Title: Aliina
Author: Kauppis-Heikki, 1862-1920
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aliina" ***


ALIINA

Kirj.

Kauppis-Heikki


WSOY, Porvoo, 1921.



    ALIINALLE:

    Toivon sulle Suomen nuorten
    apuansa antavan,
    voimia ja valistusta
    kodin hyväks kantavan.



I.


Tyyntä järven pintaa pitkin juosta viillätti pieni höyrylaiva, tuoden
joukkoa kirkolta kotiin. Lumireen muotoiset lainerivit jäivät jäljelle,
levenivät ja loiskahtelivat sitten lehtoisia rantoja vasten,
peräytyivät ja loiskahtivat vielä kerran, sotkien rantaveden, jossa
pienet kalanpoikaset itseänsä kasvattelivat. Laiva vihelsi pitkän,
kimakan vihellyksen, hidastutti vauhtiansa ja pysähtyi Lahnaniemen
laituriin. Renkipojat olivat laivan kiinnitysköyttä vastaanottamassa.
Lahnaniemen isäntä, Matti Auvinen, ja pari vaimonpuolta tuli laivasta
maihin.

--Joudettaisiinko me vähän hupia ajamaan? kysyivät laiturilla olleet
rengit isännältään.

--Joutaahan nyt, sanoi Auvinen tuupaten takkinsa pielustaa
kiinnemmäksi, se kun pyrki aukenemaan.

Laiva viheltää tuikautti lyhyet hyvästinsä ja alkoi jatkaa matkaansa.
Auvinen katseli laivan menoa, kunnes laiturille jääneet vaimot olivat
menneet ulommaksi, lähti sitten nousemaan pihaan, mutta pistäytyi
kumminkin vielä rannalla olevaan verkkohuoneeseen, jonka nurkkaan kätki
jotain poveltaan. Sieltä hän käveli pihaan, jossa oli kotona emäntä ja
yksi piika. Lapset olivat menneet pellon takaa aholta marjoja
katselemaan.

--Terveisiä kirkosta, sanoi Auvinen leppoisella äänellä ja alkoi
heittää takkiansa.

--Kiitoksia paljon, vastasi emäntä.--Aikaisinpa nyt laiva joutuikin.

--Joutuihan se, kun ei tarvinnut käydä Pitkässälahdessa ja muutenkin on
näin tyyni.

--Saarnasiko siellä nyt Hovin nuori maisteri, niinkuin mennä pyhänä
arvelivat.

--Maisteri saarnasi ja kyllä siitä tulee hyvä pappi, kehui Auvinen.

--Vai hyvästi saarnasi. Mistä se olikaan tämän päivän teksti ... niin,
kun Vapahtaja opetti kansaa venheestä.

--Siitä juuri, todisti Auvinen.--Ja niistä verkoista ja kaloista. Kyllä
se puhui kerrassaan hyvästi, ei luulisi niin nuorelta mieheltä sillä
lailla lähtevän.

--Vieläköhän tuo saarnaa tänä kesänä.

--Ei tiedä.

--Olisi käytävä kuulemassa... Mutta sinullahan mahtaa olla nälkä,
huomasi emäntä.--Käy Vappu noutamassa leipää ja voita ruokahuoneesta,
minä otan keittokupin uunista.

Auvinen istui pöydän taakse.

--Nyt on niin hyvä sää, että sietää laskea verkot järveen, puheli hän
käännellessään leipäkannikkaa, jonka Vappu juuri toi.

--Väsyksissähän sinä olet nyt kirkosta tultuasi, säälitteli emäntä.--
Heittää ennen huomenna.

--Huomenna saattaa jo tuulla, enkä minä niin väsyksissä ole, kehui
Auvinen naurahdellen.

--Mihin lienevät rengitkin pistäytyneet.

--Pian minä ne viskaan tuonne niemen kupeelle vaikka Vapun kanssa.

--Kun eivät lehmät ennättäisi tulla kotiin, arveli emäntä.

--Lehmäin tulolle sieltä ollaan jo takaisin. Mene vain Vappu kantamaan
verkkoja veneeseen, minä tässä vähän puraisen.

Vappu katsahti salavihkaa kumpaisenkin palveltavansa silmiin ja lähti
ulos.

--Enpähän muistanut sanoa, ettei kanna niitä harvoja verkkoja, sanoi
Auvinen ja riensi pala suussa perästä.

Portailla tavoitti hän Vapun ja neuvoi sille hiljaa, mistä kohdasta
löytää mitäkin. Sanottuansa palasi hän ateriaansa jatkamaan, mutta
suoritti sen pian ja lähti rantaan.

Lapset tulivat marjasta ja toivat vähiä löytöjään äidilleenkin
maisteltavaksi.

--Joko isä on tullut kirkolta? kysyi Aliina, vanhin lapsista, jota
hänen äitinsä piti toisten valvojana.

--Jo tuli, vaan meni rantaan; kuului käyvän verkot heittämässä, selitti
äiti.

--Saisinko minäkin mennä isän kanssa? kysyi Aliina.

--Mene vaan, jos tapaat vielä rannasta ja ottanee.

Aliina lähti kiireesti rantaan. Hän oli ollut aina lasten seurassa ja
pysynyt siten mieleltään lapsena, vaikka ikää oli jo lähes viisitoista
vuotta.

Rannassa olivat veneet vielä paikoillaan, eikä niiden luona näkynyt
ketään. Aliina katseli ympärilleen ja huomasi verkkohuoneesta liikettä.
Vielä ovat verkkoja ottamassa, ajatteli hän hyvillään ja kääntyi sinne.
Kumpainenkin oli kurkottamassa verkkoa orrelta.

--Pääsenkö minäkin järvelle? kysyi Aliina kynnyksen yli.

--Ka, johan se on Aliina tullut marjasta, sanoi Auvinen iloisesti,
kääntäen päätänsä.--Mihinkä toiset lapset jäivät?

--Ne jäivät äidin luokse.

--Vaan jos äidin on liikuttava askareillaan, niin olisit sinä lasten
luona.

--Minä kysyin äidiltä ja lupasi.

--No kyllähän sinä, vaan tulee niin paljon verkkoja, ettei oikein
sovikaan.

--Minä soudan toverina.

--Ei se kahden soutaminen sovellu verkkoja laskiessa.

Auvinen otti viimeiset verkot ja toi veneeseen.

--Tuolta näkyvät tulevan toisetkin lapset. Minä annan täältä taskusta
rusinoita, jakele niitä ja menkää sitten toisella veneellä tähän
rantamalle soutelemaan.

Hän kaivoi taskustaan pienen paperipussin ja lykkäsi veneenkin
valmiiksi lapsille järveen. Aliina ei enää pyrkinyt, sillä toisetkin
olisivat alkaneet tahtoa yhteen matkaan. Ja olihan heillä nyt
itselläänkin vene ja rusinoita lisäksi.

Verkon heittäjät lähtivät soutelemaan pitkin rantaa niemen taa ja
lapset jäivät ratustelemaan namusiansa. Sitten he keräytyivät veneeseen
ja iloista meteliä pitäen melaskoivat kaislikossa. Kului heiltä kotvan
aikaa, ennenkuin kyllästyivät. Rantaan palattuaan ryhtyivät vielä
karttupiilosille. Yksi kerrallaan asettui veneen kokkaan kuurottamaan
ja toiset sillä aikaa juoksivat mikä minkin mättään taa tai
verkkohuoneen suojaan. Usein oli verkkohuoneen sisässäkin joku piilossa
ja muutamalla kerralla kutsui Aliina sinne Mari-nimisen sisarensa
toverikseen.

--Et arvaa, minkä minä täältä nurkasta äsken löysin.

--Minkä? kysyi Mari uteliaana.

--Elä sano toisille, niin minä näytän, varoitti Aliina.

--No, en sano, lupasi Mari.

Aliina veti nurkasta vanhan verkon takaa pullon.

--Mitä siinä on? uteli Mari.

--Taitaa olla viiniä, arveli Aliina asettaen nenänsä pullon suulle.

--Kenenkähän se on?

--En tiedä.

--Maistetaan.

--Ei maisteta, kenen lienee. Kuurottamassa ollut tuli etsimään ja
heidän täytyi panna pullo paikoilleen, jotteivät toiset näe.

Lämpimänä, kauniina iltana ei ollut lapsilla kiirettä pihaan.
Piilosilla-oloon kyllästyttyään siirtyivät he polskuroimaan rantamalle
veteen, jossa kivien kupeilta ajelivat kiinni pieniä mateenpoikia.
Suuri oli riemu niitä kiinni saadessa ja yhtä riemuiten niitä mentiin
kissalle viemään.

Aliina jäi Marin kanssa rantaan odottelemaan isää, jolle he halusivat
ilmaista löytönsä. Jo alkoikin kuulua airojen kalke ja Vappu veteli
posket punakkana niin kovasti, että vene törmäsi puolitiestä kuivalle
maalle. Tytöt odottelivat Vapun poistumista eikä se kauan
virkaillutkaan rannalla.

--Me löydettiin piilosilla ollessa pullo verkkohuoneen nurkasta, kertoi
Aliina isälleen.

--Vai niin, tyhjä pulloko? kysyi tämä tietämättömänä.

--On siinä vähän pohjassa.

--Missä nurkassa se on?

He menivät kolmen verkkohuoneeseen. Auvinen katseli ja käänteli pulloa
joka puolelta ja sanoi:

--Tämä on varmaan renkien pullo, ja ne saattavat suuttua, jos tietävät
meidän katselleen. Pannaan paikoilleen, eikä puhuta tästä kellekään
mitään.

Hän kätki pullon hyvin varovasti ja kyseli Aliinalta, miten se oli
peitettynä, jotta se tulisi samalla tavalla, ja varoitti vielä kerran
mitään puhumasta.

Emännällä oli keitetty kahvipannu odottamassa isäntää järveltä.

Aliina muisti että hänen kasvinpenkkinsä tuvan takana oli vielä
kastelematta. Hän haki astialla rannasta järvivettä ja alkoi
tuohiliuhalla lipittää kasvien juurille.

Kujaa myöten kävellä kuhnaili pihaan päin suutari Naulanen, jolla oli
pieni mökki kylän laidalla.

--Hyvä iltapäivä, sanoi Naulanen jo ulompaa ja poikkesi Aliinan
puheille.

--Iltaa, iltaa, vastasi Aliina ja jatkoi työtään.

--Onko isäsi kotona?

--On, kamarissa kahvia juomassa.

--Juokoonpa sitten rauhassa, puheli Naulanen istuutuen nurmelle.--
Itsellesikö sinä kasvatat noita lyökkiä?

--Tässä on kaikille meidän talon joukoille, selitti Aliina.

--Kenenkä tuo isoin pensas on?

--Se on äidin?

--Isoin tuo saapi sille ollakin. Entäs tuo toinen iso?

--Se on isän.

--Vai isän ... saisi noita sille olla useampiakin.

--Näitä on vaan yksi pensas kullekin, selitti Aliina.

--Eipähän ole kaikille lapsille.

--Onpahan, väitti Aliina ja katseli kummastellen suutariin, kun tämä ei
saanut selvää, vaikka tunsi heidät jokaisen nimeltään.

--Tämä on minun, tämä Marin, tämä Reetan, tämä Antin ja tämä Junnun ...
nyt sen näitte, kehahti Aliina luettuaan.

--Näkyy niitä sinun laskusi mukaan olevan, sanoi Naulanen
salamyhkäisesti naurahtaen ja kääntyen toiseen asiaan virkkoi:

--Käypä sanomassa isällesi, että minä olen täällä.

Aliina pyyhkäisi otsalle valuneet hiukset korvan taakse ja lähti
juoksemaan huoneeseen. Kohta tuli sieltä Auvinen, ja käteltyään
istahtivat he vieretysten nurmelle. Naulanen katsahti ympärilleen,
oliko ketään näkyvissä ja virkkoi kuiskuttaen:

--Viime yönä se sai ja lähetti minut tahtomaan rahaa.

Auvisen kasvoille kohosi ikävän tuskallinen ilme ja käsi vetäytyi
ehdottomasti housun taskuun.

Aurinko oli jo mennyt niin alas, että huoneiden varjot ylettyivät yli
pihamaan.



II.


--Kuule, nouse ylös, elä enää nukuttele, puheli Lahnaniemen emäntä
nykien Aliinaa kädestä.

Oli syys-aamu, vähän jälkeen palvelijain taloon tulon. Muu joukko oli
riihessä puimassa, lapset vain nukkuivat leveässä tuvan sängyssä, ja
emäntä asetteli keittopataa takkatulelle. Aliina havahtui viimein ja
nousi ketterästi vaatteita päällensä pukemaan.

--Havautin sinut nyt vähän aikaisemmin, sanoi emäntä.--Ajattelin että
jos menisit navettaan Vapun toveriksi, se on siellä yksinään, kun
toisen piian piti mennä riiheen. Osaathan sinä kantaa heiniä lehmäin
eteen.

Aliina veti kengät jalkaansa ja lähti täyttämään äitinsä käskyä. Ulkona
oli pimeä. Kiireesti juosta sipsutteli hän lantakatokseen, jonne
raollaan olevasta navetan ovesta näkyi himmeä lyhdyn valo. Aliina astui
hiljaa kynnyksen yli navettaan, mutta palautui samassa varpaillaan
hiipien takaisin. Hän oli aivan hämmästyksissään. Olihan hän
heinäniityllä ja leikkuupellolla nähnyt renkien ja päiväläis-ukkojenkin
käsittelevän piikoja ja telmivän niiden kanssa, mutta ainoastaan
suuressa joukossa. Mutta että isä...

Aliina ei tietänyt mitä ajatella ja mitä tehdä. Ohuessa
päällysvaatteessa seisten tuli pian vilu lantakujan nurkassa, mutta
mihin mennä lämmittelemään? Viimein hän huomasi, että sauna oli pantu
lämpenemään riihimiehiä varten, ja hiipi sinne uunin eteen. Matalalle
laskeutunut savu tunkeutui silmiin ja oli apuna kirvertelemässä.
Tukalaksi tuli siinäkin olo, mutta mitenkä selittäisi äidille, jos
menisi tupaan. Viimein hän pyyhki silmänsä ja koetti äidin huomaamatta
päästä sänkyynsä. Mutta sepä ei oikein onnistunut.

--Mikä sinulla on? kysyi äiti katsahtaen Aliinan punastuneihin silmiin.

--Kävin saunan uunia kohentamassa, vastasi Aliina matalalla äänellä.

--Eikö siellä navetassa ollutkaan työtä?

Aliina yrähti jotakin vastaukseksi, joka ei ollut minnekään päin, sillä
hänestä oli vaikeata valhetella.

Onneksi ei äiti kysellyt enempää, vaan kääntyi toiseen asiaan.

--Käy nyt, neuvoi hän,--kutsumassa isääsi kahville, se meni riihelle
olkia korjaamaan.

--»Isää riiheltä», ajatteli Aliina säpsähtäen ja lähti koneen
tapaisesti liikkeelle.

Pölyisestä riihestä kuului kolketta ja puhelua. Isänsä tapasi hän
ruumenhuoneesta voitelemassa siivuukonetta.

--Kas kun Aliinakin on jo valveilla, rehahti tämä nauraen
ihmettelemään.

--Äiti kutsui kahville, ilmoitti Aliina ujosti.

--Vai kahville, pitääpä tulla, jopa tämä tuntuukin pyörivän.

Hän pyöräytti kerran koneen rattaita ympäriinsä ja lähti kiirehtimään
Aliinan perästä, joka jo oli kääntynyt pihaan päin.

--Joko sinä olet ollut kauankin valveilla? kysyi hän hyvittelevällä
äänellä.

--Jo vähän aikaa.

--Kävitkö sinä äsken navetassa?

Aliina ei vastannut mitään.

--Taisithan sinä käydä, jatkoi Auvinen naurahdellen.--Minä vain vähän
huomasin, kun tuo Vapun heikale ryösti minulta rukkaset, niin minäpä
otin kiinni. Vaan ei puhuta siitä kellekään.

He ehtivät jo tuparakennuksen kynnykselle, sillä Aliina kulki kiireesti
edeltä.

--Pianpa Aliina saikin tulemaan, sanoi emäntä, kun he astuivat tupaan.
--Onko siellä vielä miten paljon puimista?

--Viimeinen lataus on menossa, vastasi isäntä istahtaen lavitsalle.--
Elä viekään sitä pannua kamariin, tässä tuvan pöydällä on niin mukava
juoda leketellä.

Hän kääntyi valmiiksi pöytään päin ja naurahdella myhäili siinä
tyytyväisenä, kuten ainakin perheen isä joukkonsa keskellä.

--Yhdentekevä, sanoi emäntä pyyhkien pannunsa päällystää.

Hän kävi noutamassa muut kahvikojeet, ja sitten he toinen toisella
puolen pöytää istuen joivat ja juttelivat.

--Luuletko tänä syksynä tulevan jyvähinkaloiden täyteen? arveli
emäntä.

--Kyllä ne tulevat, tuskin mahtuukaan, kehui Auvinen.

--Jokohan nyt päästäneen jyviä myömään?

--On niitä nyt myödä aivan enemmältä.

--Niinhän sinä kehuit viime vuotenakin, mutta kellekä niitä myötiin?

--Ei isommissa summissa myötynä, mutta annoinhan minä usein pienille
ostajille.

--Minusta olisi viisainta että möisi enemmältä yhteen paikkaan eikä
riputtelisi vähitellen sinne ja tänne.

Emäntä aikoi korjata kupit pois pöydältä, mutta Auvinen esitteli, että
Aliinallekin annettaisiin kahvia.

--Mitäpä häneen lasten tarvitsee totutella, vastusteli emäntä.

--Annetaan nyt, houkutteli Auvinen.--Eihän Aliina ole enää kovin lapsi,
kohta rippikoulu-iässä.

Emäntä alkoi kaataa kuppiin. Vappukin sattui tulemaan samassa, ja sille
täytti emäntä toiset kupit.

--Tule Vappu juomaan, kehoitti emäntä,--ja siinä on Aliinallekin.

Vappu astui rohkeasti pöydän luokse katsomatta kehenkään. Aliina
piilottautui lasten sängyn taakse ja esteli juomasta.

--Tule nyt Aliina, kuului isän hyvittelevä kehoitus.

--Elä houkuta, sanoi äiti vakavammin.--Olethan jo ollut vähän aikaa
valveilla ja karjallakin kävit.

Vappu särpi punakkana kahviaan ja vilkaisi syrjittäisellä katseella
Aliinaan.

Auvinen oli tytärtään kohtaan niin hyväntahtoisella tuulella, että
olisi vaikka kantanut sille kahvia, jos olisi ilennyt. Aliina ei yhtään
kaivannut tätä huolenpitoa ja kävi hyvin vastenmielisesti ottamassa
kupit pöydältä ja meni nurkkaan juomaan.

Emäntä oli siirtynyt keittopataa kohentelemaan ja virkkoi:

--Jokapäiväinen turkki tälle Aliinalle pitäisi teettää, sittenhän
siellä navetallakin tarkenisi käydä.

--Onhan se vanha turkki, pitää sitä jokapäiväisenä, sanoi Auvinen.--
Minä teetän tänä talvena Aliinalle Kajaanissa muokatuista nahkoista
verka-päällisen harviais-turkin.

--Kovinpa rikkaasti nyt mennään, sanoi emäntä vähän ivallisesti.

--Mikä on mennessä, kehui Auvinen herttaisesti nauraen.--Sinullekin
minä teetän uuden hyvän turkin.

--Sitä vailla. Minä tulen vielä monta vuotta toimeen entisellä, on se
niin hyvä.

--Eipä siinä ole verkapäällistä.

--Verkaa se on, vaikka kotona kudottua.

Joku riihimies tuli ilmoittamaan, että nyt siellä tarvittaisiin
säkkejä.

--Kas kun ne unehtuivat, sanoi Auvinen.

Hän oli jo aikoja sitten sanonut menevänsä säkkejä riihelle viemään.

--Vai jo ne ovat niin lopussa, sanoi emäntä, ja tämä minun keittoni
joutuu kovin hitaasti, kun on niin huonoja puita.

--Minä tuon tullessani parempia, kun käyn säkit antamassa, puheli
Auvinen mennessään.

Kohta hän palasikin, käsivarrella halkoja, joita laitteli hyvin
huolellisesti padan alle.

--Menepä Aliina katsomaan, sanoi emäntä,--onko Vappu laittanut vettä
lämpenemään riihimiehille, ja jos ei ole, niin kanna toverina.

--Liika raskastahan se on veden kantaminen Aliinalle, säälitteli
Auvinen.--Joutaisinhan tästä minäkin.

Usein ennenkin oli Aliina kuullut isänsä häntä säälittelevän, ja se
tuntui aina niin hyvälle mielestä, mutta ei tällä kertaa. Hän kiirehti
joutuin ulos, peläten että isä ennättää ennen.



III.


Päivä alkoi olla lyhimmillään. Aurinko kävi tekemässä ainoastaan
matalan kaaren eteläisellä taivaanrannalla, ikäänkuin salaa
pilkistääkseen, vieläkö ihmiset ovat säilytelleet itsensä sulana
paukkuvan pakkasen käsissä. Mutta kun aurinko oli ihmiset hylännyt,
pakottivat nämä kivien heitä lämmittämään. Aamuin ja illoinkin he
lämmittivät huoneittensa uuneja, ajaen pakkasta pois ja tuprutellen
sille savua vasten silmiä. Ulkona liikkuvat pukivat vahvasti vaatetta
ylleen ja varustivat jalkansa monilla sukilla ja suurilla kengillä.

Lahnaniemeen oli kutsuttu suutari Naulanen tekemään talvikenkiä, ja
Auvisen päähän pisti hakea räätälikin tekemään vaatteita. Ensin oli
kaupungista haettava tarpeita, ja lähtönsä edellisenä iltana hän
hyvitellen mainitsi Aliinalle, että kohta tämä saa uuden turkin.

Aliina oli pienestä pitäen oppinut iloitsemaan isänsä lupauksista,
sillä ne oli aina täytetty, eikä ollut nytkään epäilemistä. Mutta ennen
hän ei ollut saanut mitään näin arvokasta kuin nyt oli odotettavissa.
Isä tuntui taas niin hyvältä ja rakkaalta kuin ennenkin, jolloin oli
ollut luvassa uusi huivi taikka esiliinavaate. Ja nyt saisi uuden,
verkapäällyksisen turkin! Mieli tuli sitä ajatellessa niin iloiseksi,
ettei unikaan tahtonut osua silmiin, ja aamusella heräsi hän jo isän
lähtöä katsomaan.

--Tarkenisikohan Aliina käydä päivän tultua kutsumassa räätäliä
mökiltään työhön? arveli Auvinen lähtiessään.--Saisi jo huomenna tulla.

--Kyllä minä tarkenen, kun panen jalkaani äidin suuret kengät, vakuutti
Aliina iloissaan.

Hän oli niin hyvillään, ettei aamiainenkaan oikein maistunut. Kuppi jäi
melkein koskematta, kun hän pani lusikan pois ja meni kangaspuiden
taakse penkille pitkälleen odottelemaan päivän valkenemista ja
ajattelemaan, missähän asti isä mennee, jokohan olisi perillä.

Vaimoväen poistuttua jäivät suutari ja rengit tupaan tupakoimaan ruuan
päälle. He luulivat olevansa yksin tuvassa eivätkä huomanneet Aliinaa,
vaikka renki Lassi jo kerran kurkistikin katsoakseen.

--Siinäkö se on Kovatar sinun mökilläsi? kysyi Lassi suutarilta.

--Siinähän tuo on ollut siitä pitäen, kun kesällä sai siihen lapsen,
kertoi suutari.

--Miten se siinä elää, onko sillä työtä?

--Mitäpä työtä sillä... On tainnut elää tästä saamillaan
palkkarahoilla, vaan jo valitti puutetta.

--Entäs nyt eteenpäin? uteli Lassi.

--Totta isältä, vastasi suutari naurahtaen.

--Sitäpä minä, sanoi Lassi ja vähän kiivastuen jatkoi: Onko se totta,
kun joku puhui, että se olisi syyttänyt minua lapsensa isäksi?

