Title: Iloisia juttuja II
Author: Jääskeläinen, Kaapro, 1862-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Iloisia juttuja II" ***


ILOISIA JUTTUJA II

Kirj.

Kaapro Jääskeläinen


Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.



SISÄLLYS:

Satu henkiherrasta ja Härkämäen Jepestä
Käynti Mahdin luona Sudanissa
Liena Jääskeläinen, syntyisin Tuppurainen
Kasvatus tosi vaimon kaltaiseksi
Lienan palaaminen
Matti Juntusen matikan pyynti
Kieroja kohtia elämässä
Kaksi kovaa "protestia"
Kun kaikki rehelliset ihmiset kuolevat pois
Viinajuttu
Pikkukaupunki-kuvauksia:
  1. Kuopion satama ennen aikaan
  2. Kuopion kadut
  3. Kuopion runollisuus
  4. Kuopion uusin kirkko
"Lainkuuliaista kansaa"
Yljän tulo
Nälkävirkoja
Totuuden tynkä
Vaatteita pakanaraukoille
Kuinka Matti Mönkkönen erosi sielunpaimenestaan
Kansakoulun perustaminen Savossa
"Siunaa valtakunnan sotajoukkoa!"
"Maailman lopun" kirja
Mikä on oikea erotus herran ja työmiehen välillä.
Nykyaikainen "hyvä paimen"



SATU HENKIHERRASTA JA HÄRKÄMÄEN JEPESTÄ.


Oli kerran mies maan päällä, kaukana vuorten, laaksojen ja järvien
takana. Hänellä oli tapana kirjoittaa kerran vuodessa suureen kirjaan
kaikkien niiden nimet, jotka sillä seudulla asuivat.

Kun kuningas tämän kuuli, arveli hän, että miehen kirjoista voi olla
valtakunnalle hyötyä, ja alkoi maksaa hänelle palkkaa. Silloin
sanottiin, että hänellä oli virka. Ja koska hän ennestään oli mies,
tuli hänestä "virkamies."

Palkan maksamisesta oli se seuraus, että hänestä muutamien vuosien
kuluessa tuli herra. Ja koska hänessä ennestään oli henki, sanottiin
häntä nyt "henkiherraksi."

Mutta palkan maksamisesta oli toinenkin seuraus. Kaikissa muissakin
paikoissa rupesi aina joku mies samalla tavalla panemaan ihmisten nimiä
kirjaan, ja kuninkaalta meni paljo rahaa heidän palkoikseen. Sentähden
täytyi kuninkaan ruveta alamaisiltaan kantamaan rahaa sijaan, ettei
tulisi konkurssia, ja että hän ja hänen virkamiehensä pysyisivät
hengissä. Siitä syystä sanottiin sitä rahaa "henkirahaksi." Sitä
kannettiin miehiltä 2 markkaa ja naisilta 1 markka. Yhteen aikaan, kun
ihmisillä yleensä oli huono käsitys toisistaan ja korkea ajatus
koirista, säädettiin kaupungin koirista maksettavaksi henkirahaa 6
markkaa ja maalla asuvista 2 markkaa, yhtä paljon molemmilta
sukupuolilta.

       *       *       *       *       *

Oli Härkämäen kylässä talo, jossa asui isäntä Aapeli, hänen kaksi
täysikasvuista poikaansa, Joel ja Jojakim sekä iso musta kartanokoira
nimeltä Jeppe, ynnä tarpeellinen määrä naisväkeä talouden toimissa.
Mutta pojilla ei ollut emäntiä. Sensijaan oli Jeppe heidän
lemmikkinään, sillä se ei laskenut syrjäisiä taloon päivällä eikä
yöllä, ja piti varsinkin kesäaikana talon aittaa silmällä. Eikä ollut
vielä yhdessäkään tappelussa jäänyt "miestä huonommaksi." Kun
koiraverosta alkoi huhuja liikkua, uhkasi ukko Aapeli ottaa Jepeltä
hengen, sillä hän ei ollut sen hurskaan Aapelin luontoa, sen joka sai
surmansa Kainin kädestä.

"Tapettavahan se on!" vastasivat pojat yhdestä suusta. Mutta kuitenkin
päättivät molemmat veljet itsekseen tehdä kaikki, mitä suinkin voivat,
Jepen pelastamiseksi.

Eräänä päivänä katosi talosta Joel. Hän tuli kotiin iltasella, oli
vihainen ja ähki kuin olisi saanut selkäänsä, mutta ei kuitenkaan
virkkanut kenellekään mitään. Se ei ollutkaan harvinaista, että Joel
sai takkiinsa, sillä hän oli hintelä mies, vaan pahasisuinen. Ei
lähtenyt koskaan pakoon eikä pyytänyt armoa, mutta kun hän ei kyennyt
pitämään puoliaan, oli seuraus semmoisesta käytöksestä hyvin arvattava.

Nyt oli hän käynyt henkiherran luona. Se oli rotevanlainen mies ja
hyvin pikainen.

"Miste sine on?"

"Olenpahan vaan tuolta selän takaa."

"Mike selen taka?"

"Härkämäestähän minä olen."

"Numero?"

"Viistoista on numero."

"Asia?"

"Olisi se meidän Jeppe pantava verolle."

"Mike Jeppe?"

"Se musta, jos henkipuukhollari on sattunut näkemään."

"Ei mine on sattunu neke. Trenki Jeppe? -- Sukunime?"

"Renkikö -- ei se ole renki."

"No, piikako se pärkkele olla? -- Sukunime?"

"Eihän sillä tietenkään ole sukunimeä."

"Isen nime sitte?"

"Sen pappilan Niilo-vainaan pentujahan se on."

"Penttuja? -- Kuinka sine haastele sinu esimeehe kans?"

Henkiherran seinällä oli aina ase, notkeanlainen piiska jolla hän usein
opetti lainkuuliaisuutta ja sopivia tapoja kihlakunnan talonpojille.
Nyt sai hän yhden niitä nautintorikkaita hetkiä, että tämä ase pääsi
viralliseen käyntiin. Pari kertaa se huiskahti läpi ilman ja lankesi
Joelin uppiniskaiseen selkään. Mutta henkiherra tahtoi nauttia enemmän,
tahtoi vielä kiduttaa uhriansa kysymyksillä ja sitte sopivassa
tilaisuudessa jatkaa miehen pehmittämistä. Joel ei tapansa mukaan
ryhtynyt mihinkään varokeinoihin, ei mennyt pakoon eikä koettanut tehdä
vastarintaa.

"Mite sine nyt sano?"

"Kiitos kysymästä! Enpähän mitään."

"Vai ei mitten? Sine teke jekku sinu esimeehe kans!"

Taas pari huimausta.

"Enhän minä mitä jekkua tee. Jos herra henkipuukhollari vaan panisi
kirjaan sen meidän Jepen, niin tässä olisi 2 markkaa."

"2 marka! No kuittengin se ole trenki, ja sine sanno se olla piika."

"Enhän minä ole sanonut."

"Sine valehtele veelä."

Taas vonkui piiska.

"Koirahan se on, meidän musta Jeppe", huusi Joel vihdoinkin hädissään.

"Sine koira, iso koira! Paneko mine sinut kirjan vai kirjottako mine
sinu selkä peel?"

Sitte soitteli henkiherra vielä hetken Joelin selkää ja ajoi hänet sitä
tehden ulos. Koska henkiherra näin osoitti olevansa haluton jatkamaan
keskustelua, päätti Joelkin jättää asian tällä kertaa sikseen.

"Minä menen huomenna kyntämään", ajatteli hän. "Silloin otan ajaakseni
vanhan Ruskon, jota ei kolmeen vuoteen ole tallista liikutettu. Se on
äärettömän laiska, mutta tunnen että käsivarteni vaatii harjoitusta."

Hän leikkasi metsästä soveliaan vesan ja alkoi sillä hutkia pensaita
tiepuolissa.

"Noin, noin se henkiherra minua löi -- ja noin lyön minä huomenna
ruunaa. Noin, noin..."

Hän puri hammasta, löi kiukkuisesti ja silpoi pahanpäiväisesti nuoria
puun taimia. Mutta hänen lyödessään tuntui selässä omituinen jomotus,
ja kun hän takakäteen sitä koetteli, oli siellä alankoja ja
harjanteita, joita siellä ei aina ollut, vaan joita hän oli ennenkin
poikkeustapauksissa huomannut.

"Semmoinen se on huomenna ruunankin selkä!" -- Tämä ainoa ajatus toi
edes hiukan lohdutusta Joelin synkkään mieleen. Jos hän olisi edes
voinut voittaa Jojakimin, ja kostaa pahan mielensä hänelle! Mutta siinä
oli poika, joka säilytti ihonsa. Ihan syntyiltään tappelija, vahva ja
roteva, ja luonto tulinen kuin mustalaisen. Jojakim oli tullut isäänsä,
mutta Joel äitiinsä.

Näissä mietteissään tuli Joel kotiin. Siellä ei hän syönyt eikä juonut
eikä puhunut yhtään sanaa, vaan meni maata. Koetti niin paljon kuin
mahdollista maata kylellään.

Aamulla ei hän enää ollut niin tyytymätön kohtaloonsa kuin eilen. Ruuna
jäi sittekin talliin, ja päivällisaikana Jojakim jo sai veljensä
puhelemaan.

"Missä sinä eilen kävit?"

"Kävinpähän vaan."

Jojakimin veri kuohahti. Aina kun Joel sanoi "kävinpähän vaan", oli hän
käynyt Lehmäniemessä. Siellä oli kaksi tytärtä, joista Härkämäen pojat
katsoivat velvollisuudekseen valita emännän itselleen. Se sopi kaikin
puolin äärettömän hyvin. Vanhukset olivat myöten, eikä kukaan ollut
vastaan. Mutta yksi kohta vähän kangerti tässä asiassa. Tyttöjä kyllä
oli kaksi -- vaan kysymys oli siitä, tokko kumpanenkaan olisi huolinut
siitä toisesta. Ainakin Jojakimin mielestä oli se huonotekoinen, se
vanhempi, ja kaikkein mielestä se oli toissilmä. Tämä on ymmärrettävä
niin, että hänellä kyllä oli kaksi silmää, mutta ainoastaan vasen oli
käytettävässä kunnossa. Oikeassa ei näkynyt keskellä mitään semmoista
mustempaa kuin muiden ihmisten silmissä, vaan kaikki oli yhdennäköistä
vaalahtavaa, kuin jos olisi pannut munankuoren sinne silmäkulman alle.
Sentähden istui hän aina niin, että oikea silmä oli nurkkaan päin, ja
yleensä piti huivia päässään enemmän kuin ilmanlaadun vuoksi oli
tarpeellista.

Nuoremmasta taas ei riittänyt molemmille. Tosin ei tästä asiasta ollut
veljesten kesken koskaan pidetty tarkkaa neuvottelua. Mutta Jojakim
pahoin pelkäsi, että Joelin maku, eli toisin sanoen sydän, oli valinnut
saman kuin hänkin. Jojakim oli monasti ajatellut asiaa puhtaan oikeuden
kannalta: vanhempi veli ja vanhempi sisar olivat luodut toisiansa
varten, ja taas nuorempi nuoremmalle. Rippikoulussa oli hän kuullut
kerrottavan hurskaasta Jaakopista, joka joutui pahaan pulaan, kun
hänelle työnnettiin kaksi sisarusta. Ennen olisi Jojakim kuitenkin
ollut hänen sijassaan, sillä Jaakopille ei tullut muuta vahinkoa, kuin
että menetti aikaa, sillä lopulta sai hän periä molempain tyttärien
osan. Mutta tässä oli vaikeampi tapaus ratkaistavana.

Itse asiassa se ei Jojakimia suuresti surettanut, vaikka Joel oli
tuolla käynytkin, sillä hän tunsi etevyytensä tarpeeksi hyvin. Hänestä
oli aina tuntunut siltä kuin olisivat tyttö-ihmiset olleet halukkaita
hiukan tekemään pilkkaa Joelista. Ja siinä he Jojakimin mielestä eivät
suuresti erehtyneetkään. Mutta se pisti hänen vihakseen, että Joel
siellä, niinkuin hän luuli, kyönitti yksinään arkipäivinäkin ja tahtoi
häneltä aina salata nuo retkensä.

Sitäpaitsi oli toiselta puolen vähän syytä pelkoonkin. Joel oli
vanhempi, hänestä tulisi siis Härkämäen isäntä, kun isä kuolee. Vielä
pidettiin häntä tyynemmän ja tasaisemman luontoisena kuin Jojakimia.
Jos ne tytöt hyvinkin ottavat tuommoisia asioita lukuun?...

Jojakim mietti tätä ja katsoi velvollisuudekseen syötyä lähteä
vuorostaan hänkin Lehmäniemeen -- jos ei muun vuoksi, niin Joelin
kiusaksi.

Hän teki juuri niin, kuin oli ajatellutkin: meni Lehmäniemeen, istui
penkille siellä ja katseli, piippua poltellen, talon tyttäriä. Nuorempi
puuhaili tuvassa, keitti kahvia, ja Jojakim oli näkevinään, että hän
katseli häntä jokseenkin hellillä silmäyksillä. Vanhempi kävi myös
tuvassa ehtimiseen, kulki huivi päässä läpi tuvan ja koetti aina
asettaa matkansa niin, että vasen silmä selvästi näkyi Jojakimille.
Mutta näin keskellä päivää kiireellisten kesätöiden aikana ei
puheleminen eikä muu leikinlyönti oikein tahtonut sujua.

Jojakimia alkoi haukottaa. Hän täytteli ja tyhjenteli myötäänsä
piippuaan, mutta pohjatupakat jäivät useimmiten polttamatta.

Lopulta hän kuitenkin kyllästyi tähän turhaan haaveksimiseen eli
"noljotukseen", jota sanaa hän itse olisi käyttänyt. Kun tuli semmoinen
loma, ettei tuvassa ollut asiaankuulumattomia henkilöitä, vaan
ainoastaan hän ja talon nuorempi tytär kahden kesken, otti hän lakin
kouraansa ja kysyi:

"Mitä sinä Anna oikein minusta arvelet?"

"Pitäisikö sinusta mitä arvella?"

"Elä viisastele, sano vaan minkälainen mies minä olen?"

"Etkö tuota itse paraiten tienne."

"Elä sinä mahtaile, kuule! Luuletko sinä, ettei muualla ole tyttöjä?"

"Mitä sinä sitte täällä teet?"

"Ei nyt kiistellä, Anna! Mutta etköhän saisi minusta semmoista miestä
itsellesi kuin jostakusta toisestakin?"

"Kestä toisesta?"

"Vaikkapa Joelista!"

"Saisi niitä kotivävyjä muitakin."

"Eipä minunlaistani!"

"Mokomatakin viholaispensasta!"

"Vai viholaispensasta! Eläpäs mitään. Mikäs sinä sitte ole? --
Ampiaispesä!"

"Sinä sitä olet ampiaispesä, ja mustalainen, päätappelija oikein!"

"Kyllä minä sinut vielä kengitän!"

Mutta kosinta jäi kesken, sillä samassa pistäytyi äiti tupaan. Ennen
lähtöään ennätti Jojakim kuitenkin vaihtaa Annan kanssa vielä muutamia
haukkumasanoja, joka vaan todisti heidän likeistä väliään. Sillä
samalla vaihdettiin myös silmäniskuja, jotka puhuivat aivan toista
kieltä.

Tultuaan eteiseen huomasi Jojakim konttorin oven olevan raollaan, ja
raosta jotakin mustaa. Tarkemmin katsottuaan huomasi hän sen olevan
makkaran. Ja makkaran toisessa päässä hän arvasi olevan Marin, talon
vanhemman tyttären. Makkara oli luonnollisesti aijottu hänelle
lahjaksi. Mutta Jojakimin rehellinen sydän ei suostunut sitä
vastaanottamaan ihan kahden kesken. Samalla tarjoutui hänelle hyvä
tilaisuus tehdä kiusaa molemmille tyttärille. Hän painoi konttorin oven
kiini, että makkara litistyi rakoon, väänsi pyörän oven taakse ja
vilkutti sitte Annaa tuvasta eteiseen. Hänen nähtensä leikkasi Jojakim
tyytyväisenä mukaansa sen osan makkaraa, joka oli oven ulkopuolella,
pani sen taskuunsa ja meni mitään sanomatta pois.

Mutta kun Anna avasi konttorin oven ja näki siellä sekä jäännöksen
makkarasta että Marin, oli hän vähällä syttyä elävältä palamaan. Syytä
hänellä olikin ryhtyä Marin kanssa kiivaaseen keskusteluun, sillä Mari
oli salaa kuunnellut hänen ja Jojakimin puheita; konttori oli näet
tuvan seinää vasten. Sitäpaitsi oli Mari koettanut lahjoilla viekotella
puoleensa Jojakimin sydäntä. Turhaan selitti Mari, ettei hän ollut
ikipäivinä ajatellutkaan Jojakimia, vaan oli aikonut hänen mukanaan
lähettää lahjan Joelille. Anna ei sitä uskonut, sillä vihastuneet
naiset eivät usko koskaan mitään.

       *       *       *       *       *

Jojakim asteli hyvillä mielin tietään sangen reippaasti. Päästyään
maantielle, juohtui hänelle mieleen, että nyt sopisi hyvin käydä yksin
tein henkikirjurin luona tuumaamassa siitä Jepen verottamisesta. Matka
sinne ei ollut pitkä, ja nyt olivat kerran semmoiset vaatteet yllä.

Hän meni siis sinne.

Ulko-ovi oli kiini, mutta Jojakim näki siinä riippuvan nauhan ja alkoi
siitä vetää. Sisäpuolella helisi kello. Piika tuli aukasemaan.

"Onko henkiherra kotona?"

"On, mutta se makaa."

"Menkää herättämään, taikka minä menen."

"Elkää Jumalan tähden! Herra on ruokalevollaan."

"Olkoon vaikka millä, mutta noustava sen nyt on."

Jojakim alkoi kiskoa nauhasta, niin että kello oli vähällä haleta.
Piika kyllä voivotteli ja siunaili mokomaa "mustalaista", mutta huoliko
tämä siitä.

Viimein tuli henkiherra kamaristaan unisena ja pörröisenä, väljä
yönuttu yllä.

"Mike jeeveli se olla?"

"Jojakim minä olen. Päivää vaan, vaikka yötäpä se on tainnut henkiherra
pitää."

"Vaitti lurjus! Miks sine tulla, kun mine maka?"

"Milloinkas Te ette maka? Onko nyt mikä makuun aika?"

"Tules tenne!"

"Kuulen minä tännekin asti."

Henkiherra oli jo hakenut notkean piiskansa. Mutta tarkemmin
katsottuaan Jojakimin rotevaa vartaloa ja pelkäämätöntä ryhtiä, jäi hän
hetkeksi arvelemaan. Se hetki tosin oli hyvin lyhyt, vaan Jojakim
ennätti kuitenkin sillä välin kysyä:

"Kärpäsiäkö se henkiherra nyt rupee ajelemaan?"

Samassa halkesi ilma, ja piiskan siima vilahti. Jojakim vältti
kuitenkin iskun, tarttui sukkelasti piiskan siimaan ja kääri sen
kätensä ympärille. Henkiherra ei kuitenkaan hevillä heittänyt piiskan
vartta kädestään, vaan otti toiseen käteensä eteisessä olevan kalossin
ja alkoi sillä takoa Jojakimia. Tämä taas ei kiireessä löytänyt sen
mukavampaa asetta kuin makkaran pätkän taskustaan, ja sillä hän
puolestaan suki henkiherran suupuolta.

"Syöpikö henkiherra Lehmäniemen makkaraa?" kysyi hän aina lomaan.

Jonkun aikaa siinä ponnisteltua alkoi henkiherra väsyä, ja hänen täytyi
ruveta kyselemään Jojakimin asiaa. Taistelu silloin taukosi hetkeksi.
Mutta kumpikaan ei uskaltanut luopua aseestaan.

Siinä asennossa he sitten juttelivat.

Mutta kuultuaan, että Jojakim oli Härkämäestä numerolta viistoista ja
alkoi puhua Jeppe-nimisestä mustasta koirasta, ponnisteli henkiherra
viimeisetkin voimansa ja sai äkillisellä tempauksella piiskan varren
heltiämään siimasta, joka jäi Jojakimin käteen. Tulisella nopeudella
käytti hän hyväkseen vastustajansa hämmästystä, sillä Jojakim ei
osannut aavistaakaan niin raivoisaa hyökkäystä. Henkiherra sai hänet
oven taakse, lukitsi oven eikä sitä enää avannut, vaikka Jojakim kuinka
olisi kelloa helistänyt.

Ei auttanut muu kuin lähteä pois, saamatta asiaa toimeen.

Painoi se miehen mieltä näin lähteä, kuin kulkukoiran, joka ajetaan
talosta ulos. Mitä sanoisi isä, joka oli hänestä niin paljon toivonut,
ja mitä laulaisi Joel, jos saisi tämän tietää? Kun ei hän edes
muistanut sitä lyödä korvalle!

Piiskan siima oli hänellä vielä kätensä ympäri käärittynä. Voiton
merkkihän se oli tavallaan, mutta huononlaisen voiton. Ulos ovesta oli
joutunut mies... Ja se kirveli sydäntä kuin suolavesi haavaa.

Kotiin tullessa oli Jojakim melkein yhtä harvapuheinen kuin Joel kerran
ennen. Kysymykseen: "Missä sinä kävit?" vastasi hän: "Kävinpähän vaan."

Ja siitä Joel heti päätti hänen käyneen Lehmäniemessä.

Vierekkäin maatessaan huomasi Joel Jojakimin pureksivan jotain.

"Mitä sinä syöt?"

"Maista!"

Se oli makkaraa.

"Sieltäkö se on?"

"Sieltä."

"Vähäpä oli!"

"Minä sitä jo ennätin muillakin syöttää."

Joel olisi mielellään ottanut asiasta tarkempia tietoja, mutta ei
viitsinyt ruveta kyselemään. Sitte he nukkuivat.

       *       *       *       *       *

Kun he aamulla päivän vaietessa heräsivät, ei isää näkynyt missään.
Pojat häntä haikailivat, mutta hän oli kadonnut, ja pyhävaatteet hänen
mukanaan. Varmaankin oli isäntä mennyt kirkolle.

Niin olikin. Ukko oli ruvennut arvelemaan sitä Jepen kohtaa, että se
oli kuitenkin tarpeellinen kappale talossa. Luultavasti olisi hän sen
tappanut, jos pojat olisivat hyvin ruvenneet sen puolta pitämään, mutta
kun pojat eivät näyttäneet vähintäkään hätäilemisen merkkiä, arveli
ukko parhaaksi jättää Jeppe henkiin ja panna se verolle.

Joka ei edes näöltään tunne Härkämäen isäntää, ei ehkä oikein ymmärrä
tätä kertomusta. Hän oli niitä miehiä, joita ennen vanhaan kasvoi
louhuisilla salomailla. Niitä, jotka ovat luomisen tilaisuudesta
kiiruhtaneet pois ennen aikojaan, ja siitä syystä jääneet ilman
viimeistä sievistelyä. Sensijaan jäi heihin ainetta sitä runsaammin.
Mutta yleensä voi heidän sanoa vahingosta viisastuneen, sillä he eivät
ole sittemmin koskaan pitäneet kiirettä.

Ne miehet eivät ole kirjoittaneet ansioluetteloaan korkean kruunun
"lanketeille", vaan ovat piirtäneet sen kuokalla ja auralla
kivikkomäkiin ja kylmään korpeen. Ovat ehkä arvelleet sen siten
säilyvän kauemmin kuin paperilla. Jos itsepäisyys on pahe, niin he ovat
maailman pahimpia ihmisiä. Jos se taas on hyve, niin he ovat
parhaimpia.

Henkiherran mielestä se oli pahe. Kun hän näki Härkämäen isännän
tulevan luoksensa, kiroili hän sydämessään maamme kulkuneuvoja, joiden
huonouden tähden hän ei ollut vielä ehtinyt saada uutta piiskaa
Kurkijoelta.

"Terveisiä Härkämäestä!"

"Onko sine taas nummero viistoista?"

"Juu, kyllä minä olen siltä numerolta."

"Taas se Jeppe?"

"Enhän minä ole Jeppe. -- Mutta mistäs henkiherra sen Jepen tuntee?"

"Tuntteko mine? Ei mine tuntte."

"Niinpähän siitä puhuitte kuin tuntisitte."

"Mine ei puhu, mine ei tuntte! Kuuleko sine?"

"Kuulenhan minä, ja kuulin senkin, että Te Jeppeä kysyitte ensi
sanoiksenne."

"Mine ei kysy! Uskoko sine?"

"Kyllä vähemmälläkin. Ei minulle tarvitse ärjyä."

"Erjykö mine? Mars ulos!"

"Kunhan asia toimitetaan."

"Ei teelle toimitta sinu asia."

"Lähtään sitte meille ja toimitetaan asia siellä."

Henkiherra aikoi työntää Härkämäen isäntää pihalle, mutta ukko otti
hänet mukaansa. Vei portille asti ja puristeli pahanpäiväisesti. Ei
auttanut potkimiset eikä rimpuilemiset, ei kiroukset eikä sadatukset.
Täytyi kulkea mukana vaan.

Portille tultua henkiherra jo rupesi armoille. Pyysi kauniisti isäntää
hellittämään.

"Jokos henkiherra nyt panee Jepen verolle?" kysyi Härkämäen isäntä,
ennenkuin irrotti kouriaan.

"Kuulka, hyve isente, se ei on minun asja. On komunaal-lauttakunnan
asja. Mine vaan ihmisen henkiherra, ei koiran."

"_Lautakunnanko asia_?" kysyi Härkämäen mies epäluuloisesti ja
puristeli vähän kovemmin, saadakseen totuutta ilmi.

