Title: Kirottua työtä - Kuvaus Savon kansan elämästä
Author: Kauppis-Heikki, 1862-1920
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirottua työtä - Kuvaus Savon kansan elämästä" ***


RIKOLLISTA TYÖTÄ

Kirj.

Kauppis-Heikki


WSOY, Porvoo, 1921.



I.


Risto Malinen oli Malilan talon omistaja. Tämä sama suku oli siinä
asunut useita miespolvia. Maa ei ollut mikään iso, mutta oli siinä
aikoinaan elänyt lukuisa joukko Malisia. Nyt ei ollut enää kuin tämä
yksi, niitä kuului kuolleen, ja toiset olivat muuttaneet mikä minnekin.
Tämä viimeinen näyttikin kuin tähteeksi jääneeltä. Kooltaan hän oli
aivan pienimpiä, ja tästä vähästä pituudesta olivat jalat vallanneet
runsaasti puolet. Hän toivoi salaisesti, aina kolmeenkymmeneen
ikävuoteen asti, että ehkä hän vielä kasvaa muun ruumiin puolesta,
koska jaloilla on noin tavallinen pituus. Turhaan huomasi Malinen tämän
toivon menneen, ja hän koki korjata tätä puutetta niin monella tavalla
kuin osasi. Emännän valinnassakin hän oli muistanut katsoa pituuteen,
ja olihan siitä se etu, että tytär kasvoi rippikoulu-ikään pitemmäksi
isäänsä. Tämä Malisen emännänvalinta oli ollut näin yksinkertaista
laatua, mutta monelle on mahtanut sattua huonompi onni, vaikka ovat
tutkineet kaikki sielun ominaisuudet. Palvelijat rakastivat häntä kuin
omaa äitiään, varsinkin piiat, jotka kuuluvat enemmän emännän kuin
isännän neuvon alle. Ei ne suotta muutelleet toisiin taloihin, ja jos
niin sattui, tuli se isännän pikaisuudesta tai palvelijain pahuudesta.
Eloon jääneitä lapsia ei heillä ollut muita kuin yksi tyttö, nimeltään
Anna Liisa. Tämä oli hyvin paljon äitinsä luontoinen, varsinkin siinä,
ettei kohdellut ylenkatseella köyhempiä, vaikka oli paikkakunnan
tytöistä rikkain ja oppinein. Sen enempää tätä oppia ei tosin ollut
kuin että hän osasi hyvin lukea ja kirjoittaa. Tämän jälkimmäisen
taidon oli Malinen itse opettanut, vaikkei opetusala oikein soveltunut
hänen kärsimättömälle luonteellensa. Ei auttanut kumminkaan kesken
kyllästyä, sillä piti hänen tyttärensä olla vähän oppineempi
seutulaisten tyttäriä.

       *       *       *       *       *

Poutaisia säitä oli ollut useita viikkoja peräkkäin. Ilmassa näytti
olevan savua, ja iltapuoleen, kun aurinko painui alemmaksi, himmensi se
auringonkin niin, että se näytti jättiläisen kultarahalta, johon kärsi
katsoa aivan täydeltä silmää. Valojuovakaan, jonka aurinko teki melkein
tyynen lahden pinnalle, ei ollut niin välkkyvä, kuin selkeällä
iltapäivällä. Heinänkorjuuaika oli parhaillaan.

Isäntä Malinen tuli niityltä työväkensä luota pihaan. Hän meni jo
piika-Maijan ohitse, joka kaivon kupeella pyttyjä pesi, mutta kääntyi
takaisin ja sanoi:

--Mene lehmänhakuun, ne eivät taaskaan tule yksinään, ja niityltä ei
jouda.

Maija pysäytti työnsä ja kuulosti, mutta kohta alkoi hiekkainen
tuohikieppi kahnuttaa ympäri pytyn laitoja, ja koukkuun jännitetty
paljas kyynärpää kävi kuin koneen puskuri. Viimeiset pytyt olivatkin
käsissä, niiltä joutui heti, kun vain huuhtaisi ja asetti vesirännille
kuivumaan.

Maitohuoneen kupeitse lähti tie karjanlaitumelle. Huoneesta kuului
emännän hyräilyä. Maija kurkotti päänsä akkunaan ja ilmoitti:

--Isäntä käski minut lehmänhakuun. Pytyt ovat siellä kuivamassa.

--Hyvä, mene vaan, sanoi emäntä. Odotahan vähän.

Hän tempasi leivän hyllystä ja heläytellen suurta kuvetaskuansa kaivoi
avaimien seasta veitsen, jolla viiletti pitkän kakun, ja voita päälle
siliteltyään ojensi sen akkunasta Maijalle.

--Syö mennessäsi, ettei tule nälkä.

Maija kiitti ja lähti astua leikettelemään iloisella mielellä pitkin
pellon piennarta. Hän ajatteli, että niin hyvää emäntää ei ole koko
kylässä, eikä vielä toisessakaan. Kohta se luultavasti tahtoo tulevaksi
vuodeksi. Tahtonee tuo toki, eihän se ole yhtään kertaa suuttunut, kun
vain ei olisi päässyt tietoon ... pitääkin vatsa olla ... en minä vielä
heitä palvelusta, kun on noin hyvä emäntä.

Maijalla oli omia salaisia ajatuksiaan, jotka siinä kävellessä tulivat
mieleen.

Malinen oli käynyt tuvan puolella ja tuli nyt maitokamariin. Hän näytti
olevan vielä tomerammalla tuulella kuin tavallisesti. Emäntä ajatteli,
että heinätyö on sen saattanut kankeammalle mielelle ja kysyi:

--Hyvästikö on luoko kuivanut?

--Täytyyhän tuommoisella poudalla kuivaa jos minkä.

--Niityllekö se jäi vielä Anna Liisa?

--Sinne jäi rukopohjia ottamaan. Siitä Anna Liisasta minä tulin sinulle
puhumaan, että sen makuupaikka pitää tänä iltana muuttaa pois piikain
aitasta.

--No mikä nyt on tullut? kysyi emäntä kuultuaan niin äkkipikaisen ja
jyrkän määräyksen.

--Ei ole erittäin mitään tapahtunut, vaan minä sattumalta kuulin
renkien puheesta, että sinne on käynyt yöllä poikia pyrkimässä.

--Onko ne laskeneet? kysyi emäntä totisena.

--En minä sitä kuullut, mutta sepä nyt on sama, pois se pitää muuttaa.

--Ei nuo liene laskeneet, rauhoitti emäntä, ja kyllä se Maija ei laske,
varsinkaan sitten, kun varoitetaan. Antaa nyt vielä olla siltään,
niille tulee ikävä, niin Anna Liisalle kuin piioillekin.

--Vaan minä en anna olla, tiristeli Malinen. Minä vähät piikain
ikävästä. On meidän tyttö sen arvoinen, ettei sitä sovi enää piikain
kanssa aitassa makuuttaa, siitä pitää tulla loppu.

--No no, elähän nyt, lepytteli emäntä. Raikotaan huomenna tuo pieni
aitta joutavasta rojusta, niin antaa muuttaa sinne.

--Ei aittaan mihinkään, oikaisi Malinen. Meillä on siksi kamareja, että
sopii niihin. Ja sinne jos s----t alkavat koputella, niin tuntevat sen
lihat nahkassaan.

--Antaahan kumminkin olla huomiseen sen muuton, liestytteli emäntä.

--No olkoon huomiseen, vaan siitä ei ollenkaan sivu, teki Malinen
määräyksen.

Hän lähti takaisin työväkensä luokse. Ruispellon piennarta kulkiessaan
seisattui hän katsomaan, joko on minkäkokoinen jyvä tähkässä. Niityltä
kuului heinänkorjaajien iloista melua. Toinen renki takoi ladon edessä
pystyyn asettamiaan sapilaita yhteen ja kuunteli niiden räjähtelevää
kaikua niityn takaa metsästä.--Hei! onko huomenna pouta, kiljui se
siihen sekaan omalla äänellään.

--Elä pieksä niitä sapilaita, tule tallaamaan heiniä, ei nämä näy
sopivan, jos ei koko joukolla painella, komensi latomies, joka oli
tähän asti siellä yksinään rynnistellyt.

--Hoi, tytöt! ärjyi sapilasten räiskyttäjä ladon ovelle kiivetessään.
Heittäkää ne heinänrikat sinne ja tulkaa näyttämään, painatteko niin
paljon kuin äitinne teidän syntymäkesänä.

Renki luuli isännän olevan vielä pihassa, muuten hän olisi huutanut
toisella tavalla. Tytöt heittivät haravansa mättäälle ja tulivat
ladolle. Malinen itsekin siihen joutui.

--Elä mene, Anna Liisa, kielsi hän, kun Anna Liisa yritti latoon
nousemaan. Saatkin mennä pihaan, tahi jospa vielä haravoit noita
heiniä.

Malisen mieleen johtui, että jos äiti millä tavalla kertoo siitä
kamariin-muutosta, kun ei tullut varoitetuksi. Hän alkoi asetella
suupuita latoon, ja Anna Liisa meni haravansa luokse.

--Painelkaa, jos painelette, sukkelaan, ei niiden päälle maata jouda,
ärjyi Malinen, kun joukot yhäkin öykkivät ladossa.

Silloin sieltä alkoi yksi toisensa perästä puiskakehdella ulos hikisenä
ja heinänmurassa yltä päältä. Muutamat aukaisivat paitansa kauluksen
auki ja kopistelivat kaulaltaan liikaa rupaa, toiset alkoivat astua
niine hyvineen rukoja hakemaan. Joku siellä mennessään arveli, että
mikähän lienee taas ukon nenään pistänyt, kovinhan on sieraimet
laajana.

Aurinko yhä läheni puiden latvoja ja kävi aina punaisemmaksi. Kuivat
heinät oli jo kaikki kannettu kokoon.

--So, eikö tuota lähdettäne iltaselle, ilmoitti Malinen joukolle ja
kiirehti muiden edellä pihaan menemään. Miesjono seurasi perästä,
raskaasti laahaten väsyneitä jalkojaan vastamäessä. Edeltämenijä astui
keppelästi. Suupaltti renki osoitti sinnepäin ja sanoi toisille:

--Mikäs kontteroinen se tuolla kahden kepperöisen nenässä mennä
kapittaa.

--Näyttää se sinulle kepperöistä, jos sattuu kuulemaan, sanoi joku.

--Ei peloita. Tulispahan, mukisi osoittelija yhä hiljempaa.

Koko yön oli ahkerasti kohonnut sumua vähäisimmistäkin vesipaikoista.
Auringonnousun aikana, jolloin heinäväki tavallisesti lähtee töihinsä,
oli usva kerännyt koko voimansa ja näytti tahtovan litistää kaikki
liikkuvaiset maata vasten, jottei pääsisi hievahtamaan. Tuskin pihamaan
yli erotti huoneita, varsinkaan ulompana olevia. Pellot ja niityt ja
metsä saarekkeineen lienevät joutuneet minne hyvänsä. Sinne usvaan
hupenivat heinämiehetkin, jotka lähtivät kartanosta viitakkeet olalla.
Pieneksi litistyneeltä tuntui siellä ihminen. Soinnuttomia kalkutuksia
alkoi kuulua sieltä täältä usvan seasta, kun niittomiehet teroittivat
viitakkeitaan.

Joku elämäänsä ihastunut renkipoika koetteli karkoittaa painavaa aamua,
laulaa tempomalla muutamia säkeitä kullastaan. Tätä innostuksen ääntä
kuuntelivat kokeneet päiväläis-ukot otsaansa rypistellen. Heidän
mielestänsä ei ollut nyt lauluun sopiva aika. Joku se mielipiteen
tahtoi lausua julki ja kiljaisi usvan läpi:

--Tukkikaa heiniä tuon muutaman kitaan!

       *       *       *       *       *

Näin sumuisina aamuina ei Malinen ollut usein niityllä, niittoa
osasivat tehdä yksinäänkin. Lopulla rupeaman hän sitten tuli katsomaan,
onko sitä tehty vai ei. Sanomatta tiesivät joukot, mitä isäntä ajatteli
heidän työstään. Heillä oli omat tuntomerkkinsä. Jos isännän
sieraimilla on tavallinen suuruutensa, silloin on kaikki hyvin, mutta
jos niiden laidat näyttävät laajeten kohoilevan, silloin ei tarvitse
kiitosta odottaa.

Tänä aamuna ei Malinen käynyt ollenkaan niityllä. Hän oli illalla
tehnyt mielessään päätöksen, ettei hänen talossaan ole ensi vuonna noin
rivosuisia renkejä, hän antaa erokirjan, jotta saavat kekrin tultua
mennä muualle.

