Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Veneh'ojalaiset
Author: Järnefelt, Arvid, 1861-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Veneh'ojalaiset" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VENEH'OJALAISET

Kirj.

Arvid Järnefelt


1909



ENSIMÄINEN OSA



1.


Läntisen Hämeen sydänmailla, vesien takana, asuskelee hajallansa
veneh'ojalaisia. Ne tunnetaan kaikki pitkistä käsivarsistaan, kieroista
sääristä, ulkonevista poskiluista ja isosta pään takaraivosta, joka aina
töröttää päähinettä ulompana, minkään tavallisen lippalakin tai edes
huopalakinkaan voimatta sitä suojaansa käsittää.

Monet sanoivat heitä nähdessään: kuinka he ovat muodottomia! Ovatko
ihmisen poskiluut rakennetut vaan virnistystä varten, jotta hän niiden
avulla saisi silmänsä suojaan hankien häikäisyltä? Onko ihminen luotu
pelkäksi maan tonkijaksi? Onko tarkotus, että hänen käsivartensa
pikemmin maahan ulottuakseen kasvaisivat polviin asti, kämmenet
tuommoisiksi lapioiksi laajenisivat, ja jalat menisivät koukkuisiksi?
Onko myös tarkotus, että hänen pääkallonsa takaraivo noin mahdottomasti
paisuisi? Mikä muodoton moukka! Mikä kollo!

Mutta tämä on väärä tuomio. Sillä mainitut ruumiinviat ja muodottomuudet
ovat järjestänsä veneh'ojalaisten suurista ansioista peräisin. Mitä
erityisesti tuohon heidän merkillisimpään ominaisuuteensa eli pään
suureen takaraivoon tulee, josta heitä tyhmiksi tuomitaan, niin ovathan
peräaivot muistokyvyn ja perinnöllisen viisauden säilytyspaikkana.
Senvuoksi, jos takaraivo rupeaa ylenmäärin paisumaan, ei se tarvitse
todistaa muuta kuin että tämä viisaus ei ole voinut löytää luonnollista
laskua ympäristöänsä hedelmöittääkseen, koska ihminen on ihmeellisten
olojen ja vaiheiden pakotuksesta asettunut korpeen elämään, erilleen
muiden ihmisten kyliltä ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa,
täysi-ikäisiksi kerittyänsä, eivät jää isäinsä asunnoille, vaan yhä
syvempiin korpiin painuvat.

Oliko heissä siis joku erikoinen roturakkaus korpeen? Tai kammo
ihmisyhteyteen?

Silloinpa olisikin voinut sanoa heitä tyhmiksi, sillä totisesti on se
ihminen tyhmä, joka erakoksi eriytyy, kun hänen päänsä kaikki
Väinämöisen viisaudet sisältäisi.

Mutta seuraavasta näkee, että veneh'ojalaisten koko elämäntaistelu onkin
päinvastoin ollut pelkkää kovaa ja turhaa taistelua juuri korpeen
ajautumista vastaan.

Paholaisen elkeet kuuluvat olleen perimmäisenä syynä siihen, että
veneh'ojalaisten hurskas suku joutui kylästä hajallensa. Sillä ei alusta
niin ollut, vaan tämä suku oli muinoin kauneudestaan, viisaudestaan ja
taidostaan maan kuulu. Paholainen vihasi heitä sammumattomasti heidän
hurskautensa ja lujan kyläyhteytensä vuoksi. Kaikkialla muualla aina
joku tarttui hänen pauloihinsa, mutta kun hän nuottansa Veneh'ojan yli
heitti, luvaten suuria rikkauksia sille, joka hänen palvelukseensa
erkanisi, ja veti nuotan maalle, ei siinä koskaan yhtäkään Veneh'ojan
miestä ollut.

Silloin pukeutui paholainen hienoksi neuvosherraksi, meni kuninkaan
puheille ja sanoi: Teidän Majesteettinne, minä olin valtakunnassanne
matkoilla tarkastellakseni onko kaikki niinkuin olla pitää, ja tultuani
Veneh'ojan kylään huomasin, että sen miehet olivat suuria ja naiset ylen
kauniita, mutta Teidän Majesteetistanne ei siellä kukaan tiennyt yhtään
mitään.

Koska neuvosherra nämä sanonut oli, muuttui kuninkaan hahmo ja hän
kysyi: Ketä he siis tottelevat ja ketä he kunnioittavat?

Paholainen sanoi: Yksi heillä on viisauden ja laulun kuningas, jota
sanovat Veneh'ojan Heikiksi, sitä he kaikki kuuntelevat.

Ja valtakunnan herra sanoi: Käske kaikki, joilla viisauden lahjaa ja
laulun ääntä on tänne minun kaupunkiini; täällä he laulelkoot ja minä
olen heitä palkitseva itsekutakin ansionsa mukaan. Mutta että se
Veneh'ojan Heikki on itsensä kuninkaaksi tehnyt, hakkautan minä häneltä
pään.

Neuvosherra sanoi: Sata Heikkiä nousisi sijalle ja viimeinen villitys
tulisi ensimäistä pahemmaksi.

Ja tämän kuultuansa kuningas tuli surulliseksi ja sanoi: Siksi sinä olet
neuvosherra että sinä neuvon tietäisit, mutta et sinä mitään keksi.

Ja neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan
valta, sovittajan valta ja kieltäjän valta, ja minä sinulle sen kylän
hajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enää kahta tai kolmea
yhteen tule.

Ja nämä kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui
maamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylän
keinulla. Koska he siis keinun pysäyttivät, sanoi maamittari: olen
kuninkaalta lähetetty teille maita jakamaan, että jokaisella olisi
omansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivät uskoneet
pirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat
karsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elämme koko
kylä yhtenä pesänä niinkuin tähän asti. Tämän kuultuansa nuoret
huusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi
vanhojen ja nuorten välille. Mutta kun riita oli ylimmillään, pukeutui
paholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun
kuninkaani on rauhaa rakastava mies eikä hän salli riideltävän, vaan on
minun lähettänyt sovittajaksi teidän välillenne.--Ja avasi lakikirjan ja
luki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon
antaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan
riitaisesta kylästä hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei
heille tulisi erakkoina ikävä opetti paholainen heille viinankeiton.

Näin hajosi Veneh'ojan kylä ja näin joutui Veneh'ojan Heikki
rintaperillisineen takamaille, vaikka hän oli tähän asti kylän
johtomiehenä ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja
oli kaikkea ihmisyhteyttä rakastaen aina ollut emäkylän yhdistävänä
siteenä.

Tämän isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan.
Sillä ei hän vielä uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiä.

Kului muutamia vuosikymmeniä ja Heikin maat olivatkin kuokittuina,
kannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina.

Jakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympärille uusi kylä
syntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttäret tuoneet kylään
kotivävyjä. Ja Heikin peräaivot, jotka korpielämässä, luonnollisen
laskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti pään takaraivoa
paisuttamaan, pysähtyivät vähitellen kasvussaan, kun hänen perinnöllinen
viisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jälleen löytää hedelmöittävää
vaikutusalaa ihmisyhteydessä.

Eleli siis yhteisessä kyläkunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja
he tekivät keskenänsä perinnönjakoja vaan lain sakkoja välttääksensä.
Mutta toista haaraa heistä sanottiin nyt Tyrvännäisiksi, joiden isä oli
naapurikylästä ensimäisenä kotivävynä tähän uuteen Veneh'ojan kylään
tullut. Ja kun Tyrväntäinen rupesi miniänsä perintöosaa erilleen
vaatimaan, eivät he antaneet asian mennä lakiin, vaan sopivat hänen
kanssaan niin että ositus- ja lohkokustannusten välttämiseksi vävy otti
emätilan omiin nimiinsä, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessä
niinkuin hänen perinnölliseksi vuokramieheksensä.

Näin elettiin lähemmäs puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen
selkkaus. Vanhin Tyrväntäis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia,
möi itsensä paholaisen palvelukseen. Sanottiin hänen tehneen haavan
käteensä, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen tällä
nimensä paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missä
vanhan Veneh'ojan kylän jaettujen talojen rajat käyvät yhteen.

Paholainen ei ollut kuitenkaan näyttäytynyt, vaan oli antanut
Tyrväntäiselle käskyjänsä viattomien ihmisten suulla.

Niinpä kerran kauppalan torilla Tyrväntäinen hevosta myydessään oli
kuullut takaansa jonkun sanovan: »haasta se käräjille»; mutta kun hän
taaksensa katsahti ei siellä ketään ollut ja hän sillä hetkellä ymmärsi
noiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrväntäinen mietti päänsä
puhki mitä olisi paholaisen käskyn johdosta tekeminen, ketä haastettava
käräjille ja minkä syyn varjolla. Kolme päivää hän maleksi kauppalan
katuja, vaikka markkinat olivat jo toisena päättyneet ja kadut
tyhjenneet. Neljäntenä päivänä juoksi muutamasta portista kaksi ämmää
hänen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: »kolkuta sihteerin
ovelle». Ja koska Tyrväntäinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa
menneet eikä ketään näkynyt. Piru voi olla yhtä lailla hameessakin,
ajatteli hän ja kääntyi oikopäätä siitä portista pihalle; eikä sydän
ehtinyt pampatuksellaan häntä herpaista ennenkuin hän oli jo
koputtamassa sihteerin kyökinovelle. Sieltä neuvottiin valkosen salin
läpitse kilisevän kynttiläkruunun alitse peräkamariin, missä istui
keinuskellen pieni mies, pitkä piippu hampaissa, punanen nokka
savuisissa parroissa, mutta muu pää kumotti kaljuna ja kelmeänä; sarven
alkuja näkyi siellä täällä pääkallossa. Tyrväntäinen tiesi nyt visusti,
että hänen edessään oli pirujen pääpappa itse.

Sihteeri alkoi kysellä ja tiuskia ja, kun ei päässyt muka millään
puheilla Tyrväntäisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan
ajavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeä. Tyrväntäinen antoi nyt
neuvotun merkin, koskettaen toisella kädellä niskaansa ja toisella
kantapäätänsä. Silloin sihteeri rykäsi, meni pöydän ääreen ja paiskasi
auki suuren kirjan. Ja koska hän oli aikansa kirjan lehtiä käännellyt,
nosti hän katseensa Tyrväntäiseen.--Ketä sinä aijot käräjille
haastaa?--Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrväntäinen
peläten sihteerin muutoin hänen niskaansa lentävän.--Mutta sihteeri ei
ollut Veneh'ojan Heikistä tietävinään ja kysyi viattomasti: Kuka on
Veneh'ojan Heikki?--Naapuri.--Mikä talon nimi?--Tyrväntäinen selitti
Veneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksännestä samaa Veneh'ojan
emätaloa, josta Tyrväntäisellä oli yksi yhdeksännes. Taas katsoi
sihteeri kirjaansa ja taas nosti silmänsä Tyrväntäiseen, sanoen: Sinulla
näkyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon.--Taitaa se olla muorin
kirstussa.--Millä paperilla Veneh'oja viljelee?--Liekö sillä
papereita.--Nyt istui sihteeri pöytänsä ääreen ja kirjotti, ja koska hän
siitä jälleen nousi, käski hän todistajiksi kaksi vierasta miestä ja
Tyrväntäinen piirsi nimensä paperiin. Välikirja oli tehty sellainen,
että Tyrväntäinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitä mitä
käräjillä hänen hyväkseen mahdollisesti voitetaan. Näin Tyrväntäinen oli
toisen kerran piirtänyt nimensä pirun papereihin.

Mutta ei kaksi kolmetta mene.

Veneh'ojan Heikki sai haasteen talvikäräjille ja tuomittiin
muuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikä osannut
viljelysoikeuttansa millään paperilla tukea. Asian oikeudessa päätyttyä
kutsui sihteeri Tyrväntäisen sivukamariin ja sanoi:--Sinä olet
voittanut.--Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt
tuohon. Ja niin kirjotti Tyrväntäinen kolmannen kerran nimensä pirun
paperiin.

Veneh'ojan Heikki ei paljonkaan näistä tällaisista tuomioista
ymmärtänyt, ajatteli, että ne on vaan niitä lain välttämättömiä
temppuja, joilla tahtovat ehkä pakottaa häntä tilusten
lohkomiskustannuksiin. Eikä liioin Tyrväntäinen uskaltanut kylässä
mitään muutoksia esitellä tuomion johdosta, jonka merkitystä ei hänkään
ymmärtänyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa.

Mutta jonkun kuukauden kuluttua siitä kuin tuomio oli saanut lainvoiman
ilmestyi vallesmanni ajaen Tyrväntäisen taloon ja rupesi maksettavaksi
joutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki
monta sataa riikin talaria.

Silloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrväntäinen ei päässyt paholaiselta
puuhun eikä kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen hän nyt kiristi
veneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat
hänen torppareitaan olleet, tai sitten jättämään maansa hänen
myytäväkseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttänyt,
olivat pelkkää pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka
nyt alkoivat tyrvännäisten ja veneh'ojalaisten välillä.

Vähältäpä oli mennä veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki välit
rikki, sillä toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun
tyrvännäisiä vastaan ja lyödä kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet
käräjät ja sitten suostuttaa Tyrväntäisen maksamalla puolet sihteerin
palkasta.

Ainoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettänyt, vaan
pysyi hurskaudessaan yhtä jäykkänä.--Ei tehdä kumpaakaan, puhui hän
nuorille,--ei tapeta Tyrväntäistä eikä liioin hänelle veroa makseta.
Nurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus.--Ja niin suuri oli Heikin
vaikutusvoima, että hän tyynnytti enimmän osan laumaansa, käräjöimiset
keskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta
nöyrtyi Tyrväntäisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin
rautoihin.

Ne maat, joille vanhaa Heikkiä seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen
ja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia
autioiksi jääneitä torppia muiden hajallaan olevien asuttujen köyhäin ja
ränsistyneiden torppain seassa. Kartanon herra päästi veneh'ojalaiset
sinne valtoinansa myllertämään. Lupasi autiotorppien maita viljellä ja
metsiä rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti käyttää, eikä verojakaan
sanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei käynyt
katsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jälleen tuntea iloa
sydämmessään. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeä tarmo ja heidän
naistensa voimakas hedelmällisyys tehnyt tehtävänsä. Kyläinen yhteisyys
alkoi jälleen syntyä. Vieraatkin torpat elpyivät tästä eloisasta
naapuruudesta, yhtyen samaan kyläkuntaan. Hajoavat seinät pönkitettiin,
uudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missä vallan uudet
pirtit laitettiin, siellä ne laitettiin pitkät ja iloiset, että koolle
mahtui muutakin kuin vaan oman talon väkeä.

Yhdentenätoista vuotena eksyi kartanon herra metsästysretkeltänsä
veneh'ojalaisten uuteen kylään eikä voinut uskoa silmiänsä. Hänen
mielensä ilahtui niinkuin sen, joka äkkiä huomaa olevansa rikkaampi kuin
luulikaan. Sillä missä hän muisti ennen olleen vaivaisia töllejä ja
hajanaisia peltotilkkuja korpirämeikköjen erottamina, siellä nyt pitkät
yhtenäiset sarat työnsivät tieltään metsänrintaa ja iloiset kyläkujat
luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jättiläiskäden luomaa.
Missä nurmi oli käännettynä, siellä oli aura viiltänyt nurin kyynärän
paksulta pohjasoraa ja juuria. Missä suota oli perattuna, siellä ojat
olivat sylen syvyisiksi luotu, siellä yksi ainoa kuokan irrottama
kokkare olisi kokonaisen talvikuorman täyttänyt, siellä kannot ja juuret
kohosivat talon korkuisiin läjiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta
tietämätön, sisäänpäin kääntynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla,
ikäänkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, järkevän miehen luomaa.

Kartanon herra oli tullut ratsain. Mutta hänen vieressänsä ratsasti
voudiksi pukeutunut paholainen.

--Merkillistä! Merkillistä! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja
ymmärtämättä mikä se tämän ihastuksen ohella pyrki hänen mieltänsä
samalla niin painostamaan.

Tämä metsäkulma täällä kuunteli ikäänkuin jotakin omaa keskustansa,
viisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenäisyydessään ei
näyttänyt tietävän mistään suuremmasta maailmasta. Se ärsytti ja
kuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua.

Kaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva
punainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivät kuja-aidan yli,
katsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivät toispuolisen aidan
yli ja painuivat kylään päin, omiaan keskenänsä jutellen. Tuonnempana
tuli mies kirves olalla kujaa myöten. Hän talutti nuorta hevosta ja
lauloi raikuvasti. Hetkeksi sentään hillitsi laulunsa, nyykäytti päätään
tervehdykseksi, mutta ohi päästyään kajahutti kahta äänekkäämmin. Eivät
tunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivät välittäneet sen
enempää.

Kartanon herra sanoi voudillensa:

--Sellaiset miehet ja sellaiset tytöt voisivat minua kartanossakin
palvella, mutta minä en ole nähnyt yhtäkään heistä kartanossa. Minä
kaipaan lähempää yhteyttä alustalaisteni kanssa, minä olen kansaa
rakastava mies. Johda asiat siis niin, että tämä kunnon väki muuttaa
lähemmäksi kartanoa ja tarjoo nuorisonsa minun palvelukseeni. Tämä
metsäkulma kelpaa huonommallekin väelle.

Tähän vouti vastasi:

--Teidän armonne, jos me veneh'ojalaisille parempaa maata antaisimme
vaikka kohta kartanon tarhan takaa, niin ei heistä yksikään kartanon
rengiksi rupeisi. Sitä vastoin jos me heidät lähettäisimme tästä heidän
kylästänsä korpeen, niin voisi heidän nuorisonsa siellä ikävystyä ja
ehkä joku pitäisi parempana muuttaa kartanoon.

Kartanon herra sanoi:

--Neuvosi on niin viisas, että onpa aivankuin olisin sen itse keksinyt.
Me verotamme tämän kylän maat niin lujasti, etteivät he näitä voi
viljellä, vaan ennen muuttavat korpeen. Nuorisolle lupaan kartanossa
lämpimät huoneet ja hyvät palkat. Lähetä siis korpeen.

--Ymmärrän, teidän armonne; lähetän korpeen hajallensa, annan kullekin
eri töllin ja eri maat, hajalle toisistaan. Ja iloliemen keitto olkoon
heiltä kielletty.

Kun he tulivat kylään ja päätös tuli kylän tietoon, niin eivät miehet
enää laulelleet eivätkä naiset omiansa joutaneet haastelemaan. Vaan
lapsetkin nostivat äläkän. Eikä koskaan tuuli paiskonut ovia niin
tuimasti kuin nyt akat paiskoivat hakiessaan huivejansa. Miehet jättivät
työnsä kesken. Pikemmin kuin tulipalon sattuessa koko kylä juoksi
kokoon.

Kartanon herra ilmotti nyt tahtonsa. Mutta ihmeellistä! Vaikka hän oli
luetellut mielestään kaikkein ankarimmat verovaatimukset, suostuivat
veneh'ojalaiset niihin kuin yhdestä suusta.

Mikä ihmeellinen vastenmielisyys uutismaihin! ajatteli herra ja hän piti
vanhoille puheen kieltäen korpimaita vihaamasta. Sanoi usein itsekin
ratsastavansa ihan huvikseen synkkään korpeen. Ihmisen pitää, sanoi,
rakastaa jylhääkin luontoa.

Suu auki veneh'ojalaiset kuuntelivat kartanonherran puhetta. Eikö hän
ymmärtänyt tätä asiaa vai oliko niin paha, ettei välittänyt heidän
kyläisestä yhteydestään, vaan ainoastaan heidän raa'asta
ruumiinvoimastaan, jota tahtoi käyttää korpiensa raivaamiseen?

Puheensa pidettyään kartanonherra nousi jälleen ratsun selkään. Mutta
kun hän vielä kerran katsahti kokoontuneen kylän väkijoukkoon, kävi
hänen sääliksi vanhojen veneh'ojalaisten huolestuneet kasvot, nuorten
poispäin käännetyt päät ja lasten liikkumaton ällistys. Ja hän päätti
antaa armon käydä laista, ja jatkaen puhettansa ratsun selästä sanoi:

--Katsoen kuitenkin Veneh'ojan Heikin korkeaan ikään saatte olla
muuttamatta niin kauan kuin hän elää.

Sillä hän luuli Heikin huomenna kuolevan.

Ja tyytyväisenä osottamaansa hyvyyteen hän, lihava lyllerö, pompahteli
poispäin juoksevan ratsunsa selässä, ajatellen mielessään kuinka hänen
takanaan kylän miehet ja naiset nyt toruivat toisiaan etteivät olleet
kohta tunteneet ja lakinnostoilla tervehtineet mahtavata ja samalla niin
hyvää herraansa.

Mutta vanhan Heikin edessä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin olla
kuolematta.

Ja niinkuin hän kaikki elämänsä asiat oli viisaasti ja sitkeästi päähän
asti vienyt, niin hän tämänkin tehtävänsä suoritti, eläen sadan ja
kahdeksan ajastajan ikäiseksi.

Seitsemän poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillä välin
ikämiehinä hautaan mennä, mutta ukko itse elämistään eli, ja kylä
kasvamistaan kasvoi.

Jo kuoli kartanonherrakin ja hänen riitainen poikansa otti sukutilan
haltuunsa. Koviin rettelöihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset tämän
uuden isännän kanssa, sillä hän tahtoi häätää heidät kaikki, koska aikoi
tehdä heidän kylästänsä itsenäisen ulkokartanon. Mutta kun
veneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen
vanhan herran ilmeiset lupaukset, jäi häätö nuorenkin herran puolelta
aina tuonnemmaksi siinä toivossa, että se vanha Veneh'oja viimeinkin
kuolee ja silloin heidän kaikki oikeutensa lakkaavat.

Mutta vanha Veneh'oja ei kuollut.

Ei päässyt edes kangistumaan, sillä vihreillä koivuvihtasilla häntä
miniät vuoden umpeensa saunoittivat, ja hän eli elämistään.

Ei ollut hänellä lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin
liikkuvainen, mutta nuorikot syöttivät ohrarieskalla niin pehmeällä,
että se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas
meni, laittoivat makosia maitovellejä, joita aivan hampaatonkin alas
suljutti, ja hän elämistään eli.

Meni häneltä jo näkökin ja silmäin kohdalla vaan tihrurakoset enää
hymyilivät, mutta tyttöset häntä kädestä taluttivat ja hänelle
elämäniloa pilpattivat.

Ja kun ei tahtonut enää päästä käymään, ja tuli elonkorjuu, niin
vuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, hän nojasi sauvaan ja
tutisten käveli elopellolle, ja vaikkei nähnyt mitään, kuuli sirpin
kalskeen ja elämistään eli.

Rakastui lopulta ehkä vähän liiemmäksi saunaan, liekö sieltä lämmintä
hakenut vai muuten lepoa elämän iloiselta humulta.

Jäi kerran yksiksensä lauteille, sanoi nukahtavansa siihen lämpimään.
Kun ei kuulunut kotvaan ja yö jo oli, mentiin lyhty kädessä katsomaan,
niin olikin ainaiseksi silmänsä ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat
huolestuneina pyytävän anteeksi: »Enhän minä, mutta kun nukutti niin
kovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtäkää minut hiljaisuudessa sinne
maata, etteivät soita kelloja ja herätä kartanonherraa.»

Mutta sitä käskyä eivät veneh'ojalaiset täyttäneet, vaan soitattivat
kirkonkelloja ja rämisyttivät yli koko seudun vanhan vaarinsa
kuolinsanoman, ja kartanonherra heräsi.

Rettelöt alkoivat kohta, sillä kovasti oli kartanonherra iskenyt
silmänsä Veneh'ojan kylään, joka oli sekä asemansa että maittensa suuren
tuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenäisen ulkokartanon.
Herra ei siis suostunut mihinkään uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset
olisivat hänelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitä muonamiehiksi,
tarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllä
myös samoja korpimaita, joita vanhakin herra.

Ja veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitä, mitä vanha Heikki vainaja
olisi tässä tilassa tehnyt. Toiset väittivät, ettei nyt ollut asema sama
kuin Tyrväntäisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi lähtenyt kylästä
ennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin käräjöinyt. Johon nuoremmat
sanoivat vielä, että häätäjille olisi käräjäin asemesta annettava
kirkasta rintaan ja kartanonherran henkeä uhattava. Toiset taas
arvelivat välttämättömäksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta
vanhempien hänen muonamiehikseen ja nuorempien hänen rengeikseen ja
piioikseen.

Ja niin tapahtui, että niiden välillä, jotka olisivat muonamiehiksi
suostuneet, ja niiden, jotka olisivat käräjiin tai tappeluun
turvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylä oli hajonnutkaan ja
katkerampi kuin aikoinansa Tyrväntäisen synnyttämä.

Silloin vanhin Heikki vainajan vielä elossaolevista pojista, hänkin jo
harmaa hapsinen ja Heikki nimeltänsä, nousi ja läksi poikineen,
karjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa
veneh'ojalaisia, toinen toisensa jälkeen, seurasi häntä. Ainoastaan
jokunen taaskin nöyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki
väkivaltaa, lyöden kirveenpäällä kartanonvoudin otsaluun sisälle. Hän
olisi siitä teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla.



2.


Tämä ainoa väkivallantekijä oli myös Heikki vainajan pojan poika, mutta
ei sen pojan, joka korpeen ensimäisenä läksi. Kuitenkin oli tämänkin
nimi Heikki. Hän oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvännäisten
kylästä--sillä vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan
vieläkin, että tyrvännäisten tyttöjä haettiin Veneh'ojaan emänniksi.
Tämä vaimo oli synnyttänyt hänelle tyttären, mutta itse kuollut
synnytykseensä, jota Heikki suuresti suri.

Väkivallantyön tehtyänsä hän otti evässäkin selkäänsä ja kirveen
olalleen ja samosi metsään niin kauas ettei miltään suunnalta hallin
haukunta enää kuulunut eikä savupatsasta näkynyt. Ja hänen tuli nälkä ja
hän istui mättäälle syömään eväitänsä, mutta syötyänsä heittäysi
selällensä lepäämään ja sininen taivas paistoi petäjän latvain välistä
hänen silmiinsä. Ja koska hän voudin vajonneen otsan muisti, tuli hänen
mieleensä katumus ja hän ajatteli mennä jälleen ihmisten ilmoille ja
antaa itsensä rautoihin panna. Mutta taas hän ajatteli: ihminen taitaa
myös toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa hän näitä
ajatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa käki kukahteli yhtä rakkaasti
kuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli perältään vielä
mullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja hän nousi ja
sanoi: tähän rakennan minä majani ja vastaisen elämäni jumalan pelkoon
perustan. Ja iski kohta kirveensä petäjän juureen. Mutta koska hän
päivän työstä leväten tähtiä lueskeli, kulkivat hänen aatoksensa toivon
kultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee hän tähän emännäksi
toisen Tyrväntäisen tyttäristä ja suuri heimo on heistä alkunsa saava;
sillä joka jumalanpelvolle rakentaa, hänen siemenensä pitää sukukunnasta
sukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat
siviät, sillä he saavat maan periä. Ja kun hänen kylänsä kasvaa niin
suureksi, että sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin hän
aukaisee suunsa ja sanoo heille: »Muistatteko sen eksyneen veljen, joka
muinen erehtyi väkivallan töihin? Herra vei hänet korpeen ja siellä hän
katui tekoansa, ja joka teiltä hyljätty oli, sen on nyt Herra
kulmakiveksi rakennukseensa asettanut!» Ja sen sanottuaan hän antaisi
veneh'ojalaisten yhtyä hänen kyläänsä, unohduksen hymy huulilla ja
sovituksen kirkas kyynel silmässä ilmottaen heille: »Tulkaat minun
ilooni!»

Tällaisia hurskaita ajatuksia ei hänellä ennen ihmisten ilmoilla
ollutkaan. Mutta ah mitä voikaan katumus ja parannus korven
yksinäisyydessä aikaansaada, ihmetteli hän, ja haltioissaan jo viritteli
virsiäkin, paljastaen päänsä, ja polvensa sammaleiselle mättäälle
notkistaen.

Mutta kun hän seuraavana päivänä iski kirveensä petäjän juureen kuului
kaatuvien puiden ryske metsävahtien korviin ja he tulivat kysymään: mikä
mies sinä olet? ja sanoivat: ei tähän saa rakentaa, tämä on kruunun
maata.

Sillä niinä vuosina kun veneh'ojalaiset kartanon maita viljelivät, oli
maamittari jakanut muutkin kylät ja tuomari hänen jakonsa vahvistanut.
Ja oli jakanut metsää taloille niin paljon kuin kukin tahtoi ottaa,
mutta liikamaan pannut kruunun nimiin. Kun Heikki sentähden vaelsi
kauemmas, ei hän mistään enää sellaista maata löytänyt jota olisi voinut
viljelykseen ottaa tulematta kruunun tai talollisten torppariksi. Mutta
torppareilta oli esivalta viinanpolton kieltänyt, niin ettei rikastua
voineet muut kuin talolliset, jotka viinaa rengeilleen ja
alustalaisilleen kauppasivat. Kuinka olisi siis Heikki torpparina sen
suuren kyläaatteensa toteuttanut? Ei ollut hän turhaan perinyt suurta
pään takaraivoa, vaan muisti hyvin veneh'ojalaisten pitkän historian.
Juuri kun hänen vastainen heimonsa olisi suurimmillaan ja kylänsä
kukoistuksissaan, tulisi maanomistaja sanomaan: muuta korpeen tai rupee
rengikseni.--Ja hän vaelsi aina vaan edemmäs ja edemmäs, syvemmäs ja
syvemmäs metsään. Sillä jossain, jossainhan piti sentään olla maata,
joka ei ollut kenenkään. Eihän ilman sitä jumalaakaan voinut olla
olemassa.

Eväät alkoivat ehtyä ja ruumista rupesi kangistamaan. Ei mistään hän
pystynyt löytämään niin pitkiä metsiä, joita ei maamittari ja tuomari jo
olisi ehtinyt kruunulle ja talollisille jakaa. Miksei Jumala katumuksen
ja parannuksen tehneelle näyttänyt missä sellaista maata oli? Jos olisi
näyttänyt, niin hän olisi vanhan Israelin tavoin kymmenykset kaikista
mintuistansa ja vaikkapa puoletkin tuloistaan koko elinaikanansa ja
lastensa ja lastensa lasten aikana kaikkien ihmisten nähden Jumalalle
uhrauttanut.

Mies alkoi hakuihinsa väsyä.

Ja niin tapahtui, että hänen eteensä nousi mahdottoman suuri vuori,
jonka yli ei hän enää jaksanut kavuta, vaan yöpyi korpeen tähtien alle,
päänsä kallistaen karhunsammaleiselle turpeelle.

Ja näki ihmeellisen näyn.

Kirves, jolla hän oli kartanonvoudin otsan puhki lyönyt ja jonka hän
nukkumaan pannessaan oli viereensä asettanut, alkoi kasvaa suuremmaksi.
»Vai sinä minulla pikkuherroja kolistelet, puhui kirves,--nytpä et jaksa
nostaakaan!»--Katsotaan, sanoi Heikki, nousi pystyyn ja alkoi myös
kasvaa, pysyäkseen rinnalla. Kirves kasvoi niin suureksi, että kun sen
terä kumotti laakson pohjalla, niin varsi vuoren ylimpään huippuun
nojasi. Mutta Heikin pää yletti jo yli vuoren, ja korkeuden vinhat
tuulet hulmuttivat hänen tukkaansa. Kirves huusi: »Etpä jaksa
heilutella!»--Katsotaan, sanoi Heikki, ja vuoren huippu oli jo hänen
jalkainsa astinlautana. »Et uskalla lyödä, mihin lyötävä on!» kiljui
kirveen säkenöivä terä.--Katsotaan, sanoi Heikki, ja hänen silmänsä
tulta iskivät ja Veneh'ojan satavuotiset kärsimykset nostivat hänessä
huimaavan vihan voiman, ja hän tarttui kirveeseen ja heilahutti kerran
päänsä ympäri. Ei ollut vielä vauhti hyvä. Heilautti toisen kerran. Ei
ollut vauhti vielä hyvä. Heilautti kolmannen kerran, ja kirveen terä
upposi päinensä taivaankannen sydämmeen. Kilisten ja kalisten tippuivat
tähdet maahan. Ja taivas meni kahtia. Paljastui Jumala itse
valtaistuimellaan. Ja kun Heikki näki, ettei kirves ollutkaan satuttanut
pääsyylliseen, heitti hän sen kädestään, tarttui jumalata partaan,
kiertäen kämmenensä ympäri niinkuin ohjakset, tempasi itse ylisen luojan
valtaistuimelta ja alkoi retuuttaa alas maahan, suu vaahtoisessa
vimmassa huutaen:

»Ellei saa häätäjätä tappaa, niin näytä missä täällä on maata muualla!»

Uni oli kestänyt koko yön, sillä hänen herätessään peipponen jo
piiperteli viserrystään ja tähdet olivat sammuneet aamuruskon tieltä.

Ja kun hän näki pienen, vaivaisen kirveen vieressänsä, tuli häneen
tuskainen ihmismitättömyyden tunto, ja hän selvään ymmärsi, ettei
yliluonnollisitta voimitta voi taivasta halkoa eikä veneh'ojalaisille
maita vapaiksi ostaa.

Kaksi oli hänen tietääkseen yliluonnollista voimaa: toinen jumalan,
toinen perkeleen. Ja kun hän nyt oli Jumalan kanssa mielestään
riitaantunut, nousi hän nopeasti makuultaan ja samosi Tyrvännäisten
kylään ottamaan selkoa siitä miten on menetteleminen, kun itsensä
pirulle myydä tahtoo.

Ja niin tapahtui, että hurskaan ja varmasti autuaitten mailla lepäävän
Veneh'ojan pojanpoika, leveäkämmeneisin ja voimakkain, lujin ja
pelottomin heistä kaikista avasi kätensä hurmeen vuotaa ja töhri verisen
puumerkin paholaisen paperiin lupautuen hänen orjaksensa _siellä_, jos
se vaan tekee hänet rikkaaksi _täällä_. Olisiko kukaan toinen hänen
sijassansa tämän teon tehtyänsä saanut yön rauhaa, tarvitsematta
kauhistuksen tuskissa itseänsä väännellä, on epätietoista. Mutta Heikin
rinta hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen tyyntyneen meren
maininki, tai niinkuin sen rinta, joka kauan eksyksissä harhailtuaan
vihdoin näkee valontuikkeen ja ennen lähtöänsä viimeiselle toivon
taipaleelle autuas hymy huulilla nukahtaa lepoon.

Kohta seuraavana päivänä valmistui hän tappamaan postia, jonka oli määrä
viedä kruunun maarahoja. Mutta koska postin aisakello jo maantieltä
kuului ja Heikki näreikössä odotteli, näki hän että tapettava olisi
ollut kyytipoikakin, joka oli hänelle tutun Tyrväntäisen poikia. Ja
kirves vaipui hänen kädestänsä ja posti ajoi ohitse. Ja samassa kuuli
hän paholaisen sanovan:

»Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sinä kollo!»

Ja hänen sydämmensä säpsähti riemusta. Mene siihen kaikista isoimpaan
herraskylään, sanoi! Ei sanonutkaan: tapa posti!

Tietämättä vielä mikä ja missä se kaikista isoin kylä oli, mutta tuntien
varmasti, että käsky oli pettämättömän oikeaan osattu, Heikki
valmistautui nopeasti matkaan. Hän poikkesi ensin hätimmiten
veneh'ojalaisten uusille korpeen rakennetuille vuokra-asumuksille, möi
siellä vähäisen perintöosuutensa karjaan ja irtaimistoon, ompeli sitten
säkin sarkaisesta vaatteesta, pani siihen pienen tyttärensä, nosti
selkäänsä ja läksi maailmalle.

Hurskaat veneh'ojalaiset tulivat ihmetellen köyhistä tölleistänsä kummaa
matkamiestä näkemään, kun se, sarkasäkki selässä ja pienen lapsen pää
säkinsuussa, reippain askelin oikasi veräjältä suoraan metsätielle.

--Ostatko meille kylän omaksemme, jos rikastut? huusi muuan akka hänen
jälkeensä.

Heikki pysähtyi, kääntyi taaksensa ja näki ihmeekseen, että koko
jumalinen Veneh'oja pirun palvelijalta vastausta janoo.

--Katsotaan! hän huusi ja hänen rintaansa paisutti jälleen väkevän uhman
lieska niinkuin koska hän vuorella päänsä ylitse kirvestä heilutteli ja
sen taivaankanteen sinkautti.

Sitten ei enää kertaakaan taaksensa katsahtanut. Ja niin
veneh'ojalaisten näkyvistä iäksi häipyi heidän tähtensä helvetin
hirmukitaan viskautunut ihmislapsi.

Heikki pani matkansa määräksi saman kauppalan, jossa se vanha
Tyrväntäinenkin kuului ennen muinoin paholaisen sanoja tietää saaneen.
Se oli suuren kosken partaalla ja sitä kauppalaa sanottiin isoksi
kyläksi; mutta isoonpa kylään oli paholainen Heikin käskenytkin.

Ensi kerran eläessään hän tuli tähän liikepaikkaan, ja kohta näki, ettei
se ollut mikään oikea kylä, sellainen kuin vanhat veneh'ojalaisten kylät
olivat olleet, vaan tavallinen vaivaiskylä. Rikkaat olivat lyöttäytyneet
yhteen asumaan ja palveluttivat itseänsä niillä nöyrtyneillä ihmisillä,
jotka eivät korpeen menneet eivätkä myös voutien kalloja murtaneet.
Sellaisia kyliä Heikki sanoi mielessään renkikyliksi, ja oli hän niitä
paljon ennenkin maanhaku-vaelluksillansa tavannut, tämä oli ennen
nähtyjä vaan suurempi.

Ja hän nyt ajatteli olevansa paholaiselta lähetetty sytyttämään tämä
kauppala tuleen ja ryöstämään sen rikkaudet.

Mutta koska hän jo turulla seisoi sytytysaineista kauppaa tehden, niin
katso, lapset tulivat hänen selkänsä taa puhelemaan sen kanssa, joka
sarkasäkissä istui, ja ojensivat sille rinkeliä. Ja hän kääntyi
taaksensa, katsoi lapsia ja ajatteli: palaisivatko nämäkin? Ja meni pois
ja istui murheissansa rannan kivelle. Mutta siinä paikassa oli laituri
ja haaksi täynnänsä viinaa ja viljaa, ja miehet irrottelivat köysiä
rantalepistä haahden lähteä.

Suuri oli sillä hetkellä työ hänen aivoissansa ja hyvä oli myös että oli
aivoilla tilaa liikkua, sillä ties kuinka muutoin olisi käynyt.

Mitään pirun sanoja ei hän ihmisten suun kautta kuullut, mutta
sittenkuin oli turulta lähtenyt, oli pirun peli hänen aivoissansakin
pysähtynyt. Jumalako vai perkele se oli pannut hänet ottamaan tämän
kakaran selkään ja nyt sille vielä loisten kakarain kautta rinkeliä
syöttänyt? Polttamaan käskee saatana, sillä kuinka tässä kaupungissa
muutoin rikkaaksi pääsee? Ei hänellä ollut maata, josta olisi veroa
ottanut ja rengeillä itsellensä rikkautta teettänyt. Kaiketi olisi itsen
pitänyt ruveta rikkaiden rengiksi. Mutta mitä rahoja siitä lähtee! Ei
koko Veneh'ojalle kylänmaita pienillä rikkauksilla osteta. Rannan veteen
on tämä tyttö säkkineen upotettava, koska hän viattomat silmänsä uneen
ummistaa, ja sitten kaupunki poltettava. Mutta voi ettei saatana, joka
hänelle tehtävän antoi, siihen myös voimaa antanut!

Ja hänen pääkoppansa oli haljeta aivojen puristuksesta.

Aikansa siinä tuskailtuaan hän löi kätensä otsaan sanoen: Tyhmä olet
sinä Heikki, sillä jos paholainen on tämän kaupungin rakentanut, ja hän
on totisesti sinun mestarisi, niin meneekö kukaan mestarinsa rakennusta
tulee sytyttämään? Ja kenen töitä sinä teet, jos sinä perkeleeltä hänen
kaupunkinsa hävität? Perkeleenkö vai jumalan? Jumalan töitä sinä silloin
teet. Anna siis kaupungin kunniansa palmuissa kukoistaa. Niin käskee
saatana.--Ja tyhmä sinä olet vielä sittenkin, sillä

--Onkos tämä se kaikista isoin kylä? kysyi hän haaksimiehiltä.

--On niitä isompiakin, sanoivat he, ja isompi sekin on, johon me nämä
viinat ja nämä viljat viemme.

Näes nyt, ajatteli Heikki,--ja sinä olisit tänne pysähtynyt paholaiselta
hänen omaa tervapyttyänsä polttamaan! Ja eikö hän sanonut sinulle: mene
siihen kaikista isoimpaan kylään, sinä kollo!

Hän hyppäsi säkki selässä haahteen, kun se jo liikkeellä oli, ja rupesi
miesten kanssa välipuhetta tekemään, että he hänet mukaansa ottaisivat.
Ja koska ankkuriköysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he hänet
kokeeksi ensin pienempää venettä soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki
kilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasäkin ympärille pientä
tyttöä katsomaan ja kyykkysillänsä istuen kukin paraansa mukaan
koettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympärilleen ja naposteli
rinkeliä eikä sanonut mitään. Ja miehet mielistyivät, että heidän
haahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja
vaikka hän väkeväkin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta
tytön tähden he hänet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli:

»Turhaan sinä häntä veteen upottaa tahdoit, sillä totisesti on tämä
tyttö pääosakas saatanan suuriin tarkotuksiin.»

Ja niin läksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan
loittonivat. Ja koska tuulet kävivät ja aallot loiskuivat haahden
laitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista
tytölle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti
tuulilta suojasivat. Ja tyttö nukkui kohta siihen. Ja he istuivat
vuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan.

Mutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja päivän töistä nuotion
ääressä lepäsivät, alkoivat he Heikiltä kysellä hänen kotiperäänsä, ja
hän kertoi heille entisen elämänsä vaiheet ja kautta rantain mainitsi
myös nykyisistä rikastumisen aikeistansa sekä pirun palvelukseen
rupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdä, vaan täytyy
olla sakki, niinkuin Riikilläkin on. Ja he kertoivat hänelle moninaisia
maankuulusta Riikistä ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla
ajelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia
ryöstäen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, hän käskee
aitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isäntä on aarteensa
piilottanut eikä kätköpaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki hänen kätensä
yhteen, ja pitelee palavaa pärettä kämmenien alla, kunnes tunnustavat.
Eivät he ketään tapa. Rikkailta ottavat, köyhille antavat.

Mutta ei Heikki sillä kertaa sen enempää Riikin joukosta kysellyt, vaan
pani heidän eteensä pulmallisen kysymyksen: mistä herrat rahoja ottavat,
vaikkei kaikilla maitakaan ole, että viinanpoltolla rikastuisivat,
eivätkä myös talollisia ryöstä?

Silloin alensivat haaksimiehet äänensä, ja Heikki sai kuulla kumman
salaisuuden.

Olipa yksi heistä etelän puolelta, ja oli sielläpäin ollut kartanon
renkinä. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun
ajaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli
soitti niinkuin lohikäärmeen suusta. Ei ketään syrjäisiä silloin
päästetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jälleen lähti, niin kun
riihen kohdalle ennätti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja
kaikki hävisi näkyvistä. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas
lähti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun käytyä ollut
kartanossa rahaa, niin ettei sitä keltään puuttunut.

Ja näin he kertoivat kukin kotipitäjästään paljon juttuja niistä, jotka
olivat itsensä pirulle myöneet. Niillä sanoivat kaikilla olevan suuren
liiton keskenänsä aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa
sanoivat niillä olevan kokouksen Linnanmäellä. Siellä oli silloin suuret
tanssit, ja jotka eivät olleet liiton käskyjä pitäneet, ne piru parkitsi
niin että tulivat sieltä paidat verisinä. Toiset sanoivat, ettei piru
parkinnut, vaan toverit parkitsivat.

Nämät kaikki pani Heikki visusti mieleensä.

Ja matka kesti kolme viikkoa myötätuulessa ja tyvenessä. Ja taas kun
vastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kyläin
huitukoita ja viettivät hurjia ilonpäiviä.

Ja suuresti Heikki mielistyi heihin, sillä nämä täällä, jospa olivatkin
kauppiaan palkkarenkiä, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden
mukaansa vesille. Eivätpä he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa
säästelleet, että vasta isänniltä torpan kerjättyänsä olisivat naimisiin
menneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui,
mutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidän
haahtensa teki laveaksi kisakentäksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi
muutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevään
riemunremakkaan yhdisti, ikäänkuin eivät he koskaan olisikaan
kotikyliänsä jättäneet ja rengeiksi ruvenneet.

Ja Heikki ajatteli: ostankin niillä pirun rahoilla huikean lautan ja
tuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin lähdetään laulaen ja riemuiten
kunne vapaa virta viepi.

Tapahtui myös niin, että he pitkien vastatuulten sattuessa menivät
maihin jättäen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpäivät
juopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kyläin veneitä ja
tuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina
palasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinä, sinelmät silmäin
alla, kallot vanteissa. Ja myötätuulen jälleen lehahdellessa taas
alkoivat hiljaiset työpäivät haahdella. Eikä heillä enää levähtäessäkään
muita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa
sille salkkionkia, syöttää sitä, pestä sen vaatteita, harjata sen päätä,
lepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin äitinsä tehneen heille
itselleen tai heidän pilpattaville sisarilleen.

Ja kun lapsi jo nukkui ja yön kuudan kimalteli haahden edessä lipovan
veden virissä, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikäänkuin olisi
ikimennyttä muiston untuville vielä elvytellä tahtonut.

Ja Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei
hän suinkaan ole pelkäävä sitä kaikista isointa kylää tuleen sytyttää,
kunhan piru hänelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille.

Ja kolmantenakolmatta päivänä sen jälkeen kuin he matkalle lähteneet
olivat, kun ilta jo hämärsi, saapuivat he Hämeenlinnan lahteen. Ja koska
Heikki oli jälleen sarkasäkin selkäänsä ottanut ja he astuivat maihin,
teki yksi haaksimiehistä hänelle merkin ja he läksivät muista erinänsä.

Mutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut
olivat täynnänsä huutoja ja villiä ajoa ja humaltuneita väkijoukkoja
eikä yövartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiä
hajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli
suuri pelko rosvon tähden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille
tulleen.

Ja se haaksimies johdatti Heikin väkijoukkojen läpi kaupungin toiseen
laitaan, ja he pysähtyivät suljetun portin eteen, joka lautaiseen
aituukseen tehty oli. Ja koska hän koputti, aukeni portti ja he astuivat
pimeälle pihalle, jonka perällä oli matala maja, eikä sen luukuissa
mitään valoa näkynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, käski heidän
odottaa ja meni majaan, ja kun hän mennessänsä majan oven avasi,
leimahti sieltä päreitten loimu ja näkyi savupatsas ja paljon
miestenääniä kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas
mies pihalle, palava tuohus kädessä. Ja hän kiroili pitkään.--Ettekö te
saatanat, sanoi, tiedä että kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille
hajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta
haaksimies teki hänelle merkin ja he menivät erinänsä. Ja hetken
kuluttua se pitkä mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi,
ja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylän
rikkauksista.--Hyvä, hyvä, sanoi pitkä mies, ja kuka sinä olet, en minä
tahdo tietää, en nimeäsikään, mutta minä olen Riikki.

Ja näin sanoen hän kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi
ammottavan kitansa, nähdäkseen pelkääkö Heikki. Mutta Heikin silmä ei
värähtänyt.

--Hyvä olet, sanoi Riikki, sinuapa tässä juuri tarvitsenkin, sillä tänä
yönä me sytytämme kokot kaupungin ympärille. Ja kunhan käskyni täytät,
saat jo tänä yönä paholaisen rikkauksista maistaa. Mitäs seljässäsi
kannat?

Ja Riikki valaisi tuohuksella sarkasäkin suuta, pisti sormensa lapsen
leuan alle ja kohotti sen päätä. Mutta lapsi nukkui suu auki, että
maitohampaat näkyivät, ja sen pää retvahti kallelleen isän niskaa
vasten. Silloin Riikki naurahti.

--Oletkos jo kauan emännättä ollut? kysyi hän. Ja sanoi hetken
mietittyänsä: onhan meillä vielä aikaa.

Eikä vienytkään majaan miestensä sakkiin, vaan vaihetti Heikin kanssa
lakkia, avasi portin ja johdatti kujaa pitkin lähes kymmenen
kivenheittämän väliä toiseen majaan.

Heidän mennessänsä sanoi Riikki:

--Viedään lapsi talteen.

Ja kotvan vaiti oltuansa sanoi taas:

--Mennään Sandran luo. En minä ole häntä vielä tuntenut. Sinä saat
hänet.

Heidän sisälle tullessaan paloi pesässä hiiltyneet rangot ja tyttö
odotteli Riikkiä, yksinänsä vuoteella maaten, mutta huomattuaan että
heitä kaksi oli hyppäsi jaloillensa. Ja Heikki näki, että Sandra Riikkiä
kovin pelkäsi.

Riikki nosti lapsen Heikin selästä ja antaen Sandran syliin sanoi:

--Ota sinä tämä niinkauan kuin me asioissa ollaan. Eikä lapsi herännyt.
Ja koska Sandra sen hellästi vuoteelle asetti, oli hän Heikin mielestä
kauniimpi kuin kaunein Tyrvännäisten tyttäristä.

Mutta Riikki sanoi Heikille:

--Jos kasakat sinut tavottavat, annan minä tytölle viisikymmentä
hopearuplaa ja hän katsoo lapsen.

Ja koska hän näki, että he toisiansa lempeästi puhuttelivat, sanoi hän
viekastellen Sandralle:

--Taitaisi olla hänen morsiamenansa parempi? No, jos hän elävänä
leikistä pääsee, tuo hän sinulle kultaa ja hopeata ja ottaa
emännäksensä.

--Sen vannon valehtelematta, sanoi Heikki.

Ja Riikki sanoi:

--Jokos mennään. Ja oli menevinään hänen kanssaan ovelle.

Silloin Sandra ojensi salaa kätensä Riikin selän takaa ja tavotti
Heikkiä hihasta, ettei hän vielä menisi. Mutta Riikki näki sen ja rupesi
nauramaan.

--Taidat olla nälissäsikin? sanoi hän Heikille, ja Sandralle
sanoi:--Syötä ja juota häntä kunnes minä palaan.

Ja meni pois eikä tullut ennenkuin aamupuoleen yötä.

Ja kun he tytön kanssa jo kaikesta keskenänsä sopineet olivat ja
rakkaudessa sikeästi nukkuivat, koputti Riikki ovelle ja huusi: Joudu!

Ja heidän tultuansa kujalle oli siinä toinen mies Riikkiä puolta
lyhyempi. Ja Riikki sanoi:

--Nyt on kaikki valmiina. Minun muut mieheni sytyttävät kaupungin
pohjosen, lännen ja etelän puolelta, sytytä sinä idän puolelta. Mutta
joutuin, ennenkuin päivä valkenee.

Ja annettuaan Heikille omat tuluksensa hän hävisi nopeasti.

Mutta Heikki meni sen lyhyen miehen kanssa itäpuolelle kaupunkia ja mies
opasti häntä ja näytti kuhunka tervakset olivat koottu ja mihin
olkikasat kannetut. Ja oli viisi paikkaa, jotka sytytettämän piti, lähes
kolmen kivenkantaman päässä toisistansa.

Ja Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimäisen tervaskasan,
joka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kätketty. Ja suuri valkea
roiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kävi idästä. Sen tehtyään hän
juoksi toista tervaskasaa sytyttämään, joka oli kotaan koottu. Kolmas
oli rakennettu rikkaan talon ympärille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja hän
sytytti senkin. Mutta koska hän neljättä sytytteli, kuuli hän
ensimäisestä paikasta heräävien ihmisten huutoja. Ja juostessansa
viimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu päristä sotaväkeä kokoon
kutsuen. Kun hän sen viidennen oli syttymään saanut meni hän katsomaan
paloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle
loimut kohosivat valaisten itäpuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja
Heikki näki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidän
hätähuutonsa. Ja hän meni läheiselle kummulle nähdäksensä olivatko
Riikin miehet työnsä tehneet niinkuin hän. Mutta pohjoinen, etelä ja
länsi olivat pilkko pimeinä, ja rumpu pärisi jo kujalla hänen allansa.
Villinä vihurina ensimäinen kasakkaparvi nelisti hänen ohitsensa, ja
koska hän sivuillensa katsahti, näki hän ratsujoukkojen rientävän
pohjoisen, etelän ja lännen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta
piirittääksensä. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes
Riikin kokot syttyy. Mutta mennessään palavan talon ohitse hän näki
ihmisten hyppivän akkunoista ulos, ja he olivat jättäneet partasuu äijän
sinne yksinänsä hosumaan, joka ei omin voimin ulos päässyt. Niin Heikki
kapusi akkunasta sisälle häntä auttaaksensa. Mutta äijä rupesi kynsimään
vastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki!
Riikki! Ja osottivat kasakoille, mistä Heikki sisälle oli kavunnut. Ja
kasakat huusivat: kolii, ja heittivät häntä kujalta keihäillänsä. Ja
koska hän oli savun ja tulen läpi kantanut äijän ulos, ja sammuttanut
hänen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat hänen kätensä
satuloihin ja veivät hevosten välissä pois. Ja ihmiset riemuiten
huusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki käänsi päätänsä ja katsoi
hevosten yli pohjoiseen, länteen ja etelään, mutta siellä oli pimeys.
Silloin hän ymmärsi, että Riikki oli hänet pettämällä itsellensä
pakotien avannut.

Ja Heikkiä tutkittiin raastuvassa ja käytettiin monilla käräjillä, sillä
he kantoivat hänen päällensä kaikkinaisista Riikin pahoista töistä. Ja
kun hän yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he hänet
kuolemaan.

Ja Heikki ajatteli: Miksikäs menin minä sitä äijää tulesta ja savusta
tuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillä tähän asti en ole
ymmärtänyt, ettei piru ihmisestä ulkona ole, vaan ihmisen on itse
itsessänsä piru oleminen.

Mutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa
pyöveliänsä odotti, joka hänen oikean kätensä olisi miekalla katkaissut
ja hänen päänsä poikki lyönyt, avasivat he holvin oven ja toivat hänelle
paperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsä piirtänyt, veivät he
paperin jälleen pois ja hän istui linnassa taas kolmen kuukauden päivät.
Niin neljännen kuukauden ensimäisellä neljänneksellä he sanoivat
hänelle: Sinä olet armon saanut, eikä sinun pidä kuolemalla kuoleman,
vaan olet ikipäiviksi Siperiaan tuomittu.

Mutta kun aika tuli, että Heikki piti muiden pahantekijäin kanssa
Siperiaan vietämän, oli linnan portille yksi mies lähetetty, joka heidän
ulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt.
Eikä muuta sanonut vartijain ja sotaväen tähden, jotka siinä olivat.

Ja niin läksi Heikki pitkälle taipaleelle. Ja oli kevät ja maamiehet
jäivät peltojansa äestämään ja varikset istuivat aidan seipäihin
lennoistansa lepäillen ja jäivät Suomeen. Mutta Venäjän metsänrinnasta
kukahti käki: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt! Ja Heikki ajatteli:
Vielä ei ole minun asiani maan päällä loppunut, vaan piru on minut
jälleen palvelukseensa ottanut, että kerran näen valani täyttyvän, jonka
Veneh'ojan miehille vannoin.



3.


Sandra oli torpan tyttö Hauhon suuresta kylästä, jonka myös maamittari
oli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun
torppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti köyhyys Sandran
kotitupaan ja hän pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon
antanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikävöitsi kotiansa, ja
kun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra hänelle salaa aittain
avaimet ja Riikki ryösti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei
mukanansa Hämeenlinnaan.

Sittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttänyt lähetti Riikki hänelle
kolmekymmentä hopearuplaa eikä sen enempää hänestä tietänyt. Sen jälkeen
Sandra elätti itseään ja molempia lapsia myymällä tisleerattua viinaa
Hämeenlinnan kasakoille.

Mutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillä oli paljon miehiä, jotka
ennemmin ryöstivät talollisia kuin olivat heidän renkeinänsä. Ja kun
heidän vallattomuutensa kävi niin suureksi, ettei kukaan voinut enää
olla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta
käsky, että rautatie oli rakennettava Hämeenlinnan ja Helsingin välille.
Ja paljon Riikin miehiä tuli kruunun töihin ja vallattomuus lakkasi.

Mutta Sandra, joka oli huonon elämän tähden kaupungista ajettu, rupesi
ruuan ja viinan myyjäksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtäen
sen mukaan kuin rautatie valmistui.--Silloin oli hänen poikansa, jonka
hän Franssiksi nimittänyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka
Heikki oli hänelle sarkasäkissä tuonut, oli viisitoista täyttänyt ja
jäänyt Hämeenlinnaan saunoittajan toimeen.

Rautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin päästä, Hämeenlinnasta
ja Helsingistä. Kun päät tulivat yhteen, loppui työ ja miehet saivat
vapaan kyydin toiset pohjoiseen päin toiset etelään. Mutta Sandra jäi
kojuinensa keskelle kaupunkien väliä.

Ja hän alkoi maanteillä viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle
lähettämällä itseänsä elättää, painuen eteläänpäin ja kuoli Helsingissä
väsymyksen ja tautien runtelemana.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli hänen poikansa jo
rikas mies.

Eräällä pääkaupungin syrjäkadulla, jossa nykyään on vieri vieressä
suuria kivimuuria täynnänsä ylhäistä hyyryväkeä, oli viime vuosisadan
70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjä puutaloja, joihin
mentiin pihan puolelta, sillä niissä ei asunut niin ylhäistä väkeä, että
olisivat erityistä katuovea kaivanneet. Yhdessä tämmöisessä talossa asui
hyyryllä pihan perällä myös issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin
pienipäinen, valkotukkainen pitkä ja lihava leskimies, jonka
etuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikää oli vaille
kolmekymmentä. Se oli saman Sandra vainajan poika.

Hänellä oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvänlaiset
ajurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi,
ja hän paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon
tonttineen, jossa asui, sillä tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta,
joten säästörahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut löytyä.

Tyhjästä hän oli alkanut.

Rikastumisen suuri salaisuus oli hänelle selvinnyt jo hänen pikku
poikana ollessaan, kun hän kerjäilevän äitinsä kanssa maantieltä saapui
tähän suureen kaupunkiin. Äiti oli aina opettanut kerjäilemällä ja
varastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta
syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa hänelle tuonut.
Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja
laiskuudeksi, kuten äidillä. Mutta rikkauden salaisuus on siinä, että
tavaraa voi panna talteen ja se siellä itsestänsä kasvaa, sillä aikaa
kuin toista tavaraa hankitaan. Vielä on varastelemisen suuri vika siinä,
että tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi,
mutta rikastuminen riippuukin vaan siitä, osaako tekeytyä rikkaiden
ystäväksi ja polisien lellipoikana pysyä.

Salaisuus oli hänelle selvinnyt oikeastaan jo ensi päivänä, kun hän
äitinsä kanssa maantien tomusta pääsi kaupungin puhtaille kaduille.

Silloin oli ollut kauhean kuuma päivä.

Äiti oli istunut lepäämään kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin
janoinen, että olisi lätäköstäkin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistä
löytänyt. Vettä hakiessaan hän näki kuinka muuan suuri roimahousu ryssä
kantoi keskellä katua pönttöä päänsä laella ja pysähtyen aina rikkaitten
talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: »Maroosina karoosi!»
Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssä ketterästi
akkunan alle, täyttäen immeltä saamansa astian helakan punaisella
puurolla, jota hänellä oli pöntössänsä. Ja impi antoi ryssälle
rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssä antaa immelle
pikkurahoja. Rahat olivat sillä pyöreään, kovaan lakkiin piilotetut.
Sillä jos ne olisivat sillä taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssä
olisi voinut päälaella pideltävän pöntön tähden niitä varkailta
varjella. Ei Frans ollut eläessään niin paljon rahoja nähnyt kuin nyt
näki ryssän lakissa, hopeita, kuparia, seteleitä. Kun se oli pyyhkinyt
hikisen otsansa, rahat jälleen piilottanut ja lakin päähänsä pannut,
huomasi se kerjäläispojan, otti pöntöstä pienen luisen lusikan kärkeen
sitä samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi
sylkäistä pois, kun se oli jääkylmää. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle
kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtäkkiä, kun oli
jo nielty, alkoi maistua--maistua äärettömän hyvälle, niin sanomattoman,
niin ihanan autuaalle--eikä tullut enään takasin imemälläkään, ei sitä
ollut enää missään--ei missään. Frans oli varmaan ollut taivaan
avattujen porttien edessä eikä mennyt sisälle ennenkuin ne jo
sulkeutuivat! Hän hyökkäsi ryssän jälkeen, mutta tällä oli pönttö jo
kiinni ja päälaella.

Imelä unohtui kyllä pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli hänelle tästä
hetkestä selvinnyt iki päiviksi: täytyi palvella rikkaita _kaikkein
makoisimmalla_.

Ei tosin hänestä milloinkaan marosinaryssää tullut. Mutta on maailmassa
muutakin makeata, josta rikas rahansa antaa.

Hän meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentä vuotta häntä
vanhempi ja neljän poikalapsen äiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestä
ei tule ikinä rikasta. Mutta malttakaa! Leskellä oli kaupungin laidassa
velkainen talorähjä, jossa hän harjotteli luvatonta viina- ja
olutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi
huoneita katutytöille. Kun Frans pääsi lesken ja liikkeen herraksi,
muutti hän asiat kokonaan toisin päin. Mitään luvatonta ja poliseille
salattua ei hänen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillä kaikki
sellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitäpaitsi eivät
ajurit eivätkä lastaajat olleet niitä, joita palveleman piti, vaan
rikkaat rahoilla eläjät. Frans toimitti lesken alaikäiset lapset
oppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin
ja yhden räätälinverstaaseen. Sitten löi kivijalkaan katuoven ja
laudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja
portterimyymälä. Mutta ylähuoneiden korjaamiseen hän pani kaikki omat
roposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin
punasilla seinäpapereilla, sisustettiin punasilla mööpeleillä, komeilla
sängyillä, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille
hankittiin peilejä ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun
kaikki oli valmista, rupesi leski emännäksi siihen komeuteen ottaen
huoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans
itse rupesi rengiksi lähimmäisen talon ajuri-isännälle. Eikä hän tähän
vaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, että oli kaikki varansa
pannut talon sisustukseen, vaan siksi että saattoi ajaa taloonsa
yövieraita ravintoloista ja siten tehdä liikettänsä tunnetuksi. Ja tytöt
maksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestä, ja herrat
yhtä huikeita Fransin viinistä ja portterista. Pian oli hänellä oma
hevonen, pian kaksi, pian neljä, omat tallit, omat liiterit, reet,
rattaat ja ajurirengit.

Ja ties kuinka rikkaaksi hän olisikaan päässyt, ellei leski olisi äkkiä
kuollut. Frans ei voinut löytää sopivaa emäntää liikkeeseensä.

Oli hänellä sisarpuoli Hämeenlinnassa, se Kustaava. Tästä Kustaavasta
hän oli kuullut, että se oli joku vuosi sitten saanut siellä lapsen, ja
oli Franssilla senvuoksi hyvä toivo, että Kustaava ottaa toimen
mielellään vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa
Helsinkiin tultuansa huomasi, mitä elkeitä Fransilla oli ja Frans
suoraan suositteli hänelle emännän paikkaa liikkeessänsä, oli Frans
saada häneltä korvillensa.

Kustaava ei kuitenkaan enää palannut Hämeenlinnaan, vaan jäi Helsinkiin
ja rupesi elättämään itseänsä pyykin pesulla.

Toisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden perästä
ja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitää ensin esipuhe
rikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella
korvalla, mutta vähitellen alkoi käsitellä esineitä yhä vihasemmin. Ja
kun Frans pääsi siihen asti, että sanoi pyykkiä voivan kyllä
tyhmempienkin ihmisten pestä, ymmärsi Kustaava mihin hän tähtäsi ja
lennätti kauhan hänen silmillensä.

Nyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitää vieläkin pitemmän väliajan. Mutta
ei tuumasta sentään luopunut. Hän vuokrasi tyttöhuoneuston vieraalle
emännöitsijälle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettä ja
viinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli hänelle
suurimpana kummana mikä milloinkaan oli hänen eteensä tullut. Elää
saunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten
keskellä, joutua häpeään, saada lapsi ja sittenkin halveksia tällaista
rikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen
viiden ikäisenä äreäksi, miehiä luotaan lykkiväksi pyykkiakaksi, se oli
Franssille selittämätön arvotus. Mutta mitä vihasempi ja tuittupäisempi
Kustaava oli, sitä enemmän hän Franssia miellytti ja sitä enemmän Frans
taivuttamisyrityksissään kiihottui.

Kustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikäinen silloin kuin Frans,
tarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin
kolmannen taivuttamisyrityksen. Ja tämäpä poika se nyt juuri olikin
pääpykälänä hänen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse
kaiken ja Frans oli päättänyt todistaa hänelle, että Kustaavan
rikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi välttämätön.

Asia oli tällainen:

Vaikka Frans oli rikas mies, vaikka hän pyhäisin kävi ponsuuriin
puettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun hänen
möhöisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivät hänen punaisia,
pulleita sormiansa, eikä olisi luullut häneltä ikinä mitään puuttuvan,
oli hänelläkin sentään pahat harminsa. Sen tuottivat hänen kolme
poikaansa, jotka leski oli hänelle synnyttänyt. Ne eivät vaan voineet
seurata isäänsä parempien ihmisten kirjoihin, siksikö että Frans oli
liian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkä siksi, että olivat jo
luonnostaan hulttioimia. Frans eli heidän tähtensä alituisessa vaarassa
tulla polisien kanssa rettelöihin--seikka, joka oli Franssille perin
vastenmielinen. Kaksi kertaa hän oli jo ollut käskettynä polisikamariin
heidän vehkeittensä vuoksi. Tämä kaikki syntyi siitä, ettei heille
voinut keksiä mitään työtä. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden
tähden saattoi minä hetkenä tahansa odottaa ikävyyksiä. Selkäsaunasta ja
arestikurista ei ollut mitään apua.

Mutta tulipas vihdoinkin apu asiaan.

Eräänä lauhkeana keväisenä iltapäivänä Frans istui paitahihasillaan
pihakamarissaan, avatun akkunan ääressä lueskellen Suometarta. Hän kyllä
kuuli kadulta sitä tavallista kirkunaa ja tiesi ketkä siellä taas
harjottavat vallattomuuksiaan. Myös tunsi, että olisi pitänyt mennä
niitä kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen hänen
eteensä. Mutta tässä sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, että jos
pojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, hän
olisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut.

Aluksi hän ei osannut muuta kuin suu auki töllistää Suomettareensa. Hän
luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin
meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan läheltä.
Niin siinä seisoi ja niin se oli, ei siitä päässyt puuhun ei kantoon.

Siinä seisoi, että koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he
kahdeksan vuoden kuluttua pääsevät yliopistoon.

Tästä kummasta hän kyllä oli kuullut epäillen puhuttavan, mutta nyt
nähtyään asian Suomettaressa täytyi asian uskoa todeksi.

Siinä samassa hetkessä oli hänelle selvänä, että hän panee kaikki
poikansa tähän kouluun. Tämä eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin
häntä vaan odottanut,--että hänen asiansa olisivat kypsyneet: hän
rikastunut ja hänen poikansa kouluikään tulleet. Hyväpä oli, ettei hän
niitä vielä verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut
taka-askel hänen nopeassa edistyksessään.

Mutta niinkuin tämä omain poikain kouluun paneminen häntä innostikin,
oli hän vielä enemmän innoissaan siitä vaikutuksesta, minkä ehdotus oli
tekevä Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivät siihen, että Kustaava
tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittäin sellainen, että
vaikkei Frans varmasti tiennytkään Kustaavan pojan isästä, oli hänellä
aina ollut epäilys, että se oli muuan hieno sotakapteeni. Tämän vuoksi
Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin
haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa
huutanut: kyllä minä teille piruille hänestä kapteenin teenkin! Josta
Frans päätti, ettei Kustaava tiedä mitään suurempaa kostoa maailmalle
kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentähden hän nousi ja meni Kustaavaa
hakemaan.

Hän löysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava
suuren paukutuksen keskellä muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja
kierteli hienoja liinavaatteita jääsohjun seassa. Kun Frans
malttamattomuudessaan kutsui hänet erikseen ja lyhyesti mainitsi
Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivät Kustaavan kasvot
tulipunaisiksi ja hänen täytyi hämmästyksestä istua vaatekorin päälle.
Frans oli osunut keskelle hänen sisintä sydäntänsä.

Frans ei sillä kertaa sen enempää puhunut, vaan meni myhäillen kotiinsa
odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena päivänä Kustaava tuli hänen
luoksensa, vaikkei muutoin koskaan käynyt. Tultuansa Kustaava tietysti
ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitä mitä Frans oli hänelle
koulusta puhunut.

Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitä.

Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta
luutuamaan.

Silloin Frans todisti hänelle asian toisella tavalla. Hän kertoi viime
talvena kerran yön aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona
muiden ajurien mukana milloin siellä kestit loppuisivat. Mutta kun
herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidän välillänsä
nousi suuri riita. Silloin hyppäsi yksi verannan pöydälle seisomaan ja
alkoi selittää tätä samaa koulu-asiaa, ja he vetivät hänet alas, ja yksi
rupesi hosumaan kepillä ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen
kouluun panette? Toiset sanoivat: eikö issikka ole ihminen? Ja, jotka
enemmän juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat
rekiin, ja ne, jotka hänen rekeensä tulleet olivat, puhuivat samasta
asiasta vielä sittenkin kun hän heitä tyttöjen luo ajoi, ja hän kuuli
selvästi heidän moneen kertaan sanovan: toiset ajat tästä syntyy!
Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vällyä kiinnittämään, yksi
herroista löi häntä olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans
vastasi: on.--Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Tästälähin
suomalaisetkin saavat sivistystä.

Kustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans
lopetti, sanoi hän: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet.

Silloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla?

Mutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikä hän saanut
sanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa.

Sinne tultuaan hän rupesi kohta vitsa kädessä kiivaasti hakemaan
poikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi
perässä ja torui:

--Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllä minä sinut opetan!

Ja asettui edeltäpäin kaikkiin aukkoihin ja soliin mistä poika olisi
voinut hänen käsistään livahtaa vapaalle kadulle.

Mutta poika pakenikin äitiä ainoastaan nimeksi, sillä hän oli tullut
sangen uteliaaksi. Tämmöiset ilman vähintäkään syytä toimeenpannut
selkäsaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli käännettä
hänen elämässään. Hän senvuoksi, vaikka näki, että tällä kertaa uhkasi
mitä perusteellisin selkäsauna, antautui melkein omin ehdoin.
Mankelihuoneen ylisparven alta äiti koppasi hänet kiinni, paukahutti
tillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei
sisälle saamaan oikeata pehmitystä. Siellä kukisti pojan, riisui häneltä
pöksyt ja alkoi hutkia vitsalla:

--Vai meinaat aina vaan porsaana elää, vai meinaat, vai meinaat! hän
saneli lyöntinsä tahtiin.

Poika kiljui sentään vaan niinkuin viran puolesta. Silmät pyöreinä ja
odottavina kysyivät äidiltä: Mikä siis on asiana? Onko se hyvää vai
pahaa?

Mutta äiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiä näihin ilmeisiin
kysymyksiin. Selkäsaunan piti olla asian tärkeyttä vastaava.

Kun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi hän äärimmilleen
kiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella äänellä,
niinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja
joka senvuoksi ei tarvitse kovalla äänellä käskyjänsä antaa.

--Kädet ristiin, poika, pane kädet ristiin!

Poika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja
odotti nöyränä ja uteliaana.

--Osaatko isämeitää? Lue isämeitää. Jaa, jaa, lue isämeitää!

Poika rupesi höpisemään isämeitää, mutta ei osannut kuin puoliväliin.

--Vai et osaa isämeitää? Jaha, täytyy panna kouluun, että opit
isämeitää. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllä ja saappaat ovat
hyllyllä. Ota jalkaas ja mene kouluun...

Kustaava aikoi vielä sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja
voimatta hillitä itseään purskahti äänekkääseen itkuun:

--Että minun pitikin synnyttää sinut tämän auringon alle!

Ja taas hyppäsi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi:

--Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi!

Ja hän otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltä ja nakkeli yksitellen
permannolle ja meni itkien pois.

Tasan kuukauden kuluttua tästä merkillisestä päivästä he kulkivat
molemmat jälekkäin ajuri Henriksonille päin, äiti edellä, silmät
mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina päässä ja juhlallinen päätös
kasvoilla. Pojalla oli jalassa kömpelösti kolisevat saappaat, vähän
liian pitkät housut ja täys'ikäisen lainalakki päässä. Paljaskinttuiset
katutoverit osottelivat ihmetellen häntä sormellaan. Mutta hän ei
kääntänyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ja ainoastaan silmillään
seurasi heidän kadehtivaa ihmettelyään.

Henrikson oli myös valmistanut poikansa kouluun vietäviksi, kaikki
kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat
kadunkulmaan päin. Ja kun näkivät Kustaavan tulevan kaukaa poikansa
kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat
sanomaan isällensä, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen.

Silloin Frans työnsi jalallansa oven auki sisempään huoneeseen ja huusi
sinne:

--Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa!

Sillä siellä sisemmässä huoneessa asui vanha äijä, jota lapset sanoivat
vaariksi ja Franssin olisi pitänyt sanoa isäksi, mutta sanoi vaariksi,
ja piti ikäänkuin piilossa ihmisiltä, koska äijä oli aikoinaan ollut
murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltä karannut. Merkillinen äijä
senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistä ajoista ja
taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistänsä, olipa
sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin tähden eikä
ainoastaan häpeän vuoksi hän oli ihmisiltä salattava.

Franssin huutoon vaari käänsi makuultaan päätänsä, katsoi hetken eteensä
ja alkoi sitten:

--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen palasin...

Frans huusi keskeyttäen:

--Kustaava tuo poikansa kouluun!

--Jaa mihin tuo?

--Kouluun.

--Turhaan minä sen sarkasäkissä maailmalle kannoin, sanoi vaari ja
katsoi hetken eteensä.

--Meitä oli kymmenen, alkoi hän, jotka Siperiasta läksimme ja lautalla
virran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle päästyä ei ollut kuin minä
ja Matti. Sitä on näes huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti käydä ja
kahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minä Suomeen takasin tullut
olin...

Kustaavan tulo keskeytti hänen kertomuksensa, kuten sen aina jokin
keskeytti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen eikä tullut etuhuoneeseen,
sillä hän ei pitänyt Kustaavasta eikä välittänyt hänen pojastaan. Hän
välitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitä hän aina tarkkaan
seurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat
polisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhä suuremmiksi. Paljon,
paljon hän niistä pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa,
silloin vaari niistä enin iloitsi.

Mutta eipä vaari ollut oikein tyytyväinen itse siihen poikaan, jonka
Sandra oli hänelle synnyttänyt, sillä heidän välillensä oli noussut
jyrkkä erimielisyys jo kohta siitä päivästä pitäen, jolloin hän
Siperiasta palattuaan Franssinsa löysi.

Ilokseen hän tosin ensin näki, että myöskin Frans ennen kaikkea muuta,
ajatteli rikastumista. Mutta Franssin »rikastumisen salaisuus» ei
miellyttänyt vaaria, sillä vaarilla oli mielessä toinen salaisuus.

Siperiassa hän oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijäin kanssa,
oppinut venäläiseltä ammattirosvolta väärän rahan valmistamistaidon.
Vehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen
kultarahoja valmistaa, ja sattui vielä niin onnellisesti, että Frans oli
hopeasepän opissa käynyt, joten hän olisi tuntenut koko joukon tärkeitä
seikkoja, jotka väärän rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei
tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut
muka tehdä mitään laissa kiellettyä eikä joutua polisin kanssa
rettelöihin. Rahoistakin, jotka vaari oli hänelle tuonut, ensin kysyi,
mitä rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, että ne
olivat hänen ammutun kaverinsa ryöstämiä ja hänelle talteen jättämiä,
oli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei
ruvennutkaan niillä rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani
talonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut hänessä miestä. Tahtoi
rikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, että olisi vaan
punaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniä kaataa ja huitukoita
silitellä. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmärtänyt mitään.

Mutta jos oli Frans vaarin mielestä huono, niin sitä enemmän hän odotti
pojista. Odotti niistä kerran tulevan semmoisia miehiä, jotka tietävät,
että piru on ihmisessä itsessään, eivätkä sentähden mitään tekoa tunne,
mihin ei heidän kätensä uskaltaisi kohota.

Paniko Frans heidät kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestä
vähäpätöinen kysymys.

Ja sentähden vaari vaan käänsi kylkeänsä eikä välittänyt kuunnella
poikansa ja tyttärensä puheita koulusta.

Mutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet:

--Ottaisit aluksi vaikka tämän viinipuodin hoitoosi.

Kustaavan värähtivät taas leuvat. Mutta hän sanoi hillitysti:

--Jos koettaisin sentään ensin pyykinpesulla.

Fransin naama venyi pitkäksi, mutta hän ajatteli kärsivällisesti: ehkä
koulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinä sittenkin
taivut!

He nousivat ja menivät viemään poikiansa koulun rehtorille.



4.


Seitsemänkymmenen luvulla ei ollut Tähtitornivuorella vielä mitään
ihmiskäden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei
runkoruusuja, ei nurmikkoja, ei käytäviä, ei haaksirikkoisten länteen
kääntyvää hätähuutoa eikä sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle
eduskuntatalolle.

Vuoren huipulta näkyi etelän puolelle esteettömästi avomeri ja pohjosen
puolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympäröivine
kivimuurineen, yhtä komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle
matalien puurakennusten epätasainen taistelu yhä taajemmin nousevia
tiilitaloja vastaan. Länteenpäin näkyi etenevä saaristo. Mutta itäänpäin
yhtä esteettömästi Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen.

Vuoren itäisen osan ylitse luikerteli kivittämätön tie jalankulkijoita
ja niitä kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta
louhittuja kiviä. Myös koko läntinen puoli oli louhoksien vallassa ja
oli käynti siellä kiviröykkiöiden tähden vaikeata. Epätasaisuutta
lisäsivät vielä suuret soraläjät, sillä tätä osaa vuoresta käytettiin
kaupungin yleisenä kaatopaikkana.

Jospa hienommat kävelijät siis välttivätkin Tähtitornivuoren särmäkkäitä
kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri
joukko kultaisen pääkaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta
lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka
laivoja ulapalta tähystellessään, mielellään siellä pulloansa
kallistelivat, kaartilaiset ja heidän huitukkansa, ja muut joutolaiset,
joilla oli aika vetäytyä kaupungista louhikkojen vapauteen
juopottelemaan.

Mutta niihin kuului myös erään koulun oppilaskunta, sillä hekin olivat
vuoren valinneet olinpaikaksensa.

Tämä koulu oli ensimäinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu pääkaupungin
monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellä, ja sen pojilla oli siis
suuria vastuksia voitettavana. Sillä heidän oli käyminen alituista,
sitkeätä taistelua arvonsa ja kunniansa ylläpitämiseksi muiden koulujen
monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitä joka suunnalta piirittivät ja
luonnollisina vihollisinaan pitivät. Tappeleminen oli ensiksikin
»norsseja» vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten »rottia»
vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin »ryssiä» vastaan, jotka
sijaitsivat Välitorin kulmassa. Näistä kaikista olivat »rotat»
rohkeimmat, purevimmat ja lähimpänä heitä. Ne olivat myös kaikkein
vahvimmat. »Norssit» taas pahat siitä että olivat usein pampuilla
varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidät vielä vaarallisemmiksi.
Mutta ryssät olivat lukuisimmat.

Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi
arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten käytös, ahkeruus,
tarkkuus, taito, sääty--ne olivat merkitystä vailla. Ahkerat, osaavaiset
ja ylempisäätyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat
tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista
ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitä lähtevä
kunnia saavutettiin yksityisissä ja yhteisissä otteluissa kohtaavan
vihollisen kanssa, mutta yhtäpaljon myöskin varsinaisissa
taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Tähtitornivuori.

Eräänä kevätiltana pari päivää ennen odotettua yhteentörmäystä norssien
kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin.
Hinkin, heidän kuninkaansa, oli määrä käytännössä näyttää heille uutta
suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetään hajalle teeskennellyn
pakenemisen avulla. Odottaessaan tätä Hinkkiä he harjottelivat
tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat nähneet ryssän sotamiesten
tekevän Kampin kentällä. He olivat tällä kertaa ottaneet mukaansa
myöskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin
tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isä oli Venäjän palveluksessa
oleva suomalainen eversti, saivat he siten käsiinsä pitkän laahustavan
miekan, joka räminällään suuresti lisäsi sotamieltä. Tekivät hänestä
tilapäisen päällikön ja keppikivärit olalla, rivittäin kulkivat,
juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkäkseen ampuma-asentoon,
taas hyökkäsivät pystyyn, kertasivat rivejä ja tekivät rynnäkköjä
suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivärien päissä, ja ne, joilla oli
leikkipyssyjä, paukuttivat nalleja.

Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikä
kauan kestänyt ennenkuin he jättivät harjotuksensa ja istuivat sinne
tänne hajallensa odottelemaan eikö kuningas lopultakin sentään saavu.

Alakuloisuuteen oli syynä suuri, harvinainen, mieliä tärisyttävä tapaus
heidän koulu-elämässään.

Se poika, joka heidän keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeä ja todella
oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistä. Hän oli sukkelin, hän oli
viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, hän petti
opettajat paraiten, hän poltteli tupakkia melkein heidän nenänsä alla,
meni kuiskauksien avulla läpitse vaikkei lukenut mitään ja sai toimeen
lupapäiviä melkein milloin vaan hänelle paraiten soveltui, sillä kun hän
käski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin täytyi suostua. Mutta
voimakkain hän ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin
»kapteeniksi».

Ja nämä kaksi olivat tänäpäivänä tapelleet keskenään koulun pihalla.

Mitä leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava näky
oli syöpynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensä
tuijottamaan!

Jotakin oli Hinkki ensin »kapteenille» sanonut, ei kukaan ollut kuullut
mitä. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kärsinyt tätä haukkumanimeä.
Kapteeni oli heti rajusti käynyt päälle ja paiskannut kuninkaan maahan.
Hinkki hyppäsi pystyyn ja löi korvalle, mutta kapteeni paiskasi hänet
jälleen maahan ja piteli siinä kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu.
Pystyyn päästyänsä Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin,
mutta joutui uudestaan alle. Kolmasti hän näin petti voittajansa. Silmät
pyörivät vertyneinä Hinkin päässä ja vaahtoa tuli suusta hänen
raivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, että hänen olisi
ollut parempi kuolla kuin nousta siitä häpeästä. Neljännellä kerralla
hänen täytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Ylös noustuaan
hän koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistää, ja sanoi hiljaa
hengästyksen katkaisemat sanat: me--koetamme--iltapäivällä--uudestaan.

Heti iltapäivätuntien päätyttyä hän oli käskenyt kaikki harjotuksiin
vuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne.

Senvuoksi eivät sotaleikit sujuneet. Hirveältä tuntui ajatella, että ne
nyt jossain kenenkään näkemättä temmelsivät elämän ja kuoleman
kamppausta. Ehkä olivat ottaneet veitsiä mukaansa, ainakin kuningas,
eikä vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitä käyttämättä.

Mutta sitä suurempi oli hämmästys ja ilo, kun joku äkkiä huusi: mikäs
tuolta tulee! ja kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät molempien
ilmestyvän ihkasen elävinä kasarmin kulmasta, vieläpä käyden rinnakkain
välinsä jo sopineina.

Kuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myöskin hänen kasvonsa
olivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehättävän sinisistä
silmistä ei olisi hänen kuninkuuttansa voinut päättää. Mutta käynti oli
todellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmäisesti joka askeleella
niinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle
ylpeästi. Takki oli auki, helyvyö kannatti housuja tuuman verran liiviä
alempana, että siniraitainen paita näkyi väliltä. Peukalot hän piti vyön
alla antaen muun kämmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyötä
alas.

Kapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiä. Kulki tämän kanssa samassa
tahdissa, mutta käynti ei hetkahdellut eikä ruumis heilahdellut
kummallekaan puolelle. Hänen päänsä oli pyöreä ja sen takaraivo
isonlainen. Ruskean ja vihertävän sekaiset silmät katsoivat totisina ja
rehellisinä suoraan eteenpäin, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet
pudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikä ihmisten ympärille
tahtoo väkisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi hänen totisille
kasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus
lapsella, jolle vääryyttä tehdään. Mutta silmät ikäänkuin tästäkin
pyrkivät irti ja värähtelivät vaan rehellisesti totuuteen päin.

Kun nämä molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin
sopimuksesta:

--Joka häntä tästä edes vielä uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minä lyön
nuuskaksi.

Tämän sanottuaan Hinkki meni syrjään ja antoi kapteenille tilaa.

Kapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmät maahan luotuina, niinkuin
valehtelijan, sanoi ikäänkuin tunnustaen:

--Kyllä Hinkki voittaa minut.

Hinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympärilleen, nähdäkseen uskoiko
jokainen erikseen mitä kapteeni oli sanonut.

Mutta kapteeni ei katsonut kehenkään, vaan meni ja istui syrjään. Hänen
silmänsä olivat turpeina eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että hän
oli katkerasti itkenyt. Hänen surunsa sen johdosta, mitä aamupäivällä
oli tapahtunut, näytti niin syvältä, että häntä katsoessa tahtoi
muidenkin mieli masentua.

Kun Hinkki näki, että kaikki uskoivat, tuli hän laupeaammaksi ja kertoi
heidän sopineen jutun niin, että Hannes tästälähin (se oli kapteenin
oikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo hänelle kouluun joka päivä
viisi penniä veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta häntä enää
kapteeniksi.

Sitten Hinkki rupesi katsomaan heidän patterejansa, jotka he olivat
laatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien väliin, ja nauroi, että
he aikoivat antaa nallipaukutusten käydä tykkitulesta. Hän nauroi myös
heidän sapeliansa, veti miekan huotrasta ja löi linkkuveitsen terällä
miekan terään lovia osottaakseen ettei sen miekan teräs mihinkään
kelpaa. Vielä hän nauroi lippujakin. Ei hän oikeastaan välittänyt
mistään leikkisodista, eikä yleensä pitänyt taisteluja ryssiä, norsseja
ja rottia vastaan minään leikkinä ollenkaan, vaan hänen
sotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina täyttä
totta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipä hän muutoin kuningas olisi
ollutkaan.

Hän veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi että
täytyy mennä ruutia hakemaan.

Kun he kysyivät, mistä hän ruutia saapi, nauroi hän vaan, että kyllä
_hän_ aina saa, ja sanoi huomenna näyttävänsä miltä oikea pamaus kuuluu.
Osotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa täyteen, reunoja myöten, ja
määräsi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit
alkaisivat juosta vuorelle.

Että Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut käsiinsä, se oli jo
kylläkin suuri ihme, mutta mistä hän aikoi niin paljon ruutia saada, se
meni yli jokaisen ymmärryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Hänen
kuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen että hän joka alalla
tunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitä muut
osasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin
hämmästyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen.

--Menkää te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi hän.

Sykkivin sydämmin, täynnä ihmeellistä odotusta hajosivat kaikki
vuorelta.

Mutta Hinkki ja kapteeni menivät vuoren itäiselle harjalle.

Siellä he paneutuivat pitkäkseen kalliolle illan hämärtymistä
odottamaan.

Kun kapteenin rinnasta kohosi silloin tällöin itkun jäljiltä vieläkin
hytkähdyksiä, katsoi Hinkki säälien häntä, niinkuin olisi tahtonut
sanoa: älä enää viitsi valittaa. Ja kun he vähän aikaa siinä vielä
olivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto päävahdista
ja rummunpärinää Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn.

--Nyt täytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi hän.--Onko sinulla 5
penniä?

Kapteeni sanoi:

--Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitä sinä viidellä pennillä
teet?

Hinkki sanoi:

--Se on sinun päivärahas. Anna tänne.

Ja kapteeni antoi hänelle viisi penniä.

--Nyt mennään tästä alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin
jyrkimmästä paikasta kadulle vuoren taakse. Siinä oli vähän matkan
päässä katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja
kylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskäytävä.

Puistossa soitteli musiikki.

Hinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen äijään, joka
olan yli heitetyllä hihnalla kannatti edessään laatikkoa ja möi siitä
appelsiinejä ja paperossia puistoon kulkeville.

--Mene sinä, sanoi, toista kautta ja kun minä tulen täältä päin ostamaan
siltä paperossia, niin tule vastaan äläkä ole tuntevanas minua. Kun minä
rupeen juoksemaan, niin kiroo sinä ja juokse minun perässäni ja ole
ottavanas minua kiinni. Ymmärrätkö?

Kapteeni sanoi:

--Pitääkö minun ottaa sinut kiinni?

Hinkki katsoi häneen, naurahti ja sanoi:

--Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, älä ole tuntevanas.

Kapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun hän lähestyi äijää
seisoi Hinkki jo siinä ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun
kapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin äkkiä suustansa ja
alkoi juosta puistokäytävää alas.

Äijä huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa
perässä. Kapteeni kirosi nyt käskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan
Hinkin jälkeen.

Kun lehmuskäytävällä oli paljon kävelijöitä käänsi Hinkki oikealle ja
kierteli syrjäteitä syvälle varjoisaan puistoon. Hän antoi kapteenin
päästä aivan kintereillensä, mutta kiinni ei antautunut, sillä vaikka
kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei hän voinut
tehdä niin nopeita luikerruksia ja käänteitä.

Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysähtyi ja silloin
kapteeni näki hänen kädessään kaksi punasta Tollanderin
paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitä, vaan pisti yhden kumpaankin
takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan että juoksun kiihkeä
hengästys talttuisi.--Ei se nyt enään meitä löydä, sanoi hän
paperossiäijästä.

Levättyään hän nousi, katsoi ympärillensä ja vei kapteenin rantaan,
jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita
veneitä.

Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli
kaljaasi ankkurissa ja sen perään oli korkealaitainen musta vene pantu
köyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin lähemmäs
rantaa ja pikku vene käänteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin
löyhentäen köyttä. Hinkki haki ongenvavan rannasta, käski kapteenin
pidellä lauttaan lukittua venettä kääntyneenä merelle päin, meni itse
perään ja jonkun ajan odotuksen jälkeen tavotti kuin tavottikin vavalla
mustan venheen ja sai siitä käsin kiinni. Pian hän linkkuveitsellä
katkasi köyden ja haki kapteenin venheeseen.

--Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vähän
levottomana ympärilleen katsellen.

Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillä ja vene käänteli hänen käsissään
sinne tänne, josta Hinkki alkoi hermostua.

--Mikäs näkyy minun pääni takaa, häh? tiuskasi hän.

--Tokan savupiippu, sanoi kapteeni.

--No, jos piippu menee tälle puolelle päätä, niin souda tällä airolla,
mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmärrätkö?

Kapteeni teki niin eikä vene enää käännellyt.

Hän näki ihmeeksensä, että Hinkki oli merelläkin aina vaan sama kuningas
kuin maalla.

He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkän sillan ohitse ja vene jo
keinui rasvatyyneen avomeren sileällä mainingilla. Laskenut aurinko
paistoi meren takaa pitkän pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhä
suurenevina kohosivat taivaan laelle asti.

Hinkin mieli lauhtui. Hän lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse
selkäkenoon perälle.

--Mikäs nyt on pään takana? kysyi hän.

--Harakan vallit, sanoi kapteeni.

--Souda niin, käski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan perätuhdolle,
ummisti silmänsä ja oli kuorsaavinaan.

Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, että Hinkki oli todella
nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitämästä Harakan valleja merkkinä
ja alkoi kiertää kaupungin satamalahteen.

Vihdoin hän lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi
katselemaan ympärillensä. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla
noussut hänen eteensä. Hinkki se häntä aina vei ja opetti uusia
maailmoita näkemään.

Vene hiljensi vauhtinsa. Sen herättämät laineet olivat ruskosta
valoisia. Nikolainkirkon kello vielä jymisi, vuoroin heleämmin, vuoroin
kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt.

Vene pysähtyi kokonaan.

Kun sen laineetkin tyyntyivät, silisi merenpinta ja koko kaupunki näkyi
ylösalaisin kääntyneenä lahden pohjasta.

Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja ärjäsi:

--Mitä sinä noin venettä heiluttelet?

--Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita.

Hän oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitä aikaan.

Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit
kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset
kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi
punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan
sortui.

Kapteeni oli kuin hulluna.

--Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympärilleen sanoi: minne
helvettiin sinä olet soutanut!

Näin sanoen hän melalla käänsi veneen poispäin kaupungista, ja kapteeni
alkoi vedellä.