--Ei minun kuulten ole syyttänyt ketään, vakuutti suutari.--Vaan
tottapahan tiedoksi tulee: viime viikolla kävi heittämässä Kosken
lautamiehelle manuun eläkkeestä.

--Mutta jos se minut manuuttaa, niin se ei lopukaan siihen, siitä
syntyy kummat jupakat, uhkaili Lassi.

--Elä pelkää, lohdutteli suutari,--ei se sinua manuuta. Pahimmassa
tapauksessa vieraaksimieheksi.

--Mutta mitenkä se uskaltaa itseänsä asianomaistakaan manuuttaa?
Sakkoahan siitä saapi Kovatar niinkuin toinenkin.

--Mitä se Kovatar sakosta välittää, selitti suutari.--Se syöpi sakkonsa
vetenä ja leipänä ja ottaa vaan eläkkeen.

Lassi hiljensi ääntään ja virkkoi:

--Eipä palvelija kelpaa vieraaksi mieheksi isäntäänsä vastaan.

--Elä niin liika suoraan, huomautti suutari.--Etkö sinä ole kuullut,
että puhu miehestä päiväkaudet, vaan elä sano nimeä.

--Ei se mitään näin meidän kesken, puolusti Lassi.

--Vaikka, sanoi suutari ja lisäsi: Niinkö sinä luulet, että siitä
käräjäasia tulisi ... ei veikkonen. Raha ja rukiit sen painaa
kuulumattomiin.

Aliinalle tuli hyvin vaikea tämän keskustelun kuultua. Hän oli jo
talven alussa saanut katkeran huomion, ja nyt siihen sieltä ja täältä
tipahti uutta karvautta. Jokohan tämäkin on totta? Hän värähteli
vihasta tuotakin suutaria kohtaan, kun se niin nauraen puhuu ja on
peittelevinään. Sen ruoja... Aliinalle muistui mieleen suutarin
kesälliset sanat sipulipenkin luona lapsista, ja nyt hän sen ymmärsi,
vaikkei silloin. Hän muisteli, oliko muilta kuullut samanlaisia
viittauksia isästä, ja monta semmoista johtui mieleen. Häpeä ja viha
raivosivat rinnassa. Jos hän olisi isompi ja voimakkaampi, niin ihan
löisi niitä akanrutaleita; löisi ja ajaisi koko kylältä korpeen
kuolemaan.

Päivän hämärtäessä lähti Aliina räätälin mökille, joka ei ollut aivan
lähellä. Koivikkometsän läpi kulkevan tien kahden puolen haljeta
räsähtelivät puiden pinnat lauhtuvan pakkasen vaikutuksesta. Pientä
ripsettä kuului melkein lakkaamatta ja väliin aina kovempia, kuin
pienen pyssyn laukauksia, joihin jäätynyt metsä kuivasti vastasi.
Aliina ei ollut sattunut ennen tämmöistä räiskettä kuulemaan ja häntä
pyrki vähän pelottamaan.

Edeltäpäin kuului tiukujen kilinää ja kohta erotti reenkin ratinan.
Pelonsekainen tunne hälveni, kun hän tiesi muita olevan lähimailla.
Kohta tuli vastaan ajava näkyviin. Huolettomasti reen toiseen laitaan
nojallaan istui siinä suuri mies lammasnahkaturkissa, ja
keskenkasvuinen poikanen ajoi hevosta. Kohdalle tultuaan kohosi suuri
mies suoremmaksi istumaan ja sanoi pojalle:

--Eläpäs aja.

Poika seisautti.

--Viepikö tämä tie Lahnaniemeen? kysyi mies.

--Sinne tämä menee, vastasi Aliina seisahtuen.

--Kenenkä sinä olet tyttö?

--Matti Auvisen ja Reeta Hälisen.

--Vai Matti Auvisen tyttö, sanoi suuri mies ja kääntyi oikein tarkasti
katsomaan.--Onko isäsi kotona?

--Kaupunkiin meni tänä aamuna.

--Voipas sitä, sanoi suuri mies ja rupesi kyytipojan kanssa tuumimaan.

Aliina kääntyi jatkamaan matkaansa. Hän ei ollenkaan pitänyt tuon
miehen uteliaista kysymyksistä. Ja mitä varten se sitten kääntyi niin
tarkasti katsomaan? Jos vielä tulisi tuntemattomia vastaan, niin eipä
sanoisikaan heille kenenkä tyttö. Mitä he sillä tiedolla tekevät.

Loppumatkalla ei pakkanen enää ollut niin kirpakkaa kuin aamusilla.
Lauhduttava sumu laskeutui maille ja sekoittuneena talojen
lämmityspaikoista lähtevään savuun hajahti vähän tervalle.

Viimein joutui Aliina perille. Räätäli sattui kotiinsa ja korjaili
vanhaa turkkia. Räätälin vaimo hoiteli lastaan ja piti vieraan
puhuttelusta huolta.

--Kun tämmöiselle matkalle näin pakkasella, ihmetteli vaimo.--On
varmaan paleltanut jalkoja.

--Ei kuin hyvin vähän, kehui Aliina.

--Taitaakin nyt ilma lauhtua, vaan kyllä siellä onkin ollut pakkanen.
Tänä aamuna kävi tässä Kosken lautamies lämmittelemässä, niin se kun
puisteli itseänsä, sanoi niin kylmän tulleen reessä istuessa, kertoili
vaimo.

--Lautamieskö se oli? Se tuli minua vastaan, sanoi Aliina vähän
hämmästyen.

--Vai tuli se vastaan ... aloitti vaimo, mutta silloin kuului räätälin
lyhyt rykäisy, ja Aliina huomasi sen samassa antavan pari vihaista
silmäniskua vaimolleen.

--... Niin, jatkoi vaimo hämmentyen ja tapaillen sanojaan, ... se joi
tässä kahvit ... kuului olevan asiata tuonne ... Mustaanlahteen.

Syntyi pitkänpuoleinen äänettömyys. Vaimo meni laittamaan kahvipannua
tulelle eikä luopunut aikeestaan, vaikka Aliina koetti estää; hänen
takiaan ei pidä ruveta keittämään. Hän olisi tahtonut heti asiansa
sanottuaan lähteä takaisin, sillä kylässä-olo ei tällä kertaa
ilahuttanut. Oli ihan vaikea istua siinä pahan mielen pakottaessa.

Vieraan mielentilan huomasi räätäli ja loi aina sopivassa tilaisuudessa
moittivan silmäyksen vaimoonsa. Vaimoraukka koki korjata
ajattelemattomuuttaan ja aloitti milloin mistäkin asiasta puheen, mutta
ei vain onnistunut. Aliina huomasi selvään äänessä teeskentelyä. Nyt
hän tunsi oikein katkeruutta siitä, mitä ihmiset ovat ennenkin hänen
läsnäollessaan ajatelleet ja kuinka ne ovat olleet muuta
ajattelevinaan. Vihakin pyrki kuohahtelemaan mielessä, mutta ei tiennyt
oikein ketä vihata. Itseään hän syytti siitä, ettei ole ennemmin
huomannut tätä kaikkea.

Viimein tuli tuo odotettu tarjous tehdyksi ja Aliina sai estelemättä
lähteä kotiinsa. Tietä pitkin kävellessään antoi hän katkeran mielen
vapaasti valua kyyneleinä. Nyt ei ollut ketään näkemässä, ei tarvinnut
muita kajoa, eikä muidenkaan häntä. Jos ei olisi ollut talvi, olisi hän
mielellään istunut jollekin mättäälle aikaa kuluttaakseen. Sillä
kotikaan ei vetänyt puoleensa. Kylään halutti vielä vähemmin, sillä
siellä ihmiset kiertelevät ja karttelevat sanoa, mitä ajattelevat. Hän
uskoi kaikkialla olevan samanlaista kuin tuollakin räätälin mökillä ja
päätti sen vuoksi karttaa kaikkien seuraa.

Yksi oli kumminkin, jonka mielialaa ei voinut arvata, nimittäin äiti.
Tuntui kyllä kummalta, ettei äiti tietäisi sitä, minkä jokainen
syrjäinen näkyi tietävän, mutta mitään merkkiä ei ollut tähän asti
huomannut. Aliina rupesi heti kylästä palattuaan erityisen uteliaana
tarkastelemaan äitiänsä, varsinkin kun sillä oli Vapulle jotain
sanomista tai neuvomista. Mutta turhaan. Ääni pysyi yhtä lempeänä kuin
jos olisi puhutellut omia lapsiansa. Kasvoistakaan ei huomannut mitään
ynseyden merkkiä.

Pimeän tultua alettiin odotella kaupunkimiestä kotiin. Sen tulo meni
kumminkin niin myöhään yöhön, että enin osa joukosta jo nukkui. Aliinaa
virkisti taas turkin toivo, ja hän valvoi viimeisenä ja oli kantamassa
tavarakääröjä huoneeseen. Myöhäisyyden takia jäi tavarain katseleminen
aamuun, jolloin räätälikin oli aikonut tulla.

Aamiaisen syönnin jälkeen tulla loikkaili räätäli, kantaen pitkässä
viivottimessa silitysrautaansa. Auvinen itse toi tuvan pöydälle
tavarakääröt ja päästeli pois siteistä. Joukkoja keräytyi pöydän
ympärille ihailemaan puhtaasti muokatuita nahkoja ja sileäpintaista
verkaa. Aliinan silmät loistivat hyvästä mielestä, ja tämä oli isästä
mieleen.

--On kerrassaan hyvää ja hienoa verkaa vai lieneekin trikoota, kehui
räätäli vaatetta levitellessään.--Ja tätähän on kahteenkin turkkiin.

--Niin se on ollut aikomuskin, sanoi Auvinen katsahtaen naurussa suin
emäntäänsä.

--Mitä varten sinä niin paljon ostit? kysyi emäntä.

--No sinun turkkiisi, ilmaisi Auvinen salaisuutensa.

--Nyt sinä taas teit turhan kaupan, alkoi emäntä ihmetellä.--Johan minä
sinulle syksyllä sanoin, ettei minun turkkini tarvitse uutta päällistä.
Juoksepa Aliina aitasta se turkki tänne nähtäväksi, niin uskotte
muutkin, että siinä on kylliksi hyvä päällinen.

Aliina kävi noutamassa.

--Sanopa nyt räätäli totuus, kestäisikö tuokaan uusi sen enempää kuin
tämä entinen.

Räätäli venytteli kumpaakin ja myönsi että tuskinpahan kestäisi, mutta
on kauniimpaa.

--Silloinpa ei ruveta valmista repimään, teki emäntä päätöksen.--Saat
vaan myödä minun osani muille.

--Antaisit panna uuden, sanoi Auvinen vähän pettyneenä.--Kuka sitä
ostaakaan.

Vappu tuli tämän kuultuaan nypelöimään vaatetta tarkemmin ja hieman
kainosti sanoi:

--Kun olisi rahaa, niin minä ostaisin.

--Vappuhan sen kyllä saattaa ostaa, alkoi emäntä kehoittaa.--Riittäähän
sinun palkkasi hyvin kyllä siihen, kun laitat tänä vuotena vähemmän
muuta vaatetta.

Läsnäolijain kasvoille syntyi omituisia liikkeitä. Auvinen itse myhäili
äänettömänä, puhumatta puoleen tai toiseen, ja räätäli ryhtyi
siivoilemaan sieraimiansa.

Aliinaan tämä myöntituuma vaikutti eniten. Hän siirtyi samassa pois
pöydän luota ja seurasi levottomana keskustelun päätöstä. Kun kauppa
kuulosti rupeavan toteutumaan, meni hän äitinsä luokse ja sanoi hiljaa,
mutta jotenkin kiihkeästi:

--Elkää hyvä äiti myökö tuota turkin päällistä.

--Minkä tähden? kysyi emäntä ja katsahti tarkkaavasti tyttäreensä.

--Niin että antaa räätälin panna teidän turkkiin.

--Ei, hyvä lapsi, täällä auta niin ylellisesti elää, huomautti emäntä.
--Kuningaskin kulunsa pitää, jopa että minunlaiset.

Aliinan mieli ei rauhoittunut. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain
semmoista, että varmaan saisi äidin taipumaan, mutta hän häpesi samassa
omaa ajatustaan. Vastustamishalua se ei kumminkaan ehkäissyt ja hän
sanoi:

--Jos ette äiti ota, niin en minäkään huoli.

--No no, mitä sinä nyt puhut, varoitti äiti.--Sinulla ei ole entistä
turkkia, täytyy sinulle kelvata, mitä isäsi mielellään laittaa.

Aliina oli toivonut, että äiti ymmärtäisi hänen tarkoituksensa ja
peruuttaisi tuon harmillisen kaupan, mutta saikin vain nuhteita
osakseen. Uhkamielin poistui Aliina tuvasta.--Tehkööt, ajatteli hän,
mutta niin kauan kuin Vappu on meillä, en pane sitä turkkia päälleni.



IV.


Koti ei enää ollut Aliinasta niin viehättävä ja iloinen kuin ennen. Hän
katsoi osaaottamatta ja kaipauksella, kun nuoremmat sisaret ja veljet
iloisina kiipeilivät isän sylissä, milloin tämä oli saapuvilla. Hän oli
sen sijaan melkein kokonaan vieraantunut isästä, eikä tämäkään
puolestaan hyvitellyt häntä niinkuin ennen. Aliina siitä tunsi ikävää
mieltä, ja välistä teki mieli mennä toisten lasten mukana nahuamaan
isän ympärille, mutta siitä ei tullut enää totta. Ajatella kyllä
saattoi, mutta jos aikoi ottaa askeleen, niin se keskeytyi. Pahemmin
vaivasi se, kun isä hyvin harvoin enää katsoi suoraan silmiinkään,
mutta näytti kumminkin aina epäilevästi seuraavan hänen käytöstään.

Ystävyys Vapun kanssa oli myöskin loppunut. Se ilmeni toiselta puolen
tylyytenä ja toiselta puolen inhona. Vappu ei vastannut
tarpeellisiinkaan kysymyksiin, ja Aliina häntä karttoi niin, ettei
ruvennut syömään eikä juomaan yksistä, ja siirtyi pois, jos he
sattuivat lähekkäin istumaankin. Hän olisi suonut sen menevän vaikka
minne, niin ettei kuu kuulisi eikä päivä näkisi. Mutta minkä hän sille
tekisi, että saisi pois silmäinsä edestä? Uusien ikävien havaintojen
sattuessa syntyi hyvinkin rajuja ajatuksia, mutta ne supistuivat
lopulta siihen päätökseen, että ainakin vuoden lopussa se on saatava
pois vaikka millä keinolla. Jos ei rohkene sanoa sitä, mitä mieli teki,
niin hän ennen vaikka valehteleekin äidilleen Vapusta; sanoo vaikka
varastaneen, kyllä sitten ei äiti huoli. Hänessä kiihtyi
vakoilemishalu, vaikka se alussa vähän peloitti ja hävettikin.
Epäiltävien henkilöiden jälkiä, olipa ne kotoisia tai kyläisiä, veti
häntä vastustamaton halu nuuskimaan.

Eräs noita epäiltäviä oli suutari Naulanen, ja kun se joulun edellä
tuli palkkajyviään noutamaan, otaksui Aliina heti olevan salaisia
hankkeita tekeillä. Ensiksikin satutti se käyntinsä hämärän ajaksi ja
vessasteli hyvin rehellisen tavalla tuvassa tyhjine säkkineen,
tuumaillen, että siinä on hänen vaimonsa eloaitta.

--Kuinka kauan se tuon aitan täydellä elää? kysäisi joku.

--Elelee se hyvien säiden aikana kuukauden päivät, mutta pakkasilla
pureksii lämpimikseen enemmän, lasketteli suutari.

Aliinaa nämä pilapuheet eivät ollenkaan huvittaneet, hän odotti muuta.
Ja kun Naulanen pyysi talosta hevosta viedäkseen säkkinsä myllyyn,
pujahti Aliina eloaittaa lähellä olevan halkopinon taa vahtimaan.
Kappaleen aikaa hän sai odottaa isäänsä ja Naulasta aitasta joutuvaksi,
mutta kun ne joutuivat, niin loppu kävi sukkelasti. Useampia säkkejä
siinä lennähtikin kynnyksen yli rekeen, ja samassa lähti suutari
ajamaan täyttä kyytiä. Navetan taitse kierrellen palasi Aliina
vakoilupaikaltaan. Valoisaan tupaan meneminen hävetti, aivan kuin hän
olisi tullut joltain rikosretkeltä. Isä oli jo ennättänyt ennen ja
istui jotenkin ajattelevan näköisenä lavitsalla.

Emäntä tuli tupaan ja kysyi suutaria.

--Se jo meni, ilmoitti Auvinen.

--Silläpä kiire, ajattelin syöttää, kun ruoka joutuu, sanoi emäntä.

--Johan sille minäkin siitä mainitsin, vaan kuului olevan kiire
jouduttaa jyväsäkki jauhoiksi.

Aliina kuunteli syrjästä vanhempiensa keskustelua ja ihmetteli, miten
ulkokullattuna isä osasi olla, säälien samalla äitiä, joka ei näkynyt
vähääkään epäilevän, vaan uskoi aina hyvää ja piti kaikki totena. Ensi
kerran tuntui oikein ikävältä se seikka, että hänen vanhempansa eivät
olleetkaan sellaisia kuin oli luullut. Ennen hän uskoi, että ne
puhuivat kaikki asiat toisilleen oikein ja ettei niillä ollut mitään
salattavaa toisiltaan, ja nyt niitä ilmestyi vähänväliä. Tuntui oikein
pahalta, että äitiä tuolla lailla petetään eikä kukaan sille sano.
Mutta hänpä sanoo.

Monesti olivat jo sanat valmiiksi ajateltuna, ettei muuta kuin aukaisee
suunsa, mutta silloin laskeutui kuin jokin paino kielelle.



V.


Joulun pyhäin aikana oli Lahnaniemessä tavallista enemmän eloisuutta,
kun emännän veli, Mäntymäen Hälinen, tuli tyttärineen vierailemaan.
Vaikka näin läheisiä sukulaisia, olivat he keskenään seurustelleet
hyvin vähän. Vanhempiensa elinaikana oli emäntä käynyt useinkin
syntymäpaikallaan, mutta niiden kuoltua harvenivat käynnit, kun ei veli
moneen vuoteen vastannut vuoroansa. Syyksi teki sen, että kun hän asuu
toisessa pitäjässä ja on matkaakin. Nyt oli hänen tyttärelleen Hiljalle
tullut halu nähdä serkkujaan, ja tytär sai siten isänsäkin taipumaan.
Hilja oli vuotta vanhempi Aliinaa ja ennättänyt jo käydä rippikoulun.
Olipa hän sitä ennen saanut käydä vähän kansakouluakin ja kehittynyt
siten enemmän aikaihmiseksi. Vielä heidän tuumansa silti sopivat
yhteen. Aliina näytteli tavaroitaan mitä hänellä oli, väliin
semmoisiakin, joiden Hilja huomautti kuuluvan pienille tytöille.
Hiljalla kuului olevan enemmän ja parempia, ainoastaan turkki oli
Aliinalla parempi, niin että Hiljakin sitä kehui ja koetteli päälleen.

--Joko olet pitänyt tätä missään päälläsi? kysyi hän.

--En missään, sanoi Aliina, muistaen samalla uhkauksensa.

--Lähtään nyt viimeisenä pyhänä yhdessä kirkkoon, esitteli Hilja.

--Kun antaisivat meille hevosen, sanoi Aliina ihastuneena esitykseen.

--Jos ei sinun isäsi anna, niin kyllä minun isäni antaa, vakuutti
Hilja.

Tytöt menivät kysymään, ja aivan ensi mainitsemisella saivat hevosen
lupaan ja rengin kuskiksi. Mutta tytöt olivat innostuneet toistensa
seuraan ja tahtoivat semmoista hevosta, jolla voisivat itse ajaa.
Löytyi semmoinenkin. Auvinen ei olisi kieltänyt mitään. Hän oli itse
mukana laittamassa, ettei saanut tulla mikään kohta huonosti, ja
koetteli omin käsin ajopelien jokaisen solmun ja liitoksen.

--Ajakaa hevosenne leipuri Saliniin, siinä ovat meille tuttuja, neuvoi
Hälinen, Hiljan isä.

--Mitäs ne siihen menisivät, huomautti Auvinen.--Onhan meillä
vakituinen kirkkopaikka suntiossa.

--Kylläpähän me osataan, sanoivat tytöt ja lähtivät ajaa
heilettelemään.

Kahden ajaminen oli heistä hupaista, silloin ei ollut ketään
kuulemassa, jos mitä rupattelisi. Ja hevosen ohjastaminen sitten, se
oli niin haluista työtä, että he vähän väliä vaihtoivat ohjaksia. Hilja
tiesi vielä keinon miten saada hevonen juoksemaan: vedettiin vain
ohjakset ristiin ja silloinpa se antoi aika kyytiä.

--Tämähän hauskaa on, kun me arvattiin kahden lähteä, ihasteli Aliina.

--Ja sinä pelkäsit, ettei isäsi antaisi hevosta.

--Niinhän minä ensin luulin.

--Eikö isäsi tavallisesti anna mielellään, mitä pyytää? kysäisi Hilja.

--On tuo antanut.

--Pitikö miten paljon pyytää tätä uutta turkkia?

--Ei ollenkaan.

--Eikö ollenkaan, ihmetteli Hilja.--Sepä on kovin hyvä.

Aliina oli kahden vaiheilla, puhuisiko enää mitään tästä asiasta. Nuo
ikävät muistot olivat kumminkin haihtuneet serkun seurassa, ja kun tämä
mainitsi isästä kiitellen, ei hänkään voinut olla sitä kannattamatta.

--Ostihan se isä ilman tietämättä samanlaisen päällisen äidinkin
turkkiin.

--Vai niin; sitä ei tullutkaan katsotuksi.

--Eipähän sitä laitettukaan, kun äiti ei huolinut, vaan antoi myödä
piika-Vapulle, kertoi Aliina paheksien.

--Somapa on se täti ollut, säesti Hilja Aliinan paheksumista. Mitähän
tuo tuolle; etkö sinä ollut vastaan?

--Olinhan minä, vaan ei se auttanut mitään.

--Joko se on tuo Vappu teillä monetta vuotta?

--Toista vuotta.

--Kuka teillä oli tämän edellä toisena piikana?

--Olipahan muuan Kovatar.

--Missä se on nyt?

--Tuolla kuuluu olevan suutarin mökillä.

--Onko se naimisissa?

--Ei ole...

Aliina alkoi epäillä serkkunsa uteliaisuutta ja kesken puheen kysäisi:

--Minkä vuoksi sinä sitä niin kyselet?

--Ilman aikojaan, sanoi Hilja ja alkoi kertoa oman kotinsa
palvelijoista.

Heillä kuului olleen eräskin piika lähes kymmenen vuotta ja melkein
jokainen kaksi tai kolme vuotta.

Hiljalla oli aikomuksena kysyä enemmänkin sukulaistalonsa elämästä,
josta oli kuulunut yhtä ja toista huhua, mutta kun hän huomasi Aliinan
käyvän alakuloiseksi, niin heitti kesken ja alkoi kääntää puhetta
hupaisemmille aloille. Jopa se viimein joutui sulhasiinkin, vaikkei
niistä Aliina tietänyt juuri mitään.

--Onko sinulla jo sulhanen? osasi hän kumminkin kysyä.

--Ei toki minulla vielä, kielsi Hilja nauraen.

--Taitaapa olla, koska tiedät niistä ja naurat, uteli Aliina.

--Ei ole, ihan todella, vakuutti Hilja.--Oli niitä kansakoulussa
ollessa semmoisia toisten nimittämiä leikkisulhasia isoimmilla
tytöillä, mutta ei sen kummempia.

--Oliko sinullakin?

--Oli.

--Kuka se oli?

--Mikä milloinkin.

--Tiesivätkö ne?

--Tiesiväthän ne, kun toiset sanoivat, ja sitten kirjoitettiin
kirjeitäkin toisillemme.

