Title: Pakolaisen päiväkirja - Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849
Author: Jókai, Mór, 1825-1904
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pakolaisen päiväkirja - Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849" ***


PAKOLAISEN PÄIVÄKIRJA

Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849


Kirj.

MAURI JÓKAI


Suomennos Unkarinkielestä.


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.



SISÄLLYS:

      Johdanto
   I. Aro-kylät
  II. Ranne-rengas
 III. Kolme sian-ajajaa
  IV. Sota-översti ja kasakka
   V. Piilopaikka rämähällä
  VI. Kuolleista noussut
 VII. Aronvari
VIII. Aviovaimo ja rakastaja
  IX. Iloinen mies
   X. Kadonnut kuuluisuus
  XI. Murhamies
 XII. Päärynäpuu



JOHDANTO.


Jättiläinen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaispää tapasi
hänen tuhkansa, sirotti sitä maan yhdeltä rajalta toiselle. Tomunhiukat
lentelivät sinne tänne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui
niitä meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niitä myrskytuuli.

Näitä jättiläisen tuhan-hiukkoja olin minäkin, -- minä mitätön,
menneitä muisteleva, nykyisiä kärsivä, tulevaisia aavistava
tomun-kipinä.

Minuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdeltä ääreltä toiselle.
Monesti olisin voinut päästä ulkomaille, -- aina palasin rajalta, en
saattanut jättää tätä maata.

Mieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma näin paimenten yötulen,
kuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheriäisellä kummulla
istui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketkä ja kuinka monta siihen on
haudattu?

Mieleeni muistui hirveän suuri vuoriselänne. Sen päältä näkyy pieniä
valkoisia kyliä, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa
tiesi, kuinka monta ihmistä siellä kyynelsilmin rukoilee kellon
soidessa ja miksi he sitä tekevät?

Mieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi että sen
akkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmistä oleskeli siinä kerran
onnellisina hyviä päiviä. Kukapa tiesi, mihinkä nyt ovat joutuneet,
missä oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsiköissäkö,
kulokoissako, pakolaisina välttäin päivän valoa ja ihmisten kasvoja?

Mieleeni muistui luhistumaisillaan oleva kapakka väkirikkaan kylän
päässä. Siellä lyöpi ryysyinen Mustalais-ukko surullista nuottia
valittavalla Sympalillansa; ken siellä ryypiskelee, painaa hattunsa
syvään silmillensä ja huutaa Mustalaiselle: "älä lyö sitä nuottia!"
Kukapa tiesi, mitä niin surullista siinä nuotissa on?

Mieleeni muistui isäni ikivanha huone. Ma näin jo etäältä sen akkunain
viheriäiset etehiset; katolla kellertivät kattolaukan kukat, portin
sisäpuolella haukkui vanha talonkoira. Yön hiljaisuudessa kulkee
kadulla väsynyt mies, kaukaa kuuluu yövartian huuto; väsynyt mies
katsoo akkunasta, huoneessa istuu vaimo yksinään pipliasta lukien,
väsynyt mies pakenee taasen pois. Se väsynyt mies on siis minun
kaltaiseni.

Mieleeni muistui syvästi murheellinen vaimo. Öisen lampun ääressä
ajatuksiinsa vaipuneena istuu hän, pää käden nojassa. Kauas, kauas
kannattavat ajatukset hänen hartaasti ikävöivää mieltänsä, halki aavain
aroin, pensas-metsikköin ja vierasten kaupunkien.

Miljoonain ihmisten joukossa se etsii yhtä, jota ei löydä. Yht'äkkiä
kohtaa palava suutelu hänen sylissä lepäävää kättänsä, tuttu ääni sanoo
hänen nimensä, hän kavahtaa seisaalleen katsellen ympärillensä. Ei
ketään ole näkyvissä. Öinen lamppu palaa vienolla leimulla.

Ja kiusalliset muistot eivät suvainneet minun mennä kauemmas
kuvituksissani. Hurja mielenteko, jonkinmoinen hulluus pakotti minun
palaamaan, kangastelevaa lakeata ja sille tuotuja hautakumpuja
hakemaan, käymään vuoret ja laaksolot, rientäväin virtain rannat ja
oudot valkoiset kylät, vaeltamaan suureen meluiseen kaupunkiin, kaukaa
katselemaan sen puoleksi sumuun peittyneitä torneja ja palatsia, ja,
kun yö oli laskeutunut seudulle, luikkailemaan sen äänettömillä
kaduilla, niinkuin se joka menee murhapolttoa sytyttämään,
kurkistelemaan sisälle tunnetun huoneen akkunasta, katsomaan syvästi
murheellista vaimoa, kuinka hän öisen lampun ääressä hereillään
uneksuu, hyvää yötä hänelle sanomaan ja sitten -- etsimään ensimäistä
vankihuoneen vartiaa, tekipähän minulle mitä tahansa.

Ja ma läksin matkalle tunnettua maata ja tuntematonta tulevaisuutta
kohti.

Kuinka murskaksi murtunut koko mailma oli! Ratkenneet olivat kaikki
yhteiskunnalliset siteet, -- perheelliset suhteet, uskonto, la'it,
omaisuus, -- kaikki, kaikki oli nurinniskoin mennyt, hävinnyt.

Ma nä'in poroksi palaneita kaupunkia, joiden asukkaat ei uskaltaneet
kotiin palata, koska toisiansa pelkäsivät; ma nä'in vaimoja mustassa
murhepuvussa, joista yhden mies oli sotaan sortunut, toisen vangiksi
joutunut, kolmannen teille tietämättömille kadonnut; ma näin morsiamen,
joka oli leskeksi joutunut, ennenkun oli voinut vaimoksi päästä,
vaimon, joka kuljeskeli sotakentältä sotakentälle tietämättömiin
joutunutta miestään haudattuin joukosta hakien, ja maata kiertävän
miehen, jonka vaimonsa oli hyljännyt, unhottanut, toisen omaksi
antautuen.

Maankulkeudessa oleva isänmaan-suojelia, joka raajarikkona palasi
sodasta, vainottu kansalainen, joka hädässään kielsi nimensä,
harvalukuiseksi supistunut perhe, kerjäläiseksi joutunut kansa,
käymättömät kirkot, taika-uskoa levittävät petturit, haudat
tiepuolissa, -- sanelenko kaikista näistä ja niiden yhteydessä olevista
surkeista tapauksista, kirjotanko niistä?

Tuskansa salassa pitäen, on tämä kansa surkastuva pois. Mutta jos
suorastaan sanon sen sairauden oireet, niin kenties ilmaantuu lääkäri,
joka ne voipi parantaa; vai olisikohan kenties asian laita niin, että
kaikki, mitä tulen kirjottamaan, ei enään ole sairaan oireita, mutta
vaan anatomistan veitsen alle joutuneen ruumiin leikelmiä?



I.

Aro-kylät


Jo tulin matkallani kolmanteen aro-kylään.

Matkatoverina minulla oli eräs elähtänyt valtiopäivämies ja
husaari-upseeri nuoren, kauniin, mustanverisen vaimonsa kanssa.

Äänettöminä vaeltelimme poikki poloisten paikkakuntain.

Kaduilla ei näkynyt ristiin rastiin kulkevia vaununpyöräin jälkiä,
palaneiden kartanoitten pihat kasvoivat rikkaruohoa, huoneiden rauniot
näkyivät reijistä läpi, muutamasta huoneesta katseli laiha koira
akkunassa, niin villiintyneenä, niin yksinänsä.

Jo on kuukausia kulunut siitä, kun kylät poltettiin, eikä ole vielä
ainoatakaan huonetta niihin rakennettu.

Sen asukkaat ei kukaties tahtoneet takaisin palata?

Muutamalla miehellä, joka oli älynnyt pakoon lähteä, oli niin paljon
rohkeutta, että uskalti palata. Pitkän hakemisen perästä löysikin
huoneensa. Kanuunankuulat olivat rikkoneet seinät ristin rastin.
Porstuan edustalla makasi kuollut mies, tuvan seinässä oli juuri kuin
jäljet verisen käden viidestä sormesta. Koko kylässä hän ei löytänyt
ainoatakaan elävää olentoa. Tuolta täältä aito-vieriltä kapsahti maan
välistä lentämään suuria käyrä-nokkaisia lintuja, jotka vaivalla
verkkaan lentää lekuttelivat ja hänen tuonnemmas mentyään laskeutuivat
takaisin siihen paikkaan, josta hän heidät oli lentoon pelottanut. Mies
otti lapion käteensä, kävi talosta taloon, haudaten kuolleita, missä
niitä tapasi, vaan uupuipa kolmantena päivänä työstään, heitti siihen
paikkaan huoneensa, tilansa ja läksi ulos maailmalle; eikä ole siitä
päivin enää takaisin palannut.

Eräs toinen oli myös juuri löytänyt huoneensa ja astunut siihen
asumaan. Ensi yönä näki hän unta, että joku oli hirtetty tuvan
kurkihirteen. Kauhusta sai nyt vilutaudin; kolme päivää kesti hänellä
kuumetta, neljäntenä hän kuoli siihen. Ei pistänyt sittemmin kenenkään
päähän asettua entisiin asumuksiinsa asumaan.

Huoneitten seinillä kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, ja sekin niin
keltaista, juuri kuin valittaisi siellä kasvanut kansa. Ylt'ympäri
vainioilla rehetti takkiainen, ja ennen näkemättömät, tuntemattomat
ruhka-ruohot kasvoivat siellä hirveän suuriksi. Jos joskus lämmin
tuulen-viuhka sattui näiden harmaisiin päihin, lentelivät utuiset
siemenet sinne tänne ilmassa.

Naispuolinen matkatoverimme, husaari-upseerin vaimo, joka kovasta
helteestä oli nääntymäisillään, halusi vesipisaraa juodakseen eräänä
varina iltapuolena. Me keksimmekin jossakin kaivon, vaan siinä ei ollut
kehää, ei kippoa, ei kopin vartta. Töin tuskin saimme siitä vettä
ammennetuksi nahkahatulla, vaan ammennettuamme kaasimme sen
kauhistuksella maahan. Se oli punaista kuin veri!

Ylt'ympäriinsä olivat kaikki lammikot kuivaneet; ei vesipisaraa, ei
varjoisaa puuta, ei vastaan tulevaa matkustavaista näkynyt missään. Jos
ken kummun rinteesen paneutui nukkumaan, havaitsi hän yht'äkkiä
päällensä ilmaantuvan korkealla ristiin rastiin lenteleviä petolintuja
ja näitten lähenemistään lähenevän risteillen ja kierrellen, ilkeällä,
peloittavalla rääkynällä. Korppi-kotkat...



II.

Ranne-rengas.


Matkatoverini husaari-upseeri oli alakuloinen, synkkä-mielinen,
kolmikymmenvuotias mies. Hänen vaimonsa oli nuori, kaunis nainen, jonka
rikas isä asui Pest'issä. Tämän kanssa hänen olisi sopinut rauhassa
hyviä päiviä elellä, mutta hän seurasi miestään rakkaudesta. Ei koko
matkalla kuulunut valittavaa sanaa hänen suustaan; nälkää, janoa,
puolipäivän polttavaa hellettä kärsi hän, eikä pelännytkään yksin
illoinkaan, kun huuru-kehä, juuri kuin mikäkin varjovyö, rupesi
valloittamaan näköpiirin ja me yksin yövyimme johonkin arolle
ihmisäänen kuulumattomiin. Vieläpä kehottikin hän, meitä lohdutti ja
ilahutti, niin ilomieliseltä hän näytti.

Hän keksi tuumia tuhansittain miehensä huolia karkottaakseen.

-- "Mennään johonkin syrjäseutuhun, tullaan talonpoikaisiksi ihmisiksi;
sinä kynnät, kylvät, ajat härkiä; minä hoidan lehmät". -- Olihan tuossa
naurun syytä yltä kyllin.

-- "Jos ottavat sinun vangiksi, ma kuljen tuomaris tykönä, kunnes
kyllästyy käyntiini ja päästää sinun. Ja jos ei avaa vankihuonettas,
annan salvata itsenikin sinne luokses, ja siellä sitten elämme, siellä
kuolemme".

Kaikki purskahdimme itkuun.

Nuori vaimo kantoi ranteessaan rengasta. Kun apali-kivisen nastion alla
olevaa salaponninta painoi, poukahti näkyviin nuoren, kauniin miehen
emaljiin maalattu muotokuva, siistissä husaari-upseerin puvussa.
Helposti voi sen tuntea hänen miehensä kuvaksi. Hän katseli sitä usein
ja näytti jokaiselle, lisäksi lausuen: "Silloin hän ei ollut niin
surun-alainen".

Kun erään kylän tienoilla tie jakausi kahtaalle, jätti husaari-upseeri
meille hyvästi. Hän valitti siitä, että täytyi niin kolkkoa tietä
kuljettaa vaimoansa ja erkani meistä kylän päässä. Siihen me emme
poikenneet; mutta hän otti siitä oppaaksensa erään Walakkilaisen, jonka
piti viedä häntä parempia teitä.

Kun hän katosi näkyvistämme, surkuttelin minä itsekseni heitä, häntä ja
hänen iloista puolisoansa, enkä tiennyt, miksi niin tein.

Varmaankin joutui hän turvallisemmalle tielle; minä jäin
autio-seutuhun. -- Häntä seurasi armas puolisonsa, minua mykkä
matkatoverini, joka koko matkalla ei hiiskunut sanaakaan. Minua
pahotti, että hän erkani minusta. Oli näet minusta juuri kuin ei siellä
mitään vaaraa tarjona olisi, johon minä menin; juuri kuin suojeleva
sallimus, johon hurjasti luotin, turvaavalla kädellä varjelisi
niitäkin, jotka olivat lähelläni.

Useampien kuukautten kuluttua sattui kerran sanomalehti käteeni. Se oli
ensimmäinen, minkä pitkän ajan perästä näin. Ma luin sen päästä päähän,
itse ilmotuksetkin. Ta'immalla sivulla oli julkaistuna luettelo
tietämättömälle omistajalle kuuluvasta tavarasta. Se oli otettu
ryöväreiltä, jotka sitä saalista saavuttaakseen olivat murhanneet
matkustavaisia. Tavaran joukossa oli hienoja vaimoväen vaatteita,
vereen tahratuita ja rikki revittyjä, nyörillä koristettu virkapuku,
kauno-ompeluilla neulottuja hienoja alusvaatteita, ja, kaikenmoisia
muita kaluja mainitsematta, kallisarvoinen, raskas ranne-rengas, jonka
suuren opalikiven alta, kun ponninta painoi, näkyviin kimmahti kaunis
nuoren miehen muotokuva, husaarin virkapuvussa, emaljiin maalattuna.

Sanomalehti valahti maahan kädestäni.

Vaimo parka, mies poloinen! Miks'eivät minua seuranneet?

Myöhemmin sain kuulla, että opas metsässä, ei kaukana siitä, missä
erkanimme, petti heidät. Upseeri ammuttiin. Silloin eräs heillä ollut
palvelia juoksi metsähän; häntä heitettiin miekalla. Sen hän sieppasi
käteensä ja juoksi edemmäs. Vähän matkan päässä tapasi hän kulkusalla
olevia honvéd'iä. [Tällä nimellä kutsutaan Unkarissa maan vartiaväkeä.]
Niitten kanssa hän nyt läksi ryöväriä etsimään. Hän löysi isäntänsä ja
emäntänsä kuolleina haudasta. Sittemmin päästiin päälle heitetyn miekan
johdolla ryövärien jäljille.

Miksi piti heidän minusta pois luopua?



III.

Kolme sian-ajajaa.


"Eteenpäin, eteenpäin!" kaikui yhtenään pölyisellä maantiellä.

Sikolaumaa ajettiin ylös päin.

Kolme ajajaa taisteli sikojen kanssa. He olivat kaikki kolme lihavat ja
likaiset; isot vaskisoljilla ja nahkahihnoilla koristetut reput
rippuivat heillä selässä.

Raskaat, mustakarvaset elukat käydä kömpelöitsivät vastahakoisesti
hiljaksensa eteenpäin; välistä seisahtuivat keskenänsä häyhyilemään,
hirveän rumalla röhkinällään kääntäen huomion puoleensa. Missä lätäkön
tapasivat tiellänsä, siinä laskeutuivat rypemään, kunnes ajajat saivat
heidät siitä taas tuonnemmas ajetuksi. Toisinaan karkasi yksi tai kaksi
sikaa pois laumasta; paimen juoksi niiden perässä aina puoleen tuntiin
asti, ennenkun sai heidät karjaan peruutetuksi.

Pää-ajaja oli pitkä, päivettynyt mies. Hänen rasvasta kiiltävät
hiuksensa häilyivät silmillä; niskassa riippui likanen vaippa, joka
kovan helteen vuoksi oli vaan toiselle olkapäälle heitettynä.
Jaloissa hänellä oli pauloilla kiinitetyt varvikkaat, kädessä suuri
lyijy-kenkäinen sauva, ja olallaan hän kantoi tinahela-vartista
ajo-ruoskaa.

Toinen alapaimenista oli vanha, matalahko mies. Syvään painettu hattu
peitti hänen lyhyeksi kerityn tukkansa; hatun alta vilkkuivat hänen
elävät silmänsä, ja ryhmyistä sauvaansa veti hän sian-paimenten tavoin
perässään.

Toinen alapaimen oli verevä nuorukainen. Hän juosta nilkutti
haavotetulla jalalla reuhaavan lauman ohella ja heitteli rohkeasti
sauvallansa niitä sikoja, jotka järjestystä tuntematta jättäytyivät
jäljille karjasta.

Röhkyvän lauman ääressä kulkivat ärjyen nuo kolme ajajaa. Pää-ajaja
järsi kädessään puoleksi paahdettua turkin-vehnän (kukaritsan) tähkää,
vanha alapaimen huimi alakuloisesti pitkällä ruoskallaan, nuorempi
käydä ketkutteli nilkuttaen ja vihellellen kipeällä jalallansa,
vältellen tien kuoppaisimmat kohdat.

Ja minusta näytti, kun kävelin heidän ohellaan, juuri kuin kaikkein
kolmen kasvot olisivat minulle tutut entisistä paremmista ajoista.

Tuo pitkä mies pauloilla kiinitetyissä varvikkaissa vivahti jonkun
näköön, joka valtiopäivämiesten seuroissa oli ensimäinen sulotar, oikia
naisen perikuva ja salonkien ihanne, jonka vaatteet aina olivat tehdyt
uusimman muodin ja paraimman ma'un mukaan, ja jolle ei koko Pest'issä
osattu keittää maittavaa ruokaa kuin yhdessä ainoassa paikassa.

Tuon valkotukkaisen alapaimenen kasvot muistuttivat erästä vakaista,
uskaliasta miestä, jonka muotokuva on nähtävänä isänmaan-ystäväin
asumuksissa, joka niin monta kertaa kuuli kätten taputuksen kaikuvan
puheillensa lehteriltä, -- rohkeamielinen, jäykkäluontonen mies, joka
ei taipunut minkään mahtikäskyn mukaan, tulipahan ylähältä taikka
alahalta.

Ja tuo viheltäväinen, nilkuttavainen nuorukainen oli hyvin erään sangen
rikkaan miehen näköinen, joka jo oli naimisiin mennyt ja siitä pitäin
yhtä mittaa lempiviikkoja viettänyt, joka niin sanoakseni käsillään
kanniskeli puolisoaan ja jolle tämä joku aika sitten synnytti pojan
niin isänsä näköisen kuin suinkin olla taitaa.

Kesän uuvuttavassa helteessä nuo kolme paimenta hikoillen ajoivat
laiskoja, likaisia eläimiä sakean pölypilven keskellä. Heidän vaatteensa
olivat täynnänsä vesimeluunin tahreita, kasvoilta valui hiki alas...
Hoi, eteenpäin, hoi, eteenpäin!

Päiviä kului, viikkoja vieri. Pääsivätpä viimein vaivaloisen
ponnistuksen perästä nuo kolme sian-ajajaa muutamaan kaupunkiin.

Tulipa vastaan heille matkustavainen, joka asui siinä kaupungissa. He
seisahuttivat hänen, puhuttelivat häntä.

Ensimäinen häneltä kysäisi: "tiedätkö täällä taloa, jossa kaunis nainen
asuu, kaunihin koko kaupungissa? Mitä tiedät hänestä?"

"Tiedän hyvinkin", lausui matkustavainen; "siinä talossa iloisesti
eletään, ei siellä koskaan vieraita puutu, koko yökaudet kaikuu siellä
soitto. Älkää siitä kauniista naisesta olko millännekään; kyllä se
itseänsä huvittelee."

Lausuipa siihen se vanha mies: "naisesta puhut, joka on edessäs".

"Tunnetko tuota toista naista? Ei hän suuresti rakastanut miestään,
vaan olipa syynsä siihen, että häntä kunnioitti se kylmä, tuleton
vaimo. Mitä sanovat ihmiset hänestä?"

"Et tunne sitä vaimoa hyvin sinä eikä mailmakaan. Hän suri paljon
miestään, tuli murehesta mielipuoleksi ja vietiin hulluinhuoneesen".

Viimein nuorukainenkin rupesi tiedustelemaan.

"Nuori vaimo asui pienen lapsensa kanssa vähäisessä, matalassa majassa.
Kaunis punaposkinen oli vaimo kuin lapsikin. Kuinka on heidän
laitansa?'

"He eivät enää siinä pienessä majassa asu. He ovat muuttaneet vielä
ahtaampaan asumukseen. Tuolla lepäävät kalmistossa, yhdessä haudassa,
yhdessä arkussa..."

Nuo kolme sian-ajajaa silmäilivät toisiaan. Kyyneleet vierivät heidän
ahvoittuneilla kasvoillaan. Itkien kysyivät toinen toiseltaan: "vieläkö
nyt lähdemme edespäin maata kiertämään?"



IV.

Sota-översti ja kasakka.


Matkatoverini kanssa olimme pukeutuneet hevoispaimeniksi.
Pyöreäperäinen hattu ylös käännetyllä röydällä, leveähiainen paita,
liinaiset liehuttimet, vyössä rippuva koriste tupakkikukkaroineen,
tuluksineen, -- kas siinä oli koko pukumme.

Pölyisin, päivettynein kasvoinemme olisimme varsin hyvin voineet
talonpoikaisista teikareistakin käydä.

Arad'issa valtiopäivämiestä kehoittivat pelästyneet virkaveljensä, että
huulipartansa ajamalla tekisi itsensä tuntemattomammaksi.