Lähes neljänneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan,
joka mahtavine piippuinensa kellui meressä kuin puoleksi uponnut
jättiläistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivät kannella.
Kylki-aukoista näkyi kanunain mustat suut.

Kapteeni ei sanonut laivasta mitään, vaan kysyi:

--Mitä ne kranaatit oikein ovat?

--Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki.

--Mutta sinä kerran sanoit, että niissä on ruutia?

--Näes nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka
pannaan suuren kanunan sisään ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta
siinä on perässä ruuvi, josta pannaan ruutia sisälle, ja päässä on
nalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin,
niin se räjähtää ja palaset lentävät ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset
kuolevat.

--Vaikkako eivät olisi mitään pahaakaan tehneet?

Hinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan.

--Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejä?

Hinkki ei pitänyt tätäkään kysymystä vastauksen arvoisena.

--Tahtoisitko sinä olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein.

--Ei sivelistit mitään merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset
lasisilmäherrat! Mäskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.

Ja vähän ajan perästä sanoi:

--En minä vaan. Merille minä karkaan.

Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsä.

Merille,--se on tuonne, tuonne, missä ei maata näy ja kaikki on suurta
ihmeellistä aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa näytti kapteenista tällä
hetkellä mitättömän harmaalta, ikävältä, pieneltä.

Taas neljänneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysäsi:

--Mihinkäs me nyt mennään?

--Katso taakses, sanoi Hinkki.

Ja kun kapteeni kääntyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti
merestä nousevaa, harmaista kivistä muurattua pitkää ikkunatonta
linnanseinää, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan.

Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden
ylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen
siipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi
viiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä.

Hämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin.

--Älä pelkää, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille
ihmeellisiä tarinoita tästä Viaporin harmaasta vesilinnasta.

Kertoi sen seinän takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellä istuneet
monta kymmentä vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinä koppeihin, joiden
ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi läpi linnanpihalle päin ja
toinen läpi ylhäällä merelle päin.

--Katso tuonne! näetkö pieniä aukkoja linnanseinässä? siinä on toinen
läpi, josta he saavat ilmaa hengittääkseen, mutta eivät ylety näkemään.

Kapteenin silmät suurina ja palavina tuijottivat linnaan päin.

--Souda vaan lähemmäs, sanoi Hinkki.

Ja kertoi, että kun seinän juurella on hiljaa, voi kuulla vankien
huokauksia ja valituksia.

He tulivat juuri seinän viereen. Enin osa siitä oli rakennettu suoraan
veteen, joka veneen lähestyessä kumeasti lotisi kivien vihreissä
uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinä oli ruohon
tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien väliin.

--Pitele noista, sanoi Hinkki, minä tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui
ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinää
vasten.

--Kovasti huokailevat, sanoi hän jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten
rupesi itse pitelemään venettä ja käski kapteenin vuorostaan kuunnella.

Kapteeni kallisti nyt hänkin korvansa kiviseinää vasten.

Lieneekö hiljainen tuulenhenki yläilmoissa käynyt ja linnanseinän
aukoissa suhissut, mutta veri oli jättänyt kapteenin kasvot, kun hän
kuuntelemasta pääsi, sillä hänkin oli kuullut huokauksia, syviä,
ikionnettomuutta itkeviä.

Hän kallistui uudestaan seinään kiinni.

Ei epäilystäkään. Ne huokailivat--huokailivat.

Kapteeni mittasi silmillään korkeuden maasta henkiläpeen.

--Mutta jos auttais ne sieltä pois, sanoi hän.

--Hm, pani Hinkki ikäänkuin olisi jo ennen itsekin sitä ajatellut ja
mahdottomaksi huomannut.

--Varrottais yötä ja heitettäis köysi lävestä sisään, arveli kapteeni.

--Ei siitä lävestä mahdu ihmisen pää, sanoi Hinkki.

--Tai tultais joka yö ja kaivettais reikää muurin läpi, esitti kapteeni.

--Täytyy läksyjä lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heräsi
haaveistaan.

--Saatana! huusi hän kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon käteensä ja
ylimalkaisessa raivossa aikoi sillä ruveta huitomaan ympärilleen.

Hinkki säikähti ja koetti kapteenia tyynnytellä, mutta kun kapteenin
silmät pyörivät päässä yhä kummallisemmin, hän huusi:

--Vahti näki meidät, souda pois, se ottaa kiinni ja pistää linnaan,
joutuin, joutuin!

Ja kapteeni istui ja vetäsi vettä airoilla niin lujasti että toinen
niistä siihen katkesi:

--Mitäs nyt tehdään?

--Ojenna tänne ehjä, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon hän nousi pystyyn,
pani perässä olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin
tekivät punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain
matruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivät pikkuvenheeseen ja
seisten sen perällä yhdellä airolla soutivat köyden pollariin.

Hinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikä pitänyt mitään
kiirettä.

--Ethän sinä kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni.

Mutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene
eteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden.

--Annas kun minä tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla
saavansa veneen käännetyksi kotiin päin.

--Et osaa tämmöistä soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina
vaan Viaporia kohden.

Linnoituksen vallit, jotka kaupungista päin näyttivät tavallisilta
ruohokummuilta, kasvoivat yhä suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin
mahtavat vuoret kallioiden päällä ja suuret tykit ammottivat aukoista
merelle päin. Pieniksi pilkuiksi hävisivät vahtimiehet, jotka kiväärit
olalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin.

Jo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana,
ihmeelliset muurit, salaperäinen laituri ja linnotukseen vievä
rautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidän eteensä
aivankuin nielläkseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni
kosteammaksi.

Hinkki vaan meloi suoraan surman suuhun.

Kaukana idän taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat
hallitsevat puoli maailmaa. Tämä valtakunta on rakentanut linnoituksen
mereen ja pannut sotamiehensä sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki
soutaa vihellellen kohti kitaa.

--Älä herran tähden, kuiskasi kapteeni kiihkeästi. Ryssä tappaa meidät!

Hinkki kääntyi katsomaan.

Kiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssä alkoi
todella huitoa käsillään ja puiden nyrkkiä kielsi heitä lähestymästä.

Hinkki antoi rohkeasti veneen mennä eteenpäin.

Silloin haki ryssä vahtikopista kivärinsä ja rupesi suurilla liikkeillä
muka sitä lataamaan.

Hinkki ei vaan ollut tietääkseenkään.

--Herran tähden, Hinkki! Hinkki!

Heti kun vene oli tullut niin lähelle muuria, etteivät ylhäällä kulkevat
vahdit heitä enään voineet nähdä, veti Hinkki taskuistaan punaset
paperossipuntit, ja antoi sitten veneen kääntyä pitkittäin porrasta
vasten.

--Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistä matkimaan:
puh, puh,--että ryssä ymmärtäisi.

Ryssä rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kädestä.

--Älä luule, poika, sanoi Hinkki ja työnsi veneen ulommas.--Ni ponimai
poruski. Hellitä vaan ruuti ensin.

Ryssä pani nyt kivärinsä jälleen vahtikojuun ja katosi pienestä portista
muurin sisäpuolelle.

Heidän odotellessaan sanoi Hinkki:

--Täältä kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa,
saisimme paljonkin.

--Mistäs ryssät itse saavat ruutia? kysyi kapteeni.

--Kranaateista raapivat.

Tämän kuultuansa kapteeni tunsi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan keskellä
näitä pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli näyttänyt
avaimen ja avannut niiden sisimmän salaisuuden. Ja yhdellä iskulla
hajosi linnotuksen jylhä taika kapteenin mielestä.

Iloissaan hän alkoi kovalla äänellä morista Hinkin opettamaa
englantilaista merimieslaulua:

    Hel Viktooria, hel Viktooria!
    Tshilivili vippan boi!

--Ole hiljaa, sanoi Hinkki.

Ryssä toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltä vastaan paperossit.

Kun he paluumatkalla lähestyivät jälleen Kaivopuiston rantaa, nousi
Hinkki pystyyn ja kauan tähysteli maalle päin. Oli jo niin hämärä, ettei
hän voinut nähdä. Silloin hän käski olla soutamatta ja kuunteli kauan.

--Kaljaasin miehet hakevat venettä, sanoi hän tyynesti.

Rannalta päin kuului ääniä ja saappaitten rapinata kivien päällä.

--Ne tulevat tänne päin. Päästä minut maalle, sanoi Hinkki.

Kapteeni päästi Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettä, saaden
vihdoinkin tilaisuuden tehdä niinkuin Hinkki ja niinkuin
kivihiililaivain nokiset merimiehet.

Ensi innostuksessa vene läksi menemään suoraan ulapalle, sillä kapteeni
ei huomannut sen suunnasta vaaria pitää. Mutta suunnan pitäminen siinä
konstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, että kun hän Harakan salmelle
ehti, kuuli hän huutoja rannasta, jotka hänelle suuntaa neuvoivat ja
niitä totellen hän löysi pesulautan, sitoi veneen köyden pätkällä
kaidepuuhun, missä muutkin veneet olivat ja tuli rantaan.

Kaksi saarelaista oli siinä, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat
hänelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja köyden katkaissut ja vielä
aironkin taittanut? Ja rupesivat häntä polisikamariin vaatimaan.

Silloin tuli Hinkki rantaan, keppi kädessä ja sanoi miehille:

--Mitä hän on tehnyt?

Miehet sanoivat mitä pahaa hän oli tehnyt, ja Hinkki sanoi:

--Taitaa olla sama poika, joka meidänkin veneen on vienyt. Sallikaa
minun antaa hänelle selkään.

Ja rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin päälle. Mutta kapteeni pakeni
ja Hinkki rupesi ottamaan häntä kiinni ja he alkoivat juosta ylös
pimeätä lehmuskäytävää, niinkuin olivat äsken alaskin juosseet. Sillä se
oli Hinkin ainainen konsti.

Pari kivenheittämän väliä juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa
juosta, ne on saarelaisia.

He pysähtyivät ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpäin.

--Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat
päässeet kadulle.--Ei siellä lystiä ole.

--Oletko ollut? kysyi kapteeni.

--Olen, sanoi Hinkki. Siellä on ikävä. Tule saattamaan minua.

--Löivätkö ne?

--Eivät lyöneet, käskivät papan lyödä.

--Löikö se?

--Löi.

Tähtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan
saunan kellariluukkuun.

Kun he tulivat hänen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni
ehdotti, että Hinkki kapuaisi hänen olkapäiltään portin ylitse. Mutta
Hinkki tiesi paremman keinon. Hän nosti toisesta päästä portin alla
olevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jälkeen laskeutui maahan
pitkäkseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle.

--Huomenna pamahtaa, sanoi hän portin takaa.

--Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla.

Ja he erosivat.

Siinä talossa asui Hinkin isä, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia
poikia ei oltu kouluun hyväksytty, sillä ne olivat liian vanhoiksi
katsotut ja olivat myös jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet.



5.


Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiä kertomuksia eikä heti mennyt pois kun
hän suunsa avasi, oli tämä sama Hinkki,--vaarin lempipoika.

Peräkamarin puolipimennossa, kolkutellen ja käännellen vaarin
merkillisiä sulatuskuppeja, viiloja, pihtejä, Hinkki istui kuunnellen
permannolla, ja vaari taas makuultansa hänelle jutteli. Yhdessä kohti
heillä tuli usein riita.

Vaari koetti aina päästä veneh'ojalaisista hänelle puhumaan; Hinkki taas
ei niistä niinkään välittänyt; olisi tahtonut kuulla enemmän vaan
Siperian seikkailuista ja yhä uudestaan vaati kertomaan siitä
merkillisestä raharyöstöstä, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin
kymmentä kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen
rakkaalle Hinkillensä vaikka puoli väkisin sen kaikkein tärkeimmän
asian, nimittäin sen suuren vääryyden, minkä veneh'ojalaiset olivat
kärsineet jäädessään maattomiksi, vaari menetteli näin: hän lupasi
kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella
Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin
kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut häntä ymmärtämään
tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitä oja on,
mitä lato, mitä virta, mitä niitty, mitä korpi, mitä kartano, vielä
vähemmän ymmärsi torpan veroja ja metsänmyynti-asioita, jotka kaikki
olisivat olleet välttämättömät ymmärtää vääryyden perille pääsemiseksi.

Sitävastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat
ja mitä niillä oikein voisi tehdä, höristi Hinkki korvansa, tuli vaarin
viereen vuoteelle istumaan, ja ymmärsi kohta kaikki.

Vaari sanoi vaan:

--Jos näillä tehtäis rahoja niin paljon, että koko Veneh'oja vapaaksi
ostettaisiin!

Ja koko Hinkki oli liekkinä. Silmät hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin
siksi, että Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, että rahoja
tehtäisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua
Veneh'ojasta.

Vähän aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi:

--Pitäisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi.

Ja nämät sanat kuultuansa vaari taas hämmästyi Hinkin suurta neroa ja
näki selvään, että hänestä tulee se mies, joka ei usko mitään ihmisestä
ulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessänsä. Mutta hän
rakasti Hinkkiä niin, ettei uskaltanut vielä opettaa, peläten hänelle
vaaraa. Sitäpaitsi Veneh'ojan asiain ymmärtämättömyyden takiakin hän
päätti jättää lähemmän opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja
sanoi:

--Olet huonoissa kirjoissa, eivät ota polisiksi.

Ja kun Hinkki rupesi miettiväiseksi, sanoi, tietäen Hinkin mielihalun:

--Menisit ensin merille, niin sieltä tultuasi saisit uudet kirjatkin.

Hinkki ihastui.

Ja siitä pitäen neljännelle luokalle asti hän ei muuta ajatellut kuin
keinoja millä saisi isänsä ottamaan hänet koulusta, sillä laivan
kapteenit eivät alaikäisistä karkureista huolineet, vaan vaativat
holhoojan suostumusta.

Nyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, että mitä korkeammille luokille
Hinkki tuli, sitä enemmän opettajat halusivat päästä hänestä. He eivät
pitäneet Hinkkiä nerona, niinkuin vanha vaari. Eivät myöskään olleet
samaa mieltä kuin Hinkin toverit, joiden joukossa hän oli juuri
mittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat
siis verkon hänen ympärillensä ja kun Hinkki käski kapteenin naulaamaan
opettaja Örbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Örbom meni
nokillensa, vetivät he verkon päät yhteen ja nostivat Hinkin koreasti
maalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta.

Jättäessään koulun Hinkki sanoi tovereille:

--Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitään mahda.

Ja kapteenin rinta kohosi ylpeästi.

Opettajat olisivat kyllä hänetkin erottaneet yhdessä Hinkin kanssa,
mutta he toivoivat hänen vielä parantavan tapansa, kun Hinkin
vaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he päättivät jättää kapteenin
toistaiseksi kouluun.

Koulun sisäiset asiat pääsivätkin kohta Hinkin lähdettyä sille tolalle,
jota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan tämän opiston
pääkaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi,
kasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssäädyn. Oppilaat alkoivat uskoa
opettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja sääty tuli arvon mittapuuksi.
Kaikki muuttui.

Kun siis kapteeni tuli Hinkin jälkeen kuninkaaksi, kasvoi hänen
ympärilleen heti, tiedon, taidon ja säädyn perustuksella pikku
kuninkaita, jotka Hinkin aikana eivät olisi uskaltaneet päätänsäkään
nostaa. Kapteeni ei ymmärtänyt missä vika oli, vaan rupesi ajattelemaan,
että hänen täytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun
norssien, rottain ja ryssäin kuninkaat ja siten osottaa voimansa
suuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi törmäyksessä.
Ryssät taas houkuttelivat hänet kaksintaistelun varjolla koulunsa
pihalle, mutta siellä hyökkäsivätkin kaikki hänen kimppuunsa. Ja nyt
tuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Hän taisteli kuin karhu. Sillä
aikaa kuin hän nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua käsiensä ja
jalkojensa ympärille takertuneista harmaista pikkuryssistä, takoivat
suuret häntä nyrkeillänsä päähän. Silloin pani kapteeni silmänsä kiinni
ja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut
nielköön! Ja samassa huikeasti ärjähtäen äkki tempauksella irrotti
kätensä. Osa pikku ryssistä kaatui, osa peräytyi hätkähtäen ja heti
vapautti hänen jalkansa. Kapteeni hyppäsi ilmaan ja sitten hurjassa
raivossa kätensä hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman päälle
hypätäkseen. Silloin soi ryssäin kello ja kapteenin päästellessä villiä
huutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien.

Porttikäytävään juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten
kaikille kapteenin yksin voittaneen ryssät.

Mutta merkillistä! Vaikka hän oli avonaisessa kamppailussa kaatanut
norssien ja rottain kuninkaat,--vaikka hän oli yksin ajanut koko ryssäin
koulun pakoon, ei hänen valtansa sittenkään vakiintunut, vaan
kaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivät häntä sittenkin
viisasteluillaan nolaamaan ja päätä lyhyemmät naskalit tekivät hänen
urotöistänsä ivaa, niin että joskus melkein kolmas osa luokkaa jo
uskalsi olla tottelematta, kun hän johonkin asiaan komensi.

Tämä kävi häneen kovin kipeästi,--ei senvuoksi että hän olisi tahtonut
itsellensä kunniaa, vaan senvuoksi, että jos hänen valtansa olisi
päässyt höllistymään, niin olisi saattanut tapahtua, että olisivat
vähitellen uskaltaneet ruveta jälleen sanomaan häntä kapteeniksi.
Varjelkoon sellaista tapahtumasta!

Ilmeistä oli, ettei voima yksin riittänyt. Eipä Hinkkikään ollut
voimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain
ja oli siinä tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti
tunnustamaan pojille, että Hinkki oli hänet muka voittanut. Mutta
oikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Hän oli ollut niin
paha niille, jotka häntä eivät tunnustaneet, että sellaisten elämä oli
käynyt mahdottoman happameksi ja heidän oli lopultakin aina täytynyt
taipua. Itki tai parkui, kyllä Hinkki sai vihdoin aina armoille
heittäytymään. Mutta kapteeni ei millään osannut olla kovuudessa niin
sitkeä kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittäin oli hänen mahdoton kauan
toisia itkettää; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo
heltyi ja päästi käsistään. Ei auttanut kapteenin teeskennellä julmuria,
kertoa hirmuisia ryövärijuttuja omasta säälimättömyydestään, äkkiä
ärjähdellä, mulkoilla silmillään, paukahutella kämmeniään yhteen ja
hyppiä villisti ilmaan ikäänkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa
tuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivät, että hän olisi kyllä saattanut
rikkoa pulpetit ja taulut ja lennättää opettajan tuolin ikkunasta, mutta
että tarvitsi vaan ruveta itkemään niin hän heti päästi.

Ja niinpä sitten tapahtuikin, että yhteisesti pihalla telmittäissä joku
satutettu uskalsi heittää hänelle laumasta jälleen tuon kamalan
haukkumanimen, jonka hän oli luullut kaikilta jo unohtuneen.

Ainoastaan lähimmät silloin näkivät, että hän kävi äkkiä totiseksi. Muut
eivät huomanneet mitään. Ja vasta useiden päivien jälkeen alkoivat
kaikki ihmetellä suurta, käsittämätöntä muutosta kapteenin koko
olennossa ja käytöksessä;

Hän alkoi lukea.

Todella alkoi osata läksyjä, nousi ja vastasi lyhyellä käheästi
mörähtävällä äänellänsä ja vastattuaan istui tuiman näköisenä,
ympärilleen vilkuilematta.

Hän tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellä kasteltuna ja harjalla
silitettynä, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jälkeen
jäänyt ja paljosta piti selville päästä. Kävellen edestakaisin luki ja
pänttäsi päähän väliajoillakin, kehenkään katsomatta ja ketään
kuuntelematta. Käytävät vaan kumisivat hänen yksitoikkoisesti
jonottavasta mörinästänsä.

Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Summa vaan oli, että
kapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin
jo ihmetellen katsahtelivat häneen ja ensin ikäänkuin koetteeksi tekivät
hänelle sellaisia kysymyksiä, joita he muuten ainoastaan parhaille
tekivät. Kapteeni rypisti silmäkulmansa, vastasi lyhyeen ja
täsmällisesti ja istui kohta vastauksen jälkeen, silmät alas luotuina,
ikäänkuin häveten tietoansa.

Oliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut
tuntemasta olevansa vallanperijä Hinkin jälkeen tai tahtomasta olla
valtijaana? Ei. Sillä jos kuningas näkee valtansa hajoavan, niin syyttää
hän itseänsä huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja
paimentaessaan on valtansa sikojen yli säilyttänyt. Ei yksikään kuningas
salli sanottavan: valta meni hänen käsistään. Sentähden, jos vaikka hän
aikoisi vallasta luopua, vahvistaa hän ensin valtansa. Hän tutkii ja
ajattelee päänsä ympäri: miksi olen minä kelvoton? Ja nähtyänsä missä
kohden hänen asemansa on heikko, käyttää kaiken kykynsä ja järkensä ja
tarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltä heikolta puolelta.

Niin teki myös kapteeni.

Huomattuaan että tietokuninkaat hänen valtaansa jäytävät hän päätti
voittaa heidät heidän omilla aseillaan. Päätti voittaa heidät tiedossa
ja taidossa. Ja kun Kustaava oli hänen päänsä suurenlaiseen takaraivoon
antanut hänelle Veneh'ojan viisauden perinnön, ei tarkotus ollutkaan
hänelle vaikea saavuttaa. Hän löi pystynokat tietokuninkaat perinpohjin.
Lakkasivat nenästelemästä ja muiden mukana alkoivat nöyrinä,
epätietoisen uteliaina katsoa ylöspäin hänen silmiinsä. Voimakkain ja
samalla viisain! Onko yksikään kuningas koskaan osannut lujemmin
valtaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias!

Mitä olisikaan Hinkki tällaisesta asiain käänteestä sanonut! Kapteenin
ei ollut omatunto tähän aikaan hyvä, vaan muuan seikka teki nämä uudet
kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltä perittyyn ja
kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti
opettajiston sitkeä vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla,
uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenästä vetämisellä,
kiusanteolla,--sanalla sanoen, opettajien vallan vähentäminen. Asia
olikin kapteenista ollut päivän selvä ja luonnollinen niinkauan kuin hän
oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat
asiat muuttuneet ja hän joutui ilman Hinkkiä kuin yksin tuntemattomalle
ulapalle. Se seikka, että hän nyt aina osasi läksynsä ja ymmärsi kaikki
opettajain kysymykset teki opettajat väkisinkin hänen ystävikseen. He
katsoivat häneen lempeästi, välistä ikäänkuin hänen suosiotansa
tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystävyyttä ja
takanapäin yhä hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki
asiat olla joko niin taikka näin eikä koskaan molempaa yhtaikaa.
Näyttelemiseen ja teeskentelemiseen hänen suorain kasvojensa lihakset
eivät taipuneet, ja pyöreät silmänsäkin olivat semmoiseen jo luonnostaan
liian jäykästi avonaiset. Olisi jäljellä ollut ainoastaan suora
vastustus, vaikka osasikin läksynsä ja vaikka opettajat kilvan
kiittivät. Tämä oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska läksyjen
osaaminen oli jo itsessään täysi myönnytys ja kädentarjous opettajille.
Ja kapteeni oli kuin terävällä miekan terällä. Ristiriita tuli hänelle
sietämättömäksi, josta oli seurauksena, että hän päivä päivältä,
ehdottomastikin yhä enemmän luopui Hinkin hengestä ja antautui
opettajain henkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että Hinkki tätä kaikkea
ei näe ja että koulun käyntiä ei kestä ikuisesti. Neljän, sanoo neljän
vuoden kuluttua hän on täysi herra, päässä valkea ylioppilaslakki, ja
silloin hän on vapaa teeskentelystä.

Ja niin tapahtui, että kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle
tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon
hedelmöittäviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintö, joka siellä
läntisen Suomen sydänkorvissa heidän pääkoppiinsa visusti kätkettynä
odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin,
pääsi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa päivän valoon, ulos
pursuessaan löytämättä vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylän
salvoshirsiä, vaan pelkkää sivistystä ja opettajia, jotka hiki päässä
tekivät työtä ravitakseen sitä kylläiseksi algebralla, latinalla ja
kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa näkisi ja peruansa kysyisi
ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyötä tuhoamaan.

Ja onkin mahdollista, että jos kaikki olisi päässyt jatkumaan niinkuin
oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen
tulevaisuudessa eläjä kuin ne, jotka suuren maailman täyttävät
haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan hänkin alkoi salata
sukuperäänsä, karttoi johtamasta ketään tietämään missä asui, saamaan
vihiä hänen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti
porttolaa, ja äidistä, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain
ihmisten likariepuja.

--Hän on äpärä, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta
menestyksestä koulussa.

Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi
asioille uuden käänteen.

Hinkki näet astui vielä kerran näyttämölle.

Hinkki oli erotettu syksyllä, juuri kun hän oli alottamassa V:ttä
luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jääneet
talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinä vuonna enää onnistunut
päästä merille.

Jonkun kerran hän oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissä
suhteissa vielä pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja
kapteeni koetti puolestaan myöskin teeskennellä entisiä välejä
haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli häneen huolestuneesti ja
epäluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa häntä silmiin,
vaan käänteli päätänsä sinne ja tänne.

--Näytäs tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta
tulemasta. Kapteeni antoi hänelle ainevihkonsa. Ja heidän kulkiessaan
Hinkki selaili vihkoa. Siellä oli aineita »Kesän vietosta», arvosana 9,
»Kaarle Suuresta», arvosana 8, »Lapsuuden uskosta», arvosana 10, ja niin
poispäin. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt
tiilenkarvaiseksi häpeästä.

Senjälkeen he eivät olleet voineet puhua mitään keskenänsä, ja he
tapasivat toisensa vasta keväällä, jäidenlähtöaikaan. Hinkki oli silloin
jo mönstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia eteläsatamassa
lähteäkseen Espanjaan ja sitten Välimeren satamiin.

Viimeisenä pääsiäispäivän aattona, pari iltaa ennen merille lähtöä hän
ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly,
pesukomooti ja harmaalla viltillä peitetty rautasänky. Hinkki tuli
ikäänkuin hyvästijätölle, olipa pukeutunut uusiin, hänen yllänsä oudon
hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytämään kapteenia läksijäisille,
joita sanoi vietettävän morsiamensa luona.

Kapteeni tuli kovin ihmeihinsä, että Hinkillä oli jo morsian; sitä hän
ei ollut aavistanutkaan. Itsellä hänellä tosin kyllä myös jo oli
mielitietty, viaton, vielä lyhythameinen tyttö, joka suuresti rakasti
häntä ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli tätäkin
asiaa ruvennut ikäänkuin tukehuttamaan, sillä se tyttö oli yhtä pimeätä
sukuperää kuin hän itsekin: erään palvelijan avioton lapsi, joka
palvelija oli jostakin vaarin hämäriltä kotiseuduilta kaupunkiin tullut,
ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan.

Hinkki kertoi morsiamestaan, että se hänen morsiamensa oli hirveän
fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja,
kraji ja sinjonki--sana jota kapteeni ei ymmärtänyt, mutta sitä
hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella näyttänyt koulun
ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis hän oli,
viehättävämpi kuin koskaan ennen, eikä olisi yhtään ollut
kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat häneen
rakastuneet.

Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin läksijäisjuhlaan. Hän tahtoi
pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin näytti olevan
tavallista hienommissa tamineissa. Erittäinkin somensi Hinkkiä valkea
paidankaulus hänen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentähden
päätti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein tärkätyn.

--Ei sitä tarvita, sanoi Hinkki.

Mutta kapteeni oli itsepäinen ja suurten ponnistusten jälkeen sai takana
nuppineulan ja edestä napin avulla kauluksen pysymään paikoillaan,
vaikka se työntäytyikin ehkä liian korkealle pönköttämään, kun pehmeä
aluspaita ei pitänyt vastaan. Hinkki sitoi hänelle rusetin,
yksipuoliseen solmuun.

Kellon tultua kuusi he läksivät.

Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepäin
kulkivat tuli heitä vastaan jonottain telakan työmiehiä iloisesti
rupattaen ja kiiruusti käyden. Keväinen ilta-aurinko paistoi vielä
vinottain talojen räystäs-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi
ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellä täällä oli
ainoastaan alta veden kalvamia ja päältä mustuneita jääkuoria, jotka
hauskasti kopisivat ihmisten käydessä niiden ylitse. Tähän aikaan
kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien läksyjen paljous pakotti
karkottamaan mielestä keväistä meren tuoksua ja sanomatonta halua
piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja lähteä epämääräisesti
eteenpäin pitkin hämärtyviä katuja rantakaduille asti, missä suuret,
teloille nostetut laivain rungot häämöttivät ja meri huokui suolaa ja
laiturien tervaa. Nytpä he kulkivat Hinkin kanssa--ei koulusta kotiin
läksyjä lukemaan, vaan hämärtyviä katuja myöten epätietoiseen,
viehättävään vapauteen. Sillä Hinkin läikkyville merille lähtevä mieli
heitti suuresta yltäkylläisyydestään leiskauksen kapteenillekin. Ja jo
veteli kapteeni syviä huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan
hänen henkeensä antautuen.

Hinkki kulki nopeasti edellä ja ikäänkuin tuntien jälleen entistä
valtaansa kapteeniin hän hytkähteli joka askeleella, antaen
saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukäytävän laakeita
kiviä.

Äkkiä hän kiersi kadulta talon pihalle, niin että kapteeni vauhdista
meni hyvän matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti
Hinkin, kun tämä oli jo talon pihalla nousemassa portaita ylös.

Hinkki koputti ovelle ja he päästettiin kyökkiin, jonka johdosta
kapteeni ensin luuli, että Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttö.
Mutta ei. Palvelustyttö meni naurahtaen sisälle ja selvästi kuului
kuinka se siellä ilmotti heidän tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat
ovat tulleet.

Oven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisälle suureen huoneeseen ja
näki silloin Magdan sisaret--arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne
kampasivat vasta päätänsä ja kumartuen vatien yli pesivät itseään
niinkuin suureen juhlaan; joku oli vielä alushameisillaan ja yhdellä oli
musta kalotti päälaella.

Kapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli
tulossa. Nähtävästi oli tässä aikomus viettää todella juhlaa Hinkin
kunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, että
juhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki läksi merille!

He käskettiin nyt kyökistä toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno,
niin ettei kapteeni ollut koskaan vielä semmoisessa käynyt. Hän oli
tosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa
hätimmiten tarkastanut vierashuonetta, nähnyt pianon, peilejä, pehmeitä
nojatuoleja ja muuta ihmeellistä, mutta täällä oli vielä hienompaa ja
punasempaa, punasta silkkiä ja samettia, ihmeellisiä varjostimia,
kirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat
parhaissakin vaatteissaan kuin mitäkin kadulta tulleita hampuusia, mutta
Hinkki sanoi aina vaan: ei se mitään tee, ja rohkaisi kapteenin mieltä.

Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä, jolle oli katettu appelsiinejä,
omenia ja pitkäkaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut
ajatellakaan, että tuo kaikki oli heitä varten, mutta Hinkki sanoi: se
on meitä varten.

Ylimmilleen nousi sentään kapteenin ihastus, kun sisäovi avautui ja
morsian ilmestyi. Se lensi kohta Hinkin kaulaan, ja vasta sitten
tervehti kapteenia, sanoen: tämäkö on Hannes?

Eipä ollut Hinkki liiotellut kehuessaan morsiantansa. Häikäisevän kaunis
ja komea oli tämä hänen ihana morsiamensa. Ihmeellisenä tornina kohosi
tukkalaitos päälaelle, ja edessä se oli kammattuna oikealle puolelle
päätä. Korvarenkaat kilisivät hänen korvissaan ja kaulaa somisti
rinnoille asti avonainen pystykaulus ulospäin pyöristyvine kulmineen.
Monia rannerenkaita hohti hänen käsivarsillaan, jotka alastomina
katosivat väljiin, avonaisiin hihoihin. Mutta kasvot olivat sentään
kaikkea kauniimmat. Ihon väri oli maidon valkea ja poskipäillä helotti
mitä ihanin ruusunpuna. Kulmakarvat olivat hienona mustana viivana,
mustat olivat myös silmäripset sekä ylä- että alaluomissa. Ja silmäin
sini ui niissä niin viehkeästi, että katsoessa sydän kuoristui ja mieli
juopui.

Ihmeellinen oli sentään se Hinkki! Kuinka se oli osannut itselleen
hankkia näin taivaallisen morsiamen, sitä oli mahdoton käsittää. Eikä
kuitenkaan ollut itse millänsäkään koko asiasta. Vieläpä näytti
ikäänkuin häpeävän morsiamensa hellyyksiä ja hyväilyjä, sillä aivan
huomattavasti ja useampaan kertaan hän työnsi Magdan poispäin, kun tämä
tahtoi häntä suudella.

Kapteeni koetti parhaansa mukaan korjata Hinkin epäkohteliaisuutta,
tarjoili Magdalle tuolia ja teki kaikkein hartaimpia kumarrusharppauksia
lyöden kantapäänsä yhteen ja muuta sellaista mitä suinkin oli oppinut
everstin pojilta.

Kun Hinkki ei tullut Magdan viereen sohvalle istumaan, vaan meni
tuolille pöydän ääreen, missä kapteenikin istui, koetti Magda ruveta
juttelemaan vieraittensa kanssa. Mutta Hinkin ja kapteenin
juttelemisesta ei tullut mitään. Silloin Magda avasi pianon ja rupesi
soittelemaan polkkaa.

Kapteeni ajatteli:

--Kyllä totisesti on tämä Hinkin morsian sentään toista kuin se _minun_
heitukkani, se saparoniska, jonka sitkeät kiharat eivät pysy palmikossa,
vaan kaikille suunnille töröttävät, ja joka kävelee avojaloin, vaikkei
vielä kaikki lumikaan ole sulanut. Hinkin morsiamen iho on valkea kuin
hienoin perunajauho ja sanomattoman ihana tuoksu lähtee hänen
vaatteistaan, mutta se minun tyttöni on ruskea kuin kahvipapu eikä
suinkaan aina hyvältä tuoksu.

Kuinka monta kertaa olikaan kapteeni pyytänyt äitiä, että sille
hankittaisiin kengät ja tukka kammattaisiin, mutta sillä taisi olla
sellainen luonnonvika, että se mieluummin käveli avojaloin ja tukka
pörröisenä. Nyt kapteeni päätti uhata, että jollei se mene kansakouluun,
niin hän sen kokonaan hylkää.

Nämä ikävälle suunnalle joutuneet ajatukset, äskeinen suuri
mielenjännitys, appelsiinien syöminen, viinin maisteleminen, illan
hämäryys ja kauan kestänyt soitanto vaikuttivat kaikki yhteisesti, että
kapteenia rupesi sanomattomasti nukuttamaan, niin että hänen täytyi
tehdä hirmuisia ponnistuksia pitääkseen silmäluomia edes raoilleen
avoinna.

Hinkki torkkui myöskin, leuka tuolinselkää vasten nojattuna.

Vihdoin lakkasi morsian soittamasta ja käski palvelustytön korjaamaan
pöydältä kaikki mitä siinä oli.

Kapteeni nousi nyt lähteäkseen, sillä hän luuli juhlan loppuneen; mutta
Hinkki sanoi: istu, ei tämä ole vielä loppunut.

Ja hän olikin oikeassa, sillä pöydälle tuotiin valkonen liina,
asetettiin neljä lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin
leipälaitos, jossa oli rivittäin vehnä- ja hiivaleipää, ihmeellinen,
korkea voitorni, josta lähti ulospäin niinkuin kielekkeitä,--sinappia,
etikkaa, pippuria, kaikennäköisiä pikku asetteja, joissa oli sardiinia,
anjoovista ja kravunlihaa.

Sisälle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei
ollut läheskään niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi
tämän äiti taikka täti. Hänellä oli povessaan kaksi veden kirkkaalla
aineella täytettyä pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen
välissä.--Ohhoh, sanoi hän, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei käy
laatuun. Ja aikoi näin sanoen mennä huutamaan lisään daameja, mutta
Magda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja
sanoi: saako herroille luvan olla ryyppy?

Hinkki kulautti heti koko sisällyksen kurkkuunsa ja ähkäsi päälle, jonka
jälkeen myöskin kapteeni teki samoin; mutta koska hän ei ennen ollut
eläessään viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli hänen kurkkuansa niin että
vesi puristautui silmistä. Silloin Magda, ojentaen molemmat kätensä
häntä kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikö Hanneksen tehnytkään viina
hyvää? Minä otankin tämän Hanneksen, koska Henrik ei minusta
huoli.--Näin sanoen hän kietoi käsivartensa kapteenin kaulan ympäri ja
suuteli häntä. Kapteeni käsitti tämän leikiksi, ja äkkiä hän tunsi
olevansa täällä yhtä kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien
alla, kun ryssä avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista
kaiverrettua ruutia. Oikein hänen teki mieli hihkaista eikä hän
vierastellut enää ketään.

Nyt laski palvelustyttö alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilää
hopeisiin jalustimiin ruokapöydälle. Ja meni pois. Lihava rouva meni
myös pois. He istuivat kolmisin katetun pöydän ääreen.

--Oliko se teidän äitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa.

Magda alkoi äänekkäästi nauraa, mutta tuli äkkiä totiseksi ja rupesi
Hinkiltä kysymään:

--Etkös ole Hannekselle sanonut mikä paikka...

Totta Hinkki teki sille jotain merkkiä, koska se jätti kysymyksensä
kesken.

Ja Magda rupesi senjälkeen kapteenille vielä hellemmäksi ja
käytöksessään entistään hienommaksi. Hänen äänensä tuli vienon
sävyisäksi, kaikki liikkeet enkelimäisen herttaisiksi ja viehättäviksi.
Ei huolinut toisesta ryypystä ja olutta ei saanut hänen lasiinsa
ollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi hän alakuloisesti.

Hinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi
sanat, mutta laulun-ääntä hänellä ei ollut ja oli hänen tapanansa
sentähden möristä aina vaan samaa käheätä ääntä, luiruttelipa toinen
mitä tahansa. Tässä ilossa kului kolme tuntia. He olivat juoneet
viimeiseksi kahvia ja punssia, ja kapteenin silmissä alkoi huonekin jo
ilonhypyissä tanssahdella. Ei hän paljon enää erottanut kuka meni ja
kuka tuli; ainoastaan sen hän näki, että huoneeseen tuli ja meni paljon
Magdan sisaria, jotka joivat heidän kanssansa, ja että Hinkki istui
sohvalla jonkun toisen kanssa, jolla oli valkonen yönuttu, ja Magda taas
koko ajan tahtoi olla kapteenin kanssa ja kallistaa päätänsä hänen
rinnalleen, jotka asiat hän selitti itselleen niin, että Magda tahtoo
kostaa Hinkille ja Hinkki Magdalle.

--Jospa Hinkki suuttuu! kuiskasi kapteeni hänelle hiljaa.

Mutta vastaukseksi Magda yhä hellemmin painautui hänen rintaansa vasten
tai pani armaat käsivartensa hänen päänsä ympäri.

--Kello on jo puoli kaksitoista, kuiskasi Magda,--tulkaa toisen kerran,
mutta älkää enää olko täällä.

Mutta ei kapteeni halunnut lähteä, sillä hänen oli kauhean hauskaa ja
hän oli kuin tulessa Magdan syleilyjen vuoksi.

Magda pyysi vielä toisen kerran, mutta ei kapteeni totellut.

Kello neljännestä vaille kaksitoista, kun Hinkki vieruskumppaninsa
kanssa oli mennyt jonnekin muuanne, rupesi sen ison huoneen puolelta
kuulumaan humalaisten melua, ja Magdan sisaret menivät yksitellen pois.

Kapteeni ei ensin tehnyt selkoa itselleen mitä ääniä ne olivat ja mistä
ne oikeastaan kuuluivat, sillä koko maailma tanssi aukeana ja iloisena
hänen ympärillään, ja voihan olla, että Hinkki oli käskenyt muitakin
toverejaan tähän samaan iloon ja että kohta väliovet avataan ja he
kaikki yhtyvät hirmuiseen riemun remakkaan. Eläköön, eläköön Hinkki!
Eläköön laiva, joka hänet viepi, eläköön sen laivan kapteeni ja
matruusit, eläkööt sinisen meren laineet, eläköön koko maailma huikeassa
tanssissansa.

--Menisit, menisit vaan, pyysi Magda riippuen hänen kaulassansa.--Katso,
johan kaikki muutkin ovat menneet.

Sen sijaan kapteeni viritti merimieslaulun. Hel Viktoria, hel
Viktoria----!

Kun laulu ei kuitenkaan sujunut ilman Hinkkiä, nousi hän hakeakseen
Hinkin esille. Mutta hoiperrellessaan salin suljetun oven editse,
pysähtyi hän äkkiä niinkuin salaman lyömänä, silmät aukenivat,
kulmakarvat kohosivat ja veri pakeni kasvoista. Hetken hän kuunteli
liikahtamatta.

--Mitäs miehiä ne ovat? kuiskasi hän käheällä äänellänsä.

Magda rupesi tulemaan hänen luoksensa.

--Katsos nyt, sanoinhan minä sinulle, että olisit mennyt!

Mutta kapteeni ei ottanut Magdaa vastaan, vaan kallisti korvansa oven
avaimenreikään.

Magda silloin lukitsi nopeasti oven.

--Sano herran nimessä mitä miehiä ne ovat! kähisi kapteeni.

--Voi, voi, valitteli Magda, sanoinhan minä--tämä on kaikki Hinkin
peliä, hän tahtoi että sinä jäisit näkemään. Voi, voi, Hannes kulta, elä
suutu...

--Oletko sinä Hinkin morsian vai et? kysyi kapteeni. Hänen kulmakarvansa
olivat aina vaan yhtä koholla, silmät yhtä pyöreinä ja kasvot yhtä
verettöminä. Hän oli aivan selvinnyt.

Magda rupesi muka vetistelemään,--sillä hän oli jo huomannut kapteenin
hellän luonteen,--ja itki niin runsaasti, että nokea vuoti silmäripsistä
hänen maalatuille poskilleen. Miksi ei hän mielelläänkin olisi Hinkin
morsiamena--valitteli Magda,--mutta kun Hinkki nyt hänen poloisen jättää
ja menee merille, eikä kukaan, ei kukaan huoli hänestä enää. Hinkki
olisi jättänyt hänet Hannekselle, mutta ei Hanneskaan huoli, kun sai nyt
tietää hänen olevan porton kirjoissa. Voi, voi, minua onnetonta!

--Elä poraa, tyttö, sanoi kapteeni karkeasti, joka merkitsi, että häntä
alkoi Magdan itku säälittää.--Missä on Hinkki? kyseli hän ja alkoi vihaa
puuskuen kävellä ympäri huonetta. Että se Hinkki olikaan hänet
tällaiseen soppaan johdattanut! Hän vihasi porttoloita ja porttoja
enemmän kuin mitään muuta. Ne inhottivat häntä, hän vihasi kaikkia,
jotka porttoloissa kävivät, ja nyt itse oli täällä ja kuuli seinän takaa
oman opettajansa juopuneen äänen! Kapteenin tahtoi mennä pää sekaisin,
vaikka hän olikin humalasta selvinnyt.

Samassa kuului salista tahtiin monen miehen yhtaikainen huuto:

--Mag-da!

Selvä oli, että he kaipasivat Magdaa sinne. Magda kavahtikin pystyyn ja
kuivasi pian kyyneleensä. Vähän ajan perästä kuului taas yhteen ääneen,
mutta vielä kovemmin:

--Mag-da!

--Tulen, tulen, vastasi Magda.

--Et tarvitse mennä sinne, sanoi kapteeni.

Mutta Magda oli jo peilin luona ja nopeasti otti pois rannerenkaita ja
korvarenkaita sekä korjasi poskimaalausta, silmäripsiä ja pani uutta
jauhoa ohimoille ja otsaan.

Taas tuli oven takaa hirmuisena karjuntana:

--Mag-da!

--Et saa mennä! toisti kapteeni.

--Ohoh, mitä sinä ajattelet, sanoi Magda riisuen hänen nähtensä
hamettaan,--ja mitä emäntäkin sanoisi! Täytyy minun mennä, ennenkuin
oven särkevät.--Minä tulen, huusi hän.

--Elä mene, sanon minä.

--Otatko sinä minut? Et ota. Ja opettajaas sinäkin tottelet.--Magda otti
ylleen yöpuvun. Hänellä ei ollut nyt mitään koristeita. Hän oli
valkosessa väljässä yönutussa yhtä kaunis, mutta ei yhtään enää
välittänyt olla hieno, sittenkuin kapteeni tiesi mikä hän oli.

--Jospa minä ottaisin sinut, niinkauan kuin Hinkki on merillä, sanoi
kapteeni, valmiina Hinkin tähden lyömään rikki kaiken tulevaisuutensa.

Magda rupesi äänekkäästi nauramaan, sulki käsillään hänen suunsa ja
silittäen hänen kasvojansa puhui liikutettuna:

--No niin, niin, sinä otat minut, ja tulet sitten minua hakemaan, minun
poikaseni, rakas, rakas,--mutta nyt minun täytyy mennä vähän heidän
luoksensa, ymmärräthän, täytyyhän sinunkin totella opettajia, no minun
täytyy totella emäntää,--ja kun sinä sitten tulet, minun poikaseni, ehkä
sinulla on silloin jo pitkät viikset tässä näin, niin, ja sinä otat
minut vyötäisistä ja minä olen sinun vaimosi, hieno ja hellä--juuri
niinkuin äsken tässä, kun et vielä tiennyt ... eikö se ollut lysti?

--Mag-da! kuului salista kuin sadan miehen suusta.

Ja Magda nopeasti irtausi kapteenista, avasi ovenlukon ja pujahti
saliin, jossa seiniätärisyttävä tervehdyskarjunta otti hänet vastaan.

Kun kapteeni pitkän ajan kuluttua heräsi tunteittensa sekaisesta
huumeesta, näki hän Hinkin seisovan kumarruksissa oven luona ja
tirkistävän avaimenreijästä saliin, josta kuului huikeita huutoja ja
pianon rämpytystä.

--Meinaavat ruveta tanssimaan,--sanoi Hinkki nostamatta päätään lukolta.

--Tule pois, sanoi kapteeni. Hän oli ottanut päällystakin yllensä ja
suuren karvalakin päähänsä.

Hinkki sanoi: varro vähän. Ja jäi katsomaan.

Nyt alkoi salista kuulua kauheata tanssin töminää, että lasit ja pullot
kilisivät siinä huoneessa missä Hinkki ja kapteeni olivat. Lattiakin
hytkyi ja suuri koristeruukku ylhäällä vaatekaapin päällä jyskyi seinää
vasten.

--Maisteri on riisunut takkinsa, kertoi Hinkki,--ja menee kuin ajakka.
Näes, näes vaan! Noin pojat! Muista antaa Hannekselle 10, kun se kesän
perhosista sinulle kirjottaa!

--Tule pois! sanoi kapteeni tuimasti.

--Ja, ai-ai sitä meidänkin likkaa, jatkoi Hinkki,--kun nostaa hameitaan,
katos noin:

Hinkki rupesi matkimaan kapteenille Magdan tanssia. Pidellen käsillään
muka hameita mahan päällä hän hyppi yhdellä jalalla eteenpäin ja
toisella jalalla potki hurjasti ilmaan. Sitten meni vesissä suin taas
katsomaan avaimenreijästä.

--Nyt potkii maisterikin, puheli hän sieltä. Varro sinä maisteri kulta,
kun me vaarin kanssa mynttiä ruvetaan lyömään, vielä se likka sinun
käsistäsi ostetaan!

--Tule pois, sanon minä, huusi kapteeni.

--Varro, sanoi Hinkki, ja rupesi nyt keksimään omiansa.

--Mikäs tuokin vanha kapteeni on? oli hän avaimenreijästä
näkevinään.--Tule sinä katsomaan, jospa tuntisit...

»Kapteenin» nimen kuultuaan ei Hannes enää voinut hillitä itseään. Mitta
oli täysi. Vaikkei hän uskonutkaan Hinkin viittausta että tuolla seinän
takana olisi todella ollut se mies, joka oli antanut hänen syntyä
maailmaan äpäräksi, riitti sellaisen mahdollisuuden pelkkä
ajatteleminenkin kuohuttamaan hänen mieltänsä yli reunojen; sillä
maisterin tanssi oli loukannut ainoastaan häntä itseänsä ja hän olisi
ollut valmis lähtemään hiljaa pois, mutta kapteenin nimi pani saman
loukkauksen ulottumaan hänen äitiinsä ja koko hänen elämäänsä. Ja
niinkuin hän oli kerran koulunpihalla hyökännyt Hinkin kimppuun, kun
tämä oli uskaltanut kapteenin nimellä haavoittaa hänen äitiänsä, niin
hän nyt sydänveriin haavoittuneena sekä omasta että äitinsä puolesta
hyökkäsi ovelle, paiskasi Hinkin tieltään ja yhdellä ainoalla
tempauksella riuhtasi lukitun oven selälleen.

Koko talo vaan kerran hirmuisesti jysähti.

Tanssi pysähtyi. Kaikki meni äänettömäksi. Kuului vaan ovesta
puupirstaleiden mukana irtauneen lukon putoaminen maahan ja jonkun
pienen lasiastian kilahtava särkyminen.

--Mikäs sälli se on? kysyi äänettömyyden keskeltä uhkaavasti nouseva
humalainen ääni.

Vastaukseksi kapteeni sieppasi tuolin ja päänsä yli lennätti salissa
olijain joukkoon.

--Ulos kaikki! hän huusi.

Naiset juoksivat kirkuen eri suunnille poliseja huutamaan. Mutta
miehistä vaan yksi ainoa totteli kapteenin käskyä. Se oli maisteri. Hän
pujahti nopeasti pitkin seinävieriä, ällistyneiden ihmisten välitse
eteiseen ja katosi ulos.

Kaksi vahvinta hyökkäsi kapteenin kumpaiseenkin käsivarteen heittääkseen
hänet ulos. Mutta onnellisena siitä, että ei mitään sotaherraa näkynyt,
että maisteri oli paennut ja siis murha vältetty, hän päätti ottaa loput
tavallisen voimakokeen kannalta. Selkä edellä perääntyen hän antoi
heidän työntää itseänsä ovelle, siitä eteisen läpi aina rappusille asti,
mutta siihen tultua äkkiarvaamatta riuhtasi ensin toisen heistä ja
sitten toisen käsistään, ja molemmat lensivät suinpäin alas rappusia.
Samaa tietä meni seuranneesta joukosta vielä yksi, jonka hihasta hän
ehti saada kiinni. Kaksi muuta pakeni vapaaehtoisesti ja muut
perääntyivät takasin saliin, jossa nyt suurin temmellys alkoi kapteenin
ja varajoukon välillä, joiden seassa oli vielä seuran vahvin. Mutta
kesken taistelua kaatui korkeajalkainen lamppu pianon päältä ja sammuen
meni pirstaleiksi lattialle. Silloin pakenivat useimmat. Käsirysy jatkui
nyt vaan heidän kahden kesken pimeästä huolimatta ja loppui siihen, että
kapteenin suuri vastustaja lensi kolisten rappusia alas.

Tällä oli kapteeni nyt puhdistanut talon, jossa ei yksikään enää
uskaltanut päätänsä esille kurkottaa.

Huohottaen tuli hän vilposelle pihalle. Sekin oli tyhjä. Kelmeä
kevätkuutamo kiilui räystäiden hienoissa jääpuikoissa. Portti oli
suljettu. Sen takaa kuului kadulta kiivasta puhelua ja selittelyä.

Silloin Hinkki tuli varkain esille pihan pimeästä nurkasta ja sanoi
kohta iloisesti:

--Lähdeks merille?

Aivan kuin olisi odottanut, että kapteeni ilahtuen lyö häntä olalle ja
yhtä reippaasti vastaa: Lähdetään vaan!

Mutta kun Hinkki oli tämän sanonut, näki kapteeni edessänsä kohtalon
sysimustan seinän, jonka hän oli tänä lyhyenä yönä eteensä kasvattanut.
Ja maahan tuijottaen hän kirosi.

Sen kuultuansa Hinkki huokasi pettyneesti. Sillä hän oli tämän kauan
mietityn suuren suunnitelmansa toteuttanut siinä varmassa uskossa, että
kapteeni nähtyänsä maisterin tanssin heti luopuu opettajien
alamaisuudesta. Hinkin laskujen mukaan kapteenin olisi tämän perästä
pitänyt vaatia äidin ottamaan hänet koulusta ja viimein karata, johon
Hinkki olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden. Mutta nyt näkyi, ettei
kapteeni ollutkaan vielä tämmöiseen tekoon kypsä. Ja kun ei kapteeni
vapaaehtoisesti tahtonut, katsoi Hinkki velvollisuudekseen pelastaa
hänet polisien kynsistä.

--Anna tänne karvalakkis, sanoi hän, ja otti sen itse kapteenin päästä,
kun kapteeni ei kohta totellut, sekä pani oman lippalakkinsa kapteenin
päähän.

Tämän tehtyänsä hän rupesi nopeasti kiskomaan päällystakkia kapteenin
hartioilta.

--Mitä, mitä nyt? kysyi kapteeni hajamielisen kiukkuisesti.

--Täytyy vaihtaa, sanoi Hinkki sillä käskevällä äänellä, jota kapteeni
ei tavallisesti milloinkaan vastustanut.--Etkös kuule, polisit on
porttien takana. Vai _lähdetkö_ siis merille?

--En, sanoi kapteeni toistamiseen.

He vaihtoivat nyt päällystakit, ja tuskin oli kapteeni ehtinyt väistyä
siihen vajan nurkkaan, jonka Hinkki hänelle osotti, kun suljettu portti
avattiin ja koko lauma ulosajettuja vieraita hyökkäsi polisien johdolla
pihalle.

--Tuossa hän on! huusivat he heti, osottaen keskellä pihaa seisovaan
Hinkkiin, joka muka koetti paeta ja teeskenteli juopunutta.

Kun polisit ottivat häntä kainaloista ja alkoivat viedä portille, kuului
Hinkki panevan vaan heikosti semmoista menettelyä vastaan. Hänen
monisanaiset ja tahallisen sekaiset vastalauseensa hukkuivat muiden
voitonriemuiseen ulvontaan.

--Hän se oli! huudettiin poliseille,--hän se oli,--juuri tuollainen
lakki sillä oli...

Polisit huusivat ajurin, Hinkki nostettiin roskaan, ja, sittenkuin hän
oli ottanut itsetietoisen mukavan asennon, mennen lyyhyksiin istuimen ja
ajuripenkin väliin, niinkuin oli nähnyt juopuneille tehtävän, ja polisit
olivat asettuneet istuimelle ja panneet jalkansa Hinkin ylitse, ajaa
huristettiin poliisikamariin.

Vasta tänne tultua Hinkki alkoi pontevammin todistella viattomuuttansa.
Hän tuli yhä kovempiääniseksi ja vaati poliseille edesvastausta siitä,
että he olivat muka sotkeneet hänet väkivaltaisesti roskain pohjaan ja
istuneet hänen päällensä. Sen yön hän tosin sai viettää polisiputkassa,
mutta seuraavana päivänä itse paikalla toimitetussa kuulustelussa kävi
hänen viattomuutensa selville ja juttu raukesi, kun oikean syyllisen
nimeä ja asuntoa ei kukaan osannut ilmaista.

Mutta vaikka Hinkki näin saikin kapteenin onnellisesti polisien
kynsistä, ja kapteeni olisi voinut häiriöttä jatkaa koulunkäyntiänsä,
tuli asia kuitenkin ilmi itse koulussa ja siellä se ei päättynyt
kapteenille suinkaan onnellisesti.

Opettajaneuvostossa jotkut nuoremmat koettivat puolustaa kapteenia ja
löytää lieventäviä asianhaaroja, mutta valtava enemmistö sentään oli jo
ennen kokousta siinä varmassa vakaumuksessa, että moisten luonnonvoimain
kurissapitäminen kuuluu poliseille ja vankiloille eikä sille koululle,
joka oli perustettu luomaan Suomen kansallista sivistyssäätyä.

Kapteeni erotettiin koulusta.

Hinkki ei tästä kapteenille onnettomasta asiain käänteestä saanut
tietää, sillä hän purjehti silloin jo kaukana meren sinisillä ulapoilla.



6.


--Hän tulee vaariinsa, sanoi ajuri Frans Henrikson, kun kuuli kapteenin
surkeasta tepposesta. Erittäin tarkan tiedon tapauksesta hän sai
toiselta pojaltansa, joka sinä yönä oli ajamassa ja--veljensä Hinkin
huomaamatta--vei tämän polisikamariin. Frans olisi tahtonut kurittaa
Hinkkiä, mutta Hinkki oli lähtenyt merille ilmestymättä enää hänen
eteensä. Ainoastaan vaarille oli Hinkki hyvästi sanonut.

Kapteenin menettely oli Franssille suuresti vastenmielinen. Hän ei
voinut kärsiä mitään väkivaltaisuuksia, ja kaikkein vähin sellaisia,
joilla ei ollut mitään käytännöllistä tarkotusta. Ryöstöä,
murhapolttoa--niitä kaikkia hän ymmärsi, vaikkei polisinvastaisina
tekoina hyväksynytkään; mutta että joku ilman mitään tarkotusta, pelkän
tunteen vuoksi rupesi mellastamaan, se oli hänelle niin vierasta ja
vastenmielistä, että hän oli vähältä mennä sisarensa Kustaavan luo
tarjoamaan apuansa kapteenin löylyttämiseen.

Kustaavan suru sen johdosta, että hänen poikansa erotettiin ainaiseksi
koulusta ja näin katkaistiin kaikki ne suunnitelmat, joita varten hän
oli suuret uhrauksensa tehnyt pojan kouluttamiseksi, vaatettamiseksi,
kirjain, vihkojen, kynien, paperien ja muiden koulutarpeiden
ostamiseksi, ilmeni aluksi siten, että hän puristi huulensa yhteen eikä
puhunut asiasta halkaistua sanaa. Että jotain muuta oli kuitenkin
tulossa, sen tiesi kapteeni hyvästi. Mutta tämä sanaton väliaika oli
hänelle vaikein kestää. Jos äiti vaan olisi ruvennut jotain puhumaan,
olisi Hanneksellakin ehkä ollut millä lohduttaa. Sillä tällä välin hän
oli jo tehnyt tulevaisuutensa suhteen sellaisen päätöksen, joka aivan
varmaan olisi äitiäkin tyydyttänyt, jopa uutta keskinäistä ymmärrystä
heidän välillensä luonut. Hän ajatteli näet ruveta polisiksi, niinkuin
Hinkki, mutta ei tosin lainkaan samoissa tarkotuksissa. Polisiksi hän
aikoi sen vuoksi, että kohottuaan komisarjukseksi ja siitä
polisimestariksi hän saisi vallan kieltää kuoleman uhalla kaikki
sellaiset talot ja laitokset, joissa Hinkki oli äsken häntä käyttänyt.
Tämän tarkotuksensa hän aikoi pitää ihmisiltä visusti salassa, ettei
kukaan pääsisi häntä estämään saavuttamasta sitä suurta valtaa, mikä
aikeen toteuttamiseen tarvittiin. Mutta tuuma oli muuten senkin puolesta
hänen mielestään viisaasti harkittu, että vaari ja eno Frans tulisivat,
tietämättä hänen salaisesta tarkotuksestaan, antamaan aineellista apua
ja kannatusta, ja äiti taas varmaan tyytyisi, koska polisikomisarjus
kiiltonappinensa oli ehdottomasti herraksi luettava. Sentähden Hannes
malttamattomalla hartaudella odotti sitä suloista hetkeä, jolloin äiti
ei enää voi hillitä itseänsä ja vanhan, lapsuuden ajoilta yhä jatkuvan
tavan mukaisesti rupee häneen käsiksi antaen hänelle tukkapöllyä.

Eivät kaikki sentään olleet tapauksesta kauhuissansa. Näihin kuului
vaari. Hän ei tavallisesti ottanut korviinsa mitään kaikesta siitä, mitä
Kustaavasta tai tämän pojasta sanottiin. Kustaavaa hän ei vieläkään
ajatellut muuten kuin sarkasäkkiin mahtuvana pikkutyttönä ja hänen
poikaansa ei senvuoksi voinut paljonkaan vaaksaa pitemmäksi arvostella.
Mutta nyt hän höristi korviansa.

--Mitä, mitä mä kuulenkaan? sanoi hän, kun Hinkki tuli jättämään
hyvästiä ja kertoi hänelle kapteenin asiasta. Ja koska hän Hinkille
hyvästi sanonut oli, nousi hän kolmantena päivänä vuoteeltansa, kampasi
päänsä, löysi sauvansa, pani lakin päähänsä ja meni Kustaavan majaan. Ja
pojan nähtyänsä hän hämmästyi sen suurta kokoa, sillä tähän päivään asti
hän ei ollut kertaakaan sen puoleen silmiänsä kääntänyt.

Mutta Kustaava oli murheissansa, että poika koulusta oli erotettu. Ja
koska vaari näki, että Kustaava jo oli vanha ja itki niin katkerasti,
tuli hänen häntä surku, ja hän meni kotiansa ja otti vuoteensa alle
kätketyn kirstun ja luki käteensä sata Suomen markkaa, jotka hän
Kustaavan pojalle vei, ja sanoi:

--Nämät annan minä sinulle, ja sinun pitää vielä enemmän saaman, jos
minun käskyni täytät.

Mutta Kustaavalle sanoi:

--Pane hänet valurin oppiin.

Eikä hän tätä sanonut, että olisi pojasta paljon apua itsellensä
odottanut, sillä pojan silmät olivat uskolliset ja lempeät, mutta että
hänen oli Kustaavaa surku. Ja meni jälleen kotiansa ja laskeusi
vuoteelleen.

Mutta Kustaava ei totellut vaaria eikä pannut poikaa valurin oppiin,
vaan sonnusti itsensä ja meni koulun rehtorin puheille rukoillakseen,
että poika armahdettaisiin ja vielä kouluun otettaisiin. Ja lupasi
kurittaa niin että kyllä muistaa olla toisten tekemättä. Mutta rehtori
rupesi nauramaan ja sanoi: eipä sille vahvat miehet kuulu pystyvän
selkään antamaan, saatikka te. Ja vähän mietittyänsä sanoi: pankaa se
sotaväkeen, kyllä ne siellä siltä puhdin ottavat, ja voihan se sitten
päästä alaupseeriksi tai ehkä vääpeliksikin. Ja Kustaavan jo
hyvästellessä lisäsi: minä kysyn asiasta everstiltä, ja ilmotan teille.
Hyvästi.

Oli vielä yksi, joka ei surrut tätä kapteenin onnettomuutta, ei surrut,
vaan päinvastoin iloitsi. Se oli Kerttu Fagerlund, kapteenin saparoniska
morsian.

Kerttu oli kapteenin suuresta onnettomuudesta yhtä iloinen kuin jos
maailman suurin onni olisi hänen osaksensa tullut. Ja syy hänen iloonsa
oli se, että Hannes oli nyt kadottanut mahdollisuuden tulla joskus
herraksi ja Kerttu siis päässyt ainaisesta pelostansa, että Hannes
kerran hylkää hänet. Erittäin suureksi paisui Kertun ilo, kun Kustaavan
retki rehtorin puheille oli mennyt myttyyn. Salatakseen tämän pursuavan,
hytkyttävän, kaikella tavalla näkymään pyrkivän ilonsa syytä hän koki
tehdä parastaan oman ulkoasunsa saattamiseksi sellaiseen kuntoon, ettei
vastakohta hänen ja parempain ihmisten välillä olisi liian räikeänä
silmiin pistänyt. Ilmestyi Kustaavan luo korskeasti narahtelevissa
kengissä--mistä lieneekin ne lainannut,--ja kiharansa oli kastanut niin
märiksi ja niin kireästi palmikoinut, että ainoastaan korvain luona
jokuma oli päässyt sittenkin valloilleen. Esiliina oli pantu hameen
etupuolella olevaa nelikulmaista repeämää peittämään ja kaulassa oli
merkillinen litteä rusetti, jonka oli löytänyt ja repinyt irti Franssin
naisten vanhoista puolikengistä.

Mutta eräänä päivänä, kun Hannes oli jo käynyt valurintöitä
tiedustamassa ja Kustaavakin, joka tosin aina vaan oli yhtä puhumaton,
näytti siihen jo pakostakin ikäänkuin suostuvan, huomasi Kerttu
ikkunasta, että heidän pihalleen tuli hienopukuinen nuorukainen,
parempain ihmisten lapsia. Ja Kertun sydän sykähti pahasta
aavistuksesta, sillä hän epäili sitä everstin pojaksi.

Poika näytti kapteenin ikäiseltä, katseli ympärilleen mistä sisälle
mennään, aikoi tulla heidän portaistaan, mutta jostakin syystä ei
tullut, kun oli valkosella, hienolla etusormella ja peukalolla raottanut
ovea ja katsahtanut rappusille.

--Asuuko täällä Hannes? hän kysyi ylös ikkunaan, josta Kerttu kurkotti.

--Ei ole kotona, sanoi Kerttu, vaikka Hannes oli mennyt vaan vähän
asialle.

--Mutta Hanneksen äiti?

Kerttu sulki ikkunan ja sanoi Kustaavalle, että Hannesta kysytään. Mutta
oliko nyt Kustaava kuullut, että kysyttiin häntäkin,--alas pihalle se
ainakin meni. Ja siellä vaan vähän aikaa puhui everstin pojan kanssa,
joka oli jo menossa, kun Kerttu raotti ikkunaa kuullakseen mitä he
puhuvat. Ei kuullut.

Kustaava tuli sisälle ja rupesi kohta pukeutumaan.

Ei ollut siis epäilemistäkään: hän oli käsketty everstin puheille.

Niinkuin se, joka on valmistunut nimipäiväänsä viettämään, mutta
kutsuvieraiden sijaan saakin luoksensa kuolinsanoman tuojan, niin Kerttu
kauhistui tätä asiaa ja ilo pakeni hänen pienestä sydämmestään. Sillä
hän aavisti, että tässä on kysymys Hanneksen tekemisestä herraksi.

Kun Kustaava oli mennyt, tuli Hannes asialta.

Kerttu pakotti itsensä nauramaan muka ihan kuollakseen, koska sanoi
nähneensä niin hassun unen.

Hannes kysyi mikä uni se oli.

Kerttu sanoi: se oli semmoinen uni, että Hannes oli tullut
polisimestariksi.

--Älä herran nimessä! Mistä sinä sen olet keksinyt?

--Ja kaikki kumarsivat Hannesta.

--Mutta sittenhän Kerttukin oli fiini rouva, sanoi Hannes.

--Eipä. Unessa oli niin, että Hannes otti toisen, joka oli paremmista
ihmisistä. Mutta ei hänen olisi pitänyt niin tehdä, sillä--en tiedä
viitsinkö kertoakaan ... unessa on niin hassua.--

--Sano vaan.

--Oli semmoinen musta kuoppa ja Hannes raukka putosi siihen ja kun
nousi, kaikki viskasivat lokaa hänen päällensä ja Kerttu olisi yksin
ollut hänen ystävänsä.

--Sanoppas sinä Kerttu, mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on
niin-niin hieno ja valkonen iho ja toisilla taas sellainen ruskea.

--Parasollista se tulee, sanoi Kerttu.

Mutta Hannes naputti sormellaan Kerttua niskaan ja sanoi:

--Onkohan Kerttu pessyt itseänsä?

Kerttu väisti ja sanoi:

--Mutta sanoppas sinä Hannes, onko vääpeli herra vai ei?

Hannes vastasi:

--Vääpeli ei ole herra.

--Mutta vänrikki? kysyi Kerttu.

Hannes vastasi:

--On.

--Niin minäkin luulen, sanoi Kerttu.

Hannes selitti tarkemmin:

--Herra on se, jolla on palvelijoita ja jonka vaimo ei keitä ruokaa.

--Mutta sekin vänrikki--mikä sen nimi taas on--sillä ei ole palvelijoita
ja se syö klupilla. (Kerttu tiesi näistä asioista, sillä hänen äitinsä
palveli kasarmilla.)

Hannes joutui pulaan.

--Sinä et voi näitä asioita ymmärtää, sanoi hän.--Näes nyt, vänrikki syö
klupilla, mutta sinun mammas tiskaa klupin kyökissä astiat, mutta
vääpelin astiat tiskaa vääpelin muija ja vääpelin saappaita kiillottaa
vääpeli itse taikka muija, mutta vänrikin saappaita ei vänrikki
kiillota, vaan sotamies taikka sinun mammas.

Kerttua ei tämä määritelmä tyydyttänyt ja oli ilmeistä, että hän mietti
uusia kumoavia esimerkkejä.

--Ja siksi toiseksi, sanoi Hannes lisäselitykseksi, vääpeli on
sotamiesten korkein virka, mutta vänrikki on herrain alhaisin.

Tämä oli Kertusta vieläkin hämärämpää, sillä ne esimerkit, joita hän nyt
ajatteli, eivät olleet mitään virkamiehiä, vaan lapsia, ja sittenkin oli
yhtä selvä ja jyrkkä ero. Kun hän siitä Hannekselle sanoi, selitti
Hannes, että lapsi on sitä mitä hänestä »meinaa» tulla. Niinpä Hanneskin
oli yhtä hyvä kuin herra niinkauan kuin hänestä meinasi tulla
ylioppilas, mutta nyt ei hän enää ollut mikään herra.

--Valurimestari Liimatainen on myöskin herra, sanoi Kerttu.

--Omasta mielestään, sanoi Hannes, mutta ei herrain mielestä.

--Mutta sillä on palvelijoita eikä muija keitä ruokaa, sanoi Kerttu.

Nyt huomasi Hannes rusetin Kertun kaulassa.

--Mitäs valurimestari tähän kuuluu? sanoi hän kiivastuen.

Ja hän huomasi esiliinan ja narisevat kengät.

--Kerttu vissiin meinaa tulla valurin rouvaksi, mutta pois semmoiset
meiningit, sanon minä. Pane pois kohta tuo kaulastas.

Kerttu riisui pelokkaasti rusetin kaulastaan.

--Vai semmoisia, vai semmoisia! puhui Hannes ja suutuksissaan käveli
nopeasti keittiön nurkasta toiseen.

--Itsehän olet käskenyt mennä kansakouluunkin ja kengät panna jalkaan.

--Hiljaa! sanoi Hannes uhkaavalla äänellä.--Kerttu ei saa viisastella,
kyllä minä opetan. Ei Kerttua kukaan kasvata eikä kurita, siis minun
täytyy se tehdä. Vai sinä tässä fröökinäksi rupeisit!

Näin sanoen Hannes tuli Kertun luo ja tukisti häntä aimo lailla.

Kerttu rupesi itkemään, mutta oli oikeastaan onnensa huipulla. Nyt oli
ainakin selvää, ettei Hannes miksikään herraksi enää meinannut.

Vähän itkettyään Kerttu tuli Hanneksen eteen esiliinan kulmalla silmiään
pyyhkien, niiasi ja pyysi anteeksi.

--No-no, sanoi Hannes.--Kerttu muistaa vaan, ettei toisten enää...
Kerttu saa nyt istua pallille, niin minä kerron Kertulle taas historiaa.

Ja kun Kerttu oli istuutunut, alkoi Hannes pasuunamaisella, osaksi
opettajaa ja osaksi komentavaa kenraalia matkivalla äänellä kertoa
Austerlitsin tappelusta, johon he edellisiltä kerroilta olivat
joutuneet. Senjälkeen rupesi kyselemään.

--Muistaako Kerttu kuinka monta miestä Napoleonilla oli tässä
taistelussa?

--Kahdeksankymmentä ja yhdeksän tuhatta, sanoi Kerttu.

--Ei. Niinpaljon oli liittoutuneilla. Napoleonilla oli kuusikymmentä
viisi tuhatta, siis lähes kaksikymmentä viisi tuhatta vähemmän.--Nyt
kerro kuinka Napoleon voitti.

--He meinasivat kiertää oikealta puolelta...

--Liittoutuneet aikoivat kiertää Napoleonin oikean siiven,--oikasi
Hannes.--Jatka.

--Mutta hän meni keskeltä...

--Ai, ai, Kerttu, kuinka Kerttu noin--! Kuuntele: Napoleon, saatuansa
tietää vihollisen aikeen, peräytyi, ja jättäen oikean sivustan
suojattomaksi vietteli vihollisen taistelemaan sitä vastaan; mutta
hyökkäsi itse joukkoinensa vihollisen heikontunutta keskustaa vastaan,
ajoi sen pakoon ja kiersi oikealla sivustalla taistelevan vihollisen
selkään, joka näin joutui kahden tulen väliin. No, kerro uudestaan.

Mutta ennenkuin Kerttu ehti päästä alkuun, huomasi Hannes, joka istui
ikkunarahilla, että Kustaava juhlallisena ilmestyi portille, tullen
kaupungilta.

--Missäs mamma on ollut? kysyi hän Kertulta. Kerttu näki, ettei Hannes
odota häneltä vastausta, vaan uteliaasti katselee äitiä,--ja jätti
vastaamatta, sillä sydän pampatti niin.

--Nyt taidan minä saada kyytiä, sanoi Hannes;--aina kun sillä on
silmäluomet noin alhaalla, tulee ilmanmuutos. Mene sinä Kerttu pois.--

Kerttu meni, mutta ainoastaan viemään laskiämpäriä pihanperälle. Kun hän
toinen käsi ilmaa huitoen ja kieli vasemmassa suupielessä kantoi
raskasta korvoa Kustaavan ohi, kysyi tämä: onko Hannes kotona? Kerttu
sanoi: se lupasi laittaa valkean, kun on puut niin märkiä.

Kerttu viipyi vähän aikaa pihalla, sitten varovasti rupesi nousemaan
rappuja ja raotti keittiön ovea.

Hannes oli arvannut oikein. Heti sisälle tultuansa Kustaava, mitään
esipuheita pitämättä, oli tarttunut hänen tukkaansa ja pöllyytti nyt
sitä ankarasti. Hannes, vaikka oli joku aika sitten ajanut puolen
tusinaa täysikäisiä miehiä kadulle, otti vastaan äitinsä kurituksen
nöyrästi kuin lapsi. Ja niinkuin lapsena ollessaan hän nytkin tunsi että
jokin suuri käännekohta on hänen elämässään tapahtumassa, koska äiti
häntä näin kurittaa. Ja oli onnellinen siitä, että äidin raskas vaitiolo
nyt vihdoin purkautui sekä myöskin siitä, että on joku, joka hänen
kohtaloansa onnettomuudessakin valvoo.

Myöskin Kerttu katseli ovenraosta Hanneksen kurittamista hartaana kuin
olisi jotakin pyhää toimitusta suoritettu, ja muisti Hanneksen sanat:
»Sinua Kerttu ei kukaan kurita, siis minun täytyy se tehdä», ja
uudestaan päätti häntä aina totella. Kerttu oli melkein aivan varma
siitä, ettei Kustaava ollut everstin luona mitään asiata saanut
toimitetuksi. Ja sen hän päätti etenkin Kustaavan tutisevista huulista,
jotka ilmaisivat mitä suurinta mielenliikutusta.

Toimituksen päätyttyä Kustaava, punakasvoisena, luomet aivan alhaalla,
silmäinraot täynnä kyyneleitä ja suljetut huulet yhä tutisevina sanoi
hiljaisella valtijaan äänellä ja sormella osottaen: Mene kamariis. Ja
Hanneksen mentyä meni itse hänen jälkeensä sekä sulki oven.

Kerttu nyt nopeasti riisui narisevat kenkänsä, pujahti sukkasillaan
keittiöön ja hiipi oven taakse kuuntelemaan. Hänen sydämmensä pampatti
niin hurjasti, että olisi luullut sen päässeen irroilleen puseron alle.

Nyt he puhuvat.

Hannes sanoo jotakin--ei kuulu mitä.

Nyt sanoo Kustaava, hyvä jumala, mitä hän sanoo? Puhuu sotakoulusta!

Hannes vastasi: Kyllä minä olen sen verran ryssää oppinut.

Kustaava sanoo: Ensin, sanoo eversti, täytyy sinun vuoden olla
kaartissa--

Kaartissa!--

--Ja kun sen vuoden olet siivosti palvellut, ettei mitään muistuttamista
ole, ja kaartin herrat upseerit ja korkea päällystö kuin myös
alipäällikkökunta--

Hyvä jumala, niin mitä sitten?

--Ovat sinuun tyytyväiset ja sinä opit sotakurin säännöt, niin he
komentavat sinut Ryssänmaalle junkkarikouluun.

Junkkarikouluun! Mitä se on--junkkarikouluun? Ja Ryssänmaalle!

Hannes sanoo: On Suomessakin sotakoulu--Haminassa on kadettikoulu.

Kustaava sanoo:--Hannes on hyvä ja kuuntelee vaan eikä puhu mitään.
Suomessa on sotakoulu, sanoi everstikin, mutta ei sinne ketä tahansa
oteta; parempain ihmisten lapsia sinne otetaan eikä semmoisia, joita on
toisesta koulusta erotettu ja jotka tappelevat.

Nyt olivat kauan aikaa ääneti kumpikin.

Sitten sanoo Kustaava:

--Hannes ei saa vihotella.

Kaiketi Hannes kiristeli yhteen hampaitansa, ehkä itkikin, koska
Kustaava näin sanoi. Voi, hyvä jumala!

Taas Kustaava puhuu:

--Kolmen vuoden kuluttua, sanoo eversti, pääset vänrikiksi.

--Ai, ai, ai, ai--rupesi Kerttu itkien huutamaan, ja sekä Kustaava että
Hannes tulivat katsomaan mikä hänen oli.

Kerttu ulvoi ikkunarahilla.

--Kun poltin sormeni, selitti hän heidän kysymyksiinsä.

--Eihän täällä valkeatakaan ole, ihmetteli Hannes.

--Näytä tänne sormes, sanoi Kustaava.

Mutta Kerttu työnteli itsensä kyynärpäillään irti heidän käsistään ja
meni rappusille ja itki koko päivän, pimeään iltaan asti.

Kuitenkaan ei olisi Kertun pitänyt vielä itkeä, vaan itkeä vasta vuoden
perästä. Sillä eihän Hannes vielä Suomesta lähtenyt, vaan läksi Suomesta
vasta vuoden perästä. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielä
pitkälti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsäin takaa; miksi
ei olisi Kerttu unohtanut, kun hän vuoden mittaan joka päivä näki
Hanneksen.

Olivat kaikki hämmästyneet Hanneksen komeutta, kun hän ensi kertaa
Keisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I
komppanian ensimäisen plutonan miehenä, pitkässä harmaassa sinellissä,
pajunetti vyöllä, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltävinä,
kokardilakki vähän kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Hänet nähtyään ei
kukaan olisi enää tahtonut nähdä häntä muuna kuin sotilaana. Oli kuin
luotu siksi. Sitä varten hänen kokonsa, sitä varten hänen rehellisesti
räpyttelevät silmänsä, sitä varten hänen jäykkä niskansa ja suora
ryhtinsä, sitä varten hänen voimansa. Se kaikki mikä oli hänelle
sivilinä ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa näytti nostavan hänet
kunniaan ja arvoon.

Hämmästyivät ja ihastuivat kaikki.

Yksin vaarikin kallisti päätänsä toiselle puolelle Hannesta
katsellessaan.

Kustaavankin totisissa kasvoissa käväsi hymähdys vuosimäärien takaa,
sillä ei kukaan muistanut hänen sitä ennen hymyilleen.

Ja Franssilta pääsi hieno, kateellinen älähdys. Hän oli aikoinaan
vaivoin saanut Kustaavan myöntymään kouluuttamisasiaan. Nyt oli hänen
oma Hinkkinsä ties millä merillä, mutta Kustaavan Hannesta odotteli
junkkarikoulu, sapelit ja kilisevät kannukset.

Minä myös! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi,
menköön kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin
miksei minunkin. Tästä Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillä
kertaa vielä mitään, sillä kun hän vei molemmat poikansa tarjolle,
vaadittiin mainetodistuksia, ja ne nähtyä luvattiin ottaa vasta poikien
täysi-ikäisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enää mitään mustaa
ollut. Ja niin pojat jäivät toistaiseksi edelleen isänsä
ajurinrengeiksi.

Sen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona
kävi, erittäin Napoleonin sotahistoriaan pääpainoa pannen. Oikasi hän
sentään laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen
pienellä kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llä.

Vaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikä pienet j:t, ei laskut
eikä Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhä
ankarampien käyttäytymisvaatimusten noudattaminen.

Kerttu ei mitenkään osannut olla hänen mieleensä eikä voinut päästä
perille hänen vaatimustensa johtolangasta.

Erään kerran sanoi Hannes: Kun me tänään tultiin ampumaharjotuksista,
näin minä tulliportin luona nelijalkaisen. Minä kysyin mikä se on. Muut
sotamiehet sanoivat: se on lehmä. Tietääkö Kerttu minkä vuoksi minä
heiltä kysyin.

Kerttu ei tiennyt.

Senvuoksi, että Kerttu kävelee juuri niinkuin se nelijalkainen. Saako
kävellä katsomatta eteensä ja astua minne tahansa?

Kerttu katsoi jalkoihinsa ja--varmaan hän oli astunut johonkin
puolikuivaan lätäkköön, sillä ison ja keskivarpaan välissä oli
savipötky. Kerttu ymmärsi nyt Hanneksen tahtovan, että hän kävisi
kengissä. Mutta kun hän sitten ilmestyi niissä narisevissa
lainakengissä, suuttui Hannes.

Yhtä paljon saattoi Hannes suuttua, kun Kerttu ilmestyi äitinsä
vanhoissa kengissä ja ne lotkahtelivat jalassa.

Vielä vaikeampi oli arvata Hanneksen vaatimuksia päähineiden suhteen.
Hän ei kärsinyt, että Kerttu juoksi kadulle paljainpäin. Mutta pääliina
ei ollut myöskään hänen mieleensä. Nyt syntyi kysymys: mikä siis oli
Hanneksen mielestä päähän pantava? Sillä kun Kerttu sai Franssin poikain
kautta lahjaksi hienolta naiselta hatun, jossa oli oikein paperista
tehtyjä kukkia, ja ilmestyi siinä, odottaen Hanneksen ihastuvan,
raivostui Hannes niin että tahtoi ilmaan hypätä.

Vielä esimerkki: Jos Kerttu koetti--Hanneksen vaatimuksia
arvaillen--käyttää jotakin sanaa, jota säätyläiset käyttivät, saattoi se
ensi kerralla onnistua mainiosti. Hän huomasi selvästi, että Hannes
salavihkaa katsahti häneen ja tyytyväisesti hymyili. Mutta toisen kerran
taas--vaikka Kerttu käytti juuri samaa sanaa, Hannes torui, heristi
sormea ja ilmotti, ettei oppi ja sivistys ole mitään ihmisten
matkimista, sekä otti esille sen kauhean ikävän vieraskielisen kirjan,
josta vaivaloisesti parin tunnin aikana käänsi Kertulle vanhoja
viisauden lausuntoja, kuten:

§ 1. Älä naura kauan, ei usein eikä liian kovasti.

§ 2. Ole useammin ääneti, tai sano ainoastaan mikä on tarpeellista, ja
vähillä sanoilla.

§ 3. Ihmisen hienous tulee hyveistä eikä syntymästä.

§ 4. Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on tärkein, hän vastasi:
olla oppimatta turhia.

§ 5. Älä puhu ihmisistä milloinkaan pahaa, älä naura heitä äläkä vertaa
heitä toisiinsa.

Ja niin edespäin.

Kesäkuuman tultua matkusti kaarti leiriin Venäjälle ja Hannes vietiin
mukana. Tämä oli Kertulle vastaisen pitkän eron esimakua.

Mutta Kerttu käytti aikaa hyväkseen.

Yksikseen jäätyäänkin hän lakkaamatta tutki käyttäytymissääntöjä, joista
nyt kerran koko hänen vastainen onnensa ja elämänsä näytti riippuvan.

Kaikista Hanneksen opetuksista, suuttumisista ja leppymisistä oli
Kertulle jäänyt varmimmaksi tulokseksi se tieto, että Hannes ei kärsinyt
Kertun matkivan muita ihmisiä. Siitä tahtoi Kerttu nyt tehdäkin
itsellensä periaatteen, ja pienellä nyrkillänsä lyöden otsaan koetti
takoa sitä opetusta päähänsä. Mutta juuri tämäpä Hanneksen vaatimus se
tekikin kaikki niin vaikeaksi. Sillä kuinka saattoi ilman mallia tietää
millaisena pitää olla! Ja sitäpaitsi Kerttu suuresti epäili, että
Hanneksella itsellään oli jokin salainen malli, jonka mukaan hän
arvosteli ihmisten käyttäytymistä. Jo kauan aikaa oli Kerttu epäillyt,
että everstin perhe, josta Hannes ei Kertun kanssa koskaan puhunut,
koska piti häntä siihen liian ymmärtämättömänä, oli juuri se Kertulta
salattu »kaikkein pyhin», josta Hannes ammensi tietonsa ja vaatimuksensa
mitä käyttäytymiseen tulee. Nyt oli everstillä paitsi poikia myöskin
neitejä. Ja Kerttu sentähden pani ensimäiseksi tarkotusperäksensä päästä
näitä neitejä näkemään ja niistä jotain mallia itsellensä ottamaan. Ei
tietysti hän toivonut koskaan voivansa laittaa itseänsä niin hienoksi
kuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkä hän jotain sinnepäin
voisi saavuttaa--tai ainakin päästä edes ymmärtämään mikä se oikeastaan
Hannesta ihmisissä miellytti.

Eikä kestänyt kauan ennenkuin Kerttu pääsi jo niin pitkälle tässä
tarkotuksessaan, että tutustui everstin palvelijain kanssa. Köksä lupasi
hänen istua odottamassa sattuisiko joku neideistä tulemaan kyökkiin,
että Kerttu olisi saanut niitä nähdä. Mutta odottamisesta ei ollut apua.
Köksä kyllä kertoi herrasväestä kaikellaista ja sai Kertun
uteliaisuudesta melkein pakahtumaan, mutta elävää mallia ei Kerttu vaan
saanut nähdä. Kerran kävi everstinna. Katsahti vähän oudoksuen Kerttuun
ja meni, jonka jälkeen palvelija sanoi: nousisit ylös, kun herrasväkeä
tulee. Kerttu punastui, mutta pani visusti mieleensä tämän ensimäisen
käyttäytymis-säännön. Ajatella, että Hannes tulee kerran upseerina
sisälle ja Kerttu ei edes ymmärrä nousta ylös!

Vasta talven jälkeen, kun ensimäinen laiva oli jo vienyt Hanneksen meren
yli Rääveliin, ja Kerttu, itkettyänsä kyllältä, tuli köksänsä luo
lohdutuksille, onnistui hänen saada nähdä molemmat everstin neitoset.
Sisäpiika tuli kyökkiin ja, tietäen hänkin Kertun asian, sanoi: nyt
juuri lähtevät neidit kävelylle. Eikä hänen tarvinnut sanoa
toistamiseen, sillä Kerttu juoksi vikkelästi kadulle. Samassa neidit
tulivat katuovesta ulos.

Kertun hämmästys oli suuri. Sata kertaa fiinimpiä hän näki joka päivä
kaduilla. Nämä olivat niin yksinkertaisia, että oikein häntä nauratti.
Hän rupesi kulkemaan heidän jälessänsä ja tarkasteli tyystin kaikki
paikat heidän puvuissansa. Päässä niillä oli vaan mustavillainen,
hienokiharainen karvalakki ja kaulassa samallainen korkea kaulus, ja
kaikki muukin oli tosin hyvin puhdasta ja istuvaa, ehkä myös kallista,
mutta semmoista, jota Kertun ei ollut suinkaan mahdoton ajatella kerran
saavuttavansa.

Mitä kauemmin hän kuitenkin kulki heidän jälessänsä sitä uteliaammin hän
alkoi tarkastella heitä. Jotakin oli heidän liikkeissänsä,
askeleissansa, pään käänteissä, joka väkisin kiinnitti heihin,--
kiinnittämistään kiinnitti. Ja Kerttu seurasi heitä lakkaamatta
ja tuli hyvin lähelle heidän taaksensa. Nyt hän näki että heidän ihonsa
oli hyvin hieno. Toisella heistä kurkotti nahkakauluksen alta hienon
hieno ryyshivaatteen reuna, ja vaikka niskatukan irtautuneet haivenet
sitä hieroivat oli se kuitenkin aivan puhdas, samoin myös niska. Tätä
katseli ja ajatteli Kerttu senvuoksi, että muisti Hanneksen kerran
sanoneen: mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin hieno
iho, ... ja kysyi oliko Kerttu niskaansa pessyt... Mutta vielä
viehättävämpää oli Kertusta katsella heidän poskiansa, kun he käänsivät
päänsä kohti toisiaan ja nauraen puhuivat keskenään. Kaikki oli yhtä
puhdasta ja hienoa. Ja silmäin seudut ja ohimo erittäinkin vetivät
puoleensa.

Erään suuren puodinikkunan eteen he pysähtyivät ja rupesivat katsomaan
siihen näytteille pantuja kuvia.

Nyt oli Kertun tahtomattaankin kulkeminen heidän ohitsensa ja silloin
hän kuuli heidän puhuvan keskenään suomea. Hänen täytyi oikein
säpsähtää, niin kummalliselta se tuntui. Sillä ei hän ollut vielä ikinä
kuullut parempain ihmisten puhuvan suomea, vaan suomea puhuivat
ainoastaan huonompi väki, semmoiset kuin Kerttu ja muut siellä
Punavuoren kaduilla, kaikellaiset paljasjalkaiset. Kerttu ei ensi
kerralla uskonutkaan korviansa, vaan meni vielä toistamiseen heidän
ohitsensa. Suomea he puhuivat,--ja millaista suomea! Niin kauniisti he
puhuivat, ettei hän uskaltanut ajatella sitä todella hänen omaksi
suomeksensa. Samaa, juuri samaa se oli sittenkin--ihan tutut
sanat--noin, noin juuri mekin sanotaan. Ja kuitenkin oli aivan kuin
eivät ihmiset olisi puhuneet, vaan enkelit soittaneet harpuilla Kertun
kieltä.

Eipä ihme, eipä todellakaan ihme, että Hannes oli heihin niin kiintynyt,
koskapa Kerttukin oli jo suoraan rakastunut heihin--poismenneen
Hanneksen asemesta oli rakastunut heihin! Ei olisi malttanut enää jättää
heitä ollenkaan näkyvistä. Ties milloin niitä enää saa nähdä, ja niin
tulee kaikki kolkoksi ja pimeäksi: ei ole Hannesta eikä ole heitä.

Ja Kerttu seurasi heitä koko heidän kävelynsä ajan, milloin kauempaa
milloin lähempää. Mutta kun he jo kulkivat kotikatua poispäin
keskikaupungilta, kulki Kerttu hyvin lähellä ja ajatteli pysäyttää ja
sanoa: Kunpa ottaisitte minut mukaanne kadulta! Minä tulisin teidän
palvelijaksenne, minä palvelisin teitä aamusta iltaan, kunpa ottaisitte
minut! Minä pesisin laattiat, minä pyyhkisin pölyä teidän tieltänne,
etteivät teidän valkoiset kätenne milloinkaan tahraantuisi, minä
lämmittäisin teidän huoneenne, minä laittaisin vuoteenne, minä harjaisin
päällysvaatteenne ja pesisin alusvaatteenne, minä riisuisin teidän
kenkänne ja minä jälleen ne pauloittaisin, aamusta varhain ja iltaan
myöhään minä teitä palvelisin, enkä itselleni mitään pyytäisi, kunpa
ottaisitte minut ja minä näkisin ja oppisin--ja kelpaisin hänelle.

Mutta eihän Kertulla ollut mitään valmiita sanoja siihen mitä hän
ajatteli ja tunsi. Hän olisi voinut vaan kömpelösti pysäyttää hihasta ja
sanoa: seisahtukaa, ja kun he olisivat seisahtuneet, sanoa päivää ja
kysyä palveluspaikkaa. Johon he olisivat nauraneet ja sanoneet: kyllä
meillä on palvelijoita ennestäänkin.

Nyt he jo työnsivät auki asuntonsa raskaan katuoven. Kolisten, ulvahtaen
kohosi toisella puolella ovipaino ja neitien mentyä sisälle ovi vetäysi
jymähtäen kiinni.

Suuri suru vallotti Kertun sydämmen, paljon suurempi suru kuin se, joka
häntä oli polttanut silloin kuin Hannes meni laivaan ja laiva erkani
laiturista merelle. Sillä silloin hän vielä toivoi kerran kelpaavansa
Hannekselle, mutta nyt, nähtyänsä ja kuultuansa everstin neitejä, ei hän
toivonut enää mitään.



7.


Niinä viitenä vuonna, joina Hannes viipyi Venäjällä sotakoulussa,
Kustaava teki jättiläisponnistuksia voidakseen pyykinpesulla ylläpitää
poikaansa. Minkä hän päivin pesi, kuivasi tai mankelissa käytti, sen hän
yöllä silitteli. Lisäksi oppi vielä kiillottamisen salaisuuden, ja
Kertun toimelias äiti hankki hänelle töitä kaartin hienoimmilta
perheiltä.

