Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Isänmaa
Author: Järnefelt, Arvid, 1861-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Isänmaa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ISÄNMAA

Kirj.

Arvid Järnefelt



1893-94



I.

Vuorelaksi sanottiin vanhaa taloa Honkavaaran kupeella. Ja Niemeläksi
toista--toisen mäen rinteellä olevaa. Väkevä koski puhkaisi laajan
metsäisen laakson talojen välillä. Se oli jylhä Taivalkoski, joka
kohisten laskeutui ylemmästä järvestä alempaan.

Entisiin aikoihin nämä talot olivat kaukaisesta kyläkunnasta tänne
muuttaneet,--siirtyneet syrjemmäksi isonjaon aikaisia sukuriitoja ja
levittäytyneet näin omille aloilleen. Ja vuosien vieriessä alkoi
kaltevien mäkien kylkiin tai laaksojen sopukkoihin ilmaantua asukkaita
näitten alustalaisiksi. Mitkä olivat torppansa saaneet perintöosana,
mitkä taas syrjäsukuisina asustivat kyläkunnan jakamattomilla mailla,
jotka metsinä ympäröivät Vuorelan kantataloa. Niemelän talo oli
vähäväkisempi, keskellä jylhää hongistoa, jota sen voimat eivät
riittäneet kukistamaan.

Kovat katovuodet kohtasivat sitten 60-luvulla näitäkin seutuja.
Niemelän talo oli menemäisillään häviöön. Suuri kurjuus levisi
kaikkialle. Ja vasta monien vuosien perästä alkoi siinä taas näkyä
elonmerkkejä. Elpynyt se ehkä olisikin, jollei muita asioita olisi
tullut väliin.

Vuorela vaurastui pikemmin ja varmemmin. Sen väki oli seudun
voimakkainta. Salot ryskyivät sen sekametsäin kaatuessa kaskeksi,
ikuiset hongat vavahtelivat sinisen savun pyörteissä, kotipellot yhä
laajenivat talon ympärillä, ja metsän raja etenemistään eteni. Ei koko
seudussa tiedetty toista niin väkevää kättä taistelussa Tapion väkeä
vastaan kuin oli Vuorelan haltijoilla.

Niemelä elpyi Vuorelan turvissa.


Niihin vaurastumisen aikoihin oli näille maille ilmestynyt outo mies,
matalaotsainen ja terävänokkainen. Kerrottiin, että hän oli tullut
seisten semmoisen tukin niskalla, joita oli paljon sinä kesänä mennyt
vesiä myöten alas ja jotka järvissä koottiin lautoiksi. Hän oli
hypännyt maihin, heilauttanut lakkia tovereilleen ja jättänyt
lauttansa.

Hyvin siivoton hän oli ollut puheissaan, laskenut sopimatonta pilkkaa
pitäjän vanhasta kirkosta ja nauranut harmaapäistä rovastia.

Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hänen toimensa täällä tarkoittivat. Metsiä
hän vain kävi lueskelemassa ja oli hyvin kärkäs niitä ostamaan. Osti
käsiinsä kaikki jylhimmät hongikot.

Hänellä oli viinapullo taskussaan, kun hän kaupat teki. Olivat
maistelleet kovasti Niemelässäkin.

Useat olivat mieltyneet tähän mieheen. Hänellä oli aina paljon
juttelemista, ja hän tiesikin suuren maailman asioita enemmän kuin
muut.

Vihdoin hän teki lailliset kauppakirjat Niemelän isännän kanssa ja osti
häneltä Taivalkosken 50-vuoriselle arennille.

Ja oli sitten hiljaa kuin myyrä. Vihelteli vain itseksensä metsissään.

       *       *       *       *       *

Jonkin ajan kuluttua tuli näille maille paljon melua ja rauhattomuutta.
Tuli herroja kaikenlaisia--vatupassit kainalossa.

--Kenenkä on tämä koski, he kysyivät.

Heille näytettiin mies--Niemelän uusin alustalainen, kosken vuokraaja.

--Kenenkä ovat sitten nämä metsät? Taas sama mies.

Ja herrain kasvot venyivät. He ymmärsivät miehen kiireestä kantapäähän.
Ja he vähensivät äänensä ja alkoivat hieroskella hiljaista kauppaa
kosken ja metsäin omistajan kanssa. Kaupat tehtiinkin. Mutta niistä
eivät sivulliset saaneet mitään vihiä.

Talven tullen alettiin metsiä sortaa alas.--Ja paljon siihen tarvittiin
miestä, sekä hakkuuseen että rannoilleajoon.

Kevään tultua taas usea lähti suurien tukkilauttain mukana muille
maille. Monen torpan kotipellot jäivät toukoa vaille. Ruohon pää
kurkisteli maatuneen ohransängen alta, huomasi, ettei ollut mitään
pelättävää, kutsui kiiruusti kaikki toverinsa, ja pian oli
valloitettuna luvattu maa. Kyntäjää ja kylväjää ei kuulunut. Västäräkit
ja heinäsirkat, rikkaruohot ja perhoset viettivät huoletonta kesää
sihiseväin poutain kestäessä.

Sillä miehet rallattivat alas virtoja kelluvien pölkkyjen mukana. Ja
kun he kerran maailmalle pääsivät, niin ei heistä paljoa enää tiedetty.
Jos kuka palasi takaisin, niin hän tiesi kertoa, ettei koko maailmassa
muuta ollutkaan kuin tukkimetsiä, tukkikauppoja ja tukkilauttoja.
Rahoja oli niillä, jotka palasivat, ja vielä enemmän kuuluu olleen
niillä, jotka jäivät.


Mutta pelkkiin metsäkauppoihin eivät herrain toimet rajoittuneet.

He alkoivat rakentaa sahalaitosta Taivalkosken alle. He keräsivät
ympäristöstä kaikki saatavissa olevat miespuolet työhönsä ja maksoivat
siitä toistakymmentä markkaa mieheen joka lauantai-ilta. Kallio
porattiin puhki koskentöyräältä ja teräväkärkisillä vasaroilla
naputettiin kivimöhkäleet neliskulmaisiksi. Maa tasoitettiin sileäksi
penkereeksi ja vedettiin tiiliä suuret läjät.--Semmoinen pauhina ja
räiske tuli koko seutuun, ettei ennen oltu kuultu eikä olisi uskottu
saatavan heikoilla ihmisvoimilla syntymäänkään. Ja sitten olivat kaikki
niin iloisia, nauroivat ja luikkasivat, että linnut seuduilta pakenivat
ja kuuset kummastelivat metsän reunaksi paljastuttuaan.

Mutta kun perustuksia ruvettiin laskemaan suureen saharakennukseen,
silloin otettiin työhön vaimot ja lapset, kaikki, mitä oli saatavissa--
vaimot savea sekoittamaan ja lapset muruja korjaamaan--kaikki. Jos kuka
hevosmiehenä tuli, hän sai palkan, jommoista ei olisi aavistanut
kellekään maksettavan.

Hulluina olivat ihmiset siihen uuteen työhön. Se oli ennenkuulumatonta;
sen päämäärää ei oikein tiedetty. Mutta se viehätti ja veti puoleensa.

Mitä olisikaan elämä ollut uudistalon kaskimaita karhitessa, kun oli
naapurikin viereltä väistynyt, kun koko väkinen voima kerääntyi
muurahaisparvena yhteen kokoon--jossa iloittiin ja laulettiin eikä
tiedetty huomispäivän murheista!

Ja niinpä moni alkaneista uudistaloista hävisi pois mäen rinteiltä;
moni heinämaa metsistyi huhkaimen kotisijaksi ja ketun juostavaksi
entinen kujatie.

Siihen aikaan meni Niemelän perintötalo kokonaan häviöön. Sen herkkä
isäntä, joka oli tuon uuden tukkilaisen parissa maistellut ensimmäiset
viinansa, oli niin tähän tavaraan mielistynyt, että herkesi tykkänään
juopoksi. Hän liikuskeli alinomaa sahan mailla. Sanottiin, että hän
kuoli humalapäissään vaimonsa viereen. Emännältä ei koskaan saanut
asiaan tarkempaa selitystä. Se vain tiedettiin, että hän samana yönä
oli synnyttänyt ennenaikaisen tyttölapsen, joka oli kumminkin jäänyt
eloon ja kasteessa saanut _Liisan_ nimekseen.

Sitten kuoli emäntäkin, ja orpo joutui emäntävainajan sukulaisen Iskan
hoitoon, joka oli konemestarin apulaisena sahalla.

Vuorelan talo oli niitä ainoita, jotka eivät väkeänsä kadottaneet.
Vaaran laelle se jäi entiselleen seisomaan. Se elpyi elpymistään vain
siellä mäellä. Yksinäisenä ja hiljaisena se kohosi korkealta sijaltaan
kohottaen uhitellen päätänsä vastapainoksi sahan punakylkisille
rakennuksille, jotka olivat alhaalla vesien tasalla.

Ylpeä oli Vuorelan isäntä, ylpeä suvustaan ja maineestaan. Monet
sukupolvet olivat häntä ennen askel askeleelta edistäneet Vuorelan
viljelyksiä. Hiljaisesti vuosikausien ahkeroimisesta ja hiestä,
sitkeistä, karkeakätisistä esi-isistä kertoi Honkavaara
laihotilkkuinensa. Eikä sen nykyinen isäntä tahtonut olla edeltäjiään
huonompi. Vuorelan vanha perintötalo alkoi tulla kukoistuksiinsa hänen
aikanaan.

Mutta sama tukkilainen, joka oli näille maille niin odottamatta tullut,
maksoi autioksi joutuneen Niemelän ruununrästit ja otti talon
haltuunsa. Häntä sanottiin nyt Uusniemeläksi.

Ei olisi kukaan voinut uudesta tulokkaasta semmoista ennustaa. Sillä
vanha Niemelän talo oli perin rappiolla, ja sen saattaminen kuntoon
olisi kysynyt paremmankin miehen sitkeyttä.

Nyt nähtiin, että hänellä oli suunnattomasti rahoja, jotka hän oli
saanut metsillään,--ja että lähes toinen puoli sahalaitoksesta oli
hänen;--sen hän oli vaatinut korvaukseksi vanhan Niemelän jylhästä
Taivalkoskesta.

Tyhjästä hän oli rikkautensa luonut.

Hän teki karjakkonsa emännäksi ja syyti suuret rahansa maahan, joka
tehtiin järjestään heinämaaksi. Talous perustettiin karjanhoidolle.
Rakennettiin uhkea kivinavetta ja tuotettiin ulkoa kuuluisaa
karjarotua.

Missä muut olivat saaneet meurostaa otsa hiessä sukupolvesta
sukupolveen, se pantiin Uusniemelässä kuntoon parina lyhyenä vuonna,--
vierailla, palkatuilla työvoimilla enimmäkseen.

Siinä se seisoi nyt Uusniemelä kuin uudestaan luotuna. Ja sen haltijat
--entinen tukkilainen ja hänen karjakkonsa--olivat seudun rikkaimpia
ihmisiä.

Heidän ympärilleen kasvoi alustalaisia, enimmäkseen vierasta, ulkoa
muuttanutta väkeä.

Ja Uusniemelän isäntä oli herennyt siivosuiseksi, silittänyt ja
voidellut tukkansa päätä myöten, pukeutunut verkavaatteisiin ja
tärkättyyn kaulukseen. Hänelle tuli kaiken maailman sanomalehdet, ja
hänen ympärilleen liittyi koko nuori kansa, joka mielellään uskoo ja
rakastaa uutta. Uusniemelässä tiedettiin ja kerrottiin maailman asioita
laajempaakin kuin oman ahtaan kotikunnan piiristä. Uusi henki oli
tullut Uusniemelän mukana.

Vuorelan isäntä, joka oli nähnyt paljon mullistuksia ympärillänsä,
paljon harhaan menneitä ja rikkoutuneita toiveita, paljon
maltittomuutta, saamattomuutta ja kurjuutta ja joka oli kuitenkin
vaarallansa kukistumatonna pysynyt, hän ei nytkään kadottanut
tasapainoaan, vaikka näki Uusniemelän semmoisella voimalla ponnistavan
eteenpäin hänen sivuitsensa. Ja jos hän näki nuorison suosion hänestä
itsestänsä pois kallistuvan, niin hän ei ollut asiasta millänsäkään,
sillä hän tunsi nuorison mielen ja tiesi sen vaihtelevaksi. Jonakin
päivänä, hän arveli, kun ikää karttuu, nuoret huomaavat, kuka on heidän
oikeata etuansa valvonut; huomaavat, ettei ole kaikki kultaa mikä
kiiltää. Ja olihan niitä toisia, vanhoja ja vakavia miehiä, jotka sitä
lujemmin liittyivät Vuorelaan mitä laajemmalle Uusniemelä pyrki
valtaansa levittämään.

Vuorela ei voinut tunnustaa, että Uusniemelän asia olisi ollut oikea.
Joka oli kuin varkain tänne tullut, kuin varkain ottanut talon
haltuunsa, metsät ostanut ja jälleen myynyt!

Ja kaikki, mitä Uusniemelä oli mukanansa tuonut, hienostelevat
herrastavat ja savukkeet ja koulupuuhat--ne olivat sentähden
vastenmielisiä vuorelaisille.

Vuorela, joka oli hänkin metsänsä polkuhintaan myynyt, jolle nyt sekä
herrat että Uusniemelä salaa irvistelivät, hän oli vaikka näin
paljastuneena näyttävä, että rehellinen työ lopultakin perille vie ja
että on tuleva aika, jolloin Vuorelan talo seisoo jälleen ensimmäisenä
kunniansa kukkuloilla.

       *       *       *       *       *

Eivät näkyneet uusniemeläiset perillisiä saavan. He olivat lapsettomia.

Vuorelassa sitävastoin oli ainukainen, sinisilmä lapsi.

Se oli _Heikki_.

Se oli Vuorelan emännän silmäterä. Useinpa hän istuen kuistin alimmalla
portaalla tuuditteli tätä lastaan illansuussa, kun päivä oli mailleen
menossa ja surullisesti paistaen punasi navetan valkoista seinustaa.
Lauloi tuutulauluansa, surunvoittoista laulua, maailman avaruutta,
kovan onnen kolkkoutta, hyvän onnen lyhyyttä.

He rakastivat tätä ainokaistansa koko sielustaan, niinkuin hänessä
olisi ollut heidän elämänsä merkitys.

Ja he näkivät hänen varttuvan päivä päivältä--kasvavan heidän suuren
rakkautensa ympäröimänä, niinkuin kukka helottavassa päivänpaisteessa.

Ja koko väki rakasti Heikkiä, sylitteli, sylkytteli. Kesken askareita
saatettiin pysähtyä kuuntelemaan, kun isä tai äiti Heikin tekemiä
haasteli. Oli kuin koko talo olisi hengittänyt ja ajatellut ja elänyt
vain Heikki mielessä.

Mutta Heikki-lapsi katseli totisena ympärilleen suurine sinisine
silmineen, katsoi kuin olisi kummaa satua kuunnellut--haaveksien
omiansa, niinkuin olisi minne muuanne pyrkinyt,--irti rakastavasta
sylistä.

Saharuukin hän näki ensi kerran lehmäin paimenena ollessaan. Aamun
kultainen usva oli juuri paennut vaaran ympäriltä. Kahden suuren kuusen
välissä oli kivi. Siltä kiveltä se näkyi.

Ja lehmät unohtuivat.

Sydän alkoi oudosti sykkiä.

Heikki näki suuren savupiipun, näki kosken vaahtoisen putouksen, näki
outoja rakennuksia--ja ihmisiä, jotka siellä liikkuivat--paljon
ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat?--
Tiesivätkö he ollenkaan Heikin kodista? Ja olisivatkohan ottaneet
syliinsä, jos sinne heidän luokseen olisi mennyt?--Se oli heidän
kotinsa tuo--ja he saivat aina kulkea lautaläjien luona ja katsella
savupiippua ja laittaa koskeen myllyjä. Uh, kuinka se kohisi; välistä
kovemmin ja välistä hiljemmin! Näkyi navetan katon yli jotakin
ruukintapaista, mutta ei se tämmöistä ollut. Tämä oli varmaan toinen.
Sinne kun pääsisi!

Tuuli leyhytteli pojan tukkaa, palavina tuijottivat hänen silmänsä
saharuukille päin.


Mutta pieni sydän sävähti äkkiä. Lehmät!

Hän juoksi alas,--eivätkö nuo hylyt olleetkin jo apilaniityllä! Ja
Heikki koetti niitä sieltä ruoskalla. Lehmät vain kiertelivät
toisiansa.

Hän lähti juoksemaan kotiin minkä kerkesi. Valkoinen tukka tuprusi
tuulessa, ankarasti ponnistivat ja vilistivät pienoiset töppöset
juoksussa kivisellä tiellä.

Äiti jo kynnyksellä vastaan:

--No mikä nyt pojalle tuli?

Ja hengästyksissään Heikki soperteli lehmistä ja apila-niitystä.

--No vai ei muuta! sanoi äiti nostaen Heikin tupaan.--Leena hoi, käypäs
sinä lehmät apilaniityltä!

Äiti otti Heikin syliinsä ja rupesi pesemään hänen peukalovarvastaan,
joka juoksussa kuinka lie veriin tullut.

--Mihinkä on pojan saappaat jääneet? äiti kysyi kääntäen kädellään
pojan päätä itseensä päin.

--Suurelle kivelle, äiti.

--Mitäs se poika siellä suurella kivellä?

--Suurelta kiveltä näkyy vielä toinenkin ruukki, suuri ruukki ja
savupiippu--

Äiti laski Heikin sylistään.

--Sama ruukki se on, sama katselipa sitä miltä puolelta tahansa, yhtä
ruma joka puolelta.

Heikin silmät kääntyivät suurina ja kysyvinä äitiin. Äiti ei sitä
huomannut.

Kun emäntä jo hämärtäessä tuli kylältä, hän kummasteli, mikä talon
katolla oli kuin mikä suuri kerä ikään, katseli, tarkasteli;--eikös
vain ollutkin Heikki katolla!

--Mitäs Heikki, kultaseni, siellä katolla istut?

--Ruukilla on valot ikkunoissa--


Eikä Heikkiä lehmäin paimeneksi siitä pitäen pantu, sen kiven vuoksi.

Se oli vanhan Manun totinen varoitus.

Manu oli talon vanha isäntärenki. Hän oli nuorempana hänkin oleskellut
saharuukilla. Hän ei puhunut mielellään siitä, mikä hänet saattoi
sieltä lähtemään. Siitä kerrottiin jos jotakin. Olivat hänelle
nauraneet ja irvistelleet. Ruukkilaisilla pitää aina olla joku pilkan
esineenä. "Niillä sitä lystiä piisaa", oli sentähden Manun tapana
sanoa.--Vanhempana hän kiintyi yhä lujemmin Vuorelaan ja pääsi siellä
niin suosioon, että hänelle uskottiin isäntärengin tehtävät. Sen
tiesivät jo muutkin Vuorelan rengit, että siellä suosittiin eniten
niitä, jotka ruukkia vihasivat. Sentähden kaikki Vuorelassa vihasivat
ruukkia. Mutta vanha Manu ei kärsinyt ruukista puhuttavankaan.

Vanha Manu sanoi, että hän oli Heikissä jo ennenkin huomannut
kummallisia mielihaluja, ja varoitti kovasti lapsen kuullen ruukkia
mainitsemasta.

Sen sijaan hän laitteli Heikille kaikenlaisia väkkäröitä ja
myllynpyöriä ja vesirattaita, jotta huomio olisi niihin kääntynyt ja
lapsi iloisempana pysynyt.

Ja niihin semmoisiin saivatkin Heikin kiintymään--ainoaan, sillä
kaikesta muusta, mitä kotona tehtiin, hän käänsi katseensa
hajamielisenä pois.

       *       *       *       *       *

Pitäjän vanha rovasti kerran Vuorelassa käydessään sattui näkemään
Heikin pyöriä ja hammasrattaita. Rovasti ihmetteli.

Hän otti pojan polvellensa, katsoi silmiin ja taputteli lapsen
kiharaista päätä.

--Kouluun teidän pitäisi panna tämä poika, sanoi hän emännälle.

Emäntä nauroi:

--Johan nyt luopuisin lapsestani!

Mutta vaikka rovasti näki, ettei emäntä ottanut asiaa kuuleviin
korviinkaan, ei hän kumminkaan herennyt siitä puhumasta. Joka kerta kun
hän tapasi, aina muisti uudistaa kehoituksensa.

Manu murahteli pahasti itseksensä.

Ja vihdoin emäntäkin alkoi lastansa tarkastella.

--Mitä ne sinusta sanovat, oma Heikki-tupukkani, hän sanoi puristaen
lasta rintaansa vasten.--Onko lapsen ikävä yksiksensä? Niin niin, onhan
lapsen ikävä yksiksensä! Käykö äiti Heikillensä toverin hakemassa?
Käyhän äiti.

Emäntä oli sitten käynyt ruukilla Iskan puheilla ja oli ottanut Manun
varoituksista välittämättä Heikki-poikansa mukaansa. Oli sanonut, että
katselkoon sitä siellä kylliksensä.

Ja Heikki oli jäänyt yksin ulos, kun äiti kävi sisällä Iskan luona.
Paljon oli hänen ohitsensa silloin mennyt ihmisiä, ja Heikki oli vain
niitä katsellut, ei ruukkia, ei pyöriä eikä savupiippua.

Ei yksikään ollut ottanut häntä syliinsä.

Kun kotona sitten utelivat pyöriä ja savupiippua, ei Heikki tiennyt
niistä mitään kertoa--niinkuin ei olisi käynytkään.


Muutaman päivän kuluttua ruukilla-käynnin jälkeen Heikki istui
"suurella ojalla" myllyinensä, oli sinne niin syvään kyykistynyt, että
vain vähän valkoista tukkaa näkyi kukkaisan ruohon seasta.

Silloin hän samassa kavahti pystyyn.

Joku outo mies astuikin pitkin tietä kotia kohti.

Se oli ruukkilaisia, sen tunsi kohta. Sillä kaikilla miehillä, jotka
sahalla palvelivat, oli omituinen käyntinsä. Notkahteli näet käydessä
vasen jalka. Sanottiin sen tavan tulleen siitä, että tehtaalla useissa
kohden on vaarallista käydä; täytyy jalalla polkaisten tunnustella,
kestääkö silta astua. Mutta Vuorelan emäntä sanoi tavan tulleen siitä,
että vanhin tehtaalaisista, Iska-mestari, käveli luonnostaan
semmoisella tavalla ja että muut häntä matkivat. Kuinka liekään ollut,
kaikki ne vain niin astuivat, pienet tehtaan pojatkin, joilla ei muuta
tointa siellä ollut kuin latoa tiilet läjiin patruunan tiilitehtaassa.
--Heikki katseli ojan reunalta miestä, joka yhä lähestyi. Vihdoin se
näkyi poikkeavan ihan suoraa tietä Vuorelaan. Ja sen takana tuli pieni
tyttö paljain jaloin sipsutellen. Tästä Heikki heti juoksi kotiin
ilmoittamaan, että olisivat siellä valmiina, kun ruukkilainen tulee.
Kuinka Heikki lie arvannut suureksi kunniaksi, että semmoinen
notkahteleva mies tulee taloihin.

Äiti kirnusi tuvassa.

Heikki töytäisi sisälle.

--Äiti, äiti, ruukinmies tulee!

--Antaapa hänen tulla.

--Se on jo punaisen aitan luona!

--Vai ei vielä sen lähempänä.

Mutta Heikki ei saa rauhaa. Milloin on äitiä nykimässä, milloin
ikkunassa katsomassa. Mies tuli pihaan. Äiti vain kirnulla.

--Se tulee, se on jo pihassa--voi, voi, äiti hoi,--pian, pian!----ja
Heikiltä pääsi itku.

--Mikä kumma sen lapsen onkaan? sanottiin pirtissä. Mies tuli tupaan.
Äiti katsoi häneen kirnulta. Ja tunsi pian vieraan.

--Kah, Iskako se on? No totta maar kerrankin! Ja Liisako-typykkä se on
mukanasi?

Ja äiti antoi miehelle kättä ja käski tuvan perälle. Isä oli poissa
kunnan asioilla. Sitten äiti sanoi Leenalle, että laittaisi kahvit
tulelle ja veisi kamariin, jonne he kyllä kohta tulisivat, jahka vain
tästä kirnuamasta pääsisi.

Iska alkoi emännän kanssa puhella kaikenlaisista asioista, joita ei
Heikki oikein ymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että äiti sanoi kaksi
kertaa: "Jääköön vaan tänne Heikin toveriksi".

Se pieni tyttö, joka oli tullut mukana, kiipesi heti tultua tuvan
penkille ja alkoi katsella ikkunasta ulos. Ei ollut tietääkseenkään
tuvassa-olijoista.

Muitten puhuessa keskenään Heikki tuli hiljaa tytön lähelle, katseli
sitä joka puolelta, erittäinkin hänen jalkojansa, jotka olivat punaisen
ruskeat, täynnä kovettuneita naarmuja.

Tyttö katseli viistoon Heikkiä, mutta ei pitänyt sen enempää lukua.
Kyllä hän tuommoisia poikia oli ennenkin nähnyt.

Heikki meni ulos pihalle. Siellä hän rupesi puuhailemaan jotakin tarhan
särkyneen veräjän ääressä, sitten meni pihan yli maitohuoneeseen, toi
sieltä vanhan kiulun ja kulki taas pihan yli, niinkuin talon toimissa
ainakin.--Tyttö katsoi aina vaan.--Heikki jätti kiulun talliin, mutta
otti sieltä Manun kirveen ja meni taas maitohuoneeseen, jonka ikkunasta
hän vilkaisi tuvan ikkunaan, vieläkö se tyttö katsoi. Se katsoi ja
näytti nauravan. Hän lienee nauranut jotakin, mitä sisällä sanottiin.
Heikki odotteli, että tyttö lakkaisi katsomasta, mutta kun se sitten
veti päänsä pois, olisi Heikki tahtonut, että tyttö olisi vieläkin
katsonut. Ja Heikki tuli pois maitohuoneesta ja rupesi kovasti
keinumaan niillä köysikeinuilla, jotka Manu oli laittanut tikapuihin
viidennelle poikkipuulle. Tyttö tulikin samassa ulos, seisoi vähän
aikaa katsomassa Heikin keinumista, tuli sitten lähemmäksi ja sanoi:
"Annas minunkin kiikkua!"--Heikki tahtoi astua alas, mutta tyttö
ennätti jo nousta ylös. He kiikkuivat niin kovasti, että varmaan
olisivat vanhemmat ihmiset kieltäneet. Ensin väsyi Heikki, joka oli
keinuttanut; kun toinenkin väsyi, he lopettivat. Silloin tyttö sanoi:

--Mikä sinun nimes on?

--Heikki on minun nimeni. Mutta mikäs sinun on?--kysyi Heikki
vuorostaan.

--Liisa on minun nimeni.

--Jäätkös sinä meille?

--Enkä jää.

--Äitipä sanoi, että jäät.

--Enpä jääkään. Menen kotiin Iskan kanssa.

--Missä on sinun kotis?

Liisa tahtoi osoittaa kädellään ruukkiin päin, mutta oli ihan
tietämätön, mihinpäin se täältä käsin oli. Kun Heikki sai tietää, että
Liisan koti oli ruukilla, niin kyllä hän suunnan itse tiesi, ja kysyi
vain siitä savupiipusta. Liisa ei ymmärtänyt, mitä se Heikki oikein
siitä savupiipusta--, mutta rupesi kertomaan suurista pyöristä.

Ja sitten tuli se Iska tuvasta ulos pihalle. Äiti tuli mukana ja Manu
ja piiat ja rengit. Iska sanoi heille kaikille hyvästit ja alkoi
lähteä.

Silloin Liisa juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä
lähteäkseen mukaan. Mutta Iska kumartui hänelle jotakin sanomaan ja
pysähtyi.

Liisa katsahti kummastuneena ja pelästyneenä ympärilleen ja tarttui
sitten vielä lujemmin Iskan käteen, niinkuin olisi sitä myöten tahtonut
hänen syliinsä kiivetä. Kun Iska väkisin irtausi, rupesi tyttö ääneensä
itkemään.

Äiti ja ne muut ottivat hänet sitten keskeensä ja lohduttelivat ja
silittelivät.

Mutta Iska sillä välin lähti ja katosi pian tienkäänteen taa.

He eivät saaneet Liisaa itkemästä taukoamaan. Hän viimein huusi
itkussaan. He veivät hänet tupaan, pitivät vuorotellen sylissään ja
puhuivat kaikki yht'aikaa.

Useina päivinä vielä jälkeenkin päin Liisa tuon tuostakin purskahti
hillittömään nyyhkytykseensä. Heikki katseli häntä arastellen,
loitompaa, suu auki ja silmät pyöreinä päässä. Vasta pitkien aikojen
kuluttua he ensi kertaa leikkivät keskenänsä, ja Heikki kysyi taas
ruukin savupiipusta. Liisa alkoi kertoa, mutta sai äkkiä itkun suuhunsa
ja jätti Heikin itsekseen.

Silloin Heikki haki parhaimman vesimyllynsä, juoksi Liisan luo ja
näytti sitä hänelle--ja pyysi taas kertomaan ruukin pyöristä.

Ja niin Liisa sitten kertoi, eikä hänen punaisiin silmiinsä enää vettä
tullut,--kertoi siitä suuresta vesipyörästä ja sitten höyrypyörästä,
josta leveä nahkahihna kulki permannon läpi toiseen kerrokseen. Ja he
menivät yhdessä suurelle ojalle myllyinensä ja istuivat sen pitkään
äyräsruohokkoon. Heistä tuli tästä pitäen ystävykset. Heikki kiintyi
Liisaan yhä enemmän, ja vähitellen alkoi Liisakin tottua uuteen
kotiinsa. Kaikki koettivat hyväillä Liisaa yhtä hellästi kuin
Heikkiäkin.

Ja niinpä oli nyt Vuorelassa kaksi lapsukaista. He kasvoivat vierekkäin
kuin kaksi kukkasta, jotka tuuli on toisiinsa kietonut. Siksi jo
varhain Vuorelan väessä vakaantui se tieto, että Liisasta tulisi talon
emäntä, kun Heikki kerran isännäksi ennättäisi.

       *       *       *       *       *

Heikki oli yhdeksän ja Liisa seitsemän ikäinen sinä syksynä, jona
Vuorelan toimekas emäntä sairastui ja nukkui kuolemaan.

Tämä tapaus kävi kovasti Vuorelan isäntään. Se tuli ihan äkkiarvaamatta
ja aikana, jolloin olisi eniten tarvittu tarkkaa emäntää. Kilpailu
uusniemeläisten kanssa oli virinnyt täyteen voimaansa. Vuorelan
vaaralla näkyi osattavan pitää puolia Uusniemelälle, joka perusti
voimansa päiväpalkkalaisten ja löysäläisten työhön.

Mutta emännän äkillinen kuolema oli viedä mieheltä koko ryhdin.
Vuorelassa pysähtyi kaikki. Isäntä heitti kerrassaan asiansa ja
puuhansa. Ei puhunut juuri mitään. Manu koetteli huokailla
iltapuhteilla ja lähennellä, mutta puheisiin ei päässyt. Emännätön talo
oli kuollut.

Kun sitten lopulta alkoi aivan hullusti käydä, lähti Manu rovastin
puheille,--salaa, kenenkään tietämättä.


Vuorelan väkeä ei näkynyt usein pappilan eteisessä, vaikka kyllä
kirkossa. Tällä asialla oli syynsä.

Silloin kun oli ollut kysymys kansakoulun perustamisesta tähän kuntaan,
oli Vuorelan isäntä pannut tiukasti vastaan--ja hänen mukanansa useat
muut, jotka muuten olisivat varmaan pysyneet ääneti. Tämä koulupuuha
oli saanut alkunsa Niemelästä. Mutta Vuorelan isäntä oli puolestaan
alkanut epäilevin silmin katsoa kaikkea, mikä oli tuloksena
tukkiajoilta tai muuten jossakin yhteydessä hänen seudullaan
tapahtuneiden mullistusten kanssa;--ja semmoista oli kaikki, mikä vain
Uusniemelästä lähti.--Se kuntakokous oli ollut riitainen ja meluisa.
Paha sanakiista oli syntynyt Vuorelan ja Niemelän välillä. Niemelä,
jota rovasti kannatti, koska oli innokas kansansivistyksen harrastaja,
pieksi suutaan taukoamatta. Sanoivat, että hän puhui kuin olisi hänessä
ollut Herran henki. Kiivastumatta, mutta punakkana ja kesken puhettaan
vähän väliä rovastiin vilkaisten hän lateli suuret ja leveät sanansa
Vuorelan eteen. Mistä hän ne kaikki olikaan onkinut! Hän vertasi tätä
kuntaa moniin muihin ja osoitti purevasti, kuinka paljon tämä oli
muista jäljessä; eihän täällä ollut ainoatakaan kansakoulua; täällä
oltiin kuin keskellä synkintä erämaata. Hän sanoi katkerasti viime
aikoina huomanneensa "taantumisen oireita"; oli ruvettu vastustamaan
kaikkia muitakin edistyksen pyrintöjä.--Hän tarkoitti vuorelaisia.
--Tämä pieni, mutta sitkeä joukkio oli hänen mielestään
"poisjuuritettava", sillä se oli "häpeäpilkku" tälle seurakunnalle--ja
niin edespäin.

Semmoista ei Niemelä ennen ollut uskaltanut julkilausua. Mutta nyt hän
uskalsi, sillä hän tiesi, että rovasti kannatti häntä. Hän oli jo
aikaisin ruvennut hieromaan tuttavuutta rovastin kanssa, oli osoittanut
harrastusta rovastin toimiin, oli aina aulis häntä palvelemaan, oli
niinkuin rovastikin ruvennut puuhaamaan "kansan sivistyttämistä",
kansakouluja ja lainakirjastoja. Rovasti oli sanonut häntä "edistyksen
mieheksi". Saarnastuolista.

Ja nyt oli Niemelä ensi kerran noussut julkisesti Vuorelaa vastaan.

Kun muut jo alkoivat hävetä Vuorelan puolesta, katsoi tämä vain
tiukasti Niemelää silmiin, oljenkortta hyppysissään reviskellen.

Niemelä lopetti vihdoin puheensa. Hän rykäisi, joi lasillisen vettä ja
pyyhki suunsa nenäliinalla. Ennenkuin hän rupesi rovastin viereen
istumaan, hän kysyi tältä kaikkien kuullen, eikö rovasti tuntenut
vetoa, kun ikkuna oli auki. Rovasti ei tuntenut vetoa, mutta nousi
kumminkin panemaan ikkunaa kiinni, jos näet joku muu tuntisi--ehkä
Niemelä itse... Niemelä ei voinut sallia, että rovasti ennen häntä
saisi ikkunan säpit sijoilleen, ja kiirehti sentähden hänkin niihin
käsiksi. Lähimpänä istujat nousivat seisaalleen, jokin tuoli kaatui, ja
tätä tyhjää hälinää kesti kauan. Ennenkuin Niemelä pääsi kovaäänisestä
naurunhahatuksestaan herkeämään ja ennenkuin rovastikaan oli jälleen
sijoillaan, oli Vuorelan isäntä jo sanottavansa sanonut.

Ainoastaan muutamat harvat olivat sinnepäin korvaansa kallistaneet.

Vuorela puri huulensa yhteen. Tapahtui ensi kertaa, ettei vanhan
Vuorelan sanoja kuultu.

Kun ei kukaan sen enempää puhunut, äänestettiin lopuksi. Mutta
äänestyksessä oli koulun vastustajia enemmän kuin puoltajia. Ja
koulupuuha meni sillä erää Vuorelan tahdon mukaan myttyyn.

Niemelä vietiin sen sijaan rovastin kääseissä pappilaan vierailemaan.

Jonkin viikon kuluttua Vuorela huomasi Suomettaressa maaseutukirjeen
kotikunnastansa. Siinä kerrottiin katkerasti viimeisestä
kuntakokouksesta, mainittiin ylistellen rovastin valistuneita pyrintöjä
ja puhuttiin ivallisesti "vanhoilla-olijoista", jotka muka kyllä omaa
etuansa osaavat valvoa, mutta kiristävät kukkaronsa suun, kun on
kysymys yleisestä kunnan edusta.

Veri nousi silloin Vuorelan isännän päähän. Hänkö oli kunnan eduille
kylmänä ollut, hän, sen ensimmäinen ja toimeliain jäsen, vuorelaisten
päämies, jotka olivat tämän kunnan kanta-asukkaita ja sen ensimmäisiä
maanmuokkaajia ennenkuin uusniemeläisten nimestä mitään tiedettiinkään
--noitten niemeläisten, jotka olivat kaarnapalasina tänne tulleet,
jätteinä suurista tukinuitoista!

Olisiko rovasti voinut tämän itse kirjoittaa? ajatteli Vuorela. Niemelä
ei olisi toki uskaltanut, eikä sanomalehti olisi koskaan semmoisen
miehen kirjoitusta painattanut.

Ja sen jälkeen olivat rovastin ja Vuorelan entiset hyvät välit
rikkoontuneet.

Ei siis kumma, että vanha rovasti hämmästyi nähdessään edessään Manun--
tuon vanhan, kiivaan vuorelaisystävän. Rovastin pitkäripsiset,
hyväntahtoiset harmaat kulmakarvat nousivat korkealle ylös pitkin
ryppyistä otsaa.

--Vai Vuorelalta terveisiä, vai niin, vai niin--vai niin?

Vanha rovasti, jonka pitäjäläiset--uusniemeläisistä ei silloin tietty--
olivat yksimielisesti paimenekseen pyytäneet, oli sydämessänsä
vuorelaisiin kiintynyt. He olivat tämän seudun kantaväestöä, kasvaneet
siihen kiinni kuin turve maahan. Mutta rovastin pyrinnöt tahtoivat
viime aikoina yhä useammin mennä vuorelaisten mieltä vastoin. Rovasti
oli itsekin siitä pahoillaan ja tunnusti syyn osaksi olevankin hänen
puolellaan, sillä hänhän oli itse entisestään muuttanut paljon
katsantokantaa juuri maallisten, kunnallisten asiain hoidossa. Hänestä
oli tullut lämmin kansansivistyksen harrastaja, ja hän puuhasi kouluja
ja kaikkea maallisen tiedon viljelystä. Suuri Snellmanin herätys oli
lyönyt häneenkin leimansa, innostanut vanhan sydämen ja juottanut uutta
toimintakykyä niihin suoniin, jotka muuten jo olisivat alkaneet kuivua
ja väsähtyä hervottomuuteen.

Ja hänen tietysti täytyi kannattaa sitä kunnan miestä, joka häntä sekä
ymmärsi että toimillansa kaikin puolin auttoi--Niemelää.

Mutta vaikka rovastin oli näin yhä enemmän taivuttava niemeläisten
puoleen, oli hänen vanha sydämensä kumminkin vuorelaisten.

Rovasti käski Manua istumaan. Ja he puhuivat pitkään keskenänsä,
isännästä ja pojasta.

Lopuksi rovasti sanoi tulevansa Manun mukana Vuorelaan. Ehkä hänen
käynnistään jotakin apua lähtisi.

Vuorelan isäntä oli hyvillään rovastin tulosta. Oli kuin olisi vanha
ystävä tullut sovinnon kättä tarjoamaan. Mutta kunnan asioista ei
Vuorela tahtonut puhua mitään. Ei myöskään tuosta maaseutukirjeestä
tullut mitään puhutuksi. He eivät kumpikaan tahtoneet kajota asiaan,
joka oli heidän ystävyytensä väliin tullut, vaan koettivat rakentaa
uutta sopua vanhan erimielisyyden päällitse. Rovasti puhui sentähden
Vuorelan perheasioista, ja Vuorelan isäntä puolestaan puhui nyt niistä
mielellään.

--Herrassa nukkunut vaimosi, sanoi vihdoin rovasti,--oli toimeliaimpia
emäntiä mitä täällä tunnen. Hän lienee sinuakin elähyttänyt, koskapa
nyt olet näin hiljaiseksi vaiennut.

Mutta Vuorelan isäntä ei ruvennut nytkään sinnepäin vastaamaan.

Rovasti ei sen enempää yrittänyt, vaan tunkeutui yhä lähemmäksi toista
asiaa, joka oli nähtävästi hänen sydämellänsä.

--Viimeiseksi puhuin vaimosi kanssa Heikki-pojastanne.--Niinkuin
tiedät, on poikasi minunkin silmäteräni.--Olihan puhe siitä, että poika
pantaisiin oikeaan lukumiesten kouluun--Helsinkiin.

Isäntä nosti vähän naurahtaen katseensa:

--Oliko Kreetakin myöten?

--Niin, tiedäthän sen itsekin, vastasi rovasti rykäisten.--Hän pani
vastaan. Äidin sydän ei semmoiseen eroon taipunut. Mutta nyt tahtoisin
kysyä, mitä sinä asiasta arvelisit?

Ja kun Vuorelan vastaus viipyi, niin rovasti jatkoi itse:

--Et sinä tunne ajan merkkejä. Sinä luulet tekeväsi kaiken, mitä
sinulta vaaditaan, kunhan pidät maasi lannassa ja ojitat peltosi. Mutta
sinä, Vuorela, et tiedä velvollisuuksistasi kansalaisena. Ihmisen ei
ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan
oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon
kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on, kaikkien
suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen
sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme
korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystäväin
toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita
kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartioina.--
Olemme näet siellä Helsingissä suurilla uhrauksilla perustaneet
suomalaisen alkeisopiston, jonka oppilaat pääsevät kahdeksanvuotisen
oppijakson suoritettuaan suoraan yliopistoon. Ja sieltä sitten on tie
avoinna vaikka minne, niin hyvin papiksi kuin hallitusmieheksi tai muun
tieteen korkeimmalle huipulle.--Niin, mutta tiedäpäs, Vuorela, että
tämä kaikki on rahoja maksanut--niin, niin:--suuri on ollut Suomen
miesten uhraavaisuus. Ja Suomen naisten sitten! Niistä on moni luopunut
kultaisista koristeistaan, päästänyt renkaat korvistansa voidakseen
osaltaan edistää asiaa. Ja Herra on siunannut tätä kansansa suurta
rakkauden työtä!--Mutta niinkö on sitten käyvä, että ne, joita varten
näin paljon on uhrattu, ovat välinpitämättömiä? Pitäisikö meidän
pelätä, että vastaperustettu koulu jää oppilaita vaille?

Vuorelan isäntä katseli ajatuksissaan eteensä. Oli niinkuin suru
emännän kuoleman tähden jälleen olisi käynyt häneen kiinni ja
satakyntisenä petona istunut hänen päänsä kimpussa. Sitten hän taas
tuli niinkuin järkiinsä ja jatkoi tyynenä keskustelua.

--Kyllähän saattaa niin olla kuin rovasti tässä on puhunut. Ja
tarvitaanhan sitä nyt entistä enemmän sekä hengellisen että maallisen
järjestyksen valvojia, pappeja ja vallesmanneja. Mutta mekin talonpojat
tarvitsemme miehemme. Ei auta meidän luopua ainoasta lapsestamme.--
Hukkaan menisi koko työni ja kaikki vaivani, jos kadottaisin ainoan
perilliseni. Sama on, jos hänet sitten kouluunkin lähetän. Se on
niinkuin antaisin hänet silloin pois ja lahjoittaisin Helsingille. Ei
tule vuorelaisten eikä niemeläisten osaksi se hedelmä, jonka niin
hänestä kasvatan. Kenenkä hyväksi tuleekaan. Ehkä on järkeni sitä liian
hidas ymmärtämään.--Mutta minä olen jo vanha mies,--täällä kotona minä
tahdon nähdä oman kylvökseni hedelmät.

Rovasti istui kauan mietiskellen. Pari kertaa hän oli puhumaisillaan ja
katsahti silmäkulmainsa alta Vuorelan isäntää, mutta ei puhunut
ennenkuin Vuorela alkoi kääntää keskustelua toisaanne.

--Minä tahdon vielä siitä samasta asiasta,--sanoi hän, rykäisi ja
työnsi tuolinsa likemmäksi Vuorelaa.

--Miksi luulet, että Niemelä ottaa sinusta etusijan, noin
kuntakokouksissa, tarkoitan, ja muutenkin missä sananvuoroa käytetään?

Ja rovasti näki osuneensa jo nyt oikeaan kohtaan, sillä Vuorelaa
hytkäyttivät nämä sanat niinkuin hevosta piiskan napaus. Ja rovasti
jatkoi näin:

--Sinä olet nukkunut, Vuorela; pitkää karhun unta olet nukkunut!--Ja
herättyäsi nyt et sinä näe etkä ymmärrä, että uusi voima on sillä välin
tullut maailmaan. Se on sivistyksen voima. Ja se on maalliselta
kannalta katsoen uusi mittakaava, jonka mukaan ihmiset arvostellaan.
Kun et tahtone silmiäsi ummistaa ja päästä näkemästä Jumalan teitä,
niin sinun pitää myöskin nähdä, että Herramme on tämän mittakaavan
hyväksynyt. Se on tullut Herran omaksi mittakaavaksi. Sillä sinun pitää
näkemän, että niitten käy tässäkin maailmassa hyvin, jotka sivistykseen
ja tietoon pyrkivät--paremmin kuin niitten, jotka pimeydessä tahtovat
pysyä.

Ja taas katsahtaen kulmiensa alta Vuorelaan rovasti sanoi painavasti:

--Vai miksi luulet Niemeläisten käyvän hyvin? Miksi luulet ihmisten
korvain heidän puoleensa kallistuvan?--Eikö siksi, että he puhuvat
sitä, mitä ovat kuulleet sivistyneitten opettavan, sitä, mitä ihmiset
täällä eivät vielä tiedä? Ja uutta on ihmiskorva harras kuulemaan.--He
ovat heikompaa sukua kuin Vuorelan kantaväki, paljon heikompaa, ja
kumminkin he vievät voiton sinulta, kuntamme juurelta?--No? No,
Vuorela? Mitä siihen sanot?

Ja Vuorela vaipui mietteisiin.

Rovasti antoi hänen jonkin aikaa rauhassa mietiskellä. Sitten hän
ikäänkuin tapaillen Vuorelan sisimpiä ajatuksia sanoi:

--Tietysti, tietysti; sinä olet liian vanha ryhtyäksesi Niemelän kanssa
kilpajuoksuun. Eihän sinusta ole sanomalehtien lukijaksi eikä
kirjoittajaksi.--Tottahan luit Niemelän maaseutukirjeen?--Hi-hi-hi--

--Niemeläkö se--?

--Sehän se--! Mutta annahan olla!--Niinkuin sanoin, sinä olet liian
vanha päästäksesi niissä asioissa hänestä edelle. Mutta siksi juuri
sanon: kun olet itse liian vanha, niin onhan poikasi sitä nuorempi.
Pane poikasi kouluun, kyllä hän aina Niemelän saavuttaa.--Eikä
Niemelällä ole perillistä.--Lukekoon poika ylioppilaaksi ja palatkoon
sitten jälleen isänsä maalle täyttämään ja lopettamaan mikä sinulta on
jäänyt keskeneräiseksi.

Vuorela nousi seisaallensa ja meni uunin luo piippuansa kopistelemaan.
Kun hän jälleen kääntyi rovastiin päin, punersi täysi piipunpesä yhtenä
hehkuna. Hänen kasvonsa alkoivat kirkastua. Jotakin eloa välähti hänen
katseensa sammuvassa valossa.

--En voi sanoa, virkkoi hän vihdoin tyynesti,--että rovastin puhe olisi
ihan perätöntäkään. Mutta jäisiköhän se Heikki matalan kattoni alle,
jos hän kerran lukeneena herrana tänne palaisi?

--Väärin puhut sinä Vuorela meistä lukumiehistä.--Olenhan minäkin
lukumies ja enkö ole tätä sinun kotikuntaasi rakastanut niinkuin
omaani? Koko ikäni olen täällä työskennellyt,--ja eiköhän minut tänne
haudattanekin.

--Kyllähän rovasti--sanoi Vuorela liikuttuneena,--ja toistahan
olisikin, jos Heikistä pappi tulisi;--miksi en kuuntelisi Heikkiäni
oman kotikirkkomme saarnastuolista. Enhän parempaa voisi toivoakaan--

--No niinpä niin.--Jollei hän auran kurkeen tahdo tarttua, niin
katsotaan, ehkä on tilaa minun vieressäni--jos silloin vielä eletään.
Emmehän tulevaisia tiedä.

Mutta kun rovasti nyt oli oikean säikeen päässä, ei hän enää
hellittänytkään. Hän tuli usein Vuorelaan, ja heistä kasvoi entistä
ehommat ystävykset.

Ja kun samasta asiasta kerran tuli puhe, niin Vuorela ilmaisi
päättäneensä lähettää Heikin Helsingin kouluun.

--Siinä teet oikein?--sanoi rovasti vain puristaen Vuorelan kättä.

Vuorelan isäntä oli siis ymmärtänyt rovastin puheen tuosta maailman
uudesta voimasta, jota sanottiin sivistykseksi--ja hyväksynyt rovastin
ehdottaman taistelutavan niemeläisiä vastaan.

Tuli päätetyksi niin, että Heikki laitetaan Helsingin vastaperustettuun
suomalaiseen alkeisopistoon; että hän käytyään sen läpi suorittaa
ylioppilastutkinnon, mutta sitten sen enempää lukuja jatkamatta
antautuu maanviljelykseen.

Siitä tulisi sitten niemeläisten vallan loppu.

Vuorelan isäntä oli tämän jälkeen kuin toinen mies. Jotakin uutta oli
tullut hänen ajatuksiinsa.--Iloisuus palasi vanhaan Vuorelan taloon,
levisi koko perheeseen, työväkeen ja kaikkeen ympäristöön.

Ja rovasti hykerteli käsiään. Hänelle oli vain pääasia, että hän oli
saanut taas yhden oppilaan lisäksi. Kolme hän oli tätä ennen saanut
liikkeelle--naapurikunnissa; ja nyt neljännen vihdoin tästäkin, joka
muuten oli kuuluisa vanhoillisuuden pesä.



II.

Siihen aikaan kun ikuiset hongikot vielä peittivät Suomen harmaita
kallioita ja kanervaisia saloja, joissa ei ollut vielä kuin tikalla ja
palokärjellä kolistelemista, siihen aikaan myöskin Suomen pienoiset
kaupungit sisävesistöjen varsilla tai meren rantamilla, loppumattomien
taipaleitten erottamina ja kaikkea yhdyssidettä vailla, viettivät
tuskin tuntuvaa elämää kukin erikseen oman hiljaisen kirkkonsa
ympärillä. Jokapyhäisellä saarnallansa kirkkoherra tyydytti niiden
henkiset tarpeet, ja kunkin maallisia tarpeita taas punnitsivat
isällisellä tarkkuudella kaupungin kauppiaat. Ammattitaito ja hiljainen
ahkeruus oli porvariston ainoa ylpeys; ja vanhojen ruotsinaikaisten
tapojen säilyttäminen pyhänä oli säätyläisten ainoa huoli.

Pääkaupunki kaukana merenrannalla ruotsalaisine yliopistoineen ja
kouluineen, sekin eli omaa elämäänsä, tuntematta yhteyttä sen maaperän
kanssa, jolle se vähitellen kasvoi.

Mutta juuri kesken tätä kuollutta rauhaa oli siellä sen lukumiesten ja
hengenpalvelijain joukossa joitakuita, jotka kulkivat kuin Jumalan
kipinä sydämessä. He alkoivat puhua isänmaasta ja rakkaudesta kansaan.
Ja he hakivat sanoja ilmaistakseen muille sitä elämän väkevää voimaa,
joka alkoi pulputa heidän veressään; eivätkä mitkään sanat olleet
heille kyllin suuria ja voimakkaita. Mutta kipinä syttyi toisiinkin ja
leveni levenemistään.

Kävi kuin heräämisen ensi värähdys ihmissieluissa.

Se oli uusi oppi. Tuntemattomalla, suurella voimalla se puhui sydämeen:
rakasta kansaasi!

Se oli Hegelin oppi, jolla hän on lamauttanut Napoleonin
maailman-voittaneet joukot ja perustanut Saksan; eikä se oppi ollut
muuta kuin: rakasta kansaasi!

Opin tullessa meidän maaperällemme oli täällä vastassa pietismi--tuo
pitkien talvihämäriemme kasvattama kulttuuriliike, jäykkiä
uskonnollisuuteen vajonneita sydämiä.

Mutta oppi löysi tiensä sen ajan nuorempaan sukupolveen.

Heidän sielussaan eivät vanhempain hartaat pietistiset opit, jotka
olivat joskus tuntuneet kuivilta ja ainoastaan alituisesta kuulemisesta
mieleen painuneet, olleet missään ristiriidassa ajan uuden aatteen
kanssa. Päinvastoin ne vasta sen avulla saivat selityksensä ja
ajatuksensa.

Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa!

Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi!

Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämeen, täytyi
niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että
rakastat kansaasi!

Ja katso! Äidin vaivalla istuttama opetus Jumalasta ja hänen pyhästä
tahdostaan leimahti mieleen kirkkaana ja selvänä kuin pohjoisen
talviyön tuli. Se muuttui eläväksi, maailmaa hallitsevaksi voimaksi,
täynnänsä pyhää henkeä ja väkevyyttä. Se ei ilmaissut enää ainoastaan
omantunnon lakia hiljaiselle, maailman hyörinästä pois vetäytyvälle
sielunelämälle, vaan muuttui kaiken kansalaistoiminnan, kaiken julkisen
pyrkimyksen eläväksi laiksi.