Tuo mies hyvänen oli pahasti säikähyksissään, otti partaveitsen
käteensä, istui peilin eteen, väänsi viiksiänsä toista oikealle, toista
vasemmalle puolen, -- kyynel vieri silmästä; -- hän pani pois
partaveitsen: "miks'en yhtä hyvin kaulaani leikkaisi?" lausui hän, ja
huuliparta jäi ajamatta.

Kolme hyvää talonpojan hevosta oli asetettuna kärryjemme eteen;
molemmat istuimme kuskinlaudalla; vieressämme lerkkui viinaleili ja
eväslaukku kantohihnoineen. Siinä oli sianlihaa ja leipää viideksi
päiväksi.

Eräällä syrjätiellä Bihar'in läänissä tapasimme yhtenä päivänä edellä
puolenpäivän muutaman kummannäköisen, pienen miehen. Nähtävästi hänkin
oli pakolainen. Hänellä oli korkeapesäinen hattu päässään, kasvot
olivat nenästä korviin asti parrasta paljaat, jonka kautta hänen
leukansa pienten poskipäitten suhteen oli kuvattoman suuri ja hänen
vieläkin leveämpi suunsa näytti aivan kummalliselta. Frakki ei ollut
hänelle tehty, vaan oli niin iso, että sen puoleksi ylös käännetyt hiat
ulottuivat kynsien neniin, kun hännät sitä vastoin sievästi
siepottelivat kantapäissä. Harmaiden housujen lakkarista kurkisteli,
nähtävästi taki-tahallaan niin siihen pistettynä, hirveän suurien
saksien kaksikorvainen kahva.

"Tuopa mies pitää saada kanssamme", sanoin minä toveriini kääntyen.
"Jos hänen otamme kärryillemme, voipi jokainen näkevä luulla hänen
ottaneen meidät kyytimään.

"Ettekö ota minua mukaanne, maamieheni?" huusi mies kaukaa meille.

"Kernaasti, jos tahdot."

"Mutta mihinkä matkanne menee?"

"Menipähän mihinkä tahansa", vastasin minä, ja jota enemmän häntä
katselin, sitä tutummaksi alkoivat hänen kasvonsa minulle näyttää.
Kaksi vuotta sitten olin hänen nähnyt jonkin pikkukaupungin
näytelmälavalla: hän oli aktööri, mutta huono siksi. Hamletissa hän oli
johdattaja-henkenä.

"Mutta vieläkin kerran, mihin matkustatte?" kysyi hän minulta itkuun
vetävällä äänellä.

"Noh, sanonpa sen sitten: Borfodiin". Ma tiesin aivan hyvin, että
siellä asuva kartanon isäntä vaan pilan vuoksi toisinaan pitää
kanssakäymistä aktöörien kanssa.

Mies kiipesi kärryille, vannoen, ett'ei voinut maksaa kyytirahaa
enempää kuin viisi groschenia. Häntä oli muka matkalla ryöstetty j.n.e.

Sitten ilmoitti hän hyvin laaja-sanaisesti, että oli onneton
räätälin-kisälli, jonkin perinnön tähden matkalla Kövesd'iin, sekä
kertoi muutaman jutun räätälinkisällin monimutkaisen elämän piiristä,
ja kun hän päätti kertomuksen, ilmoittaen mitä osaa hänellä itsellään
siinä seikassa oli, kysäisin häneltä: "milloinka viimeksi näytit
Hamlet'in isän osaa?"

Mies sekä punastui että vaaleni hämillensä tullen. Hänen tunsivat siis
yksin hevoispaimenetkin. Mutta kun hänkin sitten tunsi minun, aukeni
hänen suunsa aina korviin asti; hän itki ja nauraa rähötti, vetäytyi
minun selkäni taakse -- sillä eteen hän ei voinut luokseni tulla -- ja
kertoi sitten että se näytteliäseura, jonka kanssa hän oli maata
kiertänyt, suurin joukoin oli karannut Thalian lipuilta isänmaan
suojeliain riveihin. Hänkin oli muka saman kohtalon omaksi joutunut.
Siellä sotajoukolla oli hän sitten ison aikaa pää-leikinlaskian virkaa
toimittanut, vaan myöhemmin, kun tapilääkäri oli kuollut ja toinen
lääkäri hänen siaansa muutettu, oli hän pantu avonaiseen toisen
lääkärin virkaan. --

"Vaan varmaankaan ette olleet kelvollinen siihen virkaan".

"Minua esitteli siihen muutama virkamies, jonka mielisuosion olin
voittanut tohtori Bartolo'na Sevillan Parran-ajajassa. Sitä paitsi
olikin semmoisia itseksensä oppineita tohtoria sotajoukolla vaikka
kuinka monta".

"Paransitteko ketään?"

"Paransinpa niinkin, ja oikein kummallisesti se vielä kävikin.
Debreczen'in tappelun aikana istuin, kanuunien pauhatessa, vallin
viereen, että sinne toivat haavoitettuja. Kerran talutti kaksi toveria
nuoren, kauniin tykkimiehen tyköni. Nuorukainen seisoi edessäni,
kohotti kahta veristä kädentynkää ja sanoi surullisesti: 'katsokaapa,
herra tohtori, nyt ei minulla enään ole kumpaakaan kättä!' Kanuunaa
ladatessaan häneltä kuula kerrassaan oli siepannut pois molemmat kädet.
Minun silmistäni pakeni päivän valo, ja tainioksi mennen kaaduin
selittäin kaivantoon. Kylmään veteen tultuani virkosin siellä kohta. --
Samaan aikaan toivat sinne toisenkin haavoitetun, jolta molemmat jalat
olivat poisammutut. Kun kuula oli riipaissut toisen jalan, rukoili hän
kyynelsilmin vieressä seisovaa toveria, että siirtäisi hänen tuonemmas;
muuten muka kohta ampuisivat pois toisenkin. Vaan ennenkun tämä olisi
kerinnyt auttaa häntä, sattui toinen kuula sinne ja tempasi häneltä
toisenkin jalan. Ennemmin olisin seisonut kanuunan edessä, kuin näitä
haavoja katselin. Tuskin olin nämät sitonut, kun sotajoukko alkoi
paeta. Nämä haavasairas raukat jäivät sinne. Heidän kävi hyvin, jos
voivat kuolla". --

Kun iltapuoleen tulimme ulos metsästä, näimme kasakoita täyttä laukkaa
ratsastavan vastaamme.

He havaitsivat meidät: meidän ei sopinut kääntyä takaisin metsään.
Parain neuvo siinä tilassa oli hyvällä omalla tunnolla ajaa eteenpäin.

Muutamien minuutien kuluttua he ympäröivät meidät ja pysähyttivät
kärrymme.

Pörröpäinen sotamies, nahkalakki päässä, pienen lyhyen ratsun selässä,
puolen _kolmatta sylen_ pituinen piikki kädessä, pitkä pyssy vinoon
ripustettuna selässä, ratsasti täyttä karkua minun vastaani, ja
ennenkun tavoitin ne harvat flavinkieliset lauseet, jotka olin pannut
muistooni, puhutteli hän jo minua murtaen, mutta hyvin ymmärrettävästi
-- magyarin kielellä.

"Mistä tulette?"

Hämmästykseni oli niin suuri, että ensi silmänräpäyksellä en tiennyt,
millä kielellä vastata kysymykseen. (Myöhemmin sain tietää, että tämä
hetmanni oli ollut Horvat'in (Kroatian) rajaseudun asukas ja, niinkuin
useinkin kävi, oleskellut Komàrom'in (Komorn'in) linnan vartiaväessä,
siellä oppinut magyarin kieltä, sitten mennyt palveliaksi eräälle
venäläiselle herttualle ja lopuksi antaunut kasakkain riveihin).

"Mistä tulette?" huusi hän uudelleen minulle, kun hämilläni ollen en
vastannut ensi kysymykseen.

"Ladàny'sta', vastasin minä.

"Mitä kuljette?"

"Olemme tuota herraa kyytissä, joka istuu takanamme".

"Mitä herraa?" kysäisi vihaisesti kasakka.

Ma katsoin ta'akseni. Tohtoriani ei kuulunut eikä näkynyt. Istuimella
ei istunut ketään.

Kasakat sillä välin jo alkoivat piikillään pöyhiä kärryn koppaan
heitetyitä heiniä, jota tehdessä kadonnut mies vapisten ja rumasti
irvistäin keikahti ylös kärryjen kopasta, johon peloissaan oli
kätkeynyt. Hänen onneton näkönsä, hänen korkea-pesäinen hattunsa,
heinän ja oljenkorsilla kaunistettu, ja hänen kauhistuneet
kasvonsa saattoivat kasakat hirveään naurun rehoitukseen, jota vielä
kartutti seuraava oikku tuolla entisellä lääkärillä: hän rupesi näet,
näyttääkseen itseänsä totiseksi kristityksi uhkaaville Moskovalaisille,
ristinmerkkiä tekemään, ensin vaan yhdellä kädellä, mutta sitten
molemmilla, joka teko näytti varsin eriskummalliselta.

"Mikä kumma herra sinä olet?" kysyi häneltä jyrisevällä äänellä
kasakkahetmanni.

Mies ei kuullut eikä nähnyt mitään. Vaikka magyarin kielellä hänelle
puhuttiin, ymmärsi hän kysymyksen niin, että hänen pitäisi antaa esille
rahansa; ja kovasti vapisten pisti hän kätensä sisälakkariin, ja sieltä
vetäen tukun sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia teateripilettiä ja
viinipulloista irti kiskaistuja osoituslippuja, kokotti hän ne
kasakalle.

Mies raukka arveli kaukaisesta maasta tulleen kasakan ei voineen nähdä
kaikkia siihen aikaan Unkarissa niin monenlaisia ja monennäköisiä sekä
eri tavoin kirjoitettuja pankinseteliä, ja hänen siis pitävän vaikka
minkä paperin semmoisena setelinä.

Vaan kasakkapa taisikin hyvin lukea magyarin kieltä ja heitti kokotetut
liput heittiö-tohtorille silmiä vasten niin tuimasti, että lentelivät
hujan hajan. Sitten paljasti hän miekkansa ja huusi julmasti silmiään
väännellen ja sakeita sadatuksia lasketellen pelosta puolikuolleelle
raukalle:

"Kukas olet? kuuletkos? Mitäs tahdot? mikä mies olet?"

Kun näin, ettei tämä vastaisi, vaan saattaisi meidät yhä vaikeampaan
tilaan, käännyin minä kasakkain päämieheen ja kokotin hänelle
viinileilin, sanoen:

"Heitä jo, naapurini, tuo onneton siihen. Hän on räätälinkisälli eikä
mikään muu."

"Niin, niin!" viittoi mieheni, päätään ehtimiseen nyökyttäin, ja
vahvisti väittelemistään naurettavilla eleillä, neulomista osoitellen,

Hetmanni nauraa hekotti kovasti; sitten otti hän aika ryypyn leilistä,
ja sen takaisin annettuaan, riisui hän verkalleen päällystakin
päältään, ja näyttäen suurta reikää selkämyksessä hän sen heitti
tohtorille lyhyellä käskyllä, että paikkaisi sen.

Kaikenmoisia temppuja tehden veti hän lakkaristaan käsille neulan ja
lankaa, pisti syyringin sormeensa, vinhautti nöylettä räätälinkisällin
tavoin, vahasi sitä, pani päällystakin polvelleen ja ompeli suurella
kiihkolla ja kiireellä, kunnes oli pannut semmoisen paikan kysymyksessä
olevaan takkiin, että sitä olisi voinut pitää itse kenraalikin.

Kasakat seurasivat uteliaisuudella naurussa suin jokaista neulan
pistoa, ja kauhistavaksi kasvoi heidän ilonsa, kun tohtorin tahtoessa
antaa takaisin paikattu takki hetmanille havaittiin, että hän sen
paikatessaan oli ommellut kiinni omaan polveensa.

Hetmanni otti vielä ryypyn leilistäni ja teki sitten tiedoksi, että me
saisimme mennä mihin halutti, mutta räätälin hän ottaisi mukaansa,
sillä miesten vaatteet hänen komppaniassansa tarvitsisivat muka paljon
parantelemisia. Suostumusta odottamatta tarttui hän nyt pikku miehen
frakin kaulukseen, veti hänen pois kärryiltä ja nosti taakseen
satulalle istumaan.

Näin ratsasti tohtori pörröpäisen toverinsa kanssa pois, niin että maa
tömisi. Peläten piti hän hänestä kiinni kahden puolen molemmilla
käsillänsä.

Minä tiesin, ett'ei hän surman suuhun rientänyt. Kun parin viikon
kuluttua satuin tulemaan Zemplén'iin, oli hän jo aikoja ollut
koulumestarina muutamassa Balócz'in kylässä, josta opettaja oli
lähtenyt sotaretkelle, ja siellä hän niin pieksi nuoria Skythalaisia,
kuin jos pähkinäpuu olisi kasvanut hänen kättänsä varten.



V.

Piilopaikka rämähällä.


Ei pienintäkään tuulenleyhkää tuntunut kuuman taivaan alla. Kangastus
väikkyi kaukaisella ilmanrannalla.

Kaukaa, hyvin kaukaa näkyi kaitainen torninhuippu ylös-alaisin
käännettynä aaltoilevan kangastuksen hairauttavassa vedessä, niinkuin
mereen luotu varjo, ja sen ympärillä puuläjiä yksittäin, taikka
etäämpänä joku yksinäisen majan tykönä kasvava puu, kaksinaisessa
muodossa, niinkuin ilmassa riippuva saari, joka ynnä ympärillään
läikkyvän meren kanssa heiluu sinne tänne, toisinaan ollen pienempi,
toisinaan suurempi, toisinaan vaipuen varsin näkymättömiin.

Hietakummulla istui yksinään, nokka pystyssä, puszta-kotka. Se katseli
meitä niin levollisesti, että päästi meidät noin viidenkymmenen
askeleen päähän, eikä sittenkään siipeänsä liikahuttanut.

Siihen heitimme kärrymme, istuimme hevosten selkään ja ratsastimme
pusztan keskelle, hedelmättömään seutuhun, johon ei ollut tietä eikä
jälkiä.

Kesän kuumimmat päivät olivat polttaneet maan kasvittomaksi;
vesiperäisemmissä paikoissa santasekainen, nurmea kasvava maa oli
kovaksi kuivettuaan halkeillut ristin rastin, ja tuonne tänne
siroitetut keltakukat venyivät maassa lehdittöminä ja surkastuneina.
Kevättulvan aikaan oli raavaskarjaa ajettu tuolle suoperäiselle
laitumelle, ja sillä tavoin sotkettu heinämaa oli helteisinä
kesäpäivinä kuivanut rikki.

Muutamin paikoin ilkeät orjantappurat olivat levitelleet kovia
juuriansa kuivassa kulokossa. Niiden siemenet olivat sinne tulleet
Servianmaasta sikojen harjaksissa. Toisessa paikassa oli muuan
myrkyllinen kasvi valloittanut koko suuren alan, julmilla punaisilla
lehdillään vastustaen kuolettavaa kuumuutta.

Ensi aluksi olivat johdattajanamme pusztan halki kärryjen jäljet, jotka
kenties jo olivat kuukauden vanhat. Myöhemmin karjatie kokonaan hävitti
meiltä kärryjen jäljet, ja me ratsastimme umpimähkään merkitöntä
ilmanrantaa kohden.

Puolipäivän aikaan näimme sangen kaukana kaksi vieretysten seisovaa
kaivon vipua. Jano ja toivo, että voisimme siellä kenties tavata
jonkun, veti meitä sinne. Me kuljimme sitä suuntaa kaksi tuntia, ja
vielä näytimme aina olevan yhtä kaukana siitä.

Me emme vielä päässeet sinne perille, kun havaitsimme ratsastajan
lähenevän meitä. Sen mukaan kun niin kaukaa eroittaa saattoi, oli se
hevospaimen. Hän istui niin näin hevosen selässä, edes takaisin
huojuen, eikä hallinnut kummallakaan kädellänsä ratsuaan; vaan se käydä
kömpelöitsi hiljakseen pää maassa, pitkällä hännällään molemmin puolin
huiskien ja hampaillaan hapuillen, missä heinän korren keksi. Mies
istui sangen huolettomasti, hoippuen milloin oikealle, milloin
vasemmalle puolen, välistä valahtain eteen, välistä taappäin, mutta
tasapainosta hän ei koskaan mennyt. Hän nukkui hevosen selässä.

Vaan havaitsipa meidät syövä ratsu ja seisahtui yht'äkkiä, kohottain
päänsä pystyyn, jonka kautta ratsastaja oli selälleen keikahtua ja
heräsi. Hetken aikaa katsella tuijotti hän eteensä, kunnes keksi meidät
molemmat. Sitten hän sieppasi ruoskan niskaltaan, käänsi hevosensa
meihin päin, ja ruoskallaan kerran ilmaan läiskähyttäin, juurikuin
olisi pistoolilla ampunut, rupesi hän täyttä laukkaa ratsastamaan meitä
kohti.

Nyt vielä paremmin voimme tuntea hänen hevospaimeneksi. Ratsastaissaan
kallistui hän milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen, juuri kuin
olisi tanssinut; hänen ruumiinsa liikkui lakkaamatta. Hän heittäytyi
ehtimiseen taappäin ja piti suitsia höllällä. Välistä hän ei
istunutkaan hevosen selässä, vaan piti ainoastaan molempia polviansa
siinä kiinni. Ratsu ponnisti täyttä vauhtia eteenpäin ja liehtoi
laukatessaan tuulen hengen liikkeelle, vaikka ilma oli tyven. Hän
katseli eteensä kaarevaa taivaanrantaa kohden, jolla alalla ei näkynyt
mäen kukkulaa eikä ihmistä. Kukapa tiesi, mitä iloa hän silloin nautti
mielessään?

Kun oli tullut sadan askeleen päähän meistä, painatti hän polvillaan
hevosta, joka paikalla pysähtyi kuin maahan naulattuna. Hän näytti
vakovan meitä.

"Jumal'antakoon Teille hyvää päivää, maamieheni!" huusin minä hänelle.

"Sinulle samoin Jumal'antakoon!" vastasi hän. Hänellä oli oikeus meitä
sinutella: hän oli vanha mies. Harmaita viiksiänsä kahden puolen
sivellen, hän helposti olisi voinut vääntää ne aina korviin asti.

"Mistä tulette? mihin menette?" kysäisi hän sitten hiljempää ja
kävelytti hevosensa lähemmäs meitä.

"Pahan puun panimme tuleen, vanha veikkoni", vastasin minä.
"Tuonnempana mielimme vähän seisahtua komitatin rajan ulkopuolella, jos
tiedätte hyvän ja sopivan paikan".

"Miks'en tietäisi? tulkaa kanssani!" sanoi hän viiksiänsä vääntäen
ja silmäillen meitä molempia, meidän hevosiamme ja liikunnoitamme
ihmis- ja hevostuntian tarkkuudella. Sitten hän mitään pahaa luuloa
pitämättä läksi edellämme ratsastamaan.

Koko matkalla hän ei virkkanut sanaakaan. Matkatoverini yritti hänen
kanssansa puheisin, mutta siltä hän pian suun tukki. "Minä en rakasta
paljoa puhetta", vastasi hän ja ratsasti synkkämielisenä edellämme.

Viimeinenkin torninhuippu jo katosi ta'amme, ja eteemme ilmaantui
tummanviheriä lakeus, joka ulottui tuonemmas yli koko näkypiirin: me
tulimme äärettömän rämäkän syrjään.

Kuiva, hedelmätön puszta loppui jättääkseen siaa uudelle,
hirvittävälle, ihmisiltä käymättömälle pusztalle, vesi-pusztalle.

Kentiltä karkoitettu kasvi-elo näytti tänne paenneen. Viheriät
kaihlistot olivat koristetut erittäin kirjavilla suokukilla, maan
peitti muuan yrtti hopeankarvaisilla lehdillä ja keltaisilla kukilla,
ruohoisista lammikoista pilkisteli korkeita kasvia ruusun näköisillä,
kiehkuroihin kasvavilla kukilla, ja korkeakasvuisten ruokojen varsia
aina päihin asti kiertelivät jalappakasvit, ja veden kalvossa uivat
lumpeet taltrikin tapaisin lehtineen, valkoisilla tulpanin muotoisilla
kukillaan ja ruusun näköisillä hedelmillään; ja niin kauas kuin silmä
kantoi, oli aina näkön piirin loppuun nähtävänä ääretön ruo'osto
ruskein ruo'onpäineen.

Hevosemme pysähtyivät hetkeksi kylmää vettä juomaan; päämme päällä
lentää lekutti kovasti rääkyen parvi haikaroita, joiden valkoiset sulat
välkkyivät päiväpaisteessa.

Sitten oppaamme läksi matkaan, kääntäin ratsunsa rämettä kohti ja
kehoittain meitä, että pysyisimme hänen jäljillään; sillä jos sylenkin
syrjään joutuisimme, hukkuisimme hetteesen hevosinemme päivinemme.

Vettä oli paikoin syvemmältä, paikoin matalammalta, ulottuipa välistä
melkein hevosen rintaan saakka, eikä ollut mitään merkkiä, joka olisi
tietä osoittanut.

Oppaamme alkoi täällä olla puheliaampi. Ruo'oston varjoon päästyään
haasteli hän meille, miten tottumaton käviä, vaikkapa monastikin
kulkisi, eksyisi siellä, niin ett'ei osaisi pois, vaan hukkuisi sinne.
Öisin sieltä muka usein kuuluikin hätähuutoa, olipahan sitten että
metsästäjä, kalastaja tai joku takaa-ajettu ihminen taikka kenties itse
takaa-ajajakin oli hairahtunut havaitsemattomaan hetteesen. Toisena ja
kolmantenakin päivänä vielä kuului huutoa, milloin täältä, milloin
kauempaa. Mutta kenpä voisi sinne mennä auttamaan? Juotikkaat ja
vesikäärmehet kuolettavat heidät vihdoin vähitellen. Niin hirvittävä,
niin petollinen on räme.