Myöskin Frans, joka edelleen vietti ilotonta elämäänsä ja yhä useammin
aukoili kaappinsa konjakkipulloa, tarjosi Kustaavalle apuansa. Frans oli
aina ollut enemmän huvitettu sisarensa kohtalosta kuin omastaan. Ja nyt
kun hänen kaartissa palvelevien poikiensa pääsemisestä junkkarikouluun
ei voinut olla kysymystäkään--sillä ne istuivat arestissa yhtä usein
kuin olivat vapaina--jätti hän heidät herran nimeen, tunnusti kerran
kaikkiaan Kustaavan menneen hänestä edelle ja antautui täydellä innolla
tämän asioihin.

Huomattuaan miten Kustaava raataa, miten se käsien ankarassa
kolotuksessa kärsii saamatta niiltä edes unenkaan lepoa, pääsi Frans nyt
tilaisuuteen soutaa aina valmiina olleen veneensä vihdoinkin esille.
Tällä kertaa hän kuitenkin suoritti asian mitä suurimmalla
varovaisuudella, souti kautta rantain, niin ettei kokka ollut koskaan
suoraan Kustaavaan päin kääntyneenä. Eräänä päivänä hän aivankuin
satunnaisena mieleenjuolahduksena esitti, että Kustaava rupeisi myymään
eräänlaista tupakkia, jonka valmistelun ja muun käsittelyn hän kyllä
lupasi opettaa, samoin kuin myös hankkia polisin varalta valmistukseen
ja myyntiin tarpeelliset oikeudet. Tätä ehdotustaan Frans alkoi nyt
lakkaamatta uudistella luvaten vihdoin myynnistäkin pitää huolta, kunhan
Kustaava vaan ottaisi valmistaakseen. Ja niinpä, kun hän kymmenennen
kerran otti asian puheeksi, huokasi töihinsä tuskaantunut Kustaava
syvään ja huoaistessaan antoi suostumuksensa.

Nyt Frans vilkastui. Hänen alituisesta kaappiryypyistään tihkuisesti
kimaltelevat silmänsä kirkastuivat ja kaikkiin liikkeihin tuli vanha
eloisuus. Asian käytännöllinen järjestäminen oli hänelle aivan
vähäpätöinen homma. Pian oli Kustaavalla tarpeelliset kojeet ja vehkeet.
Tupakka osottautui heti niin merkillisen halutuksi tavaraksi, että
Kustaava sai ainakin puolet entisestä pitkästä työajastaan käyttää tähän
käsiä lepuuttavaan ja samalla monin verroin tuottavampaan työhön.

Kun asia oli nyt alulla, tunsi Frans kuitenkin ottaneensa vasta
ensimäisen askeleen voittoon päin. Mutta hän jatkoi väsymättä.

Frans oli aivan viime vuosina rikastunut tavattomasti, vieläpä itse
siitä melkein tietämättä; ainakaan ei ollut tikkua ristiin pannut tämän
rikastumisensa vuoksi. Kaupunki oli vaan ruvennut Franssille aivan
tuntemattomista syistä huikeasti kasvamaan. Sanottiin norjalaisten
insinöörien tulleen maahan ostamaan talollisilta tukkipuita ja maksavan
niistä ennen kuulumattomia hintoja, niin että jolla metsää oli, hän
rikastui kohta. Mutta niitä asioita ei Frans ymmärtänyt. Hän näki vaan,
että rahaa alkoi tulla kuin syytämällä kaupunkiin. Ihmiset väljensivät
kukkaroitaan, toiset eivät päässeet rahoistaan heittelemälläkään, kassat
täyttyivät, pankit paisuivat, tehtaat tupruttelivat savujaan, junat
vihelsivät, laivat puhalsivat. Mutta kaikista tulliporteista tulvi
tulvimalla maattomaksi ja metsättömäksi jäänyttä kansaa raha-ansiolle.
Ja kun kerran tulivat, eivät koskaan enää lähteneet. Niinpä kasvoi
kaupungin väkiluku Franssin aikana 20 tuhannesta lähes 100 tuhanteen.
Mutta Franssin rikkaus tuli ilmi näin: Hän rupesi panttaamaan vanhaa
taloansa saadakseen lainan, jolla aikoi ostaa sen talon, missä Kustaava
asui. Kun hän rupesi rahapaikoista rahaa tiedustamaan luvattiin hänelle
lainaa kolmas osa talon arvioidusta arvosta, mutta sen johdosta
tapahtuneen arvion mukaan teki tämä kolmas osa kolme kertaa suuremman
summan kuin minkä Frans oli alkujaan talostaan vaarin rahoja maksanut.
Näin huomasi Frans olevansa tonttien huikean hinnannousun vuoksi lähes
kymmenen kertaa rikkaampi kuin oli itse luullutkaan. Ajaa huristella
öisin jonkun vuoden pitkin katuja, ryypiskellä, nautiskella, sitten
mitään tekemättä maata selällänsä ja herätä sadantuhannen omistajana!
Taikalinna, satujen ihmemaa oli hänelle tämä kultainen kaupunki
ehtymättömine rikkaudenlähteineen.

Semmoisesta pikkuasiasta kuin Kustaavan pienen talorähjän ostamisesta ei
hänen asioissaan siis kannattanut puhuakaan. Sitä taloa ei oltu koskaan
arvioitu ja hän sai sen halvasta. Itse hän jäi vaarin ja poikien kanssa
sentään asumaan vanhaan taloon siirtäen ainoastaan viini- ja
portterikaupan uuteen.

Tämä tuli kaikki jotensakin Kustaavan tietämättä. Frans selitti hänelle
syyksi puodin siirtoon sen, että tämä paikka oli viinikaupalle paljon
edukkaampaa kuin entinen, koska sekä vastapäätä että aivan lähellä
kummallakin puolen oli taloja, joihin meni lujasti viiniä ja portteria
kaikkina vuorokauden aikoina. Tämän hän oli näin tunnustavinaan
Kustaavalle, mutta muuten, pelosta, ettei Kustaava vaan alkaisi mitään
suunnitelmia hänen puoleltaan epäillä, oli kokonaisen vuoden ajan ihan
hiljaa, ainoastaan kaikin tavoin yritteli Kustaavan viihtymistä edistää
ja ennakolta arvata hänen vähimpiäkin toiveitaan mitä mukavuuksiin
tulee. Vasta vuoden perästä ja muuttoajan onnellisesti mentyä ohitse hän
taas souti veneensä esille:

Kustaavan sairastellessa lähes kuukauden päivät niin kovaa
luunkolotusta, ettei päässyt makuulta eikä voinut mitään ansaita,
ehdotti Frans, että sisar nyt ottaisi haltuunsa hänen viinikauppansa,
jossa tapauksessa he vaikka tasaisivat voiton keskenään ja Kustaava
voisi silloin varmaan jättää kokonaan sikseen ei ainoastaan pyykinpesun
vaan silityksenkin ja saada käsivartensa jälleen terveiksi. Nämä syyt
eivät vielä olisi saaneet Kustaavaa suostumaan Franssin ehdotukseen.
Mutta Frans rupesi yhä suuremmalla ponnella todistelemaan, kuinka
vaikeissa oloissa Hannes oli saadessaan kärsiä toveriensa rinnalla
köyhyyden häpeää. Sellainen ei sovi upseeriksi aikovalle, sanoi Frans;
sillä upseeri on korkean esivallan palvelija; suutari pysyköön
lestissänsä, voivat Hannekselle sanoa, ja ehkä sellaisesta
kitsastelemisesta hänen majesteettinsakin saattaa suuttua. Ajattelepas
sitä, Kustaava kulta!

Tämmöinen puhe vaikutti Kustaavaan, sillä hän myönsi veljensä olevan
oikeassa. Eikä Franssin tarvinnut kuin pari kertaa terästellä näitä
samoja sanojaan, niin Kustaava taas raskaasti huokasi ja huokaistessaan
suostui viini- ja portteripuotiin.

Frans sai aivankuin uutta elämisen intoa. Raskas paino, jolla hänen
sisarensa mykkä tuomitseminen oli toistakymmentä vuotta alinomaa häntä
painanut, ja joka oli saattanut hänet ikäviinsä väkeviä maistelemaan,
helpponi nyt tuntuvasti. Sillä mitään muuta omaatuntoa kuin tämän
sisarensa mielipide ei Franssilla ollut. Mutta haave, että Kustaava
kerran suostuu alkamaan rikastumista samalla tavalla kuin hän itsekin
oli alkanut, oli sentähden hänen mielessään valoisimpana,
vapauttavimpana tulevaisuuden toiveena. Hei vaan! Jos kerran niin
kävisi, saisi hän sellaista tarmoa, että pääseminen kivimuurien
omistajaksi ja vaikkapa pääkaupungin kaikkein rikkaimmaksi mieheksi
olisi hänelle pelkkää leikintekoa. Maailman me sinun kanssasi
valloittaisimme, Kustaava kulta!

Franssin laskut, mitä viini- ja portterikauppaan tuli, näyttäytyivät
täsmälleen oikeiksi. Menekki oli uudessa paikassa lähes kolminkertainen.
Ja kun hän sai aikaan vielä sen, että sisar otti talon puotineen
vuokralle, nousivat Kustaavankin tulot kohta niin suuriksi, että saattoi
lähettää Hanneksellensa toista sataa markkaa kuukausittain.

Saatuaan näin sisarensa sidotuksi viini- ja portteriliikkeeseen Frans
ryhtyi tekojensa kauniiseen viimeistelyyn.

Hanneksen tulevaisuuteen vetoaminen oli näin osottautunut siksi
pettämättömäksi sillaksi, jota myöten Kustaavan sai astumaan kaikkien
entisten epäilyksiensä ylitse.

Punaseen nokkaansa nuuskaa töhertäen Frans nyt rupesi sanomaan:

--Kuuleppas Kustaava kulta, oletko sinä nähnyt minkään upseerin keskellä
päivää kulkevan näillä meidän kaduillamme?

Kustaava vastasi:

--En ole kyllä nähnyt.

Frans aivasti ja sanoi: Et ole nähnyt, sillä upseerinpuku on arka
kunniasta ja ainoastaan hienoimmat kadut ovat heille kyllin hienoja.

Hetken vaiti oltuaan ja annettuaan Kustaavan rauhassa sulattaa näitä
viisauden sanoja Frans jatkoi:

--Mutta Hannes--jos hän joskus tahtoisi tulla vanhaa kotiansa katsomaan,
saisi kai niellä häpeän.

Taas antoi Frans Kustaavalle sulattamisaikaa ja nyt vielä pitemmän.
Nähtyään että Kustaava jo alkaa olla tästä uutisesta hämillään ja
liikuttelee huuliansa Frans sanoi: Noh', mitä me voimme kadullemme, se
on sen näköinen kuin on, mutta voisimme ainakin laittaa tämän oman
hökkelimme vähän parempaan kuntoon, ettei hän ainakaan tänne sisälle
astuessaan häpeää tuntisi.

Kustaava hämmentyi kokonaan. Hän ei ollut tätä asiaa tullut koskaan
vielä ajatelleeksikaan. Nyt kun Frans sen sanoi, tuntui hänestä
itsestäänkin aivan mahdottomalta, että Hannes upseerina ollen istuisi
näille mustuneen keittiön penkeille ja söisi yhdessä heidän kanssaan
heidän ruokakupeistaan kattamattomalta pöydältä. Uusi ajatus tuli niin
äkkiä, että Kustaava peräti hätääntyi.

--Sinunhan tämä talo nyt on, kun olet sen minulta vuokrannut, mutta
kyllähän minä sinua autan tässäkin asiassa, jos vaan tahdot, sanoi
Frans--ja jos vaan enää ehdimme, ärsytteli Frans edelleen.--Syksyllä
pitäisi hänen jo olla upseerina ja silloin hän varmaan tulee käymään.

Kustaava tarttui kuin tarttuikin Franssin avuntarjoukseen. Mutta ei hän
sentään sellaista siitä tulevan aavistanut kuin mikä tuli.

Eräänä aamuna varhain hän heräsi omituiseen yksitoikkoiseen kivien
kilahtelemiseen ja kun hän katsoi ulos oli siellä kolme kuorma-ajuria,
jotka laittoivat tiilikiviä neliskulmaisiin läjiin hänen pihallensa.

Mitä tästä nyt tulee? ajatteli Kustaava. Mutta hänen ihmetyksensä kohosi
korkeimmilleen, kun pihalle rupesi tulemaan hirsiä, lankkuja, lautoja ja
niin suuriin läjiin, että koko piha täyttyi, jokainen nurkka ja sopukka.
Viimein tuli Frans ja esitti, että Kustaavan olisi paras muuttaa
joksikin aikaa hänen kortteeriinsa niiden »pienten korjausten vuoksi»,
sanoi hän, joita talossa tulisi tehtäväksi.

Kustaava ei pitänyt kiirettä.

Mutta jo taas eräänä aamuna hän sai hypätä vuoteeltaan säikähdykseen,
kun koko talon vesikatto suurella pauhinalla romahti alas pihalle.
Sitten alkoivat vuorilaudat lentää irti seinistä, ovet irtaantuivat
saranoistaan ja kannettiin syrjään, ikkunat reväistiin säpeistään, uunit
kolisteltiin alas ja hävitys lähestyi Kustaavan huonetta niin nopeasti,
että kiireimmän kautta hän sai korjata vaatteensa ja kamsunsa ja paeta
Franssin luo. Franssin »pienet korjaukset» päättyivät siihen, että koko
vanha rakennus purettiin maan tasalle ja aivan uusi rakennus nousi kuin
loihdittuna sijalle. Alakerta oli siinä tiilestä. Siihen tuli huoneisto
viini- ja portteripuotia varten ja toiselle puolelle holvattua
pihakäytävää huoneisto Kustaavaa varten. Yläkerta taas laitettiin
jotensakin samalla tavalla kuin Franssin talossa. Huoneet verhottiin
valoisilla seinäpapereilla, kaakeli-uuneihin pantiin siroja koristuksia,
suuret, isoruutuiset ikkunat katsoivat kadulle päin. Frans selitti
Kustaavalle, että jos niin kävisi ettei Hannes saisikaan upseerin
paikkaa kaartissa, niin kyllä tämä yläkerta kelpaisi sitten muillekin
hienoille ihmisille vuokrata; ja kun Kustaava tämän johdosta katsahti
häneen vähän pitkään, lisäsi: no, no, eipä siltä, tietysti Hanneksesta
tulee kaartin luutnantti. Tällainen asunto, sanoi hän, on sittenkin
vielä kaikista huonoin, mihin kaartin upseeri voi asettua asumaan, ja
hän piti välttämättömänä että huonekaluston suhteen kaikki jätettäisiin
hänen, Franssin, huostaan. »Kyllä minä olen ennenkin osannut huoneita
sisustaa», sanoi hän.

Mitä enemmän Frans näin hommasi, sitä paremmin Kustaava alkoi myöntää,
kuinka tuiki välttämätöntä tämä oli, kuinka kehnossa tilassa hänen
asiansa todella olisivat Hanneksen tultua olleet, ellei Frans olisi
ajoissa puuhiin ryhtynyt.

Näin Frans tuli vihdoin täydelliseksi isännäksi kaikkiin Kustaavan
asioihin ja hän nautti elämästä täysin siemauksin, aivan suunnattomia
tulevaisuuden tuumia päässänsä pyöritellen.

Hannes ei tullut kuitenkaan vielä syksyllä, mutta tasan viiden vuoden
kuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt Suomesta, toukokuussa, siihen
aikaan kuin tuiman, paljolumisen talven perästä lauhkea kesäilma äkkiä
laskeutui maahan ja herätti elämän.

Kustaava varhain aamusilla rupesi irrottamaan yläkerran sisäpuolisia
talvi-ikkunoita. Silloin hän näki postiljoonin tulevan kirje kädessä
pihalle. Tuli ylös, ojensi kirjeen hänelle ja meni.

Kustaava otti kirjeen ja pani viereensä penkille, jolla seisoi ikkunoita
aukomassa. Hän ei osannut lukea. Veri lensi hänen kasvoihinsa ilosta ja
uteliaisuudesta, sillä että kirje oli Hannekselta, sitä ei hän
hetkeäkään epäillyt. Nyt kun vaan Kerttu tulisi iltapäivällä ja lukisi
hänelle mitä siinä seisoo.

Kustaava rupesi muka jälleen ikkunoita irrottamaan, mutta katse lensi
tavan takaa rahille silloinkin kuin käsien olisi pitänyt olla
ojennettuina ylös ja silmäin tarkata ikkunain rakoja, joista pumpulit
tippuivat. Ei, ei hän voinut jatkaa työtänsä ennenkuin oli ainakin vähän
aikaa istunut kirje käsissä. Ja hän istui rahille ja silitteli kirjettä
sylissään. Siinä, siinä nyt oli kaikki mitä varten hänen sydämmensä
tykki, vastaukset vuosien kysymyksiin ja kaipauksiin: missä sinä olet?
mitä ne tekevät sinulle? ajatteletko äitiäsi? tuomitsetko häntä, kun hän
on sinut viskannut vieraalle maalle vieraitten ihmisten pideltäväksi?

Kustaava varovasti avasi peukalollaan kirjekuoren kulmaa, aukasi
enemmän, kunnes kirje alkoi liikkua, vielä vähäsen repäsi kuoren paperia
ja kirje irtausi. Kun ei nyt vaan olisi tullut tehtyä mitään tyhmyyttä,
hän ajatteli,--mutta ei malttanut olla avaamatta kirjettä levälleen. Oli
siinä sivun verran rakasta töherrystä. Ja tuo on varmaan nimi; sellaisen
tapaista Kustaava oli ennen nähnyt Hanneksen kouluvihkojen päällä.

Ettei sentään voinut tietää, vaikka piteli käsissään,--vaikka oma poika
oli tuon ja tuon siihen piirrellyt! Kustaavalta putosi kirjotukselle
märkää, jonka hän säikähtäen pyyhki siitä pois. Oliko hän jotenkin muita
mitättömämpi, huonompi, koska ei elämä ollut hänelle antanut mitä hän
olisi nyt pitänyt omaa hengitystänsäkin tärkeämpänä, kykyä saamaan
tietää mitä hänen oma poikansa, hänen synnyttämänsä, hänen imettämänsä,
hänen kätkyessä heiluttamansa tässä hänen edessään, tässä hänen
käsissään hänelle puhui? Frans ja hänen poikansa ja monet lapsetkin
lukivat, ja lukivat kuin lystiksensä, ei muun vuoksi kuin saadaksensa
tietää sotauutisia ja muuta mitätöntä--Herra Jumala ja taivaallinen isä!
jospa Hannes kirjottaakin lähtevänsä sotaan! lämähti nyt Kustaavan
mieleen.

Hänen rupesi sydän pelosta niin sykkimään, että täytyi mennä kohta
tapaamaan Kerttua kenraalin herrasväen luo, missä Kerttu palveli,
vaikkei työaikana saanutkaan käydä palvelijain luona vieraisilla.
Ikkunat jäivät auki läpättämään.

Onneksi olivat herrasväki vielä makuulla, kun Kustaava tuli Kertun luo.
Toinen palvelija oli mennyt torille ja Kerttu sentähden hoiti tämänkin
tehtäviä; seisten hellan luona hän paraillaan odotteli kahvin
kiehautumista.

--Nyt en minä jouda, täti kulta, sanoi Kerttu.

Ettei Kerttu säikähtäisi hirmuista uutista, sanoi Kustaava hänelle
kohta:

Näin kauheata unta ... Hannes vietiin sotaan...

Kerttu rupesi nauramaan:

--Mihin sotaan?

--Turkin sotaan, sanoi Kustaava.

--Voi täti kulta, Turkin sota on jo päättynyt, luuletteko etten minä ole
sitä asiaa seurannut.

Kustaavan vierähti kuin kivi sydämmeltä.

--Minulla olisi tässä kirje, sanoi hän asettuen Kertun paikalle hellan
viereen, jossa kahvin höyry pannun kantta jo koholle puskutteli.

Kerttu lensi hehkuvan punaseksi; otti nopeasti kirjeen ja
silmänräpäyksen siihen katsottuansa kävi Kustaavan kaulaan ja yhtaikaa
sekä nauraen että itkien rupesi sanomaan: voi, voi, voi, voi! Sitten
nauru voitti ja hän rupesi riemuissaan pyörittämään Kustaavaa ympäri.

--Hannes tulee! Hannes tulee!

Kustaavan piti istua, sillä jalat eivät kannattaneet seista näin suuren
uutisen jälkeen. Kaikki meni sekasin hänen päässään. Viiden vuoden
perästä äkkiä yhtenä päivänä kaikki on ratkaistu!

Mutta sekasin meni kaikki kyökissäkin. Kello pirisi sisällä. Kahvi
kuohui ylitse. Kansi oli jäänyt Kustaavan käteen. Kerttu ennätti
paraiksi pelastamaan pannun tulelta. Kahvitarjottimen kanssa Kerttu
juoksi sisälle. Kun hän tuli pannua ja leipää hakemaan, oli Kustaava
saanut sen jo pyyhityksi, ja ennätti kysymään:

--Milloin?

Leikellessään tulisessa kiireessä ranskanleipää Kerttu selitti yhtaikaa
sekä ilosta vapisevana että kahvin kohtalosta närkästyneenä:

--Kolmen päivän perästä--illalla--iltajunassa Pietarista--niin,
niin!--Ja nyykäyttäen päätä, säteilevänä ilosta ja punasena kiukusta
meni taas sisälle.

»Kolmen päivän perästä--yö--päivä--yö--päivä ja Hannes seisoo hänen
edessänsä! ajatteli Kustaava itseksensä. Valtavasti löivät tällä
hetkellä hänen sydämmensä tyyntyneen myrskyn mainingit.

Kerttu tuli silmät rypistyneinä taas kyökkiin.

--Teillähän se on! sanoi hän temmaisten kannen Kustaavan käsistä ja taas
meni.

Kunpa Kustaava nyt olisi saanut Kertun luoksensa tänä heidän elämänsä
ehkä onnellisimpana päivänä! Siellä ne kahvit vasta olisi keitetty! Ja
he olisivat istuneet ja puhuneet Hanneksesta kolme päivää ja kolme yötä.
Mutta Kerttu tuli ja sanoi:

--Nyt täti kulta, menkää, en jouda--ja paha on vielä sekin, että illalla
juuri kolmen päivän perästä täällä on vieraita enkä voi silloin tulla
Hannesta näkemään, mutta mitä siitä!

--Kuinka et sinä tulisi, johan Hannes pahastuisi!

Kerttu nosti silmäkulmansa ja alas katsoen sanoi:

--Vielä mitä, hän nyt siitä välittäisi!--Mutta itse oli onnensa huipulla
Kustaavan sanoista.

Ja taas otti äkkiä Kustaavan kaulasta, retuutti, pyöritti häntä ja
nauraen työnteli ovesta ulos.

Kolmantena päivänä alkoi Kustaavan luo alakertaan kokoontua naapureita
ja sukulaisia odottamaan Hanneksen ilmestymistä. Vaikka kirjeessä, jota
moneen kertaan luettiin, seisoi selvästi ja kahdessa eri paikassa: tulen
_ilta_junassa ja ajan kohta kotiin, älköön kukaan tulko asemalle, minä
tulen siis _illalla_, muistakaa--, niin siitä huolimatta vaari ilmestyi
jo aamulla. Frans oli hänelle sanonut: vaari menee nyt Kustaavan luo,
siellä on pidot. Ja tietämättä pitojen syytä oli vaari ajellut
parranhaivenensa ja pitkän, korvain taa kiertyvän harmaansekaisen
tukkansa vedellä kastellut ja harjalla silittänyt.

Ylleen oli saanut Franssilta lainaksi mustan syrtuutin, joka oli hänelle
kovin väljä ja vähän lyhythihainen, sillä vaarilla oli kookkaan miehen
pitkät kädet. Tämä hihain lyhyys oli vaarille hankalaa sen puolesta kun
hänen piti tavan takaa pyyhkiä silmiänsä, jotka olivat ruvenneet
vuotamaan. Toiset sanoivat: niissä on tauti; toiset taas sanoivat: hän
itkee. Niin sanoi etenkin Kerttu, sillä hän oli pannut merkille, että
vaari rupeaa aina pyyhkimään silmiänsä, kun tulee puhe Hinkistä, joka
viiteen vuoteen ei ollut antanut sanaakaan itsestään tietoa ja jota
vaari oli alkanut pitää hukkuneena.

Niistä kahdesta muusta Franssin pojasta, jotka kaartissa palvelivat, ei
vaari suurtakaan lohdutusta saanut, vaikka kyllä heitäkin rakasti. Hän
oli kaikki kuppinsa ja vehkeensä piilottanut, sillä näistä pojista hän
selvään näki, että niinkuin ne vääriä rahoja halusivatkin tehdä eivät he
Veneh'ojasta ilmoisena ikänä mitään olisi ymmärtäneet.

Tänäpäivänä, vaikka Kustaavan luona ei kukaan Hinkistä mitään maininnut,
rupesi vaari pyyhkimään silmiänsä heti kun oli sisälle tullut ja
ympärilleen katsahtanut. Sentähden Kustaava puolestaan ajatteli: tauti
niissä silmissä on, sillä kukapa tämmöisenä riemupäivänä itkuun
hyrähtäisi! Ilahuttaakseen vaaria Kustaava sanoi: varmasti hän
tänäpäivänä tänne sisälle astuu.

--Jaa kuka? sanoi vaari.

--Hannes, Hannes.

--Paniko ne sen taas koulusta? kysyi ukko elpyen ja selviten
kyyneleistään.

--Vai paniko koulusta! Upseerina hän tulee, _kapteenin_ he hänestä
tekevät!

Tämän sanan sanottuaan Kustaava ei malttanut istua, vaan nousi
seisaalleen, hengitys tahtoi ahdistaa kurkkua ja kädet vavahtelivat. Hän
oli voittamaisillaan. Pilkkanimestä oli hän tekemäisillään Hannekselle
kunnianimen. Sanokaa koreasti häntä kapteeniksi kaikki!

Mutta vaari ei voinut näin suuria asioita heti ensikuulemalla käsittää.
Hänen piti kaikissa tapauksissa ensin saada ajatella omiansa, jonka
vuoksi hänen silmäluomensa rupesivat painautumaan ikäänkuin uneen,
kunnes aukenivat ja hän alkoi vanhan virtensä:

--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin--

Mutta Kustaavalla oli nyt paljon muuta tekemistä ja ajattelemista eikä
hän senvuoksi kuunnellut sanaakaan.

Jo aikasin saapui myöskin Frans.

Hän oli ottanut tapauksen täydellisen juhlan kannalta ja maistellut
pitkän päivän varoiksi kaapistansa niin vahvasti, että kasvot olivat
turpean punaisina ja silmät tahmeina.

Oli tuonut mukanaan kaksi suurta, loistavanväristä öljypainokuvaa, jotka
esittivät Heidän Majesteettejään Keisari Aleksanteri III:tta ja Hänen
Korkeata Puolisoansa Keisarinnaa kruunauspuvuissa. Tästä keksinnöstään
itse melkein kyyneliin asti liikutettuna Frans nyt ehdotteli kuvat
ripustettaviksi seinään niin, että ne heti näkyisivät ovesta sisään
astuville ja panisivat tuntemaan, mikä suuri siunaus oli tätä matalaa
majaa kohdannut, se kun oli nyt Hanneksen kautta tullut ikäänkuin
suhteisiin valtakunnan korkeimpien huippujen kanssa. Ehkä oli tässä
majassa niitä, jotka olivat eläessään vääryyttä tehneet, ehkä niitäkin,
jotka olivat suoraan esivaltaa vastaan rikkoneet, nyt oli sentään kaikki
sovitettu ja lainkuuliainen nöyryyden ja alamaisuuden henki oli tästedes
täällä vallalla. Kuvien seinään kiinnittäminen ja naulojen naputtaminen
suoritettiin äänettömällä juhlallisuudella. Ne muut vieraat, jotka
olivat silloin jo saapuneet, vaihtoivat ajatuksia kuiskuttelemalla, ja
jotka olivat sukua Kustaavalle tunsivat olevansa vieraampien kadehtimia.
Loviisa, Kertun äiti, se hienon maailman tuntija, joka oli saanut lomaa
kasarmilta ja myöskin tullut Kustaavan luo, katseli kuvia päätänsä
kallistellen ja pitäen nyrkkiään toisen silmänsä edessä, jonka jälkeen
sanoi kuvat erittäin onnistuneiksi. Tämä Loviisan käytös kohotti myöskin
suuresti juhlatunnelmaa.

Kustaavan huone täyttyi illemmalla vieraista. Saapuneet olivat myöskin
Franssin neljä poikapuolta, hänen vaimovainajansa lapsia ensimäisistä
naimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninä
toimittanut pois läheisyydestänsä oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt
lähes 30-ikäisiä, juroja, karkeakouraisia työmiehiä, seisoivat
seinävierillä ujostellen väen paljoutta. Muut kaikki istuivat suuressa
ringissä, punakasvoisina viinin ja kahvin paljosta juomisesta,
juhlallisen äänettöminä.

Viimeiseksi saapuivat Franssin omat pojat, kaartilaiset Haagert ja
Vilhelm; he olivat molemmat kookkaita, ylpeän näköisiä miehiä, ivan hymy
huulilla.

Frans nosti kysymyksen, oliko sopivaa, että sotamiehet esiintyivät
samassa huoneessa kuin upseeri, mutta Haagert ja Vilhelm sanoivat itse
paremmin ymmärtävänsä sen asian, eikä tarvittu muuta kuin luutnantin
sisään astuessa komentaa: »staatj!» sekä nousta seisaallensa, jonka
jälkeen luutnantti antaa merkin kädellä ja he saavat jälleen istua.
Frans arveli tähän, että samasta komennuksesta olisi paras muidenkin
nousta seisaalleen, mutta Loviisa vastusti jyrkästi tätä mielipidettä ja
neuvoi, että tervehdys oli tapahtuva näin: ensin menee Kustaava
kynnykselle vastaan ja tervehtii, sitten tervehtii Frans ja sitten muut.

--Vaarin unehutit, sanoi Haagert Loviisan takaa bassollansa. Ja kun
kaikki katsahtivat vaariin, istui tämä muista syrjässä,
rintaperillistensä ja jälkeläistensä lauman takana, joka oli
kotimaastansa tietämättömäksi tähän kaupunkiin syntynyt, ja itki niin
katkerasti, että pää tutisi. Silloin kaikki rupesivat sanomaan: ei
silmissä vikaa ole, mutta joku suru sitä vaivaa. Ja jättivät hänet
omillensa.

Sillä välin kun vieraat näin istuivat ringissä Hannesta odottamassa, oli
hän kuitenkin aikaa sitten Helsingissä. Hän oli tullut jo aamulla
voidakseen ensin käydä komendantin ja pataljoonan päällikön luona
tervehdyksellä ja rauhassa suorittaa muut viralliset asiansa. Asemalta
hän oli ajanut hotelliin ja ottanut siellä itsellensä huoneen niiksi
päiviksi, joina aikoi viipyä Helsingissä; mutta kotiinsa aikoi mennä
vasta hämärtäessä, kun oli kaikista muista asioista vapaa, ja
myöskin--kun ei hänen liikkumisensa niillä kaupungin huonomaineisilla
laitakaduilla olisi tarpeettoman julkista.

Riemu sydämmessä, veikeänä, nuorena viiksiniekka upseerina hän asteli
niitä kotikaupunkinsa katuja, joilla oli koulupoikana juoksennellut,
joista joka soppi ja käänne oli hänelle tuttua ja kodikasta. Kulkiessaan
nopeasti toimehikkaan näköisenä niinkuin tärkeissäkin asioissa hän
vasemmalla kädellään piteli miekkaa, ettei se jaloissa hoippunut, ja
oikealla taas oli aina valmis sotilastervehdyksiin. Joka toinen
vastaantulevista, tai joka kolmas, jos vaan olivat pääkaupunkilaisia,
tunsi hänet näöltä, mutta melkein kaikki ällistyivät vähän liian
myöhään, niin että hän, nopeasti kulkiessaan, oli jo ehtinyt ohitse
silloin kuin toinen vasta pääsi perille siitä kummasta, että tuokin nyt
on siis upseerina. Odottakaa, odottakaa, soi hänessä riemuisa lupaus
vastaantulijoille. Odottakaa, tämä on vasta alkua!

Ei hän sentään malttanut iltaan asti kulkea kaduilla poikkeematta sille
pienelle torille, mistä tiesi kotitalonsa kaukaa näkyvän tutussa rivissä
muiden katutalojen kanssa. Sykkivin sydämmin hän lähestyi sitä katujen
kulmaa, sillä kuka ties juoksee Kerttu paljasjalkaisena kadun yli, ihan
elävänä se Kerttu, jota hän oli monta vuotta saanut ainoastaan
ajatuksissaan kuvailla. Ehkä myös äiti, Frans tai joku muu sattuu
olemaan tulossa tai menossa. Mutta kun hän siihen paikkaan saapui, ei
hän voinutkaan kotitaloa nähdä. Joku vieras talo oli asettunut eteen.
Hän katseli puolelta ja toiselta ja yhä enemmän hämmästyi, sillä sen
vieraan, tiilisellä jalustalla seisovan, uudelta hohtavan rakennuksen
täytyi olla juuri hänen kotitalonsa paikalla, se oli uutisrakennus,
josta hän ei ollut tiennyt mitään. Ja se on kaksinkertainen, toisessa
kerroksessa suuret ikkunat, yksi, kaksi, kolme, ja vielä neljäs, ei,
vielä viideskin. Tiilijalustassa on kyltti--Hannes meni sinnepäin kunnes
erotti kyltissä sanat _Viini- ja Portteripuoti_. Silloin hän kääntyi
nopeasti takasin aivankuin joku olisi hänet nähnyt ja hän ruvennut
pakenemaan.

Niinkuin pimeä pilvi olisi äkkiä tullut hänen iloisen mielensä eteen;
tunteet ja ajatukset viskautuivat valtoinaan joka suunnalle hänen
tietämättään vielä mikä ne oli lentoonkaan ajanut.

Ensin hän koetti vaan käyntinsä nopeudella ja hienolla viheltämisellä
tukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka
olisi samaa noloutta lieventänyt.

Kuinka olenkaan voinut tähän asti kuvailla, että minua olisi näin kauan
elätetty pelkällä pyykinpesulla. Enkö ole saanut yli sata markkaa
kuussa? Johan äiti raukan kädet olisivat tyngille kuluneet. »Viini- ja
portteripuoti», onko siinä mitään pahaa, eikö tuossakin ole paljon
suurempi viinikauppa, ja eikö tuossa ole ravintola ja eikö koko kaupunki
elä sillä kaupalla? Mitä siis siitä että joku on sillä kaupalla tullut
upseeriksi! Mikä hölmö minä olen!

Moisista sekaisista ajatuksista rupesi yksi yhä sitkeämmin tekemään
itsellensä tilaa, kunnes mitkään muut ajatukset eivät voineet sitä enää
karkottaa, vaan se itse syrjäytti kaikki.

Millä rahoilla äiti on rakentanut?

On voinut saada jonkun lainan--saahan niitä semmoisia--koetti hän
ajatella, mutta se yksi tunki semmoiset kaikki tieltään, selvästi
ilmoittaen:

Tietysti eno Franssin rahoilla.

Hän koetti vieläkin irrottautua:

Entä sitten. On voinut lainata eno Franssilta. Ja onko eno Franssin
myntti kruunun mynttiä huonompi!

Mutta se yksi toitotti vielä kuuluvammin:

Talo on juuri samanlainen kuin eno Franssin oma eikä ole siis mitään
syytä olla varma siitä, ettei meidänkin yläkerrassa tanssita--! Näin
ollen minä en ole ainoastaan viinin ja portterin kaupalla upseeriksi
tullut, vaan--. Uskallanko ajatella loppuun asti?

Hannes oli rohkea ja itsepäinen. Hän otti uudestaan etulauseesta vauhtia
ja ajatteli loppuun asti:

Näin ollen minä en ainoastaan viini- ja portterikaupalla ole upseeriksi
tullut, vaan sillä kaupalla, jonka hävittämistä varten olen upseeriksi
tullut!

Hänen kulkiessaan rupesi selkää ja päätä kuumottamaan niin, että hänen
piti nenäliinalla kuivata ohimoitaan.

--Olkoon! mutta minä olen sittenkin upseeri ainoastaan hävittääkseni
kerran sen pahuuden, ja jos olen sellaisilla rahoilla upseeriksi tullut,
niin juuri senvuoksi minä vielä enemmän hävitän, juurinensa hävitän,
maan tasalle hävitän!

Se oli minulle rangaistus ja terveellinen muistutus. Enkö juuri äsken
vielä ollut innoissani näistä mitättömistä kiiltonapeista ja miekastani.
Niinkuin Hinkki muinoin pisteli neuloilla rintaansa sinisen laivankuvan,
joka ei siitä ikinä voi lähteä, niin pitäisi minun kirjottaa
kulumattomilla kirjaimilla lihaani ja vereeni: porttolain ja kapakkain
hävittäjä, muista!

Tanssikaa! mutta niillä rahoilla, jotka tanssitte kokoon, luotte te oman
hävittäjänne!

Odottakaa! minä jo ymmärrän, ettei polisimestarilla ole valtaa teitä
hävittää. Ei myös tällaisella luutnantti pahasella. Mutta katsotaan,
eivätkö minun siipeni kannata ylemmäksi lentää! Kannattavathan muiden,
jotka vaan leikillänsä lentelevät, miksi eivät sen, jolla on tosi lento
mielessä.

Valtaan, ylimpään valtaan! mutta niin että he kaikki luulevat minunkin
vaan huvikseni ilmoihin kohoovan, sillä muuten he minut ampuisivat alas.
Siis keveyttä, kasvot iloisiksi, kumarruksia, viiksien voitelua, siroja
lauseita!

Ja Hannes saikin heti tilaisuuden esiintyä sellaisena suurmaailman
temppuihin tottuneena upseerina, jonka sekä ulkonaisen että sisällisen
olennon hän Venäjällä ollessaan oli mitä seikkaperäisimmin tutkinut ja
mielestään sangen hyvällä menestyksellä omaksunut, ja jonka matkiminen
sitä paitsi--miksei hän sitä olisi avonaisesti itsellensä
tunnustanut--tuotti hänelle monessa suhteessa hauskuutta.

Näissä kiihottuneissa ajatuksissa hän oli tietämättään kulkenut
keskikaupungille asti. Ylioppilastalon luona äkkiä joku huusi hänen
nimeänsä, ja kun hän katsoi taakseen saavutti hänet entinen toverinsa,
everstin poika, hänkin jo täysikäisenä, valkonen ylioppilaslakki päässä.
Sanoi tulevansa eilispäivän juhlasta.

--Mistä juhlasta?

--Etkö sinä todellakaan tiedä? Koko kansa on siihen ottanut osaa, mutta
sinähän tuletkin näen minä Venäjältä.

Ne asiat, joista tämä toveri nyt alkoi innostuneesti kertoa, olivat
Hannekselle aivan tuntemattomia. »Koko programmi toimeen!» hoki toveri,
ja niin paljon Hannekselle hänen puheistaan selvisi, että tarkotus oli
saada yliopisto, koulut, virkamiehet, hallitus, sotaväen päällystö,
polisikunta, kaikki suomalaisiksi, että olisi omat suomalaiset
sota-upseerit, omat suomalaiset polisimestarit, omat suomalaiset
senaattorit j.n.e.

--Se sopii minulle, ajatteli Hannes,--he valmistavat minulle tietä!

Ja hän innostui kuuntelemaan toverinsa puheita. Kaikki tuo oli
todellakin syntynyt aivan kuin häntä varten, avaamaan hänelle
mahdollisuuksia. Hänen katseensa sattui kelmeän kuun hahmoon, joka
laskevan auringon mukana näkyi keväisellä taivalla, ja sykäyttävä riemu
täytti hetkeksi hänen rintansa. Tämmöisen riemun tunnossa oli hänen
käyntinsä niin notkeata, koko hänen käytöksensä niin sulavan veisteltyä,
että sen ehdottomasti täytyi tehdä vaikutuksensa. Hänen toverinsa
pysähtyi, peräytyi pari askelta hänestä, katseli häntä kiireestä
kantapäähän ja sanoi: sinun täytyy tulla meille.

--Kelpasin! ajatteli Hannes.

--En paraalla tahdollakaan jouda, vaikka tunnustan, että olisi
velvollisuuteni, sanoi hän.

--Mitä vielä, kyllä sinä joudat. Saat meillä tänä iltana nähdä Suomen
kaikki suurmiehet, tulet heille esitetyksi--. Me teemme sinustakin
suurmiehen.

--Elä herran nimessä!

--Sinun täytyy kerran tulla Suomen vasta perustetun sotaväen
päälliköksi. Niin juuri!

--Tämähän jo alkaa kuulua kapinalliselta, leikki Hannes.

Mutta hänen toverinsa rupesi nyt suurin sanoin esittämään tätä
päähänpistoa niinkuin se olisi hänellä ollut jo kauan sitten harkittu
suunnitelma. Kaikki riippuu siitä millaisissa piirteissä uskaltaa
ajatella, sanoi hän. Mitä uskaltaa, sen saa. Eikö teidän omissa
piireissänne sanota: huono on se sotamies, joka ei toivo kerran
kenraaliksi pääsevänsä?--Ajatteleppas vaan, he ovat panneet siihen
henkilön, joka ei osaa sanaakaan suomea! Suomen sotaväkeä, jonka on
antaminen verensä, komentaa mies, joka ei tunne edes sen kieltä! Se ei
saa tapahtua! Siihen täytyy ennen tai myöhemmin tulla umpi suomalainen.
Ja sinä olet oikea mies, sinä olet ainoa suomalainen heidän joukossansa.
Uskalla vaan ajatella! No! Onko tällä keväällä, onko tuolla taivaalla
rajoja? Miksi pitää siis olla ihmisen uskalluksella rajoja?

Vaikka Hannes kyllä ymmärsi, että tämä innostus oli liian pitkälle
jatkuneen juhlan jälkikaikua, hämmästyi hän kuitenkin merkillistä
yhteensattumaa näiden puheiden ja hänen omien tulevaisuuden
suunnitelmiensa välillä. Niin korkealle ei hän tosin itse ollut
ajatellut kohota, mutta jos uskallus ja tarmo todella ovat jotain
tekijöitä ihmiskohtaloissa, niin ei hänellä ainakaan niitä tekijöitä
ollut puuttuva.

Hannes seurasi toveriansa tämän asunnolle asti ja tahtoi siitä kääntyä,
sillä alkoi jo hämärtää, mutta toveri veti hänet puoli väkisin mukaansa
sille kadulle, jossa heidän asuntonsa oli. Ja vihdoin Hannes, kun
hänellä juuri sattui olemaan paras pukunsa yllään, paraat hansikkaansa
sormissa, paras jäykkyys viiksissä, ja parhaan parturin hajuvedet
vaatteissa, lupasi tulla hetkeksi sisälle.

Siellä oli myös sama juhlatunnelma vallalla. Kenraalitar--sillä Turkin
sodan jälkeen oli eversti tullut kenraaliksi--otti Hanneksen hyvin
ystävällisesti vastaan. Tyttäret samaten iloista hämmästystä ilmaisevin
katsein mittasivat Hanneksen olentoa joka suunnalta ja hymyilivät
hänelle sangen armollisesti. Tämä ilmeinen menestys antoi hänen
liikkeihinsä ja puheluunsa yhä enemmän varmuutta ja aito pietarilaista
sulavuutta, jopa niin että hänen onnistui taidokkaasti kääntää
tietämättömyytensä suuren kansallisjuhlan vaiheista omaksi ilmeiseksi
eduksensa. Teeskennellen mitä hartainta mielenkiintoa hän sai neitoset
kiihkeällä, keskenään kilpailevalla vilkkaudella kertomaan viikon
suurista tapahtumista, valmistuksista, sen loistavasta onnistumisesta,
juhlan sankarin suuremmoisesta henkilöstä, miten hän oli astunut
sisälle, mitä puhunut, mitä sanonut sille tai tuolle. Vielä he kertoivat
hänelle kaikkien pääkaupungin kansallismielisten naisten aikeesta
lahjottaa voittoisalle ylioppilaskunnalle sininen lippu
kultakirjaiminensa: »sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto»;
puhuivat hänelle kukista, seppeleistä, kevään ihanuudesta ja
tulevaisuuden valoisuudesta. Ja kaiken aikaa Hannes, samalla kuin tuo
mieletön aate Suomen sotaväen päällikkyydestä tuon tuostakin
ihmeellisellä tavalla muuttui tunteissa mahdollisuudeksi, oli mitä
elävimmällä osanotolla mukana neitosten riemukkaassa juhlahumussa,
huudahteli ihastuksesta, innostui, tuli haltioihinsa, niin että kun hän
nousi lähteäksensä neitoset eivät mitenkään olisi siihen suostuneet ja
kenraalitar vaati kiven kovaan luutnantin juomaan ainakin lasillisen
teetä ennenkuin lähtee.

Samassa astui sisälle kenraali itse.

Hannes kavahti pystyyn, löi joustavasti kantapäänsä yhteen ja meni
sitten Pietarin ratsukaartin ylimysten malliin jäykässä
kumarrusasennossa kenraalia vastaan, joka oli ojentanut hänelle kätensä.
Tervehdys onnistui odottamattoman hyvin. Kenraali suvaitsi kysellä
Venäjän sotakouluoloista ja siirtyi sitten puhumaan oman maan vasta
perustetuista pataljoonista, erinomaisesti kiittäen sitä, että nuori
vänrikki oli pyrkinyt ja päässyt Itä-Suomen lääniin, jonka
väestö--arveli kenraali--enemmän kuin mikään muu kaipasi sotilaallisen
kurin ja järjestyksen kasvattavaa vaikutusta.

Kenraalin puhuessa Hannes huomasi että palvelustyttö oli jo pitkän aikaa
seisonut hänen edessään teetä tarjoten. Mutta hyvin tuntien etiketin
vaatimukset hän ei ollut sitä huomaavinaan ja silmää räpäyttämättä
katsellen kenraaliin odotti milloin tämä kädellään viittaamalla pyytää
teetä ottamaan. Juoda teetä seisaaltaan ja tehdä se niin, ettei kenraali
huomaa vähintäkään kömpelyyttä tai vaivautumista eikä sentähden tule
pyytäneeksi istumaan, kas se on kaiken taitavuuden huippu. Ja hän päätti
suoriutua tästä kokeesta sitä suuremmalla loistolla, kun tunsi
jäsenissään että neitoset kaiken aikaa seuraavat uteliaisuudella hänen
esiintymistään voimatta löytää sitä heikkoa kohtaa, joka oikeuttaisi
heitä ajattelemaan: siinä se sittenkin ilmaisi plebeijisyytensä.

Mutta kun kenraali vihdoin pyysi ottamaan teetä ja Hannes kumarrettuaan
kääntyi tarjoojan puoleen, niin kenen kasvot näki hän tarjottimen takaa?
Kertun ihastuksesta ja riemusta punehtuneet kasvot sieltä loistivat
häntä vastaan.

Hanneksen silmät värähtivät, kulmakarvat kohosivat ja luomet alkoivat
nopeasti räpyttää. Ohimoihin nousi sankka puna, mutta suun ympärykset
kalpenivat.

Viiden vuoden aikana Venäjällä ollessaan hän oli hartaasti tutkinut
pientä elämänviisautta sisältävää kirjasta nimeltä »Les maximes
d'Epictète philosophe stoïcien» saavuttaakseen sotilaalle tarpeellista
mielenmalttia ja tahdonlujuutta elämän äkkiarvaamattomissa kohtauksissa;
oli sekä sinisellä että punasella kynällä ja paikotellen kummallakin
viivannut paraat, mieleen pantavimmat kohdat siitä, mutta nyt, kun hän
olisi juuri tarvinnut niistä viisauksista tyyneyden voimaa ammentaa, hän
ei muistanut ainoatakaan. Lasi alkoi tutista hänen käsissään, katse
harhaili pitkin seiniä ja kenraali sanoi heti: mutta istukaahan herra
luutnantti! sekä jätettyään hänet naisten seuraan poistui omalle
puolelleen.

Kuinka oli Kerttu joutunut palvelijaksi, kuinka Kerttu oli juuri tänne
keksinyt hakeutua, oliko Kerttu ilmaissut täällä suhteensa häneen, ne
olivat kysymyksiä, joihin Hannes turhaan koetti tavottaa vastausta.

Naiset olivat pian jälleen virittäneet samat vilkkaat puheet, jotka
kenraalin tulo oli äsken keskeyttänyt. Mutta sen mukaan kuin Hannes
pääsi heistä perille, ettei Kerttu ollut mitään ilmaissut, lakkasi hän
ponnistamasta voimiaan näiden puheiden kuuntelemiseen. Nauramatta missä
olisi pitänyt nauraa ja nauraen missä ei sopinut nauraa hän
koneellisesti myönteli kaikkeen ja sanoi vai-niin sopiviin ja
sopimattomiin paikkoihin. Asema tuli yhä tukalammaksi, sillä hän lopulta
ei nähnyt, ei kuullut, ei ymmärtänyt mitään. Ei nähnyt edessään muuta
kuin Kertun olennon, sen ihmeellisesti solakistuneen vartalon mustissa
hienosti istuvissa vaatteissa, sen ihanat, irtautuneiden suortuvain
ympäröimät kasvot ja sirot liikkeet. Ja niinä hetkinä, jolloin Kerttu
tuli sisälle, Hanneksen huomiokyky lakkasi kokonaan tottelemasta häntä
kääntyen väkipakolla Kerttuun, jopa väkipakolla kääntäen hänen
päätänsäkin sitä kohden missä Kerttu liikkui. Joten hän oli itse minä
hetkenä hyvänsä ilmaisemaisillaan sen minkä Kerttu oli nähtävästi
osannut salata.

Ja kansalliset suurmiehet tulivat, ja hänet esitettiin suurmiehille,
mutta hän ei nähnyt mitään, ja suurmiehet söivät ja joivat ja puhuivat
sekä yksitellen että yhteisesti keskustellen maan tulevaisuudesta ja hän
ei kuullut mitään, sillä hän ajatteli ja ihmetteli vaan sitä yhtä, sitä,
että se nainen, joka oli tarjottimen takaa katsonut häneen riemusta
loistavin, rakastunein silmin, oli Kerttu.

--Mutta mikä teitä oikein vaivaa, herra luutnantti? kuuli hän vihdoin
nuoremman neideistä nauraen kysyvän.

Silloin hän huomasi, että hetkenkin viipyminen täällä voi neideissä
herättää perusteellisia epäluuloja hänen ja Kertun keskinäisestä
tuttavuudesta ja tulla siten hänen tulevaisuudelleen mitä tuhoisimmaksi.

Senvuoksi hän hyvästeli ja katosi.

Vähän ajan perästä tuli Kerttu saliin ja katseli ympärillensä, teki
asiaa herrain kamariin ja katseli ympärillensä, meni vierashuoneeseen ja
katseli ympärillensä. Ja meni kyökkiin ja sanoi köksälle: Enkö minä ole
teitä aina auttanut? Köksä sanoi: Olet. Kerttu sanoi: Nyt auttakaa te
minua; he ovat syöneet, ja ennenkuin lähtevät ehdin minä juosta
Kustaavan luo. Köksä sanoi: Ole rauhassa; näin minäkin hänet oven
raosta, ai, ai, kuinka komea luutnantti hänestä on tullut, mutta kyllä
hän ei sinusta enää huoli, juokse nyt vaan sentään itse kysymään
häneltä.

Kerttu oli jo juossut ulos. Liina päässä hän huristi sen matkan
muutamassa minutissa.

Kustaavan luona ei ollut enää ketään vierasta. Kun Kerttu juoksusta
hengästyneenä tempasi oven auki ja kynnykseltä katsahti Kustaavan
huoneeseen paloi siellä yksi ainoa kynttilä, mutta Hannes istui kuin
istuikin Kustaavan vieressä.

--Täällä hän istuu ja tuliaisiksi toruu minua, sanoi Kustaava Kertulle
puoleksi leikillä ja puoleksi todella valittaen.

Tervehtimättä Kerttua Hannes nousi ylös ja rupesi kävelemään nopeasti
edestakasin niinkuin hän ennen muinoin teki, kun Kerttu ei osannut
läksyjänsä. Silmäkulmat olivat hänellä nytkin samalla tavalla koholla,
huulet hörössä ja ankara katse harhaili pitkin permantoa, sopivia
torumasanoja hakien.

--Hän toruu minua, kun olen muka pannut sinut palvelukseen, mutta minäkö
sen olen tehnyt? sanoi Kustaava Kertun puolustusta pyytäen.

--Tästä pitää tulla paikalla loppu, sanoi Hannes kiivaasti, melkeinpä
ettei jalkaa polkaissut.

Kerttu luuli hänen tarkottavan, että heidän suhteestansa piti tulla
paikalla loppu. Ja senvuoksi niinkuin Kerttu oli vielä ovella, jota ei
ollut vielä jälkeensä kiinnikään vetänyt, alkoi Kerttu maahan katsellen
sormillaan nopeasti hieroa oven kahvaa, josta piteli, ja suu aukeni
noloon, kärsivään ilmeeseen.

--Voiko olla mitään sen tyhmempää! puhui Hannes,--voiko olla sellainen
kananpää!

--Niin, niin, noin se on minuakin koko ajan torunut, lohdutteli Kustaava
Kerttua, joka painoi päätänsä yhä alemmas.

Hannes vaan käveli kiivaasti toruen:

--Ja jos Kerttu olisi saanut palveluspaikan esimerkiksi jossain
Porvoossa tai Loviisassa, en minä puhuisi mitään, mutta nyt on hän juuri
siellä, missä hän vähin saisi olla. Ei hän ikinä pääse piian nimestä.
Ajatelkaamme, että minusta tulisi kerran--hän aikoi ensin sanoa
sotaväenpäällikkö, mutta sanoi sentään:--vaikkapa kapteeni. Eikö Kerttu
siis ymmärrä, että kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika?

Nämä sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten hänen
eteensä nyyhkyttäen kätki päänsä hänen syliinsä. Mutta tämä oli sitä
Kertun onnen ja ilon itkua, sillä hän oli kuullut Hanneksen sanat: »kun
me menemme naimisiin», ja siis aikoi Hannes mennä hänen kanssaan
naimisiin ja mistään muusta ei Kerttu välittänyt, sen rinnalla oli
kysymys siitä miten hän peseytyy vapaaksi piiannimen häpeästä aivan
vähäpätöinen ja helppo asia.

Mutta Hannes luuli Kertun itkevän hänen kovuuttansa.

--No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, kyllä me tästä selvitään. Näistä
sanoista Kerttu sai vielä enemmän varmuutta siihen, että Hannes aikoo
ottaa hänet, ja kun Kustaava vielä silitteli hänen päätänsä, kasvoi
hänen onnensa niin suureksi, että hän itki ihan valtoinansa.

Sellaista surua ei Hannes enää voinut kestää, vaan meni ja otti Kerttua
kädestä.

--So, so, so, tyttö, saako noin itkeä! puhui hän lievästi toruvalla
äänellä ja veti Kertun polvellensa istumaan sekä rupesi puhumaan
toisista asioista, että Kerttu unohtaisi surunsa.

--Mikäs se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihän Kertun nimi oikeastaan
ole Fagerlund.

Vaikka Kerttu jo oli herennyt itkemästä, hytkytti häntä vielä niin että
hän sai vaivoin äännetyksi:

--Tyr------

--Tyr--kuinka se olikaan, sanoi Hannes.

--Tyr--vän----

--Niin oikein Tyrväntäinen on Kertun oikea nimi. Mutta Fagerlund on
sentään toistaiseksi parempi. _Neiti_ Fagerlund.

Nyt rupesi Kerttua yhtä paljon naurattamaan kuin häntä oli itkettänyt.
Ja he nauroivat kaikki kolme. Aina kun he taas katsahtivat toisiinsa,
täytyi heidän purskahtaa uuteen nauruun, niin että lopulta Hanneskin
pyyhki naurun tähden kyyneleitä silmistään ja hieroi niskaansa.

Kunnes Kerttu äkkiä hyppäsi ylös hänen polveltaan, katsoi säikähtäneenä
kelloon ja ehtimättä edes hyvästellä juoksi liinaa päähänsä sitoen ulos.

Hänen mentyänsä Hannes tuli jälleen totiseksi, nousi kävelemään, pyyhki
otsaansa ikäänkuin tuskitellen, sitten pysähtyi Kustaavan eteen ja sanoi
nöyrän hiljaisella äänellä:

--Kenen on tämä talo?

Kustaava vähän säpsähti Hanneksen hiljaista ääntä.

--Puolet on eno Franssin, mutta puolet hän sanoo lankeavan minulle
perintönä vaarin jälkeen.

--Rahalla on aina joku pimeä alkuperä, sanoi Hannes raskaasti
huokaisten.--Entä viinikauppa?

--Se on nyt minun.

Hannes tuli vielä lähemmäksi äitiä ja osottaen sormella ylöspäin kysyi
melkein kuiskaten:

Ja kuka asuu tuolla?

--Ei vielä ketään asu.

--Miksi se siis on rakennettu?

--Mitä me ymmärsimme! Luulimme sinun ottavan Kertun kohta.

Hanneksen vierähti suuri paino sydämmeltä ja koko maailma valkeni. Siis
ainoastaan viini-, portteri- ja tupakkikaupalla!

--Ei-ei-ei, sanoi hän ankarasti, kuten aina kun oli hyvillään--siitä
naimisesta ei voi tulla mitään. Minä matkustan pois hyvin kauaksi aikaa
ja Kerttu muuttakoon heti siitä paikasta. Heti, sanon minä! Ruvetkoon
aluksi vaikka ompelijaksi tänne teidän luoksenne.

Sitten hän taas tuli hiljaiseksi ja sanoi:

--He eivät ottaneet minua kaartiin. He sanoivat: kaartiin pääsee vaan
kadettikoulusta. Mutta kadettikouluun he eivät päästä muita kuin
parempisäätyisiä. Se olkoon heidän asiansa. Minä tahdon nyt siis mennä
Pietarin sota-akatemiaan.

--Mikä se on?

--Se on valtakunnan korkein sotaopisto, joka avaa tien kaikkiin
kaarteihin. Mutta minä tarvitsisin paljon, paljon rahaa.

Ylpeänä kohotti Kustaava päätänsä.

--Luuletteko että voisin saada eno Franssilta lainaa?

Kustaava sanoi: Kyllä hän lainaa, mutta jospa hän rupeaa sitten tähän
isännäksi ja vuokraa yläkerran kenelle tahtoo?

Hannes oli kahden vaiheella sanoako: vuokratkoon, sillä ilman rahoja ei
hän koskaan voi valtaan päästä, mutta ilman valtaa ei hän koskaan voi
porttoloita hävittää. Silloin Kustaava näki hänen ajatuksensa ja pelasti
hänet sitä sanaa sanomasta:

--Lähde, Hannes, sinä saat rahaa _minun_ kädestäni.

Ja Hannes tyytyi olemaan kysymättä mistä äiti ottaa rahat.

Hän rupesi taas nopeasti kävelemään edestakasin Kustaavan huoneessa,
vaipuen niin syviin mietteihin ettei lainkaan muistanut huonetta missä
oli eikä äitiä, joka hiljaa hänen ympärillänsä häärien laitteli hänelle
vuodetta.

Ymmärränhän minä, että ajatus Suomen sotaväen päällikkyydestä on
mielettömyyttä. Tietysti! Tietysti ymmärrän! Mutta se on kuitenkin
mielettömyyttä ainoastaan _nyt_. Jos sitävastoin nuo suurmiehet kerran
todellakin saavuttavat sen vallan, johon pyrkivät, niin tulee kysymys
myös sotaväenpäällikkyydestä. Silloin pitää olla mies käsillä. Ja
silloin se ei ole enää mielettömyyttä!

Valmistua! Valmistua!

Ja hänen mieleensä ehdottomasti muistuivat Hinkin sanat: »Ei sivelistit
mitään merkitse,--sellaiset lasisilmäherrat! Maskiksi menisivät, jos
Viaporista ammuttaisiin.»

Siinä oli Hinkki peräti oikeassa. Ehdottakoonpa joku »sivelisti»,
vaikkapa kuinkakin oppinut, että porttolat olisivat kiellettävät, kohta
asetetaan komiteoja, jotka esittävät asian kaikki puolet, historialliset
kehitykset, tuhannet seikat ja asianhaarat, ja loppusumma on se, että
porttoloita ei voida kieltää. Mutta sanokoonpa se, jolla on valta
kääntää tykin suu kaupunkia kohden, vaikka vaan kuiskatkoonkin:
korjatkaapa porttolanne. Heti ovat porttolat jäljettömiin kadonneet.

Äiti kävi hiljaa häntä hihaan osottaen että vuode oli valmis.

Ja hän muisti taas missä oli. Muisti äidin lupauksen hankkia rahat ja
oman päätöksensä olla kysymättä mistä äiti ne rahat ottaa.

Tuli niin kova halu pian, pian toteuttaa tulevaisuus ja siten päästä
lyömään pirstaleiksi myös nämä nykyisyyden mitättömät, ilkeästi kalvavat
ristiriidat. Pois täältä! Pois suuriin voiman ja tarmon ponnistuksiin!



8.


Vasta monta vuotta palveltuansa upseerina Suomen sotaväessä, milloin
reservijoukkojen milloin vakinaisen väen opettajana, sai Hannes
voitetuksi ne suuret vaikeudet, jotka olivat sota-akatemiaan pääsemisen
tiellä, ja siirryttyään Pietariin täydellä tarmolla antautui
sotatieteisiin.

Mutta hänen loistavasti jo suoritettuansa muutamia tutkintoja, tapahtui
uusi suuri selkkaus hänen elämässään.

Luonto, joka jokaisena keväänä määräaikaan sulattaa hanget, määräaikaan
kasvattaa uutta mäihää mäntyjen runkoihin, määräaikaan puhkaisee koivut
lehteen, määräaikaan lennättää leppäin siitepölyn, määräaikaan yhdistää
kukkain heteet paisuneihin emiin ja määräaikaan siemenet kaikille
tuulensuunnille hajottaa, ei voi ihmiseenkään nähden lykätä kevättänsä
tuonnemmaksi, jättää häntä vaikutustaan vaille ja kevätkuohuista häntä
vapauttaa. Ihmisellä olkoon esteitä, joiden vuoksi hän katsoisi
tarpeelliseksi jopa välttämättömäksikin lykätä kevään tulon
tuonnemmaksi, se tulee määräaikanansa. Ihminen ajattelee: vasta
kahden--kolmen vuoden perästä; sitten tulkoon minun kevääni, sillä jos
se _nyt_ tulisi jäisi minun työni vaille tuloksia, ja tulevaisuuden
suunnitelmani menisivät mullin mallin. Mutta kevät lähestyy kysymättä
hänen lupiansa. Vielä vähän aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat
hänelle jo selko selällänsä auki, mutta kevät on jo tullut. Jäät jo
irtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes
kirjottaa Kertulle monen talven perästä:

»En tiedä mikä minuun on tullut, mutta minun täytyy nähdä sinua. Jospa
hetkenkin saisin nähdä sinun kasvosi! Kerttu, minä tulen.»

Ja jos ne kevään kohtaamat eivät olisi olleet Hannes ja Kerttu, vaan
olisivat olleet vanhan sivistyksen hienostuneita lapsia, niin he
olisivat tienneet kuinka ihmisjärki voi sentään keväänkin voiman pettää
ja sen häiritsevät tarkotukset rikki lyödä. Mutta sellaiset ihmiset,
jotka sivistyksessänsä olivat vasta ensi polvea toinen Veneh'ojasta
toinen Tyrvännästä, jossa sukukunnan luja lisääntyminen luetaan miesten
iloksi ja hedelmällisyys naisten ylpeydeksi, sellaiset ihmiset eivät voi
sota-akatemiankaan tähden kevään tarkotuksia harhaan johtaa.

Ja hän tuli. Ja kohta kun he näkivät toisensa, jo kymmenen askeleen
päästä, he avasivat sylinsä ja juoksivat toisiansa vastaan.

Tämän vastustamattoman luonnonvoiman vuoksi Kerttu sitten kirjotti
Hannekselle Pietariin olevansa mahdollisesti tulemassa äidiksi.

Niinkuin muinaisina vuosina uutta kyläänsä rakentava Veneh'ojan Heikki,
koska hänen tyttönsä häntä salvoksille lähestyi ja kävi hihaan ja
kuiskaten sanoi: minä olen sinusta äidiksi tulemassa, riemastui että
hänen valittunsa oli itsensä hedelmälliseksi osottanut ja hän nyt sai
sen vaimoksensa, niin tunsi tätä vanhaa Veneh'ojan sukuriemua ensi
kuulemalta myöskin Hannes. Mutta kun hän ehti ympärilleen katsahtaa eikä
mitään kylän salvoksia eikä uutispeltoa hänen ympärillään ollut, ja kun
hän muisti sota-akatemian, joka hänet esikunta-upseeriksi oli tekevä,
ymmärsi hän ettei suurempaa häiriötä hänen suunnitelmiinsa mikään muu
asia maailmassa olisi voinut aikaansaada kuin tämä riemua herättänyt
toivo lapsen syntymisestä.

Jonka vuoksi hän heti kirjotti Kustaavalle ja Kertulle:

»Toivon viimeiseen asti että Kerttu on erehtynyt. Koettakaa salata sitä
asiaa niin tyystin kuin voitte. Kerttu matkustakoon siksi aikaa johonkin
toiseen kaupunkiin, jossa häntä ei tunneta. Se ei saa tapahtua nyt.
Ellei mitään muita syitä olisikaan niin ymmärrättehän että minun
upseerina on yleisen tavan mukaan kysyminen päällystöltä lupaa
avioliittoon. Kuinka voin sitä tehdä jos minulla jo on perillinen!!!
Sentähden salatkaa herran nimessä tätä asiaa.»

Kun tämän perästä ei moneen kuukauteen ruvennut mitään kuulumaan, alkoi
Hannes toivoa Kertun otaksumisen olleen erehdystä. Jo meni puoli
vuottakin, eikä vaan sanaakaan tullut tietoa siitä asiasta. Kertulta
tuli tosin kirje, mutta siinä ei Hannes ensi katsaukselta huomannut
mitään ihmeellistä. Hän oli silloin niin kiireessä työssä tutkintojensa
kanssa, ettei ehtinyt tarkkaan lukeakaan. Mutta illalla kun hän,
pietarilaisen kivimuurin neljännessä kerroksessa olevan huoneensa oli
yöksi lukinnut, riisuutunut ja poltettuaan yhden noita pitkän pitkiä
mielipaperossiansa sammuttanut kynttilän, muisti hän Kertun kirjeen ja
että siinä oli jäänyt hänelle jotain epäselväksi. Hän sytytti uudestaan
kynttilän, tavotti takkinsa taskusta kirjeen ja luki sen toistamiseen.
Epäselvä kohta oli näin kuuluva:

»Sinun äitisi on kovasti vanhentunut tänä viimeisenä vuotena. Hänen
tukkansakin on aivan harmaaksi käynyt ja niska köyristynyt. Hän
ikävöitsee sinua, sillä varmaan hän kovasti rakastaa sinua. Mutta miksi
eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa.»

Mitä merkitsee tämä: miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa?

Onko Kertulla lapsi?

Mutta jos on, niin miksi ei hän saa sitä rakastaa? Miksi samassa
yhteydessä sanotaan, että äiti on vanhentunut ja harmaantunut?

Ja niinkuin salama yhdessä silmänräpäyksessä lyö puuhun ikuisen jäljen,
löi Hannekseen ajatus: he ovat erottaneet lapsen Kertulta!

Ja niinkuin salaman lyötyä ikihonkaan, lehtipuut, jotka vieressä
kasvavat, eivät aluksi huomaa mitä ympärillä on muuttunut, vaan auringon
pilkistäessä esille jatkavat kasvamistaan niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut ja vasta ajan mentyä alkavat tuntea autioitumista
ympärillään, niin Hanneskin ensin, vaikka tuo ajatus oli häneen lyönyt,
ajatteli samalla:

Huomenna on tutkinto taktiikassa ja tutkijana on se pelätty hampaaton
harvaparta kenraali. Toisin sanoen: minun täytyy nyt nukkua, sillä
siksihän olen niin varhain maatakin pannut, että huomenna olisin
voimissani.

Ja sammuttamatta kynttilää asettui selälleen, kädet taivutettuna ristiin
päänsä alle, ummisti silmänsä ja oli nukkuvinaan.

Pöydällä seisoi vartioimassa Boguslawskin »Taktiikan kehityksen
historia» neljässä paksussa nidoksessa, vaatien sekin nukkumista.

Mutta kynttilä paloi ja viattomasti liekkiänsä kallistellen ehdotteli:
kynä on pöydällä ja postipaperia on pöydällä, kirjota, vie yöjunan
postiin, tule takasin, sammuta minut ja nuku.

Sen todella teen kaikki tyyni puolessa tunnissa enkä tarvitse häiriytyä
huomisesta tutkinnosta.

Hän pukeutui nopeasti, nosti Boguslawskin vasemmalle puolelle pöytää,
Jominen kaksi nidoksisen »Précis de l'art de guerre» oikealle puolelle
ja työnsi taaemmaksi lempikirjansa, Welitshkon teokset linnoitussodasta,
joita hän ei milloinkaan voinut olla selailematta eikä edes nytkään
voinut olla katsahtamatta muutamaan siinä olevaan piirrokseen
Strassburgin piirityksestä. (Sillä linnoitustiede oli hänen
erikoisalansa).

Saatuaan kirjojen tähden ahtaalla pöydällänsä tilaa hän otti esille
paperin ja kynän aikoen parilla sanalla kysyä Kertulta miten asianlaita
oikeastaan oli.

»Rakas Kerttu» oli kyllä helppo kirjottaa, mutta itse kysymykseen hän ei
voinut löytää mitään sopivia sanoja. Vaan kun piti käyttää tuota sanaa
_lapsi_, tuli koko hänen suhteensa Kerttuun niin moninaisena elämän
äärettömyytenä hänen eteensä, ettei miljoonat sanat olisi riittäneet
tämän tärkeän asian puheeksi ottamiseen. Hän veti jälleen Kertun kirjeen
povestansa ja koetti lukea sitä niin ettei siitä tuo ajatus esiintyisi,
mutta se esiintyi päinvastoin vaan entistä varmempana.

Mitä olen minä tehnyt Kertulle? Minä olen antanut hänen--

Mielenjohde oli niin kauhea, ettei hän voinut sitä selviin sanoihin
puettuna eteensä ajatella. Koetti nousemalla seisaalleen ja tarttumalla
Boguslawskiin sekä avaamalla auki sen vaikeimmat sivut ja niitä
lukemalla karkottaa sitä mielenjohdetta ajatuksistaan. Mutta kirjan
rivien välistä nousi tukahutettu ajatus selvin sanoin:

Minä olen antanut hänen kärsiä häpeää aviottoman lapsen synnyttämisestä!

Hannes paiskasi kirjan voimakkaasti pöytään.

Miksi tahdoinkaan porttoloita hävittää? Nehän ovat juuri minun
kaltaisiani varten olemassa! Minun olisi pitänyt mennä porttolaan
silloin keväällä. Niin tekevät kaikki, joiden täytyy asioiden vuoksi
lykätä naiminen tuonnemmaksi. Mutta minä menin Kertun luo ja olen nyt
tehnyt hänelle sen minkä joku joskus teki minun äidilleni. He sanovat
sen olleen jonkun kapteenin. Miksi ei se kapteeni ottanut lapsen äitiä
vaimokseen? Vai pyrkikö hänkin sota-akatemiaan!

Tämä kamala vertaus tuotti Hannekselle suurta kipua ja hänen ruumiinsa
tunsi milloin kuumaa tuskaa, milloin värisi vilusta.

Vähän ajan perästä hän alkoi nopeasti koota jotain tavaroita.

Näyttää siltä kuin aikoisin minä matkustaa, ajatteli hän huomatessaan
tahtomattaan ottaneensa esille matkalaukun. Se ei voi kuitenkaan tulla
kysymykseen, sillä minulla on huomenna tutkinto taktiikassa.

Ja siitä huolimatta hän rupesi järjestämään kampoja, saippuoita ja
partaveitsiä laukkuunsa, panipa sinne jo tavallisen hajuvesipullonsakin.

Jos minä nyt lähden, voi tutkintotilaisuus tarjoutua vasta vuoden
perästä. Seis, mies!

Ja siitä huolimatta hän vähän ajan perästä astui jo ulos kadulle, huusi
ajurin ja ajoi rautatieasemalle.

Ehti viimeiseen yöjunaan kun tämä oli jo liikkeellä.

Helsinkiin tultuansa aamulla hän ajoi kohta asemalta suoraan kotiin
muistellen matkalla jonkun vanhan filosoofin lausuneen: Jos menet
velvollisuutesi ohitse sen tullessa vastaasi pukkina, kohtaa se sinua
ensi kerralla varmasti härkänä. Tätä hän ajatteli koska muisti kerran
odottaneensa illan hämärää ennenkuin meni kotiinsa, ja nyt hän kuitenkin
ajoi niille samoille kaduille kirkkaan aamun valossa, jolloin siellä
tavallisesti hoiperteli viimeisiä myöhästyneitä yökävijöitä, ja aika
siis oli kaikkein sopimattomin vastaisen esikuntaupseerin siellä
liikkua.

Kun hän astui sisälle, oli Kerttu yksin ompelukoneen ääressä. Kertun
kalpeista kasvoista ja siitä, että hän, Hanneksen nähtyään,
hämmästyksestä huudahtaen juoksi häntä vastaan, mutta ei ollenkaan
hymyillyt, vaan painoi heti päänsä hänen rintaansa vasten, hän päätti
kohta, että asianlaita oli niinkuin hän oli otaksunut. Kaikkein pahinta
aavistaen hän sanoi niin hellästi kuin vaan taisi:

--Missä on meidän lapsemme, Kerttu? Ja samalla silitti Kertun päätä.

Kertun suupielet vähän värähtivät ja pitäen päätänsä yhä niin lähellä,
ettei Hannes voinut nähdä häntä silmiin, sanoi:

--Kaikki on salattu niin, ettei kukaan aavista mitään, Hannes.

Jos Hannes olisi nyt langennut polvilleen Kertun eteen ja sanonut: minä
kadun tekoani, ja jos lapsen olisi jo ehtinyt käydä huonosti, olisi
Kerttu syyttänyt itseänsä eikä olisi eläessään saanut rauhaa. Sentähden
Hannes sanoi vaan:

--Se on hyvä. Ja oli ennen valmis kärsimään senkin, että Kerttu noiden
sanojen johdosta näytti ilmeisesti kylmentyvän häntä kohtaan.

--Se on hyvä, toisti hän vielä melkein tahallisen koleasti. Mutta itse
oli raueta suruun ja sanoi Kertulle:

--Minä näen, Kerttu, että sinä olet rakastanut minua enemmän kuin olen
ansainnutkaan.

Mutta Kerttu ei ymmärtänyt näiden sanojen tulleen Hanneksen itkevästä
sydämmestä, vaan meni vähän kauemmas hänestä sekä pyysi istumaan.

Kustaavalle, joka todella oli kovasti vanhentunut, ei Hannes myöskään
sanonut muuta kuin: Se on hyvä.

Äidiltä hän sai kuulla että he olivat Kertun omalla suostumuksella
ottaneet lapsen häneltä heti sen synnyttyä, niin ettei Kerttu ollut
ollenkaan lastansa nähnyt.

--Miksi te niin teitte? kysyi Hannes.

Äiti sanoi: Voihan Hannes ymmärtää että jos Kerttu olisi saanut lastansa
imettää ei hän enää olisi jaksanut erota.

Nämä sanat tahtoivat repiä Hanneksen kahtia, mutta hän sanoi vaan taas
jäykästi: Se on hyvä.

Ja »se on hyvä» sanoi hän myöskin silloin kuin hän kuultuaan ylhäältä
pianon rämpytystä kysyi mitä soittoa se on? ja Kustaava siihen vastasi:
Frans on nyt täällä isäntänä. Sillä Hannes ajatteli: he voivat olla
suruun pakahtumatta ainoastaan niin kauan kuin luulevat minun tätä
kaikkea vaativan. Ja sanoi äidillensä niinkuin ohimennen: Mihin te
olette lapsen vieneet? Mutta äiti sanoi: Se on parempi ettemme sitä
kukaan tiedä.

Mutta Hannes ei jättänyt asiaa tähän. Saatuaan tietää kätilöimen nimen
Hannes jätti Kertun ja äidin hyvästi ja matkusti junalla takasin,
pysähtyen siihen kaupunkiin, jossa lapsi oli synnytetty. Kätilöin
ilmaisi hänelle antaneensa lapsen sellaiselle naisihmiselle, joka piti
hylkylapsia hoidossaan. Hannes antoi kätilöimelle rahaa kieltäen
ikipäivinä ilmottamasta hänen käyneen lasta kysymässä.

Nyt meni Hannes sen neuvotun naisihmisen luo, sillä hän ajatteli:

Minä tuon heille lapsen takaisin, vasussa kantaen, keskellä Jumalan
kirkasta päivää minä sen heille tuon!

Mutta kun hän löysi sen naisihmisen ei sillä ollutkaan enää
lastenhoitolaa siinä kaupungissa, vaan se sanoi kaikki sellaiset lapset
nyt vievänsä Pietarin suureen hoitolaan. Hannes maksoi taas rahaa ja
vannotti olla ikinä kertomatta hänen käyneen lasta kysymässä.

Minä en lakkaa hakemasta ennenkuin löydän. Minä tuon sen heille
sittenkin! Tuon, tuon, tuon!

Pietariin palattuaan hän ajoi kortteeriinsa ainoastaan pestäkseen
itsensä, muuttaakseen vaatteet ja juodakseen teetä, jonka jälkeen aikoi
heti mennä neuvottuun kasvatuslaitokseen ottamaan selkoa Kertun
lapsesta. Mutta juuri kun hän oli itsensä täyteen pietarilaiseen kuntoon
saanut ja haki vaan laatikosta puhtaampia hansikkaita, kuuli hän
rappusissa kolmen venäläisen upseeritoverinsa iloiset äänet. He tulivat
meluten sisälle ja rupesivat kysymään mikä Hannesta vaivasi, kun ei
ollut tutkintoon tullut? Hannes selitti olleen laillisia esteitä. Mutta
he ihmettelivät mitä salaisuuksia ihmisellä voi olla, joita ei
tovereille sanota, ja rupesivat arvailemaan: hänellä on joku
rakkausjuttu.

Yhdellä heistä oli hyvin vähän menestystä sota-akatemiassa, koska ei
voinut oppia kieliä. Mutta myöskin nyt taktiikan tutkinnossa hän oli
tullut hylätyksi. Hän aikoi senvuoksi antautua jälleen santarmilaitoksen
palvelukseen osaksi siitä syystä, että tämä laitos oli nyt terroristien
viimeisten tekojen jälkeen muuttunut kaikkein suosituimmaksi ja myös
kannattavimmaksi toimialaksi, mutta osaksi myös puhtaasti aatteellisista
syistä.

Tämän toverin kanssa oli Hannes mitä parhaimmissa ystävyyden suhteissa
senvuoksi, että he kerran yleisessä keskustelussa olivat huomanneet
olevansa täsmälleen samaa mieltä ja juuri siinä asiassa, mikä näytti
Hanneksesta kaikkein tärkeimmältä. Asia koski porttoloita ja kapakoita.
Toveri, Boris Mihailovitsh, oli sanonut: hallituksen täytyy paisua niin
mahtavaksi voimaksi, sen täytyy laajentaa valtaansa niin joka soppeen,
että se kerran voi pelkällä mahtisanalla yksinkertaisesti kieltää sekä
viinan että siveettömyyden.

Näiden sanojen jälkeen oli Hannes puristanut toverin kättä niin lujasti
että tämä vastedes aina otti nimettömästä sormestaan kihlasormuksensa
pois, kun joutui Hanneksen kanssa samoista asioista puheisiin.

Toisella tovereista, Gregor Gregorovitshillä, vaikka hän oli
ruhtinaallista sukua, oli myöskin sangen vähän toiveita suoriutua
koskaan sota-akatemiasta--ja monesta syystä, mutta ei vähin siitä, että
hänellä oli suuri taipumus juopumukseen. Hänen olemassaolonsa riippui
kokonaan suosituksista.

Heti sisälle tultuaan ja huomattuaan että Hanneksella oli jotain
sydämmellä Gregor Gregorovitsh, luvaten silmänräpäyksen kuluttua palata,
pujahti takaisin ulos.

Hänen kanssaan oli Hannes ystävyyden suhteissa senvuoksi vaan, että
häntä miellytti Gregorin rajaton avomielisyys kaikkein arimmistakin
sukupuoli-asioista keskusteltaessa.

Kolmannella toverilla Aleksei Dmitrievitshilla sitä vastoin oli aivan
varmat toiveet päästä sota-akatemiasta ja hänestä oli ilman vähintäkään
epäilystä kerran tuleva mitä loistavin sotapäällikkö, jos vaan joku sota
onnistui hänen aikanaan syttymään. Hanneksen suuri ystävyys tämän
toverin kanssa perustui siihen, että heillä oli sama lempi-ala
sotatieteissä, nimittäin linnoitus- ja aseoppi. Ollen aivan vastakkaisia
mielipiteiltään ja elämäntavoiltakin he saattoivat, päästyään
mieliaineeseensa, tuntikausia istua päät yhdessä tutkimassa piirustuksia
linnoitusjärjestelmistä. Oli silloin muilla mitä hauskaa hyvänsä, kyllä
heillä kahdella hauskempaa oli. Tavallisesti rupesi kuitenkin muita
kohta alussa nukuttamaan, kun he pääsivät siihen lempiaineeseensa
käsiksi. Toinen puolusti niinsanottua linnoitustieteen »uutta koulua»,
mutta Hannes oli Velitshkon miehiä. Näitä asioita koskeva väittely ei
kuitenkaan ollut vielä mitään erinomaista ja nukkujat saivat makeasti
kuorsata sohvannurkissa. Mutta annas kun puhe siirtyi shrapnelleihin!
--Trah! huutaa Hannes silmät säkenöivinä. Trah! vastaa toinen. Se
merkitsi heillä shrapnellien sattumista maaliin. Mutta joka huudolla
pompahtelevat nukkuneet säikähtyneinä sohvannurkista. Toivottomina he
lähtevät vihdoin pois. Mutta Hannes ja Aleksei Dmitrievitsh jatkavat
puoliyöhön, milloin kumartuneina piirrosten yli, milloin kiihkeinä ja
innostuneina kävellen vastakkain pitkin huonetta hirmuaseiden tuhoavaa
vaikutusta eri ääntein ja liikkein kuvaten.

Gregor Gregorovitsh ilmestyi ulkoa juuri oikeaan aikaan, sillä vastoin
tavallisuutta alkoi puhe toveruksilta kokonaan loppua Hanneksen
merkillisen hajamielisyyden takia.

--Oletteko hänelle jo sanoneet? kysyi ruhtinas tullen neliskulmaiseksi
laaditun kannoksensa kanssa, jossa kuitenkin oli pelkkiä viinipulloja.

--Emme ole hänelle mitään vielä sanoneet, mutta anna tänne pullot, niin
ehkä tässä kielen kanta heltii.

--Kyllä se vaan on päivänselvää, että tässä pelaa joku nainen ensi
viulua,--arveli Gregor Gregorovitsh asetellessaan kauniita pullojaan
pöydälle.

Aleksein avattua korkit--sillä hänellä oli aina se merkillinen
korkkiruuvilaitoksensa taskussa--ja Boris Mihailovitshin haettua lasit
Hanneksen kaapista sekä Gregorin ne täytettyä ja käskettyä juomaan,
joivat kaikki, mutta Hannes esteli.

--No sanoinhan minä, että tässä on ollut nainen mukana, äh! sanoi Gregor
sylkäisten.

Ja toisetkin nyt uskoivat sairauden olevan syynä Hanneksen
alakuloisuuteen.

--Varovasti, varovasti veljeni, murahti Aleksei, ei nyt ole ajat
sellaiset, että sopii vapaasti tyttöjen kanssa elellä. Tuonaan
raportteerasi urkkija, että Didrichs oli nähty Shtsherbagofskin kadulla
ja se mies älköön enää avatko akatemian portteja.

Hannes tuli uteliaaksi ja kyseli häneltä tarkkaan tuota tapausta, mikä
vielä enemmän vahvisti toverien epäluuloa.

--Ai, ai, puheli ruhtinas, katsotaanpa mitä Epikteetillä on tähän
sanomista!--

Näin sanoen hän rupesi tarkastelemaan kirjoja kaapin hyllyltä, sillä
Hannes oli heidän keskuudessaan tunnettu hartaana moraalifilosofian
tutkijana.

--Entä Bacon, luki Gregor kirjahyllyltä.--Ja mistä hitosta se on ne
kaikki kaivellutkin, puhui Gregor syleskellen.

Lopuksi he ilmaisivat Hannekselle sen ilosanoman, jonka vuoksi olivat
tulleet, nimittäin että Hannekselle oli osotettu erityinen armo ja
myönnetty oikeus suorittaa taktiikan tutkinto ylihuomenna.

Äkkiä kohdanneen ilonpuuskauksen johdosta Hannes löi Gregoria olalle
semmoisella voimalla, että tämä lyyhistyi veteläksi mytyksi sohvalle.

--Nyt veljet minun täytyy lähteä tärkeälle asialle, mutta jos hyvin käy,
niin vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä--rautaisella
kädellä--!

Näin sanoen Hannes silmät säkenöivinä leijonan voimalla pudisti vahvaa
nyrkkiään ilmassa. Se merkitsi, että vielä me sinun kanssasi, Boris,
rautaisella kädellä hävitämme pahuuden maailmasta!

Juotuaan toveriensa mieliksi muutamia laseja viiniä ja erottuaan heistä
hän läksi ajamaan asiallensa.

Kaikki oli äkkiä taas valjennut hänelle. Toverien toivehikkaat,
elvyttävät puheet ja huudahdukset, aamupäivä-auringon häikäisevä loisto
kirkkojen kultaisissa kuvuissa, mahtavat palatsit, rantapuistojen
suihkulähteet, muistopatsaat, Nevskin loppumattomat ihmislaumat, joiden
keskellä yksityisen personalliset ristiriidat väkisin häipyivät
tietoisuudesta, äsken juotu erinomainen viini, ja pika-ajurien pyöräin
puisella katusillalla äänettömästi lentävä hurina, se kaikki taas
nostatti Hanneksessa vanhan ihastuksen hänen upseeriammattiinsa ja
erittäin hänen sotatieteelliseen lempi-aineeseensa, linnoitus- ja
aseoppiin. Pää, joka tuota yhä laajenevaa tieteellistä ainehistoa
sisälsi, tuntui muuttuvan maailmalle yhä tärkeämmäksi esineeksi.

Nyt kun vaan saisi selvän siitä Kertun lapsesta, ajatteli Hannes, kun
ajuri käänsi pimeämmille syrjäkaduille.

Mutta mitä kauemmin he ajoivat, sitä ihmeellisempiin kaupungin
lokeroihin ajuri häntä vei ja sitä tukalammalta alkoi olo tuntua. Hän
etsi turhaan jotain tähän tilaisuuteen sopivaa viisauden sanaa, josta
olisi saanut tarpeeksi selkärankaa halveksiakseen sellaisten
sotilas-urkkijain vaaraa, kuin ne jotka olivat Didrichsin tuhonneet.
Lopulta oli kaupunginosa jo sitä laatua, ettei ainoatakaan säätyhenkilöä
siinä enää liikkunut. Ja pika-ajurilla esiintyvää upseeri-ilmiötä
kääntyivät sentähden kulkijat ihmeeksensä katsomaan.

Itse kasvatuslaitos oli tässä ympäristössä kuin mikä palatsi, mutta
ovesta tuli ja meni pelkkiä epäilyttävän näköisiä henkilöitä.

Kulmakarvat koholla, silmäluomet räpyttelevinä, mutta katse ja käytös
vihaista ankaruutta teeskentelevänä Hannes astui sisälle. Hän olisi
tuhat kertaa mieluummin mennyt avonaiseen tykkituleen tai vaikkapa
suoraan ryöminyt ladatun kanuunan kitaan.

Käynti loppui kuitenkin lyhyeen, sillä konttorissa sanottiin, että lasta
oli mahdoton löytää, ellei ulkonäköä tuntenut tai ainakin numeroa
tiennyt.

Hannes suoritti loistavan tutkinnon taktiikassa ja ensimäisellä
yöjunalla matkusti uudestaan kätilöintä ja sitä naishenkilöä tapaamaan.

Pietariin palattuaan tapasi Hannes huoneensa pöydällä avonaisen kirjeen,
jossa oli kutsumus strategian tutkintoon samana päivänä kello 5. Mutta
kello oli jo 10 iltaa.

Hannes räpytteli vähän aikaa silmiänsä, pyyhki otsansa hienosta hiestä,
joka oli siihen kirjettä katsellessa kohonnut, meni kirjahyllylle, otti
viisauden kirjan esille, selaili kauan aikaa ja löysi kuin löysikin
siitä paikan, jota haki. Siinä seisoi: »Elä anna tapausten syödä sinun
sydäntäsi,--elä itke menneisyyttä, joka on jo haudattu, vaan tee sinä
mitä pitää tehdä, ole voimakas, miehekäs, ja niinkuin tähti, joka ei
lepää eikä kiirehdi.»

Tämän luettuaan hän pani maata, sammutti kynttilän ja nukkui sikeästi
aamuun asti, jolloin ajoi uudelleen kasvatuslaitokseen.

Mutta täällä tehtiin asiaan uusia vaikeuksia. Milloin sellaista numeroa
ei sanottu lainkaan olevan, milloin sanottiin sen numeroisen lapsen jo
kuolleen, milloin taas arveltiin numeron mahdollisesti vaihtuneen. Muuta
ei ollut Hanneksella neuvona kuin pyytää saada tarkastaa kaikki lapset
siltä varalta, että jollakin näistä sattuisi olemaan Kertun ulkomuoto,
josta sen voisi tuntea omakseen.

Hannes johdettiin pitkään käytävään, jossa oli ovia kummallekin
puolelle, ja hän joutui näin yleisen huomion esineeksi. Joka paikasta
tunki esille uteliaita päitä katsomaan kummaa ilmiötä: komeata,
korskeata upseeria kätilöinten, lastenhoitajain, kaikellaisten
epäilyttävien asialla kävijäin joukossa, hakemassa salattua lasta.

Hänelle avattiin ovi oven perästä. Jokaisessa huoneessa oli kymmenkunta
lasta, mutta näistä oli hänen tarkastaminen ainoastaan ne, jotka olivat
olleet laitoksessa kahta kuukautta vähemmän aikaa. Ensimäisiä lapsia
katsellessaan hän oli vielä niin hämillään häntä seuraavien
hoitajattarien läsnäolosta ja kaikesta siitä huomiosta, minkä oli
vetänyt puoleensa, ettei hän nähnyt mitään eteensä. Joitakin pieniä
olentoja tuotiin hänen nähtäväkseen ja taas vietiin nopeasti pois, kun
ei hän sanonut mitään. Kun yhdestä huoneesta olivat kaikki lapset
näytetty, mentiin toiseen huoneeseen, sitten kolmanteen ja niin hän
vähitellen alkoi todella katsella noita rimpuilevia pikku olentoja. Ne
olivat ensin hänen mielestään samannäköisiä kaikki ja jotenkin vähän
puoleensavetäviä. Hän alkoi pysäyttää kaikki ruskeasilmäiset, kyseli
niiden ikää, tuojan nimeä, ja päästi pois vasta kun oli saanut täyden
varmuuden ettei lapsi ollut Kertun.

Tähän päivään asti hän oli puuhannut lapsen hakemisessa yksinomaan siinä
tarkotuksessa ja mielessä että olisi saanut sitten viedä sen Kertulle,
jotta Kerttu olisi nähtyänsä hänen katumuksensa jälleen lämminnyt
hänelle. Sillä niin äärettömäksi kuin Kertun rakkaus häntä kohtaan
olikin osottautunut, kun Kerttu oli hänen tähtensä omasta lapsestaankin
luopunut, niin oli Hannes kuitenkin varma siitä, että Kerttu oli hänen
kylmän »se on hyvä» sanansa vuoksi kokonaan lakannut häntä rakastamasta.
Senvuoksi Hanneksen palavalla innolla löytää lapsi ei ollut mitään
rajoja.

Mutta nyt omin silmin saadessaan nähdä noita lukemattomia hylätyitä
olentoja ja totuttuaan niihin niin, että alkoi erottaa toisistaan kunkin
heidän pienen yksilöisyytensä, oli hänen sydämmensä kuin revennyt ja hän
haki yhtä suurella innolla lasta jo sen lapsen itsensä vuoksi. Kertun
maidotta jäänyt Kertun lapsi! Jossain tässä aivan lähellä Hannesta ja
kuitenkin hukkumaisillaan vieraan kaupungin pohjattomiin syvyyksiin!

Yhä kasvavaa sydämmen ahdistusta tuntien hän kirjotteli listaan ne
lapset, joista sitten vielä aikoi merkitä erikseen mahdollisimmat ja
lopulta näiden joukosta sen oikean löytää. Mutta kun sen päivän
vastaanotto-aika päättyi, ei hän ollut vielä ehtinyt tarkastaa kuin osan
kasvatuslaitoksen kaikista kahden kuukauden ikäisistä lapsista. Täytyi
jättää seuraavaan päivään.

