Title: Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja
Author: Kailas, Uuno, 1901-1933
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja" ***


TUULI JA TÄHKÄ YNNÄ MUITA RUNOJA

Kirj.

Uuno Kailas


1922.



SISÄLLYS:

Prologi

  I Kaipaus
    Kevät
    Keskikesällä
    Vanha mylly
    Illan kanssa kahdenkesken
    Nuori Hjalmar
    Hellettä
    Ah, anteeks anna
    Kumpi?
    Ruusujen alla juhannuksena

 II 1 Sotatieltä
    2 Tuokiokuva
    Puistosta
    Kehtolaulu
    Syyshuokaus
    Midas-sydän
    Peikon lahja
    Tuskan yö
    Yksin
    Resignaatio

III Aika
    Rikas Latsareus
    Neljäs ulottuvuus
    Kello
    Narri
    Mikä milloinkin
    Eräs analyysi
    Ihmisaivoituksen tiet
    Futuristinen ilta-aaria
    Käsi

 IV Laulu kesäillassa
    Vuoren vanhus
    Pääsiäisyö
    Tuuli ja tähkä
    Niin moni heistä
    Sydämet
    Muistikirjaan
    Nuoremmalleni
    Pieni sana
    Onni

Finaali



PROLOGI


Aavistuksien linnut lentää
sielussa levottomasti.
Jaksatko purtesi perille soutaa
elämän sieluun asti?

Sydämen tulinen rauta on tuotu
elämän alasimelle.
Kuinkahan kohtalo, sydänten seppä,
tilinsä tekee ja kelle?



I


KAIPAUS.

Tän' iltana ken mulle soittelis,
kun aurinko on painumassa mereen.
Ah, aavain rauhan sanomattoman
ken sävelissä valais kuumaan vereen.

Tän' iltana ken mulle soittelis,
kun tuuli yöksi nukkuu kaislanpäihin.
Niin olen sairas. Sydän ikävöi
nyt pilvien ja iltaruskon häihin.

Tän' iltana ken mulle soittelis
ja laulais mulle laulun ikävästä.
Oi, että kimmeltävin siivin vois
kuin muuttolintu lentää elämästä!



KEVÄT.

Tänään syntyi kevät.

Meri suuteli rantansa jäättömiksi.
Lokit ovat siipensä pesseet
kaukaisten karien keskellä.
Taivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa.
Joku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan.
Lounatuuli on oppinut puhumaan
ja tuo viestejä ihmiselle.

Repäise auki mielesi akkunat,
joihin pahantuulen hämähäkki
talvisaikaan kutoi verkkojaan.
Päästä kaipauksen häkkilintu valloilleen
ja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä
lokkiparven parissa.

Anna sen lentää levottomin siivin,
kurkien keralla kauas kattojen yli
jonnekin, toiseen maailmaan,
vainioille, jotka odottavat,
korpeen, jossa elämä herää.
Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset
tervehtimään kevättä,
joka tänään syntyi
luonnon sydämessä,
auringon säteissä
ja ihmisessä.



KESKIKESÄLLÄ.

Tähän on ihana oikaista.
Kallion kämmenelle.
Alastomana.
Uimasta päästyä juuri.
Otsalla vielä
märkien hiusten liuta.

Tässä on kesä.
Vieressä, yllä ja eessä.
Neilikan terissä telmien.
Mansikan punassa posket.
Ilojaan ilmoille huutaen
lauluna rantarastaan.
Kurotat kätesi vain
ja kas--se on kesää täynnä!

Tässä on ihana olla.
Kesäkiireitä katsella muurahaisten.
Tämä on onnea, tämä.
Katsella.
Aatoksitta.
Taivas telttana yllä
niinkuin sininen silkki.
Katossa huikean kiiltävä kultaraha.

On nyt nahka jo kypsä, on totta maarin.
jo, jopa onkin
oikea Luojan leivinuuni
kallio tämä.



VANHA MYLLY.

Ajanharmain, sammaltunein seinin
vasten iltataivaan ruskotusta seisot
rantatörmälläsi horsmankukkaisella.
Siipitynkäs tuuliin kurkoitat
niinkuin käsivarret rukoukseen ojetut.

Piennarpolkus on jo ruohottunut,
pitkiin vuosikausiin sill' ei astujaa.
Myllykuormat kulkee ohitsesi.
Yksinäisenä ja hyljättynä olet
oiva siivellisten pesäpaikka.

Lehtokurpan iltaan äännellessä,
riihen lämmitessä, lemutessa
uudisviljan tuoksun kartanolla
viljantuojaa turhaan vuottelet.

Kurpan yksinäisen iltaan äännellessä
on kuin hiljaa, hiljaa surisit.
Niinkuin vanha, rujo, masennettu ihminen,
jok' on elämästä syrjään jäänyt.



ILLAN KANSSA KAHDENKESKEN.

Kanervaista tietä pitkin
illan kanssa kahdenkesken.
Kuinka tänne uskalsitkin?

Tosiaankin: vaarallista
illan kanssa kahdenkesken
jäädä kanervien tuoksuun...

Juovut. Turhaan kilpajuoksuun
joudut kanssa kaipauksen.
Kullan välke kiharoilla,
maanitellen: Kiinni ota,
annan sata suutelota!--
edelläs se hypähtelee
kangastiellä, kallioilla.