Ne miehet, joissa tämmöinen aatteen sulautuminen oli tapahtunut,
tunsivat sen suuren uudestisynnyttävän voiman itsessänsä. Se valaisi
heille elämän uudelta puolelta ja näytti uusia elämäntarkoituksia,
jotka vaativat heitä kokonaan itsellensä. Ja heidän täytyi kummastua
sitä laajaa hengen valtaa, joka oli näin tullut heidän käsiinsä.

Sillä mihinkä he koskettivatkin, siinä heti tuntui heräämisen liike;
siinä heti sulivat jäiset siteet, jäykistyneet muodot muuttuivat
elimellisiksi ja alkoivat kehittyä. Heidän harras, hilpeä työnsä ja
alttiit, ilomielin tehdyt uhrauksensa kantoivat hedelmää pikemmin ja
tuhat kertaa runsaammin kuin he olivat voineet aavistaa. He näkivät
aamun sarastavan kaikkialla. Ennen alastomat kalliot ruohottuivat,
vaiennut laulu alkoi kajahdella. Syntyi suomalainen koulu, virisi
Suomen runotar, elpyi Suomen taide. Ja nousi suomen soinnukas kieli
uutena tulokkaana sivistyskielten rinnalle. Loppumattomalta näytti
uuden syntymyksen alkanut sarja.

Ja he seisoivat sankareina meidän heränneen kansamme edessä. He olivat
meidän suuria miehiämme.

Siinä koulussa, joka oli tämän herätyksen ensimmäisiä tuotteita, sai
Heikkikin kasvatuksensa. Hän tuli ylioppilaaksi silloin kun
isänmaallinen innostus yliopiston nuorisossa oli palavimmillaan.

Vastapainoksi puhtaasti kansalliselle, suomalaiselle herätykselle
olivat muutamat maan hallitusmiehistä ja vaikuttavimmista henkilöistä
allekirjoittaneet liberaalisen eli sittemmin valeliberaaliseksi sanotun
puolueohjelman, joka julkaistiin sanomalehtien ja lentokirjojen avulla
yli koko maan. Se sisälsi kaikenlaisia hyväksyttäviä periaatteita, oli
kokoonpantu verrattoman kaunispukuiseen muotoon, mutta samalla ylevällä
virallisuudellaan ja hallitsevalla isällisyydellään koetti himmentää
ja tieltänsä tunkea sitä kansallista liikettä, joka tuoreena ja
itsenäisenä kuin keväinen ruoho pyrki kasvamaan joka paikkaan.

Kansallisen herätyksen jo vanhentuvien miesten keskuudesta nousi
silloin vielä kerran Juhana Vilhelm Snellman, liikkeen varsinainen
aloittaja ja tunnustettu päämies. Hän julkaisi Morgonbladetissa
kuuluisan kirjoituksensa "Dagbladspartiets program" ja tappoi yhdellä
iskulla koko valeliberaalisen puolueen.

Kun liberaalit olivat koettaneet koristella ja tulevaisuuden varalta
suunnitella hallitus- ja virkamiehistön tietä, silloin Snellmanin oppi
puhui suoraan sen nuorison sydämeen, joka tullen uusista suomalaisista
kouluista alkoi tähän aikaan täyttää yliopistoa.

Kun liberaalit mahtailivat vanhalla perintökulttuurilla, opetti
Snellman, ettei suomalaista kulttuuria vielä ole olemassakaan, että se
on vasta luotava. Hän ohjasi nuorison noille suunnattomille työaloille,
osoitti, kuinka paljon sillä on rakkauden kohdetta, osoitti sille
uusia, suuruuteen vieviä elämäntarkoituksia.

Ja nuo suomalaiset talonpoikaistulokkaat, nuo ujot pojat vielä
kehittymättömine kasvoineen, silmät palaen totuudenrakkautta ja koko
olemus uhkuen tuntematonta, vasta hapuilevaa kehittymisen
mahdollisuutta,--he ymmärsivät Snellmanin opin sydämensä koko
syvyydellä. Tuskin Snellman itsekään lienee osannut aavistaa sen
vaikutuksen voimallisuutta, jonka hänen oppinsa synnytti juuri noissa
yliopistoon tulleissa kansan omissa lapsissa. Snellman oli kyllä
lausunut aatteensa käytännöllisen toteutuksen olevan siinä, että
sivistyneet lähestyvät kansaa ja pyrkivät siihen sulautumaan. Mutta
tätä käsitettiin monella tavalla. Teoreetikot puhuivat mieluummin
"kansallisuudesta" ja sen "hegemoniasta"; toiset ymmärsivät "kansalla"
jotakin valtiollista kokonaisuutta.--Mutta nuoriso ei liene tehnyt
erityistä tiliä itselleen tuosta käsitteestä. Se tyytyi siihen, että
"kansan" nimeä mainitessa kotoisen seudun viehkeä, päivänpaisteinen
näky välähti mielessä ja kuvastui sen tuttu väestö auroineen,
karjoineen, laitumineen. Se oli yliopistoon tullut vain valmistuakseen
kansan palvelukseen. Sivistys oli vain kansaa varten. Kansaa ei ollut
ainoastaan lähestyttävä, vaan siihen oli kokonansa uppouduttava,
sulauduttava. Nuoriso käsitti Snellmanin opin sanasta sanaan:
suurena, mahtavana vaatimuksena luopua kaikista turhamaisuuden,
yhteiskunnallisen maineen, vallan, rikkauden ja persoonallisen onnen
pyyteistä sekä vannoutua kansan palvelukseen, pitää kansan etua kaiken
toiminnan aiheena, uhrautua kokonaan sydämineen, toiveineen,
tarkoituksineen tuolle kotoiselle kansalle, jota piti kuolemaan asti
ylitse kaiken rakastaa.----

Se innostus, joka ylioppilasnuorisossa oli näin leimahtanut
ilmiliekkiin, herätti koko maan huomion. Vanhemmatkin ihmiset
seurasivat tarkasti uutisia noista myrskyisistä ylioppilaskokouksista,
joissa suomenkieli ja suomenmieli tekivät ensimmäisiä ponnistuksiaan
päästäkseen ylivaltaan ruotsinkielen ja ruotsinmielen rinnalla.
Saavutettujen voittojen kunniaksi vietettiin juhlia ja pidettiin
puheita, joissa innostus kuohui yli äyräitten. Kenenkään syrjäisen
kokemukset eivät riittäneet ennustamaan mitä olisi tapahtuva huomenna
tai ylihuomenna. Sillä nuoriso kulki omaa tietänsä, jota eivät
määränneet vieraat kokemukset,--se meni eteenpäin niinkuin valon
lapset, uutuutta ja totuutta kohti--niinkuin olisi kulkenut ennen aivan
käymättömiä teitä, niinkuin olisi jo huomenna voinut näyttää maailmalle
jotakin ennen kuulumatonta, suurta, aavistamatonta.

       *       *       *       *       *

Heikki oli ylioppilaaksi päästyään vain hätimmiten pistäytynyt kotona.
Isä olisi tahtonut häntä kohta jäämään Vuorelaan ja alkoi jo olla
tiukkana. Mutta sitten tuli sinne vanha rovasti käymään Vuorelan
valkolakkista nähdäkseen. Ja kun hän näki nuoren Heikin ja kuuli hänen
innokkaan puheensa, niin kiertyi kyynel rovastin silmään: "Niinhän sitä
mekin ennen--aivan tuolla tavalla!"--Hän puhui sitten kahden Vuorelan
kanssa, ja isä vihdoin taipuikin; arveli, että olkoon vaan sen vuoden
vielä Helsingissä.

Ja Heikki palasi Helsinkiin.

Ja oli sen vuoden siellä.

Ja juuri sinä vuonna virisi ylioppilas-elämä ylimmilleen. Heikki
antautui sen pyörteeseen hehkuvin innoin, sillä johtajat pitivät
hänestä paljon ja olivat ottaneet hänet sisimpään seurapiiriinsä, missä
he pitivät tulisimmat isänmaalliset puheensa ja takoivat rohkeimmat
puoluetuumansa.

Kun kevät alkoi lähestyä, tapahtui vihdoin suomalaisten ratkaiseva
voitto. Kaikki horjuvimmatkin saatiin innostumaan, ja suurella
enemmistöllä ylioppilaskunta päätti toimeenpanna juhlan, jossa
suomalainen henki tulisi vallitsevaksi ja ruotsinkielelle myönnettiin
vain toisarvoinen asema. Se olisi kokonaan suljettu pois, jos olisi
oltu varmat kaikista niistä, jotka nyt saatiin äänestämään suomalaisten
kanssa. Mutta niiden joukossa oli paljon semmoisia, jotka puhuivat
oikeudesta ja kohtuudesta ja olivat horjuvaisia.

Ne olivat kukistetut jo nytkin nuo ruotsalaiset. Ne kulkivat
masentuneina ulos ylioppilastalosta, jossa olivat tähän asti vielä
olleet ylimmässä vallassa. Ja oli kuin heidän mukanansa olisivat
vaeltaneet ulos tästä talosta vanhat ruotsalaiset muistot ja
traditsionit ja tarinat.----Eteisessä yksi ja toinen vain nyykäytti
hyvästiksi päätä jollekulle tutulle jäävien voittajien joukossa, jotka
nyt virtasivat kirkkain kaasuliekein valaistuun ylioppilassaliin
voittojuhlaansa viettämään.

Se juhla oli kohta täydessä vauhdissa.

Mutta kesken kuuminta nousi eräs päättäväisen näköinen, pitkä
nuorukainen pöydän päässä ja kilisti lasia sanoakseen jotakin. Hän piti
innokkaan puheen saavutetun voiton kunniaksi, mutta lopetti jostakin
syystä varoittavalla huudahduksella: "Hyvät herrat, tähän asti, mutta
ei edemmäs!"

Jotkut vastasivat hänen puheeseensa epävarmoin hyvä-huudoin, toiset
alkoivat keskustella ja väitellä. Mutta silloin nousi sijaltaan eräs
johtajista, ja sali hiljeni äänettömäksi. Hän tahtoi säälimättä
alastomaksi paljastaa sen kerrassaan raukkamaisen periaatteen, joka
piili edellisen puhujan kehoituksessa. "Mekö emme menisi eteenpäin
kertakaikkiaan valitsemallamme tiellä!? Me, jotka olemme ottaneet vasta
ensimmäisen askeleen! Me, jotka vasta alamme!--Huono on se ääni, joka
nyt huutaa seisahdusta. Eteenpäin nyt jos koskaan! Porttien ja esteiden
täytyy edessämme aueta selko selälleen, ja missä ne eivät aukea, siellä
me ne kukistamme, siellä me ne muserramme, siellä me ne maahan
ruhjomme!!!"

--Eläköön!!! rämähti hänelle vastaukseksi kuin yhdestä suusta.

Se oli johtaja.

Kuinka monet olivat epäilleet ja tunteneet epävarmuutta!

Ja kuinka monen hän noilla voimakkailla sanoillaan sai heittämään
epäilyksensä ja yhtymään "punaisten" joukkoon!

Riemuhuutojen kaikuessa häntä kannettiin nojatuolissa ympäri valaistua
salia.

Siihen juhla päättyi.

       *       *       *       *       *

Heikki tuli myöhään kotiinsa, kolmannessa kerroksessa olevaan pieneen
huoneeseen. Hän oli vielä aivan haltioissaan kaikesta siitä, mitä oli
tapahtunut.

Isänmaallinen innostus oli tänä iltana syöpynyt hänen mielialaansa,
tehnyt sen niin juhlalliseksi, että hänestä oli aivan outoa antautua
tavallisiin jokapäiväisyyksiin, riisuutua ja panna maata.

Hän vieritti uutimen ylös ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot. Kuu
valahti syvälle huoneen sisustaan, ja ilmassa oli varhaisen kevään
täyteläs henki. Heikki seisahtui ikkunan ääreen ja painoi ohimonsa sen
pieleen;--niinkuin voi tehdä vain yksin ollessaan.

Koko Aleksanterinkatu oli kuun valossa, hiljaisena, tyynenä, rauha
kaikkialla, ei yksikään ajuri rämisyttänyt katua, hiljainen nukkuva
rauha kuun valvoessa. Mustat, kosteat kattopellit kiiltelivät siellä
täällä, mutta missä oli valkoista rapattua kivimuuria, siellä kuu
tuhlasi valoa koko terältään piirustaakseen rakennusten seinille
ylhäältä katsottuja varjokuviansa talojen piipuista ja tikapuista. Ja
kivetty katu tuolla alhaalla näkyi pienimpiä erikoisuuksiaan myöten.--
Mutta kaikki tämä meni pieneksi vähäpätöiseksi leikiksi, kun katsahti
taivaan äärettömään tummansiniseen pimeyteen, jossa tähdet siristivät
ja kuu siirtyili hiljalleen eteenpäin yksijonoisten höyhenpilvien
lomitse.

Heikki muisteli mielessään vielä kertaalleen kaikki tämäniltaiset
tapaukset. Moni kohta pani hänen sydämensä sykähtämään. Hänkin oli
pitänyt puheen,--ensimmäisensä. Se oli kysynyt häneltä sanomatonta
uskallusta. Mutta kerran alkuun päästyään hän oli saanut äänen
valtaansa. Hän oli itsekin innostunut ja puhui ex tempore.----
Erittäinkin oli loppu onnistunut. Kaikki olivat seisoneet äänettöminä
ja uteliaina.--"Hyvät herrat!" oli Heikki sanonut lopuksi, "se Sampo,
jota Kalevalan urhot olivat onnensa luojaksi turhaan tavoitelleet, jota
maailman alusta alkaen on tavoiteltu ja haettu, se Sampo on nyt
löydetty! Snellman on sen löytänyt! Se ei ole vaskea eikä kuparia; se
ei ole kultaa eikä hopeaa! Se on--meidän rakkautemme kansaan!!!"

Nämä sanat olivat herättäneet yleistä huomiota, ja jotkut vanhemmista
olivat tulleet hänen kättään puristamaan ja esittämään veljenmaljaa.
Isänmaallinen laulu oli heti jälkeen kajahtanut laululavalta.

Ja Antti, joka oli Heikin läheisin toveri ja johtomiehiä, sanoi, että
se oli suuri ajatus.

Heikki oli puheellaan lupautunut "punaisinten" joukkoon. Hän oli nyt
hänkin ikäänkuin tehnyt valan isänmaallensa, horjumattoman,
peräytymättömän valan. Kaikki muut tarkoitukset saivat siirtyä,
ainoastaan isänmaata oli tästedes palveleminen.

Ja innostusta väräjävin huulin Heikki itsekseen kuutamoisen yön
hiljaisuudessa kuiskasi hänen puheensa jälkeen lauletun laulun sanat:

        "Jos sydän sulla puhdas on,
        ja mieli vakaa, peloton,
        niin yhdy meihin, tänne jää,
        ja pyhä vanno vala tää:
        Tää Suomenmaa mun toimen' saa;
        sen eestä vaan
        ma ainiaan
        teen työtä saakka kuolemaan!"
           *     *     *
           *     *     *
        "Siis vanno näin:
        Ain' eteenpäin!
        Ei oikeaan, ei vasempaan,
        mutt' eteen eestä Suomen vaan!"

Ja hän vannoi nyt mielessään toisen kerran, pyhästi, väräjävä rukous
huulilla.

Ja vannoutuneen tunne oli autuas, se oli vapauttava; se selitti hyvin
paljon, se ratkaisi sovinnollisesti. Se antoi suorastaan loppumatonta
vakaumuksen voimaa, puhalsi jumalaista hehkua sieluun, kasvatti
mielikuvitukseen siellä ennen olemattomia kuvia, jotka uutuudellaan ja
voimallaan hurmasivat sydämen ja tainnuttivat mielen.

Nyt oli hänellä käsissään kaiken henkisen suuruuden lunnassanat. Siinä
ne olivat, hän tiesi ne. Niistä oli nyt vain pidettävä kiinni: Rakasta
aina vain tuota suurta, tuota kokonaista! Pysy aina täällä henkesi
huipulla! Älä päästä luoksesi hajoittavaa jokapäiväisyyttä pikku
palveluksineen ja huolineen.

Kuinka mitättömältä ja mielettömältä tuntuvat täältä ylhäältä yksilön
omaa etua tarkoittavat pyrinnöt! Kuinka kaukana on täältä itsekkyys ja
itserakkaus! Kuinka suurta on yhteishyvän takia uhrautuminen,--niin,
kuolemakin isänmaan vuoksi!--"vi sjelva må förgätna dö som vägen i dess
sjö!"----

Oi, kuinka elämä on sentään ihanaa ja suurta!--

Ja Heikki alkoi mielessään pitää puhetta. Hän oli seisovinaan korkealla
puhujalavalla, niinkuin tänä iltanakin. Hänen edessään oli ääretön
kuulijajoukko--ne olivat kuutamon valossa törröttäviä savupiippuja
talojen katoilla. Tuossa oli yksi, joka seisoi pää kallellaan
kuunnellen: tuossa toinen, joka katsoi miettien eteensä. Mutta kaikki
ne olivat hiljaa ja silmää värähdyttämättä kuuntelivat mitä puhuja
aikoi heille lausua. Oli se jännittävä hetki, jolloin puhujan
ensimmäistä sanaa vielä odotetaan.

--Hyvät herrat!----

Ja kuulijajoukko värähtää, ottaa ikäänkuin askeleen lähemmäksi, on
yhtenä kuuntelevana korvana--.

Puhuja alkaa ensin hiljaa, mutta paisuttaa sitten joka sanalla ääntänsä
rytmillisissä laineissa:

------Te, jotka olette kokoontuneet tällä myöhäisellä hetkellä
neuvottelemaan siitä suuresta taistelusta, joka päivän valjetessa on
alkava, kuulkaa mitä minulla on teille sanomista!

Ja koko kuulijaparvi hiljenee jos mahdollista vieläkin tyystimmin.

Mutta tuolla takana oli joku muita pitempi savupiippu. Näytti niinkuin
itse Snellman olisi viitannut puhujaa luokseen ja sanonut ympärillä
seisoville: katsokaa tuonne, tuolla seisoo nuori ylioppilas
puhujalavalla, ottakaa vaari hänestä, hän on niitä valituita, kuulkaa
mitä hän sanoo!

Ja Heikki tuli tästä niin liikuttuneeksi, että hän oli laskeutuvinaan
polvilleen tuon suuren miehen eteen ja nyyhkyttäen lausui sanat:

--Ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan! Minä olen teidän, minä olen
vannoutunut teille! Minä olen toteuttava ne toiveet, joita teillä on
minusta, minä olen tekevä vielä enemmän: minä annan elämäni teille!

Joku ajuri rämisytti äkkiä hiljaista katua.

Heikki vavahti kuin valveille. Hänen silmänsä olivat vettyneet, ja hän
kuivasi ne.

Tuntui vähän kylmältä.

Hän sulki ikkunan vielä viimeisen kerran katsahdettuaan kuutamoyöhön,
vieritti sitten uutimen alas ja sytytti viheriäkupuisen lamppunsa.

Hän oli henkisesti ravittu, hän oli hyvin onnellinen.

Kaikki, mitä oli pöydälläkin, hänen tutut, vanhat, pienet kapineensa,
paperiveitsi, mustepullo, kynät, harpin puolikas ja lakkapalanen siinä
sinisellä aluspaperilla, niitä hän nyt katseli vähän säälien, ja ne
puolestaan ikäänkuin pyrkivät hänelle onnea toivottamaan.

Mutta merkillisimmältä näytti Heikistä hänen vanha viulunsa, jolla
hänen oli nuoresta pitäen aina ollut tapana soitella. Se tuntui aivan
kuin häpeävän olemustaan ja kiertyvän ujon kapeaksi tuolla riippuessaan
seinällä.

Kuinka äärettömästi eri asioita olivat sentään harjoitella
viulunsoittoa ja pyhittää elämänsä suurille aatteille!

Jos Antti--hän, joka oli johtomiehiä--olisi tullut tänne ja sattumalta
nähnyt tuon viulun, hän olisi varmaan halveksien kysynyt: "Soitteletko
sinä viulua?" Heikki olisi silloin tietysti naurahtanut ja ohimennen
sanonut, että se on vain vanha muisto isältä.

Mutta pelkästä ajatuksesta Heikki otti viulunsa seinältä, pani sen
koteloon ja työnsi sängyn alle----

Vasta juuri ennen maatapanoa hän huomasi pöydällä jotain, jota siinä ei
tavallisesti ollut. Se oli kirje,--avaamaton, iltapostissa tullut.

Heikkiä hytkäytti. Hän avasi kirjeen vähän levottomana.

    "Heikki-pojalleni!

    Nyt kirjoitan sinulle, rakas poikani, taas uudella käskyllä, että
    tulet kotiin niin pian kuin asiat myöden antavat, meillä alkavat
    kevätkylvöt nousevalla viikolla ja minun tahtoni on, että tulet jo
    kohta kotiin, eihän sinusta muuten maanviljelijää koskaan tule,
    jollet saa olla mukana talon töissä, ja minä olen jo vanha mies
    enkä jaksaisi, niin myös tahdon sanoa Liisan puolesta terveisiä,
    joka on emäntänä täällä vanhassa Vuorelassa, että hänkin pyytää
    sinua kiiruusti tulemaan kotiin.           Isäsi."

Oli niinkuin Heikki olisi tullut jostakin korkeudesta alas.

Oh, kuinka tämä putous tuntui katkeralta!

Kevätkylvöt, likavesistä lirisevät purot, siat, lampaat, aidat, ojat,
lantatunkiot ja sontaiset rengit päivettyneine naamoineen, puukko
toisessa kädessä ja toisessa höyryävä peruna, ja koko väestö tapoineen
ja puheenparsineen.

Sinnekö, sinnekö ikipäiviksi?

Kaikki tämä tuli kuin hajoittava, raaka voima keskelle ihanaa aatteiden
maailmaa, ruhjoi alas kaiken ja levitti itsensä säälimättä sijaan.

Oli niinkuin itku olisi tahtonut tuohon paikkaan tukahduttaa, mutta se
ei tullut edes silmiin asti.

Heikki tunsi isänsä ja näki hänet nyt ihan kuin elävänä edessään,--
hänen varman, tasaisen, mutta peräytymättömän luontonsa. Siinä ei
auttanut muu keino kuin totteleminen.--Tuon rauhallisen olennon edessä
meni säpäleiksi kaikki aatteellinen isänmaallisuus, niinkuin se olisi
ollut tyhjä tuulen tupa; kaikki purkautui samassa hetkessä, ja jäljellä
oli käytännöllinen todellisuus: Vuorelan saviset pellot ja isän kysyvä,
odottava katse.

Ja tiesihän Heikki oikeastaan jo alusta asti, että hänen oli ennen
kuolemaansa maahan hautautuminen! Tiesihän hän, että ratkaisevan hetken
ennen tai myöhemmin täytyi tulla! Miksi se siis tuntui juuri nyt niin
katkeralta, niin sanomattoman masentavalta, aivan kuin olisi suu
ikuisiksi tukittu ja hengittäminen enää mahdoton!

Niin, se tuli niin sopimattomaan aikaan, se tuli niinkuin takatalvi
kesken kesää; tuli pakkona kesken vapautta; tuli kaikkine
velvollisuuksineen ja ikävän jokapäiväisyyden ilmikuvana.

Ah, jos saisi tuon horjumattoman, jäykän isän ymmärtämään. Hänen
silmiensä takana asui jokin salainen lempeys, jokin ääretön
mahdollisuus. Jospa jonakin hellänä hetkenä voisi tarttua kaksin käsin
hänen harmaantuvaan päähänsä ja kuiskata häiritsemättömän hiljaa hänen
korvaansa: isä, isä, annathan minun olla siellä, missä minua niin
sanomattomasti haluttaa?

Ja isä täynnä pyhää ymmärrystä ei varmaankaan kieltäisi.

He jäisivät sinne Vuorelaan, isä ja Liisa. Heikki kyllä heitä
muistelisi ja heille kirjoittelisi. Hän ei unohtaisi heitä koskaan, ei
edes sittenkään, jos häntä kannettaisiin kerran niinkuin tämäniltaista
johtajaa ympäri juhlasalia eläköönhuutojen kaikuessa.--Ja hän tahtoisi
silloin tällöin käydä siellä kotona. Silloin he olisivat hänestä
ylpeitä ja pitäisivät häntä hyvin hyvänä!

Ja Heikin tuli äkkiä lämmin olla, hän hymähti sisäisesti, muisti jotain
lapsuudesta, ajatteli Liisaa. Liisa kyllä keinon tietäisi, jos olisi
täällä.--Ja taas hän myhähteli. Muisti jotain heidän välistään.

Mitä jos isän saisi vielä ymmärtämään, suostumaan edes jonkin vuoden
ajaksi! Ja muutahan Heikki ei oikeastaan tarvitsisikaan. Vanhempana hän
kyllä tulisi maalle, sillä voihan sieltäkin isänmaan hyväksi vaikuttaa;
olihan Meurmankin elänyt suurimman osan ikäänsä maalla maata viljellen
ja kumminkin hän oli melkein kuin toinen Snellman.

Toukokuun 12 päivänä oli ylioppilaskunta päättänyt viettää suurenmoisen
kansallisjuhlan Juhana Vilhelm Snellmanin kunniaksi. Tähän juhlaan
aiottiin kutsua ihmisiä kaikkialta ympäri koko maan, myöskin paljon
talonpoikia. Heikin ei tarvitsisi muuta kuin ilmoittaa isänsä
kutsuttavaksi----

Ehkä isä tänne tultuansa, nähtyään suurenmoisen kansallisjuhlan ja
kuultuaan kaikki siinä pidettävät puheet innostuisi hänkin ja tulisi
toisiin ajatuksiin Heikin tulevaisuudesta, huomaisi, että nouseva
kansansivistys olisi hukassa, jos kaikki isät hänen tavallaan
hautaisivat poikansa maanmyyriksi.

Ja hän istui heti kirjoittamaan kirjettä isälle.

Siitä tuli pitkä, kaunis kirje, jossa Heikki vaati isää välttämättä
tulemaan. Juhla tulisi olemaan niin suuri, ettei koskaan vielä
semmoista oltu nähty eikä kuultu. Sen tarkoituksena oli samalla saada
lähennetyksi sivistyneitä ja talonpoikia toisiinsa ja johtaa heitä
ikuiseen liittoon, yhteiseen työhön isänmaan palveluksessa.--Saisihan
isä sitten tutustua Heikin tovereihin, joihin Heikki oli ennättänyt
lujasti kiintyä, saisi kuulla itse Snellmanin puhuvan, näkisi Koskisen
ja Meurmanin ja monia muita isänmaan ensimmäisiä miehiä.--Liisa kyllä
hoitaisi taloutta sillä aikaa.

Ja tämän kirjoitettuansa hän rauhoittui, riisui vaatteensa ja
heittäytyi vuoteelleen, vielä yhä muistellen siellä kaukana kultaisessa
kodissa olevaa isää ja Liisaa.

Ja hän vaipui syvälle näihin kotoisiin muistoihin. Koko lapsuus kulki
hänen editsensä. Ajatus viivähti monessa muistossa ja kietoutui
lämpimästi hänen rinnallaan kasvaneen Liisan ympärille. Ja se pysähtyi
sen Liisan viereen, jonka hän oli kotona nähnyt jo täysikasvuisena
askartavan, kun hän oli siellä pikimmältään pistäytynyt ylioppilaaksi
tultuaan.

Oli hetkiä, joina Heikki tunsi itsensä ihan kuin toiseksi ihmiseksi.
Hänen mieleensä silloin aina muistui äiti-vainaja ja Liisa ja isä ja
koko koti tapoineen ja pikku tapauksineen. Kaikki sen omituisuudet,
kömpelöt ihmiset ja pienet harrastukset, ne tuntuivat niin
ymmärrettäviltä ja rakkailta. Semmoinen lämmin, hyvä, kodikas tunne
pujahti kuin taivaista sydämeen ja pyrki kirkastamaan sen pimeimpiäkin
lokeroita.--Sitä vastoin kaikki, mikä oli niin sanottua suurta,
isänmaallista, aatteellista, innostusta, muuttui oudoksi, vähän
vieraaksi, ja pakeni kauas mustana keränä, joka muistutti sitten
olemisestaan vain pienellä painolla sydämeen.

Mutta ennen näihin ajatuksiin nukkumista Heikki vielä kerran vavahti
valveille: koko tämäniltainen kokous välähti hänen mielessään ja
muistui kuutamossa vannottu vala. Kaikki tuo tuntui ikäänkuin
nuhtelevan häntä siitä heikkoudesta, johon hän oli langennut
antautuessaan noihin hentoihin kotohaaveiluihin.

Oikeastaan ei tässä olisi saanut olla kysymyksessä mikään muu kuin
suoran vastauksen antaminen isälle. Heikki ei voinut tulla kotiin,
siinä kaikki. Olihan isänmaan etu toki suuriarvoisempi kuin mikään muu
yksityisen elämän kysymys.

Tässä se juuri oli erotus suurten ja pikku sielujen välillä. Suuri
sielu ei olisi koskaan epäillyt katkaista mitä yksityistä sidettä
tahansa tuon suuren, tuon aatteellisen tähden, joka on kaikkien suurten
sielujen oikea elämänala.

Eikä Heikkikään olisi epäillyt katkaista siteitään kotonsa kanssa. Ei
ainakaan siksi, että se olisi ollut hänen mielestään väärä teko. Se
saattoi olla päinvastoin hänen korkeampi velvollisuutensa.

Mutta hänestä--ja sen hän tunnusti itselleen melkein häveten--hänestä
tuntui sanomattoman vaikealta alkaa asiasta puhetta isän kanssa. Kun
isä ei voinut aavistaakaan, että Heikki aikoo jättää Vuorelan! Ja kun
hän oli aina ollut siinä luulossa, että Heikki palaisi!--Se oli melkein
naisellista, kunpa vain ei suorastaan raukkamaista; mutta samalla
tuntui melkein mahdottomalta sitä voittaa.

--Mikä omituinen kaksinaisuus on minun luonteessani! ajatteli Heikki.--
Minun aatteeni, minun taisteluni hyvän puolesta, minun tulevaisuuteni--
ja sitten minä itse! Jos toverini tietäisivät! Jos he tietäisivät,--
että minä joskus, kun olen aivan, aivan yksin, ajattelen toista--huuh,
se on kauheata! He eivät suinkaan ihailisi minua! Jos he tietäisivät,
että minä oikeastaan syvimmässä itsessäni en ole muuta kuin hiljainen,
hyvänsävyisä poika, joka tahtoisi totella isää ja päästä Liisan luo,
rakastaa viulua ja kaikkea pientä, viatonta ja muiden huomiosta pois
jäänyttä----niin, niin, ja että minun oikeastaan tuli sanomattomasti
sääli ruotsinmielisiä, kun he siinä peräkkäin kulkivat ulos; että minä
saatoin toden teolla epäillä, kenen puolella oikeus oikeastaan oli!--
Hyi, mikä minä olenkaan! Mitä vastakkaisia ajatuksia minussa voi olla!
Minussa on jotakin epäluotettavaa!

Isänmaa, isänmaa, sinun luoksesi, sinun pyhän lippusi juurelle!--Oi,
jos he sen tietäisivät! Jumala minua siunatkoon ja varjelkoon----

Ja hän nukkui rukoukseensa.

Lamppu jäi tuolille viereen palamaan, sihisi hiljaa itseksensä. Isän
kirje oli käpertyneenä sen vieressä. Saappaat olivat rinnakkain sängyn
jalkapuolella, toinen taittuneena, toinen ojona.

Heikki mutisi jotain isänmaasta, mutta sitten nukkui sikeään uneen.

Hänellä oli kaunis pää, kasvojen ilme ehkä vähän naisellinen, ohimot
vaalean kuultavat ja hienon suonen sinistämät. Tukka, vasta viime
aikoina vähän tummennut, kiharoitui niskassa ja korvan luona.
Ainoastaan alaleuassa oli jotakin, joka muistutti talonpoikaiskasvoja,
ja ehkä myöskin kiharat ohimoissa.

--Maan tasalle kukistakaa! huusi Heikki ja kavahti istualleen. Hän
heräsi, sammutti lampun ja paiskautui jälleen kyljellensä.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä ennen juhlaa Heikin isä tulikin Helsinkiin.

Heikki huomasi jo alusta pitäen, että koko retken tarkoitus oli
oikeastaan hänen kotiinviemisensä yhtä paljon kuin Snellmanin juhlan
näkeminen. Mutta siitä Heikki ei ollut millänsäkään. Kunhan juhla vain
alkaa,--se se sitten kyllä tekee vaikutuksensa.

Eikä isä ollut mitenkään nyreissään. Päinvastoin laski leikkiä ja
naureskeli, kun he siinä astuskelivat kortteeriin rautatieasemalta.

Isä ei ollutkaan mikään äkkinäinen täällä pääkaupungissa. Hänellä
näytti olevan aina kiireen tapaista, paljon tuttuja paikkoja käytävänä,
ja sukulaisiakin.

--Oletko sinä sitä Vendla Friimannia täällä tavannut? sattui hän
kysymään.

Vendla Friimannia! Voi sitä isää, mistä kaikesta se pitää huolta! Muut
elävät nyt suurissa juhlan puuhissa, ajattelevat henkisiä asioita tällä
suurella juhlan hetkellä,--ja hänellä on vain ne omansa mielessä.

--Kuule, Heikki, tiedätkö missä se on täällä se vesihallitus,--olisi
sinne asiaa?

Vesihallitus? ajatteli Heikki; jotakin semmoista hän tosin oli
kuullut.--Jos sillä olisi jotain yhteistä vesijohdon kanssa, niin
sitten ei se kai olisi kaukana Alppilasta.

Toisen kerran isä puhui valtiokonttorista.

Ei Heikki sitäkään tiennyt; ei tiennyt edes mikä se semmoinen konttori
olikaan.

Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin Heikki oli yhdessä isän kanssa, oli
tällä aina semmoista puhumista, josta Heikki ei ollut oikein selvillä.
Milloin hän kyseli raastuvanoikeuden istuntopäivistä, milloin puhui
Senaatin talousosastosta.

Mutta jos isä olisi ottanut puheeksi kansallisaatteen, niin siitä
Heikki olisi tiennyt puhua.

Isä vaan ei koskaan ottanut sitä puheeksi. Ja niin he rupesivat
juttelemaan vain Liisasta ja muista maalla olevista tuttavista,--
niinkuin ei Heikin kanssa olisi muusta voinut puhuakaan.

Ja isä seisoi siinä tyynenä selkäänsä uuninmuuria vasten nojaten,
piippu hampaissa; ja hänen poskensa punoittivat ja silmät kiilsivät
paljosta kahvinjuonnista tuttujen luona. Kunnes hän sitten vähitellen
taas rupesi tekemään lähtöä jonnekin ja katosi.

Hänellä oli oma maailmansa.----

--Kuinka vähän se isä sentään tuntee minua! ajatteli Heikki, ja hämärä
turvattomuuden tunne käväisi sydämessä.

Heikki katsahti kelloonsa ja kiiruhti juhlakomiteaan.

Suuria valmistuksia tehtiinkin tätä lähestyvää juhlaa varten.
Kutsukirjeitä oli lähetetty ympäri maata. Ei ketään jätetty huomioon
ottamatta, kuuluipa hän sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa.--
Juhlalla oli oleva semmoinen luonne, että siihen erotuksetta ottivat
osaa kaikki kansankerrokset, "koko kansa". Se oli yhdistävä
maanviljelijät ja valtiomiehet, talonpojat ja aatelismiehet, työmiehet
ja virkamiehet. Siinä piti ikäänkuin suuri sovintojuhla vietettämän ja
yhdellä yhteisellä lämpimällä kädenlyönnillä tasoitettaman mitä
vuosisadat olivat jättäneet rikkonaista eri säätyjen välille.

Ei puuttunut niitä, jotka uskoivat tämmöisen suuren yhteisen
sovinnonteon mahdollisuuteen,--yhdellä kädenlyönnillä, yhtenä iltana,
yhden maljan huumauksessa. Miksi ei sama ääretön innostus, joka oli
koko nuorison muuttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, voisi levitä
laajemmallekin, temmata mukaansa kaikki, koko kansan?

Ja niin kutsuttiin suuri joukko tuntemattomia ja tunnetuita talonpoikia
eri tahoilta, kutsuttiin kaikki merkitsevimmät mahtimiehet,
vaikuttavimmat yhteiskunnan jäsenet,--kaikki yhteen joukkoon sopimaan
keskenänsä nuorison lämpimässä sylissä Snellmanin jalkain juurella.

Vieraitten luku nousi moniin satoihin.

Ja innokkaitten ponnistusten perästä onnistui kaikki mitä parhaiten.

Juhlallisesti koristettuna kasveilla, köynnöksillä, kuvapatsailla ja
lipuilla oli suuri ylioppilassali, kun se illalla alkoi täyttyä väestä.
Sinne tultiin jalan, sinne tultiin vaunuilla; sinne tuli frakkiherroja
valkoisine hansikkaineen ja silinterihattuineen, baalipukuisia naisia,
jotka vaunuista astuttuaan yhtenä käärönä juoksivat ylioppilastalon
rappusia ylös.

Ja salissa nuo komeavartaloiset naiset vaaleine, kukkasia täyteen
sirotettuine pukuineen loistivat silmiä häikäisevässä valossa. He
tunsivat olevansa juhlan juhlallistuttajia. Ja kaikki vähemmän
silmäänpistävät juhlavieraat katosivat heidän loistonsa taa. Kaasun ja
hajuvesien sekainen hurmaava henki täytti salin kirkastetut, korkeat
holvit.--

Kaikki oli valmiina.

Juhlallisessa jännityksessä, hiljaisessa silkin ja haastelun sorinassa
oli koko sali; kunniavierasta vielä odotettiin.

Jo rämähti lehteriltä juhlamarssi.

Ovet aukenivat selälleen--ja siinä hän seisoi itse, tuo harmaapäinen
vanhus, Juhana Vilhelm Snellman.

Hän astui vakaasti sisälle, hiljaa kumarrellen oikealle ja vasemmalle,
silmissä vilpittömän liikutuksen kyynel.

Ja hänen editsensä aukeni tie taajassa väentungoksessa.

Hänen olemuksensa oli teeskentelemätön. Olipahan niinkuin ainakin
vanhus, joka tuntee kohta päättävänsä raskaan päivätyön. Mutta varmuus
oli hänen esiintymisessään, joka ilmaisi selvää tuntoa siitä, että hän
oli tuon ympäröivän väkijoukon voimakas hengen johtaja.

Hän oli tämän nuorison ehdoton ihanne, sen entusiasmin kohde, sen
jumaloitu Juhana Vilhelm Snellman. Mitä ominaisuutta hänen henkiseen
jättiläisvartaloonsa vielä olisi voitu ajatella lisäksi, joka olisi
voinut tehdä hänen kuvansa täydellisemmäksi?!

Ja kun hän tuossa kulki vanhuuden jo vähän köyristämänä heidän riviensä
välitse, seurasivat he jokaista hänen liikettään ikäänkuin upottaakseen
mieleensä pienimmätkin erikoiskohdat tästä suuresta miehestä, jotta he
sitten tuleville sukupolville voisivat kertoa hänet nähneensä ja hänen
henkilöänsä kuvata.

Hänelle pidetyn puheen perästä, jonka pilventakaisilla sanoilla
lausuttu, taivaita tavoittava ylistys liikutti kaikkien mielet, nousi
vanhus puhujalavalle.

Hän kiitti kunnianosoituksesta ja kertoi sitten yksinkertaisin sanoin
elämänsä vaiheitten pääpiirteet; nuoruudestaan, miehuudestaan ja
vanhuudestaan.

Ja nuoriso imi joka sanan syvälle itseensä. Kuulijat olivat kyllä
ottaneet tarkan selon Snellmanin elämäkerrasta, he olivat innokkaasti
lukeneet ja kuulleet puhuttavan hänen ponnistuksistaan ja
vastoinkäymisistään alkuaikoina, seuranneet ihastuneina kertomusta
hänen maineensa noususta. Mutta he eivät olleet vielä tätä kaikkea
kuulleet hänen omasta suustaan: kertomusta siitä, kuinka tullaan
suureksi mieheksi. Juuri niin kuin hän oli siksi tullut, niin hekin
tahtoivat tulla. Ei niinkuin muut, sillä keitä muita voisikaan
suuruudessa hänen rinnalleen asettaa! Mitä olivat kaikki maailman
Napoleonit häneen verraten!

Kuinka suurta, kuinka jumalallista mahtaisi olla seisoa tuossa nyt
hänen sijassaan kaikkien ihastuksen ja jännitetyn huomion kohteena!--
Eläköön, tuhatkertaisesti eläköön Snellman!

Ja sitten he innostuksen temmellyksessä kantoivat sankariansa ympäri
juhlasalia kilpaillen siitä, kuka paremmin onnistuisi jumaloimistaan
osoittamaan;--he kantoivat niinkuin olisivat kantaneet oman
tulevaisuutensa ihannetta ja he huusivat kuin oman tulevaisuutensa
toiveille.

Kun ensimmäinen huumaus oli sitten ohitse, katettiin saliin
suunnattoman pitkiä pöytiä ja syötiin uhkea illallinen.

Lukemattomia puheita pidettiin vielä isänmaalle ennen juhlan
loppumista. Oli kuin olisi tahdottu soittaa rakkauden loppumatonta
äärettömyyttä. Ja kaikkia näitä puheita väritti omituinen liikutus,
jommoinen toisinaan valtaa ihmisen, joka on antanut almua.--Niinkuin
olisi tahdottu kertomalla kertoa:

        --Maa raukka, kuinka taisitkaan
        niin rakastettu olla!

----tuo maa, joka kaukana täältä valoisasta juhlasalista, köyhänä,
pimeän yön peittämänä ja mitään aavistamatta nukkuu untansa.

Heikki oli kaiken aikaa pitänyt silmällä, ettei isältä vain jäisi
mitään kuulematta ja näkemättä.

Hän itse puolestaan oli innostuksensa partaalla. Näin suurenmoiseksi
hän ei sentään olisi voinut kuvitella tämän illan vaikutusta.

Ja tietysti se oli tehnyt yhtä syvän vaikutuksen isäänkin.

Myöhemmin Heikki sai isän esitetyksi Antille.

Heikki vähän pelkäsi isän puolesta, ettei tämä vain puhuisi mitään
tyhmyyksiä Antille. Antti arvosteli niin terävästi ja ankarasti
ihmisiä, erittäinkin juuri heidän järkensä puolesta.

Ja kuinka pieneltä se isä näytti Antin rinnalla!

Antti oli pitkä ja roteva, tumma, tuuheatukkainen, ja silmillä oli
luureunaiset lasit.

Hän oli kaikkien naisten suosikki. Nuoremmat häneen rakastuivat ja
vanhemmat hellittelivät.

Kaikkialla otettiin hänet vastaan ihastuksella--aivan huolimatta hänen
äärimmäisistä mielipiteistään, vaikka hän oli punaisista punaisin ja
innokkaista innokkain. Vanhoissa ylimysperheissäkin hän oli hyvä tuttu
ja liikkui siellä kuin kotonaan. Hän oli--niin sanottiin niissä
piireissä--todellinen jalokivi, vaikkakin vielä hiomaton.

Mutta hänen sukuperäänsä ei kukaan välittänyt tiedustella. Eikä hän
itse mielellään puhunut kodistaan. Mutta Heikki oli kuullut, että
hänkin oli "kansan lapsi". Hänen vanhempansa olivat jossain kaukana,
vähäpätöisiä ihmisiä, aivan maineettomia; kukaan ei voinut olla utelias
heistä mitään tietämään. Ja siihen aikaan oli yhtä vähän tapana
kysellä, mistä kukin oli kotoisin, kuin tiedustella, kuka milläkin
varoilla eli. Kaikki nuoret elivät kansan rakkaudesta.

Heikki jätti heidät kahden juttelemaan.

Täynnä hurmaantunutta innostusta kulkiessaan väentungoksessa Heikki
vilaukselta näki eräässä syrjäisessä nurkkauksessa kaksi tovereistaan,
Ollin ja Eemelin. He istuivat nojaavassa lepoasennossa mitä tyynimmässä
keskustelussa keskenään, aivan kuin olisivat olleet jossakin tavallista
ikävämmässä iltamassa. He eivät kuuluneet "innostuneitten" joukkoon, ja
heidän seuransa tuntui vieraalta täällä tässä mielialassa. Heikki tunsi
sanomatonta ylenkatseen sekaista sääliä noita miesparkoja kohtaan.

Hän oli mennä heidän sivuitsensa, mutta kun he hänelle hymyilivät ja
nyökäyttivät päätä, ei Heikki malttanut, vaan säälistäkin tuli heidän
luoksensa.

--Mitä te täällä--?

--Ei mitään;--arveltiin vain, että kuinka sinä meitä halveksisitkaan,
jos tietäisit, mistä juuri äsken puhelimme, sanoi Eemil. Ja he
nauroivat ystävällisesti.

--Tiedänhän minä teidät!--No mistä?

--Puhuimme vain siitä, kuinka alkuperäistä tuo teidän
ihmisjumaloimisenne sentään on. Se on aivan kuin kultaisen vasikan
palvelusta, näin syrjästä katsoen. Ihanhan te riehutte ja temmellätte
kuin pahimmat villit epäjumalan edessä!

--Oh, te ette ymmärrä,--te ette ymmärrä hänen merkitystään ettekä
tiedä, mitä hän on kansallensa tehnyt! väitti Heikki kiivaasti.

Häntä loukkasi heidän puheensa.

Semmoista saattoivat nuo miehet puhua mukavassa rauhassa keskellä tätä
valtavaa kansallista juhlahetkeä, jolloin maailman kaikki suuret
voimat, sitä johtavat aatteet ja historian hengettäret ikäänkuin
liitelivät tässä salissa; jolloin Snellmanin oma jättiläishenki oli
vain jonkin askeleen päässä heistä!

Heidän puheensa kuului Heikin korvaan pyhyyden saastutukselta. Hän
jätti heidät inhon tuntein.

Virallisen osan päätyttä kokoontuivat jäljelle jääneet ravintolaan.
Siellä istuttiin pitkien pöytien ääreen vasta laitettujen boolien
ympärille. Juhlan jälkinäytelmä oli vielä jäljellä, puheet pitämättä
nuorison omille johtajille, juhlatoimikunnalle, tovereille ym.

Kaikki nämä puheet otettiin vastaan yhä yltyvin innoin ja yhä
mieluisammin.

Jokainen johtajista oli pitänyt puheensa, paitsi Antti, joka oli yhä
ollut keskusteluissa Heikin isän kanssa. Vihdoin he olivat eronneet, ja
Vuorela oli lähtenyt kotiinsa.

Antti tuli muitten seuraan ja--kaikesta päättäen:--he olivat puhuneet
juuri Heikistä!

Hän kääntyi kohta Heikin puoleen täytettyään lasinsa reunoja myöten.

--Minä olen puhunut isäsi kanssa sinusta. No sinähän aiot jättää
yliopiston ja ruveta maanviljelijäksi?--Epäilemättä teet siinä hyvin
jalosti. Odota, saat kohta kuulla! Minä en ole vielä pitänyt puhetta.

Ja ennenkuin Heikki ennätti mitään vastata, oli toinen jo kilistänyt
lasillansa boolimaljan reunaan.

--Hyvät herrat!----

Häntä tahtoivat kaikki kuulla.

--Meidän joukossamme on eräs toveri, joka on ehkä vielä suurelle osalle
läsnäolevista verraten vähän tuttu, mutta sitä paremmin tuttu häneen
välittömästi liittyvässä toveripiirissä.--Hyvät herrat! Se on mies,
josta hänen toverinsa ovat oikeutetut toivomaan mitä suurimpia, sanalla
sanoen, mies, joka kuuluu "siihen riveiltään yhä taajenevaan
kantajoukkoon ylioppilaskunnan nousevassa sukupolvessa, joka on kerran
paneva koko programmin toimeen"----

--"Eläköön K.P.T.!" ["Punaisten" seura] kuului joka taholta, ja boolin
huumaamia joukkoja tulvi kaikkialta:--"eläköön!"--Mutta kun he näkivät,
kuka piti puhetta, niin he vaikenivat, tulivat totisiksi ja asettuivat
hartaasti kuuntelemaan.

--Hyvät herrat! Me kadotamme nyt tämän toverin riveistämme!----

--Mitä, mitä? Kestä on puhe? Kuka hän on?--meni yhtenä humuna kaikkien
suussa; eikä kukaan tiennyt.

Mutta Heikki seisoi kalpeana, lasi vapisevassa kädessä. Hänen polvensa
tuskin kannattivat, ja suu värähteli suonen tykytyksestä.

--Hyvät herrat!--Häntä kutsuu toiset tehtävät! Hän jättää meidät,
jättää aloittamansa luvut, jättää toiveet vaikuttavasta asemasta
yhteiskunnassa ja siirtyy tuonne kauas Suomen sinisille salomaille,
kauas pääkaupungin humusta antautuakseen yksinkertaisesti
maanviljelijäksi. Ja hänet on tähän päätökseen saattanut tietysti sama
aate, joka innostaa meitä kaikkia, se aate, joka käskee meitä
sulautumaan kansaan, muuttumaan yhdeksi luuksi ja vereksi sen kanssa.
Toivokaamme, että tämä nuorukainen on onnistuva maan sydämessä, noissa
kansan syvissä riveissä, levittämään sitä aatetta, jota me täällä
edustamme. Ja toivokaamme, että yhä useammat seuraavat hänen hyvää
esimerkkiänsä, niin että vihdoin koko kansa saadaan hereille,
itsetajuntaan. Suuri on oleva se voima, joka syntyy, kun nuo kaksi
elementtiä, me täällä ja kansan rivit siellä, kerran pääsevät yhtymään!

--"Hyvä!--Hyvä!--Hyvä!--"

--Seuratkaamme, sanon minä, kaikki puolestamme, mikäli se on meille
mahdollista, tämän nuoren, uhrautuvan toverin esimerkkiä! Koettakaamme
oppia yhä lähemmin tuntemaan tätä kansaamme; koettakaamme väsymättä
ottaa selkoa sen suruista, sen vaivoista, sen epälukuisista
kärsimyksistä; tunkeutukaamme siihen epäkohtien sekasortoiseen
joukkoon, joka vuosisatojen kuormana painaa kansamme hartioita! Mutta
ennen kaikkea, hyvät herrat, vannoutukaamme ikuisiksi ajoiksi pois
kaikesta yhteiskunnallisten asemain tavoittelemisesta näiden asemain
itsensä vuoksi; sillä, hyvät herrat, ei mikään voi meitä helpommin
viedä juuri siihen, mitä meidän tulee eniten vihata: byrokraattisiin
katsantotapoihin, virkavaltaisiin mielipiteisiin. Sanalla sanoen:
meistä ei saa tulla _virkamiehiä!!_--

--"Hyvä, hyvä!--Eläköön, eläköö-ö-ö-ön!!"

--Meidän toimiamme, meidän päämääräämme ei saa olla johtamassa
yksityiset, yksilölliset pyyteet, vaan joka paikassa ja kaikkialla se
ainoa, joka on kyllin arvokas olemaan kaiken yhteiskunnallisen
toiminnan aiheena, se tähti pimeydessä, se suuri käsky, jonka nimenä on
"Kansan Pyhä Tahto!"--

Puhuja löi lasinsa säpäleiksi ja hänen esimerkkinsä mukaan monet
muutkin.

Hänen sanojansa seurasi sanoin kuvaamaton, tärisyttävä, intohimoinen
eläköönhuuto.

Sen vaiettua ja kuulijain hajaannuttua Antti kääntyi naurahtaen
Heikkiin.

--Jaa, se on totta, minulla ei ole nyt millä kilistäisin sinun
kanssasi, mutta salli sen sijaan puristaa kättäsi.--Minä toivotan
onnea,--onnea!

Ja hän puristi Heikin kättä.

Monet olivat unohtaneet, kenelle puhe oli alkujaan aiottu.

Mutta muutamat Heikin tutuista tulivat hänen luokseen.

--Heikki, onko se mahdollista! Sinä jätät meidät?

--Se on järkähtämätön päätökseni, sanoi Heikki liikuttuneena.

Niitten joukossa oli erittäinkin eräs, jonka tuo asia sai intoihin. Se
oli Artturi. Hän oli tunnetun säätyläisperheen poika, kävi hienommin ja
aistikkaammin pukeutuneena kuin useimmat muut, mutta oli kumminkin
kiivaimpia "kansalliskansanvaltaisia". Hän suorastaan kadehti Heikkiä.

Ja he istuivat saman pöydän ääreen siitä asiasta puhumaan. Siihen
kerääntyi vähitellen paljon muitakin, vähemmän tuttuja. Ja Heikin he
piirittivät keskukseensa kuin sankarin. He puristelivat Heikin kättä,
toivottelivat onnea eivätkä voineet muusta puhua.

Päivä oli alkanut valjeta ylioppilastalon saleissa. Suuret ikkunat
pyöristettyine päätyineen jo häämöttivät esille vaatien yhä suurempaa
huomiota puoleensa, kunnes ottivat kokonaan voiton tuikkivalta kaasulta
ja muuttuivat kaikissa suhteissa pääasiaksi. Ei huomattu koska kaasu
sammuikaan. Ikkunat muodostuivat silmiä häikäiseviksi aukoiksi, joista
valoa virtasi sisälle sinistäen sakean tupakansavun. Ja savun keskeltä
pilkisteli vielä monta mustapukuista ja valkearintaista olentoa
hehkuvine poskineen ja tulehtuneine silmineen--ja kuului kovaäänistä
puhetta aineista, jotka olivat olleet juhlan sisältönä.