--Käske Anna Liisan tulla tänne kamariin, minulla on tässä aamiaisen
edellä vähän kirjoituttamista, sanoi Malinen emännälleen.

--Etkö sinä itse saa vähiä kirjoituksiasi aikaan? sanoi emäntä.

--Hämärtääpä tuo ja mitä varten minä olen sitä opettanut, jos ei se
alkane jo jotain sohmailla.

Emäntä kävi käskemässä ja palasi takaisin. Hän oli utelias tietämään ja
kysyi:

--Mitä se on se kirjoittaminen?

--Päästösetelit annan noille rengeille.

--No, mikä kiire niillä on näin aikaiseen, sanoi emäntä ja tuli
seisomaan lähemmä pöytää. Etkö sinä ole tahtonut ensi vuodeksi?

--En, enkä huoli, jos ilmankin olisivat.

--Mitä ne ovat tehneet, kummasteli emäntä.

--Ei mitään, tokaisi Malinen, vaan se on semmoista, että minä en rupea
pitämään talossani tuommoisia suupaltteja räättelöitä. Menkööt sinne,
jossa ovat kaikki samanlaisia.

Emäntä ajatteli tuota asiaa.

--Hyy, hymähti hän. Sinä niin vähistä työlästyt. Silläkö ne tulevat
paremmiksi, jos ne aina laitetaan niihin kehnoihin paikkoin takaisin.
Tuokin pienempi, isätön raukka, kerjuun päällä ollut melkein näihin
asti, mistä se on vielä oikeita puheita oppinut.

--Jottako minä sitten rupean maailman hylkyjen isättömiä lapsia
koulitsemaan, en! kivahteli Malinen.

--Ihmisiähän ne ovat nekin ja jossain kai niiden täytyy olla, puolusti
emäntä. Meillä ei ole kasvavia lapsiakaan, joita heidän puheensa
pahentaisi. Minä soisin, että annettaisiin olla vielä, ja neuvotaan,
mikä osataan.

--Siitä ei tule mitään, väitti Malinen lujasti. Minä en salli kuulla
sellaisia talossani ja sillä väellään koiristakin tekee ihmisiä, kuin
ruojain perillisistä.

Tikun taittumaan muutti Malinen äänensä käskevän vakavaksi ja sanoi:

--Anna Liisa, kirjoita vaan ne setelit.

Emäntä näki joutavansa pois ja, otettuaan pari askelta oveen päin,
sanoi mennessään:

--Minä olen sanonut sanottavani, tee nyt tahtosi.

--Niin teenkin.

Malinen heitti tämän lauseen niin omituisen sysäävästi suustaan, että
sen sai huomata olevan viimeisen tähän asiaan. Anna Liisan
kirjoitusaikana Malisen mieli rauhoittui, ja hän alkoi puhella
tavallisesti:

--Vieläpä näitä pitämään leivässään. Tuo pienempi, se on niille
puheilleen vielä ilkeämpi, jos ei toinenkaan liene hyvä. Ei ne minun
kuullen uskalla, mutta kun liikahdan pois, niin käypi kuin illallakin.
Pyhäaamuna lähden kirkolta renkiä pestaamaan, nyt alusta niitä saapi
oikeita ihmisiä. Jos haluttaa, niin sinä saat lähteä kirkkoon siinä
yhtenä.

--Jo toki, mielelläni, sanoi Anna Liisa.

--Onko se äitisi siitä puhunut, kun me tuumattiin, että kun tuo toinen
kamari on tuossa melkein tyhjänä, niin sinä muutat siihen vuoteesi ja
asuntosi.

--Ei minulle ole puhunut.

--Niin se tuumattiin ja muuta vaan jo tänä iltana. Siellä on sopuisampi
opetella joutoaikoina lisää kirjoittamaan, vaikka alkaahan tämä jo
menetellä.

Malinen katseli parhaillaan toista valmistunutta päästökirjaa.

--Onko sen Seppälän tytön kirjoittamaan oppimisesta tullut mitään?
kysyi hän sivumennen.

--Kuuluu se isänsä opettavan, vaan lieneekö oppinut, ei tuo ruvennut
kirjoitustaan näyttämään, kun viime pyhäiltana siellä kävin, kertoi
Anna Liisa.

--Vai ei näyttänyt. Tokkopa lienee minkäänlaista, vaikka kuului se
isänsä kehahtaneen, että kirjoittaa se vielä heidänkin tyttö, ei vain
Malilan.

--Huonoksi tuo itse vielä moitti, eikä näyttänyt, vaikka minä lupasin
neuvoa.

--Vieläpä heitä neuvomaan, neuvokoot itse jos osaavat. Vaan ei toki
nekään pojantolkerot kuulu tietävän mitään, ukko itse vähäsen. Samoja
tolkeroita tytöt ja kaikki, vieläpä näitä neuvomaan.

Anna Liisa ei osannut siihen paljon mitään sanoa. Hän oli saanut
kirjoitetuksi, mitä tarvittiin, ja Malinen itse rupesi piirtämään
nimeään alle.

       *       *       *       *       *

Sumuista aamua seurasi poutainen päivä. Tuulenhenki heilutteli hellästi
heinänlatvoja ja liikutteli hitaasti puiden lehtiä. Pieniä
tuuliaispäitä suhahteli heinikossa ja tuon tuostakin ne usahtivat
kynnöspelloille juoksevina patsaina pyörittelemään kuivunutta
päällysmultaa. Joku siellä pääsi suureksikin, kohotti ryöppyävän päänsä
monen sylen korkeudelle, tempoi huimaavaan pyörteeseensä kaikki, mitä
matkalle sattui. Heinänkorret, tuohilevyt ja vaaterievut mennä
tuprusivat sen käsissä pitkän matkaa ja vielä irti päästyäänkin
harhailivat vähän aikaa ilmassa kuin hätäiset, haukan kynsistä päässeet
lintuset, kunnes putoilivat yksitellen maahan.

Tuuliaispäiden sanottiin ennustavan pitkällisiä poutia, eikä niitä nyt
ollutkaan vähän. Heinät kuivuivat niin että ritisivät. Malinen komensi
heti puoliselta heiniä rukoamaan. Itsekin hän hassotti harava kädessä,
veteli edeltäpäin aukkoja, joita myöten muut osasivat haravoida
tarpeeksi laajoja karheita. Niitylle alkoi ilmestyä puikeapäisiä rukoja
toinen toisensa perästä ja siellä seassa häärivät joukot kuin
muurahaiset kekojensa ympärillä.

Syntyipä niitylläkin yksi jättiläistuuliaispää. Se ilmestyi metsän
rantaan, suuntasi sieltä matkansa pitkin niittämätöntä niittyä, jossa
sen voimasta ei paljon muuta tiennyt kuin että heinikko armottomasti
lakoili kynsissä. Malinen katseli sen kulkua sieraimet laajoina ja
sanoi:

--Jokohan tuo rymä tulee tätä kohti.

--Kutsutaan, sanoi joku.

--Sitä vailla tässä nyt ollaan, ärjäisi Malinen vihassa.

Tulokas oli lähenemään päin ja näytti yhä voimistuvan.

--Eiköhän vaan tule prr--. Hän kirosi jo puolitiehen.

Tuuliaispää oli joutunut heinikosta niitetylle ja piti hyvää humakkata.

--Tulee se, kun tuleekin s----a!

Suuria heinävihkoja lenteli ilmassa. Saatuaan jotain käsiinsä kiihtyi
tuulispää kuin huima koiranpenikka. Pari rukoa oli se kaapannut melkein
kokonansa ja läheni toisia. Malinen hyppäsi pitelemään.

--Eikö sinulla, helvetin koira, ollut muualla työtä, kun tulit tänne
repimään meidän työaloja. Ääh!

Tuskin ennätti toista kertaa kirota, kun tuuliaispää kontsautti hänet
ruon päältä niitylle. Kahta uhemmin hyppäsi Malinen ylös ja alkoi
terjua rengille, joka oli tuuliaispäälle kiihoitukseksi viheltänyt.

--Vieläkö sinä juuttaan liha sitä yllytät, jos minä tulen ja tuolla
haravan varrella taon kalloosi.

Tuuliaispää ei ollut kuulevinaankaan Malisen vihoja. Jyhisten,
mahtavana tornina se kulki omaa suuntaansa ja syyteli liikoja heiniä
kauas syrjiin. Jo oli ennättänyt pois heinien saapuvilta, ja joukot
katselivat rauhallisempana jälkiä. Joku mies sanoi että »kävipä
antamassa lisäharavoimista.»

--Juutas heitä haravoikoon! kivahti Malinen. Vieköön nyt vaikka
helvettiin tuon luokonsa. On meillä muutakin työtä.

Hajoitetuista ru'oista ei Malinen välittänyt vähääkään, lähti vain
luokoa haravoimaan, ja joukon täytyi seurata perästä.

Vihan väessä liikutti Malinen haravataan, niin että heinät sinkoilivat,
eikä nyt saanut muutkaan nuhjustella, muuten saivat kuulla
lisäpeijakkaita. Äänettöminä tekivät joukot työtänsä, mitä vähän hiljaa
sattuivat toiselle kuiskaamaan. Vasta kun kaikki heinät olivat koossa,
kuului komentava ääni:

--Rukoja kantamaan! Panee heidät latoon, kiskokoon sieltä, jos mieli
tekee.

Iltaan mennessä tulivat kaikki kuivat heinät kokoon, nekin, jotka
tuuliaispää kävi hajoittelemassa. Ei niitä isäntä itse käskenyt
kokoomaan, vaan arvasivathan he, että niin se on tehtävä, ja hyvä
kaikki, kun tekivät.

       *       *       *       *       *

Joukon niityllä ollessa oli Anna Liisa laittanut vuoteensa kamariin.

--Mitäs tämä nyt on näin pikainen muutto kesken kesän? kysyi
piika-Maija.

--Niinhän tuo isä käski.

Hän ei tietänyt mitään muuta syytä, kuin että isä on niin käskenyt, ja
siinä ei ollut muuta keinoa, niin oli tehtävä.

--Minäpä ehkä arvaan tuon syyn, sanoi Maija naurahtaen.

--No mikä?

--Arvaat sen sinäkin.

--En minä, ihan todella.

--Sinut asetetaan jo vahdin alaiseksi, selitti Maija. Meidän piikain
luona sinun ei enää uskottu säilyvän.

Nyt Anna Liisakin oli ymmärtävinään syyn, mutta hän tahtoi sotkea koko
asian ja sanoi:

--Elä hupata, ei se sen vuoksi...

Muuten oli tämä asia hänelle outoa, niin ettei siitä osannut paljoa
ajatella. Tuntui vain ikävältä erota näin yhtäkkiä noista tuttavista,
joiden kanssa oli niin monta hauskaa iltaa viettänyt. Tuolla aitassa
oli aina päivätöiden päätyttyä naurettu ja purpateltu pitkät ajat.
Siellä oli hupaisa syödä marjamaitoa, johon tarpeeseen piiat hyvin
usein heinäntekoaikana miesten maatessa kävivät marjat poimimassa ja
emäntä laittoi Anna Liisan viemään maitoa kupilla. Herttaista oli
siellä painautua vuoteelle ja kuunnella sateen sattuessa, miten
vesipisarat ramisuttivat aitan kattoa ja räystäästä juosta
lipakoittelivat nurmiselle kentälle. Se oli kuin vienoa kehtolaulua ja
aamusilla sen kuuleminen ilahdutti unista mieltä, ettei nyt niin
aikaisin ylös ajettane kuin poutaisena aamuna.

Ensimmäinen ilta varsinkin tuntui oudolta tuolla kamarissa. Oli kuin
elämässä olisi jonkinmoinen käänne tapahtunut, vaikka ei hän aivan niin
ajatellut, mutta jotain sinnepäin. Muistui mieleen Maijan puheet, että
nyt ruvetaan vahtimaan. Mitä ne hänestä vahtisivat. Hän katsoi
akkunasta aitalle, jossa ovi oli vielä auki. Hänen mielensä kaipasi
jotakin, lieneekö kaivannut noita vanhoja tovereja vai sitä tuttua
katon rapinaa, jota ei tänne kuulunut, vaikka sataisikin. Hän istui ja
ajatteli kaikkea vähäpätöistä, semmoista, jota kahdeksantoista vanha
yksinäisessä kodissa kasvanut tyttö voi ajatella. Viimein hän laskeutui
levolle. Isän askeleita kuului eteisestä, hän käveli siellä ovia
lukkoamassa, minkä päätyttyä kaikki muuttui hiljaiseksi.