Ja me kuljimme eteenpäin sangen joutuun. Vesilinnut lentää
kapsahtelivat edessämme ylös pesistään, ruo'ostossa kohisivat
iltapäivän leyhkät kamalasti, kaukaa kuului päristäjä-haikaran surkea
rääkynä. Tämä ihmis-äänen saavuttamaton, synkkä luonnon-elon vilskuna
oli vielä ikävämpi ja tuskallisempi kuin yön hiljaisuus. Täällä tässä
kokonaan uudessa, vieraassa maailmassa, jossa ei maa, vesi, kasvisto
eikä niiden asukkaat olleet tottuneet ihmisten lähisyyteen, -- kuka
uskaltaisi meitä tänne seurata? Pusztalla vaivasi jano, täällä haittasi
vesi; eikä ollut tietä, ei jälkiä mihinkään päin.

Oppaamme pysähtyi yht'äkkiä ja alkoi kuunnella.

"Joku tulee perässämme", sanoi hän hiljaa.

Hajamielisinä katselimme me ympärillemme. Minä juuri ajattelin, ett'ei
suinkaan kukaan saattaisi olla niin uskalias, että rohkenisi tulla
perässämme, kun kaukaa varsin selvästi kuului kahlaavan hevosen
askelten loiske. Kukahan se voi olla?

"Rientäkäämme eteenpäin!" huusi toverini kannustain ratsuansa.

"Hiljaa!" mörisi vanha hevospaimen, "äläkä hiiskahda. Tiedustelkaamme
heti, kuka se on, tuttuko vai takaa-ajaja".

Ja samassa rupesi hän hiljaa viheltelemään hevospaimen-laulua: "Lóra
csikós, lóra, elszaladt a menés". (Hevosen selkään, paimen, hevosen
selkään, karja karkasi pois). Ei ole huilua, joka paremmin voisi
lieritellä.

Kun hän oli lakannut, alkoi kaukana joku juuri kuin vastaukseksi
viheltää laulua: "En vagyok a _Petri_ guluás", (Minä olen pikku
_Pietari_, lehmipaimen).

Vanha hevospaimen painoi hatun syvään silmilleen ja nousi hevosen
selkään seisomaan. Hänen kasvoissaan kuvastui säikähdys, joka kuitenkin
pian meni ohitse, tai jokin tavattoman kauhistuksen, riemun ja
epäluulon välillä oleva mielenliikutus.

"Ei se voi olla hän!" mörisi hevospaimen viiksiensä alta, juuri kuin
itsekseen puhuen, "hän kaatui; olihan siinä miehiä kuinka monta
tahansa, jotka näkivät hänen kuoliaana, rikki hakattuna". Ja vielä
kerran alkoi hän viheltää "Lóra esikós" laulua.

"A Petri Gulyás" laulun nuotti kuului taas vastaukseksi, mutta paljoa
lähempää. Ratsastaja näytti rientävän jäljissämme. Vanha hevospaimen
tarttui vihaisesti toverini hevosen suitsiin. "Menkää ruo'ostoon
syvälle!"

"Mikä hätänä?" kysyi toverini hämmästyksissään.

"Suu kiini! piru poikineen tulee perässämme tai joku, joka on päässyt
helvetistä takaisin palaamaan. Se on Dúzs'in Yrjön laulu, vävyni, jonka
kolmekymmentä kolme miestä näki kuoliaaksi lyötynä, kuoliaaksi
ammuttuna, rikki piestynä, lihamakkaraksi palottuna".

Me tunkeusimme syvemmälle ruo'ostoon. Oppaamme laskeutui kumaraan
hevosensa kaulalle ja tarkasti ilveksen silmillä sitä töminää, jolla
perässämme tulevan piti mennä ohitse. Me kumarruimme myös, hänen
esimerkkiään noudattaen, hevoistemme selkään. Hevospaimenen ratsu ei
hiiskahtanutkaan isäntänsä alla. Pari juotikasta imeytyi kiini sen
mahan alle; tuskissaan väristeli se suonista ihoonsa, mutta jalkaansa
ei nostanut siitä pois paetaksensa. Meidän hevosemme pärskyivät
yhtenään, ympärillä parveilevain elävien pistoista tuskauneina.

"Kuunnelkaa niillä hevosilla!" huudahti meille hevospaimen vihaisella,
hätäytetyllä äänellä.

Me katselimme toinen toistamme, juuri kuin olisi kumpikin tahtonut
toiseltaan kysäistä: kuinka hevosilla saatetaan kuunnella?

Hevospaimen viimein katsoi meihin ja lausui puolittain naurusuin:

"Hyvät herrat, pankaa hevoset toisen pää toisen kaulalle, niin ne ovat
ääneti". Ja sitten hän itsekseen mumisi: "Vahinko se oli, kun minua
tahtoivat luuletella, että olivat hevospaimenia; minähän kuitenkin
tunnen ihmiset. Vaan eipä sentään ollutkaan se paha; nyt on maailmassa
niin asiat, että rosvo raukan pitää herroja auttaa".

Toverini nyt tahtoi kohottaa rahatukun miehelle, vaan tämä sen ylpeästi
työnsi takaisin. "Minä en sillä elä!" sanoi hän pöyhkeästi ja viittasi,
eitä olisimme hiljaa.

Sillä välin hevosen jalkain töminä yhä kuului lähenevän, ja muutamain
silmänräpäysten kuluttua astui ratsasmiehen haamu näkyviin sakeasta
ruo'ostosta. Hän istui satulatta täplikkään ratsun selässä ja
hänen tinanappinen dolmaninsa (takkinsa) sekä koko vaatteuksensa
oli ylt'yleensä reikiä täynnä ja revitty. Riipparöytäinen ja
huippu-pohjainen hattu, joka oli syvään silmille painettu, peitti hänen
kerityn päänsä. Hänen vasen kätensä oli ristin rastin rievulla
kiedottu, oikeassa kädessänsä hän heilutti kuvattoman suurta kassaria
ja hallitsi hevostansa polvilla, sanoilla ja lyömillä.

Kun vanha hevospaimen katseli vastatullutta, loistivat hänen silmänsä
juuri kuin olis viiniä juonut. Äkkiä tarttui hän hevosensa niskaan,
ratsasti meistä huolimatta saapuneen miehen eteen, ja ennenkuin tämä
ennätti sanaakaan hiiskua, syleili hän häntä niin, että oli hevosen
selästä maahan vetää.

Tulleen kasvoilla, jotka olivat hyvin päivettyneet, oli havaittavana se
vakaisuus ja ykstotisuus, joka oli niin kotiintunut nuorten sotamiesten
kasvoille, ja jolla tieto kestetyistä vaaroista ja miehuullisella
mielellä kärsitystä kurjuudesta oli heitä kaunistanut. Tämä vakaisuus
pysyi hänellä muuttumatonna vanhuksen syleillessäkin.

Vanha hevospaimen oli itkuun hyrähtää.

"Armas poikani, armas poikani, -- ettäkö nyt olet tässä!"

Tullut katsoi kysyen meihin päin. Appi kuiskasi hänelle korvaan
muutamia sanoja, kättään suun edessä pitäen, jonka jälkeen vävy
kunnioitukseksi nosti riepuun käärittyä kättänsä hattuun ja meille
kehoitukseksi lausui: "Ei pidä peljätä, me olemme täällä jo kotona,
Aaprahamin helmassa!"

"Entä puolisoni, -- kuinka on hänen laitansa", kysyi hän appeensa
kääntyen.

"Hänestä ei ole jäljillä kuin vähän varjoa; hän on huolesta itkenyt
itsensä puoli-kuoliaaksi".

"Eikö hän sitten ole mennyt miehelle?"

"Olisinpa hänen kuoliaaksi piessyt".

"Ei ole kunniallinen se vaimo, joka ei pidä vähintäin huolivuottaan;
vaan vannoivatpa takaisin palanneet nähneensä sinut siellä kuoliaana".

"Totta puhuivat. Kun kotiin pääsemme, selittelen siihen kuuluvat
seikat. Nyt on kurkkuni kuiva ja mieleni niin ikään; rientäkäämme siis
eteenpäin majalle. Minulla ei ole valhe tapana, mutta ma tuskin
itsekään uskon, mitä minulle on tapahtunut".



VI.


Kuolleista noussut.


Me ratsastimme eteenpäin. Meillä oli nyt johdattajana nuori vävy, joka
tietysti hartaimmin halusi päästä perille etsittyyn paikkaan. Tuskin
voimme hänen jäljissään pysyä.

Pian pääsimme rämäkän syrjään. Ruo'osto alkoi harveta; sen siaan peitti
tiheä pajupensaikko tien, pehmeässä mudassa näkyivät edellämme
kulkeneiden hevosten jäljet, ja maa koveni kovenemistaan jalkaimme
alla. Hetken päästä olimme kuivalla pohjalla.

Vävyn ratsu alkoi iloisesti ja kodikkaasti hirnua, tuntien paikan.
Pajupuiden välistä astui näkyviin vähäinen nurmea kasvava aukko, josta
osa oli ryytimaaksi raadettu ja kyökkikasvilla istutettu. Ryytimaan
ääressä seisoi maja, joka kokonaan oli ruo'oista rakennettu.
Metsähumala peitti tuuheilla lehdillään koko huonerakennuksen katon
harjalle saakka. Viereen oli rakennettu tulisia, jota ontelo,
surkean-näköinen paju varjosi riippuvilla oksillansa. Leimuavalla
tulella kiehui kattilassa jotakin. Ääressä pyöri toimissaan nuori
vaimo, esiliinalla liehteen hiiliä syttymään.

Töminän kuultuaan vaimo kääntyi ja katsoi kämmen silmien päällä
pajukkoon. Vanha hevospaimen kääntyi vävyynsä: "Jää tähän", sanoi hän,
"minä tahdon ensin häntä puhutella", ja hän ratsasti edelleen. Vävy jäi
odottamaan, me seurasimme vanhusta.

Vaimon luo päästyään hevospaimen hyppäsi ratsun selästä: "No,
tyttäreni", sanoi hän, "minä tuon uutisia; nämät ystävät ovat nähneet
herrasi".

Vaimon kasvot punastuivat. "Elääkö hän?" kysyi hän erittäin
riemastuneena.

"Elää juuri elääkseen", sanoi hevospaimen, "mutta ei hänellä ole kättä,
ei jalkaa jäljillä".

"Siitä mä vähän huolin", lausui ilosta loistain vaimo, "kun vaan on
elossa; minäpä heti riennän hänen luoksensa".

"Älähän toki, tyttäreni, mihinkä sinä menisit! Kolmekymmentä penikulmaa
on täältä siihen paikkaan, johon hän jäi, ja päälliseksi vielä on hän
vankeudessa", lausui tuo hyvä vanhus, ja onneksi oli, ett'ei tyttö
häneen katsonut, sillä sitä sanoessaan hän ei voinut kasvoiltansa
häätää naurun eleitä, jotka ajoivat hänen sanojansa valeeksi.

"Olipa vaikka olisi maailman äärillä, hän ei sittenkään kaukana ole",
soperti pusztan kukkanen, esiliinan liepeellä silmäänsä pyyhkästen,
"jospa vielä olis haudattukin, menisinpä sittenkin hänen tähtensä".

Tällä silmänräpäyksellä rupesi varviosta kuulumaan laulu: En vagyok a
Petri gulyás.

Vanha hevospaimen ei enää kauemmin voinut itseänsä hillitä, vaan
purskahti nauramaan; mutta vaimon poskille näytti kaikki hänen verensä
rientävän: "Todentotta onkin se Gergely", huudahti hän käsiään
paukuttain; eikä hän tainnuksiin mennyt, vaan alkoi sen siaan
orjan-tappurain ja pensasten halki juosta sitä kohden, josta laulu
kuului. Hetken päästä nuori vävy nosti syliinsä hevosen selkään
armahansa, joka hellästi kietoi ihanan kauniit käsivartensa sotilaan
kaulan ympäri.

Kun meidän tykömme tulivat, laski Gergely vaimonsa maahan hevosen
selästä. Magyarilainen ei mielellään hyväile toista muiden läsnä
ollessa, ei yksin puolisoansakaan. Vaimo riensi tulensialle, ja
tunti-neljänneksen kuluttua laittoi hän meille semmoisen kesti-atrian
keitettyä lihaa ja paistettua kalaa, ett'ei toverini saattanut olla
tunnustamatta, että tuskin vara-kuvernöörinä ollessaan oli parempaa
syönyt. Hän unhotti, että oli hevospaimeneksi naamioittu.

Sitten toi vaimo esille leilin, joka oli täynnänsä hyvää tarha-viiniä.
Viini saatti itsekunkin unhottamaan omat vastuksensa, ja niin tapahtui,
että kaikki tahtoivat Gergely'lta kuulla hänen vaiheitansa.

"No, poikani", lausui vanhus, "sanoppas nyt, kuinka tässä olet ilpo
elävänä, vaikka kerran jo kuolit?"

Gergely veti puolison viereensä nurmikolle, joka samalla oli pöytänä ja
sohvana, ja kertoi lyhyesti muutamilla sanoilla tuon surkean
tapahtuman, iloisesti leikkiä laskien, juuri kuin olisi lystillisestä
kohtauksesta haastellut.

"Kács'in onnettomassa tappelussa olin jo saanut kaksi miekan-lyömää,
kun kaksitoista-naulaisen kanuunankuulan viuhka löi minut hevosen
selästä maahan. Nauratte, appeni, sille sanalle, mutta tosiaankin:
johon ukonnuoli sattuu, ei ole pahemmin lyöty kuin se, jota tykinkuulan
viuhka kohtaa. Näinpä minä Puolalaisen, jonka reidestä tykinkuulan
viuhka katkaisi jalan, ihoa raamustamattakaan, ja Komárom'in
linnoituksissa, joissa ammuttiin neljäkolmatta naulaisilla tykillä
havaittiin kokonainen rivi sotilaita kaatuneen vähimmättäkään haavatta.

"Vasta ison ajan päästä rupesin tointumaan; toinen puoli ruumistani oli
ajetuksissa ja päässäni suhisi yhä vielä, juuri kuin olisin ollut veden
alla. Sotaa kesti kestämistään. Ma makasin siinä keskellä sotakenttää;
sotilasjoukkoja kulki ohitseni, ympäritseni oikealla ja vasemmalla
puolella. Kerran muutama komppania Kroatilaisia hyökkäsi niin likelle,
että äärimmäiset kopraalit ulottuivat minuun painetillaan. Kaksi pisti
minua, yksi osasi kylkeeni. Vaan minäpä en sittenkään liikahtanut,
jonka vuoksi luulivat minun kuolleeksi eivätkä sen enempää minusta
huolineet.

"Myöhemmin, puolen tunnin kuluttua ratsasti siitä aika vauhtia
raskas-aseista hevosväkeä. Yksi heistä havaitsi minun olevan
hevospaimenen, ja muista eroten ajoi hän täyttä laukkaa luokseni ja
tahtoi ratsastaa päälleni. Vaan onpa hyvin opetetulla hevosella se
tapa, ett'ei koskaan astu edessä makaavan ihmisen päälle. Neljänneksen
tuntia edespäin ajaa tömisteli kyrasieri päälläni, ratsun kertaakaan
ruumiilleni astumatta. Se juoksi aina niin ristiin, ett'ei koskenutkaan
minuun kengällänsä.

"Minä en tehnyt ainoatakaan liikahdusta, joka olis ilmoittanut hengissä
olevani. Makasin järkähtymätönnä kuin kivi. Lopuksi heitti kyrasieri
minut siihen.

"Viimein tuli siihen tykistö. Muutama kanuuna asetettiin tuskin
viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Hevoset ylöttyivät melkein
sinne asti, kun kanuuna käännettiin.

"Ruvettiinpa ammuskelemaan. Tykinkuulat lentelivät suhisten ylitseni,
ruutin kuonaa varisi päälleni, ja toiselta puolen tähdätyt viisto
(rikosetti-) laukaukset hyppelivät ristiin rastiin ylitseni ja
sirottivat päälleni irti revittyä hietaa ja someroa.

"Myöhään iltaan ammuskeltiin siinä kahden puolen. Loppuipa viimein sota.
Ma havaitsin magyarilaiset sotajoukot hajoitetuiksi. Yksi pataljoona
tahtoi ryntäistä vihollisten läpitse, vaan sai siinä yrityksessä
enimmäksi osaksi surmansa. Sen lipun pelastivat neljä husaaria
ja antoivat, kuten sittemmin kuulin, kenraalille, sanoen:
'Tuoss' on kahdeksannen pataljoonan sotalippu; väestö itse jäi
tappelutantereelle'. Minäpä myös jäin menetetylle sotakentälle.

"Illalla, kun jo alkoi pimeä tulla, nousin minä, katsoin ympärilleni ja
näin kaukana, siellä missä Magyarilaisten sotajoukot aamulla seisoivat,
vahtitulia loistavan yhdessä rivissä. Ne olivat etäällä minusta, ja ma
voin tuskin pystyssäkään pysyä; vaan läksinpä kuitenkin liikkeelle
leiriä etsimään. Hiljaksensa kulkien, välistä nelin kontatenkin pääsin
myöhään yöllä ensimäiselle vartiatulelle. Vahti havaitsi minut, ja
hänen huudostaan huomasin olevani keisarin laumojen keskellä. Silloin
en enää huolinut, tehtäisiinpä minulle mitä tahansa. Tulipa siihen
vartioston päämies. Ma rukoilin häntä tappamaan minua, jos niin
haluttaisi, vaan ei kauemmin jättämään kurjaan tilahani. Mies oli
itkemäisillään; niin kävi hänen minua sääliksi. Hän sitoi itse haavani,
laittoi minut tulen ääreen makaamaan ja toimitti ruokaa sekä juomaa.

"Seuraavana päivänä piti heidän marssia eteenpäin. Minun jättivät ynnä
muiden vankien kanssa erääsen hävitettyyn kylään. Vahdin pitoa varten
jäi kanssamme muutamia Serviläisiä, jotka eivät tappelussa olisi
voineet mitään hyötyä tehdä.

"Eräänä ehtoona näin kirkon akkunasta, johon olimme suljetut, että
kaksi Serviläistä hieroi kauppaa Kimistäni. Toinen oli ostanut sen
kymmenellä floriinilla muutamalta huonolta ratsastajalta, jonka oli
pakko hukata se, koska tuo jalo eläin ei päästänyt ketään selkäänsä.
Serviläinen oli monta monituista kertaa ollut niskansa taittamaisillaan
sen kanssa, jonka vuoksi oli päättänyt saattaa turmioon jonkun
toverinsa; vaan vähintäin kaksi floriinia tahtoi hän voittaa. Siinä
kuuluvissani tekivät kauppaa hyvästä hevosestani, jot'en olisi
kokonaisesta kylästä antanut. Toinen pyysi kahtatoista floriinia,
toinen ei kymmentä enempää luvannut, vaan toinen tahtoi missä
tapauksessa tahansa ostaa, toinen missä tapauksessa tahansa myydä;
mutta kumpikaan ei luopunut hintamäärästään. Siksipä loppuikin leikki
niin, että joutuivat miehet tappeluun, ja aika lailla toisiaan
möksittyään suostuivat seuraavana aamuna tekemään kaupan.

"En tiedä, hieroivatko sitten seuraavana päivänä kauppaa. Minä karkasin
vielä samana yönä akkunan kautta ja vein Kimini pois".

Ihminen ei millään niin huvita toista, kuin jos itse kärsimiä
vaivojansa kertoelee semmoisessa tilassa, jossa ei keltään puutu
mitään, iloisessa ja hupaisessa toveriseurassa, iloisesti leimuavan
tulen ja riemua tuottavan viinan ääressä, ja hän riemastuu
vaikutuksesta, minkä loihtiipi kuuntelevain kasvoille niiden
hirvittävien tapausten kerronta, jotka hän itse läheltä on nähnyt,
jotka häntä itseään ovat kohdanneet.

Myöhään iltaseen otimme osaa sen onnellisen perheen ilohon. Sitten
vanhus itse saattoi meitä pajua kasvavalle rannikolle, jonka
selvävetinen, monimutkainen virta ympäröipi saarenteeksi. Virran
keskellä taasen näkee pienen, varvikkoa kasvavan saaren, ja saaren sekä
pajukko-rannan välisessä putaassa keltaisen vesimyllyn, joka
tammilaahkohon kiinitettynä jauhaa siinä, yhtenään jyristen yön
hiljaisuudessa.

Hevospaimen vihelsi kolmasti, jonka jälleen myllyn päältä alkoi kuulua
airojen loiske. Lähenemistään läheni meitä alus, soukka, yhdestä puusta
onsitettu miessurmaaja, jota yksi ainoa mies souti kahdella airolla.

Kun jo oli meitä lähellä, kuiskasi hevospaimen, meihin kääntyen,
korvaamme: "Ei pidä hänelle tehdä hyvää ehtoota; hän sitä ei rakasta.
Hän ei ota alukseensa sitä, joka toivottaa hyvää päivää tai ehtoota".

"Hän lienee kummallinen ihminen".

"Hänellä on tapana sanoa, ett'ei Jumalan suosioon tarvitse ketään
sulkea".

Ruuhen isäntä saapui rantahan. Hän oli tämän salaisen myllyn mylläri.
Sanaakaan hiiskumatta istuimme hänen alukseensa. Mylläri ei myöskään
meiltä kysynyt mitään, vaan istui takaisin perätuhdolle. Hiljakseen
liukui ruuhi meidän kanssamme edelleen pitkin iltahämyyn peittyneen
veden pintaa. Ei kukaan puhunut sanaakaan; ainoa ääni, mi kuultiin, oli
airojen tahdinmukainen kolke.

Saaren päitse kulkiessamme, kuulimme sieltä hiljaisen laulannon.
Mylläri puisti levottomasti päätänsä, synkällä katsannolla jauhain yhtä
ja toista kiroussanaa hampaidensa välissä. Ruuhi mennä soljahteli
eteenpäin, ja jota loitommas eteni, sitä hiljempää kuuluivat saarelta
laulun säveleet.

Toiselle rannalle tultuamme, otin minä käsille muutamia rahoja, mielien
antaa ne myllärille. Hevospaimen huomasi sen, työnsi takaisin käteni ja
mörisi korvaani: "Hän ei rakasta sitä ihmistä, joka antaa rahaa; hän on
kummallinen mies, olenhan sen sanonut".

Hevosemme uivat ylitse, ruuheen sidottuina. Maalle noustua me nousimme
niiden selkään, kuin märät olivatkin, ja ratsastimme hiljakseen
eteenpäin vanhan johtajamme perässä.



VII.

Aronvari.


Sydän-yö taisi olla, koska me, päästyämme toista sataa tynnyrin-alaa
avaruisen maissipellon päähän, keksimme pienen mökin, joka seisoi
puoleksi peitossa hietaharjun sisässä. Se oli "Säkene"-krouvi.