Kun Heikki tuli kotiinsa, oli isä makuulla. Hän ei ollut riisuutunut,
vaan oli heittänyt sarkapalttoon peitteekseen,--ja näytti heräävän, kun
Heikki astui sisälle.

--No isä, koska lähdemme? kysyi Heikki rohkealla, melkein iloisella
äänellä.--Minä olen valmis lähtemään milloin hyvänsä, minä melkein
maltittomasti odotan vain mitä pikimmin päästäkseni sinne maalle.

--Kyllähän, kun tästä vain saan muutamat asiat reilaan, kyllä sitten
mennään.

Ja Heikki alkoi isälle kertoa mitä kaikkea hänelle oli puhuttu ja mitä
kaikkea hän nyt aikoi tehdä. Ensiksi oli hänen vain opittava tuntemaan
nuo suuret epäkohdat. Tätä varten hän tahtoi hiljaisuudessa
työskennellä siinä missä muutkin talonpojat; hän tahtoi omin käsin
ottaa osaa maanviljelystöihin päästäkseen siten vähitellen tuntemaan
kansan elämää ja tarpeita. Mutta näin työskennellessään kansan riveissä
hän tahtoi myöskin alati vaikuttaa herättävästi. Hänen oli helpompi
kuin kenenkään muun saada kansan luottamusta. Häntä uskottaisiin kyllä
ja häntä seurattaisiin. Liike kasvaisi vähitellen, kansa heräisi yhä
enemmän itsetajuntaan, kunnes se vihdoin olisi kypsä sivistyskansa ja
pystyisi oman onnensa ohjiin. Ja jos ei Heikki tulisi kaikkea itse
näkemään, niin ainakin hän olisi pannut työn alkuun. Snellmanin
tehtävänä oli ollut vain aatteen herättäminen sivistyneissä. Nyt oli
toisten vuoro näyttää mahdolliseksi ja toteuttaa tämä aate.--Mutta
kuinka monet niistä, jotka tahtoivat seurata suurta Snellmania,
erehtyivät eivätkä voineet löytää hänen suuruutensa tietä. Ei
Snellmanin työtä voi kahdesti tehdä. Eteenpäin täytyy mennä!

--Niin, isä, lopetti Heikki vihdoin, minä olen nyt siis löytänyt
elämäni tien!

Mutta kun Heikki sitten vaikeni, kuuli hän vain nukkuneen hiljaista
sihinätä isän vuoteesta päin.



III.

Niinä vuosina, joina Vuorelan ainoata perillistä oli koulutettu kaukana
kotoa vieraissa oloissa, oli talossa tehty kaiken aikaa työtä entistä
suuremmalla voimalla ja innolla. Vanhoissa tavoissa ennen niin
sitkeästi pysynyt Vuorelan isäntä oli nyt itse ruvennut puuhailemaan
kaikenlaisia uudistuksia, ostellut maanviljelyskoneita, ojittanut
peltonsa uuden mallin mukaan, pannut suurella alalla toimeen
säännöllisen monijakoisen vuoroviljelyksen eikä missään säästänyt
tointa, puuhaa ja vaivaa. Mutta vaivalloisin työ, mikä tehdyksi
saatiin, oli ollut suurenpuoleisen suon ojitus ja kuivatus. Suo kuului
suureen maapalstaan, jonka Vuorelan isäntä oli pakolla lunastanut
sukulaisnaapureiltaan. Tämä naapuri oli jo ennen tehnyt kaupat
uusniemeläisten kanssa. Ja Niemelä olikin jo varma omistuksestaan;--
oli jo alkanut tähystellä ja mittailla suon pintaa ja aloittanut
keskus-ojan. Mutta Vuorela oli haastanut hänet käräjiin, joilla
Niemelän oli saatava viimeinen kuulutus omistukseensa.

Niemeläiset olivat luulleet hänen jo jäävän käräjiltä pois, kun oli
kauan viipynyt. Mutta hän oli tullut viime hetkellä; oli täyttä vauhtia
ajanut käräjämäkeä alas kulkusten helistessä ja karhuntaljaisten
vällyjen lunta viistäessä. Hän oli tullut ja laskenut rahansa
käräjätuvan pitkälle pöydälle.

Maapalsta oli tuomittu Niemelältä pois.

Ja siitä päivästä pitäen oli Vuorelan ylpeä maine alkanut himmentää
niemeläisten nimeä.

Suo oli nyt suurelta alalta kuivattu ja viljelyskuntoon saatettu.

Sinä keväänä, jona Heikkiä odotettiin lopullisesti kotiin tulevaksi,
höyrysi sen vasta kuokittu multa sulavan lumen alta.

Kaikki tämä odotti Vuorelan ainoata perillistä; häntä odotti talon
nuori, emännöitsevä kasvattityttö, sirosuinen Liisa, ja koko väestö,
joka oli seurannut talon kuulumatonta vaurastumista ja tiesi, ketä
varten kaikki näin oli valmistettu.

Oli niinkuin Vuorelan isäntä olisi viettänyt voittojuhlaansa saatuaan
Heikin kotiin. Olihan nyt monivuotiset kylvökset kuin tuleentumassa.
Eikä rauhaton pelko niitten häviämisestä kalvanut sydäntä.

Ja koko seutu puhui talon nuoresta isännästä, hänen opistaan ja vanhan
Vuorelan kunniasta. Ihmiset tulivat Heikkiä katsomaan kuin mitäkin
taloon tuotua ihmettä.

Vuorelan iäkkään Manun koko olemus loisti. Ensiksikin oli niemeläisten
herrasmaine saanut kovan kolauksen. Ja toiseksi hän tunsi itsensä niin
ylpeäksi saadessaan noin puoleksi totella ja puoleksi opastaa
tottumatonta Heikkiä.

Uutta eloa oli tullut kaikkeen Vuorelan väkeen.

Ja nuori Liisa puikkelehti tuvasta aittaan ja navettaan ja
maitohuoneeseen kahta toimekkaampana emäntänä.

Heikki oli tullut maalle hyvin reippaana ja iloisena. Hän puhui alussa
kovaäänisesti ja varmasti, kulki paljon ovissa niinkuin puuhaillessa
ainakin.

Matkalla tänne ja alkupäivinä täällä ollessaan oli Heikki vielä
täynnänsä Helsingistä tuotua henkeä. Hänen tulevaisuudentoiveensa
olivat valoisimmillaan. Mitä enemmän hän tottui siihen uuteen tapaan
ajatella tulevaisuutta, joka oli niin äkkiä muodostunut ja niin
kokonansa entisestä eroava, sitä enemmän hän oli siihen mielistynyt.
Hän tahtoi vähitellen saada kansan ymmärtämään sitä suurta
historiallista tehtävää, joka oli sen hartioille pantu. Hänen intonsa,
vaikka tyyntyneenä, ei suinkaan ollut voimastaan mitään kadottanut; se
oli vain saanut tyynemmän muodon. Hän oli siinä asiassa hyvin
varuillaan ja tutki itseään usein.--Hänen silmiensä eteen oli ruvennut
aukeamaan kauniin, tasaisen ja voimakkaan elämän selvät piirteet,--joka
elämä ei olisi epäsäännöllinen, intohimoisen tavoittelun hedelmä, vaan
rauhallisen, tarkoin suunnatun työn tulos. Ne tulkitsivat varmaan
väärin Hegeliä, jotka sanoivat, että Hegel oli ylistänyt yksistään sitä
elämää, josta hän, Heikki, oli matkustanut pois. Kun Hegel sanoi:
"Ilman intohimoa ei synny mitään suurta", niin varmaan hän tiesi, että
on olemassa toinenkin intohimo, rauhallinen intohimo. Ja kuitenkin on
tämäkin voima niin suuri, että se voi värittää jokaisen askeleen
ihmiselämässä.--Juuri tämä intohimo voi synnyttää suurta.--

Heikin tulevaisuudenkuva oli muuttunut vain muodoltaan. Sen sinisessä
etäisyydessä, siellä, missä silmän näköpiiri keskittyy, häämötti sama
päämäärä, joka paloi sydämessä Snellmania kannettaessa hurmaantuneen
väkijoukon läpi. Siellä etäisyydessä seisoi voimakkaan vartalon kaunis
hahmo. Sen pää oli pystyssä ja käsi ojentihe kansan taajojen rivien
yli, jotka olivat valmiit seuraamaan hänen pienintäkin viittaustaan.

Näiden elonvoimaisten tunteiden vallassa Heikki astui isänsä maalle.

Ja kun hänen tulonsa oli kaikessa ympäristössä herättänyt semmoista
ihastusta, kulki Heikki täällä kotona niinkuin olisi joka päivä ollut
hänen nimipäivänsä.

Hän tahtoi olla väen kanssa aivan kuin vertaistensa parissa. Hän tahtoi
käyttää jokaista tilaisuutta siihen vaikuttaakseen. Hän tahtoi olla
virkeä ja väsymätön. Ja hän oli jo varma siitä, että se oli oikealla
tiellä häntä ymmärtääkseen. Hän alkoi sille vähitellen selitellä
kansallisuuskysymystä. Ja ennenkuin hän itse aavistikaan, huomasi hän
olevansa asian ytimessä, huomasi innostuneensa aivan kuin
ylioppilaitten kesken, tunsi poskiensa punoittavan ja äänensä väsyvän
paljosta puhumisesta.

Ja hänen puhuessaan olivat kaikki aina ääneti, hiljaisessa hartaudessa,
kiitolliset joka sanasta, jonka hän lausui. Ei kukaan puhutellut häntä
silloin, kaikki vain tuntuivat kuin odottavan, mitä uutta Heikki vielä
panisikaan toimeen. Ja keskenäänkin he enimmäkseen puhuivat
kuiskimalla.

Se melkein vaivasi Heikkiä. Sattui usein, että he hilpeästi
naureskelivat työssä ollessaan, että Jaska tapansa mukaan kiusoitteli
Leenaa ja Leena häntä vallattomasti torjui tai että heillä muuten oli
keskinäisiä puheitaan. Kun Heikki sattui silloin kävelyretkellään
heidän työpaikalleen, vaikenivat he samassa äänettömiksi ja totisuus
kuvautui heidän kasvoillensa; korkeintaan tiuskaisi Leena Jaskalle
viimeisen kerran: "Soh, hiljaa"; miehet korjasivat lakkinsa ja tytöt
liinansa; ja kaikki oli kuin valmista.--Ja hänen lähdettyään he aivan
kuin olisivat vapautuneet pakollisesta totisuudestaan, taas alkoivat
naureskella ja puhua omiansa.

Sentähden Heikki alkoi pyrkiä tuttavallisemmalle kannalle heidän
kanssansa. Hän otti joskus osaa heidän töihinsä, pyysi kihvelin tai
tadikon käteensä ja oli kaivelevinaan.

Ja se herättikin suurta iloa väessä. Työhön tottuneet opastelivat häntä
vuorostaan niinkuin lasta, neuvoivat, kuinka kävi kaivaminen
tahraamatta vaatteita, ja seuratessaan hänen edistystään kerääntyivät
kaikki hänen ympärilleen katsomaan,--tytötkin; minkä vuoksi Heikkiä
hävetti suunnattomasti, vaikka hän sitä koettikin peittää
sukkeluuksiin. Häntä melkein harmitti. Ja sitten epäilytti vähän, että
ehkä ne vielä naurahtavat selän takana.

Sentähden hän itse koetti eniten nauraa omaa työtänsä. He käsittivät
puolestaan sen niin, että Heikki itsekin piti sitä leikkinä, ja
alkoivat hekin laskea pilapuheita hänen yrityksistään. Ja siksi ei koko
asiasta tahtonut koskaan tulla totta.

Sillä Heikistä tuntui vaikealta alistua siihen, että he hänelle
nauraisivat silloinkin, kun hän sattuisi olemaan tosissaan.

Ja tuo pelko vaikutti vieroittavasti Heikkiin.

Eräänä päivänä päivällistä syödessä Heikki kummaksensa huomasi, ettei
hänellä ollut mitään puhumista; aivan kuin hän olisi jo kaikki
sanottavansa sanonut. Toiset näyttivät erisin odottavan, mutta kun
Heikki yhä oli ääneti, kääntyi puhe talon asioihin,--olipa jotakin
neuvottelemista suuren niityn ladosta.

Ensi kerran sattui, että Heikin läsnäollessa näin puhuttiin hänen
sivuitsensa talon jokapäiväisistä asioista.--Se teki omituisen
vaikutuksen Heikkiin. Hän sanoi ikäänkuin leikillä jotakin joukkoon,
mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän koetti tarkemmin kuulostella, mistä
oli puhe, ja sanoi vihdoin ajatuksensa. Mutta sitäkään ei kukaan
ottanut huomioonsa.

Oli niinkuin olisi nyt tullut Heikin vuoro olla ääneti.

Sama tapahtui seuraavana ja sitten seuraavana päivänä.

Hän tunsi, että oli lopullisesti kaiken sanottavansa sanonut ja että
koko hänen vaikutuksensa oli samalla loppunut.

Hän ikäänkuin vasta nyt alkoi huomata ympäristöänsä.--Siinä ne istuivat
pöydän ympärillä nuo karkeakätiset rengit, söivät perunoita käsistään
ja leikkasivat leipää puukolla. Kaikki he keskenään ymmärsivät
toisiansa jo puolesta sanasta, ei kuin hymisivät vain vähän toisilleen.
Isää he kaikki sisällisesti kunnioittivat. Hän istui aina ääneti
aterioidessaan. Ja enimmäkseen muutkin.

Heikki katseli oudostellen ympärillensä. Tämäkö oli hänen kotinsa--tämä
vieras, hänelle tuntematon maailma!

Oliko todellakin niin, että hänen täytyisi, pysyvän vaikutusvallan
heihin saadakseen, oppia kaikki nuo pikkuseikat, jotka kuuluivat heidän
elämäänsä--kaikki nuo peltojen, aitojen, tallin ja navetan pikkuseikat?
Ja oppia ne niin, että hän pystyisi heitä neuvomaan, olisi heitä
etevämpi?

Ei, ei koskaan! Se olisi mahdotonta. Heikki hukkuisi tämän elämän
yksitoikkoisuuteen, hävittäisi ikuisiksi ajoiksi oman aatteellisen
maailmansa.

Mutta miten hän oikeastaan olikaan ajatellut vaikutustansa täällä?--
Oliko hän tehnyt siitä itselleen täyttä selkoa.--Herättää kansa? Se on:
vaikuttaa persoonallisesti miehestä mieheen?--Mutta siihen ei riittäisi
kenenkään ikä.----Hakea ja löytää epäkohtia? Mutta kun hän oli
löytävinään jonkin ja puhui kansakoulunopettajan kanssa sen korjaamisen
välttämättömyydestä, oli tällä aina syitä ja esteitä vaa'an toiseenkin
päähän:--jaa, jaa, kyllähän--mutta--. Kansan sivistyksestä olivat he jo
muka pitäneet huolta minkä heidän pienet voimansa riittivät. Kun Heikki
innostui keksinnöstään, että pitäisi perustaa semmoinen kirjasto, johon
koottaisiin paras kirjallisuus ja kansa saisi sitä käyttää hyväkseen,
sanoi kansakoulunopettaja, että lainakirjaston alku heillä jo oli ja
että Niemelän isäntä oli siihen uhrannut koko lailla rahoja. Niemelän
isäntä oli kaikkien edistyspuuhien etunenässä,--isän vastustaja, jonka
nimeä ei Vuorelassa edes koskaan kuultu.

Ettäkö Heikki pyrkisi vaikutukseen kunnallisissa asioissa? Seköhän
olisi ollut Antinkin ajatus? Saavuttaisi vähitellen luottamusta kunnan
asiain hoidossa ja tulisi kunnan johtavaksi mieheksi?--Ja sitten
valittaisiin valtiopäiville ja niin edespäin?

Mutta siihen ei Heikki pystynyt; siihen tarvittiin etupäässä
käytännöllisyyttä--ja sitä semmoista yhteiskunnallisuutta, joka oli
vastenmielistäkin Heikille. Ei, mikään tuollainen ei saanut olla
tarkoitusperänä, se saattoi olla vain luonnollisena seurauksena hengen
suuruudesta. Suuri henki löytää aina vaikutusalansa; mutta se, jonka
tarkoitusperänä on vaikutusalan löytäminen, ei ole suuri henki.

       *       *       *       *       *

Kotona tehtiin heinää. Väki oli iloisella mielellä, lauleli ja luikkasi
niityllä.

Mutta Heikkiä painoi outo alakuloisuus.

Eräänä poutaisena päivänä, kun hän istui ylhäällä ullakkokamarissaan,
joka oli erityisesti häntä varten järjestykseen pantu,--koputettiin
ovelle hiljaa, ja Liisa astui sisälle.

Hän toi tapansa mukaan kahvia tänne ylös,--ja oli tällä kertaa vähän
hämillään, kun oli tullut työpuvussaan, paitahihasillaan, liina
niskassa ja tukka vähän epäjärjestyksessä. Hänen mukanansa levisi
huoneeseen väkevä heinän tuoksu. Hän oli tullut suoraan niityltä.

Kahvin tarjottuaan hän sanoi punehtuen ovensuussa:

--Kuule Heikki, sinä ehkä kaipaat jotakin;--tai ehkä on tämä huonekin
pieni? Minä olen tämän näin omin päin järjestänyt; mutta voisihan
alhaallakin--

--Ei, ei hyvä Liisa!--Sinä olet huomannut, että olen usein
ajatuksissani?--Minulla on täällä, näetkös, niin paljon
toimeenpantavaa, josta ette aavistakaan. Te elätte täällä aivan
tietämättä siitä, mitä suuressa maailmassa on tekeillä--

--Niin, Heikki, sanoi Liisa ujosti,--meillä on paljon sinulta
oppimista. Olemmekin niin ikävöineet sinua kotiin.--Hän punehtui taas
ja lähti tarjoittimineen.

Mistä kummasta Heikki olikaan saanut nuo sanat suuhunsa! Ne inhottivat
häntä suunnattomasti. Eikä ainoastaan itse sanat, vaan se ääni, jolla
hän ne lausui, hänen liikkeensä ja katsahduksensa Liisaan,--kaikki!

Se oli samaa kuin sanoa: te ette vielä ymmärrä antaa minulle kyllin
paljon arvoa, te lähestytte liiaksi minua, te ette ole kylläksi ääneti
minun seurassani.

Ja mitä oppimista Liisalla voisi olla Heikiltä!--Liisalla, jonka silmä
niin rauhallisesti ja viisaasti katsoi pitkien silmäripsien välistä
maailmaan ja jonka ulkonainen ujous pani aavistamaan semmoista pyhää
hengen siveyttä----

Ja kuka täällä oikeastaan tarvitseekaan häntä? Kaikki he ovat terveitä
ja iloisia. Heillä on oma maailmansa ja omat pyrintönsä, jotka ovat
vieraat Heikille ja hänen maailmallensa.

Tämä vierauden tunne oli katkera. Se alkoi aina säälinä omaa elämää
kohtaan--ikäänkuin ei kukaan olisi välittänyt, kuin kaikki olisivat
hylänneet ja jättäneet yksinäisyyteen. Ja se loppui loukattuun
ylpeydentuntoon: no niin, onhan minullakin maailmani!

Tuossa on Hegel levollisena levällään. Sinne hänen syvien ajatustensa
joukkoon! Noitten äänettömien, suurten ajatusten maailmassa on kuin
jumalien maailmassa. "Minun aikani ei ole vielä tullut."

Ja Heikki otti taas Hegelin eteensä ja tahtoi vajoutua siihen.

Mutta hän oli unohtanut, että hänellähän oli ollut edessänsä sama
paikka jo monet ajat. Se oli vaikea ajatus, johon Heikki oli aina
pysähtynyt kuin elämänsä tienhaaraan. Siinä sanottiin: "Filosofinen
etsivä tutkimus näyttää, että järki äärettömänä voimana on substanssi,
kaiken luonnollisen ja henkisen elämän loppumaton alkuaine, samalla
kuin se äärettömänä muotona on tämän sisällyksensä toteutus."--Ja
sitten tuli paljon samanlaista, mitä Heikki ei ymmärtänyt.--

Antti olisi hänen sijassaan vain pyyhkäissyt sormellaan pitkin tuota
sivua ja parilla yleisellä sanalla päässyt koko vaikeudesta.--Mutta
Heikki ei voinut täällä maalla niinkuin Helsingissä.----Kaikki ne
paikat, jotka siellä olivat herättäneet suurinta innon hurmausta,
joutuivat täällä kuivan järjen kohteiksi. Milloin niitä oli mahdoton
käsittää, milloin niitä tahtoi arvostella ja verrata ja hylätä--ja
joskus pyrki kylmä iva juuri siinä esille, missä filosofi oli
korkeimmilleen innostunut. Täällä maalla Heikki arvosteli Hegeliä aivan
niinkuin ne "innottomat" siellä Helsingissä.

Ja vähitellen, aivan huomaamatta, alkaa sydämeen hiipiä epäluottamus
omaan kykyyn ymmärtää ja ajatella--

Ja sitä epäilystä kasvattaa kaikki--kaikki mikä on edessä, ympärillä ja
takana. Se muuttuu kuin muuriksi, joka tuossa tuokiossa sortaa allensa
niin, ettei jää mitään jäljelle.

Voimaa, voimaa--!

Mutta voimaa ei ole.

Sen voiman, jota Heikki tarvitsisi, pitäisi olla suurta, itsenäistä
voimaa; sen pitäisi olla niin elävää, että se täällä maalla,
yksinäisyydessä, riippumatta tovereista, voisi sielussa ylläpitää tuota
intohimoa, joka yksin voi suurta synnyttää.----

Mutta semmoista voimaa ei täällä ole. Se jäi sinne toverien keskelle
ylioppilassalin pilaristoon.

Täällä on vain hiljaisuutta--ääretöntä hiljaisuutta! Se hiljaisuus
saattoi toisinaan Heikin aivan kuin suunnilta pois. Hän ei voinut
ryhtyä mihinkään; istui vain eteensä tuijottaen. Ajatus ei pysynyt
koossa. Toinen tuli, toinen meni, valtoinaan, omin päin. Toinen ivasi
entisyyttä, toinen nauroi tulevaisuutta, häilyvinä, ristiriitaisina.
Ja usein ne kiihottuivat kummalliseen sisälliseen taisteluun, joka
loppui niinkuin ilman puutteeseen; siitä heräsi niinkuin ainajaisesta.
--Ja hiljaisuus hienon hienosti sihisi korvaan, yhä vain uudestaan
nukuttaen----

Ah, jos olisi heittää kaikki, kaikki!--Jos olisi heittää kaikki aatteet
ja tulevaisuudet!--Jos olisi mennä isän ja Liisan luo ja sanoa: Ottakaa
minut mitättömyyksineni! Älkää ajatelko minusta enempää kuin mitä olen.
Minä olen vähäpätöisin, pienin pienistä!----

Silloin olisi kaikki ratkaistu, kaikki selvää ja iloista. Silloin olisi
päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus,
jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämessä.--Ja
hyvästi silloin kaikki aatteet! Ne eivät enää koskaan liikahtaisi.

Voimaa, voimaa--!

       *       *       *       *       *

Päivän helle oli hiipinyt korkeimmilleen ja taivaan rantoja kiertelivät
ukkospilvet. Avatun ikkunan pielessä surisi hämähäkinverkkoon
sotkeutunut kärpänen. Mutta muuten ei kuulunut mitään,--eikä tuntunut
tuulen henkäystäkään ilmassa.

Kaukaa se kuului ensin, ukkosen kumahtava jyminä.

Ja sen jälkeen vaikeni kaikki niin hiljaiseksi, että Heikki säpsähti.--
Oli kuin hän olisi ollut kahden kesken jonkun tuntemattoman voiman
kanssa----

Mikä noita uhkaavia pilviä kiidättikään tännepäin semmoista vauhtia?--
Ne nousivat yhtenä suunnattomana vuorena, hajoilivat siellä kaukana ja
vuoroin taas yhtyivät. Koko taivas nousi tännepäin. Ja seudut sen alla
pimenivät.

Tuolla sentään vielä ruislaiho iloisena paistaa päivän valossa; toinen
puoli järveä tuntuu vielä näkevän yllänsä sinistä taivasta.

Mutta nyt jo nekin synkistyvät. Musta vihuri syöksyy järven pinnalle,
ja ruislaiho alkaa sotkuisesti lainehtia. Kaukainen sohina lähenee; se
lähenee joka haaralta. Sen ääni kasvaa kasvamistaan.--Tuolla pimenee
niityn yksinäinen kuusi; tuossa jo sammuu vihanta koivu ojan reunalla.
--Ja sohina vain lähenee. Se tulee niin lähelle, että tuntuu kuin
täytyisi sen tieltä peräytyä, se on ihan tuossa----salama leimahtaa,
välkähtävä, repäisevä salama,--maata tärähyttää ankara jymäys--ja se
jyrinä kiiriskelee kauas pitkin maita, entää joka vuorenloukkoon, joka
soppeen, tuhansin kerroin kaiuttaen kaiken seudun.

Heikki sulki ikkunan, joka oli päästä säpeistään, kun tuuliaispää
siihen ennätti.

Hän juoksi alas voidakseen tuvan ikkunasta muun väen mukana katsella
rajuilman tuloa.

Mutta siellä ei ollut ketään, ei elävää sielua, vaikka oli
päivällisaika.

Heikki pysähtyi keskelle tuvan lattiaa.

Syönti näkyi väeltä jääneen kesken. Tuossa pitkän ruokapöydän päässä
oli jonkun piikatytön liina, niinkuin juostessa siihen jätetty.
Piimäpyttyyn oli lusikka jäänyt ja toisia kiireessä viskattu mikä
minnekin pitkin pöytää.--Ja ovi ulos selko selällään.

Mitähän tämä merkitsikään?

Ja Heikille selvisi samassa kaikki. Väki oli juossut niityille heiniä
kokoamaan ennenkuin sade tulisi.

Ja hän, Heikki, seisoi tässä toimettomana, uneliaana, epäselvissä
haaveiluissa, vietettyään koko päivän tyhjää toimittaen!--

--Minähän itse--ajatteli Heikki--olen asettanut niin, ettei täällä
kukaan minua tarvitse! He eivät edes ole sanoneet minulle mitään
heinistä.

Hän sulki tuvan oven ja juoksi niitylle ukkonen kintereillä.

Sade viipyi vielä pilvissä.

Kaikki väki olikin niityillä. Kilvan siellä koottiin ja nosteltiin
heiniä.

Päästyään perille Heikki otti joutilaan haravan ladon kupeelta ja
riensi väen luo. Siellä oltiin niin kovassa työn touhussa, etteivät
muut huomanneetkaan Heikin tuloa kuin Liisa.

--Nosta minun kanssani tämä ruko, Heikki, sanoi hän Heikin ohi
mennessään. Ja Heikki jäi siihen Liisaa auttamaan.

--Joudu, joudu, Heikki! huusi Liisa nauraen, ja vinha tuuli lennätteli
hänen palmikkonsa ilmaan, irroitti päästä liinan ja nosti sen korkealle
pyörteeseen. Jaska sai sen haravansa päähän ja sanoi siihen kompasanan,
jota Heikki ei ymmärtänyt, ja kaikki rupesivat kohti kurkkua nauramaan.
Se oli jotakin heidän välisiään. Liisa punehtui vähän ja löi leikillään
haravan varrella Jaskaa takaa. Sitten hän taas tuli Heikin viereen
haravoimaan.

Omituiselta tuntui Heikistä nyt ensi kerran ponnistella työssä kotiväen
kanssa. Siinähän liikkui vakavana isäkin, omin käsivoimin nostellen
suunnattomia sylillisiä heiniä.

Heikki auttoi häntäkin.

Oli niin outoa lisätä omat voimat isän voimiin. Heikki ei ollut koskaan
tuntenut olevansa niin lähellä isää. Hän tunsi isää kohtaan lämpimämpiä
tunteita tällä hetkellä kuin monena pitkänä vuonna. Näillä, juuri
näillä omilla voimakkailla käsillään oli isä siis vienyt Heikkiä askel
askeleelta eteenpäin, kouluttanut häntä ja hankkinut hänelle kaiken sen
sivistyksen, josta Heikki oli niin ylpeä ja jonka hän asetti niin
korkealle. Kuinka paljon yli oman tarpeen isä olikaan siis työtä
tehnyt!--Ja siksi nyt hänen kanssaan heinärukoa nostaessa ei olisi
mikään ponnistus tuntunut liian suurelta.--

--Olikohan isällä yhä vielä enemmän voimia kuin Heikillä?

Ja ensi kertaa Heikki tunsi Liisaakin lähestyneensä, vaikka tässä ei
ennättänyt sanaakaan vaihtamaan. Mutta työskentely siinä vierekkäin toi
heidätkin parissa hetkessä lähemmäksi toisiaan kuin he milloinkaan
ennen olivat olleet.

Kaikki turha häveliäisyys oli paennut ja väli työväenkin kanssa kuin
taiasta selvinnyt. Heikki saattoi olla muille apuna. Ja sentähden hän
saattoi nauraa luonnollisesti ja heittää sanan sinne, sanan tänne
vapaasti, yhtään ujostelematta.--Sanomattoman onnelliset olivat nämä
hetket. Ne ennättivät vierittää kuin uuden elämän hänen eteensä.--

Kun vain nyt osaisi pitää kiinni tästä kaikesta, onnellisesta
suhteesta!

Aatteet ja tulevaisuus--ne ikäänkuin katosivat tämän rinnalla!--Tämä
oli totuus ja elämä!

Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän
ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli
saatu latoon.

Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa
nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän
syöntiä.

Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta. Ja virkoavan
luonnon tuore henki täytti ilman.

       *       *       *       *       *

Tämän jälkeen Heikki usein otti osaa väen töihin. Nyt oli niinkuin
selvinnyt kaikki tyynni: piti vain osata tehdä itsensä tarpeelliseksi;
piti tähystellä ja tarkastella, missä saattoi olla hyödyksi. Siellä
missä miehiä oli kylläksi, siellä ei tarvinnut työhön tunkeutua,--
siellä vain, missä tarvittiin ja kaivattiin. Heikki oli erehtynyt
siinä, että oli tahtonut antaa heille kysymättä heiltä, mitä he
tarvitsivat: Hän oli tahtonut antaa heille vain sitä, mitä itse luuli
heille tarpeelliseksi.

Tästedes hän tahtoi olla puhumatta heille kansallisuusaatteista. Hän
tahtoi kuulostella mitä he tarvitsivat ja antaa vain mitä he pyytävät.
Hän tahtoi olla pienin pienistä,--ja jos ylpeys pyrkisi taas vallalle,
olisi sitä vastaan sodittava kaikin voimin.

Tämä oli nyt oleva hänen tiensä ja hänen elämänsä.

Ja vähitellen Heikki huomasi, että hän alkoi eläytyä jokapäiväisiin
kotiaskareihin, jotka tyynesti ja rauhallisesti seurasivat toisiansa
jättämättä koskaan työttömäksi ja aina neuvoen eteenpäin toisesta
toiseen. Yhä harvemmin entiset repivät muistot tulivat mieleen. Ne
alkoivat ruohottua kuin vanha hauta, jonka yllä keväinen elämä tekee
parastaan saattaakseen kaiken entisyyden unohduksiin. Se oli semmoista
viheriätä, sitkeätä luontoa; semmoista nykyhetkistä, keskipäivän
valaisemaa todellisuutta. Tämän kaiken keskeltä oli joskus vaikeakin
päästä entisiin muistoihin. Piti ummistaa silmät ja ajatelia kaasuvaloa
ja ylioppilassalin pilareita. Silloin se tuli kaikki takaisin:
Snellman, isänmaa, toverit, tulevaisuus. Mutta tuli vain erillisenä
kuvana, jonka saattoi kuin kouraansa ottaa. Koko entinen olemus
aatteineen päivineen, se liikkui ja oli sijoiltaan irti.

Mutta se uusi, vihreä, kotoinen maailma--se oli laajempi ja syvempi
kuin Heikki olisi voinut aavistaa. Tämä maailma viittasi tietä ihan
uudelle suunnalle; siitä alkoi elämä ihan toisaanne; siitä näytti
pääsevän vaikka kuinka pitkälle.

Se alkoi aueta tältä puolelta siitä pitäen kuin Heikki talven tultua
sai pienen, ruskean, mustasilmäisen hevosen omiin hoteisiinsa.
Omituinen, sydämellinen suhde syntyi heti heidän välillensä. Heikki
alkoi sitä ohjastella, mutta pysyi kumminkin enemmän oppilaan kannalla
ja seurasi tyystin sen tapoja ja tahtia. Kun hän tahtoi jotakin omin
päin, katsahti hevonen taaksensa, ja he katsoivat syvästi toisiansa
silmiin. Vasta pitkien aikojen perästä, kun Heikki paremmin perehtyi
talon ajoihin, oppi niitten kiireet ja kiireettömyydet, tunnusti
hevonen mestarinsa ja antautui käskettäväksi.

Se työ, jota hevosen hoito alituisesti vaati, kiinnitti Heikkiä yhä
enemmän tähän elukkaan. Sen mustissa silmissä avautui sen syvä, puhuva
sielu, jota ei voinut olla ymmärtämättä ja rakastamatta ja jossa oli
aina uutta näkemistä.

Mutta päästyään näin oman hevosensa olemuksen perille hän samassa oppi
tuntemaan kaikki muut hevoset. Kuinka ne olivat erilaisia kaikki,
erilaisia luonteeltaan ja tavoiltaan! Heidän eri nimensä peittivät
taaksensa kukin oman omituisen suhteen ympäristöön, oman maailman, jota
ei voinut sanoin selittää,--vain tuntea.--Ja niin tuo suuri
lehmäkarjakin, jota Heikki oli tähän asti vain ajatellut yhdellä
yhteisellä "karjan" nimellä, se näin lähempää tarkastettuna jakaantui
lajeihinsa ja erosi vihdoin eri olennoiksi, joilla kullakin oli oma
sisällinen luonteensa, siitä johtuvat tapansa ja oma elämäkertansa.
Leena-karjakko ne tiesi kaikki, heidän ikänsä ja sukunsa ja syntynsä,
ja puhutteli eri nimillä ja taputteli eri tavalla,--ja jos häneltä
kyseli, niin hän kertoi lakkaamatta niin iloisena ja tyytyväisenä
lehmistään, että kyynel tahtoi puhuessa hänen silmäänsä kiertyä...

Eniten Heikki sentään kummastui sitä maailmaa, joka hänelle avautui
hänen tutustuessaan kotiväkeen. Hän oli ennen ajatellut vain yhteisesti
myöskin "renkejä",--mutta se käsite katosi, kun hän ensi kertaa lähti
heidän mukanansa pitkälle ajolle metsiin. Sieltä tultua oli hänellä
vain Kalle, Jaska, Rönni, Iisakki ja vanha Manu, jota kaikki muut
kunnioittivat,--mutta ei mitään "renkejä". Ja siitä asti hänen oli nyt
heidänkin kanssaan mentävä sitä samaa tietä, joka oli hänet
tutustuttanut hevoseen. Hän heitti kaiken mestaroimisen ja seurasi
heitä oppilaana. Ja hän katsoi heitäkin silmiin ja näki heidän
sielunsa. Ne olivat ihmisiä, semmoisia kuin Heikkikin. Ne olivat kaikki
häntä vanhempia, ja hän tahtoi heille antaa vanhemmuuden
kunnioituksenkin. Kuinka väärässä olivatkaan ne, jotka sanoivat, että
tieto oikeuttaa herruuteen! Ne eivät varmaan olleet koskaan katsoneet
silmiin niitä, joiden herroja he luulivat olevansa.

Loimottavan valkean ääressä Heikkikin tahtoi askarrella puhdetöitä väen
kanssa.

Ja eräänä iltana hän toi viulunsa alas ja alkoi heille soitella.

Ja Heikki itsekin taas innostui rakkaaseen viuluunsa, jonka hän jo oli
ollut hylätä.

Sen ääni kuului omituisen heleältä avarassa pirtissä, ja niin
kummallisesti hajosivat sen kieliin muualta maailmasta kiintyneet
muistot tähän niille outoon ympäristöön.

Eikä kukaan koskaan ollut niin tarkkaan hänen soittoansa kuunnellut.
Kun Heikki katsahti ympärilleen, näki hän loimottavassa valossa
hartaita kasvoja kaikkialla. Kaikki kuuntelivat niinkuin olisivat
olleet jossakin pyhässä toimituksessa, suut auki äänettömässä
kuuntelussa. Veistos oli jäänyt kesken ja kirves pysähtynyt.

Ja kun he kerran olivat kuulleet, ei Heikki saanut enää rauhaa heidän
pyynnöiltänsä. Yhä uudestaan ja yhä uudestaan oli hänen soitettava.
Niitä tuli sitten kuulijoita muualtakin. Sanoma Vuorelan maisterin
soitosta levisi herättävänä ihmeenä miehestä mieheen, ja pyhäisin oli
joskus suurin osa Vuorelan alustalaisia koossa.

Viulu oli semmoinen harvinainen kapine heille, jota vain vanhemmat
ihmiset olivat kuulleet. Nuoremmalta kansalta se oli hävinnyt
kuulumattomiin ruukin ajoista saakka. He olivat kuulleet vain
käsiharmonikkaa.

Sentähden Heikin soittaessa kaikki heltyivät vanhan viulun sävelistä.
Ja kun hän taukosi, alkoivat vanhemmat muistella, ilonkyynel silmässä,
--ja nuoremmat pyysivät käsiinsä ja katselivat ja olisivat tahtoneet
itse oppia sillä soittelemaan.

Ja niinpä tämän talven kuluessa Heikki selvästi tunsi tulevansa
ympäristölleen yhä tarpeellisemmaksi. Mitä vähäpätöisemmäksi hän pyrki,
sitä varmemmin keräännyttiin hänen ympärilleen ja sitä enemmän oli
häneltä kyselemistä ja oppimista. Häntä kuunneltiin ja hänen
tapojansakin seurattiin pienimpiin asti.

Kerran sanoivat isä ja Liisa, että väki oli ihan toiseksi muuttunut,
että se oli kuin uudestaan luotua.

Pyhäinen rauha ja siveä hiljaisuus vallitsi Vuorelassa, joka uinui
tutuissa piirteissään talven valkoisten luminietosten keskellä.--
Mutta tässä äänettömyydessä oli syvää henkeä, ja suuri elämä sykki
sen alla...

       *       *       *       *       *

Kaksi vuotta oli Heikki ollut maalla kotona, ennenkuin hän isän kanssa
ensi kertaa kävi Niemelässä.

Kun siellä vietettiin veljentyttären häitä, kutsuttiin vuorelaisetkin
pitoihin.

Silloin oli elonkorjuun aika ja kesä uhkuvassa täydellisyydessään.

Vuorelan isäntä oli kuitenkin ollut omassa työssään. Hän oli ruvennut
uutta kaivoa valmistamaan,--kun kesäinen kuivuus oli uhannut kaikki
vedet hävittää,--ja salvosteli itse arkkua sill'aikaa kuin kaksi muuta
miestä nosti kaivoksesta soraa.--Paikan oli katsonut tunnettu
kaivonkatsoja, repaleinen maantienkulkija. Heikki olisi kyllä tahtonut
jonkin matkaa syrjemmälle, mutta katsoja ei ollut siihen myöntynyt;
sanoi, että siinä vesi on paljon syvemmällä. Ei kuitenkaan hänenkään
kaivoksestaan vettä vielä kuulunut, vaikka oltiin jo viidettä syltä
syvällä. Siitä oli naurua ja puhetta piisannut koko talonväelle, kun
illansuussa palattiin leikkuutöistä; jokainen toi esiin kokemuksensa ja
tietonsa entisiltä ajoilta. Mutta vettä ei kuulunut.

Heikki oli par'aikaa työssään, kun Niemelästä tuli kutsut.

Se teki niin oudostuttavan, vieraan vaikutuksen. Oli niinkuin olisi
hänen käsivartensa lyöty lamauksiin. Kirves vaipui hänen kädestään.--
Nytkö hänen siis tuli esiintyä Vuorelan nuorena isäntänä, esiintyä
ulkomaailmalle ja sen arvosteltavaksi!


Niemelään oli paljon väkeä käsketty, läheltä ja kaukaa. Seudun kaikki
varakkaimmat ja kuuluisimmat tilalliset olivat järjestään kutsutut.
Eikä siksi Vuorelankaan väkeä oltu unohdettu. Heikki ajoi sinne isän
kanssa talon vanhoissa hyväistuimisissa kääsyissä.

Ei niin suuria häitä oltu näillä seuduin ennen nähtykään. Eikä sen
tapaisia. Sillä Niemelän häät olivat uuden kuosin mukaan laitetut,
herrashäät. Vihittiin päivällisen aikaan, joka kohta syötiin. Eikä
syödessä istuttu, vaan seistiin--niinkuin herrasväessä on tapana.--
Kertoivat, että ruukin patruunalla oli ollut samanlaiset häät, kun
sieltä tytär pois naitettiin.--Eivät saaneet tulla sisälle muut kuin
kutsuvieraat, jotka tiesivät ihmistapoja. Pappilan väki oli
kunniasijalla, ja mustaan silkkiin pukeutunut Niemelän emäntä--talon
entinen karjakko--piti heille seuraa sorminiveliään naksutellen. Muut
vieraat seisoskelivat enimmäkseen seinämillä ja kävivät vuorotellen
ruokaa suurelta pöydältä.

Niemelässä oli jo useita aikoja ollut palveluksessa kaksi kaupungista
tuotettua piikaa. Ne ne olivat sinne nämä uudet tavat tuoneet.
Sanottiin, että he olivat häätkin järjestäneet näin oudoiksi. Ja
siinäpä ne hääräsivätkin itsevaltiaina keittiön ja ruokahuoneen
välillä. Isäntäväen ei tarvinnut paikaltaan liikahtaa, vaan sai sekä
isäntä että emäntä niinkuin vieraatkin noudattaa piikain ohjeita.

Muu Niemelän palvelusväki ei saanut sisällekään tulla. Ovesta vain
tirkisteli, kun morsian tuli valkoisissaan sisälle viheriäinen kruunu
päässä.

Niemelän piiat ja rengit olivat sekalaista väkeä. Isäntä tuskitteli ja
kuritteli, mutta ei vain tahtonut kunnollista väkeä saada. Hän teki
heidän hyväkseen paljonkin; piti säästökassaa ja vakuutti tapaturmalta,
hankki sanomalehtiä ja muuta lukemista. Eikä sittenkään tahtonut mitään
tulla. Ruukilla ne vain juoksivat, joivat ja hoilasivat, leikkivät sen
kalpeakasvoisten, väsyneitten tyttöjen kanssa ja levittivät sairautta
Niemeläänkin;--eikä niitä mikään olisi saanut kiintymään talon
asioihin. Hyvä kun kuritus ja pelko varkaudesta esti.

"Raakuus ja sivistymättömyys eivät ole vielä kansastamme paenneet",
lohdutteli sekä rovasti että patruuna. Rovasti neuvoi postillaa joka
pyhä lukemaan, mutta patruuna vakuutti, että ankara kuri on ainoa
apukeino.

Niemelä puolestansa huokasi ja arveli, että sekä postilla että kuri
voidaan vallan hyvin yhdistää, käyttää niin hyvin toista kuin
toistakin,--ja niin hän oli tehnytkin;--mutta itseksensä hän ajatteli
tuolla toisella vaaralla olevaa vanhaa perintötaloa. Siellä ei isäntä
väellensä postillaa lukenut, eikä siellä kuristakaan mitään tietty.
Siellä eivät uuden ajan sivistystavat olleet päässeet pesiytymään eikä
muuttamaan elämäntapoja niinkuin Niemelässä. Siellä elettiin vanhan
kansan elämää, isäntä ja rengit söivät saman puurokupin äärestä ja
veljeksinä kulkivat ulkotöissä.--Ja kumminkin oli siellä säilynyt
kotoinen pyhä rauha. Rengit kammoivat ruukkia ja omalla kotimäellään
heittivät pyhäisin kiekkoa.

Olisiko Vuorelan lukenut poika sittenkin vaikuttanut tuon kaiken!
Niemelä oli luullut aluksi, ettei tuosta pojasta lähtisi Vuorelalle
mitään kunniaa, kun se kuului olleen niin ujo ja hiljainen eikä
tahtonut kunnan riitoihin ollenkaan sekaantua. Mutta Vuorela oli
itsekin vetäytynyt kunnan asioista syrjään, ja kumminkin tunsi Niemelä
nyt enemmän kuin koskaan, että Vuorela oli hänestä vienyt voiton.

Heikki oli Niemelään tultuansa hämmästynyt tämän talon ulkonaista asua.
Kaikki oli järjestetty aivan herrasväen malliin. Salissa oli piano ja
kukkia ylt'ympärinsä, sohvat, pöydät, valokuva-albumit ja matot.
Snellmanin ja Yrjö Koskisen kipsiset rintakuvat tervehtivät häntä
tuttuine kasvoineen. Hän ei ollut heitä koskaan tässä ympäristössä
nähnyt; ja kumminkin he tuntuivat aivan hyvin täällä viihtyvän:
olivatpa ihan kuin kotiutuneetkin korkeille jalustimilleen tuohon
kukkien keskeen.

Heikki melkein säpsähti sitä vaikutusta, minkä Snellmanin kasvot häneen
tekivät. Oli kuin tuo kipsikuva olisi ihan kuuluvasti sanonut hänelle:
nuorukainen, aseta tarkoitusperäsi korkealle!

Ja Heikki oli tyytynyt kaivonarkkua salvostamaan!

Ei, ei, pois tuo ajatus! Se voisi myllertää jälleen kaikki
rauhoittuneet tunteet--niin, koko ilon ja onnen!

Vastenmielistä oli Heikistä olo täällä.--Miksi hän tunsi itsensä niin
sanomattoman epävarmaksi ja ujoksi! Hän ei olisi millään tahtonut
kulkea salin poikki muitten katsoessa, ja hän melkein punastui, kun
rovasti tuli häntä puhuttelemaan. Hän joutui hämilleen noiden
puolisivistyneiden talonpoikaispohattain keskuudessa.

Heikki huomasi, ettei hän täällä suinkaan käyttäytynyt niinkuin häneltä
odotettiin. Hän oli aluksi kaikkien huomion alaisena, ja monet
kuiskutukset tarkoittivat selvästi häntä. Mutta vieraat tulivat
vähitellen iloisemmiksi ja puhuivat kovaäänisemmin. Niemelän leveä
hohotus kajahteli huoneissa, ja muutakin naurua kuului kaikkialta. Ja
Heikki jäi istumaan itseksensä nurkkaan, ja hän tunsi kuinka hän
vähitellen unohtui pois kaikkien mielestä.

Jospa hän olisi voinut jättää tämän kaiken heti ja lähteä pois.
Hillitön koti-ikävä valloitti hänen mielensä. Siellä tuntui niin
lämpimältä.----Siellä lähestyi aurinko jo Honkavaaraa; siellä par'aikaa
Liisa kulki pihan yli käsivarret vastakkain rinnalla--ja lampaat
tarhassa määkivät yhteen suuhun häneltä ruokaa, nousten toinen toistaan
ylemmäksi aitaa vasten.----

Niemelä kulki samassa Heikin ohitse ja pysähtyi hänen eteensä täysi
viinilasi kädessä.

--No, eikö meidän maisterille viini maistukaan, ha-ha-haa?

Kaikki katsoivat sinnepäin ja hiljenivät.

Heikki nousi ylös kilistämään ja punehtui. Ja näki sivumennen isänsä,
jonka silmät kiinteästi tähystivät häntä ja seurasivat hänen
käytöstään, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Nyt, Heikki, nyt anna tulla!"--
Mutta Heikki vain hämmentyi yhä enemmän.

--No miltä maanviljelys tuntuu, ha-ha-ha-ha, nauroi Niemelä kädet
puuskassa hänen edessään.--Nuorella isännällä on paljon oppimista,
arvaan minä--ha-ha-ha? Tekisi ehkä mieli sentään Helsinkiin? Vai mitä?
--Jaa, jaa, pappa on kova, pappa on kova, ha-ha-ha--.

Ja kun ei puheesta tullut sen enempää, hän kääntyi selin Heikkiin
muiden vieraittensa puoleen ja rupesi puhumaan Helsingin asioista, yhä
samalla lailla rehennellen; kertoi keväisistä ylioppilaskokouksista ja
kansallismielisten voitoista, aivan kuin olisi itse ollut läsnä. Ja
vieraat kuuntelivat häntä, piirittivät hänet keskuuteensa ja utelivat
pieniä yksityiskohtiakin--ja unohtivat Vuorelan maisterin kokonaan.

Heikin sydämessä tuntui niinkuin joku vainaja haudassaan olisi
raskaasti kääntynyt toiselle kyljelleen.

Snellmanin katse tuossa kipsikuvassa oli aivan sama kuin sinä yönä
silloin ylioppilastalossa.--Se toi niin elävästi mieleen kaiken.----
Mutta tänne ei tuo kuva voinut kuulua! Tämäkö olisi ollut Snellmanin
aate kansansivistyksestä!

Ei, ei koskaan! Mitä Heikki ajattelikaan! Eivätkö nuo kasvot
päinvastoin ilmaisseetkin kärsimystä, sanomatonta häpeää siitä, että
olivat täällä! Niistä puhui harras rukous Heikille: heitä minut alas,
riko vaikka säpäleiksi; en kuulu heidän joukkoonsa; en ole koskaan
rakastanut puolisivistystä, en koskaan ole tarkoittanut
talonpoikaisylimystöä; minun aatteeni on tasa-arvoisuuden aate; minä
olen niitten, jotka tuolla ovien takana kurkistelevat; nämä tässä eivät
ole minun!---


Kun he illansuussa ajoivat kotiin isän vanhoissa, syväistuimisissa
kääseissä, painoi Heikkiä ikäänkuin häpeän ja kärsityn tappion tuska.--
Mitähän isäkin ajatteli hänestä!

Ja sentähden hän sekä kummastui että sanomattomasti ilostui, kun
huomasi, ettei isä ollut millänsäkään, vaan päinvastoin alkoi
ystävällisesti puhua kotiväestä, vähänväliä lämpimästi hymähtäen
milloin mistäkin kertoessa.

Suorastaan rajaton hellyys isää kohtaan syttyi Heikkiin. Hän olisi
tahtonut syleillä vanhusta. Ja kuinka miellyttävät olivat ukon
ruskettuneet, ryppyiset kädet hänen siinä ohjastaessaan, kuinka
hellästi musta sarkatakki sulki sisäänsä hänen vanhuudesta jo vähän
köyristyneen vartalonsa ja kuinka leppeästi tuuli ajaessa läpätti
ruskeata hiussuortuvaa, joka korvan kohdalla pistäytyi esille hänen
vilttihattunsa alta!

Heikki ymmärsi nyt hyvin isän ja Niemelän välit ja koko heidän
keskinäisen sitkeän taistelunsa. Juuri sama henki on Vuorelassa aina
pysyvä, mikä siinä nyt vallitsee. Sen tunsi Heikki nyt selvemmin kuin
koskaan.

Kunhan saisi kaiken muistonkin hävitetyksi tästä Niemelässäkäynnistä!
Se oli mielessä semmoisena pahana sykkyränä, joka ei päästänyt sinne
entistä iloa. Se oli repinyt auki umpeenkasvaneet haavat, puhaltanut,
vaikka hetkeksikin, ilmituleen vanhan tulevaisuushaaveen sammuneen
hiilloksen.--

Mutta varmaan kotoinen ympäristö jälleen tuudittaisi mielen
entiselleen. Kohta se jo näkyy, tuon kuusikkometsän takaa;--sen
ruokakellonkatos ja navetta ja vanhan kaivon vipu.----Sinne sen elämään
takaisin! Nämä verkavaatteet ja kaulukset hän panee pois. Vielä tänä
iltana hän ottaa taas piilukirveensä ja taas kuulee tuota tuttua
kumausta, kun sen tyvellä satuttaa kuivan pölkyn kupeeseen, näkee
lastun piilutessa kiertyvän irti levittäen pihkan hajua ja paljastaen
männyn valkeaa, verestä puunsisustaa----.

Sillä elämällä ei ollut tulevaisuutta. Se oli vain jakso rauhallisia,
toisiansa seuraavia nykyhetkiä.

Sen korkein huippu oli ajatus,--että hän ja Liisa kerran vihittäisiin
mieheksi ja vaimoksi. Ja miksi se olisi niin kaukana tulevaisuudessa!
Olihan hän nyt saavuttanut oikean suhteensa kotiin--eikä mitään juopaa
ollut enää hänen ja Liisan välillä. Tai jos vielä olikin, niin hän
tahtoi siitä päästä. Sen täytyisi hävitä, kun hän vain saisi itsensä
pakotetuksi puhumaan Liisalle.----Ja ajatus sykähdytti sydäntä ja
valaisi koko maailman pyhäisen kirkkaaksi.----

Tuossa on jo kuusikkometsä--! Pieni ylämäki vielä--!

--Isä antaa ohjakset minulle, sanoi Heikki.

Ja oltuaan kauan puhumatta isä heräsi ajatuksistaan:

--No, kah, tuossa on, sanoi hän iloisesti. Ja rupesi vetämään
piippunysää taskustansa.

Kun he ajoivat kotiveräjästä, kulki Liisa pihan yli--ja lampaat
seisoivat määkien tarhan aidan takana.


--Sinulle, Heikki, on tullut kirje--tuolla se on tuvan pöydällä, sanoi
Liisa.