       *       *       *       *       *

Rauhallisen hiljainen on maalaisten sunnuntaiaamu kesällä. Kukin nousee
ylös, milloin tuntee unen loppuneen, paitsi vaimoväki, jolla on lehmien
lypsy, ja ne, jotka aikovat kirkkoon. Miehet ovat muuten joutilaita ja
moni tekisikin nukkumista aamusta iltaan, jos ei itseään tarvitsisi
ruokkia.

--Hoi pojat, kahville! herätteli Malinen miehiänsä pyhäaamuna ja
jysäytteli nyrkillä seinään.

Itse oli hän jo vaatteet yllä, valkeavartiset pieksut jalassa ja korkea
tasapäälakinen huopahattu päässä. Näitä hattuja ei ollut koko pitäjässä
monta, sen oli Malinen tuonut sulhasmiehenä ollessaan Oulusta, eikä
sitä nyt pidetty kuin kirkossa käydessä ja mitä pitoja sattui olemaan.

--Eikö se uni ala jo loppua. Kahville! kiljaisi hän niin että raikui
kartano. Voidelkaa sitten rattaat, minä lähden kirkkoon.

Yksitellen alkoi vetäytyä miehiä piharakennukseen, paitahihasillaan ja
tukka pörröisenä. Kahvin juotuaan he asettuivat istumaan
päiväpaisteeseen rappusille ja siinä venytellen tuumailivat, että kun
olisi aina pyhä ja aina kesä. Malinen tuli kamarista katsomaan, onko ne
rengit pyörien voitelussa.

--Tokko siellä ollaan vielä rattaita voitelemassa? kysyi Malinen.

--Onko sinne käskettynä?

--Senkö verran sitä kuultiin! kivahti hän. On sinne käskettynä.
Kuuletteko nytkään. Ja kun se on tehtynä, niin tulkaa tänne kamariin.
Kuulittekos sen!

Rengit lähtivät muristen tekemään mitä käskettiin ja aprikoivat
keskenään, että mitä se siellä kamarissa mahtanee sanoa. Heti kamariin
tultuaan pääsivät sen tietämään, kun saivat kumpainenkin käteensä
paperilapun, jossa oli kirjoitettuna, että »ensimäinen päivä
marraskuuta vapa palveluksestani». Noloina he katselivat kirjoihinsa.
Olisi ollut mieleisempää, jos isäntä olisi sanallakaan pyytänyt
paikoillaan olemaan, mutta tämä ei puhunut mitään.

Aurinko paistoi jo niin korkealta, ettei sen näkyvistä ollut varjossa
kuin jyrkimmät, läntiset mäen rinteet. Kastehelmetkin katosivat
ruohikon lehdiltä. Tupakkahalme laski yön pystyssä olleet lehtensä
alas, antaakseen auringon niihin paistaa lekotella. Harmaa varpuslauma
istui tallin luona, aidalla, ja siitä linnut lentää liepsahtivat
vuorotellen lähellä olevasta sika-altaasta einehtimään.

Kirkkomiesten hevonen seisoi jo valmiina kiesien edessä. Anna Liisa
ilmestyi kirkkoonlähtijänä kartanolle. Hän näytti viehättävältä
siistissä pyhävaatteissaan.

--Eiköhän myöhästytä, kun on noin korkealla aurinko? arveli Anna Liisa.

--Ei myöhästytä, vakuutti Malinen varmasti.

He istuivat rinnakkain nahkalla päällystetylle istuimelle, jossa oli
selkänoja niin korkea, ettei kuin vähän näkynyt päitä takaa päin.
Kiessit olivat sen aikuisista parhaimpia, vieterit hyvin korkeat
koukerot ja nahkahihnat kupeilta pitelemässä.

Kun oli sikoaltaan kohdalle tultu, pyrähtivät varpuset lentoon. Ori
säikähti niitä ja hypähti syrjään.

--Prr--, tärähti Malisen kieli kuivasti, mutta hän kartteli täyteläistä
kirousta lapsensa kuullen.

Auringon kohottua alkoi tiellä hieroutunut kuiva multa pölistä
armottomasti. Rattaan kahden puolen pursusi jauhomainen multa, kuin
vesi veneen kokan edessä, ja kovasti ajaessa kohosi ylös ilmaan ja
täytti pitkät matkat tietä paksulla tomupilvellä, niin ettei
jälestäajavia erottanut. Maantielle päästyä antoi Malinen oriinsa
mennä, ja juoksu seisahtui vain jyrkimmissä mäissä.

--Aivan on jo märkänä hevonen, huomautti Anna Liisa.

--Antaa olla. Minä en rupea tätä pölyn pakkoa nielemään jälkimmäisenä.

Samassa suisti hän taas muutaman hevosjonon edelle, ja ne saivat olla
itse sitkeitä ajamaan, jolleivät jääneet jälelle.

--Mikä se on tuo töröhattuinen, jolle ei oikea meno riitä, kiukkusi
joku tuntematon joukosta, joka myös oli haluton pölyä nielemään.

Tuulenhenki ei liikutellut kepeimpiäkään esineitä, ja siksipä saivat
tietä kulkevat jauhamansa juoda. Kirkolle tultuaan olisi vielä jokainen
saanut hartioiltaan liiat pölyt puistella ja muutamat kopistelivatkin
niitä vähemmäksi vaatteistaan, mutta toiset menivät multineen päivineen
kirkkoon ja hieroivat sen siellä vähemmän pölyisten vaatteisiin ja
loput penkin selkälautaan.

Renkimiehiä seisoksi kupeella pienissä ryhmissä, ja heitä puhutteli
väliin yksi, väliin toinen isäntä-mies. Nyt oli palvelijain
pestausaika. Pienimmät poikakossit näyttivät olevan ikäänkuin tarjolla,
mutta isommat tekeytyivät välinpitämättömiksi ja kävelivät
huolettomina. Malinen ei mennyt lähellekään noita nulikkarenkejä,
hänellä olisi niitä ollut kyllä kotona.

Papin ja lukkarin hevoset seisoivat toinen toisella puolen sakastin
rappuja ja kuskit käähäilivät siinä ympärillä, tehden vähän väliä
pieniä, aivan tarpeettomia ajokalujen korjauksia, noin vaan antaakseen
sillä tietää, kenen herran palvelukseen kuuluivat. Aina siihen
ilmestyikin uteliaita pitäjäläisiä kyselemään hevosten määrää, kehumaan
kiessien hyvyyttä ja tiedustelemaan, onko kirkkoherra tai kanttori
pestannut jo itselleen palvelijoita ja montako niitä on.

Malisen mieleen juolahti, että jospa kysyn itselleni noita herrain
renkejä, kumpaista hyvänsä. Lukkarin renki herätti enemmän huomiota.
Hän oli verevä ja terveennäköinen, ruumis täyteläinen, mutta ei
erittäin kookas. Vaatteet olivat mustasta verasta ja mustavartiset
saappaat jalassa. Muutenkin näytti tämä Malisen mielestä taitavalta,
eikä liene mikään juoppo huilari, koska on noin hyvät vaatteet yllä.
Hän meni kattelemaan renkiä ja puhetta alkaakseen kysyi:

--Joko on kanttorilla heinä tehtynä?

--On sitä vielä muutamiksi päiviksi, sanoi renki.

--Käypikö tuo itse niityllä katsomassa töiden tekoa.

--Harvoinpa se on siellä minun ollessa käynyt.

--Taitaa olla sopuisa mies.

--Kyllä sen kanssa toimeen tulee.

--Entäs rouva...

--No rouva ... se nyt on ... yritteli renki kertomaan, mutta keskeytti.

--Sanovat toisenlaiseksi, ja että ruuan komento on välistä noin...

--Niin, eihän se kaikistellen ilahuta. Se kalaleipä parasta...

--Onko ollut puhetta ensi vuodeksi.

--Ei vielä mitään puhetta.

--Etkö rupea meille?

--Miten tuon kanssa olisi, arveli renki.

--En luule olevan katumoiksi, jos tulet meille. Kaikki meidän komentoa
ovat kiittäneet, eikä niin sieväperheistä taloa ole koko pitäjässä:
kolme talon ihmistä. Halulla ne olisivat nämäkin nykyiset, vaan en ota,
ovat räähkäpuheisia.

Hän nosti korkean hattunsa laitaa koholle ja kynsiskeli hitaasti
tukkaansa.

--Mitä te maksaisitte vuodelta? kysyi renki.

--Määräkö se pitäisi olla.

--Onhan se ollunna.

--Ilman määriä ne ovat meillä olleet, vaan samahan tuo on.

--Ei minulla ole vielä seteliäkään.

--Vai ei. No tule sitten ensi sunnuntaina meillä käymään, niin siellä
tuumitaan, ja näet talonkin.

Niin he sen asian päättivät ja erosivat.

Kirkosta kuului veisuu, siellä jo saarnavirttä laulettiin. Ne, jotka
joutivat, menivät kirkkoon, mutta paljon oli niitäkin, jotka olivat
vielä kiinni maallisissa toimissaan.

Tulevana sunnuntaina kävi tämä kirkolla puhuteltu renki Malilassa ja
sopimus tehtiin ensi vuodeksi. Entiset katselivat uutta tulokasta
kateellisesti ja latelivat siitä isännän selän takana pilkkapuheita
mielensä hyvikkeeksi, kun eivät muuta taitaneet.

--Korjautuu se nyt tämän talon elämä ensi vuotena kokonaisen
sormihaaran, aloitti yksi. Ukko kun latelee peijakkaita ja renki
vetelee virsiä, niin silloin ei muuta kirkon toimitusta kaivata. Joutaa
hevoset lihomaan.

--Mitenhän kyllä lienee oppinut lukkarin jalan juuressa laulamaan, ei
tullut veisuutetuksi vaalia, säesti toinen.

--Kyllä minulla oli mielessä, vaan en uskaltanut pyytää, kun näkyi niin
ukkoteeren karvaiseksi pukeutuneen.

--Pelkuripa olit, moitti toinen. Olisit toki pyytänyt, kun oli kerran
mielessäsi. Minä olisin keväällä käynyt saatavista etsimässä hänelle
variksen pesiä, että olisi saanut ääntänsä voidella.

Malisen moitteessa oli perää, että nämä rengit olivat suultaan kehnoja,
ja nyt lopulla vuotta vielä enemmin.



II.


Marraskuun alkupäivät olivat käsissä. Kaikissa taloissa ja kylissä
elettiin vähillä töillä. Laiskoja, venytteleviä nuoria miehiä veteli
suurissa joukoin paikasta toiseen, ja he kokoontuivat siihen, missä
hupaisimmalta tuntui ja missä viimeiset säästöön jääneet pennit
parhaiten hupenivat. Naiset näyttivät vähän toimekkaammilta, ompelivat
ja paikkasivat kuluneita vaatteitaan tai keittivät kahvia. Lumirännän
lioittelemilla, lokaisilla kylän väliteillä näkyi vain joutoväen
tallaamia, kirjavia polkuja. Tiheämpäin talojen välillä ne olivat
velloutuneet oikeaksi puuroksi, kun ei joutanut eikä nähnyt pimeinä
öinä seuran tansseihin mennessä katsomaan, mihin astuu. Täytyi vain
antaa jalan porskahtaa vaikka keskelle pahinta lätäkköä. Sokea
soittoniekka siinä vellomistyössä teki oman osansa, kun se viulu
kainalossa kekkaniskaisena astua tämppäili milloin minkin taluttamana
ja juonitteli, että on niin huonot tiet.

--Mitä se nyt paranee tällä paikan muutolla tänne Seppälään! juonitteli
sokea taaskin taluttajalleen. Eikö ne olisi saattaneet siellä
Toppilassa tanssata?

--Olisi minulle kelvannut olla sielläkin, selitti taluttaja, mutta tämä
Seppälän Aatuhan se kävi kotiinsa kärttämässä moneen kertaan.

--Vai se sitä hommasi! Eikö se saattanut sinne nyt koipeilla, niinkuin
ennenkin?

--Eikö tuo olisi koipeillut, mutta sillä on mielessä kuljettaa tänne
näitä tämän puolen tyttöjä.

--Kuka niistä niin hyvä on, että oikein niitä varten tanssit muuttaa?

--Tuota kai se Malilan Anna Liisaa etupäässä koettaa saada tänne.

--Joko Malilan Anna Liisa lähtee Seppälän Aatun tanssiin?

--Jospa se lähtee.

--En toki Anna Liisana vanhoja virsujanikaan laittaisi. En katsoisi en
sinnepäinkään...