"Ai, ai, rakas isente! Kyll' on lauttakunnan asja. Mine saakos lupa
följa ysteve sinn' esimeehen tygön?"

"Vaikkapa!"

Sitte sitä lähdettiin ja kulettiin rinnakkain. Härkämäen isäntä oli
koko matkan varuillaan, ettei henkiherra vaan pääsisi karkuun hänen
käsistään. Sillä hän ei vielä oikein osannut uskoa, että hengillepano
olisi "lauttakunnan asja".

Sitte hän vasta uskoi, kun näki lautakunnan esimiehen pitemmittä
mutkitta kirjoittavan kirjoihinsa Jepen nimen, kotipaikan y.m. asiaan
kuuluvat seikat. Kaksi markkaa se maksoi, mutta sen päivän perästä oli
Jeppe yhtä kunniallinen valtakunnan jäsen kuin muutkin Härkämäen
miehet. Sai vielä kaulukseenkin kiiltävän levyn, joka kaikille ilmaisi
hänen laillisen asemansa.

       *       *       *       *       *

Härkämäen pojat sillä välin olivat päättäneet käyttää hyväkseen isän
poissaoloa ja lähteneet vihkasemaan Lehmäniemeen. Mutta juuri kun he
aikoivat poiketa kirkkotieltä, näkyi isä tulevan vastaan.

Halu olisi ollut paeta, vaan eihän sitä ilennyt eikä oikein
uskaltanutkaan. Istuivat tiehaaraan ja odottivat isän tuloa.

Härkämäen Aapeli oli harvoin ollut niin hyvällä tuulella kuin nyt. Hän
oli koko tulomatkan aprikoinut, että mistähän se henkiherra oli
tuntenut Jepen. Ja lopulta hän sen sai selville. Pojat olivat ihan
varmaan jo ennen käyneet samalla asialla kuin hänkin. Mutta niiltä oli
jäänyt asia kesken, vaan ei häneltä -- ei vielä vanhoillaankaan...

"Jepen panetin verolle", sanoi hän poikain luokse tultuaan, vähän
niinkuin kehumalla. Ja pojat menivät sanattomiksi hämmästyksestä, ei
sentähden että isä oli saanut asian toimeen, vaan että _isä_ oli
ollenkaan lähtenyt sille asialle. Tappaahan se oli uhannut Jepen.

"Mutta minnekäs te olette matkalla?" kysyi isä.

"Ei kuin vaan -- tuota -- niinkuin olisi ollut käyntiä vähä tuolla
Lehmäniemessä..."

"Käydäänpä miehissä!"

Ja sitte sitä lähdettiin kolmesta miehin Lehmäniemeen.

Siellä olivat isäntä ja emäntä niin lempeitä ja herttaisen ystävällisiä,
että olivat vähällä sulaa kuin voiharkko päivänpaisteessa. Tyttäret taas
juoksivat ja läähättivät, hommasivat ja puuhasivat, minkä suinkin
ennättivät. Marin yksivärinen silmä loisti ja säteili kuin lahopuu
pimeässä, vaikka huivi sitä vähän varjosti.

Kun sitte saatiin asia oikeaan käyntiinsä -- kahvit naisväelle ja samaa
ainetta "kahvilisien" kanssa miesväelle -- huomattiin, että kaikki meni
ihan niinkuin kukin oli ajatellut.

Joel ei koskaan ollut ketään muita aikonut saada kuin Marin, ja Jojakim
sen sydämensä pohjasta soi hänelle, kun itse sai Annan pitää.

Vanhemmat siunasivat nuorten "aiottua edesottamista."

Ja ne silloiset nuoret siunaavat sitä vielä nytkin toisinaan, ja
toisinaan eivät siunaa.

Henkiherra kuuluu saaneen uuden piiskan Kurkijoelta, mutta eikö
käyttäne sitä ehkä harvemmin kuin entistä. Ja Härkämäen isäntä
Aapelille hän aina nostaa lakkiaan.



KÄYNTI MAHDIN LUONA SUDANISSA.


Vapisematta olen katsellut aatelis- ja porvarissäädyn viikinkejä,
perustuslaillisia poliiseja ja ryssän santarmeja. Mutta kuitenkin
karmasi luontoani, kun astuin Sudanin "väärän profeetan" huoneesen.

"Hyvää huomenta, herra profeetta -- vaikka ilta tuo jo taitaa ollakin."

"Iltaa, iltaa! -- Myöhäänpä olet liikkeellä, valkeanaamainen mies.
Aurinko jo laskee Saharan aavikoille. Mutta ryyppy ei tee pahaa
väsyneille kintuillesi."

"Milloinkapas se ryyppy pahaa tekee!" sanoin minä, ja haukkasin sokeria
päälle.

Mahdi kallisti myöskin pari ryyppyä naamaansa.

"Oikein sanot, muukalainen. Ei tee ryyppy koskaan pahaa. Kippis vaan!
-- Mutta kuka sinä olet miehiäsi?"

"Tuoltapa olen Pohjan puolelta, Kaapro Jääskeläinen."

"Kautta Muhametin kolmannen poskihampaan, vai Kaapro Jääskeläinen! --
Terve tulemasta, veikkonen! Mutta minnekäs Lienan jätit?"

"Kuinka te, herra profeetta, minut tunnette ja Lienan?"

"Ilmankos minä olisinkaan profeetta! -- Sano pois vaan, oletko karannut
muijasi luota?"

"Enkä ole. Liena olisi lähtenyt mukaan, vaan minä pelottelin sillä,
että te, herra profeetta, kuulutte olevan hyvin -- elkää pahastuko --
vaarallinen vaimoväelle."

Mahdi nauraa hohotti.

"Eipä täällä semmoista naisväen puutetta ole, että toisten muijia
vietäisiin. Täällä meilläpäin niitä on riittämään asti."

Iltaruokaa odotellessa siinä maailman asioita haasteltiin, ja lupasi
Mahdi minullekin sievoisen valtakunnan antaa, kunhan ensin itse saa
käsiinsä hyvästi aluetta.

Sellaisista toiveista iloisia unia nähden nukuin ensimäisen yöni Mahdin
teltassa.



LIENA JÄÄSKELÄINEN, SYNTYISIN TUPPURAINEN.


Olen usein puhunut Lienastani, niinkuin kaikki tuntisivat häntä yhtä
hyvin kuin minä tunnen. En ole koskaan häntä oikein perusteellisesti ja
luonnontieteellisesti teille esitellyt. Syy siihen on ollut se, että
Liena tavallisesti on kotosalla, ja kaikkien hyväin vaimojen tavalla
estää minun perhesalaisuuksia ilmaisemasta.

Mutta nyt olen pettänyt Lienan.

Halutti näet minua kerran vapaasti viettää Vapunpäivää. Siitä ei
tietysti olisi tullut mitään Lienan kotona ollessa. Sentähden jo
edeltäpäin katosin pois kotoa, Esa Huttusen luokse. Ja hänen kanssansa
keksimme keinon. Minä kirjoitin ihan toimessani, että olin mennyt
Mahdin luo Sudaniin, ja Liena sen tietysti uskoi yhtä vakaasti kuin
muutkin lukijat. Hävettää se vähän tunnustaa, että olen käyttänyt
julkista sanaa yksityisiin tarkoituksiin. Mutta empä minä ole
ensimäinen enkä viimeinen siihen syntiin vikapää. Sitäpaitsi se ajatus
alkujaan syntyi Esa Huttusen päässä eikä minun.

Esa Huttusen kanssa makailimme ja harjoittelimme Vapunpäivää varten
isänmaallisia lauluja, niinkuin

    "Ii-ii-illalla,
    Ison kirkon sillalla
    Ruikuttaa, ruikuttaa,
    Ruikuttakoon vaan.
    Ii-ii!"

Vihdoin kertoi Esa Huttusen eukko kuulleensa, että Jääskeläisen Liena
oli aikonut lähteä Sudaniin Kaaproa etsimään, eikä ollut Huttuskakaan
virkkanut mitään siitä, että voisi sen löytää likempääkin. Sitte jonkun
päivän perästä oli Esa Huttunen torilla kuullut, että Liena varmasti
oli lähtenyt matkalle.

Vapunpäivän saimme rauhassa viettää. Eikä iloamme mikään muu olisi
häirinnyt kuin pelko siitä, että Liena kenties katuisi kauppaansa ja
kääntyisi takaisin. Mutta koska hän ei vieläkään ole palannut, uskallan
toivoa, että sille matkalle se Lienakulta jäi. Ja sentähden on minusta
paikallaan kirjoittaa hänestä muutama muistosana.

Hän ei ollut mikään Lotta Edgren eikä Minna Canth, vaan hän oli nainen,
luotu toisen ihmisen akaksi. Ei hän kirjoittanut yhtään
näytelmäkappaletta eikä hakenut "erivapautusta sukupuolestaan",
päästäkseen miesten virkoihin, vaan hän teki käsityötä 37 tuntia
viikossa ilman eri palkkiota. Voimistelun opetusta antoi hän ilmaiseksi
minulle useampia kertoja päivässä, etupäässä tukkavoimistelua.

Voin vakuuttaa etten koko avioliittomme aikana muuta pään kipua
tuntenut.

Hänen ulkonäkönsä voi viehättää haudankaivajaa, sillä hänestä se
näyttää tutulta. Mutta kuitenkin -- ja siinä on luonnontieteellinen
salaisuus -- olivat hänen luiset kätensä sitä laatua, että minun vasten
tahtoanikin täytyy iloita siitä, että ne nyt ovat Sudanissa.

Hänen äänestään ja puhelahjastaan on tarpeeton mitään virkkaa, sillä ne
tuntee jokainen nainut mies omasta kohdastaan.

Hänen mielipiteensä päivän kysymyksissä olivat semmoiset, että
aamiainen on ostettava torilta, ja että aamiaisen jälkeen syödään
päivällinen ja sitte iltaruoka. Naiskysymyksessä ei hän suvainnut
mitään periaatteita. Edustuslaitoksemme muutoksesta kun kerran puhuin
hänelle, oli lyhykäinen ajatuksensa: "Ole vaiti ja mene hakkaamaan
puita!"

Mutta nyt olet Lienani poissa! Anna anteeksi iloni sen johdosta! Sillä
kumminkin itseäni lohdutan, etten ole sinua koskaan lyönyt.
Päinvastoin.

       *       *       *       *       *

Kun tämä jo oli valmiiksi kirjotettu, sain Mahdilta sähkösanoman, että
Liena oli onnellisesti tullut Sudaniin. Mahdi oli niin mielistynyt
Lienaan, että hän nyt pyysi minun suostumustani saadakseen korottaa
hänet aviopuolisokseen. Harvoin on Suomesta lähetetty niin iloista
sähkösanomaa Afrikkaan kuin minä Mahdille lähetin.



KASVATUS TOSI VAIMON KALTAISEKSI.

Kirjoitettu Lienan poissa ollessa.


Harvoilta miehiltä on niin vaikea saada hivuksia häviämään päästä kuin
Esa Huttuselta. Hänellä on vaimo ja kahdeksan alaikäistä lasta --
poikia kaikki -- ja kuitenkin on hänellä vielä muutamia hivuksia
niskapuolella päätä. Minulla ei ole yhtään lasta eikä yhtään hivusta,
vaan minulla on ollut Liena -- hän, joka minulta otettiin pois keväällä
ennen Vapunpäivää.

Esa Huttusella on erinomainen kyky hallita vaimoansa ja kasvattaa
lapsiansa. Viime perjantaina kun lähenin Esa Huttusen asuntoa, kuului
sieltä semmoinen meteli, etten ole sen vertaista kuullut sitte Lienan
lähdettyä. Aloin jo arvella, että Esa on tainnut ruveta näyttelijäksi
ja harjottelee kotonaan "Kovanonnen lapsia" tahi jotakin muuta
korkealentoista kappaletta. Mutta tokkohan huolisivat teatteriin niin
ahnasta tupakanpurijaa...

Minun sisälle tullessani seisoi Esa Huttunen selin oveen, ja perällä
häntä vastapäätä Huttusen vaimo. Heidän välillänsä seisoivat suorassa
rivissä kaikki 8 pientä Huttusta. Molemmat vanhemmat alkoivat kulkea
pitkin poikajonoa ja iskivät itsekutakin otsaan, niin että ne älähtivät
ja jäivät selälleen lattialle.

"Mitä sinä nyt hurjastelet?" kysyin Esalta. Pojat nousivat ylös ja
niiasivat minulle.

"Lepo!" komensi Esa Huttunen. Poika Huttuset ottivat irtotukan päästään
ja karistivat suustaan joukon tekohampaita kouraansa.

"Minä opetin pojilleni _pyörtymistaidon_ alkeita", sanoi Esa Huttunen
ja hengitti syvään.

"Pyörtyy sitä pakkopelissä oppimatonkin."

"Mutta _tosi vaimon_ tavalla... Kuulepas Kaapro, sinä et taida tuntea
uusinta suuntaa lastenkasvatuksessa. Eräs kuuluisa kirjailija sen
ensiksi hoksasi ja sitte sitä ovat ylistelleet Suomettaressa muutkin."

"Mitä suuntaa?"

"Kasvattaa sekä miehet että naiset tosi vaimon kaltaiseksi. Lönnrotkin
kuuluu olleen tosi vaimo. Nyt olen minä päättänyt kasvattaa kaikki
Huttuset tosi vaimon kaltaisiksi. Pyörtyä ne jo alkavat osata ja
_rapakossa kävellä_. Tulkaapas tänne, pojat!"

Esa Huttunen teki hiilellä piirin lattialle.

"Tämä nyt on olevinaan rapakko", sanoi hän. "Käykääpä sen yli -- ras
dva, ras dva!"

Pojat tarttuivat toisella kädellä takkinsa takahelmaan, toisella
saapasvarsiinsa ja kulkivat puolentuuman pituisilla askelilla
hiilipiirin läpi, ääntäen tuontuostakin: "fyi!"

Että Esa Huttunen oli etevä lastenkasvattaja, sitä en ollut koskaan
epäillyt. Mutta tämä uusi kasvatustapa minua vähän arvelutti.

"Aiotko sinä itsekin kehittyä tosi vaimoksi?"

"Tietysti. Minä en enää pure tupakkaa, vaan konvehtia, enkä ryyppää
muuta kuin kahvia, ootekolonia ja morfiinia. Lönnrotkin oli tosi
vaimo."

"Joko poikasi osaavat _kiivetä yli aidan_?"

"Kyllä. Kuulepas Antti, tule tänne ja sano sedälle, kuinka sivistyneen
ihmisen pitää kiivetä yli aidan!"

Pikku Antti laski kuin rullalta:

"Tivittyneen ihmiten pitää tiivetä yli aian, niin että entin noutee
aialle ittumaan, titte pulittaa täälentä ytteen, jottei taapatvallet
näy, ja titte vatta tiiltää jalat aian toitelle puolelle."

"Osaavatko ne _hymyillä_?"

"Jo toki. Eihän siinä ole muuta konstia kuin avata suunsa raolleen ja
näyttää yläleuan hampaita. Koettakaapas pojat!"

Huttusen pojat hymyilivät, eikä siinä näyttänyt sen suurempaa konstia
olevankaan.

Mutta minuun katsoessaan muuan poika käytti tuota hampaitten
näyttämistä syrjätarkoituksiin. Senjohdosta lausuin Huttuselle melkein
näin:

"Paljon olet sinä saanut aikaan, Esaias Huttunen, ja kaiketi vielä
paljon toimitat, ennenkuin hautaan pääset, eivätkä sinun harrastuksesi
tavallisesti ole järkeä vailla. Tosi on, että poikalapset sekä syntyvät
että syntyissään huutavat aivan niinkuin nekin, joista maailma tähän
asti on saanut kaikki tosi vaimonsa. Mutta kun poikasi vähän vanhenevat
ja alkavat kiroilla, täytyy jokaisen tunnustaa, että he ovat tulleet
isäänsä. En tällä tahdo sanoa sitä, ettei tosi vaimokin voisi
kiroilemisen taitoa tuntea ja käyttääkin tilaisuuksissa semmoisissa
kuin kahvipannun kaatuessa tahi tavatessaan piian suussa luvattomalla
ajalla sokeripalasen. Kuitenkin minä vähän epäilen, tokko sinä tulet
onnistumaan kasvatuspuuhissasi. Jos sinä voisitkin estää poikasi
irvistämästä kunniallisille ihmisille, naurishalmeita ryöstämästä ja
totia juomasta, on luullakseni sitä vaikeampi saada heidän kieltänsä
siihen kuntoon, että se voisi täyttää kaikki ne velvollisuudet, mitä
tosi vaimolta siinä suhteessa vaaditaan."

"Aina sinä olet semmoinen vätys. Kaikkia sinä epäiletkin! -- Tiedätkö,
mitä varten armollinen keisarimme on käskenyt sotaväessä komentaa:
_rinta ulos ja vatsa sisään_! Ei minkään muun vuoksi kuin
kasvattaakseen sotilaita tosi vaimon kaltaisiksi."

"Mutta onko hän saanut niitä semmoisiksi?"

"No, eihän niistä nyt ihan täysiä akkoja ole tullut, kun ovat päässeet
hyvään ikään ilman kunnollista kasvatusta. Mutta ruokansa ne keittävät
itse, itse pesevät lusikkansa ja housunsa, eivätkä missään ole niin
uutterat kuin puhdistuksessa."

"Saatat sittekin olla oikeassa. Jos Liena vaan ei kohta tule kotiin,
täytyy tässä minunkin ruveta pyrkimään tosi vaimon kaltaiseksi. Kolmeen
viikkoon en ole saanut ylleni puhdasta paitaa enkä keittoruokaa
maistanut."

Huttunen kutsui taas perheensä riviin. Minä läksin pois, vakaasti
ajatellen tulevaisuutta. Kotimatkalla juohtui mieleeni _kahvipannu_,
joka aina Lienan lähdöstä saakka oli ollut kylmänä, vanhat sumpit
pohjalla. Henkeni riemastui, että juuri se juohtui mieleeni, sillä
tunsin olevani hyvällä alulla kehittymään tosi vaimon kaltaiseksi.



LIENAN PALAAMINEN.


Eräänä elokuun iltana tuli Esa Huttunen luokseni ja pyysi minua
mukaansa Peräniemelle "musiikkia kuulemaan." Vaikka en ole mikään
taiteen tuntija, huomasin Esan puheesta heti, että hän "musiikilla"
tarkoitti lasien kilinää Peräniemen ravintolassa. Minulla tietysti ei
ollut mitään _semmoista_ musiikkia vastaan. Olimme siis yksimieliset
siitä, että meidän sopi lähteä sinnepäin.

Mennessä tuli meitä vastaan mies, jolla olivat sotilaan vaatteet yllä.
Hän näytti olevan hurnakalla tuulella, koska vaan lauleli että:

    "Otetaan me pojat se sotaväen pesti
    ja juodaan veremme hinta.
    Se harmaja takki selkähän
    ja ritarin nauhat rintaan."

Tunsin heti, että mies oli vanha ystäväni Taskis-Ville.

"No mikäs se on Villen tänne kulettanut?"

"Otin tässä joulun rinnassa vähä lomaa ja pistime katsomaan ukko Tahvoa
-- isämiestä näet -- kuinka se jaksaa."

"Vanhoja henttujasi et tainnut katsoakaan?"

"Vähänpä ne katsoin paranevat. Tuntuvat saaneen uusia heiloja ja minä
myös:

    "Ennen mä suutelin paimentyttöä
    kontti hartioilla;
    vaan nyt minä suutelen hienohelmoja
    Linnan markkinoilla."

Oli hyvä ääni tuolla Taskis-Villellä laulaa. Sentähden pyysimme häntä
mukaamme "musiikkia kuulemaan." Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.

Kun sitte saavuimme matkamme päähän, istuimme pöytään ja hankimme
siihen tavaroita. Sitte kuuntelimme "musiikkia", Esa Huttusen
"musiikkia." Ja Taskis-Ville laulaa hujautteli väliin.

Toisinaan kävi talonväki kieltelemässä, mutta Ville selitti jokaiselle,
että hän oli yhtä hyvä mies kuin muutkin, jotka siellä olivat. "Ja
miksei sitte tämmöisessä kapakassa saisi laulaa?"

Vastausta odottamatta vetäsi hän aina vaan uusia virsiä.

Myöhemmällä aloimme haaveksia. Minä ainakin kallistin pääni pöytään ja
kuuntelin, kuinka Esa Huttunen kuorsasi. Sitte olin kulkevinani
punaisissa pilvissä, joissa kuuntelin musiikkia -- oikeata torvisoittoa
-- ja katselin enkeleitä. Eräs enkeleistä oli hyvin pitkä ja laiha ja
päivettynyt. Se kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua.

Mutta se olikin _Lienan_ muisku, hänen tavallinen muiskunsa. Heräsin
näet siihen, että Liena iski kämmenellään suutani vasten.

Jos muuten olisinkin kyennyt häneltä matkoistaan jotakin tiedustamaan,
en sitä ennättänyt tehdä, sillä nyt alkoi kotimatka. En tarvinnut
vossikkata tällä kertaa, menin aivan kuin ilmassa lentäen. Niin kovaa
vauhtia ei Liena ollut koskaan ennen minua kulettanut kotiin. Kaiketi
oli hän tottunut antamaan Mahdille tämmöisen liehkan kapakasta kotiin,
sillä Mahdi lienee ollut kovempiluinen mies kuin minä.

Kotiin tultuamme oli meillä seuraava keskustelu:

"Meidän avioliittomme ei ole ollut siveellinen, Kaapro hoi!"

"Eipä oikein, sillä tuntuu siltä kuin en olisi ihan terve nyt tämän
kotimatkan jälkeen."

"Se on ollut vaan lihallinen yhteys eri sukupuolten välillä --"

"Niin on ollut, tahi oikeammin luullinen. Sinulla ovat kovin luiset
nyrkit."

"Mutta tästä päivästä lähtien se muuttuu --"

"Sitä minäkin toivon."

"Me emme saa riippua toisistamme."

"Emmekä toistemme tukasta."

"Mutta Kaapro -- minä puhun tosissani!" Liena otti tuolin ja ojensi sen
suoraan kalloani vastaan. "_Kuule_ sinä vaan, kun minä puhun."

"Kyllä minä kuulen."

"Asianlaita on semmoinen, että sinä olet pettänyt minut, ja minä sinut.
Sinä viekottelit minut Mahdin luo. Minä rupesin hänen vaimokseen. Mutta
nyt on Mahdi kuollut --"

"Olisin suonut hänen vielä elävän."

"Nyt saat vapaasti päättää, tahdotko minua vielä vaimoksesi, vai et.
Miehiä kyllä saisin muitakin. Mutta aina annan sinulle tilaisuuden
vapaasti valvoa oikeuksiasi --"

"Niin teit Niemeltä tullessakin!"

"Vai en tehnyt?" Ja taas vinkui tuoli ilmassa.

"Antaapa olla -- jos minä sitte kerran valvoisin oikeuksiani. Onko
sulla Mahdi vainaan jälkeen mitään perintöä?"

"On rahaa neljäkymmentä markkaa ja kolmeviikkoinen poika."

"Missä se poika on?"

"Sängyssä."

Siellä se todellakin oli, musta-ihoinen kuin itse peeveli, ja Lienan
silmät päässä.

"Tämän olisit saanut jättää tuomatta."

"Siitä tulee hyvä mies, jos vaan tulee isäänsä. Mutta mitä sanot,
tahdotko minut vaimoksesi vielä, vai et?"

"En suinkaan minä tuota murjaanipoikaa rupea elättämään."

"Ketä sinä sitte olet elättänyt koskaan? Minuako? -- Ohoh! -- Poika on
minun ja minä siitä pidän huolen. Tehdään nyt semmoinen sopimus, että
ne neljäkymmentä markkaa jäävät minun hoitooni, ja poika myös. Sitte on
avioliittomme siveellisellä pohjalla. Suostutko Kaapro?"

"Pidätkö harjakaiset?"

"Vaikkapa!"

"No, annahan sitte olla! Minä käyn kutsumassa Esa Huttusen ja
Taskis-Villen tänne."

Näin perustettiin uudestaan Kaapro Jääskeläisen perhe-elämä ja sitte
sitä myöhemmällä Esan ja Villen kanssa yhä mahtavammaksi rakennettiin.



MATTI JUNTUSEN MATIKAN PYYNTI.


Kertomus koskee nuorenlaista miestä, jonka elämän tehtävä oli saavuttaa
parrallensa pituutta siihen määrään, ettei likitienoilla kukaan
kykenisi hänen kanssaan siinä suhteessa kilpailemaan. Varovaisella ja
huolellisella hoidolla oli hän tässä harrastuksessaan päässyt jotenkin
pitkälle -- eli toisin sanoen, parta oli päässyt jotenkin pitkäksi.
Mustanruskeana ja ylpeän tuuheana ulottui se aina liivien alareunaan.

Sanomattakin arvaa, mitä semmoinen parta vaikutti seudun tyttöjen
keskuudessa. Pikimusta kissannahka säkenöi, kun sitä pimeässä sivelee,
mutta Matti Juntusen parta synnytti sähköä tyttöväen povissa, iski
salamoita heidän sydämiinsä. Miten suloista olisi morsiamena kätkeä
nenänipukkansa ja mehevät "huulosensa" tuon parran pehmoisiin
laineihin! Kuinka ihanaa sitte vaimona haudata kätensä ja kyntensä sen
parran tuuheuteen ja tehdä siinä hävitystyötä, joka oikein murtaisi
miehen sydäntä!

Niin ajattelivat tytöt, mutta Matti ajatteli vaan sitä, kuinka saisi
partansa vielä pitemmäksi.

