Title: Iloisia juttuja IV
Author: Jääskeläinen, Kaapro, 1862-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Iloisia juttuja IV" ***


ILOISIA JUTTUJA IV

Kirj.

Kaapro Jääskeläinen


Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.



SISÄLLYS:

Amerikan matkalta
Avioliitto ja ijän pituus
Hän oli herrasmies
Kouluajan ylistys
Kuinka jouduin naimisiin
"Nuoren Suomen" työpäivä
Miten mustalaiskysymys on ratkaistava
Huoneita vuokraamassa
Työväen sivistyskantaa kohotettava
Omatunto
Kissan päivät
Tonkivan veljemme puolesta
Isänmaata etsimässä
Vastarannan kiiski
Kun punnitaan kukkaro taskussa
Mitä saa syödä
Jonas paratiisissa



AMERIKAN MATKALTA.


Maailman paras laivayhtiö.

Se on tietysti Suomessa, nimeltään "Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö".
Omistaa paljon suuria aluksia, nauttii suurenmoista valtioapua,
ehdotonta luottamusta sekä koti- että ulkomailla j.n.e. Sellaisen
mahtavan ja kuuluisan yhtiön pääkonttoriin Helsingissä menin
kuulustelemaan matkasuuntia, piletinhintoja y.m. asiaan kuuluvia
seikkoja. Paljo siellä oli tietävän näköisiä turpeita ukkoja ja
näppäriä nuoria miehiä, mutta kun aloin kysymyksiäni esittää, ei niihin
tiedetty vastata mitään. "Ne herrat ovat aamiaisella nyt", sanottiin --
ja olivatkin sillä tiellä ensimäisen viikon ajan, kun konttorissa
kävin. En osannut koskaan tulla muuna aikana kuin juuri sen heidän
"aamiaisensa", tulinpa sinne sitte ennen tai jälkeen puolisen.

Viimein kuitenkin osuin paikalle sellaisella ajalla, jolloin
varsinainen asiantuntija piti "aamiaisen" väliä. Oli pitkä,
synkeäsilmäinen nuori mies ja kärsivällisesti kuunteli kyselyjäni. Paha
vaan, ettei hän katsonut tarpeelliseksi niihin vastata. Kysäsihän
vihdoin:

"Millä linjalla Te tahdotte matkustaa?"

"Linjallako!" tokasin minä. "Eikös tästä mennä _laivalla_?"

Mies rupesi nauramaan. Selitti tarkoittaneensa, että minkä linjan
laivalla. Silloin välähti mieleeni, että olin jossakin vanhoissa
sotahistorioissa lukenut "ruotsalaisista linjalaivoista", mutta kun en
muistanut nähneeni niistä mitään tietoja parin viimeisen vuosisadan
kuluessa, ajattelin niitä liian vanhoiksi viemään Atlannin yli niinkin
kallisarvoista tavaraa kuin minun ja Lienani persoonia. Sentähden
tavottelin jotakin uudenaikaisempaa ja luotettavampaa.

"Eikös tätä väliä kulje englantilaiset tai amerikkalaiset laivat?"

"Kyllä kulkee." Ja sitte hän valmiiksi painetusta kirjasta ilmoitteli
joitakuita hintamääriä, tekemättä kuitenkaan mitään selkoa siitä, mistä
syystä toinen tie oli halvempi kuin toinen.

"Onko laivoilla eroa?" kysyin.

"Luonnollisesti", sanoi mies, ja naurahti taas, mutta piti omana
salaisuutenaan, mikä ero niillä oli.

Sekä hinnan että matkan puolesta näytti minusta edullisimmalta ostaa
piletti Bostoniin ja sitte Kanadan Pacific radan kautta Nanaimoon.
Parin päivän perästä käskettiin tulla pilettiä hakemaan. Meni siihen
sentään useampiakin päiviä, ennenkuin osuin kiertämään nuo aamiaisajat.
Lippu oli tahtoni mukainen, Bostoniin ja sieltä rautatielle. "Anchor"
(Ankkuri) linjalle se oli.

"Paljoko saa ottaa tavaraa mukaan ilman eri maksua?" kysyin vielä.

"Niin paljo kuin tarvitsee", vastasi nuori mies.

Kaduin jo, että olin myynyt huonekalujanikaan, koska niitä olisi saanut
noin vaan summakaupalla viedä. Paitsi pienempiä käsissä kannettavia
tavaroita otin mukaani ainoastaan yhden matka-arkun, josta eräitä
lautoja tuli perille asti ja hiukan sisällystäkin, mutta vaikka
käytettävänäni oli kaksi pilettiä, sain vielä loppumatkalla niistäkin
rääppeistä maksaa "ylipainoa." Sen verran piti paikkaansa se "niin
paljo kuin tarvitsee." Ei myöskään annettu pienintäkään neuvoa tai
valaistusta matkan ja matkatavarain suhteen. Nyt vasta nähdessäni
arkkuni säpäleinä tiedän, ettei mikään muu kestä tätä väliä kuin
rautakirstu. Niin säälimättä heitellään tavaroita joka käänteessä, eikä
vähääkään huolita, vaikka kuinka kalliit muistot sillä tavoin
tippuisivat pitkin tietä. Päinvastoin tekevät laivojen ja rautateitten
miehistöt kaiken voitavansa saadakseen matka-arkut rikki ja siten
lastin kevyemmäksi. Ne ovat sentähden varustettavat samaan tapaan kuin
kassakaapit rosvojen särkemisyrityksiä vastaan.

Yhtä vähän piti piletin matkasuunnitelma paikkaansa. Bostonia en ole
vielä tätä kirjottaissani nähnyt enkä Kanadan Pacific rataa, sillä
meidät tuotiin New Yorkiin ja sieltä Yhdysvaltain rautateitä Seattleen,
niin että vasta Victoriassa tulin Kanadan alueelle. "Anchor" linja ei
kuulu ollenkaan kuljettavankaan matkustajia sitä kautta kuin minä olin
aikonut. Mutta sitä ei Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö tiennyt -- tuo
maankuulu suurliike, maan kuulu, veen valio -- ja vielä vähemmän tiesin
sitä minä. "Anchor" linjan laivaan tultuani näin, että sinne oli
eksynyt vain aniharvoja suomalaisia, kaikki semmoisia, jotka eivät
heidän linjoistaan mitään tienneet. Ne uhrattiin tälle linjalle,
kaiketikin yhtiöitten liikevälien ylläpitämiseksi.

Suomesta kuljettaa Höyrylaiva-Osakeyhtiö siirtolaiset Hulliin
"Arcturus" ja "Polaris" laivoilla. Olin kuullut näitten laivojen
surkeudesta niin paljon valituksia, että päätin mennä sen matkan
toisessa luokassa. Siellä oli kyllä väljää ja mukavaa, hyvä ruoka ja
kohtelu, niin että omasta kohdastani minulla ei ole mitään vihan kaunaa
yhtiötä vastaan.

Mutta kaiken tuon mukavuuden me saimme siirtolaisten kustannuksella.
Heillä oli ahdasta, likaista, huono ruoka ja vielä huonompi kohtelu.
Luulisi tosiaan yhtiön, joka verrattomasti suurimmat matkustajatulonsa
saapi siirtolaisista, pitävän heistä edes jonkunlaista huolta. Mutta
noita satoja henkiä varten on varattu ainoastaan pieni osasto laivan
kokassa, samalla kuin kolme neljäsosaa laivan alasta on annettu
muutaman kymmenkunnan luokkamatkustajan herrastelusaleiksi.
Siirtolaiset saavat olla sikin sokin, miehet ja naiset kuin sillit
tynnyrissä, lapset jaloissa. Vuoteina ilettävän likaiset polstarit ja
tyynyt, jotka Hulliin tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun
tarkastuksen pelossa. Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli
peiteriekaleita -- niin täynnä syöpäläisiä, että melkein itsestään
liikkuivat. Ruoka valmistettiin kehnoista aineista, sopat, puurot ja
kuorimattomat perunat, sekasin samoihin astioihin, joista niitä
tappelulla sai ammentaa kuppeihinsa. Meritaudin vallitessa ruokavarasto
aina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta, ja kaikki vaan pantiin menemään
täydestä. Syötyä kupit ja muut syömäkalut pesemättä koottiin suureen
säkkiin, josta ne samanlaisina kaadettiin likaiselle, oksennusta
kuohuvalle kannelle, kun taas tuli uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö
menettelee varsin käytännöllisesti myydessään matkalippuja yksinomaan
ruuan yhteydessä, sillä harvalla riittää sisua syödä tällaisissa
oloissa montakaan kertaa, joten laivan ruokavarat säilyvät melkein
semmoisinaan kuukausmääriä.

Kaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain
kesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu merimiehet
tuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja hyväilemättä.
Muita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää, niin että
töintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys esiintyy
päällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu harvinaisuuksiin.
Suurella huolella on laivojen miehistöksi valittu umpiruotsalaisia,
jotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla ylenkatseella kohdella
suomalaista siirtolaista.

Jos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää olot
tällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä
karvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi,
on yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.

Mutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä -- nyt vasta seuraa
hävyttömyyden huippu -- perille päästessä vaadittiin siirtolaisia
allekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu
puhtaissa, tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat
saanee kyllältään maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää
kohtelua j.n.e. Tuota todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien
uhrien houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä
kertaa panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista
törkeää valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään
kyhätä vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.

Näin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti
"Siirtolainen" kertoo "osottaneen todella haluavansa harrastaa
siirtolaisten parasta", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan
siirtolaisten kuljetusta -- yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella
taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat
johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo
Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja.
Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään
parempaa toivoa.


Toisessa luokassa.

Luomistarun mukaan on ihminen -- alussa sama kuin "mies" -- luotu maan
tomusta, ja nainen luotu miehen kylkiluusta. Mutta minun Lienani on
tässä kohden poikkeus muista naisista. Häntä ei ole luotu miehen
kylkiluusta, ei ainakaan minun, sillä ne ovat kaikki tallella. Ei häntä
voi sanoa edes kalanluista kyhätyksi, vaikka hän nuorempana on pitänyt
korsettia. Ne hän on hyljännyt jo aikaa, joten hän nykyään on
miellyttävän pehmeä kosketella.

Lienani on kuin onkin maan tomusta luotu. Mutta ei ylimalkaan maan
tomusta, vaan erityisesti ja yksinomaan Suomenmaan tomusta. Kun hän
tuli mukaan, tuntui kuin olisi kappale Suomenmaata lähtenyt kanssani
harhailemaan tuntematonta tulevaisuutta kohden.

Hän se itkusilmin minulle huomautti, että nyt sitä ollaan aikeissa
jättää isänmaa. Minä en olisi koko juttua muistanut, kun Helsingin
rannassa heittäysin pitkälleni samettisohvalle "Arcturuksen"
perähytissä. Olin siellä kuin kotonani, enkä aikonut vaivata päätäni
tai sydäntäni millään haikeilla ajatuksilla. Passit ja muut paperini
olivat reilassa, matka-arkkuni lastiruumassa, aatokseni Amerikassa, ja
itse tässä hyllyvällä vuoteella. Synkkä syys-yö peitti Suomen
muistorikkaan pääkaupungin. Rauhassa ne nyt siellä vetelivät unia
isänmaan pylväät, kapitalistit, santarmit, kasakat ja kaikki. Olisi nyt
vaan laiva irrottanut köytensä, en olisi mitään tiennyt erohetken
katkeruudesta.

Mutta laiva ei pitänyt kiirettä, eikä tässä loikoessani unikaan tullut
silmiini. Kuulin huudettavan Kaaproa oven takana. Vaadittiin tulemaan
kannelle. Jollain tavalla oli Työväenyhdistyksellä saatu tietää
lähdöstäni, ja sieltä oli joukko parhaita taistelutovereita rientänyt
rantaan. Toisessa ryhmässä seisoi metodisteja, saattamassa jotakuta
uskovaistaan. Ne virittivät virren, josta oli seurauksena, että
meidänkin väki loihe laulamaan. "Käy eespäin väki voimakas!" kajahti
ensiksi ja "Proletaarilaulu" lopuksi, silloin kun laiva jo käänsi
keulaansa ulapalle päin.

Tällaiset juhlallisuudet niihin kuuluvine kättelyineen, kukkavihkoineen
ja huiskutuksineen muuttivat lähtötunnelman kokonaan toiseksi kuin olin
aikonut. Yksi mies Suomesta sinne tai tänne ei merkitse mitään, niin
olin ajatellut, -- korkeintaan joku kirous jälkeen ja vahingon-ilon
irvistys. Mutta nyt tuli onnentoivotuksiakin.

Hangossa näin siirtolaisia tuotavan kuin kanaparvea. Agentti kulki
edellä, kädet levällään, huutaen ja huitoen kuin rajamies, ja vaatien
kävelemään milloin hiljempaa, milloin kovempaa, ilman pienintäkään
aihetta, vain huvikseen, rillatakseen "pitkätukkien" kanssa. Näkyi
olevan aika velikulta miehekseen.

Hangossa se vasta tuli lopullinen ero synnyinmaasta. Saattoväkeä oli
sielläkin paljon rannassa, mutta minua ei kukaan tuntenut. Siellä
liehuttivat nenäliinojaan illan pimeässä. Laivan siivoojanaiset
käyttivät tilaisuutta pöytäliinojen puhdistamiseen, huiskuttaen niitä
laivan partaalla, ja siihen vastattiin rannalta yhä kiihtyvällä
innolla, kunnes pimeys peitti kaikki. Näkyi enää vain muutamia tulia
pimeästä yöstä, ja hetkisen kuluttua oli "Hankoniemen silmän"
ystävällinen vilkutus ainoana hyvästijättönä kotimaasta. Viimeinen yö
Suomen merirajan sisäpuolella -- kukapa niitä ristiriitaisia ajatuksia
jaksaa kertoa; tulkita niitä keskenään taistelevia tunteita, ja ketäpä
ne huvittanevat? Jääkööt sinne, minne jäivät -- joshan eivät joskus
jälessäni rientäne ja vaatine takasin palaamaan.

Mukava makuusija ja hyvät ruuat laivassa lepyttivät hetkeksi Lienani
isänmaan-kaipuun. Matkatoverit olivat myös hauskaa väkeä. Ensinnäkin
joukko suomea puhuvia nuoria konttoristeja, jotka aikoivat mennä
Kööpenhaminan kautta Hampuriin; aina hymyilevä pariisilainen, joka
oltuaan puolitoista vuotta umpisuomalaisella paikkakunnalla, osasi
suomea pian puhtaammin kuin me, ja vei Pariisiin mukanaan
suomalaishempukan kainaloiseksi kanakseen (tosin ranskalaiseen tapaan
-- vihkimättä); oululainen konttoristineiti, ollut ennen Amerikassa,
puhui englanninkieltä ja entisten kokemustensa opastamana kuletti
kerallaan suurenmoisen varaston ruokatavaroita, joita auliisti tarjosi
toisillekin; leikkotukkainen neiti -- vähä harmaissa jo --, joi olutta
ja poltti tupakkaa kuin mies, mutta kuultuaan, että se Amerikassa
herättäisi epäedullista huomiota, päätti luopua noista tavoista, koska
ei tahtonut "tuottaa häpeää Suomen naisille"; kaksi hauskaa
tanskalaista laivuria, jotka olivat ylenmäärin ihastuneita suomalaisiin
kansanlauluihin; nuori maalaispariskunta jostakin Satakunnan
sydänmailta, ja sitte se metodistinainen, jolle Helsingin rannassa oli
virret veisattu. Siinäpä ne olivatkin toisen luokan matkustajat kaikki.

Hangosta lähdettyä hiukan tuuli, josta oli seurauksena, ettei naisia
näkynyt aamiaispöydässä ainoatakaan. Satakunnan mies tuli uljaasti
pöytään, alotti kaalin syönnin ja otti ruokaryypyn, mutta sai sitte
asiaa kannelle -- emmekä nähneet häntä senjälkeen kahteen päivään,
enempää kuin hänen nuorta vaimoansakaan. Jakoivat kaiketi tunnollisesti
elämän myötä- ja vastoinkäymiset.

Mutta aukealla Itämerellä oli nähtävänä viehättävä värisointu:
valkoinen vaahto vaaleanvihreän aallon harjalla, taivas vaaleansininen,
pilvet vaaleanpunaiset...

Etukannella parveili siirtolaiskansa, miehet tarkastellen laivan
taklausta tai oukaillen taivaanmerkkejä, naiset suorien hivuksiaan.
Toiset olivat merisairaita. Eräskin äiti makasi kannella niin
voimattomana, ettei jaksanut jäsentä järkäyttää, kolme pientä lasta
itkien ympärillä. Kun vielä muistan, kuinka armottomasti vaimoja
ja lapsia raastettiin ja tuupittiin siirtolaismajoissa y.m.
tungospaikoissa, varotan hartaimmasti kenenkään kutsumasta Amerikkaan
perhettään muuten kuin sovittamalla niin, että he saavat luotettavan
miehen turvakseen matkalla.

Kööpenhamina oli Lienan mielestä pienempi, likaisempi ja monin verroin
ikävämpi kaupunki kuin Helsinki. Eikä minulla ollut sydäntä väittää
vastaan. Ikävä oli ilmakin, sateinen. Näköjään olivat tanskalaiset
pyöreän pehmeää väkeä, niin että tuskin saattoi uskoa tuon kansan
kerran maailmassa pitäneen vallassaan Englantia, Norjaa, suurta osaa
Ruotsia, Itämeren etelärannikkoa aina Rääveliä myöten, vieläpä
ryöstäneen Suomen Turkuakin. Mutta ehkä olivat silloiset tanskalaiset
luisevampia kuin nämä nykyaikaiset meijerimiehet. Tilaston mukaan
juopotellaan Tanskassa kovasti, ja sepä se lamauttaa tarmon kansasta,
samalla kuin pöhöttää ruumiin.

"Myrskyinen Pohjanmeri" oli meidän mennessämme rasvatyyni. Kaikki
olivat jo vironneet ja koettivat ruokapöydässä mahdollisuuden mukaan
ottaa velkansa takaisin. Syksy oli unhottanut muut pahat tapansa,
paitsi sadetta vihmoi alinomaa. Senkin vuoksi uni maistui mainiosti, ja
sitte makuun päälle hyvät ruuat.


Sumujen maa.

Enemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus,
joka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän "_Iloinen_ Englanti."
Rikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa
laajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata
olla -- tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun
maa. Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.

Jo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet.
Täytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon
ihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa.
Kuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan
luonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi
minut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta
ihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja
kullan mahti.

Hulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä,
tullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät
jaettiin eri parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.

"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua",
oli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan
niitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan
vaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta
kuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan
mihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut
ennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean
karvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti
itsekullekin.

Toinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen
käsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus
siellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät
kustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka
vuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän
kalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista,
jos ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan
matkustajainkin tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan
viranomaiset vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään
pitänevät ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin
Terijoen tai Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan
kysäsivät, oliko arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos
siihen vastasi kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta
joka ei osannut vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä
suinattiin tarkoin senkin metodistinaisen käsilaukku -- hän kun oli
umpisuomalainen -- ja tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko,
mutta tarkemmin tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen
ompelutarpeitansa.

Sitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin
kuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä
laski, että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi
seisomaan kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä.
Minkäs hänen teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et
kyennyt tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme
likanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä
oli, sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo
alkoi tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman
luonnolliseksi. Nyt emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan
siirtolaisten. Toinen luokka mukavuuksineen, ihmisarvoineen kaikkineen
oli nyt ollutta ja mennyttä.

Vihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta
meitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska
meidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä
tarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli
kauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy mitään,
mitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä syntymään,
jos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua -- kolmia
kutakin -- sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä ainoastaan
tämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus myöhemminkin, siinä
hurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella muuttaisi makuansa
mutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia tahtoo Amerikkaan
mennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat kahvit ja kahvineuvot.
Ikävä tulee muuten.

Kovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri
juniin. Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja
Kaapro, kaksi maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman
vaunun sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut
ovat täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin,
joissa on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat
ovet, jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa,
joten matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole
juomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle
varsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on
keksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt
missään vettä eikä muuta.

Liikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että
päätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit,
sellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan.
Joillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui
pari kolme sanaa, joista viimeinen aina oli "pliis!" (please = tehkää
hyvin!) Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja
katosi, lukiten oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri
ei niin vähällä lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja
huuteli "aut, aut!" Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran
tajusimme, että ulos se meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen
ja huusimme vastaan "Glasgow, Glasgow." Sillä sen tiesimme varmaan,
ettei vielä oltu Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti
päänsä, ja meidän täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin
nousevia portaita. Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi
pitkä katettu käytävä, jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas.
Silloin olimme taas asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme
kulkeneet ainoastaan rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei
maata myöten. Kohta saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista
lähteä kiskoille kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki
ohi tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin
noidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei
viheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä
päästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.

Hetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä
taas mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan
Glasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja tavaramme
siirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo ennen
meitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän
juutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen,
puolalainen j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet "Polariksessa" viikkoa
aikasemmin kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli "Polaris"
myöhästynyt ja he saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt
sanottiin päästävän Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.

Glasgowia vähä katselimme. Sumuinen, savuinen ja kurainen se oli
niinkuin koko Englanti. Rakennukset lienevät alkuansa olleet kauniita
ja puhtaita, mutta kivihiilen savu ne kaikki likaa ja mustaa, niin että
kovin näyttävät murheellisilta.

Vaikka ilma oli kylmän kostea ja kadut vetelän kuran vallassa, ei
täällä näkynyt käytettävän palttoota eikä kalosseja. Mutta hyvin ne
olisi tarvittu. Tupakan kalleuden takia ei Englannissa ainakaan
nykyisin polteta paperossia eikä sikareja, vaan herrasmiehetkin
kävelevät pitkin katuja piippunysä hampaissa.

Pitkiä, erinomaisen pulskia miehiä näkee Englannissa paljo. Poliisitkin
olivat kuin Olympon jumaloita -- ne harvat, mitä oli; viittä enempää en
tullut näkemään koko Englannin matkalla. Amerikan englantilaisperäiset
miehet ovat myös enimmiten vartevaa, kaunista väkeä, mutta heidän
naisensa eivät vähääkään ole minun makuuni. En vielä ole nähnyt yhtään,
mihin kannattaisi vaihtaa Lienaani. Pieniä laihoja tallukoita ovat
useimmat. Pitemmät taas hartevia, soukkalanteisia, puikkosääriä, kuivia
kuin kapahau'it. Mutta englantilaiseen silmään ne voivat näyttää
hyvinkin viehättäviltä. Luultavasti he puolestaan eivät näe minun
Lienani miellyttäväisyyksiä. Ja parasta se onkin. Eletään vaan molemmat
omillamme.


Atlannilla.

Halki Englannin olimme kulkeneet -- Englantia näkemättä. Sillä
oikeastaan _me_ emme olleet kulkeneet, vaan meitä oli kuletettu kuin
tavaramyttyjä vinhaa vauhtia läpi koko yön. Pilkko pimeässä olimme
nähneet ainoastaan silloin tällöin tulia tuikuttavan. Niistä emme
voineet tehdä muuta kuin yhden johtopäätöksen, sen nimittäin, että
katuvalaistus Englannissa on vuosikymmeniä jälellä Suomesta.
Öljylamppua tai korkeintaan kaasua he polttaa tuhrustavat, niinkuin
meidänkin esi-isämme aikoinaan kuuluvat tehneen. Mutta sähkön
käyttäminen valaistukseen näytti heille olevan kokonaan tuntematon.

Englantia näimme vasta Englannista lähdettyämme. Kulkiessamme
Atlanninlaivalla Glasgowista alas Clyde-virtaa ja samannimistä kapeaa
merenlahtea oli keskipäivä, ja sumu ihmeeksi sen verran ohennut, että
saattoi nähdä muutamia syliä eteensä. Kun Glasgowin laivatelakat --
maailman suurimmat, olen kuullut sanottavan -- vihdoinkin loppuivat,
alkoi maaseutu. Viljeltyjä olivat ne rannikot, viljeltyä kaikki minkä
suinkin viljellä voi. Vihreät nurmikot kiipesivät kauas ylös vuorten
rinteille. Ja vuoria oli niillä rannoilla, rumia alastomia kukkuloita.
Metsää ei missään näkynyt, ainoastaan pieniä vesakoita siellä täällä
ja istutettuja puistoja kylien tienoilla. Aitojen sijasta oli
peltotilkkujen välissä pensasrivejä. Mistäpä siellä olisi ottanut
aidakset? -- Rakennukset olivat ikivanhan näköisiä, peräti outoja
muodoltaan, meistä ikäviä ja synkkiä kuin Suomen vanhimmat
herraskartanot. Muutamat olivat muinaisaikaisia linnoja, arvatenkin
aatelisten asuntoja. Suomessa sellaiset jo ovat raunioina, mutta täällä
niissä näytti vielä olevan asukkaat.

Joku muinaistutkija varmaan tuntisi itsensä onnelliseksi tällaisen
tuhatvuotisen viljelyksen keskellä, mutta minä hänessä en luulisi
viihtyväni montakaan päivää. Ikivanha sivistys on lyönyt leimansa
kansaan, niin että ulkonainen käytös niin ylhäisellä kuin alhaisella on
eräissä suhteissa hämmästyttävän kohteliasta. Kadunlakasija ja
rantajätkä puhuttelevat toisiaan aina "herraksi", kelvollisia
kirous- ja haukkumasanoja tuskin lienee koko kielessä, ja jokaista
käskyä tai pyyntöä seuraa kohtelias "pliis", joka tosin tinkapaikassa
lausutaan siksi pontevalla äänenpainolla, että minä sitä ensin luulin
kiroukseksi. Kaikessa komentamishommassa englantilaiset käyttävät
sanomattoman rumaa ja kovaa ääntä, vaikka kieli tavallisissa oloissa
kuulostaa meikäläisen korvaan lapsekkaan pehmeältä, ja yleinen
puhuttelutapa tekee miellyttävän hillityn ja tuttavallisen vaikutuksen.

Irlannin rannikolla tuli laivaan lukuisa joukko irlantilaisia
siirtolaisia, tuntuvasti enemmän kuin kaikkia muita oli yhteensä. Jo
kaukaa näki, että irlantilaiset olivat aivan eri rotua kuin
englantilaiset. Vaikka he olivat herraskaisesti puettuja, loisti
jokaisen olemuksesta sivistymättömyys, typeryys ja alkuperäinen
luonnonraakuus. Tuskin olivat he päässeet laivaan, kun hyökkäsivät
ruokapöydän kimppuun ahneudella sellaisella, ettei olisi luullut heidän
viikkokausiin nähneen ruokaa. Kyllä ei ollut niillä pojilla
aavistustakaan kohteliaisuudesta, ei edes yksinkertaisimmista
ihmistavoista. Miehet olivat tanakkaa tekoa, lurjusmainen ilme
kasvoissa. Naiset maalatuita, mauttoman koreissa pukineissa ja kovin
kesyjä, niin peittelemättömän kesyjä, että Helsingissä he olisivat
jokaikinen arvelematta joutuneet poliisin kirjoihin -- vaikka ei
Helsingissäkään siveellisyys aivan arinta laatua ole. Mutta nämä eivät
kaihteneet mitään. Retkuivat milloin minkin miehen kaulassa, olipa se
juutalainen tai turkkilainen, ja häpeämättä tarttuivat kiini kehen
sattui. Jos eivät onnistuneet saamaan miestä käsiinsä, puristelivat ja
maasivat edes toisiaan.