Perille tultua koetettiin miehissä palkita sokealle matkan vaivoja,
juottelemalla puoliskuppisia. Pian se leppyikin ja veteli kohta paikan
uudistajaisiksi pitkäveteisen, valittelevan »Hukkuneen pojan» valssin,
jossa valituksen lomasta kuuluu kutittelevaa rallatusta. Tuo rallatus
se tanssihaluisten kantapäitä kytäisytti, niin että tavallisessa
kävelyssä pyrki koholle kimmoittelemaan. Sananviejiä laitettiin
ympäristön taloihin, niillekin, jotka eivät kuuluneet näiden
joutilasten joukkoon.

Malilan talo oli vähän ulompana, ja ilojen puuhaajilla oli päämääränä
saada sieltä Anna Liisa tulemaan. Hänen tuloaan ei pidetty varmana
paljaalla sanan lähettämisellä, vaan Aatu pani iltamassa hevosen
kärryjen eteen ja lähti sisarensa kanssa hakemaan.

Sisar yksin tuli piilotietä pihaan, hevonen ja Aatu odottivat pellon
takana. Anna Liisaa peloitti, että jos isä pääsee tietoon, mutta
houkutukset ja mieliteko saivat voiton. Vanhempain nukuttua puikasi hän
kamaristaan hakijan mukaan, ja kyllä sitten Aatu piti huolen tanssiin
joutumisesta.

Anna Liisan takaisintulo meni aamupuoleen yötä, ja nytpä maistui uni
hyvältä. Hän uneksi ensin tanssista ja sitten oli kulkevinaan pimeässä
yössä ja ukkonen jyrisi. Mutta se jyrinä olikin vain isän koputusta
ovelle. Jymy yhä koveni, niin että viimein täytyi herätä.

--Kyllä, kyllä!--Anna Liisa hyppäsi puolitointuneena ovelle.

--Kylläpä sinua sieti koputtaa. Tule tänne kamariin.

Isän ääni oli juonikasta, kiivakkaa, aivan kuin olisi puhunut rengille.
Anna Liisaa kohtaan oli se aina ollut lempeätä, vaikkakin tuollaista
lempeätä, joka on ominaista kiivasluontoisille. Pelko yöllisestä
matkasta jylähti nyt heti mieleen. Luultavasti se tietää koko käynnin.

--Missä sinä olit yöllä? oli ensimmäinen kysymys kamariin tultua.

--Eihän kun minua nukutti, soperti Anna Liisa unisena ja hätäisesti.

--Niin, niin sinua nukutti, mut sanohan missä kävit yöllä?

--Enhän minä kun kävin ulkona.

--Ei ulkona niin kauan tavallisesti olla. Minulle pitää sanoa suoraan,
ilman kieroilematta, missä kävit ilman lupaa. Isän nyrkki jytyytti
hänen sanainsa vahvikkeeksi pöytää. Sieraimet laajana katsoi hän
tutkittavaansa, joka itkun ja tunnustuksen välillä taisteli.

--Enhän minä olisi mennyt, vaan kun se Seppälän Loviisa houkutteli,
täytyi Anna Liisan alkaa selitystään.

--Vai niin, Seppälän Loviisa. Minnekä se sinua houkutteli?

--Sinne kotiinsa.

--Vai kotiinsa. Mitä siellä tehtiin, sano suoraan.

Päättävästi tehty varotus pakoitti Anna Liisan sanomaan suoraan, vaikka
mieli teki salata pääkohta.

--Sitä minä kuulen! Meidän tyttö riiviikkolaisrotaleiden tanssissa,
tuollaisen matkan päässä, tällä siivolla. Lienee ne vaatteet nyt
hyvänpäiväisenä.

--En minä jalan kulkenut, oli niillä hevonen.

--Silläkö tytöllä? Sano suoraan.

--Sen veli oli kanssa.

--Aatu... Sen kärristä pysytä itsesi poissa, niin hyvin kuin
sellaisista iloista. Muista vasta, että elä jalkaa astu kumpaisiinkaan,
tai se ei lopu tähän.

Näin kiivakkana ei isä ollut ollut vielä milloinkaan, mutta ei Anna
Liisakaan ollut ennen luvatta tanssissa käynyt. Hyvin pahasti kävi
mieleen tuollaiset isän uhkaukset, niin että hän meni kamariinsa vielä
lisää itkemään. Emäntä aikoi myös torua tytärtään luvatta
liikkumisesta, mutta kun hän siinä mielessä tuli Anna Liisan luo ja
näki itkevän, muuttui se enemmän lohdutukseksi.

--Pahastihan sinä teitkin, kun menit luvatta, puheli hän. Vaan olisihan
se isältäsikin välttänyt vähän vähemmällä, mutta sillä kun on niin
pikainen tuo luonto. Varo nyt vasta, pahaa minustakin oli, kun tiesin
sinun menneen, oikein pahaa.

--En minä vasta menekään, vaikka luvattaisiin.

--Elä sano niin, se on vaan katkeruutta vanhempia kohtaan, eikä se ole
hyvä. Jos isäsi kerran lupaa, niin saat silloin mennä. Eläkä nyt enää
itke, se pikastuu siitäkin, jos sattuu näkemään.

Emäntä sipasi kädellään tyttärensä hajaantunutta tukkaa ja meni
töillensä. Anna Liisa haki kamman ja rupesi purkamaan tukkaansa
palmikolta.

       *       *       *       *       *

Palvelijain laiskoitteluviikko loppui pian. Yksi ja toinen alkoi
hiljaisuudessa kyhnystellä vaatenyyttyineen olopaikoillensa ja
painautua palkkalaisen kaipaavan levollisin mielin syksyn likaisiin
töihin, elähyttäen kuivaa elämäänsä niillä vähäisillä muistoilla, mitä
oli sattunut joutoviikon ajalla näkemään. Harva sai osakseen sen
kunnian, että hevosella kyydittiin taloonsa, ellei maksanut omasta
kukkarostaan.

Lukkarista Malilaan muuttava renki tuli kyytihevosella, sillä kun näkyi
olevan muutakin tavaraa kuin vaatenyytti. Oli muun muassa pieni,
ruskeaksi maalattu kaappi, jonka hän nosti kyytimiehensä kanssa
porstuan nurkkaan. Isäntä käski laittaa ruuan kamariin ja vasta
tullutta renkiä ruokittiin nyt ensi kerralla niinkuin muuta vierasta.
Sitten sai muuttaa tuvan pöydälle. Ensimmäisenä päivänä ei ollut muulle
työlle kiirettä, kunhan purki vaatteet nyytistä aittaan ja laittautui
huomisen varalle työmiehen pukimiin.

--Mihinkähän minä tuon kaapin sijoittanen, se sietäisi saada johonkin
kuivempaan paikkaan, muuten se tuolla ulkohuoneilla turpuu ja
longistelee liimauksistaan.

--Tarvitsisko siinä Aapeli usein käydä? kysyi isäntä.

--En minä hänessä tarvitse käydä tuskin kuukausiin, kun siellä ei ole
paljon mitään pitämistä, selitti Aapeli, joka oli uuden rengin nimi.

--No jos siellä ei ole asiata, niin nosta vaikka tuonne Anna Liisan
kamarin nurkkaan, sopii se siellä olemaan.

Aapeli kuljetti samana iltana kaappinsa luvattuun paikkaan ja katseli
nyt samalla tiellään tätä talon tyttären kamaria uteliailla silmillä,
varsinkin kun oli isännän sanoista ymmärtänyt, ettei sinne ole lupa
kurkistella kuin suurimmissa tarpeissa. Anna Liisa oli neuvomassa
kaapille paikkaa ja huomattuaan uuden rengin tarkastelun sanoi:

--Eihän tämä toki näytä miltään, kun on niin vähän huonekaluja ja
seinät noin mustuneet.

--Näyttääpähän miltä näyttää, sanoi toinen. Enhän minä sen vuoksi
katsele ... ilman vaan.

--Oliko siellä kanttorissa rengille omituinen kamari? kysyi Anna Liisa
jollain puhetta jatkaakseen.

--Olihan siinä semmoinen vähäpätöinen.

--Näissä talonpoikaisissa taloissa sitä ei ole muuta kuin tupa.

--Mitäpä iloa tuosta lienee muutamasta kamarista, olipa tuota tai ei.
Mielelläni minä jo läksin talonpoikiin, rattoisampi toki täällä on.

--Mistäpä sen vielä tietää, naurahti Anna Liisa.

--Niin minä toivon.

Isäntä tuli hakemaan Aapelia antaakseen neuvoja huomispäivän töistä.

       *       *       *       *       *

Kesä oli suonut antamiansa niin runsaasti, ettei kuulunut huolissaan
huokailevia talven viettoon lähdettäessä. Pellottomat luottivat
pellollisten jyvävaroihin. Olihan loismiehet puineet talollisille
riihiä ja säkkejä aittaan kantaessaan nähneet, kuinka jyvälaarit
kohosivat kukkuroiksi, jopa niinkin, ettei kyennyt yhtäperää puimaan.
Pari ruisaumaa jäi Malilankin pellolle kevääksi. Kitisemättä niistä nyt
raski mittailla ihmisille ja eläimille, eikä Malinen säälinyt elon
menoa vähempänäkään ollessa, jos oli tallihevonen syötettävä, ja nyt
vielä vähemmän, kun oli mitä antaa. Hänelle sattuikin tällä kertaa hyvä
jauhon surma, suuri, musta oriin konkko ja vielä romuluista tekoa.
Malinen sen kyllä tunsi semmoiseksi, mutta sanoi että kyllä se siitä
pyöristyy, kun panee rukiista »toplingin». Ruokkijoille olikin jauhon
panossa appeeseen annettu semmoinen neuvo, että seinään kun heittää,
niin sen pitää kiinni tarttua. Renki Aapeli koetteli antaa jauhoja
antamalla, eikä mennytkään monta kuukautta, kun oriista paisui aika
eläin. Se kun valjastettiin kiiltomaalisen reen eteen ja Malis-ukko
istui tyttärinensä siihen perään, niin siinä oli huomiota herättävä
matkue, vaikka kuka olisi katsellut. Koko pitäjässä ei ollut suurempaa
oritta, eikä niin pientä ja pystyä ukkoa sen ohjaksissa, ja vielä
lisäksi niin sievää tyttöä sen rinnalla. Melkein jokaisessa lähdössä
pitikin Anna Liisan olla siinä isänsä rinnalla, kuin kukan, eikä voinut
sanoa, kumpaisestako hän enemmän ylpeili, rinnallaistujastaan vai
edelläjuoksijastaan. Harvoin heidän muassaan näkyi muita. Ja jos jotkut
toisen sukupuolen nuoret tahtoivat tuota kukkaa lähestyä
puhuttelemaankaan, joutui Malisen muoto karhakkana huomauttamaan:
pysykää ulompana. Ulompaa ne saivat katsella ja katselivatkin
halukkaasti. Monen huomio kiintyi tyttöön, mutta pienimmätkin
tuttavuuden yrittelijät katkaisi ukko heti.

Kaikkia keinoja nekin koettivat, löysivät asiata taloon, yhtä jos ei
toista. Nuoret miehet näyttivät innostuneen hevosten kasvatukseen, niin
että niitä kulki kevättalvella Malilassa monet tekemässä oriin
tilauksia tammoilleen. Mutta vaikka niillä oli jo käsirahat tarjona,
rupesi Malinen niitä epäilemään, varsinkin kun ne eivät tahtoneet
suoriutua talosta pois lähtemään. Niiltä näkyi pian unohtuvan
alkuperäinen asia, ja ne unohtuivat katselemaan kukkasta.

Ne, jotka eivät osanneet julkista asiata laittaa viivyttelynsä
varjoksi, koettelivat lähestyä piiloteitä, pimeinä aikoina. Usein
karkasi Malinen kamaristaan yösydännä ruoska kädessä porstuaan ja
sieltä ulos, eikä ne hyökkäykset kaikistellen hukkaan menneet.
Kirveltävät makkarat selässä sieltä moni lähti ja olisi lähtenyt
ehdottomasti jokainen, jos he vaan olisivat olleet yhtä
kömpelöjalkaisia. Anna Liisa oli kuullut isänsä puhuvan tuskin yhtä
sanaa näistä hyökkäyksistä, eikä hän varoittanutkaan. Ne ryntäykset
toimitettiin äänettömyydessä, sillä tämä sotilas tiesi karkoituksensa
onnistuvan ja luotti valppauteensa. Mikäpä pakko silloin olisi
vartioitavaa varoitella. Anna Liisa kuuli vain muutamia piiskan siiman
hutkauksia ja siitä seuraavia kipeitä älähdyksiä. Malinen oli niin
valpasuninen, ettei ne monta kertaa ennättäneet kopautella ovelle, kun
saivat palkkansa. Tuskin monesti kopautuksia se kuulikaan, jolle ne
olivat aiotut. Viimein kyllästyi Malinen siihen ryntäysten tekoon ja
laittoi porstuan oviin sellaiset salvat, että niistä ei tullut omin
lupinsa. Nyt oli vain huolena, etteivät muut heittäneet auki salpoja.
Oman seudun poikia hän eniten vihasi, ne eivät saaneet sanaa vaihtaa
Anna Liisan kanssa. Jos tälle kirjeitä tuli, niin niitä ei isä huolinut
pyrkiä tarkastamaan, sillä hän uskoi, että ne ovat kaukalaisilta,
omanpuolelaiset eivät toki ole niin nerokkaita, että osaisivat kirjeen
kirjoittaa. Vielä levollisempi hän oli, jos näki, että se on postissa
kulkenut.