Oli pakkas-aamu syystalvella, kierän jään aikana. Matti oli aikonut
ravita itseänsä matikoilla, ja päästäkseen sen aikomuksensa perille,
oli hän pannut rysän rantaselle. Viisaammin hän olisi tehnyt, jos olisi
pannut niitä useamman, mutta hänellä ei ollut muuta kuin yksi. Eikä se
asianhaara vaikuta mitään tämän kertomuksen juoksuun. Toista olisi, jos
hän olisi itse mennyt rysään, sillä siinä tapauksessa ei hän olisi
voinut tulla kokemaan rysäänsä.

Nyt hän tuli sitä tarkastamaan. Vaikka matikka ei ole mikään ihana kala
nähdä, on se kuitenkin hyvä syödä ja vielä parempi antamaan lientä.
Siitä syystä olisi Matti mielellään halunnut löytää rysästään jonkun
mustan vorrukan tai useampiakin. Mutta jään läpi ei ollut oikein hyvä
nähdä, oliko siellä mitään, vai ei. Vähän häämötti siltä kuin olisi
siellä jotain ollut.

Paremmin nähdäkseen löi Matti reiän jäähän rysänsä etupuolelle. Sitte
hän laskeusi vatsalleen ja koetti tästä reiästä katsoa, oliko rysässä
mitään longertelevaa esinettä. Hänen himonsa esinettä. Kauan hän siinä
katsoi ja tarkasteli, eikä sittekään tahtonut oikein selville päästä.
Välistä näytti siltä kuin olisi siellä joku matikan votkale ollut,
mutta tarkemmin katsottua muuttui se mustaksi puuksi tai veden
liottamaksi havuksi.

Mutta paha henki, joka ei koskaan lepää, tahtoi häiritä tätä matikan
pyyntiä. Hänellä olikin siihen hyvä tilaisuus. Jää oli siksi ohutta,
että se Matin alla hiukan painui, ja reiästä valui vettä hiljakseen
jäälle. Matti palavassa pyynti-innossaan ei huomannut sitä, ennenkuin
alapuoli ruumiista tuntui kostealta. Matti katsoi sentähden olevan
syytä nousta ylös ja keksiä joku toinen keino rysän tarkastamiseksi.
Mutta ylös nouseminen ei ottanutkaan oikein sujuakseen. Oli näet siksi
pakkanen, että Matin uljas parta oli jäätynyt reiästä pulppuavaan
veteen. Sen Matti tunsi leuassaan, kun yritti nousta. Nähdä hän ei sitä
voinut, sillä hän ei saanut päätänsä muuhun suuntaan kuin rysään päin,
johonka asemaan se oli jäätynyt.

Epätoivon vihlaus kävi Matin sydämen lävitse. Pitikö hänen näin
nuorella ijällään kuoleman, ja näin kunniattomalla tavalla? Jos hän
edes olisi lähtenyt Turkin sotaan ja siellä kaatunut, niin semmoinen
kuolema olisi tuottanut kunniaa. Tahi jos hän olisi hukkunut huonoon
jäähän, pelaistaissaan kaunista neitoa, niin häntä olisi moni sydän
surkutellut. Mutta kuolla tähän rysänsä ääreen, antaa henkensä muutaman
matikan edestä -- se ei ollut kunniakasta.

Jos tuossa rysässä olisi ollut matikoita ja jos ne olisivat nähneet
Matin tuskan, niin nauramatta ne eivät olisi olleet -- nauramatta sille
vahingolle, joka uhkasi niellä heidän vainoojansa.

Mutta harvoin joutuu ihminen semmoiseen pulaan, ettei häh siitä jollain
keinolla pääse. Ja vielä harvemmin kohtaa kuolema ihmistä siinä
muodossa kuin Matti sen nyt luuli lähestyvän.

Äkkiä juohtui ajatus Matin mieleen. Hän otti puukkonsa, jolla hän
ennenkin oli pienistä vaaroista selviytynyt, ja surumielin, epäillen
teki hän poikkileikkauksen parrastaan. Jään pintaa myöten hän sen
viilsi poikki. Siihen jäi Matin uhkea parta, jäähän kiini, odottamaan
tulevaa kevättä.

"Henki on kuitenkin kalliimpi kuin parta", tuumaili Matti noustessaan.

       *       *       *       *       *

"Mikä Matilta on parran vienyt?" kysyivät kotona.

"Leikkasin pois vastuksista."

Itseään lohdutti hän sillä ajatuksella, että "kasvaahan se uudestaan,
vaikka ei sen kasvaminen ole ihmisen omassa vallassa."



KIEROJA KOHTIA ELÄMÄSSÄ.


Oikeastaan minun ei tässä kirjassa ensinkään pitäisi puhua niistä
asioista, jotka tekevät maallisen vaelluksemme ikäväksi ja
synkistyttävät elämämme päivän paistetta. Mutta kuitenkaan en nyt malta
olla kertomatta, kuinka maailma asettui kieroksi Esa Huttusta vastaan.

Hänen asunnossaan ei ollut muuta kuin yksi ainoa tuoli, mutta milloin
hän vaan iltasella pimeässä tuli kotiin, ei hän mitenkään päässyt sen
sivu kolhasematta siihen säärtään. Se valvotti Huttusta aina puoleen
yöhön. Siinä muisteli hän kaikkia niitä vastoinkäymisiä, mitä hänelle
oli päivän kuluessa sattunut.

Hän oli ollut kalassa ja olisi saanut paljonkin kaloja, jos tämä
maailma ei olisi ollut niin nurinpuolisesti järjestetty kuin se oli.
Kun kala putosi hänen ongestaan, niin se aina putosi takaisin järveen
eikä koskaan veneeseen. Sitte koetteli hän jatkaa pyyntiä verkolla.
Mutta verkko oli sattunut vähän repeämään, ja tuo rikkinäinen kohta se
sitte asettui jokaisen kalan eteen, niin että kaikki pääsivät sitä
tietä pois.

Vielä muisteli hän koko mennyttä elämäänsä ja aprikoi, miksi pilkkaan
ampuessa harvemmin sattuu pilkkaan kuin sen viereen, vaikka kuinka
tähtäisi keskelle pilkkaa. Mutta jos ihmiseen päinkään vahingossa
ampuu, niin se tavallisesti käy hengen paikalle. Kiviä jos heittää,
niin ne eivät juuri käy muuhun pilkkaan kuin ikkunoihin, vaikka ei
sinnepäinkään tarkoita. Silmänkantaman laajuisella selällä ei tarvitse
olla muuta kuin yksi salakari -- ja jok'ikinen laiva kolahtaa siihen,
niinkauan kuin karia ei ole viitoitettu ja kartalle merkitty.

Miksi sateenvarjo jää kotiin aina silloin, kun sade on tulossa, mutta
polttavalla poudalla se hyvin mielellään lähtee ulos? Eikä sitä
kuitenkaan käytetä ilman ennustajana!

Miksi pimeällä luistellessaan tavallisesti osuu avantoon, silloinkin
kun jäätä on paljoa enemmän kuin avannoita?

Jos yksi miehen kahdeksastatoista taskusta on rikki, niin miksi
rahakukkaro ja avaimet aina pistäkset juuri siihen taskuun ja putoavat?

Miksi väkijuomat aina menevät ihmisen päähän ja pakoittavat hänen
tekemään tuhmuuksia, vaikka niillä olisi paljoa väljempi tila vatsassa?

Miksikä papit ja koulunopettajat kysyvät tutkittaviltaan juuri sitä
paikkaa, jota nämä eivät osaa?

Kun varkaus tapahtuu, niin miksi kruununpalvelijat tavallisesti ottavat
kiini juuri sen, joka pahimmin tätä kiinijoutumista pelkää, vaikka
muita ihmisiä on paljoa enemmän?

Näihin mietteihin Esa Huttunen nukkui.

Kun hän aamulla yritti nousta ylös, kosketti hän sängyn laitaan kipeän
säärensä, eikä mitään muuta jäsentään. Sitte hän aikoi panna takin
ylleen, mutta sen hihasta oli vuori rikki, ja hän työnsikin kätensä
vuorin ja päällisen väliin, vaikka sen olisi -- Huttusen mielestä --
ollut aivan yhtä helppo mennä tavallista tietä.

Kaulusta kiini pannessa katosi hänen näpistään yht'äkkiä teräksinen
rintanappi, eikä hän voinut ymmärtää, mihin se joutui. Ennen minun
tuloani oli hän jo kääntänyt nurin pöydät ja kaapit ja piirongit,
penkonut sängyt ja piessyt kaikki 8 poikaansa. Mutta ei sitä löytynyt
sittekään.

Minun tullessani hän oli paraiksi ehtinyt ajaa vaimonsa uunille,
nähtävästi kesken kahvinkeiton, koska Huttuskalla oli kahvipannu
muassaan. Esa seisoi halko kädessä lattialla, estääkseen vaimoaan
tulemasta alas uunilta. Huttuska taas uhkasi kaataa Esan silmille
kiehuvaa kahvia, jos tämä yrittäisi nousta uunille häntä ahdistamaan.

"Päivää taloon! Mitä temppuja sinä nyt opetat joukollesi, Esa?"

"Päivää, päivää! -- Tulehan sieltä alas, akka!" Esa heitti halkonsa
nurkkaan. "Tämä maailma on kuin noiduttu minua vastaan tänä päivänä.
Hyvä oli, kun tulit, että saan sinulle oikein selvittää ihmiselämän
kieroja kohtia; sinähän aina otat ja käsket muidenkin ottaa elämää
iloiselta puolelta."

"Mikä sinulla nyt on hätänä?"

"Minulta putosi nappi ja sitä olen hakenut tämän aamua..."

"Olisit malttanut olla hakematta, niin se kyllä olisi itsestään
ilmaantunut."

"Mitä vielä! Kuulehan toinenkin seikka... Miksikä minun tänä aamuna
noustessani piti kolauttaa sängyn laitaan juuri kipeä sääreni?"

"Et olisi noussut ylös!"

Sitte alkoi Esa Huttunen oikein pahasti ontua, ihmetellen, miksi saapas
juuri tänään rupesi hänen jalkaansa vaivaamaan.

"Katsopas, Kaapro, tuota saapasta! Siinä on vähintään sata puunaulaa,
mutta kun suutari on jättänyt yhden ainoan niistä liian pitkäksi, niin
se nyt paraiksi osasi asettua vaivaamaan minun jalkaani."

"Riisupas saapas jalastasi ja tunnustele sitä pitkää naulaa!"

Esa teki niin, pisti kätensä saappaaseen ja alkoi kopeloida.

Sitte näytti häntä vähä niinkuin hävettävän.

"Eläpäs nyt mitään! Täällähän se nappi onkin!"

"Mitä sinä sitte tyhjää aina hätäilet ja tuskittelet? -- Enkö minä ole
monasti sanonut, että _tämä maailma kuitenkin on paras, mitä nykyjään
on olemassa_!"



KAKSI KOVAA "PROTESTIA".

Runoilija Leimun ja minun.


V. 1888 ilmestyi eräs harvinainen kirja, nimeltä: "_Kevät-Unelmia_.
Koelmoi _Leimu_."

"Esipuheeksi" sanoo tekijä "tietävänsä varsin hyvin, ettei nykyaika ole
lyyrilliselle runoudelle suotuisa. Tämä runous on aina suuremmassa tai
vähemmässä määrässä unelmia. Vaan meidän aikamme on käytännöllisyyden
aika, se ei huoli unelmista eikä turhista tunteen ilmauksista. Jos
lyyrillinen runoilija tahtoisi tässä suhteessa muutosta aikaansaada,
pitäisi hänellä olla aivan tavatonta runokykyä, jota ei minulla ole."
Niin sanoo Leimu. "Ja kuitenkin ovat juuri nykyiset olot syynä tämän
runovihkosen painattamiseen. Se on, parhaiten sanottuna, minun
protestini sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei
innostua."

Leimun protesti maksaa 1 m. 25 p. --

Oikeastaan on turhaa nyt enää kirjoittaa ainoatakaan riviä
suomenkielellä, sillä nykyään voimme me suomalaiset 1 markalla 25
pennillä oppia toivomaan ja rakastamaan ja innostumaan. Ja mitäpä
meillä muuta on tarvis? Suomalainen kirjallisuus hamasta Agrikolan
ajasta tähän päivään asti ei ole nähnyt toista semmoista protestia. Nyt
tämä katala aikakausi kerrankin saa, mitä se on ollut saapa, tämä
toivoton, lemmetön ja innoton aikakausi.

Melkein sopimattoman liialliseksi kainoudeksi täytyy sanoa sitä tekijän
arvelua, ettei hänellä muka olisi "aivan tavatonta runokykyä..."
Hänellä on! On kerrankin Suomeen syntynyt mies, jolla on ihan tavaton
runokyky.

Tavalliset runoilijat kykenevät laulamaan ainoastaan kolmesta asiasta:
rakkaudesta, isänmaasta ja omasta itsestään. Mutta Leimu laulaa
kaikista näistä ja sitäpaitsi vielä "koelmoi" viisi eri protestia
_sinivuokoille_ ja yhden _kielolle_, sommelmoi kokonaista 13
"_ajatelmaa_" ja käännelmöi 10 Heinen "_lauleloa_" sekä 7 muuta
vieraskielistä. Eikö hän siis ole tavaton?

Mahdoton on minun heikon, köyhän, kurjan syntisen luoda mitään
kokonaiskuvaa tekijän valtaavasta nerosta. Henkeni on ryömyillään tuon
voimakkaan protestin edessä. Ja töintuskin saatan polvillani kirjoittaa
nämä muutamat rivit.

Leimu on sotainen, taistelua vailla, ja aina näyttää hänellä olevan
puukko hihassa:

    "-- ja käten' jos onkin voimaton,
    tok' ainian valmis taistohon --."

"Aina valmis, kuin lukkari sotaan." Eikä hän pelkää mitään, ei
kuolematakaan:

    "-- ket' elo tenhois kurja tää,
    kuin Tuonen tytär hymyää."

Onneksi on hänellä semmoinen ruumiinrakennus, ettei hänen tarvitse
pelätä vangiksi joutumistakaan:

    "-- ja jos mä kahleihin lyötänehen,
    niin vapaasti sykkivi sydämmen'
    ja vapaa on aattehen'."

Tavallisten ihmisten sydän luultavasti halvautuu heti, kun he joutuvat
kiinni. Mutta vapaa-aatteisten miesten sydän ei kahleissakaan pysähdy
sykkimästä, niiden aate on vapaa ja -- jos saavat vähänkään viilan
tynkää -- on pian koko mieskin vapaana.

Toinen näiden runojen johtava aate on se, että runoilija Leimun käsissä
kaikki "_versoo_", mikä suinkin versoa voi.

    "Mut silloin sinut näin --
    ja päivä paistoi taas,
    nous puuhut vihertäin
    ja kukka _versoi_ maass'."

    "-- ja metsolankin tielläi
    kukkainen _versoaa_."

Kukat siis versovat. Mutta ei ainoastaan kukat, vaan myös neitoset:

    "Kaino kielo lehtosen,[1]
    valko kukka hieno,
    missä kasvat _versoen_,
    väilyy tuokse vieno.

    Ylhäällä myrskyt vaan
    tietämättäs ärjyy,
    sinä _versot,_ nuovut vaan,
    vartes hieno värjyy.

    Niinkuin kielo valkoinen,
    neito, _versoit_ mailla,
    eloa joit lähtehen
    rannoill' varjokkailla."

[1] Tuntien koko vähäpätöisyyteni, uskallan alamaisimmasti
    huomauttaa, että tässä kukaties on painovirhe. Sen ei
    ehkä pitäisi olla lehtosen kielo, vaan lehmosen, sillä
    "Lehmän kieleksi" kansa yleisimmin sanoo tätä kukkasta.

Ah, kuinka ihanaa, kuinka hienoa, kuinka ihanteellista!

Mitä runojen ulkomuotoon ja sointuun tulee, osoittavat edellä olevat
otteet, ettei, suurempaa täydellisyyttä enää voi keltään kuolevaiselta
vaatia. Joskus runotar tämän leimuavan, "riehäkkään" neron kynsissä
vinkuu: "oi", "voi!" ja ähkää: "ah" ja "ooh!" Se ei muuta kuin kuvastaa
hengen kiihkeyttä.

Vanhoja runouden kulta-aikoja muistuttaa sanasovitus semmoinen, kuin

    "-- mailla Pohjan kaukaisilla,
    joit' iki- vaivuttaapi jää."

Sama runohenki elää vielä siellä täällä kansan keskuudessa. Niinpä
kerrankin saunamuija kysyi minulta: "_Kaarko-herra_ tahtoo _paatia_,
vai lauteilleko herra männöö?"

Nero tarttuu, sanotaan. Minuunkin on Leimun runohenkeä tarttunut pieni
osa, tosin niin äärettömän pieni, että ujostuttaa. Eikä minulla vielä
suinkaan voi sanoa olevan "_aivan_ tavatonta runokykyä." Mutta minäkin
innostuin heittämään hansikkaani tätä materialistista aikakautta
vastaan. Välttääkseni kirjallista lapsenmurhaa, täytyy minun julaista
runokokeeni, vaikka sitä voidaankin moittia itsenäisyyden puutteesta,
se kun on syntynyt minun ollessani Leimun "Kevät-Unelmain" vaikutuksen
alaisena. Se on tämmöinen:

        Kaapro Jääskeläisen _Protesti_
sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei innostua.

        Oi, kielo vieno
        nuokkuu, hymyy;
        hui, liero hieno
        maassa lymyy.
    Versoo kielo kukaties...
    Vaikka usein kalamies
    lieroja turpeesta suinailee,
    ah, liero värjyen uinailee,
    nahkasiima, rusohuul'...
    Hynttäntyy ja purjetuul'.



KUN KAIKKI REHELLISET IHMISET KUOLEVAT POIS.


Eräässä hauskassa iltamassa viime sunnuntaina tunkeutui puheilleni
muuan mieshenkilö, jonka nimeä en saanut tietää, koska hän ei katsonut
tarpeelliseksi esitellä itseään. Näöstään päättäen -- sen mukaan kuin
tunnen itäsuomalaisia kasvonmuotoja -- oli kysymyksessä oleva mies
Mönkkösiä, ja saappaista päättäen venemies. Minut hän näkyi tuntevan,
koska heti kysyi:

"Otettaisiinko lehteen pientä ilmoitusta?"

"Kyllä! Mistä asiasta se olisi?"

"Se on vähän erikoisempaa. Ei se ole oikein ilmoitus, vaan jos toimitus
muuten ottaisi siitä kirjottaakseen."

"Mitä asiaa se koskee?"

"Se on semmoista juttua, että minä en oikein luota näihin nykyisiin
lehtiin --"

"So, so! Jos teillä on mitä meidän lehteä vastaan, niin kirjoittakaa
siitä paikkakunnan toiseen lehteen. Koetetaan häneen sitte vastata.
Mutta tässä minua ei nyt haluta ruveta riitelemään."

Olin aikeessa kääntyä pois, mutta mies ei hellittänyt.

"Ei tuota nyt pidä olla noin arka nahkastaan", tuumaili hän. "En minä
tarkoittanut erittäin teidän lehteä, vaan kaikkia muita sanomalehtiä
myös. Katsokaahan nyt, ja kuunnelkaa rauhassa! -- Jos te otatte käsille
minkä miehen tahansa, hyvän taikka huonon, niin ei siihen jää paljon
ehyttä paikkaa. Mustaatte sen niin mustaksi kuin vähänkään osaatte --"

"Niin, no, ei sitä sentään ketään ole moitittu ilman syyttä."

"En minä sitä sanokaan. Mutta mustaksi te vaan panette miehen, kun
sattuu sille kohdalle. Ettekä te monta miestä kiitä; pian ne ovat
luetut, joista olette sanonut hyvän sanan. Elävistä miehistä nimittäin.
-- Näyttää siltä kuin ei olisi näillä seuduin monta kunnon miestä,
tuskin kymmentä, koko läänissä, yksin lukein. Mutta kun kuolee joku,
niin sitte teiltä kyllä lähtee koreat puheet. Kehua leikataan kuin
urakalla: uutteran ja rehellisen työmiehen on isänmaa taas menettänyt
-- rehellisenä ja kunnon miehenä oli hän saavuttanut paikkakuntansa
luottamuksen j.n.e. Jos milloin kuolleesta miehestä puhutaan, niin aina
se oli rehellinen, suora, vilpitön ja jos kuinka hyvä. Mutta sen
eläissä ette olisi siitä sanonut yhtään hyvää sanaa."

"Nähkääs, ei ole hyvä mennä sanomaan. Kuka tietää, minä päivänä se
katoaa ja ottaa jonkun kassan mukaansa, tai kuinka monta väärennettyä
vekseliä sillä on paraillaan pankissa."

"Jaa, jaa. Kyllähän Teillä on oikein, kun sitä niin puolin ajattelee.
Mutta minä olen sitä ajatellut vähä toiselta kannalta. -- Jos minä en
muusta mistään tuntisi ihmisiä kuin sanomalehdistä, niin luulisin, että
kaikki rehelliset ihmiset vähitellen kuolevat pois, ja jälelle jää vaan
hylkyväkeä. Joka kerran kun lehdistä näen jonkun kuolleen, olen
ajatellut että _vieläpähän löytyi yksi rehellinen_. Mikä tästä
maailmasta lopuksi tulee, jos se sitä menoaan menee?"

"Eihän sanomalehti voi sitä auttaa. Jos maailma on aijottu sillä
tavalla hukutettavaksi kurjuuteensa, että aina vaan paraimmat kuolevat
ja huonot jäävät tänne, niin ei sille ihmisvoimat voi mitään."

"Mutta", jatkoi mies. "Papitkin pitävät tässä asiassa teidän puolta,
joshan ei missään muussa. Joka pyhä ne pauhaavat seurakuntansa
pahuutta. Ei ole melkein yhtään oikeata kristittyä. Mutta annas olla,
kun kuolevat, niin ihan järestään ne ovat autuaita. Jokaisella haudalla
ne toivottavat, että me muutkin tämän kanssa nousisimme ijankaikkiseen
elämään... Mikä niistä kuoltuaan tekee niin täydellisiä?"

"Sitä minä en tiedä."

"Eiköhän asia kuitenkin ole niin, että yhtä rintaa niitä kuolee oikeita
ihmisiä ja heittiöitä, vaikka kaikkia kuoltuaan kiitetään, jos ei
muuten, niin tavan vuoksi?"

"Saattaa olla niin. Kun kerran pääsevät niistä erilleen, niin iloissaan
niitä kehuvat."

"Alun pitäin minä arvelin pyytää Teitä lehdessä esittämään
parannuslaitoksen perustamista rehellisille ihmisille, etteivät ne
kuolisi ihan sukupuuttoon... Ja samalla olisi huomautettava
henkivakuutusyhtiöille, etteivät ottaisi vakuutukseen ketään uutteraksi
ja rehelliseksi tunnettua kunnon miestä, sillä niitä kuolee niin paljo.
Sentähden jääpi yhtiöiltä niin vähä voittorahoja jaettavaksi
vakuutetuille. Panetteko sillä lailla lehteen?"

"Voipihan tuota panna!"

Sitte me läksimme eri haaroille, ja minä puolestani välttelin koko
illan sitä seutua, missä tuo mies istui. Sillä semmoisessa
kevytluontoisessa tilaisuudessa kuin tämä iltama oli, on minusta
rasittavaa kuulla järkeviä ajatuksia lausuttavan.



VIINAJUTTU.


Viime lokakuun alkupäivinä palasi pari Nilsiän miestä "Kaino"-nimisessä
höyryvenheessä Kuopiosta Muuruvedelle. "Kaino" oli matkustajia täynnä,
mutta kukaan muu ei ollut niin humalassa kuin nämä kaksi miestä.

Paitsi sitä, että heillä oli viinaa ruumiissaan, oli toisella vielä
eväänä täysinäinen viinapullo. Selvyyden vuoksi sanon Sarkkaseksi sitä,
jolla pullo oli, ja toista sanon Markkaseksi.

Jos kaikki ihmiset suostuisivat tavaran tasajakoon, olisi tarpeetonta
mainita, kumpasenko oma tämä viinapullo oikeastaan oli. Mutta niin ei
aina ole laita. Markkanen olisi kyllä tällä kertaa hyväksynyt
omaisuuden yhteiseksi tekemisen aatteen, vaan Sarkkanen ei ollut siihen
kovinkaan taipuvainen. Alussa he tosin olivat kiitettävästi
yksimieliset, halailivat ja kehuivat toisiaan suloisimmassa sovinnossa.
Ja ottivat pari ryyppyä puheen lomassa.

Mutta sitte kuiskasi itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnön paha henki
Sarkkasen korvaan, että hänen olisi parempi pitää koko pullo yksinään
kuin antaa siitä Markkaselle. Sillä tavalla siitä siistin pitäin jäisi
vielä kotiinkin viedä hänen laskujensa mukaan noin puolen humalan arvo.
Eikä hän voinut muistaa koskaan saaneensa Markkaselta yhtään ryyppyä,
vaikka oli hänelle antanut monta. Onko se sitä, että "hullun eväät
ensin syödään;" narrinaanko Markkanen häntä pitää?

Tämä ajatus herasi Sarkkasessa jo ennenkuin tultiin Karhon salmeen.
Mutta päätökseksi se kypsyi vasta Jännevirralle tullessa. Kuitenkin oli
Sarkkanen vielä yhtä humalaisen ja tyhmän näköinen ja yhtä ystävällinen
Markkaselle kuin ennenkin. Se vaan oli, ettei hänellä enää näyttänyt
olevan kiirettä ryypyn ottoon. Sentähden Markkanen viimein huomautti:

"Eiköhän oteta ryyppyä Jännevirran muistoksi?"

"Jospa tuon ottaisi."

