Title: Veljekset - Romaani
Author: Järnefelt, Arvid, 1861-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Veljekset - Romaani" ***


VELJEKSET

Kirj.

Arvid Järnefelt


Otava, Helsinki, 1900.



ENSIMÄINEN OSA



I LUKU.


Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden
vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja
tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; --
näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä
avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja
alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos
langenneita naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina
tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli
sähkövalaistuksen voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa,
julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot
leimahtivat vaan pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä
lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit,
maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan
kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen
tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa,
joilla oli kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa.

Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni
puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja
tallia ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön
lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta
mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan
siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska
osoitti katukäytävän paikkaa.

Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli
pieni, pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin:
vasemmalla oli ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi
ovea: toinen vei emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen
kyökkiin; oikealla oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen.

Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä
asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku
kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli
että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos
tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin
talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen
ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista
vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa
kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai
tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja
soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin
huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut
selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.

Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli
päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka
alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi.
Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään
kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman
ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi
muistossa.

Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset
seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana,
että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi
täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi
kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla
kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat
sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan
puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen
päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet
pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt
kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella.
Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin
ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen
mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi
katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja
tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät
kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin
tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin
tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla Henrikin oli istuminen. Epämukavuus
oli syödessäkin suuri pöytäliinan ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt
minne jalat pistäisi.

Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein
ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se,
että heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen
vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui
jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän
melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä
kortteerissa.

Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin
isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon
halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi
nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen kirjoituspöytä.

Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä
rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli
kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten
pitämisellä. Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin
kiinnitti Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen
onnellisesti pöydälle, kysyi Henrik häneltä:

-- Mistä teillä onkaan tämä pöytä?

Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai loukkaantuneen
hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he ovat parempiakin
päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän melkein kyyneltyi, ja
olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella tahtonut syöstä sisästänsä
kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he olivat saaneet elämässä
kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin vaikeni, ja otaksuen
että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan ajatuksensa jatkon:

-- Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on
toisiakin. -- Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis
toimeenpanemaan muutoksen.

-- Ei, ei, antaahan olla, -- sanoi Henrik.

-- Jaha, niinkuin tahdotte, -- vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja
läksi ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun
kunniallekäyvän herjauksen.

Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen
jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli
Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon,
että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä
vastaan, s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka
pyrkivät ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän
Hilman tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja
vieraampi hänelle -- pöydästä huolimatta.

Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta
kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä;
kivi, jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina
kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli
saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon
alus, jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut
samettisisus. Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen
valokuva pappilan rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että
puutarhan tuuheat, rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat
ruusupehkot olivat mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki
varjon ja valon erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä,
pystyynpäin kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa
erittäin kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin
jokainen pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä,
jonka he pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat
peranneet lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja
hiekkakäytävän tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli
takertunut jonnekin suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt
keskentekoiseksi, niin että se nyt, ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin
rappusilta, selvään viittasi aijotun tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus
oli kuitenkin ollut pienellä päänkallistuksella helposti mieleen
kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi valokuvassa myöskin tuo vanha
tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset kilvan pesivät. Huikeasti
huutaen: kivii -- kivii, ne piirtelivät edestakasin ryytimaasta yli
katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä ensimäisistä tulopäivistä
asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista pesäriidoista, varpusten
sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja ulos katolle
houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja lähtöön saakka
oli ollut kotiväen tarkastuksen ja keskustelujen alaisena. Katon
alemmassa, melkein pystyyn kulkevassa taitteessa oli pienoinen
ikkunakatos ja sisäpuolelta näkyi valkoset uutimet aivankuin missäkin
nukkikamarissa. Se oli sisaren kesähuone, sen raukan, joka sitten kuoli
parhaassa iässänsä, 18-vuotiaana. Ei ollut jäänyt mitään valokuvaa
hänestä. Mutta vaikka Henrik oli hämmästynyt, että sisaren kuva oli
ensi päivinä kuoleman jälkeen mielestä aivan kuin poissa, oli se
kuitenkin sittemmin itsestään tullut takaisin, ja selvennyt yhä
enemmän. Sisarella oli ollut valkonen polkkatukka, joka kiertyi
alhaalta sisäänpäin juuri sen verran ettei hiuksen päitä näkynyt. Kaula
oli hieno. Kasvot olivat heikon kalpeat ja silmän ympärykset aina
punaset. Kun häntä nyt muisteli, täytyi sanoa että hän oli ollut luotu
kuin kuolemaa varten: aina hiljainen ja sairasteleva, ei mitään koskaan
väittänyt, ei tehnyt tärkeäksi olentoansa, niinkuin semmoinen, joka
tietää, ettei hän ole elämää varten, ja sentähden ei koskaan puhu
tulevaisuudestansa. --

Isästä sitävastoin oli valokuva, suurempaa kokoa, ja se oli nyt
Henrikin pöydällä pienen takaapäin pitelevän messinkitelineen nojassa.
Isä oli siinä parraton, kuten oli aina ollut juhlallisemmissa
tilaisuuksissa. Tukka oli yksinkertaisesti, suoraan taaksepäin
kammattu. Hänellä oli ollut tapa kastaa se joka aamu ennen harjaamista
vedellä ja siten totuttaa ankaraan pysymiseen taaksepäin laossa. Jos
hän solmiessaan kapsäkkiä tai muuten jossakin liikkeessä sattui saamaan
tukkansa pörrölle, katosi hän kamariinsa ja vähän ajan kuluttua tuli
takaisin tukka märkänä ja jälleen taapäin silitettynä.

Kaikki pojat opetettiin samaan kampaustapaan ja Henrik yhä vieläkin
sitä tarkkaan noudatti ja piti sitä kaiken tukankampaamisen ylimpänä
sääntönä. Isällä oli korkea otsa ja hyvin ystävälliset, ohimoiden
kohdalla rypistyvät silmät, joka seikka ei mennyt yhteen kasvojen muun
ankaruuden kanssa. Leuka oli kuten sanottu, aina puhtaaksi ajeltu, ja
se, yhdessä tuon suoran harmaan tukan kanssa, antoi hänen kasvoillensa
omituisen, nuorekkaan näön. Kuollessaan hän ei ollutkaan vielä edes
kuuttakymmentä täyttänyt.

Mutta paitsi tätä valokuva-muistoa oli Henrikillä isästä vielä toinen,
henkinen kuva, jossa isän ulkonainen muoto oli paljon elävämpi ja
muuttelevampi kuin valokuvassa. Hiukset olivat siinä kuivuneet,
kiillottomat ja pehmeät niinkuin seuraavana päivänä saunan jälkeen. Ei
ollut juhlapukua eikä kirkkomieltä. Kaikki se hyvä, mitä isä oli
eläessään tarkoittanut sanoa ja tehdä, oli hänen kasvojensa leppeässä
ilmeessä eikä siinä ollut sijaa milleen muulle. Tätä kuvaa Henrik
säilytti mielessänsä niinkuin jotakin pyhää, ja vaipuessaan sisällisiin
tutkistelemuksiin, oli se siinä korkeimman rinnalla, neuvoi samaa,
osoitti samaa, oli yhtä sen kanssa. Vielä enemmän: kun kaikkein korkein
toisinaan tuntui kovalta suuressa oikeudenmukaisuudessaan, kääntyi
Henrik mieluummin isän kuvan puoleen, joka aina silloin olikin vastassa
rajattoman leppeine ryppyinensä ohimoissa ja kiillottomine harmaine
hiuksinensa, niinkuin saunan jälkeen. Hänpä ei ollut vaativainen, hän
koko ajan ikäänkuin selitti, ettei mistään vaatimuksista voinut olla
kysymystä, että kaikki ponnistukset ja vaikeudet olivat Henrikin omaksi
hyödyksi. Ja ilahutti mielen keskellä itkun halua, sillä järjellähän
Henrikin täytyi ymmärtää, että kaikkein korkein, joka oli rakkaus, ei
voinut puhua muuta kuin sitä samaa lohdutusta, mitä isäkin.

Äiti oli elossa. Hän asui nyt vanhimman poikansa Johanneksen luona.
Johannes oli kappalaisena eräässä kaukaisessa suupohjan pitäjässä;
toinen, Gabriel, oli -- ikävä mainita -- joutunut vähän huonoille
jäljille, ainakin harhaan, -- hän oli Turussa konetehtaalla jonakin
viilarina; kolmas oli tämä Henrik, hän oli yliopistossa lukemassa;
neljäs, Uuno, oli maamittarin oppilaana Viipurin läänissä
Säkkijärvellä.

Johannes piti oloansa pohjanmaalla ihan väliaikaisena. Hänen toivojensa
toivo oli päästä kerran entiseen kotipitäjään Savoon, jossa isä oli
kirkkoherrana ollut, ja aikaa myöten takaisin siihen pappilaan, jossa
he olivat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet. Kirkkoherran kuoltua
olivat pitäjäläiset kovasti kehoittaneet Johannesta pyrkimään
kotiseurakuntaan ja luvanneet yksimielisesti pyytää häntä papiksensa,
jos vaan tulee kysymys.

Näin kirjoitti kerran Johannes veljellensä Henrikille:

"Jospa se aika kerran koittaisi (nimittäin että hän pääsee jälleen
kotipitäjään ja saa haltuunsa vanhan kotipappilan)! Ja miksi se ei
koittaisi, kun siihen koko elämä tähtäsi. Silloinpa kelpaisi äidin ja
kaikkien veljesten jälleen kokoontua yhteen ja jälleen he viettäisivät
omalla kotitantereellaan samallaisen kesän kuin oli ennenmuinoin,
pääskysten, pihamaan, aittojen, metsien, niittyjen, hevoshaan,
omenapuiden, keinun, venheiden, vesien, kahilikkojen kanssa. Eikä
tarvitsisi, niinkuin nyt kappalaispuustellin ahtaissa huoneissa,
sijoittaa vieraat saliin, jossa vuoteet laitettiin epämukavasti
permannolle joka kerta siirtämällä raskasta harmoniota, tunkemalla
syrjään helposti horjuvia kukkatelineitä ja muita arkoja
juhlahuonekaluja, joka kaikki tuotti suurta hankaluutta, -- vaan saisi
sijoittaa omaiset tilaviin suuriin vinttikamareihin, joissa saattoi
hengähtää ja hoilaistakin. Jos vaikka kaikki pojat silloin olisivat jo
naimisissa, riittäisi vanhassa kotipappilassa sijaa yllin kyllin.
Jokainen saisi siellä oman osastonsa ja saisi elää vaimoineen ja
lapsineen vaikkapa pientä erikoiselämääkin. Yhteisiä olisivat
ruoka-ajat, huviretket veneillä, harhailut metsissä, kalastukset,
heinänteot, leikkuu -- -- -- Voi, kuka ne kaikki luettelee ne entiset
ihanuudet! Jospa vaan saisi edes kerran, vaan kerrankin vielä elää
yhdessä niinkuin ennenmuinoin!"

Tämä palautuminen entiseen kotipappilaan oli sekä äidin että kaikkien
veljesten yhteinen elähyttävä lempiaate. Kaikki riippui siis
vanhimmasta veljestä, Johanneksesta ja hän ei kyllä näkynyt olevan
toiveissansa laimistunut.

Tämä aate oli heidän Elsas-Lotringinsa, -- niin, se ei ole mikään
sanaleikki. Henrik oli kerran kummaksensa huomannut tavattoman
yhtäläisyyden ja ymmärtänyt ranskalaiset, -- ymmärtänyt kuinka koko
tuon kansan elonvoima riippui siitä, että se toivoi kerran jälleen
omistavansa sen, mikä oli kadotettu. Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet,
sanoivat, että tämä kansa eli kostontunteissansa. Mikä väärinkäsitys!
Takaisinvoitto eikä kosto, sen takaisinvoitto, mikä oli menetetty, mikä
oli kallis, mikä oli niinkuin osa omasta itsestä! Jollei tätä
takaisinvoiton toivoa, niin miksi sitten koko elämääkään! Mutta jos se
on välttämättä kostoa, niin kostoa, jonka tarkoitus on jälleen yhdistää
erotetut, jälleen kokoonpanna särkynyt, lohdutuksen ja toivon hienoilla
kultalangoilla neuloa kiinni, mikä on haavalle repeytynyt.

Ja miksei kostokin! Kaihoisain tunteiden, tyynten kotiunelmain rinnalla
puhkesihan raivoisaan myrskyyn Henrikin mieli, kun hän vaan muisti
heidän kotipappilassaan pidetyn huutokaupan!

Siitä oli jo viisi vuotta.

Uuno veli, se maamittarin oppilas, oli silloin vasta lyseon viidennellä
luokalla. Hänestä ei sitten koskaan tullutkaan ylioppilasta. Henrik oli
juuri suorittamassa pääsytutkintoja koulusta, ja näiden ja
ylioppilastutkintojen väliajalla oleskeli kotona. Johannes oli myöskin
tullut kotiin, samaten Gabriel, se, joka nyt oli Turussa, mutta joka
silloin aijottiin maanviljelijäksi ja oli sentähden Mustialassa.

Hautajaismieli isän kuoleman jälkeen ei ollut vielä haihtunut,
armovuosi ei ollut vielä loppuun kulunut, -- silloin tuli kovin isku.
Kuolinpesän velkojat eivät suostuneet mihinkään lupauksiin eikä
tarjottuihin takuihin, vaan juonittelivat siksi, kunnes saivat
huutokauppakuulutuksen aikaan.

Määräpäivänä tulivat pappilaan jo aamulla pitäjän tavalliset
huutokaupanpitäjät: eräs jotenkin renttumaiseksi tunnettu, kaupungissa
asuva herrasmies, jolla ei ollut mitään vakituista tointa paitsi
tämmöisiä satunnaisuuksia, -- ja harmaapäinen, lihava ukko -- myöskin
jotenkin irtonainen olento, -- kasvot ruskeanharmaat, pöhötyksissä,
ilman kulmakarvoja ja mitään partaa, silmät lasisina töröttäen ulkona
kuopistansa. -- (Nyt saattoi Henrik näin arvostella heitä, -- silloin
oli hän täynnänsä kunnioitusta ja pelkoa.) -- Samaan aikaan kuin nämät
herrat tulivat, alkoi veräjillä ja portilla ja renkituvan nurkalla
näkyä kylän väkeä, ensin vaan piikoja, tuttuja muonamiehiä ja poikia,
yhä suurenevassa parvessa sitten pitäjän varakkaampia rusthollareita,
jotka tulivat piikaparven läpi ja arastelematta lähestyivät pappilan
päärakennusta, joka kerta tuoden perässänsä joukon rohkaistuneita
katsojia portilta. Pian oli piha täynnä ihmisiä, niitä istui aitan
rappusilla, renkituvan kuistilla, ja nuoria talonpoikia seisoskeli ihan
pääkuistin luona, nojaten sen pieliin, poltellen piippujansa ja
naureskellen leveästi, kasvot punaisina. Ja tuli olo semmoiseksi,
niinkuin ei kukaan olisi tiennyt onko talossa mitään hallitsijaa, ja
kaikki, ollen tuttuja keskenänsä tunsivat oikeudeksensa olla niinkuin
tahtoivat.

Äiti oli laittanut kahvipöydän herroille ulkomaiseen eteiseen, ja hänen
aikomuksensa oli, että sitten mentäisiin renkitupaan toimitusta
pitämään. Mutta herrat tulivat itsestään saliin, juotuaan kahvia aivan
kuin kotonansa, ja rupesivat kyselemään pesän irtaimistoa tahtoen mennä
sitä tarkastamaan. Ja äiti parkaan tuli vähitellen yhtäläinen pelko ja
kunnioitus näihin herroihin. Hän ei ollut ajatellutkaan, että
huutokauppa tulee kestämään kauan ja että oli tarpeen aamiaiset jopa
ehkä päivällisetkin. Mutta nyt kestivät alustavat toimetkin jo
niinkauan, että selvästi piti ajatella syöntiä. Joku tuttu, jonka
puoleen hän kääntyi neuvoa kysymään, arveli, että olisi käskettävä
ruualle ei ainoastaan näitä herroja vaan myöskin muutamia varakkaampia
rusthollareita, jotka olivat joko pesän velkojia tai mahdollisia
irtaimiston ostajia. Sitäpaitsi arveli sama neuvonantaja
välttämättömäksi tarjota ryyppyä ja sitten joko viinaa tai konjakkia
kahviin sekotettuna. Paitsi sitä, että se oli yleinen tapa tämmöisissä
huutokauppatilaisuuksissa, -- sanoi hän, -- oli se tarpeen paremman
ostohalunkin virittämiseksi.

Äiti hätääntyi. Hän ei ollut tämmöistä yhtään ajatellut. Kuten
tavallista, hänen silmänsä menivät hajalle ja posket alkoivat punottaa.
Kädet edellänsä, valmiina asiain järjestelemiseen hän, voimatta päättää
mikä olisi tärkein ja ensin tehtävä, rupesi hääräilemään yhtaikaa
kaikkialla. Sekä äidistä että heistä pojista näytti, että he olivat nyt
tietämättään yhtäkkiä joutuneet korkeimman esivallan eteen, joka heitä
piti kourissaan, vaati kuuliaisuutta ja ylhäältäpäin katseli kuinka he
suoriutuvat tehtävästänsä. Kysymys, kuinka he suoriutuvat, teki tämän
hetken elämän tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi hetkeksi. Sen mukaan
kuin äidin pula ehti tulla tunnetuksi ilmestyi yhä useampia
neuvonantajia ja apulaisia, alkoivat kuiskutukset ja osaaottavat
päänpudistukset nurkissa; muutamat tulivat kyökkiin asti, vihkiytyivät
kaikkien erikoiskohtien perille, ottivat tärkeän ilmeen päällensä ja
alkoivat puuhata, antaen ylemmyytensä tuntua asiaan vihkimättömien
rinnalla. Ihmeellisellä tavalla, tarmokkaiden, kiihkeiden,
kekseliäisyydestä kilpailevien kyökkineuvottelujen jälkeen, kun
jokainen, aivan kuin kaikki olisi riippunut hänen päättäväisyydestään,
huolestunut ilme kasvoissansa, oli rientänyt omalle suunnallensa, --
ilmestyi vähän ajan perästä eri tahoilta sekä paistit, lohet, puuttuvat
eturuuat että tarpeelliset ryyppyviinat ja konjakki kahvia varten. Nämä
viime mainitut oli Gabriel jostain hankkinut. Hän oli tullut
hengästyneenä pihan yli, läiskyvät aineet puteleissa. Ja kyökissä nousi
vielä suurempi puhelemisen melu, kun jokainen nyt kertoi mistä oli
mitäkin saanut ja kuinka vähästä oli riippunut, ettei olisi saanut ja
mikäs sitten neuvoksi! Äiti määräsi nyt jokaiselle pojista mitä kunkin
oli tehtävä. Johanneksen ja Henrikin oli pitäminen seuraa ja
palveleminen tiedonannoilla molempia herroja, avaaminen voudin kanssa
aittoja ja ullakoita ja osoittaminen sisällä kaikkien kalleimpien
tavarain säilytyspaikkaa; isävainajan kirjastoa, äidin vanhoilla
tavaroilla täytettyjä kirstuja ja vierashuoneen ja makuuhuoneen
huonekaluja. Gabriel lähetettiin hankkimaan karafiinejä ja viinilaseja
ja ostamaan tupakkiaineita. Uuno oli yleisenä juoksupoikana.

Vihdoin kello 11 oli aamiainen onnellisesti katettuna, ruokasalin ovet
avautuivat ja mamma ilmestyi saliin, joka oli täynnä istuvaa miesväkeä,
naurua, puhelua ja tupakinsavua. -- Kuinka pienenä ja näkymättömänä oli
kellertävä koti-harmoonio heidän nojaavien käsivarsiensa ja ristiin
pantujen jalkojensa keskellä, sinisen tupakinsavun takana, mullin
mallin viskeltyjen lakkien alla. Jospa nyt olisi avautunut aurinkoisen
kanslian ovi, -- sali oli verannankaton vuoksi aina hämärä, -- ja pappa
tullut sieltä arvokkaana astuen. Hän olisi varmaan, joka suunnalle
kumartaen, ystävällisesti ja kummastellen tervehtinyt tätä suurta
vierasjoukkoa. Mutta vieraat olisivat kaikki kunnioituksesta hiljenneet
ja heidän olisi pitänyt nousta seisaallensa. He olisivat hävenneet
eivätkä olisi tienneet kuinka hiipiä pois, he olisivat, piiloutuen
toinen toisensa selän taakse, lähteneet ja jättäneet salin tyhjäksi, ja
sitten olisi taas pantu järjestykseen ja alettu elää entistä hiljaista
elämätä. Mutta ei mitään isää enää koskaan tullut kansliasta. Hän oli
poissa. Sen sijaan seisoi äiti hämillään, punottavana ruokasalin
avatussa ovessa, aivan kuin anteeksi pyytämässä siitä, että oli saanut
aamiaisen valmiiksi ja uskalsi nyt tarjota sitä vieraille!

Vasta sittenkuin molemmat herrat ja muut pöytävieraat olivat ottaneet
ryypyn ja tyytyväisinä alkaneet aamiaisen, tuli äitiin ja heihin
poikiin rauhallisempi tunne: vieraiden suosio tuntui vähän jo
voitetulta ja ne näyttivät rupeavan ikäänkuin kallistumaan talon
puolelle. Mitä enemmän toimitusmiehet ottivat ryyppyjä, sitä vähemmän
ankarilta ja pelottavilta he näyttivät. Ilomieli oli aamiaisen syötyä
kaikissa vieraissa niin vallalla, että olisi luullut heidän valmistuvan
tanssikemuihin. Nähtyään kuinka hämillään äiti ja pojat heidän tähtensä
olivat, asettuivat kaupunkilaiset herrat vielä enemmän niinkuin
kotiinsa ja koettivat alentuvalla tuttavallisuudella lieventää jäykkää
väliä. Vanha herra koetti saada erittäinkin Johannesta nauramaan
sukkeluuksillensa. Ja Johannes, kiitollisuudesta, nauroi! Kuitenkin oli
Johanneksen suu hyvin luonnottomasti viistoon väännyksissä, kun hän,
tutkien vanhan herran silmistä oman naurunsa vaikutusta, ääneensä
hahatti. Oli Henrikin sitten kaikin voimin koettanut osoittaa, että
häntä myöskin nauratti, -- ettei heissä kummassakaan suinkaan ollut
semmoisia helliä tunteita hajoavaa kotia kohtaan, jotka olisivat
estäneet heitä puhumasta pilaa, viheltelemästä ja nauramasta.

Aamiaisen jälkeen alkoi huutokauppa ylimmilleen nousseen iloisuuden,
pilapuheiden, sikarinsavun ja rähinän keskellä. Vanha herra rupesi
sihteeriksi pihalle tuodun pöydän ääreen. Nuorempi otti vasaran ja
rupesi huutavalla äänellä pitämään jotain pilasaarnaa, alkaen sanoilla:
"koska me nyt olemme kokoontuneet..." ja höystäen järjetöntä loruansa
jokaiselle tunnetuilla sanasutkauksilla. Kaikki nauroivat luonnottoman
kovalla äänellä, ja kehuivat hänen suurta kykyänsä huutokaupan pidossa,
hän kun ilveili vaan narratakseen ihmiset hyvälle ostotuulelle. Hän
huusi vähä väliä nimeltä milloin mitäkin ympärillä seisovista, teki
hänet ensin yleisen naurun alaiseksi ja asetti sitten niin, että tämän
ei auttanut muu kuin lunastaa itsensä häpeästä korottamalla viimeksi
tarjottua hintaa. Näin vähitellen muodostui kaksi puoluetta: ne, jotka
olivat hyvillä ostoksilla jo saavuttaneet herrain suosion, -- jotka
ylistelivät myytäviä tavaroita; ja ne, jotka koettivat pilkata ja
alentaa kaikkea, mikä oli vasaran alla. Ja näin pappilan kotoiset
esineet joutuivat kaikkien arvostelun, ivan, pilapuheiden ja
halveksivien kosketusten alaisiksi. Tämä henki pääsi erittäinkin
vallalle silloin kuin vinniltä tuotiin alas romutavarat. Ostajille ne
olivat romua, mutta mitä rakkaita kotoisia muistoja ne olivatkaan
mammalle ja pojille, koko tuo joukko tuttuja, pihalla nyt niin paljon
pienemmiltä näyttäviä kapineita! Siinä oli vanha lintuhäkki, papan
entinen viheriäkuuppainen pöytälamppu, sinileimaiset vehnäjauhosäkit
täytettyinä mamman höyhenkeräyksillä, vikaantuneita viheriällä veralla
peitettyjä nojatuoleja vanhasta huonekalustosta ja puhkimenneitä
ruokasalin viiniläisiä tuoleja, sisarvainajalle kuulunut, nyt jo
jalaton sohva, hirvensarvet, papan satula, jota hän oli nuorena
käyttänyt virkaretkillään erämaissa, kukkavaaseja, hyljätty keltaseksi
maalattu rautasänky -- se, johon sisarvainaja oli kuollut, kartiineja,
lattiamattoja, vikaantunut Runebergin kipsikuva, kylpyamme, jossa mamma
oli lapsia kylvettänyt. Tietysti tämä kaikki oli kulunutta, paikotellen
särkynyttäkin, mutta juuri tuo kulutus, tuo kotoinen värin
poishieroutuminen ja poleerauksen häviäminen olikin niin rakas.
Ja kun pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai
pilapuheillansa kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa
ja huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa,
tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi
irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi. Hänen täytyi kääntyä
poispäin salatakseen kasvoihin pyrkivää tuskaa ja sitä, ettei hän nyt
ainakaan olisi milleen asialle voinut nauraa.

Vinttitavarain jälkeen seurasi kaikki vähemmänarvoiset
maanviljelyskalut, sitten mentiin vaunuliiteriin ja ilveillen ja
väitellen ajokalujen arvosta, soimaten niitä ränsistyneiksi,
koputellen, kolistellen trillain pyöriä pysähtyivät rusthollarit
pitkiksi ajoiksi turisemaan joutavia ja kilpailemaan sukkeluuksillaan.
Isän vanhanaikaiset vaunut joutuivat erittäinkin pilan esineeksi. Neljä
hevosta muka piti olla niitä vetämässä, liikkeelle saadakseen. Ja
kuitenkin oli aina ajettu kahdella, kun oli käyty naapuripitäjissä
vieraisilla serkkujen luona. Huutokaupanpitäjä pani parastaan
nostaakseen hintaa, mutta se oli juuri hän, joka kaiken aikaa ylläpiti
tuota loukkaavaa ja haavoittavaa pilaa. Pelkästä pulisemisesta oli
hänellä vaahtoa suupielissä ja silmät hajalla punasten kasvojen
keskellä.

Iltapäivällä myytiin muunmuassa veneetkin, ja viimeiksi hevoset. Karja
oli myyty ennen päivällistä. Kun vanhan Pilpan varsaa alettiin tarjota,
tuli Uuno ihan vasarapöydän viereen. Ei kukaan huomannut sanomattoman
särjettyä ilmettä hänen kasvoissansa, ennenkuin hän, kolmannen
vasaranlyönnin perästä, puristi kädellään suutansa, mutta ei voinut
tukahuttaa kummallista ääntä sisästänsä: tr-tr-tr, siirsi äkkiä kätensä
silmilleen ja päästi nyyhkytykset valloillensa.

-- Mitä sinä nyt siinä --! sanoi vieressä seisova Johannes työntäen
Uunon taakseen; hän teki niin kuin olisi itseään nuhdellut siinä
tapauksessa että olisi itse ruvennut itkemään.

-- No, no, -- sanoi joku rusthollareista, -- pojan on ikävä varsaansa!
-- Ja kaikki huutokauppaväki alkoi kilvan sääliä poikaa, aivankuin se
olisi ollut Johanneksen syy, että hän itki, ja he sitävastoin olisivat
olleet armeliaita ja laupeita.

Viimeiseksi, jo hämärtäessä, alettiin myydä sisätavaroita: ensin isän
kirjastot ja huonekalut -- se keinutuolikin mattoineen, jossa hän,
piipun savujen keskellä, oli elämänsä parhaimmat saarnat sepittänyt; --
kulunut kirjoituspöytä, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen
viheriä verka, täynnä naarmuja, jotka olivat syntyneet siitä, ettei
pappa malttanut olla ottamatta pöytänsä ääreen pienoisia, kun joku
tämmöinen ryömi hänen kamariinsa ja nousi pystyyn hänen tuolinsa
varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kieltää kolistelemasta
imupaperi-painimella, repimästä vähänkin mahdollisia papereja tai
hakkaamasta teräväsärmäisellä linjaalilla lovia pöydän reunaan. Pöytä
katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sekä höyläämistä,
lakeerausta että uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, että sen hinta
nousi vaan 12 markkaan.

Vasta salin huonekaluja myötäessä ehti mamma talousaskareiltansa
huutokaupan pitoa lähemmin seuraamaan. Kun pojat hänelle osoittivat
mitä jo oli myöty, -- kun hän näki sekamelskan pihalla ja aittain
tyhjennyksen, näki omat vuosikausien keräykset, onnentoivotuskortit,
kirjesalkut, pikkulasten kengät, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin,
häähameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan
kynttiläkruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat säälimättömällä
kädellä vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyillä
varustetuista kirstuista, joissa nämä tavarat olivat vuosikausia
järjestyksessä maanneet, -- vavahti hänen kätensä, jolla hän piteli
Uunon kädestä. Mutta hän ei sanonut mitään. Johannes luetteli hänelle
myymähintoja. Hänestä olivat useat niin alhaiset, että hän vaikeni vaan
sentähden että sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta.
Hän katsoi pois tavaroista, niiden yli, metsään päin ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä.

Ihan viime hetkessä sai äiti tietää, että kaikkein rakkaimpia tavaroita
saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja että
paras oli kääntyä semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman
ystävän puoleen, joka hänen puolestaan ja hänelle huutaisi halutut
esineet. Niin oli sitten tehtykin.

Kun ilta oli tullut ja vieraat jo lähteneet, istui äiti näin
pidätettyjen ja pelastettujen lempitavarainsa keskellä ruokasalissa,
kasvot itkusta punaisina, huokaillen ja toisella kokoon käärityllä
nenäliinalla pyyhkien kyyneleitä, toisella, avonaisella, turhaan
turistaen kovasta nuhasta tukkoon mennyttä nenää. Hänen tukkansa oli
päivän kuluessa joutunut vähän epäjärjestykseen, yksi hieno suortuva
roikkui päälaelta yli posken ja kiersi leuvan alle. Hänen silmänsä
vilkkuivat toisesta esineestä toiseen, väliin pysähtyivät, väliin
kääntyi pää äkkiä aivankuin muistaessa jotakin. Hänen ajatuksensa
harhailivat näin sanattomina päivän tapauksissa ja hänen mieleensä
muistui jokaisen erityisen esineen kohtalo.

He pojat olivat hänen ympärillään ja äitiä nähdessä heidän suurin
huolensa siirtyi myydyistä tavaroista ja hävitetystä kodosta siihen,
että -- äiti itki.

Gabriel toi sisälle kynttilän. Ei se ollut yhtään hänen tapaistansa, ja
hän itse vähän häpesikin tätä huolenpitäväisyyttänsä, ja oli sentähden
sihistävinään jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttilän pelastetun,
nyt alastoman korupöydän lakeeratulle pinnalle.

-- Ei, ei, sammuttakaa kynttilä; näin on parempi, -- sanoi äiti jonkun
ajan kuluttua heräten ajutuksistaan ja jälleen vaipuen niihin.

Kauan aikaa ei puhuttu mitään. Kynttilävalon jälkeen näytti huone
pilkkopimeältä, mutta kun silmä alkoi tottua, tulivat esineet
vähitellen yhä selvempinä esille. Pimeään olikin jo tullut uutta valoa
kuusta.

-- Mutta eikö voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? -- sanoi
vielä lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.

-- He, -- naurahti siihen Gabriel.

-- Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa
palkkaa? -- selitti Uuno.

Kukaan ei vastannut mitään.

-- Mamma, mamma, -- alkoi hän taas herätellä äitiä hänen ajatuksistaan.
-- Eikö voisi? Sano nyt mamma, eikö voisi?

-- Mitä, lapseni? -- sanoi äiti hajamielisenä, irrottaen hetkeksi
päänsä kädestä, johon oli sitä nojannut.

-- Eikö me voida joskus ostaa takasin niitä tavaroita, niitä mamman
kirstuja? Mitä? Voidaanko?

-- Ah, lapsi, jätä minut hetkeksikin rauhaan.

Ja hän painoi pään takasin kättä vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa
edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. Hänen kasvonsa näkyivät jotenkin
selvään kuutamovalossa. Kyyneleet vierivät jälleen hänen poskiansa
myöten.

Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua hän lyykistyi
jonnekin lähelle lattiata ja sieltä alkoi kuulua hänen sihisevää
hengitystään. Hän nukkui.

Gabrielin puolelta ei kuulunut myöskään mitään. Hän oli pannut molemmat
käsivartensa pöydälle, jonka ääressä hän istui, painanut päänsä
mukavasti niiden päälle ja oli ihan hiljaa, silloin tällöin vaan
vetäisten yhtäkkiä henkeensä ja kavahtaen valveille. Luultavasti hän
häpesi, että häntä nukutti tämmöisenä surun ja onnettomuuden hetkenä,
ja hän teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta
luontonsa puolesta hän ei ollut altis millekään tunnelmille, niinkuin
Johannes ja Henrik.

Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ympärillä olivat etäiset,
liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. Lähimpänä kuuta,
äärimmäisessä kaukaisuudessa, oli hienot, läpitsensä valaistut,
kellertävän valkoset höyhenutuset, pitkinä, ulospistävinä niemekkeinä
vaakasuorasti poispäin kuusta. Sitten oli kellertävämpiä ja
kokonaisempia muotopilviä, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin
kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilviä, jotka näyttivät
olevan lähellä, ihan tuossa edessä, kun joku palanen niistä erkani ja
joltakin syrjältä kirkastui. Tähdet siristivät vaan heikosti voimakkaan
kuuvalon rinnalla tumman sinisellä taivaalla.

Haavanlehtikään ei värähtänyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.

Ja kun Henrik katsoi sinne ylös, sinne liikkumattomien höyhenpilvien
etäisyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi hänessä ajatus: ei
siellä ole mitään muuttunut, ei ole mitään rikottu, ei mitään
hävitetty, ei mitään muistoja herjattu, kaikki on entisellään, kaikki
tallessa, tallessa isä, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa
kuhmuihin mennyt ja pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme,
tallessa kesä ja pääskyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton
kotielämä. Niin valtaavasti tuli tämä ajatus häneen, että hän yhtäkkiä
käänsi silmänsä alas taivaan laelta iloisena äitiin, ja odotti, --
hänestä näytti, -- että äidin olisi pitänyt huokaista pois surunsa ja
sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat, riittää jo itkut, mennään kävelemään
tielle ja katsomaan kuutamoa, sillä onhan kaikki tallella." Mutta äiti
ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa, kuten ennenkin. Kuu valaisi
sisälle, ahtautuen epäjärjestyksessä seisovien huonekalujen välitse
permannolle. Lakeeratun pöydän jalkakiehkarassa sen valo helkkyi
kalpean sinertävänä ja teki surullisen, ikävän rajallisuuden
vaikutuksen. Henrik mietti millä sanoilla hän olisi äidille voinut
ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin hän oli jo
rupeamaisillaan puhumaan ihan miettimättä, mutta ei löytänyt sopivaa
alkusanaa ja sitten tuntui yhä vaikeammalta keksiä millä tavalla
sanoisi, ja vihdoin, mitä enemmän hän ajatteli, kokonaan mahdottomalta.
Mutta itse hän jälleen alkoi katsella ylös ja hänelle selvenemistääu
selveni, että hänen lohdutuksensa oli todella oikeutettu eikä vaan joku
hetken tunnelma. Se oli siinä ajatuksessa, että tuo sama kuu kumotti
juuri tähän aikaan yli suuren, avaran maailman, näki tuhansia muita
taloja, kyliä, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden ikkunaverhojen
lomitse sisälle, ja että olihan samallaista monessa muussakin
talossa, -- mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana, rauhallisena,
salaperäisesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mitä kuu nyt näki
heidän pienen pappilan-ikkunansa läpi, tuossa kun se surullisesti
hipasi lakeerattua pöydän jalkaa ja valaisi rajoitettua paikkaa
permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä kaikesta, mitä se
tuolta ylhäältä juuri tällä samalla haavaa näki muualla, ja senvuoksi
myöskin kaikki se, mikä oli heille tänäpäivänä tapahtunut ja näytti
niin tärkeältä ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa
siitä suuresta, mikä yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin
on joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, -- semmoinen oli
olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, -- joka ei ollenkaan muutu eikä
vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi.
Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt
saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan
juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehkä hän saattoi kiertoteitse selittää.
Hän aikoi nyt sanoa näin: "minusta näyttää että oikeastaan elämä on
jossain tuolla päin (hän olisi osoittanut kädellään kuuhun ja odottanut
kunnes äiti olisi katsonut), ja siis meidän ei oikeastaan tarvitse nyt
surra." Mutta nämä sanat eivät sentään ilmaisseet sitä, mitä hän
tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus oli
tämmöinen: "tuollapäin on kaikki hienous" --, ei: pitäisi sanoa
"ymmärrys", siis: "tuollapäin on kaikki ymmärrys" -- tai vielä
paremmin: "tuollapäin on se, mikä meitä ymmärtää;" voisi myöskin sanoa:
"ne, jotka meitä ymmärtävät" ja siten viitata siihen, että siellähän on
pappakin ja sisarvainaja. Mutta tämä lisäajatus, että isä ja sisar
katselevat paraikaa alas avaruuksista tähän heidän pieneen
huoneeseensa, hämmensi Henrikiltä itseltäänkin alkuperäisen ajatuksen,
joka oli siinä, että he ja kaikki heidän tapauksensa ja kotisuhteensa
olivat vaan pienen pieni osa siitä suuresta elämästä, joka yhtaikaa
eli, ja joka sisälsi ja talletti kaikki eikä antanut minkään hukkua. Ja
Henrik koetti ajatuksissaan uudestaan pukea tätä sanoihin: "Tuolla on
kaikki se hieno, joka meitä ymmärtää -- -- minä tarkoitan: jätetään
vaan tämä pappila, -- muutetaan vaan pois täältä, yhä kauemmas ja yhä
ylemmäs, ja vihdoin tuonne! -- Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka
kääntelivät meidän tyynyjämme ja arvailivat romun hintaa, ne jääkööt
tähän elämään, jääkööt syömään läskiänsä ja kuorimaan perunoitansa"...
-- Mutta tämä ajatus meni vielä enemmän harhaan. Tyynen rauhan sijaan
Henrik tunsi sen mukana päinvastoin alkavansa yhtäkkiä vihasta kuohua.
Ja sitten hän ei enää ollenkaan voinut keksiä mitään sanoja ajatuksensa
ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja muutti
näkötunnelman. Yhtäkkiä Henrik ikäänkuin kadotti itseltäänkin oman
lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu äitiinsä,
joka tahtoo häntä vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota
kuutamotunnelmaa, joka oli häntä lohduttanut, haki muistista, kun ei
sitä enää ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen jälleen
löytäneensä. Vaikka hän ei voisi koskaan sitä sanoilla ilmaista, hän
kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka
saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja hän päätti itsekseen
näin: on vähän vaarallista koettaa sitä sanoihin pukea.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Hänen näin miettiessä Johannes, joka oli istunut sisään päin, selin
akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta,
nousi yhtäkkiä ylös, ja vähän juhlallisesti, nyykäyttäen päätään omien
sanojensa vahvistukseksi, sanoi:

-- Minä rupean papiksi!

Kumma oli se vaikutus, minkä nämä hiljaisella äänellä, sekasorron
keskellä lausutut sanat tekivät Henrikiin ja äitiin. Molemmat he ihan
hytkähtivät. Mutta Johannes lisäsi vielä:

-- Niin, se on päätetty.

Hyvään aikaan ei äiti puhunut mitään, vaan odotti että Johannes olisi
selittänyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut
puheena, semmoista ei kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksikaan.

Isä oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteissään. Hän
oli köyhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana
ollessaan ottanut iloista osaa toverielämään, oli ollut kuuluisa tenori
laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut,
kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yhtäkkiä
kääntynyt sisäänpäin. Hänen huolettomat ilopäivänsä olivat nimittäin
päättyneet siihen, että hän aivan mielettömiin asti rakastui ylhäiseen,
vapaudessa kasvatettuun pääkaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi
ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa kääntymiseen. He olivat molemmat
saaneet jonkinlaisen "herätyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen
niin iloinen tenori erosi nyt yhtäkkiä kaikista laulukunnista ja
tovereista ja kummastutti maailman uutisella, että rupeaa papiksi.
Nuori morsian puolestaan -- vielä suuremmaksi kummastukseksi ihmisille,
-- oli valmis ikuisiksi jättämään kaikki kaupungin huvit ja
vaihtamaan ne hiljaiseen, vaatimattomaan ja hänelle ihan vieraaseen
maalaiselämään. Sukulaisten varoitukset eivät auttaneet mitään.
Rakastuneet kuvailivat vaan kuinka heidän pappilansa piipusta,
luminietosten keskeltä, tyynenä talvisaamuna kerran nousee punertava
savupatsas. Ja kaikki oli päätetty, voima vaikeuksia vastaan taattu.
Tosin, heidän sitten päästyä vihdoin oman pappilan katon alle, oli
huolia, velkasuruja ja todellista puutetta vielä niin paljon, että,
talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten tauottua, jos savu pappilan
piipusta olisikin joskus patsaana punertanut, eivät he sitä olisi
tulleet edes huomanneeksi. Mutta heidän elämänsä vuosien ja
vuosikymmenien kuluessa tämän pappilan kotoisissa suojissa oli sitten
lasten hoidosta ja niistä luonnollisista, yhä enenevistä iloista,
joihin he alussa olivat tunteneet itsensä ikäänkuin pakoitetuiksi
tyytymään, löytänyt vähitellen hiljaisen rauhan. Ja sitä olisi todella
paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun päivänpaisteisessa
pakkasessa punertavaan, sinistä taivaanlakea kohden liikkuvaan
savupatsaaseen. Heidän välillänsä oli aina ollut jotain sanatonta
ymmärrystä, josta eivät lapset täysikäisiksi tultuaankaan päässeet
oikein perille. Siinä ei ollut uskonnollisuudella tekemistä. Äiti ei
edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja isä puolestaan,
vaikka oli mitä ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyyttä ja
rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mikä koski uskonnollisia
kysymyksiä, hyvin suvaitsevainen; muun muassa hän oli kerran
Johannekselle selittänyt pelkäksi ihmisheikkoudeksi sen, että oli
olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin hän, eikä sanonut
pitävänsä pappeuttaan minään Jumalan säätämänä luonnollisena olotilana.
Tämä hänen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan väkisin
tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengessä,
ominaistuneissa, sydämmellisissä kotitavoissa, melkein toveruussuhteissa
vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut vaan saada heitä
rehellisiksi, luotettaviksi ja sääliviksi toisiansa kohtaan, ja melkein
ainoa jumalinen tapa, mikä heiltä vaadittiin, oli käsien yhteenpaneminen
ennen päivällistä ja sen jälkeen. Kirkossa he tosin myöskin kävivät,
mutta enemmän vaan silloin kuin heistä ja mammasta näytti, että papan
olisi lystimpi, jos hän saarnansa aikana näki heidätkin siellä.

Kun sentähden Johannes nyt yhtäkkiä nousi seisaallensa ja sanoi: minä
rupean papiksi, hämmästytti tämä Henrikiä ja äitiä ennenkaikkea siitä
syystä, että se oli niinkuin hän olisi yhtäkkiä ruvennut puhumaan
Jumalasta, josta he eivät koskaan ääneen puhuneet. Mutta heti ensi
hämmästyksen jälkeen, nämät sanat avasivat heille Johanneksen sydämmen
selko selälleen, ja he olivat niinkuin äärettömän aukon edessä, jonne
oli pimeä katsoa vaan siksi, että se oli niin syvä ja rajaton.

Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. Hänessä oli selvään
näkyvissä niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi hänen
käytöksestään, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niistä
kirjoista, joita hän luki, päättää, että hän tahtoi ajatella hyvin
vapaamielisesti, milloin taas hän kulki silmät rypistyksissä, oli hyvin
jyrkkä sekä itseänsä että muita kohtaan ja käytti sanoja, jotka selvään
ilmaisivat, että hän vaati uskomista johonkin ankaraan käskijään
taivaassa. Nuo sanat: "minä rupean papiksi", ne nyt yhdellä kertaa
ilmaisivat, että hän todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja
muodostanut itselleen varman käsityksen jumalasta. Ne ilmaisivat vielä,
että hän nyt tunnusti itsensä vaan jälkimäiseksi ja että se ilonen,
huolettomassa asennossa istuva, leikkiin valmis Johannes ei enää ollut
hän. Juuri tänä iltana, tässä huoneessa, kun äiti toivottomasti itki
eikä pitänyt mitään lohdutusta mahdollisena, oli hän siis asettanut
koko oman elämänsä vaa'alle, punninnut kaikki, mitä siellä oli
tärkeintä, tehdäkseen yhdessä hetkessä päätöksensä. Nopeata,
kiihoittunutta ja varmaan hyvin tuskallista sieluntaistelua oli
tarvittu, ennenkuin hän saattoi nousta ja lausua nuo ratkaisevat sanat.

Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun hän oli lisännyt: "niin,
se on päätetty", loisti hän tyytyväisyydestä, niinkuin kestetyn
tuskallisen leikkauksen jälkeen. Hän seisoi siinä niinkuin sankari,
joka on voittanut juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat,
-- antanut itsensä voiton hinnaksi. Äiti nousi seisaallensa, tuli ihan
Johanneksen luo, pani yhtäkkiä kätensä hänen olalleen ja purskahti
hillittömään itkuun, ihan toisellaiseen kuin äsken, itkiessään myytyjä
huonekaluja. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa
tunteitansa, ja sentähden oli äidin kosketuksessa -- se tuli kömpelösti
ja niinkuin liian äkillisesti -- jotakin tavattoman liikuttavaa.
Johanneksen sanat saivat sen kautta vieläkin suuremman merkityksen, se
oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja heidän edessänsä sinä
silmänräpäyksenä häämöitti uudet elämän mahdollisuudet ja uudet toivot.

Niin oli sitten käynytkin, että Johannes oli ruvennut papiksi.
Kahdessa vuodessa hän oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui
papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pitäjään, ja puolen vuoden perästä
sieltä kuului, että hän oli mennyt kihloihin erään pohjalaisen neidin,
Alina Bäckin kanssa, joka oli naapuripitäjän vallesmannin tytär.
Johannes pääsi pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yhä vaan
pohjanmaalle, vähän vaan etelämmäksi ensimäistä paikkaa. Kun häät
olivat vietetyt, muutti äiti Johanneksen luo, elettyään siihen asti
siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.

Henrik ja muut veljet eivät olleet tavanneet Johannesta siitä saakka
kuin tämä oli lähtenyt pohjoiseen päin, mennyt naimisiin ja perustanut
siellä kodin, siis lähes neljään vuoteen.

Mutta nyt tänä kevännä olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa
lukukauden loputtua Helsingissä ja lähteä yhdessä pohjanmaalle
Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut nähnyt
viiteen vuoteen.



II LUKU.


Äsken vielä he juoksivat kaikki neljä, huristaen kuin peltopyyt,
pihamäeltä alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri
tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta
kohtalon oikusta he olivat päälliseksi joutuneet jokainen mitä
vieraampiin oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, -- joka heistä
enin Savon metsäisiä mäkiä ja vilppaita vesiä rakasti; Gabriel
Turkuun konetehtaaseen, -- joka ei malttanut kahta viikkoa pysyä
naapuripitäjässä serkkujen luona, vaan jo ikävöi kotikujia, tallia ja
punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, -- joka vasta ikään
vielä oli veljien kurin- ja käskynalainen, ja Henrik Helsinkiin
rikkiammuttujen kivimöhkäleiden, alituisesti pauhaavan meren ja
kalliosärkkien ääreen, issikan, hänen tyttärensä skaalojen ja
punatukkaisen Hilman seuraan.

Jos ei olisi ollut sitä elähyttävää toivoa ja päämäärää, että kerran
sitä vielä jälleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin
Henrikistä tuntunut hänen elämänsä olot, semmoisiksi kuin ne olivat
muodostuneet, jotenkin epätoivoisilta.

Omituisessa ristiriidassa hän oli elänyt nämä viisi vuotta. Ei hän
mitenkään voinut päättää miksi hän oli tuleva. Tämä kysymys, josta
kaikki muut näyttivät niin helposti selviytyvän, tuntui hänestä ihan
mahdottomalta ratkaista. Ja sitä mahdottomammalta mitä totisemmin hän
sitä ajatteli. Usein hän iloisena hetkenä toverien seurassa ja heidän
puheittensa vaikutuksesta oli jo päättävinään, mutta yksinäisyyteen
päästyä ilmestyi ihan odottamattomia vastasyitä, jotka kumosivat
päätöksen.

Hän oli alkanut filosofialla ja arvellut, että samalla kuin hän lukee
sitä omasta sisällisestä halustaan sattuu niin onnellisesti, että erään
kirjamäärän luettua voipi saada laudatuuri filosofiassa, ja sitten
tarvitsee lukea vaan muutamia lisäaineita saadakseen filosofian
kandidaatin arvon. Mutta sen saavutettua olisi avautunut tilaisuus
henkensä elättämiseen monella eri tavalla. Näin hän luuli ajatuksissaan
ratkaisseensa tuon vaikean "leipäkysymyksen". Alan valitseminen
leipäkysymyksen perustuksella tuntui nimittäin hänestä epärehelliseltä,
mutta eihän ollut hänen syynsä, että nyt filosofia, jota hän luuli
rakastavansa enemmän kuin mitään muita tieteitä, samalla valmisti
hänelle tilaisuuden henkensä elättämiseen.

Niinpä hän siis alkoi filosofian historialla:

Siellä oli ensin puhe siitä, mitä vanhat tietoviisaat pitivät
alkuaineena, -- mikä piti vettä, mikä tulta, mikä mitäkin. Henrik
ymmärsi hyvin, että kysymys oikeastaan oli kaiken alkuperästä, s.o.
jumalasta, ja häntä heti sykähytti ajatus, että filosofia siis oli
oikeastaan tutkistelu siitä, mitä jumala on, jumala ja ihmiselämä. Niin
että ensi rivit luettuaan hän tuli ihan haltioihinsa. "Jos minä saan
valita tehtäväksi tutkia näitä asioita ja elää siitä, niin voinko
mitään parempaa toivoa. En. Minä olen siinä löytänyt elämäni. Minulla
on tekemistä tässä maailmassa, kaikki minulle hymyilee, minulla on
tarmoa loppumattomasti." Näin ajatteli Henrik ja tässä ensi
huumauksessa hän kirjoitti kirjeen kotolaisille, jossa selitti millä
innolla hän oli filosofiaa ruvennut lukemaan, sekä mainitsi myöskin,
että hän maisteriksi päästyään antautuu luultavasti opettaja-uralle.

Tämän hän kirjoitti kotolaisten lohdutukseksi, sillä kokonaisen vuoden
hän oli horjunut eri tieteiden ja eri alojen välillä voimatta tehdä
mitään tiliä aikeistansa.

Mutta tämä kaikki oli vaan ensi innostusta.

Kuumeentapaisella kiireellä oli Henrik, seuraamatta yliopistoluentojen
menoa, lukea hotkaissut filosofian historian pääpiirteet.
Erikoisuuksiin hän ei voinut vajota, sillä hänen palava mielenkiintonsa
yhä piti esillä pääkysymystä: mitä on jumala ja mitä elämä? Hän vaan
riensi eteenpäin vanhasta ajasta uusimpaan aikaan asti ja pysähtyi
Kantiin.

Kant vastasi hänen kysymyksiinsä, että on ihan mahdotonta mitään tietää
jumalasta, ja todisti että se on mahdotonta. Ja Henrik ymmärsi tämän
todistuksen niin selvästi, ettei hän voinut lukea eteenpäin. "Mitä
varten lukea filosofiaa, jos on mahdoton saada mitään tietää siitä,
mitä jumala ja mitä ihmiselämä ovat?" Ne sivukysymykset hyveistä ynnä
muista eivät huvittaneet häntä pääkysymyksen rinnalla.

Yksi asia kehotti kovasti lukemaan sittenkin filosofiaa: Henrikille oli
Kantin lukemisesta niin suurella voimalla selviytynyt filosofian
probleemi, että oppia maisterintutkintoa varten vaadittu kurssi näytti
nyt ihan vähäpätöiseltä asialta, muutaman kuukauden työltä.

Mutta kun hän ryhtyi tähän työhön ja alotti jälleen alusta, pannakseen
mieleen kaikki Xenofoneet, Empedokleet ja Anaxagoraat, kadotti hän heti
sekä mielenkiintonsa että lukuhalunsa. Yhtäkkiä rupesi leipäkysymys
jälleen kummittelemaan ja vaivaamaan. Tämä työ alkoi hänestä näyttää
epärehelliseltä, koska sen tarkoitus silminnähtävästi ei enää ollut muu
kuin maisteritutkinnon suorittaminen.

Seuraavana vuonna hän, ilmaisematta omaisilleen muuttuneita
suunnitelmiaan, koetti lukea teologiaa, mutta ei löytänyt siitä mitään
vastausta sen lisäksi, minkä hän jo pääkysymykseensä nähden oli ennen
uskonnosta tiennyt. Se oli sitä samaa, mitä pappa oli joka sunnuntai
saarnannut ja pitänyt kansan vuoksi välttämättömänä, vaikkei omille
pojilleen tahtonut "tyrkyttää". Ei Henrikin juolahtanut mieleenkään,
että se Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala, josta pappa oli
saarnannut, olisi ollut missään yhteydessä hänen sisällisen
kysymyksensä kanssa. Hän oli ruvennut teologiaa lukemaan ainoastaan
nähdäkseen oliko siinä jotain enempää kuin papan saarnoissa kansalle.
Ja hän näki aivan pian, ettei ollut. Hän päätti, että kaikki on
niinkuin olla pitää: teologia on lähdetiede papeille, joiden täytyy
opettaa kansaa. Ja hän pani sillä teologiset kirjat kiinni; niillä ei
ollut mitään yhteyttä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa.

Mutta näissä tutkistelemisissa ja epäilyksissä oli mennyt taas yksi
vuosi. Se meni yhä vielä filosofian kontolla, sillä olihan teologiakin
vähän sinnepäin. Leipäkysymys vaan sukelsi esiin entistä uhkaavampana:
kaksi vuotta olet sinä antanut mennä omiin mietteihisi, etkä ole tullut
hituistakaan lähemmäksi Minua! -- Toisinaan tämä ajatus ihan vapisutti.
Sen edessä seisoi niinkuin rikoksellinen Majesteetin edessä. Uskallatko
elää ja ajatella Minun ohitseni!

Sitten seuraavana vuonna Henrik luki luonnontieteitä ja rupesi
ajattelemaan toiseen tiedekuntaan muuttamista. Hänellä ei ollut enää
sitä rauhaa, mikä oli filosofiaa lukiessa. Hän heittelihe sinne tänne
löytämättä perustaa. Mitä ikänä hän otti eteensä, siinä heti avaantui
ääretön pohjattomuus, että ainoastaan silmät kiinni olisi saattanut
kurssikirjoja eteenpäin lukea. Se kaikki tuli siitä, että hän tätäkin
ainetta luki taaskin oman kysymyksensä tarkoituksessa. Hän alotti
Darwinistä ja Haeckelistä, ja päästyään kehitysopin perille ei taaskaan
nähnyt minne mennä eteenpäin. Sinä vuonna hän tosin koetti luopua
tuosta haittaavasta "kysymyksestään", joka teki hänet niin erilaiseksi
kuin kaikki muut. Hän koetti tehdä niinkuin muut olivat tehneet: lukea
luonnontieteitä huolimatta siitä mihin ne vievät ja mitä ne selittävät.
Erittäinkin sai hänet tähän suuntaan se ajatus, että luonnontieteet
olivat välttämättömät lääkäriksi aikovalle, siis ainakin se, joka aikoo
lääkäriksi, saattaa niitä lukea hakematta vastausta mihinkään
kysymyksiin. Ja lääkärihän tekee työtä lähimmäisensä auttamiseksi eikä
välttämättä leipää saadakseen. Sovittaen tämän itseensä hän nyt
ajatteli: jospa minäkin rupeaisin lukemaan luonnontieteitä huolimatta
kysymyksestäni, vaan tullakseni luonnontieteen opettajaksi, olisiko se
työtä leivän vuoksi vai ei? Ja hän päätti, että hän epäilemättä
palvelisi sillä lähimmäisiä, sillä luonnontieteet ovat kieltämättä
hyödyllisiä kaikille ja lääkäreille välttämättömiäkin. Tyytyen tähän
hän nyt ensi kerran antautui erikoistyöhön ja alkoi tuntea jonkinlaista
tyytyväisyyttä. Toverilleen hän saattoi sanoa, kun illalla tapasi
Aleksanterinkadulla: olenpa tehnyt aikalailla työtä tänäpäivänä. Ja hän
tunsi omituista, suloista hengen yhteyttä kaikkien työtätekevien, koko
tuon kiehuvan, kuohuvan maailman kanssa. Hän myöskin, niinkuin kaikki
muut, rupesi leikkimään ateistia, alkoi käyttää hyväkseen tarjona
olevia nautintoja, teki sievoisen velan tulevan opettajatoimen varalle
ja uskoi toverejansa, jotka väittivät että nuoruuden pahe on
vaihdettava säännölliseen sukupuoli-elämään, vaikkakin ulkopuolella
avioliittoa.

Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa uutta vakaumustaan siihen määrään,
että olisi myöskin tottunut uusiin elämäntapoihin, ennenkuin hänelle
oli ehtinyt kasvaa vatsaa, kääntyi kaikki jälleen toisin päin.

Silloin hän oli jo viidettä vuotta yliopistossa. Hän istui silloisessa
suuressa huoneessaan pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan katseli ulos
kattojen harjoja ja savupiippuja. Ilta-aurinko pyyhkäsi heikosti
kaikkia kattoja, ja koko maailma ja elämä tuntui yhtäkkiä niin perin
katoovaiselta.

Silloin tuli Henrikiin tämmöinen ajatus:

"Lukisinko minä luonnontieteitä ja aikoisinko ruveta niitä opettamaan,
jos olisin varoissa ja saisin tehdä mitä tahdon?"

Ensin hän oli valmis vastaamaan: miksen? Mutta sitten hänen piti
ihan itsekseen punastua, kun hän ei sen paremmin osannut mennä
sydämmensä pohjaan. Tietysti hän ei opettaisi siinä tapauksessa
luonnontiedettä, vaikka se kyllä saattoikin olla hyödyllistä
erittäinkin kaupunkilaislapsiin, jotka eivät osanneet erottaa varista
haukasta. Hän ihan varmaan tutkisi omaa pääkysymystään, jos hän voisi
tehdä todella mitä tahtoo. Mutta sen sijaan kuin tutkia oman sydämmensä
kysymystä hän oli tullut ateistiksi ja oli suinpäin kiinni leipätyössä,
oli tehnyt velan vastaisten tulojen toivossa. Ja uudestaan hänen piti
punastua, tällä kertaa siihen määrään, että hiki nousi otsalle. Hän
säikähti niin, että hänen piti turvautua vanhaan keinoonsa: panna kädet
ristiin ja ruveta puhuttelemaan näkymätöntä olentoa, -- sitä samaa,
jonka hän oli itse muodostanut itselleen tuona onnettomana kuutamoyönä
keskellä hävinneen kodin sekasortoa.

Ja hän lupautuikin takasin tälle jumalalle tuntematta mitään pelkoa,
vaikka tiesi, että kaikki oli sen johdosta jälleen muuttuva. Hän vaan
kysyi itseltään: mitä minun nyt siis on lukeminen, että voisin olla
rehellinen omalle itselleni ja kuitenkin tulla toimeen ja maksaa velka?
Mutta siitä korkeasta mielialasta, mihin rukous oli hänet nostanut, hän
ei löytänyt vastausta tähän kysymykseen. Mitä enemmän hän ajatteli
lukukysymystä, sitä suurempaan ristiriitaisuuteen ja epäselvyyteen hän
tunsi alenevansa. Ihan näytti jo siltä kuin jumala olisi ollut
väliäpitämätön siitä, mitä hän lukee. Silloin hän ihan epätoivoissaan
ja melkein ääneen sanoi: mutta enhän voi maksaa velkaa, jos luen omin
päin! Mutta ei hän saanut mitään vastausta tähän suoraan kysymykseen,
päinvastoin hänestä tuntui niinkuin hänelle olisi vaan sanottu:
ajattele itse.

Ja hän rupesikin ajattelemaan itse. Ensiksikin kävi nyt selville, että
ainoa keino velkaa vastaan oli menojen äärimmäinen supistaminen, se on:
tyytyminen vähimpään. Aina hän pikkuisilla syrjätoimillakin saattoi
ansaita hiukan enemmän kuin minkä kulutti, sillä hän tiesi, kuinka
äärettömän vähän hän tarvitsee, jos vaan niikseen tulee. Tuo
yritteleminen: kuluttaa äärimmäisen vähän, oli joskus häntä
huvittanutkin. Ja jos nyt velasta pääseminen todella olisi
kysymyksessä, niin saattoi hän sitä ihan vaan urheillakseen ruveta
lyhentelemään milloin markalla milloin kymmenellä. Niinpian kuin hän
oli tämän ajatellut, oli hänelle ihan selvä, että velasta pääseminen
täytyi heti tulla yhdeksi hänen tarkoituksistaan, ja koko tuo entinen
suunnitelma: tehdä vielä lisävelka, että pääsisi ensin tuottavaan
paikkaan, näytti hänestä jo ilmeisesti väärältä. Tämä tienhaara
oli sellainen, että toinen tie vei hänen sydämmensä halua,
yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kohden, toinen taas ajallista
tulevaisuudenkuvaa kohden ja lupaili nautintoa ja keveyttä elämässä. Ei
Henrik kuitenkaan epäillyt kumman valitsisi, heti kun hän vaan oli
selvyyteen päässyt, että siinä todellakin oli kaksi eri tietä. Hänelle
oli vielä epäselvänä ainoastaan seuraava seikka: Kun hän nyt velkansa
maksamiseksi ryhtyy syrjätöihin rahan ansaitsemista varten, niin
minkälaatuinen on oleva se päätyö, joka ei saa tarkoittaa
toimeentulokysymystä, vaan ainoastaan hänen sydämmensä kysymystä?

Henrik jätti tämän seikan tuonnemmaksi, arvellen että kyllä se
itsestään sitten selviää. Ja hän siis ryhtyi ensiksi hankkimaan
syrjätöitä, ja rupesi heti hommaamaan itselleen halvempaa kortteeria.

Kortteerin hän löysi syrjäisen merikadun varrella, juuri sen
kortteerin, missä hän nyt asui. Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän oli
haalinut itselleen kaikellaisia syrjätöitä joka taholta: oli hänellä
käännöstöitä, oli korjauksia, oli yksityistunteja. Ja kaikki tämä puuha
innostutti ja huvitti häntä. Tuli kunnianasiaksi ehtiä jokapäivä kaikki
säntilleen ja vielä vähän lisäksi ja seuraavana päivänä vielä vähän
entisenkin lisäksi. Hän oli laskenut, että jos näin asiat menee, niin
velka pitäisi olla maksettu viidessä vuodessa. Mutta nyt hän joka päivä
ponnisti voimiaan, että tuli tehtyä hiukan ylimääräistä, ja häntä
huvitti ajatella että hän ikäänkuin salaa itseltänsä -- kummastuttaa
itsensä sillä, että suorittaakin velan ylimääräisten säästöjen avulla
ennen tätä aikaa. Hän oli niin innoissaan näistä monimutkaisista
ansio- ja säästöaikeistaan, että iltasin vielä sänkyyn tullessaan hän
kuherteli niiden kanssa ja usein ei tahtonut saada niiltä unta. Ja hän
kun oli pelännyt, että kenties hän oli laiska, ja että siinä muka
saattoi olla koko vika hänen saamattomuuteensa lukuasioissa! Nyt hän
toki näki selvästi, että hän oli ahkerampi kuin kukaan. Mutta taaskin
tuli odottamaton keskeytys. Kerran hän itse huomasi kuinka hänen
kaikki ajatuksensa olivat nyt kohdistuneet yksinomaan tämmöisiin
rahanansio-kysymyksiin. Hän oli nimittäin tullut ajatelleeksi, että
sittenkuin hän on velkansa näin maksanut, niin hän alkaa samalla
tavalla säästää itsellensä vielä pientä summaa --. Edemmäs ei tarvinnut
ajatella: Hän säpsähti, että tämä ajatus oli tullut hänelle niin
luonnollisena ja niin viattomassa muodossa, ja sehän sisälsi kumminkin
juuri sitä, mitä hän oli paennut. Panna kaikki ajatuksensa velan
maksamiseen tai panna kaikki ajatuksensa omaisuuksien keräämiseen, --
mikä eroitus oli näiden kahden asian välillä? Hän vihasi jälkimäistä
niinkuin myrkkyä, mutta edellinen ei ollut yhtään parempi, sillä sekin
anasti kaikki ajatukset. Ja Henrik näki nyt ihmeekseen, että hän oli
todella aivankuin tottunut olemaan ihan ajattelematta niitä sydämmen
asioita, joiden nimessä hän muka velastansa tahtoi päästä. Hänen ei
ollut koko tänä aikana kertaakaan edes mieleen juolahtanut kysymys:
mitä on jumala ja mitä tämä ihmiselämä. Taas oli mennä kaikki työhalu.
Hän tiesi hyvin, että hänen täytyy ottaa asia tarkan punnitsemisen
alaiseksi, sillä se ei ollut ajateltu loppuun, vaan jäänyt kesken.
Mutta peläten, että tämä punnitseminen tulee vaikeaksi ja ehkä viepi
vielä suurempiin mullistuksiin, hän jätti sen yhä tuonnemmaksi.

Monta päivää hän oli peräkkäin ihan työtönnä ja, välttäen ajatuksiinsa
vaipumista, vaan vihelteli, käveli kaduilla ja haki ulkonaista
mielenvirkistystä.

Näin eräänä iltana tultuaan kotiinsa hän heittäytyi pitkäkseen
sängylle, ja tahtoen yhä lykätä ratkaisevan ajattelemisen tuonnemmaksi
otti pöydältä ensimäisen käteen sattuneen kirjan. Se oli Flammarionin
"Bebodda verldar", jonka hän oli joskus lainannut tuttavaltaan, mutta
jättänyt tähän asti lukematta.

Tämän kirjan johdanto alkoi näin:

"Kun lähemmin tarkastaa ihmisten nykyistä mielialaa, näkee heti että he
ovat kadottaneet muinaisen uskonsa ja varmuutensa, -- että meidän
aikamme on taistelujen aikakausi, että ihmiskunta huolestuneena odottaa
semmoista uskonnonfilosofiaa, mihin se voi jälleen luottaa."

Tämä vähän vavahutti Henrikiä, sillä se saattoi olla ajatusten
johtolankana niihin ajatuksiin, joihin hän ei tahtonut vielä tulla.
Mutta samalla häntä viehätti tuossa lauseessa se, että siinä oli
sattuvasti juuri hänen oma monasti tuntemansa asia lausuttu: filosofian
ja uskonnon ykseys.

Ja nyt seurasi kirjassa mahtava kuvaus uusista aurinkokunnista,
kiertotähdistä, asutuista maailmoista, joissa elämän täytyi sykkiä
voimakkaammin ja rikkaammin kuin meidän pienellä maapallollamme. Koko
taivas tuntui aukeavan, ja oli aivan kun sieltä olisi tulvannut ihan
uutta uskon ainetta. Henrikin oma, unohdettu tähtitaivas! Taas tuli
eteen lapsuuden jumalankuva, ainoastaan äärettömän paljoa suurempana ja
mahtavampana.

Henrikin valloitti omituinen mieliala: "Sieltähän minä ennenkin löysin
jumalani, sinä onnettomana huutokauppa-yönä, ja sieltä se on löydettävä
eikä mistään muualta," ajatteli hän.

Ja kun hän luki myöhään yöhön tätä kaunopuheliasta kirjaa, oli vihdoin
niinkuin hän ei enää olisi mitään omia ajatuksia tarvinnutkaan, vaan
kaikki selvinnyt itsestään.

Hänessä heräsi yhtäkkiä aate, että hän rupeaa tähtitiedettä tutkimaan
tämmöisessä uskonnollisfilosoofisessa tarkoituksessa.

Sillä hetkellä sydän sykki melkein kuuluvasti. Hän antautuu niinkuin
Flammarion pimeän yötaivaan mittaamattomiin syvyyksiin, hän on tekevä
ahkeraan työtä, hän ei ole perääntyvä minkään vaikeuksien edestä, mutta
aina on hänen tähtitieteellisen työnsä pohjana oleva tuo suuri,
aatteellinen tarkoitus: kaikkivaltiaan tutkiminen.

Ja leipäkysymys, se järjestyi tällöin ihan itsestään. Joku pieni palkka
observatoorio-työstä, siinä kaikki, mitä Henrik tarvitsi, sillä hänhän
tyytyi niin tavattoman vähäiseen, kun vaan löysi oikean alansa ja
mieluisensa työn. Henki kasvakoon, liha vähetköön!

Heti kun Henrik oli näitä asioita ajatellut, tuntui hänestä kaikki muu
työ ihan sopimattomalta hänelle eikä häntä mikään muu olisi voinut enää
viehättääkään.

Hän hankki itselleen myöskin muut Flammarionin teokset ja luki niitä
innokkaasti. Niiden huutomerkeillä, tuhansilla superlatiivisilla
apusanoilla varustetut kaunopuheliaat lauseet eivät vaivanneet häntä,
sillä hän alusta asti innostui itsestään juuri siinä kohden missä
kirjoittajakin ja tuntuivat siis kaikki huutomerkit olevan ihan
paikallaan.

Tämä aika oli melkein onnellisin, mitä Henrik oli koko
yliopistossa-olonsa aikana viettänyt.

Tahtomatta antautua tutkimaan oliko hän saavuttanut ehdottoman
varmuuden hän luuli tuntevansa, että se hänellä oli, ja piti siis
lähempää ajattelemista tarpeettomana.

Kun tähän tulee lisäksi, että kevät oli ihan jo käsissä ja siis saattoi
minä päivänä tahansa odottaa Uunoa Viipurista heidän lähteäkseen
yhdessä pohjanmaalle äitiä ja Johannesta katsomaan, niin alkoi
Henrikistä näyttää ikäänkuin kaikki olisi nyt selvinnyt ja valennut, ja
kaikki vaikeat miettimiset ikuisiksi häipyneet hänen tieltään.

Ja oli vielä kolmaskin seikka, joka Henrikistä tuntui hauskalta. Se
oli, että hän nyt keväällä, koko vuoden kärsittyänsä, vihdoinkin pääsee
irti tästä hänen ikävästä kortteeristaan ja viimeisiä kertoja enää
näkee vastenmielistä, punatukkaista Hilmaa.

Hän melkein tahallaan haastoi pientä riitaa talonväen kanssa, "sanoi
ylös," ja vähää ennen Uunon tuloa muutti tavaransa väliaikaisesti
kesänajaksi yksikerroksiseen hienoon puurakennukseen Punanotkonkadun
varrella, josta kortteerista hänen toverinsa oli matkustanut pois.



III LUKU.


Uuno tuli Säkjärveltä päivettyneenä ja pulleana. Hänen silmäinsä
valkuaiset välähtelivät tummain silmäkulmain ja sinisten silmäkehäin
ohella, ja hänen raikas naurunsa pyöristi punasenruskean poskilihan ja
paljasti hänen hyvät hampaansa. Hän oli aivan miehistynyt ja puhui
Henrikille aikaihmisen asioita. Riemulla hän kertoi niistä monista
maamittarielämän yhteydessä olevista seikoista, joista he eivät
Henrikin kanssa koskaan ennen olleet puhuneet. Henrikiä vähän nauratti
tämä asia; nauratti se, että tuo lapsukainen, jota vielä ihan äskettäin
oli pitänyt torua ja käskeä, nyt näytti kokonaan unohtaneen vanhat
välit, puhui kovalla ja nauravalla äänellä kaikellaisista toverien
kepposista ja omista virkatoimistaan, naputteli niinkuin ainakin mies,
tupakin hiveniä pois paperossin kannasta, pisti paperossin hampaittensa
väliin, alkoi sitä silmät rypyssä sytytellä mutta jatkoi samassa
hampaat yhteen litistettyinä puhettansa niinkauan kunnes tulitikku ehti
sammua, raapaistakseen sitten muka hermostuneesti tulen toiseen
tulitikkuun.

Uunolla ei ollut "virkavapautta" muuta kuin kaksi viikkoa, -- mutta
tämäkin oli hänelle vaan lisäsyy puhua kovalla äänellä ja olla
tyytyväinen. Hän aikoi käyttää tuon lyhyen ajan sitä hupaisemmin, laski
tarkkaan (yhä samalla rähisevällä äänellä) kuinka monta päivää menee
menomatkaan, kuinka monta paluumatkaan ja kuinka monta päivää saa
siellä oleskella. Hän veti esiin matkailija-kirjasen, aikatauluvihon
junankulkuja varten, -- tietysti ne kaikki hänellä olivat, --
toimitteli, suunnitteli, ja kaikki oli hänellä kohta valmiina ja
selvänä.

-- Milloins myö sitt' männään? -- sanoi hän; tietysti hän oli jo
ehtinyt omistaa viipurilaisen murteenkin.

-- Perjantaina, -- sanoi Henrik ehdottelevasti ja epävarmasti. Uuno
sanoi: Jaha, jaha! -- Ja kohta oli Uunolla kaikki järjestettynä niin,
että juuri perjantaina eikä minään muuna päivänä olisi enää ollut
mahdollistakaan lähteä. Sormet tulivat avuksi: Kahdeksan päivää hänelle
jää siellä-oloa varten, lukien maanantaista, jolloin he saapuvat
perille. Ja hyräillen ja tavoitellen matalimpia basso-äänejä hän mennä
pyyhkäsi kaupungille asioilleen niin että ovet vaan paukahtelivat hänen
jäljessään.

Vasta perjantai-aamuna, kolmannen luokan vaunussa he varsinaisesti
tapasivat toisensa. Kun he istahtivat vastakkain veti Uuno viimeisessä
hetkessä entisellä nopealla ja meluavalla tavallaan Henrikiä mukaansa
ikkuna-aukkoon ja osoittaen asemasillalla kävelevää kevytmielisen
näköistä lettiniekka-neitiä sanoi:

-- Kasso tuota kui se on sorja, -- voi, voi, kui se on sorja!

-- Tycker du värkligen att den där är vacker? -- sanoi Henrik. Ja se,
että hän käytti heidän vanhaa äidinkieltänsä, jolla he vaan joskus
vaihtoivat kaikkein sisällisimpiä ja ihan kotoisia asioita, vaikutti
että Uuno heti paikalla herkesi kurottamasta ulos, jätti ikkunan, istui
Henrikiä vastapäätä ja junan lähtiessä liikkeelle he ensi kerran
katsahtivat toisiansa silmiin.

Juna alkoi vauhdin lisääntyessä meluta niin, ettei heidän tullut sillä
kertaa mitään sydämmellisempää puhuttua. Ja niin Uuno veti taskustansa
Suomettaren, jonka oli ostanut asemasillalta, pani tummareunaiset
rillit nenällensä -- sekin oli aivan uutta Henrikille -- ja alkoi
suustansa ruuan jätteitä mauskutellen lukea lehteä. Pian hän oli
löytänyt mieleisensä palasen ja jo nauroi niin että vatsa hytkyi.
Suomettaren Matti löylytteli Päivälehteä, joka silloin oli äskettäin
syntynyt, todistellen tämän viikinkiläisyyttä.

Kun Henrik ei nauranut sille paikalle, jota Uuno oli käskenyt hänen
lukea, puisti Uunokin naurun kasvoistansa, niinkuin olisi sanonut: "no,
leikit pois," ja rupesi äkkiä hyvin toimeliaan näköisenä ja junamelun
tähden sangen kovalla äänellä puhumaan aijotusta rannikkoradasta. Hän
osoitti Henrikin mielestä sangen suuria tietoja tämän rataehdotuksen
vaiheista eri valtiopäivillä, vieläpä osasi tehdä selkoa erityisistä
teknillisistä seikoista, jotka koskivat rautateiden rakentamista
yleensä. Mutta lopultakin hän kiertyi takasin fenomaniaan ja rupesi
taas puhumaan naurunsekaisesti. Sveesit olivat hänen mielestään
iskeneet kirveensä kiveen. He toivoivat rannikkorataa oman ruotsalaisen
väestönsä hyväksi "från Pyttisskär tili Hangöudd och två mil uppåt
land," -- sanoi Uuno tutkien Henrikin silmistä oliko tämä sukkeluus
hänelle ehkä uusi.

-- Kuules, -- sanoi hän: -- från Pyttisskär tili Hangö -- --

-- Kyllä minä olen sen kuullut, -- sanoi Henrik.

-- Mutta he erehtyvät suuresti, -- sanoi Uuno; -- kulkuneuvojen edistys
noilla seuduilla, joilla tähän asti ei ole ollut mitään erityistä
merkitystä tai vetovoimaa sisämaasta päin, vaikuttaa, että niihin nyt
rupeaa tulvaamaan suomalaista työväkeä ja liikemiehiä, se on: juna
viepi läpi sen maan suomalaisvirran, joka huhtoo viikinkien
viimeisetkin jäljet puhtaiksi, he -- he!

Henrik sanoi käyneensä kerran Kirkkonummella ja Siuntiossa ja että ne
paikat olivat hyvin häntä miellyttäneet, että siellä oli ollut hyvin
kauniita ja vaihtelevia kumpuja, mainiosti viljeltyjä maita ja
jokaisella mökilläkin oli oma pikku puutarhansa, pihalla suuret
vaahterat tai pihlajat, istutettuina aivan vaan kauneuden nimessä, --
mihin suomalaiset ani harvoin panivat mitään arvoa. Ja yleensä tuntui
kehittyneemmältä.

Silloin Uuno, aivan kuin olisi ollut vanha mies, naputtaen väitteensä
vakuudeksi etusormen kynnellä johonkin penkkipuuhun, sanoi:

Ja sinä saat nähdä, että vielä ne paikat kerran kaikki muuttuvat umpi
suomalaisiksi.

Henrik ei sanonut tähän mitään, mutta juuri sen vaitiolon Uuno ottikin
vastaväitteeksi. Hän muuttui totiseksi ja vihasen näköiseksi, lakkasi
käyttämästä viipurilaista murretta ja -- aivan kuin puolustaakseen
itseään -- alkoi kiivaasti soimata ruotsinmielisiä, päättäen siihen,
että parasta olisi kuin kaikki pantaisiin laivaan ja lähetettäisiin
meren yli, "sittepähän pääsisivät emämaansa helmaan". Hän sanoi
"emämaansa" erityisen suurella inholla.

Mutta Henrik ei sittenkään sanonut mitään, sillä hänen vaitiolemisensa
väitti juuri sitä, mitä hän tarkoitti, ja mikä olisi ollut epämukava
sanoihin pukea. Hän tarkoitti että mammahan oli ruotsalainen, että he,
-- ainakin Johannes ja Henrik, -- olivat lapsuudessaan käyttäneet vaan
ruotsia ja vieläkin sitä käyttivät läheisimmissä veljessuhteissaan.
Uuno tunsi, että Henrik vaitiolollaan tätä tarkoitti ja vetosi heidän
kotioloihinsa ja sisällisiin tunteihinsa. Ja kun nyt Uuno sittenkin
jatkoi ruotsalaisten murjomista, kiihtyi ja suuttui hän itse niin että
suupielet kalpenivat ja värähtelivät. Piti senvuoksi vaijeta ja jatkaa
sanomalehden lukemista.

Veljesten väliin tuli näin jotakin epäsointua, ja he olivat pitkän
aikaa puhumatta mitään toisilleen.

Ennen muinoin oli kotona joskus naurettu alaikäiselle Uunolle, kun tämä
oli selittänyt olevansa punanen fenomaani, ja todella osoittanut sen
sillä, ettei häneltä ollut kukaan pitkiin aikoihin saanut ruotsin sanaa
suusta. Olipa ne kotolaiset taikka vieraat, jotka häntä ruotsiksi
puhuttelivat, hän vastasi aina suomeksi. Ja siksi hänestä joskus
sanottiin "meidän fenomaani". -- Mutta kuka olisi luullut, että hän
jatkoi samaan suuntaan vielä nytkin päästyään itsenäiseksi ja
ruvettuaan elämään omaa elämäänsä!

Henrik tuli yhä enemmän uteliaaksi Uunon suhteen ja mietti hänen
elämäänsä, vaikka he ulkonaisesti olivatkin riitaantuneet. Muistellen
Uunon lapsuutta ja heidän leikkejänsä Henrikiä rupesi salaa
naurattamaan, että Uuno siinä oli hänelle suutuksissa. Ja saadakseen
välin entiselleen Henrik nyt teki hänelle myönnytyksen.

-- No, no, -- sanoi hän, kun Uuno pani sanomalehden penkille, -- voihan
sinulla sentään olla jotain oikeinkin. Onhan tämä Suomenmaa.

-- Laivaan ne pitäisi kaikki, ja Ruotsiin! -- jatkoi Uuno, mutta
myönnytyksen johdosta ihan jo leppyneellä äänellä. -- Mitä ihmeitä ne
täällä tekevät, jos ei heille suomi kelpaa! Mokomatkin herrat! Heh! --
Mutta huomattuaan vähitellen jälleen kiivastuvansa hän pysähtyi ja
rupesi puhumaan muusta.

-- Tiedätkös että minä olen talven kuluessa aika lailla lukenutkin, --
sanoi hän olkapäät koholla, kädet polvia vastaan ojona ja huulet
yhteenpuristettuina.

-- Mitä lukenut?

-- Matematiikkaa, algebraata, trigonometriaa --

-- Äläs nyt, mitä varten?

-- Historiaa, saksaa, venäjää --

-- No niin, niin, mutta mitä varten?

-- Noh, mitä varten! -- matki Uuno: -- mitä varten luetaan?

-- Se on totta, sinähän kerran aijoit vähän niinkuin polyteknikoon.

-- Niinkö polyteknikoon -- mitäpä siitä olisi? Ei kyllä minä aijon
ylioppilaaksi, jos totta puhutaan, sanoi Uuno terävästi ja vähän
ankarasti katsahtaen Henrikiin. Siinä katseessa oli jotakin vanhaa.

Henrikin silmät menivät selälleen, mutta hän ei sanonut mitään, jäi
vaan miettimään eikä kuunnellut enää Uunoa, joka rupesi pitemmältä
lukujansa ja aikeitansa selittämään.

"Uuno privatistina ylioppilaaksi!" ajatteli Henrik. "Hän, joka oli
jätetty keskeneräiseksi siitä syystä ettei ollut varoja, -- oli
ajateltu, että kylläksi on kun Johannes ja Henrik saadaan
ylioppilaiksi. Uuno siis ottaa kuin ottaakin sen mikä häneltä
kiellettiin. Eikö tuossa hänen äskeisessä katseessaan ollutkin loukatun
ihmisen ilmettä, silloin kun hän sanoi: 'ei, kyllä minä aijon
ylioppilaaksi'. Omituista, omituista!" Henrik puolestaan ei olisi
ymmärtänyt panna semmoista arvoa ylioppilaana olemiseen: hän oli vaan
istunut koulunpenkillä kunnes tuli eteen tutkinnot, suorittanut ne ja
päässyt ylioppilaaksi. Mutta Uuno pyrki omin ehdoin sinne, omalla
tarmollansa, oli tehnyt itsekseen työtä koko talven. Ja kaikkea vaan
tuosta pienestä alkusyystä, mikä oli räpäyttämän verran välähtänyt
hänen silmäyksessään: "te luulitte muka että mitä siitä Uunosta, mutta
minäpä näytän teille!" Henrikiä säälitti ja liikutti Uuno, mutta ei hän
mitenkään tältä kannalta päässyt kovaäänisen Uunon kanssa puheisin. Se
oli välähtänyt ja mennyt. Koko tuo luukku hänen sieluunsa oli, kuten
sanottu, vaan hetkeksi auennut, ja se oli sitten niin sulkeutunut,
ettei siitä näkynyt vähintäkään jälkeä. Ja Uuno puhui nyt luvuistaan ja
töistään niinkuin olisi niihin ryhtynyt vaan iloisesta isänmaallisesta
velvollisuuden tunnosta.

Henrik alkoi nyt jostakin käsittämättömästä syystä käydä yhä enemmän
alakuloiseksi, niin että Uuno rupesi, seuraa hakien, tekemään
tuttavuuksia matkustajien kanssa, antautuen näiden kanssa kaikellaisiin
käytännöllisiin keskustelu-aineihin. Jonkun maanviljelijän kanssa
käytiin ensin läpi kaikki isonjaon järjestelyasiat. Mutta
maanviljelijän erottua Toijalassa hän vasta tapasikin oikein
mieleisensä otuksen. Se oli matkusteleva henkivakuutus-asiamies. Ja
senjälkeen Uunosta ei enää paljon tietänyt. Keskustelu heillä syntyi
tietysti henkivakuutus-asioista ja hän suorastaan nautti, hän ei
tiennyt kuinka kyllin kyykistää vartalonsa toisen puoleen
kuunnellakseen ja antaakseen vastauksia. Ei aikaakaan niin he jo
nousivat pystyyn ja esittelivät itsensä toisilleen. Ja nyt alkoi heidän
välillään ihan tuttavallinen keskustelu. He olivat sanalla sanoen
löytäneet toinen toisensa. Uuno kyseli tuon toimen palkkaetuja ja
"tantieemiä". Hänessä oli, kertoi hän naapurille -- jo kauan sitten
herännyt ajatus, että jokin semmoinen toimi voisi olla väliaikaisesti
hyvin sopiva hänelle, sittenkuin hän jättää maanmittarityön.

-- Vai niin, herra ---- on maanmittari?

-- Niin, olen vaan opikseni sitä vähin harjoitellut. Ei mikään toimi
niin opeta tuntemaan kaikkia maalaisoloja, erilaisimpia taloudellisia
kysymyksiä, kuin juuri maanmittaritoimi. Ja kyllä ne on sentään juuri
tiedot maalaisista oloista, jotka lopultakin ovat kaiken perustuksena,
-- sanoi Uuno.

-- Kyllä se niin on, kyllä se niin on, -- sanoi toinen ja vaikka näytti
Uunoa vanhemmalta, jotenkin Henrikin ikäiseltä, alkoi kuunnella häntä
niinkuin olisi ollut nuorempi.

Henrik ei voinut uskoa korviansa. "Maalaisolot", "taloudelliset
kysymykset," -- kuulla tämmöistä sanoja Uunon suusta, se oli sama
kuin ihan kokonaan kadottaa hänet käsistään. Hän harjoitteli
maanmittaustöitä vaan "opiksi!" Minne asti hän siis tavoittelikaan?
Siinä se istui aivan kuin joku tuntematon vilkas herra. Henrik nyt
vasta tuli ajatelleeksi kohdelleensa Uunoa ehkä liiaksi niinkuin lasta.
Hän aikoi tästälähin muuttua huomaavaisemmaksi Uunoa kohtaan. Muutenhan
menee kaikki heidän väliset suhteensa ihan pilalle.

Vasta Tampereelta erosi henkivakuutus-asiamies heistä.

Uuno istui tyhjälle penkille vastapäätä Henrikiä, haukotteli ja teki
istualtaan torkkumaan rupeamista, nojautuen selin ikkunanpuolista
seinää vastaan. Hän asetti pehmeän matkalakkinsa pään taakse ja nosti
toisen jalkansa ojoksi pitkin penkkiä.

Henrikin korvissa soivat vielä eronneen asiamiehen sanat: "minne
herra ---- matkustaa, jos saan luvan kysyä?" -- ja se matkan
tarkoituksen merkityksettömyyttä, vähäpätöisyyttä ja satunnaisuutta
ilmaiseva äänenpaino, jolla Uuno, toimimiehen tavoin otsaansa
rypistäen, vastasi: "sukulaisiani vaan tässä käyn katsomassa", -- sekä
heidän yhteinen ikäänkuin anteeksiantava naurahduksensa tälle asialle
hyvästijättösanojen ohella.

Henrik piti tätä matkaa tärkeimpänä, mitä hänelle voi tapahtua, -- ja
ainakin lukujensa ja toimiensa rinnalla. Mutta Uunosta se oli vaan
jotain pikku tapahtumaa hänen varsinaisen elämänsä rinnalla. Mamma,
Johannes, Henrik, entisyyden muistot, ne olivat hänelle vaan: --
"sukulaisiani katsomassa". Henrik tiesi, että niin ei ollut, mutta hän
vaan ei mitenkään ymmärtänyt kuinka saada esille tuota entistä
lapsuuden suhdetta, joka koko ajan tuntui pakenevan hänen käsistään.
Kaikkein omituisinta oli, että hänestä tuntui niinkuin pitäisi sovittaa
entisiä vääryyksiä osoittamalla entistä suurempaa hellyyttä Uunoa
kohtaan. Mutta tähän ei enää ollut aikaa eikä hän keksinyt mitään
keinoja siihen. Ja sentähden hän tuli yhä enemmän alakuloiseksi.
Hänestä näytti, että Uuno on eksymäisillään jonnekin raakaan,
röyhkeään, herjaavaan maailmaan, ja että voisi häntä siitä vieläkin
estää ja pidättää, jos oikein panisi siihen kaikki voimansa. Mutta kun
Henrik heräsi ajatuksistaan, näytti hänestä kummalta, että hän oli
saattanut noin ajatella Uunosta. Eikö juuri Uuno päinvastoin ollut
edellä häntä; Uuno oli tarmokas, toimelias, kiinni asioissa, eteenpäin
pyrkivä ja varmaan eteenpäin pääseväkin, Henrik sitävastoin epäilevä,
saamaton, ilman mitään varmoja aikeita. -- Henrikin tuli oikein hiki
päähän, kun hän rupesi vertaamaan itseänsä Uunoon ja näki taas oman
saamattomuutensa ja hataruutensa. Ja hän kun oli voinut ajatella että
Uuno on eksyksissä ja että häntä täytyy jostakin pelastaa!

Uuno ei torkkunut todella, -- ei tainnut saada ajatuksiltaan nukuttua.
Tai oliko hän niin hyvillään, että hyvämieli teki estettä ja aukoili
silmiä. Aivan kuin olisi muistanut jotakin tärkeätä, hän yhtäkkiä
kavahti, veti povitaskustaan nahkaisen lompakon, -- se oli hyvin
moniosainen ja sitä piti käännellä sinne tänne ennenkuin pääsi minne
tahtoi, -- ja sieltä hän otti esille muutamia papereita, selaili niitä,
mutta ei löytänyt mitä haki, ja rupesi tapailemaan muualta taskuista.

-- Minne ihmeeseen minä paninkaan, -- puhui hän itsekseen syventyen
povitaskuunsa ja tuijottaen eteensä.

Samassa putosi hänen lompakostaan, jonka hän oli jättänyt hajalleen
penkille, jotain taitettuja kirjeitä ja valokuva.

Henrik nosti ne ylös ja katsahti valokuvaan. Siinä oli nuoren naisen
pää, älykkäät, lapselliset, luultavasti hyvin vaalean siniset silmät
suoraaan ja toimessaan eteenpäin katsovina ja vaalea tukka ehkä
tahallisesti järjestetyissä mutta nähtävästi luonnollisissa pitkissä
kiharasuortuvissa, jotka tupruelivat joka suunnalle kasvojen ympärillä.

Henrikin vavahti sydän noihin kasvoihin katsahtaessa.

-- Kuka tämä on? -- kysyi hän pidellen valokuvaa kädessään.

-- Mitäs arvelet?

-- Onko sinun tuttujasi?

-- Niin, ajatteles, minäkin olen ollut opettajana. Olen tunkeutunut
sinun alallesi, ha-ha, käykö kunniallesi?

-- En minä enää aijo opettajaksi. --

-- Etkö, miksikäs sitten?

-- No puhutaan siitä sitten, mutta vastaa sinä ensin.

-- Niin, näes, minä olen siellä Viipurissa ollut suomenkielen
opettajana kolmelle impyelle, -- sanoi hän puoleksi piloilla, -- ja
yksi niistä on tämä. Olisitko uskonut: minä! -- Mutta sanoppas nyt
sinä, miksi aijot ruveta, kun et rupeekkaan opettajaksi?

Henrik katseli yhä valokuvaa ja ihmetteli, ettei Uuno siitä sen enempää
välittänyt.

-- Jo siitä on kauan kuin minä ne aikeet jätin, sanoi Henrik
välinpitämättömästi, mutta lisäsi lämpimästi: -- Kuinka sinä häneltä
sait valokuvan?

-- Hän antoi sen itse.

-- Sinä pyysit!

-- Enkä pyytänyt. Näes, jos nyt oikein tahdot tietää, niin meidän
välillämme syntyi kerran "mankemangi". Ja juuri viimeisellä tunnilla.
Tuli puhe suomenkielen sointuisuudesta, minä väitin, että se muistuttaa
italiankieltä, -- sanotaanhan niin?

-- Olen minäkin kuullut.

-- Niin nämäkös, fiinit ruotsikot, alkavat kaikki kolme kikatella ja
hakevat kilvan rumimpia sanoja mitä löytävät: "mitä se nyt on: rakkaus,
ush! tulitikku, yksimieli, yksikieli! ush, ush!" Minä sanoin, ettei
"kärlek" ja "tändsticka" ole ollenkaan kauniimpia. Mutta vieläkös mitä!
Näiden mielestä on "kärlek" jotakin aivan suurenmoista. Ja he matkivat:
kärlek! kärlek! Sanalla sanoen syntyi kova kahakka.

-- No kyllä sinä, Uuno, osaatkin kiivastua.

-- En minä kärsi semmoista joutavaa. Sanoin heille, etten ymmärrä mitä
varten opitaan kieltä, johon ei tunneta sympatiaa, ehkä sen oppiminen
olikin tullut vaan jotenkin "muotiin", -- ja nousin ylös, -- tosin oli
tuntikin jo lopussa.

-- Ja olit tietysti ihan vimmoissasi.

-- No, en juuri voi sanoa. Hanna -- se on tämä valokuvassa -- hän taisi
luulla että minä olin loukkaantunut, ainakin huomasin että hänellä oli
vedet silmissä, kun minä lopetin keskustelun ja rupesin tekemään
lähtöä.

Henrik katsahti ehdottomastikin taas valokuvaan.

-- Ja kun minä sitten seuraavana päivänä olin asemalla lähtemässä
Helsinkiin, tuli hän sinne ja pyysi ottamaan hänen valokuvansa
muistiksi.

-- Tiedätkös, se on jotenkin paljon sivistyneeltä naiselta, -- sanoi
Henrik.

-- Taitaa, -- naurahti Uuno. -- Kyllä hän on tunnetusta perheestä. Ne
on niitä T----ia, olet varmaan kuullut?

-- En ole koskaan kuullut.

-- Joilla vielä on nuo suuret maatilat juuri ennenkuin Viipuriin
tullaan. Jaa, mitäs sanot, Henrik, se on rikas tyttö! -- Mihin
ihmeeseen minä sen tuppasin, -- perhana! -- sanoi hän ja rupesi taas
hakemaan.

Uunon leikillinen ja perin tavallinen viittaus ei miellyttänyt
Henrikiä. Se näytti hänestä loukkaukselta tuota naista kohtaan, jonka
valokuva hänellä oli käsissään. Henrik olisi pitänyt itseänsä
onnellisena, jos hänellä olisi ollut tämmöinen suhde: jos joku olisi
tullut saattamaan, jos olisi antanut valokuvan ja pyytänyt muistamaan.
Mutta Uuno näytti tätäkin asiaa pitävän pikkuseikkana. Joku taskuihin
jäänyt paperilappu, johon oli asioita kirjoitettu, oli hänelle paljoa
tärkeämpi!

Henrik viivytteli antamasta valokuvaa pois, ja kun Uuno sen otti ja
tähtäillen sopivaa rakoa lompakossa, lennätti kahden kirjeen väliin,
pisti povitaskuunsa, ja kohta sen perään huusi pitkää haukotusta,
niin Henrikin tuli valokuvaa ikävä. Uuno oli nyt hänelle vielä
kiinnittävämpi sen toisen olennon vuoksi, jonka kuvaa Uuno piti
takkinsa alla.

Kun Henrik ei enää ymmärtänyt minkä syyn nojalla voisi kysellä
vieraasta neidistä, jätti hän asian. Mutta itsekseen hän ei voinut
unohtaa tuota tapausta: ensin kyyneleitä ja sitten tuloa junalle ja
valokuvan antamista.

-- Kuules Uuno, onko sillä vähän rokonarpiset kasvot? -- piti hänen
vielä kysyä.

-- Niin neiti T:lläkö? On, mutta ainoastaan hiukan, ei se häiritse, se
päinvastoin vähän sopii hänelle.

Juuri niin oli Henrikkin ajatellut.

Uuno asettui nyt todenteolla makuulle, pitkäkseen, ja hän nukkui
Seinäjoen yöasemalle asti, jonne juna saapui illalla. Henrik herätti
hänet.

-- Jasoo, jasoo, -- sanoi Uuno, hypähti pystyyn ja kulki Henrikin
kanssa lakki silmillä unen pöppörössä, mutta varmasti ja nopeasti
hotelliin, jossa oli yökortteereja matkustajille. Hän työntäytyi esille
tungeskelevien matkustajien välitse, jotka kiirehtivät vahtimestarilta
anastamaan kukin parhaimman huoneen numeron, ja esitti vaatimuksensa
niin rähisevällä äänellä, että vahtimestari heti merkitsi hänelle hyvän
numeron.

-- Mille puolelle tämä huone antaa? -- hän kysyi.

-- Kyllä se on tänne radalle päin.

-- Ei, ei, antakaa toiselle puolelle, aamusella ei saa unta kun junat
huutavat.

Henrik olisi tahtonut juuri sen huoneen, missä junain vihellykset ja
jyrinä kuuluvat. Hän rakasti kuulla ja tuntea unissaan olevansa jossain
erinomaisessa. Mutta Uuno -- hän tahtoi nukkua hyvin.

Ja heille osoitettiin toinen huone, poispäin monikiskoiselta radalta,
ja Uuno meni kapsäkin kanssa sinne.

Henrikiä ei unettanut ja hän tahtoi ensin nauttia vähän raitista ilmaa
vaunutomun jälkeen. Hän tuli ulos tasaisesti kivitetylle penkereelle,
joka eroitti hotellin radasta.

Oli jo pimennyt. Ei yksikään matkustaja liikkunut enää ulkona. Jossain
kauempana asemamies sulki tavarahuoneen ovea ja mennä kolisteli ensin
pitkin kivitettyä pengertä, laskeutui sitten kivettömälle maalle ja
hupeni kuulumattomiin. Kaikki oli hiljennyt. Kostean kevätilman vuoksi
kuului siellä täällä tipahduksia räystäistä ja tikapuilta. Ja jossain
ei aivan kaukana rääkkyi tyynessä hiljaisuudessa ruisrääkkä. Ilmassa
tuntui kytösavun hajua.

Hämärässä ei selvään enää eroittanut kauas. Mutta sen verran kuitenkin
näkyi, että edessä oli jokin suuri lakeus ja molemmille sivuille
myöskin hyvin avonaista. Taivaan vaalean viheriä kirkas rantahohde
ylettyi joka paikassa ihan kuin liian alhaalle. Tästä varmaan siis
alkoivat Pohjanmaan lakeudet, mutta ne olivat nyt kostean yösumun alla.

Omituinen vetovoima jonnekin tuonne kauas valtasi Henrikin, niinkuin
johonkin, jota hän ei vielä ollut nähnyt vaikka se olikin hänen omansa,
ja hän edeltäpäin sitä rakasti. Ja samassa hän muisti että tuonne
poispäinhän asuivat mamma ja Johanneskin, ja hänen tuli vielä selvempi
tunto, että tuo vieraan luontoinen hämärä, kosteassa sumussa salautuva
maisema oli hyvin, hyvin likellä hänen sydäntään, -- ja yhtä likellä
hänen sydäntään oli koko maailma, jonka ääriä ei näkynyt ja saattoi
vaan osoittaa: tuonnepäin ovat mamma ja Johannes, ja tuonnepäin --
Henrik ajatteli minnepäin Viipuri olisi hänestä katsoen, -- jonnekin
tuonnepäin on se vähän rokonarpinen, vaaleansinisilmäinen, joka tahtoi
pyytää anteeksi Uunolta ja tuli junalle.

-- Etkö tule jo maata, Henrik? -- kuului samassa Uunon ääni. Hän seisoi
paitahihasillaan hotellin ovessa.

Henrikin olisi tehnyt mieli vielä nauttia kevätyön viileyttä ja kuulla
ruisrääkkää, mutta hänen suhteensa Uunoon näytti väkisinkin muodostuvan
semmoiseksi niinkuin Uuno olisi häntä vanhempi ja johtaisi hänen
askeliaan. Tosin se Henrikiä vähän nauratti, mutta ei hän sentään
jäänyt ulos, vaan meni sisälle.

Uuno oli sytyttänyt molemmat kynttilät ja käveli takitta edestakaisin,
peukalot liiviaukoissa ja paperossi hampaissa. Hän oli jo saanut
huoneen täyteen savua. Nähtävästi hänellä oli jotakin sanomista
Henrikille, mutta hän odotti, että Henrik rupeaisi riisuutumaan.

Vasta kun Henrik oli vuoteessa, pysähtyi Uuno, heitti pois paperossin
pätkän, istui vuoteelle ja vetäen ahtaita kenkiä jaloistaan sanoi
ponnistuksesta pingoitetulla äänellä:

-- Niin, mitä se olikaan, mitä sinä puhuit, -- ettäkö et aijo
opettaja-uralle?

-- Niin olen ajatellut.

-- Se tahtoo sanoa, mihin siis olet ryhtynyt?

Henrik mietti ennenkuin vastasi.

-- Katsoppas, minä olen ruvennut harrastamaan astronomiaa, sanoi hän,
ja lisäsi sitten selitykseksi: tähtitiedettä.

-- Niin, niin, kyllä ymmärrän. Vai niin. Sinä aijot varmaan
geodeesiksi?

-- Niin -- onhan sitä monta tietä auki.

-- On, on, -- sanoi Uuno miettien jotain. -- Olet siis käynyt
observatoriolla?

-- Kävinhän minä siellä, -- sanoi Henrik epävarmasti.

-- Oletko professorin omalla johdolla tehnyt työtä?

-- Enhän minä, tarkoitan vaan että olen käynyt siellä katsomassa.
Oikeastaan en ole vielä niin pitkälle tullut.

-- Mutta siitähän vasta aletaan?

-- Aivan oikein, mutta katsos minä olen ottanut asian vähän toiselta
kannalta, se tahtoo sanoa, olen vasta ikään tehnyt lopullisen
päätöksen, enkä siis vielä ole ehtinyt -- --

-- Vai niin, sinä vasta olet tuuminut, minä ymmärsin väärin. -- Mutta
kuule, teetköhän vaan viisaasti, kun ryhdyt noin epävarmaan?

Henrik ei tiennyt mitä vastata.

-- Ja sitäpaitsi, -- aikoi Uuno jotain sanoa, mutta keskeytti ja
lisäsi, -- niin no, itsehän sen paraiten tiedät.

Henrik ymmärsi, että Uuno tarkoitti toimeentulokysymystä. Hän oli vähän
niinkuin kuumilla hiilillä. -- Uunon edessä! Hän ei ollut koskaan
ottanut asiata tältä kannalta. Tietysti hän ymmärsi, että kohta hänen
piti ruveta observatoriolla käymään ja valita joku käytännöllinen,
vastaista ansiota tarkoittava päämäärä. Mutta oikeastaan hän oli
valinnut tähtitieteen ihan toisellaisista syistä, joita hän ei olisi
mitenkään pystynyt Uunolle selittämään. Ehkä ne olivatkin epäselviä.
Oikeastaan niitä olikin vaan yksi ainoa syy: yleensä vaan se vetovoima,
minkä hän tunsi tähtiä kohtaan. Kun hän Uunon kysymysten johdosta nyt
selvästi tuli ajatelleeksi vaikuttimiaan, niin hän ensi kerran huomasi,
etteihän hänen vaikuttimillaan ollutkaan oikeastaan mitään yhteyttä
niiden kuivien matemaatillisten avaruuslaskujen kanssa, joita
astronomia tarkoitti. Hän oli tullut tähtitieteeseen vaan Flammarionin
kirjoista.

Olihan hänelle silloin asia ihan selvänä -- ja nyt: Uunon kysymys
kaikki tyyni sekoitti. Henrikistä tuntui yhtäkkiä niinkuin koko tuo
astronomiajuttu olisi ollut hullutusta hänen puoleltaan: niinkuin hän,
ratkaistessaan kysymystä elämänsä tehtävästä, ei olisi ottanut asioita
vakavalta täysikäisen kannalta, kuten jo Uunokin, vaikka oli häntä
nuorempi, osasi ottaa, vaan olisi ottanut joltakin perin lapsekkaalta
kannalta. Koko tuo ajatus kaikkivaltiaan tutkimisesta tähtitieteen
yhteydessä nyt myöskin tuntui lapsekkuudelta.

Geodeesiksiko, kuten Uuno ehdoitti? Se on: osata tähtien avulla määrätä
kiinnepisteitä maan pinnalla, että näiden mukaan sitten voitaisiin
piirtää oikeampia karttoja! Se kaikki oli kovin kaukana siitä, mitä
Henrik tarkoitti, mutta toiselta puolen: jos nyt Flammarion jo on
sanonut kaikki, mitä tähtitieteen perustuksella voi kaikkivaltiaasta
sanoa!

Henrikiä tällä hetkellä suoraan peloitti. Ja ne vuodet, jotka hän
tutkintoja suorittamatta oli yliopistossa ollut, kammottivat häntä.
Hänen oli nyt vuoteessaan pahempi kuin pillastuneen hevosen selässä.

-- A propos -- oletko lukenut Flammarionia? -- kysyi Henrik
äänettömyyden katkaistakseen.

-- Sehän kuuluu olevan tavaton fantasti, -- vastasi Uuno.

"Mikä onni, ettei toinen ihminen voi nähdä toisen sisällisiä
vaikuttimia!" ajatteli Henrik. Hän tunsi itsekseen punastuvansa ja sitä
Uunolta salatakseen hän veti peitteen silmiinsä asti.

Riisuttuaan ja heittäytyessään voimalla pitkäkseen Uuno sanoi ikäänkuin
lohdutukseksi:

-- Sinun pitäisi neuvotella professorin kanssa ja päästä hyviin
kirjoihin.

-- No katsoppas, minä olen ajatellut hankkia sivutyötä. Voinhan minä
suomentaa jotakin ja sitten olen ajatellut kirjoitella johonkin
sanomalehteen -- vaikkapa pienempiä tähtitieteellisiä sepustuksia à la
Flammarion.