Kun hän tuli kortteeriinsa, oli pöydällä kirje tovereilta, jossa seisoi
vaan nämä sanat:

»Mitä tämä on? Ilmesty huomenna kello 11 Hänen Ylhäisyytensä luo ja ehkä
saat vieläkin armon!»

Hannes ei tämän johdosta mennyt edes viisauden kirjaa selailemaan, vaan
työnsi toverien kirjeen syrjään ja painoi päänsä käsien varaan
miettiäkseen asemansa selväksi.

Paitsi Kertun hyvittämistä, paitsi lapsen itsensä pelastamista oli vielä
kolmas seikka, joka tuli kaiken lisäksi ja joka teki aivan
välttämättömäksi löytää lapsi. Se oli koko tämän asian painava
rikoksellisuus ja se oli hänelle vasta nyt koko musertavalla voimallaan
ruvennut tuntumaan.

Ei hän kuitenkaan voinut mitenkään myöntää tehneensä rikosta siinä, että
silloin keväällä oli matkustanut Kertun luo. Se oli rehellisyyden, se
oli siveellisyyden vaatimus, ja senvuoksi heidän silloinen kohtauksensa
oli vieläkin hänellä mielessään elämänsä suurimpana onnena, jota
muistellessa yhä samat onnen aallot alkoivat läiskyä. Mutta ei hän
myöskään paraalla tahdollansakaan ymmärtänyt, kuinka hän olisi voinut,
pyrkiessään kenraali-esikunnan upseeriksi, julkisesti vihityttää
itseänsä Kertun kanssa ennenkuin tämä oli saatu pois piian kirjoista.
Rikoksellisuus oli siis ilmeisesti siinä, että hän ollenkaan pyrki
kenraali-esikuntaan, koska juuri se oli tehnyt lapsen salaamisen
välttämättömäksi. Tähän asti oli kaikki selvää ja jollei mitään muuta
olisi ollut, niin helppo olisi hänen ollut heittää kaikki sellaiset
pyrkimiset hiiteen. Mutta juuri tässä kohtasi häntä uusi epäselvyys: hän
pyrki esikuntaan hävittääkseen kerran maailmasta juuri ne olot, jotka
pakottavat ihmisiä tulevaisuutensa nimessä välttämään avioliittoa ja
turvaamaan porttoloihin. Hän pyrki esikuntaan siksi, että oli rintaansa
kirjottanut: porttoloiden hävittäjä, muista! Oliko se pyrkiminen
sittenkin rikoksellista?

Mitä enemmän hän näitä asioita mietti--ja hän mietti niitä koko
yön--sitä ilmeisemmäksi hänelle kävi, ettei hän pysty tätä ristiriitaa
ratkaisemaan.

Valvomisesta ja ajattelemisesta näännyksiin asti väsyneenä, mieleltään
masentuneena hän seuraavana aamuna kello 11 meni Hänen Ylhäisyytensä
luo.

--Mikä on teidän laiminlyöntiinne syynä? kysyi tämä.

--Upseerikunniani kautta vakuutan, vastasi Hannes, että syyni ovat
lailliset.

Ja luutnantin rehellisesti räpyttelevät silmät miellyttivät Hänen
Ylhäisyyttänsä niin, että ukko heti armahti häntä. Matkien Hanneksen
karkeata ääntä ja leikillä nostaen sormensa kunniantekoon sanoi kenraali
lyhyesti:

--Huomenna kello 5, teidän jalosukuisuutenne!

Eikä sen enempää mitään syistä kysellyt.

Jospa hänen nyt onnistuisi kasvatuslaitoksessa yhtä hyvin!

Mutta kasvatuslaitoksessa ei onnistunut yhtä hyvin.

Sitten kun hän oli puoli päivää taas lapsia tarkastellut ja hetken aikaa
lepäsi, tuli hänen luoksensa hyvin lyhytkasvuinen, pitkäkätinen,
kyttyräselkäinen hoitajatar, jolla oli lyhyeksi leikattu, suora ja
kiilloton pikimusta tukka ja ruskeat, vilkuilevat silmät, kuten
positiivi-apinoilla.

--Te näytätte kovin väsyneeltä, herra luutnantti, sanoi tämä apina
sujuvalla ranskankielellä.

Hermostuneesti ja jyrkästi vastasi Hannes hänelle:

--Minun kieltäni ette osaa, puhukaa siis venättä, jos teillä on jotain
asiaa.

Loukkaantumatta ja yhtä sävyisästi sanoi nyt hoitajatar venäjäksi:

--Minulle on kerrottu teidän asianne ja, minun täytyy se sanoa, te
teette turhaa työtä, herra luutnantti, tämähän on pelkkää komediaa.

--Minulle se on luvallanne tragediaa, jota tuskin mitkään sivuhenkilöt
voivat millään komismilla lievittää.

--Vakuutan teille, herra luutnantti, että olisin valmis antamaan teille
kaiken apuni lapsen hakemisessa, ellen tietäisi sitä turhaksi.--Ja
muuttaen taas puheensa ranskaksi hoitajatar sanoi:--Mahdotonta on ettei
numeroa tiedettäisi, mutta jos lapsi on tänne tuotu vastasyntyneenä, on
se, kuten tavallisesti, kuollut ja he ovat ainoastaan laitoksen maineen
vuoksi hakevinaan.

Hannes sanoi masentuneena:

--Te tahdotte riistää minulta viimeisen toivon, mutta teette sen
jotenkin löyhillä perustuksilla.

--Herra luutnantti, kaksi vuotta olen palvellut tässä pesässä ja se
riittää nähdäkseni mikä laitos tämä on.

--Ihmeellistä, että saatatte murhalaitoksessa palvella, arveli Hannes
ivallisesti.

--Minä opiskelen, sanoi hoitajatar vähän kohauttaen olkapäitänsä,--mutta
se ei nyt kuulu tähän, pääasia on, että olen sanonut teille mitä
ajattelen ja sen olen tehnyt yksistään teidän itsenne tähden, sillä
minun on teitä hyvin, hyvin sääli.

Tämä odottamaton toivon menettäminen masensi Hannesta niin, ettei häntä
haluttanut enää väsymystänsä vastustaa, vaan hän herpautui voimattomana
käytävän päässä olevalle halkolaatikolle istumaan ja otti molemmin käsin
ohimoistansa.

Apina lähestyi häntä uudelleen.

--Herra luutnantti, ihminen on erehtyväinen, enhän minä--puhui hän
koettaen lieventää sanojensa vaikutusta.--Minä teen kaiken voitavani
hankkiakseni teille varmuutta tähän asiaan. Ja jos lapsi vaan on elossa,
niin kyllä se silloin myös löytyy. Jättäkää vaan kaikki minun huostaani.

Nyt huomasi Hannes uskaltaneensa olla tyly tälle hyvälle naiselle
ainoastaan sillä perustuksella, että se oli apinan näköinen ja sen
huomattuaan hän suuresti häpesi hengessä Epikteetin edessä. Rohkaistuna
neidin uutta toivoa antavista sanoista hän nousi reippaasti ja sanoi
mitä kohteliaimmin kumartaen:

--Suokaa minulle anteeksi. Teidän jalomielinen avuntarjouksenne on
minulle suunnattoman arvokas enkä voi teitä kyllin kiittää.

--No, mitään muuta en tahdokaan, sanoi apina ilostuen ja istui nyt
vuorostaan halkolaatikolle.--Menkää te vaan kaikessa rauhassa kotiinne.
Epäilemättä tämä paikka ei ole nuorille upseereille sovelias. Mutta minä
teidän puolestanne saatan tutkimukset loppuun ja annan teille tiedon
tuloksista.--Ehkä vielä tänä iltana.

Liikutettuna Hannes ojensi apinalle käyntikorttinsa ja he esittelivät
itsensä toisilleen sekä kirjottivat muistiin toistensa osotteet. Mutta
omaa osotettaan ilmaistessaan apina kielsi kiven kovaan tulemasta
luoksensa ja sanoi kyllä itse käyvänsä Hanneksen luona, kun asia
selviää. Tämän jälkeen sanoi Hannes apinaa Natalja Feodorovnaksi ja
apina sanoi häntä Ivan Ivanovitshiksi.

Lähtiessään ei Hannes kuitenkaan malttanut olla vielä kerran kysymättä:

--Luuletteko olevan jotain toivoa?

Natalja Feodorovna katsahti hänen silmiinsä, mutta ei raatsinutkaan
sanoa niinkuin ensin aikoi, vaan sanoi:

--Te kysytte siis mitä minä _luulen_?

--Niin, sanoi Hannes, jännittyneenä odottaen hänen vastaustaan.

Natalja Feodorovna pudisti hiljaa päätänsä, ja jäi sitten surullisena
katsomaan kuinka suurikokoinen mies, voimatta liikutukselta saada
suustansa hyvästiä, läksi menemään.



9.


Kaksi kertaa elämässään kohtasi Hannes vielä Natalja Feodorovnan.

Ensimäisen kerran jo saman päivän iltana.

Kello seitsemän aikaan Natalja Feodorovna koputti hänen huoneensa
ovelle.

--Niinkuin minä sanoin teille, Ivan Ivanovitsh, niin onkin. Minun on
onnistunut saada täysi selvä, kuten tästä todistuksesta nyt itse näette,
sanoi Natalja Feodorovna antaen Hannekselle paperin.

Täysin valmistuneena tällaiseen tietoon ja surtuaan suruansa itsekseen
Hannes nyt osasi jo jotenkin sujuvasti harjottaa isännän
kohteliaisuutta, siten paraansa mukaan sovittaakseen ensi tylyyttänsä
Natalja Feodorovnaa kohtaan. Hän tarjosi vieraallensa teetä ja koetti
puhua muusta, jopa laskea leikkiäkin.

--Muuan seikka, sanoi hän, herätti minussa aamupäivällä suurenlaista
uteliaisuutta. Te sanoitte »opiskelevanne» tuossa laitoksessa? Kuinka se
on selitettävä?

--No niin, opiskelen, tutkin elämää, vastasi Natalja Feodorovna.

--Mutta, luvallanne sanoen, tuota filosofiaa seuraten minä voisin
antautua vaikkapa rosvoksi ryövärijoukkoon, ryöstellä ja sanella: minä
opiskelen, tutkin elämää.

--Te sitä vastoin, sanoi Natalja Feodorovna, sulkisitte heti koko
laitoksen?

--Hävittäisin heti paikalla.

--Ehkä se kävisi päinsä pelkällä mahtikäskyllä, sanoi Natalja
Feodorovna,--mutta tämä laitos on kuitenkin aivan välttämätön niin kauan
kuin prostitutsioni kukoistaa, ja prostitutsionia emme voi mahtikäskyllä
hävittää.

Hannes nousi kuohahtaen seisaallensa.

--Miksi emme voi prostitutsionia hävittää? Se _on_ hävitettävä ja sen
_voi_ hävittää! En ainakaan minä tiedä mitä varten eläisin, ellen sitä
hävittääkseni.

Natalja Feodorovna katsahti häneen iloisesti hämmästyneenä, mutta sanoi
vitkaan:

--Minusta näyttää että täytyy olla upseeri käsittääkseen
yhteiskunnallisia asioita noin lapsellisesti.

--Ja _minun_ täytyy sanoa, että ellette katso prostitutsionilaitoksen
olevan heti perustuksia myöten hävitettävän, niin minä mieluummin olen
kanssanne keskustelematta yhteiskunnallisista asioista.

Natalja Feodorovna näytti yhä enemmän hämmästyvän.

--Niin juuri, jatkoi Hannes; tämä kysymys on minulle kaiken muun alfa ja
omega. Ja juuri tällä hetkellä, kun olen lapseni kadottanut, enkä
ainoastaan lasta, vaan--minun täytyy sanoa se teille--olen ikuisiksi
kadottanut sen naisen kunnioituksen, jota paitsi----

Hanneksen rinta kuorsahti näitä sanoja sanoessa vastoin hänen tahtoansa
ja koko hänen ruumiinsa hytkähti niin ettei hän voinut lopettaa
lausettaan.

Mutta huomattuaan että Natalja Feodorovna vedet silmissä kokoo nopeasti
muruja pöydältä hakien sanoja lohduttaakseen häntä, kokosi Hannes
miehekkyytensä kaikki voimat ja tavattoman kovalla ja karkealla äänellä
rykien kurkkuansa selväksi huusi, ettei Natalja Feodorovnalla ollut
teetä lasissa ja rupesi suurella puuhalla uutta teetä hänelle
valmistamaan.

--Sanalla sanoen,--huusi hän yhä samalla äänellä,--tarkotan sanoa, että
tämän tapauksen perästä minä olen lujemmin kuin koskaan ennen päättänyt,
että prostitutsiooni on hävitettävä--maan tasalle--kuulkaahan: maan
tasalle!

Natalja Feodorovna koetti nyt tämän kovan äänen viereen tulla
mahdollisimman sävyisällä ja varovaisella nuotilla:

--Ivan Ivanovitsh, te suuresti erehdytte, jos luulette, etten minä ole
prostitutsionilaitoksen vihollinen. Sellainen otaksuminen tuntuu minusta
päinvastoin melkein personalliselta loukkaukselta. Tietäkää siis, että
minä pidän prostitutsionia pahimpana yhteiskunnallisena
mätähaavana.--Tietysti, Ivan Ivanovitsh! Tietysti!.

--No?! No!? innostui Hannes ja oli lyödä Natalja Feodorovnaa olalle
suuren ystävyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistänyt Gregorin.

--Mutta--sanoi Natalja Feodorovna.

--Älkää herran nimessä sanoko enää mutta!

--Mutta--naurahti Natalja Feodorovna ja lisäsi niin vienosti kuin taisi:
prostitutsioni on sittenkin välttämätön seuraus vääristä
yhteiskunnallisista oloista, jotka siis _ensin_ ovat hävitettävät.

--Mitä tarkotatte? Onko mitään suurempaa vääryyttä kuin prostitutsioni?!

--Ivan Ivanovitsh, onko mitään pahempaa tautia kuin isorokko, mutta
eihän sitä paranneta repimällä pois rupia. Taudin syy on löydettävä.
Prostitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikö se ole äärimmäinen
seuraus köyhien pakosta jättää maansa ja muuttaa kaupunkiin
rahanpalvelukseen?

Sanoessaan sanat »köyhien pakosta» Natalja Feodorovna ei voinutkaan
säilyttää sitä vienon nöyrää äänilajia, jolla nähtävästi oli aikonut
loppuun asti keskustella. Ääni värähti mielenkuohusta ja silmät
ihmeellisesti terottuivat.

--Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minä olen sangen tyhmä näissä
asioissa, enkä voi ymmärtää----te puhutte pakosta, mutta mikä voisi
pakottaa ihmisiä vastoin heidän tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin?

Natalja Feodorovnan suupielissä värähti nolo hymähdys ja hän katseli
hyvän aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessään
harkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietämättömyyttä vai ehkä
viekkautta. Yhä pitäen Hannesta silmällä hän sanoi hitaasti:

--Eiköhän talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute?

Mutta Hannes rupesi tätä asiaa niin rehellisen syvällisesti miettimään,
että Natalja Feodorovnalta katosivat kaikki epäilykset ja hän sanoi
hilpeästi:

--Niin, niin, Ivan Ivanovitsh, te katsotte minuun suu auki uskomatta
suuressa Venäjässä voivan olla maan puutetta, mutta kyllä meillä on
asianlaita sama kuin muuallakin maailmassa: maa on viekkaudella ja
väkivallalla riistetty työväen käsistä, joka senvuoksi laumoittain
siirtyy rahan palvelukseen. Eikö teidänkin maassanne ole niin?

Hannes joutui pulaan. Hän ei todellakaan tiennyt maalaisista asioista
mitään muuta kuin minkä oli kuullut joskus vaarin jankuttavan joistakin
Veneh'ojan metsäjaoista, joilla toiset olivat tehneet toiset
torppareikseen.

--No niin, sanoi Natalja Feodorovna, puhukaamme siis vaan Venäjän
oloista, joita ainakin _minä_ tunnen.--En tahtoisi kuitenkaan myöntää,
että yksistään meidän työväessämme olisi vapauden ja ihmisarvon tunto
sammunut, vaan minä olen paljon matkustellut ja kaikkialla näen samaa:
työväki ei enää tunne mitään häpeää siitä, että se rahan edestä palvelee
meitä, kumartelee meitä, kiillottelee meidän kenkiämme, juoksee meidän
asioillamme. Se myy itsensä mihin tahansa; se tekee kaikkea tuota
nöyryyttävää, minkä vuoksi me sitä juuri halveksimme, jopa pidämme
alempirotuisina olentoina. Se myy itsensä kuskiksi, lakeijaksi,
piiaksi,--yhdentekevää!--polisiksi, urkkijaksi...

Näitä sanoessa Natalja Feodorovnan hengitys kävi äkkiä epätasaiseksi,
joten hänen täytyi hetkeksi pysähtyä. Vasta kun hengitys oli jälleen
tasottunut koetti hän alkaa taas nöyrällä sävyllä, mutta ei onnistunut
pitemmälle kuin ensimäiseen lauseesen.

--Ivan Ivanovitsh, te sanotte: prostitutsioni on hävitettävä, mutta en
minä tiedä mikä ero tässä oikeastaan on. Jos ihminen kerran on oppinut
myymään ruumiinvoimansa enintarjoovalle kysymättä mihin niitä
käytetään,--miksi sitten pidettäisiin erikoisempana häpeänä itse
ruumiinkaan myymistä?

Nyt ei Natalja Feodorovna enää voinut hillitä itseänsä, vaan hengitti
taas tiheään ja hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät hullunkurisesti
ja ääni vavahteli mielenkuohusta:

--Myydä rahasta ruumiin voimat sille, joka niillä tekee mitä ikinä
haluaa, ja myydä rahasta ruumis sille, joka tekee sillä mitä
haluaa,--mikä ero siinä on? Edellistä harjottavat etupäässä miehet,
jälkimäistä etupäässä naiset. Eikö se ole vaan luonnollinen jatko ja
huippu asiain kehityksessä? Onko urkkija parempi kuin prostituerattu--
sanokaa te--minä--en todellakaan tiedä----

Hengen ahdistus ei antanut Natalja Feodorovnan sanoa pitemmälle.
Väliajan täyttääksensä Hannes sanoi:

--Olette siis sitä mieltä, että täytyy ennen kaikkea antaa talonpojille
riittävästi maa-alaa?

Natalja Feodorovna voitti äkkiä mielenkuohunsa ja sanoi kylmän
tyyneesti:

--Olen mieluummin sitä mieltä, että talonpojan täytyy ennen kaikkea
_ottaa_ itsellensä riittävästi maata.

Ymmärtämättä mitään eroa tässä Hannes tokasi iloisesti:

--No, jos niin, niin mitäpäs muuta kuin _annetaan_ hänelle kylläksi
maata.

Natalja Feodorovna kohottautui vähän tuolillansa, katsahti väsyneesti
Hannekseen ja sanoi vieläkin tyynemmin:

--Maata ei voi antaa, ellei sitä joltakin oteta.

--Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun
yksimielisyyteen heidän välillänsä.

Natalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipämurujen joukkoon.

--Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinä tapauksessa kehottaisin
teitä puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillä seinätkin sellaisiin
ehdotuksiin höristävät korviansa.

Natalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas
ylpeyden ilme alkoi tehdä ne yhä vieraammiksi ja pelottavammiksi
Hannekselle:

--Mutta te varmaankaan ette tiedä mitä sanotte, jatkoi Natalja
Feodorovna.--Keltä maa olisi otettava? Eikö juuri niiltä, joita te,
herra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekö
luule isäntänne pyytävän teidän palvelustanne juuri maan riistämiseen
talonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne häntä. Älkää siis
puhuko minulle aikeestanne hävittää prostitutsionia. Sillä juuri te
itse, suojellessanne väkivallalla maan anastusta ja pakottaessanne
kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen
orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttäjä!

Nyt näytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jälleen lempeämmiksi.
Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhä
vallalla. Hannes tunsi yhä enemmän pienenevänsä hänen edessään. Natalja
Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen hänen kasvoihinsa Hannes
hämmästyen tarkkasi niiden piirteitä. Mistä olikaan Natalja
Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenän
ja silmäkulmien yhtymäkohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut
hänen ylpeästi kaareutuvaa aatelisnenäänsä? Kuinka oli käynyt, että se
sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielä äskettäin
uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jättiläiseksi hänen
eteensä ja kohta kokonaan hallitsi häntä?

--Ainoastaan teidän hirmuinen tietämättömyytenne, herra luutnantti, voi
suoda teille jotain puolustusta. Minä näen, että tekin olette nousukas,
niinkuin enimmät teidän kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen
ja orjiksi kasvaneen työväen lapsia, siksi itsekin olette voinut
rahapalkasta myydä omantuntonne ja toimintavapautenne.

Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmät alkoivat
säkenöidä, sanat hehkuivat kuin maanalaisen pätsin purkausta.

Hannes kalpenemistaan kalpeni.

--Voi teitä raukkoja, jotka porttoloita muka hävitätte ja huomenna
juoksette komennosta ihmisiä tappamaan! Voi teitä viheliäisiä, jotka
viekkaudella ja väkivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymään
pyhät työvoimansa ja pyhät ruumiinsa teidän oikkujenne palvelemiseen!
Voi teitä elämän sammuttajia, voi teitä laulun ja runouden tukahuttajia,
voi teitä vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitä kuolleiden kylien
ja mätien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta
laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitä vapauden hävittäjiä! Voi teitä
mässääjiä kuolleen elämän haudalla! Voi teitä...

Natalja Feodorovna olisi sanonut vieläkin enemmän, mutta nyt kuului
koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin päissään, avasi oven
lupaa odottamatta. Hänen jälessään tulivat sisälle myös Boris
Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.

--Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmäkulmansa hullunkurisen
korkealle, ollen hämmästyvinään niinkuin muka tahtomatta häiritessä
kahta rakastunutta.

Natalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti
hymähtäen, odottamatta esittelyä poistui.

Kun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestä takasin,
sanoi Gregor Gregorovitsh:

--Nä, nä, nä, veliseni,--kyllähän me arvasimme, että tässä on nainen
pelissä, mutta että se olisi ollut niin loistava kaunotar, sitä emme
toki osanneet aavistaa!--Sanalla sanoen: me olemme tulleet tänne
vahtimaan sinua, ettet enää jäisi tutkinnosta. Pullot taskuissa
tietysti! Usko minulle kaunottaresi nimi! Nä?

Aleksei Dmitrievitshillä oli pinkka linnoituspiirroksia ja hän odotteli
nähtävästi kärsimättömänä milloin tervehdyksistä ja muista
syrjäseikoista päästään.

Mutta Boris Mihailovitsh, santarmiupseeri, seisoi kalpeana kuin lakana
oven luona.

--Boris, mikä _sinun_ on? sanoi Aleksei ihmeissään.

Boris Mihailovitsh sammalteli vähän puheessaan ainakin, mutta nyt ei
tahtonut saada sanaakaan suustansa.

Kaikki kääntyivät ihmetellen häneen päin.

--Tä-tässä ei ole a-ainoastaan ra-rakkausjuttu. Ivan, voitko sanoa
minulle missä olet tuohon naiseen tutustunut?

Hannes rypisti silmänsä eikä vastannut mitään.

--Tahtoisitko sanoa minulle hänen osotteensa?

Hannes otti esille Natalja Feodorovnan käyntikortin, johon tämä oli
kirjottanut osotteensa, ja vasta annettuaan sen Boris Mihailovitshille
muisti Natalja Feodorovnan nimenomaan kieltäneen ilmaisemasta tätä
osotetta.

Boris Mihailovitsh pisti käyntikortin taskuunsa.

--Sinä, Ivan, olet joutunut vallankumouksellisten pauloihin!

--Mitää? huusi juopunut ruhtinas pitkään.

--Mitä joutavia, sanoi Aleksei.

Boris Mihailovitsh teki nyt itsensä yhä tärkeämmän näköiseksi ja sanoi
sormea heristäen:

--Varo, varo! Tuo nainen on vaarallisimpia vallankumouksellisia,
hallitukselle miltei tärkein tällä hetkellä, sillä hän johtaa
propagandaa sotaväen keskuudessa.

Aleksei Dmitrievitsh, joka jo oli istunut, nousi levottomana ja
tyytymättömänä, ja rupesi kädet housujen taskuissa liikkumaan
edestakasin pienessä huoneessa. Hän sanoi kävellessään:

--Voithan selittää mitä tekemistä sinulla on tuon naisen kanssa.

--Sitä en voi, sanoi Hannes.

Kavahtaen katsahtivat kaikki kolme äkkiä häneen, ja tuskallinen
äänettömyys seurasi.

--Kehenkä se kuuluu, sanoi ruhtinas.--Ja antakaa te kaikkien olla
rauhassa, hallituksen hallituksena ja vallankumouskel-uksellisten
vallankumouskil--Hän ei nyt osannut toistaa tätä monimutkaisuutta, ja
sanoi sentähden: piru vieköön kaikki!

Hannes sanoi:

--Sen sanon ainakin sinulle, Boris, että Natalja Feodorovna vihaa
porttoloita yhtä paljon kuin me ja tahtoo niiden hävittämistä
juurinensa.

--Ivan, he tahtovat ennen kaikkea hallituksen hävittämistä juurinensa.
Mutta me sinun kanssasi tahdomme hallituksen vahvistamista absolutiseksi
voimaksi. Vai emmekö?

Hannes ei vastannut mitään.

Aleksei, estääkseen tuskallisen äänettömyyden uudestaan syntymästä,
kysyi Boris Mihailovitshiltä oliko Natalja Feodorovna ollut
sekaantuneena viimeisiin skandaaleihin.

Boris Mihailovitsh vastasi:

--Istunut tutkintovankilassa keisarimurhasta asti. Päästettynä vapaalle
jalalle joutunut uudelleen epäluulonalaiseksi. Piileskellyt
menestyksellä Pietarin lokeroissa. Syntyjään ruhtinatar--(hän nimitti
Venäjän vanhimman ruhtinassuvun nimen).

--Ahaa! Malttakaa, huusi Gregor Gregorovitsh,--Natalja Feodorovna--. Se
kyttyräselkä. Tunnen. Hänen äitinsä, Vera Vannovskaja, synnytti hänet
siirtovankilassa mitä kamalimmissa oloissa. Todellakin, Boris, sinä
pääset everstiksi, jos hänet nappaat.

Hanneksen kasvoihin nousi hehkuva puna.

--Senkö vuoksi sinä hänen osotettaan pyysit? kysyi hän Boris
Mihailovitshiltä.--Minä vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitä
jalomielisin nainen, ja hän on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule
koskaan unohtamaan. Enkä ole koskaan ketään ihmistä kohtaan tuntenut
sellaista ystävyyttä.

Boris Mihailovitsh sanoi:

--Se on ikävä,--se on todellakin valitettava asia, mutta ymmärräthän
itse, että asemani santarmiupseerina----

--No niin, sanoinhan minä sen, huusi ruhtinas väliin:--hän aikoo tulla
everstiksi!

Aleksei Dmitrievitsh rupesi lähtemään pois, sanoen, ettei häntä haluta
tulla todistajaksi mahdollisiin ikävyyksiin.

Mutta ruhtinas, nähtyään Hanneksen kiivaasta hengityksestä värähtelevät
kalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristämisestä korvain
luona liikahtelevat mukulat, älysi että tästä alkaa tulla täysi tosi ja
selvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta hän tuli Boris
Mihailovitshin luo ja sanoi hiljaa:

--Olisi sentään suoraan konnamaista tässä tapauksessa käyttää
hyväksensä--oman ystävänsä luona.--Boris, jätä!

--Konnamaista taikka ei, se riippuu miltä kannalta katsoo.
Armeijaupseerilla on yksi näkökanta, keisarillisella santarmistolla voi
olla toinen. Siinähän meillä on vanha ero.

--Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?!

--Silmää räpäyttämättä. Pyhin kaikesta on keisari ja isänmaa, eli
hallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmärtää. Ystävä,
veli,--se tulee toisessa sijassa.

Nyt huomasi ruhtinas, että Ivan Ivanovitshistä oli kadonnut kaikki, mikä
hänessä oli hienostunutta upseeria ja jokin seurauksia laskematon
luonnonvoima huohotti hänen auenneista sieramistaan ja silmistään.
Ruhtinas ymmärsi silloin, että jotain täytyy heti tehdä hirmuisen
katastrofin välttämiseksi. Ja siinä tarkotuksessa hän veti miekan
huotrastansa. Hän tahtoi alkamalla tappelun estää Hanneksen alkamasta.

--Ja minä sanon sinulle, huusi hän muka äärimmäisessä vimmassa Boris
Mihailovitshille,--että ellet heti vanno luopuvasi siitä aikeesta,
sivallan minä sinut päättömäksi tuohon paikkaan!

--Unohdatte, että minullakin on miekka kupeellani, huusi Boris
Mihailovitsh käyden miekkansa kahvaan.

--Me taistelemme sääntöjen mukaan. Valitkaa aseet! sanoi Gregor
Gregorovitsh.

Kun Hannes heräsi jälleen tuntoihinsa olivat molemmat lähteneet.

Hän vaipui ymmärtämättä mitään sohvalle, ja kauan hieroi päätänsä,
sekottaen kaiken tukkansa.

       *       *       *       *       *

Kolmannen ja viimeisen kerran tapasi Hannes Natalja Feodorovnan tämän
asunnossa.

Täynnä kysymyksiä ja kiihkeätä vastausten janoa, täynnä valtoinansa
lainehtivaa mielenkuohua Hannes meni pari tuntia ennen viimeistä
tutkintoa Natalja Feodorovnan luo, joka asui annetun osotteen mukaan
aivan lähellä kasvatuslaitosta.

Pimeät ja kapeat porraskäytävät noustuansa Hannes pysähtyi oven eteen,
jonka takaa kuului miesten iloista lauluääntä ja naisten naurua.

Hän koputti varovasti.

Silloin kaikki hiljeni ja vasta pitkän ajan kuluttua ääni kysyi juuri
oven takaa: kuka siellä?

Hannes nimitti nimensä, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden
kuiskausten ja juoksujen jälkeen, jotka selvään kuuluivat ulos.

Hän päästettiin nyt suureen, pimeään eteiseen, josta useita ovia oli
auki valoisampiin huoneihin. Näistä kurkisteli uteliaasti nuorta väkeä,
isotukkaisia miesylioppilaita ja säikähtäneitä kurssilaisnaisia. Siis
niitä tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat
elävät keskinäistä siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.

Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin hänelle yhtaikaa
kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: täällä ei asu mitään sellaista;
toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivät olleet ehtineet sopia
yhteisestä valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minä odotan.

--Täällä ei ole teitä varten mitään sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni
kaunis pieni nainen huomauttaa.

Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan
ulos-käskyä tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan hänelle tuolia,
ilmestyi Natalja Feodorovna esille.

Sekä iloisesti että nuhtelevasti hän sanoi kohta:

--Ivan Ivanovitsh, enkö kieltänyt teitä?!

Muut asukkaat vetäytyivät nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.

Natalja Feodorovna vei Hanneksen pimeästä eteisestä pieneen kyökkiin,
joka samalla oli hänen oma olinpaikkansa.

Täällä he, istuen toinen pienen kirstun päällä ja toinen selättömällä
tuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja
kurssilaisnaisten elämästä. Sillä niin paljon kuin Hannes aikoikin vielä
kysellä niitä samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli hänen
luonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidän hilpeäin säestäjäinsä
elämästä ja suhteesta porttoloihin hänelle melkein yhtä tärkeä.

--Hyvä. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota
varten hän nyt lukee, ottaa hän tytön kyllä vaimoksensa ja omistaa
lapset. Mutta jollei luvut onnistu?

--Heillä tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna.

--Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestä kohottautuen ja
rehellisesti räpyttäen silmiänsä.

--Se on kyllä mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja
Feodorovna alakuloisesti. Ja ikäänkuin puolustaakseen niitä raukkoja,
joita hän täällä nähtävästi äidillisesti hoiti, kyökistänsä ruokkien,
koetti hän ihmettelevälle Ivan Ivanovitshille selittää:

--Teidän täytyy ymmärtää, etteivät he ajattele tulevaisuuttansa minkään
viransaannin muodossa, vaan he elävät kaikki pikaisen ja täydellisen
olojen mullistuksen toivossa.

--Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat!

Natalja Feodorovna huokasi raskaasti:

--Täytyyhän kahleissakin ollen _jotain_ tehdä. Ei, Ivan Ivanovitsh,
jättäkäämme tämä asia. Siihen minun sydämmeni vielä kerran pakahtuu. En
kestä.

Nyt rupesi Hannes kyselemään vallankumouksellisista ja samassa muisti,
ettei hän ollut vielä kertonut siitä, mitä Natalja Feodorovnan käynnin
jälkeen oli hänen kotonansa tapahtunut.

Natalja Feodorovna näytti kovin säikähtävän, mutta ei lainkaan omasta
puolestansa, vaan ainoastaan Hanneksen, johon hän, oli ruvennut yhä
enenevällä lämmöllä katsomaan.

--Ja senjälkeen olette te uskaltanut tulla tänne! Rakas Ivan Ivanovitsh,
poistukaa niin nopeasti ja niin salaa kuin mahdollista!

Hannes tahtoi kuitenkin vielä vastauksia muutamiin tärkeihin
kysymyksiin.

--Ei-ei-ei-ei--lähtekää heti, heti,--ei saa suotta panna itseään vaaran
alaiseksi--no-no-no, ei mitään puheita, lähtekää nyt vaan.

Hän melkein väkivallalla lykki Hannesta ovelle.

Mutta kun Hannes oli saanut päällystakin ylleen, ja seisoi jo ovessa,
sanoi Natalja Feodorovna vedet silmissä:

--Me emme näe enää toisiamme koskaan.

--Miksi? kysyi Hannes ja ensi kertaa tunsi kuinka lujilla siteillä hän
oli Natalja Feodorovnaan kiintynyt.

Natalja Feodorovna ei vastannut, vaan sanoi:

--Minä neuvon teidät toisen ystävän luo, joka teille kaikki selittää,
mutta me emme näe enää toisiamme.

Nimitti kadun ja numeron.

--Sanokaa häntä aina vaan _Vasiliksi_, älkää koskaan kysykö muuta nimeä,
sinutelkaa ja sallikaa hänen sinutella teitä, hän selittää teille kaikki
ja paljon paremmin kuin minä. Vähän voin ilmaista: hän on kuuluisan
vallankumousperheen jäsen, toiset ovat kaikki mikä kotivankiloissa, mikä
Siperiassa. Ja jos joku pääseekin vapaaksi, joutuu kohta jälleen. Isä,
kenraali, suuri, joka suunnalle jäykkänä törröttävä tukka, silmät
huhkaimen, itse ajaa lapsiansa kokouksiin: mikä mies sinä olet, sanoo,
kun tämmöisenä aikana et mene kokoukseen! Ja kun saa tiedon lapsiensa
vangitsemisesta, murahtaa: Aina ovat sanoneet kelpo pojaksi, nyt itse
näin.--Mutta Vasili asuu erillään, paremman toimintamahdollisuuden
vuoksi. Jos he ottavat teidät perheeseen, onnittelen minä teitä.
Pääsette kaikki tietämään. Tulette maailmalle tarpeelliseksi
ihmiseksi--! Hyvästi ainiaaksi, Ivan Ivanovitsh!

Kun Hannes tuli kadulle, löivät tapulin kellot jossain kuutta. Hän oli
tunnin verran myöhästynyt tutkinnosta.

--Se on hyvä, sanoi hän itsekseen, räpytteli vähän aikaa silmiään ja
sitten, päättäväisyyden ilme katseessa suuntasi askeleensa Natalja
Feodorovnan antaman osotteen mukaan.

Natalja Feodorovna oli oikeassa: he olivat nähneet toisensa viimeisen
kerran, sillä kolmen päivän kuluttua antoi Boris Mihailovitsh hänet ilmi
ja hän hävisi ainiaaksi vankiloihin.



10.


Kahden vuoden kuluttua näiden tapausten jälkeen levisi Venäjän
vallankumouksellisten keskuudessa huhu jostakin merkillisestä
suunnitelmasta, joka oli jätetty heidän Genevessä sijaitsevaan
pääkortteeriinsa. Huhu suunnitelmasta saattoi levitä ainoastaan sen
vuoksi, että ehdotus sen toteuttamisesta tuli pääkortteerissa hylätyksi.

Mutta hylätyksi ei se suunnitelma tullut senvuoksi, että olisi ollut
vaillinaisesti kokoonpantu tai että sen toteuttaminen olisi ollut
missään suhteessa mahdoton, vaan ainoastaan häikäilemättömän,
hämmästyttävän, sydäntä kouristavan julmuutensa vuoksi. Vallankumous oli
siinä suunniteltu alotettavaksi yhtaikaa Moskovasta ja Pietarista. Mutta
Moskovaa koskeva osa suunnitelmasta oli jätetty muodostelematta ja
riippuvaksi edellisen eli Pietaria koskevan osan hyväksymisestä.
Suunnitelman nerokkaasti mietitty pääjuoni tarkotti Pietarin kaupungin
hukuttamista veden alle avaamalla Laatokan puolelta pitkin Nevan virtaa
tulevien vesien sulut.

Kun asia oli lopullisen ratkaisun alaisena vallankumouksellisten
pääkortteerissa, jakautuivat johtomiehet kahteen kiivaasti keskenään
taistelevaan joukkoon, joista vähemmistö kannatti suunnitelman
omaksumista. Voimakkaassa puheessa koetti jyrkemmän puolueen edustaja
tuoda esiin suunnitelman hämmästyttävää nerokkuutta ja sen yhtä
ihmeteltävää viimeistelyä, jossa kaikki sotatieteen vaatimukset olivat
mitä huolellisimmin noudatetut ja punnitut. Todistetuksi tuli myöskin,
että vallankumouksellisten asejoukkojen taidokkaasti suunnitellun
asetuksen avulla ympäri hukkuvaa kaupunkia voisi suurin osa
vallankumouksellisiksi itsensä tunnustavista kaupungin asukkaista tulla
pelastetuksi. Mutta äänestyksessä saavutti sittenkin voiton hylkäävä
lausunto, joka perustui yksistään suunnitelman julmuuteen.

Ne samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina,--jotka
sellaisiin olivat tovereitansa äänestäneet ja arvoilla määränneet,
perääntyivät sentään, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin
upottamisesta.

Mikä mies se oli heidän joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt?
Kuka oli se jättiläinen, josta uhkasi niin peloton ja häikäilemätön
leijonamieli? Kuka oli pitänyt ikäänkuin koko maapalloa kädessään,
katsonut Venäjän paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta
upotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous
verisen päänsä?

Kun suunnitelma oli tullut hylätyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen
Schveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijän. Se oli entinen
sota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellä häntä sitten
vallankumouksellisten kesken sanottiin.

Ja pääkortteerissa oltiin yhtä mieltä siitä, että sellaisen miehen
liittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja
että hänen ilmeistä kykyänsä oli nyt välttämättä käytettävä erääseen
toiseen tekeillä olevaan yhtä laajaan, mutta vähemmän julmaan
suunnitelmaan.



TOINEN OSA



1.


»Merkillisiä ihmisiä!» ajatteli Hannes, kun Vasili ilmotti hänelle
uutisen siitä, että tuo hänen paljotöinen, tarkkaan perusteltu ja joka
puolelta punnittu suunnitelmansa oli pääkortteerissa tullut hylätyksi.

»Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää
tappaa yhtä tai kahta!»

Vasili seisoi hänen edessään kädet riipuksissa, kasvot pitkinä ja
surullisina. Sillä Vasili rakasti Hannesta, ja vaikka Genevessä oli
itsekin äänestänyt suunnitelmaa vastaan, oli hänen nyt--hukkaan menneen
työn vuoksi--tuskallisen sääli Hannesta, kun ajatteli miten Hannes oli
kahden vuoden aikana lakkaamatta ja innosta säihkyvin silmin siitä
puhunut, lyönyt nyrkkiä pöytään, tärisyttänyt seiniä ja ikkunaruutuja
räjähdyksiä matkivilla huudoillansa.

--Ja tunnusta, sanoi Hannes,--että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt
läpitse!

Vasili vaikeni, ja myönsi siten asian todella olleen niin, että hänen
äänensä oli ollut ratkaiseva.

Surullisesti alas katsoen hän jotakin epäselvää mielessään punnitsi,
jolloin hänen silmäluomensa säännöllisessä tahdissa painuivat kiinni ja
aukenivat, ja tummat, pitkät ripset löivät yhteen kuin kaksi luutaa.
Vasilin hienot ylimyskasvot suurine ruskeine silmineen ja naisellisen
sileine ihoineen olisivat sopineet ihanimman kaunottaren kasvoiksi.

Miksi Vasili ei ollut ennen, noiden kahden vuoden aikana, jolloin hän
joka päivä tapasi Hannesta, kertaakaan maininnut katsovansa suunnitelmaa
liian julmaksi, vaan oli päinvastoin aina innolla kuunnellut Hannesta ja
kaiken aikaa ikäänkuin ottanut asiaan osaa? Tämä seikka suuresti lisäsi
Vasilin surua, sillä näytti melkein mahdottomalta selvitellä Hanneksen
eteen koko se monimutkainen, tuhansien ristiriitaisten ajatusten ja
tunteiden vyyhti, joka olisi tuolle suoraviivaisesti ja mutkattomasti
ajattelevalle suomalaiselle osottanut, ettei tässä ollut Vasilin
puolelta harjotettu mitään tahallista kaksinaisuutta. Vaikeutta enensi
Vasilille vielä seuraava seikka:

Hän oli kerran ruvennut lukemaan Hannekselle Nietzschen kirjaa »Also
sprach Zarathustra», joka oli eräässä suhteessa muuttunut melkein
evankeliumiksi kaikille vallankumouksellisille, siinä kun arvosteltiin
säälintunne pelkäksi heikkouden hyveeksi, josta todellisen yli-ihmisen
täytyi olla vapaana. Tosin oli Hannes ollut luettaissa melko uninen,
kirjan voimatta missään suhteessa kiinnittää hänen huomiotansa, mutta
sensijaan oli juuri Vasili itse ollut aivan haltioissaan tuosta
vastailmestyneestä kirjallisuuden aarteesta. Vasilia oli suuresti
harmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikö se mies todellakaan tuntenut
luissaan ja ytimissään kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta!
»Minä en tarvitse tuota kirjaa», oli Hannes vaan sanonut, ja se oli
vielä enemmän harmittanut Vasilia, sillä se kuului samalta kuin jos
Hannes olisi sanonut: kyllä säälintunnekin voi olla hyvä. Muutamana
hetkenä oli sohvalla loikova Hannes tuntunut Vasilista suoralta
viholliselta, jota olisi tehnyt mieli hävittää siinä silmänräpäyksessä
kokonaan olemattomaksi. Olla sellainen raakilo, sellainen tölppämäinen,
keskeneräinen, tunteeton ihminen, että nukkuu Nietzscheä luettaissa,
vaikka valmistelee vedenpaisumusta kokonaisen kaupungin ylitse! Mies ei
lainkaan tajua, että moisen jättiläisaikeen toteuttaakseen täytyy olla
yli-ihminen, vapaa sellaisesta mahdollisuudesta että ratkaisevalla
hetkellä säälintunne hänen kauttansa tunkeutuu tekijäksi historiallisten
valtatapausten keskelle, ja turmelee kaikki. Ei, hän loikoo sohvalla ja
mymisee unisena: kyllä säälintunnekin on hyvä! Vasili oli silloin
ehdottomasti ajatellut: ollakseen sellainen tölppä täytyy todellakin
olla suomalainen!

Mutta kuinka oli käynyt?

Vallankumoukselliset hylkäsivät suunnitelman sen julmuuden tähden,
ja--mikä ihmeellisintä--juuri saman säälintunteen vaikutuksesta oli
Vasilikin äänestänyt suunnitelman hylkäämistä,--siitä seikasta oli hän,
toimitettuaan kaikkien sisällisten vaikuttimiensa tarkan seulouksen, nyt
päässyt täysin perille.

Nämä sisäisimmät vaikuttimet olivat kuitenkin sitä laatua, ettei Vasili,
kuten sanottu, nähnyt mitään mahdollisuutta saada niitä Hanneksen
kohtisuoraan katsovien silmien läpitse hänen aivoihinsa ja sydämmeensä.
Vasilin lähtiessä matkalle Geneveen Hanneksen suunnitelma mukanaan oli
hänet täyttänyt sykähtelevä ylpeys siitä, että _hän_ oli saanut
viedäkseen niin tärkeän paperin tovereilleen, ja hänellä oli ollut
koottuna joukko tuoreimpia kertomuksia hallituksen viimeisistä
julmuuksista, joiden pontevalla esiintuomisella hän toivoi varmaan
nostattavansa toveriensa joukossa sellaisen määrän tervettä,
kuohahtelevaa ihmisvihaa, että suunnitelma tulisi yleisen innostuksen
purkautuessa pelkällä huutoäänestyksellä periaatteessa hyväksytyksi.
Berlinissä oli hänen täytynyt asiain tähden viivähtää useampia päiviä,
ja välttääkseen sikäläisten toveriensa uteliaisuutta hän oli tahallaan
pysytellyt heidän kaupunginosastaan erillään kuluttaen loput aikaansa
kaikkein virallisimmilla kaduilla ja kävelypaikoilla. Istuessaan
ikävissään Unter-den-Lindenillä oli hänen mieleensä muistunut Venäjän
paljon lämpimämmät, kotoiset olot ja niiden keskellä ties mistä syystä
erikoisesti--Vera Mihailovna.

Kuka oli Vera Mihailovna?

Vanha, vierasvarainen, kodikkaan hämärissä huoneissa asuva, puhelias,
iloisiin kinasteluihin aina valmis, aina teekyökin ääressä istuva ja
vieraillensa teetä jakeleva, lihava pietarilainen rouva, mielipiteiltään
mitä vanhoillisin--hän teki pitkiä kumarruksia kotijumalilleen, joiden
lämpimät tulet tuikahtelivat talon korkeissa, hämärissä nurkissa,--mutta
sydämmeltään niin herttainen, että nekin hänen vieraistaan, joilla oli
ennestään oma koti kaupungissa, tulivat hänen luokseen niinkuin vielä
parempaan ja lämpimämpään kotiin,--mitä sitten sanoakaan niistä
lukemattomista ylioppilaista, teknikoista, kurssilaisnaisista, joilla ei
kotia ollut! Ja saman Vera Mihailovnan luona Vasilikin, joka oli äidin
puolelta orpo, löysi äidillistä mielenkiintoa personallisiin asioihinsa,
joita tavallisesti ainoastaan oikeat äidit ymmärtävät ja tahtovat pitää
yhtä tärkeinä kuin ne itsestä tuntuvat olevan. Myöskin oikea äiti oli
Vasililla ollut jumalinen ja mielipiteiltään vanhoillinen.

Vasilin mieleen oli nyt Unter-den-Lindenillä juolahtanut tämmöinen kuva:

Vedenpaisumus. Vera Mihailovnan kasvoilla epätoivon ilme. Koettaa nousta
teepöydän äärestä, mutta ei kukaan auta häntä, sillä kaikki hänen nuoret
vieraansa ovat paenneet ja jättäneet ovet auki. Teekyökki on kaatumassa,
tehden 45 asteen kulman pöydän pintaa vasten. Vera Mihailovna on käynyt
kalman kalpeaksi ja huutaa: Vasili! Vasili! Tule auttamaan! Kylmä
vesilaine on hyökännyt vierashuoneeseeni! Vasili, nyt se huuhtoi kaikki
kupit pöydältä! Vasili, nyt se kaasi samovarin! Vasili, auta, minä
tukehdun!--Mutta Vasilia ei tule. Hän on pelastamassa toisia ihmisiä,
sellaisia, jotka eivät ole mielipiteiltään vanhoillisia!

Veri nousi Vasilin päähän, kutkutti tukan juuria, ja takasin painuessaan
jätti pään hienoon hikeen.

Hän ei tietysti ollut huomaavinaan koko tuota mielijohdetta eikä
myöskään sitä että hirmuinen kauhu oli hänen tukkansa juuria
kutkuttanut, vaan oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tuo ohimenevä
ilmaus oli hänessä jotain jäännöstä lapsuuden ajoilta, jolla ei ollut
mitään valtaa hänen vallankumouksellisen toimintansa yleiseen kulkuun.
Siitä huolimatta, kun ratkaisevassa istunnossa ensimäinen puhuja alkoi
tuoda esiin suunnitelman teoreettisia heikkouksia, oli suuri ilo
levinnyt Vasilin muille näkymättömiin sydänlokeroihin, ja hän oli
tuntenut erikoista lämpimyyttä tuota pitkätukkaista, turpeahuulista
venäläistä toveriansa kohtaan, joka näitä vikoja esitti, sekä erikoista
vihaa sitä hienosti sivistynyttä, kauniskasvoista juutalaista kohtaan,
joka rauhallisesti ja erinomaisen seikkaperäisesti suunnitelmaa
arvosteltuansa antoi sille teoreettiselta kannalta täyden
tunnustuksensa. Äänien jo mennessä melkein tasan, antoi komitean
voimakkain jäsen, intohimoinen puolalainen insinööri lausuntonsa.
Puolustettuaan suunnitelmaa rajun tulisessa puheessa, mikä
vallankumouksellisten kesken ei milloinkaan ollut tapana, kun istuivat
omassa toveripiirissään, hän kääntyi suunnitelman vastustajien puoleen
ja viskasi vasten heidän silmiänsä väitteen, että he tuomalla esiin
keksittyjä heikkouksia salasivat todellista vaikutintansa, joka ei ollut
mikään muu kuin lyhytnäköinen, tunteiden maailmaan kuuluva kammo
joukkomurhaan.--Toverit!--huusi hän suu vaahdossa:--Ensi kerran
tarjoutuu venäläiselle vapaudenliikkeelle tämän mahtavan suunnitelman
kautta laajempi perspektiivi, tilaisuus terroristisen sissisodan
asteelta kohota ratkaisevaan historialliseen taisteluun! Mutta
joukossamme on--(hän huusi kimakasti:)--lalluksia!

Tämä teki suuren vaikutuksen.

Näin oli siis suunnitelmaa kannattanut: sivistynyt juutalainen,
sivistynyt puolalainen ja kolme köyhälistöön kuuluvaa sivistymätöntä
venäläistä; vastaan taas olivat neljä sivistynyttä venäläistä.

Nyt oli tullut vihdoin Vasilin vuoro sanoa sanansa ja antaa ratkaiseva
äänensä.

Hän tunsi siis pitävänsä Pietarin ja koko Venäjän kohtaloa käsissään.
Turhaanko hän oli kasvattanut itsessään Nietzschen yli-inhimillisiä
ominaisuuksia!

Hän nousi rauhallisena seisaallensa sanoakseen tietysti alistuvansa mitä
suunnitelman teoreetiseen kelpoisuuteen tulee esiintyneiden häntä
etevämpien asiantuntijain lausuntoon, samalla kuin indignatsionilla
torjuvansa luotaan sen jokaiselle vallankumoukselliselle häpeällisen
oletuksen, että mitkään muut vaikuttimet kuin vapausliikkeen menestys
olisivat olleet määräävinä suunnitelman vastustajilla. Mutta silloin
alkavat hänen kätensä vastoin hänen tahtoansa vapista. Vastoin hänen
tahtoansa kouristaa jokin vieras voima hänen sydäntänsä, niin että
kaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat:--Vasili, minä hukun!
huutaa Vera Mihailovna.--Vasili, minä vannotan sinua kaikkien pyhien
nimessä, en itseni vuoksi--minä olen jo vanha,--vaan sinun tähtesi,
Vasili, Vasili!

Ratkaisevat sanat eivät lähde Vasilin suusta.

Vasilin edessä ei ollut mikään muu kuin tunnustaa olevansa
hermokohtauksen alaisena ja pyytää sen perustuksella asian ratkaisun
lykkäämistä toiseen kertaan. Mutta tunnustaa olevansa tunteiden vallassa
näin tärkeässä tilaisuudessa olisi ollut samaa kuin todistaa olevansa
kokonaan kelpaamaton vallankumouksellisten pääkomiteassa toimimaan.
Vasili sentähden katsahti ankarasti ja merkitsevästi insinööriin, antaen
siten kaikille sen käsityksen että hänen vapisemisensa ja kalpenemisensa
oli muka vaivalla hillittyä raivostumista puolalaisen toverin viskaaman
insinuatsionin johdosta, sillä raivostuminen ei ollut niitä tunteita,
jotka tekivät vallankumouksellisena-olon mahdottomaksi. Tämä
teeskennelty värinmuutos antoi Vasilille aivan odottamatta erinomaisen
näyttelijätaidon. Voimatta nyt muka raivon tähden saada sanaakaan
suustansa hän sammalteli vapisevalla äänellä:

--Vaadin suljettua äänestystä!

Ja tarvitsematta enää näytellä istui melkein kaatumalla alas.

Tällä hetkellä Vasili oli vielä täysin varmana siitä että hän, kaikista
vapisemisistaan huolimatta, oli äänestävä suunnitelman hyväksymistä.
Mutta kun toverit olivat jakaneet jaa- ja ei-liput, ja hän kääntyi selin
heihin katsahtaakseen kumpi lipuista oli jaa-lippu, seisahtuivat hänen
silmänsä molempiin, ja vielä kerran asettui kysymys hänen eteensä
vaa'alle. Ei-lippu oli aivan yhtä suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun
päällä oli hänen omatuntonsa, lapsuutensa, äiti-vainajansa. Ei-lipun
päältä Vera Mihailovnan hukkuva ääni yhä toisti hänen nimeänsä: Vasili!
Vasili!

Vasili teki jättiläisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikä puhui
ei-lipusta. Yli-inhimillisiä voimia käyttäen hän pakotti oikeaan
käteensä jaa-lipun, mutta tulos oli sittenkin, että hän vasemmalla
pudotti ei-lipun sylinterihattuun, jonka juutalainen oli uurnaksi
pöydälle asettanut.

Hänen käytöksensä omituisuus, geneveläisten toverien oudostelu, tieto
siitä että suunnitelman muiden vastustajien oli ainakin näennäisesti
onnistunut piiloutua sen teoreettisten tekopuutteiden taa, mutta että
hän yksin oli auttamattomasti ilmaissut todelliset vaikuttimensa ja
siten tehnyt itsensä pääkortteerissa mahdottomaksi,--se kaikki oli
Vasilille verrattain helppo kantaa. Vaikeinta oli hänen sitävastoin
Pietariin palattuansa katsoa Hanneksen silmiin.

--Merkillisiä ihmisiä!--hoki Hannes.

Ja Vasili katsoi alas ja hänen tummat silmäripsensä löivät yhteen
tasaisessa tahdissa.

--Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää
tappaa yhtä tai kahta!

Vasili tunsi kuinka Hannes turhaan hakee tilaisuutta katsahtaakseen
hänen silmiinsä, mutta ei voinut mitenkään hänen katseeseensa vastata.
Ja vuoren raskaana painona laskeutuivat Vasilin hartioille Hanneksen
sanat:

--Tunnusta että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!

Mutta mitä olivat nämäkään sanat niiden rinnalla, jotka nyt tulivat
Hanneksen suusta:

--Teillä Venäjällä ei vallankumouksesta tule koskaan mitään, sillä ette
osaa erottaa järkeä tunteista.

Nämä sanat palottelivat jäännöksenkin siitä kokonaisuudesta, joksi
Vasili itseänsä ihmisenä vielä ehkä tunsi. Mitäpä jos hän, vaikuttamalla
ratkaisevasti etevän suunnitelman kukistumiseen, olikin tehnyt jotain
paljon pahempaa kuin Pietarin hukuttaminen olisi ollut! Mitäpä jos hän,
Vasili, oli tehnyt mahdottomaksi tai ainakin epämääräiseen
tulevaisuuteen siirtänyt Venäjän vapausasian! Jos niin, niin
lopputilinsä ei voinut olla muu kuin hirttäytyminen.

Mutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus:

--Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut?

Ja Vasili tunsi kuinka Hanneksen lämmin sydän kiehtoi hänet aivan kuin
lapsen äidinsyliin.

Heistä oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystävykset. Vasilia
oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen
harvasanainen, mörähtelevä miehekkyys, sitten hänen ehdottoman luja
toveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltävä sekotus
hämmästyttävästä voimasta ja samalla lämpimästä sydämmestä. »Kuule, et
suinkaan sinä vaan suuttunut»--ne sanat vetivät Vasilin
itsensähalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin väkevä käsi vetää
hukkuvan suosta. Ja silmät täynnänsä kyyneleitä Vasili katsahti
Hannekseen.--Mikä ihmeellinen mies! ajatteli hän nähdessään
huolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla.--Ei voi tuskatta
nähdä kyyneleitä, vapisee toverin puolesta, jos näkee tämän käsittelevän
varomattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessä on _asia_, ei
epäile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi!
Nukkuu Nietzscheä luettaissa, ja kuitenkin juuri hän yksin on oikea
yli-ihminen. Sillä viisas ja voimakas oli ollut tuo geneveläinen
juutalaistoveri, tätäkin vielä voimakkaampi se kaunopuheinen insinööri,
mutta mitään yli-ihmisiä ne eivät olleet kumpikaan. Heitä tuhat kertaa
voimakkaampi oli tämä suomalainen, jolla oli ikäänkuin toisena luontona
pettämätön kyky erottaa toisistaan asia ja persona, järki ja tunne,--tuo
ihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kärpäistäkään, mutta asian
vuoksi upotti vaikka puolet maailmaa,--jonka luona oleminen sentähden
yhtaikaa sekä pelotti että tuntui turvallisen lämpimältä. Pelotti hänen
luonansa ikäänkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden
työmiesten rintamassa kulkeva, maan pimeästä sydämmestä nouseva
hirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketään
säästävä, ei ystävää ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyövä
murskaksi kaikki mikä sen tielle asettuu. Lämmitti hänen luonaan taas se
uskollinen toveruus ja turva, joka hänestä huokui tämän kumouksellisen
voiman rinnalla, jokin siitä riippumaton, siitä tietämätönkin
sivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt
ulkoapäin, aivankuin välttämättömästä katastrofista tietämätön karitsa
olisi viattomasti hakenut tyyssijansa nukahtaneen leijonan pehmeälle
turkille.

Hannes puolestaan oli kiintynyt Vasiliin aluksi vaan tämän hienon-hienon
ylimyksellisyyden vuoksi, joka oli junkkarikoulussa ja sivistymättömien
armeijaupseerien keskuudessa kasvaneelle Hannekselle jotakuinkin uutta.
Ensin se oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, sittemmin, lähemmän
personallisen tutustumisen jälkeen, kunnioitusta ja salaista ihailua.
Todelliset ystävyyden tunteet heräsivät hänessä, kun Vasili, vaivoja
säästämättä, alkoi lukea hänen kanssaan venäläistä kaunokirjallisuutta,
käyden läpi Gogolit, Turgenjevit, Dostojevskit, ja samalla vihkien hänet
viimeisinten ja hienostuneimpain kirjallisuudentuntijain arvosteluihin
ja ajatuksiin. Se avasi uusia maailmoja Hanneksen omassa sielussa,
saattaen hänet ymmärtämään sellaisia sieluelämän hienouksia, joista
hänellä ennen ei ollut aavistustakaan, avarsi hänen katsettansa ja
kehitti kaikkia aisteja. Mutta ei Vasilin ylimyksellinen hienous ja
hänen olentonsa kauneus, ei syvä kiitollisuus häntä kohtaan uusien
maailmojen avaamisesta vielä olisi aikaan saanut sitä ihmeellistä,
ikäänkuin aivan ylenluonnollisilla siteillä solmittua sielujen yhteyttä,
jossa Hannes tunsi olevansa Vasiliin nähden. Sen oli saanut aikaan
seuraava sielullinen tosiasia:

Olojen täydellistä kumousta janoova intohimo, joka oli näennäisesti niin
äkkiarvaamatta leimahtanut ilmiliekkiin tuon nuoren, ulkonaisesta
esiintymisestä tärkeätä ja turhan tarkkaa huolta pitävän upseerin
povessa, ei ollut Natalia Feodorovnan herättämä;--se oli siellä jo
ennestään, jo Hinkin ajoilta asti, niiltä vuosilta, jolloin hän,
seurauksia ajattelematta, oli lakaissut puhtaaksi porttolan,--jolloin
hän sitten, välittömän oikeudentuntonsa kanssa kieräillen ja olojen
parannuksen lykäten tulevaisuuteen, oli Hinkin-vastaisessa hengessä
mennyt niin pitkälle, että valhe joka taholta ympäröitsi häntä ja hän,
samalla kuin kulki hajuvesissä ja hansikkaat käsissä, odotti sitä
välttämätöntä hetkeä, jolloin hän voimatta enää sisällistä pakkoa
vastustaa antaa vallan raivollensa, repii jossain julkisessa paikassa
upseeripuvun yltänsä, alkaa huutaa ja ilmaan hyppiä ja koko maailman
hävittämisen esikuvaksi nakkelee tuolit ulos, särkee peilit ja rikkoo
tieltään esineitä niinpaljon kuin suinkin mahdollista. Sillä tällaisiin
katastrofeihin olivat aina päättyneet kaikki Hanneksen yritykset
viekkauden ja itsepetoksen avulla päästä vapaaksi Hinkin osottamasta
elämänsuunnasta. Ja siihen oli ennen tai myöhemmin varmaan tämäkin hänen
upseerikieräilynsä päättyvä, niin totta kuin aurinkoa ei voi estää
nousemasta tai maailmata radaltansa muuttaa.--Silloin, juuri tämän
katastrofin viimeisimmällä hetkellä, oli hänen tiellensä sattunut
Natalia Feodorovna ja Vasili. Suureksi ihmeekseen Hannes nyt näki, että
Hinkin edustamalla ja hänen omassa sisimmässä sydämmessään piilevällä
kumoushengellä oli vastineensa maailmassa, että se oli siellä jo
valmiiksi opiksi muodostunut ja ikäänkuin häntä odottamassa. Ihmisille
tapahtuva vääryys, josta hänellä oli ollut ainoastaan hämärä,
jonkinlaisena painajaisena sydäntä kalvava ja sanoihin kokonaan
pukematon tuntumus, oli tässä opissa lausuttu julki niin selvin ja
voimakkain sanoin, että Hanneksen väkevä kumoushenki, näistä tietoisista
perustuksista lähtien, kasvoi satakertaiseksi ja valtasi koko hänen
olentonsa. Sen puhkeamista ei mikään olisi enää voinut estää, ellei tämä
oppi itse olisi juuri vaatinut kumoushengen talttumista järjen kylmien
lakien alaiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi. Järjetön katastrofi oli
vältetty, ja Hannes pani sen sijaan koko uhkuvan voimansa suuren
suunnitelman luomiseen vallankumoukselle, josta suunnitelmasta olikin
sitten paisunut todellinen näyte hänen sisällisestä voimastaan. Mutta
samalla kuin tämä kumouksellinen intohimo näin sai yhä laajemmalle
ylettyvää ilmaa siipiinsä, kulki sen rinnalla hänen sielussansa
lakkaamatta myös tuo toinen kehitys: ihanoiva ihmettely, että se
vapautta rakastava, hänen sisintä itseään edustava, vaikka kyllä tähän
asti ikäänkuin päivän valoa kammonut ja Hinkin nimellä kulkenut
mielihalu oli sama myös maailman hienoimmilla ja sivistyneimmillä
ihmisillä, jommoisina hän piti Natalia Feodorovnaa ja Vasilia. Eikä
ainoastaan sattumalta sama, vaan se oli siltana heidän luoksensa,
siltana yli koko porvarimaailman, siltana heidän hienostuneeseen,
syvintä siveellisyyttä ja lahjomattominta rehellisyyttä henkivään
elämäänsä.

Tämä tosiasia se oli perustuksena siihen ihmeelliseen, aivankuin
yliluonnolliseen vetovoimaan, jota Hannes puolestaan tunsi Vasilia
kohtaan.

Kyyneleistään selvittyänsä Vasili sanoi:

--Jospa vaan olisit nähnyt millaisia ne olivat, ne, jotka suunnitelmaa
puolustivat!

--Millaisia ne olivat?

--En tarkota sitä juutalaista, enkä puolalaista,--ne olivat kyllä
oikeassakin, vaan niitä kolmea venäläistä,--sivistymättömiä,--raakoja--.
Jumala varjelkoon vallankumouksen milloinkaan joutumasta sellaisten
miesten käsiin!

--Hm, pani Hannes.

Vasili katsahti Hannekseen.

--Sinä ajattelet varmaan, että sellaisiakin tarvitaan?

--On hyvä,--sanoi Hannes,--että komiteassa on myös voimamiehiä.

--Ei,--sanoi Vasili.--Voima ja hienous täytyy olla _yhdessä_ ihmisessä,
mutta ei niin että toisessa on voima ja toisessa hienous,--siitä ei tule
koskaan mitään, ei koskaan!

Vasili kirjotti tästä huomiota herättäneen kirjotuksen parisilaiseen
vallankumoukselliseen lehteen. Hän oli sitä mieltä että ylin johto olisi
ollut välttämättä annettava yhden ainoan miehen käsiin, joka olisi
henkilöönsä yhdistänyt ne ajan vaatimat, Friedrich Nietzschen esittämät,
korkeimmat luonteenominaisuudet,--jossa hienoin sielullinen kulttuuri
olisi yhtynyt tunteita täydellisesti hallitsevaan tahdonvoimaan.
Niinkauankuin sellaista henkilöä ei ollut--kirjotti Vasili--niinkauan
puuttui vallankumoukseltakin välttämättömin edellytys onnistumiseen.
Komitean enemmistöpäätökset olivat yksipuolisia, milloin yksistään
vihaan milloin yksistään sääliin milloin näiden hedelmättömään
sekotukseen perustuvia elottomia ja voimattomia sokkoliikkeitä.

Oli ilmeistä, että Vasili ajatteli: Hanneksesta on se tulevaisuuden mies
tuleva,--ja yksityiskeskusteluissa vaikuttavien toveriensa kanssa hän
lakkaamatta toikin esiin Hanneksen ihmeteltävää sopivaisuutta
vallankumouksen palvelukseen: mitä hienointa käsityskykyä, täydellistä
vapautumista porvarillisista ajatustavoista, ja samalla kuitenkin
rajatonta kumouksen voimaa, jonka lähteet olivat aivan kuin jossain maan
tuntemattomissa, syvissä onkaloissa ja jonka pettäminen oli yhtä
mahdoton kuin tulivuoren muuttuminen lakeaksi laaksoksi.

Kuitenkin, kun vallankumoukselliset sitten todellakin kääntyivät
Hanneksen puoleen, eivät he sitä tehneet Vasilin kautta.

Eräänä pimeänä syysiltana Hannes istui huoneessaan odottelemassa
sovittua kellonlyömää, joka oli määrätty salaperäisessä hänen pöydälleen
ilmestyneessä kirjeessä. Tuuli ulvoi ja toinen toistaan vinhemmät
puuskat paiskelivat ikkunoihin lakkaamatta virtanaan valuvia
sadepisaroita. Sateen ja tuulen kohinalta aniharvoin kuului kadulta
rattaiden räminää ja kavioiden kopsetta, mutta aina ajoivat ohitse.

Hannes ei ollut tyytyväinen tähän näin järjestettyyn kohtaukseen. Hän
tuskaili ja nousi tuon tuostakin kädet taskuissa kävelemään edestakasin
nurkasta nurkkaan. Hän liikkui nopeasti ja silmät vilkkuivat
kiukkuisesti sivuille:

»Että ne saattoivatkin panna näin varomattomasti toimeen yhtymiä! Eivät
lainkaan ottaneet lukuun että toinen on upseeri ja siis tuhat kertaa
aremmassa asemassa kuin he kaikki yhteensä.»

Tuuli yhä yltyi ja sen puuskat jyskyttivät ikkunoita.

Hannes pysähtyi äkkiä:

»Pelkäänkö minä»? hän ajatteli ja alkoi tehdä itselleen tiliä siitä
ihmeellisestä tunteesta, joka saattoi häntä tällä hetkellä levottomaksi.

Tähän asti hän oli, muodollisesti vallankumouksellisiin kuulumatta,
ainoastaan kirjojensa ääressä vallankumousta suunnitellut, mutta nyt hän
odotteli henkilöä, joka oli vallankumouksellisten puolesta ottava
häneltä sitoumuksen ja antava hänelle aktiivisen toimen. Ehkä määräävät
he hänelle koetehtäväksi sellaisen murhan suorittamisen, johon hänellä
on upseerina parempi tilaisuus kuin muilla. Sen he tekevät, siitä hän
oli varma. Sitäkö hän pelkäsi?

Ei. Ei hän sitä pelännyt. Inhosi yksityismurhia, mutta ei pelännyt. Jos
asia vaati oli hän valmis kaikkeen.

Mutta tässä tuulen ulvonnassa oli jotakin--. Kuinka lapsellista ja
sittenkin kuinka voittamatonta! Äiti oli ukkosen käydessä aina sanonut:
se on Herran voima, onko Hanneksella syntiä sydämmellä? Ja Hannes oli
uskollisesti aina miettinyt oliko hänellä syntiä sydämmellä, ollakseen
valmis astumaan iankaikkisen tuomarin eteen, jos salama hänet tappaa.
Vaikka hän mieheksi tultuaan oli aikaa sitten vapautunut uskosta
sellaiseen ukkospilvissä elävään jumalaan,--vaikka hän varmaan muisti
jossain tieteellisessä teoksessa lukeneensa, että kaikkein alkuperäisin
ja raain jumaluuden käsite oli kansoissa syntynyt pelon ja erittäinkin
luonnonvoimain pelon tunteesta, heräsi hänessä vastoin hänen
tahtoansakin aina sama lapsellinen tunnelma jokakerta kuin jokin
luonnonvoima näytti mahtiansa. Niinpä nytkin: myrskyn kauheat
jyskytykset asettivat hänen tahtomattansa tuon murhakysymyksen
lapsuudenaikuisen jumalantunnelman rinnalle, ja joka kerta kuin
tuulispää vavahutteli seiniä hän aina uudestaan ja uudestaan kuuli
äitinsä sanat: onko Hanneksen sydämmellä syntiä? ja katsoi sydämmeensä
oliko siellä syntiä, ja joka kerta nosti verinen kummitus päänsä. Kuinka
lapsellista ja sentään kuinka voittamatonta! Eivätkö he olleet myöskin
Vasilin kanssa monta kertaa puhuneet juuri tästä samasta asiasta:
jumala-tunnelman turmiollisuudesta inhimillistä tarmoa estävänä
vastavoimana. Lapsuudesta asti ihmiseen istutettuna se oli niin
juurtunut häneen, ettei siitä vielä miehenäkään voinut päästä. Tämä
oli--niin he ajattelivat--valtaluokkien tahallista, hienoa petosta.
Papistonsa avulla nämä olivat istuttaneet kansoihin tuon merkillisen
psykologisen voiman, joka herpaisee kansan käden, kun se nousee omaa
sortajaansa vastaan. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yksi
omistaa maan, jolla sata hänen pituistansa häntä renkinä palvelee.
Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yhden komentaissa tuhat
kovilla patruuneilla varustettua sorronalaista tekee pelkkiä viattomia
kivääritemppuja eivätkä ammu sortajaansa. Sotakuri! Hölyn pölyä! Ellei
olisi tuota pientä sydämmeen istutettua: ei sinun pidä tappaman, niin
olisivat jo aikaa sitten ihmiset oikeuksissaan keskenään olleet yhtä
pitkiä kuin olivat kasvultaan.

Näin he olivat Vasilin kanssa keskustelleet. Vasili oli tosin sanonut,
ettei hänellä personallisesti ollut mitään sellaista jumalatunnelmaa,
sillä hän oli lapsuudesta ollut ateistinen, vallankumouksellisen isänsä
vaikutuksen alaisena, mutta puhui sen sijaan jostakin »säälistä», jonka
herpaisuvoimaa sanoi yhtä suureksi. Jumalatunnelman sanoi olevan
ominaisen erityisesti »kansanlapsille». Siitä saakka kuin Vasili oli
näin sanonut, oli Hannes ruvennut panemaan merkille tätä asiaa, sillä
hänkin tunsi itsensä »kansanlapseksi».

Ei kertaakaan niinä vuosina, joina hän suunnitelmaa valmisteli, hän
ollut tuntenut itsessään sitä herpaisevaa voimaa, jota Vasili oli
sanonut »kansanlapsille» ominaiseksi. Mutta nyt kun kysymys oli
aktiivisen tehtävän vastaanottamisesta vallankumouksellisilta, sai
myrskyn ulvonta hänen tukkakarvansa kauhusta kohoamaan! Häpeällistä!
Halpamaista!

Kun odotettu vieras määrätyllä kellonlyömällä saapui eikä heti huomannut
tarpeellisella varovaisuudella valita sanojaan ja alentaa ääntänsä,
hermostui Hannes siitä niin, ettei tervehtinyt häntä, vaan uhkaavasti
rypistäen silmäkulmiansa enensi vaan kävelemisensä vauhtia.

Hänen huoneeseensa oli astunut pitkä, rauhallisen ja synkän näköinen
mies, läpimärkänä sateesta, ja istui viluisena ja haluttomana tuolille
odottamatta siihen kehotusta.

Hannes meni eteiseen, kuunteli visusti, sulki sitten tarkasti oven ja
iski vielä kerran tuiman, nuhtelevan katseen tuntemattomaan.

Silloin tämä veti suunsa ivalliseen nauruun, mikä vieläkin enemmän
suututti Hannesta. Hän tunsi inhoa tuota vierasta henkilöä kohtaan sen
johdosta että tämä ei välittänyt noudattaa sivistyneen maailman tapoja.

Mutta vieras, sanallakaan esittämättä itseään, ja tarkasti varoten
lausumasta mitään mikä ei kuulunut asiaan, avasi kääreestä
muistikirjansa, katsoi siihen ja sanoi rauhallisesti:

--Onko serkkunne tila tyydyttävä?--tällä lauseella vaatien Hannekselta
vallankumouksellisten tunnussanaa.

Nyt tuli Hanneksen eteen ratkaiseva hetki.

Pudistaa kieltävästi päätä vieraan kysymykseen olisi merkinnyt samaa
kuin ainiaaksi luopua yhteydestä vallankumouksellisten kanssa. Se viha,
jota hän tunsi tällä hetkellä tuota henkilöä kohtaan, joka ilmeisesti
tavotteli käytöksen raakuutta siinä luulossa että Hannes, ollen tunnettu
hirmuaikeistansa, sellaista suosi,--se viha kyllä puhui päänpudistamisen
puolesta.

Hannes katsoi kauan vieraan silmiin ja hänen sieramensa hengittivät
kauheata uhkaa.

--Minä kysyn onko serkkunne tila tyydyttävä,--toisti vieras tahallisen
laiskasti venytellen jäseniänsä, aivankuin kysymys todellakin olisi
ollut jostakin serkusta.

Jäädä taas upseeriksi kadotettuaan uskonsa hallituksen absolutisen
vallan mahdollisuuteen tuntui Hanneksesta niin mitättömältä ja
raukkamaiselta, että hän mieluummin olisi vaikka heti mennyt päävahtiin,
riisunut miekkansa ja antanut itsensä ilmi.

»Millä oikeudella he laittavat ihmiselle tämmöisiä hetkiä!»

Hanneksen teki mieli ottaa mies niskasta ja kantaa ulos.

Voi, että he olivatkaan sysänneet Vasilin syrjään, joka oli ollut
Hannekselle kuin majakkana pimeästi myrskyävässä meressä! Vasili oli
ollut hänen kumouksellisen intohimonsa pyhitys, ja ilman Natalia
Feodorovnan aatteellista pohjaa ei koko tässä intohimossa ollut mitään
muuta kuin järjetöntä sisällistä raivoa, joka ei tuntenut lähteitään
eikä lopullista päämääräänsä.

--Täällä arkaillaan?--sanoi vieras vihdoin sama ivahymy huulillaan.

Vetoominen rohkeuden puutteeseen oli kyllä Hanneksen kaikkein arimpaan
kohtaan koskettamista. Koko hänen olentonsa vavahti. Oli ilmeistä, että
vieras ajattelee ivallisesti: olet kamarissasi uskaltanut luoda rohkean
suunnitelman, mutta kamaristasi et uskallakaan astua toimintaan! Hannes
oli kuitenkin liian paljon aikoinaan stoialaisia filosofeja lukenut,
että olisi tällaisen yllytyksen antanut itseensä vaikuttaa. Hän
viivytteli vastaustaan.

Silloin ulvahti tuuli uuninpellissä, ulvahti seinien liitoksissa,
ulvahti katossa, ulvahti maassa,--ikkuna-uutimet imeytyivät kiinni
lasiruutuihin, kuului kumeata, jostakin kaukaa lähestyvää kohinaa, se
kasvoi, kasvoi, ja vihdoin jysähti hirmumyrskyn ensimäinen tuuliaispää
vasten seiniä ja ikkunoita ja koko talo tuntui huojuvan ja vavahtelevan.

--»Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?»

Voi, äiti, äiti, sinä olet poljettu, sinä olet häväisty, ja kuitenkin
olet itse istuttanut tietämättömyydessäsi poikasi vereen sen orjamaisen
taikauskon, joka hänen kostavan kätensä herpaisee! Vaiti äiti, vaiti!

Ikkunaruutu irtausi ja lasi putosi kilisten permannolle. Lampunliekki
alkoi läpättää.

Kuului kattopeltien rämisevä irtautuminen, kuului kokonaisen katon
särkyvä luhistuminen, kuului kirkonkellojen kumajavat hätäsoitot.

Ja Hannes ajatteli:

»Se, jota sanotaan jumalaksi, tahtoo pelottaa minua!»

Vieras kalpeni ja höpisten jotakin, joka ei mitenkään kuulunut asiaan,
rupesi panemaan lakkia päähänsä pelastuakseen pian korkean talon
ylimmästä kerroksesta jonnekin alemmas ennenkuin koko talo kaatuu.

Mutta Hannes ojensi kätensä ja pani oven lukkoon.

Hänestä näytti kuin olisi hän ollut korkealla vuorella, jossa ylimmän
taivaan hirmutuulet repivät hänen vaatteitaan ja tukkaansa, ja kuin
olisi vihdoin lyönyt se kauan aikaa yhä tuonnemmaksi lykätty hetki,
jolloin hänen oli taisteleminen jumalan kanssa.

Sadat heikot äänet huusivat alhaalta: tee se meidän puolestamme, me emme
voi, me olemme heikot, mutta sinä olet väkevä meidän joukossamme, sinä
jaksat, sinä ainoa uskallat, tee meidän puolestamme se mikä kumminkin
kerran on tehtävä: voita jumala!

Ja kun Hannes nämä äänet sisässänsä kuuli, huusi hän myrskyn
vihellyksessä vallankumouksellisten tunnussanan vieraan korvaan.

Mutta vieras rupesi peloissansa lukemaan lapsuudenrukousta, sillä
hän oli syntyjään talonpoika ja semmoisissa kasvatettu. Ja
vallankumouksellisten tunnussana tuntui hänestä tällä myrskyn hetkellä
jumalan herjaamiselta.

Ja kun Hannes nauroi hänen höpinäänsä, säikähti vieras vielä enemmän sen
voiman tähden, joka Hanneksessa oli.

Mutta myrsky, huippunsa saavutettuaan, alkoi hiljetä ja Hannes tukki
ikkuna-aukon uutimilla. Silloin he istuivat pöydän ääreen ja Hannes oli
valmis kuulemaan, minkä tehtävän vallankumoukselliset olivat hänelle
määränneet.

Kuivattuaan otsahikensä vieras veti jälleen muistikirjansa esille, jonka
sivut olivat täynnänsä merkkejä ja salakirjaimia, ja rupesi tekemään
Hannekselle selvää uudesta suunnitelmasta, jonka mukaan Pietarin
keskushallituksen kukistaminen ei tulisi tapahtumaan Laatokan sulkujen
avaamisella, vaan Kruunstatin kanunain avuilla sekä laivaston
saattamisella vallankumoukselliseksi. Kapinan oli syttyminen yhtaikaa
niin monessa eri kohdassa kuin mahdollista, jotta keskushallituksen
äkkinäinen lamautuminen vaikuttaisi sitä tuntuvammin ja sotavoimain
nopea kokoominen sinne missä niitä tarvittiin olisi niin vaikeutettu
kuin suinkin.

Väliaikainen vallankumouksellinen hallitus sillä välin asettuisi
johonkin laivaston turvaamaan paikkaan ja käyttäen yleistä sekasortoa
hyväkseen otttaisi ohjakset käsiinsä.

Näin pitkälle päästyänsä vieras vaikeni ja rupesi silmäkulmiensa alta
kysyvästi katsomaan Hannekseen, ilmeisesti tämän vastausta odottaen.

Mutta Hannes ei ollut vieläkään päässyt siitä hermostuksesta, minkä
vieras oli hänessä herättänyt, vaan nousi ylös kävelemään ja sanoi
vihasesti:

--Mitä laivasto minuun kuuluu? Minä olen maamyyrä! Silloin vieras kaivoi
muistikirjansa lehtien välistä Venäjän valtakunnan kartan, levitti sen
pöydälle ja osottaen erästä punasella kynällä merkittyä kohtaa
Suomenlahdessa sanoi:

--Tätä saarta on ajateltu laivaston suojaamaksi väliaikaisen hallituksen
paikaksi.

Se oli Suursaari.

--Nerokasta! Sangen nerokasta!--sanoi Hannes ivallisesti, sillä ei
mikään näyttänyt hänestä tällä hetkellä hullunkurisemmalta kuin tuo
»laivaston suojaama» saarivaltio, joka mahdollisesti kyllä saattoi
tarjota vallankumouksen johtajille hyvää turvaa, mutta ei mitään takeita
pääasiasta, nimittäin välttämättömän, nopean ja helpon yhteyden
saavuttamisesta uuden hallituskeskuksen ja itse hallittavan valtakunnan
välillä. Hannes ei voinut pidättää naurahdusta.

Mutta kasvojensa ilmettä vähääkään muuttamatta vieras pyysi Hanneksen
istumaan ja jatkoi selostustansa.

Tämä oli suunnitelman toinen puoli.

Toinen puoli tarkotti Mustanmeren linnotuksen, Sevastopolin, muutaman
Itämeren sotasataman, ja Suomenlahden linnotusten, Viaporin ja
Kruunstatin saattamista vallankumouksellisten käsiin.

Näistä oli tärkein sija Viaporilla, jonka oli oleminen laivaston
nojakohtana ja välittää väliaikaisen hallituksen yhteyttä muiden
kapinallisten satamain ja linnotusten kanssa sekä sähkötysyhteyttä
Suomen ja ulkomaiden kautta Sevastopoliin.

Tässä kohden Hanneksen suupielistä katosi hymy ja hän höristi korvansa.

Vähän aikaa kuunneltuansa hän hyppäsi pystyyn ja kulki pari kertaa
edestakasin, valtavasti huohottaen ilmaa sieramistaan. Vielä pari
sanaa--ja Hannes pysähtyi pöydän ääressä istuvan vieraan luo ja huutaen:

--Ystävä!--löi häntä olalle niin että koko mies tärähti
lyyhyksiin.--Tätä kelpaa kuunnella, jatkakaa!--sanoi hän, uudestaan
alkaen kävellä, ja vielä voimakkaammin puuskutti ilmaa sekä suustaan
että sieramistaan.

Vieras muutti nyt äänensä tahallisen kuivaksi ja asialliseksi, mutta ei
voinut estää sen silloin tällöin värähtämästä, joka selvään ilmaisi
kuinka suuresti hän nautti suunnitelman yksityiskohtien selostamisesta
nyt kun Hannes oli pääasiasta ilmeisesti innostunut. Sillä
yksityiskohdat kaikki seurasivat toisiansa kuin hammasrattaat lovesta
loveen, missään kohden menemättä vastakkain. Ja ne vierittivät esiin
mahtavan kuvan suuren vapaustaistelun vastaisista pääpiirteistä.
Selostajan ääni värähteli ja vapisi lopulta niin, ettei hän voinut enää
puhua.

--Suunnitelma on teidän! huusi Hannes arvaillen.

--Valitettavasti olen ainoastaan lähettiläs ja tehtävääni kuuluu pysyä
teille tuntemattomana siihen asti kuin suuri päivä koittaa,--sanoi
vieras nousten seisaallensa, ja jatkoi juhlallisena:

--Nyt siirryn siihen tehtävään, joka tässä näytelmässä tulisi _teidän_
osaksenne.

--Olen valmis, sanoi Hannes.

--Minulta puuttuu vielä teidän toverivalanne.

Näin sanoen vieras otti povitaskustaan paperin ja avonaisen kirjekuoren.

Hannes katsahti paperiin, jossa oli ainoastaan kolme sanaa ja
päivämäärä. Hän otti paperin ja kirjotti siihen nimensä.

Vieras pani paperin kirjekuoreen.

Tämän tapahtuessa Hannes jostakin syystä muisti Hinkin kertomuksen miten
sen, joka tahtoo itsensä pirulle myödä, täytyy kirjottaa nimensä omalla
verellään. Mutta hän vaan naurahti sitä hullunkurista ajatusten yhtymää.

Vieras antoi kirjekuoren Hannekselle ja pyysi hänen itsensä lähettämään
se pääkomitealle osotteen mukaan, joka oli kuoressa. Sitten sanoi:

--Tehtävä, jonka pääkomitea minun kauttani antaa teille, tarkottaa
Viaporin linnotuksen strateegisen merkityksen tutkimista puheenaolevassa
suhteessa, ja erittäinkin sen vastustuskykyä maalta päin uhkaavaa voimaa
vastaan. Se ensiksikin. Toiseksi antaa pääkomitea tehtäväksenne
väsymättä työskennellä paikallisen väestön saattamiseksi
vapausliikkeelle suotuisaksi, jotta se voisi osaltaan tehdä tehtävänsä
uuden keskushallituksen suojaamiseksi maan puolelta ja esteettömän
sähkötysyhteyden ylläpitämiseksi Suomen kautta valtakunnan eri osien
kanssa.

--Sitä kelpaa kuunnella, sitä kelpaa kuunnella, hoki Hannes, mutta hänen
silmänsä olivat aivan hajalla ja ajatuksensa jo kaukana strategian
lempialoilla, Ehrensvärdin seitsemälle kalliosaarelle rakennetussa
linnotuksessa, vastapäätä kotikaupungin rakkaita rantoja.

Hän tuskin huomasi milloin vieras läksi, niin valtavina nyt tunkivat
heränneen aatteen aallot kaikkea epäoleellista tieltään. Epäoleellisia
olivat tällä hetkellä hänelle kaikki erityiset ihmiset, epäoleellista
vasta hiljennyt myrsky ja kaduilta uudestaan kuuluvat liikenteen äänet,
epäoleellista koko tämä tyhmä nykyisyys. Oleellista oli ainoastaan tuo
äkkiä auennut, tulevaisuudesta loistava, häikäisevä kirkkaus.

»Elämän tehtävä! Minulla on elämän tehtävä!»

Hannes siveli otsaansa, siveli päälakeansa ikäänkuin auttaakseen
huimaavain ajatustensa koossapysymistä.

Huone tuntui liian pieneltä, liian ahtaalta hänen tunteilleen niinkuin
hänen askeleillensakin.

Lamppu kitui öljyttömyyttä ja käryten teki pimenemistä.

Hän sammutti sen ja yhdellä iskulla repäsi uutimet lasittoman
ikkunakaaren edestä.

Hah, mikä raikas avaruuden henkäys tuoksahti häntä vastaan!

Myrsky oli kokonaan tyyntynyt. Pilvet olivat hajonneet ja syvän pimeällä
taivaalla kimalteli Siriuksen monivärinen liekehtiminen venäläisen
pääkaupungin mustien katonharjain ylitse.

Ihmeellinen järki sokean kohtalon kulussa: hän tutkii upseerina
strategiaa ja linnotusoppia lempiaineinaan, sitten viskaa kaikki
luotansa, ja saa vallankumouksellisena uuden elämäntehtävän, jonka
kunnolliseksi suorittamiseksi hän ei mitään niin tarvitse
kuin--strategiaa ja linnotusoppia!

Riemu tuli niin repäisevänä sydämeen ja olo tuntui niin lapsellisen
hyvältä.

Silloin muisti hän äskeisen kamppailunsa ja ajatteli siitä:

Paistoivatko kaikkeuden tähdet hänelle vai paistoivatko, että hän tällä
hetkellä tuntisi kenen hän oli sydämmessään kironnut? Mutta ei hän
kamppailuansa katunut, eikä hän katsettansa tähdistä pelästyen
kääntänyt. Päin niitä hän katseli, suoraan kohti kääntyi, ja nyrkillänsä
löi kumahtavan voima-iskun vasten rintaansa, ikäänkuin olisi tähdille
sanonut: Kamppaillaanko vielä kerran? Antakaa myrskyn tulla, minä olen
valmis!

Olisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän valan tehtyänsä saanut yön
rauhaa, tarvitsematta kauhun tuskissa itseänsä väännellä, on
epätietoista. Mutta yö tuli ja Hanneksen leveä rinta, jonka hän oli
vaariltaan perinyt, hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen
tyyntyneen meren maininki.



2.


Näiden tapausten jälkeen Hannes otti kohta eron sotapalveluksesta ja
matkusti Helsinkiin, sinne pysyväisesti asettuakseen.

Toverit jäivät ihmeihinsä.

Jotkut arvelivat, että hän oli antanut itseensä vaikuttaa sen
merkillisen kirjailijakreivin, joka rikkautensa ja maineensa ylimmiltä
kukkuloilta oli aivan odottamatta laskeutunut evankeliumin lukijaksi,
pukeutunut talonpojan mekkoon ja ruvennut saarnaamaan asevelvollisuutta
vastaan, käskien kansan siitä kieltäytymään.

Oikeata syytä ei yksikään syrjäisistä voinut aavistaa.

Mutta kaikkein vähin sitä osattiin ymmärtää Hanneksen kotona.

Se vastaanotto, joka tällä kertaa tuli Hanneksen osaksi Helsingissä
sukulaisten puolelta, oli peräti toisenlainen kuin ennen muinoin hänen
saapuessaan vastaleivottuna vänrikkinä kotiinsa Kustaavan asuntoon.

Kaikkein tyytymättömin oli eno Frans, jonka merkitys ja sanavalta tätä
veneh'ojalaisten kaupunkilaista sukuhaaraa koskevissa asioissa oli sillä
välin paisunut ylimmilleen. Eikä ihme, että hänen valtansa oli suureksi
paisunut. Hänestä oli tullut tämän sukuhaaran kaunistus, jonka kanssa
itse Loviisakin, se hienon maailman suuri tuntija, piti jo ylpeytenään
olla sukulaisuudessa, vaikka itse ei ollut kuin Tyrväntäisiä: Frans oli
kolmikerroksisen kivimuurin velaton omistaja, Frans oli niin lihava,
ettei milloinkaan omien jalkainsa teriä nähnyt, Frans oli kasvoiltaan
niin punakas, että verevin ruusu olisi niiden rinnalla kalvennut, Frans
ei milloinkaan enää ajurinpukilla istunut, Frans käveli herrain kanssa
Esplanaadilla, Frans joi liikemiesten seurassa olutta Gambrinin
kellarissa, Frans nyykäytti vaan päätä missä toinen lakkia nosti, Frans
tiesi kaikki, ja olipa niitäkin, jotka sanoivat hänen rikkautensa
nousevan puoleen miljonaan. Frans oli Hanneksen asiaan hyvin, hyvin
tyytymätön.

Se tahtoo sanoa, ne syyt, jotka Hanneksella oli esiintuotavana eronsa
selittämiseksi, hämmästyttivät jopa suuresti katkeroittivat Franssin
mieltä.

Hannes ei tietenkään Fransille voinut sanoa oikeata syytä | eroonsa.
Vaikka hän olikin päättänyt alkaa tehtävänsä--eli vallankumouksellisten
aatteiden levittämisen Suomessa--kaikkein ensiksi vaikuttamalla omiin
lähimpiin sukulaisiinsa,--vaikka hän olikin eritoten juuri Franssiin
nähden valmistanut mielessään mitä sitovimpia järjen todistuksia, joilla
aikoi oikean hetken tultua niinkuin suurella sähköreflektorilla äkkiä
häikäistä Franssin ihroittunutta ajatus- ja tunne-elämää saadakseen
hänet ehkä kerran laskemaan kaikki rikkautensa vallankumouksellisten
jalkain juureen, ei hän kuitenkaan olisi muuta kuin vahingoittanut tätä
aijettansa jos olisi heti ilmaissut kumoukselliset mielipiteensä.
Sellaisesta ilmoituksesta Frans olisi saanut, jos oli kokonaan
valmistumaton, vähintäin halvauskohtauksen. Asia oli aluksi tyystin
salattava.

Tahtomatta kuitenkaan perustaa kohta ilmivalheeseen uusia suhteitaan
ihmisiin Hannes siis sanoi Franssille vaan eronneensa siksi, ettei
upseerin toimi häntä enää miellyttänyt. Mutta Hannes sai nähdä
ihmeekseen, että Frans jo tästäkin uutisesta oli saada halvauksen.