Tavoittelet silkkisukkaa
kangastiellä, kallioilla.
Saitko kiinni kultatukkaa?
Vielä vai! Sait uuden pinteen:
se jo alla nurmirinteen
suunsa punaa mansikoilla,
karkaa pois ja kämmenellään
kahmaa vettä lähtehestä.

Tätä kilpaa et, et kestä.
Kompastuit jo ahon aitaan.
Joka paikkaan tulet turhaan,
niitylle ja nevan laitaan.
Turhan turha enää jatkaa.
Nääthän: ajatuksen verran
kaipuullas on etumatkaa.

Päivän laskevaisen luota,
joka kahlaa rämeen rantaa,
kaukaa viittoo se jo kättään.

--Kultatukka, vuota; vuota,
itseäni toista kertaa
puijata en aio antaa!--

Löydät soman sammalmättään.
Istut siinä ikävässä.
Illan kanssa kahdenkesken.



NUORI HJALMAR.

Ääriä käyn kotirantain,
kaipaus sydäntä syö.
Valkeiden kuohujen kutsuja kantain
aallot paasihin lyö.

Jos kotivuorelle nousen,
ah, miten alhaalla oon!
Saisinpa taattoni jäntevän jousen
--ampuisin aurinkoon!

Kun kotilaaksoja harhaan,
kaipaus yltyy vaan:
täälläkö, täälläkö aikani parhaan
jäisin mä kuluttamaan!

Maanala-vankilan koppiin
kuin sydän teljetty ois!
Ei! Ulos aavalle, myrskyjen oppiin,
päänmenoleikkihin, pois!

Tääll' olet tielläni, taatto,
tielläni uljahat työs.
Laakerilehvät ja sankarisaatto
poikas on saatava myös!

Taattoni tappelumiekan
vyölleni vyöttävä oon.
Voittajaks jään tahi jossakin hiekan
hurmeeni punertakoon.



HELLETTÄ.

Rappusilla vanhan tavan mukaan
silmäpuoli Musti loikomassa.
Pihaportin pylväspuulla kukko
kiekumassa, kaulaa oikomassa.

Seinän puna niinkuin liekki paistaa
päivänruusu-jättiläisten takaa.
Kynnyskivi polttaa jalan alla.--
Eine-untaan niittoväki makaa,

kuorsaa ... niinkuin kuorsata se aikois
aina ensi heinäkuuhun hamaan,
vaikka Mirri ruohonpäitä purren
ryhtyy ukonilmaa ennustamaan.

Tiellä tomupilven alta pakoon
joku ajaa jyrisevin rattain.
Varis vaakkuu. Nousee ukonpilvet
koillistaivaan niinkuin kaihi kattain.



AH, ANTEEKS ANNA.

(Anna Haavan mukaan).

Ah, anteeks anna, että rakastan.
En tohdi pyytää mitään enempää.
Mun ainoaksi osakseni jää
se riemu, tuska, että rakastan.

Ah, anteeks anna, että rakastan.
Jos mielit vihata, niin vihaa vaan.
Sun luotas lähden, kärsin--kuitenkaan
ma unhoita en, että rakastan.



KUMPI?

Sinäkö elät vai elänkö minä:
toinen meistä nyt kuollut on.
Sullako onni vai lieneekö mulla:
toinen meistä on onneton.

Haudassa toinen ja maanpäällä toinen.
Kumpi on ehtinyt päähän tien?
Ah minä tiedän: haudassa sinä
--kuitenkin minä se kuollut lien.



RUUSUJEN ALLA JUHANNUKSENA...

Sanoisit minulle,
onnellinen,
sattuiko sinulle
jossakin, joskus
tuokio onnen täydellisen.

Niin ei koskaan sattunut minulle.

Nytkin tosin
ruusujen alla juhanuksena
vieraakseni minä onnea kosin.
Onkin onnea kyllä,
onnen kultia taskullinen.

Sentään puuttuu yks onnen muru,
pienen pieni, mut varsin tärkeä,
sillä sen puutteessa kaikki puuttuu
ja onnesta voi tulla suru.

Mitä voi kaivata
ruusujen alla juhanuksena?
Mikä voi vaivata,
onnen puute?

Lapsia ollaan ruusujen alla.
Siis sanon hiljaa kuiskaamalla:
--Ei ole kättä,
kallista kättä
minulle ruusun taittajaksi.

Pieni on puutos,--mut tarpeeksi suuri
tekemään onnettomaksi.



II.

SOTATIELTÄ.



1.

UIMANÄYTÖS.

Taas joukkueemme Suoju-virran luona
on vahdiss' ollut monta tovia.
Juur kupposista suuhun siirtyi muona
ja haastain 'pehmeitä' ja 'kovia'
voi kukin hetken vailla vahtihuolta
--juur vahdinvaihtajamme palaa tuolta--
nyt päivää paistatellen loikoa
ja työkseen raajojansa oikoa.

Niin märehtineet monta tuttua
ja uutta oomme roimaa juttua.
Myös eksyy joukkoon pieni ilve, ilkku:
»On taikakonstit tällä Kallella.
Mies reistailee, mut viel' ei ole nilkku
ja viel' on kaikki värkit tallella.»