Syrjässä se on maantieltä. Melkein alempana Theiss-joen ranta-äyrästä
seisoo se, suurimmaksi osaksi peittyneenä hiekkaharjuun, hopeapaju- ja
Kanadanpoppeli-viidakko ympärillään.

Koirien haukunta vasta huomautti meitä, niin että me tuon peitetyn
mökin näimme. Kuusi valkoista suurta tiistikoiraa karkasi ulos pihasta,
vihaisella haukkumisella käyden meidän kimppuhumme. Silmänräpäyksessä
olivat ne oikein säännöllisen sotajoukon tarkkuudella meidät
piirittäneet sekä edestä että takaa ja molemmilta sivuilta.

Oppaamme, vanha hevospaimen, hätäilemättä hyppäsi alas hevosen selästä,
kykähtihe maahan koirien eteen, pisti lakkinsa kainaloonsa, ja rupesi,
rummutellen nenäluutansa sormella, soittamaan jotain äkäistä,
pilkallista nenä-ääntä, ja ryömi yhä näin kykkisillään vihaisimpaa
koiraa lähemmäksi.

Tämä sitä outoa temppua paheksuen irvistelemään, ensimmäisen kerran
perästä se jo pyörähti ja karkasi taaksepäin, toisenpa kerran perästä
koirat kaikki, tunkien toinen toistaan, kiittivät onneansa, kun mitä
kauimmaksi pääsivät pakoon!

"Onpa se heille vastahakoinen, se temppu", virkkoi oppaamme, pujahtaen
ylös. "Näin suurten koirien kanssa ei auta liehakoitseminen, eikä
viheltäminen, eikä lyöminenkään -- ne pojat tempaisevat ihmisen maahan
hevosen selästä, haukkaavat hampain kiinni kärryin pyöriin, rikkovat
markkinoille menevän kerjäläisen käsikärryt, repäisevät mekon alas
pippurilta haisevan Slovakin selästä mutta hevospaimen, kas se niiden
tavat tuntee, se vaan niiden eteen kyykähtää maahan, ja rummuttaa
nenäluutansa, ja näin koirat muristen, inisten pötkivät pakoon,
niinkuin olisi rutto perään-ajamassa, eivätkä enää sinä päivänä esille
pujahda".

Pian me seisoimme krouvin oven edessä.

Mökki oli hyvässä kunnossa pidetty. Huolellisen, sievistävän käden
jäljet näkyi siinä jokapaikassa. Kyllä näkyi, että isäntä ei asunut
siellä niin paljon muille kuin itselleen mieliksi.

"Tuota kunnioitettavaa isäntää tuossa tulee kutsua 'herra
Schallaiksi'", neuvoi meitä oppaamme. "Ei hänelle ole mieleen, kun
häntä sinuttelee, ja jos krouvariksi karahteeraa, niin hän
silmittömäksi suuttuu".

Ei meidän ollutkaan tarvis kolkuttaa. Hevoskopinan kuuluessa avautui
krouvin ovi ja itse krouvari astui ulos eteemme, päästä jalkoihin
valkeassa asussa, nimittäin paidassa ja pöksyissä. Häveliäs Magyari ei
vuoteeseenkaan laskeutuessaan riisu päältään liinavaatteitaan, ja herra
Schallai suoraan vuoteeltaan oli noussut. Päässä vaan oli suuri
lammasnahkainen karvalakki -- ei siksi että se lämmittäisi -- sillä oli
vaan virkana osoittaa että hän se oli isäntä talossa.

Oppaamme kuiskasi hänelle muutamia sanoja, antaen meidät näin hänen
huostahansa, ja sitten, sanottuansa meille jäähyväiset, hän vielä
samana yönä ratsasti takaisin kotiinsa toiselle puolelle jokea.

Mutta herra Schallai, kuultuaan että me jo olimme illallista syöneet,
vei meidät pieneen sisäkammariin, jossa oli sänky, lukemattomilla
höyhentyynyillä ja polstareilla torninkorkuiseksi rakennettu -- siihen
meidän piti upottaa itsemme, käski hän; näin tervetulleina vieraina hän
meitä kohteli.

Aamulla varhain astui herra Schallai sisään luoksemme ja herätti meidät
sillä hauskalla sanomalla, että naapuritaloissa poliisi on käymässä,
joka pian oli tännekin ilmautuva.

Säikähdyksellä me karkasimme ylös ja ilmoitimme hänelle aikomuksemme
kohta taas palata Theiss-joen toiselle rannalle.

"Ei huoli heitä pelätä", virkkoi hän. "Ne vaan varkaita hakevat,
teidänkaltaisten ihmisten ei pidä joutua heidän kynsiinsä. Ja muuten
olisikin jo myöhäistä poispaeta; ne huomaisivat teidät ja siitä paljon
pikemmin saisivat epäluulon. Pysykää vaan tässä kammarissa ja syökää
aamiaista siksi, sitten me keksimme heille jonkun kepposen."

Me istahdimme aamiaispöytään. Herra Schallai puolestaan kävi, piippu
suussa, seisomaan kuistille. Kumppalini valitti: "En tiedä mikä minun
on -- tuntuu ikään kuin kurkkuni olisi käynyt niin hataaksi, ettei
palanenkaan ruokaa tahdo mennä alas." -- Minunkin laitani oli aivan
sama. Pelolla on ihmiseen ihmeesti kuristava vaikutus.

Eipä aikaakaan, niin näimme sykkivällä sydämellä kuinka eräs
poliisipäällikkö kuuden panduurin (santarmin) kanssa ajoi karautti
ikkunan sivuitse. Herra Schallai tuolla ulkona tervehti heitä
iloisimmalla tavalla, kumartaen syvälle, ja poliisipäällikkö puolestaan
vastasi tylyllä, kovalla äänellä:

"Epäluulon alaisia ihmisiä haemme." Näin sanoen hän hyppäsi maahan
hevosen selästä ja astui sisään.

"Olkaa niin hyvät", vastasi krouvari rauhallisella, kylmäkiskoisella
äänellä ja avasi heille oven.

Kumppalini raappi nenäänsä: "Soisinpa, että nyt ei omantuntoni päällä
olisi sen raskaampaa painoa kuin jonkun varsan varastaminen."

Silmänräpäyksen kuluttua kuulimme kuinka panduurit helisevin
kannustimin astuivat vierastupaan, johonpäin meidän kammarimme ovi
kävi. Herra Schallai heidän ympärillään pyöri ja hyöri.

"Olkaa niin hyvät ja painakaa puuta, armollinen herra ja kunnon miehet!
-- Kaukaako tullaan? Ollaanko väsyksissä? Saako tarjota jotain?
Arvaanpa, että tuli jano. Mitä saisin luvan tarjota? Viiniäkö
suvaitsette vaiko paloviinaa? Hyvin hyviä viinirypäleitä sain tänä
vuonna, juuri laskin ne tapin taaksi."

"No miks'ei! virkkoi poliisipäällikkö äreällä, tylyllä äänellä. Mutta
joutuun, sillä meillä on kiire; ennen kun talosi saamme läpihaetuksi,
tulee keskipäivä. Noille pojille ryyppy, minulle viini lienee parempi."

Herra Schallai juoksi kaapillensa, valitsi kuusi ahdaskaulaista
ruukkua, täytti ne reunoilleen oivallisella sikunaviinalla, asetti ne
pöydälle, ja toi päällikön eteen lasillisen hyvää viiniä. Sitten hän
siellä rupesi juttelemaan, leikkiä laskemaan ja piloja puhumaan heidän
kanssansa, jolla aikaa samassa katsoi kuka panduureista kaikkein
typerimmältä näytti. Sen ympärillä hän hyöri ja pyöri siksi, kunnes
kenenkään huomaamatta sai yhden noista ahdaskaulaisista ruukuista
pujahdutetuksi hänen taskuhunsa, ja sitten hän taas jutteli ja puhui
piloja yhtä mittaa.

Päällikkö sillä välin sai lasinsa tyhjäksi. Ja sitten, pyyhkien
vaksittuja, tuuheita, lyhyitä viiksejänsä hän murahti: "Kas nyt
käykäämme työhön käsin!"

"Eikö sais tarjota vielä lasillista?" kysyi kohtelias krouvari, ja kun
päällikkö teki kieltävän viittauksen, hän kääntyi panduurein puoleen:
"Entäs kenties teille, veikkoseni kelpaisi?"

Mutta samassa yht'äkkiä, ikään kuin olisi hänen mielihyvänsä veitsellä
katki leikattu, hänen muotonsa muuttui mustaksi, hän rupesi vihaisesti
pudistamaan päätänsä, luki pöydällä seisovat viisi ruukkua ja virkkoi
vimmaisella suuttumuksella panduureille: "Vai niin, veli-kultaseni,
sepä vasta on lysti kepponen! Minä teidän eteenne toin kuusi ruukkua,
ja kun vaan pyörähdän ympäri, niin onkin ainoasti viisi pöydällä!"

Päällikkö ärähti hänelle: "Et toki luule, että me sen olemme
varastaneet?'

"Vai pitäisi mun uskoman muka, että se itsestään on lähtenyt lentoon
tai että joku, ryypyn ottaessaan, on sen nielaissut alas kurkkuunsa?
Senhän jokainen kumminkin voi nähdä, että ruukku ei enää ole siellä."

"No tutki sitten vaikka noiden poikien vaatteet, niin kauan kuin ne
täällä ovat, ettet sitten tarinoi heidän sen vieneen!"

"Todellakaan en aio sitä jättää tekemättä, ilman teidän
käskemättännekään!" virkkoi krouvari uhkamielin ja rupesi koperoimaan
panduurein taskuja, ja aika kummastunut hän oli olevinaan, kun hän
hänelle tietystä taskusta löysi ruukkunsa.

"Vai niin!" huusi hän, vetäen se esiin. "Tämähän se minun
ruukkuni onkin! No olettepa te, kun olettekin, juuri oivallisia
varkaidenpyytäjiä. Minä teille viiniä annoin, ja paloviinaa annoin,
vaan te kiitokseksi siitä minun ruukkuni näpistätte pois. Te muka
rosvoja haette, ja itse rosvoilette kunnialliselta ihmiseltä. Te
tulette ihmisen kotia läpinuuskimaan siksi vaan että te veisitte pois,
mihin sormenne sattuvat. Te haette luulon-alaisia ihmisiä muka! Eipä
olekaan minun talossani sinä ilmoisna ikänä käynyt yhtään muuta
luulon-alaista ihmistä kuin te! Enkä heitäkään asiaa siihen! Minä menen
maaherran luo -- minä vien kanteen tuomarille! Heidän pitää saada
tietää, minkälaista kunnon joukkiota te olette!"

Poliisipäällikkö oli pahemmassa kuin pulassa. Hän oli vihan vimmassa.

"Älä näin hauku!" ärjäisi hän krouvarille, puoleksi peloitellen,
puoleksi lepytellen.

"Vai eikö saisi haukkua!" ärjäisi toinen vastaan vielä kovemmalla
äänellä.

"Minua kumminkaan et saa haukkua, sen aion näyttää!"

"Sitäpä tahtoisin nähdä!"

"No näe sitten", tiuskasi päällikkö vihaisesti, läksi ulos tuvasta,
paiskasi oven kiinni, hyppäsi hevosen selkään, ajoi pois panduuriensa
kanssa, voittoriemulla huutaen kuistista yhä vielä haukuskelevalle
krouvarille: "No riitele sitten oman itses kanssa!" ja niin meni
tiehensä, nostellen tomupilviä jälkeensä.

Mutta herra Schallai, käsiänsä hieroen, tuli sisään meidän luoksemme,
iski veitikkamaisesti silmää ja virkkoi: "Jo nyt voitte olla täydessä
turvassa. Niin kauan kuin hän poliisipäällikön virassa pysyy, ei hän
enää ikinä tule tänne huonettani läpinuuskimaan!"

Tässä krouvissa me sitten lymysimme kolme viikkoa.



VIII.

Aviovaimo ja rakastaja.


Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs nainen kuljeskelee.

Itse hän ei tiedä: minnepäin? Itse hän ei tiedä: minne asti? Ei hän jää
levähtämään mihinkään.

Yhtä miestä on hän hakemassa, jota hän koko sydämestään rakasti, jonka
tähden hän eli, jonka tähden hän on lakastunut, mutta joka ei ole häntä
rakastanut, ei rakasta häntä nytkään -- jos on elossa -- ei muistele
häntä tuolla toisessa maailmassa -- jos on kuollut.

Nainen oli kuullut sen huhun: se mies on kaatunut -- jossain Szeklien
rajalla -- ja hän läksi matkaan, hänen hautaansa hakemaan. Ei hän ollut
koskaan saanut kallistaa päätänsä sen miehen rintaa vasten, vaan hänen
hautakummulleen hänen sopi kallistaa päänsä ja tunnustaa kuolleelle,
että hän tätä ainoata vaan on rakastanut, on rakastava vastakin ja
siinä rakkaudessa kuoleva.

Niinkuin toivioretkeläiset vaeltavat pyhälle haudalle kaukaisista,
kaukaisista maista, huolimatta riemusta, huolimatta pelosta, pitämättä
mielessänsä mitään muuta, paitsi pyhää hautaa, näin vaelteli myös
kaukaisilta seuduilta, onneton rakkaus sydämmessään, tää sureva nainen
tuon unissa vaan nähdyn haudan puoleen, missä kellastunut syyskukkanen,
päätään heilutellen vartioitsee kuolleitten unta.

"Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!" huokasi hän murheellisesti
itsekseen; "sen veisin sitten kanssani, ja missä kuolleet jälleen
tapaavat toinen toisensa, näyttäisin sitä hänelle: 'Minä kävin siellä
-- löysin sinut!'"

Ja kauan aikaa hän näin kuljeskeli, aikakaudella, jolloin ei juuri
kukaan matkustellut, semmoisissa seuduissa, mihin muita olisi
peloittanut mennä; hän kuljeskeli niissäkin pelkäämättä. Monen vaivan
perästä joutui hän sille paikalle, jota hänelle oli neuvottu. Siellä
hän tiedusteli kaatunutta.

"Ei ole hän täällä saanut surmaansa", vastattiin naiselle. "Katsokaa
läpi nimet kaikissa noissa vereksissä haudoissa, niissä ei ole sitä,
jota haette; vaan onpa tänne huhu tullut, että tuolla valtakunnan
toisella kulmalla -- siellä hän on saanut surmansa, saanut
lepopaikkansa".

Nainen huoahti surullisesti ja uudestaan läksi pitkälle matkalleen,
kulkien monta pakkas-yötä, pahaa-päivää, kärsien paljon surua, paljon
vainoa, kunnes saapui neuvotulle paikalle ja tiedusti sitä hautaa, jolle
hän niin monen vastuksen perästä saisi päätänsä kallistaa.

Ei se ollut sielläkään. Sieltä muuanne neuvottiin. Mikä sanoi missäkin
nähneensä sen miehen kaatuvan. Ei yksikään sanonut hänen olevan elossa.
"Hän on kuollut!", siinä suhteessa kaikki olivat yksimieliset; sitä
vaan eivät tietäneet, mihin hän oli haudattu.

Nainen kulki valtakunnan ristiin, rastiin; missä vaan oli joku
tappelutanner, kaikki hän kävi katsomassa, luki risteistä kuolleitten
nimet, vaan se, jota hän haki, ei löytynyt.

Ja kun joskus kysyttiin häneltä: "Mitäs te sitä hautaa haette, eihän
vainaja ollut teidän miehenne, ei sukulaisenne, tuskinpa oli
ystävännekään?" -- niin hän surullisella ykstotisuudella vastasi: "Yhtä
kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!"

Vaan ei ollutkaan enää kukkasta kasvamassa missään. Talvi oli tullut,
lumi oli peittänyt maan.

Silloin hän tuli suurelle hautakummulle. Siinä oli vaan yksi suuri,
summaton kumpu, luotu kokoon maantien varrelle, ei yhtään hautakiveä,
ei yhtään vihreätä pensasta sen päällä. Kuka voi tietää kutka ja kuinka
monta tuohon oli haudattu?

Kenties mielitietty tässä lepäsi, tuon merkittömän kummun alla? On
siinä montakin ruumista, joiden hautaa silmät hakee ja joiden jälki on
kadonnut.

Vaan nainen ei tahtonut uskoa huhua, ei omaa sydäntänsäkään; hän ei
tahtonut uskoa että mielitiettynsä tuossa lepäsi. Kumpu oli lumen
peitossa, muutama kedon-kukan varsi seisoi lakastuneena sen päällä. Sen
haudan alla ei hänen mielitiettynsä suinkaan levännyt! -- Niinkuin
kuuman lähteen ympärillä -- vaikka joka paikassa on talvi ja lunta --
kukanvarret yhtähyvin viheriöivät, ja puut pettyen luulevat: kevät on
päässyt valtaan iäksi! -- niin myös sen miehen haudan ympärillä, siinä
kedossa, mihin hänen palava sydämensä on laskettu levolle, ei voi
talven ajallakaan puut olla lehdittymättä, ruohot vihriöitsemättä! --
"Yhtä kukkasta vaan hänen haudaltansa!" lausui nainen surullisesti,
mietteisinsä vaipuneena. Mutta kukkasta ei näkynyt missään.

Kauan, kauan kuljeskeli hän vielä senkin jälkeen. Hän kärsi ja rakasti.
Viimein vihdoin hän sai kuulla varman tiedon. Hänen rakkaansa oli
haudattu -- hän oli haudattu, vaan elossa -- hän oli vankitorniin
haudattu.

       *       *       *       *       *

Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs mies kuljeskelee.

Vainoovaa kohtaloa hän pakenee. Häneltä on kadonnut luottamus Jumalan
apuun. Paraitakin ystäviänsä hän pelkää.

Yksi olento vaan on vielä koko maailmassa, joka hänellä on mielessä --
hänen vaimonsa,

Kauas, kauas oli hänet kohtalo temmannut pois sen tyköä. Missä hänen
vaimonsa on, siinä paikassa ei hän uskalla näyttää itseänsä.
Piilotellen kuljeksia täytyy hänen, kaukana erillään vaimostansa, ei
hän edes sanomaakaan voi saada hänestä.

Öisin unissansa, päivin ajatuksissansa on hänellä aina vaan vaimonsa.
Kedolla puhkee kukkaset, ja kun hän niissä näkee liljakukan, muistuu
hänelle siitä mieleen hänen vaimonsa rakas nimi -- missä vaan hän muita
naisia näkee, tunnustelee hän niissä jotain hänen vaimoansa
muistuttelevaa, edes yhtä pikkuista senkaltaista juonnetta -- ja
monesti hän surulla ajattelee: "Minkätähden nämät kaikki ovat näin
onnelliset, ainoasti minun vaimoni on onneton?"

Yhtenä yönä hän taas vaimostaan oli unta nähnyt, kyynelehtimästä,
murehtivasta, häntä hyväilevästä vaimostansa, ja hänen huulensa vielä
värisi tuskallisesta suudelmasta, jonka tuo unissa nähty armas haamu
oli niin elävästi painanut siihen -- silloin pakolainen kavahti ylös
vuoteeltaan, tarttui matkasauvahansa, puki päälleen kerjäläisen ryysyt,
ja läksi vaimoansa tapaamaan.

Hän tunsi, että ne unennäöt hänet surmaavat, jos ei hän lähde. Joka yö
hän vaan näki unta vaimostaan, oli istuvinaan sen vieressä,
puhuttelevinaan sitä, ja päivällä hän pyörtyneellä päällä yhä vaan
ajatteli tuota jälleen kadonnutta unennäköä. Semmoinen on tie
hulluuteen.

Hänen täytyi lähteä vaimonsa puheille, vaikka olisi siellä mikä vaara
tahansa vastassa, hänen täytyi saada hänet nähdä. Vaikka vaan yhdeksi
silmänräpäyksen ajaksi saada nähdä hänet; vaikka vaan yhtä sanaa
virkkaa hänelle, vaikka vaan kerta edes sulkea hänet syliin,
todellisesti, valveilla silmin ei vaan tuossa suloisessa unennäössä --
ja sitten tulkoon turmio, saakoon surma, tapahtukoon mikä hyvänsä!

Hän kulki kerjäläis-puvussa kylästä kylään; tiellä koirat jokapaikassa
haukkuen juoksivat hänen perässänsä; muutamin paikoin maapoliisit
piesten ajoivat hänet ulos piirikuntansa rajoista; vieraitten ihmisten
kynnyksellä söi hän suuruspalansa; metsien peitossa nukkui hän yönsä;
jalkasin täytyi kulkea koko se pitkä, vaivaloinen matka; rankka sade,
syksyinen myrsky usein pieksivät häntä, sitten samoin tuiskuava lumi,
talvinen pyry. Kaikkea sitä hän tuskin huomasikaan, yksi vaan hänen
mielessänsä oli, yksi ainoa ajatus vaan, ajatus, joka hänen hengelleen,
ruumiilleen voimaa antoi -- yhteentulon hetken ajatus! Sitä hän sadalla
eri tavalla kuvitteli mielessänsä, ja oli yksi kuvitelma aina kauniimpi
toistansa. Niinpä hän päätti itseksensä: että hän yöllä ikkunan kautta
puhuttelisi vaimoansa, ikkunasta menisi sisään -- taikka: että hän
kadulla astuisi, almua kerjäten, hänen eteensä -- taikka: että hän
kirjoittaisi vaimolleen kirjeen, ilmoittaen olevansa täällä, vaan
sitten samassa astuisi sisään omaan huoneesensa, ikään kuin eksyksissä.
Kuinkapa oli hänen vaimonsa säikähtyvä ja riemastuva yht'aikaa! Sen
posket on varmaan vaalenevat aivan ja sitten taas lentävät
tulipunaiseksi. Vavahtaen oli vaimo varmaan tarttuva miehensä käsiin ja
pelollisena vaipuva hänen rintaansa vasten, ikään kuin tahtoisi peittää
itsensä vierailta silmiltä. Kuinkapa oli sydämensä kovasti sykkivä --
ja kuinka hiljaa oli hän suikahtava suukkosensa, että vaan ei kukaan
kuulisi! -- Näitä miettiessänsä pakolainen ei tuntenutkaan kuinka hänen
ympärillään tuisku vinkui, piesten hänen kasvojaan lumihiutaleilla, ei
että koirat häntä vainosivat tiellä, ei että ihmiset soimaellen ajoivat
ulos kylistään, ei että tie oli niin pitkä, niin vaivaloinen!