Sarkkanen otti ryypyn. Mutta vaikka Markkasen huomautus oli tehty
selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, pani hän kuitenkin pullonsa
pois eikä antanutkaan sitä Markkasen käytettäväksi.

"Kuule, etkö sinä muista minulle antaakaan?" kysyi Markkanen.

"En minä rupea sinua koko päivää ilmaiseksi juottamaan."

Tämän sanoi Sarkkanen vakavasti ja jokseenkin sujuvasti, sillä hän oli
sen jo edeltäpäin miettinyt valmiiksi. Markkaselle se oli aivan
odottamatonta; sentähden hän ensin hämmästyi niin, ettei saanut sanaa
suustaan. Sitte kun hän olisi saanut useampiakin sanoja suustaan,
katsoi hän parhaaksi pitää ne siellä. Hän oli saanut ilkeän ajatuksen
päähänsä, hänkin. Hän tahtoi kostaa.

Selvänä ollessa on nilsiäläisen ajatusjuoksu sangen hidas, mutta hieno
humala on heidän aivoillensa kuin rasva rattaille.

Markkasen mieleen välähti hyvin pian erittäin kavala tuuma. Hän kaivoi
taskustaan 25-pennisen, ojensi sen Sarkkaselle ja sanoi loukatun
ystävän äänellä:

"Tuossa on! Annathan nyt ryypyn?"

Sarkkanen oli mielestään jo tarpeeksi nöyryyttänyt toveriaan ja antoi
hänelle ryypyn. Mutta piti rahan. Markkanen kun sai pullon huulilleen,
otti siitä rahansa edestä kelpo siemauksen.

Senjälkeen ystävykset taas jonkun aikaa juttelivat kaikessa sovinnossa
ja ylistivät viinan hyviä ominaisuuksia. Mutta Markkasen suuta alkoi
uudestaan kuivaa, ja silloin hän muisti keskenjääneen kostonaikeensa.
Hän nousi ja hoiperteli laivan toiselle puolelle, jossa heitä
vastapäätä istui muuan kihlakunnan lautamies.

"Kuulepas, lautamies! Minä olen se Mäntyniemen Markkanen ja käsken
sinun haastamaan tämän Sänkiniemen Sarkkasen ensi käräjiin luvattomasta
viinanmyynnistä. Vieraiksimiehiksi nämä kaksi meidän kylän miestä."

"Onko sulla haasteraha?"

Markkanen alkoi kaivella taskujaan, joista tuskin olisi löytynyt niin
paljoa. Ei hän ainakaan ennättänyt löytää rahoja, ennenkuin Sarkkanen
äärettömästi hämmästyneenä kysyi:

"Mi -- mi -- milloinka minä olen viinaa myynyt? Ja kellenkä, häh?
Vastaatko puheesi mies?"

"Minullekin möit ihan äsken 25 pennin edestä. Kyllä nämä miehet tässä
näkivät. Vai ettekö nähneet?"

"Nähtiin, kyllä nähtiin raha liikkuvan."

Sarkkanen oli kuin ukkosen iskemä. Tuo ei ollut hänelle ollenkaan
juohtunut mieleen. Hän tunsi olevansa voitettu ja Markkasen vallassa.

"Kuule, heitä pois, Markkanen!" pyysi hän. "Ystäviähän tuota on oltu
tännekin asti."

"En minä heitä."

"Saat rahasi takaisin, kuule!"

"En tarvitse."

"Saat ryypyn vielä!"

"En huoli."

"No, mutta kuulehan nyt --"

"Kymmenen markkaa kun maksat, niin minä saatan heittää."

"Tuumataanhan."

Siinä sitä sitte tuumattiin, seisaallaan huojuen milloin keskellä
laivaa, milloin laivan parrasta vasten. Aallot huojuttivat laivaa ja
laiva huojutti matkustajia, mutta ei se ketään niin pahasti huojuttanut
kuin näitä kahta miestä, joilla lisäksi vielä oli oma huojuttajansa.

Vähitellen aleni Markkasen vaatimus viiteen markkaan. Mutta Sarkkanen
jatkoi väsymättä tinkimistään. Lopuksi suostui Markkanen siihen, että
sai rahansa takaisin ja Sarkkasen viinapullon. Haikealla mielellä
katseli Sarkkanen kirkasta pulloaan, joka nyt keikkui Markkasen
huulilla. Entinen omistaja ei saanut sille antaa edes lähtömuiskuakaan,
sillä Markkanen ei siihen suostunut. Yksin vaan ryypiskeli ja riemuitsi
kostostaan.

Markkanen oli tosin sovinnonteollaan sitonut itsensä, ettei hän enää
voi syyttää Sarkkasta tuosta 25 pennin viinakaupasta. Mutta jos minä
Markkasta oikein tunnen, vetää hän ensi tilaisuudessa Sarkkasta siitä,
että tämä maksoi sovintonsa _viinalla_. Ellei hän sitä jo ole tehnyt,
tekee hän sen ensi käräjissä. Ja siitä tulee tuomarille sotkuinen asia
ratkaista.

Sellaisia poikia ne ovat ne nilsiäläiset.



PIKKUKAUPUNKI-KUVAUKSIA.


1. Kuopion satama ennen aikaan.

En ole koskaan moittinut sitä, mikä on hyvä. enkä pilkannut kaunista.
Sentähden aina ja kaikissa tilaisuuksissa olen ylistänyt sitä hyvää ja
kaunista kaupunkia, jonka nimi on Kuopio ja jonka sataman suulla on
Vasikkasaari saunoineen ja myllyineen.

Mutta kaikki eivät ajattele minun tavallani. Erään Saimaan vesistöä
kulkevan höyrylaivan kapteeni esimerkiksi oli niin sydämetön, että
tässä äskettäin otti ankarasti arvostellakseen Kuopion satamaoloja --
minun kuulteni. Enkä voi kieltää hänen puhuneen jokseenkin sujuvasti,
vaikka ei niin sileästi kuin julkisuutta varten puhuessa on tavallista.
Vaan ehkäpä hän ei aikonutkaan puhettaan julkisuuteen.

"Kahdeksan kertaa minä olen purjehtinut tämän maapallon ympäri, mutta
sen minä sanon, etten ole missään nähnyt semmoisia satamaoloja kuin
Kuopiossa ja Savonlinnassa", se oli hänen loppulausuntonsa.

Mitä hän Savonlinnasta lausui, se ei kaikki kuulu tähän, eikä kuuluisi
ollenkaan, ellei osa samalla olisi tähdännyt Kuopiotakin. Satamalyhty
oli semmoinen, että "kun meni hyvin lähelle ja tulitikun valossa sitä
katsoi, näki että on siinä tuli." -- Virrassa olevaa lyhtyä ei hänen
tullessaan kerran ollut sytytetty; hän hiljensi vauhtia ja vihellytti.
Mutta ei se syttynyt sittenkään. Kun laiva viimein oli joutunut
lyhdyn kohdalle, kuului kiihkeää kahmitusta. Mies siellä häämötti
lyhtytynnyrin selässä, ja käsi kävi kiivaasti. Ilmaistakseen
olemassaoloaan, äänti mies ikäänkuin itsekseen: "Hittoko ne lie nuo
tikut kastellut, kun ei syty!" Ja syttymättä se jäi.

Kun hän ensi kertaa tuli Kuopioon, oli ilta pimeä. Satama oli täpösen
täynnä höyrylaivoja, lotjia ja halkoveneitä. Ei ollut laivan pituutta
tyhjänä. Hän huudatti huudattamistaan ja pysähtyi viimein erään
halkoveneen taakse. Rannassa näytti olevan joku satamavirkamies.

"Laittakaa tilaa!" huusi kapteeni. "Minulla on laiva täynnä
matkustavaisia."

Rannalla päivitteli virkamies, että, "sanoinhan minä niille jo
päivällä, että pitäisi siirtyä, vaan eihän nuo näy siirtyneen."

"Sitte minun täytyy ruveta yöksi selälle ankkuriin ja pitää matkustajat
täällä yötä."

"Ei toki selälle ... tuumataanhan ... tuota..."

"Käskekää halkoveneen siirtyä!"

Virkamies astui halkoveneesen ja alkoi koputtaa kajuutan ovelle. Ei
kuulu mitään.

"Taitavat jo maata..." arveli virkamies.

"Ajakaa ylös!"

Viimeinkin alkoi kajuutasta kuulua äreitä vastauksia:

"Kuka sitä yöllä ... kengätkin on jo kuivamassa ... ei me siirrytä."

"Eivät kuulu siirtyvän", huusi virkamies.

"No, minun täytyy sitte kääntää selälle."

"Vuottakaahan -- jos täältä hyvinkin löytyisi lankonkia. Eikö teillä
ole?"

"Ei minulla ole niin pitkää, että ylettäisi selältä asti rantaan."

"Selältäkö? -- Eihän sitä selältä -- kunhan ylettäisi tästä halkoveneen
takaa."

"Ei ole minulla niinkään pitkää."

Virkamies viipyi jonkun aikaa pimeässä. Kuului rusketta, ja sieltä tuli
kuin tulikin "lankonki", joka yletti halkoveneen yli. Sitä myöten
pääsivät matkustajat maalle. Mutta sieti siinä olla "kieli keskellä
suuta", ettei pimeässä pudonnut halkoveneen pohjalle.

Vielä sanoi kapteeni kiittävänsä onneaan, ettei hänelle käynyt
pahemmin. Moni ensikertalainen kuului särkeneen laivansa potkurin
keskellä kaupungin komeata satamaa. Paraalla paikalla satamakaarroksen
pohjassa on näet vanhan pumppulaitoksen hirret pystyssä. Kun tämä seutu
muutenkin on kovin matala, on se tavallisesti tyhjänä, ja äkkinäinen
ajaa hurauttaa siihen kuin hyväänkin suojapaikkaan. Mutta oman puolen
miehet tietävät välttää sitä.

Koetin puolestani kapteenille selittää, mistä arvosta tämmöinen
satamajärjestys on strateegisessa suhteessa: kuinka vaikea vihollisen
laivaston on laskea Kuopion laituriin, kuinka vietteleväiset ja tuhoa
tuottavat ovat nuo esi-isiltä jääneet pumpun pohjahirret j.n.e. Mutta
hän ei näyttänyt tyytyvän näihin selityksiin. Sillä mitäpä Saimaan
rauhallisilla vesillä kulkevan matkustajalaivan kapteeni ymmärtäisi
sotatieteestä?


2. Kuopion kadut.

Ne eivät ainoastaan ole suorat ja säännölliset, vaan myös sovitetut
ihmisten erilaisen paksuuden mukaan: valtakadut raatimiehiä ja
lähiseudun rovasteja varten, sekä rännikadut uuden elinkeinolain
alaisille käsityöläisille.

Eräänä tautisena keväänä, kun kirjailijoista oli suuri puute,
nostettiin minut vähäksi aikaa muutaman kuopiolaisen sanomalehden
toimittajaksi. Silloin lumen lähdettyä päätin kerran -- yleisöä
palvellakseni -- koetella, joko voisi liikkua kaupungilla ilman
kalossia. Mikäpäs siinä oli; voihan sitä, ja täytyi voida, kun ei
ottanut kalossia mukaansa. Olihan siinä hyppimistä, jos ei tahtonut
oikein pahaan rapakkoon astua, jo senkintähden että luonto on pitänyt
kohtuutta lahjoittaissaan sääriä minun ruumiilliselle olemukselleni.

Sentähden oli oikein iloista nähdä Pekka Pehkosen levittävän hienoa
keltaista hiekkaa katuosalleen. Siinä oli pehmeä ja verraten kuiva
kävellä. Kaikki kolot olivat tasoitetut ja sitte oli yltäänsä pantu
paksu hiekkakerros. Pekka katseli teostaan ylen tyytyväisenä ja olisi
luultavasti hymyillyt, jos hänen paksut poskensa olisivat siihen
taipuneet.

"Työpä tätä nyt saitta uuvistoo, toimittaja. Jokohan tuo nyt kelepoo?"

"Mikäs sitte, jos ei tämä! Niin paljon kun panette joka vuosi
korotusta, niin on katu kohta räystään tasalla."

Ikkunain tasalla se jo oli.

"Kuulkeepas!" sanoi Pekka ja alkoi puhua hiljemmin. "Eiköhän ne nuo
polliisit to'enkaan ou' vähän erreyksissä?"

"Kuinka niin?"

"Ettäkö joutas' sissään, niin minä selevitän."

Jousihan toki sanomalehden toimittaja, kun oli tarjona semmoinen
makupala, että poliisit ovat erehtyneet. Siitähän syntyy kumma
kirjoitus lehteen.

Pekka ajoi hevosen pihaan ja sitte mentiin huoneesen. Pekka aukasi
kaappinsa ja otti siitä esiin tyhjiä rohtoputelia, kirjan kansia ja
lopuksi aika nivakan papereita; siinä oli talonkirjoja, vanhoja
sanomalehtiä, palotoimen luetteloita, viisuja ja jos mitä. Vihdoin
löysi hän sen, mitä haki. Se oli Kuopion kaupungin poliisijärjestys,
"vahvistettu läänin kuvernööriltä" elokuun 18 p:nä 1876. Sitä hän
selaili ja sitte osoitti 20 §:ää. Siinä oli luettavana:

   "Talonomistaja tahi hoitaja pitäköön osansa kadusta,
   katuränneistä ja käytävästä puhtaana."

"Niin, mitäpäs siinä on?"

"Sitäpä sitä viimmestä sannoo. Mitenkäs siinä lukkoo? _Pee-uu, pu, hoo
... puhassa_, eikös se sitä meinoo?"

"Niin, että puhtaana on pidettävä katu ja..."

"Sitäpä minä justiin!"

Sitte hän kertoi, mitenkä hän oli ollut herrasväellä ennen renkinä,
"ennenkuin yhtyi tähän Liisaan", jolla hänen nykyinen talonsa oli
alkujaan ollut. Siitä kertomuksesta ei kuulu asiaan muu kuin se osa,
jossa hän kuvaili, kuinka herra ja rouva häntä aina varoittivat
pitämään puhtaana eteistä ja salia ja kaikkia huoneita.

"Ja veätinkös minä silloin hiekkakuormia huoneihin!"

"No, se on eri asia!"

Mutta Pekka intti vastaan lujasti, että se ei ole eri asiaa -- "puhas
kuin puhas!" -- ja vakuutti, ettei katu mitenkään voi olla puhdas eikä
koskaan tulla puhtaaksi, jos siihen aina vaan lisätään hiekkaa.

Sitte hän oikein toimessaan rupesi tätä asiaa perustamaan kysymysten ja
vastausten kautta. Mistä se on tuo kura tullut? Sehän on alkujaan ollut
yhtä puhdasta hiekkaa kuin tämäkin viimeksi tuotu, mutta sitte ajan
oloon jauhautunut hienoksi. Sama hiekka se sitte kesällä pöläjää
ihmisten silmiin ja korviin ja suuhun.

"Joka kuorma se on tältä'i ka'ulta syksyyn männessä immeisten
sisalmuksissa. Ilemankos niitä ryvittää!"

Sitte hän pahasti nauraen osoitti toista kohtaa samassa pykälässä. Se
oli näin kuuluva:

   "Käytävälle tahi yleisen toripaikan kivitykseen sekä kadulle
   taikka katuränniin kasvava nurmi on kitkettävä ja vietävä pois."

Tämä määräys viehätti tavattomasti Pekan pahansuopaa sydäntä. Nurmihan
olisi erinomaisen hyvä estämään pöläjämistä; mutta se oli sakon uhalla
kitkettävä pois. -- Pekka nauroi niin ilkeästi, että minua jo melkein
alkoi pistää vihaksi.

"Missä kohti ne poliisit sitte ovat erehtyneet?"

Hänen käsityksensä mukaan oli erehdys siinä, että poliisit vedättävät
hiekkaa, vaikka pykälä käskee pitää kadut _puhtaana_. Jos _hän_ olisi
poliisina, niin käskisi yhden kymmenen vuotta tasoittaa katuja sillä
tavalla, että niistä aina liika otettaisiin pois. Sileä se tulisi
silläkin tavalla.

Ja jos hänen turmeluksensa hiukankaan antaisi valtaa paremmille
tunteille, niin säälisi hän sentään ihmisiä senverran, ettei vaatisi
nyhtämään nurmea pois katuvieriltä. Mutta jos hän oikein hyvä olisi,
niin kastelisi hän sitä vielä.


3. Kuopion runollisuus.

Samana sanomalehtimies-keväänä, josta edellä puhuin, istui eräs
tuttavani, kuopiolainen nuori herrasmies, partaansa ajelemassa. Peilin
oli hän nostanut akkunan edessä olevalle pöydälle ja itse asettunut
tuolille sen eteen. Varomattomuudesta, johon luullakseni hänen
nuoruutensa oli syynä, oli hän jättänyt akkunansa verhoamatta niin
tarkasti kuin olisi pitänyt. Uutimien väliin oli jäänyt rakoa.

Siitä raosta näki hänet muuan kadulla kulkeva eukko, tavallinen
vaimoihminen, -- ei ollenkaan niitä kuuluja "Kuopion naisia." Häneen
teki syvän vaikutuksen tuon nuoren herran vaaranalainen asema:
paljastettu kaula ja sitä kohden ojennettu välkkyvä partaveitsi, terävä
kuin käärmeen kieli. Mahdoton sitä oli saada pois mielestään. Ja vielä
mahdottomampi jättää sitä kertomatta tuttavilleen.

Mutta kuta useammin hän tätä juttua kertoi, sitä enemmän se poikkesi
alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan. Eukko alkoi vähitellen itsekin
luulla oikein todenteolla nähneensä verta vuotavan pitkin kaulaa. Ja
lopuksi hän muisteli, että partaveitsen terä oli ihan päätä myöten
kaulassa. Hirmuista! Että hänen vanhoilla päivillään piti nähdä
semmoista kauheutta... Nuori, kaunis herrasmies, ja sormetkin niin
puhtaan valkoiset, tuossa kun pitelivät partaveitsen mustaa päätä. Mikä
piti juohtua miehen mieleen? Eikö ollut hyvä elää?

"Mikä piti juohtua mieleen?" kyseltiin muuallakin, missä tätä juttua
kerrottiin. Velatko painoivat, vai oliko hänellä muita pahoja asioita?
Vai olisiko joku nuori ylpeäpovinen impi saanut hänet valtaansa ja
sitte armottomasti hyljännyt? Monta vaiherikasta kertomusta syntyi
itsekuhunkin suuntaan, ja liikuttavia ne olivat kaikki.

Mutta silloin oli itse pääasia jo saanut ihan toisen muodon.
Partaveitseen oli väsytty ja vereen ja valkoisiin sormiin. Nyt
kerrottiin, että hänet oli nähty hyvin oudon näköisenä ja vähissä
vaatteissa kävelevän jäälautoilla, juuri kun jäät olivat
lähtemäisillään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli kaukana selällä sattunut
kaatumaan eräs talvitien viitta, ja sen kaatumisen olivat nähneet
jotkut jäiden lähdön odottajat rannalta. Se tosiasia edisti kertomusta
siinä määrässä, että nyt ei enää ollut yksi, vaan kolme kaupungin
etevintä ja toivorikkainta nuorta herraa hukkumassa ihan keskellä
päivää ja koko tuon sydämettömän kaupungin silmäin edessä.

"Sydämetön" ei Kuopio kuitenkaan ollut. Sanan saatuaan oli puoli
kaupunkia jalkeilla vähemmässä kuin viidessä minutissa. Kaikki
kiiruhtivat rantaan. Ne jotka eivät ehtineet kuulla sinne lähdön oikeaa
syytä, luulivat ensimäisen höyrylaivan olevan tulossa. Uskalsivatpa
sanoa senkin, mikä höyrylaiva jo oli tullut. Toiset taas varoivat, että
joku keisarillinen alus olisi saapumaisillaan Kuopioon, sillä semmoisia
arveluita oli kuulunut kaupungin korkeammista piireistä.

Rantaan tultua haihtuivat laivahaaveet, kun nähtiin jäätä vielä
kaikkialla. Siellä ei kukaan enää myöntänyt koskaan ajatelleensakaan,
että laivat näin aikaseen tulisivat. Keisarin odottajatkin olivat
hävinneet ihan kuulumattomiin; ainoastaan joku myöhästynyt vielä puhui
siitä uudesta jäänsärkijästä, joka leikkaa jäätä kuin juustoa vaan.
Eikä keisarin edessä tämmöiset jäät paljoa paina, jos hän vaan on
nähnyt hyväksi tulla Suomen sisämaan pääkaupunkiin.

Rohkeita miehiä läksi veneiden varassa tiedustusretkelle. Naiset heitä
surkuttelivat ja itkivät, että "nyt ne taas vilustuttavat itsensä."
Heidän hukkumistaan ei tarvinnut pelätä, kun heillä oli veneet mukana.
Kauas he etenivät, melkein selän toiselle rannalle, ja sitte hävisivät
illan hämärään ja usmaan. Aikansa siellä harhailtuaan palasi venekunta
toisensa perästä, palasi tyhjin toimin. Jo ennenkuin viimeiset veneet
olivat tulleet, olivat melkein kaikki katsojat lähteneet takaisin
kaupunkiin.

Hyvä juttu näytti luistavan ihan käsistä. Ja synkkä epätoivo varjosti
kuopiolaisten rauhallisia kasvoja, kun he verkalleen astuivat
majoillensa. Mutta vielä kerran heidän kasvonsa kirkastuivat ja toivon
tuli säteili silmistä. Kaupungilta päin lensi kuin siivillä heitä
vastaan riemullinen sanoma:

"Se on jo leikkuuhuoneessa!"

Armahtakoon! Sääli sentään niin nuorta ja kaunista miestä! Puijon
rinteeltä metsästä hänet oli löydetty hirttäytyneenä petäjän oksaan.
Vyöhönsä oli hirttäytynyt, vanhemmille menevä kirje oli ollut käteen
puristettuna. Poliisit olivat ruumiin löytäneet.

Moneen päivään ei kaupungin seuraelämässä ollut muuta niin jännittävää
keskusteluainetta kuin tämä.

Minä, joka tätä kirjoitan, sain ehkä kaikkein monipuolisimmat ja
tarkimmat tiedot, pannakseni ne "lehteen". Ja kun en pitänyt kiirettä,
kiroili useampi kuin yksi kuopiolainen sekä minua, saamatonta nahjusta,
että kaikkia lehtemme toimittajia ja koko sitä lehteä, "kurjaa
matelijaa", joka itsekkäistä syistä jättää kertomatta näin tärkeän
asian varoitukseksi kaikelle kansalle.

"Ehkä arvoisa vainaja oli ollut herrain toimittajain hyvä tuttava ja
henkiheimolainen", huomauttivat ilkeimmät. "Ne jotka ovat toimituksen
suosiossa, ne saavat rauhassa tehdä vaikka mitä, vaikka hirttää
itsensä. Mutta jos se olisi ollut toimittajain vihoissa, kyllä sitte
osaisivat." -- Loppupäätös oli, että joutaisivat itsekin menemään samaa
tietä, kun eivät sen paremmin osaa yleisöä palvella.

Kun sitte noin viikkokauden kuluttua elävin silmin näin keskellä
Kuopion katua sen nuoren herrasmiehen, joka ennen mainitulla tavalla
oli partaansa ajellut ja josta nuo mieliä jännittävät huhut olivat
liikkeellä, kysyin häneltä, miksikä hän ei pysynyt leikkuuhuoneessa ja
kenenkä luvalla hän oli lähtenyt siunaamattomasta haudastaan.

Silloin tulin huomaamaan, ettei hän vielä tiennyt mitään niistä
jutuista, jotka viime aikoina olivat pitäneet kaupunkilaisten mieliä
vireillä.

Hän selitti jääneensä ajastaan jälelle, kun oli antanut kääntää
kesäpalttoonsa, ja siitä syystä vähemmän liikkunut kaupungilla.


4. Kuopion uusin kirkko.

"Baptistein kirkoksi" sanottiin Kuopiossa ennen erästä vanhaa puutaloa
satamatorin laidassa. Ristiä siinä ei ollut katolla eikä
kynttiläkruunuja riippunut katosta. Ainoana autuuden välikappaleena oli
suuri vesisammio, johon portaita myöten noustiin. Mutta "pyhän hengen"
sanottiin siellä viihtyvän sangen hyvin ja tekevän tuontuostakin pieniä
ihmeitä sekä suuria herätyksiä.

Se talo, jota baptistit käyttivät kirkkonaan, oli ollut Kuopiossa
paljoa ennen kuin mainitut lahkolaiset. Kerrotaan talon syntyneen
kahteen erään, niin että ensin syntyi toinen pää ja vasta vuosien
kuluttua toinen. Sillä välin oli talon omistajan perhe lisääntynyt, ja
koska oli syytä toivoa vielä enempää lisääntymistä, rakennettiin
jälkimäinen talon puolisko leveämmäksi kuin ensimäinen. Jos talon
alkuperäinen omistaja olisi voinut arvata siitä maailman ikinä tulevan
kirkon, olisi hän luultavasti tehnyt toisen pään vielä monta vertaa
leveämmäksi, sillä siihen aikaan sai kunniallinen ihminen Kuopion
kaupungissa rakentaa kuinka tahtoi. Sai lyödä taloja täyteen vaikka
koko tontin. Muutamat vielä työnsivät talonsa jonkun kyynärän
kadullekin.

       *       *       *       *       *

"Kerran siihenkin kirkkoon kelloilla soitetaan", sanoivat kuopiolaiset,
kun tässä talossa eräänä pyhäaamuna syttyi tulipalo ja palokellot
soivat.