Aivan huonolla pohjalla olikin silloin vielä kirjoitustaito tällä
paikkakunnalla, mutta innostus siihen oli jo herännyt, niin että sitä
tehdä töherrettiin useammassa talossa pyhä-iltoina. Joka lienee
pahaisenkaan a:n ennestään osannut, sille työnnettiin liitunokare
käteen ja sai astua opettamaan.

Malilan renki Aapeli oli lukkarissa ollessaan oppinut jonkun verran
kirjoittamaan, ja nyt hän pyhinä neuvoi toista renkiä ja ketäpähän
sattui. Malisesta se oli mieleen, vähemmin pyrkivät kylään, ja olihan
se sekin jotain kunniata talolle, kun rengit osaavat kirjoittaa
paremmin kuin muualla taloiset. Joskus hän itsekin näytti kirjoituksen
mallia, että miten ponnosti sen pitää käydä. Ponnosti se kävikin.
Liitupallit halkeilivat käsissä, kun hän painoltaan kahnautteli puolen
kyynärän korkuisia alkukirjaimia. Hupainen sitä oli syrjästä katsoa,
varsinkin jos arvasi tarkastaa nenää, miten sekin näkyi
kirjoitusliikkeitä tekevän.

--Kuluttaa se tuo liitu maalin pöydästä, huomasi hän jo viimein.
Laittakaa semmoinen muu lauta, johon opettelette, se ei kulu ja on
sukkelampi puhdistaa.

Toisina pyhinä heillä jo oli lauta liitukirjoitusta varten. Ennestään
oli Aapelilla teräs- ja lyijykynät sekä paperia, johon itse kirjoitteli
aikansa kuluksi yhtä ja toista. Hän muutamakseen oli oppinut tuon
laulun:

     Iltaruskon loistamalla
     nuorukaisen istuvan
     kaukaisella lounaan maalla
     mieli johtui pohjolaan.

Sitä hän laulelikin reen pajulla istuessaan, ja kun ääni oli tavallisen
hyvä, kuului se kauniilta, ja moni alkoi koetella eikö se häneltä
lähtisi.

--Kirjoitapas, Aapeli, minulle se laulu, jota aina laulelet, houkutteli
piika-Maija muutamana pyhänä. En minä sitä opi kuulemalla.

--Se on niin pitkä, että kehtaisiko tuota, esteli Aapeli.

--Kehtaa nyt, en minä muuten muista. Anna Liisakin sitä sanoi kauniiksi
ja että kun olisi, mistä opettelisi.

--No jospa minä tässä jolloinkulloin kirjoitan, lupasi hän, kun kuuli,
että sitä on Anna Liisakin kiitellyt.

Aapeli näkyi parhaillaan opettelevan laskentoa kirjoituslaudallaan.
Maija meni ulos eikä tupaan jäänyt sillä kertaa muita kuin Aapeli
yksinään. Anna Liisa tuli sieltä jotain hakemaan.

--Maija tässä vasta pyyteli sitä laulua kirjoittamaan, jota olen aina
laulellut. Onko se Anna Liisasta sen arvoinen? kysyi Aapeli vähän
arkaillen.

--Taisihan tuo olla jotakuta, myötti Anna Liisa katsahtaen kysyjään.

Se näkyi kääntäneen lautansa toisen puolen ja piirteli siihen kirjaimia
kiireisen ja vähän hätäisenkin näköisenä.

--Tulisko Anna Liisa katsomaan, tässä olisi... Hän ojensi lautaa sinne
päin. Siinä oli sanat: »Minä tahtoisin mielelläni kirjoittaa semmoista
muuta, jos vaan--.»

Anna Liisa sen pian sai luetuksi ja sanoi pois kääntyessään naurahtaen:

--Semmoista muuta Maijalle ... kirjoita toki.

--Ei, ei Maijalle, selitti kirjoittaja kiihkeästi menijän jälkeen,
mutta tämä ei seisahtunut, meni yhtä suoraan pois.

Aapeli seurasi silmillään menijää ja ikäänkuin tahtoi katseellaan saada
hänet kiinni. Hameen helman liepsauskin sulkeutuvan oven raosta oli
vielä katseen arvoinen. Yksinään jäätyään rupesi hän ajattelemaan,
ymmärsiköhän se sitä ja mitähän se tarkoitti sillä, kun sanoi
»Maijalle». Jokohan viittasi tuntemaan huonoutensa. No, yrittänyttä ei
laiteta, kävi miten kävi.

Rohkaistuna ensimmäisestä yrityksestä lisäsi hän sanoja laudalleen ja
välistä paperillekin, joita sopivassa tilaisuudessa näytti, ja
toinenkin vähitellen tottui niitä lukemaan mielihyvällä.



III.


Puut näyttivät olevan jo valmiina kesäisen elämän aloittamiseen.
Viluiset kuuset ja petäjät olivat karistelleet vanhentuneen osan
karvastansa, sysivätpä jo hankeakin juuriltaan ulommaksi. Mutta hanki
teristäysihe vielä kovaan vastarintaan ja paneusi yön aikoina niin
lujaksi, että sai hevosella ajaa, mistä halutti. Ilma oli raikas ja
kuulakka.

Kangaspuiden nausketta kuului jokaisen talon tuvasta. Nuoret emännät ja
tyttäret heitellä vilkuttivat kankaan kahta puolta sukkulaa, joka
hätäisenä hyppäsi pirran sivua ja taas viriäisen auettua hyökkäsi käden
tulisesta survauksesta takaisin uraansa. Pienet tyttäret ja vanhat
mummot tehdä junnasivat käämejä eli puojia ja olivat kutojain alituisen
kiirehtimisen alaisina. Missä ei ollut tällaista varaväkeä, siinä
saivat kutojat itse tehdä kääminsä, ja silloin olivat vyyhdet
pahemmassa kuin pöläkässä.

Anna Liisalla oli kangas alulla. Se oli sijoitettuna suuren tuvan
karsina-akkunan alle.

--Puolan pohjalliset ovat vähinä, valitti Anna Liisa. Jos te, rengit,
toisitte ruokoja tuolta rannalta, kun menette heinään.

--Mahtaneeko siellä olla, arveli Aapeli. Ja ehkä ovat vielä jäässä
kiinni. Lukkarissa ne niitä näkyivät tekevän paperista.

--Lieneekö meillä niin vahvaa paperia.

--Välttää siihen, kunhan on paperia, tiesi Aapeli ja meni kaapistaan
noutamaan tarpeettomia, opettelun aikuisia paperisälyjä.

--Näistä niitä saapi aluksi, sanoi hän ja alkoi muutamia leikellä
ruokatunnin loppua odotellessaan.

Pihan toiselta puolen, tallin luota, kuului ajon perästä pudistautuvan
hevosen tiukujen äkkipikainen helähdys ja reen aisojen lotina.

--Ketäs siihen ajoi, sanoi piika-Maija ja kokistausihe suoremmaksi
puolarukkinsa takana.

Anna Liisa kurotti päätänsä kangaslaudalta akkunaan päin. Toinen renki
oli kohonnut penkiltä pitkältään puoliksi istuma-asentoon ja katseli
ruumistaan kääntämättä, kaula kierteellä, ulos ja saneli:

--Ei näy olevan kaukalaisia. Seppälän Aatu tuossa on yhtenä. Mikähän
asianakin lienee.

Maija kohosi rukkinsa takaa ja meni Anna Liisan korvaan supattelemaan
ja yhä vaan nauraen lähenteli, vaikka toinen sysi pois luotaan.

Malinen tuli kamarista tupaan. Se oli siellä tehnyt tärkeitä
havannoita, sen näki tuihailevasta käynnistä ja sieraimien liikkeistä.

--Aapeli, pane ori aisoihin. Äitisi kutsui Anna Liisaa kamariin, mene
heti.

Vierasten käsi kahmuili jo ulkoa päin oven rivassa, kun isäntä sai
sanottavansa sanotuksi, Ovessa hän ne sivuutti ja tervehti niin
joutuin, kuin on tavallista käymään lähtevän laivan ovella, jossa
toisia tulee ja toisia menee. Maija ja toinen renki jäivät tupaan
vieraita puhuttelemaan. Anna Liisan tultua kamariin sanoi hänen isänsä
hänelle:

--Nyt lähtään niitä lankoja ostamaan.

--Eihän niillä niin kiirettä olisi ollut, sanoi Anna Liisa.

--No ei se parane, kun käypi, niin se on käytynä. Pane vaan joutuin
vaatteita päällesi.

Hän oli itse siinä saapuvilla, että vaatettuminen kävi vilkkaasti. Reki
oli jo kartanolla, mutta ei vielä näkynyt hevosta. Hän odotti vielä
vähän, mutta ei sittenkään. Jo täytyi lähteä kiirehtimään.

--Vastako sinä suitsia täällä laittelet, ihmetteli hän tallin ovella.

--Niin, kun en tahtonut löytää setolkkanauhaa, selitti Aapeli ja
liikkui nyt kuin tulen sammuttaja.

--Eipä se saisi olla niin hakemisessa.

Yhdessä he laittoivat oriin aisoihin.

--Käy noutamassa tyyny ja sano Anna Liisalle että joutuu heti.

Aapeli näytti vielä herrojen rengin tapaa ja puhaltui täyteen juoksuun.

--Nyt joudu! kiirehti se vuorostaan Anna Liisaa. Mistä minä tyynyn
otan?

--Ota vaatekahverista.

--Tule neuvomaan, että mikä se otetaan.

--Minä tulen.

Anna Liisan jouduttua oli jo Aapelilla tyyny kainalossa. Se vaan odotti
neuvomaan tulijata ja sieppasi nyt taskustaan torvelle pyöräytetyn
paperin ja sanoi hiljaa:

--Tässä on vielä yksi puolan pohjallinen, vaan katsohan sisään,
ennenkuin panet muiden joukkoon. Arvaat.

Samassa piti joutua tyynyä viemään ja kohta joutui Anna Liisakin.
Viivytteleminen ei olisi ollut terveellistä kumpaisellekaan.

Pettyneinä kurkistelivat vieraat tuvan ikkunasta lähteviä. Malinen ei
katsahtanut kertaakaan sinnepäin, hän oli niin tietämätön, kuin ei
olisi ollut mitään. Ei ollut niiden hevostakaan huomaavinaan, vaikka
hänen tapansa oli käydä huonompienkin kylkeä kopaisemassa, varsinkin
kun oli noin orihevonen. Malisen sisällä pullisteli tyytymättömyys,
mutta hän halveksi niin paljon noita tyytymättömyyden tuojia, ettei
olisi näyttänyt sitäkään heidän ansainneen. Huulet rautaisessa hymyssä
istahti hän kukkansa rinnalle ja näytti ajattelevan, että katoaa tämä
teidän katseltavistanne. Kohta se olikin matkan päässä. Peltojen takaa
jo hulmusi oriin harja ja pikku-ukon muhkea hille-rihattu leiskui
kevään hyppyrisellä tiellä.

Aapeli meni vielä tupaan vieraita puhuttelemaan.

--Ollaanko kauaksikin menossa? kysyi hän.

--Ei niin erittäin kauaksikaan, mitenpähän matkoissa näkyy, sanoi
vanhempi mies.

Toinen, Seppälän Aatu, nypelöi miettiväisenä turkkinsa hihansuusta
villoja ja kierteli niitä näpissään.

--Taisi olla kiire asia teidän talon isännällä, näytti vähän siltä,
arveli naurahtaen äskeinen mies.

--En tietänyt asioitaan, sanoi Aapeli, vaan ainapa se näkyy liikkuvan
joutuisasti.

--Hyvähän on olla joutuisa, vaan sanovat tapahtuvan joskus, että
härkäkin tavoittaa jäniksen.

--Kukapa tuo lienee nähnyt härän jänistä ajavan, vaan se on paremmin
uskottava, ettei ole hätää härällä, kun on Paavo paimenessa.

