Title: Maaemon lapsia - Kertomus
Author: Järnefelt, Arvid, 1861-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maaemon lapsia - Kertomus" ***


MAAEMON LAPSIA

Kertomus


Kirj.

Arvid Järnefelt


Otava, Helsinki, 1907.



SISÄLLYS:

Alkulause
 1. Satimessa
 2. Kulkukauppias
 3. Nuoriherra
 4. Rauhalahti
 5. Syntymäpäivä
 6. Herra Vendell
 7. Maanalaiset voimat
 6. Enkelien töitä
 9. Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen
10. Kinturin kuolema



Tämmöinen on tarina:

Muinaisina aikoina tulivat vallottajat tähän maahan, tulivat kiiltävin
peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä
kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät
paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Vallottajan miekka ja tuli
voitti. Vastahakoinen kansa karkotettiin korpiin kuolemaan, mutta
heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.

Kansoja vallotetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkotetaan ja
nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin
karkottaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret,
Kuuttaret, minne Ahti vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne
kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä
pihoilta ihmiselle puhuneet,--jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta
laulaneet,--jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai
metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen
yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?

Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?

Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.

Vallottajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun
ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen
ja miekan kanssa liittoa tehnyt.

Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui
heille näin:

»Minun nimessäni menköön kerran kaikki takasin, mikä tulella ja
miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava,
ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjottava, ja joka on
herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla
ja tulella takasin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä
teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon ihmisille jälleen
kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen
ihmiskuntani jälleen yhtyneenä».

Näin puhui totuuden henki.

Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka
hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.

Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.



1.

Satimessa.


Sumuisena marraskuun päivänä, hämärtäissä, eli juuri siihen aikaan,
jolloin tienristeyksessä oleva maakauppiaan puoti tavallisesti oli
tyhjänä ja hän itse pääsi hetkeksi kamariinsa päivällisunille,
pamahtikin puodin ovi suurella räminällä auki ja notkean vieterivivun
päässä roikkuva ovikello, hurjasti edestakasin viuhtoen, hätääntyi
pitkään häivytykseen:

--Tänne, tänne, täällä tulee Kinturin Janne, ettekö kuule, Kinturin
Janne, joutuin joutuin, joutuin, Kin--Kin--Kinturin Janne, kin--kin--
kingelikin--kin--kin--kin--

--Jaha, jaha,--vastasi kauppias kamaristaan, ja rupesi tekemään nousua,
vaikka jo oli ehtinyt käpristyä sohvalle loikomaan, seinään päin
kääntyneenä, takki ihanasti hartioille heitettynä, jalat ahtaista
patinoista sukkasilleen vapautuneina.

--Se on Kinturin Janne!--puheli hän ja veti ähkien patinat jälleen
jalkaansa,--sen tuntee kohta soitosta,--eipä luulisi että se on se
kitupiikki, rämisyttelee ovia kuin paras rusthollari.

Ja tuli lönksöttäen puotiin, punanaamaisena, valkosia silmäripsiänsä
räpyttäen, mutta kohta Kinturin nähtyään suli hyvälle tuulelle, ja
reippaalla ystävyydellä tervehti, sekä kysyi kuulumiset.

Kinturin Janne, torppari, yhdeksän lapsen isä heitti tiskille
kokonaisen tappovasikan sekä kolme kiloa torpan parhainta kirnuvoita.
Sitten asettui nojalleen tiskiä vasten, ja paljon merkitsevällä,
kunnioittavalla ja kohteliaalla kuiskauksella kysyi olisiko myydä--
hiirenloukkuja?

--No mikäs nyt? Syövätkö hiiret viljaa? Ei taida Kinturin viljat enää
laariin mahtuakaan? Täytyy vissiin säkeissä pitää?

--Se on asia, se on asia,--myönnytteli Kinturi, hyvin ymmärtäen
kauppiaan iänikuiset pilat muka hänen rikkaudestaan.

Heillä oli sellaiset välit ja parakraahvit keskenänsä, että Kinturin
oli kerran kaikkiaan sovitusta määrärahasta myyminen hänelle jokainen
tappovasikka, kuusiviikkoiseksi juotettuna, samoin myös tuominen
puotiin kaikki voi, mikä torpassa kirnuttiin, ja mitä ikänä muuta
saattoi olla myytävänä.

Tämä välipuhe näytti Kinturista kohtuulliselta, sillä hän nautti
puolestaan suuria etuja puodissa. Ei hän tarvinnut rahaa, kun tuli
ostamaan, ja velkaa, joka hänelle vuoden pitkään kahvista, jauhoista,
suolasta, sokerista ja tupakista karttui, ei kauppias milloinkaan
sopimattomasti kiristänyt, vaan tyytyi aina odottamaan ensi
vasikkoihin. Sillä kauppias oli todenteolla hyvä mies, ja Kinturi kävi
mielikseen puodissa.

Erittäinkin tunsi Kinturi vielä ylpeyttä siitä läheisestä
tuttavallisuudesta, mikä heidän välillään oli huolimatta siitä, että
kauppiasta saattoi pitää herrasväkeen kuuluvana. Kinturi vihasi ja
karttoi herrasväkeä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä olivat aikojen
alusta tehneet. Mutta tämä kauppias se oli talonpojasta ponnistainnut
herraksi ja monet herrat vetänyt nenästä, joten hän oli Kinturille
todistuksena, että »onpa sitä meilläkin älyä, kun kysymys tulee».
Suuresti hän sentähden kunnioitti kauppiasta ja koko tätä puotia, sekä
ylpeili, kuten sanottu, läheisestä tuttavuudestaan kauppiaan kanssa.
Kinturin suurimpia nautintoja oli tulla puotiin, kun siellä oli paljon
väkeä, ja tuon tuttavuuden osottamiseksi hakea itse esille mitä
tarvitsi,--ottaa esimerkiksi omin käsin koukkupää-kepillä alas kimppu
suitsia, valita niistä mieleisensä, ja sopia kauppiaan kanssa hinnasta
noin niinkuin ohimennen, kesken muuta kaupankäyntiä. Toisinaan hän
saattoi itse mennä tiskin taaksekin, avata naulalaatikon, lukea
käteensä sata kappaletta kolmituumaisia ja ottaa ne haltuunsa,
kauppiaalle vaan hiukan päätä nyykäytettyään. Kauppias vastasi aina
samalla tavalla: hiukan vaan nyykäytti ja iski silmää. Tai hyvässä
lykyssä lisäsi: »mittaappas sinä Kinturi öljyä Sareenskalle, kun tässä
on niin kiiru». Semmoisina hetkinä tutut ja vieraat puodissaolijat
katsoivat Kinturiin suurella kunnioituksella, jopa nuo palkkojensa
vuoksi ylimieliset sahalaisetkin, otsatukkavarsat, menivät äänettömiksi
ja vaipuivat turhaan arvailemaan hänen ja kauppiaan välejä.

Mutta nyt tuli Kinturin Janne, kuten sanottu, hiirenloukkua ostamaan;
eikä puodissa ollut ketään muita ostajia; ei myös Kinturin Janne ollut
enää entinen Kinturin Janne.

Kauppias otti alas joukon erilaisia satimia, yhä laskien pilaa torpan
muka täyttyneistä viljamakasiineista.

--Vai olisivatko hiiret päässeet skafferiin sokerin ja vehnäsen
kimppuun?--pani hän, ystävällisesti silmää iskien.

Kinturi iski takasin ja koetti nauraa entisellä tavalla, niinkuin vaati
heidän aina leikkisä välinsä, josta he eivät vielä milloinkaan olleet
poikenneet. Mutta eipäs voinutkaan tällä kertaa kestää, vaan tuli
totiseksi ja rupesi häpeissään niitä loukkuja muka lähempää
tarkastelemaan.

Ei yksikään miellyttänyt häntä. Ne paukahtavat liian kovasti, sanoi
hän. Hän tahtoi sellaisia, jotka eivät lauetessa antaisi ääntä. »Minä
olen niin vikkelä heräämään. Jos totta puhutaan, niin ne hunsvotit
pitävät meillä sellaista peliä,--hiiret meinaan,--ettei niiltä saa enää
nukuttuakaan. Ja tässä tulee jo vanhuus, tietääkös herra kauppias. Se
kustantaa, kun taksvärkin päälle yön mittaan silmät seljällään
heittelee ruumistaan kyljeltä kyljelle.»

--Ja mikä ne hiiret tupaan ajaa, vaikka makasiinit on täynnä tavaraa!--
sanoi kauppias kääntäen taas vaan leikin puolelle.--Varros nyt, minä
annan Kinturille kohta sellaisen kojeen, ettei paukahda olleskaan.

Hän veti esiin merkillisen laitoksen. Siinä oli varsinaisen satimen
sivussa lakkinen vesisäiliö ja tämän päällä komero, johon pieni
rautalankaverkosta tehty sola nousi satimesta.

--Katos nyt, Kinturi. Kun hiiri on mennyt sisälle, niin putoo tuo pieni
läkkiplootu aukon eteen. Nyt rupee hiiri reistaamaan itseänsä ulos ja
kiipee ylös tuonne noin komeroon. Mutta kas silloin komeron pohja
pettää ja hiiri putoo veteen, ja taas menee pohja paikoilleen ja plootu
aukee loukun suun edestä. Niin tämä värkki upottaa viisi-kuusi hiirtä
yhtenä yönä, eikä Kinturi tiedä mistään, nukkuu kuin posu, se kone käy
kuin rasvatuilla pyörillä,--ei kuulu mitään.

--Aih--ihmetteli Kinturi. Hän tarkasteli tuota viekasta laitosta,
ihmetteli, eikä voinut olla kehasematta ihmisjärjen terävyyttä.--Tuosta
noin ensin,--matki hän kauppiasta,--sitten ylös komeroon,--ja ploiskis!
Eläkä mene enää minnekään, ei pääse, siinä sitä ollaan,--turkane
sentään!--Hän käänteli nakkia ja tirkisteli sen sisälle ja taas
käänteli.--Mihinkäs siitä pääsit! Et mihinkään!--Niin se on, herra
kauppias,--ajatukset eivät tahdo antaa yöllä rauhaa; meinaan: tuppaa
funderamaan liiaksi. Ja Kinturi aikoi lopullisesti jättää leikkisyyden
välit. Hänen nenänvarttansa kutkutti ja silmät vettyivät. Hän tahtoi
puhua kauppiaalle kaikki surunsa. Kauppias oli hyvä mies, sen Kinturi
oli itse nähnyt; oli nähnyt kuinka hellästi se osasi kasvattivarsaansa
taputella, kuinka lempeästi hyväili kissaa, kuinka kuherteli vaimonsa
kanssa,--ne olivat kuin vastanaineet ainakin,--ja kerrottiinpa vielä,
että oli auttanut sisarensa pojan--hulttioimen--suuresta rahapulasta,
kadottaen itse tuhansia. Miksikäs ei semmoiselle tuttavalleen
sydäntänsä avaisi ja asioitansa kertoisi!

Ja niinpä siis Kinturi ensi kerran poikkesi leikillisyydestä ja ratkesi
puhumaan pimeästä tulevaisuudestansa, sillä hullusti olivat hänen
asiansa ennenkin olleet, mutta nyt oli käynyt vielä hullummin: hän oli
riitaantunut isännän kanssa. Isännän riihestä oli näet kauroja
kadonnut, jotka oli koottu puimahuoneen nurkkaan, ja isäntä oli pannut
toimeen suuren etsimisen kaikkien alustalaistensa luona. »Minä en ole
sinun kaurojasi varastanut», karjasin minä hänelle ja haukuinpa vielä
kaikista entisistäkin, mutta se käski vaan polisin käydä sisälle, ja
niin perhanat tulivat ja käänsivät kaikki nurin,--aitassa heittivät
muijan klänningit maahan,--uuspeilit! Onko lupa tulla ihmisten
asuntoihin? Vai saanko minä lähettää polisin hänen nurkkiansa penkomaan
milloin vaan lystään?--No, eivät löytäneet kaurojansa meiltä, mutta
vihapäissään se otti polisit todistajiksi ja käski minun pois koko
torpasta. Sanokaa te, herra kauppias, saako hän niin tehdä?

--Onko Kinturilla paperia torpan päälle?

--Ei ole paperia, mutta eikö mahda sentään sana pitää, kun on
minullakin todistajat? Torppa on ollut isälläni ja isän isällä. Joka
sen metsään perkasi ja kiviaidalla ympäröitsi, tarvitseeko sekin vielä
paperia?

--Se on sitten vaan niinkuin lupauksen päälle? Ei, ei se kelpaa. Kaikki
pitää olla paperilla. Menkää nyt Kinturi ja tehkää pian sovinto isännän
kanssa.

Kinturi huokasi ja rusahti ikäänkuin pienemmäksi entistään, rinta
vajosi sisemmäs ja silmät jäivät tuijottamaan tiskillä olevia muruja.

--Johan minä sitäkin olen koettanut. Kovasti se kävi luonnolle, mutta
koetinhan minä. Ja isäntä sanoi: »kun maksat velkasi ja suostut uuteen
veroon, niin jää». Minä olen, näette, hänen tukeistaan rakentanut
kamarihuoneen tuvan viereen. Mutta mistäs minä rahat otan?

Kauppias alkoi vainuta, että Kinturi ehkä aikoo häneltä rahoja
tiedustella ja rupesi kääntämään purjetta poispäin näiltä
sydämmellisyyden vesiltä. Hän kiipesi ähkien polvilleen tiskille
kattolamppua sytyttelemään. Sieltä hän sanoi kyllä hänkin saaneensa
ennen muinoin kovia kokea pelkkien liikeasiain vuoksi. Rahaa ei tule
sisään ja vekselit lankee, maksupäivä ei koskaan odota. Monta kertaa on
kaikki niinkuin tulessa. Ruoka ei maita, uni ei tule silmiin, täytyy
vaan käännellä kyljeltä kyljelle.

--Jah, jah,--kyljeltä kyljelle,--matki Kinturi. Kokemuksien yhteisyys
ilahutti häntä siihen määrään, että molemmin käsin täytyi pyhkiä pitkin
kutisevaa nenänvartta vuotavia kyyneleitä. Hyvä, hyvä mies se on tämä
kauppias. Jos se kiristelikin pennisiä, niin mitäs kauppias muuta
mahtaa! Kerrassaan hyvä!

Lamppu syttyi ja valaisi häikäisevästi kaikki puodin pienimmätkin
esineet.

--Noh, ei sovi moittia, onhan lopultakin ruvennut hyvin käymään,--sanoi
kauppias ruuvaillen liekkiä ylemmäs. Hän pudotti itsensä kömpelösti
tiskiltä alas ja ähki pois kaikki muistelmansa. Kuitenkin antoi hän
Kinturille vielä hyvän neuvon,--parhaan minkä tiesi.

--Kuinkas vanha se Kinturin muija jo onkaan?

--Kolmekymmentä ja kahdeksan ajast'aikaa.

--Oho, vielä voi Kinturi sitten saada puolitusinaa lapsia tykö. Kuinka
monta niitä olikaan entisiä?

--Yhdeksän on elossa ja kolme on kuollut,--sanoi Kinturi elpyen
jälleen, ojentui ilosen ylpeästi ja odotti kauppiaan kehasua. Mutta
kauppias alkoi torua.

--Onkos se laitaa, Kinturi? Köyhtyisi siinä moni varakaskin, jos
semmoinen lapsilauma olisi elätettävänä. Mikä niitä niin paljon
maailmaan laittaa? Se on pelkkää tyhmyyttä sellainen!

Ja hän kumartui lähemmäksi Kinturia, ja vaikka puodissa ei ollut muita,
rupesi kuiskuttelemalla neuvomaan, kuinka lapsia voi välttää.

Kinturi katsoi suu auki kauppiaan silmiin, ymmärtämättä hänen
tarkotustaan.

Samassa hulpahti puotiin roikka sahalaisia. Ja kun kauppias lopetti
taas samaan huudahdukseen: »onkos se laitaa, semmoinen lauma!»
rupesivat he myös ivaamaan Kinturia hänen lapsiliutansa vuoksi.
Jokainen heistä oli häntä viisaampi. Ja he puhuivat ääneen siitä mitä
kauppias oli juuri ikään kuiskutellut. Rivoja he olivat kovin suustaan.

Kinturi hiostui.

Harvoin hän metsätorpastaan osui näille sivistysmaille, mutta kovia
kolauksia hän aina sai, kenen kohtasikin. Koetti nauraa ja pitää samaa
ääntä kuin muutkin, mutta sydän oli tuskassa ja halusi pian takasin
metsään, niinkuin lintu, joka on eksynyt ihmisasuntoon.

Tuli onnettomuudeksi puotiin vielä valttarin lihava rouva vasikanlihaa
ja voita kysymään, ja kun kuuli, että kauppias torui Kinturia
köyhyydestä, sanoi puolestaan närkästyksellä:

--Köyhe? Ei pite puhu köyhe. Kun teke paljo lapset ja juopottele ja
osta kaffet ja vehneleibe, sitte tule köyhe. Kuka keske kaffet juoda,
kun on köyhe?

Ja pyörähti kantapäällään omaa kiivauttaan.

Kinturin teki mieli hypätä ilmaan ja haukkana iskeä rouvan niskaan, tai
muuten pöllyyttää sitä ja viskata sitten ulos puodista. Se oli Kinturin
kipakka veri, joka niin käski; mutta esi-isät neuvoivat: kumarra
kiltisti rouvalle ja sano: »taitaa olla niin», ja mene sitten matkaasi
metsään.

Kinturi totteli aina esi-isiä. Hän kumarsi rouvalle ja sanoi: »taitaa»,
kallistui kuitenkin sitten käsien varaan tiskiä vasten ja rouvan
kuullen, toimellisella kohteliaisuudella, käski kauppiaan panna
paperiin kilon parasta kolmen markan kahvia ynnä saman verran
palasokuria--, »ja antakaa vielä markan edestä vaikka vehnäsiäkin,
koska näkyy olevan tuoreita».

Tämä kosto ei tosin ollut esi-isäin suostumuksella, mutta hän lunasti
sillä verensä intohimoisen repelemishalun, ja esi-isät tyytyivät.

Kesti kauan ennenkuin kauppias sai Kinturin tilaukset kokoon. Rouva
rupesi katselemaan hiirenloukkua. Silloin Kinturi, joka etsi
lisä-kostoa, otti vielä senkin ja nyykäytti kauppiaalle, että »tämäkin
otetaan».

Ja vaikka Kinturi ovessa kuuli kauppiaan vaativan rouvalta lihasta ja
voista kaksikertaa suurempaa hintaa kuin minkä itse Kinturille maksoi,
nautti hän vielä siitäkin kostosta. »Kukkaro nurin, rouva kulta, ja
rahat maalle vaan!» ajatteli hän ja oli mielessään vetävinään ulos ja
kääntävinään nurin vielä rouvan hametaskunkin.

Kauppias ei häntä lainkaan harmittanut. Kauppias teki hänen mielestään
mitä ammattinsa mukaisesti pitikin, kiskoessaan hänestä, Kinturista,
kaikkea mahdollista voittoa. Mutta se rouva! Turkane sentään, jospa
olisi saanut lentää sen niskaan!

Ajaessaan kotiin hän yhä hikoili, kun muisteli niitä sahalaisten ja
kauppiaan neuvoja. Mutta valtatieltä syrjään poikettuaan, ja sen mukaan
kuin lampunvalon häikäsemät silmänsä jälleen tottuivat pimeään, kun
nenästä haihtui petruulin ja silakan haju ja korvakin unohti
puotikellon kilahduksen, väljentyi hänen ahdistunut mielensä jälleen,
ja rauhottuen hän katseli tihkuvassa usvassa häämöttäviä mäntyjä, kun
ne taajentuivat yhä tiheämmäksi seinäksi ja hän vihdoin uppoutui
tutusti huokuvaan kotikorpeensa.

Se hiirenloukku, jota Kinturi toi mukanaan, tuntui hänestä olevan nyt
se taikakalu, joka oli vielä auttava hänet jaloilleen. Sillä ainoastaan
tuo unettomuus oli ehkä syynä hänen ruumiinsa voimien heikontumiseen,
joka oli häntä ensin niin pelästyttänyt. Kun hän vaan saa hiiret
hävitettyä ja jälleen nukkuu yönsä, on hän tekevä työtä taas kuin
karhu. Itse hän menee päivätöihin, mutta yöltä hän varastaa kaksi
aamutuntia, jolloin on kuudan, ja ajaa tukkia metsästä maantien
syrjään, josta ne on joululumilla hyvät toimittaa sahalle, ja silloin
tienaa viitosen päivää kohden. Putte ei ole nirsu. Sille kun ripottaa
vähän jauhoa silpun päälle, rouskuttelee se nurkumatta yön läpeensä.

Ja kotiin tultuaan Kinturi pyyhkäsi Putteansa vähän oljilla, loi
lannan, lykkäsi reen vajaan, ja meni tupaan.

Perhe oli jo illastanut.

Hän asetti loukun pöydälle, antoi kahvit, vehnäset ja sokerit
vaimollensa, Marille, ja istui sanaakaan sanomatta syömään perunoita.

Mari katsahteli häneen kysyvästi, mutta ei mitään kysynyt, sillä näki
selvästi, että mies oli nyt vaikenemisen päällä. Suuresti häntä
ihmetytti tämä runsas kahviaineiden tulva. Kahvia oli Kinturi tosin
Marille aina kovimpinakin aikoina hommannut, vaikka itse ei kahvista
juuri vähääkään välittänyt, mutta tämmöinen suuri määrä, ja vielä
vehnäsiäkin, oli sentään tavatonta; ja Mari rupesi epäilemään, että se
ehkä tahtoi häntä jotenkin pistellä. Hän tuli surulliseksi myöskin
katsellessaan Kinturia, joka siinä niin sanattomana söi, kenenkään
voimatta ymmärtää mitä se siinä ajattelee ja vihottelee.

Lapsia oli tuvassa viisi kappaletta pieniä ja yksi suurempi,
viidentoista vuotias Iita, joka heti isän tultua läksi miesten
liikkeitä teeskellen talliin apetta Putelle laittamaan. Hukassa olisi
Kinturi ollutkin, ellei hänellä olisi ollut sitä Iita-tyttöänsä; se oli
hänen lohdutuksensa ja ilonsa, sillä aikuiset pojat olivat jo aikaa
sitten hänet jättäneet, kun ei Kinturi voinut heille mieluista työtä
tarjota ja päivätyöt taloon tuntuivat heistä rengintöiltä. Mutta
menköötkin vaan pojat sahoihin ja kaupunkiin, kun on kerran sellainen
tyttö kotona! Niinhän se ärjyy hevoselle kuin vanha tallirenki, ajaa
jäitse saareen ja tuo sieltä heinäkuorman, nostaa hevosenjalat
kengittäessä, pinoo rangot rekeen, hakkaa halot, äestää keväisen
kaurapellon.--Pienistä lapsista oli poikia ainoastaan yksi, Jaakko,
noin kuuden vuotias, muut tyttäriä.

Lapset ympäröivät hiirenloukun, koettaen arvailla sen tarkotusta;
kajota ei siihen kukaan uskaltanut isän ollessa tuolla vaikenemisen
päällä, ei edes Jaakkokaan, se isän heikkoranteinen lempipoika.

Syötyään otti isä satimen, täytti siinä olevan läkkiastian vedellä,
ripotteli jotain murennusta satimen lokeroihin, käski lasten mennä
maata ja sulkeutui itse tuvan viereiseen kamariin.

Tämän tuvan-viereisen kamarin hän oli rakentanut toista vuotta sitten,
ja siitä pitäin oli nukkunut erillään muusta perheestään. Mari makasi
lasten kanssa tuvassa.

Kamariin tultuansa Kinturi asetti satimen uunin ja seinän väliseen
nurkkaan, mistä hiirillä oli kulkutie, heittäytyi sitten vuoteelleen ja
oli hiljaa.

Eikä kulunut kuin pieni kotvanen, niin jo alkoi nurkassa rapista.

Hiiri varmaan tutkien kiertelee loukkua. Nyt se koskettelee sitä, nyt
vähän rämisyttelee jotain sen liikkuvista osista.

Sitten ei kuulu taas pitkään aikaan mitään. Eikä apua odottamisesta.

Kinturin ajatukset irtautuvat satimesta ja lähtevät kiertelemään
tuttuja latuja. Kulkevat aina ensin siihen kotitarkastukseen, joka oli
niin tärisyttänyt koko hänen elämäänsä ja kääntänyt kaikki asiat nurin
päin; kulkevat ja hiipivät isännän ympärille, panevat toimeen ankaroita
sanakiistoja sen kanssa, väliin kiihottuvat käsikähmäänkin, jolloin
Kinturi aina peittoo hänet pahanpäiväiseksi; ja siirtyy sen tehtyään
kauemmas entisyyteen, siihen aikaan jolloin hän meni Marin kanssa
vihille ja otti isältänsä vastaan torpan.

Mutta jo taas rapisee.

Rapisuttelee pahus, mutta ei mene sisälle. Se vissiin oudostelee kojeen
kiiltäviä läkkiplootuja. Ja Kinturi kiepsahtaa sängystään, ottaa
uunista tuhkaa, sylkäsee ja hivuttelee läkkituoppia tahraisemmaksi.

Sitten paneutuu taas hiljaa loikomaan ja odottelemaan. Ja ajatukset
jälleen kokoontuvat ja lähtevät joukossa liikkeelle, sikin sokin
niinkuin kymmenen kylän hevoset lumireen eteen valjastettuina. Näin
alkaa uneton yö.

Kuukin rupesi jo toiselta reunalta paistamaan ikkunanpieleen; siitä
näki Kinturi, että oli jo keskiyön yli päästy. Selvästi hän kuuli,
kuinka tuvassa Mari rauhallisesti kuorsahteli,--se hänen Marinsa, jonka
kanssa he olivat parhaan ikänsä yhdessä eläneet. Ennen, kun he vielä
makasivat molemmat tuvassa ja samassa vuoteessa, ja kun ajatukset näin
rupesivat kulkemaan, ei hän tarvinnut kuin kallistaa päänsä niin, että
se kävi nukkuvan Marin olkaan,--silloin sai rauhan ja turvan.

Mutta nyt he olivat jo toista vuotta erillään maanneet. Sillä kyllä
sekä Kinturi että Mari olivat sitä lastenpaljoutta ajatelleet, josta
kauppias varotti, vaikkeivät he ymmärtäneet siihen parempaa neuvoa kuin
toisistaan vierottumisen. Tosin hänen pienimmät lapsensa olivat
todistuksena siihen, ettei hänellä ollut tarpeellista luonnonlujuutta,
mutta siitä pitäin kuin tämä kamari oli saatu, olivat he vierottuneet
toisistaan hyvinkin pian. Sitä vierottamista auttoi vielä sekin seikka,
että Kinturi, voidakseen välttää kaikkia hellyyksiä, teki itsensä
kovaksi ja äreäksi; mutta Mari taas käsitti hänen ärtyisyytensä omalla
tavallaan ja asettui siihen luuloon, ettei Kinturi enää välitä
hänestä, ja eli siis elämäänsä vaan lasten seurassa. Eikä tietysti
aavistanut mimmoisilla viljamailla Kinturi häntä kuletti, mimmoisilla
hopeahely-valjailla ajellutti ja mimmoisen kultatalon hänen
asunnoksensa antoi--unetonna heitellessään itseään kamarinsa vuoteella.

Ja taas kulki Kinturin ajatuksissa hänen avioliittonsa historia alusta
alkaen ja tähän päivään saakka.

Hän oli vasta toisella kolmatta sinä kesänä kun ensi kerran näki Marin.
Ja Mari oli sinä kesänä täyttänyt vasta kahdeksantoista, solakka
herrasväen palvelustyttö, pehmeä tukannuppu ylpeästi päälaella--ja
puhvihihat.

Mitä herrasväkeä ne olivat, joiden kanssa Mari oli näille seuduille
tullut, ei Kinturi vieläkään oikein ymmärtänyt. Niinkuin muuttolinnut
joskus istahtavat mäelle tai toiselle, niin osui tämä seutu sinä kesänä
äkkiä herrasväen tulopaikaksi. Niitä tuli valkosia neitosia ja
monenvärisiä parasolleja, nuorukaisia, puseroihin ja polvipöksyihin
puettuja, herroja ja rouvia. Kävivät katsomassa kevätpuroja, luulivat
lampaita vasikoiksi, hyvin olivat sääliväisiä kaikkia elukoita kohtaan.
»Aih, mikä ihana mänty! Katsokaa sen oksia, katsokaa kuinka
voimakkaasti ne vääntyvät!» Semmoisia ne puhuivat. Ja joskus istuivat
piirtämään niitä samoja mäntyjä. Joskus kuuntelivat niiden huminaa,
katselivat pilvenhattaroita, ojentelivat käsiänsä järveen päin ja
puhuivat isän maasta. Kaikkea ne rakastivat, pieniä kiviäkin
keräilivät, ja itkivät kukkasia, kun tuli niittoaika. Talon isäntä
niitä vähän ymmärsi, muut eivät ollenkaan. Mutta isännän pään ne
panivatkin pyörälle, josta oli suurta pahennusta. Se rupesi näet niistä
ottamaan mallia, toimitti tyttärilleen hatut päihin ja pani kouluun.
Hänen tapansa muuttuivat herrasmaisiksi ja sen vuoksi hänen piti saada
myös enempi rahaa irti maastaan. Hän rupesi myymään metsiä, ja
ensimäiseksi möi metsän Kinturin isänmaan päältä, sen metsän, josta
kinturilaiset olivat rakennuspuunsa ja tarveaineensa ottaneet. Siitä se
pahennus tuli. Saiko niin menetellä? Sillä nyt tuli torpalle suuri
hätä, kun rakennusaineet olivat ostettavat.--Mutta ei siinä kyllä.
Torpan löysivät herrasväet samoillessaan metsiä sienien poiminnassa ja
heidän mielestään oli Kinturin niemi ylen sievä, jonka vuoksi he
rupesivat kyselemään talon isännältä torppaa huvilapaikaksensa. Siihen
aikaan isäntä riitaantui kinturilaisten kanssa lopullisesti, sillä hän
olisi mielellään myynyt torpan, mutta vanha Kinturi haukkui isäntää,
kun hän kehtasi sellaista esittääkään. Torpan oli Kinturin isä ja
iso-isä raivanneet korpimetsään järven rannalle, sekä varmuuden vuoksi
ympäröineet alueen kiviaidalla, johon oli mennyt iso-isän parhain ikä.
Mutta isäntä nyt herrasväen opastamana todisti, ettei mitään sellaista
lakia, joka erikoisesti suojelisi kiviaidalla ympäröityjen maa-alojen
nautinto-oikeutta, ollutkaan olemassa, ja että kirjotettu paperi oli
ainoa turva, mutta sellaista paperia ei Kintureilla ollut. Ja nyt olisi
varmaan hullusti käynyt, ellei se sama herrasväen palvelustyttö, Mari,
johon Kinturi oli rakastunut, olisi torppaa heille pelastanut. Mari
näet jutteli herrasväelle että sillä paikalla muka oli paljon
käärmeitä, josta herrasväki pelästyi niin, että kaikki puheet torpan
ostosta raukesivat siihen paikkaan.