Henrik venytti päänsä jälleen peitteen alta ja ihmetteli ettei Uuno
hyväksy hänen viimeisiä ehdotuksiaan.

-- Se on kaikki hyvä, -- sanoi Uuno, -- mutta minä olen ainakin
huomannut, että mihin kerran ryhtyy, siihen täytyy ottaa kiinni
täydellä höyryllä, -- ei mitään sivutöitä, kaikki aika siihen yhteen,
aina vaan täydentää tietojaan ja ottaa selvää ja päästä perille!

-- Hm, -- pani Henrik.

-- Aikaa ei saa piisata, saati että sitä vielä olisi sivutöihin panna.

-- Mutta näetkös kun meidän tähtösemme esimerkiksi näin kesällä eivät
paista, niin olen nyt ajatellut käyttää ainakin tätä aikaa sivutyöhön,
-- sanoi Henrik tyytyväisenä sukkeluuteensa.

-- No niin niin, miksei. Mitä olet ajatellut hommata?

Henrik luuli jo luetelleensa, mutta hän lisäsi nyt vielä yhden:

-- Esimerkiksi jotain kotiopettajan paikkaa, -- sanoi hän.

-- Vai niin, sanoi Uuno hyväksyvästi ja kehuvasti. -- Jaha, jaha. No,
puhutaan huomenna, vielähän meillä on pitkä taival edessämme.

Hän sammutti kynttilän.

-- Jaa no, hyvää yötä sitten, -- sanoi Henrik vähän ajan kuluttua ja
vähän oudostellen, sillä ei hän eläissään ollut vielä Uunolle sanonut
hyvää yötä.

-- Hyvää yötä, -- sanoi Uuno huolimattomasti ja kääntyi sängyssänsä.

Siinä he makasivat kaksi veljestä pimeässä ihankuin kaksi samaan
huoneeseen sattunutta vierasta matkustajaa, jotka olivat vasta vähän
tutustuneet keskenänsä. Ei kumpikaan tahtonut nukkua ensin eikä häiritä
toisen nukkumista. Henrikissä oli jonkinlainen ahdistus: olisi tehnyt
mieli sytyttää taas kynttilä, puhua jotain lapsellisempaa ja nauraa
ennenkuin nukkui, mutta sen sijaan hän hyvin varovasti kääntyi toiselle
kyljelleen ja rupesi teeskentelemään nukkuvan hengitystä. Hänen
suuhunsa kerääntyi tällöin kuitenkin sylkeä, ja siitä päästäkseen hänen
täytyi olla heräävinään, sitten hän taas oli nukkuvinaan, kunnes kuuli
Uunon hiljaa kuorsaavan.

Silloin hän vapautui ahdistuksestaan ja hänen ajatuksensa pääsivät
valloilleen. Hän jäi heittelemään itseään sängyssään voimatta saada
unta, kunnes lasketun rullakartiinin inhoittavan huonosti töhräisty
maisema lumivuorineen, puroineen ja myllärinmajoineen alkoi kuultaa
kirkastuvan päivän tähden, ja hän siihen katsoessa vihdoin nukkui.

Seuraavana päivänä Henrik ilokseen huomasi, että yölliset synkät
ajatukset saattoivat hyvin olla liioiteltuja: ei hän ehkä ollutkaan
niin tarmoton, kuin oli näyttänyt, ja ehkä siitä tähtitieteestäkin
vielä jotain tulee. Uuno on vaan toisenluontoinen ihminen, siinä
kaikki. Jos Henrik löytää niin varmasti oman alansa kuin oli nähtävästi
Uuno löytänyt, niin eikö hän muka voisi tarmokas olla! Kalliovuori ei
estä häntä, jos niikseen tulisi. Siis koko vika oli vaan siinä, ettei
hän vielä ollut varmaan löytänyt alaansa, -- tai ei ollut vielä
perehtynyt siihen, jonka oli vasta löytänyt.

Uunon oli hyvin vaikea nousta. Henrik sai häntä herätellä monta kertaa.
Hän oli jo pessyt itsensä, mutta Uuno yhä virui voimatta tehdä
päätöstä. Henrikin täytyi kiirehtiä ja torua häntä.

-- Minua vaivaa aamusin omituinen väsymys, -- sanoi hän
puolustuksekseen.

-- Sinä tupakoit liiaksi, -- sanoi Henrik.

Vasta aamukahvin jälkeen ja saatuaan tupakan suuhunsa tuli Uuno
tolkullensa, alkoi vilkastua entisekseen ja sortaa Henrikiä taas
tohvelin alle.

Ouluun päin menevä juna läksi yöasemalta jo 7:ltä aamua.

He ehtivät näpin rynnätä ulos hotellin ravintolasta, jossa kahvit
juotiin, ja hyppäsivät jo liikkeessä olevaan junaan.

-- Olipa vähällä ettemme jääneet, puhuivat he toisilleen, virkistyneinä
tästä liikeponnistuksesta ja tulivat pitkään, ihan uuteen ja ihan
tyhjään kolmannen luokan vaunuun.

Henrik asettui käytävän keskelle ja kävi käsin penkkien välisiin
rautatankoihin koettaen vetää itseään ylös. Mutta tangot olivat liian
kaukana toisistaan. Hän ei voinut.

-- Annas kun minä, -- sanoi Uuno ja koetti samaa. Mutta tuskin oli hän
saanut jalkansa vähän maasta, kuin kädet pettivät ja hän oli pudota
selälleen. Rilleistä vierähti toinen lasi permannolle.

-- Eikös perhanassa, -- sanoi hän, antoi Henrikin hakea lasia ja itse
teki uutta yritystä, kunnes todella riippui niinkuin tahtoi, vaikka
tosin punaisena kuin krapu ja suonet pullollaan.

-- Näätkös, näätkös, -- köhisi hän Henrikille, ja laskeutui vasta
sittenkuin tämä oli katsahtanut penkin alta, jonne lasi oli kiirinyt.

Tämä pieni tapaus oli yhtäkkiä tehnyt heidät taas tutuiksi keskenään.
He sovittelivat yhdessä lasia takaisin kehään ja haukkuivat leikillään
toistensa kykenemättömyyttä näin pienessä asiassa.

-- Etpäs voinut vetää itseäsi ylös! -- sanoi Uuno, kun lasi oli
paikoillaan ja rillit painetut nenälle.

-- Gabrielille se tietysti olisi ollut ihan kuin leikin tekoa, -- sanoi
Henrik, muistellen kuinka Gabriel, joka oli heistä kaikkein
suurikasvuisin, oli ennen muinoin kotona vetänyt 24 kertaa käsivoimilla
leukansa tankoon.

-- Minäpä voitin Gabrielin hypyssä, -- sanoi Uuno.

-- Oletko muuten saanut mitään tietoja hänestä, -- lisäsi hän vähän
ajan perästä muuttuneella, totisella äänellä.

Henrik huokasi syvään ja myöskin samassa muuttui totisen näköiseksi.

-- Ei muuta kuin että häntä ei hyväksytty koneenkäyttäjä-tutkinnossa.

-- Kas niin! -- sanoi Uuno harmistuneena. -- Ei nyt luulisi paljon
vaadittavan!

-- Älä viitsi hänestä noin --, minun on häntä hirveän sääli. Siinä
taitaa olla joku rakkausjuttukin vielä mukana.

-- Tietysti: où est la femme! Se nyt vielä puuttui, -- sanoi Uuno,
aivan kuin olisi ollut valmis antamaan Gabrielille vitsaa. --
Lopultakin siitä miehestä ei tule kuin tavallinen vetelys ja
laiskottelija.

-- Älä sano, ei sitä tiedä. Kun hän vaan kerran löytää oikean
alansa -- --

-- Alansa! Tuota sanaa en voi sietää. Mies on jokapaikassa alallaan.
Mutta vetelykset eivät koskaan pääse oikealle alalleen, sillä heidän
oikea alansa on laiskuus.

Henrik punastui, mutta peitti sen siihen, että rupesi molemmin käsin
hieromaan tomua kasvoistaan ja sanomaan, että hirveätä on istua näin
kauan junassa.

Hetken aikaa vaitioltuaan Uuno rupesi jälleen tiedustamaan Gabrielista.

-- Eikö hän jo suorittanut jotain pannututkintoa, vai mikä se oli? --
kysyi hän.

-- Niin niin, mutta katsos niitä on kaksi tutkintoa, ja toisessa hän ei
tainnut läpäistä.

Sitten he eivät taas pitkään aikaan puhuneet mitään, vaan miettivät
kumpikin itsekseen.



IV LUKU.


Gabriel oli perheen vanha suru.

Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään
muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin
virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut
laskenut ihan toiseen veteen. Sentähden, kun hänestä rupeaa kertomaan
muiden veljesten rinnalla, on niinkuin äkkiä tulisi laajalta niityltä
tiheään metsään, -- niityltä, josta on näkynyt taloja ja on ymmärtänyt
paikat ja suunnat, -- metsään, jossa ei näy kuin läheisimmät puut eikä
ole tietoa etelästä eikä pohjoisesta.

Ja kuitenkin hän oli yksi veljeksistä, oli saman isän ja saman äidin
poika, ja vaikka oli kookkaampi muita, muistutti kasvoiltaan äitiä
enemmän kuin kukaan heistä.

Muut veljekset häntä ikäänkuin eivät huomanneet, tai eivät ottaneet
lukuun, sillä vaikka hän oli kaikkia heitä väkevämpi, hänellä ikäänkuin
ei ollut omaa tahtoa, vaan hän leikki aina sitä mitä muut keksivät, ja
totteli muita. Uunoakin, vaikka tämä oli nuorin.

Hänellä ei ollut koskaan ollut halua lukuihin. Kesäisin hän oli
kiiriskellyt haoissa, laitellut kaaripyssyjä ja tavoitellut käsiinsä
kaikellaisia lintuja, hiiriä ja oravia, siirrellyt muurahaispesiä
paikasta toiseen, pannut niitä tappelemaan keskenään. Talvisin hän taas
mieluimmin oleskeli tallissa ja renkien mukana töissä. Ja saattoi olla
ulkona aamusta iltaan. Ei hän tiennyt sen parempaa kuin istua
multakuorman kuskina. Ja hänen hartain toivonsa oli muuttaa kokonaan
renkitupaan, jossa ei joka kerta sisäänastuttua saanut toria siitä,
että toi mukanaan tallin hajua, kuten nyt ruokasaliin ja saliin
tullessa. Mamma ei voinut käsittää, mikä ihme sitä poikaa veti renkien
luo, pappa ei ottanut asiaa ajatellakseen, vaan torui Gabrielia mamman
pyynnöstä, kun ei mamman omista sanoista enää ruvennut olemaan apua.
Gabriel lähetettiin kouluun niinkuin muutkin pojat. Mutta vuosi
vuodelta kävi luku häneltä yhä huonommin. Toiselle luokalle hän oli
jäädä kolmanneksi vuodeksi, pääsi kuitenkin armosta kolmannelle, mutta
täällä hän peräti jätti lukemisen. Sitäpaitsi hän oppi yhä enemmän
kujeilemaan, ikävää karkoittaakseen, ja vihdoin alkoi kuulua opettajien
puolelta ehdotuksia, että poika otettaisiin kokonaan koulusta. Niin
tapahtuikin. Pappa koetti alussa itse lukea hänen kanssaan, mutta
hermostui tästä siihen määrään, ettei tuntenut lopulta itseänsä: hän
näki, että rupeisi suoraan vihaamaan omaa poikaansa, jos vielä jatkoi
opetusta. Ja niin jäi sekin asia. Gabriel oli jo kasvanut yli
nuorukaisijän. Hän oli ehtinyt tottua pois renkien töistä ja osasi
laiskotella. Eikäpä niistä töistä muuten kukaan kiittänytkään. Häntä
huvitti sen sijaan kaikellaisten keksintöjen toimeenpaneminen. Siinä
kaukaisessa toivossa että hän vielä saisi halua luonnontieteihin, kuten
Linné muinoin, salli mamma hänen käyttää yhtä huonetta renkituvan
vieressä jonkinlaiseksi lintutarhaksi. Gabriel asetti sinne kuusen
näreitä ja keräsi punatulkkuja, tilhiä, ristinokkia ja muita
talvilintuja, joita hän onkivavan päähän kiinnitetyn jouhiansan avulla
osasi pyydystää elävinä käsiinsä. Mamma olisi kärsinyt huoneen
hirmuista siivoa ja hajua, mutta se osoittautui muuten sopimattomaksi:
linnut kuolivat savuun, joka kärysi huonosta uunista, ja kun ei
parempaa huonetta voinut saada, jäi koko asia sikseen. -- Perpetuum
mobilea hän myöskin koetteli laittaa, ja sai pienten sähköpatterien
avulla kaksi pyörää käymään. Mutta heti kun ne kävivät, ei asia enää
huvittanut häntä.

Hänellä oli sitten aika hyvä käsiharmonikka. Sillä hän taisi soittaa
koko pitkän iltapäivän jossain tallin vinnillä, kun isä oli poissa
kotoa eikä voinut kuulla. Myöskin oli hän ottanut tavakseen käydä
harmonikkansa kanssa jossain tuttavien poikien luona ja oli joskus jo
renttuillutkin näiden kanssa. Vähitellen hän ei enää välittänyt siitä,
että pappakin kuuli pihan perältä hänen harmonikkansa jankutuksia.

Mutta kerran hän soitteli jo vintikamarissa, ja silloin se tuli hänen
asioilleen ratkaisu.

-- Käske Gabriel alas, hetipaikalla! -- sanoi pappa Uunolle. Uuno
säikähti papan terävästi tuijottavaa silmää ja kalvenneita suupieliä.
Hän meni nopein askelin, sydän kurkussa vinninrappusia ylös.

-- Pappa käski sinun tulla alas, -- sanoi hän vintikamarin ovesta
Gabrielille, joka virui vuoteessa, ja huoletonna soitteli liimalta
haisevaa harmonikkaansa.

Gabriel, ihan kuin olisi aavistanut jotain, nousi nopeasti, ja meni
Uunon edellä alas, harmonikka kainalossa. Uunosta näytti, että
Gabrielkin oli kalvennut.

Pappa odotti alhaalla, vintikäytävän oven luona. Kun Gabriel oli tullut
alas ja sulkenut oven jälkeensä, aikoi hän mennä pari askelta
eteenpäin, mutta pappa seisoi ihan liikahtamatonna hänen edessään,
niin että Gabrielin oli perääntyminen ja hän painoi silmänsä alas.

-- Jo kauan olen minä katsellut sinun elämätäsi. Sinä näyt pitävän tätä
kotia paikkana, jossa on mukava vetelehtiä ja renttuilla. Anna tänne
tuo kapineesi!

Pappa tavoitteli käsiinsä harmonikkaa silminnähtävällä tarkoituksella
viskata se säpäleiksi. Mutta Gabriel väisti ylpeästi.

Samassa mamma tuli hätääntyneenä kyökistä ja pysähtyi kynnykselle.
Pappa huusi:

-- Panet tuon luotasi, taikka menet ulos!

Uuno vapisi papan julmistunutta ääntä. Hän oli jäänyt heidän väliinsä,
eikä hämmästyksissään tiennyt kuinka pujahtaa pois. Mutta Gabriel nosti
päänsä ja sanoi yhtä kovalla äänellä kuin pappakin:

-- Lähden minä tästä vähemmälläkin huutamisella.

Ja Uunoon tuli kauhea ajatus: voittaisikohan Gabriel papan, jos he
rupeisivat tappelemaan? Hän pujahti nyt pois ja siirtyi mamman luo.
Pappa sanoi Gabrielille:

-- Minun puoleltani ei ole esteitä.

Ja Gabriel meni harmonikka kainalossa tampuriin, lähteäkseen talosta,
ja rupesi ottamaan palttoota naulasta. Ulkona oli syksyinen sadesää.

Pappa tuli jo vähän lauhtuneena hänen jälessään tampuriin ja
väittääkseen Gabrielin äkkinäistä lähtöä mahdottomaksi, sanoi
palttoosta, jota Gabriel haki:

-- Onkohan sekään sinun?

Silloin Gabriel loukkaantui vielä enemmän ja tahtoi mennä ulos ilman
palttoota. Mutta mamma ei voinut enää hillitä itseään, vaan kapsahti
hänen kaulaansa ja rupesi estelemään ja sanomaan että pappa oli vaan
kiivastunut.

Pappa jätti nyt asiat mamman huostaan ja meni pois omaan kamariinsa
sanomatta sanaakaan.

Mutta Gabrielin mieli oli kuohuksissa, ja mamman estelyt vaan
yllyttivät häntä.

Vihdoin mamma toi kuitenkin hänelle hänen palttoonsa ja hän meni ulos
ilmaistuaan lohdutukseksi mammalle, missä hän aikoi olla yötä ja missä
mamma saisi häntä huomenna tavata.

Suuri suru oli sinä yönä pappilassa, eikä lamppuja sammutettu koko
yönä. Pappa ja mamma kuiskuttelivat keskenään papan kamarissa ja mamma
nyyhkytti. Pappa puhui sortuneella äänellä ja yski usein. Uuno makasi
yksin poikain kamarissa, valvoen, kylmä hiki säärissä. Johannes ja
Henrik olivat siihen aikaan kaupungissa koulussa.

Seuraavana päivänä, ennenkuin mamma oli lähtenyt Gabrielia tapaamaan,
tuli Gabriel poikain kamariin ja kysyi hiljaa Uunolta: missä pappa on?

Pappa oli lähtenyt ulos pitkävartisissa saappaissa, luultavasti
ojatöitä katsomaan suoniitylle.

Gabriel istui poikain kamarin vahavaate-sohvalle odottamaan. Uuno
jatkoi läksyjen lukemista, vaikkei ajatellut mitään mitä luki.

Vihdoin, kun pappa ei tullut, Gabriel laski päänsä alas sohvanpäädylle,
nosti vähän ajan perästä jalkansakin, venyttäytyi pitkäkseen ja nukkui
siihen.

Pappa tuli kotiin, kulki oman kamarin läpi poikain kamariin, katsahti
sohvalle, tuli kaapin luo, otti sieltä sisä-takkinsa ja meni jälleen
omaan kamariinsa.

Silloin Gabriel heräsi ja kavahti ylös. Hän meni suoraa päätä papan luo
ja Uuno kuuli kuinka hän sanoi: anna minulle anteeksi, -- ja pappa
siihen vastasi: anna sinäkin minulle anteeksi liiallinen kiivauteni, ja
kuului kuinka pappa taputti häntä syleillen selkään.

Sitten suljettiin ovi eikä kuulunut muuta kuin että he keskustelivat.
Ja he keskustelivat kahden tunnin ajan.

Sillä välin Uuno meni mamman luo ja kertoi mitä oli tapahtunut ja he
yhdessä eivät tienneet kuinka kyllin riemuita pitkän suruyön perästä.

Vihdoin pappa ja Gabriel tulivat pois papan huoneesta. He näyttivät
onnellisilta. Gabrielin kasvot olivat punaiset, papalla oli punaiset
täplät ohimoissa. He puhuivat jo vähäpätöisistä asioista ja pysähtyivät
salissa muka ihmettelemään jonkun ruukkukasvin lehtien omituista
kääntymistä ikkunaan päin.

Myöhemmin, kun pappa meni päivällisunelle, kertoi Gabriel mammalle mitä
he olivat keskustelleet. Oli tullut päätetyksi, että Gabriel lähtee
maanviljelyskouluun, koska hänellä kenties oli juuri siihen enin
taipumusta. Ja Gabriel oli luvannut koettaa parastansa.

Kauas hän tulikin kotoa. Erityisten puuhien ja suositusten avulla hän
vielä samana syksynä otettiin vastaan Mustialan maanviljelyskouluun. Ja
sieltä ei hän päässyt seuraavana kesänäkään kotona käymään.

Tosin kuului pian, ettei hän tässäkään koulussa menestynyt ja olisi
tahtonut lukuja välttääkseen siirtyä voutiosastolle. Niinkauan kuin isä
vielä eli, suoriutui hän kumminkin jotenkin hyvin. Mutta isän kuoltua,
kun hän pappilan huutokaupan aikana oli käynyt kotonaan ja piti jälleen
matkustaa Mustialaan, löyheni hänen vähäinen tarmonsa taas kokonaan.
Johanneksen täytyi tehdä hänelle semmoinen viittaus, että jollei hän
nyt suorita päästötutkintoa, niin voi käydä niin, että hän vielä jääpi
köyhän mamman elätettäväksi. Ja mamma puolestaan sanoi, että jo
kunnioitus papan muistoakin kohtaan vaatii Gabrielia lopettamaan
määräkurssi. Näillä puheilla hän saatiin silloin lähtemään.

Mutta ei ollut kulunut kuin pari kuukautta kuin tuli sana, että hän oli
yhtäkkiä jättänyt Mustialan ja ruvennut -- konepuhdistajaksi
veturitalliin Turussa. Kirjeessä hän mainitsi, että hänelle oli luvattu
lämmittäjän paikka verrattain lyhyen harjoitusajan kuluttua ja pyysi
vielä jonkun ajan kuluessa lähettämään rahoja niinkuin ennenkin, mutta
että pian hän toivoi pääsevänsä omille jaloilleen. Ja kun hän sitten
pääsi veturinlämmittäjäksi Turun radalle, lakkasi mamma lähettämästä
hänelle niukkoja eläkevarojaan.

Tässä virassa Gabriel sitten pysyi kaksi vuotta ja olisi tyytynyt
pysymään kauemminkin, ellei olisi rakastunut erään tullivahtimestarin
tyttäreen, Ingrid Vestlundiin Turussa.

Neiti Vestlund rakastui myöskin, mutta ei suinkaan niin, että olisi
hellittänyt vaatimuksiaan tavallisen lämmittäjän suhteen. Ei. Hän
vaati yhdessä isänsä kanssa tiukkaan, että Gabrielin pitää päästä
veturinkuljettajaksi ennenkuin avioliitosta voi tulla kysymystä. Heidän
tutustumisensa tapahtui asemasillalla. Neiti Vestlundin oli tapana
kävellä iltajunan tuloaikana siellä, ja ensimäinen, jonka hän näki
junan tullessa halliin, oli Gabriel, joka pidellen tenderi-bromsista
kallistui koko ruumiillaan ulos veturista antaakseen seisahdusmerkkiä
masinistille. Neiti Vestlund oli kerran vaan vilkasemalla katsahtanut
häneen. Gabriel hyppäsi vallattomasti asemasillalle, ja
veturinkuljettajan nauraessa hyökkäsi tekemään tuttavuutta neiti
Vestlundin kanssa, tehden kurillaan kaikellaisia herrasharppauksia
tämän edessä. Ei hän silloin vielä itsekään tiennyt, että hän sitten
kiintyy tähän ihmiseen. Hän vaan kujeili masinistin huviksi. Mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt poistua neiti Vestlundin vihasilta
torjumisilta, hän oli yhtäkkiä nähnyt tämän kasvoissa sen, mihin hän
sitten rakastui, ja silloin hän samassa heitti kujeet. Näkikö neiti
Vestlund myöskin hänen kasvoissaan jotakin, sitä neiti Vestlund ei
kyllä mitenkään osoittanut. Mutta vaikka neiti Vestlund ei yhtenäkään
iltana junan tullessa katsahtanut enää ylös, niin Gabrielin ja hänen
välillään kuitenkin oli niinkuin kummaltakin puolelta puhuttu lämmin
sana, joka merkitsi: sinua, yksinäinen ihminen, minä suojelen ja
hoidan, älä ole milläsikään, sinulla on ainainen turva minussa.

Sentähden kun Gabriel vihdoin eräänä iltana junan tultua esitteli
itsensä neiti Vestlundille ja tämä käytti mitä kylmimpiä ja vaativimpia
sanoja, ei Gabriel uskonut häntä eikä pelästynyt, vaan pyysi seurata
häntä kotiin.

-- Ettekö ole saanut mitään sivistystä, kun ette ymmärrä, ettei sovi
noin vaan tulla itseään esittelemään, -- ja sitten hän vielä pyrkii
saattamaan!

-- No, edes tuonne kulmaan, -- sanoi Gabriel, pannen liikkeelle ylimmän
myhäilytaitonsa.

-- Ei tule kysymykseen, ei koskaan! Hyvästi, -- sanoi neiti Vestlund
venyttäen ja korottaen viimeistä tavua ja päällään kumartaen.

Gabriel ei uskonut mitään näistä.

Kun neiti Vestlund ei saapunut enää asemasillalle, rupesi Gabriel häntä
muualta hakemaan, tapasi pari kertaa iltamassa, mutta aina oli hän yhtä
ynseä ja karkoitti yhä Gabrielia luotaan. Gabriel ei sittenkään
uskonut, vaan seuraavana päivänä erään pahan kohtauksen jälkeen meni
suoraa päätä hänen kotiinsa.

Neiti Vestlundia ei ollut kotona. Joku mies tuli häntä vastaan takitta,
kaulassa musta sotamiesten kaulalappu.

-- Mitä asiaa herralla on, -- kysyi tämä, kun Gabriel astui sisälle.

-- Onko neiti Vestlund kotona?

-- Ei ole, mutta minä olen hänen isänsä, jos on asiaa --

-- Ehkä voin häntä odottaa täällä?

-- Miksei, herra on niin hyvä ja tulee sisälle. Ja tullivahtimestari
Vestlund vei Gabrielin pieneen huoneeseen, joka oli olevinaan sali.
Siinä oli kuitenkin piironki ja sen päällä peili ja pieniä
posliinitavaroita. Myöskin oli kokoonpantu sänky, siististi peitettynä
valkoisella päällyksellä. Toisella puolella oli pieni, hyvin tiukoilla
vietereillä pyöreäksi pullistuva sohva, pöytä ja lamppu, sekä uunisermi
pronssatuilla puupuitteilla.

Tämä oli silminnähtävästi yhtaikaa sekä sali että neiti Vestlundin
huone. Gabriel huomasi sen, istuttuaan tuolille pöydän viereen, ja hän
tuli hyvin hämilleen ajatellessaan, että oli näin tunkeutunut
ventovieraan neidin kaikkein pyhimpään.

-- Täällä alkaa olla vähän pimeä, -- sanoi tullivahtimestari,
noudettuaan sillävälin virkatakin yllensä ja tuoden sisälle
valkokuuppaista palavaa lamppua.

Gabriel huomasi nyt, ettei huoneessa ollut kaikki semmoisessa
järjestyksessä kuin sen haltiatar varmaan vaati ennenkuin päästi ketään
sisälle. Ja hänen tuli vielä tukalampi olla.

Kaksi tietä näytti hänestä olevan edessä: joko paeta pois tai sanoa
tullivahtimestarille kaikki ja pyytää hänen suostumustaan. Gabriel
muisteli jossain lukeneensa, että tyttäriä voi kosia suoraan heidän
isiltänsä. Ja hän päätti tehdä sen heti.

-- Minä olisin samalla kysynyt sopiiko teille, että minä menen
naimisiin hänen kanssaan.

Säikähdys ilmausi tullivahtimestarin kasvoilla. Hän rupesi änkyttämään
ja hymyilemään.

-- Vai niin -- juu, juu, -- he, he, -- kyllä hän tulee kohta kotiin, --
herra on vaan niin hyvä ja odottaa.

Gabriel huomasi nyt vasta, ettei hän ollut vielä edes esitellyt
itseänsä.

-- Nimeni on Gabriel ----, sanoi hän nousten seisaalleen.

Tullivahtimestari ei ymmärtänyt esitystä.

-- Herra on niin hyvä ja istuu vaan, -- sanoi hän niinkuin
vaaralliselle mielisairaalle. -- Joko herra on kauankin Turussa ollut?

-- Minä olen veturinlämmittäjä.

-- Vai niin, lämmittäjä -- jassoo, -- sanoi tullivahtimestari
rauhoittuen ja hitaasti, ja kiersi hänet hirmuiseksi muuttuvalla
katseella kiireestä kantapäähän: -- Vai lämmittäjä, juu, juu! -- Eikä
siitä katseesta osannut päättää valmistuiko tullivahtimestari ajamaan
häntä ulos vai kepittämään.

Samassa kuului avain käyvän ulko-oven lukossa ja neiti Vestlund tuli
kotiin.

-- Mitä -- mitä tämä nyt taas on! -- sanoi hän niinkuin olisi jatkanut
eilistä toraa ja huomaamatta isäänsä.

Tullivahtimestari oli todellakin siepannut jostakin kepin ja tuli nyt
uhkaavasti esille.

-- Niin. poika, mitä sinä täältä oikein haetkaan, alatko laputtaa --

Mutta silloin neiti Vestlund purskahti itkemään ja otti Gabrielia
kädestä.

-- Kyllä se on niin, pappa, kyllä se on niin, -- puhui hän nyyhkyttäen.
Gabriel loisti.

-- No, olisit kohta sanonut, jos se niin on, minä luulin, että mikä
mies se on --

Neiti Vestlund esitti nyt Gabrielin papalleen, sanoi täydellisesti
hänen etu- ja sukunimensä ja minkä pitäjän papin poika hän oli. Gabriel
ei voinut kyllin ihmetellä, mistä hänen morsiamensa oli nämä tiedot
saanut. Mutta tullivahtimestari rupesi häntä jälleen herraksi
karahteeraamaan; sitten he joivat kolmisin teetä, hyvin juhlallisina ja
harvapuheisina.

Neiti Vestlund, vaikka oli sillä kerralla antanut valtaa
tunteellisuudelle, noudatti sen perästä sitä tiukemmin ankaruutta
käytöksessään Gabrielia kohtaan. Jos Gabriel vähänkin koetti panna
käytäntöön hellempiä suhteita ja siinä tarkoituksessa nykäsi häntä
hihasta tai vaati käymään käsikynkässä, niin neiti Vestlund kiivastui
ja närkästyi.

-- Älkää luulko että mitään on vielä päätetty, -- hän sanoi, ja lisäsi
huokaisten: -- Kyllä sitä vielä saamme odottaa, jumalaparatkoon.

-- Mutta sinähän puhut aivan niinkuin minä tahtoisin viivyttää asiata.
Ingrid, kultaseni, miksi me oikeastaan viivyttelemme. -- Mitä sanot
siihen että menisimme naimisiin jo huomenna?

-- Niin, ehkä aivan ilman kuulutuksia!

-- No, kolmen viikon perästä sitten. Mehän olemme vapaita kuin linnut.

-- Kyllä kai ei teillä olisi mitään sitä vastaan, ei yhtään mitään,
arvaan minä.

-- Olisiko sinulla sitten? -- Ja Gabriel retuutti häntä kyynäspäästä.

Silloin neiti Vestlund yhtäkkiä taas tulistui.

-- Tuommoiset temput saatte jättää sikseen. Ei sormellakaan, sanon
minä!

-- Anna anteeksi, -- sanoi Gabriel nöyränä kuin vuona, huomattuaan,
että Ingridin silmiin oli tullut kyyneleitä. -- Enhän minä, --
leikillähän minä vaan. -- Mutta sano nyt, onko niin, että sinä itse
tahdot viivytellä?

-- Ja minusta on sama vaikka herra jäisi suutariksi. En tuon vertaa
minä siitä välitä. -- Hän näytti etusormella peukalonsa päätä ja
kääntyi hänestä ylenkatseellisesti, pannen: pyh, tuommoinen!

Mutta Gabriel ei uskonut. Hän vaan erottuaan siksi kertaa Ingridistä
mietti itsekseen ja muisteli Johannesta, joka oli aina niin halveksinut
"epäjohdonmukaisia" ihmisiä. Mitäpä hän nyt sanoisi Ingridistä! Eihän
tällä ollut yhtään mitään järkeä, ei järjestystä sanoissaan. Ensiksi
Ingrid moitti siitä, että heidän avioliittonsa toteutuu jumalaties
milloin, sitten hän suuttui, että Gabriel tahtoi kohta viettää häitä,
sitten hän sanoi, että vaikka jäisit suutariksi, ei ole yhtään väliä!
Mutta kurjan lämmittäjän ei auttanut ruveta hakemaan viisaita ja
johdonmukaisia. Ja olihan Gabriel jo katkaissut muutenkin pään
häpeältä. Hän sai siis kaikessa rauhassa olla rakastunut tuohon
epäjohdonmukaiseen. Ja hänen oli taas lämmin olla, niin kuin tullessa
pakkasesta höyryävään veturiin.

Gabrielin suurena huolena oli päästä selville, oliko se
tullivahtimestarin juonia, ettei Ingrid tahtonut ottaa ratkaisevaa
askelta. Hän kysyi Vestlundilta suoraan asiata ja huomasi silloin tämän
puheista, että isä oli ainoastaan yhtä mieltä tyttärensä kanssa, joka
vaati, että Gabrielin täytyi päästä ensin veturinkuljettajaksi. He
vaativat sitä yhteisesti.

Siinä sitä sitten oltiin.

Taas oli siis Gabrielilla edessä pakkotyö. Hänen oli ensin palveltava
vähintäin kaksi vuotta jossain koneverstaassa ja sitäpaitsi
suoritettava tutkinto Helsingissä.

Ingrid ei hellittänyt vaatimuksiaan tuumankaan vertaa: ylin
koneenkäyttäjätutkinto oli suoritettava. Hän tuli tässä suhteessa niin
ankaraksi, ettei ruvennut ollenkaan sinnepäinkään puhumaan avioliitosta
eikä mistään, mikä vähänkään oli sen yhteydessä. Hän yhä teititteli
Gabrielia merkiksi, ettei asia ollut vielä päätetty. Ja vasta
sittenkuin Gabriel oli todellakin mennyt koneverstaaseen päällelyöjäksi
ja eräänä päivänä aivan nokisena ja häpeissään hymyillen tuli kadulla
Ingridiä vastaan, sinutteli tämä häntä ensi kerran ja Gabrielin
suureksi kummastukseksi saattoi häntä läpi kaupungin hänen
kortteeriinsa asti. Ja silloin Ingrid myöskin ensi kerran kosketti sitä
tulevaisuuden asiaa. Hyvästiä jättäessään hän vähän viivähti ja sanoi:
"voi, voi, kuinka se aika sentään lentää pian: pari kolme vuotta, mitä
se on!" -- ja hymähti tosin vähän, mutta hyvin ystävällisesti. Jos
Gabriel oli ennen sidottu Ingridiin, niin nyt hän oli kahlittu.

Mutta samalla alkoi Gabrielille kovan koetuksen aika.

Työnjohtaja ehdotti, että hän olisi vuoden pajassa, toisen osaksi
viilariverstaassa ja osaksi varvi- ja muiden koneiden ääressä.
Ensimäinen vuosi oli kovin. Hän joutui kiukkuisen ja hermostuneen
vanhan sepän apulaiseksi. Tämä seppä oli ollut hyvin vihoissaan siitä,
että hänelle annettiin Gabriel päällelyöjäksi, sillä hän varoi, ettei
olisi lupa haukkua ja komentaa herrasväen poikaa. Mutta pian hän
huomasi, ettei ollut mitään pelkäämistä tältä puolelta ja
karkoittaakseen apulaisestaan kaikki vaatimukset yhdellä kertaa, hän
pani Gabrielin hyvin lujalle. Kiusalla pyöritytti selän takaa moukaria
jäähtyneen raudan päällä ja muuta semmoista.

Ei mennyt viikko umpeen, niin Gabriel jo kyllääntyi. Kun seppä ei
saanut hitsiä onnistumaan ja alkoi haukkua Gabrielia, ettei tämä ollut
ehtinyt karistaa kuonaa raudastaan, menetti Gabriel malttinsa.

-- Saatana tässä sinua palvelkoon! -- huusi Gabriel kalveten, ja
nakkasi moukarin päänsä yli kauas luotaan. -- Perkele -- lisäsi hän
vielä mennessään pajan ovelle päin.

Seppä katseli hymyillen hänen jälkeensä. Muut sepät molemmin puolin ja
päällelyöjät kääntyivät ahjoiltaan ja alasimiltaan häntä kohti ja
alkoivat nauraa virnistää.

-- Kas osaa se poika kiroillakin, en mää sit tiennykkä, -- sanoi joku
heistä.

-- Mihkäs ny' menet, älä me, älä me, et pääse takaasin, -- ilkkuivat
he.

-- Pojan tarttee saara lämmint maitoo mammaltaas välill -- pani joku.

Mutta Gabriel kulki sivuilleen katsahtamatta kiroillen pois. Ja vasta
kun hän oli päässyt ulos pihalle ja kirkas päivänvalo tuli hänen
silmiinsä, huomasi hän mitä oli tapahtunut.

"Niin, niin, Ingrid", -- huokasi hän ja istui pajan suuren ränniammeen
laidalle. -- "Menenkö konttoriin vaatimaan takasin työkirjaani, vai
mitä pitää minun tehdä?" -- Hän päätti kuitenkin parhaaksi olla mitään
tekemättä, ennenkuin oli kysynyt Ingridin mieltä.

"Mustialaan minun olisi sittenkin pitänyt jäädä", ajatteli hän. "Mutta
sitten en olisi tavannut Ingridiä. siis minun piti tulla tänne." Ja
samassa heräsi hänessä mainio tuuma: jospa olisi palata Mustialaan,
eiköhän Ingrid siihen tyytyisi yhtähyvin kuin veturinkuljettajan
paikkaan. Paljon korkeammalle hän siten pääsisi. Inspehtoreja sanotaan
ainakin herroiksi. Hän hyppäsi ammeen laidalta ja alkoi pitkin askelin
harpata kaupunkiin päin, ja hän myhäili hienostaan jo edeltäpäin
ajatellessaan minkä vaikutuksen hänen uusi ehdotuksensa tekee neiti
Vestlundiin.

Hän pistäytyi hätimmiten kotonaan, peseytyi, pani toisen takin yllensä
ja läksi Ingridiä tapaamaan.

Juuri kun Gabriel oli menemässä tullivahtimestarin asunnon portista
sisälle, huomasi hän Ingridin kääntyvän kulmasta ja tulevan kotiin
päin. Gabriel meni häntä vastaan ja he kääntyivät yhdessä poispäin
kävelemään. Ingrid näytti ihmettelevän, mutta ei kysynyt ensiksi
mitään.

-- Ja minulla on sinulle hyvin tärkeitä asioita puhuttavaa, -- sanoi
Gabriel, kun he olivat istuneet puistikon penkille.

Ingrid katsahti häneen epäilevästi.

-- Niin, niin, eikö minulla voi ollakaan mitään tärkeitä asioita, --
sanoi Gabriel koettaen lyödä leikkiä ja edeltäpäin voittaa Ingrid
puolelleen. -- Katsos nyt, ja kuuntele tarkkaan, mitä sinulle sanon.
Koko tämä minun nykyinen tuumani koneenkäyttäjätutkinnon kanssa on --
pelkkää hullutusta.

-- Vai niin, -- sanoi neiti Vestlund lyhyesti, oikasihe ja jäykisti
kaulansa. Ne oli kaikki pahoja merkkejä.

-- Kuulehan ensin mitä sanon, -- hyvitteli häntä Gabriel.

-- En ole kuuro, -- vastasi Ingrid yhtä lyhyesti.

-- No niinpä niin, kosket ole kuuro, niin sanon sinulle, että minun on
paljon viisaampaa jatkaa Mustialassa, jossa jo olen yli vuoden ollut ja
varmaan pääsisin toisen vuoden kurssille takasin. Minulla olisi tie
auki sieltä inspehtorin paikkoihin suurilla maatiloilla ja ehkä joskus
voisin päästä omankin maatilan isännäksi, -- kuka sen tietää! -- Mitä?

-- Teidänhän on valta tehdä niinkuin tahdotte, aivan niinkuin tahdotte.

-- Niin, mutta mitä sinä sanot asiaan?

-- Mitäkö minä sanon asiaan, ha-ha, sepä kysymys! Mitä ihmeen asiata
minulla on? Ei minulla ole mitään asiata teille. Jos te menette
Mustialaan tai vaikka johonkin insinöörikouluun tai tulette miksi
suureksi herraksi tahansa -- mitä minulla on siihen sanomista! Jag har
äran gratulera! -- venytti hän ja matki onnentoivotuskumarrusta.

Silloin Gabriel huokasi ja hänen tarmonsa katkesi. Hän tiesi, että kun
Ingrid kerran pääsee tuohon epäjohdonmukaisuuden kuiluun, niin ei häntä
sieltä mikään uita selville vesille. Hän ei tehnyt edes yritystäkään.
Sen sijaan hän kertoi kaikki mitä oli pajassa tapahtunut.

-- Hävyttömät vielä nauroivat minulle, kun minä tifileerasin heidän
ohitsensa, kyllä minä niille perkeleille näytän! -- sanoi hän.

-- Herra ----, tuo puhe on sopimatonta teille, -- sanoi neiti Vestlund
totisesti.

Gabriel katsahti hämmästyneenä Ingridiin, sillä siinä oli jotakin muuta
kuin epäjohdonmukaisuutta. Se sana kävi Gabrieliin kipeästi, ja
yhtäkkiä hänen äskeinen pajassa liikkeelle päässyt raivomielensä alkoi
jälleen kokoon kuohua.

-- Minä tiedän itse mikä minulle sopii, mikä ei, -- sanoi hän ja hänen
huulensa vapisivat ja hän meni ihan kalpeaksi. Hän muisti hämärästi,
että juuri noin tuntui kerran ennen, silloin kuin hän nousi pappaa
vastaan, ja että nytkin ehkä kaikki täytyy loppua anteeksipyyntöön.

Neiti Vestlund nousi ylös.

-- Niin no, minä olen siis tarpeeton, -- sanoi hän.

Mutta kun Gabriel huomasi, että Ingrid teki näillä sanoilla lähtöä,
nousi hän ja ennätti edelle ja teki niin että hän jätti Ingridin, eikä
Ingrid häntä, -- tuli mitä tuli.

Tosin hän oli kuulevinaan niinkuin joku olisi hänen jälkeensä sanonut:
"Gabriel!" Mutta vaikka se tuntui hänestä hyvältä, sillä se oli
hellyyden ilmaus, hän ei katsahtanut taaksensa. Penkillä vielä
istuessaan hän oli jo ehtinyt päättää mennä kostoksi kapakkaan ja juoda
itsensä juovuksiin, ja vaikka Ingridin hätäinen huudahdus ja entiset
muistot nöyrtymisen välttämättömyydestä kehoittivat muuttamaan tätä
päätöstä, ei hän enää malttanut hillitä jalkojaan, jotka jo nopeasti ja
ylpeästi astelivat kapakkaan päin. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että
ehkä pieni levottomuus hänen tähtensä tekee hyvää Ingridille ja saa
häneltä esille vielä samallaisia odottamattomia hellyyden ilmauksia,
jahka se vaan oikein ehtii pelästyä.

Heti humalaan päästyään rupesi hän kuitenkin tekemään tyhmyyksiä. Hän
meni pajaan jatkamaan. Siellä hän piti hyvin kovaa ääntä, haukkui
kaikkia yhteisesti ja heitti kousulla vettä ahjoihin, kunnes sai pomon
niskaansa ja vietiin pois. Illalla hän toisen kapakan edustalla, jonne
pyrki sisään, joutui tekemisiin kolmen juopuneen herran kanssa, joita
hän koetti kummastuttaa ja nolata tiedoillaan, mutta kyllästyi heihin
ja survasi luotaan niin että ne menivät läjään päällekkäin ja
rupesivat huutamaan polisia. Kaikki vietiin polisikonttoriin, nimet
kirjoitettiin, mutta laskettiin menemään ja käskettiin tulemaan
seuraavana aamuna kello 8.

Kun Gabriel seuraavan päivän aamuna avasi silmänsä ja muistojen
esirippu juhlallisesti kohosi, oli siinä yhtaikaa edessä melkein
enemmän kuin Gabriel jaksoi kantaa. Mustimpana kaikesta oli väli
Ingridin kanssa, ahjojen sammuttaminen ja käsky tulla polisikonttoriin
kello 8.

Hän kopasi tuolilta taskukellonsa. Se oli jo 1/2 8. Viime hetkenä
hänessä syntyi semmoinen pelastava ajatus, että hän pukeutuu herraksi!
Epätoivoisella kiireellä hän, päänsärystä huolimatta, pesi kasvonsa,
tempasi kaapinlaatikosta jotenkin kiiltävät patinakengät ja monta
kertaa pantattuna olleen pitkän verkatakin. Oli hänellä myöskin
olemassa kaulus ja kaulustin. Ja yhtäkkiä hän oli jälleen
herraspuvussa. Ei puuttunut kuin toinen mansettinappi, jonka sijaan hän
pujotti tulitikunpuolikkaan. Peilissä hän kiireimmän kautta viimeisteli
itseänsä. Kampasi tukkansa pystyyn ja harjoitteli vähän herrasryhtiä
päänliikkeillä. Ja sitten issikalla polisikonttoriin!

Hän tuli polisikonttoriin juuri kello 8.

Odotushuoneessa oli paljon kummallista väkeä: muutamalla oli posket
sidottuina, toiset seista jomottivat mietteissään, oli epäillyttäviä
naisia, passittomia kulkijamia, likasia, kohmeloisia rantajätkiä, jotka
olivat saaneet täällä viettää yönsä. -- Gabriel ei voinut mennä sisälle
istumapaikkaa hakemaan, vaan jäi häpeissään ovensuulle, ikäänkuin ei
olisi kuulunut tähän joukkoon. Veri nousi hänen päähänsä, kun hän tuli
ajatelleeksi, kuinka pitkälle hän alentumistilassaan jo oli tullut. Ja
hän päätti lujasti itsekseen, että jos hän vaan tästä jutusta nyt
suoriutuu, niin kyllä hän vielä osaa kohota: hän menee kuin meneekin
Mustialaan ja lopettaa tilanomistajana, vielä uhkeammassa verkatakissa
ja istuvammassa kauluksessa. Ja jääkööt ikuisiksi kaikki sepät ja
rantajätkät!

Samassa tuli komisarjus sisäovesta ja kulki odotushuoneen läpi sitä
ovea kohden, missä Gabriel seisoi.

-- Mitäs herralla onkaan asiata? -- kääntyi hän ruotsiksi Gabrielin
puoleen.

Gabriel pisti karkeat kätensä selän taakse, ettei ne näkyisi, ja
puoleksi nauraen puoleksi ikäänkuin nuhdellen itseänsä sanoi niinkuin
vertaiselleen herrastoverille:

-- Sattui tässä vähän ikävyyksiä eilen. --

-- No jaa, no jaa, -- pani komisarjus ottaen heti samallaisen
herrasmiinin kasvoihinsa. -- Nimenne, -- jos saan luvan kysyä? -- sanoi
hän kohteliaasti ja anteeksianovasti.

-- Gabriel ----.

-- Gabriel ----, -- toisti komisarjus venyttäen, -- selaillessaan
kirjastaan tätä nimeä. -- Mutta tässähän seisoo: lämmittäjä. Se on
tietysti erehdys, -- lisäsi hän ennenkuin Gabriel ennätti sotkeentua,
ja huusi sitten kirjastaan, kääntyen huoneeseen päin, peräkkäin noiden
kolmen herran nimet, jotka Gabriel oli eilen läjään viskannut.

-- Eivät näy olevan vielä täällä, -- sanoi hän, kun ei kuulunut
vastausta. -- Kello on jo 1/2 9. No jaa, hm, herra on niin hyvä
vaan --, hän teki päällään viittauksen, että Gabriel saa lähteä ja
silmää iskien ja nauraen sanoi hiljaa: sattuuhan semmoista, sattuuhan
semmoista. -- Ja he nauroivat molemmat kumartaessaan toisilleen:
he-he-he, he-he-he, he-he-he.

Juuri kun he olivat eroamaisillaan lähestyi heitä huoneesta kurjan
näköinen, punanaamainen ja puoleksi kaljupäinen mies pitkässä
kellastuneessa palttoossa, joka teki takin virkaa, punanen huivi
sidottuna rusetiksi paljaan kaulan ympärille. Joku kunniamerkki oli
hänellä rinnassa. Hän tuli ihan Gabrielin luo pitäen vaalistunutta
hattuaan toisessa kädessään ja toisella antaen jotakin likaista,
kokoontaitettua paperia.

Komisarjus nauroi.

-- Siinä saatte kohta kundin, kyllä niitä täällä on neuvonkysyjiä! --
Mitä sinä tahdot, -- ärjäsi hän kaljupäiselle juopolle.

Tämä alkoi änkyttää esille p:llä alkavaa lausetta ja pöpöttikin jotain
hyvän aikaa komisarjuksen ymmärtämättä mitään.

-- Jaa, jos herra hyväntahtoisesti rupee sinua kuuntelemaan. Minun
kanssani puhutaan tuolla toisessa huoneessa, -- sanoi hän, uhkaavasti
viitaten päällään polisioikeuden istuntohuoneen ovelle. Ja iskien taas
keskinäisen ymmärryksen silmää Gabrielille läksi omalle puolelleen.

Hänen mentyään tuli ilmi, että kaljupäinen olento osasikin mainiosti
puhua ja selittää. Niinkuin iilimato hän tarttui Gabrieliin. Hänellä
oli nyt kädessään kaksimarkkainen, jota hän näytti aikovan tarjota
Gabrielille, päästyään puheensa päähän.

Ja yhtäkkiä melkein kaikki huoneen yleisö ympäröitsi hänet. Jokaisella
oli pyyntöjä esitettävänä, kunhan vaan pääsisi vuorolle. Jotkut eivät
vuoroa odottaneet vaan löpisivät yhtaikaa. Erittäin tiukasti takertui
häneen eräs viheriä-hameinen, hammastautia sairastava sidottu mummo,
joka sysäili kaljupäistä tieltään ja väkisin työnteli viismarkkaista
Gabrielin käteen, kunhan tämä vaan olisi ottanut häntä ensin
kuullakseen.

"Noin sitä vaan viisimarkkasia satelisi, jos olisi herrana", --
ajatteli Gabriel, -- "se on toista kuin päällelyöjänä tienata
hikipäässä 2 markkaa päivässä."

Ja puoleksi väkisin irtauduttuaan rahantarjoojista hän riensi
polisikonttorista ja läksi melkein juosten Ingridiä tapaamaan.

Vaikka tuntui niinkuin kokonainen vuori olisi omaatuntoa painanut, näki
Gabriel nyt kuitenkin edessään omituisen pääsyn siitä. Oli tullut
jotakin, joka painoi yhtäpaljon toisessa vaa'assa ja näin voitti kaikki
pahat muistot ja niiden muuten välttämättömät seuraukset. Tämä toinen
oli hänen äskeinen uudistunut herraksi-tulemisen aatteensa. Hänestä oli
nyt selvää, että hän oli hullu kun ei käyttänyt hyväkseen niitä suuria
etuja, joita hänen syntyperänsä ja hänen verrattain hyvät tietonsa ja
taitonsa tarjosivat. Miksi hän rupeaisi päällelyöjäksi, kun hän kerran
osasi lukea, kirjoittaa, laskea murtolukuja, korkolaskua, panna kokoon
velkakirja ja mikä hyvänsä kiinteimistön kauppakirjakin! Ja miksi hän
antaisi immen odottaa vuosikausia, kun hän kuitenkin saattoi yhdellä
nykäsyllä kohottautua melkein miksi tahansa! Etteikö hän muka pysty
lukuihin! -- Gabriel naurahti itsekseen kaikille, jotka sitä luulivat?
-- Hän vaan ei ollut tahtonut! Mutta nyt oli tullut jotain, joka sai
aikaan, että hän tahtoi. -- Vaikka ylioppilaaksi hän vielä lukee, jos
niikseen tulee. Ja se on menevä niinkuin leikki vaan.

Yksi seikka sai kuitenkin hänen vauhtinsa vähenemään. Jos hän kertoo
Ingridille kuinka tämä ajatus syntyi, niin tulee ilmi että hän oli
polisikonttorissa. -- Mistä syystä? -- kysyy Ingrid. Gabriel koetti
mielessään vastata niinkuin oli vastannut komisarjukselle: "sattui
pieniä ikävyyksiä!" Mutta se ei käynyt ollenkaan päinsä Ingridiin
nähden. Pitäisi sanoa asia niinkuin se oli: kävin uudelleen pajassa,
priiskoitin vettä ahjoihin, minut ajettiin ulos, menin jälleen
kapakkaan, sitten toiseen, mälläsin kolme herrasmiestä pitkäkseen, --
huuh! Veri nousi Gabrielin päähän ja hän pysähtyi kokonaan.

"Tämä asia on salattava tyystin Ingridiltä", -- ajatteli hän, ja
saadakseen kauemmin miettiä, valitsi kiertotien torin ympäri. -- "Missä
olit?" kysyy Ingrid. -- "Kotona minä olin koko illan," -- hänen pitää
vastata. Se olkoon hänen ensimäinen ja viimeinen valheensa.

Ennenkuin Gabriel ehti neiti Vestlundin asunnolle, tapasi hän tämän,
ihme kyllä, juuri samassa puistikossa, missä oli hänestä eronnut, Hän
tuli kauppatorilta, kori kainalossa.

Gabriel hypähti hänen luoksensa ja niinkuin kohtelias herra sieppasi
korin hänen käsistään.

Toinen ensin vähän hätkähti ja punehtui, mutta pian voitti malttinsa
takasin ja tervehti hyvin kohteliaasti, ainoastaan vähän vieraasti.

-- Nyt alkaa tälle pojalle toinen elämä, tiedätkös Ingrid, -- sanoi
Gabriel vilkkuen joka sanalla neiti Vestlundiin, joka ainoastaan
yhdellä pitkällä katseella mittasi hänet kiireestä kantapäähän ja
sitten nytkähytti tuikeasti päänsä pois.

-- Niinkuin sanoin, toinen elämä tästä nyt alkaa, -- alotteli Gabriel
uudestaan.

-- Minä aijon, -- no, se on sama mitä aijon, -- pääasia vaan, että saat
nähdä, että ihan toista tästä nyt rupee tulemaan.

Neiti Vestlund oli katselevinaan pilviä tai puunlatvoja, joissa hän
arvattavasti huomasi jotain tavatonta.

-- Kolme vuotta olet antanut minulle valmistumisen aikaa, -- niin,
niin, Ingrid, itse olet määrännyt tämän ajan. Hyvä. Minä en pyydäkään
enempää. Mutta tietysti saan tehdä sillä ajalla vähän enemmän kuin mitä
minulta vaaditaan, -- sanoi Gabriel koettaen taas lyödä leikiksi.

Samallainen uudistettu mittaus kiireestä kantapäähän.

-- Sanalla sanoen, minä näytän sinulle. Aikomukseni on jatkaa lukujani
ja suorittaa ylioppilastutkinto. Ja mitä toimeentuloon tulee, niin eipä
se mitään vaikeata ole, kun kerran osaa kirjoittaa ja muutenkin --

-- Tästä minun täytyy mennä, -- sanoi nyt neiti Vestlund ja ojensi
kätensä koria ottaakseen.

Gabriel näki nyt, että leikit olivat kaukana. Neiti Vestlundin
silmäluomet olivat paisuksissa ja silmät pyöreinä ja pieninä. Hän oli
nähtävästi itkenyt. Mikä ihme siinä oli: kaikki Gabrielin suuret
ehdotukset lyötiin yhtä kylmästi takaisin. Ainoastaan veturinkuljettaja
kelpasi!

-- Ingrid, et suinkaan ole minulle suutuksissasi? -- sanoi Gabriel
anteeksi anovasti.

-- Minulla ei ole oikeutta siihen, ettehän ole minua mitenkään
loukannut.

Tämä kohtelias vastaus oli pahin kaikista. Jos Ingrid olisi suinpäin
töytäissyt hänen kimppuunsa ei se olisi ollut niin pahasti
selitettävissä kuin tuo kolkon vieras ja kylmä kohteliaisuus.

-- Minä pyydän korini.

-- Ingrid, onko kaikki lopussa, -- sanoi Gabriel vapisevalla ja
hiljaisella äänellä.

-- Itsehän niin tahdotte.

-- Minäkö, sanotko että minä niin tahdon!

-- Niin, jos tuommoista olette miettinyt eilen, niin siitä kyllä näkyy
-- Ja mitä tässä puhunkaan. Saanko korini.

-- Ingrid, istutaan tähän penkille niinkuin eilenkin.

Yhtäkkiä Gabriel lyyhistyi vartaloltaan ja syvään huokaistuaan sanoi:

-- En minä mitään miettinyt eilen. Menin kapakkaan. Niin. Join itseni
juovuksiin, renttuilin, kävin uudestaan pajassa, tein siellä
tyhmyyksiä, niin että tulin ajetuksi ulos, sitten jouduin polisin
kynsiin ja tänä aamuna olen käynyt polisikonttorissa, -- sieltä juuri
tulen. Semmoista minä olen miettinyt eilen. Anna minulle anteeksi, jos
voit!

Sillaikaa kuin Gabriel epätoivoisella äänellä tätä puhui, kääntyi
Ingrid penkkiin päin ja he todella istuivat siihen. Ingridin kasvot
olivat Gabrielin puhuessa ihan muuttuneet ja hänen silmänsä
kirkastuivat, kun Gabriel pääsi loppuun.

-- Ai, ai, Gabriel, kuinka olet saattanut? -- nuhteli hän, voimatta
salata onneansa.

Gabriel katsahti kummastuneena ylös. Tuo sinutteleminen soi hänelle
niinkuin suloinen lohdutuksen ja sovituksen sävel.

-- Niin, mutta mitä minun siis nyt on tehtävä? -- kysyi hän.

Ingrid pani kätensä hellästi hänen polvelleen ja sanoi:

-- Eihän siinä ole muuta kuin pyytää anteeksi Viléniltä. (Vilén oli se
seppä, jonka päällelyöjänä Gabriel oli.)

"Anteeksiko?" -- ajatteli Gabriel iloissaan. "Silläkö vaan taaskin
pääsee kaikista ikävyyksistä ja suhde Ingridiin tulee entiselleen.
Hän oli taas ilonen ja onnellinen. Kuinka elämä oli sentään helppoa
ja miellyttävää, kun vaan pyysi anteeksi ja koetti aina tehdä
niinkuin joku oikein hyvä ystävä tahtoi. Veturinkuljettajaksi,
veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi!" -- ajatteli hän ja löi
itseään nyrkillä otsaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoa pilvi tällä
hetkellä oli se ajatus, joka Gabrielissa ihan itsestään heräsi:
"Mitähän äiti ja veljet sanoisivat, jos saisivat tietää että hän,
Gabriel, on pakotettu pyytämään anteeksi -- sepiltä!"

Ja kuitenkin, ei ollut mitään muuta pelastusta. Sillä Ingridistä hän
ei koskaan voi luopua ja Ingrid ei myöskään koskaan voi luopua
veturinkuljettaja-aatteestaan. Ja eikö sepätkin ole ihmisiä! --
ajatteli hän, hakien pönkitystä horjumisilleen.

Gabriel meni koreasti kotiinsa, riisui herraspukunsa, pani ylleen
entiset pajavaatteet: polvista kiiltävät housut ja lyhyen työtakin
tamperelaisen ruskean, tomuttuneen paidan päälle. Ja näin tehtyään ja
kerran huoaistuaan alkoi astua pajalle päin.

-- "Jag är nu hvad jag är," sanoi hän itsekseen vanhalla kotikielellä
vastaukseksi niihin nuhteihin ja ihmettelyihin, joihin entiset
kotolaiset hänen ajatuksissaan puhkesivat nähdessään hänen jättävän
taas kaikki hyvät lukuaikeet ja kulkevan entistä alentumisen tietään.

"Olen mikä olen. Menkööt he sielläpäin, minä menen täälläpäin.
Eronneethan olemme kumminkin, ja eivät he minusta tarvitse mitään
tietää. Minä olen Ingridin."

Konetehtaalle päästyään hän ensiksi meni pajan värkmestarin luo, joka
asui yläpuolella varastohuonetta, toisessa kerroksessa. Siellä oli
värkmestarilla kaitojen puurappusten ylimmässä päässä eksyttävien
ullakko-ovien keskellä pienoinen huone ja kyökki. Hänellä oli vaimo,
mutta ei lapsia. Itse hän oli keuhkotautinen ja käytti kaikki
lepohetket maatakseen selällään sohvalla, kukilla täytetyssä huoneessa,
missä ei kuulunut mitään koneiden eikä vasarain melua ja vaimokin kävi
tohveleissa, häiritsemättä häntä. Sepät vihasivat häntä niinkuin
paholaista, sanoivat, ettei sen ilkeämpää miestä löydy taivaan alla.
Hän oli ollut hyvä niinkauan kuin oli tavallisena seppänä, mutta
värkiksi päästyään oli ihan muuttunut ja pelkästä kiukusta saanut
keuhkotaudin.

Nytkin kun Gabriel tuli, hän makasi selällään sohvallansa.

-- Tässä minä olisin, -- sanoi Gabriel tervehdittyänsä. -- Vieläkö
minua otetaan työhön, jos pyytäisin?

-- Miksei, miksei, jos vaan Vilén huolii. Eihän nyt ensi kerrasta pois
panna, kun et vaan juopottelemaan rupee, -- puhui värkmästari
noustessaan ja sohvatyynyä korjaillessaan. -- Vai tulit takaisin, minä
luulin, että olet viisaampi, etkä tule enää. Pakkokos sinun on näihin
koiran virkoihin, huhhuu, -- ei mitään pakkoa yhtään, taitamattomuutta
ainoastaan, huhhuu. -- Minä tulen mukaan, mennään pajaan, kysytään
Viléniltä, jos se "suuri herra Vilén" huolii sinusta -- --

Värkmestari puheli näin puoleksi itseksensä. Vilén oli ennen ollut
hänen toverinsa ja ystävänsä. Nyt he vihasivat toisiaan kuin kissa ja
koira. Hän pani lakin päähänsä ja he menivät alas.

Kalisten nousi oviluoti ylös rullaansa kohden, kun värkmestari piloilla
lennätti pajaoven selko selälleen Gabrielin edestä.

Sepät ensin tavan mukaan tarttuivat työhönsä, kun kuulivat oven käyvän,
mutta sitten vilkasivat kaikki tulijoihin.

Värkmestari kulki edellä, Gabriel tuli perässä. Mutta sepät kääntyivät
selin heihin, niinkuin eivät olisi mitään huomanneet. Ja ainoastaan
pieni ja laiha Heikkilä -- jolla oli aina suuri vilttihattu päässä --
näytti nauravan. Sen ilmaisi hänen pyöristyneet poskipäänsä, joita
punainen ahjotuli valaisi. Joku tuntui myöskin rykäisevän, vaikkei
yskittänyt.

Vilénin luo päästyä Gabriel heti sanoi:

-- Ei suinkaan Viléni pahaa tykkää siitä eilisestä.

-- Jaa, jaa, sleka käteen vaan! Mitä täss' on enää puhumista! -- ärjäsi
hän katsahtaen kulmiensa alta.

Se poika, jolla oli moukari, kun he tulivat, antoi sen Gabrielille ja
läksi pois. Värkmestari läksi myöskin, suu naurussa.

Mutta Viléni veti puolikuuman pultin ahjosta ja alkoi lyöttää sitä
moukarilla, aivan kuin olisi jatkanut eilistä keskenjäänyttä peliä.
Gabriel aavisti pahaa ja säästi voimiansa, mutta ne alkoivat sittenkin
jo pettää, kun seppä vihdoin napautti vasarallaan alasimeen taukoomisen
merkiksi. Huohottaen kuin sonni Gabriel istui moukarinsa varaan.

-- Kyllä minä pojat opetan, -- sanoi Vilén heittäen pultin ahjoon ja
aukaisten tuulikraanan.

-- Koksi on lopussa! -- tiuskasi hän. Gabriel otti suuren nokisen kopan
niskaansa ja meni pihalle kivihiiliä hakemaan.

Siellä hän pyhki likasella hihalla hikeä otsastaan. Mutta sydämmessään
hän iloitsi suuresti, sillä kaikki oli taas entisellään ja Ingridin
omistaminen tuntui varmemmalta kuin jos kultainen rinki olisi hänen
sormessaan kiiltänyt. Hän olisi laulanut, jos olisi ilennyt, ja
silmäluomia kutkutti niinkuin itkettäissä.

Tämän koetuksen perästä Vilén muutti käytöksensä Gabrielia kohtaan.
Entisen ylenkatseellisen röyhkeyden sijaan oli tullut tutunomainen
luottamus. Eivät muutkaan sepät, kun he kaikki päivällistunnilla
poikkesivat ruokapaikkaan, enää puhuneet entisistä, vaan ensi kerran he
kohtelivat häntä niinkuin toveria.

Ja Gabriel ajatteli taas: "jag är hvad jag är", ja hän oli
ajatuksissaan panevinaan lukon taakse koko entisyytensä, veljensä ja
muistonsa. Ja puolustaessaan itseään sillä, että "olisinhan minä voinut
syntyä työmiehen perheessä", hän saattoi tuntea sitä turvallista iloa,
jota hän oli rakastanut jo silloin kuin oli tahtonut pappilassa muuttaa
renkitupaan.

Illalla kun hän läksi työstään oli Ingrid konetehtaan portilla häntä
odottamassa ja tuli saattamaan niinkuin kerran ennenkin, pait että hän
nyt oli vieläkin ystävällisempi ja viehkeämpi, ja koko ajan sinutteli.

Ja nyt hän ensi kerran myöskin rupesi puhumaan omista kotiasioistaan,
joista hän ei ennen koskaan tahtonut puhua.

Hänen äitinsä oli kuollut viisi vuotta sitten, -- sanoi hän, -- ihan
vaan surusta. Heitä painoi suuri perheonnettomuus, sillä yksi
sisaruksista, Heddi, oli joutunut ihan hunningolle. Se oli juuri äidin
lempilapsi. Se sai ensin steederskan paikan eräässä konditorissa, jossa
myytiin limonaadia, torttuja, liköörejä ja viinejä. Kun hän oli hyvin
nätti kasvoiltaan, niin ne herrat, jotka kävivät siellä, huomasivat
hänet ja rupesivat kujeilemaan. Konditorin emäntä tahtoi nyt Heddiä
bufettineidiksi yhdessä sen pitkän ruotsikon kanssa, joka jo ennestään
siellä oli. Konditorissa rupesi silloin käymään kaksi kertaa enemmän
herroja, joilta Heddi ei saanut rauhaa päivällä eikä yöllä. Ja ne
saivat sen tytön ihan suunnilta pois. Kahdesti koetti isä ja äiti ottaa
hänet kotiin ja pitää silmällä, mutta ne kulkivat yöllä hänen huoneensa
ympärillä, ja kerran hän karkasi ikkunan kautta heidän kanssaan
keskellä yötä. Vielä olisi ollut toivoa, sillä eräs nuori käsityöläinen
olisi ottanut hänet vaimokseen ja hän alkoi jo suostua. Mutta juuri kun
hän piti viimeisiä läksiäisiä konditorin emännän luona, joutui hän
yöllä polisin käsiin, ja sen jälkeen ei hän enää parannuksesta mitään
tahtonut tietää, antoi rukkaset Lehtoselle -- se oli käsityöläisen
nimi, -- ja jatkoi vielä hurjempaa elämää kuin ennen. Äiti kuoli
suruun. Isä heitti kaikki toivonsa eikä enää koskaan hae häntä eikä
tahdo tietää hänestä.

-- Ja minä kun niin rakastin Heddiä, Heddi raukkaa, -- sanoi Ingrid
purskahtaen itkuun.

-- Onko hän vielä täällä Turussa? -- kysyi Gabriel.

-- Helsingissä, taitaa olla jo polisin kirjoissa, -- itki Ingrid.

-- Mutta ei ne herrat sentään kaikki semmoisia sikoja ole, -- sanoi
Gabriel.

Ingrid tempasi päänsä ylös nenäliinasta.

-- Kaikki kaupungin hienoimmat herrat, kaikki, niin monta kuin niitä
on, joka -- joka ikinen!

-- Kyllä niitä sentään on toisenlaisia. Esimerkiksi minun veljeni eivät
ole semmoisia.

Ingrid ei sanonut mitään.

-- Ei ne ole semmoisia, -- toisti Gabriel.

Mutta Ingrid itsepäisesti oli vaiti, joka merkitsi yhtäkuin: en tahdo
sinua loukata, mutta kyllä sinun veljesikin ovat yhtä sukua, sitä
sukua jota minä inhoon ylitse kaiken, joka on minun ja minun isäni
ja äitivainajani ja merillä olevan veljeni ja koko meidän
yhteiskuntaluokkamme verivihollisia, ovat ja ovat iankaikkisesti
olevat!

Gabriel huokasi.

Iltatähti oli juuri heitä vastapäätä, kun he tulivat pitkin katua ja
Gabrielin tyhjän läkkikannun sanka vinkui hiljaa kannun heiluessa.
Hänelle selvisi niin moni asia sillä kertaa, selvisi erittäinkin tuo
Ingridin omituinen inho Mustialaa ja yliopistoa kohtaan. Siinä oli
hänestä jotain surullista: ikäänkuin jokin juopa olisi tahtonut aueta
Ingridin ja hänen väliin sentähden vaan, että hänessä ei ollut sitä
inhoa kaikkia herroja vastaan, joka oli Ingridissä, ja joka nähtävästi
oli suureksi osaksi tehnyt Ingridin siksi, mikä hän oli; ainakin oli
alkusyynä tuohon Ingridille omituiseen sähähtämiseen ja kiivastumiseen
ilman ymmärrettävää syytä. Kun olisi saanut Ingridille selväksi sen,
että muutamat kyllä olivat semmoisia, joita saattoi vihata ja joita
Gabrielkin vihasi, mutta ettei kaikki -- että löytyi herrassäädyssäkin
sentään hienoja, hyvin hienoja, semmoisia esimerkiksi kuin hänen
veljensä Henrik. Mutta eihän Ingrid tuntenut yhtään semmoista, ja
turhaa oli koettaa häntä vakuuttaa -- sen Gabriel tiesi hyvin. Jos
Ingrid olisi yhdenkin poikkeuksen myöntänyt, olisi hänen täytynyt
luopua vihastaan koko herrassäätyä vastaan.

Kun Gabriel pistäytyi heillä sisällä, otti Ingrid piirongin laatikosta
valokuvan ja näytti Gabrielille.

Siinä oli nuori, ylen määrin koristettu neitonen puoleksi loikovassa
laiskan asennossa sohvalla, toinen käsi posken alla, toisessa sohvan
tupsu. Tuuhea, kihara tukka oli kammattuna alas silmäkulmien tasalle,
silmistä kiilui teeskentely.

-- Se on Heddi se, -- sanoi Ingrid ja taas rupesi itkemään.

Silloin Gabrielin tuli niin sääli häntä, että hän melkein oli mennä
hänen puolelleen ja tunnustaa vihaavansa hänkin kaikkia järjestään,
mutta hän muisti veljensä Henrikin, eikä voinut olla ihan Ingridin
puolella, ja vaan huokasi uudestaan.

Tämä asia oli ainoa varjo Ingridin ja Gabrielin välillä. Joskus se
näytti Gabrielista tavattoman vähäpätöiseltä, mutta toisen kerran taas
se omituisesti eroitti heitä toisistaan, teki niinkuin vieraiksi
toisilleen. Ingrid rupesi puhumaan hänelle niinkuin hän, Gabriel, olisi
vietellyt Heddin, ja Gabrielista tuntui niinkuin Ingrid olisi vihannut
juuri häntä ja hänen sukuansa. He erkanivat tunteissaan silloin niin
kauas toisistaan, ettei kaksi ihmistä voi toisistaan sen kauempana
olla, eivätkä voineet puhua mitään keskenään. Mutta kun he kuitenkin
olivat samassa huoneessa ja katselivat toisiansa, tuli heidän toisiaan
sääli ja he kapsahtivat itkien toistensa kaulaan sekä rupesivat sitten
puhumaan muista asioista, jotka eivät heitä eroittaneet. Gabriel
ymmärsi nyt selvästi miksi hänen piti päällelyöjästä, sepästä,
viilarista, varvarista, tulla vähitellen veturinkuljettajaksi, joka oli
oleva hänen korkein huippunsa. Hän ei tosin olisi sitä syytä voinut
kellekään sanoin selittää, mutta itsekseen hän sen tunsi ja ymmärsi
täydellisesti. Ja itsekseen hän vielä tunnusti, että tämä oli ainoa
tie, jolla hänestä saattaa tulla mies, ja piti sentähden sydämmessään
Ingridiä tältäkin kannalta johtavana tähtenään.

Gabrielin heikkoudeksi jäi ainoastaan se, ettei hän voinut luopua
esiintymästä herrana silloin kuin häntä joku semmoisena piti. Oli
muutamia herraspiirejä, joihin hän kuului ja joissa hän oli ihan toinen
kuin tavallisuudessa, puhui varomattomasti, oli valmis pilkkaamaan ja
keksimään hävyttömiä sukkeluuksia. Tämä piiri oli eräs metsästysseura,
jossa hän hyvänä ampujana oli jäsenenä. Salaisuudessa hän olisi
välttänytkin tätä seuraa, sillä hän ei itsekään ollenkaan rakastanut
itseänsä tuona reippaana, jokseenkin tunnottomana ja aina pilkkaan
valmiina herrasrenttuna, jommoisena hän siinä pakostakin esiintyi.
Mutta kun he vaan hänet tapasivat ja ehdottivat jotakin yhteistä
hommaa, oli hän olevinaan heti valmis kaikkeen ja ryhtyi itse panemaan
toimeenkin metsästysretkiä. Ingridille hän ei olisi ikinä näyttäytynyt
semmoisena kuin hän siellä oli. Sillä ne olivat kaikki ja hän heidän
mukanansa sekä puheissaan että käytöksessään juuri niitä, joita Ingrid
vihasi ja joita Gabrielkin oli Ingridille sanonut vihaavansa ja
vihasikin, kun vaan ei ollut heidän seurassaan. Mutta kerran tultuaan
heidän seuraansa hän antoi kaikki anteeksi ja hänestä olivat heidän
puheensa ja pilkkansa hyvin sukkelia, samoinkuin ne vallattomuudet,
joihin he juovuspäissään ryhtyivät. Ingridinkin vuoksi oli Gabrielilla
sentähden vielä pahempi omatunto siitä, että hän ei irroittunut tästä
metsästysseurasta.

Mutta irrottautumisen sijaan hän yhä useammin joutui siihen seuraan. Se
tuli hänelle ensin jonkinlaiseksi vastapainoksi raskaalle pajatyölle ja
sitten varsinaiseksi keinoksi, jolla hän haki vapautusta tästä työstä
muka seuran asiain vuoksi. Metsästysseura tuli näin vähitellen
pääasiaksi ja pajatyö semmoiseksi ikäväksi velvollisuudeksi, josta aina
teki mieli päästä. Seuraavana vuonna perustettiin vielä purjehdusseura,
johon kaikki metsästysseuran jäsenet olivat itseoikeutetut kuulumaan.
Gabriel oli silloin juuri tullut koneosastolle, ja sen vuoden kuluessa
täytyi ruveta valmistumaan tutkintoihin.

Näihin metsästys- ja purjehdusseuroihin kuului myöskin sen konetehtaan
konttoristi, jossa Gabriel oli työssä. He eivät tosin tehtaassa paljon
tavanneet toisiansa, mutta sitä enemmän seuroissa. Tämä konttoristi oli
tunnettu "hulivili". Juomasyntejään hän hyvitti sillä, että oli sitä
hienompi selvänä ollessaan. Hänellä oli silloin kaulassa aina
tavattoman fiini valkonen silkkihuivi, jota hän pöyhisti esille
palttoonsa alta ja maltillisilla päänliikkeillä varjeli rutistumasta.
-- Hänellä oli tapa jättää konttori vähää ennen kuin Gabriel pääsi
työstä, ja sentähden hän oli usein sattunut näkemään neiti Vestlundia,
joka odotteli portilla Gabrielia. Joskus Gabriel sattui tapaamaan tuon
puhtosen konttoristin portissa eikä häneltä jäänyt silloin huomaamatta,
että tämä herra lähetti kevytmielisiä silmäyksiä Ingridille, -- tosin
kääntämättä kaulahuivin vuoksi paljonkaan päätänsä, mutta sitä
imelämmin silmiänsä pyöritellen ja itserakkaasti hymyillen.

Gabrielin mielestä Ingrid ei osoittanut kyllin selvää inhoa näiden
katseiden johdosta, mutta hän ei kuitenkaan sanonut vielä silloin
mitään.

Seuraava uutinen tässä asiassa oli Gabrielille se, että hän eräänä
päivänä huomasi konttoristin tervehtivän Ingridiä. Tämä tervehdys
tapahtui niin, että konttoristi sitävarten melkein pysähtyi ja
Gabrielin mielestä inhoittavan sulavalla, hitaalla kädenliikkeellä
kohotti hattuansa jääden semmoiseen asentoon niin kauan kuin Ingrid
kulki ohitse ja koko ajan seuraten häntä silmillään. Ja -- Ingrid
vastasi hänen tervehdykseensä, ja vasta sitten huomasi Gabrielin
portissa, ja punehtui.

-- Mikäs katututtavuus se on? -- kysyi Gabriel tuntien että hänen
suupielensä kalpenivat ja sydäntä huimasi.

-- Eikö hän ole sinun ystäväsi? -- kysyi Ingrid viattomasti ja
tottelevaisesti katsoen Gabrieliin.

-- Mutta sinä et ole esitetty hänelle.

-- Niin, ajatteles, kuinka omituista, tutustuin hänen kanssaan juuri
niinkuin sinunkin kanssasi: hän itse esitteli itsensä ja pyysi tulla
saattamaan minua.

Nyt Gabriel vuorostaan punastui. Hän katsoi syrjästä Ingridiä eikä
voinut päättää tahallaanko tämä näin sanoi vai viattomasti. Ja
kuitenkin juuri tämä asia olisi ollut hirmuisen tärkeä ratkaista. Sillä
jos hän sanoi tahallaan, niin kenties koko juttu oli vaan aijottu
Gabrielille jonkinlaiseksi opetukseksi, ja silloin olisi kaikki huoli
lähtenyt hänen sydämmeltään. Mutta jos se oli sanottu vaan ilman sen
suurempaa merkitystä, niin saattoi luulla, että Ingrid piti imelää
konttoristia jotenkin yhtä suuressa arvossa kuin Gabrielia. Näin
tärkeätä olisi ollut saada selville Ingridin oikea tarkoitus; mutta
vaikka Gabriel kuinka katseli ja tutki, ei hän voinut vähimmässäkään
määrässä ratkaista kysymystä eikä keksiä mitä kysyä tai kuinka urkkia
päästäkseen totuuden perille. Ingridin kasvoilla leikki mitä viattomin
ja hilpein mieliala.

Gabriel lakkasi tervehtimästä konttoristia, jonka aikeiden
vilpillisyydestä hän ei hetkeksikään ollut kahden vaiheilla.

Mutta konttoristi ei ollut siitä millänsäkään, myhäili vaan
ylenkatseellisesti kun tuli Gabrielia vastaan. Silminnähtävästi hän ei
paljon välittänyt jonkun viilarin lakin-nostoista. Ingridiä hän sen
sijaan hakkasi kahta sitkeämmin ja vahti häntä kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa.

Eräänä iltana myöhään Ingrid kulki Gabrielin kanssa kadulla ja ennen
eroamista sanoi salamyhkäisellä, paljon merkitsevällä hymyllä:

-- Ja nyt saat kuulla vielä suuren uutisen: ystäväsi herra konttoristi
on kosinut minua papalta -- jaapas!

Gabriel, joka ei ollut yhtenäkään hetkenä uskonut konttoristin
aikomusten rehellisyyteen, seisoi siinä kuin salaman lyömänä. Hänelle
oli heti ihan selvänä, että tuon kosimisen tarkoitus oli vaan päästä
Ingridiä niin lähelle kuin mahdollista, eikä sitten mitään muuta. Jos
hän ei olisi satoja kertoja kuullut metsästysherrain puheita tytöistä
ja keinoista näiden taivuttamiseen, niin hän olisi voinut ajatella,
että konttoristilla oli tosi mielessä, ja olisi voinut antaa hänelle
anteeksi tämä teko. Mutta nyt hän ei ollut ainoastaan kuullut, vaan
itsekin ottanut osaa noihin juominkipuheihin; hän oli omin korvin
kuullut heidän luettelevan, kuinka talonpoikaistyttö on otettavissa,
kuinka piika, kuinka tehtaalainen, kuinka puotineiti, ja oli silloin
nimenomaan ollut puhe siitä, että mestarien ja pikkuporvarien tyttäriä
piti kosia heidän vanhemmiltaan, jotta vaan kaikki sopivaisuuden
vaatimukset tulivat noudatetuiksi -- ja sitten vaan purkaa kihlaus
niinkuin yleinen tapa vaatii.

-- Ja mitä sinun isäsi vastasi hänelle? -- sanoi Gabriel vaivalla
hilliten itseänsä.

-- Pappa tuli vähän hämilleen, tienmä, eikä antanut mitään varmaa
vastausta.

Gabriel muisti oman kosimisensa ja näki nyt herra Vestlundin ihka
elävänä edessään vastaamassa konttoristille samoilla hämmästyneillä
sanoilla, kuin ensin hänellekin.

-- Tietysti, tietysti, -- sanoi Gabriel, -- mitä syytä hänen olisi ajaa
sitä ulos.

Nyt purskahti Ingrid nauramaan, kun muisti kuinka pappa oli keppi
kädessä uhannut ajaa ulos Gabrielia.

-- Ylihuomenna meillä on metsästysretki, silloin kysyn itse
konttoristilta mikä hänen meininkinsä oikein on.

Näillä sanoilla kääntyi Gabriel lähteäkseen omalle suunnalleen ja jo
ottikin pari askelta, mutta sitten kuitenkin pysähtyi, kääntyi takaisin
ja sanoi vähän liian juhlallisesti.

-- Hyvästi, Ingrid. -- Mutta hän itse huomasi, että se oli liian
juhlallista, ja lisäsi: -- Tarkoitan, että voithan tämän lyhyen matkan
yksinkin mennä kotiin.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Ingrid, ja Gabriel läksi.

Puolikuu valaisi heikosti toista puolta katua, toinen, missä Gabriel
kulki, oli varjossa, ja Ingrid näki hänen rotevan vartalonsa vähitellen
katoavan hämärään. Ei hän kertaakaan katsahtanut taaksensa.

Ingrid seisoi vähän aikaa kahden vaiheilla paikallaan, pani oikein
kätensä sydänalalle pelkästä epävarmuudesta, mutta sitten läksi kiirein
askelin kotiinsa päin.

Seuraavana päivänä Gabriel vaihtoi vanhan revolverinsa uuteen, niin
hyvään, että piti antaa 4 markkaa väliä. Hänen piti vielä hankkia
koiria jostakin ulkopuolelta kaupunkia, mutta hän kieltäysi siitä
puuhasta eikä ottanut mitään toimia vastaan. Rihlapyssyänsä hän rupesi
illalla puhdistamaan, otti kaikki auki, katseli piipun läpi, veti
parikertaa laastikulla edestakasin, katsoi taas, mutta silminnähtävästi
ei ollenkaan ajatellut mitä teki, jätti pyssynpiipun polvelleen
pitkäksi ajaksi ja tuijotti nurkkaan. Sitten ei hänellä ollut tahdon
voimaa kootakseen pyssyn eri osat yhteen, vaan hän otti taskustaan
paperia ja aikoi pyyhkäistä kaikki ruuvit ja rautaset toistaiseksi
siihen. Mutta sitäkään hän ei tehnyt. Hän vaan jotenkin varomattomasti
pudotti tukin ja piipun nurkkaa vasten, jätti kaikki semmoisekseen ja
meni ulos. Hän kulki torille asti ja kiersi sen ihan ympäri; sitten hän
pysähtyi siihen katukulmaan, mistä Ingrid tavallisesti tuli kotoansa,
ja katsoi kelloonsa. Kymmenen minuuttia hän seisoi siinä kello kädessä.
Kun ne oli kuluneet, hän pisti päättäväisesti kellon taskuunsa ja,
viimeisen kerran katsahdettuaan Ingridin katua pitkin, kääntyi ja meni
jälleen kotiinsa. Nyt hän todella otti paperin, rutisti siihen kaikki
pyssyn pikku-osat ja heitti samaan nurkkaan, missä piippukin jo oli.
Revolverin hän sitävastoin otti varovasti kotelosta ja tarkasteli.
Sitten otti kaapin alalaatikosta, vanhojen saappaiden ja sinne
eksyneiden, pyykkiin aijottujen alusvaatteiden seasta patruunarasian,
ja latasi revolverin kuudella patruunalla. Tämän hän teki hyvin pian ja
pani sitten revolverin kiireesti luotansa, ensin pöydälle, mutta
sitten, kun hän heittäytyi vuoteelle ja se näkyi hänen silmäänsä, nousi
ja vei sen piirongille, mutta siitäkin hän sen vielä siirsi samaan
alalaatikkoon.

Gabriel ei voinut sietää revolveria, se on, hän sitä aina vähän
pelkäsi. Kerran pienenä poikasena hän oli saanut jonkun hyvin kalliin
ja kauan halutun pikku kapineen käteensä ja sen kanssa hän oli kulkenut
pitkin uimahuoneen siltaa. Yhtäkkiä hän otti tämän kapineen -- ei hän
nyt enää muistanut mikä kapine se oikein oli, vaan ainoastaan, että se
oli hyvin rakas hänelle, -- otti sen taskustaan, pysähtyi ja nojautui
kaidepuita vasten katsellen alas veteen, joka oli korkeimmillaan ja
siinä kohden sylen syvyinen. Hän otti tuon esineen peukalon ja
etusormen väliin ja piteli sitä ulkopuolella kaidepuita veden
yläpuolella. Ja ajatteli: kuinka omituista, sen kuin vaan aukaisi nuo
sormet, niin esine putoo veteen eikä minulla enää sitä ole. Hän piteli
ja piteli eikä voinut irtautua siitä ajatuksesta. Nyt jos päästäisi,
nyt, nyt! Mutta sormet pitelivät hänen puolestaan. Ja vakuuttuakseen,
että asia todella riippui hänestä itsestä eikä sormista, hän aukasikin
ne ja esine pulahti veteen. Kauan hän katseli alas, kuunteli veden
lotinaa uimahuoneen vihertynyttä pohjaa vastaan, ei tiennyt juuri
surrakaan, oli vaan hyvin totinen, eikä koskaan kertonut tätä
tapausta kellekään. -- Mutta sitten jo täysikäisenä, kun hän tuli
ensimäisen revolverinsa omistajaksi -- hänellä oli silloin jo välit
selvänä Ingridin kanssa ja hän vaan aiko ruveta harjoittamaan
pilkkaan-ampumista revolverilla -- istui hän kerran kotona, ladattu
revolveri kädessä, käänsi sen piipun piloilla kasvojansa kohden,
lähensi, lähensi, avasi suunsa niin, että luoti olisi suoraan kitaan
lentänyt, jos hän olisi painanut liipasinta. Ja ihan samallainen ajatus
syntyi hänessä, kuin hänen poikana pidellessä rakasta esinettä veden
päällä: ei muuta kuin vähän painaa sormella tuota liipasinta, niin on
kaikki lopussa. Sormi ei painanut. Ja hän tunsi kuinka hänen sydämmensä
kouristui, sillä hän oli juuri painamaisillaan, osoittaakseen itselleen
että asia todella riippui vaan hänestä itsestään.

Sen jälkeen hän pelkäsi revolveria.

Ei kukaan ihminen voinut aavistaa kuinka lähellä hän silloin oli
itsemurhaa. Ja häntä kummastutti ja pelotti tämän tapauksen muisto
erittäin siksi, että silloin kaikki hänen asiansa olivat mitä
loistavimmalla kannalla: hän oli juuri päässyt varmuuteen Ingridin
suhteen, elämä hymyili hänelle ja oli nyt jos koskaan hänelle "rakas
esine". Juuri siksi se myöskin niin muistutti tuota tapausta
poikavuosilta.

Gabriel heittäytyi vuoteellensa puolipukeissa. Ei hän nyt mitään
osannut tehdä loppuun asti. Ei hän myöskään osannut nukkua, kun kuu
kumotti huoneeseen ja valaisi hämärästi kaikki esineet, joita hän ei
malttanut olla tarkastamatta.

Harvoin Gabriel antautui miettimään pilventakaisia asioita, mutta nyt,
kun hän saamatta unta makasi selällään ja nosti toisen säärensä
koukistetun polven päälle, hän katsahti tähän sääreensä ja hänen tuli
perin kumma olla: tuoko nyt olen minä, ajatteli hän. Hänen täytyi
katsella myöskin käsiänsä, ja se oli yhtä kummaa. Toisen käden sormella
hän paineli toisen käden selkäpuolta ja toisti ajatuksissaan: minä,
minä! -- "Ihmeellistä! Ja tämä minä jostakin syystä takoo ja viilailee.
Mitä varten? Elääksensä onnellisena Ingridin kanssa. -- Mutta jos nyt
ei tätä tarkoitusta olisikaan, mitä varten hän sitten eläisi? Ei mitään
varten. Siksi vaan että sydän itsestään tykkii ja pulpattaa verta
suoniin, tai että sormi ei uskaltanut painaa revolverin liipasinta,
että hän pelkäsi revolveria ja oli piilottanut sen laatikkoon. Vaan
siksi."

Ja Gabriel nousi ylös, meni ja otti revolverin laatikosta, asetti sen
tuolille viereensä ja heittäytyi jälleen pitkäkseen. Hän ei olisi
voinut ajatella vapaasti eteenpäin, jos revolveri ei olisi ollut nyt
siinä hänen käytettävänään.

Kannattiko hänen oikeastaan elää, kun oli tullut eteen semmoisia suuria
sekaannuksia? Hänen täytyi -- sen hän oli päättänyt -- kysyä huomenna
konttoristilta, mikä tämän aikomus oikein oli. Ja revolverin hän oli
hankkinut sitä varten, että hän ampuu konttoristin, jos tämä ei voi
tyydyttävästi vastata. Ei hän hetkeksikään epäillyt että hänen on näin
menetteleminen, mutta se tuntui ainoastaan hyvin vaikealta, ja
senvuoksi hän kysyi itseltään: eikö olisi parempi ampua itsensä, niin
pääsisi kaikista sekaannuksista, eikä tarvitsisi mihinkään ryhtyä. Hän
ottikin todella revolverin käteensä, koettaakseen miltä tällä kertaa
tuntui tähdätä vasten kasvoja, mutta mitään ampumisen kiusausta ei
tullut. Hän ei tahtonutkaan tappaa itseänsä, vaikka sormi puolestaan
olisi nyt kyllä ollut valmis painamaan liipasinta, kun ei ollut mitään
kallista menetettävänä.

"Minun siis täytyy kuin täytyykin kysyä siltä perhanan konttoristilta.
Voi sitä mies parkaa, jos se aavistaisi, kyllä se vapisisi!" --
Pelkäämättä enää revolveria hän asetti sen jälleen tuolille, veti
peitteen ylitsensä ja nukkui sikeästi.

Aamulla hän heräsi niin myöhään, ettei olisi enää ennättänyt muiden
seuraan. -- "Mutta se ei tee mitään, -- hän ajatteli, -- minä menen
jälkeenpäin yksinäni ja tapaan hänet jossain jänistä väijymässä."

Gabriel pukeutui kiireesti, otti revolverin vyölle takkinsa alle ja
meni rantakadulle, missä saaristolaiva jo teki lähtöä ja oli eronnut
laiturista. Hän hyppäsi rohkealla harppauksella höyryvenheeseen, joka
läksi ensin jokea pitkin ja sitten rupesi kiertelemään sisäisen
merisaariston ahtaita väyliä. Pannun edessä seisova perämies kertoi
pyöränsä takaa, että hän oli ensi reissulla vienyt koko metsästysseuran
koirineen ja eväineen -- "de va fina varor me', skall jag säga", sanoi
hän silmää iskien Gabrielille, tarkoittaen juomatavaroita. Gabriel
tapasi itsensä nauramasta entiseen herrasmalliin, mutta tämä nauru
tympäsi häntä, hän tuli yhtäkkiä totiseksi ja siirtyi peräpuolelle
laivaa. Siellä taas oli paikat täynnänsä huvilayleisöä ja Gabriel tunsi
täällä vielä enemmän vieraisuutta pitkävartisissa saappaissaan ilman
pyssyä, joka edes olisi ilmaissut hänet metsästäjäksi. Hän meni
etummaiseen kokkaan, missä oli pieni kokkakaappi ja halkoja. Siihen hän
seisahtui vasten vinhaa aamutuulta, niin ettei laivan tukutusta
kuulunut, ja katseli saarien välistä siintävää avomerta.

"Minä en ole mikään, -- ei missään ole minulla pohjaa. Saisin edes olla
tuona tiirana ja liidellä noiden punasten kallioiden kohdalla ja tuolla
tuulessa merenhajussa huutaa alakuloisesti niinkuin sekin: ti-rääy!

"Ei olisi seppiä, ei Ingridiä, ei minun mustaa mieltäni, eikä ketään
tarvitsisi tappaa."

Ja Gabriel säpsähti. Oliko hän todella matkalla tappamaan? Mistä
kummasta tuo ajatus oli häneen niin syöpynyt. Kysyähän hänen vaan
pitää, mikä konttoristin tarkoitus on, eikä ampua muussa tapauksessa
kuin että tämä vastaa pahasti. Sitäpaitsi hän ei ammu kaikkia
patruunia, vaan säästää pari viimeistä itseänsä varten, ja sittenhän on
hänen ollakseen jotenkin yhtä hyvä kuin tuon tiiran: surullinen, mutta
huoleton.

Höyryvene tuli vihdoin sille sillalle, missä Gabrielin piti nousta
maihin.

Se ei ollut saari, vaan mannermaa ja sieltä pääsi kaupunkiin myöskin
maanteitse.

Sillan yläpuolella oli pieni torppa, josta oli tie taloon. Mutta
Gabriel läksi metsäpolkua myöten tiheän havumetsän läpi sille
metsästysmaalle, jossa hän tiesi seuran olevan.

Mitään ajoa ei kuulunut miltään suunnalta. Arvattavasti metsästyksen
ensimäinen jakso oli lopussa, koirat ketjuissa ja aamiainen katettuna
toisen metsätorpan tuvassa, -- kuten tavallisesti ennen.

Gabriel lähestyi hiljaa ja haluttomasti tätä paikkaa. Ja jo alkoi
kuulua torpalta päin iloisia ääniä. Aamiaista todella syötiin, mutta ei
tuvassa, vaan nurmikolla, torpan pihan edessä. Hän tunsi leppien takaa
vänrikin lakin, näki myöskin kaljupäisen kamreerin seisovan polvillaan
maahan katettujen aamiaisruokien ja pullojen edessä ja konjakkilasi
kädessä pitävän leikillistä puhetta nauraville syöjille ja juojille,
näki hänen nostavan takajaloista jänistä ja kuuli samassa naurun
remahtavan ylimmilleen, muutamat hurrasivat, ja kaikki joivat jonkin
maljaa. Sitten rupesivat jotkut sanomaan, että metsästys alkaa
uudestaan, joku näkyi nousevan, joku pujottavan pyssyä olallensa, joku
alkoi laulaa glunttia, ja vähitellen kaikki olivat seisaallaan,
lähtemässä.

Gabriel perääntyi väijyksistään peläten että häntä huomataan.

Koirat päästettiin irti ja vinkuen ja ulisten ne heti alkoivat
kierrellä metsässä. Yksi tuli ihan hänen ohitsensa, katsahti häneen,
heilahutti häntää ja jatkoi matkaansa.

Ei kulunut kuin joku minuutti, niin alkoi ajo käydä, ja tuntien
tarkalleen sekä maat että metsästäjät Gabriel läksi sinne, missä koirat
kuuluivat kiertelevän.

Tultuaan ahon reunaan, missä metsä alkoi harveta, hän kuuli takaansa
huohotusta ja näki kuinka konttoristi juoksi punasena läähättäen yli
näreiden ja risujen, haulikko ilmassa. Hänen kintereillään tuli toinen
herra, jota Gabriel ei ollut ennen nähnyt. Tämä oli ihan kömpelö
näreiden seassa, rillit yhtä mittaa putosivat hänen nenältään, niin
ettei hän ennättänyt nostaa lakkia silmiltään, ja hän huohotti
sentähden vielä tulisemmin kuin hänen johdattajansa. Molemmat herrat
juoksivat Gabrielia huomaamatta hänen edelleen ja pysähtyivät siihen,
missä metsä loppui. Jäljessä juossut herra rupesi heti järjestämään
itseänsä, pyyhki vaalenneita suupieliään ja niskaansa ja tuskin tuli
toimeen valloille päässeen hengästyksen kanssa. Hän oli nähtävästi
ensikertalainen, sillä konttoristi piti kovaa huolta hänestä, määräsi
hänelle seisontapaikan siirreltyään häntä sinne tänne, neuvoi hänelle
mistä jänis arvattavasti tulee, käski vetää hanan auki ja pitää pyssyä
ampumiseen valmiina. Ensikertalainen asettui ryntäävään asentoon, yhä
vielä huohottaen.

Gabriel katseli semmoisella nautinnolla heidän vehkeitänsä, että
melkein unohti mitä hänen oli puolestaan tässä tehtävä. Hänen tuli
jostakin syystä sääli tuota toista herraa, joka oli nähtävästi aika
mammanpoika ja nyt oli ensikerran antautunut sotaan jänistä vastaan, --
tuli sääli senkin vuoksi, että se muistutti vähän Johannesta, tai
ainakin olisi Johannes tämmöisessä tilaisuudessa juuri tuolla tavalla
pannut suunsa irveen, jos jänis millä hetkellä tahansa olisi ollut
odotettavissa ja Gabriel olisi käskenyt hänen vahtia. Ja jonkinlainen
anteeksi-anto levisi tästä syystä myöskin konttoristin osalle. Mutta
samassa Gabriel muisti, että konttoristi oli pahoissa aikeissa kosinut
Ingridiä, ja veri kuohahti taas hänen päähänsä.

Konttoristi oli jättänyt toverinsa ja kiertänyt ahon syrjää polkua
myöten tuonnemmaksi.

"Antaa niiden sitten saada se jäniksensä ensin", ajatteli hän, ja jäi
paikalleen, mistä näkyi ensikertalainen ja osa ahoa.

Koirat lähenivät hyvin kaukana vielä, ainoastaan yksi kuului lähempää.
Mutta jänis tuli jo hiljakseen toiselle puolelle ahoa, nuuski maata,
harppasi pari askelta, pysähtyi, istui takajaloilleen, haisteli ilmaa,
pörhisti korviaan, taas nuuski maata ja tuli pehmosesti koikaten
sopivalle ampumavälille. -- Ensikertalainen oli yhä entisessä
jännittyneessä hyökkäysasennossa, valmiina ampumaan jos vaan
näyttäytyy, mutta hän ei huomannut jänistä ja katsoi tiukkaan toiselle
suunnalle.

Gabrielin metsämiesvaisto otti nyt voiton kaikista muista asioista,
olipa ne mitä tahansa, ja hän veti esiin revolverinsa ampuakseen edes
sillä jäniksen, kun se kohta juoksee ohitse.

Jänis lähestyikin samassa, mutta kiersi kauempaa Gabrielista. Ja nyt
sen huomasi myöskin väijyvä pyssymies, kun se oli jo melkein ohitse.
Hätääntyneenä hän hyppäsi ympäri koko käänteen ja rupesi taisteluun
edessä olevan kuusenoksan kanssa, johon pyssy ja rillinauha kaikeksi
onnettomuudeksi takertui. Kun hän vihdoin olisi ollut selvä tähtäämään,
ei jänistä näkynyt.

-- Den kommer! -- hän huusi neuvotonna konttoristille.

Samassa jo kuului pamaus tämän pyssystä ja vähän ajan kuluttua
konttoristi tuli kiroillen ja kovin kiukuissaan selittämään toverilleen
kuinka tyhmästi tämä oli menetellyt.

Gabriel ajatteli, että nyt on paras hetki, muuten ne lähtevät
matkaansa. Veri jätti hänen päänsä ja hän meni heitä kohden.

Konttoristi huomasi hänet ensiksi. Hänen silmänsä pyöristyivät ja
hänkin kalpeni, mutta kadottamatta hetkeäkään hän sieppasi toverinsa
pyssyn.

-- Si på den fan, -- hän sanoi ja ikäänkuin henkensä pelastukseksi
nosti pyssyn ja pamahutti suoraan Gabrielia vastaan.

Haulit pösähtivät Gabrielin pään yli. Gabriel ei tiennyt sattuiko
häneen vai ei, ei myöskään tiennyt aikooko toinen ampua uudestaan, hän
vaan tiesi, että nyt hänen täytyy ampua, muutoin hän ei tee sitä mitä
pitää.

Ja hän ojensi revolverinsa konttoristia kohden ennenkuin savu oli
ehtinyt äskeisestä pamauksesta hälvetä. Konttoristin jalat jo näkyivät
savun alta, mutta Gabriel odotti, että savu poistuisi päänkin kohdalta.

Tämä odotus oli kaikille onneksi, sillä Gabrielin ehti taas tulla sääli
ja hän muutti aikomuksensa ja tähtäsi jalkoihin.

Laukaus sattui konttoristin vasempaan jalkaan, riipaisten pienen haavan
pohelihaan.

-- Hjälp, hjälp, -- alkoivat molemmat herrat huutaa, ja vastaukseksi
kuului metsästyksen keskeyttävä torventörähdys jotenkin läheltä ja
sitten halloo-huutoja miehestä mieheen.

Gabriel kääntyi silloin skandaalin välttämiseksi pois ja läksi polkua
myöten nopeasti taloon päin, josta maantie kulki kaupunkiin.

Mitä kauemmas hän tuli sitä nopeammin hän kulki, kunnes lopulta juoksi.
Yksi ainoa ajatus hänellä oli: nähdä Ingridiä ennenkuin tapahtuu
jotain, joka panee sille esteen. Ja hänen mieleensä kuvautui
polisikonttorin odotushuone ja lähestyvä komisarjus ja mahdottomuus
puolustaa itseänsä sanomalla: "sattui pieni ikävyys," kuten kerran
ennen.

Kun hän nääntyneenä pääsi tullivahtimestarin asunnolle, oli tämä
onneksi poissa kotoa, luultavasti sunnuntaikävelyllä uudessa
virkapuvussa. Ingrid sitävastoin haki paraikaa lankarullaa, joka oli
pudonnut ompelukoneen taa, ja oli kyykkysillään maassa.

-- Sieltäkö se metsästäjä tulee, -- sanoi hän nousten ylös ja tyrkkien
näkyvistä ompeluksia, jotka ilmaisivat hänen olleen työssä sunnuntaina.

-- Ei mitään hyviä, Ingrid, -- sanoi Gabriel ja istui tuolille
väsyneenä.

-- No? -- sanoi Ingrid, pisti langan hampaihinsa ja sujutti sitä
sormiensa välissä odottaen mitä Gabriel sanoo.

-- Minä ammuin häntä.

-- Ammuit? -- kiljahti Ingrid, mutta hänen kasvoilleen levisi samalla
myöskin voitonriemu. Kaikki säikähdys katosi, kun hän sanoi ylpeästi ja
hitaasti.

-- No, Gabriel, ymmärrätkö nyt, että ne ovat kaikki sellaisia, kaikki,
joiden kanssa sinä metsästät ja purjehdit!

-- Mitä sinä tarkoitat, Ingrid?

-- Tarkoitan vaan, että mitä hän aikoi tehdä minulle, sen he ovat jo
tehneet Heddille, mutta sinä et suuttunut, kun minä silloin kerroin
Heddistä.

-- Silloin en ajatellut enkä ymmärtänyt, mutta nyt rupean ymmärtämään.
Ingrid, en ikipäivinä mene enää heidän seuroihinsa.

-- En minäkään menisi sinun sijassasi. Niidenkö seuraan, jotka eivät
pidä meitä ihmisinä!

-- Niin, niin -- sanoi Gabriel -- he halveksivat meitä.

Ja sanoessaan tuon sanan meitä Gabrielista tuntui, että hän sanoi
jotakin ihan uutta omalle itselleen, niinkuin hän olisi antanut
lupauksen ainiaaksi siirtyä sieltä, missä hän oli ollut ennen, tähän
uuteen, missä hän ei ollut vielä ihan kotona. Ja hän olisi mielellään
selittänyt tarkemmin, mitä hän tarkoitti.

Mutta yhtäkkiä Ingridin kasvoihin tuli taas entinen säikähdys ja hän
juoksi Gabrielin kaulaan.

-- Oma Gabriel, sanoitko että olet ampunut häntä? Herra jumala,
Gabriel!

-- Sattui jalkaan, muuta en tiedä.

-- Anna anteeksi minulle, Gabriel, -- sanoi Ingrid vapisten ja itkuun
valmiina. -- Olisinhan minä voinut heti karkoittaa hänet luotani -- --

-- Olisit.

-- Mutta minä tahdoin opettaa sinua, että sinä ymmärtäisit mitä ne ovat
Heddille tehneet.

Ja Ingrid ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.

-- En ikipäivinä mene enää heidän seuraansa -- toisti Gabriel
Ingridille lohdutukseksi, mutta tunsi heti vielä tärkeämmäksi selittää
yhtä asiaa, sanoa ainakin se, että niiden joukossa saattoi olla
sittenkin joku poikkeus, kuten esimerkiksi hänen veljensä, erittäinkin
Henrik. Mutta katsoen siihen, että hänen lauseensa niin lohdutti
itkevää Ingridiä, hän sentään jätti tällä kertaa mitään selityksiä
tekemättä ja antoi Ingridin luulla, että hän oli nyt muuttanut rotua ja
piti kaikkia vallassäätyisiä luonnollisina vihollisinaan, kuten
Ingridkin.

-- Mitä ne nyt sinulle tekevät, rakas, oma Gabriel! -- sanoi Ingrid
puristautuen häneen kiinni.

Mutta Gabriel ei nyt ajatellut sitä. Hän tunsi, ettei Ingrid vielä
koskaan ollut niin lähellä häntä ollut ja niin selvästi ja
peittelemättä ilmaissut rakkauttansa häneen. Ja tämä tunto teki
Gabrielin onnelliseksi. Se oli tullut hänelle ihan odottamatta, juuri
silloin kuin hän oli menetellyt tyhmästi. Ja kun hän nyt painoi
Ingridin päätä hiljaa rintaansa vasten, ajatteli hän itsekseen sitä
tietä, joka oli hänet tuonut Ingridin luo, ajatteli, että hänen täytyy
ruveta yhä enemmän tuntemaan sitä, mitä Heddille oli tehty,
loukkaukseksi häntä itseänsä vastaan. Ja koko kysymys näytti hänestä
olevan siinä, miten kulkea tätä tietä Ingridin luo ja kuitenkin olla
kiroomatta omia veljiänsä ja niitä muita poikkeuksia, joita ihan
varmaan oli. Mutta tämä ristiriita ei tuntunut ihan mahdottomalta
selvittää, vaikka siihen aikaa tarvittiin. Ja sentähden Gabriel koetti
rauhallisena katsoa alas Ingridin tummatukkaiseen päähän, joka oli
hänen käsiensä välissä.

-- Jospa ne vievät sinut oikeuteen! -- sanoi Ingrid ja nosti
pelokkaasti päänsä ylös katsoakseen häntä silmiin.

