Title: Koskenlaskijan morsian
Author: Kataja, Väinö, 1867-1914
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Koskenlaskijan morsian" ***


KOSKENLASKIJAN MORSIAN

Romaani peräpohjolasta


Kirj.

Väinö Kataja


1914.


       *       *       *       *       *



ELETTIIN vuoden pimeintä aikaa, sillä joulukuu oli alkanut.
Nuottaniemessä, Korpikosken niskassa, oli vilkasta liikettä, kun
taloon varrottiin kuuluisaa saarnamiestä Kero-Pietiä, joka ei ollut
moneen vuoteen joutanut poikkeamaan näille seuduille.
Pohjois-Ruotsissa ja laajoissa Suomen Lapin pitäjissä hän oli
kierrellyt vuosikausia lepoa nauttimatta.

Monet kerrat oli häntä, kuuluisinta kristittyä ja lahjakkainta
saarnamiestä, näille seuduille kutsuttu, mutta nyt vasta hän jouti
tulemaan. Jo viikkoja ennen oli saapunut tieto, että saarnamies oli
Nuottaniemeen päin tulossa. Matka kului kuitenkin hitaasti, sillä
joka kylässä pidettiin seuroja, syntisiä heräsi ja tuli
kristityiksi, ja entisten usko voimistui. Hänen tulonsa Lapista päin
oli ollut yhtämittaista riemukulkua, sillä hänen kanssaan saapui
valoa pimeyteen, ja hän opasti horjuvat ja vähäuskoiset oikealle
tielle, joka vei ijankaikkiseen iloon.

Myöhään edellisenä iltana oli Nuottaniemeen tullut tieto, että
saarnamies seurueineen oli saapunut Paloniemeen Ruotsin puolelle.
Viestin oli tuonut Peura-Joopi, joka oli sattunut silloin käymään
Paloniemessä. Tämän isäntä Heikki oli pyytänyt Joopia viemään
Nuottaniemeen sanan, että kauan kaivattu saarnamies oli jo tullut...

Nuottaniemen isäntä Iisakki tiesi, mitä se merkitsi. Ei ollut koko
Torniojoki-varrella missään muussa talossa niin kookasta ja tilavaa
pirttiä kuin Nuottaniemessä nykyisen isännän Iisakin laittama.
Senvuoksi olikin seuroja aina pidetty Nuottaniemessä, milloin joku
kuuluisampi saarnamies oli liikkeellä joko etelästä päin
saarnaretkiltään palaamassa tai sinne päin menossa. Silloin
kerääntyi sanankuulijoita monesta kylästä sekä Ruotsin että Suomen
puolelta, ja silloin täyttyivät aina kaikki suojat tungokseen asti.

Vuosikymmen oli melkein kulunut siitä, kun Kaaressuvannon Kero-Pieti
oli Nuottaniemen suuressa pirtissä pitänyt seuroja. Viikon päivät
hän oli silloin näillä paikoin viipynyt, vuoroiltoina Nuottaniemessä
ja Paloniemessä, Mutta siitä ajasta olivat olot ja elämä paljon
muuttuneet. Tukkiliikkeet olivat kasvaneet suuriksi, ja vierasta
väkeä oli saapunut paljon Pohjan perälle. Tavat olivat raaistuneet,
nuoret vietteli maailman ilo, eivätkä vanhatkaan jaksaneet uskossaan
kilvoitella. Yhteiset kylänkeskiset seura-illatkin näyttivät
menettäneen merkityksensä. Sillä niihinkään ei saapunut kuin jokunen
vanha kristitty virtensä veisaamaan ja kuulemaan Laestadiuksen
postillasta jonkun luvun.

Mutta milloin joku kauttakulkeva saarnamies oli sattunut liikkeelle
ja piti seuroja, kokoontui kuulijoita pirtti ahdinkoon asti. Ja
vaikkei semmoinen yksi-iltainen saarnamies, joka saattoi olla
hyvinkin lahjaton, saanut paatuneita heräämään eikä muutenkaan
saarnallaan erinomaista vaikutusta tehnyt, saivat häneltä vanhemmat
kristityt kuitenkin lohdun sanoja ja virvoitusta alakuloiselle
uskolleen.

Kero-Pietin tuloa oli jo varrottu syystalvi. Ja kulkijain matkassa
tuli tietoja, että siellä ja siellä hän oli tulossa, siellä ja
siellä nyt kokoonnuttiin.

Nuottaniemessä oli aamusta alkaen oltu hommassa. Suuresta pirtistä
oli kannettu liiat huonekalut muihin huoneisiin ja asetettu penkkejä
sijalle. Huoneen perällä, kahden ison ikkunan välissä, oli jykevä
pöytäkaappi, johon oli kannettu talon uskonnolliset kirjat. Huone
oli muutenkin siistitty ja seinillä riippuvat työkapineetkin viety
ulkohuoneisiin.

Sillä aikaa kun isäntä Iisakki puuhaili ja asetteli penkkejä
taattujen pölkkyjen varaan, puuhaili talon tytär Hanna muissa
huoneissa, pihasalla ja keittiössä.

Saarnamiehen matkassa näet oli valiojoukkue, joka oli seurannut
häntä pitkin Lappia niin Ruotsin kuin Suomenkin puolella ja nyt
aikoi jatkaa matkaa pitkin Perä-Pohjolan pitäjiä. Heillä oli, samoin
kuin saarnamiehellä itsellään, vapaat kyydit ja seurataloissa
kestitykset ja yösijat. Nyt olikin tiedossa, että saarnamiehen
matkassa oli tavallista lukuisampi saattue.

Työtä ja hommaa oli siis talossa, johon muutaman tunnin kuluttua
kokoontuisi saarnamies joukkoineen ja sanankuulijoita kaukaa
metsäkylistä asti. Ruokaa piti varata ja huolehtia yösijoista.

Kun isäntä oli saanut kaikki penkit paikoilleen, oikaisihe hän ja
pani piippuunsa. Saisivat tulla nyt, pirtti oli penkitetty!

Iisakki isäntä oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies,
leveähartiainen, ja tanakkaa tekoa. Kasvojen ilme oli
hyväntahtoinen, ja sinisissä silmissä näytti ilo aina pysyvän. Mutta
tänään hän oli vähäpuheinen, ja usein hän oli näyttänyt olevan
pitkissä mietteissä.

Oikeastaan hän ei ollut näinä viime vuosina päässytkään entiseen
iloiseen mielentilaansa. Kovaa oli talossa koettu näinä aikoina.
Talon toimelias, kaikkien rakastama emäntä oli kuollut kolmantena
talvena, ja seuraavana kesänä hukkui ainoa poika Korpikoskeen.

Isännän mieli oli siitä saakka ollut lamaannuksissa. Varsinkin oli
pojan hukkuminen häneen kovasti koskenut, vaikkei hän koskaan
murheitaan muille huutanut. Mutta suru löi häneen leimansa. Hän oli
parina vuonna käynyt harmaahiuksiseksi, ja hänen ennen vilkkaat,
voimaa ja notkeutta osoittavat liikkeensä olivat kangistuneet ja
ikäänkuin veltostuneet. Hän tunsi sen itsekin ja puhui usein
tyttärelleen, että vanhuus alkoi häntä vaivata. Mutta itse hän kyllä
tiesi, ettei häntä vielä ikä painanut, vaan muu raskas murhe hänen
voimiaan nakerteli. Ja aavisti sitä tytärkin, vaikkeivät he olleet
asiasta monta sanaa vaihtaneet.

Hän istahti nyt, Iisakki, penkille ja katseli peräikkunasta ulos
joen toiselle rannalle Paloniemeen päin. Joulukuun päivä oli jo
alkanut hämärtää, mutta Nuottaniemen ikkunaan näkyi vielä selvästi,
että Paloniemen pihassa liikkui ihmisiä tavallista enemmän ja että
huoneiden seinillä oli hevosia valjaissa. Ne olivat kaikki
kristittyjen roikkaa, jotka pian ajaisivat poikki tänne Suomen
puolelle. Iisakin katse synkkeni, kun hän katseli Paloniemeen...

Se se oli, tuo Paloniemen Heikki, perämiehenä, kun lautta jyskähti
kallioon ja kaikki jälkipäänmiehet hukkuivat, joukossa Nuottaniemen
ainoa poika Niilo Iisakki...

Isäntä veti piipustaan savuja äkäisesti, ikäänkuin nielläkseen
karvaan palan, joka oli kurkkuun tarttunut...

Mutta samassa hän kuuli poronkellojen kalkatusta pihalta, ja kun hän
nousi sivuikkunaan katsomaan, näki hän useita poroja saapuneen
kelkkoineen. Ne olivat järvikyläläisiä, jotka olivat Peura-Joopilta
saaneet kuulla saarnamiehen tulosta ja kiireesti poroillaan
lähteneet Nuottaniemeen rakasta kristittyä kuulemaan. Jokaisen poron
kelkassa oli pari henkeä, mies ja vaimo. Nuorempaa väkeä ei vielä
näkynyt, mutta kyliltäkin oli jo jokunen hevonen saapunut, reki
kukkuroillaan sanankuulijoita.

Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja lähti sitten keittiöön, johon
ovi vei pirtistä.

Siellä hääräsi Hanna, talon ainoa tytär. Hän oli nuori,
parinkymmenen ikäinen, vaaleahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat
hyvin herttaiset ja miellyttävät. Silmät olivat samanlaiset kuin
isällä, mutta suun ympärillä oli jotakin kovempaa, ikäänkuin
rautaisempaa luontoa. Otsa oli matalahko ja hiukset tuuheat, ja
vaikka ne olivat sileäksi kammatut, oli koko pää pieninä
kiharalaineina. Vikkelästi hän liikkui, kasvojen punoittaessa, ja
oli juuri nostamassa tavattoman isoa kahvipannua tulelle, kun isäntä
tuli.

"Kuinka täällä ehdit?" kysyi isäntä. "Pian kai tulevat... Olisiko
pitänyt pyytää kylältä enemmän apulaisia?"

"Kyllä minä ehdin", vastasi Hanna. "Ja onhan Maija-muori ollut koko
päivän apunani."

"Eikö Paloniemestä ole mitään kuulunut?" kysyi isäntä taas ja
istahti tuolille, melkein kuin olisi hyvin väsyksissä.

"Tuli sieltä sana, että ne lähettävät piika Ulriikan avukseni, mutta
minä käskin sanoa terveiset, etten tarvitse..."

Tytär silmäsi isäänsä ja näki hänen silmistään että niin juuri
pitikin tehdä: ei tarvinnut huolia Paloniemen avusta...

Pirttiin oli sillä aikaa tullut ihmisiä. Talon parhaat tuttavat
käskettiin vierashuoneisiin, jotka pian täyttyivät paksuista
turkeista ja muista villaisista talvitamineista.

Hannalla ei ollut aikaa monta sanaa vaihtaa vierasten kanssa, mutta
isäntä kävi tervehtimään ja puheli pitempimatkaisten kanssa.

Päivä kului, hämy muuttui pimeäksi, ja Nuottaniemen pihaan ajoi yhä
hevosia, ja joka kujasta pyörähti poro- ja suksimiehiä.

Tulet sytytettiin, ja silloin kuultiin joelta monen hevosen tiu'ut.
Siinä tuli saarnamies valiojoukkoineen, ja muita Ruotsin puolen
kyläläisiä seurasi perässä, kaikki reet täpösen täynnä väkeä. Edellä
ajoi saarnamies, istuen reessä Paloniemen isännän Heikin kanssa, ja
ajajana oli talon poika Juhani.

Iisakki riensi kuistin eteen vastaanottamaan.

"Tervehdin sinua, veljeni Iisakki, Jeesuksen Kristuksen nimessä!
Syntisi anteeksi ja rauha talossasi!"

Kero-Pieti oli jo ikämies, lyhyenläntä; pienet, mustat silmät
kiiluivat, ja hyväntahtoiset kasvot hymyilivät. Hän oli rivakka
liikkeissään, ja hänen äänessään oli miellyttävä sointu.
Tervehdittyään Iisakkia laestadiolaisten tavoin laskien kätensä
toisen olkapäälle hän hyppäsi ketterästi reestä ja lähti nousemaan
sisälle. Mutta ennenkuin hän ehti kuistiinkaan, ympäröivät hänet
kristityt, jotka huutaen ja itkien, tarttuivat hänen peurapeskiinsä
ja riuhtoivat joka puolelle. Hän ojenteli käsiään heitä kohti,
todisteli heidän syntejään anteeksi ja nauraa hökerteli heidän
riemulleen...

Paloniemen Heikki oli pitkä, mustaverinen mies. Hänen kasvonsa
olivat kylmät ja ilmeettömät, ja musta parta antoi hänen muodolleen
villin näön. Hänen poikansa Juhani oli vielä pitempi isäänsä,
mustaverinen hänkin ja isänsä muotoinen.

Naapuritkin tervehtivät toisiaan kristittyjen tavoin, ja Iisakki
virkkoi Juhanille:

"Viehän sinne talon luo hevosesi, kyllä renki Aukusti siitä
huolehtii."

Nuottaniemen suuren rakennuksen tilavat huoneet täyttyivät. Pirtti
oli jo ahdinkoon asti täynnä, ja suuressa salissa, jossa saarnamies
istui keinutuolissa keskilattialla, oli niinikään jo tungosta. Ja
yhä karttui väkeä.

Saarnamiehen ympärille kokoontuivat vanhimmat kristityt ja
kuuntelivat hänen puheitaan, sillä varsinainen saarna ei vielä ollut
alkanut. Jotkut vanhemmista naisista alkoivat jo ääneensä iloita,
toiset itkien, toiset nauraen. Kaikki, mitä saarnamies sanoi, oli
ihmeellistä, kirkastettua totuutta, niinkuin Jumalan omasta suusta
suoraan tullutta.

Paloniemen isäntäkin oli päässyt saarnamiehen viereen, ja raskaasti
huokaillen hän ilmaisi suuren kunnioituksensa.

Nuottaniemen Iisakki ei vielä joutanut saarnamiehen puheita
kuuntelemaan. Hänellä oli sekä pirtissä että pihasalla minkä mitäkin
järjestämistä. Mutta kulkiessaan salin läpi hän näki naapurinsa,
Paloniemen Heikin, istuvan saarnamiehen vieressä...

Ja silloin hän tunsi omituisen piston sydämessään. Hän kiirehti ulos
ja tunsi tällä hetkellä olevansa loitolla sekä saarnamiehestä että
naapuristaan.

Hanna kulki kahvitarjotin käsissään pitkin ja poikin salissa ja
hänen jäljessään joku kylän tyttäristä vehnäistarjotinta kantaen.

Kun hän tuli saarnamiehen luokse, virkkoi tämä:

"Nuori sisareni... Onko Jeesus sydämessäsi? Vai onko perkele sinne
pesänsä tehnyt ja sikiönsä synnyttänyt?"

Hän tähtäsi pienine, liukkaine silmineen Hannaa, mutta Hanna katsoi
häneen pitkään ja totisesti, niin että toisen katse kilpistyi
syrjään.

"Olen kuullut, että maailman ilossa ja lihansa himossa elää
täälläkin nuori väki. Senvuoksi on iloni suuri nähdessäni tämän
ihanan Saaronin ruusun olevan Jeesuksen morsiamen..."

Saarnamiehen ääni oli lempeä, ja hän laski lihavan kätensä veltosti
Hannan olkapäälle.

"Sinun äiti-vainajasi oli totinen Jumalan lapsi", sanoi hän sitten,
nähtävästi liikutettuna.

Se koski Hannaan niin, että hän pillahti itkuun.

"Äitisi kuoleman kautta Jeesus kutsuu sinua morsiamekseen..."

Hän painoi kätensä Hannan kaulaan, ja hänestä löyhkäsi hien ja
pikanellin lemu.

Hanna kuivasi kyyneleensä. Hänelle teki pahaa saarnamiehen musta,
kiiluva silmä, joka paloi kuin hiili. Kun hän silmäsi toisaalle,
seisoi Paloniemen Juhani melkein hänen vieressään Hän tarttui
tarjottimeensa ja riensi keittiöön lisää kahvia hankkimaan.

Kahvia juotaessa osui Iisakki taas saliin.

"Veljeni Iisakki", sanoi saarnamies, isännän puoleen kääntyen.
"Kuinka on uskosi laita? Kuinka olet jaksanut kilvoitella?"

Saarnamies tiesi, mitä Nuottaniemessä oli näinä vuosina tapahtunut,
tiesi emännän kuoleman ja ainoan pojan, Niilo Iisakin, hukkumisen.
Ja hänelle oli kerrottu, että Paloniemen Juhani kosiskeli Hannaa.
Senkin hän tiesi, ettei naapurusten rakkaus ollut nyt sen lämpimämpi
kuin entisinä aikoina.

Kaikki syy oli nyt, samoin kuin ennenkin, pantu Nuottaniemen isännän
laskuun. Häntä ei pidetty niin totisena kristittynä kuin Paloniemen
Heikkiä, joka oli saarnamieskin ja kulki talvisin saarnamatkoilla.
Iisakkia vaivasi kateuden piru, sillä Paloniemen Heikki oli yhtä
kysytty perämies kuin hänkin!--Niin arveltiin.

Kaiken sen ja paljon muutakin tiesi maailma ja saarnamieskin.
Semmoisiakin puheita oli, että Paloniemen Heikillä oli nuorempana
ollut tapana lähennellä Nuottaniemen pulskaa emäntää, ja että
naapurien suhteet olivat siitä rikkoutuneet. Se oli kuitenkin vain
huhupuhetta, joka ei koskaan ollut saanut vahvistusta.

Saarnamies uudisti kysymyksensä Iisakille ja puhui kehoittavasti:

"Syntisiä olemme kaikki ja joka hetki saamme olla varuillamme
sydämemme pahuuden vuoksi... Jumala on nähnyt hyväksi lähettää sinun
osallesi, veljeni Iisakki, raskaita koettelemuksia, ettäs nöyrtyisit
ja polvistuisit vanhurskaan Herran edessä. Puolisosi temmattiin pois
parhaana työpäivänään. Herra tahtoi näyttää sillä, että olet Hänestä
loitonnut ja maallista hyvyyttä himoitset! Et vielä nöyrtynyt! Et
huutanut avuksesi Herraa, et Golgatan veristä tietä muistanut.
Paadutit sydämesi ja Herra lähetti toisen raskaan murheen: ainoa
poikasi hukkui ... hukkui uskottomana..."

Iisakin kasvot värähtelivät, rinnasta tuntui nousevan karvas pala,
mutta hän sai sen niellyksi takaisin.

"Mutta Herra rakastaa sinua ja omaksensa tahtoo... Naapurisi, tämä
Paloniemen Heikki, on kaikki sinulle anteeksi antanut ja tahtoo
kylmän ystävyytesi unohtaa", jatkoi saarnamies.

Iisakki silmäsi Heikkiin, joka istui saarnamiehen vieressä. Heikin
kasvojen ilmeessä hän oli lukevinaan: "Siinä nyt kuulet ... niin
jalomielinen minä olen..."

Iisakki alkoi ymmärtää, mitä saarnamies oikeastaan tahtoi sanoa, ja
häntä inhotti. Niin kauan kuin Heikissä ei tapahtuisi suurempaa
muutosta, ei hän voisi näin äkkiä antaa kaikkea anteeksi ja
unhottaa! Heikin omallatunnolla pitäisi olla hyvinkin raskasta...

Ja kesken saarnamiehen puheen hän nousi ja lähti ulos. Pirtin ovi
porstuaan oli auki, ja sieltä tunki kuumaa hikistä höyryä, niin että
vesi tippui katosta.

Ulkona oli himmeä kuutamo ja lauha pakkanen. Korpikosken pauhu
kuului selvästi, tohisten ja ulvomalla huutaen. Silloin tiesi koski
suoja-ilmoja.

Piha oli täynnä hevosia, joka kujalla poroja, joiden kellot
kajahtivat silloin tällöin, ja rakennuksen seinämät täyttyivät
pystyyn nostetuista suksista.

Iisakki nousi kuistiin ja meni keittiöön. Hanna puuhasi
taloustoimissaan, ja keittiökin oli täynnä väkeä. Iisakki näki
Paloniemen Juhaninkin siellä istuvan.

Silloin kuului kuiske, että saarnamies aloittaa seurat.

Verkkaan ja juhlallisesti astui Kero-Pieti läpi vettä tippuvan
porstuan, ja väkijoukko jakaantui, niin että peräpöydän luo ilmestyi
kuja. Hän oli puseroisillaan, jätettyään paksun villaisen
kaulahuivinsakin saliin. Hänen perässään käveli Paloniemen Heikki,
ja muita vanhempia kristittyjä tuli heidän jäljestään niin sakeana
joukkona kuin mahdollista.

Huoneessa oli hiljaista, ja kuulijakunta katsoi saarnamieheen, joka
ryiskeli ja siveli sileitä, parrattomia kasvojaan.

Paksu-Olli selaili virsikirjaa, hänkin kurkkuansa korjaten.

"Jospa veisaamme virren", sanoo Kero-Pieti.

Olli aloitti virren kimakalla naisäänellään, ja Paloniemen Heikki
yhtyi siihen heti ulkomuististaan. Joku nainenkin kirkui joukkoon,
ja vaivaloisesti ja surkean väärässä äänessä loppui vihdoin ensi
värssy.

Sitten veisattiin vielä toinenkin värssy.

Virren loputtua Olli luki virsikirjasta monta eri kohtaa, ja kun hän
vihdoin oli sanonut aamen, oli suuressa pirtissä niin hiljaista,
ettei kuulunut hiiskaustakaan.

Saarnamies silmäili ihmisiä, ja hänen tutkiva, kiiltävä katseensa
tunkeutui kuin nuoli toisen sydämeen. Moni vanhempikin kristitty
väisti tätä tutkistelua, ja ruti uskottomat istuivat allapäin kuin
jostakin syytettyinä.

"Jospa katsomme, mitä rakastettu opettajamme sanoo", puhui
Kero-Pieti hetken päästä. Ja vaikka hän puhui hyvin matalalla
äänellä, kuulivat sen nekin, jotka seisoivat porstuassa.

Olli avasi Laestadiuksen postillan, ryki ja alkoi lukea:

"_Ja merkit pitää oleman auringossa ja kuussa ja tähdissä._
Vapahtaja puhuu tämän päivän evankeliumissa viimeisistä ajan
merkeistä, jotka ilmestyvät taivaassa ennenkuin tämä maailma loppuu;
ja nämä merkit pitää oleman auringossa, kuussa ja tähdissä. Meidän
pitää nyt ensinnä tietämän, että auringon kanssa ymmärretään
hengellisessä tarkoituksessa kristillisyyden valkeus, joka on
niinkuin aurinko niille, jotka matkustavat iankaikkisuuteen; jos
tämä aurinko pimenee, silloin tulee hengellinen pimeys maan päälle
niin, että matkustavaiset ei näe enää mistä tie menee taivaaseen.
Aurinko ei pimenisi muutoin, mutta kun kuu menee auringon eteen,
silloin tulee aurinko pimeäksi. Mutta kuun kanssa ymmärretään
hengellisessä tarkoituksessa se luonnollinen järki, joka on suurena
esteenä niille, jotka aikovat katumuksen ja parannuksen tehdä;
luonnollinen järki on sokea ja pimitetty synnin himoilta, niinkuin
myös se luonnollinen kuu on itsestänsä musta ja pimeä; mutta tulee
hänestä sentähden vähän valoa, koska aurinko paistaa kuun päälle:
niin tulee myös siitä hengellisestä auringosta ylösvalaistus
järjelle, että ihminen ymmärtää joltisesti järjellä toimittaa ne
maalliset askareet ja niin asettaa elämän, että hän tulis tässä
maailmassa joltisesti aikaan, Mutta ei ihmisen järjellä eikä
viisaudella näe, mistä tie menee taivaaseen. Järjen eli pääkallon
tieto on se kuutamo, jonka himminlaisessa valossa ihminen näkee
kulkea sitä laveata tietä, joka viepi kadotukseen. Mutta sitä
kaitaista tietä ei näe kukaan kuutamolla eli järjen viisaudella; se
pitää oleman täysi päivä eli täydellinen ylösvalaistus Jumalan
sanasta, ennenkuin ihminen näkee, mistä tie menee taivaaseen..."

Olli piti hetken väliä, korjasi kurkkuaan, ja kun hän jatkoi
lukuaan, muuttui hänen äänensä surkean laulavaksi nuotiksi,
ikäänkuin valitukseksi. Ollin lukiessa Kero-Pieti silmäili ympäri
pirttiä, lähetellen tulisia katseita. Ovenpieleen ja porstuaan,
jossa hän tiesi pahimpain uskottomien piilevän, lensivät hänen
silmäyksensä kuin salamat.

Iisakkikin oli joutunut sisälle ja saanut paikan lähellä
saarnamiehen pöytää. Hanna oli istuutunut karsinan puolelle jonkun
metsäkylän emännän viereen.

Ollin lukua kuuntelivat kaikki, vaikka he olivatkin saarnan joko
itse postillasta lukeneet tai kuulleet muiden lukevan.

Ja Olli jatkoi:

"Koska Vapahtaja tämän evankeliumin alussa puhuu viimeisistä ajan
merkeistä, varoittaa hän viimein opetuslapsiansa niistä synneistä,
jotka erinomattain ovat hallitsevaiset silloin, koska viimeisen ajan
merkit rupeavat näkymään. _Kavahtakaa teitänne ylönsyömisestä,
juopumisesta ja elatuksen murheesta, ettei se päivä tule äkisti
päällenne._ Me näemme, että ylönsyöminen ja juopumus ovat maailmassa
hallitsevaiset synnit; maailman herrat käyvät edellä hyvillä
esimerkeillä, ja talonpojat seuraavat perässä. Koska yksi ihminen
syntyy, niin ne palvelevat sitä Jumalata, joka on peräsuolessa; jos
ihminen kuolee, silloin taas palvellaan samaa peräsuolen Jumalaa;
nimipäivät ja syntymäpäivät pyhitetään peräsuolen Jumalalle
huvitukseksi. Onkos sitte Jumala luonut ihmisen syömään ja
paskantamaan, juomaan ja tappelemaan? Vai mitä varten ihminen on
luotu tähän maailmaan? Maailman herrat voitelevat kurkkunsa
vuotavalla pirunpaskalla, ja talonpojat seuraavat heidän
esimerkkiänsä. Niin eletään nyt maailmassa, ja sillä elämällä he
luulevat kelpaavansa Jumalalle."

Ollin lukiessa alkoi naisten penkeistä kuulua nyyhkytyksiä ja
raskaita huokauksia. Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä itki
ääneensä. Hanna silmäsi isäänsä, joka istui aivan häntä vastapäätä.
Iisakin kasvot olivat vakavat, ja silmäin välissä oli ryppy, joka
siihen ilmestyi aina silloin, kun hän oli tyytymätön.

Ollin ääni häipyi, niin etteivät lähellä olevatkaan kuulleet eri
sanoja.

Ihan lopulla saarnaa Olli koetti korottaa ääntänsä niin kuuluvaksi
kuin voi, ja nyt kajahti ympäri pirtin:

"Olkaa siis valppaat ja valmiit rukoilemaan, että se suuri
ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on, auttaisi teitä
vielä viimeisessä hengen kilvoituksessa, ja koska nämä luonnolliset
silmät kiinni pannaan, ne kirkkaat silmät aukenisivat, jotka näkevät
Jumalan ja kaikki pyhät enkelit. Aamen!"

Olli painoi kirjan kiinni ja hengitti helpotuksesta.

Kero-Pieti silmäili ympäri pirttiä.

"Että se suuri ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on,
auttais teitä", toisti hän verkkaan. Mutta jo hänen äänensä sointu,
silmäin ilme ja ojentuvan käden siunaava liike vaikutti, että
naisten puolelta alkoi kuulua itkua ja voivotuksia...

"Tehkää parannus", kuului Kero-Pietin ääni. "Tehkää parannus, koska
armon aurinko vielä paistaa ja suuri ristinkantaja apua lupaa!...
Lyhyt on armon aika. Kuolema kolkuttaa ja monen rintoja, monessa on
hyvä työ aloitettu."

Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä alkoi uikuttaa ja huutaa,
hyppäsi seisomaan, roivi käsiään yhteen ja kirkui, niin että korvia
viilsi:

"Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!"

Hän pyrki pois paikaltaan, loikkasi kuin taikavoimalla yli penkkien
ja riensi saarnamiehen kaulaan...

Kero-Pieti lohdutteli, todisti syntejä anteeksi ja puhui jotakin,
mitä Hanna ei kuullut.

Muutkin naiset alkoivat kirkua, ja kaikki pyrkivät pois paikoiltaan.

Valtava liikutus käy miestenkin puolella. Paloniemen Heikki innostui
myös ja alkoi saarnata...

Paksu Olli oli joutunut pois pöydän takaa, ja hänenkin kaulassaan
riippui neljä tai viisi emäntää...

Hanna työnnettiin syrjemmäksi. Joku tarttui hänen kaulaansa ja
huusi:

"Herra Jeesus, ole kiitetty!"

Iisakkikin oli noussut seisaalle, ja kun Hanna katsoi isäänsä
silmiin, näki hän, että ryppy silmäin välissä oli yhä syventynyt.

"Te paatuneet uskottomat", kuului Kero-Pietin ääni, "tehkää
parannus, koska aika vielä on..."

Nuoria naisia ja miehiä tunkeutui lähelle saarnamiestä. Joku itki
katkerasti, pyytäen anteeksi pahoja tekojaan...

Hanna näki isänsä kaulassa riippuvan jonkun naisen, ja kun nainen
käänsi kasvonsa Hannaan päin, tunsi Hanna, että se oli Paloniemen
vanha emäntä. Iisakin kasvojen ilmeessä Hanna ei huomannut
tapahtuneen muutosta...

Äkkiä,--Hanna ei ymmärtänyt millä liikkeellä,--saarnamies sai äänet
ja uikutukset vaikenemaan ja alkoi saarnata vähäuskoisille ja
uskostaan langenneille. Hänen äänensä kuului porstuaan ja pihalle
asti, ja hänen sanansa tunkeutuivat luihin ja ytimiin.

Totuutta, suoraa totuutta puhui saarnamies,--sen myönsi Hannakin,
mutta hän ei jaksanut nousta niin väkevään tunnelmaan kuin muut.

Hän kuunteli miettiväisenä saarnamiehen puhetta, joka vähitellen
taas lakkasi kuulumasta yleisten liikutusten enetessä.

Paloniemen Heikki selitti joillekuille nuorille, vastaheränneille
autuuden oppia. Hanna tunsi ne samoiksi, jotka joka talvi suurempina
seurailtoina tekivät parannuksen ja kesän tullen lankesivat entiseen
uskottomuuteensa. Hänen katseensa haki isää, mutta tätä ei enää
näkynyt. Iisakki oli liikutusten aikana poistunut.

Hannakin alkoi pyrkiä ovea kohden.

Koko pirtti oli täynnä hikistä ilmaa. Ihmiset olivat liikkeellä.
Toiset itkivät, toiset rukoilivat syntejään anteeksi.

Hanna pääsi vähitellen ovensuuhun, veti huivin päähänsä ja saattoi
hengittää helpommin. Mutta porstuassakin oli väkeä, ja raskas ilma
oli sielläkin, ja välikatosta tippui vettä. Hanna riensi ulos.

Pilvien takaa valaisi kuu himmeällä valolla pihamaata. Koski kuului
pauhaavan.

Hannan sydämessä hytkähti kummasti. Hänen eteensä ilmestyi
Paloniemen Heikki, joka totisin kasvoin ja merkillisin katsein
saarnasi parannusta nuorille.

Saattaisiko niin puhua muille, ellei itse uskoisi ja ellei itse
olisi valmis kuolemaan? kysyi Hanna itseltään. Puhdas omatunto
Heikillä kai sittenkin oli. Isä ja hän epäilivät syyttä Heikkiä
Niilo Iisakin hukkumisesta...

Hannan tuli melkein paha olla, ja hänestä tuntui kuin jokin ääni
sydämessä soimaisi häntä...

Oli tullut olluksi niin tyly Juhanillekin, joka saattoi olla totinen
kristitty! Syyttä hän ja isä paloniemeläisiä epäilivät!

Talvinen ilma raitisti Hannan kuumia ohimoita. Hän alkoi virkistyä,
ja polttava sydämentuska vaimeni.

Kun hän lähti takaisin sisälle, seisoi Paloniemen Juhani melkein
hänen vieressään.

"Hanna", sanoi Juhani omituisen pehmeällä äänellä.

Hanna pysähtyi ja vastoin entistä tapaa antoi kätensä olla Juhanin
kourassa pitkän aikaa.

"Onko sinulla mitään erityisempää minua vastaan, kun usein olet niin
tyly ... nyt tänä iltana varsinkin?" puhui Juhani, ja ihmeellisen
pehmeältä kajahti hänen äänensä. Koko olennossa oli jotakin
alakuloista, mitä Hanna ei ollut hänessä ennen huomannut.

Hanna katseli hänen kasvoihinsa, jotka kuun kalpeassa valossa olivat
valjut ja totiset.

"Isä ei jaksa uskoa sitä Niilo Iisakin hukkumista", alkoi Hanna
puhua. "Se on niin kummallista... Isä epäilee, ettei sinun isäsi
tahtonut laskea paremmin sitä lauttaa, jossa velivainaja oli..."

Juhani ymmärsi, mitä Hanna tarkoitti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä
kalpeammiksi.