Talon nykyinen omistaja oli nikkari ja samalla nuoren
baptistiseurakunnan ylimmäinen pappi. Tuli oli päässyt irti hänen
mailmallisessa työhuoneessaan, joka oli kapeammassa päässä, juuri
kirkon viereisessä huoneessa. Ja kovasydämiset valtiokirkon ystävät
siitä melkein iloitsivat, sillä kuka käski tehdä nikkarintyötä kirkon
sakaristossa ja jättää lastut lattialle pyhäpäiväksi? Ilkeimmät
sanoivat, että siellä pyhänäkin tehtiin työtä, vaikka siinä tiettävästi
ei ollut perää.

Tässä tulipalossa kapeampi pää meni pilalle. Kastesammionkin
sanoivat palaneen. Mutta leveämpi pää säilyi ihmeellisen varjeluksen
kautta, vaikka siinä asui kauppias, jolla m.m. oli oikeus myydä
väkijuomia. Minkätähden hän ja hänen väkijuomansa pelastuivat, kun
kirkko vierestä paloi, on minun vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää
ja samalla järkähtämättä uskoa ylenluonnollista kaitselmusta. Jos tämä
kaitselmus olisi ollut raittiuden harrastajain puolella, olisi
vesisammio säilynyt ja viinatynnyrit palaneet, ja jos se olisi ollut
uskovaisten puolella, ei kumpanenkaan olisi palanut -- ei ainakaan
sammio. Eikö siis kaitselmus olekaan heidän puolellaan? Onko se
viinanjuojain ja maailmanlasten puolella, palkinnoksi siitä, etteivät
he edes usko mitään semmoista kaitselmusta olevan?

Palon jälkeen ei tässä talossa enää käynyt kirkkoa pitäminen eikä juuri
asuminenkaan. Mutta tonttiala oli niin pieni, ettei siihen ollut
luvallista rakentaa puutaloa, vaan rakennussäännön mukaan olisi koko
vahingoittunut rakennus ollut purettava ja sijaan tehtävä kivikartano,
taikka sitte ei mitään.

Mutta Kuopion kaupungin maistraatti oli näinä aikoina ollut sillä
päällä, että se rikkoi rakennussääntöä puoleen ja toiseen. Eräät eivät
saaneet rakentaa semmoisillekaan paikoille, joihin rakennussääntö olisi
myöntänyt; toisille taas annettiin rakennuslupia semmoisiin paikkoihin,
joihin rakennussääntö kielsi puutaloa tekemästä. Siitä syystä uskalsi
nyt puheena olevan talon omistajakin viedä piirustukset maistraattiin
ja pyytää lupaa rakentaakseen palaneen sijalle entistä uhkeamman
puutalon. Ja hänellä oli syytä olla vahvassa toivossa, että tämä hänen
vilpitön pyyntönsä hyväksyttäisiin. Sillä pitihän maallisen vallan
osoittaa kunnioitusta kirkollisille hankkeille.

Mutta maistraatti katsoi siinä jo olevan tarpeeksi paljon lain rikettä,
kun se antoi hänelle luvan _korjata_ palaneen talonsa siihen kuntoon,
missä se oli ollut ennen paloa. Vasten rakennussääntöä tietysti.

Sitä ei meidän rakennushaluinen nikkarimme ollut ensinkään pyytänyt,
eikä hän aikonut tyytyä tähän lupaan. Koska maistraatti kerran rikkoi
rakennussääntöä, päätti hän puolestaan rikkoa maistraatin päätöstä ja
ottaa oikeuden omaan käteensä.

Hän "korjasi" talonsa, mutta korjasi sen niin, että kaikki vanhat
hirret jäivät pois, kapeampi pää levisi yhtä leveäksi kuin toinenkin,
ja korkeutta kasvoi taloon lähes puoli lisää entisestään. Nikkari luuli
näillä muutoksilla parantavansa kaupungin ulkonäköä, eikä mielestään
tullut kenenkään naapurin tielle, vaikka nostikin talonsa ylemmäksi
maasta.

Mutta maistraatti ei ottanut asiaa samalta kannalta, vaan luuli hänen
niskoittelevan lakia ja järjestystä vastaan. Sillä tällä hetkellä ei
maistraatti enää ollut leikkisällä tuulella. Sen toimia oli
sanomalehdissä arvosteltu, ja sentähden se oli ruvennut hirmuisen
tarkaksi. Rakennussääntöä noudatettiin nyt kaikessa ankaruudessaan,
mentiinpä siitä vielä hiukan ylikin.

Maistraatti velvotti nikkarin sakon uhalla keskeyttämään rakennuksensa
ja purkamaan, mitä jo oli saatu valmiiksi. Nikkari maksoi sakon, lisäsi
työväkeä ja joudutti talonsa katto päälle, ennenkuin valitusaika meni
umpeen. Sitte hän valitti kuvernöörin virastoon. Se puolestaan katsoi
edullisemmaksi rikkoa rakennussääntöä sillä tavalla kuin maistraatti
alkujaan oli tehnyt, eikä nikkarin tavalla, ja vahvisti maistraatin
päätöksen.

Mutta hänellä oli vielä jälellä valitusaika.

Nyt hän vasta havaitsi olevansa _nikkari_ ja alkoi puhua kirkostaan
aivan uudella tavalla.

"Minulla on tässä tekeillä isonlainen kaappi", sanoi hän kerran, kun
näytteli rakennustaan minulle.

"Kuinkahan sille kaapille vielä käy? Kun eivät purattaisi..."

"Minkätähden? Olenhan minä nikkari ja saan harjoittaa ammattiani tässä
kaupungissa."

"Tietysti. Mutta ette rakentaa taloja vasten maistraatin kieltoa."

"Minä saan tehdä puuteoksia, suurempia ja pienempiä, joko piirustusten
mukaan taikka ilman. Tilauksesta minä teen vaikka mitä, ja jos milloin
ei tilauksia riitä, niin minä teen myytäväksi. Tämä kaappi tässä ei ole
tilattu, vaan sen saa ostaa kuka tahansa. Se täytyi tehdä pihalle, kun
on niin iso, ettei sovi huoneesen."

"Mutta Te voitte panna sille semmoisen hinnan ettei sitä rupea kukaan
ostamaan."

"Oma vahinkonipa se on, jos se jää tuohon mätänemään."

"Sittehän täällä ei kenenkään tarvitsisi huolia mitään
rakennussäännöstä. Ottaisi vaan nikkarin luoksensa työhön."

"Se ei koske minuun... Ja kukapa täällä sitte toisekseen
rakennussäännöstä mitään huolii?"

Nyt nikkari on käynyt Helsingissä. Valitusajan kuluessa hän lähti jalan
syten senaattiin puolustamaan kaappiansa.

Asian päättymisen voi itsekukin nähdä siitä, että baptistien uusi
kirkko tänäkin päivänä seisoo purkamattomana paikallaan. Uusi
kastesammio on myös hankittu palaneen sijaan.



"LAINKUULIAISTA KANSAA"


Lainkuuliaista kansaa on Suomen kansa. Sen todistaa, paitsi kansamme
koko kunniarikas historia, myös seuraava muutaman vuoden vanha tapaus,
joka ansaitsee tulla historiamme lehtiä kaunistamaan, yhtä hyvin kuin
moni kertomus vanhain spartalaisten tai roomalaisten pettämättömästä
kuuliaisuudesta isänmaansa laeille.

Erään Joroisten lautamiehen luokse sattui muutaman sydänmaan mökin
poika. Lautamies kysäsi muun puheen lomassa:

"Kuinka vanha se teidän isäukko jo on?"

"Jopa se on kuusissa kymmenissä."

"Vai niin, johan se sitte kohta tulee pois hengiltä."

Nuori mies pörhisti korviaan ja kysyi varmuuden vuoksi:

"Niin ... tuota ... milloinka se otetaan hengiltä pois?"

"Kun täyttää kuusikymmentä vuotta. Niin on laki."

Kotiin tultua ilmoitti poika asian heti isälleen, veljelleen sekä
muulle mökin väelle. Ja se otettiin monipuolisen harkinnan alaiseksi.

"Ei niitä minun nuoruudessani ollut semmoisia asetuksia", huokaili
ukko. "Mutta eipähän tästä elämästäkään minulle enää herkkua herune.
Saattaa tuosta eritä, kun kerran on tullut laki semmoinen."

Kuta lähemmäksi läheni ukon 60:nnen vuoden pää, sitä varmemmaksi
hänessä ja hänen hyvästi kasvatetuissa pojissaan kypsyi päätös osoittaa
kuuliaisuuttaan armolliselle esivallalle, ihan vapaasti. He päättivät
itse kaikessa sovinnossa toimittaa tämän "hengiltä ottamisen", ettei
esivallan tarvitseisi heidän tähtensä nähdä mitään vaivaa.

Ukon viimeisenä syntymäpäivänä pidettiin mökissä pyhää -- hiljaista
rauhan juhlaa. Ei tartuttu muihin ruumiillisiin töihin, paitsi sauna
pantiin lämmitä, sillä pitihän ukon toki viimeisenä iltanaan saada
kylpeä. Kun hänellä aina oli ollut tapana sunnuntakia vasten kylpeä,
niin kuinka hän sitte nyt olisi kylpemättä lähtenyt viettämään
ijankaikkista sapattia?

Saunassa ukko pestiin puhtaaksi kaikesta maallisesta liasta. Oma armas
eukkonsa hänet pesi. Vanhempi poika hijoi sillä välin kirvestä ja
varusti hakkuupölkyn tupaan, nuorempi kävi hakemassa naapurimökin
emännän veisaamaan.

"Kuka teillä on kuollut?" kysyi tämä hätäissään.

"Ei siellä vielä ole kuollut kukaan, vaan isä nyt tulee hengiltä pois.
Ja ensi vuonna tulee äiti."

Eukko ei tätä oikein tajunnut. Lähti kumminkin mukaan, saadakseen
asiasta selon.

Tuvassa vallitsi heidän tullessaan kuolon hiljaisuus. Ukko istui
kalpeana, mutta tyynenä saunapuvussaan, eukko vanha hiljaista itkua
tihersi. Virren värsy oli valmiiksi etsitty, ja sitä nyt piti vieraan
eukon ruveta veisaamaan. Olisi hän jotain kysynyt, vaan kun kaikki
olivat niin mykkiä ja juhlissaan, ei hän muuta kuin alkoi vetää: "Pois
makia maailma jää." Mökin väki yhtyi siihen hartaasti, ukko itsekin,
värisevin äänin.

Mutta kun ukko veisuun lopulla rupesi asettamaan päätään pölkylle, ja
vanhin poika tarttui kirveesen, keskeytyi vieraalta veisuu.

"Herra isä, mitä tämä nyt oikein on?"

"Se tulee hengiltä, kun on täyttänyt 60 vuotta. Ukko on nyt tänä
päivänä sen tehnyt."

"Se uusi lakihan se käskee ottamaan hengiltä pois, siinä ijässä, ja kun
esivallalla ei ole ollut ennenkään vaivaa meistä, niin..."

"Ei semmoista lakia ole! Kuka teille sitä on sanonut?"

"Lautamies sanoi -- ja enemmän me häntä uskomme kuin sinua."

Eukko kuitenkin väitti niin lujasti vastaan, että toimitus jätettiin
kesken, siksi kunnes käytäisiin tarkemmin tiedustamassa asiaa
lautamieheltä.

Siellä selvisi, ettei ukkoa ollut otettava hengiltä pois, vaan hänet
vapautetaan henkirahan maksusta.

Tapaus on tullut ilmi senkautta, että pojat ovat myöhemmin nostaneet
kunnianloukkausjutun, kun ymmärtämättömät ihmiset ovat heitä
lainkuuliaisuudestaan pilkanneet kovin tavattomasti.



YLJÄN TULO.


Meidän ruununvouti otti terveytensä hoitamista varten kolmen kuukauden
virkavapauden keskellä kesää. Sen tietää, että terveys siitä pahasti
kärsii, kun on talven pitkän kirjoitellut ryöstökäskyjen alle ja tehnyt
tiliä, ja sitten keväällä ollut alituisessa sielun jännityksessä,
odotellessaan jäiden lähtöä. Siinä melkein tulee tuskailemaan taivasta
vastaan, kun iltasella on ihan varma, että yön seutuna selkä sulaa.
Mutta yöksi tulee kylmä, ja aamulla saa nähdä jäät paikoillaan. Kenenkä
hermosto sitä kestää?

Muuten ruununvouti kyllä oli terve mies, pulska ja punakka, paraassa
sekä ijässä että lihassa.

"Kuulehan Kaisa!" sanoi hän eräänä aamuna emännöitsijälleen. "Minä saan
nyt virkavapautta ja menen maatilalleni Särkelään kesäksi, niinkuin
ennenkin. Sinun pitäisi lähteä edeltäpäin, että kaikki olisi kunnossa
silloin kuin minä tulen. Tavallisesti siellä on elämä niin hujan hajan,
ettei ensimäisellä viikolla saa edes kunnon ruokaa, ja sänkyvaatteet
ovat likaiset kuin huonossa kievarissa. Tällä kertaa siinä täytyy
tapahtua muutos, sillä --"

"Kyllä minä tiedän, kyllä!" keskeytti Kaisa ja räpytteli silmiään. "On
niitä siksi juttuja kuultu."

"Ole vaiti ja ala valmistautua lähtöön!"

Ruununvoudilla oli se heikko puoli, ettei hän ollut naimisissa. Ja mikä
pahinta, näytti siltä, ettei hän pääsekään siihen asemaan. Hänen vanha
juoppo sihteerinsä, joka oikeastaan kaikki hänen virkatoimensa hoiti,
selitti syyn siksi, että "ruununvouti ampuu liian ylös, pitää alentaa,
alentaa..." Mutta ruununvouti ei alentanut. Hän kulki järestään seudun
naimakuntoiset tytöt, ja kun oli saanut rukkaset kaikilta, alkoi alusta
taas. Hän ei _voinut_ alentaa. Siihen ei ollut mahdollisuutta.

Naisten makua naimisasioissa on vaikea ymmärtää. Jokainen mies olisi
varmaan ottanut ruununvoudin, jos olisi ollut naisena. Sillä niin
hyväluontoista miestä kuin ruununvouti oli, sitä sai kauan hakea. Mutta
naisilta hän oli saanut enemmän rukkasia kuin koko kihlakunnan muu
miesväki yhteensä. Luultavasti siihen ei ollut muuta syytä kuin että
oli tullut tavaksi antaa niitä hänelle. Yksi kun kerran oli tehnyt
alun, niin eivät hänestä huolineet muutkaan. Olisivat ehkä muuten
mielellään ottaneet, vaan eivät ilenneet toisiltaan.

Tänä keväänä hän oli päässyt pitemmälle kuin koskaan sitte sen ihan
ensimäisen yrityksen jälestä. Hän olikin menetellyt viisaasti ja
taitavasti. Ei antautunut keskustelemaan muista kuin puhtaasti
ruununvoudillisista asioista, paitsi yhden ainoan kerran pappilassa
päivällisillä, kun rovasti nosti kysymyksen hänen toisesta
mieliaineestaan, matikan pyynnistä. Silloin hän kertoi avannosta
nähneensä, että matikat jo hankailivat mahojaan järven pohjaa vasten.

"Mitästä ne sillä tarkoittavat?" kysäsi rovasti.

"Nähkääs, määhnä pakoittaa siellä mahassa ja luultavasti kutkuttaa.
Naaraspuoli sentähden koettaa puristaa määhnän ulos, ja siihen sitte,
niinkuin tiedätte, koiraspuoli..."

Selitys keskeytyi, sillä koko seura kävi kummallisen äänettömäksi.
Muutamat iskivät silmää toisilleen, naiset alkoivat yskiä nenäliinoihin
ja herrat katsella pöytään tai pöydän alle. Siitä huomasi ruununvouti
taas hairahtuneensa, kun oli antautunut näin pitkiin puheihin asioista,
jotka eivät kuuluneet hänen varsinaisen virkatoimensa alalle. Asian
korjaamiseksi hän päätti turvautua sievään ja leikilliseen anteeksi
pyyntiin. Ihanasti hymyillen hän katsahti naisiin ja sanoi: "Niin,
kyllähän ne naiset tämän asian ymmärtävät!"

Mutta se pikemmin pahensi kuin paranti seuran umpimielisyyttä. Vasta
kun rovasti käänsi puheen muihin asioihin, hävisi painajainen. Ja
iloisesti naurettiin niinkin pienille sukkeluuksille, ettei semmoisille
tavallisissa oloissa juuri hymähdetäkään.

Ruununvoudin nykyisenä toivon esineenä oli pappilan kotiopettajatar,
hiukan tosin ijällä pilattu, mutta muuten kaikin puolin kaluksi käypä.
Hän oli vasta tullut tälle paikkakunnalle, ja kun hän sen ohessa oli
jonkun verran vähäkuuloinen, ei hänellä ollut ruununvoutia vastaan
semmoisia ennakkoluuloja kuin paikkakunnan muilla tytöillä. Sillä
mahdollisuutta myöten oli ruununvouti hänen seurassaan koetellut
pysytellä virallisten lauseparsien piirissä. Niitä alkoikin neiti
Adolfina tuntea enemmän kuin yksikään muu Suomen nainen, joka ei ole
työskennellyt virastojen puhtaaksikirjoittajana.

Jäiden lähtöä oli ruununvouti niin hartaasti odottanut siitä syystä,
kun hän aikoi esittää neiti Adolfinalle, että tämä tulisi kesää
viettämään hänen maatilalleen Särkelään, lähelle Viipuria. Hän melkein
luuli asiansa olevan jo sillä asteella, että neiti Adolfina taipuisi
tähän esitykseen. Ja siltä varalta hän lähetti Kaisan edeltäkäsin
laittamaan kuntoon Särkelän ruoka- ja sänkyvaatepuolta. Itse hän lupasi
tulla viikon perästä; oli näet vielä järjestettävä virkapapereita.

Kaisa kun saapui Särkelään, oli vähällä kääntää nurin koko talon ja
kaiken sen aluskunnan sillä uutisella, että muutaman päivän perästä
"ruununvouti tulee ja tuo rouvan mukanaan -- tai morsiamen kumminkin,
ja se nyt on melkein sama kuin rouva." Tuommoinen odottamaton suuri
tapaus tavallaan ihastutti kaikkia, vaikka yleensä oltiin jotenkin
yksimieliset siitä, että tästä puoleen ei ole rauhaa Särkelässä kesällä
eikä ruununvoudilla yhtenäkään vuodenaikana.

Mutta ruununvouti ei saanutkaan neiti Adolfinaa lähtemään Särkelään nyt
vielä. Savonlinnaan asti he tulivat yhtä matkaa, vaan siinä nousi neiti
Adolfina laivasta pois. Sillä hän tahtoi ensin tavata vanhempiansa,
jotka asuivat Savonlinnassa, ja neuvotella asiasta heidän kanssaan.
Sitäpaitsi oli hänellä yhtä ja toista valmistamista. Itse puolestaan
hän kyllä oli halukas tulemaan, eikä luullut vanhempainsakaan olevan
vasten.

Sovittiin siitä, että ruununvouti menee edellä ja neiti Adolfina seuraa
sitte viikon kuluttua. Ruununvoudin piti tulla takaisin Lappeenrantaan
häntä vastaanottamaan, ja sieltä he sitte yhdessä matkustaisivat
Särkelään.

Koko itäiselle puolelle Suomea on tunnettu asia, että laivamatka
Savonlinnasta Lappeenrantaan niinä aikoina kävi yötä myöten. Illan
hämärässä kun lähdettiin Savonlinnasta, oltiin aamupäivällä
Lappeenrannassa. Ja koko Suomi, sekä itä- että länsipuoli, tuntee
kuinka ihanalta toti maistaa "vetten päällä", varsinkin kun sydämellä
asuu hauskoja muistoja, jotka ponnistelevat päästäkseen ilmoille. Sydän
riepu on kuin kuristuksissa, sitä ahdistaa ja kutkuttaa, kunnes se saa
purkautua joko luotettavan ystävän poveen taikka sen puutteessa
vanhoihin lauluihin kesäisen illan raittiissa ilmassa. Ruununvoudilla
oli Savonlinnasta lähtein ystävä, jota hän luuli luotettavaksi. Hän oli
aikoinaan ollut ruununvoudin koulukumppalina, samanlainen vanha
poikamies kuin hänkin, ja mikä oli vielä parempi, hän oli myös neiti
Adolfinan lapsuuden ystävä.

Yhdessä sitte ihailtiin neiti Adolfinan hyveitä.

"Se on niin vietävän sievä ihmisekseen..."

"Ja tasainen luonnoltaan, helvetin tasainen."

Toisin vuoroin taas laulettiin:

    "Minun kultani kaunis on,
    sen suu kuin auran kukka --
    hei, rintava ja reitevä,
    ja tumman pruuni tukka --"

Yhtä väsymätön kuin ystävä oli kehumaan tyttöä, yhtä uuttera oli
ruununvouti täyttämään laseja. Sitä kesti aina Lappeenrannan laituriin
asti. Eikä terveydenhoito juontunut mieleenkään. Yleensä ruununvouti
kyllä oli säästäväinen mies, mutta tämmöisissä asioissa hän ei
kitkutellut. Eihän sitä aina olla naimapuuhissa.

Junan lähtöä odotellessaan katselivat ystävykset Lappeenrannan
kaupunkia. Heidän silmissään se oli kaunis ja runollisen näköinen;
vanha tuuhea puisto vilvoitti kuumaa päätä ja laajat näköalat Saimaalle
päin selvittivät sameaa silmää.

Maalaiset kaupitsivat kaloja rannassa, ja torilla oli myös
maalaistavaraa kaikenlaista. Ruununvoudin huomio kiintyi
pulskannäköiseen lehmään, jota eräs maalainen talutteli torin laidassa.
Sillä, paitsi hyvää taipumusta matikan pyyntiin, oli hänessä myös sekä
maanviljelijän että karjanhoitajan vikaa, ja aina oli hän luullut
itsellään olevan erityisen lahjan arvostella lypsylehmiä. Sentähden hän
ei malttanut olla menemättä lähemmäksi, vaikka ei hänellä oikeastaan
ollut muuta mielessä kuin katsoa ja osoittaa ystävälleen, kuinka hyvä
lehmäntuntija hän oli. Jos tuo ystävä sattuisi kirjoittamaan matkastaan
neiti Adolfinalle, niinkuin heillä vähä oli ollut puhetta, ja siinä
sivumennen mainitsemaan hänestä, niin sopisihan hänen huomauttaa
tästäkin taloudellisesta kyvystä. Se tekisi hyvän vaikutuksen, kun se
tulisi noin syrjästä.

Lehmä miellytti ruununvoutia, poikimisaika myös, eikä hinta ollut
kovinkaan paha. Silloin yht'äkkiä lensi hänen epäselvään päähänsä selvä
ajatus; se iski kuin salama läpi aivojen, ja päätös oli valmis.

Sehän sopisi kihlakaluksi Särkelän tulevalle emännälle, tuo lehmä. Vähä
omituinen se tosin oli laatuaan, mutta alkuperäinen. Ihan hänessä
itsessään oli syntynyt tuo ajatus. Mainio aate! Kuinka hyvästi,
lyhyesti ja selvästi se kuvaa neiti Adolfinan vastaista vaikutusalaa!
Totisesti ovat ne oikeassa, jotka sanovat, että nero silloin leimahtaa
kirkkaimmin, kun mies on vähä viinoissa.

Kauppa tehtiin, myyjä talutti lehmän rautatieasemalle, ja ystävykset
seurasivat jälessä juomaan harjakaisia. Varsinaisen tarkoituksensa
ruununvouti kuitenkin salasi ystävältään; sitä ei kenenkään muun
pitänyt saaman tietää kuin neiti Adolfinan.

Mutta lehmää junaan pantaessa syntyi vaikeuksia. Sitä ei otettu vastaan
matkustaja- eikä tavaravaunuihin, vaan ruununvoutia neuvottiin
jättämään se toisen päiväiseen tavarajunaan, johon oli muitakin eläimiä
tulevia. Siihen ruununvouti ei suostunut, vaan vaati sen nyt mukaansa,
maksoi mitä maksoi. Ja hän sai tahtonsa toteutetuksi. Hänen
kustannuksellaan lisättiin junaan eläinvaunu, ja lehmä vietiin siihen.
Maksamaan se tuli, mutta tällä kertaa ei ruununvouti siitä välittänyt.

Sitte hän meni ostamaan itselleen matkustajalippua. Vaan niiden myyjä
-- aika virnake muuten näköjään -- huomautti sen olevan ilmeistä
tuhlausta, kun hänellä kerran oli omituinen vaunu nimessään.

"Jaa, perhana!" ajatteli ruununvouti. "Vielä tässä joutavasta
maksamaan!"

Hänen tuntoaan helpotti, että edes sillä voi säästää.

Ruununvouti sanoi jäähyväiset ystävällensä, jonka oli jäätävä
Lappeenrantaan, ja nousi sitte "omaan" eläinvaunuunsa. Sill'aikaa kun
ruununvouti kulki valtion höyryvoimalla Särkelää kohti, kyhäsi ystävä
kirjettä neiti Adolfinalle.

Kaisa oli määräpäivänä pannut liikkeelle kaiken väen: rengit, piiat ja
torpparit, vaimoineen ja lapsineen, yksin ruotuvaivaisetkin. Kuumana
kesäpäivänä he juhlapuvussa marssivat kaksi pitkää virstaa
rautatieasemalle, ottamaan soveliaalla tavalla vastaan isäntäänsä ja
rouvaa tai "morsianta kumminkin", niinkuin Kaisan tapana oli ollut
sanoa. Toista tuntia olivat he jo seisseet hyvässä järjestyksessä
asemasillalla, kun juna vihdoin saapui. Sen pysähtyessä kuuluu yhdestä
vaunusta iloinen "am-muuh!" Kaikki kääntyvät sinne päin: ovi aukiaa ja
alas astuu heidän rakastettu isäntänsä, koko laajan aluskunnan toivo ja
turva. Miehet paljastivat päänsä ja naiset notkauttivat syvään
polviaan.