Tästäpä Marin viisaasta menettelystä Kinturi olikin huomannut, että
Mari myös häntä rakastaa, ja rakastui itse vielä enemmän siihen Mariin.

Ja Kinturi muisteli noita aikoja, muisteli kuinka vaikea hänen ensin
oli ollut päästä Marin puheille kyökkiin, kuinka he toisinaan ehtivät
vaihtaa pari sanaa ja kuitenkin niistä ymmärsivät rakkautensa ja
riemuitsivat,--kuinka hän sitten rupesi käymään kyökissä herrasväen
ollessa poissa kotoa,--sitten herrasväen nukkuessa,--kuinka Mari osaksi
siitä syystä menetti paikkansa, kuinka he sen jälkeen menivät
naimisiin, kuinka hän otti haltuunsa isältä torpan, ja kuinka talon
isäntä suostui häneen ainoastaan sillä ehdolla, että torpan vero
nostettiin melkein kaksinkertaiseksi entisestä.

Kovat päivät tulivat Kinturille eteen sen veron vuoksi kohta alusta.
Mutta hän oli nuorra voimakas kuin karhu. Lapsia he rupesivat saamaan
joka toinen vuosi, ja kahdesti syntyi kaksoset. Marillekin tuli kovat
eteen. Se tukannuppu näytti vuosien vieriessä painuvan yhä alemmas, ja
yhä enemmän täytyi hänen myös luopua siitä alituisesta siistiämisestä,
ruoka-astiain kiiltävinäpidosta, kukkain kasvattamisesta ja ikkunain
verhoomisesta pitsikartiineilla, joita herrasväen hyviä tapoja hän
ensin oli niin suurella sitkeydellä noudattanut. Lapset repelivät
hyllyjen reunoista hänen vaatekoristuksensa, tahrasivat seinäpaperit,
kolistelivat pöydät ja tuolit loville, ja Mari näytti vihdoin
huomaavan, että siisteys on liian raskas taakka torpan paljolapsiselle
emännälle. Hän muuttui vähitellen tavalliseksi maalaiseksi ja olisi
kokonaankin unohtanut herrasväen tavat, ellei Kinturi itse olisi
tahtonut hänen niissä pysyvän. Kas Kinturi ei tahtonut myöntää, ettei
hän jaksa Mariansa elättää semmoisena kukkana kummoisena oli sen
luoksensa ottanut. Ja ponnisteli viimeisiin asti, ettei vaan hänen
Marinsa tuntisi köyhyyden kouria. Kahvia ja sokeria piti Marin
sentähden saada, myös leninkinsä kaikki laittaa niinkuin ennen.

Mutta itsekseen Kinturi jo kauan sitten näki, että asiat huononemistaan
huonontuvat.

Mitä pitemmälle yö kului, sitä synkemmiksi kävivät hänen ajatuksensa,
sillä hän alkoi laskea velkojansa, laskea niitä ensin yhdestä päästä,
sitten toisesta, ensin ilman korkoja, sitten korkoineen. Puolipimeässä,
kun ikkunaruudut kolkkoina erottuivat pilventakaista kuuta vasten eikä
mitään elämän ääniä kuulunut, ei lasten pilpatusta eikä Marin
touhuamista, silloin suureni sielun silmä sitä tarkemmaksi, eikä mikään
enää haihduttanut pois näkemästä uhkaavaa todellisuutta semmoisena kuin
se oli, vaan mitä pitemmälle hän laski velkojansa, sitä selvemmin
ymmärsi, ettei mitään pelastuksen paikkaa ollut. Tänään oli
viimeinenkin toivo mennyt. Sillä kauppias oli kiivennyt tiskille, kun
Kinturi oli ruvennut rahantarpeestaan puhumaan, ja kauppias oli
kuitenkin Kinturin ainoa luottomies. Selvästi näkyvä seuraus,--jos
silmiä ei totuudelta ummistanut,--oli oleva, että isäntä ottaa hänen
torppansa sen syyn nojalla, ettei Kinturi voi velkaansa maksaa, ja myy
sen paikan vieraille. Ei ikinä! Ei ikinä sitä saa tapahtua! Hän on
kääntävä sata tynnyrinalaa ylös alasin, ja tuhannen sylen ojat hän on
kaivava, mutta sitä häviön häpeätä hän ei ota vastaan, ei rupea
vaivaistalon asukkaaksi eikä anna lastensa ympäri maailmata hajota. Ei
ikinä! Hänen voimansa kasvavat jättiläisen voimiksi sen kummituksen
edessä. Mutta samassa hiipii jo toinen ajatus: et sinä Kinturi ole enää
se mikä olit nuorempana, mies, jolla oli väsymättömät voimat ja
teräksinen tarmo. Viime aikoina olet tuntenut hienoa uupumusta ja levon
tarvetta.--Ja tämä ajatus se oli kamalin, se ajoi hikeen koko hänen
ruumiinsa, se painoi hänen rintaansa, se tukki häneltä hengityksen.
Sillä voimien menetys--se on toki viimeisenkin toivonkipinän
sammumista. Ja hän näkee silmiensä edessä kammottavan näyn, kuinka he
lähtevät kotitorpastansa ja hänen Iitansa kuulee viimeisen kerran Puten
hirnunnan.

Se uhkaava kukistuminen kasvoi hänen ylitsensä, hänen sivutsensa,
alitsensa, päällitsensä,--kasvoi ja oli joka hetki tukahuttaa hänet.

Mutta kesken tätä painajaista tulee häneen äkkiä hurja ajatus: aukaista
ovi, astua tupaan, istua Marin vuoteen laidalle, herättää hänet ja
laskeutua hänen viereensä itkemään. Mari ottaisi käsin hänen
kaulastaan, lohduttaisi häntä,--hän unohtaisi kaikki surut Marin kätten
hyväillessä hänen päätänsä. Ja se tuntui Kinturista niin onnelliselta,
hänen sydämmensä sykähti siitä ajatuksesta niin riemastuen, että hän
todella nousi vuoteeltaan ja hoiperteli pari askelta ovelle päin.

Mutta tuhannet äänet rupesivat hänelle huutamaan:

»Mitä sinä ajattelet, Kinturi! Etkö ole kiven kovaan päättänyt pysyä
poissa tuvasta?»

Kinturi vastasi:

»Ja enkö minä saa surujani hänelle itkeä? Tai eikö hän ole minun
Marini?»

Ja kun hän katsahti omaan vuoteeseensa, tuntui sinne palaaminen hänestä
niinkuin palaaminen kidutuspenkkiin. »Kinturi, tule takasin, pane
maata!» huusivat äänet.

Mutta Kinturi liikahti sittenkin tuvan ovelle päin. Ja valtaveri
kouristi hänen sydäntänsä ja häntä pyörrytti oma aikeensa. Mutta hän
tempasi oven auki ja astui alusissaan tupaan.

Mari tuntui samassa heräävän, nousi puoli-istuvilleen ja sanoi
unenpöpperössä nopeasti:

»Mitä sinä haet?»

Kinturi oli etsivinään jotain pankolta ja vastasi vielä tavallistakin
ärtyisemmällä äänellä:

»Perhanaanko sinä olet sen kaljatuopin pannut?»

»Siinähän se on höyläpenkillä edessäsi»--sanoi Mari ja heittäytyi
toiselle kyljelleen seinään päin.

Kinturi meni höyläpenkin luo ja pitkissä siemauksissa joi väljähtynyttä
kaljaa. Sitä tehdessään hän kuuli, että Mari oli jälleen nukkunut.

Silloin hän kääntyi ja meni takasin kamariin.

Syvään huoahtaen ja raukeana hän heittäytyi jälleen vuoteelle laimeasti
puhutellen esi-isiään, ja heitä uskotellen, että oli todellakin vaan
janoansa tuvassa käynyt. Ja yhtä laimeasti esi-isät kehuivat hänen
lujaluontoisuuttansa.

Semmoinen hervottomuus tuli hänen ylitsensä, että hänen silmänsä
todellakin ummistuivat, ja ennen kuin hän aavistikaan, loiskahteli jo
mieli kuperkeikkaa vapauden ihanilla vainioilla.

Ohhoh, mikä lepo ja rauha autuaitten mailla! Aurinko paistaa, kiurut
visertävät. Kinturi itse kyntää Luojan hyötyisätä kesantoa: kuohkeana
kääntyy musta multa auran tieltä ja vaossa taivaiset västäräkit
hyppelevät. Ei ole raja-aitoja, ei näy kivipyykkejä, vaan jokaisen on
se minkä hän itsellensä muokkaa. Ei myös lapset köyhyyttä tuota, vaan
iloa ja rikkautta. Pojat kasvattavat kotivarsoja ja tytöt hoitavat
nuorempiansa ja kaikille riittää mielityötä kotitanhuvilla. Kas,
siinähän jo tulee Aukustikin kesannolle: »antakaas isä kun minä
lopettelen», sanoo hän. »Lopettele vaan». Ja poika nuorin voimin nostaa
sahran, ravistelee, kääntää, ja lähtee uutta vakoa aukasemaan. Kinturi
istuu ojan reunalle, pyyhkii hikeänsä, ihaellen katselee nuoren
rotevuutta. Sitten nousee, panee piippuun, lähtee astelemaan
kotimäelle, ja jo kaukaa kuulee kuinka Marin pirta paukkuu. Pihalla hän
ottaa nuorimman lapsen syliinsä ja tulee tupaan. Hän pysähtyy avatun
oven kynnykselle. Mari ei heitä huomaa, vaan kutoa helskyttelee, pehmeä
tukannuppu korkealla päälaella, liivisillään, sukkasillaan, eikä lyhyet
paidan hihat ylety kyynäspäihin. Kinturi laskee lapsen maahan. Silloin
Mari katsoo taaksensa ja iloisesti naurahtaen kääntyy kangastuolinsa
penkillä. Ja he katsovat toisiansa ja lukevat toistensa tunteet. On
kuin Kinturi sanoisi hänelle:

»Vaikka täällä taivaissa lapsen syntyminen onkin aina uusi siunaus ja
uusi onni vanhemmille, en minä kuitenkaan tule sinun luoksesi,
kultainen Marini, sillä minä en tahdo sinulle uutta tuskaa tuottaa, en
tahdo uutta rasitusta sinun armaille jänteillesi, enkä lisätyötä sinun
heikontuneille käsiranteillesi.»

Ja on kuin Mari vastaisi hänelle kangastuolinsa penkiltä:

»Johan sinä puhut niinkuin muistelisit matoisen maailman asioita.
Eivätkö minun tyttöni ole kasvaneet ja eivätkö kaitse minun karitsojani
ja hoida minun pienoisiani? Ja jos vaikka tuhatkertainen tuska minua
odottaisi ja jos työlleni ei päiviä riittäisi, kieltäisinkö minä sinua,
kun sinä minun luotani lepoa haet? Ja jos taivas minua siunaa, niin
työnkö pelosta minä hänen armonsa lahjoja hylkäisin?»

Kun Kinturi näkee nämä Marin ajatukset, alkaa hän vapista onnesta,
suuresta, sykähyttävästä onnesta. Ja ottaa pari askelta tullakseen
Marin luo.

Myös Mari tahtoo tulla hänen luoksensa ja nousee kangastuoliltansa ja
lähestyy häntä.

Mutta juuri kun Mari tuli ja oli nostamaisillaan kätensä hänen
kaulalleen, pamahti jokin, ja Kinturi hyppäsi istuvilleen vuoteessansa
ja heräsi.

Kaikki oli sitä samaa vanhaa. Kelmeä, sumuntakainen kuu oli jo kerinnyt
kohdalle. Tuuli huiskutteli tuttua paljasta koivunoksaa ikkunan edessä.
Aukusti oli kaupungin töissä, neljä päivää oli tehtävä taloon, kauppias
oli etukäteen vasikat ja voit ostanut, Iita oli tallin päällä, Hilta
herrasväen palveluksessa----

Mikä ihmeen pamaus se oli?

Täysi hiljaisuus vallitsi. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi hiiri
nakertamaan satimen rautaverkkoa, ja Kinturi ymmärsi, että hän olikin
kuullut ainoastaan pienen läkkiplootun putoamisen loukun suun eteen.

Nyt oli siis vihdoinkin hiiri joutunut kiinni.

Se nakerteli levottomasti ja kiihkoisesti, välillä pysähtyi
kuuntelemaan. Mutta ylös komeroon nousemisesta ei tullut mitään.

Kinturi nousi vuoteeltaan ja kyyristyi nurkkaan sekä otti satimen
käsiinsä. Sen etuosassa istui hiiri kokoonlyyhistyneenä,
liikkumattomana, mutta kuutamon heikossa valossa näkyi selvään vaan sen
mustan kiiltävät tyrmistyneet silmät, jotka sanomattomassa kauhussa
tuijottivat rautaverkon läpi Kinturiin, jotakin pelastuksen tilaisuutta
odottaen.

»No, kas, onhan siinä murusia vielä, syö niitä, ja kauniistihan minä
juttelen sinulle, ei vihaa, ei kiukkua. Luule vaan ja usko lujasti,
että pelastut. Olet emähiiri, näen minä,--ja näen myös, ettet uskokaan
olevasi häviössä,--et ymmärrä tätä konetta. Mutta katos minä tiedän,
että sinun asiasi ovat peräti lopussa. Semmoinen kone se on tämä».

Ja Kinturi löysi naulan ja aikoi sillä likistää hiiren hengiltä. Hän
pisti naulan rautaverkon läpi.

»Katos peijakasta! Vai kävit sinä hampain kiinni. Äläpäs huoli, ei
naulaa hampailla katkaista. Tahtoisit vissiin mieluummin veteen hukkua,
mitämaks?»

Mutta hiiri ei ottanut noustakseen solaa myöten komeroon, vaikka
Kinturi sitä sinne ahdisteli.

»Sama se on, hiiri rukka, mihin kuolee, jos veteen elikkä sitten naulan
kärkeen. Vai mitä sanot? Ainako vaan kattelet? Taisi pienet poikaset
jäädä pesään vikisemään? Nekin pitäisi murusilla syöttää, tienmä. Aih,
aih, ne sinua odottavat: kyllä se mamma pian tulee, mamma se on niin
viisas, ei se loukkoon joudu. Mutta jouduitpas. Koska joutuupa joskus
pappakin. Joutuu se pappakin, sanon, vaikka on viisautta yli koko
perheen. Joutuu pappakin, vaikkei lapset luulis, kun he iltapuhteella,
valkean loimutessa hänen polvellensa kiipee ja kätensä hänen kaulaansa
pujottaen kyselevät hänen viisauttaan.

»Ei, hiiri rukka! Ei me päästä, et sinä enkä minä. Ei meidän hampaamme
rautaan pysty. Eikä ole sitä olentoa, joka meidät päästäisi».

Kun Kinturi huomasi istuvansa permannolla ja vetistelevänsä, suuttui
hän, otti satimen, meni ja heitti sen ovesta ulos lumelle, tahallaan
tällöin antaen läkkiplootun pudota pois satimen suun edestä. Ja niinpä
satimen lentäessä hän näki sen edellä lentävän pienen mustan kerän,
joka maahan tultuaan samaa kyytiä kierähti talon alle.

Mutta Kinturi sulkeutui takasin omaan kamariinsa, ja alkoi vetää
housuja jalkaansa. Sillä hänen täytyi käyttää hyväksensä
aamu-kuudanta, ajaakseen tukit metsästä maantielle, josta hän
ne aikoi joulukuutamoilla viedä sahalle.



2.

Kulkukauppias.


»Mikä se noin ratisee?» sanoivat Vaanikkalan kylän pojat toisilleen ja
pörhistivät korvansa. »Mikä kumma sieltä tulee?» ihmettelivät myös
pyykkärit rannassa. »Nyt se viedään!» päättelivät muonamiehet
tahkokivellä, missä he viikatteitansa laskivat, ja hyppäsivät pystyyn.
--Ja kaikki pojat, akat, miehet joka taholta juoksivat sitä kalinata
kohden, joka kuului pajan tieltä.

Kulkukauppias, kulkien kylään päin, oli raskasta selkäkuormaansa
kantaen juuri nousemassa jyrkkää rantamäkeä, jonka takaa ei näkynyt
vielä kuin sileä taivaanranta. Hiki päässä hän oli ponnistanut jo
puoliväliin, kun äkkiä kuuli räminän hänkin ja katsahti ylös mäelle.

Siellä tuotiin Vaanikkalan isännän vastaostettua niittokonetta
rantapellolle. Kone laskeutui, kahden hevosen vastaanpidellessä, mäen
päältä. Keltaset rautapyörät, punaset akselit ja kiiltävät teräs-osat
toisena aurinkona jo kaukaa häikäsivät näköä. Seppä, se puolikuuro,
vihanen mies, tärisi koneen päällä, keltasessa istuinkupissa istuen ja
hevosia hilliten, jotka rautain räminätä säikkyen vauhkoina töytäilivät
hajalle. Ja pojat tanssivat taivasta vasten kauppiaan silmään kuin
pienet paholaiset. Poikien perästä hulmusi akkain hameet.

Parrakas kulkukauppias heiskautti pahotellen kättään. »Eikö mokomata
lie ennen nähty!» Niin nuo juoksevat kuin olisivat päästään vialla,
eivät edes huomaa häntä,--häntä, Miihkalia, joka ennen tähän kylään
tultuansa sai kaikki ympärilleen ja itse kuninkaana istui tavaroineen
kedolla tai pirtin permannolla. Ohitse nyt juoksevat, eivät katsahda,
eivät kysy mitä laukussa uutta, mitä sitsiä, mitä kankahia, mitä
nauhasia, nappia, mitä helmilöitä, kukkaroita, lompakoita, huiveja,
kellonvitjoja, kauluksia, ja vielä mitä muuta monenlaista.

Mokomakin masina!

Olisi kauppias ehkä sittenkin pyörtänyt heinäväen mukaan,--ehkä olisi
tullut tilaisuus levittää siellä laukun sisältö johonkin
pellonpientareelle katseltavaksi. Mutta hän huomasi väen joukossa
ainakin yhden herraskaisen ja niin ollen oli parasta pysyytyä
loitompana. Kauppias alkoi siis kompuroida edelleen ylämäkeen, ja mäen
päälle vihdoin päästyänsä aukeni tyhjä kylä hänen eteensä. Huoahtaen
hän laski raskaan laukun selästänsä tien puoleiselle kivelle ja itse
istui maahan, asetti lakin viereensä ja alkoi punasenkirjavalla
liinalla pyyhkiä kaljua päätänsä.

Hirtehinen! Ei missään vielä heinää näkynyt tehtävän, mutta tottapa
sillä on uusi kone, koska ei malttanut edes oikeata heinäaikaa odottaa
eikä kohoavia ukkospilviä pelännyt. Ja Miihkali juuri oli varannut
parhaimman ajan tätä kylää varten,--sen ajan, jolloin miehet vielä
tallinparvella istuen haravanpiikkejä vuoleskelevat ja vaimoväki leipoo
ja hein'ajan kaljoja panee. Jos ei nyt tässäkään kylässä kaupat vetele,
niin kääntyy kaikki hullusti päin. Ei hän ollut vielä niin köyhää ja
kurjaa retkeä eläessään tehnyt kuin tämä tänkeväinen oli ollut, eivät
myös koirat olleet milloinkaan ennen häntä niin vihasesti haukkuneet.
Tottapa niin, kun oli lähtiessään unohtanut viemästä kynttilää kirkkoon
pyhän Miihkalin kuvan eteen.

Ja syntinen Miihkali ihmetteli maailman kieroa menoa,--erittäinkin
tämän nykyisen ajan käsittämätöntä mullistusta. Toistakymmentä vuotta
hän oli Suomen saloilla kauppaa käynyt, eikä vielä koskaan ollut ikävä
hänen mieleensä väkipakolla tunkenut. Mutta nyt se tahtoi tulla, eikä
Miihkali tiennyt millä sitä enää karkottikaan.

Palata kotipihoille, Karjalan kotikankahille? Ei ole siellä enää isän
perua, ei maata, toisen rengiksi joutuisi, jos sinne menisi. Ja toisen
renkinä ei Miihkalin käsi auraan pysty, toisen renkinä ei käy
Miihkalilta nuotanveto eikä haulikon käyttö. Ei, mieluummin Miihkali
kuljeskelee reppu selässä minne nokka vie tai minne sylki tuo, mutta
sentään vapaana, oman työnsä määrääjänä, ennenkuin palkasta toisen ojia
kaivaa ja vierasta aitaa vitsottaa. Ehei, kun yksin, niin yksin, mutta
sentään vapaana!

Taisihan asiat olla ennen muinoin toisin.

Kertoihan isävainaa senkin ajan olleen, jolloin ei kauppaa käyty, vaan
elettiin iso-isän kultaisessa kodissa. Ja veljet ja sisaret ja vävyt ja
miniät ja langot ja kälyt kaikki yhdessä kylässä vanhan taaton
ympärillä asuivat. Kertoipa muinen isävainaa, kuinka hänen poikana
ollessaan iltapuhteella kotiväki honkaisehen pirttiin kokoontui ja sai
siihen vielä vieraankin kylän miehiä. Oli silloin aikaa kansan kokoon
tulla. Ja vieraat vanhan taaton kanssa käsi kädessä lauloivat, toisten
kuunnellessa, istuen pirtin pitkillä penkkilöillä, naiset kaikki
naurusuulla, miehet mielellä hyvällä. Lauloivat ja kertoivat vapaista
Kalevan uroista, kansasta, joka ei ollut vieraiden veroherrain
orjuudessa, vaan yhtä laulukuningasta kuuli ja yhtä oppi seppo
Ilmarista.

Muistui Miihkalin mieleen hänen isänsä honkainen pirtti, muistui
veljet, siskot, kaikki kotiväki, josta hän oli vuosikausiksi eronnut,
kun näille kauppamatkoille läksi. Muistelipa vielä entistä
morsiantansa, josta ei tiennyt, vieläkö se häntä odotteli vai oli jo
toiselle mennyt. Muisteli vanhaa, hajonnutta kotiansa.

Jo taaton aikana,--kun metsän riista kiellettiin,--oli isä kertonut
kovien aikain tulleen sillekin kulmalle ja laulamasta laulumiestenkin
herenneen--tai idän maille painuneen. Silloin isä-ukkokin sanoi
käyneensä taatolle valittamaan: ei minusta, sanoi, ole näiden veroin
maksajaksi, myön peruni, menen savotan töihin, siellä palkka maksetaan.
Mutta vanha taatto virkkoi siihen uunin päältä: »metsät sinulta
kielletään, mutta ei älyä viedä, ka, kun ei niin, niin kohtako jo
herrain rengiksi? Ei, Ontrei poikani; ota reppu selkääsi, täytä savotan
rihkamilla, vie kaupaksi. On vapautta sinnepäin kun ei ole tännepäin.
Avarat on maailman tanhuat tallustellaksesi, ei ole rajoa missään, sama
tuuli siellä kuin täällä, sama päivyt, sama kuudan, samat myös inehmon
lapset. Ah, älä vapauttasi myö. Ei rupea Karjalan mies toisen
rengiksi!»

Ja Miihkali muisteli myös mitä sittemmin hänen oma isä-ukkonsa oli
hänelle sanonut, kun lähetti ensi kertaa yksin neuvoin Suomen puolelle.
»Kaksi on tielläsi kovoa, yksi on Suomen vallesmanni, toinen on oma
ikävä. Toista kierrä,--toista vielä uhommin vältä.» Ja sen ikävän
välttämiseksi oli isä jo aikojen alusta, silloin kuin Miihkali vielä
poikana häntä seurasi aina Limingalle ja Kemiin asti, tai myös Turun
lääniä ja Kokemäen rikkaita seutuja hänen kanssaan kierteli, koettanut
hänen mieleensä painaa noita vanhoja kotipuolen lauluja. Mutta eihän
Miihkali silloin ymmärtänyt tarkotusta. Miihkali unohti laulut, kun ei
vuosikymmeniin ollut niitä muistellakseen tarvinnut. Ja nyt niitä olisi
tarvittu. Nyt--nyt ne olisi pitänyt muistaa. Miihkali oli alkavinaan,--
jokunen runon sana, kaksi, pyöri hänen kielellänsä, mutta »kuinka se
nyt taas olikaan?» ja »eihän se niin ollut.» Auttamattomaksi tunsi
Miihkali olonsa ja ikävä juurtui juurtumistaan.

Eikä se isän puhe vallesmanninkaan varomisesta paikkaansa enää pitänyt.
Ennen oli kyllä niin asiat, mutta nythän oli kaikki mullin mallin.
Vallesmannit olivat käyneet Miihkalin ystäviksi,--sitä ei isä olisi
tainnut uneksiakaan,--mutta ei Miihkalilla enää hätää heidän tähtensä.
Pahempi oli sijaan tullut. Sillä nyt olivat hänen parhaat
kauppa-paikkansa hänelle kylmenneet. Missä hän ennen, tosin
julkiportaita kiertäen, tunsi hyvän tien takapihan kautta
herrastaloihin,--missä herrat ja rouvat ennen aikaan kerääntyivät
kyökkiin hänen laukkunsa ympärille ja naurusuin salasivat häntä
vallesmannilta tai maakauppiaitten silmiltä, siellä nyt samat rouvat
ajoivat kyökistä ja usuttivat koiria hänen kinttuihinsa. Mikä oli tämän
maailman niin mullistanut! Kaiken kaupan täytyi käydä vaivaisissa
mäkituvissa, joissa ei ollut ostajia, vaikka kyllä katselijoita. Äh,
noita Suomen kollopäitä torppareita! Niitä ei Miihkali sietänyt. Ne
olivat hänelle kaikki kuin itkeviä tihkusilmä-akkoja, vaivaisia,
nykerrettyjä talonpojan orjia.

Ja suutuksissaan Miihkali taas heiskahutti kättään koko moskalle,
koetti ruveta jotain hyräilemään, ettei enää ajattelisi, mutta ei
muistanut laulun sanoja, ja vääntäytyi sentähden nurmelle mahalleen,
pää käsien varaan, parrottunut turpa maata kohden, siihen nukkuakseen.

Sillä aikaa niittokone jo oli ajettu rantapellon pitkien apilasarkain
päähän.

Kaikki muonamiesten lapset, ja myös kaikki aikuiset, jotka hetkiseksi
töiltään pääsivät, olivat juosseet rantapellon veräjälle, mistä seppä
ajoi niitylle.

Isäntää odotettiin tulevaksi.

Seppä tarkasti vielä kertaalleen koneenosat ja öljyili vaan muutamia
paikkoja. Pojat pysyivät piirissä koneen ympärillä, uskaltamatta
rähistä vihasen sepän vuoksi.

Mutta eivätpä aikuisetkaan mitään puhuneet.

Ja syynä äänettömyyteen oli se, että katsomaan oli tullut myös nuori
helsinkiläinen herra, joka oli asettunut kesähyyrylle Vaanikkalan talon
yläkertaan.

Ensi kertaa useat kylän ihmiset häntä nyt oikein nähdäkseen saivat
katsella. Ja heidän uteliaisuutensa jakaantui sentähden yhtä paljon
tämän nuoren herran osalle kuin koneenkin. Suu auki he tutkivat
erikoisuuksia herran ulkonäössä, ruumiinrakennuksessa, vaatteissa,--
tarkastelivat hänen kellonvitjojaan, kaulustaan, omituisia
hienopohjaisia napeilla varustettuja kenkiään, hänen pitkää ja
tavattoman hienoa paperossiansa. Perin kaunis hän oli kaikkien
mielestä. Nenäkin oli niin hienoselkäinen, korkeanlainen, ylähuulessa
vähäiset tummat viiksenalut, ja pieni parran tupsu alahuulen alla.

Kyllä oli ennenkin herroja nähty lukemattomia. Mutta uteliaisuuteen oli
erikoinen syy. Omituisia puheita kulki näet kylässä tästä samasta
ylhäissukuisesta herraspojasta. Sanottiin, että isä, joka oli joku
korkea sotaherra, oli lähettänyt pojan tänne maalle parantumaan, kun
poika oli pääkaupungissa viettänyt hurjaa elämää.

Senpätähden kaikki nyt katselivat sitä niin paljon puhuttua nuorta
herraa. Ei olisi katsottu, ellei hän, sellaisten puheiden alainen,
kuitenkin olisi ollut niin kaunis ja hieno. Muutamat unohtivat
tykkänään mitä varten olivat tänne juosseetkaan ja uppoutuivat niin
katselemiseen, että sylki alkoi vuotaa pelkästä suun aukipitelemisestä.
Täytyihän ihmetellä että semmoinen herra lähetettiin kaupungista--
parantumaan maalle, jossa ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita,
ainoastaan kanervakankaita ja sammalkorpia.

Nuori herra seisoi avonaisen veräjän luona, jonka kautta niittokone oli
pellolle ajettu,--seisoi kalpeana, kasvot laihuudesta vähän painuneina,
imi hermostuneesti paperossiansa, niin että posket upposivat suuhun ja
ruskeat silmät kävivät hajamielisesti esineestä esineeseen. Hän näytti
ikäänkuin tuntevan, että hiljaisuus oli syntynyt hänen tähtensä, eikä
löytänyt mitään mahdollista suhdetta talonpoikiin. Jo aikaa sitten hän
olisikin lähtenyt tiehensä tästä katseiden ja arvostelujen
ristitulesta, mutta hänenkin teki mieli nähdä minkä vaikutuksen kone on
tekevä talonpoikiin. Olihan tuo kone hänen yhteiskuntaluokkansa keksimä
laitos kaikkine merkillisine pyörineen ja terineen. Ja sentähden se
ikäänkuin tuki hänen asemaansa.

»Tuolla se jo tulee!»--sanoi Kinturi, joka muutamien muiden kanssa
seisoi toisen saran päässä, viikatteesensa nojautuneena. He olivat
juuri saaneet sarkain päät avatuiksi, ja kuivasivat hikeään, lakit
takaraivolla.

Kinturin herra, Vaanikkalan rusthollari näkyi tulevan mäen päältä. Se
tuli pyylevänä kekkelehtäen ja Kinturin jo kieltä syhytti häntä
katsellessa.

Kinturin ajanlaskujen mukaan oli se herrasväkien kotiutuminen näille
seuduille ollut ainoastaan ensimäinen merkki niihin suuriin
mullistuksiin, joihin hän sitten loppuiällään oli saanut olla
todistajana tässä Vaanikkalan talossa.

Kun hän sentähden tänä kuumana kesäpäivänä, jolloin heinänteko olisi
ollut aljettava, oli viikatteineen saapunut rantapellolle ja näki
hevosparin valjastetuksi niittokoneen eteen, pusersi hän huulensa
yhteen ja rupesi räpyttelemään silmäluomiaan. »Tietysti, tietysti», oli
hän ajatellut, »pitäähän se semmoinen meidänkin patruunalla olla.
Jukoliste!»