--Kirjeitäkin? ihmetteli Aliina.--Eikö siitä oltu vihassa?

--Salaa kirjoitettiin.

--Vaikka kohta, en minä vaan uskaltaisi.

--Osaatkos sinä kirjoittaa?

--Hyvin huonosti.

--Eikö sinua ole käytettynä kansakoulussa?

--Eivät ole käyttäneet.

--Ennätäthän sinä vielä. Pyri tänä talvena, kehoitti Hilja.

--Ettäkö kirjeitä osaisin kirjoittaa? kysyi Aliina nauraen.

--Ei sen vuoksi, vaan oppiihan siellä muutakin, oikaisi Hilja.

--Ottaisivatkohan kouluun näin vanhana?

--Kyllä sinne otetaan. Esittelepäs isällesi ja äidillesi.

--Kun olisi tullut ennen hommatuksi, sanoi Aliina ruveten asiaa
ajattelemaan.

Häntä miellytti melkein eniten se, että saisi viipyä viikkoja, jopa
kuukausiakin koulussa, tarvitsematta olla ikäviä kotioloja näkemässä
tai kuulemassa.

Kirkkoa lähestyttäessä tuli kysymys, mihin he menisivät lämmittelemään.
Hilja tahtoi etupäässä Saliniin, siinä olivat ihmiset hänelle ennestään
tuttuja. Aliina tätä pelkäsi liian herraspaikaksi, mutta Hilja
vakuutti, että siinä on tuiki ystävällisiä ihmisiä ja että kotona
olevat nuorimmat tyttäretkään eivät ole yhtään ylpeitä. Ei sanonut
tuntevansa vanhinta, joka on pääkaupungissa opettajattarena. Saliniin
he sitten ajoivat, ja Hiljan vakuutus huomattiin kohta todeksi.

Leipurin tyttäret veivät heidät omaan kamariinsa ja toivat vasta
saatuja joululahjojaan katseltavaksi. Ne olivat enimmäkseen
vaatetavaroita, pieniä koristuksia ja kirjoja. Vaatetavarat he sanoivat
saaneensa vanhemmiltaan, koristukset tuttaviltaan ja kirjat
pääkaupungissa olevalta sisareltaan.

Aliina kiintyi katselemaan muutamia punakantisia kirjoja ja kysyi
erikseen Hiljalta:

--Luetaanko näitä kirjoja kansakoulussa?

--Ei näitä lueta siellä, sanoi Hilja naurahtaen Aliinan
tietämättömyydelle.

Leipurinkin tyttäret kuulivat kysymyksen ja vanhempi veti salaisesti
suunsa nauruun, mutta nuorempi, Iida, otti asian vakavammalta kannalta
ja alkoi selittää, että on heillä niitäkin kirjoja, hän kun parhaillaan
käy vielä kansakoulua, ja toi pienestä kirjahyllystään useita Aliinan
katseltavaksi. Näyttipä vielä, minkä osan he mistäkin kirjasta
ennättivät viime lukukaudella, ja haki todistuksensakin nähtäväksi.

Aliina kiintyi pian uuteen tuttavaansa ja saaden rohkeutta kysyi:

--Otetaanko sinne kouluun näin keskellä talvea uusia oppilaita?

--Tulisitko sinä? kysyi Iida puolestaan rohkeasti kuin vanhalta
tuttavaltaan.

--En tiedä, ilman vaan kysyin.

--Luulenpa otettavan. Ja tule vaan ja tule meille kortteeria, esitteli
Iida.

--Onko teillä muita ollut? kysyi Aliina.

--Ei nyt viime lukukaudella, sillä äiti ei ota tuhoisia, mutta varmaan
se sinut ottaisi. Ja sitten me kuljettaisiin yhtä matkaa koulussa.

Alkoi kuulua kirkonkellojen ääni. Aliina ja Hilja kiirehtivät panemaan
turkkia ylleen ja pyytelivät talon neitejä mukaansa. Nämä kysyivät
äidiltään ja kuuluivat joutavan.

Kartanolle tuli leipuri itse katsomaan hevosta ja neuvoi panemaan
talliin. Aliina olisi tahtonut vieraittensa vuoksi ajaa hevosella
perille asti.

--Kyllä pääsette, nuoret ihmiset, tämän matkan jalkaisin, antaa hevosen
levätä ja pankaa ruokaa eteen, sanoi leipuri.

Hilja riisui hevosen ja Aliina vei reestä kauroja.

--Hyviä mustia kauroja, kehui leipuri tullen katsomaan.--Jos niitä
olisi myötäväksi, niin minulle saisi tuoda muutamia säkkejä.

--Minä kerron isälle, sanoi Aliina.

--Se olisi hyvä.

Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin kauroista, sillä toiset jo alkoivat
kävellä kirkkoon päin.

       *       *       *       *       *

Näin viimeisenä juhlapäivänä oli kirkkotoimitus jotenkin lyhyt. Heti
sieltä päästyä alkoi Iida pitää vireillä keskustelua Aliinan
kouluuntulosta ja esitti, että palatessa poikettaisiin kansakoululle,
jossa oli vielä nähtävänä joulukuusi koristuksineen miesopettajan
luokkahuoneessa. Ovet sinne olivatkin auki, sillä näin kirkkoajan
perästä kävivät pitäjäläiset lainaamassa kirjastosta kirjoja. Nyt ei
vielä ollut ketään, joten he saivat yksikseen katsella. Iida kertoi,
mitä leikkejä he olivat kuusella ollessa leikkineet ja mitä lauluja
laulaneet. Aliina oli aivan ihastunut. Täällä-olo näytti niin kovin
hauskalta.

Heidän liikkeensä ja puhelunsa oli kuulunut viereiseen huoneeseen,
jonka ovi kohta aukeni. Sieltä astui verkalleen ystävällisen näköinen,
harmaapartainen mies. Hän oli opettaja Ranta. Iida niiasi syvään, ja
Aliina koetti tehdä samoin, mutta opettajan juhlallinen ulkomuoto sai
hänet vähän hämille. Kohta hän siitä selvisi, kun opettaja tuli
ystävällisesti tervehtimään ja kysyi lauhkealla äänellä:

--Kirjojako tyttärille pitäisi olla?

--Muuten minä vaan tulin tälle näyttämään joulukuusta ja kansakoulua,
sanoi Iida viitaten Aliinaan.

--Sehän on oikein, sanoi opettaja istuutuen tuolille. Istukaa! Mistäs
tämä Iidan toveri onkaan, minä en muista nähneeni.

--Tämä on tuolta Lahnaniemen talosta, selitti Iida.

Opettaja muisti heti, talon nimen kuultuaan, sukunimenkin ja kääntyen
erityisellä huomiolla uuteen tuttavaansa sanoi:

--Ei teiltä ole ollut yhtään lasta kansakoulussa.

--Ei ole ollut, vahvisti Aliina.

--Nythän tämä Aliina aikoo tulla, jos sopii, ilmoitti Iida iloisesti.

Opettajaa tämä tieto miellytti erittäin ja hän sanoi:

--Sepä on oikein hyvä ja suotava asia, ja kyllähän tänne aina sopii.

--Eihän se ole vielä varmaa, jouduttautui Aliina selittämään.--Siitä on
nyt vasta tällä tiellä puhuttu, vaan ei tiedetä, laskeeko isä.

--Niin ... siinähän se mahtaa olla, virkkoi opettaja, sivellen
ajatuksissaan leukaansa.--Koeta nyt kumminkin pyytää isältäsi ja sano,
että minä puolestani hyvin soisin kouluun tulevaksi. Vaan jos isäsi
sittenkin hyvin vastustaa, niin sano ystävällisiä terveisiä minulta,
että minä olen pyytänyt häntä täällä käymään, ja ehkäpä siitä sillä
keinoin hyvä tulee.

Aliina lupasi sanoa opettajan terveiset, vaikka ne kyllä tuntuivat
vähän sekavilta selittää.

He heittivät hyvästi opettajan ja lähtivät tavoittamaan tovereitaan.

»Saas nähdä joko tämä auttaa», ajatteli opettaja Ranta katsoessaan
akkunasta tyttöjen jälkeen. »Syyttömästi ensin suuttuu ja on sitten
kostavinaan sillä, ettei lähetä lapsiaan kouluun. Jos minä olisin
silloin tietänyt hänen helmasyntinsä, niin olisinhan voinut olla siinä
kuntakokouksessa aivan äänettä, ainakin ahdistamatta häntä niistä
sanoista, 'ettei tarvita enää kansakouluja; lapsi ja kaksi talostaan
sopii käymään entisissä, opettakoot sitten toiset toisilleen, ei niitä
kaikkia kuitenkaan jaksa sinne evästää.' Niinhän se Auvinen puhui, ja
mikä minut siihen satuttikaan sanomaan, että jos joku luulee
yhteiskunnalle tekevänsä hyvän työn laittaessaan paljon lapsia,
välittämättä niiden henkisestä kasvatuksesta, hän suuresti erehtyy,
sillä yhteiskunnassamme on jo liiaksikin raakoja voimia, suurempi on
puute niistä, jotka näkisivät vähän laajemmalle kuin oman peltonsa
pientareet! Siitäpäs se oli suuttunut ja sanonut, että hänen osaltaan
saapi semmoisten herrain koulut olla tyhjänä.»

Joku tulla rahmuili ovessa ja opettajan muistelot keskeytyivät.



VI.


Tytöt eivät malttaneet tovereistaan erota, ennenkuin hämärä muistutti
ajan kulusta. Sitten he lähtivät kiireesti ajamaan, jottei kotijoukko
ennättäisi ruveta luulemaan heille matkalla jotain vahinkoa tulleen.
Koko matkan he innostuneina juttelivat Aliinan kouluunmenosta, sillä
nyt ei siitä puuttunut muuta kuin vanhempien suostumus. Iida oli
kysynyt vanhemmiltaan valmiiksi koulukortteerin Aliinalle ja lupasi
omia koulukirjojaan yhdessä luettavaksi, jos eivät kaikkia raskisi
ostaa.

--Ole sinä Hilja toverina pyytämässä, sanoi Aliina, kun he alkoivat
kotia lähestyä.

--Kyllä minä, lupasi Hilja reippaasti.

Heti kotiin tultuaan he ottivatkin asian puheeksi, mutta Auvinen ei
antanut mitään selvyyttä näin kiireellä, sanoi vain että puhutaan
sitten huomenna. Hän ei voinut ajatella oikein jyrkkää kieltoakaan, kun
näki, että Aliinan teki niin kovasti mieli ja muut sitä niin
puolustivat. Mutta kun muistui tuo muinoinen opettajan puhe
kuntakokouksessa ja penkeillä istuvain naurunvirnistykset ja katseet,
niin eipä tehnyt mieli taipua.

Aamukahvia juodessa kävivät tytöt uudestaan kesken jääneeseen asiaan,
ja Hiljan isä rupesi heille apulaiseksi.

--Etkö sinä saata vähin pyytämisin luvata Aliinaa kouluun, sanoi hän.

--On siinä niin paljon puuhaa, ja mitäpä nuo tuolla viisastunee, sanoi
Auvinen aikomuksessa pysyä lujana.

--Kyllä siltä puuhalta talona pysyy jos pysyäkseen, sanoi Hälinen.--Ja
jos siellä ei silminnähtävästi viisastunekaan, niin ainakin oppii, ja
oppi on viisauden pohja.

--Kun se koulu olisi vähän toisenlainen, vaan ne ovat sen sotkeneet ja
velloneet semmoiseksi, etten minä pidä koko koulusta, ilmaisi Auvinen
syynsä.

--Minkälaiseksi ne ovat sen sotkeneet ja velloneet? kysyi Hälinen.

--Niin että tytöt ja pojat ovat sekaisin.

--Mitenkäs niiden pitäisi olla?

--Tytöt tyttöin puolella ja pojat poikien.

--Vähänpä sinä tunnet kouluasioita, ihmetteli Hälinen.--Sehän on
opetukselle eduksi, kun saapi jakaa edistyneemmät erilleen ja opettaa
kahdessa osastossa. Yhdessähän ne ovat siinäkin tytöt ja pojat, jos ei
ole kuin yksi opettaja. Jos sinulla ei ole sen suurempia syitä ja
esteitä, niin minä enon puolesta sanon Aliinalle, että kyllä saat
mennä.

Auvinen laski nauruksi ja sanoi:

--Menköön sitten, jos vain äitinsä laskee.

--Kyllä minun puolestani, sanoi emäntä,--jos vain itse ilkeää noin
isona mennä.

--On siellä niin isoja, puolusti Aliina.--Onhan tuokin Markkalan
lampuodin Ristjaan melkein aikamies ja vielä kuuluu menevän.

--Siitäpä kuuluvatkin tekevän herran, tiesi emäntä.

--Mikä herra siellä kansakoulussa valmistuu? sanoi Hälinen naurahtaen.

--Semmoinen kuuluu olevan Ristjaanin isällä homma, että poika pitää
saada virkaan, jos ei muuhun, niin tukkiherraksi, selitti emäntä.

--Mahtaa tulla niitä herrojaan, kun vanhemmat semmoisia hassutuksia
istuttavat, arveli Hälinen.

Hyvillä mielin poistuivat tytöt omaan seuraansa. Heillä oli vain enää
muutamia tunteja yhdessäolon aikaa, sillä aamiaisen jälkeen aikoivat
vieraat lähteä kotiinsa.

--Sinähän tiedät, mitenkä siellä koulussa oikein ollaan, neuvo sinä
minullekin, kyseli Aliina.

--Ei sitä osaa toinen neuvoa, sanoi Hilja.--Ja kyllä ne siellä
neuvovat.

--Niinhän se taitaa olla, myönnytti Aliina.--Mutta eiköhän minun
kumminkin olisi parempi mennä suntioon kortteeria? Siinä Salinissa on
niin herrasmaista, ja se vanhempi tyttö näyttää vähän ylpeältä.

--Elä joutavata pelkää, neuvoi Hilja.--Taitaahan se Liina-neiti olla
vähän ylpeämpi, kun se on vanhempi ja oppineempi ja kuuluu olevan
kihloissakin erään puotipalvelijan kanssa. Mutta asusta sinä enemmän
Iidan seurassa ja puhuttele sitä Liina-neitiä aina neidiksi.

Aliina punastui ja kävi äänettömäksi, sillä hän ymmärsi Hiljan
vakavista sanoista, että tämä viimeinen neuvo oli tärkeä. Samassa
syntyi se vaivaava ajatus, että jos hän lienee jo sattunut nimittämään
niinkuin vertaistaan ja puhunut typerästi, koska Hilja arvasi
huomauttaa. Olisi tehnyt mieli kysyä, oliko Hilja sellaista huomannut,
mutta alkoi arveluttaa, että jos hän siten näyttää yhä typerämmältä.
Tuli olla varovaisempi vasta ja koettaa arvata, miten on missäkin
oltava.



VII.


Auvinen lähti heti vierasten mentyä viemään kauroja Salinille ja oli
päässyt siellä mitä oivallisimmalle tuulelle. Siellä oli syötetty ja
juotettu kuin parhaissa pidoissa ja tehty sopimus, että Aliina on
kouluaikansa talon ruuassa. Hän ei vähääkään antanut perään Aliinan
esitykseen suntioon menosta. Mitä varten, kun on kerran tarjona niin
mainio kortteeri! Häneen oli tällä tiellä tarttunut kunnianhimoinen
ajatus saada tyttärensä oppineeksi. Ei se saanut mieltä muutetuksi
erittäin ystävälliseksi omaa koulua kohtaan, mutta saihan tuo olla
olemassa paremman puutteessa. Enemmän ihaili hän kortteeripaikan
hyvyyttä, vilahtelipa jo ajatuksia korkeammista kaupungin
tyttökouluistakin, joissa leipurinkin vanhin tytär oli käynyt ja joissa
oppii kieliä ja kaikkia. Leipuri itse oli kehuen kertonut tyttärestään,
kun oli vähän ryyppinyt Auvisen kanssa, ja sanonut että jos se koulutus
tuleekin maksamaan, niin on se sitten jotain. Siitä oli innostus
tarttunut Auviseenkin, mutta tämä oli kuitenkin malttanut pitää
ajatuksensa salassa ja noin vain sivumennen kysellyt, miten paljon
oppia sinne tyttökouluun pyrkijällä pitäisi olla. Ja kyllähän sinne
kuului pitävän olla. Täytyi siis heittää tuo ajatus oman mielensä
hyvikkeeksi.

Lukukauden alkaessa kyyditsi Auvinen tyttärensä kansakouluun. Aliina
pääsi toiselle osastolle, kun osasi selvään lukea sisästä ja muisti
katekismuksen ja raamatunhistorian ulkoa, sekä oli vähän
kirjoituksenkin alulla. Iida tarjoutui vielä loma-ajoilla opastamaan
laskennossa.

Heti ensimmäisestä päivästä alkaen ryhtyi Aliina ahkerasti lukemaan.
Häntä peloitti kovasti, kun monesta ennen tuntemattomasta kirjasta
määrättiin läksyjä. Nyt ei uskaltanut olla jouten tuntien
väliaikaakaan. Ennen olleet liikkuivat kuin kotonaan, eikä niillä
näkynyt olevan mitään kiirettä. Varsinkin pojat haastelivat ja
heittelivät pöytiensä kansia, niin että Aliinan oli melko vaikea kuulla
omaa supattavaa ääntänsä. Muutamat niistä näkyivät naurahdellen
katselevan tuon vasta tulleen tavatonta ahkeruutta, ja joku jo
ohikulkiessaan pilkallisesti kysyi:

--Hammassuolojakos tämä tyttö loihtii?

Aliina ei vastannut mitään, koetti olla kuin ei olisi kysymystä
kuullutkaan. Pilkanteko koski ikävästi mieleen. Hyvähän niiden on olla
lukematta, kun ovat ennen olleet. Hän ajatteli pojista aivan samaa,
mitä oli kuullut isänsäkin sanovan, ettei niitä tarvitsisi olla samalla
luokalla. Vastaisuudessa hän vältti luokalla lukemista, harjoitteli
ennemmin laskentoa ja luki yön seutuna sitä ahkerammin. Ja kyllä
olivatkin aina iltamyöhällä kieli ja leukasaranat raukeina, kun hän
kotona opittuun tapaansa ammensi ääneen kymmeniä kertoja kaikki läksyt
päästä päähän. Ja kun läksyistä oli joka sana muistissa, niin sitten
lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan kannesta kanteen.

Hiljan neuvoa seuraten karttoi Aliina aikaisempien seuraa ja vetäytyi
aina Iidalle ja hänelle määrättyyn pieneen kamariin lukemaan. Siellä
oli aina niin rauhallista. Iidakin viipyi usein pitkät ajat poissa, ja
kun Aliina ikävöiden toveriaan meni häntä etsimään, oli hän monasti
toisessa huoneessa lukemassa. Tätä ei Aliina ymmärtänyt. Olisi tehnyt
mieli luulla, että se tapahtuu tylyydestä, mutta sitä ei voinut uskoa.
Hän jo kerran kysyi: »Miksikä sinä erilleen menet», johon Iida vastasi:
»Tuossa kun sattui olemaan valkea». Aliina uskoi selityksen sillä
kertaa, mutta kun hän yhä edelleen huomasi, että Iida vetäytyi
salaisesti erilleen, alkoi se vaivata niin, ettei voinut olla ottamatta
siitä selkoa.

--Minä vaan luulen, sanoi hän kahden ollessa,--että sinä minun takiani
et lue täällä omassa kamarissasi.

--Elä siitä huolehdi, rauhoitteli Iida.--Se on aivan oma syyni, kun
minä en osaa ääneen lukea läksyjäni.

Aliina punastui ja kävi aivan äänettömäksi, niin kovasti hävetti häntä
oma typeryytensä. Nyt hänelle vasta selvisi, ettei Iidan huulet edes
liikkuneetkaan lukiessa ja miten hän itse supatti ja parpatti.

--Minäpä opettelen myös sillä lailla lukemaan, sanoi Aliina peittäen
nolostumistaan.

--Vaan jos et opi? arveli Iida.

--Kyllä minä opin, päätti Aliina.--Ja miksikä sinä et jo ennen sitä
sanonut?

--Pelkäsin että jos sinulle on vaikeata oppia läksyjäsi muuten.

Aliina muutti paikalla lukutapansa. Eivät enää pojatkaan pääse hänen
lukemiselleen nauramaan.

Mutta eipä uusi tapa ollut niinkään helppo oppia. Sanat eivät
katsomalla iskeytyneetkään niin helposti muistiin. Täytyi vaikeiden
läksyjen ollessa turvautua samaan keinoon, jota Iida oli käyttänyt, ja
mennä erilleen, jossa sopi edes puolikuuluvasti antaa äänen tulla
muistin avuksi.

       *       *       *       *       *

Talvi oli jo keväiseen päin kallistumassa. Iloisina palasivat oppilaat
koulusta, sillä nyt oli annettu laskiaislupa. Aliina oli saanut
opettajattarelta, joka johti tyttöjen käsitöitä, oman työnsä
lupapäiväksi mukaansa, siellä jouduttaakseen. Hän tunsi itsensä
ylpeäksi työstään, sillä eipä moni ollut oppinut niinkään vähällä
neuvokilla virkkaamaan ja ompelemaan. Tämän ajatuksen yhteydessä
tulivat muutkin edistymiset mieleen. Monessa aineessa hän jo voi
ajatella olevansa muiden tasalla, mutta vastaamistavassa oli jotain
vikaa, sen hän oli tullut viimeiseltä huomaamaan. Opettaja nimittäin
antoi usein muiden korjata hänen vastauksensa, vaikka ensin myönsi,
että »niinhän se on kirjassa». Hän päätti saada neuvoa Iidalta ja
kysyi:

--Mikähän siinä on, kun minä en osaa oikein hyvästi vastata, vaikka
muistan läksyt ihan ulkoa?

--Osaathan sinä vastata, vakuutti Iida.

--Ei se mene aina oikein, väitti Aliina.--Moni osaa paljon paremmin,
vaikka eivät muuten muista läksyjään niin hyvästi.

--Mutta jos siinä on se esteenä, että sinä liika tarkasti seuraat
läksyn sanoja, arveli Iida.

--Sittenhän en osaisi mitään vastata, jos en sanoja muistaisi, epäili
Aliina.

--Eipä sitä tiedä, sanoi Iida. Heitäpäs kerran vähän vähemmälle luvulle
ja ajattele enemmän sitä asiata, josta luet.

--Mutta minäpä en malta heittää vähälle, jos vaan on aikaa.

--Minä heittäisin halulla, nauroi Iida,--ja lukisin mieluummin muita
kirjoja. Ja sinä hyvin kyllä saatat läksyjesi lomassa lukea, kun on
niin hyvä muisti, eikä ole muuta työtä. Minä haen yhden sisareni kirjan
sinulle.

Aliina ei osannut käskeä eikä kieltää, jäi vain uteliaana odottamaan.
Ja kohtapa hänellä oli kädessä paksu kirja.

--Eihän tämä tule tänä talvena luetuksi, epäili hän.

--Ei siinä monta päivääkään mene, kun alkuun pääsee, sanoi Iida.

--Mistä »Helenan perheestä» tässä kerrotaan? kysyi Aliina.

--Se on vaan kertomus niiltä ajoilta, kun ristinuskoa vainottiin.

Aliina alkoi selailla kirjaa, sillä raamatunhistoriasta tutuksi tullut
aine alkoi miellyttää. Keskempää kirjaa sattui silmään kirjeen
muotoisia kappaleita, joihin huomio ensiksi kiintyi.

--Aloita alusta, et siitä muuten ymmärrä mitään, huomautti Iida.

Aliina aloitti alusta ja huomasi pian, että neuvo oli hyvä. Nyt hän
pääsi tapahtumain perille alusta alkaen ja kiihtyvä uteliaisuus veti
eteenpäin, jotta näkisi, mitähän sitten tapahtui. Mäenlasku, samoin
kuin käsityöt ja läksyt, unehtuivat kaikki mielestä. Koko sielullaan
seurasi hän Helenan perhettä. Lupapäivän iltana oli kirja puolivälissä
menossa, eikä siltä olisi hennonut nukkumaankaan ruveta. Aamusilla
petti uni niin että ylösnousu meni lähelle aamiaista.