Silloin Gabriel vähän säpsähti. Ja yhtäkkiä hänestä taas tuntui
alakuloisesti huutavan tiiran elämä paremmalta kuin hänen. Oikeuteen!
Verkatakissako vai viilarinpuvussä? Tulla julkisen huomion alaiseksi,
sanomalehtiin! Ei, ennen kuula otsaan!

Irroittuen Ingridistä hän huokasi, ja istui tuolille.

-- Se ei saa milloinkaan tapahtua, -- sanoi hän: -- ei milloinkaan!

Eihän mitään vaikeutta olisi tässä asiassa ollut, jos Gabriel olisi
vielä ajatellut niinkuin ennen: että konttoristi on ammuttava. Hän
olisi mennyt ja ampunut sen. Mutta Gabriel ei ajatellut enää niin.
Siitä saakka kuin hän, odottaen savun nousemista ylemmäs, alkoi sääliä
sitä perhanaa ja laski sitä jalkoihin, näki hän sydämessään, ettei hän
voi vihata herrasmiehiä, niinkuin hän oli kuvaillut hankkiessaan
itselleen revolveria. Ingrid ei ymmärtänyt sitä, että jos ne olivat
vihattavat, niin ne myöskin olivat ammuttavat.

"Mitähän tästä vielä tulee tästä asiasta", -- ajatteli Gabriel
kauhuissaan tultuaan omaan huoneeseensa, kun aika kului kulumistaan
eikä hän ampunut itseänsä.

Sekaannuksia hän vihasi enemmän kuin kuolemaa, mutta nyt näytti kaikki
menevän sekasin.

Yhtäkkiä välähti hänelle aate. Anteeksi pyytämään! Sehän oli aina
ennenkin auttanut, -- auttanut varmasti ja ehdottomasti. Ingrid ehkä
voisi ihmetellä, mutta Ingridille ei tarvitse mitään sanoa. Eikä
tarkoitus ole pyytää anteeksi mistään muusta kuin itse ampumisesta.

Mitä jos silloin kaikki selviää ja Gabriel taas on vapaa, taas saa
hengittää. --

Hän tuskin malttoi odottaa huomista päivää, vaan jo aamulla varhain
pukeutui siistiksi, kampasi tukkansa ja läksi konttoristin asunnolle.

Konttoristi oli vielä aluhousuissa ja ilokseen huomasi Gabriel, ettei
haava -- jos sitä paljon olikaan -- tehnyt mitään estettä
liikkumiselle.

Konttoristi oli ensin hyvin ylpeä, huusi ja uhkasi oikeudenkäyntiä,
niin että Gabrielin oli hyvin vaikea olla lentämättä hänen niskaansa,
ja hän jo läksi paiskaten oven jälkeensä ja aikoen siis elää ainoastaan
oikeuden päivään asti.

Mutta konttoristi aukasi oven hänen jälkeensä ja huusi:

-- Maksa 300, niin sovitaan.

Sillä kertaa ei Gabriel siihen mitään vastannut, ei edes kääntynyt
takasin, vaikka ensin aikoi. Mutta kotiin päästyään ja mietittyään
asiata kaikilta puolin, sekä keskusteltuaan tullivahtimestarin,
Ingridin, värkmestarin ja Vilénin kanssa, hän tuli siihen päätökseen,
että paras oli maksaa vaaditut 300, ja päästä hyvällä eroon koko
asiasta.

Hän vei konttoristille tullivahtimestarin ja värkmestarin takauksen,
että summa tulee maksetuksi vuoden kuluessa, ja konttoristi lupasi
odottaa.

Tämä tapaus pani uuden pakon Gabrielin hartioille. Hänen piti ruveta
säästelemään palkastansa, piti ruveta toden teolla lukemaan tutkintoa
varten, ja ennenkuin hän ehti päätänsä kääntää, oli hän jälleen
kaikellaisten semmoisten velvollisuuksien ympäröimänä, joita hän aina
oli kammoen paennut. Ingridin tähden hän vielä olisi lukenutkin, mutta
kun siihen tuli lisäksi nuo 300 markkaa, oli se aivan sietämätöntä
hänelle, -- näytti niinkuin hän olisi viilaillut ja varvaillut vaan
konttoristin käskystä, ja kaikki vapaus tuntui olevan poissa.

Talvi kului Gabrielin saamatta mitään säästetyksi. Säästäminen oli
hänelle aina ollut hyvin vaikea asia, mutta nyt konttoristin hyväksi se
oli ihan mahdotonta. Kevätpuolella. kun lumet alkoivat sulaa ja
Gabrielin lempiaika olisi muutoin ollut käsissä, hän päinvastoin alkoi
yhä enemmän riutua. Hän oli kauhukseen huomannut, että vaikka hän
puolet palkastaan säästäisi, ei hän enää ennättäisi määräajaksi koko
summaa saada. Tosin hän olisi ehkä saanut jostain lainankin samoilla
takuilla, mutta juuri tuo riippuvaisuus, jota takasinmaksamisen pakko
synnytti, tappoikin hänen tarmoansa. Ei kukaan ihminen voinut sitä
ymmärtää, eikä hän sitä siis kellekään voinut valittaa.

"Merkillistä!" -- ajatteli hän sentähden itsekseen. "Merkillistä, ettei
ihminen saa elää hiljakseen ja tehdä mitä tahtoo, vaan aina pitää
sekaantua! Vaikka kuinka koettaisi välttää, aina lopultakin sekaantuu."

"Tunnustaakseni sekaannus alkoi jo silloin kuin minä rakastuin ja
rupesin ajattelemaan naimista ja häitä ja muuta semmoista, mihin sen
johdosta pitää ryhtyä. Siitähän se veturinkuljettaja-historiakin on
alkunsa saanut. Mutta veturinkuljettaja tai lämmittäjä on sentään
melkein yhtä. Tämä ampumishistoria sitävastoin -- se se vasta on
pirullisten sekaannuksien alku!"

"En ikipäivinäni ammu enää ketään, annan kaikkien olla rauhassa, en
suutu kehenkään, panen silmät ja korvat kiinni, puhukoot mitä tahansa.
Tästedes ei mikään asia maailmansa kuulu minuun, ei ikinä mikään!" --
Näin vannoskeli Gabriel itsekseen, mutta ajatteli vielä: "Vaikka mihin
se minut auttaisi?"

"Vaikka panenkin silmät ja korvat kiinni, en pääse leikistä sillä,
vaan korkoa koron päälle kasvavat nyt sekaannukset, niinkuin se
300-markkanen."

"Kaikista entisistä sekaannuksista olen päässyt puhtaaksi sillä, että
olen pyytänyt anteeksi. Niin oli papan kanssa, niin seppien ja niin
Ingridin kanssa. Kaikki oli ensin näyttänyt menevän nurin, mutta kun
pyysin anteeksi, selvisi asiat vielä paremmiksi kuin ennen olivatkaan.
Mutta tässä asiassa ei auta anteeksi pyytäminen. Hän tahtoo itse 300
markkaa ennemmin. Ja niin minä olen kuin olenkin joutunut satimeen,
josta en pääse milloinkaan irti."



V LUKU.


Tämmöiset olivat Gabrielin asiat siihen aikaan kuin Henrik ja Uuno
matkustivat pohjanmaalle Johannesta tervehtimään. He eivät paljon
Gabrielista tienneet. Henrik oli kuullut muka epäonnistuneesta
koneenkäyttäjä-tutkinnosta ja jostakin "rakkaushistoriasta." Edellinen
tieto oli väärä, sillä Gabriel ei ollut vielä alkanutkaan suorittaa
tutkintojaan, jotka sitäpait olivat suoritettavat Helsingissä.

Kun Henrik ja Uuno itsekin tunsivat tietonsa Gabrielista kovin
vaillinaisiksi, eivät he sen kauemmin panetelleet häntä, vaan
lakkasivat puhumasta siitä asiasta.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin juna saapui sille pienelle asemalle,
missä heidän oli nouseminen.

Puolen minutin kuluttua juna vihelsi ja jätti heidät yksinäisyyteen ja
hiljaisuuteen.

Pieni asema oli suuren suokanervakankaan keskellä, vasta rakennettu
tavanmukaisine ulkohuoneineen ja pienine asemasiltoineen, jonka kiville
oli siististi ripotettu punasta hiekkaa. Suora maantie alkoi toiselta
puolen ja vei ensin erääseen uutistaloon, jota asemamies sanoi
keskievariksi ja jossa oli osaksi vanhoja punasia hirsiä ja osaksi
uusia vastapiiluttuja. Siitä tie näytti jatkuvan suorana linjana
eteenpäin jotakin tasaista tyhjyyttä kohden.

Ei missään näkynyt ihmisiä, ei elukoita eikä mitään liikettä.
Asemapäällikkö katosi heti junan lähdettyä huoneihinsa.

Mutta Uunolla oli tietysti selvänä mitä piti tehdä.

-- Jaha, sanoi hän. -- Mene sinä, Henrik nyt tuonne keskievariin
hevosta tilaamaan, niin minä käyn sisällä vähän sähköittämässä.

-- Mitä ihmeen sähköittämistä sinulla on?

-- No katsoppas, niillä siellä Viipurin puolessa, joista oli puhe, on
juuri kotiopettajasta puute.

-- Entä sitten? -- kysyi Henrik ja hänen silmänsä pyöristyivät.

-- Kysyn heiltä sähköteitse vieläkö ovat tarpeessa ja ehdotan sinua, --
sanoi Uuno mennessään.

-- Älä nyt hulluja, mitä sinä ajattelet? -- Henrik tuskin sai häntä
takinliepeestä kiinni.

-- No? -- pani Uuno, ja sen hän teki niin kummastuneena että Henrikin
piti heti ruveta keksimään, mistä syystä hän on sitä vastaan. Mutta hän
ei voinut keksiä. Sillä hän oli koko tuon kotiopettaja-aatteen saanut
ensi kerran päähänsä ja kielellensä vasta eilen, puhuessaan Uunon
kanssa, ja vaan tätä rauhoittaakseen.

-- Enhän minä, -- mitä sitä nyt noin äkkiä --. Siinä kaikki mitä hän
sai sanotuksi ensi hätään.

-- Äkkiä! Eihän voi päästää käsistään hyvää tilaisuutta. Ne maksavat
vähintäin sata markkaa kuussa sinulle ja sitäpaitsi vapaa ylöspito! --
Uuno oli taas irti hänen käsistään ja jo puolimatkassa asemahuoneen
ovelle.

-- Mutta minä nyt en voi noin äkkiä päättää semmoisia asioita. Älä
mene, sanon minä?

-- Minähän vaan aijon kysyä, ei päättämisestä ole puhettakaan, -- sanoi
Uuno, hänkin jo vähän kiivastuen, mutta yhä edeten.

Henrik aikoi vielä jotain huutaa, mutta nähden sen turhaksi, pani vaan:
tjah! kääntyi ja meni vihoissaan istumaan sillan reunalla olevan
pakkilaatikon päälle.

Uuno meni kuin menikin sisälle.

Henrik ei voinut pitkään aikaan tyyntyä. Kerran hän jo nousi jälleen
ylös mennäkseen vieläkin estämään, mutta istui kumminkin taas
ymmärtämättä mihin purkaa kiukkuansa. "Tuolla lailla mennä toisen
asioita järjestelemään!" kiukutteli hän. Mutta samalla hän ei voinut
olla ihmettelemättä, että hän oli niin tavattomasti suuttunut, ja kysyi
vihdoin itseltänsä syytä siihen. Tietysti syy oli se, että hän itse
sydämmensä syvimmässä myönsi, että tämmöinen sivutoimi oli hänelle ei
ainoastaan hyvä, mutta ihan välttämätön nykyisissä oloissa.
Hänelläkö olisi varaa ja oikeutta viettää koko kesä vapaudessa ja
tyhjäntoimittamisessa. Ja mitä hän uhrasi tähtitieteelle, jos hän ensi
työkseen matkusti kesää viettämään! Uuno oli siis vaan huomauttanut
hänelle hänen kevytmielisyytensä.

Niin että kun Uuno oli asiansa toimittanut ja tuli pois, oli Henrik jo
lauhtunut. Hän sanoi vaan:

-- Enhän minä muuten, mutta mitä ne ajattelevat kun sinä suositat
heille ihan vento vierasta.

-- Älä huoli yhtään. He ottavat sinut avosylin vastaan. Minulla on
vissiä takeita siihen, -- sanoi Uuno merkitsevästi korottaen ääntänsä.

Samassa Henrik tuli ajatelleeksi, että silloinhan hän saa nähdä senkin,
jonka valokuva oli ollut hänen kädessään ja hänen sydäntänsä hiipasi
omituisesti.

-- Etkö luule, että he kummastuvat suuresti tätä sinun hommaasi?

-- Mitä ihmeitä he sitä kummastuisivat. He tarvitsevat kotiopettajaa ja
minä ehdotan heille, asia on hyvin yksinkertainen. No lähtään nyt.

Ja he tarttuivat molemmat kapsäkkiin toinen toisesta ja toinen toisesta
pitimestä ja läksivät epätasaisessa tahdissa koikkelehtien keskievariin
päin.

He saivat suuren, kömpelöluisen hevosen linjaalirattaiden eteen ja
vanhanpuoleisen miehen kyytiin. Hän alkoi kiivetä taka-istuimelle,
mutta Uuno käski tulemaan eteen.

-- Istu sie tähän miun sylliin, -- sanoi Uuno unohtaen ettei
pohjanmaalla viipurinmurretta puhuta.

-- Tästä minä plaan ajaa, -- vastasi kyytimies ja nousi
taka-istuimelle.

-- Plaan? -- sanoi Uuno. -- Sehän on ruotsia: plägar, älä sinä niin
sano, sano: tässä on minun tapani ajaa. -- Hirveätä murretta! -- sanoi
hän sitten Henrikille: plaan! Tunnustaakseni kuohuu minussa savolainen
vastenmielisyys pohjalaisiin.

Maantie kulki ihan suorana peninkulman verran, niin että saattoi
yhtaikaa erottaa miltei kolme virstantolppaa.

-- Tämähän on jotain kauhean yksitoikkoista, -- sanoi Uuno syventäen
rillejään nenäänsä ja katseli arvostelevasti molemmille puolen tietä.
Näinkö suorat teidän tienne aina "plaavat" olla? -- kysyi hän
taaksepäin kyytimieheltä.

-- Ei tämä ole meirän kylän.

-- Pitkäkö tästä on vielä ihmisasunnoille?

-- O'.

Silloin Uuno jätti kyytimiehen ja alkoi koettaa saada Henrikiä
puhelutuulelle, mutta Henrik oli vajonnut horroksiin rattaiden
tärinästä, nyökytti päätään ja säpsähteli tuon tuostakin
puolivalveille. Hän korvaili näin viimeöistä unettomuuttaan.

Vihdoinkin rupesi maa kohoamaan ja lupaili jotakin vaihtelevaisuutta.
Tie katkesi taivaanrannassa eikä sen takaa näkynyt mitään muuta kuin
valkea pilvi. Mutta ei siitä kohoamisesta tahtonut milloinkaan loppua
tulla, tie oli yhtä tasaista ja se, mikä oli näyttänyt harjalta pakeni
edestä. Viisi virstaa näin oli ajettu, silloin vasta rupesi etäinen
metsänsini pistämään esiin maantien katkeaman takaa, -- ajettiin vielä,
jo häämöitti kaukana-kaukana niittyjen latoja, aivan kuin olisi ääretön
kylä ollut nousemassa. Etäisyyden väräjävässä autereessa ne häipyivät
näkyvistä yhteen metsäsinen kanssa, mutta tännemmäs ja tännemmäs ne yhä
suurenivat, -- niitä oli satoja, tuhansia, minne vaan katsoi.

Uuno katsahti taaksensa ja ihmetteli, että kyytimies siellä vaan pani
käppyrässä tulta valkopesäiseen piippuunsa, niinkuin ei mitään outoa
olisi auennutkaan eteen. Silminnähtävästi tämä oli hänelle
jokapäiväistä. Se oli siis jotain mikä ehkä kuului pohjanmaan
ominaisuuksiin.

Nyt noustiin jo mäen harjalle, ja silloin aivankuin loihtimalla, aukesi
eteen mahtava näky.

Uuno nykäsi kyynäspäällään Henrikin hereille.

-- Katso! sanoi hän.

-- Merkillisen kaunista. Mainiota, -- sanoi nopeasti Henrik, havahtaen,
ikäänkuin todistaakseen ettei hän ollutkaan nukkunut.

-- Ei mutta katso sinä!

-- Juu, juu, johan minä sanoin, että se on erinomaista. Kylläpä tämä
lakeus on asuttua!

-- Ne on veikkonen pelkkiä latoja.

-- Latoja?

-- Mutta katso tuonne! -- Uuno näytti kädellään vasemmalle. He olivat
todella kohonneet ylängölle, sillä joka suunnalle näkyi maailmata
vaikka kuinka pitkälle. Mutta vasemmalla laskeutui mäki kaikkein
jyrkemmin.

-- Oo! -- pani Henrik katsahdettuaan sinne ja nyt todellakin heräsi.

Leveä virta kierteli siellä lakeutta, yhä pieneten etäisyydessä,
milloin häipyen näkyvistä, milloin taas tullen esiin kaukaisten
koivikkojen takaa. Kaikki sen äyräät olivat asutut, iloisessa ja
loppumattomassa sekasotkussa, alkaen töyräistä kauas lakeudelle päin
levisi punasia ja keltasia taloja valkosine ikkunalautoineen,
maalaamattomia riihiä, aittoja, kaivojen vintejä, pieneten ja kadoten
nekin etäisyyteen, silmän kantamattomiin niinkuin kaikki muu:
viljavainiot, tummat kesannot, vihanoivat heinäpellot ja kirkkaan
viheriät touot. Ihan kuin olisi joku soittanut ja helistänyt ilmoille
elämän iloa, vaikka kaikki oli tyyntä.

-- Ja sitten sanotaan Suomesta että se on köyhä maa! -- virkkoi Uuno.
-- Mitä kyliä ne on nämä? -- kysyi hän kyytimieheltä.

-- Nämä kuuluu Alaklemettilän kappeliseurakuntaan, ja mihnä kirkko
näkyy, se on Frantsila.

-- Frantsila! -- sanoi Uuno hiljaa Henrikille. Hänen halveksimisensa
tarkoitti tuota F:ää, joka ei ollut suomenkielen mukainen.

-- Odotappas, eikö se Johanneksen Alina ole juuri "Frantsilasta?" --
muisteli Henrik.

-- Mikä se onkaan Frantsilan nimismies? -- kysyi Uuno kyytimieheltä.

-- Niinkö mikä?

-- Mikä nimeltään?

-- Pekki.

Henrik ja Uuno katsahtivat yhtaikaa toisiinsa ja sanoivat nyykäyttäen
päätä: -- Se se on.

Ja samassa he ajoivat suureen kylään.

Talot olivat vieri vieressä, toinen toisensa jäljessä. Maantielle näkyi
tavallisimmasti karjapihat, navetat ja tarhat. Päärakennukset olivat
joko samassa ryhmässä, aitauksen eroittamina tai olivat tuonnempana
joen varrella. Toiselle puolelle maantietä näkyi talojen takaa
loppumattomat viljavainiot.

Paraikaa toimitettiin sonnan ajoa kesannoille, niin että näkyi väkeä
paljon, piikoja kirjavissa alushameissa ja pitkäkasvuisia renkiä
luomamiehinä sekä poikia ja tyttöjä ajomiehinä.

-- Kyllähän se on hyvin rakennettua ja komeata, mutta jos ajattelen
että pitäisi asua täällä, -- ilman järveä, ilman mitään mäkeä ja
metsiköitä, niin en vaikka mikä olisi --! sanoi Henrik. -- Millä
ihmeellä ne täällä itseään huvittelevat?

-- No, onhan niitä muissakin maissa tasankoja, esimerkiksi Saksassa, --
sanoi Uuno, ottaen asian yleisisänmaalliselta kannalta. Hän katseli
ympärilleen aivan kuin hänen omaisuutensa olisi vaan odottamatta
suurentunut. Ja ainoa, mikä häntä vihoitti ja kiihoitti, oli se, että
ruotsalaiset F:t olivat tänne eksyneet tehden hänen omistusoikeuttaan
epäilyttäväksi.

Kun oli ajettu joen poikki punakaiteisen, sirotekoisen puusillan yli,
tultiin Frantsilaan. Se oli kirkonkylä, ja komeus oli vieläkin
suurempi. Täällä oli myöskin keskievari, jossa kyytihevonen oli
vaihdettava, ja juuri sitä ennen osoitti kyytimies pitkää valkeaksi
maalattua taloa, jonka edessä oli ryytimaa ja hyvin säännölliset
hiekkakäytävät, ja sanoi että siinä asui vallesmanni Bäck. Jo silloin
tulivat Henrik ja Uuno ajatelleeksi, ettei oikein sovi matkustaa ohi
käymättä tervehtimässä, mutta vasta keskievariin tultuaan ja
kirjoitettuaan nimensä päiväkirjaan he mainitsivat asiasta toisilleen.

-- Olisit ennen sanonut, kyllä minäkin sitä ajattelin kun ohi ajettiin,
mitäs sitä nyt enää.

-- Mutta se näkee nimemme päiväkirjassa ja loukkaantuu.

-- Onkohan tuo niin vaarallista, eihän hän oikeastaan ole meille sukua.

-- Oho, ajatteles, että esimerkiksi Alinan veljet ajaisivat sen talon
ohi, missä mamma asuisi!

-- Saakeli sentään. Ettäs kirjotitkin kirjaan. Nyt se näkee.

-- Ja ajatteles Johannesta sitten, ehkä se loukkaa häntäkin, ellemme
käy.

-- Niin, se on totta, no mennään sitten.

Vähän siivottuaan itseänsä maantien pölystä he läksivät keskievarista
valkoselle rakennukselle ja tasaisille hiekkakäytäville, jonne
he pääsivät pienen pyörivän porttiristikon kautta. Suuri koira
nousi sirenien takaa heitä haukkumaan ja samassa ilmestyi
ryytimaanpuoleiselle verannalle joku rouvantapainen, avaimet
vyötäryksillä ja uteliaalla kohteliaisuudella hitaasti kumarrellen
tulijoille.

Henrik ja Uuno nostivat lakkiansa.

-- Voisiko saada tavata herra nimismiestä?

Rouvantapainen vähän nolostui, etteivät tulijat ensin esitelleet
itseänsä hänelle.

-- Herrat ovat hyvät ja astuvat sisälle, -- sanoi hän ja vetäytyi pois.

-- Olipa siinä lihavata! -- sanoi Uuno rouvasta.

-- Se taisi olla emännöitsijä. Katsos kun Alina on poissa, niin ei
täällä olisi ketään naisihmistä. Hänen on täytynyt ottaa emännöitsijä.
Mamma kerran kirjoitti siitä.

-- Hyvän on valinnut, -- ennätti Uuno sanoa, kun syrjäkamarin
ovenkynnykselle ilmaantui pitkä ja roteva vanhus, piippu kädessä, savun
seuratessa häntä pitkänä kiemurana huoneesta eteiseen. Hänellä oli
tuuhea, joka suunnalle pyrkivä harmaa parta ja ruskean punertavat,
vähän pöhöttyneet kasvot. Lapsekkaan siniset, pienet silmät pitivät
itselleen vaivalla aukkoa löksöttävien silmälihojen välissä. Käynnissä
ja kaikissa jäsenissä tuntui, ruumiin koosta huolimatta, pehmeä
höllyys.

Uuno esitti heidät.

Nimismies ei ensin aluksi erottanut oikein nimeä eikä ymmärtänyt
esityksen tarkoitusta. Hän katseli heitä jotensakin epäkohteliaasti.
Mutta sen sijaan, kun hän hoksasi asian, ei hän voinut kyllin suurella
lämmöllä, hämmästyksellä ja painolla huudahtaa:

-- Jassoo!

Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan ja hän tarjosi molemmat kätensä
tulijoille, nosti heidän palttoonsa naulaan, vei työhuoneeseensa ja,
kokonaan unohtaen vanhuutensa, palveli heitä kuin kuninkaan poikia.

Ensimäisen pikku äänettömyyden synnyttyä, sittenkuin kaikki lähimmät
kysymykset olivat tehdyt, hän jo nousi ja kurkki ovesta emännöitsijätä
antaakseen tälle määräyksiä. Ja vähän ajan perästä kuului, kuinka hän
toisessa huoneessa todellakin järjesteli asioita, puhui vuoteiden
laittamisesta vintikamariin, ja totin tuomisesta sisälle.

-- Hän luulee, että me jäämme yöksi! -- sanoi kauhuissaan Uuno.

-- Sitä emme missään tapauksessa tee, -- sanoi Henrik.

-- Tuo äkkinäinen ystävyys ei miellyttänyt minua.

Nimismies tuli samassa sisälle.

-- No, siis sinä olet Henrik ja sinä olet Uuno, jaha, jaha. No, minun
rakkaat ystäväni, nyt saatte yhden illan viettää ukko Bäckin seurassa
ja hän on oleva ylen iloinen siitä, -- ylen iloinen.

-- Suokaa anteeksi, hyvä setä, mutta kyllä meidän on aikomus vielä tänä
iltana päästä määräpaikkaan, -- sanoi Henrik.

-- Älkää, älkää veikkoseni, älkää tehkö vääryyttä vanhalle sedälle.
Eihän teitä odoteta siellä, muuten olisivat vastassa, mutta minulta
viette suuren ilon, jos nyt jätätte minut, kun juuri sain teidät tänne.

-- Ei, ei, se ei mitenkään sovi, -- koetti sekä Henrik että Uuno
selittää, mutta nimismies ei ottanut kuuleviin korviinsa.

-- Minne te yön selkään menisitte, -- sanoi hän, ja kun emännöitsijä
toi totitarjottimen:

-- No, pankaa lasiin, tehkää niin hyvin. Jaha, vai että olette nyt
täällä, no, no, laittakaahan totit. Vai eikö nuori sukupolvi osaakaan?

Ja hän näytti esimerkkiä viskaten kolme suurta sokeripalaa lasiin.

Uuno teki samoin.

-- No, entä sinä, Henrik?

-- Minä en juo.

-- Raittiusmiehiä? No, no, eläköön vapaus. Ja kyllähän täytyy
tunnustaa, että paljon, hyvin paljon ovat raittiusmiehet hyvääkin
vaikuttaneet. Mutta me täällä pohjoismaissa olemme semmoisia jöröjä,
ettei ilman pientä totilasia tahdo suu aueta. -- Mutta, niinkuin
sanottu paljon ovat raittiuspyrinnöt hyvää vaikuttaneet, erittäinkin
yksinkertaisen kansan seassa. Minä olen vanha mies, minä tiedän entiset
ajat ja tiedän nykyiset.

Uuno oli jo pari kertaa puhaltanut ilmaa suustansa noille ikuisille,
aina ja jokapaikassa uudistuville lauseille raittiudesta. Ja ainoastaan
jotain sanoakseen hän sanoi:

-- Vai on juoppous vähentynyt pohjanmaalla?

-- Kuinkas sitten? Ei voi verratakaan entiseen.

-- Ja herra nim... ja setä arvelee, että kiellot ovat sen vaikuttaneet.

-- Ei laki yksin, vaan kaikki riippuu siitä kuinka sitä pannaan
toimeen. Minä olen vanhan kansan mies, minulla on ollut vielä
pamppumetoodikin käytännössä.

-- Setä katsoo siis, että virkamies, joka ei ole mitään muuta kuin
kansan palvelija, saa myöskin pamputtamisella palvella kansaa.

-- Kuinka muuten? -- jos pamputtaminen vie hyvään? Kyllä sitä sanotaan
ja kirjoitetaan nykyjään paljon kaikellaista roskaa, käräjöimään,
edesvastuuseen, sakottamaan käsketään, mutta se on kaikki lorua. Minä
annan selkään; ja annan oikeen porvoon mitalla, jos tarvitaan.

Uuno puhalsi taas ilmaa ja osoitti suurta kärsimättömyyttä, aivan kuin
olisi tahtonut nousta ja lähteä tiehensä. Tämä pykälä, joka koski
suomalaisen kansan ja sen vanhojen ruotsalaisten virkamiesten väliä,
oli hänen arimpiansa. -- Mutta lähtemisen sijaan hänen piti jotain
sanoa, ja hän sanoi:

-- Taitaa olla niin ja näin tämän ylpeäksi kehutun pohjolaisrodun
kanssa. Itäsuomessa ei pamputtaminen kävisi päinsä.

-- Ei, nuori mies, syy on se, että pamppu on hetken työ, mutta käräjät
puolen vuoden. On sattunut, että olen pannut ehdolle: pamppu tai
käräjät, ja aina on pamppua ennen otettu.

-- En voi ymmärtää, kuinka sivistyneessä maassa saattaa toinen lyödä
toista, täysikäistä! -- sanoi Uuno kärsimättömästi.

-- Et sitte tunnekaan oikeita rakkareja. Juu, juu, -- sanoi nimismies
miettien toista puheen ainetta. Ja syntyi pitkä äänettömyys, jota Uuno
ei aikonutkaan lopettaa, vaan päinvastoin näytti ikäänkuin nauttivan
siitä.

Henrikiin oli tämä pamppuhistoria myöskin tehnyt hyvin pahan
vaikutuksen, ja kun hänen oli muutenkin vaikea sulattaa vallesmanneja
niinkuin muitakin sentapaisia virkamiehiä, -- ne olivat hänelle olleet
vastenmieliset muinaisista pappilan huutokaupoista asti, -- niin hänkin
olisi mielellään epäsoinnun osoittamiseksi antanut äänettömyyden
jatkua. Mutta hänen tuli vähän sääli tätä vanhusta, joka semmoisella
gaudiumilla oli heidät vastaanottanut ja niin paljon heistä odottanut,
ja nyt niin äkkiä joutunut harhatielle keskustelussaan. Sentähden
Henrik sanoi:

-- Olette jäänyt ihan yksin sittenkuin Alina muutti pois.

Ukko katsahti kiitollisesti Henrikiin ja sanoi ensin ajattelematta mitä
sanoi:

-- Niin, niin, kyllä minä jäin ihan yksin, -- eihän minulla ole muita
lapsia. Nyt on minulla emännöitsijä täällä.

Ja vähitellen hän rupesi itse ajattelemaan mitä puhui ja tuli yhä
enemmän liikutetuksi omista sanoistaan.

-- Ihan yksinhän minä olen. -- Niin, mitä minun pitikään sanoa, sen
pampun suhteen saatatte olla ihan oikeassa, eihän ole hyvä lyödä
ihmisiä. -- Juu, juu, yksin minä olen jäänyt. Hääiltana hän tuli minun
luokseni, ihan luo, ja sanoi: pappa, pappa, annathan minulle anteeksi,
että lähden sinun luotasi! -- Itsehän asiasi tiedät, sanoin minä, sinua
varten tämä kaikki on, nämä permannot, sinua varten pihamaa, navetat,
lehmät, pellot, aitat, yliset, sinua varten rengit, piiat -- sinun
tahtoasi täällä kaikki palvelee, sinun mieliksesi kaikki tehdä
pyrkivät. Sinä tahdoit jättää kaikki: Hyvä. Mitä meillä siihen on
sanomista muutakuin: tee niinkuin tahdot.

Samassa tuli sisälle joku mies, suuri avain kädessä.

-- Kas tässä, Kuhna, tässä on Alina neidin lankoja.

Mies katsahti Henrikiin ja Uunoon.

-- Päivää, -- sanoi hän pitkään, totisena. Enempää hän ei puhunut, vaan
kääntyi asioissa isännän puoleen.

Kun hän oli mennyt, sanoi nimismies:

-- Tämä sama vouti rakenteli kaksi vuotta rattaita Alinalle. Niiden
piti tulla maailman parhaat. Mutta eipäs saanut valmiiksi ennenkuin
neiti vietiin. -- Ja mitä minäkin, vanha mies, enää tässä teen, -- ei
koskaan enää Alina kulje ovissa...

Hän veti äkkiä henkeensä liikutusta hillitäkseen.

Uuno nousi ylös.

-- No, joko todellakin? -- sanoi nimismies kummissaan. Tämä lähtö
riisti häneltä harvinaisen tilaisuuden purkaa sydäntään. Henrik ja Uuno
olivat hänelle sukulaisuuden tähden niinkuin näkyvä muisto tyttärestä.
Alina oli ikäänkuin lähempänä häntä, kun hän sai heitä katsella ja
puhutella.

Mutta Henrik ja Uuno puolestaan tunsivat, että he olivat vaan Alinan
tähden jotakin tuolle "pehmeä-lihaiselle" vieraalle ukolle. Ja ukon
suru tuntui heistä vähän epäkohteliaalta.

-- Minä säälin Johannesta, mutta minun täytyy sanoa että jotakin niin
epämiellyttävää kuin tuo vallesmanni, olen harvoin nähnyt. Uh! -- sanoi
Uuno heidän mennessään pois nimismiehen luota.

-- Se nyt oli kuitenkin vaan ensimäinen vaikutus.

-- Paha vaan, että juuri ensimäinen vaikutus minulla on tavallisesti
oikea.

-- Eikö mitä, usein päinvastoin hyvät puolet tulevat esiin vasta pitkän
tuntemisen perästä.

-- Älä nyt ole olevinas, sinä vaan Johanneksen tähden --!

-- Olkoon vaikka Johanneksenkin tähden. Minusta semmoista ei pidä
ollenkaan sanoa, sillä heti kun on sanonut, niin se on niinkuin
leimattua, eikä voi enää muuttaa ajatustaan.

-- Sano mitä sanot, mutta minä sanon: uh!

Henrik vaan huokasi.

Ja he tulivat takasin keskievariin, jossa heitä jo odotti uusi
kyytihevonen.

Maantie vei joen äyräältä pois ja seudut alkoivat taas tyhjetä ja
köyhtyä. Yötä he olivat epämukavassa pienessä keskievarissa. Ja
seuraavan päivän he ajoivat yksitoikkoisia viljelemättömiä erämaita,
kiertäen suurta, monen peninkulman pituista järveä.

Oli jo iltapäivä, kun he saapuivat tarkoitetun pitäjän pieneen
kirkonkylään. Se oli taas suurella lakeudella. Kyytimies lupasi viedä
heidät perille asti, kirkonkylästä muutaman kilometrin päässä olevaan
kappalaispuustelliin.

Maantiestä erkani pienoinen kapea ruohottunut ajotie aidoitettujen
pellonpiennarten välille, joita lampaat pureksivat ja joiden harvoihin
leppiin ilta-aurinko vielä heleästi paistoi.

-- Ajatteles sentään kuinka on kummallista, -- sanoi Henrik: -- kohta,
ihan tuossa on se paikka, missä mamma ja Johannes ovat, -- keskellä
näitä pohjolaisia lakeuksia ja vieraita ihmisiä.

-- Hm! -- pani vaan Uuno.

-- Eikö se ole merkillistä! -- ihmetteli Henrik yhä. -- Kaikki on
vierasta ja sen keskellä on kotoinen paikka.

Uuno haukotteli.

-- Ja mikä kohtalon kumma leikki on juuri Johanneksen tänne
toimittanut, joka oli niin perin pohjin savolainen, ja naittanut
hänelle pohjalaisen vallesmannin tyttären --!

-- Saamattomuus, -- sanoi Uuno, joka oli matkasta väsynyt.

-- Ei, ei, et sinä ymmärrä mitä minä ajattelen.

-- Mitä sinä ajattelet, en tiedä, tiedän vaan, että Johannes olisi
voinut tulla omaan hippakuntaan ja saada ihan lähellä kotipitäjää
samallaisen kappalaispaikan, mutta kas siihen olisi tarvittu hiukan
niin sanottua puuhaa.

-- Johannes tahtoi jättää asian kohtalon ratkaistavaksi.

-- Äh, kuinka minä inhoon tuota sanaa: kohtalon ratkaistavaksi! Kohtalo
vie hänet pois niistä seuduista, jotka ovat hänelle mieleen, kohtalo
naittaa hänelle ventovieraan pohjalaisen tytön, kohtalo pitää häntä
erämaassa ja estää tulemasta huomatuksi, estää hänen kykyjensä
kehittymistä -- tätä kaikkea hän olisi voinut välttää, -- ja sittenkin
sanotaan: hän tahtoi jättää kaikki kohtalon käsiin! Se ei ole totta,
sanon minä: hän jätti asiansa kohtalon käsiin vaan siksi, että hän ei
viitsinyt puuhata.

-- Uuno, sinä et ymmärrä tätä asiaa.

-- En, en ymmärrä, -- sanoi Uuno ylenkatseellisesti.

-- Tuolla jo näkyy puustelli, osoitti kyytimies piiskan varrella.

Ja sekä Henrik että Uuno samassa unohtivat mitä puhuivat, ja uteliaasti
alkoivat tähystää osoitettuun suuntaan.

Näkyviin oli ilmestynyt sininen metsänreuna ja sen kupeella punersi
täplä. Se oli kappalaispuustelli.

-- Mutta sehän on kuitenkin ihan metsän reunassa, -- sanoi Henrik.

Ei koskaan vielä ollut heistä lakeus niin pitkältä tuntunut kuin nyt,
mielen tehdessä pian päästä perille.

Punanen täplä suureni verrattain pian, mutta metsä ei tullut
lähemmäksi, vaan pysyi yhtä sinisenä. Ja pian näkyi ettei puustelli
ollut lähimainkaan metsän laidassa, vaan että sinnepäin oli vielä saman
verran lakeutta. Ei se myöskään ollut aivan yksinänsä siinä, vaan sen
ympärillä oli kokonainen kylä harmaita rakennuksia.

Kun tultiin vielä lähemmäs, nähtiin että puustelli oli sentään vähän
erillään kylästä.

-- Siellä ne nyt ovat, eivätkä aavista, -- sanoi Henrik.

Ja jonkinlainen puutarha näytti olevan puustellin takana, ainakin suuri
vaahtera ja piilipuu. Ikkunalaudat olivat täälläkin valkoiset. Keskellä
rakennusta oli kuisti ja sen molemmilla puolilla ikkunoita, mutta
toisen puolen ikkunoissa näkyi valkoiset uutimet.

Jo näkyy, että joku istuu kuistilla.

-- Se on mamma, -- sanoo Henrik.

-- Ei se ole mamma, -- sanoo Uuno.

-- On ihan varmaan, -- sanoo Henrik, -- minä näen jo sen harmaan
tukankin.

-- Ole nyt.

Ja he ovat molemmat venyttäneet kaulansa ja suoristuneet, eivätkä näe
mitään muuta kuin sen ainoan pisteen punaisen rakennuksen kuistilla.
Sydän lyö pampattaen kummallakin.

Puustellin edessä on aidoitettu ala, siinä on kymmenkunta riviä
karviaismarjapensaita ja joku matala, harvaoksainen omenapuu. Pari
ulkohuone-rakennusta on kummallakin puolella, sitten alkaa pellot. Ne
puut talon takana ovat ainoita puita, mitä näkyy seutuvilla --
luultavasti se on ainoa varjopaikka talossa. -- Johannes parka!

Yhtäkkiä se olento, jota Henrik ja Uuno tähystelivät, näkyy nousevan,
panevan jotain pois ja juoksevan sisään.

-- Eipäs ollutkaan mamma, sanovat Henrik ja Uuno yhtaikaa.

Vähän ajan perästä tulla tumppasee sisältä toinen olento, katsahtaa
eteensä, heihin päin, ja alkaa nopeasti laskeutua kuistin rappusia.

-- Se on mamma, -- huudahtavat Henrik ja Uuno.

Hetkeksi he eivät eroita sitä omenapuurunkojen ja
karviaismarjapensaiden tähden, mutta kun he kääntyvät sille
tienhaaralle, joka eroaa kylätiestä puustelliin, selviytyy harmaapää
mummo ryytimaan veräjästä tielle ja tähdäten silmillään heihin tulee
puolijuoksussa heitä kohden ja huitoo tervehdykseksi käsillään,
hämmästyksen ja riemun puna kasvoissa.

Henrik hyppäsi jo rattailta, nostaa myöskin kätensä ilmaan riemun
osoitukseksi ja juoksee häntä vastaan. Uuno pysyi rattailla ja joutui
vähän ennen kohdalle, mutta ei ehtinyt hypätä alas, ennen kuin Henrik
jo syleili mammaa. He seisoivat kauan sylikkäin, ja siinä
silmänräpäyksessä heidän sielunsa yhtyivät ja poistivat väliltään
kaiken sen ajan, joka oli heitä eroittanut, tutustuen samoiksi kuin
olivat ennen pappilassa, niinkuin se kaikki olisi eilen ollut. Sitten
he vasta erkanivat ja katsahtivat tuttuina toisiinsa.

-- Ai, ai, mamma kuinka harmaaksi sinä olet tullut, -- ja niinkuin
vähän pienentynyt --!

-- Samallainen minä olen kuin ennenkin, -- mutta sinähän olet
muuttunut, -- ja Uuno poikaseni! aivankuin täysikasvanut!

Nyt syleilivät Uuno ja mamma toisiansa, ja kun aikoivat erota, mamma
veti häntä toisen kerran luokseen, ja vielä kolmannen kerran, aivankuin
hakien samaa äskeistä tutustumista heidänkin sielujensa välillä.

Sitten hän katsahti Uunoon.

-- Ohhoh, onpa sinusta todella tullut aika herrasmies ja kuinka siro
sitten! -- sanoi hän leikillään, etsien Uunon myhähdystä ja heiluttaen
edestakaisin hänen kättään. -- Sinä, sinä, -- jatkoi hän sitten,
puistaen häntä lempeästi olkapäistä niinkuin säikkyviä lapsia
herättäessä.

-- Ja tiedätkö mamma, Uuno aikoo ylioppilaaksi, -- sanoi Henrik.

-- No mitä minä kuulen?

-- Jaa-a, olen jo aika pitkällä luvuissa, -- sanoi Uuno. Aloin
matematiikasta ja huomasin, ettei se ole ollenkaan mitään vaikeata,
sitten rupesin lukemaan historiaa ja se kerrassaan huvitti minua.
Muutamassa kuukaudessa olin asioista perillä, ja nyt luen etupäässä
kieliä.

-- Hm --

-- Saksa menee minulta jotakuinkin, mutta venäjä on vähän vaikeampaa,
vaikka kyllä siitäkin vielä hyvä tulee. --

-- Hm --

-- No, entä Johannes, missäs hän nyt on? -- sanoi Uuno huomattuaan,
että oli liian kauas omiin asioihinsa antautunut ja että oli ensin
paljon muuta puhuttavaa.

-- Tuolla hän tulee! -- huudahti Henrik, osoittaen taloon päin.

He olivat tulleet ryytimaan veräjälle ja juuri rupesivat sitä avaamaan
kuin Johannes jo laskeutui alas kuistin rappusia.

Hän ei tehnyt mitään käden liikkeitä, vaan hänen kaikki kasvonsa olivat
hymyssä ja punersivat niinkuin hämillä ollessa. Henrikin ja Uunon oli
tilaisuus pitkän aikaa tarkastaa Johanneksen ulkonäköä, ennenkuin he
ehtivät ryytimaan yli.

Johannes oli aika lailla laihtunut ja näytti sentähden pitemmältä
entistä. Hänen tukkansa oli saanut kasvaa jotenkin vapaasti ja oli
kihartunut niskassa ja hyvin kovasti erittäin ohimoissa. Silmälasit
hänellä myöskin oli, ennen ei niitä ollut, ja ruskottuneet kasvot
olivat vähän teerenpilkulliset. Silmät olivat suurentuneet ja entistä
enemmän auki, vähän niinkuin säikähtyneellä, ja posket tuntuivat kovin
tottumattomilta siihen hymyyn, johon niiden nyt oli pyöristyminen,

-- No terve, terve, -- sanoi Henrik suomeksi, kun he puristivat ja
heiluttivat toistensa käsiä leikillään liian kovasti.

-- Ja Uuno! ei mutta katsoppas mamma, kuinka meidän Uuno on
miehistynyt, -- sanoi Johannes riemulla katsellen Uunoa.

-- Mutta sinä veliseni olet aika lailla laihtunut, jos tässä syynäämään
ruvetaan, -- sanoi Uuno.

-- Olenko, -- sanoi Johannes nauraen.

-- Niin, ja aikoo ylioppilaaksi, -- sanoi mamma: -- ihan ylioppilaaksi.

-- Mitä, ylioppilaaksi? -- kysyi Johannes kummastuen ja hymy yhtäkkiä
katosi hänen kasvoistaan. -- Se tahtoo sanoa: privatistinä tietysti?

-- Niin, kuinkas muuten -- Ja Uuno kertoi luvuistansa saman kuin äsken
mammalle. Ja samalla tavalla huomasi, että liian äkkiä oli tultu hänen
asioittensa keskelle, ja sanoi: kas, mimmoinen sievä pikku ryytimaa
sinulla täällä on. Mamma on tietysti ollut kaivelemassa, kaikesta
päättäen.

Johannes ja mamma katsahtivat toisiinsa.

-- Niin, mutta eihän täällä saa aikaan, mitä ennen kotona, -- sanoi
mamma. He seisahtuivat. -- Muistatteko minun karviaismarjapensaitani?

-- Joka oksa oli nostettu ja pönkitetty eikä pienintäkään rikkaruohoa
juurella, -- muisteli Henrik.

-- Niin, ja kuinka ne kasvoivat! Suuria, peukalon kokoisia eikä mitään
tuommoisia pieniä!

-- Tässä pitäisi olla joku käytävä myöskin poikkipäin, niinkuin siellä
kotona, ja joku penkki ja pöytä tuossa, -- huomautti Uuno.

-- Jaa, jaa, -- sanoi mamma huokaisten, -- tämähän on kaikki vaan
väliaikaista.

He läksivät taas liikkeelle ja alkoivat nousta kuistin rappusia
jutellen entisestä kotipappilan puutarhasta.

Kun he olivat nousseet ja aikoivat astua sisälle, seisoi oven pielessä
Alina, odottaen että Johannes esittelisi tulokkaat.

Kaikki katsahtivat häneen, Henrik ja Uuno niinkuin olisivat unohtaneet,
että hänenkin piti olla vastaan ottamassa.

-- Niin, tässä nyt olisi Henrik, minun veljeni, -- esitteli Johannes,
sama hymy huulilla, niinkuin olisi ollut hämillään.

Henrik kumarsi ja antoi kättä, mutta vaikka hänen huulensa jotain
höpisivät, ei hän keksinyt mitä sanoa, ja väistyi Uunon tieltä, joka
myöskin tuli tervehtimään. Alina vähän jäykistyi, kun Henrik ei mitään
sanonut hänelle.

-- Ja tämä on Uuno, maamittari.

Uuno tervehti suu kohteliaassa hymyssä ja reippaasti lyöden saappaiden
korot yhteen.

-- Tehkää hyvin, astukaa sisälle, -- sanoi Alina perääntyen ja
kumartaessaan osoittaen kädellään sisäovelle.

Mutta mamma istui samassa kuistin penkille, niin ettei Alinan pyyntöä
noudatettu, vaan kaikki jäivät istumaan kuistille.

-- Voimme sanoa terveisiä Alinan isältä, -- sanoi Uuno entisellä
hymyilevällä kohteliaisuudellaan, jonka hän oli nähtävästi oppinut
jossain Viipurissa.

Alinan kasvot kirkastuivat.

-- Vai niin, kävittekö siellä, -- sepä hauska, niin, se on minun
entinen kotini, -- vai niin, te siis poikkesitte sinne, -- voi, voi!

-- Ukko käski sanoa hyvin paljon terveisiä. Hän näyttää hyvin kaipaavan
Alinaa, semmoinen hellännäköinen, miellyttävä ukko!

Henrik tuli totiseksi ja kääntyi pois niinkuin Uunon kohteliaisuus
olisi häntä haavoittanut.

Mutta Alina lämpeni Uunoa kohtaan ja etsi sanoja jatkaakseen
keskustelua isästä ja omasta kodostaan.

-- Hän on niin -- niin hellä, -- sanoi Alina iloisessa vauhdissa ja
pyyhki punehtuneilta kasvoiltaan suortuvia korvan taakse. --

Alina oli jotenkin pitkä kasvultaan, niin että näytti Johannesta
pitemmältä, kun he eivät olleet toistensa lähellä, jolloin näkyi, että
Johannes oli sentään pitempi. Hänellä oli palmikko niskassa ja
lyhyenlainen suora hame, musta nahkavyö ja valkoinen puseroröijy.
Kasvot muistuttivat isää siinä kohden, että silmät painautuivat
näöltään niinkuin turvonneiden luomien alle, mutta silmät olivat
ruskeat eikä siniset, niinkuin isällä, ja kasvojen väri vaalea. Heti
ensi silmäyksellä Henrik ymmärsi, mihin Johannes oli rakastunut
Alinassa. Se oli siinä kapean saksalaisen nenän yhtymisessä pehmeihin
silmäosiin, sen sievässä kaareutumisessa, ja vielä teräväsärmäisessä
etenevässä ylahuulessa. Molemmat huulet olivat tumman punaiset ja
jyrkästi eroittuivat vaaleasta ihosta. Korvissa hänellä oli pienet ja
hienot renkaiset.

Ja Alina ei voinut olla kertomatta esimerkkiä isän hellyydestä häntä
kohtaan ja siitä, kuinka isä riippui kiinni hänessä. Ei isä esimerkiksi
voinut milloinkaan nukkua, ellei tiennyt, että hän, Alina, oli mennyt
viereisessä huoneessa levolle ja saanut unen päästä kiinni.

Alina innostui kertomuksessaan yhä enemmän ja alkoi vihdoin selvästi
liioitella, kun ei saanut hereille tarkoitettua myötätuntoisuutta
kuulijoissa.

-- Joskus -- sanoi hän, -- minä rupesin ihan tahallani kuorsaamaan,
että sain papan nukkumaan, ja kun hän nukkui, puin minä päälleni ja --
ikkunasta ulos, niin että hytsh vaan! ja ukko siellä vetelee eikä
aavista mitään!

Hän nauroi punehtuneena ihan liian kovaäänisesti koettaen saada muita
nauramaan. Mutta ei kukaan nauranut ja mamma vaan sanoi:

-- No, onkohan se hyvä noin isäänsä pettää.

Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä Alina vähitellen muuttui
totisemmaksi. Puheenaineen puutteesta hän vihdoin sanoi huokaisten:

-- Juu, juu. -- Ja lakkasi kokonaan nauramasta.

Sen jälkeen oli taas pitkä äänettömyys. Vihdoin alkoi mamma puhua.

-- No, Henrik ja Uuno, kertokaapa nyt jotain matkaltanne. Mitä,
tuntuiko pitkältä?

Alina nousi yhtäkkiä, ja pyöräyttäen itseänsä kantapäällään, aivan kuin
uhkamielisenä tai suuttuneena, läksi sisälle paiskaten jälkeensä
sisäoven jotenkin kovasti.

Mamma katsahti Johannekseen ja kohautti hiukan olkapäitään. Vähän ajan
perästä Johannes nousi ja meni myöskin sisälle, niinkuin jollekin
asialle.

-- Mitäs se oli? -- kysyi Uuno mammalta, Johanneksen lähdettyä,
tarkoittaen Alinan käytöstä.

-- Suuttui jostakin syystä. Millä tuulella aina sattuu olemaan. Ah,
paljon on puhumista kaikista asioista, mutta en tahdo nyt heti, teidän
tultuanne. Säälittää vaan vähän Johanneksen tähden.

-- Omituista, -- sanoi Henrik ihmetellen, -- minä luulen, että hän
suuttui siitä, ettemme menneet sisälle. Mamma, mennään nyt.

-- Mutta olihan se ihan tyytyväinen jälestäpäin, nauroi ja jutteli. Ei,
ei se voi olla sitä. Mutta voimmehan mennä. -- Ja mamma nousi
mennäkseen Henrikille ja Uunolle huoneita näyttämään.

Johannes tuli ovessa vastaan ja kun näki, että he tulivat, huusi
sisälle ystävällisellä ja vähän luonnottoman reippaalla äänellä:

-- Alina hoi, tuleppas nyt näyttämään vieraillemme pikku kotiamme.

Mutta Alina ei vastannut eikä häntä näkynyt yhdessäkään niistä kolmesta
huoneesta, joissa käytiin katsomassa.

Ensimäinen huone oli sali, jonka suuruus vastasi jotenkin heidän
entisen pappilansa eteistä. Se oli sisustettu vähän oudonlaisilla
huonekaluilla, jotka muistuttivat nimismiehen luona nähtyjä. Erittäin
outo oli kahden istuttavaksi tehty keinutuoli, jommoista he eivät
olleet koskaan nähneet. Arvattavasti se oli tavallinen pohjanmaalla.
Myöskin seinäpeili oli jotakin ihan erilaista kuin mitä olisi kuvaillut
Johanneksen peiliksi. Mutta yhtäkkiä Henrik näki kaiken keskellä
keltasen kotiharmoonion, jonka mamma oli huutanut itselleen. Ja sen
nähtyään Henrikin tuli heti lämmin olla.

-- Katsos tuota, -- sanoi hän ja tunnusteli harmooniota kädellään. --
Voi sentään, -- tätäkin.

Uuno istahti sen ääreen ja alkoi soittaa jotain yksinkertaista
renkutusta, jonka hän oli aikoinaan oppinut lukemattomien harjoitusten
perästä. Kaikki he rupesivat nauramaan.

-- Muistatteko, muistatteko, -- puhui Uuno soittaessaan.

-- Ja muistatteko kuinka pappa tuli aina kamaristaan, kun Uuno soitti,
ja matki Uunoa, -- sanoi Johannes, näyttäen kuinka pappa matki.

Hän vähitellen vilkastui äskeisen häiriön jälkeen, ja muistellen
entisyyttä he nauraen ja jutellen tulivat ruokasaliin.

Tämä oli vielä paljon saliakin pienempi, ja rikas mahonkipöytä täytti
sen melkein kokonaan. Omituinen kaappikello naksutteli harvaan
nurkassa.

-- Tämä pöytä on aivan liian suuri tähän huoneeseen, -- sanoi mamma.

-- Mamma ei voi olla sanomatta sitä jokaikiselle, joka käy meidän
luonamme, -- sanoi Johannes vähän hermostuneesti.

-- Sillä pöytä on liian suuri, rakas Johannes, -- sanoi mamma.

-- Mutta eihän se tule sanomisesta pienemmäksi.

-- Koetan olla ensi kerran vaiti, -- sanoi mamma hiukan pahastuneena.

Sitten he puhuivat jotain supattaen keskenänsä, arvattavasti selitellen
itseänsä, mutta kääntyivät jonkun ajan kuluttua tyytyväisinä ja
sovinnollisina takaisin Henrikin ja Uunon seuraan.

Mammalla oli erikoinen huone, ja sinne kun katsahdettiin, niin sieltä
lehahti ihan tuttu kotoinen henki. Silmään vilahti ensimäisenä tuo
vanhanaikuinen korupöytä kaareutuvine jalkoineen, joka oli Henrikille
niin rakas muisto. Sitäkin hän nyt käsillään siveli. Myöskin piironki
oli vanha rakas tuttu. Kukat olivat mammalla samanlajiset kuin ennenkin
ja samanlaiset olivat myöskin valkoset peittotäkit kokoonpantavan
puisen sängyn päällä. Kaikki nuo tutut esineet olivat vaan liiaksi
liketysten, huoneen tavattoman pienuuden tähden.

He ikäänkuin nyt vasta tutustuivat jälleen keskenään ja jokin omituinen
hyvätuuli tapasi heidät: he olivat nyt kuin kotonaan täällä Johanneksen
väliaikaisessa pikku pappilassa.

Yksi huone oli vielä katsomatta. Ja se oli kaikkein jännittävintä,
sillä siellä uinaili Johanneksen puolenvuotias pienokainen, Aarne.

-- No ja nyt, -- sanoi mamma, lähestyen varpaillaan tämän huoneen ovea,
-- nyt tulee pääasia.

Hän tarttui oven kahvaan ja odotti että kaikki ensin saapuivat oven
luo. Silloin hän sen juhlallisena avasi.

Mutta siellä seisoi Alina käsi toisen puolen kahvassa.

-- Aarne nukkuu, -- sanoi hän lyhyesti, ja pani oven melkein heidän
nenänsä edestä kiinni.

Henrik ja Uuno menivät, tietämättä mitä tehdä ja mitä sanoa, edellä
takaisin kuistille. Mutta mamma ja Johannes jäivät saliin.

-- Mitähän niillä on oikein? -- sanoi Uuno Henrikille, kun he olivat
kuistilla.

-- Varmaan oli jotain jo ennenkuin me tulimme.

-- Se näyttää olevan aika lailla olevinaan.

-- Älä nyt taas tee itsellesi mielipidettä ensimäisen vaikutuksen
perustuksella, -- sanoi Henrik levottomana, sillä häneenkään ei Alina
ollut tehnyt hyvää vaikutusta.

-- Ja ihan pappansa näkönen, -- jatkoi Uuno.

-- Hän on varmaan kasvanut hyvin vapaasti kotonaan, -- arveli Henrik.

-- Ja ollut siellä hyvin lellitelty. Kuuluihan se jo isän puheestakin:
Alina, Alina, oli hänellä joka toinen sana.

-- Semmoinen ylpeä tyttö sopisi paremmin jollekin luutnantille kuin
meidän Johannekselle, -- lankesi Henrik tuomitsemaan.

Uuno valmistui juuri sanomaan jotain myrkyllistä ja alkoi jo tapansa
mukaan heiluttaa sitä varten etusormeaan, mutta silloin Johannes
ilmestyi sisäovelle ja sanoi ankarasti:

-- Henrik ja Uuno, tulkaa nyt vaan katsomaan.

Tosin hänen ankaruutensa ja rypyt silmien luona tarkoittivat nähtävästi
jotain mikä oli siellä sisällä tapahtunut, mutta Henrik ja Uuno sen
johdosta tottelivat paikalla ja menivät hänen jälessään.

Mamma oli lapsen huoneessa ja levitteli jotain kapalovaatetta. Alina
seisoi ikkunan luona, kasvot poispäin ja naputteli sormillaan pöytään
ikäänkuin odottamisensa merkiksi. Keskellä huonetta oli lapsen vaunut
ja lapsentyttö seisoi niiden ääressä, vähän neuvotonna.

Johannes, yhtä ankarana kuin ennenkin, tuli päättäväisesti vaunujen luo
ja tempasi hermostuneesti syrjään kuomu-uutimen, joka valon tähden oli
laskettu nukkuvan, lapsen eteen.

Tyttö läksi silloin pois.

-- Tässä se nyt on, tulkaa lähemmäksi, -- sanoi Johannes Henrikille ja
Uunolle.

Henrik ja Uuno astuivat vaunujen ääreen.

Hämillään siitä, ettei mamma eikä Alina puhuneet mitään eivätkä tulleet
lasta näyttämään, ja myöskin siitä, että tottumattomina näkemään
kapalolapsia heistä tuntui tuo turpeaposkinen ja lihavaleukainen,
hiukseton olento jotenkin rumalta, tuijottivat he lapseen voimatta
keksiä mitä sanoa. Henrikin kielellä pyöri lause: "kylläpä se on
sievä," mutta hän ei uskaltanut päästää huuliltaan tätä valhetta tähän
äänettömyyteen. Äänettömyys kasvoi ja Johannes alkoi osoittaa
kärsimättömyyttä tehtäväänsä. Koko tämä katselmus, joka kuitenkin oli
tuntunut olevan sekä Johanneksen, mamman että Alinan valtti, päättyi
siihen, että Henrik väännellen itseänsä ja Uuno lyhyesti hokien: jaha,
jaa-a, juu, juu -- perääntyivät vaunujen luota. Onneksi Uuno keksi
sanoa vielä:

-- Suu on aivan selvään Alinan, ja muutenkin taitaa olla enemmän Alinan
näköinen.

Niillä hyvillä he läksivät lapsenkamarista.

Johannes tuli mukaan. Hän huokasi helpoituksesta, kun he olivat tulleet
saliin. Ja täällä Henrik löi häntä olalle ja sanoi:

-- No, Johannes, mitä sinulle nyt oikein kuuluu?

Johannes huokasi vielä enemmän vapauttavasti ja otti Henrikiä molemmin
käsin hartioista.

-- Jaa, jaa, -- sanoi hän, -- tässä sitä nyt ollaan.

Henrik sanoi sitten:

-- Tiellä juuri Uunon kanssa puhelimme, että kuinka merkillistä on
sentään, että sinä olet joutunut näille lakeuksille.

Johannes naurahti kummastuneena, aivan kuin hän olisi ensi kerran
tullut ajatelleeksi siinä olevan jotain merkillistä.

-- Kuuleppas, etkö sinä olisi voinut muuallekin päästä, jos olisit
hommannut, -- sanoi Uuno.

-- Ei, kyllä minun asiani ovat käyneet niinkuin niiden pitikin. Minä
alan yhä enemmän ymmärtää miksi se oli minulle tarpeen.

-- Se tahtoo sanoa: kuinka niin "tarpeen?" -- kysyi Uuno: -- jos olisit
puuhannut, niin olisithan muualla.

-- Ei löydy mitään "jos". Että minä olen täällä, se on minun kohtaloni
ja minun asiani on tyytyä siihen ja ymmärtää sen ajatus. Sinä tahdot
sanoa: jokainen on oman onnensa seppä, mutta se ei ole totta; ihminen
ei voi mitään järjestää itselleen, vaan kaiken järjestävät muut hänelle
-- ja myöskin tapaukset, sanalla sanoen, kohtalo.

-- No ei nyt vielä ruveta filosofeeraamaan, -- sanoi Henrik, kun
huomasi että Uuno valmisteli vastaväitettä. Ja tahtoen pysyä siinä
äskeisessä mielialassa, joka syntyi heidän tultuaan saliin, Henrik otti
Johannesta kainalosta ja sanoi:

-- Ja nyt sinä näytät meille vähän "ympäristöjä."

Ja hän sanoi Uunolle, kun tämä jäi jälemmäs:

-- Tule sinäkin.

Ja Johannekselle:

-- Emmekö voi mennä kolmisin?

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Johannes ottaen avainta ovenpielestä.

He tulivat ulos kyökkitietä ja menivät pihan yli.

-- Siis ei ihminen ollenkaan olisi kohtalonsa herra, -- tarttui Uuno
heti perille tultua.

-- Ei olekkaan. Ihminen on ainoastaan niinkuin ajelehtiva lastu:
laineet sitä heittelevät ja sen on vaan pysytteleminen pystyssä siellä
missä kulloinkin on.

-- Ja kuitenkin, jos olisit hiukan paremmin pitänyt varasi, niin et
olisi täällä, vaan ihan toisaalla, -- ei Uuno voinut olla sanomatta.

-- Sitä vastaan on minulla varalla väite, joka on hyvin pätevä, sanoi
Johannes: -- jos olisin joutunut muualle, enhän silloin olisi tavannut
Alinaa!

Johannes katsoi Uunoon niinkuin olisi lausunut ihan peräymättömän
todistuksen, ja odotti Uunon vastausta.

Uuno puolestaan katsahti Henrikiin ja heidän katseensa tapasivat
toisensa. He muistivat mitä juuri äsken olivat puhuneet Alinan
sopivaisuudesta Johannekselle.

-- Silloinhan se olisi vaan sattuma, että minä tapasin Alinan ja nyt
olen hänen kanssaan naimisissa, -- toisti Johannes, kun epäili, ettei
Uuno ymmärtänyt. Hän katsahti sitten Henrikiin, mutta tämäkin oli
vaiti.

-- Ei mutta näyttää todellakin niinkuin ette ymmärtäisi! -- Ja
korottaen ääntänsä hän jatkoi tavu tavulta: -- Minä sanon, että eihän
se voi olla sattuma, että minä ja Alina olemme tulleet yhteen! Se
tahtoo sanoa: kaikki mikä nyt muodostaa minun elämäni, sehän olisi
silloin vaan sattuma: Alina, Aarne --!

Ja taas Johannes katsoi heihin, vastausta odottaen. Hän vihdoin
kiivastui, ja hänen hermokkaat silmänsä tällöin vielä enemmän
pyöristyivät.

-- No sanokaa nyt mitä ajattelette!

Henrik ei löytänyt mitä sanoa, sitä vähemmin, kun kiirehdittiin. Mutta
Uuno keksi:

-- Sinä sanot, että ihmisen kohtalo ei riipu hänestä itsestään, vaan
jostain muusta. Hyvä. Mutta olethan sinä pappi ja se nyt kumminkin oli
ihan sinun oma aikomuksesi ja tahtosi jo puolikymmentä vuotta sitten.

Johannes nosti silmäkulmansa ja katsoen Uunoon sanoi:

-- Kuka sen on sanonut?

Uuno mietti vähän ja sanoi sitten varmasti:

-- Sen sinä olet itse sanonut.

-- Minä olen voinut sanoa paljon, mutta sen minä tiedän itsessäni, että
minä, oikea minä, en ole koskaan aikonut erittäin juuri papiksi tai
miksi muuksi. Mutta olot ja asianhaarat ovat minun puolestani
päättäneet ja ratkaisseet kaikki.

Uunon mielestä tämä lause oli epäselvä ja hän otti sen peräytymisen
merkiksi ja sanoi voitonvarmana:

-- Sinä sanot että niinkuin lastu laineilla, mutta minä sanon, että
muodostan elämäni juuri siksi miksi tahdon: luen ylioppilaaksi, sitten
maisteriksi, sitten ehkä vielä edemmäs -- ja antaudun sitten yleiseen
-- valtiolliseen elämään. Niin teen minä ja sitä vasten vaan keinunkin
laineilla.

-- Sinä et ole vielä merellä ollutkaan, -- sanoi Johannes hiljaa, ja
oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän taas suuttuneesti sanoi: --
Sehän nyt on merkillistä, etten saa ymmärtämään! Sinäkin Henrik!

Henrik, joka oli suu auki kuunnellut tätä keskustelua ja ihmeissään
tuijottanut Johannekseen, ihan säpsähti, kun tämä kääntyi hänen
puoleensa ja hänen piti jotain sanoa.

-- Katsos, Johannes, et sinä sentään ihan oikeassa ole. Voihan
ihmisellä olla kaikellaisia haluja, jotka hänen elämäänsä
määräävät -- --

-- Johan sanoin, että mitään erityistä -- -- alkoi Johannes taas
samalla pänttäävällä äänellä, mutta Henrik keskeytti hänet:

-- Ei, odota, -- sanoi Henrik, -- en minä sitä tarkoittanut. Sanon
vaan, että ihmisellä saattaa olla erityisiä haluja ja toiveita, jotka
hänen tulevaisuuttansa luovat -- --

-- Ei koskaan onnistu, -- sanoi Johannes väliin.

-- Olkoon sitten, ei koskaan onnistu, mutta ainakin kaikki hänen
pyrintönsä ja puuhansa tarkoittavat sitä yhtä, ja voihan ajatella että
kun kaikki sitä yhtä tarkoittaa niin vihdoin toive toteutuukin.
Esimerkiksi nyt tuo meidän toivomme, että kerran yhdymme jälleen
vanhassa kodissa. Miksei se voisi toteutua, mutta jos se toteutuu, niin
meidän halumme tähdenhän se silloin on toteutunut. Siis me olemme
luoneet kohtaloamme.

-- Tietysti, se nyt on niin päivän selvää, -- sanoi Uuno melkein
ylenkatseellisesti, kun ei muka niin yksinkertaista asiaa ymmärretä.

Mutta Johannes oli keskipaikoilla Henrikin puhetta yhtäkkiä vaipunut
ajatuksiinsa. Hän meni ihan sanattomaksi, nyppi vaan pieniä viiksiään
ja tuijotteli milloin minnekin.

Ja sittemmin, koko aikana kun he olivat Johanneksen kodissa, Henrik
huomasi, että joka kerta kun vaan tuli puhe tästä heidän
tulevaisuudenhaaveestaan Johannes samalla tavalla vaipui ajatuksiinsa,
meni sanattomaksi ja tuijottaen nyppi huuliaan.

Hän, Johannes, joka sinä huutokauppa-yönä oli noussut ylös ja sanonut:
minä rupean papiksi, hän nyt ei ruvennut puhumaan tästä heidän
toivojensa toivosta! Ja eikö se kuitenkin ollut ratkaisevana juuri
hänelle silloin? Oliko hän siis vähitellen kadottanut uskonsa siihen?

He tulivat pois, ja Johannes oli koko ajan niin ajatuksissaan ettei
pystynyt mihinkään puheihin.

Vasta illallispöydässä, teetä juodessa, Johannes alkoi jälleen voida
seurata mitä juteltiin, ja kun hän huomasi, että Alina on itsepäisesti
vaiti, rupesi hän sitä peittääkseen epäluonnollisen puheliaaksi.

Heti illallisen jälkeen Alina katosi ja Johannes tuli taas
hajamieliseksi ja alkoi nyppiä viiksiään. Yhtäkkiä hän silmät rypyssä
meni päättäväisesti siitä samasta ovesta, minne Alinakin oli mennyt.
Silloin mamma sanoi Henrikille ja Uunolle:

-- Ja tulkaa te nyt minun huoneeseeni.

He menivät sinne.

Mamman vuode oli jo laitettu. Ikkuna oli auki ja läpinäkyvät
ikkunaverhot hiljaa pullistuivat tuulessa liikutellen sisäkukkien
lehtiä.

-- Istu vaan, -- sanoi hän Henrikille, joka haki itselleen paikkaa ja
epäili istua pehmeälle vuoteelle.

Uuno istui tuolille hänen suurilehtisten palmukasviensa väliin. Ja
mamma itse nojatuoliin.

-- Ja tuossa on kitarrikin vielä, -- sanoi Henrik huomattuaan seinässä
mamman vanhan kitarrin. -- Ja siinä on kaikki kielet. Soita mamma, ei
mutta todellakin --.

-- Enpä taitaisi muistaa, vaikka olenhan minä sitä kielissä sentään
pitänyt.

-- Mamma soittaa nyt vaan, -- sanoi Uuno ja nousi ottamaan kitarria
alas.

Silloin oli vähän hämärä, sillä taivas oli mennyt pilveen niin ettei
kesäinen koi valaissut. Avatusta ikkunasta kuului tuulen suhina
vaahteran ja sireenien lehdissä ja ihan ikkunan luona kukkiva omenapuu
tuoksahteli sisään.

Mamma näppäsi sormillaan kitarrin kieliä ja jo tämä viritys viritti
heti myöskin Henrikin ja Uunon mielen.

-- Voi, voi, -- sanoi Henrik.

-- Kuinka tuo on tuttua, -- sanoi Uuno.

Mamma alkoi soitella vanhoja nuoruutensa ajan lauluja, joita ei enää
kukaan nykyajan ihminen tuntenut. Ne olivat viattomia, reippaita, usein
marssin tahtiin meneviä kappaleita, ja toisinaan, omituinen innostus
tuntui niiden äkillisesti muuttuvissa repriiseissä. Kitarrin heikko,
hymisevä ääni vei mielen kauas pois nykyhetkistä, kauas entisyyteen,
hänen omiin, Henrikille ja Uunolle tuttuihin kertomuksiin hänen
nuoruutensa päivistä, silloisista tavoista ja tapahtumista. Mitä mamma
oli ennen näin kertonut, se oli niin painunut poikien mieliin, että he
näkivät jokaisen yksityiskohdan ihan elävänä edessään -- jokaisen
luonteen, jokaisen ulkonäön, jokaisen tilaisuuden, jonka mamma oli
kuvannut. Kaikki hänen sukulaisensa olivat vanhoja aatelissukuja,
maakartanoiden omistajia, ja kaikilla niillä oli omituiset vaiheensa,
pitkät romaaninsa. Myöskin papan kosimishistorian hän oli monasti
kertonut, -- kertonut oman romaaninsa, kuinka hän oli jättänyt papan
tähden kuuluisan komean kotinsa, jossa hänellä oli valta tehdä mitä
ikinä tahtoi, -- jossa kaikki olivat häntä palvelleet ja sanoneet
"armolliseksi fröökinäksi", -- jättänyt ja muuttanut sydänmaan
yksinäiseen pappilaan, jossa he usein saivat puutettakin kokea. Ja
liikutuksella olivat lapset aina kuulleet tätä mamman kertomusta, se
oli heille pyhä kertomus, sillä hehän olivat papan ja mamman,
kertomuksen sankarien lapsia.

Ja kun nyt kitarri alkoi soida, vyörähti taas kaikki tuo mieleen --
kauan sitten olleet ja eläneet ihmiset, tapaukset, -- ne ihan kuin
kuiskuttelivat huoneessa, ihmiset puhuivat yhä vieläkin sitä mitä ne
silloin olivat puhuneet, -- elivät yhä vielä samoin kuin silloin,
kärsivät, rakkauden nimessä jättivät sukunsa ja mukavuutensa -- --

-- Ei mutta missä Johannes on, kun hän ei ole kuulemassa, -- sanoi
Henrik haltioissaan, kun mamma oli lopettanut vanhan poloneesin: --
Hänen pitää välttämättä tulla.

Ja Henrik ei voinut pidättää, vaan meni toisiin huoneihin Johannesta
hakemaan. Hän tuli saliin, mutta siellä ei ollut ketään; niin hän meni
ruokasaliin. Siellä oli Johannes ja Alina.

He seisoivat molemmat vieretysten. Ja Henrik huomasi, että Alina pani
äkkiä kätensä pois Johanneksen kaulalta ja että he luultavasti olivat
suudelleet toisiansa. Henrik tahtoi ensin vetäytyä takaisin, mutta
sekään ei enää oikein sopinut. Silloin hän sanoi:

-- Voi, voi, tulkaa nyt kuuntelemaan, mamma soittaa niin mainioita
vanhanaikaisia kappaleita, teidän pitää tulla.

-- Mennään vaan, -- sanoi Alina ja otti Johannesta kainalosta.

Johannes tuli kovin hyvilleen ja he menivät kaikki mamman kamariin.

Kun he tulivat, pani mamma kitarrin pöydälle.

-- No, soitappas nyt vaan mamma, -- sanoi Johannes leikkisällä äänellä.

-- Enhän minä niitä osaa, muuten vaan tässä hupsuttelin. Mutta Alina
soittaa myöskin. No? Otappas kitarri.

-- Minäkö? -- sanoi Alina sysäten kitarria luotaan, -- en vaikka! Johan
nyt soittaisin noin monelle kuulijalle.

Tuli jotakin toista kuin mitä Henrik oli tarkoittanut ja sentähden hän
ei enää vaatinutkaan mammaa soittamaan. Henrikistä näytti asiat
tämmöisiltä: Johannes ja Alina olivat sopineet keskenään, mutta mamma
ei tiennyt heidän sopineen, sillä muuten hän ei olisi kieltäytynyt
soittamasta. Parasta oli siis jättää tuo soitanto johonkin toiseen
tilaisuuteen, jolloin Alinaa ei ollut saapuvilla, ja nyt ruveta pian
puhumaan jostakin kaikille yhteisestä aineesta. Mutta kun Henrikin piti
keksiä jokin semmoinen aine, ei hän sitä keksinytkään. Hän pani kaikki
voimansa pakoittaakseen itseänsä löytämään, mutta vaikka hiki nousi
hänen otsaansa, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän vaipui mietiskelemään
ihan joutavia asioita, kenkänsä kärkiä, siitä meni ikkunan läpi
vaahteraan, tuli takaisin ja ajatteli että voisi ruveta puhumaan siitä
hirveän suuresta palmikosta, jonka hän oli nähnyt eräällä neidillä. Jos
alottaisi näin: tuosta Alinan palmikosta juontuu mieleeni -- j.n.e.
Mutta näitä arvellessa aika kului eikä keskustelusta tullut mitään.
Vihdoin hän teki viimeisen ponnistuksen ja suoraan käski itsensä
puhumaan, tuli mitä tuli.

-- Tämä pohjanmaa on kaikki vaan yhtä tasankoa, -- sanoi hän.

-- Niin, eikö teillä siellä Savossa ole tasankoja, -- vastasi Alina
katsahtaen kulmiensa alta epäilevästi Henrikiin, jonka kanssa hän nyt
ensi kertaa puhui.

-- Eikö Alina ole Savossa ollut? -- sanoi Uuno.

-- En koskaan.

-- Siellä on maa ihan epätasainen, mäkiä yhtämittaa ja laaksoja ja
järviä jokapaikassa, -- se on niin vaihtelevaa ja hauskaa, -- pääsi
Henrik puhumaan.

-- Vai niin, -- sanoi Alina.

-- Ja kun me matkustimme puolitoista päivää ja oli vaan yhtä lakeutta,
ja kyliä, talot taloissa kiinni, minä ajattelin koko ajan: millä
ihmeellä ne ihmiset tuommoisessakin kylässä saavat päivänsä kulumaan!

-- Oi voi, -- sanoi Alina: -- joka tähän on tottunut, ei ikinä
vaihtaisi muuhun. En minä missään, en missään muualla tahtoisi elää
kuin Pohjanmaalla.

-- Ihmeellistä, -- sanoi Henrik. -- Mutta kun Alina ei ole nähnytkään
Savoa.

-- Kyllä minä tiedän, se on semmoista pientä-nättiä, -- ei näe
pitkälle, mäet ja metsät ovat edessä -- -- mutta täällä meillä on
taivaanranta auki, näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa, täällä tuntuu
olo niin vapaalta, saa hengittää pohjaan asti, -- voi, voi!

-- Niin, ja hyvä olisi, jos joskus vähän vähemmänkin näkyisi, että
paremmin näkyisi mikä aina on silmäin alla, -- sanoi mamma tuntuvan
hermollisesti.

Alina sävähti punaiseksi.

-- Ja sen minä sanon, etten ikipäivinä tahtoisi muuttaa täältä pois, --
en vaikka! -- sanoi hän kiihkoisesti.

-- Sen sinä olet sanonut niin monta kertaa, että kyllä se jo tiedetään,
-- sanoi Johannes synkästi.

Alina rupesi rummuttamaan sormillaan pöytään.

Kaikki olivat vaiti.

Ja tämän äänettömyyden aikana Henrikille selvisi paljon asioita. Siinä
se siis oli syy, ettei Johannes ruvennut puhumaan heidän yhteisestä
tulevaisuudenhaaveestaan!

Äänettömyyden lopetti mamma. Hän nousi ja sanoi.

-- Eiköhän meidän matkailijamme ole väsyksissä? Aika taitaa jo olla
panna levolle.

Kaikki muut nousivat nyt myöskin.

Hyvää yötä sanoessa Alina pidätti Henrikin kättä niinkuin olisi
tahtonut jotakin sanoa, mutta muutti sitten aikeensa ja vaan itsekseen
huokasi. Hän meni ensimäisenä ulos huoneesta.

Henrikille ja Uunolle oli makuusijat valmistetut saliin. Sänkyjen
puutteesta oli toinen sija laitettu lattialle. Henrik sanoi
rakastavansa maata lattialla ja otti siis sen sijan. Se oli oven
vieressä, josta mentiin lapsenkamariin, eli Johanneksen ja Alinan
makuuhuoneeseen. Johannes oli lapsen synnyttyä muuttanut työhuoneensa
vinnille.

Salissa oli suuri epäjärjestys syntynyt Henrikin ja Uunon vuoteiden
vuoksi. Harmoonio oli siirretty uunin eteen, laaja keinutuoli
nurkkaan. Henrikin tyynyn ympärillä seisoi korkeita kolmijalkaisia
kukkatelineitä, jotka olivat sinne siirretyt Uunon sängyn tieltä.
Täytyi liikkua varovasti, ettei jotakin maahan kukistaisi. Vesikarahvi
ja kaksi juomalasia oli pantu pöydälle keskelle lattiaa.

-- Kylläpä hänessä on pippuria! -- sanoi Uuno, heti heidän päästyään
saliin ja ovien sulkeuduttua joka puolelta.

Henrik huokasi ja alkoi riisuutua.

Samoin teki Uuno, eivätkä he sen koommin mitään puhuneet, paitsi juuri
mennessä peitteen alle Uuno sanoi:

-- Kyllä minä Johanneksen sijassa sen opettaisin. "Vaimo seuratkoon
miestänsä", ja sillä hyvä. Meidän Johannes se vaan liiaksi punnitsee ja
ottaa sydämmelleen kaikkia pikkuseikkoja.

Kun ei Henrik vastannut mitään, ei Uunokaan enää puhunut sitten muuta,
vaan kääntyi äkkiä seinään päin ja hiljeni.

Lakanat vuoteissa olivat uuden uutukaiset, -- hyvin hienot, ja niissä
näkyi suurilla punasilla ompeluksilla merkittynä: A. B.

Uunon puolelta jo alkoi kuulua hiljaista pihinätä, joka vähitellen
muuttui rauhalliseksi kuorsaamiseksi.

Mutta Henrikin päällä oli jokin kamala painostus. Jokin suuri suru teki
tuloa, tai oliko jo tullut. Kauan hän ei saanut sanoja ilmaistakseen
itselleen hänen oman surunsa syytä. Ja niinkauan hän saattoi toivoa,
että se voi puhaltua poiskin. Mutta sitten ne sanat tulivat, -- tulivat
säälimättöminä, musertavina ja kahlitsivat surun pysyväiseksi hänen
sydämmeensä: "Johannes on onnettomasti naimisissa!" sanoi hän itsekseen
ajatuksissaan.

Ja niinkuin kahlittu, vaikka tietää kahleet rautaisiksi, ensi hetkenä
koettaa riuhtoa itseänsä irti, niin Henrik, heti kun nuo sanat tulivat,
viskautui niiltä pakoon.

"Suutelivathan he toisiansa", -- ajatteli hän. Mutta kahle tempasi
hänet takaisin: "Alina on kaunis, nenä niin nätisti pyöristyy ja musta
etuhuuli niin viehättävästi tulee eteenpäin: -- se suuteleminen on ihan
eri asia."

"Mutta tämäniltainen tapaus saattoi olla sattuma, -- jotain ikävää oli
varmaan tapahtunut ennen meidän tuloamme." Ja siihenkin oli heti
vastaväite: "Huomattava oli päinvastoin kuinka kaikki, mamma, Alina ja
Johannes koettivat jotakin salata, puhuivat vähän epäluonnollisesti ja
usein joutuivat tuskalliseen äänettömyyteen. Selvä on, että he
salasivat juuri tätä onnettomuutta."

"Mutta Johanneshan niin kiivaasti väitti avioliittoa kohtalon
määräämäksi välttämättömyydeksi, -- sanoi sitä ainoaksi
elämäkseen!" -- Ja vastaväite sanoi: "Voihan onnettomuuttakin
pitää välttämättömyytenä."

"Kuinka voisi ajatellakaan, että tämä avioliitto olisi muuta kuin
onneton! Johannes sanoi, että hän on papiksi tullut päästäkseen papiksi
kotipitäjään, eikä ensiksi sisällisestä vaalista. Se on: hän tahtoi
toteuttaa heidän yhteisen elämänihanteensa. Mutta Alina teki tämän
toteutumisen mahdottomaksi, -- onnellisen toteutumisen. Tässä on siis
edessä suuri, syvä tragediia."

Näitä miettiessä Henrik kuuli, että viereisen huoneen toisessa ovessa
joku kulki ja ikäänkuin vihaisesti, vaikkei kovasti, paiskasi oven
kiinni. Askeleista päättäen se oli Alina. Arvattavasti oli lapsi,
vieraiden tähden, siirretty tästä huoneesta mamman huoneeseen, koska
Alina liikutteli esineitä hyvin kovalla kolinalla, aukasi ja taas
työnsi kiinni jonkun laatikon, sitten kolisteli muualla ihan kuin olisi
pannut jotain kokoon.

-- Joko taas! Tuskin on entisestä selvitty, -- kuului nyt Johanneksen
hillitty, synkkä ääni saman seinän takaa.

Alina ei vastannut mitään vaan jatkoi entistä kolinaa.

-- Ajattele vähän mitä vieraammekin tästä sanovat.

-- Saattepahan sitten rauhassa istua mammanne ympärillä. Mutta sen minä
näytän, että semmoisia sanoja ei sanota minulle!

-- Mitä hän sitten sanoi erinomaista, en minä mitään erityistä
huomannut.

-- Et huomannut! Sinä et huomaakaan mitään, kun minua loukataan ja kun
se vaan on sinun mammasi, joka loukkaa.

Nyt kuului se toinen ovi jälleen avautuvan. Ja mamman ääni sanoi:

-- Pyytäisin, ettei minun tähteni riideltäisi. Jos tässä joku lähtee,
niin kyllä minäkin olen valmis siihen. Sanoissani pysyn, enkä voi ottaa
niitä takaisin: Alinan käytös oli "raaka".

Nyt kuului jalanpolkasu permantoon ja vimmastuneella äänellä Alina
huusi:

-- Jassoo, te vielä toistatte! Mutta minä kiellän sen! Ei kukaan ole
koskaan uskaltanut minulle semmoista sanoa, ei kukaan!

-- Minä pyydän vaan, ettet huutaisi Alina, -- sanoi Johannes, --
sinähän herätät heidät.

Mutta mamma sanoi kiihoittuneella ja omituisen kylmällä äänellä,
jommoista Henrik ei ollut vielä koskaan kuullut:

-- Ja jos ei kukaan ole tähän asti uskaltanut, niin hyvä on että
vihdoin joku uskaltaa.

-- Minä kiellän sen, kuuletteko minä kiellän!

-- Mitä sinä oikein luulet olevasi, ettei sinulle saa puhua. Sinä --
sinä olet tavallinen -- huonosti kasvatettu sinä ainakin olet!

-- Vait!

Se oli Alinan raivokas ääni. Henrikin sydän kouristui, sillä hänestä
näytti, että sen sanan kanssa oli tehty joku ruumiillinen uhkaus. Tämän
perästä hiljeni kaikki. Joku tuntui rupeavan liikkumaan. Mutta se
olikin vaan Uuno toisella puolella huonetta. Hän heräsi puoli
valveille, katsahti pelästyneesti Henrikiin ja sanoi:

-- Mitä se oli?

-- Ei mitään, ei mitään, olet varmaan nähnyt unta, -- sanoi Henrik
hiljaa hänelle.

-- Aha, -- pani Uuno ja nukkui taas, pari kertaa rauhallisesti
nielaistuaan.

Mutta seinän takaa kuului taas jotain sanoja, joita Henrik ei
eroittanut Uunon kanssa pidetyn välikeskustelun tähden. Hän eroitti
vaan Alinan loppusanat:

-- omassa huoneessani, niin minä lähden matkaani.

Ja Alina kulki, avasi oven ja meni toiseen huoneeseen.

-- Alina! -- sanoi Johannes hänelle, mutta hän ei vastannut. Siinä
äänessä oli surua, nöyrtymistä, hätää, rukousta.

Sitten kaikki menivät siitä huoneesta ja tuli haudan hiljaisuus.

Ei epäilemistäkään enää! Kaikki on rikki. Henrikiä rupesi niin
itkettämään, että hänen piti painaa kasvonsa tyynyyn tukahuttaakseen
tyrskähdykset.

Ikäänkuin paetakseen sitä rajatonta surua, joka häntä uhkasi, hän
katsahti vaistomaisesti ulos, näkyisikö siellä yhtäkään tähteä, ja
löytäisikö hän sieltä saman lohduttajan, kuin huutokauppayönäkin. Mutta
taivas oli harmaassa puolihämärässä ja se pilkutti epäselvästi
kukanlehtien välitse. -- Hän koetti ajattelemalla pakottaa esille
vanhan tunnelmansa. Silloin hän muisti, että hänen lohduttajansa sanoi
muinoin: "minä olen teidän kaikkien yläpuolella, kaikki mitä on nyt
tapahtunut, on vaan pienen pieni osa siitä, mitä tällä hetkellä
tapahtuu maailmassa". Tämä oli tarkoittanut lohdutusta silloisen
huutokaupan vuoksi. Mutta jos saman sovittaisi tähän tapaukseen tänä
yönä, silloin pitäisi ajatella: kaikki, mitä tuolla seinän takana äsken
tapahtui, on vaan pienen pieni osa samallaisista tapauksista, jotka
tapahtuvat maailmassa. Ja ihanhan se sopiikin. Eihän tässä oikeastaan
ollutkaan esillä mitään muuta kuin kaikkialla tavalliset asiat: anopin
ja miniän väliset suhteet, joista hän oli niin paljon ennen kuullut ja
lukenut. Siis tämäkin todella oli "pienen pieni osa"!

Tämä ajatus tuntui ikäänkuin arvostelevan myöskin mammaa, ja sitä
Henrik ei ollut vielä ikänään tehnyt. Sentähden koko ajatus tuntui
hänestä katkeralta ja kolkolta ja hän olisi mielellään torjunut sitä
luotaan, mutta se tuli itsestään, sillä se oli selitys ja tavallaan
lohdutus. Mamman ei olisi pitänyt pistellä Alinaa! Miksei mamma
soittanut! Miksi mamma soimasi Alinaa niin moneen kertaan, vaikka näki
Alinan olleen poissa suunniltaan! Eikö mamma nähnyt, että tämä
ristiriita repii Johanneksen sydäntä, että Johannes vaan siksi on niin
kurjan näköinen.

Ja Henrikin ajatukset toivat yhtäkkiä niin paljon syytöksiä mammaa
vastaan, että hänen piti ruveta etsimään puolustuksia hänelle:

Mamma raukka rakasti Johannestansa ylitse kaiken, ja kun hän tiesi,
että Alina on esteenä Johanneksen sisimmän toivon täyttymiselle, ei hän
voinut rakastaa Alinaa, vaan luultavasti vihasi tätä.

Siinähän tämän ristiriidan synkkyys onkin, että sen syyt ovat niin
selvät ja niin mahdottomat muuttaa: Alina on pohjalainen, pohjalainen
luonteeltaan, kasvatukseltaan, puheenparreltaan, ajatuksiltaan,
mieliteoiltaan; -- Johannes sitävastoin elää vanha koti mielessä, ja
riutuu hiljakseen kadottaessaan päivä päivältä luottamustaan siihen
tulevaisuuteen, jonka nimessä hän on valinnut elämänsä tehtävän, mamma
taas näkee selvästi ristiriidan eikä voi sulattaa sitä, että
onnettomuus pesiytyy Johanneksen elämään heille kaikille vieraan,
kehittymättömän olennon vuoksi.

Mitä enemmän Henrik ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, kuinka
mahdoton on sopusointu noiden niin erilaisten ihmisten välillä. Ja hän
vaan ihmetteli, kuinka hän ennen ei ollut tullut asiaa tältä kannalta
ajatelleeksi, vaan oli kuvaillut suhteita täällä erinomaisiksi ja
luullut vaan tekevänsä pienen huvimatkan veljensä lämpimään kotiin.

Oli kulunut jo hyvä aika Henrikin näitä miettiessä.

Silloin ovi seinän takana taas aukeni ja kaksi astui hiljaa sisälle,
Johannes ja Alina. Henrik kuuli selvästi, että Alina itki katkerasti.
Sitten kuului, että he riisuutuivat ja menivät vuoteihinsä, mutta eivät
puhuneet sanaakaan keskenään.

Henrik oli otaksunut, että Alina lähti aikeessa jättää kotinsa, ja hän
oli luullut, että jokin suuri ratkaisu oli tapahtunut. Mutta nyt hän
huomasi, kuinka järjetön hänen otaksumisensa oli ollut. Mihin olisi
Alina yöllä voinut lähteä? Ei suinkaan maantielle! Ja eihän heillä
ollut edes muita huoneita, jossa hän olisi voinut viettää yönsä
erillään. Ja miksi hän olisi oikeastaan erillään maannutkaan!

"Se on sentään suuri onni, että he ovat pakoitetut olemaan yhdessä
huoneessa," -- tuli Henrik ajatelleeksi. "Ja eivätkö he jo sanoneetkin
jotain toisilleen?" Henrik oli pelkkänä korvana.

Tämä takaisin-tulo kovasti rauhoitti Henrikin mieltä, niin että hän
yhtäkkiä suu auki nukkui, jaksamatta ottaa selvää rupesivatko Johannes
ja Alina keskenään puhumaan vai ei.

Seuraavana aamuna, kun he tulivat ruokasaliin kahville, tutki Johannes
hyväähuomenta sanoessa Henrikin silmistä oliko tämä mitään kuullut, ja
jäi nähtävästi siihen uskoon, että kaikki oli siltä puolelta hyvin.
Tämän jälkeen hän kuiskutteli jotain mamman kanssa, ja heidän
mielialassaan ei koko sinä päivänä saattanut huomata mitään erilaista
verraten eiliseen. Alina, joka näyttäytyi vasta päivällisen aikaan, oli
myöskin aivan samallainen kuin ennen.

Kolme päivää kului näin ilman mitään erinomaista. He tekivät visiitin
vanhan rovastin luo, sitten kävivät yhdessä pappilanväen kanssa
kuuluisalla Suomensodan taistelupaikalla ja toisena päivänä kävivät
muutamien sivistyneiden talonpoikien luona, joissa paikoissa kaikkialla
aterioittiin ja kestitettiin sanomattomasti ja Alina osoitti tavatonta
sukkeluutta seurustelukeskustelussa, -- ominaisuus, joka heidän muiden
luonteelle oli ihan vieras. Alina jätti sentähden heidät kaikki täällä
kovin pieniksi ja ihan takapajulle, ja Henrik teki kaikessa
hiljaisuudessa sen johtopäätöksen, että täällä Alina vasta oli sitä
mitä hän oli, ja että hänen mielitekonsa oli juuri seurustelu ihmisten
kanssa, jota vastoin Henrik ja erittäinkin Johannes vetäysi mielellään
pois paljojen ihmisten läheisyydestä ja nautti luonnosta. Mutta kun nyt
pohjanmaalla ei luonnosta mitään nautintoa ollut, niin olihan se ihan
luonnollista että täkäläisten ihmisten nautinto oli oleva jotain muuta.

Kotimatkalla Henrik kysäsikin mammalta, jonka kanssa hän ajoi,
rakastiko Alina seuraelämää.

-- Ensin alussa, -- sanoi mamma ja hänen kasvoissaan värähti kylmyys ja
epäystävyys, -- juoksi meillä alituiseen kaikellaisia tyttöjä, Alinan
tuttavia, rupesivat tulemaan suurissa seuroissa hänen entisestä
kotipitäjästään asti. Kyllä oli naurua ja kikatusta kaikissa huoneissa
silloin, -- olivat kuin kotona meillä, ja Johannes raukka pakeni ja
piiloutui niin hyvin kuin taisi. Alina otti asian hyvin leveästi, --
sinä tiedät, hän on niin kasvanut isänsä luona, -- aina kahvi pöydällä,
monenlaista leipää -- menot nousivat ihan uskomattomiin. Noh, se on
totta, omasta kodistaanpa hän rahat on tuonut, se ei kuulu minuun, --
mutta Johannes raukka, häntä minun oli sääli. Kuitenkin, -- se
tunnustus minun täytyy Alinasta antaa, -- kun hän vihdoin huomasi
kuinka vastenmielistä tuo alituinen seuraelämä Johannekselle oli,
lopetti hän kerrassaan kaikki, mutta -- niinkuin hän on
äärimmäisyyksien ihminen -- meidän talomme muuttui melkein liiankin
yksinäiseksi.

-- Se on kummallista, -- sanoi Henrik, -- ja hän näyttää kuitenkin niin
säälimättä panevan vastaan muutamissa muissa asioissa, joita Johannes
toivoo.

-- Sinä huomasit? Niin, niin, -- huokasi mamma, -- hänessä on tuota
inhoittavaa pohjalaista itsepäisyyttä ja ylpeyttä.

-- Mutta minä en ymmärrä, mitä siinä ylpeydellä on tekemistä?

-- Minua vastaan, rakas Henrik, minua vastaan hän on. Hänestä näyttää,
että niinkauan kuin Johannes on pohjanmaalla, niin Johannes on hänen,
mutta jos he muuttavat meidän puolelle, niin hän ikäänkuin luopuu
Johanneksesta ja antaa hänet minulle. Sitä hän pelkää, rakas Henrik,
sitä vaan. Parempi ikuinen sota, näetkös, kuin sitä. Parempi kiduttaa,
riuduttaa --

-- Mamma, sinä puhut hänestä niinkuin hän olisi hyvin paha ihminen?
Kuinka se nyt oikeastaan onkaan?

-- Oh, Henrik, jos se mies kestää tätä kaikkea, niin minä ihmettelen.

-- Niin, minä kuulin kaikki, mamma, -- tunnusti nyt Henrik.

-- Sen arvasin. No, oliko kaunista?

-- Se oli hirmuista.

-- Te raukat, tulitte tänne, ja semmoista pitää teidän näkemän! Se on
anteeksiantamatonta!

-- Mutta mamma, -- sanoi Henrik vähän ajan kuluttua, -- ehkä olisi
parempi, jos sinä vetäytyisit täältä pois?

Mamman silmät vettyivät ja sen huomattuaan lisäsi Henrik:

-- Joksikin ajaksi vaan --

-- Olen paljon sitä ajatellut, mutta sitä en voi, -- sanoi mamma
kyynelien läpi. -- Ja ajattelehan itse, minä olen ainoa, joka täällä
tuen Johannesta, ymmärrän häntä ja toivon sitä, mitä hän toivoo. Muuten
kaikki sekin menisi ikuisiksi hukkaan.

-- Mutta jospa se saakin mennä, -- sanoi Henrik ja hän sanoi, mitä nyt
itsekin ensikertaa tuli ajatelleeksi: -- jospa se on meneväkin hukkaan!
-- sanoi hän.

-- Niin ei ajattele Johannes, minä tiedän sen, hän elää yhä, yhä
samasta toivosta.

-- Oletko varma siitä? -- sanoi Henrik. Mutta vastauksen sijasta mamma
sanoi:

-- Ja minne minä menisin?

Henrik koetti ajatella minne, mutta hän ei keksinyt.

Hänen piti oikein katsahtaa mammaan, sillä ensikerran eläissään hän
tuli ajatelleeksi, että tämä mamma on samalla myöskin yksi ihmisistä,
-- että hänen todella täytyy jossakin erityisessä paikassa asua ja
tulla toimeen.

-- Ja sitten olen minä ihan turha kapine maailmassa, -- sanoi mamma yhä
enemmän kyyneltyen. -- Te muut olette hajallanne, sinä asut
Helsingissä, jonne minun on hyvin, hyvin vaikea tulla, -- Johannes on
ainoa, jota minä voin auttaa ja palvella. -- Mutta sama se, voinhan
kysyä Johannekselta itseltään.

Henrik tunsi, että hän oli tullut alalle, jossa hän ei ollut
ratkaisija, ja hän vaikeni.

Kotiin tultua ja illallisen syötyä, kun he istuivat kuistilla ennen
maatapanoa ja Alina oli sisällä Aarnea kylvettämässä, kysyikin mamma
Johannekselta, kuitenkin teeskennellen asian ihan keveäksi itselleen:

-- Ja mitä sinä sanoisit, Johannes, jos minä alkaisin niinkuin lähteä
teidän luotanne?

Johannes vilkasi ensin Henrikiin epäillen, että tämä oli jossakin
tekemisissä mamman kysymyksen kanssa. Mutta kun hän ei löytänyt sieltä
mitään perustusta epäilykseensä, sanoi hän iloisesti mammalle:

-- Ja milloin sitten?

Ennenkuin mamma ehti vastata, tuli Alina samassa ulos kuistille.

-- Kuuleppas Alina ihmeitä, -- sanoi Johannes: -- mamma kun aikoo
lähteä matkoille.

Alina samalla tavalla ensin käännähti ja vilkasi ympärilleen kaikkiin.
Heti sen perästä veri syöksähti hänen kasvoihinsa ja terve riemastuksen
puna tuli hänen poskiinsa, jota peittääkseen hän kääntyi muka
korjaamaan kuistin pylväiden väliin ripustettua verhouudinta.

-- Vai niin, -- sanoi hän poispäin kääntyneenä, pitkään, teeskennellyn
ihmettelevällä äänellä: -- Milloin mamma sen on päättänyt?

Mamma ei vastannut mitään, vaan penkkiin katsoen hieroi sormellaan
siinä jotain rakoa.

Henrikiin teki tämä keskustelu kovin kipeätä, sillä mammahan oli vaan
aikonut Johannekselta kysyä mitä tämä ajattelisi jos hän lähtisi, mutta
Johannes ja Alina otaksuivat hänen jo miettineen minne matkustaa ja
tehneen päätöksensä. Ja ainakin Alinan riemastus oli jotenkin huonosti
salattu.

Samassa Alina kuitenkin näytti huomaavan asian outouden, ja yhtäkkiä
kääntyen päin hän sanoi todellisesti kummastelevalla äänellä.

-- Mutta minne mamma sitten matkustaisi?

-- Ehkäpä sitä minullekin paikka löytyisi missä olla, -- sanoi mamma.

-- Jassoo. Minä luulin että se oli tosipuhetta, -- sanoi Alina
tuikeasti, kääntyi ja meni jyskyttäen sisälle.

Mamma kalpeni eikä voinut kiihoittumisensa vuoksi mitään sanoa.

Johanneksen kasvoihin ilmaantui taas tuo omituinen rikki revityn
ihmisen ilme, niin että Henrikin teki ihan mieli juosta hänen
avuksensa.

Kaikki olivat vaiti. -- --

Jonkun ajan kuluttua tuli lapsentyttö eteisen ovensuulle ja sanoi:

-- Pastorska käski pyytää ruustinnaa sisälle.

-- Sano, että minä olen täällä, -- sanoi mamma suuttuen omista
sanoistaan vielä enemmän.

Tyttö meni.

Alina kulki jyskyttäen eteisessä, avasi kolinalla nurkkakaapin oven ja
rupesi ottamaan jotakin rohtopulloa.

Silloin mamma kääntyi säikähtyneenä sinnepäin.

-- Mikä nyt on?

Alina vastasi kolkolla alttoäänellä:

-- Aarnen vatsa on taas viheriä. -- Ja kulki takasin.

Mamma nousi nopeasti, ja mennä tumssutti tohveleissaan sisälle Alinan
jälkeen.

Kun he sitten molemmat sieltä tulivat, puhuivat he Aarnesta, tuoden
kumpikin esiin asianhaaroja, joiden nojalla ulostuksen viheriäisyys oli
muka selitettävissä ja vaaraton.

Henrikiä ihmetytti, että Johannes ei ilostunut nähdessään heidän
äskeisestä huolimatta juttelevan keskenään Aarnen asioista. Mutta
Henrikin katsahdukseen Johannes kohautti ja taas laski päänsä niin,
että Henrik ymmärsi, että vaikka mamma ja Alina puhuvatkin sovussa
Aarnesta, se ei kuitenkaan merkitse mitään.

Tämän mykän ajatusten vaihdon kautta Johannes ikäänkuin antoi
Henrikille luvan ajatella ja arvostella heidän perheellisiä asioitaan,
ja Henrikistä tuli entistä lämpimämpi olla. Hän oli nyt ikäänkuin
osakas tämän perheen elämään ja sai miettiä keinoja olojen
parantamiseen.

Ensimäinen yritys, mihin Henrik päätti tämän johdosta ryhtyä, oli se,
että hän koettaa saada aikaan keskustelun Alinan kanssa.

Kun oli sanottu hyvää yötä ja he Uunon kanssa taas olivat sulkeutuneet
saliin ja Uuno nukkunut, otti Henrik tämän asian oikein miettiäkseen.
Hän ajatteli, että pitäisi Alinalle huomauttaa, kuinka Johanneksen
elämä voi mennä pilalle, ellei hänen toiveensa toteudu ja kuinka Alina
siten itsekin joutuu onnettomaksi.

Hirmuisen lujaa tahdon voimaa tähän yritykseen vaadittiin Henrikiltä.
Kuinka hän ensiksikin alkaisi puheensa, kuinka pyytäisi saada
puhutella, hän kun ei vielä kertaakaan ollut Alinan kanssa kahdenkesken
ollut eikä suurin mitään hänelle erikoisesti sanonut tai edes tarttunut
koskaan hänen sanaansa. Ja kerran, kun rovastin luona oltaessa oli
pyydetty illalliselle ja he jäivät muiden mentyä viimeisiksi
verannalle, kahdenkesken, niin Henrik oli tuntenut olonsa sangen
tukalaksi, ei ollut voinut katsoa Alinaa silmiin eikä keksiä mitään
puhuttavaa.

Johanneksen tähden hän kuitenkin tahtoi tehdä ankaran yrityksen ja
pakoittaa itsensä puhumaan, niin vaikealta kuin se näyttikin.

Mutta seuraavana päivänä -- se oli jo perjantai ja sunnuntai-iltana he
olivat tulleet, -- ennenkuin hän vielä ehti mitään tehdä aikeensa
toteuttamiseksi, kävi niin, että Alina itse pyysi saada puhua hänen
kanssaan kahdenkesken.

Se tapahtui niin odottamatta, ettei Henrik ehtinyt valmistua ja oli
ensin hyvin hämillään, ei voinut sinnepäinkään nostaa silmiänsä
Alinaan; hän näki ainoastaan mitä oli maassa, eikä olisi sentään
sitäkään katsellut.

-- Kun minusta näytti, että Henrik voi ymmärtää mitä toinen, -- taikka,
minä tarkoitan, kun Henrik -- kun minä näen että Henrik on huomannut
kaikki, -- alotti Alina, mutta hylkäsi esipuheensa, ja sanoi suoraan:
-- -- Eikö Henrikistäkin tämä elämä ole ihan kauhea!

-- Mutta eikö sitä voisi parantaa, -- sanoi Henrik ja vilkasi Alinaan,
jonka jälkeen hänen silmänsä pysyivät jo metrin verran ylempänä
maanpintaa.

-- Parantaa? Niin no mitä muuta tässä koetetaankaan? Mutta se on --
huh, se on vaan niin mahdotonta, niin mahdotonta --.

-- Niin, sanoi Henrik, -- teillä taitaa olla niin erilaiset
sympatiat --

-- Mitä Henrik tarkoittaa?

-- Muuten vaan, kun Alina esimerkiksi ei mitenkään tahtoisi asua
muualla kuin Pohjanmaalla.