Yhtämittaisena rappuna oli tämän Vaanikkalan isännän elämä noussut aina
vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ja vaikka he sen kanssa olivat sekä
tasaväkiset että yhdenikäiset ja kaiken nuoruutensa yhdessä kasvaneet,
oli isäntä siitä herrasväkien tulosta saakka ruvennut pröystäilemään
Kinturin edessä. Jos olot olisivat entisellään olleet, olisi Kinturi
antanut sille selkään, kuten oli pari kertaa ennen tehnyt, mutta eipä
ollut enää siihen herraan kajoomista. Erittäin sitten kuin se oli
saanut suustansa ne onnettomat sanat »maksa velkas, niin saat jäädä»,
sen jälkeen se oli niin paatunut, ettei häntä voinut Kinturi enää
silmiin katsoa. Vuori oli heidän välillensä kasvanut. Ja samassa kuin
mielessä oli selkään antaminen, tuppasi käsi sille jo lakkia nostamaan.
Oven suuhun jäi myös seisomaan, kun hänen eteensä tuli hänen
kamariinsa, missä hän--lihavuutensa takia enää keinutuoliin mahtumatta
--istui haikuja vedellen sohvalla Suomettarensa takana.

Kaikki kääntyivät mäkeen päin katsomaan. Pyöreät sorakivet sinkoilivat
rusthollarin jaloissa ja kuuma tomu pölysi päivänpaahteisella tiellä,
kun hän asteli alamäkeä, kyynärän pituinen varjo perässään.

--Herruus tuppaa ruumiiseen kuin pakkanen raajakenkiin,--sanoi Kinturi
toisille.

Ja todella tuli isäntä voitonvarmana, uusi mahti rungossansa.

--Ajahan sinä nyt ensin,--sanoi hän sepälle.

Seppä peruutti hevoset koneen eteen, nousi istuimelle ja äänettömän
jännityksen kohottua ylimmilleen ajoi koneen liikkeelle. Käärmeenä
sähisevä ja hytkähtelevä terä upposi apilan syvyyteen, joka vaan vähän
paneutui terän kohdalla matalammaksi.

Ja nauraen katseli isäntä kuinka miehet epäilivät ja nostelivat
niitettyä heinää nähdäkseen oliko kone todella saanut irti kaiken sen
minkä oli lyyhistänyt matalammaksi. Sänki oli lyhyttä, maata myöten,
eikä missään ollut tupsuja jättänyt.

Ja toisen suupielen mielihyvästä vavahdellessa isäntä huusi
pöyhistellen heille:

--Se kaataa kuuden miehen edestä!

--Aina miestä myöten,--sanoi Kinturi, jonka ei olisi enää tarvinnut
työhön tullakaan sillä hän oli jo aikoja sitten sanottu irti torpasta
ja olisi jo keväällä pitänyt muuttaakin. Olipa häätötuomiokin tullut,
mutta Kinturi ei kuitenkaan ollut vielä tähän päivään asti uskonut
isännän totta tarkottavan ja pysyi sitkeästi torpassaan sekä suoritti
tarkalleen kaikki päivätyöt, vaikkei niihin koskaan enää käskettykään.
Niin hävyttömäksi hän ei olisi itse Vaanikkalan isäntääkään voinut
uskoa, että olisi toista kotoa ruvennut maantielle ajamaan. Hän luuli,
että isäntä vaan kurilla tällaista peliä piti.

--Vai miestä myöten!--huusi isäntä.--Eikö minulle annettu takauksia sen
päälle, että koneella on kuuden miehen voima!

--Tarvitsis koettaa puhuivatko totta, vai jos ovatkin isännälle krääpiä
myöneet,--arveli Kinturi.

--Koettaa niin sitä pitäisi,--ja isäntä on hyvä sitten ja lisää öljyn
hinnan ja miehen päiväpalkan ja vielä kahden valakan voimat.

Tämä naula veti: Isäntä rupesi todella jotakin päässänsä laskemaan. He
tiesivät, että monissa miehin puhuttaissa se joutuu aina ymmälle ja
tyhmistyy.

--Ja kun vielä hinta pannaan ja prosentit--sula vahinko siitä tulee,
ellei se enemmän edestä niitä.

Miehet olivat jo edeltäpäin keskenään suostuneet yllyttää isäntä
kilpakoetukseen ja yhdellä kertaa todistaa hänelle, että miesvoima on
sittenkin kaikkia koneita luotettavampi. Kun isäntä ei kieltänyt eikä
käskenyt, asettuivat he kohta toinen toisensa viereen viikatteita
hiomaan, alkaaksensa kilpaniiton.

Mutta kun nyt seppä pääsi takasin sen saran päähän, mistä oli lähtenyt,
rupesi isännän neljäntoistavuotias poikavekara kiusaamaan, että isä
antaisi hänen ajaa niittokonetta.

Pojan silmät kiiluivat halusta päästä koneen istuimelle.

Ja kaikkien hämmästykseksi isäntä tarttui poikaan rinnuksista ja
paiskasi hänet ylös istuimelle.

--Anna soida!

Se oli vaan uhkamieltä. Hän antoi poikanulikan kilpailla kuuden
jäntevän miehen kanssa!

Miehet alkoivat niittää.

Kinturi, kaikista valituksistaan huolimatta vielä tanakka ja ketterä
mies, heilui ensimäisenä. Hän otti leveältä ja huuhtoi kumarassa,
melkein maata myöten. Toiset tulivat hartaasti perässä, ja kaikkien
heidän niskansa ja hajallasäärin-olemisensa todisti miten tiukalle
siinä voimia pinnistettiin.

Nuori herra oli ihastunut tähän kilpailuun, ja erittäin siihen, että
kone niin loistavalla tavalla tulee voittamaan miehet.

Yhä kiihkeämmin imien paperossiansa hän rienteli poikien parvessa
koneen ja miesten väliä.

Jokin hyvämieli näytti hänet mukaansa temmanneen. Ikäänkuin hän tällä
hetkellä olisi unohtanut oman surullisen vakaumuksensa siitä, että hän
on jokin taivaan ja maan välillä heiluva tarpeeton ruoko, ja olisi nyt
odottamatta saanut tuntea todellista yhteyttä ihmismaailman kanssa. Ja
koneen lähestyvä ja taas etenevä rätinä, ja kiurut ja sirkat ja
mettiäiset, jotka surisivat apiloissa, kaikki auttoivat sitä hyvää
mieltä, puhuen hänelle: ei maailma ole niin toivoton kuin näyttää,
tulevaisuus on iloa, valoa, yhteyttä, ja sinäkin vielä tulet toiseksi.

Kuitenkin, kun hän innoissaan näin rienteli paikasta toiseen, rupesi
huomiota vetämään puoleensa eräs toinen seikka, joka oli hänelle
arvotuksena. Väki ei ollut lainkaan innostunut eikä mitenkään
iloissaan. Lukuunottamatta muutamia poikia ja isäntää itseänsä, joka
kädet lakkarissa rehennellen voitonriemuisena katseli ajavaa poikaansa,
olivat muut tosissaan ja selvästi toivoivat miesten ottavan voiton
koneesta. Kun hän kääntyi kahden vaimon puoleen, jotka seisoivat
veräjällä katsomassa, ja ilmaisi näille arvelunsa, että niittokone nyt
jo oli paljon edellä, niin tosin toinen vaimoista, suu nöyrässä
hymyssä, myönsi koneen olevan voiton puolella, mutta seuraavana hetkenä
nuoriherra huomasi heidän kiihkosta kalpeina seuraavan kilpailua,
ikäänkuin olisivat vielä viimeiseltäkin toivoneet koneen joutuvan
tappiolle. Miehet taas ponnistivat voimiaan aivan kuin tappio olisi
ollut heille mikäkin hengen asia. Eivät nauraneet, vaan olivat vihasen
ja kiihottuneen näkösinä.

Miksi eivät kaikki olleet yhtä iloset siitä, että oli keksitty
tämmöinen nerokas kone, joka kuuden miehen vaivat säästää ja siirtää
koko raskauden ihmisiltä vetojuhdille?

Ja yhä selvemmin hän tunsi, että jotakin tässä tapahtui semmoista, jota
hän ei ymmärtänyt, jotakin paljon tärkeämpää kuin hän oli luullut
tullessaan katsomaan niittokoneen käyntiä.

Puolen tuntia levähtämättä niitettyään miehet palasivat takasin saran
päähän, ja näkivät kohta, että kone oli sillä valin kaatanut enemmän
kuin kahdesti sen minkä he.

Isäntä kiipesi nyt itse puhkien niittokoneen istuimelle ja ajoi sitten
hengästyneenä heidän ohitsensa.

--Joko piisasi?--ivaili hän.

Kovasti henkeä puhaltaen ja kuumasta höyryten miehet nojautuivat
viikatteihinsa ja huusivat kaljaa. Yksi heistä kirosi kuuluvasti
isännän perään, joka pään keikahdellessa ja takin täristessä
tyytyväisenä eteni heistä.

Vähän aikaa seistuaan miehet noutivat takkinsa ja kovasimensa, ja koko
väki rupesi totisena lähtemään niityltä.

Silloin nuoriherra päätti mennä miesten mukaan ja liittyä heidän
seuraansa.

Hän ei ollut vielä milloinkaan tosissaan keskustellut talonpoikien
kanssa, ja jos olikin joskus sitä koettanut, niin se ei ollut ollenkaan
onnistunut. Hän oli esiintynyt heidän edessään jonkinlaisena
sukkeluuksien sanojana, jolle he pitivät velvollisuutenaan nauraa,
vaikkei naurattanut eikä ollut edes sukkelaa. Tyhmempää suhdetta tuskin
olisi voinut keksiä,--suu meni väärään, posket rupesivat vavahtelemaan,
nauru oli luonnotonta, sanat tulivat suusta turhan meluavasti ja
äänekkäästi. Ja hän matki jostain syystä heidän murrettansa, ja kuuli
itse kuinka hän käytti sitä väärin. Mutta mitään muuta suhdetta kuin
tuota sukkelan herran näyttelemistä ei hän ollut voinut tähän asti
aikaansaada. Ja kuitenkin hän tiesi varmaan, että heidän ja hänen
välillä on suuri, voimakas yhdysside, nimittäin se, että he olivat sen
saman maalaisen luonnon lapsia, jota ainoata hänkin sydämmessään
rakasti. Pohjalla oli jokin suuri yhdysside, mutta silmissä ja kielellä
oli vaan väärinkäsitystä, eikä mikään puheenaine tuntunut koskaan
olevan se oikea.

Mutta nyt hänellä oli kuin olikin oikea puheenaine.

Hän joudutti sentähden askeliaan ja saavuttikin miehet mäen rinteellä.

Kinturi sen huomattuaan, erosi edelle, sillä hän ei rakastanut puhella
herrassäätyyn kuuluvien kanssa ja aina mieluummin vältti heitä. Mutta
ne kaksi muonamiestä pysähtyivät vastaanottamaan herran tarjoomia
pitkiä paperosseja ja sytytettyään ne hänen tulestaan ja vilkaistuaan
syrjään, josta päin epäilivät heille naurettavan, läksivät nuorenherran
kanssa rinnan kylään päin.

Nuoriherra rupesi nyt, myötäymmärrystä tavottaen, juttelemaan kuinka
hänkin oikeastaan vihaa kaikkia niittokoneita, sillä sen kautta häviää
vanha runollinen heinänteko. Hän sanoi »runollinen», mutta huomasi
kohta, että sitä sanaa talonpojat eivät ymmärrä ja rupesi toisella
tavalla selittämään, kuinka hauska oli ennen katsella niittomiehiä ja
haravaväkeä, mutta nyt se ehkä kaikki häviää tuon ratisevan koneen
tieltä.

Miehet myöntelivät ja hän itsekseen ilostui, että oli aivan odottamatta
löytänyt tien tuohon hienoon yhteisyyteen itsensä ja heidän välillään.
Ja siihen nyt lujemmin tarttuakseen hän rupesi vielä runollisemmin
kuvaamaan entistä heinäntekoa. Mutta vaikka miehet myöntelivät moneen
kertaan ja eri äänenpainoilla, eivät he omasta puolestaan yhtyneet
puheeseen. Sen sijaan he käänsivät puheen ja rupesivat tiedustamaan
sellaisten koneiden hintoja ja parhaita lajeja. Kysyivät, ovatko
englantilaiset vai amerikalaiset koneet parempia,--seikkoja, joista hän
ei tosin voinut antaa mitään tietoja.

Ja yksi sanoi ihan päinvastoin:

--Olispa joka miehellä maata, kyllä sitte koneetkin kelpaisivat.

Josta lauseesta nuoriherra selvään huomasi, ettei syy heidän
konevihaansa riippunutkaan runollisuuden rakkaudesta. Ja ettei siis
nytkään mitään keskinäistä ymmärrystä ollut olemassa.

Toinen sanoi vielä:

--Sen tietääkin, ainahan koneella paremmin niittää kuin näillä
tällaisilla, mutta kun se perhana--

--Älä sinä noin rumasti herran kanssa--

Nuori herra kiirehti sekaantumaan:

--Ei, ei, sanokaa vaan mitä sitten: kun se perhana--?

--Niin, meinaten, kun se perhana--en paremmin osaa sanoa--pääsee kaikki
työt teettämään tuommoisilla poikanaskaleilla ja panee miehet pois.
Miehet saa koittaa sahoihin ja kaupunkeihin. Mutta mitä työtä tämmöinen
kaupungissa saa, joka on ikänsä maata kyntänyt?

Nuoriherra luuli vihdoinkin voivansa olla heille hyödyllinen; hän
sanoi:

--Ruvetkaa itse viljelemään maata, valitkaa itsellenne joku paikka ja
rakentakaa siihen oma mökki--

Miehet katsahtivat suu auki toisiinsa. Yksi muonamiehistä sanoi:

--Ei ole maata.

Tähän nuoriherra aikoi nostaa kätensä osottaakseen noin ylimalkaan
metsiin päin ja sanoakseen: onhan tuollakin maata--ja tuolla--ja
tuolla, sillä ei hän vielä milloinkaan, metsissä ja korpimailla
harhaillessaan--joka oli hänen suurimpia nautintojaan--ollut tullut
edes ajatelleeksi että ne olivat jonkun omaisuutta. Aina hän oli myös
ihmetellyt, miksi ei niin moneen sopivaan paikkaan, niemen kärkiin--
lahden poukamiin oltu rakennettu noita ihania pikku mökkejä, joita hän
ei olisi vaihettanut komeimpiin kaupungin palatseihin. Mutta juuri kun
hän aikoi nostaa kätensä osottaakseen miehille maita, hänet pysäytti
ajatus, että hän ehkä sanoo jotakin tyhmää, ja hän vaikeni. Muonamies
jatkoi:

--Eihän se meidänkään isäntä mistään hinnasta anna maata vuokralle,
vaan tahtoisi häätää entisetkin torpparit.

Ja toinen muonamiehistä sanoi:

--Olisi Rauhalahden kartanon maanviljelysneuvoksellakin lääniä vaikka
tuhannelle torpalle, mutta eipä vaan anna maitaan viljelyksen alle.
Kasvakoon maa ennemmin kanervaa ja puolukan varsia, mutta älä tule
pyytämäänkään arennille.

Kinturi, joka oli kaiken aikaa kulkenut vähän edellä ja toisella
korvallaan kuunnellut keskustelua, jättäytyi nyt niin paljon
että saattoi sanoa myrkyllisen sanansa siitä suuriläänisestä
maanviljelysneuvoksesta, joka oli hänen erikoisen vihansa esineenä. Hän
tarkotti maanviljelysneuvosta, mutta sanoi kaikista herroista yleensä:

--Mistä herrat löysiä miehiä töihinsä ottaisivat, jos köyhä väki maata
saisi. Kyllä ne tietää, miksi eivät mailleen päästä!

--Mutta sehän olisi kauheata, jos niin on kuin te sanotte,--puhkesi nyt
nuoriherra puhumaan.--Siitä täytyy kirjottaa sanomalehtiin! Te siis
sanotte, ettei teille vuokrata maata? Niinkö?

--Ei pahinta korpimaatakaan.

--Ja siksi, että olisitte köyhiä ja tarjoutuisitte halvasta töihin?
Niinkö?

--Mitäs ne muuta tahtoo!

--Se on hirveätä! herrat siis tahtovat, että löytyisi köyhiä maattomia,
jotka olisivat pakotetut tulemaan tehtaihin. Tästä minä kirjotan.
Katsokaas--se maanviljelysneuvos--se on minun tuttuni--taikka
oikeastaan hänen tyttärensä on minun morsiameni,--mutta ei se mitään
tee, kyllä minä paljastan kaikki asiat, jos se mies kerran on
sellainen.

Kinturi meni taas edelle.

Nuoriherra sanoi miehille käyvänsä heidän luonaan vielä tarkemmin
asioita tiedustelemassa, ja erosi heistä mäen päällä. »Sitäkö se
olikin!» sanoi hän itsekseen, mennessään nopein innokkain askelin,
maahan katsoen ja pieniä viiksiänsä kiivaasti hypistellen, taloon päin.

Miehet pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä.

--Mikähän pappa se oli?--sanoi yksi heistä.

--Ja mitä se sanomiin meinasi kirjottaa?

--Mahtaako tuommoinen mitään kirjottaa. Taisi vaan piruuttaan puhua--

--Olleeko täysmielinenkään--

Ja miehet poikkesivat omille teilleen; toiset menivät pitkin kylätietä,
missä seisoi pieniä mäkitupia toinen toisensa vieressä; toiset taas
menivät metsätielle. Mutta juuri kun he tulivat sille kohdalle metsää,
mistä polut erosivat eri torpille päin, kuului Kinturin torpasta päin
kimakkaa ja vihasta koiran haukuntaa. Miehet seurasivat Kinturin polkua
vähän matkaa ja näkivät, että koira haukkui kulkukauppiasta, joka suuri
laukku selässä näkyi juuri astuvan tuvan ovesta sisälle.

Siiloin miehet menivät Kinturin torpalle. Eivät he tosin milleen
ostoksille menneet, mutta juttelemaan sen tutun kauppiaan kanssa, jolla
viime aikoina oli ollut niin paljon haastamista.

Ja siellä, sillaikaa kuin kauppias levitti rihkamansa Marin eteen,
syntyi miesten kesken puhe taas vuokra-asioista.

Kulkukauppias selitti heille, ettei maat olleet jokapaikassa maailmaa
niin jaetut kuin täällä. Hän sanoi, että heillä päin, Suomen rajan
tuolla puolen, maat jaetaan talonpoikien kesken perheen suuruuden
mukaan ja joka kymmenes vuosi.

Vielä sanoi, että isä Tsaari aikoo kurittaa Suomen herroja, ottaa
heiltä maat ja jakaa maattomille. Kielsi mitään vuokrakirjoja enää
tekemästä ja kielsi myös ensi syksynä ja keväänä viljaakaan kylvämästä,
sillä--sanoi hän--maamittareita tulee kesällä kuin harmaita kissoja,
että kaikki pellot sotkeutuvat.

Miehet kuuntelivat, ja poskipäät punasina tulivat ulos Kinturin
tuvasta. Palamaan syttyivät miesten sydämmet. Sillä niin käy aina
ihmissydämmen, kun se alkaa kuulostella vapauden tuulten puhallusta, ja
kun aavistus herää, että hänen kitumisensa voi vielä tämän ajallisen
auringon alla eikä vasta haudan takana onneen vaihtua.

Kaikki olisivat kohta lujasti uskoneet näitä kulkukauppiaan puheita,
ellei Kinturi itse olisi niitä vielä epäillyt.

Mutta sentäänkin puheet kulkivat toiseen kylään ja löysivät matkallaan
kaikkialta virikettä niinkuin maassa kytevä valkea kuivista
sammaleista. Toisesta kylästä kulkivat kolmanteen, jossa niitä kohtasi
sanoma, että samaa oli jo sielläkin kuultu. Ja neljännessä,
kirkonkylässä, oli sitä kuultu sapelivyö-santarmilta itseltänsä.

Alustalaiset alkoivat kaikkialla kokoontua parviin ja kujilla ja
takapihoilla he salaista neuvoa pitivät.

Ja maasammaleissako ja katajissako vaan valkea kyti? Ei, loitompana se
jo leimahteli, niinkuin orava se viskautui kuusiin, sähähdellen
paloivat jo petäjät, kulona kulki sanoma salojen halki.



3.

Nuoriherra.


Jos maailmassa kävi kulo, eli jos sydämet syttyivät ja nousivat
kapinaan tai ihmiset uusia yhteiskuntia rakensivat,--siitä eivät
tienneet mitään ne mehiläiset, jotka Vaanikkalan rusthollin vanhassa
metsistymään jätetyssä riikuna- ja kirsikkapuutarhassa surisivat. Sata
vuotta olivat surisseet, sata vuotta vielä aikoivat surista, niinkuin
sata vuotta sama sinitaivas oli mitenkään muuttumatta heidän yllänsä
kaareutunut ja samat kukat joka kevät, mettä tarjoten, heidän
ympärillensä puhjenneet.

Kumminkaan ei ollut kaikki mehiläistenkään mielestä niinkuin olisi olla
pitänyt,--ei lähimainkaan. Niityiltä olivat kukat tänävuonna parhaaseen
kukoistukseensa hävitetyt, jonka vuoksi puutarhaan oli ilmestynyt
täyteen vieraiden kupujen mehiläisiä. Mutta ei siinä vielä kaikki paha.
Kiusallisinta oli, että Vaanikkalan isäntä oli hajotuttanut vanhan
päärakennuksen ja sen sijalle rakennuttanut uuden, kaksikerroksisen,
ponttilaudoilla vuoratun, jonka oli vetänyt niin lujaan vernissaan,
että inhottava haju täytti koko puutarhan, hukutti tuntemattomaksi
kukkain tuoksuvivahdukset ja synnytti siten mehiläisten maailmassa mitä
suurinta hämminkiä. Keltasia lastuja, tiilikivenmuruja ja kalkkirapaa
oli veistoksilta jäänyt ruohokkoon,--sekin oli inhottavaa. Mutta
kerrassaan surkeata oli se, että vanhan rakennuksen oli täytynyt antaa
tilaa uudelle,--sen vanhan, yksikerroksisen, joka tosin joskus
muinaisina aikoina oli ollut punamullalla sivelty, mutta sittemmin
vanhuuttansa harmaantunut ja sammaloitunut,--jonka pystypäin seisovien
vuorilautain alla olivat sadat ampiaispesät ja miljoonien mehiläisten
sateenpitopaikat. Oli hävittänyt vanhan ja rakentanut uuden,
inhottavan, kiiltävän laitoksen, joka ei voinut muuta kuin työntää
luotansa jokaisen tuntehikkaamman olennon. Oli tavotellut rakentaa sitä
herraskartanon malliin, mutta arvatenkin hänen oli toisen kerroksen
ikkunoihin päästyä lopultakin tullut surku tukkien määrää, koska
ikkunain yli oli raskinut panna enää vaan pari varvia ja lyönyt kohta
katon päälle. Räystäät tulivat näin ikkunain yli, joten katto muistutti
korviin asti painettua hattua, sekä ilmaisi maantienkulkijoille sen
mitä isäntä oli tahtonut juuri salata, nimittäin, ettei talo ollutkaan
mikään herrastalo. Varmaankin tätä asiata parantaaksensa hän vielä
rakennutti korkean suljetun kuistin ovien eteen,--ja sen aivan ilman
mitään räystäitä, sekä maalasi kohta siniseksi.

Kottaraiset, ylen pitkävillaiset linnut,--jotka olivat myös entisen
vanhan talon sammaltuneiden räystäiden alle pesineet, tulivat tänä
vuonna, niinkuin aina ennenkin varhain keväisillä. Ja mikä pettymys ja
mikä kauhistus heitä kohtasi!

--Kyllä, kyllä minä sinut kostan,--lauloi yksi, joka nyt sai luvan
tehdä pesänsä vanhaan kuuseen.--Odota sinä, kyllä minä kostan! Kun sinä
pääset valtiopäivämieheksi ja musta silkkihattu päässäsi kolmen aikaan
päivällä kävelet Helsingin esplanaadilla, olen minäkin siellä, lennän
ja merkitsen valkosella sinun mustan hattusi, että kaikki ihmiset,
joiden ohi vaellat, nauruansa pidättäen tukkivat suitansa!

Mutta mitäs siinä mehiläistenkään ja ampiaisten vihat ajan pitkään
auttoi! Ja tottuuhan vihdoin pahempaankin kuin keltaiseen liinaöljyyn.
Onpa niitä sitäpaitsi oksanreikiä ja rakosia vernissatuissakin
laudoissa. Sade pullistaa ja pouta ravistaa. Ja niin mehiläiset jo
loppukesän kuluessa alkoivat lähestyä ja tutkistella uutta taloa.
Lentelivät suristen pitkin seiniä, pysähtyivät, taas kohosivat, taas
alenivat, tai sivuttain liikkuivat paikasta toiseen. Päivä paahtoi sinä
kesänä vielä elokuunkin lopulla yhtä kuumasti kuin heinäaikana. Ja
paahtoi jo varhaisesta aamusta alkaen.

Siihen aikaan jokunen heistä uskalsi toisen kerroksen päätyikkunan
tasalle asti--lensi ja ensin peräytyi pitsikartiinia, jota sisältä
tuleva vetotuuli löyhytteli avonaisesta ikkunasta, mutta kierroksen
mentyään mehiläinen teki uuden yrityksen ja pullistuneen kartiinin
hulmuamisesta huolimatta lensi kuin lensikin sisälle. Mutta siinä,
pelkästä mielenjännityksestä voimat pettivät ja mehiläinen putosi
kirjotuspöydälle. Siivet värisivät, vaan eivät nostaneet enää lentoon,
ja takajalkain laahatessa hervottomina perässä mehiläinen alkoi
etujaloillaan hätäisesti ja liukastellen kömpiä sileiden paperien
päällä. Oli pudonnut sille paikalle, mihin oli kirjotettu: Surkeita
epäkohtia, ja vielä jotakin muuta alkua. Ja suurella vaivalla, siipien
yhä väristessä ja toisinaan auttaessa--ei lentoon, vaan ainoastaan
tekemään surisevia kuperkeikkoja--oli juuri päässyt sen kirjotetun
paikan ylitse, kuin hyvänhajuinen, hieno nenäliina painautui hänen
päällensä, viskasi hänet ikkunasta ulos, ja nuoriherra itse istui
paperiensa ääreen.

Hän otti esille juuri surkeat epäkohdat ja silmät tottumattomissa
rypyissä luki vielä kerran alusta alkaen siihen saakka mihin kirjotus
oli keskeytetty, piirsi sitten jatkoksi muutamia ankaroita sanoja,
sitten pari vielä kovempaa, ja yhä tuimempaa jatkoa miettiessään alkoi
kynänpäätä pureskella. Mutta tällöin hänen katseensa vähitellen
kohdistui yhteen kohti. Puutarhan ylitse se näki Vaanikkalan suuren
kivinavetan, ja vastakkain sattuvien, hämähäkinverkkoisten ikkunain
läpi navetantakaisen, kohtisuoraisessa päivänpaisteessa sinertävän
nurmirinteen, jossa tuuli heilutteli pitkiä horsmia. Ei se katse nurmen
sinervyyteen pysähtynyt, vaan ainoastaan ilahtuen kimmahti takasin
navetan läpi, palasi puutarhan yli taas yläkerran avonaisen ikkunan
pimeyteen, ja meni mustista silmäteristä suoraan ihmisen sisälle. Kynä
hiljaa vaipui, tottumattomat rypyt silisivät silmien välistä pois,
lapsellisen hyvänmielen ilme alkoi väreillä huulilla. Ja niin hän pani
syrjälle surkeat epäkohdat, otti esille postipaperin, ja kirjotti
siihen: »Rakas isä», sekä alkoi rapistella paperille rivin toisensa
perästä. Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja istahti sen päälle.
Ruumis köyristyi paperin yli ylenmääräisestä kirjottamisen innosta.
Kärpäset surisivat ympärillä, hiki pisaroitui hänen otsalleen, hän ei
huomannut kuumuutta, pyyhki vaan nenäliinalla otsaansa ja käsiään ja
taas kirjotti. Jo mehiläisetkin olivat jälleen löytäneet sisälle. Yksi
paukutti kattopaperia, toinen pyrki lentohyökkäyksillään puhkasemaan
ikkunalasia, kolmas kiersi hurjassa vauhdissa ympäri huonetta, joka
näin oli surinaa täynnä. Mutta ei nuoriherra nyt kirjottamiseltaan
mitään huomannut eikä kuullut.

Ei kuullut edes kuinka ovi aukeni ja sen läpi pistäytynyt pää tervehti
häntä.

Kun ei tervehdykseen tullut vastausta seurasi päätä koko muukin
ihminen. Se katsahti ympärilleen ja astui sitten kirjotuspöytää
kohden,--lyhyen puoleinen herrasmies, päälaki hiukan kalju, viikset
punertavat ja karkeat, mutta muu parranajelu sekä mustan vaatetuksen
kuosi ja kauluksien ynnä mansettien valkeus niin huolellisesti
hoidettuina, että viiksien karkeus tuntui sekin hänessä vaan
hienoudelta. Hän tuli pöydän luo ja sanoi:

--Mitäs sinä kirjottelet, Edvard?

--En mitään. Kas Vendell, milloinka sinä tulit? Ja näin varhain?

Muutamia ihmisiä mainitaan aina sukunimellä, eikä kukaan, olipa kuinka
hyvä tuttu tahansa, ota milloinkaan selkoa heidän ristimänimestään,
yhtä vähän kuin he itse kellekään puhuvat omaisistaan, kotopaikastaan
tai muista personallisista asioistaan. Semmoinen oli herra Vendell,
nuori lääkäri, toveruudestaan ja hiljaisuudestaan tunnettu.

Kuitenkin oli herra Vendellin käden päällä sininen ankkurinkuva ja
selvät kirjaimet S. V., joista olisi aina voinut muistaa myöskin hänen
etunimensä. Näitä kirjaimia herra Vendell tosin vältteli asettamasta
näkyviin ja häpesi, ikäänkuin ne olisivat olleet hänelle todistuksena
ajoista, joita hän ei tahtonut muistella,--hän oli tainnut joskus aikoa
merimieheksi. Jokin hämärä rakkauden historia lienee sitten tehnyt
käänteen hänen elämässään ja saattanut hänet sivistyksen kaikkein
syvimmille ja hienoimmille poluille. Paitsi sitä, että hän oli lääkäri
ja soittoniekka, oli hänessä omituinen pessimistisyyden piirre--
varmaankin tuon vuosikausia kestäneeen onnettoman rakkauden tuote,--
joka siihen kädessä olevaan entisyyden leimaan ei ollenkaan sopinut,
tai suhtautui tämä leima siihen pessimismiin niinkuin valkoinen
pystykaulus hänen karkeihin viiksiinsä: teki hänet sitäkin hienommaksi.

--Saavuin tänne varta vasten huomauttamaan, että sinun, Edvard, täytyy
vihdoinkin lähteä mukaan Rauhalahteen. Minä olen nyt tullut sinua
hakemaan.

Toinen rypisti haluttomasti silmäkulmansa eikä vastannut mitään.

--Kuulitko, Edvard? Me ajamme nyt Rauhalahteen. Kauemmin ei voi enää
viivyttää, se rupeaa todellakin näyttämään jo liian omituiselta.

Ei sittenkään tullut vastausta.