Pihalle asti kuului pirtistä ruikutusta ja huutoja, ja kuistin
ovesta tuli höyryä sakeana.

Hanna tunsi Juhanin käden omassaan vapisevan ja kuuli hänen sanovan:

"En minä siitä asiasta mitään tiedä... Hukkuivathan muutkin
jälkipään miehet..."

Hanna katsoi Juhanin tummiin silmiin, joihin hänen mielestään
ilmestyi kummallinen kiilto.

       *       *       *       *       *



NUOTTANIEMEN talo oli korkean niemen nenässä jossa joki teki
kaarevan polven kuin hevosenkengän. Talon ikkunoista näkyi suoraan
pohjoisesta tuleva väylä, joka lankasuorana laski jyrkkien
rantojensa välissä virtaavaa uomaansa pitkin taloon päin. Se oli
kuin läikkyvä tie, joka lähti kaukaa ikäänkuin tunturin huipulta ja
suuntaansa muuttamatta vei Nuottanientä kohti. Mutta taloa
lähestyessään se näytti remahtavan suureen nauruun, leveten
vähävirtaiseksi, korkearantaiseksi suvannoksi. Siinä se levähti
vauhdistaan ja kokosi uusia voimia.

Nuottaniemen suvanto oli mainio lauttasatama.

Mutta vähän alempana taloa, toisella puolen niemen nenää, suvanto
äkkiä kapeni, muuttuen väkeväksi virraksi, joka kiihtyen ja
vauhtiaan enentäen riensi vaahtoisin harjoin mutkistaan kuuluisaan
Korpikoskeen.

Paloniemi oli alempana Nuottanientä joen länsipuolella, missä väkevä
virta kulki pitkin jyrkkää ja kivikkoista rantaa. Senvuoksi eivät
ylempää tulevat lautat koskaan uskaltaneet Ruotsin puoliselle
rannalle, missä kosken virta jo alkoi niellä, vaan laskivat maihin
Nuottaniemen suvannon kohdalla, ja täällä ne varustettiin kosken
kuohuja varten.

Kylän talot olivat loitompana näistä molemmista Korpikosken
taloista, jotka kumpikin olivat manttaaliltaan pitäjän suurimpia.
Nuottaniemen maita oli koko idänpuolinen metsärikas Korpikosken
ranta, samoin kuin Ruotsin puolinen ranta oli Paloniemen aluetta.
Mutta Paloniemen maat olivat kuitenkin pienemmät ja laadultaan
karummat, ja talon metsät olivat entiset isännät joko myyneet tai
muuten raiskanneet.

Nuottaniemi oli metsärikas.

Heti Korpikosken rannalta ja talon vainion takaa alkoivat äärettömät
mäntymetsät, jotka ulottuivat penikulman leveydeltä synkkiin
sydänmaihin päin Maanlaatu oli talon ympäristöllä hyvää, lihavaa
savimultaa ja koko niemi seudun parasta peltomaata.

Molempien talojen isännät olivat monta miespolvea olleet
koskenlaskijoita, verrattomia perämiehiä. Ne olivat uskaltaneet
lähteä juonikkaalle Korpikoskelle silloinkin, kun koski oli
pahimmillaan. Eikä muistanut tämä polvi, että entisten isäntäin
lauttoja ohjatessa olisi sattunut onnettomuuksia. Raskaat
tukkilautat viilsivät hyrskyissä, vilahtivat vaarallisten kallioiden
ohi ja notkistivat kankeita kylkiään perämiesten tahdon mukaan
äkkimutkissakin.

Paloniemen isännät olivat aina olleet rajumpia ja rohkeampia kuin
Nuottaniemen miehet. Ulkomuodoltaankin olivat nämä naapurit kovin
erinäköisiä. Paloniemen miehet olivat pitkiä ja mustaverisiä, joiden
kantaisän sanottiin muuttaneen tänne Kolarin kylmistä korvista. He
olivat olleet rajuja miehiä, sydämettömiä ja raakoja. Tämän nykyisen
isännän isoisä oli ollut maankuulu juoppo ja tappelija, joka oli
Lapinretkelleen iäksi jäänyt.

Nuottaniemeläiset taas olivat hiljaisia, lyhytkasvuisia,
vaaleaverisiä miehiä, jotka rakastivat kotiaan ja olivat innokkaita
maanviljelijöitä. Heidän kantaisänsä kerrottiin olleen
kotalappalaisen, jolla oli Nuottaniemen juurella ollut kota ja joka
kalasteli sekä koskessa että suvannolla. Hän oli sitten nainut
suomalaisen tytön, ja heistä polveutuivat nuottaniemeläiset.

Rohkeita perämiehiä olivat nämä nykyisetkin isännät, Heikki ja
Iisakki.

Mutta Nuottaniemen Iisakkiin luotettiin kuitenkin paremmin, vaikkei
Heikinkään perämiehenä ollessa ollut sattunut vahingoita.

Vaikka naapurit olivatkin niin erilaisia luonteeltaan, oli heidän
kesken aina vallinnut sovinto ja naapurirakkaus. Ei ollut tullut
tinkoja kalastuspaikoista, jotka molemmilla olivat yhtä hyvät.
Nuottaniemeläiset olivat ymmärtäneet vaieta silloin, kun
paloniemeläisten villi veri alkoi kiehua.

Sovinnossa olivat nämä nykyisetkin isännät eläneet ja näennäisesti
vieläkin elivät, vaikka silloin tällöin lauttojen laskuaikana olikin
sattunut pieniä kinoja.

Mutta sen tiesi jo monta kylää, että Paloniemessä kadehdittiin
Nuottaniemen rikkauksia. Satumaisia summia oli Iisakille jo tarjottu
metsistä, mutta Iisakki ei ollut myynyt. Mitäpä hänen tarvitsikaan
myydä, jolla oli yllin kyllin maallista hyvyyttä muutenkin!

Eikä ollut kuin kaksi lasta perimässä!

Näinä parina viime vuonna olivat naapurien suhteet kuitenkin
kylmenneet.

Ja Nuottaniemen Iisakin syyksi se pantiin. Iisakki ei ollut pariin
vuoteen käynyt Paloniemessä, ei siitä päivästä saakka, jolloin Niilo
Iisakki hukkui.

Ja siitä päivästä alkaen oli isäntä alkanut tuntuvasti vanheta.

Niilo Iisakki oli ollut reipas nuorukainen, tarkkasilmäinen ja
rohkeamielinen. Hänestä toivottiin yhtä taitavaa perämiestä kuin oli
ollut hänen isoisänsä, Nuottaniemen Mooses, joka osasi laskea kaikki
Tornionjoen kosket. Mutta toisin oli kova kohtalo määrännyt. Kesän
kirkkaimmillaan ollessa oli Niilo Iisakkikin lähtenyt lauttaa
soutamaan kosken alle. Miehistä oli puute, sillä lauttoja oli paljon
odottamassa. Niilo Iisakki sattui sille lautalle, jossa Paloniemen
Heikki oli perämiehenä...

Hetkeä ennen oli rannasta lähtenyt lautta, jossa Nuottaniemen
Iisakki oli perämiehenä. Koski oli pahalla päällä, ja
Varsankalliossa, joka oli Korpikosken vaarallisin paikka, hipaisi
Iisakinkin ohjaama lautta kallion kylkeä...

Toiset viilettivät perästä...

Oli valoisa juhannusyö. Jälkipään miehet, joihin Niilo Iisakkikin
kuului, olivat etelänpuolen väkeä, mutta etupäässä siinä oli
paikkakuntalaisia. Silloin, kun lähestyttiin Varsankalliota, kääntyi
lautta äkkiä kalliota kohden, ja jälkipää jysähti siihen niin, että
pohja hajosi yksin puin...

Kaikki jälkipään miehet joutuivat koskeen, ja raskas lautta painoi
heidät kuohuihin. Etupään miehet pääsivät onnellisesti kosken
alle...

Kukaan ei pannut sitä onnettomuutta perämiehen syyksi. Parastansa
oli Paloniemen Heikki koettanut, mutta raskas lautta ei totellut,
sillä väkevä virta painoi Varsankalliota kohti. Ja ensi kertaa nyt
semmoinen onnettomuus Heikillekin sattui.

Sen ymmärsi Nuottaniemen Iisakkikin, mutta sittenkin jäi hänen
mielensä pohjalle kummallinen epäluulo, jota hän ei saanut
kitketyksi pois, mutta joka ajan kuluessa yhä vahvistui. Oliko
Heikki tehnyt sillä kerralla kaikki, mitä olisi voinut tehdä?

Etupään miehet vakuuttivat, ettei se ollut Heikin syytä. Kaikki
miehet olivat soutaneet niin, että silmät tulta iskivät. Mutta
taitavana perämiehenä Iisakki ymmärsi, ettei tarvinnutkaan enempää
kuin jonkun sekunnin viivytys soutukäskyn antamisessa ... silloin
oli varmaa, ettei lautta ehtisi ohi Varsakallion.

Hän ei ollut koskaan ilmaissut epäluulojaan, mutta siitä asti hän ei
enää käynyt Paloniemessä, vaikka Heikki puolestaan lauttojen laskun
aikana oleskeli Nuottaniemessä viikonkin päivät yhtä mittaa.

Samana kesänä syyspuolella alkoi Paloniemen Juhani lähennellä
Hannaa, ja siitä saivat Iisakin epäilykset uutta vauhtia.

Ilokseen hän kuitenkin huomasi, ettei Hanna näyttänyt paljonkaan
välittävän Juhanista.

Nyt viime syksynä oli Juhani kosinut, mutta Hanna oli pyytänyt vielä
miettimisen aikaa. Hän tahtoi vielä olla nuorena ja huolettomana.

Poikansa kosinnasta ei Paloniemen Heikki ollut tietävinäänkään,
mutta Iisakki arvasi, että Heikki sittenkin ohjaili ja neuvoi
poikaansa. Paloniemen asioiden tiedettiin olevan huonolla tolalla.
Jos saamamiehet ryhtyisivät omaansa ottamaan, menisi talo ja
irtaimisto velkamiehille. Mutta Paloniemen Heikki oli kristitty
mies, joka kulki saarnamatkoilla ja uhrasi paljon kristittyjen
hyväksi. Siksi velkojat, jotka olivat kristittyjä, eivät ruvenneet
ulosotolla hätyyttelemään.

Nuottaniemen Iisakki oli kyllä kristittyjen kirjoissa, ja heränneenä
miehenä häntäkin pidettiin, mutta moitittiin liian itaraksi ja
maallisen tavaran himoojaksi. Hän ei koskaan riemuinnut silloinkaan,
kun valitut saarnamiehet pitivät seuroja, ei tunnustanut syntejään
eikä niitä anteeksi pyytänyt. Senvuoksi häntä pidettiin huonompana
kristittynä kuin hänen naapuriansa, Paloniemen Heikkiä.

Nyt hän oli kuitenkin, kun tiesi Kero-Pietin taloonsa tulevan,
päättänyt runsain käsin kestitä sekä saarnamiestä että muitakin
kristityitä. Häntä ei saataisi moittia itaraksi, sillä sitä hän ei
ollut koskaan ollut eikä liioin maallista tavaraa himoinnut. Senkö
vuoksi häntä itaraksi uskottiin, että hän hoiti taloansa parhaan
ymmärryksen mukaan eikä suostunut puulaakeille metsiään myymään?

Iisakki hymähti koko jutulle ja palveli Jumalaansa sydämensä äänen
mukaan.



Seurat olivat loppuneet. Yö oli puolessa, ja seuramiehet tekivät
lähtöä kukin kotiinsa. Kaikille oli ilmoitettu, että vielä
seuraavanakin iltana kokoonnuttaisiin Nuottaniemessä.

Saarnamies joukkoineen jäi taloon yöksi.

Suuri ja ihmeellinen oli tämä ilta ollut. Paljon nuoria oli
herännyt, ja vähäuskoiset ja langenneet olivat uudistaneet uskonsa.
Kero-Pieti saattoi olla kaikin puolin tyytyväinen. Hänen tulinen,
nuhteleva ja sydämeenkäypä saarnansa ei ollut sattunut kuuroille
korville.

Kun muut jo olivat käyneet nukkumaan, juttelivat saarnamies ja
Iisakki kahden kesken pienessä pihanpuolisessa salinkamarissa.

"Minun tapani on aina puhua suoraan ja peittelemättä", jatkoi
saarnamies sikaaria poltellen. "Ihmisen viat ja sydämen pahuus eivät
lähde pois, ellei korva saa kuulla suoraa totuutta, sitä totuutta,
joka on Jumalasta. Sen vuoksi nyt sinultakin kysyn, veljeni Iisakki:
Miksi kannat kainia veljeäsi Paloniemen Heikkiä kohtaan, jonka uskon
vilpittömäksi kristityksi?"

Kero-Pieti teki kysymyksensä äkkiä ja esipuheitta, niin että Iisakki
hätkähti. Hän ei ollut odottanut niin suoraa puhetta. Mitä hän
vastaisi? Sanoisiko suoraan saarnamiehelle, mitä oli ruvennut ensin
epäilemään ja sitten uskomaan? Mutta eihän hänellä, kun oikein asiaa
ajatteli, ollut minkäänlaista tukea otaksumisilleen!

Hän pysyi vaiti ja saarnamies jatkoi:

"Veljesi Heikki puhui minulle, että olet muuttunut kummallisen
kylmäksi häntä kohtaan. Kaiketi luulet itselläsi olevan siihen
syytä. Mutta oletkos tunnustellut oman sydämesi kovuutta? Oletkos
antanut anteeksi niin monta kertaa kuin taivaallinen isä neuvoo?
Katso omaan poveesi ja tutkistele! Oletko lähtövalmis, kun
arkkienkeli pasuunaansa puhaltaa suurena lähtöpäivänä?"

Iisakki tuijotti lattiaan eikä vastannut mitään.

"Herra on sinua kovasti koetellut, mutta kaikki me tarvitsemme
tulivasaraa tässä elämässä... Pian me unhotamme taivaallisen isämme,
jolta kaikki hyvyys vuotaa, ellei Hän pane päällemme väkeviä
murheita, jotka meitä saattavat Häntä rukouksilla lähenemään."

Mutta Iisakki ei vieläkään virkkanut mitään. Kerran jo nousi sana
suuhun, ja hän aikoi kertoa saarnamiehelle kaikki. Jos Heikki voisi
vanhurskaan Jumalan kasvojen edessä vakuuttaa, ettei hänessä ollut
pienintäkään syytä Niilo Iisakin kuolemaan, anoisi hän anteeksi
kaiken epäilyksensä ja sydämensä pahat ajatukset--ja alkaisi taas
sydämestään saakka rakastaa naapuriaan. Mutta kun sana oli noussut
suuhun, nielaisi Iisakki sen takaisin ja virkkoi melkein kuin
pakosta:

"Enpä minä tällä kertaa haluaisi meidän suhteestamme haastella."

"Tee kuin tahdot", arveli saarnamies. "Mutta raskasta on sinunkin
kantaa pahaa sydäntä veljeäsi vastaan..."

"Niin onkin. Enkä mitään niin toivoisi kuin sitä, että
naapurisuhteemme tulisivat entiselleen", sanoi Iisakki.

"No ehkäpä Jumalan avulla tulevat. Katso: Paloniemen Heikillä on
nuori uljas poika, totinen kristitty ja hiljaluontoinen Juhani, joka
neitsykäistä, tytärtäsi Hannaa, rakastaa... Ehkä se on viittaus
Herralta, että sovintoon ja rakkauteen kävisitte!"

"Saattaa olla viittaus", myönsi Iisakki. "Muuten minä en tiedä
siitä. Se olkoon heidän oma asiansa."

Saarnamies herkesi hetkeksi. Hän oli kyllin tarkka ihmistuntija
huomatakseen, ettei Iisakki pitänyt siitä puheesta.

"Juhani on nuhteeton nuorimies", sanoi Kero-Pieti. "Ja työtätekevä
ja työtärakastava."

"Mitä varten häntä minulle kehut?" kysyi nyt Iisakkikin vuorostaan
äkkiä. "Paloniemeläisetkö ovat käskeneet häntä täällä kehumaan?"

Nyt oli Kero-Pietin vuoro hämmästyä. Eikä hän heti pystynytkään
Iisakille vastaamaan.

"Paha on sydämesi", sanoi hän vain ja arveli sitten haukotellen:
"Taitaa olla jo aamuyö."

"Aamupuoli jo on", vastasi Iisakki, nousi, toivotti Herran rauhaa ja
poistui pirttiin omaan vuoteeseensa.

Hanna makasi valveilla ja tiesi isän olevan kahdenkesken
saarnamiehen kanssa. Mitä he siellä puhuivat? Puhuivatko
taivaallisia vai velivainajan hukkumisesta?

Mitähän jos isä selitti koko asian Kero-Pietille!

Ja Kero-Pieti todisti kaikki isän ja hänen epäilyksensä turhiksi,
vakuutti, että Paloniemen Heikki oli viaton, ja he olivat pahaa
sydäntä kantaneet syyttömästi paloniemeläisiä vastaan!

Ja huomenna isä menisi Paloniemeen, ja sitten tulisi suuri sovinnon
päivä...! Juhani ehkä tulisi tänne...

Hanna muisti Juhanin kalpeat kasvot ja tummat silmät, jotka
kiilsivät niin kummasti tuon pitkän miehen päästä...

Hän tunsi kuin sääliä Juhania kohtaan. Mutta rakkautta hän ei
jaksanut kuvitellakaan. Sillä sydämen pohjalla pyrkivät esille
nuoren, reippaan ja vaaleaverisen miehen lempeät silmät ja naurava
suu ... leveät hartiat ja tanakat kädet... Se kuva oli siellä ollut
jo kauan, ja hyvin usein se sieltä tuli näkyviin ... silloin
varsinkin, kun tuntui jotakin olevan ikävä...

Nyt hän ilmestyi ilmielävänä, niinkuin syyskierän aikana oli, kun
ylös Lappiin, tukkimetsään lähti. Tästä kodin kautta he menivät,
monta nuorta miestä yhdessä roikassa, hiihtäen, laukut selässä.
Kuistissa hän sai kahden kesken puhutella.

"No muista sitten minua!" sanoi hän ja puristi sormia.

"Muistan minä ... aina muistan."

"Ensi lauttojen matkassa palaan ... silloin on kevät."

"Varron ensimmäisiä lauttoja..."

Puristi kättä lämpimästi... Tuntui siltä kuin riemu halkaisisi
sydämen...

Sitten he lähtivät. Hän ja isä katselivat pirtin ikkunasta, kuinka
he laskivat korkeaa törmää alas jäälle ja lähtivät taivaltamaan
pitkin vähälumista joenuomaa ylöspäin. Reippaasti he hiihtivät,
vaikka vinkeä pohjoinen puski vastaan.

"On se hiihtomies, tuo Koskenalustan Antti", sanoi isä.

Hänelle teki hyvää isän sana. Edelle muista oli Antti lykännyt. Hän
näki pitkän hiihtäjärivin yhä pienenevän, kunnes ei enää näkynyt
muuta kuin musta viiru halkaisemassa ylöspäin kapenevaa joen uomaa.
Lopulta katosi viirukin, nousi kuin tuntureille siellä, missä
joenuomakin katosi näköpiiristä...

Haima makasi valveilla ja mietti. Kuinka kauan isä viipyisi
saarnamiehen luona?

Sinne oli Antti mennyt tukkimetsään, eikä Hanna ollut hänestä mitään
kuullut. Ja kevääseen ja jäänlähtöön oli vielä pitkän pitkiä talven
kuukausia...

Silloin kuuli Hannan odottava korva, että porstuassa kulki joku, ja
hän arvasi, että isä palasi saarnamiehen luota. Hänen teki mieli
mennä isältä kysymään, mutta kun hän kuuli isän rykäisevän samaan
tapaan kuin iltaisin levolle mennessä, otaksui hän, ettei isälle
ollut mitään oudompaa tapahtunut.

Ja Hannakin vaipui levottomaan uneen.

Aamulla, ennenkuin puolipimeä talvinen päivä alkoi tuntua, rupesi
väkeä jo karttumaan taloon.

Kaikki tahtoivat puhutella kauan kaivattua ja odotettua saarnamiestä
ja saada häneltä lohdun sanoja. Ja kaikille oli hänellä ystävällinen
sana varastossa, suurimmallekin syntiselle hän neuvoi tien armoon ja
Kristuksen luo.

Hän ei pitänyt aamupäivällä mitään erityistä saarnaa, vaan puheli
vähän kunkin kanssa, todistaen vähäuskoisuutta ja syntejä anteeksi.

Isännällä ja Hannalla oli paljon hommaa, sillä talon piha oli kuin
markkinapaikka ja joka huone täynnä väkeä.

Hanna päätti isänsä kasvojen ilmeestä, ettei saarnamiehen ja isän
kesken ollut sattunut mitään erinomaista. Isän otsaryppy oli hyvin
syvä, ja siitä Hanna tiesi, että isää vaivasi väen paljous ja
kuhina. Väsyneeltäkin hän näytti. Tuskin oli nukkunut koko yönä.

Aamiaista syödessä saarnamies puhui siitä, kuinka vaikea on
maallista tavaraa rakastavan ihmisen tulla Jumalan valtakuntaan. Ja
kuitenkin neuvoo Jeesus jättämään kaikki ja seuraamaan häntä. Hän
kertoi monta esimerkkiä. Puhuessaan hän silmäili Iisakkiin, ja
Iisakki ymmärsi, että saarnamies rikkaalla miehellä tarkoitti häntä.

"Jättää kaikki ja seurata Jeesusta", jatkoi saarnamies. "Se on
raskasta syntiselle ihmiselle, ja kuitenkin se on tehtävä, jos
Jeesusta seurata tahtoo. Hyvä on maallinenkin tavara, mutta siihen
ei saa sydäntään kiinnittää..."

Ja kääntyen Iisakin puoleen hän jatkoi:

"Kuinka on sinun sydämesi irti maallisesta tavarasta, jota Jumala on
sinulle yllin kyllin suonut?"

"En ole sitä vääryydellä enkä minkään varjon alla kerännyt", vastasi
Iisakki vakavin kasvoin. "Mutta en ole tahtonut myöskään sitä
tuhlata enkä joutavaan kuluttaa, kun elämässäni olen vähemmälläkin
toimeen tullut. Olen koettanut hoitaa maatani ja metsiäni ja uskon
varmaan, että taivaallinen isä on töitäni siunannut..."

Saarnamies ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoi pihaan niitä
kristityitä, jotka olivat olleet Paloniemessä yötä.

Siinä roikassa oli Paloniemen Heikki emäntineen ja myös hänen
poikansa Juhani.

Hanna näki Paloniemen Heikin katseesta, että se tähysteli kuin olisi
jotakin erinomaisempaa odottanut.

Iisakki näytti tervehtivän Heikkiä melkein kylmästi, ja Hanna
huomasi, etteivät he katsoneet toisiaan silmiin.

Juhani tervehti Hannaa lämpimämmin kuin ennen, mutta Hanna tunsi,
että jotakin kylmää liikkui hänen sydämessään.

Aamiainen oli syöty, ja saarnamies istui keinutuoliin ja alkoi puhua
Jumalan sanaa.

Iisakki ja Hanna poistuivat taloustoimiinsa.

Päivä kului, ja väkeä karttui yhä lisää, niin että ennenkuin
varsinainen selitys alkoi, oli Nuottaniemen kookas pirtti kuin
sullottu väkeä täyteen.

       *       *       *       *       *



TOISTA viikkoa viipyi Kero-Pieti Nuottaniemen ja Paloniemen
taloissa, vuoro-illoin kummassakin seuroja pitäen.

Ihmeitä oli tapahtunut. Lukuunottamatta monia nuoria, jotka tulivat
herätykseen, oli monta vanhaa paatunutta, uppouskotonta pehminnyt ja
tehnyt totisen parannuksen. Kero-Pieti oli parhaansa koettanut
saadakseen Nuottaniemen Iisakin ja Paloniemen Heikin suhteet
entiselleen. Alussa hän uskoi kaiken syyn olevan Iisakissa, mutta
kuta useammin hän kumpaakin naapuria puhutteli, sitä enemmän hän
alkoi epäillä, ettei Heikkikään voinut olla aivan viaton. Mutta
Iisakki vaikeni siitä, mistä oli pahan sydämen Heikkiä kohtaan
ottanut, ja Heikki puolestaan vakuutti, ettei hän tiennyt tehneensä
mitään pahaa naapurilleen. Niin jäi saarnamiehelle epäselväksi,
kummassako miehessä vika oli. Mutta syvällä omassa sydämessään hän
tunsi, ettei kumpikaan ollut vielä kylliksi nöyrtynyt.

Hyvästellessään hän sanoi Paloniemen Heikille:

"Jos tunnet loukanneesi naapuriasi ja veljeäsi Iisakkia ... käy
kohti, puhu puhtaaksi tuntosi, tunnusta vikasi ja rukoile anteeksi!"

Ja Iisakkia hyvästellessään hän puhui:

"Minä kiittäisin Jumalaani vielä enemmän tästäkin armon ajasta,
jonka olen viettänyt näiden naapurusten vieraanvaraisessa kodeissa,
jos saisin viedä tiedon kanssani, että olisin rakkauden siteet
lujittanut heidän kesken. Mutta nyt lähden luotanne mustin mielin.
Rukoilen armon ja valkeuden Herraa, että hän avaisi teidän sydämenne
näkemään ja tuntemaan, että ainoastaan rakastaen toisiamme me toinen
toistamme turvaamme matkatessamme täältä murheen laaksosta
ijankaikkisuuden ihanalle rannalle."

"Niin on tosi", sanoi Iisakki liikutettuna.

"Puhu tuntosi puhtaaksi!" kehoitti Kero-Pieti ja laski kätensä
Iisakin olkapäälle.

Iisakille nousi sana suuhun, mutta hän nielaisi sen takaisin.

"Ellei Heikki ensin puhu, on minun mahdotonta mitään sanoa", virkkoi
hän.

Kero-Pieti katsoi Iisakkiin pitkään, ja nyt hän oli ymmärtävinään,
että Iisakki oli syvällä sydämessään loukkaantunut naapuriinsa.

Ja niin hän lähti Nuottaniemestä, eikä hänelle ollut valjennut se
asia, josta Iisakki piti Heikkiä kohtaan pahaa sydäntä.

Peninkulmien päähän toiseen pitäjään hän matkusti valiojoukkoineen.
Sinne oli häntä jo viikkomääriä varrottu.

Nuottaniemessä alkoi arkielämä kulua entistä latuaan, kun kaikki
paikat ja kompeet oli saatu kuntoon seurojen loputtua.

Iisakki-isäntä pysyi yhtä totisena, niinkuin oli näinä vuosina
ollut. Hanna huomasi, ettei saarnamiehen käynti ollut isässä mitään
muutosta vaikuttanut. Hän ei enää koskaan ollut niin iloinen kuin
silloin, kun Niilo Iisakki eli. Silloin hän laski leikkiä, ja joskus
iltaisin he koettelivat voimiaan.

Mutta erinomaisen hellä hän oli Hannalle ja puhui lempeällä äänellä.
Hanna arvasi isän murehtivan Niilo Iisakkia, mutta hän ei koskaan
puhunut siitä Hannalle.

Sydäntalvella sattui sentään päiviä, että hän innostui työhön ja
läksi aamuvarhaisella metsään. Mutta sieltä palatessaan hän valitti
väsymystä ja päänkipua.

Hanna hoiti taloutta jäntevästi, huolehti isännänkin asioista, ja
talossa kävi työ ja toimi mainiosti.

Nuottaniemen palvelusväki oli myös tullut herätykseen. Nuoret piiat
heittivät joutavat koristukset puvuistaan pois, eikä renkipoikia
enää tavattu iltaisin korttia lyömässä.

Hanna kertoi muutoksesta isälleen.

Iisakki hymähti:

"Semmoistahan se on aina ennenkin ollut", sanoi hän. "Jonkun viikon
ne ovat totisia, mutta ennenkuin käki kukkuu, ovat he entisenlaisia.
Ne parannuksen teot eivät ole sydämestä lähteneitä. Jospa heidän
mielensä muuttuisikin!"

Ja totta olikin Iisakki puhunut. Jo parin viikon päästä juoksivat
piiat kylälle, ja renkipojat laulelivat rivoja rekilauluja metsään
mennessään.

Niin kuluivat viikot, ja talven pitkät pimeät alkoivat lyhetä.

Iisakki istui etelänpuolisen ikkunan luona, kun päivä oli
kirkkaimmillaan, ja lueskeli raamattua. Hän syventyi lukemiseensa
niin, ettei kuullut, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Mutta luettuaan hän nousi ja meni peräikkunan luo, josta näkyi
korkearantainen Ruotsin puoli ja Paloniemen punainen talo kivisine
navettoineen.

Hanna pani merkille, ettei hänen katseensa kauan viipynyt
Paloniemessä, vaan siirtyi pian Korpikoskelle päin, josta nousi
vaaleaa usvaa taivasta kohti, metsän yli näkyen.

Saarnamiehen lähdettyä oli Paloniemen Juhani joka sunnuntai hiihtäen
käynyt Nuottaniemessä. Silloin hän puheli pirtissä renkien ja
Iisakin kanssa kaikenlaisista asioista, viipyi pari kolme tuntia ja
hiihteli sitten takaisin kotiansa. Hyvin monena sunnuntaina sattui,
ettei Juhani tavannut Hannaa ollenkaan. Näytti ikäänkuin Hanna olisi
vasiten välttänyt tulemasta Juhanin puheille.

Vähäpuheinen oli Iisakkikin. Ja sattui niinkin, että kun Juhani tuli
taloon ja Iisakki istui yksin pirtissä raamattua lukien, hän ei
ollut näkevinäänkään Juhanin tuloa. Ja kun Juhani jostakin aloitti
puheen, ei Iisakki arvellut siihen mitään, joten Juhanin oli
lopetettava.

Niin oli eletty helmikuuhun, jolloin päivät jo Perä-Pohjolassakin
alkavat pidetä.

Oli kirkas päivä, ja etelänpuolisista ikkunoista paistoi aurinko
kuin riemuiten suuren pirtin lattialle. Iisakki istui tavallisella
paikallaan raamattua lukien, Hanna hommaili jotakin karsinan
puolella, ja talossa oli muuten talvisen pakkassunnuntain jäykkä
jykevä rauha. Palvelusväki oli mennyt kylälle, niin ettei ollut
muita kotona kuin isäntä ja Hanna.

Isän lukiessa Hanna unohtui katselemaan pohjoisenpuolisesta
ikkunasta pitkin valkoista joen uomaa, jolle päivä paistoi, niin
että hanki kimmelsi. Kapenevana nauhana se painui suoraan pohjoiseen
ja katosi näköpiirin rajassa kaukaiseen, lumivalkoiseen kiveliöön.

Hiljaisena, kylmän jään peitossa oli nyt välkkyvä, virtaisa joki,
joka kesäisin juoksi uljaana ja voimakkaana, raskaita tukkilauttoja
kuljetellen kuin kuivia lastuja selässään... Siellä oli joen
latvoilla, tuonnimmaisten tunturien takana Anttikin...

Hanna nojasi ikkunaa vasten, ja hänen ilmeikkäissä silmissään
kuvastui ikävä. Liikahtamatta hän katseli pohjoista taivaanrantaa,
ja ajatukset liitelivät kauas tunturien taakse... Oli vielä pitkiä
kuukausia kevääseen, siihenkin, kunnes ensimmäiset poreet nousisivat
kotirantaan... Mutta pian sitten sulaisi, rutosti nousisi tulva,
pauhinalla ja ryskien väylä loisi jäänsä ja Korpikoski murentaisi ne
pieniksi hilseiksi...

Silloin saisi jo lauttoja odottaa!

Koko pitkänä sydäntalvena hän ei ollut mitään kuullut Antista. Ei
ollut sattunut sieltäpäin yhtään tulevaa eikä kauttakulkijaa!
Eläneekö? Terveiset lupasi laittaa ... ei mitään ole kuulunut. Mutta
varmaankaan ei ole unhottanut, jos on elävien joukossa...!

Kun Iisakki nosti katseensa kirjasta, näki hän tyttärensä seisovan
otsa kiinni ikkunassa ja katselevan pohjoiseen päin. Hän arvasi
Hannan ajatukset, oli nähnyt, että tytön silmät loistivat
kirkkaammin aina silloin, kun Koskenalustan Antti tuli saapuville.
Nyt viimeksi, kun Antti syyskierällä miesjoukossa meni Lappiin, hän
oli huomannut tyttärensä ilmeistä, että Antti oli hänelle mieluinen.

Isä ja tytär eivät olleet keskenään tunnonasioistansa puhuneet;
tuntui siltä kuin kumpaakin olisi ujous estänyt, vaikka kumpikin
kyllä tiesi, mitä toinen ajatteli. Äidin kuoleman ja veljen
hukkumisen jälkeen isä ja tytär olivat tulleet lähemmäksi toisiaan,
mutta heille molemmille oli luonteenomaista, etteivät he saattaneet
ilmaista sitä, mikä oli sydäntä lähinnä. Mutta nyt tuntui isästä,
että Hannan varmaankin oli hyvin ikävä, muistellessaan Anttia,
reipasta miestä. Iisakki ajatteli omaa nuoruutensa aikaa...

Hän rykäisi ja nousi ottamaan piippuaan pöydältä.

Isän äänen kuultuaan Hanna säpsähti ikäänkuin olisi ollut
pahanteossa. Hän katsahti isää silmiin ja näki tämän hymyävistä
kasvoista, että isä aavisti jotakin. Hanna punastui ja alkoi jotakin
puuhata.