Ja Heikki kiirehti sisälle kirjettä avaamaan.



IV.

Kirje oli ylioppilastovereilta, jotka olivat panneet toimeksi
huvimatkan ja nyt ilmoittivat tulevansa tännekin, vain hetkeksi, ohi
matkustaessaan.

Niitä oli kolme, ja kaksi heistä oli Heikin ylioppilastovereita, Lulle
ja Bruuno. Kolmas, Artturi, oli kyllä ylioppilasaikana Heikin kanssa
seurustellut, mutta hänen asemansa korkeasukuisen herrasperheen
jäsenenä oli estänyt heitä ihan välittömästi toisiansa lähestymästä.
Hän oli ottanut sisarensa, neiti Fannyn, mukaansa. Tätä neitiä Heikki
ei ollut ennen nähnytkään.

Kaikki he olivat iloisia poikia, innokkaita tulevaisuuden miehiä. Lulle
luki luonnontieteitä, geologiaa, ja Bruuno oli filosofi. Mutta
Artturista ei oikein vielä tiedetty, mille suunnalle hänen tiensä
tulisi kulkemaan. Hän oli ennen kaikkea vapaa taiteilija, niinkuin koko
se suku, jonka jäsen hän oli.

Kun Heikki oli lukenut heidän iloisen kirjeensä, johon jokainen oli
jotakin omakätisesti kirjoittanut, tunsi hän omituista rauhattomuutta.
Kirjeen kuori tuoksahti jollekin tutulle hajuvedelle, se oli varmaan
sisaren.--Tuo hieno, levottomuutta herättävä tuoksu--kuinka kauas se jo
oli ennättänyt unohtua Heikin mielestä! Muistui jokin iltama--ja
tanssi--ja kaasuvalot.----Ja kirjeen sisältö täynnä vallatonta
hurjistelua, täynnä keveää suruttomuutta, joka ei tiennyt mistään
vaikeuksista eikä sydämen sisäisistä taisteluista! Se liikkui kuin
vilpoisemmissä ilmakerroksissa. Elämän iloa henki joka rivi. Kuinka
paljon muistoja sai lyhyessä hetkessä kohennetuksi tämä kirje, Heikin
sitä seisten lukiessa tuvan pitkän pöydän päässä! Vapisivathan hänen
kätensä ihan tuntuvasti, ja sydän--kuinka se sykki! Hän olisi ollut
valmis matkustamaan vaikka kuinka pitkät matkat heidän luoksensa,
kunhan he vain eivät nyt olisi tänne tulleet! Ei, ei, se oli
mahdotonta! Hän olisi tahtonut heiltä ikuisiksi piiloutua, jäniksen
tavalla pistää päänsä pensaikkoon ja mykistyä siihen liikkumattomaksi
harmaaksi kiveksi, jota ohikulkeva ei aavistakaan eläväksi olennoksi.--
Mitä he ajattelevat, kun he hänet nyt näkevät; kun he näkevät, kuinka
hän on muuttunut! Eihän hän enää muistaisikaan noita rohkeita
käänteitä, sanoja, joilla silloisia ajatuksia ilmaistiin.--He tahtoivat
nyt varmaan saada nähdä, mitä hän oli saanut aikaan. He tietysti
luulivat, että hän oli saanut aikaan suuren herätyksen täällä maan
sydämessä!

Ja he saisivat nähdä, ettei mistään semmoisesta ole ollut
kysymystäkään.

--Mitä sinä sitten olet tehnyt?--he varmaan kysyisivät.

--Olen viimeksi kaivanut tuota kaivoa! pitäisi Heikin vastata. Ja koko
hänen muuttunut olemuksensa aukeaisi heille selko selälleen.

Ei. Kyllä hän tietäisi mitä hän vastaisi. Hän ei ollenkaan antautuisi
heidän arvosteltavakseen. Ja jos heistä joku mainitsisi jotakin siitä
Snellmanin juhlan jälkeisestä yöstä, hänen päätöksestään ja Antin
puheesta, niin selittäisi Heikki kyllä heille. He eivät tunne kansaa
eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat, että talonpojat ovat kaikki
ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin
joukkona; he eivät ymmärrä, että talonpojatkin voivat olla nuoria ja
vanhoja, toiset ovat innokkaita, toiset innottomia, toiset taipuvia
henkisiin harrastuksiin, toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät
tiedä, että "kansa" on vain käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin
ei sitä olekaan,--on vain eri ihmisiä niinkuin joka paikassa
muuallakin.

Heikki tahtoi näyttäytyä toverien seurassa niinkuin hän olisi
vakaantunut entisestään. Sopivassa tilaisuudessa hän sanoisi nauraen,
mutta painavasti: "Ei,--talonpoikien luottamus on ensin saavutettava!
Ennen sitä ei voi mikään tulla kysymykseen! Täytyy tulla itse
talonpojaksi!"

He ajattelisivat silloin: "Vielä elää Heikissä vanha aate", ja
ihmettelisivät hänen sitkeyttänsä ja hänen tahtonsa lujuutta.

Ja niin Heikki voitti levottomuutensa. Hän melkein nauroi
säikähdystään. Koko juttu ei tulisi olemaan muuta kuin terveellinen koe
hänelle. Ja miksi ei hänkin voisi kerran jälleen pistäytyä noissa
vilpoisemmissa ilmakerroksissa!----

Heikki tuli iloiseksi. Jonkin verran entistä ryhtiä ja varmuutta oli
hänen puheessaan, kun hän isälle ja Liisalle kertoi asiasta ja kuvasi
tovereitaan.

       *       *       *       *       *

Määräpäivänä vieraat tulivatkin.

Ensin ajoivat pihaan Bruuno ja Lulle tomuttuneina, mutta iloisina ja
meluavina. Nähtyään Heikin he rupesivat huutamaan ja hohottamaan,
hyppäsivät rattailta, riuhtoivat Heikkiä käsistä ja piirittivät hänet
semmoisella kysymysten määrällä, ettei Heikki saanut yhteenkään
vastatuksi. He ottivat kerrassaan voiton hänestä, kaikki edeltäpäin
suunniteltu menettely oli hänen puoleltaan mahdoton, ja hänen täytyi
antautua heidän seurassaan näin alusta pitäen hetken vaikutusten
ajeltavaksi.

--No mitäs sinä velikulta täällä?

--Kas, kas, olethan ihan kuin vanha maanviljelijä!

--Näytäpäs kätesi--ihan karheat, koeta, Lulle!

--Mutta kuule, Heikki,--sinä viihdyt hyvin?

--Olet aikalailla muuttunut. Sinua ei tuntisi samaksi. Ja kuinka
hiljaiseksi olet käynyt!

He olivat matkustaneet ympäri koko Suomen,--olivat olleet iloisia
kaiken matkaa, ja heitä oli joka paikassa kohdeltu kuin ruhtinaita.
Artturi oli piirustellut vihkoonsa kaikki kauneimmat paikat.

Tuolla he jo ajoivatkin pihaan, Artturi ja Fanny.

Heikki aivan hämmentyi nähdessään jälleen kaupunkilaista naisväkeä.

Neiti Fanny oli iloinen ja vallaton.

--Tekö nyt olette se Heikki? Nämä ovat teistä puhuneet minulle niin
paljon, että olen teihin henkisesti aivan kyllästynyt!--

Hän nauroi ja ojensi Heikille valkoista kättään, josta oli juuri
vetänyt pois hansikkaan.

Heikki ajatteli kuluneita verkavaatteitaan ja punehtui. Artturi sanoi
tervehtiessään:

--En ole nähnyt koko matkalla vielä niin kaunista kuin teillä täällä.
Tämä on suurta, tämä on hurmaavaa!--Me kaikki ihailemme hirveästi juuri
tämmöisiä vuoria.--Kuule, Heikki, nyt kun annat meille vain vähän
pesuvettä ja toimitat jonkin huoneen sisarelleni,--suo anteeksi, että
heti näin vaivaamme!

--Liisa! huusi Heikki hätääntyen ja puoleksi kuiskaamalla eteiseen.
Liisa tuli esille.--Saata neiti kamariin!

Herrat katsahtivat toisiinsa, kun Liisa ja Fanny olivat menneet.

--Se on minun kasvattisisareni, selitti Heikki. Ja he menivät kaikki
sisälle.


Ovessa sanoi Lulle Heikin korvaan:

--Heikki, tunnusta!--niinhyvin kuin kihlattu morsiamesi?

Heikki hämmästyi ja nauroi sitten luonnottomasti, minkä piti tehdä
vastaus tarpeettomaksi. Lulle ei tiedustellut sen koommin.

Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen
alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja
niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen.

Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui
jänteväksi, sen koko runko solakoitui. Se tunsi varmaan parfyymiä
ympärillään ja muisti unohtuneen taidemaailman,--kotonsa, jossa sitä
oli ymmärretty. Ja se meni selvästi heidän puolellensa sanoakseen
siellä selän takana jotakin äärettömän halveksivaa siitä ympäristöstä,
johon se oli ollut pakosta sysätty.

--Oh kuinka tämmöinen yksi kesä voi tehdä paljon haittaa, sanoi Artturi
ripustaen sen jälleen seinälle.--Minun sormeni ovat aivan
kangistuneet.--


Isä oli hyvin kaikkien vieraitten mieleen. Bruuno muisti hänet vielä
Snellmanin juhlasta. He ihmettelivät vanhan Vuorelan tietoja, kun hän
jutteli havaintojaan Helsingistä. Erittäin näkyivät isän jutut
huvittavan neiti Fannyä. Hän laittautuikin pian ukon ystäväksi ja
kieppui mielellään hänen ympärillään.

Mutta sitten tuli totisempaa puhetta. Herrat rupesivat väittelemään
keskenään maanviljelyksestä, tieteistä, kansallisuuksista ja monista
muista asioista, joita he kaikkia käsittelivät kuin jokapäiväistä
ajatuksen ruokaa.

Fanny pitkästyi.

Hän tuli Heikin luo.

--Herra Vuorela, tahtoisitteko minulle näyttää talon ympäristöt,--
sill'aikaa kuin nuo muut lörpöttelevät. Ettehän vain pahastune?

Heidän mennessään pihaveräjän läpi, jota he molemmat aukaisivat, sanoi
Fanny:

--Minä kuulin, että te aiotte jäädä tänne maalle, luopua kokonaan
kaupungin elämästä,--onko se mahdollista?

Heikki ei ollut odottanut, että olisi näin suoraan asiaan tultu. Se oli
samaa kuin hypätä arvelematta hänen sydämensä sisimpään keskustaan. Hän
hämmentyi kokonaan eikä vähään aikaan puhunut mitään.

Neiti Fanny katseli häntä olkihattunsa alta, rupesi äkkiä nauramaan ja
pyysi anteeksi kysymystänsä.

--He ovat varmaankin minua narranneet, sanoi hän. Ja lisäsi sitten
totisena: Kuinka saatoinkaan luulla, että te jäisitte tänne! Te, joka
olitte niin innokas aatteen mies!

Hän alkoi taas naureskella. Kaikista asioista oli hänellä kyselemistä
ja muistuttamista. Ei sitä työkalua, ei sitä esinettä, jota hän ei
olisi huomannut. Hän katseli kaikkea puoleksi uteliaisuudesta ja
puoleksi naurun halusta. Hän puhui näistä maanviljelyskapineista ja
-laitoksista niinkuin kaikki olisi hänelle ollut leikkikaluja, jotka
olivat hyvin kaukana kaikesta järjellisestä ja totisesta elämästä.

Ja hänen mielialansa tarttui Heikkiin. Hänkin alkoi puoli-ivallisesti
puhua maanviljelyksestä. He menivät Honkavaaralle päin.

Heikki ei kumminkaan voinut päästä äskeisestä mielenliikutuksestaan.
Hän nauroi ja vastaili Fannyn puheeseen ajatellen vain tuota
ensimmäistä kysymystä.

Ja kun he tulivat Honkavaaran rinteelle, oli siinä Heikin laittama
penkki. Siitä näkyi laajalle selkien yli vuorista seutua.

--Tämän olette te laittanut. Tämä on teidän lempipaikkanne. Enkö
arvannut?--Ja hän istuutui siihen.

--On--sanoi Heikki.

Ja kun Fanny katsellessaan suurta, tyyntä näköalaa oli jonkin aikaa
sekä nauramatta että puhumatta, sanoi Heikki vähän vavahtavalla
äänellä:

--Neiti, miksi luulette etten minä voisi koskaan tänne jäädä?

--Olisiko siis todella mahdollista?

--Minä olen niin päättänyt.

--Ah, herra Vuorela, sitten teillä on varmaan jokin suuri aate
takananne! Teillä on jokin suuri elämäntarkoitus, joka teitä
innostuttaa. No niin, siinä tapauksessa voin ehkä ymmärtää teitä. Mutta
herra Vuorela, selittäkää minulle, mikä se aate on, joka on niin
voimakas, että voitte sen vuoksi niin paljon uhrata?

Heikkiin tämä kysymys teki syvän vaikutuksen. Hän tiesi, että hänen
vastauksensa tulisi sisältämään veristä valhetta. Mutta eihän hän
voinut muuta kuin valehdella. Ja vastaus kumahti hänen korvissaan kuin
haudasta.

Sama aate, joka innosti Snellmania----

--Ah, herra Vuorela, sitten te olette suuri ihminen minun silmissäni,
sanoi Fanny. Sen jälkeen hän pani molemmat kätensä penkin selkäpuulle,
nojausi poskellaan niitä vasten ja katsoi kauas etäisyyteen.

----Niin, niin, lausui hän runollisen viehkeällä äänellä.--Ehkä--!
Miksei--! Minä vain ajattelen, että kun te olette vielä niin nuori.
Ymmärrän kyllä, että vanhempana voi kokonaan uhrata itsensä muille.
Mutta nuorena tahtoo elää--hengittää--! En tiedä sentään,--ainakin minä
olen semmoinen.----Kuulkaa, sanoi hän sitten iloisemmin,--uskotteko
sielujen yhteiselämää?--Tietysti uskotte.--Ehkäpä sentään onkin
yhdentekevää missä kukin olemme ja elämme, kunhan olemme vain saman
maapallon pinnalla. Usein,--usein kun ajattelen ystäviäni, jotka ovat
kaukana maailmassa, tuntuu minusta kuin niiden sielut olisivat juuri
tässä minun luonani.--Ehkä tekin voitte näin ajatella ystäviänne. Ja
miksi ette silloin jäisi vaikka tännekin. Onhan täällä niin ihanaa.
Mitä te silloin välitätte siitä, että olette täällä niin yksin, ettei
teillä ole ympärillänne ainoatakaan ihmissielua, joka teitä
ymmärtäisi.--Niin, niin, herra Vuorela, miksi ette silloin jäisi
tänne!--Oh, kuinka täällä on kaunista!

Ja hän nousi äkkiä istumasta pyyhkäisten kädellään otsaansa ikäänkuin
karkottaakseen liiallista tunteellisuutta.

Heikki nousi myöskin syvästi liikutettuna. Hänestä tuntui niinkuin hän
olisi ollut jo kauan tuttu Fannyn kanssa.

He astuivat kotiin asti sanaakaan vaihtamatta.

Kun he olivat tulleet kotiveräjälle ja kulkeneet pihan yli, ojensi
Fanny Heikille kättä.

--Kiitos tästä kävelyretkestä!--sanoi hän sisälle mentäessä.

Siellä hän oli taas kuin toinen ihminen. Nauroi ja liverteli ylinnä
muita.--Niinkuin äskeisen ja nykyisen hetken välillä olisi ollut
ääretön juopa.

He istuivat nyt kaikki siinä kamarissa, joka oli tuvan vieressä.

Pitkä keskustelu oli syntynyt herrain kesken. Oli kysymys tieteistä ja
taiteista ja niitten merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä.

Lulle, geologi, oli sitä mieltä, että tieteillä ja taiteilla on
ainoastaan välillinen tarkoitus: palvella ihmiskuntaa sen eri aikoina
ilmestyvien tarpeiden mukaan--erittäinkin keksintöjen avulla, siten
laajentaen yleisen toimeentulon mahdollisuutta.

Bruuno taas puolusti kiivaasti aivan toista kantaa. Tieteellä ja
taiteella oli hänen mielestään oma itsenäinen tarkoituksensa, joka oli
ylempänä kaikkia muita. Ihmiskunnan pyrinnöt eivät voineet rajoittua
sen aineellisen hyvinvoinnin tavoittamiseen; niitten tuli tarkoittaa
jonkin aatteellisen päämäärän saavuttamista. Tiede ja taide edustivat
juuri tämän aatteellisen pyrkimyksen kärkeä. Se, joka on antautunut
tieteitten tai taiteiden palvelukseen, on inhimillisten pyrintöjen
etunenässä. Ja sentähden ovat kaikki suuret miehet samalla olleet
suuria taide- ja tiedemiehiä. Emme voi ajatella suurta miestä, ellemme
ajattele häntä ensimmäiseksi tieteessä tai taiteessa. Mutta ihmisiä on
kahta lajia, sanoi hän. On suuria sieluja ja on pikkusieluja.
Pikkusielut tyytyvät siihen tarkoitukseen, että saavat jokapäiväisen
leipänsä ja näkevät ympärillänsä hyvinvointia ja tyyntä rauhaa.
Semmoisille on kaikki muu, tieteet ja taiteet, vain välikappaleita.
Mutta suuret sielut eivät ole koskaan tyytyneet tuommoisen. Heidän
näkönsä ulottuu ylitse lähimmän ympäristön. Suureen henkiseen
pyrkimykseen ovat he luodut, aatteiden palvelukseen, lepäämättömään
hakemiseen, totuuden tavoitteluun! Semmoisille on tiede elämän ydin ja
taide sen koko salaisuus.

--Sinä puhut kuin enkeli, sanoi Artturi lyöden kiinni
piirustusvihkonsa, jonne hän oli piirustanut näköalan avatusta
ikkunasta.--Olen aivan yhtä mieltä. Oikea taiteilija ei kysy koskaan,
mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee työtä
yksinomaan taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi, että
hänen pitää niin tehdä; siksi, että hänellä ei ole mitään yksityistä
hyödynkäsitettä silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisäinen
kutsumus, sisäinen tarve.

Bruuno jatkoi Artturin ajatusta:

--Sanalla sanoen,--siksi että hän on suurempien aatteiden
palveluksessa. Suuret miehet tarkoittavat koko kansan hyötyä eivätkä
voi tyytyä, kuten pikkusielut, vain lähimpään ympäristöönsä. Heidän
palkintonaan täytyykin sentähden olla koko kansan rakkaus.

--Niin, niin, aivan oikein, sanoi Artturi; suuret ja pienet sielut
eroavat toisistaan siinä, mihin ne tyytyvät.

Ja Heikki unohti koko maailman kuullessaan heidän voimakkaita sanojaan.
Nukkuneet tunteet liikahtelivat sydämessä,--kauan haudassa olleet
tunteet.

Mutta kesken kaikkea kuului kiireistä juoksun kopinaa porstuasta.

Ovi aukeni rämähtäen, ja Liisa oli täyttä vauhtia tulemassa sisälle.
Hän pysähtyi kuin ammuttuna oven kynnykselle. Iloinen nauru jähmistyi,
ja hän punehtui korvia myöten. Hän ei ollut tiennyt, että vieraat
istuivat täällä.

--Nej men--! sanoi ruotsiksi Lulle levittäen kätensä, kasvonsa ja koko
olentonsa selkoselälleen;--en sådan skönhet! [Hänpä on vasta kaunis!]

Neiti Fanny pani lasit silmilleen ja katseli tyystin Liisaa.

--Tycker du--? [Oletko todellakin sitä mieltä?] sanoi hän silmiänsä
sipristäen.

--Tig för guds skull, de' ä' ju den blivande värdinnan! [Vaiti, herran
tähden, sehän on talon tuleva emäntä!] kuiskasi Artturi silmillään
viitaten Heikkiin päin.

--Oo! tuntui Fanny siihen sanovan. Ja katsahti Heikkiin.

Heikki kuuli kaikki, vaikk'eivät he luulleet.

Hän oli käynyt tulipunaiseksi ja katsoi maahan silmäkulmat
hermostuneessa liikkeessä. Kun neiti Fanny sanoi noin pitkään: "Oo--",
oli hänen äänessään selvä ajatus: Tuossako nyt siis oli se sinun suuri
aatteesi!

Kaikkea malttia menettämättä tuli Liisa kuitenkin sisälle.

--Mikäs on? kysyi isäntä hiljaa häneltä.

--Vettä tulee! Jaska nostettiin ylös vyötäisiä myöten märkänä.--

--Ähä, hyvä on, sanoi isäntä. Ja Liisa meni samaa tietä.

Bruuno oli vähän hermostunut tämän keskeytyksen johdosta. Hän alkoi
kumminkin jälleen pohtia samaa ainetta ja puhui pitkään, mutta
kuivasti.

Ja Liisakin tirkisteli taas ovesta ikäänkuin sanoakseen: "Etkö jo
tule?"

Isäntä nyykäytti hänelle vihdoin päätänsä ja lähti.

Mutta kun he Heikiltä kuulivat, mikä asia oli, lähtivät he kaikki
kaivolle.

Siellä kaivonkatsoja seisoi hiekkaläjällä ylpeänä kuin ruhtinas. Hän
antoi alas määräyksiänsä kaivon arkun sovittamisesta. He vaihtoivat
isännän kanssa vain silmäyksen; ei sanaakaan muuten.

Työmiehet nostettiin vuorotellen kaivosta.

Lulle katsahti alas asiantuntijan silmin: Aivan oikein, maakerrokset
olivat siinä järjestyksessä päällekkäin kuin pitikin.

Fanny pudisti häntä hihasta: "Kuules sinä, insinööri! Osaatko sinäkin
kaivoja katsoa? Sinunhan pitäisi osata, kun olet tutkinut maakerroksia
ja vesisuonia!"

Lulle hermostui; eihän hän nyt heti tässä paikassa voinut selittää mitä
hänen tieteensä asiasta tiesi.

Kaivonkatsojalla kuului olleen elohopeapullo ja jokin messinkikone
kourassa, kun hän kaivonpaikkaa haki. Mikä kone se oli, sitä hän ei
sanonut kenellekään.

Ja geologi väitti, että se on hullutusta kaikki tyynni. Vettä on aina
jonkin matkan päässä maanpinnasta. Mutta Fanny nauroi niin
sydämellisesti, että muutkin rupesivat nauramaan. Hän juoksi isännän
luo, pujotti kätensä kiltin lapsen tavoin hänen käsivartensa ympäri ja
sanoi: "Eikö niin, isäntä, nuo tiedemiehet eivät kelpaa mihinkään, he
kun eivät tiedä kerrassaan mitään."

--Pitävät tietonsa salassa, sanoi isäntä leikillään,--niinkuin tämä
kaivomestarikin tässä.

Fanny jäi toiselle puolelle kaivoa, kun muut jo tekivät lähtöä.

--Ah!--hän huusi--minun ritarini, minun ritarini! Kenen minä teistä
valitsen?

Lulle ja Bruuno hypähtivät esille.

--Ei, ei,--sanoi neiti Fanny,--teistä ei kelpaa yksikään! Saanko
pyytää--teitä, nuori herra Vuorela? Antakaa kätenne, minä aion hypätä
yli.

Muut kauhistuivat.

--Mitä te ajattelette, neiti Fanny! Maa voi lohjeta jalkainne alta, ja
silloin olette syvyydessä!

Mutta kun he aikoivat mennä toiselle puolelle häntä estämään, hän
kielsi ja uhkasi toden teolla hypätä.

Silloin Heikistä äkkiä pakeni kaikki ujous. Hän viskasi laudan
ammottavan kaivon yli, seisahtui tukevasti sen keskikohdalle jalat
hajalleen, otti voimakkaasti neiti Fannyn vyötäryksistä ja heitti hänet
kevyesti yli.

Neiti Fanny ehti kiljahtaa vasta yli päästyään. Hän putosi maahan
melkein istualleen, mutta hyppäsi sukkelasti jälleen ylös.

--Se oli hyvin tehty!--Herra Vuorela, jos minulla olisi laakeriseppele,
kruunaisin minä sillä päänne.

Hän näki sitten kivimöhkäleen aivan kaivon reunalla. Tuli sen luo ja
koetti liikuttaa.

--Saanko?

--Tehkää niin hyvin, sanoi Heikki nauraen.

Ja kivi putosi mulskahtaen syvän kaivon veteen Fannyn suureksi
ihastukseksi.

       *       *       *       *       *

Kauan eivät vieraat viipyneet näillä mailla.

Tovereista ei ollut yksikään puhunut siitä illasta.

He olivat kuin unohtaneet koko asian. Kun he olivat keskustelleet, niin
he eivät koskaan olleet kääntyneet Heikin puoleen. Mitäpä Heikki olisi
voinut sanoa niistä heidän suurmaailmankysymyksistään!

Oh, jospa he olisivat tienneet, kuinka Heikin sydämessä riehui heidän
puhuessaan!


Heidän lähdettyään hiljeni Vuorelassa taas maalaiseksi rauhaksi se
suurmaailman humu, jonka he olivat lyhyeksi ajaksi tuoneet mukanaan.

Toverit olivat hyvästelleet Heikin puoleksi säälien:--"Kyllä taitaa
sinun sentään tulla ikävä täällä--ainakin ennenkuin eukolliseksi
pääset? Lähde pois Helsinkiin!--"

Ja niin Fannykin:

--Jos teidät kova ikävä joskus valtaisi, niin tervetuloa Helsinkiin!

Ja kun hevonen jo nykäisi rattaat liikkeelle, hän vielä oli katsahtanut
taakseen ja nyykäyttänyt merkitsevästi päätänsä hymy huulilla.

Mutta veräjän tuolla puolen tien käänteessä hän taas nauroi eloisasti
ja jo eli toista elämää siellä rattailla, jotka nyt vierivät kohti
Helsinkiä pois Vuorelan hiljaisuudesta.

Heikki jäi tähän yksinäisyyteen tyhjäksi ja sydämettömäksi.

Syksy oli jo tulossa.

Muutamassa viikossa oli näky Honkavaaralta kokonaan muuttunut, kun
Heikki erään hallaisen syysyön jälkeen tuli sinne.

Siellä täällä oli lehti jo kellastunut niemen nenään tai saaren
kupeelle. Pilvet olivat paenneet taivaan ylimmälle laelle varjottomiksi
hattaroiksi; tyyni järvenpinta viiruili koleasti ja sorsat lentelivät
rauhattomissa parvissa korkealla ilmassa. Ohi mennessään yksi ja toinen
laskeutui kaislikon reunaan, sitä pikemmin jälleen lähteäkseen.

Mutta tuonne etäiseen etelään aurinko näytti paistavan vielä suurella
voimalla. Sinnepäin maailma ikäänkuin lämpeni; ja päilyen ja kimmeltäen
auringon hopeisessa heijastuksessa sinne vaelsivat vedet milloin
avarina selkinä, milloin jyrkkäreunaisien rantatöyräitten välissä.
Kauas tuonne siintävää etäisyyttä kohden ne virtailevat, ja heidän
matkallansa maat käyvät yhä rikkaammiksi, yhä taajemmin asutuiksi
muuttuvat seudut, yhä vilkkaammat ovat ihmiset, kunnes meren rannikolla
vihdoin kaupungit nousevat, komeakupuiset kirkot välähtelevät auringon
ihanassa loistossa.

Hattara tuli auringon eteen. Läheiset seudut himmenivät; mutta sitä
kirkkaammin heijastivat ilmanrannassa kaukaisten vesien selät, ja
tuhannet pienet laineet siellä hyppivät kuin kiimastellen kiireisessä
leikissä.----Kaikki ne kiiruhtivat, kaikki ne riensivät, iloisina,
onnellisina siellä kaukana.

Tuuli lehahti pitkässä kuusessa. Se lehahti sitten kauempana koivussa.
Sitten vielä kauempana.--Se lensi sinnepäin:--

Lintu lensi kuusen oksalle--pri, pry-pry, pri-pri--se katsoi
ympärilleen, säikähtyi--hrrrr--lensi pois: sinnepäin!

Kaikki ne sinnepäin!

Täällä vain, missä hän istui--Honkavaaran rinteellä, penkillä--oli
yksinäistä ja kuollutta, elottomuutta.


Fanny oli säälinyt Heikin yksinäisyyttä,--"ei ainoatakaan sielua
ympärillä, joka teitä ymmärtäisi",--oli hän sanonut.

Mutta sitten oli tullut tuo kauhea kohtaus, kun Fanny sai tietää, että
Liisa oli Vuorelan tuleva emäntä, siis Heikille aiottu vaimo.

Heikki ei voinut olla punastumatta itsekseenkin tapausta ajatellessaan.

Fanny kuvitteli, että Heikki oli päättänyt iäksi jäädä maalle
palvellakseen siten suurta isänmaallista aatetta, että se oli hänelle
uhraus--mutta nyt oli Fannylle selvinnyt, että Heikki siis aikoi--
naimisiin. Kuinka epärunolliselta se mahtoi hänestä tuntua!--Heikki
antautuisi siis varsinaiseksi talonpojaksi, vieläpä käyttäisi hyväkseen
täällä maalla tarjoutuvia elämän sulostuttamiskeinoja: menisi
naimisiin!

Fanny mahtoi sydämessään halveksia Heikkiä.

Mutta lähtiessään hän oli taas ystävällinen, aivan kuin olisi jokin
side vielä jäänyt heidän välilleen katkeamatta. Se oli varmaankin
viimeinen kädenojennus: tule pois, Heikki! Pelasta itsesi
tulevaisuudesta, johon aiot iäksi sitoutua! Katso minne me ajamme!
Katso kuinka me iloiten ja hymyillen kuin kukkassateessa riennämme
tuota tuntematonta, mutta siksi juuri hurmaavaa tulevaisuutta kohti!
Sinä olet nuori, sinun täytyy rakastaa sitä, mitä mekin rakastamme.
Sinä et voi rakastaa sitä tulevaisuutta, jonka jokainen askel on
edeltäpäin määrätty, jonka tie on pienimpiä käänteitään myöten
valmiiksi viitoitettu. Kerran me vain elämme; miksi emme siis kokisi
elämää sen kaikilta puolin? Miksi hajoittaisimme sen kokonaisen,
viehättävän kuvan näkymättömäksi, tasoittaisimme sen palasiksi
jokapäiväisyyden yksitoikkoiseen jonoon.

Bruuno ja Artturi eivät olleet saaneet tuossa keskustelussaan ajatusta
oikein selväksi.

Heikki sen tiesi aivan perin pohjin.

Heidän olisi pitänyt sanoa: on pikkusieluja, jotka itsekseen jätettyinä
vajoavat omaan pienuuteensa, jotka voivat jotakin olla ainoastaan
silloin, kun alituisesti näkevät edessään ja ympärillään pyrkiviä
ihmisiä.

Kuinka Heikki olikaan saattanut niin kokonaan luopua kaikesta
"henkisestä pyrkimyksestä", niinkuin Bruuno sanoi.

"Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin he tyytyvät",--oli Artturi sanonut.

Mitä Heikki sai siitä, että nämä täällä häntä rakastivat? Nämä muutamat
ihmiset!

Eikö hän siis koskaan janonnutkaan suurempaa? Eikö hänen näkönsä
ulottunutkaan yli lähimmän ympäristön?


Ja Heikki huomasi kauhukseen, ettei hän miettinytkään muuta kuin
keinoa, kuinka hän pääsisi kotoa.

Itse kysymys tuntui kuin jo ratkaistulta.

Se on: jos keino olisi ollut helppo, hän ei olisi ollut hetkeäkään
kahden vaiheilla;--jollei olisi ollut välttämätöntä sanoa isälle: "Minä
lähden", niin hän olisi jo poissa täältä. Mutta se tuntui
mahdottomalta, ja vain sentähden oli koko ajatuskin mahdoton.

       *       *       *       *       *

Niin kauan kuin syksyn taivas vielä oli kirkas, Heikki kävi usein
Honkavaaran kupeella.

Hänen silmiensä eteen oli vetäytynyt omituinen suruharso. Kaikki, mihin
hän täällä kotona katsoi, oli kuin kauempana hänestä ja entistään
himmeämpää.

Ja kotona oli jo huomattu hänen mielensä muutos, kaikki katsahtelivat
kysyvästi toisiinsa kysymättä mitään.


Eräänä päivänä Heikin istuessa penkillään sinne tuli Liisa hiljaa
kävellen. Heikki hämmästyi huomattuaan Liisan lähestyvän. Hän häpesi
ajatuksiansa.

Siinä seisoi hänen edessään Liisa--puhtauden ja siveyden elävänä
kuvana.

Mutta hänkin punehtui heidän yhtymistänsä Honkavaaran yksinäisellä
penkillä--ja katsoi alas, esiliinaansa hyppysissä oikoen. He puhuivat
niin harvoin keskenänsä, ettei nyt kumpikaan tiennyt mitä toiselleen
sanoisi.

Heikkiin tuli jälleen omituinen halu langeta polvilleen hänen eteensä,
painaa pää hänen syliinsä ja tunnustaa koko mitättömyytensä. Niinkuin
hän oli kerran ennenkin tahtanut tehdä:--sanoa suoraan, että hän ei
ollut mikään suuruus, jota olisi pitänyt kunnioittavasti katsoa ja
puhutella, että hän päinvastoin oli pienistä pienin.----Hän tunsi sen
kummalliseksi, pakottavaksi välttämättömyydeksi. Nyt selvemmin kuin
koskaan. Ja vaikka hän oli koettanut kaikella muulla tavoin lähestyä
Liisaa, koettanut hävittää itsestään tunnon siitä, että Liisa oli
"sivistymätön" ja hän "sivistynyt", oli siitä tietenkin jotakin
jäljellä,--ikäänkuin hän ei olisi vielä voittanut kaikkea itsessään.
Hänen täytyi tehdä tuo tunnustuksensa, täytyi jostakin syystä ikäänkuin
pyytää anteeksi,--_täytyi_.

Sehän se juuri oli häntä viivyttänyt yhtymästä Liisan kanssa--se, että
niin täytyi.--

--Sinä, Heikki, olet tullut taas niin pahalle mielelle, sai Liisa
vihdoin sanotuksi.

--Niin, niin, se on sisäistä tuskaa, vaikeata sieluntaistelua, jota
minun täytyy kestää.

Nyt oli Heikille vihdoin tullut ratkaiseva hetki. Hän tunsi sen. Kaikki
riippui siitä, mitä hän vielä sanoisi.

Hän oli kahden vaiheella viimeiseen asti ennenkuin rupesi puhumaan.
Ajatusaika tuntui supistuvan hirvittävän lyhyeksi. Ja juuri ennen
ensimmäistä sanaa taisteli kaksi vastakkaista ajatusta hänessä mitä
tulisimmin. Kun hän vihdoin alkoi puhua, tunsi hän selvästi, ettei hän
ollut valinnut sitä ajatusta, joka hänen sydämessään juuri oli vienyt
toisesta voiton. Jumala ties kuka vihdoin puhalsi häneen ne sanat,
jotka hän Liisalle lausui. Mutta hänen sielussaan vaikeni kaikki
silmänräpäyksessä.

Ensimmäinen sana oli vain saatava sanotuksi:

--Liisa,--minä--olen kärsinyt hirveästi! Kaikki muu tuli helposti. Mitä
pitemmälle Heikki sai puhutuksi, sitä enemmän hänen omat sanansa
tuntuivat ikäänkuin vapauttavan häntä.

--Minä olen huomannut, etten ole luotu täällä maalla elämään. Minä en
saa aikaan mitään. Kaikki ne suuret pyrinnöt, jotka toin mukanani, ne
ovat menemässä aivan hukkaan.--Katso, minä en ole luotu elämään
tämmöisessä hiljaisuudessa, kaukana suuren maailman liikkeestä. Minä
tarvitsen suuren maailman ilmaa hengittääkseni.--Luulin itsekin alussa,
että voisin täällä toteuttaa ainakin osan niistä tarkoitusperistä,
joita ajoin. Mutta minä olen huomannut, etten sitäkään voi. Minulla ei
ole täällä mitään vaikutusvaltaa, täällä ei ole mitään intoa, mitään
henkisiä pyrintöjä. Täällä on kaikki kuollutta minulle. Minä en viihdy
tässä ummehtuneessa elämässä, jossa en näe mitään korkeampia henkisiä
pyrintöjä. Täällä maalla on kaikki eteenpäinmeno mahdoton; minä jään
vähitellen kaikesta jäljelle ja muutun hedelmättömäksi olennoksi, josta
ei ole kellekään mitään hyötyä.

Ja kesken puhettaan hän ensi kerran täällä maalla muisti vannoneensa
kerran ikuisen uskollisuuden aatteillensa,--se antoi nyt hänelle
odottamattoman sisäisen vakaumuksen siitä, että kaikki se, mikä oli
Liisalle sanottu, oli todellakin totta. Nyt hän vasta olisikin voinut
puhua oikein pitkälti ja kauniisti.

Mutta Liisa oli käynyt niin totiseksi, ettei Heikki saanut jatketuksi
samaan suuntaan.

Tiesihän Liisa, että Heikillä oli suuria ajatuksia ja että hänen työnsä
tulisi tarkoittamaan jotakin, jota he eivät kotona ymmärtäneet. Ja
olihan siitä ennenkin ollut puhetta heidän keskensä. Mutta Liisa oli
tähän asti luullut, että kaikki se tulisi toimeenpantavaksi täällä
kotona. Hän oli uneksinut, että silloin olisi Heikki, hänen
kasvinkumppaninsa, kunniansa kukkuloilla, silloin ihmiset tulisivat
Vuorelaan ihmetelläkseen sen nuorta isäntää----

Nyt sanoi Heikki, että hänen täytyi lähteä muualle, suureen maailmaan,
kaikkea tuota tekemään--pois Vuorelasta--pois vanhasta kodista.----Ja
Liisa, miksi hän oli tällä hetkellä tullut Honkavaaran yksinäiselle
polulle, jossa tiesi Heikin olevan? Hän painoi päänsä syvälle rintaansa
vasten eikä nostanut enää katsettaan--

--Sitten minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin, Liisa, sanoi Heikki.--
Sinä tiedät, että isä ei soisi minun lähtevän. Minä olen ajatellut
kyllä itse hänelle sanoa, mutta se on minulle sanomattoman vaikeata.--
Tahtoisitko sinä häntä valmistaa siihen?

Liisa ei saanut mitään vastatuksi. Heikki aavisti siihen syyn.

--Et suinkaan ole minua käsittänyt väärin? sanoi hän--Aikomukseni ei
ole jättää teitä ikipäiviksi. Päinvastoin; olen ajatellut kyllä palata
tänne takaisin--sitten.--Nyt minua kutsuu suuremmat elämäntehtävät!
Minun on pakko--se on velvollisuuteni!--Sano Liisa, tahdotko puhua
asiasta isän kanssa?

--Kyllä puhun, sanoi Liisa hiljaa. Hän kääntyi mennäkseen, ja he
lähtivät kotiin päin molemmat.

Tiellä koetti Heikki kääntää mielialan iloisemmaksi ja päästää Liisan
hänen totisuudestansa.

Olihan Heikki saanut tämän kaiken kuin limaiseksi.--Ensimmäinen askel,
jota Heikki oli pitänyt niin mahdottomana ja jota hän ei olisi koskaan
luullut voivansa ottaa, oli nyt kumminkin otettu. Koko kysymys näytti
olevan vain siinä, ettei hyvä alku liukuisi käsistä.

Sydän sykähti valtavasti, kun siinä nyt syntyi ensimmäinen ajatus
Helsinkiin-muuton mahdollisuudesta.

Heidän kulkiessaan pitkin tuttua tietä Heikki tunsi kuin hän taas olisi
ollut vapautumaisillaan kaikesta pienestä ja harmaasta, tuosta
ikuisesta velvollisuuksien erittelemisestä ja omantunnon erikoiskohtiin
vajoutumisesta, johon hän oli ennättänyt niin perehtyä täällä maalla.
Sitä juuri mahtoi Snellman tarkoittaa, kun hän sanoi: niitä on ihmisiä,
jotka tyytyvät kysymykseen, kasvaako tämä tai tuo kukka tunkiolla vai
tunkion vieressä, ja jotka ovat valmiit unohtamaan aatteiden korkean
taivaanlaen.--Semmoinen pikkusielu oli juuri Heikki.--Mutta hän tahtoi
näyttää, että hän vielä voi vapautua tuosta pikkumaisuudesta. Hengen
suuruutta oli kyllä hänessäkin! Se ei ollut vielä aivan sammuksissa--
Jumalan kiitos! Kotipellon aita oli eräästä kohtaa kumollaan.

--Kas tuota, se pitäisi saada paikoilleen--sanoi Heikki
välinpitämättömästi haihduttaakseen totisuuden ja pysähtyi muka aitaa
nostelemaan.

Mutta Liisa kulki seisahtumatta eteenpäin.--Heikki katsahti hänen
jälkeensä.--Mitä kummia hän olikaan tehnyt?--Itkikö Liisa?--Ei
suinkaan!--Hän piti kai muuten vain päätänsä noin alhaalla.

Mutta Heikki oli kuitenkin kuin korkeudesta pudonnut.

Jokin tunne siitä, että pitäisi vielä kaikki peräyttää, riehahti hänen
sydämessään, nosti kuuman punan hänen poskiinsa.

Mutta sekin oli myöhäistä. Kaikki oli äkkiä hänen edessään särjettynä,
säpäleinä.

Ja pikemmin kuin hän olisi aavistanut hän tämän perästä kohtasi isän
totisen katseen. Isä ei sanonut ensin mitään. Mutta Heikki ymmärsi
hänen ajatuksensa eikä voinut hänen silmiinsä katsoa.

--Minä puhun asiastasi rovastin kanssa, sanoi isä sitten kuivasti.--Jos
sinä lukumieheksi rupeat, niin on minun tahtoni, että sinusta tehdään
pappi.

Hän sanoi sen niin varmasti ja painavasti, ettei siinä tuntunut olevan
sijaa hievahtamaankaan,--niinkuin olisi sanonut jotakin, jota oli
miettinyt vuosikausia ja josta nyt vihdoin oli päätöksensä tehnyt.

Heikkiin vaikuttivatkin isän sanat niinkuin hän olisi kuullut
ehdottoman, peräytymättömän käskyn: papiksi! Niinkuin tuomionsa hän
kuuli nuo sanat.

Vasta itsekseen ollessaan hän kummastui sitä vaikutusta, minkä ne
olivat häneen tehneet. Hän oli vastaanottanut ne niinkuin tottelevainen
lapsi, jonka kohtaloa määrättäessä ei kysytä, mitä hän itse ajattelee.
Tämä lapsellisuushan se myöskin oli juuri niitä Heikin ominaisuuksia,
jotka tekivät hänet ihan mahdottomaksi mihinkään itsenäiseen suurtyöhön
elämässä. Oikein nauratti, kun ajatteli, että Snellman olisi suunnannut
suuren elämänsä askeleita sen mukaan, mitä hänen isänsä tai kotipitäjän
rovasti katsoivat hänelle tarpeelliseksi.

Eihän hän oikeastaan pannut paljon huomiota isän tuumiin tässä asiassa.
Pappia ei hänestä missään tapauksessa tulisi. Se oli mahdottomuus. Se
soti kaikkia Heikin aikeita vastaan.--

Mutta kun isä sitten tosiaankin lähti rovastiin, Heikki melkein vavahti
levottomuudesta.

Mitä jos isä todellakin aikoi kiven kovaan vaatia papiksi rupeamaan?
Isän aikeet olivat aina niin horjumattoman varmat. Ja hänen käytöksensä
viime aikoina oli ollut niin jäykkä ja hänen kasvonsa niin totiset.--

Jospa he nyt siellä, rovasti ja isä, päättävät Heikin koko
tulevaisuuden, pakottavat hänet ja saavat aikaan mitä tahtovat----!

       *       *       *       *       *

Ei ainoastaan Vuorelan isäntä, vaan koko muukin väki oli vaiennut äkkiä
hiljaiseksi ja totiseksi. Kaikki ymmärsivät isännän mielentilan. Sillä
hän oli tuvassa jo sanonut väelle, että nyt Heikki lasketaan takaisin
papinkouluun.

Ja vanha Manu arvasi kohta isännän ajatuksen:

--Niin, niin, sanoi hän huoahtaen, ehkä aikaa myöten--jos Jumala
sallii--tämä sama Heikki omassa kirkossamme saarnailee vanhoille
korvillemme.

Ja se olikin Vuorelan isännän ajatus. Jos Heikki pyrkii jatkamaan
aloittamiaan lukuja ja jollei hänestä ole maanviljelijäksi, niin
jatkakoon,--ja varttukoon vain sillä tiellä.--On niitä toisiakin
keinoja sitoa hänet kotoiseen maaperään--jollei niin lujalle kuin olisi
sitonut isänmaan viljelys, niin kumminkin tarpeeksi lujalle, että
kotiseutu hänestä hyötynsä saisi.

Rovasti kyllä olisi valmis tässä asiassa auttamaan. Hän ottaisi Heikin
apulaisekseen, kunnes Heikistä varttuisi pystyvä mies. Ja sitten
saattaisi Heikki kyllä kappalaiseksi tänne päästä, jos voimaa ja hyvää
tahtoa riittäisi.

Melkein tyytyväinen oli Vuorela tähän uuteen tuumaansa. Hän oli varma
siitä, että rovasti sen kokonaan hyväksyisi. Olihan rovasti itse
saattanut Heikin lukukouluun ja vakuuttanut, ettei Heikki Vuorelalta
silti hukkaan menisi.--Vastatkoonpa nyt rovasti sanoistaan.--Ja miksi
ei rovasti vastaisikin! Hän oli itse tähän seurakuntaansa lujasti
kiintynyt; hän kyllä ymmärtäisi panna arvoa Vuorelan puuhiin saada
ainoa perillisensä säilytetyksi tälle kotiseudulle ja tekisi asian
hyväksi omasta puolestaan minkä suinkin voisi.

Sentähden ajoi Vuorela varmalla mielellä vanhaan pappilaan.

Hänen sinne tullessaan oli rovasti parhaillaan puutarhatyössä.
Päälaella oli hänellä musta ympyriäinen myssy. Sen alta hänen harmaat,
lempeät hapsensa putosivat suorissa suortuvissa olkapäitten tasalle.

Hän oli ahkerassa puuhassa: kesän kukoistaneitten, nyt jo lakastuvien
ruusukasvien juuret oli talveksi saatava ylös. Ukko penkoi itse myyränä
mullassa, ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt siihen.

Vuorelan huomattuansa rovasti katsahti häneen ystävällisesti, ja hänen
tuuheat harmaat silmäkulmansa nousivat keskelle otsaa.

--Vai Vuorelan isäntäkö se on?--ja ne laskeutuivat taas, kun hän käydä
hynkkäsi lähemmäksi.

--No vai Vuorela,--terve tulemastas, vanha ystävä! Onhan sinulla
asioitakin--he-he,--et ilman sitä olisi liikkeelle lähtenyt vanhaa
rovastia tervehtimään,--kyllä, kyllä sinun tiedän.--Jaa, jaa, käypä
sisään, käypä sisään. Tässä kukkia olen nostellut, että on selkärankani
katketa, niin, niin,--käy sisään vaan!--Ja hän saattoi Vuorelan
sisälle, istutti hänet keskelle kanslian suurta puusohvaa ja rupesi
piippuja valikoimaan.

Ja Vuorelan mieli lämpeni rovastin ystävyydestä. Ehkä hän olikin
liiaksi surrut kaikkea sitä, mitä oli viime aikoina tapahtunut. Tämä
vanha kunnon rovasti, olihan hänkin sentään ikuisilla siteillä tänne
kiintynyt, vaikka hänen viljavainionsa oli henkinen. Miksi ei Heikki
voisi hänen jälkiään kunnialla seurata ja samalla lailla kiintyä?

--No Heikki se pyrkii jälleen Helsinkiin, aloitti Vuorela, sitten kuin
he olivat ensin vähän muusta jutelleet.

--Vai Helsinkiin, sanoi rovasti,--no niin, niin, sen saatoin
arvatakin.--Ja sinä, Vuorela, mitä sinä siihen sanot?

--En rupea häntä väkisin täällä pitämään; olen ajatellut, että lukekoon
papiksi!--

--Hm, pani rovasti;--papiksi.--Ja onko pojalla juuri papiksi halua?

Rovasti oli siis unohtanut, että kerran oli itse samaa puhunut.

Sitä kysymystä ei Vuorelan isäntä ymmärtänyt. Sentähden rovasti selitti
paremmin:

--Katsopas, Vuorela--suuri hengellinen kutsumus on tarpeen sille, joka
meidän päivinämme tahtoo papiksi ruveta,--semmoinen sisällinen halu,
joka yksin voi antaa voimaa sielunpaimenen vaikean viran täyttämiseen.
En sano mitään pojastasi. Voi olla, että hän on hyvinkin sopiva.--Voi
olla; miksei!--Minä vain kysyn, onko se poikasi oman vapaan tahdon
vaali?

--Mitäpä pojalla vastaankaan olisi, sanoi vain Vuorela. Hän ei
sittenkään käsittänyt rovastin puhetta kutsumuksesta ja halusta. Kellä
ei olisi halua siunausta tuottavaan toimeen, semmoiseen, jossa rovasti
oli harmaantunut! Kuka ei ylpeillen tuntisi kutsumusta tämmöiseen
virkaan!--Ja jos ei tuntisi, niin milläpä varoilla Heikki olisi ostanut
itsensä vapaaksi siitä työstä, jonka Vuorela katsoi hänen tehtäväkseen!

Rovasti ja Vuorela eivät ymmärtäneet toisiansa tässä asiassa.

Sen vain rovasti selvään vainusi, että isän ja pojan tahto oli mennyt
vastakkain.

--Ja olen ajatellut, sanoi Vuorela vähän arastellen,--että Heikkini
saisi papintutkinnon suoritettuaan jäädä tänne rovastin apulaiseksi.

Mutta ennenkuin rovasti ennätti vastata, tuli ruustinna ovesta
sisälle.--Hän puhui huonoa suomea, mutta teki kuitenkin parastaan.
Nähtyään Vuorelan hän ojensi iloisesti kättä tervehdykseksi.

--No Vuorela, nyt me kohta pite sano kaikki hyvesti, hän sanoi:--
rovasti on nyt hakenut ittens toiseen paikkaan, kaukana teelte.--

Vuorela katsahti kysyvästi rovastiin.--Ei voinut ruustinna totta puhua.

Ja rovasti näytti vähän hämmentyvän. Hän tunsi koko olemuksessaan
Vuorelan kysymyksen raskaan painon.

Vasta ruustinnan mentyä hän rupesi selittelemään:

--Niin, niin, katsos Vuorela,--en olisi koskaan omasta puolestani
muuanne halunnut. Mutta ei auta. En ole yksinäinen. Olen perheellinen
mies, ja minulla on paljon lapsia. Tuloni suurenevat uudessa paikassa
lähes tuhannella vuosittain. Ymmärräthän, että minun täytyy katsoa
myöskin perheeni etua; en voi ajatella ainoastaan seurakuntaani. Vaimo
ja lapset ennen kaikkea!--Jaa, jaa, se on tietty: suurella kaipauksella
tulen aina muistelemaan tätä pappilaa, joka on minulle kuin kotoni--ja
teitä kaikkia seurakuntalaisiani--sinua, Vuorela!

Ja kyynel kiertyi vanhan rovastin silmään.

Mutta Vuorela nousi nopeasti, sanoi jäähyväiset ja lähti.

Kotimatkalla hän yhdytti jalkamiehen. Se oli ankara vanhan kansan
körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä--entisiltä ajoilta; sillä viime
aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan.

--Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi
Vuorela kuivasti.

Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen.

Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa. Mutta sitten käänsi
puheensa ihan äkkiä kohti sitä asiaa, joka oli heidät muinoin
toisistaan erottanut. Hän oli kuullut, että Heikki jättää Vuorelan.

--Etkö ole tyytyväinen poikaasi? Onhan hän ylioppilas, lukenut herra!--

--Jaa, jaa, niin on, huokaisi Vuorela.

Mutta körttiläinen katsoi häntä nyt pitkään ja entistä ystävällisemmin.

--Minunkin on jo poikani täysi-ikäinen, sanoi hän.--Semmoinen maamoukka
se vain on, kun olen pitänyt häntä erillään kaikista maailman
kouluista; eikä ole syytä moittia, sillä hyvästi näkyy jatkavan
mitä vähiä olen täällä aloitellut. Et uskonut sinä vanhaa
körttiläis-Kustaata, kun laitoit lapsesi maailmalle!

--Tiedäthän, että rovastimme oli minut siihen saanut, sanoi Vuorela.--
Hänen luotansa juuri tulenkin.

--Ja mitä sanoo rovasti nyt?

--Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois.--

--Soo, vai muuttaa rovastimme!

Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan:

--Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut
maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin.
Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi
tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Mutta fariseukset ovat
sinulle puhuneet kauniita sanoja, ja sinä olet heitä uskonut.
Löysäläisten puheita se on se uusi oppi isänmaasta--yksiä tukkiaikain
villityksiä. Mutta teoistansa heidän oppinsa tunnetaan. Sinne meni
kansakoulunopettajamme, ja sinne menee nyt rovastimmekin, ja niin ne
lähtevät omatkin miehemme, kun vain oppia saavat, mikä minnekin uuteen
maailmaan kultaa hakemaan.

Siihen jäi heidän puheensa hetkeksi. Mutta sitten körttiläinen sanoi:

--Yksinkö jäät nyt kasvattityttösi Liisan kanssa? Ja lisäsi jonkin ajan
kuluttua:

--Minun poikani, Juho, on voimakas maamyyrä,--ja hänen luontonsa on
hiljainen ja siveä.