Mutta Vendell näytti olevan taas tuolla itsepäisyyden tuulella, jolloin
hän vei tahtonsa läpi huolimatta mistään esteistä. Ei hänen
hyväntahtoista sitkeyttänsä kukaan pystynyt ajan pitkään vastustamaan.

Hän meni kaapille, veti laatikon auki, tarkasti siellä olevia
liinavaatteita ja tuli kaksi erilaista kaulusta kädessään jälleen
kirjotuspöydän ääreen.

--Kummanko näistä nyt panet kaulaasi? Minusta ainakin tämä suora
pystykaulus pukee sinua paljon paremmin kuin nuo taitetut. Vai mitä
itse sanot?

Edvardin olisi tehnyt mieli käydä kiinni siihen mieheen ja paiskata
vasten seinää, tai tallata jalkoihinsa niin ettei hänestä olisi jäänyt
kuin liejuinen paikka maahan. Se esiintyi kuin itsevaltias. Voidakseen
mieltään hillitä Edvardin täytyi välttää katsahtamasta Vendelliin
päinkään. Hän pelkäsi tällä kertaa nähdä Vendellin isoja korvia, jotka
häntä niin usein olivat hermostuttaneet;--ne korvat muuten oli
Vendellillä suuren soitannollisuutensa vuoksi, hän soitti mainiosti
pianoa.

Mutta herra Vendell ei ollut huomaavinaan Edvardin kiukkua. Hän tiesi
hyvin, että Edvard joskus ei voinut häntä sietää. Ja jäi äänettömäksi
ja rupesi liikahtamatta paikaltaan itsepäisesti odottamaan Edvardin
vastausta. Kunnes Edvard vihdoin kärsimättömänä nousi ja päästäkseen
enemmästä piinasta,--hän tiesi että kun Vendell alkaa jotakin jauhaa,
niin se jauhaa loppuun asti,--sanoi kiukustuneena:

--No, lähdetään sitten!--Ja lisäsi: koska minulla on muutenkin vähän
asiaa sinne.

--Vähän asiaa?--sanoi Vendell.--Onko se vähän, että on oman morsiamen
syntymäpäivä?

Edvard meni viereiseen huoneeseen peseytymään, sekä pani oven jälkeensä
kiinni merkiksi, että Vendellin ei ollut sinne tuleminen.

Kuului kuinka hän siellä tuskitellen ja tiuskuen haki kaapista
visiittivaatteita. Sitten kuului kuinka hän kaateli vettä vatiin ja
alkoi läiskytellen peseytyä.

Mutta herra Vendell, yksin jäätyään, ennenkuin istui, vilkasi
kirjotuspöydälle ja hänen silmänsä sattuivat heti »Surkeisiin
epäkohtiin», joilla Edvard oli peittänyt isälle kirjottamansa kirjeen.

Herra Vendell ei voinut olla kumartumatta pöydän yli.

»Surkein vääryys on, että kun maata löytyy yltäkyllin, sen viljelemistä
tahallisesti vaikeutetaan. Kaiken maan täytyy olla viljelykselle
vapaan»--oli siihen kirjotettu. Ja toisessa paikassa luettiin: »Maa on
sen, joka sitä viljelee.»--Ja vähän alempana: »Me olemme parasiitteja.»

»Varmaan on tarpeen, että löytyy maattomia eli toisin sanoen
leivättömiä, jotka olisivat valmiit nälkäpalkoista tekemään rikkaiden
haluamia töitä»,--luki herra Vendell yhä suurenevin silmin. Mutta kun
hän uteliaana käänsi lehden, ei jatkoa ollutkaan. Sen sijaan paljastui
kirje isälle.

Herra Vendell oikasi ensin itsensä ja aikoi jättää lukematta, mutta
palasi kuitenkin viiksiänsä hermostuneesti pureskellen jälleen pöydän
luo, kumartui ja luki:

»Nyt kirjotan sinulle, rakas pappa, sanoakseni että maalle tuloni taisi
todella olla minulle olla suureksi hyödyksi, tai siinä on ehkä jotain
aivan ratkaisevaa minun suhteeni, vaikka sitä silloin vastustinkin.
Maalle tulo on vaikuttanut minuun nyt aikaihmisenä samalla tavalla kuin
ennenmuinoin, kun meitä lapsina tuotiin kesäksi kaupungista. Voin yhä
aivan samalla tavalla innostua puroista, kanervakankaista ja
harhailemisesta metsissä ja vuorilla. Täällä en voi edes käsittää
mitään juomahalua. Täällä muutun niin laiseksi, että jälleen rupean
ujostelemaan ihmisiä, ja muisto siitä olennosta, mikä olen kaupungissa,
kammottaa minua enemmän kuin ketään teistä. Tämä luonto on minulle
Ellida-vainajan ja mamma-vainajan asemasta. Jos ei olisi näitä koivuja
ja sammalia ja männynrunkoja, niin tuntisin itseni ihan kodittomaksi,
eikä parantumisestani olisi toivoa.

Mutta eihän kesä ja tämä dolce far niente aina kestä; pian minun täytyy
jälleen muuttaa kaupunkiin, ja toivoton olisi tilani siis sittenkin,
ellei nyt olisi tullut jotakin ratkaisevaa lisäksi. Minulle ei ole
tehnyt hyvää täällä niin paljon yksinäisyys, kuten sinä ja tohtorit
odotitte, vaan päinvastoin olen juuri täällä tullut yhteyteen
sellaisten ihmisten ja olojen kanssa, joita en tiennyt maailmassa
olevankaan. Me elämme kaupungissa, emmekä tiedä mistään. Tämä maailma
on niin kummallinen ja rakennettu niin suurelle vääryydelle. Ja kuka on
rakentanut, ellemme me juuri itse. Ajatteles, kaikkihan tulee
oikeastaan maalta, niinkuin se leipä jota me syömme, ja kaikki ihmiset
ovat oikeastaan maalta kotosin, ja kuitenkaan ei kukaan ajattele niitä,
jotka kyntävät ja kylvävät. Minä olen vasta täällä ensi kerran
ymmärtänyt kuinka surkeassa asemassa toinen puoli ihmisiä on, juuri ne,
jotka muutenkin saavat enin raastaa. Te kaikki, jotka johdatte
yhteiskuntaa, te ette ole pahoja, niinkuin sinä, pappa, et ole paha. Ja
kuitenkin on täällä maalla niinkuin me sivistyneet olisimme juuri
tahallamme, pettämisen ja nylkemisen aikeessa ja vieläpä ihan
pirullisella viekkaudella järjestäneet kaikki omaksi eduksemme. En voi
enää ilolla kävellä metsissäkään. Mutta minä kerron alusta asti kuinka
se on minuun vaikuttanut.»

Nyt kuului Edvardin ääni oven takaa toisesta huoneesta:

--Et suinkaan sinä vaan siellä lue minun kirjettäni?

Herra Vendell hypähti pöydän luota. Hän ei ollut uteliaisuudessaan
huomannut kyllin kuulumattomasti kääntää lehteä.

--Kuinka voit ajatella minusta jotain sellaista,--hän huusi takasin.

Mutta hetken kuluttua painautui taas pöydän yli.

»Jo keväällä kun minä asetuin tänne ja kun täällä maalla oli vielä
sellaista että kuten tiedät paikotellen on kokoonpainunutta lunta ja
toisin paikoin taas ei ole lunta, menin minä kerran illalla kävelemään
ja tulin ruman, paljaaksi haaskatun metsän läpi ihan odottamattani
yhteen torppaan, joka oli omituisen kauniilla mäellä ja kiviaitojen
ympäröimä. Kun en nähnyt mitään ihmisiä, menin minä lähemmäksi, tulin
portista sisälle ja rupesin katsomaan vanhan petäjän keltasenpunasta
kylkeä, johon ilta-aurinko paistoi. Silloin pyrähti lapsilauma jostakin
läheltä, ja ne juoksivat minua pakoon sisälle. Minä rupesin katsomaan
mitä ne siinä olivat tehneet, ja näin semmoisella lumettomalla
paikalla, siinä petäjän juurella, lastuista rakennettuja pikku katoksia
ja tikuilla aidattuja tarhoja, joissa oli rivittäin pieniä vihertäviä
männynkäpyjä. Ne olivat tietysti lehmiä, jotka seisoivat navetoissa.
Ihan juuri niinkuin mekin muinoin pieninä leikimme Ellidan kanssa, kun
mamma hirveiden muuttopakkausten jälkeen oli vihdoin vienyt meidät
maalle, eikä siellä enää ollut katukiviä. Kuinka hyvin Ellidakin olisi
ymmärtänyt, että he, kun oli paljasta maata, vaikka maa olikin vielä
kosteata, heti rupesivat semmoista leikkimään! Selvästi tunsin, että
kaikki ihmiset ovat oikeastaan samaa,--ja samoja hienoja tunteita
liikkuu heissä, vaikka me luulemme heitä vaan talonpojiksi.

Nyt äskettäin minä jälleen muistin tuon torpan ja päätin mennä
katsomaan millaiselta se näyttää, kun puut ovat lehdessä. Taas kuljin
saman rumasti hakatun metsän läpi, mutta torppa oli sitten niin kaunis,
ettet voi kuvailla,--ei tavallisessa merkityksessä, vaan jossain
uudessa. Ei ollut mitään kukkasia, vaan ainoastaan puhdas nurmi ja
kattoa ei näkynyt pihakoivujen tähden. Minulla oli maalauslaatikko
mukana, mutta ei tullut mitään maalaamisesta. Kohta huomasin, että oli
paljon väkeä ja jotain tavatonta tapahtui. Ja niin olikin. Torpassa
istui vallesmanni ja kaksi polisia--mitä inhottavia uniformujä niillä
nyt on!--ja oli vielä joitakin lihavia talonpoikia. Ne olivat siellä
kuin kotonaan, ja pitivät huutokauppaa. Kaikenlaista torpan tavaraa oli
lattialla. Kun he luulivat, että minäkin olin tullut jotain ostamaan,
niin käskivät he minutkin sisälle ja olivat muka hirveän kohteliaita.
Mutta minä koko ajan tarkastin vaan torpan lapsia, jotka seisoivat
ovensuussa vaikka olivat omassa kodissaan, ja yksi melkein
täysikasvanut tyttö itki haikeasti, niin että koko ruumis tärisi, kun
ruvettiin hevosta huutamaan. Kuinka minä en huomannut huutaa sitä
hevosta, siirtääkseni sitten sen heille takasin ja vaikka koko
torpankin ostanut, en minä voi antaa itselleni anteeksi. Ne siellä
huusivat rakennuksia erikseen ja eri ostajat niitä saivat. Minulle
sanottiin, että torppari on ajettu pois, kun oli riitaantunut isännän
kanssa. Hän oli olevinaan hyvin toimelias, mutta minä näin, että hän
olisi ollut valmis lyömään tuskasta päätänsä seinään. Ajatteles, he
sanoivat, että hänellä muka ei ollut laillisia papereita ja torppa oli
pysynyt vaan edellisten maanomistajain lupauksilla! Mutta kuinka voi
olla mahdollista, että tähän maailmaan syntynyt ihminen ei saa pitää
sitä paikkaa, jota hän ja hänen isänsä ovat kuokkineet ja vielä kaikki
pellonkivet aidoiksi koonneet? Ajattele jos meitä näin ajettais! Eikö
se ole hänen ja kaikkien hänen lastensa koti, jossa he tuntevat
jokaisen polun ja jokaisen männyn ja kiven? Saako ihminen repiä toista
ihmistä tämän kodista, ja kuinka tämmöinen asia voi riippua paperista?»

Herra Vendell hätkähti taas pöydän luota, sillä oli niinkuin Edvard
olisi liikahtanut ovelle päin, ja huusi toiseen huoneeseen, niinkuin ei
olisi ollut edes aikeissakaan lukea kenenkään kirjeitä:

--Minun täytyi lähettää Rauhalahden hevonen pois, mutta onko teidän
isännällänne edes kunnollisia kääsejä antaa?

Edvard huusi vastaan:

--Sillä niitä on jos minkälaisia, on vaikka vaunujakin,--inhottavalla!
--Ja pesuvesi alkoi taas läiskyä.

Mutta kun Vendell kuuli veden läiskeen, hän piti mahdollisena katsahtaa
vielä kirjeen loppuun, jättäen ajan täpäryyden takia pois sen mikä oli
välillä. Ja lopussa seisoi--mikäli herra Vendell ehti sieltä täältä
vilkaista:

--»Olen löytänyt elämäni tehtävän--tahdon taistella tämän sorretun
kansanluokan puolesta.--Vielä minustakin tulee mies, rakas pappa. Saat
nähdä! Tämä ei ole mitään hetkellistä innostusta. Minä tahdon sovittaa
kaiken entisen, millä olen sinulle surua tuottanut. Pian kirjotan
jälleen. Vastaa tähän kirjeeseni!»

Herra Vendell tuli hyvin totiseksi luettuaan loppuun.

Kun Edvard sitten ilmestyi peseytyneenä ja pukeutuneena samaan
huoneeseen, sanoi herra Vendell:

--Jos sinulla todella ei ole tällä kertaa halua lähteä, niin--

--Kas se on kaunista: ensin se väkisin panee toisen pukeutumaan, ja
sitten »ei lähdetäkään».

Ja vähän ajan perästä he todella istuivat rinnakkain mukaviin
kääseihin.

Kun he jo ajoivat, sanoi herra Vendell:

--Taisit vähän närkästyä minuun.

--En voi sietää syntymäpäiväretkiä kesällä.

--Mutta ajattelehan itse: onko koskaan kuultu, että sulhanen
tuollaisella mielellä lähtee morsiamensa kotitaloon, jossa päälliseksi
ei ole kokonaiseen kuukauteen käynyt!

--Onko siitä jo niin pitkä aika?--sanoi Edvard rypistäen haluttoman
hajamielisesti silmäkulmiaan. Sitten katsahti Vendelliin ja he molemmat
naurahtivat.

He ajoivat lähes penikulman matkan puhumatta sanaakaan toisilleen.
Kunnes Edvard rupesi jatkamaan siitä mihin he olivat lopettaneet:

--Katsos, minulla on aina se tunne, että koko tämä asia on isäni
puolelta pantu vireille yksipuolisesti minun hyväkseni, että näet minä
muka sen kautta jotenkin »parantuisin» taikka niin--. Mutta ajattele
kuinka kömpelöä se on Martan suhteen!

--Jos olisit todella rakastunut, et varmaankaan noin kaivelisi itseäsi.

--Sinä et siis luule, että olen rakastunut?

Näin kysyen Edvard katsahti Vendelliin ja ihmetteli miksi tämä vähän
punastui.

--Luuletko sitä edes itsekään?

Edvard huokasi eikä vastannut tähän kysymykseen ennen kuin taas pitkän
miettimisen perästä:

--Kuinka sanoisin? Olisinhan minä tavallani silmittömästi
ihastuksissani, mutta sittenkuin asiasta rupesi tulemaan totta, ja
erittäin nyt täällä maalla, tunnen että siinä ihastuksessa on minun
puoleltani jotain epärehellistä.

--Et ole toisin sanoin enää ihastunut.

--En todellakaan tiedä tahtoisitko että olisin ihastunut vai että en
olisi!--sanoi Edvard vähän hermostuneesti. Sitten hänen silmäkulmansa
vetäytyivät kärsiviin ryppyihin, ja kauan ja vaikeasti etsien oikeaa
vastausta hän sanoi:

--Ei niin, vaan Martta on rakastunut toiseen olentoon kuin siihen, jota
minä oikeastaan olen. Jos hän minua tuntisi, niin ei ehkä ollenkaan
olisi rakastunut. Meillä ei taida olla mitään yhteistä pohjaa. Hekin
siellä odottavat, että minä parantuisin, ja se tapahtuu tietysti heidän
mielestään siten että minä rupean siistiksi maatilan haltijaksi, mutta
minä en usko ollenkaan siihen elämään, jota he elävät, enkä koko heidän
Rauhalahteensa. Mitä ihmeitä he niin paljolla maalla tekevät? Kaksi
penikulmaa vaan Rauhalahtea ja Rauhalahtea!

Herra Vendell katsahti ajatuksistaan hajamielisesti ympärilleen, eikä
vastannut mitään.

Siihen kuivui heidän keskustelunsa.



4.

Rauhalahti.


Laajat ovat Rauhalahden kartanon metsäiset takamaat, sankat sen korvet,
joiden pehmeä maasammal ei ikinä näe sinisen taivaan pilkistystä,
joiden vanhat puut, kaukana lauttausväyliltä, kaatuvat palokärjen
kuorittaviksi. Ja maatuessaan ne ovat vieneet sammaleen alle muistonsa
muinaisista vainon ajoista, jolloin vapaa kansa ylivoimaa korpiin
pakeni ja sinne hukkui, mutta alistuvainen kansa, vallottajaan suostuen
jäi asuinsijoille, petti uskonsa, jätti Tapionsa, jätti kaikki
kotoisetkin haltijansa, runonsa virsiin vaihtoi, laulajansa
sielunpaimeniin, miekalla tuotuun sielunlunastukseen suostui.

Vuosisatoja on niistä ajoista vierinyt ja vanhojen lahopuiden unet ovat
enää houreita. Jo ovat vallottajain lasten lapsien lapset unohtaneet
kantaneensa vallottajan veristä miekkaa, jo ovat myös vallotetut
unohtaneet olleensa kerran vapaina. Yksi on nyt muka jumala näiden kuin
noidenkin, yksi jumala, joka pyhän tahtonsa mukaan on maailman kahteen
leiriin jakanut, herroihin ja palvelijoihin. Ja tämän uskon alla on
rauha maahan tullut. Kukoistavat lait ja asetukset, leviävät vihreät
vainiot, kohoavat kultaristikirkot, joihin nöyrä kansa polvillensa
lankeaa ja messukaapun eteen päänsä paljastaa.

Vihertävät vainiot, kukoistavat lait ja asetukset, mutta entisyyden
muistot maatuvat korven sammalien alla.

Eikö elä enää muinainen vapauden henki?

Korpi yksinänsä huokaa, tyhjänä ja autiona.

Pois korvesta se, joka onnen iloa ja vapauden valoa nähdä tahtoo.
Ihmisrinnasta sen sittenkin täytyy löytyä. Pois autiosta tyhjyydestä
lakeille sivistyksen asunnoille.

Samota päivä, samota toinen, harvenee sankkakin kuusikko, päättyy
pisinkin korpi. Jo alkaa näkyä kantoja kaadettujen puiden jäliltä, jo
kurottautuu joku koivunkin huikula kuusten välitse valoa kohden, jo
vaihtuu mustikka puolukan varsiin, jo tuntuu talvitien jälki, jo
välähtelee puiden välitse sininen lammenpinta, maat jo alenevat
pajupehkoisiksi vesijätöiksi, luonnonniityiksi lehtosaarinensa, jo
yhtyy talvitiehen toinen, jonka nurmeen ratas on railot syönyt ja
hevosenkenkä keskiväylän polkenut. Tie poimuttelee kummulta kummulle,
milloin nousee näkösälle, milloin kiertelee notkelmissa. Ja tuossa jo
onkin ihmisasumus; tuossa toinen havumetsän laidassa, tuossa kolmas,
neljäs--kokonainen kylä kulon polttaman harjanteen rinnassa,--mökki
mökin vieressä niinkuin pääskyn pesät käpristyneinä vuoren harmaaseen
kivikkoseinään. Mitä peläten? Miksi ei väljemmille aloille? Miksi ei
alavammille ahoille? Miksi lehmä ei apilankukkia etsi, vaan
suolaheinäsiä palokannon kainalosta kitkee? Veropäiviäkö mies on
tehnyt, kun riutumus rinnassa kotiin palajaa ja sanaa sanomatta
vuoteeseensa painuu? Veromarjasiako tyttö poimii, verovihtojako neito
lehdikosta taittelee, kun ei laula eikä ilakoi?

Yhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan,
taloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten
kesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää
tulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan
tyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu?

Ei asu vapauden voima täällä kivikkoharjanteella, ei ole ajat näissä
kylissä runontekoaikoja.

Pois siis täältäkin se, joka onnen iloa ja vapauden valoa ihmisten
joukosta löytää toivoo. Pois täältä väsymyksen harmaalta soramäeltä,
missä laululle ei aikaa löydy, missä jänteet ja jäsenet, sormet ja
varpaat, aivot ja ajatukset kaikki veron maksussa työskentelevät,
niinkuin kone, joka puuttuu henkeä.

Ja tuossapa jo tie yhtyy kolmanteen tiehen, jossa ei enää rattaan
railot tunnu. Sannotettuna ja ojitettuna se laskeutuu lakeuksille ja
sen sivussa käy telefoonitolpat, ja langat ilosesti laulavat.

Jo aukenevat hovin ulkokartanoiden vuoroviljelykseen pannut
apilaniityt, jo tulevat vastaan puhdistetut puistot ja harvennetut
hakamaat, jo vihantelevat pääkartanon kotivainiot, ja mitä lähemmäksi
tullaan, sitä syvemmät ovat ojat, sitä harjavammat kesantosarat. Näetkö
viheriäistä lehmuskumpua kiertelevien salmien ja ihanien lahtien
viimeisessä poukamassa, heleäin laihojen ja lehtoisten mäkien keskellä?
Sinne kaikki tiet johtavat. Siellä, missä vuorien seisauttama tuuli
lehahtelee lämpimämmin kuin missään muualla ja myös päivänpaiste on
suuremmiksi ja tummemmiksi kasvattanut puiden lehdet ja syvemmän
vehreiksi ruohikot ja rannan kaislat pitemmiksi,--siellä pilviä
pitävien lehmusten ja ikivaahterain alla on Rauhalahden kartanon
valkonen rakennus. Valkonen se on, mutta vaahterain vehreässä
pimennossa sekin valkea vihertää, vihertävät sammaltuneet räystäät ja
niiden syvyydessä pesivien pääskysten rinnat, vihertävät tummat
ikkunalaudat ja mustat ruudut sekä niiden pitsiuutimet.

Pihatantereella liikkuu siropukuista väkeä, pihalla ja puistikoissa,
sillä paljon on alituiseen väkeä Rauhalahden kartanossa, on omaisia,
on myös vieraita, on miniöitä, on lankoja, on kälyjä, on serkkuja,
on orpanoita, on serkkujen serkkuja ja näiden ystäviä ja vielä
ystävienkin ystäviä, jotka saapuvat ja taas matkustavat pois
ja taas saapuvat ja taas matkustavat. Mikä tulee viikoksi,
mikä pariksi, mikä pistäytyy päiväksi. Ja lapsia vilisee
kaikkialla, ja niiden hoitajia, niiden kantajia maitopulloineen ja
työntövaunuineen ja kapaloineen. Toiset leikkii hiekassa, toiset
nurmella, lintujen kanssa kilpaa viserrellen. Täysikasvuisemmat
leiriytyvät milloin mitenkin, eri leiriin sentään neitoset ja
nuorukaiset kroketteineen, lawntennisineen, huviretkineen, lauluineen
ja tanssineen,--eri leiriin tädit pääkipuineen ja kahviselikkeineen ja
»toista-oli-ennen-meidän-nuoruudessamme» -huokauksineen ja
»nykyajan-nuoriso-osaa-vaan-huvitella» -valituksineen. Mutta kaikki
ovat sittenkin yhtä onnellista joukkoa, jota seurustelu lämmittää
sisältäpäin ja kesäiset päivät ulkoa,--onnellista vapaudessaan,
onnellista huolettomuudessaan--onnellista yksin jo siksikin, että
syrjäisten kadehtiessa saavat lukea itseänsä kuuluisan ja rikkaan
Rauhalahden tuttavapiiriin.

Siellä, pehmoisten mattojen päällä, vanhanaikainen merenvahapiippu
kädessä, tasaisesti keinahtelevassa keinutuolissansa istuu hän itse,
kaiken keskus, kaikkien talvi- ja kesäteitten keskus, kaikkien
silmänkantamattomien vainioiden keskus, kaikkien kyntöjen ja kylvöjen
keskus, myös kaikkien hyvän toivomusten, terveyden toivomusten ja
pitkän ijän toivomusten keskus, sukulaishellyyden ja omaisrakkauden
ympäröimä maanviljelysneuvos, Rauhalahden kartanon lempeä aatelisherra.

Hän on jo koko lailla harmaantunut sekä päästään että parrastaan. Hän
istuu enemmän kuin kävelee--istuu alituiseen keinutuolissansa ja
savuringit nousevat. Hän ei enää liiku maillaan kuten ennen käskyjä
jakelemassa, vaan häneltä tullaan kysymään. Levollinen raukeus on
painautunut hänen jäseniinsä, harmaat viikset ovat tupakinsavun
vaikutuksesta kodikkaasti kellastuneet ja silmäinalukset
lempeämielisesti pussiutuneet. Jos hän joskus nousi ja lähti maitansa
katsomaan, niin ei hän sitä tehnyt tarkastamisen aikeessa, vaan hän
teki sen ainoastaan nauttiakseen kaikesta mitä edessään näki,--siitä
että kaikki oli niin hyvässä kunnossa,--että kaikki kävi niinkuin
itsestään. Hän voi vapaasti pyhittää vaikka kokonaisen päivän vanhojen
historiallisten kirjeiden lukemiseen, sillä Rauhalahdessa säilytetään
esi-isien kirjeitä ja vastauksia niihin ammoisilta ajoilta;--se on
Rauhalahden tilan suuri ylpeys. Ei sitä historiallista kuuluisuutta,
joka ei olisi ollut--ellei sukulaisuussuhteissa niin ainakin jossain
tekemisissä Rauhalahden kanssa. Paitsi useilta Suomen sodan
sankareilta oli siellä omakätisiä kirjeitä muun muassa Armfeltilta,
Aminoffilta, jopa kuningas Kustaa III:ltakin,--jotka kaikki olivat
tyystin koteloihin suljetut ja sitten hienoihin nahkakantisiin
osastoihin järjestetyt. Muutamat kaikkein arvokkaimmat olivat
lasirasioihin levälleen asetetut. Näiden kirjeiden keskellä liikkui
maanviljelysneuvos kuin pyhätössä. Hän tunsi ne numerolleen,
sisällykselleen ja melkein puustavilleenkin, mutta sittenkin
lukemistaan luki niitä ja luki kokoontuneelle perheelleen, sukulaisille
ja vieraille aivan kuin olisi pyhää toimitusta suorittanut.

Maanviljelysneuvoksella on lapsia seitsemän, ja lapsenlapsiakin jo
toista kymmentä. Mutta hän on vielä vanhoilla päivillään mennyt uusiin
naimisiin--olennon kanssa, joka on koko maailman kummastuttanut sillä,
että vastoin kaikkea tavallisuutta on osannut säilyttää mitä parhaimmat
välit lapsipuoltensa kanssa, on osannut muuttua Rauhalahden
taloudellisen elämän johtajaksi ja kuitenkin pysyttää sen entisenä
niille, joilla siinä on vanhat koti-oikeudet. Kuuluisa hän on myös
siitä taidosta millä osaa erilaisimpien ihmisten kanssa seurustella,--
osaa syventyä tilapäisimpiinkin keskusteluihin, elävimmällä hartaudella
seurata toisen ajatuksenjuoksua,--ja kuitenkin samassa tietää, mitä
kyökissä tapahtuu, missä tilassa mitkin hänen hoitoonsa uskotuista
lapsenlapsista ovat, mitkä niistä ovat nukutettavat, mitkä syötettävät,
mitkä ulkoilmaan lähetettävät.

Mutta jos oli tämä kaikki suurta ja hyvää, niin vielä suurempaa ja
onnellisempaa oli isännän ja emännän keskinäinen väli.

Niinkuin he kumpikin erikseen kelpasivat esikuvaksi toinen isännästä
toinen emännästä, niin he yhteisesti kelpasivat avioparin ihanteeksi.
Mahdoton oli läheisintenkään sanoa kumpi heistä oli vallan päällä,
saati sitten syrjäisten päästä tuon arvotuksen perille. Ja senvuoksi jo
tämän tärkeän kysymyksen ratkaisemattomuus kiinnitti heihin uteliasta
huomiota, niin että kaikkia heidän erikoisimpiakin suhteitaan
seurattiin tämän kysymyksen selville saamisen aikomuksessa.
Tavallisesti heidän välillään tapahtui ainoastaan pari kolme sanaa:
Rouva tuli, kumartui keinutuolissa istuvan miehensä korvaan jotakin
puhumaan. Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat
kuulumattomasti muutamia sanoja, ja jos olivat eri mieltä, niin
ympärilläolevien vieraiden katseet janoisina ja jännittyneinä
uppoutuivat heidän kasvojensa ilmeihin,--mutta odotetun kiivastumisen
tai edes jonkun kärsimättömän olkapäänkohautuksen asemesta mies
naurahtaen taputti häntä kädelle, vaimo myös naurahtaen sanoi: hyvä on!
ja meni ilosena. Ja kuka tietää mitä tärkeitä asioita saattoi silloin
olla päätettynä! Eikä kukaan voinut sanoa mieskö teki päätöksensä kohta
kun huomasi mitä mieltä vaimo oli, vai vaimoko luopui omastaan, kun sai
tietää miehensä ajatuksen.

Joskus, sattumalta, jäivät ne valkoiset kaksoisovet auki, jotka monien
mattoisten salien sarjassa ja aina avonaisten vierashuoneiden läpi
tavallisesti näkyivät suljettuina. Silloin nekin vieraat, jotka muuten
eivät kotolaisten tavoin sisäisimmissä huoneissa käyneet, saivat nähdä
tämän »kaikkein pyhimmän». Esineet siellä näkyivät hyvin hämärästi,
ikkunat olivat verhotut, puolipimento siellä vallitsi; mutta sen
hämärän keskellä kiilteli kahden vierekkäin seisovan korkean ja
mahtavan vuoteen kultaiset nuput ja häämöitti valkoinen marmori-kristus,
joka verholakeisen alla siunaten levitti käsiänsä yhdistettyjen
vuoteiden ylitse.

Ja jonka silmät uteliaina tunkeutuivat tämän kaikkein pyhimmän läpi,
hänen sydämessään, jos hän oli nuori, kävi iloinen vavahdus, ja hänen
ajatuksissaan se utuinen joku, hänen ihanteensa tuli hänen luokseen,
pani hellästi kätensä hänen kaulansa ympäri ja sanoi: pois epäilykset
ja hedelmättömät seulomiset, elämä on iloinen, elämä on varma ja
taattu, sen tarkotukset ovat selvät, luonnolliset. Se, mikä näkyy
tuolla verhojen pimennossa, on elämän turvallinen satama, sen
inhimillinen päämäärä. Myrsky ja onnettomuus ja epätoivo on ainoastaan
siellä, mikä on kodin ja avio-onnen ulkopuolella.

Ja joko nyt löysimme sen väljän ja vilposen pirtin, jonka hirret ovat
vapauden veistämät ja laki onnen salvostama?

Kuule kuinka soitanto kajahtelee sen kultaisen kodin saleissa, kuinka
huilun liritykset kevyesti hyppelevät, kuinka tuntehikkaasti viulun
sävel värähtelee pianon pehmeässä säestyksessä! Ja kuultuasi kuule ilon
sohinata, joka nousee kun nuorukaiset ja neitoset valkopuvuissansa
tanssiin valmistuen piireihin asettuvat!