       *       *       *       *       *

Eräänä kylmänä talvi-iltana hämärässä saapui pakolainen siihen
kaupunkiin missä hänen peritty kotinsa oli, ja mihin hän oli jättänyt
vaimonsa.

Vaivaisen muotoisena astui hän verkkaan katuja myöten. Tuli hänelle
useampia tuttavia vastaan; mutta hänen suureksi mielihyväkseen kaikki
vaan menivät sivuitse, yksikään ei tuntenut häntä.

Vihdoin joutui hän tuolle ikävöidylle paikalle -- oman kotinsa
edustalle.

Ovi oli auki. Vanha palvelia seisoi portin suussa, ällistellen, savuja
vedellen. Kerjäläinen toivotti "hyvää iltaa!"

"Mene Jumalan nimeen", ärjäisi passari, "täällä ei ole ketään kotona."

"Jumala suokoon tuhannenkertaisen palkkion!" mankui kerjäläinen ja
istahti portin viereen kulmakivelle.

Palvelia meni sisään; hän ei viitsinyt riidelläkään tuommoisen
repaleisen retkaleen kanssa, ussutti vaan koiran hänen päälleen,
suuren, piikkikauluksisen kahlekoiran.

Koira, hampaitaan irvistellen, harpaten karkasi kerjäläistä vastaan --
vaan perille päästyä rupesi hyppelemään hänen ympärillään iloisella,
rakkaalla haukunnalla; lopuksi vatsallaan ryömi hänen eteensä ja
uskollisella, riemullisella hypähdyksellä laski itsensä makaamaan
kerjäläisen jalkojen juureen, pistäen kuononsa hänen repaleisen
mekkonsa alle ja nuollen sen peitossa olevaa kättä.

Samassa kuului hevoskavioin kopina, ja katua myöten ajoi karautti komea
ratsuseura. Nainen oli joukossa etumaisena, puettu koreaan ratsupukuun;
kolme, neljä herraa häntä seurasi. Iloisesti nauraen kääntyi se nainen
yhden seuraajansa puoleen, joka pudonneen nenäliinan, täyttä vauhtia
ajaen, maasta oli nostanut, ja sitä takaisin-antaissaan herran kasvot
kallistuivat niin likelle naista, että ne ojennettuun, sievään kätöseen
ulottuivat. Ei kukaan kenties huomannut että herra kättä suuteli -- ei
kukaan, paitsi tuo kerjäläinen kulmakivellä. -- Se nainen oli hänen oma
puolisonsa!

Tuntemattomien ratsumiesten silmät rohkealla hymyllä katselivat tuon
kauniin naisen kasvoihin, ja tämän säihkyvät silmät heittivät
houkuttelevia iskuja milloin yhteen, milloin toiseen.

"Tämä ei voi olla minun vaimoni", arveli itsekseen tulokas, "hänen
seuralaisensa myös ovat kaikki tuntemattomia. Se on kenties joku muu,
joka niin ilkeästi on minun vaimoni näköinen. Se mahtaa olla joku
naiskunniansa hylännyt heittiö, tarpeeksi jo hylkiö, iskeäkseen silmää
tuolla tavalla -- ja minun epäjumalani näköinen hän on kuitenkin
juonteesta juonteesen!"

Samassa ratsasjoukko saapui portille ja siihen he kaikki käänsivät
hevosensa, niinkuin omaan kotiinsa ainakin. Kaikkein ensiksi poikkesi
tuo nainen portille päin. Pakolainen seisoi siinä, tunnottomaksi,
elottomaksi haamuksi jäätyneenä, kerjäläis-ryysyissänsä,
kalmankarvaisella muodolla, silmät tuimina, peloittavina.

Naisen hevonen poikkesi portille ennen kuin muu seura. Vimmaisesti
kääntyi nainen, huiskahti tuota hämmästynyttä haamua piiskallaan ja
huusi hänelle ylenkatseellisella äänellä: "Pois tieltä, retkale!" ja
samassa hän hurjasti karautti hevostaan miehen päälle. Kerjäläinen ei
väistynyt, hevonen löi hänet kumoon ja hypähti hänen ylitsensä;
teikkaroivan naisen seuralaiset nauraen laskivat muutamia kokkapuheita
lumessa, loassa pyörivästä kerjäläisestä, ja ajoivat karauttivat naisen
jälestä pihaan. Äreä passari lukitsi heidän perästään portin, hirveästi
kiroten, ainoasti kahle-koira vinkui ja ulvoi, koetellen kaivaa loukkoa
portin alatse.

Mutta pakolais-parka kavahti ylös maasta. Hänen päänsä oli pahasti
loukkautunut, mutta pahempi kipu vielä hänen sydämessään tuntui. Pois
meni hän horjuvilla askelilla ja etsi itselleen maja-paikan muuanne.
Kylläpä hän tiesi paikan, missä hänet mieluummin otetaan vastaan, missä
häntä paremmin muistetaan, mistä häntä ei pois karkoiteta --
vankihuoneen!

       *       *       *       *       *

Iloinen melu kuuluu herrastalosta; rouva lentää tanssissa kädestä
käteen -- huhuupa pahan-ilkinen maailma että hän myös rakkaudessakin
samoin lentää. Yhteenlyödyt pikarit kilisevät, nyt on Laskiaisen
viimeinen päivä, on hulluttelijain juhlapäivä; kaikki ihmiset
iloitsevat, riemuitsevat, tuskinpa on sijaa talossa kaikilla rakkailla
ystävillä, ei ole yhtään surullisen näköistä, emännän ilo kaikkia
hurmauttaa. -- -- --

Ja rouvan mies juuri tänä päivänä sai tuomionsa kapinallisuuden tähden.

Tuomarien eteen ilmautui usein nainen suruvaatteissa, joka rukoeli
vangin puolesta. Kun ei löytynyt yhtään seikkaa, joka olisi voinut
hänen syytään helpoittaa, toi se nainen sen sijaan kyynelensä hänelle
puolustukseksi.

Turhaan rukoili hän; korkea oikeus on kovasydäminen. Tuomio lausuttiin,
kivenkovasti, leppymättä.

Tuomarit joskus murehtivat yhdessä sen naisen kanssa, surkuttelivat,
lohduttelivat, vaan tuomion he kuitenkin lausuivat.

He neuvoivat naista kuitenkin, käskivät mennä tuonne, mistä armot
tulee, käskivät hänen viedä rukouksensa hallitsian, valta-istuimen
eteen -- mitä oikeus on tuominnut, sen voi armo jälleen kumota.

Nainen kävi kaikissa paikoissa, mistä armoa voi olla toivossa, hän
lankesi valtiasten jalkain juureen, suuteli heidän käsiään, koko päivän
seisoi heidän ovensa kynnyksellä, makasi aamuin, illoin polvillaan
Jumalan edessä, koko päivän ihmisten edessä, anellen, rukoellen
anteeksi tuolle miehelle, jota hän niin rakasti.

Eräänä päivänä yksi noista valta-miehistä kysyi häneltä: "Miksikä te
näin rukoilette miehen puolesta, jolle oma vaimonsa on petturiksi
ruvennut, jolla ei ole nyt vaimoa, ei sukua?"

"Nytpä hän onkin siis kokonaan minun omani!" vastasi masentumaton
nainen.

"No sitten tuleekin teidän saada hänet kokonaan omaksenne!"

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä päästettiin vanki vapauteen.

Kun hän astui ulos vankihuoneen ovesta, oli nainen siellä polvillaan,
mustissa vaatteissa, linnikko silmien peittona; hän nihkutteli.

Vanki oli kuullut vartiainsa puhelevan tuosta naisesta. Joka päivä oli
se käynyt siellä, hänen vointiansa kuulustelemassa, ruokaa ja kirjoja
lähetellyt, vartioille rahaa lahjoitellut, siksi että olisivat laupiaat
vangille, ja että vanki myös saisi tietää mitä nainen hänen
vapauttamisekseen oli tehnyt.

Ulos vankihuoneesta astuessaan, tunsi mies sen naisen entiseksi
hylätyksi armaakseen, joka häntä niin syvästi rakasti, vaan jota hän ei
ollut muistanut usein, paitsi silloin kun omatunto häntä vaivasi.

Nainen tarttui kahleista vapautettuihin käsihin ja peitti ne
suudelmillaan, kyyneleillään. Mutta mies salaa sydämessään vannoi sen
valan että hänen kätensä jokainen liikunto, niin kauan kun hän eli, oli
tarkoittava sen naisen onnea.

       *       *       *       *       *

Iloinen melu kuuluu herrastalosta. -- -- Kesken tanssiriemua astuu
kutsumaton vieras ilosaliin. Hän on virkamies. -- Melu keskeytyy, rouva
menee kutsumatonta vierasta vastaan ja kysyy syytä hänen tuloonsa.

"Tämä talo, armollinen rouva, ei ole enää teidän. Teidän miehenne on
tuomittu, hänen omaisuutensa on otettu kruunun omaksi."

Nainen vaaleni.

"Lähden sitten rukoilemaan, että tuomio peruutettaisiin. Lähden anomaan
armoa hänelle."

"Jo on myöhäistä. Hän on jo saanut armon."

"Niin olen siis taas hänen vaimonsa!" huudahti riemuiten rouva.

"Ette enää, eronpyynti on annettu oikeuteen teitä vastaan."

Samassa ovi aukeni ja hämmästyneen joukkion keskelle astui
kalmankelmeä, vaalea kerjäläinen, hirvittävä muodoltaan -- oikealla
kädellänsä hän talutti vapisevaa naista, joka oli suruvaatteissa,
silmät linnikolla peitettynä, ja itkeä nihkutteli niin kovasti -- ja
kaikki nuot monet ilosta paistavat kasvot ilmoittivat nyt huolta ja
pelkoa, ja kaikki nuot ilovieraat seisoivat ääneti liikahtamatta, ikään
kuin kivettyneinä talon-isännän masentavista katseista.

Ainoasti tuo nainen suruvaatteissa itkeä nyyhkitteli kuuluvasti -- itki
ilosta -- voittoriemusta.



IX.

Iloinen mies.


Eräänä iltana myöhään tulin yhteen kylään, missä tahdoin tavata vanhaa
hyvää tuttavaa.

En ole koskaan nähnyt iloisempaa ihmistä kuin mitä hän oli. Herraksi
oli hän syntynyt, ei hänen ollut koskaan tarvis vaivata päätään elämän
pienillä huolilla; muuta huolta ei hänellä ollut, kuin vaan huvittaa
itseänsä sekä muita.

Hänet tunsi koko ympäristö; vieraat ja iloinen meno eivät koskaan
loppuneet hänen talostaan; hänen ovensa oli aina avoinna kaikille; jos
joku ohitse kulkeva ei tahtonut poiketa, temmattiin hän väkisin ulos
vaunuistansa, ja, jos hänet kerta oli saatu poikkeemaan, niin hakattiin
vaunuin pyörät rikki, ettei olisi mahdollista kovin pian päästä pois.

Hänellä oli hovinarri, jota joka kerta, kun se oli saatu juovuksiin,
kiireestä kantapäihin noettiin, ja sitten seuraavana päivänä
uskotettiin hänelle, että Sarasenit olivat hänet kuninkaakseen
valinneet.

Kaukaa jo kuului musiikki, kun me aloimme herrastaloa
lähetä, ja ikkunat olivat valaistut kaikki. Herralla oli oma
Mustalais-soittokuntansa, jonka jäsenten aina täytyi, kaksi sormea
erään sukkeluus-kirjan päällä, juhlallisesti vannoa, etteivät ikinä
soittaisi mitään muuta nuottia kuin _csárdas_-tanssia.

Matkakumppalini kanssa me jo ennalta riemuitsimme siitä, että niin
monen huolen ja puutteen perästä saisimme iloisessa seurassa levähtää.
Ne, jotka tavallisesti kävivät tämän herran luona, olivat kaikki
valituita iloisia poikia, jotka eivät antaneet yhden ainoan tunninkaan
kulua, jotakin uutta leikinlaskua, jotakin ennen kuulumatonta,
kenenkään mieleen johtumatonta hullunkuria keksimättä.

Portille saapuessa kuulimme, että tuossa ylikerran eteisessä par'aikaa
soitettiin hänen mielinuottiansa. Kun sitä ruvettiin tekemään, silloin
oli jo tavallisesti ilo korkeimmallaan.

Porstuan oven kynnyksellä istui se vanha hovinarri, suuri päänsä käsien
nojassa; hän ällisteli meitä vastaan hupsulla, elottomalla katseella.
Piipun varsi oli hänellä hampaissa, piipun pesä oli pudonnut pois ja
makasi hänen jalkainsa juuressa. Päässä oli lakki edestakaisin
käännetty, lippa niskalle päin.

"Hyvää iltaa, Stiglitz!" huusi hänelle matkakumppalini iloisesti --
jokainen ihminen nimitti häntä eri nimellä.

Narri ei vastannut mitään, vaan kääntyi meistä pois seinään päin, antoi
päänsä vaipua polvilleen ja peitti otsansa molemmilla käsivarsillaan;
kyllä näkyi että hän oli pahalla tuulella, luultavasti oli kovasti
suutuksissa, joka muuten hänessä oli harvinainen seikka.

Iloisella mielellä riensimme me portaita ylös, pyrkien sinne päin,
mistä musiikki kuului.

Eteisessä seisoivat Mustalaiset kaikki yhdessä rivissä, tulipunaisissa
housuissa joka mies. Mutta joka miehellä oli suu niin väärä, nenä niin
langennut, kuin jos juuri olisi täytynyt antaa vetää hammas ulos. Vanha
klarinetinsoittaja enemmän nenällään soitti kuin soitollaan.

"Heille ei vielä ole annettu ryyppyä", virkkoi matkakumppalini
leikillään.

Salin oven edessä seisoi palvelija, vanha tuttu.

"Miss' on herras?" kysyimme häneltä.

"Tuossa sisässä", vastasi hän, viitaten ovelle päin. Ja hänen pitkät,
harmaat viiksensä vapisivat, kun hän nämät muutamat tavut päästi
suustaan.

"Arvaas kuinka hän tulee iloiseksi, meidät nähdessään!" virkkoi
kumppalini, kääntyen puoleeni, ja avasi oven iloisella, myhäileväisellä
muodolla.

-- -- -- Se mies, jonka luoksi me tulimme, makasi siinä vuoteella --
kuoleman teossa.

Hänen voutinsa sekä muutamat naapurit seisoivat hänen vuoteensa
vieressä, hiljaa itkeä nyyhkytellen.

Hämmästyneinä jäimme me avatun oven luoksi seisomaan.

Vouti yksin astui vastahamme ja antoi kättä: -- "Näettekö?" -- --
Enempää ei hän saanutkaan suustansa. Hän vei meidät kuolevan luoksi.
Tämä näkyi olevan tuimissa tuskissa; otsalla helmeili kuoleman hiki,
jota sisällinen kipu puristeli ulos; jokainen jänne oli pinkoitettuna,
ja hän ohkaili niin tuskallisesti, niin peloittavasti, että oikein
koski sitä kuullessakin."

"Mutta mitäs merkitsee tuo musiikki tuossa? Onko se pilkantekoa näistä
kuolon-ohkauksista?"

"Hän itse niin on käskenyt", vastattiin. "Hän tahtoo iloisesti kuolla,
niinkuin on elänyt. Vielä neljännestuntia sitten hän itse laulaa
säesteli musiikkia ja virkkoi: 'Mikäs se on minun mielinuottini?' ja
kehotti meitä: 'Ollaan vaan iloiset, niinkuin ennenkin!'"

"Vaan miksikäs ei ole lääkäriä käsketty?"

"Hän kielsi ja uhkasi vasten otsaa ampuvansa, jos semmoinen tänne
tulisi. Hän sanoi olevan lysti kuolla ja aikovansa tanssien pyörähtää
pois toiseen maailmaan. Mies parka!"

Vielä jonkun hetken kuluttua näkyi kuolemaa tekevän kivut
viihtyvän; hänen silmänsä, joissa siihen asti enemmiten valkoinen
ulospäin kääntyi, rauhoittuivat ja katselivat loisteettomasti
ympärilläkatsojiin: hänen kasvonsa, jotka piinojen aikana olivat
tummanpunaiset, nyt kellastuivat, kelmenivät, sinne tänne jäi vaan
mustelma. Musiikki tuolla ulkona piti melua ja menoa. Kuolevainen ei
sitä enää kuullut.

"Miksikä lakkasivat soittamasta tuota minun mielinuottiani?" kysyi hän
takistuvalla, könisevällä äänellä.

Ystävät itkivät vuoteen ympärillä. Hän ei nähnyt, ei tuntenut ketään
enää.

"Mihinkä kaikki ne ihmiset on joutuneet, jotka täällä äsken tanssivat?"
horisi hän kiireisillä, hätäilevillä sanoilla. "Kutsukaa ne tänne
takaisin! -- Huvitelkoot! -- Tuota allegroa -- tuota allegroa
soittakaa! -- Tanssikaa!" -- Ja vielä liehahti kuolevaisen kasvoin yli
tuommoinen iloinen, veitikkamainen hymy, joka muulloin aina teki hänet
niin hauskaksi, ja joka hänessä niin sievältä näytti. -- "Minä itse" --
ohkaisi hän vielä tallella olevalla hengähdyksellään -- "pyörähdän
Tuonen Tuomaan kanssa czardas-tanssiin!"

Ja sitten vaipuivat hänen silmänsä umpeen eivätkä sen enempää auenneet.

Myöhemmin alkoi se huhu liikkua, että hän oli itsensä myrkyttänyt.
Paljon arvaeltiin minkätähden? Oikeata syytä, niin luulen, ei arvannut
kukaan.



X.

Kadonnut kuuluisuus.


Pakomatkallaan hän kolme kuukautta piili saloilla, soissa ja luolissa,
toiset kolme kuukautta eräässä puszta-talon kellarissa yhteen
kymmen-aamiseen tynneriin kätkettynä, ja sitten taas kolme kuukautta
palveli eräässä vesimyllyssä renkinä; vaan lopuksi hän huomasi, että
ylt'ympärillä oli seutu täynnä vakojia, jotka erikseen häntä
väijyilivät, niin että hänen, aina kuin meni levolle, täytyi sitoa
suunsa kiinni, siksi ettei unessa ne salaisuudet pääsisi hänen suustaan
ilmi, jotka hänet voivat surman suuhun saattaa.

Lopuksi, kun ei hän enää nähnyt mitään paon mahdollisuutta, teki hän
päätöksensä -- tuli siitä elämä tai kuolema! -- ja läksi lähimmän
sotapäällikön luo.

"Herra, olen tähän saakka ollut piilossa, kiertelin oikeuden käsiä; nyt
itse annan ilmi itseni. -- Minä olen se kuuluisa Pietari Sárga!"

"Ei ole minulla ollut onni kuulla teidän nimeänne".

Pakolainen hypähti taaksepäin. Jos upseeri olisi hänelle lausunut:
"Tunnin kuluttua te olette kuollut!" -- se ei olisi häntä niin
kauheasti hämmästyttänyt -- ja jos kohta olisi hänet rautoihin pantu,
siihen hän oli mielensä valmistanut. Mutta sitä vaan ei hän ollut
tiennyt pelätä että hänen nimeänsä ei tunnettaisi!

"Mitä lajia te olitte?" kysyi sotaherra. "Soturinako?
Valtiopäivämiehenä? Hallituksen jäsenenä? Virkamiehenä?"

Pakolainen ykstotisesti kielsi olleensa mainituissa viroissa.

"No mitäs te sitten olette pahaa tehneet?"

Pakolainen marttyyrin lujalla mielellä antoi päänsä vaipua rinnoilleen,
laski käsivartensa ristiin rintansa päälle ja tunnusti murtuneella
sydämellä:

"Olen tuo perään-ajettu Pietari Sárga, joka olen Irmicz'in nostoväen
sotalauluun nuotin sepittänyt!"

"Mutta onkohan Irmicz'in nostoväki ottanut osaa mihinkään tappeluun?"

"Eivät tosin, mutta olisivatpa voineet sen tehdä. Minä sepitin heille
sotalaulun. Onpa kumma, että te ette sitä tunne! Muuten voin sitä
teille laulaa".

"Mutta minkä muun rikoksen olette tehneet?"

"Luulenpa virkkaneeni kaikki -- --".

"Menkää sitten!"

"Kuinka moneksi vuodeksi?"

"Sitä hupsua! Menkää minne mielenne tekee!"

"Vai ette te, armollinen herra, lähetäkään minua vankeuteen?"

"Sinnekö muka olis tarves mokomia miehiä!"

"Herra! älkää minulle niin puhuko! En ole sitä varten syönyt metsässä
pähkinöitä, siksi kun ne loppuivat, en ole siksi palvellut Matti
Mugkos'in myllyssä, niinkuin renki retvana, en ole siksi viskannut
itseäni alas kellarinportaista enkä pujottanut viinalle haisevaan
tynneriin, että minulle, kun kuitenkin oikeuden kynsiin joudun,
sanotaan: 'Ei teitä haetakaan!'"

"Vai tahdotte te muka, että teidät pitäisi panna lukon taakse muutamien
vaivaisten rilli-rallatusten tähden?"

"Herra! Te olette häijympi kuin mitä luulinkaan. Te tahdotte minun
kuuluisuuttani minulta ryöstää. Ennemmin pankaa lukon taakse, vaan
älkää sanoko lauluani rilli-rallatukseksi!"

Upseeri kutsui vahdit.

Itsensä-ilmoittaja riemastui. "Kukaties minut kuitenkin nyt viedään
vankeuteen!" arveli hän itsekseen.

"Viskatkaa ulos tuo mies!" käski upseeri sotamiehiä.

Sotamiehet täyttivät käskyn.

Pietari Sárga katkerasti suuttuneena meni pois, vannoen kauhean valan,
että kyllä hän vielä löytää sen miehen, joka niin mainion rikollisen
vangitsemisen katsoo kunniakseen.

Vaan ei hän vielä tähän saakka ole semmoista miestä löytänyt. Yhtähyvin
hän aina yhä kuljeskelee ympäri, ja vaikkei kukaan hänestä pidä
vähintäkään lukua, niin hän kuitenkin, jos tuttavien kanssa yhteen
sattuu, rukoilee, että he Jumalan tähden eivät mainitsisi häntä
oikealla nimellä, sillä siitä saattaisi joku kuulla, ja silloin hän
olisi hukassa.



XI.

Murhamies.