Ja sitten oli körttiläisen erottava omille teilleen. He puristivat
ystävällisesti toistensa kättä. Vanhoja ystävyksiä olivat molemmat, ja
vuorelaisten sukuja oli körttiläis-Kustaa.

       *       *       *       *       *

Sitten tuli syksy, tuulinen ja lokainen. Muutamassa päivässä oli myrsky
repinyt melkein kaikki kellastuneet lehdet puista. Ne, jotka vielä
pysyivät kiinni, läpättivät hirveästi. Mutta vihdoin nekin väsyivät,
kuivuivat ja putosivat. Siellä alhaalla oli viimeinen epätoivoinen
kamppaus käynnissä. Kaikki entiset kesäajan toverit olivat koossa,
suuressa rauhattomassa joukossa. Kahisten ja kohisten ne töytäisivät
eteenpäin joukossa. Kahisten ja kolokaista tietä,--jotkut hajosivat
pyöriskellen sinne tänne. Tuuli ulisi ja vinkui puitten alastomissa
oksissa.

Vuorelan vanha isäntä oli puhunut kauan Heikin kanssa. Lopuksi hän oli
vain sanonut:--Välimme on nyt selvä; sinä olet täysikäinen, tee miten
tahdot!

Heikki ei ollut malttanut kuunnellakaan isän selvityksiä
taloudellisista asioista. Hän oli tyytyväinen siihen mitä isä sanoi
voivansa hänelle antaa.--

Kaikki muu, mistä isä puhui--perintö-oikeus ja syytingille-myynti--se
ei kuulunut Heikkiin. Kun isä oli lopettanut, tarttui Heikki
kiitollisena hänen käteensä.

Mutta Vuorela katsoi poikaansa kolkosti silmiin eikä sanonut sanaakaan.

Ja niin Heikki sitten lähti.

Ja se lähtöpäivä oli taas tyyni ja pilvetön kesken näitä syysmyrskyjä.
Hiljaa ja sanaa sanomatta toimitettiin sen päivän ilta-askareet. Liisa
niinkuin ennenkin tarkasteli piikain toimia navetassa. Niinkuin ennen
hän kulki pihan yli, kädet vyötärysten kohdalla päällekkäin, niinkuin
ennen lampaat hänelle määkivät tarhan aidan takaa ja niinkuin ennen
paistoi iltaan kallistuva päivä, kultaan pyyhkäisten pihaisen
kämärikön, kuistin penkille ja siitä eteisen suureen, punertavaan
oveen, jota ei koskaan suljettu.

Se ovi oli kesäisin aina auki, öin päivin. Ja aina oli sen edessä ollut
talonväen istuinpaikka. Siinä sen tienoilla olivat Heikkikin ja Liisa
lapsuutensa päivinä kieppuneet ja leikkineet. Ei sitä milloinkaan
suljettu.

Mutta tänä iltana, kun Liisa iltatöitten päätyttyä kulki siitä, hän
pysähtyi ja tuli ajatelleeksi, että jos hyvinkin sulkisi.

Hän liikutti sitä.

Ovi narahti kummasti eikä tahtonut siirtyä. Sen täytyi. Omituinen varjo
juoksi kuistin sillalla, joka ei semmoista ties kuinka pitkään ollut
tuntenut,--ja ovi vinkui surullisesti, kunnes sen sävel sulkeutuessa
kohosi korkeaksi ja loppui kimakasti kiljahtaen.

Silloin painui ensi kerran Liisan pää, ja hillitön itku kuului kulkevan
eteisestä tupaan.

Kun piiat illemmalla tulivat pihan yli, he pysähtyivät yht'aikaa--mutta
alkoivat kohta taas astua, sillä eihän mitään ollut muuta tapahtunut
kuin että ovi oli kiinni.

Manu tuli viimeiseksi pihan yli. Silloin oli jo pimeä. Hän ei huomannut
ovea, ennenkuin oli lyömässä siihen otsansa. Ja siitä hän säikähtyi
niin, että hänen täytyi painaa kädellään sydänalaan.



V.

Heikin silmät olivat vettyneet, kun hän hyvästeli Liisaa.

Miksi he ottivat niin juhlalliselta kannalta Heikin lähdön, kotolaiset?

Koettihan Heikki monta kertaa puhua iloisesti ja kevyesti, kääntää
kaikki leikiksi, mutta isä ja Liisa seisoivat mykkinä hänen edessään ja
totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys ikuisesta erosta. He eivät
ottaneet korviinsa mitä Heikki heille jo useasti oli sanonut, ettei
hänen tarkoituksensa suinkaan ollut iäksi lähteä.

Mutta ihan lähtiessä oli Heikkikin tuntenut jotakin repeytyvän tämän
eron takia.

Erittäinkin herätti Liisa hänessä sääliä. Oli jotakin niin tottumatonta
ja kömpelöä Liisan tavassa hillitä suruansa ja estää itkunpurskahdusta.
Ei Heikki ollut koskaan häntä semmoisena nähnyt.

Ja nyt kotoisista seuduista vieraammille maille päästyään hän näki
itsensäkin aivan toisenlaisena. Hänen oma olentonsa näkyi hänelle aivan
kuin ulkoapäin. Ja hänelle selvisi samassa koko hänen suhteensa
kotiin;--selvisi, miksi häntä niin välttämättä oli tahdottu jäämään;--
selvisi, mitä kaikkea hän oli siellä vaikuttanut, miten hän oli
sivistänyt ympäristöänsä, herättänyt muissa halun ajattelemiseen ja
henkiseen pyrkimiseen. Ilman mitään ponnistuksia,--vain olemalla heidän
keskuudessaan ja heidän vertaisenaan. Ja selvisi vielä, että isän
sijassa hän olisi jyrkästi kieltänyt poikaansa lähtemästä kotoa ja
sanonut:

Sinä olet meidän, sinä olet kasvanut kiinni kotopihan turpeeseen, sinä
et saa lähteä, sinun käy onnettomasti, jos lähdet, sillä salainen
kirous tulee sinua seuraamaan kaikkialla!--

Mutta kaikki oli näin vain heidän kannaltansa, heidän pienen maailmansa
kannalta. Kohta alkaa se suuri vieras maailma, joka ei tunne Vuorelan
taloa eikä ymmärrä sen kotoisuutta. Siellä näyttää kaikki toiselta.

Mitähän ne sanoisivatkaan kotona, jos Heikki vieläkin palaisi takaisin!
Sillä olihan hän oikeastaan lähtenyt asiaa perille asti ajattelematta.
--Jos hän nyt käännyttäisi tuon eteenpäin lönkkäävän tiedottoman
hevoskaakin tässä paikassa tai tuolla noitten pehkojen luona,--ja
antaisi juosta kotiin päin! Kyllä he ilostuisivat kaikki, isä ja Liisa
--hän varmaankin itkisi ilosta,--ja Heikki itse kulkisi pitkät ajat ilo
sydämessä, kävisi ikäänkuin uudelleen tervehtimässä kaikkia paikkoja,
sitäkin koivua siellä kotiniityn ojan reunalla.----

Pehkojen luona Heikki pysäyttikin hevosen.

Renkipoika katsoi häneen kysyvästi.

Ja Heikki pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmiänsä poistaakseen
kasvoihin nousseen voimakkaan punan, antoi ohjakset renkipojalle ja
käski ajamaan eteenpäin.

Niemelän talon ohitse ajettaessa seisoi Niemeläinen keskellä pihamaata.
Hän tunsi Heikin kaukaa, näytti nostavan lakkiansa ja heiluttavan sitä
hyvästiksi, suu naurussa.

Nyt vasta oli Heikille selvää, ettei mistään paluusta voinut enää olla
kysymystäkään.

Mutta ympäristö alkoi tuntua sitä kolkommalta.

Kun sitten oma hevonen oli vaihdettava kyytihevoseen ja kun oma hevonen
lähti hynttäisemään tutulle kotimatkalle ja renkipoika viimeisen kerran
katsahti taaksensa, silloin Heikistä tuntui niin yksinäiseltä ja
surulliselta, että hän olisi ollut valmis itkuun purskahtamaan--
niinkuin lapsi.

Miten kummallisia nämä tunteet olivatkaan! Vain pari vuotta sitten hän
oli samaa tietä matkustanut,--ei silloin ollut näin oudolta tuntunut,
näin vierailta kaikki seudut ja näin kylmiltä kaikki ihmiset, joita
matkalla tapasi. Oliko hän jo ennättänyt kotonaan niin muuttua, niin
vieroittua kaikesta, mikä oli kodon ulkopuolella, niin hennostua? Missä
oli se uhkamielisyys, se itsetietoinen arvostelu, jolla hän ennen oli
tottunut jokaista vastaantulijaa kohtaamaan?

Miksi hän rautatieasemalla, johon hänen pitkä hevosmatkansa vihdoin
päättyi, tunsi omituista loukkaantumista siitä, että kaikki siellä
kulkivat kylmästi, tervehtimättä ohitse, että he eivät olleet ikäänkuin
huomaavinaankaan häntä, että hän ei näyttänyt merkitsevän heidän
silmissään mitään?

Miksi tuon kylmän virallisuuden keskellä, joksi sekä ihmiset että olot
täällä olivat muodostuneet, hän, Heikki, suruineen tuntui niin
sanomattoman mitättömältä. Hänestä näytti melkein naurettavalta, että
hän oli ollenkaan huolehtinut omista asioistaan, että hän oli ollenkaan
asettanut itselleen kysymystä siitä, tekikö hän siinä tai tuossa
asiassa oikein vai väärin. Mitä merkitsi hänen vaivansa ja surunsa
tässä liikkeen maailmassa, jossa veturit viheltäen suhkaisivat
edestakaisin, jossa rautatie kiskoineen katosi, ikäänkuin selitystä
salaten, tuntemattomaan kaukaisuuteen,--eikä ainoastaan Heikki, vaan
isä, Liisa ja koko koto ruokakelloineen ja kaivonvipuineen.----

Ja miksi vihdoin täällä kaikki tuntuu menevän niinkuin sekaisin? Mikä
oli kotona jo valmiiksi ajateltua, se täällä esiintyy uudestaan
kysymyksenä. Mitä piti kotona tärkeänä, mihin oli pannut paljon huolta
ja minkä vihdoin sai vaivoin kootuksi, se kadottaa tärkeytensä ja
merkityksensä ja tulee kuin irti temmatuksi maasta, jossa se on
kasvanut. Kaikki kotoinen tyyni selvyys särkyy levottomaan hälinään.

Ei ole aikaa mitään hienoa sydämenasiaa ajatella, ei ole aikaa päästä
mistään täysin selville. Täällä on kaikkialla tointa ja kiirettä,--
täytyy vain katsoa, että seuraa mukana.

Ja Heikistä tuntuu kuin jotakin aloitettua olisi jäänyt
keskeneräiseksi,--kuin olisi pakko jättää jotain tärkeätä lopettamatta
ja ryhtyä uuteen, josta ei vielä tiennyt mitä se olikaan.

Epätoivoinen neuvottomuus hiipii sydämeen.

Kunpa nyt olisi jossakin yksinäisessä paikassa, kaukana täältä
tuntemattomien, virallisten ihmisten keskuudesta--jollakin kotoisella,
päivänpaisteisella penkereellä, josta kuulisi lampaankellon kalinaa ja
jossa tuulenhenki viileästi liikuttaisi lepänoksaa!----

Mutta samassa matkustajajuna vauhtiaan hiljentäen jo lähenee. Herra
Jumala, onko se jo tuossa!--Nytkö!

Lämmittäjä vääntää pysähdyspyörää ja veturinkuljettaja, katsahtaen
tunteettomasti koneittensa keskeltä ulos, päästää sohisevan ja
sihisevän höyrytulvan veturin alle, joka nyt uiden höyryissänsä vyöryy
asemasillan eteen.

Kello rämähtää asemahuoneen seinällä.

Se ihan repäisee sydäntä.

Vilvoittelemaan tulleet matkustajat hyökkäävät jälleen vaunuihinsa, ja
kaikki on taas valmiina matkan jatkamiseen.

Mutta kun juna viheltää ja lähtee liikkeelle, vavahtaa Heikissä outo
tunne: nyt on siis kaikki ratkaistu ja päätetty. Ilman että Heikin oli
tarvinnut tuntea viimeisen kamppauksen katkeruutta. Ei ole mitään
mahdollisuutta enää käännyttää tätä hepoa takaisin kesken taipaletta,
kun se jo jyskyttäen pyöriänsä kiitää hihkaisten eteenpäin. Se vie
mennessään kuin luonnon välttämättömyyttä mukanansa. Se se on
ratkaissut kaiken, koko Heikin kohtalon, ei Heikki itse mitään. Sillä
kun hän osti lippua, tunki joku toinen siellä takana häntä eteenpäin:
hänen piti ostaa lippu mitä pikimmin, eikä hän ennättänyt muuta
ajatellakaan kuin että saisi rahat pian luetuksi. Ja kun hän nousi
asemasillalta junavaunuun, niin hänen piti kiiruhtaa, ettei jäisi,--
niinkuin kaikki muutkin kiirehtivät. Eikä hän noussut vaunuun suinkaan
sen vuoksi, että olisi varmasti päättänyt lähteä.

Juna päätti hänen puolestansa.

Oh, kuinka sydän saattoi sykähtää!

Oli jotakin peloittavaa tuossa sykähdyksessä,--niinkuin olisi syössyt
suinpäin alas joltakin turvalliselta paikalta pimeään, tiedottomaan
syvyyteen.

Ja Heikki koetti olla ajattelematta, jottei sydän enää noin sykähtäisi.
Hän kietoutui jälleen kotoisiin muistoihin, piti ne väkisin luonaan, ja
hän iloitsi, kun sai ne viihtymään.--Siinä oli hänen edessään jälleen
kotoinen kämärikkö ja Liisa tulemassa pihan yli--ja niityn koivu
sammuvan päivänsäteen keltaisessa paisteessa.

Mistä tämä epätoivoinen alakuloisuus juuri silloin, kun on
pääsemäisillään toiveiden perille,--alakuloisuus, joka jäytää sydäntä
ja tahtoo pusertaa silmiin aiheetonta itkua?

       *       *       *       *       *

Pääradan asemalla tuli junaan ylioppilaita. Lukukausi oli alkanut.

Joukossa oli useita Heikin tuttavia--vaikk'ei yhtään aivan läheistä.

Mutta kuinka sanomattomasti he kaikki olivat Heikin silmissä
muuttuneet!

Ja Heikki kun oli luullut, että ainoastaan hän oli ollut muutoksen
alaisena ja uskoton Snellmanin aatteelle--vähitellen sen jättänyt ja
vajonnut jokapäiväisyyteen!

Hän oli odottanut kuulevansa ihan toisia ajatuksia ja puheita kuin mitä
nyt kuuli.

Tosin he vielä taisivat puhua Snellmanista yhtä suurella
innostuksella,--mutta eivät ruvenneet puhumaan omin ehdoin,--vasta
sitten, kun Heikki oli puheen sinnepäin kääntänyt.--Ja mieluummin he
sittenkin puhuivat vain niistä tappioista, joita vastustajat olivat
kärsineet,--siitä, miten he olivat kukistaneet ja musertaneet nuo
poloiset, jotka nyt vain valitustaan ruikuttivat Suomen rannikon
kuivilla kallionkielekkeillä. Snellmanin aate ei enää värittänyt
kaikkia heidän ajatuksiaan, kuten ennen. Useista asioista he saattoivat
puhua niinkuin Snellmania ei olisi koskaan olemassakaan ollut--aivan
toiselta, kevyemmältä kannalta. Ja kun Heikki heille muistutti, he
kävivät miettiväisiksi tai koettivat sitä epäonnistuneesti sovittaa
ennen sanottuun. Useat heistä saattoivat juoda punssia,--noin vain
juodakseen, ei ollenkaan itsensä innostuttamiseksi, ja aivan
ulkopuolella kaikkea Snellmanin aatetta. Ja ilotuulelle päästyään he
antautuivat puhumaan puutaheinää tai saattoivat nauraa naamansa
punaiseksi ja hajalle joillekin puoleksi sopimattomille pilapuheille.--

Kunpa olisi tavannut jonkun paremman, läheisemmän tutun!

Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen
tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin;
myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin.

Hän tervehti melkein syleillen ja oli kysymyksineen paikalla keskellä
toisen sisäisintä maailmaa. Hän oli jo naimisissa ja hänen pieni
vaimolyllerönsä oli yhtä iloinen kuin hänkin. Hänellä oli--tai
paremmin:--heillä oli pieni asioimisto jossakin Helsingin laidassa.
Toimeentulo oli niukka, juuri hengissä pysyivät, mutta iloa ja
ystävyyttä reunojen yli ja kaikkialle.

Hän puhui naurunsekaisesti, kovalla äänellä, ja siirtyi pian toisesta
asiasta toiseen, viipyen kussakin vain sen verran, että sai parilla
sanalla käväistyksi, niinkuin merkin pannakseen, että tuosta ja tuosta
olen jo puhunut. Ja sanoessaan jotakin hän jo näytti ajattelevan mitä
sitten sanoisi.

Mutta nyt hän keskeytti äkkiä puhetulvansa, katsahti pitkään Heikkiä--
ihan silmiin: "Kuulehan Heikki, et sinä ole oikein hyvilläsi!"--

Mutta Heikki ei tuntenut halua tehdä hänelle tiliä suruistansa. Sillä
vaikka Eemil saattoikin muuttaa kasvonsa aivan totisiksi, rypistää
hienostaan silmäkulmansa ja näyttää huolestuneelta, oli hänen äänessään
ja koko olemuksessaan hienon hienoa epäkunnioitusta toisen suruja
kohtaan, niinkuin hän ei olisi ottanut uskoakseen valittajan tilan
auttamattomuutta tai voinut edes perin pohjin käsittää hänen
kärsimyksiänsä.

Juuri tämä Eemil oli yksi niistä, jotka Snellmanin juhlassa olivat
istuneet nurkassa ja pilkanneet muiden innostusta.

Ja Heikkiin oli siitä asti jäänyt häntä vastaan pieni hama sydämeen.

Tahallaan Heikki käänsi puheen silloiseen aineeseen,--nähdäkseen,
vieläkö Eemil oli samaa mieltä. Mutta kun hän vain mainitsi Snellmanin,
sanoi Eemil heti:

--Oh, vieläkö sinä niissä elät!

Eikä aavistanut kuinka Heikissä kiehahti. Heikki viivytti vähän
vastaustaan.

--Hänen oppinsa on painunut minuun niin syvälle, että tulen ikäni siinä
elämään. Hän on yhäkin ihanteeni; hän oli suurempi kuin yksikään
suomalainen. Hänen kengännauhojansa ei ole vielä kukaan kelvollinen
päästämään!

--Hm, pani Eemil.--Ihailenhan minäkin Snellmanin herätystä enkä kiellä
hänen vaikutuksensa laajuutta. Mutta häntä itseänsä en pidä muuna kuin
tavallisena rehellisenä työmiehenä meidän muiden rinnalla.

Eemil ei siis ainoastaan ollut samaa mieltä, vaan oli vielä
kehittynytkin kannassaan.

--Sinä tarkoitat, sanoi Heikki ivallisesti, että olemme kaikki
yhdenarvoiset "Herramme ja Jumalamme" edessä.

--Juuri niin, kiirehti Eemil myöntämään.--Meidän pitäisi vain
keskenämmekin pitää toisiamme yhdenarvoisina eikä vain "Herramme ja
Jumalamme" edessä.

Heikkiä melkein raivostutti tämä Eemilin puhe. Mistä hän oli semmoisia
oppinut? Olihan Heikki niin pitkän ajattelemisen, niin monen
epäselvyyden ja kärsimyksen perästä tullut aivan samaan päätökseen.
Sanoihan Eemil juuri sen, mitä Heikki oli tällä omalla sydämellään
tuntenut katsoessaan renkiä silmiin siellä maalla. Kun Heikki oli juuri
päättänyt ruveta toisin ajattelemaan, niin nyt Eemil olisi taas
sinnepäin.--

--Ethän voi kieltää erotusta ihmisten välillä mitä tulee heidän
kykyynsä, heidän sisälliseen voimaansa, hengen lahjoihin! sanoi Heikki
taas yhtä ivallisesti.

--Kyllä kiellän, pani Eemil varmasti. Kyvyt saattavat olla erilaiset.
Mutta se erilaisuus ei meitä vielä erottaisi. Meitä erottaa muiden
ulkoapäin tuleva arvonanto. Maailma hurraa kullanlöytäjälle siksi, että
kulta kiiltää, mutta unohtaa mustan metallin kaivajan.--Minä en voi
pitää itseäni ja suurinta osaa lähimmäisistäni vähempikykyisenä
laumana, jonka yläpuolella seisoisivat jotkin suurempikykyiset olennot.
Minun täytyy pitää kaikkia ihmisiä juuri henkisesti yhdenarvoisina
voidakseni harrastaa yhteiskunnallista yhdenarvoisuutta. Me emme voi
olla sosialisteja ainoastaan aineellisesti. Sitä paitsi, kuten itse
sanoit, se on vanhimpia jumalallisia käskyjä ihmisille.

--Mutta ethän voi asettaa Snellmania, Suomen suurta nostajaa,
esimerkiksi jonkun nurkkakirjurin arvoiseksi!

--Katsos, sinä unohdat, sanoi Eemil, että jos Snellman nosti Suomen,
niin Suomi oli kumminkin se, joka nousi. Meitä pettää se, että työn
tulokset ovat useimmiten niin erilaiset. Mutta tulokset muodostuvat
usein riippumatta työntekijästä. Niihin yhtyy aina ja ihan huomaamatta
hiljaisuudessa tehty edeltäjäin työ, josta aikalaiset eivät mitään
tiedä. He nostavat hänet pilviin niinkuin hänestä yksin olisi kaikki
alkunsa saanut. Mutta hänen persoonallinen työnsä ei sittenkään ole sen
suurempi kuin tavallisen rehellisen työmiehen.

Heikki ei enää jatkanut kysymyksiänsä, ja Eemil rupesi puhumaan muista
asioista. Kertoi siitä uudesta keksinnöstä, jota sanottiin telefoniksi
ja joka oli jo otettu käytäntöön Helsingissäkin siellä täällä.

Hän oli hyvin innoissaan siitä ja antoi sille niin suuren merkityksen,
että luuli sen mullistavan koko maailman.

--On sentään omituista, sanoi hän, ajatella tätä puhelinkonetta
tulevaisuudessa niin laajalle levinneenä, että esimerkiksi
yksityisetkin voivat sitä käyttää keskenänsä. Ajatteles, että se tulisi
käytäntöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin
telegrafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa,
tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi,
vähimmänkin ajatuksen perille viejäksi,--ja että sitä voisi käyttää
pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat
ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä
vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö
luule, että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin,--kohti sen eheytymistä ja
kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen
häviäisivät. Sillä aivan huomaamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, ne
yhtyisivät kolmanteen, neljänteen,--ihmisten välille rakentuisi
kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierovan
suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.----Ja Eemil keskeytti
puheensa, katsahti Heikkiin ja nauroi.

Hänen oli lähdettävä junasta, joka juuri tuli asemalle.

Ei sanaakaan Heikin maallaolosta ja nykyisestä matkasta! Oliko Eemilkin
unohtanut.

Kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta Eemil näytti tavatessaan vaimonsa
asemasillalla. Mutta kuinka kuvaavaa hänelle samalla oli, että hän jo
näin nuorena oli naimisissa, ettei hän ollut pelännyt avioliiton
proosaa.

Hän ei varmaankaan tiennyt mistään suruharsoista, joitten läpi piti
kaikki nähdä.

Ja hänen teoriansa sitten! Olihan aivan selvä mitä hän oikeastaan
ajatteli: olkaamme kaikki vain näin iloisia ja tyytyväisiä kuin
minäkin, kaikki tehdä napostelkaamme pikku töitämme,--kyllä yhteiset
asiamme vihdoin eduksemme kääntyvät. Edisonin uudet keksinnöt sen
tekevät. Ne yhdistävät meidät maailmankokonaisuudeksi--ilman mitään
deklamatsioneja meidän puoleltamme!

Mutta Eemil oli varmaan pikkusielu!

Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin ne tyytyvät.

Hän ei voi ymmärtää, että noin luotu maailmankokonaisuus ei voi koskaan
ihmissydäntä tyydyttää.

Ihmissydän tahtoo itse toteuttaa aatteensa, sen täytyy tietää, että
toteutuva aate on seuraus sen omasta työstä, sen oman veren sykinnästä.

Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy
pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin
ystävyydentunteisiin,--jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta,
--kansan rakkautta, koko maailman rakkautta!--

Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin
paljon korkeammalle kaikkia muita.

Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta. Hän kuului
ihan toisiin piireihin.

Heikki odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi tavata jonkun niistä
valituista, johtavista. Ne olivat varmaan pysyneet lujina.


Ja eräällä asemalla, jossa kaksi suurta rautatienhaaraa yhtyy ja jossa
juna pysähtyy pitkäksi aikaa, hän aivan odottamattaan tapasi Antin.
Heikki huomasi hänet ensiksi ravintolahuoneen perällä--viinapöydän
ääressä syömässä, palttoo auki hartioilla. Antti oli nähtävästi myöskin
matkalla Helsinkiin, pohjoisesta päin tulossa.--

Hän söi, niinkuin ainakin, kiireisesti ahmimalla, ja paineli tavan
takaa toisella kädellään luureunaisia silmälasejaan, jotka eivät
tahtoneet nenällä pysyä. Hänen italialainen ryövärihattunsa valtavine
liereineen, tumma, tuuhea tukkansa ja muuten kookas vartalonsa, hiukan
huolimaton ja hyvin leveäliikkeinen käytöksensä lienee vaikuttanut sen,
että hän sai syödä aivan rauhassa; muut matkustajat, jotka aiheuttivat
kyllä tungosta ja ahtautta, jättivät hänelle väljän sijan liikkua ja
mieluummin kiersivät kuin kurottivat kättään hänen editsensä.

Heikkikin, joka muuten palavasti halusi pian saada puhutella Anttia,
katsoi parhaaksi antaa hänen ensin syödä syötävänsä ennenkuin meni
tapaamaan.

--Terve mieheen! Kah, Heikkikö se on!--sanoi hän nielaistuaan viimeisen
palan, viskasi rahat myymäpöydälle ja jätti kaikki semmoisekseen:
veitsen voihin, olutlasin lautaselle ja lautasliinan rutistettuna
yhdeksi mykkyräksi pöydälle ruokien keskelle.

Heikki odotti jännityksellä, milloin Antti kysyisi hänen maallaolostaan
ja matkoistaan. Hän oli jo päättänyt, miten vastaisi. Hän sanoisi,
ettei hän suinkaan ole jättänyt maaseutua kokonaan, vaan että hän vain
tahtoo täydentää tietojansa.

Mutta Antti ei kysynyt mitään sinnepäinkään. Ihan kuin olisi unohtanut
koko asian. Hän puhui päinvastoin Heikin kanssa aivan niinkuin Heikki
olisi ollut täydellisesti oikeutettu matkustamaan Helsinkiin.

He alkoivat kävellä edestakaisin väkijoukossa.

Sitten Antti ehdotteli lasin punssia, ja he joivat.

Keskellä jäykkää ravintolahuonetta, jossa Heikki äsken vielä oli hukkua
ujouteensa, keskellä näitä vieraita, kylmiä ihmisiä, keskellä tätä
välinpitämätöntä, outoa hälinää rupesi Heikistä samassa tuntumaan
kodikkaalta. Antti kulki noiden kaikkien ohitse niin ylen varmasti,
puhui kovemmin kuin kukaan, nauroi ääneensä, vaikka sattui olemaan
hiljaisuus, ja katsoi vasten silmiä kaikkia, jotka häntä tarkastelivat.

Antin kanssa ollessa kaikki nuo tuntemattomat korkeat herrat, jotka
osaavat niin varmasti liikkua ja niin selvin ylemmyyden tiedoin katsoa
muita ihmisiä silmiin--nekin ikäänkuin kadottavat ylhäisen asemansa,
muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, joilla saattaa olla virheensä ja
naurettavat puolensa, joita voi vallan hyvin arvostella,--toisinaan
hiukan ivatenkin.

Ja Heikkikin ojentautui koko olennoltaan.

Niin oli kuin ensimmäisestä kädenpuristuksesta hän olisi saanut yleisen
luottamuksensa takaisin,--maailman luottamuksen häneen ja oman
luottamuksensa maailmaan.

Hän halveksi Eemiliä ja tämän porvarionnea.

He menivät asemasillalle.

Siellä Antti pysäytti Heikin, peräytyi hänestä pari askelta ja sanoi:

--No, Heikki?!

Mutta Heikin vastausta odottamatta hän jatkoi sitten matkaansa
junavaunuun. He istuutuivat ikkunan ääreen.

Antti rupesi aluksi vain ohikulkevia naisia tarkastamaan ja
arvostelemaan.

Kuinka hyvin Heikki ymmärsi tämänkin puolen Antissa! Hän saattoi noin
vain--tavattuaan parhaan toverinsa, ikäänkuin he olisivat olleet jo
kauan yhdessä!

--Katsopas, kun on hattu ihan kuin vene kumollaan--tuolla, ei--ei,
katso tuonnemmas,--tuo tuolla! sanoi Antti pakottaen Heikin päätä
vaununlasista ulos.

Ja sitten siellä oli toinen, jolla oli hyvin muhkea vartalo. Antti
kuvasi koko hänen olentonsa parilla sanalla ja lisäsi jotakin, jolle he
nauroivat ihan katketakseen.

Aina Antin mieliala tarttui Heikkiinkin. Antin vieressä Heikki pääsi
hengittämään siihen ilmakerrokseen, jostapäin Antti ympäristöään
katseli ja hallitsi, josta Antti aina suunnattoman keveästi lajitteli
ihmisiä ja nakkeli niitä omatekoisessa luokkajärjestelmässään.

Kylläpä oli pitkiä aikoja kulunut siitä kun Heikki viimeksi oli
nauranut.

Sitten juna vihelsi ja teki lähtöä.

Heikki heittäytyi istumaan Anttia vastapäätä ja tunsi, että tuo hänen
liikkeensä oli huoleton ja vapaa.

--Jaa-a Antti! Tässä minä nyt olen ja tämmöiseksi minä olen käynyt.
Mutta sinun pitää huomata, että maalla olen ollut puolitoista vuotta,--
ajatteles: puolitoista vuotta yksinäisyydessä!

Näin sanoessaan Heikki tunsi hämärästi joka sanalla haavoittavansa
kaukaista kotitaloa siellä muistojen maailmassa. Hän puhui Antille, ja
kotoinen kuva piti samalla häntä luonaan. Sanojensa välillä hän ennätti
olla siellä, kuulla isän jotakin puhuvan ja nähdä hänen panevan lakin
päähänsä ulos mennäkseen. Mutta niin oli aina Antin kanssa puhuessa,
ettei Heikki osannut sanoa aivan juuri sitä, mitä ajatteli ja tunsi,
vaan piti sovittaa sanat sen maailman henkeen, jossa Antti eli.

Antti katsahti häneen niinkuin olisi nyt vasta tullut muistaneeksi.

--Niin, niin, tosiaankin, sinähän olet ollut kotonasi.--No jaa, kyllä
se saattaa hyväksikin olla. Sitä suuremmalla voimalla ryhdyt nyt
jälleen asiaan.

Tietysti. Asiaan! Siihen yhteiseen suureen asiaan!

Antti oli siis todellakin unohtanut! Koko puhe oli siis ollut hetken
innostusta, jonka Heikki yksin oli ottanut täytenä totena. Antinkin
mielestä siis tosiasiaan voi ryhtyä vain Helsingissä.

Ja koko pitkä maallaolon aika rupesi samassa Heikistäkin näyttämään
vain joltakin väliajalta,--joltakin lomahetkeltä suuren elämäntyön
keskellä. Tuo Antti tuossa yhdisti ensi kädenpuristuksessa Heikin
entisyyden ja nykyisen hetken toisiinsa, solmi ne jälleen
yhtäjaksoiseksi ketjuksi. Ehkä oli järkeä sentään Heikinkin elämässä,
kokonaisuutta keskellä sitä suurta hajaannusta, jossa hän oli tuntenut
olevansa! Ja Antti se tämän kaiken rakensi--yhdessä hetkessä--yhdellä
sanalla!

Antti oli muuten sama kuin ennenkin, mutta hän vain toisinaan näytti
vaipuvan mietteisiinsä. Ja oli kummallisen harvapuheinen, hajamielinen.
Eikä tahtonut ollenkaan päästä niihin suuriin kysymyksiin.

--Jaa, jaa, nuo siunatut tädit! sanoi hän vihdoin ikäänkuin heräten
ajatuksistaan.--Tiedätkös, Heikki, mitä tässä on?--hän näytti suurta
matkalaukkuaan.--Neljä pulloa punssia, veikkoseni--käytettäväksi
virkistykseksi lomahetkinä, työn väliajoilla. Omakätisesti ovat tädit
sovittaneet ne tyystin kirjojen väliin. Neljä pulloa! Ja sitä paitsi
vielä evästykseksi varoitus: "Älä nyt sentään liiaksi juo!"--ha-ha-ha!

Ja Antti rupesi päästelemään matkalaukkunsa hihnoja.

--Näin matkalle ne ehkä riittänevät, hän sanoi vetäen sieltä esille
pullon hyvännäköistä ruotsalaista punssia.

--Ja meidän on tyytyminen tämmöiseen lasiin!

Hän oli varovasti nostanut irti tinapaperisen tötterön pullon suusta.

--Maljasi, Heikki!

He nauroivat yhdessä keksintöänsä ja joivat ja lähenivät toisiansa. Oli
niinkuin entinen toveruus olisi jälleen vironnut heidän suoniinsa.

Kuinka toinen, kuinka paljoa sydämellisempi oli Antin ääni, kun hän
kädellään pudistaen Heikkiä polvesta sanoi:

--No, Heikki, mitä sinulle nyt siis oikein kuuluu? Ja sitten Heikin
puhuessa pani tavan takaa: hm--hm--. Ja alkoi sitten itse puhua.

Antti puolestaan oli varma ja lujasti vakuuttunut kaikesta siitä mitä
puhui ja mitä tahtoi tehdä. Ja kaikki hänen aikeensa liikkuivat niin
selvissä, niin suurissa piirteissä, ettei mikään epäilyksen kuolettava
kysymys näyttänyt koskaan likellekään päässeen.

Nyt vasta oli Antti entisellään.

Niin suuri elämänhalu oli hänessä, niin voimakkaat olivat hänen
sanansa, että Heikki samassa tunsi itsensä aivan pieneksi hänen
rinnallaan, joksikin kummalliseksi olennoksi, jonka aina oli kuljettava
hienon hienojen surulankojen ympäröimänä, jotka hän yksin saattoi
huomata.

Oh, kun saisi kerran väkisin riistää hajalle tuon suruharson, joka esti
häntä selvästi eteensä näkemästä, kuten Antti näki!

Nyt hän tahtoi sen tehdä.

--Maljasi, Antti!

Ja se oli jo haihtumassa.

Se oli niin hienoa kudosta, että se tuntui hälvenevän yksin siitä
ajatuksesta, että siihen koskettaisiin.

Kaikki samassa muutti muotonsa ja värinsä. Mieli kohosi ennen
tuntemattomille aloille: näin hän ei ollut ties kuinka pitkiin aikoihin
asioita katsonut eikä nähnyt--eikä tuntenut, että maailmaa oli aivan
äärettömän pitkältä.

Mitä hän oikeastaan olikaan surrut? Hän oli kietoutunut jokapäiväisiin
pikkuseikkoihin, punninnut niitä ja selvitellyt, ja oli menehtyä
niitten paljouteen. Vuosikausia hän oli ollut niitten orjana.

Ja ne olivat hänestä tehneet merkitsemättömän; ujon luonteen, jota
jokainen saattoi ylenkatsoa tai ainakin olla huomaamatta.

Mutta Antin vieressä hän nyt tunsi aivan toista. Tunsi, että hänkin voi
elämästänsä jotain tehdä oman makunsa ja mielensä mukaista. Kerran vain
elämme! Miksi emme siis eläisi suurta, ihanaa, voimakasta elämää!

Pois nuo lukemattomat laskut ja punnitsemiset! Hengähdä, sydän,
hengähdä syvästi ja vapaudu pikkumaisuuksista!


Heikki alkoi kertoa Antille Eemilistä ja hänen teorioistaan. Antti ei
ottanut niitä edes totiselta kannalta, vaan nauroi joka sanalle.

--Saatpa nähdä, sanoi hän, kun tulet Helsinkiin, että niitä on paljon
Eemilejä. Niitä on vesonut viime aikoina joka taholla.--Ja monet meidän
parhaimmat miehemme ovat jättäneet entisen kantansa, laimistuneet ja
veltostuneet.

Antti mainitsi useampia.

--Mutta onhan se surkeata!--sanoi Heikki. Mitä ovat silloin merkinneet
kaikki heidän sanansa, heidän lupauksensa ja heidän valansa.

--Ttjah, sanoi Antti kohauttaen olkapäitään;--se ei todista muuta kuin
ettemme kaikki ole Snellmaneja. Onhan se muuten maailman meno. Niitä on
niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää
kiitospuheita. Jos he joutuvat itsekseen, vie heidät ensimmäinen
tuulahdus mukanaan, he unohtavat kaikki.

Heikki tunsi niinkuin pistosta näistä Antin sanoista. Mutta hän
iloitsi, että se koski jo menneisyyttä. Hän ei enää koskaan tekisi
itseänsä syypääksi semmoiseen. Nyt hän oli jälleen Antin ja toverien ja
maailman. Hän kuunteli innokkaasti joka sanaa, minkä Antti sanoi. Ja
Anttikin alkoi elpyä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin ennen
puhujalavalla.

--Turhaa on paheksia, ettei saa kaikkia aatteita yhdellä kertaa
upotetuksi tuohon suureen massaan. Joka paikassa kulkee edistyksen tie
siten, että massaa vievät eteenpäin jotkut harvat, niin sanotut
kansallissankarit. Massa pysyy aina kehityksessä näitä alempana.
Oikeastaan kaikki se, mitä me suurimman innostuksen aikana haaveksimme
toimeenpanevamme huomenna tai ylihuomenna, se kaikki voi olla
ainoastaan meidän tulevaisuutemme asia. Ei meidän tähtemme,--kyllähän
me olisimme valmiit,--vaan noitten tähden, jotka kulkevat perässä,
joitten silmät ensin ovat avattavat ennenkuin he näkevät.--Snellman on
vaikuttanut meihin. Ei ole varmaa, että hän on samaten vaikuttanut
muihin. Mutta hänen vaikutuksensa on ulotettava koko kansaan. Koko
kansa on saatava hereille, sivistykseen. Siinä on meidän elämämme työ.
Siinä on vielä monen Snellmanin elämäntyö.

Antti oli aivan innoissaan. Hän hengitti silloin aina kuuluvasti ja
vähän nenäänsä.

Kuinka oikeassa hän oli! Mitä hyötyä olisi siitä ollut, että Heikki
olisi jäänyt maalle vaikuttamaan kotoväkeen ja lähimpään ympäristöönsä.
Entäs koko muu Suomi! Ja Heikiltä oli voinut haihtua näin suuret
aatteet!

Näitä puhuessa kului pian se taival, joka vielä oli jäljellä
Helsinkiin.

Helsinkiin-tulon aika lähestyi. Palvelusmiehet sytyttelivät lamppuja
vaunuissa ja kulkunopeus tuntui yhä kiihtyvän.----

Mutta ennen tuloa Antti tunnusti Heikille olevansa--kihloissa. Tyttö
oli Heikille tuntematon.

Omituinen tyytyväisyyden hymy levisi Antin kasvoihin hänen tätä
sanoessaan.

Ja he joivat tytön maljan, kun Heikki oli liikuttuneena toivottanut
onnea.

Anttikin ajatteli avioliittoa!

Mutta kaikki, mitä Antti teki, oli kaunista ja suurta.

Heikki ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän niin ilostui Antin uutisesta.
Se lohdutti häntä niin kummallisesti ja herätti ajatuksia, joita hän
tuskin olisi uskaltanut itselleenkään tunnustaa.


Juna hihkaisi pitkän vihellyksen, ja niin jo tuikkivat tuolla lyhdyt
Töölönlahden yli.

Heikki, joka nyt astui Helsingin asemasillalle, oli uusi Heikki.

Punehtuneena punssista, ojentuneena koko olennoltaan hän tapasi Ollin,
joka oli tullut häntä vastaan.

Antti erosi ja meni menojansa.

Ollikin oli iloisella tuulella, nauroi kohti kurkkua ja syleili
vallattomasti Heikkiä väentungoksesta huolimatta.

Hänen seurassaan oli monta muuta Heikin tuttua.

Siinä oli tervehdyksiä ja kysymyksiä ja iloa ja ystävyyttä ja
kädenpuristuksia. Kaikki vierastus katosi, ja lämpimältä tuntui
pääkaupungin avara syli,--lupaavalta sen rauhaton räminä ja ihmisäänten
sotkuinen melu.



VI.

Jonkin kuukauden Helsingissä oltuaan Heikki alkoi huomata, että kaikki
täällä oli entisestään paljon muuttunut. Suomalaisen puolueen
johtavissa piireissä, ylioppilaitten kesken, kaduilla ja kokoussaleissa
elettiin entistä rauhallisemmin,--niinkuin tuosta kansaan
sulautumisesta ja lähestymisestä ei olisi koskaan mitään puhettakaan
ollut. Ihmisille näytti sillä välin ilmestyneen muita huolia ja puuhia.
Puhuttiin vain kunnallisista ja valtiollisista vaaleista ja
niitten tuloksista. Kansallisuuskysymyksen kärki oli poistunut
ylioppilaspiireistä, jossa sen merkkinä oli ollut sininen laulajalippu
ja heränneestä kansanrakkaudesta hurmaantunut mieli. Se oli siirtynyt
kunnallisen ja valtiollisen elämän aloille. Ja siellä se viritti aivan
uusia tulia. Siellä voitto tai tappio liikutti ihmisten aineellisen
edun kysymyksiä. Ja siellä jo hymyiltiin isällisesti kaikelle
poikamaiselle innostukselle ja aatteille. Sillä kysymys siellä ei ollut
semmoinen, että se olisi kaivannut innostusta tai aatteita. Se koski
ainoastaan tapaa, millä parhaiten saisi vastustajan kumotuksi ja
itsensä hänen sijalleen.

Ja ylioppilaat puolestaan näyttivät kyllästyneen kokouksiin,
yllyttelyihin ja puheisiin. He alkoivat ajatella velkojansa ja pyrkivät
sentähden pois luentosaleista leipäänsä ansaitsemaan mikä missäkin.
Hekin jo nauroivat innostusta ja aatteita:--kansan rakkaus--olihan se
kaunis aate,--mutta ei se elätä!

Oli vain muutamia siellä täällä, jotka jatkoivat vielä samaan henkeen,
pitivät innostuneita puheita ja joivat isänmaanmaljoja. He uskoivat,
että into vielä uudestaan viriää, ettei kaikki ole vielä sammunut. Ja
siinä toivossa he valvoivat öitä kuunnellen toisiansa ja ottaen
aamuauringon vastaan joka kerta niinkuin se olisi ensi kertaa noussut
heitä tervehtimään.----

Sitten oli semmoisia, jotka olivat ottaneet kaikki asiat ihan uudelta
kannalta. He eivät olleet niitä entisiä, jotka lauloivat innostuneina:
"Vi själva må förgätna dö som vagen i dess sjö!" He eivät olleet niitä,
jotka viis välittivät kaikesta yksilön sielunelämästä, kunhan yhteinen
asia vain meni eteenpäin. He tahtoivat löytää totuuden juuri sieluista.
Eivätkä he uskoneet, että sitä siellä ollenkaan on, jolleivät saaneet
sitä esille käsin tunnusteltavaksi. Ja sentähden he eivät säästäneet
yhtäkään tunnetta ihmisessä, vaan mielellään tunkeutuivat äärimmäisiin
inhimillisiin vaikuttimiin. Seuloivat näitä vaikuttimia ja sanoivat
itseään pessimisteiksi, kun eivät löytäneet mieleisiään. Sanoivat, että
kaikki näyttävät perustuvan egoismiin, itsekkyyteen. He olisivat
tahtoneet semmoisia, jotka olisivat perustuneet altruismiin. Eivätkä
sanoneet löytävänsä.

Ja yhteisestä asiasta he olivat vähän eri mieltä. Mutta rohkeimmat
tunnustivat suoraan olevansa kosmopoliitteja. He ottivat vähintäkään
arvelematta isänmaanrakkaudenkin epäilevän arvostelunsa alaiseksi.
Selittivät, että sekin on oikeastaan vain egoismia. Viittailivat
tällöin erityisiin valtiollisen ja kunnallisen elämän henkilöihin,
joitten toiminta osoitti, että isänmaan nimi on vain kaunistuksena
heidän vallanhimoisille pyrinnöilleen, maineen ja rikkauden
tavoittelulle.

       *       *       *       *       *

Olli, jonka kanssa Heikki joutui asumaan, oli tämmöisiä. Hänkin oli
niitä, jotka silloin Snellmanin juhlassa olivat syrjästä ivanneet
muiden innostusta.--Mutta hän oli kehittynyt toiseen suuntaan kuin
Eemil. Olli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään aatteista. Hän ei
uskonut mitään, ei aatteita eikä jumalia. Hän luki lääketiedettä ja
seurusteli toveriensa kanssa ravintoloissa. Joskus hän ei Heikkiä
nähnyt pitkiin aikoihin--kun oli joutunut pitemmille juomaretkille.

Mutta kummallisesti Heikki häneen kiintyi ensi hetkestä.

Eivät he, Heikki ja hän, missään kysymyksessä olleet yhtä mieltä
milloin Heikin onnistui saada hänet vähäksi aikaa kuuntelemaan. Ei
Heikki tahtonut saada hänelle mitään selitetyksi. Olli keskeytti aina
jo puoleen lauseeseen alituisella: kyllä, kyllä ymmärrän. Hän otti
liian kevyeltä kannalta kaiken, mitä Heikki sanoi.

Kun Heikki keskusteli Antin kanssa, sulivat he kokonaan toisiinsa. He
ottivat ja antoivat ajatuksia. Antti käsitti ja osasi omaksua ne
aatteet, jotka Heikki sai esille. Mutta samat aatteet, jotka näin
Anttiinkin vaikuttivat, otti Olli vastaan aivan jokapäiväisellä
arvostelun myminällä, katsahtamattakaan Heikkiin, ikäänkuin hänellä
olisi ollut heti käsillä kaikenlaisia painoja vaa'an toiseenkin päähän.

Ja siksi Heikiltä aina hänen seurassaan aivan kuin katkesi kesken
elokas ajatuksen lanka. Korkeista aatteiden ilmakerroksista hän putosi
keskelle käytännöllisen järjen selviä, mutta monimutkaisia polkuja. Hän
oli aivan vieras täällä. Ei voinut sanoa sitä eikä tätä. Ei tiennyt
mitään. Jokainen poikanulikka olisi voinut nolata hänet ja solmia hänen
omiin sanoihinsa. Hänen siipensä olivat kuin katkaistut. Hän ei voinut
kohota enää. Ja sanomaton tyhjyys levisi samassa ympärille.

Milloin Olli oli kotona, oli hänen tapana lukea maaten selällään
vuoteessansa--jalat ojona sängyn selustalla. Ja muutenkin hän
enimmäkseen virui vuoteellaan tappaakseen kalvavaa ikävää, josta hän
näytti aina kärsivän.

Semmoisena hän oli ivallisin. Hän laski usein kirjan alas mahallensa,
otti lasit nenältään, hieroi intohimoisesti silmiään ja kääntäen
päätänsä Heikkiin päin, joka luki pöydän ääressä ikkunan luona, sanoi
jotakin, jota oli kauan hautonut, jotakin ilkeätä, myrkyllistä, joka
karmi Heikin sydäntä.

Hegeliä ei Olli voinut ollenkaan kärsiä. Filosofeista hän voi suvaita
vain Schopenhaueria ja historioitsijoista vain Bucklea. Muuten hän
tunnusti oikeastaan vain luonnontieteilijät, oli darvinisti kiireestä
kantapäähän, luki Häckeliä ja Büchneriä. Ja Heikki oli varma siitä,
että Olli oli mennyt johtopäätöksissään pitemmälle kuin nämä. Sillä
Ollille ei riittänyt se, että ihminen on kehittynyt apinantapaisesta
olennosta, vaan hän väitti, ettei ihminen edes ole sanottavasti apinaa
kehittyneempi. Kaikki inhimilliset tunteet, hienoimmat ja jaloimmatkin,
hän selitti kummallisen aineellisesti, riippuviksi erinäisistä
fysiologisista edellytyksistä.

Heikin olisi tehnyt mieli sanoa, että isänmaallista tunnetta ei toki
apinoilla ole.--Mutta hän suorastaan pelkäsi Ollia siinä kohden. Olli
olisi ehkä nauranut hänelle vasten silmiä. Olli oli ennenkin pilkannut
isänmaallista innostusta. Ihmiset ovat kaikki samanlaiset; miksi
rakastaisi toisia enemmän kuin toisia? Hän sanoi, että se kaikki vie
kansalliseen itserakkauteen ja luo ihmisiin inhottavaa bismarckilaista
henkeä, semmoisiinkin pikkuherroihin kuin kansakoulunopettajat ovat. Ei
mitään hän inhonnut niinkuin virallista isänmaallisuutta. Ei edes
oikein voinut sulattaa isänmaallisia lauluja. Sanoi, että ne häneen
vaikuttavat niinkuin jonkinlainen urhoollisuuden kerskaus. Suurimmat
pelkurit ovat aina urhoollisia vain ajatuksissaan ja innostuvat vain
ajatuksistaan.

Kerran hän kuvasi Anttiakin suureksi pelkuriksi; pelkurimaisuus oli
Antin luonteen pääominaisuus, sanoi hän.

Heikki ei voinut kyllin ihmetellä tätä luonnekuvausta. Antti pelkuri!
Antti, joka katsoi kaikkien yli, joka oli rohkeus itse!

Mutta Olli selitti, että kaikki tuo ulkonainen menettely on vain tapa
peittää sisällistä pelkuruutta. Se on teeskentelyä alusta loppuun,--sen
tarkoituksena on häikäistä vähemmin tarkkasilmäisiä ihmisiä.

Mikä kumma vaikutus Ollilla olikaan Heikkiin! Hänen puheensa tuntui
sisältävän huutavaa vääryyttä Anttia kohtaan. Ja kumminkin Heikki tunsi
selvästi, että hänen oli mahdoton nostaa Anttia omissa silmissään
entiselle sijalle. Oli niinkuin jokin olisi takaa lyönyt Anttia polven
alle. Hänen miehekäs olentonsa lutistui ja notkahti alas. Ja
auttamattoman naurettavilta tuntuivat samassa kaikki hänen
korkealentoiset puheensa, hänen eteenpäin viittaava kätensä ja hänen
katseensa, joka oli silmäilevinään laajan isänmaan yli niinkuin olisi
pitänyt hallussaan koko sen tulevaisuuden ja onnen.

Antti, joka oli tehnyt koko Heikin elämän siksi, mikä se oli!

Oh, kuinka tunteettomasti, ilkeästi Olli tuossa kaikessa menettelee!

--Kun sinä noin arvostelet Anttia, sanoi Heikki,--olisipa hupaista
tietää mitä minusta sanot.

Olli katsoi kummastuen Heikkiin. Hän ihmetteli, että tuo oli voinut
Heikkiä loukata. Ja sentähden hän nauroi vastatessaan:

--Sinun olisi pitänyt syntyä naiseksi, Heikki.

Hän nousi, ojentihe, vihelteli jonkin aikaa ja lähti sitten ulos
kävelylle.


Naiseksi; niin juuri!

Jospa Olli tietäisi, kuinka paikalleen hän oli osunut!

Heikissä ei ollut edes sen verran miestä, että hän olisi osannut olla
yksin, irtautua Ollista.

Ollin mentyä alkoi tässä huoneessa kaikki tuntua vieraalta ja kylmältä.
Uh, jos täällä sairastuisi ja joutuisi vuoteen omaksi! Silloin Olli
tietysti muuttaisi pois.--Ollin mielestä on luonnollista, että kukin
hoitakoon itsensä ja vastatkoon omasta puolestaan. Hän on aina elänyt
itsekseen eikä hän voinut osoittaa tunteellisuutta. Hänessä näytti
olevan vain järkeä ja arvostelua.--Eikö olisi ainoatakaan semmoista
ystävää, joka ottaisi itseään vaivatakseen?--Mikä hirvittävä
irtonaisuuden tunne! Täytyy olla ystäviä! Pois tästä yksinäisyydestä!

Ja Heikki riensi ulos.

Alakuloisena hän kulki monta katua edestakaisin. Aleksanterinkadulla
hänen ohitsensa meni useita tuttuja ylioppilaita. He tulivat luennoilta
ja kiirehtivät iloisina mikä minnekin. Heikille he nyykäyttivät päätään
tuskin ennättäen vilkaistakaan. Mitä he hänestä! Heillä oli kaikilla
omat ajatuksensa ja hommansa.

