER. Hen voi pahon, me teytte kesköitte telle kertta.

LEONTJEV rientää eteisovesta kansliahuoneen kautta ojennetuin käsin
Anton Leanderia kohden, välittämättä jäljessä tulevan Tyyni Leanderin
pidättelemisistä. He palaavat kävelyltä. Leontjev on liikutettu,
äänessä yhtaikaa sekä nuhtelua että lohduttelua: Antón Antónovitsh!
Antón Antónovitsh!

ANTON LEANDER. Herr Leontjeff, mine pyyde anteks, mut te arvasi oikke,
meil soppi parempi hoomen, minul on hyvin ikkeve asia...

LEONTJEV. Eheei, njut minjä ei enne meene, njut minjä tahto auttama
yystevä ... minjä paaljo nehny malimas maleurs ... paaljo...

TYYNI. Niin, Anton rakas, minun täytyi selittää herra Leontjeville...
Hän on todellinen ystävämme... Kuule mitä hänellä on sinulle
sanottavaa.

LEONTJEV. Yystevät, teme aasia piitä--näin ... näin ... painaa käsiään
alaspäin ... sh! sh!... ei miite ei kuuka ei tiedä, ei kuuka, ei kuuka.

ANTON LEANDER pudistaa päätään ja tekee torjuvan liikkeen kädellään.

TYYNI. Mutta kuuntelehan mitä hän sanoo.

ANTON LEANDER. Se ei key Soomes, mine on soomalain virkkamees, mine
teytty soira lakki.

LEONTJEV. Nu miite »laaki»--»laaki»?! Me kaikki--ihmiset.

ANTON LEANDER. Mine teytty anmälä ett brottmål.

TYYNI LEANDER Leontjevin kysyvän katseen johdosta: Faire rapport.

ANTON LEANDER. Ja sitte minu teytty inlemna min avskedsansökan.

TYYNI LEANDER samaten: Demander sa demission.

LEONTJEV. Ai-djai-djai-djai ... kuinka iihmiset tuhma!... ja yks tule
virka pois ja toinen vanki iistuma. Mitä vaarten?! Ni panimaju. Ei
kuukka tietemä. Osottaa perälle: Ne kaks hjuva ihmis va tietemä. Ne ei
saanovat. Kaikki uunhottama. Juumala anteks antama, ei kelle paha
tulema, ei viirka pois, ei vaanki iistuma...

MARIA MARTOLA on edellisen kuluessa väsyneenä vaipunut tuolille ja
Vanhaan-Liisaan nojaten nukkunut suu hymyyn; herää, katsoo ympärilleen,
kauhistuu, päästää tuskallisen valitushuudon. Leontjev ja Tyyni Leander
rientävät perälle. Anton Leander jää liikahtamatta paikoilleen.

LEONTJEV. Miitä, miitä? Onko hän kipjä?

TYYNI LEANDER. Maria? Maria?! Mikä sinun on?

VANHA-LIISA. Hän hourailee. Ei ole unta saanut viikkomääriin, vaan
huutaa kohta kun silmänsä vain ummistaa. Herra koettelee.

LEONTJEV Maria Martolalle: Ah, minä tjiedä, minä kohta antama pulferi.
Te vissi näke uni, da?

MARIA MARTOLA. Unia? Niin, niin, unia, vaikka vain hetkeksi silmäni
ummistan.

LEONTJEV. Näke paaha uni: lapsi kuolema, vuota veeri ja kaikki? Njiin?

MARIA MARTOLA. Ei, ei, unessa lapseni elää, en ole tappanut ... hän
osaa jo nauraa ja lepertää: äiti, äiti! Ja meillä on mökki harjun
rinteellä, kuistikon luona on pyöreä kukkalava ja tuonnempana
pähkinäpuunlehtoja. Ja kun minun täytyy mennä joelle vettä noutamaan,
en ymmärrä kuinka uskallan lapseni jättää ... se istuu paitasillaan
maassa ja päästelee hiekkaa sormiensa välitse ... noin... Ja minä
juoksen joelle sydän kurkussa ja kiirehdin hengästyneenä takaisin:
siinä hän istuu, ennallaan. Minä tempaan hänet syliini ja hän pienillä
hiekkaisilla käsillään nipistelee minun poskiani ja nauraa veitikka.
Minä suutelen hänen poskiansa ja kaulaa ja painan pääni hänen rintaansa
vasten ja lämmin paitanen tuoksuu rakkaalle, rakkaalle lapselleni...
Minä tahdon pukea hänet, minä rupean viemään häntä sisälle ja aijon
nousta rappusia,--silloin aina havahdan ... ja näen ettei sylissäni ole
mitään...

    Kaikki kääntyvät liikutettuina poispäin.

MARIA MARTOLA. Ja muistan kaikki ... kaikki...

    Nyyhkyttää.

TYYNI LEANDER johtaa Maria Martolan hellästi kyökin ovesta.

LEONTJEV tulee Anton Leanderin viereen: Antón Antónovitsh, juumala
rangaista, te nehnyt? juumala anta kaunis uuni, juumala rangaista, ei
iihmine taarvis.

ANTON LEANDER. Herr Leontjev, teille on oikke: mine ei saa raporteera.

LEONTJEV liikutettuna: Antón Antónovitsh, pazvoljte vas patsalavatj!
(Syleilee Anton Leanderia). Njut kaaikki hjuvä. Njut minjä ootta Maari
Venejel, mine taarvis matila suomalainen ekonomka. Mine ootta, da. Mine
anna henel hjuvä, hjuvä paikka.

ANTON LEANDER nyykäyttää päätään hyväksyvästi, menee ajatuksiinsa
vaipuneena oikealle huoneeseensa.

LEONTJEV Vanhalle-Liisalle ja poliisille, jotka ovat jääneet odottamaan
vallesmannin käskyjä: Njut, yystevät, kaikki hjuuvä. Njut ei saa koska
puhuma testä aasia. Luupat?

    Kättelee kumpaakin.

POLIISI voimatta hillitä liikutuksensa purkautumista, menee kovasti
yskähdellen kyökkiin.

VANHA-LIISA kuivaa esiliinaan kyyneleitään.

LEONTJEV. Nu hjuuvä, hjuvä, njut meennä, minä kohta sanoma mitä pitä
tekemä. Minä ensi anna uunipulfer Maarille.

    Taputeltuaan Vanhaa-Liisaa olalle menee
    toimessaan kansliahuoneeseen.

VANHA-LIISA. Unta se raukka tarvitsee.

    (Menee kyökkiin).

TYYNI LEANDER tulee hiljaa vasemmalta, sormea heristäen kyökkiin päin:
Sh, Sh, hiljaa vain siellä!

    Juoksee varpaisillaan huoneeseensa oikeanpuoleisen etuoven kautta,
    tulee sieltä jonkun ajan kuluttua kantaen mukanaan päänalusta ja
    kiirehtii yhtä hiljaa ja nopeasti kyökkiin päin takaisin.

LEONTJEV tulee kansliahuoneesta kädessä pulveri, tapaa Tyyni Leanderin
lähellä kyökinovea: J'ai de médicaments pour elle.

TYYNI LEANDER hiljaa: Sh. Nukkuu! Nukkuu sikeästi! Ah, en tiedä onko se
paha, mutta kaikessa tässä onnettomuudessa minä olen--niin onnellinen,
niin onnellinen!

    Menee kyökkiin.

LEONTJEV pysähtyy ihmeissään, sitten näpähyttää sormillaan: Ilman minu
pulfer! (Seuraa Tyyni Leanderia varpaisillaan kyökkiin): Se hjuvä, se
hjuvä.

TYYNI LEANDER hetken viivyttyään kyökissä tulee sieltä kiirehtimättä,
ajatuksissaan, hiljainen riemu kasvoilla, aikoo mennä oikealle Anton
Leanderin huoneeseen, mutta huomattuaan että siellä on pimeä palaa
takaisin vasemmalle, ottaa ruokapöydältä lampun ja menee vähän
nopeammin oikeanpuoleiseen takahuoneeseen.