-- Oi voi, senkö Henrik on pannut mieleen mitä silloin puhuttiin --
silloin mamman kamarissa? Minulle on aivan yhdentekevä missä me asumme,
tässäkö puustellissa vai Savossa, -- ihan yhdentekevä. -- Johan minä
olen kotini jättänyt, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä ja Henrik
huomasi, että hänen sieramensa liikahtivat ja alaleuka värähti. --
Kyllä se oli minulle vaikeata, minä rakastin niin kotiani, -- voi, voi,
-- kaikkea mikä oli kotona, ja ystäviäni. -- Voi tietääkö Henrik,
meillä oli Putte niminen hevonen, joka tunsi niin minua -- minä kun
annoin sille sokeria ja leipää, mitä sattui olemaan taskussa ja minä
kannoin aina jotain taskussa vaan sitä varten, -- niin se tunsi niin
minua, että kun vaan näki, heti paikalla rupesi tulemaan luokseni,
valjaissakin, voi, voi, ja kerran minä viettelin sen rappusille, se
nousee ensimäiselle asteelle, sitten toiselle, sitten kolmannelle, ja
voiko Henrik ajatella! tulee kuin tuleekin porstuaan, -- palkit
ryskäävät ja narisevat, -- mutta Putte astuu vaan yhä edemmäs ja minä
sain sen narratuksi papan kamarin ovelle asti, mutta ne kuulivat --
meillä oli vieraita, kuten aina, meillä kävi hirveän paljon vieraita,
aina talo täynnä vieraita, -- niin, ne kuulevat ja juoksevat
kauhistuneina, kädet ilmassa porstuaan. Syntyi hirveä hälinä, joku
rupesi huutamaan apua. Pappa ei saanut Puttea kääntymään, porstua oli
ahdas, piti viedä omaan kamariinsa ensin ennenkuin sai Puten
kääntymään, ja ukko -- (tässä Alina nauroi niin ettei voinut kertoa
edemmäs) -- ja ukko -- hahahaha -- ja ukko -- hahahaha. Enhän minä voi
-- hahahaha --

Henrik rupesi nyt nauraen mainitsemaan heidän samantapaisesta
hevosestaan Pollesta siellä vanhassa kotipappilassa. Silloin vasta
Alina sai naurunsa hillittyä, ja melkein totisena saneli Henrikin
kertomukseen: jaa, -- jaa. Mutta heti sen loputtua hän muuttui ihan
totiseksi ja jatkoi siitä, missä ei vielä ollut hevosesta puhunut:

-- Kaikki minä jätin, ja päätin elää vaan Johannesta varten. Minun
ystäväni eivät ensin ymmärtäneet että minä olin niin päättänyt. He
tulivat usein meidän luoksemme tänne ollakseen minun kanssani niinkuin
ennenkin. Mutta vähitellen he ovat huomanneet, että minä tahdoin
heistäkin erota. Ei minulla ole mitään muuta kuin Johannes. Kuinka
Henrik siis luulee, etten minä olisi valmis muuttamaan hänen kanssaan
tästä puustellista toiseen! Mutta jos olen jättänyt kaikki, joille minä
olen jotakin ollut, niin tahtoisin nyt olla sen sijaan jotakin hänelle,
mutta sitä minä en saa, en, sillä mamma tekee hänelle kaikki, mitä hän
tarvitsee, melkein kaikki, hoitaa hänen lapsensakin. -- Enhän minä
sano, kyllä meillä on hirveän paljon apua mammasta, mutta kuitenkin. Ja
jos nyt me vielä muutamme sinne, niin mitäs minä sitten --! Ei Henrikin
pidä luulla, että minä tahtoisin että mamma muuttaisi meiltä. Minä vaan
en tahdo sinne muuttaa; kyllä Johanneksen kanssa sinnekin, mutta ei
hänen. Kun mamma eilen sanoi, että hän matkustaa, niin minä tulin
iloiseksi, niin, en tiedä itsekään miksi, mutta minä luulin, että hän
aikoo vaan joksikin ajaksi --. Mutta kyllä minä suostun, että hän asuu
meillä täällä, mutta ei vaan siellä. -- Ymmärtääkö Henrik? -- sanoi
Alina lopuksi, kun Henrik, vastaamatta mitään, pysähtynein katsein
tuijotti häneen.

-- Kyllä, kyllä, -- tokasi Henrik heräten ajatuksistaan. Hän ei ollut
kuullut monimutkaista loppuosaa Alinan puheesta. Sen sijaan oli
alkuosa, eli kertomus Alinan kodista, niin elävästi vaikuttanut häneen,
että hän ikäänkuin nyt vasta tutustui Alinaan. Tähän asti hän oli
Alinasta ajatellut vaan: Johanneksen vaimo, mutta nyt hän ensi kerran
ajatteli: ihminen. Ja siitä hetkestä saakka hän taisi katsoa Alinaa
silmiin, eikä ainoastaan että taisi, vaan vieläpä tuijotti niihin
voimatta kääntää katsettaan pois. Tuolle vieraalle, nuorelle, elävälle
ihmiselle hän saattoi sanoa "sinä" ja sai olla ihan-ihan tuttava! Se
tuntui Henrikistä tällä hetkellä tavattomalta etuoikeudelta ja
suorastaan onnelliselta. Ja kaikki hänen ajatuksissaan kääntyi ihan
nurinpäin: Sehän olikin Alina, joka oli kadottanut vanhan kotinsa,
tutut uksen ulvahdukset, kotivaahterat, aitat ja yliset, -- ei tosin
minkään huutokaupan tähden, vaan rakkaudesta Johannekseen, Henrikin
tuttuun veljeen, -- jättänyt omin ehdoin, jättänyt vanhan pappansa ja
nuoret ystävänsä, joiden kanssa seurusteleminen oli ollut hänen
elämänsä.

Henrik olisi vieläkin suu auki tuijottanut Alinaan, mutta kun tämä
kysyi: ymmärtääkö Henrik? -- täytyi hänen pian vastata: kyllä, kyllä,
-- ja teeskennellä niinkuin hän olisi kuullut kaikki.

Alina rupesi jatkamaan, mutta silloin Henrik vajosi taas omiinsa. Ja
kun hän jälleen heräsi, puhui Alina jo ihan toisista asioista, -- kesän
lämpimyydestä, Henrikin tietämättä milloin hän oli mennyt yli tähän
aineeseen.

Ollakseen näyttämättä tyhmältä Henrik sanoi:

-- Minusta vaan tuntuu, että kaikki tulee vielä hyväksi.

Alina katsahti vähän kummastuen, mutta iloisesti Henrikiin.

-- Hyväksikö? Kuinka niin? -- sanoi hän.

Siis Henrikin sanat eivät olleet mikään vastaus Alinan viimeiseen
puheeseen. "Mitä ihmettä hän onkaan minulle puhunut?" -- ajatteli
Henrik, mutta itse asiassa ei hänestä tuntunut tarpeelliselta saada
sitä tietää, sillä Alinan alkusanoista hän oli tämän niin perin pohjin
ymmärtänyt, että kaikki seuraavat sanat olivat tarpeettomat, -- ymmärsi
yhtä hyvin kuin olisi ymmärtänyt oman sisarensa tai itsensä.

-- Minusta Alina niin sopii Johannekselle, ettei kaksi ihmistä voi sen
paremmin toisilleen sopia, -- sanoi Henrik.

-- Niinkö? -- sanoi Alina eikä voinut pidättää itseään kyyneltymästä:

-- Ja minä aijon puhua noista asioista mamman ja Johanneksen kanssa, --
sanoi Henrik.

-- Mitä Henrik aikoo puhua? -- sanoi Alina säikähtyneenä ikäänkuin
peläten, ettei Henrik ollut sittenkään kuullut mitä hän oli puhunut.

-- Ole vaan ihan rauhassa.

-- Niin, -- sanoi Alina, -- tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua.

Ja hän antoi kättä Henrikille kyynelten puhjetessa hänen silmiinsä.
Heidän mennessään, kutitti myöskin Henrikin nenää.

Henrik oli nyt kaksinkertaisesti perheen sisäisimpiin asioihin vihitty.
Ja se teki hänet tavallaan onnelliseksi tässä onnettomuudessa.

Puhumaan hän ei sentään tullut tilaisuuteen Johanneksen kanssa koko
seuraavana päivänä. Sillä se oli lauantai ja Johannes istui aamusta
asti ylhäällä vintikamarissaan työskennellen seuraavan päivän
jumalanpalvelusta varten. Hän sen kuin pistäysi vaan syömässä ja kahvia
juomassa.

Nyt kun veljet olivat tulleet, tahtoi hän valmistaa jotain
erinomaisempaa, sillä he eivät olleet vielä koskaan kuulleet hänen
saarnaavan.

Hän koetti sovitella kokoon parhaimpia paikkoja entisistä saarnoistaan
ja keksiä uusia ajatuksia.

Mutta vaatiko hän itseltään liikoja, vai mikä siinä oli, ei hän
tahtonut saada aikaan mitään tyydyttävää: kaikki tuntui niin
kaukaiselta. Teksti oli 1 Joh. 4: 16-21:

"Ja me tunsimme ja uskoimme sen rakkauden, jolla Jumala meitä rakastaa.
Jumala on rakkaus, ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa, ja
Jumala hänessä. -- Siinä täytetään rakkaus meissä, että meillä olisi
turva tuomiopäivänä; sillä niinkuin hän on, niin olemme me myös tässä
maailmassa. -- Ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa
pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva; mutta joka pelkää, ei hän ole
täydellinen rakkaudessa. -- Me rakastamme häntä, sillä hän rakasti
meitä ensin. -- Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa
veljeänsä, se on valehtelia; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän
näkee, kuinka hän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe? -- Ja tämä
käsky on meillä häneltä: joka Jumalata rakastaa, hänen pitää myös
veljeänsä rakastaman."

Tekstin toinen osa oli kertomus rikkaasta miehestä, joka helvetin
liekeissä tuskaillen pyysi Abrahamia lähettämään kerjäläinen Latsarus
kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään sillä hänen kuumaa
kieltänsä. Se on: ettei Jumalan edessä ollut eroitusta kerjäläisen ja
rikkaan välillä.

Yhdistää näitä aineita tuntui Johanneksesta tällä kertaa
tarkoituksettomalta. Sillä ei hän tahtonut puhua siitä kuinka rikkaan
täytyy köyhää rakastaa ja tälle osoittaa hyväntekeväisyyttä. Hän aikoi
puhua jotain omista kokemuksistaan, rakkaudesta yleensä, -- ylemmästä
ymmärryksen langasta ihmisten välillä, samalle tasalle kehittyneiden
ihmisten sielujen yhteydestä.

Katsoessaan vintikamarin ikkunasta Johannesta vei milloin mikin ajatus
mukanansa äärettömiin syvyyksiin. Näin eivät ajatukset olleet vielä
koskaan häntä temponeet, kuin nyt, hänen tietäessään että veljet
tulevat kuulemaan. Hänellä tuntui olevan ihan äärettömät ainehistot, --
mistä lienevätkään nyt yhtäkkiä esiinkumpuneet. Hän koetti kirjoittaa
ne niin hyvin kuin taisi paperille ja pani suurta huolta muotoon. Aina
hänellä oli jotakin vielä korjattavaa, ne eivät tyydyttäneet häntä
semmoisina kuin olivat paperilla. Ei hän myöskään saanut niitä
tyydyttävästi yhdistetyiksi, sillä vaikka kauniina itsessään, ne
sisällisesti rikkoivat toisiansa. Sen monimutkaisen, hienon kutouksen
asemesta, jota hän taisi pitää koossa ajatuksissaan, hänelle tahtoi
tulla paperille jonkunlaista köyhää, kömpelöä, epätasaista ja ikävää
filosofiaa.

Sentähden mitä enemmän aika kului, sitä tuskallisemmalla
voimainponnistuksella Johannes koetti saada jotain kokonaista
syntymään. Hän soimasi itseään, ettei ollut ennen alottanut, ja hän
vihdoin päätti ryhtyä vieläkin johonkin toiseen tavallisempaan
aineeseen, mutta samassa taas sanoi itselleen, ettei hän toisesta
aineesta enää ehtisi mitään kunnollista saamaan. Niin että Johanneksen
kasvot olivat jotenkin rypyssä ja hermot valloillaan, kun hän
sunnuntaiaamuna varhain tuli alas ja yhtyi siellä oleviin
kirkonmatkapuuhiin. Kaikki häntä hermostutti, enin kuitenkin mamman
kunnioitusta ja ihailua säteilevä kysymys:

-- No, ja mistä sinä saarnaat tänään?

Sen sanottuaan mamma, ihan kuin pelästyen, katsoi häntä silmiin.

Johannes hillitsi itseänsä kuitenkin jotenkin hyvin, paitsi juuri
lähtiessä hermostus taas oli päästä purkautumaan, kun hänen mielestään
ihan turhaan viivyteltiin ja tehtiin liian suuria varustuksia. Aivan
kuin hän olisi luvannut jotain erinomaista! Hän itse oli jo kauan ollut
lähdössä, ryytimaan keskipaikoilla.

-- Eikö siitä nyt vihdoinkin päästä liikkeelle, -- sanoi hän kääntyen
taloon päin ja antaen molempien kämmeniensä retkahtaa vauhdilla alas.

Vähän aikaa hän seisoi ja hengitti nenäänsä, mutta kun mamma kuistilta
taas kääntyi sisälle jotakin vielä hakemaan, sanoi Johannes kaiken
malttinsa menettäen:

-- Ja nyt minä menen. -- Kääntyi ja läksi menemään.

Näin hän tuli kulkemaan muiden edellä, jotka huomattuaan hänen
kärsimättömyytensä kiiruhtivat perässä.

Päivä oli jo aamusta asti kovin lämmin. Pelloilla oli vielä eilinen
tukahduttava kuumuus, joka tyynen yön aikana ei ollut ehtinyt hälvetä.

Uuno oli saavuttamaisillaan Johanneksen, ja mamma tuli kiirehtien,
punaisena ja hengästyneenä, liian pitkillä askeleilla, pidellen
rinnallaan astuvan Henrikin käsivarresta. Kun hekin olivat
saavuttamassa, kääntyi Johannes taaksensa.

-- No, entä Alina? -- sanoi hän suurin silmin ja tilille vaativasti
katsoen mammaan, ikäänkuin mamma olisi estänyt Alinaa tulemasta.

-- Ei hän tullut.

Henrik tiesi, että mamma oli päinvastoin kehoittanut Alinaa tulemaan
mukaan. Mutta Johannes nähtävästi kuvaili, että mamma ei ollut sitä
tehnyt, kohautti hermostuneesti olkapäitään ja läksi edemmäs.

Mamma rupesi nyt nopeasta astunnasta epävakaisella äänellä takaa
kertomaan tarkasti kuinka asia oli, mutta Johannesta hermostutti tämä
kertomus vieläkin enemmän.

-- Kulkekaa te edellä, -- sanoi hän yhtäkkiä, ummistaen suunsa ja
päästäen pitkän hengityksen nenänsä kautta, ja pysähtyi.

Mamma ja pojat pujahtivat edelle.

Johannes jättäytyi tahallaan kauas jäljelle.

-- Älkää olko tietääksennekään, -- sanoi mamma Henrikille ja Uunolle,
-- se tapahtuu joskus hänelle, hän raukka on niin hermollinen, ja
sitten se vaivaa häntä itseään niin kauheasti jälestäpäin.

"Mikä eroitus!" -- ajatteli Henrik näiden mamman sanojen johdosta,
ehdottomasti pannen rinnakkain nämä sanat ja sen, mitä mamma olisi
sanonut, jos Alina olisi näin hänelle hermostustaan osoittanut. "Miksi
mamma siis ei voinut rakastaa yhtäpaljon Alinaa? Kun mamma kuitenkin
tietää, että kaikki olisi toisin, jos hän rakastaisi Alinaa yhtäpaljon,
niin miksi hän ei rakasta? Mamma luulee, että hän alentuisi, jos
Alinankin edessä olisi yhtä nöyrä kuin oli äsken Johanneksen, mutta
Henrikin silmissä hän ei ollenkaan alentuisi, vaan päinvastoin olisi
juuri silloin se oikea mamma. Voisihan mamma itsekseen kuvailla, että
Alina on hänen lapsensa. Eikö mamma siis todellakaan näe, miksi
Johannes, jota hän rakastaa, on niinkuin kahtia revitty. Siis mamma,
joka rakastaa Johannesta, tuottaa hänelle hirmuisia kärsimyksiä."

Henrikille oli selvänä, että mitään onnettomuutta ei ollut Johanneksen
ja Alinan välillä, vaan että kaikki paha tuli siitä, että mamma ei
voinut rakastaa Alinaa yhtä paljon kuin Johannesta.

Sentähden Henrik yhä enemmän varmistui siinä, että mamman pitäisi
välttämättä jättää heidät, ja että silloin ei olisi mitään estettä
olemassa Johanneksen ja Alinan onnelle. Tämä ero oli tavalla tai
toisella saatava aikaan, -- päätti Henrik itsekseen.

Johannes, siellä perässä, synkkeni synkkenemistään. Kaikki hänen
aikeensa tuoda saarnassaan esiin jotain erinomaista näytti
auttamattomasti menevän myttyyn. Seista puolen tunnin kuluttua
saarnastuolissa ja puhua -- rakkaudesta! Rakkaudesta tämmöinen tunne
sydämmessä!

Johannesta tympäsi hirmuisesti. Kirkkoon meneminen tuntui hänestä nyt
äärettömän vastahakoiselta.

Mutta kirkkoväkeäkin jo näkyi joka suunnalta. Varmoina ne ajoivat
sinne, selkä koukussa. Olihan heillä palkattu pappi, joka oli heille
saarnaava puolen tunnin perästä. Sukeltua sammakoksi ruislaihoon
viileiden ojaruohojen siimekseen olisi hänestä tuntunut nyt ainoalta
toivottavalta, -- kadota näkymättömäksi ja levätä, levätä, levätä. --
Kuka on tehnyt sen, kuka on luonut sen vääryyden, että minun täytyy
saarnata määrättyinä aikoina, avata suuni silloinkin kuin mieli on
syttä pimeämpi. Sen suurempaa vääryyttä ei maailmassa ole. Tekisi mieli
huutaa apua, paeta, tai ottaa itsensä vaikka hengiltä, -- ja kuitenkin
täytyy astua kirkkoa kohden, tervehtiä ystävällisesti pitäjäläisiä,
heittää ohi mennessä heille pari sanaa, suu luonnottomassa irvessä,
avata sakastin ovi, pukea yllensä musta viitta ja nousta
saarnastuoliin.

Kirkkomäelle tultuaan, hymyiltyään tutuille, hän astui sakastiin. Ja
tervehdykseksi lukkari ilmoitti sen harmillisen uutisen, että
rovasti ei tule saapuville. Johanneksen oli siis toimittaminen
alttaripalveluskin.

Lukkarin mentyä Johannes istui masentuneena tuolille, toinen käsi
pöydälle ja toinen polvelle. Ohimo painui pöydän reunaa vasten ja silmä
katsoi lakastuneena jotain rakoa permannossa.

"Jumala sinä, auta minua, -- anna minulle anteeksi kaikki minun
syntini! Minä tiedän että sinä sanot: mene ja sovi ensin sen kanssa,
jolla on jotain sinua vastaan. Mutta enhän voi mennä nyt heitä
puhuttelemaan, kun täytyy ensin saarnata. Minä teen sen jälestäpäin,
kunhan nyt vaan autat minua, niin että voisin pitää ajatuksiani koossa
ja onnistuisin."

Mutta ei hän tuntenut mitään vahvistusta. Päinvastoin, Hän ikäänkuin
tuli vaan varmemmin vakuutetuksi siitä, ettei Jumala ollenkaan käskenyt
hänen mennä nyt laulamaan alttarille ja saarnaamaan. Hänen silmänsä
painuivat väsymyksestä kiinni. Ajatus liikkui pimeässä tyhjyydessä,
niinkuin avaruudessa, jossa ei ole päivää eikä yötä eikä mitään
rasitusta.

"Taitaisi se olla suuri urotyö Sinun kunniaksesi, joka olet totuus, jos
minä pakenisin täältä. Tai menisin kirkkoon ja sanoisin, etten voi
saarnata, en nyt, enkä koskaan, ja selittäisin syyn siihen.
Selittäisin, että koko tämä kirkko ja se, että kello on 10, on pelkkää
lasten leikkiä totuuden rinnalla. En menisi alttarille, vaan istuisin
poikittain kaiteelle, jalat kirkkoon päin; tai palmunoksa kädessä
kulkisin ja huiskisin ja huutaisin: ulos, ulos täältä! Ei totuus ole
täällä!"

Johannes kavahti ajatuksistaan, jotka alkoivat huimaisten hämmentyä
uneksi. Ja hän näki taas tutun sakastin ja kuuli urkujen sävelen ja
ihmisjoukon astuntaa ylös rappusille ja sitten sisälle kirkkoon.

"Sitä en minä voi tehdä", -- ajatteli Johannes ja rupesi
koneentapaisesti pukeutumaan asianomaiseen pukuun. -- "Puhun mitä sylki
suuhun tuo. En välitä onnistuuko taikka ei."

Kirkosta kuului jo viimeinen virrenvärssy. Väkeä oli kokoontunut
vähänlaisesti, enimmäkseen vaimoväkeä ja vaan harvakseltaan ukkoja
oikealle puolelle. Lehterit olivat melkein tyhjät.

Henrik ja Uuno istuivat oikealla, neljännellä penkillä ensimäisestä,
mamma istui eri tuolilla vasemmalla, penkkien edessä.

Kirkko oli valkonen sisältä, ristiin rakennettu ja valkoset
kahdeksankulmaiset pilarit kannattivat lehtereitä. Kirkossa oli
viileämpi kuin ulkona. Suuret ikkunat olivat auki ja niistä näkyi
kirkas, auringonvalaisema puiden vihreä. Pääskyset lentelivät vapaasti
ulos ja sisään.

Tämä seikka Henrikin mielestä hyvin muistutti heidän kotikirkkoansa.
Sielläkin kesäisinä sunnuntaina vaahteran lehdet paistoivat kirkon
varjoisaan sisustaan ja pääskyset lentelivät ikkunasta sisälle.

Ukot näyttivät hänestä myöskin samallaisilta, ja hän taisi hyvin
kuvailla kuinka nämäkin olisivat ostelleet heidän vintitavaroitaan ja
liikkuneet heidän pappilassaan niinkuin kotonaan, koska se oikeastaan
oli heidän talonsa, heidän varoillaan rakennettu ja kunnossa pidetty.
Eivät he ainoastaan olleet samallaisia, vaan ikäänkuin enemmän
itsetietoisia veisatessaan ja odottaessaan paimentaan, joka oli heidän
palkkaamansa.

Kun Johannes vihdoin tuli esille, Henrik melkein säpsähti ja veri jätti
hänen kasvonsa. Hän pelkäsi Johanneksen puolesta. Ja kuinka hän olisi
toivonut, ettei tätä tilaisuutta olisi tarvinnut olla! Johanneksen
tukka oli entistä enemmän irrallaan päästä, hänen kasvonsa näyttivät
tavattoman kapeilta, laihoilta ja kalpeilta. Hän kääntyi tavan mukaan
ensin selin yleisöön ja asettui rukousasentoon. Ristiinnaulitun
alttarikuva riippui hänen yläpuolellansa, Maria ja joitain muita naisia
kuvattuina jalkain juureen itkemään.

Johannes suoritti alttaritoimituksen yhä sama riutumus sydämmessä.
Kaikkein vastenmielisintä oli hänelle tällä kertaa laulaminen. Hän
katseli suoraan eteensä, mutta sittenkin pilkotti hänen silmiinsä
toiselta puolen Henrik ja Uuno, ja toiselta mamma. Ääni katkesi pari
kertaa, tehden vähän oudonlaisen taitteen. Johannes nosti nenäliinan
otsallensa ja pyyhki pois hiostuksen.

"Enhän minä voi!" -- jatkoi hän entistä ajatustaan, -- "älä jätä minua,
vaikka minä kuljenkin omia teitäni!" Hän kohottautui, oikasihe ja
kasvojen ilme kylmeni.

Lukiessaan alttarilta tekstin molempia osia Johannes jo huomasi, ettei
hän voi jättää Latsarus-historiaa saarnansa ulkopuolelle, kuten hän
kotona oli ajatellut. Se tuli luetuksi yhtä kovalla äänellä, ihan yhtä
tärkeänä osana ja kesti saman verran aikaa kuin edellinen osa. Vieläpä
se, viimeiseksi luettuna, teki odottamattoman voimakkaan vaikutuksen ja
löi kerrassaan kumoon ne erikoiset ajatukset, jotka hän oli solminut
ensin luetun epistola-tekstin yhteyteen.

Teksti kuului näin:

"Niin oli yksi rikas mies, joka vaatetti hänensä purppuralla ja
kalliilla liinavaatteella, ja eli joka päivä ilossa herkullisesti. Oli
myös yksi kerjääjä, nimeltä Lazarus, joka makasi hänen ovensa edessä
täynnänsä paisumia: Ja pyysi ravittaa niistä muruista, jotka rikkaan
pöydästä putosivat: mutta koirat myös tulivat, ja nuolivat hänen
paisumansa. Niin tapahtui, että kerjääjä kuoli ja vietiin enkeleiltä
Abrahamin helmaan: niin kuoli myös rikas, ja haudattiin. Ja koska hän
helvetissä vaivassa oli, nosti hän silmänsä, ja näki Abrahamin
taampana, ja Lazaruksen hänen helmassansa. Ja hän huusi, sanoen: isä
Abraham armahda minun päälleni, ja lähetä Lazarus kastamaan sormensa
pää veteen, että hän jähdyttäisi minun kieleni; sillä minä kovin
vaivataan tässä liekissä. Niin sanoi Abraham: poikani, muista, että
sinä sait sinun hyväs, niin myös Lazarus pahaa: mutta nyt hän
lohdutetaan, ja sinä vaivataan. Ja paitsi kaikkia näitä, on meidän ja
teidän välillä suuri juopa kiinnitetty, että ne, jotka tahtovat täältä
sinne teidän tykönne mennä, eivät he voi, eikä sieltä tännekään tulla.
Niin hän sanoi: minä rukoilen siis sinua, isä, ettäs lähetät hänen
minun isäni kotoon: Sillä minulla on viisi veljeä, todistamaan heille:
etteivät hekään tulisi tähän vaivan siaan. Sanoi hänelle Abraham:
heillä on Moses ja propheetat; kuulkaan niitä. Mutta hän sanoi: ei, isä
Abraham: vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he
parannuksen tekisivät. Hän sanoi hänelle: elleivät he Mosesta ja
propheettaita kuule, niin eivät he myös usko, jos joku kuolleista
nousisi ylös."

Lukiessaan tätä tekstiä Johannes tuli ehdottomasti ajatelleeksi:
tarvitsisinkohan minäkin, että joku kuolleista nousisi ylös ja
vakuuttaisi minulle, että kerjäläisen rakastaminen on todella
välttämätöntä? -- Hänelle oli samassa ihan selvä, ettei hän voi mennä
tekstin ohi.

Tultuaan takaisin sakastiin hän nojautui kyynäspäin korkealla olevaa
ikkunalautaa vasten ja ajatuksissaan muodosti ihan uuden saarnan
pääpiirteet.

Sen sijaan kuin puhua tuosta hienosta ymmärryksen langasta eli
jonkinlaisesta ylemmästä rakkaudesta ihmisten välillä, aikoi hän nyt
kokonaan hylätä tuon aineen ja mennä pohjaan asti, tuoda esiin sen
äärimmäisen päämäärän, johon inhimillinen elämä tähtää: kaikkien
ihmisten veljistymisen. Hän oli ikäänkuin suuttunut itselleen, että hän
oli aikonut veljiensä tähden puhua muka jostakin vielä hienommasta
rakkaudesta kuin siitä, minkä on yhdistäminen kaikkia ihmisiä
eroituksetta. Hän oli -- nyt hän sen huomasi -- ajatellut saarnaansa
veljiensä edessä eikä Jumalan. Mutta hän päätti muuttaa asian, ja jo
tunsi kuinka rauha vuoti hänen sydämmeensä.

Oikea syy, miksi hän ei tahtonut kerjäläisestä puhua, oli se, ettei hän
tahtonut näyttäytyä erittäinkään Henrikille semmoisena, mimmoisiksi
hänen mielipiteensä olivat heidän erottuaan muodostuneet. Sydämmensä
syvimmässä hän jo oli itsekin luopunut vanhasta päämäärästään:
palaamisesta kotipitäjään. Eikä hän ollut tehnyt sitä Alinan tähden
yksistään, vaan omasta puolestaan. Hän näki tässäkin asiassa kohtalon
johtoa ja tahtoi vapaaehtoisesti taipua sen alaiseksi. Että siinä
todella oli kohtalon käsialaa, selvisi hänelle silloin kuin hänelle
selvisi hänen nykyisen elämänmuodostuksensa tarkoitus. Tarkoitus oli
se, että hänen piti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä ja vieraita
seutuja. Että tämä tuotti hänelle kärsimyksiä, siihen hän oli itse
syynä. Siihen oli syynä se, että hän oli aina "potkinut tutkainta
vastaan", aina niin kauas kuin hän muisti, tahtonut välttää kohtaloa
ja järjestää elämänsä oman erikoisen makunsa mukaan. Kohtalo oli
vienyt häneltä voiton, kääntänyt kaikki mitä hän teki aikeensa
toteuttamiseksi, erittäinkin hänen pappeutensa, omaksi hyväkseen ja
asettanut hänet keskelle Pohjanmaata. Hän kärsi yhä edelleen ja
kuitenkin hän yhtaikaa tyytyi. Hän tunsi, ettei hän vieläkään, ei
lähimainkaan, tahdo sitä mitä kohtalo tahtoo, ja sentähden hän piti
ihan luonnollisena, että hänen on yhä kulkeminen kärsimyksen tiellä.

Kun hän kirjoitti saarnaansa, oli tämä hänen sydämmensä totuus kumma
kyllä joutunut ihan unohduksiin. Hän oli alkanut kirjoittaa koristeltua
kukkaiskieltä jonkinlaisesta korkeammasta yhteydestä sielujen välillä,
antanut hienon surunleiman lauseillensa, kun muka tämä elämä polkee
jalkainsa alle sitä, mikä on todellisesti hienoa. Hän oli saanut kokoon
mitä ihanimpia lauseita, viimeistellyt, huiputtanut ne, -- ja nyt tunsi
yhtäkkiä selvästi, etteivät ne kelpaa mihinkään. Nyt hän ei tarvinnut
mitään valmistaa, eikä mitään kaunistaa. Hän tiesi mitä hänen oli
sanominen tekstien johdosta: yksinkertaisesti vaan, mitä ne sisälsivät.
Ja ne vastasivat täydelleen hänen omaa totuudentietoansa.

Ajan tultua hän sentähden meni päättäväisesti saarnastuoliin, luki
tavalliset rukoukset, esipuheet, päivän molemmat tekstit ja Isämeidän.
Sitten hän alotti puhua näin:

"Jumala on rakkaus. Joka sanoo tuntevansa Jumalan, eikä rakasta, hän
valehtelee. -- Näin sanotaan tekstissä. Meidän pitää siis rakastaa,
että me tuntisimme Jumalaa.

"Ketä meidän pitää rakastaa?

"Rikas mies, jolle pitkin koko hänen elämänsä aikaa oli saarnattu
rakkauden välttämättömyydestä, luuli, että hänellä oli rakkautta. Sillä
hän rakasti veljiänsä, jotka hänen kanssaan seurustelivat ja istuivat
hänen pöytänsä ympärillä, joille oli yhtä lämmin, ja yhtä valoisa, kuin
hänelle, jotka olivat yhtä sivistyneet kuin hän.

"Mutta vaikea, mahdoton on minun ajatella, että se ryysyinen, likainen
kerjäläinen, joka avaa minun kyökkini oven, on minun veljeni! Ja
kuitenkin puhuu päivän teksti lahjomatonta kieltä. Se on niin. Jumalan
tahto on, että kaikki ihmiset tuntisivat toisensa veljikseen.

"Rakasta kerjäläistä, mitä se on? Antaako hänelle niistä muruista,
jotka putoavat minun pöydältäni? Sitä minä kyllä ehkä teenkin. Mutta se
ei ole rakastaa kerjäläistä. Rakastaa kerjäläistä se on tunnustaa hänet
todelliseksi veljekseni. Ja sitä minä en tee. Sillä jos minä kenen
tunnen veljekseni, niin enhän salli että minun oloni on parempi kuin
hänen, en salli että hän nälkäisenä katsoo kuinka minä syön, vaan me
syömme saman pöydän ääressä ja jaamme kaikki keskenämme. Siksi että
rakastan veljeäni. Mutta vieraan kerjäläisen sallin seista ovellani ja
olen ilonen kun hänestä pääsen niillä muruilla, jotka pöydältäni
putoovat.

"Onko siis Jumalalla sukulaisia, tai onko minun lihallinen veljeni
Jumalalle läheisempi kuin se ihminen, joka on jäänyt minun oveni
taakse? Ei, ja tuhat kertaa ei. Vaan Jumalan edessä ovat kaikki yhtä ja
sentähden Jumala ei salli että me keskenämme pidämme erilaisuutta,
niinkuin rukoilemme: tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin se
tapahtuu taivaassa.

"Mutta onkohan asia sittenkään niin? Oudolta kajahtaa korvaan sana:
rakasta tuota vento vierasta niinkuin omaa lihallista veljeäsi. Emme
usko sitä, ja kuitenkin se on niin. Tekstimme opettaa sen meille, jonka
mukaan yksi meistä rikkaista, kuoltuaan ja jouduttuaan helvetin
tuskiin, pyytää että Abraham lähettäisi hänen vielä eläville
sukulaisilleen erikoisen sanan, että se on niin. Rikas mies tietää,
että nämä hänen sukulaisensa eivät usko tavallisia puheita ja
kirjoituksia, ja sentähden vaatii, että joku kuolleista kummastuttaisi
heitä ylösnousemisella ja saisi niin heidät uskomaan tätä ylen tärkeätä
asiaa, josta koko autuus ja kadotus riippuu. Mutta -- Aabraham hylkää
hänen pyyntönsä ja sanoo, että asia on kylläksi ilmoitettu ja saarnattu
maailmassa.

"Jos siis asia kerran on niin, niin kaiken elämän tarkoitus on
lähestyttää meitä sinnepäin."

Sitten Johannes alkoi puhua siitä kuinka elämä vastoin ihmisen
tahtoakin viepi häntä tätä päämäärää kohden, ja tuli tällöin hyvin
lähelle itseänsä. Vihdoin hän puhui suoraan itsestänsä.

"Niin, te katsotte ylös minuun, -- sanoi hän, -- ja ajattelette: sinä
puhut kauniisti rakkaudesta, mutta syökö kerjäläinen sinun omassa
pöydässäsi sinun rinnallasi? Ja minä vastaan ja tunnustan: ei, ei syö,
vaan kuivan leipäkannikan saatuansa palautetaan kyökistä takasin
mierontielle. Minä olen yksi heikoimmista ja huonoimmista tässä
saapuvilla olevista. Minä tiedän asian, eikä tarvitse että joku
kuolluista nousee ylös minulle sitä ilmoittamaan, ja kuitenkaan minä en
rakasta kerjäläistä niinkuin veljeäni. Minä, niinkuin ehkä moni muu
tässä seurakunnassa, kuljen Jumalaa kohden niinkuin uppiniskainen,
pakosta. Minä tahdon aina poiketa tieltä omille poluilleni, kuoleman
poluille, mutta kärsimykset tuovat minua jälleen takasin ja pitävät
minua pakostakin elämässä.

"Jumala on rakkaus, niinkuin tekstissä sanotaan. Se on: Jumalan tuntee
ainoastaan se ihminen, joka rakastaa lähimmäistänsä. Ja niitä on
ollut ja on ihmisiä, jotka kokonansa antautuvat Jumalalle eli
lähimmäisillensä, palvellen näitä erotuksetta ja vapautuen omista
himoistaan ja toiveistaan. Nämät kulkevat täydellisyyden tietä. Heillä
ei ole kärsimyksiä, sillä mikä ikänä heille tapahtuu, he ottavat sen
vastaan niinkuin Jumalan tahdon. Heillä ei ole kärsimyksiä, sillä
heillä ei ole omaa tahtoa, jota kohtalo voisi rikkoa. Jumalan tahdon
mukaan he rakastavat ja palvelevat vieraita ihmisiä niinkuin olisivat
kaikki heidän omiaan. He jättävät omaisensa ja kotinsa. Ja heille käy
niinkuin kirjoitettu on: 'Totisesti sanon minä teille: ei ole kenkään,
joka jätti huoneen, taikka veljet eli sisaret, taikka isän eli äidin,
taikka vaimon eli lapset, taikka pellot minun ja evankeliumin tähden;
ellei hän saa jälleen satakertaisesti nyt tällä ajalla, huoneita, ja
veljiä, ja sisaria, ja äitejä, ja lapsia, ja peltoja, ja tulevaisessa
maailmassa iankaikkisen elämän.' -- Tämä on täydellisyyden tie. Mutta
on myöskin kärsimyksen tie. Niitäkin ihmisiä, jotka eivät voi luopua
pyrkimästä järjestämään elämäänsä oman tahtonsa mukaan, viepi
elämänkoulu eteenpäin, vaikkakin vastoin heidän tahtoansa. Ketä meistä
ei kohtalo ole eroittanut rakastetusta ympäristöstä ja vienyt
vieraaseen tai erilaiseen tai vastenmieliseen ympäristöön. Ja kuka
meistä voi sanoa, että hänen on käynyt niinkuin hän vuosi sitten
ajatteli, -- että se elämä, missä hän nyt elää, on se tulevaisuus, jota
hän muinoin itse tarkoitti. Ei kukaan. Se, mikä tapahtuu ulkopuolella
tai vastoin meidän tahtoamme, sitä sanomme kohtaloksi. Mutta jolla on
silmät nähdä, se näkee, että kaikki on tapahtunut ja tapahtuu vaan
kohtalon käskystä, ja on tuottanut ja tuottaa kärsimyksiä sille, joka
ei omasta tahdostaan luovu.

"Puhun tätä ei niinkuin opettaja, vaan niinkuin se, joka tunnustaa oman
erhetyksensä ja kertoo oman kokemuksensa. Sanon vieläkin: minä en voi
luopua omasta tahdostani, vaikka näen, etten sitä voi saavuttaa ja
vaikken tarvitse, että joku nousee kuolluista minulle siitä
ilmoittamaan. Mutta minä iloitsen kärsimyksestä, sillä ymmärrän, että
joku minua taluttaa -- taluttaa kiertoteitse oikealle polulle. Ja kun
minä tunnustan, että minun pitää vierasta kerjäläistä rakastaa
veljenäni, niin minä tunnustan oman kehnouteni. Sen vaan voi sanoa:
älkää koskaan unohtako tätä Latsarus historiaa; älkää koskaan
lakatko uskomasta että elämänne päämäärä on veljistyminen kaikkein
viimeisimpäin, vieraimpain ja kurjimpain ihmisten kanssa."

Sitten Johannes taas palasi alkuperäiseen aineeseensa, että Jumala on
rakkaus ja että Jumalaa ei muuten voi tuntea. Hän sanoi, että
Jumalaa on turha hakea viisaustieteestä, turha myöskin pilvistä ja
tähtimaailmoista, ja jälleen teroitti, että Jumalan ilmoittaa vaan
rakkaus toiseen ihmiseen ja maailmaan.

Tämä oli pääasia Johanneksen saarnasta.

Hän piti tavalliset päättäjäisrukoukset ja meni alas.

Virren aikana Henrik mietiskeli Johanneksen sanoja siitä, ettei Jumalaa
saa hakea tähdistä, ja oli vähän tyytymätön niihin. Hän päätti
sopivassa tilaisuudessa ottaa asian puheeksi, ja kehoittaa Johannesta
lukemaan Flammarionin kirjoja. Johanneksen kanta tuntui muutenkin
Henrikistä vähän niinkuin ahtaanlaiselta ja hänen käsityksensä
Jumalasta ikäänkuin liiaksi sidotulta tähän maailmaan.

Hän läksi mamman ja Uunon kanssa kirkosta kotiin ilman Johannesta,
jonka täytyi ajaa ensin rovastin luo ja ottaa sieltä posti.

Kun he läksivät, rupesivat he kohta puhumaan saarnasta.

Uunonkin mielestä tuntui tämä saarna vähän oudolta, se ei ollut hänestä
ollenkaan saarnan näköinen ja sentähden hän ei voinut sanoa oliko se
hyvä vai huono.

Mamma sanoi, että täytyi tuntea Johannesta, ennenkuin hänen saarnojaan
saattoi oikein käsittää. Ja sanoi vielä, että kirkossa käyvä rahvas ei
tainnut oikein niistä pitää.

-- Sopiikohan papin noin alentaa itseänsä? -- arveli Uuno. -- Miksi
puhua itsestänsä? Tulee ajatelleeksi: mitä varten hän sitten saarnaa
muille, jos hän on huonoin kaikista.

-- Katsos, hänellä nyt on aina tuo aate mielessä, että on ikäänkuin
kaksi tietä: toinen täydellisyyden tie, jota myöten valitut kulkevat,
ja toinen kärsimysten tie, jota myöten hän sanoo kulkevansa.

-- Mutta jos on kerran pappi, niin pitäisi toki olla valittujen tiellä,
-- sanoi Uuno.

-- Kyllä hän on, rakas Uuno, -- on jos kukaan, mutta hän itse sitä ei
näe, eikä hän kärsi toista puhuttavan. Ja kansa taas ei tiedä mitä
ajatella.

-- Se nyt on niin Johanneksen näköistä tuo, -- sanoi Uuno nuhtelevasti
etusormellansa takoen.

Henrik kulki heidän vieressään eikä puhunut mitään, mutta hän oli
taipuvainen yhtymään Uunon mielipiteeseen, eikä myöskään oikein tiennyt
miltä kannalta saarnaa arvostelisi. Johannes säälitti häntä vähäsen,
sillä ei hänen saarnansa ollut juuri mitään innostusta kuulijoihin
herättänyt. Nämä tulivat ulos kirkosta silmät rypyssä, kovin
ajatuksissaan, ja näyttivät iloisilta, kun saivat kirkonmäellä taas
ruveta pakinoimaan jokapäiväisiä, istua rattaille ja lähteä kilvotellen
kotimatkalle. Eikä Henrik myöskään voinut kieltää, että Uuno oli
oikeassa kun sanoi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on
huonoin kaikista?

Hän päätti itsekseen jollakin sopivalla tavalla huomauttaa
Johannekselle myöskin sen, että vähän suurempi itseluottamus, -- tai
miksi sen sanoisi, -- ei haittaisi, kun kerran oli seurakunnan pappina.

Kun Johannes tuli kirkonkylästä kotiin, meni hän ensimäiseksi mamman
luo ja pyysi anteeksi, sitten pyysi myöskin muilta, syyttäen itseänsä
pahaksi ihmiseksi. Hän antoi postilaukun mammalle ja meni itse ylös
vintikamariinsa, kahvia juomatta. Alinaa hän suuteli ohimennen.

Kahvin juotuaan Henrik nousi ja meni hänen jälkeensä. Siellä Johannes
pesi kasvojaan, pärskyttäen vettä ympärilleen, josta tavasta hän siis
ei vieläkään ollut oppinut pois. Henrik tiesi, ettei hänen kanssaan
auta puhua, ennenkuin pesutoimitus on kaikella säntillisyydellä tehty
ja suoritettu. Hän istui sentähden odottamaan ja mietiskeli, kuinka ja
missä järjestyksessä hänen oikein oli sanominen kaikki ne asiat, joita
oli kerääntynyt.

Kun Johannes oli pärskytyksensä lopettanut ja ryhtyi kuivaamaan
itseään käsiliinalla, katsoi Henrik ajan tulleen, ja sanoi muka
välinpitämättömästi:

-- Kuules, Johannes, et suinkaan sinä ole lukenut Flammarionin teoksia?

Johannes kuivasi juuri korvantaustoja, eikä sentähden heti ehtinyt
vastata.

-- Flammarionia? Mikä se on?

-- Näetkös nyt, et ole edes nimeäkään kuullut, -- sanoi Henrik ja alkoi
selittää: -- Flammarion, se on minun mielestäni yksi aikamme suurimpia
neroja. Hän on kääntänyt ihmisten huomion siihen, että tämä heidän
maapallonsa ei ole suinkaan ainoa paikka, missä on elämää.

-- Vai niin, -- sanoi Johannes yhä äänellä, joka osoitti, että hän piti
pesua tärkeämpänä kuin Flammarionia. Hän kuivaili nyt nenänpieliä.

-- Minun mielestäni, -- sanoi Henrik, -- se on äärettömän tärkeätä,
että ihmisten tietoisuuteen painuu se totuus, että elämä ylettyy
muihinkin planeetteihin kuin vaan meidän köyhään pikkuiseen
maapalloomme.

-- Hm -- pani Johannes sovitellen henkselejänsä ja ruveten sitten
potkimaan ja täristämään jaloistaan pois tärkätyn paidan johdosta
syntyneitä epämukavuuden tunteita.

Henrikiä koko lailla harmitti tämä välinpitämättömyys, mutta ei
auttanut muu kuin koettaa vielä selvemmillä sanoilla herättää
Johanneksen mielenkiintoa.

-- Erittäinkin tärkeätä se on siksi, että koko käsityksemme jumalasta
silloin muuttuu.

-- Kuinka niin, -- sanoi Johannes ja koetti nähdä viiksiänsä.

Henrik hermostui ja sanoi kiivaasti:

-- Siksi vaan, ettei voi kuvailla, että jumala on vaan meitä ajatellut
ja lähettänyt tänne ainoan poikansa.

Nyt Johannes todellakin käänsi huomionsa Henrikin puheeseen.

-- Jaha, jaha, -- sanoi hän ja istui tuolille panematta takkia
päälleen, -- kuinka sinä sanoitkaan?

-- Että miksi jumala olisi ainoan poikansa juuri meille lähettänyt.

-- Kellekäs sitten?

-- No samallaisia eläviä olentoja, kuin me, on muuallakin.

-- Mistä sen tietää?

-- Koska tietää, että on toisia maailmoita, jotka ovat suurempia,
rikkaampia, valoisampia ja tuhat kertaa sopivampia elämälle kuin meidän
maapallomme.

-- Saattaa olla, mutta emme me niihin asioihin voi mitään perustaa,
sillä emme voi koskaan saada niistä tietoa.

-- Siinäpä juuri erehdytkin. Me voimme saada niistä tietoa ja saamme
yhä enemmän. Ja minä sanon sinulle: se, mikä elättää minua, on juuri
toivo, että kerran saamme siitä tiedon, -- jollei minun eläessäni, niin
ainakin minä tahdon parhaan kykyni mukaan myötävaikuttaa sinnepäin.

-- Niin, -- sanoi Johannes miettiväisenä, -- Uuno sanoi minulle, että
sinä aijot ruveta työskentelemään observatoriolla?

-- Minä en riipu observatorioista, -- sanoi Henrik.

Sitten oli vähän aikaa äänettömyyttä heidän välillään. Johannes rupesi
hiljaa silittämään etusormellaan pöydän reunaa ja katsoi samaan
paikkaan. Sitten hän sanoi:

-- Tiedätkös, minä luulen, että tuo tähtitiede on yksi niitä hienoimpia
viettelyksiä: se lupaa niinkuin muka tietoja jumalasta, mutta itse
asiassa lykkää kaikki tyyni tulevaisuuteen. "Emme vielä tiedä, mutta
saamme tietää," -- sanot sinä. Mutta Jumala eli totuus, pitää kuitenkin
olla semmoinen, jota jokainen aina voi oppia tuntemaan, jos vaan tahtoo
katsoa ja kuunnella.

-- Katsoa ja kuunnella?

-- Henkisellä silmällä ja henkisellä korvalla. Jumalaa voi nähdä siten,
että näkee kuinka jokainen tapaus, jokainen otettu askel minun
elämässäni ja sen seuraukset on vaan hänen johtoansa, -- se on niin
kummallista, mitä enemmän sitä vaan katsoo, -- niin äärettömän
kummallista! Ja kuulla taas jumalata voi siten, että ymmärtää hänen
tahtoansa: rakkauden käskyä. Muuta tietoa jumalasta meillä ei voi olla.

Henrikin mielestä Johannes oli nyt takertunut tämän maapallon asioihin
ja tuntui juuri sentähden raskaalta ja vähän ahdasmieliseltä. Ja hän
mietti sopivaa vastaväitettä. Myöskin tahtoi Henrik vähän kostaa
hänelle tähtitieteen puolesta, ja alkoi sentähden toisesta päästä,
näin:

-- Kuinka sinä Johannes puhuit, että veljistyminen kerjäläisen kanssa
olisi ihanne, päämäärä, mutta sittenhän pitäisi luopua kaikesta
omaisuudesta, sillä kerjäläisiä on aina.

-- Eikös ole sitten sanottu: "anna pois kaikki mitä sinulla on ja
seuraa minua?"

-- Mutta ethän sinä itsekään luovu omaisuudesta?

-- Koko tänpäiväinen saarna ei ollut mitään muuta kuin tämän asian
selitystä, etkä sinä sitenkään ymmärtänyt. Minähän sanoin itsestäni,
että minä en kulje täydellisyyden tietä, niinkuin pitäisi, vaan
kärsimysten. On kaksi tietä: toinen se, jolla ihminen itsetietoisesti
kulkee jumalan tahdon täyttäminen mielessä, ne on niitä harvoja
valittuja, ja toinen, jolla ihminen liikkuu eteenpäin vaan siksi että
kärsimykset häntä liikuttavat. Ja minä kuljen tätä toista, kiertotietä.
Minä ainoastaan ymmärrän sen oikean tien, mutta olen itsekäs, täynnä
himoja, ja rakkautta ei minussa ole juuri ollenkaan; tiedätkö, minä
olen ihan sympatiiojen ja antipatiiojen vallassa, minä voin hirveästi
pitää muutamista, mutta inhoon toisia, -- ja talonpoikia kohtaan ei
minulla ole juuri mitään tunteita. Se on hirveätä, mutta niin se on.

-- Sinä olet vaan rehellisempi kuin muut.

-- Älä sekoita. Sinä et ollut tyytyväinen minun saarnaani, ja tosin
minä ensin aijoinkin puhua vähän toista, mutta nyt sanon, että se mitä
puhuin, on ainoata, mitä hyvällä omallatunnolla voin puhua, se tahtoo
sanoa, puhua siitä, että minulla ei oikeastaan olisi mitään oikeutta
puhua.

-- Mutta kuinka sitten voit ollenkaan olla pappina, -- sanoi Henrik,
niinkuin Uunokin oli sanonut.

Johanneksen kasvoihin tuli taas tuo Henrikille jo tuttu rikkirevityn
ilme.

-- Sehän se on minun elämäni suurin ristiriita. Nyt sinä kerrankin
osasit ytimeen. -- Älä koeta parantaa, -- sanoi hän, kun Henrik tahtoi
ruveta lieventämään. -- Minä en voi enkä saa olla pappina, ja kuitenkin
olen. Sehän se minua kiduttaakin, mitäs muuta sinä luulit?

-- Mutta eihän sitten kukaan voi olla pappina. -- Miksei? Sanovathan
muut, että he ovat sisällisestä kutsumuksesta tulleet papiksi. Mutta
minä en ole tullut sisällisestä kutsumuksesta, -- jos mennään oikein
pohjaan asti. -- Minähän tein päätökseni silloin -- sinä tiedät. Ja nyt
kun tuo silloinen vaikutin alkaa olla poissa, niin ilmaantuu, että minä
olen pappina vaan toimeentulon vuoksi.

-- No mutta Johannes --!

-- Älä sekoita. Ei suinkaan totuudesta mihinkään pääse. Silloin kuin
päätin, olin lapsellinen; nyt ymmärrän asian, ja minun pitäisi
takaisin, mutta -- toimeentulo!

Niin kuin Henrikiä surettikin, että kaikkialla Johanneksen ympärillä
oli näin rikkinäistä ja särjettyä, tunsi hän kuitenkin omituista
riemastusta siitä, että siis Johanneksellakin, juuri niinkuin hänellä,
oli toimeentulokysymys ikäänkuin kaikkien muiden kysymysten keskuksena.
Heillä oli siis pohjaltaan ihan sama kysymys ratkaistavana.
Johanneksella vaan vielä selvempänä ja voimakkaampana. Ja se kiinnitti
häntä Johannekseen. Hänen teki mieli tarttua Johannekseen yhtaikaa
niinkuin veljeen ja opettajaan.

-- Tiedätkö mitä, Henrik? -- sanoi Johannes hetken kuluttua, ihan
rauhallisesti: -- elämässäni on yksi merkillinen asia: minulle ei
onnistu mikään. Niin kauas kuin muistan lapsuuteen, muistan myöskin
tämän asian. Jos lyötiin krokettia tai erittäin jos jossain leikissä
heitettiin arpaa, minä aina hävisin. --

-- No jokohan? -- sanoi Henrik epäilevästi nostaen päätänsä.

-- Ei, ei, älä nyt luule että minä jotenkin säälin itseäni, -- sanoi
Johannes valmiina hermostumaan, -- se on minun huomioni: aina minulle,
ihan kuin tahallaan, ei onnistu. Se on ollut niin silmiinpistävää, niin
tuntuvaa. -- Muille edes joskus onnistuu, yhtä usein onnistuu kuin ei
onnistu, mutta minulle aina ei onnistu. Ja niin se on aina ollut.

-- "Silmiinpistävää ja tuntuvaa" -- ja minä en ole koskaan mitään
semmoista huomannut sinun suhteesi! -- väitti Henrik.

-- Siksi, että sinä et voi mennä minun sisääni. Se on minun asiani ja
sinun pitää uskoa, kun minä sanon. Ymmärrätkö, siinä saattaa olla jokin
tarkoitus, sillä se on epäilemättä ihan tahallista. --

-- Voi, voi, mitä sinä puhut, -- sanoi Henrik.

-- Katso muita: he elävät onnellisina, menevät naimisiin, saavuttavat
tarkoituksensa, -- mutta minä -- kaikki käy ihan päinvastoin kuin mitä
tarkoitin! -- Uuno sanoo, että minun olisi pitänyt puuhata, mutta hän
ei tiedä, että minä jo silloin olin rakastunut. Ja tietysti minun piti
rakastua pohjalaiseen, -- tietysti.

-- Mutta sinähän se olit itse, joka rakastuit.

-- Minä en voinut olla rakastumatta, tai ainakaan en ymmärtänyt, että
siitä tuli jokin este minulle. Katsos siinä on taas esimerkki. Minulle
ei saa mikään onnistua. Ja se nyt on juuri niinkuin olla pitää, se on
juuri sitä, mitä minä sanon elämän kouluksi: minun täytyy luopua
tahtomasta mitään. Minä ymmärrän sen hyvin, ja sittenkin tahdon
itselleni kaikellaista. Eihän siinä voi olla muuta edessä kuin
kärsimyksiä. Ne polttavat minusta vähitellen pois minun oman tahtoni,
itsekkäisyyden.

-- Mutta onkohan tuo oikein, -- sanoi Henrik happamesti. -- Mitä varten
ihmisen pitää luopua omasta tahdostansa, jos se ei ketään vahingoita.

-- Siksi, että hän oppisi tahtomaan vaan muiden ihmisten hyvää.

-- En minä semmoisia ymmärrä.

-- No että hän oppisi rakastamaan kaikkia ihmisiä.

-- Niin, niin, kyllä minä tiedän, sinä jo puhuit siitä, -- sanoi
Henrik.

-- Ja kun minä en voi kulkea oikeata tietä, niin minulla pitää olla
kärsimyksiä, minä voin oppia vaan kärsimysten kautta.

Henrik huokasi.

Johannes mietti taas hyvän aikaa. Sitten oli juuri alkamassa puhua,
mutta pani suunsa kiinni ja jatkoi miettimistä.

Henrik rupesi puhumaan muusta.

-- Kuules, Johannes, sinulla pitäisi olla täällä oma hevonen, -- sanoi
hän, -- että pääsisit edes ajelemaan milloin haluttaa.

-- Odotappas, -- sanoi Johannes keskeyttäen. Hän tahtoi nähtävästi
vieläkin selittää. Sanoppas, Henrik, -- alkoi hän, -- onko maailmassa
ketään vierasta, jota sinä rakastat?

-- Kuinka niin? Eikö olisi? -- sanoi Henrik kummastuen ja hän selaili
ajatuksissaan tärkeimmät tuttavistaan, mutta ymmärtäen että Johannes
tarkoitti: rakastaisit niinkuin veljeäsi, hän ei todella löytänyt
yhtäkään heistä, joita olisi voinut sanoa rakastavansa.

-- Näetkös nyt. Mutta avioliitossa tutustuu ihan vieraaseen ihmiseen,
jota rupee rakastamaan.

-- Niin, semmoisella rakkaudella!

-- Ensin semmoisella, mutta sitten semmoisella että pelkää esimerkiksi
rattaiden kaatuvan, jos hän lähtee yksin, -- tuntee mitä hän meinaa ja
rakastaa hänen ajatuksiaan. Näetkös, vierasta ei tahdo tulla ihan
lähelle, sen ruumis on vastenmielinen. Mutta kun on semmoinen rakkaus,
niin päinvastoin rakastaa toisen ruumista, ja samassa nyt oppii myöskin
rakastamaan hänen ajatuksiaan ja yleensä mitä hän meinaa, ja niin hän
tulee vähitellen yhtä läheiseksi kuin veli tai sisar. Katsos nyt: hän
oli vieras, mutta muuttui yhtä läheiseksi kuin veli; siinä se juuri on
plus. Ja huomaa vielä, tämä Jumalan tahto: vieraiden ihmisten
veljistyminen, tapahtui tässä tapauksessa ihan ilman minun osanottoani.
Minä vaan rakastuin.

Nyt Henrik myhäili tyytyväisyydestä. Hän oli yhtäkkiä päässyt
Johanneksen ajatuksen perille ja ymmärtänyt nuo Johanneksen "kaksi
tietä", -- ymmärtänyt aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma
ajatuksensa, jota hän olisi ennen itsekin ajatellut, vaikkei koskaan
ollutkaan.

-- Sinä varmaan kysyt, -- jatkoi Johannes, -- miksi minä sanon tätä
kärsimyksen tieksi; siksi, että minä tarkoitin naimisella omien
toiveiden toteutumista, mutta sijaan on tullut, että minun on täytynyt
luopua kaikista omista toiveistani. Nyt minä kyllä ymmärrän iloita
siitä, että on tapahtunut tämmöinen "plus", joka on elämän ainoa
tarkoitus, mutta koko elämäni tähän asti on ollut toiveiden silpomista
pala palalta. Ja se on niinkuin olla pitää. Jospa tietäisit kuinka
paljon minulle on maksanut tulla tähän päätökseen. Ohhoh.

-- Jaha. sitäkö sinä tarkoititkin, -- sanoi Henrik, ja nyt hän alkoi
puhua Johanneksen kanssa ei väitellen, vaan jatkaen Johanneksen
ajatusta omallansa: -- Ihminen niskoittelee, mutta luonto itse vie
hänet yhteen. Se on todella merkillistä! Ja siksihän useimmin
juuri niin erilaiset ihmiset rakastuvat toisiinsa, ihan eri
yhteiskuntaluokasta, -- ja aina se kummastuttaa ihmisiä, että juuri nuo
kaksi rakastuivat toisiinsa, mutta sillä onkin tarkoituksensa.
Ihmeellistä! Koska sinä olet tuon aatteen keksinyt?

-- Lienenkö sitä keksinyt, elämä on itse opettanut, -- sanoi Johannes.

-- Ja täydellisyyden tie taas on, -- jatkoi Henrik, -- kun ihminen
luopuu omista toiveistaan ja vapaaehtoisesti antautuu palvelemaan
kaikkia ihmisiä veljinänsä. Semmoiselle ihmiselle on tietysti
avioliitto merkityksetön. Hän ei hae sitä.

-- Niin, niin, -- sanoi Johannes. -- Se ei ole enää kärsimyksen tie,
vaan elämän.

-- Mutta se vaan ei ole oikein inhimillinen tie, -- sanoi Henrik.

-- Jaa, -- pani Johannes, vaikkei enää ajatellut niin; hän vaan ei
tahtonut joutua heti taas väittelyyn.

-- Se tahtoo sanoa, ainoastaan semmoiset kuin Kristus on sitä kulkenut,
-- lisäsi Henrik.

-- Niin, mutta onhan Kristus sanonut: seuraa minua.

-- Niin, jaa, eiköhän se ollut tarkoitettu enemmän vaan opetuslapsille,
-- sanoi Henrik kallistellen arvostelevasti päätään.

-- Ei, -- sanoi Johannes, voimatta enää salata totuutta. -- Sinä olet
ihan väärin ymmärtänyt minua. Minä tarkoitan, että jollei pyri
täydellisyyden tielle, jollei joka päivä pidä sitä silmiensä edessä,
niin ei sillä sitten ole mitään merkitystä.

Mutta Henrikiin ei vaikuttanut tämä oikasu.

-- Noh, -- sanoi hän vaan: -- minä nyt ainakin olen niitä syntisiä.

-- Ja mitä syntisempi, sitä tärkeämpi, että on selvä päämäärä, -- takoi
Johannes: -- Ymmärrätkö, koko asia on siinä, ettei anna perää
päämäärästä.

-- Juu, juu, kyllä, kyllä, mutta tarkoitan: ihmiset sentään aina
kulkevat sitä toista tietä, jota sinä sanot kärsimyksen tieksi.

-- Hm, -- pani Johannes ja venytti huuliaan peittääkseen ihmettelyään,
ettei Henrik sittenkään ymmärtänyt.

-- Se on sentään suurenmoista, -- sanoi Henrik innostuneena. -- Kun
ajattelee, mitä on todella ihmiselämä muuta kuin yhtämittaista
pakollista yhtymistä kesken kaikkea vihollisuutta. Suvut ovat
vihollisia keskenään, Romeo rakastuu Juuliaan ja luonnon mahtava voima
solmii vihollismieliset suvut yhteen. Kyllä se on sittenkin tuo vanha,
ylistetty sukupuolirakkaus, joka on kaikki kaikessa, -- joka synnyttää
uusia suhteita, joka luopi uutta elämää. Ja kun kaikki käy ympäri, niin
se on sittenkin ihmiselämän suurin onni.

Johannes mietti, mitä hän voisi sanoa Henrikin innon mukaista, ja
sanoi:

-- Enhän minä sano, kyllähän kärsimyksen tielläkin voi olla onnea, --
onhan omasta lapsestakin suuri ilo, kun se alkaa hymyillä ja puhella,
mutta ei se ole sitä onnea, mitä me tavoittelimme, vaan se on sitä,
mitä Jumala armostansa tahtoo sirottaa kärsimyksenkin tielle.

Henrik ei kuunnellut Johannesta, vaan mietti pukua omille yhä
uhkuvammin esille pyrkiville ajatuksilleen, jotka kaikki rikkaana
suihkuna johtuivat tuosta yhdestä Johanneksen aatteesta, että
sukupuolirakkauden merkitys oli yhdistää kaksi toisilleen ventovierasta
ihmistä.

-- Niin, -- niin, -- hoki Johannes epäilevästi Henrikin innokkaaseen
puheeseen, niinkuin hän olisi koko ajan tahtonut lisätä "mutta" --.
Hänen ajatuksensa ei ollut aijottu niin varmaksi, kuin Henrik oli sen
ottanut. Henrik oli nähtävästi tehnyt sen pääajatukseksi, jonka
rinnalla ei näkynyt mitään muita asianhaaroja, mutta Johanneksella
olisi näitä ollut paljon ja osaksi semmoisia, jotka puhuivat ikäänkuin
vastaankin.

-- Mutta, katsos, tie menee kuitenkin kärsimyksen kautta, -- sanoi hän
taas; -- täytyy luopua omista haluistaan ja tuumistaan. --

Henrik tosin katsahti häneen, mutta ei nytkään ottanut miettiäkseen
mitä Johannes oli sanonut.

-- No niin, niin, -- hän vaan sanoi, -- tietysti täytyy luopua, kummin
puolin, sitähän rakkaus juuri onkin, että luovutaan itsekkäisyydestä,
-- intoili hän.

Hänen mielestään oli tuo "kärsimyksen" tie paljoa viehättävämpi kuin se
toinen. Hänelle oli tullut päivän selväksi Johanneksen huomautus, että
hänellä, Henrikillä, ei ollut ainoatakaan vierasta ihmistä, jota hän
olisi ehdottomasti ja ilman mitään rajoituksia rakastanut, niinkuin
rakasti omaisiaan. Ja nyt yhtäkkiä herännyt ajatus, että hänkin kerran
rakastuu johonkin vento vieraaseen naiseen, hurmasi häntä. Hän ei
voinut enää paikallaan istua, vaan hänen piti kävellä ja puhuessaan
huitoa käsiään, ja hän aukasi ikkunan ja hengitti välillä sireenien
tuoksua, sitten taas puhui, sitten lauloi, ja oli ihan kuin toinen
mies.

-- Pojat, tulkaapas alas! -- kuului mamman ääni alhaalta vinnin ovelta.

-- Mamma huutaa meitä, -- sanoi Henrik. -- No, Johannes, mennään nyt!
-- Ja Henrik otti Johannesta puoleksi leikillä ja puoleksi niinkuin
lohduttamisen aikeessa kaulasta ja rupesi vetämään mukanaan.

Johannes nousi heti, ja he menivät vinninrappusia alas.

Mamma seisoi ovella, silmälasit työnnettynä kauas nenän päähän, ja
odottaen katseli ylöspäin, joku kirje kädessä.

-- Mitä? -- sanoi Johannes puolivälistä rappusia. Mamma ei vastannut,
vaan odotti kunnes he tulivat ihan alas, ja sanoi sitten:

-- Kauniita uutisia!

-- No? -- sanoivat yhtaikaa Johannes ja Henrik.

-- Lukekaa itse, -- sanoi mamma ja antoi heille kirjeen.

Se oli Gabrielilta, -- ainoastaan muutama rivi.

    "Rakas mamma.

    Täten pyydän mammalta 300 markkaa. Lähetä niin pian kuin
    mahdollista. Ellen saa rahoja, ammun minä itseni.

                                            Gabriel."

-- Hm, -- pani Johannes ja antoi kirjeen Henrikille.

Henrik kalpeni eikä voinut sanoa mitään.

Johannes vaipui mietteihin ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen kohti.

-- Se poika tarvitsisi vitsaa, eikä mitään muuta, -- sanoi Uuno tullen
salista etehiseen, peukalot liivin aukoissa. Hän oli nähtävästi jo
puhunut mamman kanssa ja sanonut mammalle samaa.

-- Mitä sanotte tähän? -- kysyi mamma, liikahtamatta katsoen heihin.

-- Minulla on vaan 50, -- sanoi Henrik, vetäen lompakkonsa esiin.

-- No, no, ei ole kiire rahojen kanssa, kysymys on siinä lähettääkö
ollenkaan, -- sanoi Uuno.

-- Uuno! Mitä sinä sanot, etkö ole lukenut kirjettä? Sehän ampuu
itsensä ellei saa, -- sanoi Henrik kauhuissaan.

-- Eikö mitä, -- sanoi Uuno.

-- Minulla ei ole penniäkään, -- sanoi mamma, -- ja pensioonirahat
tulevat vasta ensi kuussa.

-- Jos ei ole rahoja, -- sanoi vihdoin Johanneskin ikäänkuin
mietteittensä johtopäätöksenä, -- niin emme voi lähettää. Ja sattuu
todella niin, ettei minullakaan ole nyt.

-- Täytyy hankkia jostain, -- sanoi Henrik. -- Ja pian.

-- Posti menee vasta torstaina, -- selitti Johannes.

-- Kyllä siihenkin neuvo keksitään, jos vaan yleensä on syytä lähettää,
-- sanoi Uuno.

-- Mikä neuvo?

-- Mehän matkustamme Henrikin kanssa jo tiistaina. Panemme postiin
Toijalassa.

-- Niin, se on totta, -- sanoi Henrik, vaikka hän ei ollut suinkaan
ajatellut matkustaa Uunon kanssa.

-- Lähteekö Henrikkin? -- kysyi Johannes kummastuen.

-- Niin, saa nyt nähdä, puhutaan siitä sitten, -- kaikissa tapauksissa
Uuno lähtee.

-- Odottakaas, -- sanoi mamma, -- onhan minulla ne Hildan säästörahat,
200 markkaa. Ne voimme ottaa.

-- Johan olen sanonut, että niistä asioista kyllä suoriudumme, -- sanoi
Uuno: -- Minulla on vaikka koko summa, jos niikseen tulee. Mutta
kysymys on vaan siitä, onko tarpeellista lähettää tuommoisten kirjeiden
johdosta. Se on lievimmin sanoen hävytöntä Gabrielilta.

-- No Uuno, mistä sinä tiedät! -- sanoi Henrik moittivasti.

-- Ensiksikin on jo sopimatonta pyytää rahaa, erittäinkin kun se ei ole
suinkaan ensikerta, kuten mamma sanoo. Mutta suorastaan hävytöntä on
tuommoisella uhkauksella pelottaa mammaa.

-- Mutta ajatteles nyt, Uuno, -- sanoi Henrik, -- jos hän todellakin on
päättänyt ampua itsensä, niin täytyyhän hänen silloin pyytää!

-- Pyytäköön, ja ellei saa, ampukoon, mutta älköön uhatko, -- sanoi
Uuno ylpeästi. -- Ei yksikään gentlemanni olisi noin menetellyt.

Uunon varma esiintyminen vaikutti, että kaikki ehdottomastikin
rupesivat kallistumaan samaan mielipiteeseen, ja jotenkin
epäedullisesti ajattelemaan Gabrielista.

Johannes sanoi:

-- Kun ymmärtäis edes, mistä syystä hän tarvitsee yhtäkkiä noin paljon.

-- Varmaan joku velka, jota haetaan ulos, -- arveli mamma.

-- Mutta sehän on kauheata, -- sanoi Henrik. -- jos todellakin haetaan
ulos eikä hänellä raukalla ole.

-- Minä luulen, että se on jotakin toista, -- sanoi Uuno. -- Hän on
varmaan suorittanut jotain semmoista, josta voi vaan rahalla päästä. Se
on kanssa kaunista, ettei mainita syytä, vaikka kirjoittaa. Me
vastaamme vaan yhtä lyhyesti, että rahoja tällä kertaa erityisistä
syistä ei lähetetä.

Johannes ei voinut olla naurahtamatta Uunon varmoille päätelmille, ja
kun Johannes, niin mammakin ja Henrik naurahtivat.

Ja he menivät kaikki saliin, jo vähän rauhoittuneina.

Mennessä sanoi Johannes Henrikille:

-- Kummallista, ensi silmänräpäyksessä, kun luin Gabrielin kirjeen,
heti ajattelin: mitähän kallista minulla on, jota voin myydä ja
lähettää rahat Gabrielille. Enpä olisi niin ajatellut, jos joku vieras
olisi pyytänyt; olisin vaan tyytyväisenä sanonut: ei minulla ole.

-- No onhan siinä sentään suuri eroitus.

-- On tosin eroitus, -- sanoi Johannes ja mietti kuinka hän voisi
selittää asiaa käyttämättä sanaa jumala, tai käyttää sitä niin, ettei
se hieno ajatus, jota hän aikoi sanoa, menisi piloille. -- On tosin
eroitus, eroitus on, paha kyllä, mutta jumala tahtoo, ettei olisi.
(Hän sanoi "jumala" nielasemalla ja nopeasti.)

-- Tjah! -- sanoi Henrik ja meni jotain Uunolta kysymään.

Gabrielin asia ei kuitenkaan voinut näin sammua, vaan mamma yhä
uudestaan rupesi siitä puhumaan ja yhä suuremmalla huolestumisella.

-- Ajatelkaa, jospa hän todella on tehnyt jotain luvatonta, --
kiivastuksissaan, -- hän on aina ollut niin vaarallinen, kun joskus
tulee sille päälle, -- ja nyt ehkä tarvitaan nuo 300 markkaa asian
parantamiseksi. Semmoinen olisi ihan Gabrielin tapaista.

Mamman levottomuus kasvoi vihdoin niin, että toisten piti keksiä
kaikellaisia lohdutuksia hänen tyynnyttämiseksi, ja hän rauhoittui
vasta sittenkuin Uuno lupasi toimittaa rahat postiin heti kun pääsi
rautatielle. Hän tahtoi mennä heti hakemaan Hildan säästörahoja, mutta
Uuno ei suostunut, vaan sanoi panevansa kaikki omastaan, kunnes muut
ehtivät antaa osansa tähän yhteiseen uhraukseen. Tietysti ei
takaisin-maksamista voinut Gabrielilta odottaa.

-- Ja pane postiin, heti rautatielle tultuasi, -- eikä vasta
Toijalassa, jossa et ehkä ehdi, ja niin se myöhästyy. Minä kirjoitan
samalla Gabrielille.

-- Ole ihan huoletta mamma, kyllä minä toimitan, -- sanoi Uuno. -- Me
matkustamme tiistaina.

Taas Henrik kuuli, että hän matkustaa tiistaina. Ja kun hän katsahti
Uunoon, tämä hymyili ja veti esiin kirjekuoren, jossa oli postin kautta
saapunut sähkösanoma.

-- Tämmöisen olen minä saanut, -- sanoi hän ja täristi paperia ilmassa.

-- Mitä se on? -- kysyi Henrik hypähtäen tuoliltaan, sillä häntä jo
aavistutti pahat.

Uuno antoi hänelle sähkösanoman.

Se oli kuin olikin Viipurista, kauppaneuvos T:ltä. Ja siinä oli sanat:

_Veljenne tervetullut. Odotamme_.

Se tahtoo sanoa: Henrik oli hyväksytty kotiopettajaksi, asia päätetty,
ja nyt vaan odotettiin. Henrik käänsi kysyvän katseensa Uunoon, mutta
tämä ei voinut katsoa häntä silmiin.

-- Tästähän tulee hyvin vaikeaksi perääntyä, jollen minä suostukaan, --
sanoi Henrik.

-- Mitä vielä, -- sanoi Uuno kevyesti, albumia selaillen, -- voihan
siinä tapauksessa sähköittää uudestaan. Kyllä ne nyt aina saavat
kotiopettajia, vaikka kymmenen joka sormelle.

Mutta nyt oli tullut jotakin lisäksi tähän kysymykseen -- ei Henrik
itsekään ymmärtänyt mitä se nimenomaan oli, -- joka vaikutti, että
hänelle matka Viipuriin, kauppaneuvoksen suurelle maatilalle, josta
Uuno oli kertonut, ei tuntunutkaan enää vastahakoiselta. Tuntui
niinkuin hän äskeisen keskustelun jälkeen Johanneksen kanssa jo olisi
saanut kaikki, mitä hän voi saada häneltä -- ainakin niin paljon, ettei
hän yhdellä kertaa huolinut enempää mukaansa ottaa. Se omituinen keveä
ilo, jonka Johannes oli sytyttänyt, yhä lakkaamatta kyti hänessä, niin
että hänen oli koko ajan ikäänkuin vilppaampi olla ja avarampi nähdä,
Gabrielinkin juttu tuntui sivuasialta. Hän meni ja aukasi taas
täälläkin ikkunan ja se tuulahdus, joka lehahti sisälle, uudinta
kohottaen, tuntui hänestä tulevan jostain kaukaa meriltä, jossa suuret
ulkomaan matkustajalaivat kyntävät vettä, ja tuntui niin hauskalta ja
vapaalta, kun hän ei ollut sidottu mihinkään tämmöiseen nurkkaan, kuten
Johannes. Hän sanoi Uunolle sykähtävällä sydämmellä:

-- Me siis matkustamme.

-- Mikäs siinä on, -- sanoi Uuno ja nousi venytellen itseään.

-- Ihanko todella matkustatte tiistaina, sinäkin Henrik? -- sanoi
mamma.

-- Niin, mamma kulta, mikäs siinä auttaa, eihän minulla ole varaa
kustantaa itselleni kesälomaa. Täytyy -- sanoi hän aivankuin virkamies,
ja kohautti olkapäitään.

-- Luulimme ainakin että olisitte juhannuksen yli, -- sanoi Johannes,
ja lisäsi surullisesti: kuka sen tietää milloin enää tapaammekaan!

Siinä Johanneksen sanassa oli monta värettä, jotka heti kajastivat
Henrikin mielialassa, mutta ennen kaikkea tuntui, niinkuin hän olisi
sanonut: hyvästi siis, ja anna anteeksi minulle, että olen ikuisiksi
luopunut vanhan kodin takaisinvoittamisen ajatuksesta.

Henrik tahtoi häntä lohduttaa. Henrik ymmärsi Johannesta ja olisi itse
menetellyt samoin Johanneksen sijassa.

-- Kylläpä teillä on sentään hyvin kodikasta täällä, -- sanoi hän
Johannekselle, katsoi sanoessaan ympärilleen ja tuli ajatelleeksi, että
täällä todellakin oli erinomaisen siistiä ja sievää, niin ettei hän
siis suoraan valehdellut.

Johannes ymmärsi hänet ja hänen silmäluomiensa reunat vertyivät, ja hän
räpytteli silmiänsä kääntyen poispäin.

"Mikä paradiisi noilla kahdella voisi olla täällä, Johanneksella ja
Alinalla!" -- ajatteli Henrik. -- "Molemmat he ovat eronneet vanhoista
rakkaista kodeistaan, ja heillä on nyt pieni yhteinen uusi oma koti,
jossa he ikäänkuin elävät vaan toisilleen. Mikä ääretön onni on
kätkettynä tähän pieneen taloon! Se on liian lähellä heitä, ja
vaan siksi he eivät sitä löydä. Kaksi toisiansa ymmärtävää,
toisiinsa tutustuvaa vierasta ihmistä samojen seinien sisäpuolella,
kahdenkesken --!"

Henrik päätti puhua mamman kanssa vielä kerran näistä asioista ja hakea
siihen sopivaa tilaisuutta. Kahdenkesken täytyi Johanneksen ja Alinan
olla, siinä se oli koko juttu.

Heti kun hän löysi tilaisuuden eikä ollut pelkoa häiritsemisestä, sanoi
hän mammalle nostaen tämän kerää ja istahtaen hänen viereensä:

-- Älä nyt vaan pahastu, mamma, mutta minä vieläkin sanoisin sitä
samaa: kaikesta mitä olen huomannut minä luulen sittenkin, että jos
sinä -- esimerkiksi joksikin ajaksi -- jättäisit heidät, niin se voisi
olla hyödyksi Johanneksen ja Alinan kehitykselle.

-- Et ole sitten huomannut kaikkea, -- sanoi mamma.

-- Ei, ei, älä ymmärrä väärin, -- sanoi Henrik, -- minä juuri puhelin
Johanneksen kanssa --

-- Minun lähdöstänikö? -- keskeytti mamma vähän loukkaantuen.

-- Ei, ei yhtään siitä, vaan siitä, että avioliiton oikea tarkoitus on
yhdistää toisilleen vieraita ihmisiä, vieraita elementtejä, ja siten
toteuttaa elämän tarkoitusta, ihmisten yhdistymistä ja veljistymistä.

-- Kaikki olisi niin hyvä, mamma vaan on esteenä, -- sanoi mamma
hymähtäen.

Henrik vähän hermostui.

-- Ei mutta mamma, miksi sinä otat asian tuolta kannalta. Johannes
ajattelee niin suuremmoisesti ja jalosti. Ja minun mielestäni ja
tietysti myöskin sinun mielestäsi kaiken, mikä suinkin estää heidän
täydellistä yhtymistänsä, pitäisi väistyä.

-- Sinusta, rakas Henrik, voi näyttää kummalta, että minä sittenkin
olen toista mieltä, mutta niin se nyt vaan on.

Sitten hän oli vähän aikaa vaiti, jolla ajalla kyyneleitä alkoi kertyä
hänen silmiinsä, ja liikutukselta hän vaivoin sai vapisevalla äänellä
sanotuksi:

-- Kesken ei saa koskaan mitään jättää.

Henrik ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti tuolla keskenjättämisellä, ja
ihmetteli, että vaikka hän oli sanonut niin suuren ja selvän aatteen,
siinä oli jotain sanomista sen ylitse ja sen ulkopuolella. Mutta ei hän
katsonut voivansa mammaa vastaan väitellä.

-- Minä ottaisin niin mielelläni sinut luokseni Helsinkiin, -- sanoi
hän vaan: -- ainakin nyt aluksi.

-- Entä jos sinäkin sitten menisit naimisiin, minne minä joutuisin? --
kysyi mamma puoleksi leikillä.

Henrikille pani tämä kysymys vaikean arvoituksen eteen. Hänelle oli
juuri äsken tullut selväksi, ettei äitien sovi asua naineiden poikiensa
luona, joiden täytyy vaimonsa kanssa kehittää rakkauselämä kahden
sielun välillä korkeimpaan huippuunsa. Mutta mamman kysymys teki
hänelle samalla selväksi, että jossainhan mammankin täytyy olla. Ja
sentähden Henrik luopui alkuperäisestä vaatimuksestaan ja sanoi
mammalle näin:

-- Kun osaisi olla niin, ettei missään asiassa tekisi oman mielen
jälkeen, vaan antaisi heidän tehdä ihan niinkuin he tahtovat, vaikka he
tekisivätkin alussa väärin.

-- Niin, Henrik, "kun osaisi". Mutta tiedätkö sinä, ettei maailmassa
löydy mitään niin vaikeata, kuin oppia palvelemaan toista, vaikka
näkeekin tämän käskyt vääriksi ja kokemattomiksi. Ei löydy. Ja onhan
lapsi myöskin minulle läheinen.

Henrik ei ollut ajatellutkaan lapsenhoitoa. Ja sentähden tämä mamman
sana taas selvitti hänelle paljon asioita. Myöskin tuntui mamman
vastauksessa, että hän on kyllä pannut parastaan voidakseen olla
tahdoton. Henrikin juolahti tämän johdosta mieleen, että miksei mamma
voisikin asettua kokonaan samalle kannalle kuin palvelija, joka
kaikessa tottelee emäntää. Mamma on niin korkealla kehityksen kannalla,
ettei sen pitäisi tuntua hänestä nöyryyttävältä.

-- Jos olisikin asettua niinkuin vaan palvelijaksi, -- sanoi Henrik
arasti hymähtäen.

Mamma sanoi tähän:

-- Vanhat palvelijat tekevät silmäin edessä rouvan mukaan, mutta selän
takana aina niinkuin heistä näyttää oikealta, mutta minä en voi
teeskennellä, enkä voi tehdä vastoin selvää tietoani. -- Ehkä pitäisi
voida, en tiedä.

Hän pani näin sanottuaan neuleen kainaloonsa ja kätensä poskelleen.
Hänen silmänsä katsoivat surullisissa mietteissä kauas pois.

-- Ja tietysti pitäisikin, -- sanoi hän sitten, ja rupesi taas
kutomaan. Vähän ajan perästä hän huokasi pois surunsa ja katsahti
silmälasiansa yli Henrikiin.

-- No Henrik, kerroppa nyt tarkemmin aikeistasi ja tuumistasi. Nyt
lähdet ensin Viipuriin; entä sitten?

Henrik aikoi kertoa tähtitieteestä, mutta oli kumma kyllä epävarma,
aivankuin olisi itsekin epäillyt koko hommaa, ja kun mamma mitään
sanomatta valmistui tarkkaan kuuntelemaan, ei hänellä ollutkaan mitään
siitä asiasta selittelemistä. Hän ei mitenkään enää muistanut omia
vaikuttimiansa tähtitieteen suhteen.

-- Minä aijon vaan yleensä ryhtyä ankaraan työhön. Katsos minä olen
semmoinen, että tarvitsen kauheasti miettimisen aikaa. Mutta nyt olen
miettinyt kyllikseni, ja alan tuntea, että seison vihdoin itsenäisesti
jaloillani. Tästä tämmöisestä teen nyt kerrankin lopun.

-- Niin, -- sanoi mamma, -- voihan se olla hyvä. Kuitenkin riippuu
kaikki siitä, mitä työllä tarkoittaa.

Henrik katsahti yhtäkkiä mammaan ja tapasi hänen lempeät silmänsä
katsomassa lasien yli häneen. Henrik painoi katseensa samassa alas.
"Olisiko mamma todellakin nähnyt hänen läpitsensä." Pujahtaakseen pois
mamman katseen alta ja myöskin hyvittääkseen mammaa, jota vastaan hän
hämärästi tunsi tehneensä vääryyttä, käänsi Henrik puheen Gabrieliin.

-- Mutta mitähän me sen Gabrielin kanssa oikein teemme, -- sanoi hän.

Mamma heti kaikkineen siirtyikin taas tälle alalle ja he keskustelivat
uudestaan asiasta juurta jaksain. He kutsuivat vihdoin Uunonkin esille,
ja Gabrielin suhteen tuli nyt päätetyksi niin, että Henrik, ennen
Viipurin matkaa, poikkee Turkuun ja itse viepi hänelle rahat. Samalla
hän ottaa selkoa yleensä Gabrielin asioista, ja kirjoittaa viipymättä
tänne mammalle ja Johannekselle. Kaikki tämä suuresti rauhoitti mammaa.

Ja niin lähestyi vihdoin lähdön aika, -- lähestyi juuri silloin kuin
Johanneksen elämä rupesi yhä uusilta puolilta avautumaan Henrikille.

Vasta viimeisenä päivänä Henrik huomasi, että olisi pitänyt paremmin
tarkastaa Alinan lasta, jota he kolme olivat tuontuostakin pujahtaneet
katsomassa, -- että olisi pitänyt kysellä monista muistakin heitä
koskevista asioista, ja että se, mitä Henrik luuli tietävänsä heidän
elämästänsä, ei ollut lähimainkaan koko heidän elämänsä. Ennen kaikkea
häntä myöskin vaivasi se, että hänen olisi välttämättä pitänyt ruveta
Alinan kanssa uudestaan puhumaan, sillä olihan asiat jääneet sille
kannalle, että Henrikin piti puhua mamman ja Johanneksen kanssa siitä
mitä he olivat Alinan kanssa puhuneet. Alina epäilemättä odotti saada
tietää tuloksen. Mutta kun kaikki tuo oli niin monimutkaista ja
vaikeata selittää, oli Henrik yhä lykännyt tuonnemmaksi ja vihdoin oli
ikäänkuin olevinaan myöhäistä parantaa asiata, vaikka hän vaan ei
viitsinyt.

Tosin hänellä vilahti ajatus: "koeta nyt itse rakastaa tuota vierasta
niin, ettet häntä laiminlyö." Mutta hän oli liiaksi kiintynyt omaansa,
että olisi tuohon sen enempää huomiota pannut. Hänellä oli olevinaan
kiire lähteä, ja kuitenkin tuntui, ettei pitäisi lähteä. Kiire oli sen
vuoksi, että aavistutti, että se sanoin selittämätön ilo, joka pysyi
yhä siitä saakka kuin hän oli Johanneksen kanssa puhunut ja jota hän
aikoi kaikin tavoin hoitaa ja häviämästä varjella, ei tuntunut voivan
enää kasvaa Johanneksen luona olemisesta, vaan uhkasi päinvastoin
ruveta vähenemään. Hänen ilonsa ja reippautensa, alituinen halunsa
hoilottaa tai ainakin viheltää ei enää sopinut täällä vallitsevaan
surunsekaiseen ja hiljaiseen mielialaan.

Merkillistä: äsken vielä hän itse oli juuri samallainen: epätietoinen,
epävarma, hapuileva. Mutta nyt, vaikka tähtitiedekin oli horjahtanut,
kaikki häntä ilahutti, ilahutti linnun piiperrys, hattara, ja
muurahainen, joka ponnistellen voimiansa raastoi eteenpäin tikkua,
ilahutti sekin, että toinen hänelle suruansa valitteli. Hän ei
tarvinnut muuta kuin muistaa sitä ainoaa: vieras nainen, johon hän
rakastuu!

Erittäinkin juuri viimeisenä iltana, kun he istuivat kuistilla, tuli
tämä muiden ja hänen mielialojen eroavaisuus esille, ja Henrikin täytyi
suorastaan hillitä itseään pysyäkseen toisten mielialassa ja ollakseen
osoittamatta tavatonta iloaan melkein juuri eronhetkenä. Kun oli
istuttu ja hiljaa jutellen selailtu surunvoittoisia tunteita, kun
kostea kastesumu jo alkoi tuntua öisessä ilmassa, ja mamma nousi, sanoi
Henrik, joka oli ollut vaan puoleksi mukana, -- sanoi ikäänkuin
lähtijäisiksi:

-- Ja mitä sitä suree, ehkä tässä vielä kerran yhdymmekin, kuka sen
tietää!

Mutta hän heti huomasi, kuinka tyhmästi se oli sanottu, sillä eihän
Johannes ollut leikkiä puhunut, vaan se oli hänen todellinen
kohtalonsa, ja toiveiden toteumattomuus ei ollut hänen pelkkä luulonsa,
vaan uskonsa. Ja nämä Henrikin ilosanat tahtoivat sentähden viedä hänet
vähän takaisin siitä keskinäisen ymmärryksen korkeudesta, mihin hän
tunsi Johannekseen nähden päässeensä, ja hän olisi mielellään sanonut
taas jotain totisempaa, häivyttääkseen edellisen vaikutuksen, mutta ei
keksinyt.

Niin he menivät viimeisen kerran kukin huoneihinsa, Henrik ja Uuno
saliin yhä samalla tavalla syrjään työnnettyjen kukkien ja huonekalujen
väliin laitettuihin vuoteihin, ja Henrikistä tuntui lystiltä, että he
kohta Uunon kanssa taas matkustavat.

Seuraavana päivänä jo varhain seisoi hevonen valjaissa pihalla ja
Henrikin ja Uunon kapsäkki oli sidottu nuorilla istuimen taakse.

He joivat aamutuimaan kuumaa kahvia. Kaikki olivat ruokasalissa, Lapsi
kuului rupeavan itkemään, mutta Alina ei säpsähtänyt eikä juossut pois
kuten tavallisesti ennen. Siellä oli lapsentyttö.

-- No, ja mitäs nyt muuta kuin vaan hyvästiä sanomaan, ja -- alkoi Uuno
sanoa ojentaen kättä mammalle, joka heti veti hänet luokseen ja upotti
syliinsä ennenkuin hän oli loppuun päässyt.

Henrik antoi kättä ensin Alinalle, ja hän huomasi kummakseen, ettei hän
taaskaan voinut katsoa häntä silmiin, vaikka Alina nähtävästi juuri
sitä haki.

Mamma oli tietysti yhtenä kyynelvirtana.

Viimeiseksi Henrik tuli Johanneksen luo hyvästiä sanomaan. Silloin he
olivat jo kuistilla.

Johannes pani kätensä Henrikin olalle ja sanoi liikutettuna:

-- Voi sinua, kun olet vapaa!

Henrik ihmetteli Johanneksen kaihoisaa, kyyneltyvää katsetta, eikä
oikein ymmärtänyt sitä. "Ei suinkaan Johannes vaan tarkoittanut
avioliittoaan! Pitikö hän siis todellakin vapautta korkeampana kuin
avioliittoa?" Tuo puhe täydellisyydentiestä oli Henrikistä tuntunut
enemmän vaan teorialta, johon ei hän luullut Johanneksen täydellä
todella uskovan. Ja kuitenkin Henrikiä epäillytti, että Johannes oli
tarkoittanut avioliittoa, eikä hän puolestaan voinut nytkään semmoista
kantaa hyväksyä.

Kun he olivat rattailla ja kiertäen pihalta tielle ajoivat ryytimaan
ohi ja vielä kerran katsahtivat jääneihin, seisoivat nämä kuistilla,
ensin Alina, sitten harmaapäinen mamma ja rappuista alempana Johannes,
-- seisoivat erillään kaikki kolme ja liikahtamatta katselivat
poisajavia. Puut juoksivat heidän ohitsensa, ensin yksi: vielä he
näkyivät, sitten toinen ja kolmas: vilahtivat vieläkin peräkkäin Alina,
mamma, Johannes; sitten tuli tuuhea tuomi ja kaikki muut puut, -- eikä
heitä enää näkynyt.

Ensimäisen osan loppu.



TOINEN OSA.



I LUKU.


-- No, oliko lystiä? -- sanoi Henrik Uunolle, niinkuin heillä oli
tapana ennen lapsena kysyä toisiltaan. He olivat juuri kääntyneet
rattailla oikein päin istumaan, kauan katsottuaan taakseen jäävää
kappalaispuustellia, joka jo alkoi muuttua taas punaseksi täpläksi
metsän reunaan.

-- O-ja, o-ja, -- sanoi Uuno, -- erittäinkin se käynti tappelukentällä.
-- Siitä on vaan joku 80 vuotta -- ajatteles! 80 vuotta vaan, kuin
siinä taisteltiin. "Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut!" -- Ja
vähän ajan perästä Uuno yhä saman ajatuksen valtaamana saneli
intohimoisesti: "äl' yli päästä piruja, sä poika urhoinen!" Hän huusi
niin, että kyytipoika pelästyi.

-- Mutta jos ajatellaan niinkuin Johannes, -- sanoi Henrik, -- niin
pitäisi ryssiäkin rakastaa.

-- Ja ni ponimaju po ruski, -- sanoi Uuno.

-- Niin, mutta sinä vihaat myöskin ruotsalaisia.

-- Vihaan, sillä niillä ei ole mitään tässä maassa toimittamista.

-- Sinä voit rakastaa vaan semmoisia ihmisiä, jotka ovat suomalaisia.
Se on puutteellisuus sinussa, ja kuitenkin sinä siitä ikäänkuin
ylpeilet.

-- Rakastaa voi vaan niitä, joita rakastaa. Tiedätkös minä asuin yhteen
aikaan erään nuijalaisen kanssa, joka oli ollut religeerattu Lederlapin
vuoksi, niin se sanoi aina: bää, bää, bää, -- kun joku rupesi puhumaan
suvaitsevaisuudesta, ja käski pukeutua hameihin.

-- Aha, -- sanoi Henrik, -- hänkö onkin sinun ihanteesi, -- minä koko
ajan ajattelin, että joku se varmaan on, joka on sinut kääntänyt.

Uuno rupesi nauramaan.

-- Kyllä se ainakin on reima poika, jota kelpaa kuunnella. Suomen suku,
-- sanoo hän, -- on yhtä laaja kuin mikä muu tahansa Euroopan
kansoista. Ei pidä vaan antaa vähentää itseään kaikellaisilla punasilla
rajaviivoilla, joita vedetään Laatokasta ujosti pohjoista kohden.
Viroon on silta yli Suomenlahden ja pohjoisessa Vienan meri huuhtoo
Suomen leijonan kylkeä, itään ei rajaa ole ollenkaan. Me olemme Suomen
suvun edustajat Euroopassa, ei meillä ole aikaa ajatella jonkun
rannikkoväestön kohtaloa. Joka ei tässä maassa tahdo olla suomalainen,
se maasta pois!

Henrikiäkin tempasivat nämä väkevät sanat, ja hänen mieleensä kohosi
yhtäkkiä suuri Suomen valtakunta, jommoista hän ei milloinkaan ennen
ollut ajatellut, niin että hänkin nyt yhtäkkiä katseli ylpeästi
pohjalaisia lakeuksia.

"Rakastaa kaikkia kansoja, ryssiä ja ruotsalaisia -- se saattoi olla
tuo Johanneksen täydellisyyden tie" -- ajatteli Henrik, -- "mutta
hedelmälliseksi tämä aate tulee vasta sitten kuin täydellisyyden
huipusta laskeudutaan vähän alemmas, ihmiselle mahdollisille aloille,
niinkuin Uuno: rakastetaan ensin omaa kansaa. Ihan samalla tavalla oli
Johanneksen aate, että pitää rakastaa kerjäläistä, minulle hedelmätön,
kunnes ymmärsin, että voin oppia vierasta rakastamaan rakastumalla
johonkin naiseen. Minä innostuin ja olen vieläkin innoissani. Täytyy
ensin oppia rakastamaan omaa kansaansa, ennenkuin voi olla kysymys
yleismaailmallisesta rakkaudesta ihmisten välillä. Mitä jos Uuno onkin
minun edelläni, eikä jäljessä, kuten olen tähän asti luullut! Minussa
varmaankaan ei ole sitä rakkautta Suomen kansaan kuin hänellä."

Ja pahan tapansa mukaan vaipuen ajatuksiinsa kesken toisen puheita
Henrik, kuuntelematta Uunoa, koetti tehdä itselleen selväksi
tätä kysymystä. Silmiinpistävää oli, että se, mitä Uuno sanoi
isänmaanrakkaudeksi, ei oikeastaan tarkoittanut eri ihmisiä, sillä Uuno
saattoi olla hyvinkin tyly jollekin kyytimiehelle ja arvosteli kaikkia
ihmisiä jotenkin armottomasti. Mutta hän oli ikäänkuin luonut itselleen
eri käsityksen jonkinlaisesta suomalaisuudesta, ja sitä käsitettä hän
rakasti. Enemmän kuin ihmisiä tarkoitti hänen käsitteensä suomen
kieltä, ja vielä itse maata. Henrik koetti nyt tutkia itseltään, eikö
hän sitten rakastanut kieltä ja maata. Suomenkieli oli hänen
koulukielensä, he veljekset olivat keskenään puhuneet sitä ja hän
ajatteli useimmiten tällä kielellä. Kaikkia sen omituisuuksia, sitä,
ettei siinä ollut sukuja, sitä, että korko oli aina ensimäisellä
tavulla, sitä, että kieltosana vei päätteet tekosanalta, -- näitä sen
omituisuuksia hän sydämmessään rakasti ja rakasti myöskin sen
kaksoisääntiöitä, ja onomatopoeetisiä sanoja, rakasti Kalevalaa ja
Kanteletarta. Myöskin mitä maahan tulee rakasti hän Suomea, erittäinkin
senvuoksi, että siihen kuuluu myöskin Savonmaa. Hänen mieleensä
muistui, kuinka hän oli joskus tyynellä melonut saaren rantaan, jossa
tervalepät kasvoivat pyöreiden, vedestä vaalistuneiden rantakivien
takaa ja laskeva aurinko valaisi punertavan kirkkaasti etumaiset lehvät
ja rungot, mutta sisemmäs metsään jätti syvät, aavistuksia herättävät
varjot, -- kuinka hän tuli ihan-ihan rantaan ja katseli sitä
rajaviivaa, jossa vesi hipoi kiviä ja harvakseltaan lotkahteli veneen
pohjaan. Jos hän ei rakastanut Suomenmaata, niin kuka rakasti! Tunteet
maata ja kieltä kohtaan heillä oli kummallakin samat. Henrik tiesi
hyvin, ettei Uunolla ollut mitään sen ylitse.

Jotain muuta täytyi siis olla vaikuttamassa siihen, että Uuno taisi
pitää niin suurta melua isänmaanrakkaudestaan, jota vastoin Henrik ei
voinut ollenkaan meluta erikoisesta rakkaudestaan leppärantaan ja
Kantelettareen. Ja syynä täytyi olla se, että kun Uuno tämän yhden
tunteen rinnalla ei antanut sijaa muulle, teki sen ainoaksi
päätunteeksi, vieläpä tahallaan tappoi kaikki muut, oli taas Henrikillä
sen rinnalla muitakin tunteita, ja erityisesti ruotsinkieltä kohtaan,
jolla he puhuivat mamman kanssa ja usein keskenäänkin käyttivät
erityisten ajatusvivahdusten ilmaisemiseksi. Tämän tunteen oli Uuno
repinyt pois itsestään, tai ainakin luuli repineensä, tahallaan pannut
suomenkielen etusijaan kaiken muun rinnalla ja sanoi vihaavansa
ruotsia. Nyt tuntui Henrikistä, että omalta kannaltaan hänen olisi
pitänyt säilyttää molemmat tunteet, koska ne kerran hänessä olivat
eivätkä vielä koskaan olleet ristiriitaan tulleet. Ja jos Johanneksen
kannalta asiaa ajatteli, niin vielä vähemmän sai tukehuttaa toista
tunnetta, päinvastoin: jos ei suosiolla laajentanut tunteitansa, ihan
"ryssiin" asti, ja luopunut erikoisesta rakkaudesta vaan omaansa, niin
joutui "kärsimyksen tielle", kuten Johannes sanoi, jossa pakko opetti
vierasta rakastamaan. --

Mutta Johanneksen täydellisyyden tietähän Henrik ei oikein hyväksynyt.
Niinkuin siinä, että pitäisi rakastaa kerjäläistä, niin siinäkin, että
pitäisi rakastaa vierasta kansaa, Henrik ei voinut nähdä mitään
tulevaisuuden suuntaa, mihin tämä tunteiden tasapuolisuus olisi häntä
vienyt. Hänen täytyi tunnustaa, että juuri tuo tasapuolisuus teki hänet
jotenkin värittömäksi, eli "hedelmättömäksi", kuten Uuno oli hänestä
sanonut. Täytyi myöntää, että Uunossa oli pontta, tarmoa, elämää,
reippautta, tyytyväisyyttä ja kaikkia niitä ominaisuuksia, joita Henrik
ihmisiltä enin kadehti. Ja se kaikki tuli siitä, että Uunolla oli selvä
tulevaisuuden päämäärä, jotavastoin Henrikillä ei oikeastaan ollut
mitään aikeita ensinkään. Sentähden hän, kierreltyään ajatuksissaan,
tuli jälleen ja yhä suuremmalla vakaumuksella siihen päätökseen, että
hänenkin, ollen ihminen, joka ei voi täydellisyyteen päästä, on ehkä
sittenkin valitseminen yksi löytyvistä tunteista ja pantuaan syrjään
muut puhaltaminen erikoiseen liekkiin tämä ainoa, sekä perustaminen
sitten siihen toimintansa. Hän voisi siis tulla joko svekomaaniksi tai
fenomaaniksi, koska hänellä oli edellytykset molempiin, ehkä mieluummin
fenomaaniksi, katsoen siihen että Uunokin sitä jo oli, ja eihän hänen
tarvitsisi tulla niin jyrkäksi, että kieltäisi ihan kaikki oikeudet
ruotsalaisilta. Ei hän kuitenkaan näin yhtäkkiä voinut ratkaista
kummaksiko hän tulisi, fenomaaniksiko vai svekomaaniksi.

Oliko hän jo kuinkakin kauan miettinyt näitä asioita, ei hän voinut
tietää, mutta kun hän herättyään ajatuksistaan ajatteli taaksepäin,
taisi hän selvästi kuulla, että Uuno oli melkein koko ajan jotain
puhunut. Henrik havahti silloin kuin Uuno, lopettaen jotain lausetta,
sanoi:

-- Nyt tietysti voi vielä näyttää epävarmalta, mutta ei mene montakaan
vuotta, ennenkuin suomalaiset ovat enemmistönä hallituksessa, -- ja kas
silloin!

-- Juu, juu, -- sanoi Henrik, ettei Uuno luulisi hänen olleen
kuuntelematta.

Uuno, nähtävästi ilostuen siitä, että oli vihdoinkin saanut
jonkinlaisen myöntävältä kuulostavan vastauksen, löi Henrikiä
käsivarrellaan takaa selkään ja sanoi:

-- Ja kyllä sitten kelpaisi sinunkin virkoja valita, etkä tarvitsisi
geodeesiksi ruveta.

Henrik ei uskaltanut kysyä, mitä virkoja? sillä tietysti Uuno oli juuri
niistä puhunut. Hän antautui arvion mukaan keskusteluun.

-- Tokkohan suomenmieliset sentään enemmistöön pääsevät.

-- Siinä uskossa sitä eletään. Ja jotain toki täytyy tehdä koetuksenkin
päälle. Täytyy olla valmiina sopivia henkilöitä astumaan esille kun
kerran tarvitaan. Sillä kaikki portit aukeavat yhtaikaa. Saat nähdä,
että meillä ennen pitkää syntyy omat kansalliset laitokset, omat
pankkiyhtiöt ja muut, -- se kaikki on jo alulla, jos tahdot tietää, --
kohta kaikki kääntyy ihan nurin. Ja silloin sitä miehiä tarvitaan.

Henrikin päässä ei voinut olla syntymättä hullunkurinen kuva: Uuno on
suurena maffena korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa ja hän Henrik,
koettaa Uunon kautta onkia itselleen edullista paikkaa.

-- Minkä sinä sanoitkaan olevan jo alulla? -- kysyi Henrik. Uuno
katsahti päätänsä kääntäen häneen.

-- Tokko sinulle uskaltaa puhuakaan, kuka sinun tietää, oletko edes
fenomaani.

-- Ole nyt! -- sanoi Henrik.

-- Jaa, jaa, -- pani Uuno, mutta vähän ajan perästä kuitenkin selitti:
-- Perustamme suunnattoman kansallisen osakeyhtiön. Sinä arvaat mitä
siitä tulee, kun koko kansa panee rahansa siihen!

Hän katsoi voitonriemuisena Henrikiin.

-- Mistä sinä muuten olet sen saanut, etten minä olisi fenomaani? --
sanoi Henrik.

-- No etköhän sinä pidä yhtäpaljon ruotsista kuin suomesta.

Näin Uuno nyt sanoi juuri sen, mitä Henrik oli itsekin miettinyt, eikä
ollut enää epäilemistäkään, että hän oli tullut äsken oikeaan
päätökseen erotuksesta fenomaanin ja svekomaanin välillä.

-- Jos pidänkin yhtäpaljon, niin voinhan työskennellä kuitenkin
etupäässä yhtäänne päin.

-- No niin, niin, miksei, -- sanoi Uuno myönnytellen, ja hänen silmänsä
syttyivät Henrikin tähden: -- niinkauan kuin ruotsi ei tee estettä
suomen kohoamiselle, olkoon vaan minun puolestani siellä missä on.
Suottahan minä vaan.

Ja Uuno piti tästä hetkestä asti päätettynä, että Henrik on fenomaani
ja yhtyy yleiseen virtaan. Hän oli innoissaan tästä asiasta. Varovasti
hän pitkin matkaa koetti yllyttää Henrikin mieltä yhä enemmän
puolueelliseksi. Ja Henrik puolestaan, vaikkei sisällisesti suinkaan
ollut vakuutettu asiasta, antautuikin Uunon mielialaan. Se oli niin
vapauttava, ja se niin selvästi osoitti hänelle suuntaa, päästi
epätietoisuudesta ja ehdotti hänelle uusia tehtäviä.

Hänen entiset epäilyksensä siitä, mitä hänen oikeastaan oli tekeminen,
näyttivätkin tässä uudessa Uunon valossa hyvin tarpeettomilta. Ja
kolmannen kerran Henrik tunsi, kuinka tämä asia oli omituisella tavalla
yhtä hänen Johanneksen luona saamansa aatteen kanssa, että ihmiselämän
suurin onni on rakastuminen ja yhtyminen vieraaseen naiseen. Molemmat
vapauttivat, innostuttivat ja sytyttivät häntä.

Kun he seuraavana päivänä ajoivat Alinan isän talon ohitse eivätkä
pysähtyneet käymään vallesmannin luona, pääsi Henrik omantunnon
nuhteista sillä, että rupesi taas puhumaan fenomaniasta.

Ilmaantui, että Uunolla oli jo kaikellaisia suhteita puolueen
tunnettuihin vaikuttaviin henkilöihin ja että hän työskenteli
maamittarina ja aikoi suorittaa ylioppilastutkinnon tämmöisten
henkilöjen kehoituksesta ja heidän antamansa suunnitelman mukaan.

Sen mukaan kuin Uuno tuli omissa asioissaan avonaisemmaksi Henrikiä
kohtaan, hän kasvoi Henrikin silmissä, eikä Henrik voinut olla
ihmettelemättä hänen älykkyyttänsä. Mutta sen mukaan sammui myöskin
Henrikin luottamus omaan entiseen itseensä ja hän piti nyt Uunosta
kiinni niinkuin uudesta johtolangasta, -- rakasti häntä entistä enemmän
eikä olisi mitenkään tahtonut päästää häntä käsistään.

-- Sinun pitää välttämättä tulla minun luokseni asumaan, kun tulet
Helsinkiin tutkintoja suorittamaan, -- sanoi Henrik Toijalassa, missä
heidän oli eroominen. -- Asut minun luonani ja minä luen ja teen ihan
mitä sinä tahdot.

Uuno lupasi.

Uunon viimeiset sanat, kun hän jäi asemasillalle ja antoi Henrikille
kättä Turkuun lähtevän vaunun etuselle, olivat:

-- Ja muista nyt panna se Gabriel oikein lujalle, pidä siellä oikein
kenraalisiivous. Ehkä me sen vielä saamme ihmisten ilmoille.