Onneksi ei isä virkkanut mitään, mutta hänen otsaryppynsä oli sileä,
ja hän sytytti piippunsa kuin hyvillään.

"Pian tässä alkaa kevättalvi", puheli hän. "Mattiin ei enää ole kuin
viikko."

"Ja siitä neljä Maarianpäivään", lisäsi Hanna. "Ja sitten se jo
alkaakin olla kevät!"

Keskustelu jäi siihen, sillä Hanna sattui katsomaan joelle, jonka
poikki viitoitettu tie vei Nuottaniemestä Paloniemeen päin.

"Tuleeko sieltä ketään?" kysäisi Iisakki, kun näki tyttärensä
katselevan joelle.

"Ellen väärin tunne, on tuo hiihtäjä Paloniemen Juhani."

Iisakki ei siihen puhunut mitään, rykäisi kerran, kaksi ja meni
maata omaan sänkyynsä, jossa hänen oli päivälläkin tapana levähtää.

Pois siirtyi Hannakin ikkunasta ja painui keittiöön. Tuntui kuin
jokin kylmä viima olisi puhaltanut sydämeen ja hän joutui siinä
huokaamaan: jospa joella hiihtävä mies olisi Antti eikä Juhani!

Mutta kun hän juuri sitä parhaillaan oli miettimässä, kuuli hän
Juhanin kolistelevan kuistissa ja tulevan pirttiin rohkeammin
askelin kuin tavallisesti.

Uteliaana hän aukaisi pirttiin vievän oven ja tervehdittyään Juhania
huomasi tämän hiihtäneen kiivaasti.

"Läksin tuomaan uutisia", alkoi Juhani puhua. "Ja terveisiä
Kero-Pietiltä... Hän makaa kovin sairaana Torniossa... Lähetti
sanan, että isän pitäisi tulla sinne aivan heti, ja tähän taloon oli
pyytänyt terveisensä viemään..."

Juhani kertoi uutista hätäilevällä äänellä ja ikäänkuin pakosta niin
nopeasi kuin ehti.

Iisakki nousi sängystään.

"Vai makaa Kero-Pieti sairaana!" sanoi hän hyvin vakavana. "Lieneekö
kovakin taudintapaus?"

"Sitä en tiedä", selitti Juhani. "Mutta terveisiä lähettäessään hän
oli maininnut, että ne voivat olla hänen viimeisensä. Isälle oli
lisäksi pyyntö tulla heti hänen luokseen. Hänellä olisi paljon
puhumista."

"No mitä isäsi?" kysyi Iisakki vilkkaammin.

"Viime yönä isä läksi ja käski tänne viemään Kero-Pietin terveiset."

Juhani oli istunut penkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Iisakki
seisoi keskellä lattiaa miettiväisenä, ja Hanna nojasi keittiön ovea
vasten entistään vähän kalpeampana.

"Johan se alkaakin Kero-Pieti olla ikämies ja on kai talvisilla
matkoilla rasittunut ja vilustunut", alkoi Iisakki puhua. "Ja ehkäpä
Herra jo tahtoo pois omansa, joka on Hänen pyhää sanaansa
suruttomille esittänyt ja loppuun asti kilvoitellut... Pieti on
totinen kristitty, ja hänen poismenonsa on valon sammuminen pohjan
perältä. Herra, ole meille kaikille armollinen!"

Iisakki oli nähtävästi liikutettu, enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Hannallekin tulivat kyyneleet silmiin.

Mutta hetken päästä Iisakki vaipui omiin mietteisiinsä. Juhani
poistui pirtistä keittiöön, ja talon muu väki alkoi palata kylältä.



Vasta iltamyöhällä Juhani läksi kotiinsa.

Hannan kanssa hän oli puhellut useita tunteja. Iisakki oli koko
illan istunut omissa mietteissään eikä ollut näyttänyt välittävän
Juhanin läsnäolosta.

Mutta Juhanin mentyä Hanna alkoi muistella, mitä he olivat
puhelleet. Juhani oli ensiksi kääntänyt puheen siihen. Ei ollut isän
syytä, että Niilo Iisakki hukkui, niin oli Juhani vakuuttanut. Hän
oli isänsä kanssa puhunut asiasta, ja isä oli vakuuttanut, ettei hän
itsekään ymmärtänyt, kuinka onnettomuus niin sattui, sillä kaiken
taitonsa ja kokemuksensa hän oli silläkin kerralla käyttänyt...

Juhani itse oli varma isänsä viattomuudesta ja koetti saada
Hannankin uskomaan.

Mutta vuoteessaan Hanna mietiskeli vielä, ja silloin hänelle äkkiä
muistui mieleen eräs tapaus, joka oli aivan unohtunut, mutta nyt
sukelsi esiin selvänä kuin eilinen päivä.

Saman päivän iltapäivänä, jona Niilo Iisakki hukkui, he olivat
kosken alla ruumiita naaraamassa. Kaikki ruumiit oli jo löydetty ja
viety rannalle...

Hanna muisti nyt selvästi, että kun hän istui veneessä, jossa oli
jälkipään miehiä, niiden joukossa Koskenalustan Anttikin, tämä oli
sanonut, veneen töksähtäessä rantaan:

"Jos soutumääräys olisi annettu ennemmin, ei lautta olisi
Varsankallioon ehtinyt."

Sitä eivät kai toiset miehet ottaneet huomioon, sillä Hanna ei
muistanut, että Antin puheeseen olisi kukaan mitään virkkanut. Mutta
törmällä, jolle hukkuneet oli kannettu, hän kyllä kuuli monen
vakuuttavan, ettei siinä olisi auttanut mikään, sillä koski oli
vaarallisella vedellä ja virta hirvittävän voimakas...

Mutta Antti?

Hanna tiesi, että Antti oli taitava koskimies ja tunsi Korpikosken
mutkat ja väkevät korvat yhtä hyvin kuin vanhemmatkin miehet. Mistä
Antti olisi muuten huomannut, että soutumääräys annettiin liian
myöhään!

Hannalta oli siinä surun ja murheen keskellä unohtunut koko asia. Ei
tullut Antinkaan kanssa jälestäpäin siitä puhutuksi. Nyt vasta se
taas muistui.

Hannan tuli paha olla, ja kun hän muisti, että vielä oli pitkä aika
kevääseen, jolloin hän saisi Anttia puhutella ja tarkoin
tiedustella, kuinka Antti oli tuon tapauksen ymmärtänyt, tuntui
hänestä, ettei hän jaksaisi siihen asti elää. Isä ei tiennyt mitään
siitä, mitä Antti oli arvellut.

Mutta nyt hänen sopisi kertoa isälle! Tahi jos sentään jättäisi
kertomatta siihen asti, kunnes Antti saapuisi!

Hanna oli jo sammuttanut tulen. Mutta kun hän ei saanut unta,
sytytti hän lampun ja mietti.

Hänen mieleensä muistui Niilo Iisakki, ainoa rakas veli, josta isä
piti niin paljon. Hyvä poika hän oli ollutkin, vankka ja rohkea. Hän
oli äiti-vainajan näköinen ja lempeäluontoinen, ystävällinen
kaikille... Eipä ollut kumma, että isä murehti Niilo Iisakista,
josta piti tulla tämän talon isäntä...

Mutta sitten Hannan ajatukset siirtyivät seura-iltoihin ja Juhanin
puheisiin. Hän muisti, mitä saarnamies oli puhunut keskinäisestä
rakkaudesta, ja taas alkoi tunto soimata siitä, että kenties he
sittenkin syyttömästi pitivät paloniemeläisiä vastaan pahaa
sydäntä...

Isästä se oli häneenkin tarttunut, tuo kylmyys paloniemeläisiä
kohtaan. Vaikkei isä itse tapauksesta ollut monta sanaa sanonut,
ymmärsi Hanna vallan hyvin isän ajatukset. Kun se Juhanin kosintakin
tapahtui vasta sen jälkeen!

Hän käänteli vuoteessaan, ja hänen oli paha olla. Kunpa joutuisi
kevät! Lähtisivät jäät ja saapuisivat ensimmäiset lautat! Silloin
hän saisi tietää, mitä Antti asiasta arveli!

Samassa hän kuuli, että ovi kävi, ja Iisakki astui Hannan
huoneeseen.

"Näin, että sinulla vielä oli tulta, ja tulin puheillesi", sanoi
Iisakki ja istuutui lampun ääreen. "Tuli tässä yhtä ja toista
mieleen, kun tuo Juhani kulkee täällä... ja muutenkin..."

Iisakin näytti olevan paha sanoa, mitä oikein ajatteli. Mutta nyt
tuntui sekä isästä että tyttärestä että kummankin täytyi toisilleen
kertoa sydämensä mietteet.

Iisakki ryki vähän ja sanoi:

"Kaiketi hän sinun vuoksesi käy. Olemme ehkä turhaan epäilleet
paloniemeläisiä... Tulin äsken ajatelleeksi, kun kuulin, että
Paloniemen Heikki oli matkustanut sairaan Kero-Pietin luo..."

"Niinkö, ettei olisi hänen syytään Niilo Iisakin hukkumiseen?"
keskeytti Hanna. "Kuinka siihen uskoon tulitte?"

"En tiedä. Joskus se tuntuu mahdottomalta, ja taas toisin vuoroin on
asia mielestäni aivan selvä", sanoi Iisakki huoaten.

"Semmoista on minunkin mielessäni", tunnusti Hanna. "Joskus uskon,
joskus en."

"Yhtä minä ajattelen", jatkoi isä. "Miksi ei Heikki koskaan ota sitä
asiaa puheeksi, ja miksi hän ei uskalla oikein katsoa silmiin?"

"Mitä te muuten Heikki-isännästä arvelette?" kysyi Hanna.

Iisakki huokasi.

"Jos hänellä ei olisi jumalanpelkoa, uskoisin hänestä hyvin pahaa...
Onhan heidän suvussaan ollut niin monenlaisia rikoksentekijöitä.
Mutta kuinka lieneekään! Ehkä olen ihan erehtynyt. Mitä hyötyä
Heikillä olisi ollut Niilo Iisakin kuolemasta? Ja niin olen
arvellut, että kun Heikki tulee kotiin, kysyn suoraan ja sanon
epäilykseni..."

Hanna näki, että isän mieli oli muuttunut.

"Sittenhän saisi varmuuden, ettei syyttömästi heitä vihaisi", sanoi
Hanna, mutta hänen äänensä oli epävarma, ja hän oli juuri
sanomaisillaan, mitä muisti Koskenalustan Antin kertoneen, mutta
Iisakki sanoi samassa itseään nuhdellen:

"On tullut olluksi niin tyly sille Juhanillekin... Siivohan se on
mies, eikä hänestä ole kenelläkään pahaa puhumista..."

"Siivohan se on mies, Juhani", myönsi Hanna, mutta näytti miettivän
kokonaan muuta.

Iisakki oli sytyttänyt piippunsa ja istui pitkissä mietteissä.

"Kerran olin ymmärtävinäni Kero-Pietin puheista, että hän oli
Heikiltäkin vaatimassa puhtaampaa sydäntä, mutta aina sattui niin,
ettei tullut Niilo Iisakin hukkumisesta puhetta", jatkoi Iisakki
hetken päästä. "Niinpä luulen, ettei Kero-Pieti aavistanut, kuinka
minä Heikkiä epäilin..."

"Jos ei tahtonut sanoa?" tuumi Hanna.

"Sitä en usko. Siksi suora kristitty on Kero-Pieti, että olisi
sanonut, jos olisi tiennyt. Mutta rauhaan pitää minun siitä asiasta
päästä, ei ole muuten minun elämäni semmoista kuin omatuntoni
vaatii. Suoraan nyt tunnustan epäilykseni Heikille ja rukoilen
anteeksi pahaa sydäntäni... Rauhaan tarvitsee minun päästä! Ties
koska Jumala elämänlankani katkaisee..."

Hanna ei muistanut koskaan ennen nähneensä isää niin liikutettuna ja
avomielisenä.

"Sillä syntiä minä olen tehnyt Heikkiä vihatessani, ja synnilliset
ovat ajatukseni olleet. Kiitetty olkoon Herra, joka nyt vihdoin on
silmäni avannut", puhui hän semmoisella äänellä kuin tahtoisi itkuun
laueta.

Hanna katsoi häneen pitkään, ja Iisakki jatkoi:

"Kuinka kummasti se paha osaa ihmisen silmät sokaista ja kuvailla
hänen eteensä asiat. Kun Niilo Iisakki hukkui, ajattelin minä:
Tahallaan se kettu laski lautan Varsankallioon, kun Niilo Iisakki
oli jälkipään miehenä, tahallaan teki ja uskoi siten valmistavansa
isännän paikkaa omalle pojalleen. Sillä tavalla hänkin pääsisi
veloistaan, kun hänen Juhaninsa saisi Nuottaniemen metsiä myydä!
Edeltäpäin oli kaikki mietittyä! Mutta Niilo Iisakki oli ensin
tuhottava!

--Semmoisia ajatuksia ja uskoja minulle piru mieleen toi, ja vielä
seura-iltoina ajattelin: Se kettu on olevinaan kristitty ja pettää
Kero-Pietinkin. Kummako se olisi häneltä! Neljännessä polvessa on
hänen esi-isänsä, Aaro-niminen, Lapin matkalla tappanut oman
veljensä ja ryöstänyt rahat...

--Sillä tavalla piru on minua riivannut ja kiusannut yötä päivää
siitä saakka, kun Niilo hukkui... Mutta nyt tahdon päästä rauhaan!"

Iisakki hengitti kuin helpommin. Hän laski kätensä Hannan olkapäälle
ja kysyi:

"Eikö niin, lapseni ... tahdothan sinäkin, että isäsi pääsee
rauhaan?"

"Tahdon... Rauhaan tahtoisin itsekin", vastasi Hanna, tullen hänkin
liikutetuksi isänsä mielenmuutoksesta.

"Niin lapseni... Ainoastaan silloin, kun meillä on hyvä omatunto, on
meillä rauha Jumalassa."

Ja hetken päästä, kun Iisakki jo alkoi poistua, hän lisäsi:

"Ja ole Juhania kohtaan minun puolestani niinkuin itse tahdot!"

Hän läksi, vetäen oven hiljaa kiinni, ja Hanna kuuli hänen tasaisten
askeliensa äänen, kun hän verkkaan käveli salin ja keittiön läpi
pirttiin.

Mutta Hannalta katosi uni kerrassaan.

Hän mietti isän äkillistä mielenmuutosta ja avomielisyyttä ja
ymmärsi, että isä oli näinä vuosina hirveästi kärsinyt. Ja ehkä
olivatkin isän olettamukset ja uskot olleet aivan vääriä! Ehkä
paloniemeläiset olivat yhtä hyviä kristityitä kuin he itse,
parempiakin!

Mutta kun hän muisteli sekä isän että pojan pitkää vartta,
kulmikkaita kasvoja ja mustien silmien kiiltoa, joka varsinkin
muutamina hetkinä tuntui niin viistolta ja ilkeältä, ei hän omasta
puolestaan vieläkään täydellisesti jaksanut uskoa isä-Heikin
viattomuutta.

Eikä hän siihen uskoon päässyt vielä aamulla eikä seuraavinakaan
päivinä. Mutta hän ei isälleen kuitenkaan mitään puhunut
epäilyksistään.

       *       *       *       *       *



PARIN viikon päästä saapui Nuottaniemeen tieto, että Kero-Pieti,
joka yhä makasi huonona sairaana, oli toivonut Iisakkia puheilleen.

Se oli Iisakille mieluinen uutinen, sillä hän tiesi Paloniemen
Heikinkin vielä viipyvän saarnamiehen vuoteen ääressä.

"Jumala auttaa minua tuskassani", sanoi hän tyttärelleen. "Herra
kaikkitietävä tuntee ja näkee, että sydämestäni tippuu katumuksen
pisaroita ja että tuntoni on sairas."

Ja iloisin mielin Iisakki läksi sairaan saarnamiehen luokse,
tunnolleen rauhaa etsimään.

Hanna jäi yksin talonhoitajaksi.

Hän oli näinä päivinä miettinyt isänsä mielenmuutoksen syytä ja
ymmärsi, että isällä oli totinen, katuvainen mieli. Mutta itse hän
ei jaksanut ruveta uskomaan isän lailla, vaikka kuinka olisi
koettanut. Aina hän muisti Paloniemen isännän kavalan, kiiltävän
katseen, ja silloin hän tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan. Ja samalla
vahvistui hänen epäluulonsa.

Iisakin poissaollessa kävi Paloniemen Juhani joka sunnuntai
Nuottaniemessä. Mutta sattui usein, että hän viikon muinakin päivinä
hiihteli Hannan puheille. Pitkiin puheisiin Hanna ei kuitenkaan
antautunut, ja kun Juhani koetti aloittaa keskustelua
naima-aikeistaan, johdatti Hanna sen muihin asioihin.

Kylällä puhuttiin jo, että Kero-Pieti oli saanut sovinnon aikaan
Heikin ja Iisakin kesken, ja sen tuloksena huhuttiin Paloniemen
Juhanin naivan Nuottaniemen rikkaan perijättären Eikä siihen ollut
mitään sanomista. Hyvin he sopivat toisilleen, ja Nuottaniemessä
tarvittiinkin jo nuorempaa isäntää, kun Iisakki oli alkanut käydä
kivuloiseksi.

Hanna sai siitä kuulla kylällä käydessään, ja hänelle toivotettiin
onnea, sillä Juhani oli tunnettu vireäksi ja toimeliaaksi
työmieheksi, joka varmaan jatkaisi kunnialla Iisakin aloittamia
uutisviljelyksiäkin. Hanna ei myöntänyt, mutta ei myöskään
kieltänyt.

Niin oli eletty jo huhtikuuhun, ja kevään kirkkaat päivät olivat
alkaneet. Iisakki ja Heikki viipyivät vielä Kero-Pietin luona, josta
oli kuulunut sanomia, että hän oli toipumaan päin. Kerran oli
Iisakki kirjoittanut Hannalle kirjeen, mutta ei ollut siinä
maininnut muista kuin maallisista asioista.

Hannan päivät eivät olleet hauskat. Hän ei ollut kuullut mitään
Antista, joka oli koko pitkän talven ollut tukinhakkuussa. Ja häntä
väsytti Juhanin käynti ja kosinta.

Eräänä heleänä huhtikuun sunnuntaina, jolloin keväiset hanget
kimmelsivät silmää ilahduttaen, sydäntä virvoittaen, tuntui
Hannastakin elämä hauskemmalta. Hän oli varhain aamulla käynyt,
hankea pitkin hiihtäen, Koskenalustassa Antin kotona. Oli tehnyt
tikusta asian, mutta tarkoitus oli saada tietää, oliko Antista sinne
mitään kuulunut. Mutta vanhemmatkaan eivät tienneet mitään. Joulun
aikana tosin olivat kuulleet, että Antti oli Sodankylässä
Sotatunturilla tukinhakkuussa.

Mutta vaikka Hanna ei saanutkaan sen parempia uutisia, hiihteli hän
takaisin reippain mielin ja oli kotiin saapuessaan kuin toinen
ihminen. Kevään maailma oli virkistänyt hänen alakuloista mieltään,
ja kesän toivo vahvisti hänen sydäntään. Kosken virta iloitsi jo,
railot olivat levenneet, ja rantakalliot kiiltelivät aamukylmän
kynsissä! Kevät ja kesä oli tulossa.

Hän oli Koskenalustassa käydessään noudattanut joen rantatörmää,
katsellen kosken kuohuja. Varsakallion kohdalla hän oli seisahtunut
ja katsellut. Kallio kiilteli kosken öisen mellastuksen jälkeen, ja
virta puski sitä vastaan kuin vihapäissään. Kesäisiä iloja hän siinä
muisteli ja veli-vainajan surullista kohtaloa. Viuhkuraisen virrasta
alkaen, johon Iso-Korpikoski loppui, hän oli hiihtänyt pitkin rantaa
Koskenalustaan asti.

Kun hän hiihti kotipihaan, näki hän tallin luona poron, jolla oli
vastikään saavuttu pihaan. Poron ajoneuvoista Hanna tunsi, ettei se
ollut oman kylän poroja.

"Se on outo nuori mies, joka sanoi itsellään olevan asiaa Hannalle",
selittivät karjapiiat, jotka vielä antoivat viimeisiä aamiaisvihkoja
lehmille.

"Vasta tuli, ja me neuvoimme menemään pirttiin vartomaan ja
sanoimme, että Hanna tulee pian."

Iloinen aavistus täytti Hannan mielen. Ehkäpä oli viesti Antilta!

Hänen silmänsä loistivat ja poskilla hohtivat kauniit punat.
Nuottaniemessä ei ollut sitten saarnamiehen käynnin ollut yhtään
pitempiaikaista vierasta, ja se jo itsestään tuntui hauskalta.

Kun Hanna tuli pirttiin, tapasi hän oudon nuoren miehen, joka
pauloitti kenkiään ja näytti matkasta väsyneeltä.

"Tekö olette tämän Nuottaniemen talon tytär Hanna?" kysyi hän.

Hanna myönsi.

"Minulla on terveisiä tukkimetsästä ja kirjekin teille", kertoi
nuori mies, tähystellen Hannaa suoraan silmiin.

Hanna pysyi kuitenkin levollisena, vaikka tunsikin, että sydän
tahtoi rinnasta pulpahtaa, ja vaikka hänen teki mieli kuulla
enemmän.

"Vai niin", vastasi hän niin levollisella äänellä kuin voi.

"Niin on", jatkoi mies ja hymyili. "Ehkäpä ne ovat hyvinkin
odotettuja terveisiä!"

Hän tähtäsi Hannaa silmiin, mutta Hannan kasvojen ilme ei muuttunut
vähääkään.

"Onhan siellä tämänkin kylän poikia tukkimetsissä", sanoi Hanna,
mutta meni kiireesti keittiöön ja alkoi toimittaa tulta hellaan.

Nuori mies näytti tahallaan viivyttelevän pääasiaa. Hän kertoi
olevansa työnjohtaja, jolla oli asioita kaupunkiin asti, ja sen
vuoksi hän oli ostanut poron, jotta taival nopeammin katkeisi...

Kiire oli.

"No niin. Koskenalustan Antti laittoi terveisiä", sanoi hän vihdoin.

Hän katsoi Hannaan ja hymyili. Hanna tunsi nyt punastuvansa.

"Ja kirjeen", lisäsi hän sitten ja kaivoi povitaskustaan rutistuneen
kuoren.

"Kiitoksia", sanoi Hanna ja otti nopeasti kirjeen toisen ojennetusta
kädestä, työnsi sen taskuunsa.

"Hyvin siellä Antti jaksaa", jatkoi nyt työnjohtaja pyytämättä.
"Miesten parhaita hän on ja onkin ansainnut enimmän. Ja siitä hyvä
mies, ettei hukkaa ansioitaan viinaan eikä muuhun joutavaan... Hyvä
mies."

Työnjohtaja oli saanut paulat paremmin kiinni ja virkkoi:

"Olisipa tätä aamukylmässä vielä ehtinyt jonkun matkaa."

"No totta kai vieras sentään ensin levähtää ja syö talossa!" pyysi
Hanna eikä osannut iloaan salata.

"Ähä... taisivatpa olla hyviä terveisiä!" ilveili työnjohtaja
nähtyään Hannan riemuisat katseet.

"Taisivat olla", myönsi Hanna suu naurussa ja hommaili keittoa
tulelle.

Hyvänä Hanna piti viestintuojaa ja parhaansa mukaan kestitsi. Mutta
niin ujo hän oli, ettei itse Antista sanaakaan kysynyt, ja päätti
lukea kirjeenkin vasta yksin jäätyään.

       *       *       *       *       *

Työnjohtaja oli lähtenyt porollaan, jonka oli aikonut jättää
Koskenalustaan levähtämään, jatkaen siitä matkaansa hevoskyydillä,
sillä poro alkoi jo päivillä pitää kevättä.

Kun vieras oli kujasta kadonnut, riensi Hanna omaan huoneeseensa ja
alkoi lukea Antin kirjettä.

Se oli likainen ja kirjoitettu kankealla käsialalla, mutta Hanna
tunsi sen Antin kirjoitukseksi.

Eipä kumma, että se oli mustunut!

"... tätä kirjoitan mustassa maakodassa, ja miehet tarinoivat
ympärilläni. Saanetko selvää tästä, jos käteesi sattuisikin..." luki
Hanna.

Antti kertoi olostaan tukkimetsässä ja hyvästä ansiostaan. Terveenä
oli pysynyt, vaikka työ olikin raskasta ja yösijat kurjanlaiset.

"... Sinua muistan ja ihanaa kesän aikaa. Jospa vielä saisimme
iloita Viuhkuraisen rannassa ensi juhannusyönäkin... Silloin, viime
kesänä, oli hauskin hetkeni, kun tunsin kätesi puristuksen..."

Antti kuvaili kirjeessään mennyttä kesää ja sen iloja, jotka kaikki
olivat hänen mieleensä painuneet.

"... kun tulen, niin kyllä uskallan lähteä perämieheksi
Korpikoskelle, vaikka sattuisi pahemmalla vedelläkin olemaan..."

Vasta kolmannessa arkissa Antti kertoi, että hän oli puhutellut
erästä Laukku-Matti nimistä miestä, joka oli sattunut olemaan
Nuottaniemessä silloin, kun Kero-Pieti piti siellä seuroja. Matti
oli tiennyt kertoa paljon, oli sanonut nähneensä Hannankin ja oli
kertonut siitäkin, että vuoro-illoin pidettiin seuroja Paloniemessä
ja Nuottaniemessä.

"... niin siitä päätin, että isäsi ja Nuottaniemen Heikki ovat
sopineet. Kaiketi on Heikki tunnustanut tekonsa. Minä kysyin
Matilta, mutta niistä asioista Matti ei tuntunut tietävän mitään.
Mutta siinä uskossa olen aina ja siihen uskoon kuolen, että jos ei
Heikki olisi viivyttänyt soutumääräystään, ennenkuin lautta
Varsakallion virtaan joutui, eläisi veljesi Niilo Iisakki tänäkin
päivänä. Minä kyllä näin, että lautan etupää oli virrassa ja huusin
ja tartuin airoon, mutta silloin oli jo myöhäistä. Nyt on asia
minullekin selvinnyt, kun täällä olen oikein muistellut. No niin,
itsehän Heikki parhaiten tietää..."

Hannan posket paloivat kuumina, ja hänen mielensä kipinöitsi. Tuskin
hän malttoi kirjeen loppua lukea.

"...Muistanetko minua niinkuin lupasit? Ja odottanetko kesää ja
ensimmäisiä lauttoja? Silloin tulen, Nuottaniemen rantaan lautat
laskemme..."

Hanna luki sitten kirjeen moneen kertaan ja kätki sen vihdoin
salaiseen paikkaan.

Päivä olikin jo puolessa, ja talon väki oli syönyt päivällistä.
Hanna ei ollut koko päivänä muistanut Paloniemen Juhania.
Merkillistä, ettei Juhani ollut jo tullut. Hänen oli tapana joka
sunnuntai saapua ennen puoltapäivää ja viipyä iltaan asti.--Kunpa ei
tulisikaan tänä sunnuntaina!--toivoi Hanna,--eikä tulisi
koskaan!--Häntä inhotti koko mies! Hän tunsi vihaavansa koko Ruotsin
rantaa ja erittäin paloniemeläisiä.

Arkana hän vilkaisi joelle, näkyisikö ketään hiihtämässä. Mutta ei
näkynyt, ja tunnit kuluivat, tuli ilta.

Silloin tiesi joku kertoa, että Paloniemen Juhani oli mennyt
noutamaan isäänsä Kero-Pietin luota, joka oli taudistaan parantunut
ja kykeni jo seurojakin pitämään.

--Varmaan saapuu isäkin sitten pian--toivoi Hanna.

Näyttäisikö hän Antin kirjeen isälle?

Sitä hän oli miettinyt koko päivän ja mietti vielä seuraavana
yönäkin.

Olivatko isä ja Heikki sopineet! Ja kuinka Heikki oli asian
selittänyt?

Mitä isä sanoisi, kun näkisi Antin kirjeen?

Mutta sitten hän muisti, ettei hän ollut isälle ennen puhunut
Antista mitään erityisempää. Voisihan isä ruveta ajattelemaan, että
Antti oli erehtynyt taikka muista syistä koettaisi kääntää asiaa
paloniemeläisille epäedulliseksi.

Niissä mietteissä Hanna kulki koko seuraavan päivän. Mutta
mielessään hän päätti, että vaikka isä olisikin muuttunut
paloniemeläisiä kohtaan, hän sittenkin pitäisi oman uskonsa,
luottaen siihen, mitä Antti sanoi.

Ja isäkin piti Antista, vaikkei Antti ollutkaan kristitty. Piti
senvuoksi, että tiesi ja tunsi Antin kelpo mieheksi, joka pyrki
elämään rehellisellä työllä.

Niin kului päivä, ja iltapuolella Hanna alkoi mietteissään selvitä,
tehden päätöksiään. Juhanille hän ei koskaan menisi vaimoksi, vaikka
isäkin tahtoisi. Ja vaikka Paloniemen Heikki vannoisikin
syyttömyytensä, uskoisi hän sittenkin paremmin Anttia...

Mutta jos isä alkaisi hylkiä Anttia?

Se pelko tuli äkkiä hänen mieleensä ja toi mukanaan kipeän tuskan.

--Mutta lupauksestani en sittenkään luovu,--sanoi hän itselleen
päättävästi, ja hänen kasvoilleen ilmestyi ankaran totinen ilme, ja
jotakin kivenkovaa välähti syvissä silmissä.

Hän nousi päättävästi ja ryhtyi taas toimiinsa.

Silloin hän osui katsomaan joelle ja näki hevosen laskeutuvan
Paloniemen jyrkästä rantatörmästä joen jäälle. Hän tunsi sen heti
Paloniemen vanhaksi raudikoksi. Mutta miehiä hän ei vielä tuntenut.
Kaksi istui reessä, kolmas ajajana kuskipallilla. Kun hevonen ehti
puolijokeen, tunsi Hanna tulijat varmasti. Perässäistuvat olivat
Paloniemen Heikki ja isä, ja ajajana Juhani!

Heti kun Hanna heidät tunsi, ymmärsi hän, että sovinto oli tehty.
Vierekkäin istuivat nyt samassa reessä Heikki ja isä!

Ja kun hän lisäksi tunsi Juhanin, kylmeni hänen katseensa, ja suun
ympärille ilmestyi jäykkä piirre.

--Mitähän ne nyt niin miehissä tänne tulevat!--ajatteli hän niin
kylmästi, että häntä itseäänkin pelotti.--Varmaankin ne saivat isän
uskomaan!

Hän ei ollut tulijoista millänsäkään, toimitteli asioitaan eikä
ollut huomaavinaan, vaikka hevonen ajettiin kuistin eteen.

       *       *       *       *       *

Iisakki-isäntä oli erinomaisen hyvällä tuulella eikä pannut
merkille, että Hanna kohteli paloniemeläisiä kylmemmin kuin
seurailtoina.

Sovinto oli tehty. Heikki ja Iisakki olivat sairaan saarnamiehen
vuoteen ääressä sopineet keskinäiset asiansa, toinen toiselleen
tunnustaneet ja anteeksi antaneet.

Naurusuin he nyt juttelivat olostaan saarnamiehen luona, joka
sairasvuoteellaankin puhui erityisesti heille. Oli rukoillut Herraa
antamaan hänen elää niin kauan, että hänen silmänsä näkisivät Heikin
ja Iisakin keskinäisen rakkauden tulevan heille itselleen
siunaukseksi ja Herralle otolliseksi.

Suuri oli hänen ilonsa ollut, ja sinä päivänä, jolloin Heikki ja
Iisakki toisilleen avasivat sydämensä, hän rupesi paranemaan ja
virkistyi siitä alkaen ihmeen nopeasti.

Niin juttelivat vanhat isännät, ja Juhani istui heidän luonaan
kuunnellen. Mutta harvasanaisena toimitti Hanna vieraille kahvia
eikä näyttänyt erityisesti ilostuvan tästä uutisesta.

Kahvia tarjotessaan hän katsoi Paloniemen Heikkiä silmiin, mutta
niissä päilyi Hannan mielestä vieläkin sama ilkeä kiilto kuin
ennenkin, ja pian Heikki käänsi katseensa muualle.

Juhaninkin silmät kiilsivät samalla tavalla. Ja Hannasta tuntui,
että hän nyt inhosi sekä isää että poikaa enemmän kuin koskaan
ennen.

Koko iltapäivän viipyivät paloniemeläiset Nuottaniemessä ja
lähtiessään sanoivat rakkaat hyvästit. Molemmin puolin luvattiin
usein käydä tervehtimässä.

Kun Paloniemen hevonen oli painunut törmästä alas joen jäälle ja
Hanna jäi kahden isänsä kanssa, sanoi hän:

"Viattomasti taisimmekin vihata paloniemeläisiä!"

"Aivan viattomasti", vastasi Iisakki. "Heikki selitti koko asian:
hän ei ollut ymmärtänyt, että lautan tukit olivat niin isoja, eikä
ottanut huomioon, että vesi oli noussut... Samalla kerrallahan
meidänkin lautta hipaisi Varsankallioon..."

Hanna katsoi isäänsä ja huomasi, että tämän epäilykset olivat
haihtuneet.