Ulkona on kuutamo, joka lampun hävittyä saa aikaan epämääräisen
valaistuksen myöskin sisällä. Näyttämöllä ei ole vähään aikaan mitään
liikettä eikä ääntä.

Tyyni ja Anton tulevat oikealta. Tyynen vasen käsi on Antonin kaulassa.

ANTON. Nyt mine kokta, veel tene ilta, kirjoitta min avskeds----minu
erohakemus.

TYYNI. No, Anton, sanon suoraan, juuri tuota olen minä oikeastaan salaa
toivonutkin.

ANTON. Niin, Tyyne, minu pite lehette paperi varhan hoomen aamu. Mine
ei voi kauemmi.

TYYNI. Minä yksin tiedän mitä se on sinulle maksanut. Mutta parasta on
näin, usko minua, parasta on näin. Aivan kuin olisin pelastanut sinut
jostakin...

    He ovat tulleet oikealle etualalle ja pysähtyneet.

ANTON. Sano Tyyne ny minulle mite se sinu Tolstoi olis keskeny tekde
tes asias?

TYYNI. Niin, Tolstoiko? Niin, luulen melkein että hän olisi käskenyt
sinun erota minusta ja ... mennä naimisiin Maria Martolan kanssa. Niin
minä  ainakin luulen.

ANTON menee polvilleen Tyynen viereen tarttuen hänen vasempaan
käteensä, kömpelöllä tavalla purkaen rajun liikutuksensa:
Sitä ei mine voi.

Kyökistä ilmestyvät ensimäisenä poliisi, kantaen palavaa lyhtyä, sitten
Leontjev, lapio kädessä, ja viimeisenä Vanha-Liisa, säkkikäärö
käsivarsilla. He katsahtavat pysähtyen Tyyni Leanderiin, mutta sitten
jatkavat matkaansa, mennen peräkkäin hiljaa varpaisillaan
kansliahuoneen ja eteisen kautta ulos.

TYYNI LEANDER liikahtamatta asennostaan katsoo taakseen ja viittaa
heille oikealla kädellään, etteivät pysähtyisi, vaan menisivät Anton
Leanderin huomaamatta ohitse; sitten kääntyy jälleen tämän puoleen,
silittää hänen päätään ja jatkaa keskustelua niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut: No niin, Anton ... jospa et voi kaikkea ... kuka voikaan
kaikkea ... sinä olet ainakin tehnyt minkä olet voinut ... sinä olet...

ANTON nousee, sulkee Tyynen syliinsä, ei voi liikutukseltaan sanoa
muuta kuin: Ysteve! ysteve!...



MUSTAN VARSAN KUOLEMA


Nuori, musta juoksijavarsa oli illan pimeässä loppuun syönyt appeensa,
ja oli kylläinen. Äänettömän syysyön tähti kimalteli tallin
huurtuneessa ikkunassa. Jalkain alla kahisi kuusenhakoja ja kuivaa
oljenpahnaa. Varsa käänteli päätänsä, purra rouskasi kerran pilttuun
lautaseinään, kihnutteli sitten polveen poskeansa. Pitkälti oli vielä
ihanan aamun valkenemiseen, jolloin tallien portit taas aukenevat
huikaisevalle kinoksien paisteelle, kun sisälle jälleen astuu se nuori
isäntä, se kookas, kauravakka kainalossa, ja suitset iloisesti
helskähtävät hänen kädessään. Mutta aamun odottaminen jo näin iltayöstä
tuntui vielä kovin aikaiselta. Varsa rupesi ajan kuluksi ajattelemaan
laskeutuisiko kerran ihmeekseen makuulle pehmeille kuivikkeille. Oli
sentään siitä asiasta kahdenvaiheilla, sillä pimeissä tallin nurkissa
tuon tuostakin paukahteli kumeasti, mikä pani säpsähtelemään.
Hamuiltuaan seimeen pohjasta viimeisetkin jauhoiset oljensirut ja
päästyään vakaumukseen siitä, että paukahdukset olivat pakkasen, varsa
rupesi vihdoin notkistamaan etupolviansa laskeutuakseen makuulle, mutta
ojensi ne taas, katsahti vielä kerran ikkunasta ja oli varmuuden vuoksi
säpsähtävinään: Mikä kamala musta viiru tuossa lumella?! ajatteli se
korvat hörössä, vaikka kyllä tiesi viirun kuutamon varjoksi, joka
talosta tutusti lankesi pihan lumikentälle, samalle kentälle, missä
nuori isäntä vastikään päivällä oli hänen kanssaan iloa pitänyt,
juoksuttanut ympäri pihaa, sitten sylkyreen eteen valjastanut ja he
lähteneet kiitämään tuprahtelevaan valkoiseen sekamelskaan.--Vielä oli
varsa hätkähtävinään pimeätä kuistia, vaikka hyvin aavisti millä kohtaa
siinä pimeässä se tuttu ovi oli ja ne tutut kaidepuut, joiden yli
hänelle päivällä leipää kurotettiin, kun hän vallattomasti lumessa
piehtaroituaan saapui rappusten eteen ja leivän antajia tuvasta kutsuen
kaapi kavioillaan astuimia.--Sitten ei säikkymisen syitä enää
löytynytkään. Varsa huokasi syvään kylläisyyttään, jännitys katosi
korvista, säihky silmistä, pää painui, alahuuli meni lerpalleen,--
huokaus vielä, ja varsa retvahti pehmeille pahnoille pitkäkseen.

Mutta eivät ehdi vielä nuoren hevosen räpytteleväiset silmäluomet
ummistua ennenkuin ulkona narahtaa rekivajan ovisarana. Varsan pää
hetkahtaa jälleen pystyyn.

Selvään kuuluu yön hiljaisuudessa kuinka vajan ovi varovasti avataan.
Mitä nyt? Varsa kavahuttaa etujalat ojennukseen ja höristää korvansa
pystyyn suipeiksi kuin keihään kärjet.

Reki vedetään hiljaa vajasta.

Varsa nousee ja koko hänen ruumiinsa vavahtelee jännittyneestä
ihmetyksestä. Hän kuuntelee ja kuuntelee. Taas ei kuulu mitään. On kuin
öinen liikkuja olisi puolestaan sitä varsan nousemisen kolinata
säikähtänyt. Mutta nyt jo pannaan avain tallinoven lukkoon. Kalahtaa
avaimen ensimäinen kierre. Taas on hiljaa. Kalahtaa toinen. Yläovi
aukeaa ja sen nelikulmaisessa hangen kuutamossa varsa näkee kookkaan
ihmishaamun, öisen varjon, suitset kädessä.

Mutta sinähän se oletkin minun isäntäni, hirnahtaa varsa, iloisesti
valveutuen.--Miksi tulet varsasi luo hiljaa kuin varas, ja ... ja
mikset puhuttele tapasi mukaan, etkä taputtele?... Miksi panet nopeasti
valjaat selkääni, niinkuin kiirehtisit lähtöön, etkä kuitenkaan irroita
marhamintaa, vaan kesken kiirettäsi äkkiä pysähdyt, nojaudut minua
vastaan, ja minä tunnen lantiotani vasten sinun rintasi kuohuvan
tykinnän?

Mikä onkaan mielessäsi? En ole sinua tuollaisena ennen milloinkaan
nähnyt. Viet minut kiireesti tallista, nostat sylkyreen aisat
kupeilleni, käännät rahkeet luokan päiden ja aisain ympäri, kiristät
länget yhteen--ja samassa jo annat rinnuksen laueta jälleen auki, aivan
kuin epäilisit koko lähtöä, mietit, vedät rinnuksen uudestaan kiinni.
Taas annat laueta auki, taas vedät kiinni...