Franssin silmät suurenivat arpuusien kokoisiksi ja sanattomaksi
tyypertyen hänen oli astuminen kaksi askelta taapäin pysyäkseen
tasapainoaan menettämättä.

Olla lupaavana upseerina, kantaa olkalappuja ja kiiltonappista
kruununpukua, vieläpä saada maine koko maan terveimpänä, voimakkaimpana
upseerina, sen parhaimpana ampujana, sen etevimpänä kykynä mitä tulee
taitoon ylläpitää järjestystä ja innostaa miehistöä,--ja sitten ilman
muuta jälleen ruveta vaivaisesti toimeentulevaksi, kulunutta takkia
käyttäväksi, kiillokashousuiseksi siviliksi, se oli Franssin mielestä
jotain niin nurinkurista, että jos Hannes olisi puolustuksekseen tuonut
esiin vaikka kaikkein tärkeimpiäkin syitä ne olisivat Franssista
tuntuneet mielenvikaisuudelta. Mutta ei Hanneksella ollut yhtään mitään
muuta sanottavaa kuin--kehtasiko sitä edes ajatuksissaan toistaa!--kuin
että upseerin ammatti ei häntä _miellyttänyt_!

Ei miellyttänyt!!

Halvauksen asemesta Frans näitä sanoja kuullessaan tunsi sormiensa
päissä ihmeellistä pistelyä ja ihmeellistä halua päästä niin lähelle
Hannesta kuin mahdollista, jotta olisi voinut ryhtyä häntä nujuuttamaan.

Ei miellyttänyt!!!

--Aih, aih, aih,--hän lauloi aivankuin tuskasta, sillä Hanneksen maine
Suomen ja ehkä koko valtakunnankin väkevimpänä upseerina esti häntä
toteuttamasta sormiensa palavaa halua uppoutua hänen tukkaansa.

Ei miellyttänyt!!!

Oliko tässä kukaan muu saanut elämässään tehdä sitä mikä miellytti?
Luuliko Hannes todellakin näiden kaikkien Franssin rikkauksien syntyneen
siten että Frans olisi tehnyt sellaista mikä häntä kulloinkin miellytti?
Sittenpä olisi Frans totisesti syönyt suuhunsa ensimäisen 10-pennisen
makeana maroosinahyytelönä, jota ryssät ennen aikaan kantoivat pöntössä
päänsä laella ja jonka kylmän imelä maku edelleen oli Franssin mielestä
mieluisinta mitä elämä yleensä saattoi tarjota. Ei, poika! Kyllä eivät
10-penniset marosiin joutaneet. Oliko ollut miellyttävää Franssin istua
yökaudet kuskipukilla porttolain pihoilla milloin sateessa milloin
paukkuvassa pakkasessa nuoria mässääviä herrasnulikoita odottelemassa?
Oliko ollut miellyttävää sitten tanssittaa lutkuja omassa talossa ja
kantaa ihmisten suurta halveksimista? Nyt oli tosin kaikki unohdettu ja
Frans täydessä kunniassa, mutta hän kysyi vaan: oliko se ollut
miellyttävää? Häh?

Hannes aikoi tähän vastata ettei rikkauden kokoominen ollut mitään
välttämätöntä, jonka vuoksi olisi tarvinnut kärsiä pakkasta ja palvella
pikku herrain intohimoja, mutta koska hän itse aikoi kerran anastaa
samat Franssin rikkaudet vallankumouksen hyväksi, ja koska siis oli
tärkeätä ettei Frans päässyt suuttumaan, piti Hannes parhaana olla häntä
pahemmin loukkaamatta, ja sanoi vaan:

--Kerran tulee se päivä että eno näkee miksi minä olen eronnut ja että
eroni on ollut kaikille hyväksi.

Frans vaan ällistyi näistä sanoista entistäkin enemmän eikä osannut
keskustelua enää jatkaa. Heiskauttaen kättään ja vaijeten hän meni pois
asioilleen.

Paremmalla menestyksellä toivoi Hannes voivansa äitiin vaikuttaa, joka
nytkin oli ottanut hänet vastaan avosylin ja perin taidokkaasti osannut
salata suuren pettymyksensä sen johdosta että hänen poikansa oli
palannut kotiin sivilinä.

Hannes ei kierrellyt äidin edessä niinkuin Franssin, vaan meni kohta
suoraan asiaan selittäen hänelle laajalti kaikkea sitä mitä Natalia
Feodorovna oli kerran hänelle itselleen selittänyt, vieläpä koetti
käyttää samoja sanoja ja lausekäänteitä, että vaikutus olisi vaan tullut
juuri sama kuin se, joka oli hänet itsensä herättänyt. Puhuessaan
äidille hän samalla käytti tilaisuutta ikäänkuin vielä kertaalleen
itsekin punnitakseen ja tarkastaakseen suuren vapausasian kulmakivet ja
perusmuurit. Hänelle muodostui ihmeellinen ajatusten ura, jota hän
selityksissään yhä suuremmalla nautinnolla seurasi, terästellen sitä,
saattaen yhä voimakkaammaksi, laajentaen perusteluja ja kärjistäen
huippua yhä korkeammalle. Ensin tulivat premissit eli perustelut mitä
huolellisimmassa järjestyksessä, sitten seurasivat johtopäätökset
kaikessa musertavuudessaan. Siirtyminen perusteluista johtopäätöksiin
tuotti kaikkein suurinta nautintoa Hannekselle, jonka säästämiseksi hän
ei raatsinut tarpeellisen nopeasti siirtymistä suorittaa, vaan viipyi
perusteluissa ehkä liian kauan. Usein hän myöhään yöhön käveli
edestakaisin äidin huoneessa pitäen tälle puhetta yläluokan ja alaluokan
suhteista toisiinsa.

Äiti meni ensimäisestä puheesta aivan hajallensa ymmärtämättä juuri
mitään. Sitten alkoi kuulostella, mutta toisinaan myöskin torkahdella.
Erittäin kiusallista oli Hanneksesta se, että äitiä melkein aina rupesi
nukuttamaan juuri silloin kuin Hannes, kaikki premissit vaivalla
esitettyänsä, aikoi nautinnolla antautua johtopäätösten latelemiseen.
Säkenöivin, onnistunein, kärjistynein ajatusjohdelma, kaikkein
huutavimman yhteiskunnallisen vääryyden täsmällisimmin läiskähtelevä
piiskaus ei jaksanut kiinnittää äidin mieltä eikä herättää häntä täysin
valveille.

Vai oliko syy sittenkin Hanneksen? Ihmeellistä kyllä oli, että Hannes
täällä kotona ei lähimainkaan muistanut kaikkia Natalia Feodorovnan ja
Vasilin ajatuksia, sellaisina kuin oli ne heiltä kuullut. Vaan kun piti
äidille selittää niinkuin lapselle ja erittäinkin kun äiti teki
kysymyksiä, joihin piti vastata ulkopuolelle tuota uraa, tunsi Hannes
ikäänkuin sekaantuvansa ihmeellisiin ristiriitaisuuksiin, joista ei
tahtonut osata mitenkään selvitä, ja sentähden suuttui. Äiti silloin
luuli tyhmästi kysyneensä ja lakkasi kysymästä, mikä puolestaan suuresti
edisti hänen uneliaisuuttaan. Nukahtaminen heti kun tuli puhe
kumouksellisista asioista kehittyi äidissä vihdoin niin pitkälle, että
lopulta Hannes ei tarvinnut kuin avata suunsa niin äidin silmät jo
mulskahtivat nurin.

Äiti heräsi täysin valveille vasta silloin kuin Hannes kauan turhaan
koetettuansa häntä herättää, sattumalta tuli maininneeksi saaneensa
sotapalveluksesta erottuaan kapteenin arvonimen.

--Mitä?--sanoi äiti silmiänsä unen pöpperöstä selviksi räpytellen.

Hannes toisti leikillänsä:

--Minua on tästä lähin sanottava kapteeniksi.

Äidin katse alkoi ensin loistaa. Sitten hän punehtui kovasti, nousi
istuviltaan, rupesi nopeasti liikkumaan paikasta paikkaan ja entiseen
tapaansa sangen kovakouraisesti kohtelemaan esineitä, jotka hänen
käsiinsä sattuivat.

--Vai on Hannes kapteeniksi korotettu? Mutta kuinka se vieras herra,
joka tänään kävi, kysyi ovessa: onko herra luutnantti kotona?

--Se ei tiennyt.

--Jaha, ei tiennyt, mutta sopii kirjottaa ovelle nimen eteen: Kapteeni.

Suuresti kiihottuneena Kustaava katosi kohta ilmottamaan asiasta
lähimmälle ympäristölle, joten vielä samana päivänä kaikki, jotka
Hannesta puhuttelivat, kunnioittivat häntä kapteenin arvonimellä. Jos
joku erehtyi sanomaan luutnantiksi, ei Kustaava nyt koskaan unohtanut
huomauttaa: kapteeni! Tai jos ovelta vielä joku kysyi: onko herra
luutnantti kotona, oikaisi Kustaava arvokkaan sävyisästi painaen
silmäluomiansa alas: herra kapteeni! Sanalla sanoen, Kustaava soitti sen
viestin kelloa kunnes kaikki kuulivat sanoman, joka sisälsi hänen
elämänsä kaikkien tarkotusten ylimmän saavutuksen: pilkkanimestä hän oli
kuin olikin tehnyt pojallensa kunnianimen! Kustaava riemuitsi, Kustaava
nuortui, Kustaava kohosi.

Mutta mitä enemmän Kustaava riemuitsi, mitä enemmän hän nuortui ja
kohosi, sitä enemmän ihmetteli tätä asiaa hänen kapteeninsa:

Kuinka on tämä ihmeellinen kiertokulku, kuinka on tämä noiduttu
taika-ympyrä mahdollinen? Kapteeni!--ja kaikki näännytykset ja kaikki
häväistykset ovat unohdetut! Kapteeni!--ja vuosisatain vääryydet ovat
kostetut! Jo pienestä pitäen hän muisti, että äiti oli pitänyt hänen
kouluuttamistansa eli herraksi-tekemistänsä mitä huutavimpana kostona
kaikille niille, jotka olivat häntä häväisseet tai hänelle vääryyttä
tehneet. Mutta nyt Natalia Feodorovnan mukaan alaluokan häpäiseminen ja
kukistaminen tapahtuikin pääasiallisesti juuri sotakapteenien avulla!

Äitiä oli yhtä vaikea horjahuttaa pois tästä saavutuksensa riemukkaasta
tunnosta kuin Franssia saada uskomaan ettei rikkauksien kokoominen ole
mitään välttämätöntä.

--Ei!--ajatteli Kustaavan kapteeni,--tässä eivät äkkirynnäköt mitään
auta, tässä on edessä tuntematon, hyvin varustettu linnotus, jonka
vallottaminen voi käydä päinsä ainoastaan pitkällisen, harkitun
piirityksen avulla. Mutta kaikki puheeni ovat olleet yhtä hyödyttömiä ja
noloja kuin ratsuväen malttamaton hyökkäys pansaroituja linnotusvalleja
vastaan ilman edelläkäypää piiritystä tykistön ja jalkaväen puolelta,
jommoinen tyhmä hyökkäys ei ole ainoastaan kokonaan hyödytön, vaan
vieläpä suorastaan vahingollinenkin, koska se ennen aikoja antaa tiedon
hyökkääjän aikeista.

Siis piiritys! Tarkkaan punnittu, pienimpiin erikoisuuksiin asti
valmistettu piiritys! Ja ratsuväki viimeiseksi!

Näin kapteeni vaikeni kokonaan Franssiin ja Rustaavaan nähden. Ja että
hän sitten kaiken aikaa lakkaamatta heitä piiritti, se näkyi ainoastaan
salamyhkäisistä silmäniskuista, joiden merkitystä ei kukaan osannut
aavistaa. Tätä mykkää piiritystä kesti kymmenen seuraavaa vuotta.

Mutta sillä välin oli kapteenilla ankara tuli käymässä toisaalla. Se
olisi kai lähimmin ollut verrattava avonaiseen kenttätuleen. Se tuli
kesti vaihtelevalla voimalla vielä kauemmin kuin piiritys, milloin
hiljeten heikommaksi, milloin kohoten vimmattuun, raivoisaan taistelun
temmellykseen.

Alku oli tällainen.

Helsinkiin tultuansa kapteeni ei kohta tavannut Kerttua, sillä tämä ei
asunutkaan enää Kustaavan luona, vaan omassa kortteerissansa, joka oli
toisella puolella kaupunkia ja jossa hänellä oli ompeluverstaa ja
kahdeksan apulaista.

Ennenkuin kapteeni oli Kerttua tavannut, sattui niin merkillisesti, että
hän, kävellessään Esplanaadilla, huomasi kaikkien herrain kääntyvän yhtä
ihmistä katsomaan, joka kulki kapteenin edellä mustassa surupuvussa,
pitkä suruharso hauskasti roikkuen suuresta hatusta.

Ellei kapteeni olisi aikaa sitten jo tehnyt liittoa silmiensä kanssa
siitä, ettei hän käännä katsettansa naisiin, olisi hän ehkä
uteliaisuudesta katsahtanutkin, mutta nyt hän Epikteetillensä
uskollisena meni toiselle puolelle katua, (sillä tämä nainen oli
takaakin päin katsoen aivan tarpeettoman viehättävä).

Kohtalo tahtoi kuitenkin että sillä naisellakin oli asiaa kadun toiselle
puolelle, ja kun kapteeni oli vähän matkaa kulkenut, sivuutti
surupukuinen hänet kadunkulmassa, mennen toiselle kadulle.

Kerttu!

Kapteenin syöksähti sydän kurkkuun ja hän aikoi huutaa Kertulle, mutta
ei toki huutanutkaan, vaan antoi hänen kulkea ohitsensa häntä
huomaamatta.

Miksi Kertulla oli surupuku? Ja vielä sellainen, joka puki häntä niin
erinomaisesti, että vastaantulijat kääntyivät ympärinsä! Surupuku ei
voinut olla kuin lapsen kuoleman jälkeen jäänyt tapa. Mutta vaan siksi
että se puki!

Kapteeni meni Kustaavan luo ja kysyi:

--Mikä sitä Kerttua oikein vaivaa?

Äiti sanoi:

--Ei Kerttua mikään vaivaa.

Kapteeni kysyi vielä:

--Onko Kerttu tullut huikentelevaiseksi?

Äiti kielsi sanoen:

--Johan nyt, ei Kerttu ole huikentelevainen, vaikka herrat hänestä kovin
pitävät. Kerttu käy joka pyhä kirkossakin.

--Ai, ai, ai, ai, sanoi kapteeni,--se on pahinta kaikesta! Ja hän
huolestui suuresti.

Äiti katsoi poikaansa pitkään, sillä hän oli maininnut Kertun kirkossa
käymisestä Kerttua kehuakseen, niinkuin sitä sanomalla olisi luullut
jokaista muuta kehuvansa. Mutta kapteeni tuli hyvin murheelliseksi ja
sanoi:

--Joko te olette täällä niin pitkälle tulleet!

Ja ähki ja voihki ja sanoi:

--Äiti, laittakaa pian meille kaksi huonetta reilaan yläkertaan. Minä
menen heti naimisiin Kertun kanssa,--vielä tällä viikolla.

Äiti katsahti poikaansa niinkuin olisi suuresti ilostunut hänen
aikeestaan mennä naimisiin Kertun kanssa, mutta samalla ei voinut olla
nauramatta sitä nopeutta, jolla Hannes luuli sellaiset seikat
suorittavansa.

--Meneehän kolme viikkoa jo kuulutuksiinkin, sanoi Kustaava nauraen
tyytyväisenä.

Johon kapteeni vastasi:

--Mitään kuulutuksia ei tässä tarvita eikä pappia liioin. Me menemme
naimisiin kuuluttamatta ja vihkimättä.

Nämä sanat kuultuansa Kustaava jäi seisomaan suu auki paikoilleen,
voimatta pitkään aikaan liikahtaa tai löytää mitään mihin tarttua
epätietoisuudesta ja noloudesta päästäkseen. Sillä jos Kustaava olisi
nähnyt edessään kaiken kaupungin kirkkoineen ja katuineen koreasti
ylösalasin käännetyksi niinkuin tyynen veden kalvossa, ei hän olisi
ollenkaan enemmän hämmästynyt kuin nyt näitä Hanneksen sanoja.

Tämän suuren sanojensa vaikutuksen huomattuansa kapteeni huokasi ja
sanoi:

--Istukaa, äiti.

Ja Kustaava istui.

Nyt alkoi kapteeni ensin kävellä edestakasin huoneessa mymisten ja
selitellen jotakin itseksensä, sitten pysähtyi, avasi suunsa ja piti
äidille ensimäisen perusteellisen esitelmänsä siitä kuinka olevaisten
olojen suuret vääryydet köyhää kansaa kohtaan olivat saattaneet kestää
näin kauan ainoastaan siitä syystä että papit opettivat tulevaisen
autuuden tähden tyytymään köyhyyteen ja nöyrästi palvelemaan rikkaita.

Ikäänkuin ei olisi mitään tästä kaikesta ymmärtänyt äiti hoki vaan:

--Tietysti, kuinkas muutoin,--nöyryys on tarpeellinen ihmiselle, kuinkas
muutoin.

Jonka vuoksi kapteeni korotti äänensä jyliseväksi ukkoseksi ja huusi
sanoen:

--Kansa on voimakas eikä sen käsivartta vastaan mikään voima riittäisi,
mutta siihen on juotettu nöyryyden kirottu usko, joka panee sen
ompelemaan tohvelia omalle sortajallensa!

Äiti tosin vähäksi aikaa säpsähti, mutta sitten, kapteenin antautuessa
hiljentyvällä äänellä tarkempiin selityksiin, tuli yhä uneliaammaksi.

Sattui kuitenkin niin että vanha vaari oli kömpinyt Kustaavan luo ja
nukahtanut nurkkaan.

Koska kapteeni äänensä korotti ja jylisevän ukkosen tavalla puhui,
heräsi vaari ja jonkun ajan kuluttua alkoi nurkasta kuulua ihmeellisiä
pitkiä äännähdyksiä: ää, ää, ää-ä. Ja kädet ojentuivat kapteenia kohden
niinkuin lapsen, joka ei tiedä kuinka asiaansa selittää.

Ensin luuli kapteeni, että se muuten vaan vanhuuttansa horisee, mutta
puhuessaan eteenpäin huomasi ihmeekseen vaarin äännähtelevän sitä
kovemmin mitä voimakkaampia kohtia esitelmä tarjosi. Ja kun äitikin oli
jo sikeässä unessa, huusi kapteeni koetteeksi sen venäläisen
suuriruhtinattaren, Natalia Feodorovnan lempilauseen:

--He ovat kansalta maan ottaneet, he ovat kansan rengiksensä tehneet,
joka rahasta työvoimaansa myypi niinkuin markkinatavaraa kaupungin
torilla!

--Ää, ää, ää-ää--alkoi vaari panna ja ojennetuin käsin tulla kapteenia
kohden.

--Jaa, jaa, vaari,--sanoi kapteeni,--eikös niin: maa on sen, joka sitä
viljelee?

--Ää-ä--maa--ää--

--Eikös niin? He ovat tehneet kansan rengeiksi ja nyt on renki unohtanut
että maa sen on ollutkaan.

Tämän kuultuansa vaarilta loppui viimeinenkin ääni. Hän rupesi huitomaan
käsillänsä hyväksymisen merkiksi, mutta pian kädetkin tarvittiin taas
käsivarsineen päivineen niiden kyynelien kuivaamiseen, jotka alkoivat
tulvanaan hänen silmistään vuotaa.

Kapteenia harmitti suuresti, että ainoa, joka näytti hänen sanojansa
kuuntelevan ja hyväksyvän, oli tuollainen vanha rumilas. Ei hän
ollenkaan olisi välittänyt vaarin tunnustuksesta.

Olisipa edes Kerttu kuullut kaiken sen, minkä hän oli tässä niin
suurella voimalla saanut sanotuksi! Mutta Kerttu, kas hänpä ei vaan
tullut, vaikka oli jo kuinka mones päivä kulunut kapteenin tulosta
kotiin!

Jonkun päivän hän vielä odotti, että Kerttu, saatuaan tietää hänen
olevan kaupungissa, tulisi käymään. Mutta vihdoin ei malttanut enää
odottaa, vaan meni itse Kertun luo, jonka asunto oli lännen puolella
Kaivopuiston ratavalleja.

Että kapteenin täytyi viipymättä mennä naimisiin Kertun kanssa, siitä ei
nyt voinut olla kahta mieltä. Mitä häneen itseensä tuli, niin oli hän
pitänyt oikeutenansa lähestyä Kerttua tietysti ainoastaan senvuoksi,
että katsoi kärsimyksillään jo sovittaneensa rikoksen,--että heidän
lapsensa kuolema oli kääntänyt koko hänen elämänsä nurin,--että hän oli
juuri sen johdosta tullut vallankumoukselliseksi,--että hän oli kaikki
personalliset mielihalunsa ja tulevaisuudenpyyteensä rohkeasti heittänyt
luotaan. Mutta Kerttu! Mitä tiesi Kerttu hänen sisällisestä
muutoksestaan? Tai hänen kärsimyksistään? Luuliko Kerttu, että lapsen
kuolema oli yhtään mitään häneen vaikuttanut, tai että hän oli edes
hakenutkaan lasta! Ei. Sitä Kerttu ei tiennyt. Eikä ole milloinkaan
tietäväkään!

Näin ollen saattoi tulla kysymykseen ainoastaan noudattaa sitä vanhaa
toruvaa suhdetta Kerttuun, ikäänkuin tämän nykyisyyden ja heidän
viattoman lapsuutensa välillä ei olisi mitään juopaa olemassakaan. Ja
semmoinen olikin nyt hänen aikeensa.

Eteisessä vastaanotti kapteenin Kertun palvelustyttö, joka sangen
epäluuloisesti mittasi katseellaan tulijaa kiireestä kantapäähän, kun
kapteeni kysyi Kerttu Fagerlundia eikä neiti Fagerlundia. Tyttö ei
avannut ovea sisähuoneeseen, vaan meni ensin ilmottamaan.

Kapteeni ehti nähdä ovenraosta suuri-ikkunaisen valkeaseinäisen
salihuoneen, josta kuului tavatonta, kuuroksi tekevää ompelukoneiden
rätinää. Näkyi ompeluksien, hihojen, liivien valkoisen kirjava
sekamelska, näkyi silkkiin ja samettiin verhottuja seisovia pukukuvia.
Toisella puolen salia, sermin erottamana, näkyi Kertun solakan pitkä
vartalo ja hänen häikäisevän kauniiksi käyneet, kalpeat kasvonsa, kun
hän, milloin kumartuen milloin ojentuen säpitteli neuloilla hihatonta
liiviä jollekin lihavahkolle, töyhtötukkaiselle, muhkearintaiselle ja
kasvoiltaan sangen arveluttavasti maalatulle naiselle. Kapteeni ehti
nähdä myöskin Kertun keveän punehtumisen, kun palvelustyttö hänelle
hiljaa ilmotti tulijan. Mutta muuten ei Kerttu vähimmälläkään
liikahduksella tai pienimmällä pään käännähdyksellä osottanut aikovansa
heti jättää puvun koettelemisen sikseen ja juosta kapteenin kaulaan. Ei.
Vaan kapteeni käskettiin viereiseen, pienempään huoneeseen odottamaan,
ja Kerttu jatkoi säpittelemistä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut tai
niinkuin olisi pitänyt työtänsä tuhat kertaa tärkeämpänä kuin kapteenin
ilmestymistä hänen luoksensa monivuotisen poissaolon jälkeen.

Sen pienen huoneen ovi ei ollut raollaan eikä kapteeni siis voinut ottaa
tarkempaa selkoa siitä mitä lajia naisia se Kertun puvuntilaaja
oikeastaan oli.

Sitä parempi tilaisuus hänen oli miettiä valmiiksi saarna, jolla aikoi
Kerttua tuliaisiksi läksyttää. Saarna perustui kahteen ankaraan
kysymykseen: 1) Mistä syystä Kerttu oli muuttanut Kustaavan luota? 2)
Miksi oli ruvennut tämmöisten ylellisyyspukujen valmistamiseen eikä
tyytynyt entiseen vaatimattomaan tehtäväänsä: paitojen ja alusvaatteiden
ompelemiseen?

Puolen tunnin odotusajan perästä Kerttu näyttäytyi silmänräpäykseksi
ovella:

--Oo! Eikö Hannes enää upseeri olekaan?--sanoi hän hirmuisesti
hämmästyneenä, ikäänkuin ei olisi sitä jo tiennyt.

--Sulje ovi! sanoi kapteeni, merkitsevästi kohauttaen silmäkulmiansa.

Mutta Kerttu nosti vaan hieman olkapäitänsä osottaakseen ettei oven
sulkeminen käynyt oikein laatuun.

--Odota, kulta, minä tulen kohta, sanoi hän ja katosi taas puoleksi
tunniksi--vähintäin puoleksi tunniksi--salihuoneeseen, jonne uusia
pukujen koettajia näytti saapuneen.

Oli ilmeistä että Kerttu kopeili näistä muka tärkeän tärkeistä
tehtävistään, jotka estivät häntä heti ottamasta vierastaan vastaan.

Ja erittäinkin hämmästytti kapteenia tuo hänen sanansa »kulta». Se oli
sanottu tavalla, jota hän olisi Kertulta vähimmin odottanut. Siinä
tuntui selvästi jotain ikäänkuin kokeneemman suhtautumista nuorempaan.
Tai ehkä jotakin vielä sitäkin arveluttavampaa.

»Odota, kulta, minä tulen kohta!»--niissä sanoissa piili ilmeisesti
sellainen käsitys--sitkeä, ikipäiviksi juurtunut käsitys,--että Hannes
oli pohjaltaan löyhän köykäinen, matalikoissa uiskenteleva mies, joka
nyt vielä päälliseksi ei malttanut edes upseerin uralla pysyä, vaan
tahtoi koetella taas jotain uutta.

Miten saada Kerttu irti sellaisesta kauheasta käsityksestä ja oliko hän
ollenkaan saatavakaan siitä irti, se asia näytti kapteenista tällä
hetkellä peräti sotkuiselta ja selvittämättömältä vyyhdeltä.

Kaikissa tapauksissa, kun se vanha torumistunnelma näin alkoi näyttäytyä
aivan mahdottomaksi, hän kadotti vähimmänkin kuvan siitä miten Kertun
edessä esiintyä. Kaikki konseptit menivät käsistä. Mitä sanoo hän
Kertulle, jos tämä nyt, juuri nyt ilmestyy ovesta?

Ja kapteeni joutui niin hämillensä, että hiki isoina karpaleina nousi
hänen otsallensa. Mennä polvilleen Kertun eteen ja sanoa katuvansa, sitä
tehköön joku vanha tohveli, mutta ei kapteeni. Hänen suhteensa
naisiin--ainakaan kauniisin naisiin--ei vielä ikinä ollut muuta kuin
äreän soturin.

Sitä paitsi olisi nöyrtyminen Kertun edessä Kertulle itselleen mitä
haitallisin. Kerttu kyllä heti nostaisi nokkansa pystyyn, mutta sitäpä
se juuri ei saanutkaan tehdä. Sillä jo muutenkin kaikki merkit
viittasivat siihen että Kerttu oli saanut haitallisia vaikutuksia omasta
kauneudestaan ja oli hyvällä alulla pilaantumiseen päin.

Näin ollen ei tässä ollut mitään aikaa välittää siitä mikä käsitys
Kertulla muka oli hänestä, vaan viipymätön naimisiin meneminen oli
Kertulle juuri hänen itsensä vuoksi tuiki välttämätön! tuiki
välttämätön!

Sitä oli siis sittenkin kohdeltava ankaruudella, eikä millään
leikkisällä, vaan todellisella ankaruudella.

Päästyään menettelytavasta selvyyteen kapteeni enempää Kerttua
odottamatta nousi ja läksi pois, aikoen pakottaa Kertun tulemaan lopulta
itse hakemaan häntä.

Mutta hän ei voinut ruveta monta päivää odottamaan, sillä Kertun kuva ei
mennyt hänen mielestään hetkeksikään. Hänen levottomuutensa kasvoi tunti
tunnilta. Ja niinpä hän vielä samana iltana, kun ajatteli Kertun
työpäivän pian loppuvan, meni uudestaan läntisille rantavalleille päin.

Lähestyessään Kertun asuntoa hän tuli portin kohdalla vastakkain kahden
herrasmiehen kanssa, ja kun jostakin syystä ei tahtonut että nämä
näkisivät hänen menevän siihen taloon, jatkoi matkaansa seuraavan kadun
kulmaan. Mutta sieltä kääntyessään takasin hän huomasikin että myöskin
nämä herrat kiertelivät samaa porttia,--inhottavat sivilit merkillisine
kauluksineen ja puoliknallineen, jalat pingotettuina, kävelykepit
kourassa, irstas hymy huulilla! Ei vielä kertaakaan ollut kapteeni
katunut luopuneensa sotilaspuvustaan, mutta nyt Kertun portin edessä ja
näiden rakkarien tähden hänen mieltänsä kirveli tuo katala
löyhäpöksyisyyden tunne, jossa hänen vaatimattomat sivilivaatteensa
häntä pitivät.

Ei ollut epäilemistäkään että nuo herrat odottivat milloin Kerttu
lopettaa työnsä lähteäkseen sitten hänen kanssaan kävelylle!

Kapteeni kulki vihapäissään heidän ohitsensa eikä mennytkään portista
sisälle, vaan jätti aikeensa ja meni sen sijaan valleille, josta näkyi
meri ja Viaporin ilta-auringon säteissä hohtava linnotus.

Siellä hän istui penkille ja koetti ajatella:

»Mitä tulee minun siihen naiseen! Tuo linnotus tuolla--se on minun!»

Mutta tämmöinen perääntyminen ja Kertun luovuttaminen tuntui hänestä
tällä hetkellä paljon häpeällisemmältä kuin jonkun linnotuksen
luovuttaminen ilman taistelua. Jälkimäisen voi tehdä tavallinen pelkuri,
mutta edellisen ainoastaan konna.

Ja kapteeni löi otsaansa sanoen:

»Olenko minä vallankumouksellinen?»

Ja vastasi: »Olen».

»Mutta jos minä olen vallankumouksellinen enkä mitään pappia, en
vihkimistä enkä kuulutuksia tunnusta, niin mitä semmoisissa oloissa
naimisiin meneminen merkitsee? Kuinka voin minä »mennä» naimisiin, jos
se meneminen merkitsee juuri kuulutuksia ja vihkimistä? Ei. Vaan minä
_olen_ jo naimisissa. Niin juuri,--siitä silloisesta hetkestä saakka me
olemme sinun kanssasi naimisissa, Kerttu! Ja se on tärkeämpää kuin tuo
linnotus ja tärkeämpää kuin sinun koneittesi rätinä. Se on pääasia,
josta kaiken muun olisi pitänyt riippua ja johtua. Mutta mikä pirullinen
valhe ja mikä hämmästyttävä tottumuksen voima onkaan voinut luulotella
meille, ettemme ole naimisissa ennenkuin »menemme» naimisiin, ja salata
minulta tätä jumalallista autuutta: Kerttu _on_ minun vaimoni?

Kuka on siis se, joka äsken nousi tänne ylös valleille? Se on Kertun
mies. Kuka se istuu tässä penkillä? Se on Kertun mies. Kuka se nyt
nousee penkiltä? Se on Kertun mies. Minne Kertun mies lähtee? Kertun
mies lähtee omaa vaimoansa tapaamaan. Ja vaikka hän ei lähtisi, vaikka
hän lähtisi maailman toiseen päähän, on hän aina vaan Kertun mies.»
Mutta hän lähti.

Hänen tullessa portille olivat samaiset herrat vielä siinä.

Kapteeni meni heihin vilkasematta ovesta sisälle. Nämä perässä. Pienet
rappuset noustua kapteeni kysyi heiltä Kertun oven edessä:

--Ketäs herrat hakevat?

Molemmat herrat nenästyivät tästä kysymyksestä ja toinen käski kapteenin
ensin sanoa ketä hän täältä haki.

Silloin kapteeni sanoi:

--Minä olen Kerttu Fagerlundin mies, mutta ketä te olette?

He sanoivat:

--Ohoh, sepä saadaan nähdä!

Kapteeni soitti ovelle.

Palvelustyttö päästi kaikki kolme sisälle ja nauraen ja makeillen niille
kahdelle hienommalle herralle antoi näiden mennä odottamaan siihen
viereiseen huoneeseen, jossa kapteeni oli aamupäivällä odotustuntinsa
viettänyt, mutta kapteenille sanoi happamesti, ettei neiti Fagerlund ole
tänäpäivänä enää tavattavissa.

Salista kuului vielä hienoa ompelukoneen käyntiä.

Kapteeni riisui päällystakkinsa ja pani sen naulaan.

Luullen miestä kuuroksi palvelustyttö huusi hänen korvaansa äskeisen
sanansa toistamiseen.

Kapteeni otti esille taskupeilin, silitteli huulet hörössä pienellä
harjalla huolellisesti tuuheat viiksensä kahden puolen, ja pisti sitten
kaikki rauhallisesti jälleen taskuunsa. Nämä tehtyänsä hän meni salin
ovelle, avasi sen selko selällensä ja astui vakaasti sisälle.

Salissa nousi suuri hälinä.

Hihkaisten säikähdyksestä vetäytyi joku rouva, jolla hameliivin napitus
oli kesken, nopeasti sermin taakse. Ompelijattaret nousivat paikoiltaan
ja yksi juoksi telefoniin siltä varalta että tulisi käskettäväksi apua.

Korvia myöten punehtuen Kerttu rupesi jotain hätääntyneenä sanomaan
kapteenille, mutta kapteeni huiskutti etusormeaan ilmassa, vaatien
äänettömyyttä silmänräpäyksessä. Suhahtaen livahti puvun koettelija
sermin takaa eteiseen ja sieltä ulos.

Kapteeni kääntyi ompelijattarien puoleen sanoen:

--Työ lopetetaan. Saatte mennä!

Tytöt katsoivat hämmästyneinä Kerttuun, herrat kurkkivat viereisestä
huoneesta, kaikki odottaen milloin Kerttu osottaa röyhkeän komentajan
ovelle.

Mutta Kerttu tuli nöyränä ja pelokkaana niinkuin lapsi kapteenin luo, ja
katsoen häntä ylös silmiin sanoi:

--Hannes hyvä, annathan anteeksi--

Nyt lakkasivat herrat kurkkimasta ja kolistelivat kiireimmän kautta
ulos.

--Saatte mennä. Kuulitteko?--toisti kapteeni ompelijattarille, jotka nyt
alkoivat myöskin toinen toisensa jälestä kulkea varpaisillaan salista
eteiseen.

Kun viimeinenkin oli mennyt, sanoi kapteeni:

--Ei kaiketi Kerttu ole unohtanut, että Hannes on Kertun mies?

Ellei Kerttu olisi, nämät sanat kuultuansa, taitavasti kumartanut
päätänsä kapteenilta syrjään, olisi kapteeni nähnyt hänen huulillaan
ihmeellisen autuaan hymähdyksen ja ehkä sen johdosta tehnyt kohta sen
päätelmän, että Kerttu oli niistä onnellinen. Mutta kapteeni ei voinut
sillä hetkellä Kertun kasvoihin nähdä. Ja Kerttu sai sanotuksi,
mielestään erinomaisen onnistuneella ylenkatseen värähdyksellä
äänessään:

--Soo-o?

Ja vielä lisätyksi:

--Minulla olisi sentään ehkä parempi oikeus kysyä sellaista Hannekselta.

Tähän sanoi kapteeni:

--Minä en ole Kerttua unohtanut. Olen nähnyt siellä monta jalomielistä
naista, semmoista, jotka antavat vaikka elämänsä aatteen vuoksi, mutta
en minä silti ole Kerttua unohtanut. Mutta kun näin nuo kaksi rakkaria
Kertun huoneessa, ajattelin: Kerttu on unohtanut.

--Ne eivät olleet mitään rakkareita, sanoi Kerttu kiivaasti,--ne
palvelee fiinin konttorin päällä.

Kapteeni rupesi nopeasti kävelemään ja huusi:

--Tämä verstas suljetaan huomisesta päivästä. Kaikki on lopussa.

--Vai niin, sanoi Kerttu ja puri huulensa yhteen. Eikä osannut mitään
parempaa keksiä sanoakseen kuin:

--Emmehän me ole sentään _vielä_ naimisissa!

Silloin kapteeni pysähtyi aivan Kertun eteen ja sanoi ankaran uhkaavasti
sormeansa heristäen:

--Keerttuu!

Kerttu painoi päänsä alas, ja osasi vaan sammaltaen sanoa:

--Kun on niin paljon tilauksia vielä kesken--

--Sen asian saa Kerttu järjestää niinkuin paraiten ymmärtää, mutta
verstas suljetaan. Me muutamme äidin luo yläkertaan. Kerttu saa siellä
ommella paitoja ja alusvaatteita niinkuin ennen--köyhemmälle kansalle.

Nyt ei Kerttu voinut itseänsä pidättää, vaan purskahti pitkään ja
raikkaaseen nauruun, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus
että hän rupeisi jälleen paitoja ompelemaan!

Kapteeni sanoi:

--Ei ole mitään nauramista. Kertun pitäisi hävetä ommella tuollaisia
silkki- ja samettileninkejä, kun on toisia ihmisiä repaleissa.

Kerttu joutui yhä enemmän ihmeihinsä.

--Kerttu muistaa nyt mitä minä olen puhunut, ja auttaa sitten äitiä
laittamaan kaksi huonetta reilaan yläkertaan.

Tämän sanottuansa kapteeni läksi pois.

Yksin jäätyään Kerttu oli niin ihmeissään ettei tiennyt mihin katsoa, ei
voinut päättää istuako vai seista, avasi ikkunan ja taas sulki ja taas
avasi. Juuri kun hänen piti ruveta jotakin asiaa tekemään, pysähtyivät
kädet ja silmät jäivät yhteen kohti katsomaan. Kalpea kuu paistoi
ruskoiselle merelle.

Välistä hänen kasvojansa kirkasti sama onnellisen autuas hymy, jonka hän
oli onnistunut Hannekselta salaamaan. Välistä taas, kun hänen eteensä
sattui keskeneräisten pukujen ompeluksia, hänen silmäkulmansa
rypistyivät kiukkuisesti ja uhmaavasti.

Pitikö todella ruveta korjaamaan noita ompeluksia kokoon! Niin hassua!
Ja mitä sanoa kaikille niille, jotka huomenna tulevat koettelemaan ja
ylihuomenna odottavat pukujansa valmiiksi! Vai että Kerttu saa sen asian
miettiä niinkuin paraiten ymmärtää. No, mietitään, mietitään!

Ja Kerttu pani hatun ja keveän päällystakin yllensä ja meni nopeasti
Kustaavan luo.

Siellä Kerttu, kuiskuteltuaan kiihkeästi Kustaavan kanssa, sai tietää
kaikki mitä kapteeni oli tälle puhunut kuulutusten ja vihkimisen
tarpeettomuudesta.

Ja niin Kertulle vähitellen selvisi kuinka asiat olivat.

Kustaavan kanssa hän ei tosin siitä puhunut. He vaan molemmat
onnellisina sopivat keskenään siitä miten yläkerta sitten oikein
järjestettäisiin, kun he Hanneksen kanssa sinne asettuvat. Onnesta
hehkuvina Kustaava ja Kerttu syleilivät toisiansa, kun sinä iltana
erosivat.

Mutta kun Kerttu sitten kulki pois Kustaavan luota, näki hän Hanneksen
tulevan kotiansa päin ja teki kasvonsa sangen totisen ja jumalisen
näköisiksi, sillä suuri hurskaudenhenki tuli juuri sillä hetkellä hänen
päällensä.

--Se oli kiltisti tehty, sanoi kapteeni, kun tuli kohdalle.

--Mikä niin?--kysyi Kerttu hienon sävyisästi.

--Totta Kerttu puhui huoneen laittamisesta äidille?

--Sehän on kyllä asia,--sanoi Kerttu,--mutta äitisi puhui sinun
ajattelevan ilman vihkiäisiä.--Hyi sinua!

--Mutta Kerttu hyvä, mehän _olemme_ jo naimisissa!

--Emme ole ihmisten edessä.

--Minkä ihmisten edessä?

--Ja siksi toiseksi,--sanoi Kerttu,--tiedä että minä olen tullut
jumaliseksi.

--Mitä se merkitsee? kysyi kapteeni.

--No, kyllähän sen tiedät, voi sitä pahemmaksikin tulla, kun pitkät
vuodet saa yksin surra.--Ja Kerttu pyhkäsi vihasen kyyneleen
silmästänsä:--Noh, antaa niiden asiain olla.

--Luuliko Kerttu, että minä olin unohtanut? Ei, Kerttu! Nyt sanon
sinulle, miksi en tahdo tietää kuulutuksista enkä papeista. Minä olen
tullut vallankumoukselliseksi!

--Mitäs _se_ sitten merkitsee? sanoi Kerttu matkien.

--Tulehan tännepäin.

Kapteeni alkoi mennä Kertun kanssa pois päin kotoa ja puhua
kuiskaamalla.

--Vallankumouksellinen--se on sellainen, joka tahtoo muuttaa kaikki olot
toisellaisiksi, esimerkiksi niin, ettei kukaan enää kärsi vääryyttä,
vaan saa täyden toimeentulon työstänsä. Kaikki muutetaan--ymmärtääkö
Kerttu--kaikki!

--Ai, ai, kuinka Hannes voi semmoista yksin toimittaa!

--Minä en ole yksin.

Ja katsahdettuaan ympärilleen, ettei kukaan kuulisi, kapteeni kävi
Kertun käteen, ja kovaäänisesti sähisten kuiskasi:

--Meitä on paljon. Mutta älä herrannimessä puhu tästä asiasta
kellekään!--Ja taas katsoi ympärillensä:--On ruhtinaitakin! Ole hiljaa
kuin myyrä tästä asiasta: on suurruhtinaitakin, kuulitko!

--Siksiköhän Hannes ei ole enää luutnanttikaan?

--Nyt sen tiedät.

--Osaakohan niihin sellaisiin ihmisiin luottaa? Ai, ai, Hannes.

--Sen parempia ei ole taivaan kannen alla. Rikkaita, mahtavia, ja
sittenkin antavat vaikka henkensä köyhän kansan edestä. Niin, Kerttu,
sinä sanoit, ettemme ole naimisissa ihmisten edessä,--emme olekaan
näiden täkäläisten edessä, mutta heidän edessänsä olemme. Voi sentään,
Kerttu, jospa sinä vaan näkisit niitä ihmisiä!

--Olkoon kuinka hyvänsä, mutta ilman vihkimättä minä en suostu, en
milloinkaan.

--Silloin sanon sinulle hyvästi, Kerttu, sanoi kapteeni ja seisahtui.

--Kas niin, äsken sanoit että olemme naimisissa ja nyt jo hyvästi!

--Minä en voi suostua semmoisiin temppuihin, sanoi kapteeni.

--No niin, kuinka vaan tahdot, sanoi Kerttu ja alkoi hiljaa edetä
kapteenista omalle suunnalleen.--Ollaan siis erossa!

Hän kulki rohkeasti, taaksensa katsahtamatta läheisen kadun kulmaan
asti, mutta siellä oli pudottavinaan jotain ja kumartaessaan nostamaan
vilkasi salavihkaa taaksensa, että vieläkö se häntä odottaa.

--Mieti tätä asiaa tarkkaan!--huusi kapteeni hänelle silloin,
varottavasti sormeansa heristäen.

Miettikö Kerttu tätä asiaa vai ei, on epätietoista. Mutta siltä varalta,
että »jos» kapteeni vihdoin suostuu vihkimiseen, Kerttu ryhtyi kyllä
kohta puuhiin, joten hänen ompeluverstaansa kävi seuraavanakin päivänä
täydessä höyryssä. Vimmatummin kuin koskaan polkivat tytöt koneitaan,
suuri oli rytinä, niinkuin kapteeni ei ikipäivinä olisi siinä talossa
komentelemassa käynytkään.

Eikä Kertun verstas käynyt ainoastaan seuraavan päivän, vaan vielä
sitten seuraavan, ja sitten vielä viikon ja monta, monta viikkoa.--Sillä
siellä oli nyt otettu valmistettavaksi sellaista, mitä ei siinä
verstaassa oltu ennen milloinkaan ajateltukaan valmistaa, nimittäin
käsiliinoja, tyynynpeitteitä, lakanoita, paitoja, alusvaatteita, tusinan
ja toista tusinaa kutakin lajia. Eikä suinkaan mitään köyhän kansan
tavaraa vaan hienointa morsiuskuosia ja myötäjäismyyniä. Paidat tehtiin
hihattomat, mitä kauniimpien väli- ja reunapitsien kanssa. Lakanat
varustettiin myöskin leveillä välipitseillä ja suunnattomilla,
punalangalla ommelluilla nimikirjaimilla: K.F.--Sekin huone, jossa
kapteeni oli istunut, otettiin nyt verstaan palvelukseen. Siellä
tikattiin mahdottoman leveätä peitettä punasesta satinista,
ruusunkuvioilla. Mutta pahin sihinä ja sähinä kävi sentään muutaman
ompelupöydän ympärillä, missä itse häähametta ruvettiin valmistamaan.
Siinä neuvoteltiin, siinä mittailtiin, siinä pää kallella katseltiin
lehdistä kuoseja, sillä kaikki ompelijattaret panivat parastaan, koska
ymmärsivät ja tiesivät kysymyksen olevan hääpuvusta heidän suositulle
neidille itselleen.

Kaikkea tätä tietysti ainoastaan että »jos» kapteeni tulee järkiinsä.

Kapteeni puolestaan katsoi kaikkien suhteittensa Kerttuun olevan
lopussa, niinkuin Kerttu oli hänelle sanonut. Mutta se ei estänyt häntä
olemasta huolissaan siitä ajatuksesta, että Kerttu nyt valtoinansa
antautuu konttoristiensa ihailtavaksi. Ajatus: syyttäköön itseänsä, ei
lohduttanut. Mutta tämä huoli oli suureksi pahennukseksi hänen
vallankumous-aatteellensa.

»Jos niinä vuosina kuin minä ehdin Viaporin strateegisen merkityksen
määritellä Kerttu menee pilalle, mitä on minulle silloin vallankumous?»

Miettiessään vastausta tähän kysymykseen hän huomasi, että se yksi
Kerttu oli hänelle yhtä tärkeä kuin koko vapaustaistelu ja vallankumous.
Tämä oli todellakin enemmän kuin arveluttavaa.

Vallankumouksen aate siis tältäkin kannalta vaatimalla vaati luopumista
Kertusta. Jo senkin vuoksi olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista
lakata Kerttua ajattelemasta. Nyt oli Kerttu kaiken päälliseksi vielä
sanonut, ettei hän tunnusta Hannesta mieheksensä, ellei heitä kirkossa
kuuluteta ja papilla vihitä. Kerttu oli siis kolmesta eri syystä
lopullisesti jätettävä ajatuksista pois.

Selvyyteen tästä päästyänsä kapteeni teki lujan päätöksen olla Kerttua
ajattelematta ja jättää muutenkin koko asia mielestänsä.

Hän ryhtyi sensijaan työhönsä.

Ja ainoa yhteys, mikä hänellä pitkään aikaan oli Kertun kanssa, oli se,
että hän joka päivä, työstänsä levähtääkseen, käveli Kaivopuiston
rantavalleille, joilta näkyi Viaporin linnotus: tie niille valleille
kävi Kertun asunnon ohitse.

Melkein joka kerta hän kuuli Kertun huoneesta ompelukoneiden rätinää ja
tuli aina uudestaan siihen päätökseen, joka puhkesi hänellä sanoihin:

»Mitä tulee minun siihen naiseen? Ei yhtään mitään!»

Valleille tultuansa kapteeni, vapautuen vähimmänkin nauhasen
ajattelemisesta, joka saattoi olla Kertun puvussa, antautui kokonaan
strateegisiin mietelmiin linnotuksen asemasta laivaston nojakohtana.
Teki itselleen selkoa 12-tuumaisten kantovoimasta, ammuttuina
linnotuksesta tai laivastosta maallepäin. Ajatteli myös shrapnellien
rakennetta j.n.e.

Mutta ihmeellinen ja tuontuostakin uudistuva luonnonilmiö häiritsi perin
kiusallisesti kapteenin mietelmiä: Kertun kaunis pää alkoi näkyä joka
paikasta, mihin ikinä kapteeni katsahtelikaan, ei ainoastaan puiden
vihreissä latvoissa, jotka vallien alta nousivat hänen jalkojensa
tasalle, vaan meren läikkyviltä laineilta, ja itse Viaporinkin
valleilta, jotka ilta-auringon valossa hohtivat. Kertun ihanasti
räpyttelevät ruskeat, uskolliset silmät.

Tietysti olisi kapteeni mainiosti voinut katsoa Kertun pään ohitse joka
kerta kuin se ilmestyi, mutta siinä ilmiössä oli vielä se ominaisuus,
että niinkuin joskus musta pilkku seuraa katsetta niin Kertunkin kuva,
vaikka sen ohi katsoi, aina tuli mukana. Ja kun kapteeni silmiänsä
rypistäen kiinnitti mitä asiallisimman katseen johonkin linnotuksen
kohtaan, seurasi Kertun pää ihan--ihan sen kohdan viereen odottamaan,
hymyilevänä, rakastavana.

Kapteeni ymmärsi hyvin mikä tässä oli kysymyksessä, ja niinkuin jokainen
toinen ihminen olisi--ymmärrettyään että tämä oli rakkautta--katsonut
mahdottomaksi sitä vastustaa, niin kapteeni päinvastoin päätti panna
kaikki voimansa liikkeelle hävittääkseen itsestään juuria myöten
sellaiset oireet.

Hän lakkasi käymästä valleilla ja kuuntelemasta Kertun ompelukoneiden
rätinää. Hän teki työtä ja lepäsi aina silmät ankarassa rypyssä, ettei
se musta pilkku milloinkaan pääsisi juuri sille kohdalle, mihin hän
katsoi tai mihin hänen ajatuksensa olivat kiintyneet.

Mutta mitäs Kerttu teki?

Se tuli hänen luokseen unissa.

Ja vielä kuinka tuli?--Sopimattomasti puettuna!

--Oletko sinä noin kulkenut läpi koko kaupungin, että konttoristitkin
ovat sinut nähneet!

--Olen sanoi Kerttu kylmästä väräjävällä äänellä,--itsehän kielsit
minulta vaatteet.

Kapteeni varustui ankarasti torumaan, sillä ei hän vaatteita ollut
kieltänyt vaan ainoastaan liian _hienoja_ vaatteita. Mutta hänen kävi
kovin sääliksi Kerttu, kun se siinä värisi melkein alastomana ja sen
kaikki häikäisevän kauniit vartalomuodot, joista kapteenilla oli
saattanut olla Kertun puvun poimujen ja laskoksien mukaan ainoastaan
hämärä aavistus, nyt esiintyivät täydellisesti läpinäkyvän harson alla.

Oli kovin, kovin sääli Kerttu raukkaa siinä, ja kapteenin olisi tehnyt
mieli pyytää se vuoteeseensa lämmittelemään, joka olisi käynyt hyvin
päinsä, sillä olivathan he lapsuudentuttuja ja sitäpaitsi hehän jo
_olivat_ naimisissa. Mutta nyt oli heitä erottamassa mahdottomuuden
muuri, kapteeni oli päättänyt, ettei hän saa ajatella Kerttua, ja
Kerttua niinikään sitoi päätös olla menemättä kapteenille, ellei heitä
laillisesti vihitä.

Ja niin he nyt siinä olivat vaan jonkun sylen erottamina toisistaan,
Kerttu puoli-itkussa, vilusta väräjävänä, ja hän, kapteeni, lämpimässä
vuoteessa, äärettömän säälintuskan raatelemana, voimatta sulkea palavaan
syliinsä omaa hyvää, kultaista Kerttua!

Jos hän ei olisi ollut soturi, olisi hänkin vuodattanut saineita
kyyneleitä.

Tämä uni sai hänen, sittenkuin hän heräsi, ymmärtämään heidän asemansa
hullunkurisuuden: he _olivat_ naimisissa, Kerttu vaati vihkimistä,
kapteeni ei saanut Kerttua ajatella, mutta he _olivat_ naimisissa!

Ja kapteeni löi taas otsaansa sanoen:

--Minä kollo! Jos joku rakastuisi sanokaamme neekerityttöön,--Kerttu ei
tosin ole neekerityttöön verrattava, mutta minä sanon »jos»--. Nyt olisi
neekereillä omituisia häätemppuja, joita morsian ei suostuisi menoista
pois jättämään. Eikö sulho olisi sivistymätön aasi, jos hän senvuoksi
morsian raukan jättäisi? Tietysti pitäisi sulhon, jos hän tahtoo käydä
gentlemannista, suostua siihen häätemppuun ja sitten vasta naimisissa
ollessaan kasvattaa vaimonsa moisista taikauskoista vapaaksi!

Tosin kapteeni selvään tunsi, että vertaus ontuu, sillä hän oli ollut
suostumatta vihkimiseen pääasiassa senvuoksi, että papit tekivät
itseänsä sellaisen taikauskon avulla kansalle välttämättömäksi, eikä
suinkaan vaan siksi että se oli itsessään järjetön temppu, kuten ehkä
neekereillä. Mutta kapteeni ajatteli nyt siitä asiasta niin, että
papistosta vapautuminen oli vallankumouksen asia, joka oli toteutuva
tulevaisuudessa tykkien ja shrapnellien vaikutuksesta eikä suinkaan
siten että hän piti armasta Kerttua sellaisessa kiusauksessa.

»Aivan toista saatan minä vaatia Kertulta, niinkuin itseltänikin»,
ajatteli kapteeni edelleen.--»Käsitykset vihkimisen välttämättömyydestä
saattavat olla Kertulla perintöä esivanhemmilta vuosisatojen takaa,
mutta ne hienot vaatteet, joita hän on oppinut pitämään, ne ovat hänen
omia ompelemiaan. Mutta kas me asetumme asumaan kuin tavallinen
työmies-pariskunta. Minä rupean käymään ruskeassa puserossa ja takki
puseron päällä, ilman mitään kauluksia, ja Kerttu käyköön liina päässä,
niinkuin työmiehen vaimo ainakin. Ja yksi tai kaksi vaatimattomasti
sisustettua huonetta, joista toinen olkoon vaikka kyökkinä ja toisessa
seiskoon valkeapuinen, kattamaton ruokapöytämme, riittää asunnoksemme.»

Kapteeni innostui tästä uudesta aatteesta niin, että se huone, jossa hän
oli, tuntui hänen kävelläkseen aivan liian pieneltä,--seinät tulivat
liian usein vastaan ja katto tahtoi ottaa päälakeen.

»Kerran jylisevät nämä kentät, kerran paukkuu näillä
tantereilla!»--huusi hän itseksensä ja ryntäsi haltioissaan ulos
avaramman katon alle.

Hän meni suoraa päätä Kertun luo, vei kävelylle valleille, istutti
penkille ja sanoi:

--Näetkö linnotuksen tuossa?

Kerttu sanoi:

--Se on Viapori.

--Se on Viapori,--toisti kapteeni.--Sen kanuunat ovat nyt kääntyneinä
merelle päin sellaista vihollista vastaan, joka ei koskaan tule, ja sekä
Kerttu että kaikki muut tämän ison kaupungin asukkaat ovat aivan
unohtaneet, että tuon pienen salmen takana on sellainen uinuva voima,
joka puolessa tunnissa voisi koko kaupungin hävittää soraläjäksi niin
ettei yhtäkään tiilikiveä jäisi toisensa päälle.

Kerttu kuunteli tarkkaavasti vielä voimatta ollenkaan aavistaa minne
päin kapteenin ajatusten kanuna oikein tähtää.

Kapteeni jatkoi:

--Voisi kuitenkin tapahtua, että linnotuksen hirmu-kanunat kerran
kääntyisivät tätä samaa kaupunkia kohden.

--Hyi, älä semmoista!--sanoi Kerttu.

--Luuleeko Kerttu, että kaupunki silloin lupaisi kaikki kultansa ja
hopeansa, kunhan vaan pommitukselta säästyisi?

--Tietysti,--sanoi Kerttu.

--Mutta mitä tekisivät kaupunkilaiset, jos heille saman pommituksen
uhalla sanottaisiin: pois kapakat! pois porttolat! pois ylellisyys ja
hekuma! pois kansan orjuutus ja sorto!--Mitä tekisivät kaupunkilaiset,
kun ensimäinen järeän tykin kuula lentäisi kaupungin ylitse--kuuleppas,
näin: pang uu-u-u-uu-u--kapteeni matki 12-tuumaisen kauhistuttavaa
ulinaa sen halkaistessa ilmaa.--Mitä?

Kerttu jo vainusi mihin päin sitä mennään, ja tuli kohta aivan
väliäpitämättömäksi. Jalkaansa heilutellen ja päätänsä käännellen
milloin lännen milloin idän puolelle merta hän sanoi vaan:

--Sellaista aikaa ei tule koskaan.

Katsahtaen ympärillensä, etteivät edes kivetkään kuulisi, ja lykäten
kädellään Kerttua ikäänkuin syrjään kapteeni antoi rintansa
perimmäisestä sopukasta kuulua maanalaisen sähinän:

--Sellainen aika tulee, Kerttu, se tulee!

Kerttu nousi lähteäkseen ja ikäänkuin jo ompeluksiansa ajatellen sanoi:

--Tulkoon sitten, mutta ilman vihkimättä en minä vaan; suostu.

Nyt sanoi kapteeni ketterästi:

--Etkä tarvitsekaan enään suostua, lintuseni, kunhan vaan ymmärrät ja
suostut toiseen asiaan.

--Mihinkä sitten?--kysyi Kerttu eloisasti.

--Siihen vaan, että me sinun kanssasi rupeamme vapaaehtoisesti elämään
niinkuin tavallinen työmiespariskunta--jo ennenkuin Viaporin tykit meitä
siihen pakottavat.

--Ja sinä siis suostut?--sanoi Kerttu, itsekin uskoen, että suostumus
oli hänelle muka jotain odottamattonta.

--Saat mennä vaikka vielä tänäpäivänä pappilaan kuulutusta toimittamaan.

Kertun oli valtaavinaan aivan ihmeellinen vilkkaus ja ilo, josta
huomiosta kapteeni tuli niin onnelliseksi, ettei hän vielä koskaan
elämässään ollut niin onnellinen ollut.

--Mutta sittenhän minulle tulee ihan tulinen kiire,--liverteli
Kerttu,--sillä ajattele mitä kaikkea minulla on vielä tekemättä!

Ja rupesi luettelemaan mitä kaikkea hänellä oli kesken
myötäjäismyynistä.

--Kylläpä tässä tulee kiire, toisteli Kerttu innoissaan, ja välillä ehti
kertoa yhtä ja toista hääleningistäkin.

Mutta kapteeni sai pian nähdä, ettei ainoastaan Kerttu, vaan myöskin
vanha Kustaava äiti oli jo aikaa sitten ryhtynyt laajaperäisiin puuhiin
sen tapauksen varalta, että »jos» tai paremmin »kun» Hannes vihdoin
suostuu kuulutuksiin ja vihkimiseen.

Olihan kapteeni tosin jo pitemmän aikaa kuullut yläkerrasta omituista
koputusta ja nakutusta, välistäpä oikeita moukarinkin iskuja, jopa
kaakelien rysähdyksiä, niinkuin uuneja hajotettaessa. Äiti oli Hanneksen
kysymyksiin koputusten johdosta vastannut vaan, että siellä tehtiin
tarpeellisia »replatsuunia» talveksi. Mutta että tämä tasainen ja
kuukausmääriä yhtämittaa kestänyt kolina, olikin tarkottanut koko
yläkertapuoliskon, se on, neljän huoneen ja kyökin varustamista nuorelle
pariskunnalle, siitä ei kapteenilla ollut vähintäkään aavistusta
ennenkuin sinä päivänä, jona Kerttu, onnesta hehkuvana, tuli heille ja
oikopäätä lensi Kustaavan kaulaan ilmottaen tulevansa pappilasta
kuulutusta pyytämästä.

Sinä päivänä, heti Kertun lähdettyä, äiti vei Hanneksen katsomaan
yläkertaa.

Hannes huokaili ja iloitsi, suri ja nauroi--kaikkia yhtaikaa.

--Mutta enkö minä sanonut teille, äiti, että me Kertun kanssa asetumme
yhteen ainoaan tai korkeintain kahteen huoneeseen, joista toinen olkoon
kyökki? Ja te olette tämmöistä varustaneet!

Äiti seisoi syyllisenä hänen edessään, mutta ainoastaan niinkauan kuin
Hanneksen silmäkulmat pysyivät korkealla ja huulet hörössä. Sillä he
Kertun kanssa pitivät tätä Hanneksen ajoittain ilmaantuvaa komeuden
vihaamispuuskaa jonakin hänelle ominaisena hulluuden purkauksena, jota
ei auttanut vastustaa. Heti kun silmäkulmat laskeutuivat ja huulten
hörötys tasottui, alkoi Kustaava taas samalla innolla näytellä yläkerran
laitteita, niinkuin ei mitään ankaruuden välinäytöstä olisi ollutkaan.

--Älkää herran nimessä!--puhkesi Hannes sanomaan, kun astui saliin.
Mutta äiti huomasi kuinka Hanneksen katse kiersi asiantuntijan tavalla
tämän huoneen katosta lattiaan asti ja ilmaisi huonosti peitettyä
tyytyväisyyttä Kertun osottamaan mainioon makuun. Äiti pani kätensä
mahan päälle ja vettynein silmin tirkisteli hymyillen ylös Hannekseen.

Korkeat, valoisat huoneet, mainiot kaakeliuunit värillisine
kirjailuksineen, syvennyksineen, rykelmineen,--ikkunoissa automaatiset
rullakartiinit, sitten pitsiset väliverhot, sitten värilliset
päällysverhot,--ikkunain välissä lattiasta kattoon ylettyvät
trymoot,--piano, nuottihylly, keikarimaisesti seisova kirjahylly,
keveät, punasella verhotut sohvat, tuolit--

--Älkää, älkää herran nimessä!--hoki Hannes sekä mielipahoillaan että
iloissaan, sekä onnettomana että onnellisena, kun äiti avasi
makuuhuoneen ovet ja Hannes näki vilaukselta sen sisustuksen
salaperäisine budoarineen,--ja puoli alaa huoneesta ottavan, komean
kaksoisvuoteen, peitettynä yhdellä ainoalla, mahtavalla,
ruusukuvioisella peitteellä punasesta satinista.

Ainoa paikka, mikä ei vielä ollut aivan valmis, oli asumukseen vievät
pääportaat, jotka laveassa, valkoiseksi maalatussa, kumajavassa
eteisessä mukavasti ja väljästi tekivät käänteen alakerrasta yläkertaan
ja päättyivät ylhäällä himmeiksi hiotuilla, kuvioisilla laseilla
varustettuun paraadi-oveen, sähkönappuloineen ja nimikirjoitusta varten
varattuine posliinitauluineen. Se ainoa kohta, johon kapteenin
määräysvalta ehti päästä ulottumaan, oli juuri tämä posliinitaulu: hän
sai ajoissa estetyksi, ettei siihen, kuten Kustaavan aikomus alkujaan
oli, tullut nimikirjotuksen alle suurilla kirjaimilla: Kapteeni!

Kaiken summa oli, että hän vihittiin Kertun kanssa »herran pyhään
avioliittoon»,--että kapteeni oli frakkiin puettuna, tukka koreasti
kammattuna keskijakaukselle kahdelle puolen päätä,--että pyylevä pappi,
mustassa, juhlallisessa kauhtanassa, valkoset liperit leuvan alla
asettui kirja kädessä heidän eteensä ja he lankesivat Kertun kanssa
polvilleen pallille,--että he vastasivat liikutuksesta väräjävällä
äänellä papin kysymyksiin: jaa, jaa,--että pappi otti kapteenilta
sormuksen ja pani sen Kertun nimettömään sormeen,--että Kerttu,
punehtuneena ja huntuisessa morsiuspuvussaan ihanana kuin keväinen
valkopilvi antoi hänelle vihkimys-suudelman,--että suunnaton joukko
lähempiä ja kaukaisempia sukulaisia täytti hääsalin ääriä myöten,--äiti
kiitettyään niiaamalla pappia, tuli kyyneleitä vuodattaen onnittelemaan
nuorta paria,--että eno Frans, myöskin frakkiin puettuna, silmäluomet
arvokkaasti alaspainettuina lausui virallisen onnentoivotuksensa, ja
hänen jälkeensä kaikki muut, itsekukin arvonsa ja rankinsa mukaan.

Kapteeni oli voitettu, voitettu pahemmin kuin joku maan tasalle
hajotettu linnotus.

Voi ihanaa, voi katkeraa, voi onnea, voi onnettomuutta, voi kyyneliin
asti liikuttavaa, voi naurettavaa!

Keskellä hääyötä huusi hän suurella äänellä, istuallensa kavahtaen ja
käsiänsä puistaen: Kerran jylisevät nämä kentät--!

Hän heräsi omaan hourailuunsa, veti ylitsensä hienopitsiset,
hyvänhajuiset lakanat ja peitteet, ja laskeutui jälleen nukkumaan unissa
hymyilevän Kertun valkoiselle käsivarrelle.



3.


Vaarille luettiin ikää jo viisi yhdeksättä ajastaikaa ja luultiin pian
kuolevan, sillä hän alkoi viime vuosina heikkenemistään heiketä, niin
ettei jalat kantaneet, syönti ei sujunut eikä edes puhekaan enää käynyt.

Mutta juuri pahimmillaan ollessa, kun jo luultiin eron elämästä tulevan
huomenna tai viimeistään ylihuomenna, tapahtui jotain sellaista, mikä
kaikkien suureksi hämmästykseksi virkisti vaarin uudestaan täydellisesti
eleille, ikäänkuin hänen vanhenemisensa ainoa syy olisi äkkiä laannut
vaikuttamasta. Hän sai puhelahjansa takaisin, ruoka alkoi maistaa,
kyyneleet taukosivat vuotamasta, selkä ja sääret oikenivat, ja hän taisi
jälleen kävellä keppiin nojautumatta.

Tämä tapaus oli se, että eräänä syyspäivänä, kun lehdet jo olivat
lakastuneet, markkinat olleet, maa kohmettunut ja laivat menneet
talviteloilleen, vaarin rakas Hinkki, se vainajaksi luultu, hunningolle
joutunut Franssin vanhin poika, äkkiarvaamatta ja ilmi elävänä ilmestyi
vaarin eteen.

Kohta ensimäiseksi he, sanaakaan sanomatta toisilleen, rupesivat syömään
vaarin asunnossa, ennenkuin Hinkki vielä menikään isäänsä kivimuuriin
tapaamaan.

Vaari mutisteli suussansa ensin vaan kasteltua leipää, mutta ei
aikaakaan niin alkoi jo syödä perunoita, repäsipä silakastakin
ruodottoman palasen ja pisti poskeensa. Sitten tyhjensivät suuren
puurokupin ja nuolivat lusikkansa. Siitä hetkestä saakka vaari alkoi
elpyä.

Syötyä Hinkki kertoi vaarille vähäsen.

Hän oli seilaillut kaikki maailman meret, käynyt kaikki kaupungit, ollut
jossain Afrikan sodassa, ja tiesi nyt jutella melkein yhtä paljon kuin
vaari Siperian matkoiltaan. Hinkki kyseli myös vaarilta semmoista mitä
ei ennen ollut ymmärtänytkään kysellä. Tämä lähensi heitä jälleen
entisillä ystävyyden siteillä, sillä Hinkki kyseli nyt myös
maa-asioista.

Hinkki oli pysynyt vanhana Hinkkinä, tosin vähän tautien runtelemana,
jotka olivat jättäneet jotain kuoppamaista töherrystä hänen
kasvoihoonsa, mutta yhtä vilkkaana hän oli tullut, yhtä neuvokkaana ja
yhtä valmiina kaikkiin asioihin.

Frans oli Hinkille hyvin kovana. Tuskin tunnusti pojaksensa. Käski
asumaan vaarin kanssa pihan matalassa puurakennuksessa, jota kivimuuri
peitti pimeään ja nokiseen varjoon, lähestyen sen ikkunoita ainoastaan
kolmen jalan välimatkalle.

Frans ei voinut tunnustaa pojakseen sellaista heittiötä, joka kaikki
maailman metkut koettuansa ei ollut osannut hankkia itsellensä mitään
omaisuutta. Jos Hinkki olisi tuonut matkoilta edes satakin dollaria,
olisi Frans antanut hänelle kehotukseksi tuhannen. Mutta Hinkki ei
tuonut roposen rahtuakaan. Frans ei tahtonut hänestä mitään tietää sen
jälkeen kuin Hinkki ilmaisi taloudellisen tilansa.

Mutta vaikka Frans olisi kaikkia virallisia muotoja seuraten julistanut
hänet perinnöttömäksi, ei se seikka olisi tehnyt juuri mitään vaikutusta
Hinkkiin. Sillä Hinkki ei rakastanut rahoja lähimaillekaan niinkuin
vapauttansa.

Kun Frans, pakottaakseen Hinkin itsenäisesti ansaitsemaan, ei antanut
hänelle edes tupakkirahoja, nautti Hinkki enemmän kuin pahotteli siitä
että sai olla taas täällä kotikaupungissaan kokonaan vapaana halunkkina,
vapaasti keksimässä keinoja tupakki- ja muun vehkeilyrahan saamiseen,
isän aseman mitenkään sitomatta häntä.

Hän tahtoi taas elää täyteläistä nykyisyyden elämäänsä tässä niin paljon
muuttuneessa, niin suunnattomasti kasvaneessa ja niin lukemattomia uusia
tilaisuuksia tarjoovassa suurkaupungissa, samaa elämää, jota oli
lapsuudessa elänyt kaupungin vielä ollessa pikkukaupunkina.

Oikein Hinkki vetäsi syviä savuja kitaansa, kun ensimäiset isän kirot
kestettyänsä läksi tallustamaan näitä uusia asfalttikäytäviä. Sellainen
suuri, sanomattoman ihana vapauden tunnelma täytti koko hänen olentonsa.
Ei ollut laivakapteenia, ei perämiehiä, ei hoidettavia purjeita, ei
päivä-, ei yövuoroja, ei ahdasta laivankantta kävelläkseen; vaan
vilkastuneen, väekkään kaupungin kotoiset ja sittenkin niin vieraiksi
käyneet kadut. Sen salaperäiset nurkat viettelivät Hinkkiä paikasta
paikkaan, vetivät, kutsuivat,--aivankuin joku haltija tai sanokaamme
Hinkin jumala olisi taluttanut häntä ja yhä sanonut hänelle: katsos
tätä, ja katsos tuotakin paikkaa, ja muistatko sitäkin sokkelia siellä
Katajanokalla, tai vielä sitäkin siellä Hermanninkaupungilla, tai
Söörnäisissä, tai siellä Töölöön puolella. Ne paikat käytti Hinkkiä
hänen jumalansa ensin, sitten vasta vei keskemmälle kaupunkia.

Meni kauniit viikon päivät Hinkiltä tähän alkajaisnuuskintaan, meni
toinen viikko, meni kuukaus: ei hän vaan mihinkään koukkuun tarttunut.
Sillä juuri sitä tilaa, sitä hetkeä, jona ihminen ei vielä ole sidottu
mihinkään, vaan vapaa ryhtymään mihin tahansa, juuri sitä tilaa Hinkki
enin rakastikin eikä olisi siitä millään hennonnut luopua. Maailma
esiintyi hänen silmissään kokoelmana tyhmyreitä, jotka kaikki olivat
sitoneet itsensä johonkin määrätehtävään, ja juoksivat ja hikoilivat,
mutta eivät eläneet.

Satama-työmiesten parvessa käydessään Hinkki tapasi monta tuttua, jotka
häntä muistivat nuoruutensa parhaana toverina. Samoin lautatarhoilla
Söörnäisissä. Kone- ja silta-tehtaalla hän myös vietti päivän, ja
sielläkin hän pian sai nähdä, että liukkaimmat ja tunnetuimmat, joita
koko muu sakki seurasi, olivat hänen vanhoja kasvattejaan ja
katutoverejaan. Hinkki nimitteli nimiä ja kyseli, ja aina nousi huuto ja
hälinä miesten joukossa, sillä kaikki tunsivat juuri hänen nimittämänsä
ja tiesivät suosituimmiksi veijareiksi. Monessa paikassa ja monella
työmaalla oli niinä päivinä puhe Hinkistä: vanhat kertoivat nuoremmille
asioita, joita nämä suu auki kuuntelivat.

Kaikista niistä toimista ja työpaikoista, joita toverit hänelle
tarjosivat, kilvan koettaen saada Hinkki omalle työmaalleen, ei hän
paljonkaan viitsinyt kuunnella. Ainoa ehdotus, jolle hän hetkeksi
korvaansa kallisti, oli vanhoilla virkaheitoilla poliseilla ja
juoppoudesta rangaistuilla veronkantomiehillä. Niillä oli oma
järjestetty sakkinsa, ja tarkotti toimi kaikellaisten maksujen ja
ulostekojen kiristämistä rikkailta leskiltä väärennettyjen verolippujen
ja hakupaperien avulla. Mutta ei hän siihenkään lopulta suostunut, koska
tällä sakilla oli ankarat säännöt ja tarkat rahainjakomääräykset.
Asianajoammatti, jota hänelle myöskin tarjottiin, ei häntä
miellyttänyt--täsmällisen ajanmäärän vuoksi, jona piti joka aamu olla
polisikamarissa juopoilta ja varkailta asioita ottamassa. Kaikki
vahtimestarinpaikat hän hylkäsi järkenään, ei ottanut edes kuuleviin
korviin, vaikka monessakin olisi ollut mitä loistavin tilaisuus
sivutuloihin.

Ei. Vaan suurinta ja pitkällisintä huomiota herätti
Hinkissä--pelastusarmeija! Se oli Hinkille jotakin aivan uutta ja
kiinnitti sentähden hänen mieltänsä sangen suuresti.

Ensi kerran Hinkki näki tämän armeijan sen marssiessa torvia toitottaen
ja suurta rumpua paukuttaen Pitkänsillan yli.

»Ne on poikia!--ajatteli Hinkki,--eipä tämmöistä minun aikanani
ollutkaan».

Ja seurasi kulkuetta uteliaana heidän kokoushuoneelleen.

Täällä Hinkki vaipui silmilleen rukouksiin, niinkuin kaikki muutkin, ja
otti viereensä neitosen, joka tuli kysymään tunteeko hän Jeesuksen.

Hinkki vakuutti tuntevansa hyvin Jeesuksen, ja istuutuen kaulatuksin
penkin eteen he antautuivat hartaihin rukouksiin. Venyvien, itkevien
rukousääniensä keskeltä Hinkki äkkiä muuttuneella äänellä kysyi
neitoseltaan: paljokos palkkaa annetaan armeijan luutnantille? Ja
neitonen, keskeyttäen hänkin rukousnuottinsa, vastasi Hinkille ja
ilmaisi palkan, sekä jatkoi sitten itkujansa, hyvässä toivossa Hinkin
sielun pelastamisesta ja armeijaan astumisesta. Sillä pitäähän ihmisen
vähän maallisestakin palkasta tiedustella.

Hinkki otti tytön morsiameksensa, sillä mielenkiintonsa kasvoi
kasvamistaan ja hän tahtoi tutkia armeijan asiat perin pohjin.

Näiden tutkimustensa aikana hän pelasi kaiken aikaa myös isänsä edessä
hurskasta. Frans uskoi vihdoin pojassa tapahtuneen suuren kääntymyksen,
ja kun itsekin oli jumalinen ja kävi joka pyhä kirkossa, miellytti häntä
tämä asia sanomattomasti ja hän teetti Hinkille hienot vaatteet ja
tarjosi siistin asuinhuoneen kivimuurissaan, ja vähän rahaa.

--Näetkös, näetkös, että sinun käy hyvin, kun vaan uskot!--iloitsi
morsian korviin asti Hinkkiin rakastuneena.

Hinkki alkoi olla jotenkin selvillä pelastusarmeijan perustuksista.
Paljon yhteistä hän kyllä huomasi oman uskonsa ja heidän uskonsa
välillä. Nämäkin ihmiset näet hänen mielestään _elivät_, sillä ei heillä
ollut entisyyttä eikä liioin tulevaisuutta mielessään, vaan he
kukoistivat jokaisen päivän paisteessa semmoisena kuin kukin päivä oli.
Eikä Hinkillä olisi ollut mitään sitä vastaan, että olisi ruvennut
heidän kanssansa kukoistamaan ja vielä päälliseksi päässyt kuolemansa
jälkeen iankaikkiseen autuuteen, mutta siinä oli yksi arveluttava ja
paha kohta: He kyllä sanoivat tekevänsä Jeesuksen tahtoa, mutta lähemmin
tarkastellessa tottelivatkin kaikki omia kapteenejansa, jotka tottelivat
jotakin kenraalia. Tämä seikka oli Hinkistä nähden ratkaiseva. Hänen
omassa uskossansa oli pääasiana juuri se elämänviisaus, että ymmärsi
aina ja kaikkialla pysyä irti toisten komennusvallasta, säilyttäen
itselleen tilaisuuksia livahtamaan vapaaksi, jos milloin satimeen
joutui. Ja sentähden tuntui hänestä pelastusarmeijaankin meneminen
samalta kuin jos joku hyvin, hyvin viekas ihminen olisi hänelle sanonut:
annappas kun sidon kätesi, niin pääset kokonaan vapaaksi! Kenraalin
tottelemista taas tulevaisen autuuden tähden ei Hinkki voinut ottaa
mitenkään edes totisen punnitsemisenkaan alaiseksi. Ei hän koskaan olisi
antanut pois sitä voileipää, joka hänellä oli, sen voileivän tähden,
jota ei vielä oltu voideltu.

Ja niinpä, puijattuaan isältään yhdellä kertaa kokonaista 200 markkaa,
Hinkki katsoi tarkotuksensa täysin saavutetuksi ja jätti jälleen sekä
isänsä että pelastusarmeijan ja morsiamensakin, jolle tosin antoi
kymmenen markkaa, sittenkuin oli pantannut tätä tarkotusta varten isältä
saamansa hienot pöksyt.

Sitten eleskeli vuosikausia milloin missäkin toimessa ja alkoi jo
vähitellen kadottaa uskoansa siihen, että mitään sen ihmeellisempiä voi
elämässä tapahtua maalla yhtävähän kuin merellä. Mutta silloinpa kiintyi
Hinkin mieli taaskin erääseen aivan uuden uutukaiseen ilmiöön ja
valveutti hänet virkeämmäksi kuin hän ehkä milloinkaan ennen oli ollut.

Asia oli tällainen.

Hinkki ei ollut koskaan voinut sietää mitään kansanjuhlia niiden
kuolettavan, sisäänpääsymaksusta tarjotun ja ohjelman mukaan anniskellun
huvituksen vuoksi. Hinkkiä ei olisi semmoisiin mistään maksusta saanut
menemään. Nytpä rupesivat toverit kuitenkin viettelemään häntä
sellaiseen tulemaan. Sanoivat, että joku merkillinen mustatukka oli
puheillansa kansankokouksissa pannut monen miehen pään pyörälle ja
koonnut sakkia ympärilleen satamääriä, sekä vanhaa että nuorta kansaa.
Itse eivät osanneet arvostella, vaan tahtoivat tietää Hinkin mieltä.

Hinkki lupasi vihdoin mennä katsomaan sitä otusta.

Hän meni tovereinensa Hesperiaan, ja kun kansaa oli paljon kokoontunut
puhujalavan ympärille, asettui Hinkki parhaine tovereineen joukon taakse
ylennykselle, missä toiset istuivat puiden juurilla, toiset seisten
nojautuivat runkoihin. Hinkki istui. Hänen eteensä asettui selin
puhujaan joukko miehiä, jotka paljon mieluummin tahtoivat nähdä Hinkin
kasvoihin tietääkseen mitä Hinkki meinasi puheesta, kuin itse puhujaa
kuunnella.

Kun mustatukka vihdoin nousi puhujalavalle ja uteliaisuuden ja
ihastuksen sohina kävi yli suuren väkijoukon, haukotteli Hinkki silmänsä
vetisiksi jo pelkästä ajatuksestakin että hänen piti nyt ruveta puhetta
kuuntelemaan.

--Älä nuku Hinkki, kylläs kohta saat kuulla!--sanoivat miehet. Mutta
Hinkki haukotteli vielä leveämmästi, ja miehet purskahtivat nauramaan.

Vasta sittenkuin ensimäinen hyvähuudon volina kajahti tantereelta,
heräsi Hinkkikin uneliaisuudestaan.

--Mitä piruja se oikein poraa?--sanoi hän ja pystympään istuen höristi
korvansa.

Mustatukan silmät säkenöivät tulta, pitkät suortuvat hulmusivat tuulessa
ja kädet ilmaa syleilivät. Mutta puheen sisällyksestä ei tahtonut selvää
saada ihmeellisten sanojen vuoksi, joita hän suustansa päästeli.

--Se käskee työväen omaa sanomalehteä laittamaan,--selitti joku
miehistä.

Hinkki nousi nyt pystyyn ja rupesi toden teolla kuuntelemaan. Ei hän
vaan päässyt käsittämään, mikä se väen sai noin innokkaasti mustatukalle
volisemaan.

Se käsitys, minkä Hinkki puolestaan puheesta sai, kun hän terotti
parhaan kuulokykynsä ja neuvokkaimman älynsä, oli tämmöinen:

Mustatukka käski kaikkien työmiesten mennä yhteen ainoaan sakkiin, niin
että uusperilaiset ja tokanmiehet, sineprykovin miehet ja sokeritehtaan
miehet, Hietalahden sahamiehet ja Söörnäisten sahamiehet, jotka kaikki
olivat keskenään ennen hurjasti tapelleet, nyt tekisivät sovinnon ja
menisivät kaikki herroja vastaan. Mutta ilman puukkoja, sanoi
mustatukka.

--Polisi vie sun putkaan!--huusi Hinkki väen takaa puunjuurelta, ja
miehet purskahtivat nauruun. Ainoastaan ne, jotka olivat lähinnä
puhujalavan ympärillä, kääntyivät ja puivat nyrkkiä meluaville.

Mutta ikäänkuin vastaten Hinkin välihuutoon mustatukka sai nyt vasta
oikein tuulta siipiinsä.

--Polisiko? Mikä on polisi?--puhui hän,--polisi on sama Suomen poika
kuin jokainen meistä,--sama työmies, joka niinkuin jokainen muu työmies
on rahan edestä myynyt työvoimansa herroille. Mutta kun sosialismi
pääsee leviämään,--kun jokainen kerran ymmärtää, ettemme ainoata ja
kalleinta, mitä työmies omistaa, nimittäin työvoimiamme, saa kaupata
niinkuin markkinatavaraa,--silloin polisikin tulee meidän puolellemme.
Silloin me vaadimme ja me saamme oikeuden äänestää joka mies kansan
yhteistä onnea koskevissa asioissa, ja silloin me äänestämme kaikki työn
välineet, kaikki ne tehtaat, jotka nyt idässä ja lännessä savujansa
meidän ympärillämme tupruttavat, me äänestämme ne kansan yhteiseksi
omaisuudeksi, josta älköön kenkään suurempaa palkkaa nostako kuin minkä
hän työllänsä ansaitsee. Silloin me äänestämme veljeyden ja tasa-arvon
valtakunnan maan päälle, silloin me--

--Tulee paukku Viaporista!--huusi taas Hinkki.

Kaikki väki äimistyi ensin sanattomaksi. Ja puhujakin jäi ikäänkuin
sammaltelemaan, yhtyen yleiseen äänettömyyteen. Sillä niin olivat kaikki
nämä kaupunginlapset tottuneet Viaporin aina näkyviin sotavalleihin ja
kaduilla marssiviin sotamiehiin, etteivät he milloinkaan tulleet
ajatelleeksikaan mitään kaupunkia kohden tähdätyn pommituksen
mahdollisuutta sieltäpäin. Mutta heti kun odottamaton ajatus ehti heille
selvitä, remahti väki nauruun.

Mustatukka ei ollut kauan aikaa hämillänsä. Pian hän kokosi yhteen
käteen jälleen kaikki puheensa langat ja viritti entistäkin tulisemmalla
innolla nuottinsa.

--Yhteenliittyminen on voimaa!--huusi hän.--

Hinkki huokasi, istui jälleen puunjuurelle ja sanoi lähimmillensä:

--Se on heikkojärkinen.

Eikä hän enää kertaakaan keskeyttänyt puhujaa, vaan tämä pääsi täyteen
vauhtiinsa. Ja pian olivat Hinkin vastaväitteet unohdetut polisineen ja
Viaporineen.

Mitä siinä auttoi Hinkin selitellä puhetta järjettömäksi! Niinkuin meren
hyöky, aalto aaltoa ajaen, levisi uuden uskon innostus laumaan. Jo
alkoivat Hinkin lähimmätkin kääntää kasvonsa hänestä puhujaan päin.
Toiset nousivat ja hänen ympäriltänsä hajoten tunkeutuivat lähemmäksi
puhujalavaa. Kun Hinkki katsahti sivuillensa, ei siinä ollut hänen
rinnallaan enää kuin hänen uskollinen seuraajansa muurarinsälli ja
toisella puolella peltisepänsälli, joka vasta pyrki Hinkin suosioon.

Ilman mitään tappelua, ilman mitään ovelaa kaappausta, pelkällä suun
porinalla oli mustatukka vienyt puolelleen Hinkin lauman ja jättänyt
hänet yksinäiseksi kuin kuikan meren tyhjille kallioille. Paljon, paljon
oli maailmaan sillä aikaa uutta tullut! Mutta maltahan, sinä mustatukka!

--Yhteenliittyminen on voimaa!--huusi mustatukka huutamistaan. Ja rupesi
nyt toista kautta todistamaan tätä mahtilausettansa.

--Täällä koetti joku äsken, sanoi hän, saada naurajoita puolellensa
pommitusta uhkaamalla. Viapori! Mitä on Viapori, sanon minä hänelle
nytkin! Se on kourallinen samoja työmiehiä, vaikka vaan toiskielisiä,
jotka niinkuin me meidän herroillemme myyvät työvoimansa heidän
herroillensa! Mutta se kipinä, jota minä koetan tuleksi puhaltaa täällä,
se on--uskokaa minua--jo ilmiliekissä muualla. Kerran kaikki kansat
omistavat sosialismin, ja kuka silloin, kuka silloin, sanon minä, lataa
tykin ja laukasee sen? Kuka ampuu köyhälistön riveihin, silloinkuin
kaikkien kansain köyhälistöt ovat veljinä? Työmies on työmiehen veli
eikä valtakunnat eivätkä valtameret erota sitä veljeyttä. Tyhjäksi
hiukkaseksi kaikkisuudessa katoaa se, ken tätä mahtia vastustaa! Kansa,
tervehdi päivää, joka vastaasi pimeydestä nousee! Kansa, ota vastaan oma
suuri tulevaisuutesi! Yöpeikot pakenevat! Pimeyden voimat hajoovat!
Yksityiset rikkaudet maatuvat ja mätänevät! Köyhälistön rikkaudet nousee
niiden haudalle! Köyhälistö, tunne rikkautesi ja voimasi: kaikkien
kansain köyhälistöt, yhtykää!

--Tuhatvuotista valtakuntaa se meinaa?--sanoi Hinkki, mutta nyt ei häntä
ollut enää peltiseppäkään kuuntelemassa, ja muurari, jonka huulet
tavallisesti olivat lujasti kokoonpuristuneet, katseli nyt suu auki ja
ammottavin silmin puhujaan päin, tuskin kuullen mitä Hinkki sanoikaan.

--Saatanan perkele!--kiroili Hinkki suutuksissaan puoliääneen.

Mutta nyt tuli sellaista, jolle sentään Hinkkikin lakkiansa kohautti.

Mustatukka, käsiänsä huitoen ja taivaisiin osottaen rupesi sanomaan,
että herrat olivat työväen sanomalehdeltä kieltäneet paperin ja
pysäyttäneet sähkövirran, joten painokonetta ei saanut liikkeelle.--He
tahtovat tukahuttaa meidän veljeysaatteemme jo sen kätkyeeseen! huusi
hän.--Mutta miten me siihen vastaamme? Veljet! parikymmentä vahvaa
käsivartta, ja koneenhyrrä pyörii miesvoimalla!

Kun hän tämän oli sanonut, nousi innostus ylimmilleen ja kohta tarjoutui
toista sataa vahvinta miestä painokonetta liikuttamaan. Näistä rupesi
joukko valitsemaan tarpeellisen määrän kaikkein vahvimpia.

Mustatukka jatkoi:

--Mutta ei sillä hyvä. Kone rupeaa käymään, mutta mille painetaan?
Herrat tekivät meille paperilakon. Hyvä, kerran tulee meidänkin vuoromme
tehdä lakko. Varjele, kun meidän käsivartemme kerran painuu alas ja
heitä palvelemasta kieltäytyy! Me lypsämme heidän lehmänsä, me leivomme
heidän leipänsä, me rakennamme heidän huoneensa, me luomme heidän
tiensä, me kivitämme heidän katunsa, me linjotamme heidän rautatiensä,
me käytämme heidän tehtaansa, me pystytämme heidän kirkkonsa, me olemme
heidän polisinsa ja heidän armeijansa. Varjele, varjele! sanon minä, kun
me kerran työstä lakkaamme! Kuka on silloin kuivilla? Ja kuka silloin
kerjää? Minä kysyn: kuka silloin kerjää? Kuka silloin selkä kumarassa,
tihrusilmin, kynnyksen takaa leipäänsä kerjää?

Tässä hukutti puhujan äänen kuulumattomiin ilmoja paisuttava hurraa- ja
hyvä-huuto. Mustatukka siveli tuulen hajottamat suortuvansa
järjestykseen, kohotti olkapäänsä, ummisti silmänsä ikäänkuin pauhun
tyyntymistä odottaakseen, ja kun väki äkkiä hiljeni, oli kauan aikaa
vielä ääneti, nauttien tuhansien sielujen antautumisesta hänen luovan
aatteensa vaikutukselle. Avasi jälleen silmänsä, olkapäät laskeutuivat,
ja eteenpäin kumartuen ikäänkuin että hänen tahallaan hiljennettyä
ääntänsä voitaisiin kuulla, sanoi:

--Vai paperilakko!

Väki purskahti rajuun nauruun.

--Onnittelen teitä, hyvät porvarit,--mutta vasta sitte kuin lakkonne on
onnistunut. Sillä totisesti sanon minä teille: jos te meiltä paperin
todella kieltää voisitte, emme epäilisi riisua valkoiset paitamme ja
panna koneeseen sanomalehdiksi. Mutta te ette sitä meiltä ikinä estä. Ja
totta on myöskin, että paitojen käyttäminen sellaiseen tarkotukseen
kohtaa teknillisiä vaikeuksia.

Taas remahti väki nauramaan.

Mustatukka odotti viimeisenkin naurunäänen hiljenemiseen ja sanoi
sitten:

--Ei kai auttaisi muu kuin selvä raha, ja on »räknätty ulos», ettei
köyhälistöllä ole rahaa. Mutta katsokaahan, hyvät herrat, onko
köyhälistöllä rahaa! Tässä on minun hattuni, ja jolla on suurempi pää,
pankoon hänkin lakkinsa kiertämään, niin pääsemme asiasta kohta
selville!

Syntyi yleinen riemukas innostuksen hälinä. Kaikki koettivat tunkeutua
lakkien ympärille ja pian oli niitä kymmenkunta kiertelemässä tuhantisen
väkijoukon keskellä.

Hinkki tunkeutui nyt väkijoukkoon nähdäksensä tuliko lakkeihin
todellakin rahaa.

Sillä välin mustatukka jatkoi puhettansa ikäänkuin olisi tahtonut
soittaa kuulijoillensa yhä samaa innostuksen säveltä. Hänen kasvonsa
muuttuivat jälleen totisiksi ja haaveileviksi.

--Kerrotaan vanhan Sammon jauhaneen pohjolan väelle viljaa, suolaa ja
rahaa, josta sitten kaikki ihmisten onni ja kukoistus oli seurauksena.
Kalevan kansa läksi tätä onnen antajaa ryöstämään, mutta ryöstettäissä
sampo särkyi ja hajosi meren pohjaan. Vanha Väinämöinen pelasti sentään
muruset maalle, ja niistäpä onnen muruista elää yhäkin Kalevan kansa.
Niinpä niin, onnen muruista! Vähän jauhoja, vähän suolaa ja vähän rahaa!
Mutta miksi muruihin tyytyisimme? Miksi ei ole kenenkään päähän
pälkähtänyt, että särkyneen sammon sijaan on uusi sampo taottava! Emme
siihen enää tarvitse rahanalaisten tuskaa, ei orjain lietsomista ja
palkeiden painamista. Osto-orjan työtäkö olisi onnen sampo? Ei, ja tuhat
kertaa ei! Uutta sampoa ei taota enää rahanalaisilla työvoimilla. Uuden
sammon takoo ainoastaan rahan kahleista irrottunut työ, sopusoinnun
innostama työ, sellainen työ, jota te teette pannessanne kohta
käsivoimin koneemme käymään, sellainen työ, jota te nyt teette
luodessanne paperia tyhjästä, sellainen työ, jolla te tämän
eläimellisessä kilpailussa raadellun ihmiskunnan muutatte eläväksi,
henkiväksi, vapaaksi sointulaksi. Eläköön uusi Kalevan kansa! Eläköön
uuden sammon takojat!