Kolme kertaa satuin hänelle vastaan. Aina se sama hurja, huima
katsanto. Silmät verissä, huulet verettömänä. Ei keneenkään hän
katsonut tuttavalla tavalla.

Kerran näin hänet maantiellä. Tie kävi metsän läpi; vasta silloin
huomasimme toinen toisemme, koska olimme kymmenen askeleen päässä
toisistamme. Me säikähdyimme kumpainenkin. Lyhyt, vihriäinen takki oli
hänellä yllään, repaleinen lakki peitti pörröistä päätä, pieksut olivat
polvia myöten liassa. Kädessä oli pahkainen matkasauva. Uupuneelta hän
näytti, vaan astui kiireesti, ikään kuin perään-ajajaa paeten. Koska me
äkkiä tulimme vastakkain tien polvessa, hän hämmästyksestä vavahti,
kohotti sauvaansa ikäänkuin suojaksi päänsä yli, pyörähti samassa
ympäri ja hyppäsi tiepuoleen, yhä välistä katsahdellen taakseen minuun
päin. Minä siinä seisoin niinkuin patsas, ehdottomasti vaan silmilläni
ajaen häntä perään.

Toisella kertaa tapasin hänet nukkumasta eräällä hautakummulla;
uuvuttavien päivien, unettomien öitten perästä oli hän istahtanut
lepäämään haudan turpeille ja siihen olikin sitten uni hänet
vaivuttanut. Edellisellä yöllä oli ollut raju-ilma, kaiken yötä oli
rankasti satanut -- tuossa miehessä kyllin näkyi, ettei hän ollut
viettänyt yötänsä katoksen alla, ryvettyneenä, läpikastuneena olivat
hänen vaatteensa, tukka pörrössä. En tahtonut häntä herättää,
hiljaisilla askelilla hiivin hänen ohitsensa. Mutta hän kuitenkin
huomasi minun -- vaate nukkui, mies valvoi; niinkuin perään-ajettu
ainakin. Varovaisen astuntani hän oli kuullut ja kohotti päätään,
katsahti arasti minuun, kiljahti niinkuin pesästään tavattu
metsänlintu, karkasi pois edeltäni kiireesti, tulisella kiiruulla, ja
ritinä ja rapina viidakossa antoi tiedoksi, ettei hän silloinkaan vielä
laannut pakenemasta, kun ei enää nähnytkään minua.

Tuo onneton karkulainen oli puolta vuotta ennen valtiollisesta
kiihkosta tappanut yhden paraista ystävistään, joka muonavirastossa
palveli keisarillisessa armeijassa. Tästä verityöstä hän sitten vielä
kerskaeli, kirjoitutti nimensä kaikkiin sanomalehtiin, eikä pidetty
mitään pitoja, joissa hän ei keskellä mässäystä kehunut siitä kuinka
hän tuon onnettoman saattoi surmaan. Sotatantereilla hän hurjuuteen
asti oli uhkarohkea, keskusteluissa vimmaisuuteen asti kärsimätön;
tuskinpa oli yhtään julkista miestä valtakunnassa, jota ei hän joskus
olisi sanonut isänmaanpetturiksi, jos se pikkuisenkin vaan oli
poikennut vallankumouksen peri-aatteista, ja olisi ollut valmis häntä
siitä kuolemaan tuomitsemaan. Ja niinkuin sanottu, hän oli omin käsin
surmannut yhden parhaista ystävistään.

Kerran kadulla kohtasi hän mustiin vaatteisin puetun naisen, joka
talutteli kahta pientä, myöskin murhepukuista lasta. Mies vaaleni
valkoiseksi kuin muuri. Se oli hänen kädestään surmansa saaneen ystävän
perhe. Hän ei rohjennut heidän nähden mennä sivuitse, vaan kääntyi,
meni kotiin, lukitsi ovensa, ja jos hän siitä lähtien joskus, viikkojen
kuluttua, jälleen meni ulos kadulle, hän aina kohta kääntyi ja pakeni,
niin pian kuin joku tuttava tuli vastaan. Ei hän enää kerskannut
pidoissa eikä tappeluissa vanhoilla teoillaan; ei nähty häntä enää
tässä eikä tuossa; iloisuus ja rohkeus ijäksi olivat paenneet hänen
sydämestään; sen sijaan oli hän vaipunut mustimpaan, elämää
kalvavimpaan synkkämielisyyteen.

Yhtenä päivänä muukalainen sotavoima marssi sisään siihen kaupunkiin,
missä hän asui. Samana päivänä katosi se mies kodistaan, rupesi
karkulaiseksi; hänen nähtiin sitten joskus täällä, joskus tuolla
kuljeksivan, pelollisena, arkana, yön pimeydessä, myrskyissä,
lumipyryissä -- kaikkia ihmisiä hän pakeni, ei vastannut kenenkään
puheesen. Missä hän lepäeli? Millä hän eli? -- sitä ei tiennyt kukaan.

Yksi hänen veljensä asuu maamme tuonpuolimaisella rajalla, varakas,
perheellinen mies. Eräänä iltana astuu hänen luokseen sisään ryysyinen,
synkännäköinen haamu, kasvot kalmankarvaisina, parta pörhöisenä, silmät
verissä, huulet verettöminä, vaatteet riippuivat repaleina. Lapset
kiljahtain pakenivat isänsä karmituolin taaksi, ja talon-isäntä
säikähtäen huudahti: "Veljeni!"

"Minä se olen", horisi hän, hiljaisella, ahdistuneella äänellä, "anna
mulle ruokaa, niin menen edemmäksi".

Talon-isäntä syleili onnetonta veljeänsä, antoi hänelle lämpimät,
kuivat vaatteet, toi hänen eteensä ruokaa sekä viiniä, koetteli häntä
lohduttaa, ilahduttaa, pyysi ettei hän menisi pois. Mutta toinen
epäluulokkaasti, ääneti vetäytyi hänestä poikemmaksi; suuri sauva oli
hänellä, jota ei hän laskenut pois kädestään, ja juotuansa pikarin
puolilleen huusi hän: "Haa! mikä se on? Kuka tuolla ulkona kolkuttaa?"
"Ei mitään", vastattiin hänelle, "tuuli vaan leikkii irtijääneellä
kaivon vipupuulla, vinkuen ikkunainraoista, ja koirat ulvovat
toisilleen, sade pieksee ikkunoita, tuolla ulkona on hirmuinen yö; vaan
täällä sisässä ei ole mitään hätää".

"Kyllä, kyllä, käykää katsomaan kuka se tuolla ulkona niin kolkuttaa!"
intti tulokas veljelleen rauhattomasti. Tämä katsahti ulos ovesta, ja
sillä välin toinen juoksi ikkunan luo, löi ruudun rikki, hyppäsi
säikähdyksissään siitä ulos ja karkasi sitten tiehensä, kuloista
nurmikkoa myöten, pyryisen, aution yön selkään, tuulen vingunta ja
koirien ulvonta perässään. Ei häntä ollut mahdollista saavuttaa kiinni.

Siitä ajoin pikku lapset siellä aina, jos yön tullen kuulivat myrskyn
riehuvan, heiluttelevan vinkuvaa kaivon vipua, suhisevan poppelipuissa,
ulvovan ikkunain raoista ja täristelevän ovea, peläten sanoivat
isällensä, "Marczi setä tuolla on ulkona!"

Myöhemmin hän itse toi itsensä ilmi, rohkeasti astui esivallan eteen,
kertoi tekonsa peittämättä, suoraan.

Hän vietiin vankihuoneesen, siksi kun tuomio olisi päätetty; siellä hän
käytti itseänsä rauhallisesti, ja oli syytä luulla, että hän,
sukulaistensa rukousten tähden, pääsisi muutamien vuosien pituisella
vankeudella. -- Vaan yhtenä yönä, kun oli hirmuinen raju-ilma, vanki
pujahti pois vankihuoneen kloakin kautta, joka oli niin ahdas, että
ihmisen ruumis vaan töin tuskin saattoi pinnistää itsensä läpi.

Sen jälkeen ei ole enään ollut hänestä tietoa.



XII.

Päärynäpuu.


D:ssä minä pakomatkallani poikkesin erään rikkaan talonpojan luo. Hän
itse oli arvokas maanviljelijä; hänen akkansa mielellään pikkuisen
toreli. Talon taustalla nähtiin kaunis hedelmäpuutarha, jota näyttiin
suurella huolella hoitavan. Puut olivat kaikki puhdistetut ruosteesta,
karsitut, tuetut, nuoremmat seipäisin sidotut, ohuempi-kuoriset
rievuilla ja sammalilla kapaloidut, suojaksi pakkasta ja jäniksiä
vastaan, juuret ympärikaivetut puu-etanoiden tähden, tyvet kalkilla
sekä tököttitervalla voidellut muurahaisten sekä muiden pikku-eläväin
karkoittamiseksi.

Kaikista kaunein oli minusta yksi vanha päärynäpuu puutarhan
peräkulmalla, joka oli ihan täynnä kypsiä hedelmiä, vaan näkyi olevan
kokonaan hyljätty. Koko sen alusta oli peitetty ylenkypsillä, ja
suureksi osaksi jo mädänneillä päärynöillä ja vielä puuhun jääneihin
oli laskeutunut suuri parvi rastaita, jotka rakentelivat pesiänsä sen
oksille ja hedelmistä ainoasti jättivät kuoret jäljelle.

Koska tää päärynäpuu oli jalointa lajia, en voinut olla nostamatta
puhetta sen hylkytilasta; kovin kummaa oli mielestäni, että voitiin
jättää kypsiä hedelmiä näin puuhun mätänemään. Senvuoksi kysyin
talon-emännältä, miksi ei hän niitä poiminut pois?

"Minäkö?" vastasi hän -- "enpä vaikka ne hopeesta olisivat!"

Kysyin taas, mistä syystä hän niille oli niin vastahakoinen? -- Kenties
ei hän pitänyt päärynöistä?

"Mieluisin puuni tää oli koko puutarhassa, katsokaas, hyvä herra",
vastasi hän, "vielä mun rakkaan isä-vainajan istuttama. Jumala hänelle
levon suokoon! Ei kasva koko meidän kylässä näihin verrattavia
päärynöitä missään, vieläpä käytiin naapurikylistäkin täällä niitä
ostelemassa; monena päivänä se vanha puu minulle koko kourallisen
hopearahoja tuotti, niin paljon hänessä hedelmiä kasvoi -- mutta ei se
saa kuitenkaan nyt kauemmin olla täällä. Talven tuloa vaan odotan --
sitten se hakataan pois -- ei se saa tässä olla".

Hämmästyksellä pudistin päätäni ja oikein kysymällä kysyin: mitä pahaa
sitten tuo päärynäpuu-parka oli tehnyt, että se niin oli maahan
hakattava ja tuleen viskattava?

"Älkää huoliko, herra, pirullinen juttu siinä on, ja jos tahdotte
kuulla, niin sen kerron. Kaksi viikkoa sitten, kun tään puun päärynät
alkoivat kypsyä, tuotiin myös semmoinen murheellinen herra luoksemme,
samallainen kuin te. Pakolainen oli sekin, ei saanut viipyä missään,
mistä syystä? -- no senhän herrat tietävät itse! Me kohtelimme häntä
ystävällisesti -- ja kuinkapa olisikin kristitty ihminen voinut tehdä
toisin noina pahoina aikoina? Niin eli hän talossamme, kuin olisi hän
ollut meidän omaisiamme. Mutta turhaan koettelimme olla hänelle
mieliksi; vaikkapa käsilläkin olisi häntä kanniskeltu, oli hänellä aina
koko päivä pää noin kallellaan, niin surullinen hän oli, ja sitten kun
sanoiksi viimein puhkesi, sanoi sanottavansa aina niin syvillä
huokauksilla, ikään kuin vaivansa ilmoittava Mustalainen. Herrainen
aika! -- itsekin minä jo aloin laihtua, kun tuota noin joka päivä piti
nähdä! Yhtenä aamuna -- jo mainitsin, että päärynät juuri silloin
alkoivat kypsyä -- meidän murheellinen herra tavattomasti varhain nousi
ja meni ulos puutarhaan. Vähän ajan kuluttua katsoin ulos ja näen, että
hän on päärynäpuuhun kavunnut. 'Katsopas, pappa', virkan äijälleni,
'onpa tuo meidän murheellinen pyhämies kuitenkin huomannut, että
päärynät kypsyy'. -- Äijä minua nuhteli: 'älä sääli niitä, jos hän
niihin on mieltynyt -- mitä hän ottaakin puusta, ei se koko maailma'.
-- Annoin hänen siis olla siinä. Tunnin kuluttua, hyörin, pyörin, satun
taas katsomaan puutarhaan päin, ja kas! -- siinäpä meidän herra yhä
vielä on ylhäällä puussa. Ja silloin rupesin itsekseni purisemaan, vaan
ajattelinpa yht'hyvin: En kuitenkaan virka hänelle mitään -- tottapa
hän, kun tarpeekseen on ottanut siitä, itsekin on niin siivo ja tulee
alas. Vielä tunnin kuluttua katson taas sinne, ja siinä hän on,
kun onkin, yhä vielä. Eipä nyt äijänikään enää malttanut olla
ääneti. Hän huusi hänelle: 'Tulkaa jo alas puusta, herra -- taikka
me -- --! Jättäkää toki jotain meillekin!' -- Se ihminen ei edes
käännähtänytkään. -- 'Sepä on sivistymätön käytös', virkoin minä itse;
'kun ihmistä ihmisen tavalla puhutellaan, pitäisi hän toki kumminkin
korvaansa kallistaa!' -- Ei hän liikahtanut nytkään. -- Äijäni jo
rupesi kiroilemaan, yksi ja toinen 'perkele!' alkoi jo pujahtaa hänen
suustansa -- sitä en kärsinyt. -- 'No mutta kylläpä hänen korvansa
herätän, jos ei ne ikinä ennen olisi tulleet herätetyiksi!' huusin minä
ja juoksin sinne suurella vimmalla ja ottaen suuni niin täyteen toruja,
että se seitsemään valtakuntaan kuuluisi. Mutta kun tulin sinne puun
juurelle ja katsahdin ylös, niin takistui sanat kurkkuuni, ja maailma
rupesi pyörimään edessäni, ja missä seisoin, siihen kaaduin maahan
hermotonna! -- Se ihminen oli itsensä tuohon puuhun hirttänyt! -- Neljä
vuorokautta yhtä mittaa makasin kuumetaudissa, ja joka kerta kun sen
perästä tuon puun näen, vilahtaa aina kaikki siniselle ja vihriäiselle
silmieni edessä. En minä, vaikka mitä maksettaisiin, söisi yhtään
hedelmää enää tuosta puusta, eikä se edes varkaillekaan enää kelpaa --
näetten te, herra -- ei puutu siihen muut kuin rastahat -- Jumala ties
ehkä se vaan olikin paholainen itse, joka kävi meillä."

"Ja mikäs oli sen miehen nimi?"

"Ei saatu siitä oikein selvää. Kolme erilaista passia hänellä oli, eri
nimi kussakin -- luultavasti ei ollut yksikään niistä hänen oikea
nimensä. Haudankaivaja hänen hautaristiinsä nimen sijaan piirsi nämät
näin kuuluvat sanat: 'Eräs onneton mies'."

Ääneti seisoin siinä, sinne tänne pyöriviin ajatuksihini vaipuneena, ja
tuskin huomasinkaan, että silmäni luopumattomasti olivat kiintyneet
tuohon kirottuhun puuhun. Emäntä pudisti minua takistani.

"Liian te, herra, katselette tuota puuta -- tekin olette samallainen
surullinen ihminen kuin hän -- älkää vaan tekin tehkö meille tuommoista
kepposta, sillä -- Jumala auttakoon! -- sitten lähden pois pakoon koko
tästä kihlakunnasta!"



SOTAKUVIA 1848 JA 1849 VUOSILTA

Kertomuksia kansalle 4.


Kirj.

Maurits Jókai


Unkarin kielestä suomennettu.


Werner Söderström, Porvoo, 1884.



SISÄLLYS:

Muutama paali
Molemmat jalkapuolet soturit
Suo edessä, vetelä takana.



MUUTAMA PAALI.

(Erään neitosen kirjeestä.)



Eleonora kultaseni!

Minä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa
tuskassa!

Voi en minä koskaan enää lähde katrillia tanssimaan!

Minä menen luostariin, taikka menen naimiseen, taikkapa surmaan itseni
jollakin muulla tavalla.

Ajatteles mikä minulle on tapahtunut!

Voi kuinka se on kauheata! kuinka hirveätä! kuinka julmaa! Tämmöisestä
et ole koskaan romaanissakaan lukenut.

Olet saattanut kuulla, että menneellä viikolla, Braniskan tappelun
perästä, Magyar'in (Unkarin) sotavoima kulki meidän kaupunkimme kautta.
Säikähdyttiin, pakoon pötkittiin joka paikassa; kuultuamme heidän
tulostansa, pelkäsimme että he pistäisivät meidän kaupunkimme palamaan,
että he ryöstäisivät meidät typötyhjiksi ja tappaisivat meidät. Vieläpä
sanoi mamma niin: että meille vielä paljon pahempaakin saattaisi
tapahtua, ja vaati kaikin mokomin minua mustaamaan näköpääni noella,
että olisin julman näköinen.

Oletko ikinä tuommoista vaatimusta kuullut?

Eipä aikaakaan, niin marssikin Magyari-joukko soitellen kaupunkiin.
Pappa lähettiläskunnassa meni heitä vastaanottamaan; piiat kaikki
olivat juosseet sotamiehiä katselemaan; mammaa ei näkynyt, ei kuulunut
missään koko talossa. Kaiken edellisenkin päivän oli hän jo arvellut,
ajatellut päätänsä pitkin, että: mihinkä hänen nyt pitäisi mennä
piiloon; ja jos minä häntä hakien huusin, eipä hän hiiskahtanutkaan
vastaukseksi, vieläpä, jos minä sattumalta löysin hänet välistä
omenakirstusta, välistä kellokaapista hän minulle aika torut antoi,
siitä että minä muka annoin ilmi hänen piilopaikkansa.

Näin itsekseni jääneenä katsoin kaikkein viisaimmaksi laittaa pöydän
oikein täpötäyteen kaikellaista syömistä sekä viiniä, niin kenties
Magyarit eivät haukkaakaan minua itseäni nälkäänsä, jos löytävät muuta
ruokaa; ja olinpa päättänyt itsekseni, että, mitä ikinä he
vaatisivatkin, minä heille kaikki toisin, enkä olisi yhtään
pelkäävinäni heitä.

Ja nyt minä, kohtaloni Jumalan käteen uskoen, istuin ja odotin, että
kansa kadulla rupeaisi sivuitse juoksemaan, apua huutaen.

Vihdoin viimeinkin kuulen kannussaappaitten helinän ja miekkain kilinän
porstuasta, vaan eipä kuulunutkaan sieltä mitään kirousta, päinvastoin
vaan kaksi hyvin siivoa kolkutusta oveen. Peljästyskö, hämmästyskö, vai
mikä muu lieneekin ollut syynä, vaan enpä saanut suustani sanaa
"Astukaa sisään!"

Äläppäs sinä kuitenkaan luule, että he senvuoksi pyssyillään mursivat
oven auki, vaan kolkutus kuului toistamiseen, ja ovi avattiin vasta
minun kehoituksestani.

Minä luulin niin, että vähintään kuusi jättiläiskokoista
Koirankuonolaista astuisi sisään, kasvot neliskulmaisina,
kyynäränkorkuiset nahkahiipat päässä, parta vyötä myöten, karvaiset
karhunnahat pukimina, nahkasäkit seljässä, joihin pistäisivät kaikki
mihin silmänsä iskisivät, pelotellen minua puukoillaan, pistooleillaan
-- tuommoisiksi näet oli mamma heitä kuvaellut profeetan innostuksella.

Voitko käsittää kuinka hämmästyin, koska kaiken sen sijaan tuli tupaan
kaksi somaa, nuorta upseeria, toinen valko- toinen mustaverinen,
kumpikin hyvin siivot, hyvin sievät.

Korea, punaisilla tikkauksilla kaunistettu päällysviitta riippui heillä
hartioilta; sen alla oli tiukasti ruumiisen sopiva, uusimman muodin
mukainen attila (unkarilais-nuttu). Karvaisista karhunturkeista ja
neliskulmaisista kasvoista ei jälkeäkään, vaan päinvastoin havaitsin,
että toinen heistä oli sangen kaunis, mustaverinen poika.

Ensi toimena heillä oli pyytää anteeksi siitä, että vaivasivat minua,
johon minä änkyttäin vastasin jotakin tämmöistä kuin: että sitä en
katso miksikään vaivaksi, vaan olen valmis täyttämään kaikki heidän
käskynsä.

Mustaverinen poika mielessänsä yhdistäen minun sanani pöydälle
ladottuin kokonaisten siankinkkujen ja viinipuolikkoin kanssa, ei
voinut hillitä puhkeemaan pyrkivää nauruaan, joka minut sanomattomasti
hämille saattoi. Minun poskeni lensivät tulipunaisiksi, kun ajattelin,
että hän oli huomannut minun varustaneeni nuot kymmenen leiviskää
sianlihaa häntä varten.

Lopuksi valkoverinen upseeri pelasti minut häpeästäni sillä, että hän
hyvin lempeällä, miellyttävällä äänellä kiitti kaikesta heille tässä
tarjotusta, vaan pyysi ainoasti sitä, että heille annettaisiin mistä
hyvänsä joku kammari, jossa saisivat levähtää. Sillä kovin sanoi hän
heitä väsyttävän, kun eivät kuuteen viikkoon olleet sängyssä maanneet,
eivätkä viimeinkuluneihin kahteen vuorokauteen saaneet päätänsäkään
kallistaa.

Poika parat, kuinka minun kävi heitä sääliksi. Kuuteen viikkoon eivät
olleet maanneet sängyssä!

"Mutta onkohan sitte niin kovin epämukava maata sohvalla taikkapa
telttavuoteellakin?" kysyin kuitenkin.

Molemmat puhkesivat suureen nauruun.

"Lakea aro, lumihanki, taivaan kannen alla, siinä on ollut meidän
vuoteemme!" vastasi toinen heistä.

Oletko kuullut! Ja elossa ovat vieläkin! Meidän piikammekin makaisivat
koko kuukauden sairaana, jos olisi täytynyt yksi ainoa yö maata
talvella ulkona. Lienevät nuo sentään hiukan Koirankuonolaisten sukua!