-- Kyllä koetan parastani, -- sanoi Henrik.

Sitten juna vihelsi ja läksi.

Vasta kun Henrik oli pitkän aikaa matkustanut yksin, palasi hänen
tietoisuuteensa jälleen myöskin Johanneksen vaikutus ja asettui Uunon
vaikutuksen rinnalle, joka oli ehtinyt anastaa kaiken tilan.

Niinkuin kaksi suurta, vastakkain seisovaa vuorta kuvautui hänelle
Johanneksen ja Uunon erilaiset puheet. Päävaikutus Johanneksesta oli,
että ihminen ei voi mitään kohtalollensa, että jokaisella hänen
askeleellaan on hänestä riippumattomat, jumalan asettamat seuraukset.
Päävaikutus Uunosta taas oli ihan päinvastainen: jokainen hänen sanansa
uhkui vakaumusta siitä, että hän itse on oman kohtalonsa herra, ja
vielä enemmän: hän tahtoi omin päin luoda ja järjestää kokonaisen uuden
valtakunnan maan päälle.

Siitä, mitä Henrik itse ajatteli näiden kahden vuoren välillä, ei hän
tahtonut tehdä itselleen tiliä. Ennen matkaa Johanneksen luo hän
ajatteli jotenkin samalla tavalla kuin Johannes ja oli sisässään
surrut, että Uuno tuntui hänestä menneen ikäänkuin alaspäin. Nyt hän
taas ei olisi voinut ollenkaan sanoa kumpi oli oikeassa, ja tiesi vaan
sen, että häntä vastustamattomasti veti Uunon puoleen.

Kun Henrik koetti katsella vaunussa istuvia ihmisiä ja ajatella
kustakin erikseen: voisinko rakastaa tuota niinkuin veljeä, tai tuota,
tai sitten tuota, -- oli hänestä ihan selvä, ettei hän voinut, ja
siispä hänellä Johanneksenkin kannalta ei ollut edessä muu kuin
"kärsimyksen tie", jota Henrik kaikessa hiljaisuudessa piti elämänä ja
onnena ja tietämättään riemuitsi siitä, että tunsi ikäänkuin jo
kulkevansa sillä.

Johanneksen ajatuksia vastaan hänen täytyi yhä enemmän asettua
väittelevälle kannalle; hänellä oli ikäänkuin tarve todistaa ne
perusteettomiksi ja halu asettua Uunon kannalle ajattelemalla rakkautta
naiseen elämäksi ja onneksi, johon saattaa tieten tahtoin pyrkiä.

Kovin häntä olisi haluttanut nyt tavata joku vanhoista tutuistaan.
Juttelussa olisi kaikki selvinnyt ja hänen olisi helppo ollut saada
kannatusta uudelle mielialalleen. Yksin hänen sitävastoin oli jotenkin
ikävä istua. Hän koetti kurkistella ulos asemilla ja kävi jokaisessa
vaunussa, mutta ei ihmeeksikään ollut ketään. Vihdoin hän eräällä
asemalla keksi ostaa kirjalaatikosta lasin alta erään novellin, ja
rupesi sitä lukemaan, voidakseen olla vaipumatta ajatuksiinsa ja siten
ratkaisematta, oliko Johannes vai Uuno oikeassa. Novelli kesti ihan
Turkuun asti.

Se novelli oli uuden uutukaisen hengen mukaan kirjoitettu. Se ylisti ja
ihannoitsi sukupuolirakkautta. Sen tendenssi oli väittää, että
todellinen rakkaus miehen ja naisen välillä on ylempänä kaikkea muuta,
niin että sen rinnalla kaikki muut siteet särkykööt. Kerrottu oli,
kuinka nainen, joka oli joutunut naimisiin ilman varsinaista rakkautta,
rakastuu vieraaseen mieheen, joka myöskin rakastuu häneen, mutta
myöskin on jo naimisissa. Rakastuneet yhtyvät luonnon lain
riippumattomalla oikeudella, niinkuin koski syöksyy eteenpäin kysymättä
lupaa äyräiltänsä. Kaikki muu saa sitten koettaa soveltua niin hyvin
kuin taitaa elämään niiden uusien suhteiden ympärille, jotka rakkaus on
luonut. Mutta rakkauden majesteettia ei saa mikään loukata.

Henrik tunsi, että hän olisi ollut aivan haltioissaan luetun johdosta,
ellei junassa olisi ollut niin tukahduttavan kuuma.

Juna pysähtyi vihdoin Turun asemasillan eteen.

"Pystyneeköhän kohtalokaan tämmöisen rakkauden rinnalle, kun se oikein
leimahtaa", -- ajatteli Henrik noustessaan istualtaan ja pannen kirjan
taskuunsa.



II LUKU.


Henrik tuli Turkuun keskipäivällä ja meni asemalta Jalkasin Gabrielin
kortteeria hakemaan, sen osoitteen mukaan, joka oli merkitty mammalle
tulleen kirjeen yläreunaan.

Aurinko paahtoi täydeltä terältä kivimuureihin ja maalattujen
puutalojen seiniin. Vaaleat peltikatot loistivat kaukaisista
rakennuksista ja katukäytävän litteä kivi ihan nenän alta, niin että
poskilihojen täytyi kohota silmiä suojelemaan, nenä rypistyi, huulet
erkanivat ja suu irvisti esille kaikki hampaat.

Kuolleelta näytti kaupunki tässä paahteessa. Joku pakaripoika kulki
korin kanssa, läkkiseppä kiiltäviksi kuluneissa vaatteissaan kiersi
kulmaa peltejä rämistellen, ajuri torkkui määräpaikallansa, muuta ei
näkynyt. Useat hienompien talojen ikkunat olivat liitukiehkuroissa,
osoittaen että huoneet olivat tyhjät ja niiden asukkaat jossakin
viileässä saaristohuvilassa.

Henrik tunsi olevansa niinkuin erämaassa tässä hänelle tuntemattomassa
kaupungissa. Gabrielin löytäminen tuntui hyvin kaukaiselta asialta, ja
hänen olisi kovasti tehnyt mieli levähtää, ennenkuin antautui mihinkään
jännittävään kohtaukseen.

Hänellä oli yksi ainoa tuttava Turussa, nuori lääkäri, jolla oli kolme
komeaa huonetta hallussaan. Hän päätti ensin käydä tämän luona. "Ihan
varmaan se lähettää kylmää seltteriä hakemaan ja me sitten juttelemme
varjoisessa huoneessa ikkunain ristivedossa liivinnapit avattuina. --
Ja minun suorastaan täytyykin mennä hänen luoksensa, sillä häneltähän
saan varmaan tietää, missä konepajassa Gabriel voi mahdollisesti
työskennellä, enkä tarvitse turhaan mennä Gabrielin kortteerille, joka
ehkä on kaukana."

Hän löysi tämän asunnon helposti, Se oli kaksikerroksisessa
kivimuurissa, jonka leveissä, kaikuvissa kivirappusissakin jo oli hyvin
viileä ja hyvä olla. Toisen kerroksen totisissa, korkeissa
kaksoisovissa oli suuret, yksiruutuiset lasit, joiden taakse oli
vedetty kuvitettu punertava uudinharso. Tämän harson läpi saattoi nähdä
pitkänlaiseen, valkoseinäiseen eteiseen, jossa oli seinäpeili ja
viiniläisiä tuolia. Eteisen oviaukosta näkyi sisään salin
parkettipermanto, jonka kiiltäviin, vahattuihin tammiruutuihin
kuvastuivat mustansinisellä sametilla vuorattujen nojatuolien jalat.
Ikkunaa vastaan näkyi naisen veistokuva raskaiden tummien ja keveiden
valkoharsoisten uudinten alla.

"Merkillistä!" -- ajatteli Henrik katsellen sisälle, -- "yhteen aikaan
näytti, että mies joutuu deekikselle, mutta sitten hän perii 50
tuhatta, eikä häntä vastaan ole mitään muistuttamista, ja noin hän
elää."

Kun Henrikin ensimaiseen soittoon ei tultu avaamaan, soitti hän toisen
kerran, ja odotti maltittomana, jo edeltäpäin nauttien ajatuksesta,
kuinka hän asettuu ystävänsä luo. Tämä hänen ystävänsä oli yksi niitä,
jotka ensimäiseksi olivat tulleet Henrikin mieleen, kun Johannes oli
kysynyt, rakastiko hän ketään vierasta niinkuin veljeänsä. Ja sentähden
Henrik tahtoi nyt mielellään nähdä tätä ystävää ja tehdä uudestaan
havaintoja mainitussa suhteessa. Hänellä ei ollut mitään vastaan oppia
rakastamaan lääkäriystäväänsä niinkuin veljeänsä ja alkaa nyt kohta
tällä näkemällä. Hän aikoi sentähden olla hyvin avonainen, kertoa
kaikki ja saada hänetkin yhtä avonaiseksi, että he entistä enemmän
lähestyisivät toisiansa.

Henrik soitti vielä kolmannen kerran ja henkeä vetämättä kuunteli eikö
kuuluisi piian askeleita. Vihdoin alkoikin kuulua, ja hän jo sanoi
itseksensä: aha, -- mutta se muuttuikin sitten muuksi ja oli vaan
jotain paukutusta alhaalta pihalta.

Juuri kun hän epäili, soittaisiko vielä neljännen kerran, hän huomasi
ihan nenänsä edessä lapun ovessa, jossa seisoi, että tohtori
poismatkustaneena ei ollut tavattavissa ja osoitettiin toisessa
paikassa asuvan sijaisen puoleen.

"Sepä nyt harmillista", -- ajatteli hän, ja tunsi nolostuneensa. --
"Tietysti jossain maalla virvoittelemassa! Eihän täällä ole yhtäkään
oikeata ihmistä tähän aikaan." Ja kaupunki tuntui hänestä kahta
kuolleemmalta ja ikävämmältä, kun ei ollut tätäkään ainoata tuttua.

Hän oli taas kuumalla kadulla, suu irvessä.

"Mikäs siinä on muu edessä kuin mennä vaan Gabrielia tavoittamaan", --
ajatteli hän.

Taas hän otti kirjeen esille ja luki kadun nimen, sitten lähestyi
seisovaa valkotakkista polisia ja kysyi minnepäin piti mennä
löytääkseen semmoisen kadun.

Matka oli hirveä. Piti mennä ensin torin poikki, sitten nousta erästä
mäkikatua ja kiertää kolmannella katuristeyksellä vasemmalle. Tätä
katua sitten ihan kaupungin päähän.

Henrik kulki puolitorkuksissa, mutta yksi osa hänen ajatuksistaan
liikkui. Hän kulki veltosti, uneliaasti, silmät valon tähden melkein
ummessa, ja ajatteli näin:

"Johannes sanoi, että jokainen askel on kohtalon määräämä ja
pienimmälläkin tapauksella on tarkoituksensa. Niin minäkin ajattelin,
kun seisoin äsken oven edessä. Minä soitin ja soitin, mutta eipäs ollut
kotona, vaikka minun kehitykselleni olisi ollut hyvin tärkeätä tavata
häntä. Ja sentähden luulen, että suuri joukko tapauksia on pelkkää
sattumaa, jolla ei ole merkitystä minun suhteeni. Tosin kyllä on tällä
kertaa se merkitys, että minä nyt tätä rupesin ajattelemaan, mutta
olisinhan voinut olla ajattelemattakin. -- Ja miksi minä oikeastaan
kuljen näin kovaa, vaikka on ylämäki!"

-- "Anniskeluyhtiön raittiusravintola" -- luki Henrik rasittuneilla
silmillään sinisestä kyltistä toiselta puolen katua, eikä pitkään
aikaan ymmärtänyt mitä oli lukenut. "Anniskeluyhtiön?" Mitä se on? --
On yhtiö, joka anniskelee viinaa pienissä määrissä, etteivät
humaltuisi, -- vastasi hän itselleen. "Raittiusravintola?" -- Aha: ei
mitään väkeviä, ainoastaan limonaadia, seltteriä. -- Seltteriähän minä
halusinkin. Ei mikään estä minua poikkeemasta sinne.

Ja Henrik meni kadun yli, nousi neljä-viisi rappuista, avasi lasioven,
jossa kohta kilahti monet kellot, ja tuli hämärään huoneeseen, jossa
oli maalaamattomia pöytiä ja jakkaroita, toisella puolella tiski, jonka
takana näkyi vehnäsiä ja sokeroituja korvapuusteja, sekä sarja
limonaadipulloja. Tiskillä oli kaksi lautasta, molemmat täynnänsä
suuria ruisleipä-voileipiä puna- ja valkotäpläisien makkarain ja
kiiltävän juuston kanssa. Oli yksi, jossa näytti olevan mustaa peuran
lihaa. Sen otti Henrik, istui tuolille pöydän ääreen ja alkoi syödä.
Verhon takaa ilmestyi lyhyt lihava bufettityttö, jolla oli jakaus
toisella puolen päätä.

-- Seltteriä, -- sanoi Henrik saatuaan vihdoin tukehtumatta
nielaistuksi molemmat sitkeät peuranlihapalat. Seltteri tuotiin. Hän
kaatoi ja ajatteli pyreistä, että luonnonlaki kyllä löytyy, mutta
kohtaloa ei löydy.

Juodessaan seltteriä Henrikin silmät katsoivat pitkin nenää ja
kallistuvaa lasia huoneen sisempään nurkkaan ja sattuivat kahteen
työmieheen, jotka istuivat jo tyhjennetyn limonaadipullon ääressä ja
katsoa töllöttivät mitään puhumatta häneen. Toisella oli suu ihan
auennut pelkästä töllöttämisestä.

Henrik koetti olla katsomatta heihin ja nauttia vaan omasta
seltteristään, josta oli vasta yksi lasi juotu. Mutta hän tunsi
päällään miesten katseet ja häntä alkoi yhä enemmän harmittaa. Tietysti
ne inhoittavat vaan odottivat, milloin hän kaataa toisen lasin ja rupee
sitä juomaan. Eikä Henrik kiusallakaan tahtonut tehdä sitä mitä he
odottivat... Inhoittavat! -- ajatteli hän vielä kerran, nousi, maksoi
ja läksi miesten katseiden seuraamana.

Taas hän jatkoi matkaansa samaa kuumaa katua myöten, ja jatkoi myöskin
entistä omavaltaista ajatusjuoksuaan.

"Mitä nyt silläkin tapauksella saattoi olla merkitystä, että minä olin
tuolla ravintolassa? Ei ikinä mitään."

Vähän ajan perästä hän ajatteli:

"Johannes käskee rakastaa noita, jotka töllöttivät, niinkuin veljiä.
Hyi sentään, kuinka ne olivat inhoittavia!" -- muisti hän taaskin. --
"Se on täydellisyyden tie, sanoo Johannes," -- ajatteli hän edelleen.
-- "Ei ikipäivinä. On ihan varmaan satunnaisuuksia, pikkutapauksia,
joissa ei tee mitään, jos vähän inhoittaakin."

Jonkun matkan käytyänsä Henrik pysähtyi ja alkoi järkiperäisesti
pyyhkiä kuivaksi niskaansa, kaulaansa, otsaansa ja lakkiansa, sekä
puhalsi pari kertaa keuhkot tyhjiksi. Lähdettyään taas, jatkui sama
ajatus:

"Minun olisi kai pitänyt ruveta ystävällisesti juttelemaan heidän
kanssansa, avata liivinnapit ja vilvoitella --"

"Totisesti!" -- ajatteli hän samassa ja hänen piti taas pysähtyä. --
"Nehän olivat sepän näköisiä työmiehiä ja ne olisivat varmaan tienneet
Gabrielista ja siitä konepajasta."

"Sepä nyt kiusallista, etten kysynyt," -- ajatteli hän, ja aikoi jo
palata, mutta se olisi osoittanut perääntymistä hänen ajatussuunnastaan
ja myöntymistä siihen, jota vastaan hän oli koko ajan itsekseen
väittänyt, niin ettei hän palannut ravintolaan, vaan itsepäisesti
jatkoi matkaa Gabrielin asunnolle, vaikka häntä kyllä epäillytti, ettei
tämä työaikaan voinut olla kotona.

Tahallisesti reipastuttaen itsensä ja kooten ryhtiä hän meni
kuumuudesta välittämättä paljoa nopeammin eteenpäin, eikä entiset
ajatukset enää tulleet takasin.

Noin puoli tuntia käytyänsä hän huomasi jo olevansa lähellä matkan
päätä, sillä rakennukset harvenivat ja muuttuivat mataliksi ja
ränsistyneiksi. Vihdoin oli yhdessä portissa haettu numero. Henrik meni
pihalle ja arvion päältä kiersi piharakennuksen maantasalla olevaan
oveen sekä, koputtamatta kellarikerran tummia porstuaovia, kiipesi
kaitoja puurappusia myöten ylempään kerrokseen. Siellä tuli eteen monia
ovia ja pimenevä pitkä välikäytävä. Ei Henrik kajonnut yhteenkään
näkyvistä ovista, vaan yhä arvion päältä meni pimeää kohti, ja jonkun
verran hapuiltuansa tunnusteli käteensä ovenkahvan sekä koputti oveen.

Heti se avattiin ja asumuksen tapaisesta kyökistä tuli esille
punakasvoinen, pelästyneen näköinen naisihminen.

-- Asuuko täällä Gabriel ----, -- kysyi Henrik.

Silloin naisihminen, vastaamatta sanaakaan, pujahti nopeasti takaisin
ja pani oven jälleen kiinni. Oven takaa kuului supatusta. Henrik
odotti. Ovi aukeni jälleen ja toinen, vanhempi naisihminen esiintyi,
hyvin tutkivasti katsellen Henrikiä.

-- Kyllä hän asuu täällä, -- sanoi hän varovasti. -- Kukas herra on?

-- Minä olen hänen sukulaisensa. --

-- Jassoo, jassoo, -- sanoi vanhempi naisihminen ihan muuttuneella
äänellä, nuoremman myöskin anteeksianovasti hymyillessä hänen takanaan.
-- Juuri ikään hän pistäytyi ruokatunnilla täällä kotona, tuli
juoksujalassa, kirjoitti kirjeen ja taas läksi. Mutta herra on hyvä ja
astuu sisään hänen huoneeseensa, koska herra on hänen sukulaisiansa.
Ehkä herra onkin veli?

-- Niin, veli.

-- Jassoo, jaa, kyllä hän on kertonut paljon veljistänsä. Herra on vaan
niin hyvä -- sanoi hän, kun huomasi, ettei Henrik aijo antautua
pitempiin puheihin ja johdatti hänet takasin käytävään.

Henrikille avattiin yksi niistä ovista, joiden ohi hän oli tullut. Hän
astui vihertävällä, kuluneella seinäpaperilla sisustettuun huoneeseen,
ja sulki oven jälkeensä. Huoneessa tuoksahti koneöljylle ja hiukan
ummehtuneelle. Henrik avasi ensimäiseksi ikkunan, niinkuin hän aina
teki missä vaan saattoi, ja katsoi vasta sitten ympärilleen.
Seinänaulassa hän huomasi takin ja housut, jotka hän jo heti poimuista
tunsi Gabrielin omiksi, sillä Gabrielin kaikissa vaatteissa oli aina
samallaiset synnynnäiset poimut.

Henrik tuli nyt oikeastaan ensikerran täydellä huomiolla ajatelleeksi,
että Gabriel, se sama roteva ja hyväluontoinen oma veli, asui täällä
vieraassa Turussa ja kävi jossain nokisessa ja rasvaisessa
konetehtaassa tavallisena työmiehenä. Kaukaa ajatellen se ei ollut
koskaan niin omituiselta ja suoraan hämmästyttävältä näyttänyt.
Gabrielin asioita koskevien tietojen sattuessa korvaan Henrik oli vaan
aina ajatellut: no niin, mitäs merkillistä siinä, Gabriel on nyt kerran
semmoinen. Mutta nuo vaatteet puhuivat elävästä, näkyvästä
todellisuudesta. Noita hän siis piti yllänsä, hänellä oli oma
jokapäiväinen elämänsä, omat tuttavat, omat kokemukset, omat suhteensa
asioihin ja ihmisiin!

Vaatteista silmä siirtyi sänkyyn. "Tuossa hän makaa ja mietiskelee omia
asioitansa. Kas kun se on sentään niinkin siististi korjattu. Kukahan
täällä häntä palvelee, varmaan se nuorempi niistä kahdesta, -- ja se
tuntee hänet ja hänen asiansa paremmin kuin minä, hänen veljensä. Ne
ovat ottaneet hänet itselleen, nämä ja se, jonka kanssa hänellä on
rakkausjuttu. Mitähän suhteita siinäkin oikein on!"

Pöydällä ei ollut paljon tavaroita, kokoonpantava keltanen metrimitta,
avattu algebran oppikirja ja vanha sirkkelin puolikas, jolla
arvattavasti pöytä oli piirretty täyteen naarmuja. Oli vielä jotakin
romua patruunoista, ruuveista ja muttereista, niiden keskellä pieni
pinkka postipaperia ja hajanaisia kirjekuoria, joista yhdellä näkyi
onnistumaton mamman osoite. Pienellä pöytätelineellä Henrik vihdoin
huomasi valokuvan ja näki ihmeekseen, että se oli valokuva hänestä
itsestään, Henrikistä, joka oli otettu hänen tultuaan ylioppilaaksi,
valkonen lakki päässä. Henrikiin vaikutti tämä löytö lämpimästi. --
"Kas että se noin muistelee meitä, sillä on kai hänellä ollut suuri
vaiva säilyttää tätä valokuvaa kokonaista viisi vuotta kaikissa hänen
monissa vaiheissaan," -- ajatteli Henrik. Sitten hän vaipui hetkeksi
tarkastelemaan itseänsä valokuvasta. Hänestä hän näytti vähän
itserakkaalta siinä: tuskin näkyvät viikset, leuka taakse vedettynä,
että syntyi pieni toinen leuka. Muistettuaan siitä olleen jo kokonaista
viisi vuotta ja ettei hän vieläkään ollut mitään, hän pani valokuvan
pian pois ja jatkoi huoneen tarkastusta.

Nurkassa näkyi hajoitettu pyssy.

"Se on totta, -- ajatteli Henrik, -- aikoihan Gabriel ampua itsensä,
ellei saa rahoja." Henrik tunnusteli äkkiä poveansa. Siellä se oli
lompakko.

"Mitä ihmettä sekin kaikki on!" -- ajatteli Henrik aivan kuin hän nyt
vasta olisi lukenut Gabrielin oudon uhkauksen ja ymmärtänyt mitä se
sisältää.

"Siinähän on kokonainen elämä, -- viiteen vuoteen en ole häntä nähnyt,
-- kuinka paljon olen kokenut tällä ajalla itse, ja miksei hän olisi
kokenut yhtäpaljon, kokenut ja muuttunut yhtäpaljon kuin minä!
Täytyyhän muistaa, että hän on minun oma veljeni! Hän on pelastettava
ja se on minun tehtäväni. On otettava tarkka selko hänen elämästään,
seurapiireistään ja erittäinkin tuosta rakkausjutusta. Häntä täytyy
sanalla sanoen johtaa, hienosti hänen huomaamattansa johtaa pois
tämmöisestä elämästä."

Henrik katsahti vielä kerran ympäri huonetta, likasiksi tahraantuneita
ja paikotellen kiiltäviä seinäpapereja, kulunutta kaappia, jonka
avonaisesta alalaatikosta törötti pyykkiin aijottuja alusvaatteita, ja
tuli ajatelleeksi, että missähän hän makaa, jos jääpi Gabrielin luokse.
"Arvattavasti he hilaavat tänne jonkun epäilyttävän sängyn ja
matrassin, tai ehkä vaan sohvan, jossa ihan varmaan on lutikoita ja
tyyny pannaan lakanan alle. Missä saa sitten käydä syömässä, ja jos
pitää syödä täällä, niin mitähän ne kaksi oikein kokkaavat siellä
kyökissä, jossa he samalla myös asuvat!" Hänelle oli ylen
vastenmielistä koko tämä kortteeri. Mutta vaikeata olisi toiseltapuolen
myöskin muualle mennä.

"Jääköön siis kerrankin 'kohtalon' ratkaistavaksi. Jos tapaan Gabrielia
ja hän vaatii minua luokseen, niin tulen tänne, mutta jollen tapaa,
niin menen johonkin hotelliin. Paras on että kirjoitan hänelle lapun
varmuuden vuoksi."

Henrik nousi päättäväisesti, otti muistikirjan takkinsa ylätaskusta, ja
kirjoitti siihen:

"Rakas Gabriel. Olen käynyt luonasi. Rahat mukana. Ellen tapaa sinua,
tule sinä luokseni Phoenixin hotelliin." --

Tässä Henrik pysähtyi ja mietti: "Mitä jos eivät päästä Gabrielia
sisälle niin hienoon hotelliin? Minun pitäisi puhua portierin kanssa."
Hän kirjoitti riviä alemmas: "Veljesi Henrik", repäsi lehden ja pani
sen pöydälle.

Sitten hän tuli pois Gabrielin huoneesta ja meni takasin käytävän
pimeyttä kohden, missä löysi saman oven.

Molemmat naisihmiset olivat entisessä kyökissä ja näiltä Henrik sai
tietää missä Gabrielin työpaikka oli. Selityksistä kävi ilmi, että
juuri samaisesta sinikylttisestä Anniskeluyhtiön raittiusravintolasta
piti kääntyä poikkikadulle ja matkaa oli siitä ainoastaan 10 minutin
verran konetehtaalle.

Henrik sanoi jättäneensä kirjelapun pöydälle ja meni pois.

Hänen huolensa oli nyt ajurin saaminen, sillä kuumuus tuntui yhä
yltyneen. Mutta ajuria ei koko tällä syrjäisellä kadulla näkynyt.
Käveltyään jonkun verran Henrik tunsi olevansa kovin haluton jatkamaan
vaellusta. Hän istahti hetkeksi tolpalle kadun kulmaan ja katseli
lohdutukseksi edes toista katua myöten, ettei näkisi sitä inhoittavan
pitkää katua, jota myöten hänen oli kulkeminen. Ja istuessaan hän
ajatteli:

"Jos jokaisella askeleella on tarkoituksensa, niin mitähän tarkoitusta
voi olla sillä että minun pitää tässä näin kuumassa avuttomana madella!
Ja kuitenkin minä tarkoitan jonkun toisen hyvää enkä omaani."

Samassa sattui hänen silmäänsä kaukainen-kaukainen issikka ajamassa sen
kadun yli, jota myöten hän katseli. Henrik hyppäsi pystyyn.

-- Isvossik! -- huusi hän, vihelsi ja taas huusi kuin vimmattu. Ja
juuri viimeisessä nipussa issikka katsahtikin ympärinsä, pyörsi hevosen
ja alkoi täyttä vauhtia ajaa Henrikiä kohden.

"Pelastettu!" -- ajatteli Henrik. -- "Olimpa sentään viisas kun istuin
juuri tähän levähtämään, muuten en olisi issikkaa saanut käsiini."

Henrik retkahti istumaan mukaviin roskiin, ja issikka, kysymättä minne
ajetaan, alkoi ajaa keskikaupunkiin päin. Ajosta syntyvä tuuli teki
Henrikiin kovin hyvää. Hän päätti olevansa ylen väsynyt, niin että kun
issikka kääntyi kysymään minne ajetaan, hän yhtäkkiä jonkinlaisesta
kevytmielisyydestä keksi vastata konetehtaan sijaan: hotel Phoenix.
Tosin hän heti jälestä katui sitä, sillä nyt oli siis päätetty, että
hän ei asetu Gabrielin luo, vaan syö päivällistä tässä kalliissa
ravintolassa ja ottaa siellä myöskin huoneen pestäkseen itsensä ja
jäädäkseen sinne yöksi, sillä eihän hotellissa anneta huoneita muuta
kuin koko vuorokaudeksi, -- mutta mikä oli tehty, se oli tehty.
Syötyään ja levättyään hotellissa hän menee konetehtaalle Gabrielia
tapaamaan. Ei siitä asiasta siis sen enempää.

Hotellissa Henrik otti kolmen markan huoneen, kiillotutti saappaansa,
puistatti ja harjautti vaatteensa ja käveli pelkissä alusvaatteissa
sukkasillaan hienossa numerossaan, valeltuaan itseänsä hyvänaikaa
kylmällä vedellä, ja suurella nautinnolla ja tarkkuudella pestyään
kasvonsa, kaulansa, kätensä ja käsivartensa hyvänhajuisella, helposti
vaahtoavalla saippualla.

Kaikki näytti palvelevan häntä: puhtaat posliiniset saippua-alustimet,
marmorinen pesukomoodi ja sinisen ja valkosen kirjava tilava pesuvati,
jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaissa pulpahti
esille, vilposet käsiliinat, hämärä alkoovi, matot, joiden päällä hän
liikkui, suurten ikkunain reekelilaitos, jonka avulla molemmat
jättiläispuoliskot yhtaikaa aukesivat, maasta ylettyvä seinäpeili, --
kaikki ilosella mielellä ja auliisti palveli häntä.

Ja Henrik oli mitä parhaalla tuulella. Hänen oli tavattoman keveä olla,
hänellä oli kuin olikin jonkinlainen luottamus kaikkeen, itseensä,
yhteiskuntaan, kykyyn järjestää omia ja muiden asioita. Siitä saakka
kuin hän istui issikkaan muisti hän alkaneensa ikäänkuin matkia Uunoa,
ja hän jatkoi tahallaan tätä matkimista yhä edelleen. Uunon tavalla hän
oli tilannut itselleen huonetta, Uunon tavalla juoksuttanut
palvelijoita soitoillansa ja Uunon tavalla hän nyt vihellellen ja
lauleskellen tassutteli edestakasin huoneessaan. Sama varmuus, sama
elämänhalu, sama tarmokkaisuus! Ja miksi hän ei voisi aina jäädä
tämmöiseksi, iloseksi, toimeliaaksi. Helei vaan!

Hän tapasi itsensä katsomasta seinäpeiliin ja huomasi tehneensä sitä jo
tarpeeksi kauan, jonka tähden hän alkoi pian pukeutua, ja
järjestettyään asunsa parhaimpaan mahdolliseen kuntoon, meni alempaan
kertaan yleiseen ruokasaliin päivällistä syömään. Nyt eivät palvelleet
enää ainoastaan kuolleet esineet, vaan ihmisetkin: pitkä hovimestari
opasti häntä kallistetuin päin alakäytävästä salin ovelle asti ja
kumartaen viittasi astumaan saliin. Kyypparit riensivät tilausta
vastaanottamaan ja tarjoomaan pöytiänsä, kantoivat ruuat esiin ja
talrikit katosivat pöydältä milloin tarvittiin ja puhtaat ilmestyivät
pöydälle milloin tarvittiin. Ja Henrik söi ja joi.

Yhtäkkiä ilmestyi Johanneksen kuva hänen eteensä -- ilman vähintäkään
syytä -- juuri silloin kuin Henrik oli saanut järjestetyksi
vasikanpaistin talrikilleen salaattien, gurkkujen ja puolukkasyltin
keskelle ja oli rupeemaisillaan sitä leikkaamaan, -- ilmestyi kaikessa
surkastuksessaan, haparoivana, rikkirevityn ilme kasvoissa, siellä
kaukana-kaukana Pohjanmaalla. Henrikin täytyi hetkeksi pysähtyä ja
vetää suunsa totiseksi. Mutta sitten hän heitti koko kuvan. -- "Se on
Johannes se," -- ajatteli hän eroittaen Johannesta itsestään, ja pisti
tihkuvan paistipalasen suuhunsa. -- "Se on juuri tuo hänen
täydellisyydentie-aatteensa, joka muuttaa koko hänen elämänsä
jonkinlaiseksi ikäväksi paastoksi. Ja hyvä on, että minä hänet näin,
sillä oikeastaan minulla itselläni oli paljon taipumuksia tuommoiseen
munkkilaisuuteen, mutta nyt minä toki käännyn siitä jyrkästi!"

Vasikanpaistin perästä oli jotain hyytelöä, joka nielaistessa omituisen
virkistävästi suljahti kurkusta alas.

"Hänen aatteensa aviorakkauden merkityksestä on suurenmoinen, mutta
usein aatteen keksijät eivät osaakaan toteuttaa omaa aatettansa, vaan
se jää muille tehtäväksi," -- ajatteli Henrik hyytelöä syödessään.

Kahvia juodessaan ja pureskellessaan hammastikkua hän taas yhä
enemmän syventyi tähän ajatukseen omalta kannaltansa ja, melkein
silmänkostumiseen saakka liikutettuna, sanoi itselleen: miksi pyrkiä
saavuttamattomaan korkeuteen? miksei tyytyä siihen onneen, joka on
ihmiselle mahdollinen: rakkauteen kahden sielun välillä? miksi sanoa
kärsimyksen tieksi sitä, joka on ihmisen korkein onni? Voi sinä, minun
ihana, tuntematon, umpivieras morsiameni! Ihan näen sinun kasvosi,
sinun silmäsi katsoo minuun, sinun sielusi puhuu minun kanssani, me
olemme jo kihloissa, olemme jo toistemme omat!

Henrik nousi niin ajatuksissaan, ettei tiennyt minne panna serviettiä
käsistään. Esiin hypähtänyt kyyppari hänet herätti. Maksettuaan
päivällisestä ja odottaessaan rahoja takaisin hän ajatteli, että kovin
paljon tämä kaikki nyt tuleekin maksamaan, päivälliset, huoneet,
portierit, -- ja muisti myöskin ohimennen tähtitieteen, ja että hän oli
joskus päättänyt supistaa menonsa äärimmäisen vähiin, mutta nyt oli
kaikki ikäänkuin muuttunut: hänellä oli ihan toinen elämänhalu, ei
pilventakainen, vaan täkäläinen; hänellä ei ollut enää epäilyksiä
siitä, mikä hänen oikea alansa on, kaikkeen hän tunsi halua, ihan
niinkuin Uuno oli sanonut: mies on jokapaikassa alallansa.

Henrik meni ylös huoneeseensa, paneutui pitkäkseen mukavalle
vieterivuoteelle puoli pimeään alkooviin ja heitti takin löysästi
päällensä. Taskukello jäi naksuttamaan viereen pikku pöydälle suuren
sinisen puhtaan juomalasin ja matalan samanvärisen vesikarahvin
viereen. Ja Henrik nukkui makeasti ruoka-unta kokonaista kaksi tuntia.

Kun hän raskaan unen jälkeen heräsi, kavahti hän pystyyn niinkuin olisi
jotain pahaa tehnyt. Mitä se oli? Onko hän lyönyt Johannesta unissaan?
Ei. Se tunne tuli siitä, mitä hän oli äsken päivällistä syödessään
ajatellut. Otan kaikki takaisin, Johannes raukka! -- Jumala johti minua
äsken, vei Anniskeluyhtiöön seltteriä juomaan, istutti kadun kulmaan
nähdäkseni issikan, ja minä kuitenkin hylkään hänet!"

"Ja kuinka on mahdollista, että minä makailen tässä, vaikka Gabriel on
ihan lähelläni, jota minä en ole nähnyt viiteen vuoteen! Onko joku
antanut minulle unijuomaa!" -- ajatteli Henrik ja hän itse näytti
hänestä niin kummallisen pahalta, että hänen teki mieli vääntää käsiään
tuskasta.

Mutta sitten hän nousi vuoteeltaan ja pyyhki silmistään unen. Kaatoi
matalasta sinisestä karahvista vettä lasiin ja joi, katsahti
marmoriseen pesukomoodiin ja yhtäkkiä kaikki esineet rupesivat
jälleen palvelemaan häntä, ensin arasti, ikäänkuin peläten hänen
hylkäämistänsä, mutta sitten entisellä mairittelulla ja ylpeydellä,
ikäänkuin olisivat sanoneet: tottahan olet niitä, joita meidän on määrä
palvella?

Henrik tuli pimeästä alkoovista.

"Se oli omituinen painajainen," -- ajatteli hän siitä mitä oli äsken
unenpöpperössä tuntenut. --

"Onko siinä mitään pahaa, että minä olen ajatellut rakkauden kahden
sielun välillä elämän korkeimmaksi huipuksi? Ei voi olla, sillä koko
luonto on vaan sitä, linnut, kukat, -- ja se on ihmistenkin ihanne,
runoilijain ainainen aine; kuinka sitä pyöritäänkin, aina sitä siihen
lopulta tullaan. Ja niin minäkin olen pyörinyt ja hakenut ja haparoinut
ja olen nyt tullut siihen. Mitä väärää siinä olisi! Se, että vaikka
mieleni on iloinen, tunnen niinkuin olisin laskeutunut, täytyy siis
johtua jostain muusta' --"

Henrik rupesi yhtäkkiä viheltämään ja meni ikkunasta katsomaan ulos,
ettei tarvitsisi ajatella enää. Mutta hänen silmänsä pysähtyivät
sittenkin ja hän monta kertaa turhaan koetti viheltämisellä ja
ohikulkevia katselemalla uudestaan päästä ajatuksistaan, onnistumatta.

Ilta oli kaunis ja tyyni, jostain puistosta kuului torvisoittokunnan
soittoa, ja Henrik olisi taas niin sanomattomasti kaivannut mennä ulos
ja tavata joku toveri puhellakseen tämän kanssa. Voi kun ei se tohtori
sentään ollut kaupungissa! Ei ole minne mennä. Sitäpaitsi, täytyyhän
odottaa Gabrielia.

Mutta jos taas hän jääpi tänne, niin hänen täytyy ajatella loppuun, ja
sitä hän ei millään muotoa tahtonut.

Hän vihdoin väkisin tempasi itsensä ikkunan luota, järjesti pukunsa ja
meni pahalla tuulella kiireesti ulos lähteäkseen Gabrielia hakemaan
konetehtaasta, ennenkuin työaika päättyy.

Konetehdas löytyi pian.

Henrik läheni suurta tiilirakennusta, jonka sisästä kuului kalsketta,
räminää, pyörien surinaa ja jokin vonkuva yhtämittainen ääni. Hän avasi
pikkuportin ja tuli pihalle, joka oli ihan mustana kivihiilestä ja
rautaromusta. Kaksi suurta tehdasrakennusta oli edessä. Henrikistä
tuntui selvästi, että pitäisi mennä vasemmanpuoliseen, mutta hän tahtoi
olla viisaampi ja päätti mennä oikeanpuoliseen, koska se näytti
suuremmalta ja sieltä jyskyi enemmän.

Takinliepeitään ja käsiään varoen hän koetti avata nokista ovea kaukaa
etusormen ja peukalon avulla, mutta kun se ei auennut riuhtasi hän sitä
koko kädellään. Se aukesi, mutta sulkeutui nopeasti jälleen ja veti
Henrikin perässään luokseen. Hänen täytyi nyt molemmin käsin kiskoa ovi
auki ja pujahtaa pian sisälle ettei se ehtinyt paiskautua päälle.

Henrikin edessä oli pitkä pajahalli, jonka molemmilla puolilla oli
kattoon asti ylettyvät pikkuruutuiset, mustiksi nokeentuneet ikkunat,
ja keskellä kulki kaksi riviä ahjoja, joissakuissa paloi häikäisevät
hehkut. Muutamalta alasimelta, jonka ympärillä useita miehiä moukaroi,
lensi kipinät suurena tulisuihkuna joka taholle.

Henrik yritti mennä eteenpäin saadakseen kysytyksi joltakin sepältä
asiaansa, mutta ensimäinen seppä ei joutanut hänen puheilleen, toinen
ei katsonut häneen, ja edemmäs oli mahdoton mennä kipinäin tähden.

-- Ei se polta, herra menee vaan, -- huusi joku sepistä.

Henrik rohkasi mielensä ja eteni.

Kun hän jo lähestyi pahinta kohtaa, jossa kipinät hänen ilokseen
vähenivät, vedettiin toisesta ahjosta samallainen valkosena hehkuva
pallo, niin että -- moukarin siihen käydessä Henrik joutui täydelliseen
tulimereen ja antautui juoksemaan pakoon eteenpäin.

Häpeissään siitä, että hän oli näin kadottanut ryhtinsä, ja
ymmärtämättä, miksi kohtalo oli tahtonut tehdä häntä naurunalaiseksi,
Henrik lähestyi viimeistä seppää.

-- Missä täällä on Gabriel ----? -- kysyi hän sepältä.

-- Jaha, kyllä minä tunnen sen, herran olisi pitänyt mennä toisesta
ovesta, se on juuri masinahuoneen vieressä, varvikoneen luona.

Henrik aikoi kääntyä takaisin.

-- Herra tulee sentään täältä, kyllä minä viisaan.

Seppä saattoi Henrikiä pienestä ovesta viilariverstaaseen ja käski
menemään tämän läpi toiseen osastoon.

Täällä tuli Henrik tuhansien pyörien, hihnojen ja koneiden keskelle.
Täältä sai alkunsa myöskin se vonkuva ääni, joka oli niin pitkälle
kuulunut kaupungille.

Pelkästä kävelystä ja huomion kiinnityksestä Henrik oli ihan märäksi
hikoontunut. Mutta hän lähestyi nyt kuumenevaa paikkaa, josta kuului
säännöllinen suuren höyrykoneen käynti.

Lautaseinä eroitti höyrypannun ja koneen tehdasosastosta. Tämän seinän
pienellä avonaisella ovella seisoi selin Henrikiin päin joku mies,
nojaten ovipieleen ja jutellen sisäänpäin jonkun toisen, tuolla puolen
istuvan miehen kanssa.

Henrik ei mennyt sinne asti sen tukahduttavan kuuman vuoksi, joka
sieltä löyhkäsi, vaan kääntyi ympäri ja saavutti pajapojan, jolta kysyi
asiaansa.

Poika meni lautaseinän ovella seisovan miehen luo, nykäsi sitä hihasta
ja osoitti kädellään Henrikiä.

Mies katsahti pojasta ylös Henrikiin päin, hänen silmänsä suurenivat,
kulmakarvat nousivat otsalle ja yhtäkkiä koko naama pyöristyi iloiseen
hymyyn.

-- Henrik! -- sanoi mies, nostaen molemmat kätensä riemun merkiksi.

-- Gabriel! -- sanoi Henrik tunnettuaan hänet. Ja he kiirehtivät
toistensa luo, kättä antamaan.

-- No mitä? Täälläkö sinä nyt vaan --? -- sanoi Henrik.

-- Täällähän minä, -- vastasi Gabriel. -- Ja mi-mistä sinä?

-- No pohjanmaalta...

-- Po-pohjanmaalta? Johanneksen --?

-- Johanneksen luota. Tulin kirjeesi johdosta.

-- Jassoo, -- niin, katsos -- se on pitkä historia, minä näet ammuin
yhtä konttoristia jalkaan -- --

-- Mitä sinä sanoit? Ammuit? -- sanoi Henrik kauhuissaan.

-- Ei se mitään sen vaarallisempaa, tuli pieni naarmu vaan pohkeeseen,
ja hän ampui minua ensin.

-- Mutta Gabriel, mitä sinä sanot?

-- Ei, ei, et sinä sitä ymmärrä, minun piti niin tehdä, -- mutta en
minä olisi sittenkään ampunut, ellei hän olisi ampunut ensin.

-- Mutta miksi hän ampui sinua?

-- Hän luuli, että minä tahdon ampua häntä. Hän näetkös rupesi
hävyttömästi kosimaan -- niin, katsos sinähän et tiedäkään, että minä
olen kihloissa.

-- Olen vähän kuullut. Kenen kanssa?

-- Se on yksi Ingrid Vestlund.

-- Kuka se on? --

-- On vaan.

-- Kuka hänen isänsä on?

-- Se on tullivahtimestari ja Ingridin äiti on kuollut. Kyllä minä
näytän sen sinulle. Kuinka kauan viivyt?

-- No kyllähän minä --, mutta selitä nyt vielä sitä ampumishistoriaa.

-- Niin, näetkös, hän rupesi hävyttömästi kosimaan ja minä päätin kysyä
häneltä noin että mitä hän oikein meinaa. -- Ai, odotappas, -- sanoi
Gabriel ja meni nopeasti koneensa luo, joka oli alkanut rätistä. Hän
laskeutui kyykkysilleen, tarkasteli jotakin, väänsi pyörää ensin
yhtäänne päin, sitten toisaanne, kiroili itsekseen suuttuneesti, siirsi
pyöräremmiä ja alkoi vasaralla kolistaa jotakin irti.

Henrik lähestyi konetta ja koetti ymmärtää sen tarkoitusta.

-- Sinäkö tätä konetta hoidat? -- kysyi Henrik.

-- Minä.

-- Mitä siinä tehdään?

-- Se on varvi.

-- Mitä se on.

-- Siinä varvataan koneakseleita. Meneppäs vähän tieltä.

"Gabriel parka," -- ajatteli Henrik, -- "kyllä hän on tavalla tai
toisella saatava pois tästä alennuksen tilasta."

-- Ja se uhkasi sitten haastaa minut raastupaan, se pirun penikka, --
sanoi Gabriel polviltaan, vasemmalla kädellään vääntäen kiinni
ruuvimutteria ja oikealla pidellen kantaa. -- Vaatii kolmesataa
sovintorahoja.

-- Minulla on rahat mukanani, -- sanoi Henrik tuntien, että tällä hän
juuri piti Gabrielia vallassaan.

-- Mammaltako?

-- Niin.

Gabrielin silmissä välkähti jotain kosteata.

-- Kyllä minä sen tiesinkin, -- sanoi hän. -- Kiitoksia nyt sinulle
Henrik paljon, mutta asia on järjestetty ja juuri tänä päivänä. Kaikki
on hyvin. Mammalle jo kirjoitin, ettei tarvita.

-- Vai niin, sepä hyvä, -- sanoi Henrik, mutta oikeastaan hän ajatteli,
että häneltä oli horjahtanut koko se holhoja-asema, jonka perustuksella
hän juuri oli aikonut vaikuttaa. Nyt täytyi jotenkin muuten, nöyremmin,
suuremmalla varovaisuudella ja valtioviisaudella panna vireille tuuma,
jonka tarkoitus oli: vieläkin koettaa johtaa Gabriel sivistyneiden
ihmisten elämän-urille.

Samassa alkoi tehtaan torvi huutaa, koneet pysähtyivät, kaikki yhtäkkiä
hiljeni ja ennenkuin ehti katsoa ympärilleen oli verstas tyhjä
ihmisistä.

-- Mitäs se oli? -- kysyi Henrik kummissaan.

-- "Sapaas," -- sanoi Gabriel pyyhkien rasvaisia käsiään.

-- No nyt mennään, -- sanoi hän ja ensi kerran Henrik kuuli selvään
hänen tutun äänensä.

Gabriel heitti jakkunsa hartioilleen, otti tyhjän läkkikannun käteensä
ja he menivät pitkin tehtaan pihaa suuren työmiesparven keskellä.

Kadulla alkoivat Gabrielin puukengät kalkattaa käytävän kiviä vastaan
ja hänen kasvonsa olivat ihan nokiset, niinkuin kaikkien muidenkin
seppäin.

Mutta kun he tulivat kauemmas kaupunkiin ja muut työmiehet vähitellen
olivat hajonneet eri suunnille, huomasi Henrik, että ihmiset kääntyvät
heitä katsomaan, oudostellen, että hieno herra ja nokinen seppä
kulkevat rinnatusten.

Kulmassa Henrik pysähtyi.

-- Tänneppäin, -- sanoi Gabriel ja aikoi kääntyä ylämäkeen.

-- Ei, katsoppas, minä olen asettunut Phoenixeen. Minulla on siellä
huone.

-- Voi, voi sinua, olisithan minunkin luona olla saanut, -- sanoi
Gabriel. -- No minä tulen ainakin saattamaan.

-- Ei, kyllä minäkin voin sinua saattamaan tulla, -- sanoi Henrik
kääntyen valmiiksi menemään Gabrielin kortteeriin päin. Hän ei tahtonut
mielellään näyttäytyä Gabrielin seurassa keskellä kaupunkia ja
erittäinkin Phoenixin portierille.

He päättivät niin, että huomenna, kun oli juhannus-aatto ja tehtaasta
oli iltapäivästä saakka vapaus, Henrik tulee työn loppuessa jälleen
konetehtaalle ja he menevät yhdessä Gabrielin kortteeriin, josta sitten
menevät tullivahtimestari Vestlundin luona käymään ja Ingridin kanssa
tutustumaan. Sieltä he menevät kaikki yhdessä juhannusaaton vietolle
kaupungin puistoihin tai venheellä katsomaan tervakokkoja. Tämä kaikki
oli Gabrielin mielestä suurenmoista ja hän oli ihan haltioissaan, kun
he eräästä kulmasta erkanivat.

       *       *       *       *       *

Henrik viipyi Turussa pyhien yli, tällä ajalla tarkkaan tutkien
Gabrielin elämää, hänen tuttavapiirejään, ja rakkaushistoriaansa,
niinkuin oli tullessa päättänyt.

Mitä rakkaushistoriaan tulee, niin Ingrid ei häntä lainkaan
miellyttänyt.

Jo heti ensi näkemästä, kun he juhannusaattona tulivat
tullivahtimestarin luo, tympäsi Henrikiä Ingridin ulkonainen
käytöstapa, -- tympäsi erittäinkin siitä syystä, että Ingrid suuresti
muistutti sitä punatukkaista Hilmaa sieltä Henrikin vanhasta Helsingin
kortteerista, joka Hilma oli ollut hänen pahimpia antipatiojansa. Sama
aiheeton tulistuminen, sama epäjohdonmukaisuus, sama sanotun
monikertainen toistaminen ja jonkun asian itsepäinen päähänsä saaminen,
ilman mitään mahdollisuutta sitä sieltä poistaa. Sanalla sanoen: sama
piikamaisuus. Mitä hyvänsä Henrik olisi sanonut, Ingrid otti sen
tahalliseksi hyökkäykseksi häntä tai hänen piiriänsä vastaan ja asettui
puolustusasemaan, luottamatta mihinkään leppeyteen, jolla Henrik koetti
häntä kesyttää.

Ja niinkuin heidän ensimäinen teenjuontinsa oli muodostunut piinaavaksi
salataisteluksi ulkonaisesti viattomilta näyttävien sanojen alla, niin
jatkui tätä taistelua edelleen silloin kuin Henrik jälleen tuli
puheihin hänen kanssaan.

Henrik olisi Gabrielin tähden tahtonut kyllä teeskennellä, että Ingrid
miellyttää häntä, mutta Ingrid itse teki tämän aikeen tyhjäksi, ja
Henrik joutui vastoin tahtoansa koviin kahakkoihin hänen kanssaan,
jotka enemmän kuin kylläksi osoittivat mitä Henrik oikeastaan hänestä
ajatteli.

Gabriel koetti sovittaa, milloin kääntäen kinastukset leikiksi, milloin
taas ottaen muka osaa ja hakien puolueetonta näkökohtaa, ja kokien
suostuttaa molemmat siihen.

Yhtä tyytymättömäksi jäi Henrik Gabrielin muihin tuttaviin, vaikka
hänen oli tässä helppo peittää Gabrielilta vastenmielisyyden tunteita.

He kävivät sekä Vilénin että värkmestarin luona, koska Gabriel
nimenomaan esitti ne tuttavikseen.

Viléni jäykistyi kokonaan, kun Gabriel tuli Henrikin kanssa heidän
kellarikerrokseensa, joka sijaitsi eräälle hovioikeusneuvokselle
kuuluvan puutalon kivijalassa. Vilénillä oli yksi pieni huone ja hyvin
paljon lapsia, eivätkä he olleet tulleet huonettaan siivonneeksi
juhannuksen varalle. Viléni itse sattui olemaan hyvin likainen, samoin
hänen vaimonsa. Henrikille levitettiin karkea, verrattain puhdas lakana
vuoteen yli, ja pyydettiin siihen istumaan, ettei likaantuisi. Hän
koetti keskustella, mutta siitä ei tullut mitään, Viléni töllötti ihan
juuri niinkuin se mies siellä raittiusravintolassa. Jokaiseen Henrikin
lauseeseen hän huusi: joo, joo, -- eikä mitään sen enempää. Ja oli
vaiti, kun oli toista mieltä, antaen Henrikin parhaansa mukaan
arvoitella, mitä hän ajatteli.

Värkmestarin luona taas oli sen puolesta ikävä, että tämä luuli
keksineensä hyvin sopivan keskusteluaineen, kun rupesi puhumaan
nykyisen elinkeinovapauden ala-arvoisuudesta verraten vanhaan
ammatti-aikaan, ja jauhoi sitä ainetta herkeämättä.

-- Eikö sinulla todellakaan ole mitään tuttavuuksia sivistyneiden
joukossa, -- sanoi Henrik, kun he kulkivat pois värkmestarin luota.

Gabriel joutui vähän hämilleen.

-- Kyllähän minulla alussa olikin, mutta minä olen vähitellen jättänyt
ne kaikki. Meillä on niin erilaista, ja -- minähän olen tämmöinen --

-- Olisit koettanut vaan pysyytyä sivistyneiden piireissä niin kauan
kuin mahdollista. Katsos, ihminen rupee helposti menemään alaspäin, jos
hän joutuu huonompiin seuroihin, -- enhän minä tarkoita "huonompiin",
mutta noin, -- sinä ymmärrät.

-- Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, -- sanoi Gabriel ja otti
sydämmelleen harkitakseen, oliko hän todellakin mennyt alaspäin.

-- "Olen tietysti," -- ajatteli Gabriel. -- "Alaspäinhän minä aina olen
mennyt, ja Ingridille olen vannonut, etten koskaan edes pyri ylöspäin.
Voi, voi, jospa sinä Henrik aavistaisit, -- ajatteli hän edelleen, --
kuinka minä tahtoisin, ettet sinä olisi täällä, ettet kulkisi minun
vieressäni, ettet huolisi minusta. Olisit kaukana, ja minä rakastaisin
sinua kaukaa niinkuin ennenkin. Mutta nyt sinä olet tullut tänne, ja
sinä revit rikki minut, ihan tietämättäsi. Sillä ethän sinä tiedä, että
minulla voi olla vaan sinä taikka Ingrid, jompikumpi, mutta molempia
ei."

-- Eihän Vilénissä tavallisesti noin likaista ole, mutta kuinka sattui
juuri tällä kertaa, -- koetti Gabriel puolustaa, vaikka ei hän siitä
puolustuksestaan paljokaan apua luullut lähtevän. Sanoihan vaan.

-- Hm, -- pani Henrik.

Gabriel oli viime aikoina erityisesti kiintynyt Viléniin, ja syynä
siihen oli se, että Viléni, kun Gabriel joutui ampumishistoriansa
vuoksi pulaan, pani parastaan auttaaksensa Gabrielia. Hänen ainoa
keinonsa oli uhata erota työstään, ellei tehtailija saa pakotetuksi
konttoristia kohtuulliseen sovintoon, -- mutta Viléni oli tehtaan paras
seppä. Tehtailija ei tahtonut sekaantua asiaan. Silloin Vilén meni
värkin luo sanomaan, että hän eroo. Ja olisi eronnut ja jäänyt
työttömäksi suuren perheensä kanssa. Mutta värkki oli myöskin Gabrielin
ystävä ja nyt ne yhtyivät Vilénin kanssa, vaikka tavallisessa työssä
olivat kuin kissa ja koira keskenään. Värkki meni tehtailijan luo ja
sanoi että sekä Vilén että hän eroovat molemmat, ellei tehtailija
pakota konttoristia sopimaan. Silloin tehtailija sanoi konttoristille,
että joko sopii taikka muuttaa muualle. He määräsivät 25 markkaa
sovintorahoiksi, ja Viléni ja värkki tyytyivät siihen sekä menivät
päivällistunnilla yhdessä Anniskeluyhtiön raittiusravintolaan
limonaadia juomaan tukahduttavan kuuman ilman ja oman harvinaisen
sopunsa johdosta. Mutta Gabriel juoksi kotiin mammalle kirjoittamaan,
ettei tarvittu rahoja, ennättääkseen laskea kirjeen ajoissa laatikkoon.

-- Etköhän sinä, Gabriel, tahtoisi päästä polyteknikoon, -- sanoi
Henrik, alotellen näin panna vireille ennakolta mietittyä tuumaa.

-- Kuinka niin?

-- Arvelen vaan, että sinulla nyt on käytännöllistä kokemusta kylläksi
mekaanisella alalla, ja pitäisi ehkä täydentää teoreettisia tietoja.

-- Kohtahan minä suoritan tutkinnon.

-- Minkä tutkinnon?

-- Ensimäisen koneenkäyttäjä-tutkinnon.

-- Niin, mutta ethän sinä sillä tutkinnolla voi esimerkiksi
insinöörinpaikkoja saada.

-- En.

-- Näätkös nyt. Mutta polyteknikumi valmistaa insinöörejä. Eikös se ole
suuri erotus?

-- Tunnen minä sen sepän, joka on kaartinmaneesin rautaisen välikaton
rakentanut, eikä se ollut mikään insinööri vaan ihan tavallinen seppä,
samallainen kuin minäkin, -- tosin vanhempi.

-- Mitäs erinomaista siinä välikatossa on?

-- Et ole sitten nähnyt sitä. Siinä ei ole ainoatakaan pylvästä, joka
sitä kannattaisi.

-- Mutta sen on insinööri piirtänyt --

-- Insinööri on laskenut kuinka paljon se tulee maksamaan --

-- No mutta kuinka sinä noin sanot, Gabriel?

-- Sanon niinkuin asia on: insinöörillä ei ole mitään tekemistä, mutta
seppä rakensi ja ymmärsi sen asian ihan yhtä hyvin.

-- Polyteknikumi on siis tarpeeton?

-- Ei ainakaan niin tarpeellinen kuin luulet, -- sanoi Gabriel.

He vaikenivat. Heille molemmille oli ihan odottamaton tämä kahakka,
jossa he yhtäkkiä kiivastuivat.

Henrik huomasi siitä, että Gabriel vainusi hänen aikeitaan ja oli niitä
vastaan.

-- Minkähän tähden sinulle lukeminen on aina ollut niin vastenmielinen,
Gabriel? -- sanoi Henrik entisellä rauhallisella äänellä, niinkuin
mitään kiivastumista ei olisi ollutkaan.

-- Sehän on jo vanha asia, sanoi Gabriel kärsimättömästi; hän ei vielä
ollut voittanut itseänsä.

-- Oletko todella jostain suuttunut? -- kysyi Henrik niinkuin ei olisi
mitään ymmärtänyt.

-- Sinä vaan pidät kaikkia työmiehiä nollana.

-- Suo anteeksi, siinä erehdyt suuresti. Rehellinen työmies, olipa
millä alalla tahansa, on minusta yhtä kunnioitettava.

-- Kuitenkin tahdot välttämättä minua polyteknikoon.

-- Sinua tahdon, siksi että olet veljeni.

Gabrielilla oli tähän jotain väittämistä, mutta hän ei mitenkään saanut
selitetyksi mitä tarkoitti.

-- Jos sinä tahdot minua polyteknikoon siksi että minä olen sinun
veljesi, niin sittenhän sinä pidät lukenutta ihmistä parempana ja vaan
siksi tahdotkin minua sinne.

-- En minä nyt oikein ymmärrä mitä sinä tarkoitat, mutta sinua tahdon
myöskin siksi, että sinä olisit voinut tulla lukutielle ja päästä
eteenpäin, mutta silloin kuin olisit voinut, et viitsinyt, olit laiska.
Ja nyt minä sanoin sinulle, ettei vieläkään ole liian myöhäistä ja minä
ja Uuno kyllä voisimme toimittaa sinulle tilaisuuden päästä
polyteknikoon.

-- Minä olen ihan sama kuin ennenkin, en kärsi lukemista, konetutkinto
piinaa minua niin, että olemme -- että olen päättänyt, ainakin melkein
päättänyt, että jään tänne enkä rupeekaan veturinkuljettajaksi, --
sanoi Gabriel yhä kiivaasti. -- Niin, sinähän et tiedäkään, että me,
että minä aijon veturinkuljettajaksi, -- lisäsi hän leppeällä äänellä.

-- Kyllä, kyllä, mutta siitä lukemisesta vielä. Ei sinulla ole mikään
huono pää, ei ensinkään. Mamma kertoi, että papalle kaikki opettajat
sanoivat, ettei päässä mitään vikaa ollut. Sinä vaan olit kouluaikana
hirveän laiska. Mutta nyt kun olet oppinut työtä tekemään, nythän sinä
voisit jälleen lukuakin koettaa.

-- Siihen et sinä minua saa. Asia on sitäpaitsi jo päätetty.

-- Päätetty?

Henrik siinä silmänräpäyksessä käsitti, mitä se merkitsi. Hän oli jo
heti Ingridin seuraan tultuansa huomannut, että tämä se oli, joka
määräsi Gabrielin aikeet ja asiat, ja erittäinkin hän pani merkille
Ingridin itsepäisen vastarinnan kaikkeen, mikä vähänkin herrassäätyä
koski. "Se oli siis Ingrid, joka kannatti Gabrielin huonoa puolta", --
ajatteli Henrik, ja jo entisen valmiin vastenmielisyyden lisäksi
hänessä nyt kiehahti selvä viha Ingridiä kohtaan.

-- Missä merkityksessä päätetty? -- toisti Henrik. -- Etkö sinä ole
vapaa ihminen?

-- O-olen. Mutta me olemme tulleet siihen päätökseen, että minun täytyy
tulla veturinkuljettajaksi, paitsi että jos tutkinto menee huonosti,
silloin jään tänne konepajaan.

-- Mikään ei voi olla päätetty niinkauan kuin et vielä ole vihitty. Ei,
kuuleppas Gabriel, -- sanoi Henrik, pysähtyi ja otti kiinni Gabrielin
rintanapista. -- Vastaa minulle äskeiseen kysymykseen: mistä syystä
lukeminen on sinulle niin vastenmielinen, että ennen voit 12 tuntia
seista kuumassa tehtaassa, kuin olla joku 6 tuntia lukutyössä?

Gabriel ei ennen ollut erityisesti tätä kysymystä ajatellut, mutta
Henrikin tähden hän nyt pinnisti voimansa ja koetti ajatella. Hän alkoi
kulkea silmät rypyssä miettien. Henrik antoi tahallaan hänelle aikaa
eikä kiiruhtanut vastausta.

-- Siitä syystä, -- alotti Gabriel vihdoin pontevasti, mutta keskeytti
yhtäkkiä ja sanoi: -- Ei, odotas. -- Ja taas jatkoi miettimistä. Henrik
odotti maltillisesti.

Mikä teki Gabrielille vaikeaksi selittää, oli se, että osaksi se oli
Ingridin tahto, että hän oli lopullisesti jättänyt luvut, osaksi taas
hän todella omasta puolestaan tunsi, että lukeminen kouluaikana ja
vielä nytkin, kun oli kysymys konetutkinnosta, oli hänellä
voittamattoman vastenmielinen. Hän olisi nyt voinut näin sanoakin, että
kaikki luku oli hänelle vastenmielinen. Mutta se ei olisi ollut totta,
sillä kun hän jotain itse tahtoi tietää, luki hän kylläkin mielellään.
Äskenkin hän esimerkiksi oli algebraata tarvinnut omissa asioissaan;
hän oli lainannut kirjan ja lukenut sen kannesta kanteen ja oppinut
yhtäkkiä kaikki tärkeimmät asiat. Se oli häntä vielä jälkeenkin päin
niin kiinnittänyt, ettei hän pitkiin aikoihin voinut iltasin panna
maata, ellei katsonut kirjaan ja jotain uutta siitä oppinut. Selville
oli siis saatava: milloin luku oli hänelle vastenmielinen ja milloin
ei. Ja sitä Gabriel nyt miettikin. "Silloin luku ei ole vastenmielinen,
kun minä itse tahdon tietää jotakin", -- ajatteli hän. -- "Siis se on
vastenmielinen, silloin kuin minä en tahdo tietää ja kuitenkin pitää
lukea. Juuri niin. Mutta se ei ole vielä riittävää, sillä luku ei ole
ainoastaan vastenmielinen, vaan se inhoittaa minua. Ihan niinkuin
silloin kuin Vilén taotti minulla turhan päiten kylmää rautaa. Minun
pitää lukea muka tullakseni joksikin, eikä siksi että tahdon tietää. Se
se on, jota minä en kärsi." Nyt oli Gabrielille itselleen asia selvänä.

-- Minkä tähden välttämättä pitää tulla joksikin. Minä en kärsi tuota:
-ksi, -ksi, -- sanoi hän.

Henrik ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti.

-- Mutta jos sinä olet konetehtaassa ja varvailet akseleita, -- sanoi
Henrik, -- niin teethän sinä sitäkin vaan tullaksesi vihdoin joksikin,
-- tullaksesi veturinkuljettajaksi. Siis myöskin -ksi.

-- Siinäpä se juuri onkin, -- sanoi Gabriel. -- Nyt itse sanoit
semmoista, joka selittää asian. Johan sanoin sinulle, etten voi edes
koneasioita lukea, jos sitä varten että veturinkuljettajaksi. Mutta
akseleita mielelläni varvailen ja teen kaikellaista muuta mitä täytyy
tehdä, mutta en siksi että veturinkuljettajaksi, vaan siksi, että
laitan akseleita; ymmärrätkö? Ja minä olenkin jo Ingridin kanssa
puhunut, että ehkä jäänkin tehtaaseen.

-- Siis sinä et tahtoisi olla veturinkuljettajana?

-- Sama se minulle on olenko lämmittäjä vai veturinkuljettaja.
Lämmittäjänä on vapaampi. Mutta Ingridin tähden olen sentään luvannut
koettaa. Ymmärrätkö? Mutta minä itse tahtoisin tehdä vaan sitä mitä
minä tahdon tehdä.

-- Siinäpä sinä näet, heti kun menet naimisiin, saat luvan tehdä hiukan
toisin kuin tahtoisit.

-- Etkös sinä sitten koskaan aijo mennä naimisiin?

-- Mi-minäkö? -- änkytti Henrik. -- Ehkä. Luultavastikin.

-- No?

Tämä Gabrielin kysymys saattoi hänet niin hämille, että hän punehtui
korvia myöten, eikä todella tiennyt mitä sanoa. Hieno hiki nousi hänen
otsallensa ja poskien alle. Hyvä oli, että he kävelivät ja Gabriel
katsoi eteensä eikä häneen.

-- Minä aijon mennä naimisiin, mutta semmoisen kanssa, joka ihan
ymmärtää minua ja tahtoo mitä minä tahdon.

Nämät sanat olivat Henrikille kuolleita sanoja, joita hän käytti
joistakin entisistä jo hyljätyistä ajatuksista ja paremman sanottavan
puutteesta.

Gabriel taas otti ne ensin kovin sydämmelleen. Ne tuntuivat hänestä
väitteeltä, että hän, Gabriel, menee naimisiin semmoisen kanssa, joka
ei häntä ymmärrä eikä tahdo mitä hän tahtoo. Ensin hänestä näytti, että
niin se onkin, ja hän ja Ingrid työntäytyivät yhtäkkiä erille
toisistaan. Mutta heti hän kuitenkin huomasi, ettei asia ollut niin, ja
rauhoittui, jopa rupesi myhäilemään. Hän tunsi sydämessään yhtä hyvin
kuin päivän näki silmillään, miksi Ingrid tahtoi häntä juuri
veturinkuljettajaksi: Juuri siksi, että Ingrid oli pannut merkille,
millä nautinnolla Gabriel silloin piteli tenderibromsista ja kallistui
ulos veturista, kun juna vieri asemahalliin. Mutta eiväthän he voineet
elää ilman tuloja, jos kerran menivät naimisiin.

-- Miksikäs sinä sitten aijot? -- kysyi Gabriel.

Tämä kysymys heitti lopullisesti Henrikin alas siitä ylemmyydestä,
johon hän oli Gabrielin suhteen asettunut. Yhtäkkiä häntä hävetti että
hän oli semmoisessa suhteessa ollutkaan. Yhtäkkiä tuntui, että sen
sijaan kuin isällisesti neuvoa hänen olisi parempi itkeä Gabrielin
edessä julki koko ääretön kehnoutensa ja päinvastoin pyytää neuvoa.
Gabriel oli mies, joka tiesi mitä tahtoi, mutta hän, Henrik, -- viisi
vuotta hän oli turhaan kuluttanut yliopistossa, löytämättä "alaansa",
ja kuudennella saanut villin aatteen -- mennä naimisiin!

Henrikin tuli vallan omien ajatustensa vuoksi niin tukala olla, ettei
hän voinut olla kenenkään seurassa. He tulivat juuri sopivaan
kulmapaikkaan, josta edempänä puuttui rakennuksia ja alkoi plankkuaita.
Henrik pysähtyi ja antaen kättä Gabrielille sanoi:

-- Anna nyt anteeksi, Gabriel, etten minä tule sinun luoksesi --

-- Noh, mitäs siitä, ymmärränhän minä, että sinun on mukavampi
hotellissa.

Mutta Henrik ei eronnut nyt sentähden, että hänen oli mukavampi
hotellissa, vaan sen vuoksi, että hänen välttämättä täytyi olla yksin.

-- Huomenna minä odotan sinua tehtaan portilla ja tulen sinun luoksesi.
Niinkö? -- sanoi Henrik.

-- Hyvä vaan, tehdään niin, -- sanoi Gabriel. Ja he erosivat.

"Mitäs mieltä minä siis olen Gabrielin suhteen?" -- ajatteli Henrik.
"Mitä varten minä olen tullut tänne? Kuinka minä voin olla niin varma
siitä, että Ingrid on sopimaton Gabrielille? Ja että Gabriel menee
hunningolle, ellen minä häntä pelasta? Joko uskoa Gabrielin asiat
kohtalolle, pitää Ingridiä kaikkien muiden ihmisten veroisena, etsiä
hänestä hyviä puolia, -- tai tarmokkaasti ryhtyä toimeen, niinkuin olin
alkanutkin ja niinkuin Uuno varmaan olisi tehnyt. Hän ei olisi lähtenyt
kaupungista ennenkuin Gabriel olisi suostunut polyteknikumiin tai
muuhun sellaiseen. E-ei! Mutta minulta äsken ihankuin kaikki aseet
kirposivat käsistäni."

"Minä olen taas hukannut itseni ja iloni. Kuinka se nyt taas olikaan?"

Mutta ajatukset eivät hänen käydessään totelleet häntä.

Alakuloisena hän palasi hotellihuoneeseensa.

Ja se tunto, että hän on jotakin loukannut, -- se sama tunto, joka
hänellä oli äskettäin tässä samassa huoneessa raskaan päivällisunen
jälkeen ja jota hän oli luullut vaan tavalliseksi painajaiseksi, tuli
nyt uudestaan hänen ollessa ihan valveilla. Eikä voinut olla mitään
epäilystä, että ne olivat hänen omia esiinpyrkiviä ajatuksiaan, ja että
niitä ei enää sopinut välttää.

Huoneessa oli ikkunat auki. Laskeva aurinko paistoi suoraan sisälle ja
taas kuului tuo kaukainen soitanto jostakin puistosta. "Merkillistä kun
ihmiselämässä samat hetket voivat uudistua!" ajatteli Henrik. Tuntien
että hän voisi jälleen ruveta nojalleen ikkunaa vasten ja katsomaan
ulos, hän meni ja sulki ikkunat, ollakseen uskollisempi omalle
itselleen kuin silloin, veti vielä tummat uutimet eteen, niin että
huoneeseen tuli jotenkin hämärä. Hän heittäytyi istumaan pehmeälle
sohvalle, venytti käsiään, ja haukotteli; huomasi että häntä janottaa,
meni ja joi ja tuli samaan paikkaan jälleen istumaan. Sitten tuntui,
että toinen saapas vähän puristaa; hän veti molemmat jalasta ja heitti
pois, sekä riisui samalla myöskin takin, ja istui uudestaan.

"No tulkaa nyt sitten", -- ajatteli hän omista ajatuksistaan ja piteli
käsiään silmiensä edessä.

Ensin oli vaan pimeä ja jonkinlaista kaksi rinkiä kulki vasemmalta
oikealle. Henrik seurasi niitä, mutta hänen huomionsa kiintyi hyvin
kirkkaaseen vihertävään ristintapaiseen kuvioon, joka seisoi paikallaan
pimeässä. Hän tuijotti siihen. Silloin sen väri muuttui muuttumistaan,
tummeni punaiseksi ja siitä rupesi kellertämään, kirkastui jälleen ja
aukeni niin omituiseen, ihanaan, uuteen valoväriin, ettei Henrikillä
ollut ikinä ollut semmoisesta väristä aavistusta. Hän katsoi
suljettujen silmäinsä pimeään, ja ihmetteli.

"Mitäpä jos taivaassa, meidän herättyämme, saamme kokea juuri näin
jotakin ihan, ihan uutta", -- ajatteli Henrik. -- "Johannes sanoi,
ettemme voi taivaasta mitään tietää, ja että meillä on ihan kylläksi
näkemistä ja ajattelemista tämän maan asioita. Hän sanoi, että jumalaa
voi vaan tuntea eikä ajatella. Ei, hän sanoi, että sitä voi kuulla, --
varmaankin juuri näin omain silmäin pimeydessä --."

Henrik avasi yhtäkkiä silmänsä, käännähti, katsahti sivuilleen ja
vihelsi keskipaikan eräästä laulunpätkästä.

"No, ettehän te tulleetkaan", -- ajatteli hän taas omista ajatuksistaan
ottamatta lukuun edellistä, joka oli tapahtunut jossakin vielä
syvemmällä tavallisia ajatuksia.

"Missähän se on se minun keltanen ristini", -- ajatteli hän ja pani
silmänsä taas kiinni. Siinä ei ollut enää kuin heikko sininen viiru,
joka toisinaan näkyi, toisinaan hälveni. Hän avasi silmänsä ja aikoi
nousta avaamaan myöskin uutimia, mutta häntä raukasi tänpäiväiset
pitkät kävelyt. Olisi voinut mennä maatakin, mutta oli vähän liian
varhaista. Hän nosti jalkansa sohvalle ja asettui mukavammin, puoleksi
makuulle. Ajatukset tulivat ja menivät. Hän muisti jostakin syystä sen
issikan, joka oli hänen vanhassa kortteerissaan seinän takana asunut,
muisti lukunsa, sitten: kuinka hän kerran haki valkoista kaulahuivia ja
jäi tanssihuveista pois, kun ei sitä löytänyt. "Olisinhan minä voinut
mennä ostamaan, minä hölmö, mutta minä en tullut sille päällekään. Minä
kuvailin, että se oli ihan ratkaiseva este. Olikohan se minun luontoni
syy, vai oliko se kohtalo?"

"Johannes sanoo, että paitsi _kuulla_ Jumalaa, voi myöskin _nähdä_
Jumalaa, se on: nähdä kuinka kohtalo johtaa kaikkia tapauksia.
Johanneksen mukaan minun pitäisi pysyä yhä edelleen hiljaa paikallani,
ja antaa asiain muodostaa minua miksi tahtovat. Johanneksen mukaan
jumala ei yhtään moiti minua siitä, etten minä ole löytänyt alaani.
Päinvastoin minun pitäisi vieläkin vaan pysyä hakevalla kannalla, eikä
turvautua edes tähtitieteeseen, sillä olihan sekin oikeastaan
keksittyä. Johanneksen mukaan minulla ei ole mitään omaa tulevaisuutta,
vaan kaikki on annettava kohtalon käsiin: siis myöskin tuo
rakastuminen. Pitäisi jättää kaikki ajatuksetkin sinnepäin. Ehkä se
tulee itsestään; ehkä ei. Nyt heti pitäisi jättää. Tästä hetkestä
riippuu kaikki. Kaikki riippuu siitä jätänkö nyt vai en --"

"Mutta minun iloni, minne se sitten joutuu?"

Henrikin nousi tuskallinen hiki otsalle.

Sohvan yläpuolella seinässä oli valkonen sähkönappi ja hänen
ajatuksensa, paeten vaikeaa ratkaisua, kiintyivät siihen.

"Tuohon jos painan, tulee kyyppari ja kysyy mitä tahdon, ja minä pyydän
sanomalehtiä. Painanko siis vai enkö paina? Kuinka hullunkurista!
Riippuuko nyt kaikki todellakin siitä että minä painan tai en paina?"

"Joutavia! Voinhan minä lukea vähän sanomalehtiä välillä. Tietysti
voin."

Henrik painoi valkoista nappulaa ja kuuli kaukaa seinien ja käytävien
takaa vastaavan kellonkilinän. Hän nousi sohvalta, huokasi keventyen,
ja työnsi uutimet ikkunan edestä. -- Aurinko oli juuri laskennut. Hän
avasi molemmat puoliskot ja ulkoa lehahti tuore illan-ilma ja rattaat
rämisivät kadulta.

Kyyppari tuli sisälle.

-- Tuokaa minulle sanomalehtiä -- Nya Pressen, Åbo Tidning.

-- Jaha -- sanoi kyyppari ruotsalaisella murteella ja meni.

"Kun en minä kerran ymmärrä, mitä väärää siinä olisi, että minäkin
rakastun, kuten kaikki muut ihmiset!"

Kyyppari koputti, tuli sanomalehdet kädessä, asetti ne pöydälle,
kumarsi ja läksi.

Henrik otti turkulaisen lehden ja meni ikkunan ääreen lukemaan. Mutta
hän ei vielä ehtinyt taittaa lehteä sopivaan muotoon kuin hänen
silmänsä ensi sivulla sattuivat tutun lääkärin nimeen, ja hän luki
ilmoituksen, että lääkäri C---- on jälleen saapunut kaupunkiin ja ottaa
sairaita vastaan.

"Sepä mainiota!" -- ajatteli Henrik. -- "Jospa minä nyt paikalla
lähdenkin hänen asuntoonsa, ehkä tapaan hänet. Kello on vasta vähän
yli 9".

Sen enempää hän ei vitkastellut. Ahtaanlaiset saappaat olivat tuossa
tuokiossa jälleen jalassa, kaikki napit kiinni ja takki yllä. Hotellin
rappusia alas mennessään hän oikein tahallaan koetti kuinka pian hänen
jalkansa taisivat siirtyä portaalta portaalle. Alhaalla vestibyylissä
kaikille vieraille ystävällinen portieri, huomattuaan Henrikin
tyytyväiset kasvot, avasi ovet ja päästi myhäillen hänet ohitsensa.

-- Skön afton! -- ei hän voinut olla sanomatta.

-- Härlig, -- vastasi Henrik pysähtymättä ja meni vihellellen ja
rintaansa pullistellen kaupungille.

Kaikesta siitä mitä hän äsken oli ajatellut, ei ollut jäljellä muuta
kuin tämmöinen tunne: äsken istuin itsekseni ja ikävöin, nyt elän
jälleen.

Henrik oli juuri avannut sen kaksinkertaisen kivimuurin alaoven ja
tullut hengästyneenä kiviportaille, kun yläkerrasta kuului kovaäänistä
puhetta. Sanoja tosin ei voinut erottaa tavattoman kaikumisen vuoksi,
mutta Henrik kuitenkin heti tunsi sen ystävänsä ääneksi. Tohtori puhui
ovelta sisään palvelijallensa, jonka ääni kuului yhtaikaa. Sitten
kuului kuinka ovi naksahti kahdesti lukkoon ja askeleet tulivat
nopeasti rappusia alas.

-- Mitä minä näen? Henrik! -- huusi iloisesti keskikokoinen herra
pysähtyen kummastuksesta ylemmäksi Henrikiä ja levittäen hansikoidut
kätensä. Hänellä oli vaalea ranskalainen suippoparta, silinterihattu
päässä, vaalea kesäpalttoo auki ja toisessa kädessä kävelykeppi.

-- Mistä, kuinka, miksi, minne? -- sanoi hän iloisesti.

-- No, muuten vaan, minulla on täällä sukulaisia.

Sinä olet menossa kävelemään?

-- Ei, ei, tule ylös vaan Henrik! Sepä odottamatonta! Kyllä tulit
kreivin aikaan. Minä juuri mietiskelin kenen saisin käsiini.

Hän veti Henrikiä vastustamattomasti ylös, soitti, ilmaisi yhä
hämmästystään, ja kädellään työnsi Henrikiä takaa, kun tämä siekaili
ovessa.

-- Käy sisään, käy sisään vaan!

Sievä palvelustyttö auttoi Henrikiltä palttoon naulaan, ja he menivät
saliin ja sieltä keltaväriseen vastaanottohuoneeseen.

-- He-hei vaan, -- sanoi Henrik kehuvasti, -- kylläpä sinä oletkin
asettunut komeasti. -- Ja hän katseli ihmettelevällä uteliaisuudella
ystävänsä työhuonetta. Ikkunan luona pienillä mustilla pöydillä oli
kaikellaisia lasipurkkeja ja lääkärin tarvekaluja, samoin lasisessa
kaapissa, sinisamettisilla aluksilla. Paitsi tavallista turkkilaista
sohvaa ja matalia tuolia ilman selustimia, oli huoneessa vielä
kaikellaisia sairaan-istumia ja suuri sairassohva.

-- Katsos, katsos vaan! -- pani Henrik.

-- Mitä niin? -- kysyi tohtori tyytyväisyyden hymy huulilla, sillä hän
vallan hyvin tiesi toisen ihailevan näitä hänen laitoksiaan.

-- Täällä sinä vaan Turussa? -- sanoi Henrik katsellen kuviteltuja
seiniä, omituisia naisten valokuvia, joilla oli kellä vaan jokin harso
yllä, kellä tukka hajalla, kellä jalat vedessä, -- yksi liehui ilmassa
pienten kiharatukkaisten enkelien kanssa, toinen oli menossa uimaan,
kolmas muuten loikoili ilman vaatteita joutsenien parissa.

-- Turkulainenhan minä oikeastaan olenkin. Mutta jo minä olen tähän
pesään kyllästynyt.

-- No?

-- Muutan Helsinkiin.

Tohtori oli jo istunut, mutta nousi jälleen ylös, tuli Henrikin luo ja,
puistaen häntä olasta, sanoi:

-- Minä olen kihloissa, mies. Hurraa!

-- Hurraa, hurraa! -- sanoi Henrik, mutta ajatteli itsekseen: "noin ne
kaikki menevät kihloihin, eikä se tälle ainakaan ole mikään kärsimyksen
tie". -- Ja he huusivat yhtaikaa:

-- Hurraa! -- ja ottivat toisiaan hartioista.

-- Ei, ei se käy tämä nuoren miehen elämä enää, naimisiin sitä pitää
mennä, -- sanoi tohtori istuen nojatuoliin.

-- Niinkö arvelet, heh, -- sanoi Henrik.

-- Minä saan ehkä paikan kirurgissa. Täällä Turussa minä olen liian
tuttu ihmisille -- niin ja syyskuussa menen naimisiin. Minulla on jo
kortteeri Helsingissä. Häiden jälkeen matkustamme kuukaudeksi Italiaan.

-- Mutta kenen kanssa, kenen kanssa?

Tohtori nimitti morsiamensa ja näytti valokuvan.

-- Henrik vähän ihmetteli, että juuri semmoiseen voi rakastua. Neiti
oli kyllä kaunis, tai ainakin hyvin maukkaasti puettu, mutta hänellä
oli Henrikin mielestä aivan liian paksut huulet.

-- Juu, juu, -- sanoi Henrik katsellen valokuvaa.

-- Mitäs sanot?

-- No mitäs muuta kuin onnea vaan! Milloin sinä häneen tutustuit?

-- Oikein hävettää vastata, -- ainoastaan pari kuukautta sitten.

-- Sinä rakastuit paikalla?

-- Ihan paikalla näin että siinä se on minun.

-- Mitäs kummaa siinä on! Voihan rakastua valokuvastakin, sanotaan, --
sanoi Henrik katsellen kysyvästi ja jännityksellä ystäväänsä. Mutta kun
tämä ei vastannut, hän kysyi:

-- Etkö ollut ennen ajatellut naimisiin-menoa?

-- Katsos, se on minulle aivan välttämätöntä, -- sanoi tohtori, vaipuen
hetkeksi mietteihinsä.

Henrik katsahti tohtoriin ja ymmärsi, että se oli tälle välttämätöntä
siveellisistä syistä. Henrikillä ei ollut tämmöisiä syitä. Hän huokasi,
ja jatkaakseen keskustelua sanoi:

-- Ja kaikki on päätetty?

-- Katso! -- sanoi tohtori vastaukseksi ja näytti paksua kultasormusta.
-- Häät vietetään Heinolassa. Tiedätkö, se on pikkuinen nätti kaupunki
lahtien, salmien ja lehtojen keskellä. Lähdemme sieltä laivalla, sitten
junalla Hankoniemeen ja siellä Lyybekkiin. -- Mutta hauskimmaksi
ajattelen sentään tuloa uuteen kotiimme Helsinkiin. Tiedätkö ne on
kerrassa erinomaiset huoneet, korkeat, hyvin maukkaasti maalatut. Ne
tulevat sisustettaviksi Iiriksen johdolla. Niin -- sivumennen sanoen:
mehän tulemme kumpikin kaksi kertaa rikkaammiksi, kun yhdymme.

-- Vai niin, hänkin on varakas.

-- Tuoda vaimo omaan kotiin ja ruveta asumaan, se mahtaa olla
taivaallista.

-- Sen nyt arvaakin, -- sanoi Henrik.

Tohtori kääntyi nyt Henrikiin päin, löi kämmenillään polviinsa ja
sanoi, niinkuin uutta puheainetta alottaessa:

-- No, entä sinä, Henrik?

-- Minäkö? Minä olen ajatellut antautua lakitieteen alalle.

Henrik keksi tämän asian juuri nyt ja ihmetteli, ettei hänelle
ilmestynyt mitään vastaväitteitä tämmöistä aijetta vastaan, jos se
olisi ollut tosi.

-- No mikä sinut juristiksi on saattanut, -- sanoi tohtori; -- sinä
olit ennen semmoinen filosoofi ja luonnontieteilijä.

-- Ei filosofia elätä.

-- Ei, se nyt on varma, -- sanoi tohtori yhtyen leikkiin, mutta samalla
pitkään katsellen Henrikiä. -- Vai juristiksi, vai juristiksi. Hm, hm.
-- Tohtori etsi mitä hän voisi sanoa muuta kuin mitä ajatteli. -- Niin,
olenhan minäkin yhden termiinan juristina ollut, -- sanoi hän. --
Meidän vanha professorimme sanoi aina: juridiikka se ei ole mitään
muuta kuin "läran om mitt och ditt". -- Hm, vai niin, vai niin. --
Vaikka kyllähän se niin on, että kun kerran muuten on kypsynyt, niin
antautuipa mille alalle tahansa, se menee puolta lyhyemmässä ajassa.

-- Tietysti, -- sanoi Henrik. -- Grölssi, esimerkiksi! Hän suoritti
oikeustutkinnon puolessatoista vuodessa, ja sitä ennen hän ei ollut
juriidista kirjaakaan avaissut. Eikä kuulu menevän sitäkään, jos oikein
lujalle pannaan.

-- Apropos: hän on naimisissa, -- sanoi tohtori.

-- Grölssi?! -- huusi Henrik.

-- Niin-niin. Mitäs kummaa siinä on.

-- No en olisi ikinä uskonut. Grölssi naimisissa! -- ihmetteli Henrik,
suu mehellä.

-- Ja hänellä on ainakin kuudentuhannen tulot. Kuuluu makselleen jo
velkojansakin.

-- Niin se maailma menee ylösalasin.

-- Kuuleppas, Henrik, sinä et varmaankaan ole vielä syönyt. Me menemme
ulos kaupungille, kun on näin kaunis ilma. Mutta muista, sinä et lakkaa
olemasta vieraani.

He nousivat ja menivät etehiseen.

Kun Henrik heitti palttoota hartioillensa, huomasi tohtori sen taskussa
kirjan, veti sen ulos ja katseli kansilehteä.

-- Jaha, tuo. Minä olen sen lukenut. Mainio novelli.

-- Pidätkö?

-- Juuri ihan niinkuin se onkin: me ihmiset olemme todellakin hulluja,
laitamme itse lakeja itsellemme ja kuvailemme olevamme niiden sitomia.
Mutta kas rakkauttapa et vaan sitonutkaan!

-- Kuinka tarkoitat, mitä niin lakeja?

-- No esimerkiksi: ei sinun pidä rakastuman veljesi vaimoon. Mutta
rakkaus tulee, eikä kysy onko se veljesi vaimo vai ei.

-- Ja sinä ajattelet, että vaikka se on -- että se ei ole mitään pahaa,
-- että vaikka se on veljen vaimo --

-- Ajattelen, että rakastumisen faktumi on ylin laki, -- sanoi tohtori
pannessaan ovea ulkopuolelta lukkoon.

-- Sinä et siis luule, että sitä voi voittaa?

-- Ei ikipäivinä. Se tahtoo sanoa: kyllä voi, mutta se ei ole ihmisen
tehtävä. Se kostaa itsensä: ihminen kadottaa terveytensä. Ja useimmissa
tapauksissa se on sitäpaitsi ihan mahdotontakin.

Kun he tulivat ulos kadulle, jatkoi tohtori puhettaan edelleen:

-- Minulla on tämmöinen teoria: kaikki mikä vaikuttaa haitallisesti
ihmisen terveyteen, se on pahaa; kaikki mikä vaikuttaa siihen
edullisesti, se on hyvää,

Henrik ei ollut ennen koskaan asiata tältä kannalta ajatellut. Ja se
tuntui hänestä hyvin selvältä ja yksinkertaiselta. Myös tuli hänen
eteensä taas hakeva, rasittuneen näköinen Johannes. "Ehkä Johannes ei
olisi semmoinen, jos hän toisella lailla ajattelisi avioliitostaan; --
ottaisi sen reippaammalta, kevyemmältä kannalta", -- ajatteli Henrik.

-- Kuihtuva ihminen, -- puhui tohtori, -- siinä on aina jotakin väärää
pohjalla, siitä saa olla varma.

Ja hän innostui omaan teoriaansa yhä enemmän.

-- Luonto se on meidän kaikkien äitimme, -- sanoi hän. -- Se antaa
meille rakkauden, ja sitä vastaan älä mene sotimaan. Kaikki lakisi ja
laitoksesi ja yleiset mielipiteet alistukoot sen alaisiksi.

"Kuinka ihan päinvastoin tämä on kaikkeen siihen, mitä Johannes puhui",
-- ajatteli Henrik iloiten itsekseen, että hän oli löytänyt tämmöisen
tieteellisen tukeen omille väitteilleen Johannesta vastaan.

He menivät Samppalinnaan kävelemään. Söivät ja joivat ravintolassa ja
kuuntelivat musiikkia. Talrikit kilisivät edestakasin liehuvien
kyypparein käsissä, maukas biffin haju sekaantui musiikin ääniin, ja
kaikki tuntui Henrikistä niin perin keveältä, selvältä, iloiselta ja
toivehikkaalta.

Merkillistä oli myöskin, ettei häntä ollenkaan mitkään ajatukset
vaivanneet, kun hän myöhään yöllä palasi hotelliin ja laittautui
alkoviin vuoteellensa. Ei ollut vähintäkään kysymystä siitä, että hän
nyt yksinäisyydessä olisi muka vajonnut toisellaisiin ajatuksiin. Hän
ajatteli edelleen ihan niinkuin oli ajatellut Samppalinnassa, ja
iloitsi suuresti.

Seuraavan päivän aamulla hän oli yhtä hyvällä tuulella, ja vaikka hän
koetteeksi tahallaan rupesi ajattelemaan entiseen ankaraan suuntaan, ei
ajatukset menneet sinnepäin.

Ja Henrik kohotti päänsä ja ajatteli näin: "Jos niin, niin minä nyt jo
hankin itselleni juriidista lukemista sinne Viipuriin."

Hyppäsi istuiltaan, rupesi kävelemään ja ääneensä hyräilemään, -- ja
sama Johanneksen luota tuotu ilo oli täydellisesti palannut, vieläpä
saanut ikäänkuin perustan ja pohjan. Hän vietti koko tämänkin päivän
lääkäriystävänsä seurassa, ja hyvästiä sanoessa he ottivat toisiltaan
lupauksen, että Helsingissä rupeavat usein käymään toistensa luona.

Illan suussa Henrik meni konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Hän oli
päättänyt puhua viimeisen kerran suoraan tämän kanssa hänen asioistaan.
Ja nyt sen viimeistään pitikin tapahtua, sillä huomis-aamuna oli
Henrikin määrä lähteä Turusta.

Hän tapasi Gabrielin tulemasta jo hyvän matkaa tehtaalta poispäin.
Gabrielilla oli tällä kertaa tavalliset nahkakengät jalassa, ja nappiin
pantu takki työpaidan päällä. Kasvonsa hän oli nähtävästi tehtaasta
lähtiessä pessyt, sillä tukan reuna oli korvan luota märkänä; siihen
paikkaan oli jäänyt vähän nokea. Mitään kannua ei hänellä myöskään
ollut nyt mukana. Gabriel tuli vastaan suu toiselle puolelle vinossa,
niinkuin hänellä aina oli nauraessaan ja vähän hämillä ollessaan.
Henrik selitti sen syyksi nyt tuon hänen peseytymisensä, joka oli
ilmeisesti tapahtunut Henrikin vuoksi, ja hän rupesi sentähden pilalla
tarkastamaan Gabrielin päätä ja nosti ylemmäs hänen lakkiansa.

-- Tuohon on vielä jäänyt, -- sanoi hän näyttäen nokea korvan luona.

Gabriel rupesi nauramaan ja ilmaisi sillä, että hän todellakin oli
ollut loukkaantunut Henrikiin ja siitä syystä peseytynyt. He tällä
ikäänkuin sopivat, ja rupesivat juttelemaan keskenään entistä
avonaisemmin ja tuttavallisemmin.

He juttelivat Johanneksesta ja Henrik kertoi Johanneksen saarnasta,
koettaen tehdä selkoa noista kahdesta eri tiestä, täydellisyyden ja
kärsimyksen, ja siitä, kuinka Johanneksen mielestä kaikki riippuu
kohtalosta.

Sitten sanoi Henrik:

-- Miten sinä, Gabriel, oikein jumalaa ajattelet?

-- En minä mitään jumalaa usko, vaan kaikki riippuu minusta itsestäni,
-- vastasi Gabriel, ja Henrik ihmetteli, että hänellä oli vastaus näin
kohta valmiina.

Henrik tuli hyvin uteliaaksi.

-- Etkö yhtään mihinkään, et mihinkään, -- kysyi hän.

-- En.

-- Mutta kuinka sinä sanot, että kaikki riippuu sinusta itsestäsi?

-- Niin juuri, sillä minähän itse ajattelen jumalaakin, ja jos tahdon,
voin olla hyvä, ja jos tahdon, voin olla paha, ja voin tappaakin
itseni.

-- Etkä kuitenkaan tapa. Luulet voivasi, etkä sittenkään voi.

-- Usko minua, kyllä voin, mutta en tahdo.

-- Mikset tahdo?

-- Siksi, että on tullut semmoisia asioita. --

-- Sepä se.

-- Ei yhtään "sepä se", vaan siksi, että toiset tarvitsevat minua. Vaan
siksi.

Henrikin teki mieli kysyä, "ketkä toiset", mutta se tuntui
sopimattomalta. Henrik kääntyi takasin yleisemmälle kannalle:

-- Sinä sanot: kaikki riippuu sinusta, ja kuitenkin sinä olet vaan
pieni atoomi maailman kaikkisuudessa. Huomaa, että ei edes meidän
maapallomme ole kuin pieni hitunen äärettömän maailman rinnalla. Ja
niitä on asuttuja maailmoita muitakin kuin tämä; vieläpä paljon
suurempiakin kuin meidän maapallomme. Ihan hurjaa on ajatella, ettei
olisi mitään jumalaa, joka johtaa kaikkea.

-- Johtakoon vaan, mutta minua ei johda kukaan muu kuin minä itse.

Henrik alkoi tulla jo itsensäkin vuoksi uteliaaksi, sillä tämä oli
juuri hänen omaa kysymystänsä, jonka edessä hän paraikaa oli
kahdenvaiheella.

-- Etkö siis ole huomannut, että kohtalo johtaa sinua ja omin päin
järjestää sinun elämäsi? -- kysyi hän.

-- En ole koskaan mitään sellaista huomannut.

-- Sinä siis väität, että voit järjestää elämäsi ihan niinkuin tahdot?

-- En minä ole koskaan tahtonutkaan järjestää, muut ne tahtovat.
Sinäkin tahdot minua polyteknikumiin, että minä tulisin joksikin.

Henrik ei tiennyt mitä tähän sanoa. Hänelle oli aivan uutta se, että
Gabriel osasi keskustella tällaisissa järjen kysymyksissä, jopa saada
hänet kiinni epäjohdonmukaisuudesta. Eikä hän voinut olla ihailematta
Gabrielin selvänäköisyyttä. "Kuka hänen tietää, minkälaisia taipumuksia
hänessä ehkä piilee", -- ajatteli hän itsekseen. "Ja tännekö hänen
pitää hautaantua sivistymättömien ihmisten keskuuteen ja vähitellen
tylstymistään tylstyä!"

-- Koska "minä" sinusta merkitsee niin paljon, että kaikki on sen
käsissä -- alkoi Henrik, mutta Gabriel keskeytti:

-- Ei kaikki minä, mutta semmoinen erityinen, luonnollinen -- kuinka
sanoisin.

-- Niin, niin no -- jos se nyt merkitsee niin paljon, niin sinä siis
uskot sielun kuolemattomuuteen?

-- Ei, mutta minä uskon, että sama luonnollinen minä on aina maailmassa
ja vaikka minä siis kuolen, niin minä kuitenkin elän niinkuin ennenkin,
vaikkei minun nimeni tietysti tarvitse enää olla Gabriel, niinkuin nimi
ei nytkään oikeastaan mitään merkitse.

-- Mistä sinä olet tuon ajatuksen saanut? -- kysyi Henrik.

-- Omasta päästäni vaan olen siihen tullut. Tai oikeastaan se oli niin,
että minä kerran ostin karpaloita puodista ja niiden ympärillä oli mikä
lie rikkinäinen painettu paperi, -- niin siinä oli siitä, että minä on
aina maailmassa -- ja se selvitti minulle tämän asian. Eikä siitä
olekaan kauan. Mutta siitä saakka minulle se on niin -- niin selvä,
etten voi sanoakaan.

Henrik käänsi puhe-aineen toisaanne.

-- Kävin eilen ja tänään erään ystäväni luona täällä Turussa. Ehkä
tunnetkin tohtori C----.

-- Kyllä tiedän.

-- Puhelimme hänen kanssaan sinustakin. Hän sanoi, että hyvin
mielellään ottaa sinut vastaan, jos käyt hänen luonansa niinkauan kuin
hän on vielä Turussa.

-- Vai niin.

-- Ja hänen kauttaan voisit sitten tutustua muidenkin intresanttien
ihmisten kanssa, joita täällä ihan varmaan on.

-- Se sama tohtori on kuitenkin eleskellut jotenkin huonosti täällä
Turussa, -- sanoi Gabriel, ja Henrik ei huomannut, kuinka hänen
huulensa tällöin kalpenivat ja vavahtivat.

-- No jaa, no jaa, -- pani Henrik, niinkuin olisi sanonut: "mitäs nyt
siitä!" -- Henrik tiesi hyvin, että hänen ystävänsä oli ollut
äärimmäisiin asti kevytmielinen naisasioissa. Mutta ei hän koskaan
ollut tullut sille päällekään, että olisi sen johdosta moittinut häntä
tai pitänyt vähemmin ystävänä. Päinvastoin tuo vapaa elämä ikäänkuin
sopi hänelle, teki hänestä sen, mikä hän oli.

-- Hän on nyt sitäpaitsi kihloissa, -- puolusteli Henrik.

-- Vai niin, -- sanoi Gabriel: -- sitä pahempi.

-- No, Gabriel, ei sitä pidä asettua noin tuomitsevalle kannalle. Onhan
jokaisella virheensä.

Gabriel aikoi jotakin sanoa, mutta pidätti itsensä.

-- Hän on erinomaisen intelligentti ja sinulle voisi monessa suhteessa
olla hyötyä hänestä, -- jatkoi Henrik.

Siihen päättyi heidän avonaiset välinsä.

Gabrielilla oli jotakin sanottavaa, jota hän ei sanonut. Henrik taas,
kun kerta oli tullut tälle alalle, päätti niin jatkaa loppuun asti ja
sanoa kaikki sanottavansa.

-- Merkillistä on, -- sanoi Gabriel pitkän äänettömyyden perästä, kun
he jo lähestyivät hänen kortteeriansa, -- että sinä annat kaikki
anteeksi semmoisille kuin hän on, mutta toisilta taas kylläkin vaadit.

-- Keiltä toisilta?

-- No eipä ne sinua vaan miellyttäneet, joiden luona kävimme.

-- Miksei. Semmoisinaan ne kyllä voivat miellyttää minua, mutta ei vaan
sinun tuttuinasi.

-- Mikäs minä sitten olen?

-- Sinä olet sivistyneestä perheestä.

-- En ole käynyt koulua.

-- Olkoon, mutta kaikki sinun käsityksesi, koko sinun ajatustapasi, on
jotakin toista.

-- Ethän sinä niitä tunne.

-- Noh, ei ole vaikeata nähdä.

-- Ja mitä erinomaista on minun käsityksissäni. Viléni on paljon
viisaampi minua.

-- Sehän nyt kumma on, ettet tahdo ymmärtää.

-- En ymmärrä.

-- Vaikka hän olisi kymmenen kertaa viisaampi sinua, niin teidän
välillänne sittenkin on suuri eroitus -- ja kyllä sinä sen itsekin
tiedät. Älä nyt viitsi, Gabriel, kinata.

-- Hm, -- sanoi Gabriel.

He olivat molemmat niin kiinni siinä, mistä puhuivat, että ihan koneen
tapaisesti tulivat kortteerille, avasivat oven, astuivat sisälle ja yhä
puhuivat, huomaamatta että olivat tulleet.

-- Sinä et ole koskaan tuntenut ainoatakaan semmoisista ihmisistä --
sanoi Gabriel kuumasti, koko ajan ajatellen "semmoisten ihmisten"
joukkoon myöskin Ingridiä.

-- Ei mutta, Gabriel, ihanko sinä todella vielä väittelet! Olkoon
sitten. Sitä erotusta sivistyneen ja sivistymättömän välillä ei voikaan
niin sanoilla selittää, mutta se tuntuu. Ja minä tiedän hyvin, että
sinä sen tunnet yhtä hyvin kuin minäkin.

Nyt vasta Gabriel hoksasi, että hehän jo olivat hänen huoneessaan.

-- Istuhan, Henrik, -- sanoi hän ja veti tuolin erille pöydästä. Itse
hän istui sänkynsä laidalle.

Henrik meni ikkunan luo ja avasi sen.

Ilta oli yhtä tyyni ja kaunis kuin eilenkin. Hän muisti luvanneensa
ystävälleen, jos suinkin ehtii ja muuten soveltuu, tulla Samppalinnaan
vielä tätäkin iltaa yhdessä viettämään. Hänen piti vaan saada ensin
sanotuksi Gabrielille kaikki mitä oli päättänyt. Ja pääasia oli vielä
sanomatta.

Hän kääntyi ikkunalta muka vähän hyräillen, suuntasi askeleensa
Gabrielin ohi, mutta luo tultua istahti hänen viereensä sängyn
laidalle.

-- Kuules nyt, Gabriel, -- sanoi hän tutunomaisesti ja pani kätensä
Gabrielin harteille. -- Älä pane pahaksesi, että minä sanon sinulle
suoraan niinkuin ajattelen. Se on tietysti minun velvollisuutenakin
veljenäsi.

-- Sano vaan, mikäs siinä on! -- sanoi Gabriel kohottautuen vähän ja
sitten taas laskien käsivartensa vastakkain polvilleen.

-- Katsos, minun mielestäni, ei se neiti Vestlund sovi sinulle, ei se
voi ymmärtää sinua, -- hän nyt on kasvanut ihan toisenlaisissa
piireissä ja toisenlaisissa käsitystavoissa, -- ja ennen tai myöhemmin
sinä sen ehkä tulisit huomaamaan, kun perääntyminen voisi olla jo
mahdoton. Sentähden olin päättänyt varoittaa sinua ajoissa.

Gabriel huokasi syvään ja nosti toisen kätensä otsaa vastaan, niin että
hänen pitkänlainen taapäin kammattu etutukkansa jäi sormien väliin.

-- Miksi sinä niin luulet? -- sanoi hän hiljaa.

-- Noh, en tahdo ruveta väittelemään, -- sanoi Henrik ja otti kätensä
Gabrielin harteilta. -- Pidin vaan velvollisuutenani sanoa syvimmän
vakaumukseni, ja sen olen tehnyt ja tarkoittanut sillä sinun omaa
onneasi.

-- Niin, niin, -- kiirehti Gabriel lohduttamaan Henrikiä, ja vaikeni
siihen.

Henrik katseli häntä ja odotti hänen vielä jotain sanovan, eikä hän
voinut olla näkemättä kuinka syvältä tämä asia koski Gabrieliin.

Henrikin piti silloin ruveta hakemaan puolustuksia ja lisäperustuksia
siihen, että hän oli näin neuvonut Gabrielia. Hän ajatteli itsekseen:

"Minähän olen sanonut ainoastaan mitä olen ajatellut. Se ottaa tosin
ensin alussa kovalta, mutta lopuksi on Gabriel kiittävä minua. En vaan
mitenkään saa antautua heikkouteen ja säälistä peruuttaa jotakin. --
Parasta sentähden on, että poistun ja jätän hänet nyt itsekseen
miettimään tätä asiaa."

-- Sanon vieläkin sinulle, -- kääntyi hän Gabrielin puoleen nousten
hänen vierestään, -- älä pane pahaksesi minun suoruuttani, ja anna
anteeksi minulle, jos olen erehtynyt, mutta minun piti sanoa se mikä
oli sydämmelläni.

Henrik puhui niin kauniisti, ja oli niin huolissaan siitä, että Gabriel
mahdollisesti loukkaantuu, -- että tämän täytyi lopulta ruveta taas
lohduttelemaan ja näyttää huolettomalta.

-- Niin, niin, ymmärränhän minä, -- sinä sanoit niinkuin sinusta
näyttää, -- sanoi Gabriel myöskin nousten ylös.

-- Minä sanoin vaan ajatukseni ja sinä tietysti teet niinkuin parhaaksi
näet.

-- No niin, niin.

-- Eikä siitä siis sen enempää.

Ja veljekset ottivat toisiansa olasta ja Henrik vähän taputti Gabrielia
sovinnon merkiksi.

-- Kyllä minä pääsen tehtaasta sinua saattamaan huomen-aamuna, -- sanoi
Gabriel hyvästiksi.

Mutta Henrikin mentyä hän taas istui sängyn laidalle ja huokasi vielä
syvemmin kuin äsken; -- ei sen vuoksi, että olisi itse ruvennut
epäilemään suhdettansa Ingridiin, vaan senvuoksi, että "mitä Ingrid
olisi sanonut, jos olisi saanut tietää Henrikin puheesta!" Henrikiähän
Gabriel piti ainakin varmana poikkeuksena niistä herroista, joista
Ingrid sanoi: "kaikki, joka ikinen he ovat samallaisia". Ja nyt juuri
Henrik --!