Ja siitä luikkahasti juttu luisti.
»Niin taistelussa hiljan», joku muisti,
»tää Kalle kiipee hautaristille
ja kättä viittoo bolshevistille.
Pään ympärillä ryssän rakeet räiski,
myös Kallen kiväärissä lukko läiski.
Jo näytti siihen mies se tupertui,
kun, äkkiä hän maahan kupertui.
Mut Kalle ärjäsi, Hyi hiivattu!
Kun ristin poikki ampui riivattu!»

»On komeljanttiveri ruojalla.»
--»Mi aatos liekään ollut Luojalla,
kun sillä lailla lahjojaan on jaannut.»

Mut Kalle, vain on ruohikossa maannut
kuin juttu häntä liikuttais ei lainkaan.
Kuin vihollista ei ois näillä mainkaan
hän haukotellen tuumii: »Lähden uimaan.
Se miestä virkistää näin aamutuimaan.»

Jo ällistyimme moista käytöstä
mies suunnittelee uimanäytöstä
täss' ihan vihollisen nenän alla.
--Näet tuolla vastarannan kukkulalla
sen kenttävahti kyttää, lymyää.

Hän takin, saappaat riisuu, hymyää.
»Se yritys on arveluttava,
voit pian olla Ahdin tuttava,
tai ainakin saa työtä lääkäri»,
niin varoitamme. Noituu jääkäri.
Mut Kalle lyhyesti kiellot kuittaa:
»Kai sentään passais vähän täitä uittaa.»

--»No, ehkä siitä sisu tasaantuu,
kun lyijyä sun pöksyys kasaantuu.»

Kuin aatoksissaan, muuna miesnä Kalle
käy sauhutellen rantatöyryn alle
ja piipun kopistelee huolella,
sen panee kivelle ja kahlaa jokeen.
Tää mitä tietää: ryssän puolella
viel' äänetöntä on...

                  Tään uintikokeen
kuin tekis itsekunkin oma veli
mielt' ahdisti--suu pilaa yritteli:
»Jo pitää olla kelpo kihinä...»

Nyt!--Laukaus ja luotisihinä.
Mut veitikka vain kättä huiskutti.
Taas uusi ryöppy tulla tuiskutti.
Hän sukelsi jo sillä hetkellä.
--»Se mies on viimeisellä retkellä,
kas, vesi kiehuu niinkuin rokkapata!
Hei tulta! tulta!--ryssiä on sata!»

Mut jääkärimme hoitaa kiikaria
ja sillä tarkastelee viikaria.
Ja ihmeellistä: tällä Kallella
on vielä vanha kurssi tallella.
Hän säärin vimmatusti: polskutti,
kuin kana kaukalossa, molskutti,
myös muisti tehdä kuperkeikkoja.
--Se pyrki naurattamaan veikkoja.--
Voi, varmaankin nyt luoti hipaisi:
hän kädellänsä päätä sipaisi.
Ja nyt hän uppoaa ... jää veden alle...

Ei! jälleen sukeltanut oli Kalle.

Jo alkaa ryssän pauke loppua.
Ei nytkään pidä Kalle hoppua,
ei lymyile, ei askeltakaan juokse.
Kas, piippu unohtui,--taas rannan luokse.

Ja niinpä nähdään, kun jo päättyy paluu:
ei, poskillansa punan puutosta,
ei miehess' ole muuta muutosta,
vain niskaan. ohut verijuova valuu.

Ja ensi sana häll' on--tupakka.

»Täst' uhkas tulla paha jupakka.
Pääs, ihme kyllä, viel' on tallella.
Mut taisi sentään hiukaa sattua»,
niin myhäellen toruu jääkäri.

Mut vanha nuotti viel' on Kallella:
»Tais luoti tutkistella hattua
ja sille passais olla lääkäri.»



2.

TUOKIOKUVA.

(Ruokailu kenttävahdissa)

»Piru otti jo nyt! Koko moskahan saavista
on heinille valunut kuin vesi haavista!
Syö soppasi, kuski!»--

                 »Meill' ehjää ja tivistä
ei saavia ollut ja tiekin on kivistä.»

»Kupit tänne ja ala Antti kauhalla ropsia.
Sotamies voi heinätkin puurona popsia.»

»Mitä sorttia siellä on?»--»Vanhaa tuttua.»
»Voi pannut ja kattilat! Taas sitä huttua?
Ei särvintä muuta. Ei leivästä tietoa.
Tämä muona on vatsalle helkkarin mietoa.»

»Pojat, kokkimme on ihan ilmiö alallaan.»
--»Totisesti. Sen vannoisi vaikkapa valallaan.
Syvä taiteensa tuntija, laiska ja lihava.»
--»Mut huttunsa on vähän muikea, vihava.»
»... kuin parhainta, makeinta marmelaatia.»
»Kupin syötyäs huoli et toista vaatia,--
mahan täydeltä ei näet ahmita herkkua.»

»Mut katsohan juutasta, Iivari-serkkua,
mies pullosta pulittaa puuroonsa maitoa.
ihan Mansikin aamuista antia aitoa.»
--»Oveluutta sen hankinta vaatii ja taitoa,
se todistaa melkoista liikeneroa,
näet mutsjoilta maito ei helposti eroa.»

»Sata sen ja sen sarvea! Ruisku papattaa!
Taas ryssällä halu on itsensä tapattaa.»
--»Ylös! Ketjuun!--ei enää nyt huttua maistella,»
»... vaan jälkiruuaksi saamme nyt taistella.»