--... Ja nyt minä en osaa mitään, hätäili hän ja luki syödessään ja
kävellessäänkin minkä ennätti.

Tunnilla ei kumminkaan tullut suuria erehdyksiä. Pari vastausta vain
meni väärin, kun ajatukset sattuivat hairahtumaan Helenan perheen
tapahtumiin. Nyt jäivät väkisinkin kirjan sanat pois ja täytyi keksiä
omasanaisia vastauksia ja ottaa niille vauhtia kysymyksestä, kuten
muutkin tekivät.

--Osasitpahan vastata, vaikka et muistanut sanoja ulkoa, kehui Iida
koulusta palatessa.

--Täytyihän minun osata, kun en malttanut enkä muistanut lukea
läksyjäni, kun se kirja oli niin hupainen. Minkä tähden sinä et ole
sitä ennen antanut?

--Sisareni kielsi, kertoi Iida.--Ei olisi nytkään oikein mielellään
antanut, Sanoi minun turmelevan sinun koulunkäyntisi, kun opetan
tarpeettomia lukemaan.

Aliina ei ensin oikein ymmärtänyt kiellon tarkoitusta ja yritti tulla
ikävälle mielelle. Sitten hän vasta pääsi rauhaan, kun Iida selitti,
että muutamat kuuluvat niin kiintyvän tämänlaisiin kertomuksiin,
etteivät malta mitenkään lukea läksyjään.

--Ensin minä toki läksyni opettelen, sanoi Aliina hiukan häpeissään,
sillä vähää ennen oli ollut mielessä joutua Helenan perhettä lukemaan.

       *       *       *       *       *

Kertomuskirjain lukemiseen päästyä avautui Aliinalle ikäänkuin uusi
maailma. Niihin kiintyi hän kuin parhaisiin, uskollisiin ystäviin.
Koti-ikävät muistuivat harvoin mieleen, selvimmin silloin, kun isä
liikkui kirkolla päin ja kävi katsomassa. Isän käyntejä ei hän
ensinkään kaivannut. Äidin tulo ilahutti aivan toisella tavalla, mutta
ei tämänkään kehoituksista haluttanut lähteä pyhän aikoina kotona
käymään. Aliina sanoi säälivänsä hevosia, kun täytyisi asian alkaen
kyyditä kouluun, vaikka todellisuudessa säälitti jättää kesken jotain
alulla olevaa kertomuskirjaa. Hänellä olikin jo kortteeritalonsa
kirjastosta kaikki hupaisimmat kirjat luettuina ja hauskimmat paikat
kahdestikin.

Aika oli jo kulunut huhtikuun loppuun. Koululaiset odottivat
vapunpäivän lupaa ja iloitsivat sen lähestymisestä. Samaan aikaan oli
Aliinalla toinenkin odotus. Iida oli aina iltasilla jutellut tapahtumia
»Välskärin kertomuksista», jotka oli lainakirjastosta lukenut, ja
näihin ihastui Aliina niin, että olisi tahtonut saada paikalla
lukeakseen. Mutta ne olivat jossain pitäjällä lainassa, eivätkä tuoneet
niitä takaisin, vaikka jo aikoja oli lainassaoloaika loppunut. Usein
Aliina muisti käydä kysymässä opettajalta, joko on tuotu.--»Ei ole
tuotu, mutta kyllä se kuukauden lopulla tuopi, muuten haetaan
hakemalla», lohdutteli aina opettaja. Ja niinpäs kävikin. Vapunpäivän
aattona meni opettaja kaapilleen ja kutsui Aliinaa ottamaan Välskärin
kertomuksia. Ilmestyi siihen muitakin halukkaita ja varsinkin Markkalan
Ristjaan katsoi olevansa kokonsa ja ikänsä puolesta oikeutettu.

--Annetaan Aliinalle, tämä on niin monesti kysynyt, sanoi opettaja
ratkaisten asian.

Syvään niiaten lähti Aliina kiirehtimään kirjoineen tyttöjen joukkoon,
jotka olivat kokoontuneet maantielle vievän veräjän luo, siitä
erotakseen itsekukin omalle haaralleen. Poikien ryhmät pysyttelivät
vähän jälempänä, he olivat saaneet semmoisen määräyksen opettajilta.

Maantie kun oli sulana, kuivalla hiekalla, eikä ollut näkyvissä
sellaisia kulkijoita, joista olisi tarvinnut välittää, tempasi iloinen
mieli jalatkin palvelukseensa. Tuontuostakin pelmahtivat parit kilvan
juoksuun, toiset tarttuivat käsikkäin ja pyörivät ympäriinsä niin
huimasti, että pahoin huivinnurkat ja hameenhelmat liehuivat mennessä.
Iloisimpien rinnalla heilui siellä Aliinakin, vaikka hän opettajien
varoituksia seuraten kulki tavallisesti hyvin vakavana.

Joku vaimonpuoli tuli hitaasti vastasta päin, mutta sen he jo ulompaa
näkivät niin vähäarvoiseksi, ettei kannattanut iloista kulkua muuttaa
vakavammaksi.

--Elä nyt ole niin hyvilläsi, ettet malta äitiäsikään tervehtiä, huusi
Markkalan Ristjaan jäleltäpäin tyttöjen joukkoon.

Kaikki pysähtyivät kuulostamaan, ketä se huuto tarkoitti.

--Mitäs se niin »ristikkäinen» viisaus on, huusi joku rohkein tyttö
vastaan.

Ristjaan oli sanomastaan sanasta niin mielissään, ettei antanut
tyttöjen paneman pilkkanimenkään itseänsä häiritä, näkyi vaan hyvin
hartaasti selittävän jotain uteliaille tovereilleen.

Aliinan oli huuto havauttanut pian. Nyt hän vasta tarkkasi, että
vastaantulija oli heidän entinen palvelijansa, Kovatar, joka kantoi
lasta käsivarrellaan pappilaan päin.

Ei salaman isku olisi tehnyt niin pahaa vaikutusta. Hän olisi toivonut
olevansa ennen vaikka maan alla kuin siinä. Koko maailma kirjoineen ja
kouluineen olisi saanut mennä, jos vaan olisi päässyt tuntemasta sitä,
mitä nyt tunsi.

Taakseen katsomatta alkoi hän kiirehtiä kortteerilleen, mutta kuuli
vielä mennessään, kun Ristjaan sanoi:

--Taisipa siivet palaa muutamalta, koska lähti jaloilleen.

Toistenkin tyttöjen iloinen huiske taukosi, ja se lisäsi Aliinan
häpeää. Nyt ne kaikki pääsevät tietämään... Hän olisi toivonut
joutuvansa yhdellä harppauksella suojaan, jottei ennättäisi ketään
tulla vastaan.

Asunnolle päästyä ei lukeminen muistunut ensinkään mieleen. Koneen
tapaisesti heitti hän nuo kauan halutut »Välskärin kertomukset»
kädestään ja painautui nurkkaan itkemään.

Iida oli kummastellen katsonut toverinsa äänetöntä ja pikaista
poistumista toisten seurasta ja joutui vähäksi aikaa aivan
neuvottomaksi, kun näki miten kovasti tämä tapaus koski Aliinaan.
Mitähän se mahtoikaan merkitä, ajatteli Iida ja koetti keksiä keinon,
millä aloittaisi.

--Tulitko sinä kipeäksi? kysyi hän.

--En, vastasi Aliina ja koetti peittää pahaa mieltään, mutta ei
jaksanut.

--Tuokos Ristjaanin retostaminen sinuun niin koski. Elä toki välitä
siitä yhtään. Kaikillehan se sitä viisauttaan näyttää. Suuttuihan se
minuunkin mennä talvena ja koetti herjata jos vaikka miksi. Nyt sen
kävi arvolle, kun ei opettaja antanut sille sitä kirjaa. Ei siitä
opettajakaan pidä, tuntee se sen. Ja nyt jos me mennään sanomaan sen
räähkyydet opettajalle, niin saapi varmaan toria ja ehkä arestiakin.

Iida aivan innostui toverinsa puolesta. Aliinassakin se herätti
uhkamieltä, mutta aivan toisessa muodossa.

--En mene ilmoittamaan, olkoonpa minkälainen hyvänsä, sanoi hän.--Tuon
kirjan saapi vaikka paikalla. Ja kun tulisivat kotoa käymään, niin
pääsisivät minusta.

--Ettäkö eroisit pois kesken lukukauden? kysyi Iida ihmetellen.

--Niin, vahvisti Aliina, ja piti jonkinmoisena kostona tätä
uhkamielistä päätöstään.

--Elä nyt semmoista typeryyttä tee tuon riekailijan tautta, rupesi Iida
nuhdellen neuvomaan. Täytyyhän täällä maailmassa kärsiä pahojakin
ihmisiä. Sattuuhan niitä kaikissa kouluissa häijyjä oppilaita, vaan ei
niiden takia auta koulua hylkääminen.

Aliina oli tottunut luottamaan Iidan antamiin neuvoihin, eikä nytkään
voinut niitä hylätä. Oma uhkaus alkoi todellakin tuntua typerältä,
vaikka kovin katkeraksi kuvastui koulussakin olo, jos siellä jokainen
saa tietoonsa nuo ikävät asiat ja Ristjaan yhä edelleen herjailee
syrjä-äideillä.

Hän otti jo »Välskärin kertomukset» lukeakseen, mutta se meni aivan
hukkaan, kun ei muistanut pitkiin aikoihin ajatella, mitä niissä
sanottiin.

Tapahtuman jälkipäivinä vaivasi Aliinaa tavaton arkuus. Hän luuli
toisista koululaisista samaa, kuin oli ennen luullut kotikylänsä
ihmisistä, että ne kaikki kuiskuttelevat hänestä. Luulossa oli
kumminkin paljon liikaa. Häijyimmät pojat näkyivät kyllä jonkun aikaa
muistavan, millä Aliinaa voisi herjata, mutta näille vastapainoksi
tekeytyi moni tyttö yhä ystävällisemmäksi.

Oppilasten huomiota veti jo puoleensa lähenevä koulututkintokin. Useat
odottelivat kotoaan uusia tutkintovaatteita, ja ne, joilla ei sitä iloa
ollut, hyvittivät mieltään kesäluvalla.

Aliina sai vaatteet, jotka vetivät paraimmille vertoja. Isä oli ostanut
kankaan, ja Aliina itse sai teettää kirkonkylän kuuluisimmalla
ompelijalla. Hyvät niistä tulikin, mutta näin pikainen muutos
tavallisesta kotikutoisesta vaikutti häiritsevästi. Peloitti että
kaikki sen huomaavat ja osoittelevat.

Tutkintopäivänä tahtoi jokainen näyttää parhaan taitonsa, ettei olisi
häpeäksi omaisilleen, joita kertyi kuuntelemaan. Se oli lapsille
juhlahetki ja vaikutti mahtavammin kuin tavalliset koulutunnit.

Kun opettaja oli muun toimituksen loputtua lempein sanoin lausunut
hyvästit lapsille ja toivottanut heidät syksyllä tervetulleiksi,
valtasi monen tavaton ikävä erota tästä rakkaaksi tulleesta huoneesta.
Nekin, jotka edellisinä päivinä olivat hypähdelleet poispääsemisen
ilosta, tunsivat viime hetkellä tämän vetovoiman.

Aliina ei voinut pidättää kyyneleitään, hänellä kun oli melkein
varmana, ettei ole enää toivoa päästä tänne. Toisten poistuessa kävi
hän vielä istahtamassa tuon tutun koulupöydän ääressä, josta oli
erottava.

Suurena lohdutuksena oli se, että tiesi viikon päästä pääsevänsä
rippikouluun, jolloin sai vielä vähän aikaa asua hyvän ystävänsä Iidan
seurassa.



VIII.


Juhannuspäivänä pidettiin rippikoulutytöille viimeinen toimitus
alttarin edessä. Siinä he vannoivat uskollisuutensa kirkon opille ja
saivat sitten astua ehtoolliselle.

Vanhempiensa mukana palasi Aliina kotiinsa. Hän oli alakuloisen
iloinen. Koko tulomatkan liikkuivat ajatukset niissä vakavissa
asioissa, joista viime viikoilla oli puhuttu. Mutta kotirantaan tultua
sai parhaassa vihannuudessaan loistava kotoinen luonto sydämen
sykähtelemään. Lapsellisella ilolla riensi hän samana iltana nuorempien
sisarten kanssa katselemaan entisiä leikkipaikkoja.

--Kuoppa-aholla on paljon mansikankukkia ja on siellä jo muutamia
raakojakin, kertoi Mari innostuneena kotiin tulleelle sisarelleen.

--Onko? Mennään katsomaan!

Pienimmät alkoivat juosta piristää edeltä.

--Jo löysin, jo löysin, täällä on paljon, huutelivat lapset kilvan.

--Ensi viikolla täällä on jo kypsiä, puhui Mari hyvillään. Sitten
tullaan astioiden kanssa... Ethän sinäkään mene enää kouluun?

Aliina tiesi hyvin, ettei ollut enää kouluun menoa, mutta kumminkin oli
ympäristöä katsellessa seurannut sellainen tunne, kuin jos ei sitä taas
vähään aikaan näkisikään. Sisaren kysyessä hän vasta kavahti
erehdyksestään. Koulunkäynnit olivat todellakin loppuneet. Alakuloisena
myönsi Aliina sisarensa kysymykseen, ettei ole enää kouluun menoa.

Ensimmäisiä päiviä kotona ollessa muistuivat kouluajat usein mieleen.
Jospa olisi edes rippikoulu jäänyt toiseen vuoteen.

Jo ensi sunnuntaina piti Aliinan päästä kirkkoon, että sai sillä tiellä
käydä Iidan luona. Kirkosta palatessaan kävivät he koulullakin, josta
Aliina sai pari kirjaakin kotiinsa luettavaksi.

Erotessa oli tytöillä toisilleen mitä ystävällisimmät kehoitukset tulla
taas kohta käymään, eikä kyllä Aliina pitänytkään pitkiä lomia.
Heinänteon edellä sai hän Iidan kotiinsa pitemmäksi aikaa, eikä se
ollut mielestä vähän. Jokaisena kauniina päivänä olivat he liikkeellä,
milloin järvellä, milloin metsissä, ja kun heinäntekoa aloitettiin,
heiluivat he siellä haravoimassa ja laulelivat itselleen ja muille
iloksi. Niin työväki kuin talonkin haltijat pitivät näistä iloisista
heinämiehistä tuiki paljon. Auvinen itse piti keskellä kiirettäkin
huolen tuoreesta kalasta vieraan varalta ja oli kaikin puolin
ystävällinen.

Iida oli heti tultuaan varoittanut, ettei pidä hänen takiaan mitään
erityisiä ruokia laitella, mutta Aliina katsoi aivan häpeäksi, jos ei
ollut muuta kuin joukon yhteistä keittoa ja paistinkaloja. Niinpä hän,
kun kotosalla olivat, tuon tuostakin vieraansa tietämättä keittää
hyräytti milloin mitäkin soppaa tai muuta höllötystä ostoaineista.

--Jos sinä et lopeta niitä laitoksiasi, niin minä lähden pois,
muistutti Iida.

--Elä sinä sitä ajattele, anna minun keittää, että oppisin, puolusteli
Aliina.

--Se oppi tulee liika kalliiksi, väitti Iida.--Sinä tuhlaat liika
paljon aineita, varsinkin sokeria ja muita imeliä.

--Sen makeampaa, nauroi Aliina.

--Ei se sitä ole. Kaikella on määränsä. Osta ensin keittokirja, tai ota
aluksi meiltä lainaan ja opettele sitten. Mutta usko nyt tällä kertaa
minua, niin sitten olen enempi aikaa täällä.

Aliina alkoi käsittää, että hän ilmaisee typeryytensä, jos ei tottele.
Pilallehan ne keitot todellakin mahtoivat mennä, vaikka hän oli
uskonut, että joka on imelää, niin se on hyvääkin. Hän luopui
liiallisista laitoksistaan ja saikin siten Iidan olemaan vieraanaan
useita viikkoja.

       *       *       *       *       *

Kotijoukon seuraan jäätyä alkoivat viimevuotiset muistot vähitellen
palautua. Mutta nyt hän voi niistä ajoiksi irtautua ja löytää
mielelleen kevennystä. Sitä antoivat paraiten kirjat ja toimiminen
äidin apuna. Saipa hän jo muutamia kirjoja itselleenkin ostetuksi ja
yksi niistä oli keittokirja.

Lopummalla kesää huomasi Aliina yhden aikeistaan olevan menemäisillään
myttyyn. Hän sai nimittäin kuulla, että kaikki entiset palvelijat ovat
puhutut ensi vuodeksi, siis Vappukin. Nyt tuli kiire aprikoiminen, mitä
tehdä. Ennen ajatellut valehtelemiskeinot olivat kumminkin hylättävät.
Toista tietä täytyi päästä aikeen perille. Mutta mitä? Ei ollut sen
parempaa keinoa, kuin ottaa työt omille hartioille. Ensiksi ilmoitti
hän äidille aikeensa. Tämä arveli tulevan liian raskaaksi olla niin
nuorena aikaihmisen ammatissa. Aliina taas puolestansa vakuutti
jaksavansa hyvin kyllä.

Kun asia tuli Auviselle itselleen tiedoksi, katsoi tämä sitä talolleen
häpeäksi ja sanoi:

--Ei mitenkään. Kaikkihan silloin sanoisivat, että meidän talo on niin
köyhä, ettei jakseta enää palvelijoita pitää, vaan täytyy talon
tyttärien käydä karjalla.

--Se on minusta hyvin vähäinen häpeä, jos ei isompia olisi, sanoi
emäntä.--Pahemmin pelkään sitä, että jos terveys turmeltuu.

--Onpa siinä sekin, sanoi Auvinen lyhyesti, jääden kuulostamaan.

--Niin, vaan minä jaksan hoitaa toisen puolen, ja antakaahan koettaa,
houkutteli Aliina.--Jos en jaksaisi, niin ottakaa sitten tuonnempana
aikaa toinen.

--Sitä minäkin tässä ajattelin, että otetaan sitten talvella toinen,
jos Aliinalle käypi liian vaikeaksi, yhtyi emäntä esitykseen.

--Se on semmoista retustelemista hakea keskellä vuotta palvelijoita,
sanoi Auvinen ja lisäsi varovasti:--Kumpaisenko niistä heittäisi pois?

--Kumpaisenko tahtonet toveriksesi, sanoi emäntä.

Aliina näki pääsevänsä voitolle, kun sai valitsemisvallan. Isän
läsnäollessa tuntui vähän vaikealta ilmaista ajatustaan, mutta kun sitä
odotettiin, sanoi hän:

--En minä huoli Vapusta, se on niin ... tyly.

Aliina oli hyvillään, kun keksi niin yksinkertaisen syyn.

Emäntä ei puhunut mitään, odotteli vain mitä hänen miehensä sanoisi.
Tämä olisi jo ehkä mielellään heittänyt koko jutun muille, mutta
näyttääkseen yhteistä etua harrastavalta sanoi:

--Siinä tulee vahinkoa, kun Vapun palkkaotokset nousevat sen
turkinpäällisen kanssa yli tämänvuotisen palkan.

Aliinaa tämä turkkimuisto kiihoitti. Itku pyrki ääntä sortamaan, kun
hän uhkaili:

--Minä hoidan ennen vaikka yksinäni koko karjan, ennenkuin Vapun
kanssa. Menköön vaan ja pitäköön...

--Antaa mennä, antaa mennä, enhän minä sillä, rauhoitteli Auvinen
lähtien pois.

Hänelle oli keskustelun aikana selvinnyt syy, miksi Aliina pyrki piian
töille, ja hän kiroili mielessään omaa itseään, kun piti tuollaisia
juttuja olla, jotka pilaavat kaikki. Hän oli viime aikoina ajatellut
ylpeillen tyttärestään. Tosin täytyi luopua tyttökouluajatuksista,
mutta olihan sillä arvokkaita tuttavia, niin arvokkaita, ettei kaikilla
ollutkaan. Ja sen lisäksi käynyt kouluakin ja luki sellaisia kirjoja,
joista eivät monen talon tytöt tiedä mitään. Näiden nojalla oli hän
toivonut hyvää onnea, oikein kuuluja sulhasia, mutta mitä siitä nyt
tulee, kun karjapiiaksi. Tämä oli aivan harmillista.

Kiireimmän työajan jälestä ryhtyi Auvinen muodostelemaan navetan puolta
uuteen kuntoon. Kaikkiin tarvittaviin paikkoihin teetätti hän
vesikynät, niin että lehmät saivat juoda edestään eikä tarvinnut kantaa
kuten ennen. Heinien ja lannan kuljetukseen tehtiin pienet rattaat.
Näillä parannuksilla tahtoi Auvinen laittaa navettapuolen työt niin
huokeiksi ja mukaviksi, ettei siellä Aliinan tarvitsisi arvonsa
alentamiseksi asti viipyä.

Paikoilleen jäävä palvelija oli näistä mukavuuksista tuiki kiitollinen,
mutta Vappua se harmitti. Hän koetti katkeroittaa Aliinan mieltä
puhumalla edessä jos takanakin, että kyllä meni tämän talon »ryökkynän»
koulunkäynti hukkaan, kun joutui navettaan tarsimaan. Mutta nähtyään
ettei navetassa-olo tullut olemaan niinkään »tarsimista», vaihtoi Vappu
juonensa sisältöä ivailemalla, että pitää nyt toki laittaa varjostimet
navetan ikkunoihin ja maalauttaa lattia, jotteivät »ryökkynän» hameen
helmat likaudu.

Ei koskaan olleet Aliinan mielestä viikot kuluneet niin hitaasti kuin
sinä syksynä. Usein laski hän allakasta, milloin marraskuun ensimmäinen
päivä joutuisi, jolloin pääsisi tuosta kauheasta, inhoittavasta
ihmisestä. Mutta sekin arvasi poismenostaan iloittavan ja purki pahaa
sisuaan sitä runsaammin, kuta täperämmälle aika kului. Siitä saivat
viimeiseltä osansa kaikki taloon kuuluvat ihmiset, eikä vain Aliina
yksinään. Emäntä koetti olla niinkuin ei kuulisi mitään ja toimitti yhä
useammin pieniä suuhuntarjouksia, milloin kahvia, milloin voileipiä.
Tämän menettelyn oli hän ennen nähnyt auttavan parhaiten, mutta ei se
Vappuun enää pystynyt.

Aliina otti vastaan marraskuun ensimmäisen päivän niinkuin kauan
odotetun vieraan ja ryhtyi heti tuleviin tehtäviinsä. Vapunkaan
läsnäolo ei enää niin paljon vaivannut, sillä se oli sulkenut suunsa ja
touhaili äänettömänä lähtöänsä laitellen. Toiset palvelijat viettivät
vuosijuhlaansa kaikessa rauhassa mihinkään kiirehtimättä ja katselivat
naurahdellen Vapun touhkuilemista.

--Elä pidä kiirettä Vappu, sanoi renki-Lassi.--Syödään ja lepäilläänhän
vielä tämän päivää ja vähän toistakin, ennätetään ne sittenkin rahamme
kylvää.

Puhuteltu ei vastannut mitään, työnsi vain vihaisena turkkia päälleen.

--Eipä ota korviinsakaan minun puhettani.

--Mitä se Vappu siitä välittää, säesti toinen renki.--Sillä on palkka
niin hyvässä paikassa, ettei se karise, kun on turkin päällisenä.

--Niin sillä on! äyhkäisi viimein Vappu pidätellyn kiukun koko
voimalla.

Samassa tempasi hän kukkaron taskustaan, löi sitä kämmeniensä välissä
ja oikein pirullisen raaoin äänenpainoin kerskaili:

--... Vaan elkää luulko että minä siltä kerjäämään joudun: on minun
kukkaroni melkein niin täysi kuin teidänkin, ja jos loppuu, niin toista
tulee.