Ei. Gabriel sittenkin ymmärsi Henrikiä. Henrik ajatteli "me" itsestään,
Gabrielista ja kaikista muista heikäläiseen piiriin kuuluvista, joiden
ajatuksia hän tunsi, mutta Vilénistä, vahtimestari Vestlundista,
Ingridistä, värkmestarista ja muista semmoisista hän ajatteli "he",
eikä ollenkaan tuntenut heitä samoiksi kuin "me". Sen Gabriel hyvin
ymmärsi. Eikä hän siitä surrut. Vaan ei voinut voittaa suruansa siitä,
ettei siis koskaan, ei koskaan voi syntyä mitään ymmärrystä Henrikin ja
Ingridin välillä. Tämä asia poltti ja repi häntä ja hivutti hänen
voimiansa.

"Kun vaan voisin olla kertomatta tätä Ingridille", -- ajatteli hän.
"Mutta minä olen niin tyhmä, että minun aina pitää saada kaikki
kerrotuksi, mitä vaan on omissa ajatuksissani."

"Ja se on Ingridin oma syy. Hän aina katsoo ja kysyy: mitä sinä taas
suret? Minä sanon: en mitään, mutta silloin juuri rupeankin totiseksi.
-- Etkö sinä tahdo sanoa minulle, mitä on sinun sydämelläsi? -- kysyy
hän, ja silloin minä en voi olla kertomatta."

"Jos minä nyt menen hänen luoksensa, niin on ihan varma, etten voi
pitää naamaani niin, ettei hän huomaa. Tietysti vähän väliä rupean
ajattelemaan ja tulen totiseksi."

Gabriel nousi ja pani ikkunan Henrikin jäljiltä kiinni. Aurinko jäi
seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.

Sitten hän meni kaapilleen ja veti sieltä kartonkilaatikkoon
huolellisesti suljetun harmoonikan, puhalteli siitä tomua, katsoi, onko
joku kulmalappu irtaantunut, veti pari valtavaa akordia ja istui sitten
taas sängyn laidalle hiljaa soittelemaan.

Hän soitteli ensin joitakuita vanhoja valssia, ja sitten alkoi,
tavoitellen sinne tänne, muistella erästä nuottia, jota hän olisi niin
kovin halunnut juuri nyt osata. Pitkien yritysten jälkeen hän vihdoin
pääsi perille ja onnistui mielestään mainiosti. Siinä oli erittäinkin
yksi käänne, joka hiipasi hänen sydäntään ja jokin suloinen,
saavuttamaton surunsekainen tunne aukeni hänelle muistojen maailmasta
joka kerta kun hän sen paikan soitti. Tämän käänteen vuoksi hän soitti
uudestaan ja yhä uudestaan samaa kappaletta, soitti hyvin kauan samalla
nautinnolla. Vihdoin ei auttanut enää soittaa. Hän nousi huokaisten,
pani harmoonikan yhtä huolelliseen talteen kaappiin ja alkoi hiljakseen
riisuutua levolle.



III LUKU.


Kauppaneuvos T:n maatila Viipurin läheisellä merenrannalla oli
yhtäpaljon ja enemmänkin aijottu vaan hänen ja hänen perheensä
kesähuvilaksi kuin taloudelliseksi tuottopaikaksi. Rahoja oli etupäässä
pantu puistoon ja puutarhaan, sen kukkalavoihin, nurmikenttiin,
käytäviin, tekolammikkoon, kauniiseen laituriin meren rannalla, kahteen
uimahuoneeseen, joista toinen seisoi sileäksi hakatun kivijalan päällä,
vasten aavaa ulappaa, ja toinen, tuulilta suojatulla puiston
varjoisella rannalla, valkosena, reunalistat sinisinä, katto tötterönä,
huipussa peilipallo ja metallinen piikkiriuku.

Niin tarkkaan laskeva kuin kauppaneuvos oli kaikissa pienimmissäkin
kauppa-asioissa, niin runsaalla, jopa tuhlailevallakin kädellä hän
sirotti rahoja tähän maatilaansa ja erittäin kaikkeen siihen mikä oli
lähinnä asuntotaloa. Se oli hänen miellyttävä heikkoutensa, sanottiin.
Se oli hänen elämänsä aate tämä puisto ja tämä puutarha, sanoivat
toiset.

Mitä suurinta huolta oli pantu myöskin talleihin ja niiden hevosten
kasvatukseen, sukimiseen ja syöttämiseen, joiden oli vetäminen
kauppaneuvosta, hänen perheeseensä kuuluvia jäseniä ja niitä lukuisia
sukulaisia ja muita vieraita, joita heillä aina oli. Karjapiha,
ruispellot, vuoroviljelys ja lehmärodut eivät olleet erinomaisia, eikä
niiden ollut tarkoituskaan tuottaa enempää kuin juuri palvelusväen ja
tallihevosten elättämistä. Kauppaneuvokselle, hänen perheelleen ja
vierailleen hankittiin suurin osa ruuasta kaupungista sillä pienellä
saaristohöyrylaivalla, joka poikkesi joka aamu laiturille.

Mutta kaikkein suurinta huolta oli pantu itse asuntotaloon, sen
balkongeihin, suljettuihin ja avonaisiin verantoihin, terasseihin,
kukkapylväihin, kevyeihin huonekaluihin ja muuhun sisustukseen.

Sillä niissähän oleskeli ja liikkui hän itse, kauppaneuvos T----,
suuri, punertavakasvoinen, vyötäryksistä kolmen miehen mittainen herra,
kultasankaiset rillit nenällä, paksu, kultainen kellonketju mahalla, --
hän ja hänen perheensä, joita varten oli olemassa koko talo ja kaikki
sen vuosikausien kuluessa mietityt, keksityt ja toimeenpannut ja yhä
lisääntyvät mukavuudet.

Kauppaneuvosta kehuttiin ja ylistettiin kaikin puolin, ja enimmin juuri
siitä, ettei hän ollut monen muun kauppamiehen tavoin unohtanut
asioittensa tähden omaa ja perheensä elämää, vaan oli osannut
itsellensä ja perheellensä järjestää täydellisen paratiisin maan
päälle.

"Niin sitä pitää elää, eikä koko ikäänsä vaan säästää ja säästää", --
sanottiin hänestä. Hän oli suorastaan ihannekuva siitä, miten ihmisen
on samalla sekä yhä rikastuminen että rikkauksiansa nauttiminen.

Niin sukurakasta ihmistä, kuin kauppaneuvos T---- oli, harvoin saattoi
enää nykyaikoina tavata. Jos hän sai vihiä jostain henkilöstä, olkoonpa
kuinka vähäpätöisestä tahansa, joka vaan oli jollakin lailla sukua
hänelle itselleen tai hänen vaimolleen, niin heti hän otti tästä
henkilöstä selvän; -- ja jos samainen henkilö sattui olemaan
lähiseuduilla, kutsui hän sen aina taloonsa, tai jos se oli
puutteen-alaisessa tilassa, toimitti hänet tavalla tai toisella
takaisin jaloilleen. Ihmiset sanoivat, että kauppaneuvoksen
sukulaisista saattoi kuka tahansa ruveta liikemieheksi ja saada heti
joka paikassa täydellisen luoton, sillä kauppaneuvos ei missään
tapauksessa olisi sallinut kenenkään heistä tehdä vararikkoa.

Ei löytynyt toista niin kohteliasta ja huomaavaista isäntää ja emäntää
kaikkia vieraitakaan talossakävijöitä kohtaan, vaikka kauppaneuvos
muuten tosin kuului raha-asioissa usein kieltäytyneen auttamasta ja
kannattamasta vieraita. Ja hänellä oli silloin pysyväisenä syynä:
"minun täytyy ennen kaikkea pitää huolta sukulaisistani".

Mitä sitten perheen keskinäisiin väleihin tulee, niin siinäkään ei
kukaan koskaan ollut vähintäkään moitteen sijaa löytänyt. Kauppaneuvos
oli rouvallensa aivan samalla hurskaudella kohtelias, kuin vierailleen,
ja rouva puolestaan vastasi samallaisella lempeällä arvonannolla.
Toisinaan tuntui -- että he vieläkin olivat ikäänkuin rakastuneet
toisiinsa.

Muita perheenjäseniä oli: kaksi kauppaneuvoksen tätiä, molemmat hyvin
vanhoja; yksi rouvan veli, joka ei ollut alallaan onnistunut ja nyt
palveli ylimääräisenä kirjurina lankonsa konttorissa, silloin tällöin
todellakin käyden siellä; sitten kolme tytärtä, joista vanhin oli
ulkomailla harjoittamassa kaikellaisia taiteita ja kieliä ja muuten
sivistymässä, keskimäinen, Hanna, -- se, jonka valokuvan Henrik oli
nähnyt Uunolla, ja joka oli kotona, samoinkuin nuorin, juuri koulun
päättänyt, sukulaisten luona vierailemassa oleva Lissi; ja vihdoin
kaksi poikaa, Voldemar ja Aksel, joiden ikäväli oli vaan vuosi ja joita
kotiopettajan oli auttaminen ylemmälle luokalle, lukemalla heidän
kanssaan erityisiä aineita. Vähempiä sukulaisia ja ystäviä vilisi
kauppaneuvoksen kesälinnassa niin paljon, ettei niistä kaikista osannut
lukua pitää.

Mitä tulee kysymykseen, miten kauppaneuvos oli rikkautensa ansainnut,
niin se oli hyvin tunnettu asia. Hän oli koonnut omaisuutensa, ja yhä
sitä kartutti, taitavilla leveranssikaupoilla, toimittaen Suomen
tuotteita, erittäinkin halkoja, aluksi Suomeen sijoitetulle
venäläiselle sotaväelle, mutta sittemmin myöskin Pietariin ja
Kruunstattiin. Hyvin suuressa määrässä hän myöhempinä aikoina myöskin
harjoitti viljakauppaa, tuottaen leveranssilaivoillansa venäläistä
jauhoa Suomeen.

Mielipiteiltään vihdoin oli kauppaneuvos kaikin puolin vapaamielinen ja
suvaitsevainen: elinkeinovapaus muutamilla rajoituksilla, tullivapaus
pienillä poikkeuksilla. Hän oli järjellisesti "vapaa" kaikessa, missä
vaan saattoi vapaa olla. Myöskin oli hän suuri patriootti ja otti osaa
kaikkiin isänmaallisiin juhliin ja päivällisiin merkittävien henkilöjen
kunniaksi. Asiat ja afäärit ne olivat erikseen sinänsä, ne toimitettiin
eri äänellä, eri liikkeillä ja eri mielentilassa, mutta erikseen oli
patriotismi, joka otettiin esiin lepohetkinä kotosalla, juhlissa ja
satunnaisissa pyräyksissä, joita vastaan seuraa rakastava kauppaneuvos
ei koskaan ollut.

Kielikysymykseen nähden ei kauppaneuvos kuulunut kumpaankaan
puolueeseen. Hän piti molempien olevan oikeassa, vaikkei hän
suomenkieltä paljon ollenkaan tuntenut. Ja kovasti hän varoitteli
riitelemästä, sanoen että milloin emme aavistakaan, saattaa kolmas
tulla ja ottaa osansa.

Henrik saapui kauppaneuvoksen kesälinnaan kauniina iltapäivänä. Jo
silloin kuin hän maantiellä näki kaksi sammaltunutta kivistä
porttitolppaa, joiden päässä oli mustat pallot, ja ajoi näiden välitse
tuuheaan, hämärään puistoon, sykähti hänen sydämmensä. Puut molemmin
puolin tietä olivat niin kauhean korkeat, iänikuiset vääräoksaiset
koivut sekaantuivat valtavien kuusien kanssa, ja ainoastaan hiukan
taivasta näkyi latvain yläpuolella. Jättiläisrunkojen ja oksien alla
puhdas, pehmeä sammaltanner pimeni ja pimeydestä oudon suuret sanajalat
vihersivät. Rattaiden rätinä ja hevosen juoksu tasaisella sileällä
tiellä tuntui vähäpätöiseltä tämän majesteetisen metsän syvyydessä.
Kaikki oli Henrikille täynnä satumaista aavistusta siitä, mikä oli tien
päässä, metsän takana, -- siitä, minne johti punaset kaideaidat ja
sievät ojasillat, joiden yli menoa rattaat eivät tunteneet, vaan
ainoastaan erilaisella hurahduksella ilmaisivat.

Eräässä käänteessä jo pilkisti valkoinen päärakennus puiden välistä ja
ennenkuin aavisti oli siinä taikalinna esiinloihdittuna tiheimmän
metsän reunaan.

Kyytimies ei uskaltanut ajaa hiekkakäytävälle, joka kaarena kiersi
pylväskattoisten portaiden eteen ja toisena kaarena pois, vaan tahtoi
ajaa vasemmalle, josta näkyi etäämpänä talousrakennuksia ja näiden
takaa peltoja. Henrik nousi rattailta, maksoi kyytimiehelle, otti
kapsäkkinsä ja meni jalan vallasportaita kohden.

Ei ollut ketään vielä eteisessäkään, josta kaksoisovet johtivat joka
haaralle. Kaikki muut ovet olivat suljetut paitsi yhdet, joiden läpi
näkyi varjoiseen, melkein pimeään huoneeseen. Sen lattia oli peitetty
paksulla matolla ja pimeydestä hohti kultakehyksinen seinäpeili. Siitä
huoneesta näkyi sitten avatun oven läpi ulos balkongille, joka oli
auringolta suojattu alas asti ylettyvällä markeesilla ja jossa valo
läpäisi jonkin kirkkaankeltaisen varjostimen suurilehtisten
palmukasvien keskellä. Balkongilla näkyi kolmella jalalla seisova pikku
pöytä, sen vieressä matala, hienoista virpilöistä nidottu nojatuoli ja
jotain pöydälle jätettyjä ompeluksia, mutta ei ketään ihmistä.

Omituinen, miellyttävä sekoitus ruusuntuoksusta ja inhimillisistä
hajuvesistä tuntui tulevan tästä pimeästä huoneesta, jossa, silmän
totuttua pimeään, alkoi näkyä mitä viettelevimpiä lepotuoleja ja
loikoilusohvia.

Henrik jätti kapsäkkinsä eteisen oven suulle, harjasi hiukan pukuansa
harjoilla, suki vähän päätänsä ja päätti avata keskimäisen suuren
kaksoisoven, jonka takaa hän oli jostakin kauempaa kuulevinaan nauravia
ihmisääniä.

Kun hän kurkisti sisälle oli siellä suuri komea sali, parkettipermanto,
valkosia tuolia pitkin seiniä, suunnaton flyygeli, pikku laseista
kimalteleva suuri kruunu katossa ja ovet auki avonaiselle terassille,
jonka kaiteiden takaa näkyi sypressin tapaisia tummia tötteröpuita ja
sitten alkava puutarha.

Salissakaan ei ollut ihmisiä, mutta viereisessä vastaanottohuoneessa
tuntui nais-ääniä, ei kuitenkaan herrasväen, vaan suomalaisten
palvelustyttöjen, ja silloin tällöin mörähteli miesäänikin leikkisästi
joukkoon.

Henrik eteni niin että saattoi nähdä siihen huoneeseen, ja rykäsi.

Silloin tässä huoneessa kaikki vavahti; jokin hyökkäsi, jokin hyppäsi
pystyyn, jokin lensi ulos, ja samassa silmänräpäyksessä hiljeni kaikki.

Salin ovelle ilmestyi nyt vierashuoneesta hengästynyt palvelustyttö
kysymään mitä asiaa Henrikillä oli.

Herrasväki oli poissa huviretkellä, sanoi hän.

Henrik ilmoitti olevansa odotettu kotiopettaja ja alkoi puhua tytölle
suomea, kun huomasi hänen huonon ruotsinsa. Silloin tyttö tuli
vapaammaksi ja ollakseen emännän sijaisena, pyysi istumaan, pahoitteli
yhtämittaa, että sattui näin hullusti, tarjosi lopulta maisteria varten
aijotun huoneen yläkerrassa hänen käytettäväksensä, ja lupasi toimittaa
pesuvehkeet kuntoon, jos herra tahtoi peseytyä.

Tyttö puhui tuttua savonmurretta.

-- Kyllä minä en ou teältä päin, -- vastasi hän Henrikin kysymykseen.

-- Et. Sin oot Savosta, -- sanoi Henrik.

-- Niinpä kyllä, -- sanoi tyttö ja veti suunsa nauruun. Ja vähäksi
ajaksi katosi heidän väliltään kokonaan palvelijan ja herran suhteet ja
he katsahtivat toisiinsa niinkuin kaksi savolaista. Mutta palasivat
heti takasin oleviin oloihin, kumpikin osaansa.

Herrasväki oli odotettavissa kotiin vasta illaksi. Mutta Anna -- se oli
tytön nimi -- selitti Henrikille, missä se saari oli, johon herrasväki
oli mennyt ja lupasi lähettää pojan soutamaan, jos maisteria halutti
päästä sinne.

Henrik sanoi menevänsä rantaan katsomaan, mutta poikaa ei huolinut
mukaansa. Hän kulki salin läpi terassille ja laskeutui sen rappusia
myöten alas puutarhaan. Täällä leikkeli vanha puutarhuri polvillaan
ollen tekonurmikkoa ja hänen vieressään seisoi taaskin kaksi joutilasta
palvelijaa, jotka huusivat nauraen jotain muille palvelijoille
puutarhan toiseen päähän. Hekin ensin hytkähtivät vieraan nähtyään,
mutta sitten rauhoittuivat, ja vaan vähän epätietoisin ja epäilevin
silmäyksin seurasivat Henrikiä, sekä rupesivat keskenään nauramaan, kun
hän oli päässyt ohitse.

Puutarhan kauneuksia ei Henrik nyt viitsinyt katsella, kun hän tunsi
olevansa ainoana vallassäätyisenä ypö yksinänsä tässä palvelusväen
meressä, ja hän koetti vaan kiireimmän kautta paeta pois niinkuin
vihollisten keskeltä, jotka olivat kaiken alan valloittaneet.

Rannalla oli talon venheitä, jotka eivät olleet lukittuina. Henrik
työnsi yhden semmoisen vesille ja alkoi soutaa neuvottuun suuntaan.

Vasta päästyään pitemmälle lahden pohjukasta Henrik huomasi, kuinka
tavattoman kaunis se puistoranta oli, jolta hän oli lähtenyt, ynnä sen
sinivalkoinen uimahuone puiden varjon vastassa, joka kuvastuksellaan
teki tyynen veden mustaksi. Hänen piti heittää airot hetkeksi
valloilleen.

"Tuossa ne siis käyvät uimassa -- ja siinä minäkin rupean uimaan.
Järjestän elämäni säännöllisesti: aamulla menen ensimäiseksi uimaan,
sitten tulee ehkä opetustunnit, sitten ehkä aamiainen, sitten menen
kävelemään, sitten luen loppuajan, panen kaikki voimani lukuun, --
illalla, kuudesta asti, olen vapaa, mutta koetan lukea vielä yli
päivämääränkin. Niin teen."

Pikku kalliosaarten välitse, missä Henrik souti, pilkotti tuon
tuostakin avomeri, väräjävänä, äärettömänä, täyttäen hänen sydämmensä
kummallisella uutuuden ilolla, joka alkoi airon edestä sysätyn
viheriäisen, raittiin veden pyörteistä ja levisi joka suunnalle, minne
hän katsoi, -- etäisyyteen asti.

Erään niemen ohi päästyä hän kääntyi, nousi varovasti seisaalleen
veneessä ja alkoi tähystellä siihen saareen päin, jossa
huviretkeläisten piti olla.

Sydämmen kyllyydestä Henrik ei malttanut olla itsekseen puhumatta.

-- Tuolla eivät ole, tuolla eivät ole, mutta tuolla ovat, ja ovat ihan
varmaan. Onpa sinne matkaakin, -- sanoi hän ääneen.

Sitten hän istui taas selin saareen päin ja alkoi soutaa, pantuaan
suunnan merkiksi erään kalliosärkälle jäävän vaivaisen petäjän. Olisi
ollut parempikin merkki, mutta hän valitsi säälistä tämän raukan, koska
se tietysti, vaatimattomana ja vaivaisena siellä kivien välissä, oli
onnellinen, että joku oli ottanut sen merkiksensä.

Kun hän seuraavan kerran lakkasi soutamasta ja kääntyi katsomaan
eteensä, näkyi saaren rannassa, kallioita ja metsää vasten, ihan jo
selvästi punasia ja valkosia ja muunvärisiä pilkkuja, sekä savupatsas
nuotiosta.

-- Aha, siinä ne ovat, -- sanoi Henrik, asetti melkein ympäri
kääntyneen veneen jälleen vanhan merkin mukaan, ja taas alkoi soutaa.

Ensi katsahduksella erotti jo liikkuvia kirjavapukuisia olentoja, ja
vielä lähemmäksi tultua näkyi hiekkarannalla nuotion ääressä
puuhailevia naisia, sitten vähän ylempänä, kallion kupeella, ryhmä
herroja ja naisia ja siellä täällä metsässä yksinäisiä valkosia
liikkujoita. Joitakin lapsia juoksenteli sinne tänne ja niiden huudot
kuuluivat selvästi pitkin tyyntä vettä.

Henrik ei voinut olla muistamatta äskeisiä huviretkiään
juhannuskokoilla Turussa. Silloin häntä soudettiin ja hän istui
kuninkaana perässä, ja kaikki olivat vaiti, ja ujostelivat ja
arastelivat häntä, odotellen mitä hän suvaitsee sanoa. Nyt,
sitävastoin, hän souteli itse, ja oli levotoin niinkuin kuninkaan
portin edessä.

Näky oli tavattoman kaunis, mutta Henrik ei enää malttanut
rauhallisesti katsella. Hän tuli levottomaksi ajatellessaan, että hän
kohta on suuressa seurassa, jossa ei tunne ainoatakaan sielua.

Ottaen taas suunnan ja pantuaan toisen merkin petäjän sijaan, jota ei
enää näkynyt, Henrik alkoi taas soutaa.

"Nyt ne ovat ehkä jo huomanneetkin minut", -- ajatteli hän. "Täytyy
pysyä hyvin suunnassa, etteivät luule huonoksi soutajaksi."

Henrik huomasi vähän ajan kuluttua soutavansa aivan liian kiihkeästi ja
olevansa siksi hengästynyt. Hän hiljensi. Myöskin oli hän ihan
tarpeettomasti jännittänyt kaikki jäsenensä. Hän koetti päästää
jännityksen auki ja soutaa luonnollisesti. Entiseen luonnolliseen
mielentilaan päästäksensä hän haki vieläkin sitä vaivaispetäjää, mutta
sitä ei voinut enää eroittaa. "Enkö todella voi olla luonnollinen,
vaikka tahdon", -- ajatteli hän, ihmetellen sitä voimaa, joka vastoin
hänen tahtoansa jännitti ja jäykisti koko hänen olentonsa. --
"Koketeeraankohan minä?" -- ajatteli hän katsellen luonnottoman
miehekästä soutuansa ja tuntien kuinka hänen päänsä kekottaa pystyssä
ja kääntää profiilia saareen päin.

Hän katsahti eteensä ja näki, että äärimmäisellä rantakallion
kielekkeellä seisoi kaksi neitosta, toinen punasessa, toinen valkosessa
puserossa, -- seisoivat käsikynkässä, ja joka oli kokonaan valkosessa
puvussa, varjosti toisella kädellään silmiänsä katsellen Henrikin
venheeseen päin.

"Se se on!" -- ajatteli hän, ja hänen sydämmensä alkoi jostakin syystä
jyskyttää, niin että hänen täytyi vetää monta kertaa syvään henkeä ja
olla katsovinaan pilviin. Hän valitsi paikan kallion luona, jonne aikoi
laskea, ja otti takaansa viimeisen kerran merkin. Luonnollisuutta hän
ei enää ollenkaan ehtinyt ottaa lukuun, vaan eli jo kokonaan siinä sen
ajatuksen vallassa, mitä hän on sille seuralle, jonka katseet tuntuivat
selässä, päässä, käsissä, jopa korvain nipuissakin. "Kumartaako jo
venheestä, vai nousta ensin maalle?"

"Merkillistä, mikä minun sydämmelleni on tullut! Onhan tämä
vähäpätöisimpiä asioita, mitä maailmassa voi tapahtua, enkä minä voi
asettua sen yläpuolelle!" Vene tuli rantaan. Henrik katsahti taakseen,
mutta nousi sitten tervehtimättä maalle, veti venheen hiukan ylös,
kääntyi ja vasta sitten nosti kaarevassa liikkeessä ja vähän jäykästi
lakkiansa, parhaimman taitonsa mukaan.

Naiset vastasivat hymyillen uteliaalla hämmästyksellä.

Se, joka oli valkosissa, oli todellakin se, jonka Henrik oli nähnyt
Uunon valokuvassa. Hänellä oli samalla tavalla kuin valokuvassa
kihartuneita tukansuortuvia irrallaan pään ympärillä. Tukka oli vaalea,
samoin kasvot vaaleanveriset, ihossa terve kellertävä väri ja poskien
alla jonkinlaista hienoa rokonarpisuutta, niinkuin Henrik oli jo
valokuvastakin huomannut. Kuitenkin näytti hän nyt nuoremmalta ja
vähemmin vaativalta kuin valokuvassa, -- joka seikka hyvin rohkaisi
Henrikiä ja yhdellä kerralla antoi hänelle varmuuden.

-- Nimeni on Henrik ----, -- esitteli hän itseään. -- Kotiopettaja --

-- Vai niin, -- sanoi valkopukuinen neiti nähtävällä ilolla ja vähän
hätääntyen, erosi punaisesta ja tuli Henrikiä vastaan, tarjoten kättä.
-- Terve tuloa!

Hänen katseensakin oli juuri semmoinen kuin Henrik oli ajatellut
valokuvasta: sininen ja kiilloton, ja jonkinlaiset lisäringit olivat
silmäkeskuksen ympärillä.

-- Pappa, mamma, se on maisteri ----, -- huusi hän taaksensa.

Jotkut seurasta, joka oli sijoittunut metsän reunaan, olivat jo
alkaneet nousta, niiden joukossa suuri, lihava herra, pieni kangaslakki
päässä. Henrik arvasi, että se oli papaksi puhuteltu kauppaneuvos.
Vaivaloisesti ja varovasti pujotellen jalkojaan kivien välitse se teki
tuloa alas hiekkarannalle päin. Vielä yksi nuorempi herrasmies seurasi
häntä, edellä odotellen. Muut, naisväki, jäi ylhäältä tähystelemään
tapauksien menoa.

-- Kuinka ihmeessä, maisteri olette tänne osannut? Se nyt oli hyvä että
tulitte. Sinnehän ei jäänyt ainoatakaan ihmistä, -- puhui valkonen
neiti.

-- Siellä oli paljon ihmisiä, -- sanoi Henrik.

-- Niin, niin, -- nauroi neiti.

-- Hyvin tehty, herra maisteri, hyvin tehty, -- huusi kauppaneuvos
päästyään hengästyneenä tasaiselle maalle ja tuli täyttä vauhtia
Henrikiä kohden. -- Terve tuloa, terve tuloa. Veljellenne kiitos, että
hän toimitti teidät tänne. No, pojat, -- tulkaapas tänne, -- pojat hoi!

Lapsien joukosta, jotka leikkivät rantahiekassa erottautui kaksi
yhdenkokoista poikaa, haluttomasti kiemurrellen ja hakien
viivyttelemisen syytä.

-- Tässä esitän tyttäreni, Hannan, -- sanoi kauppaneuvos, -- ja neiti
Selig. Tässä lankoni -- herra Stråhlman. Pojat, pojat!

Neiti Selig oli se punapuseroinen. Hänellä oli omituinen veitikan vino
hymy, kun hän antoi Henrikille kättä, ja vaikka hymy oli ihan aiheeton,
niin se kuitenkin pani Henrikin ajattelemaan: "no tuosta nyt saadaan
ainakin ensi hätään ystävä".

Herra Stråhlman oli tavattoman kohtelias nuori mies, silmät epävakavina
päässä, nauru omituisella tavalla tuleva ja samassa taas menevä,
jättäen kasvot yhtäkkiä ihan totisiksi. Tervehtiessä hän sähisi kovasti
pelkästä kohteliaisuudesta, mutta ei siltä sanonut mitään. Päässä oli
hyvin vähän hiuksia. Hän muuttui totiseksi, kun kaikki oli tehty, sekä
rupesi katsomaan merelle.

-- Pojat! -- huusi nyt kauppaneuvos, tällä kertaa vaan rahtusen
erilaisella äänenväreellä, jolla oli se kummallinen seuraus, että pojat
tulivat kuin piilit paikalle.

-- Tässä on nyt maisterinne.

Pojat kumarsivat päällänsä ja löivät saappaan korot yhteen, ja kättä
antaessa kumarsivat toisen kerran erinomaisella huomaavalla ja
arvonantavalla kunnioituksella. Tehtyään tämän velvollisuudentyön he
kertaakaan katsahtamatta edes minkä näköinen Henrik oli, poistuivat ja
olivat jälleen leikeissänsä.

"Lapset eivät osaa peittää välinpitämättömyyttänsä", -- ajatteli Henrik
kadottaen osan ilostansa ja rupesi heti tutkimaan olivatko nuo
aikaihmisetkin hänelle vaan kohteliaat, vai todella ystävälliset
niinkuin näyttivät.

Naiset metsänrinteellä olivat niin täynnänsä ystävällisintä hymyä ja
niin luonnolliselta tuntuvaa huomaavaisuutta, että Henrik siellä unohti
tarkastuksensa ja saavutti jälleen entisen hyväntuulen.

Neiti Selig oli tavattoman sievä. Hän oli puettu kuin kevein
keijukainen, vaaleanpunaseen lyhyeen hameeseen ja samanvärisiin
sukkiin, käsivarret puoleksi paljaina. Hän oli tummaverinen, ja
punavuorinen hattu yhdessä punasen liivin kanssa heijastuivat hänen
kasvoihinsa, jotka siitä saivat taikamaisen viehättävyyden.

Kauppaneuvoksetar otti vastaan maisterin istualtaan. Hän oli lihava,
vaatteilla hyvin pingoitettu; kasvot olivat vertyneet, harmaan
punertavat. Otsatukka oli pantu hienoihin kiharoihin, päässä
pitsilaitoksia, samoin kaulassa, vaalean, sinipunervan silkkiliivin
päällä.

Kaksi hyvin vanhaa, arvostelevannäköistä, tummapukuista tätiä istui
kauppaneuvoksettaren kummallakin puolella. Toinen katsoi lornjetilla
Henrikiä.

Vielä oli muita ihmisiä kauempana, mikä metsässä mikä rannalla, joiden
kanssa Henrik tutustui myöhemmin tai ei tullut ollenkaan
esitetyksikään.

-- Suokaa anteeksi, maisteri, että olette saaneet nähdä niin paljon
vaivaa meitä löytääksenne, -- sanoi kauppaneuvoksetar.

"Tästä hetkestä riippuu kaikki!" -- ajatteli Henrik.

-- Oh, mikä vaiva se oli minulle! -- sanoi Henrik niinkuin olisi ollut
maailman vapain seuramies. -- Minä rakastan soutua, ja matka tänne on
todellakin erinomaisen --

-- Mutta kuinka osasitte, -- kuka teille neuvoi?

-- Oo, siellä oli kyllä neuvojia. Minä otettiin vastaan sangen
ystävällisesti, näytettiin huone yläkertaan, -- odottakaapas: -- Anna
oli hänen nimensä, jos oikein muistan.

-- Aivan oikein. Olipa onni, ettei hän ollut sulkenut ovia ja lähtenyt.

-- Mitä vielä, päinvastoin, minä kun tulin, luulin ensin, että talossa
on kestit: kuulen naurua, kikatusta, mitä vilkkainta konversatsioonia.
Avaan oven saliin, ei ketään. Vierashuoneessa! ajattelen. Rykäsen:
psiuh, kuuluu kuinka kaikki vieraat hajoovat niinkuin akanat tuuleen.

Kaikki purskahtivat nauruun ja Henrik ihan tunsi kuinka paljon hän oli
voittanut tällä vilkkaalla kertomuksellaan, jonka hän tosin oli jo
venheessä ajatellut jotenkin näin kertoa.

-- Istukaa maisteri, olkaa niin hyvä, -- sanoi kauppaneuvoksetar
osoittaen kiveä vieressänsä. -- Tuoli on kovanlainen, eikä meiltä ole
kysytty sen mallia. -- Niin että te siis tulette pidoista pitoihin? --
sanoi hän tarjoten teelasia. -- Kenties pidot siellä olivat tanssin
kanssa?

-- Arvattavasti puuttui vaan pianisti, -- jatkoi Henrikkin leikkiä, --
mutta muuten tuntui siellä kyllä olleen kaikki tanssiin tarpeelliset
sukupuolet.

-- Todellakin.

Kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar vaihtoivat keskenään katseen ja tädit
koettivat Henrikin huomaamatta supattaa toisilleen.

-- Eikö totta, tee maistuu mainiolta näin saaressa, ulkoilmassa? --
sanoi emäntä yhä kääntyen Henrikiin ja muuttaen jyrkästi puheaineen. --
Mutta ottakaahan toki leipää.

-- Mainiolta, -- sanoi Henrik keräten teeleipää kuppivadin reunalle.
Hän oli alkanut omasta mielestään sangen vapaasti ja sujuvasti, ja ilo
sen johdosta lisäsi yhä hänen vauhtiansa ja sukkeluuttansa.

-- Mutta rakas Emelie, -- puuttui nyt kohtelias lanko puheeseen, --
sinä et ole kysynyt, olisiko maisterilla ehkä nälkäkin.

Henrik ei olisi epäillyt tämän kohteliaisuuden alla mitään pahaa,
mutta hän oli näkevinään, että kauppaneuvoksetar rypisti varoittaen
silmiänsä kohteliaalle veljelleen ja tämä sen johdosta kääntyi
väliäpitämättömästi pois. Henrikiin iski nyt ajatus, että tuo oli
piikki hänen runsaan leipäkokoelmansa johdosta ja hän vasten tahtoansa
ja ponnistuksistaan huolimatta alkoi punastua.

Jonkun ajan kuluttua oli vilkas keskustelu täydessä käynnissä ilman
Henrikin osanottoa, eikä hän enää ollut huomion keskuksena, vaan
päinvastoin, -- hänellä oli hyvä aika itsekseen hävetä äskeistä
riehahdustaan.

Ja istuessaan nyt siinä teensä kanssa ja järjestäessään noita
onnettomia leipiä polvelle, hän yhtäkkiä muisti mamman ja kuinka mamma
ennen latoi heille leivoksiaan, ja hänen tuli niin ikävä, että leuka
tahtoi värähtää. Ikävä oli siksi, että kaikki tuntui yhtäkkiä vieraalta
ja yksinäiseltä tässä ihmispaljoudessa.

Hän haki pian ajatustensa joukosta oman lohduttajansa, johon hänen
tämmöisissä tapauksissa oli aina tapana tarttua, ja löysikin, mutta
siihenpä ei nyt voinutkaan tarttua, sillä sen kanssa hänellä oli
Turusta asti epäselvyyksiä eli ikäänkuin huono väli, jota ei nyt
joutanut selvittämään, niin että hän kääntyi apein mielin siitäkin.

Mutta kun hän oli juonut teensä ja kieltäytynyt toisesta lasista ja
noussut seisaalleen muka näköalaa katsellakseen, kohtasi hän neiti
Hannan katseen, joka ikäänkuin vähän levottomasti tarkasteli häntä.
Saman ilmeen oli Henrik ennenkin hänessä huomannut, ja jo silloin se
tuntui hänestä selittämättömältä ystävyydeltä.

-- Te varmaan hyvin rakastatte luontoa; jos tahdotte minä näytän teille
mainioita paikkoja, -- sanoi neiti Hanna.

Tämä oli Henrikille kovin iloista ja lohduttavaa, sillä epäluulo, että
kaikki tyyni oli vaan kohteliaisuutta ei ollenkaan sopinut neiti
Hannaan, jonka ehdotus oli ystävyyttä; se tuntui erehtymättömän
varmalta. Neiti Hanna näytti vaan pitävän huolta siitä, ettei Henrikin
olisi mitenkään paha olla.

-- Tulkaa minun kanssani rantaan, minä näytän teille.

He menivät, ja Henrik hengähti vapaasti niinkuin satimesta päästetty.

"Tietysti minä olen erehtynyt," -- ajatteli hän. -- "Minä olen vaan
niin kauhean epäluuloinen välistä. Nämä ihmiset ovat mitä
herttaisimpia."

-- Nyt menemme vaan tuon kallion yli ja sitten koetamme voimmeko kulkea
vähän matkaa pitkin rantaa, -- sanoi neiti Hanna.

-- No miksi se olisi niin vaikeata? -- kysyi Henrik.

-- Ettekö näe? missäs siinä kulkee, kun oksat ovat ihan veden päällä!
-- Mutta me otamme veneen, eikö niin? Tulkaa.

He ottivat sen ruuhen, jolla Henrik oli tullut ja soutivat pitkin
lahden rantaa. Henrik souti ja neiti Hanna käänteli melalla venettä
minne tahtoi. Hän katseli omituisen luonnollisesti ja avonaisesti
Henrikiä silmiin, vaikka puhui kaikellaisista vähäpätöisyyksistä,
niinkuin siitä, että valkoset lumpeet olivat hänen mielestään paljon
kauniimpia kuin keltaset, tai että kahilan lehti kerran leikkasi syvän
haavan hänen sormeensa, ja muusta semmoisesta.

Henrik oli olevinaan myöskin ihan luonnollinen ja heillä oli hyvin
lysti. Mutta koko ajan tuntui Henrikistä, että neiti Hanna ei ole vielä
päässyt puhumaan siitä, mistä oli tahtonut.

He soutivat jotenkin pitkälle. Lahti kärkeytyi pieneen niemeen, jonka
päässä oli matala, ainoastaan pari korttelia ylempänä vedenpintaa oleva
kallio, joka tyynen aikana oli kuivanut vaaleaksi. Keskellä kasvoi
muutamia miehenpituisia vanhoja tervaleppiä, ja oli pieni lätäkkö.

-- Välistä saa kummallisen halun: tekisi niin mieli olla juuri tuossa
ja astua jalallaan tuon sileän valkosen päälle, -- sanoi neiti Hanna.

-- Siis lasketaan sinne, -- sanoi Henrik ja rupesi kääntämään venettä.

-- Ei, ei, antakaa olla, minähän vaan sanoin. -- Ja hän koetti melalla
voittaa Henrikin soutua.

-- Mutta minua myöskin haluttaa kävellä siinä.

-- No se on eri asia se.

He nousivat tuolle matalalle kalliolle, ja kun neiti Hanna oli kävellyt
sen ympäri, istui hän ihan veden rajan luo.

Henrik istui ruuhen kokan varaan.

-- Kuka se olikaan, se nuorempi herra, kyllä hän esitettiin minulle,
mutta minä en huomannut, -- sanoi Henrik alkaakseen keskustelun.

-- Ah se on mamman veli, -- sanoi neiti Hanna äänellä, joka osoitti,
ettei se henkilö ole pidettävä minään tärkeänä olentona täällä. -- Hän
on vaan semmoinen. -- Mutta sanokaa nyt vihdoin minulle, mistä te
oikein tulette?

Tämä oli sanottu niinkuin nyt vihdoinkin olisi päästy oikeaan
aineeseen.

-- Turusta viimeksi, -- vastasi Henrik.

-- Ettekö te siis ollutkaan Pohjanmaalla? -- sanoi neiti Hanna avaten
silmänsä niinkuin peljästyessä.

-- Olin kyllä, sitä ennen.

-- Niin, niin: sitä ennen. Tuota noin -- sehän taisi tulla lyhyeksi se
visiitti?

-- Olisin ehkä jäänytkin, mutta kun tämä tuuma tässä tuli väliin --

-- että teidän piti lähteä? -- ja te läksitte ihan yksin?

-- Veljeni kanssa.

-- Aha. No -- no -- tuota noin -- te matkustitte sitten yhdessä
Turkuun?

-- Niin.

-- Teillä oli varmaan asioita Turkuun?

-- Niin, minulla on siellä sukulainen.

-- Kuka niin?

-- Veli.

-- Todellakin, sitä en ole tiennytkään. Mikä hän on siellä?

-- Hän on mekaanikeri.

-- Mekaanikeri, mikä se on? Ah niin, se on insinööri?

-- Kas kuinka kaunista tuonnepäin todellakin on! -- sanoi Henrik.

-- Juu, onhan se. No tuota te asetuitte sitten sen veljenne luokse?

-- Ei, hänellä on vaan pikkuinen huone. -- Mutta katsokaahan tuonne,
neiti, se on suuremmoista, -- sanoi Henrik koettaen jo muuttaa
keskustelun ainetta toisaalle.

Neiti Hanna katsahti taas ja sanoi vaan: "ai kuinka kaunista". Sitten
kääntyi taas takasin ja hänellä oli selvästi mielessä vielä kysellä
samoja asioita, mutta hän ikäänkuin epäili, ja sanoi vaan yleisesti:

-- No kertokaa minulle jotain Turusta. En minä ole koskaan siellä
käynyt.

Neiti Hanna kuunteli Henrikin kertomusta kuitenkin vaan puolella
korvalla. Muutamin paikoin hänen uteliaisuutensa tosin näytti ihan
odottamatta heräävän, Henrikin pääsemättä perille missä nimenomaan,
mutta se sammui yhtä odottamatta. Silminnähtävästi neiti Hanna ei
vieläkään ollut tullut pääasiaan.

-- Ja sitten te matkustitte yksin Viipuriin?

-- Niin.

-- Vai niin, -- sanoi hän huokaisten.

Henrik rupesi ajattelemaan, että neiti Hanna ehkä ei löydä keskustelun
ainetta.

-- No soudammeko siis sitä kaunista paikkaa katsomaan? -- sanoi hän.

-- Ah se on totta, sitähän meidän piti --

Neiti Hanna nousi istualtaan, mutta veneeseen menosta ei tahtonut tulla
mitään. Hän istui vuorostaan sille paikalle, josta Henrik oli jo
noussut pois.

Taas neiti Hanna huokasi alakuloisesti ja vaikeni, mutta ei noussut
veneen kokalta.

Henrik ajatteli, että häntä varmaan huvittaa kuulla ihmisistä, ja
rupesi kertomaan veljestänsä Johanneksesta ja Alinasta, mutta
huomasi pian, että neiti Hanna tahtoi olla tarkkaavainen vaan
kohteliaisuudesta. Silloin hän rupesi kertomaan eräästä
helsinkiläisestä tuttavastaan, mutta sitä neiti Hanna silminnähtävästi
ei ollenkaan kuunnellut.

-- Onko veljenne Johannes vanhin? -- kysyi hän kesken kaikkea.

-- On.

-- Ja nuorin se, joka jäi Turkuun?

Henrik luuli hänen tarkoittavan Gabrielia, ja sanoi:

-- Ei, nuorin on Uuno.

Neiti Hanna sai silmänsä suuriksi.

-- Mutta eikös hän juuri jäänyt Turkuun?

-- Ei hän edes ollutkaan Turussa.

Neiti Hanna vilkastui suuresti. Hän rupesi nauramaan ääneensä.

-- Mutta tehän juuri vastikään sanoitte: _me_ matkustimme Turkuun!

-- Kuinka, sanoinkohan minä?

-- Ihan varmaan sanoitte. Te sanoitte: me matkustimme Turkuun. Niin te
sanoitte.

-- Mahdotonta.

-- Ja minä vielä ajattelin: hän on siis jäänyt sen lääkärin luokse.

-- Uunoko?

-- Niin.

-- Ei, hän erosi jo Toijalassa minusta.

-- No sitähän minäkin. -- Ai, mutta pitihän meidän soutaa sitä paikkaa
katsomaan.

Henrik työnsi veneen jälleen vesille ja neiti Hanna asettui istumaan
soututuhdolle.

Ja tästä lähin hän oli ihan kuin muuttunut: ilo tulvi kaikista hänen
sanoistaan ja liikkeistään, eikä ollut yhtään huokausta.

Henrik ei voinut päästä nytkään asian perille, mutta tuntui, että tuo
pääasia nyt jo oli ohitse.

-- Osaatteko tekin laulaa? -- kysyi neiti Hanna. Hän oli vuorostaan
ruvennut soutamaan ja Henrik meloi.

-- Kukas vielä osaa? -- kysyi Henrik.

-- Ei, mutta osaatteko te?

-- En minä niinkään, mutta veljeni Uuno -- hän laulaa jotenkin hyvin.

-- Vai niin?

-- Kuinkas, kertoihan se minulle laulaneensa täälläkin? -- sanoi
Henrik.

-- Jaa niin, se on totta, -- sanoi neiti Hanna hienosti punastuen. --
Voi, voi, kun ei teidän vaan tulisi ikävä meillä, -- sanoi hän koettaen
voittaa punastustansa.

-- Minunko ikävä?

-- Ei sitä tiedä.

-- Tämmöisessä kesälinnassa ei voi tulla ikävä.

-- Pidättekö? Niin, kyllähän täällä on kaunista.

-- En minä ainakaan ole sen vertaista ennen nähnyt.

-- Hm, onhan se.

-- Juuri noin minäkin järjestäisin oman kotini, jos olisin -- jos
voisin.

-- Ja minä taas tyytyisin vaan pieneen, pieneen mökkiin.

Henrik olisi kohta sanonut, että niin hänkin tyytyisi: pieneen-pieneen
mökkiin, -- jos olisi vaan sopinut heti äskeisen jälkeen niin sanoa.
Äskeinen ei ollutkaan sitä paitsi totta. Ei Henrik ollut tarkoittanut
sitä, mitä Hanna näytti tarkoittavan: elämää ystävän kanssa.

Nyt katsahti Henrik -- aivan kuin olisi yhtäkkiä muistanut jotain --
Hannaan. Ei katsahtanut enää ainoastaan hänen päähänsä, vaan hänen
ulkonaiseen olentoonsa kokonaisuudessaan. Hanna veti katseensa pois ja
taas vähän punastui. Hän souti hiljaa, jalat ojennettuina ruuhen
pohjakaarta vasten ja äskeisen punastumisensa vuoksi katseli poispäin
vedelle. Henrik näki yhtaikaa kaikki: hänen hienot sormensa vierekkäin
puristamassa airoa, hänen vartalonsa, -- tukan, hatun -- nenän ja
huulien, leuan ja kaulan linjan, ja ihmeellisen sievän, leveän
nahkavyön hänen vyötäryksillänsä, -- yhtaikaa koko hänen olemuksensa.

Ja se, mitä hän oli tuntenut jo silloin kuin hän Uunolla näki
valokuvan, -- se, mikä sitten Johanneksen luona oli kaukaisena mutta
sykähtävänä aavistuksena liikahtanut hänen sydämmessään, -- se, mitä
hän vielä äsken Turussa oli yhä selvenevällä tajunnalla ja hurmauksella
ajatellut, pukenut sanoihin, nimellä nimittänyt, -- se oli nyt ihan
elävänä hänen edessään, vaan pienen välimatkan päässä, samassa
ruuhessa, tuossa mustan tervapohjan eroittamana, ainoastaan kahden
kaaripuun takana.

Tuo, tuo on se vieras nainen -- ajatteli Henrik, -- vieras ja kuitenkin
niin äärettömän tuttu nainen, jonka vieressä hän tahtoo seista ja
suudella häntä, niinkuin Johannes ja Alina seisoivat ruokasalissa, ja
suutelivat toisiansa, ja Alina piti kättään Johanneksen kaulan
ympärillä.

Henrikin sydän alkoi oudosti sykkiä ja veri syöksähti voimakkaasti
hänen suonissansa. Hän pelkäsi, että Hanna kääntää päänsä häntä kohden,
ja rupesi sentähden itse katsomaan ruuhen toiselle puolelle.

Samassa heitä huudettiin rannalta, Hanna käänsi päänsä, mutta Henrik
käytti tilaisuutta kääntyäkseen taakseen, katsomaan huutajia.

-- Kas niin, emme ehtineetkään perille. Se olisi ollut tuon niemen
takana, -- sanoi Hanna. -- Nyt täytyy palata, muutoin he kaikki
hermostuvat.

-- Ja minä tulen soutamaan, -- sanoi Henrik nousten seisaalleen.

-- Ai, ai, varovasti ruuhessa, älkää nousko; pappa sanoo aina, että
täytyy näin vaan kyykkysillään siirtyä toisensa ohi. Tulkaa te nyt
ensin hiljakseen tännepäin.

Henrik teki niinkuin neiti Hanna pyysi. Ja nyt nousi neiti Hanna
myöskin, ja painaen molemmin käsin hänen olkapäitänsä vasten
pujottautui hänen ohitseen perätuhdolle.

Tämä kosketus huumasi Henrikiä, -- eikä hän sen jälkeen enää ollenkaan
voinut katsoa luonnollisesti Hannaan; silmät hakivat hänen katsettansa,
mutta pakenivat sitä, kun löysivät.

Kun he tulivat rantaan, olivat muut jo lähdössä.

-- Kiitoksia, -- sanoi Henrik tarjoten kättä Hannalle.

Hanna ensin antoi kätensä, mutta sitten katsahti vähän kummastuen
Henrikiin.

-- Mistä te oikeastaan kiitätte? -- sanoi hän.

-- Halutti vaan kiittää teitä, -- ja kiitän vieläkin.

-- Mistä täällä nyt ollaan niin kiitollisia, -- sanoi sievä neiti Selig
tullen heidän luokseen ja sekaantuen puheeseen. -- Mennään me kolmisin
tällä ruuhella, -- ehdotti hän ja rupesi työntämään ruuhta jälleen
vesille.

Henrik hyppäsi ruuheen ja rupesi sitä airolla työntämään sopivan
nousukiven luo.

-- Hanna ja Olga tänne! -- huusi kauppaneuvos. -- Olkaa niin hyvä,
maisteri, teillekin on tilaa suuressa venheessä, -- sanoi hän
Henrikille. Molemmat neidit samassa jättivät ruuhen ja menivät muiden
seuraan, jotka jo suurimmaksi osaksi olivat sijoittuneet paikoillensa.

Kaksi renkiä, jotka olivat tähän asti pysyytyneet jossain piilossa,
pitelivät venettä kohdallaan, seisten sen kummallakin puolen, polvia
myöten vedessä.

-- Kukas tämän sitten soutaa? -- sanoi Henrik.

-- Olkaa huoletta, tulkaa vaan tänne.

-- Ei, ei, kyllä minä hyvin mielelläni soudan tämän, koska sen toinkin.

-- Herra maisteri, se ei tule kysymykseen, minä pyydän.

Tämän sanoi kauppaneuvos semmoisella omituisella hiljaisemmalla mutta
samalla ehdottomasti käskevällä äänellä, että Henrik heti heitti
ruuhensa ja asettui muun seuran yhteyteen veneeseen.

Ruuhi sidottiin perään, rengit kiipesivät vedestä etutuhdolle ja
alkoivat seuran selkäin takana äänettöminä soutaa pitkillä airoillaan
suurta venettä, jossa Henrikin ruuhen hidastuttavat nytkähdykset tuon
tuostakin tuntuivat. Seura oli heti hyvin vilkkaassa ja sotkuisessa
puhelussa. Muutamat nauraa kikattivat keskenään, toiset puhuivat
käsittämättömillä lyhennyksillä ja viittauksilla, ja ainoastaan
kauppaneuvos, jonka ääni hallitsi koko seuraa, jakeli armollista
huomiotansa yhdestä toiseen.

Pojat oli käsketty Henrikin viereen. Ne istuivat yksi kummallakin
puolen häntä ja puhelivat keskenään kurottautuen hänen ohitsensa.

Henrik puolestaan tunsi turvallisuutta vaan siksi, että tiesi Hannan
istuvan kohta toisella puolella neiti Seligiä, jota herra Stråhlman
hakkasi toiselta puolen. Muuten hän olisi ollut taas painuksissa, sillä
kun pojat komennettiin lähtiessä hänen viereensä, tuntui hänestä
yhtäkkiä niinkuin hänelle olisi sanottu: tiedä sinäkin asemasi ja
tehtäväsi! Mutta kauppaneuvoksen kohteliaat seurustelusanat, jotka
kummallisella tavalla puhuivat ihan toista, antoivat hänen luulla
loukkaantumistansa taaskin erehdykseksi.

Kesken Stråhlmanin, neiti Seligin ja koko muun seuran kovaäänistä
seurustelupalpatusta, kumartui neiti Hanna rivin ulkopuolelle ja
katsahti kauniilla silmillään Henrikiin sekä sitten ulapalle, vaatien
näin häntä huomaamaan kuinka tyyni ja suurenmoinen meri oli. Henrik
teki niin ja sitten pudisti Hannalle päätä, merkiksi ettei sen näön
ihanuutta voi kielin kertoa.

Mutta hänen oli niin äärettömän hyvä olla tämän mykän ajatuksenvaihdon
jälkeen, ettei hän ollenkaan enää tuntenut yksinäisyyttä eikä
loukkaantumista, vaan koskettaen kädellään eväskorin päällä olevaan
vaippaan kysyi kauppaneuvoksettarelta eikö olisi syytä viileyden vuoksi
ottaa sitä hartioilleen.

-- Todella, antakaa vaan tänne, -- sanoi rouva peräpenkiltä, ojentaen
kätensä vaippaa ottamaan.

Henrik tunsi tällä vähäpätöisellä huomaavaisuudellaan saavuttaneensa
menestystä ja kohottautui jälleen seurahengen pinnalle. Mutta pohjalla
tuntui koko ajan vaan hänen suhteensa Hannaan, ja se, mitä ja miten hän
puhui perässä-istujille, oli vaan siksi, että Hanna, joka istui
keskellä venettä eikä puhunut samalla kertaa toisten kanssa, täytyi
kuulla hänen puhettansa; kaiken puhelumelun takaa hän tunsi, että Hanna
koettaa erottaa hänen ääntänsä ja kuunnella sitä.

Kun Henrik illallisen syötyä tuli omaan huoneeseensa, oli hän yhä vielä
samassa jännittyneen virkeässä mielentilassa.

Huone oli sievä ja rikkaasti, kaikilla mukavuuksilla sisustettu. Hän
tunsi taas täälläkin samaa kuin hotellissa, että kaikki häntä palveli
ja sama omanarvon tunto nytkin jousti hänen jäseniään ja liikkeitään.
Hän ryki ääneensä ja kolisi ylenmäärin, hypisteli olemattomia
viiksiään, eikä huomannut siinä mitään luonnotonta.

Hän avasi kapsäkkinsä ja paiskasi pöydälle juriidiset kirjat, jotka hän
oli ottanut Turun kirjakaupasta; sitten ripusteli kaappiin vaatteensa
ja oli vaativinaan, että siinä olisi pitänyt olla hyllyjä.

Ikkunasta näkyi sireenien ja pehkojen sisältä toinen, matala,
valkoinen rakennus, jossa oli taitekatto ja suuri, kolmiosainen
vintikamari-ikkuna.

Juuri kun hän oli vetämässä alas mukavaa vieterikartiinia -- tai
oikeastaan leikki sen kanssa, vedellen alas ja taas päästäen ylös, --
kuuli hän kovalta santakäytävältä keveitä askelia, ja samassa näki
Hannan ja Seligin sipsuttavan nopeasti samaa vastapäätä-olevaa
valkoista rakennusta kohden. He aukasivat oven ja kääntyessään
pysähtyivät ja katsahtivat Henrikin ikkunaan. Henrik katsoi takaisin.
Silloin Hanna pujahti nopeasti pois sisälle, mutta neiti Selig tietysti
ei voinut olla ensin nyykäyttämättä päätä ja vasta sitten meni sisälle.

Vähän ajan kuluttua he näyttivät tulleen ylös vintikamariin, vetivät
uutimet ikkunan eteen ja sytyttivät lampun, jonka valo näkyi selvästi
uutimien läpi, ja jos tarkkaan katsoi saattoi erottaa liikkuvien
hahmot.

Henrik sytytti myöskin lamppunsa ja veti tumman vieterikartiininsa
alas. Mutta raosta, joka jäi sen ja ikkunan väliin, saattoi hän nähdä
kuinka kauan vastapäisessä ikkunassa oli valoa. Ja hän sammutti vasta
jälkeenpäin.

Näin alkoi Henrikin olo rikkaan kauppaneuvoksen kesälinnassa.

Se opettajatoimi, jota varten hän oli tänne tullut, ei häntä kuitenkaan
oikein miellyttänyt. Nuo lihavat pojanlylleröt, erittäinkin toinen
heistä, olivat hyvin haluttomia lukuihin, ja armottoman hitaita
käsittämään. Tottuneina kotiopettajiin he heti paikalla asettuivat
samalle kannalle kuin sairasvoimistelija, joka antautuu liikuteltavaksi
ja pudisteltavaksi ja hytkyteltäväksi aikomatta tehdä omasta puolestaan
pienintäkään ponnistusta. Mutta Henrikin tehtävä oli kerran kaikkiaan
määrätty: hänen oli toimitettava niin, että nuo molemmat pytyt pääsivät
luokalta; sitä varten hänelle maksettiin sata markkaa kuussa paitsi
hyvää ylläpitoa.

Kun hän huomasi, että pojat kohtelivatkin häntä vähän niinkuin
palvelijaansa, alkoivat ne häntä inhoittaa. Mutta tämän taas
huomattuansa hän rupesi tahallaan herättämään itsessään hellempiä
tunteita heihin, joka oli mahdollista sen ymmärryksen perustuksella,
että ne kumminkin olivat lapsia. Toisinaan hän semmoisissa tapauksissa
saikin heidän silmistään kiinni sen, mitä haki: lapsiraukan. Mutta heti
oli hänelle silloin selvänä, että ne pitäisi panna johonkin ihan muuhun
työhön, viedä johonkin kauas, jylhään Suomen erämaahan, kertoa heille
totisia muinaissatuja, että heidän silmänsä suurenisivat ja he
laihtuisivat henkisemmiksi. Ja tuntui vielä, että kaikki se vaiva,
jolla hän otsa hiessä koetti päntätä heidän päähänsä yleistä
sivistystä, ei ollut missään yhteydessä tämän heidän todellisen
olentonsa kanssa, vaan yhteydessä ainoastaan hänen palkatun tehtävänsä
kanssa.

Kauppaneuvos oli tekevinään Henrikiin mitä parhaan vaikutuksen. Se
esiintyi hänelle jonkinlaisena mallina onnellisesta ihmisestä: siinä
oli iloisuutta, siinä arvonsa tuntemista, siinä varmuutta, siinä
riippumattomuutta. Omituisella tavalla tämän ihmisen ruumiillinenkin
suuruus ja vankkuus herätti pienempikokoisessa ala-arvoisuudentunnon
hänen rinnallaan ja pani tekemään mielisteleviä ja hätäileviä
kohteliaisuuden harppauksia hänen edessään. Hän oli kuin ruhtinas
maatilallaan. Hänen pienimmätkin toivot tulivat toteutetuiksi, mutta
myöskin jos rouva huomautti mitä tahansa puutetta puutarhassa tai
rappeutumista rakennuksissa, kohta oli tuo paksuilla kultasormuksilla
koristettu käsi viitannut työmiehet paikalle asiata auttamaan ja yks
kaks oli kaikki tehty. Ei Henrik voinut ymmärtää, mikä salainen mahti
ylläpiti tätä ihanteellista järjestystä ja komeutta kaikkialla. Ei
koskaan paiskattu mitään ovea, ei koskaan kuulunut mitään ääntä tai
näkynyt mitään vastahakoisuutta palvelijoissa, ja kuitenkin kaikki
tapahtui nopeasti ja nöyrästi niinkuin olisi piiska uhannut.

"Mitä ihmettä täytyy ihmisen tehdä, saavuttaakseen tällaista onnea!" --
ajatteli Henrik lakkaamatta. Se oli hänen pysyväinen kysymyksensä, joka
aina uudistui, mihin ikinä hän katsahti täällä.

Mitä emännyyteen tulee, niin ei se ollut vähemmän ihmeteltävä, ja
taaskin tuon omituisen sulavuuden, meluttomuuden vuoksi, joka talon
kaikissa liikkeissä oli huomattavana. Päivällispöydässä oli Henrikistä
todellinen nautinto tarkastella, kuinka tämä rouva pelkillä
silmänkäänteillä ja huomaamattomilla, vaikkakin ankaroilla mulkaisuilla
hallitsi palvelijarykmenttiänsä, samalla hetkeksikään keskeyttämättä
mitä ystävällisintä ja hymyilevintä vuoropuheluaan lukuisten
päivällisvieraiden kanssa. Palvelustyttöjen poskipäät punottivat heidän
suhahtaessa kuulumattomasti ruokasalista kyökkiin ja kyökistä
ruokasaliin. -- Henrik, jolla poikien keskellä istuessa oli kyllä
tilaisuus tehdä havaintojansa, ei voinut ensin päästä perille, miten
palvelustytöt ymmärsivät juuri ajallansa hyökätä sisälle, kun lautaset
olivat vaihdettavat, tai muu nopea toimitus suoritettava. Vihdoin hän
sen kumminkin huomasi: pöydässä, emännän kohdalla oli salainen
sähkönappula, joka antoi kuulumattoman merkin kyökkiin. Emäntä ei koko
päivällisaikana vaihtanut ainoatakaan sanaa yhdenkään palvelijan
kanssa, muutakuin silmillään.

Henrikin ensi havaintoja oli myöskin seuraava:

Se savolainen palvelustyttö, joka oli ottanut Henrikin vastaan, oli
myöskin Henrikin huoneen siivoojana.

Henrik koetti yhä edelleen ylläpitää ystävällistä suhdetta hänen
kanssaan, mutta hän näyttäytyi jo seuraavana päivänä hyvin omituiseksi.
Jo aamulla, kun hän tuli kenkiä hakemaan kiilloitettaviksi, herätti hän
Henrikin huomion itsepäisellä vaikenemisellaan. Henrikin leikkisiin
aamutervehdyksiin hänellä ei ollut pienintäkään myhähdystä, vaan läksi
hän pois välttämättömimmät palvelukset suoritettuansa.

Seuraavina päivinä Henrik kummakseen näki hänen silmänsä ihan
turvonneiksi itkusta, ja jonkun päivän kuluttua häntä ei enää
ilmestynyt ollenkaan huonetta siivoomaan, vaan oli hänen sijassaan
toinen, jota Henrik ei ollut ennen nähnytkään. Samaan aikaan, vaikka ei
ollut mikään muuttoaika, tapahtui kuitenkin monen muunkin palvelijan
eroittaminen, -- kaikessa hiljaisuudessa: entiset äänettömästi
hävisivät ja uudet ilmestyivät vähitellen sijalle.

Henrik kysyi nyt asiata neiti Seligiltä, ja tämä, vannotettuaan häntä
ensin mitä ehdottomimmalla vaitiolon lupauksella, kertoi, että
palvelijat olivat erotetut palveluksesta, kun kuuluivat herrasväen
poissa ollessa pitäneen iloa sisähuoneissa, päästäneen muun muassa
vesirengin sisälle.

-- Ja te olette ilmiantaja, -- sanoi neiti Selig, mutta kun huomasi,
että Henrik hämmästyi, lisäsi: -- no, no, kyllä minä tiedän ettette
tahallanne, se oli vaan teidän sisääntulo-valttinne -- hha-ha-ha-ha.

-- Minä en todellakaan aavistanut, -- sanoi Henrik peittäen
hämmästystään sen johdosta, että neiti Selig oli nähnyt hänen
läpitsensä: -- En olisi ikinä luullut, että tämä ystävällinen
isäntäväki on niin ankaria.

-- Oo, -- pani neiti Selig nostaen päätänsä ja silmiään ummistaen: --
Järjestys ennen kaikkea!

Henrik ei oikein ollut varma miltä kannalta hänen oli ottaminen tämä
asia. Hänen tuntui kyllä kipeältä se, että hän oli syynä niin monen
ihmisen onnettomuuteen, mutta ei hän nytkään voinut olla ihmettelemättä
ja ihailematta sitä hiljaisuutta ja tarmoa, millä noin suuret
mullistukset talossa pantiin toimeen. Kun ennen muinoin mamma sattui
joutumaan jonkun palvelijan kanssa riitaan, ja tuli kysymys sen
eroittamisesta, niin vaati tämä asia sekä aikaa että punasia poskipäitä
ja kyyneleitä, eikä sittenkään tullut varmaa päätöstä, mutta
täällä ei näkynyt edes pienintäkään keskeytystä hymyilevässä
seurustelukohteliaisuudessa, ja kuitenkin ne hävisivät kuin akanat.

"Ainoastaan tämmöisellä isännyydellä ja emännyydellä on mahdollinen
tämmöinen järjestetty onnela", -- päätteli Henrik.

Innolla Henrik ryhtyi omiin juriidisiin lukuihinsa. Tottuneena ottamaan
selvää ja käsittämään monenlaisia tieteitä ja niiden perusteluja ei
Henrikille ollut mitään vaikeata päästä hyvin pian myöskin lakitieteen
perille.

Yhtäkkiä hänen eteensä avautui aivan kuin uusi maailma, josta hän ei
ollut aavistanutkaan, vaikka oli elänyt sen keskellä.

Hän oli aina ennen ajatellut tästä yhteiskunnasta, että se on jotakin
perin pahanpäiväistä, joka täytyisi kiireimmän kautta laittaa parempaan
kuntoon. Mutta nyt hän tuli ihan toiseen käsitykseen: tämän
yhteiskunnan tarkoitus oli varjella juuri hänen omia oikeuksiansa niitä
vastaan, jotka mahdollisesti aikoivat niitä loukata. Ja hänellä todella
oli oikeuksia: joita ei hän ennen tiennytkään, suuria, laajoja
oikeuksia, oli personaoikeuksia, oli perheoikeuksia, oli
kansalaisoikeuksia, oli yhteiskunnallisia, oli valtiollisia oikeuksia.
Hän tosin ei näitä oikeuksia itse puolestaan paljon tullut
käyttäneeksi, kun oli hiljainen mies, mutta sitä enemmän hän niitä
tulee tarvitsemaan, jos hänkin kerran pääsee niin merkitseväksi
olennoksi kuin esimerkiksi tämä kauppaneuvos.

Mutta vielä suuremman vaikutuksen teki Henrikiin se kaikilta suunnilta
valaistu ja paksusti alleviivattu ilmoitus, että koko tämän uuden
maailman: valtion, kansan ja yhteiskunnan perustus on _Perhe_. Eli että
perhe on kuin onkin ihanne!

Hänen silmänsä avautuivat.

Johannes oli siis yksin ei ainoastaan Luterusta, vaan myöskin kaikkea
tiedettä vastaan!

Henrik alkoi lukea yhä suurenevalla huomiolla.

Kirjoista tulvi niin paljon uutta hänelle, niin voimakkaasti, niin
vakuuttavasti, että hän tunsi kaikki entiset ajatuksensa ja
perustelunsa kukistuvan.

Perhe oli se pohja, se "valtio pienessä", johon ihmisen ennen kaikkea
oli rakentaminen; kaikki muu: yhteiskunta, valtio, isänmaa ne olivat
vaan rakennuksen huippu. Ja Johannes kun sanoi perhettä "kärsimyksen
tieksi!"

Tämä oli Henrikille ihan odottamaton kannatin sille suunnalle, mihin
hänen mielitekonsa muutenkin nyt kallistui.

Tavatoin elämänilo tempasi Henrikin uudella voimalla, eikä hän mitään
epäillyt enää, -- ei välittänyt entisistä epäilyksistään.

Hän oli rakastunut korvia myöten.

Hän ei voinut mitään muuta ajatella kuin vaan Hannaa; ne paikat ja
polut, missä hän tiesi Hannan kulkeneen, olivat hänelle rakkaita, -- ne
ovenkahvat, joita Hannan käsi oli koskettanut, ne krokettinuijat, joita
Hanna valitsi, ne sanat, joita Hanna sanoi, ne huviretkiehdotukset,
joita Hanna teki, ne romaanit, jotka Hanna luki, kaikki, kaikki se oli
Henrikille rajattoman rakasta.

Mutta rakkainta oli se hänen utukuvansa, että hän seisoo Hannan
vieressä ja Hannan käsi on hänen kaulassansa!

"Sitä ei Johannes sittenkään osannut selittää", -- ajatteli Henrik,
tultuaan eräänä iltana omaan sievään kamariinsa yläkertaan, -- "sitä,
että minä niin äärettömästi, niin rajattomasti haluan palvella tuota
naista, -- sitä, että minä olisin valmis antamaan kaikki, henkenikin."

"Niin hullunkuriselta kuin se näyttääkin, mutta minä melkein toivon,
että hänelle sattuu joku onnettomuus, josta minä hänet henkeni uhalla
pelastan!"

"Oikea rakkaus on sitä, että uhraa toiselle, ja sitähän minä juuri
tahdon, -- en ainoastaan tahdo, vaan se on minun suurin onneni, minä
elän ainoastaan voidakseni palvella häntä, -- niin juuri: palvella
häntä!"

"Tämä rakkaus on siis oikea, pyhä rakkaus."

Hanna ei ensin huomannut mitään Henrikin suhteen, mutta itse hän
puolestaan kiintyi Henrikiin päivä päivältä yhä enemmän eikä mitään
niin rakastanut kuin jutella kahden kesken Henrikin kanssa kaiken
maailman asioista, enin kuitenkin omistaan.

Kun hän sitten vihdoin huomasi Henrikin tunteiden laadun, alkoi hän
usein punastua tämän seurassa ja näytti epätietoiselta, ei enää niin
vapaasti hakenut kahdenkeskisyyttä, ja piteli mielellään Seligin
käsivarresta, kun tämä oli läsnä, pysyytyen itse taaempana.

Kävi niinkuin joskus näyttämöllä, kun jonkun näyttelijän erehdyksen
takia kaikki sekaantuvat eivätkä tiedä mitä sanoa.

Sillä samaan aikaan huomasi Henrik, joka ei tiennyt Hannan tehneen oman
huomionsa, että neiti Selig oli rakastumaisillaan ellei jo rakastunut
häneen, Henrikiin.

Tämä Henrikin huomio, omituista kyllä, ei lainkaan kiinnittänyt häntä
neiti Seligiin eikä herättänyt palvelemisen halua, vaan ihan
päinvastoin: neiti Selig alkoi häntä vähän niinkuin hermostuttaa,
erittäin senvuoksi, että alinomaa katseli häneen, kääntämättä silmiään,
-- ihaili häntä.

Neiti Selig muuttui tästä syystä vähän totisemmaksi, kun hänkin
puolestaan huomasi kestä toinen piti, ja he kävelivät Hannan kanssa
haaveksien metsissä, niinkuin semmoiset, jotka ovat uskoneet surunsa
toisilleen, tai semmoiset, joiden aikeet ovat menneet nurinpäin.

Asiat kävivät vielä monimutkaisemmiksi, kun herra Stråhlman huomasi
Seligin suhteet. Hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi kaikin tavoin
kiusata neiti Seligiä ja vainota Henrikiä.

Niin että kesän loppuosa uhkasi tulla ulkonaisissa suhteissa sangen
pilviseksi ja myrskyiseksi.



IV LUKU.


Juuri siihen aikaan saapui Uuno Viipurista parin päivän käynnille.

Hän tuli varhain aamulla.

Henrik oli silloin suuressa salissa kauppaneuvoksen kanssa puhumassa
poikien luvuista, kun Uuno avasi oven ja tuli terveenä, punertavana,
nauravalla rähinällä sisälle. Ei tiennyt loistivatko hänen valkoset
hampaansa vai siniset silmänsä enemmän.

-- No terve, Heikki, -- sanoi Uuno ensin Henrikille, antaen hänelle
kättä, ja tervehti sitten vasta kauppaneuvosta.

Kauppaneuvos remahti iloiseksi Uunon tulosta ja otti molemmin käsin
hänen kädestään, sekä rupesi kohta huutamaan koko taloa kokoon.

Suuresti Henrik kummastui, miten Uuno oli täällä asettunut
tuttavalliselle pohjalle. Kauppaneuvos hääri hänen ympärillään
vähintäin niin nöyränä kuin vertainen. Uuno puhui kovemmalla äänellä
kuin kauppaneuvos ja yleensäkin -- hallitsi mielialaa.

Hanna ja Uuno eivät tavanneet toisiansa ennenkuin aamiaisilla, jotka
tavan mukaan syötiin seisoalta.

Henrikin suureksi kummastukseksi Uuno tuli esiin kukkavihon kanssa ja
vei sen, taitavasti kumartaen, Hannalle. Uunolla oli vähän suurenlainen
pään takaraivo, ja tässä tilaisuudessa se erityisesti pisti Henrikin
silmään, kun Uuno, annettuaan kukkavihon, perääntyi.

Ottaessaan vastaan Uunon kukkavihkoa Hanna katsahti Henrikiin ja
punastui niin onnettoman rajusti, ettei se voinut keltään jäädä
huomaamatta.

Hän oli sitten koko päivän poskipäät punasina, nauroi onnellisena Uunon
sukkeluuksille ja punastui punastumistaan.

Henrik katseli tätä asiaa ihmetellen.

Hänessä kiehahti yhtäkkiä outoja, repiviä epäilyksiä esille.

Hän kierteli heitä kuin tiikeri kierteli peuraparia siinä kuvakirjassa,
joka oli aina ollut vanhan pappilan lastenhuoneen pöydällä. He lapset
kyselivät huolestuneina mammalta, hyökkääkö se peurojen kimppuun vai
ei, ja vaikka mamma lohdutteli että kyllä peurat vielä ehtivät paeta,
niin oli heihin kuitenkin jäänyt jäytävä epäilys. Unissa he vielä
näkivät tiikeriä ja surivat viattomien peurojen puolesta. -- Nyt oli
Henrik itse tiikeri, ja vaikka muisti heidän entisen kauhunsa ja
epätoivonsa peurojen puolesta, antoi hän kaikkien suhteiden mennä rikki
ja tämä rikkoontuminen vielä enemmän kasvatti ja nostatti häntä
tiikeriksi.

"Nyt, Henrik, pois ujous, pois turha, lapsellinen riippuvaisuus
ihmisten katseista! Jollet nyt ota, mikä on sinun, niin kadotat
ainiaaksi kaikki!"

Henrik tunsi kummallisen väreen käyvän ruumiissansa, niinkuin kylmän
tullessa, tai niinkuin rohkean hypyn edellä.

Hän oikasihe. Hän kasvoi. Hänen huulensa vetäytyivät hienosti kurttuun,
pää kohosi, olat antoivat tilaa hänen vartalollensa. Ei hän ollut enää
Henrik. Ilman pelkoa, varmana kuin kallio hän lähestyi Hannaa. Mutta ei
hän sanonut mitään tavatonta, sanoipa vaan:

-- No neiti Hanna, minä hävisin viime kroketissa, minun täytyy voittaa
takasin!

Mitä merkillistä oli näissä sanoissa? Ja kuitenkin: Hanna, joka ensin
oli antamaisillaan leikillisen vastauksen, yhtäkkiä alistuvasti
pysähtyi ja pelästyneenä katsahti hänen silmiinsä.

Silloin oli jo ilta tulemassa. He läksivät krokettikentälle.

-- Uunon täytyy saada parhain nuija, -- sanoi Henrik sinne tultua: --
Saanko valita?

-- Tietysti, valitkaa, -- sanoi Hanna urkkien vilkaisten häneen.

-- Ja tämä neiti Seligille, -- jakeli Henrik.

-- Ohhoh, -- sanoi neiti Selig, -- tehän olette tänään jalomielinen,
kun valitsette vihollisillenne.

-- Me olemme parempia pelaajia, -- sanoi Hanna muka naurahtaen, -- me
tulemme toimeen huonommilla.

-- Suokaa anteeksi, mutta minä aijoin pelata neiti Seligin kanssa, --
sanoi Henrik.

Hanna katsahti taas kummastuneena ja kysyvästi Henrikiin, arasti,
niinkuin olisi epäillyt jotenkin loukanneensa häntä.

Mutta Henrik, yhä sama mahtava varmuuden ja päättäväisyyden tunto joka
jäsenessään, ei ottanut huomatakseen mitään vivahduksia kenenkään
kasvoissa.

Hän määräsi vuorot ja pyysi Uunoa alottamaan.

Uuno, tuntien taitavuutensa ja aikoen tietysti voittaa, alkoi pelin
loistavasti, mutta keskiporttien luona, kun piti kulkea viidennen läpi,
oli ruoho niin kasvanut, että Uunon pallo kimposi ohitse ja hänen
pelinsä pilaantui. Uuno ei osannut salata harmiansa, vaan suuttui
syyttömästi Henrikiin.

Neiti Selig ja Hanna hermostuivat vähän toisiinsa samojen ruohojen
tähden, kun neiti Selig rupesi repimään niitä pallonsa edestä pois,
mutta Hanna väitti semmoista luvattomaksi.

Ainoastaan Henrik pysyi yhä alkuperäisessä maltissaan. Hän repi nyt
tarkasti ruohot Hannan pallon edestä, mutta tuli itse viimeisenä ja
sivuutti kaikki, lennättäen Hannan pallon kentän ulkopuolelle ja
auttaen neiti Seligin asentoon.

Uuno teki parastaan, mutta kun hänen aikeensa tulivat tyhjäksi,
hermostui hän taas Henrikille, joka ei ollut kuitenkaan siitä nytkään
tietääksensä.

Kun peli oli loppumassa, oli Uuno, Hanna ja Selig ilmeisesti
kiihoittuneet.

Henrik koetti kaikin tavoin sovittaa.

Vihdoin kun Hanna oli jo palannut ja hänen pallonsa seisoi Uunoa
odottamassa pari kyynärää puikosta ja Henrik oli antanut Seligin tappaa
itsensä, tuli Henrik Uunon palloon kosketettuaan Hannan pallon viereen.
Hän olisi voinut koskettaa Hannan palloon ja taas lennättää se pois,
mutta hän katsoi Hannaa naurahtaen silmiin ja löi samalla pallonsa
syrjään, ikäänkuin muka osumatta.

-- Aha, aha, -- huusi nyt Uuno työntäen innoissaan rillejään nenälleen
ja valmistuen lyömään. Hän löi ja he voittivat.

-- No kyllä osasitte pilata pelin, -- sanoi neiti Selig happamesti
Henrikille.

-- Kaikki syy on minun, -- sanoi Henrik.

Niin että ainoastaan Hanna tiesi hänen vaan rauhan nimessä tahallaan
luopuneen voitosta.

Siitä saakka kuin Henrik ensin pyysi krokettia pelaamaan, mutta
erittäin tämän pelin loppuessa Hanna koko ajan katseli häntä ja
ihmetteli, koetti lähestyä ja tahtoi osoittaa erityistä ystävyyttä,
mutta ei tiennyt mitä sanoa, kun Henrik ei ottanut häntä vastaan.
Hänestä se ei ollut Henrik, Se oli joku ihan toinen, voimakas henkilö,
joka yhtäkkiä oli ottanut hänet valtaansa, josta hän riippui, -- jota
hän olisi pitänyt onnena rakastaa, jos olisi uskaltanut, ja tiennyt
ettei se ole vihoissaan hänelle.

Henrik ei koko aikana millään tavalla osoittanut muuta kuin
kohteliaisuutta, ainoastaan että illalla hän ei katsahtanut ulos, kuten
oli tullut tavaksi Hannan ja Seligin mennessä makuulle valkoiseen
rakennukseen, vaan veti rullakartiinin jo edeltäpäin alas omassa
huoneessaan.

Ja tiesi että hän sillä vaan yhä enemmän vangitsi Hannaa.

Seuraavana päivänä Hanna lähestyi taas Henrikiä alistuvalla ja
etsivällä katseella, niinkuin olisi kysynyt millä voisi palvella, millä
lepyttää, millä hyvittää. Mutta Henrik, vaikka näki kaikki, ei ollut
mitään näkevinänsä, ja katseli Hannaa avonaisella, riippumattomalla,
ikäänkuin muita asioita ajattelevalla katseella.

Sisässään hän tunsi, että yksi ainoa hellä sana, jolla hän kutsuisi
Hannan luoksensa, tekisi kaikki, ja sitten Hanna seisoisi hänen
vieressään ja painaisi päänsä hänen rintaansa vasten ja kiertäisi
kätensä hänen kaulansa ympäri. Ainoastaan siksi, että hän oli niin
varma siitä, ei hän kiirehtinyt.

Ei Henrik tänäkään iltana katsahtanut ulos. Raosta hän näki, että Hanna
ja Selig katsahtivat.

Uuno makasi Henrikin kanssa hänen huoneessaan.

He eivät olleet vielä alkaneet juttelujaan, jotka edellisenä iltana
olivat kestäneet yli puolen yön.

Uuno riisuutui äänetönnä ja kiipesi vuoteeseensa. Siellä hän rutisti
pehmeän tyynyn kyynäspäänsä alle ja nojautui poskellaan kättänsä
vasten.

-- Kuules, Henrik, -- sanoi hän: -- mitä sinä oikein pidät Hannasta?

Tämän hän sanoi ei yhtään tavallisella Uunomaisella, vaan viattoman
lapsellisella, melkein tytön äänellä, eli semmoisella kuin hänellä oli
ennen muinoin kotona.

-- Ooja, -- sanoi Henrik: -- onhan se. -- Ja kävi kädellään leukaansa.

-- Niin minustakin, -- sanoi Uuno: -- se on oikein hyvä tyttö.

-- On se, on se, -- myönsi Henrik.

-- Niin ihmeesti, noin, kuinka sanoisin --

-- Niin juuri. No kuule ja sinähän toit sille kukkavihon.

Uuno hämmästyi ja keikahutti itsensä toiselle kyljelle.

-- Ha-ha-ha-ha, -- nauroi hän. -- Ei, nyt täytyy ruveta maata.

-- Kuka sinun tietää? -- sanoi Henrik muka leikkien.

-- Ole nyt. Ei, no hyvää yötä vaan.

-- Sammuta toki ensin.

-- Jaa se on totta, -- sanoi Uuno ja puhalsi kynttilästä tulen. --
Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä.

Ihan samalla tavalla he taas makasivat pimeässä kuin silloin
yöasemalla, eivätkä kumpikaan nukkuneet. Jotakin oli kuitenkin ihan
päinvastaista silloiseen verraten. Ja se oli, että Uuno oli nyt Henrik
ja Henrik oli Uuno.

Henrikin sänky oli semmoisessa asennossa, että Uuno ei voinut nähdä
häntä, mutta Henrik taisi nähdä Uunon. Vähän aikaa nukuttuansa hän
heräsi siihen, että Uuno raapasi jälleen tulen kynttilään ja nousten
puoli koholle kääntyi hiljaa katsomaan oliko Henrik hereillä. Ja oli
sillä lailla vähän aikaa liikkumatta. Sitten kohosi istuilleen, otti
tuolilta, takkinsa povitaskusta lompakon, ja taas kuunteli kauan oliko
Henrik valveilla. Henrik oli varjossa kynttilältä, melkein pimeässä, ja
teeskenteli nukkunutta, vaikka silmät olivat raollaan.

Uuno ottaa nyt lompakosta esille valokuvan, Hannan valokuvan, ja katsoo
sitä kauan, käännähtää välillä äkisti päänsä Henrikiin päin, ja sitten
taas katsoo, katsoo ja katsoo. Sitten hän lähentää valokuvaa suutansa
kohden, mutta taas kääntää päänsä Henrikiin, kuuntelee, jättää
tekemättä mitä aikoi, ja panee valokuvan takasin lompakkoonsa. Hän
huokaa ja heittäytyy selälleen makaamaan, korkealle tyynylle, kädet
pään alle, kyynäspäät pystyssä. Näin hän makaa kauan-kauan.

Henrik on heräävinään.

Uuno sammuttaa kynttilän, kääntyy seinään päin ja parin minutin päästä
nukkuu.

"Ei ole epäilemistäkään", -- ajattelee Henrik, -- "Uuno on rakastunut,
on ollut jo ennen minua."

Ensin oli Henrikistä kaikki niin kummallista ja uskomatonta. Puoleen
yöhön hän vaan ihmetteli ja toisti toistamistaan ajatuksissaan kaikkea
sitä, mikä oli tapahtunut valokuvan ensimäisestä näkemisestä näihin
päiviin asti.

Sitten tuli kauhistus: Seuraukset kuvastuivat mieleen toinen toisensa
jälkeen.

Suhde Uunoon täytyy rikkoontua.

Henrik ymmärsi nyt paremmin kuin ennen, että rakkaus todella oli se
voima, jonka rinnalla, kuten tuossa Turun matkalla luetussa, hänen
ystävänsä ylistämässä novellissa sanottiin: kaikki muut suhteet ja
siteet saavat alempiarvoisina väistyä ja murskaantua.

Niin se todella oli. Ei mikään, ei mikään maailmassa saa estää Henrikin
yhtymästä Hannaan ja ottamasta vastaan Hannan rakkautta, joka jo oli
syttynyt!

Tuossa makaa Uuno eikä aavista mitään, ei aavista, ettei hän koskaan,
ei koskaan Hannaa saa, ei aavista mitä on edessä, -- että Henrikin ja
hänen suhteensa kohta rikkoutuvat! Henrikin teki niin kipeätä, että
hän väänteli itseään vuoteessaan. Mutta muuta keinoa ei ollut:
huomispäivänä oli Uunolle sanottava suoraan kuinka asiat olivat.

Ja monella tavalla kuvautui Henrikin mieleen se keskustelu, joka
aamulla oli syntyvä hänen ja Uunon välillä. Milloin hän oli
säilyttävinään rauhallisuutensa, milloin taas yltyvinään, jolloin tuli
sanotuksi ratkaisevat katkeruuden ja eron sanat. Henrik tapasi itsensä
kiihoittuneesti hengittämästä, täynnänsä intohimoista vihaa Uunoa
vastaan. Ja kuitenkin häntä itseänsä kauhistutti tämä viha. Päästyään
siitä hetkeksi vapaaksi, hän koetti huokaista sen pois niinkuin
olemattoman ajatuksen.

"Enhän minä ainakaan vielä vihaa häntä, omaa Uunoani, ja voihan olla
että hän ottaa asian tyynesti, ja kaikki selviää itsestään kun aamu
tulee," -- ajatteli hän ihankuin painajaisen tuskissa.

Ja aamu tuli Henrikin saamatta unta koko yönä. Aamu tuli ja valaisi
huoneita kartiinin läpi. Kyökistäkin, joka oli Henrikin huoneen alla,
alkoi jo kuulua jotakin jyskytystä, ja kardemumman hajua levisi
huoneeseen.

"Tänään on Hannan syntymäpäivä, varmaan on aikomus kaakkua leipoa," --
ajatteli Henrik. -- "Hannan syntymäpäiväksihän Uuno siis onkin
saapunut."

Jo kuului pihamiehen vihellys, joka valjasti hevostaan, ja sitten hänen
tynnyrinsä kumina, kun hän ajoi kaivolta vettä ammentamaan.

Vielä kaksi tuntia, ja jo oli muidenkin nousuaika.

-- Hehei -- sanoi jo Uunokin, venytellen käsiään. -- Huomenta.

-- Huomenta, -- vastasi Henrik kääntymättä päin.

-- Etkö aijo vielä nousta? -- kysyi Uuno.

-- Kohta. Anna minun vähän vielä nukkua.

Uuno rupesi, hiljaa viheltää sihistäen, hyvällä mielellä pukeutumaan;
nähtävästi hän kiirehti pian puutarhaan, jossa tytöt tavallisesti
olivat aamulla.

"Nyt minun täytyy puhua, nyt ennenkuin hän menee, tai se tulee kymmentä
kertaa pahemmaksi," -- ajatteli Henrik.

Hän alkoi myöskin pukeutua, ja saavutti Uunon silloin kuin tämä oli
pesuhommissa. Mutta kun piti sanoa, tuli niin sääli Uunoa, ettei sana
syntynyt.

"Minun täytyy sanoa, juuri nyt täytyy", -- ajatteli Henrik.

-- Sinä taidat olla vähän pahalla tuulella? -- sanoi Uuno kuivatessaan
itseänsä.

-- En nukkunut. Päätä kivistää.

-- Ai-ai, kun ei vaan olisi ollut häkää, täällä tuntuukin jonkinlaista
kyökkikäryä.

-- Ei se tee mitään.

Nyt oli Henrik sanomaisillaan, mutta sydän löi liian kovasti.

Uuno pani vikkelästi liivin napit kiinni, sujahutti takin yllensä ja
sanoi mennessään ovessa:

-- No sinä tulet sitten.

Näin Henrikiltä jäi kuin jäikin sanomatta.

Kaksi kertaa hän oli ollut aukasemassa suutansa, mutta sydän oli
molemmilla kerroilla lyönyt niin, ettei hän voinut alottaa. Ei voinut
koko sinä päivänä.

Sanoa Uunolle -- se olisi ollut sama kuin ikuisiksi määrätä kaikki.
Uunon olisi senjälkeen täytynyt jollakin erityisellä tavalla suhtautua
tähän ilmoitukseen, eikä mitään voinut enää koskaan peruuttaa. Joka
kerta kun hän koetti lähestyä Uunoa sanomisen aikomuksessa, tuntui
Henrikistä selvään, että vaikeneminen on parempi kuin puhuminen, sillä
vaikenemisesta ei voi mitään pahaa seurata, mutta puhuminen lähettää
sarjan määrättyjä, kylmiä, luonnonlaeista riippuvia seurauksia
tulevaisuuteen.

Hän ajatteli sitten, että antaa Uunon itsen huomata. Olkoon puhuminen
tämän huomion seurauksena. Ja vaikka hän tiesi sen vielä vaikeammaksi,
oli se kuitenkin tulevaisuuden asia, ja siksi tuntui helpommalta.

Koko päivänä hän ei ollut lähestynyt Hannaa, ja kuitenkin kaukaa
hallinnut tätä vielä suuremmalla voimalla kuin edellisenä päivänä.

Illalla, kun he kaikki olivat puutarhassa ja Hanna seisoi erillään, hän
vihdoin lähestyi. Nyt oli tullut ratkaiseva hetki. Hän tuli ihan hiljaa
Hannan luo, niinkuin ei olisi ollut mitään erinomaista heidän
välillään, ja seisahtui ensi kerran tänäpäivänä hänen viereensä.

Hanna kääntyi puolittain poispäin ja koko hänen ruumiinsa vapisi niin,
että Henrik taisi sen nähdä.

Henrik aikoi juuri sanoa hänelle jotain, mutta jäi sen sijaan katsomaan
häntä, eikä sanonutkaan. Sanomisen sijaan tuli kovasti surku Hannaa ja
taas Henrikistä tuntui niinkuin hän olisi ollut tiikeri, joka on ajanut
toisen vuonan kalliojen väliin vapisemaan ja toisen jo tappanut
metsään. Taas tuntui myöskin, että vaikeneminen oli paljon, paljon
parempi kuin puhuminen.

"Jätä, Henrik, hänet", -- ajatteli hän.

Tätä ajatusta vastaan tulvahti ensin joka haaralta voimakkaat, palavat
vastalauseet, muistui luettu novelli, muistui tohtorin "rakkauden
faktumi", välähti oma nouseva tulevaisuus, alotettu lainoppi, -- näkyi
unohtuminen, näkyi entisen epätietoisuuden, vähäpätöisyyden harmaa
hämärä, vasta voitetun tarmon herpoutuminen. Mutta tämä sama ajatus,
niin uusi ja niin perin mahdoton kuin se olikin, ei jättänyt häntä,
vaan yhä enemmän hämmensi hänen mieltänsä.

Kaikkein syvimmässä sydämmessä tuntui, että tämä ajatus vei häntä
ikäänkuin kotiin päin, mutta puhuminen vei johonkin vieraaseen.

"Olkoon sitten", -- ajatteli Henrik: -- "minä olen erilainen kuin
kaikki muut."

Niin hän ei sanonutkaan mitään, ja tunsi päästävänsä käsistään
tilaisuuden, joka ei ole enää koskaan palaava.

Hän meni pois erilleen, puutarhan ympäri kulkevan syrjäisen käytävän
käänteeseen, yksinäiselle penkille, ja siellä rupesi itkemään.

Itkun kanssa tuli ensimäinen lohdutus:

"Minne sinä aijoitkaan lentää! Aijoitko unohtaa vanhat polkusi,
tutut maat vaihtaa vieraihin korkeuksiin! Pysy vaan alallasi Henrik.
Tunnustele, tunnustele, sinun alasi on tämä tuttu, tasainen,
näkymätöin --"

Ennen pitkää hän huomasi itkun asemesta tavoittelevansa sirenin lehtiä
käsiinsä ja paukahuttavansa niitä rikki toisen käden nyrkin päällä.

Hän alkoi miettiä, että pian tullaan häntä hakemaan. Mutta ihmisiä ei
hän nyt tahtonut millään tavalla nähdä.

Ainoa keino oli sanoa itsensä sairaaksi, -- päätä kivistää -- tai
jotain sellaista. Niin ainakin sai olla häiritsemättä yksinäisyydessä,
kunhan vaan ensi kysymykset olivat onnellisesti vastatut ja sivuutetut.

Henrik meni puutarhasta ylös omaan huoneeseensa ja heittäytyi
vuoteelleen välittämättä siitä mitä huomiota tämä herätti.

Pian tultiinkin kysymään, mikä häntä vaivaa, ja Uuno toi Hannalta
terveisiä ja kukkia ja rupesi, voimatta samalla hillitä onneansa,
ehdottamaan lääkärin kutsumista sekä pitämään kovaa ääntä.

-- Jos sinä rakastat minua Uuno, niin älä puhu lääkäristä, -- sanoi
Henrik hänelle.

-- No, no, -- sanoi Uuno, -- antaa olla ellet tahdo, mutta minä istun
sinun luonasi, koko illan istun tässä.

-- Minä voin jo paremmin Uuno, kiitoksia vaan, -- sanoi Henrik ja
puristi hänen kättänsä.

-- Tulet ehkä illallisellekin.

-- En, en. Mene sinä vaan.

-- No ehkä sitten menenkin. Siellä jo käskettiin.

Uuno meni.

Se palvelija, joka tuli vuodetta laittamaan, toi illallisella olevalta
herrasväeltä kaikellaisia ehdotuksia toimenpiteistä sairautta vastaan,
sekä lasillisen kuumaa kamomillateetä.

Henrik seisoi pöydän luona odottaen kun palvelija muihin toimiin
kiirehtien kohenteli häthätään alusta, löi tyynyjä ja laitteli
vuodetta. Yksinäinen kynttilä tuikki sameasti hänen silmäänsä
komoodilta.

Kun vuode oli laitettu ja Henrik mennyt makuulle, ajatteli hän
itsekseen:

"Jos on joku jumala, niin vaan semmoinen, joka antaa ihmisten elää
onnekseen. Mutta minulta on onni mennyt. Missä tarkoituksessa siis enää
eläisin."

"Voi jospa todellakin nyt voisin sairastua ja vähitellen kuolisin pois
maailmasta. Jospa olisi joku jumala, jolta voisin sitä pyytää."

       *       *       *       *       *

Uuno matkusti, mutta sanoi tulevansa syksyllä vielä uudestaan käymään.
Kenties hän oli jo tällä käynnillään aikonut kosia ja mennä
salakihloihin, mutta nyt hän nähtävästi siirsi asiansa syksyyn.

Uunolle hyvästiä sanoessaan Henrik vielä varmemmin ymmärsi, että hänen
on luopuminen kaikesta.

Hän pysytteli niinpaljon kuin mahdollista yksinäisyydessä, jätti kaikki
lukunsa ja käytti vapaat hetket kuljeskelemiseen metsissä ja
kaukaisilla takamailla, sillä paikallaan istuessa hän ei voinut hallita
ajatuksiaan, mutta kävellessä ja vastaanottaessa ulkoa tulevia
vaikutuksia hänen oli paljon helpompi.

Se, mikä ensi hetkellä oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta, alkoi
vähitellen antautua mahdolliseksi.

Hän huomasi hyvin pian, että hänellä oli kahdenlaisia hetkiä: toiset
semmoisia, joina todella ei ollut ajattelemista vastaansotimisesta,
vaan oli paras luvata itselleen nähdä Hannaa ja seurata häntä, mutta
toiset semmoisia, jolloin hän oli vapaampi ja saattoi pitää
kaikellaisia filosoofisia keskusteluja itsensä kanssa.

"Jos minä häntä rakastan", -- ajatteli hän silloin, -- "miksi tarvitsen
että hän minua rakastaisi? Oikea rakkaus on semmoinen, ettei se riipu
vastarakkaudesta. Minun pitäisi voida tehdä hänelle hyviä töitä vaikka
hän olisi toisen morsian."

"Voisin tehdä niin, että hän tahtoisi lähestyä minua. Tunnen selvään
että voisin. Silloin hän jättäisi Uunon ja varmaan sekä itse sitä
surisi että Uuno tulisi onnettomaksi; minä taas kadottaisin
lohduttajani ja siirtyisin ihan toiseen elämään, -- tulisin juristiksi,
voisin olla sydämmetön enkä välittäisi olla edes rehellinen. Jos
ajattelen silmät ummessa, pimeyden edessä, niin se on vaan tuo
syleileminen, joka minua tenhoo. En ollenkaan minä ajattele hänen
parastansa, vaan ainoastaan seista hänen vieressänsä kädet hänen
kaulansa ympärillä ja suudella hänen päätänsä. Mutta jos ajattelen
hänen hyväänsä, silloin en ollenkaan tarvitse syleillä häntä, en edes
näkyä hänelle; päinvastoin teen paraiten, jos estän hänen mieltymästä
minuun samalla kummallisella tavalla, jolla minä olen häneen
mieltynyt." --

"En ennen ole ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän, että se on tuo
syleilemisen tyhmä kuva, joka minua estää voittamasta itseäni. Koetan
siis siitä päästä."

Ja tämmöisistä päätöksistä huolimatta, kun hän sitten tuli tuohon
toiseen mielialaan, niin se tempasi hänet niin, että hän olisi ollut
valmis paikalla juoksemaan Hannan luo ja pyytämään häntä omakseen. Ja
ainoastaan ihan ulkonaiset asiat estivät häntä siitä.

Sentähden koko Henrikin taistelu muodostui taisteluksi tähän mielialaan
tulemista vastaan.

Tässä auttoi häntä se seikka, että ihan samallaista taistelua
mielialoja vastaan hän oli ennen voitollisesti käynyt paljon
alhaisemmilla asteilla, ja hän saattoi nyt käyttää hyväkseen kaikki
silloiset kokemukset tähän.

Niimpä hän tiesi panna suurimman painon kaikkiin pikkuseikkoihin,
esimerkiksi: katsoako ulos ikkunasta, kun hän illallisen jälkeen tuli
huoneeseensa ja vähän ajan perästä kuuli tyttöjen sipsuttavan
hiekkakäytävällä valkoiseen rakennukseen päin, -- katsoako vai ei.
Halutti niin, että silmät melkein väkisin kääntyivät. Hän piti suurena
voittona, ettei hän katsahtanut, josta hän iloitsi vielä seuraavana
aamuna. Ja ensi kerroilla se oli jo paljon helpompi, ja sai ryhtyä
vaikeampiin.

Melkein vaikeinta oli Henrikistä puhua luonnollisesti Hannan kanssa,
niinkuin he puhuivat silloin kuin Hannan puolelta ei vielä mitään
ollut. Tahtoi väkisinkin antaa hänen aavistaa sanojen alla jotakin
salamyhkäistä, osoittaa katkeruutta, tehdä viittauksia. Mutta joka
kerta kun Henrik vähänkään sai itsensä tässä suhteessa voitetuksi, näki
hän kuinka Hanna ikäänkuin vapautuu niistä kahleista, joihin Henrik oli
hänet kahlinnut, muuttuu taas iloiseksi ja luonnolliseksi ja he tulevat
ikäänkuin entisiksi ystäviksi toisilleen.

Nämät ankarat ponnistukset tekivät Henrikin muuten ympäristölleen
käsittämättömäksi. Kaikki luulivat, että hän on aina pahalla tuulella,
niinkuin hän tavallaan olikin; ja tämä selvä aleneminen muiden silmissä
oli Henrikille myöskin tavattoman vaikea kantaa, -- erittäinkin mitä
Hannaan tulee.

Neiti Selig jätti hänet tähän aikaan kokonaan, ja suostui Stråhlmaniin.

Juriidisia kirjojaan ei Henrik voinut enää nähdä silmiensä edessä. Hän
ei voinut ymmärtää kuinka hän oli siihen määrään saattanut valehdella
itsellensä. Tietysti hän oli ostanut ne ja ruvennut lukemaan niitä vaan
saadakseen merkitystä ja voidakseen kosia Hannaa. Mutta vielä ihan
äsken lukiessaan niitä, hän oli todellakin kuvaillut lukevansa siksi,
että hänellä oli muka tiedonhaluinen henki!

Myöskin muuttuivat suhteet kauppaneuvokseen, jota Henrik oli ollut niin
ihailevinaan. Se oli kaikki ollut vaan siksi, että niistä piti tuleman
hänen sukulaisiansa kärsimyksen tiellä. -- Nyt hän ei voinut ymmärtää
kuinka hän oli saattanut ihailla tätä miestä. Kuinka ihmeessä hän ei
ollut ottanut lukuun, että kauppaneuvos ylläpiti kesälinnaansa eli
onneansa semmoisella toimella, joka ei olisi koskaan voinut tyydyttää
Henrikiä. Hankkia halkoja, lihaa, patruunakoteloita Pietarin
kasarmeihin ja Viaporin linnaväelle! Niillä rahoilla hän palvelutti
itseänsä ja perhettään, palvelutti rengeillä, piioilla, puutarhureilla,
kuskeilla, bonneilla ja kotiopettajilla!

Merkillisintä oli, että Henrikille tuli myöskin poikien opettaminen
yhtäkkiä ihan sietämättömän vastenmieliseksi, tuntui tyhmältä ja
tarkoituksettomalta.

Kaikki kreikkalaiset, roomalaiset, germaanilaiset, saksalaiset,
ranskalaiset, englantilaiset kansat, joiden urotöitä, kuninkaita,
tappeluja ja näiden vuosilukuja hänen oli opettaminen, rupesivat
näyttämään hänestä tavattoman itserakkailta. Ne olivat kirjoittaneet
jokainen oman historiansa, ja nuo heidän kuninkaittensa sukutaulut,
hallitusvuodet ja naurettavat ylistelemiset tuntuivat kokonaan
tarpeettomilta opetusaineilta. Kun Henrik ei parhaalla tahdollakaan
voinut löytää käytetystä historian oppikirjasta mitään muuta kuin vaan
tämmöistä kansallisen itserakkauden valhetta, olisi hän, ollen
muutenkin pahalla tuulella, mielellään viskannut koko kirjan mäsäksi
permantoa vasten. Suomenkin historia inhoitti häntä, koska se tuntui
olevan kirjoitettu matkimalla muiden kansain historioita, ja
kaikellaisista olemattomista asioista oli vaivaisesti parsimalla tehty
suurtapauksia.

Kaikki tämä olisi tosin saanut jäädä Henrikiltä muuten rauhaan, mutta
kun sitä piti opettaa noille lihakkaille, pani se Henrikin sisälliseen
raivoon ja hammasten kiristykseen.

Myöskin maantieteen opetus rupesi hänestä yhteen menoon näyttämään
pelkältä palvelustyöltä, johon rikas kauppaneuvos palkkasi vaivaisia
lukumiehiä, semmoisia kuin Henrik oli. Kirjassa ei ollut sanaakaan
vieraiden maanosien luonnosta, muukalaisista roduista, näiden
uskonnoista, ajatus- ja elämäntavoista, vaan oli pelkkiä paikannimiä ja
luetteloja teollisuuden tuotteista, -- vastaisten kauppaneuvoksien
tarpeiksi!

Luvunlaskukin ja kirjoitus inhoitti, sillä hän ei voinut olla
mielessään ajattelematta kuinka hänen oppilaansa vastaisuudessa
siirtelevät sormillaan laskulaudan luunappuloita tiskin takana tai
kirjoittelevat verolistoja rahatoimikamareissa.

Syksyn lähestyessä, kun Henrik jo luuli olevansa tunteittensa herra,
tulikin hänelle kovin taistelu vielä eteen.

Uuno ilmoitti kirjekortilla tulostansa.

Henrik tahtoi lähteä ennenkuin Uuno tulee, mutta tämä juuri oli
vaikeata, ja kun hän tutki itseltänsä, miksi se oli vaikeata, pääsi hän
selville, että hänestä tuntui niinkuin hän silloin ratkaisevasti
luopuisi Hannasta ja antaisi hänet Uunolle.

Heti kun hän tämän asian ymmärsi, päätti hän matkustaa ennen Uunon
tuloa, mutta helpommalta ei se siltä tuntunut.

Hanna näytti olevan hänen lähtöpäivänänsä ikäänkuin taas epäselvillä
hänestä. Tämä tuotti vieläkin Henrikille jonkinlaista mielihyvää, sillä
se antoi hänelle tunnon, niinkuin yhä vieläkin olisi joku mahdollisuus
jäljellä kääntää asiat toisin päin.

Kun hän oli jo jättänyt muille hyvästi ja tuli Hannan luo, sanoi tämä
tahtovansa tulla häntä saattamaan parkkiin kivisiin porttipylväihin
saakka.

He menivät.

Parkin tielle oli jo pudonnut paljon kellastuneita lehtiä.

He antoivat hevosen kulkea edellä ja tulivat käyden jälempänä.

Ja tällä tiellä, mahtavien, pimentävien puiden alla, oli Henrik nyt
antautumaisillaan kiusaukseen. Hän ei ruvennut luonnolliseksi, vaan
antoi Hannan käydä rinnallaan ja tunsi hänen taas huolestuneen
epätietoisena katselevan syrjältä hänen kasvoihinsa.

Henrik tiesi, ettei hän itse alota mitään, mutta hän tunsi, että hän
voi vaitiolollaan pakoittaa Hannan puhumaan ja että se sitten voi antaa
syytä hänellekin purkaa tunteitansa, hänen olematta enää vastuunalainen
siitä. -- Tässä pimentävässä parkissa, kenenkään näkemättä, pysähtyä,
ottaa häntä kädestä, katsoa häntä silmiin -- --

Kuitenkin, se oli jo kuollut ajatus Henrikille, se oli jo ikäänkuin
irrallaan ja sen aistillinen vaikutin näkyi hänelle selvästi.

Kun Hannan huolestunut levottomuus oli korkeimmillaan, sanoi Henrik
iloisesti:

-- Ei mutta Hanna! Sanoinko minä hyvästi herra Stråhlmanille?

Hanna tuli iloiseksi kuin lapsi, nauroi ja puhui kauan siitä asiasta.

Kuitenkaan ei Henrik vielä voinut laskea kaikkea käsistänsä. Kun
Hanna näin selvästi ilmaisi iloansa, vaikeni Henrik taas ja antoi
Stråhlman-aineen vähitellen häneltä loppua.

Taas he olivat molemmat vaiti ja kulkivat rinnakkain.

Kivitolppain luona Henrik sanoi hyvästi ja nousi rattaille.

Hevonen läksi liikkeelle.

Jos hän nyt käänteessä ei katsahda taaksensa Hannaan ja nyykäytä
ystävällisesti päätä, niin epäselvyys jää heidän välillensä ja asia
pysyy ikäänkuin ratkaisematta.

Kaikki nousi vielä kerran vimmattuun taisteluun Henrikissä: "En katso,
en katso!" -- ajatteli hän. -- "Minullakin on oikeuteni!"