PUISTOSTA.

Vanha, pikkuruinen mummo kävelyllä
suuren, mustan rotukoiran myötä.

Varmaan vanhan vaivalloinen kulku
tuntui nuoremmasta liian verkkaiselta,
tai lie mikä mielen puuska ollut,--
päätä käänsi se ja ilmaa nuuski, haukkui,
sitten lähti hölkkäjuoksuun tietä pitkin.
Mummorukka voimattomin käsin
ketjun kiristyvän päässä teki tenää,
mutta vastustuksen turhaks nähden
pian myöten antoi vanhemmalleen.

Puistotietä siinä mennä vilistivät
uljas rotukoira kiiltokarva,
sekä vanha, pikkuruinen mummo,
--jälkimmäinen tosin, kuten näytti,
onnettomana ja vastahakoisena.

Anteeks suotaneen, jos hymyilimme.
Meistä muista moinen promenaadi
oli kielttämättä hiukan hupainen.

Tulin myöskin arvailleeksi syytä
rotukoiran epähienoon käytökseen,
--ilman syytä eihän unohtaisi
jalosukuinen ja hyvin kasvatettu koira
sopivan ja säädyttömän rajaa.
Ehkäpä se tahtoi rientää tapaamaan
jotain vanhaa, hyvää tuttavaansa.
Mut en nähnyt muuta kunnon koiraa.
Tosin joku ruippa, vääräsääri,
pienen pieni piski tallusteli
jonkun ikäneidon hameen kuuluvilla.
Otus sellainen nyt oli sentään
ylimyksen ystäväksi liian kehno.

Silloin huomasin: nyt kevät oli.
--Miksei kevät olis koirillakin...



KEHTOLAULU.

Tuuti, tuuti pulmustain,
tuuti häkkilintustain...
--Maailma on häkki,
Ettet syntynyt sä vaan
siihen siipes taittamaan,
maammon västäräkki.

Tuuti, tuuti nukkumaan.
Etten tuutis hukkumaan...
--Satumaailmastas
ettet arkeen havahtais
ettet tuskaa vavahtais,
maammon laulurastas.



SYYSHUOKAUS.

Jo aikoja lähteneet ovat kurkien aurat.
Maan pohjoisen jätti jo suvi kuin kurkien aurat.

Ah! lyijynharmaina taivasta pilvet peittää.
Maan martahan tuulet lehtien keltaan peittää.

Verentummana hehkuu puistossa pihlajan puna.
Ja akkunanruuduilla palaa ruskon puna.

Öin maata valtioi suvensurma, halla.
Syö ihmisen rintaa myös ilonsurma, halla.

Veri verkkaan pulputen kiertää valtimoissa,
kuin jäätyvä ois veri ihmisen valtimoissa.



MIDAS-SYDÄN.

Oon nälänkuoloon vihkinyt
sun monin kyynelein.
Sait, pyysit liioin. Siksi nyt
oot köyhä, sydämein.

Jo ajast' aikaan toivoton
on Midas-kohtalos
sun suurin onnes ollut on
sun suurin turmios.

Mit' auttaa, vaikka kyyneleen
voit kullaks kirkastaa.
Sun kaipaukses poltteeseen
et lievitystä saa!



PEIKON LAHJA.

Sun leikkejäsi katselen--
ja nielen kyyneleni.
Oi tietäisitpä, lapsonen,
mun suuren köyhyyteni.

Näin lasna laumat peikkojen
mun hiipi kehdolleni.
Niin kaipuun, tuskan, kyynelen
sain kumminlahjakseni.

Ma tuijotin ja tutkailin,
ja auringolta vieläkin
nää silmät kyynel kaihtaa.
Laps kaiken antaisin ma pois,
sun kanssas sallimus jos sois
mun elon arpaa vaihtaa.



TUSKAN YÖ.

Minä valvon illasta aamuun.
Hetket kulkivat verkkaan ohitseni
niinkuin mustakauhtanaiset kulkueet.
Saattoivatko ne hautaan jotakuta?--

Pimeys oli äänetön ja peloittava.
Nyyhkikö joku orpo jossakin?
Eikö kumahtanut arkun kansi kolmasti?--

Minä valvoin vavisten illasta aamuun.
Enkä saanut tuskaltani itketyksi yhtään kyyneltä.



YKSIN.

Käyn yksin. Eelläkö muista?
Vai jälemmäksikö jäin?
En tiedä. On kauan siitä,
kun ihmisen toisen näin.

Ehk'en minä koskaan nähnyt.
Se on häipynyt muistostain.
Kenties se on syntymässä
oma äitini ollut vain.

Vai lienenkö unessa nähnyt,
sun, toisen ihmisen.
Kenties sinut kerran löydän,
kenties sua löydä en.

Mikä viestisi lie: ilo? tuska?
Sitä en minä tiedä lain.
Mut, varma on: itseni löytää
mina voin sinun kauttas vain.



RESIGNAATIO.

Yö, päivä, illan ruskotus, aamun koitto,
hymy aavain tyynten ja korska myrskysää--
se kaikki on yhtä sulle. Ei määrä loitto
nyt enää mieltäs houkuta vilhtyvää.