"Minun on nyt hyvä olla ja minulla on rauha Herrassa", jatkoi isä
tyynen näköisenä.

Hanna oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

"Entä jos sitä Heikin selitystä eivät muut usko kuin saarnamies ja
te?"

Iisakki kalpeni ja virkkoi:

"Ei Heikki voisi sillä tavalla puhua ... ja Heikki on kristitty..."

"Kristittyhän se on ollut koko elinaikansa!" huomautti Hanna.
"Niinkuin hänen poikansakin", lisäsi hän, kun isä ei virkkanut
mitään.

"Jumala hänen sydämensä näkee! Itseänsä pettää, ellei oikein puhu.
Ei Herraa Jumalaa petetä!"

Iisakin ääni oli pehmeä.

"Minä olen pyytänyt anteeksi pahaa sydäntäni, ja hän on anteeksi
antanut. Herra taivaassa tietää, että minun tuntoni on puhdas!"

Ja Iisakki otti vanhan, tutun raamattunsa hyllyltä ja istui
tavalliselle paikalleen sitä lukemaan.

Mutta illallisen aikana, kun he olivat kahden kesken kysyi Hanna:

"Puhuiko Heikki mitään Juhanista?"

Hän tunsi, että hänen sydämensä sykki tavallista kovemmin, kun hän
odotti isänsä vastausta.

"Puhui", vastasi Iisakki verkkaan. "Niin hän sanoi: Minun poikani on
herännyt ja rakastaa tytärtäsi. Meidän molempain ilo olisi suuri,
jos Herra heidät yhteen liittäisi..."

Hanna kalpeni ja loi isäänsä pitkän, pelästyneen silmäyksen.

Kun Iisakki ei jatkanut, kysyi Hanna:

"Niin ... sehän on meidän kahden asia?"

"Niin minäkin sitä arvelen", vastasi Iisakki.

Mutta sitten hän huokasi kuin väsymyksestä ja rupesi riisuutumaan
makuulle.

       *       *       *       *       *



KEVÄT teki tuloaan.

Joka aamu, kun Hanna meni pihalle, kuului kosken pauhu kovemmalta,
vaikkeivät sen vaahtoiset laineet näkyneetkään pihalle. Joka päivä
levenivät rantaporeet, jään valkoinen pinta muuttui ensin
harmaantäplikkääksi ja sitten kevätsoseen väriseksi. Paloniemestä
tuovan tien varrelta kaatuivat viitat molemmin puolin tietä, ja
korkeat jokitörmät paljastuivat.

Luonnossa alkoi riemun ja ilon aika. Yöt loppuivat ja valot
väikkyivät nyt sieltä, mistä talvinen pimeäkin oli tummuutensa
saanut. Kuta pohjoisemmaksi päivä laski, sitä valoisammaksi kävi
taivaankansi ja sitä kuultavammaksi yön verho.

Eräänä aamuna kuului jo ryskettä koskelta, ja Hanna tiesi siitä,
että rantajäät lohkeilivat paikoiltaan ja huristivat alas
Isoonkoskeen, murskaantuen Varsankallioon.

Elämä muuttui muutenkin. Nuottaniemessä liikkui joka päivä ihmisiä,
joilla kaikilla oli tekemistä tukkiliikkeen kanssa. Milloin kävi
työnjohtajia, milloin suurempia puulaakin herroja. Milloin toivat
kyläläiset lauttavitsoja kuormittain, milloin kaskia, runkkia,
airoja. Iisakki-isäntä hoiti sellaiset asiat,--oli jo vuosikymmeniä
hoitanut. Hän osti puulaakin puolesta kaikkia lauttatarpeita, joita
lauttausta varten talven aikana keräiltiin koskenniskaan. Joen
törmällä törrötti jo mahtavia läjiä airoja ja runkkia, ja laaja
halkovaja oli täynnä vitsakimppuja.

Ne kaikki olivat kevään ja kesän enteitä. Ja kesän tuloa ennusti
sekin, että ihmisten mielet virkistyivät ja kaikille tuli kuin kiire
johonkin. Talven uneliaisuus katosi sitä mukaa kuin päivä piteni.
Kaikki virkosi uuteen eloon.

Hannan mieli oli nyt raskas, vaikka hän aina keväisin oli ollut
kaikkia muita iloisempi.

Juhani oli tavantakaa käynyt Nuottaniemessä, ja Hannan oli täytynyt
hänen pyyntöönsä vihdoin vastata, että hän tahtoi vasta syksyllä
antaa varman vastauksen. Hän oli selittänyt syyksi, ettei hän
hennonnut erota isästä, joka kävi vanhaksi ja kivuloiseksi, ja jolla
ei ollut ketään muuta läheistä hoitajaa.

Siihen oli Juhanin täytynyt tyytyä. Mutta Hanna oli silloin nähnyt
hänen silmissään semmoisen ilmeen, joka häntä puistatti, melkein
peloittikin. Ja silloin varmistui hänen uskonsa, että Juhanissakin
oli samaa raivoluontoa, josta koko hänen sukunsa oli tunnettu, ja
yhä lujemmiksi kävivät hänen epäilyksensä.

Hanna oli niinikään pannut merkille, että joka kerta, kun Paloniemen
Heikki kävi isän puheilla, hän hyvin harvoin puhui uskonasioista,
jutellen sensijaan maallisia ja aina siihen suuntaan, että
Iisakkikin jo tarvitsisi avukseen nuoremman miehen. Joskus tuntui
Hannasta, että Heikki jo pyrki talossa isännöimään. Häntä suututti,
ja hän ymmärsi, ettei isäkään pitänyt Heikin puheista. Isän
otsaryppy syveni silloin, eikä hän Heikin puheisiin vastannut sitä
eikä tätä.

Takavuosina oli ollut tapana, että kiireisimpänä lauttojen
laskuaikana Paloniemen Heikki oli asumassa Nuottaniemessä, sillä
hankalaksi olisi käynyt sekä lauttamiehille ja perämiehille
itselleen, jos joka kerta olisi pitänyt soutaa Paloniemeen
perämiestä hakemaan. Kaikki lautat näet otettiin maihin Nuottaniemen
rantaan ja kosken alta palattiin Suomen puolta, niin että
Korpikosken lauttaliike ei varsinaisesti liikuttanut Ruotsin puolta.
Joskus oli sattunut keväitä ja kesiä, jolloin Heikki oli majaillut
Nuottaniemessä monta viikkoa eikä ollut ehtinyt koko sinä aikana
käydä kotonaan kuin pikimältään.

Tänä kesänä kai kävisi samoin, sillä Iisakki oli arvellut, ettei hän
enää rupeisi perämieheksi.

"Ei ole silmä enää niin tarkka kuin nuorempana, ja väsymyskin
vaivaa", sanoi hän.

Korpikosken lasku jäisi siis Paloniemen Heikin ja Juhanin niskoille,
sillä muita perämiehiä ei ollut. Ei ainakaan sellaisia, jotka kosken
ollessa pahalla päällä olisivat siitä uskaltaneet laskea.

--Tähän ne siis tulevat viikkomääriksi, sekä isä että
poika!--ajatteli Hanna, kun näki porevesien levenevän joka päivä ja
kuuli koskelta ryskettä, joka kovenemistaan koveni.

Ja eräänä päivänä lohkesi suuri jääteli Paloniemeen menevän tien
vierestä, ja silloin tiedettiin, ettei enää ollut kuin kolme päivää
jäänlähtöön.

Talvi oli tullut paksuluminen, ja vanhat miehet ennustivat korkeaa
kevättulvaa.

Iisakki-isäntä tarkasteli vanhoja merkkejään joka päivä rannassa
käyden ja kuulostellen, millä äänellä koski kulloinkin ulvoi.
Tiesikö kylmiä pohjatuulia vai lauhoja eteläisiä? Hän kuuli sen
kosken pauhusta.

Eräänä iltana, kun hän oli käynyt koskella asti, virkkoi hän sieltä
palatessaan:

"Jos entiset merkkini eivät petä, pitäisi jäiden huomenna liikkua
suvannolla."

Isä ei ollut koskaan erehtynyt jäiden lähdön ajasta, sen Hanna
tiesi. Ja hän alkoi laskea pitkäkö aika olisi vielä siihen, kunnes
ensimmäiset lautat tulla huristaisivat.

"Tulevathan ne joskus heti jäiden perästä, seuraavana päivänä",
huomautti Iisakki.

Kun Hanna tiesi olevansa yksin, katseli hän pitkän aikaa
kevätharmaalle jäälle ja joen uomaa pitkin tuntureille, joissa vielä
ilta-auringon valossa välkkyivät lumen peittämät huiput. Ja hän
toivoi jäiden lähtöä niin kuin ei koskaan ennen, toivoi lauttojen
heti perässä tulevan ja Antin saapuvan!

Kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin Antti isälle kertoisi Niilo
Iisakin hukkumisesta,--ja se oli Antin kerrottava,--vavahteli hänen
sydämensä; hänellä oli ollut monta hetkeä, jolloin hän oli aikonut
lukea isälle Antin kirjeen. Mutta lopulta hän sittenkin päätti:--Ei,
kertokoon itse, omin sanoin, kun omin silmin on nähnyt ja omin
korvin kuullut!

Kun Hanna seuraavana aamuna heräsi, vilkaisi hän vuoteestaan heti
suvannolle...

Koko suvanto oli melkein ihan sulana. Päivä paistoi jo sinertäville
laineille, ja jääteleitä kulki ylempää.

Hän nousi kiireesti aamuvirkkuna. Nyt oli vielä niin varhaista, että
talon muu väki nukkui. Hän ei herättänyt ketään, vaan meni hiljaa
ulos.

Aamuaurinko paistoi yli vaaran ja metsäin, ja koskelta kuului
riemullinen pauhu. Se soi kuin yhtä säveltä Hannan sydämen riemun
kanssa.

Kesä! Kesä!

Pitkästä aikaa Hannan valtasi lapsellinen ilo, ja hän lähti rientäen
koskelle, jonka jyrkänkorkealta rantatörmältä oli monena keväänä
velivainajan kanssa katsellut jäiden lähtöä. Talosta vei polku
koskelle hauskan männikön poikki, joka oli elättipuistoksi siihen
jätetty ja jota Iisakki hoiti kuin silmäteräänsä. Kosken rannalla,
Varsankallion kohdalla, polku alkoi painua pitkin törmää, väliin
poiketen metsään, väliin taas käväisten kosken törmällä niissä
paikoin, missä se oli tasaisempaa.

Hanna ei ollut käynyt koskella sitten viime syksyn. Raitis ja rohkea
tunne puhalsi häntä vastaan, kun hän törmälle päästyään näki
hyrskyävät laineet ja aamuauringossa kimaltelevan Varsakallion, joka
keskellä kovinta koskea halkaisi veden voimat ja listi jäätelit
hilseiksi. Tulva oli jo noussut, ja suurimmat kuohut rynnistivät
hirveällä voimalla Varsakallion kiiltävää kylkeä vasten ja
roiskahtivat takaisin kuin vihapäissään. Ylempää tulevat jäätelit
painoi väkevä virta suoraan kalliota kohti... ja kun ne siihen
jyskähtivät, tömisi törmällä maa, ja Hanna näki suurien jääpuikkojen
koettavan loikata kallion yli...

Kosken väkevät voimat saivat hänenkin lannistuneen rohkeutensa
uudestaan eloon. Tuntui kuin joka hetki olisi rinnan riemu kasvanut
ja luottamus omaan voimaan enentynyt. Noin vain! Tuolla tavalla!

Hän istui ihan törmän kamaralle, johon ulottui vaahtojen vesi, ja
katseli luonnon rohkeaa elämää. Noin koski riemuitsi kesän tullen,
noin roimasti vaahto roivi, kun jään alta vapauteensa pääsi!--Noin
riemuitsee kerran minunkin mieleni, kun rakkain ystäväni vierelläni
istuu... noin!

Mutta Varsakallion kyljeltä hänen katseensa siirtyi vastaiselle
rannalle, joka siltä kohdalta oli jyrkkärantainen ja kivinen. Siitä
taas eteni Paloniemeen päin, jonka asuinrakennuksen punainen pääty
ja valkoinen ikkuna näkyivät tänne asti.

Hän nousi, taittoi kepin, jonka oli männiköstä käteensä ottanut, ja
heitti molemmat palaset kuohuihin. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi
tehnyt erinomaisen päätöksen, vaikkei itsekään tiennyt minkä.

Kun hän palasi kotiin, oli muu talon väki jo toimissaan.

Ja Paloniemen Heikki, joka ei kelirikon takia ollut viikkoon päässyt
Nuottaniemessä käymään oli heti käyttänyt suvannon aukeamista
hyväkseen ja saapunut veneellä Nuottaniemen rantaan.

Hanna näki hänen päivettyneet kasvonsa ikkunan läpi, kun hän
penkillä istuen jutteli Iisakin kanssa. Ei sentään näkynyt Juhania!

Viikon verran oli heistä kumpaisestakin saanut olla rauhassa!

Heikki vilkaisi pihalle, ja Hanna huomasi hänen katseensa, mutta ei
mennyt pirttiin, vaan keittiöön. Sinne hän kuuli miesten juttelevan
lautoista.

Heikki tiesi kertoa, että tavattoman paljon oli lauttoja
odotettavissa. Tuskin oli koskaan heidän--hänen ja Iisakin--
eläessä yhtenä kesänä ollut niin paljon.

"Laskumiehistä tulee nyt puute, kun sinäkin aiot perämiehen viran
heittää", kuuli Hanna Heikin sanovan. "Koko Korpikosken lasku jää
minun ja Juhanin niskoille. Sillä eipä taitaisi olla miestä, joka
uskaltaisi..."

"Tuskinpa on, kun tämänkään kylän nuoret miehet eivät näy
perämieheksi pyrkivän, vaikka niiden olisi kesäkaudet soutumiehinä
ollen pitänyt oppia, kuinka Korpikoski lasketaan", sanoi siihen
Iisakki.

"Sepä se. Koski se on meidätkin opettanut. Mutta niillä ei ole
uskallusta eikä haluakaan. Ei ole kylässä yhtään nuorta miestä,
josta olisi toivetta perämieheksi."

Hanna seisoi hiljaa ja kuunteli. Mitä isä sanoisi? Isä oli viikko
sitten sanonut, että hän Koskenalustan Antista toivoi kelpo
perämiestä.

"Se Koskenalustan Antti-poika on mielestäni rohkea ja
tarkkasilmäinen", kuuli Hanna isän sanovan. "Hänestä minä uskon
perämiehen tulevan."

"Koskenalustan Antistako?" ihmetteli Heikki.

"Niin", vakuutti Iisakki. "Minä olen nähnyt, että hän on hyvin
hoksaava koskella."

"Jopa puhut joutavia", sanoi Heikki.

Hanna teki samalla asiaa pirttiin. Katsahtaessaan Heikkiin hän näki
tämän silmissä oudon ilmeen, joka oli melkein samanlainen kuin
Juhanilla silloin, kun Hanna antoi hänelle vastauksensa. Heikki
tuijotti eteensä, ja hänen suupielessä roikkuva piippunsa oli
sammunut. Mustat silmät kiilsivät.

"No koettakoonpa nyt tänä kesänä", sanoi Heikki vihdoin. "Mutta minä
luulen, että siitä ei tule mitään."

"Ensi kerta se on ollut meilläkin", sanoi Iisakki.

Heikki ei enää jatkanut, vaan kysyi sensijaan:

"No saanen kai minä taas tulla taloon laskun ajaksi?"

Hän kysyi sen sillä äänellä, että vastaus oli selvä,--muodon
vuoksi vain oli kysynyt.

"Tietysti saat olla kuin kotonasi. Ja samat terveiset vie
Juhanillekin, jonka tietenkin tulee olla yötä päivää liikkeellä",
vastasi Iisakki.

Sitten he alkoivat taas jutella lautoista ja lopulta tukkimetsistä.

Sillä välin oli joen jää ylempää katkennut niin, että kun he
katsoivat suvannolle, oli se ihan sakeanaan jäätelejä. Ja tulva yhä
nousi.

Nuottaniemen rannassa oli vesi jo niin korkealla kuin menneinä
vuosina oli ollut korkeimman tulvan aikana. Vihaista vauhtia
soluivat jäätelit kivistä rantatörmää vasten ja jatkoivat sitten
matkaansa kapenevalle väylälle, jossa virta alkoi niitä painaa
koskelle päin.

Paloniemen Heikin vene oli vedetty kauas törmälle, ja hän itse oli
kuin arestissa, sillä poikki suvannon ei ollut yrittämistäkään,
ennenkuin jäiden kulku vähenisi.

Koskelta kuului kauhean kova pauhu, semmoinen jyske ja tohina, että
korkea rantatörmä tuntui tärisevän.

Näin mahtavaa ja pikaista jäänlähtöä ei ollut sattunut moneen
vuoteen. Hanna ei muistanut kuin yhden, ennen pienenä tyttönä
ollessaan, jolloin äitikin vielä eli.

Illalla, kun aurinko jo paistoi melkein suoraan pohjoisesta, alkoi
jäiden kulku suvannolla harveta. Ja joki virtasi tulvasta väkevänä
niin kaukaa kuin silmä kantoi.

Hanna seisoi muiden seurassa rantatörmällä ja katseli pohjoiseen
jokea pitkin, joka välkkyi kultaisena kenttänä ilta-auringon
ihanassa paisteessa, ja hänestä näytti, kuin se virtaisi suoraan
päivän juurelta voimakkaana ja kevätriemuissaan.

Mutta vielä tiedettiin tulevan jäitä, sillä ylempänä oli joki yhä
jään peitossa. Mutta kun jäätelit suvannolta vähenivät, työnsi
Paloniemen Heikki venheensä vesille ja läksi soutamaan
kotirannalleen.

Ottaen tulvan voiman lukuun hänen täytyi ensin soutaa suvantoa
ylöspäin ja sitten vasta kääntää Ruotsin puolen rantaa kohti.

Iisakki ja Hanna seisoivat rantatörmällä Heikin menoa katsellen.
Hyvin meni. Heikki tunsi kevättulvan voimat ja arvasi soutaa
kylliksi ylös, ettei kosken virta ulottunut puoleensa vetämään.

"Koskimies se on tuo Heikki!" kehui Iisakki, kun näki Heikin veneen
lähenevän Paloniemen rantaa.

Mutta kun hän katsoi tytärtään silmiin, näki hän, että Hannan katse
oli jääkylmä ja silmäin ilme melkein eloton.

       *       *       *       *       *



NUOTTANIEMESSÄ kävi liike yhä vilkkaammaksi. Vaikkei lauttoja vielä
ollutkaan ylhäältä saapunut, oli kylään jo alkanut karttua
tukkilaisia. Kerrottiin olevan etelänpuolen miehiä, jotka korttia
lyöden kuluttivat aikaansa lauttoja odottaessaan.

Nuottaniemessä ei sallittu minkäänlaista jumalatonta menoa.
Senvuoksi ei taloon tullutkaan kuin tuttuja miehiä, joiden tavat
entisestään tiedettiin. Useimmat heistä olivatkin paikkakuntalaisia.

Iisakki-isäntä toimitteli asioitaan niinkuin ennenkin. Mutta kaikki
huomasivat, että hänessä oli tapahtunut kummallinen muutos. Vaikka
hän nyt oli ystävyydessä naapuriensa kanssa, ei hän enää kuitenkaan
päässyt entiseen pirteyteensä. Kukaan ei tiennyt, mikä häntä
oikeastaan vaivasi. Mutta raskasmielinen hän oli, ja silmien ennen
iloinen ilme oli kuin lakastunut ja himmennyt. Eikä häntä näyttänyt
mikään suuresti liikuttavan.

Kun tukkilaiset kertoivat hänelle, että se ja sekin, joka
talvellisissa seuroissa oli syntinsä tuntoon tullut, herännyt ja
uskonut itsensä kristityksi, nyt jo oli langennut, maistellen viinaa
ja lyöden korttia etelänpuolen miesten kanssa, ei hän siihen mitään
sanonut, hymähti vain. Sen verran hän kuitenkin oli jollekulle
sanonut, että hän jo seurailtoina oli samaa itsekseen odottanut.
Sillä olihan sellaista aina tapahtunut.

Näinä päivinä oli ruvettu todenteolla odottamaan lauttoja. Sanomia
oli kuulunut, että niitä jo oli valmiiksi lautattuina metsäjokien
suilla.

Hanna teki usein asiaa rantatörmälle siihen, mistä näki pisimmän
matkaa jokea pitkin pohjoiseen. Iisakki oli monta kertaa tavannut
hänet siellä istumasta syvissä mietteissä. Mutta isän ja tyttären
kesken ei ollut näinä aikoina puhetta Antista eikä isä liioin ollut
paloniemeläisiäkään maininnut.

Eräänä aamuna, kun Iisakki puuhaili rannassa, hän huomasi kaksi
tukkilauttaa, jotka vinhaa vauhtia laskivat suvantoa kohden.

Melkein samalla hetkellä havaitsi ne Hannakin, joka ei unhottanut
katsella joelle. Hän riensi rantaan, johon kokoontui joutilaita
tukkilaisiakin.

"Jo tulevat ensimmäiset lautat!" huudettiin.

"Päivälleen viikkoa ennen kuin viime keväänä", sanoi Iisakki, ja
kääntyen miesten puoleen hän lisäsi:

"Mutta tulva on nyt niin korkea, ettei sovi mennä Korpikoskelle.
Tässä saavat odottaa niin kauan, että tulva laskee."

Ne miehet, jotka tiesivät ja ymmärsivät asian, vastasivat:

"Eipä ole tämmöisessä tulvassa Korpikoskea laskettu."

Hanna tähysteli tulevia lauttoja jännittynein silmin ja mielin. Hän
eroitti jo miehet, jotka pitkien airojen avulla koettivat ohjata
lauttojansa Nuottaniemen rantaan päin. Jo ylempänä heidän oli
ohjattava rantavesille, ettei suvanto, joka sekin näin korkean
tulvan ollessa oli virtava, pääsisi lauttoja painamaan Ruotsia
kohti, jolloin virta vuorostaan olisi vetänyt koskeen.

Mutta nöyrästi tottelivat raskaat, kankeakylkiset tukkilautat
pitkien airojen komentoa, ja niin ne rantavesiä pitkin hiljakseen
lipuivat Nuottaniemen lauttapaikkaa kohden.

Hanna tunsi pitkän matkan päähän, ettei Antinlaista miestä ollut
näiden lauttojen päällä. Hänen kauniissa silmissään vilahti katkera
pettymys, ja kuin vihassa hän pyyhkäisi vaalean kiharan huivinsa
alle.

Antti ei ollutkaan ehtinyt ensimmäisten lauttojen mukaan!

Kun lautat saapuivat likemmäksi, syntyi jätkälaumassa liikettä, ja
huutoja alkoi kuulua.

"Laskekaa maihin sinne ylemmäksi, siellä on virrattomampaa", huusi
Iisakki, ja hänen käskyään toteltiin heti.

Kun lautat iskivät rantaan, juoksi mies köysi sylissä jyrkälle
törmälle ja ehti kietoa köyden paksuun vaajaan, jollaisia sitä
varten oli pystytetty pitkä jono. Mutta vaikka virta siinä olikin
vähäinen, vinkui käsivarren vahvuinen köysi kuin viulunjänne, kun
lautta irtaantui maasta ja yritti eteenpäin.

"Pysyy se... kyllä vaajat kestävät!" huudettiin.

Lauttamiehet eivät olleet paikkakuntalaisia, mutta Iisakki tunsi
heidät ja kyseli kuulumisia ylimaista.

Hannan teki mieli kysyä Antista, mutta malttoi mielensä ja käveli
pettyneenä pihaan.

Hetken perästä palasi Iisakkikin lauttamiesten kanssa, jotka
aamiaista syötyään vetäytyivät suureen karjataloon nukkumaan. Siellä
oli viileä ja hyvä maata; he olivatkin valvoneet yhteen menoon monta
vuorokautta.

"Kuuluivat sanovan, että jo tänä iltana saapuu lisää lauttoja",
virkkoi Iisakki tyttärelleen.

"Niinkö?" sanoi Hanna aivan arvaamattaan vilkkaammin kuin hänen
tapansa oli. Mutta samalla hänelle johtui mieleen kysymys, minkä
vuoksi isä hänelle sen nyt juuri mainitsi. Hän ei kuitenkaan sen
pitemmälti tiedustellut.

"Taisit jo odottaa Anttia?" sanoi isä hetken päästä.

Hanna rohkaisi mielensä ja vastasi:

"Odotin kyllä... monestakin syystä!"

Hän pani painoa viimeisille sanoilleen, mutta Iisakki ei näyttänyt
sitä huomaavan. Sensijaan hän alkoi puhua:

"Kun minulle tänä aamuna muistui Koskenalustan Antti mieleen...
kuinka minusta se Antin kävely ja muutkin liikkeet tuntuivat
muistuttavan niin ihmeesti Niilo Iisakki-vainajata... En tiedä,
oliko minun paha vai hyvä, kun semmoinen mieleen juolahti... se oli
niin kummallista... Onko sinusta siltä näyttänyt... Muistelehan
Antin kävelyä ja päänliikkeitä!"

Hanna säpsähti isänsä puheesta. Isä ei ollut sentapaisista asioista
koskaan puhunut. Ja rajatonta riemua Hanna tunsi sydämessään.

Hän seisoi hetkisen ja mietti, silmät loistavina ja suu hiukan
hymyssä.

"Kun nyt oikein muistelen, niin kyllä niin onkin. Antti kävelee
aivan niinkuin Niilo Iisakki-vainajakin! Mutta en minäkään ole ennen
sitä ajatellut..."

"Kummasti se johtui minunkin mieleeni, aivan kesken muiden
ajatusten", sanoi Iisakki.

He olivat jutelleet pihalla ja lähtivät nousemaan sisälle. Silloin
he havaitsivat, että Paloniemen rannasta lähti vene Nuottanientä
kohti. Siinä istui kaksi miestä, toinen soutaen, toinen pitäen
perää.

Ja Iisakki ja Hanna arvasivat, että ne olivat paloniemeläisiä, isä
ja poika, jotka olivat tulossa taloon lauttojen laskun ajaksi.

Mutta kumpikaan ei virkkanut näkemästään mitään.

       *       *       *       *       *

Illalla ja seuraavana yönä saapui lisää lauttoja. Nuottaniemessä
oltiin valveilla koko yö. Kevätkesällä, lauttojen kulun aikana, ei
ollutkaan eroa yöllä ja päivällä. Liikettä ja humua oli öisin
niinkuin päivinäkin, öisin melkein vielä enemmän. Kiire oli, ja
Pohjolan kesä on lyhyt.

Mutta alkukesästä ovat yöt yhtä valoisia kuin päivätkin, ja ihmiset
nukkuvat silloin vain nimeksi.

Hannakin oli valvonut koko yön. Paloniemeläiset olivat hekin olleet
lauttoja vastaanottamassa; ainoastaan Iisakki oli aamupuolella yötä
mennyt nukkumaan.

Eräiltä tuttavilta lauttamiehiltä Hanna oli saanut kuulla, että
Antti oli tulossa; aamupäivällä hänen arveltiin saapuvan. Se tieto
lohdutti Hannaa, ja nyt hän odotti Antin tuloa verrattain
levollisena. Hän ei kuitenkaan juossut rantaan, kun näki taas uuden
lautan tulevan, vaan katseli ikkunasta, josta näki yhtä kauas ja
yhtä hyvin kuin rantatörmältäkin. Paloniemeläisten silmät seurasivat
häntä ja hänen liikkeitään; siltä hänestä ainakin tuntui.

Huh, kuinka hänestä oli ilkeätä, kun hän arveli sekä isän että pojan
mustankiiltävien silmien häntä katselevan! Vastenmieliseltä oli
tuntunut sekin, kun Juhani, tietäessään, ettei ollut ketään
näkösällä, koetti tarttua häneen pitkällä luisevalla kädellään,
jonka sormet olivat suipot kuin talikonpiikit. Se puistatti, ja
kylmät väreet tuntuivat sydämessä asti.

Mitähän ne miettivät!

Ja mitä sitten miettinevät...!

Hanna oli toivonut, että paloniemeläisetkin menisivät nukkumaan
huoneeseensa, joka oli heitä varten lauttojen laskun ajaksi
varustettu. Mutta yhä he hommailivat lautoilla, vaikka päivä jo oli
korkealla.

Eivätkö he poistuisikaan, ennenkuin Antti saapuisi? Kerran hän jo
kävi rannassa ikäänkuin jollakin asialla ja sanoi heille sivumennen,
että vuoteet olivat molemmille valmiina.

Mutta tulva oli alkanut laskea, eikä sen tarvitsisi enää paljoa
pudotakaan, että uskaltaisi lähteä koskelle.

Miehet viipyivät siinä ja kyhnäilivät soutukantoja paikoilleen!
Aivan kuin tietäisivät, että hän odotti Anttia!

Hannaa suututti. Mutta hän päätti mielessään olla sen enempää
ujostelematta, jos he olisivat siinä lautalla vielä silloinkin, kun
Antti ilmestyisi.

Yhä uusia lauttoja tuli, niin että koko suvannon ranta oli tukkien
vallassa.

Ja vihdoin nousivat Heikki ja Juhani törmälle ja läksivät astumaan
pihaan. Hanna kuuli heidän menevän huoneeseensa keskenään jutellen.

Samalla hän silmäsi joelle ja näki taas lautan kulkevan juuri siinä
kohden, jossa joki leveni suvannoksi. Kolme oli siinä miestä, ja
Hanna tunsi jo näin pitkän matkan päähän Antin. Tunsi siitä, että
Antin asento lautan airoa painaessa oli miehekkäämpi kuin toisten.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä riemusta, ja vaikka lautta vielä olikin
verrattain kaukana, ei hän malttanut olla sisällä, vaan läksi
törmälle.

Onneksi oli paloniemeläisten huoneen ikkuna pihalle päin. He eivät
näkisi Antin tuloa.

Kun Hanna ilmestyi rantatörmälle, heilautti yksi miehistä lakkiaan
sinne päin...

Se oli Koskenalustan Antti!

Hanna heilautti huiviaan.

       *       *       *       *       *

Koskenalustan Antti oli miesten komeimpia. Hänen vartalonsa tosin ei
ollut pitkä, mutta voimakas ja siro. Kasvot olivat miehekkäät, ja
sinisissä silmissä oli lempeä ilme. Hän oli niin ahavoittunut, että
iho oli ruskea kuin solanahka. Puhuessa välkkyivät hänen lujat,
valkoiset hampaansa, ja hänen hymynsä oli miellyttävää.

Hanna painoi hänen kättänsä lujasti ja katsoi syvälle silmiin. Antin
sinisilmissä leimahti ilo, ja kasvoille ilmestyi kuin päiväpaiste.

Kun heidän lauttansa oli saatu kiinni, läksivät he nousemaan
törmälle.

Siinä tuli Iisakki vastaan.

"Terveisiä ylimailta!" tervehti Antti.

"Niinpä sieltä pojat taitavat hengissä palata", tervehti Iisakkikin
nähtävästi hyvällä tuulella. Harma huomasi, että isän otsaryppy oli
kokonaan kadonnut ja että hän katseli Anttia tyytyväisenä.

"Lienetkö ajatellut, että Jumala on vaaroissasi sinua varjellut ja
vielä armon aikaa sinulle antanut?" sanoi Iisakki hetken päästä, kun
Antti oli kertonut, minkälaisista vaaroista hän oli sattunut
pelastumaan.

Kysymys koski Anttiin, sillä hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään vastata, sillä samalla tulivat
siihen paloniemeläiset, isä ja poika, kuin rantaan menossa.

"No käskehän nyt Antti sisälle ja tarjoa ruokaa. Arvatenkin hän
tahtoo talossa levähtää."

Iisakki sanoi sen erinomaisella äänenpainolla, vuoroin Hannaan,
vuoroin Anttiin katsahtaen.

Paloniemeläiset seisoivat vieressä, ja kun Hanna silmäsi heihin,
pälyivät molempain miesten silmät samalla tavalla kuin Hanna joskus
ennenkin oli nähnyt niiden tähystelevän, kylmänilkeästi. Heikin
katseessa varsinkin oli kuin pirullista vihan liekkiä.

Lieneekö isä sitä huomannut?

Hän itse koetti olla levollinen niinkuin tavallisesti, mutta
sittenkin näkivät paloniemeläiset, että Hannan kasvot loistivat ja
että hän äkkiä oli kuin muuttunut nuoremmaksi ja vilkkaammaksi.

Iisakkikin näytti pirteältä kuin nuoret miehet.

Hanna ja Antti menivät taloon, mutta paloniemeläiset ja Iisakki
kävelivät rantaan.

"Onko vesi kääntynyt menemään?" kysyi Iisakki, joka oli yöllä
nukkunut.

"Toista korttelia on mennyt sitten eilisillan, ja kun toisen
korttelin vielä menee, niin..." vastasi Heikki.

"Ei, ei vielä", varoitti Iisakki. "Nyt on Varsankallion virta
väkevimmillään... Eiköhän virta paina vielä kallioon..."

"On niitä lauttoja tällä vedellä ennenkin laskettu", sanoi Heikki.
"Mutta saisihan tulva vielä laskea."

Lauttamiehet, jotka kuulivat perämiesten keskustelun, sanoivat:

"On vainkin näin korkean tulvan ollessa ennenkin Korpikoskelle
uskallettu."