Mutta jos olit valjastaessasi kummallinen, niin vielä kummallisempi
olet ajoon lähtiessämme. Tuskin olin hypähtänyt liikkeelle ja
varoitussivalluksen sinulta saatuani tasoittanut juoksuni hypystä
raviin, kun sinä äkkiä jo taas kiristät ohjia ja jyrkästi käännät
suoraan kinokseen--ja siitä polulle, jota emme vielä koskaan ole
kulkeneet, ajat navetan takaa saunatielle ja siitä alas rantaan! Ja
rannassa--voi kauhistusta!--vaadit minun mennä lumettomalle, pimeälle
jäälle, jossa vielä ihan äskettäin mustat syksylaineet loiskuivat. Ja
taas varottaen sivallat minua, etten vaan peloissani tanssisi ennen
jäälle loikkaamista, etten epätoivon vimmassa hyppäisi sinne, vaan
kauniisti ja rauhallisesti astuisin tuolle mustalle, hyytyneelle veden
pinnalle, joka varmaan heti roiskahtaen murtuu altani. Ei, minä käännyn
pois, käännyn väkisin! Mutta taas armoton sivallus, ja minä seison kuin
seisonkin paikallani. Tunnen suussani kuolainten ankaran käskevät
nykähdykset. Sinäkö--sinäkö se olet, minun kultainen isäntäni?--Tuskan
hiki kohoo korvieni juureen. Ei, ei, en mene milloinkaan! Perääntyen
minä karahutan takajaloilleni. En milloinkaan, en milloinkaan!--Silloin
sinä, armas isäntäni, iskujen asemesta nouset reestä, taputtelet minua
ja hellimmillä sanoillasi lepyttelet. Tiedät sen hyvin--en voi minä
silloin sinua vastustaa, murtukoon jää, astun siihen. Ensin toisella
etujalallani, sitten toisellakin. Merkillistä! Jää vaan risahti, ei
murtunutkaan. Sinä istut jälleen reessä, nyt ovat jo takajalkanikin
jäällä. Astun lyhyin askelin, alleni tuijottaen. Sinä sallit astua
käyden, kunhan vaan en rupea hyppelemään. Ehkä sinäkin pelkäät, koska
kuulen koko ajan: sjoh, sjoh, sjoh... Ja minä käyn ja kierrän oikealle,
missä häämöttää niemen ranta, sinun kääntäessä päätäni vasemmalle,
joten tulen kulkeneeksi sinne minne tahdot: suoraan pimeälle ulapalle.
Nyt alan juosta, keveämpi ollakseni. Pimeään, aina vaan pimeään,
aukealle, pois rantamilta, yöhön... Kavioini kapse kierii pitkin
kalseaa jäätä autioon pimeyteen: hok, hak, hak, hok, hok, hak, hak,
hok... Ja taivaan tähdet jään mustassa kalvossa minulle tahtia
tanssivat.

Voi sinä kultainen isäntä, tähänkö minut hukutat, oman varsasi vireän,
oman sorjan kutriharjan, kasvatin kotiahojen, lepikkojen lellitellyn,
oman leikkikumppanisi, oman entisen ilosi, juottamasi, syöttämäsi,
riimusta taluttamasi?

Voi sinä kultainen isäntä, mitä tehdä aikonetkin, heitä musta öinen
mieli, käännytä kotikiville, tulee kohta toinen päivä, uusi aamu
valkenevi, juoksen niinkuin ennen juoksin, viatonta viedessäni,
lumihangen paistaessa kevätauringon kerällä!

Mutta niemen ohi tultuamme tuikahtaa kaukaa vastaisen metsärannan
pimeydestä valo, ja ohjissani tuntuu iloinen vavahdus. Ja vaikka sinä
käänsit suoraan sitä valon tuiketta kohden, joten matkamme nyt pitää
Ison selän ammottaville syvyyksille, mieleni äkkiä kepenee valon
tuikkeen nähtyäni ja minussakin käy niinkuin ohjissa iloinen vavahdus.
Nyt tiedän minne mennään. Tuon talon muistan aina enkä unohda koskaan.
Kesän aikana käytiin kahdesti siellä, ja viimeksi kun koivun lehti oli
keltaisena. Puoli päivää oli matka kestänyt Isonselän ympäri. Oli
sielläkin nuori isäntä, yhtä kookas kuin minun, vaikkei tosin yhtä
kauranantelias. Kun viimeksi kävimme siellä, talutti se vieras isäntä
minut talliin, missä oli muita hevosia, antoi heinää eteeni ja meni.
Mutta hetken kuluttua juoksi talliin salavihkaa hänen emäntänsä, hilpeä
nainen, ja vaikka minä luimistin hänelle korviani--sillä en ole
milloinkaan hameellisia kärsinyt--tuli hän minun pilttuuseeni ja kaasi
kaksi kapallista mustaa kauraa hinkalooni. Ihmettelin, että hän vielä
kiersi kätensä minun kaulani ympäri, puristi päätäni rintaansa vasten
ja kahdesti kuumasti kuiskasi isäntäni nimen.

Mutta jäitse ei oltu sinne vielä milloinkaan ennen menty eikä yön
aikana koskaan käyty. No niin, nytpä käydään yönkin aikana ja mennään
suoraan Isonselän yli. Ja jää kestää ... kestää... Mieleni keventyy ja
isäntäni huomaamatta varastan kiellettyä vauhtia yhä enemmän. Vihdoin
tunnen ohjien höltyvän ja se merkitsee, että saan lähteä valtoinani
kiidättämään.

Risahdelkoot, paukahdelkoot äsken hyytyneet vedet, nyt ei jää enää ehdi
aitani murtumaan, vielä vähemmin minä siihen uppoamaan, nyt eivät petä
syvien sillat, vaikka hokki läpitse lyöpi, nyt olen keveä kuin höyhen
ja nopea kuin myrskypilvi. Pelko jää jälkeen ja hurjuutta puhaltaa
mieleeni vinha tuuli, jonka vastaani nostatin. Harjani liehuu ja
sierameni tulta syöksevät. Avaruudet ovat minun vallassani!

Hetken hurmaava huimaus vaan: Iso selkä on jo takanani! Eikö tuossa jo
häämötä vastarannan metsäinen manner ja eikö tuossa ole se kaukaa
tuikkinut ikkunavalo? Ja tuossa jo joensuu, jonka ääressä talo
sijaitsee... Huh! Etpä ollut pitkän pitkä, sinä Isonveden selkä,
juoksin ylitsesi nopeammin kuin yksikään kesäinen vihuri.

Olin juuri ottamassa huimimman vauhdin, voittoni riemussa rientääkseni
jyrkälle rantatöyräälle. Silloin ohjat äkkiä kiristyvät. Vauhtiani
hilliten isäntäni vaatii minun hiljaa käymään. Eikö siis mennäkään sitä
kauraa...? Koetan hypähtelemällä varastautua eteenpäin edes jonkun
askeleen lähemmäksi rantaa, mutta ohjat vaan kiristyvät, käskien
pysähtymään. Minä pysähdyn. Heittelen päätäni, vaahtoa roiskuu suustani
jäälle, kuolaimet ovat katketa hampaissani. Seisomme ... seisomme...
Hän kaiketi odottaa jotakin.

Jo liikahtaa hiljainen valo tuvan ikkunassa, värähtää niinkuin
säikkyväinen. Mutta kiristyneissä ohjissa minä tunnen isäntäni käsien
alkavan vavista.

Hetken kuluttua avautuu tuvan ovi hiljaa. Eteiskodassa kaikki esineet
kirkkaasti valaistuvat, kiulu, kirnu, kangaspuut. Isäntäni kädet
vapisevat yhä tuntuvammin. Nuori vaimoihminen haparoi tuvasta kotaan,
kalpeana, sama, joka silloin eteeni kaurat kaasi. Aristelee,
katsahtelee taakseen, kuuntelee, koettaa nähdä yöhön. Isäntäni kädet
vapisevat.

Ei kuule se vaimo tähtien laulua, vaikka ne häntä kieltävät jäälle
tulemasta, lumiset ahot kieltävät, kodan kiulu kieltää, kirnu kieltää.
Vaan jollet niitä kuule, onhan tuolla tuokkonen kodassa, valkokylki
katon alla, kuule kuinka se sinulle hädissään huutaa! Muistatko, sinä
kesänä, valoisana, valkeana, niittysirkan sirkuttaissa, marjoja poimit
minuun, valkoisilla sormillasi, käsillä viattomilla? Palaja tupaan
takaisin, sama kesä tulevi vielä, sama joutuvi juhannus!