Isäntä vastasi tervehdykseen arvokkaasti, iloinen hymy huulillaan.
Kääntyi sitte takaisin vaunuun päin ja sanoi ystävällisesti:

"Tule pois sinäkin!"

Kaikki pidättivät henkeään. Kaisan silmäys vaan esti heitä hyökkäämästä
vaunun ovelle. Oltiin valmiina uuteen tervehdykseen.

Mutta ei se tullutkaan ulos. Silloin ruununvouti taas kääntyi kansansa
puoleen ja viittasi luokseen pari hartiakasta miestä:

"Ota sarvista, Pekka, ja työnnä sinä, Jussi peräpuolista!"

"_Sarvista_!" kuului hiljainen kuiskaus kautta koko Särkelän väen.
Kaisankin kasvot värähtelivät oudosti.

Ja sitte se tuli vaunusta ulos, hypähti kuin tanssiin lähtevä neitonen,
ja katseli isoilla, kirkkailla silmillään uusia ystäviä.

Kaisa oli äkeissään koko maailmalle ja varsinkin tuolle "kirotulle
luontokappaleelle", joka puolueettomalta kannalta katsottuna kuitenkin
oli koko talon karjan kaunistus.

Kun ruununvouti viikon päästä lähti Lappeenrantaan ilman erityistä
aihetta, korjautui Kaisan tuuli taas vähäksi aikaa. Nyt hän ei
kumminkaan enää saanut asemalle lähtemään muita kuin Pekan ja Jussin,
jotka arvelivat heitä ehkä tarvittavan.

Mutta silloin sieltä tuli isäntä yksin, synkkänä kuin ukkospilvi.
Sanaakaan virkkamatta hän istui rattaille, ajoi Särkelään ja hoiti
loppukesän terveyttään, joka ei ollut oikein kunnossa yhtään päivää.

Pahinta oli kumminkin, että ruununvouti tämän kesän kuluessa menetti
paljon entistä hyvänluontoisuuttaan. Vanha ystäväpiiri tuskin häntä
tunsi. Ei tarvinnut muuta kuin kaukaa viitata ruununvoudin
"kihlausmatkaan", ennenkuin hän sanaakaan sanomatta ryntäsi päälle. Ja
aivan yhtä vaarallista oli kysyä häneltä, miltä tuntui olla "kahden
kesken".

Ruununvoudin maallisten vihollisten -- ryöstökäskyjen ja tilien --
lisäksi oli tullut kaksi uutta, nim. kotiopettajattaret, joilla on
lapsuuden ystäviä, ja lypsylehmät.

Sillä vaikka ruununvouti ei ollut nähnyt sitä kirjettä, minkä ystävä
lähetti neiti Adolfinalle, voi hän sentään aavistaa sen sisältöä siitä,
että nuo kaksi viettivät häitään syksympänä.



NÄLKÄVIRKOJA.


Minä olen tottunut enemmän harvoin saamaan kirjeitä naisilta; sentähden
ne, joita saan, tekevät sitä suuremman vaikutuksen. Nyt on minulla taas
monesta ajasta ollut se onni, että olen saanut naiselta kirjeen. Ei
mikään estä minua siitä riemuitsemasta, sillä onhan sen kirjoittaja
_nainen_, joka ei ole kirjoittaissaan ajatellut muita kuin minua.

Jos se kirje olisi yksityistä laatua, en siitä kertoisi kellekään.
Mutta se onkin aiottu julkisuuteen. Sentähden ei naisten tarvitse
heretä minulle kirjoittamasta siinä pelossa, että minä antaisin heidän
kirjeensä yleisön luettavaksi. Ei, en minä sitä tee miestenkään
yksityisille kirjeille, vielä vähemmän naisten. Kirjoittakoot siis vaan
naiset vastakin yksityisistä asioistaan minulle; salaisuudet säilyvät
hyvin.

       *       *       *       *       *

Kun meidän Sipi Europaeus-vainaja runojen keräysmatkoillaan painautui
syvälle Venäjän Karjalaan, vaaleni hänen kirjoitusmusteensa sitä mukaa,
kuinka kauan hän oli ollut kotoa poissa. Hän näet aina jatkoi vedellä
mustevarojaan. Tästä on myöhemmille käsikirjoitusten tutkijoille ollut
se etu, että voivat suunnilleen päättää, mistä ja milloin Europaeus on
minkin runon saanut, vaikka hän ei ole sitä pannut muistiin.

Mutta kirjoitusmusteesta voi tehdä muitakin havainnoita. Jos esim.
kauppiaan muste alkaa vaaleta, niin silloin eivät asiat enää ole hyvin.
Nyt puheena oleva naisen kirje on kirjoitettu niin vetisellä musteella,
että jokainen käytännöllinen nuori mies sen nähtyään välttäisi
naimisiin joutumista tämän naisen kanssa.

Kirje on eräältä lähikunnan _kätilöltä_. Se on kyhätty siinä luulossa,
että olisin "kohtelias heikommalle sukupuolelle". Olenhan minä, se on
yleisesti tunnettu. Asia hänellä on se, että minä, joka "yleisölle
lörpöttelen milloin mitäkin, välistä tarpeettomiakin väitöksiä",
ottaisin selittääkseni, kuinka mitättömän alhaiset palkat kätilöillä on
maalaiskunnissa, ja esittääkseni rokottajatoimen sekä sitä seuraavan
palkan antamista kätilöille.

Pääsisin hyvin vähällä vaivalla, jos painattaisin hänen kirjeensä
semmoisenaan tähän. Mutta pääasia siinä kirjeessä on tuo vetinen muste.
Sen jos voisin saada lukijain nähtäväksi, niin ei muuta tarvittaisi:
kaikki myöntäisivät kätilön palkat korotettaviksi. Sillä kuka tahtoisi,
että kätilön vaatimaton lasku -- ensimäinen, jonka isä saa poikansa
puolesta suorittaa -- olisi niin vetisen näköinen? Mutta valitettavasti
en mitenkään voi saada semmoista mustetta tähän näkyviin, niin
täydellisiä kuin nykyajan kirjapainot muuten ovatkin. Sentähden täytyy
minun ryhtyä esittämään asiaa omalla tavallani.

Kyllä niillä on tuloja, jotka meitä auttavat _pois_ tästä maailmasta:
sotilailla, lääkäreillä, apteekkareilla y.m. Mutta ne ainoat olennot,
joiden avulla me olemme päässeet tähän kauniiseen maailmaan, kätilöt --
ne saavat valtiolta palkkaa ainoastaan 2-300 markkaa vuodessa ja
toimituksistaan säätyhenkilöiltä 5 mk, talollisilta 1-2 mk päivältä,
vaan köyhille heidän on annettava apu ilmaiseksi, useinpa lääkkeetkin.
Ja kuitenkin sitä ollaan pitävinään iloisena tapauksena, että ihminen
syntyy tähän maailmaan, ja kuolemata taas surullisena tapauksena.

Kuinka sitte hennotaan kiduttaa näin niukalla palkalla kätilöä, häntä,
joka auttaa päivän valoon vastaiset valtiopäivämiehet, kreivit,
paroonit ja korkeat sekä hengelliset että maalliset virkamiehet? Ja nuo
virkamiehet, jotka joskus ihmeeksi tekevät jotain kelvollista, vaan
enimmän aikansa kalastavat ja metsästävät eli oikeammin peloittelevat
rauhallisia jäniksiä ja ampuvat ihmisten viattomia lampaita taikka
kiertävät kieliasetuksia, -- ne saavat virkamatkoillaan valtiolta 2-4
tai 6-8 hevosen kyydin ja kymmenet markat päivärahaa. Ne pojat kun
ajelevat kuomireessään ja karhuntaljoissaan, niin saapi heidän edestään
kunniallinen kuorman vedättäjä väistää hevosensa korvia myöten hankeen.
Mutta kätilö parka saa virkamatkoillaan kulkea jalan, jollei joku
armeliaisuudesta ota häntä rekensä kuskilaudalle tai kannoille.

Eivät mitkään muut miehet tee tointaan niin huonosti kuin lääkärit ja
apteekkarit. Jos minun on korjattava rikkonainen uuni, niin siitä tulee
entistään parempi moneksi vuodeksi, taikka jos otan tehdäkseni
kunnollisen saapasrasvan, niin sillä pitää pehmetä nahka, vaikka se
olisi sarvikova.

Lääkärin tehtävä olisi sairaan ihmisen parantaminen. Mutta tavallisesti
antaa hän pahemmin sairaan kuolla käsiinsä, lääkepullojen ja
voidetölkkien keskelle. Vähemmän sairaat taas paranevat ilman lääkärin
apua ja apteekkivoiteita, jos vaan malttavat odottaa. Lääkäreillä
kuitenkin on tuhansien markkain vuosipalkat ja sitäpaitsi on heille
sairaan "hoitamisesta" ennen kuolemaa maksettava kymmeniä tai satoja
markkoja aina sen mukaan, kuinka sitkeässä potilaan henki on ollut.

Mutta kenties kävisi koko lääkärin toimi tarpeettomaksi, ellei olisi
_rokottajia_. Rokottajahan istuttaa ensimäisen ruton ihmiseen, silloin
kun ihmisalku ei vielä kykene omin neuvoin mitään tautia itseensä
hankkimaan. Kun hän kerran on taudin makuun päässyt on sitte
vastaisuudessa helppo saada häneen muitakin tauteja tarttumaan. Ja
hänestä tulee sovelias tulolähde lääkärille ja apteekkarille.

Rokotustoimi on siis lääkäritoimen sukua. Sentähden lieneekin
rokottajilla yleensä enemmän valtion palkkaa kuin kätilöillä. Useat
kunnat katsovat sen riittäväksi, eivätkä maksa puolestaan mitään. Siitä
syystä on rokottajan virka nykyjään yhtä laiha kuin kätilönkin.
Molemmat kituvat, sekä kätilö että rokottaja. Mutta jos nämä ammatit
yhdistettäisiin, niin voisivat ne ehkä elättää yhden naisihmisen. Sitte
ei tarvitseisi pelätä, että rokottaja nälissään pistäisi rokko-aineen
suuhunsa, eikä lapsen käsivarteen, taikka että kätilö lasta
kanneksiessaan laihoilla käsillään painaisi sen pehmeät luut vialle.



TOTUUDEN TYNKÄ.


Matti Mönkkönen oli maksanut papin palkan ja saanut siitä kuitin, mutta
rovastilta oli unehtunut panematta kantokirjaan kuittausta hänen
nimensä kohdalle. Siitä syystä tuli Matti Mönkkösen nimi ja maksu
rästiluetteloon. Rästiluettelo tuli nimismiehen perittäväksi, ja
nimismies tuli Mönkkösen kotiin.

Mönkkönen vakuutti, että hän jo on maksanut papin saatavat, ja näytti
kuittia. Mutta nimismies ei ollut siitä millänsäkään. Hän oli niitä
vanhan aikaisia itsepintaisia virkamiehiä, jotka täyttävät
velvollisuutensa kirjaimelleen, huolimatta mistään syrjävaikuttimista.

"Jos et tällä viikolla hanki rovastilta epuuta", sanoi hän, "niin minä
ensi sunnuntaina kuulutan huutokaupan."

Matti Mönkkönen oli esivallan kuuliainen alamainen eikä sentähden
ottanut ajatellakseen, että nimismies kenties ei tehnyt laillisesti.
Semmoinen ajatus ei olisi mahtunut hänen rehelliseen päähänsä.

Ei hän sentään ollut oikein hyvällä tuulella, kun sai ajaa viidettä
penikulmaa, päästäkseen rovastin isoon pappilaan. Hän seisoi pappilan
eteisessä, hattu kourassa, ja ryki kunnes rovasti raotti virkahuoneen
ovea. Siinä luulossa, että Mönkköseltä kenties olisi emäntä kuollut, ja
että häneltä senjohdosta olisi lehmä tulossa, kehoitti rovasti "isäntä
Mönkkösen" käymään sisälle. Hän melkein katui tätä kohteliaisuuttaan,
kun sai kuulla, mille asialle Mönkkönen oli tullut.

"Minulta kun uudestaan peritään maksettuja saatavia... Minä kolmantena
kantopäivänä olin maksamassa, niinkuin rovasti ehkä muistaa."

"En minä muista. Niitä on niin paljo maksajoita, etteihän niitä voi
muistaa kukaan."

"Kyllä minä kumminkin maksoin, pulskalla mitalla vielä. Ja nyt minun
pitäisi saada rovastilta kirja semmoinen ... taikka epuu; muuten
vallesmanni uhkasi kuuluttaa avisuonin. Sen jos pääsee tekemään, niin
minä käännyn syyttömästi vahingolle."

Rovasti otti kirjat esille, selaili niitä ja sanoi päättävästi:

"En minä voi antaa sinulle kuittia, sillä --"

"Enhän minä mitä kuittia tahdokaan -- semmoista epuukirjaahan se
vallesmanni vaan tuntui kaipaavan."

"Mutta sinä et näy maksaneen. Täällä ei löydy kuittausta kantokirjassa,
siis sinun maksusi on rästinä."

"Sanoinhan minä jo, että minä kolmantena kantopäivänä maksoin, hyvällä
mitalla vielä. Olihan siinä Pynnönmäen Heikki ja Sälevän Sakari, ja
Pekka Takkusen eukkokin oli -- enkä minä heitä kaikkia maksajoita
muista, minäkään. Sanoivat vielä minulle, että ota liika pois, vaan
enhän tuota viitsinyt."

"Asia on niinkuin minä sanoin, että kuittausta täällä ei löydy. Ja
siitä syystä en voi antaa kuittia enkä muuta epuuta. Eikä isäntä
Mönkkösen pidä luulla, että täällä tehdään vääryyttä kellekään, yhdelle
enemmän kuin toiselle. Vääryyttä minä vihaan enkä soisi sitä kenenkään
harjoittavan, vielä vähemmän teen itseäni siihen syylliseksi."

Matti Mönkkösessä alkoi vähitellen luonto nousta, kun näki sanojansa
epäiltävän. Hän oli aina tottunut pitämään itseään rehellisenä miehenä,
hänkin. Sentähden hän alkoi jotenkin kiivaasti kaivella liivintaskuaan
ja sanoi päättävästi:

"On täällä nyt vähä _totuuden tynkää_, täälläkin."

Ja näytti rovastin antamaa kuittia.

Silloin rovasti huomasi ja tunnusti erehdyksensä ja kirjoitti epuun.
Mutta moitti Mönkköstä siitä, ettei tämä heti tuonut kuittia esille.

"Paremminkos se rovasti uskoo tuommoista paperilappua kuin minua?
Sanoihan rovasti mennä pyhänä viimeksi, että autuaat ovat, jotka eivät
näe ja kuitenkin uskovat --"

"Kyllä minä muistan sinut, Mönkkönen", ärjäsi rovasti ja aukasi oven
eteiseen.

Mutta vyötä kiinnittäissään Mönkkönen vielä jupisi, melkein kuin
itsekseen:

"Kissallasiko potkitat? Saatavat kun maksan, niin saarnaat minulle yhtä
hyvin kuin muillekin. -- Ja hyvästi nyt!"



VAATTEITA PAKANARAUKOILLE!


Kun täällä meidän jäisessä maassamme pakkanen nurkissa paukkuu; kun
köyhät, puolialastomat lapset vilusta värisevät -- silloin on lähin
velvollisuutemme muistaa pakanoita, etupäässä Suomen lähetystoimen
alalla Afrikassa.

Ne onnettomat loikovat päiväkaudet polttavassa auringon paisteessa,
ilman vaatteita, joihin hiki saisi imeytyä. Sehän voi olla
vaarallista heidän terveydelleen. Ja kuinka onnettomia ovat pienet,
reippaat neekeripojat, kun eivät koskaan saa heittää rehellistä
housunkauluspainia, sentähden että heillä ei ole housuja. Heidän
täytyisi iskeä kyntensä toistensa alastomaan ihoon. -- Ja voipi
aavistaa, mitä heidän suloinen, kähärä, kiiltävän musta ja tuuhea
tukkansa saa kärsiä tästä vaatteiden puutteesta. Jos poikaan tahtoo
tarttua, täytyy aina ottaa tukasta. Ja vielä, mikä kurjuus, he eivät
ole eläissään saaneet pyyhkiä nenäänsä nutun hihalla!

Entäs tytöt? Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka ohueksi,
hoikaksi ja hienoksi kureuuma tekee valkoihoisen naisen. Millä ihmeen
tavalla he voivat viehättää itseensä neekerinuorukaisen sydämen, kun
eivät voi näytellä suloisuuksiaan vähitellen? Ja mitä työtä heillä voi
olla, kun he eivät koskaan laittele pukuaan? Ja mistä he voivat puhella
keskenään, kun he eivät puhu toistensa puvuista?

Kurjaa, kurjan kurjaa on pakanaraukkain elämä, kun heillä ei ole
vaatteita.

Ajatelkaapa, hyvät lukijat, heidän onnettomuuttaan vielä yhdeltä
kannalta. Heillä on yltäkyllin etelän hedelmiä, heillä on kultaa,
elehvantin luuta ja kalliita kiviä, eivätkä he tarvitse muuta kuin
kättä ojentaa, saadakseen mainion päivällisen...

Ei sentään ihan niin. Olettehan nähneet palmupuun kuvan? Sen pähkinöitä
neekerit käyttävät yleisimpänä ruokanaan. Mutta pahaksi onneksi ovat
nuo pähkinät puun latvassa, ja niiden saavuttamiseksi on kavuttava
pitkää, oksatonta, ryhmyistä vartta. Ehkä olette kuvassa nähneet
pakanaraukan nousevan palmupuun runkoa. Eikö teidän ole silloin käynyt
sääliksi hänen paljaita, mustia, pakanallisia sääriään? Aivanhan ne
kuluvat nahkattomiksi, kun täytyy kolmasti päivässä nousta puuhun.
Voipi sentähden aavistaa, kuinka iloisen kiitollisuuden tunteet
syttyisivät mustan pojan povessa, kuinka hänen silmänsä säteilisivät
herttaisesta, lapsellisesta ilosta, ja kuinka hän luonnollisessa
viattomuudessaan lipoisi kieltään, jos hänellä kavutessaan olisi
säärten suojana hyvät Suomen sarkahousut ja pitkävartiset, tervatut
lapikkaat. Sitte hän puusta alas tultuaan ehkä pistäisi lapikas jalassa
pienen polkan näiden vaatteiden antajain kunniaksi, saattaisipa vielä
lähettää heille vastalahjaksi jonkun pähkinän tai elehvantin hampaan.

Pääasia on kuitenkin se, että nämä päiväntasaajan helteisten seutujen
herkkusuut tarvitsevat vaatteita paljoa kipeämmin, kuin me
kovakorvaiset, uppiniskaiset ja paatuneet suomalaiset. Neekereillä
kyllä olisi, millä ostaa vaatteita, mutta nyt he tarvitsevat kultansa,
elehvantin luunsa y.m. _viinaan_, kun heillä ei ole vaatteita, joita
kävisi paneminen viinan panttiin.

Mitä me täällä Suomessa vaatteilla teemme? Meillä on suurin osa vuotta
niin pimeä, ettei kukaan sitä näe, jos olemme alastikin. Eikä sekään
ketään liikuta, jos vähä värisemme. Onhan meillä saunoja! Ja onhan
meillä metsiä, joissa kasvaa vahvasti polttopuuta. Lämmittäkäämme
saunojamme ja asukaamme niissä! Mutta vaatteet tulee meidän lähettää
pakanaraukoille kuumaan Ovambomaahan.



KUINKA MATTI MÖNKKÖNEN EROSI SIELUNPAIMENESTAAN.


Se ei tapahtunut tänä vuonna, vaan jonakin edellisenä. Semmoisena
vuotena, kun kykeni peltoja kyntämään huhtikuun lopulla. Silloin se
tapahtui eräässä pitäjässä, jonka nimeä on vaarallinen mainita näinä
ahtaina aikoina, kun ihmiset ovat kauhean riitaisia, ja asianajajia on
yhtä paljon kuin voimassa olevia asetuksiakin. Papin nimeä on myös
vaarallinen mainita, mutta Matti Mönkkönen ei kaihdi rehellistä
nimeään, jonka siis saatan huoleti ilmaista.

Matti Mönkkösen pelto ulottui maantiehen asti. Vähän matkan päässä
siitä oli kappalaisen pappila. Kappalainen oli päässyt toiseen pitäjään
kirkkoherraksi ja oli ajellut jättämässä hyvästiä entisille
uskollisille sanankuulijoilleen. Nyt hän ajoi kotiinsa maantietä
myöten. Mönkkönenkin joutui samassa vakonsa päähän, ja pappi pysähtyi
häntä puhuttelemaan.

"Jumalan rauha, isäntä Mönkkönen!"

"Antakoon!"

"Meillä on nyt kaunis ilma, jumalalta."

"On!"

"Kun maamieskin ottaa ajasta vaarin, niin jumala maan kasvulle
siunauksen antaa."

"Sietäähän tässä leivän jatkoa puuhata, että haju housuissa pysyisi."

"Jokahisella on omat toimensa ja puuhansa. Minäkin, niinkuin isäntä
Mönkkönen tietää, olen saanut oman seurakunnan ja tulen täältä nyt
muuttamaan poijes, jumalan avulla."

"Hyvin se ilahuttaa minua ja monta muuta täällä, että pastori olette
saanut oman pitäjän. -- Onnea vaan!"

"Mutta kuulkaattenpas, isäntä Mönkkönen! Yhtä minä Teiltä pyydän: ei
mitään läksiäisiä eikä kalaasia, ei mitään lahjotuksia! Se on vaan
kulutusta köyhälle seurakunnalle, enkä minä ole niitäkään ansainnut,
kaikki tulee ylhäältä. Jos minun sanani täällä ovat mitämaks jollekulle
olleet rakennukseksi, niin se on minulle suurin kunnia ja kiitos, mutta
se ei ole ollut minun omassa voimassani."

"Olkaa huoletta, pastori! Ei suinkaan taida tulla mitään läksiäisiä
eikä kunnialahjoja, ei ainakaan minun toimestani. -- No, ruuna, jopa
tässä on levätty! Täytyy kunkin pitää huoli työstään. -- Hyvästi vaan,
pastori! Varsin hauskaa, että pääsette toiseen pitäjään!"

Matti Mönkkönen käänsi hevosensa ja alotti uuden vaon; pastori jatkoi
matkaansa pappilaan päin. Edellinen myhäili partaansa ja maiskutteli
suutaan hevoselle. Pastori ajatteli uskollista laumaansa, joka hänen
nyt täytyi jättää, jumalan tahdosta.



KANSAKOULUN PERUSTAMINEN SAVOSSA.

Sivistyshistoriallinen kuvaus.


Eräänä kuumana lauantaina, vähä ennen heinäntekoa, vääjäilee
porttikäytävässäni pari kolme maamiestä. Käyvät välistä eteisen ovella
katsomassa, mutta aina vetäytyvät takaisin. Kuluu puoli tuntia, kuluu
tunti. Minua alkoi vaivata uteliaisuus, että mikähän niillä on asiana.

Viimeinkin pujahtivat he eteisen ovesta, hiljaa ja varovasti kuin
varkaat. Tiedustivat piialta, "onko herra kotona." Tarpeeton kysymys,
sillä olivathan he nähneet minut ikkunasta kymmeniä kertoja.

Astuvat huoneeseeni ja tarkastelevat ensin, onko missään nurkassa
mitään vaarallista. Rykästelevät sitte aikansa.

"Työkö sitä outta --?"

"Kyllä minä olen. -- Käykää istumaan."

"Lämminpä nyt on seä."

Mennään sitte vähitellen läpi viimeisten vuosien ilmat ja nykyiset
vuodentulon toiveet, kunnes lopulta laukiaa asia, jota varten olivat
tulleet.

"Myö on koulua tuumattu sinne meijännii kylälle, kun on nuitai lapsia
siunautunna..."

"Mistä kylästä te olette?"

"Korpsalamesta."

"Vai jo Korpisalmeenkin kansakoulua!" Kylä, jolla joitakuita vuosia
takaperin ei vielä ollut muuta yhteyttä "sivistyneen maailman" kanssa
kuin että nuoret miehet juhannusaattoisin kävivät kaupungissa ja
jahtailivat katupoikia, kun ne heitä haukkuivat "piimäpunniksi." Mutta
sitte oli kylän rantaan rakennettu laituri, jossa aina pyhän seutuna
pistiin höyryvenhe, tuo jumalisten vaimojen kauhistus, ennenkuin he
siihen tottuivat. Vanha kirkkovene poltettiin muutamana juhannusaattona
suuren kokon keskessä, sillä sitä ei oltu tarvittu moneen aikaan. Siitä
päivin vietettiin juhannusaatot omassa kylässä.

Kohta oli Korpisalmeen myös alkanut ilmestyä kerman-erottajia, sekä
separaattoreja että sentrifuugia. Vaimot kyllä siinäkin koettivat vetää
vastaköyttä, sillä nyt kokoontui isäntäin taskuun mikä ennen oli mennyt
emäntäin lihavuudeksi. Mutta ei auttanut. Maailma ja sen turmelus
kulkivat vaan eteenpäin. Ja nyt oli kansakoulu hankkeissa.

Muutamain mielessä se ajatus oli kytenyt jo puolikymmentä vuotta.
Ristiäispaikoissa ja häissä siitä oli miehissä juteltu. Joku oli
innoissaan jo lahjoittanut koulun sijaksi maata, toinen hirsiä, kolmas
tiiliä ja muita rakennustarpeita. Mutta sikseen oli asia aina jäänyt.