Korpi huokukoon yksinänsä, tyhjänä ja autiona. Täällä löysimme mitä
haimme. Täällä on onni, täällä on se vapaus, jota paitsi ei ihmisrinta
hengitä. Täällä asuvat ne taiteen ja runouden hengettäret, jotka kolean
maailman ihmiskodiksi muuttavat.



5.

Syntymäpäivä.


Olipa Rauhalahden onnellisilla haltijoilla sentään surunsa heilläkin.

Maanviljelysneuvoksella oli seitsemän tytärtä, mutta ei ainoatakaan
poikaa. Kelle siis kartano oli joutuva?

Näistä tyttäristä olivat muut naimisissa paitsi nuorin, neiti Martta.
Kaikki nuo vanhempain tytärten avioliitot olivat mitä onnistuneimpia.
Vävyt olivat poikkeuksetta sangen huomatuita miehiä tai ainakin
lupasivat siinä suhteessa varmaa tulevaisuutta; kaksi oli
sotilasuralla, toiset kaksi valtion virkamiehinä, yksi oli pankkimies
ja yksi yliopiston dosentti. Mutta suuren Rauhalahden haltijaksi ei
heistä ollut yhdestäkään.

Sentähden oli maanviljelysneuvoksen ainoa ja hartain toivo ollut, että
edes se henkilö, joka oli kerran saava hänen nuorimman, lempityttärensä
Martan, olisi ollut myös mahdollinen kartanoa vastaanottamaan.

Mutta niin ei käynyt. Seuraavista syistä:

Maanviljelysneuvoksella oli nuoruuden toveri, nyt jo vanha,
korkea sotaherra keisarikunnan palveluksessa, tunnettu paitsi
urhoollisuudestaan myös hyväntahtoisuudestaan, ylen kova-äänisestä
puhetavastaan--hän huusi aina ikäänkuin olisi pitänyt myrskyn läpi
tulla kuulluksi,--ja vielä: täydellisestä neuvottomuudestaan kaikissa
asioissa, jotka eivät koskeneet sotilas-ammattia. Kun tuli kysymys
esimerkiksi joistakin ristiriitaisuuksista tunteiden alalla, niin tämä
urhokas soturi joutui kokonaan tolalta. Silmät suurenivat ja
pyöristyivät ja hän näytti peräti säikähtyneeltä. Kaikeksi
onnettomuudeksi hän vielä jäi elämään yksin, sillä hänen huolehtiva,
syvätunteinen vaimonsa kuoli aikasin, jättäen neuvottoman, sapelia
rämistelevän miehen sotilaallisiin käsiin heidän ainoan elossaolevan
lapsensa, Edvardin. Poikaa silmittömästi rakastaen, mutta ymmärtämättä
mitään lasten kasvatuksesta isä nyt koetti suurilla rahoillaan korvata
täydellistä neuvottomuuttaan tässä suhteessa. Mitään varoja säästämättä
hän toimitti pojalle parhaat opettajat sekä tieteissä että taiteissa ja
pani näiden opettajien yli vielä erikoiset tarkastajat ja tirehtörit.--
Kaikista toimenpiteistä huolimatta näytti kasvatus kuitenkin menevän
hukkaan.

Nuorimies, yliopistoon tultuansa, ei ruvennutkaan kartuttamaan
tietojaan, vaan alkoi toveriensa kanssa hurjastella. Ja asia paheni
vuosi vuodelta, kunnes meni yli kaikkein rajojen. Ei hän ottanut enää
tunnustaakseen mitään sovinnaisia siteitä, vaan aivan kuin
uhkamielisenä jokapaikassa nousi sovinnaisuutta vastaan ja päihtyneen
hillittömillä teoilla pilasi auttamattomasti mainettansa.

Isä ryhtyi laajoihin, kaltaisiinsa toimenpiteihin tämän onnettomuuden
ehkäisemiseksi. Itse hän tosin ei osannut millään tavalla vaikuttaa
poikaan, sillä vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut, ei hän
ymmärtänyt muuta kuin sanoa yksinkertaisesti: elä viitsi juoda! eikä
tiennyt mitään sen kummempaa lisätä. Mutta neuvottomuudessaan hän
kääntyi useiden sielunpaimenten puoleen, joita tunsi entisiltä ajoilta
siellä täällä ympäri maata, kirjottipa itse arkkipiispallekin neuvoa
pyytäen. Arkkipiispa vastasi kauniilla kirjeellä, lausui toivonsa, että
Herra johtaa nuorukaisen kerran hänen, arkkipiispan, personalliseen
tuttavuuteen, sekä suositteli, kunnes tämä tapahtuu, muutamia
hengellisiä teoksia pojan luettavaksi, kuten myös yksi ja toinen
rovasteista oli neuvonut. Muuan neuvoi vielä henkisen ravinnon ohella
myöskin ulkomaan matkaa tai yleensä muuttamista totutulta
paikkakunnalta. Ja sotaherra seurasi uskollisesti kaikkia neuvoja; hän
alkoi pojalleen lähetellä hengellisiä kirjoja yhden toisensa perästä,
hankki hänelle sopivia matkatovereita ulkomaanretkelle, sekä koki
kaikin tavoin taivuttaa häntä arkkipiispan personallista tuttavuutta
hakemaan.

Mutta ei arkkipiispat eikä piispat tai rovastit, ei myös hengelliset
kirjat, eivätkä ulkomaanmatkat mitään vaikuttaneet.

Ja tähänpä nuorukaiseen, joka paitsi ylhäistä sukunimeään ei maailman
silmissä edustanut yhtään mitään, oli Martta neiti rakastunut,--se
Martta neiti, joka oli maanviljelysneuvoksen lempitytär,--joka oli
pehtorin lempilapsi, kaiken väen lempilapsi, vanhain vaahterain ja
lehmusten lempilapsi, veden aaltosien, rannan hiekan ja rantakivien
lempilapsi, myös päivänkukkain, kellokukkain lempilapsi, kaikkien
kartanon tilusten, metsäin ja kumpujen lempilapsi, kaikkien
pihapolkujen ja myös kaikkien huoneiden, avautuvien ja sulkeutuvien
ovien ja rappusten astuinten lempilapsi.

Kun sotaherra huomasi, että nuorien välillä oli jotakin--ja sitä ei
voinut olla huomaamatta neiti Martan alituisen punastumisen vuoksi,--
niin hän ihastui. Sillä hän oli kysynyt neuvoja myöskin maallikoilta--
tuttaviltaan kuuluisuuksilta lääkeopin alalla, ja nämät olivat muun
muassa arvelleet, että naimisiin menemisellä pitäisi aivan varmaan olla
edullinen, rauhottava ja tyynnyttävä vaikutus hänen poikaansa. Tuo
hurmaava huomio, että neiti Martta oli Edvardiin kiintynyt, eli että
Edvard siis saisi vaimokseen hänen vanhan, kunnon ystävänsä tyttären,
pani hänen sapelinsa aivan ylenmääräisesti innosta rämähtelemään.
Kuumeisella kiihkolla hän tarttui asiaan ja--mitään parempaa hän ei
osannut:--huusi ennen kaikkea sen heti julki koko maailmalle, niin että
kihlaus todella tulikin aivan itsestään julkiseksi.

Sotaherra oli ihastunut, mutta maanviljelysneuvos ei ollut ihastunut,
eikä ollut koko muu kartano ihastunut.

Tämä seikka oli päinvastoin Rauhalahden painostava onnettomuus.
Taakkana se lepäsi kaikkien sydämmellä, se oli maanviljelysneuvoksen ja
kartanon vävyjen mykkä suru, se oli kartanon tätien sekä kaikkien
niiden surusupatuksia, jotka himoitsivat kuulua Rauhalahden
läheisempään tuttavapiiriin ja joille tämä asia oli siihen salaisena
avaimena sekä ylennyksenä vieraampien rinnalla. Ei kukaan sanonut
ääneen, mutta kaikki tunsivat, ja se tunteminen oli pohjasävel myös
kaikissa äänekkäissäkin keskusteluissa, sillä sen kautta pantiin oikein
koetukselle kuka kuului rauhalahtelaisiin kuka ei.

Jos sentähden maanviljelysneuvos olisi hallitusohjiaan vaan
löyhentänyt, niin varmaan olisivat nuo mykät katseiden vaihdot ja
supatukset ilmi nurinaan puhjenneet; suuri korvia tärisyttävä melu
olisi noussut, niinkuin leirissä, kun olkikuvot vuorilla sytytetään ja
sotilaat aseitansa kalistellen juoksevat rintamaan, jokainen tahtoen
olla ensimäisenä päällikkönsä ympärillä. Eikä se suunnaton melu olisi
suinkaan vaiennut ennenkuin kihlaus olisi ollut purettu.

Mutta maanviljelysneuvos ei löyhentänyt hallitusohjiansa.

Sillä Martan tahto oli hänelle ylin kaikesta, ja kun hänelle, niin koko
kartanolle.

Ei maanviljelysneuvos vähimmällä viittauksellakaan osottanut
tyttärelleen olevansa hänen vaaliansa vastaan tai edes tyytymätön
siihen. Ja kun ei maanviljelysneuvos, niin ei kukaan muukaan.

Ei niin, ettei Martta olisi sitä tiennyt. Sillä hänen tarvitsi vaikka
vaan vahingossakin sattua sanomaan jotakin toista herraa
hyvännäköseksi, niin häntä vastaan heti tulvahti jokataholta aivankuin
hyökyaalto vakuutuksia, että todella sen kauniimpaa ja siistimpää ja
hienompaa herraa ei ole koko maailmassa, että sanalla sanoen tuo Martan
mainitsema herra on jotakin suurenmoista!--Ja myös oli aivan
silmiinpistävä se into, jolla Martan äitipuoli--tietysti
maanviljelysneuvoksen yllyttämänä--oli ruvennut panemaan toimeen
kaikellaisia juhlia ja tulituksia, joihin aina koottiin valituinta
pääkaupunkilaista nuorisoa.

Semmoinen juhla oli nyt myöskin sinä Martan syntymäpäivänä, jona hän
täytti 20 vuotta.

Viikon oli leivottu, paisteja paistettu ja kaljoja pantu. Viikon oli
värilyhtyjä liimailtu, viikon köynnöksiä sidottu, viikon myös uusia
lauluja ja tansseja harjoteltu.

Ja kun Martta sen päivän aamuna laukauksien ja laulun herättämänä
ilmestyi verannalle, olivat sen pylväät köynnöksissä, ylhäältä alas
asti ruusuilla kukitettuina, ja vieraita oli jo suuri joukko
saapuvilla, kaikilla kukkavihot, joita he kilvan hänelle tarjosivat.

Ja tätit, jotka olivat koko viikon kirjotelleet joka suunnalle
kirjeitä, puhuivat aivan kuin sopimuksesta: »katsos nyt, Martta, kuinka
sinä olet huomattu: täällä ei ole ainoatakaan kutsuvierasta, kaikki
ovat itsestään muistaneet merkkipäivääsi!» Ja heidän silmäyksensä
lisäsivät: »mutta saammepa nähdä muistaako eräs toinen mitään!»

Sentähden, kun päivä oli jo kulunut puoliväliin ja kaikki olivat varmat
siitä, että eräs ei ollut mitään muistanut, ja kasvoilla teeskennelty
pahottelu, sydämmissään siitä riemuitsivat, niin ei ollut vähäinen
kummastus, kun portit lensivät auki ja herra Vendell ajaa karautti
Edvardin kanssa pihalle.

Mitä verannalla oli ihmisiä kaikki hyökkäsivät ulommaisia kaidepuita
kohden, kurottautuen toinen toisensa selän takaa. Ja Edvardin nimi
lensi suusta suuhun tappion huokasevana kuiskauksena, niinkuin
jännitetty jousi saamatta ampua olisi vireestä päästetty. Sillä sinä
hetkenä tuntui niinkuin kaikki paistit olisivat turhaan paistetut,
kaikki kaljat turhaan käyneet, kaikki köynnökset turhaan sidotut,
kaikki värilyhdyt turhaan kokoonliimatut ja kaikki kutsumakirjeet
turhaan kirjotetut.

Entä herra Vendell sitten! kuinka on selitettävä, että herra Vendell
tuossa ajoi esille Edvardin kanssa? Tosin olihan aamulla joku kysellyt,
»missä viipyy herra Vendell», mutta nyt oli ilmeistä, että herra
Vendell oli kuin olikin käynyt muistuttamassa Edvardille. Kuinka se oli
selitettävissä, ja mitä varten?

Eikö herra Vendell siis enää ollutkaan yhtä kartanon kanssa, tuntenut
samoin kuin kaikki muut,--hän, joka oli tähän asti ollut ikäänkuin
sieluna tässä tuntemisessa,--hän, joka olematta mitenkään sukua talon
väelle oli kuitenkin sen melkein suosituin vieras, asui siellä pitkiä
aikoja ja kohdeltiin aivan kuin olisi ollut omainen? Ja eikö herra
Vendellin vielä enemmän kuin kenenkään muun etuihin olisi sopinut, että
Edvard olisi maannut tämän päivän Vaanikkalassa ja niin
laiminlyömisellään taas osottanut mikä mies hän oikeastaan oli? Eikö
herra Vendell vihdoin ollut se nuori mies, jota Martta piti parhaimpana
ystävänään ja johon moni oli pannut semmoisiakin toiveita, että se
vielä »lyö Edvardin laudalta?»

Ja nyt tämä sama Vendell--olisi tehnyt mieli antaa sille tuntuva
töykäys niskaan--toimittaa tieten tahtoin Edvardin esille!

Edvard hyppäsi rattailta, jätti Vendellin, ja, silmät paljon väen
tähden tyytymättömissä rypyissä, ainoastaan vähän nosti hattuansa
kaikille yhteisesti, sekä meni isäntäväkeä kättelemään.

Mutta Martta neiti seisoi kahden ystävättärensä rinnalla. Hän ensin
kalpeni mielenliikutuksesta, sitten nousi poskille punaset täplät,
jotka kalpeus jyrkästi jakoi kahtia.

Ei mitään kukkavihkoa, ei ainoatakaan ruusua ollut sulhasella hänelle
antaa!

Mutta juuri kun Edvard, jouduttuaan keskelle kukkaköynnöksiä ja naisten
tekotuoksuja, itsekin huomasi suuren laiminlyöntinsä ja tunsi koko
yleisön tuomitsevat katseet jäsenissänsä, kuuli hän takaansa Vendellin
huudon:

--Edvard hoi, tässä ne ovat, sinä unohdit pääasian!

Ja näki Vendellin tulevan kantaen suurta pyöreätä naisten hattukoteroa.
Kun se avattiin, oli siinä niin erinomaisia ja niin maukkaasti yhteen
koottuja ruusuja, että ehdoton pettymyksen huudahdus kuului kaikkialta
kuin yhdestä suusta.

Mistä ja milloin Vendell oli nuo hankkinut, sitä Edvard ei voinut
ymmärtää, hän nyt ainoastaan hämärästi muisti, että Vendell oli
Vaanikkalasta lähdettäissä sovitellut jotain tuontapaista koteroa
rattaille istuimen alle. Neiti Martta näytti ihastuvan ruusuista niin,
että silmät säteilivät ja punaset täplät sulivat kohta yhteen ja
levisivät hehkuvaksi punaksi yli koko kasvojen.

--Kiitoksia, Edvard!--kuinka kauniita!--tuhansia kiitoksia!--hän sai
sanotuksi ja silmät yhtäkkiä vettyivät ja hänen täytyi lähteä
huoneesta.

Kaikki ajattelivat, että se oli ilon itkua. Mutta Edvard kuitenkin
tunsi, että koko seura pitää Martan kiitollisuutta aivan liiallisena ja
pahottelee, että Martta oli näin osottanut yhä siis olevansa
silmittömästi rakastunut. Martan lähdettyä kaikki puhkesivat ylistämään
häntä, ja useat käänsivät tällöin Edvardille selkänsä nähtävällä
tarkotuksella antaa hänen haavottua vähäpätöisyytensä tunnosta Martan,
kartanon ihaellun nuorimman tyttären rinnalla.

Tuskin olivat välttämättömimmät esittelyt suoritetut ja vanhemmat
herrat jälleen istuneet mukaviin asentoihinsa verannalle, jatkamaan
keskeytynyttä väittelyään valtiollisesta asemasta, sekä nuoremmat ja
naiset, tuntien tarpeettomuutensa alkaneet vetäytyä pois, kun Edvard
oikasi itsensä ja sanoi kovalla, melkein uhkamielisellä äänellä:

--Omituista kuinka paljon tällä kartanolla on viljelemätöntä maata;
ajaessamme ei tahtonut loppua tulla!

Kaikki kääntyivät sinnepäin, ja ne, jotka olivat poistumassa, palasivat
Edvardin äänen kuultuansa takasin. Kaikki olivat hämmästyneet hänen
rohkeata asettumistansa yleisen mielialan herraksi ja keskustelun
johtajaksi. Tämmöinen rohkeus sekä veti muutamia puoleensa että herätti
toisissa kiihkeätä näsäyttämisen halua.

--Se tahtoo sanoa--alotti yksi kartanon vävyistä, pankkiherra, jolla
oli hyvin lyhyiksi leikatut vaaleat viikset,--herra maisteri tarkottaa
Rauhalahden metsiä?

Tämä vävy teititteli Edvardia, koska ei lainkaan tunnustanut häntä
Martan sulhaseksi. Edvard vastasi:

--Tarkotan sellaista maata, jota voisi viljellä, mutta jota kartano ei
viljele, ja siten estää muita viljelemästä. Se on vääryyttä!

Tuo tuli kuin pommi. Useimmat katsahtivat toisiinsa, ja joku koomikeri
pullisti tällöin niin merkillisesti silmiänsä, että muutamat
puolikasvuiset tytöt rupesivat ovensuussa tyrskimään ja katosivat
kolistellen pois.

Sitten tuli pitkä äänettömyys. Kun se päivän valtiollista asemaa
koskeva kysymys, josta herrat olivat keskustelleet ennen Edvardin
tuloa, oli ollut hyvin mieltäkiinnittävä, niin pankkiherra, nolatakseen
Edvardia ja vastaamatta hänelle enää sanaakaan, rupesi äänettömyyden
perästä hyvin rauhallisesti jatkamaan keskeytynyttä esitystään 1772
vuoden hallitusmuodosta.

Koko Rauhalahti oli tottunut kuuntelemaan häntä auktoriteettina
valtiollisissa kysymyksissä. Hän oli lakitiedetten tohtori, juureva
juristi ja ankara perustuslain mies. Aina ja alinomaa hän piti
tietoisuudessaan koottuina kaikki ne moninaiset langat, joita seuraten
saattoi historialliselta, lainopilliselta ja valtio-oikeuden kannalta
todistaa Suomen autonomian perustuslaillisen pohjan--puuttuvista
papereista huolimatta.

Erittäin mestarillinen ja ehdottomasti vakuuttava oli se päätelmäketju,
jolla hänellä oli tapana osottaa, miksi Aleksanteri I:sen Porvoon
valtiopäivillä antama suullinen lupaus perustuslakien pysyväisyydestä
tuli sitovaksi kaikille vastaisille hallitsijoille.

Hänen todistelunsa oli mehevää kuulla, ja mieltä hipova oli erittäin se
täsmällisyys, jolla hän jokaisen huippulauseensa lätkäytteli esille.

Kuitenkin, kaikitenkin, niin mieltäkiinnittäviä kuin nuo päivän
polttavat kysymykset olivatkin, herätti myös se, mitä Edvard oli
sanonut, uteliaisuutta, niin että herrojen keskustellessa passiivisesta
vastarinnasta ja »vapaista sanoista» muutamat siirtyivät kaikessa
hiljaisuudessa lähemmäksi Edvardia ja rupesivat--tosin vaan
puoliääneen--väittelemään hänen kanssansa maa-asioista.

Näin syntyi kaksi erillään olevata, yht'aikaista keskustelua. Ja vaikka
pankkiherra koetti yhä loisteliaammalla puhetaidolla ja ääntänsä yhä
korottaen saada nurkkakeskustelun tukahutetuksi, niin huomasi hän pian,
että häntä kuunneltiin ainoastaan puolella korvalla, ja puolella
koetettiin seurata mitä verannan toisessa päässä puhuttiin. Sitä paitsi
hän näki, että nuoriso ja naiset seisoivat kääntyneinä sinne päin, ja
hän alkoi jo hermostua. Hän ei tarvinnut kuin pienoiseksi hetkeksi
vetää henkeänsä ja pysähtyä, niin silloin jo kiilana tunkeutui hänen ja
hänen kuulijainsa väliin Edvardin ääni:

--Voiko semmoinen asia riippua puuttuvista papereista? Torppa oli ollut
hänen isänsä, isän-isänsä ja vielä isän-isän-isänsäkin aikana heidän
hallussaan ja jokainen tilkku oli heidän muokkaamansa, mutta nyt tulee
uusi maanomistaja, jonka alle torppa kuuluu, ja sanoo: »pois! sinulla
ei ole papereita ja muiden lupaukset ei koske minuun!» Eikö tämä ole
kuulumatonta!

--Se on kyllä ikävää--puuttui nyt jo rovastikin tähän
nurkkakeskusteluun, yksi niistä, jotka aikoinaan sotaherran
kehotuksesta olivat turhaan koettaneet parantaa Edvardia.--Se on kyllä
ikävää, mutta toiselta puolen omistusoikeuden pyhyys--

Edvard ei antanut hänen lopettaa.

--Mikä oikeus kellään on siihen maahan, jota toinen viljelee?
Anastuksen oikeus ainoastaan. Mutta luonnon mukaan maa ei ole
kenenkään, vaan niinkuin ilma sen joka hengittää.

--Rakas ystävä,--rovasti sanoi siihen,--tuo on vastoin kaikkea
säädettyä lakia ja järjestystä, se nostaisi ihmiset keskenään
taisteluun ja veisi meidät takaisin aikoihin, jolloin ei mitään
yhteiskunnallista järjestystä vielä ollut,--se veisi täydelliseen
anarkiaan.

--Luvalla sanoen, minusta juuri nyt olemme täydellisessä anarkiassa,--
sillä tämä on laitonta, tämä on anastusta, ryöväystä!

--Malttakaahan--aikoi rovasti alkaa, mutta ei nytkään päässyt kiinni.

--Ja kyllä minä tiedän, sanoi Edvard,--miksi maita ei anneta
viljeltäväksi, se on siksi, että olisi köyhiä, jotka tulevat teidän
töihinne muutamasta pennistä! Siinä se on koko juttu!

Taas tuli äänettömyys, jonka kuluessa kaikki koettivat tajunnassaan
sulattaa Edvardin uutta väitettä. Mutta pankkiherra sulatti sen
ensimäiseksi. Hän nähtiin nyt nousevan ylös ja sanomatta mitään
rupeavan tekemään lähtöä verannalta. Häntä seurasivat kohta muutamat
muut, ja vihdoin nousivat kaikki sijoiltansa, joten aivan odottamatta
saatiin kauan hankittu tilaisuus yleiseen mielenosotukseen Edvardia
vastaan.

Edvard jäykistyi uhkamieliseen asentoonsa, käsivarret ristissä rinnan
yli, ja näki tyyneesti kuinka koko seura vähitellen hajaantui
verannalta vaan siksi, ettei hän ottanut ensin poistuakseen.

Edvard haki silmillään vaan vielä Marttaa. Martta seisoi yhä sisäoven
luona ja katsoi suoraan hänen silmiinsä. Oli hyvin kalpea. Hänen
suuret, auenneet silmänsä ilmaisivat uteliaisuutta, hämmästystä ja
kauhua, niinkuin lapsen silmät, jolle on kerrottu hirvittävä satu.

Edvard oli lukevinaan niistä tuomionsa: Semmoinenko sinä olitkin!
odotin sinulta nöyrtymystä, ja sinä tulet uhkamielisenä! Hyvästi!

Ja niin rakastunut kuin Edvard oli ollutkin noihin silmiin, olisi
niiden suosion tavottaminen tällä hetkellä tuntunut hänestä petokselta
sekä Marttaa että häntä itseänsä kohtaan. Sentähden hän kääntyi
Martasta melkein ylpeällä päännykäyksellä, ikäänkuin olisi hänelle
vastannut: hyvästi sitten!

Niin vetäytyi Marttakin pois, eikä huoneessa ollut enää muita kuin
Edvard ja maanviljelysneuvos.

Maanviljelysneuvos olisi myöskin lähtenyt, mutta hänkin oli huomannut
ilmeen Martan silmissä, vaikka käsittänyt sen toisella tavalla. Oli
käsittänyt, että Martta rukoili häntä ja että siis hänen ainoa
isällinen tehtävänsä oli lempeydellä puhutella Edvardia ja saada hänet
vielä sittenkin järkiinsä.

Ja niin, aivan odottamatta Edvardille, joka luuli kaikki välit
rikkoneensa, rupesi maanviljelysneuvos puhumaan hänelle sangen
leppeällä ja tutunomaisella äänellä, rauhallisesti keinahdellen
verannalle siirretyssä kiikkutuolissansa.

--Minä tiedän nuo puheet, rakas Edvard,--jokainen sanasi on minulle
tuttu, ja niin kummalta kuin sinusta ehkä kuuluukin, minä itse olen
aikoinani ajatellut melkein niinkuin sinä nyt. Olen kaiken tuon läpi
käynyt.--Muistanpa ajan, jolloin palasin Münchenistä, jossa olin
Riehliä kuunnellut, palasin, ja korvissani vielä soivat tuon suuren
opettajan voimakkaat sanat meille, hänen oppilailleen: »maan sydämmeen,
kansaan, valistamaan, nostamaan, herättämään!» Täynnä aatteita, kuumana
ja hehkuvana minä asetuin tänne vanhaan perintökartanoomme. Tahdoin
panna koko elämäni täyttääkseni opettajani neuvon. Mutta pian--liian
pian--huomasin, että tuo kaikki oli suureksi osaksi pelkkää haavetta.
Ei se ole kaikessa kohdassa niin kuin Riehl sanoo. Paljon on toisin--
paljon, paljon. »Gör bonden rätt, men aldrig godt», sanotaan, ja siinä
on paljon perää.

--Antoiko setä siis heille maata?--kysyi Edvard, vielä entisellä
äänellä, vaikka maanviljelysneuvoksen leppeys olikin jo pehmentänyt
hänen mielensä.

--Minä tunsin olevani semmoisessa asemassa kuin lääkäri, joka koko
ikänsä on valmistanut parantavaa nestettä, mutta kun lääke valmistui,
niin se, jolle se oli juotettava, ei huolinutkaan ottaa sitä suuhunsa.
Niin minä seisoin kansan keskellä lusikka kädessä, mutta syödä ei
kukaan tahtonut.

Edvard aikoi vieläkin kysyä oliko se lääke maan antaminen maattomille,
mutta hän ei tahtonut enää loukata setää. Hän arvasi, että setä puhuu
niistä kouluista, joita oli aikoinaan koettanut kansan keskuuteen
perustaa. Ja setä jatkoikin itse:

--Olenko antanut heille maata, sanot sinä. Etkö luule, että olen sitä
koettanut? Anna sinä heille maata, puhtaaksi he sen nylkevät,--metsän
haaskaavat ja myyvät salaa.--Tai tarkotatko, että antaisin maata heidän
omakseen, lahjoittaisin heille osia Rauhalahdesta? Ehkä se olisi
kristillistä, en tahdo kieltää, mutta sen hyötyä uskallan epäillä.
Torppareista saisimme kyllä siten rusthollareita. Ja mitäs sitten? Nämä
rusthollarit ottaisivat itselleen torppareita, joita he nyt vuorostaan
nylkisivät,--ja pahemmin vielä kuin me osataankaan. Rikas talonpoika--
onko mitään sen vastenmielisempää ilmiötä? Se se vasta nylkeä osaa!

Raskaan painon ilme alkoi paneutua Edvardin kasvoille, ikäänkuin
hänessä olisi odottamatta horjahtanut oma luottamus siihen mitä oli
isälleen kirjottanut,--siihen ainoaan, joka oli häntä siveellisesti
kohottanut.

Tuntien jo antautuvansa hän kuitenkin vielä koetti kertoa sitä
tapausta, joka oli hänet ensin herättänyt näitä asioita ajattelemaan,--
kertoi Kinturin häädön hänen torpastaan.

En voi koskaan unohtaa--se oli julmaa katsoa--vallesmannit ja
kaikellaiset polisit rehentelivät tuvan penkeillä--lapset itkivät--se
oli heille samallalailla koti kuin meilläkin on koteja--jospa meitäkin
ajettaisiin noin omista kodeistamme!--

Maanviljelysneuvos pudisti päätänsä.

--Tiedätkö, rakas Edvard, minä luulen että sinä tuossa asiassa
liiottelet. Enhän tahdo kieltää heilläkin tunteita olevan, mutta,
mikäli minä kansaa tunnen, en ole koskaan huomannut heissä mitään
kiintymystä johonkin erikoiseen paikkaan--luonnonkauneuteen tai
sellaiseen. He vaihtavat mielellään paikkaa--aineellisen edun
perustuksella. Mitä taas olen varmasti huomannut, se on, että he
osaavat vuokramaitansa ainoastaan laihduttaa ja vierasta metsää
haaskata. Sinä et tunne kansaa, Edvard, ja--suo anteeksi--et myöskään
maalaisia oloja.

Edvard tunsi tämän perästä olevansa ikäänkuin kukistunut.

Hän huokasi raskaasti.

Nyt maanviljelysneuvoskin huomasi tuskaisen ilmeen hänen kasvoillaan,
mutta oli siitä vaan hyvillään ja uudella innolla ryhtyi asiaan kiinni,
sillä tämä masentuminen herätti hänessä jonkunlaisia toiveita Edvardin
suhteen. Antaen äänellensä iloisen reippauden hän sanoi;

--Jos sinä olet todella huvitettu näistä maataloudellisista asioista,
niin voisin suositella koko joukon valaisevaa kirjallisuutta siltä
alalta. Kirjastoni on kokonaan käytettävänäsi. Tuleppas tänne!

Ja setä vei Edvardin kirjastohuoneeseensa, suureen matoilla peitettyyn
korkeaikkunaiseen saliin, jonka seinät olivat katosta permantoon asti
kirjahyllyjen vallassa.

--Kas tässä--ystäväni!--hän puheli, vetäen esille nidoksen toisensa
perästä kaikellaisia torpparikomiteain mietintöjä ja tilastollisia
kokoelmia. Ja jokaista niistä hän erilaisin valituin sanoin
suositteli.--Paljon on, kuten näet, tehty työtä tämän kysymyksen
selventämiseksi, mutta asia ei ole niin helppo kuin luulisi.

Ja Edvard meni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi oman itsensä tunnossa.
Maanviljelysneuvoksen äänen erinomaisessa reippaudessa alkoi sitäpaitsi
tuntua selvää tarkotusperäisyyttä; ikäänkuin hän olisi jo laskenut
hänen ympärilleen niitä salaverkkoja, joilla aikoi vetää hänet kuivalle
maalle.

Edvard oli sentähden onnellinen, kun huoneeseen tuli muita ihmisiä ja
hän sai tilaisuuden hiipiä kirjastohuoneesta. Niin pieneksi ei hän
ollut vielä ikinä itseään tuntenut.