Ja muun puheen puutteessa he alkoivat leikillään syyttää Iisakkia
arkuudesta, kun ei enää uskaltanut perämieheksi lähteä.

"Vanhuus tulee", sanoi Iisakki, "eivätkä silmäni enää ole niin
tarkat kuin ennen. Jo saavat nuoremmat miehet minun puolestani
laskea lautat..."

"Tottahan sentään jonkun lautan laskette", toivoivat lauttamiehet.

"No niin olen ajatellut, että minulta se jo jää", vastasi Iisakki.

Paloniemen Heikki ja Juhani olivat sillä aikaa menneet niiden
lauttojen päälle, joita jo oli koskea varten varattu. Kumpikaan ei
puhunut mitään, mutta molemmat ymmärsivät, että se, mitä huhuna
olivat kuulleet, olikin totta ja että heidän toiveensa olivat varsin
vähäiset. Hannan käytös Anttia kohtaan ja Iisakin erinomainen
iloisuus todistivat, että Antti oli tervetullut mies taloon.

Isään näytti asia koskevan vielä kipeämmin kuin poikaan, sillä hän
käsitti nyt hyvin, minkä vuoksi Hanna oli vastauksensa antamisen
lykännyt syksyyn. Mutta pojalleen hän ei ilmaissut ajatuksiaan.

Hänen mustissa silmissään syttyi vain outo palo, ja hänen
sieraimensa levenivät tuontuostakin. Hänen ajatuksissaan poltti, ja
hän alkoi pelätä, että hänen viisaasti laskettu verkkonsa sattuikin
väärin päin. Sillä hän se oli toimittanut Iisakin sairaan
Kero-Pietin viereen... siinä ensin vakuuttaakseen syyttömyyttään
Niilo Iisakin kuolemaan... ja saadakseen saarnamiehen puhumaan
Juhanin ja Hannan naimisesta, josta piti tulla heidän ikuisen
ystävyytensä merkki...

Ja myöntänythän olikin Iisakki, toivonut samaa kuin hänkin...

Mutta nyt Iisakki käyttäytyi Koskenalustan Anttia kohtaan kuin tämä
olisi ollut hänen paras poikansa! Sillä jo keväällä hän kehui
Anttia, vanha kelmi!

Heikki puri hammasta ja käänteli mälliä suussaan, mutta koetti pysyä
tyynenä, ettei poika mitään huomaisi. Kun hän oli panemassa airoa
paikoilleen, kirkastuivat kuitenkin äkkiä hänen kasvonsa, ja
mustissa silmissä leimahti tuli. Hänen aivoissaan oli syntynyt
rohkea tuuma, ja jos se menestyisi,--ja sen täytyi menestyä,--ei
mikään olisi esteenä hänen toiveittensa toteutumiselle. Siihen
mennessä oli kärsittävä ja nieltävä kaikki karvaat palat,
teeskenneltävä, niinkuin ei Antin olo heihin mitään vaikuttaisi,
ikäänkuin eivät ymmärtäisi, että Antti...

Mutta Juhanille oli asia valaistava!

Hän oli jo ehtinyt miettiä, kuinka kaikki tapahtuisi ja pitikin
toimittaa. Niin vain! Juhanin tuli olla samalla lautalla, sitten ei
mitään epäiltäisi... eikä osattaisi epäillä...

"Elä sinä ole milläsikään, vaikka Hanna näyttää pitävän
Koskenalustan Antista", alkoi hän puhua Juhanille. "Isänsä tahtoa
täytyy Hannan noudattaa, ja Iisakin kanssa olemme asian sopineet.
(Itsekseen hän mietti: Mainio mies se Kero-Pieti! Hän se sai Iisakin
suostumaan!) Olehan vain, niinkuin et Antista mitään tietäisi... Ja
kun Kero-Pieti syksyllä kulkee tämän kautta, toimitan minä, että
pannaan kuulutuksille..."

Poika ei vastannut isänsä puheisiin, mutta sen hän kyllä tunsi, että
Hanna nyt oli loitommalla hänestä kuin koskaan ennen. Mutta hän ei
myöskään käsittänyt, mitä isä tarkoitti.

Heikki oli nähtävästi tyytyväinen äsken tekemäänsä päätökseen, sillä
hänen synkät ilmeensä muuttuivat iloisemmiksi, ja mälli pysyi
pitemmän aikaa paikoillaan.

Saatuaan lauttansa koskikuntoon molemmat lähtivät pihaan. He eivät
vieläkään menneet nukkumaan, vaan astuivat pirttiin.

Antti oli jo syönyt ja istui nyt pirtissä Iisakin ja muutamien
muiden lauttamiesten seurassa juttelemassa.

Heikki ja Juhani istuivat joukkoon, ja siinä puheltiin
koskenlaskusta. Hanna kuului puuhailevan keittiössä.

Paloniemen Heikki tuntui olevan erinomaisen puheliaalla ja hyvällä
tuulella.

"Äsken kun juteltiin, että Korpikosken perää ei enää ole muita kuin
me, Juhani ja minä, tämän talon Iisakki kun ei enää aio perämieheksi
ruveta, niin nyt hoksaankin, että tässähän on nuori perämies, tämä
Koskenalustan Antti..."

Heikki katsoi sitä sanoessaan Anttiin. Iisakki vaikeni ihmetyksestä,
mutta lautankuljettajista sanovat jotkut:

"No, Antista kyllä Korpikosken perämieskin tulee, jos tahtoo.
Muoniosta asti on laskenut kaikki kosket!"

Antti itse ei virkkanut mitään, mutta Iisakki sanoi:

"Miksi ei? Tarkkasilmäinenhän se on Antti, ja onhan hän pienestä
pojasta asti Korpikoskea alas viiltänyt..."

"Sepä se", sanoivat lauttamiehet. "Ei siinä muuta ole kuin että ensi
kerta on ensi kerta... ja ensin käy joitakuita lauttoja soutamassa,
kun Paloniemen Heikki on perämiehenä..."

"Uskaltaisikohan koettaa", sanoi nyt Anttikin.

"Kyllä sinä uskallat. Ensi kerta on ollut meidänkin Juhanilla ja
niin Iisakilla ja minullakin", sanoi Antin puheeseen Paloniemen
Heikki. "Ja perämiehiä nyt tarvitaan!"

"Ensi kerta oli meilläkin", myönsi myös Iisakki.

Ja lauttamiehet selittivät, että näillä lautoilla, jotka jo olivat
talon rannassa, oli tavaton kiire, ja toisia varisi alas ylimaista.
Elleivät nämä edestä ehtisi, syntyisi Nuottaniemen suvannossa
semmoinen tungos, että pian tulisi tiukka paikka...

"Niinkuin kerran tuli", muisteli Paloniemen Heikki. "Oli samanlainen
tulva kuin nyt, ja koskessa kovasti vettä. Lauttoja karttui
suvantoon yhä lisää. Tämä Iisakki makasi silloin sairaana enkä
minäkään uskaltanut lähteä laskemaan, vaan odottelimme tulvan
alenemista... Silloin eräänä yönä tuli kova pohjatuuli, repi lautat
irti ja vei koskeen, yksin puin hajoittaen... Se maksoi puulaakeille
tuhansia..."

"Niin kävi", vakuutti Iisakki. "Kyllä minäkin muistan, minkälaista
se oli."

Sen olivat nämäkin lauttamiehet kuulleet, ja siitä asti oli koetettu
kaikin voimin semmoista ääretöntä vahinkoa estää. Mutta voisihan
niin vieläkin tapahtua tulvan ollessa näin korkealla, jos lauttoja
paljon karttuisi.

"Voi hyvinkin!" myönsi Paloniemen Heikki.

Niin siinä juteltiin, mutta vähitellen poistuivat lauttamiehet mikä
minnekin levähtämään. Heikki ja Juhanikin menivät huoneeseensa, ja
edellinen arveli veden jo vuorokauden kuluttua alkavan olla sillä
määrällä, että uskaltaisi ryhtyä lauttoja koskesta laskemaan. Sillä
tulva oli hyvää vauhtia vähenemässä. Iisakki poistui myös
ulkohommiinsa, ja Hanna ja Antti jäivät kahden. Heillä oli paljon
selittämistä toisilleen.

Hanna oli kuullut heidän äskeisen keskustelunsa ja kysyi nyt
Antilta:

"Uskallatko omin päin ruveta perämieheksi?"

"Uskallan. Olisin tahtonut jo viime kesänä ja sitäkin ennen."

Hannan silmät loistivat.

"Saisi niille paloniemeläisille näyttää, että on niitä muitakin kuin
he, jotka perämieheksi pystyvät. Jos minä olisin mies, uskaltaisin
milloin hyvänsä", puhui hän innoissaan.

"Koetan minä", sanoi Antti.

Hanna istuutui hänen viereensä penkille.

He olivat hetken hiljaa.

"Kaiketi olet kuullut huhuja Paloniemen Juhanista ja minusta?" sanoi
sitten Hanna, katsoen Anttia suoraan silmiin.

"Olen minä kuullut..."

"Uskoitko?"

"Ajattelin: isänsä tytär on Hanna, ei saata valehdella, ei tahdo
pettää! Ei olisi kättä pusertanut erotessa, ei olisi sanonut: muista
minua! jos toista ajatteli..."

"Ei petäkään eikä tahdo valhetta puhua..."

Ja Hanna laski pehmeän käsivartensa Antin kaulaan.

"Minun olet, jos et muita muista!" sanoi hän.

"En koskaan ole muita ajatellutkaan!"

He katsoivat toisiaan syvälle silmiin, ja molempien sydän täyttyi
puhtaan lemmen tunteilla.

"Et vielä isälle puhunut Niilo Iisakin asiasta?" kysyi Hanna hetken
päästä.

"En vielä. Mutta puhun, kun kahden kesken pääsemme!"

"Sinun se onkin puhuttava, sinua hän parhaiten uskoo."

Antti mietti hetken ja sanoi sitten:

"Ja Paloniemen Heikkikö vakuuttaa syyttömyyttään?"

"Niin tekee... ja isä uskoo Heikkiä, he ovat tehneet sovinnon..."

Ja Hanna kertoi Iisakin talvellisesta matkasta sairaan saarnamiehen
luokse.

"Jo on kummaa!" arveli Hannan puheisiin Antti, sinisissä silmissään
miettivä ilme.

Samassa aukeni pirtin vankka ovi, ja Iisakki tuli sisälle. Antti
punastui, mutta Hanna ei liikahtanutkaan, siinä kun istui Antin
vieressä. Eikä Iisakki näyttänyt olevan tietävinänsäkään siitä, että
he niin vierekkäin istuivat.

"Jopa kuulin hyvän uutisen", sanoi Iisakki, kun oli kävellyt
puoliväliin pirtin lattiaa. "Kero-Pieti on kotiinsa päin menossa
tätä jokivartta ja kuuluu pitävän seuroja täällä, ainakin parina
iltana..."

"Kuka kertoi?" kysyi Hanna, uutisen johdosta vilkastuen.

"Tuohon saapui äsken pihalle kaksi Alakylän miestä, lautansoutajia,
ja ne kertoivat. Alakylässä kuuluu jo olevan tulossa."

       *       *       *       *       *

Kun Paloniemen Heikki heräsi nukkumasta, meni Iisakki hänelle hyvänä
uutisena kertomaan Kero-Pietin tulosta.

Mutta Heikki murjotti synkkänä, ja uutinen näytti vaikuttavan häneen
päinvastoin kuin Iisakkiin.

"Tuleepa sopimattomaan aikaan näin kiireellisimmän lauttojen laskun
päivinä", sanoi hän:

"Ei hän täällä kauan jouda viipymään", sanoi Iisakki nuhtelevalla
äänellä.

"Enpä joutaisi nyt minäkään", vastasi Heikki tyytymättömin ilmein,
"en joutaisi seuroissa istumaan..."

"Ei Herra katso aikaa eikä paikkaa silloin, kun Hän meidät pois
kutsuu", sanoi Iisakki.

Nyt Heikkikin vasta heräsi omista mietteistään ja myönsi Iisakin
olevan oikeassa.

Mutta Iisakin tuntoon jäi kummallinen pistos, ja hänkin huomasi,
että Heikin silmissä oli erinomaisempi kiilto.

       *       *       *       *       *



TULVA alkoi aleta. Joki oli luonut jääpeitteensä jo tuntureilta
asti, ja kesä kiirehti tuloaan. Nuottaniemessäkin oli kevätkylvöjen
teko näinä päivinä lopetettu, ja varsinainen lauttojen lasku alkoi.

Paloniemen Heikin ollessa perämiehenä oli jo parina yönä laskettu
lauttoja, vaikkei koski vielä ollutkaan hyvällä vedellä. Juhani ei
ollut vielä omin päin laskenut, ja Antti oli vasta jonkun kerran
soutumiehenä käynyt kosken alla.

Mutta yhä karttui lauttoja.

Oli ilta.

Paloniemen Heikki oli esitellyt, että Juhani ja Antti lähtisivät nyt
kosken alle samalla lautalla. Silloin he saisivat yhdessä tarkata,
kuinka oli laskettava, jotta lautta ei iskisi Puurnunleukaan eikä
syöksisi Varsankallioon. Sitten heidän sopisi kummankin ominpäin
laskea. Heikkiäkin alkoi jo väsyttää.

Nuottaniemessä oli paljon väkeä, sillä Kero-Pietin odotettiin samana
iltana tulevan. Oli kokoontunut kristityitä etäämpääkin, ja Ruotsin
puolelta oli paljon kansaa soutanut. Ei ollut koskaan ennen
tapahtunut, että kukaan saarnamies olisi näin lauttojen laskun
aikana osunut seuroja pitämään Nuottaniemeen. Eikä suinkaan olisi
nytkään niin käynyt, ellei Kero-Pietin, huonontuneen terveytensä
takia, olisi ollut palattava aikomaltaan pitkältä saarnamatkalta.

Lauttamiesten mieliin ei Kero-Pietin tulo näyttänyt vaikuttavan.
Heillä ei ollut aikaa ajatella Kero-Pietin saarnoja eikä odottaa
seura-iltoja, sillä tukeilla oli kiire maailman markkinoille.
Eivätkä he juuri välittäneetkään. Useimmat heistä olivat uppo
uskottomia, joihin Jumalan sanan kuuleminen ei näin kesän aikana
vähääkään tehonnut. Iisakki tunsi heidät jo entisestään. Eikä siitä
heille paljon puhunutkaan. Mainitsi kuitenkin, että Kero-Pieti aikoi
täällä saarnata.

Joukossa oli sentään joku, joka kunnioituksesta vanhaa perämiestä
kohtaan aikoi tulla kuuntelemaan.

"Ellei teillä itsellänne ole halua, elkää tulko... Ei Jumala anna
itseänsä pilkata", sanoi heille Iisakki.

Siihen eivät suulaimmatkaan vastanneet mitään.

Laskettava lautta oli jo lähtövalmiina rannassa. Siihen oli
varustettu uudet soutukannot ja pantu vankimmat airot. Kyllä se nyt
Korpikosken kuohutkin kestäisi!

Miehet olivat myös valmiina, ja suuri joukko seuramiehiäkin
kokoontui rantatörmälle.

Hanna ja Antti olivat jääneet muista jälkeen.

"Huomenna, kun sinä olet perämiehenä, lähden minäkin kosken alle",
kuiskasi Hanna Antille. "Nytkin lähtisin, mutta en jouda...
Kero-Pieti on kai pian talossa..."

"Uskallatko lähteä minun ollessani perämiehenä?" kysyi Antti, ja
hänen silmänsä säteilivät riemusta.

"Sinun kanssasi uskallan mihin hyvänsä!"

Hannan ääni oli varma.

"Tulen koskentaipaleelle vastaasi, jos joudan", lupasi hän.

"Tule! Poikkeamme Viuhkuraiseen kahvia juomaan", sanoi Antti
iloisesti.

Anttia kiirehdittiin lautalle. Muut soutumiehet olivat jo
paikoillaan.

Kun Hanna ja Antti joutuivat törmälle, osuivat Hannan silmät
Paloniemen Heikkiin, joka seisoi jo etupäässä lauttaa, perämiehen
paikalla. Heikin silmät pälyivät niin kummasti. Hanna yritti jotakin
sanoa Antille, mutta tämä meni jo törmän alle.

"Löysätkää köydet", kuului Paloniemen Heikin komento.

Lautta irtaantui pian jyrkästä törmän kupeesta ja lähti hitaasti
kulkemaan loitoten rannasta.

Juhani oli etupään miehenä, mutta jälkipäässä oli Antti ja kolme
muuta paikkakuntalaista.

Ilta-auringon valaisemaa suvantoa pitkin kulki lautta verkkaan
niemen ohi ja painui sen kohdalla Ruotsin puoliselle rannalle, jossa
virta jo alkoi olla voimakkaampi, vieden lauttaa mukanaan. Miehet
seisoivat jouten airoissaan, mutta niemen kohdalla käännettiin
etupäästä Ruotsin puolen virtaan, josta oikea reitti veti koskelle.

Rannalla seisojat poistuivat vähitellen pihaan, ja lauttamiehet
alkoivat varustella toisia lauttoja koskea varten.

Hanna seisoi rantatörmällä niin kauan kuin näki lautan joutuvan
Ruotsin virtaan, josta alkoi vihaisempi vauhti. Mutta sitten se
katosi näkyvistä rantatörmän ja männikön taakse.

Hanna katseli hetken aikaa nuoressa lehdessä olevia puita, jotka
kesäisen ihanina seisoivat männikön laidassa ja vaarojen kupeilla.
Tuntui olevan tämän alkukesän kaikkein ihanin ilta.

Koski ulvoi, sen pauhu kuului merkillisen hyvin kuin männikön yli
lentäen.

Hannan teki mieli lähteä koskelle nähdäkseen, kuinka lautta huristi
hyrskyissä. Olihan hän nähnyt lauttojen satoja kertoja vilahtavan
Korpikosken alle, kun rannalta katseli. Mutta nyt tuli erikoinen
halu, vaikkei olisi aikaakaan ollut.

Hän ei mennyt enää sisälle, vaan käveli suoraan polulle, joka
männikön halki vei kosken rannalle.

       *       *       *       *       *

Hanna saapui Varsankallion kohdalle. Kallio seisoi yhtä vankkana
kuin ennenkin keskellä kovimpia hyrskyjä. Vaikka tulva olikin
alentunut, roiskahteli vieläkin sen kylkiin iskevistä laineista
vaahto kallion räystäälle saakka...

Sen kallion kupeella oli nuoren miehen hauta!

Hannaa vähän puistatti, kun hän muisti Niilo Iisakkia ja niitä
toisia, jotka lautan hajotessa painuivat kallion kyljessä pohjaan.

Hän katseli ylöspäin, mutta lauttaa ei vielä näkynyt. Ruotsin
virrassa se kulki verrattain hitaasti, sen hän tiesi. Hän lähti
huvikseen kävelemään kosken törmää ylöspäin. Nyt hän oli
vihaisimpien hyrskyjen kohdalla.

...Hän muisti, kuinka he menneenä kesänä, hän ja joukko toisia kylän
tyttöjä, juhannusyönä kävivät lautalla kosken alla. Tulva oli
silloin näin korkea kuin nytkin. Antti oli ollut samalla lautalla.
Aallot löivät heitä vastaan niin, että heiltä kastuivat kaikki
vaatteet... Tukkilaiset nauroivat... Se oli hauska juhannusyö. Hän
palasi kosken alta kahden kesken Antin kanssa...

Silloin he puhuivat ensi kerran lämpimämmin, Viuhkuraisen luona
istuessaan...

Hän oli jo ehtinyt Puurnunleuan luo, joka pitkänä, teräväkärkisenä
kielekkeenä pistää Ruotsin puolen korkeasta rantatörmästä melkein
puolikoskeen. Siinä on vaarallinen paikka. Sen luota virta syöksee
kuin vihainen peto suoraan Varsankalliota kohti. Senvuoksi oli
lautat näin korkealla vedellä jo Puurnunleukaa ylenmpänä saatava
kääntymään siihen virtaan, joka painoi Suomen rantaa vasten, ja
siitä ohjattava Suomen puolista reittiä ohi Varsankallion... Mutta
tulvan laskettua vei syvempi väylä Varsankallion ohi Ruotsin
puolista rantaa pitkin...

Puurnunleuka välkkyi ilta-auringon valossa ja vaahdot myllersivät
sen terävää kärkeä vasten. Koko koski oli kuin monipäinen peto, joka
vihansa vimmassa kiiti alas tuntureilta, sieraimistaan vaahtoa
pärskyen.

Puurnunleukaa ylempänä näkyi Paloniemen talo, jonka kohdalta vasta
oikea koski alkoi...

Mutta lautta oli vieläkin niemen takana, niin ettei Hanna sitä
nähnyt. Mutta hän tiesi, että se pian tulisi näkyviin talon
rannassa, loitoten keskiväylälle, jossa vauhti kiihtyi, niin että
rannat vilkkuivat.

Hanna ei mennyt enää ylemmäksi. Hän istahti kivelle ja varjosti
kädellä silmiään nähdäkseen milloin lautta tulisi Paloniemen
näkyviin. Siitä, missä Hanna nyt istui, näkyi parhaiten koko väkevin
koski. Uhkaavana näkyi terävä Puurnunleuka, Varsankallion
tummanruskea, koloinen kylki ja alempana Viuhkuraisen mutka, joka
väkisten kiskoi lauttoja ranta-kallioita vasten. Mutta Viuhkuraisen
mutkassa silisivät kosken kyljet, ja veden voimat vilistivät
valkoisena harjana kapenevaan korkearantaiseen uomaan, joka näytti
painuvan kuin maan alle.

Hanna joutui siinä vielä jatkamaan mietteitään, niitä, joita oli
näinä päivinä mielessään hautonut. Hänelle oli johtunut mieleen
montakin kysymystä, joihin hän oli koettanut löytää vastausta ja
selvitystä, mutta jotka yhä tuntuivat epäselviltä ja kummallisilta.

Hän oli odottanut paloniemeläisten puolelta jotakin erinomaisempaa,
kun nämä saivat tietää ja nähdä hänen suhteensa Anttiin. Oli
kuvitellut, että isä ainakin viime tingassa kallistuisi
paloniemeläisten puolelle ja rupeisi häntä kehoittamaan... Hän oli
Antin tuloa odottanut pelon ja toivon vallassa... ja nyt!

Paloniemeläisissä hän ei ollut huomannut muuta erinomaisempaa kuin
että isä-Heikin silmät päilyivät niin oudosti. He olivat niinkuin
eivät olisi aavistaneetkaan, että hänen ja Antin suhteet olivat niin
läheiset... niinkuin olisi muitta mutkitta selvää, että Juhani ja
hän syksyn tullessa menisivät naimisiin...

Se tuntui kummalliselta, eikä Hanna osannut sitä selittää. Hän ei
siitä kuitenkaan suuresti huolehtinut. He saisivat sen kyllä tietää
aikanaan, jollei ennen, niin ainakin syksyllä. Hän oli varma
itsestään ja Antista myöskin!

Sen hän kuitenkin oli selvästi nähnyt, että Antti oli isästäkin
mieluinen. Hän oli monta kertaa näinä päivinä pannut merkille, että
isä aina tuli hyvälle tuulelle, kun Antti sattui olemaan
näkösällä...

Mitä isä sanoisi kuullessaan, kuinka Antti uskoi veli-vainajan
hukkuneen? Alkaisiko uudestaan epäillä Paloniemen Heikkiä vai
otaksuisiko Antin erehtyneen?

Hanna oli hetkeksi unohtanut katsoa koskelle, niemelle päin. Mutta
kun hän nyt, kesken kuumimpia mietteitänsä, sinne päin silmäsi, näki
hän lautan tulevan vihaista vauhtia jo tällä puolen niemen... näki
miesten soutavan voimansa takaa kauemmaksi rannasta.

Hän nousi istumaan kiveltä, huivi valahti hartioille ja hänen
aaltoilevat hiuksensa välkkyivät ilta-auringossa. Hänen silmiinsä
ilmestyi tarkkaava, melkein tuima ilme, kun hän tähysti lautan
tuloa.

Nyt he herkesivät soutamasta!

--Sepä kummaa!--mietti Hanna.--Liian varhain heittivät
soutamasta...edemmäksi olisi pitänyt lautan päästä!

Hanna muisti, kuinka isä laski... niemen nenän kohdalla melkein
poikittain... Nyt se menisi ehkä liian likeltä Puurnunleukaa,
joutuisi virtaan ja äkkiä painaisi etupään leuan nokkaan...

Varomattomasti he laskivat!

Hannan jännitys kasvoi, hermot jäykistyivät, katse kirkastui.

Nyt vesi jo vaahtosi lautan etupäässä, se keinui keveänä kuin
pärekori... nyt oltiin jo Puurnun virrassa...

Hannasta näytti, että etupää viilsi suoraan Purnunleukaa kohti...
lautta keinui, miehet seisoivat airojen ponsissa, valkoisiin
hyrskyihin paistoi päivä...

Hanna tunsi miehet lautalla, mutta sieltä ei voitu huomata häntä
eikä kenelläkään ollut aikaa maalle päin silmäillä...

Koski ulvoi. Puurnunleuassa roivi valkoinen vaahto, ja kuohut
viskautuivat keskelle lauttaa.

Nyt he olivat jo ihan likellä Puurnunleukaa... Hyvä Jumala, kuinka
likellä! Näytti siltä, että etupää oli menossa suoraan leukaan,
ainakin leuan puolinen nurkka... Jälkipään miehet näyttivät
soutavan... etupään miehet peittyivät äkkiä Puurnunleuan vaahtoon.

Vähään aikaan Hanna ei nähnyt yhtään miestä eikä lauttaa...

Hän ymmärsi siitä, että etupää oli koskenut Puurnunleukaan...

Hänen ajatuksensa paloivat kun tulessa... Koski huusi ja ulvoi,
vaahto roivi...

Äkkiä virta heitti lautan jälkipään selälle päin... lautta kääntyi
silmänräpäyksessä, ja äskeinen jälkipää viilsi hirmuista vauhtia
etupäänä siihen vuolteeseen, joka vei suoraan Varsankallioon...

Miehille tuli silloin hätä ja hoppu. He juoksivat edestakaisin...
Jotkut soutivat... Hanna ei eroittanut heistä muuta kuin vilkkuvat
puserot ja lakit, ei tuntenut ketään varmasti...

Maailma alkoi musteta hänen silmissään... Hirveä hätä oli
pakahduttaa sydämen, ja hän syöksi törmän alle ikäänkuin avuksi
rientäen...

Mutta siinä hän tuli tajuihinsa... hän ymmärsi, etteivät mitkään
ihmisvoimat enää pystyisi estämään lauttaa törmäämästä
Varsankallioon...

Hän nousi juosten törmälle, koetti huutaa, mutta koski nieli hänen
äänensä, niin ettei hän sitä itsekään kuullut.

Nyt hän tunsi Antin, joka seisoi ihan etupäässä...

Hyvä Jumala! Armahda heitä!

Mutta koski nieli, lautta kiiti nyt nuolena suoraan Varsankalliota
kohti... Pian oli etupää yksin puin hajallaan... miehet koskessa...

Silmänräpäys vielä...

Hanna koetti sulkea silmänsä, huusi ja painoi molemmin käsin
rintaansa, mutta hän näki kuitenkin...

Lautan etupää jyskähti hirmuisella vauhdilla kallion kylkeen, niin
että tukit syöksyivät pystyyn kalliota vasten...

Äkkiä hän näki, että miehiä nousi oravina tukkeja myöten kallion
laelle... Lautan etupää halkesi samalla, tukit hajosivat molemmin
puolin kalliota ja painuivat koskeen. Toinen pää kääntyi oikealle
reitille ja lähti painumaan Viuhkuraisen mutkaa kohden...

Yksi ainoa mies seisoi lautalla. Hanna tunsi hänet. Se oli
Paloniemen Heikki, yksin airo kädessä vääntäen minkä jaksoi...

Hanna tunsi myös Varsankalliolle pelastuneet miehet, jotka siinä
yhdessä rykelmässä kuohujen keskellä värjöttivät liukkaalla kivellä.

Siellä seisoivat Antti ja Paloniemen Juhani ja kaikki muutkin.

Ei ollut yksikään vielä joutunut koskeen!

Hän alkoi huutaa, ja hänestä näytti, että miehet huomasivat hänet.
Mutta yksikään ihmisääni ei sinne kuulunut, sillä koski huusi kuin
riemuissaan, vaahto roivi kalliolla seisoviin miehiin asti.

Hanna juoksi pitkin rantaa kuin apua hakien. Mutta yhtään ihmistä ei
näkynyt kummallakaan puolen koskea.

Mutta äkkiä Hanna taas alkoi käsittää, kuinka tässä kävisi.

Sitä voimaa ei ollut saatavissa, joka miehet pelastaisi!

Silloin vasta hänet valtasi villi tuska. Hän koetti viittoa, että
hän aikoi rientää apua hakemaan!

Mutta yksikään miehistä ei vastannut minkäänlaisella merkillä
ymmärtävänsä... Hanna huomasi nyt, että he olivat avopäin ja
pitelivät toinen toisestaan kiinni.

Silloin hän oli huomaavinaan, että joku käsi nousi ja ikäänkuin
merkiksi viittasi häneen päin...

Hän kerkisi vielä silmätä, että hajonnut lautta painui hirmuista
vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja eroitti, että mies seisoi
tanakkana airon ponnessa...

Hän kokosi kaiken voimansa ja mielensä maltin, viittasi vielä kerran
miehille, huiskutti huiviaan ja lähti avopäin juoksemaan taloon,
hiusten hulmutessa...

       *       *       *       *       *

Kero-Pieti oli sillä välin saapunut taloon, ja kristittyjen seura
oli jo kokoontunut suureen pirttiin.

Silloin Hanna saapui läähättäen koskelta päin ja huusi pihalla:

"Apuun! Apuun! Miehet ovat pelastuneet Varsankalliolle..."

Ja hän painoi rintaansa, ikäänkuin sydän olisi sieltä pulpahtaa.

Äkkiä tulvahti koko pirtillinen väkeä pihalle. Jotkut juoksivat
paljain päin poikki metsän koskelle...

       *       *       *       *       *



VIIMEISINÄ tulivat pirtistä Kero-Pieti ja Iisakki.

Väkijoukko oli kokoontunut Hannan ympärille kysyen ja siunaten.

Hanna oli vähän tyyntynyt ja kertoi nyt lyhyesti kuinka lautan ja
miesten oli käynyt.

"Liian likeltä laski Puurnunleukaa," sanoi Iisakki koettaen olla
levollisena. "Siinä käänsi lautan, ja silloin on selvä matka
Varsankallioon."

Kero-Pieti kuunteli mitä toiset puhuivat, mutta ei osannut sanoa
mitään.

Hetken päästä olivat kaikki seuramiehet juosseet koskelle ja jotkut
vieneet pitkiä köysiä matkassaan.

Hanna, Iisakki ja Kero-Pieti seisoivat vielä pihalla.

"Onko mitään mahdollisuutta heitä pelastaa?" kysyi Hanna isältään
väräjävällä äänellä, silmän omituisesti leimutessa.

"Sitä en osaa vielä sanoa, mutta koetetaan."

Iisakin ääni oli epävarma, ja Hanna huomasi hänessä outoa
mielenliikutusta. Iisakki ymmärsi parhaiten miesten vaaran ja tiesi,
että Varsankalliolta oli melkein mahdotonta ketään pelastaa.

Kerran ennen oli käynyt samalla tavalla, mutta siitä oli aikaa jo
lähes kuusikymmentä vuotta. Iisakin isä-vainaja oli siitä
tapauksesta kertonut. Silloin joutui kalliolle kaksi miestä. Kaksi
vuorokautta he jaksoivat siinä pysytellä. Toinen koetti pelastua
uimalla, mutta hukkui heti koskeen hypättyään, toinen värjötti vielä
vähän aikaa, mutta putosi sitten hänkin kuin pyörtyneenä koskeen.
Kaikkiin mahdollisiin pelastuskeinoihin oli ryhdytty, mutta mikään
ei ollut onnistunut. Iisakin isä-vainaja oli laskenut lautalla niin
läheltä kalliota, kuin mahdollista oli, ja koettanut huutaa miehiä
pysyttelemään kivellä, jotta ehdittäisiin ryhtyä toimiin. Mutta
kosken pauhu nieli äänen, ja miehet kai tulivat siinä kuohujen
keskellä lopulta mielenvikaan...

Iisakki ei ollut siitä tapauksesta kertonut, eikä siitä tiennyt
Hannakaan ja tuskin kukaan muu nyt elävistä kuin Paloniemen Heikki,
jos hänkään.

Iisakki muisti sen nyt ja mitä muuta isä-vainaja oli siitä
kertonut... kuinka oli yritetty... Oli laskettu lauttoja niin
läheltä kalliota kuin mahdollista oli, koetettu Puurnunleuasta
löysätä lautta omin valloin Varsankalliota kohti... Se menikin,
mutta hajosi kallioon iskeytyessään yksin puin...

Mutta Hannan hätä pakotti Iisakin lähtemään koskelle, vaikka hän
tiesikin, että rannoilta päin oli mahdotonta minkäänlaista apua
miehille saada...

He menivät kolmisin rantaan, Kero-Pieti aivan puhumattomana. Siellä
oli paljon väkeä. Ruotsin puoleltakin oli huomattu onnettomuus ja
riennetty Varsankallion kohdalle.