Hinkki ei enää tämmöisiä puheita ymmärtänyt eikä kuunnellut. Hän vaan
seurasi lakkien kiertoa. Hän näki lakkien muotojen muuttuvan yhä enemmän
pussimaisiksi, hän kuuli lakkaamattoman hopea- ja kuparivirran kilisten
vuotavan niihin, hän näki rutistuneiden setelien sinne putoavan. Näki
kaikkialla ympärillään suuren innostuksen elähyttämiä, haltioituneita
kasvoja, näki käsiä, jotka vaan yhäkin hakivat kaikista taskuista
vieläkö olisi mistä ottaa, vieläkö mistä itseänsä tyhjentää, näki
naisia, jotka pudottivat lakkiin korvarenkaita ja sormuksia--

Ja kun rahat laskettiin, oli niitä hyvä joukko päälle 800.

Silloin sanoi Hinkki:

--Katos perhana, katos, katos perhana!

Tämä ei merkinnyt ollenkaan, että hän olisi ruvennut mustatukkaa
uskomaan tai kunnioittamaan, vaan ainoastaan, että rahoja oli lakkeihin
kerääntynyt niin paljon.

Hinkki seurasi tarkkaan keräystä toimittavia miehiä, jopa tunkeutui
rahoja laskettaissa keskelle mustatukan lähintä sakkia, nähdäksensä
oikeinko ne laskevat ja oikeanko summan sitten todella ilmottavat.
Sitten seurasi vielä tarkemmin, mihin he rahat panevat, ketkä rupesivat
kasööreiksi ja kuinka paljon kunkin kasöörin taakse jäi. Ja pani tyystin
merkille, ettei nähtävästi kukaan tehnyt laskua siitä kuinka paljon
kullekin tuli, ainoastaan koko summasta oli heillä tieto. Rahat pantiin
taskuihin kourakaupalla, mutta ei yksikään toistaan epäillyt. Ja Hinkki
sanoi taas:

--Katos, katos perhana!

Koneen vääntäjiksi valitut miehet--niitä ei paraalla tahdollakaan saatu
valituksi alle viidenkymmenen, sillä kaikki pitivät itseään väkevimpinä
ja siis tarkotukseen sopivimpina,--rupesivat kohta tekemään lähtöä
kirjapainoon. Silloin tuotiin liput, laulajat asettuivat eteen,
järjestivät rivikkäin neljä miestä riviin, ja koko väkijoukko läksi
heitä seuraamaan kunniakkaalle matkalle, haltioissaan yhtyen lauluun.

Hinkki oli mennyt edelle aikaisemmin, ja jo lähestyessään kaupungin
kivikatua kuuli laulun takaansa ja näki kulkueen tulevan liehuvine
punalippuineen. Hän alkoi kulkea hitaammin, mietiskellen erotusta näiden
ja pelastusarmeijalaisten välillä, jotka myöskin kuljeskelivat noin
musiikin kanssa pitkin katuja. Eikä ymmärtänyt toistaiseksi muuta
erotusta olevan kuin että nämä uskovat tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka
pitäisi tulla maan päälle noin tuhannen vuoden perästä, mutta
pelastusarmeijalaisten valtakunta tulee taivaasta ja pikemmin, koska se
tulee kohta kuoleman jälkeen. Molemmissa uskoissa oli Hinkin mielestä
paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.

Kun kulkue saavutti Hinkin, ei hän yhtynyt siihen, vaan jäi käymään
käytävälle.

Tätä ohimenoa eivät kulkueessa olevat Hinkin toverit voineet kestää,
rivien ja tahtiin lätkähtelevien jalkain vuoksi, vaan häpeissään
tippuivat yksitellen laulun tahtiin marssivista riveistä, ja takaa
tullen yhtyivät epätahdissa kävelevään Hinkkiin, pannen enin osa kädet
housuntaskuihin niinkuin oli hänellä.

--Saatanan sammontakojat! sanoi joku heistä.

Ja rupesivat Hinkille haukkumaan mustatukkaa, kilvotellen kuka
mehevämmin haukkua osaisi.

Mutta Hinkki hoki vaan heillekin sitä samaa:

--Katos perhana, katos, katos perhana!

Miehet joutuivat kahdenvaiheille. Toiset alkoivat koetteeksi peruutella
haukkumisen, joku kehasi.--

Mutta Hinkki ei puhunut mitään ennenkuin käännyttyään kulkueen suunnasta
pois syrjäkadulle.

--Näittekös rahoja?--kysyi hän äkkiä.

Ja kun miehet sanoivat kyllä rahat nähneensä, äännähti Hinkki ankaran
kysyvästi:

--No?!

Ja sanoi:

--Onko se mikään tyhmä mies, joka niin paljon _rahaa_ kokoon saa!

Miehet myönsivät, että sellainen oli monelle viisaallekin aivan
mahdotonta.

--Ottakaa siis vaari, pojat!--sanoi Hinkki, merkitsevästi silmäkulmainsa
alta heihin katsahtaen, ja niine sanoineen erkani heistä sillä kertaa.

Hän alkoi nyt käydä kaikissa mahdollisissa kokouksissa ja
tilaisuuksissa, missä vaan tiesi mustatukan liikkuvan. Omista
tovereistaan hän silloin vielä pysyi paremminkin erossa kuin otti
mukaansa. Kulki yksin, hiljaa hissuksin. Kuunteli hartaasti, ei puhunut
mitään. Pani kaikki muistiin. Iltasilla, kokouksista palattuaan lueskeli
myöhään yöhön pieniä, punakantisia kirjasia. Vaarille sanoi:

--Nyt saatte pian nähdä, että maat ostetaan veneh'ojalaisille vapaiksi.

Vaari ei tosin uskonut, mutta pani muistiin nämä Hinkin sanat, ja
hetken, milloin ne sanotut olivat.

Ajan tultua Hinkki meni sakkinsa kanssa ryssän kasarmin taakse, ja
rupesi heille siellä sanomaan, että nyt täytyy mennä oppiin.

He sanoivat:

--Mihin oppiin sinä meitä aikamiehiä käsket?

Hinkki vastasi:

--Mustatukan oppiin minä teitä käsken.

He ihmettelivät suuresti näitä Hinkin sanoja.

--Mitä sinä meitä mustatukan oppiin käsket, emmehän taida lukea emmekä
kirjoittaa?

Hinkki sanoi:

--Oppikaa ensin minulta mitä minä taidan.

Ja antoi heille kirjasia ja rupesi opettamaan heille aapista ahkerasti,
milloin kotonansa kirjotuttaen heillä puustavia, milloin taas lukemista
harjottaen Kaartin kallioilla, missä he, mahallansa loikoen, piirissä,
päät yhteen koottuina, taidossansa kilpaillen vuoronperään lukivat ja
sitten kuulivat Hinkiltä arvostelun.

Eikä mennyt puoli vuotta, niin he jo osasivat lukea ja kirjottaa ja
paljon uusia asioita tunsivat niistä samasista Hinkin kirjasista. Ja
puhuivat Karl Marxista ja kapitaalista ja tuotannosta, kysynnästä,
tarjonnasta ja kaikkiin Hinkin viekkaihin kysymyksiin osasivat vastata
taidokkaasti, kompastumatta.

Sillä eivät Hinkin miehet olleet kollopäitä, ei semmoisia ollut koskaan
Hinkin ympärillä. Vaan joskin korttipelissä ja juopottelussa ja
kaikenkarvaisessa nurkkavehkeilyssä turmeltuneita oli monta, niin
sentään kaikki olivat älyltänsä aina kaikkein terävimpiä mitä suuressa
kaupungissa löytyi.

Ja kun Hinkki huomasi heidät taitaviksi, sanoi hän:

--Nyt menkää mustatukan oppiin.

Ja Hinkin miehet alkoivat kulkea kokouksista kokouksiin ja oppivat
mustatukasta kaikki hänen sanansa.

Siihen aikaan mustatukka rupesi suurentamaan lehteänsä, sillä hän tahtoi
asiaansa yhä laajemmalle levittää. Mutta hän istui taitamattomien
keskellä eikä taitomiehiä lisääntynyt niin nopeasti kuin hän olisi
tahtonut asiansa ilmiliekkiin puhaltaa.

Sentähden, kun Hinkin miehet tulivat hänen ympärillensä ja hän heidän
älynsä huomasi, ihastui hän kohta suuresti ja sanoi:

--Tämmöisiä miehiäpä minä juuri tarvitsinkin!

Ja otti kohta heidät viereensä ja teki heidät asiansa etuvartijoiksi ja
opetti heille kaikki mitä itse tiesi ja ymmärsi.

Ja pian he nousivat hänen sanoillansa puhumaan kansan keskuuteen ja
puhuivat yhtä voimallisesti kuin mustatukka.

Ja mustatukan asia, Hinkin sakin käsiin tultuansa, alkoi levitä ennen
tuntemattomalla vauhdilla, ja täytti pian koko kaupungin.

Mutta Hinkki itse kyllästyi tähänkin.

Tai oikeastaan näki, että se, jota hän omenoita varastaakseen oli
olallensa nostanut, olikin hänen puustaan omenat syönyt.

Rupesivat hänelle itsellensä kovin koppaviksi, kohta kun saivat kovan
paidan kaulaansa. (Hinkillä oli aina vaan pehmeä siniraitainen.)

Meni hän sentään kerran heidän lehteänsä katsomaan. Olisi luullut
menevänsä vähän niinkuin isäntänä omaan taloonsa. Tuli sisälle. Istuu
peltiseppä itse pöydän ääressä, kirjojen takana suu tupessa. Hinkki
istuu sohvalle: ei suju puhe. Sanoo: Noh, mitenkäs hurisee?--Ei
hurisekkaan, vastaa sälli. Hinkki nousee koko seinän ylettyvää
kirjahyllyä tähystelemään. Katselee ainakin puolen tuntia: Ei vaan lähde
sanaa tuppisuulta sälliltä. Tulee toisia miehiä, aikovat istua punaselle
sohvalle, silloin sälli tiuskasee: Ei tässä ole koko maailman
kokouspaikka! Nousevat miehet ja puolta lyhempinä omaa pituuttansa
kyyröstävät ulos. Niiden joukossa Hinkki.

Toisia oli kaulusniekkoja sellaisia, ettei kadullakaan tunteneet.

--Maltas, sälli, ajatteli Hinkki.

Mutta ei Hinkki tätä tappiotaan sen syvemmälti ottanut. Hän tiesi jo
ennestään, että rahat aina tekevät ihmisiä herroiksi, eikä se siis ollut
hänelle mitään uutta. Hänen omat ajatuksensa ja tiedonhalunsa liikkuivat
jo kokonaan muualla.

Kun vaari kysyi, kuinka nyt olivat asiat, vastasi Hinkki:

--Odottakaa vähän.--Ja rupesi jotain ihmeellistä hommaamaan
polisikamarissa, joka siihen aikaan oli joutunut ryssien haltuun.

Ja vaari odotti tyynesti, sillä hän tiesi, että suuret tapaukset aina
pyörivät Hinkin ympärillä, missä ikinä se liikkuukin.

Eikä mennytkään monta aikaa, niin vaari jo taas sai nähdä ihmeitä.

Eräänä kauniina päivänä Hinkki ilmestyy hänen matalaan asuntoonsa niin
komeassa ja kiiltävässä puvussa, että ellei vaari olisi miestä kohta
Hinkiksi tuntenut olisi voinut luulla esivallan vihdoin löytäneen vanhan
Siperian-karkulaisen tästä pimeästä piilosta, Franssin kivimuurin takaa,
hämähäkinverkkoisten ikkunain hämärästä, ja tulleen hakemaan takasin
Siperiaan vietäväksi.

Mutta vaari tunsi Hinkin kohta, ja kuten aina kaikkien merkillisyyksien
edellä he rupesivat nytkin ensin syömään. Hinkki söi sillä kertaa
tavattoman paljon ja kauan, eikä koko aikana kuin hänen suunsa ruuan
puremisessa kävi puhunut mitään.

Joten vaarilla oli hyvä aika kaikin puolin tarkastella Hinkkinsä uutta
pukua.

Musta takki ylettyi lähes polviin asti, takaa se oli vyön kohdalla
poimuissa. Jaloissa oli hyvin väljät siniset roima-housut, niin että
pussina putosivat puoliväliin pitkävartisia saappaita. Olkapäillä oli
keltanyöri-palmikot, ja oikean olan yli roikkui nahkahihnasta pitkän
pitkä vaskihelapää miekka, jota Hinkki syönnin aikana piti seisomassa
polviensa välissä nojallaan. Toiset hihnat kävivät vasemman olan yli.
Lakin oli pannut tuolin alle. Siinä oli suuri, kiiltävä lippa, leveä
vanne ja päällimmäisenä niinkuin vaatteen alle koholleen pingotettu
lautanen, jossa helotti ihmeellinen pyöreä töherrys.

Syötyä vaari työnsi tuolinsa kauemmaksi pöydän luota, pani kämmenensä
polvilleen ja heiskauttaen sormellaan Hinkkiin päin naurahtamisella
kysyi, mitä tämä nyt kaikki merkitsi. Se naurahtaminen kysyi vielä sitä,
että muistiko Hinkki luvanneensa kerran ruveta polisiksi, jotta he
epäilyksiltä turvattuina voisivat ryhtyä väärän rahan valmistamiseen.

Hinkki ymmärsi hyvin vaarin mykän kysymyksen.

Vastaukseksi, ja osottaakseen, että hänellä oli nyt mielessä jotain
vielä parempaa kuin rahan tekeminen onkaan, Hinkki alkoi rauhallisesti
avata merkillistä nahkakoteloa, joka oli hänen vyöllään, ja veti esiin
välkähtelevän pistoolin ynnä patruunalaukun, kovilla patruunilla
täytetyn.

--Kaksitoista! sanoi Hinkki osottaen revolveriinsa, ja nousi ja ampui
seinään. Senjälkeen hän vuoli tikun ja pistäen seinään näytti vaarille,
että kuula oli mennyt läpi. Ja kun he katsoivat ikkunaan, oli vielä
kivimuurissakin räiskäyttänyt suuren loven tiileen.

Hinkki pani revolverin ja patruunat takasin koteloon ja ripusti jälleen
vyölle. Sitten veti hän miekan tupesta ja kauan aikaa haki mihin
esineeseen voisi sen voimaa koetella. Otti vihdoin vaarin vuoteesta
sylttäytyneen tyynyn, vivutti kädellään, heitti ilmaan, ja ihmeellisen
ketterällä miekaniskulla halkasi kahtia, antaen siten aivan
epäämättömästi sitovan todistuksen, että samallaisella iskulla voisi
katkaista myöskin ihmispään.

Vaari katseli miekkaa ja myönsi itsekseen Hinkin olevan oikeassa eli
todella omistavan aseita, jotka olivat tehoisammat kuin vaarin vanhat
valinkupit koskaan olisivat voineet olla. Tästä asiasta tuli vaari
täysin vakuutetuksi, kun Hinkki nyt kertoi käskeneensä koko
sakkinsa--nimittäin sen osan siitä, jota ei ollut lukutaitoiseksi
opettanut eikä mustatukan oppiin lähettänyt--hakemaan ryssänpolisin
paikkoja missä vaan niitä oli kaupungeissa taikka mailla. Sillä, sanoi
Hinkki, ryssä tahtoo heidän avullansa telottaa kaikki Suomen herrat,
jolloin varmaan veneh'ojalaisillekin maita jaettaisiin.

Ryssä--se oli vaarin ajatuksissa tähän asti ollut aivan olematon tekijä,
kun oli kysymyksessä veneh'ojalaiset ja heidän maa-asiansa. Ryssä--se
oli vaarille ollut ensin joukko villiä kasakoita, jotka häntä
pyydystävät kuin metsän otusta ja kiinni saatuansa pieksevät ja
kiduttavat, ja sitten esivallalle aina yhtä alamaisina, lakkaamatta
vaihtuvina sotilas-vartijoina saattavat häntä pitkällä Siperian-matkalla.
Ja että tämän saman ryssän avulla veneh'ojalaiset nyt saisivat maat
omikseen, sitä olisi vaari kaikkein viimeiseksi tullut ajatelleeksi
niinkauan kuin hänellä ajatukset yleensä vielä liikkuivat, ellei sitä
olisi nyt hänelle Hinkki sanonut. Sittenkin olisi vaari vielä epäillyt,
mutta hän sai pian nähdä ihmeekseen, että Hinkin ennustukset alkoivat
mennä toteen, sillä ryssä ajoi maasta pois suuren joukon korkeimpia
herroja ja Frans oli kertonut vielä karkotettavan paljon enemmänkin.
Joten vaari rupesi uskomaan, ettei Hinkki ollut suotta ryhtynyt
sellaiseen toimeen, jossa piti olla määrätunnit kamarilla ja
pakkasellakin passissa seista.

Muuten oli Hinkin odottamaton astuminen säännölliselle virkauralle
suuresti kaikkien sukulaistensa mieleen, kaikkien muiden paitsi ei
kapteenin, joka julmasti rypisti silmäkulmansa asiasta tiedon saatuaan.

He olivat ani harvoin koko tällä ajalla tavanneet toisiansa, eikä vielä
kertaakaan silmästä silmään kahden kesken. Hinkkikö vältti häntä vai hän
Hinkkiä, siitä ei kapteeni ollut itsekään selvillä.

Ensi kerran he näin tapasivat toisensa vasta monen vuoden kuluttua
Hinkin palaamisesta meriltä. Se tapahtui seuraavalla tapaa:

Eräänä kesäaamuna kapteeni meni karttoinensa Kaartin kallioille
tarkastellaksensa siltä suunnalta Viaporin linnotusta ja erittäinkin
muutamien ulkosaarten asemaa.

Hänen suuri työnsä, Viaporin strateegisen aseman kaikinpuolinen
määritteleminen ja erikoisesti sen merkitykseen nähden laivaston
nojakohtana,--alkoi olla suunnilleen valmiina. Kaikki oli hänen
mietinnössään käsitelty mitä tarkimmalla huolella, ei yksikään, kaikkein
vähäpätöisimmältäkään näyttävä erikoisuus ollut jäänyt huomioon
ottamatta. Puuttui ainoastaan viimeisin viimeistely, muutamien
lauserakenteiden muodosteleminen.

Mutta--tämähän oli ainoastaan toinen puoli hänelle uskotusta tehtävästä.
Toinen puoli oli vallankumouksen valmisteleminen vaikuttamalla
paikallisen väestön käsityskantaan. Ja tämä puoli--kapteeni huokasi
syvään--tämä puoli asiasta oli niin hyvin kuin kokonaan alullekaan
panematta. Se oli sentään ainakin, _ainakin_ yhtä tärkeä puoli kuin nämä
hänen strateegiset piirustuksensa ja laskelmansa. Yhtä tärkeä, mutta ei
suinkaan yhtä hauska.

Syvään, syvään huokaili kapteeni, sillä niin taitava kuin hän olikin
linnotustieteessä, niin kokonaan mahdottomaksi tunsi hän itsensä mitään
mullistusta mielipiteissä vaikuttamaan. Mutta aika rupesi jo olemaan
täpärällä, sillä 5-8 vuotta oli hänelle annettu, mutta yhdeksäs oli jo
menossa!

Mitä sivistyneeseen säätyyn tulee, niin oli hän täällä Suomessa
aivankuin erämaassa yksin. Mitään Vasilejä tai Natalia Feodorovnoja ei
ollut, eikä edes erämaan kaukaisena kangastuksena luvannut tulla.
Lainkuuliaisuus, kansankirkko, perustuslakien pyhyys--! Jos semmoisen
pyhyyden viereen asettui, kun hän tuli salkku kainalossa senatista tai
muusta virastosta kävelläkseen puolituntia Esplanaadilla, ja jos koetti
kääntää puhetta vallankumoukseen tai esimerkiksi sanoi: prostitutsioni
on hävitettävä!--niin se kohta alkoi pitää ihmistä tois-arvoisena
olentona, ainakin peräti kuolleena kaikelle, mikä kuului totiseen
valtiolliseen maailmaan, ja katsella aivankuin hänen vieressään olisi
kulkenut kuudentoista ikäinen lyseolainen.

Vielä enemmän toivottomaksi oli kapteenille näyttäytynyt koskaan
herättää alempaa kansanluokkaa vallankumoukseen. Tehtyään turhat
yrityksensä saada edes omaisensa käsittämään olevien olojen
nurinkurisuutta saati sitten tunnustamaan vallankumouksen mahdollisuutta
tai edes tarpeellisuuttakaan, kapteeni tuli heihin nähden jo kohta
alusta pitäen siihen käsitykseen, että sellaisten ihmisten silmiä ei voi
avata mikään muu kuin vallankumous itse. Kun kerran nämä kentät
jylisevät, kun kerran jyrähtää vallankumouksen ukkonen, niin on se
tärisyttävä heitä siihen määrään, että he yhdellä kertaa näkevät kaikki:
sekä olojen kierouden että myös uuden ajan mahdollisuuden. Tähän
johtopäätökseen tultuansa hän oli jättänyt sekä Franssin että äidin
kokonaan rauhaan, ja ainoastaan Kertun kanssa oli alkupuolella heidän
avioliittoansa tuimanlaisia otteluja. Kerttu yhä jatkoi kirkonkäyntiään
joka pyhä, niinkuin eno Franskin, ja piti kapteenin mielipiteitä
useimmiten, kun ei ollut kysymyksessä kaikkein totisin keskustelu,
pelkkänä hassutuksena, mutta kaikkein totisimmissa keskusteluissa sanoi
niiden mielipiteiden osottavan Hanneksessa nöyryyden puutetta. Tämä
väite nöyryyden puutteesta se saikin aikaan kuumimmat törmäykset heidän
välillänsä. Sillä kapteeni oli sitä mieltä, että päinvastoin juuri
porvarillinen elämäntapa osotti nöyryyden puutetta, ei tosin mitään
jumalaa, vaan toisia ihmisiä kohtaan. Tähän sanoi Kerttu aina: pitää
olla rikkaita, sillä mistäs köyhät muuten työtä saisi!--Joka lause sai
kapteenin melkein aina tarttumaan raivokkaana tukkaansa, voimatta mitään
vastata, sillä hänen oli mahdoton löytää semmoisia sanoja, joista Kerttu
olisi voinut tämän asian ymmärtää, eli toisin sanoen suomalaisia sanoja
siihen Natalia Feodorovnan selitykseen, jonka mukaan köyhät olivat
_pakotetut_ palvelemaan rikkaita eikä köyhiä, ja että vallankumouksen
tarkotus juuri oli aikaansaada että semmoinen pakko häviäisi. Jos hän
koetti joskus voittaa raivonsa ja koreasti antautua tämän asian
selittämiseen Kertulle, niin Kerttu rupesi ilmeisesti ajattelemaan
jotain puku- tai talouskysymyksiä eikä näyttänyt pitävän enää
keskustelua niitä kysymyksiä tärkeämpänä, tai sitten sanoa tokasi:
täytyy olla nöyrä,--ja niin oltiin taas kiertämässä samaa ympyrää.
Kaikesta tästä huolimatta Kerttu oli äärettömän hyvä ja viehättävä. Ja
kun heillä oli jo monta lasta ja nämä alkoivat kasvaa ja talouspuuhiakin
Kertulle yhä enemmän karttui, harvenivat törmäykset harvenemistaan ja
yhä enemmän alaa vallotti se elämän mahdollisuus, jossa
vallankumouksellinen ja kirkossakävijä kulkivat käsi kädessä, vieläpä
pelkästä ystävyydestä antoivat toisillensa suuta. Kaiken summa oli, että
ei ollut ainoastaan naimisiin mennessään kapteeni suostunut johonkin
vähäpätöiseen vihkimiskysymykseen, vaan koko hänen muukin elämänsä
vähitellen ja varmaan oli askel askeleelta suistunut porvarillisen
elämäntavan uralle: lapset kävivät tavallista herraskoulua, saivat
pianotunteja, palvelustyttö tiskasi, kiillotti kengät ja veivasi
mankelia. Tämän asian seurauksena taas oli, että kapteeni erottui
vähitellen kokonaan siitä alemmasta kansanluokasta, jossa hänen olisi
pitänyt myöskin vallankumousta valmistaa. Se työ oli epätoivoisin
kaikesta, sillä sielläkin kaikki ajattelivat joko niinkuin äiti, Frans
ja Kerttu: täytyy olla rikkaita, että köyhät saisi työtä, taikka
niinkuin Hinkki, että täytyy olla rikkaita, sillä ketä muuten
pettäis!--Kerran jylisee! ajatteli tosin kapteeni. Mutta hän ajatteli
sitäkin yhä harvemmin.

Niinpä juuri eilispäivänä hän oli tavallisuuden mukaan istunut
kirjotuspöytänsä ääressä katselemassa ikkunasta katuelämää. Niinkuin
tavallista, tuntui huoneessa hienon hieno hajahdus siitä väkevästä
tupakista, jota äiti yhä käsillänsä hierteli ja kaupitteli, ja joka
kaikista trossilattioista ja korkkimatoista huolimatta hermostuttavasti
tunkeutui yläkertaan. Niinkuin tavallista kuuli hänen korvansa myöskin
tyhjien pullojen kolinaa, kun kuski kantoi niitä laatikossa äidin
puodista rattaillensa. Tämä vanha ristiriita, että hän, jonka olisi
pitänyt herättää ihmisiä tuntemaan suunnatonta nöyryytystänsä eläessään
rikkaiden komentamalla työllä, itse eli suureksi osaksi äitinsä
varoilla, joka kaupitsi tupakkia ja möi viiniä ties kelle,--tämäkin
kiljuva ristiriita oli vuosien vieriessä vähitellen muuttunut
jokapäiväiseksi tottumukseksi ja sentähden herennyt vaivaamastakin.
Tällä kertaa hän oli sentään juuri taas sanomaisillaan itsekseen:
kerranhan jylisee! kun huomasi, että kadulla tapahtui jotain tavallista
enemmän mieltäkiinnittävää. Suurella pauhulla ja melulla ja rähisevän
katupoikajoukon seuratessa kulettivat polisit humaltunutta ämmää, joka
raivokkaana, purren ja potkien heitä, teki hurjaa vastarintaa. Polisit
koettivat saada sitä ajurinrattaille, mutta turhaan, sillä he eivät
tahtoneet väkijoukon tähden siivottomasti nostaa. Kun kapteeni oli
taitava voimistelija ja vielä taitavampi painija, harmitti häntä polisin
taitamattomuus ja hänen teki kovin mieli näyttää heille kuinka mies
koreasti nostaa mokoman rimpuilijan minne vaan halutaan. Kun polisit
uudestaan pilasivat asiansa, ei kapteeni enää malttanut jäädä
toimettomana katselemaan, vaan meni kadulle nostaakseen polisien opiksi
ämmän mitä siivoimmin rattaille. Silloin hän hämmästyksekseen rupesi
näkemään jotain tuttua sen kasvoissa, sydän kouristui, kauhu löi mielen
lamauksiin: se oli--tuo nainen oli joskus jossain hennoilla käsillä
silittänyt hänen kasvojansa,--se oli Hinkin vanha morsian!--Kapteeni
jätti asian polisien haltuun ja juoksi takasin sisälle. Sydän löi
raivokkaasti. Niinkö pitkälle hän oli jo tullut! Magda, onneton Magda!
Kun sinä käsilläsi minua silitit, sanoit sinä: kerran tulet ottamaan
minua, silloin on sinulla suuret viikset... Ja minulla on suuret viikset
ja minä tulin ottamaan sinut, mutta--polisina! Tämä ajatus tärisytti
kapteenin mielen syvimpiä pohjia myöten. Miksi et jo tule vallankumous!
Miksi olet ikuisella viipymiselläsi paaduttanut minut ja yhä paadutat
tätä suurta porttolaa, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Tuletko sinä
koskaan vai oletko sinä niinkuin suuri petos: sinä vaan _lupaat_ tulla,
että me siihen hetkeen asti antaisimme kapakkain seista ja porttokin
rehottaa, ja sinä sillävälin meidän vihamme lauhduttaisit ja meidän
parhaat voimamme herpaisisit ja intomme lokaviemäreihin hukuttaisit,
ettei sitä hetkeä koskaan, ei koskaan tulisi! Kuka olet sinä pettäjä?
Sillä pettäjä sinä olet, paholainen, piru sinä olet mustassa
petosmielessäsi! Saatana itse sinä olet! Etkä enää saa minua pettää!
_Nyt nyt, nyt_ tulkoon vallankumous, nyt paikalla, aseita minulle! nyt
lakasen tämän porttolan puhtaaksi... Kerttu tapasi kapteenin sellaisessa
raivontilassa, että pahanpäiväisesti hätääntyi, ja rupesi rauhottamaan.
»Elä nyt noin--! Tuleehan se vallankumous, tuleehan se, jahka herratkin
oikein ehtii ryssälle suuttua, ja entä ne--mitkä ne on--sosialistit?
sanotaanhan niidenkin villitsevän kansaa, täytyy olla kärsivällinen,
Hannes kulta!»--Ja sai kuin saikin kapteenin tasapainoon, osaksi
äärettömällä sulollaan, mutta suureksi osaksi myös sillä, että nuo
mainitsemansa seikat--mistä ihmeestä se ne olikaan tähän tarpeeseen niin
pian keksinyt--todella olivat sangen huomattavia ja noin esitettyinä
muodostivat ilahuttavan valopilkun muutoin niin toivottomalla taivaalla.

Näitä Kertun valtiollisia, äkkiä ja odottamatta esiinpulpahtaneita
näkökohtia kapteeni mietiskeli nyt tänä aamuna Kaartin kallioilla
istuessaan. Ja mitä enemmän mietti, sitä vähemmin huokaili. Jospa se
esplanaadin jäykkäniskainen, himmeästi ja tylsästi katsahteleva
virkamies sittenkin sisältäisi jonkun mahdollisuuden! Kunpa se ryssä
sitä nyt oikein ja oikein kolhisi! Kunpa se ei karkottaisi ainoastaan
sukulaisten luo Ruotsiin ja Norjaan, vaan antaisi maistaa kostean
vankeuskopin iloja ja tallustella Siperian aroja! Ehkä heräisi, ehkä
heräisi hänessäkin vielä oikean vapaustaistelijan veri! Ehkä luopuisi
hän toimettomasta perustuslaillisesta vastarinnastaan ja tuntisi
yhteytensä ihmiskunnan vapausaatteen kanssa!--Pahempi oli sen toisen
asian laita, jonka Kerttu mainitsi,--sosialismin? Sen mustatukan
kapteeni kyllä tunsi, ja olihan se puheillansa herättänyt paljon kansaa
sen omaa orjuutta tuntemaan. Mutta kun kapteeni oli häneltä kysynyt
millä voimalla, vallankumouksellako, hän ajatteli sen vapautumisen
suorittaa, oli mustatukka sanonut: äänestämisen voimalla. Silloin oli
kapteeni kysynyt: käyneekö sellainen laatuun ilman aseellista kapinaa?
Mustatukka sanoi: se käy vakuuttamisen ja esimerkin voimalla ja
senvuoksi minä nyt perustankin sellaisen sointulan, josta ihmiset
näkevät, että sopusointu ja rakkaus heidän välillänsä on suorastaan
heille aineellisestikin edullisempi kuin tämä kapitalistinen
ryöstökomento. Kapteeni aikoi sanoa, että valtaluokat pitävät aina
itselleen edullisempana omistaa enemmän kuin muut ja siitä syystä
palkkaavat itselleen sotavoimaa, jota vastaan pelkkä äänestäminen on
tehoton; mutta mustatukka pysyi lujasti »ei-saa-tappaa» periaatteessa,
ja hukutti hehkuvan intonsa niin suunnattomaan sanatulvaan, että
kapteenin oli lyhyesti mörähtelevällä puheellaan mahdoton enää esille
päästä. Sittemmin, kun ryssä oli alkanut ahdistaa, olikin mustatukka
jättänyt kaikki asiat oppilaittensa käsiin ja (--toiset sanoivat näiden
kyllästyneen häneen--) lähtenyt toiseen, vapaampaan maanosaan
perustamaan sellaista kapitaalitonta siirtolaa, josta oli puhunut.
Sillä,--oli hän silmät innosta palavina sanonut vielä ihan
lähtiessään,--ihmiset eivät tarvitse muuta kuin nähdä, eivät mitään
muuta kuin vaan _nähdä_! Hänen oppilaansa jatkoivat sitten täällä omin
päin sanomalehden toimittamista, kirjasten myymistä ja kansanjuhlien
pitämistä samalla menestyksellä kuin mustatukkakin. Ja se ihmeellinen
sointulaoppi levisi leviämistään: ei saa tappaa, voitto on äänestettävä!
Olisiko kapteeni pitänyt tätä oppia vähemmin lapsellisena, ellei hän
olisi linnotustiedettä koskaan lukenut, se on vaikea sanoa, mutta nyt
tuntui hänestä pansaroitu merivallitus ja 12-tuumaisen tykin ammottava
kita paljon enemmän puhuvalta kuin kuuluvinkaan huutoäänestys: jaa, jaa,
taikka: ei, ei. Shrapnelli panee vaan trah! ja siinä ovat sitten kaikki
jaat ja eit. Opin leviäminen saattoi olla mahdollinen ainoastaan
viattomien, aatteellisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat
historiallisen maaperänsä kokonaan unohtaneet. Olivat vähitellen
unohtaneet, että sotilaallinen asevoima tarkottaa valtaluokan
rikkauksien turvaamista eikä sotaa tavallisesti olematonta
ulkovihollista vastaan. Jos tämä köykäinen kaupungin kansa ei olisi sitä
unohtanut, eipä se olisi ikinä uskonut sointulaa luotavan
äänestämisellä. Vanha köyhälistö--ajatteli kapteeni--on tähän asti
istunut nöyränä pimeässä puutteessaan ainoastaan senvuoksi, että
valtaluokat olivat vuosisatojen saarnoilla, Siperian ja vankilain uhalla
vihdoin onnistuneet istuttaa siihen nöyryyden uskon: ei sinun pidä
tappaman. Ainoastaan se pieni usko kansassa se ylläpitää ja turvaa koko
tätä kapitalistista yhteiskuntaa. Kysytäänpä: miksi ei jo vaari ja hänen
aikalaisensa ole äänestäneet itsellensä sointulaa? Todellako sen
mustatukka nyt vasta keksi? Ei. Vaan vaarin aikuiset vielä muistivat ja
ymmärsivät, että sotavoima painaa heitä. Mutta nämä eivät enää muista
eivätkä ymmärrä. Ovat kuin lapset turulla. Äänestetään! Aih, aih, se
saattaa raivoon! Se tekee hulluksi!

Kuka siis ottaa pois kansalta sen nöyryyden uskon, jonka vuosisadat ovat
istuttaneet! Kuka valmistaa tämän kansan vallankumoukselliseen
vapaustaisteluun, jonka pitäisi puhjeta jo tänään taikka huomenna!

Taas raskaasti huokaillen kapteeni alkoi astua Kaartin kallioilta
takasin kotiinsa. Ja juuri kun hän tuli jälleen kivikadulle, siihen
kohti, mihin kaupunki oli rakennuttanut viina-anniskelupuodin
laivaveistämön työmiehiä varten, ilmestyi Hinkki polisipuvussaan
puodista, ja he joutuivat vastakkain niin, etteivät voineet mennä
toistensa ohi teeskennellen huomaamattomuutta. Kadulla ei ollut ketään.
He seisoivat kuin seisoivatkin vastakkain, kyynärän päässä toisistaan.

Olihan kapteenilla ollut pieni tunto siitä, että Hinkin kohtaaminen
silmästä silmään olisi monesta syystä kenties vähän epämukavaa, mutta
että se olisi ollut näin sanomattoman, melkeinpä sietämättömän vaikeaa,
sitä ei hän toki ollut osannut ajatella.

Pyyhkäisten nopealla liikkeellä suunsa kuivaksi ryypyn jäljiltä Hinkki
teki tervehdykseksi kapteenille hunöörin, mikä vaan hullummin lisäsi
heidän merkillisen epäsuhteensa hankaluutta.

Silmiin katsahtamisesta ei voinut olla kysymystäkään.

Kapteeni myös tuli sanoneeksi päivää vähän niinkuin sotamiehelle eikä
osannut siitä isällisestä äänilajista tulla. Hän hikoili sen äänilajin
vuoksi ja sittenkin vaan pysyi siinä. Keskustelun aikana Hinkki nosti
kaksi kertaa kätensä lakinlippaalle, niinkuin esimiehiä puhutellessa.

Kapteeni teki viimeisen ponnistuksen, lähestyi Hinkkiä tuttavallisemmin,
ja välttämättä enää sinuttelemista sanoi aivan hiljaisella äänellä:

--Kas kun rupesit polisiksi?!

Tällöin hän tuli aivan vahingossa katsahtaneeksi Hinkin silmiin ja
Hinkki hänen silmiinsä. Kapteeni hymähti nolosti ja hänen asemansa kävi
vielä tuhat kertaa vaikeammaksi. Sillä siinä lyhyessä silmäyksessä
yhtäkkiä osat vaihtuivat ja heidän suhteensa välähti esille semmoisena
miksi se oli jäänyt Hinkin merille lähtiessä. Eikä se paikka, jossa he
nyt seisoivat, ollut kaukana siitä paikasta, jossa hän oli herrat
porttolasta ajanut ja Hinkki hänet polisien kynsistä pelastanut.--
Niinkuin Hinkki nytkin olisi sanonut: tunnustatko kuninkaaksi vai et?
muuta ei tässä kysytä!--Niinkuin ei ainoakaan päivä olisi siitä saakka
ohi vierähtänyt! Hinkki seisoi hänen edessään käskijänä ja hän
tottelijana. Hinkki oli kuningas, hän alamainen, ja aivan yhtä vaikea
kuin silloin olisi ollut muuttaa tätä suhdetta, yhtä pääsemättömissä
tunsi kapteeni nytkin olevansa. Hän sentähden, asettuen puoleksi Hinkin
kannalle ja puoleksi pysyen sotaväenkapteenina kysyi kuiskaamalla:

--Maksaako ne hyviäkin rahoja?

Mutta sai Hinkin puolelta ainoastaan tylyn katsahduksen, joka ilmaisi,
että Hinkki piti heidän vanhat suhteensa ainiaaksi menneinä ja siis
hylkäsi kapteenin tarjouksen laskeutua ainoastaan puoleksi entiselle
tasalle.

Hinkki teki siis taas hunöörin ja sanoi:

--Herra kapteeni, meillä on kuukausipalkkaa----

--Ei, ei, ei,--pysäytti kapteeni, ja jättäen sekä sinuttelemisen että
teitittelemisen löysi keskitien sanomalla vaan nimeltä:--Hinkin pitää
ymmärtää, minä vaan kysyn, eikö Hinkki olisi jotain parempaakin virkaa
voinut saada, eihän ne ryssät pyri muuta kuin Suomen rahojen kimppuun,
siksi ne herroja tieltään ajaa, ja mitä ihmiset sanovat, että ryssä
jakaa maita talonpojille, niin ei Hinkin pidä sellaista uskoa ja
toiseksi täällä Suomessa maat ovatkin talonpoikien hallussa.

--Älä sano,--sinutteli nyt Hinkki murahtaen,--kuulisit mitä vaarikin
kertoo...

Mikä kauhea sekasotku koko maailmassa! Kerttu, vaari, perustuslailliset,
mustatukka, Natalia Feodorovna vallankumouksineen, ja tuossa Hinkki
venäläisenä polisina kansalle maita jakamassa! Voimakas rakkaudenlaine
tulvahti kapteenin sydämmestä Hinkkiä kohtaan. Hän aikoi jo lähestyä
Hinkkiä kuiskatakseen hänen korvaansa sanan, joka varmaan heti olisi
nostanut Hinkin mielen tahmeasta humalasta, pannut hänessä joka jänteen
vireille ja luonut heidän välillensä ystävyyden, tuhat kertaa puhtaamman
ja rehellisemmän kuin milloinkaan oli heidän välillänsä ollut. Hän aikoi
kuiskaten sähähtää Hinkille: Hinkki, jätä tuo, kohta tulee promut!
(Promut merkitsi heidän vanhalla koulukielellänsä julkista kapinaa
opettajistoa vastaan esimerkiksi tuolien ulosviskelemisellä, ikkunain
särkemisellä y.m.s.). Hän jo sitä varten katsahti ympärilleen, ettei
kukaan kuulisi. Mutta silloin juuri...

Muuan suunniltaan joutunut akka juoksi heidän eteensä ja rupesi
hengästyneenä sekasesti selittämään jotain kauheata tapahtuneen
kaupungilla--senaatissa--sisällä rappusilla--oli tullut--oli
seisonut--oli tervehtinyt--oli ampunut--herrat itse ampuivat--

--Ketä?--sanoi kapteeni mitä ankarimmin rypistäen silmäkulmiansa.

--Sitä itseä! Näin omin silmin kun kantoivat kirurkiin--olin juuri
tulemassa makasiinikatua kauppatorilta ja senverran että--no että juuri
ehdin nousta kasarmintorille--näen, kantavat paareilla valkosen lakanan
alla--ja rouva itse käy vieressä ja parasollilla varjostaa, ettei
päivänen näette--jo minä kohta sanoin, siunaa ja varjele mitä aikoja
tästä nyt tulee!

--Katos perhanoita!--sanoi Hinkki, teki kohta päätöksensä ja rupesi
suurta sapeliansa kannattaen yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksemaan
kaupungille päin, aivankuin olisi ennenmuinoin koulupihalla juossut, jos
olisi saanut kuulla pihan toisessa päässä sysätyn kumoon hänen
pystyttämänsä lumiukko.

Akka riensi toiselle puolen katua kertomaan nousustaan kasarmintorille.

Kapteenin ensimäinen tunne oli vaan pelkkä ruumiillinen: niinkuin
suunaton muurahaisparvi olisi lähtenyt juoksuun pitkin hänen
selkäänsä, noussut niskaan ja siitä muuttunut hänen oman tukkansa
pystyyn-kohoamiseksi. Silmäterät mustuivat ja kasvot kalpenivat. Sitten
sama tunne muuttui ajatuskuvaksi: niinkuin kauan jonakin matalana
lätäkkönä seisonut aika olisi elävänä voimana koonnut siipensä ja
lähtenyt liikkeelle. Tulevaisuuden kaukaiset sadut muuttuivat
nykyisyyden leimuaviksi liekeiksi. Nyt, nyt se tuli! ajatteli kapteeni
tietämättä itsekään vielä mikä se tuli. Hän vaan tiesi, että tullut oli
se, mikä teki haaveesta toden ja oli ikuisiksi lähtemätöntä niinkuin
kirveenisku kaadettavan puun juureen.

Vasta pitkän ajan kuluttua puhkesi ajatuskuva elävään sanamuotoon:

»Kuka ottaa kansalta sen nöyryydenuskon?» huusin minä äsken voimatonna
itselleni, ja olisinko aavistanut, että he sen itse minun puolestani
tekevät!

Mutta kun kapteeni heräsi ajatuksistansa juoksi kansaa jo kaikilta
kadunkulmilta keskikaupungille päin.



4.


Niinkuin kapteeni oli saattanut hyvin arvata Kerttu suuresti kauhistui
tätä tapausta ja sanoi tekoa jumalattomaksi.

Asettui kohta sille kannalle kuin olisi kapteeni sen kertomisella
tahtonut tuoda ja luullut tuoneensa esiin ehdottomasti sitovan
todistuskappaleen hänen jumalisuuttansa vastaan. Ja alkoi sentähden
kiivaasti väittää kapteenia kumoon, ennenkuin tämä oli vielä mitään
muuta ehtinyt sanoakaan kuin vasta kertoa tapauksen pääpiirteet.

Vaikkei kapteeni vielä sittenkään mitään sinnepäin sanonut, tulistui
Kerttu uudelleen aivan itsestään, ja rupesi vielä kiivaammin
todistamaan, että teon oli tehnyt se yksi omin päin, ikäänkuin toinen
olisi istunut ja lakkaamatta väittänyt kaikkien herrain muka yksissä
neuvoin seisoneen rappusilla ja ampuneen...

Kapteeni ei todellakaan puhunut halkaistuakaan sanaa mistään
semmoisesta.

Vähän aikaa kiihkoiltuansa Kerttu teki päätöksensä ja vaikeni. Jotakin
mykästi väittääkseen, niinkuin kapteeni, hän heti seuraavana pyhänä
sanaakaan sanomatta pukeutui mustiinsa ja hyvin asiallisena ja totisena
läksi Allianssitaloon, joka oli hänen kirkkonsa ja hartaushuoneensa.
Siellä oli hän kuuleva jylisevän tuomion ja kaikki ne todistukset
kapteenin kantaa vastaan, joita hän olisi niin tarvinnut, mutta ei itse
osannut löytää. Sillä jos murhasta odotettiin jotain hyötyä--kuten
kapteeni ilmeisesti odotti--niin kuinka silloin voi olla jumala,
ainakaan se jumala, josta Allianssitalolla saarnattiin! Kerttu siis
kokosi lapsensa, puki nekin pyhävaatteisiin, hajotti tyttöjen tukat,
varusti tummilla ruseteilla ja läksi.

Hänen kirkkokuntaansa kuului paljon pääkaupungin ylimystöä, joka siellä
vietti hartaushetkiänsä ihmeellisessä läheisyydessä, milteipä
yhdenvertaisuudessa ei ainoastaan puotipalvelijain, ompelijain ynnä
muiden sellaisten keskisäätyläisten, vaan nikkarien, räätälien, jopa
vieläkin alempien kanssa, jotka vaan edes johonkin määrin siistissä
vaatteissa pystyivät esiintymään, ja tukkaansa silittää osasivat. Tästä
kiitollisina nämä istuivat takapenkeillänsä hiljaisina ja juhlallisina
katuen viikon syntejään ja samalla vaarinottaen ja pannen muistiin
ylhäisten tapoja, seuratakseen sitten niitä sekä kotona että ulkona.

Sen jälkeen kuin kapteeni oli ehdottomasti kieltänyt Kertun palvelemasta
piikana sivistyneiden luona, ei ollut Kertullakaan ollut mitään muuta
niin sopivaa paikkaa, missä olisi saanut olla sivistyneiden välittömässä
läheisyydessä, kuin tämä Allianssikirkko. Hänen tavallinen paikkansa
siellä oli melkein ensimäisillä penkeillä, missä hän useimmiten istui
erään hienon vapaaherrattaren vieressä, ja oli heillä tämän kanssa
muodostunut aluksi vaan ihmeellinen kirkkotuttavuus: vapaaherrattarella
ei tavallisesti ollut mukanaan mitään virsikirjaa ja Kerttu senvuoksi
tarjoutui aina pitämään omaansa myöskin hänen edessään. Kerttu ihaili
rajattomasti vapaaherrattaren hienoa olentoa ja koetti sentähden itse
puolestaankin olla tälle niinpaljon kuin mahdollista mieliksi
käytöksensä hienoudessa ja arvokkuudessa. Hänessä oli jokainen hermo
jännityksissä, kun hän virsikirjaa piteli. Vapaaherratar ihastuikin
Kerttuun ja vihdoin meni tuttavuus niin pitkälle, että se kutsui Kertun
luoksensa yksityisille hartaushetkille. Siellä Kerttu käskettiin muiden
vieraiden mukana yhteisen teepöydän ääreen, ja paroni ja aatelisnaiset
puhuivat hänen kanssaan aivankuin vertaiselleen. Nämä olivat olleet
Kertun elämän juhlahetkiä. Sillä hän ihaili hienoa väkeä eikä tainnut
sille mitään. Vieläpä ihaili heitä Hanneksen itsensä tähden, sillä
kaikista Hanneksen puheista, kauluksettomuuteen taipumuksista ja
vallankumouksista huolimatta Kerttu vainusi selvästi, että hänen
ihanteenansa eli salaisena »mallina» olivat nytkin jotkin Kertulle
näkymättömät, hienon hienot ylimyshenkilöt jossain kaukana,
tuntemattomassa maailmassa. Ja vaikka siis Hannes puhui aina
köyhälistöstä ja ankarilla sanoilla tuomitsi säätyhenkilöitä, huomasi
Kerttu selvään, että mitä hienommaksi Kerttu oppi sekä puheiltaan että
muulta käytökseltään, sitä tyytyväisempi oli Hannes. Nämä huomiot
kumosivat Kertun silmissä kaikki Hanneksen puheet ja toimet, ja Kerttu
oli perin juurin vakuutettu siitä, että kapteeni kulkee
vallankumouksellisissa harrastuksissaan tietämättänsä vasten omaa
onneaan ja sisällisiä taipumuksiaan.

Mennessään Allianssitalolle Kerttu näki kuinka tämän hämmästyttävän
tapauksen johdosta kaikkiin muihinkin kirkkoihin kulki joka suunnalta
ihan tulvaamalla väkeä. Ja ymmärtäen syyn tähän tulvaan ja tuntien
innostavaa, asiallista yhteyttä semmoisen ihmisjoukon kanssa hän
ajatteli ylpeydellä omaa kirkkoansa, jossa he viime vuosina niin monasti
olivat rukoilleet Suomenkin puolesta ja tunteneet kaikesta
ulkopuolisesta rähinästä huolimatta rukouksiensa voimalla ikäänkuin
pitävänsä maan kohtaloa käsissään.

Kertun tullessa perille oli Allianssillakin sellainen väentungos, että
ensin näytti melkein mahdottomalta päästä etupenkeille. Mutta nyt jos
koskaan piti Kertun juuri sinne päästä, sillä vaikka kaikki muu väki
olikin utelias kuulemaan mitä pappi on tapauksesta sanova, kohdistui
Kertun uteliaisuus ainakin yhtäpaljon siihen, miten vapaaherratar oli
häneen sen johdosta katsahtava ja mitä ehkä sanovakin.

Kerttu alkoi sentähden lastensa kanssa tunkeutua askel askeleelta
eteenpäin, ja ainoastaan hänen ulkonainen kauneutensa ja ne eri
äänenpainoilla lausutut kohteliaisuudet ja pyynnöt, joita hän niin
viehättävästi osasi jaella kaikille syrjäytettäville, estivät hänen
tukehtumasta ja auttoivat vihdoin pääsemään toivotuille perille.

Ensimäisillä penkeillä olikin tilaa väljältä.

Tehtyään lastensa kanssa hartauskumarruksen Kerttu senvuoksi katsahti
kohta ihmetellen ympärillensä.

Vapaaherratarta ja koko sitä muuta seuruetta ei näkynyt missään, ei ensi
penkeillä, ei oikealla eikä vasemmalla lehterillä, ei takalehterillä
eikä keskellä. Pappi oli kuitenkin jo esillä ja virttä veisattiin, jopa
oltiin päästy sen loppupuolelle. Ylimysten paikoilla istui joitakin
nuhkatakkisia, kaljupäisiä, punanaamaisia, rokonarpisia ... ja muutamia
vanhoja vaimoja, liinat kuumuuden tähden päälaelta niskaan sysättyinä.

Hattupäisten ja hienommasti puettujen joukossa--Kerttu tunsi
allianssi-yleisönsä hyvin--ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut
arvossa Kerttua ylempi tai edes tasalla. Mutta ilmeisesti kaikki nämäkin
kaipasivat niitä ylhäisiä, niinkuin Kerttu. Ja monet tuntuivat osottavan
Kerttuun ja tiedustavan naapureiltaan kuka hän oli, mutta naapurit
näyttivät sanovan: ei, se on vaan kapteenska se ja se.

Pappi jo saarnasi. Janoovina tuijottivat ihmiset häneen, odottaen
milloin hän ottaa puheeksi sen tapauksen, joka vuorena seisoi kaikkien
mielessä. Mutta pappi saarnasi vanhaa vaalisaarnaansa sielujen
lunastuksesta eikä ottanut sitä puheeksi. Ja niin alkoi jännitys
lauhtumistaan lauhtua, kuuma vaihtoi sen väsymykseksi ja joku jo
torkahtelikin.

Viimeisiin asti Kerttu toivoi, että ne sieltä tulevat. Yhtämittaa hän
käänteli päätänsä salin perälle nähdäkseen olisivatko ehkä myöhästyneet
ja senvuoksi jääneet muiden taakse. Mutta ei vaan ketään näkynyt.
Kerttua jostain syystä niin sanomattomasti hävetti edustaa tässä noiden
hattupäisten kanssa parempia ihmisiä, että hän olisi mieluummin vaikka
maan alle vajonnut kuin siinä kauemmin istunut. Ja papin asiattomat
puheet häntä tällä kertaa suorastaan kyllästyttivät. Ottamatta osaa
loppuvirteen hän sentähden nousi kesken kaikkea ja alkoi tunkeutua pois,
jolloin hyvä toinen puoli seurakunnasta myöskin nousi ja alkoi lähteä.

Kerttu ei osannut ihmeekseenkään selittää tätä asiaa. Seuraavina pyhinä
hän koetti käydä muissa kirkoissa, mutta kerta kerralta sai vaan yhä
varmemmin todistaa, ettei papit puhuneet mitään tästä asiasta ja että
väki viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta kirkoista vähenemistään
väheni. Ei mennyt vuottakaan, kun tapahtui jo niinkin, että hänen
tullessaan Allianssitaloon pappi seisoi hajamielisenä lavalla
neuvottelemassa lukkarien kanssa pidettäisiinkö väen vähyyden tähden
ollenkaan jumalanpalvelusta. Vapaaherratarta ei näkynyt missään, ei
kirkoissa eikä kaduilla; kerran vaan lensi vaunuissa Kertun ohitse,
silloinkin käänsi päänsä muuanne, koska varmaan ei huomannut. (?)

Syksyllä, jotenkin vuoden kuluttua siitä ensimäisestä kirkossakäynnistä,
tapahtui, että Kertun lapset, jotka kävivät samassa koulussa kuin
vapaaherrattaren lapset, tulivat pyytämään äidiltä rahaa heidän keskensä
toimeenpantua keräystä varten. Mutta kapteeni seisoi ikkunan luona
sanomalehteä lukemassa.

Kerttu sanoi:

--Mihin te rahaa keräätte?

Lapset vastasivat:

--Me ostamme hautaseppeleen.

Kerttu kysyi:

--Kenen haudalle?

Lapset sanoivat:

--Sen, joka on Suomen pelastanut.

Kerttu antoi heille pian rahaa ja työnsi menemään. Mutta kapteenin
edessä hän punastui niin, ettei eläessään ollut vielä niin korvia ja
kaikkia hiuskarvoja myöten punastunut.

Kapteeni ei puhunut mitään. Korkeintaan vaan aivan sanattomasti myhähti,
ja ehkä myös pari kertaa iski kulmainsa alta silmää. Mutta kas juuri
sitäpä hänen ei olisikaan pitänyt tehdä, sillä Kerttu käsitti asian niin
kuin kapteeni olisi väittänyt, että koko hänen jumalisuutensa ei ollut
muka mitään muuta kuin vaan sivistyneen säädyn jumaloimista.

Semmoista väitettä vastaan Kerttu ei voinut panna kyllin ankaraa
vastalausetta. Turhaan sanoja haettuansa hän sanoi vaan:

--Mitä minä vapaaherrattaresta!... On niitä toisia ja yhtä hienoja,
jotka sanovat, ettei saa ollenkaan tappaa, eikä edes saa olla
sotamiehenä ... jaapas!

Kapteeni tiesi keitä Kerttu tarkoitti, ja sanoi sentähden hyvin
merkitsevästi silmillänsä mulkoillen:

--Kerttu on oikeassa, on niitä semmoisia, ja tietääkös Kerttu, Venäjällä
on eräs kreivi, ajattelepas Kerttu: (kapteeni huusi kovalla äänellä)
eräs _kreivi_!--joka sanoo juuri sitä samaa. Mutta--(ja kapteeni muutti
äänensä yhtäkkiä ihan hiljaiseksi)--se kreivi käy työmiehen puserossa ja
pitkävartisissa, ajatteles: pitkävartisissa!

--Tolstoi, kyllä minä tiedän,--sanoi Kerttu lyhyesti, sillä hän tiesi,
että kapteeni tälläkin vaan väittää hänen jumaloivan hienostipuettuja.

Sittenkuin Kertulta näin oli katkennut tämä hänen jumalisuudestaan
johtuva yhteys hienostuneen maailman kanssa, ei hänellä ollut enää
mitään tilaisuutta semmoisen yhteyden hakemiseen. Kaikki alkoi Kertun
käsityksissä mennä sekaisin, eikä ainoastaan käsityksissä, vaan itse
siinä todellisessa maailmassa, joka oli jokapäivä hänen silmiensä
edessä. Kaikki, kaikki alkoi mennä sekasin, ja hän uskoi hyvin vanhan
Kustaavan hiljaa lausuman arvelun, että kaikki tuo uusi, mikä nyt niin
äkkiä oli täyttänyt ihmisten ajatukset, ei ollut muuta kuin lähestyvän
maailmanlopun enteitä.

Senmukaan kuin kirkot tyhjenivät ja papit vihdoin jäivät neuvottomina
yksin seisomaan alttareille ja saarnalavoille, senmukaan täyttyivät
kaikki maalliset kokoushuoneet. Kerttu koetti kyllä kerran tunkeutua
sellaiseenkin kokoukseen, mutta jo aivan ovella oli vastassa niin sankka
muuri miesten selkiä, ettei ollut ajattelemistakaan naisihmisen päästä
lävitse. Sitäpaitsi sanoi hänelle joku ovensuussa, ettei täällä
herrasväkeä kaivattu. Ja Kerttu sai palata pois.

Ihmeellisintä kaikesta oli Kertun mielestä se, että kapteenia eivät nämä
aikojen mullistukset näyttäneet lainkaan sekottavan, vaan päinvastoin
mitä ikinä tapahtuikin, se näytti tapahtuvan ikäänkuin juuri hänen
määräystensä mukaan. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt kirkot
tyhjenemään. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt nuo kaikki maalliset
kokoushuoneet täyttymään ja ihmiset villinä juoksemaan uusia oppeja
kuulemassa. Ja kuitenkin tiesi Kerttu, ettei kapteeni missään
kokouksissa kulkenut eikä mihinkään puuhaan osaa ottanut, vaan istui
enimmäkseen hiljaa paperiensa ääressä ja jotain piirteli.

Mitä pitemmälle aika joutui, sitä hullummiksi rupesivat asiat Kertun
mielestä ulkona maailmassa käymään. Toinen murha, kolmas murha, neljäs
murha...

Vihdoin Kerttu nöyrtyi ja erään kerran kun kapteeni istui pöytänsä
ääressä ja vihreäkupuinen lamppu kodikkaasti valaisi kapteenin alaleukaa
oikealla keltasella valolla, mutta poskia ja otsaa piti viheriässä
pimennossa, Kerttu istahti tuolille kirjotuspöydän toiseen päähän ja
kysyi mitä niissä kokouksissa oikein puhuttiin ja hommattiin.

Kapteeni kääntyi ystävällisesti päin Kerttua, sillä hänkin päätti, että
nyt kerrankin ollaan kiivastumatta, ja sanoi:

--Niitä on kahta lajia kokouksia, herrain kokouksia ja työmiesten
kokouksia, kumpiakos Kerttu tarkottaa?

Kerttu oli tahtonut tietää työmiesten kokouksista, mutta koska hän nyt
sai kuulla olevan myöskin herrain kokouksia, oli hän niistä tietämään
vieläkin uteliaampi. Jonka vuoksi kapteeni otti esitelmänpitäjän
asennon, niinkuin ennen muinoin Kerttua opettaessaan, ja rupesi
selittämään.

--Toiset tahtovat antaa ryssälle perään, toiset tahtoisivat panna
vastaan, vaikkei sentään asevoimalla, mutta on vielä semmoisia, jotka--

--Jotka mitä? sanoi Kerttu.

Kapteeni alensi äänensä kuiskaukseksi ja sanoi:

--On tapahtunut ihme, Kerttu, erämaasta on yhdessä vuodessa syntynyt
kukkiva kaupunki! Yhdessä vuodessa, Kerttu!

--Mitä, mitä? sanoi Kerttu.

--On niitä, jotka tahtoisivat yhtyä Venäjän vallankumouksellisiin!

Nyt ei tullut selityksistä enää mitään. Kapteeni unohti aikoneensa puhua
kuiskaavalla äänellä, kun hän tähän nuottiin pääsi.

--Kuulitko sinä Kerttu? Kerttu! Vallankumouksellisiin!
Vallankumouksellisiin!!

Hän nousi ylös ja alkoi haltioituneessa raivoinnossa liikkua huoneessa.

--Yhdessä vuodessa, Kerttu! Kukkiva kaupunki yhdessä ainoassa vuodessa!

Meni pitkä aika ennenkuin Kerttu sai kapteenilta sananvuoron kysyäkseen
mitä siis työmiehet puolestaan kokouksissaan keskustelivat.

Kapteeni sanoi silloin, istahtaen jälleen tuolille:

--Onko Kerttu mustatukasta mitään kuullut?

Kuinka Kerttu ei olisi mustatukasta tiennyt! Tiesipä vielä
Sointulastakin, jonka mustatukka oli toiseen maanosaan perustanut, ja
tiesi, että koko se Sointula oli epäonnistunut ja hajonnut, kuten
kapteenille olisi jokaikinen Allianssitalolla kävijä voinut edeltäpäin
ennustaa.

Kapteeni sanoi:

--Kerttu on oikeassa. Se oppi oli lapsekasta. Mutta ainoastaan kesäkuun
16 päivään asti vuonna 1904, sillä siitä asti on tämäkin asia muuttunut.

Kerttu ei voinut tämmöisiä ongelmoita ymmärtää, ja rupesi sentähden jo
lähtemään omalle puolelleen. Mutta kapteeni sai hänet kiinni helmasta:

--Kuule, kuule, kuule, istu, istu, istu!

Ja asetti Kertun istumaan jälleen entiselle paikalle.

--Tämä on hirmuisen tärkeä asia,--sanoi hän sormeansa Kertulle
heristäen.--Kuules nyt: ainoastaan kesäkuun 16 päivään, sillä sen
jälkeen ovat melkein kaikki ruvenneet siihen oppiin uskomaan.

--No mitä se päivä siihen kuuluu, äsh!

--Sitä vaan, että jos saa tappaa, niin kuka käskee orjuudessa istumaan!
Voihan silloin äänestää vaikka Sointulankin!

--Eikä saa tappaa!--sanoi Kerttu pontevasti.

--Kirkoissa saarnattiin, että ei saa tappaa, mutta kuka sitä nyt enää
uskoo? Teot opettavat, eivät sanat mitään voi. Katsos, siksi ovat kirkot
tyhjentyneet. Nyt he uskovat kaikki vaan sitä toista asiaa, joka ei ole
tuolla puolella hautaa, vaan täällä, täällä, Kerttu, täällä! Suuri mahti
on siitä kasvanut, ja yhdessä ainoassa vuodessa sekin! Ja kuka tietää
mitä siitä on vielä tuleva!

Kapteeni löi häneen äkkiä tulleessa innossa kätensä yhteen, osottaakseen
ääretöntä paukahdusta, mikä siitä oli tuleva.

--Kerran jylisee, Kerttu, kerran jylisee nämä kentät!

--Minä en usko sinua tuon vertaa! sanoi Kerttu näyttäen kapteenille
aivan pientä osaa etusormestansa, ja meni niine hyvineen.

Mutta oikeastaan kyllä itsekin jo alkoi aavistaa, että jotakin
ihmeellistä oli tulossa. Erittäin sai Kertun siihen uskoon taipumaan
seuraava seikka.

Kapteenin luo tuli eräänä päivänä hienon hieno venäläinen herra
majavannahkaisessa turkissa (vaikka ei ollut vielä talvi). Kerttu sattui
itse olemaan eteisessä ja avasi hänelle oven. Niin hienoa ja niin
kasvoiltaan kaunista herraa Kerttu ei ollut vielä eläissään nähnyt. Ei
myös niin viehättävän sydämmellistä hymyilyä, joka näkyi sen kasvoilla,
kun he kielen vuoksi eivät mitään toistensa puheesta ymmärtäneet.
Suuret, suuret silmät, puoleksi luomien peittäminä, ja niin pitkät
silmäripset, ja iho vielä hienompi kuin vapaaherrattarella...

--Ivan Ivanovitsh, tut?--sanoi vieras osottaen sormellaan maahan.

Kerttu pudisti päätä ja rupesi nauramaan.

Mutta nyt oli Kerttu myös kauniimmillaan juuri silloinkuin hän noin
raikkaasti nauroi.

Joten he jäivät suorastaan katselemaan toisiansa.

Kerttu huusi kapteenia. Ja ajatella hänen hämmästystään, kun kapteeni
lentää suoraa päätä sen syliin ja he suutelevat toisiansa ja lyövät
toisiansa selkään!

He rupesivat kohta nopeasti ja äänekkäästi keskenänsä puhumaan, ja
menivät saliin ja siitä työhuoneeseen. Senverran että kapteeni ehti
ohimennen lykkäillä Kerttua kyökkiin päin sanoen: mamma, mamma, laita
kahvit meille, so, so, mamma, pian, pian, pian... Ja menivät.

Se suukopu ja porina oli sitten kaiken päivää niin lakkaamaton, etteivät
edes päivällisissä päässeet irti, eivät mitään Kertun erikoisruokalajeja
huomanneet, eivät serviettien asetusta, eivät voin rakennetta, eivät
kukkakimppua pöydällä (vaikka oli melkein talvi),--ja syötyä eivät
nousseet, vaan jäivät puoleksitoista tunniksi siihen ruokien keskelle
puhumaan, jona aikana se vieras kierteli ainakin kahdeksan pientä kuulaa
Kertun pehmeästä hapanleivästä, ja jätti pöytäliinalle.

Vasta illempana, kun kapteeni jätti vieraansa hetkeksi yksikseen, tuli
tämä ulos työkamarista salihuoneeseen jalottelemaan. Kerttu meni nyt
tarjoomaan sille toista valokuva-albumia sen albumin asemasta, jonka se
oli jo käsiinsä ottanut. Sillä siinä oli ainoastaan lähimpien
sukulaisten valokuvia, mutta toisessa sitävastoin mitä kauniimpia,
suurkokoisia valokuvia Hanneksen entisistä upseeritovereista ja lisäksi
Loviisan hankkimia valokuvia kaartin hienoimmista upseereista.

Avattuaan tämän toisen albumin vieras katseli ensin vähän aikaa
upseereja, ja rupesi sitten--koska ei muuten voinut vaikutelmiaan
ilmaista--kasvojen elkeillä matkimaan mitä muka kukin noista
kaartinupseereista näytti itsestään ajattelevan, laittaen kasvonsa
milloin huolestuneen totisiksi, milloin ylpeydestä sameasilmäisiksi,
milloin paisuvan mahtaviksi. Ja tämän kaiken hän teki niin näköisesti,
niin hyväntahtoisesti ja samalla kuitenkin niin hullunkurisesti, että
Kertun täytyi päätänsä taakseen kallistaen yhtämittaa räjähtää
nauramaan: ne olivat juuri, juuri semmoisia kuin hän näytti, ja
ikäänkuin vielä enemmän semmoisia!

Mutta--voi kauhistusta,--kun kaikki oli siinä albumissa katsottu, hän
ottikin uudestaan esille sen toisen albumin! Jossa ei ollut muuta kuin
sukulaisia! Jos se noin ankarasti arvosteli paraatipuvussa olevia
kaartinupseereja, niin mitä se olikaan sanova siitä, mikä oli nyt
tuleva!

Kohta ensimäisellä sivulla istui Frans kaikessa lihavuudessaan. Onneksi
ei sen kasvojen punaisuus eli oikeastaan sinipunaisuus, ainakin mitä
suureen nenään tulee, voinut valokuvassa näkyä.

Eipä naurakaan. Päinvastoin meni ajatuksiinsa ja hyvin totisena kauan
aikaa katseli, sitten rypisti silmäkulmansa, pani silmät kiinni ja
painoi kolmella sormella nenänjuurta aivankuin olisi tahtonut muistaa
missä ihmeessä hän oli ennen nähnyt samallaisen ihmisen. Sitten taas
katsoi kauan aikaa Franssia, ja aina vaan yhtä kiinteästi. Vasta lopulla
tuli pieni hymy toiseen suupieleen.

Franssin jälkeen seurasivat Franssin poikapuolet ja omat pojat, Haagert
nuoremman aliupseerin ja Vilhelm vanhemman aliupseerin puvussa, ja
viimeiksi Hinkki, josta oli valokuva ainoastaan poikavuosilta,
raitaisessa paidassa, tukka ikäänkuin väkisin kammattuna, tupsuisena.
Ihmeellistä! juuri sitä Hinkkiä vaan pysähtyikin katsomaan. Katseli
kauan. Nosti silmänsä Kerttuun ikäänkuin kysyäkseen oliko sukua,
naurahti ja sanoi:

--Niet?

Kerttu pudisti päätänsä ja vastasi:

--Niet.

Jonka jälkeen se taas rupesi Hinkkiä katselemaan ja sanoi lopuksi
päätänsä ihastuksesta pudistaen:

--A harósh!

Eikä tahtonut malttaa luopua sitä katselemasta.

Seurasi sitten Kustaavan kuva vanhanajan myssy päässä.

Suurella kunnioituksella ja tarkkaavasti katseli sitäkin ja taas vaipui
ikäänkuin ajatuksiinsa. Näytti pitävän varmana, että se oli Kertun äiti,
ja kun varmuuden vuoksi kysyvästi katsahti Kertun silmiin, niin Kerttu
nyykäytti hänelle myöntävästi päätänsä, sillä eihän Kertun tarvinnut
ymmärtää, että se juuri _sitä_ kysyi, vaan sehän saattoi kysyä, oliko
Kustaava Kertun sukulaisia.

Tämän teki Kerttu senvuoksi, että Kustaavan perästä seurasi hänen oma
äitinsä Loviisa, josta Kerttu kaikkein enin pelkäsi mitä se sanoo. Sillä
Loviisa oli siinä kuvassa tosin parhaissa vaatteissaan, mutta juuri
senvuoksi ehkä naurattaisikin tätä herraa. Oikein rupesi sydän
pampattamaan.

Kerttu koetti ottaa häneltä albumin ennenkuin Loviisan sivu oli avattu,
mutta juuri silloin se sen avasikin.

--Aa!--sanoi hän ja silmät suurina tuijotti kuvaan, että Kerttua rupesi
oikein kaduttamaan, kun oli antanut luulla Kustaavaa hänen äidikseen.
Vieras katsomistaan katsoi, ja rupesi ajatuksissaan päätänsä
nyykyttämään ikäänkuin olisi itsekseen hokenut: Mikä olisikaan sinusta
voinut tulla! Mikä olisikaan voinut tulla!--Ja lopulta vettyi hänen
silmänsä ja oikein osottaakseen Kertulle ihastustaan hän painoi albumin
poskeansa vasten ikäänkuin olisi hellästi-hellästi tahtonut puristautua
Loviisaan, niin se häntä miellytti. Kerttu punastui liikutuksesta.

Silloin juuri tuli kapteeni ja vei vieraan taas omalle puolelleen. Ja
pieni tapaus näytti olevan ohitse.

Mutta Kertulle se ei ollut mikään pieni tapaus, sillä se ei mennyt hänen
ohitsensa milloinkaan. Merkillistä, merkillistä,--aivankuin äidin koko
elämä olisi sillä hetkellä yhtenä ainoana kuvana kulkenut Kertun editse,
se elämä, jota hän todellakaan ei koskaan ennen ollut eteensä yhteen
koonnut. Kulki ohitse ja näytti piirteensä Kertulle ihan uusina,
aivankuin Kerttukin olisi vieraan herran tavalla vasta ensi kerran
siihen katsahtanut, uusina ja niin ihastuttavina, että hänkin olisi
aivan samalla tavalla tahtonut kohta rajattomalla rakkaudella hellästi
syliinsä sulkea--ei tosin sitä valokuvaa, vaan äidin itsensä, katuen ja
itkien, että näin kauan oli ollut näkemättä äitiä tässä rakkaassa ja
todellisessa valossa. Miksi olikaan Kerttu tähän asti ikäänkuin
peittänyt ja piilottanut ihmisiltä äitiään? Äiti oli koko ikänsä
palvellut kyökkipiikana kaartin upseeriklubissa. Kerttu ei ollut hänen
ainoa lapsensa. Mutta äiti oli sanonut hänelle suoraan olleensa
menemättä naimisiin sen kanssa, jota rakasti, sen vuoksi, että siinä
tapauksessa olisi menettänyt paikkansa eikä olisi voinutkaan lapsiansa
elättää. Tästä syystä oli Kerttu tahtonut äitiä ihmisiltä piilottaa.
Mutta nyt, juuri tämä asia vyörytti yhtäkkiä äidin elämän syvänä,
äärettömänä, uhrautuvaisena Kertun eteen...

Jokseenkin tunnin kuluttua he tulivat kapteenin työhuoneesta. Vieraalla
oli silloin kädessään nahkapäällyksiin pantu paperikäärö, ja hän oli
lähdössä takasin Venäjälle.

Kertun kysyvästi ihmettelevän katseen vieras heti ymmärsi, ja
vastaukseksi vaan lempeästi hymähti ikäänkuin sanoakseen: minkä sille
voin, minun _täytyy_ ... ja suuteli hyvästiksi Kerttua kädelle. Jota
Kertulle ei ollut vielä ikinä ennen tapahtunut, ja jommoista hän oli
yhden ainoan kerran nähnyt tehtävän, nimittäin kerran vapaaherrattaren
luona.

Kun kapteeni palasi vierasta saattamasta. Kerttu kohta jo eteisessä
kysyi kiihkeästi:

--Kuka se oli?

Ja nähtyään Kertun ihastuksesta punehtuneet kasvot kapteeni sanoi muka
välinpitämättömästi:

--Olipahan vaan tullut töitäni hakemaan. Näithän sillä paperipinkan, ne
oli minun papereitani.

Mutta kun hän huomasi, että Kerttu yhä uteliaampana vaan kysyy, sähähti
hän voitokkaana Kertun korvaan:

--Vallankumouksellinen! Vallankumouksellinen!

Kerttu oli kaatua hämmästyksestä.

Kapteeni nautti sanomattomasti.

--Mutta kuka se sitten oli?--kysyi Kerttu taas.

Kapteeni selitti salaperäisenä:

--Sano häntä aina vaan Vasiliksi. Mitään muuta nimeä elä ikinä kysy. Hän
olisi voinut olla koko vallankumouksen johtaja, mutta osottautui liian
hellämieliseksi.

--Onko sekin paha?--kysyi Kerttu.

--On, sanoi kapteeni,--sillä vallankumouksessa täytyy noin: (Kapteeni
oli äkkinäisellä liikkeellä murtavinaan jotakin kahtia, ja silmät
hirmumieltä kuvaavina huusi) Trah!

Kerttu jäi hyvin miettiväiseksi. Sekin hieno herra siis! Merkitsisikö
vallankumous todellakin sitä, että ei tulisi enää olemaan sellaista
elämää ja oloja kuin missä hänen äitinsä oli elänyt?

Tämä ihmeellinen tapaus, että vieras ylimys oli hänen silmänsä avannut,
se sai Kertunkin vihdoin taipumaan siihen uskoon, että jotakin
ihmeellistä todella oli tulossa, vaikka hän tähän asti olikin pannut
kapteenin puheille niin pientä huomiota kuin kaikkein pienin kärki
etusormesta.

Eikä aivan kauan näiden päivien jälkeen Kerttu sai tälle alkavalle
uskollensa perin odottamatonta lisätukea.

Hän meni eräänä maanantaina palvelustytön kanssa kauppatorille
tavallisille talousostoksille, mutta perille tultuaan, vaikka olisi
pitänyt olla vielä paras toriaika, ihmeekseen huomasi, että melkein
kaikki ruokavarat olivat jo myytynä ja useimmat myyjät kojuinensa
hävinneet. Suunnaton ostajajoukko kulki edestakasin torilla ja
ruokahalleissa tyhjentäen kaikki paikat. Kerttu ei ensin saanut mitään
selvää tämmöisen kummallisen ilmiön syistä, sillä ne, joilta hän kyseli
eivät tienneet eivätkä ehtineet sanoa hänelle muuta kuin että nyt täytyy
jokaisen ostaa, sillä kohta ei saa enää mistään. Kerttu ryntäsi
ostoksille yhtä epätietoisena kuin muutkin. Toiset nauroivat, toiset
melkein tappelivat. Kerttu oli naurajia: ikäänkuin ei puodista saisi,
jos torilta loppuisikin! Kerttu tiesi tutun lihakauppiaan, ja kun hän
vaan tälle väen takaa kaunista päätänsä nyykäytti, huomasi kauppias ja
käski olemaan huoleti.

Mutta vielä kummallisempiin selkkauksiin piti Kertun joutua.

Saatuaan palvelustytön avulla senverran selville asioita, että
kaupungissa pelättiin tori- ja ruokakauppiaitten lakkoa--toiset sanoivat
»he ovat tyytymättömät polisiin», toiset sanoivat »rautatiemiehet
tekevät lakon ja junat seisattuvat»--ja varattuaan itselleen tavaraa
niinpaljon kuin hänen torikoriinsa suinkin mahtui, Kerttu rupesi,
taisteluunsa väsyneenä, menemään kotiin päin. Silloin näkee hän
ihmeekseen alhaalla Korkeavuorenkadun kulmassa taas suuren väkijoukon
pyrkimässä ämpärien ja kannujen kanssa kukin tungoksen keskustaan. Ja
uusia ihmisiä juoksee vuorelta alas, kiiltävät kannut käsissä heiluen.
Ja taas on väkijoukossa sekä naurua että puoli tappelua. Mitä tämä on?
He ovat avanneet katukraanan ja täyttävät kilvan ämpärejänsä vedellä!

Palvelustyttö, joka oli mennyt edelle ja tunkeutunut väkijoukkoon, tulee
jo läähättäen Kerttua vastaan:

--Kapteenska, kapteenska, vesijohdonmiehet tekevät lakon, vettä ei tule
enää korkeissa paikoissa ja kohta sitä ei saa enää koko kaupungissa!

Kerttu rupesi nauramaan. Ihminen ei saisi enää vettä! Eikö ole kaivoja!
Ei niitä ole. Kertun nuoruudessa oli, mutta sitten rupesi kaikki vesi
tulemaan vaan kraanoista. Vesijohto? Se tahtoo sanoa: vesi tulee mistä?
Kraanasta, kun sitä kiertää. Mutta kraanoihin se tulee--mistä? Sitä
Kerttu ei tosin ollut tullut useinkaan ajatelleeksi, mutta nyt hän
yhdessä silmänräpäyksessä oivalsi, että tietysti veden täytyy tulla
jostakin myös kraanoihin, ja muisti, että sitähän ne ihmiset olivat aina
puhuneet vesijohdosta ja--aivan oikein--vesilinnasta, jonka pitäisi olla
Eläintarhassa, ja jos nyt todella siellä tulisi lakko... Tämä kaikki
selvisi Kertulle melkein kolmen askeleen aikana, jotka hän otti
ajatuksissaan kotiin päin, ja jo neljännellä hän viittasi ajurin
luoksensa, hyppäsi koreineen ylös ja miestä kiireen vuoksi selkään
koputellen ajoi kotiin. Palvelustyttökin unehtui siinä kiireessä mukaan
ottamatta.

Kotiin päästyänsä hän avasi kraanan ja onneksi vettä vielä tuli, vaikka
laiskasti. Kerttu heti täytti kaikki astiat vedellä, kannut, saavit,
ämpärit, tiskipaljut ja pesupunkat, laitoja ja reunoja myöten.

Kapteeni vaan hymyili.

--Mitä tämä kaikki merkitsee?--sanoi Kerttu.

Kapteeni hykersi käsiänsä ja sanoi:

--He valmistuvat, Kerttu, he valmistuvat!

Kapteenilta ei Kerttu siis voinut saada mitään selvää.

Palvelustyttö tuli kotiin ja kertoi humalaisten miesten kulkeneen
rivissä pitkin katuja.

Lapset tulivat koulusta ja hurrasivat saadun luvan johdosta. He
kertoivat, että Venäjällä olivat kaikki junat pysähtyneet ja nyt
pysähtyvät jo Suomessakin. Venäjällä tulee vallankumous, sanoivat he.

Tämän kuultuansa kapteeni sanoi:

--Vallankumous ei tule vielä, sillä sotajoukot eivät ole valmiit, eivät
Venäjällä eivätkä Viaporissa.

Mutta ei kapteeni, lasten puheet kuultuansa, hymyillyt enää, vaan otti
hattunsa ja meni kiireesti kaupungille.

Jonka jälkeen muutkin tippuivat Kertun ympäriltä jälleen kaupungille, ja
Kerttu jäi yksin.

Hän oli kyllä vähän häpeissään, että kaiken mitä hän näistä
eriskummallisista asioista tiesi, hän oli saanut tietää lapsilta. Mutta
paitsi tätä pientä häpeää hän tunsi jotakin sydämmentakaista kaipausta
senjohdosta, ettei tällä merkillisellä hetkellä ollut missään
jumalanpalvelusta, jonne olisi voinut mennä ja tuntea jälleen olevansa
yhtä paljon kaiken keskellä kuin nekin, jotka ulkonaisen maailman
hälinästä jotakin tiesivät ja ymmärsivät. Ei milloinkaan vielä ihmiset
näyttäneet Kertun mielestä niin kokonaan jumalisuudesta
välinpitämättömiltä kuin näinä päivinä ja erittäin juuri tänä päivänä.
Mutta Kerttu päätti uhallakin pysyä omassaan eikä välittää mitään siitä
mitä ne tapauksista kaupungilla tulisivat hänelle kertomaan, olipa se
mitä tahansa.

Hän pysyikin koko päivän lujana päätöksessään, koettaen ehdottomalla
vaikenemisellaan osottaa jokaiselle, joka päivän kuluessa tuli
uutisineen hänen eteensä, ettei hän pitänyt niitä juuri minkään
arvoisina muutaman toisen, unohdetun asian rinnalla, joka teki Kertun
rauhalliseksi ja asetti ikäänkuin yläpuolelle kaikkein villeintäkin
maailman melua. Ikäpuoleen tahtoi toinen korva tosin ruveta vähän
niinkuin pettämään, ottaen kuuloonsa sellaista, jota Kerttu oli
päättänyt olla kuuntelematta, ja tämä asia kävi myöhemmällä vieläkin
vaikeammaksi välttää. Mutta Kerttu meni sentään maata varhemmin kuin
tavallista eikä ollut utelias.

Kohta seuraavana aamuna hän meni alas Kustaavan luo, eikä välittänyt
siitä, että kasakka ajoi kiireesti ikkunan ohi. Ja aivan oikein,
vanhalla Kustaavalla olikin siellä raamattu avoinna edessään. Kustaava
oli Kertun johdolla oppinut jotakuinkin lukemaan, mutta aina sentään
kävi raamatun lukeminen mukavammin kuin Kerttu luki. Ja siksi Kustaava
heti sanoi: hyvä oli että tulit, ja annettuaan paikkansa pöydän päästä
Kertulle meni itse kahvia keittämään.

Vasta hyvän aikaa raamatusta eri paikkoja luettuaan mainitsi Kustaava
vähän maallisiakin asioita, mutta he rupesivat kohta taas lukemaan,
ettei mieli olisi sanasta eksynyt päivän kysymyksiin, jota he kumpikin
tahtoivat välttää.

Kahvipannua viedessään takaisin hellalle Kustaava sentään sanoi, että
tuota noin Franssin kaikki ajurirengit olivat tuoneet hevosensa talliin
eivätkä luvanneet enää lähteä ajoon.

Ja taas lukivat.

He lukivat siitä kuinka profeetta Daniel kesytti leijonat. Tämä
raamatunpaikka todisti heidän mielestänsä selvemmin kuin moni muu, että
jumala on. Kuningas, koettaakseen onko jumala, heittää profeetta
Danielin umpinaiseen rotkoon, jossa on villiä jalopeuroja, lukitsee
luolan sineteillänsä (ja voimallistensa sineteillä), seuraavana aamuna
tulee luolansuulle ja sieltä Daniel huutaa: kauan eläköön kuningas!

Todistuksen voima kasvoi kaksinkertaiseksi vielä siitä, että kun
voimallisten piti mennä katsomaan oliko siellä jalopeuroja ollenkaan
enää, niin repelivät pedot heidät murentaen heidän luunsakin.

Kun piti lehteä kääntää, kysäsi Kerttu kuitenkin sivumennen:

--Mitäs Frans?

Kustaava vastasi myös ikäänkuin sivumennen vaan:

--Oli ottanut kovasti pahaksensa ja lyönyt yhtä rengeistä vihapäissään
kepillä.

Ja taas lukivat.

»Minun Jumalani on lähettänyt enkelinsä, joka jalopeurain kidat on
pitänyt kiinni, ettei he minulle mitään pahaa tehneet ole, sillä minä
olen hänen edessänsä viattomaksi löytty; en myös ole minä sinua vastaan,
herra kuningas, mitään tehnyt.»

--Mitäs miehet?

--Olivat menneet valittamaan lakkokomitealle ja sieltä oli luvattu
vangita meidän Frans.

Kertun täytyi työntää raamattu hetkeksi aikaa syrjään voidakseen
häiriytymättä ajatella tätä asiaa.

»Palvelijat nousevat isäntäänsä vastaan», huokasi sillä välin Kustaava,
muistellen jotakin raamatunsanaa viimeisestä tuomiosta.

Kertun täytyi myöntää Kustaavalle, että tapaus oli niinkuin jostakin
toisesta maailmasta kotosin. Tässä maailmassa oli aina ennen vangittu
renkejä, jotka luvatta työstä läksivät, mutta nyt rengit vangitsevat
isännän,--olipa se aika outoa. Jos taas muisti Vasilin ja Vasilista
äidin, niin kävi vielä oudommin: Frans siirtyi kaartinupseerien asemaan
ja rengit äidin asemaan, ettei ollenkaan tiennyt kenen puolelle mennä,
renkienkö vai Franssin.

Ei, ajatteli Kerttu, tässä hetkessä on myöhäistä enää mitään muuttaa,
vaan jokaisen täytyy pysyä uskollisena omallensa. »Joka pysyy
uskollisena loppuun asti» ... muisteli Kerttukin jotain raamatunpaikkaa,
vaikkei muistanut koko lausetta. Ja hän päätti jatkaa mistään huolimatta
samaa ehdotonta kuuroutta kuin tähänkin asti.

Päivällisen aikaan tulivat lapset taas hurraten kotiin ja kertoivat,
että kaikki koulut olivat tehneet lakon kulkien saatossa pitkin katuja.

--Vai niin, sanoi Kerttu ja tarkasteli vaan oliko siinä kupissa todella
halkeama, jota hän kuivasi.

Lapset juoksivat taas ulos.

Palvelustyttö kertoi, että kaikki tehtaat oli pantu seisomaan ja kaikki
ihmiset olivat kaduilla.

--Jotka joutavat, sanoi Kerttu,--mene vaan sinäkin.

Ja palvelustyttö meni. Koko maailma oli sekasin.

Taas juoksevat lapset hurraten sisälle:

--Hurraa, polisit ovat tehneet lakon, nyt saa tehdä mitä tahtoo, hurraa!

--Vai niin, sanoi Kerttu ja silmät rypyssä paranteli jotain tikkua
nimettömässä...

Lapset huusivat:

--Hurraa, rautatieasemalla liehuu Suomen lippu, jossa on keltainen
jalopeura miekan päällä! Hurraa, senatin katolla ja raatihuoneen katolla
ja yliopiston katolla liehuu Suomen lippu! Hurraa, Suomenmaa on vapaa,
hurraaaa!

Taas juoksivat lapset ulos.

Vasta hämärän tultua ilmestyi kapteeni kotiin. Eikä hän enää hymyillyt,
vaan oli päinvastoin sangen huolestuneen näköinen ja kasvoiltaan
kellertävän kalpea.

Kun Kerttu näki hänen huolestumisensa, ei Kerttu voinut olla sanomatta:

--No, sinun vallankumouksesi täisikin tulla vähän liian pian?

--Herran nimessä, mitä he tekevät! Voi onnettomia! Näyttäytyisi
parikymmentä kasakkaa, niin saisimme kymmeniä tuhansia raajarikkoisia!
Kerttu! Kerttu! He ovat unohtaneet Viaporin! He ovat unohtaneet kaikki!
He ovat panneet senaattorit ja kenraalit viralta! He ovat nostaneet
Suomen itsenäisyyslipun! He huutavat peruslakia säätävää
kansalliskokousta! Kerttu, kuuletko sinä! Kansalliskokousta niinkuin
vallankumouksessa, ja Viapori näkyy kaikkien ikkunoihin! Viapori,
Kerttu, valmistumaton Viapori! Mielettömät! Mielettömät! Kerttu, kuule
minua, minä kävin kaikki kaupungin kasarmit. He liikuttavat tykkejänsä,
Kerttu! Yksi seisoi jo kadulla, ei muuta kuin pieni vetäsy ja bum-,
bum-, bum-, se kaataa niinkuin viikate heinää... Trah! lovi kivimuuriin,
läpi ruokasalin, lapset murskaksi...

Kapteeni katsahti äkkiä ympärillensä.

--Missä ovat lapset?--huusi hän säikähtyneenä, kurottaen kaulaansa
ikäänkuin näkemään yhtaikaa yli kaikkien huoneiden.--Herran tähden,
Kerttu, tämä on hengen vaarallista, usko minua! Minä sanoin tosin:
sotajoukko ei ole vielä valmistunut kapinaan nousemaan. Ei kyllä ole
valmistunut, mutta he itse eivät ole _vallankumoukseen_ valmistuneet, he
eivät tiedä, että vallankumous vaatii miehekkyyttä, mutta minä sanon:
näyttäytyisipä vaan parikymmentäkin kasakkaa... Totisesti, Kerttu,
muistatko mitä tapahtui Senatintorilla, kun viimeiksi kasakat ihmisiä
ajoivat? Mutta nyt on tuhat kertaa suurempia joukkoja kaduilla.
Vallankumous! Voi te mielettömät! (Kapteeni takoi raivokkaana otsaansa
yhä ja yhä huutaen:) Voi te mielettömät, te mielettömät!

Mutta Kerttu ei silloin enää kuunnellut häntä.

Ajatus, että lapset todella voisivat joutua pakenevan ihmislauman
jalkoihin, oli niin säikäyttänyt Kertun, että hän suin päin juoksi
kadulle, ehtimättä ottaa muuta kuin huivin päähänsä.

Kadulla oli sakea sumu. Oli jo alkanut hämärtää. Siellä täällä näkyi
vaan joitakin ihmisiä nopeasti kulkevan kadulla tai vilkkuvan
kulmauksissa. Askelien kopina kuului selvästi, mutta ei missään ajoa.
Samassa kuitenkin alkoi kuulua huimaavaa vauhtia lähestyvä kavioiden
kopse, ja ennenkuin Kerttu ehti ympärilleen katsahtaa, lensi kolme
kasakkaa pitkin katua hänen ohitsensa, että oikein hänen kätensä ja
kasvonsa kauhusta kylmenivät.

Mutta eihän Kerttu nyt voinut pelolle valtaa antaa. Vaikka keskelle
villeintä kasakkarykmenttiä olisi Kerttu tunkeutunut, jos vaan olisi
tiennyt lasten siellä olevan. Minne hän oikeastaan nyt juoksi, ei hän
itsekään tiennyt. Jonnekin vaan, missä olisi kaikkein enin ihmisiä
koolla ja kaikkein suurin tungos, sillä siellä tietysti olivat hänen
lapsensa, missäs muualla!

Siis yhä vaan keskemmälle kaupunkia hän juoksi, ajatellen mennä pitkin
Kasarminkatua alas ja siitä kääntää rautatientorille, jossa olivat
hänelle kertoneet niin suuria kansanjoukkoja olleen. Ja ennenkuin hän
aavistikaan oli hänen ympärillään ihmisiä joka taholla, meneviä,
tulevia, juoksevia, seisovia, huutavia, nauravia, hätääntyneitä,
riiteleviä, innostuneita--niin paljon, että Kertun täytyi juoksustansa
pysähtyä ja ruveta pujotteleimaan yksitellen jokaisen ohitse. Paljon oli
Kertulle päivän kuluessa kerrottu tapauksista kaupungin kaduilla, mutta
että väkijoukko näin suuri olisi ollut, sitä hän ei sentään ollut
aavistanut. Ei iki maailmassa hän tämmöistä ollut nähnyt näillä
kaupungin kaduilla.

Kun hän näin pujottautumalla oli päässyt Esplanaadille asti, ei joukko
tuntunutkaan sakenevan rautatientorilla päin, vaan päinvastoin
kauppatorille päin. Ja tuskin oli hän muutaman askeleen sinnepäin
tunkeutunut, kun hänen sydämmensä seisahtui kauhusta. Torinpuoleisessa
päässä esplanaadia, kenraalikuvernöörin palatsin kohdalla, näytti
todella tapahtuvan jotain peräti kummallista. Se on vallankumous,
ajatteli Kerttu, ja kysyi ihmisiltä:

--Mitä se on?