Ison salin läpi tullessaan hän näki tyttölauman töytäävän ohitsensa,
jokin uusi huviretki-ehdotus mielessä, huutaen ja lyöden yhteen
käsiänsä. Kirjastohuoneeseen purkauduttuaan he kuitenkin kuuluivat
yhtäkkiä hiljenevän. Maanviljelysneuvoksen ääni kuului heille puhuvan.
Ei Edvard ruvennut kuuntelemaan, vaan poistui vielä kiireemmin, sillä
hän arvasi, että maanviljelysneuvos puhuu heille jotakin puolustavaa ja
sovittavaa hänestä.

Edvard kulki verannan läpi, joka oli jälleen täynnä herroja, kulki
niinkuin olisi aikonut mennä puutarhaan, mutta portaista alas tultuaan
kääntyikin oikealle, missä oli punanen pisteaita ja sen takana
väenpuoliset rakennukset, kulki niinkuin olisi tahtonut avata portin ja
mennä kenenkään huomaamatta menojaan. Mutta sitten pysähtyikin aidan
eteen, nojautui siihen huokaisten ja alkoi alakuloisena, hermostuneesti
kuivaa ruohonkortta hampaissaan pureskellen, epämääräisesti eteensä
tuijottaa. Siinä aidan toisella puolella liikkui kuivalla kalliolla
kana etsien jyväsiä ja tuon tuostakin itsekseen hiljaa kaakahdellen
niinkuin ikävästä. Ja ikävän harmaaksi paistoi iltapäivän aurinko
kuivuneen nurmen ja sen läpi hohtavan kallion.

Edvard ajatteli: »Jos tässäkin olin väärässä, niin en enää ikinä
parannu. Kaikki on siis ollut turhaa!»

Vielä vähä aikaa, ja Edvardin kasvoille nousi ivahymy. Hän viskasi
korren pois, kääntyi päin kartanoa, pyyhkäsi käsillään kasvojansa
niinkuin unta karkottaakseen, ja läksi sitten vihellellen takasin.

Mutta se oli jo toinen Edvard.

Kun hän näki neitosparven asettuneen verannalle, hän pysähtyi, laittoi
kaulahuivinsa uuteen solmuun ja kohautti tukkaansa. Äsken vielä niin
alakuloiset lapsekkaasti huolestuneet silmät olivat nyt uhkamielistä
kopeutta täynnä ja suun ympärillä leikki itsetietoisen varmuuden
väreet.

Meni suoraan verannalle neitosten keskelle, ja oli taas mitä tottunein
seuramies ja oli kaunis ja oli huimaavan rohkea heidän lähestymisessään
ja joi heidän maljojansa ja järkytti heidän mieliänsä puheillaan
vapaasta rakkaudesta. Juotuaan muutamia laseja kuohuvaa
syntymäpäivä-sampanjaa, hän viskasi esiin väitteen että kihlaus
semmoisenaan on jotakin luonnotonta ja häpeällistä, koskapa siinä
luonto ja rakkaus alistetaan riippuviksi tuloista tai asemasta.

Siitä se väittely vasta virisi!

Ei tahdottu neitosia enää saada huviretkilaivaankaan astumaan, sillä he
pysähtyivät joka käänteeseen ja laivasillallakin vielä väittelivät.

Ei tullut myös tanssista mitään, kun oli huviretkeltä palattu,--ei
tullut, vaikka nuoret herrat jo aikaa sitten olivat ujoutensa
voittaneet ja vaativat tanssiin rupeamista,--ei tullut, vaikka jo alkoi
olla ilta ja laulurastas haavistossa ilakoitsi,--vaikka värilyhdytkin
jo olivat ripustetut ympäri puutarhaa ja verannan pylväiden väliin,--
vaikka soittokin jo oli usean kerran kajahtanut, tanssiin kehottaen.
Rastas ilakoitsi, musiikki soitti ja lyhdyt tuikkivat kenenkään
kuulematta ja näkemättä. Keskustelun rätinä ja pauke, sen
sanasingahdukset, sen väitteet ja vastaväitteet vallottivat kaiken
ilman ja maa-alan. Ja liike oli siinä niinkuin muurahaiskeossa, johon
on palava kekäle heitetty, ja kekäleen nimi oli vapaa rakkaus.

Mutta Edvard oli sen heittäjä ja riehui kaiken keskellä.

Hän oli hyvin paljon juonut, ja hänen henkiset voimansa, sukkeluutensa,
taistelutarmonsa ja myös kauneutensa olivat kohonneet ylimmilleen.

--Sanokaa mitä tahdotte--kuului yhtäkkiä erään rohkeasta
uudenaikaisuudestaan tunnetun neitosen ääni, ja kätösillään hän oli
sulkevinaan korvansa kaikelta muulta rätinältä:--minä olen hänen
puolellansa!

Se oli merkki, jota oli odotettu.

Hänen puolellensa huusi yhdestä suusta itsensä suuri neitosparvi,
käsiänsä yhteen taputtaen: »me myöskin, me myöskin!»

Mutta Edvard oli jo heidän edellänsä. Hän tosin hetkeksi vaikeni, mutta
sen hän teki ainoastaan päihdyttääkseen itseänsä vieläkin enemmän.--
Ikäänkuin paeten sitä, että kukaan tässä seurassa rupesi hänen
puolellensa,--kasvot täynnä uhmaa ja juopuneen voimaa hän yhä jatkoi
hyökkäyksiänsä.

--Vai olette te minun puolellani?

Ja hän pilkkasi neitoset pahan päiväisiksi, nauroi heidän vaatteittensa
läpinäkyväisyyttä ja heidän siveellistä avokaulaisuuttansa, jonka
kaiken tarkotus oli vietellä kristillisen avioliiton lupauksiin. Mutta
hänpä ei aikonut mennä satimeen, vaan joka ei hänelle uskaltanut tulla,
sille hän ei uskaltanut mennä. Markkinatavaraksi sanoi heidät, joka oli
paksujen porvarien katseltavaksi asetettu. Sorti alas kaiken
sivistyksen sähköineen ja kulkuneuvoineen, tieteet sanoi mitättömiksi,
taidetta pilkkasi. Koko päivään ei sanonut tässä suuressa Rauhalahdessa
ainoatakaan taiteellista esitystä kuulleensa, vaikka kyllä kymmenet
olivat eri koneilla soitelleet. Nauroi ihmisten opittua
tunteellisuutta, jota he esittivät nuottien mukaan. Pani kaikki
ala-arvoiseksi, matkivaksi, tyhmän porvarilliseksi.

Tämän jälkeen kääntyivät kaikki hänestä pois, epätietoisina mitä olisi
tehtävä, kun näin häikäilemättömiä sanoja kuului.

Kaksi vävyä seisoi ovensuussa. Ne puhuivat:

--Mikä omituinen sekotus sivistyksestä ja raakuudesta!

Ja rupesivat luettelemaan hänen sukulaisiansa, mutta eivät hänen
vanhempiensa kummaltakaan puolelta löytäneet muuta kuin pelkkää
ylhäisöä, joka oli heitä itseänsä korkeammalla arvoasteella.

Martta, kalpeana ja värisevänä, istui kahden sisarensa välissä. Nämät
olivat Edvardin sanojen tähden vimmoissaan ja tuon tuostakin
kumartuivat Martan editse keskenänsä kiihkeästi neuvottelemaan. Toinen
heistä kuiskasi Martan korvaan sen hirmuisen arvelun, että Edvard ei
aikonut puheillaan vähempää kuin julkisesti purkaa kihlauksen. Martta
itse oli sanaton mielenkuohusta, sillä hän oli melkein varma siitä,
että Edvard todella tarkotti juuri heidän välisiä suhteitaan.

Sisaret olivat äärimmäisesti loukkaantuneet Martan puolesta. Toinen
sanoi:

--Minä sinun sijassasi nousisin nyt heti paikalla ja sanoisin kaikkien
kuullen: olet vapaa minun puolestani!

--Ei, ei, ei,--sanoi Martta, lujasti puristaen hänen kättään ja katsoi
jännittyneenä koko ajan Edvardiin.

Vihdoin toinenkin sisarista, joka ensin oli ollut kahden vaiheilla,
kalpeni ja sanoi:

--Se on selvä. Hän tahtoo tehdä skandaalin. Sinun täytyy ehtiä ennen
häntä. Tee niinkuin Lilli sanoi: nouse ja paiskaa hansikas vasten hänen
kasvojansa!

Nyt tuli niiden kahden vävyn viereen vielä kaksi muuta vävyä ja
alkoivat sanoa:

--Hänet pitäisi saada nukkumaan.

Toinen sanoi:

--Hänet pitäisi ajaa ulos. Toimittakaa ensin Martta pois täältä, ettei
hän näe.

Ja vävyt rupesivat lähestymään joka puolelta Edvardia, joka yhä jatkoi
raivokasta pahettansa.

Silloin yksi vävyistä tuli Martan luo ja kutsuen sormella sanoi:

--Tuleppas tänne!

Martta nyt huomasi mitä heillä oli tekeillä ja nousi hätäisenä
kysellen: missä on Vendell?--Ja kiirehti saliin yhä kysellen ja hakien
häntä. Ja hakiessaan kuuli kuinka Edvardin ääni siirtyy toiseen
huoneeseen ja muuttuu raivoisaksi ja yhtyy epämääräiseen temmellykseen
ja huonekalujen kolinaan. Martta tuskin pysyi jaloillansa.

Missä on herra Vendell?

Ja kaikki ihmiset sanoivat: mikä onneton syntymäpäivä! Missä, missä on
herra Vendell?



6.

Herra Vendell.


Herra Vendell oli jo kohta Rauhalahteen palattuansa mennyt rantaan
veneveistämölle, missä pehtori viimeisteli rakentamaansa haapaista
soutuvenettä.

Sirona se lepäsi höylänlastujen keskellä teloillaan, vaskihankoinensa,
ruskeaksi vernissattuna, kokka koholla. Ja herra Vendell löi etulaitaan
pronssipäisiä nupia, joista oli jo muodostunut M.A.R.T..

Semmoista venettä kuin tämä pehtorin rakentama ei olisi ammattimieskään
tullut rakentaneeksi;--ei olisi oksattomampia lautoja löytänyt, ei
tarkemmalla huolella niitä toisiinsa liittänyt eikä suuremmalla
hartaudella kaaria sovittanut tai nauloja päättänyt. Ukolla oli suuret,
pyöreät silmälasit päässä, kun hän mittaili ja merkkaili.

Venetekeleensä hän oli jo alkanut varhaisimmasta keväästä, mutta oli
sitten yltynyt yhä suurempaan tarkkuuteen, joka oli vienyt aikaa. Vielä
oli syy viipymiseen sekin, että silmälasit rupesivat näyttämään
ainoastaan kauvempaa katsoen, joten piti päätään taakse työntämällä
löytää se oikea välimatka näkemiselle. Sitten oli vielä siinä
tuumastukissa, jonka herra oli hänelle lahjottanut, kolmet erilaiset
mitat, nimittäin enkelskamitat, vanhat ruotsalaiset ja uudet sentit.
Senvuoksi oli mittapuu joka kerta vietävä näkömatkan päähän, josta
mittain kirjotus oli ääneen tavattava. Tämäkin vei aikaa. Mutta pehtori
nautti työstään ja tarkkuudestaan.

Koko tämä pitkällinen veneenteko oli saanut alkunsa siitä, että Martta
neiti oli kerran pehtorin kuullen sanonut: »voi-voi, kuinka minua
haluttaisi saada oma, ihan oma vene!»

Ne sanat olivat painautuneet pehtorin sydämmelle, sillä hän rakasti
tätä neitiä enemmän kuin ketään muuta kartanon lukuisista asukkaista.
Oli nähnyt hänen kasvavan sylilapsesta aikuiseksi. Pienenä tyttönä se
oli usein tullut hänen veistoksilleen, juoksennellut piilu tukkia
myöten ja toisinaan istahtanut hänen viereensä kyselemään. Eikä vielä
aikuisenakaan ollut luopunut lapsuuden tavasta kulkea pehtorin kanssa
pidellen hänen hihastaan. Ei neiti aavistanut kuinka se vanhaa pehtoria
lämmitti.

Herra Vendell ja pehtori eivät olleet kolmeen tuntiin vaihtaneet
sanaakaan keskenänsä, sen jälkeen kuin Vendell oli tullessaan vaan
sanonut tuoneensa kartanoon Martta neidin sulhasen. Herra Vendell oli
pahalla tuulella.

Hän oli Martan syntymäpäiväksi harjottanut säveltämänsä elämänkaihoa
kuvaavan pianofantasian, jonka oli aikonut soittaa aamulla, heti kun
Martta nousee ylös. Martta oli kuitenkin ollut niin levoton ja
kiihkoissaan siitä kysymyksestä ilmestyykö Edvard Rauhalahteen vai ei,
ettei soitosta tullut mitään, vaan oli Vendellin suinpäin täytynyt
lähteä Vaanikkalaan.

Mutta jotenkin kolmen tunnin kuluttua pehtori nosti lasit otsalleen, ja
katsahtaen työstään sanoi:

--Mikähän virka sillä oikein on?

Herra Vendell heräsi ajatuksistaan, katsoi kelloonsa ja vastasi:

--Eihän sillä mitään virkaa vielä olekaan.

Jonkun ajan kuluttua pehtori taas sanoi:

--Ihmiset vaan tahtovat puhua siitä herrasta kaikenlaista.

--Mitä ne puhuvat? kysyi herra Vendell äkkiä elähtyen.

Mutta ennenkuin toinen rupesi vastaamaan hän taas raukesi ja sanoi
huokaisten:

--Paljonhan sitä puhutaan.

--No niin, niin on,--pani pehtori--paljon puhutaan. Hän huokasi samalla
lailla kuin herra Vendell.

Ja vaikenivat taas tuntikausiksi.

Mutta kun jo rupesi olemaan niin pimeä, että tuskin näki työtä tehdä,
nousi pehtori polviltaan veneen alta, katsahti vielä kerran pitkin sen
kumpaakin laitaa, kallisti ikäänkuin suuntaa tähdäten pari kertaa
päätänsä eri puolille ja sanoi painavasti:

--Nyt se on valmis.

Joutuipa vene siis sittenkin valmiiksi Martta neidin syntymäpäivänä. Ja
nyt he rupesivat kohta puuhaamaan sen vesille laskemista. Pehtori meni
valjastamaan hevosta reen eteen, jolla he olisivat vieneet veneen
rannalle. Herra Vendellin taas oli määrä toimittaa niin, että neiti
pääsisi hetkeksi irtautumaan vieraista ja tulemaan rantaan venettänsä
katsomaan.

Mutta juuri kun pehtori oli mennyt pois ja herra Vendell lähteäkseen
vaan vielä puisteli vaatteistaan höylän lastuja, aukesi veistämön ovi
ja Martta juoksi hätääntyneenä sisään.

--Olen hakenut sinua kuin hullu. Tule pian minun kanssani, tule
viipymättä!

--Mikä on tapahtunut?

--Elä kysy, saat itse nähdä--he tahtovat sitoa hänet ja viedä pois--oh,
hän on niin päihtynyt, ettei pysy jaloillansa. Tämä on hirveätä!

Vendellin suun ympärillä värähti hetkeksi taas sama elähtymisen väre.
Hetkeksi hän ei kuunnellut mitä Martta sanoi ja harasi molemmin käsin
harvan tukkansa läpi. Sitten vasta rupesi todella tiedustamaan mitä oli
tapahtunut, ja vähän ajan perästä hän oli jälleen valmis tekemään
kaikki mitä Martta vaati. Tarmokkaasti hän juoksi ylös kartanolle,
jättäen Martan jälkeensä.

Ja kun Martta mielenliikutuksesta ja tuskasta väsyneenä hiljaa astuen
tuli sinne, oli Vendell Edvardin kanssa jo ajanut Rauhalahdesta.

Vieraat rupesivat kohta sen perästä lähtemään.

Jääkylmänä Martta otti vastaan heidän enemmän tai vähemmän avonaiset
surkuttelunsa, joten ne loppuivat hyvin lyhyeen. Sanatonna hän myös
kulki kotiväen ohi ja tuskin kuuluvasti sanoi hyvää yötä
vanhemmillensa. Niin että kihlauksen rikkoutuminen, josta Rauhalahti jo
oli varma, jäi kaikille sittenkin arvotukseksi.

Vasta omaan huoneeseen päästyänsä Martta antautui itkemään. Mutta se
itku ei nytkään ollut surua sen johdosta mitä oli tapahtunut, vaan
ainoastaan helpotuksen itkua ja rajatonta kiitollisuutta Vendelliä
kohtaan, joka oli ottanut tämänkin tehdäksensä ja tehnyt sen niin
taitavasti, niin melutta, niin hienosti. Semmoista ystävää ei varmaan
ollut kellään koko maailmassa. Ja lisäksi hän tiesi yhtä varmaan kuin
2 kertaa 2 on 4, että Vendell, hänen mielentilaansa ajatellen, vielä
tänä iltana saapuu Vaanikkalasta takaisin kertomaan hänelle kuinka
kaikki oli käynyt, kuinka Edvard oli rauhottunut ja nukkunut
vuoteeseensa, kuinka kaikki oli jälleen hyvin. Tiesi ja odotti
turvallisena.

Tyyni oli järvi yöllä, kun lyhdyt jo olivat sammuneet kartanon
pihalla,--kun päiväinen tohina ja sen myrsky oli jo vaijennut ja kentät
seisoivat tyhjinä, pihan koivut hyljättyinä, lehvät riipuksissa,
kenttien tyhjyyttä ihmetellen.

Tyyni oli lahden pinta ja äänetön oli yö. Sorsat vaan mulskahteli
kahilikkojen hämärässä. Lahden keskustassa väreili vielä auringon
jättämän yötaivaan himmeä heijastus, ja siihen liukui hiljaa venhe,--
seisahtui vähitellen, kun perässä istuja oli nostanut melan vedestä.
Kokkapuolella pohjassa istui valkopukuinen neiti, otsa nojautuneena
vasten käsivartta ja veneenlaitaa. Eivät puhuneet sanaakaan,--olivat
juuri lopettaneet puhumasta.

Perässä olija oli herra Vendell--kokassa oli Martta. Ja vene oli se
pehtorin rakentama.

Nyt nostaa Martta vähän päätänsä ja sanoo:

--Että sinäkin voit noin puhua--sitä en olisi ikinä odottanut--ja tulet
vielä kertomaan minulle tuollaisia!

--Martta, sinun parastasihan minä--

--Olet aivan samallainen kuin kaikki muut--

Ja Martta pyyhki kyyneleitään nenäliinan ainoalla vähän kuivemmalla
paikalla. Sitten, kun oli itkulta mahdollista, jatkoi:

--Sinulla on olevinaan niin syvät käsitykset kaikesta,--avioliitostakin
sanoit--kuinka se taas olikaan--että korkein on olla ihan vapaa,--mutta
mitä siitä, kun et kumminkaan voi toisia auttaa,--etkä sinä ole
kertaakaan hänelle sitä puhunut!--sinä olet yhtä väliäpitämätön kuin
kaikki muut,--tai ehkä vielä tahdotkin, ettei siitä mitään tulisi,
niinkuin ne toiset.

--Unohdat, että minä hain hänet tänne.

--Sen sinä teit siksi että minä pyysin,--et ollenkaan hänen tähtensä.

--Tunnustan suoraan, että olin luullut sinun jättävän hänet, kun kerran
saat nähdä millainen hän on,--minä sitäpaitsi en ole vielä kaikkea
kertonut.

--Ja vaikka kertoisit vielä kymmenen kertaa pahempaa, se ei mitään
vaikuta.

--Semmoista rakkautta minä en ymmärrä.

--Sinä et ymmärrä, sillä sinä yleensä et ymmärrä semmoista--et ole ehkä
koskaan ollut rakastunut.

Vendellin ääni värähti, kun hän sanoi:

--Sitä et sinä voi tietää.

--Minä sanoin ehkä.

Vendell sanoi vielä väräjävämmällä äänellä:

--Olen ollut ja olen nytkin.

Mutta Martta ei kuullut näitä sanoja, sillä hän itse sanoi yhtaikaa:

--En huoli mistään muusta,--enkä välitä kestään, joka ei välitä
hänestä,--vaikka hän,--niin, vaikka varastaisi, tai vaikka tappaisi
kenen tahansa, vaikka oman isäni,--en sittenkään luopuisi hänestä.

Sitten Martta yhtäkkiä oikasi itsensä ja sanoi silmät leimuavina:

--Minä sanon sinulle, että hän oli oikeassa!--ensin siinä mitä sanoi
maasta ja sitten vielä siitä kihlauksesta. Mitä ihmettä meidän täytyy
odottaa, jos me kerran rakastamme toisiamme ja vielä hänen
paranemisensa on kysymyksessä! Luuletko sinä, että minä sitten olen
niin erittäin hyvä! En ollenkaan. Tiedä, että voin koska tahansa
heittää tämän kaiken, ja menen elämään niinkuin hänkin, rupean vaikka
»semmoiseksi naiseksi.»

--Martta!

--Niin juuri! Minulla on sellaisia hetkiä, etten ollenkaan tiedä
olisiko siinä mitään pahaa,--ainakaan ei olisi hänen vuoksensa.

Kun Vendell kokonaan vaikeni, purskahti Martta hetken kuluttua
uudestaan itkuun.

Kauan, kauan he olivat ääneti.

Niin liukui vene lahden keskeltä jälleen rannan hämäryyteen.

Kun he sitten kulkivat hiekkarannasta ylöspäin ja menivät ruohikolla
olevan rantaladon ohi, risahti siellä jokin, jonka vuoksi he kumpikin
katsahtivat taakseen. Mutta kaikki oli jälleen hiljaa eikä myös mitään
erinomaista näkynyt. Se olikin vaan vanha Vilanteri, pehtori; hän oli
asettunut ladon nurkan taa kuullakseen mitä he puhuvat hänen
venheestään, jota hän oli koko kesän rakentanut. Mutta vaikka ukko
olisi kuinkakin korviaan höristänyt, ei hän kuullut odotettua
ylistelyä. Raskain askelin he sanaakaan sanomatta astuivat hitaasti
kartanolle päin, toisistaan sylenmatkan päässä.

Ja pian senjälkeen näkyi Vendellin kamarissa syttyvän yksinäinen
kynttilänliekki.

Hän oli jättänyt hyvästi Martalle, sillä jo kauvan sitten oli ollut
päätetty, että hän matkustaa heti syntymäpäivän jälkeen. Aamuksi oli jo
hevonen käsketty.

Huokaillen ja puhkuen hän nyt viimeistä yötä kulki edestakasin pienessä
kesähuoneessaan, istahti toisinaan tuolille; kumartui avatun
matkalaukkunsa eteen, heitti sinne jonkun kirjan, vaipui mietteihinsä,
asetti kirjan viereen mansettinsa, kauluksensa, taas vaipui
mietteihin. Vastahakoiselta ja tuskaiselta näyttivät nämä hänen
lähtövalmistuksensa. Sillä todella hän oli ollut ja oli yhä rakastunut.
Ja kehen muuhun hän oli ollut ja oli yhä rakastunut, ellei juuri
Marttaan!

Herra Vendellin silmäterät olivat suurentuneet ja kiihkoisina paloivat
kuopissansa.

Ei hän voinut suostua siihen ajatukseen, etteivät he enää Martan kanssa
toisiansa tapaisi. Ei voinut myöskään ymmärtää omaa äskeistä itseänsä.

Mistä vaikuttimesta hän oikeastaan oli katsonut tarpeelliseksi vaieta
ja olla kertomatta kaikkea mitä tiesi Edvardista? Ettei Martta muka
luulisi, että hän vaan siksi tahtoo puhua pahaa Edvardista, että itse
on Marttaan rakastunut! Ettei hän luulisi, että minä luulen, että hän
luulee...! Mikä ikuinen vaikutinten seulominen! Sepä onkin minun
elämäni jäytävä onnettomuus! Niin juuri, onnettomuus, turmio, se oli
hyvä sana, en ota sitä takasin!

Mitä on rakkaus?!--Jos minä todella rakastan Marttaa, niin kuinka voin
sallia, että sama Martta syöksyy suinpäin onnettomuuteen!

Kun sydäntäni komisti ja huuleni vapisivat, ajattelin: se on merkki
etten saa kertoa. Mutta minä olin raukka, minä en voittanut turhaa
vavistusta, minun olisi pitänyt huutaa julki! Hänen onneansa minä
etsin. Tietysti, tietysti, tietysti! Nyt minä sen vielä teen! Jätän
tähän pöydälle kirjeen, maalaan sen miehen semmoiseksi kuin hän on, ei
yhtään paremmaksi, ei hituistakaan!

Ja herra Vendell kulki pitkin askelin edestakasin, silmät säkenöivinä,
koko kasvot hehkuksissa.

Maalaan hänet inhottavaksi raukaksi. Saastaiseksi roistoksi! Mustaksi
kuin korppi, ihan mustaksi!

Vihdoin hän pui molemmin käsin nyrkkiä päänsä päällä ikäänkuin olisi
tehnyt kauan kypsytetyn valan. Sinisen selvinä näkyivät tällöin hänen
käsiensä voimakkaasti pullistuneiden suonien keskellä kirjaimet S. V.
Semmoinen olisi varmaan Vendell ollut katsella, ellei hän olisi
milloinkaan saanut Marttaa nähdä eikä olisi siten saanut lujaa uskoansa
sivistykseen, vaan jäänyt mastoihin kiipeilemään.

Tässä raivon tilassa hän istui pöydän ääreen kirjottamaan kirjettä.

Kuitenkaan ei Vendell enää edes raivon tilassa voinut olla
välinpitämätön siitä, mimmoinen se kynä ja mimmoinen se paperi oli,
jolle hänen oli kirjottaminen. Myös oli hänen aivan mahdoton istua
tomuisen pöydän ääreen ja kirjottaa siinä tunnossa, että takin hihat
tahraantuvat.

Kun siis pöytä siitä edestä oli puhtaaksi pyyhitty, kun
postipaperiarkki oli sovitettu asianomaiseen vinoon kirjotusasentoon,
kun läkkipullo oli avattu ja kun oli valoa vasten tarkastettu ettei
teräskynässä ollut karvoja, silloin vasta Vendell oli valmis alkamaan.
Hän nosti sentään vielä kynän ylös poikittain pitkin otsaa päättääkseen
vaan aivan ensimäisistä alkusanoista.

Silloin alkoi nenä hänen isojen sieramiensa kohdalla värähdellä ja
silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tarttui kynään oikealla tavalla, ja
kirjotti:

»Otan takasin kaikki mitä tänä iltana Edvardista puhuin. Erittäin kadun
mitä sinulle kerroin siitä Helsingissä niin paljon pahennusta
herättäneestä teosta, kun hän kolmen aikaan päivällä käveli maalatun
naisen kanssa esplanaadilla; annoin asialle toisen värin kuin
millaisena olen sitä itse pitänyt ja yhä pidän. Ja hänen teostansa
ajattelin jo silloin, kuin siitä puhuttiin,--että se oikeastaan ei
sisällä muuta kuin pilkkaa ja uhmaa sitä porvarillista kaksinaisuutta
vastaan, jossa tuo hieno, esplanaadilla kello 3 liikkuva
säätyläisluokkamme elää. Minä näen siinä teossa jotain miehekästä,
jotain miellyttävää luonteen leveyttä, jotain, joka on paljon enempää
kuin tavalliset kulttuurikukkamme. Jos kerran sellaisia naisia
tarvitaan, niin tässä ne ovat ja tulkoot esille!--Tosin tekee Edvard
näitä tekoja juovuksissa, mutta en minä edes hänen juoppoudessaan näe
muuta kuin semmoista joka todistaa hänen edukseen. Hänellä on paljon
hienompi omatunto kuin muilla, ja senvuoksi hän juo. Hän tuntee liian
itsetietoisesti sivistyselämämme valheellisuuden, voidakseen elää siinä
selväpäisenä. Hänelle ei riitä tarmoa irtaantuakseen peritystä
valhe-elämästä, mutta hän ei myös voi saada mitään elämänhalua siitä,
ja tuon haluttomuutensa hän korvaa juomisella. Kuinka paljon, paljon
edempänä hän on niitä porvarillisia puolikykyjä, jotka selväpäisinä ja
tyytyväisinä kulkevat samoja valherappusia ylöspäin, mitään onttoutta
allamme aavistamatta!

Vielä sanon sinulle, koska luulen voivani sillä edes johonkin määrin
lohduttaa sinua, että erityisen sattuman kautta, juuri tänä aamuna
Vaanikkalassa käydessäni, olen saanut vihiä hänen sisällisimmistä
sielunliikkeistään--tosin hänen tietämättään,--ja että luullakseni hän
tarvitsee ainoastaan apua ja tukea, niin kaikki vielä voi muuttua.
Erittäin tärkeätä on myös, ettei hän huomaa, että häneen tahdotaan
vaikuttaa. Tietysti minä koetan parastani, enkä ainoastaan sinun
tähtesi, vaan hänen itsensä tähden,--ja ehkä enin kaikesta oman
itsekkään uteliaisuuteni tähden, sillä olen aina ollut hyvin huvitettu
hänestä.

Nyt hyvästi, Martta. Kun sinä tätä luet, olen minä jo kaukana. On hyvin
luultavaa, että matkastani Atlantin yli tulee tosi.»

Entinen tyyni herra Vendell nousi kirjeen lopetettuansa pöydän
äärestä,--sama liikkeissään hillitty ja kohtuullinen, puvussaan ja
käytöksessään säntillinen ja huolellinen Vendell, jota ei koskaan
kukaan muullaisena nähnyt. S. V. oli vetäytynyt taas tuskin näkyvään
sineensä, kasvoilla lepäsi rauhallinen ja tasainen punaruskeus,
viiksien karkeus oli taas vaan hienoutta hänen lumivalkean
pysty-kauluksensa rinnalla.

Yksinäinen kynttilä sammui ja hänen uutimettoman, pienen kesähuoneensa
pimeys tuli välittömään yhteyteen tähdistä väräjävän taivaan kanssa.



7.

Maanalaiset voimat.


Oletteko nähnyt maan raukeamaa, kuusia, honkia, kiviä, katajia--yhteen
ruhjoutuneina, juuret ilmassa, tyvet maata kohden? Se on jylhä
hävityksen näky.

Maanalaiset vedet ovat hiekkapenkereen alle syöneet salaisen onttouden
Vuosisatain aikana on se penger, onttoutta aavistamatta, tehnyt
nurmettumista ja sammaloitumista, kanerva kukkiansa kasvattanut, kataja
hakenut ravintonsa sorakivien koloista, petäjä latvaansa laajennellut.
Niin kuusi kuin kataja ja honka ovat juuriansa kuulematta vuosisatain
kuluessa humisseet toistensa korvaan uskon, että he kalliopohjalla
kasvavat, joka ei ilmoisna ikänä sorru.