"On tuumattuna kokkousta pittee siellä kylän kesken. Neuvoivat
pyytämään Teitä pitämään. Kyllä myö matka maksettas."

"Milloinka se pidettäisiin?"

"No, tässä jonakuna pyhänä. Mitenkäs Työ joutasia?"

"Vaikka viikko huomisesta."

"Passoohan se."

"Sitte pitää huomiseksi laittaa kuulutus kirkkoon ja ensi viikolla
lehteen."

"Jos pitänöö... Tullookko siitä mitä maksoo?"

"Maksaa se sanomalehdessä muutamia markkoja, -- pari kolme!"

Kirjoitin sitte kuulutuksen, että "Korpisalmen kylään perustettavan
kansakoulun harrastajat kokoontukoot" j.n.e.

"Oisko siihen vielä panna, että poikessa olijat soap tyytyvä läsnä
olleihen peätöksiin?"

"Turha se on; ei niihin kuitenkaan tarvitse tyytyä kenenkään, joka ei
tahdo. -- Teidänkö nimet tähän pannaan alle?"

"Kun nuo ei tuosta --? Pannoo voan!"

Ukot lähtivät viemään kuulutusta kirkkoon ja sanomalehden konttoriin.
Näyttivät olevan vähän niinkuin jotain vailla, kun eivät saaneet
asiasta enemmän "tuumata", vaan piti niin äkkiä ryhtyä toimeen.
Lähtiväthän kumminkin.

Sitte viikon päästä sunnuntai-iltapuolella tulin höyryveneellä
Korpisalmeen. Laituri ja sen läheinen ranta kiehui kirjavana väkeä.
Kokoustalon pihamaa ja sitä ympäröivät aidat olivat puolillaan.
Seurakunnan kirkkoherrakin oli saapunut paikalle. Sanoi hyvän ilman
viehättäneen lähtemään. Oli sitäpaitsi aina erityisesti huolehtinut
tästä puolikunnasta, joka oli muita jälempänä lasten lukutaidon ja
kaiken sivistyksen suhteen. Minua hänen läsnäolonsa ei erityisesti
ilahuttanut, sillä kansakouluasioissa en ole tottunut odottamaan mitään
vilpitöntä harrastusta siltä taholta. Minusta hän ei nytkään näyttänyt
tyytyväiseltä, vaikka oli huoleton olevinaan.

Juotiin kahvit aluksi, isäntäväen ja etevimpäin naapurein seurassa, ja
"tuumattiin". Kirkkoherra oli jo saanut selville, että tällä kertaa ei
tainnut tulla koulun perustamisesta mitään; olivat niin erimielisiä
_paikasta_. Toiset tahtoivat koulun sijoitettavaksi rantapuolelle
kylää, toiset taas manteren puoleiseen laitaan. Molemmissa oli vankkoja
taloja ja muita hyviä etuisuuksia, eikä kumpanenkaan puoli aikonut
antaa perään. Kirkkoherran mielestä oli aivan mahdoton keksiä keinoa
tämän eripuraisuuden sovittamiseksi. Ja hänen olennostaan tuntui kuin
olisi se ollut hänelle mieleinen vahinko.

Sitte kokoonnuttiin pirttiin. Joukossa oli miehiä ja vaimoja, vanhempia
ja nuorempia, talollisia ja talottomia; juuri kouluijän yli päässeitä,
aikamieheksi saapia poikia sekä vinkuvia sylilapsia, joita viimeksi
mainituita välttämättä pitää kulettaa kaunistamaan kaikkia
tilaisuuksia.

Aluksi puhuin kansakoulun tarkoituksesta, opin ja taidon arvosta y.m.
vanhaan tavalliseen suuntaan. Ja kansakoulun vastustajat maalasin niin
mustiksi, ettei luullakseni kenenkään olisi haluttanut näyttäytyä
semmoiseksi, vaikka olisi siinä mielessä tullutkin kokoukseen.

"Nyt on ensiksi päätettävä, ryhdytäänkö kansakoulun perustamiseen, vai
eikö. Lausukaa ajatuksenne!"

Vasten ei ollut kukaan, kun se vaan jaksettaisiin saada toimeen.

"Päätetäänkö se sitte perustaa?"

"No peä -- peätetään voan."

Toistaiseksi oli koulu sijoitettava vuokrahuoneihin ja siihen oli
otettava naisopettaja, koska se tulisi ehkä huokeammaksi kannattajille
kuin mies.

Tuli sitte kysymykseen koulupiirin puolesta maksettava palkkalisä
opettajalle. Päätettiin vuokrata kouluhuoneen yhteydestä asetuksen
määräämä asunto ja potaattimaa, antaa hänelle polttopuut ja öljyvalo
sekä hänen lehmälleen kesälaidun kylän yhteisellä laitumella ja
talvirehuksi tarpeellinen määrä heiniä.

Mutta nyt tuli tiukka ottelu siitä, kuinka paljo lehmä talvessa
tarvitsee heiniä. Joku arvioi sen vaativan 250 leiviskää.

"Eiköön piisois 200?"

"Jo tok -- taikka 180."

"Pannaan ies 240."

"Ei panna liikoo!"

Tästä kiisteltiin enemmän kuin mistään muusta seikasta koko kansakoulun
perustamisasiassa. Muuan kielevä emäntä sai siitä aiheen kertoa
karjataloutensa edistymisestä viime aikoina, kuinka he "Iivo-vainoon
kanssa alottivat viiellä lypsävällä, mutta nyt on viijettä kymmentä
peätä." Paljo heille oli karttunut lapsiakin näiden kahdenkymmenen
vuoden kuluessa, mutta enemmän sentään karjaa. Ja vaikka
naapurikateuden vuoksi heille oli pantu suuret verot, ei häntä eikä
lapsia kuitenkaan saatu maantielle...

Kiistojen lopettamiseksi koetin selittää, kuinka vähäpätöistä oli näin
kauan neuvotella yhden lehmän talvirehusta -- tämmöisen kylän, jossa on
kymmenittäin vankkoja taloja ja niissä satoja lehmiä. Viimein
suostuttiin määräämään 200 leiviskää.

Sitte kirjoitettiin sitoumus kaikkein nyt tehtyjen päätösten
täyttämisestä, huoneiden ja koulukapineiden hankkimisesta ja
palkkalisän suorittamisesta. Sitoumuksen alle pantiin nimiä, vaikka se
tahtoi käydä hitaasti. Kukaan ei olisi kirjoittanut nimeään
ensimäiseksi, kun ei tiennyt, kuinka monta siihen karttuisi, Useat
koettivat hiljakseen puikkia pois tästä vaarallisesta tilaisuudesta.
Saatiin kuitenkin kokoon kymmenkunta nimeä. Loput arveltiin kyllä
saatavan, kun kirjaa käytetään heidän luonaan.

Nyt vasta uskalsin ottaa puheeksi, missä taloissa olisi sopivia
huoneita. Mainittiin kolme, neljä taloa ja tehtiin selkoa niistä.
Kiistojen välttämiseksi jätettiin johtokunnan huoleksi vuokrata sopivat
huoneet sopivalta paikalta. Johtokunta valtuutettiin myös pyytämään
apuvaroja kunnalta sekä valtioapua, niinkuin asetukset säätävät.

Lopuksi lausui kirkkoherra muutamia sanoja kokoontuneille
korpisalmelaisille. Hän tahtoi vastustaa sitä ajatusta, jota "eräältä
taholta" levitettiin, että muka papisto vastustaa kansakoulua. "Ei
papisto vastusta kansakoulua, vaan hartaasti puolustaa sitä ja iloitsee
niiden perustamisesta." Sen hän vaan tahtoi sanoa. -- Parasta onkin,
ajattelin minä, tulla mukaan vaan, kun ei muuta taida. Puhe kävi
häneltä väkinäisesti, ja kasvot olivat happaman näköiset.

Meni useita viikkoja, ennenkuin valtioavun hakemus joutui matkalle.
Samoin viipyi kuntakokouksen kuulutus kovasti. Kirkkoherra, joka oli
kunnan esimiehenä, odotteli kunnes asioita karttuisi enemmän.

"Eihän koulu kumminkaan voi vielä tänä syksynä alkaa", oli hän
arvellut. Ja ukot rupesivat itsekin luulemaan, ettei siitä vielä tule
mitään.

Eräänä kauniina päivänä tulivat entiset korpisalmelaisten lähettiläät
luokseni kertomaan, minkä uuden aatteen he nyt olivat keksineet.
Aikoivat erota kunnasta omaksi koulupiirikseen ja perustaa --
_kiertokoulun_. Kirkkoherra oli sanonut heidän toistaiseksi tulevan
toimeen kiertokoululla, joka olisi senkintähden mukavampi, kun kylä oli
niin laaja ja hajallinen. Jos he pääsisivät kunnan yhteisistä
kansakoulumaksuista, saisivat he kiertokoulun ilman uusia uhrauksia.

Vai sieltä se tuulee!

"Mutta te ette pääse kunnan kansakoulumaksuista, jos ette perusta
kansakoulua, -- ettekä saa valtioapua."

Se oli ikävä uutinen ukoille. Ei muuta kuin ruveta vaan kiireimmiten
hankkimaan koulukapineita, siinä toivossa että kunta ja valtio antavat
apunsa.

Pian tiesivätkin sanomalehdet kouluylihallituksen puoltaneen valtioavun
antamista Korpisalmen koululle. Vähä myöhemmin tuli asia
kuntakokoukseen. Kirkkoherra valitteli kansakoulukassan suurista
menoista viime aikoina, mutta kuntalaiset eivät kuitenkaan tahtoneet
kieltää tältä koululta samanlaista apua kuin mikä muillekin oli
annettu.

Ennen koulun alkua ilmoittivat sanomalehdet senaatin myöntäneen
pyydetyn valtioavun. Mutta itse päätös ei vielä ollut joutunut, ja
kirkkoherra oli uskotellut, ettei koulua saa alottaa, ennenkuin
senaatin päätös on käsissä. Pelastettuani ukot tästä harhaluulosta,
alkoi koulu kuin alkoikin ennen määrättynä aikana. Oppilaita tuli
paljoa enemmän kuin tilan puutteessa voitiin vastaanottaa.

Ensimäisinä vuosina yksi ja toinen juonitteli päästäkseen koulumaksuja
suorittamasta. Mutta nykyään ei siitä enää ole mitään kuulunut.
Päinvastoin sanotaan korpisalmelaisten olevan hyvin ihastuneet
kouluunsa.



"SIUNAA VALTAKUNNAN SOTAJOUKKOA!"


Vuosisatojen kuluessa on kristittyjen maiden kaikissa kirkoissa
jokaisena pyhäpäivänä rukoiltu: "Siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla
ja merellä!"

Satoja ja tuhansia kertoja on itsekukin pappi sitä rukoillut elämänsä
pitkään. Ja melkein yhtä monta kertaa ovat hartaat kirkossakävijät
maallikot sitä rukoilleet. Suurinta hartautta siinä luultavasti ovat
osottaneet sotilaat itse ja myös valtiomiehet, jotka muullakin tavalla,
ei vaan rukouksella, työskentelevät sotajoukkojen lisäämiseksi.
Hartaasti lienevät sitä myös rukoilleet kaikki valtakunnan suutarit,
räätälit ja satulasepät, sillä sotajoukkojen lisääntyminen tuottaa
heidän liikkeelleen suurta etua. Mutta saman rukouksen on lähettänyt
korkeuden herralle moni aseeton maamies ja moni hampaaton hurskas
vaimo, jolle ei sotajoukkojen lisäämisestä suinkaan luulisi olevan
mitään aineellista etua.

Nyt herra on vihdoinkin kuullut tuon rukouksen. Kuullut sen ja
täyttänyt rukoilijain toivon niin täydellisesti, ettei kukaan voi
epäillä sen kuulemista. Nyt on Europan suurvalloilla sotavoimaa pari
kolme miljoonaa aina jalkeilla itsekullakin, ja tarpeen tullessa ne
voivat panna liikkeelle monta miljoonaa lisää.

Kuitenkin on tätä rukousta pitkin aikoja rukoiltu aivan väärin. Ei ole
ollenkaan pidetty väliä niistä ohjeista, joita meille on annettu sekä
rukouksen ulkomuodosta että hengestä. Valtakunnan sotavoiman
siunaaminen tietenkin on "ajallista hyvää" -- ja sellaistahan meidän
käsketään katkismuksessamme "ehdolla pyytämän, nimittäin, jos se on
jumalalle otollinen ja meille hyödyllinen." Mutta nyt ei tähän
rukoukseen ole liitetty mitään semmoista ehtoa. Se on luultavasti
unohtunut lisäämättä siihen silloin kun tuo rukous tekastiin. Ehkä
kiireessä. Ja nyt on aikain kuluessa monen oppineen ja hurskaan papin
senvuoksi täytynyt lähettää muodoltaan virheellisiä rukouksia
taivaaseen.

Mutta se ei ole tämän rukouksen suurin vika. Se on sisällöltäänkin
väärä. Sotajoukon "siunaamisella" ei suinkaan tarkoiteta ainoastaan sen
lisäämistä, vaan myös menestystä sotajoukon aseille. Meidän
rauhallisten salojemme kirkoissa siis rukoillaan, että jumala antaisi
sotaväen tappaa niin monta ihmistä kuin mahdollista, hävittää niin
monta kaupunkia ja polttaa niin paljon kyliä kuin suinkin voivat.
Varsinkin sodan aikana on tällä rukouksella se tarkoitus. Rauhan aikana
taas rukoillaan, että tuo tappajain ja murhapolttajain joukko yhä
lisääntyisi, että se hyvästi edistyisi harjoituksissaan ja helposti
oppisi viehättävän ammattinsa salaisuudet.

Ei suinkaan "rauhan jumala" siis ole tätä rukousta kuullut _sentähden_,
että se olisi hänelle mieleen. Ei suinkaan hän tahtone lisätä
veritöiden tekijäin lukua, eikä vahvistaa heidän kättään verta
vuodattamaan. Sitäpaitsi on vallan turhaa rukoilla sotaonnea yhdessä
maassa, sillä liehän tuo jumala rajan toisellakin puolella, on
sielläkin kirkkoja, ja rukoillaan sitä sielläkin.

       *       *       *       *       *

Minkätähden sitte jumala on tämän rukouksen kuullut ja lisännyt
valtakunnan sotavoimaa niin suunnattomasti?

Eiköpä hän vaan lie tahtonut juuri tämän rukouksen kuulemisella
rangaista väärinrukoilijoita. Sotajoukkoja on siunattu niin liian
paljo, että ne ovat käyneet kansoille raskaimmaksi taakaksi, mitä
niillä tätä nykyä on kannettavana. Kaikki Europan kansat huokailevat
sotilasvallan ja sen ylläpitämiseksi tarvittavain verojen alla. Kansat
saavat itse tuntea ja niiden täytyy joskus tunnustaakin, että
tämänlaatuinen "ajallinen hyvä" ei ole niille hyödyllinen. Vielä
vähemmän se voipi olla jumalalle otollinen. Sillä onhan hän opettanut
meitä rukoilemaan: "anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen
leipämme", eikä niin, että "_ota_ meiltä meidän jokapäiväinen
leipämme!"

Tuskin mitkään miehet niin usein vetoavat ja niin suurellisesti kehuvat
luottavansa omantuntonsa ääneen kuin hengenmiehet. He näkyvät pitävän
tarpeellisena huomauttaa hyvin usein, että heillä sellainen on. Mitä
ääniä me muut seurannemmekaan, mutta omituinen kappale se omatunto
ainakin näyttää olevan. Kuulin äskettäin puhuttavan papista, joka ei
omaltatunnoltaan saattanut kuuluttaa kuntakokousta, sentähden että
siinä oli aikomus ottaa käsiteltäväksi kysymys siitos-oriin
hankkimisesta kuntaan. Mutta hänen omatuntonsa antoi hänen kuitenkin
joka pyhä rukoilla valtakunnan sotajoukon lisäämistä. Ja hän tiesi
aivan hyvin, kuinka siveellisesti valtakunnan sotajoukko elää, sekä
maasotaväki että meriväki maalla käydessään.

       *       *       *       *       *

Kansat ovat saaneet raskaan verokuorman kantaakseen, rangaistukseksi
tästä sopimattomasta rukouksesta. Kirkko joka sitä on kansalle
tyrkyttänyt ja jonka rukoiltavaksi se rukous kaikkein vähimmän sopii,
on sekin saanut rangaistuksen. Se rangaistus on niin asianmukainen,
niin selvästi juuri tätä asiaa koskeva, ettei sen tarkoituksesta voi
erehtyä. Kirkon omasta helmasta on noussut sotaväkeä, oikein
säännöllistä -- pataljooniin, komppanioihin ja plutooniin jaettua --
upseereineen, lippuineen ja rumpuineen. Se on "Pelastusarmeija", ja se
tekee kiivaita rynnäköitä kirkkoa vastaan sen omilla aseilla:
raamatulla, rukouksella ja lauluilla.

Niin että -- eikö kaikkeen tähän nähden nyt jo alkaisi olla aika ruveta
rukoilemaan: "Herra, _vähennä_ valtakunnan sotajoukkoa maalla ja
merellä!"

Mutta varmuudeksi olisi tähän rukoukseen nyt muistettava liittää tuo
ehto: "nimittäin, jos se on j.n.e."



"MAAILMAN LOPUN" KIRJA.


Lehtemme päätoimittaja lähetti kesäkuumalla minulle luettavaksi ja
arvosteltavaksi Werner Söderströmin kustannuksella ilmestyneen Aatto
S:n suomentaman kirjan nimeltä: "_Kristuksen tulemisesta_ eli viimeiset
tapaukset, jotka ovat ihmisille ja maailmalle tulossa, Raamatullisia
tutkimuksia, tehnyt Ernst Mühe."

Nuorempana ollessani minä tosin yrittelin yhtä ja toista ja koetin
onneani monella eri alalla, mutta koskaan ei juontunut mieleeni ruveta
arvostelemaan hengellisiä kirjoja. Sentähden on minulle vielä tänäkin
päivänä käsittämätöntä, kuinka se toimittaja lähetti tämän kirjan juuri
minulle. Jos saisin otaksua hänen lukeneen kirjan, ennenkuin sen
minulle lähetti, en sanoisi mitään. Sillä siinä tapauksessa pitäisin
hänen tekonsa aivan luonnollisena. Mutta jos hän sen olisi lukenut,
olisi hän kaiketi sen sitte yksintein itse arvostellutkin.

Olipa miten tahansa, kirja kuuluu kaikissa tapauksissa minun
arvostelualaani. Minun arvosteltavikseni kuuluvat nimittäin kaikki
_hyvät_ kirjat, varsinkin jos ovat vielä tavallista erinomaisemmat.

Kun näinä nykyisinä vuosina tehdään raamatullisia tutkimuksia, niin ne
tietysti ovat tavallista etevämpiä, sillä raamattu on jo ollut
tutkittavana niin kauan, ettei mitään keskenkertaista, mitään
tavallista tutkimusta enää kannata yleisölle tarjota. Ja kun kerran
Aatto S. ottaa suomentaakseen ja Werner Söderström kustantaakseen
raamatullisia tutkimuksia, voipi olla varma siitä, että ne ovat paraita
mitä aikakaudellamme on saatavana.

Minä ainakaan en ole nähnyt mitään tämän Mühen tutkimuksen vertaista.
Paljoa en kyllä ole tältä alalta ennen nähnytkään, sillä olen yleensä
kokenut välttää viimeisiä tapauksia koskevaa kirjallisuutta, koska olen
luullut, etteivät ne kumminkaan ehdi tapahtua minun eläissäni.

Tämän kirjan luettuani olen tullut toisiin ajatuksiin. Näkyy saavan
olla varuillaan tästäpuoleen itsekukin. Nyt ei maailmanlopun aika enää
ole mikään salaisuus, jota eivät taivaan enkelitkään tietäisi. Ernst
Mühe tietää sen aivan tarkalleen, vaikka hän luultavasti ei ole edes
enkeli. Vielä vähemmän minä olen enkeli, mutta nyt tiedän sen ajan
hänen kirjastaan. Ja kuka tahansa saa sen nyt tietää 1 markalla 60
pennillä.

On tässä kirjassa tietoa sen rahan edestä, on totisesti. Ei tarvitse
lukea monta sivua, ennenkuin jo on saanut niin paljon viisautta kuin
kerralla päähän mahtuukin. Näytteeksi panen tähän muutamia palasia:

"Ennen meidän maatamme on jo ollut maa olemassa, jossa hyvin
luultavasti on asunut enkeliolentoja ja joka on ollut valtakuntana
sillä ylienkelillä, joka sitte lankesi pois Jumalasta ja jonka nimi nyt
on saatana. Näiden enkelien syntiinlankeemuksen kautta joutui se maa
kuolemaan ja turmioon sekä suuressa tulvassa (jossakin toisessa kuin
tunnettu vedenpaisumus) täydelliseen häviöön. Mooses näki pyhän Hengen
ilmoituksen kautta sen maan autiona ja tyhjänä. Tämän ensimäisen maan
olemassaoloa ja sen onnetonta kuolemaa todistaa vielä tänäkin päivänä
suuri joukko kivettyneitä muinaismaailman eläinluita, puita, ja
kasveja, joiden kaltaisia nykyisessä luonnossa ei ole, samoin myös
maakerrosten ja kivihiilikerrosten ihmeelliset muodostukset, jotka
näyttävät olevan äärettömän vanhat, sekä eräät merkit jotka osottavat
kuoleman taistelua olleen."

Kuopion pitäjän Räimän kylällä kertovat ennen olleen "patahurjain
valtakunnan" -- mutta mitä se on tämän perkeleitten valtakunnan
rinnalla! Pöyristyttää ajatellessa sitä ilvettä, mikä silloin on ollut
tämän matoisen maan kuorella. Ja nyt me astumme samoilla tanhuvilla,
joilla ennen saatana enkeleineen kävellä jylkytteli; ja kun me
kuolemme, joutuvat luumme saatanen karjanluiden joukkoon.

Ennen luultiin niitä mammutin, luolakarhun y.m. sukupuuttoon
hävinneiden eläinten sekä entisajan ihmisten luiksi. Mutta nyt kun
"tiede on alistunut uskon palvelukseen", kuulemme niiden olevan
pimeyden enkelien ja hiiden karjan luita. Toista tämä toki on kuin
kaikki ne muka tieteelliset arvelut, jotka kulkevat maansynty- ja
kehitysopin (geologian) nimellä. Tämä nyt on tieteellistä varmuutta,
_sitä_ luonnontiedettä, joka ei tunnusta kehitysoppia.

Tämän luonnontieteen mukaan on pimeyden enkeleillä ollut pelottavan
vankka hammasrakennus, voimakkaat sääret ja särmikäs kallo. Heidän
juhtansa ovat olleet yhä lujempaa tekoa.

       *       *       *       *       *

Luultavasti moni lukija ei oikein tarkkaan tiedä, missä ja minkälainen
helvetti on. Ernst Mühe tietää sen. Kuulkaapas:

"Kukaan vilpitön kristitty ei voi olla pulassa vastauksesta
kysymykseen: onko helvettiä olemassa? Hän tietää myöskin, missä se on.
P. raamattu sanoo hänelle, että niin kauan kuin tämä vanha maa seisoo,
on se (alkukielen mukaan) sen syvyydessä, sen sydämessä.

"Millaisiksi on meidän ajateltava helvetin vaivat? Onko siellä
todellista tulta? On tosin. Ei tavallista tulta, sellaista kuin meidän
liedessämme palaa. Se ei vahingoittaisi ruumiitonta sielua. Mutta onhan
muitakin tulia täällä maan päälläkin sellaisia, että vesi ei voi niitä
sammuttaa."

Suoraan sanoen, luulin minä ennenaikaan helvetin olevan jossakin paljoa
kauempana. Mutta ethän sinä, hyvä lukija, ole käynyt maan sydämessä? Ja
kun en minäkään ole käynyt siellä, ei meillä ole puolta ruveta
väittämään kirjantekijätä vastaan. Tottapa hän itse asiansa parhaiten
tiennee. Sen vaan voisi huomauttaa, että täällä pohjoisnavan puolella
helvetti ei oikein taida pysyä lämpimänä, koska sen katto tältä
kohdalta ei ole sen kuumempi. Mutta eipä meitä varten helvetin
tarvitsekaan olla erittäin kuuman, sillä me säikähdämme paljoa vähempää
kuin päiväntasaajan seutujen asukkaat, jotka ovat tottuneet kovaan
kuumuuteen jo täällä maan (oikeammin: helvetin) "päällä" ollessaan.

       *       *       *       *       *

Ennen en ole uskonut kummituksia olevan. Ehkä ette tekään. Mutta nyt
minä jo alan uskoa, kun olen lukenut tämän kirjan. Siinä sanotaan:

"Vainajat, ollen yhteydessä pyhäin enkelein kanssa, jotka toimittavat
Jumalan käskyjä maankin päällä, sekä joka päivä maallisesta elämästä
sinne kotiin tuotujen ihmisten kautta saavat kylliksi tietoja,
niinhyvin siitä, miten heidän jälkeenjääneille omaisillensa käy, kuin
muistakin tärkeimmistä tapahtumista maan päällä. -- Niinpä ei myöskään
ole paheksuttava, että uskossaan vahvat ihmiset, kuten usein tapahtuu,
lähettävät autuaallisesti kuolevaisten kanssa tervehdyksiä
henkimaailmassa oleville vainajille, ja saavat myöskin vilkkaina
aavistuksina ja selvinä merkkeinä heiltä vastaukset. -- On keksitty
koneitakin, joilla tehdään kysymyksiä vainajille ja hirvittävimmällä
tavalla saadaan heiltä omakätisiä vastakirjoituksia. -- Eihän itse
raamattukaan missään paikassa kiellä uskomasta kummituksia, jos
niillä tarkoitamme ihmisvainajain tai pahojen enkelein henkiä.
Viimemainittujen sanoo Paavali oleskelevan alemmalla pilvitaivaalla ja
sieltä harjoittavan vihollista vehkeilyänsä maan päällä asuvia ihmisiä
vastaan."