Aapeli tahtoi olla niinkuin syrjäinen ainakin ja laski leikkiä
vierasten viihdykkeeksi, kun niille talon puolesta tuommoinen pyöräys
valmistettiin. Ei ne pitkään ruvenneet olemaan ilkuttavina, sillä
semmoiselta se vähän kuului tämäkin rengin puhe. He pistäytyivät
rekeensä tyhjin suin, vaikka kyllä emäntä oli nostanut jo pannun
tulelle: pitäähän vieraille antaa kahvit, vaikkapa he olisivat mitä.

       *       *       *       *       *

Omanseutulaisille tuli mieltä, niin etteivät ne Aatun tavalla tulleet
luvatta Malilaan sulhasiksi. Luvan kysyjiä kyllä kävi, mutta eivät
lupaa saaneet, lauloivatpa millä kielellä hyvänsä. Muutamat puhemiehet
jo kyllästyivät ja pistelivät mahtia. Yhteen jo Malinen niin suuttui,
että oli vähällä työntää niskasta ulos. Se olikin kovin hävytön, kun
uskalsi sanoa, että jospa isännän tyttärellä lieneekin kaikki tarpeet
tasaisin kotona, koska täältä sysätään pois, tulipa kuka hyvänsä
tarjolle.

Malisen mielestä tämä oli niin pahasti sanottu, että olisi sietänyt
oikeuteen vetää, ja hän tuli näille puhemiehille yhä äkäisemmäksi.
Yksinänsä hän kiukkusi:

--Helvetti, kun pitäisi tyttönsä työntää menemään jokaiselle, joka vaan
kättänsä ojentaa, ja kun ei anna, niin nämä rupeavat hävyttömiksi.
Saavathan sen, kun tulee mies, joka on jotain...

Vasta toisena talvena sattui tulemaan semmoinen sulhanen, joka mahtoi
olla »jotain», koska Malinen kysyi, eikö panna hevosta talliin. Mutta
se olikin toisesta kirkkokunnasta, kuulun rikkaan poika. Liikaa
ihastumista ei hän siltä näyttänyt, ainakaan alussa, ja matkassa oleva
puhemies olisi saanut olla parempi. Se oli Turunen nimeltään, Maliselle
vanha tuttu ja markkinatoverina mitä parhain. Niillä retkillä olivat
tulleet toisensa tuntemaan, mutta juutasko hänet satutti nyt
puhemieheksi. Malinen oli kuullut, että sillä on liikanimenä
Silmäilijä, ja kyllä se olikin nimensä näköinen. Ensin se katsella
vilkkui hyvän mielen näköisesti maurottavilla silmillään puhuteltavansa
päästä jalkoihin, ikäänkuin mittaili, ja sitten huulillaan omituisesti
hekkoillen yhtäkkiä pasahti ääneen, ettei toinen arvannutkaan. Malista
suututti, kun hän ajatteli tätä laukeilemista, sitten kun se ottaa
asian puheeksi. Ja tuo mittaileminen noilla suututtavan pyöreillä
silmänmaurakkeilla! Markkinoilla se oli mennyt mukiin, siellä kun ei
siihen ollut niin aikaa. Mutta nyt se mittaili, mittaili niin hiton
rajusti, että Malinen olisi sen laittanut ulos, jos ei sulhanen ollut
niin kuulusta paikasta ja muutenkin vakavan näköinen poika. Eiköhän
tuolla muita ollut, ajatteli Malinen harmissaan.

He istuivat kamarissa ja olivat juoneet kahvia. Puheen lomat tahtoivat
tulla pitkiksi. Turusen huulet jo hyvin hekkoilivat, niin että
sulhanenkin näki asian kohta kypsyvän, ja hän meni vähäksi aikaa ulos.
Melkein lopussa oli Malisen kärsimys, kun Turunen pasahti:

--Sinulla on tyttö.

--Mikä sitten, oli samanmallinen vastaus.

--Minulla on poika, näithän.

--Olkoon!

--Entäs kun on tyttö ja poika...

--»Entäs kun on ...» nyt helvetti!

--Niin, että kun on tyttö ja poika, niin mitähän niistä tulisi.

Turunen iski viekkaasti silmääkin, mutta toinen miltei kimmastui.

--Tulenee noista jotain, mutta tuosta sinun puheestasi ei tule mitään.

--Kyllä tulee, kyllä tulee, alkoi Turunen pitää kiirettä. Kun on tyttö
ja poika, niin niistä tulee jotain, kun ne tutustuvat. Mutta saapiko ne
tutustua?

Malisen kieleltä oli pääsemässä kirkas peijakas, mutta ei hän
kumminkaan antanut tulla, kun toivoi vielä muuten selvittävän.

--Etkö sinä tajua, pasahti Turunen. Minä olen puhemies ja tuo poika on
sulhanen.

--No sen minä ymmärrän, mutta semmoista mutkuilemista minä en ota
korviinikaan. Minulle pitää puhua suoraan ja sen, jolla on asiata.

Puhemies vähän nolostui.

--Kyllä se puhuukin, mutta kun on tapana että puhemies ensin...

Turunen heitti mittailemisen ja hekkoilemisen vähän vähemmälle, ja nyt
he alkoivat sopia paremmin puheilla. Malinen ei sallinut itseänsä hyvin
tarkasteltavan, hän pelkäsi, että niillä on kaikilla samat ajatukset
kuin muutamalla pohjolaisella, joka hänestä arveli, että tuo vaari on
jäänyt yläpäästä vähän lyhkäiseksi.

--Mikä se onkaan tämän pojan ristimänimi? kysyi Malinen ohjatakseen
itse puhetta.

--Lassi tämä on ja onkin kelpo poika. Ei parane, usko minua.

--Voipi olla ja talohan siinä on hyvä.

--No, ilman epäilemättä hyvä. Neljäkymmentä lehmää, eikä kuin kaksi
veljeä. Pitäisikö vielä muuta olla!

--Mitäpä tuohon. Kyllä minun puolestani.

--No, sittenpä pannaan rukkaset vähäksi aikaa naulaan ja kuulostellaan.

Turunen teki, niinkuin aikoi, pani rukkasensa naulaan ja alkoi liikkua
hyvin etsivän näköisenä. Etsittävänsä hän löysi kamarista. Anna Liisa
kun ei ollenkaan tietänyt tämän puhemiehensä tapoja, niin hän hämmästyi
ensi silmänmittauksista melkein sanattomaksi. Posket sävähtivät aivan
punaisiksi, ja hän painautui kamariinsa tuolille istumaan. Turunen
hämmentyi toisen nähtävästä hämmästyksestä ja tuli mittailleeksi vähän
enemmän kuin oikein. Hän rykästeli puheensa alkajaisiksi ja sitten
ilmoitti:

--Minä tulin lähteneeksi tuon nuoren miehen matkaan, semmoiseksi,
miksikä minä itseäni sanoisin. Vaan jokohan me tehtiin turha reissu.

Silmäilyn lisäksi käsitti Anna Liisa nuokin sanat aivan väärin. Hän
luuli, että tuo mies näkee enemmän kuin tavalliset ihmiset, se varmaan
tuntee, mikä hän on, ja siksipä oli vähällä päästä itku tulemaan.

Puhemies pelkäsi tarttuneensa liian pian itse asiaan ja korjatakseen
sitä haki toisia puheen aineita. Katseli muutamakseen huonetta ja
huonekaluja. Sillä aikaa Anna Liisa vähän rauhoittui, mutta ovinurkassa
olevan kaapin tekijätä kysyttäessä hämmentyi hän niin, että jäi ihan
selittämättä, kuka sen haltija on.

--Ollaanko me teille vastenmielisiä vieraita? kysyi Turunen, kun ei
enää muuta osannut.

--Ei toki, ei ollenkaan, sanoi Anna Liisa kiireesti.

--Sepä hyvä. Minä tässä vähän niin luulin, vaikka kyllä minä jo isänne
mielet kyselin. Ja nythän se on minun osaltani sanottuna.

Anna Liisaa helpotti paljon, kun kuuli että se nyt on toki jo
sanottuna. Pahempaa oli pelännyt. Yksinään jäätyään painautui hän
sänkynsä päälle itkemään. Turunen meni isännän kamariin ja pasahti
siellä:

--Ujo sinulla on tyttö. En minä saanut siltä mitään selvää.

--Niinhän se taitaa olla, myönsi Malinen. Vaan siihen on paljon syynä
se, kun ne asiat ovat sille vielä aivan outoja. Minä en ole antanut en
puhutellakaan noiden kutos-sulhasten.

--Se on ollut oikein. Mutta nyt on sulhanen, joka ei ole kutos.
Tuumikaat asiansa, minä katselen valmista.

Vaikka puhemies rehenteli, näki kuitenkin Malinen, ettei se ole
morsiamen ujouteen oikein tyytyväinen. Muuten se ei olisi haitannut
mitään, mutta jos lienee kohdellut niin tylysti, että sulhanenkin
pahastuu ja heittää koko yrityksen siihen. Hän pistäytyi sopivassa
lomassa tarkastamaan tyttärensä mielialaa.

--Anna Liisa! sanoi hän varoittavalla äänellä, kun huomasi, että se on
itkenyt. Onko tuo nyt oikein kaukaisia vieraita kohtaan! Käytä itsesi,
niinkuin on tavallista. Mikä typerä sinä olet! Käy huuhtomassa silmiäsi
vedellä ja ole niinkuin ihmiset.

Isän ääni oli kylliksi vakavaa muistuttamaan, että nyt täytyy mukautua,
tai häneltä kärsimys kohta loppuu. Anna Liisa sen ymmärsi ja lähti
tottelevaisena liikkeelle. Jäsenet valtasi semmoinen pelonsekainen
velttous, joka tulee silloin, kun ihminen tietää lähestyvänsä jotain
toivomatonta tapahtumaa, mutta ei kumminkaan tiedä, kuinka lähellä se
on. Silloin saattaa se myöntyä mihin hyvänsä, johon käsketään,
varsinkin, jos tietää sillä aikaa pitentävänsä.

Iltapuolella tuli jo kihlaus julkisesti puheeksi. Kamariin oli koottuna
kaikki asiaan kuuluvat. Malinen istui pystynä pöydän päässä, emäntä
toisella puolen ja Anna Liisa hänen takanansa nurkempana. Sulhanen
istui isännän puoleisella sivuseinämällä ja puhemies oli asettunut
lähelle uunin suuta, jonne säräytteli joka toinen minuutti
pikanellisylkeä, kuin hyvä tulipalon sammuttaja, ja loma-ajat mittaili.

--Aloittaako tässä muut, vai minäkö, pasahti hän, kun oli tehnyt omat
työnsä.

--Samapa se, kuka aloittaa, sanoi siihen Malinen vakavalla äänellä ja
vihaten puhemiehen esittelytapaa aloitti itse: Asia kuuluu olevan se,
että tämä nuori mies on tullut minulta pyytämään tytärtäni, johon
minulla ei ole vastaan sanomista, miten vaan keskenänne sovitte. Paljoa
en vielä tunne tätä vävykseni aikovaa, mutta isän tunnen kelpo
mieheksi.

--Kyllä se on sitä, että minä olen tuntematon, sanoi sulhanen itsekin.
Vaan ei minulla ole ollutkaan nyt alussa sen suurempaa toivoa, kuin
että pääsisitte edes tuntemaan ja näkemään, mikä minä olen. Onhan tässä
talvea pistäytyä minun kotoakin katsomassa.

--Uskon minä puolestani katsomattakin, sanoi Malinen.

--Eipä sillä, selitti sulhanen. Mutta isäkin toivoisi hyvin, että
kävisitte vanhaa tuttavaanne katsomassa.

--No sitten se on toinen asia, jos tuttavuuden puolesta, sanoi Malinen
ja teki istuma-asennossaan liikkeen, joka osoitti, ettei hänen kanssaan
puhuminen ole enää niin pakosta, saapi sitä puhutella sitäkin, joka on
oikein kysymyksessä.

Sulhanenkin arvasi, mitä hänen on tehtävä, ja lähestyi morsiantaan ja
sen äitiä. Vähän aikaa haasteltuaan alkoi sulhanen esitellä kihloja.
Pidätetyin henkäyksin katseli Anna Liisa, kun hänen helmaansa tuli
rahaa, sormuksia ja kuvikkainen, suuri silkki. Rahat olivat vanhoja
Venäjän kolikoita, joita käyttivät kihloina vanhain rikasten pojat,
eikä niitä muilla ollutkaan.