Myös yhtä kallis sulle on tappio, voitto.
Mut kallein kaikesta on syvä rauha tää,
joka raskain lainein kuin meren iltasoitto
verenkäyntiis yhtyen nyt sinun sieluus jää.

Kuin vanha aallonkyntäjä kariin juuttuin
joka tuulelta yöksi jo suljet purjeitas.
Muun kaiken kalliin pettäen, kaiken puuttuin
jo tyytymys vartioi sinun porttias.
Muun kaiken murentain sekä itse muuttuin;
niin, aika nöyrtyvä on sinun kohdallas.



III.


AIKA.

Aika on aluton ja loputon.
Se yhdistää kaksi ajattomuutta.
Se on portti kahden pimeyden välillä.
Se on päätön rihma,
jota tuntematon käsi kerii
olemattomasta olleeseen
maailmain vavistessa.

Me näemme siitä kulloinkin pisteen,
yhden ainoan
ikuisesti etenevän pisteen,
jonka ohi me kuljemme
matkallamme tuntemattomuuteen.
Siihen lankeaa valo,
jota me nimitämme elämäksi.

--Kenen on se käsi, joka kerii?
Miksi se kerii?
Mistä, mistä lähtee valo,
joka lankeaa ajan rihmalle?
Ja miksi se sitä valaisee?

Tätä kaikkea on kysytty.
Tätä kaikkea kysytään.
Mutta hapuileva ajatus
tapaa vain tyhjyyden,
jonka edessä kaikki sydämet värisevät.

--Eikö kukaan
missään, milloinkaan;
ratkaise ongelmaa,
jonka jokin tuntematon oikku
asetti ihmisen arvattavaksi
piloillaan ehkä--?



RIKAS LATSAREUS.

Pois heitä kerjäläisen ryysyt yltäs
ja vartes verhoo kultaan, purppuraan.
Ei koiran pariss' oven ulkopuolla
nyt enää paikkas sinun--kuninkaan.

Käy saleihis ja anna viinis vuotaa,
jaa vihdoin oikeutta itselles.
Juo maljas pohjaan, pöytäs herkut nauti,
niin liennä jano huultes, sydämes.

Hääyötäs hurman sulhasena vietä.
Ah, päätä paastos pitkä ikuisuus.
Kuin köyhyytes, niin olkoon näännyttävä
nyt rikkautes ylenpalttisuus.



NELJÄS ULOTTUVUUS.

Ken kaipauksen sydämeensä joi,
hän tekemättömätkin tehdä voi.

Niin etäällä ei voisi milloinkaan
kaks ikuisuutta olla toisistaan,
ma linnunrataa etten rakentais,
mi yhdistäis ne,--etten nähdä sais,
niill' otsillaan on kirjoitettu mitä.

Ei mulle lännest etääll' ole itä.
Ei vahvin muuri edessäni kestä,
ei syvin kuilu askeltani estä.
Ei salatuinkaan salaiseksi jää.
Voin nähdä kuolemassa elämää.

Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan.
Ja kuinka paljon ystäville saikaan
mun suuni puhutuksi puhumatta.
ja hengen kahleetta ja sitojatta
ma syksyt, keväät, kesät itse luon.
Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon
ja auringotkin lahjaks sydämelle.

Tää oikeus on suotu ihmiselle,
tää avain salattujen ihmeiden.
Mut ani harvat tallettivat sen.



KELLO.

Ihmiset elävät
tiukasti tuntien rajoissa.
Syövät ja nukkuvat
kellonsa komennon mukaan.
Tekevät työtä määrätunnit.
Tuntien tahtiin ilonsa elävät.

Minullakin kello on seinälläni,
mutta se riippuu mykistyneenä.

Vuosia sitten tahallani
jätin sen vetämättä.
Sen tapoihin näet
tuiki tuskastuin.

Se valehteli:
ajan tunnein se jakoi
tasamittaisin aivan
--kuin muka olisi
aika aamusta uuteen aamuun
joka kerralla yhtä pitkä,
kuin ei muka oiskaan
tämä tunti tuhannen kertaa
tuota ikuisempi.

Niin valehteli kelloni mun.
Ei valehtele enää.
Saa riippua seinällä joutilaana.
Saavat ruostua rattaat.
Mitä tunneista minä!--

Kai jossakin ... jollakin
lienee tarkempi kello,
jonka mukaan minulle
elämäntunteja jaetaan.



NARRI.

Tän maisen matkani päässä
minä naamarin riisun näin.
Sen sinkoan matkani päässä
nyt lauman naamoja päin.

Nyt tullut on naurun loppu
ja narrinilveitten.
Kun tullut on naurun loppu,
ois, tuokio syytöksen.

Mut moista en lammaslaumaa
edes ryhdy ruoskimaan.
On ruoskana lammaslauman
vain sääli paikallaan.

--Te kuljette sokkosilla
kanss' outojen ihmisten.
Myös ootte te sokkosilla
kanss' oman sydämen.

Te näytätte kirkkaan kilven
ja kuljette pöyhkeillen.
Jok' ainoan kirkkaan kilven
takapuoli on tahrainen.

Te käytätte väärää vaakaa,
myös punnukset väärät on.
Niin käyttäen väärää vaakaa
on arvokas arvoton.

Kell' aina on täytenä vatsa,
hän viisaaks kiitetään.
Jos vain oli täytenä vatsa,
sopi tyhjänä olla pään.