Juutalaisten ja irlantilaisten ruokahalua katsellessa näytti siltä,
ettei siivompi väki täällä saa mitään suuhunsa. Kadehdittavia nuo
herkut tosin eivät olleet, varsinkaan niin likaisissa oloissa kuin
niitä tarjottiin, mutta vanhasta tottumuksesta vatsalla kuitenkin oli
omat vaatimuksensa. Molemmat edellämainitut kansallisuudet näyttivät
tässä liassa olevan kuin kotonaan. Torakatkin, joita laivan
siirtolaisosasto kuhisi täpösen täynnä, olivat heille mieluisia
leikkitovereita. Heikäläisten mukana kait niitä alkuaan oli tullutkin
laivaan. Onneksi nousi heti ensimäisenä yönä Atlannille tultua
hyvänlainen tuuli. Siitä oli seurauksena yleinen oksennuskonsertti.
Kaikenkieliset yhtyivät samaan "yöö"-virteen, jota hellittämättömällä
hartaudella veisasivat pari kolme vuorokautta yhteen painoon.
Irlantilaiset olivat merisairaina kaikki tyyni, samoin juutalaiset,
joten heistä ei ollut muuta haittaa ruoka-aikoina kuin että
oudonpuoleista pöytäkonserttia pitivät ympärillä olevissa kopeissaan.
Meitä se ei häirinnyt eikä säälittänyt vähääkään, meitä
pohjoismaalaisia. Söimme hyvällä maulla jos jonkun näköisiä ja makuisia
sekotuksia, salaa nauttien niistä kärsimyksistä, joilla kohtalo rankasi
vastenmielisiä matkatovereitamme. Vaikka tahtoihan siihenkin lopulta
kyllästyä. Kun yöllä satuin heräämään kovemmasta laivan heilahduksesta
ja ylt'ympärillä kaikuivat puolen tuhannen siirtolaisen yökötykset --
toiset kiukkuisia, uhkamielisiä, toiset jo masentuneita ja nöyriä --
juohtuivat monasti mieleeni järkevän ihmisen kärsimykset ollessaan
suljettuna houruinhuoneeseen, raivoavain hullujen ympäröimänä. Naiset
ne osasivat koketeerata meritaudillakin: vetelän ja avuttoman näköisinä
makailivat mielestään "plastillisissa" asennoissa, hiukset hajallaan ja
paljastellen niitäkin paikkojaan, joita toki muulloin pitivät
peitettyinä.

Mutta annas kun pääsi irlantilaislauma taas jaloilleen, niin kyllä sai
ruoka kyytinsä. Juutalaiset koettivat pitää puoliaan varastelemalla
suoraan laivan ruokavarastosta. Siihen keinoon täytyi meidänkin lopulta
turvautua. Kun emme viikkokausiin saaneet suolakalaa, alkoi suolainen
silli niin voimakkaasti kummitella mielessä, että kiusaus voitti minut,
varsinkin kun Liena, jonka luonto ei koko aikana voinut suvaita
siirtolaisruokia, useasti valitti ikävöitsevänsä samaa taivaallista
herkkua. Minä tiesin, missä laivaväellä oli avattu sillitynnyri, ja
yhtenä pimeänä yönä hiivin sinne, kavalalla välinpitämättömyydellä
lähestyin tynnyriä, pistin äkkiä käteni sinne ja syvältä suolavedestä
pyydystin rasvaisen sillin. Vilkasin ympärilleni -- ei mitään vaaraa --
kaappasin toisen vielä yksin tein. Oi, miltä ne maistuivat silloin! Oli
meillä juhla sinä yönä, Lienalla ja minulla! En olisi ikänä uskonut,
että halveksittu silliraukka eräissä tapauksissa voi maistua niin
hyvältä. Raamattu sanoo, että "varastettu leipä on makia", mutta kyllä
se on poikaa varastettu sillikin.

Pitemmälle en itse jatkanut varkausuraani, vaan ilmaisin löydön
ovelalle juutalaispojalle, joka kiitollisuudesta sittemmin aina antoi
minulle osan saaliistansa. Liena puolestaan aikaa myöten oppi
kerjäämään. Laivan leipureilta hän silmäyksillään vietteli höyryäviä
leivoksia, toipa kerran kyökistä kokonaisen lintupaistinkin. Jos tätä
matkaa olisi kestänyt kauemmin, niin kelpo kansalaisia Amerikka meistä
olisi saanut. Ja sittenkin olimme me viattomimpia koko joukossa.
Toiset varastivat ja kerjäsivät monta vertaa enemmän ja julkeammin.
Eikä se synniltä tuntunut, kun näki laivan ruokavaroja säästämättä
heiteltävän mereen -- ämpärittäin kaadettavan parasta ruokaa, joka
luokkamatkustajilta oli jäänyt tähteeksi. Tällainen lienee sääntönä
Atlanninlaivoissa, koska suuri parvi kalalokkeja oli tiennyt lyöttäytyä
mukaamme, seuraten meitä yli aavan valtameren aina Amerikan puolelle.
Heillä oli hyvät päivät. Mutta siirtolaisia kiusattiin nälällä siihen
määrään, että pakosta jouduimme sangen arveluttaviin keinotteluihin
henkipitimiksemme.

Irlantilaiset, kun näkivät olevansa suurena enemmistönä, alkoivat
meritaudista virottuaan hieroa tappelua toisten kansallisuuksien
kanssa. Varsinkin juutalaisia he koettivat ärsyttää, syljeskellen kuin
poikarakit näitten vaatteille ja kasvoille. Juutalaiset silloin ottivat
esille hebrealais-englantilaisen kielitulkkinsa ja huutelivat siitä
sopivia herjaussanoja vainoojilleen. Kun kielitulkki loppui, ulvoivat
yhteen ääneen kuin arosudet: "huu-uu!" Käsikähmää ei syntynyt, sillä
molemmilta puuttui rohkeutta alottaa. Irlantilaisten sivistyskantaa
kuvaavana seikkana on lisättävä, että heidän parhaat pukarinsa olivat
_toisen_ luokan matkustajia, jotka tällä tavoin syljeskelemällä
huvittelivat itseään. Olen aina ollut myötätuntoinen sorretuille
irlantilaisille, mutta jos satunnaisesta matkustajaryhmästä saisi tehdä
mitään päätöksiä, niin eipä moinen kansa ansaitsisi sääliämme.

Oli Irlannin siirtolaisten joukossa kuitenkin yksi miellyttävä nuori
mies, pitkä, solakka, tummasilmäinen soittelija, joka nähtävästi oli
sivistynyttä alkuperää. Alituiseen hän huilunsa lempeillä sävelillä
huvitteli ikäviä iltojamme. Oikeinpa jäimme suu auki kuuntelemaan, kun
sieltä tuli tuttujakin säveleitä, sellaisia kuin "Talvi on nyt laannut
raivoomasta" ja "On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin".
Tuskin uskoimme korviamme, mutta sitte ajattelimme mahdolliseksi, että
nuo sävellykset oli kaukaa ulkomailta Suomeen lainattu. Meistä tuli
ystävät tämän irlantilaisen kanssa. Kerran iltahämyssä hän minulle
salavihkaa antoi taskustaan keksileivoksen, jonka oli onnistunut
jostain laivan nurkasta "kahvaamaan". Minä tähän kohteliaisuuteen
vastasin varastetulla sillillä -- ja toveruus oli perustettu.

Juutalaiset soittelivat huuliharppua. Illoin oli kannella
kilpasoittajaiset ja tanssiaiset, joissa kumpikin kansallisuus koki
panna parastaan. Venäläinen "prissakka" teki hauskan vaikutuksen, mutta
yleensä olivat irlantilaiset tanssit viehättävämpiä. Nämä
tanssitilaisuudet näyttivät olevan irlantilaisnaisten elämän tärkeimmät
hetket. Kaiken päivää he esiintyivät keskentekoisina, sen puolesta että
heidän hiuksensa -- luonnostaan varsin kitukasvuiset -- olivat
kierrettyinä käherrysneulojen ympärille, joitten välistä paljas
päänahka pilkisteli. Mutta illan suussa nuo samaiset "kiharat"
töröttivät kaikessa loistossaan. -- Nuoremmat olivat enimmiten
rehellisesti hampaattomia -- olivat kaiketi olleet huonoissa tienioissa
vielä --; vanhemmilla oli tekohampaat tai omien jäännökset
kimaltelevalla kullalla paikattuina. Tällaisessa asussa ynnä paksu
puuteripaklaus ja maali päällä he esiintyivät kaikilla ensi luokan
kaunottaren eleillä.

Laivassa oli lääkärikin, joka kerran päivässä tarkasti
siirtolaiskoppeja. Mies oli jotenkin yhtä tieteellisen näköinen kuin
Suomessa eläinvälskärit. Hänen tarkastuksiensa jälkeen näyttivät
torakat yhtä virkeiltä ja elämänhaluisilta kuin ennenkin; mätänevä
laivan lihavarasto levitti läkähdyttävää löyhkäänsä läheisiin
koppeihin, ja pesuastiat pysyivät täynnä oksennusta perille saakka, kun
ei kukaan viitsinyt niitä tyhjentää ja puhdistaa. Silmiä pestiin
varkain juomavedellä, vaikka siitä oli ankarasti kielletty. Oltiin
juovinaan, mutta puhallettiin vesi suusta kämmeniin ja huuhtastiin
kasvot. Tarkastuksien ajaksi komennettiin kaikki ylös kannelle, ettei
ketään jäänyt valituksia tekemään. Muutamia päiviä ennen maalletuloa
lääkäri rokotti niitä, joissa ei näkynyt rokotuksen jälkiä. Varsin
vaarallinen temppu, sillä mokoma puoskari voi helposti saada aikaan
verenmyrkytyksen. Arvaahan sen, ettei kelvollisen lääkärin kannata olla
niillä palkoilla, mitä ahnaat laivayhtiöt maksavat.

Oli laivalla lasarettikin, joka samalla teki putkan virkaa. Eräs
viinahullu siellä oli selviämässä ja sittemmin muuan toistakymmentä
alottava poika, joka meritaudin tuskissa oli etsinyt juomavettä, mutta
saanut käsiinsä suuren viinapullon ja, kuten kerrottiin, erehdyksessä
tyhjentänyt sen. Luonnollisesti ei laivan lääkäri voinut pelastaa pojan
henkeä, vaan hän kuoli ja haudattiin. Pari lautaa kahden puolen
ruumista rautakahleilla kiini ja sitte laivan sivuportista mereen.
Olihan siinä pappikin siunausta lukemassa. Ei niin pahaa paikkaa ole,
missä ei olisi pappia. Tälläkin laivalla sanottiin niitä olleen
kokonaista kolme kappaletta matkustajina. -- Sitte siirtyi lasarettiin
pojan äiti, joka oli sairastunut surusta tai pelosta, kun noin kävi
pojalle, joka hänen olisi ollut vietävä Amerikassa olevan isän luo. Kun
edellä kerrotut sylkemis- ja ulvomisharjoitukset sekä myöhään yöhön
kestävät meluisat tanssit pidettiin juuri lasaretin oven ulkopuolella,
voi arvata, kuinka rauhallista siellä oli sairastella ja kuoleman
kanssa kamppailla. Lääkärillä luonnollisesti ei ollut aavistustakaan
siitä, että tuollaiset pikkuseikat mitään vaikuttaisivat heikon
potilaan vointiin.

Noitten Venäjän juutalaisten perhe- y.m. suhteista koetettiin laivassa
saada tietoja, ettei heitä tarvitseisi kuljettaa takasin Amerikan
rannalta. Mutta siinä olikin mutka, kun ei ollut laivassa ketään, joka
olisi osannut venäjää ja englanninkieltä. Selvittiin siitä kuitenkin
tulkitsemistavalla, joka oli vielä konstikkaampi kuin Suomen kuuluisa
käännösjärjestelmä. Eräs suomalaisista osasi venättä, toinen ruotsia ja
eräs ruotsalainen englanninkieltä. Suomalainen kysyi venäjäksi ja
käänsi vastauksen suomeksi, toinen suomalainen tulkitsi sen ruotsiksi
ja ruotsalainen sen käänsi englanninkielelle. Tarkkaa siinä lie tullut,
kun asia kulki kolmen tulkin kautta.

Laivamme viipyi 12 päivää Glasgowin ja New Yorkin välillä. Kuului
olleenkin alkuaan rahtilaivaksi rakennettu. Jotkut enemmän matkustaneet
kehuivat toisia linjoja paremmiksi kuin "Anchor", mutta toisten
kertomuksista päättäen ei erotus taida olla suuri. Siirtolaista
kohdellaan kaikkialla siirtolaisena.

Maata tulee vähin ikävä, kun viikkomaäriin näkee vain vettä ja
taivasta. Ja _ihmisiä_ alkaa kaivata, ollessaan pitemmältä juutalaisten
ja irlantilaisten parissa.

Kun parisen viikkoa on suljettuna valtamerenlaivaan, muodostuu se
ikäänkuin omaksi maailmakseen, jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka
puitteihin täytyy asettaa elämänsä, tahtoipa taikka ei. Ja olihan siinä
yhteiskuntaa kerrakseen siinäkin, 1032 henkeä, eli enemmän kuin
Naantalin kaupungissa asukkaita. Laivaväkeä oli 130 miestä, lääkärit,
parturit, leipurit ja kaikki siihen luettuina.

Harvoin nähtiin toisia laivoja, ehkä puoli tusinaa koko matkalla. Onhan
se Atlanti sentään siksi avara, että vaikka samojakin suuntia
kuljetaan, ei toisiaan nähdä kuin sattumalta. Liena jo alkoi epäillä,
tokko siellä maata onkaan toisella puolella, ja väitti laivan eksyneen
pois oikealta kulkuväylältä. Oli täysi työ todistaissa hänelle, että
täytyyhän se Amerikka jossain täälläpäin löytyä, koska satojatuhansia
suomalaisiakin jo oli sinne siirtynyt samoja teitä, mitä mekin olimme
kulkeneet ja mihin meille oli piletti myyty. Nytpä voin kuvitella
Kolumbuksen ja hänen toveriensa tunteita, kun ei kukaan ollut ennen
kulkenut näitä matkoja. Varma sen Kolumbuksen täytyi olla asiastaan,
kun hidaskulkuisilla purjealuksilla uskalsi yrittää ja sitkeästi vaan
pyrkiä eteenpäin, vaikka kuukausi meni kuukauden perästä maata
näkemättä ja vaikka kaikki toverit epäilivät, koko maailma epäili.

Vihdoin alkoi laivallamme huhu kertoa yhä lisääntyvällä varmuudella,
että ennen pitkää jo ruvetaan tulemaan maihin. Eräänä iltana tiedettiin
sanoa, että seuraava yö olisi viimeinen merellä. Myöhään me silloin
oleskelimme kannella. Ja kun pimeni ilta, niin jopas pilkotti etäältä
laivojen merkkitulia useampia, ja vilkkumajakan ystävälliset
silmäniskut huomattiin aamupuolella yötä. Nyt ei maa enää voinut olla
kaukana. Päivän valetessa nähtiin saaria häämöttävän kaukaisuudessa.


Poikki Amerikan.

Amerikan rantaa lähestyessä ensimäisinä pöyhistelivät rintaansa --
uhkaavan näköiset patterit. Tekipä se kaikkea muuta kuin vierasvaraisen
vaikutuksen. Sodan ja vainon henki on anastanut valtaansa tämänkin
"vapauden maan", se ajatus ehdottomasti nousi mieleen noita varustuksia
katsellessa. Nolona siellä seisoi Vapauden patsas vallituksien välissä,
ikäänkuin olisi itsekin ymmärtänyt, ettei hänellä enää täällä ole oikea
sijansa. Se lieneekin vapauden _muistoksi_ pystytetty, kuolleen,
menetetyn vapauden.

Siirtolaisten maihinnousu ansaitseisi oikein eri luvun, niin siinä oli
paljo mutkia, tarpeetonta, joshan tarpeellistakin muodollisuutta ja
raakuutta. Mutta minun kynäni, vaikka se ei ole paha säästämään väriä,
on kuitenkin voimaton luomaan tästä oikeata kuvaa vähällä vaivalla.
Olisi pitänyt olla valokuvanottaja mukana. Ensinnä meitä ulkona
satamassa marssitettiin kannella kuin sotaväkeä. Jälkeenpäin kuulin,
että laivaan oli saapunut amerikkalainen lääkäri ja että hän tarkasti
terveyttämme tässä marssissa. Minä häntä en huomannut koko otusta,
tallustelinhan vain siinä missä muutkin.

Tullimiehet täälläkin penkoivat tavaroitamme, joitten muassa meidät
pikkulaivalla lähetettiin "siirtolaispalatsiin" Ellis-saarelle. Se oli
avara rakennus ja täynnä väkeä. Joshan vain on joka päivä yhtä paljon
tulijoita, luulisi Amerikan piankin saavan täytensä. Viranomaisten
kohtelu siellä joka askeleella tarkoitti osottaa meille, _kuinka vähän
tervetulleita olemme_ tähän maahan. Varsinkin juutalaisia ja
italialaisia näkyivät pitävän lujilla. Paljain päin ja kieli ulkona
suusta he kulkivat -- kielestä näet joku asianomainen katsoi
terveydentilaa. Meitä ei sentään niin tarkoin tutkittu, vaan nimet
kysyttiin ja rahat. Kuului pitävän olla vähintään 30 dollaria taskussa
(nykyään pitää olla 50 dollaria, ja muutenkin on siirtolaistarkastusta
silloisesta paljo kovennettu), jos mieli päästä eteenpäin. Jollakulla
meistä oli se summa, ja silläpä sitä mentiin kaikki. Yksi kun oli
läpässyt tarkastuksen, pisti salaa rahat toisen taskuun, tämä
taas kolmannen j.n.e. Olihan se niinkuin amerikkalaista alkua
amerikkalaiselle elämälle. Kun sitte yksi työnnettiin menemään yhdestä
ovesta, toinen toisesta, katosivat meiltä matkatoverimme, niin että
heitä emme sen perästä enää nähneet. Jäähyväisittä täytyi erota.

Pilettiä kysyi jokainen vastaantulija, kunhan vain oli ukko. Minua
neuvottiin muutamalle luukulle ottamaan loppumatkalla tarvittavia
lippuja. Ajattelin, että ovatkohan täälläkin "aamiaisella" ne herrat,
jotka tietävät antaa lipun niin kaukaiseen, pieneen ja syrjäiseen
paikkaan kuin Nanaimoon, joka ei edes ole Yhdysvaltain alueella. Mutta
ei -- eivät olleet aamiaisella. Ensimäinen mies, joka eteen sattui,
ryhtyi heti liistaroimaan ja leimaamaan lappuja sellaisella varmuudella
ja kätevyydellä kuin olisi kaiken ikänsä tehnyt vain Nanaimon-lippuja.
Vajaassa kahdessa minutissa oli valmiina piletti, niin tarkka ja
täydellinen, että sillä sai ilman eri maksua vuokra-ajurinkin
Chicagossa, kun oli siirryttävä asemalta toiselle. Eri komanto siellä
oli kuin Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön konttorissa Helsingissä.

Kun meitä taas pikkulaivalla vietiin täältä rautatieasemalle, oli jo
pimeä. Yön selkään pantiin menemään, että vain pääsisivät meistä. New
Yorkista emme olleet muuta nähneet kuin pattereita ja Vapaudenpatsaan,
tullihuoneen ja siirtolaispalatsin, muutamia tornin näköisiä
rakennuksia ja Brooklynin sillan, joka kaukaa ei tehnyt sen kummempaa
vaikutusta kuin Vuoksen silta likeltä. Omaa vapautta meille ei ollut
annettu vähääkään, en edes päässyt tupakkaa ostamaan. Mutta junan
lähdettyä ilmestyi vaunuun kaupustelija, jolta sain huonoja sikareja
kalliilla hinnalla. Tupakka täällä maistaa liian väkevältä suomalaiseen
suuhun sekä tuntuu jo Yhdysvalloissa ylen kalliilta, mutta Kanadan
puolella se on vielä puolta kalliimpaa. Kaikki muukin junassa myytävä
tavara oli meistä hirveän korkeissa hinnoissa. Vasta myöhemmin olemme
tulleet havaitsemaan, että dollari useimmissa asioissa on täällä sama
kuin markka Suomessa -- niin tullessaan kuin mennessäänkin, joten saa
väärän käsityksen oloista, jos hinnat laskee Suomen rahaksi.

Junan vauhti ei ollut sinnepäinkään niin joutuisata kuin Englannissa.
Kulkea lötköttelivät jotenkin suomalaiseen tapaan. Penkit olivat
paraiksi niin lyhyet, että nukkuminen ei missään asennossa käynyt
päinsä. Mutta järjestys vaunuissa kelpaisi malliksi Suomeenkin. Kutakin
vaunua varten oli jarrumies, joka osotti kullekin sijansa,
tuontuostakin lakasi vaunuja ja jonka puoleen sai aina tarvitessaan
kääntyä. Siinä toimessa näkyivät pitävän neekereitä, täysi- tai
puolimustia.

Ennen pitkää huomasimme itsekin vähitellen muuttuvamme neekereiksi. Jo
New Yorkissa vallitsi kivihiilen kirous kaikessa kamaluudessaan, ja nyt
kulki junamme Itävaltioitten pahimpain kivihiilipiirien kautta. Väkisin
tunkeutui savu vaunuihin, täyttäen silmät, korvat, suut, sieramet ja
kaikki. Varsinkin tunneleissa olimme läkähtyä, ja niitä oli
tuontuostakin. Aamusella vasta näimme, kuinka kummallisia seutuja
oikeastaan kuljimme. Korkeille rumille kukkuloille rata kiipesi
kiertäen, kaartaen. Joskus oli kolmekin veturia edessä, ja ähkäin
puhkain ponnistelivat, vaikka vedettävänä oli ainoastaan muutamia
vaunuja. Kaupungit olivat likaisia, savun peittämiä nekin, niin ettei
suinkaan tehnyt mieli asettua asumaan yhteenkään niistä. Kuitenkin
kiitämme onneamme, kun matkamme sattui syksyksi, sillä jos kaiken
lisäksi olisi vallinnut kesäinen kuumuus, niin kuinkahan olisi
selvittykään?

Pittsburgissa meidät komennettiin ulos vaunusta kaikkine tavaroinemme,
katsottiin piletit ja kutsuttiin -- takasin samaan vaunuun. Huvikseen
vain panivat raahaamaan tavaroitamme edestakasin. Mutta mihinkään
ostoksille ei päässyt. Entiset eväät olivat lopussa, joten tästä
puoleen täytyi pitää yllä henkeään omenilla ja makeisilla, mitä sattui
saamaan.

Näistä kivihiilivuorista päästyä alkoi maanviljelysseutu, tasankoa,
tasankoa vain silmän siintämättömiin. Kaiketi siellä vilja kasvaa, että
tohisee, mutta mistään hinnasta en sinne jäisi elämään, niin oli ikävää
ja yksitoikkoista sellainen aukea peltomeri.

Yhä useammin sivuutimme rautatievaunuja, jotka olivat ahdetut täyteen
elukoita, lehmiä, lampaita ja sikoja. Katsoimme niihin kuin
onnettomuustovereihimme. Meitäkin vietiin, vietiin vain tuntematonta
tulevaisuutta kohden. Heidän matkansa päämääränä tietysti olivat
Chicagon kuuluisat teurastuslaitokset.

Maanviljelysseudulla toki savu vähän hälveni. Chicagossa jätti meidät
se tulinen kiirekin, joka oli ollut seuralaisenamme koko matkan. Saimme
lähes päiväkauden odottaa junaa, ja silloin karkasimme katsomaan
kaupunkia. Oli jotenkin sellainen kuin Pietari olisi ilman poliiseja ja
sotaväkeä. Juomakauppoja ja kapakoita täällä oli joka askeleella,
niinkuin muuallakin matkamme varrella oli näyttänyt olevan, mutta
yhtään juopunutta en ollut nähnyt sitte kuin Hullissa, jossa erään
vastaantulevan merimiehen punakkuus hieman minua epäilytti. Kyllä kai
ne täälläkin ryypiskelevät ihmiset, vieläpä oikein asiaksi asti, mutta
eivät reuhaa eivätkä hoipertele pitkin katuja.

Maanviljelysseutua seurasivat ruohoaavikot, vielä ikävämmän ja
yksitoikkoisemman näköiset kuin ne, joita olimme kulkeneet. Ainoana
vaihteluna olivat jyrkkäreunaiset hiekkaharjanteet, jotka olivat aivan
nykyaikaisten patterien näköiset. Niitten turvissa mahtaisi Europan
sotajoukoilla olla hauska ammuskella toisiaan. Sinne ne mahtuisivat
kaikki ja siellä saisivat ketään häiritsemättä tuhota toisensa.

Vihdoin tuli Lännen vuoristo, jylhä ja villi. Juna kulki sellaisia
jyrkänteitä, että oikein pelotti, varsinkin kun rautatie rotkojen
poikki näytti olevan heikonlaisilla perustuksilla. Aivan kuin kiusalla
lisättiin vauhtia juuri näillä pahimmilla paikoilla.

Matkan varrella yhdyimme taas uusiin suomalaisiin siirtolaisiin. Heitä
oli tänne ajanut sama pakko kuin ennen tapaamiammekin: Suomessa ei ole
työtä. Monetkin olivat kulkeneet ristiin rastiin koko Suomenmaan,
hakien työtä, mutta turhaan. Joku oli lähtenyt asevelvollisuutta
pakoon. Italialaisia oli myös paljon menossa länttä kohden, sillä kovin
on kurjat olot heidänkin ihanassa isänmaassaan: rosvot ja roistot
vallassa.

Neekerit olivat vankkatekoista, kookasta väkeä. Sekarotuisissa näki
joskus tavattoman kauniita miehiä. Indiaanit eivät olleet vähääkään
pelottavan näköisiä, enimmiten lyhytkasvuisia, niin että tottumattoman
oli vaikea heitä erottaa japanilaisista, joita myös täällä matkusteli.
Kiinalaisia myös tapasi. Pitkä palmikko niskassa he ovat näköjään kuin
savustettuja akkoja.