"Seuratkaa minua", sanoin minä ja vein heidät parhaasen kammarihimme,
jossa juuri kaksi sänkyä seisoikin. Piiat olivat kaikki pois juosseet;
minä rupesin siis itse heille sijaa laittamaan.

"Sitä emme me voi sallia, kylläpä me sen itsekin osaamme laittaa",
sanoivat he kohteliaalla höyliydellä, ja minä kun näin, että heille
lepo oli niin tarpeellinen, jätin nyt heidät yksin.

Tuskinpa olin ma omaan kammariini kerjennyt, niin kuulen siitä samasta
huoneesta kauheata kiljumista ja poraamista. "Auttakaa! Rosvoja!
Murhamiehiä!"

Ääni tuntui minusta tuttavalta, vaan säikähdyksissäni en kuitenkaan
saanut selville kenen se oli.

"Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehiä!"

Jos arvelet, että olisit ollut minun sijassani, niin voit ymmärtää,
ett'en minä suinkaan juossut tuolle huutajalle apuun, kunnes se
huoneita pitkin juosten, ryntäsi suoraan minun kammariini.

Mamma-kulta se olikin -- -- --

Ja minkälaisessa tilassa!!!

Vaatteensa aivan rutistuksissa, myssy aivan silmillä, toinen kenkä oli
singahtanut Jumala ties minne, ja itse oli mamma niin tulipunainen.
kasvoiltaan, kuin juuri uunista otettu, ja yhä vielä vaan kiljui,
voivotteli ja huuteli apua.

Viimein vihdoinkin sain tietää häneltä, missä oli ollut ja mitä hänelle
oli tapahtunut.

Juuri siihen kammariin hän näet olikin kätkeytynyt, johon minä molemmat
vieraat olin majoittanut, vieläpä oli hän valinnut piilopaikaksensa
sängyn pohjan polstarein alla. Jopa nyt voinet itse mieleesi kuvaella
kaiken muun lisäksi: kuinka tuo honvéd-(nostoväen)upseeri hyvin
väsyneenä viskasi itsensä sängyn päälle -- jopa silloin tosiaan
mamma-paralla olikin täysi syy huutaa apua!

Vaan olipas se myös aika kumma keino, jonka hän oli keksinyt!

Suuri vaiva oli minulla saada mamma hiukan rauhoitetuksi ja uskomaan
sitä, ett'eivät nuo sotaherrat olleet tulleet meitä ryöstämään ja
surmaamaan. Lopuksi sain kuitenkin asian sille kannalle, että mamma
lupasi jo olla piiloon menemättä, ja minä puolestani lupasin selittää
upseereille, että mammaa muka luuvalo vaivaa, jonka vuoksi hän
hikoillaksensa oli pujahtanut sinne polstarein alle.

Tuskinpa oli minun vieraillani vielä ollutkaan aika nukahtaa, niin jo
tuli ordonansi (sanaa saattava sotamies) ja pyrki heidän puheilleen.

"Ei sinne voi päästä", sanoin, "odota tai tule myöhemmin, he nukkuvat."

"Missä he nukkuvat?" kysyi hän.

Minä viittasin hänelle sitä kammaria, ja hän, pikkuistakaan sitä
ajattelematta, käyköhän laatuun herättää ihmisiä, jotka kahden valvotun
vuorokauden perästä taas kerran saavat nukahtaa, astui sisään.

Minä peljästyin, sillä minä luulin, että upseerit kohta siihen paikkaan
hakkaisivat sen miehen pieniksi palasiksi, joka uskalsi heidät
herättää.

Vaan sitä eivät he tehneetkään; parin minuutin kuluttua tulivat he ulos
täysissä vaatteissa ilman pienintäkään suuttumisen jälkeä. Näin
seurasivat he ordonansia. Majuri oli käskenyt heidät luokseen.

Onpa ne kummallista väkeä, nuo soturit! Kuinka ne osaavat totella ilman
pienimmättäkään vastaanhangoittelemisetta. Minä puolestani en olisi
ollut hyvä sille sotamiehelle. Minä olisin kaikkein ensiksi vaatinut
tietoa, käsketäänkö mitään ja miksikä sitä niin käsketään?

Puolen tunnin päästä tulivat meidän upseerit takaisin. Ei näkynyt
heissä mitään pahaa mieltä, mitään unisuutta, eivätkä he edes taas
pyrkineet makuukammarihinsa, vaan tulivat mammaa ja minua
puhuttelemaan, ihastuttavalla iloisuudella ilmoittaen meille, että
upseerikunta tämän päivän illaksi oli laittanut paalihuvituksen ja että
mekin tulisimme sinne käsketyiksi. He pyysivät minua, että kohta
lupaisin heille yhden katrillin, yhden tshaardash'in (unkarilainen
tanssi) ja yhden polkan; valssia (arvattavasti, koska se on saksalainen
tanssi) ei pitänyt tanssittamaan ollenkaan.

Kyllä arvaat, että minä paikalla lupasin kaikki, mitä he olivat
pyytäneet. Tämä oli ensimmäinen tanssihuvitus meidän kaupungissa
laskiaisen perästä. Näyttää siltä, kuin olisivat hekin olleet yhtä
iloiset kuin minä, koska eivät nyt enää unta muistaneetkaan.

Mutta mamma yhtä mittaa vaan hangoitteli vastaan ja teki verukkeita.

"Eihän sinulla ole paalileninkiä."

"Kuinka ei ole, koska on valkoinen. Yhden kerranhan vaan se on ollut
päälläni."

"Se ei ole enää muodinmukainen."

"Ommelkaa siihen vaan vähäisen kansallisvärisiä nauhoja", pisti väliin
mustaverinen upseerini, "niin se muoti on kaunein mitä voitte
noudattaa."

"Mutta minun jalkani ovat kipeät", pani mamma taas esteeksi.

"Arvelenpa, mamma-kulta, ett'ei teidän niin vallan välttämättömästi
tarvitsekaan tanssia."

Upseerit olivat niin kohteliaat, ett'eivät ruvenneet nauramaan;
mammakin samanlaisesta syystä ei ruvennut minua torumaan; hän vasta
silloin kävi minun kimppuhuni, koska he olivat lähteneet omaan
kammariinsa.

"Voi sinua, onnetonta tyttöä! Aivanhan sinä syökset itsesi perihäviöön!
Aivanhan sinä tieten taiten saatat itsesi hukkaan!"

Minä luulin hänen, samoin kuin monta kertaa muulloinkin, kun minä
itseäni paalille valmistelin, pelkäävän, että saisin keuhkotaudin, ja
arvelin suurestikin rauhoittavani häntä, kun muistuttaisin, ett'ei
valssia aiotakaan tanssia. Mutta se häntä suututti vielä pahemmin.

"Sinä olet hullu! Mitä varten he sitä paalia pitävät? Sitäkö varten
vai, että tahtovat tanssia? Se kaikki vaan on viekkautta, vaan
salavehkettä, jonka nuot Magyarit ovat keksineet - he vaan tahtovat
näin viekoittaa kaikki kaupungin neitoset yhteen joukkoon, yht'äkkiä
kopataksensa ne kiinni ja viedäksensä ne Turkinmaalle!"

"Voi, mamma! Eihän upseereilla olekaan lupa sota-aikana naida",
vastasin minä, nauraa hohottain.

Siitä tuli hän vielä suurempaan mielenliikutukseen, nimitti minut
tuhmaksi hanhenpojaksi ja sanoi ett'eivät he meitä veisikään
vaimoikseen.

"Mutta silloin minä tosiaan en ymmärrä, miksi he meidät veisivät, jos
eivät vie vaimoikseen!"

"Vähän sinä ymmärrät", väitti mamma, vaan sen jälkeen ei hän sen
enempää pannut vastaan.

Iltaan asti oli minulla täysi puuha pukuni valmistamisessa. Upseerini
neuvon mukaan sidoin leveän punavalkois-vihriäisen nauhan
paalileninkiini vyön tavoin sillä lailla, että molemmat päät jäivät
pitkältä riippumaan. Tukkahani pistin yksinkertaisen valkopunaisen
ruusun, jota vihriäisten lehtiensä kanssa myöskin osoitti Unkarin
kansallisvärejä. Nyt vasta huomasin, kuinka hyvin nämä kolme väriä
sopivat yhteen.

Molemmat upseerit jo odottelivat meitä täydessä paraatipuvussa, ja
veitikkamaisempi heistä puhui minulle enemmän mielistelysanoja kuin
minä jaksan muistaakaan.

Eipä hän saattanut jättää mainitsematta edes tuota pientä pisamaa minun
huuleni alapuolella, jota ei siihen asti kenenkään ihmisen silmä ollut
huomannut -- ties häntä mitä hänellä siitäkin oli puhumista! Minä en
olisi surrut, jos se olisi jossain muussa paikassa, missä ei sitä
koskaan voisi nähdä. Minun täytyi peittää sitä, että tulin hämille,
kovalla naurulla.

"No, no -- itku liiasta ilosta!" mutisi äiti puoli-ääneen, vaikka
kuitenkin yhä kohenteli, laitteli pukuani, niin että, jos olinkin
tuleva ryöstettäväksi, ryöstäjät kumminkin eivät löytäisi minussa
mitään, joka ei olisi niin kuin pitää olla.

Molemmat upseerit seurasivat meitä tanssisaliin. Minä jo ennalta
ylpeilin siitä, että muka minä kansallisväristen nauhojeni sekä kahden
sievän seuralaiseni avulla olin voittava useimmat muut sinne tulevat
neitoset. Meidän kesken puhuen, en voinut nytkään vielä oikein luopua
siitä luulosta, että kuitenkin enin osa Magyarin upseereista olisi
tuommoisia neliskulmaisia kasvoiltaan ja että vaan meille oli sattunut
pari ympyräpäistä. Vaan arvaappas kuinka suuri oli kummastukseni ja
hämmästykseni!

Kaikki muut neitoset olivat ommelleet pukuihinsa vähintään kaksi sen
vertaa kansallisvärisiä nauhoja kuin minä, ja mitä enempään osaan
Magyarin upseereista tulee, voi! -- muiden rinnalla minun molemmat
tuttavani paistoivat vaan toisen tai kolmannen luokan tähtinä. Siellä
oli yksi aina sievempi, yhä kaunihimpi toistaan; kaikki sukkelia,
hienoja, käytöksessään kohteliaita. Tuskinpa saattoi uskoakaan, että
nämä samat voivat olla niin suuria verenvuodattajia!

Erittäin yksi heistä veti silmäni puolehensa, eikä ainoastaan minun
silmiäni, vaan kaikkien. Se oli jalonnäköinen, pitkävartaloinen, hoikka
nostoväen kapteeni. Hänen vaaleanpunakkain kasvojensa kanssa sopi niin
hyvin yhteen hänen lyhyt, musta ympyräpartansa, ja hänen tulipunainen
attila'nsa oli ikään kuin ruumiisen kiinni valettu.

Ja sepä vasta osasi tanssia! Sepä hyppeli polkassa ja tshaardash'issa
niin tulisesti, että jokaista tyttöä halutti juosta hänen luokseen ja
koko maailman edessä antaa hänelle aika muisku -- minä en puhu ainoasti
omasta itsestäni. Ja vielä ihastuttavampaa kuin hänen tanssitaitonsa,
kuin hänen sievät mielistelysanansa oli jotain _je ne sais quoi_ (en
oikein tiedä mitä) hänen suurissa, mustissa, hehkuvissa silmissänsä,
jota et voi mieleesi kuvatakaan, jota ei voi sanoin selittää, joka
pyörrytti ja jälleen tuntoon saattoi, joka kuoletti ja teki autuaaksi.

Tunnin kuluttua oli jokainen tyttö, jokainen naitukin vaimo aivan
hullusti häneen rakastunut. Minäkään en ollut siitä mikään poikkeus.
Jos he myös sodassakin ovat yhtä suuria valloittajia, niin en ymmärrä,
mikä kaupunki voisi heitä kestää!

Ja arvaapas, miltä minusta tuntui, koska hän yht'äkkiä astui
kepsutellen luokseni ja pyysi minulta ensi katrillia! Voi minua
onnetonta. Minä olin sen jo pois luvannut. Voi, kuinka olisin ollut
iloinen, jos sen, jolle olin luvannut, joku äkillinen sanansaattaja
olisi pois kutsunut!

"Entä seuraavaa?" jatkoi pyyntöänsä se kaunis kapteeni ja istahti minun
viereeni.

En tiedä, sanoinko hänelle siihen jotakin, vaan se on varma, että
minussa tuntui aivan kuin olisin unelmassa lentänyt.

"Vaan ettehän toki unhottane, että te minulle lupasitte?" jatkoi hän
vielä, leikkiä laskien.

Jos äkkiä en olisi itseäni hillinnyt, niin olisin vastannut hänelle
jotain semmoista kuin: että ennen unohtaisin olevani olemassa. Minä
vastasin hänelle kuitenkin niin rauhallisella äänellä kuin mahdollista
vaan sen, ett'en minä sitä asiaa unhota.

"Mutta kukapaties ette tunne minua?"

Joku tuhma maa-lutus olisi minun sijassani vastannut: "Sadoista minä
tuntisin, tuhansistakin, ensi silmäyksellä!"

Minä en näin vastannut.

Aivan kuin olisin tehnyt kaikkein luonnollisimman asian, mikä saattaa
olla maailmassa, otin rintaani pistetyn kauniin ruusunsilmukan, joka
täällä oli puoleksi puhjennut, ja ojensin sen hänelle.

"Tästä olen teidät tunteva."

Sen sanoin yhtä rauhallisella äänellä, kuin jos olisin ollut
kihlakunnan vouti, joka antaa passin matkaan lähtevälle.

Kapteeni, sanaakaan virkkamatta, painoi ruusun huulihinsa. En katsonut
sinnepäin, vaan näin sen kuitenkin. Vaikka olisin saanut puolen
maailmaa, en olisi sillä hetkellä voinut katsoa häntä silmiin.

Sen perästä hän läksi, kävi istumaan vastapäätä minua peilin eteen,
eikä tanssinut enää. Siellä hän kokonaan vaipui omiin ajatuksiinsa.

Sillä välin tanssittiin vielä kaksi tshaardash'ia ja yksi polkka, ja
sitten tuli minun katrillini vuoro.

Sinä voit käsittää, kuinka pitkältä minusta tuntui se aika, koska ei
noista ijan-ikuisista "kolmen miehen tansseista" tahtonut milloinkaan
tulla loppua. En ollut koskaan nähnyt kenenkään tanssivan niin
tulisella innolla kuin noiden Magyarein silloin. Ja kuitenkin olivat he
nyt jo kolmannen yön valveella, vaan eivätpä sentään vielä väsähtyneet,
että minun katrillini vuoro pikemmin olisi joutunut.

Paljon huvitusta sillä aikaa oli minulla yhtähyvin siitä, että tulin
tutuksi kaupungissa majailevan pataljonan päällikölle, majuri Sch:lle,
joka oli hyvin vilkas, hauska mies.

Saksalainen sukunimi sillä oli, magyarin kieltä se kauhean huonosti
sotki, vaan magyaria se kuitenkin aina tahtoi puhua, vaikka häntä
olisikin saksaksi puhuteltu.

Ja kaikkein omituisin hänessä oli, että oli kovin kuuro. Hän oli
tottunut kova-ääniseen puheesen tuommoiseen, jolla kanuunat pitävät
puhetta keskenään.

Ulkomuotonsa ei ollut juuri ihastuttava. Pitkät, laihat kasvot, pitkä,
laiha vartalo, lyhyeksi keritty tukka ja vasta nykyään kasvunsa alkanut
sutiparta eivät kovin kaunistaneet häntä.

Meidän keskenäinen puheemme oli tavallisesti omituista laatua, sillä
hän ei oikein kuullut, mitä minä sanoin, ja mitä hän jutteli, sitä minä
en oikein ymmärtänyt.

Koska hän oli tuonut minulle makeisilla täytetyn paperikääryn, ilmoitin
minä mielipahani siitä, että meidän kaupungissa on niin huono
sokerileipuri. Hän minun silmän-luonnistani mahtoi päättää, että
paalissa tässä joku oli hirmuisesti loukannut minua, ja vastasi jotain
-- jos sai päättää sanoja seuraavista käsien tempailemisista -- ei
mitään vähempää kuin että tahtoi loukkaajan hakata halki kiireestä
kantapäihin asti.

Viimeinkin tuli minun katrillini vuoro. Musiikki alkoi soittaa
johdatus-säveltä ja jokainen kavaljeri riensi parinsa luoksi. Voi
kuinka sydämmeni sykähti korsettia vastaan, kuinka se löi läikkähytti,
koska näin tanssikumppalini lähenevän, koska hän hypähti eteeni,
painaen rintaansa vastaan kukkaani, joka hänellä oli kädessä. Voi,
kuinka kuuma oli hänen kätensä, koska hän tarttui minun käteheni.

Minä riemuitsin, minä nauroin, minä olin aivan pyörryksissä.

"Ohoh, ryöstättekö te multa naapurini!" huusi hänelle majuri, nauraen
ja samassa taas uudistaen tuota halkaisemis-temppuansa. Me riensimme
kepein askelin tanssiriveihin. Minä olin kuulevinani, että meidän
takanamme kuiskattiin: "Katsokaappas tuota yhteensopivaa paria!"

Voi Eleonora! kuinka minä olin onnen autuas -- minusta aivan tuntui,
kuin olisi yhteenliitettyin sormiemme kautta hänen sydämmensä sulanut
minun sydämmeeni ja minun sydämmeni hänen sydämmeensä.

Me seisoimme odotellen musiikin alkua. Mutta ennenkuin sen ensi sävel
oli kajahtanut, kuului kadulta yht'äkkiä täyttä nelistä ajavan hevosen
kavioin kopina ja kaukaa muutamia kanuunan paukahduksia, jotka salin
ikkunanlaseja tärähdyttivät. Samalla hetkellä eräs mies tuli juosten
saliin, kypärä päässään, aivan liassa ja loassa, ja ilmoitti, että
vihollinen oli tehnyt rynnäkön etuvartioita vastaan.

Majurikin oli kuullut kanuunain paukkeen ja arvasi myös sanantuojan
näöltä, mitä ei kuullut sen sanoista.

"Hei! Sepä on hyvä!" sanoi hän, lyöden kämmenet yhteen -- kuitenkin
taas samalla tempulla, jolla ihmisen pään halkasemista osoitteli.
"Terveet tultua vaan! _Messieurs_ (hyvät herrat), pyytäkää lupaa
pareiltanne hetkeksi saada heidät jättää. Ainoasti hetkeksi, _mesdames_
(hyvä rouvasväki), me tulemme kohta takaisin; olkaa niin hyvät ja
levähtäkää niin kauan."

Ja hän meni miekkaansa kupeelleen vyöttämään. Useimmat muutkin upseerit
riensivät aseilleen, ja minä näin heidän kohteliasten, hymyileväin,
viehättäväin kasvoinsa yht'äkkiä muuttuvan vihaisiksi, uhkaaviksi.

Minutkin jätti minun tanssikumppalini. Hän meni, sitoi miekan vyölleen
ja pani kypärän päähänsä. Hänen käyntinsä oli vielä miehuullisempi kuin
toisten, hänen näkönsä urhomaisempi, hänen silmänsä säihkyväisemmät.
Jos jo ennen oli sydämmeissäni ollut rakkautta ja ihastusta, niin se
nyt kiihtyi ihmettelemiseksi.

Koska hän miekan vyölleen sitoi, kiehahti kaikissa minun suonissani
veri niin kuumaksi, kuin jos olisi minultakin ollut halu mennä hänen
kanssansa sotaan, saadakseni ratsastaa hänen vieressänsä, kehoitellen
häntä ja riemuellen siitä, kuinka hän masenteli vihollisia.

Ruusuani hän yhä vielä piti kädessään, vaan pantuaan kypärän päähänsä,
pisti hän sen siihen kiinni kokardin viereen, ja samalla hetkellä hän
vielä käänsi kasvonsa taaksepäin ja näkyi silmillänsä etsivän jotakin
väkijoukosta.

Meidän silmämme kohtasivat toisiaan. Sitte hän riensi pois, ja hänen
kanssaan muutkin upseerit.

Me sillä välin jäimme kaikki tanssisaliin, ikäänkuin ei olisikaan
mitään hätänä; majuri oli antanut käskyn, ett'ei kukaan saisi lähteä
pois, ennenkuin hän olisi tullut takaisin.

Nyt seuraava tunti oli pisin kaikista, jotka olen eläissäni kuluttanut.
Enin osa meistä lähestyi ikkunoita, paremmin kuullaksemme, ja me teimme
havaintojamme sekä päätöksiämme sitä myöten kuin kanuuna-pauke kuului
lähempää tai kauempaa. Kotiin ei kukaan katsonut viisaaksi mennä, sillä
helpostihan saattoi tapahtua, että vihollisten sotajoukkojen välillä
saattoi kahakka sattua juuri kaupungin kaduilla. Paljoa parempi oli
täällä yhdessä joukossa odottaa taistelun loppua.

Pianpa alkoivat kanuunain paukahdukset poistua poistumistaan yhä
etemmäksi, kunnes vihdoin peräti vaikenivat. Meidän seurassamme olevat
siviili-herrat tästä päättivät, että Magyarit olivat päässeet voitolle.
He olivatkin oikeassa.

Tuskin oli vielä neljännes tuntia kulunut, niin kuulimme upseerien
tulevan takaisin suurella pauhulla ja iloisella melulla; he riensivät
tanssisaliin, riemuiten ja nauraen, ikäänkuin ei olisi mitään
tapahtunut; muutamat vaan vielä pyyhkivät vaatteistaan pois jotakin --
tomuako vai vertäkö se lienee ollut? -- ja sitte jokainen meni
tanssitoveriansa puhuttelemaan ja huvittelemaan.

"Mihinkä paikkaan meiltä tanssi jäi?" kysyivät he kaikki. "Aivan
oikein, katrillihan oli alulla!" Niin sanoivat useimmat, ja tanssirivit
järjestyivät jälleen, niinkuin olisi vaan ruokasalista tänne palattu.

Minun tanssikumppalini ei ollut vielä tullut eikä myös majuri.
Lakkaamatta katselin minä ovelle päin, josta yhä tuli yksi ja toinen
sisään, vaan ei se, jota minä odottelin. Lopuksi astui majurikin
saliin.