Myös jokaisella ma teistä
omat narrintiukuset näin.
ja myös jok' ainoa teistä
kävi niitä helistäin...



MIKÄ MILLOINKIN.

Simasuu, hymyhuuli--
miten milloinkin.
Mut huulilla vilppi.
yhä silloinkin,
meilt' ihminen toinen
kun tuomion kuuli.

Hyve, kunnia myötiin--
mikä milloinkin.
Pelitemppuja tehden
yhä silloinkin,
elon, kuoleman arpa
kun pöytään lyötiin.



ERÄS ANALYYSI.

(Entinen kemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan.)

Hyvät kuulijat, nähkääs, pullo tää...
--sen vietävät, kieltänne hillitkää!--
niin, kemistikuningas Salomon
tää kristallipullo täyttämä on.

Hyvät, rakkaat kuulijat, katsokaa
tätä nestettä, pullossa kimaltavaa.
--Joka hetki se vaihtaa väriään.--
Tämä neste on elämä nimeltään.

On ollut se tieteelle arvoitus,
on tuntematon sen kokoomus.
Minä myös tätä nestettä tutkia koin,
sadat yöt sitä turhaan analysoin.

Sillä nähkääs: niinkuin väriltään
se vaihdella mustaan synkimpään
voi valkoisesta, sen kokoomus
myös muuntuu. Turha sen tutkimus.

Runoniekkojen kielellä haastellen
se on synteesi vihan ja rakkauden,
se on itku ja nauru ja lepo ja työ,
ja taivaan manna ja hornan yö.

Teen kokeen.--Tummempi pullo tää,
hyvät kuulijat, kuoleman sisältää.--
Sen toiseen pulloon tyhjensin:
upo-uuden tein siten synteesin.

Haa, näättehän: neste katoaa!
--Hyvät, rakkaat kuulijat, rauhoittukaa:
ei pulloissa nestettä ollutkaan,
näköharhaa, houretta, tyhjyyttä vaan.



IHMISAIVOITUKSEN TIET.

(Eräälle haihattelijalle.)

Salamyhkäiset,
syvästi ihmeelliset
ovat ihmisaivoituksen tiet.

Katsokaas, miten uljaana
se syöksyi tyhjimpään tyhjyyteen
pyydystämään hyttysiä
kunnianhimo-mammuttinsa ruuaksi.
Mitä, varastiko se pyrstön riikinkukolta
ja läksi kosimaan laakeri-neittä
sydän povitaskussa!
Oh, sydän!
--Sehän unohtui aikoja sitten
(kumarrusmatkalla)
muutamaan avaimenreikään.

Salamyhkäiset,
syvästi ihmeelliset
ovat ihmisaivoituksen tiet.

Se on kylpevinään Hippokrene-lähteessä
ja sukeltaakin--viilivatiin.
Suloista on sentään sukeltaa viiliin
ja unohtaa hometahrat turkissaan.
Ihanaa, kolminkertaisesti ihanaa
on nousta kylvystä
uutena ja sileäkarvaisena
niinkuin vastanuoltu vasikka.
Mutta vielä, vielä ihanampaa
on keinua, keinua,
heilahdella edestakaisin
kaukana ja korkealla
sinisessä äärettömyydessä
niinkuin lehmän häntään juuttunut takiainen.



FUTURISTINEN ILTA-AARIA.

Kuulitko, veliseni,
kuinka kukko kiekui
kolmannen ehtoorukouksensa?
Etkö huomannut,
kuinka ensimmäinen yöllinen unelma
vast'ikään istahti tuuliviirin harjalle
tekemään kymmeniä kuperkeikkojaan
niinkuin viinissä uitettu ajatus.

Tällä värisevällä hetkellä
purjehtii huokaus minun huulillani
valmiina ylenantamaan aurinkoja
ja rakentamaan tomusta pyramiideja pilviin.

Nyt kuiskasi joku minulle
yhdeksän valtameren takaa
viimeisen salaisuutensa.
Se on vilpillinen ja ihana
niinkuin pieni alastomuus
naisvartalon viivoissa.
Sieluni,
virittikö kaipaus sinulle ansan,
--sinulle,
joka voit onkia tähtiä lätäköistä
ja ripustaa ne narrien napinläpeen.

Ole valmis, veliseni;
kukonlaulun nuottiin yhtyen
veisaamaan ilta-aariasi,
jota tällä hetkellä
joku rasvainen kokki keittää
nauravia kyyneleitä hämmennellen
hapantuneen tunteen liemeen.

Tiedätkö, veliseni,
mitä teki mies,
joka pantiin maailmaa rakentamaan?
Hän veisasi aariaa kukonlaulun noottiin,
istui pankolla
ja antoi isäntänsä yksinään
kylvää kalliot kohdalleen
ja puhallella pilviä taivaalle.



KÄSI.

Miten pelkään tuota kättä!
On se tehnyt työtä monta
kunnotonta, tunnotonta.
Hyvät jätti tekemättä.

Sorti, kun sen auttaa piti.
Mit' ei myödä saisi, möi se.
Ilman lyönnin syytä löi se.
Kylvöstänsä kyitä iti.

Pelkään kättä pöydälläni.
Kunpa kuivettuis se heti!
Ah, se mustan ristin veti
yli oman elämäni.



IV.


LAULU KESÄILLASSA.