Kun olisi sittenkin tavannut Ollin! Olihan Olli kumminkin juuri ennen
lähtöään nauranut ystävällisemmin. Ja ulos mennessään viivähtänyt oven
suussa niinkuin sanoakseen: pyytäisinköhän sinutkin mukaan? Ehkä
hänessä sentään oli jotakin ystävyyttä Heikkiä kohtaan. Ehkä hän
silloin tällöin ajattelikin Heikkiä työskennellessään anatomiasalissa,
aasiksella, taikka istuessaan kovaäänisten toveriensa keskellä
olutkuopassa.

Kun Olli ei tahtonut Heikkiä mukaansa, niin näytti se olevan siksi,
että hän ikäänkuin ei hennonut loukata Heikin viattomuutta. Heikki
tunsi sen selvästi. Olli nauroi joskus hänelle aivan kuin lapselle.

Ja siinä se oli oikeastaan koko se kirous, joka seurasi Heikkiä. Se
ujous, se naisellisuus, joka oli esteettömästi siellä maalla päässyt
kehittymään, se se juuri tekikin Heikin luonteen niin toisenlaiseksi
kuin suurten henkilöiden luonne oli. Olisiko näille koskaan,
niinkuin Heikille, kodista eroaminen voinut muuttua miksikään
elämänkysymykseksi! Tai olisivatko he koskaan panneet semmoista
merkitystä läheisimpään ympäristöönsä, surreet ystäviä ja kaivanneet
lämpimyyttä tovereilta!

Sama kaksinaisuus asui vieläkin Heikin sydämen pohjalla.

Miksi suurten tulevaisuudentoiveiden ohella hänelle pitää olla
välttämätöntä, että Olli häntä rakastaa; että nuo, jotka kulkevat
ohitse häntä huomaamatta, rakastavat häntä! Suuren isänmaankin rakkaus
on vain tyhjyyttä, kun Olli ja nuo muut eivät hänestä välitä. Tuntuu
taas täälläkin niinkuin olisi jäljellä vain yksi tie: tekeytyä tieten
tahtoen pieneksi ja vähäpätöiseksi niinkuin siellä maalla. Se
rauhoittaisi omaatuntoa ja sovittaisi paljon!

Mutta samalla se olisi äärettömän järjetöntä: miksi Heikki sitten olisi
tullut pois kotoa!

Ei!--Siinä kohden oli hänen elämänsä ratkaistu. Oli yksi tie ja se oli
selvä: hänen täytyi voittaa pikkumaisuutensa, täytyi taas oppia
ajattelemaan ja tuntemaan rohkeammin piirtein, oppia olemaan yksin,
kylmänä,--lakata tavoittamasta yksityisten rakkautta!


Samassa ajoivat hänen ohitsensa avonaiset vaunut.

Niissä istui Fanny veljensä Artturin kanssa.

He eivät huomanneet Heikkiä.

Fanny oli mustissa vaatteissa. Toisennäköinen kuin siellä maalla.
Hänen kalpeutensa pisti nyt paremmin näkyviin. Se sopi hänelle
sanomattomasti.

Sattumako lie ohjannut nuo vaunut hänen ohitsensa juuri nyt!

Mutta se ratkaisi paljon. Sen merkitys tuntui ihan tuossa sydämessä.

Sillä Fannyhän oli juuri se ihminen, jonka puoleen Heikin oli
käännyttävä tässä yksinäisyydessään.

Heikki muisti Fannyn lämpimän käden hänen käynnistään maalla.

Yhtä lämmin oli koko hänen olemuksensa.

Kaikki hänessä oli niinkuin luotu toista rakastamaan.

Hän oli sittenkin ainoa, joka oli osoittanut jonkinmoista huomiota
Heikin sisimpään sielunelämään--siellä maalla.

Mitä hän sanookaan nyt tavattaessa?

Fanny ymmärtää hänet hyvin--Fanny, joka oli ajatellut sielujen
näkymätöntä yhteiselämää ja sanoi uskovansa siihen. Fanny ehkä nyt
sanoisi: "No, enkö arvannut oikein, eikö teidän ole parempi olla siinä
paikassa, missä teitä ymmärretään?"

Silloin Heikki vastaisi naurahtaen: "Neiti, semmoista paikkaa ei ole
kuin yksi ainoa!"--"Mikä sitten?"--"Teidän vieressänne."

Taikka jotakin semmoista.

       *       *       *       *       *

Heikki tapasi sitten Fannyn suurissa ylioppilashuveissa.

Heikki oli ollut kuin toinen ihminen siitä saakka kun hän näki Fannyn
ajavan ohitse.

Jotakin varmuutta oli tullut hänen olemukseensa.

Ja nyt seistessään väentungoksessa ylioppilassalissa,--seistessään
jälleen noitten pilarien juurella häikäisevässä kaasuvalossa,--oli
niinkuin kajahdus entisten innostusten ajoilta jälleen olisi mielessä
liikahtanut.

Hänessä oli ehkä vain ollut liian vähän luottamusta itseensä.

Taikka hän oli tahtonut kaikkea yhdellä kertaa. Hän oli tahtonut
tyydytystä nykyhetkessä.

Kas noita muita, kuinka he kaikki valmistelevat elämäänsä! He eivät
välitä siitä, että nyt ovat pieniä ja huomaamattomia. He ajattelevat
tulevaisuutta. Vaikka he näyttävät vähäpätöisiltä, on heidän jokaisen
sydämessä salainen suuruudentoivon itu.

Kuinka hyvin Heikki tunsi joka pienimmänkin ajatuksen, joka heitä
askarrutti, kun he kiiruusti vetivät hansikkaita kömpelöihin käsiinsä
ja toisiltaan neuvoa kysellen laittelivat kauluksiaan ja kaulahuivejaan
ja nykivät frakkejansa tiukemmalle. "Minä olen tosin vielä kömpelö, en
osaa kumartaa, en sulavasti kätellä enkä taitavasti tanssia; mutta
tulevaisuus on minun, minä opin vähitellen tuon kaiken ja kerran olen
minäkin liikkuva vapaasti tuolla väljemmällä puolen salia; minäkin
tahdon olla noiden ylhäisten piireissä tunnettu, tahdon merkitä jotain
heidän seuroissaan!"

Mutta Heikki menisi toista tietä. Hän alkaisi uransa julkisella
esiintymisellä. Hän valloittaisi yleisönsä ylhäältäpäin eikä alhaalta,
niinkuin nuo. Eihän kysymys ollut oikeastaan muusta kuin tuon ujouden
voittamisesta, aivan niinkuin silloin siellä ylioppilasjuhlassa, jossa
Heikki oli ensimmäisen puheensa pitänyt. Kuinka paljon hänellä nyt
olisi sanomista näille ihmisille! Hän perustaisi sanoin
selittämättömän, syvän ymmärryksen heidän ja itsensä välille. He
tuntisivat hänet, koko hänen sydämensä;--sillä hän olisi pannut sen
heidän eteensä, tuonut heidän nähtäväkseen sisimmän ytimensä. Hän olisi
kuin vannoutunut yleisön lempilapseksi, hän tuntisi sen toiveiden, sen
lämpimän rakkauden kietoutuvan ympärilleen. Mikä teko silloin olisi
liian vaivalloinen, kunhan sillä voi tätä yleisöä palvella! Kuinka
ihana olisi itse kuolemakin, jota tämä yleisö itkisi! Kuolema yleisön
lämpimään syliin!

--Aseta tarkoitusperäsi korkealle! kajahti Heikissä taas selvänä
Snellmanin lause.

Niin juuri, se oli oikea elämä, se oli elämä tulevaisuudessa!

Valmistua, valmistua vain täydellisesti!

Fanny ja rakkaus häneen--se kaikki oli sittenkin vasta toinen asia.

Ja nuo ihmiset tuossa, jotka tunkeilevat edestakaisin, jotka nyt ovat
valmiit mennessään työntäisemään vähäpätöisen Heikin syrjään, jotka
eivät häneen katsahdakaan,--ne ovat kerran kaikki kääntävät kasvonsa
häneen, heidän täytyy kuulla mitä hän sanoo, seurata joka lauseen
käännettä, hyväksyä, innostua.----


Sieltä ovesta tuli yhä uusia ihmisiä, vaikka esitelmä oli jo pidetty.

Nyt vasta tuli Fannykin. Taas veljensä seurassa.

Kaikki ovensuussa-olijat huomasivat heti heidät. Fanny oli hyvin
huomiotaherättävä kalpeutensa vuoksi, tummine silmineen.

Ja kun he menivät, tunkeutuivat muut heidän jälkeensä niin että
sulkivat tien ja jättivät Heikin taaksensa.--

Siinä oli noussut paljon kihinätä ja puuhaa Fannyn tähden, aivan kuin
vesipyreitä suuren kalan jälkeen. Heikki hänet kumminkin tunsi, ja
noista tuskin kukaan!

Fanny oli näyttänyt vähän hermostuneelta, niinkuin hän ei olisi oikein
sietänyt tätä osaa salista. He pyrkivät sinne perälle, missä oli
väljempää, mistä kaikki mitättömämmät pysyivät poissa, missä ihmiset
tunsivat toisensa, hymyilivät ja jo kaukaa osasivat nyykäyttää päätä
tervehdykseksi, missä ei kömpelyyttä näkynyt eikä kukaan toista silmiin
tirkistänyt tai syrjään sysännyt. Siellä olivat ne suuret ja ne
tottuneet, jotka eivät joutuneet hämille, jos sattuivat vahingossa
sylinterinsä maahan pudottamaan.

Jos sinne menisi Heikki, heille outo ja vähän kömpelö olento, he
katsoisivat hänet maan alle. Jotta siellä voisi, turvallisena liikkua,
pitäisi olla silmiä joka taholla. Ja tottumuksella saavutettu
pettämätön varmuus joka jäntereessä!

Taas sama ujous!

Se nousee vastaan joka askeleella ikäänkuin sulkeakseen kaikki tiet ja
osoittaakseen kuinka mahdoton hän on kaikkeen,--kaikkeen!

Mutta samassa soitettiin lehteriltä tanssin alkua. Musta, ovensuussa
viihtyvä frakkijoukko rupesi hitaasti vyörymään salin perälle päin. Ne
olivat kaikki nuoria, vasta-alkajia tanssipermannolla. Niinkuin
aristunut lammaslauma ne puristuivat siellä kokoon.--Kokoelma ujoja
maalaispoikia, joitten rakenteen kömpelyyden frakki ja hansikkaat
vaivoin saivat peitetyksi.

Heikki rohkaisi mielensä. Hän ei tahtonut kuulua noitten joukkoon. Jos
hän oli jättänyt maaseudun, niin ei hän ainakaan noitten kanssa
tahtonut yhteyttä tuntea. Hän oli jättänyt sen toisesta syystä kuin
nuo. Jotakin alentavaa oli siinä asemassa, johon heidän ujoutensa
heidät saattoi. Aivan kuin he olisivat tunnustaneet talonpoikaisen
alemmuutensa ja madelleet sen ylemmyyden edessä, johon he kaikin voimin
pyrkivät!

Ja Heikki erottautui sisäisen inhon tuntein siitä jonosta, joka oli
hänet tuonut mukanansa.

Hän ei ollut enää ujo.

Varmoin askelin hän lähestyi sitä paikkaa, jossa Fanny oli. Se ei ollut
kaukana puhujalavasta, ovenpielessä vasemmalla. Siinä Fanny seisoi
puhellen pitkän mustaviiksisen herrasmiehen kanssa, joka juuri teki
lähtöä pois. Fanny piti häntä kädestä ja pudisteli iloisesti
puhuessaan, niin että herra sai lykätä lähtönsä yhä tuonnemmaksi eikä
hänen kumarruksillaan ollut mitään seurauksia.

Heikistä oli tässä heidän tavassaan jotakin kaunista. Hän tahtoi heti
tervehtiä Fannyä, kun he vain olisivat eronneet. Hän tahtoi samalla
tavalla.--

Mutta Fanny vastasi Heikin tervehdykseen aivan toisella katseella kuin
äsken puhuessaan tuon herran kanssa. Hymy oli samassa kokonaan
siliytynyt hänen kasvoistaan. Hän sipristi hienostaan silmänsä ja
kumarsi vain tuskin tuntuvasti päällään.

Heikki oli kumminkin tullut niin lähelle, ettei hänen sopinut peräytyä
sanomatta jotakin.

Fanny ilmeisesti ei tuntenut häntä.

Heikki hämmentyi ja sopersi nimensä.--

--Ah, aivan niin, sanoi Fanny niinkuin olisi muistanut jotakin
vuosikausia sitten tapahtunutta;--se oli silloin huvimatkalla. Ja hän
pani kätensä Heikin olalle valmistuakseen tanssiin.

Hän oli niin käsittänyt Heikin kumarruksen.

Heikki ei ollut varma valssista. Ja tällä kertaa hänen jalkansa eivät
tahtoneet mitenkään virkaansa tehdä. Oli niinkuin ne olisivat
sotkeutuneet nuoriin.

Fanny kiitti ensimmäisen kierroksen tehtyään ja herkesi tanssimasta.
Hän joutui heti toisten, taitavampien käsiin.

Suuri, varmaliikkeinen ritari otti hänet Heikiltä ja otti niinkuin
lyseolaiselta, joka oli liian aikaisin tunkeutunut aikaihmisten
aloille.

Ei silmäystäkään Fannyn puolelta, kun hän Heikin jätti. Päinvastoin hän
teki sen eräänlaisella hermostumisella ja peitti sen siihen hymyyn,
jolla vastasi uuden ritarinsa kumarrukseen.

Heikki oli masennuksissa. Epätoivoinen häpeä nosti veren hänen
päähänsä.

Mitä hän olikaan kuvitellut!--Että Fanny olisi muistanut häntä,--että
olisi muistanut, mihin silloinen keskustelu oli pysähtynyt, keskustelu
siellä Honkavaaran pihkaisella penkillä!

Ja ratkaiseva hetki oli tullut.

Joko paeta tätä häpeää, ryöstäytyä ulos tästä salista, juosta--juosta
kunnes sortuisi hengästykseen ja mykistyisi kuolleeksi kiveksi.

Taikka--? Masentaa häpeä, kukistaa ylpeys ja koettaa vielä!

Voittaa hetken katkeruus ja ajatella, että tässäkin asiassa on
tulevaisuutensa!

Jollei nyt, niin kerran Fanny vielä huomaa hänet.

Ei koskaan eikä mistään asiasta ollut Heikki ollut niin varma kuin nyt
siitä, että juuri Fannyn täytyisi kerran häntä rakastaa.

Tai ainakin siitä, että kaikki muu oli hänelle itsellensä ihan
arvotonta. Niin--isänmaa ja kaikki ne ajatukset sinnepäin, niitä ei
enää ole olemassa.

Ei ole elämää ilman Fannyn rakkautta!

Ja siksi ei ole nöyryytystä eikä häpeää.

Heikin täytyi vielä tavata Fannyä,--vielä tänä iltana!

Ja Fannyn täytyi muistaa, elää uudestaan se Honkavaaran hetki ja
uteliaasti tiedustella Heikin aikeita.--

Jollei nyt, niin kerran!


Samana iltana Heikki vielä tapasikin Fannyn.

Se tapahtui pukueteisessä.

--Ah, herra Vuorela, sanoi Fanny hänet huomattuaan.--Tahdotteko sanoa
veljelleni, että olemme poislähdössä.

Heikki toimitti pian asian.

Artturi istui siellä tovereineen eikä ollut tietääkseenkään mistään
poislähdöstä, pyysi vain Heikkiä ilmoittamaan, että hän tahtoi jäädä.

Fanny rypisti hienosti silmäkulmiaan, mutta naurahti sitten Heikille
kiitokseksi.

--Te olette jättänyt maaseudun? hän kysyi sitoessaan vaippaa päänsä
ympärille.

--Niin, olenhan minä, vastasi Heikki vain.

Ja Fanny nyykäytti päätänsä iloisessa naurussa hänelle hyvästiksi ja
lähti saattajinensa.

Hän siis muisti kumminkin silloisen keskustelun. Hän oli ehkä vain
tanssisalissa tahtonut välttää pitempää keskustelua.

Kuinka kaunis Fanny oli!

Ja sitten hänellä oli jotain hermostunutta ja kärsivää silmissä, jotka
vähän levottomina katsoivat ympärilleen. Ne sisälsivät sanomattoman
kyvyn toisen käsittämiseen. Ne paloivat niinkuin olisivat vain siksi
palaneet, että olisivat aina valmiit edeltäpäin arvaamaan toisen
sisimmän ajatuksenjuoksun. Tuo saattoi hänessä olla aivan tiedotonta ja
ehkä juuri sen vuoksi, ettei siihen ollut kukaan osannut panna täyttä
arvoa. Ei kukaan ollut tähän asti kaivannut hänen rakkauttaan.

Eikö Heikissä ollut kylläksi ainetta Fannyn rakkaudelle?

Oo, jospa Fanny tietäisi mitä sisällistä elämää Heikki eli!

Eikä muuta tarvittukaan kuin että Fanny vain saisi sen tietää. Hänen
täytyisi silloin rakastaa Heikkiä,--juuri sitä, mikä oli Heikille
ominaista, mikä oli sisäisintä Heikkiä, mikä oli Heikin syvintä
olemusta.--Juuri Heikkiä hänen täytyisi rakastaa. Mahdotonta oli,
etteivät juuri he kaksi olisi luodut toisiansa varten.

Ja kun Fanny kerran tuntisi Heikin ja rakastuisi häneen!

Mikä suuri ihana maailma sieltä vyöryi kuin loihtimalla esille--uusi,
ennen aavistamaton, vienoine, mutta äärettömän ihanine väreineen!--Ja
sen auetessa oli kuin tuhannet viulut olisivat korkeimmasta diskantista
aloittaneet hiljaisen väräjävän sävelvirran. Se oli kuin uuden aamun
koitto,--ilman suruharsoa.----


Heikin tultua kotiin oli Olli vielä poissa. Missä lieneekään taas
ollut, ei ainakaan iltahuveissa häntä ollut näkynyt.

Hänen vuoteensa oli laitettu, uutukaiset lakanat olivat ihkasen
sileinä. Ja kello oli jo kaksi aamulla.

Oli jotakin naurettavaa tuossa sängyssä, joka odotteli Ollia.

Kuinka monta kertaa oli Heikki ennen nähnyt näin yöllä tuon sängyn
samalla lailla tyhjänä; ja odotellut Ollia ja ajatellut häntä
ikävöiden, surrut sitä, ettei Olli viitsinyt hänen kanssaan liikkua,
vaan piti parempana muitten toveriensa seuraa!

Mutta nyt Heikkiä melkein nauratti. Kaikki tuo oli nyt äärettömän
vähäpätöistä. Miksi Heikki oikeastaan olikaan pitänyt suhdettansa
Olliin niin tärkeänä? Aivan kuin Ollin kaltaisia ihmisiä ei olisi kuin
yksi ainoa, Olli itse; vain tuo Olli pitkulaisine kasvoineen, jotka
punersivat tiheistä täplistään, ruskeine silmineen, joitten ympärykset
kuumottivat alituisesta hieronnasta.

Fannyn nimi huulilla Heikki vihdoin nukkui.


Mutta aamun jo sarastaessa Olli kopisteli sisälle.

Heikki heräsi puolivalveille ja näki, että hän oli kovasti juovuksissa.

Heikki kääntyi hermostuneesti toiselle kyljelleen päästäkseen Ollia
näkemästä.

Mutta Olli oli huomannut Heikin inhon.

--Niin, niin, sinä Heikki, sanoi hän riisumatta päällystakkiaan ja
pitäen käsiään syvällä sen taskuissa,--mutta vaihetaanpa, Heikki,
vaihetaanpa! Ota sinä minun elämäni ja anna minulle omasi! Minulla ei
ole kotia, anna se minulle; saat kaikki minulta, tuon saappaan ja
rillit ja kaikki mitä tahdot--minulla ei ole kotia, vaihetaan!
Kuuletko? In vino veritas!

Ja hurjasti pudisteltuaan päätänsä hän retkahti istualleen vuoteellensa
ja heltyi itkemään.

Tämä tämmöinen tapahtui Ollille oikeastaan jo toisen kerran. Ensi
kerralla oli Heikki ottanut asian hyvin totiselta kannalta. He olivat
yhdessä istuneet kaulatuksin aamuun asti, ja Heikkikin oli kuunnellut
kaikkea, mitä Ollilla oli sanottavaa.

Mutta seuraavana päivänä oli Olli hirmuisesti hävennyt heltymistänsä.
Ei ollut voinut Heikkiä silmiin katsoa ja näytti kärsivän vain tästä
häpeästänsä eikä ollenkaan yöllisestä kodittomuudestaan.

Heikkiä nyt melkein inhotti, kun Olli aloitti jutun uudelleen.

Ja sitäpaitsi vaikutti Ollin esiintyminen häiritsevästi Heikin
nykyiseen mielialaan!

Hän ei vastannut Ollille sanaakaan.

Olli nukkui vähitellen nyyhkytyksiinsä, vaatteet yllä.

Heikki sammutti lampun, huoahti keventyen ja uppoutui oman vuoteensa
lämpimäin lakanain väliin.

       *       *       *       *       *

Tämä merkillinen ilta ja näin valvottu yö ratkaisi paljon Heikin
elämässä.

Se ei loppunut auringon nousuun, vaan se ikäänkuin levittäytyi ajassa
paljoa ulommas ja väritti koko seuraavan pitkän jakson Heikin elämässä.

Samat surulangat näyttivät kumminkin pian jälleen kietoutuvan ympärille
kuin ennenkin.

Ne olivat niin samat luonteeltaan, ettei niissä ollut mitään, mikä
olisi ne entisistä erottanut. Tuntui alituisesti sama kaipuu, sama
saavuttamattomuus. Ja kumminkin oli sen aiheena nyt kokonaan toiset
syyt.

Fanny ei näyttänyt taipuvaiselta mihinkään lähestymiseen eikä
osoittanut halua tutustua Heikkiin sen syvemmältä.

Mutta se vain yllytti Heikkiä ja sytytti hänen olennossaan kaiken, mikä
siinä oli palavaa. Ja niin se alkoi.


Hän tuli orjaksi. Häneen syntyi ominaisuuksia, joita hän inhosi, jotka
olivat vastoin hänen luonnettaan.

Fannyn läheisyyteen päästäkseen hän tahallisesti lähestyi Artturia ja
tekeytyi hänen ystäväkseen.

Ja onnistui siinä, niinkuin kaikessa, mitä täydellä voimalla tahtoo.

Artturi kiintyi Heikkiin hyvin pian. Hän toi Heikin kotiperheeseensä
niinkuin minkäkin löydön. Heidän kotonaan kävivät vain jotkut valitut,
semmoiset, jotka osasivat esiintyä seuroissa ja ylhäisön saleissa.
Artturin isä oli korkea virkamies, vanhaa aatelissukua ja niitä
harvoja, jotka säädystään huolimatta olivat ankaroita suomenmielisiä ja
sanoivat itseänsä "kansanvaltaisiksi". Aatteessa hän salli mentävän
vaikka kuinka pitkälle. Mutta käytännössä hän ei kärsinyt
kasanvaltaisuutta silloin, kun näki sitä todellisuudessa silmäinsä
edessä,--kun näki kaikenlaisten käsityöläisten ja aliupseerien pyrkivän
"suomalaiseen seuraan". Sitä väkeä oli joka tapauksessa pidettävä
määrätyn välimatkan päässä, koska sillä muuten oli taipumus aina pyrkiä
liian lähelle. Ja mikä oli iljettävämpää kuin pomaadalla voideltu
aliupseeri taikka frakkiin pukeutunut käsityöläinen!

Nuorempi väki Artturin kotona puhui henkisestä ylimystöstä, johon
kuuluivat kaikki henkisesti hienot ihmiset. Talonpoikakin saattoi olla
semmoinen. Varmaan oli talonpoikienkin joukossa todellisia hengen
ylimyksiä. Mutta kaikki nuo, jotka "pyrkivät", jotka koettivat näytellä
sivistyneitä,--ne olivat "plebsiä".

Kun nämä tuttavat puhuivat, että talonpoikienkin joukossa saattaa olla
oikeita, tunsi Heikki, että he tahtoivat samalla saada sanotuksi, että
hänkin oli henkisesti ylimys. Ja Heikki yhtyi heidän puheeseensa ja
luetteli koko joukon ihmisiä, joista toiset muka olivat ylimyksiä,
toiset plebsiä, ja he ihmettelivät ja sanoivat, että Heikki löysi hyvin
sattuvia esimerkkejä. Selvää oli, mitä he ajattelivat Heikistä
itsestään.

Se oli ihan uutta maailmaa Heikille tuo hienojen tapojen ja
taiteellisen hengen taltuttama ympäristö.

Siellä esiintyivät kaikki täysin tietoisina siitä, että he juuri
edustivat sitä ihmisten piiriä, joka oli kaiken muun huipulla, johon
muut pyrkivät, johon pääseminen ja jossa eläminen oli ainoa elämän
järjellinen tarkoitus. Ja siksi he, jotka olivat siellä, katsoivat
alaspäin kaikkiin muihin.

Ja eikö hienostuminen ja jalostuminen olekin elämän tarkoitus!

Mutta vaikka he olivat hyvin suosiollisesti ottaneet Heikin vastaan,
vaikka he vapaasti ja välittömästi antautuivat hänen tuttavuuteensa,
tunsi Heikki kumminkin alituista arkuutta heidän seurassaan, ikäänkuin
pelkoa, etteivät he vain katsoisi hänen pyrkivän liian lähelle heitä.
Oli niinkuin tuo hänen henkinen ylimyksellisyytensä perimmältään olisi
riippunut juuri siitä, että hän osasi olla arka ja varovainen
suhteessaan heihin. Hänen asiansa oli vain ymmärtää heitä, osata
erottaa heidän hienot ajatuksensa, kuunnella heidän tunteittensa
leikkiä, osoittaa nopeaa käsityskykyä ja valmista myötätuntoisuutta.
Mutta jos hän olisi sanallakaan tuonut tähän piiriin omaa itseänsä,
valittamalla puhunut sisällisestä surustaan tai kertonut jotakin omasta
elämästään, niin hän olisi varmaan menetellyt taitamattomasti, olisi
tunkeutunut liian lähelle heitä.

Kerran sanoi Fanny kaikkien seurassa:

--Herra Heikki, opettakaa minua rakastamaan kansaa. Tunnustaakseni minä
en ymmärrä edes mitä sillä tarkoitetaan. Jos pitää rakastaa
talonpoikia, niin en oikein tiedä miltä kannalta sen ottaisin; minulla
ei ole mitään tunteita heihin; he ovat minulle aivan kuin joitakin eri
olentoja.

Heikki oli mennyt tulipunaiseksi heti ensi sanoista.

Fanny oli vetänyt hänet ja hänen talonpoikaisen maailmansa ihan
odottamatta esille.

Ja ainoastaan vaiti olemalla ja sitten hienosti kääntämällä puheen
toisiin asioihin Heikki pelastui.

Fanny rupesi kerran Heikin kanssa kahdenkesken ollessaan puhumaan
samasta asiasta.

Hän ei aavistanut minkä syvän ironian hänen pyyntönsä sisälsi Heikille
ja että se haavoitti ihan sydämeen asti. Fanny ei tiennyt mitä pyysi.
Ei tiennyt, että se oli sitä toista elämää, sitä, joka on ulkoapäin
näkymätön, mutta itsessään sisältää loppumatonta valoa ja muuttaa
satunnaisen ihmiselämän ikuisuudeksi. Eikä tiennyt, että Heikki juuri
oli tämän elämän jättänyt ja mateli nyt hänen edessään, hänen
rakkauttaan tavoitellen!

Mutta eniten Heikki varoi ilmaisemasta, mitä tunteita hänellä oli
Fannyä kohtaan. Ei kukaan saanut aavistaakaan mitään sellaista.

Ainoastaan Fanny itse oli nähtävästi huomannut kaikki tyynni. Mutta
ikäänkuin jostakin säälistä Heikkiä kohtaan piti hänkin tyystin salassa
tämän heidän välillänsä vallitsevan tietämyksen. Silloin vain, kun
Heikki yksin oli näkijänä, osoitti hän selvää kylmyyttä. Muulloin hän
saattoi olla ystävällinen, jopa helläkin.

Siinä se juuri oli Heikille koko vaikeus: ymmärtää, milloin Fanny
tarkoitti, niinkuin olisi ollut vain kahden kesken Heikin kanssa, ja
milloin hän vain siksi oli iloinen ja ystävällinen, että muita oli
samassa seurassa.--Toisinaan tuntui kuin olisi Fanny ihan selvään
osoittanut hellyyttä, ihan kuin vain sen heidän salaisen ymmärryksensä
perustuksella, vain heidän keskensä. Mutta kun Heikki päästäkseen
varmuuteen koetti saada vieläkin selvempää osoitusta, kohtasi hän
Fannyn puolelta melkein loukkaavaa kylmyyttä.


Kesän tultua Heikki pyydettiin kotiopettajaksi heidän luokseen maalle
perheen nuorimpia lapsia avustamaan.

Ja siellä maalla oli Fanny hyvin altis ystävyyteen. Häntä ei olisi
voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Hän oli melkein rajattoman avoin ja
luottavainen.

Mutta kun tuon ihanan kesän jälkeen jälleeen muutettiin kaupunkiin, oli
kaikki kuin pois puhallettu. Fanny osoitti täällä melkein selvää
hermostumista Heikin seurassa,--aivan kuin olisi kärsinyt siitä,
etteivät Heikin tunteet rajoittuneet tavalliseen ystävyyteen, jota
vastaan hänellä ei kyllä mitään olisi ollut. Kun tämä oli Heikille
mahdotonta, teki Fanny kokokäänteen, alkoi karttaa hänen seuraansa ja
erittäinkin tapaamista kahden kesken.

Eläessään vielä omissa entisissä tulevaisuudentuumissaan Heikki oli
monesti nauranut niitä aikamiehiä, jotka rakastuneina saattoivat jättää
kaikki totisemmat harrastuksensa, myydä ikäänkuin koko entisyytensä
jonkun tyttöletukan tähden.

Nyt hän oli itse kaikissa suhteissa noiden järjettömien kaltainen.

Kaikki haaveet suurista töistä, joitten palkintona sitten olisi koko
kansan rakkaus, mitä ne enää olivat hänelle! Jos hänen työnsä vielä
kaikkea tuota tarkoittikin, niin vain Fannyn rakkauden ansaitsemiseksi.
Kansaa, isänmaata,--niitä ei hänellä enää ollut.

Elämällä ei voinut olla mitään muuta tarkoitusta enää. Jollei Fannyn
rakkautta, niin ei mitään.--

Ei yksin Fannyn, vaan koko sen ympäristön, jossa hän hengitti. Sillä
sen tunnustus oli välttämätön, jotta Fanny koskaan voisi tunnustaa.
Heidän täytyisi kerran tunnustaa hänet itsenäiseksi jäseneksi heidän
piirissään,--että hänkin kulki siellä elämän huipulla ja ettei hänen
tarvinnut katsoa heihin alhaaltapäin----

Eikä hän nähnyt edessään mitään muuta tarkoitusperää.

Näissä tulevaisuuden unelmissa vieri vuosi, toinen. Vieri vuosia ilman
ainoatakaan nykyhetkeä. Ensin oli se tulevaisuus, joka väritti kaiken
työn, joka oli kaiken työn järki ja ajatus, vaikka se olikin kaukana
ulkopuolella tämän työn luonnetta, eikä sillä ollut sen kanssa mitään
sisällistä yhteyttä;--sitten se tulevaisuus, joka haaveena liikkui
mielessä työn lomahetkinä, joka etäisyydellään teki mielen
alakuloiseksi; ja vihdoin se tulevaisuus, joka oli lähin, joka poltti
mieltä ja saattoi sen kuumeeseen. Se oli kesän odotus.

Mutta kun toinen kesä sitten vihdoin tuli, kohtasi häntä se
onnettomuus, että Fanny oli melkein kaiken aikaa ulkomailla ja hän
yksin lasten opettajana maalla.

Sitten tuli pitkän talven perästä kolmas kesä.

Nyt oli jo sekin lopussa.


Tänä kolmantena kesänä olivat Fannyn ja Heikin välit olleet taas
entistä ystävällisemmät. He eivät olleet puhuneet paljoa keskenään ja
vähimmin mistään tunteellisista asioista. Mutta kumminkin oli heidän
välilleen perustunut vanha ystävyyden ja keskinäisen ymmärryksen side.
Ja Heikki tiesi, että se olisi voinut katketa vähänkin varomattomasta
kosketuksesta; sentähden hän mieluummin pysyi kauempana.

Kunpa vain saisi iäksi jäädä tänne maalle eikä koskaan lähestyä
rauhatonta pääkaupunkia! Heikki voisi iäksi tyytyä siihen suhteeseen,
joka oli perustunut tänä kesänä. Se oli sanomattoman hienoa sopusointua
joka tapauksessa. Se antoi aavistaa edes jotakin mahdollisuutta
jossakin tulevaisuudessa--ja juuri sentähden, että se oli niin pyhän
koskematon!

Mutta nyt oli kesä päättynyt. Huomenna olisivat nämä hiljaiset seudut
jo jätetyt ja puhaltamassa levoton kaupunkilaistuuli. Syyspuvut, hatut,
hansikkaat, esplanadi kappeleineen ja sähkövaloineen----! Siellä ei
pysy muistossa hieno kesähattarain ja rantakaislikkojen kutoma sydänten
side--

Muistuttamatta!

Oh! Alkaisiko taas sama hirveä talvi! Pitäisikö Heikin taas näytellä
syrjäytetyn ja unohdetun osaa, alituisesti vahtia sopivaa tilaisuutta,
milloin muistuttaa Fannylle olemassaolostaan, hakea hänen suosiotansa
ja asettua hänen silmäystensä eteen, mihin hän katselleekin, milloin
iloita myhähdyksestä, jonka hän on ohimennen suonut, milloin taas
katkeroitua vieraille suodusta huomiosta--ja alituisesti, alituisesti
tavoitella vain tuota saavuttamatonta, alentua, nöyrtyä tuhat kertaa ja
sittenkin vain tavoitella!

He istuivat kaupunkiinlähdön edellisenä iltana kaikki kokoontuneina
suurelle verannalle, jonne näkyi tyyni, ruskoisia pilviä kuvastava
järvenpinta ja jonne puutarhan ruusut tuoksahtelivat pienimmänkin
henkäyksen käydessä.

He kuuntelivat pianonsoittoa, joka kuului eteishuoneesta verannalle.

Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, taivas rusotti, työväki oli
vaiennut ja kadonnut. Hiljaiset yöperhoset vain silloin tällöin
lentelivät lentojaan.

He istuivat hiljaa, puhumatta sanaakaan keskenänsä, kukin omalla
mielisijallaan eri paikoissa suurta verantaa. Fanny istui kaukana
verannan päässä molemmat kyynäspäät nojaten kaidepuihin ja kädet
korvain takana.

Soittamassa oli Fannyn täti, vanhanpuoleinen, pitkäkasvuinen neiti.
Hänellä oli tapana näin iltaisin soittaa heille kaikille. Hän saattoi
istua tuntikausia pianon ääressä kadottamatta hetkeksikään
kuulijoittensa huomiota. Pitkillä, laihoilla ylimyssormillaan hän
soitteli, ilman nuotteja ja ilman valoa, silmät enimmäkseen kiinni ja
ruumistansa rytmin mukaan tuuditellen. Hän oli Fannyn näköinen,
vanhanaikainen väritys koko olennossaan, jo harmahtavat hiukset
nostettuna päälaelle, ilman mitään otsatukkaa, hän oli sanomattoman
kaunis soittaesaan. Silloin vain hän oikein elikin.

Hän rakasti erikoisesti vanhaa musiikkia. Jumaloi Beethovenia ja soitti
yhtä täydellä hartaudella Chopinia ja Schumannia, joihin sai valetuksi
ylimyksellistä väritystään. Uutta musiikkia Wagnereineen hän ei voinut
sulattaa. Hänellä oli tapana sanoa, että tuo uusi suunta oli tuonut
sanoja musiikkiin. Hänen mielestään ne eivät olleet missään niin
vieraat kuin musiikissa, joka oli sanattomuuden maailma. Sanat
vaikuttivat siinä niinkuin taulussa alastomuus, joka vieraita aisteja
herättämällä hämmentää taiteellista puhtautta. Ja uusin musiikki oli
hänestä pahin kaikista: se oli alentunut alttiiksi vain semmoisille
tunteille, joita oli kiihotettu esiin sanalla, palveli vieraita
jumalia.

Perheen nuoremmat jäsenet antoivat hänelle anteeksi nämä hänen
ominaisuutensa. Silloin tällöin he vain yltyivät hänen kanssaan
kiistelemään ja masensivat hänet silloin enemmistöllään.--Kauan he
kaikki aina valvoivat, kun täti alkoi soittaa, ja soiton päätyttyäkin
kesti vielä puhetta ja muistelua pitkälle yöhön.

Heikki oli heidän seurassaan saanut kuulla vähitellen kaikki mitä
musiikissa oli kauneinta. Musiikki oli vaikuttanut syvästi hänen
surunsekaiseen tunne-elämäänsä; milloin se tyynnytti sydäntä, milloin
taas repi sen auki: milloin synkistäen, milloin puhaltaen uutta toivoa.
Ja joskus!--mihin taivaisiin se saattoikaan nostaa mielikuvituksen,
mitä aavistamattomia uusia maailmoita se saattoi avata,--joita ei
mikään sana, ei mikään näkö, ei mikään tieto koskaan olisi voinut
loihtia esiin!

Heikki ei ollut vielä kertaakaan lausunut mielipidettään mistään
soitantoa koskevasta asiasta. Hän ei edes aina ymmärtänyt, mitä muut
sanoivat; ei voinut aina seurata, kun he alkoivat arvostella ja puhua
viittauksin, kun he vertailivat ja pyysivät uudestaan soittamaan ja
kuuntelivat ja keskeyttivät ja äkkiä alkoivat kaikki yhtaikaa puhua
jostakin, mistä eivät olleet yhtä mieltä.

He saattoivat niin antautua taiteeseensa, että näytti kuin ei mikään
muu maailmassa olisi voinut heidän harrastustansa herättää. He
ikäänkuin elivät näitä iltoja varten.

Sillä päivä helteisine aurinkoineen ja häikäisevine hattaroineen heissä
vaikutti vain veltostusta ja hermostusta.

Keskipäivällä he eivät voineet mihinkään ryhtyä eikä mitään täydellä
todella ajatella. Vasta hämärtäessä alkoivat he elpyä ja vähitellen
savukkeitansa sytytellen kerääntyä verannalle. Vähitellen alkoi
sananvaihto, punousi ajatus ajatuksesta, kehittyi jotakin määrättyä
suuntaa kohden ja vihdoin jätti jälkeensä kuin kokonaisen rakennuksen.
Kuinka he saattoivat innostua puheistansa! Se oli kuin sisällistä
tarvetta heille. He ikäänkuin tyyntyivät vasta saatuaan tuon
jokailtaisen rakennuksensa pystyyn; ikäänkuin sillä olisivat
sovittaneet päivän toimettomuuden.

Ja niin tuli sitten musiikki, tuo taivainen, joka viehkeästi,
tainnuttavasti kajahteli hämärään ulkoilmaan ja suli syyskesäyön
heikosti siristävään tähteen.----

Se oli heidän aikansa tuo;--ylimyksellinen aika, jolloin kaikki päivän
lapset, kaikki kyntäjät ja ojankaivajat ja paimenet ja lypsäjät olivat
vaienneet ja vaipuneet unen maailmaan tuolla alapihan matalammissa
rakennuksissa. Ne olivat niitä eri olentoja.

Ja alettuaan soittonsa he tavallisesti unohtivat Heikin kokonaan.

Niin nytkin tänä iltana,--viimeisenä iltana ennen muuttoa.

Heikki istui muista erillään eräässä verannan sopukassa, jonne soitto
kuului hyvin. Jokin levoton aavistus hänellä oli siitä, että vielä tänä
iltana kaikki ratkaistaan.

Mutta tänä iltana sointui soitto entistäänkin ihanammin. Ja he olivat
äärettömän kaukana kaikesta muusta.

Sitten alkoi Artturi soittaa viulua pianon säestyksellä.

Kappale oli Wagnerin "Träume".

Hän soitti erinomaisesti. Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti
ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja
hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi
omiinsa.--

Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä
kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla!

Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen
ahdistus. Niinkuin hän, Heikki, nauttisi täällä jotakin kiellettyä,
johon hänellä ei ole rehellistä oikeutta.

Hänen takanaan oli olevinaan suunnaton joukko kuuntelevia olentoja,
niitä, jotka eivät vielä ymmärtäneet,--korvat höröllään, suu puoleksi
avoinna. Silmissä heillä paloi outo liekki ja kasvoissa paloi ääretön
totisuus. Hän tunsi useita heistä. Ne olivat hänen maalaistuttujaan--
myöskin Liisa ja isä. Jotkut heistä olivat käsittäneet tämän hetken
rukoushetkeksi ja olivat tulleet virsikirja kädessä. Kaikki he
seisoivat liikkumattomina, syvimmässä hartaudessa.----Ne raukat, raukat
siellä maalla!

Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän
puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät
pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä.

Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa!

Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan
kokonaan unohtaneet,--niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän
maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa,
jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt.
--Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan.--He
kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat
vain toisiansa ymmärtää,--niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan!
Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja.--Ja Heikki samassa
vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa.----

Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa,
sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä
rajattomaksi!----

Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne.
Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet
semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta
enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa
liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä.

Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä
rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan.
Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen,--tarve
vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa,--tarve palvella
ja hyödyttää.

Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun
Fanny ensin on hänen!


Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen
välinpitämättömästi:

--Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan
kävelemään?

Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten:

--Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta!

Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen
huolellisesti ja virkkoi rappusilla:

--Mennään!--Paino oli viimeisellä tavulla.

Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä
niissä.

Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille
istumaan, hän vaikeni.

--Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen,--minä
arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi
milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista.
Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen--voithan itse tehdä tämän
hetken niin lyhyeksi kuin tahdot.

Mutta Fanny oli vaiti.

--Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä
sinulle vastenmielisestä hetkestä.--Minua se vaivaa itseänikin. Sinä
autat siis minuakin, jollet viivyttele,--ainoastaan ihan lyhyesti: niin
taikka ei--

--Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen
äänessään oli hienoa hermostusta.--Minä en oikein tiedä, mitä sinä
tarkoitat,--ja katsoi poispäin.

Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi:

--Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä,
rakastatko sinä--

Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän
tunsi Heikin vaikutusta häneen.--Ja hän aloitti melkein anteeksi
anovalla äänellä:

--Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään,
josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut
kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole
minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt
niinkuin sinä;--mutta--

--Sinä et sittenkään voi minua rakastaa?

--Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en
sinuakaan kohtaan.

--Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua
kohtaan?

--Niin, minä--minä vain tiedän--olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja
eri oloissa,--mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen
rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta
sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta,--minä en voi!------


Näin he erosivat.

Fanny ei siis rakastanut!

Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä
painavammin hänen omalle sydämelleen.

Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli
teko,--semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa--ikuisen totista
kieltä!

Ja se on Fannyllekin puhuva,--se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin,
ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään--ei mitään
muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa,
kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset
jäljet Fannyyn--niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi
ajattelemaan Heikkiä!

Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin
ylihuomenna.--

Ja toinen kysymys: Kuinka?

Mutta sekin oli melkein itsestään selvä. Tietysti--ampumalla.--



VII.

Mutta kun ei siitä kohta tullut mitään, niin koko tuuma vaihtui
toiseen.

Heikin täytyi nyt paeta pois ihmisiä ja maailmaa. Hautautua
tietymättömäksi jonnekin korven yksinäisyyteen.

Ja samassa herää outo ajatus, joka nostaa veret päähän, joka on melkein
uhkamielinen, joka sisältää yht'aikaa pelastuksen hänelle itselleen ja
koston kaikille muille:--Kotiin!

Hetken risteilivät mielessä syyt ja vastasyyt veren sykinnän mukana,
voimakkaina kuin olisivat elämän alkuainekset liikkeellä.

Mutta juuri kun syyt ovat voittamassa, tulee sieltä vastaan kylmä,
kieltävä päänpudistus ja kuuluu outo ääni: "Ei, Heikki, tänne älä tule,
on jo myöhäistä!"

Ja kauhistuneena hän huomaa ensi kerran toden teolla ajattelevansa
kotia.--

Hän ei ole koko aikana saanut sieltä ainoatakaan kirjettä. Hän oli ensi
vuonna vain vastaanottanut "osan kauppasummasta" isältä, kun tämä oli
ruvennut syytingille ja antanut talon Juhon, körttiläis-Kustaan pojan
käsiin.

Eikä hän itse ole sanaakaan heille kirjoittanut. Hänen kysymyksensä
olisivat vain olleet elävänä todistuksena heille, kuinka vähän hän
heistä tiesi ja välitti.

Ei. Kotiin on mahdotonta! Koko ajatus on liian repivä. Hän tulisi sinne
vieraana,--ehkä ei odotettunakaan!

Ja taas syntyy hänen mieleensä äärettömän yksinäisyyden tunto. Se
kasvaa yhä, katkeroituu, on muuttumassa epätoivoksi.

Hänen täytyy löytää joku, joka ei työnnä häntä kylmästi luotaan, joka
ei pudista hänelle päätä, joka ei ajattele hänen vääryyksiään tai
rikoksiaan------


Silloin nousee muistojen maailmasta ihan odottamatta hänen mieleensä
Ollin unohtunut hahmo.------

       *       *       *       *       *

Helsinkiin tultuaan syksyllä Heikki ensi työkseen lähti hakemaan Ollia.
Ei hän ollut Ollin kanssa enempää kuin muidenkaan toverien kanssa
seurustellut kahteen viime vuoteen paljon ollenkaan.

Mutta mitä kauemmas tuo Fannyä koskeva tapaus alkoi jäädä, sitä
selvemmin oli vanha Olli taas tullut mieleen. Vuosien perästä muistui
ihan eheästi se kesken jäänyt suhde heidän välillänsä, aivan kuin se
olisi keskeytynyt eilen tai toissapäivänä. Kaikki oli vielä muistissa
semmoisena kuin Heikki oli sen jättänyt. Näin se oli jäänyt: Olli piti
Heikkiä hyvin kehittymättömänä, puhui monista asioista niinkuin Heikki
ei olisi niitä sinnepäinkään ymmärtänyt, joskus nauroi omissa
ajatuksissaan, kun jotain sanoi,--eikä seurustellut Heikin kanssa muuta
kuin kotona ollessa. Mutta myöhemmin hän oli kumminkin yhä enemmän
alkanut huomata Heikkiä. Heikki oli tuntenut välistä, että Olli
ikäänkuin koetti häntä tarkastaa ja oppia jotakin häneltä. Oli alkanut
osoittaa joskus sisällistä kiintymystäkin Heikkiin.--Sitten oli Fanny
tullut ja keskeyttänyt kaikki tyynni,--niin pitkäksi ajaksi, että
Heikki vasta nyt ensi kerran tuli Ollia ajatelleeksi. Mutta nyt sitä
elävämmin. Ja se kesken jäänyt suhde muistui nyt mieleen aivan kuin
jokin erityisen tärkeä elämänasia. Ja heräsi omituinen halu jatkaa ja
muodostaa sitä suhdetta. Niin, se oli nyt Fannyn vastauksen jälkeen
melkein tarve, se oli välttämättömyys.


Ei kukaan oikein tiennyt, missä Olli asui. Hän kuului pitävän sitä
salassa. Hän tahtoi vihdoinkin saada tutkintonsa suoritetuksi ja oli
siksi mieluummin yksin kotonaan, milloin siellä oli. Muuten näkyi hän
käyvän yhtä usein kapakoissa kuin ennenkin. Heikki vain ei ollut nyt
sattunut tapaamaan.

Kumminkin Heikin onnistui saada Ollin asunnosta selvä vielä samana
tulopäivänään.

Oli tuulinen ja sateinen syys-ilta, kun Heikki koputti Ollin ovelle
suuren kivimuurin neljänteen kerrokseen.

Olli aukaisi melkein samassa kun Heikki oli koputtanut, sillä hän itse
oli juuri ulos lähtemässä.

--Heikkikö sinä olet? sanoi Olli peräytyen kummastuksesta pari askelta.

--Niinkuin näet. Asutko yksin?

--Tulehan sisälle--no, terve mieheen, Heikki! Mistä sinä kapsäkkinesi?

--Maalta, kotiopettajan toimesta.--Otatko minut täksi yöksi?

--Tuohonko sohvalle? Taikka kyllähän minäkin siinä;--saat sinä
sängynkin, jos niikseen tulee.

Hän riisui päällystakkinsa ja auttoi Heikkiä järjestämään kamssujansa.
Yhtä ja toista otettiin kapsäkistä ja ripustettiin nauloihin.

He herkesivät molemmat puhumattomiksi kuin sopimuksesta. Olli kuitenkin
yhä tarkasteli Heikkiä ja sanoi vihdoin:

--Kuule sinä, Heikki,--ethän liene sairas?--ja tavoitteli valtasuonta.

--Terve minä olen, ei minua mikään vaivaa. Ja taas he olivat ääneti.

Ei koskaan Olli ollut niin kunnioittavasti Heikkiä kohdellut. Hän
aavisti jotain suurta surua piilevän Heikin takana ja kulki melkein
varpaillaan hänen ympärillään.

--Sinähän taisit olla ulos lähtemässä? Älä anna itseäsi häiritä.--Niin,
Olli, huomaathan sinä missä tilassa minä olen--minä en voi nyt puhua!

Ja hän näki, että Olli aivan hätääntyi. Merkillisiksi olivat käyneet
hänen silmänympäryksensä, ja suu vetäytyi kummallisesti kokoon.

--Sinä lienet väsyksissä, Heikki? Minä lähetän tytön tänne vuodettasi
laittamaan,--pääsethän sitten levolle.

--Oh, vastasi Heikki, saatanhan laittaa vuoteeni itsekin. Sano
mieluummin tytölle, ettei hän tänne ollenkaan tule koko iltana. Minä
tahtoisin olla yksin--sinä ymmärrät, Olli!--

Olli viivytteli lähtöänsä. Levottomana hän katseli ympärilleen,
tarkasteli uudestaan Heikin kapsäkin ja kulki sitten muutaman kerran
vaanien edestakaisin.

Heikki seisoi ikkunan luona kääntyneenä ulos pimeyteen päin--niinkuin
olisi vain odottanut Ollin lähtevän.

Silloin tuli Olli ihan lähelle Heikkiä, otti häntä kädestä ja aikoi
jotain sanoa.--

Mutta hän oli ilmeisesti niin hämillään tästä sydämellisyyttä
ilmaisevasta liikkeestään, ettei saanut sanaakaan suustansa.
Heikki huomasi, että Ollin vaalenneet huulet liikahtelivat
suonenvedontapaisesti ja koko olennossa asui auttamaton neuvottomuus.
--Tämmöistä sattui hänelle varmaan ensi kerran hänen elämässään.

Vihdoin sieltä tuli vavahtelevalla äänellä:

--Heikki,--lupaa ainoastaan, ettei se tapahdu nyt! Vastaukseksi Heikki
vain puristi hänen kättänsä.

Ja Olli irtausi ja riensi ulos.

Aivan kuin olisi mennyt pakoon jotain, jota häpesi.

Ja Heikki hengähti syvään. Hänen kasvoistaan lieveni synkkyys ja suun
ympärille ilmaantui melkein mielihyvän hymy.

Oliko tuo Olli? Olli liikuttuneena!--Olli, joka muuten oli aina valmis
arvostelemaan ja joka ei missään koskaan kadottanut kylmää malttiansa?

Kerrankin!

Ollin osanotto! Mikä voisi Heikkiä enemmän lohduttaa? Ja jos Heikki
kaikki kertoisi, kuvaisi suuren elämänsurunsa hänelle; mitä, jos Olli
silloin purskahtaisi itkuun!

Totta kyllä,--olihan Heikki ennenkin nähnyt hänen itkevän. Mutta, sehän
oli ollut aivan toista. Olli oli silloin päissään,--ja lieneekö silloin
ollutkaan mitään itkemisen syytä.


Kun Olli tuli kotiin, makasi Heikki vuoteessansa. Lamppu paloi tuolilla
ja valaisi häntä kirkkaasti.

Kauhistus ilmestyi hetkeksi Olliin. Hän hiipi Heikin vuoteen ääreen ja
kuunteli.

Heikki hengitti tasaisesti ja tyynesti. Nukkui.

Ollin kasvot kirkastuivat. Hän heittäysi hiljaa keinutuoliinsa,
venytteli kaikkia jäseniänsä ja jäi pitkäksi aikaa sinne istumaan.

Siitä oli nyt jo lähes kolme vuotta, kun he olivat eronneet. Olli tiesi
vain, että Heikki oli ollut kaiken aikaa ahkerassa lukutyössä. Mitä hän
luki, sitä ei Olli tarkalleen tiennyt. Lienee ollut niitä Heikin
filosofioja. Ja sitten arvasi Olli, että Heikki oli rakastunut.

Ulkonaisissa oloissa ei kyllä ollut mitään muuttunut. Kaikki oli
entisellään. Niin makasi tuo Heikki tuossa kuin olisi eilen hänet
viimeksi nähnyt. Ja Olli istui keinutuolissa aivan niinkuin ennenkin
palattuaan yöllä kotiin. Lamppu sihisi tuolilla--ja sekin oli Heikin
ainainen tapa: hän ei sitä koskaan jättänyt pöydälle palamaan.