Ne valkoiset, mitä täällä tuli junaan, olivat tavattoman kookkaita
melkein järjestään, kaiketi vanhojen Lännen seikkailijain jälkeläisiä.
Käytös huoletonta, retkuilevaa, niinkuin sen, jolle ei koskaan ole
mitään tapoja neuvottu. Tärkeimmät taidot heillä näyttivät olevan:
tupakanpuru, sylkeminen ja jalkojen ojenteleminen korkealle ilmaan.
Päältä nähden olisi ollut taipuvainen epäilemään, tokko kukaan heistä
lienee montakaan päivää elättänyt itseään kunniallisella työllä. Niin
näyttivät veltoilta heidän runkonsa. Yhtä veltto kuin muu ruumis tuntui
myös olevan heidän kielensä. Englannissa vieraankin korva sentään
erotti jotain järjestystä tuon suussa pyöriteltävän lihapalan
liikuttelemisessa, mutta täällä se näkyi saavan olla ja elää ihan omin
valtoineen. Sellaista enkeliskaa kuin he puhuivat osaa vaikka kuka, jos
pistää kuuman perunan suuhunsa ja puhuu kieltä mitä tahansa. Jos he
eivät ymmärrä teitä, ette tekään heitä ymmärrä -- ja niin olette
kuitit.

Se alituinen huolenpito ja siirtolaisten vangitseminen oli ensin
tuntunut vastenmieliseltä, mutta vähitellen siihen oli tottunut, kun
näki että matka sujui hyvin. Senpätähden oikein kaipasimme jonkunlaista
ohjausta, kun tultiin Seattleen Tyynenmeren rannalle. Mutta siellä
huomasimme, että meidät oli jätetty kokonaan oman onnemme nojaan. Ulos
vaan ajettiin junasta, ja siinä sitä seistiin pimeässä muutaman kadun
kulmassa. Turhaan odottelimme mitään "agenttia". Miehissä kokosimme
kaiken kielitaitomme ja läksimme asemalta tiedustelemaan, milloinka
laiva lähtee Victoriaan ja mistä päin se lähtee. Monesta aikaa
tapasimme täällä oikein Suomen mallisia virkamiehiä -- sellaisia, jotka
eivät tietäneet mitään. Lähellä asemaa huomasimme kuitenkin olevan
sataman tapaista, ja kun sinne kävelimme, osuimme heti oikealle
laivalle, joka juuri oli lähtemässä.

Aamulla tultiin Victoriaan samalla Vancouverin saarella, jolla
Nanaimokin on. Saaristo Victorian edustalla tuntui tuttavalta, ja itse
kaupunki muistutti jotakuta Suomen rannikkokaupunkia. Savuakaan ei
näkynyt, ja rakennukset olivat hauskan ja miellyttävän näköisiä.
Nanaimoon mennessä honkametsä, merenlahdet ja hauskat järvet oikein
houkuttelemalla houkuttelivat astumaan ulos junasta ja jäämään tänne.
Sitäkin tehokkaammin tämä tuttavallisuus meihin vaikutti, kun tähän
saakka oli kaikki ollut niin perin vierasta.

Ja kun Nanaimoon tulimme, niin melkeinpä luulimme tulleemme Kotkaan tai
Sortavalaan. Ihmisiäkin tapasimme.


Uudessa maailmassa.

Näitten muistelmieni loppuun oli minulla aikomus liittää vielä joku
pätkä, jossa muutamin piirtein olisin kuvannut silmäänpistävämpiä
erilaisuuksia "uuden" ja "vanhan maan" oloissa ja ihmisissä. Mutta
ennen pitkää huomasin ensimäiset havaintoni erehdyttäviksi, samoin
toiset ja kolmannet, niin että mitä yhtenä päivänä panin paperille, sen
jo toisena heitin -- "uuniin", olin vähällä sanoa, vaikka täällä ei ole
yhtään uunia koko valtiossa, ainoastaan "stouveja".

Lähdetäänpä esimerkiksi siitä päästä: lämmityksestä.

Junassa tullessani vallitsi ankara kuumuus, sillä neekeri lapioi
kivihiiliä pesään kuin tuskassa. Minä hikoilin ja läähätin kuumuudesta,
koettaen mahdollisimman paljon oleskella ulkona vaunusillalla,
etten ihan läkähtyisi. Ajattelin, että tuo musta paholainen,
neekeri-lämmittäjä luulee muittenkin kaipaavan sellaista lämpömäärää,
mihin hänen kirottu afrikkalainen nahkansa on tottunut. Mutta
ihmeekseni huomasin, ettei siinä ollut vähääkään liikaa
amerikkalaisille matkatovereilleni. Vuoristosta tuli miehiä, joilla oli
tuuheat turkit yllä, huopapeitteet jalkojen ympärille käärittyinä,
karvakintaat käsissä, ja sittenkin he tässä kauheassa kuumuudessa
värisivät sinisinä vilusta. Jos milloin jätin vaunun oven raolleen,
niin kiireimmän kautta jo joku vilukinttu hyppäsi sitä sulkemaan.
"Kylläpä ovat viluista väkeä", ajattelin, "helvetissäkin nuo olisivat
kuin kotonaan."

Mutta se ajatukseni oli hätiköity. Vuoristossa oli kova talvi
silloin jo.

Nyt täytyy minun tunnustaa, että ennen minulle kylmä tulee kuin näille
amerikkalaisille. Asunnot heillä ovat lautahökkeleitä, hiukan lujemmat
tavallista pärevasua ja jotenkin samassa määrässä lämpimänpitävät.
Uuneja niissä, kuten sanottu, ei ole -- eikä niistä olisi mitään apua,
jos olisikin, sillä kukapa sitä jaksaisi koko ilmapiiriä lämmittää.
Mutta jos vuokralainen tahtoo, saa hän ostaa huoneeseen rautakamiinan,
jota täällä sanotaan "stouviksi". Taloon se ei kuulu. Yhdysvaltain
puolella paikoin eivät _ovet_ ja akkunatkaan kuulu taloon, vaan ovat
vuokralaisen hankittavat ja kulkevat hänen muassaan talosta toiseen.

Yöt ovat tuntuvasti kylmät, mutta makuuhuoneisiin ei ihmeeksikään
aseteta minkäänlaista lämmityskojetta. Siis ei ne pahasti viluisia saa
olla, jotka sellaisissa oloissa nukkuvat. Ensimältä mulla oli niin
kylmä, että hirvitti, mutta näkyy siihen tottuvan.

Näilläkin tienoilla on läpipääsemättömät aarniometsät, mutta
rakennustavasta päättäen ei luulisi hirsiä löytyvän satojen penikulmain
alalta. Syy on siinä, että Lännen amerikkalainen vihaa kaikkea, mikä
tekisi kodin hauskaksi ja mukavaksi. Hänen aikomuksensa on lähteä
täältä tiehensä niin pian kuin mahdollista. Sentähden koti ei saa olla
sellainen, että se häntä kiinnittäisi, vaan sen pitää olla omansa
karkottamaan miehen koko tienoolta.

Kaikkialla kehutaan amerikkalaista käytännöllisyyttä, kekseliäisyyttä
ja Amerikan korkealle kehittynyttä teollisuutta. Mutta surkeampia
huonekaluja, rumempia ja kaikin puolin epäkäytännöllisempiä, en ole
missään nähnyt kuin täällä. Sängyt, kaapit, pöydät, tuolit ovat kaikki
Noan aikaista mallia. Lamppuja tässä vuoriöljyn maassa jos näkisitte,
niin kunnioituksella muistelisitte niitä "kitupiikkejä", joilla
Suomessa ennen navetat valaistiin. Pienimmästä suurimpaan on kaikki
kotielämään kuuluva tavara niin kelvotonta kuin olla saattaa.

Suomessa en noihin seikkoihin tullut kiinnittäneeksi huomiotani, mutta
täällä se on täytynyt pakostakin tehdä. Sillä maan tapa -- ainoa puoli
Amerikan oloissa, minkä Liena täydestä sydämestään hyväksyy -- työntää
miehen niskoille enemmän puolen taloustoimia. Hän saa aamusin työhön
mennessään virittää valkean keittostouviin, laittaa kahvin ja
aamupuuron. Muija makaa kuin hako, kunnes nälkä päivemmällä ajaa
hänetkin jalkeille.

Syönti on Amerikan elämä. Heti kun silmänsä auki saa, ajetaan vatsa
täyteen puuroa, ja joka näkemässä sitte päivän mittaan syödään ja taas
syödään. Sillä alalla on kaikki mahdolliset mukavuudet: kalat, lihat,
maidot, puotiherkut kannetaan kotiin. Aina seisoo pöytä täynnä mitä
vaihtelevimpia ruokatavaroita. Jos Suomessa moni työmies hävittää
ansionsa juontiin, niin täällä se menee ylensyömiseen.

Siinäpä se lienee syy, ettei missään maailmassa käytetä niin
paljon patenttilääkkeitä kuin täällä Amerikassa. Jos vilkaset
amerikkalaiseen sanomalehteen, luulisit koko lukijakunnan olevan
kuoleman kielissä. Suomenkielisetkin lehdet täällä ovat tuollaisia
sairashuonejulkaisuja. Toimittaja on samalla pääpuoskari. Yhdellä on
"Suomen vaakunakuva-verenpuhdistusta", toisella sähkövöitä, kolmannella
"kasakan rasvaa" tai jotain muuta ihmelääkettä. Europassa arvokkaat
sanomalehdet aina pitivät velvollisuutenaan varottaa yleisöä
tällaisista keinottelijoista, mutta täällä lehtimiehet näkyvät olevan
käytännöllisempiä. Ottavat senkin keinottelun omiin käsiinsä.
Ajattelevat kaiketi, että "pettäisihän tuon tyhmän kansan kuitenkin
joku toinen -- sama se, jos minä petän." Tervettä väkeä ei olisi helppo
lääkkeillä petkuttaa, mutta sellaisten kanssa on hyvä vehtailla, jotka
liiasta syönnistä ovat saaneet vatsanvaivoja. Heille voi uskotella,
että nuo taudit paranevat jollakin heinänliemellä tai sähkövyöllä.
Söisivät vähemmän, niin eivät kaipaisi mitään.

Moni muukin asia näyttää minusta täällä olevan hulluin puolin. Nyt
kevään tullen esim. olen odotellut kuulevani lintuin laulua, mutta
turhaan. Sensijaan laulavat täällä sammakot, niin että maailma
kajahtelee. Ja oikein niillä on hienon konserttiväen tavat: alottavat
vasta myöhään iltasilla, jolloin työkansa jo on levolla, ja pitävät
riemuaan aina aamuyöhön. Päivän lepäilevät.

Ensimältä en täällä tahtonut päästä kunnialla sivuuttamaan
vastaantulijoita. Ahtaammissa paikoissa usein pakkasivat tarttumaan
kiini, että oli vähältä tulla tappelu. Vihdoin sain selville syyn.
Täällä kaikki, niin ihmiset kuin hevoset ja rautatiejunat, sivuuttavat
toisensa vasemmalta puolelta eikä oikealta, niinkuin Suomessa.

Tervehtiessä ei nosteta hattua eikä kumarreta päätä eteenpäin -- sehän
olisi jonkunlaisen alamaisuuden tai matelemisen merkki -- vaan päätä
nytkäytetään hieman sivulle ja pikemmin ylös- kuin alaspäin. Naiset
tervehtävät vain silmillään, eikä heitä saa mies mennä aluksi
tervehtimään. Naisella on siinäkin etuoikeus.

Amerikkaa sanotaan "siksi suureksi lännen maaksi, jossa ei yhtään
kuningasta ole eikä vastusta papeista." Senkin asian laita on vähä niin
ja näin. Dollari täällä on itsevaltiaampi kuningas kuin yksikään
Europan hallitsija. Hänen suosikkinsa, suuret raharuhtinaat, ovat
pelottavan mahtavia valtiaita. Mutta muusta hallituksesta täällä ei ole
haittaa. Yhtenä päivänä tosin jo säikähdin pahasti -- silloin, kun
erään kaivantoräjähdyksen uhreja haudattiin --; luulin olevan sotaväkeä
estämässä mielenosotuksia. Mutta sitä se ei ollut. Oli vaan sen
paikkakunnan suomalainen torvisoittokunta koreissa univormuissaan.
Muuta "vormua" en vielä neljään kuukauteen ole täällä nähnyt.

Papeista sitävastoin on enemmän vastusta kuin Suomessa, sillä täällä ne
vielä julkeavat esiintyä koko vanhanaikaisella asevarastollaan,
tulisella helvetillä ja kaikella mitä Suomessa ei enää iletä käyttää
muualla kuin metsäpitäjissä. Suomessa niitten toki täytyy vähän vääjätä
sivistyneitä ihmisiä. Mutta täällä työväen parissa luulevat olevansa
ihan turvassa sivistykseltä. Kauan ei kuitenkaan kestäne, ennenkuin
valistus tunkeutuu tännekin.

Se toki on eroa, ettei täällä ole valtiokirkkoa, joten papeilla ei ole
oikeutta kantaa palkkaansa keltä hyvänsä, vaan ainoastaan niiltä, jotka
häntä tarvitsevat. Loput kerjätään hyviltä ihmisiltä. Muita kerjäläisiä
en Nanaimossa ole tavannutkaan.

Eikä täällä ole varkaita. Ei ole siihen pakottavaa köyhyyttä, ei nälkä
kellään. Ennen joulua tuli kaupungin edustalla oleva merenlahti täyteen
"härinkiä" -- isoja silakoita eli pieniä silliä, samanlaisia kuin
Vienanmeren "seiti" -- monen jalan paksuudelta. Niitä sai siitä
haavilla pistellä veneensä täyteen, ken halusi. Näihin asti ne siinä
ovat oleilleet, eikä heitä juuri näy kukaan välittäneen pyydystää,
paitsi kalalokit. Niillä on ollut juhla. Ulompana on halibut'ia --
mainion hyvää kalaa, jota edes jonkun verran pyydetään. Kesällä kuuluu
tulevan lohia, ettei vene sekaan mahdu.



AVIOLIITTO JA IJÄN PITUUS.


Tilastotieteen tutkijat vakuuttavat saaneensa selville, että naimisissa
olevat ihmiset elävät vanhemmiksi kuin naimattomat. Tämä ijän erotus on
miehillä keskimäärin 7 vuotta ja naisilla 5.

Mikä suurenmoinen "puffi" avioliitolle! Kuka ei tahtoisi elää tässä
hauskoilla ja viettelevillä synneillä täytetyssä maailmassa vielä
muutamia vuosia yli alkuperäisen määrän, varsinkin kesäiseen aikaan ja
poutailmoilla? Ja kukapa ei menisi naimisiin, jos niin pienellä
kiepillä tietää voittavansa enemmän kuin puolikymmentä vuotta ijän
jatkoa, puhumattakaan kaikista muista avioliiton eduista ja
nautinnoista.

Mutta se nykyajan yleinen auktoriteetti-uskon puute, jota Porvoon
piispa vaikeroi kirkolliskokouksessa ja pastori Jussilainen "Kuopion
takana", se onneton pahe on saanut minutkin niin valtaansa, etten enää
voi lapsellisesti uskoa edes tilastotieteen tutkijoita. Ja -- mikä
osottaa vielä täydellisempää paatumusta -- minä luulen itselläni olevan
päteviä syitä epäillä kaikkea tilastoa, sillä kokemuksesta olen tullut
siihen vakaumukseen, että tilastoa voi käyttää todistamaan jos
jonkinlaisia päähänpistoja ja että sille voi rakentaa sekä oikeita että
vääriä oppeja. Tilasto on muodostunut aikakautemme toiseksi raamatuksi,
joka venyy sinnepäin, minne sitä vedetään, ja puhuu sen mieliksi, kenen
käsissä se milloinkin on.

Raittiustilaston mukaan esim. lyhentää juoppous ihmisen ikää vähintäin
10 vuotta, tupakan poltto noin 5 vuotta, näistä johtuva vatsakatarri
(Heymann Blochin terveyssuolan käyttämisohjeitten mukaan) 8 vuotta;
liikavarpaat 3 vuotta; luuvalo 6 vuotta j.n.e. Kun nyt ijän pituus
keskimäärin on ainoastaan 44 vuotta, ei esim. semmoiselle miehelle kuin
ystävälleni Esa Huttuselle jäisi elinaikaa ollenkaan. Hän on ollut
ankara ryyppymies pitkin ikäänsä, kova tupakanpolttaja, vieläpä purija;
hänen siveellinen kantansa on aina ollut jotenkin arveluttava; hän ei
käytä terveyssuolaa, ei "ainoata luotettavaa känsävoidetta Odobrin", ei
Voltaristiä luuvalonsa lievennykseksi eikä mitään muuta ihmiskunnan
onneksi ja vanhentamiseksi keksittyä keinoa. Mutta epäsiveellinen elämä
ei ole häneen jättänyt muita jälkiä kuin siirtänyt hiusrajaa jonkun
matkan niskemmäksi. Juoppous ei muuta kuin nostattanut kainon
punastuksen hänen nenälleen, tupakanpoltto tuottanut kestävämmän värin
hänen hampailleen. Hänen elämänsä pituuteen ne eivät ole vaikuttaneet
mitään, paitsi ehkä jatkaneet muutamalla kymmenellä vuodella, jos olisi
varma, että se ilman näitä paheita olisi kesken katkennut. Hän täyttää
ensi syksynä 58 vuotta, ja kaikesta päättäen on hänellä vielä ainakin
yhtä pitkä elämäntaival edessä kuin kellä hyvänsä raittiussuutarilla.

Tehtyäni nämä yleiset muistutukset itse tilastotiedettä vastaan, voin
suuremmalla varmuudella kääntyä siihen asiaan, jonka nyt olen ottanut
tutkittavakseni.

Uskotko sinä avioliiton jatkavan ikää, sinä luuksi ja nahaksi
kuivettunut perheen isä, jolla on elätettävänä kivulias eukko ja
kiukkuinen lapsilauma? Jos ennen poikamiehenä livahti yö tai kaksi
kuukaudessa korttipöydän ääressä, saat nyt viikon pitkään tuskin
ummistaa silmiäsi yhtenäkään yönä, sillä milloin ei vaimosi valita,
vinkuu lapsistasi se, jonka vuoro kulloinkin on olla kipeänä taikka --
taudin puutteessa -- nuorimpana. Eikö valvottu yö ole yhtä kuluttava,
valvoipa sen paheissa taikka hyveissä?

Entä ne elatuksen huolet sitte! Nuorena miehenä sinä olit vapaa kuin
taivaan lintu; söitpä tahi joit saaliisi, aina sinulla oli rahaa
taskussa. Nyt voit kuukausmääriä säilyttää muistissasi jokaisen kelpo
aterian, minkä naimisiin tultuasi olet saanut, varsinkin näinä viime
vuosina. Kunnon humalaa et ole uskaltanut ajatellakaan edes jokaisen
lapsesi ristiäisissä. Ja kuitenkin on sinulla rahaa ainoastaan
poikkeustapauksissa, omaa ei milloinkaan. Koko elämäsi on kuin
sveitsiläinen juusto -- täynnä rahan reikiä. Veroja, koulumaksuja,
lääkelappuja, vaatteita, kenkiä ja Herra ties mitä kaikkia joka toinen
päivä. Sen ohessa on vaimollasi jok'ikinen aamu asiaa torille. Sinä
olet ihmispeto, lastesi kiduttaja ja vaimosi murhaaja, jos et laita
rahaa kaikkiin näihin tarpeihin. Luuletko sen jatkavan ikääsi, että
mietit niin hauskoja asioita kuin uusien rahalähteiden löytämistä
päivät pitkät ja yöt vielä pitemmät?

Ja luuletko sinä eläväsi pitempään, jos menet naimisiin -- sinä
kukoistava neitonen, jonka silmät sädehtivät kuin aurinko hyvällä
luokosäällä ja jonka nuorekas varsi uhkuu tuoretta terveyttä? Kumpiko
-- inhimillisillä silmillä katsoen -- näyttäisi viittaavan kestävämpää
elon-iltaa kohden: vanhanpiianko pyylevät piirteet vaiko perheenäidin
kuihtunut hempeys ja sammuva katse, hänen, joka itselleen ja maailmalle
vastuksiksi säännöllisesti vuosittain synnyttää uuden "äänioikeutetun"
kansalaisen maailmaan? Jos miehen päivät avioliiton helmassa ovat
helteiset ja yöt murheita täydet, niin vielä orjallisempi on vaimoparan
elämän tie. Niitä on mahdoton kuvata ja luetella kaikkia niitä huolia,
joita vastaan hänen täytyy taistella katkeamatta ja joiden alla hän
ennemmin taikka myöhemmin nääntyy.

Naissukua moititaan alkuperäisyyden, s.o. keksintökyvyn puutteesta ja
sen nojalla väitetään, että nainen on älynsä puolesta alhaisempi olento
kuin mies. Mutta pantaisiinpas koetteeksi Edison keksimään päivällistä,
hyvää ja ravitsevaa päivällistä, kun mies on juonut viimeisenkin
pennin, eikä keltään enää saa velkaa. Tahi annetaanpas Zeppelinille
isän repaleiset housut ja katsotaan, minkälaisen sadetakin hän niistä
kyhää pikku Emmalle. Tämmöisten pulmien ratkaisu on leikin asia
kokeneelle aviovaimolle. Se mikä varsinaista vaivaa antaa hänen
pienelle päälleen, on kysymys, kuinka saada tämmöisissä oloissa
suloisuutensa säilymään, ettei tuo miehen kutjake alkaisi juoksennella
muiden naisten jälessä.

Katsoinpa avioliittoa miehen tahi naisen kannalta, en voi käsittää,
mikä siinä ikää jatkaisi. Tuommoiset ylivoimaiset ponnistuksetko? Vaiko
kenties jokapäiväinen riita ja rähinä? Sanotaan kyllä, että "taistelu
on elämää", mutta tämä lause ei pidä paikkaansa esimerkiksi sotilaihin
ja asianajajiin nähden, sillä he ovat lyhytikäiset; ainoastaan papeissa
se toteutuu, jotka suurella maltilla taistelevat sielunvihollista
vastaan.

Luultavasti on niillä tilastontutkijoilla, jotka sanovat avioliiton
jatkavan ikää, tarkoituksena tällä vain kehottaa ihmisiä siveään
elämään, eivätkä he niin paljon välitä siitä, onko heidän laskuissaan
ollut perää vai ei. Siveä elämä tietysti on hyvä sekä ruumiille että
sielulle. Mutta yhtä turha on uskotella, että avioliitto tekee elämän
siveäksi, kuin että se jatkaa ikää. Sillä mistäpä ne aviomiehet tulevat
muista kuin entisistä nuorista miehistä? He elävät siveettömästi -- jos
elävät -- jo ennen sitä ikää kuin meillä tavallisesti naimisiin
mennään. Sitte vanhemmalla puolella se siveettömyys on sangen
kohtuullista, vaikka ei mentäisi naimisiinkaan. Enkä minä voi ymmärtää,
kuinka avioliitto puhdistaa niistä vanhoista synneistä, jotka ovat
samat sekä naineilla että naimattomilla miehillä, kellä kerran on ollut
semmoisia taipumuksia. Päinvastoin olen minä luullut huomanneeni, että
juuri niillä miehillä on suurin kiire naimisiin mennä, jotka muutenkin
antavat liian suuren arvon tyttöväelle. -- Mitä taas naisiin tulee,
niin jokapäiväinen kokemus osottaa, että jos he kerran ovat poikenneet
siveyden tieltä, ei heitä avioliitto pidätä sen paremmin.

Onko se sitte tahallista valhetta tuo tilastotieteen väite, että
avioliitto antaa miehille ijän lisää 7 vuotta ja naisille 5? En minä
sitäkään tahdo sanoa. Mutta nuo tilastolliset herrat ovat oppineita
professoria, jotka eivät näe muuta kuin mitä kirjoissa on. Luottavat
liian sokeasti numeroihin ja luulevat, että "numerot puhuvat" --
silloin kuin he itse puhuvat. Jos tässä saisivatkin numerot puhua, niin
naimattomain miesten lukua osottavat numerot antaisivat seuraavan
selityksen: "Meidän joukossamme ovat kaikki rujot ja rammat,
langetustautiset, kruunun raakit ja pahantaudin syömät, jotka eivät ole
päässeet naimisiin, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt. Eivät ole tytöt
tykänneet tai sukulaiset huolineet. Jos meidät olisi päästetty
naimisiin, niin kyllä olisi lyhennyt naineiden miesten keski-ikä, mutta
nyt me olemme painamassa nuorten miesten puolta."

Samaan suuntaan käypä selitys lähtisi myös naimattomain naisten lukua
osottavilta numeroilta. Kainosti punastuen ne siihen vielä
huomauttaisivat: "Eivätkös herrat professorit ole kuulleet siitä
pienestä heikkoudesta, mikä meillä naisilla on ijän laskussa ennen
naimisiin menoa? Matka 20-25 ikävuoteen kestää muilla 5 vuotta, meillä
10, ja matka 25-30, joka muilla on vain 5 vuotta, se on meillä 15. Näin
jää meille 25:stä vuodesta ainoastaan 10, ja se lyhentää arveluttavasti
meidän naimattomain ikää."

Vielä on selittämättä, miksi tilastotieteen mukaan avioliitto on
miesten ijälle kahta vuotta edullisempi kuin naisten. Eräs tutkija
arvelee, että "kotiripitykset" ottaisivat kovin paljo naisten
terveydelle ja että ne siis vaikuttaisivat sen verran lovea heidän
ikäänsä. Minun luullakseni tuo ripitystyö sentään on niin naisen
luonnolle sopiva ja mieluinen toimi, että se häntä enemmän virkistää
kuin rasittaa. Paljoa lähemmäksi todellisuutta luulen päästävän, jos
otaksutaan, että nainen naimisissakin ollessaan koettaa -- mahdollisen
leskeyden varalta -- pitää ikämääränsä kohtuuden rajoissa. Tilastotiede
on ala, jolla aina täytyy liikkua varovasti ja ajatellen. Jos siinä
liian suurella varmuudella esiintyy, voi helposti ajaa kantoon ja tehdä
opinkappaleita, jotka eivät pidä paikkaansa. Semmoinen on tämäkin, että
avioliitto muka jatkaisi ihmisen ikää.



HÄN OLI HERRASMIES.


Kuka?

En tahdo mainita hänen nimeänsä -- hänen perheensä vuoksi, sillä hän
oli herrasmies.

Säälin myös niitä neljääkymmentä nuorta neitoa, jotka olivat impeytensä
kalleimman aarteen hänelle uskoneet ja jo aikaa hänen tähtensä murhetta
kantaneet.

Sillä hän oli herrasmies.

Hänen omakätisen nimikirjoituksensa voisin teille huoleti näyttää. Se
ei häntä ilmaisisi. Muutamat sen lukevat "Lundbergiksi", toiset
"Sundeliniksi", kolmannet "Aaltoseksi" ja minkä miksikin arvailevat.
Sillä herrasmiehen asia ei ole kirjoittaa luettavaa käsialaa. Eikä
hänen nimikirjoitustansa muualla tarvittu kuin ennen vanhaan pankeissa,
ja siellä se kyllä tunnettiin.

Mikä oli hänen toimensa? -- Ei mikään, sillä hän oli herrasmies.

Ja kuitenkin hän meni eteenpäin maailmassa.

Hän oli syntynyt vallesmannin pojaksi, mutta jo ennen kahtakymmentä oli
hänestä kasvanut kruununvoudin poika, ja nyt kuollessaan hän oli
lääninkamreerin poika ja ainoa perillinen.

Joiko hän? -- Ei, vaan toisinaan vähän "nautti" ja "piti hauskaa",
sillä hän oli herrasmies. Hän "rakasti seuraa", ja se vei hänen
perintönsä.