Miehet värjöttivät kalliolla, ja muutamat suurimmat kuohut viskoivat
heihin vaahtoa; Koski pauhasi vimmatusti. Joku miehistä huusi ja
viittasi kuin apua pyytäen. Hirmuinen hätä oli kaikilla.

Yksi esitti yhtä, toinen toista. Lauttamiehistä koetti joku heittää
köyttä kalliota kohti: hullun yritystä, köysi ei jaksanut lentää
kuin palasen matkaa rannasta.

Kun kuultiin Iisakilta, että kallion läheltä oli mahdotonta lautalla
laskea niin, ettei se paiskautuisi kallion kylkeen, ja kun oli
selvää, että se, joka semmoista uskaltaisi yrittää, olisi
epäilemättä kosken oma, alkoi väki ymmärtää, että pelastus taisi
olla mahdotonta.

Uimalla!

Vaikka rohkenisikin antautua kosken valtaan, ei ollut semmoista
uimaria, joka Varsankallion pyörteistä hengissä pääsisi. Kuohut
löisivät heti upoksiin tai murskaisivat kalliota vasten...

Naiset itkivät ja voivottelivat.

Kero-Pieti tointui lamaannuksestaan ja alkoi puhua. Nyt olikin
erinomainen aihe ja tilanne.

Ja vaikka Pietin saarnat tavallisesti olivat jyrkkiä ja ankaran
tuomitsevia ja vaikka hän tiesi, että onnettomuuden uhrit olivat
kaikki suruttomia, ei hän heitä tuominnut helvettiin.

"Emme tiedä, mitä Herra tällä kauhealla onnettomuudella tarkoittaa",
puhui hän hyvin liikutettuna. "Emme myöskään tiedä, mitä noiden
sielussa liikkuu, noiden kovaonnisten, jotka nyt katsovat kuolemaa
vasten silmiä. Herra armahtaa! Hänen pitkämielisyytensä on suuri. Ei
ollut ristin-ryövärilläkään monta tuntia aikaa parannuksen tekoon...
Ehkä Herra heidät noin kutsuu omikseen..."

Yleinen liikutuksen hyrskinä kävi väkijoukossa, ja moni uskoton
halaili saarnamiestä.

Ruotsin puolelta, Puurnunleukaa alempaa, työnnettiin Paloniemen
kookkainta venettä vesille.

"Hullun yritystä!" sanoi Iisakki. "Se on yhtä kuin pärekori,
tuommoinenkin vene..."

Ja niin näkyi olevankin. Ennenkuin vene oli kunnollisesti irti
rannasta, löi kosken vimma sen rantakiviin, niin että laitalaudat
katkesivat.

Iisakki rupesi Hannan kehoituksesta perämieheksi ja kaikkein
tottuneimmat ja vankimmat miehet lupautuivat soutajiksi.
Tarkoituksena oli laskea lautalla Varsankallion ohi ja heittää köysi
hätään joutuneille.

Iisakki tiesi sen kyllä mahdottomaksi: kukaan ei ehtisi siinä
vauhdissa köyttä heittää; jos sen kalliolle saisikin, olisi lautan
vauhti siksi nopea, ettei sille ketään ehtisi pelastaa.

Iisakki lähti miehineen, mutta muut jäivät vielä kosken rannalle
lauttaa odottamaan.

Miehille koetettiin huutaa ja viittoilla, että lautta oli tulossa...
He näyttivätkin ymmärtävänsä, sillä heidän liikkeensä tasaantuivat,
eivätkä he enää reuhtoneet niin epätoivoisina kuin äsken.

Hanna kulki edestakaisin pitkin rantaa. Hän tunsi kyllä joukosta
Antin, mutta ei tiennyt, oliko Antti häntä huomannut. Siitä hän
kuitenkin tahtoi päästä selville, ja kun hän laskeutui rantatörmän
hyrskyjen partaalle, näki hän, että Antti viittoi kädellään
ikäänkuin varoittaen.

Antti oli hänet huomannut!

Hänen tuli kuin helpompi olla, ja pieni toivo alkoi viritä hänen
sydämessään.

Hänen toimelias luonteensa voitti sydämen tuskat, ja hän riensi
isänsä ja äsken lähteneiden lauttamiesten jäljestä.

Isä oli jo vanha... Entä jos hän viime tingassa peräytyisi! Mutta
jos ei isä lähtisi perämieheksi, päätti hän lähteä itse!

Niin hän mietti juostessaan kotiinsa päin.

Rannassa olivat miehet jo lähtövalmiina.

Iisakki liikkui notkeasti niinkuin ennen nuorena. Hänen kasvoilleen
oli noussut heleä vanhanmiehen puna, ja silmät loistivat. Lautta oli
parhaiten varustettuja, ja soutumiehet, jotka lähtivät mukaan,
olivat kaikki kokeneita koskimiehiä, Iisakille hyvinkin tuttuja,
jotka olivat satoja kertoja soutaneet Korpikoskea, Iisakin ollessa
perämiehenä. Vielä he varustivat kaikkia tarpeita entistä
lujemmiksi, kun Hanna juosten törmältä alas tuli lautalle.

"Kuinka lienee käynyt Heikin?" sanoi Iisakki, kun Hanna ehti hänen
viereensä.

"Kaiketi pääsi hengissä kosken alle, sillä yksi lautan pohja näytti
olevan eheänä."

Isä ja tytär katsoivat samalla toisiaan silmiin, ja tuntui siltä
kuin kumpikin ymmärtäisi toisensa ajatukset.

"Minä lähden mukaan", sanoi Hanna varmalla äänellä.

"Minä teen mitä voin... Tällä kertaa elä lähde!" vastasi Iisakki.
"Jos Jumala ei ole Anttia eikä toisia vielä määrännyt kuolemaan,
pelastuvat he kyllä, vaikken ymmärrä, millä lailla..."

Lauttamiehet olivat myös liikutettuja, vakava ilme silmissä. Kaikki
pitivät kovaa kiirettä.

"Jumala kanssanne!" sanoi Hanna ja palasi isäänsä totellen törmälle.

Lautta loittoni rannasta, ja Hanna lähti oikaisemaan läpi männikön
koskelle. Sieltä kuului jo metsään asti naisten uikutuksia ja
Kero-Pietin saarnaava ääni.

Hannan silmät osuivat ensiksi Varsankallioon, jolla miehet nyt
kyyröttivät istuvassa asennossa.

Oli jo tullut myöhäinen ilta, tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, ja
veden voimat työnsivät vielä kylmää usvaa, viimeisiä talven
jäännöksiä öiseen ilmaan...

Hanna jaksoi olla merkillisen levollinen. Yksi ainoa ajatus poltti
sydäntä. Laskiko Paloniemen Heikki tahallaan ensin Puurnunleukaan,
että saisi lautan kääntymään, kun tiesi sen siten joutuvan
Varsankallion virtaan?

Isän silmissä oli Hanna nähnyt kummallisen ilmeen. Anttiko aiottiin
hukuttaa ja oma poika pelastaa?

Hannan rintaa poltti, hirmuinen viha leimusi sydämessä. Hän muisti
Heikin ilkeän kiiltävät silmät, ja kamala aavistus johtui mieleen.

Totta se oli sittenkin! Tosi oli Antin sanoma Niilo Iisakin
hukkumisesta!

Mutta sitten Hanna muisti, että Juhani oli joukossa. Kuinka Heikki
aikoi oman poikansa pelastaa?

Hanna ei saanut kysymyksilleen vastausta, mutta nyt hän ainakin oli
täydessä tajussaan. Häntä hermostutti Kero-Pietin saarnaava ääni ja
naisten uikutus.

Eipä siinä kuitenkaan senvuoksi uikutettu, että nuo onnettomat
tuolla taistelivat kylmää ja kuolemaa vastaan, vaan naiset
valittivat omaa syntisyyttään, jonka nyt taas tunsivat paremmin, kun
Kero-Pieti heidän mustia mieliään kolkutti!

Kunpa miettisivät pelastusta eivätkä tuossa huutaisi!

Yö oli jo ehtinyt, valoisa kevätkesän yö, kylmähkö ja kirkas.
Vesipisarat jäätyivät koskikiviin...

Miehet värjöttivät kylmän kosken keskellä...

Silloin näkyi Iisakin ohjaama lautta jo tällä puolen Puurnunleuan.

"Jo tulee lautta!" kuului huudettavan.

Rannalla olijat koettivat viittoilla miehille, jotta nämä
huomaisivat...

Jopa miehet huomasivatkin ja nousivat seisomaan.

Lautta tuli oikeaa reittiä. Hannan silmät seurasivat sen tuloa kuin
tähdenlentoa. Hän tiesi, että jos se tuota suuntaa pitäisi, se ei
pääsisi lähellekään Varsankalliota, vaan painuisi Suomen rantaa
vasten... Mutta Iisakin ainoa toivo oli ollut, että miesvoimalla
saataisiin lautan suunta lähellä kalliota muuttumaan, jolloin se
kallion kohdalla joutuisi pois maihin päin vetävästä virrasta... ja
siten sivuuttaisi sen niin läheltä kuin mahdollista. Tällöin
ehtisivät miehet hypätä lautalle...

Niin oli Iisakki soutumiehille ja Hannalle selittänyt. Se oli kyllä
uhkarohkea yritys, joka voisi onnistuakin, mutta samalla siinä
olivat kaikki hengenvaarassa, niin pelastajat kuin pelastettavatkin.

Hanna näki miesten rupeavan soutamaan... Iisakki seisoi vakavana
perämiehen paikalla, vaikka vaahto roiskui vasten silmiä.

Nyt he pyrkivät pois oikealta reitiltä, koettaen saada lauttaa
kääntymään Varsankallioon päin. Mutta rantaan vetävä virta oli
väkevä, lautan vauhti hirmuisen nopea... Silmänräpäykset kuluivat...
Rannalla olijat seisoivat kuin tuomitut, mutta kalliolla
värjöttävien miesten hätä näytti kasvavan.

Vähän vain lautta notkisti kankeita kylkiään, etupää kääntyi vain
nimeksi kalliota kohti, vaikka miehet kiskoivat airoista kuin
kuolemantuskassa... Kuohut pärskyivät soutumiesten silmille...
lautta kiiti nuolena Varsakallion ohi ja virta veti sitä maihin
päin...

Jännitys ja hätä oli hirmuinen...

Äkkiä muuan kalliolla seisovista miehistä heittäytyi koskeen, kädet
levällään kuin lentoon pyrkien, uskoen osuvansa lautalle... Mutta
lautta viilsi jo kaukana, ja kun mies oli koskeen pudonnut, ei
hänestä enää näkynyt mitään...

Pettymyksen ja tuskan huudot parahtivat rannalta, ja kalliolla
viittoivat miehet kuin hyvästiä jättäen... Lautta painui nyt oikeaa
reittiä alas Viuhkuraisen mutkaa kohti...

Kostea kiilto oli Hannankin silmissä, mutta vieläkään hän ei
näyttänyt epätoivoiselta. Hän tiesi kyllä, että isä ja lauttamiehet
olivat koettaneet parastaan, mutta se ei auttanut... Onnistuisiko
vielä toisella tai kolmannellakaan kerralla...

Mutta kaikesta huolimatta hän viittoi kalliolle. Antti heilautti
kättään reippaasti, niinkuin Hannasta näytti.

Mutta sen ymmärsivät kaikki, että miesten tila kävi joka hetki
kamalammaksi. Toivoton asema, kosken kova pauhu, kylmähkö ja kostea
yö--kaikki ne lamauttivat hermoja, ja päässä alkoi pyöriä, korvissa
tohisi ja pian siinä menetti tajuntansakin...

Niin arveltiin käyneen sen, joka epätoivoisena hyppäsi koskeen,
vaikka näki kuohut allaan, ja lautan kiitävän kaukana.

Yö kului, päivä alkoi nousta, ja sen ensimmäiset kultaiset säteet
osuivat Varsankalliolla kuolemaan tuomittuihin miehiin.

Aamuauringon heleässä valossa näytti miesten tila vielä
surkeammalta.

"Ei ole enää kuin viisi miestä kalliolla! Herra Jumala! Katsokaa!"

Niin olikin laita. Kaksi miestä oli kadonnut.

Hanna huiskutti huiviaan. Antti nosti vieläkin kättään, nosti
reippaasti... Hanna lähti juoksemaan taloon. Uusi yritys oli
tehtävä...

Väsyneenä istui Kero-Pieti kivellä, ja hänen kasvoillaan oli
kärsivän miettivä ilme... Suurin joukko seuramiehiä oli poistunut,
jotkut naisista olivat pyörtyneet.

Samalla kun Hanna katosi polulle, joka vei taloon, ilmestyi kosken
alta tulevaa polkua pitkin Paloniemen Heikki kalpeana, läähättäen
silmissä levoton palo. Kun Kero-Pieti katsahti häneen, käänsi hän
silmänsä poispäin... Hänelle kerrottiin kaikki, ja naisväki ruikutti
hänen ympärillään.

Hän näki poikansa Juhanin seisovan toisten kanssa kalliolla ja tunsi
siellä myöskin Antin. Hänen sieraimensa kohoilivat levottomasti,
silmät kiiluivat, ja rinnasta kohosi kamala huokaus.

"Uusi yritys... uusi yritys", hoki hän. "Lautta on laskettava
suoraan kallioon... muu ei auta... Onko täällä soutumiehiä?" kysyi
hän ja vilkuili ympärilleen.

Mutta soutumiehiä ei näkynyt, ja joku tiesi, että he olivat menneet
taloon.

Heikki kiskaisi itsensä irti naisista, jotka pidättivät häntä
käsistä ja takinpielestä.

"Pois siitä!"

Heikki oli kuin vihassa ja näytti menettäneen kaiken entisen
malttinsa. Mutta naiset seurasivat hänen perässään polkua pitkin,
itkivät ja uikuttivat.

Kero-Pieti oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hän rukoili niiden
sielujen puolesta, jotka tuolla kalliolla odottivat kuolemaansa. Hän
kuvitteli itse olevansa tuolla...

--Olenko otollinen sinulle, Herra?--kysyi hän itseltään.--Sinun
aamuaurinkosi paistaa ja lämmittää... Sinun kätesi lepää
päällämme...

Hän tunsi syntisyytensä, tunsi syvällä sydämessään, että raskas,
kovin raskas oli hänenkin syntitaakkansa. Eipä ollut hänkään
jaksanut elää Herran tahdon mukaan... Suuri syntinen, suurempi,
riettaampi hän oli kuin yksikään muu...

--Herra, armahda minua! Herra, anna minulle raskaat syntini
anteeksi!

Hänen rintansa rauhottui, ja silmät loistivat taas. Ja hänen
mieleensä johtui, että Jumala kaikella tuolla vain tahtoi huutaa
kivikoviin sydämiin: Olkaa valmiit, kuolema kolkuttaa rintojanne!

Silloin kuului huuto:

"Yksi miehistä lähti uimaan... ei näy... koskeen painui..."

Nyt ei enää ollutkaan monta henkeä kosken rannalla. Ei siedetty olla
katsomassa, kuinka toiset kuoleman kanssa kamppailivat. Mutta
Kero-Pietin katse yhä kirkastui, hänen rinnassaan oli ihana rauha,
hän tunsi, että häntä varten... juuri häntä varten Jumala oli tämän
kovan kuolemanmuodon näyttänyt... että hänenkin, syntisen, silmät
aukenisivat oman sielunsa mustuutta näkemään...

Silloin juuri Iisakki palasi miehineen kosken alta. Iisakki näki
heti kalliolle katsottuaan, kuinka oli käynyt. Sitä hän oli
ajatellutkin. Siinä eivät kestäneet kenenkään hermot: kosken pauhu
lumosi korvat, kuolemanpelko ahdisti, silmissä alkoi välähdellä,
jäsenet kangistuivat, tahto herposi, ja silloin ihminen oli kosken
oma...

Iisakin nähtyään Kero-Pieti riensi hänen kaulaansa ja itki... omaa
syntisyyttään.

"Muille tietä Jumala luo neuvoin... itse, raukka, parhaiten opasta
tarvitsisin... Iisakki veljeni, anna minulle kaikki anteeksi...
Herra, kuule nöyrä rukoukseni!"

Liikutettu oli Iisakkikin, mutta hänen selvä järkensä sanoi, että
vielä oli toivoa pelastaa nuo neljä, jotka miehuullisesti kestivät
kalliolla.

He koettivat antaa miehille merkkiä, nostaen riu'un päähän
nenäliinan.

Antti näytti ymmärtävän, viittasi kädellään ylös koskelle päin,
ikäänkuin tarkoittaisi, että sieltä oli apu tulossa. Paloniemen
Juhanakin nosti kättään. Toiset kaksi istuivat kuin herpaantuneina,
toivottomina...

Iisakki sai Kero-Pietin innostumaan pelastushommin. Hän itse oli
virkku ja selitti, että jos olisi arvannut vähää ennen antaa
soutumääräyksen Varsankalliolle päin, olisi lautan toinen sivu
epäilemättä joutunut hyvin likelle kallion kylkeä, vaikkei olisikaan
ihan viereen päässyt.

He lähtivät nopein askelin pitkin polkua taloon, ja Iisakki viittoi
yhä kalliolle päin: Vielä koetamme!

Ja Antti nosti hänelle kättään merkiksi, että oli ymmärtänyt.

       *       *       *       *       *



KUN Kero-Pieti ja Iisakki saapuivat Nuottaniemeen, oli siellä
Paloniemen Heikki koskelle lähdössä. Olisi jo lähtenytkin, mutta ei
ollut saanut soutumiehiä. Ei kukaan tahtonut lähteä henkeään
menettämään, sillä Heikin aikomus oli laskea suoraan Varsankallioon
ja pelastaa miehet. Mutta soutumiehet eivät luottaneet Heikkiin
muulloinkaan, ja nyt heistä tuntui kuin suoraan kuolemaan
menemiseltä, jos Heikin matkaan lähtisivät.

"Raukkoja olette!" sanoi Heikki heille tylysti. "Toiset ovat
kuoleman hädässä, ettekä uskalla."

Lauttamiehet näkivät, että Heikin villi veri kiehui; hänen
jättiläisvartalonsa oikeni suoraksi, ja mustat silmät iskivät tulta.
Pelottavan näköinen hän oli, kasvot kalpeina, musta parta
liehumassa.

"Raukkoja ja lurjuksia te olette!"

Mutta ylhäällä oli Nuottamiehen suvantoon vasta saapunut kaksi
lauttaa, joilla oli kiire alas merensuulle. Heikki tunsi miehet
ylimaan rohkeiksi pojiksi, jotka eivät pelänneet kosken kuohuja. Hän
meni miesten puheille. He lupasivat lähteä, ja Heikki puolestaan
lupasi laskea heidän kuljettamansa lautat ensi vuoroilla kosken
alle, vaikka toiset olivat jo vuorokausia odotelleet.

Kiire oli, eikä lauttaa joudettu oikein varustelemaan.

Kun Kero-Pieti ja Iisakki ehtivät rantatörmälle loittoni lautta jo
Ruotsin virtaan päin. Heikki miehineen oli menossa pelastamaan.

"Liian vähällä voimalla läksi!" sanoi Iisakki. "Kumma mies!"

"Ei se näyttänyt olevan entisellään koko mies", sanoivat
lauttamiehet.

Iisakki huusi Heikille, että piti soutaa maihin, varustettaisiin
lautta uudestaan. Mutta Heikki ei näyttänyt kuulevan Iisakin huutoa,
vaikka toiset lautalla olijat sen kuulivat.

Sillä välin oli Hannan päähän johtunut uusi tuuma. Ja hän oli saanut
muutamia nuoria miehiä siihen suostumaan ja innostumaan.

Hanna hääräsi siellä miesten joukossa, lauttojen selkäpuolella, ja
miehet näyttivät olevan kovassa touhussa.

Kero-Pieti ja Iisakki menivät tukkilauttoja pitkin paikalle.

Nyt he saivat kuulla, mitä Hanna oli toimittanut. Kaksi pohjaa
siroja tukkeja piti koota lujiksi lautoiksi ja sitten laskea
Varsankallioon. Jos toinen pohja särkyisi, jäisi toinen eheäksi, ja
silloin oli se mahdollisuus, että miehet ehtisivät hypätä lautalle.
Köysiä ja vara-airoja oli otettava mukaan.

Hanna kertoi isälle aatteestaan loistavin silmin, vaikka tuska ja
epätoivo viilsivätkin rintaa.

Iisakki mietti hetkisen, katsellen, kuinka nuoret miehet sitoivat
vitsoilla tukkeja. Hän ymmärsi hyvin, että hengenvaara siinä oli,
olkoon lautta kuinka luja tahansa. Mutta parhaassa tapauksessa voisi
jälkimäinen pohja pysyä koossa ja siten olisi mahdollista pelastaa
miehet. Kuitenkin hän hyväksyi Hannan tuuman, hyvin tietäen, kuinka
vähän toiveita oli muutenkaan Varsankallion luokse päästä.

Hanna joudutti miehiä. Joka minuutti oli kallis. Eiväthän enää
jaksaisi kauan kestää nekään, jotka vielä kalliolla taistelivat!
Nuoret miehet ymmärsivät sen hyvin ja panivat parastaan. Eräs
heistä, Koskenalustan Aukusti, Antin vanhempi veli, joka vasta
aamulla oli lautalla ylimaasta saapunut ja nyt Nuottaniemen rannassa
kuullut, kuinka onnettomasti oli käynyt, ja keitä onnettomuuden
uhrit olivat, hääri muita vikkelämpänä ja neuvoi ja kannusti
toisiakin.

"Kuka teistä rupeaa perämieheksi?" kysyi Iisakki, sillä hän oli
ymmärtänyt miesten puheista, etteivät he ottaisi eivätkä tahtoneet
ottaa vanhaa Iisakkia hengenvaaraan.

"Minä aion ohjata lautan suoraan Varsankallioon", vastasi Aukusti,
rohkea ilme kasvoillaan.

Iisakki tiesi Aukustin olevan taitavan koskimiehen, jonka kyllä voi
uskoa osaavan, jollei mielensä malttia menettäisi.

Iisakki nyökäytti päätänsä, ikäänkuin sanoen: En voi kieltää
lähtemästä, vaikka järki sanoo, että pitäisi kieltää ja varoittaa.

Kaikki alkoi jo vihdoin olla kunnossa. Päivä oli puolessa, ja
aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Äsken lähtenyt pelastuslautta oli jo painunut näkyvistä ja ehkä,
Iisakin luulon mukaan, sivuuttanut Puurnunleuan, saattoipa olla
Varsankalliolla asti...

"Jos heille onnistuukin... Jos Heikki osaakin laskea niin
laitavasti, että pääsevät Varsankallion kylkeen!" sanoi Hanna, ja
merkillinen toivo syttyi hänen sydämessään.

"Sitä en jaksa uskoa", sanoi Iisakki. "Eikä Heikki ole sitä voinut
itsekään uskoa... siksi tarkoin hän tuntee kosken voiman..."

Kero-Pieti oli taas lamautunut. Hän puhui hiljaisella äänellä
ikäänkuin rukoilisi. Onnettomuusuhrien kova kohtalo oli häntä niin
järkyttänyt, että hän oli kuin suunniltaan.

Hannan posket hehkuivat, ja silmät loistivat. Iisakki huomasi vasta
nyt, että hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkaansa varsikengät,
joita hänen oli kesäisin tapana pitää, kun huvikseen lautalla
huristi kosken alle.

"Aiotko mukaan?"

Iisakki kalpeni.

"Aion. Minun henkeni ei ole sen kalliimpi kuin toistenkaan!"

Iisakki ymmärsi Hannan äänestä, että vastaansanominen ei auttaisi.
Hän tunsi Hanna-tyttärensä: tämä oli yhtä päättävä kuin hän itsekin
oli nuorena.

Eikä hän virkkanut sanaakaan. Mutta silloin hän muisti
poika-vainajansa, ja raskaana huokauksena nousi hänen rinnastaan:

"Koskiko, jota itse rakastan, vie molemmat lapseni?"

Mutta hän ei sanonut sitä ääneen, vaan koetti huokaustaankin
tukehduttaa.

Silloin juoksi eräs lauttamiehistä, joka oli ollut kosken rannalla
Paloniemen Heikin pelastuslautan kohtaloa katsomassa, suoraan sinne
ja huusi:

"Onnettomasti kävi... Heikin lautta hajosi yksin puin... Sinne
suistui koskeen Heikkikin..."

Kun hän kerkisi vähän hengähtää ja aikoi jatkaa, riensi Hanna
kysymään:

"Entäs miehet?"

Hanna oli kalvennut, ja hänestä tuntui kuin jalat vapisisivat.

"Kaksi niistä katosi juuri silloin, kun Heikin lautta iski
kallioon... Emme nähneet, mihin he joutuivat, kun tukit myllersivät
sinne tänne... Juhani ja Antti ovat vielä jäljellä..."

Taas nousi puna Hannan vaalenneille poskille, silmät loistivat kuin
ennen, ja jalat seisoivat tanakasti.

"Pian, pian!" hoki hän, ja hänen tarmokas kätensä hellitti köysiä
vieressä olevasta lautasta, jossa heidän pelastuslauttansa oli
kiinni. Mutta sillä aikaa hän ehti selittää isälleen: "Menkää
koskelle... viittokaa... viittokaa... että me tulemme..."

Iisakki lähti, ikäänkuin hänen nyt olisi pakko totella tyttärensä
määräyksiä, nousi nopeasti rantatörmälle ja katosi männikön polulle.

Kaksiosainen pelastuslautta lähti liikkeelle. Hanna ja Koskenalustan
Aukusti olivat reippaalla tuulella ja rohkaisivat toistenkin mieliä.

Kero-Pieti oli jäänyt yksin rantalautan nurkalle, airon ponnelle,
istumaan käsi silmällä.

Vasta kun pelastuslautta oli pitkän matkan päässä, näytti hän
ymmärtävän, mitä oli tekeillä. Ja hän ojensi kättään heitä kohden ja
huusi jotakin, mitä lautalla olijat eivät kuulleet.

He joutuivat Ruotsin virtaan. Hanna oli avopäin hiukset liehuivat
epäjärjestyksessä. Nuoret miehet näyttivät luottavan tähän
uskaliaaseen naiseen paremmin kuin Aukustiin.

He puhuivat kaikki seikat selviksi. Lautta oli Puurnunleuan kohdalla
käännettävä suoraan Varsankallion virtaan... Kaikkien piti olla
jälkimäisellä lautalla, johon oli kiinnitetty lujat köydet poikki ja
pitkin ja varattu kaksi lisäairoa. Kun etumainen pohja jyskähtäisi
kallioon, silloin juuri heitettäisiin köysi hädässä oleville.
Jälkimäisen lautan täytyisi--jos se pysyisi hajoomatta,--kääntyä
Suomen rantaan päin... Jos Juhani ja Antti saisivat köydestä kiinni,
ohjaisi vain yksi miehistä lauttaa Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja
toiset koettaisivat pelastaa molemmat miehet...

Hanna selitti jokaiselle, mitä oli tehtävä, ja kun koski alkoi
vetää, kasvoi heidän jännityksensä niin, etteivät he kuulleet
pauhujenkaan ääntä. Kukaan ei joutanut katsomaan rannalle, missä
jännitys oli melkein yhtä suuri. Väkevä koski nieli kuin vihassa
vaahdoten, lautta pysyi ohjaamatta Varsankallion uomalla, johon
Puurnunleuan luona suunnattiin, heilahteli, keinui, rotkui ja
liitteissään lotkahteli...

Vauhti kiihtyi yhä hurjemmaksi. Kaikki olivat asettuneet
jälkimäiselle lautalle, pitäen köysistä kiinni. Hannan silmät
leimusivat, posket hehkuivat, jalka oli varma... Hän katsoi
rohkaisevasti Aukustiin, joka seisoi valmiina ratkaisevan hetken
varalta.

Hirveän pitkä silmänräpäys vielä!

Hanna näki aurinkoa vasten kaksi miestä seisomassa Varsankalliolla.
Ne olivat kuin haamuja, joita kuohut kastelivat... Lautta kiiti
hirveää vauhtia suoraan kalliota kohti... Sydäntä kouristi, silmissä
musteni...

Kuului hirmuinen rytinä... etupää halkesi kahtia, tukit levisivät
molemmin puolin kalliota...

"Nyt!" huusi Hanna, jonka mielenmaltti oli pysynyt järkkymättä.

Köydet heitettiin kalliolle, mutta heitto epäonnistui, kalliolla
seisovat eivät niihin ulottuneet...

Silmänräpäys vielä!

Jälkimäinen lautta ei ehtinytkään kääntyä niin nopeasti virtaan,
sillä etupään tukit eivät kohta irtaantuneet kalliosta... Se kulki
samaan suuntaan.

Silloin Antti loikkasi kalliolta lautalle, jotakin Juhanille
huutaen. Juhani hyppäsi perässä, ja melkein yhtaikaa he putosivat
lautan laidalle, josta heidät vedettiin keskemmälle.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin oli jälkimäinen lautta, joka oli
jäänyt eheäksi, joutunut omia aikojaan Suomen puolen virtaan ja
kiiti hirveää vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti.

"Ohjatkaa oikealle väylälle!" kuului Hannan ääni.

Hyrskyt kävivät yli koko lautan. Toiset pitivät köysistä kiinni,
toiset hoitelivat Anttia ja Juhania.

Aukusti pääsi vihdoin pitelemään airoa, veti rivakasti jonkun
kerran, ja lautta kääntyi oikealle kulkuväylälle. Mutta vettä
ryöppysi joka taholta, niin että miehet ja Hanna kastuivat
likomäriksi.

Onnellisesti lautta huristi Viuhkuraisen mutkassa ja painui Aukustin
ohjaamana Sarvonränniin, jossa virta taas kiihtyi... Rantojen metsät
vilahtivat ohi, väylä alkoi levitä, virran voima väheni, hyrskyt
loppuivat... Sitten tuli äkkiä vähävirtainen suvanto, edessä näkyi
korkea rinne ja sen juurella lauttoja, joilla liikkui ihmisiä.

Silloin vasta laukesi miesten ja Hannan mielenjännitys, ja ääretön
elämänilo pulpahti sydämeen.

"Pelastetut!"

Hanna silmäsi rannalle, missä näkyi pienoinen punainen talo, Antin
koti... Joku juoksi pihasta rantatörmälle, jolla jo ennestään seisoi
paljon väkeä.

Antti toipui ensiksi. Hän oli kalpea kuin palttina, mutta hänen
katseensa kirkastui, kun hän tarttui Hannan käteen.

Juhani makasi vielä kuin tiedottomana, kasvot vaaleina, vaatteet
läpimärkinä.

Hänkin avasi rantaan tullessa silmänsä ja hetken päästä hän tajusi
pelastuneensa ja vielä olevansa elossa.

Lauttamiehet riensivät vastaan. Juhania piti tukea, kun he lähtivät
rinnettä ylös taloon. Mutta Antti käveli omin voimin Hannan
vieressä. Hannan silmät loistivat, posket punoittivat, tukka oli yhä
epäjärjestyksessä, ja likomärät vaatteet olivat repeentyneet.

Kukaan ei puhunut, mutta joku itki.

Vaivoin Antti sai selitetyksi Hannalle:

"Ne eivät jaksaneet enää... joutuivat suunniltaan ja menivät
väkisten koskeen... Me toivoimme, vaikka vähissä oli meidänkin
voimamme... Mutta kun näin, että sinä olit lautalla, sain
ihmeellisen voimanpuuskan, järkeni ja tahtoni oli kunnossa.
Kannustin Juhania... Elämä ja pelastus on edessämme, sanoin..."

Kun he jo nousivat pihaan, kysyi Hanna:

"Tiedätkö, että Paloniemen Heikki on hukkunut?"

"Minä näin sen omin silmin, ja näki sen Juhanikin... Kallion
vieressä painui koskeen eikä enää noussut."

He menivät sisälle, mutta niin kova oli ollut mielenjännitys, niin
suuri tuska oli sydämen lamauttanut, etteivät he vielä oikein
käsittäneet onnensa suurta päivää.

Rannassa juttelivat lauttamiehet järkyttävästä tapauksesta. Heidän
joukossaan oli paljon sellaisia miehiä, jotka olivat nähneet
toveriensa hukkuvan, putoavan koskeen ihan silmäinsä edessä. Mutta
se ei ollut heitä liikuttanut. He olivat jatkaneet hurjaa elämäänsä
niinkuin ennenkin. Eikä kuolema ollut heitä koskaan kammottanut. He
olivat vain ilveilleet, kun kuulivat miehen hengenhädässä apua
rukoilevan.

Mutta nyt he eivät laskeneet leikkiä, ja kuolema herätti kauhua.
Varsankallion uhrien perikato koski mieliin niin, että ohimot
jyskyivät. Hannan maltti ja rohkeus pani heidät ihmettelemään.

"Isänsä tytär se on", puhui eräs vanhempi mies. "Niin on ollut
rohkea Iisakkikin... Olisipa pojaksi syntynyt tämä Hanna, niin jo
olisi Korpikoskessa mainio perämies..."

"Niin olisi... Mutta kuka nyt lautat laskee, kun Heikki hukkui eikä
Iisakki enää lähde perämieheksi?" arveli joku.

Mutta toiset, jotka jo olivat saaneet lauttansa kosken alle,
sitoivat irtipäässeitä tukkeja kiinni lauttaan ja aikoivat lähteä
matkaansa jatkamaan alas meren suulle, vielä monen muun kovan
koetuksen lävitse.

Siellä odotti lauttamiehiä iloinen satama, jossa monen hikisen
päivän ansiot pian menetettäisiin.