Niillä hyvästillään hän sitten meni.

Rengit katsahtivat toisiinsa.

Aliina seisoi tuvan takan ääressä keittämässä kahvia ja pysytteli selin
toisiin tuvassa-olijoihin.

Emäntä tuli kiirehtimään kahvia ja kutsumaan Vappua juomaan
erojaiskuppia.

--Se jo meni, ilmoittivat rengit.

--Eikä hyvästiäkään sanonut, ihmetteli emäntä katsellen tutkivasti,
mitä toiset ajattelevat.--Virkkoiko se mitään erotessaan?

--Eipä paljon. Mitähän lienee moukittanut.

Emäntä oli kohta huomannut, että Vappu oli sanonut jotain huonoa
erotessaan, koska Aliinakin oli niin alavalla mielellä ja peitteli
silmiään. Tämän puoleen kääntyen puhui hän ikäänkuin haihduttaakseen
koko asian:

--On hyvin ikävätä, kun palvelija eroaa noin tylysti.

Aliina oli vaiti. Hän olisi ollut tuiki iloinen ilman tätä
loppukohtausta. Pitikin sattua sitä kuulemaan. Hän oli viime aikoina
tullut siihen käsitykseen, että parhaiten saa pahan mielen kartetuksi
siten, että ei ole utelias kaikkea kuulemaan. Kuultua oli enää vaikea
unhottaa. Nyt häntä vaivasivat nuo Vapun rahat. Isä oli sanonut, että
se on jo aikoja menettänyt kaikki palkkansa, ja Vappu itse kumminkin
kehuu täydellä kukkarollaan. Ehkä se suutuksissaan valehteli.
Luultavasti teki niin. Sitä Aliinakin tahtoi uskoa, mutta kuitenkin
kesti epäilys pitkän aikaa.



IX.


Kaksi vuotta meni Aliinalta ilman mitään merkillisempiä tapahtumia.
Tehtävänsä työt jaksoi hän hyvin toimittaa ja voimistui siinä
ruumiiltaan aivan aikaihmiseksi. Joskin yksitoikkoinen työ ja
aika-ajoin kylältä kuuluvat juorupuheet saattoivat monesti mielen
ikäväksi, niin sitä suloisemmilta maistuivat ne hetket, jolloin pääsi
työstä vapaaksi ja sai siirtyä ajatusten maailmaan.

Hänelle oli työnteosta suoranaista etuakin. Aina vähänväliä antoi isä
hyvitykseksi rahaa, jota sai käyttää mielensä mukaan. Sillä osteli hän
kirjoja ja katseli aina hyvillä mielin kirjavarastonsa lisääntymistä.
Eikä ne huoneen kaunistuksena yksistään joutaneetkaan olemaan. Pitkinä
talvi-iltoina ennätti lukea ne moneenkin kertaan. Usein havahtui hän
aamusella kirja kädessään ja lamppu palamassa vuoteen vierellä.

Ystävyys Iidan kanssa kesti katkeamatta ja tuli yhä lujemmaksi. Jos ei
ollut aikaa käydä toistensa luona, oli aina kirje valmiina odottamassa,
menisikö joku kirkolle. Usein sai jo vastuun viemämiehen mukana.
Kirjoittamista ei vaan puuttunut.

Iidalla olikin jotain merkillisempää tekeillä. Hän valmistautui
seminaariin ja luki ahkerasti, jotta onnistuisi pääsytutkinnossa. Näitä
asioita ne kirjeetkin enimmästi sisälsivät. Aliina seurasi ystävänsä
valmistuksia yhtä suurella jännityksellä, kuin jos ne olisivat olleet
omia. Tulipa ystäväin kesken jo paljon puhutuksi siitäkin, että jos
voisivat päästä molemmat. Se oli suloinen ajatus, varsinkin Aliinalle.
Mutta kun he rupesivat tutkimaan, miten päästä tuon hirvittävän
pääsytutkinnon läpi, niin silloin täytyi peräytyä. Miten pääsisi
laskennossa, miten soitossa. Nämä olivat vaikeimmat ja pelättävimmät
aineet.

Mutta sitten he keksivät toisen tien. Pääseepä Aliina johonkin kouluun,
esim. karjakkokouluun. Ja tästä he innostuivat molemmat ja rakensivat
mitä hauskimman tulevaisuuden ohjelman. Kumpikin käy koulunsa, ja
sitten he sovittavat niin, että Aliina rupeaa johonkin hoviin
karjakoksi ja Iida läheiseen kouluun opettajattareksi. Sitten heillä on
oikein hauska. Jopa he muistelivat valmiiksi ja katselivat kartaltakin,
missä olisi hovitaloja kansakoulujen läheisyydessä. Ja kyllähän
semmoisia aina löytyi.

Kaikki nämä oli heillä moneen kertaan puhuttuna, kun Iida syksykesällä
matkusti seminaarin tutkintoon. Aliina kävi saattamassa ja jäi
jännityksellä odottamaan tietoja. Parin viikon perästä ne saapuivatkin.
Kaikki oli hyvin onnistunut. Aliina iloitsi kuin omasta asiastaan,
sillä se oli alkuna ja vahvistuksena yhteiselle ohjelmalle. Nyt oli
vain pidettävä huoli omista opinnoista, mutta asialla ei ollut
kiirettä, sillä kurssi kesti vain kaksi vuotta. Huolettomaksi ei siltä
voinut heretä, täytyi alkaa taivutella vanhempien mieliä.

Mutta nämäpä olivat kumpainenkin kovasti vasten. Äiti vähän taipui
ajattelemaan asiaa, mutta isä ei ensinkään.

--Siihen koulupaikkaan en auta en pennilläkään enkä anna lupaa,
päätteli tämä.--Palvelustytöille se on kyllä hyvä, joilla ei ole kotia,
mutta lähteä talon tyttären kahdeksi vuodeksi vieraan palvelukseen
etovertaista oppia saamaan, niin se on aivan hupsua.

Aliina jäi pahoille mielin. Ei olisi haluttanut väkisinkään lähteä,
mutta jos kotiin jää, niin menee hukkaan kaikki aikeet. Saadakseen
vanhempansa paremmin taipumaan ilmoitti hän, että Iida on
karjakkokouluun kehoittanut ja että heillä on semmoiset ja semmoiset
tuumat. Vaikea tosin oli antaa vanhemmillekaan tiedoksi salaisuuksia,
mutta muuta keinoa ei ollut. Ja jotain ne vaikuttavatkin, sillä
molemmat pitivät Iidaa erityisempänä maili-ihmisenä. Auvinen itsekin
malttoi jo rauhallisemmin kuunnella ja alkoi kysellä:

--Ettäkö olisit sitten hovilaisen karjakkona kaiken ikäsi?

Samalla katsahti hän naurahtaen vaimoonsa, mutta tämä ei ollut sitä
huomaavinansa.

Aliina ymmärsi, että isä tarkoitti iän loppupuoleksi jotain huokeampaa
elinkeinoa, ja vastasi jäykästi--:

--Olen niin kauan kuin jaksan.

--Entäs vanhana?

--Syön ansioitani.

--Vai niin, vai niin, myhäili Auvinen.--Ja se kaikki siinä mielessä,
että saisit olla Iidan kanssa yksin seuduin.

--Onhan siinä sitäkin.

--Vaan jos Iida heittää hyvinkin pian opettajan toimen ja menee
naimisiin.

--Ei heitä, eikä mene, vakuutti Aliina pyhän kiivauden vallassa, vaikka
myöhemmin häntä nauratti näin lujaan päätökseen meneminen toisen
puolesta.

--Sittenhän tuon näkisi, virkkoi Auvinen ja lopetti keskustelun sanoen
tahtovansa ajatella.

Se oli jo Aliinasta paljon, kun sai isänsä asiata ajattelemaan. Eihän
sillä vielä ollutkaan muuta kiirettä, kuin että saisihan Iidalle
kirjoittaa siitä.

Jonkun ajan perästä hän jo kysäisi, miten asia on ajateltu.

--Ei se ole vielä mitenkään, sanoi Auvinen.--Kunhan käyn ensin tuolla
kirkolla päin.

--Ei toki pitäisi isän puhua siitä minun kouluunmenostani ja muusta,
houkutteli Aliina.

--Minä vähät siitä koko karjakkokoulusta, muuta minä ajattelen.

Semmoistako se olikin, ajatteli Aliina. Hän kirjoitti Iidalle pitkän,
ikävän kirjeen. Kirjoittaessa muistui mieleen, että kansakouluun
pääsemisessä oli serkku Hilja paljon apuna, ehkä sen puhe nytkin
auttaisi. Hän kirjoitti sille toisen kirjeen ja kehoitti tulemaan
käymään, mutta jos ei joutaisi, niin pitäisi kaikella mokomin
kirjoittaa. Karjakoksi haluamisensa syyksi selitti Aliina sitä, että
kun heitä lapsia on niin monta, niin hän joutaisi jo kohta muualle
itseänsä elättämään. Tämän selityksen toivoi hän Hiljan parhaiten
ymmärtävän, ja se oli samalla tosikin.

Mutta vastauspa ei tullutkaan toivon mukainen. »Se on aivan tarpeeton
puuha sinulle», kirjoitti Hilja. »Karjaa osaat kyllä ruokkia ja voita
opit valmistamaan lyhempiaikaisissakin oppipaikoissa. Meille tulee
kevättalvella läänin karjakko kolmen kuukauden ajaksi, tule silloin
varmaan tänne, niin muuta et tarvitse. Tänne on aikonut paljon muitakin
tyttöjä ja meille tulee oikein lysti, kun minä sinua käyttelen jos
kuinka monessa kylässä. Ja täällä näet paljon poikiakin, ja ne ovat
aikoneet laittaa tanssi-iltaman silloin kouluaikana. Kirjoita heti
vastuu, eläkä ajattelekaan sinne suureen karjakkokouluun.»

Aliinan mielestä oli Hiljan kirjeessä nyt niinkuin ennenkin se vika,
että niissä melkein aina viittailtiin poikiin ja sulhasiin. Muuten ei
tuo oppiesitys ollut hulluinta, olihan se samaan suuntaan kuin hänen
omansakin. Mutta ei hän rupea siihen suostumaan, ennenkuin kysyy
Iidalta, joka sen parhaiten ymmärsi ja joka ei koskaan kirjoittanut
sulhasista.

Aliina oli viime aikoina lukenut »Ihmisen oma voima ja
toimeentulevaisuuden tie» nimistä kirjaa ja omistanut siitä itselleen
jänteviä mielipiteitä ja päätti niitä seurata, vanhempien ja muiden
vastustelemisista huolimatta. Iida oli ainoa poikkeus, sillä hehän
olivat ikäänkuin yhtiössä ruvenneet raivaamaan tulevaisuudentietään.
Vastuuta odottamatta entiseen kirjeeseen kirjoitti hän Hiljan
esityksestä ja sovitteli kirjeen loppuun tahdon lujuutta uhkuvia
lauseita. Niillä oli tarkoitus osoittaa horjumattomuutta ja saada
Iidalta innostuttavia kehoituksia.

Mutta kylläpä hän huomasi pontevain lauseittensa menneen hukkaan, kun
vastaus viimein saapui.

»Mene veikkonen sinne omaistaloosi voin valmistusta oppimaan, onhan se
kaikessa tapauksessa eduksi» kirjoitti Iida. »Jos sitten näkisit
tarvitsevasi enempi oppia, niin eihän entinen ole esteenä. Jos taas
tässä olisi tarpeeksi, niin sen parempi. Tämän mukavampaa tilaisuutta
ei ole milloinkaan, ja tähän varmaan suostuvat vanhempasi, joiden
tahtoa vasten lähteminen olisikin paha.»

Nyt sen jo Aliinakin käsitti, että selvä asiahan tämä on, jossa ei
olisi tarvinnut ensinkään päätänsä vaivata. Hän oli niin iloinen, kun
tie taas selvisi. Vanhemmilta ei tarvinnut edes kysyäkään tähän
vähäaikaiseen oppipaikkaan, ne jo heti kuultuaan sinne käskivät. Toinen
menopaikka sai jäädä tuonnemmaksi toisiin aikoihin. Ei hän tahtonut
pyynnöillään vaivata isäänsä yhteen perään. Joutaa ajatella.



X.


Aliinalta kului kolme kuukautta voinvalmistuskoulussa hyvin hupaisesti.
Ei tullut kertaakaan tällä ajalla kotona käydyksi, eikä Iidallekaan
kirjoitetuksi. Vapaana kodin hiljaisuudesta, nuorten seurassa, ei
entisten ystäväin kaipuu ollut erittäin suuri. Täällä sai monta uutta
tuttavaa, tyttöjä jos poikiakin, joista viimeksimainituista eräs poika
ennätti päästä Aliinan sydämen ystäväksi ja valtasi mielen ensimmäisen
rakkauden koko voimalla. Tuo rakastetuksi tullut oli sieltä
sukulaistalon läheltä, Hiljan sulhasen veli. Hilja oli nimittäin
Aliinan siellä ollessa mennyt julkikihloihin, mistä lemmenliittokiihko
tarttui toisiinkin, ja niin oli ennen oppiajan loppua Aliinakin
salakihloissa nuoremman veljen kanssa. Salaisuutta eivät julkisesti
tietäneet muut syrjäiset kuin Hilja, joka sukulaisena ja ystävänä oli
vaikuttanut paljon serkkunsa hyväksi, suoden tälle saman onnen kuin
itselleenkin.

Oppimatkalta kotiinpalaaminen ei ollut Aliinasta oikeinkaan iloista,
kun rakastetun näkeminen jäi aivan sattuman varaan, pitkien väliaikojen
taakse. Mutta siitä syntyvä suru ei ollut raskasta, vaan se ikäänkuin
kirkasti sitä autuaallista ajatusta, että on olemassa eräs, joka
myöskin kaipauksella ajattelee häntä.

Aivan kuin Aliinan onnellisuuden täytteeksi ja armaasta kauas
joutumisen palkinnoksi oli häntä kotona odottamassa pari iloista
uutista. Ne olivat vielä sitä laatua, että toisella niistä sopi
ilahuttaa erästä toistakin, nimittäin Iidaa, jolle kirjoittaminen oli
viivähtänyt rakkauden ajatuksissa, joita ei kumminkaan rohjennut niin
vakavalle ystävälle näin alussa ilmoittaa. Nytpä oli sekä asiaa että
aikaa, ja aivan innostuneena hän kirjoitti:

»Paras ystävä Iida!

Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen, kun rupean tätä sinulle
kirjoittamaan, että et usko, ja varmaan tulet sinäkin iloiseksi, kunhan
saat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa. Minä olin nyt enolassa
voinvalmistusta oppimassa, ja siellä oli niin hauska että ei
milloinkaan ennen. Ja kuulehan, mitä isä oli puuhannut sinä aikana
täällä kotona. Isä oli hakenut kirkonkylän kansakoulun opettajan tänne
pitämään kyläkuntalaisten kanssa kokousta uudesta kansakoulusta ja oli
saanut kaikki suostumaan koulun perustamiseen tänne, kun oli luvannut
ilmaiseksi koulun paikan meidän pellon takaa Kuoppa-aholta ja vielä 50
hirttä. Ja kuulehan, mikä isällä on mielessä tätä puuhatessaan: se
sanoi mulle, että siihen näet otetaan naisopettaja ja että koulun pitää
valmistua siihen mennessä kuin sinä pääset seminaarista ja että se ihan
sinun varallesi rakennetaan. Ja se on nyt jo ihan valmiiksi päätetty se
koulun rakentaminen, ja rupeathan sinä ihan varmaan, se tulee niin
kauniille paikalle, muistathan sen Kuoppa-ahon, josta aina marjassa
käytiin. Isä vielä sanoi, että Iida saapi kesällä käydessään määrätä
paikan, johonka kouluhuoneet rakennetaan. Ja tulehan taas kesällä, niin
sitten meillä on vasta oikein lysti ja sitten minä kerron vielä paljon
muutakin, kunhan tulet.

Oletkos sinä sitä kuullut, että täällä pidetään kesällä suuret
arpajaiset kansanopiston hyväksi, joka kuulutaan ensi syksynä
avattavan. Ja et usko kun minunkin nimeni on pantu arpajaisvoittojen
kerääjien joukkoon ja ilmoitettu sanomalehdessä. Opettaja se on varmaan
minut muistanut. Mutta mistähän minä niitä voittoja saanen? On minulla
varmaan yksi (viimeisen sanan hän raaputti pois ja jatkoi) muutamia,
joilta saan, ja kun ennättäisi ja olisi aineita, niin pitäisi itsenikin
tehdä sinne jotain. Ja niissä arpajaisissa me varmasti ollaan yhdessä
ja mitähän sinä sanonet, jokohan torunet, kunhan minä kaikki kerron. Ja
et sinä usko kummempaa, kun serkku Hilja on kihloissa, se tapahtui
minun siellä ollessani. Sulhanen on siitä läheltä, Vihtori Nevalainen
nimeltään, ja on siinä talossa toinenkin poika, Augusti niminen. Onko
se Hilja kirjoittanut sinulle mitään?

Meillä ollaan terveinä ja kirjoita sinä nyt kohta, mitenkä sinä siellä
seminaarissa ja lupaudutko tulemaan tähän kouluun. Anna anteeksi, jos
on tullut harvoin kirjoitetuksi, nyt minä kirjoitan siitäkin edestä.--
Uskollisin ystäväsi    Aliina.»

Hän luki kirjeen moneen kertaan ja oli mielissään, kun siitä tuli
niinkin pitkä ja sujuva. Yksi puute siinä oli entisiin verraten, kun ei
käynyt mainitseminen mitään siitä, että saadaan asua lähekkäin. Aliina
joutui vähän ikäviinsä tätä ajatellessaan, mutta toinen vahvempi tunne
sai voiton. Iidan koulusta pääsemiseen oli vielä kolme vuotta, joka oli
kovin pitkä aika. Ja vaikka tuo aika olisi ollut lähempänäkin, niin
tuntui aivan selvään, että Augustin nimi vetää puoleensa semmoisella
voimalla, ettei sen rinnalla kestäneet mitkään muut tuttavuusliitot.

Aliina sulki Iidalle kirjoitetun kirjeen kuoreen ja alkoi kirjoittaa
toista kirjettä sulhaselleen. Kirje alkoi kuluneiden kuukausien
ikävöimisellä, joiden muistoa täytyi vielä uudistella kysymyksillä,
»muistatko sinä kun me siellä ja siellä oltiin ja mitenkä sinä silloin
ja silloin sanoit ja mitenkä minä vastasin ja ajattelin». Toivossa että
rakastettu nuo ihanimmat sanansa taas uudistaisi, jatkoi hän
surunvoittoisesti: »Mitäpä minä näistä muistellen, ehkä jo olet ne
unohtanut ja kohta unohdat kaikki.»

Keskiosaan tuli samoja asioita kuin Iidallekin, nimittäin kansakoulusta
ja arpajaisista. Ja niistä kirjoittaessaan ei enää kuulunut
unhottamisvalituksia. Aivan välttämättömänä asiana teroitti hän, että
Augustin on ostettava ja tehtävä arpajaisvoittoja ja sitten itsensä
tuotava ne Aliinan kotiin. Mutta jos ei itse pääsisi tuomaan, niin on
välttämättä kuljettava Hiljan ja hänen sulhasensa kanssa Aliinan kodin
kautta arpajaisiin. Hän päätti pitää muistissaan, että jos ei Augusti
tätäkään viimeistä toivomusta täytä, niin silloin hän ei enää
rakastakaan. Mutta täyttäähän hän.

Kun kirjeet oli lähetetty, jäi mieli niin hyväksi, kuin jos niissä
lähetetyt sanat jo olisivat perillä.

       *       *       *       *       *

Kevät mielessä ja kevät luonnossa, silloin on kaikki suloista. Aliina
liikkui kuin siivillä, eikä työt tuntuneet vaikeilta. Rinta uhkui
riemua, joka laulun sävelinä virtaili ulos. Hän eli kuin autuaitten
maailmassa, jossa ei kaivata ympäristön ihmisiä, vaan ihanne on sama ja
ylinnä muita.

Nuoremmat sisaret hupenivat aivan mitättömiksi, niistä oli vain kiusaa.
Jos niiden kanssa meni kävelemään vasta sulaneille pellon pientareille,
häiritsivät ne vähäpätöisillä kysymyksillään ja toimillaan. Siksipä hän
sovittikin niille kaikenlaisia yksinkertaisempia töitä kankaiden
laitossa ja voinvalmistuspuolella ja liikkui ihailukävelynsä yksin.

Mutta kohtapa sisaretkin kyllästyivät hänen lankavyyhtiensä kerimiseen
ja erosivat omiin toimiinsa, varsinkin kun kuulivat, etteivät he pääse
ensinkään osallisiksi parhaimpiin kankaisiin. Ei auttanut yhtään, jos
Aliina vetosi vanhemmuuteensa ja nimitti toisia laiskoiksi. Yhtä vähän
hyödytti, jos koetti torumalla ja riitelemällä pakottaa. Käämejä ei
tullut puoleksikaan kankaan tarpeeksi.

Viimein hän jo valitti sisarten uppiniskaisuutta äidilleen, joka niitä
hyvällä sanalla kehoitti olemaan apuna.

--Ei me ennätetä kaikkea, puolustelivat sisaret.--Meidän pitää pestä
astiat, lakaista lattiat ja paimentaa lehmiäkin.

--Kyllä te vielä niiltä töiltä ennätätte vuorotellen auttaa Aliinaakin,
sanoi äiti.

--Onpa tuo Aliinakin meille niin tyly, valittivat sisaret.--Ei aio
antaa meille yhtään mekkovaatetta, eikä ota minnekään mukaansa; ei
näytä kirjeitään eikä mitään, eikä laske kamariinsakaan, yksinään vaan
siellä kirjoittelee ja meidän pitäisi tehdä käämejä sotkeutuneista
langoista.

--Jopa teillä nyt on syitä, naurahti emäntä.--Antaa Aliinan pitää nuo
kankaansa kokonaan, paneehan se kohta teille erityisen kankaan, jota
saatte itsekin opetella kutomaan.

--Niin, minkälaista yksiväristä panenee, joka ei itselleen kelpaa, ja
joutuuko sekään koko kesänä valmiiksi.

--Kyllä joutuu, kun olette ahkerasti Aliinan apuna, alussa on kesä.
Isänne tuopi ensi kerran kauppiaassa käydessään lankoja, puhukaa sille,
minkänäköisiä haluatte.

Kohta oli tytöillä kokoelma langanpäitä, ja kun isä lupautui niiden
mukaan tuomaan kankaan tarpeet, niin loppuipa Aliinalta apulaisten
puute. Myöhään iltasilla lapsutti käämirukin poljin, ja milloin
varsinainen kutoja poistui kangaspuiden takaa, oli apulainen kohta
paikalla.

--Elkää työntäytykö kutomaan, en minä anna, torui Aliina.--Monta väärää
rantua olette jo tehneet ja niitä sitten minun purkaa.

--Kudo sitten kiireesti, että joutuu meidän hamevaate, kiirehtivät
tytöt.

--Mihinkä niillä on kiire?

--Arpajaisiin.

--Pysytte vielä muuallakin eikä arpajaisissa.

--Sinäkö vain menet.

--Menen minä.

Tässä molemminpuolisessa etujen valvomisessa pysyi sisarusten väli
riitaisena ja kylmänä.

Jäiden hidas sulaminen teki harmillisen pysähdyksen Aliinan
hempeimmillään olevalle lemmenyhteydelle. Lupausten mukaan piti
Augustilta olla ainakin kaksi kirjettä tulossa, mutta ne varmaan
odottivat postihuoneella, kun ei päässyt siellä käymään. Tyynellä
säällä löhöttivät järvien keskukset jään sojetta täynnä, vaikka mailta
oli lumi sulanut näkymättömiin.