Rakasti sekä naisten seuraa että miesten.

Kapakkalaskunsa ja korttivelkansa hän täsmälleen suoritti, sillä ne
olivat "kunniavelkoja". Mutta räätälit, suutarit ja pesumuijat -- ne
joutivat odottaa.

Sillä hän oli herrasmies.

Työväenliikettä hän kauhistui ja syljeskeli Kurikan Matille. Alemmassa
kansassa hänellä ei ollut muita miestuttavuuksia kuin kolme uskottua
ajuria, mutta niitäkään hän ei päivällä ollut näkevinään. Vasta yöllä
hän heidät tunsi, sillä hän oli herrasmies.

Hyvästi puettuna hän kuoli, velkavaatteet yllä, velkahattu päässä ja
velkasaappaat jalassa. Hänen ainoaksi perillisekseen jäi kaupungin
panttilaitos. Testamentti löydettiin hänen povitaskustaan: kahden
markan panttilappu mustista liiveistä. Ne olivat olleet viimeinen
jäännös hänen frakkipuvustaan. Muuta omaa hänellä ei ollut.

Se revolverikin, jolla hän lausui maailmalle jäähyväiset, oli
lainakalu, hyväntahtoiselta ystävältä saatu käytettäväksi.

Nuoraa ja talia tarvittavan määrän hän olisi vielä voinut saada
omakseen, vaihtamalla panttilappuun, mutta -- hän oli herrasmies.



KOULUAJAN YLISTYS.


Oi, jos olisin koulupoika, pitkäsäärinen, kapeakaulainen, isän ilo,
äidin ylpeys, opettajain silmäterä! Tahi jospa olisin edes
huonopäinenkään koulupoika, josta kuitenkin vielä on vähän toivoa!

Niin huolettomia päiviä et koskaan vietä kuin koulupoikana ollessasi.
Tulet nimismieheksi, ryöstät köyhältä ainoan lehmän -- tulet papiksi,
joudut seurakunnan kanssa rettelöihin pappilan rakennuksista -- käännyt
sotilasuralle, sorrut vekseleihin ja onnettomiin naimisiin -- tulet
tuomariksi, päätät asiat vasten lakia taikka sitte vasten vakaumustasi
-- kohoat kuvernööriksi, saat harmia kelvottomista virkamiehistäsi ja
nälänhätäisistä kunnista -- nouset senaattoriksi, loukkaat omaatuntoasi
taikka menetät virkasi. Niin on tie ohdakkeinen palvella valtiota
semmoisessakin maassa, jota sentään sanotaan virkamiesten luvatuksi
maaksi. Kaipauksella muistelet iloisia kouluaikojasi. Koulupoikana et
näistä huolista tiedä. Viet kotiisi puhtaan paperin, jossa käytös on
10, ahkeruus ei kuin hiukan vähempi ja eri aineitten joukossa vilahtaa
joku kymmenikkö tai yhdeksikkö, jos ei muussa niin voimistelussa.
Kotonasi silloin on juhlahetki. Isäsi ottaa auki sen laatikon,
jossa hänellä ovat säilössä kaikkein tärkeimmät asiakirjat:
virkavahvistuskirjansa, julkasemattomat runokokeet rakkausvuosilta,
palovakuutuspaperit ja yksityiset kirjeet suosiollisilta esimiehiltä.
Sen hän ottaa auki ja etsii sieltä oman todistuksensa vastaavalta
asteelta, vertailee ja koettaa saada selville, mitä lahjoja olet
perinyt häneltä, mitä saanut äidiltäsi. Ja hän on äärettömän onnellinen
nähdessään, ettei hänen antamansa leiviskä ole sinussa kevennyt, vaan
että äidin mukana vielä on tullut uusia lahjoja sukuun. Kesken
kiireintä kevätsiivousta istahtaa äitikin tutkimaan todistusta, vaikka
hänen muut lukemisensa viime vuosina ovat supistuneet postillaan ja yhä
uudistuviin keittokirjoihin. Hänessäkin herää hämärä muisto, että hän
joskus maailmassa on kuullut semmoisen nimen kuin "geometria" -- niin,
ja "algebraa" -- eikös se vain ollut algebraa, jota he niin hartaasti
kärttivät maisterin opettamaan viimeisellä luokalla, vaikka siitä ei
sitte tullut mitään?

Mutta jos isä huomaa sinun jossain määrässä jääneen osattomaksi suvun
henkisestä etevyydestä, näkee hän siinä selvän viittauksen, että luonto
onkin aikonut poikaa toiselle uralle, käytännöllisille aloille,
niinkuin postivirkoihin, metsähallintoon, apteekkiin, rautateille,
kauppaan, maanviljelykseen j.n.e. Ja jos käytöksessä tai ahkeruudessa
on huono numero, ei äiti voi kyllin surkutella opettajain
puolueellisuutta ja vähäpätöisyyttä; he ovat jostain pikkuasiasta
suuttuneet isään tahi heidän rouvansa kadehtivat äidin viimeistä
leninkiä -- siinä kaikki. "Mutta sinullahan ei toki voi olla mitään
huonoja tapoja, ei vaikka. On sinua toki sen verran osattu kasvattaa."

Ellei kateus olisi liian alhainen tunne minunlaiselleni miehelle, niin
melkeinpä katsoisin kateudella teitä punaposkisia, virkeäsilmäisiä
koulupoikia, jotka saatte koko kesän olla omissa valloissanne ja
nuoruuden mielellä nauttia luonnon nuoruudesta. Mutta enhän voi teitä
kadehtia. Eihän se ole teidän syynne, ettei minulle elämä enää maistu
samalta kuin teidän ijällänne. Silloin kun salaa luihautin savun
opettajain heittämästä paperossin pätkästä, niin olipa se toisen
makuinen kuin mitä nyt saan hyvästäkään sikarista; 25 pennin
omistaminen tuotti silloin runsaamman riemun kuin nykyisellä ajalla
sadat markat; toisin kuin nyt hypähti silloin rinnassa sydän, jos
vilahduksenkaan näki tuosta lyhytpalmikkoisesta ihanteesta -- toisin
hypähti kuin nyt, tiedustellessa itsekunkin niiden myötäjäisiä, jotka
voisivat tulla kysymykseen; ja ne pienet kepposet, mitä koulussa
tehtiin, ne tuottivat paljoa puhtaamman nautinnon kuin nyt hyvätkään
luikerrukset raha-asioissa tai parhaiten onnistuneet vaalikeinottelut.

Nauttikaa vain nuoruudestanne, koululaiset, niin kauan kuin huolet ja
murheet eivät ole päässeet häiritsemään mielenne rauhaa. Kerran tulee
sekin päivä, jona sanotte, että kouluaika se kumminkin oli elämänne
iloisin aika. Huono numero on kyllä ikävä näyttää vanhemmille, mutta
vielä ikävämpi on näyttää vekseliä pankkiherroille; "ehdot" ovat kyllä
tukalat kesäkumppanit maalla ja vaikealta tuntuu niitä lähteä syksyllä
suorittamaan, mutta vielä vaikeampi on puuhata "akordia" saamamiestensä
kanssa.



KUINKA JOUDUIN NAIMISIIN.


Ovat monasti kysyneet, miksikä minä -- viisas mies -- olen mennyt
naimisiin. Sentähden näyttää siltä kuin olisin selityksen velkaa tälle
valistuneelle ja tiedonhaluiselle yhteiskunnalle.

Lyhyesti sanoen on syy naimisiin menooni sama kuin kaikkiin muihinkin
tyhmyyksiini, se nim. että minä aina _teen_ ensin ja _ajattelen_ sitte
vasta -- jos sattuu aikaa ajatella sittenkään.

Olin silloin alkava sanomalehtimies, aaterikas ja toivehikas, ensi
kertaa uskottu kesätoimittajan edesvastaukselliseen asemaan. Ja minulla
oli "hyvä ajatus toimestani", niinkuin sotamiehellä käsikirjan mukaan
tulee olla. Tunsin elävästi, että isänmaan kohtalo suureksi osaksi oli
minun varassani tämän kesän. Siinä raskaan vastuunalaisuuden tunnossani
olin ruvennut raittiusmieheksi jo varhaisesta keväästä, sillä minä
pelkäsin, että muussa tapauksessa saattaisin jonkun kerran
hutikkapäissäni ajaa karille maamme valtiolaivan. Ihan totta, sitä minä
pelkäsin.

Tämä raittius se minut vei turmioon.

Ryypiskely oli siihen saakka varjellut minua monesta tyhmyydestä, mutta
nyt minä aikani kuluksi rupesin katselemaan tyttöjä -- tarkoitan,
katselemaan sillä silmällä, jolla en koskaan ennen ollut tyttöjä
katsellut. Vilkkunut kyllä olin heihin ja mahdollisesti joskus
"ihaillutkin", kuten sanotaan, mutta ainoastaan ohimennen. Ihaillut
heitä jokseenkin samalla maulla kuin kilpa-ajoissa ihailin sirotekoista
liinakkoa tai lujakoipista mustaharjaa. Ihailin aikani, mutta siitä ei
ollut sen vaarallisempia seurauksia. En minä niitä omakseni pyytänyt
enkä olisi siihen aikaan suittanut ottaakaan, vaan jos näin niitä
rääkättävän, niin pahaa se teki sydämelleni.

Nyt minä aloin itse huomata, että tyttöväen läheisyys teki minuun
kokonaan erilaisen vaikutuksen kuin ennen. Se minua pelotti. Jos
korkealta kutsumukseltani olisin uskaltanut, niin totisesti olisin
ottanut ryypyn pari vastapainoksi. Sillä minulle alkoi selvetä, että
ihminen on aina kuin aistiviallinen: sokealla on erinomainen kuulo,
kuurolla erinomainen näkö. Täytyy tehdä toinen taikka toinen:
ryypiskellä taikka sitte armastella.

Olin siis mahdollisimman altis taudille.

Ja silloin saapui paikalle se basilli.

Eräällä huviretkellä kohtasin tytön, jota en ollut nähnyt sitte
lapsuuteni aikojen. Hänestä oli varttunut solakka neitonen. Silmät
kirkkaat ja kiehtovat, kasvoilla niin puhtaat värit, varsi "kuin
elämänlanka", ylväs ja sopusuhtainen, povi korkea, ja keltaiset kiharat
tuhlaten tuuheat. Oli tullut kesäksi syntymäseudulleen ja aikoi
syksyllä taas lähteä sinne kauas, missä oli ollutkin.

Vai tuollainen ilmestys sinusta nyt on kehittynyt! Semmoinen yltäpyöreä
pallukka kuin olit ennen koulutyttönä, jolle tein hyvän päivän
ainoastaan silloin kun satuin tavattoman kohteliaalle tuulelle.
Olimmehan me oikeastaan lapsuudentoverit, sillä useinhan olit ollut
talosilla sisarieni kanssa ja minä olin tullut kuin hirmumyrsky ja
pyyhkässyt olemattomiin talonne ja tanhuanne. Nukkenne olin kolhinut
nenättömiksi, käsi- tai jalkapuoliksi, jos en milloin heitä aivan
päättömiksi telottanut. Ja nyt me istumme tässä mielistelemässä
toisiamme, vääjäilemässä toistemme tunteita kuin kaksi koiraa, jotka
arvaamatta kohtaavat toisensa.

Näitä mietin mielessäni, kun häntä katselin ja häijyyksiä hänelle
juttelin. Ei suuttua tupsahtanut enää niinkuin ennen, eikä yhtä
herkästi tillahtanut itkemään. Siis oli luontonsa kovennut, ja minun
polosen oli pehmiämään päin! Aavistin kyllä, mikä vaara tässä piili.
Omatuntoni pudisti arvelevasti päätänsä ja kuiskaili "elä leiki tulen
kanssa, Kaapro!" Mutta aina minua on vaara viehättänyt, en koskaan ole
malttanut väistyä sen reunamilta. Rakastan vaaraa sen vaarallisuuden
vuoksi. Hermoni kaipaavat sitä ja nauttivat siitä.

Kaikkien häijyyksien ohella lausuin hänelle ihan tahallani joitakuita
hellänpuoleisia kohteliaisuuksia, niin että häneltä jäi suu auki ja
silmät seljälleen, sillä mitään senlaatuista hän arvatenkaan ei ollut
odottanut minulta. Oli kuin puulla päähän lyöty. Alkuun päästyäni
ehdotin vielä, että seuraavana sunnuntaina lähtisimme huvimatkalle
lähipitäjässä pidettävään maanviljelysnäyttelyyn, jonne minun kumminkin
oli mentävä lehteni puolesta. Hän suostui kauniisti ja kainosti.

Tätä sunnuntakia odotellessa -- se olkoon kunniakseni mainittu -- en
yhtään yötä lemmentuskissa piehtaroinut enkä häntä siihen mennessä
kertaakaan tavannut, en välittänyt tavata. Niin voimakas oli minussa
vielä itsenisäilyttämisvaisto.

Ja kun se sunnuntai tuli, ja laivarannassa näin olevan kaksi pientä
höyrypurtta lähtemässä sinne maanviljelysnäyttelyyn, niin minä uhalla
menin toiseen enkä siihen, jonka kannelta näin hänen keltaisten
kiharainsa kumottavan. Olin kuin katumapäällä, en tiedä mistä.

Mutta se ei auttanut. Hän vaihtoi laivaa. Oli kai huomannut valkoisen
lakkini ja tahtoi päästä maksamasta matkaa. Siinä hän ainakin onnistui,
ja väärinhän se olisi muutoin ollut, kun minä häntä olin tälle retkelle
pyytänyt.

"Luulin sinun tulevan noutamaan minua meiltä", virkkoi hän
nuhtelevasti. Mutta kuinka sointuvalla äänellä!

"En arvellut sinun lähtevänkään", vastasin. Tämä puolustus oli niin
typerä, että sitä itsekin häpesin, yhtä typerä kuin käytöksenikin oli
ollut. Mutta parempaa en sillä hetkellä keksinyt. Taikka -- jos
rehellisesti tunnustan -- pyöri kielelläni valhe sellainen, että
"kävinhän minä, vaan olit jo lähtenyt." Hän olisi sen tällä kertaa
uskonut, mutta ihan varmaan matkalta palattua ottanut siitä selvän ja
saanut minut kiini valheesta. Naiset ovat, kumminkin olevinaan, niin
arkoja valheelle, että pelkäsin siinä tapauksessa kaiken särkyvän
väliltämme. Ja sitä en millään ehdolla tahtonut vaikka taas toiselta
puolen suurempi läheneminen minua arvelutti. Suhteemme oli minusta
paraimmillaan semmoisena kuin se nyt oli. Että _hän_ riensi rantaan
ennen minua ja vaihtoi laivaa minun tähteni.

Kuultuaan minun selitykseni, hän katsoi silmiini pitkään ja syvään
niillä kirkkailla silmillään. Sitte hän sanoi vielä nuhtelevammalla --
ja sointuvammalla -- äänellä:

"Olinhan minä luvannut. Mitä syytä sinulla on luulla minua niin
huikentelevaiseksi?"

"Kun et ole ollenkaan käynyt meillä."

"Ethän sinäkään ole meillä käynyt."

Nyt oli minun vuoroni katsoa terävästi häneen. Kaikkein
jokapäiväisimmällä äänelläni lausuin sitte kuin ohimennen:

"Äitini ja sisareni vaan ovat ihmetelleet, kun et ole käynyt heitä
tervehtimässä niin pitkästä aikaa."

"On niin paljon ollut käyntiä sukulaisissani", sanoi hän epäröiden.
"Enkä minä ole juuri liikkunut missään."

Hän ei voinut peittää hämillään-oloansa. Ei ollut tahtonut tulla meille
-- luultavasti samaa vaaraa peläten minusta kuin minä hänestä! Sydämeni
riemuitsi. Sinä et koskaan pysty pettämään minua! Olet edessäni kuin
avoin kirja, koko olentosi minulle niin läpinäkyvän kirkas kuin lähteen
vesi.

En nähnyt siinä mitään sameaa, niin hartaasti kuin sitä katselinkin sen
heleän kesäisen sunnuntain -- ja vielä niin monta päivää jälkeenpäin.

En koskaan unhota sitä matkaa Savon ihanilla vesillä. Ja ne silmät, ne
silmät! Ne seuraavat mua hautaan saakka.

Siellä perillä oli kansanjuhla ja arpajaiset maanviljelysnäyttelyn
yhteydessä. Paljo kaupunkilaisia ja vielä enemmän maalaisrahvasta. Oli
tyttöjä, joita olin ennen nähnyt ja katsellutkin. Mutta mitä ne nyt
olivat hänen rinnallaan? Savolaislytyksiä, sielu jossakin lihan
peitossa, mutta ei kasvoissa, ei silmissä nähtävillä.

Ostin arpoja hänelle, ja yhdessä oli voitto -- lapsen sukat. Kuinka
viehättävästi hän punastui! Ostin itselleni. Lapsen myssy! No, on ne
omat voittonsa niissä maalaisarpajaisissa. -- -- -- Lahjotin senkin
hänelle, vietäväksi rakkaimmalle nukelleen.

"Vieläkö sulla on nukkeja?"

"O-on, muistona."

Siitä johduimme entisiin aikoihin. Muistelimme, kuinka hän oli häärinyt
emäntänä ja äitinä, kun minä esiinnyin hirmumyrskynä ja telottajana.
Vaikka ne muistelmat eivät olleet minulle edullisia, niin halusta
niissä viihdyin. Sillä olivathan ne sentään yhteisiä.

Höyrypurret palasivat yöllä kaupunkiin. Mutta maanviljelysnäyttelystä
jaettiin palkinnot vasta seuraavana päivänä, jolloin myös olivat
kyntö- ja ojituskilpailut y.m. Minun täytyi sentähden _jäädä_, ja sain
hänetkin jäämään, kun otin puuhatakseni hyvän yöpaikan.

Saatettuani hänet sinne, palasin vielä juhlapaikalle. Omasta
yösijastani en välittänyt pitää huolta; sen kyllä saisin vaikka mistä.
Hiljakseen kävelin ja istuskelin tiepuolissa.

Oli viileä ilta helteisen päivän jälkeen.

Rinnassani alkoivat aaltoilla vastalaineet. Mitä hittoa sinä meinaat,
Kaapro? Oikeinko olet tosissasi? Niinkö äkkiä se sellainenkin ahven
kävi koukkuun?

Vastaan tuli poikajoukko kansanjuhlasta, laulaen että kangas helähteli:

    "Silloin ma tyttöjä hyväilen,
    Kun ei ole muita töitä:
    Pyhänseutuna kyläilen
    Ja laulelen pitkin teitä."

Peijakkaan pojat! Se on terveen järjen ohjelma. Viritin paperossin ja
nousin kiveltä uutena miehenä. Ei tässä niin vaan mennä! Vielä on
koettamatta viime keino, murtamatta viinan mahti.

Lähteissäni juhlapaikalta oli sinne jäänyt sikermä herrasmiehiä
pitämään kemuja. Muuan tuttava oli minuakin niihin kutsunut, vaan en
mennyt silloin. Nyt menin. Hyvästi raittius, karahtakoon karille
isänmaan laiva, mutta minun täytyy päästä tästä lumouksesta! Taistelin
-- juoden kuin henkeni edestä. Mutta ei se oikein tahtonut vaikuttaa
niinkuin ennen, ei muuttaa mieltä. Niitä silmiä en saanut
karkoitetuksi.

Yöllä heittäysin puoliväkisin sänkyyn, jossa kaksi miestä jo ennestään
kuorsasi. Tuttuja miehiä. Hetkeksi nukahdin minäkin, mutta pian
heräsin. Oli ahdas, kuuma ja kaikin puolin tukala. Eikä aamukaan
alkanut valeta, vaikka jo piti olla aika.

Nousin ylös. Ilma oli kerrassaan muuttunut. Satoi ja näytti niin
kolkolta. Nuo maljatoveritkin tuossa vaan vetelivät hirsiä, nukkuivat
kuin eläimet. Ilettämään rupesi koko paikka.

Kertomuskin olisi pitänyt lehdelleni kirjoittaa eilisen päivän juhlista
ja puheista. Mauttomia, sisällöttömiä. Ja näyttelyä tuli arvostella.
Siinä en ollut vielä käynytkään. Läksin nyt. Mutta noloilta ja ikäviltä
siellä näyttivät lehmät, sonnit, lampaat, kanat ja kaikki. Eikä
siemenissä ja käsiteoksissa ollut mitään katsottavaa. Kilpakyntö alkoi
nyt. Mutta hitto sinne menköön sateella kuraiselle pellolle, ajattelin,
ja pyysin erään ystävällisen ja ymmärtäväisen isäntämiehen kertomaan
minulle siitä jälkeenpäin.

Mutta missä saisin tilaisuuden ryhtyä kirjoittamaan? Mahtaisiko _hän_
jo olla ylhäällä? Siellä olisi rauhainen huone, ja hän voisi auttaa
muistiani eilispäivän juhlallisuuksien ikuistamisessa. Minä en tosiaan
ollut paljoa huomannut kaikesta, mitä ympärillämme lienee tapahtunut.
Olin nähnyt ainoastaan hänet ja kuunnellut itse asiassa yksistään
häntä.

Löysin hänet sieltä, minne illalla olin jättänyt. Täysin puettuna istui
keinutuolissa keskellä lattiaa, säteilevän hyvällä tuulella.

Minä en kyennyt saamaan aikaan muuta keskustelua kuin jonkun
tyytymättömän sanan ilmasta murahtamaan, ja sitte olin olevinani
erinomaisen huolissani ja kiireissäni tärkeästä sanomalehtimiehen
tehtävästäni. Istuin pöydän ääreen ja ryhdyin innolla tyydyttämään
lukijakuntani vaatimuksia.

Mutta ei se tahtonut sujua. Harvoin olen ollut niin haluttomalla ja
alakuloisella mielellä kuin nyt. Huoaten laskin kynän kädestäni ja
nousin kävelemään. Vilukin karmi selkääni. Sentähden asetuin uunia
vasten seisomaan, kädet selän taakse, ja haukottelin happamesti.
Kylmähän se uunikin oli, tietysti, ei koko kesänä lämmitetty. En
mistään hinnasta olisi nyt itse katsellut itseäni enkä suonut toisten
katselevan, kaikkein vähimmän hänen. Mikä mun toikin tänne! Ja hän
tuossa herttaisesti hymyilee kuin kirkkahin päivänpaiste.

"Kuule, mikä sinun on, Kaapro, kun olet niin surkean näköinen ja
äänetön?" kysyi hän vihdoin.

Häpeä olisi ollut tunnustaa, että pääasiallisena vikana taisi olla
kohmelo. Sensijaan arvelematta tokasin:

"Minä olen rakastunut."

"Kehenkä -- jos saan olla utelias?"

Anteeksiantamattoman epäkohteliasta olisi ollut vastata muuten kuin:

"_Sinuun_, luonnollisesti!"

Ja niin minä vastasin, ajattelematta seurauksia.

Hän näytti hämmästyvän vielä enemmän kuin kaikista edellisistä
kohteliaisuuksistani. Silmäteränsä laajenivat, katse yhä kirkastui,
rinta kohoili ja laskeusi kuin olisi hän ollut suurimmassa tuskassa.
Näytti aikovan katsoa läpi luitteni ja ytimieni, saadakseen selville,
tottako minä puhuin vai leikkiä. Likeltä piti, etten tässä
tarkastuksessa purskahtanut nauramaan. Niin hullunkuriselta minusta
tuntui koko juttu. Tunnustaa tässä rakkautensa, aamutuimaan. Mutta
sillä puolustelin tekoani sydämessäni, että onhan tuossa edes jotain
jännitystä tämän ilkeän ikävän kohmeloaamun ratoksi.

Oli siinä sentään toinenkin seikka, joka minua yllytti ryntäämään näin
päistikkaa. En ollut ikinä ennen kosinut -- en totisesti -- ja minua
huvitti kerran koettaa, saisinko rukkaset.

Vaikka enhän minä nytkään vielä ollut kosinut, eikä ole sanottu, että
olin aikeissakaan jatkaa. Onneksi ei hän lukenut minua niinkuin minä
häntä, eikä tiennyt mitä mielessäni liikkui. Jo koulupojasta olin
tottunut kaikissa vaiheissa säilyttämään vakavan ja tyynen ulkokuoreni,
ja sillä monen kujeen seurauksista selkäni suojellut. En järkyttänyt
jäsentäkään enkä asentoani millään tavalla muuttanut.

Kun en kiirehtinyt jatkamaan asiaa likemmä ratkaisua, täytyi hänen
tarttua siihen. Sillä kohtaus näytti pitkistyessään käyvän hänelle sitä
tuskallisemmaksi, kuta hauskemmasti se minun urheiluhermojani kutkutti.
Vihdoin hän katkasi äänettömyyden kysymyksellä:

"Mihin tuloksiin -- mihin käytännölliseen tulokseen sinä sillä
tunnustuksellasi aiot päästä?"

Kylläpä olet käytännöllinen, ajattelin, ja mieleni teki sanoa, etten
aikonut päästä mihinkään sen enempiin tuloksiin; olin vaan vastannut
hänen kysymyksiinsä. Mutta silloin taas ymmärsin, että ijäksi rikkoisin
välimme, ja sitä en mitenkään hennonnut. Minun ei auttanut muuta kuin
sanoa: "Tarkoitukseni on pyytää sinua vaimokseni." Taas alkoi hänen
povensa rauhattomasti aaltoilla, niin että hänen oli vaikea puhua.
Jännityksellä odotin päätöstä -- en kohtaloni ratkaisua, sillä niin
syvälle en ollut vielä langennut, että edes yöuneni olisi kauankaan
siitä riippunut -- luulen ma --, vaan tiedonantoa siitä, saanko
rukkaset vai enkö. Hän alotti hiljaa ja epävarmasti:

"Olin ajatellut jäädä vapaaksi --"

Silloin aukeni ovi ja huoneeseen astui se ystävällinen ja ymmärtäväinen
isäntämies, ilosta loistavin kasvoin, ja julistaa:

"Meijän Poavopa se sai ens palakinnon kynnöstä, ja meijän mustapeä
sonni ens palakinnon karjanäyttelyssä. Alakaa ne nyt tästä puoleen akat
meillä lehmiään kuletella, kun tulloo sonnin tarvis -- --"

Varjele Jumala ketään kosimasta maalla! Minulla oli täysi työ päästessä
eroon miehestä. Pääsin kumminkin lopulta. Mutta tunnelma oli häiritty
ja kului kotvan aikaa, ennenkuin siihen taas palausimme.

Silloin minä jo istuin hänen vieressään keinutuolissa -- se toki on etu
maalla, että ne ovat niin leveät -- ja kuuntelin hänen tunnustuksiaan,
kuinka hän vuosikausia oli tallettanut eräitä sisarieni kirjeitten
kuoria, joihin minä olin sattunut kirjoittamaan osotteen, j.n.e. Mutta
tunnustuksia niitä täytyi tehdä minunkin ja antaa tyydyttävä selvitys
monesta entisestä seikkailustani. Verraten viattomia ne olivat, joista
hänellä oli vihiä.