Malinen ei sekaantunut tähän toimitukseen, hän veteli sillä aikaa
seinä- ja taskukelloja. Sieltä hän salaisesti katseli matkan menoa,
eikä ollut ollenkaan tyytyväinen Anna Liisan käytökseen, kun se otti
kihloja vastaan niin nöyrän näköisellä totisuudella. Emäntä toki vähän
enemmän naurahteli noilla »ruplan lopposilla». Typerästi meni Malisen
mielestä kaikki asiat tänä iltana. Hän lähti käymään ulkona
jäähdyttelemässä. Ovea avatessa kuului sen takaa vähän rumakkata.

--Kenen juuttaan siellä on tarvis kurkuilla, sanoi hän vihaisesti, vaan
ei ruvennut siitä ottamaan tarkempaa selkoa.

Maija oli ollut keittämässä kihlajaiskahvia ja toi kamariin, kun
isäntäkin tuli sinne ulkoa lauhtuneemmalla mielellä. Joukolla joivat he
ensin yhdet kupit, mutta sitten otti talon mies putelin pöytään,
jolloin vaimoväki heitti tämän kamarin ja sulhanen meni niiden mukana.
Puhemies tuli lähemmäksi pöytää, ja nyt se taas meni Malisen mielestä
miehenä, kun pöydän takaa ei ollut niin mukava »mittailla» ja siinä
välillä oli pullo, joka myös veti paljon huomiota puoleensa. He
terästelivät, niin että kieletkin siinä alkoivat terästyä, varsinkin
puhemiehen.

--Otetaan toinen pullo, jos vielä juot? kysyi Malinen.

--Ilmankos. Nämähän ne ovat puhemiehen palkkojakin.

--Olisit lähtemättä sillä palkalla.

--Minäkö lähtemättä! Siitä ei tule mitään. Minä jos yhytän kaksi, jotka
näyttävät yhteen sopivilta, niin minä en saa yhtä rauhaa, ennenkuin ne
ovat yhdessä.

--Tokko sinulla muuta työtä onkaan?

--Pojat tekevät kotitöitä, mut minä teen näitä töitä, ja se on enemmän,
kuin jos tukka märkänä suota sytisin.

--Mitä tyhjää. Enempi tulen näyttäjä poika tekee kuin sinä.

--Eläpäs ukko! Ilman näitä puuhia ei olisi tulen näyttäjiäkään. Mut
minä kun ahkerasti kuljeksin täällä puuhassa, niin tulee tulen
näyttäjiä, pellon kyntäjiä ja kuka sen tietää, mitä herroja niistä
tulee. Vieläkö sanot, että on tyhjää työtä?

--Vielä monestakin.

--No olkoon sinusta niin, mutta minä en heitä ammattiani, niin kauan
kuin pareja löytyy.

--Mitkä merkit sinulla on, että nuo ne nyt muka ovat...

--Merkitkö? Tämmöiset merkit: sinulla on tyttö ja minä toin sille
pojan. Ei siinä muuta tarvitse.

--Ainakos ne sattuu...

--Miksi ei satu.

--Valehtelet, helvetissä.

--Minäkö valehtelen. Enpähän. Jos ei tyttö huoli yhdestä, hankin minä
toisen, ja jos ei tyttö näytä mieleiseltä, mennään toisen luokse.

--Kyllä olet koiran viroilla. En, se vie, rupeisi tuommoiseen puuhaan,
en vaikka.

--Elä sano, elä sano. Siellä näin ryyppyjä tulee. Ja en minä saata
huoletonna katsoa, kun tytöt niin miehenpuutteisen näköisinä
leihailevat, missä vähänkin on poikia saapuvilla, ja pojat samoin.

--Mene helvettiin! tosahti jo Malinen totisena. Minun tyttäreni ei kai
ole kertaakaan ollut miehen puutteisen näköisenä »leihailemassa», eikä
ole, saat uskoa sen.

--No, no, elä suutu, enhän minä puhu sinun tytöstäsi, tuleehan sille
leihailemattakin, noin ikään.--Ja Turunen viputti sormellaan viekkaasti
Anna Liisan kamariin päin.

Malinen ei ollut näkevinäänkään näitä sormen viputuksia, oli vain
äänettä ja katseli toisaalle.

--Niitä on muita vähempionnisia, selitti Turunen,--ja pitäähän niitä
kokeneempain auttaa yhteen päin. Ja minä en saa yhtä rauhaa, jos en ole
hommassa, mutta sitten siitä on aivan kuin huoletta, kun näkee että nyt
ne sattuivat. Vie sinä vihtakaarten Petter, kun se on lystiä, ja entä
näitä ryyppyjä!

Totisesti oli hän innostunut aineeseensa, mutta hänen toverinsa
kuunteli sitä aivan vastenmielisesti, eikä sanonut sinne ei tänne päin.
Vielä heistä illan kuluessa tuli aika ystävälliset miehet, kun puhemies
lopetti tuon virkansa ylistelyn.

       *       *       *       *       *

Huomenna alkoivat vieraat laittautua kotiinsa lähtemään. Viikko
eteenpäin tehtiin liitot käydä sulhasen kotia katsomassa, kuten oli
tavallista. Malinen lupautui tulemaan itse mukaan, kun sulhanen pyysi
moneen kertaan omasta ja isänsä puolesta.

Näinä välipäivinä teki Malinen matkavalmistuksia ja kehoitteli Anna
Liisaakin tekemään. Ori sai uudemmat, napitetut vyöt selkäänsä ja kaksi
hyvin huutavaa kulkusta länkien nokkiin. Peurantaljakin pantiin nyt
reen perän päälle, jota hän muulloin piti säästäen, siitä kun tahtoi
kovin paljon karvoja irtautua.

Anna Liisalla oli eräs omaistyttö toverina. Matka kului huimasti,
vaikka sitä oli monta penikulmaa. Aamusilla kun lähtivät, niin
iltasilla piti olla perillä. Malinen ei osannut hitaasti ajaa, eikä
taas tahtonut ruveta hevostaan syöttelemään remupaikoissa, jos vaan ei
ollut kievaria tai jotain tunnetumpaa taloa. Pikku talojen tuvassa
istua uteliasten katseltavana ja kyseltävänä oli hänestä niin
vastenmielistä, että ennen antoi hevosen kärsiä vähän nälkääkin. Saivat
vain nähdä porhakan sivumenon ja peurantaljan liepsauksen kartanon
solista kiidettäessä.

Ilta jo hämärsi, mutta kohta oli matkakin lopussa. Tie kulki joen
jäätä, kierrätellen sen rantoja pitkin.

--Tätä joen jäätietä kuului olevan pari virstaa, vaan sitten ei enää
maata kuin vähän, kertoi Malinen.

Anna Liisa käänsi päätänsä reen kupeelle päin ja veti huivia enemmän
silmilleen. Hänen sydäntään alkoi nyt kovasti ahdistaa. Kaksi virstaa
vain enää, ajatteli hän tuskaisesti. Miksikä en sanonut tänne
lähtiessä. Voi, kun uskaltaisin, niin sanoisin, että käännytään kotiin.
Mikähän tästä perästä tulee, mikä minut perii! Voi, Jumala armahda,
mikä kosto tästä minulle tulee, kun semmoiseen syntiin... Tuolta kotoa
ne olivat lähteneet matkaan nämä katkerat muistot. Hän ajatteli, että
jos tämä olisi pakomatka toiseen maan ääreen, kauas niistä... Mutta ei
sitä voinut paeta, se seurasi mukana, niin--ihan mukana. Olisi tehnyt
mieli hypätä reestä pois ja juosta lumiseen metsään, kuolemaan sinne.

Hän havahtui, kun serkkutyttö olkapäällään nykäisi ja kysyi, mitä hän
siinä oli niin syrjittäin. Anna Liisa koetti saada mieltään tasapainoon
ja selitti täällä joen jäällä tuulevan silmiin.

Perille päästyä otettiin heidät vastaan mitä ystävällisimmin, aivan
Malisen mielen mukaisesti. Vanha Keränen, sulhasen isä, oli pienenläntä
ukko ja kasvoiltaan kuivakarvaisen näköinen, mutta nähtävän hyvää
mieltä ne osoittivat nyt vieraita vastaan ottaessaan. Sillä oli tapana
räpytellä silmiään sitä sukkelammin, mitä sukkelammin puhui. Nauruakin
siinä puheen seassa olisi ollut, vaikka kasvot eivät ensinkään
taipuneet sitä todistamaan. Tätä puutetta palkitsi hän sillä, että
nykytteli koko päätänsä nähtäväksi ystävyyden merkiksi.

--Vielä toki näkee entisiä tuttaviaan, ihasteli Keränen.--Tuskin sinä
lienet meillä ennen käynytkään.

--Enpä ole käynyt koko puolella kuin yhden kerran, sanoi Malinen.

He vanhat miehet eivät ruvenneet istumaan nuorempien kanssa yhdessä,
vaan asettuivat eri kamariin, joita tässä talossa oli viljalti. Puhe
alkoi matkan pituudesta ja ainahan siihen uutta löytyi, mutta eivät he
sanallakaan koskeneet siihen asiaan, joka heidät oli tällä kertaa
yhteen tuonut.

Tytöt olivat vaimoväen puolella ja siellä se oli sulhanenkin, joshan
toisinaan kävi kuuntelemassa vanhain miesten tarinoita. Ujoina istuivat
tytöt, varsinkin Anna Liisa. Talonväki heitä hyvitteli, miten osasi,
näytettiin huoneita niillä lomilla, kun ei ollut tarjottavaa, ja oltiin
kohteliaita. Navetassakin käyttivät vielä tänä iltana. Kaikkiin seurasi
Anna Liisa jälkimmäisenä ja oli ensimmäinen takaisin tulemaan. Ei
kaikkia edes läheltä katsonut ja kääntyessään sanoi vain että niinpä
on. Tämä ei talonväen mielestä ollut aivan kylliksi. He olisivat
toivoneet saavansa nähdä edes muutaman hyväksymisnaurahduksen, tai
ihastuksen innostuttaman askeleen, mutta ei mitään. Syyksi ajattelivat
he matkalla tullutta väsymystä ja toivoivat aamun tultua voivansa
enemmän ilostuttaa vieraitaan. Mutta aamu ei ollut paljon viisaampi
iltaa. Morsian ei tullut sanottavasti iloisemmaksi entistään. Vaimoväki
tuli hänestä siihen käsitykseen, että hän on perin vakava, tahi sitten
heillä ei ole näyttämistä sen enempää, kuin sillä on kotonaan.

Toista se oli kun isännät lähtivät päivän tultua katselemaan. Talon
mies jos hyvästi selitti, niin vieras selitti vielä lisää, omien
tietojensa valossa. Ne selitettävät siinä joskus sotkeutuivat niin,
ettei ollut oikein selvää, kumpaisenko navetan sisustus tai pellon
ojitus se onkaan puheena. Sitten se vasta selvisi, kun kädellä oikein
viittilöi, miten oli ennen ja mitenkä on nyt. Suuri niityn raivaus
olisi ollut vielä katsottava, mutta se oli lumen peitossa ja jäi sille
näkemiselle, kun isäntä solalta neuvoi suuntaa, jossa se oli.

--Taitaa tämä puolikunta olla rikkaampaa kuin se meidän seutu, sanoi
Malinen, kun he olivat taas tulleet kamariin.

--Siinähän on, sanoi Keränen.--Onhan ne täällä ennen eläneet, vaikka on
näin syrjässä.

--Mikäs nyt on eläessä, sanoi siihen Malinen.--Olet kai sinäkin
rikastunut, niin että lienevätkö ennenkään paremmin.

--Vähiä nämä ovat, räpytteli Keränen ja nykytteli päätänsä.--Nyt
nykyaikana on mennyt tuo maanviljelys aivan tuottamattomaksi. Ennen sai
elolla teetetyksi kaikki työnsä eikä niistä rahapalkoista ollut
puhettakaan, niin kuin nyt pitää olla.

--Semmoista se on nyt, vahvisti Malinen.

--Niin, se ensinnä, jatkoi Keränen.--Ja siihen aikaan maistettiin
kotona keitettyä viinaa, eikä juotuna näin paljon kahvia.

--Niin oli.

--No, katsopas sitä etua. Rankki jäi omille elukoille ja työmies sai
viinan siitä paikoiltaan, eikä mennyt raha kauppamiehille.

--Niin saivat, mutta joivatpa sitten, pirut, paljon.

--Joihan ne, vaan mitä siitä. Tulivatpa kohta työhön, kun kaikki
joivat. Entäs nyt: otetaan jyviä ja rahaa ja mennään mökilleen
joutilaana niitä syödä kutjottamaan, ja moititaan, että palkat ovat
huonoja. Onko väärin puhuttu?

--Eikä ole väärin, vaan on nyt toki juonti vähän vähemmällä kuin ennen.