Maa viileydellä ja tuoksulla siunataan.
Ahoaukeilla suolaheinästä punervilla
on vaientunut siritys heinäsirkkain.
Joku paimen jossakin kutsuu karjojaan
ja kaiku vastaa vuorilla kaukaisilla.

Viel' aurinko, lännen ruhtinas, sätein kirkkain
punas akkunat äsken ja puut sekä portinpatsaat.
--On tuokion päästä jo sammunut silmä sen,
joka hetki se veristyy yhä himmeten.
Avaruudessa kuin surusaattona pilviratsaat
käy tummina, verkalleen, tulenliekki-harjoin.

Veet tyyntyen odattaa syvin, selvin varjoin.
Käy tuuli vielä leyhkinä lyhkäisinä,
pian rinnemetsiin uupuen lennostaan.
Pajut rannalla muistelevat salamyhkäisinä,
mitä laine kertoa ties kotarantaa kaartain
meren kaukaisimmilta ääriltä tullessaan.

Syvä rauha ja hartaus käy joka kukkulan saartain,
meren yllekin laskeutuin sekä laaksoihin.
Hedelmöittävä on jo sen siunaus hiljaisin.
Tätä onnea kaipasi helteen hetkinä maa,
joka taivasta päin ilouhrina suitsuttaa
nyt kaste-rukouksia parahiltaan.

Näin tuntenut et sinä ennen milloinkaan,
miten rauha ja hartaus käy yli kaiken maan.
Pois huulilta kuolee nyt joka kysymys,
syvin kieles on pyhä äänetipysymys:
mitä ennen ei, nyt silmäsi näkevät.

Kuin ois ajan, luonnon keskipiste tässä.
Kuin ois mua liki, kuin sydäntä kiertämässä
suvet menneet kaikki, myös menemättömät.



VUOREN VANHUS.

Sammalvuoteelle majani nurkkaan,
aamun rientäessä rinnettä alas,
minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta,
jolla on kätköissään
kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää.

Minä olen rakentanut majan vuorelle
ollakseni turvassa ihmisiltä,
jotka alinomaa rikkovat hiljaisuutta vastaan.

Auringottomina hetkinä
minä tapaan istua oveni edessä
hiljaisuutta ihmettelemässä.
Joinakin iltoina
on se huhuillut huipulta huipulle
ja opettanut minulle paljon viisautta.

Useina öinä
ilmoitti se minulle unessa itsensä.
Mutta sarastuksen ensimmäisenä hetkenä
se jo levitti siipensä ja pakeni,
ennenkuin ennätin oppia sitä ymmärtämään.

Ei ole kuitenkaan kauan kestävä,
ennenkuin se ainiaaksi asettuu majaani
ja ilmoittaa minulle viimeisen ihmeensä.
Hämmästykää silloin, ihmiset,
sillä minä olen sanova teille salaisuuksia,
joita jumalatkin vapisevat!



PÄÄSIÄISYÖ.

Tuhat yötä jo nöyrin sydämin
Sinun merkkiäs vuotimme, Ylhäisin.

Suur ollut on mielemme ahdistus.
Monet kerrat voitti jo uupumus,
kun näännytti helle ja rakeet löi,
maanpiiriä pimeys ympäröi,
rikos siitteli sirkkalaumojaan,
viha ruttona saastutti kaiken maan.

Mut tuskan hetkinä kuitenkin
Sinun armoos luottaen, Ylhäisin,
Sua vartoen omme valvoneet,
Sinun tähteäs taivaalta etsineet.

Me vyötimme uskolla kupehet,
sydän-ovemme pihtipieliset
veren lämpimän kaipuulla pirskottain.
--Nyt antaos, Jahve, sun merkkis vain.

Viel' ei Sinun tähtesi yössämme näy.
Mut tiedämme: ihmeenä ilmi se käy.
Tämä yö kova on Sinun kostosi yö,
vavistuksella Pharaon huoneen se lyö;
kenen nähdään nukkuvan vuoteessaan,
totisesti ei vältä se tuomiotaan;
ken soi vihan mieltänsä saastuttaa,
hänet nielee liekkejä suitseva maa;
oman voimansa tunnosta korska ken on,
tänä yönä hän tuiki on voimaton.

--Mut valvojat hartaat, hiljaiset
ja, joilla on nöyrät sydämet,
tänä yönä ne matkaan kutsutaan
ja ihmisen kruunulla kruunataan.



TUULI JA TÄHKÄ.

Imit mullasta voimaa,
vain pienin hiukoin.
Sait hellettä paljon
ja vettä niukoin.

Karu kasvupaikkas
kiven syrjässä mätäs.
Koet sentään täyttää
sun tehtävätäs.

Elojuhlaa varten,
pian lähestyvää,
mehus tuhlaten kaiken
loit, kypsytit jyvää.

----

Kiviturpeen tähkä,
minä vapisen vuokses,
kun koillistuuli
käy korskana luokses.

Yli vainion kiitäin
se kiukusta puhkaa,
raekuurolla ruoskii
ja ulvoo ja uhkaa.

Sen tahto jo taittaa
ikimetsien hongat,
sen tahtoon taipuu
ukonpilvien longat.

Miten monta se mursi
sun ystävääsi!
Alas mahtajan eessä
jo taivuta pääsi.