Tunti siinä vierähti tunnin perästä, kunnes sade lakkasi, taivas
selkeni ja aurinko valaisi tummat maisemat. Päästiin hankkiutumaan
kotimatkalle.

Lopun sitte jokainen arvaa jo tämän kertoelman päällekirjoituksesta.



"NUOREN SUOMEN" TYÖPÄIVÄ.


"Äiti, voileipää! -- Kuuletko, äiti? -- Isä, kuuletko?"

Saatuamme vielä joka välimerkin kohdalla eräitä sysäyksiä kylkeemme,
niin äiti kuin minäkin, tiedämme milloin meidän "Nuori Suomi" -- kohta
nelivuotinen -- alottaa työpäivänsä.

"Miks', isä, et nouse antamaan Jaakollesi voileipää?"

Myönnän kyllä tämän huomautuksen isän velvollisuuksista täysin
oikeutetuksi, mutta itsepintaisesti kumminkin koetan pitää kiini unen
päästä ja olla nukkuvinani, odotellen, että äidin sydän ensiksi
heltyisi, eikä minun vielä tarvitsisi nousta lämpimästä vuoteestani.
Paha vaan, että äidillä taitaa olla samanlaatuiset tuumat.

"Anna, hyvä äiti, voileipää ainoalle pojallesi!"

Nyt voin jo olla huoletta. Poika muisti vihdoin pyytää "kauniisti",
niinkuin oli opetettu. Ja, oikein laskettu, äiti jo liikahtelee. Kohta
on se asia selvillä. Saanpas sittenkin vielä pienen aamutorkun, joka
minusta maistuu niin hyvälle. Mutta tätä toivoa rakentaissani en ollut
kuullut kaikkia asianomaisia. Ennenkuin äiti oli ehtinyt toimittaa
voileipää määräpaikkaansa, tunnen pienen, pehmoisen käden hivelevän
partaani ja lämpimän hengityksen korvassani.

"Isä, joko sinä olet ostanut sen uuden hevosen? Eikös nyt jo ole 'ens
viikolla'? -- Minä olenkin sinun poikasi, en olekaan äidin poika."

Tällä kertaa hän tosin minun puolestani olisi vielä saanut tunnin
verran olla äidin poikana -- tuon valtin arvon minä muuten tunsin hyvin
vanhastaan -- mutta samalla tiedän kokemuksesta, että on turha vaiva
koettaa nukkua silloin, kun Jaakko kerran on herätyspäällä. Eihän poika
raukka sitä tiennyt, että olin valvonut toimistossa myöhään yöhön ja
vielä ottanut töitä kotiin, kun tahdoin saada koko viikon joulurauhaa
ja levätä asiaksi asti. Hän oli jo aikaa ollut unen helmoissa,
ennenkuin minä kotiuduin. Nyt koetin parhaani mukaan selittää, että
jouluun on useampia päiviä -- täytyy siihen mennessä nukkua monta yötä
ja kiltisti antaa pestä silmänsä, muutoin joulu ei tule ensinkään -- ja
että minä sitte kyllä ajoissa ostan hänelle hevosen.

"Minkälaisen hevosen sinä ostat?"

"Sinisen."

"Onko sillä häntä?"

"On kaksikin."

Pitkällisen harjoituksen jälkeen osaan suunnilleen vastailla hänen
kysymyksiinsä puoli-unessakin. Jos en ollenkaan vastaisi, panisi hän
sen kovin pahakseen. Mutta hevosen Jaakko tuntee siksi hyvin, että
viimeinen vastaukseni saattoi hänet hetkeksi syviin ajatuksiin.

"Missä sillä on toinen häntä?"

"Selässä."

"Vai niin!"

Sillä ijällä ei pojan ole lupa epäillä isänsä tiedonantoja enemmän kuin
hänen mielipiteitänsäkään. Ja vaikka olisi lupakin, ei ole sitä halua
vielä. Voi sentähden aavistaa, mikä sekava vyyhti oli pienten aivojen
selvitettävänä, kun ei millään hevosella luonnossa tai kuvakirjoissa
ollut näkynyt kahta häntää. Mutta aivojen toiminta ei mennyt hukkaan.
Voitonriemulla hän nousi istuilleen ja huudahti:

"Niin, se on _harja_, isä!"

"Harjaksiko sitä sanotaankin?"

"Niin. ja se on kaulassa eikä selässä."

"Sitäpä minä en muistanut. Missä paikassa se on kaulassa -- kaulan
allako?"

"Ei ole. Voi, kuinka isä on tuhma! Kaulan vieressähän se on."

Turvaun aina tilaisuuden sattuessa siihen sotajuoneen, että itse rupean
kaikkea kyselemään ja annan Jaakon selittää asioita. Silloin hän heti
näyttää joutuvan hämilleen ja käy harvapuheisemmaksi. Tällä kertaa se
kuitenkin oli tarpeetonta, sillä vihdoin ilmestyi äiti voileipineen
ovelle ja sai hänet sen avulla pois sängystä kanssansa keittiöön.
Kuulin vielä Jaakon vaativan itselleen kahvia -- ei kahvin vuoksi, vaan
vehnäsen ja sokurin -- sekä sitte kääntävän puheen joulukuuseen ja
omeniin y.m. siihen kuuluviin makeisiin. Nyt se diplomaatin alku siellä
vakuutti olevansa "äidin poika" aina jouluun asti, koska isä on niin
ruma ja äiti kaunis -- muka! Kaikkipa tässä jo osaavatkin naisten
heikkoon kohtaan! Siihen ajatukseen nukahdin ja sain kuin sainkin vielä
unta muutaman silmäntäyden. Mitä vaivaa minun aamu-uneni suojeleminen
Jaakolta lienee maksanut äidille, en voi sanoa, mutta lopulta se
nähtävästi oli mennyt sivu hänen voimiensa, koska herätessäni kuulin
Jaakon iloisen naurun ja tapasin hänet ratsastamassa hartioillani,
pitäen molemmin käsin kiini tilapäisen ratsunsa "harjasta."

"Minnekkä nyt ajetaan, isä?"

"Kuka sinä olet?"

"Jaakko -- sinun poikasi."

"Sanoppa koko nimesi!"

"Jaakko Jääskeläinen... Ptruu, nyt käännetään metsään joulukuusta
ottamaan."

"Elä, hyvä mies, revi tukasta! Ei sitä paljo ole ilmankaan."

"Onkos sillä uudella hevosella harja ja pää?"

"On kyllä."

"Katkasinkos minä entiseltä hevoselta pään?"

"Katkasit -- ja olit paha poika."

"Niin -- minä olen sinun poikasi. Isällä on niin kaunis partakin."

Poika parka! Hän on ollut melkein koko lyhyen ikänsä Karjalassa, jossa
kivetkin ovat mädänneitä.

Koko perheen yhteisillä ponnistuksilla saatiin "Nuori Suomi"
aamupäiväksi häviämään näköpiiristäni, että voin rauhassa työskennellä.
Mutta kun hänet tuotiin päivälliselle, ei tarvinnut kysyä, missä hän
oli ollut. Oli suoja ilma, lumi nuoskaa, ja poika märkä kuin kuikka
kiireestä kantapäähän, korvatkin lunta täynnä. Hänet oli löydetty
syvältä lumihangesta, jonne toiset yhtä viisaat olivat hänet
haudanneet. Paraillaan vetivät sielumessuja, kun pelastus saapui --
onneksi niin aikaseen, ettei veisuja vielä tarvittu. Posket olivat
pojalla punakat kuin pihlajanmarjat, ja silmistä loisti kadehdittava
elämänilo, jonka ei luulisi koskaan sammuvan. -- Mitä antaisinkaan, jos
saisin takasin ne ajat ja mahdollisuuden alkaa uudestaan! Mutta meidän
on suotu elää täällä toinen elämä ainoastaan lapsissamme -- niin
pitkälti kuin jaksamme heitä seurata.

Syödessään ei Jaakko tällä kertaa rikkonut kuin yhden juomalasin, ja
siitä viattomasta syystä, että katsoi velvollisuudekseen tarttua siihen
ainoastaan toisella kädellään, niinkuin isäkin. Keittoa tosin läikähti
pöytäliinalle melkein lautasellinen, pienempiä vahinkoja mainitsematta,
mutta kaikeksi onneksi ei äiti ollut saapuvilla sillä hetkellä.

Iltapäivällä minä kumminkin päätin vielä mennä toimistoon muutamiksi
tunneiksi. Jaakko aikoi lähteä joko mäenlaskuun taikka lumisille.
Jälkimäisessä tapauksessa arveli hän antaa selkään Kallelle ja
Villelle, jotka olivat panneet hänen haudalleen "niin paljo multaa",
että hän ei voinut huutaakaan. Molemmat haudankaivajat kyllä olivat
lähes puolta vanhemmat kuin Jaakko ja näköjään samassa suhteessa
voimakkaammatkin, mutta Jaakko ei pelkää mitään, ei pöppöjäkään.

Miten Jaakon uhkarohkeat aikeet lienevät onnistuneet, siitä en koskaan
ole saanut selkoa. Minun kotiin tullessani sanottiin hänen olevan
salissa tai minun kamarissani -- "luultavasti pahanteossa, koska on
ollut niin kauan hiljaa."

"Sinäkään et sitä milloinkaan kurita, vaikka se on niin vallaton",
lisäsi vaimoni noin vaan ohimennen, varmuuden vuoksi, sillä saman
ajatuksen on hän jo ennen lausunut vähintäin tuhannen kertaa.

Hm. Astun saliin.

"Kuuleppas, Jaakko, mitä sinä nyt olet tehnyt?"

"Minä vaan laitan nämät kauniimmaksi, kun joulu tulee meille."

Keskeyttämättä työtään vilkasi hän minuun yli olkansa kuin ainakin
asiaankuulumattomaan henkilöön. Poika oli löytänyt mustepulloni -- itse
ison varastopulloni -- ja maalasi nyt korkilla mustia kuvioita
huonekalujemme päällyksiin. Nuo huonekalut, vastikään päällystetyt
punasella plyyssillä, ne olivat olleet meidän ylpeytemme -- ja
senverran sitä riemua kesti, tuskin kahta viikkoa.

"Näin mummolassakin on. Eikös ole, isä?"

Veressäni alkanut kuohahdus asettui, kun muistin että minun äitini
huonekalujen päällysvaatteessa tosiaan oli tummia ruusuja vaaleammalla
pohjalla. Tuo vaihtelevampi värisovitus oli siis paremmin tyydyttänyt
Jaakon kauneusaistia kuin meidän yksitoikkoinen. Ja maustahan ei pidä
riidellä!

Mutta vaimoni ei ottanut asiaa ollenkaan taiteen kannalta.
Mahdollisesti olisi hän muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla
ainaiseksi tukahuttanut nuoressa sielussa piilevän itsenäisen
luomiskyvyn, ellei minun olisi onnistunut ehkäistä nousevaa myrskyä,
suuntaamalla sen pieneksi perhekohtaukseksi meidän kahden välillä.
Jaakko sillä aikaa ehti keittiössä jo kaataa täyden vesisangon
palvelustytön sänkyyn, ja pelasti nahkansa siitäkin, koska hän vaan
"kasteli taimilavaa."

Palautetun perhesovun lujittamiseksi ehdottelin vaimolleni, että nyt
monesta ajasta kävisimme jossain konsertissa tai teaatterissa.

"Turhaa kulunkia vaan", vastasi hän. "Molempia saat kotona kyllältäsi,
joshan Jaakko vähänkin on luonnossaan."

Aivan oikein. Kuinka en tullut ajatelleeksikaan Jaakon "iltatunnelmaa",
jota en viime päivinä ollut nähnyt! Ja nähtävä se on; ei siitä toisen
kertomalla saa kunnollista kuvaa. Painatan tähän sentähden ainoastaan
joitakuita päänumeroita hänen vaihtelevasta ja sisältörikkaasta
ohjelmastaan:

1. Soitantoa kaikilla mahdollisilla soittokoneilla.

Soittokoneiksi kelpaavat mitkä esineet tahansa, sekä huone- että
talouskapineet tahi niiden puutteessa halot; ääni lähtee taiteilijasta
itsestään.

2. Venäjän sotaväen lauluja.

Sanat lausutaan epäselvästi, mutta sävelet ovat jokseenkin paikalleen
opitut Viipurissa, jossa mainittu sotaväki marsseillaan "laulaa" pitkin
katuja.

3. Omia laulusovitelmia.

Sävel useimmiten vivahtaa eri kirkkokuntien messuihin. Sanat
omatekoiset, esim. "Linnut laulavat kesällä puissa ja äiti on antanut
Jaakolle namusia, eikä kissanpoikia saa viedä koskeen" j.n.e. --
Laulunumeroita yli ohjelman voi yleisö pyytämättä saada, minkä korvat
kestävät.

4. Ratsastusnäytteitä.

Tarpeen vaatiessa käytetään hevosina samoja esineitä, jotka äsken
olivat soittokoneina.

5. Pantomiimeja Suomen eläimistöstä. Esitetään erinomaisella taidolla
ja luonnonmukaisuudella.

Suosituimmat osat ovat: hevosen, karhun, kissan, koiran ja sen
kotieläimen, jonka nimeä pidetään rumempana kuin muiden -- vaikka me
emme ole juutalaisia. Näissä tehtävissä tulee taiteilija nuohonneeksi
joka nurkan ja kaikkien huonekalujen alukset.

6. "Posetiivinsoittaja" -- kuvaelma.

Taiteilija esiintyy vuoroin posetiivinsoittajana, vuoroin taas tämän
seurassa olevana marakattina.

7. "Kulkukauppias", moninäytöksinen näytelmä.

Aihe tietysti Karjalasta saatu sekin: ontuva kulkukauppias, jolla on
puheessa vähä vikaa ja joka etupäässä myy "rlihmarlullia."

J.n.e. samaan suuntaan.

Kun tämä tämmöinen urakka suoritetaan kaiken muun vakaisen päivätyön
päälle, ei ole ihme, jos illan sankari lopulta vedetään esiin jonkun
sängyn tai sohvan alta, jonne hän on nukkunut. Usein taas väsyy
"yleisö" kesken ohjelman ja pakottamalla pakottaa tuon vaivojansa
säästämättömän taideniekan levolle ennenaikojaan. Silloin nukkujan
pölyisille poskille tavallisesti jäävät yöksi kyynelten uurteet.

Mutta kunhan äiti aamulla saa hänet taivutetuksi pesuastian ääreen,
ovat kasvot taas kirkkaat kuin keväinen päivänpaiste, ja kaikki huolet
unohdetut.

Ei kumminkaan aivan kaikki. Joulukuusi ja se uusi hevonen ovat vielä
huomennakin mielessä. Ja kun joulu vihdoin tulee ja kuusi sytytetään ja
Jaakko istuu uuden hevosensa satulassa -- niin sitä iloa soisin
teidänkin olevan näkemässä.



MITEN MUSTALAISKYSYMYS ON RATKAISTAVA.


Surkuteltava kohtalon oikku pitää todellakin olla, etten minä -- niin
viisas mies kuin omasta mielestäni olen -- etten minä ole vielä
milloinkaan saanut istua missään valtion komiteassa. Minulle se ei
itseni vuoksi ole ikävä, sillä minun lihakseni ovat sekä näöltään että
tunteiltaan kaikkea muuta kuin alamaisia komiteallisia istumalihaksia,
vaan valtiota minä surkuttelen, kun se on jättänyt käyttämättä
minunlaiseni kyvyn. Eikä köyhällä maallamme suinkaan ole varaa heittää
hukkaan tällaisia aarteita.

Aivan poikkeuksetta olen näet tehnyt sen havainnon, että kaikkien
komiteain mietinnöt -- vaikka olisivat olleet kuinka nerokkaita --
eivät ole kyllin nerokkaita olleet _minulle_. Ei ainoassakaan ole aate
viety perille saakka, vaan jätetty puolitiehen, niin että minulla olisi
niissä aina parantamista ja parsimista, vaikka useimmiten olen
viisaasti pitänyt täydennysmietteeni suuremmalta yleisöltä salassa ja
itsekseni kaikessa hiljaisuudessa nauttinut maan valittujen miesten
pienuudesta minun rinnallani. Vaiteliaisuudestani on kuitenkin harvoin
ollut vahinkoa valtiolle ja yleisten asiain kululle, sillä minun
ijässäni ei ole vielä yhtään komitean mietintöä semmoisenaan
toteutettu. Useimmat ovat ikipäiviksi hautautuneet hallituksen
arkistoihin, eli sanomalehtikielellä sanoen joutuneet paperikoriin.
Joitakuita on osittain toimeenpantu, mutta vasta sitte kun ne on
muodostettu peräti toisiksi kuin mitä ne olivat komiteamietintöinä
ollessaan.

Tarkkaava lukija voipi jo näistä muutamista viittauksista nähdä, että
minulla -- niinkuin kaikilla muillakin kelpo miehillä -- on korkeat
ajatukset itsestäni ja kyvystäni. Joku heikko sielu kenties erehtyy
epäilemään, ovatko nuo korkeat ajatukseni oikeutetut. Minä sen heille
suon anteeksi. Mutta taittaakseni kärjen tuollaisilta epäilyksiltä,
vaatii velvollinen kunnioitus itseäni kohtaan minun mainitsemaan jonkun
ratkaisevan esimerkin, jonka nojalla voin huoletta jättää lukijan
päätettäväksi, olenko edellisessä liiotellut vai enkö. Otetaanpa
esimerkiksi vaikka:


Mustalaiskomitean mietintö,

joka tosin ei liene kaikkein mallikelpoisimpia eikä vaikeimpia
arvostella, koskapa siihen on rohjennut käydä kiini esim. erään
kansanvaltaisen sanomalehden toimitus, missä tiettävästi ei löydy
ainoatakaan miestä, jota voisi sanoa ruudin keksijäksi -- minun
rinnallani. Mutta kelpo miehiä he ovat siltä, koska heillä näyttää
olevan korkeat ajatukset itsestään, ainakin korkeammat kuin
mustalaisista ja mustalaiskomiteasta.

Päästäksemme keskelle asiaa, annamme ensin puheenvuoron tuolle
kansanvaltaiselle lehdelle. Näin siellä kirjoitetaan otsakkeella:


"Gordionin solmu":

"Mutkallinen on kieltämättä tuo Gordionin solmu, eivätkä sitä kaikki
kykene aukasemaan, kaikki kun eivät ole Aleksantereja. Tuonnottain
työnsä päättänyt mustalaiskomitea on kuitenkin luullut omaavansa
tällaisen Aleksanterin kutsumuksen sen umpisolmun aukasemiseen, mikä
kaikista kuljeksivista mustalaisista tekisi vakaasti paikalleen
asettuneita kunnon kansalaisia. Ja keino on yhtä yksinkertainen kuin
Aleksanterin miekan isku: asetetaan erityinen mustalaisylihallitus
tarkastelijoineen, sihteerineen, vahtimestarineen ja perustetaan pari
mustalaiskoulua, toinen tytöille, toinen pojille. Eiväthän kustannukset
noista mitään merkitse meidän rikkaalle maallemme. Ylihallitus maksaisi
arvion mukaan 12,000 mkaa vuodessa, koulut taasen yhteensä 26,500 mkaa.
Ja jos joku tuhat vuosittain menisi lisäksi ylimääräisiä määrärahoja,
niin täytyisihän ne myöntää, kun kerran puuhaan on ryhdytty.

"Mustalaisten luvun maassamme laskee komitea noin 2,000 hengeksi.
Pienihän olisi siis valtion kustannus näistä. Ainoastaan parikymmentä
markkaa henkeä kohti. Mielelläänhän tuon maksaa, kun sillä saisi niin
paljon hyvää aikaan!

"Löytyy kuitenkin paljon epäuskoisia Tuomaita, jotka eivät luota
komitean ehdottaman ylihallitusjärjestelmän autuaaksitekeväisyyteen.
Mekin kuulumme niihin ja pidämmepä vielä komitean palkkoihin ja muihin
käyttövaroihin kulutetut rahat hukkaan menneinä, ellei niistä ole
tuloksena muuta kuin uusi ylihallitus, uusia virkamiehiä. Sitä lajia on
meillä jo entiseltäänkin liikenemään asti, joten ei suinkaan uusia
tarvittaisi. Ja lisäksi on meillä asetuksia maankiertäjistä,
irtolaisista, hengille-kirjoittamisesta. Tarvitaanko vielä erityinen
ylihallitus, että mustalaiset saadaan näiden asetusten alaisiksi?
Luulisi toki, varsinkin silloin, kun monen moni kansalaisten
taloudellista ja henkistä tilaa kohottava pyrintö, moni kansamme
elinehdoista kaipaa tehokkaampaa kannatusta hallituksen puolelta.

"Epäilemättä voidaan mustalaisten hyväksi toimia paremmin muulla tavoin
kuin uusia virastoja perustamalla, uusia virkamiehiä asettamalla ja
kansan varoja niihin tuhlaamalla."

Millä muulla tavoin? kysyn minä -- todistaakseni äskeistä väitettäni,
että ne herrat eivät ole ruudin keksijöitä, jos kohta osaavatkin
moittia toisten keksintöä. He eivät ole Aleksantereita, joshan ei
mustalaiskomiteakaan ollut.

Heidän ajatuksensa, että oman kansamme elinehtojen parantaminen
kipeämmin kaipaa hallituksen huolenpitoa ja yhteisiä varoja kuin
mustalaisten raahaaminen samaan yhteiskunnalliseen kurjuuteen ja
työnorjuuteen, missä itse huokailemme, ei edes ole alkuperäinen. Sen
lausuu Blatchford "Iloisessa Englannissa" -- tuossa tusinasosialistien
pipliassa -- seuraavin sanoin:

"Olen usein nähnyt teidän ylenkatseellisesti nyrpistävän nenäänne
nähdessänne mustalaisen. Mutta mustalainen on terveempi, vahvempi,
urhoollisempi ja viisaampi ihminen kuin te, ja elää hauskempaa,
vapaampaa ja luonnollisempaa elämää kuin te. En sillä tosin tahdo
väittää, että mustalainen olisi kansalaisen malli. Mutta te voitte
paljon oppia häneltä, ja minä epäilen, ettei ole mitään, mitä hän voi
oppia teiltä."

Sen mahdollisuuden varalta, että epäilisitte meidän mustalaisia
heikommiksi ja vähemmän tarmokkaiksi kuin Englannin mustalaiset, kerron
tapauksen, jonka itse olen omin silmin nähnyt ja jonka kaltaisia voisin
kertoa kymmenittäin hyvin luotettavain kuulopuheitten nojalla.

Oli kaunis kesäilta, vähä jälkeen iltahuudon. Me valkohousuiset isänmaan
puolustajat (olin silloin niitä mustahousujen seläntakaisia
"reservimiehiä") valmistausimme käymään levolle kasarmiimme, kun
muutaman kilometrin päässä olevasta metsämökistä tuotiin sana kiireinen,
että mustalaisjoukko siellä oli tekemässä tuhojaan, aikoen tappaa koko
mökin väen ja ryöstää sen aarteet. Mökki oli meille kaikille hyvin
tunnettu salaisena viinakauppana, joten emme millään ehdolla voineet
sallia sen varojen joutuvan vieraitten valkoihoistenkaan suihin,
saatikka mustalaisten.

Puolessa minutissa muodostui kymmenkunta valiomiestä patrulliksi,
pistimet vyölle, ja kuin vihaiset sonnit hyökättiin -- ei, lennettiin
metsän läpi taistelupaikalle, varmasti päättäneinä voittaa taikka
kuolla. Perille tultua havaitsimme "mustalaisjoukossa" olevan _yhden_
miehen. (Autettavien mökin asukasten luvussa oli kolme miestä, paitsi
vaimoväkeä ja lapsia.) Kunnioituksesta kansallista puolustuslaitostamme
kohtaan vaikenen taistelun yksityiskohdat, sillä olihan loppu mielemme
mukainen. Taitavilla saartoliikkeillä saimme mustalaisen vastarinnan
vihdoin masennetuksi ja hyvin osatuilla nyrkiniskuilla hänet kaadetuksi
maahan. Silloin vasta muistuivat meille pistimet mieleen. Kunnia
kruunun aseelle! Takimaisetkin nyt tunkeutuivat esiin, ja työntäen
ennen lyöneitä syrjään, sähisivät hampaitaan kiristäen: "Annas, kun
minäkin lyön!" Niin sitä iskettiin miestä, joka jo aikaa oli maannut
liikkumatonna, iskettiin iskemästä päästyäkin.

Tämän kauniin piirteen ihmisluonteessa olen sittemmin tavannut monasti,
en ainoastaan ruumiillisissa tappelutilaisuuksissa, vaan myös
henkisissä otteluissa. Moni, joka ei pysty kuusta kaatamaan, on
suorastaan sankari oksien taittamisessa. Missä määrässä tämä
luonteenominaisuus on kehittyneempi suomalaisilla kuin muilla
kansoilla, en voi varmuudella sanoa, sillä tämä kerta oli ainoa, mitä
olen tapellut muita kansoja kuin suomalaisia vastaan.

Kun mökin miehet vielä olivat varmuuden vuoksi pistäneet makaavaan
mustalaiseen muutamia puukonhaavoja ja akat lyöneet halolla, veimme
hänet kaupungin poliisikamariin -- lailla rangaistavaksi. Miestä oli
pahanlainen kantaa, se kun oli niin hervoton ja pehmeä kuin onkiliero.
Sillä jok'ainoa luu oli poikki, minkä vaan voi poikki saada, pitemmät
luut monesta kohti; esim. molemmista sääristä sanoivat reservipojat
koetellessaan matkalla niitä pyöritellä, että ne olivat "kolmesta kohti
ympäripoikki." Ja kun mustalainen heitettiin putkan nurkkaan, olisi
häntä ollut vaikea ottaa sieltä kokonaisena muutoin kuin lapiolla.
Mutta henki siinä oli.

Meidät käskettiin aamusella poliisitutkintoon "todistajiksi", mökin
miehet asianomaisiksi "päällekantajiksi". Ja me menimme. Mutta meitä ei
siellä tarvittu.

Sillä mustalainen oli yöllä -- _karannut_ putkasta! Lurjus, karannut
hyvin ansaittua rangaistusta pakoon!

Rakas lukija, elä luule minun tekevän sinusta pilkkaa! Tämä on totta
sanasta sanaan. Jos ei ole, jääköön sille puheelle, että saat minulle
antaa tuon mustalaisen kurin.

Siitä päivästä olen tavallaan (huom.! _tavallaan_) ihaillut
mustalaista. Sillä minussa tuskin olisi miestä karkaamaan putkasta
terveenäkään.

Toivoen, että nyt ymmärrämme toisiamme, ryhtykäämme todenteolla
miettimään, mitä voisimme tehdä tuon lainrikkojan, karkulais- ja
hylkyläiskansan hyväksi. He tosin eivät ole meiltä tällaista apua
pyytäneet, joka kyllä on huomioonotettava asianhaara, kun on kysymys
mustalaisista, sillä he harvoin jättävät pyytämättä, mitä suinkin
luulevat tarvitsevansa.

Minä puolestani en hennoisi ihan könttänään heittää nurkkaan komitean
mietintöä, kun sen valmistamisessa kumminkin on paljon tehty
arvokasta työtä ja istuttu monta ikävätä iltaa. Olisihan se henkisen
kansallisomaisuutemme hukkaamista, jos niin suuren työn tulokset
semmoisenaan hyljättäisiin.