Toiset vastasivat: Ne huutavat senaattia alas.

Toiset sanoivat: Ne vaatii itse ruhtinaan viralta.

Näistä ei Kerttu mitään ymmärtänyt, mutta kolmannet Sanoivat:

--Kasakoita on kenraalikuvernöörin pihalla.

Silloin alkoi Kerttu tunkeutua niin voimakkaasti eteenpäin, että suuret
miehetkin horjahtelivat kummallekin puolelle.

Jo näki hän hämärästä huolimatta selvästi palatsin edustan, näki jonkun
seisovan toisen kerroksen ikkunaeteisellä ja jotakin huutaen kaksin
käsin huitovan ilmaan. Alhaalta vastasivat huudoilla. Sieltä näkyi sikin
sokin ojennettuja käsiä, keppejä, hattuja.

Mutta juuri kun Kerttu oli pääsemäisillään perille, hulpahti väkijoukko
taaksepäin ja kohta alkoi kuulua: kasakat tulevat! ja pakokauhun
valtaamia ihmisiä juoksi mustana tulvana tungoksen keskuksesta poispäin.

Kerttu koetti vimmatusti ponnistaa vasten virtaa, vaikka juoksijat,
jotka häntä vastaan töytäsivät, huusivat hänelle: kasakat tulevat! Mitä
Kerttu kasakoista, kun hän tiesi niin varmaan lasten olevan siellä, että
hän melkein näki ne jo edessään!

Äkkiä kasvoi väen pakeneva tulva kuitenkin niin, ettei Kerttu enää
voinut edetä, vaan alkoi sen mukana työntyä askel askeleelta takasin
päin. Estääkseen tätä onnetonta peräytymistä, Kerttu tarttui
sähköpatsaaseen, kiertäen molemmat kätensä sen ympärille. Ja patsaan
halkaistessa väkijoukkoa kahtia Kerttu pysyi perääntymättä, riippuen
siinä silmät ummessa, kaikin voimin kiinnipuristuneena, ikäänkuin olisi
pidellyt kiinni ainoasta jälelläolevasta mahdollisuudesta pelastaa
armaat lapsensa varmasta perikadosta. Hän tunsi vaatteittensa repeytyvän
ihmisvirran armottomassa puristuksessa, mutta voimiansa ei hän
sittenkään kadottanut. Hän alkoi kuulla ympärillään hirmuista tuskan
vikinää, joka oli niinkuin tuhansia rottia olisi terävällä raudalla
painettu kuoliaaksi. Myös kuuli hän samalla kertaa maammelaulun tuttuja
sanoja laulettavan tai huudettavan. Ja kun hän silmänsä vihdoin avasi,
näki hän kaatuneita ihmisiä ja yhden naisen makaavan katuloassa ja
suurten miesten juoksevan hänen ylitsensä, raskailla saappaillansa
astuen suoraan hänen tiedottomiin kasvoihinsa. Mutta mitään kasakoita ei
näkynyt missään. »Mielettömät! mielettömät!» muisti hän kapteenin
huutaneen.

Nyt oli jo pahin tulva ohitse ja Kerttu, päästyään tunkeutumaan keskelle
onnettomuuspaikkaa, järjettömänä hirmuisesta aavistuksesta kaivautui
ruhjoutuneiden ihmisruumisten sekaan lapsiansa etsien. Oli jo niin
pimeä, että täytyi aivan läheltä tarkastaa.

Ei ollut missään.

Vasta senmukaan kuin Kertussa alkoi kasvaa iloinen toivo, ettei hänen
lapsiansa ollutkaan tuossa avuttomasti vikisevässä, toinen toisensa
päälle sulloutuneessa ihmisläjässä, kääntyi hänen huomionsa muihin
ruhjoutuneihin ja hän ajatteli: tämmöistäkö se vallankumous nyt onkin!
Ilo omien lasten pelastumisesta avasi yhtäkkiä hänen silmänsä, ettei hän
enää pitänyt muita ainoastaan hänen omien lapsiensa tieltä ja päältä
mitä pikemmin syrjäytettävinä painoina, vaan apua tarvitsevina
raukkoina. Ja se sama ilo antoi hänelle ihmeellistä voimaa ja
neuvokkuutta tässä hirveässä vallankumouksessa, jonka tekijöitä niin
häpeällinen pakokauhu oli vallannut, etteivät edes avunhuutoihin
uskaltaneet takasin palata. Jopa sentään palasivat muutamat uskalikot,
jopa ilmestyi lääkärejäkin, jopa ruvettiin nostamaan, tukemaan,
sitomaan, jopa tuotiin paaritkin, apteekit avattiin, kahvilasta tehtiin
sairashuone, ja Kerttu pääsi juoksemaan kotiin...

Aivan oikein! Siinä istuivat kuin istuivatkin kaikki kolme ruokasalin
pöydän ympärillä, lampun ylhäältä valaistessa heidän päitänsä, ja
odottivat mitä äiti sanoo ... sillä he todella olivat olleet siellä.

Missä kapteeni?

Ei kukaan tiedä.

Olivatko lapset jo kotona kun isä läksi?

Eivät. Kustaava vaan tiesi kertoa, että miehiä oli juossut sisälle
huutaen: tulkaa, tulkaa! Ja kun he olivat vähän aikaa kapteenin kanssa
puhuneet, oli kapteeni ottanut hatun päähänsä, ja sanottuaan kovalla
äänellä kaksi kertaa: mielettömät, mennyt miesten kanssa ulos. Kadulle
päästyä he olivat kaikin ruvenneet juoksemaan.

Tapasiko isä lapsia kadulla?

Ei.

Tämä oli Kertun mielestä selvä todistus siihen, että kapteeni oli,
kuultuaan ehkä miehiltä mitä kenraalikuvernöörin palatsin luona
tapahtui, myöskin juossut sinne lapsia pelastamaan. Kummallista tässä
oli ainoastaan se, kuinka ei Kerttu eikä lapset olleet kapteenia siellä
ollenkaan nähneet.

Alkoi tulla yö.

Lapset nukkuivat kukin rautasänkyynsä.

Lamput paloivat kaikissa huoneissa. Kerttu ei tahtonut sammuttaa niistä
ainoatakaan ennenkuin kapteeni tulee ja hän saa sen kanssa elää
uudestaan riemun nähdä lapset pelastettuina, lämpimän peitteen alla
vuoteissaan nukkuvina.

Joutessaan Kerttu laitteli kapteenin vuoteenpuoliskon aivan
mallikelpoiseen yökuntoon. Oikein hän itse ihmetteli kuinka tarkkaan hän
tätä teki, ei saanut olla muka mitään vinoa eikä ainoatakaan poimua
lakanoissa, lakanainpäitten piti olla ihan tasaisesti yhtä pitkällä ja
tyynyn ihan-ihan keskellä. Jos vaan näki vähänkin vikaa, niin meni ja
korjasi. Yöpaidan taittoi tarkkaan neliskulmaiseen laskokseen ja pani
juuri keskikohdalle tyynyn ja peitteen yhtymän päälle.

Kun ei siinä vuoteen luona enää ollut mitään tekemistä, kulki Kerttu
huoneesta huoneeseen ja korjasi meluisan päivän jälkiä, korjasi niin
tarkkaan, ettei missään pienintäkään epäjärjestystä näkynyt.
Ikkunaverhotkin muisti pöyhistää, tuolit salissa asetti säännölliseen
asentoon, tuuletti huoneet raikkaiksi, eteisessä järjesti hatut ja
päällysvaatteet mahdollisimman vähä tilaavaativasti ja korukirjatkin
asetti nurkkahyllylle sievempään järjestykseen.

Mutta kapteenia ei vaan kuulunut tuntikausiin.

Tämä viipyminen ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä. Jos se olisikin
huomannut lasten tulevan kotiin, niin eipä hän kuitenkaan ollut nähnyt
Kertun tulevan, ja lähtiessään kotoa se tiesi Kertun juosseen lapsia
hakemaan ja siis täytyneen joutua vaaran alaiseksi. Nyt ei ollut
ollenkaan kapteenin näköistä, että hän olisi voinut olla näin kauan
kotoa poissa tietämättä miten Kertun on käynyt. Yli kaksitoista vuotta
olivat he Kertun kanssa olleet naimisissa ja koko tänä aikana ei
kapteeni ollut kertaakaan unohtanut tarkkaan tiedustaa missä Kerttu
kulloinkin on ja aina joutunut suuresti huoliinsa, jos epäili
vähintäkään pahaa Kertulle voivan tapahtua, vaarasta puhumattakaan.

Mitä kauemmas siis se hetki siirtyi, jolloin kapteeni olisi silmät
pystyssä juossut sisälle ja huutanut: missä Kerttu, missä Kerttu?--sitä
levottomammaksi Kerttu kävi, ja hänen mielikuvituksensa alkoi
läikähdellä ihmeellisissä näyissä.

Ehkä ovat hänet vanginneet ja hän nyt siellä tuskailee kauheassa
epätietoisuudessa siitä mitä Kertulle ja lapsille on tapahtunut. Kun
kapteeni tuskailee, on hän hirmuinen. Hän on niin väkevä, että särkee
millaisen vankikopin tahansa, ja silloin he suuttuvat häneen vieläkin
enemmän ja sulkevat ties millaisten salpojen taakse.--Tai on hän sitten
ryhtynyt jossain yksin jotakin väkijoukkoa pakokauhusta pysäyttämään ja
saanut siinä surmansa.

Kello puoli 12 Kustaava ilmestyi tohveleissa ja alushameisillaan hiljaa
alakerrasta, jonne hän oli kuullut Kertun yksinäisiä askeleita ja niistä
päättänyt, ettei kapteeni mahda olla kotona. Nyt Kustaava heti yhtyi
siihen Kertun mielipiteeseen, että jotain oli täytynyt kapteenille
tapahtua. He tulivat melkein varmaan vakaumukseen, että kapteeni oli
vangittu.

Kello yhteen asti he vielä odottivat, mutta kun ei sittenkään vielä
kuulunut, päätti Kerttu, tuli mitä tuli, lähteä jälleen
tiedustusretkelle. Kustaava jäi sillä aikaa kotia vartioimaan.

Kerttu sukelsi ulos asunnosta niinkuin olisi päättänyt jostakin
korkealta hypätä alas ammottavaan syvyyteen tai niinkuin olisi
varustunut hyökkäämään keskelle tuiminta miesten ottelua, sillä hän
kuvaili kadulla olevan vielä tuhat kertaa pahempaa elämää kuin äsken, ja
odotti varmaan joutuvansa kasakkain jalkoihin. Suuri oli sentähden
Kertun hämmästys, kun keskikaupungilla vallitsikin täysi ja pimeä
tyhjyys. Siellä täällä kulki katuja myöten jotain henkilöitä rivissä,
mutta sivilipuvussa, kalossit jaloissa, kuulumattomasti astellen.
Niinkuin jokin näkymätön leijona olisi äkkiä tukahuttanut tassunsa alle
koko kaupungin, sanoen: hiljaa nulikat! Kivimuurit kumottivat kuin
suuret pimeät haamut yössä, siellä täällä tuikahteli yösumussa himmeät
ikkunavalot. Ja hiljaisuus oli niin syvä, että olisi kuullut nuppineulan
putoamisen. Mutta ei ainoatakaan polisia näkynyt, jolta Kerttu olisi
voinut kysyä oliko mitään vangitsemista tai tapausta kuulunut. Silloin
Kerttu muistikin lasten kertoneen, että polisitkin olivat tehneet lakon,
ja hän kääntyi senvuoksi ja juoksi niiden miesten luo, jotka kävelivät
keskellä katua ja kysyi heiltä. Miehet sanoivat Kertulle: Me olemme
uuden polisimestarin käskyläisiä ja olemme tässä kolme tuntia
vahtivuorossa olleet emmekä ole mitään vangitsemisesta kuulleet, mutta
jos tietää tahdotte, menkää keskusasemalle, joka on senatintorilla,
siellä vangituita säilytetään.

Kerttu oikasi suoraa päätä sinne.

Täällä oli portin edessä tavaton vilinä samallaisia hiljaisia
sivilimiehiä, jotka tulivat ja menivät, tulivat ja menivät.

Kerttu ajatteli: Jospa vaan pääsisin niin pitkälle, että antaisivat
tulla vankikopin oven taakse, niin minä huutaisin sille raukalle niin
kovaa kuin jaksaisin: ole rauhassa, lapset ovat tallella!

Ja hän tunkeutui voimakkaasti miesten sekaan porttikäytävään mennäkseen
sisälle polisikamariin.

Miehet pysäyttivät hänet kysyen mitä asiaa hänellä oli.

Kerttu sanoi olevan asiaa polisimestarille ja työnteli itseänsä
väkivallalla eteenpäin. Mutta miehet sulkivat häneltä tien kysyen kuka
hän oli, joka ei järjestyksenvalvojia totellut.

Kun Kerttu oli sanonut nimensä, luullen jo häntäkin vangittavan,
astuivatkin miehet askeleen taapäin, tekivät hänelle kunniaa ja
sanoivat: Herra kapteenia on nyt vaikea tavata, mutta me raivaamme
teille tien. Ja kohta avasivat leveän tien keskellänsä, kahdelle
puolelle syrjäytyen.

Kerttu pääsi tällä tavalla kahden miehen kulkiessa hänen edellään tietä
avaamassa pitkälle yhä sakenevan väkijoukon sisään, kunnes joutui
suureen huoneeseen, missä eteenpäinliikkuminen alkoi väen paljouden
tähden tuntua jo mahdottomalta.

Silloin kuulee hän äkkiä ihan selvästi kapteenin äänen, kuulee hänen
ankaran komentavalla äänellä lausuvan jotain käskysanoja, ja melu
senmukaan hiljenee.

--Tuolla menee herra polisimestari,--sanovat sinnepäin osottaen Kertulle
hänen saattajansa.

Kerttu kurottuu varpailleen nähdäkseen sitä, johon he osottavat. Se on
kapteeni ilmi elävänä, hänen oma Hanneksensa! Hannes--polisimestarina!
Silmät ankarissa rypyissä, ei ikinä ollut Kerttu niitä niin ankarina
nähnyt...

Kerttu perääntyi. Hän oli kaatua hämmästyksestä.

--Enhän minä sinne--, sammalteli hän saattajillensa,--kunhan vaan
sanotte hänelle, että lapset ovat tallella...

Ja oli liikutuksesta hykertyä itkuun ihan siinä miesten nähden.

Mutta oikeastaan kohottausi Kertun mieli samassa kuin siivillä yli hänen
perhehuoliensa.

Semmoinenko, semmoinenko sinä olitkin!--Ja hänen rintansa paisui
ylpeydestä, kun hän muisti pimeän kaupungin, hiljaisena kuin
hautakammio, että olisi neulan kuullut putoavan!

He antoivat kapteenskalle kaksi miestä saattajiksi, joilla oli käsissä
kirkkaat heijastuslyhdyt.

Yksi kummallakin puolella Kerttua he kulkivat kertoen suurten tapausten
menosta ja kapteenin ottamisesta järjestyksen valvomisen käsiinsä.

Kerttu innostui yhä enemmän. Kadut muuttuivat ikäänkuin hänen kodikseen,
ihmiset kaikki, sekä ulkona että sisällä olevaiset, tutuiksi omaisiksi.
Yhtä, yhtä olemme kaikki, sekä rikkaat että köyhät, yhtä koko maailma.
Tämmöistä, näinkö ihanaa se vallankumous siis onkin!

Kiivaasta käynnistä nuorten henkivartijainsa välissä hänen hattunsa
lepatti vähän silmillä,--mutta mitä siitä!

--Hän on poliisimestarina!--huusi Kerttu heti sisälle päästyänsä, ja
lensi Kustaavan kaulaan.

Kustaava tyypertyi. Kerttu ei saanut kerrotuksi järjestyksessä, vaan
hänen sanansa menivät toistensa edelle tai rupesi hän kesken kaikkea
ajattelemaan ja jätti lauseensa lopettamatta.

--Työmiehet ovat hänet valinneet ... ja herrasväet tietysti myöskin ...
siellä ovat kaikki yhdessä, herrat käsikkäin työmiesten kanssa ...
kaikki ovat niinkuin yhteen koottu ja keskellä on kapteeni...

Ja taas puristi Kustaavaa vasten rintaansa.

Hän kertoi ja puhui ja kertoi ja he valvoivat neljään aamua, eivätkä
sittenkään vielä malttaneet erota, vaan menivät käsi kädessä kaikkia
huoneita katsomaan, että miltä nekin näyttivät näiden suurten tapausten
perästä. Kaikki paikat he kävivät. Yksin pellinnyöristäkin, joka oli
punojalta aikoinaan ostettua punanyöriä, Kerttu ajatteli päätänsä
nyykäytellen: Tuokin tuossa...

Yksikseen jäätyään hän ei sittenkään pannut maata, vaan nautti yhä
suurten tunteiden ja ajatusten vaellusta itsessänsä.

Ihmeellistä! Kuinka Kerttu nyt oli häneen rakastunut! Ja rakastunut
yhtäkkiä sillä entisellä rakkaudella kaukaa lapsuudesta, jolloin
kapteeni häntä opetti ja ankarasti kuritti. Oli yksi ainoa pieni varjo
vaan siinä. Se oli vaan muuan kaukainen muisto, joka ihan huomaamatta
pujahti hänen mieleensä, kun hän näki jälleen Hanneksen neliskulmaiseksi
taitetun yöpaidan siinä tyynyn alapuolella,--muisto unesta, jonka hän
oli joskus melkein vielä lapsena nähnyt, ja josta hän ei edes kaikkia
paikkoja senvuoksi voinut tarkemmin muistaakaan. Siinä unessa oli vaan
ollut niin, että Hannes oli tullut polisimestariksi, ja kaikki
kumarsivat häntä, niinkuin nyt polisikamarissa; mutta unessa oli sen
yhteydessä ollut jotakin hirmuista. Oli niinkuin joku kuoppa ja Hannes
perääntyy--perääntyy eikä huomaa sitä ja putoaa siihen...

Jos tätä nyt ollenkaan kannatti muistella näin suuren hyväntunnon
rinnalla! Mitä ihmeen kuoppia tai onnettomuutta voisi siitä tulla, että
ihminen on niinkuin leijona pannut tassunsa kaupungin päälle ja sanonut:
hiljaa nulikat! Ja kaikki on hiljennyt niin että kuulisi nuppineulan
putoovan...

Sinä rakas ... sinä voimakas ... sinä suuri!



5.


Se tapaus, josta Hinkki sai niin odottamattoman tiedon silloin
anniskelumyymälän luona kapteenin kanssa puhellessaan, oli suuresti
hänen mieltänsä järkyttänyt. Ei kuitenkaan itse se murha missään
suhteissa vaikuttanut hänen tunteihinsa tai tasapainoa hänessä
häirinnyt, vaan ainoastaan se seikka, että kuinka hän, Hinkki, ei ollut
itse ennen keksinyt, että sellaistakin voi tehdä. Ei vielä ikinä hän
ollut tullut ajatelleeksi, että oikeastaan eihän yhtään mikään estä
tappamasta jotakin hänen vihaamaansa henkilöä, kuten esimerkiksi isä
Franssia tai jotakin muuta vielä rikkaampaa ja hävyttömämpää. Ei yhtään
mikään, ei yhtään! Ja tätä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, ettei
hän ollut ennen keksinyt. Se oli hänelle nyt ilmeisenä todistuksena
siihen, että hän oli ajan kuluessa jäänyt jotenkin takapajulle. Ne
siellä jossain kulkivat ilmeisesti hänestä edellä. Hän ei ollut enää
asiain kärjessä. Tämäpä se vaan järkyttikin Hinkin mieltä.

Ei Hinkki voinut jättää asioita tälleen.

Vaan heti kun komisarius jälleen määräsi hänet olemaan
kotitarkastuksessa läsnä, meni Hinkki illalla sivilivaatteissa ja kasvot
noettuina sen luo, jonka huoneessa kotitarkastus oli määrätty
pidettäväksi, ja sanoi: Paljokos annatte tärkeästä ilmotuksesta? Ja kun
hänelle oli luvattu 20 markkaa siinä tapauksessa, että hänen
ilmotuksensa osottautuisi oikeaksi, sanoi Hinkki: Tänä yönä kello neljä
ne tulevat. Vieläpä auttoi itse luvattomien kirjain ja paperien
poiskantamista. Mutta polisikomissariukselle raportteerasi, sittenkuin
oli polisipuvun jälleen päällensä vetänyt: Kaikki on sen asunnon
ympärillä rauhallista.

Muutaman ajan hän vielä oli polisina ja ansaitsi tämmöisillä
ilmiannoilla, jona aikana hän hyvin tutustui näihin ihmisiin; ja vaikka
ne olivat herroja, miellyttivät ne Hinkkiä jotakuinkin.

Mutta pian hän jätti polisitoimen kokonaan ja rupesi pommeja
valmistamaan.

Sellaisia käsipommeja hän oli nähnyt Afrikan sodassa, jossa oli sotinut
englantilaisten puolella alkuasukkaita vastaan, ja oli silloin ottanut
yhden pommin, raapinut hajalle ja hyvin tarkkaan tutkinut sen
rakennetta. Nyt oppi hän myös oikean räjähdyspommin rakenteen, jota
virolainen mestari sanoi helvetinkoneeksi.

Mihin tarkotukseen Hinkki näitä pommeja nimenomaan valmisti, ei hänellä
toistaiseksi ollut itselläkään varmaa selvää. Hän oli vaan kerran
seistessään rautatientorilla nähnyt armottoman pitkän jonon ryssän
sotamiehiä, jotka ylettyen toisesta päästä toria toiseen, ja sittenkään
häntää vielä näkymättä, kantoivat olallaan kaksi kivääriä kukin. Kun
Hinkki tiedusteli syytä tähän omituiseen ilmiöön, sanottiin hänelle,
että siinä vietiin pois Venäjälle Suomen hajotetun sotaväen aseita ja
että nämä nyt olivat viimeiset kivärit mitä enää oli. Silloin Hinkki
laski niin, että kun Suomen herroilla nyt ei ole enää sotamiehiä, ja
ovat vihoissa ryssän kanssa, niin ei ryssä ampuisi Viaporista eikä
kasarmeista, vaikka mentäiskin vähän niinkuin tasajaolle Franssin
kaltaisten kanssa. Ja rupesi valmistamaan pommeja vastaisen varalle.
Toistaiseksi oli hän kuitenkin enemmän huvitettu niiden laittelemisesta
kuin niiden käyttämisen tarkemmasta ajattelemisesta.

Mutta kun hänen toverinsa--kaikkia ei hän suinkaan ollut lukutaitoisiksi
opettanut--saivat vihiä näistä valmistuksista, ei Hinkki enää mitään
rauhaa heiltä saanut. Tulivat kuin hassuiksi. Ymmärsivät hyvin Hinkin
selitykset miksi ryssä ei ampuisi eikä liioin mitään paukkua Viaporista
olisi pelättävä. Ja tulvasivat Hinkin ympärille niin suurissa joukoissa,
että hänen aivan pian täytyi heidän rauhoittamisekseen ruveta
ajattelemaan vielä lisäverstaiden perustamista, yhden itäiseen
ulkokaupunkiin ja yhden läntiseen. Väkeä meni niin paljon Hinkin
puolelle, että hänen entisten oppineittenkin toveriensa--niitten pirun
maitopartain--täytyi ottaa hänet taas armoihinsa, tunnustaa hänen
mahtinsa ja kirjottaa sakkiinsa.

Kun tämä oli tapahtunut, rupesi mustatukan oppi--ilman
mustatukkaa--Hinkin miesten selittämien tosiasiain ja näkökohtain
valossa leviämään niin hurjaa vauhtia, etteivät tämän kaupungin nurkat
enää sen rajoiksi riittäneetkään, vaan se meni kaupungista kaupunkiin ja
maapaikasta maapaikkaan täyttäen kaikki kaupungit ja kaikki maat. Ne
oppineet Hinkin tovereista olisivat jo tahtoneet ruveta niinkuin vastaan
pitämään, mutta joutuivat kohta vähemmistöön ja paikkojensa menettämisen
vaaraan, jos vähänkin poikkesivat Hinkin suunnasta.

Kun sitten junat pysähtyivät, tehtaat seisahtuivat ja itse polisitkin
tekivät lakon, katsoi Hinkki ajan tulleeksi. Miehille nyt vaan hyvä
annos viinaa, ja asia olisi ollut pian suoritettu. Sillä ei Hinkki
mitään tuhatvuotista valtakuntaa ajatellut, eikä liioin
pelastusarmeijalaisten taivasta, vaan sievää tasajakoa vaan ja pian. Jo
kulki hänen miehiänsä rohkeissa nousuviinoissa rivittäin pitkin
Pitkänsillankatua, sulkien tieltään kaiken katuliikkeen ja lakaisten
edestään kaikki hajallaan olevaiset ja säikkyväiset.

Silloin juuri parhaiksi sukelsi itse mustatukka jostain jälleen esille.
Oli kai vaaninut niinkuin korppi haaskaa. Jätti kesken kaikki
sointulansa, tuli ja rupesi kyntämään vierailla härjillä. Omisti kohta
kaikki omaksensa, vaikkei hänen oppinsa olisi ikinä ulkopuolelle
haljusilmäisten ja vaimoväen piiriä levinnyt, ellei herrat olisi hänen
poissa ollessaan vähän pistoolia paukutelleet, ellei ryssä olisi vienyt
kivärejä ja ellei Hinkki olisi sitä lammasuskoa vihjauksillaan
terästellyt.

Jo näkee Hinkki mustatukan taas haraavan ilmaa pitkillä käsillään.
Seisoo keskellä rautatientoria huutaen väkijoukolle: »Veljet, sisaret,
kapakat kiinni, jakkaus, jakkaus»... Aih, aih, kuinka Hinkkiä luihin ja
ytimiin asti inhotti se mies!

Tietäähän sen! Väki seisoo ympärillä, mojottaa suu auki, sylki suusta.
No ja eläköön! Otetaan jakkaudella! äänestetään! ää-bää-bää!

Tosin mustatukasta olisi kyllä suoriutunut. Anniskelut saa miesvoimalla
helposti auki, eikä tynnyrien tapit niin lujassa istu. Panimon
portinlukkoja ei myöskään tarvitse rikkoa, kun jokapaikassa pääsee
sisälle aitojen ylitse ja alitse. Ja kun polisitkin olivat lakossa,
olisi muutama kymmen miestä riittänyt asiain suoritukseen. Alkoi olla jo
pimeäkin.

Mutta silloin juuri tuli kapteeni.

Rupesi polisimestariksi ja teki kohta liiton mustatukan ja Hinkin
entisten, oppineitten toverien kanssa.

Ei olisi Hinkki uskonut kapteenia niin viekkaaksi kuin se tässä asiassa
näyttäytyi olevan.

Pani oman kaartin pystyyn ja siihen otti Hinkin parhaat miehet! Sitoi
heidän käsivartensa ympäri veripunasen nauhan, sanoen: tämä on verisen
vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Ja joka vannoo minun käskyni
täyttää, hänen käsivarteensa sidon minä tämän merkin. Ja he vannoivat.
Mutta kun toiset miehet näkivät toistensa käsivarsissa punaset nauhat,
kysyivät he: mikä merkki se on? Toiset sanoivat: se on verisen
vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Silloin menivät kaikki kapteenin
luo tahtomaan veripunasta nauhaa vannoen: mitä meille kasketkin, sen
teemme. Mutta kapteeni sanoi: sulkekaa kapakat, ja joka ei teidän
käskyjänne tottele, se vangitkaa ja tuokaa tänne! Ja kohta levisi hänen
kaartinsa yli koko kaupungin eikä kapakkoihin olisi enää millään
miesvoimalla kukaan päässyt.

Tämä manööveri osotti Hinkin mielestä kapteenissa niin suurta
viekkautta, että hän oli melkein taipuvainen senjohdosta antamaan sille
anteeksi oman täydellisen mieshukkansa.

Ja mistä ihmeestä se olikaan aivan ilman Hinkkiä niin läpiviisaaksi
oppinut? Opetettiinkohan sellaisia temppuja sotakoulussa?--ajatteli
Hinkki.

Kaikissa tapauksissa hän, Hinkki, oli nyt kokonaan puilla paljailla, ja
käveli seuraavina päivinä toimettomana ja haluttomana pitkin
keskikaupungin katuja, katsellen ihmisjoukkojen järjetöntä
laumavaellusta rautatientorilta senatintorille ja senatintorilta
rautatientorille, joka vaellus häntä nyt suuresti inhotti ja
kyllästytti, koska sen syynä oli hänen mielestään niin tyhmän perättömät
huhut piakkoin muka alkavasta pommituksesta Helsingin kaupunkia vastaan.
Niihin ollenkaan uskomatta ja puolinaisella mielenkiinnolla eteensä
tuijottaen Hinkki vaan käveli ilman mitään määrää ja lakkaamatta
haukotteli.

Vihdoin hän, kun ei mitään huvia voinut keksiä, meni vaaria katsomaan ja
ehkä saamaan mukaansa kadulle.

Vaari, vaikka ei ollut vuosikymmeniin liikkunut kaupungilla sen kuin
vaan Franssin asunnon ja Kustaavan asunnon väliä ehkä kerran kolmessa
vuodessa, ei voinut vastustaa rakkaan Hinkkinsä vaatimusta, vaan läksi
sauvan nojassa liikkeelle.

Kyllä siitä olikin huvia Hinkille aika lailla, kun hän katseli vaarin
yhtämittaa nieleskelevää, hampaatonta suuta ja ihmeissään vasemmalle ja
oikealle kääntelevää päätä. Vaarin liikkeistä Hinkki näki jokaisen hänen
ajatuksensa, mutta ei puhunut mitään, eikä vaarikaan puhunut.

Mikonkatua he menivät alas rautatientorille päin ja kääntyivät sieltä
hiljakseen takasin, kun Hinkki huomasi vaarin väsyvän.

--Katos, katos,--sanoi Hinkki elvytellen vaaria, ja osotteli kaikkein
rikkaimpien talojen ikkunoihin:--Jos nyt tämän kaupungin sytyttäisi,
niin toinen leikki siitä tulisi kuin ennenmuinoin Hämeenlinnan
markkinoilla! (Näin sanoi Hinkki muistutellen vaarin kertomusta
aikeistaan Riikin miesten kanssa polttaa Hämeenlinnan kaupunki, josta
syystä se sitten Siperiaankin oli joutunut.)

--Toinen tulisi!--myönsi vaari, sillä hän oli jo nähnyt, että kaupunki
oli ilman poliseja, kuten Hinkki oli hänelle sanonut.

--Mutta eiköhän se vaari olisi kasakoilta pelastunut, ellei vaan olisi
sitä äijää tulesta auttamaan mennyt, sanoi Hinkki ja nauraen työnteli
vaaria kylkeen: höö-hää-hää, jolla äänellä Hinkki tahtoi pilkata vaarin
siinä tilaisuudessa osottamaa tyhmyyttä.

Vaari nauraa hohotti sydämmellisesti rakkaalle Hinkillensä.

--Katos, katos, hoki Hinkki taas, harmistuneena ja kihelmöivin sormin
osotellen aivan suojattomia rikkauksia kivimuurien ikkunoissa,
pankkipalatseissa ... ja pani tuskitellen: aih, aih! kuten tapansa oli
saadessaan jotain oikein tyhmää todistaa.

--Sitäkö mustatukkaa ne vaan uskovat? sanoi vaari, tahtoen ottaa osaa
Hinkin huoliin.

--Vielä mitä, sanoi Hinkki,--meidän kapteenia ne uskovat.

--Kas vaan sitä äpärää!--sanoi vaari, ja lisäsi: Turhaan, turhaan minä
sen likan sarkasäkissä maailmalle kannoin!

--Älkää sanoko, sanoi Hinkki ja hänen ylähuulensa vasen pieli vähän
kohosi:--Jos se kapteeni kuninkaaksi pääsee, ehkä se maatkin
Veneh'ojalle jakaa.

--Jakaa se,--sanonko minä!

Eteenpäin maleksiessaan he tulivat patsaan kohdalle, jonka ympärillä
suuri väkijoukko seisoi lukemassa kapteenin julistusta. Toiset tulivat,
toiset menivät,--toiset vaan suu auki katsoivat silmien turhaan
haratessa jotain selittävää vastausta äkkiä nousseihin, yllättäviin
kysymyksiin,--toiset nyykäyttelivät hyväksyvästi päätänsä, toiset
näyttivät huolestuneilta, toiset naurahtelivat...

Hinkki tunkeutui vaarin kanssa myös esille patsaan juureen.

--Mitäs siinä on?--kysyi vaari.

Hinkki luki:

TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ ALKAEN ON PROSTITUTSIONI SUOMEN PÄÄKAUPUNGISSA
LAKKAUTETTU.

--Soo-o?--pani Hinkki, ja hän muisti kuinka kapteeni oli aikoinaan
laassut puhtaaksi tyttöpaikan. Aikookohan se nyt laasta koko kaupungin?

--Häh?--kysyi vaari uudestaan.

Mutta Hinkki ei katsonut maksavan vaivaa ruveta vaarille sellaista edes
selittämään. Ja haukotellen ja äijän hitaasta etenemisestä laiskistuen
Hinkki maleksi vaarin asunnolle takasin.

Täällä hän rupesi, loikoen vaarin vuoteella, ajan kuluksi ikävissään
soittelemaan harmonikkaansa, jota vaari häntä varten kaapinnurkassa
talletti. Sillä ei Hinkki tahtonut ajatella niitä ikäviä ajatuksia,
joita kapteenin plakaatti oli hänessä virittänyt, kun hän siitä muisti
koko oman elämänsä ja erittäinkin isä Franssin elämän, sen inhottavan
möhömahan kaikki rikastumisen alkusyyt, sen vaaria kohtaan osottaman
suuren hävyttömyyden, kun oli ensin viekotellut vaarilta kaikki rahat ja
sitten antoi sen asua puolimädänneessä piharakennuksessa, pimeässä,
hämähäkkien ja homeen seassa... Kyllä se mies olisi ollut aivan
ensimäiseksi tapettava, jos vaan joku oli tapettava. Mutta juuri näitäpä
Hinkki ei nyt viitsinytkään ajatella. Hän aikoi ensin pyytää vaarilta
viinaa, jota tiesi kyllä kaapissa hänen varalleen olevan, mutta sitten
ottikin harmonikan, koska se teki hänelle tavallisesti melkein saman
palveluksen ikävien ajatusten karkottajana.

Ja soitteli soittelemistaan aivan loppumattomiin.

Vihdoin alkoi pitää niinkuin pieniä väliaikoja ja silloin aina hymyili
ajatuksissaan. Vaari huomasi siitä, että nyt se on vihdoin jotain taas
huvikseen keksinyt.

Ja aivan oikein.

Vielä yksi valssi, ja Hinkki nousi päättävästi vuoteelta ja meni suu
hymyssä ajurirenkien puolelle.

--No, ettehän te sitä möhömahaa vanginneetkaan!

--Ei meidän pitänytkään, vaan lakkokomitean, vastasivat he hänelle.

Silloin Hinkki kysyi, eikö lakkokomitea siis käskenyt vangita.

He vastasivat: siellä sanottiin, ei nyt ole semmoisiin aikaa, mutta
vartokaa kunnes käsky tulee. Sitä me varromme.

--Ja voi teitä löyhäpäitä, sanoi Hinkki,--sillä kun lakko loppuu,
vangitsee möhömaha teidät, mutta nyt on teidän vuoro vangita hänet.
Menkää siis polisikamariin ja pyytäkää oitis punanauhat käsivarsiinne,
ja ottakaa mukaanne vielä kaksi miestä, joilla on punanauhat, ja tulkaa
viipymättä tänne minun puheilleni. Saakos ihmisiä kepillä hutkia!

He tekivät niinkuin Hinkki oli heidän käskenyt ja tulivat hänen eteensä
nelin miehin, nauhat käsivarsissa.

Kun nyt Frans tuli ulos, kävelylle lähteäkseen, menivät miehet hänen
luoksensa ja sanoivat niinkuin Hinkki oli heille opettanut:

--Lakkokomitea on meidät lähettänyt sinua polisikamariin tuomaan, koskas
olet heidän käskyjänsä vastaan rikkonut.

Ja kun Frans kielsi heitä tottelemasta, rupesivat he häntä taluttamaan.

Mutta Hinkki itse istui ikkunassa ja katseli tätä menoa. Katseli ja
hykerteli mielihyvästä käsiään. Niin käy isäntien, kun kerran rengitkin
asettuvat esivallan istuimille!

Frans ei enää vastustellut. Mutta kun hän mahdottoman lihavuutensa
vuoksi saattoi ainoastaan hitaasti sipsutella eteenpäin, piteli kaksi
miehistä häntä käsistä niinkuin rinkitanssissa, ja eteenpäin
kumartuneina vetivät häntä perässään. Franssin nopeat ja lyhyet askeleet
töksähtelivät Hinkin mielestä kovin hauskasti maahan, pullean ruumiin
ollessa nojallaan taapäin. Liikkumattomissa, tumman tiilen karvaisissa,
pitkänenäisissä kasvoissa ei näkynyt vähintäkään ulkonaista
rauhattomuuden merkkiä, vaan suuret silmäluomet olivat päinvastoin
painuneet vielä tavallistakin alemmas, joten olisi syrjäinen luullut
hänen nöyrästi taipuneen kohtaloonsa. Mutta joka hänet tunsi--niinkuin
Hinkki--se tiesi, se melkein kuulemalla kuuli, kuinka Frans sisässään,
ruumiinsa puolijuoksussa töksähdellessä uhkaavasti ajatteli:
Ma-a-a-alt-taka-a-a-han! ma-a-a-alttaka-a-a-han!

Kolme pitkää tuntia istutettiin Franssia polisikamarissa odottamassa
milloin hänen asiansa tulisi esille.

Mutta kun kolme tuntia oli kulunut, tultiin häneltä kysymään: Mitä
teillä on asiaa?

Frans selitti, ettei hänellä ollut yhtään mitään asiaa.

Silloin sanottiin hänelle: Jos teillä ei ole mitään asiaa, niin menkää
pois, sillä täällä ei ole tilaa asiallisillekaan.

Kotiin tultuansa oli Frans lujasti kiroillut. Hän oli ollut
kolmituntisen oleskelunsa vuoksi väentungoksessa niin märkänä, että oli
vaatteineen päivineen kuin merestä nostettu. Ohikulkevaiset olivat
astuneet hänen varpaansa turvoksiin ja liivit olivat peräti
harvanappisiksi repeytyneet.

Paljon oli Frans eläessään kokenut ja nähnyt, oli kerjäläisenä vaeltanut
maantien loassa, oli ollut juoksupoikana kaiken maailman mestareilla,
oli sen seitsemässä myllyssä onneansa koettanut, oli vihdoin
rikastumisen salaisuuden keksinyt ja sen avulla hyvään alkuun päästyänsä
vihdoin tullut kivimuurin omistajaksi. Mutta niin monessa metkussa ja
mutkassa kuin hän eläessään olikin ollut, oli hän aina tullut yhä
varmempaan vakaumukseen siitä, että ainoastaan ollen lujassa liitossa
esivallan ja polisin kanssa saattoi ihminen saavuttaa rikastumisen
tarkotuksen. Kun siis Frans kuuli polisien tehneen lakon, oli tämä hänen
mielestään niin nurinkurinen eli kaikkia käsityksiä ylösalasin kääntävä
tapaus, ettei hän olisi ottanut uskoakseen, vaikka Abraham olisi tullut
ilmottamaan. Yhtähyvin olisi jumala itse astunut alas maan päälle,
luopunut valtikastaan ja sanonut ihmisille: hallitkaa itse! Ihmeitä oli
Frans elämänsä aikana paljon nähnyt, mutta semmoista mitä hän nyt
polisikamarilla oli nähnyt, ei hän vielä ikinä ollut unissaankaan
aavistanut mahdolliseksi. Kaikki oli nurin ja ylösalaisin. Viimeiset
olivat tulleet ensimäisiksi ja ensimäiset viimeisiksi. Suuret herrat
sekasin kaiken maailman sällien kanssa. Polisia ei missään. Kapteeni
yksin istuu valtaistuimella. Raatimiehet, oikeusneuvosmiehet, viskaalit,
konsulit, tirehtöörit tulevat yksitellen kapteenin eteen, kumartavat
nöyrästi ja esittävät asioitaan. Mutta mitäs tämä vielä!
Pormestari--itse pormestarikin!--kumartaa kapteenille! Franssin täytyi
panna kämmenensä korvan taa ja kurottua sinnepäin, kuullakseen mitä
pormestarilla voi olla pyydettävää kapteenilta. Mitä?--Mitä?--Onko se
mahdollista! Kuulkaa, kuulkaa! Pormestari pyytää kapteenilta saisiko hän
oikeuden ja armon ottaa puoleksi tunniksi issikkaa! Ennen ei tarvinnut
kuin viheltää kadunkulmassa, niin sai niitä ympärilleen joka suunnalta,
että olivat toistensa päälle lentää. Ja monta kertaa oli Frans itsekin,
talvipakkasessa istuessaan keskipukilla, ollut onnellinen kun vihdoin
kuuli vihellyksen ja sai hutkia kaakkiansa selkään, etteivät muut ennen
ennättäisi. Olipa useasti suljauttanut rekensä juuri tämän saman
pormestarinkin eteen, kun näki hänen astuvan kahvilasta hansikoita
sormiinsa vetäen. Ja nyt olisi ollut hänen renkiensä vuoro palvella
herroja, mutta pormestari ei vihellä, vaan pyytää lupaa kapteenilta, ja
Frans ei voi lähettää renkiänsä, sillä rengit ovat hänet vanginneet!

Tässä kohden oli Franssin pää ruvennut menemään niin sekasin, että
nuokahti tainnuksiin. Ja häntä virvotellessa olikin häneltä sitten
kysytty mitä asiaa hänellä oli, ja päästetty kotiin. Franssin anomukseen
saada ajaa kotiinsa oli korkeimpaan paikkaan sitävastoin annettu
hylkäävä lausunto, ja hän sai kävellä.

Sentähden, kun kaksi hierojaa oli häntä kotona pari tuntia virvoitellut,
oli hänen ensimäinen sanansa kapteenista: Maltashan, kyllä minä sinulle
vielä näytän! Vai sinä tässä määräät milloin minä saan omilla
hevosillani ajaa! Malta, malta!

Sen enempää huvia ei Hinkille tästä Franssin asiasta koitunutkaan.
Ikävissään hän tuli joka päivä soittelemaan vaarin luo, sillä ei
milloinkaan vielä ollut elämä hänestä tuntunut niin kuivalta kuin tällä
lakkoviikolla. Vaikka kuinka olisi koettanut huvittaa itseään, aina tuli
kapteeni väliin ja esti kaikki. Leijonaliput se tietysti vedätti jo
kolmantena päivänä alas, ja kun Hinkki meni rautatientorille valitsemaan
väliaikaista hallitusta, naulasi kapteeni sellaisen plakaatin, ettei
koko vaali merkitse mitään ennenkuin esivalta siihen suostuu. Jolloin
Hinkki tunsi itsensä tavalliseksi virkamieheksi eikä ottanut osaa
vaaliin.

Kapteenin osottama suuri viisaus ei voinut antaa Hinkille mitään rauhaa.
Se yhtaikaa sekä ihmetytti häntä että myöskin jotenkin kalvoi hänen
sydänpohjaansa.

Ja ollakseen ajattelematta hän otti sen valssin, josta Hiltu--muuan--oli
vielä niin pitänyt »Kolmasti, neljästi...»

Mutta kun kädenranteet väsyvät, tulee taas ajatus:

Mistähän sekin asia johtuu, että kun ihmiset uskovat joskus tulevan
jotain parempaa, niin he kohta kesyttyvät? Hinkki tunsi erään
patajuopon--hyviä ystävyksiä olivatkin--, joka meni pelastusarmeijaan ja
rupesi uskomaan, että kuoleman perästä tulee paratiisi kaikille
ihmisille. Ja niin villi kuin se olikin ollut, kohta alkoi loistaa kuin
aurinko, ei ottanut enää viinan tilkkaa suuhunsa, vaan itki ja ylisteli
aamusta iltaan herraa, eikä Hinkki olisi saanut häntä maistelemaan enää,
vaikka olisi hienointa pomeranssia nenän alle tuonut.

Hinkki soitti kahdeksan kertaa peräkkäin Taavetinpolskan, ollakseen
moisia typeryyksiä ajattelematta. Mutta heti kun hän taas lepuutteli
käsiänsä ajoivat lakkoviikon tapaukset väkisin ajatuksia hänen päänsä
täyteen:

Niinkuin pelastusarmeija, niin mustatukkakin. Kuinka monta kaikkein
varminta ja luotettavinta järjenmiestä olikaan mustatukka jo häneltä
vienyt! Heti kun olivat saaneet mustatukan uskon, että noin sadan vuoden
perästä eli sittenkuin päästään äänestämään tulee maan päälle
tuhatvuotinen valtakunta, heti lakkasivat juomasta, kampasivat tukkansa
ja katselivat haljusilmin korkeuteen. Ja kun Hinkki koetti saada heitä
ravistettua ennalleen, työnsivät he hänet ylenkatseellisesti luotaan,
sanoen: sinä elät pimeydessä!

Osasi Hinkki yhden jenkankin nuotin, vaikkei ihan täsmälleen. Mutta hän
nyt soitti sitä niin monta kertaa peräkkäin, että tahti ei lopulta
kertaakaan rikkoontunut, ja hän päätti soittaa näin erehtymättä viisi
kertaa peräkkäin. Jos tuli pieninkin erehdys vaikka vasta viidennellä
kerralla, piti alkaa taas alusta. Kun tämä urakka vihdoin onnistui,
olivat Hinkin ranteet kuin poikki.

Näin pelastusarmeija ja mustatukka. Entä kapteeni? Juuri samalla
tavalla. Kesytti yhdellä ainoalla sanalla tulevaisesta vallankumouksesta
Hinkin rajuimmat miehet. Niin että kun Hinkki meni koetteeksi
anniskeluun pyrkimään, jossa näitä oli vahtina, heidän päämiehensä
hypäten poikasi molemmin jaloin maata ja rajusti hihkaisten kirosi että
ei vaikka perkele olisi! Kapakat ja porttolat pois ja oikeus maahan, se
olkoon tunnussanamme!

Ja jos nyt nuo pelastusarmeijan ja mustatukan ja kapteenin lupaukset
olisivat olleet jotain uskottavia asioita, mutta puhumattakaan
pelastusarmeijan paratiisista oli sekä mustatukan että myös kapteeninkin
puheet kaikkein typerintä typeryyttä, sillä kuinka voivat he tehdä ettei
sotamiehiä olisi ryssälläkään!

Voisiko Hinkki koskaan kesyttyä? Jos nyt ajateltaisiin, että joku
keksisi keinon muuttaa asiat paremmiksi niin viisaasti, ettei siinä
voisi löytää mitään vähintäkään tyhmyyttä...

Mutta Hinkki pelästyi itsekin, että oli antanut ajatustensa mennä niin
pitkälle. Ja tämä ajatus oli hänelle kirvelevän vastenmielinen. Hän
kirosi mielessään vielä kerran lakkoa, joka väkisin pani hänen päähänsä
siellä ennen milloinkaan olemattomia ajatuksia, ja huusi vaarille:

--Antakaa nyt sitten sitä viinaanne!

Vaari kolisteli esille potun kaapistaan.

Kun Hinkki oli juonut kolme ryyppyä, saattoi hän taas soittaa
esteettömästi. Ja näin hän ryypiskeli ja soitteli kunnes lakon päivät
päättyivät ja Hinkki oli päässyt elämänsä ehkä kaikkein ikävimmästä
ajasta.



6.


Olihan kapteeni aina, katsellessaan sekä kotimaisten isänmaanystäväin
itsenäisyyspyrintöjä että myös mustatukan oppilaitten
vallankumouksellisia vaatimuksia, ollut sitä mieltä, että kumpaisetkin
olivat ainoastaan ehdonalaisia pikku liikkeitä, jotka viime asteessaan
kokonaan riippuivat siitä mihin suuntaan Helsingin sylissä lepäävän
venäläisen linnotuksen tykit olivat kääntyneet. Sitä ymmärtäen hän oli
heti ylimpään valtaan päästyänsä sekä vedättänyt alas senatin katolle
kohotetun itsenäisyyslipun että myöskin antanut julistuksen siitä, että
rautatientorilla valittava väliaikainen hallitus oli alistettava
hallitsijan vahvistettavaksi.

Mutta nyt, kun lakkoviikko päättyi sellaisiin suuriin voittoihin, jotka
takasivat yksikamarisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen
äänestysoikeuden, ymmärsi kapteeni vielä selvemmin kuin koskaan ennen
sellaisen linnotuksen merkityksen. Koko voitosta voi puhua ainoastaan
siinä tapauksessa, että venäläinen vallankumous tulee sen tueksi. Muuten
on kaikki haihtuva kuin suopakupla, ja äänestäminen yksikamarisessa
eduskunnassa Viaporin tykkien alla lopultakin muuttuva pelkäksi
ivanäytelmäksi, jonka ainoa hyöty on sen huvittavuudessa.

Sentähden kapteeni hytkähteli ilosta ja onnesta, kun huomasi, että
Venäjän vallankumouksen johtajat heti lakkoviikon tapausten jälkeen
käänsivät koko huomionsa Suomeen. Se suunnitelma, jonka tarkotuksena oli
ollut kapinan alottaminen Viaporista, jotta laivasto voisi käyttää tätä
nojakohtanaan hallitessaan Suomenlahtea ja suojellessaan Suursaarelle
sijotettua väliaikaista vallankumouksellista hallitusta, oli Vasilin
kertomusten mukaan joutunut melkein kokonaan unohduksiin ja oli hänen
matkansa tarkotus ollut noutaa kapteenin mietintö pääkortteeriin
koettaakseen pelastaa suunnitelmaa kokonaan paperikoriin joutumasta.
Mutta nyt näiden Suomessa niin äkkiarvaamatta sattuneiden tapausten
jälkeen, erittäinkin kun kapteeni jäi edelleen vallankumouksellisen
punasen kaartin ylipäälliköksi, ja koko maan mieliala näytti
vallankumoukselle niin odottamattoman suotuisalta, tuli suunnitelma
uudestaan pohdinnan alaiseksi ja asianomaiset hämmästyivät nähdessään
kuinka kaikki asianhaarat joka suunnalta tukivat suunnitelmaa, aivankuin
jokin järjellinen kohtalo olisi sen juuri tätä tapausten muodostumaa
varten kaikkinäkevästi edeltäpäin luonut.

Suunnitelman heikoin kohta--väliaikaisen hallituksen asettuminen
laivaston suojaamana avonaiselle merisaarelle,--jota aatetta kapteeni
oli jo mietinnössään hyvin ankarasti arvostellut, muutettiin nyt siihen
suuntaan, että vallankumouksellinen hallitus sijaitsi Helsingissä
itsessään, joka aate näyttäytyi nyt sitä mahdollisemmaksi, kun
paikallinen väestö oli vapautusliikkeelle suotuisa ja kapteenin yli koko
maan levinneen kaartin vakinainen miehistö laskettiin nousevan
toiseenkymmeneen tuhanteen, joista Helsinkiä kohti tuli noin kolme
tuhatta kokardimiestä.

Näin muutettuna tuntuikin suunnitelma saavuttavan paljon suurempaa
kantavuutta, ja kapteeni teki väsymätöntä työtä tarkemmin
määritelläkseen sen erikoiskohtia. Koko hänen huomionsa kiintyi nyt
Helsingin täydellisen suojaamisen mahdollisuuksiin. Se tehtävä tulisi
nyt meren puolelta Viaporille ja maan puolelta punaselle kaartille,
laivaston pyrkiessä täydellisesti vallitsemaan Suomenlahtea. Näiden
seikkain äärimmäisyyksiin tarkka selosteleminen täytti kapteenin mitä
palavimmalla innolla, mutta hän arveli parhaimmassakin tapauksessa
valmistusten vaativan vielä vähintäin kahden vuoden ajan.

Nuoremmat nauroivat hänen turhantarkkuuttansa yksityiskohdissa ja
äärimmäisen varovaisuuden vaatimuksiaan mitä suunnitelman salassapitoon
tuli. Sanoivat sitä jonkinlaiseksi »kiinneaatteeksi» hänen aivoissaan,
ja lähettivät uhallakin sotamiehiä sotilaspuvussa hänen luokseen
asioille, siten huvikseen häntä härnätäkseen.

Vallankumoukselliset suuntasivat siis nyt kaikki voimansa paitsi
laivaston käännyttämiseen, joka oli heidän toimenaan tähänkin asti
ollut, myöskin Suomeen sijoitetun venäläisen maaväen ja erittäinkin
Viaporin varusväen kiihottamiseksi kapinaan.

Vasililta tuli kapteenille kirje, joka hehkui innostusta ja toivoa.
Siinä oli (paitsi mainio valokuva Vasilista itsestään, jonka hän pyysi
sijottaa Kertun albumiin jonnekin hänen sukulaistensa läheisyyteen)
lopussa tämmöinen lause:

... ja kun syistä, jotka ovat sinulle hyvin tunnetut, suuren yrityksemme
onnistuminen riippuu aivan yhtä paljon teidän suomalaistenne
suhtautumisesta siihen kuin meidän venäläistemme urhoollisuudesta itse
taistelussa, niin voi täydellä syyllä sanoa, että sinun käsiisi uskotaan
enemmän kuin puolet koko tehtävästämme. Vastaa sinä suomalaisistasi.
Vastaa sinä siitä, että Viapori suomalaistesi avulla pysyy maan puolelta
suojattuna, silloin kun sen kanunat vapaudentaistelussa jylisevät...

Kapteeni ajatteli: Vasili raukka näyttää olevan kokonaan syrjäytetty,
sillä hän ei tiedä muuttuneesta suunnitelmastamme yhtään mitään! Mutta
varovaisuuden vuoksi ei kirjottanut mitään Vasilille.

Jos Kustaava olisi kapteenin ja Kertun naimisiinmenon varalta ymmärtänyt
järjestää heille kymmenen kertaa suuremman asunnon kuin missä he nyt
asuivat,--jos olisi varustanut salin vaikka 15 metrin pituiseksi ja 10
metrin levyiseksi, niin sittenkään heidän kaikki huoneet yhteensä eivät
olisi suoneet mitään väljää tilaa kaikille niille vieraille, joita alkoi
heidän luoksensa tulvata, puhumattakaan niistä kokouksista, joita heillä
pidettiin. Kerttu melkein oppi sujuvasti venättä puhumaan. Ainakin
ymmärsi hän lopulta aivan hyvin heidän puhettansa ja saattoi vapaasti
kuunnella pitkiäkin kertomuksia, kun ei vaan liian nopeasti puhuttu.

Mitä olikaan seurustelu vapaaherrattaren luona ollut verrattuna
seurusteluun näiden kanssa!

Vapaaherrattaren hienous oli ollut käytöksen ja ikäänkuin ylpeyden
hienoutta, mutta näiden hienous oli ajatusten ja tunteiden hienoutta,
sillä he eivät koskaan ajatelleet eivätkä tunteneet muuta kuin suuria
vapaustaistelun asioita. Käytöksessä ei ollut ylpeyden vivahdustakaan,
vaan kaikki koettivat olla niinkuin ihmisten välillä ei olisi mitään
eroa koskaan ollutkaan.

Kaikessa mitä he kertoivat kotimaastaan ja vallankumouksellisten
taisteluista oli aina jotain, joka samalla sekä kammotti että veti
vastustamattomasti puoleensa, jotakin, joka oli samalla sekä hirveää
että ihanaa, ja kun Kerttu istui heidän seurassansa, oli hän aina ylpeä
siitä, että he kohtelivat häntä aivankuin hän olisi ollut jo kauan
sitten tuttu heidän kanssansa ja he pitäneet päivän selvänä, että Kerttu
tietysti menisi arvelematta kuolemaan, jos vaan vapauden asia olisi
vaatinut. Kerttu antoi heidän luulla, mutta itsekseen, kun hän ajatteli
heidän kertomuksiaan vankeuksista ja kosteista pimeistä kopeista ja
hirmuisista Siperianmatkoista, tunsi niin kouristavaa kauhistusta, että
varmaan hänen olisi pitänyt elää vielä ainakin kolme ihmisikää ennenkuin
olisi oppinut pitämään jotakin asiaa semmoisten kärsimysten veroisena.
Jaa no,--jos juuri omien lasten pelastaminen ryövärien kynsistä olisi
siitä riippunut, niin silloin kyllä.

Suuria uskalikkoja ne olivat Kertun mielestä nytkin näissä sotaväen
käännättämispuuhissaan. Pukeutuivat sotamiehen valepukuun ja
tunkeutuivat keskelle kasarmeja, nousivat matruuseina sotalaivoihin,
viettivät viikkokausia piileskellen itse Viaporin linnotuksessa ja
kiipesivät valleille vapauspuheitansa pitämään. Monta, monta vangittiin,
mutta mitäs toiset siitä! Nyykäyttivät vähän päätä, vähän silmä vettyi,
ja taas yhtä innoissaan jatkoivat työtään.

Erittäin hämmästytti Kerttua muuan hänen mielestään melkein
ylenluonnollista uhrautuvaisuutta osottava teko. Heidän joukkoonsa
saapui Pietarista kaksi aivan häikäisevän kaunista neitiä, jotka
kuuluivat sen korkeimpiin ylimyspiireihin--kaikkein korkeimpiin!--ja
rupesivat ravintolaneideiksi suureen venäläiseen upseeriklubiin
palvellakseen tarjoilijattarina upseerien pidoissa ja juomingeissa.
Mutta salaa harjottaakseen kapinallista kiihotusta!

Nytpä se kerrankin tuli ilmi, missä ne kapteenin »mallit» oikein
istuivat! Mutta jos se vaan olisi ymmärtänyt Kertulle alusta asti
puhua niinkuin nämä, niin olisi Kerttukin varmaan tullut
vallankumoukselliseksi, ja kapteenin kanssa naimisten sijaan kukaties
hänkin--jaa-a!--ruvennut tarjoilijattarena kaartinupseereja
vallankumoukseen käännyttämään! Mutta eihän se kapteeni osannut puhua
muuta kuin mörähdellä vaan.

Kaikkein enin (melkein yhtä paljon kuin Vasilista) piti Kerttu sentään
eräästä aivan nuoresta luutnantista, joka hyvin harvoin pääsi heillä
käymään ja silloinkin useimmiten valepuvussa ja myöhään illalla, sillä
hän oli tykkiväenluutnantti Viaporista. Kuitenkin hän aina sisälle
tultuansa riisui pitkän sivilipalttoonsa ja istui luutnantinpuvussa
heillä. Ei hän ollut mikään niin erittäin kaunis, mutta innokas ja
samalla niin ilonen ja lystikäs, että aina ja kaikissa asioissa puhui
niinkuin olisi vaan pilaa laskenut, vaikka kysymys olisi ollut kuinka
vaarallisesta tehtävästä tahansa. Semmoisista Kerttu piti. Ja sen
päälliseksi taisi ruotsia, joten Kerttu sai hänen kauttansa selvän
kaikesta mistä vaan halusi tietää. Kun Kerttu puhui paljon tästä
ihastuksestaan, rupesivat muut sanomaan luutnanttia »Ihastukseksi». Niin
että lapsetkin, kun ikkunasta näkivät hänen tulevan, huusivat: Äiti,
äiti, Ihastus tulee!

Ja saikin se Ihastus Kertun niin pitkälle vallankumoukseen taipumaan,
että Kerttu ompeli punaselle kaartille lipun ja otti osaa suureen
mielenosotusretkeen, jonka tarkotuksena oli pakottaa Suomen viimeisen
kerran kokoontuneet säädyt hyväksymään lakkoviikolla päätetty
yksikamarinen eduskunta ja kaikkien äänestysoikeus. Joka sitten
hyväksyttiinkin. Itse oli Ihastus kovin kärsimätön vanhempien toveriensa
viivyttelemiseen. Hän olisi tahtonut oitis vaan panna kanunat
jylisemään, ja sanoi Kertulle, että he nuoremmat eivät kovinkaan kauan
aijo enää suostua tähän vitkastelun ja varovaisuuden henkeen, jota sekä
kapteeni että muut vanhemmat vallankumoukselliset tahtoivat noudattaa.

Yksi ainoa oli koko tässä ihastuttavassa ihmisjoukossa sellainen, jota
Kerttu ei voinut oikein sietää. Se oli hyvin pitkä mies, joka kyllä
istui aina kaikissa kokouksissa, mutta ei koskaan puhunut mitään eikä
koskaan nauranut. Se oli todella Ihastuksen täydellinen vastakohta, ja
sentähden häntä ruvettiinkin nimittämään Kertun antamalla nimellä
»Vastakohdaksi». Mutta kun Kerttu kerran ilmaisi vastenmielisyytensä
jopa epäluulonsakin tähän Vastakohtaan, räjähti kapteeni nauramaan, ja
sanoi: Elä herran nimessä Kerttu kulta, sehän on koko suunnitelman
keksijä ja oikea henki!

Tässä hirveässä touhussa kului aika yli talven kesään asti ja Kerttu
rupesi jo luulemaan, että tulee rauhallisempia aikoja. Mutta kun hän
sanoi kapteenille, että pitäisi muuttaa maalle, jotta kapteeni saisi
vähän levähtää, iski kapteeni merkitsevästi silmää, ja sanoi Kertulle
olkansa taakse:

--Nyt ei tästä enää lähdetä minnekään.

Kerttu kysyi mitä hän tarkottaa. Kapteeni sanoi:

--Olemme joutuneet niin kummalliseen asemaan, että meidän täytyy joka
hetki kaikin voimin estää taistelun alkamista.

Kerttu teki silmänsä suuriksi.

--No eikö vallankumousta tulekkaan?

--Se ei saa tulla liian aikasin, sanoi kapteeni,--mutta kiihotus on
käynyt liian suurella höyryllä, ja meidän omatkin työmiehet ... ah,
Kerttu! ... käsitteiden sekaannus on käynyt hirmuiseksi!

Harvoin puhui kapteeni Kertulle näin totisesti, ja siitä hän päätti
varmasti, että nyt ei ollut mikään leikki kysymyksessä enää.

Osottaakseen olevansa asioissa mukana Kerttu kysyi:

--Ovatko he siis taas saaneet dynamiittia?

Mutta kapteeni tähän heiskautti vaan kädellään ja huokasi syvästi:

--Niitä ei pidätä enää mikään. Ymmärrätkö sinä Kerttu, vallankumouksessa
on kaksi, toinen on hienon-hienon valkea ja kirkas, mutta toinen on
verisen raaka ja musta, eikä niitä kahta mikään erota toisistaan, ei
mikään! Ne ovat samassa ihmisessä.

Joten oli Kertusta oikein suuri helpotus, kun näiden kapteenin synkkien
sanojen perästä huoneeseen astui Ihastus ja heti täytti koko asunnon
hilpeällä naurullaan ja valoisasti eteenpäin katsovilla silmillään.
Semmoisista, semmoisista Kerttu piti.

Kesää oli jo kulunut hyvän joukon yli puolivälin, kun heille saapui
uusia vieraita pitämään hyvin salaista kokousta. Kerttu oli sellaisissa
kokouksissa aina ennenkin tehnyt pöytäpalvelusta varmuuden vuoksi itse,
niin ettei palvelustytön tarvinnut kuljettaa edestakasin teekyökkiä, ei
kaadella vettä kannuun eikä edes pestä laseja, vaan Kerttu pesi ne kohta
siinä, teekyökistä lähtevällä kuumalla vedellä. Hän oli jo niin tottunut
kaikkiin tämmöisiin kokouksiin, ettei enää juuri välittänyt paljon edes
kuunnella, erittäinkin kun Ihastuskaan ei ollut tällä kertaa saapuvilla,
eikä kumma kyllä myöskään Vastakohta, joka muuten aina jossain nurkassa
mukana kökötti. Mutta tällä kertaa Kerttu sensijaan sai ensikerran
kuulla kapteenin pitävän oikeata puhetta, avaten kaikellaisia papereita
ja näytellen karttoja. Vaikka se puhui venättä, ymmärsi Kerttu kuitenkin
niin paljon, että kapteeni oli tapansa mukaan äärimmäisen varovaisuuden
kannalla ja neuvoi kaikin mokomin lykkäämään ratkaisevan askeleen
ottamisen siksi kunnes saatiin täydet takeet muutamista laivastoa
koskevista asioista. Jos vieraiden joukossa olisi ollut Ihastus, olisi
kapteeni ihan varmaan saanut hänestä ankaran vastustajan. Vastustanut
olisi myöskin se Vastakohta, sillä Kerttu oli itseksensä kyllä
huomannut, että tämä kallistui nuorempien puolelle, ikäänkuin eri seuraa
pitämään. Mutta nyt oli melkein vaan vanhempia ja keski-ikäisiä läsnä ja
ne kaikki olivat nähtävästi samaa mieltä kuin kapteeni, selittäen
etteivät kaikki valmistukset olleet lähimaillekaan loppuunsuoritetut.

Mitä oli nuorempia, ne istuivat happamina ja unisina.

Palvelustyttö koputti ovelle.

Kerttu meni ulos ja vähän ajan perästä toi kapteenille sähkösanoman.

Kapteeni antoi sähkösanoman muiden avattavaksi ja meni itse
kirjoittamaan kuittia.

Kerttu otti kuitin ja vei sen takasin sanomantuojalle. Hän pistäytyi
samalla kyökkiin hakeakseen sitruunaa, jota venäläiset aina rakastivat
sekottaa teehensä. Kun hän tuli takasin, olivat kaikki seisaallaan ja
suuri hälinä vallitsi vieraiden joukossa. Toiset näyttivät
riemastuneilta, toiset vähän niinkuin sekapäisiltä. Kapteeni yksin ei
ollut kumpaakaan. Hän sanoi: En usko ennenkuin itse näen,--ja otti
sähkösanoman heidän käsistään. Hän luki sitä moneen kertaan, ja hänen
silmäkulmansa vetäytyivät yhä ankarampiin ryppyihin. Pyöristyneet silmät
rupesivat värähtelemään uhkaavan nopeasti, huulet menivät hörölleen ja
se tuttu, Kertusta niin miellyttävä loukkaantumuksen juova hänen
alaleuvassaan tuli entistä selvemmin näkyviin. Samassa rupesi
ihmeellinen kalpeus levenemään hänen poskilleen, aivankuin ihmisen
pelästyessä jotakin. Kun Kerttu suurella vaivalla sai heidän puheistaan
vihdoin selville, että sähkösanomassa ilmotettiin taistelun alkavan
Kruunstatissa ja siellä oltavan voitosta varmoina, ihmetteli hän
suuresti, että kapteeni oli saattanut semmoisesta pelästyä.

Mutta kapteeni sanoi töykeästi:

--Kuka on Juudas meidän joukossamme?

He tulivat kaikki kuolleen totisiksi ja katsahtivat toisiinsa ja
ymmärsivät, ettei heistä kukaan voinut olla Juudas.

Mutta hetken vaiti oltua joku, helpottaakseen mielenraskautta, kysyi
piloilla: Kuinka lienee Ihastuksen laita, joka on poissa?

Tämä pilasana tuntui kaikista niin hassulta, että he rupesivat nauramaan
ja kapteeninkin täytyi lopulta vetää suunsa hymyyn.

Mutta Kerttu huomasi, ettei kukaan heistä ajatellut Vastakohtaa, joka
myöskin oli poissa.

Ja he rupesivat kapteenin synkkää mieltä lauhduttelemaan, selitellen
kuinka nopein suoritus on usein parhain suoritus.

Mielialan näin tultua paremmaksi he keskustelivat jo aivan rauhallisesti
siitä millä keinoilla kapinan puhkeamista Kruunstatissa paraiten ja
nopeimmin voisi saada siirretyksi tuonnemmaksi. Kapteeni rupesi
osottamaan vielä kertaalleen kaikkia niitä syitä, jotka tekivät
siirtämisen aivan välttämättömäksi. Muut asettivat silloin kapteenille
yhden kysymyksen ja tuli syvä hiljaisuus, sillä kapteeni tahtoi
tarkalleen punnita vastauksensa.

Kerttu aikoi juuri ryhtyä keräämään tyhjentyneitä teelaseja,
täyttääkseen ne uudelleen, kun samassa lasit rupesivat aivan itsestään
hienosti kilisemään ja kohta se kilinä siirtyi ikkunaruutuihin, jotka
alkoivat täristä niinkuin ukkosen käydessä.

Herrat olivat niin asiaansa kiintyneet, ettei heistä yksikään pannut
huomiota myöskään siihen selvästi kuuluvaan jysäykseen, joka tuli heti
kilinän perässä. Mutta Kerttu tiesi hyvin, että sellainen kumiseva ääni
kuuluu ainoastaan silloin kun Viaporissa ammutaan.

Vasta pitkän ajan perästä, kun Kerttu oli laskenut ainakin kymmenen
jysähdystä, nousi hän ylös ja tahtomatta herrain keskustelua häiritä
pani kätensä kapteenin olalle ja sanoi hänelle hiljaa:

--Viaporissa ammutaan.

Tuskin oli Kerttu tämän sanonut, niin rappusissa kuului juoksua ja joku
rupesi, ymmärtämättä soittaa ovikelloa, kovasti ovea rytyyttämään.

Kapteeni meni nopeasti eteiseen, avasi oven, ja nyt kuulivat kaikki,
kuinka hengästynyt sotamies kertoi taistelun alkaneen Viaporissa ...
tykkimiehet--sanoi--alkoivat humalapäissään tappelun jalkaväen kanssa ja
kun toiset rupesivat ampumaan kivääreillä vastasivat toiset
tykkitulella... Nyt on kaikki ilmisodassa...

Liikkumattomina ja kalpeina istuivat nyt vuorostansa vieraat, aivan kuin
olisivat siihen tuoleillensa kivettyneet. Kapteeni tuli sisälle.
Kylmällä ja komentavalla äänellä sanoi hän lyhyesti:

--Vallankumouksellisten pääkortteeri on Katajanokalla.

Jonka jälkeen hän läksi ulos eikä tullut enää sisälle.

Niin nousivat vähitellen muutkin ja sanaakaan sanomatta läksivät
yksitellen ulos, kunnes huone jäi aivan tyhjäksi.

--Arpa on heitetty, arpa on heitetty, hoki Kerttu itsekseen. Miksikä hän
sitä oikeastaan hoki?--Arpa on heitetty, arpa on heitetty.--Ja mitä se
edes merkitsikään? Varmaan oli joku vieraista niin sanonut, mutta ei hän
voinut muuta kuin koko ajan vaan sanoa itsekseen: arpa on heitetty, arpa
on heitetty...

Hän meni kyökkiin, mutta ei sielläkään voinut mitään järkevää sanoa.
Hänen päänsä alkoi mennä ihan sekasin.

Kustaava tuli taas ylös yöpuvussaan, kuulumattomasti rappusilla
sipsuttaen.

Tuli ja lämpimällä kädellään pehmeästi painaen Kertun poskeen sanoi:

--Kerttu kulta, mikä Kerttua vaivaa?

Kerttu katsoi Kustaavaan ja sanoi: Arpa on heitetty, arpa on heitetty!

--Eikö Kerttu Israelin herraa enää muistakaan?

Silloin Kerttu selvisi ja itkien lankesi Kustaavan kaulaan.

He pitivät sitten koko yön toisillensa seuraa, ja kanunain jyskyttäissä
seiniä niin että ruudut ja usein lampunkin lasit kilisivät, Kerttu
kertoi hänelle kaikesta mitä tiesi.



7.


Suunnitelman mukaisesti leiriytyi kapteenin kaarti ja siihen
kapinallisena yhtynyt osa venäläisestä meriväestä kapinan puhjettua
kaupungintakaisiin puistoihin, vartiostojensa kautta ketjuna halliten
rautatielinjaa ja kaikkia sisämaan puolelta johtavia teitä.

Toinen yö oli jo tulossa.

Pääleiripaikkaan kokoontunut miehistö alkoi jo sytytellä tulia,
levähtääkseen niiden ääressä päivän juoksujen ja liikkeiden jälkeen. He
istuivat nuotioiden ääreen suurissa joukoissa, toinen toisensa niskan
takaa kuunnellakseen mitä kullakin oli sanomista ja edes jonkinlaista
kokonaiskäsitystä saadakseen asemasta niiden lukemattomien huhujen
johdolla, jotka pitkin tätä vaiheikasta päivää olivat niin
ristiriitaisina tuoneet tietoja kapinallisten menestyksestä.

Suuri mieltenkuohu vallitsi miesten joukossa monesta eri syystä.
Ensiksikin oli työväen johtajat kieltäytyneet omissa nimissään
julistamasta lakkoa, joka olisi ollut välttämätön, jotta kaikki liike
olisi seisahtunut, hallitus tullut voimattomaksi ja kaupunki ilman
verenvuodatusta joutunut vallankumouksellisten valtaan. Kapteeni oli
silloin julistanut lakon omassa nimessään, mutta sitä ei totellut koko
työväestö, vaan ainoastaan punanen kaarti ja jotkin vielä. Mutta
kaupungin kasarmeissa oleva sotaväki kielsi yhtymästä kapinallisiin
ennenkuin lakko oli kaupungissa. Ainoastaan meriväen kasarmista olivat
miehet liittyneet punaseen kaartiin ja oleskelivat leirissä.--Toinen syy
mielten kuohuun oli se, että kapteeni ei jo komentanut rynnäkköön
niskottelevaa kaupunkia vastaan. Oli vaan miesten jalottelemiseksi ja
liikkeellä pitämiseksi revityttänyt siellä täällä rautatienlinjaa ja
paikotellen hävittänyt lankatolppia. Kun sitävastoin joku
alipäälliköistä, kansan koettaessa väkivallalla pysäyttää liikettä
Pitkänsillan kautta kaupunkiin, oli komentanut meriväen ampumaan herrain
suojeluspoliseja, jotka tahtoivat liikettä väkivallalla ylläpitää, niin
oli kapteeni, kahakasta tiedon saatuansa kauheasti raivostunut, että
hänen luvattansa semmoisia tehtiin.

Tämän tapauksen johdosta miehet lausuivat eri suuntiin arvelujaan.
Toiset sanoivat, että kahakassa oli kaatunut kapteenin herrastovereja,
joiden kuolemaa hän suri; toiset väittivät kapteenin pelkäävän herroja;
useimmat sentään puolsivat kapteenia, muistutellen lakkoviikon aikoja.
Mutta kaikki olivat yksimielisesti kiukuissaan, ettei hän jo
väki-rynnäkköön komentanut.

Ihmeellinen mies se kapteeni! Istuu leirimajassaan yksin, ja,
silloinkuin muut riemuitsevat voitonsanomista, synkistymistään
synkistyy. Vielä ihmettelivät miehet suuresti, mitä sekin saattoi
merkitä, kun kapteeni viimeksi kaupungista palattuaan oli lähettänyt
miehiä olkikupojen hakuun ja miesten palattua mennyt heidän kanssaan
korkeimmalle kalliolle, ja sinne pystyttänyt hongan pituisen kuiviin
olki-tupsuihin käärityn riuvun, jättäen neljä miestä sitä vahtimaan.
Jotkut arvelivat, että jos se oli hyvinkin käynyt sekapäiseksi,
kun niin suri. Mutta toiset, jotka olivat hajotetun Suomen
tarkk'ampujapataljoonan miehiä, ja olleet leirissä Venäjällä, sanoivat
sellaisia riukuja käytettävän sotamerkkien antamiseen öiseen aikaan.

Kapteenin päämajan ympärillä seisoi sankka parvi kaartin miehiä,
päästämättä ketään sisälle, sillä niin oli kapteenin käsky.

Hän käveli nopeasti edestakaisin huoneessa.

Kasvot olivat syvän murheen raatelemat, katse palavasti sisäänpäin
kääntyneenä, suupielissä tuskan väreily. Silloin tällöin hän kävi
molemmin käsin päälakensa tukkaan, ja sieraimista huohotti tukahutettu
raivo.

Vallankumouksellisten pääkortteerissa oli päivällä, kolmen ylimmän
johtomiehen neuvottelussa, johon kapteeni oli yhtenä ottanut osaa,
lausuttu julki se, mitä kapteeni oli viimeisiin asti tahtonut itseltänsä
peittää, nimittäin, että ainoa vaikuttava keino tässä tukalassa asemassa
oli kaupungin pommittaminen.

Suunnitelmassa oli kapteeni itse käsitellyt sellaista mahdollisuutta,
että kaupunki tulisi niskottelemaan. Kuitenkin kosketeltiin tässä hänen
lisämietinnössään asiata ainoastaan ohimennen, ja oli siinä edellytetty
ainoastaan se mahdollisuus, että porvariluokka, epävarmana kapinan
menestymisestä ja vastasaavutettujen valtiollisten oikeuksien
menettämisen pelossa, olisi suostumatta alistumaan väliaikaisen
vallankumouksellisen hallituksen käskynalaisuuteen. Sen tapauksen
varalta suunniteltiin siinä ainoastaan muutaman laukauksen lähettämistä
Viaporin järeimmistä tykeistä kaupungin ylitse, jotta ne, ketään
vahingoittamatta, ainoastaan hirmuisella äänellään saisivat aikaan
tarkotukseen riittävän pelästymisen ja sitä välittömästi seuraavan
mukautumisen.

Mutta nyt täytyi kapteenin pääkortteerissa myöntää, että asema oli
kokonaan toinen kuin mikä mietinnössä oli edellytetty.

Hirmuisinta oli, että hän juuri itse sekä sotataidon tuntijana että
laumavaistojen arvaajana oli sitä mieltä, että kaupungin pommitus oli
tässä tapauksessa ainoa mahdollisuus, eikä mikään leikkipommitus, vaan
äkkinäinen, täydellinen, musertava, joka lyö rohkeimmankin miehen ja
muuttaa hänet käsiä kurottavaksi hätähuudoksi!

Asia tuli niin päätetyksi.

Kuitenkin sellaisella muodostelulla, että aika, milloin pommitus
alkaisi, tuli riippumaan kapteenista, eli siitä, milloin kapteeni näkee
kaiken toivon kaupungin antautumisesta hyvällä--rauenneeksi.

Kaupunki oli, saman niskottelunsa vuoksi, siihen määrään eristetty
Viaporista, jossa taistelu riehui yhä hurjistuneemmalla voimalla, että
kaikki yhteys vallankumouksellisen pääkortteerin kanssa saattoi millä
hetkellä hyvänsä tulla kokonaan katkaistuksi. Kaupungin rannat
olivat täynnä laivoja, mutta yksi ainoa höyrypursi oli enää
vallankumouksellisten käytettävissä.

Tästä syystä, eli yhteyden katkeamisen pelosta, päätettiin antaa kapinan
pääjohtajalle tieto, että merkkinä pommituksen alkamiseen tulisi olemaan
tulipatsaan nouseminen kaupungintakaisilta kallioilta. Pommituksen oli
tapahtuminen yllätyksenä, ja niin rajusti, ettei kaupunki ehtisi mitään
menettelyn suuntaa omistamaan, vaan heti antautuisi armoille.

Leirimajaan tultuansa ja olkiriuvun pystytettyänsä oli hän lähettänyt
parhaiksi puhujiksi tunnetut miehensä ympäri kaupunkia tekemään
viimeisen yrityksen työväestön taivuttamiseksi vastoin kaikkia muita
määräyksiä jättämään verstaansa. Erittäin hän käski terottamaan mieliin,
ettei lakkoviikolla saavutetut voitot mitään merkinneet, vaan jäisivät
vaikutuksiltaan aivan mitättömiksi, ellei vallankumous tulisi niitä
tukemaan.

Itse hän ei minnekään mennyt, sillä päivän kuluessa hän oli havainnut,
että minne ikinä hän meni, siellä mielet jo olivat kiihotetut häntä
vastaan, joten näyttäytymättä pysyminen oli parempana takeena rauhasta
kuin sen puolesta työskenteleminen.

Miehet olivat palanneet ilmottaen, että porvaristo oli pannut pystyyn
aseellisen suojeluskunnan estämään liikkeen pysäyttämistä. Ja kun
kapteeni sitten kuuli ensimäisestä kahakasta vallankumouksellisten ja
tämän suojeluskunnan välillä, keskeytti hän kaikki yritykset, ja
sulkeutui majaansa, kieltäen ketään puheillensa päästämästä.

Kaupungin asemakarttojako, linnotuksen piirustuksiako oli kapteenilla
pöydällä edessään? Ei. Hän oli taskustaan ottanut esille ainoastaan
pienen, 12 x 8 cm kokoisen kirjasen, jonka kannella seisoi: Les Maximes
d'Epictète. Siitä hän tuon tuostakin katseli punakynällä merkittyjä
paikkoja, ja taas aina heitti kirjan takasin pöydälle. Pelkkiä
jokapäiväisiä pikkusääntöjä, jotka hän muisti ulkoa! Kun hän ei
mitenkään nyt voinut muistaa erästä toista kirjaa, jota nyt juuri tätä
yötä odottaessa olisi paljon enemmän tarvinnut! Se oli se kirja, jota
Vasili oli muinoin hänelle lukenut, mutta hän ei silloin ollut
ymmärtänyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut hänen
muistiinsa. Se oli jotenkin näin: »Ei mikään ole epäterveellisempää kuin
kristillinen sääli. _Tässä_ olla lääkärinä, _tässä_ olla heltymätön,
_tässä_ käyttää veistä--se on _meidän_ tehtävämme, me olemme _siten_
filosoofeja!»--Sitä kirjaa hän nyt olisi tarvinnut, niin kipeästi, niin
tuskaisesti tarvinnut! Se kirja oli tämmöisiä hetkiä varten! Eikö se
ollut jotain semmoista kuin Nitsh ... Nitsh... Mahdotonta muistaa ...
mahdotonta siis myös pyytää keltään. Ja sääli raateli mielin määrin
hänen sydäntänsä. Jo oli hän kuulevinaan tautivuoteella makaavien
ihmisten avuttomia hätähuutoja, kun ensimäiset pommit putosivat
räjähtäen kivimuureja vastaan... Jo oli hän näkevinään, miten hädissään
katuja pitkin juoksevat äidit hakevat lapsiaan, miten palavien
rakennusten yläkerroksista ihmiset heittäytyvät alas murhaavia
raudansirpaleita purkavien pommien keskelle!

Yö teki armotta tuloansa. Vihreän kelmeällä taivaalla, puiden välissä,
näkyi ikkunasta jo kimalteleva tähti...

Sen nähtyänsä kapteeni muisti jonkun hämärän tunteen taistelustaan
tähtien kanssa: »Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?» Jolloin hän oli
lyönyt rintaansa kumahtavan iskun, vannoen voittavansa, kun myrsky
uudestaan mylvähtää! Se isku oli niinkuin sinettinä siihen, ettei hän
päätöksestään peräänny. Mutta nyt sanoivat tähdet: Odota, meitä tulee
kohta paljon enemmän!

Kuiskatako Kertulle: lähde lasten kanssa heti kaupungista?

Ei. Se olisi kurja teko. Olla heltymätön, käyttää veistä tätä
synnyinkaupunkia vastaan--siihen kuului jättää myös Kerttu pommien
reveltäväksi--kuului ehdottomasti, luonnon välttämättömyydellä! Sen
sanoi järki, ja sen ymmärtämiseen hän ei tarvinnut mitään kirjaa. Ainoa
mihin hänellä oli oikeus, oli jättää Kertulle hyvästi...

Ja kapteeni nähtiin tulevan majastansa ja ajavan kaupungille.

Hän ei ajaessaan enää mitään välittänyt siitä mitä kaupungissa tehtiin,
tapeltiinko siellä vai oltiin siivolla. Kaikki oli päätetty.

Nukkuukohan Kerttu jo, vai palavatko lamput huoneissa niinkuin aina
ennen hänen poissa ollessansa. Tietysti se valvoo, ehkä uneksien suuren
vapaudenpäivän koitosta. Mutta ennenkuin aamu valkenee, on pommi
musertava sinun kotosi seinät ja sen sirpaleet repelevät sinun viattoman
ruumiisi ja lapset vuoteihinsä tappaa.

Niinkuin hän oli arvannut, paloi Kertulla kaikissa ikkunoissa valot.

Kerttu juoksi kapteenin kaulaan, onnellisena saadessaan näin odottamatta
nähdä häntä.

Kapteeni sanoi:

--Kerttu, ainoastaan viideksi minutiksi! Missä lapset?

Ja meni niitä katsomaan.

Olivat juuri niinkuin hän oli ajatellut, kukin rautavuoteissansa,
nuorimmalla oli pulleat kädet päälaella, peite puoleksi pois potkittuna,
keskimäinen makasi mahallansa ja kuorsasi pihisten, vanhin nukkui
kyljellänsä, nokanpää peitteen alla...

Kapteeni korjasi peitteen nuorimmalle, pistäen reunat lapsen kylkien
alle, ja ajatteli: kuinka tarpeetonta! sillä pommi kuitenkin kohta...

--Kerttu! Hyvästi!

--No miksi sanot hyvästi?

--Siksi vaan, että lähden.

Kerttu sanoi säikähtäen:

--Viaporiin?!

--Ei Kerttu, en mene Viaporiin, mutta kuka tietää milloin taas näemme
toisiamme. Hyvästi!

--Voi, voi,--sanoi Kerttu ja käpristyi kokoon, näin varustuen kapteenin
puristusta vastaan, sillä hän tiesi kokemuksesta mitä se puristus
merkitsee.

--Mutta Hannes kulta, sinähän vapiset, mikä sinun on? Miksi sanot
hyvästi? tunnusta!

Silloin sanoi kapteeni:

--Jos vapisen, niin kai pelkään. Ja jos tulisin paenneeksi sinua enää
näkemättä--

--Kerttu katsahti epäluuloisesti häneen:

--Kaikkea sinä osaat, mutta viisaasti valehdella et ymmärrä. Sinäkö
pakenisit!

Ja rupesi nauramaan.

Mutta silloin Hannes puristi hänet syliinsä niin että kylkiluut
rytisivät. Ja äkkiä irrottui hänestä ja kovasti kolisten läksi menemään
rappusia alas.

Kerttu huutamaan ovesta alas rappusille:

--Hyvästi, hyvästi, Hannes, miksi sinä niin äkkiä... Hyvästi, kulta!

Kapteeni vaan meni kuin tuulispää. Alaovi paiskautui kiinni hänen
jälkeensä. Ja kohta Kerttu kuuli kuinka hän hevosen nelistäessä hurjaa
vauhtia ajoi pois.

Vasta ajaessaan kapteeni muisti ettei tullutkaan äitiä hyvästelleeksi.
Mutta hänestä näytti jostakin syystä, että äidin kanssa kyllä voi puhua
vielä vaikka he molemmat olisivat jo haudassa...

Saapuessaan takasin leiripaikalle hän jo kaukaa huomasi, että siellä oli
syntynyt jokin häiriö. Ja hän tiesi hyvin mitä se oli. Miehiä oli
suurissa joukoissa kokoontunut hänen majansa ympärille. Ja kun hän ajoi
esiin, sanoivat he hänelle, että Viaporista oli tullut luutnantti
hakemaan linnaan lisäväkeä kaartista. Ja oli pitänyt puheen portailla ja
nostattanut koko leirin pystyyn.

--Olemme valmiit antamaan henkemme ja veremme vapaudentaisteluun,
sanoivat miehet.

Kapteeni meni sisälle ja hetken kuluttua he tulivat ulos luutnantin
seurassa (jota Kerttu sanoi Ihastukseksi), valitsemaan 400 miestä, sillä
kapinallisten ainoa laiva ei voinut enempää viedä.

Kun miesten kesken tuli riita siitä kuka saisi mukaan mennä kuka ei,
sanoi kapteeni:

--Jos ken naimattomista tahtoo kuolla rehellisessä tappelussa, en minä
estä, mutta naineet jääkööt tänne.

Miehistö alkoi kuuluvasti nurista.

Silloin sanoi kapteeni:

--Rauhottukaa, kohta saamme täällä kotona vielä kuumempaa.

Ja miehet alkoivat keskenään arvailla näiden sanojen merkitystä, ja
hiljenivät.

Mutta kapteeni meni synkkänä jälleen majaansa ja sulkeutui sinne.

Silloin erottui osa leiriväestä luutnantin ympärille, noin 400 miestä,
naimatonta, ja he marssivat kohta kaupungin läntiseen satamaan,
mennäksensä höyrypurteen ja yön pimeässä pyrkiäkseen aavan meren kautta
kapinallisten hallussa oleville linnotuksen saarille.

Mutta päävoima, ylipäällikkönsä käskyä totellen, painui takasin
puistojen metsikköihin.

Puoliyön aikaan kapteeni tuli ulos majastaan, ja silloin hän näki Hinkin
seisovan yksinänsä leuka ja kädet portaiden kaidepuita vasten
nojautuneina. Hinkki oli tullut kapteenin leiriä katsomaan.

--Tule Hinkki minun kanssani, sanoi kapteeni.--Onko sinulla tulta?

Hinkki veti taskustansa esiin tulitikkulaatikon, ja antoi täristämällä
kapteenin kuulla, että siinä oli tikkuja.

Heidän mennessänsä kalliolle päin kapteeni sanoi:

--Mistä Hinkki tulee?

Hinkki sanoi olleensa Hietalahden rannassa katsomassa kaartin lähtöä
Viaporiin.

Kapteeni huokasi raskaasti sanoen:

--Ei heistä yksikään osaa tykkiä virittää.

Hän vei Hinkin kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle, jossa oli
olkiin kääritty suunnaton pystyriuku.

Siellä sanoi kapteeni vahtimiehille:

--Saatte mennä, nyt ei täällä vahtia enää tarvita.

Mutta Hinkille sanoi: Onko sinulla tulta?

Hinkki vastasi: On.

Vahtimiesten mentyä kapteeni kääntyi päin kaupunkia, joka tuhansine
tuikkivine valoineen lepäsi kirkkaan tähtitaivaan alla. Hinkki katseli
häntä, istuen kalliolla. Kapteeni seisoo kauan liikahtamatta. Nyt se
nostaa molemmat kätensä päälaelle ja käy tukkaansa. Katsoo kauan ylös
tähtiselle taivaalle. Ja Hinkistä alkaa näyttää, että se on kuin
jättiläinen, ja että jos sillä vaan olisi kirves kädessä, niin se
halkaisisi taivaankin kahtia, ja tähdet tippuisivat kilisten alas...

--Sanoitko sinulla olevan tulta?--kysyy kapteeni äkkiä.

Mutta ennenkuin Hinkki ehtii vastata kapteeni horjahtaa ja maahan
vaipuen huutaa:

--Hinkki, Hinkki, tuo minulle konjakkia!

Sen ymmärsi Hinkki hyvin, sillä hän oli nähnyt kapteenin olevan jostakin
asiasta kahden vaiheella, ja tiesi, ettei semmoisissa tiloissa mikään
niinkuin viina auta.

Senvuoksi ei kestänyt kauan ennenkuin kapteeni näki Hinkin laskeutuvan
alemmas ja alemmas kalliopolkua myöten, ja nopeasti katoovan pimeyteen.

Itse meni kapteeni voivotellen pitkäkseen kalliolle.

Ja kadotti kaiken ajan ja paikan tunnon.

Hän oli ryömivinään jollakin hienolla huonematolla... Vasili seisoo
hänen edessään, kättänsä nojaten mahonkisen kirjotuspöydän kulmaukseen,
ja puhuu kapteenille vieraan kylmällä äänellä, mutta tutusti räpytellen
raskaita, pitkäripsisiä silmäluomiansa:

--Emmekö sanoneet sinua leijonamieleksi? Emmekö uskoneet sinun käsiisi
vapauden pyhää asiaa, ja sinä _petät_ meidät tämän kaupungin tähden!

--Armoa, Vasili, armoa! Katso sen tulia...

--Etkö sinä sanonut: Vallankumous on Venäjällä mahdoton, sillä ette osaa
erottaa järkeä tunteesta?

--Armoa, Vasili! Tämä on kotikaupunkini...

--Etkö sinä käskenyt avata meren sulkuja, upottaaksesi Pietarin
miljoonakaupungin, ja nyt säälit tätä kylää!

--Olin siellä suomalainen, ja puolalainen ja juutalainen kannatti minua.
Vasili, täällä olet _sinä_ muukalainen!...

--Astu siis riveistä!--sanoi Vasili.

Tämän tuomion kuultuansa oli kapteeni juuri astumaisillaan, pää
painuksiin masentuneena, vallankumouksellisten riveistä, kun joku toi
hänelle viinaa, antaakseen hänelle toimeen tarvittavaa voimaa.

Kapteeni heräsi ja näki Hinkin ojentavan hänelle puolillaan
läiskähtelevää konjakkipulloa ja kuuli sanovan: Tuoss' on, ryyppää!

Kapteeni tunnusteli kädellä maata ja ihmetteli, ettei siinä olekaan
Vasilin huoneen hieno matto, vaan ainoastaan sammalta, ja että raaka
Hinkki likasen punasella kädellä tarjoaa hänelle semmoista, mikä auttaa
toimeenpanemaan hienon Vasilin tahtoa... Ja kuitenkin oli Vasili juuri
itse sanonut, että vallankumous hävittää kapakat...