Mutta juuri käänteessä hän ajatteli: "Henrik, katso nyt vielä kerran
Hannaan." Hän käänsi päänsä, ja iloisena voitosta saattoi ihan
luonnollisesti ja ystävällisesti hymyillä. Hän heilutti hattuansa
loppuun asti ja näki kuinka Hanna hätäisesti tempoi hameensa taskusta
sinne takertunutta nenäliinaansa ja saatuaan sen esille alkoi
innokkaasti huitoa, taas ihan selvänä Henrik-ystävästänsä. Silloin se
oli kaikki tehty ja ratkaistu.

Toisen osan loppu.



KOLMAS OSA.



I LUKU.


Henrik matkusti Helsinkiin.

Hän ei poikennut Viipuriin vaan ajoi lähimmälle rautatieasemalle, jonka
odotushuoneessa, mustaksi maalatulla pöydällä, suuren posliinisen
vesikannun vieressä hän kirjoitti sähkösanoman tapaisen kirjelapun
Uunolle. Hän alkoi kirjoittaa:

    "Rakas Uuno. Lähtenyt tänään Helsinkiin. Toivotan onnea."

Mutta sitten hän pyyhki pois viimeiset sanat, koska huomasi, että
niihin oli sekoittunut vähän pahansuopuutta, kirjoitti muita kirjaimia
niiden päälle, ettei voisi eroittaa mitä siinä alkujaan oli, ja jatkoi
sitten täydellä välittömyydellä ja rakkaudella:

    "Jos saan hyvän kortteerin, niin tulethan luokseni asumaan?

                                           Oma veljesi Henrik."

Sitten hän hyppäsi junaan ja tunsi itsensä irtaantuneeksi kaikesta mikä
jäi taakse, jota hän jo sanoi entisyydeksi.

Henrik seisoi vaunun etusella ja junan kiitäessä eteenpäin, peltojen ja
niittyjen ja metsien lentäessä hänen ohitsensa, häneen tuli vanha
mahtavuuden tunto. Se oli samaa kasvamisen ja oman voiman tuntoa kuin
hänen silloin lyödessä krokettia. Ainoastaan toisesta syystä. Hän
ajatteli:

"Kohtalo muka hallitsee ihmistä! Ei. Niinkuin minä olisin voinut saada
Hannan, jos olisin tahtonut, niin minä myöskin hallitsen kohtaloani."

Hänen oikea kätensä oli avatun palttoon taskussa ja hän puristeli sillä
jotakin avainta. Vasen käsi oli rentonaan pitkin sivua.

Sitten hän meni sisälle vaunuun ja heittäytyi istumaan, nostaen
jalkansa vastapäiselle penkille, vaikka siinä istui joku nainen. Hän
haukotteli, hieroi silmiänsä ja aikoi ruveta torkkumaan, välittämättä
kestään, sillä kaikki olivat ikäänkuin hänen vallassansa, -- koko
maailma.

"Voi kuin sinä olet vapaa!" -- oli Johannes sanonut. Ja vapaa Henrik
nyt olikin: saattoi tulla hyväksi tai pirulliseksi, miksi vaan tahtoi.
Kaikki riippui hänestä itsestään.

Siinä oli jotakin hauskaa siinä ajatuksessa, että nyt saattaa siis
rakastuttaa itseensä jonkun muun, kenen vaan tahtoo valita, --
rakastuttaa ja rakastua ja nauttia elämästä.

Ja jos Johanneksenkin kannalta tahtoi asiata ajatella, niin oli hauskaa
ja uteliaisuutta herättävää kysymys: mihinkähän oloihin ja minkä
ihmisten yhteyteen kohtalo nyt häntä vie? Kun ei hänellä vieläkään
ollut mitään halua Johanneksen täydellisyyden tielle, pitää kai jonkun
uuden rakastumisen olla sittenkin edessä.

       *       *       *       *       *

Henrikin Helsinkiin tulon aikaan olivat ilmat jo muuttuneet hyvin
kolkoiksi. Kylmät ankarat syystuulet puuskuivat pitkin katuja,
nostattivat pölypilviä ilmaan ja tanssittivat kellastuneita
lehmuksenlehtiä käytävillä. Telefooniverkko vonkui kaupungin päällä,
alinomaa kuului tuulessa paukahtelevia ovia, ihmiset rientelivät
kehenkään katsahtamatta sinne tänne asioillaan, ja naiset, unohtaen
asunsa ja asentonsa pitelivät vaan hattujaan ja hameitaan.

Kortteeria oli hyvin vaikea löytää. Väen tulva kaupunkiin oli niin
tavaton, että kaikki mahdolliset asuntopaikat olivat anastetut. Henrik
juoksi rappusia ylös, toisia alas, -- missä oli juuri otettu, missä jo
asukas sisälle muuttanut. Erään kortteerin kivitalon kolmannessa
kerroksessa Annankadulla Henrik vihdoin löysi, joka häntä erikoisesti
miellytti. Taloudenpitäjä vai mikä lie ollut, joka ovea aukasi, otti
hänet tosin jotenkin kylmästi ja ylpeästi vastaan, mutta itse huone'
oli ihan tavattoman miellyttävä, korkea, totisen ja hienon näköinen;
seinäpaperi oli siinä samean vihertävä, Uuni oli kellertävillä ja
valkeilla korukaakeleilla muovailtu, kiiltävä, jossa Henrikiä
erityisesti kiinnitti göötiläiseen muotoon suippeneva syvennys;
sisempänä oli tummilla uutimilla peitetty makuu-alkoovi, jommoiseen hän
oli aina pannut hyvin suurta arvoa; huoneen kaksi ikkunaa oli hyvin
korkeita, ja ne sen juuri tekivätkin niin totiseksi. Sisustus oli hieno
ja näytti korkeassa huoneessa miellyttävän matalalta, -- erittäinkin
kirjoituspöytä. Ikkunoista näkyi hyvin hauskasti talojen kattoja ja
bulevardin puiden kellastuneita latvoja.

Henrik itsekseen jo päätti, että tässä eikä missään muualla. Hänestä
näytti työskentely tässä huoneessa niin viekottelevalta ja lämpimältä,
että vaan senkin vuoksi hän oli työskentelevä kaksinkertaisella
tarmolla.

Erityisellä ystävyydellä ja hempeydellä hän kääntyi sievänlaisen vaikka
kylmän taloudenhoitajattaren puoleen hintaa tiedustellen, ja saikin
esille tältä vihdoin pienen hymyilyn, seuraavan selityksen ohella:

-- Täällä on käynyt jo eräs toinenkin herra katsomassa, ja pyysi, että
huonetta ei annettaisi pois ennen kello viittä tänään, silloin hän
tulee sanomaan ottaako hän.

-- Mutta minä voisin maksaa vaikka vähän enemmän hyyryäkin.

-- Jaa, en tiedä, -- ehkä herra tahtoo vähän odottaa.

Taloudenhoitajatar meni sisähuoneihin, nähtävästi varsinaiselta
emännältä tiedustamaan. Hän palasi sanoen:

-- Jos herra ehkä tahtoo käydä uudestaan kysymässä kello 5.

-- Mutta te, arvoisa neiti, varmaan pidätte minun puoliani, eikö niin?

Nyt hymähti taloudenhoitajatar jo vallankin leppeästi, ja Henrik läksi
sieltä hyvillä toiveilla, eikä enää mennyt muita kortteereja katsomaan.

Hän oli tässä juoksussa ja näissä tuulissa aikalailla vilustunut.
Rintaa painoi, poskipäitä epäillyttävästi kuumotti, silmät eivät
tahtoneet mitään katsella, aivastutti, ja vielä oli omituinen,
epämiellyttävä vaiva niskassa.

Kun hän sentähden tuli väliaikaiseen hotellihuoneeseensa, heittäytyi
hän sohvalle ihan tahdotonna kello viittä odottamaan. Ruoka ei
maittanut, päivällisen ajatuskin inhoitti. Kun hän koetti nukkua,
valahtivat kuumeentapaiset, sekaiset, huimasevat ajatukset hänen
tietoisuuteensa, silmien tuontuostakin puoleksi ummistuessa ja
pyörähtäessä nurin, hänen kuitenkaan voimatta oikealla tavalla päästä
uneen. Ei ollut enää kysymystäkään siitä mahtavuudesta, jolla
varustettuna hän oli tullut kaupunkiin. Kaikki uudet mielialat
unohtuivat ja kesken raukasevaa, levotonta kuumetta hän yhtäkkiä oli
taas entinen turvaton Henrik. Ei hän voinut mitään muuta ajatella, kuin
vaan tuskalla kortteeriasioitaan. Havahtaessaan hereille hulluista
unikuvista, hän huolestuneena muisti, että hänen täytyy pitää vaaria
määrätystä kellonlyömästä, ja katsahtikin kelloonsa joka viides
minuutti. Ja huolimatta siitä, ettei hän koko kesäaikaan ollut missään
selvissä väleissä vanhan lohduttajansa kanssa, hän lankesi semmoiseen
lapsellisuuteen, että rupesi lukemaan rukouksia, ja pani kätensä
ristiin niinkuin pienenä. Herransiunauksen perästä hän saneli:

"Tee niin, että minä saan sen kortteerin; en minä pyydä paljon, tee
nyt niin, minä uskon että sinä teet, kun minä pyydän, tee niin, tee
niin, rakas, rakas, -- -- Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty
olkoon sinun nimes, lähestyköön sinun valtakuntas, anna meille --
ei: tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivaissa, anna
meille meidän jokapäiväiväinen leipämme, niinkuin mekin meidän
velvollisillemme -- --"

Henrik sekaantui ja nukkui samassa sikeästi.

Kun hän heräsi oli hänen ikäänkuin vähän parempi olla, mutta ikävä
vaan, että kello oli jo yli viisi.

Hän hyppäsi ylös ja kovasta päänkivusta huolimatta puki palttoon
yllensä ja meni kadulle. Kun hän taas tuli tuuleen, puistatti vilu koko
hänen ruumistansa, mutta hän kiirehti vaan kortteerilleen.

"Heti kun pääsen asettumaan, käsken laittamaan vuoteen ja menen suoraan
yölevolle", -- ajatteli Henrik.

Hän poikkesi vielä apteekkiin ja osti 5 kiniinikapsellia, joista 2
nielasi jo apteekissa.

Sitten hän tahallaan reipastutti itseään siihen määrään, että perille
tultua juoksi ylös kolmen kerroksen rappuset.

-- No? -- kysyi hän astumatta kynnyksen yli samalta
taloudenhoitajattarelta, joka nytkin avasi ovea hänen soittoonsa.

-- Mutta herrahan tulee myöhään. Kellohan on jo 1/2 6. Juuri äsken kävi
se toinen herra täällä ja otti kortteerin. Hän on paraikaa huoneessaan.

-- Vai niin. No minkäpäs sille teki. Hyvästi vaan.

-- Hyvästi, -- sanoi neiti korottaen ja venyttäen viimeistä tavua, ja
lukitsi itsensä jälleen oven taa: triks-traks.

Mutta Henrik kulki hitaasti rappusia alas, pää kumarassa, eikä voinut
tukehuttaa harmiansa. Sitä asiaa, että hänen lapsekas rukouksensa ei
tullut kuulluksi, ei hän erityisesti ajatellut, se oli niin tavallista.
Mutta että hänen piti nukkua yli ajan, se loukkasi häntä.

"Ihan kuin kiusalla!" -- ajatteli hän vihasena jollekin epämääräiselle
kohtalolle, joka silminnähtävästi oli vähitellen asettunut häntä
vastaan.

Ja omasta puolestaan hän nyt myöskin "kiusallakin" reipastutti itsensä
jälleen ja päätti sittenkin mennä vielä jotain uutta kortteeria
hakemaan. Hänellä oli pari tiedossa, jotka hän oli aikaisemmin
hylännyt, ja sitäpaitsi oli tämänpäivän Hufvudstadsbladet vielä
tutkimatta: ehkä siinä oli jotain uusia ilmestynyt eilisten lisäksi.

Hän kulki Robertin katua ja, tuntien kovaa janoa, mietti minne ensin
pistäytyä juomaan.

Silloin hän näki hämärässä suuren sinisen kyltin ja valkoiset
kirjaimet. Se oli: "Anniskeluyhtiön Raittiusravintola", juuri
samallainen kuin siellä Turussakin, ja hän muisti yhtäkkiä koko sarjan
silloisia tapauksia ja omia ajatuksiaan kohtalon osanotosta hänen
askeleihinsa.

"En mene kiusallakaan," -- ajatteli hän jostain syystä taas.

Mutta kuljettuaan jonkun verran eteenpäin hän huomasi, että siellähän
ehkä saisikin nähdä Hufvudstadsbladetin, nöyrtyi ja kääntyi takasin
ravintolaan.

Ei siellä ollut ketään sisällä, mutta lamppu paloi kirkkaasti ja
kodikkaasti katosta, ja ovikellon soinnista tuli pieni vaatimaton tyttö
tiskin taa.

"Ei ainakaan täällä ole mitään työmiehiä, joita minun pitäisi
rakastaa," -- ajatteli Henrik.

Hän tilasi teetä, aikoen koettaa sitä juoda huolimatta päänsärystä ja
korvainhuminasta.

Kun hän löysi hyyryilmoitukset Hufvudstadsbladissa, ei hän ensin
huomannut mitään uusia kortteereja eilisten lisäksi. Mutta sitten
kuitenkin tapasi yhden, hyvin pienillä kirjaimilla painetun. Se oli
merikadun varrella, numero... Maltas, mikä numero olikaan hänen
vanhalla merikadun kortteerillaan? Aivan oikein. Juuri sama
numero -- 16.

"Ei ikipäivinä!" -- ajatteli Henrik, ja punatukkainen Hilma oli ihan
elävänä hänen edessään, kuumeen, nenän ja korvain tukkeutumisen vuoksi
vielä entistäkin vastenmielisempänä.

Henrik maksoi teensä, juomatta sitä enempää kuin puoleksi, ja läksi
jälleen kadulle.

Oli alkanut tulla kylmää sadetta vinosti tuulen kanssa ja kadullakin
oli jo pimennyt. Henrik huusi issikan.

Ensimäinen niistä kahdesta kortteerista oli sotkuiselta pihalta
löydettävä. Talonmiestä hakiessaan Henrik eksyi johonkin pilkkopimeään
kellarikäytävään, jossa taisi koputella asumattomiin kumiseviin
kammioihin ja tuskin löysi takaisin pihalle. Eräältä portille menevältä
vaimoihmiseltä hän kyseli, tämä vastasi: "en minä tiedä," ja meni pois;
hän nousi umpimähkään pimeitä kyökkirappusia, avasi erään kyökki oven,
josta kimakka-ääninen rakki töytäsi häntä vastaan eikä antanut hänen
kuulla edes omia kysymyksiänsä. Vihdoin hän ymmärsi vastauksista yhden
sanan, ja meni pois. Se sana oli: "kivitalo". -- Pihalla oli siis
myöskin kivitalo. Ja niin olikin, kolmekerroksinen. Henrik kiipesi
ylimpään kertaan, varmana siitä, että kortteeri oli suurimman
mahdollisen vaivan takana. Mutta se olikin toisessa kerroksessa ja niin
inhoittavan surkea, että hän hintaa kysymättä läksi pois.

Hän ajoi nyt viimeiseen toivoonsa, -- sitä toista kortteeria kysymään.

Sekin oli pihalta haettava, mutta pieni piha oli kaikki asfaltilla
pantu, sähkölamppu oli porttiholvissa ja iloisesti vilkkuivat valot
korkeitten kivitalojen lukemattomista ikkunoista. Joku poika tuli
vihellellen ulos pihalle antaen oven paiskautua kiinni räminällä
jälkeensä. Hän oli livahtaa ohitse, mutta pysähtyi Henrikin kysymykseen
ja sanoi luulevansa, että oli mentävä kolmanteen kertaan.

Aivan oikein oli poika neuvonut. Mutta kortteeri ei vaan enää ollut
saatavissa.

Nyt Henrikillä ei ollut valittavana kuin joko tuo inhoittava likanen
taikka hänen entisensä, merikadun varrella. Hän ajoi vielä kerran
siihen likaseen, nousi taas toiseen kertaan samoja kyökin rappusia ja
pyysi näyttämään uudestaan huonetta. Se tympäsi nyt vielä enemmän, ja
hän kysyi sen hintaa vaan siksi ettei kehdannut lähteä samalla tavalla
kuin äsken.

-- Ei, kyllä se on minulle liian kallis, -- vastasi hän hinnan
ilmoitukseen ja aikoi lähteä.

-- Mutta mistä herra luulee saavansa halvempia tähän aikaan, kun hyyryt
ovat niin nousseet, -- puhuttiin hänelle pimeästä tampurista vihasella
äänellä.

-- Täytyy koettaa, täytyy koettaa, -- sanoi Henrik perääntyen, tarttuen
oven kahvaan ja astuen jo kynnyksenkin yli.

-- No mitäs herra sitten maksaisi tästä huoneesta?

Henrik laski puoleen pyydettyä.

-- Semmoisia kortteeria saa herra mennä Antipoffilta hakemaan, --
sanottiin Henrikille ja ovi paiskattiin kiinni hänen nenänsä edestä.

Henrik aikoi ajaa takasin hotelliin, mutta tunsi olevansa niin sairas,
että mahdollisesti pitäisi jäädä vuoteeseen muutamiksi päiviksi, ja
hotelli sentähden pelotti. Hän päätti käydä ensin ainakin kysymässä
oliko merikadun kortteeri vielä vapaa, että jos huomenna ei jaksaisi
enää hakea uusia, niin voisi hätätilassa vaikka nyt sitten asettuakin
sinne.

Hän ajoi ja koetti kuvailla, ettei hän vielä ole mitenkään antautunut.

Kortteeri oli tietysti vapaa.

Kaikki tutut olennot ilmestyivät ahtaaseen neliskulmaiseen eteiseen
sekasin avattujen ovien kanssa, kun kuulivat Henrikin nimeä
mainittavan: issikka, emäntä, nuorempi tämän punatukkaisista
tyttäristä, issikan vaimo. Ylhäällä pienen nurkkahyllyn päällä
paloi eteisessä vähän savuava lamppu. Emäntä oli yhä samassa
punasenruskeassa, valkotäpläisessä puvussa. Hän mittasi Henrikiä
katseillaan voitonriemuisesti senjohdosta, että tämä oli palannut,
vaikka oli riidalla lähtenyt. Mutta otti hänet kuitenkin heti takasin
holhooja-suosioonsa, joka holhous oli Henrikiä ennenkin jo harmittanut,
koska siinä ilmeni ikäänkuin asettumista ulkopuolelle tavallisten
hyyryläis suhteiden rajoja.

Henrik jätti kaikki eteiseen ja meni huoneeseensa, sekä sytytti toisen
niistä kynttilöistä, jotka niinkuin ennenkin seisoivat pöydällä
molemmin puolin lamppua.

Hän olisi mielellään palannut takasin hotelliin ja jättänyt tämän
hyyrykysymyksen vielä ratkaisematta, mutta hän oli niin väsynyt ja vilu
puistatti niin ankarasti hänen ruumistaan, ettei hän tuntenut voivansa
enää minnekään mennä.

-- Hilma olisi niin hyvä ja laittaisi minulle kohta vuoteen, minä en
ole terve, -- sanoi hän Hilmalle, joka jo toi uunin eteen sylillisen
pieniä koivuhalkoja.

-- Minä näen sen, että maisteri on sairas, -- sanoi Hilma osanottavasti
huolestuneena.

Henrik kulki edestakasin huoneessa ja hampaat kalisivat hänen suussaan.
Kauan hän ei jaksanut kävellä, vaan istui tutulle paikalle sohvalle ja
käpristi jalat alleen.

Siinä istuessa Henrikissä käväsi ajatus, että joskus on ennenkin näin
ollut, -- että taas jotain toistuu -- että noin on kynttilä tuikkinut
sameasti pöydältä ja palvelija ollut vuodetta laittamassa. Mutta hän ei
jaksanut muistaa missä ja milloin se oli.

Hilma, saatuaan halot uuniin ja sytykkeet palamaan meni pöydän luo ja
sytytti viheriäkuuppaisen lampun, mutta kynttilän sammutti. Sitten hän
rupesi kohta laittamaan vuodetta, pöyhisti alustimia ja löi tyynyjä.

-- Kun vaan tietäisin kuinka sen hotellin kanssa tehdä, -- sanoi
Henrik.

-- Minkä hotellin?

-- Jossa olen asunut. Se ei ole vielä maksettu, mutta minä en nyt
jaksa.

-- No kyllä täältä joku voi mennä sitä asiaa toimittamaan.

Ja Hilma katosi. Hän tuli hetken kuluttua:

-- Fabu lähtee yöajolle, hän vie rahat hotelliin, -- sanoi Hilma.

Fabu -- se oli se issikka, joka oli vuosikymmenen tässä talossa asunut
ja jota Hilma ja hänen sisarensa sanoivat Fabuksi. Hänen oikea nimensä
oli Fredrik Fabian Karlsson.

422

Henrik antoi rahat Hilmalle.

-- Mutta eikö pitäisi käskeä tohtoria, jos se on jotain vaarallista?
Fabuhan voisi senkin tehdä, -- sanoi Hilma.

-- Ei, ei, ei suinkaan. Tämä menee kyllä ohitse.

-- Pitääkö olla jotain syötävää?

-- Ei, en huoli mistään.

-- Mutta jos munia sentään keittäisi?

-- Ei, ei.

-- No teetä saa kumminkin tuoda?

-- Kiitoksia, minä en voi nyt mitään syödä enkä juoda, kun vaan
pääsisin nukkumaan.

Hilma katsahti häneen huolestuneena.

-- Minä tulen kyllä panemaan pellit kiinni, maisteri on niin hyvä vaan
ja panee levolle, -- sanoi hän ja meni.

Tuskin oli Henrik riisuutunut ja mennyt sänkyyn, kun emäntä itse tuli
sisälle, paksu viltti mukana. Hän rupesi kertomaan, että eräänlainen
teekeitos ihan varmaan auttaisi tässä tapauksessa, -- että hänellä oli
semmoisia ja semmoisia tapauksia tiedossa, joissa kaikissa tuo
mainitunlainen teekeitos oli auttanut.

Kun tuli puhe teekeitoksesta, niin Henrik nyt muisti kuinka hänelle
tarjottiin kamomillateetä kauppaneuvoksen luona ja että siitähän
tapauksesta tämä nykyinen olikin toisinto.

Hän rupesi sen johdosta nytkin ajattelemaan, niinkuin silloin, ettei
hänellä ole mitään sitä vastaan, että hän kuolee, ja että hän kenties
nyt saakin sen, mitä oli silloin pyytänyt.

Ainoa, mikä häntä huolestutti, oli se vanha velka, joka olisi pitänyt
saada suoritetuksi ennen kuolemaa. Mikään muu ei tuntunut pidättävän
elämässä.

Henrik hylkäsi teekeitoksen, mutta ollakseen loukkaamatta rouva
Forsbergia -- niin oli emännän nimi: Johanna Forsberg, -- salli hänen
levittää yllensä viltin, peitteen lisäksi. Kun Henrik oli hylännyt
myöskin hänen ehdotuksensa, että lääkäri haettaisiin, läksi rouva
päätänsä pudistellen pois, sammutettuaan Henrikin pyynnöstä lampun.

Koivut pohahtivat iloiseen vetotuleen, ja uunista tuleva valo leikki
lattian tilkkumatoilla ja seinillä. Henrik tunsi lämpenevänsä ja unen
lähestyvän.

Rouva Forsberg tuli vieläkin sisälle, tällä kertaa kysymään eikö
maisteri suostuisi panemaan vesikäärettä ruumiinsa ympäri, jota Fabun
vaimo neuvoo ja jossa tapauksessa hän itse tulisi sitä panemaan.

-- Ei, ei, -- sanoi Henrik: -- tämä kaikki menee kyllä ohitse ilman
vesikääreitä.

Taas läksi rouva pois huomautettuaan, että jos yöllä vaan mitä
tarvitsee, niin koputtaa seinään, kyllä he heräävät.

Henrik nukkui eikä enää kuullut kun Hilma kävi uunia hämmentämässä ja
sulkemassa peltiä.

Seuraavana päivänä Henrikillä oli yhä kova päänkivistys ja vaiva
niskassa, niin ettei hän jaksanut olla paljon pystyssä, ja jo neljältä
iltapuolella meni yövuoteeseen. Kuitenkin saattoi hän sinä päivänä
vielä menestyksellä torjua yhä uudistuvia vaatimuksia lääkärin suhteen.
Mutta seuraavina päivinä, kun hän ei enää ollenkaan jaksanut nousta
sängystä ja pitkin päivää houraili, päättivät he omin ehdoin kutsua
lääkärin.

Lääkäri tuli, tunnusteli nukkuvaa Henrikiä, tutki termomeetterillä
kuumetta, kyseli oireita ja sanoi, että Henrikiin oli tulossa
lavantauti, joka oli kaupungissa hyvin liikkeellä. Hän sanoi vielä,
että hoito täällä kotona tulee vaikeaksi ja että tauti oli jotenkin
tarttuvaa laatua, jonka kaiken vuoksi parasta olisi toimittaa Henrik
klinikkaan, niinkauan kuin hän ei vielä ollut ihan heikontunut.

Lääkärin lähdettyä pidettiin neuvottelu. Kun Henrik heräsi, sanottiin
hänelle lääkärin jo käyneen ja että kysymys oli hänen siirtämisestään
klinikkaan. Taudin laatua he eivät hänelle sanoneet.

Henrik oli kovassa kuumeessa tullut lapsekkaaksi, ja kun klinikkaa
mainittiin sai hän vedet silmiinsä.

Tämän huomattuaan pitivät he toisen neuvottelun emännän puolella, ja
tuli päätetyksi, että tohtorin vaatimaa hoitoa voi kyllä täälläkin
saada toimeen, ja että siis Henrik jääköön vaan, koska hän sitä haluaa.
Tämä oli rouva Forsbergin mielipide, ja Hilma ja Fabun vaimo sanoivat
samaa. Fabun tytär lupasi olla soittamatta niinkauan kuin sairautta
kestää. Tarttumisen suhteen ei emännällä ollut itsellä mitään pelkoa,
mutta hän kysyi kuitenkin hyyryläisiltään, oliko näillä mitään vastaan.
Ei kellään ollut muistuttamista, ja Fabu itse arveli, että "jos on
kuollakseen, niin kuolee, tarttuipa tauti eli ei".

Henrik tuli iloiseksi kuin lapsi kuultuaan, ettei häntä viedäkään
klinikkaan.

       *       *       *       *       *

Näin sairasteli Henrik elämän ja kuoleman välillä pari kuukautta, kun
tauti vihdoin teki käänteen ja hän alkoi hiljalleen parantua.

Henrik oli kaiken tämän ajan harhaillut lapsekkaissa mielikuvissa,
unohtanut kaiken sen, mikä oli häntä terveinä päivinä vaivannut, ei
ymmärtänyt selvään missä oli, vaan juonikkaan lapsen tavoin vaati
palveluksia ympärillä olevilta.

Niinpä hän vaati Hilman istuvan alati luonaan, eikä tyytynyt muihin.
Kun Hilman piti mennä asialle kaupunkiin, rupesi Henrik itkemään.

Tohtorin käskystä oli Henrikille annettu korkean kuumeen vuoksi kylmiä
puolikylpyjä suuressa kylpyammeessa, jonka rouva Forsberg oli jostakin
hankkinut. Fabu haettiin joka kerta nostamaan häntä ammeeseen ja sieltä
pois. Fabun rotevissa käsissä näyttikin laihtuneen Henrikin koukistunut
ruumis todella pieneltä lapselta.

Häntä syötettiin hyvin varovasti, lämpimällä maidolla ja
vehnäkorpuilla, jotka sekotettiin velliksi maitoon. Henrik alkoi yhä
kiivaammin riidellä itselleen korppuja enemmän kuin oli luvattu. Ja
vaikka hänen kanssaan oli silloin vaikea tulla toimeen, iloitsivat
kaikki siitä, että tämä juonitteleminen ja kasvava ruokahalu selvästi
todistivat parantumista.

Tauti oli hänessä raivonnut tavattoman kovasti, niin että vasta joulun
lähestyessä päästettiin hänen luokseen muita kuin jokapäiväisiä
hoitajia.

Uuno oli pitänyt suurta huolta Henrikistä ja lähettänyt säännöllisiä
ilmoituksia mammalle, mutta Henrikin puheilla ei hän paljon ollut,
koska tohtori siitä kielsi.

Kun Henrik ensikerran taisi ottaa täydellä järjellä häntä vastaan, oli
hän jo ylioppilas ja kovassa työssä eteenpäin. Hän oli kirjoittautunut
fyysillis-matemaatiseen osastoon.

-- Miksi sinä puhut niin hiljaa minun kanssani? -- sanoi Henrik
hitaasti kääntäen päätänsä tyynyllä: -- enhän minä enää kipeä ole.

-- No, no, -- sanoi Uuno, taputtaen häntä polvelle niinkuin lasta, --
ethän sinä tervekään ole, mutta toivotaan nyt, että pian paranet.

Uuno toi aina tuoreen ja voimakkaan ulkoilman mukana ehdottomastikin
niin paljon elämän touhua omasta maailmastansa, että Henrikillä oli
hänen käyntinsä jälkeen joka kerta posket punaisina, jonka vuoksi
lääkäri ei Uunon käyntejä hyväksynyt.



II LUKU.


Erään hyvin nukutun yön jälkeen Henrik vihdoin ensikerran taas näki
ajatuksissaan oman elämänsä, mutta ei se esiintynyt hänelle enää sinä
vaikeana nykyisyytenä, jona se oli ollut ennen sairastumista, vaan se
esiintyi jo elettynä entisyytenä ja liittyi vanhempien muistojen
sarjaan.

Hän naurahti vaan itseksensä, kun muisti muutamia koomillisia
olosuhteita, joissa oli ollut, mutta ei hän jaksanut sillä kertaa sen
enempää ajatella.

Seuraavalla kerralla hän jaksoi ajatella enemmän ja yhä suuremmalla
huomiolla hän asetteli kokoon ja järjesteli kaikkea sitä, mikä oli
äsken eletty.

Kohtalon käsi -- semmoinen, josta Johannes oli puhunut -- näkyi nyt
hänelle niin selvästi, ettei siinä ollut vähintäkään epäilystä enää.
Tämä oli todellakin Johanneksen "kärsimyksen tie", vielä päälliseksi
niin että Henrikin piti sairastella, se on, sanasta sanaan: kärsiä.
Itse hän oli tämän tien ensin valinnut, pitäen sitä paljon
viehättävämpänä kuin täydellisyyden tietä, sillä hän kuvaili saavansa
Hannasta alkaa. Nyt oli kuitenkin tullut selväksi, että siinä
tapauksessa piti alkaa Hilmasta.

"Mutta se on myöskin selvä, että minun nyt on jättäminen tämä
kärsimyksen tie ja vapaaehtoisesti meneminen toista tietä", -- ajatteli
Henrik.

Henrik vaati iltapäivällä Hilman luoksensa, jolloin tiesi hänellä
olevan aikaa, ja rupesi kyselemään häneltä hänen lapsuudestaan.

Se oli ihankuin avaimen löytäminen Hilman olentoon.

Hän rupesi mielellään kertomaan, ja Henrik, ennenkuin aavistikaan, oli
jo unohtanut nuo molemmat tiensä, ja suurella uteliaalla huomiolla
kuunteli, mitä Hilma puhui. Ilmaanrui, että Hilman lapsuuden koti oli
juuri samalla tavalla hävinnyt kuin Henrikinkin. Velkojat olivat
isän kuoltua tulleet ja ottaneet kaikki. Isävainaja oli ollut
rakennusmestari, ja taisivathan he elää vähän yli varojensa, mutta jos
isä vaan ei olisi noin aikasin poistunut, niin kyllä hän olisi asiat
järjestänyt. Hänen aikomuksensa oli antaa tyttärilleen täydellinen
sivistys, he seurustelivat sivistyneissä piireissä ja kävivätkin jo
tyttökoulussa. Hilma itse oli jo neljännellä luokalla. Mutta konkurssi
keskeytti kaikki. Ihmiset, entiset tuttavapiirit kääntyivät pois
heistä, ja he joutuivat unohduksiin muutettuaan tänne merikadun
varrelle, jossa he ottivat koko talon arennille ja elivät siitä
voitosta, minkä hyyryläisten hoito heille tuotti, -- puhumatta
koruompelutöistä, jotka olivat Hilman erikoinen työala.

Merkillistä tässä kaikessa oli Henrikin kokemusten ja tunteiden
täydellinen yhtäläisyys, joka jokaisessa Hilman kertomuksen käänteessä
huokui häntä vastaan; mutta vieläkin suuremmassa määrässä se, että
Hilmakin oli jo lakannut toivomasta entisyyden uudistumista. Hän tuntui
Henrikistä olevan tässä suhteessa paljon pitemmällä kuin Henrik.

Heillä tahtoi vaan tulla riita siitä, että Hilma, huomattuaan Henrikin
poskien alkavan punottaa, lopetti kaikki kertomukset eikä vastannut
enää hänen kysymyksiinsä.

-- Enhän minä enää ole sairas, -- sanoi Henrik närkästyneesti.

-- Ei, ei, tohtorihan se vaan käskee olla vuoteessa, -- sanoi Hilma.

-- Minä nousen huomenna, sen saatte nähdä.

Hilma rupesi nauramaan ja jätti hänet yksin. Silloin Henrik,
koetellakseen voimiansa, kohosi istuvilleen, pujotti jalkansa maahan ja
nousi lattialle seisomaan. Jalat kannattivat. Paitasillaan hän astui
varovasti ikkunan luo ja katsahti ulos. Ei mitään hätää. Huimasee vaan
pikkusen. Hän pitelee toisella kädellään ikkunalaudasta ja toisella
aukasee ikkunaruudun, ja haistelee suojaista kosteaa sumuilmaa, joka
höyrynä tulee hämärästä ulkoa. Sitten hän panee ikkunan kiinni saatuaan
tehdä tuon mielitekonsa, avata ikkunaa. Mutta takasin hoiperrellessa
huimasi niin, että Hilma, palattuaan huoneeseen, löysi hänet lattialta
pyörtyneenä.

Hilma kauhuissaan nosti suuren melun, huusi koko talon kokoon ja Fabu
nosti Henrikin takasin, jonka jälkeen Henrik, kun hänen polviansa
kasteltiin kylmällä vedellä ja hierottiin, virkosi.

Vielä useamman päivän perästä Hilma itki, syyttäen itseänsä. Mutta
Henrik lohdutti häntä ja kertoi kuinka asia oikein oli, sekä mainitsi,
että se oli hänen puoleltaan itsepäisyyttä, jommoista oikeastaan oli
heissä kaikissa veljeksissä, ja oli papalta perittyä.

Hilma vähitellen rauhoittui ja niin Henrik vuorostaan rupesi kertomaan
omasta entisyydestänsä ja kotolaisistaan.

Sen mukaan kuin Henrik parani ja voimistui, alkoi kuitenkin eräs seikka
yhä enemmän kaivaa hänen mieltänsä.

Katsellessaan Hilmaa ja ihmetellessään, kuinka kaikki se, mikä oli
tässä ihmisessä ollut hänelle vastenmielistä, nyt oli muuttunut
puoleensavetäväksi, muisteli Henrik Gabrielin Ingridiä, joka niin
monessa suhteessa oli hänestä ihan Hilman kaltainen. Yhä raskaammalta
tuntui Henrikistä muistaa sitä neuvoa, jonka hän oli Gabrielille
Turusta lähtiessään antanut: että Gabriel luopuisi Ingridistä. Kuinka
hän oli voinut semmoista neuvoa! Jos Gabriel rakasti Ingridiä, niin
tottapa Ingridissä oli rakastettavia ominaisuuksia. Ja varmaan ne
olivat juuri samoja rakastettavia ominaisuuksia kuin Hilmassakin, jota
Henrik ankaran sairautensa vaikutuksesta nyt vasta oli oppinut
tuntemaan. Ei hän voinut keksiä mitään keinoa hyvittääkseen Gabrielia
ja Ingridiä, sillä kirjoittaminen tuntui liian kömpelöltä hyvitykseltä
näin suuressa asiassa. Hän tottui siis siihen ajatukseen, että tämä
omantunnonvaiva oli hänelle hyvin ansaittu rangaistus, jota hänen
täytyi nurkumatta kantaa, -- ja suri vaan hiljakseen.

       *       *       *       *       *

Vasta joulun jälkeen pääsi Henrik ensikerran ulkoilmaan kävelemään.
Silloin olivat pyryt juuri asettuneet ja aurinko pilkisti esiin tyyneen
talvimaailmaan.

Hänestä tuntui oudolta tulla lumisille kaduille ja kävellä valkoista,
laastua katukäytävää myöten. Kaikki nämä tunnelmat olivat aivan kuin
ensikertaisia. Koko maailma oli uusi ja teki häneen uudestaan
vaikutuksensa; sähkötorni ja sen itään painuva savu, turvalaitos,
kirkko; sitten suuremmalla kadulla ajuri, joka lyhyessä ja korkeassa
reessään kiidätti töyhtöpäistä everstiä, juopunut, nokinen seppä,
kalpea pappi ja hänen liian väljät silmälasinsa, kolmimiehinen
sotilaspatrulli, joka kivärit olalla kulki keskellä katua, -- kaikki
tämä yhtäkkiä toi hänen eteensä kuvan siitä suuresta maailmasta, jossa
hän eli, semmoisena kuin se oli. "Me kaikki, kaikki palvelemme
toisiamme rahasta, eikä sen ymmärryksen mukaan, minkä olemme jumalalta
toistemme palvelemista varten saaneet", -- ajatteli Henrik, jatkaen
taudin keskeyttämiä ajatuksia.

"Me palvelemme niitä isäntiä, joilta saamme rahaa: keisaria,
kauppaneuvoksia, yleisöä, ja usein emme edes kysy ovatko ne palvelukset
hyviäkään, joihin he meitä palkkaavat.

"Mielissä pitäisi tapahtua yhtäkkiä näkymätön, mutta suuri muutos, niin
suuri, ettei jäisi entisestä kiveä kiven päälle: Kaikki rupeisimme
näkymättömän isännän palvelukseen, jonka käskyt ovat ymmärryksessämme.
Kyllä varmaan tulisi parempia asioita palvelluksi ja parempi valtakunta
syntyisi.

"En minä toivollani voi sitä luoda, mutta minun pitää elää niin, että
jos kaikki eläisivät niinkuin minä, niin uusi valtakunta toteutuisi.

"Ja nyt minä olen nähnyt, että tämmöinen elämä vaan voikin olla minulle
onnellinen. Kaikki muu on kärsimystä, niin minulle kuin jokaiselle
ihmiselle."

Illalla vuoteessaan Henrik vielä ajatteli:

"Kun nyt vaan en enää tulisi takasin entiseen, nyt kun minä paranen, --
en tulisi enää mahtavaksi, vaan että olisin aina näin niinkuin
sairaana, etten ymmärtäisi muuta kuin sitä valtakuntaa."

Päästyään ulkoilmaan kävelyille Henrik parani hyvin pian ja voimiensa
mukaan heti ryhtyi kaikellaisiin toimiin.

Hänen tarkoituksensa oli selviytyä asioistaan niin pitkälle, että voisi
päästä jonnekin maalle, muita häntä sekoitti tästä hommasta tuo vanha
velka, joka sairauden aikana ei ollut suinkaan vähentynyt. Näytti tosin
teorian kannalta, että jos hän menettelisi oikein, se on: muuttaisi
maalle ja siellä antautuisi semmoiseen itsenäiseen työhön, jota hänen
ymmärryksensä käski, niin hänen velkansa siten kaikkein pikemmin
pitäisi tulla maksetuksi. Mutta kun hän ei sinnepäinkään voinut
kuvailla, millä tavalla hänen työnsä siellä voisi muuttua rahoiksi,
päätti hän, tunnustaen heikkoutensa ja epäjohdonmukaisuutensa, jäädä
toistaiseksi varmuuden vuoksi kaupunkiin ja mahdollisimman rehellisellä
työllä saavuttaa tarkoituksensa täällä.

Ensi aluksi hän ryhtyi taas suomentamistyöhön ja antoi yksityisiä
tunteja.

Kesäksi Henrik sai paikan erään jokapäiväisen sanomalehden
toimituksessa, mutta sitten syksystä hän otti vastaan viran sijaisuuden
eräässä yksityisessä koulussa. Hänen aineensa oli luonnontiede kahdella
korkeammalla luokalla ja maantiede ja historia kahdella alemmalla.

Tämmöisissä toimissa Henrik eleli useita vuosia, yhä pitäen
silmämääränään velan maksamista.

Kaiken aikaa hänessä kyti nuo samat ajatukset, ja paloi ulkonaisesti
tyynen kuoren alla hillitsemätön halu kerran vapautua ja päästä
tekemään sitä mitä hän uskoi olevan tehtävän. Ja tämä halu oli niin
suuri, että hän sen nimessä saattoi kieltäytyä melkein mistä hyvänsä,
saattoi supistaa tarpeensa ja menonsa tavattoman vähiin. Siksi hän
vihdoin maksoikin velkansa, ja maksoi työllä, jota hän piti olevissa
oloissa siveellisesti mahdollisimpana.

Koko tämän ajan, viisi vuotta yhtämittaa, Henrik asui samassa vanhassa
merikadun kortteerissa, sillä erotuksella ainoastaan, että hänellä oli
toinen huone, vielä pienempi entistä; se oli Fabun tyttären entinen
huone; siinä oli myöskin ihan valkoset tapetit ja siitä näkyi koko aava
meri, jota Henrik huomasi kummakseen rakastavansa. Fabu oli muuttanut
tyttärineen ja vaimoineen -- ikävä kyllä -- pois. Sijaan oli tullut
siivo juutalaisperhe: isä, kaksi poikaa ja yksi tytär. Ne olivat
melkein koko päivän asioilla, ja illalla heidän palattua kuului seinän
takaa vaan hiljaisella, hiukan korisevalla äänellä lausuttuja
saksalaisia lukuja: ein mark, zwei mark, siebzig, achtzig,
funfundzwanzig mark, penni, -- ja sitten paneutuivat raukat levolle. --
Myöskin se muutos oli tapahtunut, että Henrik söi nyt kaikki ateriansa
täällä rouva Forsbergin pöydässä, yhdessä rouvan, Hilman ja Signen
kanssa. Heillä oli aina juttelemista ja erittäinkin Hilman kanssa
jatkui entinen luonnollinen ystävyyden suhde, niin että Henrik monasti
päivässä tuli huoneestaan häntä hakemaan ja juttelemaan hänen kanssaan.

Viimeisellä vuodella Henrikin kuitenkin täytyi jättää tämä kortteeri,
joka oli hänen varsinaiseksi kodiksensa tullut. Sille tontille
ruvettiin näet rakentamaan kivimuuria ja kaikkien hyyryläisten täytyi
laittautua pois. Rouva Forsberg perusti erään kaivopuisto-huvilan
tiiliseen kellarikertaan pienen ruokapuodin, jossa heillä oli paitsi
puotihuonetta ainoastaan yksi huone asuttavaksi, eikä siis voinut
hyyryläisistä olla puhettakaan.

Eräänä iltapäivänä kevätpuolella talvea Henrik läksi kävelemään
merikadulle päin nähdäkseen oliko hänen vanhaa kortteeripaikkaansa jo
ruvettu purkamaan. Sinne tultua häntä kohtasi suuren hävityksen näky.
Piha oli täynnänsä vanhoja hirsiä, lautoja, plankkuja, kattolevyjä ja
kaikellaista tiiliromua. Asuinrakennus oli puolilleen purettu: näkyi
vielä osa Henrikin kamarin valkoisia seiniä. Tapettiliuskoja heilui
revityssä yläreunassa, ja rappausporoa tuli esiin paperin ja hirsien
väliltä. Ylhäältä tulevassa kirkkaassa valossa näkyi kaikki tutut
seinäkuviot, joita Henrik oli muinoin sairaana ollessaan ulkoa oppinut
ja sittemminkin loikoessaan aina katsellut. Uuni oli myöskin puoleksi
jo alhaalla, ja permannolla oli suuri kasa tiilitörkyä.

Siinäpä katsellessa juolahti hänen mieleensä, että juuri noin hävisi
kerran vanha pappilakotikin. Ei sen seiniä tosin revitty, vaan
sydämmestä se juuri noin revittiin kuin tämäkin. Ja muistui vielä
entinen lohduttaja kaikkea hävitystä vastaan. Ei elämässä mikään pysy,
kaikki häviää, mikä silmillä näkyy, mutta lohduttaja pysyy, joka on
näkymätön ja aina mukana.

"Ei ole mitään suuntaa eikä mitään tulevaisuuden tietoa tässä elämässä.
Kaikki muuttuu ja vaihtuu, ihmiset siirtyvät asunnoista toisiin, uusia
sukupolvia kasvaa, ja minä kohta alan tuntea itseni vanhaksi. Kotia ja
turvaa ja lohdutusta ei ole olemassa muuta kuin olemisessa uuden
valtakunnan jäsenenä, tietäen vaan siitä, mihin sen näkymätön isäntä
joka hetki käskee."

Näin ajatteli Henrik kulkiessaan pois, ja keskellä näkyvää hajaannusta
hänen sydämmensä sitoi kaikki jälleen yhteen, niinkuin akseli kokoo
hajalle menevät puolat keskukseensa.

Ja tästä hän alkoi ajatella, että tämäkin rikkirevitty rakennus
oikeastaan muistutti hänelle, kuinka tarpeellista oli irroittua jälleen
siitä totutusta, mikä oli viiden vuoden kuluessa ehtinyt kerääntyä. Se
tosin oli olevinaan vaan hiljainen, vaatimaton, ahkera elämä, mutta
itse asiassa siinä oli hyvin paljon mukavaa toimettomuutta, niin että
päivä vaan tuli toisen perästä Henrikin voimatta pysyä siinä
ajatuksessa, jossa hän tahtoi pysyä: että jokaisen päivän kanssa pitää
alkaa ikäänkuin oma erityinen elämä.

Nyt oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin Henrikin olisi pitänyt
ajatella maalle muuttamista. Mutta hän oli tottunut kaupungin elämään.
Vaikka hän kuinka ymmärsikin, että hänen pitäisi päinvastoin totuttaa
itseänsä elämään luonnon yhteydessä, aina tuli ajatuksia, jotka olivat
puolustavinaan sitä, mihin hän jo oli tottunut. Joskus hän päälliseksi
ihan selvään ymmärsi, että hänen oli hyvä ja mukava kaupungissa
vaan siitä syystä, että hän itse vapautuu niistä varsinaisista
kaupunkilaistoimista, jotka juuri tekivät hänen olonsa niin mukavaksi,
kuten enimmät ja välttämättömimmät ruumiilliset kaupunkityöt: katujen
lakaseminen, kasteleminen, rakentaminen, ajurina oleminen ja niin
edespäin. Mutta nämä toimet olivat kaikki semmoisia, että hänen olisi
lakannut olemasta hyvä ja mukava, jos hän olisi niihin antautunut.

Kaikki se vapaa henkinen työ taas, jota hän itsellensä ajatteli, oli
sitä laatua, että sitä sopi tehdä maalla yhtä hyvin ja vielä
paremminkin kuin kaupungissa. Hän ajatteli nimittäin ruveta
kirjoittamaan uudenlaista oppikirjan koetta historian opetusta varten,
semmoista, joka ei olisi eri kansallisuuksien historia, -- jossa ei
olisi puhetta vaan kuninkaista, tappeluista ja kansojen etevämmyydestä
toistensa rinnalla, vaan joka osoittaisi tasa-arvoisuuden ja veljeyden
aatteen vaivaloista ja melkein näkymätöntä kehitystä vanhimmista
ajoista uusimpaan aikaan asti, ja siis tarkoittaisi selventää ja
vahvistaa ihmisen uskoa tähän ihmiskunnan yhteiseen, ihanteelliseen
tarkoitusperään -- uutee valtakuntaan, jonka kuningas on näkymätön.



III LUKU.


"Koska kaupunkeja kerran on, niin tottapa siinä minullakin voi olla
toimialani", -- ajatteli Henrik, taas kulkiessaan kerran tuttua katua
myöten.

Se seikka, että hän ei oikein hyväksynyt olemistansa kaupungissa, ja
kuitenkin yhä kaupungissa viipyi, vaikutti, että hänen oli pakko
alinomaa näin väitellä itsensä kanssa.

"Minä en voi vielä kokonaan jättää tulolähdettäni ja lähteä
kaupungista; minulla täytyy siis löytyä myöskin täällä jotakin
tekemistä, oikeata tekemistä, tekemistä uuden valtakunnan jäsenenä.
Sillä uuden valtakunnan aate täytyy olla paikkansa pitävä juuri siinä
kohden, että se joka hetkenä osoittaa mitä on tehtävä nyt."

"En tahdo mitään järjestää itselleni, en edes puuhata itselleni
olinpaikkaa maalle, -- jättäydyn kokonaan kohtalon haltuun. Ja
sentähden juuri kysynkin: mitä minun pitäisi tehdä nyt, tässä missä
olen?"

Henrik katsahti ehdottomastikin ympärillensä ikäänkuin vastausta
hakien.

Hän näki edessään suoran linjan toinen toisensa vieressä seisovia
rakennuksia, sekä käytävälle ulkonevan viirullisen sotamies-vahtikojun
sillä puolen katua, missä kulki, -- ja toisella puolella vaan erään
epäillyttävän naishenkilön, joka otti itseensä hänen katsahduksensa ja
mennessään nyykäytti kevytmielisissä aikeissa hänelle päätä sekä
kääntyi tuontuostakin taaksensa katsomaan.

Tämähän oli aivan kuin kohtalo itse olisi hänen kanssaan puhunut:

"Jos kerran kaupungissa, niin tuossa on sinulle toimiala: levitä
henkeäsi niiden kesken, jotka tämän kaupungin lapsista enin sitä
tarvitsevat."

Henrik punastui itseksensä.

Mutta hän ei myöskään tahtonut enää perääntyä.

Häntä sykähytti ajatus, että voisihan todella mennä ja puhua tuon
kanssa ihmisiksi, kysellä hänen elämäänsä ja ehkä auttaa häntä
parempiin pyrintöihin. Ensin hän säikähti tätä mieleenjuolahdusta ja
hylkäsi sen kokonaan. Mutta hän ei voinut tyydyttävästi selittää
itselleen syytä, miksi hän ei menisi, kun juuri oli muka ollut valmis
vaikka mihin hyvänsä.

Ei ollut elävää sielua muita tällä kadulla.

Se, että tuommoiset naiset inhoittivat häntä, ei tässä saanut merkitä
mitään. Tässä täytyi perustua siihen, mikä kaikkialla piti paikkansa:
ajatella, että antaisinko minä oman sisareni mennä ohitse, jos hän
olisi näin onnettomassa tilassa. Henrik muisti sen vaaleaverisen
sisarvainajansa, jolla oli kiertyvä polkkatukka ja punaiset
silmäluomet.

"En päästäisi käsistäni, ennenkuin olisin liikuttanut hänen mieltänsä
ja saanut hänet muuttumaan, mutta tuon päästän, -- ja kohta onkin jo
myöhäistä." --

Yhtäkkiä Henrik harppasi pari askelta eteenpäin ikäänkuin
saavuttaakseen kevytmielisen naisen. Mutta hän pysähtyi ja keksi:

"Jos minun täytyisi jokaista tuommoista naista kohdella niinkuin
sisartani, niin enhän sitten joutaisi muuta tekemäänkään, -- en pääsisi
kaduilla kulkemaankaan", -- ajatteli hän ja oli jo rauhoittua. Mutta
toinen ajatus ehti heti jälkeen:

"Siksipä et voikaan asua kaupungissa. Joko asut kaupungissa etkä muuta
tee kuin seurustelet noiden kanssa, taikka sitten mene pois kaupungista
äläkä ota siihen osaa."

Henrikiä ahdisti kummallinen pelko, että kohta on kaikki myöhäistä.

Hänen sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin ja hän taas lisäsi vauhtia, ja
vihdoin melkein juoksi.

Nainen huomasi hänen kiireensä ja heti pysähtyi pyöritellen ruumistaan
toisella kantapäällään, kädet lanteilla, ja hymyili silmät suurina,
kevytmielisinä.

Vielä kerran tahtoi Henrik seisahtua, niin voimakkaasti pani tämän
asian outous vastaan. Mutta hän tuskin enää olisi voinutkaan pysähtyä
näyttämättä jonkinlaiselta mielipuolelta tytön silmissä. Hän tuli luo
ja nosti lakkiansa.

Tyttö ojensi hänelle kätensä ja nykäsi häntä leikillä vastaansa.

-- Mikäs lintu sinä olet? -- sanoi hän nykäistessään.

-- Sinähän lintu olet, koskon siivetkin, -- sanoi Henrik tarkoittaen
hänen hattuansa, ja katsellen ympärilleen ajatteli: "antaa sen vaan
luulla minusta mitä tahtoo."

-- Missä ihmeen kapakassa minä olenkaan sinua ennen nähnyt? -- sanoi
Henrik luonnollisella äänellä, muistutellen todellakin mieleensä näitä
kasvoja.

-- Kadulla tietysti, missäs muualla.

-- Ei, muualla se taisi olla: -- ellei vaan Alppilassa?

-- Ole sinä! Minnes mennään, hä?

-- Missäs sinä asut?

-- Kas vaan, kohta kysyy missä asut. Mutta vie sinä ensin minua ja
tarjoo jotakin hyvää. Eikös mennä johonkin oikein fiiniin paikkaan,
mitä?

-- Mitäs me siellä?

-- "En kehtaa", sano niin. Kyllä minä jo näenkin mikä lintu sinä olet.

-- Ei mennä ravintolaan, mutta mennään kävelemään, minä tulen vaikka
minne.

-- Etpä tule esplanaadille.

-- Tulen vaikka esplanaadillekin, -- sanoi Henrik vähän punastuen.

-- Koetetaans! Mennään!

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa ja tyttö huomasi, että siitä voi
tulla tosi, pysähtyi hän ja sanoi.

-- Ei, ei mennä sinne. Hyvästi nyt.

-- No nytkö jo jättäisit minut?

-- Herra tekee vaan pilkkaa minusta, hyvästi.

-- En yhtään tekisi pilkkaa, mutta sinäpä itse et kehtaa tulla
esplanaadille.

-- Eihän siellä tämmöiset voi kulkea.

-- Mimmoiset?

-- Tämmöiset.

-- Mimmoinen sinä sitten olet?

-- Nosh, älkää siinä --

-- Oletteko te erilainen kuin muut?

-- Ei, ei, hyvästi nyt, tästä minä menen.

-- Enkö saa tulla saattamaan?

-- Ha-ha-ha. Miksei, tietysti, herra tulee vaan.

Hän lähti kulkemaan jotenkin nopeasti, ja Henrik seurasi rinnalla,
koettaen löytää sopivaa puheen jatkoa, mutta ei keksinyt muuta kuin
tulla suoraan asiaan:

-- Oletteko te koskaan koettanut ruveta muuksi? -- kysyi hän ihan
luonnollisella äänellä.

Tyttö kulki pää kumarassa, mutta hiljensi vauhtia.

-- Ei se ole niin helppo, kun on näin pitkällä, -- sanoi hän.

-- Niin, niin, joka koettaa, hän on yhtä hyvä kuin kaikki muut, --
sanoi Henrik.

Tyttö katsoi ylös häneen ja sanoi:

-- Herra taitaa olla pelastusarmeijalainen?

Nyt Henrik ei enää voinut jatkaa. Jo silloin kuin hän sanoi edelliset
opettavaiset sanat, hänen tuntui tukalalta. Mutta tytön arvelu, että
hän oli pelastusarmeijalainen, kokonaan tukki häneltä suun.

Tämä kuva, että hän elelee mukavasti kaupungissa ja harjoittaa
ammattinaan sielujen pelastusta saman kaupungin langenneiden joukossa,
hävetti häntä siihen määrään, että hän taas punehtui itsekseen.

Kaikki oli kuin katkaistu.

Vähän ajan perästä hän katsoi kelloonsa ja sanoi toisella, arkiäänellä:

-- Ei, kyllä minunkin tästä täytyy lähteä. No meistähän ei tullut
tuttavia.

Tyttö nauroi ja ojensi hänelle kätensä.

-- Hyvästi, -- sanoi Henrik, nyykäytti hänelle päätä ja erosi takasin
omalle suunnallensa.

"Onko siis ihan mahdotonta, -- ajatteli hän mennessään, -- puhua
tuommoisen kanssa niin, ettei se huomaa minun opettavan. Siinä
kuitenkin on koko asia. Hän huomaa minun opettavan, sillä minä todella
opetan ja asetun hänen yläpuolellensa. Mutta jos oikein suhtautuisin
häneen, niin en lainkaan tuntisi olevani yläpuolella. Sillä ensiksikin
olisin ihan varmaan samallainen, jos olisin ollut samoissa oloissa. Ja
toiseksi, jos hän olisi ollut sisareni, niin minä olisin ajatellut:
kyllä hän itsekin tietää, että hänen elämänsä on paha, ja olisin vaan
kaikin tavoin koettanut auttaa häntä käytännöllisesti, edes vähän
parempaan. Mutta nyt minä luulin pääseväni vaan pienellä opetuksella,
ja hän huomasikin sen, eikä minulla ollut mitään vaikutusta. Siinä taas
todistus, etten voi olla kaupungissa, sillä elääkseni täällä oikein
minun pitäisi elää aina noiden seuroissa ja vielä turmeltuneempien,
enkä minä sitä ainakaan vielä voi. Tai oikeastaan: ihmisten tähden en
uskalla, vaikka voisin."

Henrik ei voinut pitkään aikaan unohtaa tätä kohtausta. Hän alkoi nyt
vasta ajatuksissaan tuntea rakkautta sitä vierasta henkilöä kohtaan,
jolle hän oli kylmästi vaan puhunut ja päästänyt sitten menemään.
"Opinkohan koskaan olemaan itse näkymätön. Äsken ainakin näin vaan
itseni, kun päinvastoin olisi pitänyt katsoa ja nähdä toista."

Vähitellen hänelle nyt selvisi, missä hän oli ennen nähnyt tämän saman
ihmisen.

Se oli kuin olikin vanhassa Alppilassa, ja hyvin ikävissä oloissa.

Siitä oli jo monen monta vuotta:

Henrik oli lähtenyt varhain aamulla kävelemään Eläintarhaan ja poikkesi
ylös ravintolaan, aikoen nousta verannalle syksyistä auringon nousua
katsomaan. Silloin hän huomasi jonkun herran istuvan lakitta päin
verannan kaideaidan luona ja tunsi heti sen siksi toverikseen, jonka
hän oli sittemmin Turun retkellä tavannut. Tämä oli silloin juuri
suorittanut lääketieteen-kandidaattitutkinnon. Henrik ensin juoksi
iloisena rappusia ylös tervehtimään, mutta huomasi heti, että hän oli
ihan päissään.

Rappuisten yläpuolella olevasta huoneesta kuului kovaa melua, lasien
kilinää, sekasin mies- ja naisääniä, naurua, pianonsoittoa,
laulunhoilotusta. Henrikille oli silloin selvinnyt kaikki: tämä oli
kandidaattiviftin jatkoa.

Liian myöhään Henrik huomasi asiat, sillä päihtynyt toveri tarttui
hänen käteensä ja veti väkisin mukaansa juomaseuraan, siihen
huoneeseen, josta melu kuului.

Huone oli täynnä tupakinsavua. Keskellä oli katettu pöytä, täynnänsä
laseja, kuppeja, pieniä kahvikannuja, likööripulloja, paperossin
pätkiä, tuhkaa, sokeripaloja. Kaikki huoneessa-olijat olivat niin
päissään, etteivät huomanneet uutta tulokasta, ei vaikka saattaja huusi
Henrikin nimeä kohtikulkkua ja vaati hiljaisuutta.

Naisten joukossa, jotka kirkuivat ja ottivat osaa meluun, oli yksi ihan
tämän äskeisen näköinen, ja se oli ollut kaikkein pahimmin päissään.

Näistä muistoista Henrikin ajatukset vähitellen siirtyivät hänen
lääkäri-ystäväänsä, jonka asiat olivat hyvin huonolla tolalla. Kihlaus
oli aikaa sitten purettu. Kerrottiin, että hänen heinolalainen
morsiamensa oli, ibseniläisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja saatuaan
tietää sulhonsa entisyydestä, hylännyt tämän. Ikävintä oli, että mies
oli sittemmin taas heittäytynyt huonoon elämään, niin että hän oli jo
paikkansakin menettänyt, eikä ollut enää juuri missään työssä.

Henrik oli käynyt monasti hänen luonansa, mutta voimatta mitenkään
vaikuttaa häneen.

-- Ihmisiä on erilaisia, -- sanoi hänen toverinsa, -- sinä voit olla
puhdas, mutta minä en voi.

Henrik pani parastaan selittääkseen että kaikki riippuu sisällisestä
elämän intressistä, että ilman sitä ei voi olla mitään vastustusvoimaa,
että senvuoksi olisi parasta mennä sittenkin naimisiin ja perustaa oma
koti.

Mutta kaikki heidän keskustelunsa olivat aina loppuneet painostavaan
sanattomuuteen ja alakuloisuuteen, eikä niistä ollut tullut mitään sen
enempää.

Viimeksi oli Henrik tavannut hänet kotona, pienessä, pitkulaisessa,
kylmässä hyyryhuoneessa. Henrikin tullessa hän loikoi vuoteellaan ihan
yksin, mutta totutusta, yhä säilyneestä gentlemannisuudesta aikoi
hypähtää ylös. Hän oli kuitenkin tullut vuosien kuluessa hyvin
lihavaksi, niin ettei se hänelle ensi yrittämällä onnistunut. Henrik
kiirehti antamaan hänelle kättä ja vaati häntä vaan loikomaan, sekä
oikasihe itse sohvalle, jolloin hänkin suostui jäämään paikoilleen.

Mieliala oli jo heti alussa tukalan ikävä. Hän ei näyttänyt ollenkaan
tahtovan puhua.

Henrik siitä huolimatta tavallisuuden mukaan rupesi puhumaan hänelle
samasta asiasta, mutta kohta tuli itse taas alakuloiseksi, sillä hän
joka sanalla tunsi vaativansa ystävältään semmoista askelta, jota hän
itse ei milloinkaan ollut tehnyt. Ja kuitenkaan hän ei ymmärtänyt
neuvoa muuta. Sillä neuvoa "täydellisyyden tietä" tuntui tässä
tapauksessa mahdottomalta.

-- Ei, Henrik, -- sanoi hän, vetäen povitaskustaan pienen pännäveitsen:
-- katsos tämä tässä on hyvin terävä, -- suurempaa ei tarvita.

-- Mitä tarkoitat?

Hän osoitti pienellä liikkeellä vasemman käden valtimoa.

-- Se on hyvin helppo kuolema, -- sanoi hän.

Ei keskustelusta tullut mitään.

Sen jälkeen ei Henrik ollut häntä tavannut.

"Senkin luona minun pitäisi välttämättä käydä," -- ajatteli Henrik nyt,
huokaisten. -- "Tuon langenneen naisen puhutteleminen kadulla saattoi
olla erehdys, sillä hän oli minulle vento vieras, ja tietysti luuli
pelastusarmeijalaiseksi, mutta toista pitäisi olla vaikuttaa ystävään,
jonka tuntee ja joka myöskin tuntee minua. Minun esiintymisessani on
joku vika, ja minun täytyy koettaa uudestaan."

Ennenkuin Henrik kuitenkaan ehti panna toimeen uutta ristiretkeänsä,
sai hän Johannekselta kirjeen, joka antoi hänelle muuta ajattelemista
ja sai hänen toistaiseksi unohtamaan tämän aikeensa.



IV LUKU.


Sen jälkeen kuin Henrik useita vuosia sitten Uunon kanssa kävi
pohjanmaalla Johannesta tervehtimässä, olivat tämän asiat paljon
entisestään muuttuneet. Mamman kehoituksesta ja hänen luvattua ottaa
omaan hoitoonsa puolivuotiaan pienokaisen, (joka oli Johanneksen neljäs
lapsi), olivat Johannes ja Alina ensin tehneet huvimatkustuksen
erityisiin paikkoihin Suomea, käyneet Imatralla, Valamossa,
merenrannalla, ja pistäytyneet vihdoin Savossa vanhaa kotipappilaa
katsomassa.

Alina oli kovin innoissaan kaikesta mitä näki. Imatraa katsellessa hän
ensin kalpeni, ja sitten sanoi, ettei hän niiin suurenmoista ollut
voinut mieleensä kuvailla, ja piteli koko ajan Johanneksen hihasta. --
Vuoksen tuuheat ja mehevät lehtimetsät miellyttivät häntä niin, ettei
hän voinut silmiänsä niistä kääntää. Meri häntä enemmän kummastutti
kuin miellytti. Se seikka, ettei maata lainkaan näkynyt, oli hänestä
niin ihmeellistä, ettei se näin lyhyessä ajassa voinut ruveta
näyttämään kauniilta. Ja aaltojen pauhu se oli niin uutta, vei tunteet
ihan vieraihin maailmoihin, sekoitti kaikki entiset, niin että ihailun
sijaan rupesi raukasemaan ja nukuttamaan.

Savo sen sijaan miellytti häntä, ja ennätti näyttää kauniilta,
erittäinkin matka höyrylaivalla Lappeenrannasta pitkin Saimaan vesiä.
Hän matkusti silloin ensi kerran höyrylaivalla. Johannekselle hän omin
ehdoin tunnusti, ettei ollenkaan tämmöiseksi kuvaillut Savon luontoa ja
ihmisiä, ja myönsi, että vuoristossa saattoi olla yhtä paljon
mahtavuuden tunnelmaa kuin lakeudessakin.

Mitä taas Johannekseen tulee, jolle Imatrat ja Valamot eivät olleet
mitään uutta, niin hän ensin voittamattomalla kiihkolla halusi vaan
pian saada nähdä vanhaa kotia, mutta kun hän sen sitten oli nähnyt, ei
se vastannutkaan hänen odotuksiansa.

Kaikki näytti vanhassa kodissa kumma kyllä paljoa pienemmältä kuin hän
oli tottunut ajattelemaan. Renkitupa ja päärakennuskin, jotka hänen
muistissaan olivat heijastaneet mahtavina rakennuksina, näyttivät nyt
todellisuudessa kuin leikkikaluilta. Olikohan siihen syynä se, että hän
oli pohjanmaalla tottunut näkemään yleensä suurempia ja komeampia
rakennuksia, vai ehkä se, että kotipappila oli painanut häneen
vaikutuksensa silloin kuin hän itse vielä oli pienikokoinen lapsi, ja
pappila häneen verraten siis suurempi? Johannes katseli ja katseli,
eikä voinut kyllin ihmetellä.

-- Mikä sinun on? -- kysyi Alina, joka seurasi häntä kintereillä ja
tahtoi nähdä kaikkea mikä saattoi olla Johannekselle kallisarvoista.

-- Ei, eihän tämä, -- sanoi vaan Johannes harhaillen silmillään sinne
tänne.

Renkitupa oli maalattu punaiseksi ja pappilarakennukseen oli tehty
uusi, ihan outo, paljon laveampi kuisti, joka oli keltaisessa
vernissassa. Ei ollut enää sitä harmaata kuistia, jossa mamma aina
kahvia joi. Ystävällinen, naimaton v.t. kirkkoherra, joka kuului olevan
myöskin erinomainen maanviljelijä ja hevosmies, -- kun sai kuulla keitä
vieraat olivat ja missä asioissa tulleet, pyysi sisälle ja tarjosi
kahvia salissa, jossa ei enää ollut kukkia ja jäykkä sohva seisoi
nurkassa vinottain, eikä keskellä seinää, kuten heidän vanha syvä
kotisohvansa ennen muinoin.

Tämäkin sali näytti matalalta ja pieneltä verrattuna Johanneksen
mielikuvaan, jonka mukaan sen olisi pitänyt olla suurimpia saleja mitä
yleensä oli. Hajamielisesti pidetyn keskustelun jälkeen ilmaisi
Johannes halunsa katsahtaa muihinkin huoneihin.

V.t. kirkkoherra avasi auliisti entisen papankamarin oven. Se oli nyt
hänelläkin työhuoneena, mutta uusilla seinäpapereilla vuorattu ja
permanto maalattuna punertavan ruskeaksi; tämä kiilsi uutuuttaan niin
että ikkuna kuvastui siihen. Ruokasalin ovea kirkkoherra vitkasteli
avata, mutta teki sen kuitenkin, pyydettyään anteeksi. Siellä seisoi
näet pöydän päällä valkoisiin pilkkuihin priiskoittunut tapiseeraaja ja
siveli kattoa, paperiliuskojen kiemurrellessa lattialla liisteriastiain
ympärillä, ja oven läpi näkyi mamman kamariin, joka oli valmis: tumman
sinisillä seinäpapereilla vuorattu. Muuta ei Johannes sitten enää
pyytänytkään saada katsoa.

Sattui vielä, että oli vinha pohjoistuuli, niin että pihaltakin oli
ruma katsella: se niitty, joka alkoi veräjästä ja loppui sankkaan
lepikköön, näytti kylmältä, -- kaikki lehdet käänsivät tuulessa
ikävästi nurjan, vaaleamman puolensa.

Puutarha oli ihan uudestaan suunniteltu ja järjestetty; se ei
huvittanut Johannesta.

Näistä asioista hän sittemmin kirjoitti Henrikille ja oli kirjeessä
sanottu muun muassa näin:

"Vanhaa kotia olin lähtenyt katsomaan, sanoakseni hyvästi sille,
ilmoittaakseni sille raukalle, ettemme koskaan enää tule sinne. Mutta
minä en löytänytkään sitä ollenkaan. Se oli mennyt ennen minua. Ei
mitään semmoista ole enään olemassa, Henrik. Se kaikki on vaan muistoa.

"Kun me Alinan kanssa matkustimme sieltä, tuntui minusta vähän niinkuin
olisin irroittunut koko elämästä. Varmaan tuntuu samallaiselta
laivalla, kun ranta lakkaa siintämästä. Mutta toiseltapuolen, -- ja
juuri sitä tahdoin sinulle erityisesti kirjoittaa, -- minusta tuntui
niinkuin olisin vapautunut. Saatoin nyt vapaasti asettaa laivalleni
kurssin, riippumatta enää rantamerkeistä. Ensin tosin tuntui vähän
turvattomalta keinua ulapalla, epäillytti voinko todella luottaa
yksistään siihen kompassiin, joka on vaan tuossa ihan minun luonani.
Mutta mitä kauemmin olen aavalla purjehtinut, sitä ihastuneempi olen
nyt siihen. Ja se seikka, että rannat ovat olemattomat ja seuraavat
mukana näkymättöminä muistoina sydämmessä, se vaan lisää turvallisuutta
ja riippumattomuutta. Kaikki on minulla niin perin pohjin muuttunut
siitä asti, etten tiedä kuinka sen sanoilla selittäisin. Sanon vaan:
koko asia on siinä, että kompassiin täytyy luottaa täydellä
rohkeudella, niin että kun se pikkusenkin kääntyy, on koko laiva ilman
vähintäkään epäilystä sen mukaan käännettävä.

"Minä sain heti tilaisuuden kokea tätä. Kotimatkalla selitin Alinalle
kaikki mitä tunsin, -- ja ajattele kuinka merkillistä: -- ensi kerran
tulin hänelle puhuneeksi sen, mikä sinulle on hyvin tuttua, -- sen,
että minua vaivaa pappeuteni, ja mistä syystä vaivaa. Ja me antauduimme
pitkään keskusteluun, joka on minun elämäni siunatuimpia tapauksia.
Kuinka se on mahdollista, etten minä Alinan kanssa ollut ennen puhunut
siitä, mikä oli aina sydämmelläni, sitä en voi ollenkaan ymmärtää. Ehkä
minä pelkäsin, että hän ottaa asian taloudelliselta puolelta. Mutta
juuri tässä keskustelussa, kun koetin hänelle selittää ja kun hän teki
kysymyksiänsä, selvisi minulle itselleni ne asiat, jotka lähes
vuosikymmenen kuluessa olivat epäselvinä painaneet ja vaivanneet minua.
Alina ymmärsi kohta kaikki ja me puhuimme molemmat ihan rohkeasti,
ollenkaan lukuunottamatta, mihin se voi johtaa. Erittäinkin ymmärsi
Alina sen, etten minä voi olla muiden ihmisten opettajana, ainakaan en
nauttia palkkaa semmoisesta toimesta, ja kaikkein vähin opettaa palkkaa
saadakseni, niinkuin asia kuitenkin on, jos ihan rehellisesti katsoo
pohjaan asti. Alina itse sanoi, ettei hän ymmärrä muuta kuin että pitää
ottaa ero virasta.

"Et usko, Henrik: -- olin tottunut elämään siinä käsityksessä, että
kohtalo hallitsee minua, -- en voinut ottaa askeltakaan tuntematta sen
painoa päälläni. Mutta tämän keskustelun jälkeen oli ihan kuin sulut
olisivat avautuneet minun edestäni. Ei, tahdon käyttää entistä
vertausta: ihan kuin olisin tullut aavalle ihanalle ulapalle, jossa
maata ei mistään siintänyt ja jossa ensi kerran vapaasti oman
kompassini mukaan määräsin suuntani.

"Sinä jo tiedät, että minä olen jättänyt papillisen toimeni, mutta älä
vaan luule minua todella niin sankarilliseksi, että ihan tietämättä
tulevaisuudesta ja toimeentulosta olisin päätökseni tehnyt. Luultavasti
oli siihen suurenakin apuna se, että toimeentulomme on kaikissa
tapauksissa jotenkin taattu Alinan omaisuuden tähden. Me muutimme
Frantsilaan, Alinan isän luo, joka ei enää jaksanut hoitaa
maatalouttansa. Alina tahtoi ensin, että olisimme ottaneet isän
luoksemme ja ostaneet toisen talon jossain Savossa, mutta -- niin
kummalta kuin se sinusta kuuluukin -- minä olen jo niin kiintynyt
täkäläisiin oloihin ja asioihin, etten omin ehdoin täältä lähde.

"Ei, kyllä pohjanmaa on nyt jo meidän kotimme. Sitäpaitsi olimme mamman
kanssa niin kiintyneet Alinan vanhaan isään, ettemme hänenkään tähtensä
olisi raskineet muuttaa. Nyt ovat asiat toisin. Ilmoitamme sinulle sen
surusanoman, että tämä jalo vanhus on nyt jo vainaja. Hän kuoli noin
puoli vuotta sitten, rauhallisesti, Alinan ja meidän ympäröimänä.

"Frantsilaa et sinä ole nähnyt muuta kuin ohiajaessa, jos muistat ja
tulit silloin huomanneeksi. Täällä on syvä joki ja ihan lähellä hyvin
hauska havumetsä. Täällä on aika suuri kylä ja meillä alkaa syksystä
oma pikku lastenkoulu, jossa aijomme itse opettaa ja eräs Alinan tuttu
neiti, joka on sivumennen sanoen ihan erinomainen lasten opettaja. Hän
on aina hakenut semmoista tilaisuutta, jossa saisi opettaa vapaasti
oman vakaumuksensa mukaan, ja nyt hän aikoo meillä tehdä tätä työtä
palkatta, pelkästä ylläpidosta, -- joka tietysti on tavattoman suuri
hyvätyö, meidän Aarnelle ja Gertrudille, jotka molemmat ovat jo
kouluijässä. Olemme jutelleet ja haaveksineet, että laajennamme koulua
sen mukaan kuin lapset kasvavat ja koko ajan pidämme kylän lapsia
mukana. Alina tahtoo opettaa oikokirjoitusta, historiaa ja maantiedon
alkeita. Minun osalleni tulee luvunlasku ja luonnontieto, muut aineet
ottaa se neiti.

"Mutta ei tulisi loppua, jos näistä kaikista alkaisin kertoa. Ennen
kaikkea pyydämme: tule sinä tänne käymään, olisi niin kovin paljon
puhumista ja neuvottelemista. Tulethan? Älä kiellä, jos suinkin
mahdollista. Mamma raukkakin on jo kovin vanhentunut. Terveisiä
kaikilta.

          Veljesi

              Johannes.

J. K. Koska tiedän, että varasi ovat hyvin niukat, lähetän minä sinulle
matkarahan heti kun vaan voit tulla ja siitä ilmoitat.

                                                 Sama."

Tämä kirje saattoi Henrikin suunniltaan. Hänen rupesi kovin tekemään
mieli matkustaa Johanneksen luo. Hänestä rupesi se näyttämään ihan
välttämättömältäkin: piti muka olla apuna Johannekselle koulun
järjestämisessä, -- tai piti kiiruhtaa näkemään mammaa niinkauan kuin
tämä vielä oli elossa, ja oli niitä monta muutakin tärkeätä
matkustamisen syytä. Mutta jokin häntä siitä pidätti: hän ei voinut
olla näkemättä, että kaikki matkustamisen syyt olivat keksittyjä,
syntyivät hänen halunsa voimasta ja oikeastaan olivat vähäarvoiset
muiden tehtävien rinnalla, joita hänellä oli. Hän ymmärsi, että jos
näin antautuu halujansa palvelemaan, niin tieten tahtoin luopuu siitä
uudesta toiminnan määrääjästä, jonka hän oli omistanut. Oli sentähden
aikoja, jolloin hän sydämessään iloitsi vapautuneensa aikeesta
matkustaa Johanneksen luo; mutta oli toisia aikoja, jolloin tämä halu
jälleen tuli viettelemään ja sekoittamaan häntä syiden ja vastasyiden
sotkuisaan verkkoon, josta hän uudestaan ja yhä uudestaan sai sitten
vaivalla selviytyä.

Kuitenkin tapahtui vihdoin eräs hänestä riippumaton seikka, joka
tavallaan pakoitti hänet lähtemään haluamalleen retkelle pohjanmaalle.

Siihen oli syynä Uuno.



V LUKU.


Uunon kohtalo näytti muodostuvan ihan siihen suuntaan kuin hän itse oli
ennustanut jo vuosikausia sitten, jo silloin kuin hän nuorena
maamittarin-apulaisena kävi Henrikin kanssa Johanneksen luona ja siellä
sanoi: "minä järjestän elämäni juuri sellaiseksi kuin tahdon, luen
ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, ja antaudun yhteiskunnalliseen ja
valtiolliseen elämään".

Päästyään ylioppilaaksi hän kahden vuoden kuluttua suoritti
kandidaattitutkinnon matemaattisessa osastossa ja vihittiin maisteriksi
samana kevännä. Vaikka ylioppilaselämä oli hänen aikanansa hyvin
meluista ja kaikkien ihmisten huomio oli heidän kokouksiinsa kääntynyt,
otti Uuno ainoastaan hyvin varovaisesti siihen osaa. Hän oli tosin
muutamissa radikaalien suljetuissa puoluekokouksissa, ei puhunut
julkisesti, vaan ainoastaan yksityisissä keskusteluissa johtajien
kanssa, ja vaikutti yksityisillä, käytännöllisillä neuvoillansa.
Johtajat tunsivat hänet hyvin ja heidän välillään oli ikäänkuin
sovittu, että Uunon onkin paras olla ääneti katsoen niihin
valloitusaikeihin, joihin he häntä valmistivat ulkopuolella
ylioppilaspiirejä. Uuno oli heidän joukossaan ihan ensimäisiä, vaikkei
kukaan syrjäinen kuullut hänen ääntänsä, -- henkilö, josta ainoastaan
he olivat perillä, ja johon muut katsoivat jonkinlaisella
salaperäisellä kunnioituksella.

Ei edes promotsionissakaan hän pitänyt ainoatakaan julkista puhetta.

Se, mikä teki hänet kuitenkin yleisen puheen ja huomion alaiseksi, oli
hänen kihlauksensa seppeleensitojattarensa, rikkaan neiti Hanna T----n
kanssa.

Kihlaus julaistiin tässä tilaisuudessa.

Neiti T---- oli tavattoman sievä valkoisessa puvussaan, kukissa,
siniset rinkiteräiset silmät ilosta säihkyvinä. Hän tanssi paljon,
tanssi itsensä ihan kuumaksi, semmoisella innolla niinkuin tämä sama
ilontunne olisi lupautunut hänelle koko elämänajaksi. Hän oli niin
huomattu, että kavaljeerit kilvan tavoittelivat häntä käsiinsä, ja
lapsekkaalla luottamuksella hän heittelihe sylistä syliin tanssien
jatkuessa aamunkoittoon asti.

Mutta siitä ilosta tuli loppu sillä kertaa.

Heti maisterinvihkijäisten jälkeen Uuno vetäytyi nuoren vaimonsa kanssa
hiljaiseen pikkukaupunkilaiselämään, jossa heidän seurapiirinsä
muodostui vaatimattomista, säästävästi elävistä kolleegoista ja
lehtoreista, jotka kaikki pitivät seurustelua ainoastaan
virkistyskeinona väsyttävien opetustuntien jälkeen ja joita rupesi
nukuttamaan jo kello 11-12 välillä.

Ensin tämä elämä kovasti tympäsi Hannaa, mutta Uuno, joka ei vaimonsa
kanssa yleensä puhunut valtiollisista aikeistaan, selitti hänelle, että
ihmisen täytyy oppia tyytymään vähään, ja eräänä heikkona hetkenään
viittasi siihen, että kaikki tyyni oli oikeastaan valmistusta johonkin
suurempaan. Tästä luottamuksesta, joka oli Hannalle odottamaton, oli
tämä niin kiitollinen ja niin ilonen, että ikävän kestäminen tuntui
hänestä enää leikin asialta. Hän kätki tämän tapauksen syvälle
sydämmeensä ja eli siitä pitkiä vuosia, näkymättömässä elämässä.

Hanna muuttui sen jälkeen kokonaan. Niinkuin Uunon oma elämä oli
rakennettu tulevaisuudelle, niin oppi nyt Hannakin käyttämään
nykyhetkeä ainoastaan asteena tulevalle. Uunoa ajatellen ja hänen
tulevaisuutensa nimessä Hanna tuli äärimmäisen säästäväiseksi,
seurusteli vaatimattomasti lehtoorskien kanssa ja puvussaankin noudatti
suurta yksinkertaisuutta. Säästämisen into saattoi hänet hyvin pian
ottamaan tehokasta osaa kyökkiasioihin, niin että hän nähtiin itse
liikkuvan torilla kori kainalossa, ja kotona tuli päivällisille usein
suoraan hellan äärestä, posket hohtavina, eikä aivan vapaana rasvan
kärystä. Entisestä hienopukuisesta, valkohöyhenisestä Hannasta ei
ollut pian mitään jäljellä, vaan oli käytännöllinen, hiljainen,
terveennäköinen, tummapukuinen rouva, jonka muuten kaikki näkivät kohta
tulevan äidiksi.

Mitä Uunoon tulee, niin olivat monet ihmiset ensin vähän aikaa
ihmeissään, että nuori lupaava maisteri muka oli valinnut tämmöisen
näkymättömän työalan opettajana pikkukaupungissa, mutta sittemmin
unohtivat hänet useimmat. Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin hän
nousi yhtäkkiä vedenpinnalle, ja silloin huomasivat kaikki, että
hiljaisuus oli vaan edeltäpäin mietitty shakkiveto, jota ensimäisen
rivin mahtavat tornit ja juoksijat olivat suojelleet: Kaksi vuotta
oltuaan näkymättömissä tämä tanakka maisteri väitteli tohtorinarvoa
varten, ja suoritettuaan tutkinnot muutti takasin Helsinkiin,
kutsuttuna suuren kansallisen osakeyhtiön toimitusjohtajaksi.

Pääkaupungin puolueklubissa otettiin tämä homo novus riemulla vastaan.
Juuri semmoisia miehiä tarvittiin nyt, kun oli juuri alettu suuri
valloitusretki kaikille kansallis-taloudellisen ja hallinnollisen
elämän aloille, missä vastapuolueella oli tähän asti ollut yksinomainen
sananvalta.

Tie kulki voitosta voittoon.

Niinkuin Uuno oli ennustanut omaa tulevaisuuttansa ja toteuttanut
sanasta sanaan ennustuksensa, niin oli toteutumassa myöskin hänen
puheensa suuresta suomalaisesta valtakunnasta, jonka hän ja hänen
suomenmieliset toverinsa olivat luovat.

Kerran oli Henrik käskettynä Uunon kutsuihin, joissa hän tapasi kaikki
nuo tulevaisuuden miehet. Siellä oli sanomalehtimiehiä, asianajajoita,
kirjailijoita, kansallismielisiä liikkeenharjoittajia, nuoria
yliopistonmiehiä, jotka kaikki puhuivat puolueasioista aivankuin omista
yksityisistä asioistaan. Henrik oli ollut niin pitkän väliajan poissa
tämmöisistä piireistä, ettei hän nyt voinut edes oikein seurata heidän
puheitansa eikä ymmärtää niitä suhteita, jotka muille läsnäolijoille
olivat pienimmistäkin viittauksista selvät ja panivat heidät milloin
vaihettamaan merkitseviä katseita, milloin purskahtamaan yhteiseen
nauruun, milloin taas näyttämään huolestuneilta.

Hän tunsi itsensä jo heti alussa kovin pieneksi heidän joukossaan.
Esitysten ja niitä seuraavien lyhyeiden kohteliaisuuskeskustelujen
jälkeen, joissa enimmäkseen kosketettiin hänen veljyyttään tohtoriin ja
hänen nykyistä olinpaikkaansa sekä vielä tuota ikävää kysymystä hänen
"toimialastaan", hän vetäytyi nurkkaan ja vaikeni.

Hänen ensimäinen ajatuksensa täällä oli: ja minä raukka kun olen
keksinyt "valtakuntani"! Tuossahan ne ovat, jotka pitävät koossa kaikki
tyyni ja joita paitsi täydellinen sekasorto syntyisi maailmaan! -- Ja
mitä minä kuvailen kaikkimääräävästä kohtalosta ihmisen elämässä:
tuossahan ovat ne, jotka hallitsevat paitsi omaa kohtaloansa vielä
päälliseksi koko kansankin kohtaloa!

Henrikin tuli ihan tukala olla, sillä koko hänen uskonsa tahtoi
kutistua yhtä olemattomaksi kuin hän itse oli nurkassansa.

Hän alkoi puolustuksekseen hakea heissä virheitä ja tekikin sen
havainnon, että he järjestään puhuivat muka esiintyäkseen toistensa
edessä eikä ollenkaan asian vuoksi. Koukkunenäisen asianajajan huolena
näytti olevan, ettei hänen vatsansa pönköttänyt vielä kyllin mahtavasti
esille, vaikka hän sillä kuinkakin koetti pöyhistellä.

Ollakseen tasapuolinen, Henrik otti veljensä Uunonkin arvosteltavakseen
samalla mitalla, mutta huomasi heti, ettei voinut eikä raatsinut tätä
nauraa, ja niin hänen tuli kaikkia muitakin sääli.

Uuno oli kasvattanut itselleen neliskulmaisen pukinparran, semmoisen
kuin heidän puolueensa vanhalla johtajalla oli, -- joka teki hänet
sangen perusteellisen ja itseensäluottavan näköiseksi. Erinomaisesti
sopi tämä parta hänelle erittäinkin silloin kuin hän silmät rypyssä,
hidastuttaen sanojaan ja etusormeaan täristäen käytti usein toistuvaa
sanaa "arvelen" jostakin poliitisesti muka tärkeästä asiasta
puhuessaan.

Uuno oli sekä kohtelias ja huomaavainen isäntä että myöskin
silminnähtävästi hyvin arvonsatunteva puolueenjäsen heidän joukossansa.
Häntä sanottiin usein vanhan johtajan nimellä, lisäämällä eteen sana
"pikku". Jo nyt, verrattain nuorena, hän ikäänkuin piteli käsissään
yleisten asiain langat ja järjesteli niitä mikäli hänestä riippui.

Luulla, että Uuno oli päässyt korkeimpaan huippuunsa, kun oli tehty
kansallisen osakeyhtiön tirehtöriksi, olisi kuitenkin ollut suuri
erehdys. Hän oli ajateltu erääseen paljon vaikuttavampaan
yhteiskunnalliseen asemaan, vaikka se suurelle yleisölle oli vielä
salaisuus ja riippui eräästä manööveristä vastapuoluetta vastaan, jolla
oli tähän paikkaan oma ehdokkaansa. Nämät kaikki täällä olivat asiaan
vihittyjä, ja kysymys, vaikkei siitä puhuttu, keskitti Uunon ympärille
kaiken huomion, teki hänestä kaksinkertaisessa merkityksessä illan
sankarin.

Kuitenkaan ei Henrik voinut salata itseltään, että Uuno, niin korkealle
kuin muuten olikin kohonnut, tuntui hänestä menneen ikäänkuin
päinvastoin alaspäin. Tai oikeastaan Henrik oli usein vieläkin
kahdenvaiheella hänen suhteensa, ihan niinkuin oli jo silloin kuin ensi
kerran tapasi hänet maailmassa, vanhasta kodista erottua: milloin
hänestä, kuten äsken, näytti, että Uuno on todella korkealla, milloin
taas ihan selvään tuntui, että Uuno on suistunut raakaan, röyhkeään,
herjaavaan elämään, ja ainiaaksi häipynyt Henrikin käsistä. Ei Uuno
enää koskaan näyttänyt sitä puolta itsestään, joka ilmeni kotona, kun
hän itki myytyä varsaa, tai sittemmin pohjanmaan matkalla, tai
viimeiksi siinä lapsellisessa äänessä, jolla hän kerran sanoi:
"kuules, Henrik, mitä sinä oikein pidät Hannasta?" -- Nyt hän taisi
elää vaan silloin kuin kysymys oli politiikasta ja kun hän seurusteli
puoluelaistensa kanssa. Henrikin seurassa hän ei oikein viihtynyt, ei
tiennyt mistä puhua. Samoin hän omassa kodissaan ei tiennyt paljon
lapsistaan ja oli jotenkin tyly Hannalle. Hanna kuitenkin yhä entiseen
tapaansa katsoi häntä huolestuneena silmiin, niinkuin peläten
loukanneensa, ja niinkuin Henrik kuvaili hänen tehneen silloin kuin
muinoin toi Uunolle valokuvaansa asemalle.

Herrain keskustelu tuli Henrikille yhä sekavammaksi sen johdosta, että
yhä useampi puhui yhtaikaa ja kaikki yhä kovemmalla äänellä. Voimatta
seurata mitä sanottiin Henrik taas vaipui arvostelemaan heitä
kaikellaisten ulkonaisten merkkien, puhetavan, kasvojenilmeen ja
liikkeiden perustuksella, ja kun hänen arvostelunsa jälleen kääntyi
tuomitsevaksi ja ivaavaksi, teki hän viimeisen ponnistuksen siitä
vapautuakseen. "Tässä minä istun ja ivailen, mutta he ovat kuin ovatkin
kohtalon herroja, siksi että he rakastavat enemmän kuin minä. He
palvelevat kansaa, mutta minä en palvele ketään."

Tämän ponnistuksen perästä Henrikiä rupesi vähän nukuttamaan, ja hän
lankesi taas tuomitsemaan:

"Koko illan istuvat ja haukkuvat vastustajiansa", -- ajatteli hän, --
"eikä ainoastaan vastustajiansa, vaan oman puolueen vierimmäistä
klikkiä!"

Lopulta, kun herrain puhe tuli yhä vaan äänekkäämmäksi, -- kun
sikarinsavu paksunemistaan paksuni ja totivesiä yhä tuotiin uusia,
alkoi Henrikiä niin nukuttaa, ettei hän millään tahtonut saada silmiään
pysymään ummistumatta.

"Palvelevat", -- ajatteli hän, heräsi ja huomasi, että hän oli
arveluttavasti nuokauttanut päätään. Onneksi ei ollut kukaan huomannut.

Henrik nousi ja meni pois suuresta vastaanottohuoneesta. Samassa hän
heti virkosi.

Hän kulki Uunon korkean, valkosen salin läpi, johon oli myöskin
sijoittunut muutamia herrasryhmiä, -- meni ja raotti ruokasalin ovea.

Siellä oli kaikki jo järjestyksessä. Ainoastaan joku palvelijoista
kiiti kuulumattomasti sipsittäen korkkimattoisella permannolla
viinilasien kanssa, ja toinen, seisten varpaillaan, koetti kurottautua
ottamaan jotain mahonkisen bufettikaapin ylimmältä hyllyltä. Pitkä
ruokapöytä oli komeasti katettu seisovaa illallista varten. Kaksi
korkeata hedelmämaljaa oli sen kummassakin päässä, ja omituinen,
kukilla koristettu desäärilinna keskellä. Servietit olivat mitä
merkillisimmällä tavalla pystyssä, taitettuina viuhkojen muotoon.
Veitset ja kahvelit kiilsivät kuin sotarinta.

Henrik pujahti ovesta varpaillaan sisälle ja sulki sen hiljaa
jälkeensä.

Molemmat palvelijat tunsivat hänet ja ottivat vastaan kuin kotolaisen.
Toinen näistä oli se sama savolainen Anna, jonka Henrik oli nähnyt
kauppaneuvoksella ja jonka Hanna hänen mieliksensä oli jälleen hakenut
esille ja ottanut omaan palvelukseensa.

-- Ehei, onpa teillä täällä laitoksia -- ja mimmoiset vaasit! --
ylisteli Henrik, ja palvelijat tulivat ja unohtuivat hänen kanssaan
pöytää ihailemaan.

Samassa Hanna tuli punaisena kiireissään kyökistä.

-- Täälläkö te vaan, -- ah, Henrik, sinäkö? Kuules, hyvä Henrik, tule
tänne minua auttamaan.

Ja hän vei Henrikin kyökkiin.

Jos oli ruokasalissa hiljaista, niin kyllä ei kyökissä ollut. Siellä
rienteli olentoja sinne tänne. Mikä tuhersi jotakin jauhossa, mikä
hieroi sinappia, mikä leikkeli sipulia, mikä kaatoi jotakin astiasta
toiseen, mikä veti paistia uunista. Hellan luona pihisi ja pohisi ja
paukkui, ja sakea paistetun voin savu nousi höyrykuuppaan.

Hanna pisti Henrikin käteen astian ja vispilän ja pyysi vispaamaan
munaa ja maitoa omelettia varten.

-- Teethän sen, rakas Henrik?

Henrik löysi viileän paikan kyökin ja ruokasalin välisessä
solahuoneessa ja istui siihen vispaamaan, jutellen alituisten
ohikulkijain kanssa ja saaden koko kyökin hyvälle tuulelle.

Hän jätti kyökin silloin kuin siellä pahin taistelu vasta alkoi: -- kun
ruokasalin ovi avattiin ja herrat täyttivät sen, tullen salista ja
vastaanottohuoneesta isännän opastamina, jatkaen kovaäänistä
jutteluansa.

"Jos te palvelette, niin kyllä vaan teitäkin palvellaan!" -- ajatteli
Henrik sen vankan ihmismuurin takana, joka nyt yhtäkkiä erotti hänet
illallispöydästä, -- ajatteli noita lukemattomia koksia, palvelijoita,
tarjoojia, ja Hannaa itseänsä, joka Uunon tahtoa arvaillen ja palvellen
oli koko olemuksensa kohdistanut hänen kyökkiinsä.

Illallisen loppupuolella Uuno, tyytyväisenä onnistuneiden kestien
johdosta ja tietämättä kenen puoleen erityisesti kääntyä, pyörähti
sydämmen yltäkylläisyydestä Henrikiäkin puhuttelemaan. Hänen iloinen,
valloille päässyt mielialansa sai pitkän aikaa asetella läikkymistänsä,
ennenkuin hän löysi sen väreen, joka hänestä sopi Henrikille.

-- No ja mitäs sinä, Henrik veli? -- sanoi hän, venyttäen suoremmiksi
liiallisen tyytyväisyyden pyöristämiä poskilihaksia.

-- No mitäs minä, olenhan vaan, -- sanoi Henrik.

-- Muistatkos sinä vielä kuinka me kerran sinun kanssasi kävimme
pohjanmaalla?

-- Kuinka en sitä muistaisi.

-- Joo, joo, oli nekin aikoja, -- sanoi hän, puhaltaen itsensä
tyhjäksi.

-- Mitenkäs se onkaan, siitä on kohta kuusi vuotta, -- muisteli Henrik.

-- Niin se aika kuluu. Mutta etkö aijo vielä toisten siellä käydä?

-- Menisin vaikka huomenna, jos soveltuisi.

-- No miksei sovellu?

-- On muita asioita.

-- Mitä asioita sinulla on? Sanoithan että olet tällä haavaa koulusta
vapaa? -- kysyi Uuno kummastellen.

Henrik mietti kuinka selittää Uunolle, ettei halu nähdä Johannesta
ollut hänelle riittävä matkustamisen syy.

-- Siitähän tulisi vaan huviretki, -- sanoi hän.

-- Entäs sitten? -- sanoi Uuno ja hänen silmänsä pyöristyivät.

-- En minä voi tehdä huviretkiä, -- sanoi Henrik.

-- Noh, jaa, no-no, katsotaan, katsotaan, -- hoki Uuno siihen, ja
näkyi, että hänen nenäänsä kutkutti ja että hän teki jonkun päätöksen.

Enempää eivät he puhuneet keskenänsä, ja Uuno taas sekaantui mustien
verkatakkisten syövään, nauravaan ja toinen toisensa ohi puhuvaan
joukkoon.

Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Henrikille Uunolta kirjelapun,
jossa oli kiertopiletti tutulle Oulun radan asemalle ja sieltä takasin.

Henrik ei ensin älynnyt mitä tämä merkitsi, mutta löi sitten yhtäkkiä
kädellään otsaansa.

"Se ymmärsi minut väärin!" -- ajatteli hän ja hänen tuli samalla sekä
sääli Uunoa että vähän vaikea olla hänen tähtensä.

"Merkillistä, kuinka se sentään rakastaa veljiänsä! Ja kuinka erilainen
hän on Hannalle!" -- ajatteli hän taas.

Koska näin kerran kävi, eikä hän olisi voinut loukata Uunoa hylkäämällä
hänen hyväntahtoisuuttansa, päätti Henrik mennä kiittämään Uunoa, ja
matkustikin lyhyelle käynnille kauas pohjanmaalle.



VI LUKU.


Omituista oli Henrikin tulla Frantsilaan nyt kun se oli Johanneksen
koti.

Ennenkuin hän ajoi portaiden eteen ja näyttäytyi kellekään, hän
itseksensä pyysi anteeksi nimismies-vainajalta, sanoen hänelle: "enhän
minä silloin ymmärtänyt!" -- ja tunsikin kohta niinkuin vanha Bäck
olisi taputtanut häntä olalle tai päähän ja ystävällisesti sanonut: "ei
se tee mitään, tule vaan!"

Hän ilahtui ja käski kyytimiehen ajaa esille.

Tuskin hän oli ehtinyt rattailta päästä ja suorittaa kyytimaksunsa, kun
joku hänet huomasi sisältä, katosi ikkunan luota, ja Alina ja mamma
kolistautuivat ovelle ja alkoivat riemuiten päivitellä.

Henrikin vielä tervehtiessä heitä, käski Alina yhtäkkiä olla hyvin
hiljaa ja keksi, että Henrik saatetaan läpikäytävän kautta pihalle, ja
että mitähän Johannes sanoo, kun äkkiarvaamatta näkee Henrikin.

Niin tehtiinkin.

Alina vei hänet perässään. Mamma tuli varpaisillaan jäljessä,
viekkaasti hymyillen ja sormella varottaen olemaan hiljaa. He tulivat
rakennuksen läpi pihaovelle, jonka yläpuoli oli auki, mutta alapuoli
haassa.

-- Tuolla se on, -- kuiskasi Alina innoissaan, ja työnsi Henrikiä
katsomaan ulos.

Kun Henrik katsahti pihalle, oli siellä tallin oven eteen sidottu
hevonen; joku mies piti sen takajalkaa koholla, ja Johannes istui
polvillaan maassa, selin Henrikiin, vasarallaan lyöden naulaa sen
kenkään.

-- Johannes! -- huusi Alina hillitsemättömällä riemulla.

-- Mikä on? -- pani Johannes, kääntymättä katsomaan ja valmistuen
naulanpäitä lyyhistämään.

-- Mutta Johannes, katsohan tänne! -- huusi taas Alina.

Silloin Johannes, päästämättä pihtiä ja vasaraa käsistään ja
kengitysasentoaan muuttamatta vilkasi sinnepäin.

Hänen kasvoissaan kävi riemullinen hämmästys.

-- Katos, katos, -- sanoi hän.

Mutta nousematta työstään hän väänsi ensin poikki kaikki naulat, ja
sitten vasta, heittäen pihdit ja vasaran käsistään, ja viitaten rengin
odottamaan, alkoi tulla luo, loistaen tyytyväisyydestä, lakki
takaraivolla, hikihelmet otsalla.

-- Terve, terve!

Johannes olisi heti vienyt kaikkia paikkoja katsomaan, mutta Alina
välttämättä tahtoi ensin istumaan ja juotatti kahvia sekä näytti lapset
ja pani ne kumartamaan Henrikille. Mamma käytti kaikissa huoneissa.

Sitten ei Johannes enää voinut malttaa, vaan valloitti Henrikin
itselleen ja kuljetti joka sopessa, pellot, riihet, myllyt, navetat,
läätit, eloaitat, tallit, halkoliiterit, verstastuvat ja vihdoin vei
vinnille.

-- Tämäpä on mahtava vinti, -- sanoi Henrik, -- en ole semmoista vielä
ikinäni nähnyt.

-- Ja seisoo ihan tyhjänä! Eihän teitäkään sieltä saa lähtemään hyvällä
eikä pahalla.

Sitten Johannesta haettiin ulos jollekin asialle, ojatöistä sopimaan.

-- Äläs nyt vielä, -- sanoi Henrik pidätellen häntä liivinnapista. --
Ja ihanko sinä siis itse teet työtä ulkonakin, ihan noin vaan --?

-- Ihan. Ja mitäs sanot minusta?

-- No hyvin laiha sinä olet, mutta olet kuitenkin ikäänkuin
sitkistynyt.

-- Kun löytäisi vaan sen tasapainon, -- sanoi Johannes, -- tasapaino
tässä on tärkein, näes, ettei innostu liiaksi ulkotyöhön, mutta ei
myöskään laiminlyö sitä henkisen työn rinnalla. Oi voi, paljon on
näistä asioista meillä puhumista, mutta anna anteeksi, minun
täytyy -- --

Ja Johannes saattoi Henrikin alas, mutta meni itse asioille.

Vasta päivälliseksi Johannes taas ilmestyi näkyviin, iloisena ja
vallattomasti leikkien Aarnen kanssa, joka koetti saada häntä muka
kumoon nostamalla hänen toista jalkaansa.

Heillä oli laitettu niin, että he söivät tuvassa, jossa oli hella
pienen väliseinän takana, mutta avonainen tulisija ja leipoma-uuni
tuvassa.

Juuri kun he olivat istumaisillaan pöydän ääreen, huomasi Henrik, että
muilla oli jotain keskenään, koska he katsahtelivat toisiinsa ja
naurahtelivat.

Kun he jo istuivat kysyi Henrik puoliääneen Johannekselta, että mitä se
oli.

Johannes pani kätensä suunsa eteen, ettei kuuluisi, ja sanoi
aukasematta paljon huuliaan:

-- Ei mitään, ei mitään, Mari vaan ei kehdannut tulla samaan pöytään,
kun sinä olet täällä.

-- Kuka Mari? -- kysyi Henrik.

-- Mari hoi, etkö sinä ole vielä vierasta tervehtinytkään? -- huusi
Johannes väliseinän taa.

Sieltä tuli kiharatukkainen palvelustyttö, nauraen, punastuen, ja
ujostellen niin, että hänen ruumiinsa näytti vyötäisistä ihan kahtia
irtautuvan.

Johanneksella näytti olevan todella niin paljon touhua, että Henrik
vasta parin päivän perästä löysi tilaisuuden ottaa esille se asia,
josta he ensiksi olivat puhuneet ja joka suuressa määrin kiinnitti
hänen huomiotansa.

-- Mitä sinä Johannes sanoitkaan siitä tasapainosta, muistatko siellä
vinnillä?

-- Tasapainosta? Odotas. Niin, katsoppas tämmöinen talous vie kauheasti
aikaa. Siihen voi innostua aivan liian paljon eikä siinä koskaan työt
lopu. Taikka sitten ihan päinvastoin: voi jättäytyä huolimattomaksi ja
vapautua siitä. Niin näetkös, vaikeus on siinä, että osaa löytää sen
oikean määrän: tehdä ulkotyönsä rauhallisesti joka päivä tahtomatta
välttämättä päästä itse jokapaikkaan, niin että siten voi jonkun tunnin
päivästä todella vapautua kokonaan kaikista taloudellisista ajatuksista
ja tehdä puhtaasti henkistä työtä. Se se on vaikeata, enkä minä tahdo
mitenkään siihen päästä.

-- Mitäs henkistä työtä sinulla sitten on? -- kysyi Henrik.

-- Henrik! Luulitko sinä todellakin, että minä olen sillä tavalla
jättänyt?

-- Niin no --

-- Voi sitä muutakin kuin saarnata. Ja minä sanon sinulle, että
papillinen toimi ei olekaan mitään jumalanpalvelusta. Mutta
jumalanpalvelus on ainoastaan tehdä Jumalan tahtoa.

-- Mitä sinä sillä tahdot sanoa?

-- Sitä vaan, että jos tahdon opettaa, niin kyllä minulla on
opettamista muuallakin, esimerkiksi omia lapsiani, koska olen niitä
kerran hankkinut, ja samalla opetan muitakin ympärilläni olevia lapsia.

-- Niin mutta se ei sitten ole erikseen uskonnon opettamista.

-- Uskontoa ei tarvitse eikä saakaan erikseen opettaa.

-- Se nyt on vähän merkillistä.

-- Sillä kaikki muut aineet tarkoittavat vaan uskonnon opettamista,
maantiede, luonnontiede, historia, joilla kaikilla täytyy opettaa
lapsille elämäntarkoitusta.

-- Historian opetus on ihan väärällä kannalla, -- myönsi Henrik
mielellään.

-- Ihan väärällä. Se on myrkkyä, -- kovensi Johannes.

-- Mutta hauska olisi tietää miten sinusta maantietoa voi opettaa
uskonnollisessa tarkoituksessa, -- sanoi Henrik.

-- Täytyy opettaa etupäässä mitä eri kansoja on eri maanosissa ja mitä
nämät ajattelevat jumalasta ja elämästä, ja mitä ne ymmärtävät
jumalanpalveluksella. Sen ymmärtämiseksi täytyy antaa eri maista
oikeita luonnonkuvauksia. Se on maantiede.

-- Hyvä, mutta sittenkin minua kummastuttaa, ettei itse uskontoa
erikseen opetettaisi.