"Mitäpä siitä", puheli nuori tukkilainen, jonka lautta alkoi olla
lähtövalmiina. "Mitäpä siitä, yksi koski vie niin monta, toinen näin
monta... Monta on vielä kovaa kuohua edessä... Kenpä tietää, kuka
meistä niihin jää... vaikka ei yhtään tästä joukosta kaupungin
viinoille joutuisi. Niin miehiä menee, ja toisia astuu sijaan...
niin virtaa elämä eteenpäin, eikä meitä kauan missään kaivata.
Työnnetäänpä vesille, miehet!"

He saivat lauttansa vesille. Joki oli tyven, ilta kaunis, väylä
parhaiksi virtava ja mutkaton.

Päästyään vähän matkaa rannasta he alkoivat rallatella.

       *       *       *       *       *



NUOTTANIEMEN Iisakki ja Kero-Pieti tekivät lähtöä kosken alle, josta
jo kuului löydetyn parin hukkuneen ruumiit.

Kero-Pieti ei ollut jaksanut jatkaa matkaansa vaan oli jäänyt
levähtämään. Häneen oli Varsankallion onnettomuus kovasti koskenut,
ja Iisakki oli monta kertaa tavannut hänet itkemässä.

Oli jo yö, ennenkuin he pääsivät liikkeelle. Sillä aikaa, kun
Iisakki vielä viipyi rannassa lauttamiehiä puhuttelemassa, ehti
Kero-Pieti mietiskellä sitä, mikä oli alkanut kummallisella voimalla
painaa hänen mieltään. Yhä uusia kysymyksiä nousi eteen, ja monta
kertaa tuntui hänestä, että hän itse oli meren selälle joutunut
hylky, jolla ei ollut minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta.
Mutta äsken tapahtuneessa onnettomuudessa hän näki Kaikkivaltiaan
sormen jäljet ja alkoi ymmärtää, että siinä oli annettu opetusta
hänellekin. Herran tiet olivat tutkimattomat, eivätkä ihmisen
parhaatkaan pyyteet olleet Hänen mieleensä, mietiskeli hän. Kenet
Herra aikoi hävittää, sen Hän löi sokeudella... Sokeudella oli Herra
Heikin lyönyt ja pannut hänet vartavasten omaa hautaansa hakemaan...

Oliko hän suuresti erehtynyt Paloniemen Heikistä, jonka oli uskonut
kristityksi ja jonka synnit hän oli todistanut anteeksiannetuiksi?
Erehtynyt oli Heikistä, niin hän nyt myönsi. Oli ehkä erehtynyt
monesta muustakin, joiden sydämeen luuli näkevänsä eikä nähnytkään
kuin silmiin asti! Iisakkia hän oli pitänyt vähäuskoisena, joskus
heräämättömänäkin, joka vain kunnian vuoksi koetti näytellä
kristittyä...

Eikö hän ollut puhunut ja opettanut, niinkuin raamattu neuvoi ja
omatunto opasti? Olivatko kaikki hänen opetuksensa langenneet
huonoon maahan? Olivatko kaikki seura-illat ja suuret liikutukset
olleet narripeliä?

Kummalliset keskinäiset suhteet oli ollut näillä naapureilla. Hän
oli toivonut voivansa molempiin vaikuttaa... saada molempien miesten
sydämet vertavuotaviksi ja rakkauden paisumaan heidän keskensä
suureksi ja kaikkikestäväksi.

Niin hän oli itse uskonutkin, kun naapurit hänen vuoteensa vieressä
puhuivat...

Hän oli silloin itse sanonut, että se olisi merkki Jumalalta, jos
heidän lapsensa Juhani ja Hanna kristillisellä avioliitolla
vahvistaisivat heidän sovintonsa... Oliko semmoinen toivo ollut
Jumalan kiusaamista?

Sillä nyt hän tunsi selvästi pitäneensä paremmin Heikin puolta ja
samalla ajatelleensa myös Heikin maallista etua...

Yhdellä iskulla oli Herra hajoittanut sekä Heikin että hänen
suunnitelmansa.

Hän tunsi sen nyt ja uskoi varmasti, että tässä oli Herra tahtonut
häntä nuhdella ja oikealle tielle, Herran omalle tielle, ohjata.

Sillä vaikkei hän vielä tiennytkään kaikkea, oli hän Iisakin
katkonaisista puheista päässyt siihen käsitykseen, että Heikin
pyyteet olivat olleet rikollisia...

Kyllä hänelle nyt, kun hän muisteli talvellisia iltoja, molempien
miesten istuessa hänen vuoteensa vieressä, johtui mieleen, että hän
oli joinakin hetkinä epäillyt Heikin sieluntilaa. Joskus oli myös
sattunut, että hän oli Heikin kasvojen ilmeessä ollut näkevinään
vilahduksen, ilon leimun, joka ei ollut Jumalasta. Mutta silloin hän
luulotteli, että piru toi hänen mieleensä sellaisia epäluuloja.

Nyt oli Heikki, kuin tahallaan kuolemaa hakien, uhkarohkeana
hukkunut koskeen, ja hänen poikansa oli pelastunut.

Iisakki tuli kuistille, missä Kero-Pieti istui. Nyt piti jo
lopultakin lähdettämän liikkeelle.

Valoisa oli yö.

Iisakki käveli edellä männikköön vievälle polulle, Kero-Pieti
köpitti perässä, harmaa villapusero yllään, takki käsivarrella.
Iisakin jalka nousi vielä keveästi, ja hän käveli joutuisasti.
Saarnamiehen askel oli lyhyt ja epävarma.

"Elähän kävele niin nopeasti", pyysi Kero-Pieti.

Iisakki hiljensi kulkuaan.

He saapuivat kosken rannalle, sille kohdalle, josta näki suoraan
Varsankalliolle.

"Siinä se on", sanoi Iisakki.

"Siinä se on", vastasi saarnaaja omituisella äänenpainolla.

He jatkoivat matkaansa pitkin polkua, joka Varsankallion kohdalla
seurasi rantatörmän lakea, mutta painui jonkun matkan päästä
metsään.

Kosken pauhu kuului tohisten ja valittaen.

Kero-Pieti oli aikonut kysyä Iisakilta montakin asiaa. Nyt hän ei
kuitenkaan tiennyt, mitä ensiksi kysyisi. Hänestä tuntui kuin ei
voisi oikein puhua näin kävellessä. Jospa saisi istahtaa, silloin
sopisi paremmin keskustella.

"Mitähän, jos istahdamme levähtämään", esitteli hän, kun he olivat
metsän peitosta taas tulleet lähelle törmää, josta näkyivät
Viuhkuraisen mutkan vaahtolaineet ja synkkä, jyrkkärinteinen kosken
ranta.

He istuivat kivelle vierekkäin, Kero-Pieti pyyhkien hikeä
kasvoiltaan.

"Mitä sinä ajattelet Heikki-vainajasta?" kysyi hän. "Pääsikö
autuaasti pois?"

Iisakki vastasi vältellen:

"Itse lienet hänet paremmin tuntenut. Anteeksi minä hänelle kaikki
annoin, mutta lieneekö hän antanut minulle...?"

"Toivoi poikaansa vävyksesi, kuten minäkin toivoin... Taisi olla
synnillinen ajatus. Kerro, mitä tiedät... ja arvelet!"

"Omia luulojani ne ovat ja ajatuksiani. Herran kasvojen edessä hän
tehnee nyt tiliä töistään..."

"Mitä luulet?" tiedusteli yhä Kero-Pieti ikäänkuin hakien Iisakilta
omille ajatuksilleen tukea.

"En tahtoisi hänestä enää uskoa pahaa... kuolleesta, joka ei saata
puolestaan puhua. Mutta raskas on sentään tuntoni, ja uskoksi
epäilykseni käyvät... niin entiset kuin nykyisetkin. Niiltä en enää
koskaan pääse rauhaan... sen tunnen. Eloni loppuun ne minua
vaivaavat. Kertoisin sinulle, ehkä voisit minua oikeaan opastaa.
Tiedät: raskasta on epäillä naapuria, jonka uskoi olevan kristityn
ja jolle on puolestaan kaikki anteeksi antanut..."

"Kerro minulle! Sokea olen ollut ja pinnalta vain ihmisiä tuntenut.
Koskaan en nähnyt Heikin sieluun. Salaperäinen, itseensä sulkeutunut
mies hän oli. Pettynyt olen... Kerro siis meille molemmille
opiksi..."

"Salaperäinen hän oli... Kun poika-vainajani hukkui, epäilin sitä
hänen työkseen, ja siitä tuli vuosikausien katkeruus välillemme.
Mutta vuoteesi vieressä uskoin erehtyneeni, oman pahan sydämeni
tunsin... Katumus vaivasi, kaikki annoin anteeksi ja uskoin pahoin
erehtyneeni. Niin silloin. Mutta vähitellen alkoivat epäilykseni
taas kasvaa, ja rukoilin Jumalalta voimia ne karkoittaakseni... En
onnistunut. Näin taas hänen omituisissa kiiltävissä silmissään
palon, jota en saattanut kärsiä, ja jonka epäilin niihin silloin
ilmenevän, kun hänellä oli paha mielessä..."

"Se on sitä samaa, mitä minäkin olen nähnyt", sanoi saarnamies
huokaisten. "Se on koko hänen sukukunnalleen ominaista..."

"Niinkö lienee", jatkoi Iisakki, kerran päästyään tuntoaan
keventämään. "Silloin minä näin, kun Koskenalustan Antti ylhäältä
saapui lautalla... Pahoin järkytti mieltäni, tuntooni iski kuin
kirveellä, mutta en kenellekään osannut sanoa, mitä ajattelin. Eipä
ymmärtänyt Hannakaan... Olisi Anttia sillä kerralla kieltänyt kosken
alle lähtemästä..."

Saarnamies säpsähti ja katsoi Iisakkia pitkään.

"Tarkoitatko, että hän aikoi Antinkin tuhota niinkuin
poikavainajasikin?" kysyi hän ja vapisi mielenliikutuksesta.

"Semmoiseen uskoon jäin", vastasi Iisakki.

"Mutta olihan Juhanikin samalla lautalla", muistutti saarnamies.

"Olipa kyllä", sanoi Iisakki. "Se oli kaikki mietittyä... Minä
ymmärsin kaikki, kun lautta rannasta irtaantui..."

"Etkä sanonut Heikille!"

"En... En tiedä, uskoinko itsekään silloin vai luulinko
ainoastaan... Pahan sisuni syyksi ne epäilykseni silloin panin..."

"Mutta nyt uskot?"

"Uskon, Jumala minua auttakoon!"

Saarnamies oli hetken hiljaa, sitten hän nosti katseensa ja virkkoi:

"Ja minä olin aina uskonut Heikin totiseksi kristityksi. Semmoistako
olikin hänen heräämisensä! Mutta jos kuitenkin olet erehtynyt!
Olisiko Heikki kuitenkaan niin... kun tiesi oman ja poikansa hengen
olevan vaarassa!"

Kumpikin oli hetken vaiti, omissa mietteissään.

"Muistan hänet siltä ajalta, jolloin olimme nuoria", alkoi Iisakki
taas puhua. "Muistan, kun suuri herätys kulki Lapista päin... Heikki
oli silloin jo valmis kristitty, ja minä vielä elelin suruttomana...
Kuinka lieneekään? Hän oli kuin syntynyt kristittynä..."

Saarnamies istui synkissä mietteissä. Hänestä tuntui, että kaikki se
työ, jota hän oli Jumalan kunniaksi tehnyt, olikin ollut
itsepetosta.

Hän tarttui Iisakkia kaulaan ja puhui pakahtuvan sydämensä
puhtaaksi. Heikin puolta hän oli pitänyt... Heikki oli häntä
pyytänyt vaikuttamaan Iisakkiin.

"Maallisen elämän... maallisen onnen vuoksi!"

Senvuoksi Herra oli kätensä väliin pannut, tahtonut näyttää hänelle,
että hän oli väärällä tiellä.

Miehet olivat istuneet niin kauan tärkeässä keskustelussa, että
heidän havahtuessaan aurinko alkoi jo nousta, metsän yli idän
taivaalta paistaen.

He nousivat ja läksivät jatkamaan matkaansa kosken alle.

"Luulin tuntevani ihmissydämet", puhui saarnamies Iisakin perässä
kävellen. "En ole mitään tuntenut. Perkele on ollut omassa
povessani, sokaissut silmäni ja tuntoni... Kuinka kaukana lienenkään
ollut elävästä Jumalasta..."

"Ja kuinka paljon lieneekään niitä, jotka huulillaan tunnustavat,
ollakseen kristityn nimessä, vaikka sydämessä on epäuskon ja vilpin
pesä", sanoi Iisakki.

He saapuivat kosken alle ja näkivät naarausveneitä olevan liikeellä,
suvannolla edestakaisin soudellen.

Kun he ehtivät Koskenalustan pihalle, tuli emäntä siinä vastaan ja
kutsui heidät aamukahville.

Antti ja Juhani nukkuivat kamarissa. Hanna oli myös vihdoin
nukahtanut emännän sänkyyn,

"Kaikki muut ruumiit on löydetty, paitsi Paloniemen Heikin", selitti
emäntä itkusilmin.

Iisakki ja Kero-Pieti noudattivat emännän kutsua ja menivät sisälle.

Hanna nukkui rauhallisesti, Iisakki katsoi häneen iloisena ja
ylpeänä. Hänestä tuntui, että nyt vasta hän rakasti lastaan. Hanna
oli hänen luontoisensa, rohkea ja päättävä...

"Häntä saavat Antti ja Juhani kiittää hengestään", sanoi emäntä
Iisakille. "Oli se jotakin nuoren naisen työksi! Mutta isänsä tytär
taitaa olla muutenkin..."

"Lienenkö ollut niinkään rohkea!" arveli Iisakki.

He joutuivat rantaan, jossa lajiteltiin irrallisia tukkeja ja
korjattiin kosken repimiä.

Silloin saapui rantaan vene, jonka väki oli ollut Ruotsin rannalla
naaraamassa. Joku lauttamiehistä oli soutamassa, ja Koskenalustan
Petteri, Antin isä, istui perässä.

Korkealla rantatörmällä seisoen näkivät Iisakki ja Kero-Pieti, että
veneen pohjalla makasi mies, ja arvasivat, että Paloniemen Heikin
ruumis nyt oli löydetty.

Vene sivuutti lautat ja laski maihin. Iisakki ja Kero-Pieti menivät
katsomaan.

Heikki makasi selällään. Pitkästä parrasta tippui vielä vettä.
Aurinko paistoi hänen kalpeille kasvoilleen. Kädet olivat nyrkissä,
ja toinen silmä puoliummessa. Sen kiiltävä palo oli tosin sammunut,
mutta elottoman lasimaisena se vieläkin välähteli. Jättiläisvarsi
oli kuin lyhentynyt, toinen saapas oli poissa.

"Korpikoskesta löysi hautansa tämäkin koskimies", puhui se
tukkilainen, joka oli Petterillä kumppanina. "Sanotaan, että koski
ottaa viimein omakseen sen, jota on aikansa hoivannut..."

Kero-Pieti katsahti Iisakkiin. Tämän kasvoissa hän näki säälin ja
murheen ilmeen. Ja hänelle itselleen tuli mieleen, ettei hänen
asianaan ollut päätellä, kuinka vanhurskas tuomari Heikin kohtalon
oli määrännyt. Mutta Heikin vääntyneistä piirteistä ja nyrkkiin
puserretuista käsistä hän otaksui ja uskoikin, että Heikki oli
kovasti kuolemaa vastaan tapellut.

Iisakin silmään nousi kyynel, mutta Kero-Pietin kasvot olivat kovat
ja silmäin ilme kylmä.

       *       *       *       *       *

Tuli taas kirkas yö, kevättuoksuinen, lauha kuin kesällä.
Korpikosken rannat hymyilivät, tuomet olivat jo kukkaan puhkeamassa.
Koski vaahtosi ja pauhasi, mutta siinä oli jo kesäveden pehmeä
sointu. Metsässä huhuili kaiku, hypellen riemuisena kukkulalta
toiselle.

Hiekkapolkua käveli viisihenkinen joukko kosken alta Nuottaniemeen
päin. Yö oli valoisa, rastas ruikutti, käet kukkuivat.

Edellä astui Iisakki ja hänen jäljessään Paloniemen Juhani, jota
seurasivat Hanna ja Antti, Kero-Pieti viimeisenä vähän matkan
päässä.

Heidän keskensä ei oltu monta sanaa vaihdettu, sittenkun oli
Koskenalustasta lähdetty.

Paloniemen Juhani käveli synkkänä ja oli pysynyt merkillisen
vähäpuheisena. Isänsä ruumiiseen hän oli vain vilkaissut, kääntäen
heti katseensa syrjään. Kummallisesti olivat hänen silmänsä
palaneet, eikä hän näyttänyt osaavan iloita siitä, että oli
kuolemasta pelastunut.

Hanna, joka kulki hänen jäljessään, ihmetteli hänen käytöstään. Hän
näki takaapäin pitkän, hoikan varren ja mustat hiukset, jotka osaksi
peittivät kapeaa, mustanlaihaa niskaa. Takaapäin Juhani oli kuin
isävainajansa...

Kun polku teki mutkan, katsahti Juhani taakseen Hannaan. Hänen
silmissään oli kumma kiilto, ja kasvot olivat kalpeat. Suukin oli
kuin väärässä. Hän näytti aikovan sanoa jotakin Hannalle, mutta ei
sanonutkaan, vaan kääntyi jatkamaan matkaa Iisakin perässä.

Hannaa puistatti. Tuntui kuin pelko ahdistaisi rintaa. Nyt hän ei
tahtoisi kahden kesken Juhanin kanssa kävellä tätä polkua. Siinä
johtui mieleen entisten paloniemeläisten villi veri... Ja melkein
kuin tietämättään Hanna jäi isästänsä ja Juhanista jälkeen.

Kero-Pieti ja Antti, jotka kävelivät viimeisinä, olivat alkaneet
keskustella, ja kun saarnamiehen kävely oli hidasta, jäivät he
pitkän matkaa toisista.

"Kuinka oli sitten sinun laitasi, nuori ystäväni?" jatkoi Kero-Pieti
kyselyjään. "Etkö arvannut viimeisen hetkesi tulleen? Etkö tiennyt
olevasi pian Herran kasvojen edessä tiliä töistäsi tekemässä?"

"En pelännyt kuolemaa", vastasi Antti ja kääntyi katsomaan
saarnamiestä, joka astui hänen perässään. "En muista, että
yhtenäkään hetkenä olisin uskonut hukkuvani... olin niin varma
pelastumisestani..."

"Vaikka näit toisten koskeen katoavan?", kysyi saarnamies
kummissaan.

"Vaikka, ja vaikka jo viimeisillä tunneilla tunsin voimani
vähenevän", vakuutti Antti.

"Kuinka ja mistä arvelit pelastuksen tulevan?" uteli saarnamies.

"En sitä ajatellut, niistä ja kuinka tulisi... uskoin vain, että
jotakin tulee... etten vielä kuole..."

Saarnamies mietti. Hänen mieleensä oli johtunut niin monta
merkillistä arvoitusta, ettei hän tuntunut niistä pääsevän selville.

"Mutta olithan sinä heräämätön, uskoton mies?" ihmetteli hän yhä.
"Rukoilitko Jumalaa auttamaan?"

Antti oli hetken vaiti ja sanoi sitten liikutettuna:

"Ei tiedä toinen, mitä toinen silloin tekee, kun kuoleman näkee
silmäinsä edessä... Ei tiedä muut kuin Jumala, miten ne taistelivat,
jotka koskeen joutuivat. Jumala on armollinen, minun hetkeni ei
ollut tullut... Mutta jos elänen, niin kerron teille kaikki kerran.
Sanon vain: pieni, vähäpätöinen on ihmisten apu silloin, kun Herra
kätensä ojentaa..."

Kun saarnamies kuuli Antin näin puhuvan, nousi hänen mieleensä taas
uusia kysymyksiä.--Herra näkee ja kuulee muuallekin kuin kuumaan
seurapirttiin, mietti hän.

Nuoren miehen katse oli kirkas, ja silmästä loisti riemu.

"Ketä kiität pelastuksestasi?" kysyi saarnamies.

"Jumalaani kiitän. Hän on ennenkin kuullut rukoukseni... Häneen
luotin, en ihmisiin", vastasi Antti varmana.

He kävelivät hetkisen äänettöminä.

"Aavistitko, että Paloniemen Heikki-vainajalla oli paha mielessä,
kun koskelle lähditte?" tiedusti sitten Kero-Pieti.

"Luulin niin olevan, näin Heikin katseesta ja myös, silmien
kiiluvasta palosta... Tiesin myös miksi hän minut tuhota tahtoi.
Hänen tielleen ja hänen poikansa tielle olin joutunut..."

"Etkä pelännyt!"

"En. Tunsin jo silloin, ettei hän mitään voisi minulle. En ole
hänelle tehnyt enkä toivonut pahaa. Hän ei voi minua hukuttaa, jos
Jumalani minua suojelee, niin itseäni lohduttelin..."

"Ja uskossasi pysyit Varsankalliollakin?"

"Loppuun asti, ja aina siinä uskossa pysyn... siihen uskoon
kuolenkin..."

Saarnamies ei ymmärtänyt Anttia. Mistä tämä uskoton mies oli
semmoisen uskonvoiman saanut?

Siinä oli taas arvoitus, jolle hän koetti etsiä selitystä.

Edellä menevät olivat jo kadonneet näkyvistä, Kero-Pieti ja Anttikin
jouduttivat kulkuaan.

"Vielä kysyn yhtä", puhui saarnamies perässä läähättäen. "Eikö
tunnollasi ole, että toisen morsiamen itseesi suostutit? Kysyn sitä
senvuoksi..."

"Hanna ei ole koskaan ollut Juhanin morsian", vastasi Antti hiukan
jäykemmällä äänellä. "Vaikka semmoinen taisi olla Iisakin ja
Heikki-vainajan toivo..."

Silloin he jo saapuivat sille aukealle törmälle, johon Varsankallio
alkoi näkyä. Iisakki ja Juhani istuivat kivellä, mutta Hanna seisoi
heidän vieressään ikäänkuin odotellen.

Muut puhelivat jotakin, mutta Juhani istui ääneti selkä
Varsankallioon päin...

       *       *       *       *       *



KOSKENALUSTAN pojat, Antti ja Aukusti, olivat ruvenneet Korpikosken
perämiehiksi, pakostakin. Lauttoja kasaantui Nuottaniemen suvantoon,
eikä kukaan muu uskaltanut lähteä laskemaan. Tiedettiin, että
ainoat, jotka siihen pystyisivät, olivat Koskenalustan veljekset.

Antti toipui pian entiselleen. Kun hän ensi kertaa omin päin laski
lauttaa, vavahteli sydän vähän, mutta silmä oli tarkka ja käsi
tarmokas. Notkeana totteli lautta. Puurnunleuka kyllä viskoi
vaahtojaan, Varsankallion kyljet kiiltelivät, mutta uljaana seisoi
Antti perä paikalla, ja oikeita vesiä pitkin lautta osasi kosken
alle.

Iisakki meni huvikseen Varsankallion kohdalle nähdäkseen, kuinka
lautta totteli, osaisiko poika oikealla hetkellä antaa
soutumääräyksen. Hyvin näytti käyvän. Iisakki hymähti, ja hänen
silmissään loisti ilo. Hänestä näytti kuin olisi Niilo
Iisakki-vainaja ollut lautalla... Ja hymysilmin hän palasi ja kertoi
Hannalle havainnoistaan.

Kun Antti ensi kertaa lähti perämieheksi ja lautta oli jo kaukana
Nuottaniemen rannasta, oli Iisakki sanonut tyttärelleen:

"Eikö Anttia pelottanut lähteä samalle retkelle, jossa kuolema oli
häntäkin vaaninut? Eikö sanonut Varsankallion puistattavan?"

"Ei se olisikaan Antti, jos pelkäisi", oli Hanna siihen rohkeasti
vastannut.

Ja Iisakki ymmärsi, minkä vuoksi Hanna rakasti Anttia. Ehkä rakasti
nyt enemmän kuin koskaan ennen. Ja Iisakki itse mieltyi Anttiin yhä
lujemmin.

Lauttojen lasku alkoi käydä niinkuin ennenkin. Aukusti oli kyllä
yhtä taitava perämies, kuin Anttikin, mutta hänessä ei ollut Antin
ryhtiä eikä päättäväisyyttä. Sattui joskus, että Aukustin laskiessa
Puurnunleuka hipaisi lautan nurkkaa ja vaahto kasteli miehet.

Yötä päivää laskettiin lauttoja. Olipa saatu vanha Iisakkikin
joskus, kun Antti ja Aukusti levähtivät, perämieheksi. Mutta
ainoastaan Iisakin vanhat tuttavat rohkenivat häntä siihen pyytää.

Viikon päivät oli Kero-Pieti vielä viipynyt Nuottaniemessä, pitäen
seuroja Paloniemessäkin ja puhuen Heikin kuolemasta ja toisten
hukkuneiden kovasta kohtalosta.

Mutta vähän kerääntyi kuulijoita. Kesän aikana oli kaikilla kiire,
eivätkä tukkilaiset joutaneet kertaakaan seuroihin. Sillä työtä
riitti vuorokaudet umpeensa. Jokainen tiesi, että pohjolan kesä on
lyhyt kuin unelma. Se on kuin lentävä lintu, joka kerran irti
päästyään jatkaa matkaansa pysähtymättä eikä ehdi kiertää tai
kaartaa, vaan lentää suoraan muille maille. Linnunlentoa oli
ihmisten kiire, valoisan kesän riemuisa kulku.

Kero-Pieti lähti Lappiin päin viettämään kesän kuuminta aikaa. Mutta
hänen valiojoukkonsa oli nyt supistunut kolmeen henkeen, jotka
uskollisesti seurasivat saarnamiestä Lapin vilpoisille
kesälaitumille. Nuottaniemestä lähtiessään hän ei tällä kertaa
tuntenut rinnassaan sitä voitonvarmuutta, joka hänellä oli aina
ennen ollut, kun hän saarnamatkoiltaan palasi. Oli tapahtunut paljon
sellaista, mitä hän ei käsittänyt, jopa hänessä itsessäänkin.
Hänestä tuntui kuin hän nyt vasta olisi löytänyt sielunsa pohjalta
rikkaläjän, jota ei ennen tiennyt siellä olevan, ja nyt ensi kerran
näkisi Herran tien, joka oli yksinkertainen totuuden tie. Ja
mielessään hän päätti, että kaikki, mitä Nuottaniemessä oli
sattunut, oli kuin hänen sielunsa pelastukseksi sallittu. Ja
lähtiessään hän sanoi Iisakille tarvitsevansa yksinäisyyttä ja lepoa
Jumalansa kanssa keskustellakseen. Jumala veti häntä sormesta,
kolkutti sydämeen. Ja niin hän lähti.

Päivät kuluivat.

Äkkiä oli juhannus mennyt, kosken tulva painui hyville vesille, ja
lauttojen lasku oli vaivatonta ja vaaratonta.

Paloniemen Juhani ei näyttänyt toipuvan entiselleen. Pari viikkoa
hän makaili kotonaan synkkänä ja vähäpuheisena. Mutta sittenkun
voimia karttui, souti hän Nuottaniemeen, jossa lauttojen lasku oli
parhaillaan.

Hän istui törmällä, katsellen alas suvantoon.

Koskenalustan veljekset puuhasivat siellä, vuoroin perämiehinä
koskelle lähtien.

Iisakin kanssa Juhani jutteli milloin mitäkin, mutta kun Iisakki
kysyi, eikö hänkin rupeisi perämieheksi pudisti hän päätänsä, ja
hänen silmissään leimusi omituinen palo.

Hanna vältti häntä, koettaen hänen törmällä istuessaan pysytellä
syrjässä.

Jotakin outoa oli Juhanin katseessa. Hanna oli pannut merkille, että
hänen silmänsä paloivat, sieraimet kohosivat levottomina ja
kasvolihakset värähtelivät silloin, kun hän näki Antin painuvan
lauttoineen koskelle.

Mitä hänellä olikaan mielessä? Ja miksi hän oli niin muuttunut? Kun
Kero-Pieti oli häntä puhutellut, oli hän itsepäisesti vaiennut,
vaikka saarnamies olisi tehnyt minkälaisia kysymyksiä hyvänsä.

Jotakin pahaa Hanna arveli olevan hänen mieltään painamassa.
Sentähden hän nyt oli tuommoinen, mustien silmien palo kuin polttava
hiillos, poskilihakset värähtelivät, ja hartiat vääntyivät vinoon...

Vihasiko Juhani Anttia vai häntä? Mitähän jos koettaisi puhutella ja
lepyttää! Ehkä siitä tasaantuisi ja alkaisi rauhoittua!

Eräänä aamuna hyvin varhain, kun Antti juuri oli koskelle lähdössä,
ilmestyi Juhani äkkiä törmälle. Illalla oli Hanna nähnyt hänen
soutavan kotiinsa päin... Mistä hän nyt niin äkkiä ilmestyi?

Tuntui melkein siltä kuin hän olisi jostakin huoneiden takaa
tullut...

Siihen hän istahti nytkin törmälle entiselle paikalleen ja katseli
alta kulmain suvannolle ja Ruotsin virralle.

Iisakki saapui sinne myös ja rupesi juttelemaan. Sillä kerralla
hänkin huomasi Juhanin suuresti muuttuneen. Mihinkään kysymyksiin ei
häneltä saanut vastausta.

Hän tuijotti vain eteensä ja lähti sanaa puhumatta soutamaan joen
poikki kotiinsa.

"Mitä se tuo Juhani sairastelee... ei se vain entiselleen näytä
toipuvan", sanoi Iisakki sisälle tultuaan. "Taitaa hyvinkin murehtia
isäänsä... eikä kummakaan."

"Niin, jos ei sillä muuta ole mielessä", virkkoi Hanna.

Iisakki katsahti tyttäreensä. Mutta kumpikaan ei siitä sen
pitemmälti puhunut.

       *       *       *       *       *

Saatuansa aamutyöt tehdyiksi Hanna lähti huvikseen koskenrannan
polkua pitkin Anttia vastaan. Heillä oli ollut niin vähän aikaa
puhella kahden kesken, että oli mennyt monta päivää jolloin he
tuskin tapasivat toisiaan.

Mutta nyt hän päätti koettaa, sattuisiko kohtaamaan Antin. Oli
montakin asiaa, joista teki mieli kertoa.

Ohut kesäpuku yllään Hanna käveli reippaasti suoraan männikköön ja
joutui siitä polulle.

Nämä viikot olivat olleet Hannan mielestä niin kummallisia. Siihen
riemun ja onnen tunteeseen, joka Antin pelastumisesta oli
pulppuavana lähteenä virkistänyt hänen sydäntään, sekaantui
muutakin, epäilyksiä ja otaksumisia. Hän oli heti, kun Antti ja
Juhani hädästä päästyään toipuivat, huomannut Juhanin silmissä oudon
ilmeen, joka koski sieluun asti, ja jonka hän luulotteli tietävän
pahaa. Sensijaan että Juhani olisi iloinnut vältettyään läheltä
uhkaavan kuoleman, näytti siltä kuin hän ei siitä lainkaan
välittäisi... Murjotti vain synkkänä ja milloin hän katsoi Anttiin,
tuli hänen silmiinsä selvä vihan ilme.

Hanna oli jälestäpäin itsekin kummastellut, mistä oli tuona hetkenä
saanut ne voimat, että uskalsi kuohuvaan koskeen lähteä
pelastustoimiin, joita miehiset miehetkin pitivät melkein
mahdottomina, jopa järjettöminä... Nyt kun jännitys oli lauennut,
tuntui siltä, ettei hänestä olisi enää toistamiseen lähtijää.

Kun hän saapui kosken partaalle ja katseli Varsankalliota, kammotti
häntä, ja sydämessä tuntui vihlaisu. Vaikka tulva oli jo laskenut
eikä kallio nyt ollutkaan niin uhkaavan näköinen kuin silloin, kun
hyrskyt sen yli hyppelivät, hirvittivät häntä sen kiiltävä kylki ja
syvät pyörteet, jotka näyttivät yhä nielevän...

Hän istahti kivelle ja katseli hyrskyihin. Mietti siinä elämäänsä,
kuvitteli tulevia päiviä.

Eipä ollut hänen elämänsä hauskaa kuten pienenä tyttönä,--silloin,
kun äiti ja veli vielä olivat elossa ja päivät huolettomia. Ikävä
oli siitä asti vaivannut. Yhden ystävän hän tuli tuntemaan, mutta
tämänkin kanssa sai harvoin yksissä olla ja vain joskus puhella...
Ja toista hänelle toimitettiin, tylyä miestä, jota ei koskaan voisi
rakastaa. Mutta isä alkoi nyt ymmärtää, piti Anttia nyt hyvänä, oli
hänelle ystävällinen... Ottaisi Antin pojakseen...

Sitä hän ei enää epäillytkään. Ja se ilo lievitti kaikki murheiset
mietteet.

Mutta juuri näinä päivinä oli johtunut mieleen pelko, joka jäyti
yötä päivää. Juhani vaani Antin henkeä. Niin hän oli Juhanin
silmistä lukenut. Senvuoksi kulki Juhani synkkänä, kierteli täällä
ja odotti sopivaa hetkeä...

Ensin toimitti Heikki Anttia hautaan, nyt taas Juhani uhkasi hänen
henkeään.