Ei, mustalaiskomitean mietinnössä ei ole muuta vikaa kuin se
tavallinen, että aatetta ei ole jaksettu viedä perille asti, vaan on
pysähdytty puolimatkaan. Sitä tarvitsee vain vähä kehittää, niin siitä,
tulee hyvä. Valistusta on mustalaisille annettava, niinkuin komitea
aivan oikein ehdottaa, sillä valistus on kaiken parannuksen alku ja
juuri. Mutta miksi ainoastaan kansakoulusivistys Jyväskylään ja
Sortavalaan perustettavissa kouluissa? Miks'ei kerralla
yliopistosivistys? Johan siitä on aikaa, kun tohtori Kilpis-vainaja
lahjotti pohjarahan sitä varten, että tulevaisuudessa saataisiin
syntymään uusi yliopisto Jyväskylään. Siitä muodostukoon mustalaisten
yliopisto, yhteinen molemmille sukupuolille.

Mitäkö he niin paljolla sivistyksellä tekisivät?

Malttakaahan aikaa, niin se tarvitaan makeina paloina.

Komitea luettelee suuren joukon asetuksia, joita noudattamaan nykyiset
kruununpalvelijat eivät ole kyenneet mustalaisia taivuttamaan.
Vuosisatojen kuluessa eivät ole saaneet heidän suhteensa täytäntöön
asetuksia maankiertäjistä, irtolaisista, henkikirjoituksesta,
rokotuksesta, puoskaroimisesta, eläinrääkkäyksestä, varkaudesta,
kerjäämisestä -- sanalla sanoen, ei ainoatakaan asetusta, minkä
rikkomisesta mustalaisille on hauskuutta ja mukavuutta. Voimat ovat
pettäneet.

Mitä silloin tehdään, kun hevonen väsyy? -- Ka, hevonen rekeen ja mies
aisoihin! Niin teki Ravan-Jaakko, ja se oli miehen teko.

"Tarvitaanko vielä erityinen ylihallitus, että mustalaiset saadaan
näiden asetusten alaisiksi?" rohkenee se kansanvaltainen lehti kysyä.

Tietysti tarvitaan -- tarvitaan monta kymmentä ylihallitusta, eikä
niitä saada alistumaan sittenkään. Onhan se jo koetettu asia.

Mutta --- kuka on sanonut, että mustalaiset on saatava noiden kaikkien
asetuksien _alaisiksi_? -- Kun kontti ei käy, niin sitä kannetaan.

Pantakoon mustalaiset noiden asetuksien _vartijoiksi_. Kaikki nykyiset
kruununpalvelijat viralta pois -- satavuotisesta kykenemättömyydestä ja
laiminlyömisestään -- ja _mustalaiset sijaan_!

Mustalaisia sanottiin olevan noin 2,000. Nykyisiä kruununpalvelijoita
lienee perheineen jonkun verran enemmän, mutta pantakoonpas heille
keppi käteen ja tie eteen sekä mustalaiset kruununmiehiksi, niin
nähtäisiin, montako päivää rikottaisiin tässä maassa irtolais- y.m.
asetuksia. Sillä mustalainen on liukas ja liikkuva mies, joka pysyy
hevosenkin selässä, eikä valittelisi jäsenkolotusta, kun on mentävä
kiinipanemaan kuljeksivaa kruununvoutia tai kerjäilevän vallesmannin
perhettä.

Ja kuinka puhtaasti toimittaisi mustalainen ulosoton eli ryöstön! Minä
uskon, ettei jäisi yhtä penniä verorästejä koko Suomeen.

Miks'ei käytetä itsekutakin kansan-ainesta sille alalle, jolle luonto
viittaa, vaan esim. poliisimiehiksi pannaan kaiken maailman vetelyksiä,
vaikka olisi saatavissa niin loistavia kykyjä kuin mustalaiset? Ihmekö
sitte, etteivät meidän kruununmiehet ole mustalaisille mitään voineet,
sillä järjetöntähän on pakottaa sammakkoa kilpajuoksuun hevosen kanssa.
Vaikka se kuinka ponnistelisi, niin se ei piisaa, kun se on sammakko.

Kolmekymmentä meikäläistä poliisia ei kykene hevosmarkkinoilla
herättämään sitä kunnioitusta kuin kolme hurjanpuoleista mustalaista.

Eikä sillä yliopistollakaan erinomaista kiirettä olisi. Kilpis-vainaan
raha joutaisi kyllä kasvamaan, kunnes riittäisi tarkoitukseensa. Sillä
mikään opetus ei vastaa verrattomia luonnonlahjoja.

Poliisimiesten sivistyskannassa tuskin huomattaisiin pienintäkään
erotusta tapahtuneen, vaikka mustalaiset ihan nykyiseltään
pistettäisiin univormuun. Ehkä paikoin vähä siunailtaisiin, mistä nyt
on saatu niin siivoja poliiseja -- niin että muutos minkä tuntisi,
olisi parempaan päin. Tietysti vaatisi tulevaisuus mustalaispoliiseilta
vielä suurempaa sivistystä, mutta kyllä Jyväskylän yliopisto sitä
jakaisi jo siksi kuin meikäläisetkin poliisimiehet sivistyisivät.

Niin -- minä en väitä olevani mikään Aleksanteri, vaikka olen avannut
"Gordionin solmun." Eihän ole sanottu, että se solmu piti juuri
miekaniskulla avattaman. Komitea avasi sen puoleksi, mutta väsyi kesken
-- 40 tuhannella markalla keksi niin vähä uusia virkamiehiä. Nyt on
solmu auki. Niin paljo uusia virkamiehiä -- mustalaiskysymys
lopullisesti ratkaistu -- eikä se maksa valtiolle penniäkään koko juttu
-- ei yhtä komiteamiehen päiväpalkkaa.

Sillä viisaus on ilmaiseksi annettu ylhäältä. Sentähden minä en siitä
ota mitään maksua. En lukijoiltakaan pyydä muuta kuin sen myönnytyksen,
että alussa lausumani vaatimattomat ajatukset itsestäni ja kyvystäni
eivät suinkaan olleet liioteltuja. Yhdessä siis voimme surkutella
hallitusta, jolla ei ole silmää käyttää komiteoihinsa sellaisia neroja
kuin minua.



HUONEITA VUOKRAAMASSA.


Pääkaupunkiin tullessani minulla oli vilpitön aikomus ruveta
helsinkiläiseksi. Mutta siihen tarvitaan, paitsi nimikirjaimilla
varustettuja kalosseja, isänmaan turvallisuudesta huolestunutta
mielialaa ja muutamaa satsia omnibuspilettejä -- siihen tarvitaan myös
_kortteeri_ Helsingissä.

Nyt tammikuulla sanottiin olevan sopivin aika tiedustella asuntoa
itselleen, oikein laillinen vuokraamisaika. Siis ei muuta kuin iso
aamulehti käteen ja astumaan. Ensimäinen, toinen, kolmas ja neljäs
paikka olivat jo vuokratut. Viides oli vähän liiaksi syrjässä ja
arveluttavan kallis, mutta muuten mukiinmenevä.

"Ehkä minä sittenkin -- -- --"

"Anteeksi!" keskeytti isännöitsijä. "Tämä on osakeyhtiön rakennus ja
minä toimin ainoastaan yhtiön antamien määräyksien mukaan."

"Toimikaa kuinka tahansa, mutta -- -- --"

"Ainoastaan yksi kysymys", sanoi hän, koettaen lävistää minut
katseellaan.

"Mikä kysymys?"

"Onko Teillä lapsia?"

"On, Jumalan kiitos -- kaksi poikaa."

"Siinä tapauksessa --" ja hän osotti minulle ovea niin selvästi, etten
voinut erehtyä tarkoituksesta.

"Mutta", rohkenin huomauttaa, "ne ovat jo aikamiehiä molemmat ja
naimisissa."

"Ei auta asiaa. Minulla on ankarat määräykset."

"Sitäpaitsi ovat he jo useita vuosia asuneet Amerikassa."

"Kaikissa tapauksissa _on_ Teillä lapsia", lausui hän päättävästi. "Ja
sanamuoto yhtiön säännöissä on selvä: ei sellaisia perheitä, _joilla on
lapsia_."

Niin siinä kävi. Tyhmä olin ollutkin. Eihän todenpuhuja saa yösijaa.
Sentähden päätin vast'edes turvautua pieneen viattomaan valheeseen.

Kuudes ja seitsemäs paikka olivat jo poimastut. Kahdeksannessa tultiin
taas äskeiseen kysymykseen.

"Tosin on Luoja minulle lahjottanut kaksi poikaa", vastasin, ja jatkoin
sitte itku kurkussa: "mutta meille käsittämättömässä viisaudessaan hän
ne korjasi pois jo aivan pieninä."

"Molemmatko?"

"Niin, molemmat."

Tämä hätävalhe ei minua suuresti huolettanut, sillä olihan se
talonomistajalle samantekevä, asuivatko poikani Amerikassa vai
autuaitten majoilla.

Mutta mies toi nähtäväkseni yhtiöjärjestyksen, jossa selvällä präntillä
sanottiin: "ainoastaan _lapsettomille_ perheille."

"Uskotteko sielun kuolemattomuuteen?" kysyi isännöitsijä vakavasti.

"Uskonpa tietenkin."

"Voitteko siis väittää olevanne lapseton ajassa ja iankaikkisuudessa?"

"En väitäkään."

"Siis, minä en voi poiketa yhtiön määräyksestä" -- ja taas käsitin,
mihin päin hän viittasi.

Läksin. Mutta nyt olin jo siksi paatunut pahuudessa, että kun
seuraavassa vuokraamattomassa paikassa tultiin tuohon kovanonnen
kysymykseen, vastasin silmää räpäyttämättä:

"Tuota noin -- juu ... kyllä ... minulla _ei ole_ lapsia."

"Tjaa!" Isännöitsijä näytti olevan kahden vaiheilla.

"Onko ollut?"

"Ei ole ollutkaan."

"Mutta Teille voi _tulla_ lapsia."

"Ei se ole luultavata."

"Kauanko olette ollut naimisissa?"

"Neljäkymmentä vuotta."

"Nykyisenkö vaimonne kanssa koko ajan?"

"Niin, nykyisen."

"Neljänkymmenen vuoden lapseton avioliitto", jutteli isännöitsijä
puoliksi itsekseen. "No niin, onhan se nyt jonkunlainen vakuus, vaikka
ei suinkaan riittävä... Saanko nähdä vaimonne?"

Sen hän sai, ja perusteellisesti.

"Esimerkkejä on olemassa", lausui hän, epäluuloinen ilme kasvoillaan.
"Tunnetteko ehkä kertomuksen Saarasta ja Aaprahamista?"

"Tunnen."

"Tjaa! Aapraham oli sadan ja Saara yhdeksänkymmenen vuoden -- -- --.
Hm. Koko vuodeksi en minä ainakaan uskalla tehdä kontrahtia. Mutta jos
tyydytte siihen, että nyt teemme sopimuksen puoleksi vuodeksi, niin
voimmehan sitte jatkaa sillä edellytyksellä nimittäin, että
perheoloissanne ei silloin ole syytä olettaa tapahtuvan muutoksia."

Täytyihän minun suostua siihenkin.

Ja nyt minulla on kortteeri Helsingissä. Mutta vahingossakaan en tohdi
siinä kaupunginosassa puhua puolta sanaa pojistani. Sitäpaitsi vaati
ylimääräinen yhtiökokous ennen kontrahtini lopullista vahvistamista
siihen sen lisämääräyksen, että minun on omalla kustannuksellani
jaettava makuuhuoneemme kahtia vahvalla, katosta lattiaan ulottuvalla
lautaseinällä, johon tehtävä ovi suljetaan yhdeltä puolen avattavalla
lukolla; avain on jätettävä isännöitsijän haltuun iltasin kello 6 ja on
häneltä saatavana aamusella, kun minä olen lähtenyt toimeeni
kaupungille. Tämä lautaseinä halkasee keskeltä vanhan perhesänkymme, --
niin että minulla todellakin on salainen toivo saada pitää tämä
kortteeri vielä puolelta vuodelta.



TYÖVÄEN SIVISTYSKANTAA KOHOTETTAVA.

(Tästä kirjoituksesta sai Työmies-lehti ensimäisen "varotuksensa"
v. 1895.)


Tullessani tänne sivistyksen pesäpaikoille, Helsinkiin, ottamaan
lisävaroja sammuvaan valonahjoon rinnassani, luulin että sivistyksen
siunausta tuottavat säteet edes täällä olisivat jaksaneet tunkeutua
kansan syvempiinkin kerroksiin. Mutta siinä luulossani olen
valitettavasti kokonaan pettynyt. Lähtekäämme aamusta päivin. Mitä
aihetta on työmiehellä nousta kolisemaan jo 5-6 aikaan aamusella,
vaikka hän hyvin tietää, että herrat yläkerrassa vast'ikään ovat
lopettaneet kortinlyöntinsä ja nyt juuri -- hermostuneita kun ovat --
turhaan koettavat saada unen päästä kiini? Eikö työmiehen kalloon
mahdu, että sivistynyt ihminen ei saa juoda aamukahviansa ennen
kello 10?

Tulla sitte syömään aamiaistaan semmoisella ajalla, kun sivistyneen
ihmisen on oltava sikeimmässä unessa! Ja minkälainen aamiainen! Kahden
pennin silli suolavedessä ja pala kuivaa leipää. Sivistyneen miehen
aamiainen on: paperissa paistettu silli (1 mk.), pari ryyppyä (à 25 p.)
ja puolisko portteria (75 p.); semmoinen se on vähintäin, ja se on
nautittava (ei "syötävä") ravintolassa. Siis maksaa yksinkertaisinkin
sivistynyt aamiainen 2 markkaa, josta näkyy, että työmiehen
sivistyskanta tässä suhteessa on kohotettava ei vähempää kuin
satakertaiseksi.

Surkuteltavampaa vielä on, että kun työmies aamiaiselta palatessaan ja
työhön mennessään kohtaa herroja, jotka juuri tulevat yöllisiltä
matkoiltaan, tutkimasta työväen asumussuhteita laitakaupungilla, että
työmies silloin sopimattomilla silmäyksillä mittailee näitä herroja
kantapäästä kiireeseen asti... Näin ollen ei ole ainoastaan työväen
sivistyskanta, vaan myös sen siveellinen tila parannettava, eikä
suinkaan vähässä määrässä.

Tapojen turmelusta työväessä osottaa sekin, että työmiehet tulevat
"syömään" päivällistä kello 12-1 päivällä, jolloin sivistynyt ihminen
vasta vetää alushousut jalkaansa. Ja päivälliseksi on työmiehellä, jo
mainitun aamiaisen lisäksi: kuorimattomia potaatteja (3 pennin edestä)
ja 1/2 kannua piimää (6 pennin edestä), yhteensä (aamiainen 2 penniä
siihen luettuna) 11 penniä. Sivistyneen ihmisen tulee "nauttia" 3
markan päivällinen, siihen 2 ryyppyä (50 p.), 1/2 portteria (75 p.)
ynnä kahvikuppi ja 1/8 likööriä (4 mk.) -- kaikki alimpain hintain
mukaan laskettu -- yhteensä 8 mk. 25 p. Tässä kohden siis on työväen
sivistyskanta kohotettava tasan 75-kertaiseksi.

Entä illallinen sitte! Sama suhde sekä ajassa että laadussa kuin
aamiaisen ja päivällisenkin. Silloin kun sivistynyt ihminen varustautuu
lähtemään vieraisille, silloin tuo sivistymätön työmies alottaa
illallisensa ja sen päälle laskeutuu vuoteelleen, vetää hirsiä ja näkee
talonpoikaisia unia. Eikö hän milloinkaan ole kuullut, että
sivistyneessä kodissa on aivan vastoin hyvää tapaa syödä illallista
ennen kello 2 aamuyöllä? -- Työmiehen sivistymätön illallinen on
korkeintaan yhtä hyvä kuin aamiainenkin, mutta sivistyneellä miehellä
sen tulee maksaa kaikkine alku- ja loppujohdantoineen noin 20 markkaa.

Sittenkään -- ja se on suurin tuhmuus -- työmies ei rikastu. Tekee 80
pennin tai 1 markan päiviä ja näkee nälkää eikä ymmärrä säästää mitään
vanhan päivän varaksi, samalla kun sivistynyt mies "vetää sisään"
kolmin ja nelinkymmenin markoin päivässä. Vaivashoito on työmiehen
ainoa ja viimeinen turva, mutta sivistynyt ihminen vaan nostaa
eläkettä, kun alkaa käydä haluttomaksi työhön.

Tähän saakka olen puhunut ainoastaan miesväestä. Jos se antaa aihetta
siihen käsitykseen, että minä muka olisin tyytyväinen saman
kansanluokan naisiin, niin siinä on perinpohjainen erehdys. Työkansan
nainen ei osaa paljastaa olkapäitään ja -- -- siitä alaspäin, kuten
sivistynyt neitonen tekee tanssiaisissa ja jok'ainoassa hienommassa
tilaisuudessa. Ei kotona, vaan kylässä. Mitä taas tulee koipien
alastomuuteen (ranskaksi: decolté) niin pitäisi sivistyneen
herrasmiehen astua alas pesurantaan, saavuttaakseen samaa
nautintoa kuin mitä neiti Anna Hoffman ja "fröken Margherithe"
varieteenäytännöissä, taikka sivistyneet naiset ylimalkaan sadeilmoilla
tarjoovat.

Niin että: eikö siis ole ponnisteltava sekä mies- että naispuolisenkin
työväen niin sivistys- kuin siveellisen kannan kohottamiseksi,
työskenneltävä täysin voimin kaikkien niiden, joille on suotu tilaisuus
tulla osallisiksi sivistyksen tuottamasta onnesta?



OMATUNTO.


Omatunto on niitä kappaleita, jotka jo kauan ovat herättäneet minun
erityistä huomiotani. Tuontuostakin olen matkan varrella merkinnyt
muistiin jonkun sitä koskevan havainnon. Näin minulle vähitellen kertyy
aineksia, joista joskus vanhoilla päivilläni, kun minusta tulee
suurfilosoofinen kirjailija, keitän kokoon paksun teoksen, nimellä:


"_Omatunto sivistysvaltioissa_."

Tässä taas teen sitä varten muutamia muistiinpanoja.

Kun tänä vuonna kylmä kevät ja tavaton tulva uhkasivat maatamme
katovuodella, kuulin työväen piireissä -- tosin etupäässä vanhemman
vaimoväen kesken -- selitettävän syyksi sitä, että "Jumala rankasee
kansaa ylpeydestä; työväki on tullut niin vaativaiseksi, tahtoo vain
koreilla ja elää hyvin. Ei se muu ole kuin Herran käsi, joka sitä nyt
kurittaa."

Tuota kuullessani ajattelin, että jopa on noilla akoilla arka omatunto.
Pitkällisellä kasvatuksella on papisto saanut muijaparat sille
kannalle, että jos milloin ei nälkä kurni suolissa tai ryysyt roiku
selässä, niin omatunto ei enää ole rauhallinen. Työväki pelkää olevansa
väärällä tiellä, jos edes jonkun osan vuotta pääsee nälkää näkemättä.
Samassa asemassa kuin mustalainen, joka ei rohjennut ottaa emännältä
kokonaista leipää, peläten ettei se ollut "oikeata antia."

Mutta vedenomistajat kapitalistit -- juolahtiko niiden kenenkään
mieleen ajatella, että tulva mahdollisesti oli _heidän_ syynsä?
Puhumattakaan siitä syntisestä ja kevytmielisestä elämästä, mitä he
viettävät, olisi edes joskus pitänyt heidänkin mieleensä välähtää
ajatus, että juuri heidän tehdasrakennuksensa, sulkunsa ja laitoksensa
koskissa estävät veden luonnollista kulkua. Tavallisena aikana se kyllä
valuu, mutta tulvan ollessa tulee hätä. Jumala, joka on nähnyt, kuinka
tarkoin kapitalistit ovat veden koskissa vallanneet, on näinä vuosina
sitä antanut tulla köyhänkin kansan varalta.

Kuinka taitavasti onkaan osattu käyttää hyväkseen työkansan arkaa
omaatuntoa! Sillehän perustuu koko meidän lainsäädäntömme, koko
yhteiskuntalaitoksemme.

Punastumatta sakottaa tämä lainsäädäntö yksinäisen viinanmyyjän
salokylissä. Mutta suuret viinankeittäjät ja myyjät -- ne istuvat
säätämässä lakeja kaiken pikkukilpailun poistamiseksi tältä alalta.
Tyytyväisenä kohtaloonsa syö moukka sakkonsa ja palaa kotiansa miehenä,
jonka maineessa on vikaa. Suurkeittäjä ja myyjä astuu kansan
arvokkaimpain etunenässä.

Työmies, joka ryöstää leivän nälkäänsä, on varas tai rosvo, ja toiset
työmiehet ovat valmiit vannomaan hänet sellaiseksi. Mutta joka
pankkiosakkeilla keinottelee taskuunsa satatuhatta markkaa vierasta
rahaa, on "toimelias liikemies", sopiva kaupunkinsa edustajaksi
valtiopäiville, säätämään lakeja pienille varkaille ja alotteleville
pettureille.

Ahneensekainen koronkiskuri, joka pikkulainoista kiskoo 10 prosenttia,
on kaikkien kammoama ja saa rangaistuksensa, kun asia tulee
todistetuksi. Mutta 20 prosentin nostaminen liikeyrityksestä on
säälittävän pientä voittoa vielä.

Eräs Helsingin tehtaista jakoi toista miljoonaa markkaa voittoa
osakkailleen yhdeltä vuodelta. Siinä tehtaassa ei ole viittä sataa
työntekijää, mutta jos olisi, niin jokaisen työntekijän ansiosta veivät
osakkaat yli 2,000 markkaa. Työntekijät saavat korkeintaan 1,000
markkaa, siis kolmannen osan ansiostaan. Tämä ei suinkaan ole
rosvousta. Sillä osakkaat ovat kunnioitetuimpia miehiä maassamme, eräät
valtiopäivämiehiä. Eikä niin saa ajatella, että suuret varkaat
istuisivat säätämässä lakeja pienempien kilpailua vastaan! Vai kuinka?

Tampereen suurissa tehtaissa saa työväki vielä vähemmän, ainoastaan
noin 20 prosenttia -- se on viidennen osan -- ansioistansa palkakseen.
Neljä viidesosaa menee tehtaan omistajalle. Ilmankos niistä onkin tehty
jo vapaaherroja ja parooneja!

Sama on asia kaikilla muillakin aloilla. Mikään teko ei ole rikos, kun
se tehdään lainmukaisessa järjestyksessä ja riittävän suuressa
määrässä.

Murha esim. on kyllä yksityistapauksissa rikos, mutta joukolla tehden
sitä käsitetään mitä kunniakkaammaksi teoksi. Suurimmat joukkomurhaajat
saavat rintansa täyteen ristejä "urhoollisuudesta." Vielä kuolemansa
jälkeen heitä ylistetään lauluissa ja historiassa. Myrkytyskin on
luvallista, kunhan myrkyttää kokonaisia kansoja, eikä myrkky ole
paikalla kuolettavaa.

Naisten vietteleminen on myös rangaistava rikos, jos sitä harjoitetaan
vähin erin. Mutta jos keinotellaan joku tuhat tyttöä kerrallaan
sellaiseen tilaan, että heidän täytyy valita joko nälkäkuolema taikka
kunniansa kauppaaminen, niin siitä ei koira perään hauku. Joku
pahantuulen lapsi eli n.s. pessimisti pui nyrkkiä housujensa taskussa
näille oloille, joissa toisten ihmisten kunnia ja elämänonni on toisten
ostettavissa -- juuri noilta onnettomilta ryöstetyillä rahoilla.

Eikä kenenkään "omatunto" suutaan aukase!

Aivan samoin kuin nykyiset olot suosivat suurteollisuutta
pienteollisuuden kustannuksella, aivan yhtä luonnolliseksi katsotaan,
että kaikki lait ja laitokset turvaavat suurrikollisuutta
pikkurikoksellisuuden kilpailua vastaan.



KISSAN PÄIVÄT.


Olin äsken tullut aputoimittajaksi pieneen, mutta vihaiseen
työväenlehteen, johon palstakaupalla vuodatin sappeani paksuvatsaisia
kapitalisteja, tyhjäntoimittajia herrankeikareita sekä heidän vielä
turhanpäiväisempiä ja hyödyttömämpiä naisiansa vastaan. Luin näet
itseni köyhälistöön kuuluvaksi. Ja täydellä syyllä. Omaisuutta minulla
ei ollut muuta kuin vähäinen pöytä, ilman laatikkoa, tuoli jonka
takajalat hölkkivät, rutiseva sänky, 25 pennin mustepullo ja
omatekoinen kynänvarsi sekä teriä varastossa enintään puolitusinaa
kerrallaan. Sen parempia kirjoituskaluja minulla ei ole ikinä ollut,
enkä tahtoisikaan, sillä näissä nykyisissä on eräs ominaisuus, jota
kallisarvoisemmissa ei olisikaan, nim. se varmuus, että saan ne pitää
kaikissa vaiheissa. Ulosottoyrityksissä on ne aina jätetty minulle --
säälistäkö vai lain nojalla, en tiedä -- niin että minua ei niistä
erota muut kuin kuolema tai tulipalo. Edellisen mahdollisuuden
toteuduttua en niitä enää tarvitse, ja jälkimäisen suhteen luotan
hyvään onneeni, siinä määrässä että olen jättänyt ne vakuuttamatta,
kaikista minun etuani valvovien paloasiamiesten kehotuksista
huolimatta. Jos ne palavat, jään tosin maalle paljaalle ("puilla
paljailla" olen jo nyt), mutta jos eivät pala, säästyvät vuotuiset
vakuutusmaksut taskuuni, jossa niitä kylläkin kipeästi kaivataan.

On minulla kuitenkin yksi ylellisyysesine, josta ulosottomiehillä ei
ole aavistustakaan, se kun aina juoksee piiloon, jos näkee jonkun
tulevan laukku kainalossa. Minä olen sille sen taidon opettanut. Koiria
se myös pakenee. Mutta siihen se on oppinut itsestään.

Se on isonlainen _kissa_, Ville nimeltään ja vesiharmaa väriltään,
tummajuovainen. Kaunis kissa ollut Jumalan luomasta, mutta elämän
kovissa koettelemuksissa vähän vikaantunut. Puuttuu toinen silmä
kokonaan ja molemmista korvista latvapuoli. Nämä vammat ovat muistoja
nuoruuden ajoilta, "Sturm und Drang"-kaudelta. Mutta Ville on
tasaantunut vanhemmiten, niinkuin minäkin aina olen aikonut tehdä. Nyt
se jo on hyvin järkevä ja käytöksessään täysin arvokas. Minä en tosiaan
ole päässyt niin pitkälle, vaikka jo kohta olen neljänkymmenen mies. Ja
Ville tuskin on vielä täyttänyt kymmentä vuotta.