Mutta kun hän kokonaan valveille kavahti ja näki kaupungin, kävi hän
taas tukkaansa, sieppasi pullon Hinkin kädestä ja mäiskäsi sen rajusti
vasten kalliota.

--Hullusti käy, Hinkki!--sanoi hän hiljaa, maahan katsoen. Ja hänen
sieraimensa huohottivat, ja silmät pyörivät mulkoillen päässä.

Tämä kapteenin tunnustus suuresti liikutti Hinkkiä. Se oli niinkuin
ehdoton nöyrtyminen, semmoinen kuin ihmisen pyytäessä toiselta anteeksi.
Niinkuin kapteeni olisi tullut alas siltä korkeudelta, jolle oli noussut
Hinkin yläpuolelle, ja sanonut: tunnustan ylemmyytesi!

Peittääkseen kapteenin puolesta sitä noloutta, jota tämmöinen
nöyrtyminen hänen mielestään täytyi kapteenissa synnyttää, Hinkki sanoi
haihduttaen:

--Saatanatakos sen pullon rikoit!

Ja vähän istuttuansa, kun ei kapteeni näyttänyt mielensä masennuksesta
selviävän, Hinkki sanoi häntä lohduttaakseen ja hyvittääkseen:

--No jos minä nyt sitten menisin sinne heitä opettamaan.

Ymmärtämättä minne Hinkki tahtoi mennä, ja haluten olla yksin kapteeni
sanoi:

--Mene, mene--

Hinkki nousi ylös.

--Annas rahaa!--sanoi hän ojentaen kätensä kapteeniin päin.

Kapteeni antoi hänelle kukkaronsa, ja Hinkki läksi ketterästi kallioita
alas yön pimeyteen.



8.


Hinkki osti kapteenin rahoilla suuren joukon tupakkia ja viinaa,
ilahuttaakseen Viaporin miehiä eväillänsä, koska oli kuullut heidän
eväänsä olevan juuri loppumaisillaan. Hän pani kaikki koriin ja se oli
silloin niin täynnä, ettei ainoatakaan tulitikkulaatikkoa olisi enää
mahtunut. Mutta olipa myös kaikki kapteenin rahat viimeistä penniä
myöten menneet. Kukkarossa ei ollut enää muuta kuin laidimmassa
osastossa kortti, jossa oli kapteenin nimi venäläisillä kirjaimilla.

Kun soutaminen Kuninkaansaarelle, jonne kaarti oli avomeren kautta
viety, olisi sitä tietä ollut liian pitkä, ja Hinkki tiesi, että
Harakka, joka lännestä käsin oli lähinnä kaupungin rantaa, oli
hallituksen puolella eikä siis olisi maan puolelta päästänyt ohitsensa,
valitsi hän toisen tien. Hän päätti pyrkiä eteläsatamasta, suoraan
Kruunperin selällä olevien sotalaivojen ohi, jotka kaupungin
antautumista odotellen toistaiseksi olivat nekin hallituksen puolella ja
pitivät kaupungin ja Viaporin välistä merta heijastimillansa alituiseen
valaistuna, niinkuin revontulet olisivat taivaista vetten päälle
siirtyneet.

Asia ei Hinkille onnistunut. Hän tuli venheineen, johon oli kokkaa
vastaan pystyyn sijoittanut joukon ongenvapoja, heti huomatuksi ja
joutui keskelle häikäisevän kirkasta valovirtaa. Ei auttanut koukistaa
selkää ja matkia vanhaa kalastajaäijää. Kuulat lensivät kohta ratisten
ja vinkuen yli pään.

Toisen yrityksen teki Hinkki pohjoissatamasta käsin, aikoen kiertää
sotalaivojen takaa.

Mutta heijastusvalot ylettyivät sinnekin, ja Hinkin täytyi soutaa
kiertäen Korkeasaaren etelärannatse Degerön pohjoisrantaan ennenkuin
pääsi pikku saaria ja rantapoukamia myöten etenemään Santahaminaa
kohden, joka oli idän puolelta lähinnä mannermaata oleva linnoitussaari.

Hän aikoi nyt Vasikkasaaren taitse oikaista suoraan kohti
Kuninkaansaarta, ja souti vinhaan, mutta lähestyessään sen ja
Santahaminan välistä salmea hän kuuli selkänsä takaa, että ankara pauke
käy juuri siinä salmessa. Hän hellitti soutamasta ja kääntyi katsomaan.
Kuninkaansaarelta ammuttiin tykeillä suoraan salmen yli Santahaminan
valleihin, ja Santahaminasta välkähteli rätisevä kivärituli
Kuninkaansaarta kohden.

Hinkiltä pääsi pitkä vihellys, joka merkitsi yhtäkuin: ohhoh, pojat,
niinkö teidän asianne olikin! Sillä jos tämä itäinenkin mannermaata
lähin oleva saari oli hallituksen miesten käsissä, oli Hinkistä selvää,
että kapinalliset olivat näiden välissä kuin loukossa. Hallituksen oli
täytynyt edeltäpäin tietää milloin kapina alkaa, koska oli ehtinyt
varmat miehensä koota maanpuoleisille saarille sekä idässä että
lännessä.--Tätä kaikkea merkitsi Hinkin pitkä vihellys.

Hän nosti airot vedestä, otti lakin päästänsä ja rupesi otsahikeänsä
kuivaamaan. Ongenvavat sillävälin piirsivät puolikaaren Viaporista
kaupunkiin takaisin. Mutta levättyänsä ja tupakoimaan Hinkki pani airot
jälleen hankoihin ja voimakkaalla vetäsyllä käänsi veneen takasin
Degerön maata kohden. Hän laski maihin toisella puolen Stansvikin
lahtea, jätti veneensä siihen ja läksi koreineen ja onkivapoineen
kulkemaan puolijuoksussa pitkin rantaa itäänpäin. Noin viisi kilometriä
mentyänsä hän irrotti huvilanrannasta vanhan ruuhen ja läksi soutamaan
avomerelle päästäkseen Santahaminan etelärantaa seuraten
Kuninkaansaarelle, sillä hän laski niin, ettei nyt voinut mitään vaaraa
avomeren puolelta olla, kun sota kävi lännessä olevaa linnoitusta
vastaan.

Soutumatkaa tätä kautta Kuninkaansaarelle oli päälle peninkulman ja
puoliväliin päästyä alkoi päivä valeta idän taivaalla, niin että selvään
saattoi erottaa vahtisotamiehiä rantapatterin harjalla. Ensimäisen
patterin ohi mennessä Hinkki alkoi soutaa hiljaa, sillä hänet oli
ilmeisesti huomattu. Joukko sotamiehiä kokoontui yhteen ja rupesivat
toisilleen osottelemaan Hinkkiä. Tulipa niiden joukkoon upseerikin ja
nosti kiikarin silmilleen. Silloin ei Hinkin todellakaan auttanut muu
kuin ruveta ongelle. Hän pysäytti veneen karin reunaan ja istui selin
rantapatteriin, sivahuttaen siiman ulapalle päin.

--Saatanan kilohailiako tässä olisi aikaa vedellä!--kiroili Hinkki.
Mutta eipä hänen tarvinnut siinä kymmentä minuuttiakaan kyyköttää,
ennenkuin upseeri jo laski alas kiikarinsa ja sotamiehet hajosivat.

Toisen rantapatterin kohdalle päästyään ja jälleen jouduttuaan
huomatuksi Hinkki koetti samaa temppua, mutta nytpä ei auttanutkaan.
Kymmenkunta sotamiestä juoksi rantaan ja viitaten Hinkkiä tulemaan
rupesivat lataamaan kivärejänsä. Hinkki souti suoraan kohti sotamiehiä,
ja rantaa lähestyessään otti koristansa esiin viinapullon, ja rupesi
sitä heille kauppaamaan, huutaen:

--Kupii votku!

Sillä Hinkki oli polisina ollessansa oppinut jotakuinkin venättä.

Ryssät viittasivat vaan Hinkkiä maalle, vangitakseen hänet.

He löysivät hänen veneestään korin täynnänsä viinapulloja ja tupakkia,
ja nauraen rupesivat kohta jakamaan tavaraa keskenänsä.

Kun he olivat sen tehneet ärjäisi Hinkki vihasesti:

--Davai dengi! (Se merkitsee: Anna rahat.)

Ja rupesi vaatien tulemaan heitä kohti.

Sotamiehet perääntyivät nauraen ja koettaen häntä välttää. Mutta Hinkki
tuli yhä kovemmaksi. Hän koputteli ongenvavalla maahan, ärjyi ja uhkasi
lyödä. Sotamiehet sen mukaan perääntyivät. Vihdoin Hinkki rupesi muka
kiviä maasta hakemaan, ja kun sotamiehet lähtivät karkuun, juoksi hän
heidän jälkeensä kauheasti kiljuen ja kiroillen ja useita suuria ja
pieniä kivimöhkäleitä heitellen. Kunnes ryssät kokonaan pakenivat.

Hinkki läksi nyt soutamaan ulapalle ja kääntyi jälleen Kuninkaansaarta
kohden. Olivathan eväät tosin menneet, mutta olipa sensijaan vapaus
säilössä.

Kolmannen patterin kohdalla oli varusväen huomio nähtävästi niin
kokonaan länteen ja pohjoiseen päin kääntyneenä, että Hinkki souti ohi
aivan alitse, ja vasta kun hän oli jo puolitiessä salmea, joka erottaa
Santahaminan Kuninkaansaaresta, huomasivat he sieltä hänen aikeensa ja
alkoivat ampua. Hinkki veteli kuin viimeistä päivää. Kaksi kuulaa meni
veneenlaitain läpi, yksi osui kokkaan juuri silloinkuin Hinkki oli
parhaiksi hypännyt rannalle.

Hän oli jyrkän kallioseinän edessä, joka rantatöyräänä kohosi korkeuteen
ja muuttui siellä viheriäksi patterin penkereeksi. Monta kertaa oli
Hinkki ennen poikana meren saarissa soudellessaan nähnyt kuinka
taitavasti ryssät nousivat ja laskeutuivat tämmöisiä kallioseiniä
myöten, ja hän oli aina ajatellut, että niillä täytyi olla sitä varten
merkityt paikkansa ja tekopolkunsa. Nyt hän istuen suojassa irtiporatun
kivilohkareen takana koetti sellaista paikkaa keksiä, itätaivaan
valettua niinpaljon että vielä näkymätön auringonkerä jo säteili.
Samassa Hinkki jo viskautui kuin nuoli pitkin rantaa, ja kohta hän näkyi
Santahaminaan oravana nousevan Kuninkaansaaren rantatöyrästä ylös.
Tshik-tshak-tshuk panivat Hinkin korvaan kiviseinää vasten
mäiskähtelevät kuulat, ja juuri niinkuin hänen ampumansa revolverin
kuula oli Franssin kivimuuriin räiskäyttänyt loven, niin räiskäyttelivät
nämäkin kalliosta palasia irti.

Aivan eheänä Hinkki pääsi suojustörmän korkeimmalle harjalle ja
heittäytyi pitkäkseen sen suojanpuoleiselle vietteelle.

--Strastu!--sanoi hän nokiselkäiselle ja öljyyntyneelle sotamiehelle,
joka paitahihasillaan puhdisteli järeän tykin sisustaa ja
esiinpompahtaneen Hinkin nähtyään oli hämmästyksestä lentää selälleen.

Molemmilta puolilta juoksi nyt sotamiehiä pajunetin kärjet leimuavina
paikalle. He eivät olleet ampuneet tulokasta ainoastaan senvuoksi, että
näkivät vihollisen häntä ampuvan. Mutta nyt tiukasti vaativat tietoa
mikä mies hän oli, ja Hinkki näki, että heidän pajunettinsa olivat
hiotut.

Viimeisellä hetkellä Hinkki muisti jotakin, ja rauhallisena, aivankuin
olisi heille ruvennut rahaa antamaan, veti esiin kapteenin kukkaron,
kaivoi sieltä nimikortin ja viskasi heille alas. Sotamiehet lukivat,
päät yhdessä, ja jälleen hajoten rupesivat sanomaan:

--Snaem, snaem! (Se on: kyllä tunnemme.)

Heidän kasvonsa loistivat ja he olisivat varmaan syleilleet Hinkkiä, jos
hän vaan olisi ollut alhaalla. Mutta nyt ylettyivät mielisuosionsa
osotukseksi ainoastaan hänen saappaitansa taputtamaan.

Niin lähellä näitä Viaporin linnotuksia oli Hinkki parhaan ikänsä
elänyt, eikä vielä ikinä aavistanut, että täällä tämmöistä on! Jos
päätänsä suojusvallin yli kurkotti, näkyi aava meri, alkaen syvyydestä,
jossa laineet korkeudesta katsottuina näyttivät pieniltä
leikkilaineilta, ja päättyen siintävään taivaanrantaan. Jos taas kääntyi
maalle päin katsomaan, niin oikein sydänalaa hiipasi se mahtava
linnoituksen komento, kun kukkulalta kukkulalle ja saaresta saareen
jatkuivat patteriketjut, milloin vihreitä rintojansa levitellen, milloin
paljastaen sisäpuoliset linnotustantereet hautoineen ja pengerryksineen,
tykkirivien välkähdellessä ylimpänä, nousevan päivän säteissä. Pieneksi
ja melkeinpä olemattomaksi meni koko Helsinki siellä lahtien
pohjassa--tämän mahtavuuden rinnalla.

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut mistään. Yön veristen ja tuimain
ottelujen perästä varmaan lepäsivät sekä täällä että siellä, raskimatta
kummaltakaan puolelta antaa ensi merkkiä uuden taistelun alkamiseen.
Päivä oli jo jättänyt merenpinnan, mutta yhä uskalsivat vahdit kävellä
patterien harjoilla.

Tykkimies selitti Hinkille, että kun tästälähin Santahaminasta
ensimäinen kivärinlaukaus kuuluu, alkaa Kuninkaansaarella tykistö
paukkua. Tykinsuut olivat kaikki käännettyinä Santahaminaan päin.

--Entäs Santahaminan tykit?--kysyi Hinkki.

Tykkimies sanoi siellä kyllä olevan tykkejä, mutta väki oli jalkaväkeä,
joista ei yksikään osannut niitä käyttää. Kaikki tykkimiehet olivat
kapinallisia.

Nyt alkoi Hinkki kauheasti kiroilla itseksensä, sillä olisipa hän tuon
asian ennen tiennyt, niin kyllä olisi ymmärtänyt soutaa kivärinkantamata
kauempana rannasta ja viinat olisivat säilyneet. Mutta mennyt mikä
mennyt!

Näitä tykkimiehen kanssa jutellessaan Hinkki samassa näki suuren
miesjoukon tulevan taajassa parvessa pitkin linnotuksen leveää tietä,
joka kävi lännestä käsin laaksoa myöten halki saaren. Ja hän näki kohta,
että se oli suomalaisten joukko.

Ihmeissään juoksivat tykkimiehet kokoon tätä kummaa katsomaan, kun
tuntematon sivilipukuinen sotajoukko lähestyi, kivärit olalla.

Kun Hinkki sanoi niiden olevan suomalaista apuväkeä, tulivat sotamiehet
hurjan iloisiksi, ja lakkejansa ilmaan viskellen rupesivat hurraamaan.

Suomalaiset vastasivat tieltä, hekin hurraten ja lakkejansa heilutellen.
Heidän edellänsä kulki venäläinen luutnantti, paljastettu miekka
kädessä. Kuninkaansaaren kapinallisten johtaja.

Kun joukko saapui tienkäänteeseen saaren itäiselle puolelle,
noustaksensa siitä eteläisille rantapattereille, joilta ryssät heille
hurraata huusivat, alkoi Santahaminasta käsin kova kivärinpauke.

Nuori luutnantti näkyi silloin ottavan pari askelta eteenpäin, ja, juuri
niinkuin Hinkki oli nähnyt niiden paraatissa tekevän, kääntyi miekkaa
huiskuttaen ja jotain huutaen miehiin päin, jotka kohta hajosivat ja
alkoivat juosta pitkää rinnettä ylöspäin.

Suuri rätinä kävi ilmassa, joista äänistä Hinkki saattoi hyvin tuntea jo
Afrikan sodassa oppimansa kuularuiskut, kranaatit, pommit ja shrapnellit
erilaisine mylvinöineen, vihellyksineen ja paukahduksineen.

Ainoastaan kolme miestä jäi sille leveälle santatielle, yksi
liikkumattomaksi, yksi polvilleen ryömimään ja yksi paikalleen
kieppumaan niinkuin ankerias veneen pohjaan. Kaikki muut nousivat
juosten pattereille.

Tullessaan miehet nauroivat kaikki ja huusivat toisilleen sukkeluuksia,
mutta ei kaikkien sentään onnistunut salata kalvenneiden suupielien
noloa jäykistystä ja suurenneiden silmämustuaisten säikkynyttä viikunaa
tämän odottamattoman tervehdyksen johdosta.

Ojennetuin käsin ja hurraten juoksivat ryssät heitä vastaan. Ja
suomalaiset ja venäläiset rupesivat syleilemään ja suutelemaan
toisiansa, upseeri mukana, niinkuin veli veljein joukossa...

Hinkki istui ylempänä, suojusvalliin selkäänsä nojaten, polvet
notkistettuina leuvan alle, kädet säärien ympärillä. Tavatonta oli tämä
näky Hinkistä. Niin pitkälle kuin hän ikäänsä muisti, oli ryssien ja
suomalaisten välillä aina ollut kopeilemista ja pilkkaa, vihaa ja
tappelua. Myös muisti Hinkki vielä kouluajoilta historiaa, ja tiesi
missä monissa vaiheissa tämä Ehrensvärdin linnotus oli aikojen kuluessa
ollut. Mutta että sen korkeimmalla ja vahvimmalla patterilla kerran
maailmassa venäläiset ja suomalaiset sotamiehet syleilisivät toisiansa,
sitä eivät nämä kivet ja kalliot olisi toki koskaan voineet uneksia...
Ja siinä oli Hinkistä taas jotain sitä samaa uutta, joka ihmeellisesti
hänen sisuksiansa kaivellen tahtoi aina todistaa hänelle, että hän oli
jotenkin jäänyt ajassa jäljelle eikä ollutkaan enää kaiken kärjessä.

Ilmat vavahtavat ... tanner tärähtää ... taivaita halkaiseva pamahdus
... toinen ... kolmas...

Kuninkaansaaren tykistö vastaa Santahaminan tervehdykseen. Päivän
taistelu on alkanut.

Upseeri puhuu jotakin miehille, ja paljastaa päänsä. Kaikki miehet
paljastavat päänsä, niin ryssät kuin suomalaisetkin. Upseeri nostaa
kätensä ja antaa merkin, ja silloin kajahtaa marseljeesin tuttu sävel
satojen miesten suusta. Toiset laulavat venäjäksi, toiset suomeksi.

Hinkinkin täytyi nousta seisaalleen ja paljastaa päänsä. Mutta hän piti
sentään lakkia nenän ja suun edessä, koska ei voinut olla vähän
häpeemättä sitä nousemistaan.

Ihmetellyt oli Hinkki aina, kuinka miehet voivat niin peräti toisiksi
muuttua heti kun saavat jonkun uskon, mutta nyt hän tunsi monta näistä
miehistä eikä ollut sentään vielä milloinkaan ennen nähnyt missään
kirkossa eikä liioin mustatukan kuulijain joukossa miesten silmissä
semmoista hartautta ja uskon loistetta, kuin noiden nyt siinä veisatessa
kaulatuksin ryssäin kanssa. Aivan paloivat niiden silmät kuin olisivat
pyhien enkelien vaellusta taivaan pilvissä todistaneet.

    Jo nosta pääsi köyhä kansa!
    On tullut päivä kunnian!
    Te ylitsenne lippuansa
    Nyt sorron näätte nostavan,
    Vihaisna riistäjämme ärjyy,

    Ne meidät orjantyöhön vie,
    Äitimme viepi mierontie,
    Lapsemme viluissansa värjyy.
    Aseihin astukaa,
    Ja vasten sortajaa!
    Eespäin! Eespäin!
    Lyökäämme näin pois valta riistäjäin!

--Kun eivät vaan veisaisi omaa hauta virttänsä!--ajatteli Hinkki.

Vavahtaa, vavahtaa taas ilmat, pamahtavat tykit...

    Aseihin ... stukaa
    ... vasten ... tajaa
    ... päin! Eespäin...

Ei kuulu enää laulu ... jää kesken ... ryssät juoksevat parvittain eri
pattereille,--suomalaiset hajoovat neuvottomina sinne tänne tykkimiesten
luo, oppiakseen hekin sotakanuunain kumeata kieltä.

Nyt alkaa Hinkin toimi, ja hänen läsnäolonsa näyttäytyy kohta niin
välttämättömäksi, ettei kukaan voi ymmärtää kuinka ilman häntä ollenkaan
olisi voitu toimeen tulla. Tykkimiesten suureksi hämmästykseksi hän osaa
kaikki temput neuvomatta, ja he tekevät hänet kohta opettajamestariksi
suomalaisille. Kranaattien, shrapnellien, kuularuiskujen, kanunain
jyskeessä tuskin olisivatkaan suomalaiset mitään tolkkua venäläisten
selityksistä saaneet.

Koko päivän kävi tykkituli Santahaminaa vastaan, jossa kerrottiin viime
yönä yli 500 hallituksen puoluelaista kaatuneen. Mitään vastatulta ei
sieltä tykeillä annettu, ja näin oli suomalaisille hyvää harjotusaikaa
sekä itse kanunain käyttöön että mielen tottumiseen korvia kuuroiksi
tekevään sotapauhuun. Ensi aterian syötyänsä he jo taas osasivat
naureskella, ja nautinnokseen katselivat, kuinka suurta hävitystyötä
tykkituli teki vastapäisen saaren valleihin, kun joka laukauksella
suuret maakerrokset irtautuivat ja viskautuivat ilmaan. Heidän päänsä
yli kävi ankara shrapnellituli samaa Santahaminan saarta vastaan
Aleksanterin saaresta, joka myöskin oli vallankumouksellisten vallassa.

Iltapäivällä alkoi tykkituli vaimeta, ja äkkiä taukosi melkein kokonaan.

Silloin tuli Hinkin luo nuori, noin 18-vuotias mies ja sanoi:

--Kas kun olet niin noessa etten ollut tunteakaan.

Hinkki huomasi kyllä että sillä oli jotain muuta asiaa, ja niin olikin.

--Onkohan sota nyt lopussa?--kysyi nuorukainen.

--Vai lopussa! sanoi Hinkki,--eihän tämä ollut vasta kuin
harjotus-ammuntaa. Mutta katos tuonne!

Ja Hinkki näytti suoraan aavalle merelle.

Siellä oli kaukaisen merisaaren kupeelle asettunut muutamia suuria
sotalaivoja.

--Onko laivasto vihdoin tullut?--sanoi nuorukainen, ja lisäsi
asiantuntijan äänellä:--Laivasto on vallankumouksellinen.

Hinkki tunsi hänen puhuvan sillä sivistyneen ylemmyydellä, jolla
»järjestynyt» tavallisesti puhuttelee pimeää »järjestymätöntä».

--Taitaa, sanoi Hinkki, mutta jos se on meidän puolella, niin kas kun ei
se ole tullut lähemmäksi. Sitä laivastoa ne ovat täällä varttoneet kuin
nousevaa päivää. Siinä se on nyt!

--Luuletko ettei se olisikaan--vallankumouksellinen?

Hinkki viittasi kädellään Kuninkaansaaren patterien ulkolinjaa, ja
sanoi:

--Mitäs ne tuolla tekevät? Ne kääntävät tykkejänsä merelle päin, eikä
siellä nyt enää ketään naurata. Mene sinäkin vaan aliupseeris luo, ettei
suutu.

Nuorukainen meni nopeasti pois.

Hinkki alkoi taas puhdistaa kanuunaa, hyräillen valssiansa: Kolmasti,
neljästi...

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut. Kuolon hiljaisuus kaikkialla,
linnotuksessa, saarilla, merellä... Toisilta pattereilta asti saattaa
erottaa miesten tavallista puhetta. Suuret kalalokitkin uskaltavat
vähitellen saapua takasin pesäkariensa ympärille kaartamaan ja alkavat
huudoillansa täyttää ilman. Meri on rasvatyyni.

Hinkki katselee ahnain silmin saaren kupeella kelluvan jättiläislaivan
hohtavia panssarikylkiä, valkoisia piipputorneja, mastotaklinkia,
ampuma-aukkojen rivejä.

Hänen siinä katsellessa samassa tuprahtaa valkonen savupilvi keskiaukon
kidasta ja yhdellä kertaa välähtää terävän kirkas liekki sen pilven
halki. Näkyy valkopilven hiljainen kohoaminen ja sen viaton kuvastuminen
pitkänä viiruna tyynen meren kalvoon. Tuprahtaa vierimmäisistä kidoista
liekkinä leimahtaen toinen ja kolmas pyöreäreunainen valkopilvi. Ja
samassa jo kuuluu kanunankuulan ulina menevän Aleksanterinsaaren yli
linnotuksen pohjoissaarille. Toinen ja kolmas menee Kuninkaansaaren yli,
kolmen kumean pamahduksen seuratessa toisiaan. Taas hiljaisuus. Lokit
lentävät äänettöminä hajalle.

Hinkin tykkiä tarkastava aliupseeri, tahtoen rohkaista, sanoo naurahtaen
ja päätänsä hyväntahtoisesti nyykäyttäen, että se oli vaan
koelaukauksia. Juu, juu, myöntelee Hinkki, vaikka selvästi näkee, että
aliupseerin naurahduksesta ei tullut mitään. Aliupseeri rupesi nyt
selittämään, miksi sotalaivat eivät voi olla ampumatta näitä
»koelaukauksia». Jos ne olisivat ampumatta, sanoi hän, niin asiasta
tulisi kysymys sotaoikeudessa, jolleivät vallankumoukselliset
pääsisikään voitolle. Mutta laivat eivät tahdo antaa vielä mitään
todistuksia kapinallisuudestaan, ennenkuin jotain tapahtuu, jota ne
odottavat, ja sentähden niiden _täytyy_ ampua. Juu, juu, pani Hinkki.
Mutta vaikka Hinkki olisi kuinkakin vakuuttanut ymmärtävänsä ja
täydellisesti uskovansa aliupseerin selityksiä, katsoi tämä
välttämättömäksi yhä uudestaan selitellä ja uusia perusteita löytää,
mikä saattoi asian yhä enemmän epäilyttäväksi Hinkin silmissä, ja hän
teki lujasti työtä kanunain tähtäinten suuntaamiseksi merelle, niinkuin
näki kaikkialla pattereilla tehtävän.--Ne odottavat, sanoi aliupseeri,
näes, täytyy odottaa, täytyy saada ensin tietää tuleeko siitä
vallankumouksesta mitään. Juu, juu, sanoi Hinkki, vaikka ei ollenkaan
ymmärtänyt miksi asia olisi voinut odottamisesta muuttua. Näithän itse,
sanoi taas tykkimies, että ne ampuivat ylitse. Juu, juu, myönsi Hinkki,
ja kysyi nyt vuorostaan tykkimieheltä, mitä oli tuleva sitten, jos
kapinalliset voittaisivat. Tasavalta ja presidentti, niinkuin
Amerikassa, sanoi tykkimies,--ja Suomikin saa silloin olla vapaa valtio.
Saa niin, sanoi Hinkki, hikeä otsaltansa pyyhkien.

Kuitenkin täytyi Hinkinkin lopulta itsekseen myöntää, että laivat
todellakin ikäänkuin jotakin odottivat. Sillä koko sinä päivänä eivät
ampuneet Kuninkaansaarelle yhtään laukausta, jota ei olisi voinut
selittää koelaukaukseksi. Kaikki laukaukset olivat tähdätyt linnotuksen
kaupunginpuoleisiin saariin.

Tuli uusi yö, ja miehet menivät makuulle illastamatta, sillä eväät
olivat loppuneet kapinallisilta, ja yhteys kaupungin kanssa kokonaan
katkennut. Hinkki ja venäläiset eivät olleet koko päivänä syöneet.
Miehet käskettiin yöpymään valleille, osaksi senvuoksi, että kasarmit
olivat Santahaminasta tulevan alituisen kivääritulen alaisina, osaksi
taas--kuten toiset väittivät--laivastosta uhkaavan pommituksen vuoksi.

Yöllä ei kuulunut laivastosta mitään.

--Odottavat!--sanoi tykkimies keskiyön aikaan Hinkille, kun huomasi
tämänkin valvovan. Sitten nukkui rauhallisesti uudelleen.

Jo kauan ennen päivännousua heräsivät miehet järeän tykistön
helvetilliseen pauhuun.

Hinkki kapusi tykkimiehensä viereen silloin kuin tämä oli ampunut
tykistään jo kolme laukausta, sillä Hinkki oli ajatuksissaan valvonut
koko yön ja vasta aamulla saanut näläntuskaltansa unta.

Koko laivasto oli yhtenä savu- ja tulimerenä.

Pommitus kävi Aleksanterin ja Kuninkaan saaria kohtaan. Nyt ei enää
odotettu. Nyt oli leikki loppunut.

Kuninkaansaarella paloivat pian ilmiliekissä kasarmit ja muut
puurakennukset, savussa ja tulessa oli kaikki, ilmain ulistessa
kaksitoistatuumaisten hirmu-uhkaa, suurten hietavallien hajotessa
niinkuin aaltojen viskaama hyrsky, pommien ja kranaattien räjähdellessä
kaikilla tantereilla, murhaavaa rautaromua levitellen.

Tykkimies jätti asiansa hetkeksi Hinkin hoitoon, sillä miehiä kaatui
paljon ja aliupseereja tarvittiin jokapaikkaan. Hinkki ammuskeli kyllä
ominkin päin. Tosin olisi hän paljon mieluummin ollut niiden puolella,
jotka laivoista ampuivat, sillä hän olisi sanomattomasti nauttinut saada
virittää laivatykkiä ja koettaa osua siihen Viaporin nupipää
kirkontorniin, joka kaupunkiin näkyvänä oli kaiken ikää Hinkkiä
vaivannut ja kutkuttanut. Ihmeelliset olot ja vaiheet olivat kuitenkin
kääntyneet niinpäin, että Hinkin nyt päinvastoin täytyi ampua noita
rakkaita laivojansa, jotka siellä meren viileässä sylissä ihanasti
kelluivat. Mutta--

--Soromnoo!--ajatteli Hinkki, ja lasketteli laukauksen toisensa perästä,
osui taikka oli osumatta.

Kun taistelu myöhemmin kiihtyi kuumimmilleen, tuli sama nuorukainen
Hinkin luo uudestaan ja silmät melkein ulkona päästä, soperrellen kuin
puolihullu, kävi molemmin käsin Hinkkiin, rukoillen lähtemään hänen
kanssansa karkuun Viaporista. Hinkki rupesi ensin laskemaan leikkiä
hänen kanssaan, sanoen: taisi olla mukavampi, hempukka kainalossa,
mustatukan puheita Kaisaniemen kentällä kuunnella, hä? Mutta mies ei
ymmärtänyt enää paljon. Hinkin kävi sitä surku, ja hän neuvoi sille
paikan mihin oli ruuhensa jättänyt, sanoen: souda kohta ulos merelle ja
vasta sitten käänny itään, Degerön maata kohden, ei sinua nyt kukaan
välitä ampua.--Mies oli kuitenkin niin saamaton ja tohlo, että Hinkin
täytyi saattaa hänet omin silmin venettä näkemään, ennenkuin se mitään
ymmärsi. Kuinka sen sitten kävi, ei Hinkki nähnyt, mutta itse hän ei
ainakaan vahinkoa ehtinyt saada.

Aliupseerin tultua takasin patterille Hinkki kysyi muista suomalaisista.
Aliupseeri sanoi: Urhoollisesti taistelevat, kelpomiehiä jokainen,--ja
rupesi vielä Hinkin mieliksi sanomaan jotakin, että heistä pitäisi tehdä
kenraaleja, mutta juuri silloin kranaatin sirpale lensi edestä miehen
kaulaan, ja hän kaatui selälleen, niin että pää joutui juuri penkereen
reunalle ja retkahtaen irti ruumiista jäi ainoastaan niskalihoilla
roikkumaan verisestä kaulasta.

Hinkki teki parastaan voidakseen hoitaa kaatuneen sotaystävänsä
kanunoita. Hän taisteli siihen asti kuin näki useimmat patterit jo
jätetyiksi ja niiden kanunat vaijenneiksi. Vielä sittenkin hän olisi,
kapteenin hukkaan menevää asiata ajatellen, pysynyt patterillaan, mutta
tapahtui niin, että linnotuksen ruutikellarit räjähtivät, ja Hinkki
lensi monta syltää asemaltaan tykin vierestä. Semmoista pamausta ei
Hinkki vielä eläessään ollut kuullut, ei Afrikassa eikä missään muussa
maanosassa, missä oli elinaikanansa vaeltanut. Siinäkö lennossa vai
hyvän aikaa tiedottomana maatessaan räjähtävien pommien keskellä Hinkki
oli saanut kaksi haavaa, ei hän itse voinut herättyään päättää. Ensin
hän ei huomannut muuta kuin sen haavan, joka oli tullut ohimoon ja
tahrannut kaikki kasvot vereen. Hän pyyhki kasvonsa kaikkein
puhtaimmilla paikoilla, mitä takkinsa liepeistä löysi. Mutta takkia
aikoessaan vetää jälleen ylleen hän vasta huomasi kaiken paitansakin
olevan siekaleina ja veressä, ja tunnusteltuaan tuli siihen päätökseen,
että kranaatinsirpale oli repinyt vasemmalta puolen hänen vatsansa auki.

Ampuivatko ne enää vai eivät, sitä ei Hinkki voinut kuulla, sillä hänen
korvansa olivat lukossa, niinkuin hänellä kuuloa ei enää olisi
ollutkaan.

Noustuansa ja huomattuaan voivansa hyvin pysyä pystyssä ja astua Hinkki
palasi tykkinsä luo ja kapusi siitä vallille.

Heti hän näki, että asia oli menetetty.

Ei ammuttu missään. Laivastokin oli savuista selkeänä. Hävitys
Kuninkaansaarella näytti täydelliseltä. Haavottuneita ja kuolleita
kuljetettiin pitkissä jonoissa lasaretteihin. Punasen kapinalipun
viereen olivat nostaneet valkosen lipun.

Nyt olisi kai Hinkinkin pitänyt mennä lasarettiin mahahaavaansa
sidottamaan, josta tuntui niinkuin suolet roikkuvan, mutta hän laski
niin, että jos hän sinne menee, niin hän joutuu varmasti vangiksi. Ryssä
antaa Suomen herroille raastupaan, ja Suomen herrat tuomitsevat
Söörnääsiin, eikä kun Kakolaan Turkuun.

Tästä selville päästyänsä Hinkki levitti takkinsa hihat ja sitoi ne
lujaksi vyöksi mahansa ympärille, niin että muu takki tuli pariin
kertaan taitettuna pinkaksi kääreeksi haavan päälle.

Sen tehtyänsä hän laskeutui vallin merenpuoleiselle vietteelle ja samaa
kallioseinää myöten, kuin oli tullut, kapusi alas rantaan. Hiukan oli
häntä keskikalliolla vain pyörryttänyt. Nuorukainen oli arvatenkin
päässyt pakenemaan, sillä venettä ei näkynyt missään. Mutta ei Hinkki
sitä odottanutkaan. Hän riisui saappaansa, katseli niitä vähän aikaa
punniten kannattaako niitä viedä mukaansa. Pani ne sitten selkänsä
taakse takista tehdyn vyön alle. Tässä rupesi häntä toisen kerran
pyörryttämään niin huimaavasti, että täytyi vähän aikaa istua kivellä.
Sama kivi, joka oli häntä tullessa Santahaminan kuulilta suojannut.
Mutta Hinkki ajatteli, että pyörrytys menee ohi, jahka hän menee veteen.
Ja kohta kun huimaus hellitti, hän astui vyötäryksiä myöten mereen ja
tasaisesti heittäytyi uimaan salmen yli Santahaminaa kohden.

Sillä Hinkki ei voinut kärsiä ajatusta että hän vankeuteen tulisi.

Jo puoli matkassa salmea Hinkki katsoi välttämättömäksi temmata saappaat
irti selän takaa ja antaa mennä. Mutta vyön solmu tällöin aukeni ja
takki solui vyötäisiltä ja jäi sekin. Melkein oli Hinkki siihen
tyytyväinen, sillä sekin kevensi ihmeellisesti väsyttävää uintia.

Vähissä voimin hän pääsi Santahaminan rantaan. Siihen kohti oli meri
ajanut hienoa hiekkaa, joka oli päivän paisteessa kuumennut. Hinkki
ryömi hiekalle ja katsahti ympärinsä pitkin rantoja. Santahamina oli
kuin kuollut. Ei ainoatakaan sotamiestä näkynyt missään, joten pako tätä
tietä näytti olevan paras kaikista mahdollisuuksista. Hymähtäen Hinkki
vaipui lämpimälle hiekalle, siinä levähtääkseen ja antaakseen
vaatteittensa kuivaa. Raukasi niin, ettei hän muuta olisi jaksanutkaan.
Ja pyörtyi tainnuksiin.

Liikkumattomana kuin kivi nukkui Hinkki iltaan asti.

Yöksi rupesi merivesi tekemään nousemista.

Ja vaikka pienet yölaineet jo hipivät Hinkin jalkoja polvia myöten, ei
Hinkki herännyt.

Tähdet jo syttyvät. Ei Hinkki herää.

Pikkulaineet nousivat jo rintaan asti. Ei Hinkki herää.

Nyt jo huuhtelevat hänen poskiansa, hienosti lipien ja pesten ruudista
nokeentuneita ja vereen tahraantuneita kasvoja. Pesevät ... pesevät...

Ei Hinkki herää.

Nyt menee meren maininki jo yli pään, ja Hinkin ruumis alkaa hiljaa
kellua, niinkuin kätkyessä, kunnes vesi vetää sen syvemmäksi, vielä
syvemmäksi, vielä syvemmäksi, ja se vihdoin painuu näkymättömäksi meren
pimeään nieluun.



9.


Kun kapteenia ei kahteen päivään eikä yöhön näkynyt kotona, siitä kuin
hän viimeiksi niin kummallisesti käyttäytyen siellä keskiyön aikaan
pistäytyi, ja kun kammottavia huhuja Viaporin kohtalosta oli jo alkanut
kaupungilla liikkua, läksi Kerttu häntä hakemaan.

Punasen kaartin kaikki leiripaikat hän tietysti ensin juoksi. Mutta
kaarti näytti olevan hajonnut viimeistä miestä myöten.

Sitten hän kävi työväentalot ja kansliat. Täällä hän ensi kerran huomasi
kuinka nurjamielisiksi ihmiset olivat äkkiä käyneet kapteenille.
Käytävässä hän kuuli jonkun sanovan, että kapteeni oli nähty tulevan
työväentalolta, mutta kadulla oleva kansa oli tahtonut ottaa hänet
kiinni ja revellä palasiksi, huutaen: nyt menee meiltä äänestysoikeus ja
yksikamari!

Kadullakin ihmiset osottelivat Kerttua. Useat vallassäätyiset eivät
olleet tuntevinaan, ja käänsivät päänsä pois, kun tulivat vastaan.

Katajanokalle vallankumouksellisten pääkortteeriin tultuansa ei Kerttu
siellä tavannut yhtäkään elävätä sielua. Ovet olivat selko selällänsä.
Pöytien ja tuolien päällä näkyi sekasin sotamiesten pukuja,
upseerintakkeja, sivilivaatteita, lakkeja, revolvereja,
patrunakoteloita, kivärejä, pulloja, tupakkia,--kaikki äärettömässä
sekasotkussa. Minne ne olivat kaikki hajonneet, ei Kerttu ymmärtänyt
aavistaa. Ei jälkeäkään missään niistä ihmisistä.

Kaikki paikat käytyänsä ei Kertun auttanut muu kuin käydä uudestaan
samat paikat. Vihdoin hän tapasi muutamia punasen kaartin miehiä, jotka
kertoivat nähneensä viime yönä kapteenin. Hän oli vienyt neljä miestä
mukanansa kaupungintakaiselle vuorelle, jossa heidän oli pitänyt
sytyttämän olkiriuku palamaan. Mutta juuri kun miehet olivat sen
alhaalta sytyttäneet, oli kapteeni rynnistänyt patsaan juurelle
vyörytetyn kiven syrjään, jolloin riuku oli, kahdesta kohden taittuen,
kaatunut. Sen jälkeen ei kukaan ollut kapteenia enää nähnyt.

Onkohan se raukka järkensä kadottanut?--ajatteli Kerttu, sydän kurkussa.

Vallankumouksellisten pääkortteeriin uudestaan tultuansa hän ei enää
päässytkään sisälle. Ovet oli pantu lukkoon ja kaksi suomalaista
kaupungin poliisia ja kolme venäläistä santarmia seisoi ovella vahtia
pitämässä.

Kerttu päätti nyt juosta välillä kotona kysymässä oliko kapteenia sillä
aikaa siellä näkynyt.

Kun Kerttu oli mennyt Katajanokan sillan yli, ja päävahdin ohi
päästyänsä rupesi laskeutumaan eteläsatamaan, näki hän sotakulkueen
tulevan Elisabetintorin rannasta. Hän seisahtui väenpaljouden tähden
keisaripalatsin kulmaan odottamaan saattueen ohikulkemista.

Ensin kulki kolme sotamiestä rinnakkain, keskimäisellä rumpu edessä ja
palikat käsissä. Sitten kulki joukko santarmeja ja sotamiehiä pyssyt
olalla. Sitten kolme upseeria paljastetuin miekoin kummallakin puolen
sitä sivilihenkilöä, joka kulki niiden keskellä. Sitten taas sotamiehiä,
ja viimeiksi kasakat.

Kun saattue matkallaan päävahtiin tuli Kertun kohdalle, ymmärsi Kerttu,
että se sivilihenkilö oli Viaporista tuotu vanki. Ja samassa
Kerttu jo kauhistuen tunsi Ihastuksen, kapinallisten johtajan
Aleksanterinsaarella.

Ihastus kulkee hitaassa tahdissa, niinkuin sotamiehetkin. Hän katselee
maahan. Kasvot ilmaisevat kalpeaa väsymystä. Poskilihat ovat vähän
koholla, silmäkulmat haluttomasti rypyssä, ikäänkuin häntä vaivaisi
katukivien kuuma auringonheijastus.

--Mitähän sille tullee?--kuuli Kerttu jonkun yleisöstä sanovan. Toinen
vastasi siihen:

--Ammutaan parin viikon perästä.

Kertun sydän jäähtyi. Ja kuinka nuo sotamiehet--nehän olivat samoja,
joita Kerttu oli monta kertaa nähnyt vallankumouksellisten työväen
kokouksissa--kuinka ne nyt saattoivat kuolemaan sitä, joka tahtoi tehdä
heidät vapaiksi? Eivätkö ne olisi voineet kääntyä ja sanoa: emme tahdo!
Sillä ne olivat--ne olivat samoja! Varmaan eivät tiedä milloin kääntyä
ja pelkäävät, ettei kaikki sano yhtaikaa ... tai sitten pelkäävät
kasakoita, jotka ratsastavat takana. Eivät käänny ... kulkevat ...
kulkevat... Ai, ai, ei Kerttu tiedä kenenä olisi tukalampi olla, noinako
sotamiehinä vai Ihastuksena.

Päävahdin kello kilahtaa. Vahtimiehet tulevat kaksittain ulos, kivärit
käsissä. Kaksoisovet jää auki.

Rumpu pärisee.

Upseerit menevät Ihastuksen kanssa päävahdin ovista sisälle. Vahtimiehet
menevät kaksittain jälestä. Ovet sulkeutuvat. Kasakat ratsastavat pois.

Väki hajoo hiljaa. Kerttu juoksee henkensä edestä, sillä jos hän ei nyt
kohta löydä kapteenia ja piilota häntä, vangitsevat ne senkin ja
ampuvat.

Kerttu tahtoo poiketa uudestaan kaartin kanslialle, mutta ei pääse enää
lähellekään. Kadut ovat suljetut, kanslia on kasakkain vallassa, jotka
ottavat kiinni kaikki, mitkä vaan siitä talosta tulevat tai sitä
lähestyvät.

Karkulaisilta Kerttu saa tietää, ettei kapteenia ole nähty kansliassa.

Nyt juoksee Kerttu vihdoin kotiin.

Kustaava on jo ulko-ovella vastassa, ja sanoo surkeasti hätääntyneenä
käyneensä Franssin luona neuvottelemassa. Ja oli Frans sanonut polisien
tulevan kohta kapteenin asuntoon kotitarkastukselle ja vangitsemaan
häntä. Sen oli Frans saanut tietää siten, että hänen poikansa Haagert ja
Vilhelm, jotka Suomen kaartin tarkk'ampujapataljoonan hajottua
palvelivat uusina kaupunginpoliseina, olivat muiden polisien mukana
määrätyt tätä vangitsemista toimittamaan. He eivät olleet
sukulaisuuttansa ilmaisseet, sillä se olisi nyt heidän nimeänsä
haitannut, ja sitäpaitsi oli heidän välinsä kapteenin kanssa aina ollut
huono, mutta erittäinkin nyt tähän uuteen polisikuntaan tultuansa, jota
kapteenin miehet olivat haukkuneet »lahtarikaartiksi». Kun vaari oli
sanonut heille: huonosti teette, olivat he moittineet vaaria sanoen:
saako esivaltaa vastaan olla? Vaarin pitäisi olla hiljaa, joka on
Siperian karkulainen! He olivat vaan nauraa virnistäneet vetäessään
valkoisia polisihansikkaita käsiinsä, ja sitten punaviiksiään
kohennellen lähteneet kotoa.

Frans, nähtyään Kustaavan epätoivon, oli vihdoin heltynyt ja käskenyt
piilottaa kapteeni vinnille, jos tulisi kotiin, mutta itse oli mennyt
puuskuttaen pois, niinkuin tärkeälle asialle, mikä seikka oli antanut
Kustaavalle salaista toivoa Franssin myötävaikutuksesta kapteenin
pelastamiseksi. Franssilla oli suuria tuttavuuksia.

Kustaava sanoi kaikille: tehkää niinkuin eno Frans sanoo, sillä kaikki
käy kuitenkin aina juuri niinkuin eno Frans tahtoo.

Hyvä olisi Kertun ollut piilottaa kapteeni vinnille, jos vaan olisi
tiennyt missä se kapteeni on.

Tähän hätään tuli vielä Loviisa (joka saman tarkk'ampujapataljoonan
hajottua palveli ruuanlaittajana vapaaherrattarella) ja sanoi kaikkien
parempien ihmisten neuvovan, että Kertun pitäisi ilmaista kapteeni
polisille ja ottaa ero semmoisesta miehestä.

--Mutta _mimmoisesta_ miehestä?--huusi Kerttu kadottaen vihdoin
kärsivällisyytensä, sillä koko päivän olivat ihmiset puhuneet hänelle
_semmoisesta_ miehestä, ja nyt vielä vapaaherratarkin! Hän purskahti
itkemään, jolloin Loviisa muutti kohta mielipiteensä, ruveten nyt hänkin
innolla ottamaan osaa neuvotteluun kapteenin toimittamisesta säilöön.

Lapset olivat jo kauan aikaa tahtoneet jotain sanoa, ja kun vihdoin
saivat suunvuoron, ilmottivat hakeneensa isää merikallioilta, joita
sanotaan myös Kaartinkallioiksi, ja nähneensä siellä isän kävelemässä
edestakasin, mutta isä oli sormea heristäen sanonut heille: menkää
joutuin kotio!

Merikallioista tuskin puoli sanaa kuultuansa Kerttu jo lensi jälleen
ulos. Kuinka hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, vaikka
kapteeni oli toistakymmentä vuotta aina ollut niillä merikallioilla,
milloin ei ollut kotona tai jossain tarkkaan ilmotetussa muussa
paikassa!

Aivan oikein. Ensin näkyy vaan musta pilkku taivasta vasten. Sitten
erottuu ilmeisesti kapteenin tutut piirteet. Katselee Viaporiin päin.
Kävelee nopeasti edestakaisin. Taas seisahtuu, taas katselee.

Kerttu oli hurjasta juoksusta, monista harhaanastumisista ja
kompastuksista näillä kallioilla niin hengästynyt, että hänen täytyi
istua levähtämään ollessaan jo aivan lähellä kapteenia. Sanaakaan hän ei
saanut hengästyksen tähden suustansa.

Kapteeni näytti hänestä ensi katsaukselta melkein mielipuolelta, niin
tuhkan harmaa se oli kasvoiltansa ja puhui itseksensä, milloin
pysähtyen, milloin nopeasti siirtyen toiseen paikkaan. Mutta kun Kerttu
tuli lähelle, ei kapteenin kasvoissa näkynyt mitään muuta erinomaista
kuin tavattomasti suurenneet silmien mustuaiset. Kerttu kävi kohta
tarmokkaasti kapteenin käteen ja rupesi vetämään pois sanoen, että
polisit olivat tulossa.

--Mitä pahaa olen minä tehnyt, että minua vangittaisiin?--sanoi kapteeni
ajatuksistaan reväistyn ihmettelevällä ilmeellä. Ja Kerttu tunsi, että
helpompi olisi ollut saada liikkeelle sellaista satamapollaria, johon
siirtolaislaivat viskaavat köysisilmukkansa, kuin kapteenia
hievautetuksi siltä paikalta missä hän seisoi.

--Enkö minä lakkoviikolla pelastanut tätä kaupunkia verilöylystä omien
kansalaisten kesken? Enkö minä nyt ole pelastanut tätä kaupunkia
pommituksesta, joka olisi sen maan tasalle tuhonnut? Miksi he siis minua
vangitsisivat? Johan sinä olet järjiltäsi, Kerttu!

Kerttu tiesi, että kun kapteeni rupeaa jotakin ajatuksenjuoksua puheessa
selvittämään, on paras antaa hänen rauhassa sanoa sanottavansa. Kerttu
sentähden päätti antaa sen puhua korkeintaan 5 minuuttia, jonka jälkeen
aikoi ryhtyä viimeiseen keinoon, sillä jokainen hetki oli tärkeä.

--Ei, Kerttu! Olkoon Kertulla oikein: ei saa tappaa. Olkoon ettei saa,
kun ei kerta voikaan. Mutta sitten ei saa myöskään totella. Hyvä on: nyt
en aijo enää totella ketään, ei jumalia, ei piruja, ei hallitusta, ei
vallankumouksellisia, ei Vasilia, ei Natalia Feodorovnaa, ei tovereja,
ei ystäviä, ei vihollisia, eikä Kerttuakaan, kuuleeko Kerttu? Ei
Kerttuakaan, ei ikinä!

Kapteeni oli ilmeisesti saada raivokohtauksensa.

Mutta Kerttu ehti ennen. Viisi minuuttia oli kulunut.

Hän heittäytyi suulleen maahan, pani kasvonsa käsivarsien päälle ja
alkoi päätänsä heilutellen ääneensä itkeä, surkeasti voivotellen lasten
ja hänen omaa kohtaloansa, kun nyt jo ihmiset melkein sylkevät
heitä,--ja paljon muuta semmoista sanoi, mitä vaan saattoi kiireessä
keksiä. Sillä kun on ihmishengestä kysymys, ei voi mitään keinoja olla
käyttämättä, jotka pelastusta lupaavat. Ei Kertun tarvinnut suoraan
teeskennellä; hän antoi vaan valtaa tuskan raatelemalle sydämmellensä,
ja niin syntyi sellainen raju itku kuin nyt oli välttämätön.

Ja niinkuin Kerttu oli arvannut, ei kapteeni nytkään voinut itkua nähdä,
ja Kerttu jo tunsi kuinka se koputtaa häntä selkään:

--No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, nouse istumaan!

Kerttu nousi istumaan, ja valtoinansa nyyhkyttäen sanoi:

--Jos minä sinua johonkin pahaan käskisin, niin tietysti et
tarvitsisikaan totella...

--Mitä siis vaadit minulta?

--Ei muuta kuin että tulet kotiin. Sano rehellisesti, onko siinä mitään
pahaa, että joku ihminen menee kotiin? Sano!

Kapteeni räpytteli vähän aikaa silmiänsä ja sanoi sitten:

--Ei.

Muuta ei Kerttu toistaiseksi tarvinnutkaan. Hän tarttui kapteenia käteen
ja alkoi vetää. Kapteeni tuli.

Kaupungin kadulle päästyänsä Kerttu rupesi käymään kapteenin kanssa
käsikynkässä ja hiljensi vauhtia niin ettei käynti näyttänyt
kiireiseltä.

Ihmiset katselivat heitä pitkään joka puolelta, mutta Kerttu ei ollut
millänsäkään. Ei edes passipolisin hämmästynyt naama, polisipillin
esilleottaminen ja epäröivä seuraaminen saanut Kertun kasvoista pois
sitä viatonta hymyä, jonka hän oli niihin ottanut. Vasta kotitalon ovea
lähestyessä Kerttu yhtäkkiä rupesi vaatimaan kapteenilta nopeutta ja
hymy vaihtui kalpenemiseksi. Ovessa hän jo kaikin voimin työnsi
kapteenia, ja rappusissa sai hirveän kiireen ja hädän.

Tuskin olivat he tulleet ylös toiseen kertaan, kun Kerttu näki tyhjän
ajurin tulevan heidän portillensa ja ajavan heidän pihaansa.

Kertun sydän seisahtui. Hän ajatteli: tuolla ajurilla aikoo polisi viedä
kapteenin. Myöhäistä! Hän oli pyörtyä Kustaavan syliin. Silloin Kustaava
töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi: Ole hiljaa, etkö nähnyt, että se oli
eno Frans itse!

Nyt huomasi Kerttu, että ajuri oli todellakin ollut hirmuisen
suurikokoinen, ja sydän alkoi taas toivokkaasti pampattaa.

Samassa astui sisälle Frans suuressa vanhanaikaisessa ajurinkauhtanassa,
ja rupesi sitä riisumaan yltänsä, sanaakaan sanomatta. Hän oli puettu
nyt keveään kesäpalttooseen, ja hattukorista hän otti esille tavallisen
knallinsa. Sitten, silmäluomet alhaalla ja kasvot liikkumattomina, tuli
kapteenin taakse, pidellen ajurinkauhtanaa levällään edessään, niinkuin
toista pukeutumaan auttaessa.

--Mikä nyt?--sanoi kapteeni hämmästyen.

Frans sanoi hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä:

--Vedä päälles.

--Tehkää kaikki niinkuin Frans käskee, sanoi Kustaava Hartaudella.

--Älä anna enon odottaa, sanoi Kerttu viattomasti.

Kapteeni katsahti Kerttuun tuimanlaisesti:

--Mitä tämä merkitsee?

Sillä kapteeni huomasi selvästi, että eno Frans tahtoo valmistaa hänelle
paitsi pakoa myöskin kostoa lakkoviikon tapahtumista.

--Mutta Hannes kulta, onko tässä mitään pahaa?--sanoi Kerttu itkuun
valmiina.--Minä vannon sinulle, etten milloinkaan tule vaatimaan sinulta
pahaa.

--Pidä siis valasi!--sanoi kapteeni ankarasti, ja alkoi pujottaa käsiään
eno Franssin tarjoaman kauhtanan hihoihin.

Hänen molempien käsiensä ollessa näin toimessa ennätti Kerttu sipaista
saksilla pois suuren palan hänen pitkistä viiksistään. Ja kun toinen
puoli oli kerran sipaistu, ei tietysti voinut enää jättää toistakaan
puolta leikkaamatta.

Tämä temppu muutti kapteenin ulkonäön hämmästyttävästi. Mutta
katsahdettuaan peiliin, ei kapteeni voinut sellaista ulkomuotoa lainkaan
hyväksyä ja lyhensi nyt itse viiksensä niinkuin vaan saksilla sai, sillä
kapteeni oli aina pysynyt ulkomuodostaan sangen arkana. Anna tulla vaan
Kerttu! Suurimmankin häpeän minä otan kantaakseni sinun tähtesi, mutta
maltahan, kohta tulee: stop!

Ja he sitoivat vyön väljän kauhtanan ympärille, ja panivat ajurinlakin
kapteenin päähän, ja eno Frans sanoi:

--Mene, istu kuskipukille.

Mutta Kustaava oli sillä aika Loviisan kanssa laittanut mankelikoriin
kapteenin päähineen, päällys- ja alusvaatteita. Ja kun kapteeni oli
kuskipukille istunut, sovitti Kustaava korin hänen jalkoihinsa.

Silloin tuli Frans keppi kädessä ulos, istui rattaille, ja niin kapteeni
ajoi kädet ojona kauniisti kaartaen portista kadulle.

Ohi ajaessa hän vilkasi, päätään kääntämättä, yläkerran ikkunoihin:
siellä näkyi vaan joukko huiskuvia liinoja, ja viimeisessä ikkunassa
Kerttu, joka silmät ilonitkusta punaisina suuteli käsiänsä ja heitteli
niitä kapteenille.

--Aja hiljaa, kuului kapteenin selän takaa eno Franssin tyynesti laulava
ääni.

Eno Frans istui jäykkänä ja liikkumattomana, keppi polvien välissä ja
molemmat kädet kepinkoukun päällä, silmäluomet mahdollisimman alhaalla.
Silloin tällöin hän kadun kulmauksissa kosketti kepillä kapteenin
kylkeen, ilmaistakseen tälle minne oli käännyttävä.

Keskikaupungin keskisimpiä katuja mentiin.

Yhtämittaa Franssia tervehdittiin. Kapteeniin ei katsahtanut kukaan.
Monet polisikonstaapelitkin tekivät Franssille kunniaa, sillä hän tunsi
aina kaikki kaupungin suuret ja pienet virkailijat. Eteläesplanaatia
ajettaissa itse polisimestari ajoi ohitse ja tervehti.

Pitkänsillan yli ajettaissa, jossa hevosen juoksuttaminen oli kielletty,
kapteeni saattoi selvästi kuulla, että eno Frans kaiken aikaa itseksensä
mymisee. Ja vaikka hän ei voinut erottaa sanoja, oli myminän äänenpaino
sellainen, että ajatus ikäänkuin itsestänsä antautui: Hyvä oli
polisikamarissa minua kolme tuntia vankina istuttaa; mutta onnenpyörä
kääntyy, poikaseni! Miltäs tuntuu nyt itsesi ajurina kuskipukilla
kekottaa, hä?

--Aja tulliportissa oikealle!

He ajoivat ulos kaupungista ja pysähtyivät erään suuren konetehtaan
taakse ja menivät pieneen huoneeseen. Rannassa oli moottorivene, joka
vei kapteenin saaristoon. Täällä hän astui avonaiseen purjealukseen,
jonka miehet saattoivat hänet Itämeren yli Ruotsin rannikolle.

Sieltä matkusti kapteeni Englantiin, ja jonkun aikaa Englannissa
oleskeltuansa jatkoi matkaa valtameren yli toiseen maanosaan.

Kun kapteeni siis näin kaikessa totteli Kerttua, niin milloinka hän
oikeastaan sitten toteutti sen ankaran tottelemattomuudenvalansa, jonka
oli Kerttua vastaan vannonut?

Sen hän toteutti vasta siellä toisessa maanosassa, sittenkuin oli sen
rannikolta vankan vastustusasennon ottanut.

Kerttu kirjoitti hänelle heti osotteesta selvän saatuansa: Saako
tulla?--Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli vastaus:
Et saa tulla.

Kerttu koetti elää odotuksessa. Sekä hän että Kustaava tulivat nyt
jyrkästi vallankumouksellisiksi, sillä he toivoivat, että jos
vallankumous vielä tulisi, niin kapteeni palaisi kotiin kapinallisten
panssarilaivalla, ylimmällä komentosillalla seisten. Myöskin kapteenin
jyrkkä kielto Kertun tulemisesta sinne tuntui heistä osottavan, että
kapteeni itsekin luuli vallankumouksen vielä tulevan. He eivät siis
olleet aikoihin huomaavinaankaan, että heidän omat toiveensa uuden
vallankumouksen tulosta päivä päivältä yhä enemmän raukesivat.

Vihdoin Kerttu ei voinut enää pidättää, vaan kirjotti uudestaan: Saako
jo tulla?--Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli
uudestaan vastaus: Et saa tulla.

Silloin Kerttu tuskaantui ja kirjotti: Tuleeko
vallankumous?--Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli
vastaus: Vallankumous ei tule milloinkaan, sillä hienot ihmiset eivät
henno, vaikka pystyisivätkin, mutta raa'at eivät pysty, vaikka
hennoisivat.

Tämän alakuloisempaa ei Kerttu ollut vielä milloinkaan lukenut. Hän,
joka oli kapteenille saarnannut: ei saa tappaa, olisi nyt tahtonut koota
ympärillensä sata tykkiä ja ampua ympäri maailmaa niin että olisi
räiskynyt! Kuinka ihmeellisesti osat elämässä vaihtuvat! Kerttu olisi
ollut valmis nyt luopumaan kaikesta entisestä, itse jumalisuudestaankin,
saadakseen vaan ajatella vallankumousta välttämättömäksi. Mutta
kapteeni, joka oli aina ennen kaikkiin Kertun jumalisuuksiin huutanut:
trah! nyt noissa lyhyeissä vastauksissaan tuntui selvästi asettuneen
juuri sille entiselle Kertun kannalle, vaikka Kerttu hyvin tiesi, ettei
kapteeni mitään Israelin herraa tunnusta.

Kun aikaa taas oli kulunut ja talven yli uusi kevät tullut, kirjoitti
Kerttu kyynel silmin kapteenille: Selitä vihdoin _miksi_ Kerttu ei saa
tulla oman Hanneksensa luo?

Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua saapui kapteenilta selittävä
vastaus: Jos ei saa tappaa, niin ei saa myös totella. Minä elän täällä
kätteni työllä. Semmoista elämää ei Kerttu jaksa kestää. Kerttu jää siis
äidin luo, niinkuin ennenkin. Hannes.

Ja sitäkö se vaan olikin, ajatteli Kerttu. Heti paikalla hän alkoi
valmistella matkalle lähtöä. Kustaavan kanssa he päättivät niin, että
Kustaava jää kotiin edelleenkin taloa hoitamaan siltä varalta, että
vallankumous sittenkin vielä tulee ja he pääsevät kerran rakkaaseen
kotikaupunkiinsa takasin. Kustaava lähettelisi heille sillä välin mitä
irti saa, ja ehkä Franskin antaisi ensi hätään apua. Kerttu oli varma
siitä, että hän kyllä pian saisi taas kapteenin päästä tuon merkillisen
»ei saa totella», jonka se oli niin itsepäisesti lisännyt Kertun
sääntöön »ei saa tappaa».

Mutta kuinka kävi?

Kun Kerttu tuli lapsineen perille, oli kapteenilla siellä pieni farmi,
se on, vähän maata, kaksi lehmää, pieni navetta, pari huonetta sisältävä
asumus, joku ulkohuone ja vähäinen sauna. Tämä olisi kaikki ollut hyvä,
mutta ei ollut minkäänlaista apuihmistä. Kerttu sanoi: Tässä tarvitaan
apuihmistä. Kapteeni vastasi: Ei.

Ja vaikka Kerttu olisi kuinka sitovilla syillä koettanut selittää, että
ilman apulaista oli mahdotonta tulla toimeen, oli kapteenin vastaus aina
yhtä jyrkkä: Ei!

Sen maan tavan mukaan kapteeni itse syötti, juotti, ruokkosi ja lypsi
lehmät, joten Kertun oli mahdotonta kieltäytymällä navettaan menemästä
pakottaa kapteeni hankkimaan lehmänhoitajaa. Mutta kyllä se vielä siihen
kyllästyy, ajatteli Kerttu, ja vältti visusti jalallansakaan navettaan
astumasta.

Kerran sanoi Kerttu: Suuressa farmissa avaa lehmänhoitaja vesikraanan ja
puolessa tunnissa juottaa tuhat lehmää, mutta sinulta menee puoli päivää
kahden lehmän hoitoon!--Kapteeni vastasi:

--Vähemmin menisi, jos Kerttu auttaisi.

Toisen kerran Kerttu sanoi: Tavallisena palkkalaisenakin pääsisit
vähemmällä työllä, ja me kaikki eläisimme.--Kapteeni vastasi: Upseerina
olisin päässyt vielä vähemmällä.

Monasti tarjottiin kapteenille hyväpalkkaisia päällysmiehen toimia
erilaisille työmaille. Kapteeni hylkäsi kaikki.

Ikävissään rupesi Kerttu kerran valittamaan, ettei tässä vieraassa
maassa ole edes jumalanpalvelukseen tilaisuutta.--Kapteeni mörähti
äreästi: Mitä on jumalanpalvelus? Tee mitä pitää, äläkä tottele ketään,
se on jumalanpalvelus.

Tämä sana jäi Kertun mieleen.

Kapteenin äreys ja synkkämielisyys rupesi surkuttamaan Kerttua, ja
kerran hän pani huivin päähänsä ja esiliinan eteensä mennäkseen vihdoin
navettaan katsomaan mitä se siellä oikein tekee.

Kapteeni oli siivonnut navetan, ja istui lypsämässä.

Kerttu tuli oikein liikutetuksi. Katseli vähän aikaa entistä komeata
upseeriansa, meni ja pani kätensä sen olalle, sanoen:

--Minä ja maailma olemme sinulle vääryyttä tehneet.

Kapteeni nousi äkisti ylös, rypisti ankarasti silmäkulmansa ja tiuskasi:

--Jos vääryyttä, niin istu lypsämään!

Mutta kapteenin hämmästys oli suuri, kun Kerttu, laitettuaan pääliinansa
solmun leuvan alta niskan taakse, tuli ja otti häneltä kiulun ja istui
lypsinpallille. Ensin se vähän säpsähti, kun lehmä häntäänsä huiskautti,
mutta sitten nipisti tarmokkaasti hienot sormensa lehmän ruusunpunaisiin
nänneihin. Eikä aikaakaan, niin jo kuului maidon ruiskahdus lakkisen
kiulun laitaan, ensin vaan lyhyesti: pshiu,--pshiu, mutta sitten kohta
jo paljon pitemmin: pshiiu, pshiiu, ja niin läksi maito herumaan, ja
Kerttu ajatteli: Oikeinko todella on niin, että kaikki maito tulee
maailmaan näin lypsämällä, ja hän kun ei ollut tähän asti sen pitemmälle
ajatellut, kuin että maito tulee kotikadun kulmapuodista, josta
palvelustyttö sitä aina nouti!

Punehtuneena nousi Kerttu lypsämästä, sittenkuin oli kapteenin neuvon
mukaan vetänyt viimeiseen tippaan.

Jumalanpalvelustako tämä oli, niinkuin kapteeni oli sanonut, vai mitä,
hyvä oli Kertun vaan olla.

--Mene sinä vaan lehmille heiniä kylvämään, kyllä minä tämän navetan
hoidan,--sanoi hän kapteenille.

Ja oikeassa oli kapteeni siinäkin, että asiat todellakin rupesivat
käymään paremmin, kun Kerttu otti navetan haltuunsa.

Tosin hän kaikessa hiljaisuudessa vielä otti vastaan Kustaavan
rahalähetyksiä, ja ehkä he ilman tätä apua olisivat ensi alussa
nälkäänkin kuolleet. Mutta kun lapsetkin yhä enemmän innostuivat uuteen
maailmaan, alkoi Kerttu toden perästä toivoa kerran sen suuren onnen
voivan heille tapahtua, että Kustaavakin voisi jättää viini- ja
tupakkikauppansa, myödä talon ja tulla valtameren ylitse tänne heidän
keskellensä.



10.


Hinkin jälkeen kyyneleensä kuiviin itkettyään ja kyllikseen tässä
kaupungissa kahleiden kalinata kuunneltuaan, vaari kokosi viimeiset
voimansa, vyötti kupeensa, pani evässäkin selkäänsä, otti sauvan
käteensä ja läksi Franssin talosta.

Ja niin tapahtui, että kantomiehet, jotka rautatieaseman kivisillä
portailla seisoivat, näkivät vanhan miehen toisessa päässä toria
hoippuvan asemaa kohden, pitkää matkasauvaansa käyttäen askelvuorossa
kuin kolmatta jalkaa, tutisevalla hitaudellaan pysäyttäen kaikki
hevoset, raitiovaunut ja muut hevosettomat sähköpuskurit. Ja miehet
naurahtelivat: Onkohan sillä ikää jo sata vuotta? Mutta koska junan
lähtökello oli jo kahdesti soinut, kyselivät he keskenänsä: Jättääkö sen
juna vai vieläkö äijä ehtii? Ja jotka olivat sanoneet: Se ehtii,
juoksivat vaarin luo ja kainaloista kannattaen jouduttivat hänen
kulkuansa.

Ja kysyivät häneltä: Minne matkalippu ostetaan?

Mutta vaari sanoi: Hämeenlinnaan.

Ja ottivat hänen rahansa ja juosten edelle ostivat hänelle matkalipun.

Mutta kun lähtökello kolmannen kerran soi ja vaarin jalat kiireessä
löivät ristiin ja toisiinsa sekaantuivat, kävivät miehet häneen toiset
jaloista toiset kainaloista ja kantoivat vaunuun. Ja sillä hetkellä juna
läksi liikkeelle.

Mutta että vaari oli niin vanha ja voimaton, kokosivat matkustajat
alusia hänen päänsä alle; ja koska maat ja metsät kohta alkoivat vaarin
silmissä huikeasti vilkkua, tulivat hänen silmäluomensa ylen raskaiksi
ja hän vaipui uneen, ja nukkui Hämeenlinnaan asti.

Junan lähestyessä Hämeenlinnaa, kun sinne meneväiset jo olivat
paikoiltansa nousseet, herättivät he vaarin, sanoen: Eikö tämä äijä
ollut Hämeenlinnaan tuleva? Ja taluttivat hänet sillalle, missä oli
suuri väen tungos ja vilinä.

Ja sittenkuin juna oli eteenpäin lähtenyt, kysyivät Hämeenlinnaan
jääneet vaarilta, minne käsin hän tästä oli lähtevä. Vaari vastasi:

--Siihen kylään, joka Veneh'ojaksi sanotaan.

Mutta ei heistä kukaan siitä kylästä mitään tiennyt. Ja kun vaari oli
nimittänyt sen kaupungin ja kauppalan, joka lähinnä vanhaa Veneh'ojaa
oli, sanoivat he hänelle: Sinne olisit tuolla lähteneellä junalla
päässyt, miksi Hämeenlinnaan seisatit?--Ja menivät tiehensä. Mutta ei
vaari heidän neuvojansa kaivannut, sillä ei hän ensikertaa näillä mailla
liikkunut.

Ja koska suuri kasakkaparvi, jotka olivat juuri tähän kaupunkiin tuotu,
ratsasti asemahuoneen ohi, ja kasakkaparven jälkeen kohta alkoi
tykkiväen loppumaton jono, joka vaarilta tien sulki, istui vaari
rauhassa asemahuoneen alimmalle rappuselle eväitänsä syömään ja
ajatteli: Ei tämäkään kahleiden kalina ole entisistä ajoista muuksi
muuttunut. Mutta kun minä Veneh'ojaan pääsen, siellä vanhat kuuset
laulavat ja minun korvani saavut rauhan.

Tien auettua vaari nosti evässäkin jälleen selkäänsä, kokosi voimansa,
ja taas sauvaansa kolmantena jalkana siirrellen meni linnan lahteen, ja
kysyi miehiltä, jotka rannalla olivat, oliko heidän tiedossansa haahta,
joka oli pohjoisille vesille lähtevä. Mutta miehet eivät vaarin
vanhanaikaista puhetta ymmärtäneet, vaan sanoivat: Emme täällä mitään
haaksia tiedä. Ja veivät vaarin suuren, mustan proomun kannelle, sanoen:
Yöllä tämä lähtee. Mutta kaksi proomua oli kummallakin puolen sitä
proomua, johon vaari astui, eikä mitään airoja eikä airojen sijoja, ei
myös purjeita näkynyt, kuten vaarinaikuisissa haaksissa.

Hepä sen paremmin tiennevät, ajatteli vaari, ja pani maata proomun
kannelle.

Hänen siitä herätessään jo rusottivat taivaat laskenutta päivää, ja
nousevan yöpilven päällä kaameana kumotti vanhan linnan kivinen torni,
jossa hän lähes kaksi ajastaikaa oli istunut Siperianmatkaa odotellen.
Ja vaari ajatteli: Ei sekään torni ole niistä ajoista asti muotoansa
muuttanut. Polttamatta oli häneltä jäänyt tämä pahainen kylä,
polttamatta nyt myöskin se kaikista isoin kylä, johon paholainen oli
hänet Siperian jälkeen tuonut,--polttamatta, vaikka kaikki rikkaudet
olivat avoinna olleet ja esivallan käsi voimatonna, polttamatta häneltä
ja hänen jälkeläisiltänsä. Sillä ei ole tähtien alla sitä miestä, joka
olisi piru itsessänsä, vaan kun hetki tulee, soittaa toinen kannel hänen
sydämmeensä, ja katso, hetki on ohitse, ja esivalta jo taas kahleitansa
kalistaa.

Ennen aamunkoittoa, yön hämärässä tuli pieni höyryalus jyskyttäen
proomujen eteen, ja kun miehet olivat ensimäisestä proomusta sinne
varpinpään ojentaneet, läksi se kohta silleen puskuttamaan lahden
selälle.

Vaari kökötti viimeisessä proomussa. Ja niin häipyi pian hänen
silmistänsä ikipäiviksi tämä kylä, ja linna vaipui pilven päältä
aamusumuissa uinuvien rantametsikköjen taa.

Mutta aamun koitossa, kun sumuiset saaret ja terhenniemet kirkastuivat
usvistansa, katseli vaari rantoja ympärinsä ja tunsi maat ja vedet, ja
näki saaren, jonka rannassa lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten
heidän haahtensa kuutamoisena yönä laineilla lepäsi, miesten mentyä
kylälle ja yksinäisen haaksimiehen laulellessa tuutulaulua vakkasessa
vivun päässä nukkuvalle lapselle.

Ja hän muisti nuoruutensa voimakkaan uhman, joka oli sammunut mitään
polttamatta ja rynnistänyt mitään kaatamatta. Ja hän muisti Franssin ja
muisti Rustaavan ja kapteenin ja Hinkin, ja rupesi jälleen itkemään.

Mutta nouseva päivä kerkesi korkeuteen ja lämmitti hänen jäsenensä ja
paistoi vedestä ja rannan kivistä ja nukutti vaarin sikeään uneen hamaan
siihen asti kun he sen kaupungin rantaa lähestyivät, josta hän
seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten vesille läksi. Ja oli tulossa toinen
yö siitä kuin vaari »sen kaikista isoimman kylän» oli jättänyt.

Silloin herätti hänet proomun perämies, sanoen: nouse, äijä, jo tullaan
perille.

Mutta koska vaari silmänsä avasi, ei hän muistanut missä oli, ja
ihmeelliset taikalinnat näkyivät hänen silmäänsä, toinen toistaan
korkeampina, ja kirkas valo loisti niiden tuhansista ikkunoista, ja
kaikki oli sen valon tähden kuin tulimeressä.

Ja vaari katsoi alas ja näki veden lipuvan sen valon punasessa
heijastuksessa, ja tunsi proomun mustat laidat, ja sanoi perämiehelle:
Mikä palo tuolla on?

Mutta perämies vastasi:

--Ne on Tampereen tehtaita.

Silloin vaari ajatteli: Jos Veneh'ojan rengit täällä tämmöistä
ilotulitusta pitävät, mitä onkaan minun silmäni näkevä, koska minä
Veneh'ojan maille astun!

Kun vaari oli proomusta laiturille autettu, ei hän sittenkään tätä
kaupunkia samaksi renkikyläksi tuntenut. Lyhdyt paistoivat torilla hänen
silmiinsä ja ajurit rämisivät kivisillä kaduilla niinkuin siinä kaikista
isoimmassakin renkikylässä, jonka hän oli ikipäiviksi jälkeensä
jättänyt.

Ei vaari pitkälle hoippuilemaan päässyt, ennenkuin polisi otti hänet
taluttaakseen ja talutti polisikamariin, sinne yövyttäen putkan
pritsille.

Seuraavana aamuna sanoivat polisit vaarille:

--Minne äijä matkaa tekee?

Ja vaari vastasi:

--Veneh'ojan kylään.

Silloin sanoivat polisit:

--Mitä sinä siihen pahaan kylään menet, joka on järjestysvaltaa vastaan
kapinaan noussut?

Mutta vaari sanoi:

--En minä siihen kylään mene, Veneh'ojan kylään minä menen.

Polisit sanoivat:

--Nyt on sunnuntaipäivä, katsokaamme meneekö sinne joku huvilaiva.

Ja ottivat sanomalehden ja löysivät ilmotuksen työväen huvimatkasta
niille samoille Veneh'ojan kylän maille.

Niin yksi polisimiehistä istutti vaarin viereensä ajurinrattaille ja vei
rantaan, jossa oli laiva, köynnöksillä ja lipuilla koristettuna,
täynnänsä huvimatkalle lähtevää väkeä. Ja laiturin ääreen ajettuansa
huusi: Tässä on vielä yksi sosialisti, ottakaa sekin!

Ja kaikki väki herahti nauramaan, kun he tutisevan vaarin ja sen pitkän
matkasauvan näkivät. Ja nostivat sillan jälleen maihin, josta ne sen jo
ottaneet olivat, ja ojentaen käsiänsä ottivat vaarin vastaan, ettei hän
kapealta sillalta horjahtanut. Ja istuttivat hänet keskellensä laivan
kokkaan.

Mutta laivan lähtiessä vesien siniselle selälle he puhalsivat torviin,
ylimmällä komentosillalla seisten.

Ja vaari ajatteli: En ilmoisna ikinä olisi luullut lippujen ja musikin
kanssa Veneh'ojan maille takasin palaavani.

Ja kun hän tällä nuorella väellä näki kiillokkaat kellonperät ja
verkavaatteet ja kaulukset kaulassa ja hatut päässä, hän vielä ajatteli:
Jos nämä Veneh'ojan rengit näin ovat, niin kuinkasta sitten Veneh'ojan
isännät!

Ja vaari rupesi kyselemään heiltä Veneh'ojan asioita.

Niin he kertoivat hänelle semmoista, jota ei hänen korvansa voinut
todeksi uskoa, sillä he sanoivat Veneh'ojan miesten nousseen kapinaan.
Ja olivat takoneet viikatteensa miekoiksi ja tulella ja pistimellä
tahtoneet nousta kartanon herraa vastaan, joka heitä heidän
asuinsijoiltansa olisi poishäätänyt. Niin oli tämä laivaväki, joka ei
itseänsä punakaartiksi vaan suosiolliseksi timokaartiksi sanoi,
viimeisellä hetkellä sanansaattajansa heidän sekaan lähettänyt, heille
sanomaan: Älkää aseihin ryhtykö, älkääkä tulella ja miekalla asiaanne
ajako, vaan yhtykää meihin, ja koska heinä parhaallansa kukkii, että se
jo viikatteen ala pantava on, silloin tehkää lakko. Ja he olivat sen
sanan jälkeen tehneet. Ja sanoivat kartanonherralle: uudistatko vanhat
kontrahdit taikka heinäsi mätänee ja lehmäsi lypsämättä ehtyy. Mutta
kartanonherra, joka heinänsä mätänevän ja lehmänsä ehtyvän näki, tuotti
kaupungista pölisit ja alkoi Veneh'ojan miehiä yksitellen asumuksilta
häätää. Silloin suosiolliset sanoivat heille: Älkää tätä peljästykö,
vaan kun se teidät häätää, niin muuttakaa takasin, ja kun se toisen
kerran häätää, niin tehkää samaten, ja samaten jos vielä kolmannenkin
kerran häätää. Sillä me nostamme häntä vastaan huikeat vastakäräjät. Ja
panivat heidän eteensä kirjan, sanoen: Joka tähän kirjaan nimensä
piirtää, ja viisikolmatta penniä kuukaudessa maksaa, se kuuluu
riveihimme, sillä meillä on nyt yksi kamari, ja kun me siellä
enemmistöön tulemme, niin valtakunnat vapisevat ja vallanpitäjät
istuimiltaan sortuu, ja me maat teille vapaiksi äänestämme. Ja kohta oli
kolmas osa alustalaisista nimensä kirjaan kirjottanut.

Nämä kummat kuultuansa ja kun tämä kansa oli vaarin mielestä lystikästä
ja puheliasta väkeä, päätti hänkin heille jotain maailman kummista
kertoa, ja kurkkunsa selväksi ryittyään hän avasi suunsa ja sanoi:

--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin----

Niin he huusivat: Toverit kuulkaa, tämä on Siperiassakin käynyt. Ja
kerääntyivät kaikki hänen ympärillensä.

Ja vaari alkoi uudestaan:

--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin----

Mutta ylimmällä kannella rupesivat toiset taas torviin puhaltamaan, ja
vaarin ääni hukkui kuulumattomiin.

Jo lähestyi liputettu laiva, viehkeää valssinsäveltä kaijuttaen,
veneh'ojalaisten pientä laivasiltaa.

Mutta ei vaari voinut näitä maita tuntea, sillä nämä olivat hänen
aikoinansa vielä asumattomia korpia olleet.

Maihin noustua he menivät kentälle, kuhunka kartanon alustalaiset olivat
kokoontuneet. Ja niinkuin ei vaari ollut maita samoiksi tuntenut, niin
ei hän näitä ihmisiä samoiksi tuntenut. Sillä veneh'ojalaiset olivat
hänen aikanansa olleet kookasta ja voimakasta väkeä niinkuin hän itse,
mutta nämä olivat lyhyenläntiä, pitkäkätisiä, kierosäärisiä suurpäitä,
eikä mitään Veneh'ojan miehiä.

Ja keskellä tannerta oli vanha petäjä, jonka runkoa vasten oli
saarnastuoli laitettu ja punaisella veralla ympäröity.

Niin yksi suosiollisista nousi saarnastuoliin ja löi kirjansa auki,
sanoen: Suuri on ollut pimeyden valta näillä Veneh'ojan mailla. Tuhat
vuotta varmaankin olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään
asti ole yhteenliittymisen voimaa ja siunausta tienneet. Mutta nyt sen
tiedätte. Nyt olemme teille tänne osuuskaupan perustaneet ja työväentalo
on rakennuksen alla. Tosin on joukossanne vielä niitä, jotka
väkivallantöitä ajattelevat, ja myös niitä, jotka piplian kansista
taktiikkaa hakevat. Mutta poistukoot jo viimeisetkin yöpeikot teidän
keskeltänne, ja joka ei vielä ole tähän kirjaan nimeänsä piirtänyt, hän
sen tehköön.

Ja oli laitettu lava keskelle kenttää, ja he menivät sinne ja puhalsivat
torviin, ja tanssivat ja hyppelivät.

Ja oli riuku nostettu Veneh'ojan miesten kiivetä, jonka päähän oli
suun-imellystä pantu kullankiiltävään paperiin, että he sitä käsiinsä
kiistäisivät.

Oli myös pukki pölkyistä tehty, että he sen päälle hajareisin istuisivat
ja heinäpusseilla lyöden toisensa maahan kukistaisivat.

Ja oli paukuttimia, joilla he pilkkaan ampuivat, ja ongenvapoja, joilla
he nauhasia ja lastentossuja paperiseinän takaa nostelivat. Ja paljon
muuta sellaista oli.

Mutta vaari, kyllikseen näitä kujeita katseltuaan, kysyi väeltä: Missä
ne Veneh'ojan miehet ovat, jotka eivät vielä ole kirjaan nimeänsä
piirtäneet ja jotka väkivallantöitä ajattelevat ja pipliaa lukevat?

Ja he sanoivat: Katajiston torpassa ne visapäät istuvat.

Ja antoivat vaarille pienen tytön oppaaksi, joka hänet Katajiston taloon
johdattaisi.

Mutta että vaari muisti Katajiston talon ja tiesi, ettei se talo
kartanon herran lääniin kuulu, kysyi hän oppaaltansa, sitten kuin he
lähes kolme hetkeä vaeltaneet olivat: Miksi Veneh'ojan miehet Katajiston
talossa ovat, joka ei kartanonherran lääniin kuulu?--Niin pani tyttö
sormen suuhunsa ja ajatteli, mitä hän äijälle vastaisi, ja kun ei hän
vielä pitkältä puhua osannut, sanoi: Kohta näkyy.

Ja he vaelsivat jälleen.

Mutta vaarin silmä alkoi jo näitä maita ennen nähdyiksi tunnella, ja hän
suuresti ihmetteli, sillä eivätkö nämä silloin korpia olleet, ja nyt
kaikki rinteet viljavainioina helottivat? Eikö tämä mäki, jonka harjalle
nyt pieni tyttö taluttaa vanhuuden voimattomuudessa hoippuilevaa vaaria,
juuri sama mäki ole, jota myöten hän muinoin, sarkasäkki selässä ja
lapsenpää säkinsuussa, voimainsa kukoistuksessa, laskeutui alas,
viimeisen kerran katsahdettuansa jumalisten veneh'ojalaisten kurjille
uutis-asumuksille, kun he tölleistänsä ulostullen pirunpalvelijan
maailmalle-lähtöä jäivät ihmettelemään? Totisesti sama mäki, mutta missä
hänen oman uhmansa silloinen voima?

Ja koska he tytön kanssa mäen harjalle nousseet olivat, riutuivat vaarin
voimat ja hän vaipui polvillensa kanervikkoon polun laitaan.

Mutta pilven repeämästä paistoi silloin kirkas päivän säde alas
laaksoon, ja Veneh'ojan suuri kylä lukemattomine taloinensa,
aittoinensa, kaivonvinttinensä, latoinensa, riihinensä, teinensä,
kujinensa, kultaisine elopeltoinensa levisi vaarin sammuvan silmän
eteen,--kylä vielä suurempi ja vielä komeampi, kuin se muinainen kylä,
josta veneh'ojalaiset, sen sata ja kahdeksan ajastaikaa eläneen Heikin
kuoltua, olivat tähän silloiseen korpeen muuttaneet.

--Nyt sen näkee, sanoi tyttö. Ja ikävystyen vaarin pitkään lepäämiseen
ja alas laaksoon tuijotukseen istui maahan ja laittoi polulle kaksi
rinkiä pienistä kivistä, toisen itsellensä, toisen vaarille. Ja otti
kiven vaarilta ja pani omaan rinkiinsä ja kysyi: Minkä kiven olen
teitiltä ottanut?

Vaari näytti väärän kiven, ja tyttö pani oikean kiven rinkinsä keskelle,
sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Nyt Leena ottaa toisen kiven
teitiltä.

--Sano sinä Leena, lukkoonko on vanhan korva mennyt, vai oikeinko on tuo
kylä kuollut, sillä ei siellä halli hauku eikä miesten ääntä kuulu?

Tyttö sanoi:

--Ei siellä ketään ole. Mutta minkäs kiven olen teitiltä ottanut?

Taas näytti vaari väärän kiven, sillä hänen katseensa kävi alas
laaksoon. Ja tyttö riemuitsi ja pani oikean kiven jälleen rinkinsä
keskelle, sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Käyppäs härkä kä-rä-jille!
Nyt Leena ottaa teitiltä kolmannen kiven.

Mutta vaari kuivasi silmänsä ja kädellänsä varjostaen katsoi alas
laaksoon.

--Sanoppas sinä vähäinen, väärinkö vanhan silmä näkee, vai oikeinko ovat
sen kylän katot piippuinensa maahan sorretut?

--Sata polisia kävi, ne sorti.

--Ja mistä niitä niin paljon polisia?

--Sata polisia kävi Helsingistä asti, ne sorti.

--No jos Helsingistä--siellä niitä on. Ja vaari ajatteli: Vieläkö minun
täälläkin sitä kahleiden kalinata kuuleman pitää!--Ja sanoi tytölle:

--Taisi olla niitten joukossa kaksi punaviiksistäkin, suurta...

Tyttö mietti hetken:

--Oli niinkin kaksi punaviiksistä. Mutta mikäs kivi?

Ja vaari muisti mitä suosiolliset olivat saarnastuolistansa puhuneet:
Tuhat vuotta olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään asti
ole yhteenliittymisen siunausta ymmärtäneet! Ja muisti vanhan tarinan
paholaisesta, joka kuninkaalle oli vannonut Veneh'ojan kylän
hajottavansa mihin ikinä se rakettiinkaan, ja jotka heistä viisaat
olivat ja lauluun ja soittoon pystyväiset, kokoontuvansa kuningasta
palvelemaan hänen kaupunkiinsa. Niin oli nyt sama paholainen vaarin
omilla jälkeläisillä Veneh'ojan kylän hajottanut, ja vielä hänet pelin
ja musiikin kanssa tätä hävitystä näkemään tuonut. Ja vaari sanoi
tytölle:

--Onko tästä vielä pitkältä Katajiston taloon?

Niin tyttö vastasi:

--Jaa Katajistoon? Vielä mennään niityn kujaa ja sitten mennään myllyn
ojan yli ja sitten pellon poikki ja--ja--ja minkäs kiven olen teitiltä
ottanut?

Mutta sillä aikaa kuin vaari ja pikku Leena näin kanervikkopolulla
»käyppäs härkää» leikkivät, istuivat vanhat veneh'ojalaiset vieri
vieressä Katajiston tuvassa, täyttäen sen kaikki penkit.

Ja heidän keskellänsä oli kysymys noussut elosta, joka oli korjattavaksi
kypsynyt, jonka he aikoinansa kylväneet olivat, joka oli heidän
säästösiemenistänsä itänyt ja heidän lannottamassansa ja heidän
kyntämässänsä ja heidän karhitsemassansa maassa orastanut, kasvanut ja
tuleentunut. Mutta että he häädetyt olivat ja tuomiotansa odottivat, oli
kartanon herra vierasta väkeä paikalle kuuluttanut heidän eloansakin
kartanon vilja-aittoihin korjaamaan.

Ja koska poutaa oli kauan kestänyt, että olki oli kuivaa, sanoivat
jotkut heistä: Mikä minun omaani on, sen minä vaikka tulella poltan.
Toiset sanoivat siihen: synti on jumalan viljaa polttaa. Mutta vielä
kolmannet sanoivat: emme ainoastaan viljaa polta, vaan kartanon poltamme
herroinensa päivinensä, ettei Veneh'ojalle sitä häpeää ikinä tapahtuisi.
Ja taas lukivat toiset pipliasta: ei sinun pidä tappaman. Ja sanoivat
siihen: Jos me vielä häneltä armoa rukoilemme ja uusiin kontrahteihin
suostumme, on hän meille viljammekin säästävä. Mutta toiset sanoivat:
parempi olisi ihmisen maassa matona madella kuin kaksijalkaisena
polvillansa ryömiä. Eivätkä tienneet neuvoa, vaan niinkuin aina ennen,
milloin tämä kysymys oli veneh'ojalaisten eteen tullut, niin he nytkin
hajaantuivat kahteen joukkoon, vihaa toisiansa vastaan kantaen, ja sillä
vihallansa vielä tuhatkertaiseksi tuimentaen sitä haavaa, jonka heidän
asuntojensa hajotus oli heille tuottanut.

Mutta heidän parhaallansa riidellessä tuvan ovi aukesi, ja vaari astui
rauhaa toivottaen heidän keskellänsä.

Ja kun he häntä tervehtineet ja puhutelleet olivat, sanoivat he
keskenänsä: Eikö tämä ole se, joka muinoin kartanon-voudin otsaluun
sisälle mursi? Kuulkaamme mitä hän sanoo.

Ja kertoivat hänelle asiansa, ja panivat hänen eteensä kysymyksen, oliko
vilja kartanon käsistä väkivalloin ryöstettävä vai kartanon herralta
armoa anottava.

Mutta että vaari oli viimeiset voimansa tielle jättänyt, ei hän voinut
kuuluvaa sanaa suustansa saada. Ja nousi sauvansa nojassa ja käveli
hoippuen keskelle permantoa. Ja kun hän siihen asti tullut oli, ja he
äänettöminä odottivat, viittasi hän kädellänsä ikkunaan.

Mutta ikkunasta näkyi sininen korpi.

Niin he katsoivat toisiinsa ja vanhin heistä sanoi:

--Korpeen käskee.

Ja taas katsahtivat toisiinsa ja vakaasti nyykäyttivät päätään. Sillä he
olivat jo kauan toimettomina olleet ja heidän kätensä syhyivät kuokan
varteen päästä, eikä rauhaa ja vapautta heille kuitenkaan muu kuin korpi
tarjonnut.

Ja nousivat toimekkaina penkeiltänsä, reipastunut ilonilme kasvoissansa,
niinkuin vaikeassa asiassa päätöksen tehtyänsä jo kohta olisivat muuton
touhuun saaneet käsiksi käydä.

Mutta eivät he vielä kohta korpeen muuttaneet. Sillä paitsi muuta, oli
vielä vaarikin haudattava, joka Katajiston lämpimän saunan lauteille
kuoleman uneen vaipui.

Yksivakaisina toinen toisensa jälessä kulkien he saattoivat vaaria
viimeiselle taipaleelle ja hautasivat hänet pienen kirkkonsa maahan.

Siellä pitkät, harvaoksaiset kuuset tuulessa lauloivat, eikä vaarin
korva kahleiden kalinata enää milloinkaan kuullut.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Veneh'ojalaiset" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home