Ei hän sitäkään kuule. Tulee ulos, painaa oven jälkeensä kiinni. Kodan
eteinen pimeni...

Rannan hämärää lumitöyryä laskeutuu nopeasti tumma haamu. Se on hän.
Vaipan helmakulmat jo erottuvat. Jo tulee mustalle jäälle. Tahtoisi
juosta, mutta lyhyt on askel tähtien tanssilavalla; liukastellen, käsiä
ojennellen hoikka naisvartalo astuu rekeä kohden. Jo on luona. Jo
heittäysi rekeen.

Ja varsa vavahti lähteäkseen.

Nyt, nyt kohta kiristyvät ohjat, nyt kohta jälleen juoksen myrsky
vihurina.

Mutta käskyä ei kuulukaan. Reessä ovat hiljaa, hiljaa, niinkuin
korkealla taivaalla, missä tähti äänetönnä putosi...

Mikä on aikomuksesi, minun kultainen isäntäni? Olenhan palvelijasi
kiireestä kantapäähän, olen valmis, jalkani keveinä notkahtelevat,
käske jo! Vien sinut ja hänet vaikka maailman ääriin, tuiskuna lennän,
vihurina kiidän ... käske, käske jo?

Mutta ohjat riippuvat rentonaan kenenkään niihin tarttumatta.

Vihdoin varsa alkaa yhä levottomammin tanssahdella. Näin tehden se
tulee liikkuneeksi joen suuta kohden, missä vesi avonaisena virtaa.
Varsan tuska yltyy, sillä se tuntee luvattomilla hypyillään jo
ansainneensa sivalluksia ja odottaa vaan hetkeä milloin piiska
vingahtaa.

Nyt se jo hypähtelee nelistellen paikoillaan Ja nyt--nyt kohosi pystyyn
takajaloilleen.

Silloin jää murtui. Varsa ehti töytäistä eteenpäin, se löi etujalkainsa
terävät hokit jäänreunaan, mutta jää murtui etujalkainkin alta, ja
musta juoksija vajosi rekineen päivineen syvyyteen.

Hetken vaan veden kierteet kohisten peuroivat pohjamujujen kanssa,
sitten kierrellen soluivat toistensa ohi. Nousivat pohjasta
jäälohkareet, kiiluvat kulmat edellä, ja paneutuivat takaisin pinnalle.
Jo on kaikki jälleen hiljaa, ja korkean taivaan tähdet kimaltelevat
uudestaan hyytyvän veden kalvossa.



HÄN LOI HEIDÄT OMAKSI KUVAKSENSA


Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa. Tämä on vanha heprealainen
viisaus. Juutalaiset ovat sen näin sanoihin pukeneet, mutta
aavistuksena sama asia näyttää elävän kaikissa vanhoissa uskonnoissa,
ja ennen kaikkea se on kristityn maailman tietoisuuteen painunut.

Mitä merkitsee, että Jumala on tehnyt ihmisen kuvaksensa? Saammeko siis
päinvastoin myöskin päättää, että katsoen ihmisen kuvaan voimme nähdä
mimmoinen Jumala on? Niin luulisi. Jos Jumala on tehnyt ihmisen oman
itsensä kaltaiseksi, niin me, tietäen minkäkaltainen ihminen on,
tiedämme jokseenkin minkäkaltainen Jumala on. Pakanat ovat käsittäneet
tämän asian kaikkein yksinkertaisimmin. He ovat veistäneet puusta tai
kivestä ihmisenkaltaisia olentoja, asettaneet ne pyhiin paikkoihinsa ja
sanovat niitä jumaliksi. Myös tiedämme muutamista heprealaistenkin
vanhimmista kirjoituksista, että kuvailtiin Jumala jotenkin näkyväisen
ihmisen kaltaiseksi,--ehkä vähän suuremmaksi.--Usein meidänkin
päivinämme ihmiset pitävät mielessään lapsena saatua kuvaa jumalasta ja
ajattelevat sitä esimerkiksi vanhan valkopartaisen, pilvien lomasta
katselevan ukon kaltaiseksi, voimatta vanhoinakaan luopua tästä
totutusta ajatuskuvasta. Mutta he ajattelevat näin tottumuksesta. He
tietävät toista. Kehittyneemmälle järjelle on tietysti päivän selvää,
ettei Jumala siinä merkityksessä ole ihmisen kaltainen. Mutta yhäkin
vaan kuitenkin Jumalan ominaisuudet päätetään ihmisten ominaisuuksien
mukaan. Aivan niinkuin mikäkin kruunupää hallitsee muka Jumalakin
kaikkisuutta enkelilegionainsa avulla,--milloin vihastuen milloin taas
leppyen alamaisiinsa,--milloin lähettäen heille vitsauksia pahojen
tekojen tähden, milloin taas vuodattaen armoansa heille, ja alituiseen
valmistaen noita suuria päätöskäräjiä, joissa aikoo lopullisesti
erottaa pukit vuohista, tuomita vastenmieliset kadotukseen ja palkita
mieluisat. Kuninkaallisen ihmisluonteen mukaan Jumalakin ajatellaan
suurenmoiseksi sotaherraksi ja tuomariksi, mahtavaksi majesteetiksi,
joka uhkaa ankaralla Siperialla tottelemattomia niskureita ja taas
lempeästi palkitsee nöyriä alamaisiaan. Tähän tullaan, kun ihmisen
ominaisuuksista päätetään Jumalan ominaisuuksia.

Mutta lieneeköhän se tarkoitus?

Jos Jumala loi ihmiset kaltaisiksensa, niin eihän se merkitse, että me
saamme luoda Jumalaa ihmisen kaltaiseksi. Vaan ihmisen on oleminen
semmoinen kuin tiedämme Jumalan olevan.

Ja silloin syntyykin kokonaan toiset vaatimukset ihmiselle.

Olla Jumalan kaltainen merkitsee ensiksikin olla niin näkymätön kuin
mahdollista, sillä eihän Jumalaa missään näy. Ollakseen Jumalan
kaltainen ei ihminen saa ketään pakottaa tahtoansa täyttämään, sillä
eihän Jumala ketään mihinkään pakota. Ollakseen Jumalan kaltainen ei
ihmisellä saa olla mitään herruutta toisten yli, sillä ei Jumala
hallitse muuten kuin omientuntojen kautta. Ollakseen Jumalan kaltainen
ei ihminen saa ryhtyä väkisin edes pahanteosta estämään, sillä ei
Jumalallakaan ole muita aseita pahantekijää vastaan kuin tämän
omatunto. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihminen saa olla kenenkään
käskyläinen, vaan aina vapaa ja itsenäinen oma käskijänsä.

Tämä on todella ihmisen tie, hänen totuutensa ja hänen elämänsä. Tulla
täydellisesti Jumalan kuvaksi ei hän voi niinkauan kuin hänellä on
ruumis. Mutta sitä kohden hän tahtomattaankin kulkee. Eikä hän voi olla
joka hetki näkemättä sitä kynnystä edessänsä, jonka toisella puolella
hänellä ei enää ole ruumista, ei mitään pakotuskeinoa toisia vastaan,
ei mitään käskyvaltaa, ei mitään mahtia, ei mitään näkyväisyyttä, vaan
hän on se näkymätön, tuntumaton, tilaa ottamaton, sanaton, nimittämätön
henki, jota sanotaan Jumalaksi ihmisessä.

Niin että Jumala siis todella on tarkoittanut luoda ihmisestä oman
kuvansa, mutta vähän toisessa mielessä kuin ihmiset tavallisesti
luulevat.



KUOLEMA



HENKILÖT I NÄYTÖKSESSÄ.

PAAVALI.
PAAVALIN ÄITI.
LÄÄKÄRI.
TUNTEMATON.
AUTTAJA-MATAMI.
TANSSIJOITA.



I:N NÄYTÖS.


Paavalin äidin asunto.