Joko riittää? Vai vieläkö uskallatte kulkea pimeällä hautausmaan ohi?

       *       *       *       *       *

Kuka on Anttikristus? -- Mühe vastaa: "Hänen esikuviansa ovat Antiokus,
Nero, Attila, Napoleon I y.m. -- Sitte Mühe olettaa tuonelasta palaavan
Napoleon I:sen tulevan Anttikristukseksi, ja kaikkein silmät kiintyvät
tähän Ranskan kaikkein kristillisimpään hallitsijaan, joka jälleen
Napoleon VIII:na on ilmestyvä Anttikristuksena. Tämä on tapahtuva
v. 1992 j.Kr. Anttikristillisten hallitsijain aika ulottuu vuodesta 673
vuoteen 1897. -- Silloin (v. 1897) on myöskin pakanain aika täytetty.
Jumalaton maailma on hillittömästä riemusta iloitseva uuden vuosisadan
alkaessa. Mutta äkisti keskellä vuotta 1900 tapahtuu ihme, että
Jumalan kansan jäännös tulee Jumalan Hengen kautta herätetyksi ja
kristilliseksi."

Hämeenlinnasta v. 1889 karanneen juutalaisen teurastaja Rosenbergin
saarnamiesten ei kuitenkaan pidä iloita hänen palaamisestaan. Jos
Rosenberg keskellä vuotta 1900 palaa Amerikasta, ovat hänen velkansa
paraiksi ehtineet päästä kymmenvuotisiksi ja siis vanhentuneet.
Luultavasti hän arvasi tämän, koska ei lykännyt lähtöään myöhemmäksi.

       *       *       *       *       *

Anttikristuksen hirmuvaltaa kestää ainoastaan 34 vuotta. "Silloin"
(siis _vuonna 1995_) "tulee Herra Kristus, ihmisen poika, taivaan
pilvissä tuomiolle. Anttikristus ja kaikki maailman valtakunnat
hävitetään, mutta Herran kuningaskunta annetaan Israelin kansalle ja
kaikille Herran uskovaisille."

Sitte alkaa tuhatvuotinen valtakunta, joka ei tarkoita muuta kuin
_kirkon valtaa_.

"Silloin ainoastaan hyvin harvinaiset kiroilemisen, sabatin rikkomisen
y.m. synnit rangaistaan heti ja hillitään hyvin järjestetyllä
kirkkokurilla. -- Suurimmassa määrässä kehittyneet liikeneuvot
yhdistävät suorinta tietä kansat ja maat. -- Lukemattomat joukot
Jerusalemiin vaeltavia pyhissä-matkustajia karavaaneissa, höyry- ja
ilmalaivoissa ja rautateillä. -- Petojen villeys ja surmaaminen toinen
toistansa sekä vihollisuus ihmistä kohtaan lakkaavat. -- Aurinko ja kuu
loistavat seitsemän kertaa kirkkaammasti. -- Ihmiset silloin taas
niinkuin alussa elävät vanhoiksi, niin että satavuotista vielä sanotaan
nuorukaiseksi."

Viimeinen tuomio tapahtuu tuhatvuotisen valtakunnan lopulla.
Luultavasti siis v. 2995.

Esimerkkinä siitä, kuinka pitkälle tekijä syventyy yksityiskohtiin,
mainitsen että "autuasten ijankaikkisesta elämästä" on neljä eri lukua,
nimittäin: a) Avioliitto, b) Autuasten perhe-elämä, c) Autuasten
kutsumus eli työelämä, d) Autuasten kirkollinen elämä.

Omasta puolestani pyydän lopuksi, ettei toimittaja hyvin usein
lähettäisi minulle tämän laatuisia hartauskirjoja luettavakseni. Ne
vaikuttavat minuun melkein liian syvästi. Nytkään en uskalla lähteä
ulos huoneestani, kun on niin kovin pilvinen ilma, ja pahojen enkelein
henkiä luultavasti on hyvin paljo vehkeilemässä alemmalla
pilvitaivaalla.



MIKÄ ON OIKEA EROTUS HERRAN JA TYÖMIEHEN VÄLILLÄ?


Kun lehtemme päätoimittaja minulle vastattavaksi asetti ylläolevan
kysymyksen, niin tuskinpa hän lienee itsekään aavistanut, kuinka
pulmallinen hänen kysymyksensä oikeastaan oli. Sillä en uskoisi hänen
tahallansa minulle laatineen mokomata ongelmaa, josta minulla on ollut
päänvaivaa moneksi viikoksi. Ainoastaan näitä syystalven viileitä
ilmoja saan kiittää, jos ihmiskunta tämän tutkimukseni luettuaan vielä
pitää minua täysjärkisenä henkilönä eikä "päättömänä hurjastelijana"
tai muuna yleiselle turvallisuudelle vaarallisena otuksena.

Näöltään yksinkertaisimmat kysymykset ovat usein mitä vaikeimmat
ratkaista. Ilmankos sanotaankin, että "yksi hullu voi kysyä enemmän
kuin yhdeksän viisasta-vastata." Tuota lausetta en kuitenkaan tahdo
sovittaa juuri tähän tapaukseen, koska minä lopultakin toivon päässeeni
asiasta selville, vaikka olen yksin enkä näihin asti ole tiennyt lukea
itseäni noitten yhdeksän viisaan joukkoon.

Ensin minulla oli aikomus muitta mutkitta vastata että erotus on vain
pinnalla, s.o. vaatteissa ja hajussa -- anteeksi! -- lemussa,
tuoksussa, tai miksi häntä pitänee oikein hienolla kielellä sanoa. Ne
ovat kuin kuusi ja koivu, ajattelin miltei runollisesti. Koivulla on
sileä, puhdas kuori, ja sisällä on milloin terve puu, visainenkin kun
sattuu, milloin ontto ja laho. Eikä sitä arvaa kuoren päältä. Kuusella
on kuori karkea, rosoinen, mutta puuaine sisällä on yhtä puhtaan
valkoinen kuin koivussakin -- jos sattuu terve. Ja kun sen panee
palamaan, niin se paukkuu.

Hyvä on! Mutta sittenkään kuusi ei ole koivu eikä koivu ole kuusi.
Ovathan ne aivan eri sukua.

Arvelin sentähden viisaammaksi rakentaa uuden vertailun: koivusta ja
vaivaiskoivusta. Niissä on erilaisuuden vaikuttanut kasvupaikka,
maaperä, siis olosuhteet. Vaivaiskoivu pohjan soilla -- ainahan sillä
on vilu ja nälkä, paitsi sydänkesällä. Ihan kuin kaupunkien
rantajätkillä. Mikäpä paremmin soveltuisi köyhälistön vertauskuvaksi
kuin tuo pensaaksi näivettynyt puu? Ja sen vastakohtana muhkea
piennarkoivu pappilan veräjän pielessä. Imee mehuttomaksi puolen
peltosarkaa, senkin kapitalisti. Annas, että yhtenä keväänä päästään
sun kimppuusi, sun kyljestäsi mahalaa laskemaan, kun pastorin silmä
välttää!

Eikös tämä olisi ollut sattuva vertaus? Luultavasti olisin sen
hyväksynyt, jos olisin ollut varma siitä, että herra ja työmies todella
ovat samaa alkujuurta niinkuin koivu ja vaivaiskoivu. Mutta sitä lienee
vaikea sanoa, tieteen ollessa nykyisellä asteellaan.

Ne lukuisat työmiehet, joilta olen tätä asiaa tiedustellut, uskovat
esi-isäksensä erästä Aatamia, joka luotiin maan tomusta ja jonka
sieramiin jumala puhalsi elävän hengen. Mikäli minun on onnistunut
hankkia tarkempia tietoja tästä toverista Aatamista, oli hän
seikkailijaluonne, jonkatähden hänet kasvatuksellisista syistä pantiin
tekemään kovaa työtä leipäpalkoilla. Särpimestä ei ollut minkäänlaista
välipuhetta. Tiedon puusta hän oli saanut maistaa varsin vähän,
suupalan tai kaksi, arviolta noin puolen omenaa. Ja senkin varkain,
vasten selvää kieltoa. Kaiken tämän nojalla en näe olevan syytä
väittää, ettei hän sopisi työmiesrodun kantaisäksi.

Herrat taas sekä suullisten että kirjallisten ilmoitustensa mukaan
polveutuvat mikä "solusta", mikä "itiöstä", mutta joka tapauksessa
viimeksi apinasta. Missä määrin apinaluonteen kaikki ominaisuudet
tukevat sitä käsitystä, että herrasrodun esi-isä olisi siltä taholta
etsittävä, sen kysymyksen ratkaisua en ota tunnolleni. Yhden piirteen
tahdon kuitenkin mainita. Neekerit niillä seuduin, missä apinoita
enemmältä oleskelee, valittavat yhdestä suusta, että "maamies kylvää
siemenen, mutta apinat korjaavat sadon." Minä en väitä, että tämä
seikka mitään todistaa. En myöskään tahdo sanoa, että se ei todistaisi
mitään. Jätän asian avonaiseksi, itsekunkin vapaasti harkittavaksi.

Ainoa minkä minä otan vastuulleni, on se että herrasrotu ja työmiesrotu
kaikista eroavaisuuksistansa huolimatta sentään ovat siksi läheisiä,
että niitä voi risteyttää toisen jalostuttamiseksi ja toisen
moukistuttamiseksi.

Niin erilainen kuin onkin työmieslapsen ja herraslapsen myöhempi
kehitys, ovat he varhaisemmilla asteillaan hyvin toistensa kaltaiset.
Yhteinen on molemmilla taipumus itkulla, ja vaikeroimisella hankkimaan
itsellensä aineellista etua, joka taipumus sittemmin työmiehessä
ilmestyy valituksena sorronalaisesta asemasta ja varallisuuteen
perustuvasta ääniasteikosta, mutta herrassa pukeutuu yhä uudistuviksi
palkankorotusanomuksiksi.

Henkiset harrastukset ovat myös alussa samat, rajottuen pääasiallisesti
kieliopinnoihin. Kuinka lehmä sanoo? "Am-muuh". Kuinka koira sanoo?
"Hau-hau". Kuinka naski sanoo? "Öh-öh". Siihen työmieslapsilla
vieraitten kielien taito tavallisesti supistuukin. Sillä sitte tulee
äidinkielen aika, s.o. suomenkielen, koska tarkoitukseni on puhua vain
meikäläisistä oloista. Mutta herrasvesa jatkaa kielellistä urheiluansa
sangen pitkälle. On ensinnäkin opittava naimattomain tätien rakas
ruotsinkieli, ettei jäisi perinnöttömäksi, ja sitte se kolmas kieli,
joka tuottaa etuoikeuden virkoihin, kun muut ansiot ovat tasaväkiset.
Koulussa sitä vasta opitaankin kieliä, eläviä ja kuolleita. Äidinkielen
taito siinä menossa tosin voi jäädä vaillinaiseksi ja kömpelöksi, mutta
siitä painajaisesta voi päästä "erivapautuksella." Voipihan herrasväki
erivapautuksella päästä sukupuolestaankin. Työmies kyllä saattaa
kehittyä mestariksi äidinkielensä käyttämisessä, hänellä voivat olla
vallassaan kaikki sen hienoudet, mutta sittenkin on hänen kielitaitonsa
herrasmiehen monikielisyyteen verraten rastaan taito satakielen
rinnalla.

Vai kuinka? -- Löytyy niitäkin, jotka väittävät, että parempi on taitaa
äidinkielensä kelvollisesti kuin osata vähä kutakin ja vierailla
aineksilla turmella kieliaistiansa. Parempi yksi ainainen armas kuin
monta hetkellistä lemmittyä. Mutta vaikka tämä ajatustapa muualla
pitäisikin paikkansa, ei suinkaan suomenkielellä saa olla niin suuria
vaatimuksia. Mitä suomenkielellä on muuta kuin omat kansalliset
sanavaransa? Se ei ollenkaan auta asiaa, että se niillä tulee hyvästi
toimeen. Toista on jo ruotsinkieli, jonka sanoista suurin osa on
Europan sivistyskielistä saatuja. Tullaanhan sitä aikaan kotikutoisella
sarallakin, mutta ei talonpoikainen sarka siltä ole saman veroista kuin
herrasväeltä kerjätyt vanhat vaatteet, koreat ja kuosikkaat, vaikka
vähin kuluneet.

       *       *       *       *       *

Mitä ruumiinrakennukseen tulee, on jo luurangossa eroavaisuuksia.
Herralla selkä on rakenteeltaan suora, vieläpä julkisilla paikoilla
esiintyessä hieman ketkä, mutta voi tarpeen vaatiessa käyristyä aina
359 asteen kaareksi, josta päättäen selkänikamat pääsevät vapaasti
liikkumaan. Työmiehen selkä on luonnonväärä, eteenpäin kumartunut,
mutta sittepä se onkin hidas sen enempää taipumaan, selkänikamat kun
ovat melkein yhteenkasvettuneet.

Toinen eroavaisuus on hammasrakennuksessa. Työmiehen hampaat, olipa
niitä paljo taikka vähän, ovat suussa vuorokauden umpeen, mutta herra
pistää enimmät niistä yöksi vesilasiin.

Aistimien eroavaisuuksista mainittakoon, että herra enemmän kuin
työmies tarvitsee kaikenlaisia näönjatkoja. Mutta makuaistin on
herralla epäilemättä tuntuvasti edistyneempi kuin työmiehellä; samoin
on herralla hajuaistin valppaampi, johonka mahdollisesti vaikuttavat
kehittyneemmät turpakarvat. Ihon tärkein erilaisuus on kämmenissä,
jotka työmiehellä ovat karheat ja känsäiset, herralla sametinpehmoiset.

Sisuksissa myös on perinpohjainen erotus, koska ravintoaineet
työmiehelle tuottavat voimaa, terveyttä ja hyvinvointia, mutta samat ja
vielä paljoa paremmat aineet herroissa vaikuttavat ainoastaan
suolistohäiriöitä.

Henki -- se on herralla kymmenien tuhansien markkojen arvoinen, ellei
hänelle itselleen, niin oikeudenomistajille. Tapaturmavakuutuksessa on
osa työmiehiä aivan samoilla perusteilla kuin hevoset, joita
vakuutetaan sekä arvonalenemisen että kuolemantapauksen varalta.

Mutta onko työmiehellä sielua? En tiedä. Harvoin ainakin hänelle
"sielukelloja" soitetaan. Vaikka eihän se taida olla ratkaiseva
todistus myötä eikä vastaan, koska sielukellojen tarkoitus kansan
käsityksen mukaan on "vain antaa jumalalle tietää, että saatana tappaa
ihmisiä." Ja mitäpä jumala työmiehestä...

Intelligenssia, s.o. korkeampaa älyä, työmiehellä ei ole, sillä
valtiollinen vaikutusvalta meidän maassa kuuluu olevan intelligenssin
käsissä, ja sellaista vaikutusvaltaa ei työmiehellä ole. Sentähden
eivät sanomalehdetkään välitä työmiehen syntymisestä maailmaan enemmän
kuin hänen kuolemastansakaan -- ellei hänen onnistu kuolla viinaan tai
joutua junan alle. Herrastaimen syntymä ilmoitetaan lehdissä etusivulla
ja paksuilla kirjaimilla: "Terve poika." Ja kun herra kuolee, saadaan
lukea muistosanoja vainajasta. Ainoastaan "Oikeus- ja poliisiasiain"
osastossa on työmiehen helppo saada nimensä aikakauden tiedoksi.
Juopumuksesta y.m. pienemmistä rikoksista sakotetaan säännöllisesti
"eräs herrasmies", mutta jos sama hauskuus sattuu Matti Mönkkösen
kohdalle, niin hänet mainitaan surkeilematta nimeltään.

       *       *       *       *       *

Mutta mikä on _oikea_ erotus herran ja työmiehen välillä? -- Minä
pelkään, ettei se kysymys ole sanottavasti selvinnyt kaikista näistä
vertailuista. Eroavaisuudet, niin todenperäisiä ja asiallisia kuin
ovatkin, eivät kuitenkaan ole riittävän selviä, sattuvia. Alkuperäiset,
ruumiilliset, henkiset ja sielulliset omituisuudet ovat vielä niin
monenlaisten arvelujen alaiset, ettei niitten nojalla voi kysymystä
täydellä varmuudella ratkaista. Tulee sitäpaitsi ottaa lukuun, että
herraksi syntyneitten joukossa on niitä, jotka mielenlaadultaan,
elintavoiltaan ja harrastuksiltaan ovat aito työmiehiä, kun taas
työmieheksi syntyneissä on paljo herruuden pyrintöä, joka joskus
onnistuukin.

Ihmisarvon mittana, samoinkuin ihmistä alempien ja ylempien olentojen
arvon määrääjänä näytään käyttävän hengen ja aineen keskinäistä
suhdetta. Kuta suurempi on hengen valta aineen rinnalla, sitä
ylhäisempi olento, ja kuta suurempi aineen valta, sitä alhaisempi
olento. Mutta tämä mittauslaitos ei kelpaa nyt esillä olevaan asiaan.
Sekalainen on näet seurakunta niin herroissa kuin työmiehissä.

Toinen mittapuu, jota myös näkee käytettävän, on elämän tarkoitusperä
-- tässä tapauksessa vain ajallisen elämän, sillä tulevaisessa elämässä
ei enää myönnetä olevan mitään erotusta herran ja työmiehen välillä.
Mikä on herrasmiehen elämän päämaali ja tarkoitus? Virkaero täydellä
eläkkeellä. Entä työmiehen? Vaivaishoito. -- Mutta onhan se _sama_
asia, vaikka nimessä on eroa; kumpikin pyrkii elämään yhteiskunnan
niskoilla. Ei siis saada pätevää vastausta tältäkään mittapuulta.

Turhaan olen etsinyt lopullista vastausta näillä teillä, mutta
huomattava on, että kenties tärkein näkökohta onkin vielä tarkemmin
koskettelematta.

Koska tutkimukseni supistuu ainoastaan maanpäällisen elämän aikaan, on
sielu vähemmästä arvosta kuin _vaatteet_. Ei sielu ja ruumis, vaan
vaatteet ja ruumis maailman silmissä muodostavat niin herran kuin
työmiehen. Hyvät vaatteet ja heikko ruumis, se on useimmassa
tapauksessa herra; huonot vaatteet ja vankka ruumis, mikäs se on muu
kuin työmies?... Ei kuitenkaan aina, sillä poikkeuksia löytyy molemmin
puolin. Herralla on monasti ruumis terve ja voimakas, ja työmiehellä
voi pyhäpäivänä olla hyvät vaatteet. Asia ei siis nytkään ole niin
yksinkertainen kuin ensi katsannolla luulisi. On vielä otettava
huomioon ruumiin ja vaatetuksen keskinäinen suhde.

Kaikki tuskin tiennevät, millä armottomilla kidutuskeinoilla
herraskansa kiristää keskiruumiinsa hoikaksi eli, niinkuin sanotaan,
"vartalonsa solakaksi". Tietysti tarkoitan etupäässä herrasnaisia, niin
naimattomia kuin naimisissa olevia, jotka viimemainitut osottavat
heräävätä äidinrakkauttansa sillä, että jo ajoissa totuttavat
syntymättömän sikiönsä kärsimään vaatteen valtaa. Eikä tämä ole
suinkaan ainoa. Mitä ponnistuksia vaatineekaan heikolta naisniskalta
muodinmukaisten kukka- tai sammalmätästen taidokas kantaminen
päälaellaan. Eikä sillä hyvä. Se paino koituu perheen kukkaroonkin,
koituu ylen kipeästi. Ja muutenkin saa herrasmies tarpeeksi asti tuntea
vaatetuksen ylivaltaa. Keikari ajaa jalkoihinsa kengät kuin pässin
sarvet. Hän onkin narri, vastataan. Mutta mikäs saattaa vakaisen
arvonmiehen panemaan päähänsä liitosvälin nokista tehtaan savutorvea
-- niin sanotun "tyhjän jatkon" -- taikka kunnioitettavan herra
senaattorin juuri juhlallisimmissa tilaisuuksissa kävelemään ihmisten
kummana, alushousuillaan ja kalavene kumollaan päässä? Eiköstä tämä ole
vaattehen valtaa? -- Ihmekö sitte, jos jalat ovat täynnä patteja ja
ruumis lyöttymissä kuin pahimmalla markkinakonilla.

Mutta työmiehellä orjallisimmissakaan oloissa ei ruumis ole vaatteen
orja. Jos kenkä ahdistaa, niin varvas empimättä tunkeutuu ulos
vapaaseen luontoon, jossa on yltäkyllin väljää, valoa ja ilmaa. Samoin
tekee polvi ja kyynärpää, milloin vaate tuntuu olevan tiellä.
Hatussakin on tavallisesti sen verran reikiä, että ilmanvaihto käy
mahdolliseksi. Ruumis siis kohtelee vaatetta mitä suurimmalla
ylenkatseella.

Emmeköhän nyt vihdoin ala olla perillä, sillä tämä erotusperuste pitää
itse asiassa paikkansa niittenkin suhteen, jotka edellisissä
yrityksissä jäivät poikkeusasemaan, eli työmiesluontoisten herrojen ja
herruushaluisten työmiesten. Siis -- ympäri käydään, yhteen tullaan.
Tulimme siihen, mistä läksimme. Se "oikea erotus" on kuin onkin
vaatteissa, nimittäin siinä seikassa, että herralla ruumis on vaatteen
orja, työmiehellä vaate ruumiin palvelija. Eli: herralla on ruumis
vaatetta varten, työmiehellä vaate ruumista varten. Mutta yhtä älkäämme
unhottako: "keppiä vaille herra -- ja kärsää vaille sika". Herra ei ole
valmis ilman kävelykeppiä, joka myös on ulkoasusta puhuessa mainittava.
Noista kiveräpäistä ja notkeista, ryhmysauvoista ja sileistä
luupäisistä aina tuohon elinkeinovapautta vastaan ojennettuun
perintöporvarin hopeanuppiseen asti -- niistä voisi saada kokoelman,
joka verrattomalla selvyydellä kuvaisi nykyistä yhteiskuntalaitostamme.
Ja työmiestä siinä kokoelmassa edustaisi raskain kaikista --
kerjuusauva... Mutta ehkä on parasta, ettei tarpeettomasti oteta esille
koko kävelykeppiä.



NYKYAIKAINEN "HYVÄ PAIMEN".


Olemme usein nähneet, kuinka tässä maailmassa asiat hairahtuvat pois
alkuperäisestä tarkoituksestaan. Viina on luotu ihmisten iloksi, vaan
paljoa useammin se tuottaa suurta surkeutta. Moni, jota on aiottu
senaattoriksi tai kenraalikuvernöörin apulaiseksi, on lopettanut
ratansa käräjäkirjurin vaatimattomalla paikalla. Toiselta puolen on
moni etevä suutarin aines kiivennyt professorin istuimelle, kun taas
monessa huonossa suutarissa piilevät ihanat papinlahjat.

Minä puolestani en ryhdy arvailemaan, _kuka_ tällä tavalla on sotkenut
vakaisen maailmanjärjestyksen. Sotkettu se vaan on, niin että sitä
tuskin enää mitenkään voipi saada kohdalleen...

Viimeisten nälkävuosien aikana satuin kerran maalaiskirkkoon. Siellä
saarnasi rovasti itse. Evankeliumin johdolla hän voimakkaasti kehotti
seurakuntaa kavahtamaan, "ettei teidän sydämenne koskaan raskauteta
ylönsyömisestä ja juopumisesta ja elatuksen murheesta." Köyhäin piti
olla kiitolliset siitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä
sitä selvempi tie heillä oli taivaaseen. Mutta ylen hankala pääsy
autuuden majoihin tuntui olevan niillä, jotka ovat kovasti vetäneet
puoleensa tämän maailman hyvyyttä ja henkensä uuvuttaneet elatuksen
murheessa. Kuta enemmän ovat tavaraa koonneet, sitä ankarampi tili on
heidän kerran tehtävä.

Tätä saarnaa kuullessani minä johduin omituisiin mietelmiin, joista en
tarkoin tiedä, olivatko ne kristinopin vai järjen mukaisia. Minusta
vaan tuntuivat rovastin sanat enemmän tähtäävän häntä itseään kuin
seurakuntaa. Sillä hän oli rasvaisin olento ja rikkain mies kymmenen
neliöpeninkulman alalla, eikä hänen ruumiillinen painonsa nyt
nälkävuonnakaan ollut halveksittava. Vähä se vaihteli vuodenaikojen
mukaan: keväällä oli ollut seitsemäntoista vanhaa leiviskää ja syksyllä
alennut kuuteentoista. Sitäpaitsi hän luonnoltaan oli yksi niitä
ahneimpia.

Seurakunta sensijaan oli laihaa, viheliäistä, nälkiintynyttä joukkoa,
silmät syvällä pään sisässä, niskaan päin painumassa. Nuohan ovat
kaikki valmiita taivaasen menijöitä, ajattelin. Mutta kuinkahan
rovastin käy?

Mikä tehtävä sielunpaimenella oikeastaan on tämmöisessä asemassa? --
Näytti tosiaan siltä kuin olisi ainakin tämä paimen katsonut asiakseen
imeä _itseensä_ koko pahan mammonan ja siten keventää sanankuulijainsa
tilivelvollisuutta. Valmistaakseen laumalleen hyvän tulevaisen elämän,
näytti paimen varustautuvan menemään aivan toiselle taholle. Uhraavan
itsensä...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Iloisia juttuja II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.