Mutta tulee päivä, jona penger ei enää lisäpainoa kestä. Ensin
vierähtää vaan joku kivi, joka tuki toista kiveä. Se oli ensimäinen
merkki. Silloin yhdessä silmänräpäyksessä vyöryy alas kaikki, minkä
vuosisadat ovat kasvattaneet, vyöryy ja hirmupauhussa ruhjoutuen
raukeaa syvyyteen, petäjät ja kuuset mullin mallin, mustat juuret
maalle.

Mutta oletteko nähnyt samallaisen hävityksen tapahtuvan
ihmismaailmassa?

Ei niin, että häviää joku mäentöyräälle satunnaisesti kyhätty ja
suullisen lupauksen varaan perustettu torppa,--että vallesmannit ja
polisit tulevat matalaan tupaan, istuvat penkeille ja vasarakaupalla
myyvät pienen kodin vähäiset irtaimistot, hevosen, kaksi lehmää ja
kolme lammasta, ei niin että jotkin paljaskinttulapset hajotetaan
ympäri maailmaa ja isä ja äiti vanhoilla päivillään joutuvat
vaivaistaloon.

Vaan niin, että sortuu kartano itse, jonka alla ei mitään onttoutta
epäilty, jonka lupakirjat olivat selvillä papereilla, joka oli
peruslaeilla sidottu ja ikivaloilla vakuutettu, jota yhtä tuhannet
käsnäiset työmiehen kädet olivat vuosisatain kuluessa rakennelleet ja
levitelleet, jota yhtä myös sadat torpparit, omat hökkelinsä unohtaen,
olivat tilkinneet ja vuorailleet, jonka ojia ojennelleet, jonka peltoja
perkailleet. Missä onni kukoisti ja eli taiteen henki, missä huilut
soivat, missä nuoret lauloivat ja tanssi, ja vanhat levon siunausta
nautti, se pyhä koti raukesi kuin pettäväinen penger, maanalaiseen
onttouteen luhistuen.

Niin kävi Rauhalahden kartanon.

Aavistamatta, kohtalon kauheana yllätyksenä!

Sillä niinkuin aina ennenkin, syksyhämärän laskeutuessa maahan, metsäin
kadotessa sumuiseen usvaan, pihan pimetessä,--niinkuin aina ennenkin
oli rauhallinen lamppu syttynyt maanviljelysneuvoksen pehmytmattoisessa
työhuoneessa ja erottanut huoneen pihan kosteitten sumujen keskellä
lämpimäksi kotirauhaksi. Niinkuin aina ennenkin oli maanviljelysneuvos
asettanut lampunlasin sytytetyn sydämmen päälle ja pujottanut lasin
ylitse varjostimen, jonka viheriä valo tutusti heijastui hänen
tyytyväisyydestä pyöristyneihin poskipäihinsä ja leppeäryppyisten
silmäkulmain alle. Niinkuin aina ennenkin hän oli istahtanut
keinutuoliinsa, siihen vanhaan punapuiseen, jossa hänen esi-isänsäkin
olivat istuneet, ja luisen paperiveitsen osottamalta kohti avasi
nahkakantisen kirjan, jossa oli selvää tekstiä ja leveät reunat.
Niinkuin aina ennen myös hänen rouvansa, vietettyään hämärähetken
miehensä työhuoneessa, kun lamppu syttyi, nousi sohvalta, jossa he
olivat istuneet, ja meni nurkkahyllyn ääreen täyttämään sitä suurta
merenvahapiippua, jota eräs maanviljelysneuvoksen esi-isistä, eräs
Suomen sodan sankareista, oli tässä samassa huoneessa aikoinaan
polttanut,--täytti ja oli juuri asettanut pöydälle, ja itse, rauhasta
ja onnesta hymyillen suudellut miestään ja sanonut hänelle hyvästit
illalliseen asti. Juuri sinä hetkenä kuului palvelustytön askeleet
salista, ja rouva otti vastaan avonaisen paperin työhuoneen
kynnyksellä.

--Tämä on sinulle, Rafael,--sanoi rouva ja saamatta selkoa mitä siinä
seisoi toi sen miehellensä.

Maanviljelysneuvos oli tuskin ottanut paperin käsiinsä ja tuskin
aukaissut sen kuin hänen silmäteränsä mustuivat ja kamala kalpeus
jyrkästi piirtäytyi suupieliin.

Tämän nähtyään rouvan sydän sykähti kipeästi, mutta hän sanoi vaan
rauhallisesti:

--Mitä se on, Rafael?

Maanviljelysneuvos nousi ylös ja kääntyi vähän poispäin. Nytkin sama
kotilampun viheriä valaisi hänen kasvojansa. Mutta kaikki veri oli
niistä paennut, ja kun hän koetti naurahtaa, rauhottaakseen vaimoansa,
eivät huulet taipuneet, ja naurahdus ilmaisi enemmän kuin salasi. Nyt
rouva näki, että paperi tärisee miehen vakavassa kädessä.

--Mitä se on, Rafael?--hän huusi, itsekin jo kalveten.

Palvelustyttö juoksi samassa työhuoneeseen ja sanoi hätääntyneenä:

--Niitä tuli kaksi sisälle, muut jäi ulos.

--Keitä niitä?--kysyi rouva hämmästyneenä.

--Rouva, siellä on miehiä ja vallesmanni ja polisi, yksi on upseeri--se
tuli sisälle--ja sotamiehiä.

--Rafael,--huusi rouva,--tämä on kotitarkastus!--Ja hän taisi tuskin
pysyä pystyssä sydämen kouristuksen vuoksi.

--Siltä näyttää, sanoi maanviljelysneuvos, koettaen kerta toisensa
perästä oikaista itseään ja tulla mielensä herraksi. Sillä pitkällinen
elämä keinutuolissa, kotikahvien höyryissä ja piippu tupakin savuissa
oli hänet veltostuttanut, ja vaikka hänen vanha aatelismielensä heti
heräsi, ei ruumis jaksanutkaan niin äkkiä valveutua. Hän rupesi
juomaan, mutta puolet vedestä läikkyi tärisevästä lasista maahan. Eikä
hän juotuaankaan saanut voimaa jalkoihinsa, vaan rupesi jälleen
istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.

--Missä sinulla on »Vapaat Sanat»?

--Ne jääkööt paikoillensa. Jumalan nimessä, elä ilmaise kellekään, että
minä--että minä olen näin voimaton--kirotut jalkani!

Hän ponnisti viimeiset voimansa, nousi käsin itseänsä sohvan selkään
tukien ja tavotteli seinältä revolveria.

--Minä ammun heidät joka miehen!

--Rauhotu Rafael, jumalan nimessä, Rafael, sinä voit pahoin, istu
tähän--

--Heidän täytyy tietää kenen luo ovat tulleet. Minä ammun--!

--Sinä et ajattele--Rafael! Rafael!--tule järkiisi! Sinä olet sairas,
minä kutsun pehtorin.

Ja nähtyään että miehensä, voimatta tavottaa revolveria, jälleen vaipui
sohvalle, rouva uskalsi jättää hänet ja juosta apua hakemaan.

Hän suuntautui salin ja eteisen väliselle ovelle, joka kylmän aikaan
pidettiin suljettuna. Mutta kun hän työnsi sen auki, seisoi pimeässä
eteisessä ulko-oven edessä santarmi, pitkä vaskihelapää miekka
kupeella, ja torjui mykällä kädenliikkeellä rouvan ulosmeno-aikeen.
Siitä ei saanut mennä.

Rouva ei ensin tiennyt mitä ajatella.

--Ne eivät päästä minua ulos, Rafael,--huusi hän hämmästyneenä,
loukkaantumisesta vapisevin huulin miehensä työhuoneeseen.

--Mitä tämä on, herra nimismies?--kääntyi hän virkapukuisen,
kultanappisen nimismiehen puoleen, joka, tullen kyökin ja ruokasalin
kautta, astui nyt arvokkaana Rauhalahden isoon saliin.

Nimismies kohautti vastaukseksi olkapäitänsä, niinkuin olisi tahtonut
sanoa: ikävä velvollisuus! Mutta ei sanonut mitään. Ei myös voinut
tässä ikävässään salata hienoa tyytyväisyyttään siihen, että hän nyt
niin paljon merkitsevänä asteli siinä samassa salissa, jossa hän vasta
jokunen kuukausi sitten, ilman minkäänlaista virkapukua, ujona,
jonkinlaisena vallesmanni pahasena, maanviljelysneuvoksen käskyläisenä
istui muiden vieraiden takana ovensuussa ja ujoudesta vavisten ratkaisi
kysymystä, onko soveliasta asettaa teeleipiä polvelle siksi aikaa kuin
kaataa kuumaa nestettä vadille jäähtymään.

»Ikävä velvollisuus», puhui hänen rypistynyt silmäinvälyksensä, mutta
nenävartta myöten kävi hieno, näkymätön kutku, joka oli vielä
suloisempi kuin se nautinto, minkä nuuska hänen nenällensä tuotti.

--Minun mieheni voi pahoin,--minun täytyy tavata pehtoria. Käskekää
tuon miehen heti avata minulle ovi!--sanoi rouva.

Sama olkapäiden kohautus oli vallesmannin vastaus, ja hän meni
kohtaamaan tuntematonta, vierasta, sinipunervatakkista upseeria, jolle
se eteisessä oleva santarmi oli avannut salin oven.

Upseeri sekä vielä kaksi tuntematonta sivilipukuista miestä menivät
maanviljelysneuvoksen työhuoneeseen. Vallesmanni osotti heille tietä.

Silloin rouva juoksee telefonille ruokasaliin.

Hän soittaa.

Ei vastausta.

Soittaa uudelleen. Hallo! Halloo!

Ei mitään vastausta.

Kaksi santarmisotamiestä, jotka olivat jääneet vahdeiksi kyökkiin
menevälle ovelle nauravat hänelle ja koettavat vieraalla kielellä
jotakin selittää.

Mutta rouva ei heitä ymmärrä.

--Eeh baarina! sanoo kättänsä heiskauttaen toinen santarmeista,
ruskeasilmäinen, mustaverinen aromaan asukas, ja koettaa
kädenliikkeillä tehdä itsensä ymmärretyksi. Hänen on nähtävästi tullut
surku rouvaa. Molemmin käsin hän on murtavinaan kahtia jotakin ja
viskaavinaan pois. »Da, da» hokee hän tällöin, ja taas murtaa ja taas
viskaa.

Kun rouva jälleen soittaa, juoksee palvelustyttö hänen luoksensa ja
sanoo nähneensä kyökin ikkunasta kuinka langat katkaistiin.

Silloin rouva viskaa telefoonitorven luotaan kuin käärmeen. Vieläkään
uskomatta, että kaikki ovet ovat häneltä teljetyt, hän, ikäänkuin
tulipalossa apua hakevainen, suuntautuu milloin salin eteiseen päin
milloin takasin kyökin ovelle.

Sitten hän ottaa äkkiä itseään molemmin käsin ohimoista ja juoksee
saliin, mennäkseen miehensä työhuoneeseen. Mutta ovella on vallesmanni,
joka taas kohauttaa olkaansa ja selittää, että häntä on pyydetty
valvomaan, että toimitus saisi tapahtua häiritsemättä.

--Enkö minä ole omassa kodissani? Millä oikeudella te suljette minulta
ovet? Millä oikeudella te tulette sisälle minun tietämättäni?--huusi
rouva lyöden rintaansa. Ja melkein raivostuneena hän jatkoi:

--Ymmärrättekö, tämä on minun, minun kotini, ja te kiellätte minua
omassa kodissani!--Mikä te luulette olevanne--te, _Pekka Hentunen_?

--Minä olen virkamies.

--Niin, virkamies! Mutta kuka on sinut kuskipojasta kouluun auttanut?
Ja minkä maan kouluissa sinä olet käynyt? Vastaa! Et vastaa! Siksi että
häpeät, raukka? Häpeä itsesi maan alle!--Ovi auki!

Nimismies säpsähti tätä ojennetuin käsin annettua käskyä, kääntyi, ja
niin hiljaa kuin mahdollista raotti oven maanviljelysneuvoksen
työhuoneeseen, sitten avasi sen kokonaan, kieltäen kuitenkin menemästä
sisälle.

Tärisyttävä näky kohtasi rouvaa.

Kirjotuspöydän kaikki laatikot olivat vedetyt ulos ja niiden sisällys
levitetty mullin mallin pitkin permantoa. Kaappeja ja niiden laatikoita
paraikaa availtiin, myöskin se laatikko, jossa säilytettiin Rauhalahden
esi-isien historiallisia kirjeitä. Makuusohva oli leikattu auki.
Korkeitten, koko seinän peittävien kirjahyllyjen ääressä,
astinpalleilla, seisoi kaksi miestä, heitellen alas nidoksia, joita oli
korkea läjä lattialla, historiallisia teoksia, mietintöjä
irtolaisuudesta ja maataloudesta, kaikki sekasin. Muutamia kirjoja he
antoivat alas lyhytkasvuiselle upseerille, joka, silmälasit päässä,
kirjapakkojen ympäröimänä, rauhallisena ja toimeensa perehtyneenä
selaili kirjoja, lyhytnäköisesti kulettaen nenäänsä riviltä riville.

Mutta tämän hävityksen keskellä seisoo Rauhalahden vanha, harmaantunut
herra, kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas, kädellään
pöytäänsä nojaten.

Kun nimismies huomasi, että rouva liiallisen mielen jännityksen
raukaisemana oli vaipunut sohvalle ja, osottamatta enää mitään halua
tottelemattomuuteen, sanattomana vaan tuijotti työhuoneeseen, lähestyi
hän sohvaa ja päätti antautua vähän tuttavallisempiin selityksiin.

--Ymmärtäkäähän toki minua:--olenhan minä tehnyt virkavalan; mitä voin
minä?

Rouva ei liikahtanut eikä kääntänyt päätänsä.

Nimismies jatkoi:

--Rouva sanoo siihen: ottakaa ero virasta,--mutta se on helppo sanoa.
Minä olen perheellinen mies, minulla on vaimo ja lapset. Mistä minä
leivän otan?

Ja kun rouva ei sittenkään liikahtanut, sanoi nimismies:

--Uskokaa minua, tämä toimitus on minulle yhtä epämiellyttävä kuin
teille. Enkä minä ole sitä alkuun pannut. Maanviljelysneuvoksen
viholliset ovat hänen ympärillänsä, paljon lähempänä kuin luulettekaan.

--Mitä Hentunen tarkottaa?--kavahti rouva.

--Te olette ilmiannetut. Teidän omat torpparinne.

--Se on valhe! huusi rouva kohottautuen, mutta heti hän taas vaipui
entiseen hervottomaan asentoonsa.

--Omat torpparinne, arvoisa rouva. He ovat antaneet ilmi ja
todistaneet, että maanviljelysneuvos on uhannut sanoa irti ne
torpparit, joiden pojat noudattavat kutsuntaa. Semmoisia ne on, kyllä
minä ne konnat tunnen.

--Se on valhe, se on hirmuinen herjaus! He eivät ole sitä tehneet.
Mieheni on kyllä ollut ankara alustalaisillensa, vaan vääryyttä hän ei
ole koskaan tehnyt. Heistä ei olisi kukaan pystynyt tähän konnantyöhön!

--Luvalla sanoen, rouva, te ette tunne talonpoikia. He eivät tarvitse
mitään syytä. Puhe käy heidän keskellänsä, että he saavat maan
omakseen, sittenkuin herrat karkotetaan. Siinä kaikki, Lupaa
talonpojalle maata, hän pettää kenen hyvänsä. Semmoisia ne ovat, kyllä
minä tunnen. Kurjan leipäkannikan vuoksi!

--Rafael, Rafael,--huusi rouva käsi sydämmellä työhuoneeseen päin aivan
kuin olisi apua huutanut.

Maanviljelysneuvos katsoi silloin ympärilleen, huomasi vaimonsa ja
ojennetuin käsin riensi hänen luoksensa.

--Rafael, hän sanoo, että meidän torpparimme ovat ilmiantaneet.

Maanviljelysneuvos nyykäytti päätänsä ja samalla hänen päänsä painui
toivottomasti alas.

--Valitettavasti siinä taitaa olla perää, samaa sanoi tuokin tuolla,--
hän puhuu saksaa.

--Oo, Rafael, mitä tästä tulee! He karkottavat sinut maasta. Rafael,
Rafael, kaikki on lopussa!

--Karkottavat maasta, karkottakoot, mutta että minun torpparini--sitä
en olisi aavistanut, omat mieheni--se on kamalinta kaikesta! Minä tulen
hulluksi.

Rouva veti hänet sohvalle viereensä, unohti oman kauhunsa ja hellästi
lohdutellen pujotti kätensä vanhuksen kaulan ympärille.

Nimismies oli tyhmän uteliaana jäänyt suu auki tuijottamaan Rauhalahden
kukistuvaan herraan, voimatta ymmärtää miksi juuri tuo asia
saattoi tässä olla »kamalinta kaikesta». Hän heräsi vasta kun
maanviljelysneuvos, odottaen hänen poistumistaan, katsahti häneen
tuuheitten kulmiensa alta. Silloin hän tahtomattaan hätkähti, ja
huomattuaan arvolleen sopimattoman hätkähdyksensä, pian kokosi ryhtinsä
viimeiset jäännökset, kääntyi, ja niin mahtavana kuin mahdollista
siirtyi kynnyksen yli työhuoneeseen.

Kului neljää pitkää tuntia ennenkuin työhuoneen kirjasto oli maahan
hajotettu. Sitten alkoi ison kirjaston tarkastus.

Ja kynttilät olivat jo melkein loppuun palaneet, ja aamu jo sarasteli,
kun toimitus vihdoin päättyi. Kaikissa huoneissa oli hävitys käynyt,
kaikki oli alasviskattu, avattu, auki oli murrettu yksin sekin
mahonkinen rasia, joka sisälsi rouvan kirjekokoelman hänen tyttö- ja
morsius-ajoiltansa. Riutuvasti läpättivät kynttiläinliekit valkenevien
avattujen huoneiden ristivedossa.

Ennen lähtöänsä Rauhalahden kotitarkastajat kokoontuivat saliin ja
upseeri alkoi huonolla saksallaan tehdä jonkinlaista hyvästijättöä
maanviljelysneuvokselle ja rouvalle, jotka seisoivat vierekkäin. Hän
sanoi löytäneensä tosin paljon semmoista, mikä saattoi raskauttavasti
vaikuttaa ja olla lisätodistuksena ilmiannettuihin tosiasioihin, jotka
sisälsivät valtiorikoksen ja joihin nähden maastakarkotuksen rangaistus
oli pidettävä miltei armahduksena. Personallisena arvelunaan hän
kuitenkin lausui, että asia voisi tulla myöskin kokonaan unohdetuksi,
jos maanviljelysneuvos esimerkiksi tahtoisi asianomaiseen paikkaan
antaa vakuutuksen siitä, että kutsunnat vastedes tällä paikkakunnalla
tulevat tapahtumaan häiriöttä. Semmoinen asian käänne olisi hänen
nähdäkseen molemmilta puolin suotavin, ja tarjosi hän sen tähden siinä
suhteessa personallisesti palvelustaan.

Hetken oli maanviljelysneuvos vaiti, ja menneet onnen vuodet kulkivat
hänen näkönsä editse.

Hetken painoi myös rouva kädellään sydänalaansa vasten, ja katse
harhaili autiossa kodissa, huoneesta huoneeseen, ja pysähtyi
viimeiseen, jossa marmori-kristus häämöitti, levittäen käsiään
hajalleen työnnetyn, alasraastetun kaksoisvuoteen ylitse.

Hetken aikaa heissä molemmissa liikahti ajatus: äänetön myöntymyksen
nyykäys odottavalle muukalaiselle--ja kaikki palautuu entiselleen,
Rauhalahden lukemattomat nopeat kädet nostavat paikoilleen kaiken mikä
on alas kukistettu, nostavat ja jälleen järjestävät, eikä kotilehmusten
takaa kohoava aurinko ole yön sekasorrosta vähintäkään jälkeä
havaitseva, havahtuu koko Rauhalahti entiseen elämäänsä, rikkoutuneen
kotirauhan repivä haava menee umpeen--paranee----

--Rafael!--vavahti rouvan ääni hänen painautuessa miehensä käsivartta
vastaan.

Mutta maanviljelysneuvoksen ruumis oli jo aikaa sitten päässyt hänen
henkensä tasalle. Ei vavissut hänen äänensä, ei sorahdellut hänen
puheensa, ei rävähtänyt silmänsä, vaan horjumattomana, vankkana, kuin
ikuinen tammi hän seisoi muukalaisen edessä, ja rauhallisena virtana
tulivat ne muutamat sanat, joilla hän vastasi:

--En tiedä onko teidän maassanne aatelia. Meidän maassamme on. Se ei
ole vielä koskaan vääryydelle selkäänsä notkistanut.

Ja hän nosti vaimonsa pään nähdäkseen hänen silmiinsä ja luki niiden
kirkkaasti kimeltävien kyynelten takaa: niin, Rafael, juuri niin!

--Nu da, nu da,--pani muukalainen, ikäänkuin sanoakseen, että jotakin
sellaista hän oli odottanutkin, ja lyhyeen kumartaen poistui.

Muut eivät ymmärtäneet saksankieltä. Niin paljon he kuitenkin
ymmärsivät, ettei tässä oltu tehty mitään sopimusta leipäkannikasta.
Noloina, toisiansa ovensuussa töykkien he kiirehtivät päällikkönsä
jälkeen, ja katosivat pian ulos aamuhämärään.

Kahden päivän kuluttua saapui karkotuskäsky.

Rauhalahti oli täyttynyt sähkösanomista ja osanottavista sukulaisista.
Hirmuinen hälinä ja kiire oli noussut, kaikki oli mennyt sekasin.

Mitä enemmän aikaa kului ja mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä
suurempia vaikeuksia alkoi esiintyä talon hoitoon ja asiain
järjestämiseen nähden.

Maanviljelysneuvos valvoi yöt silmiä ummistamatta, ja tulevaisuus hänen
mielestään synkkeni synkkenemistään. Vaikka hän tuolla ratkaisevalla
hetkellä olikin niin täydellisesti osannut päästä ruumiinsa herraksi,
ja vaikka vielä jälestäkin päin, kun karkotuskäsky jo oli tullut, hän
ihmisten edessä oli onnistunut säilyttämään ylpeän ryhtinsä, ei hän
kuitenkaan aina voinut itseänsä hillitä, vaan antoi vallan mielensä
masennukselle. Ollessaan kahden kesken vaimonsa kanssa, kun ei ollut
ihmisten tähden välttämätöntä teeskennellä, hänet joskus kohtasi miltei
mielenhäiriötä lähestyvä hermotäristys, niin että hän kulki huoneessaan
ja löi tuskissaan päätänsä seinään.

Semmoinen on ihminen, joka kodistansa karkotetaan. Kaikki horjahtaa,
kaikki käsitykset pimenevät, ei hän enää näe minkään alkua eikä minkään
loppua, ja olevaisen päivän paiste on hänelle järjettömyyttä.
Nurkumatta voi hän ummistaa silmänsä viimeiseen uneen, tietäen ettei
hän niitä ikinä enää aukase omaa kotiansa näkemään; mutta tulla elävänä
temmatuksi irti omalta maaperältänsä, niiltä poluilta, joita on
lapsuudessa astunut, niiltä vainioilta, jotka ovat hänen silmäinsä alla
kukoistaneet, se on enemmän kuin ihminen voi murtumatta kestää. Se on
hänelle kaiken sortuminen, niinkuin jos ikihonka, maanalaisten voimain
vaikutuksesta temmaistaisiin irti, latva löisi maahan, ja mustat,
vuosisatain kasvattamat juuret ilmaa kohden viskautuisi.



8.

Enkelien töitä.


Missä ovat enkelit silloin kuin kaikki kukistuu, kun kaikki hajoaa ja
liitoksistaan irtaantuu?

Eivätkö enkelit ole niitä entisyyden jumalia, jotka ikiluojalta saivat
käskyn kahtia hajonneen kansan jälleen yhdeksi yhdistää?

Missä ovat siis jumalat hajaannuksen ja hädän hetkellä?

Vai ovatko he itse tämän hajaannuksen ja hädän synnyttäneet, että he
näin ihmiset yhteen pakottaisi?

Voi etteivät he saaneet aseita maailmaa muuttaaksensa! Voi että heidän
äänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa
soipi!

Suuret ja meluisat ovat ihmisten kaupungit, ei enkelien ääni siellä
kuulu, ja erotakseen ihmiset sinne kokoontuvat, ei yhtyäkseen. Siellä
vallottajat vaunuilla ajelevat, mutta vallotetut kuormia kantavat;
siellä vallottajat palatseissa asuvat, vallotetut kellareissa; siellä
ihmiset samankaan katon alla asuvina eivät tunnusta toisiansa yhdeksi
sukuperäksi, eivät yhden pöydän ääreen istu, eivät kädenannolla
lähesty, vaikka toinen joka päivä toisen vuodetta laittaa, kaikki hänen
alusensa ja liinasensa, sukkansa ja paitansa pesee ja silittelee,
aamusta iltaan hänen ympärillään siivoo, lakasee, raastaa, hänen
kertaakaan mieleensä juolahtamatta, kuka on se ihmislapsi hänen
vieressänsä? minkä äidin tuudittama? minkä kodin kasvattama? minkä
kohtalon alainen? Tietää vainen etunimen, jolla jakaa käskyjänsä. Eikö
siis missään koko maan piirillä eikä kaikella kaupungin alalla enkelit
ole saaneet vallottajia ja vallotettuja yhteen?

On harmaan vihertävä talo kaupungin laidassa, jota kaikki ihmiset
häpeävät. Rappeutuneena se seisoo hiukan erillään muista rakennuksista,
ja kadun säädetystä suorasta suunnastakin se poikkeaa. Arveluttavan
maineensa tähden on se lähimpien naapurien hartaasta pyynnöstä, yleisön
toivomuksesta, järjestysvallan suostumuksella ja vihdoin kaupunginisien
omasta päätöksestä jo aikaa sitten tuomittu maahan hajotettavaksi.
Mutta arentisopimus on ikuiseksi laadittu, eikä asukkaiden häätämiseen
viisaimmat lakimiehetkään ole pykäliä löytäneet. Se ei ole toki mikään
torpan kontrahti! Niinkauan kuin kaupunki seisoo ja vallottajat
vaunuissa ajavat ja palatseissa asuvat, ja niinkauan kuin vallotetut
kellareissa asuvat, ja rääsyissä käyvät, niinkauan on tämä talokin
kukistumatta seisova. Ja vaikka ihmiset sen maahan tasottaisivat,
nousisi se raunioista jälleen arentioikeutensa lujalle perustalle
seisomaan.

Mutta jos ihmiset sitä taloa häpeävät, mitä tekevät enkelit?

Katso, kuinka talvisen pakkasaamun kirkastuessa, kun öinen taivaanranta
jo kellastuu ja näkymätön koitar viskaa valkoset säteensä korkealle
taivaan laelle, Tapion sinipiiat ja ilman immet, jätettyään metsät ja
pilvien pihat, sen kaupunkilaisen talon ympärillä leikkiä lyövät!

Sillä tämä on koko maan piirillä ja kaikella kaupungin alalla ainoa
paikka, missä vallottajain ja vallotettujen lapset ovat yhdenarvoisina
yhtyneet.

Se talo ei ole vallottajan palatsi, ei myös vallotetun hökkeli. Se on
hökkeli, joka on korulla ja komeudella täytetty ja matkii palatsia.
Tekosilkkiä ovat sen verhot ja varjostimet, tekosamettia sen kukkaiset
tuolit. Valekulta kiiltää sen korkean kaksoisvuoteen kulmapalloista.
Valheväri punertaa myös sen nuoren ihmisen poskilla, joka vuoteessa
nukkuu, eikä se väri voi aamuvalon tähden enää niiden kalpeutta
peittää.

Olipa aika jolloin näillä poskilla oma puna punersi, kun hän pienenä
torpan tyttönä noilla samoilla kätösillään ahomarjoja poimi ja jumalat
hänen viattomiin silmiinsä mättäiltä tirkistelivät. Tuli aika ettei
torppa enää häntä elättänyt, tuli maailmalle lähtö alaikäiselle. Eron
hetkellä kävi äitiin kiinni, eikä saatu päästämään. Isä itki, mutta
rupesi kuitenkin repimään irti. Kun isä jo oli saamassa irti, silloin
tyttö äkkiä päästi äidin, mutta tarttui isän kaulaan vielä lujemmin.
Vasta yksissä voimin isä ja äiti saivat irtaantumaan ja veivät väkisin
rekeen. Ensin tuotiin leipurille palvelukseen, sitten sai paikan
kaupungissa, ja siellä unohti ahomarjat ja jumalat.

Mutta kuka toinen on, joka hänen olkaansa vasten on juopuneena
nukkunut? Hienot ovat hänen kasvonsa, jalomuotoiset kaikki hänen
jäsenensä, palatsin kaunein valiolapsi hän on, enkelien eksyttämä
torpan tyttären poluille. Olipa aika, jolloin jumalat hänenkin
silmiinsä katsoivat, kun hän auringonpaahteisena päivänä istui
kirjotuspöytänsä ääressä kynänvartta pureskellen ja ajatuksissaan koko
maailman muutti ja myllersi, hävitti kaikki raja-aidat, vapautti kansan
ja kaikki korvet viljelykselle avasi. Silloin istui enkeli nurmikolla,
pitkiä horsmia lystiksensä heilutellen, ja näki navetan kautta, sen
vastakkain sattuvien ikkunain läpi, puutarhan ylitse, suoraan hänen
silmiinsä. Ja olisi antanut hänen mieleensä käärmeen viisauden ja hänen
sydämmeensä kyyhkysen laupeuden, niinkuin kaikille, jotka jumalien
ääntä kuuntelevat.

Voi ettei enkeleille annettu aseita! Voi että heidän äänensä on
hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi!

Mutta katso! Jo tulee se, joka on viisas kuin käärme ja laupeas kuin
kyyhkynen. Jo enkelit iloitsevat.



9.

Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen.


--Täältäkö minä sinut löydän, Edvard, keskellä päivää naisten ja
pullojen seasta!

--Kuka sinä olet?

--Vai niin! Vaikeampi pitäisi olla minun sinua tuntea: silmät
muljottavat, tukka sekasin, vaatteet tuhkaan ryvettyneet! Kuinka mones
vuorokausi onkaan jo menossa?

--Sinä o-olet Vendell!

--Ja minkä äänenkin olet jo saavuttanut! Mestarillista!

--Kuule sinä Vendell, sinä olet hyvä mies, mutta älä rupea minua
parantamaan. Katsos, piispat ja arkkipiispat ovat sitä turhaan
koettaneet; mitä sinä luuletkaan olevasi?

--Ei taitaisi parannus sinua juuri pilatakaan, mutta valitettavasti
minä en nyt semmoiseen jouda. Minulla on muuta asiaa. Terveydeksesi!

--Siinä tapauksessa hae itsellesi tuhkaton istumapaikka. Jaha, sinä et
uskalla asettaa silinteriäsi edes pianolle,--pidä vaan päässäsi. Kuule,
Vendell, sinun näkyy olevan vaikea keksiä sopiva alkulause; annas kun
minä alotan sinun puolestasi: Edvard, sinä tiedät, että Rauhalahti on
nyt isännätön talo ja että--

--Hyvä, hyvä,--erehdyit kuitenkin. Etkö todellakaan ole tähän päivään
asti huomannut, että minä itse olen Marttaan rakastunut? No, muuttuiko
nyt naamasi! Ymmärrätkö nyt, etten ole koskaan erityisesti tahtonut
että sinä parantuisit. Ja olenpa suoraan sanoen nytkin siitä jotenkin
välinpitämätön. Niin että nyt sen tiedät.