Eräänä iltana toimistosta tultuani olin pannut alulle leimuavan
kirjoitussarjan, jossa räikeillä väreillä kuvailin, kuinka meidän
rahapohatat viettävät "kissan päiviä": laiskoina vetelehtivät
päiväkaudet, maitoa, vehnästä syöden; yöksi lähtevät pyydystyksille tai
muuta huvia hakemaan; kesät makailevat päivänpaisteessa pitkin
maaseutuja, katsellen nautinnokseen, miten työväki kuumalla ilmalla
hikoilee kiireissä töissä, joitten tuloksista nuo vetelehtijät ottavat
päältä oman huolettoman elantonsa.

"Eikö nämä ole kissan päiviä tällaiset päivät -- oikeata vanhanpiian
lempikissan leutoa elämää?"

Sillä lauseella lopetin täksi kerraksi, laskin kynäni pullon suulle ja
menin narisevaan sänkyyni. Sappeni tosin ei ollut vielä tyhjennetty,
vaan ajattelin aamulla jatkaa. Nyt olin väsynyt päivän puuhista.
Pimeäkin jo alkoi olla.

Ville oli istunut tuolin vieressä lattialla ja hymyillen eli --
niinkuin pintapuoliset ihmiset sanovat -- "kehräten" katsellut
silmiini, joissa hän kaiketi oli nähnyt innostuksen pyhän tulen
liekehtivän. Muuten emme virkkaneet toisillemme mitään koko iltana.
Olimme niin omissa ajatuksissamme kumpikin.

Vuoteelle laskeutuessani huomasin Villen hypänneen tuolille ja
kurkistelevan pöydälle jäänyttä kirjoitustani. Silloin minä vuorostani
hymyilin, ajatellen itsekseni, että "minkähän selvän sinäkin luulet
siitä saavasi!" Senjälkeen ummistin silmäni.

En voi tarkoin sanoa, kuinka pitkän ajan kuluttua Ville sitte kiipesi
sänkyyni. Tapansa mukaan se hiipi olkapäälleni ja alotti hiljaisen
hyräilynsä, jolla se niin monasti oli tuudittanut minut unelmien
maahan.

Yht'äkkiä tunsin sen kumartuvan korvani juureen ja kuiskaavan minulle
jotakin. Säpsähdin ja rupesin kuuntelemaan. Vähä oudoksuin ensin, että
Ville nyt jutteli niin aikamiehen äänellä, kun se ennen oli vaan
naukumalla toimittanut asiansa.

"Vieläkö sinä olet valveilla?" se kysyi minulta.

"Tietysti olen, kun herätit."

"Kuuleppas, Kaapro, kun minä en saa unta sinun tähtesi. Miks'et sinä
paremmin punnitse sanojasi?"

"Mitä sanojani?"

"Kun kirjoitat suurelle yleisölle. Minä luin äsken, mitä taas tänä
iltana kirjoitit. Luuletko, että minä en näe pimeässä?"

"Enkä luule, vaan sinulla taitaa olla kapitalistiset mielipiteet,
pelkään ma. Oletkin ollut niin helpoilla päivillä."

"Vai helpoilla!" naurahti Ville. "Jos malttaisit hiukan kuunnella, niin
minä sulle selittäisin, minkälaiset ovat kissan päivät!"

"No, selitä sitte, mutta lyhyeen, sillä minua nukuttaa niin kovin."

"Olenko minä ennen liikoja rupatellut?" vastasi Ville. "Ymmärräthän
sinä vähemmästäkin, kun vaan pääset oikealle tolalle. Katsoppas, minä
olen ollut vanhanpiian lempikissana, ennenkuin yhdyin sinuun, ja tiedän
miltä se maistuu."

"Lihavapa tuota olit minulle tullessasi", huomautin.

"Lihava! Onko se mikään etu minun asemassani? Teidänkin lihavanne sitä
katsovat kuormakseen ja koettavat siitä kaikin tavoin päästä, vaikka
heillä ei ole puoltakaan sitä haittaa lihavuudesta kuin meillä. Meidän
ammatissa täytyy olla ketterä."

"Niin, kun pyydätte pikkulintuja. Antaisitte niitten olla rauhassa!"

"Miks'ette te anna olla rauhassa toisten lintujen, jotka teidän
kokoonne verraten eivät ole niinkään suuria kuin sinun pikkulintusi
meidän rinnallamme? Kaipaamme mekin virkistävää urheilua, josta samalla
voimme saada vaihtelua ruokalistaamme. Hiiriinkin kyllästyy. Jos ne
herkkua olisivat, niin tehän ne söisitte itse. Mutta oletkos
maistanutkaan? -- Sinäkin kyllä lehdessäsi pauhaat metsästyslain
ankaruudesta -- ja olet valmis ampumaan kissan, jonka tapaat metsässä.
Meillä se vasta on kova laki."

"Vielä kovempi saisi olla, sillä te ette edes rehellisesti tapa
pyydystämiänne otuksia, vaan huviksenne kidutatte niitä ensin pitkät
ajat."

"Emme kiduta senkään vertaa kuin teidän sunnuntaimetsästäjät jäniksiä.
Hiiret sen kurituksen kyllä ansaitsevat, sillä pahoja nekin ovat
kiusaamaan nakerruksellaan herkkäunisia ihmisiä. Valvottavat yökaudet."

"Minkälaista sen vanhanpiian luona oli ollaksesi?" keskeytin.

"Arvaathan sen itse. Kärsiä minun -- heikon kissaraukan -- kaikki ne
hyväilyt, joitten alaiseksi ei yksikään mies ollut uskaltanut antautua.
Nauttia hänen nahkiintuneitten huuliensa suuteloista ja lämmitellä
sillä lemmen hiiloksella, joka niin monen miehen kohdalla jo oli
koettanut palaa palettavansa eikä ketään saanut lämpenemään. Niinkuin
tiedät, on kissa vielä viluisempi kuin ihminen, ja sentähden oikeastaan
vaatisi enemmän lämmintä. Luulenpa, että juuri tästä syystä nuoruuteni
oli niin myrskyinen. Etsin näet tuskissani muualta sitä lämpöä, mitä
sydämeni kaihosi."

"Kävit tappelemassa naaraskissoista!"

"En sitä kielläkään. Tappelettehan tekin, vaikka teillä on olot paljoa
käytännöllisemmin järjestetty. Teillähän on avioliitot kihlauksineen ja
niitten turvana vankat lait, mutta meidän täytyy tappelemalla ottaa
omamme. Sittenkään emme saa häntä pitää kauemmin kuin että toinen
voimakkaampi tulee ja ryöstää sen pois meiltä. Meidän kaksintaistelumme
ei ole leikintekoa. Tiedät kyllä, kuinka minuakin on peitottu ja
höyhennetty, ilman armoa. Silloin kun minulta silmä meni, en enää
kelvannut vanhanpiian lempikissaksi, vaan jouduin maailman kululle."

"Ehkäpä sinun kokemuksesi ovat muodostuneet niin katkeroiksi siitä
syystä, että satuit yksinäiselle vanhallepiialle", huomautin.
"Väkirikkaassa talossa olisi ollut hauskempi."

"Ei ainakaan ikävämpi olisi voinut olla", myönsi Ville. "Mutta kissalla
on joka paikassa kissan päivät. Lapset olisivat repineet hännästä,
rengit potkineet ja piiat astuneet jalalle."

"Saanpa tässä minäkin varoa, ettei maailma polkisi varpailleni. Sinä
siitä pääset rääkäsemällä, mutta minäpä voisin ijäkseni jäädä
pinteesen."

"Sinulla on puolta vähemmän varpaita varjeltavana kuin minulla",
muistutti Ville. "Jos menet tuntoosi, täytyy sinun myöntää, että kissan
päivät ovat monin verroin surkeammat kuin kurjimmankaan ihmisen. Ellet
sääli minua, joka olen urospuoli ja jolla sentään on helpompi, ajattele
meidän naisiamme. Teidän vaimonne lukevat itsensä onnettomiksi, jos
heille syntyy yksi lapsi joka toinen vuosi, saatikka jos siunataan
kaksoset. Mutta meidän muijat eivät valita vielä viittä, kuutta
kerrallaan, ja joka vuosi..."

"Heidänpä ei tarvitse niitä elättää", väitin minä.

"Mielellään elättäisivät, mutta te ette anna. Itse kyllä huudatte,
ettei teidän lapsillenne ole tilaa yhteiskunnassa, kun kaupunkien
talonisännät eivät suosi lapsirikkaita perheitä. Maalla heille
riittäisi tilaa yltäkyllin. Mutta meidän lapsiamme ei suvaita missään,
ei maalla eikä kaupungeissa. Yksi joskus jätetään henkiin huvin vuoksi,
mutta muut hukutetaan kivi kaulassa. Miltä se tuntuu äidistä!"

"On niitä kissoja sittenkin tarpeeksi paljon."

"Enemmän teitä on. Ja jos vielä väität vastaan, kaadan mustepullon
kirjoituksellesi", ärähti Ville vihoissaan.

"Väitän minä", vastasin kiusallakin. "Te olette niin sitkeähenkisiä,
että pian teitä tulisi maailma täyteen, jos rauhassa saisitte
lisääntyä."

"Te olette paljoa sitkeähenkisempiä kuin me. Tulette kymmentä vertaa
vanhemmiksi, vaikka elätte huonostikin: tupakoitte ja juopottelette ja
hurjastelette, jota me emme tee."

Ville oli suuttunut minuun. Hyppäsi sängystä lattialle ja naukasi
pahasti.

Kun aamulla katsoin pöydälleni, oli mustepullo kaadettu pitkin
papereitani. Leimuava kirjoitukseni oli mustan verhon peitossa päästä
päähän.

Ville itse oli paennut uunille. Kohennuskepillä vedin hänet esiin.
Ukolta pääsi surkea "nauu", kun samalla aseella tutkistelin, kummastako
hän enemmän piti, kissan päivistäkö vai koiran kurista.

Julmuuteni hän oli täydelleen ansainnut. Mielipiteitten eroavaisuuden
takia ei milloinkaan saa ryhtyä sellaisiin väkivaltaisuuksiin kuin hän
oli ryhtynyt. Hävittänyt melkoisen osan omaisuuttani: 25 pennin edestä
mustetta, vähilleen. Semmoinen menettely kostaa aina itsensä taikka
kostan sen minä, jos satun paikalle.

Kirjoituksestani en enää välittänyt. Jos Villen käsitys oli oikea, olin
osunut peräti harhaan kuvaillessani rahapohattain huoletonta elantoa
"kissan päiviksi." Ja Ville tietysti tunsi nämä asiat paremmin kuin
minä. Siitä syystä se aikomani kirjoitussarja jäi sikseen.

Kun sain uuden mustepullon, oli jo taas uusia kirjoitettavia.



TONKIVAN VELJEMME PUOLESTA.


En olisi montakaan riviä sanomalehtiin kirjoittanut, jos luontoni ei
aina vaatisi minua puolustamaan köyhiä, vähäväkisiä ja ylönkatsotuita.
Eikö se ole miellyttävä piirre minun luonteessani -- "vaikka ma sen
itte sanon?"

Mutta minun huolenpitoni ei rajotu ainoastaan ihmisiin, vaan myös
eläimiin, etupäässä kotieläimiin. Sellaisena turvattomain suojelijana
minä melkein ansaitsisin kunnianimen "toinen Topelius". Joka sitä ei
usko, vaan epäilee, lukekoon ajatuksella tämänkin kirjoitukseni, ja hän
on myöntävä väitteeni oikeaksi.

Minun sydämessäni löytyy tilaa niillekin, joita ei edes vanha
Sakari-vainaa oikein suosinut. Vai oletteko kuulleet, että Sakari
Topelius olisi koskaan noussut puolustamaan sen halveksitun
kotieläimemme oikeuksia, jonka nimeäkin me kainostelemme mainita
vähemmän tuttavallisissa seuroissa ja keskusteluissa -- tarkoitan, hm
-- sitä röhkivää kotieläintä? Minun tietääkseni Topelius ei ole sitä
puolustanut.

Mutta minä sen teen. Minä en kärsi, että sillä tavalla halveksitaan,
syyttömästi soimataan ja panetellaan ystäviäni.

Mitä teillä on sikaa vastaan, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset?
Eikö hän ole siivo ja kiltti kotieläin, rauhanaatteen uskollinen
kannattaja sekä vaatimaton niin ruuassa kuin juomassa?

Hänen _ulkomuotonsako_, sekö se teistä on vastenmielinen? -- Miksi te
sitte itse pyritte jäljentämään samoja pehmeitä piirteitä omassa
ruumiinrakennuksessanne ja ilolla näette, että lapsenne ovat pyöreät
kuin porsaat! Istumatyö ja vähä liikkuminen ulkona vaikuttavat, että
nasku-ystäväni vanhemmiten usein lihoo liiaksi, niinkuin tekin. Eikä
hänellä ole varoja polkupyöräilyyn tai muuhun urheiluun, millä te
kevennätte itseänne. Tuskin pitäisitte suotavanakaan, että hän alkaisi
laihtua. Mitä näössä lieneekin virheitä, sen _maku_ korvaa monin
kerroin -- seikka, jota en tiedä sanoa teistä, hyvät herrat ja
kunnioitettavat naiset.

Vai onko teillä hänen _siisteyttänsä_ vastaan muistuttamista? -- Mutta
ottakaa, totuuden nimessä, lukuun hänen asunto-olonsa. Kuinkahan
valkoisilta te välkkyisitte semmoisissa olosuhteissa! Puhdas hän on
porsaana, yhtä puhdas jos ei puhtaampi kuin te olette olleet. Ja
tietysti hän pysyisi puhtaana, jos hänellä olisi erityiset ulkohuoneet
niinkuin teillä, saatikka sitte jos "lokaaliin" kuuluisi kylpyhuone
sinkkiammeineen, suihkulaitoksineen. Mutta hänellä ei ole tarjona muuta
kuin rapakko. Suurinta siisteyden harrastusta todistaa juuri se, että
hän koettaa peseytyä niinkin epämukavissa vesipaikoissa. Teidän
puhdistautumishalunne ei ole niin kehittynyt, sillä te ette suinkaan
menisi joka lätäkköön, vaikka olisi kuinka tarvis.

Moititte häntä _itsepintaisuudesta_. "Pakkautuu kuin sika aidan
rakoon", sanotte. -- Suomalainen nöskö on luonnollisesti aikojen
kuluessa muodostunut yleisen kansallisluonteemme mukaiseksi. Elämä
tässä karussa maassa kysyy kestävyyttä, sitkeyttä, hellittämättömyyttä
niin ihmiseltä kuin hänen taistelutovereiltaan, kotieläimiltä. Jos tämä
luonteen ominaisuus olisi moitittava, niin moittikaa silloin itseänne
ensiksi.

Halveksitte hänen _tietämättömyyttään_. -- Olisitte laittaneet hänelle
koulut, kirjat ja kartat, niin ehkä hän jotain tietäisi! "Ymmärtää yhtä
vähän kuin porsas hopealusikasta", sanotte. -- Kuinka taitavasti
osasitte itse käyttää lusikkaa porsaan ikäisinä? Sitäpaitsi ymmärtää
porsas tästä kapineesta juuri niin paljon kuin hänen tarvitseekin.
Purasee sitä, ja huomattuaan ettei siitä ole syötäväksi, viskaa
menemään. Jos te olisitte tehneet yhtä viisaasti, ei teitä nyt hopealla
ja kullalla hallittaisi, orjuutettaisi. Sillä noilla metalleilla ei ole
mitään muuta arvoa kuin minkä ihmiset niille antavat. Aivan toista on
esim. teräksen sisäinen arvo, sillä siitä aineesta käy valmistaminen
tarpeellisia työaseita, mutta kullasta ja hopeasta ei muuta kuin
hyödyttömiä korukaluja ja rahaa, tuota kaiken turmion tuojaa,
ihmiskunnan kirousta, sen onnettomuuksien alkujuurta. Näyttäkääpäs
naskullenne terästä -- puukkoa tai kirvestä -- saatte nähdä eikö hän
_sitä_ kunnioita!

"Tietää sen, minkä sika Pohjantähdestä", sanotte halveksien. --
Paljonkos te siitä tiedätte? Ette tunne omankaan taivaankappaleenne
kaikkia seutuja, sen vähemmän muita. Pohjantähden suuruudesta ja
liikunnosta tiedätte hyvin vähä, jos ette kysy ammattitutkijoilta tahi
katso kirjoista. Ja nekin voivat erehtyä. Pääasia teille on, että tuo
tähti teitä opastaa pohjoista kohden -- tätä nykyä -- muusta ette
suurin välitä. Nöskölle sekään tieto ei ole tarpeen, sillä hänen
tapansa ei ole tehdä pitempiä merimatkoja omin päin. Ylimalkaan hän ei
matkustele paljoa -- elävänä.

"Ei käsitä enempää kuin sika tuulimyllystä", sanotte. -- Aivan niinkuin
te, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset! Jauhot teille kyllä
kelpaavat, mutta myllyyn mennäksenne teillä on liika hyvät vaatteet
yllänne. Esim. sanomalehden toimittamista te tunnette jotenkin saman
verran kuin harjasselkäinen veljenne tuulimyllyn rakennetta. Jauhoja
sieltä odotatte suunne mauksi. Lukea kyllä osaatte lehteänne,
arvostella ja moittia, mutta olettekos muistaneet viedä jyviä tuuttiin?
Sen puolen asiasta naskukin vain on unhottanut, muuten ei kellään olisi
mitään muistuttamista hänen suhteestaan tuulimyllyyn. On eräitä
sanomalehdenisäntiäkin, jotka luulevat parantavansa lehden asioita
supistamalla toimitusmenot mahdollisimman pieniksi. Nasku on viisaampi.
Ei hän pane myllyä hakaan, kun jauhoja tahtoo.

Tietämättömyys ei ole sama kuin henkisten kykyjen puute, vaan
useimmassa tapauksessa se on ainoastaan seuraus siitä, ettei näitä
kykyjä ole asianmukaisesti kehitetty. Tietämättömyys on aina
korjattavissa. Mutta mikä on kaikkein tärkein, se on _siveellisyys_. Ja
sillä alalla meidän tonkiva veljemme ja sisaremme vie voiton meistä
monesta.

Muuta mainitsematta tahdon vain viitata siihen, kuinka ankara
_raittiusmies_ hän on. Ennemmin kuin kenkään meistä on hän hyljännyt
jouluviinat. Sillä tiedättehän te, "kuka se on, joka kaiken kesän
kyntää eikä juo jouluna olutta"?



ISÄNMAATA ETSIMÄSSÄ.


Kun kesän pitkän asuu jossakin kivimuurin kolossa Helsingissä, lähtee
mielellään sunnuntaiksi katselemaan isänmaansa ihanuutta.

Mutta eihän sosialisteilla ole isänmaata! -- "Onpas", sanotaan Työväen
katkismuksessa, "vieläpä suurin kaikista: koko maailma."

Tästä rohvaistuna läksin kävelylle. Kaupungin puistoissa näkyi olevan
paljo muitakin isänmaan etsijöitä. Samaan kokemukseen he tulivat
kuin minäkin, siihen nimittäin, että meille kaksijalkaisille
kaupunkilaisille kuuluvat ainoastaan käytävät. Ruohokentät ja pensastot
säilytetään koiria varten.

Korkeasaari ja kaikki läheiset rannikot olivat myös niin täynnä väkeä,
että tuskin isänmaata ollenkaan alta näkyi. Kiroillen tämmöistä
ihmispesää, joksi meidän hyvä Helsinkimme on vuosien vieriessä
muodostunut, vuokrasin veneen ja läksin Hietalahden rannasta
soutelemaan. Jätän muutaman kilometrin merta taakseni, niin tottahan
saan rauhassa nauttia isänmaani kesäisestä kauneudesta.

Pahin vastus oli päästä kunnialla lähtemään. Ahdas sataman purtilo oli
niin täpösen täynnä sinne tänne puikkelehtavia höyry- ja purjeveneitä,
että päätään kaupalle sinne läksi sekaan. Viisaalla varovaisuudella
minun kumminkin onnistui heistä selviytyä ja päästä siunattuun alkuun.
Sitte etempänä merellä oli jo väljempää.

Suuntasin matkani erääseen saareen, jonka toinen pää näytti
asumattomalta. Siinä oli kallion suojassa viehättävä lahdelma, johon
teki mieleni laskea. Pehmyt nurmikko hymyilevän lahden pohjassa
houkutteli syliinsä. Mutta ennenkuin pääsin rantaan asti, ilmestyi
rannalle hyvinvoipa herrasmies ja tuikealla äänellä ilmoitti, ettei ole
luvallista nousta maihin.

Käännyin pois ja ohjasin veneeni toiseen saareen. Siellä kävi muutoin
samalla tavalla, paitsi että miehiä oli vastassa kaksi, herralla
renkinsä mukana. Herra kuitenkin poistui, nähtyään, etten aikonut
väkivallalla tunkeutua hänen alueelleen. Ja silloin neuvoi renki
odottamattomalla ystävällisyydellä, että Melkun saareen hänen
luullaksensa on lupa nousta. "Se on Venäjän kruunun oma", hän selitti.
"Tosin siellä on vahti, mutta se on toisella puolen saarta."

Sousin sinne ja nousin kuin nousinkin alastomalle rantakalliolle Melkun
päässä. Jokohan olisi tässä minun isänmaatani -- ajattelin -- tässä
Venäjän kruunun alueella? Monenlaisissa mietteissä siinä lojuin
kalliolla ja paistattelin Jumalan päivää. Ilokseni huomasin, että
saarella oli muitakin kaupunkilaisia, vaikka ei niin rasittavan
lukuisasti kuin esim. Korkeasaarella. Heidän täällä olonsa laskin vain
todistavan sitä, että tässä saaressa sai syntinen ihminen olla
rauhassa.

Mutta siinä erehdyin. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi metsän reunasta
patrulli, ei tosin kaikkein pelottavimpia. Muutamia täysikasvaneita
naisia siinä oli ja toisia puolikasvuisia. Sain määräyksen joko heti
lähteä tai sitten tulla pyytämään vahtimieheltä lupaa. Valitsin
jälkimäisen keinon. Vahdin asunnolle tultuani huomasin, että minua oli
ilkeästi petetty. Siellä ei ollut mitään vahtimiestä, vaan jotain
paljoa pahempaa -- hiivatin äreä eukko. Häneen ei hyvä puhe tehonnut
ollenkaan, ja lahjomisyritykseen minulla ei ollut varoja. Armotta hän
käski minun paikalla lähteä tieheni. "Onhan täällä muitakin", väitin
vastaan. "Ne ovat minun tuttujani", kuului ylpeä selitys. "No, jos asia
siitä riippuu, niin mikä estää meidän tulemasta tuttaviksi? Voinhan
ottaa Teidät syliini ja hätätilassa vaikka suudella."

Mutta kun tein yrityksen siihen suuntaan, sain sellaisen läimäyksen
poskelleni, että katsoin parhaaksi poistua näyttämöltä.

Rantakalliolle tultuani huomasin tuulen kiihtyneen arveluttavassa
määrässä, joten minua ei oikein haluttanut lähteä vastatuuleen
kiskomaan raskasta venettä. Jäin sentähden vielä kököttämään kalliolle,
odotellen mitä tuleman pitää. Ensin tuli se äskeinen patrulli uudestaan
kiirehtimään minua, ja kun en ollut ollenkaan lähtevän näköinen,
uhkasivat vahdilla, poliisilla, sakoilla y.m. ja palasivat sitte
takasin. Arvasin heidän menevän viemään raporttia sille äreälle
eukolle, jonka kanssa en enää välittänyt tulla lähempään tuttavuuteen.
Menin veneeseni ja laittausin lähtökuntoon. En kuitenkaan kerinnyt
irtautua rannasta, kun sulottareni jo tulla haihatti patrullin
etunenässä, kädessään nokinen hiilihanko minun polosen pään varalle.

Silloin minulle tuli kiire. Eukko ei ehtinyt muuta kuin kallion
liepeelle haukkumaan, kun minä jo vetelin venettäni vasten lainetta.
Vastatuuli pelasti korvani kuulemasta kaikkia minulle aiottuja
kohteliaisuuksia.

Tuulen suunnan vuoksi katsoin edullisimmaksi nyt soutaa Seurasaareen,
jonka tiesin olevan yhteistä isänmaata, vieläpä sangen kaunista. Paha
vaan, että niin moni muu oli tiennyt sen saman. Väkeä oli, ettei
tahtonut sekaan sopia.

Aikani siellä oltuani vuokrasin veneen muille ja läksin jalkapatikassa
kaupunkiin, sillä Seurasaaren yhdistää silta mantereesen. Koko tällä
pitkällä matkalla en tavannut muuta minulle kuuluvata isänmaata kuin
pölyisen ajotien. Sen kahden puolen oli kyllä kauniita paikkoja,
huviloita ja puistoja, mutta ne olivat umpeen aidattuja, ja
portinpielissä rehenteli "_40 marks vite, 40 markan sakko_." Meneppäs
sitte sinne ihailemaan isänmaatasi!

Valehtelijaksi syytin silloin Työväen katkismusta. Missä on se "koko
maailma", joka on minunkin isänmaani? -- Paljoa enemmän iloa minulla on
kuusta, joka talvi-illoin valaisee yksinäistä tietäni, tahi auringosta,
jonka lämpöiset säteet niin suloisesti hivelevät luuvalon runtelemaa
ruumistani, ja äärettömässä avaruudessa kimaltelevista tähdistä kuin
kaikista noista sakkotauluilla aidatuista n.s. "isänmaani"
kaistaleista.

Vai onko Työväen katkismuksen väite niin ymmärrettävä, että köyhälistön
isänmaana on koko muu maailma, vaan ei maapallo?

Tarkkaan ottaen täytyy myöntää, että saan minä kerran palan isänmaata
ympärilleni. Paha vaan, että se tapahtuu vasta sitte, kun en siitä enää
voi nauttia.

Silloin sitä kyllä annetaan oikein roppakädellä: alleni, päälleni ja
kaikille kupeilleni.

Vaikka ei meillä Helsingin köyhillä siinäkään ole kehumisia. Malmin
hautausmaahan meitä sullotaan päälletysten useampaan kerrokseen --
tiettävästi siltä varalta, että meistä aikanaan varmasti saadaan
takasin vähintään sama _määrä_ isänmaata kuin sekin, mikä meidän
tieltämme on luotu pois!

Sanotaan kaikkien ihmisten olevan yhdenvertaiset lain edessä ja Jumalan
edessä. Siinä voi olla perä. Mutta lain ja meidän köyhäin välillä ovat
tuomarit ja asianajajat, ja meidän tiellämme Jumalan luokse ovat papit
ja kirkko.

Niinpä viedään tosin meitä köyhiä Malmille samoilla ruumisvaunuilla
kuin rikkaitakin. Mutta hautaan meitä ei enää lasketa seurakunnan
leveillä liinoilla, vaan meitä varten on varattu karkeat likaiset
köydet, joilla ruumisarkkumme pudotetaan kuopan pohjalle.