----

Mut kulkijan korva
mykän kuiskeen kuuli:
Lyö, sorra ja surmaa,
tee työtäsi, tuuli!

Minut, heikon ja hauraan,
olet murtava kyllä.
Mut voittava tahto
on tahtosi yllä:

pyhä luomisen tahto,
iankaikkisin, ylväin.
Minut löit, minä kuolen
--elon siemenen kylväin.

Suven suuremman tullen
sato kallis kerran
on karttuva laariin
elonkorjuun herran.



NIIN MONI HEISTÄ

Niin moni heistä, jotka milloinkaan
ei kärsimystä tulleet tuntemaan;
niin moni heistä vaikertaen kulki.

Mut moni heistä, joilla tuska vaan
ja orjantappurat on osanaan,
ei sitä muille kuuluttanut julki,

vaan moni heistä hymy huulillaan
on käynyt kärsimyksenpolkuaan,
--he tuskan mykkään sydämeensä sulki.



SYDÄMET.

Vaikenevat sydämet
turhan melun tähden.
Mies miestä vastaan
saaliin nähden.

Jäätyvät sydämet
lämpöä vailla.
Kuka voi hehkua
auringon lailla?

Kuka voi jäässäkin
syttyä paloon?
Sysimustat sydämet
vihkiä valoon?

Etsiä taivaalta
eksyneen tähden?
Kuka voi ruokkia
nälkää nähden?

Itkevät sydämet
kuollutta lastaan.
Kuka veisi ihmisen
ihmistä vastaan?



MUISTIKIRJAAN.

Kuin lehti, jota tuuli lennättää,
niin kalpeaks ja kuihtuvaksi jää
jok'ainut sana, kirjoitettu tähän.
Ja sill' on sulle sanomista vähän.
On mykkänä se unohtuva pois.
kuin sit' ei koskaan kirjoitettu ois.

Jos ehkä kirjoittikin rivin, kaks,
jäi vieras sulle sentään vierahaks.
Ja sanoja et kaipaa ystävältä.
Saat katseen kaikki ymmärtävän hältä;
se katse sanaton jää unelmiis
ja kieliin sydämen ja kyyneliin.



NUOREMMALLENI.

Niin tulvehtii veri suonissas
kuin mahla maan kevätaikaan puussa,
ja päivä päivältä sielustas
kuvat nousee kuin kukat toukokuussa.

Tarun haltijattaret kruunupäät
kuin auki löis lumolinnan ukset
yhä uusia ihmeitä tielläs näät,
unes luo yhä uudet kangastukset.

Suven leikkiä sun elos ollut on,
kevättaivaan kuultoa, kimmellystä,
sädesäihkyä äitimme auringon.
--Et tuntenut outoa väristystä,

joka kunkin ihmisen yllättää,
sydänyönä varkahin hiipii rintaan,
kun ihminen etsii eikä nää
tien varrelle jäänyttä kallehintaan.

Käyt hetkessä vieraaks itselles
välähdyksenä sun oman sielus nähden.
Hätäläppänä lyö sinun sydämes
yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.

Ole mies, veli. Muista: ankkurin
kukin heittänyt on saman rannikon luona.
Moni hukkui, mut moni voittikin,
moni ihminen syntyi hetkenä tuona.



PIENI SANA.

Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen.
En muuta kuullut, muuta en muistaa voi.
  Mut niinkuin vinha tuulenpyörre
    kauas se kiidätti sydämeni.

Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen.
En muuta kuullut, muuta en muistaa voi.
  Mut niinkuin ylimmäisin tähti
    lentänyt ois ohi sydämeni.

Vei laaksoon siniseen, yli vuorijään,
vei halki merten kuohujen huimimpain,
  vei suutelemaan otsaa taivaan
    tuskassa polttavan kaipauksen.



ONNI.

Se tulee niinkuin kuiskaus,
joka sähkönä värähtää jäsenestä jäseneen.
Se on kohta niinkuin huikaisevan kirkas sävel,
joka polttavana riemuna imeytyy vereen.
Sydämen ovelle tullessaan
se kumahtaa kuin portinkolkutin.
Kynnyksen yli se astuu kaikuvin askelin.

Ja samassa joku,
joka siellä sisällä istui ja odotti,
vavahtaa niinkuin täyttymyksen edessä
ja sytyttää kaikki kynttilät palamaan
ja panee piikansa
vieraalle verhoksi kutomaan
sinisintä silkkiä
aavistusten arimmista rihmoista.
Toisen se lähettää
tuliaismaljaan tyhjentämään
kaiken keväisenä mahlana kertyneen
ihmeellisen ikävän,
kolmannen käskee
kaikkia ilon käkiä kukuttamaan.

Mutta itse se on kynnysalla vastassa,
syleilyvalmiina käsivarret.
Tulijan se taluttaa sisimpään saliinsa
varta vasten varatulle istuimelle.

Ja jokainen askel
jää vuosia kimmeltämään,
kultaisena täplänä.



FINAALI


Lieneekö lauluni laatu
luontunut mielesi mukaan.
Joskus ei oikkuja polttavan pääni
ymmärrä kukaan.

Elämän keskellä kerran
kaunista untani nähden.
Nääntävin riemu ja tuska on ollut
kauniin tähden.

Ylväs on laulajan latu:
siunaten laulua, lastaan
astua otsin korkein
unhoitustansa vastaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.