Lavea, matala, kodikas huone. Köyhä sisustus. Harvoja huonekaluja
seinäin vierustoilla. Vasemmalla (katsomosta käsin) kaksi ikkunaa;
oikealla: taaempana kaakeliuuni ja laatikkokaappi, lähempänä katsomoa
ovi toiseen huoneeseen. Kaksi avonaista oviaukkoa peräseinässä, joista
vasemmanpuolinen johtaa näkyvän välikäytävän kautta kyökin ovelle ja
oikeanpuolinen samoin näkyvän eteisen kautta ulosvievälle katuovelle.
Sisäisten oviaukkojen välissä on verhoilla suljettava, nyt avonainen
pimeä makuualkoovi. Ikkunalaudoilla veripisarankukkia. Lähemmän ikkunan
edessä pieni pöytä, jonka päällä vaatteella peitetty linnunhäkki.
Oikeanpuoleisessa eteisessä palaa pieni seinälamppu.

On puoliyön aika. Hiljaisuus vallitsee.

Alkoovissa makaa vuoteellaan lakanain välissä Paavalin äiti ankarassa
kuumeessa, silloin tällöin heitellen päätään puolelta toiselle
tajuttomassa unen houreessa. Pään puolella on rohtopöytä, jolla palaa
vihreäkupuinen lamppu. Sen valo jakaa huoneen siten, että permanto ja
seinäin alaosa on kirkkaassa valaistuksessa, mutta huoneen yläosa
joutuu vihertävään pimentoon. Lamppuun on kiinnitetty varjostin
estämään äidin kasvoista valon häikäisyä. Vuoteen jalkapuolella
korinojatuoli mattoineen ja jakkaroineen.

Vuoteen ääressä seisoo lääkäri, toisella kädellään tunnustellen sairaan
käsiranne-valtimoa, toisessa pidellen taskukelloaan, johon
liikahtamatta katsoo. Hänellä on yllään pitkä, kiiltävänmusta
verkatakki ja silmillä kultareunaiset rillat.

Vuoteenlaidalla istuu Paavali, alaikäinen nuorukainen, pää käsien
varaan painuksissa, pitkä kiharainen tukka vähän epäjärjestyksessä.

LÄÄKÄRI laskee äidin käden hiljaa alas, panee kellon taskuunsa ja tulee
mietteissään hitaasti vuoteen luota.

PAAVALI kavahtaa pystyyn, rientää lääkärin luo, käy molemmin käsin
tämän käsivarteen, katsoo silmiin, aikoo kysyä, mutta näkee jo ennen
kysymistä lääkärin pitävän sairaan tilaa toivottomana; kääntyy pois,
itkua hilliten nostaa kädet kasvoilleen.

LÄÄKÄRI: No-no, Paavali ystäväni, enhän minä sano: se on luultavaa,
minä sanon ainoastaan: se on mahdollista.

PAAVALI yhä poispäin kääntyneenä: Miksi pitää ihmisen kuolla?!

LÄÄKÄRI: Niin sanot ainoastaan siksi, että on kysymys omasta äidistäsi.
Minä taas lääkärinä näen joka päivä kuolevia ihmisiä. Ja kaikilla
heillä on äitejä tai lapsia tai muita rakkaita omaisia. Kaikkien on
tämä suru kestettävä. Nyt on tullut sinun vuorosi. Ole mies!

PAAVALI: Voi, herra tohtori, tässä on sentään niinkuin jotain
erikoista, aivan--aivan erikoista...

LÄÄKÄRI: Niin sanovat kaikki.

PAAVALI: Mutta--huomatkaa--me olemme äidin kanssa aina olleet yhdessä--
minä pienestä asti, ja yksin ajatuskin, että hän nyt--tällä hetkellä
juuri... Ei-ei, minä en voi elää ilman häntä... En voi!

LÄÄKÄRI: No mutta Paavali, Paavali! Sopiiko tuo sinulle! Katsoppas
kuinka sinä olet jo suuri. Totisesti olet jo aikamies.

PAAVALI: Onko elämää kuoleman jälkeen?

LÄÄKÄRI: Kysytkö minulta?

PAAVALI: Sanokaa uskotteko!

LÄÄKÄRI: Niin, hyvä ystäväni, minä en rakasta näissä asioissa ihmisiä
makeisilla hemmotella. Jos kysyt minulta, sanon suoraan niinkuin
ajattelen: Pudistaa päätänsä. Luonnontieteiden täytyy tappaa yksilö.--
Mutta--eläthän sinä äidin jälkeen, sinä jatkat hänen elämäänsä, sinä
itse!

PAAVALI: Minä?

LÄÄKÄRI: Sinä juuri, ja sinun jälkeesi sinun tulevat lapsesi ja
niin edespäin loppumattomiin. Iloitse elämästä niin kauan kuin se
sinulla on.

PAAVALI: Minä en itsestäni ... äidistä minä...!

LÄÄKÄRI: Tjah, Paavali,--voithan kysyä muilta. Jotkut sanovat, että
ihminen kuoltuaan elää teoissaan. Karma. Katsoo Paavaliin: Et ymmärrä?
--En minäkään. On toisia, jotka sanovat, että ihminen kuoltuansa--
jotenkin noin--»viimeisenä päivänä»--nousee ylös haudastaan...

PAAVALI tekee torjuvan liikkeen: Ei-ei-ei...

LÄÄKÄRI: No siitäpä sen näet itse!

PAAVALI huokaa syvästi.

LÄÄKÄRI: Pois semmoiset, Paavali! Kun emme tiedä, niin emme tiedä.
Ylpeänä kantakoon ihminen surunsa. Sekin on terveellistä.--Laskien
kätensä takaa Paavalin hartioille: Myönnä, että voi olla hauskaa myös
päästä irti äidin helmasta,--päästä avaraan maailmaan?--liikkumaan
vapaasti, olemaan niinkuin itse tahdot,--miehenä, itsenäisenä miehenä?
Mitä?

PAAVALI hymähtää lääkärin mieliksi.

LÄÄKÄRI: No, kas niin, ystäväni, johan naurahdit!--Ja nyt... Minua
odottaa tänä yönä muuan toinenkin sairas, näetkös.--Tulen huomenna
jälleen. Rohkaise mielesi, Paavali! Tietysti olet jo aika lailla
väsyksissä, mutta näytä minulle sentään, että voit valvoa vieläkin yön
niinkuin mies! Tai jos nyt torkahdatkin, niin ainoastaan istuillesi,
muista, ainoastaan istuillesi,--että heti heräät, jos äiti sinua
tarvitsee.

PAAVALI: Kuinka voisin nukkua tämmöisenä yönä!

LÄÄKÄRI: No niin, niin. Sinusta tulee----sinä olet jo mies, kuten
sanoin. Hyvää yötä, Paavali. Muista siis: jos torkahdatkin, niin
ainoastaan istuallesi!

    Menee eteiseen.

PAAVALI auttaa päällystakin lääkärin ylle.

LÄÄKÄRI poistuu vielä kerran toivotettuansa hyvää yötä.

PAAVALI sammuttaa eteisessä palavan seinälampun, tulee tuskaisena
vasemmalle puolelle huonetta, valitsee paikan, josta äiti ei häntä
näkisi, jos heräisi, laskeutuu arasti ja tottumattomasti polvilleen,
painaa kätensä ristiin, kavahtaa hetken kuluttua hätäisesti
rukousasennosta, kun epäilee äidin heräävän ja näkevän hänet.

ÄITI: Paavali,--Paavali, missä olet? tule tänne pian, pian!

PAAVALI juoksee äidin luo ja painaa päänsä tämän syliin: Äiti kulta,
tässähän minä olen, tässä!

ÄITI: Voi, mitä kauheata unta olenkaan nähnyt! Paavali, älä jätä minua.
Puhele kanssani etten nuku. Pelkään sen unen uudistuvan. Paavali kulta,
mistä me puhelisimme? Kas niin, istu tuonne tuolille, niin me
juttelemme. Kerron sinulle sen unen. Ajatteles! Olin olevinani
tanssijaisissa. Minä--tanssijaisissa! Paavali, milloin minä olen ollut
tanssijaisissa?! Mutta niin nyt vaan olin, ja siellä oli niin hienoa,
ja niin paljon tuttuja, ah, oikein minua naurattaa, kun muistan mitä
kaikkea ne sanoivat minulle,--että minä muka en ole vielä ollenkaan
vanha,--ja se suuri runoilija oli siellä ja sanoi: te olette
jumalainen, teihin eivät vuodet pysty, niin hän liehakoitsi minua,
ha-ha ... »vuodet eivät pysty» ... älkää vaan menkö, minä sanoin--olkaa
tässä aamuun asti, muuten se tulee... Eivät, eivät pysty... Jos
milloinkaan niin nyt, ha-ha ... aamuun asti olkaa,--tanssitaan,
tanssitaan, muuten se tulee...