-- Kyllä, kyllä, mutta ainoastaan niitä elämisen ohjeita, joita Jeesus
on antanut. -- Jeesus opetti, että Jumalaa voi palvella vaan työllä ja
teolla ja kuulla häntä vaan omassa hengessä ja nähdä vaan uskossa hänen
tahtoonsa. Ja samaan päätökseen täytyy oppilaan tulla, kun hän oppii
vertailemaan koko maailman jumalankuvia ja jumalanpalveluksia
toisiinsa. Hänen terve järkensä on sanova hänelle, ettei yksikään
olevista käsityksistä ole oikea, ei edes se, jota meillä opetetaan,
vaan että oikea on ainoastaan se Jumala, jonka johtoa näkee omin
silmin, ja oikea on vaan se jumalanpalvelus, joka tapahtuu omin korvin
kuullun jumalankäskyn voimasta. Kaikki ulkonainen jumalanpalvelus on
siis erehdystä ja syntiä. -- Voi, voi, meillä on siitä vielä paljon
puhumista, -- sanoi Johannes, kun huomasi innostuvansa eikä kuitenkaan
voivansa kaikkea yhtaikaa sanoa.

-- Kuules, -- sanoi hän lauhtuneena, -- vieläkö sinä tähtitiedettä
harrastat?

-- Ehei, -- naurahti Henrik. -- Viime vuotena olen lukenut paljon juuri
noita aasialaisia uskontoja, joista puhut.

-- Vai niin, -- sanoi Johannes. -- Kerran se kaikki tulee vanhan
testamentin sijaan.

Niinkuin kaikki, mitä hiljainen Johannes sanoi ajatuksen alalta, oli
kaikkea muuta kuin hiljaista, oli mullistavaa, täynnä melkein raivoisaa
hehkua, -- niin kuulosti tämäkin nyt-sanottu Henrikistä ensikuulemalta
hämmästyttävältä ja oudolta. Hän tarvitsi ainakin sulatus-aikaa. Mutta
se, että hän Johanneksen sanoissa tapasi niin paljon juuri sitä mitä
hän itsekin oli ajatellut, kiinnitti häntä tenhovasti näihin sanoihin
ja hän tunsi taas, kuinka uutta, ihan uutta ainetta oli Johannekselta
vuotanut hänen ajatusmaailmaansa.

Mamma oli aivan mummoksi vanhentunut. Tukka oli ihan valkonen. Hän oli
aivan hampaaton ja syödä mutusteli huulillansa.

-- Niin, -- sanoi hän, istuen lasiverannan laveiden rappusten asteelle,
sukanneule kädessä ja silmälasit alhaalla nenän päässä: -- kuka olisi
uskonut, mutta näin sitä on meille käynyt.

-- Teillä kaikilla, -- jatkoi hän vähän ajan perästä, -- on jotakin
papasta. Jokainen teistä edustaa yhtä osaa hänen luonteestansa, niin
Gabriel, niin Uuno, niin sinä Henrik --

-- No millä lailla minä? -- sanoi Henrik.

-- Sinä erittäin kaikessa ulkonaisessa. Sinulla, tiedätkös on niin
kokonaan papan tavat puhua, nauraa, liikkua, että usein katsoessani
sinua ajattelen: siinähän sinä olet, Gustaf, ihan semmoisena kuin olit
ennen. -- Et voi aavistaa, Henrik, missä määrin olet sama.

-- Niinkö?

-- Mutta enin kaikesta on Johanneksella yhteyttä papan kanssa.
Tiedätkö, Henrik, minä sanon sinulle, se oli papan alituinen ajatus:
luopua kerran papin virasta. Juuri niinkuin Johannes, niin hänkin
sanoi: minä olen pappina palkan vuoksi. Ja vaikka minä kuinka koetin
lohduttaa ja osoittaa hänen työnsä hedelmiä, pudisti hän vaan päätänsä.
Minun tähteni hän ei ottanut eroa, ei siksi etten olisi suostunut, vaan
siksi, ettei hän jaksanut niin suurta askelta enää ottaa. -- Nyt on
Johannes tehnyt sen, mitä hän ei jaksanut.

Mammalla oli silmät täynnä kyyneleitä.

Näissä muistoissa ja vertauksissa ja punnitsemisissa hän eleli enimmät
aikansa, ja ryhtyi mielellään ajatuksiaan kertomaan, jos joku tahtoi
kuunnella. Mutta ei hänelle ollut kertominen pääasia, vaan miettiminen.
Usein tuli mummoon kuitenkin omituinen tarve lähestyä toisia. Niinpä
Henrik kerran näki, kuinka hän tapasi Alinan eteisen ja lasiverannan
kynnyksellä ja ilman mitään syytä pysäytti tämän, otti kaulasta ja
liikutettuna taputti selkään.

-- Sinä minun Alinani, minun Alinani.

-- No mitä nyt, mamma kulta?

-- Muuten vaan, muuten vaan, -- sanoi mamma ja he erosivat molemmat
vähän naurahtaen.

Mitä Alinaan tulee, niin oli hän Henrikistä niin miellyttävä, ettei
sitä voinut sanoin sanoa. Pienet hyväntahtoiset ikäviivat hänellä
jo oli kummankin silmän pielessä, mutta saksalainen nenä ja
teräväreunainen tummanpunanen ylähuuli yhä samalla tavalla kuuluivat
yhteen. Samallaiset pienet renkaat hänellä oli vieläkin korvissa ja
tukka siinä hyvin kiharana. Hänellä oli arkipukuna mustan-sininen
kiiltävä leninki ja kaulassa näkyi hieno valkonen kauluksen reuna. Näin
hän oli melkein aina.

Alina ilmaisi kuitenkin aivan odottamatta jälkiä entisestä pikaisesta
tulisuudestaan, vaikka Henrik jo oli alkanut luulla hänen siitä
päässeen kokonaan vapaaksi.

Asia oli tämmöinen.

He olivat kaikki jo kauan sitten aikoneet tehdä kanttarelliretken
erääseen metsään ei aivan kaukana talosta. Vihdoin siitä tuli tosi.
Johannes ja Henrik hankkivat navetan parvesta korit itsellensä, ja
mennessään tarhan ohi, Johannes huusi aitauksen takaa Alinalle, joka
leninki kohotettuna teki varovasti matkaa karjakon jäljessä läävään,
että nyt mennään, ja heilutti merkiksi tyhjää käsikoppaa ilmassa.

-- Jaha, jaha, -- sanoi Alina, -- menkää te edellä, minä tulen sitten.

Niin he menivät, ja heillä oli jo kopat puolillaan kun Alina tuli.

-- Täällä on hirveästi sieniä! -- ehti Johannes sanoa hänelle.

-- Entäs mamma? -- kysyi Alina.

-- Eihän se --

-- Pyysitkö sinä edes?

-- Emmehän me pyytäneetkään, -- vastasi Henrik Johanneksen puolesta.

Alina punastui ja meni lähemmäksi Johannesta, ja sanoi siellä:

-- Se on kanssa kaunista itsekkäisyyttä! Sinä tiedät, että mamma on jo
kuinka kauan puhunut että pitäisi mennä --

Hän kääntyi kiivaasti, lopettamatta lausettaan, ja meni pois metsästä,
kuuntelematta Johanneksen väitteitä. Hän meni itsepäisesti kotiin ja
toi kuin toikin sieltä vanhan mamman mukanaan metsään.

-- Karkasitte, -- sanoi mamma hengästyneenä Johannekselle ja
Henrikille.

-- Niin no kun me luultiin -- alkoi Johannes sanoa.

Alina meni heidän ohitsensa ja vieläkin rypisti ankarasti silmänsä
Johannekselle, joka oli yhtäkkiä saanut jonkinlaisen vasikan-ilon,
hyökännyt Henrikin kimppuun ja ruvennut häntä retuuttamaan.

-- Menkää nyt te kaikki hakemaan, minä istun tähän ja heti puhdistan
mitä te tuotte, niin emme tarvitse kantaa kotiin matoisia, -- sanoi
mamma.

-- Ai, tietääkös mamma, niitä on niin paljon, ei mamma ehdi kaikkia
puhdistaa. Minä jään myös tänne, -- sanoi Alina ja istui maahan
vastapäätä mammaa levittäen esiliinan polviensa yli.

Aarne, Johannes, Mari, jonka Alina oli tuonut myöskin mukaan ja joka
oli melkein kaikista iloisin tästä sieniretkestä, ja Henrik menivät
koppineen metsään. Ja heidän mennessä mamma oli jo pannut silmälasit
alas nenälleen nähdäkseen sienten runkoja, ja puhui paraikaa jotain,
katsoen lasien yli ja naurattaen Alinaa, joka kaatoi sieniä kopasta
syliinsä esiliinalle.

Johannes kertoi Henrikille myöskin tarkemmin -- siitä koulusta, jonka
he aikoivat perustaa omille ja kylän lapsille omassa tuvassaan.

-- Oppilaan työ, -- sanoi hän, -- on heti alussa järjestettävä niin,
että hän tulee ruumiillisen ja henkisen työn tasapainoon. Katsos, minä,
ja sinä, ja tuo renkiraukkani, me emme ole tasapainossa, me olemme
yksipuolisia ja vaivaisia, mutta oppilaat täytyy ainakin auttaa
tasapainoon, se on äärettömän, äärettömän tärkeätä. Kaikilla voimilla
mitä on, ruumiillisilla ja henkisillä, täytyy palvella Jumalaa, eikä
kuunnella ketään mistään.

-- Voi teitä onnellisia! -- sanoi Henrik huokaisten.

Johannes katsoi häneen ja punnitsi mielessään jotakin, ikäänkuin olisi
epäillyt Henrikin häntä jossain kohti väärin käsittäneen.

Hän sanoi:

-- Sinä taidat luulla, että meillä on kaikki niin hyvin -- puutarhat --
pellot -- hevoset -- rengit. Mutta sinä erehdyt suuresti. Koko meidän
nykyinen elämämme on nurinpäin, ja me pyrimme ihan toiseen kuin miltä
näyttää. Katsos minä nyt olen kerran semmoinen, että voin mennä
eteenpäin vaan ihan vähitellen, askel askeleelta. On niin vaikea tulla
vähemmällä toimeen ilman totuttuja papin tuloja. Ja niin hullusti on
käynyt, että me muka pyrkisimme kaikkien palvelijoiksi, mutta olemme
vasta käskevä isäntäväki. Me kuitenkin pyrimme aina, aina vähentämään.
Me tahdomme Alinan kanssa supistaa taloutta, -- ensiksikin että olisi
vähemmän käskyläisiä, yhä vähemmän.

Henrik ajatteli tähän: "Tuohan on aivankuin ensi rakkauden ajoilta,
että tyytyisi vaikka mökkiin."

Mutta ääneensä hän vastasi Johannekselle näin:

-- Vähät siitä taloudesta, mutta kun sinua katsoo, sinua ja Alinaa,
niin näyttää niinkuin te olisitte saavuttaneet korkeimman maallisen
onnen -- ja tekee mieli ruveta pyrkimään samaan.

Johannes yhtaikaa sekä huokasi että naurahti.

-- En minä saa sinua koskaan tätä asiata ymmärtämään, -- sanoi hän.

Henrik ymmärsi hyvin, mutta vaan nauttiakseen Johanneksen vaivaloisista
selityksen ponnistuksista hän ei ollut ymmärtävinään ja vaikeni.

-- Jos tahdot tietää, -- sanoi Johannes hiljentäen ääntään ja katsahti
ympärilleen ikäänkuin tahtoen, ettei kukaan syrjäinen heitä kuulisi, --
niin me olemme Alinan kanssa jo kauan sitten tulleet siihen päätökseen,
että meidän täytyy päästä vapaaksi toisistamme, ymmärräthän, sillä
tavalla vapaaksi.

-- No miksi niin?

-- "Miksi?" Siksi vaan.

-- Tottapa sinulla pitää olla jokin syy.

-- Siinäpä se juuri onkin, ettei ole mitään syytä, -- muuten vaan
pitää. Ja vasta siitä saakka me olemme ruvenneet tulemaan oikein
onnellisiksi, nimittäin lähestyneet toisiamme. Voi, voi, kyllä tämä
ihmiselämä on sentään merkillinen, -- niin syvä ja mittaamaton.

Johannes vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, suu vähän auki, tiedoton hymy
huulilla.

-- Ja tässä on taas sama asia, -- jatkoi hän: -- me pyrimme pois siitä
elämästä, jossa elämme, mutta ihmiset luulevat, että tämä elämä on se
korkein onni, mihin me pyrimme. Jos meidän elämämme on onni, niin ei
siihen kuitenkaan pääse kukaan, joka siihen pyrkii. Kunpa maailma sen
kerran ymmärtäisi!

Taas hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa.

Henrik pani kätensä silmiensä yli muka liikanaisen valon vuoksi, mutta
oikeastaan hän sen teki salatakseen silmiensä kostumista. Hänen olisi
tehnyt mieli sanoa Johannekselle: "ymmärrän, ymmärrän sinua, olen
ymmärtänyt siitä saakka kuin ensi kerran kävin luonasi, -- sinun oppisi
on siitä saakka ollut minun elämäni." Mutta peläten taas omaa
näkymistänsä hän ei sitä sanonut, vaan sanoi:

-- Tiedätkö, minä luulen, että hyvin moni ihminen sentään ymmärtääkin
tämän asian, mutta kaikki semmoiset ajatukset hukkuvat siihen pauhuun,
jolla maailma opettaa omaansa.

-- Niin se on, niin se on, -- sanoi Johannes, ja nousi istualtaan,
taaskin johonkin mennäksensä.



VII LUKU.


Vasta kotimatkalla alkoi Henrikille selviytyä, että kaikki mitä
Johannes oli puhunut koulunsa johdosta historiasta, maantieteestä ja
uskonnosta oli todella Henrikin omia ajatuksia, vähän vaan toisilla
sanoilla esitettyinä.

Hän oli kirjoitellut uudenlaista historian oppikirjaansa vaan enemmän
kokeena, ja usein epäillyt sen merkitystä, se kun niin arveluttavasti
ja yhä suuremmassa määrässä alkoi poiketa tavallisista. Nyt hän sai
uutta luottamusta ja vauhtia aatteellensa, ja itsekseen istuessaan
tärisevässä vaunussa hän innostui suurenmoisiin laajennus- ja
täydennysaikeihin. Myöskin hän rupesi ajattelemaan uskonnon oppikirjaa,
-- eli Johanneksen mielestähän sen siis pitäisi tulla maantieteen
oppikirjaksi, ja tavattomalla selvyydellä hänelle kuvautui semmoisen
teoksen suunnitelma. Hän päätti heti Helsinkiin tultuansa sukeltua
yliopiston kirjastoon ja lukea siellä löytyvät kirjat, ja myöskin hän
tunsi muutamia teosoofeja, joilla tiesi olevan tätä alaa koskevia
kirjoja.

"Kuinka äärettömän suuret työalat aukenevat senmukaan kun vapaudun
leipätyöstä," -- ajatteli Henrik, nauttien yksinäisyydestä vieraiden
matkustajien keskellä.

Myöskin ajatteli Henrik käydä heti kaupunkiin tultuaan lääkäriystävänsä
luona.

Keskustelut Johanneksen kanssa olivat tässäkin suhteessa paljon
selventäneet hänen ajatuksiansa.

Erittäin oli hänelle selvinnyt, kuinka Johanneksen täydellisyyden
ihanne todella sopi ihanteeksi mitä erilaisimmilla kehitys asteilla.
Ensin hänestä oli näyttänyt ihan mahdottomalta ruveta neuvomaan tätä
ihannetta onnettomalle lääkäritoverilleen, joka eli porttojen kanssa.
Hänelle oli ollut epäselvänä, kuinka niin laskeutunut ihminen voisi
yhtäkkiä muuttua täydelliseksi. Mutta nyt hän ymmärsi, että löytyy
lukemattomia asteita alhaalta ylöspäin, ja että ihminen kyllä voi nähdä
ylimmän asteen yhdellä katsahduksella, mutta tulla sinne hän voi vaan
astumalla jokaiselle erityisesti, alimmasta alkaen, jokaiselle
vuorotellen yhä ylemmäs ja ylemmäs. Toverinsa suhteen hänen siis piti
menetellä niin, että saisi hänelle yhtaikaa sekä näytetyksi ihanteen
että myöskin osoitetuksi mikä oli lähin aste ylöspäin siitä asteesta,
millä hän oli. Siinä asiassa piti tarkkaan punnita, ennenkuin saattoi
ryhtyä toimeen. Huono on se kelloseppä, joka suurilla hohtimilla tonkii
hienon hienoissa pyöräsissä. Sitä varovammin ja huolellisemmin täytyy
katsoa eteensä sen, jonka pitäisi virittää jälleen ihmissydämmen. Mutta
mitä kauemmin Henrik ajatteli onnetonta ystäväänsä, sitä rakkaammalta
jo kuvautuivat tämän piirteet hänen mieleensä ja hänen epäilyksensä sen
mukaan väistyivät.

Oli vaan yksi ainoa seikka, joka kovasti painoi Henrikin sydäntä.

Hän oli Johanneksen luona saanut ihan odottamattaan kuulla sen uutisen,
että Gabriel oli jo aikaa sitten viettänyt häänsä Ingridin kanssa. Kun
muut puhuivat siitä iloisesti ja hänen tietysti olisi myöskin ollut
syytä iloita, seisoi hän erillään murretuin mielin. Tietysti tämä asia
todisti, että Gabrielilla oli yhä muistissa Henrikin silloinen
sydämmetön neuvo, jonka Gabriel tietysti oli kertonut Ingridille ja he
nyt olivat jättäneet ilmoittamatta Henrikille häistänsä.

Ensin, kun Henrik läksi Johanneksen luota, valloittivat iloiset
ajatukset ja työsuunnitelmat hänen mielensä, mutta mitä kauemmas hän
tuli, sitä painavammin kalvoi häntä taas tämä suru, josta hän ei voinut
keksiä mitään pääsyä.

"Mutta se taitaa kuulua minun tasapainooni, että minulla aina on
elämänilon rinnalla myöskin joku suru painamassa. Ja varmaan se niin
pitää ollakin, koska se niin on," -- ajatteli hän ja tyytyi taaskin
rangaistukseensa eikä miettinyt miten vapautua siitä.

Henrik oli juuri innokkaasti antautunut töihinsä, juuri saanut kaiken
huomionsa hereille ja uponnut kirjoihin, kun hän muisti, että hänenhän
piti käydä ystävänsä luona. Ensin hän yksinkertaisesti vaan jätti asian
tuonnemmaksi, mutta hän muisti uudestaan, ja niin se asia alkoi häntä
siihen määrään häiritä, että hän vihdoin väkisin irtautui mieluisasta
työstä, ja läksi kuin läksikin ystävänsä luokse.

"Kun nyt vaan osaisin olla kyllin näkymätön", -- ajatteli hän koettaen
koko sielullaan asettua uudestaan siihen tehtävään, jossa hänen
sielunsa oli jo kerran elänyt. Hän kokosi muistosta kaikki ne
ajatukset, jotka hän silloin oli synnyttänyt.

"Niin, niin se oli, ja niin minun on menetteleminen: yhtaikaa siis sekä
korkein ihanne että myöskin lähin ja luonnollisin askel sitä kohden. Ei
mitään alempaa ihannetta, kuten minä ennen neuvoin, vaan täydellisyyden
ihanne ja lähin askel sitä kohden. Niin, niin se oli."

Kun Henrik lähestyi rappusia myöten ystävänsä ovea, kuuli hän jo kaukaa
sieltä iloisia, epäillyttäviä ääniä -- naisääniä, ja huomasi, ettei
asianomainen ollutkaan siis yksin. Henrikin tuumat menivät hukkaan,
sillä mahdotonta oli tällä kertaa ottaa puheeksi semmoisia
monimutkaisia asioita, kuin hän olisi tahtonut, -- jos sinne ollenkaan
nyt sopi mennä.

Mutta hän ei enää uskonut tämmöisiä omia epäilyksiä, vaan ajatteli,
että tottapa näin pitää olla, koska se kerran näin on. Ja koputti.

Äänet heti vaikenivat, ja syntyi kuolonhiljaisuus. Hetken kuluttua
kuului eteisestä kopinata ja aivan oikein: tohtori avasi oven.

Henrik huomasi, jo eteisen ja sisäoven välitse, että pöydällä oli
pullo, -- suuri, keltaista viiniä sisältävä.

-- Suo anteeksi, hyvä mies, minulla on täällä pari tyttötuttavaa, mutta
ellet välitä, niin tule vaan sisälle.

Huoneessa oli yhä täydellinen hiljaisuus.

-- Miksen minä tulisi.

-- No tule sitten.

Tavallisella gentlemanisuudella hän auttoi Henrikiä ripustamaan
palttoon naulaan, ja kumarteli hänet edellänsä sisälle.

Kaksi hyvinpuettua naista oli asettunut ikkunaan päin seisomaan, selin
tulijaan.

Tohtori tuli tyttöjen luo ja rupesi toimittamaan esittelyä, puoleksi
piloilla ja puoleksi tosissaan.

-- Tässä on hyvä ystäväni, -- esitti hän Henrikiä tytöille, ja
tässä on --

Toinen tytöistä löi häntä kädelle, mutta hän jatkoi:

-- Jaa, sukunimeä ei minulla ole kunnia tietää, vaikka jo kahdeksan
vuotta olen sinua tuntenut. Henrik, kahdeksan vuotta me olemme
tunteneet toisiamme, tämä tyttö ja minä.

Nyt vasta Henrik huomasi, että se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt
Alppilassa tämän toverinsa ja muiden seurassa, ja jota hän sitten oli
kadulla puhutellut.

-- Ympäri käydään, yhteen tullaan, -- sanoi Henrik hänelle naurahtaen.

Tyttö oli tuntenut hänet jo ennen ja katseli häneen vähän arasti.

Sitten he supattivat jotain toisen tytön kanssa ja rupesivat yhtäkkiä
lähtemään.

-- Älkää minun tähteni menkö, -- sanoi Henrik, mutta he rupesivat
nauraa hihittäen tunkeutumaan pois ovesta.

Toinen tyttö pääsikin pujahtamaan pois, mutta toisen, sen, joka oli
Henrikille tuttu, sai isäntä kädestä kiinni ja veti sisälle takaisin.

Heidän ilonsa oli nähtävästi juuri ollut alkamassa silloinkuin Henrik
tuli, sillä huoneessa oli verrattain vähän savua ja muutenkin oli
jotenkin siistiä. Pullo oli juuri alotettu.

-- Ei tämä minun ystäväni publikaaneja halveksi, -- sanoi Henrikin
toveri tytölle ja retkahti sohvalle istumaan, vetäen tytön mukaansa. --
Kaadappas sinä Henrik meille.

Mutta ennenkuin Henrik ennätti mitään tehdä, nousi tyttö seisaalleen ja
kaatoi lasit täyteen, ja istui uudestaan, yhä enemmän ujostellen
Henrikiä. Hänen ohimonsa punottivat ja hän aina käänsi silmänsä pois,
kun Henrik katsoi, mutta katsoi itse herkeämättä Henrikiin, silloin
kuin tämä ei katsonut.

Isäntä koetti ylläpitää leikkisää ja vapaata suhdetta ja kiirehti
juomista. Henrik ei juonut omaa lasiansa, vaan istui hajareisin
tuolilla, kädet selustimella.

-- Tämä minun ystäväni, -- sanoi isäntä tytölle, osoittaen Henrikiä, --
kehoittaa aina minua naimisiin.

Näistä sanoista Henrik nyt selvästi näki neuvoneensa ennen väärin. Ei
hänen olisi pitänyt neuvoa naimisiin, vaan siihen mitä Johannes ja mitä
Henrikkin piti ylimpänä itselleen. Ainoastaan se seikka, ettei hän
ollut antanut toverilleen täyttä arvoa, saattoi hänet neuvomaan tälle
jotakin muuta kuin mitä itselleen piti ylimpänä.

Tyttö nousi, aivankuin pinteestä päästen, istualtaan, ja täyttäen taas
lasit sanoi rohkealla ja huolettomalla äänellä:

-- Tietysti naimisiin. Värner, enkös minäkin ole sitä sanonut sinulle:
mene sinä naimisiin. -- Kippis! -- sanoi hän sitten nostaen lasiansa,
Henrikin kanssa juodakseen.

Henrik otti lasinsa, kilisti tytön kanssa ja vei huulillensa.

-- Ei, ei, -- sanoi nyt hänen ystävänsä hätääntyneenä, estäen häntä.

-- Nosh! -- pani Henrik, työntäen hänen kättään pois, ja joi.

-- Mikäs nyt on? -- sanoi tyttö muka kummastuneena.

-- Eihän hän juo, -- sanoi tohtori tytölle nuhtelevasti.

Tyttö käännähti korollaan ympäri.

Henrik pani suunsa selustinta vasten ja katsoen silmäkulmiensa alta
sanoi toverilleen totisesti:

-- Kuka on sinulle sanonut, että minä neuvon sinua naimisiin?

-- Kuinkas muuten? Tietysti olet neuvonut.

-- Ehkä olen ennen, mutta en nyt neuvo, enkä pidä edes hyvänä.

-- He-he, et suinkaan sinä luule, että minä voin tulla viattomaksi kuin
enkeli!

-- Et ehkä ihan yhtäkkiä. Etkä sinä yksin, mutta yhdessä hänen
kanssaan. -- Henrik viittasi tyttöön.

He ensin äimistyivät, mutta sitten keksivät ruveta molemmat nauramaan.

-- Jassoo että me menisimme naimisiin? ha-ha-ha-ha.

Mitään sen hassumpaa ei Henrik olisi voinut sanoa.

Mutta eivät he kumpikaan nauraneet luonnollisesti loppuun asti, vaan
nauru keskeytyi ja molempien suut jäykistyivät.

Ainakin tyttö punastui. Toinen taas, tietämättä mitä sanoa, sihisteli
nolona hengitystään, ja hieroi kiivaasti keskisormellaan sohvapuuta.

Syntyi epämiellyttävä äänettömyys, ja kun he eivät voineet nauraa, otti
Henrik tällä ajalla kaikki ohjat käsiinsä. Huomattuaan molemmat kyllin
nöyrtyneiksi, jatkoi hän samalla rauhallisella äänellä:

-- Enhän minä tarkoita, että te menisitte vihille eli että noin oikein
papin kanssa --, mutta vaan että päättäisitte olla elämättä kenenkään
muun kanssa.

Tohtori istui punaisena ja äänetönnä eikä kehdannut katsoa minnekään.
Heidän viinipullonsa seisoi avattuna, siitä oli vaan vähän juotu.
Pullon suusta otettu tinatötterö makasi rutistettuna vieressä, ja siinä
oli suuri, pinnistyksen jälkeen paisunut ja murentunut korkki. Tyttö
istui sohvan toisessa päässä ja katseli pois syrjään, toisella
kädellään hermollisesti repien sohvapäädyn tupsua.

-- Mitäpä se siitä paranisi, -- sanoi tohtori vihdoin, liikahtaen, ja
katsomatta Henrikiin.

-- Ei muuta, mutta ajattelen, että te koettaisitte toistenne avulla
päästä vapaaksi liikanaisuudesta, -- ja ehkä sitten kokonaankin
vapaiksi toisistanne.

Tohtori veti yhtäkkiä pari kertaa omituisesti ja kuuluvasti henkeensä,
ikäänkuin itkun purskahdusta hillitäkseen. Tyttö taas kavahti pystyyn
ja tahtoi mennä heti pois.

-- Katso nyt, hän itse jättää minut, -- sanoi tohtori.

-- Ei, ei, älkää lähtekö, -- sanoi Henrik: -- minä lähden.

Ja hän noustessaan pidätti kädellään tyttöä, ja rupesi itse panemaan
päällystakkia ylleen.

-- Niinkuin sanottu, enhän minä tarkoita avioliittoa, -- sanoi hän
uudestaan, -- vaan että päättäisitte molemmat, ettei kenenkään muun
kanssa. -- Ei mitään muuta.

-- Sitten olisi parempi -- koetti tohtori sanoa, mutta hytkytyksiltä ei
taaskaan voinut.

Henrik arvasi hänen tarkoituksensa ja kiirehti sanomaan:

-- Tietysti on paras kokonaan vapautua, -- tietysti. Mutta jos ette
aluksi voi, -- kuten sanoit, ja kuten minä luulenkin, -- niin ainakaan
ei kenenkään muun kanssa.

Tyttö meni nyt tohtorin luo ja peittääkseen tämän liikutusta asettui
neuvotonna ja hämillään hänen eteensä. Sitten hän pyyhkäsi kädellään
ylös hänen otsatukkaansa ja sanoi hiljaa:

-- No, -- Värner!

Henrik sillävälin poistui, pani hiljaa oven kiinni, kuunteli vähän
aikaa ja hiipi sitten, koko sielullaan vielä eläen jääneiden kanssa,
rappusia myöten alas kadulle.



VIII LUKU.


Useampaan kuukauteen ei Henrik sitten näyttäytynyt Värnerille, vaan
ainoastaan muiden toverien kautta huomaamatta tiedusteli hänestä. Nämät
ensin pudistelivat päätään eivätkä tienneet mitään entisen lisäksi,
mutta vähitellen yksi ja toinen alkoi sanoa puoleksi leikkisällä ja
puoleksi todella iloitsevalla äänellä, että "se meidän Värner-paha kun
kuuluu taas muuttuneen vähän niinkuin parempaan päin."

Tytön ja hänen suhteesta toisiinsa ei Henrik sentään parhaalla
tahdollakaan saanut mitään urkituksi, kun tahtoi pitää näitä asioita
tyystin salassa kaikilta. Ja jostakin syystä, joka ei tosin ollut
hänelle aivan selvä, mutta tuntui kuitenkin ihan varmalta, hän ei
pitänyt hyvänä tahallaan tavata Värneriä.

Mutta asiasta tuli selvä ihan odottamattomalla tavalla.

Se tapahtui näin.

Eräänä päivänä hän saapi kirjeen Gabrielilta, jossa tämä kirjoittaa
seuraavasti:

    "Nyt kirjoitan sinulle rakas Henrik vaimoni tahdosta ja käskystä
    ja koska minä itse en osaa niin kirjoittaa kuin ajattelen, siis
    kirjoitan niinkuin hän sanoo. Että kirjoittaisin että hän kiittää
    sinua ja kyynelillänsä siunaa sinua ja on aina muistava sinua.
    Että Heddi kävi meillä täällä Riihimäellä ja hän oli ihan
    kuin toinen ihminen ja kertoi meille. Sillä minä olen nyt
    veturinkuljettaja ja me asumme Riihimäellä. Ja me vielä rukoilemme
    sinua sanoo Ingrid, tulkaa käymään meidän luonamme täällä
    Riihimäellä, mutta jos sinä tahdot tavata minua niin tule
    perjantaina tai maanantaina Helsingin asemalle, kun minä tuon
    kello puoli 11 junan ja vien taas yöjunan kello puoli 12.

                                                Veljesi

                                                    Gabriel."

Niin iloista kuin Henrikin olikin saada kirje Gabrielilta ja lukea
tämmöisiä ystävyyden sanoja Ingridiltä, jonka hän luuli ikipäiviksi
jäävän hänelle vihamieliseksi, oli tämä kirje Henrikille kumminkin
aivan käsittämätön, täydellinen arvoitus. Hän luki ja luki sitä, osasi
sen vihdoin ulkoa ja kertoi sitä itselleen voidakseen näin ehkä
paremmin ymmärtää, koetti erilaisella painolla lukea samoja paikkoja.
Ei tullut mitään valoa. Mutta sitten hän rupesi toistamaan: Heddi,
Heddi, ja alkoi hämärästi muistella Gabrielin kertoneen jostakkin
Heddistä, Ingridin sisaresta, joka oli joutunut harhateille.

Ja silloin Henrikin sydän yhtäkkiä lämähti.

Hän ei uskaltanut loppuun ajatella heräävää aavistustansa, siinä
pelossa, ettei se sitten kuitenkaan niin ole.

Hän meni suoraa päätä ystävänsä luokse.

Tämä oli kotona.

Hän tuli avaamaan ovea Henrikin koputukseen.

Oli lähes puoli vuotta siitä kuin he viimeiksi tapasivat toisensa.

Hänellä oli nyt alaspäinen kaulus. Tukka oli kammattu sivujakaukselle
ja vedellä kasteltu. Kasvot olivat entisiltään punaiset, mutta
kiillottomat, niinkuin pesun jälkeen, ja kaikki vaatteet tuntuivat
väljentyneiltä.

Tervehdysten jälkeen hän sanoi lapsellisella iloisuudella:

-- Tiedätkös minä aijon antautua apteekkialalle, ja muutan täältä pois.
Minä voin saada pienen apteekin eräässä kauppalassa. Siellä ei häntä
kukaan tunne eikä minua. Niin, -- sillä minä luulen asian loppuvan
siihen, että me ehkä sittenkin menemme naimisiin, -- ymmärräthän, on
vähän vaikea ihmisten tähden -- tai en tiedä sentään. Saa nyt nähdä.

-- No niin, niin, -- sanoi Henrik, vaivalla salaten iloansa. -- Mutta
kuulehan, rakas Värner, sano minulle kerrankin, kuka on se tyttö.

-- Niin, älä nyt ihmettele, mutta sitä en todellakaan tiedä, hän ei
koskaan tahdo puhua omaisistansa. Turussahan minä sen kanssa jo
tutustuin, mutta kuka niistä bufetoista ottaa selkoa.

-- Turussako?

-- Sinua hän sanoo tuntevansa hyvin ja tietää kaikkien omaisiesi nimet.

-- No etunimi vaan?

-- Lulu'ksi on häntä sanottu, mutta hänen oikea nimensä on Hedvig.

Kun Henrik tuli kadulle oli suuri riemu hänen sydämmessänsä.

"Voi teitä, kun kuljette siinä ettekä aavista!" -- ajatteli hän
ihmisiä, jotka liikkuivat kadulla jokapäiväisissä asioissaan ja
ajatuksissaan.

Huoneeseensa tultuaan hän olisi mielellään langennut vaikka polvilleen,
mutta tuntui että se olisi vienyt häntä kauemmas siitä missä hän oli.

Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tähän asiaan kuuluvat tapaukset ja
suhteet, luki uudestaan Gabrielin kirjeen ja Ingridin liikuttavat
kiitollisuuden purkaukset, ja hänen ihmetyksensä kasvoi kasvamistaan
eikä sille vihdoin ollut rajoja -- --

"Tämä on sitä mistä Johannes sanoi: nähdä omin silmin," -- ajatteli
hän.

       *       *       *       *       *

Tietysti meni Henrik perjantaina tapaamaan Gabrielia.

Hän tuli junalle hyvissä ajoin ja pääsi syrjätietä asemasillalle.
Siellä käveli vaan muutamia odottajia, jotka olivat, samoinkuin
Henrikkin, osanneet käyttää hyväkseen satunnaisesti auki ollutta
syrjäporttia. Ennen junan tuloa oli ihan hiljaista. Sähkölamput
levittivät kuutamollista valoansa korkeitten tolppien päästä, niin että
jokainen sillan lankku ja rakoset selvästi näkyivät, mutta lamppujen
yläpuolella oli tumman pimeä taivas. Ja siinä kävellessä kuulumattomin
askelin Henrikillä oli pelko Gabrielin puolesta: kuinka muka hänen
tulonsa onnistuu. Juuri noita kiiltäviä, pimeyteen katoavia kiskoja
myöten Gabrielin juna kohta tulee, mutta nyt hän on vielä tulemassa
jossain pimeydessä, sumuisten niittyjen ja metsäin läpi.

Henrikin sydän oikein sätkähti kun yhtäkkiä alkoi kuulua kaukaa pitkä
vihellys. Nyt tuli juna siis jo kaihojen läpi Töölön lahdelle. Vihellys
kesti niin kauan että ihan selvään tuntui nopea läheneminen. Jo rupesi
kuulumaan jyryä. Se koveni kovenemistaan. Ja yhtäkkiä syntyi kolme
kirkasta säteilevää valosilmää keskelle pimeyttä.

Siinä se oli, -- läheni, kasvoi kasvamistaan, jo erotti mustan
möhkäleen ja vaskisia vanteita, -- pitkin maata lähestyy valojen edellä
kulkeva kiskolakasija, kuuluu vihaset höyrysihahdukset, ja, pimeydestä
kokonaan esiin sukeltaen, suureneva veturi lentää Henrikiä kohden, joka
seisoo sillan melkein äärimmäisessä päässä.

"Kun hän nyt vaan osaisi pysähtää hyvissä ajoin," -- ajatteli Henrik
sydämmen sykkiessä levottomasta jännityksestä.

Ennenkuin hän ennättää ajatellakaan kiitää veturi hänen
ohitsensa. Siellä, siellä oli Gabriel, -- näkyi sivultapäin hänen
masinistilakkinsa, näkyi hänen tuttu nenänsä ja parroittunut leukansa,
-- hän seisoi sisäpuolella lämmittäjän takana, joka katseli ulospäin,
seisoi ja siirsi kätensä toisesta kiertimestä toiseen, ja sitten veturi
katosi ohitse höyryjen taa.

Henrik läksi kiireesti harppasemaan sillan toiseen päähän, mutta kaikki
vaunut ehtivät hänen ohitsensa.

Juna pysähtyi. Matkustajat töytäsivät asemasillalle. Odotussalien ovet
aukenivat ja sieltä tulvi odottajat. Entisen hiljaisuuden sijaan oli
melua kaikkialla, puhetta, tervehdyksiä, huutoja, tavarakääryjen
kolinaa, juoksua.

Henrik, töytättyään arveluttavasti yhteen useamman erisuunnalle
pyrkivän matkustajan kanssa, pääsi vihdoin siihen pimeämpään osaan
asemahallia, missä veturi, nyt enää hiljaa sihisten, seisoi.

Veturikopin aukossa seisoi parroittunut Gabriel ja rauhallisesti
pyyhkieli rasulla öljyä käsistään, puhuen jotakin lämmittäjälle
taaksensa.

-- No Henrik! Terve! -- sanoi hän ja tuli Henrikiä vastaan eikä voinut
olla ottamatta Henrikiä kaulasta.

He katselivat kauan, säteilevin silmin toisiansa upottaen toisensa
kymmeniin kysymyksiin ja ehtimättä kuin ihan hätäisesti vastata.

He löysivät istumapaikan asemahallin sisimmässä päässä, seinän
vieressä, missä kohosi ylös raakoja seinäpylväitä ja oli melkein pimeä.

-- No kuuleppas, miten sinä hänet oikein tapasit? -- sanoi Gabriel
uteliaalla jännityksellä.

-- Niin, ajatteles kuinka merkillistä!

-- Sinä tunsit häntä ennen?

-- En ollenkaan. Mutta omituisinta on, että tapasin hänet kerran
ennenkin kuin tohtori C----:n luona.

-- Niin, niin, kyllä hän siitä kertoi. Mutta mistä syystä sinä silloin
menit häntä puhuttelemaan?

-- Noh, katsos, se nyt oli --

Henrik vähän punastui eikä tiennyt kuinka selittää.

-- Se nyt oli -- sanoi hän koettaen sanoa huolettomasti -- katsos
toisinaan sattuu päähän semmoinen ajatus että pitäisi muka tehdä hyvää
-- noin vaan, ilman mitään muuta syytä --

-- Niin, niin, sattuuhan sellaista, -- sanoi Gabriel nopeasti,
vapauttaakseen Henrikin, ja lisäsi sitten hitaasti toisella,
ihmettelevällä äänellä: -- Vai niin, vai niin. -- Ja vaipui
ajatuksiinsa, suu vinossa hymyssä.

Asemasilta oli sillävälin ihan tyhjentynyt.

Gabriel nousi ja katseli pitkin siltaa.

-- Tule mukaan, vekslataan yhdessä, -- sanoi hän vetäen Henrikiä
kädestä veturiin.

-- Onkohan se luvallista?

-- No ei tee mitään, tule vaan.

Henrik tuli ensikerran eläissään veturikoppiin kiiltävien ja
monimutkaisten koneiden eteen.

Yhtäkkiä pamahti ihan korvan juuressa lyhyt, kimakka vihellys, Gabriel
jotakin väänsi ja toisella kädellään käänsi, kuului sihahduksia, --
sitten kauhea pohahdus, rupesi jalkojen alla kolisemaan, asemahuoneen
halli liikkui, -- yhtäkkiä toinen hirveä pohahdus, -- se, missä Henrik
seisoo, rämisee ja tärisee, -- kolmas pohahdus, neljäs, viides, kuudes
-- ne seuraavat toisiaan yhä taajemmin, yhä nopeammin ja äkkiä
lakkaavat. Asemahalli on aikaa sitten hävinnyt, sähkölamput lentäneet
ohitse, ja pimeä taivas tullut sijaan. Nyt vasta näkyy että veturi
liikkuu.

-- Oletko sinä mammalta saanut kirjeitä? -- kysyy Gabriel.

-- En-en, -- tai juu-juu, olenhan minä.

Ei Henrik osannut tämmöisessä jännityksessä puhua kirjeistä.

Mutta Gabriel jatkoi tämmöisiä kyselyjä, välillä yhä väännellen ja
käännellen, vihellyttäen milloin tyynellä, lyhyellä bassokumahduksella,
milloin kimakkailla hihkauksilla, milloin pysäyttäen, milloin taas
liikkeelle pannen veturinsa. Muutamin paikoin oli ramina, jyske ja
tärinä niin armotoin, että Henrik ajatteli: nyt, nyt kaikki hajoaa.
Mutta eikös mitä! Selvisi se siitä, ja Henrik alkoi kuin alkoikin
tottua.

-- Eikö tämmöisestä hirveästä tärinästä hermot pilaannu? -- kysyi
Henrik.

-- Noh, -- sanoi Gabriel, -- kuuluvathan ne vanhemmat kuljettajat
pilaantuvan, mutta en minä ole vielä ainakaan mitään tuntenut.

-- Mihinkäs toimeen ne sitten tulevat, kun eivät enää kelpaa
kuljettajaksi?

Gabriel ja lämmittäjä katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat.

-- Jotkut pääsevät varastonhoitajiksi talleihin, -- sanoi Gabriel.

-- Ei semmoisia paikkoja ole kuin juuri muutama, -- sanoi lämmittäjä
jylhällä, korisevalla äänellään.

Taivas ei ollutkaan niin pimeä kuin näytti sähkölamppujen päällä, vaan
oli hieno kuutamo, ja kuu paistoi toiselta puolelta kopin ikkunan läpi
ja voitti silläpuolen himmeän lampun valon. Kuun viheriäinen kiilto
näkyi erään vaskisen konepislaakin päällä, ja sitä katsellessa
Henrik muisti jossain ennen nähneensä ja tunteneensa samoin. Se oli
kauan-kauan sitten kotona pappilassa, mamman korupöydän lakeeratulla
jalkakiehkuralla.

Ja kun hän nyt katsahti Gabrieliin, tuntui Gabriel hänestä suurelta
sankarilta heidän muiden rinnalla.

Ennenkuin Henrik huomasikaan, oli veturin jäljessä pitkä jono korkeita
ja totisia boggievaunuja, ja juna liukui hiljaa takaperin jälleen
asemahalliin. Ei hän myöskään huomannut milloin oli tapahtunut se, että
Gabriel ja lämmittäjä olivat alkaneet syödä, mutta lämmittäjällä vaan
oli esiinvedettynä mytty, joka oli auki ja jossa näkyi myöskin
paperitötterö, lihapalanen ja maidolla täytetty olutpullo. Gabriel vähä
väliin pisti kätensä sinnepäin ja puhuessaan Henrikin kanssa sitten
syödä mutusteli.

-- Koska siis tulet käymään? -- sanoi Gabriel vihdoin, osoittaen sillä
myöskin, että Henrikin jo oli lähteminen veturista.

-- En voi tulla ennenkuin ehkä kesällä, mutta sinua käyn kyllä täällä
usein katsomassa, jos saan.

Kun Henrik sitten kulki pois, avattiin juuri odotussalien ovet, ja
matkustajat alkoivat tulvata asemasillalle, toinen toisensa ohi
kiirehtien.

Tämähän tapahtui ihan jokapäivä samalla tavalla: matkustajat
tulvahtivat esille, samalla tavalla sähkölamput valaisivat vaunujonon,
jonka etupäässä kiilui veturin vaskivanteet ja kohosi sen musta piippu.
Eikä kukaan ajatellut erikseen juuri veturia ja sen kuljettajaa. Mutta
Henrikille oli tällä kertaa kaikki outoa ja uutta, ihmeellistä,
juhlallista, -- näytti niinkuin koko elämä olisi ollut yksi ainoa,
suuri kirkko.

       *       *       *       *       *

Henrik pitikin sanansa, ja matkusti loppupuolella kesää Riihimäelle.

Gabrielilla oli siellä hyvin pieni, mutta kaksikerroksinen rakennus
korkean lauta-aitauksen sisällä. Kun hän saattoi Henrikiä junalta
luoksensa, ei Henrik aavistanut mitään ennenkuin eräässä kohdin
kyläkadulla Gabriel yhtäkkiä pysähtyi ja sanoi:

-- Tässä.

Hän avasi aitauksen oviportin ja he pujahtivat pienelle pihalle, jossa
oli kuljettava lautaista käytävää myöten kanakopin, läätin, tuuheitten
georgiinein, taimilavan ynnä muun sekaisen ahtauden välitse.

Kun Henrik seisahtui katselemaan ympärilleen, sanoi Gabriel.

-- Äläs nyt, äläs nyt, -- tämä kaikki on minun, mutta me katsomme sitä
sitten, tule ensin sisälle.

Mentiin sisälle.

Heidän astuttuaan eteiseen, vilahti siellä jokin naishenkilö ovesta
oveen. Sillä oli valkoinen esiliina ja valkoinen myssypäähine. Gabriel
saavutti sen, ja Henrik kuuli Gabrielin hätäisesti kysyvän:

-- "Kuinka on?" -- sekä näki hänen kalpenevan saatuaan jonkun
kuiskauksen vastaukseksi.

-- Noh? -- kysyi Henrik.

-- Se alkaa! -- vastasi Gabriel vapisevin huulin, aivan hajalleen
hämmentyneenä.

Henrik oli tullut tavallaan "sopimattomaan aikaan", vaikka Gabriel
väitti asemalla iloisena, ettei parempaan aikaan olisi voinut tulla. He
odottivat pienokaista Ingridille.

Tuo sama Gabriel, jonka Henrik oli nähnyt niin miehekkäänä ja
rauhallisena pimeässä yössä lennättelevän kiskoilta kiskoille mahtavaa,
rämisevää, höyryissään sihisevää ja pohahtelevaa veturia, hän nyt,
kuultuaan kätilöltä, että "se alkaa", taittui kuin ruoko ja hätääntyi
kuin lapsi.

Henrik tahtoi vetäytyä pois jonnekin muualle siksi aikaa, mutta Gabriel
ei päästänyt ja piteli hänestä kiinni niinkuin viimeisestä turvastaan.

Molemmat he olivat ensikertaa tämmöisessä tilaisuudessa.

Ja kun iltapuoleen alkoi oven takaa kuulua voivotuksia, jotka toisinaan
yltyivät repiviksi tuskanhuudoiksi, hätääntyivät he molemmat: Gabriel
riuhtaantui sisälle ja tuskin saatiin palaamaan; Henrik taas seisoi
vapisten ikkunaa vasten ja kokosi voimia maltin säilyttämistä varten.

Aina kun kätilö vähänkin näyttäytyi ovella, hyökkäsi Gabriel
tiedustelemaan. Kätilö vastasi lyhyesti aina samalla tavalla, että
asiat menevät säännöllisesti, mutta että luultavasti tulee kestämään
kauan. Hän ei tarvinnut kuin vähänkin kiirehtiä ovissa tai
hermostuneesti pyytää jotakin, niin Gabriel jo luuli että kaikki tyyni
on hukassa.

Illalla he olivat yhdessä, Gabriel ja Henrik, viereisessä huoneessa.
Gabriel milloin nousi kävelemään milloin taas istui tuskallisessa
levottomuudessa. Lamppu paloi hiljaa sihisten ja ulkona soi ränni
yksitoikkoisesti sadeveden tippuessa.

Henrik istui ja mietti mitä hän voisi sanoa kaikkein parasta
Gabrielille lohdutukseksi. Hän tuli ehdottomastikin vanhaan
filosofiaansa:

-- Ajatteles, -- sanoi hän, -- että se mikä tässä nyt tapahtuu on
oikeastaan ihan jokapäiväinen asia, -- on laskettu, että ihmisiä syntyy
noin kaksi joka minuutti.

-- Mitäs se tässä auttaa, -- sanoi Gabriel ja nousi huokaisten jälleen
kävelemään.

-- Ettet panisi noin sydämmellesi, -- sanoi Henrik.

-- Mutta minustahan tämä kaikki on riippunut! -- sanoi Gabriel, istui,
ja pidätetty itku rupesi häntä tärisyttämään.

Kummakseen ei Henrik voinutkaan enää lohduttaa Gabrielia, sillä hän
tuli ajatelleeksi, että jos hän olisi mennyt Hannan kanssa kihloihin ja
naimisiin, niin se kaikki olisi, aivan niinkuin Gabriel sanoi,
riippunut todellakin melkein yksin hänen tahdostaan. Hän nyt yhtaikaa
sekä iloitsi, ettei ollut mennyt naimisiin, että olisi lohduttanut
Gabrielia, joka soimasi itseänsä. Mutta niin hirveästi kuin olisikin
tehnyt mieli lohduttaa, mitään lohdutusta hän ei voinut keksiä.

Kello 10 aikaan illalla, kun oli jo varustuttu yövalvomista varten,
kuului portilta kova kolkutus. Gabriel meni aukasemaan. Se oli käsky
ylimääräiselle junalle. Hänen täytyi jättää kotinsa koko yöksi. Henrik
ei voinut tukahduttaa ajatusta, että tämä oli sentään liian kovaa
kohtalon puolelta. Mutta Gabrielissa ei tämän viimeisen iskun vaikutus
kuitenkaan näkynyt niin kuin olisi odottanut. Hän tuli päinvastoin
yhtäkkiä päättäväisen näköiseksi, ja rupesi vetämään pitkävartisia
jalkaansa. Hän kävi Ingridinsä luona ja Ingrid oli kesken tuskia
taputtanut häntä kädelle ja sanonut:

-- Jumala siunatkoon sinua, ellemme enää tapaa!

Gabriel tuli sieltä huulet yhteen puristettuina, rotevana ja pelotonna,
eikä hänessä näkynyt vähintäkään nureksimista kohtalon kovuudelle. Joku
antoi hänen käteensä pienen korin, josta taas näkyi maidolla täytetty
olutpullo; hän veti mustan sadetakin yllensä, otti korin käteensä ja
rupesi lähtemään.

Henrik silloin myöskin heitti ylleen palttoonsa ja läksi häntä
saattamaan asemalle.

He kulkivat nopeasti puhumatta keskenään sanaakaan. Ajatukset menivät
niin yhtäänne, ettei tarvinnut puhua.

Vasta kun he jo lähestyivät suurta, puolipyöreää veturitallia, sanoi
Gabriel:

-- Ja jollen palaisi aamuksi, niin lähetä kirje Pietariin päin,
vastaantulevalle junalle numero 12.

-- Minä sähköitän.

-- Ei, ei, se maksaa paljon ja on vaikeampi toimittaa.

Yksi veturitallin suurista porteista oli auki ja pimeydestä tuikki
pienen lampun valo.

-- Mene sinä tuosta ja odota minua, -- sanoi Gabriel osoittaen porttiin
ja meni itse johonkin konttorihuoneeseen, josta loisti vähäinen valo
uutimen takaa.

Kun Henrik tuli lähemmäksi porttia, jomotti ihan sen suulla Gabrielin
veturin mahtava hahmo. Sen etulyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt,
mutta se pihisi hiljaa ja levitti lämpimyyttä ympärilleen. Henrik meni
sisälle talliin. Siellä erotti pimeydestä myöskin muiden veturien
muodot, jotka kaikki näyttivät satumaisen suurilta tässä pimeässä
hiljaisuudessa. Mutta ei yksikään pihissyt niinkuin Gabrielin. Lamppu
paloi peräseinällä, jonka nokeentunutta rappausta se valaisi pitkälle
ylöspäin. Lämmittäjä kulki öljyastian kanssa vandrinkilla, pieni lyhty
kädessä. Sitten hän hyppäsi alas ja meni veturinlyhtyjä sytyttämään.
Muita ääniä ei kuulunut.

Gabriel palasi ja alkoi tarkastella veturiansa.

-- Omaa veturia voi rakastaa ihan kuin lastansa, -- sanoi hän,
kumartuen katselemaan pannun alle, molemmat kädet takkinsa taskuissa.

-- Mutta eikö ne kaikki ole ihan yhdenlaisia?

-- Ei, kyllä niissä on suuri ero. Minä tunnen tämän kaikki tavat ja
ominaisuudet.

Sitten Gabriel ojensi kätensä Henrikille.

-- No ei muuta kuin näkemiin asti!

Otti molemmin käsin veturin rautakaiteista ja hyppäsi ylös.

Veturi läksi hiljaa ulos tallista kiertosillan päälle, ja siitä lisäten
vauhtia eteni pian asemalle päin. Sitä ei näkynyt pimeässä, mutta vielä
kaukaa kuului sen nopeat pohahdukset ja lyhyet vihellykset.

Vahti tuli panemaan tallin porttia kiinni, ja Henrik läksi takasin
Gabrielin asunnolle.

Kulkiessaan sateessa Henrikistä tuntui kaikki tyyni niin juhlalliselta
ja totiselta. Gabrielin sankarillinen rohkeus ja nurkumattomuus
hämmästytti häntä. Siinä oli jotakin ihan uutta hänelle. Ei hän ollut
omissa piireissään vielä koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi niin
epäilemättä asettanut yhteiskunnallisen tehtävänsä omien
yksityissuhteittensa tasalle, -- tai hän ei voinut edes keksiä
ainoatakaan muuta tointa, joka olisi ollut yhtä vastuunalainen ja yhtä
selvästi välttämätön ihmisille, kuin Gabrielin.

Henrikin piti ehdottomastikin kysellä itseltään: "mitäs minä sitten
teen? olenko minä hyödyllinen maailmalle?" Kaikki hänen koulutuntinsa
juoksivat ohitse, voimatta kannattaa häntä Gabrielin rinnalla. Ja ainoa
mikä tuntui tukevan oli se, että hänhän kirjoitti tuota uudenlaista
oppikirjaansa, jonka välttämättömyyttä ei hän hetkeksikään voinut
epäillä.

"Mutta sittenkin jokin minulta puuttuu. Minun täytyy vielä paljon,
paljon totisemmin ryhtyä siihen tehtävääni, että olisin Gabrielin
rinnalla; -- voi kuinka äärettömästi minä tahtoisin palvella ihmisiä
myöskin näillä oman ruumiini voimilla, niinkuin Gabriel. Ne ovat
kuihtuneet minulla, kun en ole käyttänyt. Mutta kuka tietää, ehkä ne
vielä voisivat elpyä, jos rupeisin harjoittamaan. -- -- Jättäisin
koulutunnit ja tekisin sekä järjelläni että käsivoimillani vaan sitä,
mikä minusta itsestäni näyttää tehtävältä!"

Henrik kiirehti käyntiään ja oli pian Gabrielin asunnon portilla, jonka
hän avasi Gabrielin antamalla avaimella.

Sisällä eivät asiat olleet entisestään muuttuneet. Kuului joskus
voivotuksia, joskus taas hiljeni kaikki.

Myssypäinen kätilö-mummo toi Henrikille hymyillen tohvelit ja sytytti
pöytälampun.

-- Käski maisterin panna maata tuonne ylähuoneeseen, mutta kun minä
kerroin, että maisteri sanoi tahtovansa valvoa, sanoi hän olevansa
siitä hyvillään -- puhui kätilö.

-- Ja sanokaa, etten ummista silmiäni ennenkuin kaikki on onnellisesti
päättynyt, ja että olen valmis auttamaan, jos vaan suinkin missä voin.

-- Niin, ajatelkaas, matami kun jätti minut yksin tänne. Jos vaikka
mitä tapahtuisi, enhän minä täältä jouda --

-- Onko siis jotakin, jota minä voisin tehdä? -- sanoi Henrik innolla.

Mummo kursaili vähän sanoa.

-- Olisihan sitä -- mutta eihän maisteri toki semmoista --

-- Sanokaa vaan, minä koetan.

-- No kun se matami jätti meidät ihan ilman halkoja, eikä olisi
tarvinnut kuin liiteristä tuoda, vai liekö siellä hakattujakaan -- en
tiedä.

-- Minä menen, -- sanoi Henrik.

-- Voi, voi sentään sitä maisteria -- jäi mummo päivittelemään,
saatettuaan Henrikin kuitenkin kyökin läpi ulko-ovelle.

Henrik tuli pihalle sateeseen, mutta oli innoissaan unohtanut kysyä
missä liiteri on, ja oli niin pimeätä, ettei hän nähnyt eteensä.
Tahtomatta kääntyä takasin hän koetti hapuroida eteenpäin tunnustellen
käsillään esineitä, oli kompastua johonkin pakkilaatikkoon, sitten
poikkiteloin asetettuun lankkuun.

Huomattuaan mahdottomaksi tottua pimeään ja nähdä, hän palasi kyökkiin
neuvoa kysymään, mutta mummo oli jo mennyt sisälle eikä Henrik tahtonut
mitenkään koputtaa siihen huoneeseen, missä Ingrid makasi.

Hän huomasi lyhdyn, haki uunin reunukselta tulitikut, sytytti ja meni
uudestaan ulos.

Pieni vaja löytyi.

Hakattuja halkoja ei ollut, vaan ainoastaan pitkiä rankoja.

Henrik asetti lyhdyn varovasti maahan lastujen päälle ja rupesi
hakemaan kirvestä, joka vihdoin löytyi rankojen välistä. Sahaa ei ollut
näkyvissä.

Hän asetti yhden rangon maahan eteensä ja alkoi hakata sitä kirveellä
poikki.

Aiheeton riemastus täytti yhtäkkiä hänen sydämmensä, syyttä, niinkuin
joskus ennen muinoin.

Hän iski voimiensa takaa. Vaja tuntui liian matalalta, sillä
tuontuostakin kävi kirves lakeen, kun hän sitä varren päästä molemmin
käsin ilmaan kohotti. Ei myöskään tahtonut osua samaan paikkaan.

Ranka kaivautui vihdoin poikki, erittäinkin sittenkuin Henrik alkoi
jyrsiä sitä myöskin toiselta puolen. Hän ryhtyi nyt uuteen, ja sai
senkin vähitellen poikki. Mutta lyhdyssä syttyi nyt se paperi, joka oli
loppuun palaneen kynttilänpätkän ympärillä. Valo loimotti entistä
suurellisempana, valaisi joka lastun, mutta uhkasi sitä pikemmin sammua
ja jättää Henrikin pimeään. Puut olisivat vielä olleet halottavat,
mutta peläten ettei hän pimeässä osaisi liiteristä, Henrik kiirehti
loimottavan lyhdyn kanssa kyökkiin.

Heti sinne päästyään hän kumminkin huomasi, että asiat olivat sisällä
muuttuneet pahempaan päin. Kuului kovia tuskanhuutoja, jotka tosin
vaikenivat, mutta sen sijaan säikähytti Henrikiä kätilön nopeat
askeleet huoneessa. -- Se avasi oven ja tuli kyökkiin, selvästi
hätäisenä, jotakin hakemaan. Huomattuaan Henrikin hän sanoi:

-- Eihän meillä ole vettäkään, voi-voi sitä matamia.

Ja ennenkuin Henrik oli ehtinyt tiedustella tarkemmin, pujahti takasin
sisälle.

Samassa alkoi tuskanhuuto uudestaan.

Henrik otti tulitikkulaatikon sekä ämpärin ja hyökkäsi ulos.

Hänen mielessään hämärästi väikkyi päivänvalossa nähty kaivon kansi. Ja
sateesta huolimatta hänen onnistuikin useampien tulitikkujen avulla
löytää se, kiivetä esteiden yli ja päästä sen ääreen. Vielä yksi
tulitikku ja hän ehti nähdä kaivokiulun ja nuoran.

Saatuaan veden ylös hänen piti ensin kiivetä edestakasin taas samojen
tuntemattomien esteiden yli, sillä hänen oma ämpärinsä oli epähuomiosta
jäänyt mukaan ottamatta. Ja nyt oli pahin koetus jäljellä, kun oli
täyden ämpärin kanssa päästävä yli. Tulitikkua ei saanut enää
syttymään, sillä laatikon molemmat raapasupuolet olivat kastuneet
märissä käsissä. Henrik jännitti kaikki voimansa, nosti täysinäisen
ämpärin jonkin päälle, kiipesi varovasti itse sen ylitse, sitten vielä
jonkin korkean ja horjuvan ylitse, ja oli onnellisesti sileällä maalla,
josta näkyi kyökin oven valoisa rako. Perille päästyä Henrik oli sekä
sisällisesti märkä että märkä sateesta ja veden läikkymisestä. Mutta
mitään semmoista hän ei nyt huomannut. Hän oli yhtaikaa sekä
riemuissaan, kun oli nyt saanut palvella noilla voimillansa, että
myöskin peloissaan siitä, mitä sisällä tapahtui.

Mutta ei tässä ollut aikaa mietteihin. Hän löysi kyökkipöydän
laatikosta kynttilän pätkän, pani sen lyhtyyn, sytytti ja hyökkäsi
jälleen ulos halon hakkuuta lopettamaan. Hän huhtoi kuin hullu.

Mutta tuotuaan halot kyökkiin, kuuluikin tuskanhuutojen asemesta
huoneesta nyt vaan kätilömummon iloista puhelua ja vastasyntyneen ääni:
bäy -- yäy -- äy -- äy.

Kaikki oli ohitse.

Pitkän jännityksen perästä tämä vaikutti Henrikiin niin tärisyttävästi,
että hän oli kadottaa koko malttinsa ja purskahtaa itkuun. Onnellisena
hän meni entiseen huoneeseensa ja yhä kuulosteli kaikkia ääniä siitä
toisesta huoneesta. Pitkän aikaa tuntui kätilö yhä liikkuvan ja
puuhaavan jotakin. Vihdoin kuului Ingridkin puhuvan.

-- Voi, voi sinua raukkaa, -- sanoi Ingridin ääni omituisen hellästi ja
liikuttavasti.

-- Ihan pappansa näköinen, -- sanoi kätilö.

Henrik istui kirjoittamaan Gabrielille riemukirjettä, jonka aikoi
lähettää, jos Gabriel ei pääse kotiin aamuksi.

Mutta hän itsekään ei ollut näin suurta onnea vielä eläessään tuntenut.

Tuskin oli hän lopettanut kirjeensä, kuin mummo ilmestyi tuomaan
virallista viestiä tytön syntymisestä.

Hän toi samalla teekannun ja astiallisen kiehuvaa vettä sekä lasin ja
asetti tarjottimen Henrikin eteen.

"Sitäköhän varten puita ja vettä tarvittiin", -- ajatteli Henrik.

-- Lapsi näytetään vasta huomenna, -- sanoi mummo hymyillen: -- nyt
täytyy kaikkien levätä.

-- Mutta olisiko todella ihan mahdotonta saada nähdä äitiä, -- edes
senverran että ovenraosta nyykäyttäisin päätä?

-- No jos senverran, miksei.

Henrik raotti ovea ja näki Ingridin. Hän makasi niin, että lamppu
pöydältä hiukan valaisi häntä pään takaa. Kasvot olivat hämärässä,
mutta Henrik näki, että ne jotain sanoivat ja tervehtivät häntä ja käsi
ojentui häntä kohden.

Silloin Henrik meni sisälle ja suuteli hänen laihtunutta, vaaleaa
kättänsä, jonka nimettömässä kalisi kaksi sormusta. Ja kun hän katsahti
hänen kasvoihinsa, muisti hän kohta Hedvigin.

-- Kiitoksia teille, -- sanoi Ingrid silmät täyttyneinä kyyneleillä.

Henrik ymmärsi mistä hän kiittää ja koetti heti keksiä miten kääntää
puheen toisaanne.

-- Ja minä kun äsken luulin, että minuakin tarvittiin.

-- Kuinka niin?

-- Luulin että jostakin syystä tarvitaan ihan välttämättä kuumaa
vettä -- --

Ingrid naurahti.

-- Minä hyökkäsin kuin vimmattu, ämpäri kourassa, ulos -- --

Ingrid yltyi hillittömästi nauramaan.

-- En nähnyt tietä ja aloin kompuroida suoraan eteenpäin. Mitä herran
nimessä siinä oli edessä --

-- Ne oli vissiin niitä Gabr -- Gabrielin kan -- kanak --

Ingrid ei saanut naurulta mitään sanotuksi ja pyyhki vaan
kyyneleitänsä.

-- Minä kiipesin ylitse, tulen kaivolle: -- oma ämpäri unohtui!

-- Ei, ei, -- sanoi nyt kätilömummo, -- tämä ei käy laatuun.

-- No minä menen, minä menen -- sanoi Henrik. -- Mutta näyttäkää
sentään vähän lastakin.

-- Se nukkuu nyt. Huomenna.

Henrik olisi kovin mielellään vielä jäänyt Ingridin luo, mutta mummo
lykki häntä väkisin ulos ja hyvääyötä toivottaen rupesi panemaan ovea
kiinni.

-- Olen kirjoittanut Gabrielille, -- ennätti Henrik sanoa, ja Ingrid
ennätti nyykäyttää hänelle päätä kiitokseksi.

Juotuaan teensä Henrik meni yläkertaan.

Heillä oli omituisella tavalla avonaiset rappuset lämpimästä eteisestä
kahteen ylähuoneeseen.

Täällä ylhäällä oli vuode laitettu jonkinlaiseen puoli-verstaaseen,
joka tilaisuutta varten oli siistitty. Mutta senverran kuin Henrik
ymmärsi tarkoittivat kaikki nuo rauta- ja messinkilangat, pyörät,
purkit ynnä muut -- joitakin sähkökoneen tekeleitä.

Vähän erillämpänä oli pienellä ruuvipenkillä eräänlainen "konsertiini",
se on: kehittyneempi laji harmonikkaa, jossa oli kahdeksankulmaisissa
päälautasissa pieniä nappulapainimia, mutta niiden monimutkaisesta
äänijärjestelmästä ei Henrik voinut mitään selvää saada, vaikka hän
hiljakseen koetteli niitä vuorotellen painella.

Toinen huone, ilman mitään huonekaluja, oli melkein täynnänsä
erinomaisesti hoidettuja ja harvinaisia ruukkukasveja, enimmäkseen
palmuja. Silminnähtävästi olivat nämä ylähuoneet Gabrielin
erikoisosastoa.

Kun Henrik riisuutui ja meni vuoteeseensa, huomasi hän seinässä juuri
yläpuolellaan revolverin.

Hän otti sen naulasta, tarkasteli sitä ja aukasi: se oli kuudella
patruunalla ladattu. Ihmeellistä, että Gabriel saattaa näin maata
ladatun aseen alla. Henrik nosti sen pois ruuvipenkille.

Sitten hän päätti herätä kello 7, viedäkseen kirjeen junalle. Ripusti
taskukellonsa varmuuden vuoksi tikuttamaan seinään. Ja nukkui sikeästi,
tietäen heräävänsä silloin kuin oli päättänyt.

Mutta kun hän määrähetkellä heräsi, oli Gabriel jo kotona.

Henrik kuuli hänen äänensä hänen oltua nähtävästi jo kauan aikaa
kotona. Joku ovi aukeni alhaalla ja hetkeksi kuului selvästi mitä
puhuttiin.

-- Antakaa se viltti, pannaan ympärille --

Se oli Gabriel.

-- Ei älä vie, kylmettyy.

Se oli Ingridin ääni kauempaa.

-- Minä vaan vähäsen tänne valoisempaan. Tuitui, tuitui, atututui. Kas,
kas, kuinka se vääntää kasvojansa, atututui, äläs nyt, äläs nyt -- se
taitaa ruveta itkemään, pupukka raukka, sypykkä, lipukka. -- Se nauroi,
kuules Ingrid, se nauroi!

-- Tuo hyvä Gabriel jo pois.

-- Minä tuon, minä tuon. Ja koetas kuinka tavattoman hieno iho sillä
on, ihan kuin silkkiä, koeta tästä näin, minä tuon --

Ovi sulkeutui taas eikä enää erottanut muuta kuin vaan että siellä
puhuttiin.

Vähän ajan perästä ovi taas aukeni ja rappusia myöten kuului kaksi --
kolme jättiläisharppausta: Gabriel oli ylhäällä Henrikin kamarissa.

-- Hoo, hoo, -- pani hän huutaen, kädet ilmassa, ja tuli
semmoisella vauhdilla Henrikiä kohden, että tämän täytyi käpristyä
puolustuksekseen.

Gabriel istui Henrikin vuoteen laidalle ja he purkivat toisilleen
molemminpuoliset ilontunteet.

-- Sehän oli suora onni, että sinun piti joutua junalle, -- sanoi
Henrik: -- et sinä olisi ehkä kestänyt viimeisiä hetkiä.

-- Sinä olit salissa koko ajan? -- kysyi Gabriel.

-- Kyllä minä vähän kuulin, -- sanoi Henrik, huomaten että olihan hän
itsekin ollut pahimman ajan poissa.

Kun Henrik jo oli pukeissaan, sanoi hän osoittaen Gabrielin
verstaspöytää:

-- Ja mitä tämä kaikki on?

-- Sekö? -- sanoi Gabriel ja tuli totiseksi: -- se on, se on --

Vastaamisen sijaan hän kuitenkin vaipui ajatuksiinsa ja rupesi
selailemaan erästä kirjaa, jossa kirjoitetun ohella näkyi ekvatsioneja
ja juuria.

-- Mitä se on?

-- Mikä niin?

-- No tuo kaikki tuossa pöydällä.

-- Se on minun sähkö-osastoni. Mutta kas kun revolverikin on tänne
pantu.

-- Niin, Gabriel, miksi sinä pidät ladattua revolveria ihan pääsi
päällä?

-- Anna sen vaan olla siinä.

-- Eikö se yhtähyvin voi olla jossain laatikossa?

-- Ei. Minä en osaa selittää sinulle, mutta sen pitää olla seinässä,
missä sen aina näen.

-- No mitä tuo nyt on!

-- Näetkös, jos minä kerran voin tappaa itseäni milloin tahdon, mutta
en kuitenkaan tapa, niin tietysti elän vaan siksi, että eläisin
jotenkin erikoisesti.

Henrik katsoi häntä pitkään ja uteliaasti.

-- Tuota noin, vieläkö sinä et usko kohtalon johtoon, niinkuin ennen?
-- kysyi Henrik.

-- Ei mutta olen tullut siihen päätökseen, että jos vaan voi pysyä
sekaantumatta mihinkään, niin tässä elämässä saa tehdä juuri sitä mitä
ihminen rakastaa.

-- Se tahtoo sanoa: kuinka niin "sekaantumatta"?

-- No niin vaan, ettei sekaannu kenenkään asioihin ja elää niinkuin
kaikki olisivat hyviä ihmisiä.

-- Ja silloin pääsee veturinkuljettajaksi?

-- Katsos sinua, -- sanoi Gabriel naurahtaen: -- sinä osaat aina
kohdalleen. Veturinkuljettaja minä olen siksi, että melkein jokainen
ihminen jossain kohti sekaantuu. Ja minäkin sekaannuin. Mutta en
minä nurku: olisin voinut paljon pahemmin sekaantua. Ja juuri
Ingrid on pelastanut minua pahemmin sekaantumasta, kun vaati
veturinkuljettajaksi. Minä olen aina rakastanut koneita.

-- Niin, niin, kyllä minä muistan. Mutta siellä kotona sinä rakastit
myöskin kovasti maatöitä.

-- Rakastinko todella? Ihmeellistä.

-- Kuinkas muuten. Sinä istuit aina multakuorman päällä. Mamma vielä
torui.

-- Niin, me Johanneksen kanssahan taisimme olla maanviljelijöitä.

-- Johannesta sanottiin pehtoriksi.

-- Ja sinä Henrik vaan aina mietiskelit. Mamma sanoi että sinusta tulee
pappi.

He menivät näin jutellen alas kahvia juomaan.

Sitten he olivat yhdessä Ingridin luona, eikä Henrik ollut vielä
eläissään Gabrielia niin onnellisena nähnyt.

Henrik nyt tämän keskustelun jälkeen ensikerran katsahti Ingridiin
siltä kannalta, että tämä oli se, joka oli kasvattanut Gabrielin ja
tehnyt hänestä tuon miellyttävän, tyynen, voimakkaan ja oloonsa
tyytyväisen miehen. Kun hän katsoi ja näki Ingridin hienot
silmäpiirteet ja laihtuneen nenän, tuli hänen, entisen kylmyytensä
vuoksi, hirveän sääli Ingridiä ja hän tunsi tätä kohtaan niin
loppumatonta rakkautta, että ainoastaan sisarvainajaa kohtaan oli
joskus semmoista tuntenut. Teki mieli tulla ja hyväillä Ingridin tukkaa
ja otsaa, ja kun se ei sopinut, alkoi silmissä kutkua ja kostua.

Päivemmällä, kun sää selkeni ja aurinko alkoi helakasti paistaa, näytti
Gabriel Henrikille kaikki pihalaitoksensa.

Tavattoman paljon hän oli saanut mahtumaan pienenlaiselle pihalle, jota
lankkuaitaus joka taholta ympäröitsi. Siinä oli kanakoppeja, --
muutamien yli oli Henrik yöllä kiivennyt, -- siinä oli useita
omenapuita, taimilavoja, kukkapenkkejä, ja mehukkaina rehoittivat
punajuurikkaiden täyteläiset, suonikkaat lehdet auringonpaisteessa.

Gabriel oli innoissaan tämän kaiken keskellä. Hän milloin oli
kyykkysillään maassa, milloin harppaili edestakasin. Oli hänellä siellä
muun muassa pieni omenapuukoulu, ja hän näytti kuinka ympätään ja
kuinka okuleerataan, selitti kuinka saadaan vähällä lannalla mainioita
komposteja, vei katsomaan omaa keksimäänsä, sahajauhoihin laitettua
kellaria, jossa jäät säilyivät melkein koskaan sulamatta.

-- Sinulla pitäisi vaan olla vähän enempi maata, -- sanoi Henrik.

-- Ei, ei, tässä on Ingridille ja minulle ihan kylläksi työtä. Se on
juuri hyvä, että on näin vähän.

-- Pelkäät sekaantuvasi? -- sanoi Henrik.

Gabriel rupesi nauramaan.

-- Niin, niin, katsos, jos olisin tilan omistaja tai vaikkapa vaan
pehtorikin, niin enhän minä saisi näin mielin määrin mylleröidä, vaan
pitäisi tehdä laskuja ja hoitaa taloutta, -- ei se työ minua lainkaan
viehätä. Mutta tässä emme tarvitse pitää mitään käskyläisiä, ja
ansaitsemme aika lailla: näistäkin ympätyistä omenapuista saamme 2
markkaa kappaleelta ja niitä on tässä nyt valmiina 60, taimina on 120,
katso: koko tuo penkki on pieniä koulutettuja omenapuuntaimia, ja kohta
panemme taas siemeniä talven yli itämään.

Gabriel alkoi joitakin pensaita laskemaan, ja Henrik sillävälin rupesi
keräilemään maasta ja valikoimaan erivärisiä ja -muotoisia lehtiä.

-- 25, -- sanoi Gabriel: -- Mitä sinä noita lehtiä poimit?

-- Vien malliksi eräälle ystävälleni. Katso kuinka ne ovat kauniit,
erittäinkin nämä kellastuneet vaahteranlehdet!

-- Ahaa, -- sanoi Gabriel, ja venyttäen päätänsä eteenpäin rupesi
lävistämään Henrikiä katseellaan: -- Vai niin, jaha, jaha, "eräälle
ystävälleni", hm!

-- Mitä tarkoitat?

-- Morsian?! -- huusi Gabriel.

Henrik purskahti nauruun.

-- Jaa, jaa! -- sanoi Gabriel pysyen omassaan.

-- Niin no sen verran siinä on perää, -- sanoi Henrik, -- että jos
menisin naimisiin, niin en menisi kenenkään muun kanssa.

-- Ja kuka hän on?

-- Onpahan vaan eräs "neitsyt".

-- Neitsyt? Eikö neiti?

-- Tjah! En tiedä kuinka sanoisin.

Gabriel vaikeni.

Henrik jatkoi lehtien keräilemistä. Kun hän sitten kohottautui, kohtasi
hän Gabrielin katseen, ja huomasi Gabrielin koko ajan tutkivasti
tarkastelleen häntä. Ja vaikka Gabriel heti käänsi silmänsä muuanne,
oli Henrik tuossa miettivästi pysähtyneessä katseessa ehtinyt nähdä
elävän, syvän, riemuitsevan hämmästyksen.



IX LUKU.


Kun Henrik matkusti takasin Riihimäeltä, oli väentulva koululaisten
tähden rautatiellä hyvin suuri. Ei ollut enää kuin muutama päivä
lukukauden alkuun. Ja kuitenkaan ei Henrik ollut vielä varma
tunneistaan. Asiat olivat kääntyneet niin, että hän saattoi mielensä
mukaan joko jättää tai pitää entiset tuntinsa. Tahallaan hän oli
jättänyt tämän asian ratkaisemattomaksi ja odotti, vanhan luontonsa
mukaisesti, että jokin ulkonainen seikka sen ratkaisee hänen
puolestaan. Mutta aika kului eikä mitään ulkonaista tapahtunut: Ja nyt
oli niinkuin hänkin olisi matkustanut muiden mukana Helsinkiin
lukukautta alkamaan.

Muuten ei koululaisten tulo pääkaupunkiin ollut tällä kertaa mitään
riemullista. Suuria oli tapahtunut valtiollisessa suhteessa viime
vuoden kuluessa. Ja lapsetkin vainusivat, että tähän aikaan täytyy olla
tavallista hiljaisempina ja totisempina, niinkuin olivat heidän
vanhempansa, jotka kävivät mustissa puvuissa, veivät surukukkia
senaatintorille ja lauloivat virsiä kivipatsaalle.

Henrik tapasi matkustajien joukossa useita tuttuja opettajia ja näillä
kaikilla oli pysyvänä sanana: -- Pian tulee kai koulujenkin vuoro!
Jäätyään itsekseen Henrik ei tiennyt pitikö hänen kiittää vai moittia
itseänsä. Tunnustaaksensa olivat kaikki nämä suuret käänteet kansan
kohtalossa tapahtuneet ikäänkuin ulkopuolella hänen sisäisintä
tietoisuuttaan ja elämäänsä. Hän kyllä seurasi sanomalehtiä ja puhui
ihmisten kanssa "päivän suurista tapahtumista", mutta ei se koskenut
hänen ytimeensä. Hän eli yhtäällä ja nämät tapahtuivat toisaalla.

Kun hän siinä istui ja näki noita lapsia, jotka toisiinsa katsahdellen
leikkivät totisia, -- kun hän näki peltojen ja puutarhojen ja
metsätilkkujen niinkuin ennenkin vilistävän vaunu-ikkunan ohi ja jo
laskeneen auringon muuttumatonna ruskottavan pilvissä, ja kun hän
ajatteli että koko tämän suuren maan tähänastinen elämä oli kohta
entisyyttä ja tulevaisuus oli jokaiselle tuntematon, -- silloin hän
tunsi salaista iloa sydämmessänsä: koko kansan nykyinen tila oli niin
kovasti hänen oman elämänsä näköistä. Hänellä oli ollut kuva omasta
elämästänsä: kaikki siinä oli niin nättiä ja pientä ja hyvää; sen alku
ja sen pää oli auringonpaisteinen kotipappila; siitä lähti kaikki elämä
niinkuin säteet lähtevät keskuksesta. Mutta tuli aika, jollon tämä
keskus hävisi. Sen kanssa kaikki säteet pimenivät, hajosivat, -- kaikki
sekaantui. Ei näkynyt mitään suuntaa enää, entisyys ei ollut tukemassa,
tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa, se ammotti tyhjänä, pimeänä.
Kunnes hän, erittäinkin sairautensa jälkeen, heräsi ihankuin unesta, ja
iloisella hämmästyksellä tunsi, että kaiken keskus oli lähempänä kuin
koskaan, -- oli siirtynyt hänen omaan sydämmeensä. Kaikki elämä olikin
ihan toista kuin hän oli ennen ajatellut. Kotipappila ja hänen entinen
kuvansa elämästä oli vaan niinkuin rikkinakutettu munankuori, josta hän
oli tullut ulos. Ja tuon ahtaan asumuksen jättäminen, joka ensin
suretti, muuttui riemuksi, kun uuden kodin katto taivaan laeksi väljeni
ja seinät eteni siniautereeksi.

Näin juuri ajatteli Henrik koko kansankin nyt siirtyvän vanhasta
elämänmuodosta uuteen laajempaan. Vanha, iloisesti säteilevä elämänkuva
autonoomisesta pienoisvaltiosta omine senaattineen ja eduskuntineen oli
mennyt rikki, -- oli käsissä hetki, jolloin näytti kaikki sekaantuvan,
entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa.
Mutta hämmennys ja epätoivo syntyi vaan siitä, etteivät ihmiset,
kotoiseen munankuoreen tottuneina, ja sen jätettyään, olleet vielä
katsahtaneet ympärillensä eivätkä nähneet uuden elämänmuodon sytyttävää
suuruutta.

Henrikistä näytti, että tämä aika oli suuri uudestisyntymyksen aika,
suurin ylimenon aika, mitä maailmassa vielä koskaan oli ollut. Suuri
oli tosin ylimeno muinoin, kun keskenään vihamieliset heimot
tasoittuivat ja yhtyivät kansallisuudeksi: mutta vielä suurempi on
ylimeno nyt, kun ihmisten on kansallisuuksista nouseminen
maailmalliseen kokonaisuuteen.

Tosin jos ulkoapäin katsoi asioita, niin ajan merkit eivät viitanneet
sinnepäin: Maailmallisen sovinnon sijaan ovat maailmalliset sodat
syttyneet, maailman suurimpain kansain hallitukset ovat mahtavuutensa
kukkuloilla, ja hävittävät tieltään kaikkea, mikä ei heitä kannata,
hävittävät pienempien kansallisuuksien erikoishallitukset, ja omassa
kansallisuudessaan verisesti sortavat kaikkea, mikä osoittaa uuden elon
merkkiä. Mutta tätä tekevät vaan kansallisuuksien vanhentuneet
hallitukset. Ihmiset ovat jokapaikassa jo paljon edellä, ja sillä aikaa
kuin hallitukset meluavat, ihmiset niiden takana näkymättömästi
yhtymistään yhtyvät. Niin että kun ylimielisten hallitusten puolelta
nykyään sama sorto kohtaa erotuksetta kaikkia valoon pyrkiviä ihmisiä,
kuuluivatpa pieniin tai suuriin kansallisuuksiin, niin se seikka juuri
edistää näiden ihmisten keskinäistä yhdistymistä heidän kansallisesta
eroavaisuudestaan riippumatta. Tämä tie ei ollut itsetietoisuuden, vaan
"kärsimyksen".

Surra ja kärsiä muiden tavalla Henrik ei voinut myöskin siitä syystä,
että juuri tähän aikaan hänessä puolestaan kuohui ennen tuntematon
elämän ja toiminnan halu. Hän oli ennen kuvaillut olevansa vaan
erilainen kuin kaikki muut ihmiset, niin ettei ollut voinut toisten
tavalla ilman muuta valita toimialaansa ja ruveta esimerkiksi
valtion virkamieheksi. Hän oli luullut tähän syyksi yksistään
saamattomuuttansa. Mutta nyt hän ymmärsi olleensa tavallaan ihan
oikeassa, -- olkoon vaan, että oli saamatonkin. Sillä siinä uudessa
valtakunnassa, jossa ei palvella mitään näkyvää hallitusta, ei
hallituksen palveleminen eli virkamiehenä oleminen voinutkaan olla
minään ihanteena, kuten se oli nykyisissä, nyt jo häviävissä
kansallisvaltioissa. Uudessa valtakunnassa saattoi olla ihanteena
ainoastaan se toimi, jota jokaisen oma henki piti tälle valtakunnalle
kaikkein välttämättömimpänä.

Tämmöisen toimen oli Henrik omasta puolestansa löytänyt, ja mitä
enemmän hän siihen oli perehtynyt, sitä tärkeämmältä se tuntui ja sitä
laajemmalle etenivät sen äyräät. Sentähden hän ei voinut surra.

Näistä mietteistä Henrik heräsi, kun pimeän tähden ei enää näkynyt ulos
ja lamput sytytettiin vaunuihin.

Juuri ennen Helsinkiin tuloa hän tapasi koulunsa johtajan, joka tuli
vaimonsa seuraamana hakemaan koria siitä vaunusta, missä Henrik oli.

-- No, sepä hyvä että teidät tapasin. Muistaakseni jäi päättämättä
otatteko täksikin lukukaudeksi entiset tuntinne, -- sanoi rehtori.

-- Kyllä, mutta ainoastaan luonnontieteessä.

-- Niin, katsokaas, mutta luonnontieteet ottaa haltuunsa maisteri
V----. Teille aijoin tarjota historiatunnit yhä edelleen, ja myöskin
kahdella korkeammalla luokalla.

-- En luule olevani tilaisuudessa.

-- Vai niin, sepä ikävä. Mutta saammehan vielä puhua -- minun täytyy,
-- kuten näette, -- suokaa anteeksi -- näkemiin asti!

Johtajan vaimo kiirehti häntä koria hyllyltä nostamaan, nyki hihasta ja
veti lopulta kesken puhetta pois.

       *       *       *       *       *

Kulkiessaan rautatietorin yli Henrik yhtäkkiä pysähtyi. Hänen
ympärillään ei ollut ketään. Sirius-tähden tenhoisa välkähteleminen
korkean katonharjan päältä herätti ensin hänen huomionsa. Siitä silmä
valahti yli koko taivaan. Siristen katsoivat miljoonat tähdet
taivaanlaelta kohtisuoraan alas, ja Henrik huokasi keventyen, niinkuin
olisi muistanut kauan sitten unohtuneen ilon. Siinä se oli taas,
syvänä, äänetönnä, loppumatonna.

-- "Enkös vaan pelästynyt, kun se kysyi minulta, ja pidätin ainakin
luonnontieteen tunnit. Minun olisi pitänyt sanoa: en ota mitään tuntia
vastaan."

"Ja minä sen vielä sanon, sanon huomispäivänä", -- päätti hän yhtäkkiä,
ja omituinen, sykäyttävä vapauden liekki leimahti hänen sydämmessänsä.

Hän asui eräässä Eläintarhan huvilassa, ja kulkiessaan sinne
Pitkänsillan yli rupesi taas tähtiä katselemaan sekä muisti, kuinka hän
aina ennen oli sieltä hakenut jumalaa ja sinnepäin rukoillut. Nyt
hänelle sen sijaan oli pääasia, että keskus on ihmisessä, ja se tieto,
että sama jumala on myöskin noissa tähdissä, ainoastaan lisäsi hänen
iloansa. Se sama Isämeidän-rukous, jota hän oli ennen käyttänyt
kaikellaisissa pikku tilaisuuksissa, ymmärtämättä sen sisältöä ja
sentähden usein sekoittaen ja unohtaen sen eri lauseiden järjestystä,
-- se oli nyt osoittautunut hänen omien ajatuksiensa selvittäjäksi,
hänen oman henkensä tulkiksi. Siinähän oli puhe juuri vaan tuosta
hänen "uudesta valtakunnastaan". Vastakohdaksi kaikelle näkyvälle
hallitukselle sanottiin: sinä meidän Isäntämme, joka olet
näkymättömissä, Sinun nimesi yksin olkoon pyhitetty, Sinun valtakuntasi
läkestyköön, Sinun tahtosi tapahtukoon meidän keskellämme, niinkuin se
tapahtuu kaikkialla tuolla!

"Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", -- se lause merkitsi
Henrikille nyt: opeta meitä olemaan pelkäämättä leipäkysymystä. Sekin
oli siis käynyt koko hänen elämänsä läpi, ollut melkein hänen
alituisimpana ajatuksenaan.

Mutta palavimpana rukouksena olivat Henrikille viimeiset lauseet, jotka
merkitsivät hänelle: älä nyt vaan johdata meitä pois tästä sinun
ymmärtämisestäsi takasin näkyvän valtakunnan palvelemiseen, vaan päästä
meitä pahasta, sillä ainoastaan Sinun on valtakunta, voima ja kunnia
iankaikkisesti.

Tultuaan kotiinsa, pieneen kamariin huvilan toiseen kerrokseen Henrik
raapasi tulitikkuun tulen ja heti jo sen valossa huomasi pöydällään
kirjeen, jonka päällekirjoituksen tunsi Johanneksen käsialaksi. Kun
tuli oli siirtynyt kynttilään, pienennyt ja jälleen vakaantunut, istui
Henrik uteliaana lukemaan kirjettä, riisumatta edes päällysvaatteita.

Mutta ensimäiset sanat luettuaan hän paheksui omaa uteliaisuuttansa,
pani kirjeen pöydälle, riisui rauhallisesti päällysvaatteensa,
peseytyi, harjasi tukkansa rautatien tomusta, kasteli ja kampasi
ylöspäin, sytytti lamppunsa, asettui sitten säännölliseen asentoon
istumaan pöydän ääreen ja luki kirjeen.

"Emme tule toimeen, rakas Henrik", -- kirjoitti Johannes pohjanmaalta:
-- "koulun alotimme elokuun keskiväliltä, ja kylän lapsia tulvaa niin
paljon, että meidän on ihan mahdoton suoriutua kunnolla. Tähän tulee
vielä lisäksi se seikka, että olemme joutumaisillamme ihan sekasin
siitä, mitä on opetettava ja kuinka on opetettava. Vaikka me jokainen
olemme yhtä mieltä yleisestä suunnasta emmekä ole lakanneet
innostumasta kaikista uudistuksista, joista sinunkin kanssasi
puhelimme, niin tuntuu näiden käytännöllinen toimeenpaneminen
tuskastuttavan vaikealta. Siihen on syynä etupäässä se, että
käsilläolevat oppikirjat sekä historiassa että myöskin muissa aineissa
joko vievät ihan päinvastaiseen suuntaan kuin me tahdomme, taikka eivät
anna mitään johtoa peruskäsitteiden opettamiseen.

"Sentähden olemme päättäneet kääntyä sinun puoleesi ja pyytää sinun
apuasi. Vastaa meille: voitko yhtyä meidän kanssamme ja antaa meille
apuasi. Minä tiedän, että sinä olet työskennellyt juuri niillä aloilla,
jotka meille ovat suurimpina kysymyksinä käytölliseen toimeenpanemiseen
nähden. Etkö siis voisi tulla tänne? Ja etkö voisi tulla nyt heti?

                                                          Veljesi
                                                         Johannes."

Henrik otti vastaan tämän kirjeen kaksinaisella tunteella. Hän ei ollut
nyt ajatellut matkustamista Johanneksen luo, vaan ajatteli ihan toista,
-- ajatteli, että nyt hän riippumatta leipäkysymyksestä ja valmiina
äärimmäiseen köyhyyteen antautuu rohkeasti koko voimallaan niihin
töihin, jotka hän tunsi tehtäväksensä, ja muuttaa myöskin maalle
säännöllistä ruumiillista työtä harjoittamaan. Mutta hänen täytyi
myöntää, että vaikka Johanneksen luo asettuminen veikin hänen
aikeeltaan kaiken näkyvän puolen, niin ettei se enää tuntunut miltään
urotyöltä, niin tämä asettuminen sitävastoin itse asialle saattoi olla
vaan suureksi eduksi. Sillä jos hän jotain oli kaivannut, niin se oli
juuri tilaisuutta uusien oppikirjojensa käytännölliseen sovittamiseen.
Ja mitä muuta kuin asiaa oli hänen silmällä pitäminen!

Hän siis päätti kuin päättikin matkustaa Johanneksen luo -- tällä
kertaa asian tähden.

Ensimäinen paikka, mihin Henrik meni tämän uutisensa kanssa, oli hänen
vanha hyyryemäntänsä, rouva Forsberg, jolla nyt oli Kaivopuistossa
pieni myymälä.

Käytyään päivällä ensin rehtorin luona, Henrik meni kaivopuistoon
illalla, jolloin lyhdyt jo olivat sytytetyt. Kiertäessään pimeää
hiekkakäytävää myöten puiden ja pensaiden ohi huvilarakennuksen
alakerran ovelle kahisivat hänen askeleensa pudonneiden lehtien
suuressa parvessa. Tiilisessä kivijalassa, matalan oven kyljessä oli
pieni, tuttu, tumma kyltti, jossa seisoi keltaisilla kirjaimilla:
Matvaruhandel, ja sen alla hyvin pienillä valkoisilla: J. Forsberg.

Henrik tuli auki-olevaan eteiseen, kulki varovasti sinne pinottujen
jauhosäkkien ohi, tunsi taas tuon tutun lamppuöljyn- ja sillinhajun,
näki luukusta että sisällä oli valkeata, avasi kilahtavan oven ja astui
puotiin.

Lamppu paloi tavarahyllyyn kiinnitettynä ja valaisi kirkkaasti
ympäriltänsä hyllyn rihkamatavarat: paperirasioita ynnä näiden
kiiltäviä nappeja, pientä 25 pennin peiliä, Rettigin paperossipuntteja
ynnä muuta kirjavaa, sekä erihyllyllä leipiä ja vehnäsiä. Alhaalla
tiskillä, vähemmässä valossa oli voita, suolalihaa, munia ja
maitohinkka. Sivuhyllyillä ja maassa oli ruoka-aineita tynnyreissä ja
laatikoissa. --

Kun ei kukaan tullut puotiin sisähuoneesta, meni Henrik tiskin ja
joidenkin tynnyrien välitse peremmälle ja avasi oven.

Siellä istui Hilma lampun ääressä. Hän nousi ihmeissään ja iloissaan
Henrikin tulosta. Kun hän nousi, valaisi lamppu alhaalta päin hänen
poskiansa, leukaansa, silmäsyvennyksen yläpuolta, ja Henrik lämpeni
hänen ystävällisestä hymyilystään.

Hilma sanoi luulleensa, että puodissa kävi mamma. Rouva Forsberg oli
poissa Signen kanssa. Hilma istui taas paikallensa, rupesi ompelemaan,
ja Henrik istui häntä vastapäätä, pani tapansa mukaan molemmat
kyynäspäät pöydälle ja sormien selkäpuolet ohimoita vasten, sekä Hilman
ommellessa kertoi missä oli käynyt ja minne nyt aikoi matkustaa, ja
luki Johanneksen kirjeen.

-- Kyllä se olikin parasta, että se niin kävi, -- sanoi Hilma.

-- Kuinka niin?

-- Ei Henrik olisi kuitenkaan maalla yksin viihtynyt.

-- Niin, niin, en tahdo koskaan enää mitään aikeita itseni suhteen
pitää, vaan missä minua tarvitaan, sinne menen.

Henrik otti nyt taskukirjastaan esiin ne lehdet, jotka hän oli
Gabrielin luona kerännyt, ja antoi ne Hilmalle.

He katselivat niitä hyvän aikaa ja arvostelivat.

-- Voi, voi, sentään, Hilma, kyllä minun tulee teitä kaikkia ikävä, --
sanoi Henrik ikäänkuin hyvästiksi.

-- No, ehkä Henrik vielä joskus tulee takasinkin, -- sanoi Hilma, ja
purtuaan pian rihman poikki alkoi valoa vasten sovitella sen päätä
neulan silmään. Hän sovitteli sitä vähän liian kauan.

-- Olen niin tottunut tähän kaupunkiin ja näihin tuttuihin
välimatkoihin teiltä meille ja meiltä teille, -- sanoi Henrik.

-- No Henrik tietää, että näin minä aina tulen istumaan.

-- Niin minäkin.

-- Kuinka? -- sanoi Hilma nauraen, ja selvisi rihmastansa.

Henrik rupesi myöskin nauramaan omaa vastaustansa ja alkoi tehdä
lähtöä. Hän lupasi käydä vielä hyvästillä ennen matkaansa.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin Henrik matkusti pohjanmaalle, joutui hän taas tänäkin vuonna
vielä Uunon tavallisiin herrain kutsujaisiin.

Mutta kuinka toisenlaista oli siellä tällä kertaa!

Tänä yhtenä vuonna oli kaikki mennyt nurinpäin Uunon laskuissa. Hänen
puolueensa kadotti yhtäkkiä merkityksensä hallituksessa, ja se paikka,
johon hän oli koko totutulla varmuudellansa tähdännyt, meni hänen ja
hänen puolueensa käsistä. Kaikki oli mennyt rikki.

Ja tähän olivat syynä Uunon omat aatteet, joille hän oli pysynyt
uskollisena viimeisiin saakka, -- ne aatteet, joiden mukaan kaikki,
mikä ei ollut suomalaista tässä maassa, oli suomalaisuuden edistymisen
vuoksi painettava niin paljon kuin mahdollista alas. Nämät aatteet
olivat nimittäin ajanmukaiset, ja olivat jo ennen kuin ne Uunoon
tulivatkaan muuttuneet luuksi ja vereksi paitsi hänen vastapuoluessaan,
joka samalla tavalla ajatteli ruotsalaisuudesta, -- myöskin muualla,
vielä mahtavammilla aloilla. Juuri sinä hetkenä kuin suomalaisen
puolueen oli ruotsalaiselle puolueelle kuolinisku annettava, ilmaantui,
että samat aatteet olivat nimittäin Venäjälläkin päässeet leviämään,
ja, ensin oltuaan vaan intoilevan nuorison elähyttäjinä, tämän nuorison
parroittuessa muuttuneet yhteiskunnalliseksi voimaksi, saaneet vihdoin
jalansijaa hallituksessa ja täyttäneet sen kokonaan tulvallansa. Näiden
aatteiden mukaan kaikki, mikä ei ollut venäläistä, oli niin paljon kuin
mahdollista painettava alas ja yksikielinen ja yksimielinen Venäjä
kohotettava valtiuteen.

Kaikki oli käynyt niin äkkiarvaamatta, niin pian, että yhden vuoden
kuluessa näkyi jokapaikassa vaan pelkkiä raunioita.

Neuvotonna, harmistuneena, alakuloisena oli Uuno nyt päättänyt
noudattaa muutamien henkiheimolaistensa kehoitusta ja käyttää tätä
epätietoisuuden ja toimettomuuden aikaa perehtyäkseen venäjänkieleen ja
Venäjän oloihin.

Hän oli matkalla Pietariin, ainakin vuoden, ehkä parinkin ajaksi.

Nykyinen koti hajoitettiin ja Pietariin oli muutettava koko perhe ja
talous.

Nämä kestit olivat Uunon läksijäisiä. Järjestetty oli niin, että Uuno
lähtee jo huomenna, edeltäpäin, ja Hanna tulee lasten ja kodin kanssa
sittenkuin on saanut kaikki pakatuksi. Eivät he kuitenkaan kaikkea
vieneet, sillä he aikoivat asettua siellä ihan vaatimattomasti eikä
ylläpitää luonansa mitään seurusteluelämää.

Kun Henrik tuli kutsujaisiin, olivat vieraat jo kaikki kokoontuneet.

Uuno ja Hanna tulivat häntä vastaan tampuriin, ja heidän kolmen kesken
syntyi siinä pieni keskustelu.

-- No sinähän lähdet lopullisesti pohjanmaalle, -- sanoi Uuno.

-- Niinhän tuota lähden, en voi sanoa kuinka kauaksi.

-- Saa nähdä emmekö mekin, Hanna, ensi kesänä pistäydy siellä.
Johanneksella on siellä suuri talo, -- ja sitten vielä, -- kääntyi hän
Henrikin puoleen: -- minulla olisi kovin paljon puhumista sekä
Johanneksen että sinun kanssasi, Henrik.

-- Mitäs muuta kuin tulette. Gabriel uhkasi myöskin lähteä Ingridin
kanssa mammaa katsomaan.

-- Gabriel, -- sanoi Uuno hymähtäen ja nyykäyttäen mietteissään
päätänsä.

Sitten hän pani kätensä Hannan olkain yli ja puristi hänet lähemmäksi
itseään.

-- Niin, niin, näin sitä on meille käynyt, -- sanoi hän katsoen ihan
läheltä Hannaan, ja he heiluivat yhdessä edestakasin.

Hanna koetti tehdä surullista ilmettä, mutta loisti onnesta.

Mutta Henrik ajatteli itsekseen:

"Et sinä Uuno rukka ole mistään korkeudesta alas pudonnut, sillä nyt
sinä olet vasta niillä alkuasteilla, missä elämä opettaa miestä
rakastamaan vaimoansa."

Sisällä olivat myöskin vieraat toisellaiset kuin ennen. Siellä oli
monta entistä, Henrikille tuttua, ja näiden joukossa hän huomasi
erittäinkin asianajajan: tämä oli omituisesti solakistunut, ja kaikki
muutkin olivat sekä huomaavaisempia että kuuntelevaisempia, ja vähemmän
äänekkäät.

Illan kuluessa Henrik teki huomion, että Uuno oli avannut sen laatikon
sydämmessänsä, jonne hän oli lukinnut vanhan lapsuudenrakkautensa
ruotsinkieleen. Hän lausui kyynelsilmin erästä Tegnérin runoa, ja
puhkesi ihastuksiin eräästä "sovintopolitiikkaa" koskevasta
sanomalehtikirjoituksesta. Kaikki muutkin myöntelivät.

Totien aikana, loppu-iltana, piti tämän johdosta eräs sanomalehtimies,
-- yleistä mielipidettä arvaillen, -- innokkaan puheen jostakin
uudenlajisesta isänmaasta, johon mahtui sekä suomalaisuus että
ruotsalaisuus.

Henrik huomasi, että Uuno istui vähän kyllästyneenä eikä näyttänyt
hyväksyvän. Samoin vaikenivat muutamat muut. Toiset taas huusivat ja
jatkoivat puhetta yhä hehkuvammilla sanoilla, ylistellen kaikkien
suomalaista "yhteistä" isänmaanrakkautta.

Henrik rupesi silloin taas istumaan nurkkaan.

Ei häntä tällä kertaa nukuttanut, päinvastoin, puheita kuunnellessa
hänen omat ajatuksensa liikkuivat voimakkaina ja hillittömästi. Hänestä
tuntui, että hänen ajatustapansa oli ainakin tärkeä osa siinä
alkuaineiden äkkinäisessä temmellyksessä, joka arvaamatta oli maassa
noussut ja kuvastui tässäkin pienessä seurassa.

Mutta hänestä oli aina tuntunut kummalliselta, kun kehuttiin omaa
isänmaanrakkautta, -- yhtä kummalliselta kuin jos joku olisi ruvennut
kehumaan rakastavansa omaa äitiänsä ja veljiänsä enemmän kuin vieraita
ihmisiä. Henrik oli päinvastoin kalliilla elämällä kokenut ja saanut
tietää, että se todella oli puute hänessä, että hän ei rakastanut muita
ihmisiä niinkuin äitiään ja veljiään. Ja niin hänestä nyt myöskin
näytti puutteellisuudelta, jos hänellä ei ollut rakkautta muuhun kuin
omaan kotimaahansa.

Tuo puhe oli kaikki sitä vanhentunutta elämänymmärrystä, joka katsoi
olevansa kutsuttu hallitsemaan kansaa ja sen kohtaloa.

Niinkuin Henrikin asia ei ollut murehtia kenenkään ihmisen kohtaloa tai
koettaa järjestää kenenkään asioita, ei mamman kohtaloa eikä Gabrielin
asioita, vaan hänen täytyi uskoa, että heidän kohtalonsa oli yhtä
hellässä kädessä kuin hänen omansakin, niin juuri ihmisen asia ei ollut
järjestää ja johtaa isänmaankaan asioita. Jos oli olemassa suomenkieli,
niin tottapa sillä oli merkityksensä ja tarkoituksensa: Miljoonien
ihmisten täytyi sen kielen avulla päästä korkeimman totuuden tietoon,
mikä on olemassa, ja antaa luotansa tämä totuus omalla omituisella
tavalla valaistuna ja uudella tavalla selvitettynä. Tämä tehtävä on
jumalan antama maailman hyväksi, eikä sitä mikään mahti tee tyhjäksi.
Siihen ei voida koskaan panna edes mitään esteitä. -- Jos ei voi
ihminen johtaa edes omaa yksityistä kohtaloansa, niinkuin Henrik oli
varmasti ja horjumattomasti kokenut, niin kuinka saattoi olla
kysymystäkään koko kansan kohtalon hallitsemisesta. Ainoa, mitä Henrik
saattoi ajatella tässä suhteessa mahdolliseksi, oli sitä samaa, mitä
hän oli itsensä suhteen kokenut, kun oli tietämättänsä Heddiä
puhutellut ja sitten saanut todistaa niin merkillisen kohtalonkäänteen:
Hän ajatteli nyt, että jos ne, jotka pitävät itseänsä kutsuttuina
menettelemään kansan nimessä, ottaisivat menetelläkseen oikein,
ainoastaan siksi, että se on oikein, ja ihan kysymättä minne se viepi,
niin ehkä tulisikin vastaan aavistamattomia kohtalon käänteitä,
pimeimmällään ollessa ihan uusi valo koittaisi ja uudet näköalat
aukeaisi. Mutta valtioviisaudella ei nykyaikaan voi enää johtaa muuanne
kuin karille.

Yksi asia oli tässä suhteessa Henrikin mielestä ihan varma: se, että
jos kohtalo kerran asetti jonkun henkilön, -- kuten punatukkaisen
Hilman -- hänen viereensä, niin ei siitä päässyt muulla kuin
perustamalla hyvät suhteet tämän henkilön kanssa. Ei auttanut valhe
ja itsensä pettäminen: suhteen täytyi olla sydämmen pohjasta
rakkaudellinen. Niin kansallisuuksienkin sijoituksessa toinen toisensa
viereen, Henrik tunsi niin varmaan kuin hän näki päivän, ettei mitään
muuta tietä päässyt eteenpäin. Hän tiesi, että jos koetti välttää,
kiertää tai vastustaa kohtalon tahtoa, niin joutui "kärsimyksen
tielle", jossa pakko vei sinne, mihin ei vapaaehtoisesti tahtonut
mennä.

Sentähden Henrikin tuli oikein sääli Uunoa, kun hän ajatteli, että
vähän ajan kuluttua Uunon pää ynnä sen suurenlainen takaraivo tärisee
junavaunussa hänen istuessa selin Helsinkiin matkalla Pietariin --
venättä oppimaan. Sillä näytti selvältä, että Uuno oli astunut
kärsimyksen tielle, sen ensimäisille asteille: kadottanut entisen
varmuutensa oman tulevaisuutensa suhteen ja näki kaiken sekaantuvan
edestään eikä voivansa enää mitään hallita, ei edes omaa kohtaloansa.

Ja Henrik tiesi kokemuksesta, että ensimäiset askeleet kärsimyksen
tiellä olivat tuskalliset.

Hän ihmetteli suuresti, kuinka sattuvasti myöskin Uunon kohtalo kuvasi
koko kansan kohtaloa, ja kuinka kansakin oli yhtäkkiä kadottanut
entisen varmuutensa, näki kaiken sekaantuvan edessään eikä voivansa
enää mitään hallita.

Mutta hän lohdutti itseään sillä varmalla tiedolla, että kärsimyksen
tieltä voi koska tahansa päästä oikealle tielle, ja silloin, ihankuin
taikasauvan kosketuksesta, kaikki muuttuu.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Veljekset - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.