Viimein kertyi kaikenmoisia asioita, ja Auvinen päätti lähteä veneellä
soluttelemaan jäiden lomitse kirkonpuoleiselle mantereelle. Moneen
kertaan muistuttivat pienet tytöt langoistaan, jotteivät ne vaan
unohtuisi ostamatta. Aliina uskoi asiansa selityksen yhteen kertaan,
mutta sitten oli vielä yksi asia, postihuoneella käynti, jota teki
mieli monestikin teroittaa, jollei tämä tärkeä toimi olisi ollut
annettava isälle. Oli hän ennenkin kysyttänyt isällään kirjeitä
postista, eikä se yhtään saattanut hämilleen, mutta nyt kun olikin
tiedossa rakkaudenkirjeitä.

Aliinan työnteosta ei isän matkallaoloaikana tahtonut tulla mitään.
Mentyä vielä sujui kankaan kutominen jotenkin, mutta kun alkoi olla
toivoa takaisintulosta, pujahti tihkipäätä erehdysrantuja, joita sai
purkaa. Eikä siinä malttanut monta minuuttia kerrallaan istua, kun
täytyi käydä tähystelemässä, joko näkyisi venettä tulevaksi. Ei koskaan
ennen ollut odotus niin pitkältä tuntunut. Jos vielä kaiken tämän
odotuksen lisäksi isä unohtaa kirjeitä kysyä, niin sitten kelpaa.

Aliina ihan väsyi alituisesta järvelle tähtäämisestä, kun isän tulo
myöhästyi vuorokauden yli tavallisen ajan. Viimein hän jo päätti, ettei
mene katsomaan, vaikkei tulisi koko kevännä. Olkoon, mihin lienee taas
siellä yhtynyt...

Uhalla ei mennyt vielä sittenkään, kun sisaret riemuitsivat, että nyt
se tulee. »Tulkoon, jos tulee, ei sillä ole mitään minulle...» Isä oli
ennättänyt pihaan asti, ennenkuin uteliaisuus voitti ja täytyi mennä
puheille. Isä alkoi heti naurussasuin kaivella povitaskuaan, ja silloin
jo Aliinankin toivo virkistyi. Kirjeitä oli hänelle kokonaista kolme.

--Onpa nämä taskussa vähän rutistuneet ja nuhrautuneet, puheli Auvinen
antaessaan.

--Ei se mitään! Kiitoksia paljon! sanoi Aliina iloissaan ja kiirehti
kamariinsa lukemaan.

Hän näki päällekirjoituksesta, että Augustilta oli kaksi ja Iidalta
yksi. Nämä olivat ensimmäiset postissa tulleet rakkaudenkirjeet!
Hyvältä mieleltä ei oikein tiennyt, minkä niistä aukaisisi ensiksi. Hän
käänteli kutakin erikseen ja pysähtyi tarkastelemaan nuhrautuneinta. Se
oli hyvin löyhästi kiinni, muutamin paikoin ei ollenkaan, vaikka kirje
oli suljettu ostokuoreen. Kynnellä kohottamalla aukeni se aivan
repimättä, ja nyt näkyi selvästi, että irtonaisista kohdista oli jo
ennen revennyt ylälaidan liimainen osa alimmaiseen paperiin.

... Tämä on aukaistu matkalla, sanoi Aliina harmistuen. Tarkemmin
katsomalla näkyi, että kirjeen päällä oli ollut lakka, kuten toisenkin,
mutta se oli raaputettu pois. Nytpä jo harmitti ja samalla iletti,
sillä muita ei osannut ajatella syylliseksi kuin isää. Hän oikaisi
kirjeen levälleen ja luki:

»Oma rakas Aliina», mutta täytyi ihan siihen keskeyttää, niin pahasti
töykäisi mieleen, kun ajatteli, että sen on siitä jo ennen syrjäinen
lukenut, vieläpä... Mielen rauhoittamiseksi alkoi hän aukoa toisia
kirjeitä, joiden sisältöä eivät muut olleet nähneet. Väkisinkin täytyi
sydämen sykähdellä ilosta, kun hän luki toisesta alkulauseen: »Iäti oma
Aliina!» ja Iidan kirjeestä: »Uskollisin ystäväni.»

Hän ei ennättänyt vielä yhtäkään kirjettä loppuun, kun sisar Mari tuli
huutaen heilaten sanomaan: »Tule katsomaan, kun isä on tuonut sinulle
muslimia vaatteiksi ja vaikka mitä.»

--Tuokoon, sanoi Aliina tylysti ja keräili kirjeitään sisaren
nähtävistä.

--Tule nyt, kiirehti Mari, joka oli vaateasioista niin innostunut,
ettei joutanut olemaan uteliaskaan.

Aliina meni kumminkin. Hänen äitinsä seisoi selin ja puhui parhaillaan:

--... niitä sinun turhia luulojasi, en usko, enkä toivokaan; vielä
niihin ennättää...

Auvinen antoi salaisia merkkejä, ettei enää puhua. Mutta emäntä vain
kääntyi Aliinaan ja jatkoi:

--Minä täällä olen parunnut isällesi, kun otapas talonpoikaiselle
tytölle tällaista vaatetta, joka niin näkönsä kuin hintansakin puolesta
kuuluu herrasväelle. Tämä sitten sinua puolustaa, että jos muka joudut
morsiameksi, ikäänkuin siihen pitäisi vaatteilla pyrkiä. Liika on
liikaa, hyvin joutaisit vielä itse tekemään vaatteesi.

Aliina kuunteli ja katseli äänettömänä. Äidin puhe vahvisti äskeistä
luuloa kirjeen avaamisesta, ja se yhä enemmän hävetti. Hän kääri
vaatteen kokoon pois viedäkseen.

--Mitä se Iida sieltä kirjoittaa? kysyi Auvinen hyvin viattomalla
äänellä.

--En ennättänyt lukea, vastasi Aliina.

--Keltäs ne toiset kirjeet olivat? kysyi äiti.

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin joko olla ääneti taikka valehdella
äidille isän tieten. Sitäpä ei olisi haluttanut tehdä näinkään »arassa»
asiassa.

--Koulutovereilta tuli, vastasi hän lyhyesti ja kiirehti pois.

Kirjeitä lukiessa alkoi jo iloinen mieliala palautua, sillä sulhasen
kirjeet olivat mitä rakkaimpia. Ensimmäinen kuohui ikävöivää, toinen
vakuuttavaa rakkautta. Ei kuulunut hetkeksikään unohtuvan mielestä, ei
päivillä eikä öillä. Arpajaisvoittoja lupasi lähettää, ja jos vaan
saapi toveria, niin kulkee Aliinan kodin kautta.

Oli kerrassaan ihanaa tietää itsellään olevan näin uskollisen
rakastajan, ja ilman tuota kirjejuttua olisi se ollut monta vertaa
ihanampaa. Nyt se tulee käymään ja isä tietää... Jos vaan ilkeäisi,
niin aivan sietäisi kieltää tulemasta.

Iidan kirje jäi viimeiseksi. Se alkoi näin: »Et usko kuinka minä
ihastuin iloisesta kirjeestäsi ja jouduin samalla hämille isäsi
puuhasta ja sinun kysymyksestäsi. Se on aivan liikaa luottamusta
minuun, joka olen vasta vajaan vuoden ollut seminaarissa. Eihän ole
ensinkään varmaa, pääsenkö eteenpäin toisina vuosina, sillä ne ovat
paljon vaikeampia. Ja toiseksi voivat mielet muuttua kolmeen vuoteen,
jos senkin ajan eläisi, joka sekään ei ole varmaa. Täällä on viime
vuodellakin sattunut kuolemantapaus, niin ettei sitä tiedä minunkaan
elämäni pituutta. Siis ei puhuta enää mitään tästä asiasta, aika
näyttäköön. Elä suinkaan luule minun katsovan ylön opettajana olemista
teidän kylän koulussa. Päinvastoin pidän sitä vielä liika suurena
kunniana itselleni.

Nyt toiseen asiaan. Luin kirjeesi moneen kertaan ja tulin sitä vähän
tutkineeksi. Siinä piilee jotain, jota sinä et ole tahtonut minulle
ilmaista. Et saa pahastua, jos epäilen, ettei tuo riemu ole syntynyt
yksistään minun puolestani. Sinulla on varmaan jotain ilon syytä siellä
lähempänä, jota luuloa vahvistaa lupauksesi, että »tulehan tänne, niin
sitten kerron». Olisin jo ennenkin utelias tietämään, mutta jääköön,
kuten tahdot, yhtymiseen asti. Jo ennen teidän arpajaisianne olen
kotona, ja silloin rupatellaan yksi yö läpeensä. Puuhaa vaan puolestasi
arpajaisten hyväksi, sillä tarkoitus, johon varoja kerätään, on jalo.»

Loppuosassa puhuttiin seminaarin riennoista ja muista pienistä
asioista.

Kirje vaikutti Aliinaan samalla tapaa kuin jos hurmasteltuaan rakkauden
tunteissa joutuisi yhtäkkiä istumaan vakavain ihmisten keskeen kirkon
penkkiin. Hänen täytyi taas ihmetellä Iidaa, kuinka se aina malttaa ja
osaa ajatella asioita pitemmältä, niin ettei riemastu eikä pahastu
ennen aikojaan. Olihan hänkin monesti päättänyt seurata Iidan
esimerkkiä ja lukenut siinä tarkoituksessa »Ihmisen omaa voimaa», mutta
ei vaan auttanut.



XI.


Pari päivää ennen arpajaisia meni Aliina viemään keräämiänsä voittoja
arpajaispaikalle. Iida oli jo kotonaan, mutta sillä oli niin paljon
tekemistä arpajaisten valmistuksissa, ettei kirjeessä puhutusta
pitkästä puhelusta tullut mitään.

--Jää sinäkin toveriksi laittamaan, niin sittenhän meillä on aina
aikaa, kehoitti Iida.

--En minä nyt voi jäädä, sanoi Aliina.

--Miksi et? Täällä olisi niin paljon järjestämistä.

--Mitäpä minä osaisin tehdä! Enkä minä oikein viitsisi jäädä teille
olemaankaan niin moneksi yöksi, kun on tuo pääkaupungista tullut
sisaresi täällä.

--Mitä sinä siitä kainostelet, rohkaisi Iida.--Se asuu eri kamarissaan
ja kirjoittelee kansanjuhlassa pidettävää esitelmää naisasiasta. Ei se
tule meitä häiritsemään.

--Pitää minun sittenkin olla arpajaisten edellisenä päivänä kotona,
sillä sinne taitaa tulla silloin vieraita, tunnusti Aliina.

--Ketä vieraita?

--Hilja sulhasineen ja ehkä joku muukin, sanoi Aliina vähän hämillään.

--No sitten minä ymmärrän, enkä kiusaakaan jäämään, sanoi Iida
nauraen.--Luultavasti se joku on Augusti nimeltään, ja tottahan nyt
arpajaisissa esitellet sen minullekin.

--Hyvin mielelläni, jos vaan sallit esitellä, vaikka ei se ole mikään
minulle.

--Jokohan ei ole. Sinä taidat pelätä, etten minä salli sinulle
sulhasta.

--En minä niin sitäkään pelkää, vaan kun siitä puhuminen olisi liika
aikaista.

--Saat minulle ilmoittaa aikaisemmatkin asiasi, ei ne kuulu muille,
vakuutti Iida.--Ja ehkäpä ne arpajaisten aikana tulevatkin varmemmiksi.

--Sittenpähän nähdään, sanoi Aliina onnellisena, kun kuuli, ettei hänen
paras ystävänsä asetu vastustavalle kannalle.

Hän palasi tyytyväisenä kotiinsa ja puuhasi ahkerasti, somistellen
kaikkia kohtia ja varsinkin omaa huonettaan vierasten tuloksi.
Sisarilla oli omat vaatekiireensä, niin etteivät he joutaneet avuksi,
vaikka Aliina suuttumiseen asti koetti heitä pakottaa kartanoa ja sen
ympäristöjä puhdistelemaan. Arpajaisten jälestä vasta kuuluivat
joutavan. Aliinaa tämä sisarten uppiniskaisuus harmitti. Hän olisi
tahtonut ensi kertaa käyvälle sulhaselleen näyttää kotinsa kaikin
puolin puhtaana ja järjestyksessä. Yksinään ei tahtonut kaikkea
ennättää, kun oli paljon muutakin tekemistä. Tuli jo toisinaan
kiireessä, kiukun noustessa, itsekseen sanotuksi, että »mitähän jos
minä en enää monena kesänä olisikaan näitä nurkkavieriä nuohoomassa.»
Uhallakin tahtoi hän saada puhdistetuksi silmään sattuvimmat paikat ja
saikin osapuilleen.

Suurimmaksi mielenvaivaksi jäi pelko siitä, malttaako isä olla niin
tietämättömänä hänen sulhasestaan, ettei täytyisi hävetä, kun ne
tulevat. Onneksi oli siltä jäänyt lukematta se kirje, jossa tulosta
puhuttiin, eikä hänkään sitä ilmaissut edeltäpäin. Hän katui, kun ei
ymmärtänyt jättää voittojen vientiä isälle, sillä keinolla olisi saanut
hänet vierastenkäyntiajaksi pois kotoa. Nyt täytyi jäädä odottamaan
mitä hyvänsä tapahtuneekin.

Ei Auvinen kuitenkaan sivu rajain mennyt. Vierasten kohtelu oli kyllä
ehkä liiankin ystävällistä, mutta eivät he ymmärtäneet sillä olevan
erityistä tarkoitusta. Ja arpajaismatkalle lähdettyä vetäytyi Auvinen
aivan syrjään ja perille tultua katosi omille teilleen.

       *       *       *       *       *

Joukkoa tulvaili arpajaispaikkaan joka haaralta. Näistä suurista
arpajaisista oli saapunut tieto kaukaisimpiinkin kyliin, joista
pienemmissä tiedettiin tuskin mitään. Nyt niistä oli puhuttu
kaikkialla, varsinkin siitä ennen kuulumattomasta ihmeestä, että saa
kokonaisen lehmän 25 pennillä, samoin suuren seinäkellon ja monta
muuta. Tätä ihmettä täytyi päästä katsomaan, ken vähänkin sai vapautta.
Ja kun tämän lisäksi kuului saavan kuulla ja nähdä kaikkea hauskaa.

Pienilläkin poikasilla oli tuo tarvittava summa, 25 penniä, ja
kuvittelivat he hyvin mahdollisesti palatessaan taluttavansa lehmää
nuorasta taikka kantavansa suurta seinäkelloa. Ei kumminkaan ollut
yhtään niin lujauskoista, että olisi talutusnuoran ottanut mukaansa.

Keskipisteenä oli kansakoulu, jonka katolla suuri juhlalippu
harvallensa häilyen houkutteli joukkoa luokseen, ja pienemmät liput
kilvassa kiirehtivät tulijoita.

Aliina ja Hilja menivät Saliniin. Iida oli siellä laittautumassa
arpojen myyjäksi ja tuli iloisena tervehtimään tuttaviansa.

--Onpa siitä jo aikaa, kun on viimeksi nähty toisiamme, sanoi hän
Hiljalle pidellen kiinni kädestä.--Vilautapa toistakin kättäsi, että
näen saapiko toivottaa onnea.

--Tässä tämä on.

Hilja veti tyytyväisesti nauraen kätensä hameen suojasta.

--Niinpähän on. Onnea vaan!... Aliinalle ei näy vielä tarvitsevan
toivottaa, koska pitää kätensä näkösällä.

Hilja sanoi kiitokset hänelle toivotetusta onnesta ja alkoi lasketella:

--Jo tälle saapi toivottaa valmiiksi, ei siihen ole pitkää aikaa...

--Onko niin? kysyi Iida nauraen.

--Ei, ei, elä anna Iida itseäsi narrata, jouduttautui Aliina
kieltämään.

--No minä uskon Aliinaa, sanoi Iida.--Mutta tokko Hiljan sulhanen
onkaan täällä?

--On. Ne jäivät tuonne ulos kävelemään.

--Onko sinulla sitten kaksi? ilvehti Iida.

--Ei minulla, mutta tämän...

--Sinä nyt siinä ... keskeytti Aliina.--Veljensä kanssa jäi kävelemään.

--Tämä Aliina näkyy olevan kovin arka, nauroi Iida.--Käy sinä Hilja
kutsumassa ne tänne.

--Ei nyt kuitenkaan tänne, kun sinullakin taitaa olla kiire.
Tavataanhan niitä siellä arpajaispaikassa.

--Jos niin tahdotte. Mutta nepä odottavat teitä pitkään.

--Antaa odottaa ja sinnehän tästä pitääkin lähteä.

--Juodaanhan kahvi ja mennään sitten yhtenä. Minä olen utelias näkemään
teidän sulhasianne, sanoi Iida.

--Niin mutta minäpä jään jälelle, jos rupeatte muiden kuulten puhumaan
minunkin sulhasestani, pani Aliina vastaan.

--Elä nyt ole lapsellinen, vakuutti Iida.--En minä ainakaan puhuttele
muulla nimellä kuin minkä itse esittelet.

Tytöt lähtivät kävelemään kansakoululle päin ja tapasivat toverinsa
vähän matkan päässä tien vieressä istumassa.

--Vihtori Nevalainen, sulhaseni, esitteli Hilja.

Iida tervehti ja virkkoi:

--Saan toivottaa onnea. Me ollaan morsiamenne kanssa vanhoja tuttavia.

Hilja heitti tahallaan toisen veljen esittelemättä ja katsoi Aliinaan.
Tämän täytyi tarttua jatkamaan:

--Augusti Nevalainen, nuorempi veli.

Nuoret miehet olivat alussa vähän hämillään tämän seminaarineidin
seurassa, joka loi heihin salavihkaa uteliaita katseita. Iidan mielestä
ne olivat kelpo poikia: pulskia ja solakoita, eivätkä ollenkaan
näyttäneet nahjuksilta.

--On se hauskaa, kun tänne saadaan vieraita toisistakin pitäjistä,
sanoi Iida puheen aluksi.

--Niin, virkkoi vanhempi veli, joka näytti olevan puheliaampi;--pitihän
tänne lähteä nostamaan niitä suuria voittoja, joita kuuluu olevan.

--En usko teidän voiton himossa tulleen, vaan jalommassa
tarkoituksessa.

--Miksei voiton? Niitäpähän sinne kerätään.

--Kyllä, mutta yhtäkaikki. Kuinkas paljon te lähetitte voittoja?

--Ei minulta tullut yhtään, vaan tämä velimies teki soututuolin ja
pienen lippaan.

--Vai teidän tekemiä ne olivat.--Iida kääntyi nuoremman veljen
puoleen.--Nehän olivat suuret voitot yhdeltä.

--Huonojapa niistä tuli kiireessä, sanoi tämä.--Mielelläni minä sallin,
että muut ne voittaa.

--Niin, eihän omat lahjoittamansa ketään ilahuttaisi, myönnytti Iida.
Mutta ehkä tekin voittaisitte mielellänne lehmän.

--Ainahan sen mieluummin ottaisi, mutta vanha ratuspa tuo kuuluu sekin
olevan, vastasi nuorempi veli.

--Minä kuulen, että te halveksitte meidän arpajaisia, kun niin
mitättömäksi panette meidän arvokkaimman voiton, sanoi Iida.--Tässä on
tarkoituksena opin ja tiedon levittäminen kansalle, ja silloin pitäisi
jokaisen olla valmis auttamaan varainsa mukaan, ilman vähääkään
ajatusta voitoista. Voitot ovat vaan väliaikaisena keinona siihen asti,
kunnes kansa valistuu niin paljon, ettei tarvitse arpajaisia ensinkään,
enintään kansanjuhlia ja luennoita, joissa kootaan vapaaehtoisia
lahjoja.

--Ei tulisi sillä lailla monta markkaa, epäili vanhempi veli.

--Ei vielä tulisi, myönnytteli Iida. Mutta meillähän onkin vasta alulla
kansansivistys. Seminaarin historian opettaja kertoi, että Tanskassa
suurin osa kansasta käypi kansanopiston ja jokainen kansakoulun. Kunhan
täälläkin joudutaan samalle kannalle, niin kansanopistot ja muut saavat
vapaaehtoisia rahalahjoja tarpeeksi asti.

--Saattaisin minä nytkin jo antaa, jos olisin hyvin rikas, sanoi
nuorempi Nevalainen.

--Rikas enemmän, köyhä vähemmän, sanoi Iida.

Hän huomasi pitäneensä kylliksi esitelmää kansanopistosta, varsinkin
kun hänen kuulijakuntansa näytti katsovan tätä enemmän sivuasiaksi.

--Minun on mentävä vielä edeltäpäin tuumimaan toisten arpojenmyyjäin
kanssa, sanoi Iida, kun he olivat tulleet lähelle kansakoulua.--Te
luultavasti ette halua tulla ennen alkua. Tulkaa sitten ostamaan
minulta arpoja. Hyvästi siksi.

Toiset jäivät edestakaisin kävellen viettämään aikaansa, kunnes joukot
alkaisivat kokoontua. Aliina kulki ujona ja enimmästi äänetönnä. Ei
tuntunut oikein hauskalta. Hän katsoi aivan välttämättömäksi asiaksi,
että Iida hyväksyisi hänen sulhasensa, mutta tällä kertaa se ei ihan
siltä näyttänyt. Hän epäili, että Iida päästäkseen pois heidän
seurastaan sanoi olevan asioita ja erosi pyytämättä mukaansa.

Juhlan aloittamisen aika oli käsissä. Pääsylippujen myyjät asettuivat
pöytineen aitauksen aukoille, mutta kauppa kävi hitaasti, kunnes
torvensoittajat ilmestyivät lavalle. Silloinpa vasta ahdinko tuli:...
Minulle yksi lippu!... minulle kaksi!... minulle kolme!... Ne olivat
useimmat nuoria miehiä, jotka ostivat kaksin lipuin. Toinen lipuista
oli aiottu jollekin lemmitylle neitoselle kohteliaisuuden ja
uhraavaisuuden merkiksi, taikka sitten lähemmän tuttavuuden puutteessa
hienoksi viittaukseksi, että on toivo sellaiseksi päästä.

Aliina tovereineen seisoi tunkeilevan joukon takapuolella. Antaa saada
hätäisimpäin ensiksi. Kahden lipun ostajista kääntyi usea takaisin,
antaakseen toisen lipun armaalleen. Aliinankin huomio kiintyi yhteen
tuollaiseen pariin. Pojanpuoli oli kansakouluajoilta tuttu Markkalan
Ristjaan, ja hän näkyi olevan vähän juovuksissa. Sekö vai muu lienee
ollut syynä, mutta tyttö, jolle Ristjaan lippua tarjosi, ei ottanut
vaikka kuinka olisi tyrkyttänyt. Halveksien käänsi Aliina silmänsä pois
mokomasta partista. Mutta tuskin oli monta silmänräpäystä kulunut, kun
sama Ristjaan seisoi hänen edessään pääsylippu kädessä ja tavoitellen
oppineiden kohteliaisuussanoja virkkoi:

--Saisinko luvan tarjota pääsylippua Aliina neitille?

Aliinan kasvot tulistuivat, ja hän ihan sähähti vihasta kun sanoi:

--En tarvitse ... minulla on.

Ristjaan alkoi poistua ja leventeli mennessään:

--Luulet olevasi hyvinkin korkeasta ko'ista, mutta kyllä minä semmoisia
saan.

Aliina oli hyvillään, kun ei tätä kohtausta ollut Augusti kuulemassa,
hän oli juuri vähää ennen tunkeutunut lippuja ostamaan.

Jo alkoivat torvet raikua, ja silloin tuli yhä kiireempi päästä
lähelle. Pian kuhisi kansakoulun kartano täynnä väkeä, vaikka paljon
jäi rahatonta rahvasta aitauksen ulkopuolellekin ottamaan osaa
maksamattomina.

Alkusoiton loputtua piti opettaja Ranta avauspuheen, teroittaen
sivistyksen tarpeellisuutta ja huomauttaen, että meillä on
kansanopiston kautta uusi aikakausi alkamassa, ja että talonpoikaisen
kansan itsensä tulee antaa kansanopistoille samanlainen suosio, kuin
säätyläisluokka antaa yliopistoille. Mutta kun valtio ei vielä auta
kansanopistoja, tarvitsee se ei ainoastaan paljaan suosiomme, vaan
myöskin rahallisen kannatuksemme, sillä se tulee olemaan kansan
yliopisto.