Heikin kasvoissa näytti kuitenkin jokin omituinen muutos tapahtuneen.
Niihin oli tullut jotakin hienostunutta. Nenä oli kuin laihtunut ja
silmäluut selvenneet. Niinkuin pitkät kärsimykset olisivat hänen
kasvojansa muodostelleet. Olli oli lukevinaan paljon, paljon siitä
Heikin silmien luota--semmoista, mikä oli tullut häneen heidän
erilläänolonsa aikana sisästäpäin, sieluelämän vaikutuksesta.

Mutta ulkonaisesti olivat Heikin kasvotkin samat--pienimpiin
yksityiskohtiin asti. Erittäin kummasteli Olli hänen tukkansa
ominaisuutta. Se oli aina sama samoine kiharoineen. Siellä oli kihara
niskassa, joka oli oudostuttavan itsepintaisesti pysyttänyt muotonsa ja
asemansa.

Se putosi muita alemmaksi kiehkuraksi niskassa ja ulottui tavallisesti
Heikin ahtaan alaskäänteisen kauluksen valkealle pohjalle. Tämä tukka
se antoi hänen kasvoillensa niitten ulkonaisen luonteen ja ehkä samalla
keveän viittauksen hänen talonpoikaiseen syntyperäänsä.

Olli huomasi nyt ensi kerran, että sen todellakin vaikutti tuo kihara.
--Hän katseli siksi Heikkiä verrattoman tarkkaavasti,--nousi
keinutuolistaan ja tarkasteli joka taholta.

Tuolin selkäpuolella riippui Heikin harmaa takki--iänikuinen, jonka
Olli muisti vähintään kolme vuotta sitten Heikillä olleen. Sitä
sanottiin juhlatakiksi ja se otettiin esille harvoin. Mutta nyt se
osoitti jo kulumisen oireita. Kiilteli vähän kyynärpäiden kohdalta ja
tarjosi siellä täällä nähtäväksi poimuja, joita vuodet olivat siihen
kasvattaneet. Se poloinen oli nähtävästi saanut viime kesänä
jokapäiväisen takin viran palvellessaan rakastunutta herraansa.

Olli naurahti itseksensä, otti takin tuolin karmilta ja katseli sen
kaulusta. Tuon kauluksen vähän virheellinen leikkaus, se juuri antoi
takille sen omituisuuden ja jätti sen muistoon. Se kiersi liian alas
niskassa, niin että joskus näytti paidan kauluksen alareunaa; mutta
edessä se otti tappionsa takaisin pyrkien vähän liiaksi kohoamaan.
Heikki ei olisi ollut Heikki, jollei tuo kaulus olisi ollut juuri
semmoinen. Niin pitkälle kuin Olli häntä muisti, oli hänellä aina ollut
tuo virhe vaatetuksessa,--mikä tuli siitä, että hän käytti halpaa
räätäliä ja aina samaa.

Olli meni vaatekaapilleen, avasi sen ovet ja otti esille
uuden-uutukaisen, lakanaan käärityn, kiiltävän musta-verkaisen
vierailutakkinsa. Hän tarkasteli sitä tuntijan katseella ja mietti
itseksensä; mutta alkoi sitten sitä mittailla Heikin takin kanssa,
leveyden olan päästä olan päähän ja niskaluusta selkäristeykseen.

Oli sentään omituista kuinka he olivat samanmittaisia, Olli ja Heikki.
Voisi vannoa, että tuo Ollin takki sopisi Heikille aivan yhtä hyvin
kuin se sopi hänelle.----

Ja Olli kääri sen huolellisesti jälleen valkoiseen lakanaan; ei vienyt
sitä takaisin kaappiin, vaan jätti sen pöydälle.

Sitten hän riisuutui, ripusti Heikin takin paikoilleen, sammutti lampun
ja sukelsi vuoteeseensa.

Kun Heikki seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona ilma muuttunut ja
aurinko paistoi iloisesti sisälle.

Olli oli puolipukeissa sänkynsä laidalla ja tirkisteli häntä.

Hän rykäisi ja nousi seisaalleen, kun Heikki havahtui.

Ja Heikin pukeutuessa he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Oli ihan
mahdotonta aloittaa Ollin kanssa mitään sydämellisempää puhetta,--vain
senvuoksi, että tiesi, että hän olisi kärsinyt ja hävennyt
sanomattomasti.

Tuntui selvästi, että Olli oli arvannut kaikki tyynni. Ja että hän oli
ihan säälimättä antanut tapaukselle sen nimen mikä sille tulikin.
Heikistä se oli sentään jotakin muuta kuin miksi Olli sitä ajatteli. Se
oli tapaus, jolla oli vuosikausia takanaan, jolla oli syvät syynsä,
suuri merkityksensä, jota ei voinut selittää yhtenä eikä kahtena
iltana. Mutta Olli olisi varmaan keskeyttänyt kaikki selitykset ja
sanonut: sanalla sanoen, sinä olet saanut rukkaset!

Vaitiolo rupesi sentään Ollistakin tuntumaan tukalalta, koskapa hän
alkoi viritellä puhetta.

--Kylläpä on tuo takkiskin jo kulunut. Minä sen muistan vielä
entuudesta.

Mutta kun ei siihen saanut mitään vastausta, sanoi hän taas jonkin ajan
kuluttua:

--Voisit minulle tehdä suuren palveluksen. Osta minulta tämä takkini.
Se ei sovi minulle ollenkaan.

Ja hän veti esille lakanaan käärityn vierailutakkinsa. Hän ilmeisesti
tahtoi asettua sille kannalle, ettei Heikin asiasta mitään sen pitempiä
puheita saisi tullakaan.

--Jos sillä teen palveluksen, niin miksei. Mutta rahaa et minulta saa
hyvään aikaan, sanoi Heikki.

--En tarvitsekaan tällä haavaa. Mutta koetahan sitä.

Ollin pitkä musta takki oli kuin tilattu Heikille. Se sopi mainiosti.
Ei ainoatakaan liikaa poimua!

Mutta Heikki ei ymmärtänyt niitä asioita. Sillä katsahdettuaan peiliin
hän aivan kauhistui.

--Ei--ei, Olli, ei tämä minulle käy. Sehän on kuin satula lehmän
selässä.

Olli ei ottanut kuullakseenkaan. Käänteli vain Heikkiä vasemmalle ja
oikealle ja sitten poistuen jonkin askeleen taaksepäin huusi
innostuneena: Mainiota! Minä arvasin oikein! Sinusta tulee toinen
mies!--Pidäs vähän päätäs pystympänä--niinkuin katselisit olkani yli!--
Noin, noin, juuri noin! Suurenmoista!

--Sinä olet hullu, Olli!

--Pane tämä pystykaulus kaulaasi!

Mutta kun Heikki oli saanut Ollin pystykauluksen paikoilleen, purskahti
Olli nauruun.

--Katso peiliin itse! Tiesinhän minä, että ne olivat nuo sinun
kiharasi!

Heikki alkoi ottaa kaulusta pois.

--Ei, ei, anna sen olla paikoillaan. Nuo kiharat on poistettava! Sinun
täytyy erota pyhimysvanteestasi, rakas sielu!

Heikin teki niin hyvää heittäytyä onnettomuuksineen lapsen tavoin Ollin
käsiin.

Sillä selvää oli, että Olli koetti olla näin iloinen ja ystävällinen
vain lievittääkseen Heikin surua.

Eivätkä surut silloin tuntuneetkaan, ne olivat kuin haihtuneet.----

Kun he sitten menivät päivällisille suuren ravintolan yksinäiseen
huoneeseen ja kun Olli päivällisen jälkeen alkoi juoda likööriä, tuli
kaikki tyynni ihan itsestään puheeksi. Ja Ollillakin näytti olevan
paljon puhumista Heikin asioista. Hän tahtoi kerrankin puhua suunsa
puhtaaksi. Kaikkeen oli Heikki itse ollut syypäänä, sanoi hän. Heikki
katsoi elämää liian lapselliselta--liian aralta kannalta. Hänessä ei
ollut kylliksi miestä.--Ja se taas tuli epäluonnollisesta
elämäntavasta. Olli näytti aivan riemuitsevan, kun hän pääsi tähän
aineeseen. Se oli syvintä voitonriemua hänessä. Hän innostui eikä
malttanut lauseitansa lopettaa. Hän ei voinut olla mistään niin
vakuuttunut kuin nyt tästä.--Miehuus riippuu siitä, sanoi hän, että
elää niinkuin mies. Eikä hän voinut lääkärinäkään muuta neuvoa.
Epäilemättä riippuu psyykillinenkin kypsyys hyvin paljon tästä asiasta.
Ja senvuoksi Heikki juuri olikin, sanoi hän, aina osoittanut
eräänlaista luonteen kypsymättömyyttä, lapsellisuutta, joka teki hänet
niin huomaamattomaksi, ettei hän voinut herättää edes toverien
mielenkiintoa.

Olli tahtoi, että hän olisi tehnyt kerrassaan lopun ujoudestaan,--
yhdellä iskulla tappanut kaikki epäilykset siinä suhteessa.--Se oli
Ollin mielestä ihan välttämätöntä Heikille, jos mieli hänen tulla
mieheksi. Se oli kaiken järjellisen elämän, kaiken kulttuurielämän
ensimmäisiä vaatimuksia, se, että oli voittanut lapsellisen
häveliäisyytensä, joka esti pääsemästä itsetietoisuuteen ja kuulumasta
muiden silmissä miesten joukkoon.

Tämä nyt oli sitä samaa, mitä Olli oikeastaan aina oli hautonut
itsessään. Ja Heikki oli sen tiennyt hänen sanomattaankin.

Mutta näin suorana vaatimuksena ei Olli ennen ollut esittänyt
mielipidettään.

Hän odotti ilmeisesti selvää vastausta Heikiltä.

Ja Heikin piti nyt ainakin näyttää myöntyväiseltä. Hän olisi muuten
kerrassaan vetäytynyt pois siitä ystävällisestä suhteesta, joka oli
heidän välilleen niin äkkiarvaamatta syntynyt ja joka korvasi hänelle
melkein kaiken. He olisivat taas eronneet ja olleet kylmiä toisilleen--
ehkä ainiaaksi. Mutta nyt olisi Heikki vähimmin tahtonut luopua
Ollista.

--Menemmekö parturiin, kysyi Olli.

--Mennään nyt sitten, sanoi Heikki ja tunsi selvästi, kuinka Olli sen
käsitti myöntäväksi vastaukseksi myöskin muihin vaatimuksiinsa.----

He menivät hienoimpaan parturiin.

Täällä Olli määräsi kaikki.

Parturi tunkeutui konesaksineen keskelle Heikin tukkaa.

Se leikattiin niin lyhyeksi kuin suinkin voitiin saada, niin että
pääkallo siinti esille.

Ja siinä ne nyt viruivat parkettipermannolla Heikin tutut kiharat
toinen toisensa vieressä--vieraassa ympäristössä. Lakaisijapoika työnsi
ne armottomasti uunin eteen, muitten, outojen, tummempien ja
vaaleampien joukkoon.----

Heikin ulkonäkö oli niin muuttunut, että hän hämmästyi peiliin
katsahtaessaan. Pääkallon muodot tulivat selvinä näkyviin--nenä, suu,
silmät saivat aivan erilaisen näön--ja Ollin korkea pystykaulus, joka
pakotti Heikin pään luonnottomasti jäykkään asentoon, teki
yleisvaikutuksen vielä kummallisemmaksi: oli kuin korvat olisivat
syyttä tulleet hallitsevaan asemaan; ne olivat kuin kasvaneet
suuremmiksi ja lerpattivat ulospäin;--kaikki muu oli kuin silinnyt ja
kadottanut merkityksensä.

Mahdotonta oli Heikin ajatella ulosmenoa. Hän olisi mieluummin pistänyt
onnettoman päänsä säkkiin ja vajonnut maan alle.

Hänen suureksi lohdutuksekseen tuli ulkoa kaksi herraa, joilla oli
samalla lailla siintävä pääkallo ja korvat ja pystykaulukset. He olivat
pääkaupungin leijonia.--Se oli ihan viimeisin muoti. Monet
vähäpätöisemmätkin leikkuuttivat samalla lailla, mutta nämä olivat
niitä, jotka ovat aina näkösällä.--Eräs heistä töytäisi vahingossa
Heikkiä tullessaan peilin ääreen, mutta pyysi samassa niin kohteliaasti
anteeksi, että Heikki meni aivan punaiseksi hämmennyksestä--

Lähtiessä Olli otti tahallaan Heikin vilttihatun päähänsä ja jätti
hänelle oman sylinterinsä Heikin estelystä huolimatta. Hän tuli aivan
kovaääniseksi, ja Heikin piti kuin pitikin myöntyä.

Kun he olivat kadulla, juoksi kaunissilmäinen piika heidän ohitseen.
Hän katsoi Heikkiin. Ja kun Heikki kääntyi taakseen häntä vielä
nähdäkseen, katsahti hänkin ja nauroi silmää iskien.

Ennen olivat vastaantulijat aina katsoneet Ollia. Nyt ne katsoivat
Heikkiä.

Kevyt syysilta hyväili Helsinkiä. Kaasut syttyivät, ja Esplanadin
sähkölamput pian voittivat ja hävittivät taivaalta tulevan
kellankuultavan iltahohteen. Hiljaa kävellen pitkissä jonoissa,
iloisena sorinana liikkuivat pääkaduilla ihmisjoukot--ja pehmeästi
jymisi korvaan taantuva kaupungin melu.

Olli ehdotteli Kappelia, ja he menivät sinne.

Siellä soitti musiikki ja väkeä olivat sijat täynnänsä sekä sisällä
että ulkona--huoletonta, nauravaa, ystävällistä, sähkön valaisemaa
yleisöä lämpimän syysillan hyvänhajuisessa tuoksussa.----

He tulivat keskikäytävää ylös ja poikkesivat oikealle puolelle. Heikki
voitti kaikki ujostelut. Ja se oli nyt entistä helpompaa, kun tuo Ollin
korkea kaulus jäykisti niskaa ja pakotti pään pystyyn. Monet ihmisistä
aivan kääntyivät katsomaan, ja noissa katseissa oli ikäänkuin
uteliaisuuden sekaista kunnioitusta. Varmaan sen vaikutti sylinteri ja
kaulus ja musta verkatakki, joka näkyi avatun, kevyen palttoon alta.--

Kappelin kylkimajan luona, jonne Olli ja Heikki ensin tulivat, istuivat
kaikki hänen viimekesäiset tuttavansa.

Mutta Heikki ei pysähtynyt kättelemään. Nosti vain sylinteriä. Eikä
vilkaissutkaan Fannyyn.

Ylhäällä pääoven edustalla, missä oli valoisinta ja näkyvintä, istui
suuri joukko Ollin tuttuja. Heikille ne olivat semmoisia tuttuja, joita
tervehditään lakkia nostamalla. Ne olivat anastaneet siinä monta pöytää
ja hallitsivat kokonaan sitä seutua.

Ne olivat kaikki sylinteripäisiä.

Yhdellä vain oli tavallinen huopahattu. Ja se olikin Heikin läheisempi
tuttu. Se oli Eemil. Heikin nähtyään hän hyppäsi paikaltaan.--Kas vain!
Heikki! Terve mieheen!--Ja kuinka pääkaupunkilaiseksi sinä olet käynyt!
Enhän tahtonut sinua tuntea!

Ja hän nyki ja reuhtoi lähentelevään tapaansa, niin että Heikin tuli
vaikea olla noitten muiden vuoksi, jotka eivät olleet hänelle niin
tuttuja. Eemil puhua mellasti aina niinkuin kaikki olisivat olleet
saman perheen jäseniä. Hän oli kuin sokea kaikelle mikä maailmassa on
ulkonaista arvokkuutta, tahallista kylmyyttä käytöksessä. Hän ei
ymmärtänyt sitä ja laskeutui koko olennollaan niitten väliin, jotka
olivat toisilleen vieraampia tai säilyttivät keskenään arvonsa mukaista
suhdetta; laskeutui ja heti sekoitti kaikki suhteet, nimitti asioita
kotoisilla nimillään ja ehdotteli liian aikaisin sinunmaljoja.

Mutta Eemil ei onneksi istunut kauan. Hän nyykäytti seuralle hyvästiksi
päätä ja katosi jotakin paperilippua liivintaskustaan hakien.

Muut ottivat Heikin vastaan aivan toisella tavalla. Nousivat
paikoiltaan tervehtiessä ja kuuntelivat huomaavaisesti mitä hänellä oli
sanomista. Oli jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa heidän
käytöksessään. Ja samalla he näyttivät olevan hyvin uteliaita Heikin
olennosta selkoa saamaan. Aivan kuin olisivat nyt vasta ensi kerran
hänet nähneet.

Heikki tunsi, että he oikeastaan saivat perin pohjin väärän käsityksen
hänen henkilöstään;--semmoisen kuin hän olisi ollut elämän
vastoinkäymisiä kokenut mies, joka tahtoo kaikella, mitä hän sanoo,
laskea hienoa ivaa maailmasta ja ihmisistä ja niiden pyrinnöistä. Mutta
samalla he juuri sen tähden näyttivät niin mielellään kuuntelevan
häntä.

Ja miksi Heikki olisikaan ilmaissut heille oikean itsensä? Saakoot vain
väärän kuvan. Semmoisen, joka soveltuu hänen muuttuneeseen
ulkomuotoonsa.

Kun he siinä istuivat ja urkkivat hänen olentoansa, selvisi hänelle
itselleen yhä enemmän mimmoisena hän nyt hetki hetkeltä painui heidän
mieleensä. Ja samalla hänessä heräsi halu itse luoda ja muodostella
tuota kuvaa;--pienimmistä erikoisuuksista suurimpiin ja tärkeimpiin
luonteenpiirteisiin saakka: siitä, kuinka hän nosti lasin huulillensa
tai käänsi päätänsä tai naurahti--siihen, mitä hän ajatteli
yhteiskunnallisista kysymyksistä, mitä hän itse harrasti ja aikoi.

Ja mallina tätä kuvaa luodessa olivat heidän ihanteensa,--ne, joihin he
pyrkivät kaikilla liikkeillään ja ajatuksillaan.

Heikki otti tarjotun sikarin vastaan. Hän sytytti sen miellyttävimmällä
niistä tavoista, joilla oli nähnyt sikaria sytytettävän, eikä puhuessa
aina ottanut suusta, vaan piteli paremmin siinä lähitienoilla.

Ja mitä ajatuksiin tuli, niin piti etupäässä antaa vaikutus niinkuin ne
olisivat jo vakaantuneet. Siksi piti puhua hillitysti, ei suinkaan vain
innostua mistään. Ja ennen kaikkea oli vältettävä poikamaisuutta, joka
niin helposti saattoi pujahtaa, jos ei muuhun niin johonkin
lauseenkäänteeseen kesken vakavintakin keskustelua.--Omista pyrinnöistä
ei juuri sopinut puhua. Mutta samassa piti kumminkin antaa selvästi
tuntea, että takana oli varmaa yhteiskunnallisuutta. Ei kenenkään
tarvinnut tietää, mikä oli se yhteiskunnallinen asema, johon tähtäili;
mutta piti olla ihan tuntuvaa, että tähtäili.--Aatteissa eläminen ja
isänmaasta puhuminen olisi tehnyt miehen ihan mahdottomaksi heidän
silmissään. Piti päinvastoin asettua sille kannalle, että semmoinen
saattoi tulla ainoastaan lyseon konventissa kysymykseen,--ja nauraa
yläpuolelta, kun tuli puheeksi henkilöt, jotka vielä olivat niin
lapsekkaita.

Hän itsekin kiintyi omaan kuvaansa. Hänen mielessään oli niin selvänä,
kuinka hän siinä istui sylinteri päässä sikarin savua luotaan
puhallellen. Ja hän kiintyi erittäin siihen tapaan, millä hänen kuvansa
lausui ajatuksensa, se on, mitä se ajatteli ja puhui. Peiliä ei ollut,
mutta heidän silmistään näkyvä uteliaisuus sen hänelle kuvasti.

Ja omituinen keveys ja ilo tuntuu sydämessä.

Uusi, ennen olematon tulevaisuudenkuva väikyttelee muotojansa--paljoa
lähempi ja helpommin saavutettava kuin kaikki entiset.

Entä jos elämä ei olekaan jakso kärsimyksiä! Mikä pakko hänen onkaan
sitä aina semmoiseksi ajatella!

Ja Heikki kohautti hattuansa ja mitä sydämellisin hymy huulilla vastasi
pöydän toisesta päästä esitettyyn maljaan.

He näyttivät kiintyvän häneen yhä enemmän.

Piiloon vain koko sisäinen maailma lapsekkaine haaveineen ja
ihanteineen.

Olli oli oikeassa!


Fanny seurueineen lähti ja tuli kulkeneeksi ihan heidän pöytänsä
ohitse.

Heikki nousi vain paikaltaan ja nosti hattuansa.

Fanny pysähtyi epävarmasti, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle
tilaisuuden ojentaa kättä hyvästiksi.

Ja lensi tulipunaiseksi, kun ei Heikki ojentanut.

Mutta heidän mentyänsä selvisi Heikille samassa, ettei hän noiden
rukkasten vuoksi suinkaan vielä ollut Fannyä kadottanut.



VIII.

Kahden vuoden kuluttua tämän jälkeen oli Heikki saanut tutkintonsa
suoritetuksi ja valmisteli jo väitöskirjaansa.

Hän oli kokonaan muuttunut entisestään. Ujous oli voitettu, ja Heikki
oli toinen olento, toisen näköinen ja toisen luontoinen.

Ja näin oli se viimeinen voitto tapahtunut:

Joitakuita aikoja tuon kappeliretken jälkeen oli Eemil tullut Heikkiä
tapaamaan,--oli tullut ihan hengästyneenä tapansa mukaan.

--Kuulehan, Heikki, sanoi hän,--piäppä puhe ensi juhla-iltamassa! Ovat
käskeneet minua toimittamaan puhujan--torstaista viikko--isänmaalle!

Heikki tietysti säpsähti ja veri nousi hänen päähänsä. Mutta hänen
onnistui salata se Eemeliltä.

Eemil oli niitä harvoja, joiden Heikki aavisti tuntevan häntä ja hänen
haaveitaan. Miksi Eemil nytkin olisi kääntynyt juuri hänen puoleensa,
ellei tavallaan auttaakseen häntä. Se oli selvästi tuota Eemilin
lähentelevää ystävyyttä, joka aina harmitti häntä. Eemil tietysti
ajatteli, että koska pyrit suureksi mieheksi, niin tässä nyt tarjoan
sinulle tilaisuuden kerrankin urasi aloittamiseen; ota pitääksesi puhe
isänmaalle äläkä siinä turhia ujostele!

Ja jos Heikki vain olisi antanut itsensä ilmi, olisi Eemil todella
ruvennut selittämään hänelle, kuinka turhaa se ujous on, kuinka
helposti se on voitettavissa ja niin edespäin. Hän näytti olevan siihen
jo edeltäpäin aivan valmistunut.

Mutta Heikki ei antanutkaan itseänsä ilmi, vaan vastasi Eemilille
tyynesti, että jollei heillä ole ketään sopivampaa tiedossa, niin kyllä
hän puolestaan mielellään tahtoo auttaa hyvää asiaa.

Eemil oli katsahtanut häneen hyvin kummastuneena.--Oliko tuo Heikki!
Heikkikö vastaansanomatta suostui esiintymään julkisesti suuressa
iltamatilaisuudessa!

Ja niin oli nyt Eemilkin harhateillä hänen suhteensa,--luuli, että
Heikki oli sisäisesti yhtä paljon muuttunut kuin oli ulkonaisesti, ja
sentähden muutti hänkin käytöksensä Heikkiä kohtaan, kohteli entistä
kunnioittavammin häntä ja kyseli hänen mielipidettään kaikenlaisissa
asioissa,--mitä ei ennen olisi koskaan tullut tehneeksi.

Heikki säilytti tyynen rauhallisuutensa ja vastasi kaikkeen venytellen
lauseitaan ja teeskennellen miettiväisyyttä.

Mutta Eemilin lähdettyä oli häneen tullut masentava tuska. Hän olisi
ollut valmis juoksemaan Eemilin jäljestä peruuttamaan lupauksensa. Hän
oli luvannut mahdottomuuden. Ja kumminkin hän oli kuin naulattuna
lattiaan, kun hänen piti lähteä.

Joka hetki vei hänet yhä kauemmas peruuttamisen mahdollisuudesta, ja
vihdoin se jäikin mahdottomuudeksi. Ei juuri voinutkaan enää peräytyä.

Silloin vasta hän tuli ajatelleeksi, mistä hänen oikeastaan oli
puhuttava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, mitä hän tulisi sanomaan, sitä
enemmän hänen mielensä musteni.

Isänmaa oli kauan sitten unohtunut käsite Heikin maailmassa. Ei,--siinä
oli vielä paljon muutakin kuin unohtuminen. Se käsite ei ollut saanut
muistua, se oli tahallisesti mielestä vieroitettu. Sillä muistuessa se
oli aina tuottanut eräänlaista kipua sydämeen. Vaikka Heikki olikin jo
kauan sitten oppinut tässä asiassa asettumaan Ollin kannalle,--oli
oppinut pitämään naurettavina isänmaallisia deklamatsioneja ja
teko-urhoollisuutta ja myöntänyt itselleen, että kosmopolitismi on
ainoa luonnollinen ja järjen kanssa sopusoinnussa oleva kanta,--nousi
sittenkin mieleen joskus väikkyvä viheriäinen maa lehtoineen,
laitumineen, karjoineen,--nousi kotoisten muistojen mukana ja herätti
oman omituisen lämpönsä sydämeen ja sillä lämmöllään muistutti, että
Heikin ympärillä nyt oli kylmä,--ja sulkeutui taas näkymättömäksi,
jätettyään mieleen tuskaisen kaihon.

Ja tällekö isänmaalle, jonka hän oli tahallaan unohtanut, hänen nyt oli
julkisesti puhuttava!

Se olisi ollut veristä valhetta hänen puoleltaan,--jokainen lause, joka
sana!


Mutta nyt taikka ei koskaan! Hän tunsi tämän kauhean tiehaaran. Hänen
täytyi kerran voittaa itsensä. Sen piti tapahtua! Tietysti nytkin
täytyi vain valehdella.

Kaikki hajonneet muistot entisiltä ajoilta piti koota, kaikki
rohkeimmat ajatukset, kaikki voimakkaimmat lauseet, jotka kehoittivat
uhraukseen ja alistumiseen. Niitä oli muistossa vielä paljon. Ne olivat
nyt vain kaikki sanoja, kun taas ne silloin vuotivat kuin elävästä
hengen lähteestä. Piti valehdella, että ne tulevat sydämestä.

Ja kun puhe sitten oli valmis, tiesi hän jo, että hän oli voittanut
pahimman vastuksen.

Mutta juhlapäivän iltana hän joi Ollin kanssa punssia. Ja kun
puheenpidon aika tuli, nousi hän kylmänä ja rauhallisena puhujalavalle.
Ujous oli aivan paennut. Jonkin lauseen perästä oli ääni vakaantunut.
Hänen liikkeisiinsä oli tullut jotakin outoa vapautta. Niissä oli kuin
jotakin Artturilta otettua. Hän tunsi, että häntä kuunnellaan. Ja hän
nosti äänenpainonsa luonnottomiin. Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi
hän innostuksesta. Korkealle kohottaen lasinsa hän vihdoin huusi
eläköötä Isänmaalle. Ja siihen yhtyi juhlaväki kuin yhdestä suusta. Kun
hän sitten astui alas puhujalavalta ja kulki väkijoukon läpi, tunsi hän
kuinka ihmiset häntä katsoivat ja kyselivät toisiltaan hänen nimeänsä.

Sisähuoneen ovensuussa oli Fanny. Hän pysäytti Heikin puhutellakseen
häntä. Heikki puhutteli Fannyä niinkuin olisi jo vuosikausia vierinyt
siitä heidän keskeisestään tapauksesta,--niinkuin hän puolestaan olisi
sen joko unohtanut tai antanut anteeksi.--Fanny punastui usein
puhuessaan. Ja kun hän punastui, niin ihojauhe näytti kuin irtautuvan
hänen ihostaan.----

Heikki oli hänet kokonaan voittanut,--ihan kuin olisi voinut kietoa
sormensa ympäri----

Olli, joka seisoi lähellä ja huomasi heidän keskustelunsa, otti Heikkiä
kädestä, kun Heikki jätti Fannyn.

--Hän on sinun! sanoi Olli varmalla voitonriemulla, ja hänen silmänsä
kiilsivät ilosta ja punssista, jota oli juonut enemmän kuin kylläksi.
Ja saatuaan Heikin ravintolan puolelle istutetuksi viereensä hän
toivotti ihan totisena onnea. Hän kehui puhetta ja riemuitsi suuresta
menestyksestä.

Aivan kuin hän olisi unohtanut kaikki pilkkansa ja entiset
ilkkumisensa, jolla aina leimasi isänmaallisen innostuksen.

Mutta varmaan hän nytkin välitti viis kaikista isänmaista. Hän iloitsi
vain siitä, että Heikki oli edullisesti esiintynyt. Ja jos isänmaa
saattoi tämmöistä etua tuottaa, niin silloin siitä kyllä voi puhua ja
eläköötä huutaa ja innostua.

Ja siellä oli sitten paljon muita, jotka tahtoivat tutustua Heikkiin,
ja entisiä tuttuja, jotka kaikki kokoontuivat samaan pöytään ja
istuivat juomaan. Heikkiä heidän kaikki maljansa tarkoittivat ja heidän
katseensa ja puheensa.

Mutta vastatessaan heidän maljoihinsa, iloisena juodessaan, Heikki
tunsi kuinka hän joi sydämeltään katkeran painon. Tunsi, kuinka hän
vähitellen vapautui siitä tuskallisesta häpeän painosta, jonka tuo puhe
oli hänelle tuottanut. Ja tunsi, kuinka hän omisti sen ajatuksen, että
tuo puhe voisi päinvastoin tuottaa hänelle jotain hyötyä.

Sen jälkeen oli Heikiltä kaikki alkanut mennä helposti. Kahdessa
lyhyessä vuodessa hän sai toimeen sen, mihin ennen olisi paljon
pitempiä aikoja kuluttanut.

Ne vaikeudet, jotka olivat Heikkiä alussa peloittaneet, ne olivat vain
harhakuvia, niitä ei ollut olemassa. Piti vain kerta kaikkiaan päästä
siihen tietoon, että vaikeudet filosofiassa syntyivät filosofin omien
ajatusten epäselvyydestä. Filosofia piti kohdella niinkuin lasta;
nauraa hänelle, kun hän voimiansa ponnistellen pyristeli sotkeutuneessa
ajatusten verkossa, joskus pudistaa hänelle päätä, mutta joskus
hyväksyvästi nyökäyttääkin, kun hän sai esille jonkin selvemmän
ajatuksen.

Mutta ei ollut ainoastaan filosofian vaikeuksien laita tämmöinen. Koko
elämän laita oli sama. Aivan niinkuin filosofi koetteli vaikeitten
tieteellisten sanojen taakse peittää omaa epäselvyyttänsä ja
hataruuttaan ja siten peloittaa arvostelusta liian nuorta järkeä, aivan
samalla tavalla oli peloittanut Heikkiä koko muukin elämä, kaikki sen
yhteiskunnalliset laitokset, vallanpitäjät, virkamiehet, niin että hän
oli aina tuntenut kuuluvansa hallittujen joukkoon.

Nyt hän oli kokonaan muuttunut. Hän oli alkanut ymmärtää, että kaikki
tyynni oli hienoa petosta, harhanäkyä. Viranomaisuus, se oli vain
käsite. Virkatakin sisässä istui tavallinen heikko ihminen, joka oli
hyvin harjaantunut heikkouksiansa peittämään, joka oli kehittänyt
luottamusta itseensä ja oppinut käskemään. Miksi ei hänkin, Heikki,
ottaisi täyttä askelta ja siirtyisi "hallitsevain" riveihin.

Antissa hän oli kerran läheltä nähnyt ja ihaillut tuota voimaa, joka
empimättä asettui kaiken yläpuolelle ja joka oli kaiken viranomaisuuden
perustus.

Nyt hän tunsi sitä itsessänsä!

Monet hänen tovereistaan olivat tosin häntä ennen tähän kehityskauteen
päässeet. Heikkiä oli myöhästyttänyt hänen lapselliset puuhansa maalla.

Mutta se ei tehnyt mitään: hän saattoi nyt vanhempana ja kokeneempana
sitä varmemmin valloittaa vasta avautuneet alat.

Koko asia oli vain ajan kysymys. Ja sivuasia oli myöskin, mitä tietä se
kaikki kävisi. Miksei niinkin, että hän pyrkisi ensin aineelliseen
varakkuuteen!

Lyhyempi oli kuitenkin toinen tie, ja sillä hän oli jo koko pitkälle
päässyt. Se oli maineen. Sen tavoittamisessa hän oli mennyt eteenpäin
verrattoman nopeasti ja niin loistavasti, että oli herättänyt yleistä
kummastusta ja ihailua.

Ja se oli kumminkin hänen pahin vihollisensa. Sillä se oli ainoa
ajatus, joka häiritsi hänen lukujansa. Rivien välistä se pyrki esille,
tunkeutui keskelle tieteen syvimpiä sokkeloita, keskeytti ajatusjuoksun
tai pysäytti kynän, kasvoi, sytytti mielen outoon liekkiin, kunnes sai
sydämen sykkimään.

Mitään muuta hän ei koko aikana ollut ennättänyt ajatella--tässä
kiireisessä kuumeentapaisessa työssä ja pyrkimyksessä.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana istuessaan työpöytänsä ääressä paksun tupakansavun
ympäröimänä, vajoutuneena milloin lukemiseen, milloin haaveisiin, hän
äkkiä kuuli kuin risahduksen ikkunansa takaa. Hän nousi istualtaan,
painoi päänsä kiinni lasiin ja käsillään varjostaen silmiänsä katsoi
ulos.

Siellä kulki kovassa pakkasessa joku naisolento ohitse.

Heikki rypisti tyytymättömänä silmäkulmiansa, sammutti lampun ja lähti
ulos.

Mutta hän oli kai erehtynyt tuon risahduksen suhteen. Jonkin matkaa
kuljettuaan hän tapasi saman turkiksiin kääriytyneen naisolennon, josta
hän ei voinut epäillä mitään sellaista.

Sillä neiti Fannyn tuttu ääni tervehti häntä turkin sisästä:

--Ah, herra Vuorela, oli hyvä että teidät tapasin. Minä olen kauan
hakenut tilaisuutta puhua teidän kanssanne!--

Hänen äänensä vapisi selvästi, vaikka hän oli puhuvinaan rauhallisesti
ja melkein huolimattomasti.

--Niin, sanoi Heikki hyvin ystävällisesti,--me emme ole tavanneet
pitkään aikaan toisiamme--kohta tulee kaksi vuotta luullakseni?

Sitten he kulkivat sanaakaan vaihtamatta kokonaisen katuvälin.

--No miten teidän kotonanne jaksetaan, kysyi Fanny epävarmasti, jotain
sanoakseen.

--En ole siellä käynyt siitä asti kun Helsinkiin muutin. En tiedä
mitään heistä. Te muistatte vielä Vuorelan?

--Muistan,--oikein hyvin.

Ja he kulkivat taas pitkän matkan ääneti. Heikki odotti sitä asiaa.
Mutta Fanny käveli levottomasti ja yhä kiireisemmin.

Vihdoin hän pysähtyi kadunkulmaan ja sai katkonaisesti sanotuksi:

--Tässä minun on erottava. Niin, minä tahdoin teille sanoa, että minä
olen usein ajatellut,--minua on usein vaivannut se mitä tapahtui meidän
puistossamme--

--No mitäpä siitä--onhan se jo kauan sitten ollut ja mennyt, vastasi
Heikki vähän kylmästi.

Fanny seisoi hetken vielä puhumatta mitään, mutta ojensi sitten
hansikattoman, hiukan palelevan kätensä Heikille:

--Niin no, hyvästi sitten, Heikki.

--Hyvästi.

Ja hän lähti kiireisesti omalle suunnallensa.

Heikki ymmärsi hyvin Fannyn tarkoituksen. Nyt oli siis tullut Fannyn
vuoro!

Ja Heikki itsekin oudoksui omaa kylmyyttänsä. Järki sanoi, että
tämmöisessä tapauksessa olisi pitänyt tuntea osanottoa. Mutta sydämessä
käväisi vain ohimenevä säälintunne, kun hän seurasi Fannyä katseellaan.


Kotiin Heikki ei enää viitsinyt mennä. Ravintolaanko taas? Ja siellä
uudistaa jälleen tuhansia kertoja sanotut sanat ja ajatukset! Ja puhua
ja näyttää innostuneelta ja nauraa tyhmyyksille!

Heikki meni konserttiin. Häntä ei huvittanut seura tänä iltana. Hän
tahtoi kuunnella musiikkia ja hetkeksi levähtää tavallisista
ajatuksistaan ja haaveistaan.

Konsertissa ei ollut ainoatakaan hänen tuttavaansa, vaikka väkeä oli
niin paljon kuin yliopiston juhlasaliin suinkin mahtui. Kuinka toinen
oli tämä yleisö kuin se, joka Heikin tunsi! Hän meni täällä
aivan huomaamatta läpi koko salin. Ei kukaan kääntynyt häntä
katsahtamaankaan.

Esiintyi eräs nuori viulunsoittaja, melkein poika. Hän oli niin sievä
ulkonäöltään, ja niin hauskasti kömpelö kumarruksissaan, että yleisö
otti hänet heti vastaan sydämellisesti ihastuneena. Kävi tyytyväisyyden
humaus läpi koko salin.

Hän soitti vain liikuttavaa, surullista musiikkia, ja menestyksestä,
hurjista taputuksista huolimatta jatkoi vain samaan henkeen. Kaikki se
itsetietoinen tyytyväisyys, jonka suosio sai hänen kasvoihinsa
ilmaantumaan, katosi heti, kun hän aloitti jälleen soittonsa.

Ja viimeisessä kappaleessa lauloi hänen viulunsa kieli alakuloisimmin;
se värisi niinkuin hylätty, rakkautta turhaan janoava ihmissielu.

Mistä hän oli saanut nuo tunteensa? Mahdotonta oli, että tuo poika
olisi itse jo ennättänyt kokea semmoista syvää kaihoa! Hänen viulunsa
kautta puhui kuin jokin etäinen entisyys. Niinkuin hänen esi-isänsä,
kaikki vainajat, joitten nuori jälkeläinen hän oli, olisivat hänen
kauttansa tuoneet esille valituksen turhaan menneistä pyrinnöistään,
sammuneista toiveistaan,--niinkuin häneen olisivat kerääntyneet kaikki
entisyyden ja kuolleet surut, vaienneet rukoukset----

Hän on onnellinen, sillä hän tuntee yhteyttä ihmiskärsimysten kanssa.
Hän on niitten valittu tulkki. Hänellä on mitä varten elää ja
hengittää. Hänessä ei ole, niinkuin Heikissä, tuota maaperästä
irtitemmatun tunnetta, joka elättää sydämessä häviämisen pelkoa. Kunpa
olisi elämässä, niinkuin hänellä, jotakin, jonka suruja voisi
maailmalle valittaa, laulaa sydämensä hienoimmalla sävelellä,--jotakin,
joka olisi varmana pohjana takana,--jonka tulkiksi olisi luotu!----

Hänen soittonsa tunkeutui kuulijan sydämen sopukkoihin ja löysi sieltä
mitä oli tahtonut: se herätti sieltä syvän, voimakkaan säälintunteen--
johonkin tuntemattomaan, epämääräiseen.

Kuinka kauan oli siitä, kun Heikki viimeksi oli näin tuntenut! Mutta
hän ei löytänyt nyt mitään, mitä olisi voinut kietoa tähän valmiiseen
lämpimään sääliinsä. Se ei tahtonut tietää Fannyn kuvasta. Eikä se
sopinut vanhempien muistojen ympärille.

Soiton vaiettua puhkesi yleisö myrskyisiin suosionosoituksiin; se ei
löytänyt kyllin kuuluvaa keinoa tunteittensa ilmaisemiseksi;
käsienpaukutuksen ohella se huusi, polki jalkojaan lattiaan, melkein
raivosi.--

Olivatko nuo kaikki siis tunteneet samaa kuin Heikkikin! Oliko nuori
viuluniekka samalla lailla löytänyt tien tuhansiin ihmissieluihin kuin
oli löytänyt tien Heikin sydämeen! Nuori poika, joka ei edes ymmärtänyt
peittää itsetyytyväisyyden hymyä huuliltaan! Joka ei ollut mitään
ajatellut, ei mitään kokenut, ei mitään kärsinyt!--Ja he rakastivat
häntä kaikki, he olisivat tahtoneet hänet syliinsä, puristaa hänet
kuoliaaksi! Naiset erittäinkin hehkuvine poskineen,--ja ylimykset,
joita vain musiikki sai liikkeelle hiljaisista kodeistaan.

He rakastivat--ja Heikki kadehti sielunsa koko mustuudella.

Oh, kuinka häntä joskus inhotti se piiri, jossa hän oli kuuluisa ja
rakastettu!

Mutta liian myöhäistä oli hänen vaihtaa yleisöä. Hänen sormensa eivät
enää olisi voineet viulunsoittoon taipua!

       *       *       *       *       *

Keväällä oli Heikki vihdoin saavuttanut kaikki tarkoituksensa
yliopistossa.

Hänen väitöskirjallaan oli ollut loistava menestys.

Toverien piireissä hän oli esiintynyt entistä iloisempana ja
alttiimpana. Ei muusta paljon tiedetty eikä puhuttu kuin Heikistä.--
Arveltiin hänen tulevan menemään "pitkälle".

Mutta ne, jotka tunsivat lähemmin, ihailivat häntä aivan toisesta
syystä. He ihailivat hänen luonnettansa, jota sanoivat harvinaisen
miehekkääksi ja lujaksi. Missä Heikki vain esiintyi, siellä hän aina
vallitsi kokonaan mielialaa; heti sisään astuttuaan hän valloitti muut
kuuntelijoikseen. Ei hänen koskaan kuultu sanallakaan mainitsevan
asioita, jotka kuuluivat hänen yksityiseen elämäänsä, ja kaikki utelut,
kaikki lähestymiset siinä kohden hän työnsi ystävällisesti, mutta
varmasti luotaan. Ei hänellä ollut ainoatakaan semmoista ystävää, jolle
hän olisi uskonut itsensä kokonaan, ja useat sentähden kilpailivat
Heikin lähimmän ystävän nimestä. Sanottiin kyllä, että Olli tunsi
Heikkiä paremmin kuin muut, mutta ei Ollista saanut mitään selkoa. Olli
oli joutunut kokonaan rappiolle, juopoksi; teki vähän väliä
raittiuslupauksia ja lankesi säännöllisesti.

Jotkut sanoivat kiitoksensa ohella Heikkiä kuitenkin vähän kylmäksi,
mutta toiset vastustivat kiivaasti tämmöistä arvostelua ja väittivät,
että se johtui vaillinaisesta tuntemisesta.


Kevät oli varhainen. Jäät viipyivät vielä, vaikka jo mustina, uppoavina
Helsingin satamassa, jossa talvehtineita laivoja korjailtiin ja
varusteltiin lähestyväksi purjehduskaudeksi, puuhailtiin ja naputeltiin
kiireisessä, iloisessa työssä.

Ulompana merellä siniset laineet jo laputtivat rantaan päin, ja pian
näkyi majakan takaa paksua savua taivaanrannassa.--Tuli suuri
ulkomaanlaiva, puhkaisi jäähän väylän ja asettui sataman kylkeen.--Sen
mörähtävä vihellys oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Ja kun laiva
oli vastaanotettu, jäi väkijoukko vielä pitkäksi aikaa rantakadulle
kävelemään. Esplanadi oli mustanaan ihmisiä, jotka eivät malttaneet
mennä kotiin, kun päivä juuri meni mailleen, kun sen säteet vielä
väikkyivät punertavina kivimuurien ylimmissä ikkunoissa, kun kevään
henki viehkeänä, täyteläisenä liikkui tuskin tuntuvassa tuulessa--ja
kun silloin tällöin kuului kesää muistuttava ajurinrattaiden räminä
pyörien sattuessa sulalle kivikadulle.

Mutta erittäinkin nuorison oli keväinen tunne saanut liikkeelle. Nuoret
kävelivät parvittain nauraen, rupattaen, vallattomasti toisiansa
töykkien.--Iloa oli jokaisessa heidän sanassaan, riemua heidän
katseissaan ja liikkeissään; eikä missään näkynyt jälkeäkään surusta
tai huolesta.

Yksin kulki Heikki tämän väkijoukon keskellä. Hänen ohitsensa virtasi
koko tuo ilon ja riemun tulva, hänen korviinsa kuuluivat alituisesti
vaihtuvat, naurun pyöristämät, merkityksettömät, katkonaiset sanat--
sanotut enemmän livertämisen aikomuksessa kuin puhumisen.--

Se oli nuoruutta! Ja se oli ulkopuolella Heikkiä!

Mikä katkera pettymyksen tunne! Mikä jäytävä kateus!--Aivan niinkuin
nuo olisivat häneltä sen varastaneet. Eivätkä nyt olleet
tietääkseenkään hänestä. Eivät katsahtaneetkaan häneen. Hän oli heille
liian vanha. He eivät välitä mistään kuuluisista--heille pitää olla
vain nuoruutta.----


Siellä kulki sitten suurehko joukko herroja, hänen tuttujansa. Hekin
olivat iloisella, keväisellä tuulella. He olivat hetkeksi vapautuneet
salkuistansa ja heittäytyneet huolimattomasti alas yhteiskunnalliselta
jalustalta, jossa heidän muuten aina oli seisottava luonnottoman
jäykässä ja väsyttävässä asennossa. He olivat asemaansa ja sinne
pyrkimiseen niin tottuneet, että he pitivät sitä elämänä ja sen
tarkoituksena. Mutta kun he näin hetkeksi irtautuivat ja rupesivat
vallattomiksi--lykkäsihän tuossa toinen toista leikillään katuojaan--
niin se oli heistä ihan satunnaista, sulkumerkkien välissä olevaa
poikamaista iloa, joka saattoi olla anteeksiannettavaa silloin, kun
ensimmäinen laiva tuli satamaan. He nauroivat kovaäänisesti ja
katsoivat ohikulkevia silmiin ikäänkuin sanoakseen: te ymmärrätte,
tämähän on aivan satunnaista!

Ja kun Heikki kulki heidän ohitsensa, eivät he pysähtyneet häntä
puhuttelemaan. Terve--terve, ja päästivät ohitsensa. Heikin kanssa
olisi pitänyt ruveta "yleisistä asioista" puhumaan, eikä heillä nyt
ollut siihen halua.

Heikki oli heille vain "tunnettu henkilö", jonka kanssa he mielellään
olivat tuttuja. Mutta kun he jostakin näin iloitsivat ja heittäytyivät
jokapäiväisiksi, eivät he silloin Heikkiä ajatelleet. Hän oli aivan
ulkopuolella heidän elämäänsä.

Ei kukaan heistä aavistanut, että hänen sydämensä pohjalla oli
naisellinen, hellyyteen valmis lapsenmieli, joka pyysi heidän
rakkauttansa ja joka ohjasi kaikkea hänen toimintaansa, vaikka tämä
ulkoapäin näyttikin täysikäisen järjen suuntaamalta.

Eikä ainoastaan hänen sydämessään, vaan kaikkien noiden, jotka
leikkivät täysi-ikäisiä, arvokkaita, vakaantuneita, yhteiskunnallisia.

--Sama lapsi elää heidänkin sydämensä pohjalla. Hän tunsi heidät nyt
elävästi.--


Rikkaudestaan tunnettu, harmaapäinen kauppaneuvos ajoi komeissa
avovaunuissaan kaksivaljakolla pitkin Esplanadikatua. Hän tervehti
tuttuja joka taholle. Häntä kaikki ihmiset kääntyivät katsomaan,
ihailivat hänen tulisia hevosiaan ja keveitä vaunujaan. Ja kaikkien
huulilla oli hänen tuttu nimensä.

Siinä oli elämänura, jolle ei ollut koskaan liian myöhäistä siirtyä!
Tulla rikkaaksi--se oli kaikkein helpointa; sille, joka rohkeni tehdä
sen ainoaksi tarkoituksekseen!

Mutta miksi ei Heikki ollut valinnut tätä tietä!

Missään tapauksessa ei se vielä ollut liian myöhäistä. Sen voi, jos
tahtoo!

Kuinka hyvin hän ymmärsi kauppaneuvoksen koko olemuksen, kaikki hänen
liikkeensä, hänen hymynsä, hänen tervehdystapansa! Hän hymyilee ja hän
tervehtii teitä, jotka siinä jalkaisin maleksitte, niinkuin armosta,
mutta todellisuudessa hän on teidän orjanne. Hän kutsuu teidät
ympärilleen komeihin valoisiin saleihinsa, hän sirottaa kukkia ja
kultaa teidän nähtäväksenne ja hän alentuu armollisesti teidän
keskellenne ja suvaitsee huvittaa teitä sukkeluuksillansa. Te nauratte
ja samalla ujostelette hänen ylhäistä seuraansa. Sillä te ette aavista,
että hänen vanha sydämensä oikeastaan liehakoi teitä, olisi valmis
ryömimään teidän jalkainne juuressa, että hän syöttää ja juottaa teitä
siinä toivossa, että te ulkopuolellakin hänen kotoansa edes hetken
häntä ajattelisitte.--Kaikki ruhtinaat rikkauksillaan, kaikki maailman
mainiot ovat vain tavoittaneet pääsemistä teidän vähäpätöisten
ajatustenne kohteeksi. Mutta valloittaessaan yhä uusia ihmisryhmiä
ympärilleen heidän on pitänyt heittää kaikki toivo teidän rakkautenne
heräämisestä; he tyytyvät vain kaukaiseen kunnioitukseen teidän
puoleltanne. Niin,--tyrannikin, joka heristää veristä miekkaa ihmisten
silmien edessä, hänkin hakee samaa. Hän, poloinen, ei enää voi toivoa
kunnioitustakaan; hän turvautuu peloitukseen. Mutta varmaan piilee
hänenkin sydämensä pohjalla salainen ujous, sama naisellisuus ja
sammumaton pyrkimys! Kuinka hyvin Heikki ymmärsi hänet, hänen raivoisan
uhkauksensa: kun ette voi rakastaa, niin pelätkää!


Vanha tuttava tapasi samassa Heikin siinä yksin kulkemassa. Se oli
Heikin aikaisimpia ylioppilastovereita, Pekka,--niitä entisiä
innostuksen miehiä, joita vielä näki siellä täällä niinkuin
ränsistyneitä ristejä vanhalla hautausmaalla.

Heikkiä inhotti ja melkein hävetti hänen seuransa. Ei mies edes
ymmärtänyt käydä vähän siistimmässä päällystakissa!

Jollakin toisella kadulla olisi Heikkiä ehkä säälittänytkin hänen
epäilyttävien kaulusten keskeltä kurottuva päänsä,--mutta ei täällä.

He kääntyivät kohta Kluuvikadulle.

--Tuota noin, sanoi Pekka--arvelimmepa tulla sinun luoksesi tänä iltana
vistiä pelaamaan?--

--Ketkä muut?

--Kalle ja Jussi-Mikko--ja puhui se Lassikin tulevansa.

Kaunis valikoima henkisiä raajarikkoja! ajatteli Heikki itsekseen.

--Kummallista, sanoi hän,--minä juuri tässä itsekseni pääsin
ajattelemasta, että kunpa nyt tapaisin jonkun vanhan juurevan toti
toverin!--

Pekka nauraa tihuutti ja naurusta vettyneillä silmillään katseli niin
uskollisesti Heikkiin, että Heikin tuli häntä sääli, ja hän otti Pekkaa
käsipuolesta.

--Sitten pitää meidän hankkia Olli mukaan, sanoi Heikki.

--Mutta Olli kun on raitis?

--No sitä suuremmalla nautinnolla hän saa taas juoda.

Pekka nauroi ihan katketakseen. He päättivät niin, että Pekka hakisi
Ollin käsiinsä. He tahtoivat kaikki "vanhat" kerrankin olla koossa ja
muistella entisiä aikoja.

Mutta jälleen yksin jäätyään Heikki käveli kauan edestakaisin pitkin
katuja. Vasta myöhään illalla hän muisti vieraansa ja kiiruhti kotiin.

He olivat jo kaikki siellä, kun hän astui sisälle iloisen näköisenä,
sytytti lamput, vihelteli ja lauloi, niinkuin olisi ollut mitä
parhaimmalla tuulella. Ja aukaisi heti kaikki pullot.

--Minä en juo, sanoi Olli jo etukäteen.

--Eläköön vapaus. Mutta te muut toivoakseni ette halveksi näitä ensi
luokan juomia.

Eivätkä he vitkastelleet.

Ennenkuin he istuivat korttipöydän ääreen Heikki huomasi iltapostissa
tulleen kirjeen pöydällänsä.

Kun he sitten istuivat, luki Heikki kirjeensä kortteja jaettaessa.--Ja
luettuaan hän asetti sen säännölliseen taitteeseen, pisti povitaskuunsa
ja aloitti korttipelin.

Hän kehoitti heitä ahkerasti maistelemaan saadakseen heidät pian
hyvälle alulle.