Ympärikatsottuaan ja huomattuansa minut, tuli hän minun luokseni.
Lystin kumarruksen hän teki minulle ja lausui, odottamatta, että minä
häneltä kysyisin:

"Kaunis neitoseni, teidän tanssikumppalinne käski minun pyytää teiltä
tuhannen kertaa anteeksi kohtelemattomuudestaan, että hänen, vaikka
olisi hartain halu ja vaikka se hänelle olisi suuri nautinto, ei
sovikaan tanssia teidän kanssanne sitä luvattua katrillia -- sillä
hänen toinen säärensä ammuttiin mäsäksi tappelussa, niin että se täytyy
nyt leikata pois polvea myöten."

Voi Eleonora, en minä enää koskaan lähde katrillia tanssimaan!

Minä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa
tuskassa!



MOLEMMAT JALKAPUOLET SOTURIT.


Kápolnan tappelun perästä vietiin kaksi pahoin haavoitettua sotamiestä
V----n kaupungin sotalasarettiin. Molemmat olivat saaneet luodin
sääreensä, täytyi sahata jalka poikki polven yläpuolelta. Toinen oli
itävaltalainen tykkimies, toinen unkarilainen tykkimies. Kenties
olivatkin toinen toisensa ampumasta tykinluodista saaneet julman
haavansa.

Siellä sairashuoneessa he olivat sitte kauan aikaa; siellä he makasivat
rinnakkain, kuulivat kuumeentuottavalla yön-ajalla toinen toisensa
tuskalliset huokaukset, puhuivat toinen toiselleen rohkasevia sanoja,
milloin jompikumpi toivottomuuteen vaipui, ja tottuivat toisiinsa.

Sodassa he olivat toinen toistaan ammuskelleet; täällä he toinen
toisensa haavoja hoitelivat.

Unkarilainen ensiksi parani ja sen perästä valvoi yökaudet haavoitetun
vihollisensa vuoteen vieressä.

"Tuolla tanterella olimme toisillemme vihollisia; nyt me vaivaisina
olemme ystävyksiä. Kuinka paljon kipua ja tuskaa me olemme saaneet
kärsiä, sitä ei tiedä kukaan niin kuin me molemmat kumpikin
toisestamme. Annas kun tulee sodan loppu, niin mekin molemmat joudumme
unhotuksiin, silloin voimme yhdessä -- käydä kerjuulla."

Itävaltalainen parkasi sen sanan kuullessaan.

"Minulle jo veistettiin puujalka", jatkoi unkarilainen kylmäkiskoisella
mielenlujuudella; "tottahan se sitte kestänee minun ikäni, eikä
ainakaan luuvalo siihen voi puuttua."

Unkarilainen oli hyvänsävyinen, iloinen poika, Itävaltalainen
alakuloinen nuorukainen, jolla aina oli jos jotakin surua, vaikka hänen
kumppalinsa kyllä aina oli valmis sitä leikkipuheillaan karkoittamaan.
Näin elää nytkyttelivät he kauan aikaa ihmisten armeliaisuudesta,
kadulla kerjätyistä rovoista.

Tulipa yhtenä aamuna se mustilla siivillään päivää pimentävä sanoma:
"Lopussa, lopussa on koko sota, meidän sotavoima on heittänyt aseensa
maahan, ei ole Unkaria enää olemassa!"

Tuolla kadulla istuivat päivänpaisteessa molemmat vaaleat, jalkapuolet
soturit, ja koska sanantuoja oli kertonut, mitä oli nähnyt, mitä
kuullut, vierähti viimein kyynelkarpalo Unkarilaisen kalmankarvaisia
poskipäitä myöten kenties ensi kertaa hänen elämässään: "Mikä nyt tulee
minusta?

"Älä itke", lausui vaivakumppalinsa, temmaten häntä syliinsä, "nyt
tulee sodan loppu, mekin molemmat joudumme unhotuksiin, me voimme
yhdessä käydä kerjäämässä!"

       *       *       *       *       *

Myöhemmin kuukausien kuluttua oli Pestissä yli-sotapäällikön
asuntohuoneen edessä monta kertaa nähtävänä vaivainen, toisjalkainen
tykkimies itävaltalais-univormussa. Toisella kädellään hän nojautui
kainalosauvaansa, toisessa piti kokoonkäärittyä kirjoitettua paperia,
ja odotteli siellä suurella maltillisuudella, että tässä seisovassa
suuressa mustapukuisten, kyynelsilmäisten sekä kultakirja-nuttuisten
herrain joukossa hänellekin kerta joutuisi vuoro.

Mitä hän mahtoi hakea? Mitä varten hän niin monta kertaa mahtoi käydä
täällä? Miksi hän sateessa, pakkasessa kävi siellä säännöllisesti, se
vaan mielessä että saisi tietää: mikä päätös oli tullut anomukseen,
jonka hän oli tuonut?

Eräänä päivänä se jalkapuoli tykkimies kirkkaasti loistavin silmin
riensi alas ylisotaherran portailta. Hän milt'ei hypännyt;
kainalosauvan ja puujalan täytyi väkisenkin oppia tanssimaan, niin
suuressa riemussa hän oli. Kädessään hänellä oli joku kirjoitus, jota
hän kuin mieleltään mennyt pyöritteli edessään, näytteli tuttaville,
tuntemattomille, jota hän kadulla luetti itselleen jokaisella
ihmisellä, jonka käsiinsä sai, nähdäkseen: seisoiko vaan siinä se, mitä
hänelle jo muualla oli luettu! Sitten taas hän riensi etemmäksi.
"Kahdella jalalla astun yhden sijasta!" lausui hän kaikuvalla äänellä,
viitaten puujalkaansa sekä kainalosauvaan, ja naurahti hohotti tuosta
surkeanlystistä leikkipuheestaan -- ja taas läksi rientämään,
rientämään, ikäänkuin olisi häntä odottamassa joku ollut, joku suuri
onni.

       *       *       *       *       *

Ääneti istui kadun kulmakivellä tois-jalkainen honvéd-soturi. [Honvéd =
maansuojelus eli Unkarilaisten nostoväen nimi.] Takkinsa oli silmille
alas vedetty, hän ei lakki kädessä kerjännyt; kutka itse hyväksi
näkivät, antoivat hänelle; hän ei puhunut kellekään mitään.

Muutamia kertoja meni yksinäinen hänen sivutsensa, pitäen jotain
kädessään, pujahti kiiresti hänen eteensä ja antoi vaan näin varkain
almunsa vaivaisen käteen, ett'ei nähtäisi, että hän oli kerjäläinen.

Yht'äkkiä ihmistunkeesta hoikaten töytäsi esille mies, toisjalkainen
itävaltalainen tykkimies, kädessään heilutellen kirjoitettua paperia.
Hän hypähteli kainalosauvansa avulla sinne kadunkulmalla istuvan
vaivaisen luoksi, tempasi hänen ruskean oikean kätensä, laski sen
kaulahansa eikä saanut kyyneleiltään sanaakaan suustansa.

"Ei sinun nyt enää ole tarvis kerjätä!" virkkoi hän lopuksi iloisella
huokauksella; "minun anomukseeni on suostuttu, sinäkin saat osasi
vaivaisten soturein kassasta!"

Ja siitä päivin nähdään ne molemmat toisjalkaiset soturit aina yhdessä,
kävelemässä Tonavan rannalla, toinen honvéd-univormussa, toinen
itävaltalaisessa. He kävelevät, he puhelevat tappeluistaan,
läpikäydyistä tuskistaan. Mutta he ovat aivan kuin keskenään vaihdetut;
nyt itävaltalainen on iloinen, lysti poika ja Unkarilainen alakuloinen
nuorukainen.



SUO EDESSÄ, VETELÄ TAKANA.


Muutamia ihmisiä onni kannattelee kämmenellään, toisille sitä vastoin
ainoasti silloin ojentaa kätensä, kun niin paiskaa puustin korvalle.
Tiedänpä minä yhden tapauksen, joka meille näyttää esimerkin näistä
kumpaisistakin kohtalon oikuista. Kerronpa minkä olen kuullut,
panematta sanaakaan omiani sekaan.

Vuonna 1848 noin keskipaikoilla Joulukuuta oli joka ihminen niin kiivas
kuin suinkin mahdollista sotaan, ja varsinkaan täällä Pestissä ei ollut
rauha ollenkaan muodinmukainen.

Suuressa krouvissa vieraat pitivät aika melua oluthaarikkansa ääressä.
Sotasanoma oli tullut, sota oli syttymäisillään yli koko Euroopan.

Ainoasti yhden pöydän ääressä istui kaksi miestä ääneti, joihin olisi
sopinut tuo saksalainen sananlasku: "Der eine schveigt, der andere hört
zu." (toinen on vaiti, toinen häntä kuultelee.)

Mutta toinen heistä kuitenkin mitä tarkimmalla huomiolla näkyi sitä
mietiskelevän, miksi toinen oli vaiti. Hän ei vilkuttanut tuikeita
silmiänsä hetkeksikään pois kumppalistaan. Tämä tarkkahuomioinen mies
ei ollut kukaan muu kuin kunnon János, joka jo Metternich'in aikana oli
ollut poliisi-konstapelina ja vanginvartijan apulaisena kunniallisessa
Pestin kaupungissa, eikä ollut nytkään, vaikka Metternich oli vallan
kukkulalta pois sysätty, menettänyt virkaansa, niinkuin sen pois
sysätyn ministerin käskyläisille muuten oli käynyt -- ja siitä jo sopii
meidän kohta ensisilmäykseltäkin aavistaa, että hän se on, jonka olemme
ottaneet onnen kantamoisten perikuvaksi.

Samoin, kun mainitsemme, että tuo toinen mies, jota tämä niin
luulokkailla silmillä katselee, on eilen Wienistä tullut naulaseppä,
niin saattaa jo siitäkin jokainen arvata, hänen olevan niitä,
joihin onni on seljin kääntynyt -- ei ainoastaan senvuoksi, kun
János-konstapeli häntä niin luulokkailla silmillä katselee, vaan
varsinkin siitä syystä, kun hän Unkarinmaalle on tullut itseänsä muka
naulojen takomisella elättämään, jota konstikasta ammattia täällä
mustalaiset harjoittavat miehissä jok'ainoan kyläraitin päässä.

János-konstapeli ei ollut lukenut Lavater'in kirjoja, mutta
monivuotisen kokemuksensa nojalla hän jo heti paikalla arvasi tuon
ihmisen ulkonäöstä, että joku vastavallankumouksellinen hanke oli
saattava sen kaulan paulaan.

János istuihe likemmäksi.

"Mistäs herra on?" kysyi hän viekkaalla katsannolla vieraalta.

"Ohoh! -- -- Wienin kaupungista", huoahti toinen, oluthaarikkansa
pohjaan katsoen.

"Mitäs sieltä kuuluu?"

"Ohoh -- eipä juuri hyvää."

"Mitenkä niin? Ei vai hyviä? Mikäs sitte hätänä?"

"Ohoh! -- pahasti pelätään sotaa."

"Pelätäänkö vai? Sepä hävytöntä! Kuinka ne uskaltavat pelätä?"

"Ohoh -- Enpä, hyvä herra, minäkään pelkäisi sitä kolmenkymmenen
peninkulman päässä ollen, vaan istuin minä kerran kellarissa ja
kuultelin, kuinka tykit paukkuivat pitkin katua -- enkä siinä nähnyt
mitään hauskuutta."

János-konstapeli näki yhä enemmän, että hänen epäluulossaan oli perää.
Hänelle sattui mieleen, jos koettaisi juottaa tuota miestä humalaan,
niin kenties sillä tavoin päästäisiin hirmuisen salahankkeen jäljille.

Paljonkos naulasepän pää sietää, ennenkuin on humalassa! Toinen
haarikallinen olutta oli jo saattanut hänet aivan pyörälle ja tuskin
vaan sai hän kielensä liikkumaan. "No nyt!" ajatteli János-konstapeli
mielessään. "Eläköön vapaus!" huusi hän, haarikkaansa kohottaen, ja
odotti, tokko naulaseppä hänen kansaan rupeaisi kilistämään.

Tätä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, ja myös eläköön-huudon matki
vieras niin hyvin, kuin hänen kangerteleva kielensä salli.

"No nyt ehdottakaa tekin joka malja;" tämän tämmöisen kavalasti
keksityn kehoituksen toi nyt konstapeli esiin.

"Jumala ties, eipä minulla olekaan tapana mitään maljoja ehdotella."

"Älkää joutavia! Juokaapahan sen miehen malja, joka teidän mielestänne
on jaloin koko maailmassa."

"Koko maailmassa?" kysäsi naulaseppä, arvellen, ajatellen, kuinka
kumman avara tuo maailma sentään on ja kuinka hiukan vähän tietoa
hänellä siitä oli.

"No, niin, koko maailmassa! Tämän pyöreän maan-pallon päällä!" kehoitti
János.

Naulaseppä arveli, ajatteli, raapi nenäänsä, raapi korvaansa, raapi
koko päätänsä, ja viimein, ikäänkuin hänessä tuli olisi polttanut,
huusi "Eläköön Schlimak-mestari!"

Konstapeli säikähtyi tästä keksinnöstä. Selvän selvähän oli, että
Schlimak-mestari ei voinut olla muu kuin jonkun ruuti-salaliiton
päällikkö. Ja niin -- enempää huolimatta -- hän tarttui viatonta
naulaseppää kynkkäluuhun ja saattoi hänet suoraa tietä raatihuoneesen.

Siellä hän vei saaliinsa pieneen tupaseen ja asetti hänet lihavan,
verevän herran eteen.

"Tämä mies on epäluulon-alainen", selitti hän sille lihavalle,
verevälle herralle. "Ensiksikin hän on niin uhkarohkea että pelkää
sotaa; toisekseen hän on ollut niin hävytön ja kello seitsemästä
puoliväliin kymmentä istunut yhdessä paikassa, yhtään sanaakaan
virkkamatta, ja viimeiseksi oli hän niin jumalaton ja joi julkisesti
erään Schlimak-mestarin maljan, joka varmaankin mahtaa olla
epäluulonalainen mies."

"Kukas tuo Schlimak-mestari on?" kysäsi lihava, verevä herra ankarasti.

"Ei mitään muuta, korkea-arvoinen herra," vastasi peljästynyt
naulaseppä, "kuin entinen mestarini, hyvin kunnollinen naulaseppä,
jonka luona neljä vuotta olin työssä ja luultavasti vieläkin olisin,
jos ei emäntä aina niin olisi piessyt minua."

"Se ei voi olla mahdollista", päätti lihava, verevä herra. "Tuommoisen
yksityisen henkilön maljaa ei ole tapana näin julkisesti juoda."

"Vaan enhän minä tiedä, mikä täällä teillä on tapana!"

"Jos maljaa ehdottaa tahdoit, olisit sanonut näin: Eläköön
perustuslaillinen vapaus! Eläköön Yli- tai Ali-Tonavan armeija! Eläköön
painolain kautta turvattu painovapaus! Tai jotain muuta semmoista."

"Ohoh, korkea-arvoinen herra, enhän minä kuukaudessakaan jaksaisi
kaikkea sitä saada päähäni!"

"Mutta kolmessa kuukaudessa kuitenkin luulisin sinun sen oppivan.
János-konstapeli, vie se mies koppiin."

Kunnon János-konstapeli siis tarttui tuomionsa saanutta pahantekijää
kynkkäluuhun ja vei sopivaan turvalliseen paikkaan, missä sillä oli
tarpeeksi jouto-aikaa miettiä sitä seikkaa, minkä kumman syyn tähden
hän sinne oli joutunut.

       *       *       *       *       *

Kolme kuukautta oli kulunut, oltiin keskipaikoilla Maaliskuuta.

Kunnon János-konstapeli, tarkkana kuin ainakin päästi rangaistuksensa
kärsineen naulasepän irti, ja tämä, todistaakseen, kuinka suuresti
hänen tunteensa olivat parantuneet János'in peräänkatsannon alla ja
saattaakseen itseänsä János'in hyvään suosioon, nyt juhlallisella
äänellä, vaikka se hänen juhlallisuutensa vähän väkinäiseltä näytti,
huudahti:

"Eläköön vapaus! Eläköön Unkarin armeija!"

János-konstapeli oli ensihetkenä niinkuin ukkosen nuoli häneen olisi
iskenyt, vaan toisena hetkenä hän taas jo iski naulasepän kynkkäluuhun
kiinni, ja ennenkuin se raukka vielä olikaan hämmästyksistään
tointunut, jo seisottiin taas tuossa pienessä tuvassa.

Lihavan, verevän herran sijassa kuitenkin nyt istui laiska,
mustaverinen herra, joka kuultuaan kanteen-alaisen rikoksen, ei
sallinut hänelle mitään sananvuoroa, vaan soimasi häntä
pahanpäiväisesti ja ilmoitti, että, jos pahempia tahtoi välttää, hänen
nyt tulisi vasta aina huutaa: "Eläköön keisarin sotaväki! Eläköön
keisarin säätämä perustuslaki! Eläköön yhtenäinen ja mahtava Itävalta!"

Sillä ja kolmekuukautisen vankeuden tuomiolla pääsi naulaseppä
pahemmista seurauksista. Ennenkuin vielä oli kolmatta askeltakaan
astunut vankihuoneen ovelta, vietiin hän siis takaisin koppiin ja sai
istua siellä lainmukaiset kolme kuukauttansa.

       *       *       *       *       *

Taas oli kolme kuukautta kulunut. Oli Kesäkuu, enpä varmaan tiedä, mikä
päivä lienee ollut.

Kunnon János-konstapeli taas päästi vankinsa valloilleen. Tämä jo
vankihuoneen kynnyksellä alkoi juhlallisesti lausua hänelle neuvottuja
lepyttäväisiä sanoja:

"Eläköön Windischgrätz'in herttua! Eläköön loistava Itävalta!"

János-konstapeli katsahti ympärilleen, minkälaisia aseita saisi
käteensä tuon paranemattoman ihmisen kukistukseksi.

"Eikös siinä vielä kyllin, että sinut kahdesti koppiin on pistetty?
Etkö vieläkään ole oppinut, mitä tulee puhua? Tulepahan vaan taas
tänne!"

Ja hän vei hänet kolmannen kerran samaan pieneen tupaan. Mustaverisen,
laihan herran sijassa taas istui lihava, verevä herra, joka otti
kanteen-alaisen tutkintoon.

"Sinua visapäätä!" tiuskasi tämä, kuultuaan tehdyn pahanteon. "Tiedätkö,
että siitä, mitä suustasi olet päästänyt, jos en olisi niin armollinen
ja omalla edesvastauksellani tuomitsisi sinua ainoasti kolmen kuukauden
vankeuteen, vaan lähettäisin sinut sota-oikeuden eteen, sinut kenties
revittäsiin neljäksi palaksi!"

Mikäs muu neuvoksi naulasepälle kuin vielä iloita tuosta uudesta kolmen
kuukauden vankeudesta, niin säikähtynyt hän oli.

"Mutta, Herran tähden, kuinkas minun sitten tulee sanoa?"

"Sinun olisi pitänyt sanoa: 'Eläköön tasavalta! Eläköön vallankumous!'"

Naulaseppä vielä kerran kerrotti itselleen nämä sanat ja lupasi ne
oppia, jonka perästä nöyrällä kohtaloonsa-tyytymyksellä antoi viedä
itsensä takaisin pimeyden valtakuntaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavain kolmen kuukauden kuluessa muuttuivat melkein kaikki asiat,
yksin vaan János-konnstapelin tila ei muuttunut. Häntä ei ollut
nurjalla onnella voimaa sysäistä pois viralta, niinkuin se
lukemattomille muille teki; hän yhä vielä pysyi vanginvartijan
apulaisena niinkuin ennenkin. Häntä onni kannatti kämmenellään.

Syyskuu oli nyt tullut. Naulasepän vankeusaika oli loppuun kulunut.
János-konstapeli saattoi hänet ulos vankihuoneesta.

Kaukaa jo saattoi nähdä vangin silmistä, että hän jotain tärkeätä
tahtoi lausua; hän tarttui János-konstapelin käteen ja tunteikkaasti
kyyneleitä vuodattain alkoi näin puheensa:

"Sanokaa, hyvä János-konstapeli, tuolle herralle tuossa, että
nöyrimmästi suutelen hänen kättänsä ja toivotan hänelle täydestä
sydämmestäni: 'Eläköön vallankumous.'"

Niinkuin julma susi lampaasen, niin, ne sanat kuultuansa,
János-konstapeli tarttui naulaseppään, ja pitkä aika kului ennenkuin
hänen mielensä sen verran asettui, että hän, kun taas oli vienyt vangin
pieneen kammariin, sai liikutukseltaan sanat suustansa.

Pienessä kammarissa nyt taas istui laiha, mustaverinen herra lihavan,
verevän, herran sijassa.

János-konstapeli toi kanteen esiin ja oli kovasti pahoillansa siitä,
koska laiha, mustaverinen herra ei tuominnutkaan, niinkuin oikeus ja
kohtuus olisi vaatinut, tuota uhkarohkeata teiliin, vaan ainoasti käski
uudestaan viedä hänet tyrmään kolmeksi kuukaudeksi istumaan.

       *       *       *       *       *

Marraskuun 3 p. päästettiin vähempäin valtiollisten rikosten tähden
vangitut vapaaksi, niissä myös meidän naulaseppä.

Tämä, kun János-konstapeli nyt hänelle avasi oven, oli sitonut
nenäliinan suunsa eteen ja kulki näin sivutse, ainoasti käsien
viittauksella antaen kunnon vanginvartijalle tietää, että hän tästä
lähtein aikoi tämmöistä neuvoa noudattaa ohjeenaan.

Olkoon hänelle kuitenkin se lohdutukseksi, ett'ei hän suinkaan ole
ainoa maailmassa, joka pahoina aikoina on kielensä kautta pahaan pulaan
joutunut.

[Tämän pilajutun käsittämiseksi tulee tietää sen-aikainen Unkarin
historia. Ensimäisessä tapauksessa oli näet Unkari saanut oman
itsenäisen perustuslain ja valmistautui sotaan sen puolustukseksi.
Toisella kerralla olivat Itävallan sotajoukot Windischgrätzin johdolla
ajaneet Unkarilaiset pois Pestistä; kolmen kuukauden kuluttua olivat
Unkarilaiset jälleen valloittaneet pääkaupunkinsa takaisin, vaan vielä
kolmen kuukauden kuluttua oli heidän kapinansa kukistettu.]





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pakolaisen päiväkirja - Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.