    On vähitellen sekaantunut ja sanoo viimeiset sanat silmät
    ummessa houraillen, sitten vaikenee ja nukkuu hengästyneenä.

PAAVALI kuuntelee äidin hengitystä, päättää hänen nukkuvan, aikoo
sammuttaa pöytälampun.

ÄITI herää kiljahtaen: Se tulee taas, se tulee taas! Apuun! Paavali!

PAAVALI jälleen äidin vuoteen luona: Tässä olen äiti. Sehän oli vaan
unta, älä pelkää, äiti kulta, se oli unta--unta!

ÄITI: Ah, se on unta, ja kuitenkin on kaikki totta. En tahdo enää nähdä
sitä unta, en, en! Tule, minä pitelen sinusta, etten jälleen nuku. Oma,
armas poikani! En tahdo, en tahdo!

PAAVALI: Mitä siis tapahtui siinä unessa, äiti? No, sinä olit
tanssijaisissa, siellä oli se suuri runoilija, ja mitä sitten?

ÄITI: Sitten tuli kuolema, rakas Paavali.

PAAVALI: Kuolema?

ÄITI: Niin. Kuolema koputti ovelle, ja kaikki jättivät minut. Mutta
minä en avannut, en. Minä ... mitä ikinä minussa oli voimaa,
sydämmessä, rinnassani,--voi, rakas lapseni, kaikki voimani minä
ponnistin,--ja heräsin, ja tässä nyt olen luonasi eikä se ole vielä
vienyt minua pimeään yöhön. Mutta jos vielä kerran nukun, en enää jaksa
herätä. Pitele siis minusta, puhu koko ajan, pidä valveilla...

PAAVALI: Äiti, sinä hourailet. Olet nähnyt unta...

ÄITI: Kuule minua, Paavali: jos niin käy, etten enää heräisi, ja jos
nyt siis viimeisen kerran kuulet oman äitisi ääntä ... ah, en jaksa
paljon puhua,--mutta yksi on minulle selvinnyt tänä yönä, se on
tärkeintä kaikesta: kaikki tämä näkyväinen se ei ole mitään, se kuolee
ja mätänee, mutta rakkaus Paavali, katsos, se on kaikesta tärkeintä, se
ei kuole milloinkaan...

PAAVALI: Niin, niin, äiti, olethan siitä kyllä ennenkin puhunut.

ÄITI: Hiljaa, hiljaa,--mitä lienenkin ennen puhunut, kuule minua nyt.
Isäsi, kuten tiedät, jakoi omaisuutensa köyhille. Olen hänet ymmärtänyt
liian myöhään, Paavali. Nyt ymmärrän: rakasta kaikkia, kaikkia,
vieraitakin, niinkuin olet minua rakastanut. Ymmärsitkö, Paavali?--
Vieraita juuri niinkuin rakastat minua. Nyt kuiskaan sinulle suuren
salaisuuden: silloin saan olla näkymätönnä luonasi. Annan sinulle
merkin olemisestani, nyykäytän sinulle päätäni aina kun teet niinkuin
nyt käskin. Pane mieleesi. Toista! Mitä sanoin minä siis sinulle?

PAAVALI: Että kun sinua ei enää ole, sinä nyykäytät minulle päätäsi
aina kun teen niinkuin käskit.

ÄITI: Olet ymmärtänyt. Älä milloinkaan unohda...

    Huomaamattaan ummistaa silmänsä, mutta heti
    jälleen kavahtaa valveille:

Ei, ei, ei! Ei minua ollenkaan nukuta, olen aivan virkeä, näethän!
Minulla on hirveän paljon vielä sanomista sinulle. Ihan varmaan tulee
aamu ennenkuin saan kaikki sanotuksi. Mutta se luulee että olen muka jo
kaikki sanonut eikä ole enää puhumista...

PAAVALI: Äiti kulta, etköhän puhukin vasta huomenna ... onhan päivä
huomennakin.

ÄITI: Tyhmä poika! Ymmärräthän, tanssijaiset voivat alkaa milloin
hyvänsä, ja silloin se tulee ja vie minut enkä minä näe enää huomista.
Paljon, paljon on minulla vielä selittämistä sinulle. Asetun vaan
mukavammin, kas näin. Paavali, älä koskaan unohda mitä sinulle sanoin:
rakasta niinkuin minua rakastit. Voi, jospa vaan jaksaisin selittää
sinulle tätä asiaa aamuun asti! Katsos, katsos--se on niin tärkeätä--ja
minä nyykäytän--aamuun asti--minä nyykäytän--nyykäytän...

    Nukkuu.

PAAVALI kuuntelee nukkuvan hengitystä, etenee varpaillaan, laskeutuu
ensin toisella sitten toisella jalallaan polvilleen, mutta äidin
liikahtaessa kääntää päätänsä ja menee taas kuuntelemaan; sammuttaa
pöytälampun ja heittäytyy polvilleen korituolin ääreen, jolloin hänen
äänettömän rukouksensa intohimoisuus ja hartaus käy ilmi ainoastaan
hänen ylösnostetusta katseestaan ja ristiin pantujen, kohotettujen
käsiensä pyytävästä nytkytyksestä. Kaksi kertaa hänet tapaa väsymys ja
hän vaipuu nojatuolia vasten, sitten uudestaan rukoukseen kavahtaen.
Kolmannella kerralla nukkuu lattialle, pää ja kädet tuolilla.

Pimeydessä alkaa tuntua salaperäistä punertavaa valoa, joka
kasvamistaan kasvaa. Samalla alkaa myös kuulua hiljaista
viuluorkesterin soittoa, joka valon mukana selvenee ja muodostuu
vihdoin vienon sulavaksi valssisäveleksi.

ÄITI on tämän aikana aavemaisesti kohonnut pystyyn. Hän on valkeassa
tanssijaispuvussa. Astuu kevyesti ja kuulumattomasti keskelle huonetta,
nyykäyttelee päätänsä joka suunnalle tanssisoiton poljentaa
jäljitellen.

Tanssi. Minne äiti nyykäyttelee, sieltä ilmestyy tanssivia olentoja;
herrat hännystakeissa ja avoliiveissä, kädet hansikoituina; naiset
valkeissa puvuissa. He ilmestyvät tanssiaskelin, yksitellen, mutta
yhtyvät vähitellen pareiksi, tuontuostakin sulavasti, pysähtymättä
vaihtuen. Äiti tanssii keskustassa. Milloin hän joutuu oikeanpuoleisen
peräoven läheisyyteen, rientää hän sieltä, parinsa jättäen, taakseen
katsahdellen, pelästyneenä etupuolelle huonetta, yhtyen toiseen
tanssijaan. Iloa teeskennellen hän koettaa levottomana pysyttää
tanssijajoukkoa ympärillään. Vihdoin hän sisällisen levottomuuden
vuoksi väsyy ja melkein tajuttomana nojautuu seinää vasten. Soitto
silloin myös hiljentyy, valaistus kadottaa voimansa ja tanssijat
alkavat heti, vuorotellen esiintyen ja yhä valssin poljennassa tehdä
hänelle syviä jäähyväiskumarruksia, painuen yhä peremmälle. Äiti
havahtuu. Kauhuissaan hän tekee rajun voimainponnistuksen ja jälleen
yltyneen soiton mukana alkaa uudelleen tanssin. Koko huone täyttyy
hetkeksi tanssijoista. Koputus ovelle, kolmasti, harvaan.