Oikealla puolella hänen vieressään istui Kalle, vielä aivan mykkänä.
Hänkin oli aivan samanlainen kuin hänen luopumaton toverinsa Pekka. Hän
oli ennen aikaan ollut innokkaimpia, oli ottanut osaa kaikkiin
kokouksiin ja juhliin, pitänyt puheita, kehoittanut ympäristöänsä
isänmaanrakkauteen, uhraavaisuuteen, intoon. Mutta kaikki tuo oli jo
aikoja sitten hänessä vaiennut. Hän oli vähitellen pahasti velkaantunut
eikä sitten ollut muuhun joutanut kuin asioilla juoksemaan. Pekka oli
häntä auttanut. Sitten hän oli auttanut Pekkaa.--Sitten he olivat
molemmat suurten ponnistusten perästä, jakaen ajan lukujen ja
rahapuuhien kesken, vihdoin suorittaneet kandidaattitutkintonsa. Ja
olivat nyt tyytyväisiä voidessaan kirjoittaa itsenäisiä
pankkivekseleitä. Ja kyhäilivät niitä, kunnes niihin sotkeutuivat
niinkuin kärpäset hämähäkinverkkoon. Ei ollut heistä enää toistensa
auttajaa. He erkanivat loitommalle kukin muka omille apajavesilleen.--
Jussi-Mikko oli jo ennen heidän toveruudestaan erkaantunut. Hänellä oli
omat auttajansa, eikä hänen suhteensa vielä ollutkaan kaikki toivo
mennyt.--Huonoimmin olivat Lassin asiat. Hän oli jo kerran "istunut"
niitten tähden. Mutta hän eli sittenkin aina toivossa. Ja hänellä oli
aina paha omatunto, sillä hän tähtäili aina uusia vekselinhyväksyjiä,
joista ei uskaltanut hiiskuakaan muille. He olisivat tulleet kuin
korpit hänen haaskansa ympärille. Ja sentähden hänenkin täytyi kulkea
omaa tietänsä, erillään entisistä asuintovereista.

Mutta joskus sisällinen tarve saattoi heidät näin hetkeksi yhtymään.
Silloin ei puhuttu raha-asioista sanaakaan. Koko nykyinen elämä oli
heille silloin olematonta,--ei oikeata elämää. Oikea alkoi heille
vähitellen väkijuomien mukana nousta näkyviin,--se oikea, joka
raha-asioista huolimatta jälleen yhdisti heidät yhdeksi sieluksi
niinkuin ennen muinoin! Korttipeli heiltä sitä mukaa jäi syrjäasiaksi.

Kalle alkoi aina ensin. Hän aluksi vain hienostaan haukuskeli
nykyisyyttä. Ei sitä ennen muka niin--! Nyt ne heti yliopistoon
tultuaan alkavat ajatella, miksikä tulla--lukevat, raukat,
virkatutkintoja varten!

--Mutta oletteko kuulleet viimeistä skandaalia? säesti Pekka.--Heidän
keskuudessaan on herätetty ehdotus, että ylioppilaat pyytäisivät oman
vapautensa rajoittamista, että opettajat järjestäisivät heidän lukunsa
ja valvoisivat heidän edistystään--niinkuin kilttien lapsukaisten,
jotka liehakoivat saadakseen opettajalta kympin.

--Semmoinen ehdotus ei mene läpi niin kauan kuin ylioppilaslakki on
suomalaisessa päässä!

--Mutta se on saanut suurta kannatusta.--Sinä saat nähdä, että he sen
tekevät! Se on tämän ajan henki.--Se on se virkatakin ja kiiltonappien
pyydystys!--Äh! Katala henki!

He ilmaisivat jokainen inhonsa ja kilpailivat siitä, kuka saisi sen
tehdyksi tuntuvimmin.

--Qvalis rex talis grex, sanoi Kalle päättävästi. Nythän kaikki meidän
johtajamme pyrkivät hallitukseen. He ovat opettaneet, että kenellä ei
ole yhteiskunnallista asemaa, hän ei ole mitään. Esimerkki vaikuttaa.
Näkyviä ihanteita jokaisen ajan lapset seuraavat.

--Mutta miksi, kysytään, miksi he oikeastaan pyrkivät hallitukseen, ne
meidän johtajamme? arveli Lassi.

Jussi-Mikko, joka oli istunut ääneti, rupesi nauramaan tätä kysymystä:

--Vai vielä miksi! Siksi, että se kannattaa, luonnollisesti!

--Vääryyttä sinä heille teet, kun niin sanot, puolusteli Pekka.--
Ajattele sentään, mitä ne miehet ovat olleet!

Mutta Kalle otti pitkän siemauksen väkevästä totilasistaan. Hän alkoi
olla nousuhumalassa. Ja muut vaikenivat häntä kuuntelemaan, sillä he
tiesivät, että hänestä juuri silloin lähti parasta, mitä siellä vielä
oli.

--Kuulkaas nyt, sanoi hän,--minä sen tiedän. Minäkin olen ennen heitä
soimannut, mutta nyt minä ymmärrän heidät. Minä olen kokenut koko asian
tässä omassa sydämessäni. Tiedän, kuinka kaikki käy; tiedän, miksi
ihminen vähitellen rupeaa pyrkimään hallitukseen. Suurin kirous on
ihmiselle, kun hänelle jotain onnistuu tässä maailmassa.--Niin, niin,
mutta se asia sikseen; minä en tässä nyt tahdo puhua itsestäni, vaan
heistä.

Kalle siemaisi taas lasistansa.

--Kun he ensin aloittivat työnsä, niin eivät suinkaan he silloin
ajatelleetkaan hallitukseen tulemista. Ei; semmoiset tulevat myöhemmin!
He vain rakastivat kansaa, alhaista suomalaista kansaa, ja tekivät jos
mitä sen hyväksi; uhrasivat työnsä ja varansa ja koko elämänsä.
Esimerkki vaikuttaa, kuten sanoin. Kaikki on siltä ajalta syntyisin.
Koko Suomi on silloin luotu. Ihmeitä tapahtui luomisen historiassa
silloin. Oli kuin jumalat olisivat tulleet taivaista ottamaan osaa
ihmistyöhön. Mutta katsokaas, nyt tulee se, josta sanoin, että minä
olen sen kokenut tässä omassa sydämessäni. Minä olen kaiken sen
kokenut!--Jos meidän vaatimaton työmme--ajattelivat he--on vaikuttanut
näin suuria, mitä silloin tehneekään järjestynyt sotarintama, jota
saamme johtaa, mitä valtioviisaus ja mitä osanottomme kansan
hallitukseen! Se vanha Aatami kuiskasi näet heille: te olette kaikki
tehneet, mitä tehty on! Ja he ovat unohtaneet, että heidän rakkautensa
oli tehnyt kaiken.--Minä olen sen kaiken itse kokenut. Pekka tuntee
minut.--Siinä sodassa ja valtioviisaudessa he ovat oppineet vain
vihaamaan. Ei ole ollut aikaa muuta kuin vihata ja etsiä keinoja
vastustajien kukistamiseksi. Ja kaikki entinen rakkaus on käynyt
vanhaksi,--korulauseeksi, jota ei kukaan todenperään usko. Nykyinen
sukupolvi ei edes sitä ymmärräkään. Vaikk'ei viikset vielä ole
kasvaneet, niin jo tulevia eläkkeitä miettivät. Kansanrakkaus! Tjah!
Onhan se muka sangen kaunista se; ja sulautukoot ja lähestykööt ne,
joilla on aikaa. Nuoret miehet ovat vähitellen oppineet nauramaan
aatteille ja innostukselle. Kylmä harkinta on muka parempi kuin aatteet
ja politiikka hyödyllisempi kuin mikään innostus. Noh,--ajattelivat
jumalat,--kun ette tyydy meidän hallitukseemme, niin hallitkaa itse, ja
vetäytyivät pois tapansa mukaan--kuten olen kokenut tässä omassa
sielussani.--Siitä saakka on kaikki ollut pysähdyksissä ja kuolleena.

--Turhaan vanhat pyrkivät hallitukseen ja turhaan nuoret
yhteiskunnalliseen vaikutukseen!

--On siinä tuossa Kallessa vielä puhujaa, nauroi Lassi vapauttaakseen
seuran vähän tukalasta juhlallisuudesta.

--Oo vait, se ei ole mitään puhetta. Johan sanoin, että olen itse
kokenut--

Lassi pelkäsi, että Kalle vielä yltyisi jatkamaan.

--Kukas on sepittänyt tämän laulun--sanoi hän--että

    "omanpa henkeni kieltä ne puhuu
    honkain humina ja luonto muu--
    itse en sydäntä hillitä taida,
    riemusta soikohon raikas suu--"

Eivätkä he voineet hillitä sydäntään, vaan lauloivat kaikki yhteen
ääneen:

    hoi laari laari laa, hoi laari laari laa
    kaikuu mun suloinen Suomeni maa--

--Niin juuri, sanoi Kalle.--Mutta olettekos todenperästä kuulostaneet
kuinka se hongikko humisee? Puhtainta suomen kieltä--hienointa,
utuista, lämmintä kotikieltä! Ikisuomalaista, oman hengen kieltä!

--Suomea se käkikin kukkuu hongan latvassa, sanoi Pekka.

Kevätkäki!

Ja Lassi muisti sen paikan Kalevalasta:

        "Elköhön emo poloinen
        Kauan kuunnelko käkeä:
        Kun käki kukahtelevi,
        Niin syän sykähtelevi,
        Itku silmähän tulevi,
        Veet poskille valuvi,
        Kyynärän ikä kuluvi,
        Vaaksan varsi vanhenevi,
        Koko ruumis runnahtavi
        Kuultua kevätkäkösen!"

--Se on hienoa! Se on suurta! sanoi Kalle lyöden molemmilla käsillään
otsaansa.

He eivät enää lopulla pysyneet istumassa, vaan liikkuivat edestakaisin
huoneessa. He puhuivat viittauksin ja ymmärsivät toisiaan parista
sanasta, kun kerran olivat saaneet itsessään hereille tuon vanhan, joka
juomingissa uudistuvan mielialan. Näin siirryttiin vähitellen
entisyydestä tulevaisuuteen. Kaikki he vielä jotakin aikoivat, jotakin
suurta, voimakasta, kunhan tästä nykyisestä vain olisi päässyt.

Ja niin Pekkakin tuli lempiaineeseensa. Hänen aatteensa oli, että
naimisiin oli mentävä talonpoikaisen tytön kanssa.--Hän oli vielä
kerran niin tekeväkin.

Aina, kun hänen silmänsä alkoivat juomisesta kiilua, toi hän tämän
aatteen esille.

--Juo, Olli! sanoi hän. Mitäs siinä istua kyykötät tuppisuuna! Ethän
ole koko iltana virkkanut sanaakaan!

--En juo, sanoi Olli.

Hän ei osannut mitään puhua selvänä ollessaan. Oli vain siinä aivan
ala-arvoisen ja mitättömän näköisenä nurkassaan.

--Juo sinä vain, sanoi Heikki.--Mitä sinä joutavia!

--No niin, tiedättehän, että kun Heikki käskee, en voi olla juomatta.
Terveydeksenne olkoon!

Ja muitten nauraessa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kolmanneksen
juomalasia puhdasta konjakkia--ja oli kohta aivan valmis.

--Kun Heikki käskee, se on, kun Heikki sanoo: "Juo!", niin silloin Olli
juo, alkoi hän jauhaa. En minä paljon tarvitse.--Minä rakastan tätä
Heikkiä, tätä samaista Heikkiä tässä, rakastan niinkuin koira,
tiedättehän sen!

Ja eräänlaista naurun ja itkun sekaista nyyhkytystä kuului hänen
suustansa.

--Mutta mitä sinä Pekka äsken sanoit? alkoi hän sitten uudestaan.
Sanoitko, että naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Sittenkö kelpaisi
sinulle talonpoikaistyttö, kun olet ensin juonut rahasi ja maineesi?
Mutta ei yksikään, sanon minä, ei yksikään talonpoikaistyttö huolisi
sinusta. Pekka-rukka. Eikä meistä. Me olemme hylkyjä, vihoviimeisiä--!
Sanonko, millaiset tytöt meistä huolii, sanonko?

Olli rupesi aina mahdottomaksi tässä tilassaan. Tosin hän ei kauan
kestänyt, vaan typertyi pian tajuttomaksi vuoteelle. Mutta mielialan
hän oli kumminkin ennättänyt saada alakuloiseksi. Ei virinnyt entinen
hehku. He eivät päässeet enää entisyyteen eikä tulevaisuuteen. Ja
vaikka he joivat paljon, ei siitä enää tullut muuta kuin hälinää. He
alkoivat tulla pisteliäiksi toisilleen, ja yksi ja toinen heidän kurjan
nykyelämänsä asioista vedettiin puheen alaiseksi.--Ja Heikkikin, joka
ei ollut juonut juuri mitään ja oli tähän asti saanut olla ihan
rauhassa, alkoi vähitellen tulla heidän arvostelunsa kohteeksi. Heillä
oli kaikenlaista muistuttamista Heikkiä vastaan, tämä kun muka vetäytyi
heidän seurastaan. Heikki oli vieraantunut heistä. Heikki oli pyrkinyt
pois heidän joukostaan "yhteiskunnallisten" piireihin--ja muuta
sellaista he panivat hänen syykseen.

Se jakso heidän juomingistaan oli Heikistä aina vaikein. Olivathan he
oikeassa! Hän ei voinut katsoa heitä silmiin. Kaikki hänen tutkintonsa,
hänen pyrintönsä, koko hänen elämänsä näytti samassa yhdeltä ainoalta
heitä vastaan tehdyltä rikokselta. Hän seisoi ikäänkuin valapattona
heidän edessään. Hän selvänä ja he juovuksissa kiiluvine silmineen ja
tulehtuneine poskineen.

Mutta tällä kertaa oli Heikillä käytettävänään valtti, jota he eivät
aavistaneetkaan.

Hän pyysi heitä täyttämään lasinsa, täytti omansa ja nousi seisaalleen.

--Hyvät herrat, minun täytyy tässä juoda erään vainajan malja. En ole
tahtonut sitä ennen tehdä, koska olisin siten ehkä häirinnyt iloista
mielialaa,--koska asetan toveruuden korkeammalle kaikkea muuta. Kun nyt
on niin myöhä, että kohta kumminkin eroaisimme, en voi enää salata sitä
sanomaa, jonka sain meidän istuessamme korttipöydän ääreen,--sanomaa
siitä, että isäni on haudassa.----Hänen maljansa, hyvät herrat.

He selvisivät ällistyessään Heikin sanoja. He jäivät seisomaan kuin
kivettyneinä hänen ympärilleen. Mutta Kalle kävi lasiinsa ja huusi:

--Vielä elää vanha Heikki!--Suo anteeksi, että sanon sinulle pari sanaa
ennenkuin lähdemme. Hyvät herrat! Hän on pelannut korttia ja nauranut
meidän kanssamme----vaikka on tiennyt----Heikki, sinä olet _mies_!--
sinä olet _mies_!----

Kalle olisi vielä jatkanut.

--Vait, Kalle,--keskeytti hänet Pekka--älä jatka enää! Sinä et voi
sanoa paremmin kuin olet sanonut: Heikki, sinä olet _mies_! Ssh--ssh!
Vait kaikki! Poistukaamme----Ssh--ssh!----

He joivat kaikki pohjaan lasinsa, puristivat sitten äänettöminä
vuorotellen Heikin kättä, vetivät varovasti Ollin vuoteesta ja puoleksi
taluttamalla, puoleksi kantamalla häntä kolistivat sanaakaan
haiskahtamatta tiehensä.


Heikki seurasi tylysti heitä katseellaan.

Sitten hän alkoi siivota heidän jätteitään. Kokosi hajalle heitetyt
sikarinpätkät ja pahimmat tuhkaläjät. Nosteli lasisirpaleet lattialta,
järjesti tuolit paikoilleen ja korjasi pullot pöydältä.

Hän teki tuon kaiken vain voidakseen vielä olla ajattelematta sitä,
mitä hänen kohta piti ruveta ajattelemaan.

Mutta vihdoin' hän pysähtyi, ja ajatus pääsi valloilleen.

Heikin olisi tehnyt mieli viskautua maahan ja itkeä hurjasti.--

Mutta hän oli käynyt niin kömpelöksi itkussa. Kun hän istui ja peitti
pään käsiinsä, vavahti hänen äänensä vain oudosti pari kertaa--eikä hän
tuntenut sitä omakseen.--Ei,--hän ei voinut, ei osannut enää itkeä!

Heikki otti kirjeen jälleen esille ja istui lukemaan sitä toiseen
kertaan.

Siinä ei ollut ainoastaan isän kuolemasta ja hautauksesta. Sen
kirjoittaja oli Juho Kustaanpoika, joka sanoi itseänsä Vuorelan uudeksi
isännäksi. Kömpelöllä käsialallaan, tuskin ymmärrettävästi hän siinä
koetti kertoa isäntä-vainajan ja hänen välisestä kaupasta, joka tehtiin
Heikki-maisterin lähdettyä. Vainaja oli myynyt perintötalon hänelle
semmoisilla ehdoilla, että saisi nauttia elinkautista syytinkiä talosta
ja että määrätty kauppasumma suoritettaisiin hänen pojalleen Heikille.

Sitten oli kirjeessä pitkä luettelo jo maksetuista rahoista ja sen
summan suuruus, joka Heikin vielä olisi ollut saatava.--Mutta kun nyt
vanha Vuorela on kuollut, on paljon asioita ja laskuja, jotka
kaipaisivat selvitystä. Eikä niitä muuten selville saisikaan, paitsi
jos Heikki-maisteri itse tahtoisi käydä Vuorelassa.

Kaikki tämä oli Heikistä enemmän tai vähemmän yhdentekevää. Mutta
sitten oli kirjeen lopussa kohta, jonka hän vasta nyt huomasi ja joka
saattoi merkitä Heikille kaikkea kaikessa: samalla kömpelöllä Juhon
käsialalla seisoi siinä terveiset--Liisalta.

Mitä on Liisa Juholle? lämähti Heikkiin ajatus.

Ja vastaus oli selvää selvempi. Liisa on Juhon vaimo!

Muulla tavalla ei voinut ollakaan. Kuinka isä olisi muuten voinutkaan
Liisan tulevaisuuden turvata ja mihin käsiin hän olisi voinut paremmin
uskoa Vuorelan vanhan perintötalon kuin Juhon ja Liisan! Se oli kaikki
viisaasti ajateltu ja tehty!

Ja Heikki oli kuin lamautunut.

Mitenkä Liisa taisi!--

Selvästi muisti Heikki Liisan koko olemuksen--semmoisena kuin tämä
seisoi Honkavaaran polulla esiliinaansa oikoen. Mikä hienous, mikä pyhä
siveys huokui hänestä! Silloin Heikki ei ollut ymmärtänyt jumaloida
hänen olemustansa. Kuinka hyvin hän nyt olisi ymmärtänyt! Se oli nyt
melkein käsittämätöntä korkeutta tuo Liisa tummine silmineen,
alituisesti liikkeellä hiljaisissa kotiaskareissa, ei koskaan
tyytymätönnä, kohdellen omituisen tyynesti kaikkia, aina itsekseen
miettimässä--ja vain silloin tällöin jollakin sanalla tiedottomasti
ilmaisten, kuinka hänen ajatuspiirinsä yhä lavenee.

Häntähän Heikki oikeastaan rakasti ja oli koko elämänsä rakastanut.
Eikö Liisa sitä tiennyt, koska sanallakaan hänelle ilmoittamatta oli
mennyt Juholle! Ei, hän ei tiennyt sitä. Hän oli käsittänyt, että
Heikki oli hylännyt hänet luotaan silloin Honkavaaralla. Ne siellä
maalla eivät usko sanoja eikä tunteita. Ne uskovat vain tekoja.

Mutta ehkä isä on hänet pakottanut Juholle. Niinhän tekevät useimmiten
talonpojat, joilla ei ole poika-perillistä: tytär kotivävylle ja itse
syytingille! Eikä Liisa ole voinut vastustaa vanhan kasvatti-isänsä
tahtoa----

Hän on ehkä sydämessään kärsinyt?

Kaikki on särkynyt kotona. Isä on sieltä poissa--hautuumaalla. Vanha
Vuorelan perintötalo--ruokakelloineen ja kaivonvipuineen--niin, ja
yksinäinen koivu siellä niityn ojan reunalla--se ei ollut enää Heikin
koto. Siellä liikkuu hiljaisissa askareissa nuori emäntä--se on
vain Heikin nuoruuden ystävä, heillä on yhteistä vain muutamat
lapsuudenmuistot, ei mitään muuta!

Mutta kenellä sitten on enää mitään yhteistä Heikin kanssa!

Heikille oli nyt selvää, ettei hän ollut mitään elämässään saavuttanut
--ei yhtäkään niistä tarkoitusperistä, joita oli tavoittanut. Maineen
hän oli saavuttanut, mutta ei sitä, mitä oli maineen saavuttamisella
tarkoittanut. Ei yksikään niistä, jotka panivat arvoa Heikin luvuille
ja edistymiselle ja jotka hänen nimeänsä usein mainitsivat,--ei
yksikään niistä rakastanut häntä. Ei yksikään ihminen tuntenut häntä!
Yhä kauemmas hän oli tullut ihmisistä.

Mutta mikä sitten on ollut hänen elämänsä tarkoitus? Miksi hän oli aina
ollut valmis arvottomana heittämään luotansa sen osan, jonka oli
luullut jo saavuttaneensa? Miksi oli hänessä syttynyt silloin entistä
valtavammat liekit, jotka loimottivat aina yhä uusia aloja kohden?
Olisiko Jumala tahallaan sytyttänyt semmoisen tulen ihmissydämeen vain
saadakseen hänet alituiseen kuumeentapaiseen ponnisteluun?

Mutta jos ihmistyö on Jumalalle niin tarpeellinen, miksi oli Heikin
elämä näin muodostunut? Miksi Antti oli silloin ylioppilastalon
ravintolassa pitänyt tuon puheen, joka syöksi hänet maalle vasten hänen
kaikkia toivojansa? Miksi toverit tulivat sitten sinne maan sydämeen,
johon hän jo oli luullut ikuisiksi hautautuneensa,--tulivat ja
vastustamattomalla voimalla veivät hänet taas sieltä? Järjetön
sattumako olisi yläpuolella Jumalan tarkoituksia? Silloin ei Jumalaa
olisi. Ei. Jos Jumala on olemassa, niin ei ole hänelle tarpeen
ihmistyö, vaan ihminen. Sentähden hän on antanut ihmiselle vapauden.

Mutta juuri tämä vapaus saattoi tuntua kolkoimmalta. Oli kuin Jumala
olisi luopuen viereltä sanonut: saat tehdä tekosi yksin ja yksin saat
niitten seurauksista vastata!

Miksi juuri nyt, kun Heikki ehkä olisi ollut valmis jättämään kaikki
kunnianhimoiset pyyteensä, kaikki turhat tavoittelunsa,--kun hän
olisi ollut valmis tyytymään taas tuohon kaikkeen pienimpään,
vähäpätöisimpään rakkauteen, siihen, jota yksinäinen koti siellä
hiljaisuudessa saattoi tarjota,--miksi juuri nyt sulkeutui hänen
edestänsä tämäkin tie? Miksi hänellä nyt oli käsissään tämä kirje, joka
kertoi hänelle, että hän oli isätön ja että Liisa ei voinut enää
koskaan tulla hänen omakseen? Miksi hän juuri nyt sai niin katkerasti
tuntea, ettei ollut ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi
häntä ymmärtänyt ja tahtonut syliinsä sulkea, että hän oli yksin,
sanomattoman yksin!

Ei, ei, niin yksin ei Heikki voinut olla. Se oli ammottavan tyhjä,
peloittava yksinäisyys!

Hänen täytyi vielä saada nähdä Liisa. Liisa oli ainoa ihmissielu, joka
tunsi hänet. Liisan läheisyydessä ei ollut yksinäistä.--Ettäkö Liisa on
naimisissa! Mitä se merkitsee sielujen keskinäisessä elämässä!

Mutta kun Heikki vihdoin kavahti ajatuksistaan, vuotivat kyyneleet
virtanaan hänen silmistänsä, vapaasti, niinkuin ennen lapsuudensurujen
kohdatessa--keventäen ja lohduttaen.----



IX.

Lumet olivat sulaneet ja kesä täydessä voimassaan, kun Heikki oli
matkalla vanhaan kotitaloonsa.

Hän oli jo melkein suorittanut pitkän hevosmatkansa. Oli vielä yksi
kievaritalo, sitten Niemelän talo ja sitten se tuttu tie Niemelästä
kotiin.

Kievariin tultuansa hän tapasi Niemelän isännän jonkun muun seurassa
matkalla poispäin. He eivät tunteneet häntä ensin, vaan katselivat
pitkään ja urkkivasti.

--Täkäläisiä minä olen, sanoi Heikki,--olen Vuorela-vainajan poika.

Niemelä ällistyi.

--Vai Heikki-maisteri olette--minä juuri tässä tunnustelin--no,
vanhaako kotitaloa nyt tulette katsomaan? Jaa, jaa, niin ne ajat
muuttuvat, varttokaas nyt, johan siitä on--kuinka kauan onkaan, kun
täältä läksitte? Niin, niin, Vuorela haudattiin tässä pääsiäisen
aikaan--vai kuinka se oli, herra opettaja? kysyi hän tuntemattomalta
herralta.--Jassoo, suokaa anteeksi, enhän ole esittänytkään: herra
maisteri Vuorela--herra kansakoulunopettaja Kiiski--meidän uusi
kansakoulunopettajamme.

--Herra maisteri matkustaa asioissa? kysyi opettaja.

--Niin, on muutamia tilejä vastaanotettava, sanoi Heikki, ja häntä
inhotti hänen oma äänensä.--Te olette vasta muuttanut tänne?

--Aivan vast'ikään, tällä lukuvuodella. Mutta sen verran kuin näin ensi
silmäyksellä voin päättää, miellyttää minua tämä väestö täällä. Ne ovat
kaikki sitkeitä vanhoillaan-olijoita, mutta aikaa lisäten saadaan
kankeinkin puu taipumaan. Sanalla sanoen: luulen, että tästä kyllä
saadaan kalu ja hyvä kalu. Meidän pahin vihollisemme ei ole enää
vanhoillisuus. Ei. Se on Amerikka.

--Kuinka, ovatko jo täälläkin ruvenneet sinne lähtemään?

--Suuressa määrin. Kun vain vähänkin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan,
ei silloin enää kotikontu kelpaa. Ja joka ei Amerikkaan lähde, niin
lähtee muuten kotoa, kaupunkeihin, työansioille tai muuten
herrastelemaan.--Siksihän ne vanhat niin vihaavat kansakouluja!

--Mutta pahinta kaikesta, jatkoi opettaja,--on se, että papisto alkaa
yhä enemmän kallistua heidän puolellensa. Minulla oli kunnia
keskustella v.t. rovastimme kanssa. Kysymys oli kansanopistopuuhista.
Hän sanoi peittelemättä, ettei hän ole sen asian ystävä. "Heistä tulee
puoliherroja", sanoi hän. Mutta kun ne saavat semmoisen tuen, niin ei
sitten mene mikään asia. Ne ovat sitkeitä, sanon minä, sitkeitä
valistuksen vastustajia täällä, sitkeämpiä en ole missään nähnyt!

Muissakin kohdin oli opettaja hyvin ankara tätä kuntaa kohtaan. Ihmiset
olivat täällä taikauskoisia ja valmiita luottamaan sokeaan kohtaloon.
Eivät välittäneet yleisestä terveydenhoidosta, ja suorastaan sitä
vastustivatkin, jos se vain kustannuksia kysyi. Niinpä he vastustivat
kiven kovaan kunnan lääkärin asettamista tänne, vaikka kaikki tiesivät,
että saastainen tauti oli päässyt arveluttavassa määrässä leviämään ja
teki tuhojansa parhaimman nuorison keskuudessa.

--Mutta kaikki tämä se vielä pannaan oikealle tolalle. Lääkäri on tänne
hankittava ja uusia kansakouluja perustettava, niin--ja kansanopisto
myös! sanoi opettaja räpyttäen tarmokkaita harmaita silmiänsä ja
nykäisten kaljua päätänsä. Hän näytti olevan varma kuin pikku Bismarck
siitä, että kerran kävisi kaikki tässä maassa kuin komennon mukaan,
koko kansa olisi terveydenhoidon ja sivistyksen ryhdikkäitä pikku
sotilaita.

Vanha Niemeläkin hymyili hänen innostustaan, samalla ikäänkuin
pyytääkseen anteeksi opettajan puolesta, joka ei ollut vielä kaikista
täkäläisistä asioista perillä eikä siis tiennyt ketä hänen moitteensa
koskivat.

Niemelällä oli kiire. Hän istui yksi-istuimisiin kääseihinsä ja
kansakoulunopettaja nousi takaistuimelle. Kievarin isäntä hyöri
mahtavan isännän ympärillä sovitellen nahkamanttelia hänen jalkojensa
ylle.

Heikki oli tahtonut tietää, miten talo vaurastui nyt Juhon käsissä.

--Jaa, jaa, nauroi Niemelä kääseistä.--Se oli itsepäinen mies, luvalla
sanoen, se vanha Vuorela-vainaa. Olisihan hän saanut talolleen
rahakkaan ostajan, joka olisi vaikka puhtaan summan hänen käsiinsä
jättänyt. Mutta eivät semmoiset kelvanneet. Otti isännäksi köyhän
körttiläis-Kustaan pojan, joka oli vuorelaisten sukua. Oli vain
sanonut, että "talo vasikkansa juottakoon", meinaten teitä, luvalla
sanoen--ha-ha-ha. No, en tahdo sanoa mitään, onhan Juho kova raatamaan.
Mutta meinaan, että se on maasta nostettava summakin suuri. Voivat
kesken väsyä, kun näetten vanhan isännän toivon mukaan eivät saisi
taloa velasta kiinnittää. Olihan se Juho kuulemma jo kysellyt lainaa
isännän kuoltua.

Ja hyvästit jätettyään he ajoivat pois.

--Siitä tulee meidän valtiopäivämies, tietääkös majisteri. Niissä
asioissa taitaa ajellakin!--kuiskasi kievarinisäntä heidän mennessään
sisälle.

Mutta Heikki ei kuullut häntä.

Miksi Heikki ei ollut uskaltanut kysyä mitään Liisasta!

Kysyisikö nyt tältä kievarilta?

Mutta kieli ei kääntynyt suussa. Hän ei voinut keksiä mitään sopivaa
muotoa kysymykselle.

Ja niin hän lähti ajamaan viimeistä taivalta. Kyytipoika ei tuntenut
häntä. Mutta kysyä oli häneltäkin mahdotonta.

He ajoivat Niemelän talon ohitse ilman että siellä kukaan huomasi
heitä.

Sitten oli vähän matkaa näreikköä. Tie kääntyy siitä metsään, ja kun se
jälleen pääsee aukealle, tulee se kuusikkomäki, jolta näkyy Vuorela,
kaukaa vielä, mutta ihan selvästi.

Tuossa on se kuusikkomäki!

Kerran oli Heikki ottanut ohjakset isän kädestä ja kiiruhtanut valakkaa
kotiin. Isällä oli silloin ollut musta sarkatakki yllään ja
vilttihattu. Silloin oli ilta niinkuin nytkin. Ja kun he sitten olivat
ajaneet kotiveräjästä, oli Liisa kulkenut pihan yli ja lampaat olivat
nousseet toinen toistaan ylemmäksi tarhan aitaa vasten häneltä ruokaa
määkien.

Heikki otti ohjakset kyytipojalta ajaakseen juosten mäkeä ylös.

--Mikä se onkaan Vuorelan emännän nimi? kysyi hän välinpitämättömästi
pojalta.

--Enpä siitä nimestä niin tiedä, mutta senhän se Juho on nainut sen
Vuorela-vainaan kasvattityttären.

He olivat samassa mäen päällä. Siinä se näkyi kultainen kotitalo--
Vuorela,--sen ruokakellonkatos ja kaivon vipu!

Heikki antoi ohjakset pois.

Se ei ollut Heikin koto. Mitä tekemistä hänellä siellä olikaan! Se
tuntui vieraammalta kuin ne lukemattomat vieraat talot, joitten ohi
Heikki oli matkallansa ajanut. Sen muodot vain olivat kotoiset, sen
sisällys oli vieras. Oh, kuinka kolkolta se näyttikään--melkein
viholliselta--

Nämä olivat jo Vuorelan maita. Siinä alkaa vanha kotipelto.

Mutta miksi se näyttää niin laihalta ja nääntyneeltä? Miksi sen ojat
ovat saaneet pahasti umpeentua ja aidat rappeutua?

Niin, olihan Niemelä sen jo selittänyt. Juhon ei kannattanut panna
mitään maan korjuun ja kunnossapidon hyväksi. Hänen täytyi vain nylkeä
tätä maata, nylkeä viimeisiin asti. Sillä se kauppasumma oli isän
tahdon mukaan tyhjästä luotava. Ja kun kauppasumma vihdoin oli Heikille
maksettu, silloin oli Heikki kuin iäksi pois pyyhitty näiltä mailta,--
häntä ei ollut enää olemassa Vuorelalle.--

Siksi se juuri oli niin sanomattoman vieras! Niinkuin se olisi tahtonut
sanoa: kohta olen sinusta iäksi vapaa! Kotiveräjä oli ihan uusi. Mutta
se vanha, punainen, oli vielä jäänyt kumolleen aitaa vasten.

Pihamaan vaahterasta olivat tuulet kaataneet suuren haaran, joka oli
ennen kallistunut tarhan aidan toiselle puolelle.

Ja sitten oli tuvan ja kuistin välinen ovi kiinni. Sekin oli kaikki
outoa.

Heikki hyppäsi alas kääsyistä ja maksoi kyydin. Ei ketään ollut pihalla
kuin pieni poika, joka ei osannut puhua, katsoi vain ällistyneenä
Heikkiä suurilla sinisillä silmillään.

Heikki tarttui tuvan oven tuttuun kahvaan. Sama vanha ovi, melkein sama
ääni sen narahduksessa! Ja tupa oli sama.

Joku vaimo-ihminen oli leipiä uunista ottamassa.

--Herranen aika! Heikki-maisteriko siinä on?

Se oli Liisa. Hän oli aivan kuin kasvanut siitä, kun Heikki oli hänet
viimeksi nähnyt, kasvanut ja varttunut. Hänen kasvonsa olivat
leipomisesta tulipunaiset. Mutta nopeasti hän pyyhkäisi kätensä
jauhosta, päästi siteen päänsä ympäriltä ja heitti esiliinan luotaan.

Hänen katseessaan ilmausi vilpitön ilo, kun hän tuli Heikkiä
kättelemään.

Heikki tunsi itsensä kuin lapseksi tarttuessaan Liisan vahvaan käteen.
Hän oli odottanut saavansa nähdä entisen ujon, kaikista pikku asioista
punastuvan Liisan, nyt ehkä vielä kärsivänä jotakin sydämen tuskaa.
Ja hän näki hyvinvoivan, suoraan hänen silmiinsä katsovan
talonpoikaisemännän, jonka kädet olivat raskaan työn karhentamat,
jänteet vahvistuneet, koko ruumis tullut rotevaksi ja täytelääksi.

Terve hän näytti olevan ja kaukana kaikista suruharsoista----

Ei mitään jäljellä entisestä Liisasta! Hänkin aivan vieras!

Heikki ei voinut keksiä sopivia kysymyksiä, joilla olisi keskustelua
ylläpitänyt.

--Että se Juho sattui olemaan poissa! sanoi Liisa.--Äsken se juuri
tässä.--Käynmähän katsomassa näkyisikö tanhualla,--ja hän juoksi ulos.
Aivan kuin hänkään ei olisi tiennyt mitä puhua kahden kesken Heikin
kanssa.

Ja he tulivat molemmat hetken kuluttua sisälle, Juho vähän hämillään,
ujostellen.

Juho oli suunnattoman suuri ja roteva siinä työvaatteissaan. Päätänsä
hänen piti kumartaa ovesta sisälle tullakseen.

--Tämmöinenhän tämä on mun Juhoni, sanoi Liisa nauraen ja lykäten
esille Juhoa, joka vain sitä enemmän hämmentyi.

Mutta kun Heikki sai hänet vihdoin puheillensa, suli hänen
kömpelyytensä vähitellen ja hän alkoi naurahdella ja jutella vapaasti.

Heikki kiintyi heti hänen suuriin kasvoihinsa. Silmien sinisessä
syvyydessä asui puoleensavetävä, sanomaton hyväntahtoisuus, ja koko
kasvoista henki luonnon leppeys, vapaa, pettämätön rauhallisuus, joka
antoi värinsä koko hänen olemukselleen, niin että olo hänen vieressään
tuntui turvalliselta.

Hän meni Heikin kanssa sitten kotipeltoja katselemaan. Ja he puhuivat
kulkiessaan niistä asioista. Juho piti Heikin asettamia kauppasumman
suorittamisen ehtoja itsellensä edullisina. Hän tuntui saavan
ikäänkuin uutta voimaa ja uskallusta ja sanoi ehkä voivansa siten
velkaantumistakin välttää.

Juho valitteli vain väkeänsä. Paljon olivat asiat muuttuneet siitä, kun
maisteri täältä lähti. Ja niin kauan kuin talossa vielä oli ollut
maisterin aikaisia, ei ollutkaan mitään valittamista. Mutta sitten oli
Manu kuollut, Iisakki muuttanut naineena miehenä omaan mökkiinsä ja
muut siirtyneet mikä minnekin. Uutta väkeä ei tahtonut kelvollista
saada. Jos kauempaa saikin jonkun paremman, niin pian oli hänkin
samanlainen. Sillä täällä turmeli ruukki kaikki. Ja ruukkia vain
suurenneltiin ja miehiä sinne vain lisäiltiin. Olivat laittaneet
paperitehtaan, joka kohta pantaisiin käyntiin.

--Mutta Rönni ja Kalle, missä he ovat? kysyi Heikki.

Molemmat ovat ruukin palveluksessa. He olivat ruvenneet ensin
maistelemaan, sitten olivat alkaneet ikävöidä ja sortuivat vihdoin
sinne ruukin iloihin.

--Entäs Jaska?--kysyi Heikki arastellen. Sillä Jaska oli ollut hänen
lempiystävänsä.

Juho viivytteli vastaustaan.

Jaska oli sairaana eikä paljon työhön pystynyt. Häntä oli pidetty viime
vuodesta saakka kunnan vaivaisena.

Kun he palasivat viljelyksiä katsomasta, oli Liisa siistinyt tuvan ja
ripotellut katajia permannolle. Itse hän vielä nosteli viimeiset leivät
uunista.

Se pieni sinisilmä poika, joka oli ollut pihalla, oli nyt sisällä. Se
oli heidän lapsensa. Sillä oli Juhon lempeät kasvot.

--No mikäs sinun nimes on? kysyi Heikki ottaen lapsen polvelleen ja
silittäen sen valkoista kiharaista päätä.

--Sano nyt nimes, sano pois! kehoittivat Juho ja Liisa.

--Heitti,--virkkoi lapsi.

--Sano: Heikki--Heikki Vuorelainen, sano niin!

--He-itti Vuorelainen.

Heikki punastui ja koetti turhaan sitä peittää. Oli niinkuin hän ja
Liisa olisivat tämän tapauksen kautta katsahtaneet toisiansa silmästä
silmään ja sydämestä sydämeen.

Ja niinkuin myöntääkseen Liisalle kaikki yhdellä kertaa ja yhdellä
sanalla Heikki sanoi:

--No tätä lasta ette ainakaan kouluun lähetä! Mutta Liisa naurahti.

--Kuinka niin? Kyllä se kouluun lähetetään.

Ja tuli ja otti lapsen syliinsä ja alkoi puhua sille sen huulia
sormillaan nipistellen:

--Pannaanhan lapsi kouluun,--sinnehän se lähetetään Helsinkiin
lukukouluun,--mitä se lapsi sanoo, pannaanko, lähetetäänkö?--Voi sinua,
Heikki hepukkani, sinä tupukkani, sinä typykkäni...

Kutkutteli, nauratteli vähän ja laski menemään.

Heikki ei voinut uskoa muuta kuin että Liisa puhui leikillään niin.

Mutta sitten sanoi Juho samaa. Hän sanoi vielä, että niin oli ollut
vanhan Vuorelankin tahto.

--Ja eikös se Manu-vainaakin ennen kuolemaansa neuvonut, että "siihen
justiin samaan Helsingin kouluun", sanoi Liisa leipomauunin luota.

Eikä Heikki voinut kylläksi kummastella.--


Vasta hänen päästyään yksikseen tämä asia hänelle vähitellen selvisi.

He olivat laittaneet yösijan Heikille hänen ullakkokamariinsa. Kun hän
illalla tuli sinne, oli lattia pesty ja katajia sinnekin ripoteltu.
Hänen vanha pöytänsä oli vielä paikoillaan ja seinähylly ja
vaatekaappi. Mutta ei mitään ollut kaapissa, ei hyllyllä eikä pöydällä.
Pöytälaatikossa oli muutamia kirjoitettuja paperiarkkeja ja joitakin
käytettyjä imupaperipaloja, kaikki koottu järjestykseen. Niissä näytti
olevan hänen käsialaansa, joka oli silloin vielä kehittymätön, ja
imupaperitkin hän muisti omikseen. He olivat luulleet kaiken tuon
tarpeelliseksi ja säilyttäneet vuosikausia, vaikka Heikki oli ne juuri
tarpeettomina jättänyt.

Yhdessä noista paperiarkeista oli lause, jonka Heikki erityisesti
muisti. Hän oli sen kirjoittanut tärkeänä elämänkokemuksena; oli kauan
hakenut sopivaa muotoa sille ja vihdoin saanut suurella vaivalla kokoon
kömpelön, melkein lapsekkaan lauseen:

--Elämä on sitä, että pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi, ja onni on
tieto siitä, että on tarpeellinen--

Semmoinen oli ollut hänen elämänkokemuksensa silloin, se kokemus, joka
oli ollut riippumaton kaikesta ulkovaikutuksesta, syntynyt omassa
sydämessä, täällä maalla äärettömässä hiljaisuudessa.

Hän itse oli tuon lauseen kirjoittanut ja kumminkin tuntui kuin olisi
hänen korvaansa sen nyt kuiskannut joku ihan toinen olento,--lapsekas,
mutta paljoa lähempänä totuutta oleva kuin hän itse.

Mikä syvä merkitys oli tuolla ajatuksella hänen elämässään!

Oliko hän ollut onnellinen koskaan muulloin kuin täällä maalla?

Tehdä itsensä tarpeelliseksi!--Semmoisella mielellä hän ei ollut
koskaan tehnyt työtä muulloin kuin juuri täällä maalla. Sillä siellä
suuressa maailmassa, jossa ei ollut nykyhetkeä, siellä oli kaikkea
toimintaa johtanut tulevaisuuden kuvan kangastus.

Ja oliko hän täällä maalla ollut tarpeellinen?

Miksi he muuten olisivat kaikki yhä vielä muistelleet "Heikki-maisterin
aikoja" jonkinmoisena pyhäisen rauhan ja siunauksen aikana!

Ja miksi he muuten sanoisivat lähettävänsä toisen Heikin "justiin
siihen samaan Helsingin kouluun".

Ne raukat toivovat, että ainakin toinen Heikki palajaa.

Ja siinä toivossa ne uskaltavat vaikka mitä.

--Se sinisilmä lapsi, ainukainen,--valkoisine kiharoineen!


Oli niinkuin Heikki olisi nähnyt itsensä tuona lapsena, uudestaan
pienenä pyörivän kuistin penkkien luona ja kaivelevan pihamaan
mullassa.--

Ja sitten nähnyt itsensä jo kasvaneena, milloin työssä kotipellon vaon
päässä, milloin täällä ylhäällä ullakkokamarissa, ponnistellen
ajatusvoimaansa, suurella vaivalla vihdoin saadakseen kokoon kömpelön
lauseen elämästä ja onnesta.----

Siksi Heikiksi takaisin! Takaisin ujoksi lapseksi, takaisin pieneksi,
vähäpätöiseksi niinkuin silloin!

Kunpa saisi nyt nukkua tänne ylös niinkuin ei olisikaan koskaan ollut
täältä poissa, rauhallisesti, tietäen, että siellä ulkona on piha ja
talli ja ruokakello,--että ne ovat ihan tuossa seinän takana--ja että
ne eivät ole vieraat, vaan tuntevat hänet, eivätkä kummastele, kun hän
aamulla tuke ulos--

Mutta se kaikki on mennyttä. Ne eivät tunne häntä.

Hänen täytyy lähteä täältä, ja kohta hän on taas siellä kolkossa,
kylmässä maailmassa, yksin, ihan yksin.

       *       *       *       *       *

Kun Heikki aamulla heräsi, paistoi päivä iloisesti hänen huoneensa
seinälle--aivan niinkuin ennenkin.

Hän nousi nopeasti ylös, sillä hän aikoi lähteä niin pian kuin
mahdollista.

Kun hän avasi ikkunan, tuulahti sieltä sisälle miellyttävän raikas
ilma. Ja se kaikki muistutti ihan sanomattomasti entisestä. Ja säpitkin
olivat ihan samalla tavalla pantavat auringonpaisteesta lämminneiden
ikkunanpielien hakasiin.

Se kaikki tahtoi väkisin herättää entisen kotirakkauden. Sitä piti
väkisin vastustaa. Sillä valtaan päässeenä se olisi tuntunut äärettömän
katkeralta, sillä eihän se ollut enää mitään kotia, mitä täällä oli.

Mutta aurinko paistoi iloisesti, ihan kuin olisi tahtonut sittenkin
antaa uutta uskallusta ja elämäntoivoa. Ja vaikk'ei enää ollut oikeutta
tätä kotia rakastaa, niin se tuntui kumminkin näyttävän luotansa
ikäänkuin tietä eteenpäin. Olihan Heikillä muka muutakin rakastettavaa.
Mitä?--Esimerkiksi ne Helsingin toverit, joihin hänellä oli sellainen
vaikutusvalta. Pekka uskollisine silmineen ja Kalle aatteineen. Ja
Olli-raukka raittiuslupauksineen!--Ja sitten Fannykin, jonka hän oli
tylysti työntänyt luotaan.

Rakastaa Fannyä?--Oli niinkuin tämä olisi ollut ihan uusi kysymys, joka
ei ollut koskaan ennen hänen päässään liikahtanutkaan. Ja Fannykin näin
ajateltuna näytti ihan uudelta ihmiseltä. Hän oli eläessään tavoitellut
Fannyn rakkautta, mutta hän ei ollut itse rakastanut. Hän tuskin tunsi
Fannyä, tuota hyvää, avomielisyyteen valmista Fannyä!

Ja oliko hän rakastanut mitään muutakaan maailmassa? Oliko hän tehnyt
yhtäkään vapaaehtoista tekoa toisten hyväksi siitä syystä että rakasti?
Oliko hän tehnyt kaikki tekonsa vain siksi, että muut rakastaisivat
häntä?

Oliko hän rakastanut tätä kotiakaan, joka oli saanut panna viimeiset
voimansa häntä ylläpitääkseen?


Ja ennen lähtöänsä Heikki nouti mustepullon ja kynän ja otti esille
Juhon antamat talonpaperit kirjoittaakseen niihin kuitit pienemmästä
osasta kauppasummaa, jonka hän oli jo saanut.

Ne kirjoitettuansa hän sitten kirjoitti tyhjälle paikalle niitten alle:

Juho Kustaanpojan ja hänen vaimonsa Liisan hyväksi luovun minä täten
siitä kauppasummasta, joka minulle ylläolevan kauppakirjan mukaan vielä
olisi tuleva, samoin kuin kaikista muista oikeuksistani Vuorelan
perintötaloon.

Hän lisäsi päivämäärän ja nimensä.

Ja niin ei hänellä enää ollut omaisuutta.

Hän kääräisi paperit jälleen kokoon ja sitoi nauhan niitten ympärille
niinkuin niissä oli ollutkin.

Juholle ja Liisalle hän ei sanoisi mitään lahjoituksestaan. He
aukaisevat nuo paperit ehkä vasta pitkän ajan perästä siitä kun hän on
lähtenyt. Ja heidän ilonsa on oleva suuri, kun he näkevät, että he
väsymättömällä työllään ovatkin koonneet itsellensä ja että heidän on
mahdollista lähettää Heikkinsä opin teille.


Mutta mistä on se syvä riemu, joka juuri nyt kaikkialta virtaa hänen
omaan sydämeensä?

Taas niinkuin tuhannet viulut alkaisivat korkeimmasta diskantista--

Yhdistymätön kaksinaisuus katoaa sydämestä, ja siellä syntyy uusi yksi.

Hänhän tässä taas on, hän itse, semmoisena, miksi Jumala oli hänet
alkujaan ajatellut.

Ja vuosikausia näköä haitannut sumuharso siirtyy hiljalleen silmien
edestä.

Kadoksissa ollut nykyisyys aukeaa jälleen näkyviin, uhkuvaa eloa
tuoden.

Kaikki selvenee--kaikki esineet kirkastuvat, tuo permanto tuttuine
rakoineen ja Liisan katajat tuossa--koko huone, koko ympäristö! Se on
taas niinkuin ennenkin hänen kotonsa, tämä kaikki! Se antaa hänelle
taas oikeuden. Se tuntee hänet entiseksi Heikikseen.

Ja ulkona tuntee piha ja vanha talli ja ruokakello. Niinkuin hän ei
olisikaan koskaan ollut erossa niistä. Ne ovat antaneet anteeksi ja
unohtaneet pitkän väliajan. Ne riemuitsevat vain hänen paluustaan!

Ja kun hän sitten ojentaa Liisalle kättä hyvästiksi, kun hän antaa
suljetun paperikäärön takaisin Juholle ja salaten kyyneleitään kumartuu
suutelemaan pientä Heikkiä,--silloin hänen sydämessään tuntuu kuin hän
olisi alkanut täyttää jotakin taivaisiin antamaansa pyhää lupausta.

Sillä mäellä, josta viimeisen kerran näkyy kotoinen Vuorela, pysähtyy
hevonen hengähtääkseen.

Viimeisen kerran Heikki sieltä katsahtaa kotitaloa, ja taas muistuu
hänen mieleensä elävänä se sinisilmä lapsi.

Kunpa voisi muuttua hengeksi, joka aina valvoisi hänen pienen päänsä
ääressä, seuraisi hänen kasvamistaan, pysyisi luopumatta hänen
vieressään, kun hän lähtee pois maailmalle! Ettei hänestä mikään
pääsisi tempaamaan irti tietoa ja tuntoa siitä, mistä hän on kotoisin!
Että hän ottaisi maailmalta korkeimman hienouden, minkä se voi tarjota,
ja veisi sen niille, jotka ovat hänet lähettäneet! Ja oppisi
ymmärtämään, kuinka syvästi he kaipaavat häntä, kuinka he tarvitsevat
häntä, kuinka hartaasti he uskovat valoon ja sivistykseen semmoisena
kuin hänen hienostunut henkensä sen voi heille antaa! Ja alusta alkaen
rakastaisi heitä niinkuin Heikin sydän nyt heitä rakastaa!


Niin jää vihdoin koti näkyvistä.

Seudut muuttuvat oudommiksi, tuttuisuus niistä katoaa vähitellen
kokonaan.

Ja muistonako vain seuraa sydämessä kotoinen tunne?

Ei, ei!

Se näyttää taas luotansa tietä eteenpäin, nyt selvemmin ja
voimakkaammin kuin ennen.

Mutta itse se tahtoo olla vain tien alkuna. Sen kieli on kotoisen
leppeä, kun se hiljaa neuvoen tuntuu puhuvan sydämeen: Minun luonani
sinä teit ensimmäisen tekosi siitä, että rakastit. Ja minulta sinä sait
takaisin riemun sydämeesi. Katso ympärillesi. Ymmärrä ja rakasta
kaikkea tuota, mikä näyttää sinusta vieraalta, niinkuin ymmärsit ja
rakastit minua! Tuolla vilkuttaa jokin talo punaista kylkeänsä, tuolla
toinen,--kolmas vielä kauempana; ja eikö tuossa ole talo, jolla on ihan
samanlainen ruokakellonkatos ja kaivonvipu, ja tuossa aivan kuin
kotipelto, ja samahan kiurukin sieltä nousee liverrellen korkeuksiin.
Tee sama tekosi uudestaan! Uhraa se mitä sinulla vielä on uhrattavaa!
Sinulla on sitä paljon: on nuoruutesi, on työsi, on voimasi, on koko
elämäsi!

Ja todellakin! Kotoinen tunne leviää leviämistään. Ennen vierailta
näyttäneet talot se nyt kietoo lämpöönsä; tuntemattomat ihmiset, jotka
pelloillansa työskentelevät, muuttuvat omaisiksi. Tuossa on kuin isä
kyntäisi suoraa vakoansa piipunnystyrä hampaissa ja vakaana,
vastoinkäymisistä huolimatta valmiina odottamaan vaikka tuhat vuotta
ajattelisi itsekseen: vielä se minun Heikkini kerran palajaa!

Ja palajaahan Heikki! Hän on valmis taas työhön,--työhön niille, jotka
häntä tarvitsevat, valmis antamaan kaiken, mitä hänessä on parasta,
mitä hänessä on hienointa, mitä hänessä on syvintä omaa,--tälle
armaalle kotikansalle, tälle kotoiselle isänmaalle.

Ja riemu täyttää sydämen. Kiuruna kohoaa mieli ylistystä purkamaan.
Ylistystä siitä, että on äärettömän paljon rakkauden kohdetta.
Ylistystä Jumalalle, joka nähtyään, etteivät meidän ahtaat sielumme
ulotu koko hänen ihanaa maailmaansa käsittämään, on siitä erottanut
osan isänmaaksemme ja antanut sille oman kotikielen ja sen honkiin
puhaltanut oman henkemme humun.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Isänmaa" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home