Mutta kesken mustien mietteitten elpyi Hannan luonto jälleen täysiin
voimiin, ja häneen tuli luja usko, ettei Juhanikaan mahtaisi Antille
mitään, ei niin kauan kuin hän itse oli lähellä ja lämmin veri
kierteli hänen rinnassaan.

Hänen tuli hauskempi olla, ja pirteänä hän käveli edelleen Anttia
vastaan.

Siinä, missä näkyi Viuhkuraisen vaarallisin mutka ja vaahto roivi
korkeaa rantaa, tuli Antti puiden takaa esille,

Molempien ilo oli suuri.

"Lähdin... kun ei kotona ehdi monta sanaa puhua. Paljon on mieltäni
painamassa, yksi asia sentään kaikkein kamalin", sanoi Hanna.

He istuivat polun viereen.

"Juhaniako tarkoitat?" kysyi Antti.

"Häntä. Sinun henkeäsi hän vaanii... siitä olen varma..."

"Kumma mies", virkkoi Antti. "En ymmärrä lainkaan. Kun
Varsankalliolla yhdessä tappelimme kuolemaa vastaan, lupasi hän itse
ikuista ystävyyttä. Monta kertaa hän olisi suistunut koskeen, mutta
aina tartuin kiinni, rohkaisin ja sanoin: pelastus tulee... Mutta
minulle hän ei mitään voi... minä en häntä pelkää..."

"Kauhea ilme hänellä on, ja muutenkin hän on muuttunut..."

"Niinpä olkoon..."

"Mutta varuillasi saat olla... ties mitä ja milloin yrittää. Hän on
niin raakaa sukua, että voi puukollakin iskeä..."

"Elähän ole levoton! Minun on nyt hauska olla. Isäsi sanoi..."

"Isä! Onko isä mitään sanonut?" kysyi Hanna vilkastuen ja tarttui
Antin kovaan känsäiseen käteen.

"On", vastasi Antti, ja hänen silmissään oli kujeellinen välke.
"Tänä aamuna hän sanoi: 'Olen tässä ajatellut, että jäisit meille
kesäksi... Heinäaikakin lähestyy, eikä tässä ole täyttä miestä
niitylle... ja pianhan lauttojen laskukin loppuu'..."

"Niinkö sanoi?" ihmetteli Hanna ja unohti äskeiset mietteensä. Hän
katsoi Anttia silmiin, ja sydämessä tuntui niin sanomattoman
suloiselta. Kuinka Antilla olikin hieno, päivettenyt hipiä ja
kauniit silmät, vaikka kämmenet olivatkin kovat ja känsäiset!

"Sanoi muutakin", jatkoi Antti hyvillä mielin. "Puhui kuin
leikillään: 'Jospa hyvinkin rupeat olostasi pitämään, olisi tässä
työtä muulloinkin kuin kesällä... kun Hannan kanssa sopinette... se
on tiukka vaatimaan...' Niin hän virkkoi ja naureskeli..."

He purskahtivat kumpikin nauramaan.

"Voi, voi sitä hyvää isää!"

Mutta hetken päästä Hanna kysyi vakavana:

"Oletko mitään puhunut Niilo-vainajan hukkumisesta?"

"En ole... näyttää jo tietävän. En ole tahtonut... Kero-Pietikin
tietää kaikki..."

"Semmoinen se oli hänen kristittynsä!"

Hanna sanoi sen katkerin mielin, melkein kuin Kero-Pietiä syyttäen.

Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta raskas huokaus nousi hänen
rinnastaan.

"En ole heille pahaa pyytänyt", sanoi hän sitten. "En heitä
vihannut, vaikka kuulin, mitä hommailivat Kero-Pietin kanssa. Mutta
sille en mitään voi, että sinua rakastan ja aina tahdon rakastaa. En
olisi heittänyt, vaikka isäsikin olisi heidän puolelleen mennyt.
Luulivatko minun himoitsevan sinun rikkauksiasi! Siinä he pettyivät.
Yhtä rakas olet minulle, vaikka olisin sinut löytänyt tunturin
takaa. Tuntuuko sinusta samalla tavalla?"

"Niin minustakin tuntuu", rohkeni Hanna nyt sanoa, "ja niin on aina
tuntunut. Voi, talvella ja keväällä ikävöin sinua... öisinkin olit
unissani..."

       *       *       *       *       *

He menivät yhdessä taloon. Hetken aikaa viipyessään Varsankallion
kohdalla he olivat vannoneet ikuisen valan ja kumpikin tunteneet
nuoren onnensa olevan lujalla pohjalla.

Puolipihassa tuli Paloniemen Juhani heitä vastaan.

Hänen katseensa oli maahan luotuna, eikä hänessä huomannut muuta
merkillistä kuin että poskilihakset värisivät. Kun Hanna kääntyi
katsomaan taakseen, näki hän Juhanin kävelevän sitä kujaa kohti,
josta polku lähti viemään koskelle.

Hän puristi Antin kättä, ja Antti katsahti hänen silmiinsä,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

"Yhtä miestä en pelkää, vaikka olisi vieläkin pitempi!"

       *       *       *       *       *



KUUMAT keskikesän päivät olivat alkaneet. Lauttojen tulo Lapista
päin oli vähentynyt niin, että vain silloin tällöin joku saapui
Nuottaniemen rantaan. Ja sekin laskettiin melkein heti kosken alle,
eikä niitä enää ollut ainoatakaan odottamassa vuoroaan.

Joen ja kosken vesi oli laskenut kesäkuivalle, ja reitti oli käynyt
niin kapeaksi, että lautat mennessään hipaisivat kalliota.
Varsankallio näkyi melkein kokonaan, ja lautat laskettiin nyt pitkin
sen Ruotsin puolista uomaa. Liike ja hyörinä hiljeni. Tukkilaiset
katosivat lauttojen matkassa alas myötävirralle, ja Nuottaniemen
suvannossa saivat kalat rauhassa leikkiä lyödä.

Heinänteon aika oli käsissä.

Viikkomäärin oli riittänyt poutia, ja kuivuus rasitti. Metsäjoet
kuivuivat, ja kiveliöiden kanervakankaat ruskottivat. Iltasin peitti
taivaanrantoja sakea usva, ja ilmassa lemusi palaneen metsän käry.
Sanomia oli kuulunut Lapista päin, että kulovalkea raivosi siellä
äärettömissä kiveliöissä, joissa ei ollut yhtään ihmisasuntoa. Olipa
jo sattunut pienempiä metsäpaloja rantamaillakin, mutta suurempaan
vauhtiin ne eivät olleet päässeet.

Kuivuutta riitti yhä.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut pari viikkoa, eikä Paloniemestä ollut kukaan käynyt
Nuottaniemessä. Täältä päin ei myöskään oltu Paloniemessä käyty.
Juhanin sanottiin sairastelevan. Mutta huhut kertoivat, että hän oli
öisin liikkeellä ja yksin toimitteli, mitä lienee toimitellut.

Antin ja Hannan päivät vierivät hauskasti, niinkuin virran juoksu.
Iisakkikin alkoi kuin nuortua. Hän saattoi jo laskea leikkiä ja
puuhaili töissä mukana kuten ennenkin. Ja ympäri pitäjää oli jo
tietona, että Hanna, Nuottaniemen rikas, ainoa perillinen, rakasti
Koskenalustan uljasta poikaa. Hän ei huolinut Paloniemen Juhanista,
vaikka Kero-Pietikin kuului asiaan sekaantuneen...

Liikkuipa kuiskeita siitäkin, että Heikki-vainaja oli tahallaan
koettanut saattaa Anttia kosken omaksi. Mutta kummasti kävi: oma
poikakin joutui Varsankalliolle, ja itse koskeen hukkui...

Siinä eivät auttaneet Kero-Pietin rukoukset!

Niin arveltiin kylällä. Ja monenlaiset huhut sekaantuivat toisiinsa.

Anttia suosi Iisakkikin, kaikesta se näkyi. Nuottaniemessä oli Antti
koko lauttojen laskuajan viipynyt ja sitten jäänyt kesämieheksi.
Jopa ymmärrettiin, miksi Hanna oli itsensä hengenvaaraan pannut.
Oikean omansa tahtoi pelastaa! Kuohujen keskeltä, kuoleman
partaalta, omansa otti! Ja nyt se asia oli päätetty.

Yksi ainoa huoli himmensi Hannan onnea. Usein hänelle muistui
mieleen Paloniemen Juhani, ja silloin hän aina kuvitteli vaikka
mitä. Kaikkia näitä mietteitään hän ei puhunut Antillekaan, kun
itsekin käsitti ne lapsellisiksi. Mutta hän ei sittenkään jaksanut
niistä irtaantua.

Kun hän joskus otti ne puheeksi, lohdutteli Antti ja nauroi
sellaiselle pelolle. Mutta Hanna piti sittenkin uskonsa.

Eräänä iltana Hanna valvoi myöhään. Seuraavana aamuna oli määrä
lähteä jokivarsiniitylle, joka oli talosta penikulman päässä. Hanna
valmisteli niittyeväitä, täyttäen kontteja ja leilejä. Muu talon
väki oli mennyt nukkumaan.

Päivä oli ollut kuuma ja illan tullessa täyttyi ilma taas niin
sakeasta kulovalkean savusta, ettei joelle astikaan nähnyt.
Pihallakin oli kuin säkissä.

Saatuaan kaikki niittyeväät valmiiksi ja kannettuaan ne
kesäkellariin, joka oli joen puolella rakennuksen alla, aikoi
Hannakin käydä levolle. Mutta hän seisahtui vielä törmälle. Silloin
hän kuuli, että suvannolla soudettiin, mutta sakean sumun vuoksi ei
erottanut mitään. Hänestä tuntui, että soutaja oli lähestynyt
Nuottaniemen rantaa, sillä soutu kuului yhä selvemmin. Äkkiä Hanna
oli kuulevinaan, että vene muutti suuntaa ja pyrki maihin paljoa
ylemmäksi...

Siellä päin ei ollut venevalkamia, eikä sinne yleensä kukaan Ruotsin
puolelta tuleva poikennut, vaan laski suoraan talon rantaan.
Omituinen uteliaisuus valtasi Hannan, ja hän lähti törmää pitkin
kävelemään sinne päin, missä kuului hiljaista loisketta.

Nyt hän eroitti selvästi, että vene iski kiinni rantaan. Pian sitten
kalahtelivat airot, kun niitä nostettiin hangoista, ja veneen pohja
raapi kivikkorantaa. Hanna käveli tasaista törmänkamaraa pitkin
ääntä kohden.

Silloin hän näki maata vasten, missä sumu ei ollut niin sakea,
miehen jalat, mutta muu ruumis oli peitossa.

Enempää hänen ei tarvinnutkaan nähdä. Hän pyörähti takaisin kuin
pelästyneenä, sillä hän oli tuntenut Paloniemen Juhanin
pitkävartiset pieksut, jotka polven alta olivat kintturemmeillä
kiinni. Ihan varmasti oli se Juhani. Kenelläkään muulla miehellä ei
ollut niin pitkiä sääriä...

Mutta Juhani ei ollut häntä huomannut, eikä Hannakaan ehtinyt nähdä,
mihin päin Juhani meni, usvan sekaan kadottuaan.

Mitä täällä nyt yöllä haettiin ja hommattiin? Mitä Juhanilla nyt oli
tällä rannalla tekemistä?

Sekavin tuntein Hanna riensi pihaan.

Hän muisti, että Antti nukkui latopuodissa, joka oli tallin
vieressä. Siellä oli vilpoisempaa näin kesän aikana. Hän seisahtui
hetkiseksi puodin oven eteen, mutta sisältä ei kuulunut mitään.

--Entä jos Juhani vaanii,--mietti Hanna yksin pihalla
seisoessaan.--Jos hän kiertää... tulee metsästä päin ja tietää,
missä Antti nukkuu... rynnistää sisälle... ja iskee nukkuvaa...

Hän tunnusteli ovea. Se oli lukossa. Hän aikoi jo koputtaa
saadakseen Antin hereille, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja meni
huoneeseensa nukkumaan.

Aamulla hän oli valveilla ennenkuin muut.

       *       *       *       *       *

Kuuma päivä tuntui tänäänkin tulevan. Aurinko paistoi pitkäksi
kasvaneelle pihanurmelle, niin että öinen kaste höyrysi. Ilmasta oli
usva ja savu kadonnut, ainoastaan korkeiden vaarain liepeillä viipyi
vielä vaaleaa savua, joka ei näyttänyt jaksavan nousta mihinkään
päin.

Hanna oli päättänyt heti aamulla kertoa Antille yöllisen
havaintonsa. Mutta niitylle lähtemisen hommassa hän ei saanut aikaa,
ja sitäpaitsi hän oli alkanut epäillä, tokko hänen näkemänsä miehen
jalat olivatkaan Juhanin. Olihan niitä muitakin pitkiä
miehenroikaleita...

Mutta sitten hän kesken muun toimen muisti, että kintturemmit olivat
olleet samanlaiset kuin Juhanilla...

Aamu kului lähtöpuuhissa, aurinko paistoi jo kuumasti, eikä koskelta
kuulunut muuta kuin hiljaista, valittavaa pauhua ikäänkuin
tukehtumaisillaan olevan rinnasta.

Antti oli vielä ennen lähtöään kiivennyt aitan ullakolle. Siellä
säilytettiin viikatteiden siipiä, jotka jänkkäniittyä niittäessä
kiinnitettiin varsiin. Kun hän oli avannut ullakon ikkunan, näki hän
talon takalistolta, Tievanperän paikoilta, nousevan hirveän mustaa
savua ja ymmärsi heti, että siellä oli syttynyt kulovalkea. Hän
tiesi, että niillä mailla olivat talon parhaat metsät, siroimmat
männiköt...

--Ja tämmöisenä kuivana aikana!--huudahti hän itsekseen.

Samassa hän huomasi pihalla kävelevän Iisakin ja ilmoitti, mitä oli
nähnyt.

"Suoraan idästäkö savu nousee?" kysyi Iisakki.

"Aivan suoraan idästä!" vastasi Antti kiirehtien pois aitasta.

"Sitten on tuli syttynyt meidän Tievanperässä," sanoi Iisakki. "Näin
kuivana aikana, ja koko kylä on niityllä!"

       *       *       *       *       *

Talossa syntyi hälinä ja hätä. Sillä kaikki ymmärsivät, että
tämmöisellä poutasäällä, kun metsä jo ennestään oli kuiva kuin
pakkula, tuli leviäisi tavattoman nopeasti.

Niitylle lähtö jäi sikseen.

Antti riensi suoraan metsän halki Tievanperään päin ja Iisakki
kylälle hakeakseen ihmisiä apuun.

Tievanperän metsän jakoi kahtia luikerteleva Koirajoki. Taloon oli
näyttänyt, että kulovalkea riehui kiveliön puolella jokea, joten oli
toiveita, että sen vauhti saataisiin pysähtymään Koirajokeen, joka
ei kuivinakaan kesinä ollut kokonaan vedetön.

Siinä toivossa juoksi Antti kulovalkeaa kohti. Metsässä tuntui jo
kitkerää savunhajua, päivä paistoi kuumasti, eikä tuulenhenki käynyt
mistään päin...

Savu tuprusi yhä sakeampana, kun Antti lähestyi Koirajokea. Kuului
jo korpikuusien pahaa rätinää, kun tuli nuolena kiiti oksia pitkin
latvaan asti... Outo tohina yltyi metsässä, ja savu kietoi tämänkin
puolen Koirajokea sakeaan peittoon. Vihdoin Antti ehti joelle, jossa
oli vielä melkoisen paljon vettä, ja ruohoisilla rantatörmillä
kasvoi lehtipuita. Antista näytti kuin kulovalkea olisi syttynyt
keskeltä korpea, sillä itse Tievanperä, pulskin männikkökangas, oli
ylempänä loivan vaaran laidassa, eikä tuli ollut vielä sinne
ehtinyt.

Muutamin paikoin oli palo jo päässyt Koirajoen törmälle asti, jonne
se kaiketi pysähtyisi. Antti kiersi tulen, tunkeakseen Tievanperän
puolelle.

Kuinka korpeen oli syttynyt tulipalo? Sitä hän mietti kuumana ja
hikisenä eteenpäin pyrkien. Hän tiesi korven olevan märkäpohjaista,
eikä Tievanperän kautta mennyt kesäpolkuja mihinkään päin. Kuka oli
liikkunut täällä niin varomattomasti ja jättänyt tulen, joka voisi
levitä kylään ja Korpikoskelle asti?

Kun Antti joutui sille kohtaa, missä korpi loppui, antaen tilaa
kuivalle mäntymetsälle ja kanervikolle, kauhistui hän oudosta
näystä, ja veri oli pysähtyä hänen suonissaan.

Hän näki pitkän miehen, jonka heti tunsi Paloniemen Juhaniksi,
liehuvan kanervakangasta pitkin, roihuva terva käsissään, ja
sytyttävän tulta kuivimpiin puihin ja katajapensaisiin... Siinä hän
hääri kuin hullu, avopäin, musta tukka kuin peikon päässä, kasvot
noen peittäminä.

"Onneton! Mitä sinä olet tekemässä!" huusi Antti.

Juhani kääntyi häneen päin, purskahti hirveään, kaiuttomaan
mielipuolen nauruun, niin että kylmä karmi Antin selkäpiitä pitkin.

Äkkiä Juhani heilautti palavaa tervasta ympäri ilmassa ja rynnisti
täyttä vauhtia Anttia kohti.

Tervas lensi hänen käsistään kuivaan metsään. Hän sai kiinni Antin
kurkusta... karjui kuin peto ja paiskasi Antin alleen... nokinen
naama Antin kasvoissa kiinni ja mustat silmät villeinä kiilumassa.

Antti käsitti kauhean kohtalonsa... Kulo levisi heidän
ympärilleen...

Ponnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin sai vainoojansa rautakouran
kurkustaan irti ja henkeä keuhkoihinsa. Hän veti polvensa koukkuun,
Juhanin raskas ruumis kohosi hänen päältään sitten hän potkaisi
molemmin jaloin rinnan alle niin, että mielipuoli suistui ulvahtaen
selälleen.

Kulo oli saartanut heidät. Antti näki jo tulta Juhanin hiuksissa ja
tunsi oman takkinsa palavan.

Silloin hän kuuli huutoja vierestään, ja läähättäen ilmestyivät
Hanna ja Aukusti savun seasta.

"Pois... pois tästä! Palamme kaikki!" huusi Hanna tarttuen Antin
käteen.

He rynnistivät savun halki männikköön päin. Aukusti oli tarttunut
Juhaniin ja laahasi häntä mukaansa.

"Nyt ymmärrän asian... näin hänet yöllä liikkeellä!" ehti Hanna
sanoa.

Juhani ulvoi kuin susi. Hänen hiuksensa olivat palaneet, ja kauhea
mielipuolen ilme leimusi hänen silmissään.

"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!"
kirkui hän hirveällä äänellä. "Ja tuli ehtoosta ja aamusta
ensimmäinen päivä..."

Hetken päästä oli koko kylän väki sammutushommissa. Onneksi pysyi
ilma tyynenä. Kulo kierrettiin ja saatiin vähitellen pysähtymään,
ennenkuin se ehti nousta Tievanperän männikköön.

Juhani oli viety loitolle suuren kuusen alle, missä oli viileä
varjo.

"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!"
hoki hän niin kauan kuin jaksoi. Sitten hän sulki silmänsä ja makasi
kuin kuollut, laihat kasvot nokisina, rinta raskaasti koristen.

Siitä tapasi Iisakki naapurivainajansa pojan mielenvikaisena. Tätä
olivat jotkut odottaneetkin, kun sellaisia oireita alkoi Juhanissa
yhä tiheämmin näkyä.--Varsankalliolla se vika jo tuli,--
pääteltiin.--Siitä saakka hän on ollut erilaisempi...

Iisakki seisoi pitkän aikaa miettiväisenä Juhanin vieressä kuusen
alla. Sääli hänen tuli Juhania.--Isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen!

Se johtui Iisakille mieleen, ja raskas tunne painoi hänen sydäntään.

Väkeä oli karttunut yhä lisää, ja rivakasti jatkettiin
sammutustoimia. Ennen iltaa oli tulen voima saatu rajoitetuksi ja
syvä oja kaivetuksi palaneen alan ympärille.

Yöksi jätettiin vartijoita palopaikalle. Mutta nuottaniemeläiset
palasivat kotiin. Juhania kuljetti kaksi miestä.

Hänen raivonsa oli loppunut. Nyt hän vain naureskeli, ja vaikka hän
näki Antinkin, ei hän ollut milläänkään, vaan höpisi jotakin, mitä
ei kukaan ymmärtänyt.

Mutta kun tultiin niin likelle valtaväylää, että kosken pauhu alkoi
kuulua, huusi Juhani:

"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä,
pojat..."

Hanna ja Antti kävelivät jäljessä.

"Mitä nyt sanot epäluuloistani?" kysyi Hanna. "Näin hänen villistä
ilmeestään, että paha hänellä oli mielessään."

Antti katseli miettiväisenä eteensä.

"Ei hän olisi kaikkea tätä tehnyt, mutta hänen järkensä pimeni.
Tunsin hänen sydämensä lämmön, kun Varsankalliolle kahden jäimme,
enkä vieläkään osaa häntä vihata."

Nyt Hanna ei oikein ymmärtänyt Anttia.

"Sääli on häntä, kovaonnista, joka on kaikki menettänyt", puhui
Antti Hannalle, joka oli kysyvän näköinen. "Kaikki hän menetti:
isänsä, sinut ja nyt lopuksi järkensä..."

"Eipä säälinyt hänen isänsä sinua, kun aikoi kuohuvaan koskeen
upottaa. Yhteinen tuuma on isällä ja pojalla ollut!"

Antti mietti hetken ja sanoi sitten varmalla äänellä:

"En usko pojan tietäneen isän aikeista!"

Hanna ei väittänyt vastaan, mutta kysyi vuorostaan:

"Mutta nyt olisi polttanut elävältä... Eikö hän sittenkin ole
vaaninut sinun henkeäsi, vaikkei ole ennen uskaltanut...?"

Nyt oli Antin vuoro vaieta, ja raskain miettein he saapuivat
kotipihalle.

Kosken pauhu kuului nyt kovemmalta kuin aamulla.

Johtuiko se ehkä siitä, että vene, jossa Juhania vietiin Paloniemen
puolelle, oli joutunut melkein kosken niskalle?

       *       *       *       *       *



JOULUNPYHIKSI oli Kero-Pieti saapunut Nuottaniemeen, jossa aikoi
viipyä viikon tai kaksi, sitten taas jatkaakseen saarnamatkaansa
etelään päin. Väkeä täynnä oli Nuottaniemen kookas pirtti, piha
puolillaan hevosia ja poroja, seinämät suksia.

Antti puuhaili nyt talossa niinkuin isäntä ainakin, ja
taloustoimissa hyöri Hanna, talon nuori emäntä.

Mutta salin keinustuolissa istui Kero-Pieti, vihreä villainen pusero
yllään ja musta silkkihuivi kaulassa, ja selitti kuulijoille Jumalan
sanaa. Joukossa istui Iisakkikin, pirteänä ja hyväntuulisen
näköisenä.

Kun muu väki oli jo poistunut pirttiin, jäivät Kero-Pieti ja Iisakki
kahden kesken suureen saliin.

Kero-Pieli oli kuullut sanomia täältä Nuottaniemestä. Hän tiesi,
että Juhani mielenvikaisena yritti tahallaan polttaa talon parhaan
metsän ja tappaa Antin. Senkin hän oli kuullut, että Paloniemi, joka
oli ylimuistoisista ajoista ollut saman suvun hallussa, nyt oli
myyty. Vanha emäntä ja Juhani olivat saaneet eläkkeen. Uusi isäntä
oli kaukaa Lapista, uskoton, viinaan menevä mies.

Nyt ei Kero-Pietin sopinut siihen taloon mennä, ei käynyt päinsä
pitää vuoro-illoin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä. Entiset
ajat olivat muuttuneet.

Niistä asioista ja paloniemeläisten kovasta kohtalosta he nyt
puhelivat ja Kero-Pieti tiedusteli yksityiskohtia.

"Ja mitä Juhaniin nykyään tulee", jatkoi Iisakki tietojaan, "on hän
nyt tasaantunut, eikä hänellä ole sitten metsäpalon ollut
minkäänlaista raivokohtausta. Itsekseen höpisee ja vuoleskelee
puulusikoita. Usein hän käy Nuottaniemessä, mutta ei näytä muistavan
entisestä mitään. Hannaa hän sanoo Maria-emännäksi ja Anttia
Niilo-Iisakiksi... Kun vain semmoisena pysyisi, ei hänestä olisi
kenellekään haittaa..."

"Joo-joo, joo-joo", huokaili Kero-Pieti, ja Iisakista näytti siltä,
että Juhanin kohtalo koski häneen kovasti.

"Minkähän pani pahimmaksi, isänsä hukkumisen vaiko sen, ettei
vävyksesi päässyt?" kysyi Kero-Pieti ikäänkuin omille teoilleen
selvitystä hakien.

"Kuinka lienee. Antti arvelee hänen saaneen vian jo Varsankalliolla
... ja siitä alkaen se kävi viikko viikolta huonommaksi."

"Niinpä saattaa olla ... ja onhan siinä suvussa ollut ennenkin
päävikaisia", virkkoi saarnamies.

Hartaushetki alkoi. Paksu-Ollikin oli taas liittynyt saarnamiehen
valiojoukkoon ja aikoi seurata mukana etelään päin.

Kun ensimmäinen virrenvärssy oli loppunut, ilmestyi Paloniemen
Juhani ovensuuhun väkijoukkoon. Hän höpisi jotakin itsekseen, silmät
paloivat levottomasti, ja laihat kasvot värisivät. Kun hänelle
toimitettiin sija penkille, istui hän siihen varovasti, ympärilleen
tähyillen.

Sitten veisattiin toinenkin värssy. Juhani ei liikkunut paikaltaan,
mutta katseli yhä eri tahoille.

Kun Kero-Pieti alkoi lukea rukousta, sai Juhani kuin sähköiskun.

Hän hyppäsi pystyyn penkille, jolla oli istunut, ja huusi niin, että
seinät tärisivät:

"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä
pojat..."

Hän huitoi käsillään kuin uintia tavoitellen... Loikkasi sitten
nopeasti kuin orava yli penkkien pöydän luo saarnamiehen eteen, löi
nyrkkiä pöytään, niin että kynttilät sammuivat ja kirjakasa kaatui,
ja huusi hirvittävällä äänellä:

"Sinä saatana... Oletkos uskomassa..."

Sitten hän kääntyi väkijoukkoon päin ja sanoi hiljempää:

"Ja maaksi pitää sinun tuleman, vaikka olet koskeen hukkunut!"

Hirmuinen hälinä ja hätä syntyi ihmisjoukossa.

"Sillä on puukko... puukko... se tappaa!" huudettiin.

Nyt tuli hirmuinen tungos, ovet remahtivat auki, ikkunat
helisivät... Joka reiästä pyrki ihmisiä ulos.

Juhani kirkui, yritti tarttua kurkusta Kero-Pietiin... Tämä hyökkäsi
ikkunaan, jonka ruudut oli jo särjetty, ja loikkasi pihalle huutaen:

"Ottakaa kiinni... pankaa köysiin..."

Kero-Pieti pakeni navetan puolelle, jonne muitakin riensi turvaan.

Vihdoin ehti Antti paikalle, kun Juhani juuri oli hypännyt
ikkunasta.

"Niilo Iisakki", hoki mielipuoli Antin nähtyään. "Minne se katosi?
Näitkö saatanaa? Koskeenko juoksi?"

"Koskeen se juoksi", myönsi Antti häntä tyynnyttääkseen. "Elä huoli
siitä... anna olla, tule sisälle... saat pikanellia..."

Mutta Juhani ei tällä kertaa huolinut pikanellista. Hänen silmänsä
näyttivät kauheilta, ja kasvot olivat tuhkanharmaat.

"Niilo Iisakki... koskeenko se juoksi...? Voi meitä pojat..."

Äkkiä hän lähti juoksemaan rantaan päin ja huusi yhä.

Antti alkoi aavistaa pahaa, kutsui muutamia nuoria miehiä avukseen,
ja niin lähdettiin yhdessä ajamaan Juhania takaa.

Maassa oli lunta, niin että takaa-ajajat voivat valjun kuutamon
valossa seurata jälkiä, jotka veivät rantatörmälle ja siitä jäälle.

"Juoksiko se koskelle?" kysyivät he toinen toiseltaan.

"Kero-Pietillekö se niin suuttui?" utelivat toiset.

Jäljet näyttivät tietä koskelle jäätä pitkin.

Miehet riensivät läähättäen, mutta eivät erottaneet edellä menevää.
Kosken pauhu alkoi kuulua. Puurnunleuan terävä kärki pohotti mustana
valkoista jokea vasten..."

"Juhani, hoi!" huusi Antti niin kovaa kuin jaksoi.

Kaukaa, Varsankallion luota, kuului Juhanin huuto:

"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä,
pojat..."

"Koskeen se hyppää!" hätäili Antti, ja kaikki kääntyivät juoksemaan
Varsankalliolle päin.

Koski oli siellä päin aivan sula, ja Varsankallion molemmin puolin
kuohuivat hyrskyt niinkuin kesälläkin.

"Juhani, hoi!"

He huusivat kaikki ja menivät niin likelle sulan laitaa kuin suinkin
uskalsivat.

Silloin kuului sulan takaa, Varsankallion alapuolelta katkonainen,
läähättävä huuto:

"... ja toiset huusivat, että..."

Samassa pilvi katosi kuun edestä. Ja Antti näki sulan perässä
ihmisen pään, jota virta painoi jään alle...

       *       *       *       *       *

Aamulla varhain valmisteli Kero-Pieti lähtöänsä. Hän ei millään
ehdolla suostunut enää jäämään seuroja pitämään.

Hän ei selittänyt syytä kiireeseensä, mutta hänellä oli semmoinen
hätä päästä pois tästä talosta, ettei ehditty hankkia hevosia
valjaisiin. Iisakillekaan hän ei ollut monta sanaa puhunut. Juhanin
hyppäämisestä koskeen hän ei sanonut sanaakaan.

Mutta Iisakki oli huomaavinaan hänessä semmoista hätää, jota ei
koskaan ennen ollut hänessä nähnyt. Hän ei siitä kuitenkaan
saarnamiehelle puhunut, ennenkuin tämä jo istui reessä.

"Niinkö otit pahaksesi sen Juhanin itsemurhan?"

"En ymmärrä Herran tarkoitusta", vastasi saarnamies murheellisesti.
"Herran tiet ovat käsittämättömät... Onko kaikki paloniemeläisten
onnettomuus minun syyni, kun en..."

"Sinunko syysi!"

"Niin, kun en Heikki-vainajalle uskaltanut oikeaa totuutta julistaa,
vaikka kyllä tiesin..."

Hevonen lähti. Kero-Pieti nosti kättään hyvästiksi reen vieressä
seisoville.

Iisakki sanoi:

"Jumalan rauha kanssasi!"

Talvinen aamu oli vielä pimeä. Tähdet kiiluivat, ja koski pauhasi.

Hanna ja Antti seisoivat hetken aikaa pihalla, katsellen poistuvien
jälkeen.

Mutta kuin hevosen tiu'ut lakkasivat kuulumasta, katsahtivat he
toisiinsa.

Äärettömän onnen tunne täytti kummankin sydämen. Molemmista tuntui
kuin vasta nyt heidän onnensa olisi kirkas... ikäänkuin ne
painajaiset, jotka olivat heitä öin ja päivin ahdistaneet, nyt vasta
kaikkoisivat heidän rakkautensa pyhätöstä.

Ja melkein kuin villinä riemusta sulki Antti Hannan syliinsä ja
kantoi hänet korkeita kuistin portaita ylös.

"Nyt olen varma omastani", kuiskasi hän.

Iisakki rykäisi tyytyväisenä, hänen otsaryppynsä silisi, niinkuin
sitä ei olisikaan koskaan ollut.

       *       *       *       *       *

Mutta reessä, aamukylmässä istuessaan laukesi Kero-Pietin
mielenjännistys, ja hän purskahti itkuun... Vähän tyynnyttyään hän
painoi päänsä rukkaan, risti kätensä ja lähetti palavimman
rukouksensa Herran luo... Ja siltä hänestä tuntui kuin suurin totuus
olisi hänessä kirkastunut. Ja hän nyt näkisi oikean autuuden tien
paljoa suorempana kuin ennen. Hänen oman mielensä mustuus oli sitä
ennen himmentänyt, mutta nyt Herra oli hänen sielunsa valaissut.

Ja äskeinen raudanraskas paino tuntui vähitellen kevenevän, ja
vanhan saarnamiehen silmään tuli kirkas ilme, kun hän nosti päänsä
ja katsoi aamunsarastusta.

"Herra! Herra! Kaukana, kovin kaukana olen Sinun oikealta tieltäsi
vaeltanut!" huokasi hän.

Mutta kun oli sivuutettu Korpikoski ja tie kääntyi suurta kylää
kohti, josta aamupakkaseen nousi savuja, tuntui saarnamiehestä, että
hänellä nyt vasta oli itselläänkin selvillä kaikki se, mitä hän oli
totuutena saarnannut.

Eikä hänellä enää ollut epäilyksiä siitä, että hän nyt oli
kutsumustaan täyttämässä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Koskenlaskijan morsian" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.