ÄITI kirkasee pelästyksestä, juoksee pois oven luota, johon oli tanssin
aikana joutunut, ja pysähtyy kuin kivettyneenä vasemmalle etualalle.

Valaistus muuttuu kelmeän vihertäväksi, kirkkaan kuutamon kaltaiseksi.

Kaikki tanssijat ovat samassa hetkessä kuin pois puhalletut. Toinen
koputus ovelle.

ÄITI kolkon epätoivoisesti: Tiesinhän minä sen, tiesin! Voi teitä
huonoja tanssijoita! Ette jaksaneet. Kun vähänkin valkenee, jo teidän
on aika lähteä, yö lamauttaa voimanne, teitä uuvuttaa, teitä nukuttaa!
Jätitte! Jätitte!

    Kolmas koputus ovelle.

ÄITI säpsähtää, mutta hänen vastauksensa on kohtelias ja ystävällinen:
Heti paikalla,--siinä silmänräpäyksessä!

    Ottaa pöydältä lampun ja lähtee aukaisemaan ovea, on vääntävinään
    lukkoa, työntää oven molemmat puoliskot yhtaikaa auki.

TUNTEMATON seisoo avatun kaksoisoven pimeässä taustassa,
liikkumattomana, kokonaan valkosessa puvussa, pidellen maahan
nojautuvaa valkeavartista ja valkeateräistä viikatetta.

ÄITI tekee semmoisen hymyn, jolla tavallisesti otetaan vastaan
vieraita. Kohteliaasti kumartaen hän osottaa tuntemattoman astumaan
sisälle ja menee itse asettamaan lamppua takaisin pöydälle, jolloin
hänen salattu kammonsa tulee näkyviin lampun rämisevästä tärisemisestä
hänen kädessään.

TUNTEMATON jättää viikatteen eteiseen ja lähestyy kuulumattomin askelin
äitiä.

ÄITI osottaa hänelle tuolia toisella puolella huonetta ja istuisi itse
toiselle puolelle, mutta Tuntematon on seurannut hänen kintereillään ja
hän pysähtyy säpsähtäen.

TUNTEMATON kättänsä äidille ojentaen, hiljaa, leppeästi: Katariina,--
tule!

ÄITI voimatta ylläpitää kohteliaisuutta: Älkää teeskennelkö! Te ette
ole minun miesvainajani, vaikka äänenne onkin sama ja vaikka olette
koettanut tehdä itsenne hänen näköisekseen. Silmänne valehtelevat ja
pelkkää petosta on myös lempeä hymynne. Ihan suott'aikoja ilveilette.
Minä tunnen teidät. Te olette--kuolema!

TUNTEMATON: Siksi minua sanotaan.

ÄITI: Mutta minä vihaan teitä! Minua inhottaa teidän lempeytenne ja
teidän muka sovittava hymyilynne. »Sovittava!» Mitä sovitusta te voitte
tarjota! Niinkuin ryöväri, niinkuin raateleva peto te iskeydytte
ihmiselämään,--ja hymyilette! Ojennatte kättä! Vihaan teitä kaikesta
sydämestäni, ja voimastani, ja mielestäni!

TUNTEMATON: Katariina, ei ole kenkään tehnyt sinun kanssasi sopimusta
elämäsi pituudesta.

ÄITI: Sopimusta? Minä en tahdo kuolla, ymmärrättekö?!

TUNTEMATON: Se syy ei kelpaa. Luulin sinulla olleen jotain pätevämpää.

ÄITI: Ikäänkuin te minun syitäni kuulisitte!

TUNTEMATON: Sano sentään.

ÄITI: Syitä! Ha-ha--niitä on tuhansia. Mikä lapsellinen puhe! Syitä!

TUNTEMATON: Sano joku.

ÄITI: »Syitä!» »Syitä!» Olenko minä mikään ikäkulu, että minun pitäisi
jo kuolla?!

TUNTEMATON: Muutamat kuolevat jo lapsenakin. Tuo ei ole mikään syy.
Mutta--lieneekö sinulla syitä ollenkaan. Tule, Katariina!

ÄITI hädissään: Voi, uskokaa minua, pääni on vaan satunnaisesti niin
sekaisin,--en voi mitään ajatella. Tietysti, tietysti minulla on syitä,
tällä hetkellä vaan kuin suotta en voi keksiä. Voi minua!

TUNTEMATON: Mene sydämmeesi, sano suoraan.

ÄITI rukoilevasti, ojennetuin käsin, sitten polvillaan: Eikö ihmistahto
ole teille mikään syy? Mekin ihmiset joskus säälistä jätämme kukan
taittamatta, ettekö te?--Armoa minä rukoilen sinulta. Sinä olet henki,
etkö siis voi nähdä, kuinka sieluni kaikki voimat kärjistyvät ja
ojentuvat sinua kohden janoiseksi rukoukseksi: älä katkaise
elämäni lankaa, älä sammuta silmieni valoa! Sinun jäisessä
johdonmukaisuudessasi täytyy sentään olla joku sopukka, jossa lämmin
sydän sykkii,--joka palavan rukoukseni kuulee. Jos sinä oikeutta
rakastat, olet sinä varmaan myös hyvä,--osaat heltyä, etkö osaakin?
osaathan? Tiedät mitä kyynel on, mitä ihmissurun mittaamaton syvyys,--
sinä hyvä, sinä hellä,--annathan, annathan minun elää? annathan?

TUNTEMATON vaikenee niinkuin yhä kysyisi pätevämpiä syytä.

ÄITI: Voi minua! Aivoni, aivoni, miksi kiellätte minulta palvelustanne
tärkeimmällä hetkellä!

TUNTEMATON: Katariina, sinä tuskailet. Tiesithän sinä, että kerran--
ennen tai myöhemmin--tämä hetki kuitenkin tulee. Eikö ole yhdentekevää
milloin?

ÄITI: Yhdentekevää! Ah, nyt autoit itse minut jäljille! Juoksee
korituolin luo, osottaa kädellään nukkuvaan Paavaliin: Tässä! Tässä on
minun syyni, sinä armoton, sinä säälimätön, kylmä kuolema! Tässä!

TUNTEMATON: Se kuuluu joltakin.

ÄITI: Niin, eikö totta, se kuuluu joltakin. Mitäpä minä itsestäni!
mutta häntä en voi jättää. Hänen tähtensä minun täytyy elää.

TUNTEMATON: Katariina, sinä olet hänen tähtensä valmis kaikkeen. Se on
hyvä kuulla.

ÄITI toivehikkaasti: Saan siis elää?

TUNTEMATON: Mutta jospa hänenkin tähtensä sinun olisi kaikkein paras
juuri nyt, tällä hetkellä...

ÄITI purasee huuleensa.

TUNTEMATON: Jospa minä tarvitsisin sinua juuri häntä varten...

ÄITI: Niin----jos häntä varten...

TUNTEMATON: Tule, Katariina!

ÄITI säpsähtää: Nytkö heti? Salli minun vielä viimeisen kerran puhua
hänen kanssaan.

TUNTEMATON: Minä johdan sinut sinne missä saat puhua hänelle ensimäisen
kerran! Minä johdan sinut häneen itseensä!

ÄITI: Niin, niin, minä annan hänelle merkin olemisestani. Mutta
sentäänkin: salli suullani sanoa orvolle vielä viimeiset sanat elämän
pitkälle taipalelle!

TUNTEMATON: Viimeiset sanasi olivat: »rakasta vieraita niinkuin minua
rakastit»,--olisiko sinulla jotain vielä tärkeämpää?

ÄITI: Ei kyllä, mutta--mutta--

TUNTEMATON: Jos jotain vielä sanoisit, unohtaisi hän ehkä tämän
tärkeimmän.

ÄITI: Ah, sinä olet minut voittanut. Kaikki syyt olet minulta
riistänyt, antautuneena seison edessäsi.--Ota siis minut! En jaksa
enää. Tässä olen! (Peittää silmänsä käsiin): Missä on viikatteesi? Tee
pian minkä teet.

TUNTEMATON: Viikatteeni on niitä varten, joita en ole saanut
vapaaehtoisesti tulemaan.