Puhe oli hyvä, mutta suuri osa ei sitä kuunnellut kovinkaan pitkältä.
Monelle ei jäänyt koko puheesta muuta kuin »sivistys» ja
»kansanopisto».

Kohta tulivat neitoset arpalippuja myymään, minkä kestäessä laulajat ja
soittajat pitivät huvia yllä. Avatuita, tyhjiä lippuja viereksi kenttä
kirjavanaan.

Aliinalle oli Augusti ostanut kourallisen arpoja, joista löytyi pari
voittoakin.

--Mitähän nämä sisältävät, arveli Aliina uteliaana ja meni kysymään
Iidalta, tietäisikö tämä.

Eihän Iida muistanut, ennenkuin kävi luettelosta katsomassa. Kontti ja
kirja kuului olevan.

--Eipä se ollut mitään, virkkoi Aliina vähän pahoillaan.

--Ettäkö sinäkin vain suurten voittojen vuoksi ... huomautti Iida.

--Ei, vaan kun kontti...

--Mikä sillä on vikana, sanoi Iida. Kontti on suomalaisten »kapsäkki»,
ja kun voitot jaetaan, niin minä vaihetan sinulta kontin ... ja mennään
kävelemään kansanjuhlakentälle.

Aliinaa vähän hävetti tämä hänen kontin halveksimisensa, mutta hän sai
pian hyvän mielen, kun kuuli että Iida tulee heidän mukaansa.

Illemmalla siirtyivät joukot suurelle kentälle kansanjuhlaan, johon oli
laitettu kaikenmoisia telineitä ja tankoja kilpailuja varten. Sielläkin
soitettiin aluksi, ja sitten nousi puhujalavalle Salinin Jenny-neiti
pitämään esitelmää naisasiasta. Nytpä syntyi kihermä lavan ympärille.
Jokainen tahtoi päästä mitä lähemmäksi, sillä melkein jokaiselle oli
uutta nähdä »leveä-lahkeisen» nousevan suuren joukon eteen puhumaan.
Toisena syynä uteliaisuuteen oli se, että oli kuultu, että tämä on sama
Salinin-neiti, joka pienenä tyttönä myi »pullia» isänsä puodissa ja
joka nyt on niin oppinut, että on käynyt ulkomaat ja kaikki.

Ja kyllä siinä olikin uteliaille ihmettelemistä, harva siitä kesken
poistui. Sanat tulla nauskahtelivat niin terävästi, kuin jos olisi
herneitä seinään heitellyt. Siinä saivat miehet tietää, mitä he ovat ja
kuka käski.

Miehet ovat hallinneet ja naiset olleet orjia ... naisen tila on
parannettava. Siihen suuntaan kuului esitelmän sisältö.

Aliina kuunteli ihastuksissaan, ei juuri sen vuoksi, että hän olisi
siitä paljoakaan ymmärtänyt, vaan kun esitelmän pitäjä oli Iidan sisar.
Esitelmän loputtua katseli hän Iidaa, saadakseen ilmaista ihastuksensa,
mutta tämä oli mennyt kävelemään juhlakentän laiteelle.

--Miksikä sinä täällä olit? ihmetteli Aliina löydettyänsä.

--Kuuluipa tuo tännekin, sanoi Iida.

--Minusta se oli oikein somaa, entäs sinusta?

--Siinähän meni, kun olisi ollut vähän yksinkertaisempaa, ja aina
parempi, jos jostain muusta aineesta.

Esitelmän arvosteleminen katkesi, kun Hiljakin tuli siihen ja
Nevalais-pojat. He lähtivät nyt joukolla kävelemään ympäri kenttää,
jossa useassa ryhmässä valmisteltiin kilpailuja. Eniten keräytyi
joukkoa pussitaistelijain ympärille. Kilvassa kiipesi poikasia pukille
saamaan muksosia ja antamaan toiselle. Katsojat räjähtivät aina
nauramaan, kun taistelijat kimmahtivat pukin alle sääret ylöspäin.

--Joutaa täältä pois vähäksi aikaa, sanoi Iida. Ei täällä ole meille
naisille mitään kilpailuja. Mennään kävelemään tuonne virran rannalle.

Kaikki tähän seuraan kuuluvat suostuivat, ja liittyi heihin joitakuita
muitakin tuttavia. Mennessä aloitti joku puheen esitelmästä, jota
sitten jokainen osaltaan kehui.

--Minä siitä kuulin mukavimman lausunnon muutamalta aitauksen
ulkopuolella seisovalta ukolta, kertoi Iida.

--Miten se sanoi, utelivat toiset.

--Niin kun sisareni puhui, että miehet ovat tehneet naisen tilan niin
kurjaksi, ettei sitä voi enää sietää, vaan että se on perinpohjin
korjattava, niin siihen ukko alkoi tuumailla, että »millonkapa nuo
lienöö miehet naisten tiloja tehny, tehkööt tok ite tilasa ja pankoot
niin olokia alleen, ettei varmaan kylykiä pakota.»

Jokaiselta pääsi mitä herttaisin nauru, ja se uudistui aina, kun joku
alkoi muistella ukon sanoja. Vastaan tulevatkaan eivät voineet olla
vetämättä suutansa nauruun nähdessään näin iloisia ihmisiä.

Mutta sitten tuli vastaan nainen, joka ei antanut toisten ilon itseensä
vaikuttaa, vaan tähtäili tylysti jokaiseen. Aliina näki, että se on
heidän entinen piikansa, Vappu. Vanhat muistot keskeyttivät naurun
Aliinalta, mutta eipä hän päässyt vielä sillä. Vappu seisahtui kohdalle
ja alkoi raa'alla äänellä haukkua:

--Eipäs nyt Auvisenkaan tyttö mukota äissään, kun on päässyt parempien
ihmisten seuraan kävelemään. On se nyt olevinaan, vaikka kyllä sinä
toki et ole niin rikkaasta, etkä niin kunniallisesta ko'ista, että
kannattaisi keimailla. Tuolla oli isäsi nytkin vesakkoväessä, ei se
pyrikään arvokasten seuraan, tietää se mikä hän on.

Koko seurue kävi äänettömäksi ja kiirehti kulkuaan, paitsi Aliina.
Hänelle tuli niin vaikea olla, että ihan henkeä ahdisti. Ei tietänyt,
mitä ajatella ja mihin mennä. Kiirehtiä toisten mukaan ei mitenkään
voinut. Kaikki oli mennyt ikipäiviksi, siitä ei ollut epäilemistäkään.
Hän poikkesi äkkiä tieltä metsään ja kierteli syrjäpolkuja
takaisinpäin. Onneksi oli hän kuullut liian vähän niistä keinoista,
joihin moni on turvautunut haikeina hetkinä, eivätkä ne toki osuneet
mieleen. Hän vain itki ja käveli, väliin seisoikin kuluttaakseen aikaa.
Jos olisi ollut hyvä jalkamatka kotiin, olisi hän lähtenyt sinne yötä
myöten astumaan. Mutta se ajatus täytyi heittää ja mennä Saliniin.

Pihaan päästessä tuli Iida vastaan. Sekin oli palannut takaisin, kun
huomasi Aliinan eronneen, ja käynyt kotonansa kyselemässä, olisiko
sinne tullut. Mutta kun ei siellä oltu nähty, tuli Iidalle hätä, ja hän
oli tulossa etsimään. Jenny-neitikin oli sattunut kuulemaan Iidan
kyselemiset ja tuli uteliaana katsomaan.

--Mistä syystä niin paha mieli? kyseli Jenny-neiti.

Aliina ei voinut vastata mitään, turvaili vain syrjäiseen soppeen
istumaan.

--Oletko sinä, Iida, jollain tavalla loukannut? kysyi Jenny.

--En toki.

--Kuka sitten? Tiedätkö sinä?

--Kyllä minä tiedän.

--Sano sitten.

--Ei sitä voisi sanoa.

--Miksei voi sanoa, kiivastui Jenny-neiti.--Te maaseudun lapset olette
sellaisia raukkoja... Jotain on tapahtunut, sen näkee selvästi, ja
mitään niin pahaa ei tapahdu, jota ei voisi jollain tavalla auttaa, jos
tiedetään mistä ja miten paha on alkanut.

Iida meni itseltään Aliinalta kysymään, saisiko hän kertoa sisarelleen,
kun se niin tahtoo. Aliina lupasi. Iida vei sisarensa toiseen
huoneeseen.

Jenny-neiti tuli aivan haltioihinsa. Hänen naisasiaan kiintynyt älynsä
huomasi tässä jotain, johon sopii tarttua ja josta sai vahvistusta
väitteelleen. Iidan täytyi pakosta kertoa, mitä vaan tiesi Aliinan
kotioloista.

--Nyt minä jo kuulin, sanoi Jenny-neiti tullen Aliinan luokse.--
Rauhoittukaa Aliina ... minä kutsun nimeltä, vaikka ollaankin vähän
tuttuja... Niin, tämmöistä meidän naisten täytyy kärsiä ... ja kenen
takia ... juuri miesten ... jääköön sanomatta. Sanotaan, että naisia on
suhteellisesti enimmän houruinhuoneissa ... mutta olisiko ihme ... ja
kenen on syy, vaikka tämmöiset olot veisivät järjen... Tämä on vallan
kauheata ... sietämätöntä... Rauhoittukaa, Aliina, sanon vielä. Tämä
yhteiskuntajärjestys ei kelpaa ... tässä täytyy ryhtyä tositoimiin.
Meidän naisten tulee kohota yläpuolelle tätä pahentunutta yhteiskuntaa.
Maaseutunaistenkin tulee osoittaa, etteivät he ole mitään riepuja, vaan
että heillä on kykyä ja päättäväisyyttä. Lyhyesti sanoen: nämä
ummehtuneet olot ovat hylättävät. Minä toimitan heti mentyäni Aliinalle
paikan ... pääkaupunkiin ... yhden tai toisen.

--Niin mutta ajattelehan, huomautti Iida.--Selviäähän tästä muutenkin,
eihän Aliinan sovi...

--Miksei sovi, tiuskasi Jenny-neiti.--Senkö vuoksi? Semmoiset
kavaljeerit, jotka naisensa solvaamista siivosti kuuntelevat ja mykkinä
väistyvät, eivät ole napin arvoisia. Entisajan miehillä kaikkine
puutteineen oli edes ritarillisuutta. Tuollaisessa tapauksessa ne
olisivat antaneet solvaajalle vasten suuta.--Niin, minä olen
vakuutettu, että Aliina tulee pääkaupunkiin. Siellä on tilaisuus
edistyä ja omin neuvoin toimia. Mutta nyt odottaessa olisi hyvä lisätä
tietoja, ja Iidahan voipi ohjata, kun minä annan neuvoja.

--Mitäs minä kykenisin, sanoi Iida.--Mutta syksyllähän avataan
kansanopisto.

--Jaa! ihastui Jenny-neiti. Sehän sopii mainiosti! Sieltä sitten
suoraan pääkaupunkiin. Siihen mennessä minä löydän hyvänkin toimialan.
Ei ensinkään ansaitse ajatella sitä, mitä on tapahtunut, kyllä minä
pidän huolen Aliinan tulevaisuudesta.

Neiti Jenny meni ja jätti toiset keskenään.

--Huuhdo nyt silmäsi vedellä, neuvoi Iida.--Voithan sinä kumminkin
vielä lähteä kävelemään, niin etsitään Hilja, sekin näytti jäävän
pahoilleen.

--En minä lähde minnekään, sanoi Aliina.--Tulkoon Hilja tänne, jos
haluttaa.

--Mutta näinkö sinä aiot erota toisista seuratovereistasi, varsinkin
Augustista? kysyi Iida.

--Se on sama, sillä häpeää se kaiketi tämmöistä seuraa.

--Elä nyt liikaa luule siltä, jos tuo Jenny kiivaudessaan soimasi.

--Näinhän sen itsekin, että Augusti häpesi minun tähteni, ja sitä ei
tule tapahtumaan toista kertaa.

Katkera itkun puuska seurasi tätä päätöstä, oli se kumminkin siksi
vaikeata ajatella.



XII.


Aliina oli nyt kuin siiville lyöty, kuten sanotaan. Runollisimmilleen
päässyt rakkaudenliitto, josta hän oli niin paljon toivonut, sai pahan
kolauksen. Kaksi ajatussuuntaa taisteli vastakkain. Pysyäkö
arpajaistiellä tehdyssä päätöksessä, vaiko unohtaa kaikki, jos Augusti
puolestaan osoittaisi uskollisuutta. Siihen oli vähän toivoa, vaikkakin
se oli käynyt hyvästillä ja Hilja lupasi puolestaan selittää kaikki ja
vakuutti, että tuon ruojan haukkumisesta huolimatta pysyy Augusti
entisellään ja kirjoittaa kuten ennenkin.

Aliina odotti, eikä odottanut. Tuntui kerrassaan suurelta häpeältä
saada sulhaselta »rukkaset», mutta jos ei saisi, niin mitä tehdä.
Mennäkö vasten nykyistä ajatusta umpisilmin, ajatellen että seuratkoon
mitä hyvänsä, mennä täytyy.

Kunpa tulisi kirje ... tahi kun ei tulisikaan...

Kului useita viikkoja, ennenkuin tuli. Aliina avasi sen niin
jännityksellä, kuin jos se olisi ollut jokin tärkeä, suuri arpalippu.

... Hyvästi on, hymähti hän katsellessaan kirjettä. Lempinimi lyhennyt
... niin niin ... jokainen sana väkinäisesti kirjoitettu ... aivan
totta: »kiireinen työaika ... väsyttää» ... niinhän se tekee ... vai
»Hiljan häissä tavataan» ... ei tavata, kyllä tämän jo uskon...

Aliina nakkasi kirjeen toisten sekaan ja heittäytyi pitkälleen. Vesi ei
tullut silmiin, muuten vain pakotti. Nyt ei ollut enää epätietoista,
minne on lähdettävä. Koti sai jäädä ikipäiviksi. Sieltä ei kumminkaan
tule enää pyytämään kuin jotkin rentut ja nekin ikäänkuin armoissaan.
Muistui niin elävästi mieleen Ristjaan.

Aliina eli itseensä sulkeutunutta elämää, ei välittänyt paljon omista
eikä muidenkaan töistä. Teki veltosti jotain, jos sattui hyvin kiire,
mutta antautui taas uneliaisuuteen: nukkui pitkään, ja kun ei jaksanut
nukkua, niin luki kirjojaan tai ajatteli. Äiti huomautteli häntä usein
huolimattomuudesta, mutta siitä ei ollut apua. Kerran hän tuli Aliinan
kamariin ja istuttuansa ajattelevaisen näköisenä virkkoi:

--Minä olen katsonut, että sinulla taitaa olla ikävä.

--Onhan se vähän, vastasi Aliina.

--Mitä sinä ikävöit?

--Minä lähtisin tästä mielelläni jonnekin, vaikka ensiksi
kansanopistoon syksyllä, jos saisin sen verran varoja.

--Jospa se isäsi antaa, kun puhut sille.

--En mene pyytämään isältä, sanoi Aliina jäykästi.

Äiti katsahti tutkivasti tyttäreensä ja virkkoi:

--Hm. Vai niin. Johan minä sen arvasin. Sinäkin olet jo tainnut päästä
tietämään isän pahat puolet.

--Tiedättekös te ne? kysyi Aliina kiihtyen.

--Voi veikkonen! Minä olen jo tietänyt melkein silloin kuin sinä
synnyit.

Äidin silmään herahti kyynel.

Nytpä joutui Aliina ihmettelemään.

--Minä olen luullut, että te ette tiedä mitään, sanoi hän.--Muuten kai
nostaisitte semmoisen metelin, että loppuisi varmaan.

--Voi hyvä lapsi, vai metelin. Niinhän minäkin alussa yritin, mutta
sitten kävin ymmärtävämmän ja oppineemman ihmisen puheilla siitä
asiasta, ja hän neuvoi hylkäämään ne metelikeinot ja kehoitti kärsimään
ja korjaamaan pahan hyvällä, ja luulen että se keino on parhaiten
auttanut.

--Mutta ei kaiketi se ole äitiä neuvonut niitä kutaleita suosimaan.

--Enhän minä ole suosinutkaan.

--Annoittepahan Vapunkin olla monta vuotta, vaikka...

--Ei se tapahtunut suosimisesta, virkkoi äiti surullisella äänellä.
Jopa minä silloin olisin mitätön ihminen. Mutta kun näin, että synnin
kiusauksissa vähempi osa pysyy lujana, niin en tahtonut tähän joka
vuosi vaihettaa viattomia ihmislapsia pahenemaan. Ajattelin, että
parempi on antaa olla yhden pahan. Mielihyvällähän minä laitoin Vapun
pois, kun sinä rupesit tekemään toisen piian työt. Niin, eihän se ole
rinnan pakotus siltä loppunut, mutta siitä on ollut hyvä, ettei ole
ollut riitaa eikä pahaa sopua, niinkuin tämmöisten takia usein on. Ja
niin minä toivon, että jospa se vanhemmuuteen korjautuu, onhan tuo jo
viime aikoina paljon hillinnytkin itseänsä.

Kumpainenkin oli ääneti. Aliina ajatteli hillitsemisestä aivan toista,
mutta ei ilmaissut oman häpeänsä vuoksi. Ei olisi myöskään ollut hyötyä
riistää äidiltä hänen hyvää toivoansa.

Emäntä nousi istumasta ja sanoi:

--Tule maitohuoneeseen, siellä olisi sinulle työtä. Minä puhun isällesi
siitä raha-asiasta.

Aliina seurasi kiireesti perästä. Alkoi jo tuntua häpeältä
laiskotteleminen, kun olisi monesti voinut olla äidin apuna. Äiti oli
syytön tähän kaikkeen, eikä ainoastaan syytön, vaan aivan ihmeteltävä.
Kärsiä näin monta vuotta, vieläpä olla hyväkin, se oli Aliinan mielestä
liikaa ja niin käsittämätöntä, että hän jälestäpäin usein ihmetellen
ajatteli sitä.

Auvinen oli tähän aikaan kuin jäljiltä haihtunut metsäkoira. Vaikka
olisi kuinka nuuskinut, niin ei tavannut ainoatakaan kirjettä tulevaksi
tai meneväksi, vaikka keväällä oli saanut kahtakin kantaa yhtaikaa
povellaan. Olipa nähnyt itse sulhaspojankin käyvän talossa ja toivonut
sen kohta tulevan tyttöä kysymään. Mutta nyt näyttikin koko puuha
epäiltävän hiljaiselta. Yhä enemmän hän tuli ymmälle, kun emäntä
muutamana päivänä syksykesällä tuli puhumaan Aliinan kansanopistoon
tarvitsemista rahoista.

--Kansanopistoonko se nyt, ihmetteli Auvinen.--Mitenkä se on sen toisen
puuhan kanssa, joutaako se vielä sinne.

--Eikö nuo joutane vaikka minne tämänlaisten vanhempain kotoa.

Emäntä ei ollut moneen aikaan näinkään katkerata huomautusta tehnyt, ja
nytkin se tapahtui enemmän lasten kohtaloa ja tulevaisuutta kuin omaa
loukattua asemaa ajatellen.

Auvisen huomiokyky oli alituisissa varomisissa kehittynyt niin
tarkaksi, että hän vähimmistäkin viittauksista arvasi, mistä on
kysymys. Ilman uudistettua pyyntöä lupasi hän tarvittavat rahat ja
alkoi mielessään kiroilla itseänsä, että jokohan tämäkin on taas tullut
hänen takiaan.



XIII.


Maiden routiutuessa ajaa koluutti Aliina kansanopistoon. Hän oli
lähtenyt kotoaan ajatellen, ettei se tule tästä eteenpäin olemaan
hänelle pitkäaikaisena olopaikkana. Melkein kylmästi oli hän eronnut
kaikista muista paitsi äidistä. Mutta kun viimeinenkin säie oli
katkeamaisillaan ja renkipoika puolimatkasta kääntyi takaisin, tulikin
jo mieli ikäväksi. Täytyi katsoa jälkeen, kunnes ruuna katosi
näkymättömiin tien mutkassa.

Nyt ei jäänyt muuta kotoista kuin matka-arkku, jossa oli vaatteita,
kirjoja ja kirjeet. Koti-ikävä riiteli voittoa niiltä itserakkailta
ajatuksilta, jotka olivat pääkaupunkia ja kansanopistoa ajatellessa
syntyneet.

Aliina muisteli Iidaa ja sen neuvoja. He olivat tehneet erotessa
entistä vahvemman liiton olla alituisessa kirjevaihdossa. Iida oli
kehunut Aliinan kirjoittamia kirjeitä hyvin hupaisiksi ja sujuviksi ja
kehoittanut tätä kirjoittamaan niitä usein ja kertomaan kansanopistosta
mitä milloinkin sattuu. Tämä tuttavan hyvitteleminen rohkaisi mieltä,
ja hän varusti pakan kirjekuoria ja paperia mukaansa. Aikomuksena oli
kirjoittaa ensimmäinen kirje matkasta, mutta kun siinä ei ollut mitään
huomattavaa, jäi se siksi kun pääsi vakaantumaan asunnon ja muun olon
puolesta. Marraskuun alkupuolella hän kirjoitti:

Hyvä Iida!

Nyt minä olen täällä Sinivirran kansanopistolla ja alan päästä jo
perehtymään, vaikka alussa oli kaikki outoa, niin että opiston
avausjuhlallisuudetkin menivät minun kohdaltani melkein hukkaan. Tänne
oli kokoontunut hyvin paljon herrasväkeä, ja vaikka ne olivat hyvin
ystävällisiä ja tulivat aina puhuttelemaan meitä oppilaiksi aikovia,
niin yhtä kaikki minua vähän iletti siinä seistä tököttäessä. Mutta
sittenhän ne menivät pois, ja toisina päivinä alkoi aivan
odottamattomat toimet, niin että siinä täytyi väkisinkin ikävän ja
ujouden haihtua. Johtaja ja samoin muut opettajat lyöttäytyivät aivan
vertaisiksi, ikäänkuin oltaisiin vanhoja tuttuja, yhden talon joukkoa,
veljiä ja sisaria, kuten he puhuivat, sillä poikkeuksella vain, että he
ovat sattuneet saamaan vähän enemmän oppia ja tahtovat nyt jakaa sitä
vähemmälle osalle jääneille nuoremmille veljilleen ja sisarilleen. Ja
kylläpä he osasivatkin lähteä alusta, niin että ihan nauratti, joshan
ilettikin oma kömpelyys. Neuvottiinhan siellä kansakoulussakin
kaikkeen, mutta täällä ei heitetä paljaisiin neuvoihin, vaan täällä
yksin tervehtiminenkin harjoitellaan, niin ettei se saa olla huoletonta
käden koskemista. Ja oppilasten on oltava vuorotellen vieraita
vastaanottamassa, eikä siinä saa katsoa vaatteisiin, onko vieras
rikas vai köyhä, herra vai talonpoika. Kyllä minä en yhtään kadu
tänne-tuloani. Se vaan on vähän ikävätä, kun tulin niin vähän käyneeksi
kansakoulua ja nekin aineet ovat unohtuneet ja nyt niitä näkyisi
tarvitsevan, muuten on monella luennolla istuminen ymmärtämätöntä
töllistelemistä. Onhan se käsky lukea edeltäpäin niitä ja niitä, mutta
kun täällä ei panna pakkoa, eikä heitetä laiskalle, niin tahtoo
toisinaan tulla liika vähän luetuksi.

Minä pelkäsin tultuani, että joudun aivan mitättömimmäksi toisten
tyttöjen rinnalla, mutta ei ne näy olevan ihmisiä kummempia. Me ollaan
jo hyvin yksituumaisia ja löylytetään poikiakin aikalailla, jos ne
rupeavat kovin miehiksi tököttämään.

En näy osaavan tällä kertaa kovin pitkältä kirjoittaa, vaan ehkä sitten
tuonnempana sujuu paremmin, kun sinäkin kirjoitat sieltä seminaarista.
Voi hyvin ja elä terveenä! toivoo ystäväsi      Aliina.