Ja minkälainen arkku! Höyläämättömistä laudoista kokoon lyöty, sakealla
maalilla mustattu, ja oikein rutiköyhillä vielä niin harva, että kun
multaa heitetään päälle, saa kerrankin suunsa ja sieramensa täyteen
isänmaata.



VASTARANNAN KIISKI.


Minusta ei mikään ole hauskempaa kuin tehdä kiusaa ihmisille. Nautin
äärettömästi, milloin minulla on siihen tilaisuutta. Elämä ei
mielestäni olisi minkään arvoinen, jos tekisin samalla tavalla kuin
muut ihmiset tekevät taikka niinkuin he toivovat minun tekevän.

Minulla on kolme ihannetta, joita tavottelen, kolme, joitten
kaltaiseksi pyrin, vaikka tiedänkin, etten kaikista ponnistuksistani
huolimatta koskaan saavuta täydellisyyttä: en ikinä pääse _aivan_
heidän vertaisekseen.

Ne kolme ihannettani ovat: 1) vastarannan kiiski, 2) hako vasten virtaa
ja 3) väärä halko uunissa.

Niinkuin kiiski minä uhallakin etsin tuulenpuoleista rantaa, en
kiusallakaan mene tyynen puolelle, missä muut minun kokoiseni kalat
kaislikossa uiskentelevat ja leikkiä lyövät. Sellainen lapsellisuus ei
minua enää huvita, minä heitä säälin ja halveksin. He ovat niin nuoria
ja viattomia, luulevat vielä maailmassa olevan jotakin iloitsemisen
aihetta -- "harrastavat" yhtä ja toista! Minulla se on jo voitettu
kanta.

Minä istun yhdessä kohti ja murjotan, en virka mitään, vaan puren
hammasta. Vihaisen kiiskin lailla minä olla karjotan vasten ajan
laineita, levitän teräväruotoiset uimukseni haralleen ja annan aaltojen
huuhdella kinaista selkääni, minkä niitä haluttaa. Kyllä se kestää. Ja
tarttukoonpas kukaan kiini minuun, niin pistän -- pistän niin
vietävästi. Vielä hauen kitaankin jouduttuani pistän suulakeen, niin
että hänen täytyy tulla katumapäälle, luopua pahoista aikomuksistaan ja
pyrskäyttää minut pois suustaan.

Sellainen poika minä olen. En milloinkaan lähde muitten mukaan.
"Tuletko yhdistykselle?" -- "En, vaan kapakkaan menen!" -- "Lähdetkö
ryypyille?" -- "En, vaan menen yhdistykseen!" Sillä tavalla minun on
tapani vastailla.

Vaikka kaikki muut suostuisivat johonkuhun yhteiseen yritykseen,
uhraukseen tai voimia kysyvään ponnistukseen, niin minä en suostu, en
vaikka _kaikkien_ yhtyminen olisi kuinka välttämätön ja vaikka koko
hanke menisi myttyyn juuri minun vastahakoisuuteni tähden. Minä
niskottelen sittenkin. Muuten en olisikaan oikea suomalaisen
itsepäisyyden perikuva, en niin loistava ilmiö tällä alalla kuin itse
asiassa olen ja haluan olla.

Olen kuin hako virrassa, jokotan paikallani kuin kivien väliin
juuttunut kuusenlatvus; vaikka en pääsekään uimaan vasten virtaa, en
mene myötenkään. Ennen märkänen siihen paikkaan.

Anna armias, että minä näen missään _innostusta_! Kyllä minä siitä pian
teen lopun. Muutamalla irvisanalla ja ylenkatseellisesti naurahtaen
kaadan jääkylmää vettä heidän innostuksensa tuleen. Sillä sammutan
vaikka minkälaisen rovion. Ja kun olen saanut turmelluksi toistenkin
innostuksen ja luottamuksen, tapahtuu aina se ihme, että aiottu yritys
ei onnistu, siitä ei tule mitään. Silloin täytyy kaikkien myöntää, että
minä sittenkin olin ollut oikeassa alun pitäen.

Minä olen saanut selville sen salaisuuden, että jokainen aikomus
onnistuakseen vaatii innostusta ja toivon varmuutta. Jos minä näitä
kaiken toiminnan perusvaikuttimia järkähytän, niin samalla katkasen
asialta menestymisen mahdollisuuden, riistän toisilta työhalun ja
kestävyyden, saatan heidän toimintakykynsä herpoamaan.

Niin paljon pahaa voipi yksi ainoa mies saada aikaan, jos hän tahtoo,
ja jos on sitä oikeata suomalaista rotua.

Uunissa ei tarvitse olla kuin yksi ainoa väärä halko, ja lämmityksestä
ei tule tolkkua. Sinne ei silloin muita mahdu.

Jos minä joudun johonkin johtokuntaan tai toimikuntaan tahi osakkaaksi
johonkin yhtiöliikkeeseen -- ja ainahan tällainen "itsenäinen mies"
niihin joutuu -- niin ennen pitkää hajotan ne kaikki. Teen vaikka
tikusta asian, saadakseni olla eripurainen toisten kanssa, ja synnytän
väkisinkin hajaannusta. Laitan toisille olon niin sietämättömäksi, että
jos heillä on vähänkään hienotunteisuutta ja inhimillistä herkkyyttä,
täytyy heidän vetäytyä syrjään, antaa palttua koko hommalle.

Silloin minäkin sille annan palttua -- paitsi jos on kysymyksessä
tuottava yhtiöliike. Siinä tapauksessa minä en tyydy mihinkään toisten
tuumiin, vaan teen heille elämän niin tukalaksi, että he yksi toisensa
perästä katkeralla mielellä väistyvät minun tieltäni, kunnes tuo niin
suurilla toiveilla perustettu yhteinen liike lopulta joutuu minun
yksityisomaisuudekseni. Vasta silloin minä olen tyytyväinen ja nautin
sanomattomasti, nähdessäni entisten yhtiökumppanieni happamia naamoja,
kun he kadulla vastaantullessaan katein silmin katselevat minun
paisuvata vatsaani. He ovat, poloset, pysyneet aatteelleen uskollisina,
laihoina ja köyhinä -- hahahaa!

Kas, semmoinen mies minä olen. Mutta sanokaapas, olenko minä ainoa sitä
lajia? Vai tunnetteko muitakin yhtä hyviä?



KUN PUNNITAAN KUKKARO TASKUSSA.


Laihtumisparannus meidän kylpylaitoksissamme taitaa olla hauska juttu,
kun sen oikein ymmärtää. Siitä näyttää muodostuvan säännöllinen
vuotuinen veronmaksu, jolla meidän pyöreydet ylläpitävät pieniä ja
vähätuloisia kylpykaupunkejamme.

"Hyvähän täällä on kylpeä ja olla parannuksilla, kun on luja terveys,
että sen kaiken kestää", sanoi entinen kylpyvieras laihdutuslaitoksessa
ollessaan.

Mutta sietää siellä olla vankka kukkarokin. Niin selitti minulle eräs
ystävällinen pyylevyys, kun häneltä tiedustin syytä, miksi hänen täytyy
joka kesä kylpeä laihtuakseen. Eikö se ole sillä hyvä, että liian
lihavuutensa kerralla karistaa ja sitte laihana poikana keppasee
maailman läpi? Vai onko tauti paranematon, niin että se aina uusii?

Hänen pyylevyytensä naurahti ja sanoi:

"Se taitaa olla enemmän näennäistä, se paraneminen -- eli laihtuminen."

"Eikös siellä punnita, että painosta näkee, mihin suuntaan terveys on
menossa?" kysäsin.

"Kyllähän siellä punnitaankin, mutta -- --"

"Valehteleekos vaaka?"

"Eihän se juuri valehtele vaakakaan. Siinä on muuten vika
punnituksessa."

"Mikä vika?"

"Se, että punnitaan -- kukkaro taskussa."

"No, mitä se vaikuttaa?"

"Kas, kun kylpykauden lopussa paino vähenee, luullaan että _mies_ on
laihtunut."

"Eikös sitte ole?"

"Ei se siltä ole sanottu. Useimmiten on painon vähentymiseen syy siinä,
että _kukkaro on keventynyt_."

Siitä sen näkee, kuinka lähellä on erehtymisen vaara, jos mies
punnitaan kukkaro taskussa.

Sama vaara on niin punnitessa olemassa muuallakin kuin
vesiparannuslaitoksissa -- vaikka heidän pulleutensa ja pyöreytensä
eivät sitä hevillä myönnä.



MITÄ SAA SYÖDÄ?


    Sellaiset mielettömät aatteet kuin kasvinsyöjien oppi,
    ne minä tahtoisin peukalon kynnellä tappaa vielä saivarina
    ollessa, etteivät kasvaisi isommiksi. Meidän heikko
    järkemme on niin monessa vaarassa muutenkin.

Vapisevalla kädellä kirjoitan tämän kertomuksen. Olen ollut ihan
kuoleman kielissä, ja vähällä piti, ettei se jo minua nielassut avaraan
kulkkuunsa. Ainoastaan sattumaa on minun kiittäminen pelastuksestani --
jos siinä mitä kiittämistä on.

Syynä näihin kärsimyksiini on se, että rupesin toteuttamaan aatetta
käytännössä. Mieletön -- pitihän minun tietää, että aatteet eivät ole
_sitä_ varten. Heti kun niitä alkaa panna käytäntöön, menettävät ne
makunsa. Eikä sillä hyvä, ne kostavat katkerasti sille, joka niitä
tuolla tavoin -- nimittäin käytännössä toteuttamalla -- yrittää
profaneerata, s.o. vetää lokaan.

Mitä varten sitte aatteet ovat olemassa? Sitä varten, että niistä saisi
puhua ja kirjoittaa, kuta kauniimmasti, sen parempi. Ainoastaan silloin
ne pysyvät kirkkaina, puhtaina ja ylevinä. Mutta kaikkia käytännöllisiä
aikeita aatteet kammoksuvat, sillä silloin ne tahraantuisivat pilalle.
En ole vielä tavannut ainoatakaan aatetta, joka olisi suvainnut
käytäntöä maille halmeille, enkä luule sellaista aatetta olevankaan.
Eihän se silloin enää olisi mikään _aate_, vaan muuttuisi vallan
talonpoikaiseksi käytännöksi.

Viime kokeeni oli, kuten sanottu, vähällä viedä henkeni.

Se veli Aatteen eli Aate-veljen aate Työmies-lehden kirjoituksessa
"Vaiston viittauksia", _ettei eläimiä saa syödä_, se minut saattoi
vuoteen omaksi.

Minä päätin olla syömättä niitä ja pidin päätökseni kuin mies. S.t.s.
koetin pitää. En maistanut lihaa enkä kalaa, en munia, en voita, en
juustoa enkä maitoa, en piimääkään -- minulle niin rakasta piimää.
Kasvinsyöjät eivät saa käyttää ravinnokseen mitään, mikä on
eläinkunnasta kotosin. Päätin tulla toimeen kasviruuilla, maksoi mitä
maksoi. Mutta tänä kirottuna poutakesänä se veti miehen hoikaksi.
Paljas leipä ei tahtonut valua suusta alas, perunat olivat pieniä kuin
neulannuput, kaikki kaalikset keltaiset ja kuihtuneet. Eikä vettäkään
tahtonut enää riittää mielinmäärin särpimeksi, kun kaivot kuivuivat. En
löytänyt sieniä metsästä, en ainoatakaan, ja jäkälätkin olivat kuivia
kuin nuuska.

Marjoilla kuitenkin elelin jonkun viikon onnekseni, vaikka huomasin
pahasti laihtuvani. Mutta marjatkin minun täytyi hyljätä lopulta. Niitä
ei enää ollut saatavissa muita kuin vattuja. Ja yhtenä kauniina päivänä
niitä syödessäni katsoa killittää marjan sisältä _mato_, ikäänkuin
olisi tahtonut muistuttaa minulle veli Aatteen sanoja: "Mutta eikö
tästä tappamisesta koskaan tule loppua? Kun te saarnaatte rauhaa ja
sopua, niin luulisi teidän suovan rauhaa ja turvallisuutta muillekin
kuin niille olijoille, jotka raa'alla voimalla kykenevät sen itselleen
hankkimaan."

"Ole vait!" vastasin mielessäni ja pistin rohkeasti marjan suuhuni,
ajatellen kuin ennen lapsena, että "yhtä vattua se on vatun matokin."

"Murhaaja!" kuiskasi silloin omatuntoni. Sain sellaisen pahoinvoinnin
kohtauksen, että siinä menetin entisetkin syönnökseni.

Vihdoin ei minusta ollut jälellä muuta kuin luut ja silmäkuopat (silmät
olivat vajonneet läpi pään niskapuolelle). Nahkaa minussa ei ollut. En
näet kyennyt enää sängystä nousemaan ja pakenemaan eläimiä. Oli niitten
pahin aika, elokuu. Ja eläimet näyttivät päättäneen joukolla syödä
_minut_ suuhunsa. Allani oli paksu, pehmoinen kerros luteita -- muuta
polstaria minulla ei ollutkaan, eikä täkkiä, vaan kirput, kärpäset ja
hyttyset peittivät minut täydellisesti. Koetin maata ihan hiljaa, etten
kääntyillessäni vahingossa tappaisi yhtään niistä. Rohkaisin mieltäni
Aate-veljen miehekkäillä sanoilla: "Antaa niitten syödä, kunnes
kyllästyvät!" Mutta eipä ne pojat vähällä kyllästyneet eivätkä
lähteneet uutta ruokapaikkaa etsimään. Harvalla matamilla on niin
uskollisia ja tyytyväisiä ruokavieraita. Täydellisesti todeksi
havaitsin Aatteen syvästi harkitun oppilauselman: "Jos meistä ihmisistä
tuntuu suloiselta, kun saamme kaikelta vaaralta turvassa, rauhallisina
ja iloisina elää, niin tietysti eläimistä tuntuu tämmöinen asema yhtä
suloiselta. Ja kun meidän ihmisten käsissä nyt on kaikki valta tällä
maapallolla, niin meidän velvollisuutena on panna alkuun tämä
uneksittu, suloinen rauha." "Tuo yleinen rauha on tosin vielä kaukana",
huokasin mestarini sanoilla, mutta järkähtämättä uskoin hänen
vakuutukseensa, että "varmasti se joskus astuu tiedonkin piiriin --
vaisto viittaa siihen."

En voi sanoa, montako grammaa minussa vielä oli henkeä jälellä, kun
vanha ystäväni Esa Huttunen -- oudoksuen pitkällistä poissaoloani --
saapui luokseni. Sen vaan muistan, etten jaksanut vastata mitään hänen
kysymykseensä, mikä minua vaivasi. Viittasin ainoastaan vieressäni
olevaan "Työmieheen" ja osotin sormellani puheenalaista kirjoitusta.
Esa luki sen ja näkyi lopulta ymmärtävän yskän.

"Puolihulluja siellä ollaan Työmiehessä", murahti hän. "Nyt niinkuin
ennenkin. Aina niillä on suurempi hätä siitä mitä saa _syödä_, kuin
siitä mitä saa _syödäkseen_, joka kumminkin on tämän maallisen elämän
tärkein kysymys. Muuan viisas siinä kerran pauhasi, että köyhän kansan
pitäisi tottua syömään hevosen lihaa, mutta ei koskaan sanonut, missä
hänellä olisi sitä tarjottavana. Nyt tämä toinen hyväkäs ei antaisi
mitään. Kuinka sinä uskallat juoda vettäkään, kun joka vesipisarassa
sanotaan olevan kokonainen eläinmaailma? Basilleista puhumattakaan.
Niitähän sinä nieleksit tuhansittain joka silmänräpäys. Eikö pitäisi
enimmän armahtaa juuri niitä, jotka ovat pienimpiä? Vegetariaanit kyllä
käyttävät kumipohjaisia kenkiä, etteivät matoja tallaisi kuoliaiksi,
mutta samalla hengittäissään tappavat miljoonittain vielä
turvattomampia otuksia, bakteerioita, mikroobeja, tuberkeleitä ja mitä
he kaikki lienevät nimeltään. Vasta sitte sinustakin tulee täydellinen
aatteen mies, kun lakkaat hengittämästä. Eikä tuo näy kaukana
olevankaan enää."

Kun en vieläkään jaksanut mitään vastata, jatkoi Esa puhettaan:

"Kuka sen sitten on vetänyt tuon rajan eläinkunnan ja kasvikunnan
välille? Jumalako? Ei, vaan ihmiset, luonnontutkijat, joissa ei ole
kahta yksimielistä ja jotka joka kolmas vuosi panevat nurin kaikki
vanhat järjestelmänsä. Alhaisinten eläinten ja kasvien raja on niin
hämärä ja riidanalainen, että toinen lukee eläinkuntaan kuuluvaksi sen,
minkä toinen pitää kasvina. Ja jokaisella on yhtä hyvä oikeus asettaa
nämä tällaiset rajat oman mielensä mukaan. Jos minulta kielletään muun
kuin kasvien syönti, niin silloin minäkin vetäsen oman rajani: en lue
eläinkuntaan muita kuin oman itseni ja syön kaikki muut, luen ne
kasvikuntaan, näetkös."

Ponnistaen viimeisetkin voimani sain heikolla äänellä sanotuksi:

"Rakas Esa, hae jostain minulle hyvä _pihvi_!"

"Kyllä!" Mutta ennenkuin hän ennätti ovelle asti, lisäsin:

"_Puljonkia_ myös. Viisi litraa puljonkia ... ja kahdeksan pihviä!"

"Saamas pitää!" vakuutti Esa ja läksi hankkimaan.

Kun hän palasi, horjuin elämän ja kuoleman vaiheilla. Mutta toivo piti
yllä riutuvia elinvoimiani, kunnes pääsin pihvien kimppuun. Niin minä
söin kuin nälkäinen -- ei susi, vaan susilauma. Ja join puljonkia
päälle. Näin "viimeiset tulivat pahemmaksi kuin ensimäiset."

Nyt minä jo kykenin juttelemaankin.

"Sinä sanoit äsken", huomautin Esalle, "että söisit _kaikki_ muut. --
Siis ihmisetkin, mutta sitä et suinkaan tarkoittanut?"

"Miks' en söisi? Mikä niissä on vika, kun vaan tottuu! Tottuuhan sitä
ostereihinkin, sammakkoihin ja onkimatoihin. Jotkut kansat syövät
käärmeitä ja vaikka mitä. Mutta meillä haudataan maahan parasta lihaa,
Helsingistäkin viedään Malmille junalastittain. Ja köyhät näkevät
nälkää."

"Elä enää jatka, hyvä mies! Minulle alkaa tehdä pahaa."

Esa silloin kysyi, olinko lukenut tarkoin sen kirjoituksen, jonka
aatteita olin ruvennut toteuttamaan, ja luki minulle painolla seuraavan
kohdan siitä:

"Vaistonko varassa paremmat tunnelmamme ovatkin? Eihän vaistoon voi
luottaa. -- Varmasti voi. Vaisto on todisteluihin perustuvan tiedon
avain."

"Sitä kohtaa minä en oikein ymmärtänyt", myönsin.

"Tuskin lie ymmärtänyt itse kirjoittajakaan, koska muun osan
kirjoitusta on lörpötellyt tyhmyyksiä. Vaisto on luonnonkansoilla ainoa
tiedon avain. Ja juuri se on heidät opettanut ihmissyöjiksi.
Perheenjäsen, joka ei enää muulla tavoin voi hyödyttää eikä palvella
omaisiaan, voi heille ainakin hankkia hyvän lähtöillallisen, rupeamalla
itse paistiksi. Käytännöllisempää toki on hauska erojais-ateria kuin
meidän kuivat ja ikävät hautajaiset."

Silloin tunsin horjuvani ja sanoin kuin Feliks Paavalille:

"Mene tällä haavalla matkaas, Esa, muuten saatat minut ihmissyöjäksi!"

Sitte ryhdyin puhdistamaan vuodettani. Totta puhuen, on kirpuntappo
minulle aina ollut sangen mieluista huvia. Minulla ei ole aseita eikä
tilaisuutta muuhun metsästykseen. Ja kirppua vastaan minulla on
persoonallista vihaa. Ne ovat sellaisia salapurijoita. Niiltä puuttuu
miehuutta antautua rehelliseen taisteluun ja vastata tekojensa
seurauksista. Purevat ja sitte livistävät pakoon, tehden ilmeistä
pilkkaa minusta. Sentähden minä aina tunnen petomaista nautintoa,
oikein riemua, kun saan niistä jonkun kiini. Painan sitä peukalon
kynnellä, painan kunnes pamahtaa, painan vaikka se maksaisi sieluni
autuuden.



JONAS PARATIISISSA.


Viimeisen sairasteluni aikana minä tavallista syvällisemmin jouduin
ajattelemaan uskonnollisia asioita. Eikä se ihme ollutkaan, kun olin jo
niin heikkona.

Samalla vointini mukaan seurasin päivän tapahtumia sanomalehdistä.
Siten muodostui näistä ja uskonnollisista mietteistäni sangen
kummallisia ajatusyhtymiä, joista kenties kehittämällä olisi voinut
saada syntymään jonkunlaista "käytännöllistä kristinoppia",
samansuuntaista kuin amerikkalaisten pappien sanotaan saarnaavan ja
jota joskus meilläkin kuulee.

Asian voin parhaiten valaista esimerkillä.

Sanomalehdissä herätti silloin erityistä huomiotani Lillen ja Erkon
kuuluisa kunnianloukkausjuttu vanhaa Yrjö-Koskista vastaan.
Sanomattomasti ihailin Jonas Castrénin asianajokykyä, kun hän sai
Yrjö-Koskisen tuomituksi _puhdistusvalalle_. Ajatelkaas -- itsensä
Yrjö-Koskisen! "Ei se ole paljasta sinua, se Jonas", tuumailin
itsekseni.

Uskonnollisella alalla taas on minua aina enimmän vaivannut
_syntiinlankeemuksen_ ankara ongelma, joka -- vaikka pääasiassa onkin
aika visaa -- kuitenkin sisältää muutamia hyvin sattuvia piirteitä ja
erinomaisen käytännöllisiä saarna-aineksia.

En osaa tarkemmin selittää, kuinka nämä kaksi asiaa: Jonas Castrén
pakottamassa Yrjö-Koskisen puhdistusvalalle ja syntiinlankeemuksen
historia, sitte oikein kietoutuivatkaan yhteen ajatuksissani. Jonaksen
synnillisyyden takia se ei tapahtunut, siitä olen varma, sillä ei kait
hänellä sen enempää syntejä ole kuin hän kärsivällisyydellä kantaa
jaksaa. Säännölliset pääkaupunkilaisen vanhanpojan perisynnit sekä
suuren asianajajan ja poliitikon tavalliset tekosynnit, ei muuta.
Pikemmin lienee ajatusvärkkeihini vaikuttanut puhujien ja
esitelmänpitäjien yleinen tapa lähteä alkuun maailman luomisesta,
syntiinlankeemuksesta tahi viimeistäänkin vedenpaisumuksesta. Kaiketi
he sen tekevät sitä varten, että kun lähdetään liikkeelle tuollaisista
yleisesti tunnetuista kiintopisteistä, saadaan kuulijakunnan ajatukset
mukaan. Silloin on hyvä toivo olemassa, että ne pysyvätkin mukana,
vaikka sitte vähitellen kohottaisiin kauas ylös siintäviin korkeuksiin.

"Onko Jonas Aatamin lapsi?" Se kysymys minun ensimäiseksi oli
ratkaistava ajatuksissani. Asiaa hetken harkittuani sain vastaukseksi:
"On se, mutta paljon edistynyt esi-isästään."

Tosin ilmeni Aatamissakin heikkoja lakimiehen taipumuksien alkeita, kun
hän koetti lykätä syyn syntiinlankeemuksesta Jumalan itsensä niskoille.
"Vaimo, _jonkas minulle annoit_, antoi minulle", hän selitti. Mutta
tämä, sen aikaiseksi kylläkin terävä väitös, jäi kokonaan huomioon
ottamatta, kun sitä ei tuotu esiin Jonaksen ponnella, varmuudella ja
äänivaroilla. Kaikissa tapauksissa tämä hänen haparoiva yrityksensä
kuitenkin todistaa, että vanha Aatami on asianajajienkin kantaisä.

Monta tuhatta vuotta on kulunut Aatamin ajasta. Kehitys on tehnyt
tehtävänsä kaikilla aloilla.

Olisipas ollut Jonas Aatamin housuissa! (Sanansaivartelijain varalle
huomautan, että Aatamille tosiaan niinä aikoina tehtiin ensimäiset
housut.)

Aatami livisti pakoon, kun kuuli Jumalan äänen paratiisissa. Mutta jos
sieltä vesakosta olisi hänen huutoonsa vastattu "_halloo_!" Jonaksen
äänellä, olisi asia voinut saada ihan toisen käänteen.

Itse pääasiaa -- kielletyn hedelmän ottamista -- sitä Jonas ei suinkaan
olisi noin vaan tunnustanut.

"Minua suuresti hämmästyttää", niin hän olisi vastannut, "kantajan
röyhkeä esiintyminen -- hämmästyttää sitäkin enemmän, kun kantaja
rohkenee tehdä kunnialle käyvän syytöksensä ilman pienimpiäkään
todistuksia. Tuokoon hän esille vierasmiehet julkean väitteensä tueksi,
jos hänellä niitä on. Taikka esittäköön edes todistusvoimaisen
luettelon, joka jonkunlaisella varmuudella selvittäisi sen perin
tärkeän seikan, joka epäilemättä on pidettävä koko asian lähtökohtana:
nimittäin _kuinka monta omenaa_ puheenalaisessa puussa alkuansa on
ollut, ja montako siinä on nyt. Sellaisen selvityksen puuttuessa täytyy
minun leimata julkeaksi valheeksi se kantajan väitös, että yhtään
omenaa ollenkaan on kadonnutkaan. Ja koska tämä väärä syytös ilmeisesti
on tehty vastoin parempaa tietoa, ainoastaan ilkeydestä ja
vahingoittamisen tarkoituksella, vaadin kantajalle ankarinta
edesvastausta tästä törkeästä herjauksesta Rikoslain 27 luvun 1 pykälän
mukaan sekä sitäpaitsi kulunkieni korvaamista vähintään tuhannella
markalla. Saman vaatimuksen teen myös vaimoni puolesta, hänen
laillisena edusmiehenänsä."

Tämmöisen murjovan puolustuksen jälkeen Jumala varmaankin olisi
kiittänyt onneaan, jos edes puhdistusvalalla olisi saanut nahkansa
pelastetuksi. Mutta koska "valalla voidaan vastata vaan ei kantaa", ei
hänelle olisi voitu suoda tätäkään tilaisuutta puhdistamaan puoltansa.
Hänen olisi armotta täytynyt kärsiä seuraukset varomattomasta
ilmiannostaan.

Itse pääasia olisi tietysti toteennäyttämättömänä rauennut. Ihmiset
istuisivat paratiisissa vielä tänäkin päivänä. Heitä eivät mitkään
sapeliniekat olisi saaneet sieltä häädetyksi edes maaomistuksen
nojalla, sillä Jonaksella on "maariita-asioissa taitavia ammattimiehiä"
käytettävänään.

Oli se sentään vahinko, ettei Jonas sinä aikana sattunut paratiisiin!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Iloisia juttuja IV" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.