ÄITI ottaa kädet silmiltään, katsoo ihmetellen, kirkastuvasti
Tuntemattomaan, joka on avannut sylinsä: Jos vaan uskaltaisin--! Oletko
sinä kylmä niinkuin sanotaan? Onko kaikki tuo valkea jäätä! Varros kun
katson kerran suoraan silmiisi.--Totisesti olet sinä niinkuin
miesvainajani,--sinä olet... Tämä on sinun Paavalisi! Sinä rakastat
minun Paavaliani,--sinä olet minun lämmin, lämmin elämäni--!

    Heittäytyy ojennetuin käsin kuoleman syliin.

    Täysi pimeys.
    Aamun valkeneminen.

ÄITI makaa liikkumattomana vuoteessaan, peitteen alla, selällään, kädet
ristissä rinnan päällä.

PAAVALI nukkuu entisessä asennossaan korituolin luona.

    Kuuluu vasemmalla kuinka avain pannaan lukkoon ja ovi hiljaa
    avataan. Vähäistä kolinaa, niinkuin kyökkitoimissa oltaessa.

AUTTAJA-MATAMI astuu varovasti varpaisillaan käyden sisälle, kädessä
maitokannu ja vihanneksilla täytetty torikori, jotka asettaa
ovensuuhun. Katsoo ympärilleen, tulee sisemmäs: Nukkuvatko molemmat.
Menee yhä varpaisillaan ikkunoille, avaa uutimet niin että aurinko
paistaa sisään, muodostaen kukkainvarjot lattialle. Nostaa pois häkin
päällä olevan vaatteen: Tyi-tyi, pikku lintu ... onhan aamu, herää jo!
Lintu alkaa hypellä ja päästellä yksinäisiä viserryksiä. Matami menee
uunin luo, panee puut pesään, sytyttää, puhaltaa tuleen, viipyy kunnes
kuuluu iloinen palon rätinä ja kohina. Nousee, korjaa lampun ja
rohtopullot pöydältä, jonka nostaa syrjemmäs ja kattaa valkealla
liinalla. Katsahtaa äitiin: Herranen aika kuinka kalpea! Lähestyy
vuodetta, koskettaa hiljaa äidin kättä: Kylmä! Hyi kuinka säikähdin!
Herättäen: Rouva! rouva!--Siunatkoon!--Kuollut!--Paavali! Paavali!
ettekö kuule?--Siinä se nukkuu ja oma äiti on kuollut!--Kuuletteko?
Äitinne on kuollut!

PAAVALI unisena: Mitä sinä puhut?

MATAMI: »Mitä sinä puhut»! Äitinne on kuollut!

PAAVALI: Äiti kuollut? Minunko äitini?

MATAMI: Voi poika raukkaa! Katsokaa itse.

PAAVALI ottaa molemmin käsin päästänsä, niinkuin kootakseen
ajatuksensa, kääntyy päin äitiä ja hyökkää mielettömänä häntä
herättelemään, pudistellen ja hellitellen: Äiti kulta, pikku äiti
kulta, herää jo, herääthän? Raivokkaasti matamille: Se ei ole totta!
Valehtelet! Valehtelet! Tuskaisesti rukoillen, hyvin nopeasti: Menethän
tohtoria hakemaan, menethän tohtoria hakemaan, menethän viipymättä,
mene joutuin, joutuin, joutuin! Viimeinen »joutuin» kohoo jälleen
raivoksi: Ah!

MATAMI: Mitä tässä enää tohtori auttaa! Ettekö näe itse: sydän ei enää
lyö, rinta ei hengitä. Tunnustelkaa: hän jo kylmenee.

PAAVALI: Ei, ei, ei, ei! Hyökkää mielettömänä eri paikkoihin huonetta,
ikäänkuin hakien. Eteisessä hän selailee vaatenauloissa riippuvia
päällysvaatteita: Hän ei ole lähtenyt.

MATAMI: Siunatkoon tuota poikaa! Hän on järjiltänsä! Puoleksi säälien
ja puoleksi nuhdellen: Saako noin malttiansa menettää? Ensi kertaako
tapahtuu että ihminen kuolee! Pitäisi jo toki olla vähän
ymmärtäväisempi.

PAAVALI: Hän ei ole mennyt ulos. Hän on täällä sisällä.--Äiti, äiti,
missä sinä olet? Oletko sinä ilmassa?--taivaassako? Vastaa! Vastaa
minulle! Vastaa!

MATAMI koskettaa Paavaliin ja viittaa kädellään äitiin päin.

PAAVALI katsoo sinnepäin, tulee tuntoihinsa, menee hiljaa äidin vuoteen
luo ja sortuu itkien sen ääreen: Nukuin! Nukuin! Nukuin!

MATAMI: Surku minun tulee tuota poika raukkaa...

    Nostaa esiliinan silmilleen ja nyyhkyttää hiljaa.

PAAVALI hiljaa valitellen: Jäähyväiset jäivät sanomatta sinulle!
Viimeinen sana jäi kuulematta sinun hyviltä huuliltasi. Olet
pahoillasi... Olet pahoillasi, minä näen sen. Katsoo kauhulla äidin
kasvoihin: Miksi ovat kasvosi noin totiset ja liikkumattomat? Äiti,
äiti, minä en voi tätä kestää! Taas hiljaa, hellän rukoilevasti,
silitellen äidin tukkaa: Äiti kulta, miksi et hymähdä anteeksi
antavasti Paavalillesi? Etkö voi hymähtää? Kerran vaan vielä, yhden
ainoan kerran, aivan hiukan vaan, hiukan... Tai ellet voi hymähtää,
niin anna joku merkki olemisestasi... Muistaa, kavahtaa: Merkki?! Mitä
sinä sanoitkaan minulle? »Annan merkin olemisestani» ... »nyykäytän
sinulle aina kun...» Käskit rakastamaan vieraita... Ketä, äiti,
ketä?... Katsoo ympärilleen, tähystää epätietoisena matamia, joka
itkee,--nousee, lähestyy häntä ujostellen, ja vähän kömpelösti taputtaa
olalla.

MATAMI ottaa esiliinan silmiltänsä, hymyilee kyynelten läpi ja
nyykäyttelee päätään Paavalille.

PAAVALI vetää hämmästyneenä kätensä ohimoille, pari askelta perääntyen:
Miksi nyykäytit päätäsi, sano!

MATAMI ihmetellen: Eikö olisi pitänyt? Pahotinko mielenne, Paavali?

PAAVALI: E-ei. Sinä olet ... sinä olet...

    Vuoroin levittää kätensä niinkuin syleilläkseen häntä,
    vuoroin hillitsee itsensä:

Voi, et sinä sitä ymmärrä. Mutta katsos, minä aijon nyt olla niin hyvä
sinulle. Sano vaan mitä sinulta puuttuu, ja jos olet köyhä, niin katso
tänne: minulla on voimakkaat kädet, jaksan tehdä kaikkea mitä vaan
tarvitset. Tarvitsethan, tarvitsethan sinä minua?

MATAMI liikutettuna: Paavali, Paavali, mikä enkeli te olettekaan, kun
tämmöisellä hetkellä minua vierasta ajattelette!

    Nyykäyttelee taas päätänsä.

PAAVALI haltioissaan: Niin, niin, minä ymmärrän... Voi, jos sinä vaan
voisit ymmärtää!

MATAMI: Ajatella vierasta, ennenkuin oma äiti on vielä haudattuna!

PAAVALI: Et, et voi sitä ymmärtää! Mutta minä en jätä sinua, minä autan
sinut köyhyydestäsi! Niin, minä tahdon nähdä sinua lakkaamatta, enemmän
ja aina vaan enemmän. Lähden maailmalle. Kokoon köyhät ympärilleni!
Niin, äiti, kuolleet minä herätän haudoistansa! Äiti! Sinä elät... Minä
tulen!

    Rientää ulos haltioituneena äärimmilleen.

MATAMI: Kuinka ihmeellistä...!--Mitähän siitäkin pojasta vielä tulee?!

    Kanarialintu on vähitellen ruvennut visertämään kohti kurkkuaan.

Väliverho.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hiljaisuudessa - Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.