Toinen kirje oli kirjoitettu marraskuun viime päivinä ja alkoi:

Hyvä Iida!

    Terve ystävä sä, tänne suojanamme,
    Terve liittohon nyt nuorison!

Minä olen täällä niin innostunut lauluun, että en malttanut olla
panematta tähän alkua meidän muutamasta lempilaulustamme. Ja jos vaan
voisit tulla täällä käymään, niin kyllä sinä kuulisit laulua. Sinä et
usko, kuinka paljon me lauletaan ja kuinka paljon lauluun voipi
innostua. Me laulaa tempaistaan keskellä luentoakin asiaan sopiva laulu
ja siinä virkistyy niin, ettei ensinkään väsytä kuunnellessa. Enkähän
minä tiedä väsyneekö luentoihin milloinkaan, ei kaiketi täällä väsy, ne
ovat niin hauskoja ja innostuttavia. Ja muunakin aikana täällä on niin
lysti eli hauska että et usko. Meillä on ihmeen herttainen opettajatar,
niin että me remutaan joutoaikoina aivan kuin vertaisemme kanssa,
vaikka hän on hyvin oppinut ja paljon koulua käynyt. Mutta se
oppineemmuus ihan unehtuu mielestä, ja kun sitten sattuu muistamaan,
niin ihan sydäntä vihlaisee, että kun ei ollenkaan tule ajatelleeksi
kenen kanssa ollaan. Vaan ei hän ole vielä kertaakaan torunut ja kyllä
se hävettäisikin kovasti, jos sattuisi tekemään semmoista, josta
tarvitsisi torua. Ei täällä tule ikäviksi semmoisetkaan jokapäiväiset
koulutyöt. Opettajakin kun opettaa suomenkieltä ja kirjoitusta, niin
hän saapi sen hyvin hupaiseksi ja se jääpi muistiin. Tokko sinä
huomaat, että minä osaan kirjoittaa hän, kun on puhe ihmisestä. Mutta
siinä sitä juttua jauhettiinkin, kun aina vaan tahtoi tulla se. Ja
tuosta murteesta se on toinen vastus kirjoittaessa, vaikka kirjoja
lukiessa näkee, mitenkä muut ovat kirjoittaneet sen ja sen sanan. Mutta
eipäs vaan vähällä muista mitenkä sen pitäisi olla, kun itse rupeaa
kirjoittamaan. Opettaja meille neuvoi semmoisen keinon, että pitää
kirjoitella usein kirjeitä tuttaville ja kirjoittaa ne hyvin
huolellisesti. Ja jos sattuisi olemaan tuttava itseänsä osaavampi, niin
pyytää häntä korjaamaan kielivirheet ja lähettämään korjattuna takaisin
itsensä nähtäväksi. Minä silloin ajattelin, että antaahan olla kun minä
kirjoittaa rutuutan Iidalle pitkiä kirjeitä ja pyydän niitä korjaamaan,
niin kohta minä osaan kuin koulunkäyneetkin.

Pojan veulakkeet tästä opettajan neuvosta ottivat onkeensa ja alkoivat
takanapäin ilvehtiä, että meidän pitäisi heille kirjoittaa, he sitten
muka korjailisivat, vaan me vastattiin, että saatte »Virsilippaassa»
kirjeitä. Meillä on näet »Virsilipas»-nimellinen, käsin kirjoitettu
sanomalehti, jota oppilaat vuoroon toimittavat. Minäkin siihen jo
kerran kirjoittaa tökersin ja aivan täydestä meni. Ihan minä
ihmettelen, mitenkä hullulla tuulella minä saatoin olla, vaikka se oli
semmoista se alku tänne lähtöön ja siellä kotona. Olen minä täällä
hallinnutkin itseäni, enkä ole ruvennut puhumaan paljon mitään niissä
keskusteluharjoituksissa, joita täällä pidetään kerran viikossa. Olen
pelännyt, että jos puhe sattuu menemään vätykselle, niinkuin toisinaan
näkyy sattuvan, niin se sitten ilettää. Ne keskustelut ovat hyvin
hupaisia kuunnella ja ainahan ne muut yllyttävät puhumaan, vaan olen
päässyt sillä, kun yhdyn jonkin toisen puheeseen.

Täytyy lopettaa, sillä kukko laulaa puolta yötä ja vielä pitäisi vähän
lukea Kalevalaa huomisen varalta.--Voi hyvin ja kirjoita edes vähän
ystävällesi      Aliinalle.

Joulun edellä hän sitten kirjoitti:

Hyvä Iida!

Vai semmoisia sinä juttelet, että minä muka täältä löydän ... elä vasta
puhu niistä. Täällä ollaan liika tuttuja mitään löytämään ja täällä on
paljon ylevämpiä ja vakavampia asioita, kuin ne sulhaspuuhat, jotka
entisetkin tarpeeksi asti harmittavat.

Minä kirjoittaisin sinulle mielelläni johtajan luennoista ja varsinkin
uskonnonluennoista, jos osaisin puoliksikaan kertoa. Niitä ei sovi
sanoa hupaisiksi, vielä vähemmin ikäviksi, mutta yleviksi ehkä on paras
sanoa. Ajattelehan mitenkä eräskin uskontotunti alkoi. Johtaja astui
luokan eteen paikalleen ja seistyään siinä parin kolmen silmänräpäyksen
ajan, lausui tyynellä, vakavalla äänellä: »Jumala». Tämän perästä oli
taas vähän äänetöntä aikaa ja sitten hän virkkoi: »ennenkuin jatketaan
tälle tunnille kuuluvan aineen käsittelemistä, niin painakaa jokainen
mieleenne, minkälaisen vaikutuksen äsken mainitsemani nimi kuhunkin
teistä teki».

Jokainen rupesi todella ajattelemaan ja minun täytyy puolestani
tunnustaa, että minä kamahdin melkein samalla tavalla kuin jos olisin
kuullut salaman jyrähdyksen. Kun ajattelemisaikaa oli ollut tarpeeksi,
alkoi johtaja selitellä mitenkä monella tavalla tämä nimi on ehkä
vaikuttanut ja mitkä minkinlaisiin vaikutuksiin ovat syynä. Niin luki
kuin kirjasta senkinlaisen vaikutuksen syyt, että jos Jumalan nimen
kuuleminen kammottaa, kuten minua, ihmisellä on silloin väärä käsitys
Jumalasta, sillä Jumala ei ole hirmu, vaan rakkaus, joka rakastaa
kaikkea hyvää ja kaunista, ilmestyköönpä se missä muodossa hyvänsä.
Ihminen itse voipi olla hirmuinen, jos hän tekee hirmuiseksi sen
Jumalan kuvan, joka hänessä itsessään on. Ihminen voipi ja hänen tulee
jokapäiväisessä elämässään toteuttaa Jumalan kuvaa rakastamalla
lähimmäisiään, ja joka tämän tekee, hän tulee lähemmäksi Jumalata ja
ajattelee hänestä turvallisella ilolla, eikä kauhulla. Johtaja selitti,
ettei Jumala vihaa nuoruutta eikä nuoruuden viatonta iloa, koska hän
sallii luonnonkin joka kevät nuortua ja uudistua. Ja ihminen aivan
erehtyy siinä, jos hän luulee huolten ja vaivan rasittaman vanhuuden
ajan olevan Jumalalle otollisimman ja elää sentähden nuoruutensa ajan
pelonalaisesti piilottuneena Jumalalta. Jos ei keväiseen maahan pääse
aurinko paistamaan, ei ole syksyltäkään paljoa toivomista, samoin jos
rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin jäävät vanhuuden päivinä
toteutettaviksi, ei ole suurta toivoa iäisestä sielun rauhasta.

Jotenkin tähän tapaan se johtajan luento oli, vaikka enhän minä osaa
puoliksikaan niin hyvästi ja pitkältä kertoa. Tämä oli vaan minua
koskeva osa, siihen lisäksi tuli vielä monta muuta puolta, niinkuin
niille, joihin ei Jumalan nimen mainitseminen vaikuta mitään, taikka
jotka nauravat, pilkkaavat tai vihastuvat j.n.e. Esitelmän lopussa
eivät monen silmät taitaneet olla kuivina. Itkin minäkin, en enää
pelosta, vaan ilosta, kun pääsin tietämään, että ihminen voipi
nuorenakin ollessaan palvella Jumalaa, vaikka olin tähän asti ajatellut
sitä mahdottomaksi, taikka oikeammin en ole ajatellut ollenkaan,
ainoastaan pelännyt, kuten pelätään salamata, tai jotain hirmuista.

Voi jos sinäkin Iida olisit täällä, niin sitten minä vasta olisin
oikein iloinen. Sinä kykenisit jo vähän edeltäpäin kertomaan noista
historian suurista miehistä, joista täällä on usein luentoja ja joiden
elämäkerrat ovat aivan ihmeellisiä kuunnella. Vaan kyllähän sinä kuulet
siellä yhtä hyviä, ja vielä paljon pitemmän aikaa saatkin kuunnella.

Vai menet sinä joululuvalle kotiisi. Sano paljon terveisiä. Minulta ei
tule niin vähän ajan tautta mennyksi kotiin, tuntuu mieluisemmalta
täällä-olo. Sinunhan on toista, jolla on koti kaikin puolin hyvä.
Kirjoita sitten jolloinkin ja jos näet Äitiäni, niin sano terveisiä ja
kysy, onko hän saanut lähettämäni kirjeet.

En jaksa enää. Voi hyvin ja muista aina minuakin.

                                         Ystäväsi Aliina.

       *       *       *       *       *

Suurin osa oppilaista matkusti joululuvalle kotiinsa, joitakuita
kaukalaisia jäi vaan viettämään aikaansa kortteereissaan. Aliinan
asuntotoverit olivat menneet kaikki, mutta ei hän tuntenut siitä mitään
ikävää. Iloinenkin elämä kaipaa tyyniä, hiljaisia lepohetkiä. Ja olihan
hänellä läheisyydessään rakkaiksi tulleet opettajansa, joita sai usein
tervehtiä, jopa puhutellakin. Ja nämä ystävälliset hetket opettajain
seurassa olivat Aliinan mielestä tavallista suurempiarvoisia, kun ne
eivät jakaantuneet monelle, vaan sai omistaa yksinään itselleen. Se
kasvatti jonkinmoista itserakkautta, ei kumminkaan niin suurta, että
olisi toivonut toisten jäävän osattomiksi kaikesta. Usein hän kävi
yksinäänkin istumassa opiston luokkasalissa, muistellen mitä siinä oli
saanut kuulla ja toivoen, että kunpa joutuisi taas se aika.

Asunnollaan piti hän opiston kirjastosta kirjoja luettavanaan ja luvun
lomassa sepitteli kirjeitä Iidalle sekä äidilleen, jopa viimein
Hiljallekin, vaikka kauan hän arveli, peläten että jos se antaa
Augustinkin lukea, ne kun olivat samassa talossa.

Keskitalvella tuli Jenny-neidiltä kirje, jossa hän ilmoitti keväällä
sulan tultua olevan Aliinalle paikan valmiina suuressa sairashuoneessa,
sairasten hoitajana.--»Sairasten hoitajana», sanoi Aliina itsekseen ja
tuli aivan noloksi. Jenny-neiti oli ehkä arvannut, ettei Aliina ymmärrä
tämän ammatin arvoa, ja selitti että siinä toimessa on monta semmoista
naista, jotka ovat tyttökoulun käyneitä, ja tämäkin paikka jääpi
avonaiseksi sillä lailla, että yksi hoitajattarista matkustaa sulan
tultua ulkomaille tutkimaan sairasten hoitoa siellä. Aliinan pääseminen
oli siis suuri onni tulojen ja sivistyneeseen seuraan pääsemisen
puolesta. Jenny-neiti mainitsi vielä, että siinä tosin tarvittaisiin
ruotsinkielen taitoa, mutta että Aliina voi sen muutamassa vuodessa
käytännöllisesti oppia. Eikä työkään tule olemaan kovin rasittavaa,
sillä siellä on hoitajattarien lisäksi vielä palvelijoita.

Aliina joutui kahden vaiheelle. Sairasten hoitoa oli hän aina ajatellut
kaikkein ikävimmäksi ja likaisimmaksi toimeksi, ja siihenkö nyt pitäisi
ruveta. Mutta varmaan hän on erehtynyt, koska siinä on oppineitakin
naisia. Eikä hän ollut nähnytkään suuria sairashuoneita, joissa
hoitajattarilla voi olla hyvinkin huokeat ja hauskat päivät.

Näitä ajatellessa alkoi mieltä kutisuttaa herrasneidiksi kohoaminen,
sekä hatut, ruotsinkieli ja ehkä aikaa voittaen ulkomaamatkatkin. Mitä
ovat näiden rinnalla nuo muutamat sairaat, tarvinneeko niitäkään
hoitaa, koska siellä on palvelijoita.

Aliina piti kumminkin asiansa salassa ja piilotti kirjeensä toisilta
oppilailta. Ainoastaan Iidalle voi hän tämän uskoa ja kirjoitti hänelle
kysyen, mitähän pitäisi tehdä, kun semmoinen toimi on tarjona.

Kului kuukausi, toistakin tavallisissa opiston tehtävissä. Oppilasten
tiedon ja toiminnan halu kasvoi, toveruus lujittui ja tuli yhä
tuttavallisemmaksi, kun alettiin laskea, että opistosta eroamisen aika
on paljon lähempänä alkua.

Aliinakin oli lopettanut yksipuolisen kirjeiden kirjoittamisen siksi,
kun saa vastuun entisiin. Mutta aivan häntä kummastutti, kun Iida ei
kirjoittanut. Mikähän sillä mahtoi olla? Viimein tuli kirje, jossa Iida
ilmoitti olevansa kotonaan sairaana. Seminaarissa oli sairastunut
luultavasti vilustumisesta ja sitten vähän parantuneena tullut
kotiinsa. Toivoo paranevansa, vaan ei ollut enää takaisinmenosta tällä
lukukaudella. Aliina itki pitkät itkut ystävänsä puolesta.

Samaan liittoon tuli kirje äidiltä, muilla kirjoitutettu, jossa oli
yhtä ja toista kotioloista, sekä vähän Iidan sairaudesta ja viimeksi
kysymys, »tokko sinä tuletkaan enää kotona käymään, kun olen niin
kuullut, soisin että ajattelisit joka puolelta tuota asiata ennenkuin
menet.»

Tämä koski kovasti Aliinan omaantuntoon. Hän oli taaskin unohtanut ja
syrjäyttänyt äitinsä, uskonut aikeensa ennemmin muille ja antanut äidin
olla tietämättömänä... Äitiraukka... »Tokko sinä käytkään ... soisin
että ajattelisit...» Niin se on käskenyt kirjoittaa, vaikka varmaan on
ajatellut tätä sanoessaan: näinkö ylpeästi jätät minut ja muut omaisesi
ja menet mitään ilmoittamatta kauas kuulumattomiin; teetköhän siinä
oikein?

Aliina kiirehti oikaisemaan ja kirjoitti, ettei hän ole ensinkään
ajatellut kotonaan käymättä mennä minnekään, ei hän toki voi äitiä niin
puheetta heittää, jos menoksikin tulisi, mikä on vielä ajattelemisessa.
On hän äidin muistanut ja muistaa aina.

Viimeiselle vakuutukselleen päätti Aliina olla uskollinen ja olikin.
Kerran tämä uskollisuus riipaisi yli varovaisuuden rajan.

Oli nimittäin keskustelu-ilta lopulla opiston lukukautta. Varsinainen
keskustelu-aine oli loppunut tavallista aikaisemmin, minkä vuoksi joku
oppilas esitti keskusteltavaksi suomalaisen sananlaskun: ei niin pahaa,
josta ei jotain hyvää. Aine oli jokaisen mielestä niin yksinkertainen,
että useimmat osasivat siihen jotain sanoa. Toinen oppilas toi toisen,
toinen toisen esimerkin siitä, miten pahasta on ollut jotain hyvää.
Laiskasta juomarista on tavaransa tuhlattua tullut monesti ahkera
työmies, ovatpa hänen lapsensakin isänsä kurjuudesta pelästyneet viinaa
karttamaan. Kauhea rosvo on herättänyt pelon aloittelevissa, ja monta
muuta.

Aliinallakin oli omat muistonsa pahasta, mutta hän ei puhunut mitään,
kuunteli vain kiihkeällä mielellä, ja veret pyrkivät kohoamaan
kasvoille.

Opettajat olivat jättäneet puhevuoronsa viimeiseksi, ja kun ei kukaan
enää vuoroa pyytänyt, sanoi johtaja:

--Joko on jokainen sanonut sanottavansa? Aliina ei ainakaan ole vielä
puhunut. Saisi tähän sanoa vastaankin, jos kellä olisi jotain
muistuttamista.

Tuskin oli johtaja tämän sanonut, kun Aliina kohosi kiihkeänä, melkein
tietämättään seisoalleen ja sanoi:

--On minulla.

Kaikki katsahtivat kummastellen, se oli harvinaista.

--Maailmassa on paljon muutakin pahaa, kuin mitä tässä on mainittu,
aloitti hän jotenkin rajusti ja jatkoi melkein huutamalla: Kuka teistä
on mitannut maailman kurjuuden? Kuka teistä on lukenut kärsivän äidin
kyyneleet ja rinnanpakotukset? Tunnetteko te vähääkään sen häpeän
painoa, jota lapset saavat kantaa isäinsä irstaan elämän takia ja
samoin vanhemmat lastensa. Mikä on se hyvä, joka näistä koituu ja millä
ne palkitaan: uusilla rikoksilla, uudella häpeällä ja ihmisten
pilkalla! Sanokoon vaikka sata sananlaskua, että pahasta on jotain
hyvääkin, niin minä sanon, että se hyvä ei ole mitään kaiken sen
rinnalla kun...

Aliina katsahti kuulijoihin ja huomasi, että ne kaikki istuivat vasten
tavallisuutta allapäin. Samassa hän käsitti joutuneensa pois
suunniltaan ja painautui istumaan. Kaikki liikahtelivat istuimillaan
hermostuneesti. Aliina ei enää jaksanut olla samassa huoneessa, vaan
pistäytyi eteiseen. Jälestä tuli johtaja ja sanoi:

--Minä taisin tehdä pahasti, kun kehoitin puhumaan. Aliina taisi olla
liian kiihkeällä mielellä ja minä ehkä ymmärrän syyn. On parasta mennä
kortteeriin rauhoittumaan.

Aliina kiitti ja sanoi hyvästit. Hän itki koko menomatkan ja katui
uudestaankin, kun ei hillinnyt itseään ja ollut ääneti. Tämä nyt piti
tulla näin lopussa! Mitä ne muut ajattelevat ja miten hän selittää
tämän! Ja mitenkä hän ilkeää ollakaan enää, kun teki tuollaisen
häiriön! Jos kävisi laatuun lähteä pois.

Opettajaneiti oli lähtenyt Aliinan perästä ja alkoi kahden kesken
kysellä, mikä tätä vaivasi ja mistä tämä puuskaus tuli. Aliina tunsi
saavansa mielelleen huojennusta ja rupesi varovasti kertomaan
kotioloistaan ja miten ne ovat mieltä vaivanneet, ja nyt ne noin
sopimattomasti puhkesivat ilmoille.

Samassa hän kertoi ystävänsä Iidan sairastamisen ja ilmoitti halunsa
päästä tätä katsomaan, ennenkuin talvikeli loppuu. Opettajaneiti
ymmärsi syyn poishaluamiseen ja sanoi itse puolestaan suovansa sen,
vaikka olisi mieluummin toivonut oltavan jälellä oleva vähä aika
loppuun asti. Aliina sai hänet vielä toverikseen puhumaan johtajalle
poispääsystä, ja sieltä tuli samanlainen vastaus kuin opettajattarelta.

Nyt alkoi Aliina puuhata kyytiä ja, saatuaan asian toimitetuksi,
huomispäivän aamuna kulkea heittelemässä hyvästiä lähinnä asuville
tovereille. Etäisimmät saivat jäädä terveisillä. Toverit ihmettelivät
ja toivottelivat onnea matkalle.

--Tavataanhan vielä.

--Jos eletään, niin tavataan.

Ne olivat aina viimeiset toivomukset erotessa.

Opettajista eroaminen oli vaikeinta. Jos ne ennenkin olivat olleet
mielestä hyviä, niin nyt erotessa, kättä puristaessa ikäänkuin
kirkastettuna selvisi, kuinka hyviä ne todella ovat olleet ja kuinka
paljon tehneet tämän puolen vuoden kuluessa.

Kun kaikki oli valmiina, tulivat asuntotoverit vähäksi matkaa
saattamaan. Kun ystävyysliitot oli vahvistettu, lauloivat he erotessa
ja huiskuttelivat nenäliinojaan, kunnes hevonen katosi näkyvistä.



XIV.


Aliina oli hyvillään, kun tovereista eroaminen muodostui näinkin
iloiseksi. Olisi melkein saattanut kääntyä takaisin ja olla loppuun
asti. Mutta tehty mikä tehty. Ja sitä paitsi Iida... Kuka sen tietää,
miten siellä on...

Hän ajoi levähtämättä seuraavan yönkin, sillä matka kului hitaasti, kun
tiet olivat paikoin sulana. Linnut jo laulelivat riemuiten kesän
tulosta ja virkistivät matkamiehenkin mieltä.

Kotiin tultua alkoi jokainen kysellä, miksikä nyt pois ennen loppua.
Aliina sanoi kelin huononemisen takia pyrkineensä ja toiseksi
päästäkseen katsomaan Iidaa. Sinne hän tahtoikin aivan heti ja sai
isältään hevosen ajaaksensa. Moniin kyselyihin kansanopistosta lupasi
hän sitten antaa selityksiä, kun tulee takaisin.

Iidan tapasi hän vielä sairaana. Silmät vettyivät molemmilta, kun he
yhtyivät taas tuossa kansakoulun ajoilta tutussa kamarissa.

--Jopa sinä Iida-rukka olet laihtunut! surkutteli Aliina istuen sängyn
laidalla ja sivellen ystävänsä käsiä. Alkanethan toki jo parantua?

--Sitä tässä toivotaan, sanoi Iida.--Olen minä ollut huonompikin. Mutta
mitenkä sinä nyt jo tulit?

--Se soveltui tällä lailla ja halutti tulla sinuakin katsomaan.

--Niin, sinä olet todella hyvä, tunnusti Iida.--Mutta ehkä sinä
kumminkin tulit etupäässä sen vuoksi, että saat olla enemmän aikaa
kotonasi, ennenkuin joutuu sinne sairashuoneelle menon aika.

--Ei, hyvä Iida, en minä mene sinne sairashuoneelle. Minä lähetin jo
tiedon, etten tule.

--Miksikä, ihmetteli Iida.--Olisithan sieltä saanut hyvän palkan.

--Kyllä, mutta mitä varten minä matkustaisin tuntemattomaan paikkaan,
tuntemattomia sairaita hoitamaan, silloin kun on kotona kylliksi
tekemistä omaisteni hyväksi. Kyllähän minua kunnian ja voiton himo
pyrki vielä sittenkin riipomaan pois oikealta tieltä, kun olin jo
päässyt tietämään, että rakkaus lähimmäisiin on Jumalan käskyistä
tärkein. Mutta nyt olen sen kiusauksen voittanut ja menen kotiini ja
koetan tehdä minkä voin kärsivän äitini hyväksi. Onpa siellä vielä
isäpoloinenkin sekä siskot, jotka ovat jo hyvällä alulla itsekkyyden
tiellä. Enhän ole heillekään vielä yhtään hyvää neuvoa antanut,
ainoastaan riidellyt. Sinne menen ja toivoisin, että sinäkin Iida
tulisit, kun joudut, minulle toveriksi... Kuoppa-aholle ovat jo
kansakoulun hirsiä vetäneet...

--Siinä teet oikein, tunnusti Iida, ja silmät täyttyivät kyynelistä.--
Jos Luoja suopi elämän aikaa, niin minä tulen myös.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aliina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.