--Vendell, rakas, sinäkö rakastunut Maittaan! Ja minä kun en semmoista
olisi aavistanutkaan,--sinä raukka--

--Kun kaikki suhteet sinun ja hänen välillä tietysti täytyy pitää
rikkoutuneina--ainakin sinun puoleltasi, eikö niin?--

--Vendell, elä viitsi puhua siitä asiasta--

--No niin, kun kaikki on teidän välillänne lopussa--ja kun Rauhalahti
todella välttämättömästi kaipaa miespuolista hoitajaa,--ymmärräthän
itse ettei Martta yksin voi ajan pitkään suurta hovia hallita, vaikka
hän sitä väittäisikin--

--Väittääkö hän sitä?

--Kyllä hän sitä väittää: antakaa minun koettaa, sanoo hän,--edes yksi
vuosi vielä eteenpäin!--Mutta elä sekota minua. Niin,--ja kun nyt koko
sukukin kehottaa minua siihen,--ei ainakaan kellään ole sitä vastaan,--
olen minä aikonut kosia häntä.

--Jaha--

--Mitä? Se taisi kummastuttaa sinua?

--Ei, ei, minä vannon, että Martta ei voisi saada parempaa miestä--

--No niin, se ilahuttaa minua. Minä aijon siis kosia häntä. Mutta,
siinä on eräs suuri »mutta». Katsos, jos minun on ottaminen vastaan
Rauhalahti, tulee asemani kömpelöksi sen puolesta, että täytyy hakea
suuria kiinnityslainoja, joilla lunastan vävyt--

--Minä autan sinua, sinä saat kaikki minulta etkä tarvitse ollenkaan
kiinnittää.

--No kas niin, tunnustaakseni se olikin salainen toivoni. Kätesi tänne
ja kiitos!

--Vai niin Vendell, että sinusta siis tulee Rauhalahden isäntä, ja
rupeat polttamaan piippua ja istumaan keinutuolissa, niinkuin setä
ennen!

--Rauhalahden herra minusta tulee, jos vaan kaikki käy niinkuin
ajattelen. Mutta nyt on niin, että asialla olisi kiire, sillä tärkeätä
on juuri se, ettei Martta saisi omin päin hallita kartanoa vielä yhtä
vuotta, kuten hän tahtoisi. Hän tekee siitä talosta lopun. Ajattele
sitä tyttöä: se on saanut päähänsä, että koko maatila on vähitellen
luovutettava pieninä palstatiloina sen omille torppareille ja muille
maattomille!

--Vai niin?

--Niin, oletko moista kuullut! Keltä se on tuon saanut, vai liekö itse
jostain lukenut, en ole päässyt selville. Maan omistaminen--? sanoo
hän--on hirveätä vääryyttä--

--Kuinka--kuinka se oli, sanos vielä kerran.

--Maan omistaminen on nyt yhtäkkiä tullut hirveäksi vääryydeksi muka.

--Sinä et ymmärrä: hän tarkottaa suuren maan omistamista, jota ostetut
voimat viljelevät--sitä hän tarkottaa.

--No eikö se ole hassua! Mutta hän vaan hokee: »maa on sen, joka sitä
viljelee»,--»me, olemme parasiitteja, kansan kuristajia»,--»kansa on
vapautettava»--Sanalla sanoen, tyttö on aivan suunniltaan ja valmis
mihin hurjuuksiin hyvänsä, jos hänelle vaan annetaan valtaa ja aikaa,--
ja sedän hän kirjeillään kietoo sormensa ympäri missä asiassa tahansa,
kuten hyvin tiedät. Tahdotko nähdä mitä setä kirjottaa hänelle
Norjasta? Saat itse kuulla:--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa»
--jaha tuo alku ei kuulu asiaan.--

--Lue kaikki--

--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa ja vilposessa Norjassa,--
niinkin hyvin, että jos minulle nyt sanottaisiin: saat tulla takasin,
minä jäisin kahden vaiheille. Ei niin, että olisin jo unohtanut armaan
synnyinmaani, vaan niin, että personallista kotia ei minulla siellä
enää löydy. Mitä silloin meni rikki, sitä en saa tunteissani enään
ehjäksi. Mutta minä olen siihen jo asettunut, eikä se minua enää
murra.--Mitä tulee sitten sinun aatteihisi Rauhalahden tulevaisuuteen
nähden, niin tietysti kaikki riippuu siitä, rakas lapseni, onko
todennäköistä, että sinä myymällä kartanosta palstatiloja köyhälle
väelle ja pitkällä maksuajalla voit lunastaa muut osakkaat. En tahdo
kuitenkaan mieltäsi masentaa, vaan toivon sydämmestäni, että joitakin
mahdollisuuksia vielä ilmaantuu sinun niin hartaan halusi
toteutumiseksi. Katsonhan muuten minäkin maailmaa jo toisilla silmillä
kuin ennen. En tuntenut ennen sitä onttoutta, jonka päällä me kaikki
elimme. Nyt sen tunnen. Paljon pitäisi olla toisin,--koko pohja pitäisi
olla toinen, sen minä myönnän, mutta en vaan enää pysty ajattelemaan
itseäni toteuttajaksi. Minä olen siihen liian vanha.--Mutta sinä, nuori
täyteen tarmoosi heräävä tyttöni--ja sinun tuleva miehesi, jota en voi
lakata sinulle toivomasta--»--Etkö luule, Edvard, hänen tarkottavan
minua? No niin:--»sinä ja sinun miehesi jota»--ja niin edespäin--
»toteuttakaa te mitä hyväksi ja jaloksi ymmärrätte,--siihen toivoo
teille voimia ja pitkää ikää teidän»--Hä? Mitä sanot? Tyttö hupakon
tyhmyydet ovat kuin ovatkin tarttuneet ukkoon.

--Aasi! Sinä olet täydellinen aasi, Vendell!

--Mitä nyt?

--Se, mikä ihmisessä on viisainta, sitä sinä sanot tyhmyydeksi! Minä
kysyn sinulta: mitä maailma siitä paranee, että sinä nyt vuorostasi
rupeat istumaan Rauhalahden keinutuolissa ja polttelemaan piippuja?
Emmekö ole sinun kanssasi satoja kertoja puhuneet, että elämä--niinkuin
se nyt on, on nurin päin,--että taide ei ole taidetta eikä sivistys ole
sivistystä? Ja nyt tulee ihmisiä, jotka juuri sitä tuntevat ja tahtovat
vapauttaa kansan, että maailmasta vihdoin jotain tulisi,--ja sinä
sanot: se on tyhmyyttä! Sinussa taitaa sittenkin olla joku määrä
nousukkaan verta, Vendell parka!

--Anna tulla vaan, kyllä kestetään.

--Mutta se Martta, huomaan minä, onkin sellainen tyttö, ettei teistä
vävyistä kukaan tule viisaudessa hänen rinnalleen.

--Vai niin sinä nyt ajattelet!

--Tukea teidän pitäisi häntä ja kannattaa kaikin tavoin hänen
aikeitansa,--kaikissa tapauksissa iloita, että on yksikin valoisa pää
teidän joukossanne.

--Jos hän todella on niin viisas, niin hän varmaani on jumalatar, sillä
viisaus ei ole sittenkään hänen etevin ominaisuutensa. Lienetkö koskaan
toden teolla katsahtanut hänen silmiinsä?

--Sinä poloinen taidat puhua hänen ulkonäöstään. Ei Vendell,--kauniita
ja siveellisiä on joka askeleella, myös on joka paikassa rikkaiden
kartanoiden tyttäriä, mutta että joku sellainen sanoo: me olemme
parasiitteja,--kas se on todella jotain. Vuorena seisoo hän teidän
keskellänne, Vendell, niin lapsi kuin onkin. Minä sanon sinulle, että
se tyttö on timantti tavallisten rapakivien seassa, niin, juuri se sama
Martta, jossa sinä näet vaan ulkonaista kauneutta, juuri se Martta,
sanon minä, se sama Martta----

--Älä viitsi huutaa hänen nimeänsä tämmöisessä paikassa.

--Mimmoisessa paikassa?

--Tämmöisessä. Et muista missä olemme. Katso ympärillesi. No, no,
Edvard, enhän minä niin pahaa tarkottanut. Mikä sinun nyt tuli? Miksi
noin luhistuit? Seis, mihin sinä juokset? Älä toki ilman
päällysvaatteita!--Edvard, kuule minua! Edvard! Minä tulen mukaasi!

Mutta. Edvard oli jo mennyt.

Tarkkaavasti ja punnitsevasti herra Vendell jäi siihen pitkäksi aikaa
kuuntelemaan ja katselemaan Edvardin jälkeen,--kuunteli ja katseli
niinkuin kelloseppä, joka pysähtyneen koneen on saanut jälleen käymään.

Sitten katsahti ympärilleen ja kun ei ketään ollut huoneessa, istui
hattu päässä pianon ääreen.

Diskantti oli aivan epäsoinnussa.

Sensijaan olivat matalat äänet mahdollisia, ja ei Vendell diskanttia
nyt tarvinnutkaan, sillä se elämänsurua kuvaava pianofantasia, jonka
hän oli Martan syntymäpäivää varten harjottanut, kulki kokonaan vaan
matalissa äänissä, ja sitäpä hän nyt rupesikin soittamaan. Eikä hän
soittanut ainoastaan yhtä suurella innolla kuin olisi soittanut silloin
siellä, vaan vielä paljon innostuneemmin ja voimakkaammin. Eivät myös
hänen sormensa olleet milloinkaan ennen niin hyvin tehtäväänsä tehneet.
Sävelvirrat erkanivat, yhtyivät, toinen juoksi toiseen semmoisella
vauhdilla ja voimalla, että hänen omaakin selkäänsä alkoi karmia. Hän
oli tällä soitolla jättävinään ikihyvästit Martalle. Suruahan se oli,
synkkää surua, niinkuin oli alunpitäin aijottukin,--mutta sittenkin
joku merkillinen, surua korkeamman innostuksen väre rupesi--erittäinkin
oikean käden voimakkaasta kosketuksesta--tuntumaan pohjalta, kehittyi
kehittymistään, kunnes lopulla muutti koko sävellyksen kahleista
vapautuneen sielun nousuksi ylimpiin korkeuksiin.

Vendell heräsi haltioistaan vasta sitten kuin huoneeseen oli tullut
siivooja, avannut ikkunan tuoreelle pakkas-ilmalle ja ruvennut
lattialta lasinsirpaleita lakasemaan. Silloin Vendell nousi pianon
äärestä, pyyhki hihalla silinterinsä ympäri, pudisti tuhkaa
vaatteistaan, nyki takkinsa suoraksi, ojensi kauluksensa ja läksi kotia
valmistelemaan matkaansa Atlantin yli.

Hänen tehtävänsä vanhassa maailmassa oli suoritettu loppuun.



10.

Kinturin kuolema.


Jo ovat palanneet pakolaiset, jo ovat kotimaan satamat karkotetuille
jälleen avautuneet, jo ovat kotimaan rannat olleet valkosina tervetulon
huiskutuksista, jo ovat kotiportit olleet köynnöksiin kukitettuina ja
kotikatot liputettuina.

Saivat takasin maansa, jotka mailtansa karkotettiin,--mutta Kinturit
eivät vaan vielä ole maitansa takasin saaneet.

Mitä erityisesti Kinturin Janneen tulee, niin--takasinpalaamisesta
puhumattakaan--eipä enää ollut edes olemassakaan sitä mökkiä, jonka
hänen esi-isänsä olivat kiviaidoilla aidottaneet, jossa hän itse oli
syntynyt, jossa kasvanut, johon nuoren vaimonsa tuonut, jossa
kuunnellut lapsiensa pilpatusta. Kinturien kuokkimat pellot ovat
Vaanikkalan muihin viljelyksiin yhdistetyt. Kiviaidat ovat vielä
paikallaan, polutkaan eivät ole vielä kaikin paikoin umpeen kasvaneet,
sama vääräoksainen honkakin on jäänyt entisen portin kohdalle
humisemaan, mutta itse mökki on poissa, sen paikka on auralla
käännetty. Vanhan tuvanpuolen polttivat riihipuina, kamarin tukkeja
olivat vieneet sikoläätiksi Vaanikkalan ison navetan viereen.

Vaanikkalan isäntä oli kuin olikin päässyt valtiopäiville, jossa hänkin
mitä innokkaimmin oli vaatinut karkotettujen takasinkutsumista ja
laillisten olojen palauttamista. Hän oli lihonnut niin kovasti, että--
keinutuoleista puhumattakaan--ei yksikään lehti leveimmilleen
levitettynä hänen leveyttään enää voinut peittää. Ja mitä enemmän
lihosi, sitä sitkeämmin vakaantui uudessa käsityksessään että on
olemassa suuri erotus maan omistajan ja maan viljelijän välillä, sillä
maan omistaja on se, joka ei viljele maata, mutta maan viljelijä on se,
joka ei omista maata. Ja saada häntä enää tästä vakaumuksesta olisi
ollut yhtä vaikea kuin saada häntä laihtumaan. Kinturi ei voinut enää
ollenkaan nähdä häntä silmiensä edessä, vaan oli muuttanut toiseen
kylään, vanhaan, tienvarrella olevaan mäkitupaan Marinsa kanssa
asumaan. Ja vasta sieltä käsin, kun samallaisia isäntiä näkyi
yhtälailla kaikkialla muuallakin, alkoi hänen erikoisvihansa
Vaanikkalan isäntää kohtaan antaa myöden, jopa niinkin, että hän
saattoi joskus tarjoutua sinne ansiotöihinkin. Sitäpaitsi alkoi kuulua
että isäntä oli joutunut omien neitityttäriensä armottoman kurin
alaiseksi ja vielä ruvennut pahoin juomaan, erittäinkin valtiopäiviltä
palattuaan. Kinturin tuli isäntäpahaa surku. Hän ajatteli: se katuu
tekojaan!

Kinturi kävi töissä milloin missäkin,--teki kaikellaista pientä
naperrusta kelle hyvänsä, joka palkan maksoi, sillä ken työnsä
kauppaamisella elää, ei hänen auta isäntiä valikoida. Joutuipa hän
sillä tavalla kerran Rauhalahteenkin töihin, sinne vanhan vasikkaläävän
kivijalkaa ulkopuolelta rappaamaan. Siinä hän, muulle väelle
tuntemattomana ukkona, paikkaili kivijalan rakosia, seisahtui tapansa
mukaan tuontuostakin työssään ja tuijotti eteensä; välistä puheli
murahdellen itsekseen. Kun sitten kuuli askelten kopinaa, heräsi
ajatuksistaan ja ryhtyi jälleen toimeliaasti työhön, ettei luultaisi
laiskaksi.

Rappaus ei ollut vielä loppuunsuoritettu, kun hän käskettiin kartanon
puutarhaan. Siellä hän sai tehtäväkseen penkoa puhtaaksi
hyötymansikkamaata ja riipsiä irti syksystä jääneitä lonkeroita.

Täällä hänet tapasi ja tunsi se Vaanikkalassa asunut nuoriherra, jonka
nyt sanottiin lunastavan kartanon haltuunsa. Silmät innosta säihkyvinä
nuoriherra kuvaili Kinturille kuinka maaolot tulevat kohta perinpohjin
muuttumaan; selitti, että kaikki verot maan muokkauksista ja
parannuksista kokonaan poistetaan, ja veroja ruvetaan yleisiin
tarpeisiin ottamaan ainoastaan sellaisesta maaperästä, joka asemansa
tai viljavuutensa vuoksi on muita maita edukkaampi. Silloin suurten
maiden omistajat tulevat pakotetuiksi luovuttamaan viljelemättömät
maansa halukkaille viljelijöille, koska maita ei enää kannata
viljelemättöminä pitää ja heidän entiset työvoimansa siirtyvät omaa
maata muokkaamaan.--Kinturi ei voinut tätä puhetta aivan ymmärtää, ehkä
sen vuoksi, ettei osannut uskoa kuulevansa mokomalta herrasmieheltä
juuri sellaista, mitä oli kaiken ikänsä omissa luissaan tuntenut; tai
ehkä senkin vuoksi, että Edvard puhui liian nopeasti. Liian nopeasti
puhui Edvard taas sen vuoksi että oli itsekin vasta äskettäin lukenut
asiasta suuren ajattelijan Henry Georgen kirjoissa, ja että tämä
kysymys koski hänen sisimpiä sydänasioitansa, joka yksin, niin kummalta
kuin se kuuluukin, oli antanut hänelle siveellisen nousemisen voimaa.

Moiset puheet herättivät Kinturissa kuitenkin luottamusta Edvardiin.

Kohteliaisuudesta nuorta herrasväkeä kohtaan hän aina näiden
läsnäollessa koetti näyttää iloselta ja reippaalta, läskipä joskus
pientä pilaakin, sekä nauroi, molemmin käsin kuivaten vuotavia
silmiään. Mutta nuori herrasväki taisi sittenkin huomata, ettei
Kinturin ollut hyvä olla.

--Eikö Kinturin tule ikävä lapsia?--kysyi Martta kerran häneltä.

Nämät sanat kuultuaan Kinturi yhtäkkiä käännähti poispäin ja hänen tuli
hyvin tärkeäksi kumartua katsomaan mistä mansikan-juuresta muutamat
lonkerot tulivat. Mutta poskensivu, joka sittenkin näkyi Martalle, oli
tullut ruskean tiilen karvaiseksi. Erotus hänen suhteissaan
herrasväkeen yleensä ja nyt erikoisesti tähän kartanon nuoreen
herrasväkeen oli siinä, ettei hän viimemainittujen edessä tekeytynyt
tyhmäksi ja ymmärtämättömäksi, jommoiseksi hän ennen aina ja
iankaikkisesti oli herrasväen edessä tekeytynyt. Mutta että hän olisi
tunteitansa ilmaissut, se ei toki tullut nuoreenkaan herrasväkeen
nähden kysymykseen. Että hän ei ollut voinut lastensa kotia säilyttää,
saati heille jotain perintöä jättää, vaan alaikäisetkin heistä olivat
maailmalla, se oli hänen elämänsä kipeä haava. Sille kohtaa astuminen
oli niinkuin astuminen madon päälle: koko mato monin kerroin kiertyy
tuskasta; tai vielä niinkuin kynttilän syttyminen öisen varkaan silmien
edessä: varkaan sydän sätkähtää eivätkä jalat auta pakoon.
»Suuttuikohan se, kun ei mitään vastaa?» ajatteli Martta itsekseen.

Mutta samassa Kinturi olikin jo päässyt selville mihin mansikkaan
lonkerot kuuluivat. Ja sai tunteensa peitetyiksi.

--Joutaako niitä ikävä olla!--sanoi hän, kääntyen tavallisella
ketterällä toimellisuudellaan, ja vilkutti pyöreitä silmiään, valmiina
pilapuheisiin.--Jaakko pojankin taitaa käydä hyvin.

--Vai niin--sanoi Martta ja häpesi itsekseen sitä ettei ollenkaan
tiennyt mikä Kinturin lapsista oli Jaakko.

Kinturi kertoi hänelle, että Jaakko oli otettu puotipojaksi
kauppiaalle, ja kysyi eikö neiti ollut sitä siellä huomannut. »Niin se
menee siellä kuin viskattu kerä ikään makasiinista puotiin ja taas
puodista makasiiniin. Meidän Jaakkohan se on.»

Ja hän kertoi vielä muista lapsistaan, järjestään jokaisesta, yhä
höystäen puhettaan leikkisillä sanasutkauksilla.

Yhtä leikkisästi hän torjui nuoren herrasväen tarjouksen, että hän
saisi itselleen valita sopivan maapalan mistä vaan halusi Rauhalahden
maalta. Eivätkä he voineet keksiä miten auttaa häntä vielä muulla
tavalla kuin vaan maksamalla hänelle sen palkan, minkä hän oli
työpäivistään saapa. Näkyi selvästi ettei Kinturi tunnusta olevansa
minkään aineellisen avun taipeessa, ja sydämmeensä hän ei päästänyt.

Kinturi sai kovan yskän, ja rapattuaan hätimmiten läävän kivijalan
päähän asti poistui Rauhalahdesta.

Parin viikon kuluttua tuli Rauhalahteen vaimoihminen hakemaan Kinturia.
Se oli Mari.

Ei kukaan tiennyt hänelle neuvoa minne päin Kinturi oli täältä
lähtenyt, sen kuin että oli sanonut menevänsä töitä hakemaan.

Silloin vaimo sanoi pahaa aavistavansa, sillä ei Kinturin ollut
milloinkaan tapana näin kauan viipyä poissa, vaan aina hän oli käynyt
kotona katsomassa ja raha-ansioitaan tuomassa. Ja vaimo läksi häntä
hakemaan. Kulki kylästä kylään, paikasta paikkaan, juoksi ympäri koko
pitäjän, kunnes löysi hänet tuntemattomasta kylästä, erään pienen mökin
matalasta kamarista, jonka joku armelias muonamies oli hänelle
sairastamista varten luovuttanut. Siinä oli Kinturi jo viikon maannut
ilman hoitoa. Oli niin huonona, ettei hänestä ollut enää pois
vietäväksi, ja niin kankeana, että Mari tuskin sai hänen yllensä
puhtaan paidan, jonka oli onneksi tuonut mukanaan. Mutta sai hän sen
kuitenkin. Hankki myös puhtaamman peitteen, käänsi Kinturin makaamaan
selälleen ja ojensi hänen molemmat kätensä peitteen päälle kupeita
myöten. Sitten hän kolusi nurkista pois hämähäkin verkot, pyyhki
permannon märällä rievulla ja toi katajaista. Tämän tehtyään hän istui
ja tottumuksesta haki silmillään rukkia tai jotain muuta työtä aikansa
kuluksi, mutta silmät eivät löytäneet mitään tuttua esinettä tästä
umpivieraasta huoneesta. Ei ollut siinä tuttua muuta kuin hänen
Kinturinsa piirteet. Laihtuneihin kasvoihin ei hän niiden kärsivän
ilmeen vuoksi raskinut kauan katsoa, mutta peitteen päälle ojennettuja
käsiä hän katseli kauan. Valkosten paidanhihojen altakin hän tunsi
Kinturin tanakat, tutunsuuntaiset, ikäänkuin johonkin tarttumaan aina
valmiit käsivarret. Sitten katsoi käsiä ja ihmetteli ettei koskaan
ennen ollut niitä näin tarkkaan katsellut. Semmoiset mahtavat suonetkin
kun niissä olivat! Kyllä oli moni, moni työ niiden alla valmistunut,
moni kuokka oli tyngälle kulunut, moni varsi lahonnut. Käden selkä oli
tummanruskea, käsnäinen ja karkea, kämmen ja sormien alukset
paksunahkaiset, mutta kiiltävän sileiksi ja vaaleanpunasiksi kuluneet.
Koukistuneet olivat hänen sormensa aina, niinkuin olisivat olleet
sahran kurkeen luodut. Ja juuri sitä koukistusta katsoessa Mari nyt
ensikertaa noiden käsien mukana häpesi kaikkea sitä tyhjää naperrusta,
mitä maailma oli niiden tehtäväksi viime vuosina pannut, ja vaan niiden
käsien katselemisesta myös ensi kertaa ymmärsi kaiken hänen jäykän,
vuosikausia kestäneen vaitiolemisensa ja vieraantumisensa--ymmärsi, ja
hiljaa itseänsä vuoteen ääressä keinutellen itki.

Kinturi ei saanut yskältä ja kuumeelta sanotuksi muuta kuin että loppu
lähestyy, osotti kukkaroansa, josta Mari löysi pienen avaimen ja
3 mk 16 penniä. Avain kuului Kinturin nurkkakaappiin, jossa Kinturi nyt
ilmotti olevan vähän säästöjä Marin varalle. Nämät asiat vaivoin
selitettyänsä hän tahtoi Maria keittämään kahvit.

Aivan hyvin Mari tiesi, ettei Kinturille noin kovassa kuumeessa kahvi
maita ja että tarkotus oli vaan saada Mari itse juomaan. Se oli sitä
Kinturin vanhaa kahviylpeyttä. Jos olisi ollut jostain ottaa vehnäset,
olisi Kinturi niitäkin vaatinut. Mari siis keitti kahvin, ja haikeasti
itkien joi hänen nähtensä neljä kuppia. Kinturi tällöin raotteli tuon
tuostakin silmäluomiansa katsoakseen täyttikö Mari hänen viimeistä
tahtoansa. Mutta sittenkuin Mari oli nämä juhlakahvit juonut, ei
Kinturi sen enempää silmiänsä enää avannutkaan.

Hänen hengityksensä kävi epätasaisesti, milloin pitkään ja
harvakseltaan, milloin taas nopeasti, ikäänkuin olisi enempää ilmaa
tavottanut. Yskä antoi vähitellen myöden, kuume pakeni ruumiista ja
kalpeus nousi kasvoille. Nyt Mari ymmärsi, että kuolema todella tekee
tuloaan. Lääkäriin turvautumisen ajatuksesta oli Mari jo aikoja sitten
tottunut pois. Kaksi oli hänen lapsistaan kuollut: toinen oli kuollut
matkalla lääkärille, toinen--kun ei ollut varoja lääkäriä kotiin tuoda.
Muut olivat Marin omista keitoksista saaneet lievennystä. Kun hänellä
ei ollut täällä mitään niitä keitoksia, joita oli kotona ennen
juottanut vilustuneille lapsilleen ja kun hän kuitenkin toivoi, että
ruumiinlämmön palautuminen vielä voisi pelastaa Kinturin, ei hän muuta
keinoa tiennyt kuin lukitsi oven, riisui kaikki vaatteensa, meni
peitteen alle Kinturin luo ja painautui hänen kainaloonsa. Tässä hänet
tapasi itku. Sillä kun hän lämmittäen sivusi kädellään pitkin Kinturin
kylkeä, tunsi hän kaikki ruumiinmuodot niiltä ajoilta, jolloin he eivät
vielä olleet toisistaan vierottuneet. Erittäinkin itketti häntä se
suuri kuoppa, joka oli muodostunut kohta kylkiluiden alle. Itketti
myöskin kuunnella sydämmen tykkimistä, kun hän painoi korvansa Kinturin
rinnalle.

Vaikkei Kinturi enää jaksanutkaan herätä ja avata silmiänsä, jaksoi hän
kuitenkin--Marin lämmityksistä elähtyneenä--vielä nähdä unia. Hän näki
koko ajan unia taivaasta. Ja näki niinkuin takasin maan pinnalle.

Niinkuin usein ennen, niin nytkin taivas hänen suureksi ilokseen ei
esiinny minään paljoväkisenä juhlasalina, jonne tultua pitäisi
ujostella parempia ihmisiä, niinkuin herrasväkeä ja sillä tavalla. Vaan
milloin hänen kulkiessa taivaan esipihoilla ovi sattuu raolleen, hän
näkee siellä puhtainta luonnon luontoa, näkee mehevän nurmen, jossa
vasikat käyvät ja päivänen korkealta paistaa heidän selkäviivansa
kirkkaiksi; toisen kerran hän oli tulevinaan etummaisena lastensa
jonossa osottamaan heille viljelysmaita, ja silloinkin oli kaikki
selvää, ei pienintäkään paperiarkkia tarvittu mihinkään kontrahtiin.--
Oh, kuinka hänen sydämmensä riemuitsi ja kiitollisuudesta paisui! Nyt
hän jälleen kokoo hajonneen lapsilaumansa, näkee Iitan voimakkaat
rakkaat liikkeet, saa taas tunnustella Jaakko pojan hienoja
käsiranteita. Ja hän antaa lapsilleen suuren, hyötyisän maan, ja sanoo:
kaikki on teidän mitä te itse viljelette. Ja he kasvavat, menevät
naimisiin, lisääntyvät sukukunnasta sukukuntaan. Itse hän vaan ylhäältä
heitä näkee ja johtaa, ja on vielä lähempänä heitä kuin ennen
kotimäellä.

Mutta yhä uudestaan vaihtuvat unet, yhä uusia näkyjä kulkee hänen
editsensä.

Vihdoin tapahtuu näin:

Kun hän taas seisoo taivaan esipihoilla, katso Jumalan ääni kysyy
enkeleiltä:

--Onko Kinturi kelvollinen taivaaseen otettaa?

Enkelit vastaavat: hän on kelvollinen, sillä hän on eläessään oppinut
luopumaan pellostaan ja karjastaan ja kodistaan ja lapsistaan, ja
vieläpä on oppinut omien kättensä työllä palvelemaan niitä, jotka ovat
kaiken tämän häneltä riistäneet.

Kinturi itkee ja antaa sydämmestään viimeistenkin herrasvihain mennä.

Mutta vielä hän kerran siitäkin unesta heräsi tuskalliseen
hengästykseensä.

Viimeinen uni alkoi taas tämän maailman kärsimyksistä. Hän oli
kuulevinaan kuinka hiiren hampaat purivat rautalankaan. Hän näki hiiren
silmät rautaverkon läpi. Taas nuo liikkumattomat mustat silmät täynnä
kammoa tuijottivat satimesta. »Kaikki on hukassa--en enää milloinkaan
näe poikasiani!» ajatteli Kinturi, sillä houreissaan hän luuli itse
olevansa se hiiri, ajatteli kaikki hiiren ajatukset ja ominaan tunsi
satimen hirmuhetket. Kinturi lakkasi hengittämästä, avasi silmänsä,
katseli tajuttomana ympärilleen ja hieno vapistus kävi yli koko hänen
ruumiinsa.

Silloin kuului hänelle ystävän ääni:

--Ole huoletta, viimeisellä hetkellä aukasen Minä satimen suun ja
päästän sinut vapauteen.

Voi sitä kevennyksen ihanaa tointumusta! Olipa sittenkin olento, joka
vihdoin ymmärsi ettei häntä mitkään muruset auta, vaan ainoastaan
päästäminen vapauteen!

Ja todella: nyt hän jo astuu satimesta. Jo humahtaa vapauden tuuli, jo
aukeavat taivaan siniset portit... Ja Kinturi näkee allansa maaemon ja
kaikki sen lapset sellaisessa valossa, jota ei yksikään eläväinen vielä
ole nähnyt. Taivaan porttien kynnyksellä hänet kuitenkin tapaa ihana
raukeemus niinkuin pitkän päivätyön perästä, ja hän sanoo:

--Kohta tulen teidän luoksenne, mutta jos on sallittu levähtää, niin
levähtäisin ensin--

--Antakaa Kinturin levähtää!--kajahtaa taivaan portilta ääni korkean
kirkas.

Ja autuas hymy huulilla hän huokaa syvään ja ummistaa silmänsä----

Mari odottaa milloin hän taas herää hengittämään. Mutta mitään
hengähdystä ei tule. Ei myös sydän tykähdä. Eikä Marin ruumiinlämpö voi
enää estää Kinturin kylmenemistä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maaemon lapsia - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.