--On mitä on. Nyt juovat ukkonsa, akkansa, tyttönsä, poikansa. Silloin
eivät poikaset saaneet viinaa, miehet vain joivat.

--Vaan menipä sillä lailla monta maattomaksi.

--Meni, joka meni, eikä siitä niin suurta vahinkoa tullut. Otetaan nyt
esimerkkiä näistä meidän aikaisista eläjistä. Tuossa on melkein lähellä
talo, jonka miehet eivät juo. Pieniä peltojaan kyntää remuuttavat
siksi, että juuri leivissä pysyvät, ja jokavuotinen veroraha on milloin
mistäkin keräiltävänä. Onko siitä sellaisesta elämästä hyötyä heille
itselleenkään, vielä vähemmän muille. Jos olisi entinen viinan aika ja
joisivat maansa jollekin muulle, niin siitä tulisi paikka mitä parhain,
kun se tulisi työmiehen käsiin. Sitten niistä itsestäänkin tulisi
työmiehiä, vaan nyt ne siinä talonmiesten nimellä laiskoina
lötkehtivät. Eikö ole niin?

--Voipi olla, en tunne. Vaan entäs lapset sitten, jos niillä niitä on.

--Onhan niillä, vaan mitä se haittaa. Yhtä maailman aikaa ne elävät
köyhänkin lapset, ja minä olen merkinnyt, että nuo talosta hävinneet ja
niiden lapset ovat monesti ahkerampia ja nöyrempiä työmiehiä, kuin nuo
synnynnäiset köyhät. Etkö sinä ole sitä merkinnyt?

--Ei tuota ole tullut merkityksi, eikä niitä siellä meidän puolella
paljon olekaan, ne kituroivat niillä paikoillaan niin pitkältä kuin
jaksavat.

Keränen itse oli tutkinut kaikki asiat, mikä se on maanmiehelle
edullista ja mikä ei. Muutamia mielipiteitä Malinen vastusti, mutta kun
toinen toi hyviä etuja väitteensä puolustukseksi, tulivat he lopulta
yksimielisiksi. Maanviljelysasioissa hän ei kyennyt vastustamaan
vähääkään, sillä Keränen oli koetellut kaikkia tapoja, joita vaan oli
kuullut, ja nyt hän tiesi antaa varsin viisaita selityksiä.

Päivä oli jo puolessa ja Anna Liisa toivoi isänsä mainitsevan
takaisinlähdöstä, mutta kun siitä ei alkanut kuulua mitään, haki hän
sopivan tilaisuuden, jossa sai muistuttaa.

--Joko se on niin ... sanoi Malinen ja ajatteli että eiköhän tuo
olekaan tyytyväinen tähän.--Kummapa se olisi.

Talonväki huomasi poislähtöhuhakan ja ne panivat kovan vastalauseen,
ettei yötä vasten ollenkaan, lähtee ennen vaikka aamulla varemmin.
Niiden tahtoa täytyi totella, olisivat ehkä pahastuneet. Tänä toisena
iltana keskustelivat ukot vielä monesta asiasta, vaikka Malista tahtoi
vaivata tuo Anna Liisan kotiinlähtökiire. Hän ajatteli, että
toivoneekohan se hupakko vielä parempaa.

Aamusilla erotessa puristivat apeksiksi aikovat ystävällisesti
toistensa kättä ja tekivät monenkertaisia käymäkutsuja.



IV.


--Enpä minä olisi uskonut, että siellä on niin vantera talo, kertoi
Malinen emännällensä kotiin tultua.

Muu väki oli jo käynyt levolle ja he istuivat kahden kamarissa.

--Vai isolta näytti talo, sanoi emäntä.--Mitenkähän se Anna Liisa
siihen mieltyi?

--En minä ole häneltä kysynyt, vaan niin tuon luulisi. Mistäpä heitä
sen parempia osasi tulla. Mutta saat sinä kysellä sen mieltä, että
eihän tuo katsone ylen sitä tarjousta. En minä muuten sitä osaa luulla
kuin että mikä kiire sillä lienee ollut sieltä kotiin. Ota sinä siitä
selvä ja houkuttele hyvillä puheilla, ei tuota kehtaisi ruveta suoraan
pakottamaan.

Näitä neuvoja antaessa tekivät Malisen sieraimet tyytymättömiä
liikkeitä. Emäntä lupasi aivan ensi päivinä ottaa selvän asiasta.
Muutamia päiviä oli Malinen huoletta, mutta sitten jo kysyi:

--Johan olet puhutellut Anna Liisaa, mitä se sanoo siitä?

--Kyllä minä puhuttelin, ei tuo sano paljon mitään. Itkemään rupesi,
kun yhä enemmän kyselin. Lieneekö tuo oikein tervekään, jos tuo sitä
pelännee.

--Kuka hänet tiesi, mikähän lienee, tuskaili Malinen.--Mikä sen nyt
olisi kituliaaksi tehnyt, ja pienet kipeydet ne nyt ei kuulu mihinkään.
Minä vaan luulen, että siitä on ikävätä sinne vieraalle puolelle meno.
Jos se sitä pelkää, niin selitä hänelle, että ei sinne ole pakko mennä,
tulkoon se tänne. En minä itse kohta kumminkaan jaksa tuolla työväen
perässä juoksennella. Puhuhan aivan tällä tavalla, niin sittenhän on
ihme, ettei suostu.

--Niin tuon luulisi. Minä koetan puhua, lupasi emäntä.

Malinen jäi taas odottamaan, sillä hänellä oli tuo omituinen
häveliäisyyden tunne, jota tavallisesti on useilla vanhemmilla jonkun
verran, ettei näet tee mieli puhua oman lapsensa kanssa sen naimisesta,
varsinkin kun se on vielä alulla. Tässä kohden täytyi äidin olla
tunteilleen armottomampi ja toimittaa sovintotuomarin ja postin virkaa
tytön ja isän välillä. Tätä toista väliaikaa antoi Malinen kulua
pitemmältä, että ennättää parata, jos se on vähän kipeä, ja että tuosta
mieheläänmenosta ennättäisi johonkin selvyyteen tulla.

Oli keskipäivä, kun hän tuli työpaikkoja katselemasta kamariin, jossa
emäntä oli yksinään. Tuolla kävellessä oli vävyn-oton ajatukset tulleet
mieleen ja siksi hän kysyi:

--Tokko siitä Anna Liisan asiasta tulee sen selvempää? Jo tuon nyt
tietänet.

Emäntä istui allapäin ja syvään huoaten sanoi:

--Jo tiedän.

--Vai jo viimeinkin. Itkuako vaan ... ja mitäs sinäkin siinä
vesittelet?

Hän katseli jo terävästi.

Emännän silmistä vierähti useita pidätetyitä kyyneliä, kun hän sanoi:

--Voi tokiinsa. Kyllä meillä on asiata vesittelemiseen.

Samassa Malinen kavahti pystyksi, kuin jos olisi ollut lentoon lähtö,
puuttui vain varmaa tietoa mitä suuntaa kohti.

--Mitä asiata?! Sano!

--Anna Liisan asiat ovat huonosti.

--Mitenkä huonosti? Sano!

--Kyllä minä sanon, mutta sinun pitää luvata, että maltitset luontoasi.

--No nyt... Hän kirosi karvaasti lupaukseksi.

--Anna Liisa on langennut, tuottanut itselleen ja meille ikuiset
häpeät, selitti emäntä aivan murtuneena.

--Tiedätkö varmaan?

--Kyllä se on varmaa.

--No mitenkä se voipi olla niin varmaa. Eihän ne ole tuskin
tunteneetkaan toisiansa sitä ennen kuin täällä kävi, ja eihän siitä ole
kovin pitkää aikaa. Ja onhan niitä pidetty silmällä.

--Sinulla on väärä luulo, sanoi emäntä. Se on tapahtunut ennen...

--Ennenkö?!! kiljaisi Malinen ja näytti kuin olisi syttynyt tuleen.

--Ennen, kuukausia ennen, selitti emäntä.

--Kenen kanssa?!

--Renki-Aapelin kanssa, luulen...

Nyt kirosi Malinen niin että kohona keikahti. Hän kirosi uudestaankin
ja liikkui lattialla kuin pyörryksissä.

--Nyt minä vasta ymmärrän, mikä tässä on ollunna, terjui hän.

Samassa johtui mieleen toinenkin puoli asiasta.

--Ja semmoista minä käytin oikeiden ihmisten kotona syynillä.

Hän pyörähti niin tulisesti, kuin olisi tärkeä asia unohtunut.

--Missä Anna Liisa?

Emäntä oli miehensä kiivaudesta hätääntyneenä, kyyristynyt sängyn
päälle istumaan ja yritti siitä lähteä hakemaan, mutta toinen ennätti
ennen. Anna Liisa oli tuvassa, mutta onneksi ei siellä ollut muita.

--Käy kamariin!

Isänsä vihasta mustuneista kasvoista näki Anna Liisa, mikä on tietona.
Hän hämmästyi puolitietoiseksi ja käveli kamariin, jonne isän käsi
vielä selästä ohjasi. Tätä hetkeä ajatellessa oli hän viikkoja ennen
yksinäisyydessä itkenyt ja vapissut. Nyt se oli joutunut.

--Sinä kirottu lapsi! oli ensimmäiset sanat Anna Liisalle, kun hän
vapisten asettui nurkkaan seisomaan.--Mitenkä kuulut sinä itsesi
käyttäneen? Ja näenhän minä, kun ymmärrän katsoa, vaan eihän tuota toki
osaa ajatellakaan tuommoista. Mitenkä? Sano!

Anna Liisa tyrehtyi itkusta.

--Eikö sinulla ole suuta vai...

Silmistä välähti kaksinkertainen viha ja silmäluomet sekä sormet
liikkuivat aivan kuin sen, joka pidättelee itseänsä repimästä
kappaleiksi edessään seisovata. Anna Liisa sen huomasi ja hänen täytyi
saada jotain sanotuksi.

--Armahtakaa, rakas isä.

--Vai olen minä rakas ja vielä isä. Siinä on sitten lapsi, joka tuottaa
vanhemmilleen iloa... Lopeta paikalla tuo turskumisesi ja selitä
suoraan, mitenkä sitä yhteyttä alettiin ja oltiin. Tokko kuuluu sana?
Milloinka se alkoi? Sano suoraan, tai jos valehtelet, niin minä
kylvetän, että täysinesi loput tuohon paikalle!

--Kesällä, sanoi Anna Liisa, koettaen painaa itkua kurkkuunsa.

--Vai jo kesällä! No mitenkä te, sen lahjat, saitte puhua ja minä en
kertaakaan tavannut teitä, sen vietäviä, yhdessä. Mitenkä?

--Ei me ole puhuttu paljoa.

--Valehtelehan s----a.

--Kirjoitettiin ... ehättäytyi Anna Liisa selittämään pelosta.

--Kas sitä minä kuulen! huudahti Malinen. Sen hyvän minä sain siitä,
kun opetin ensin semmoisella vaivalla. Niin se oikea lapsi tekee!
Lieneekö kukaan tässä maailmassa sen kirotumpaa työtä tehnyt kuin minä
siinä tein. Se työ oli kirottua ja olkoon kanssa kirottua! Mutta mikäs
ne kirjeet varjeli, ettei niistä joutunut yhtään minun näppiini?

--Ne olivat ... puolanpohjallisen näköisiä ... torvia.

--No itse kuuden tuhannen vanha p----e niillä on ollut koulumestarina!
Etkö sinä ajatellut, mitä minä sanon semmoisesta?

--En...

--Hm ... vai et. No totta niitä on pitänyt olla yhtymäpaikkojakin, ei
se ole tullut paljaalla kirjoittamisella. Sano suoraan missä?

Anna Liisa ei ollut kuolemakseen ajatellut, että ne pitää vielä näin
peittelemättä kaikki ilmoittaa, ja siksipä oli alkaminen vaikeata.

--Onko ne muistelemisessa, ärjäisi Malinen tulisesti.

--Tuolla hakavesakossa ja...

--Kerro yksi kerrallaan, pysäytti Malinen.--Milloinka siellä
hakavesakossa?

--Silloin kun oltiin nuotalla.

--Milloinka sinä olet ollut nuotalla?

--Silloin kesällä, kun te otitte minut tarpomaan.

--Niin, silloinko kerran? Mutta olinhan minä mukana. Etköhän s----a...

--Te laitoitte minut kotiin tulemaan, kun päästiin rantaan.

--No, etkös sinä tullut suoraan kotiin?

--En, kun...

--Etkös sinä tullut suoraan kotiin, vaikka minä hyvinäni laitan muka
lepäämään. Ja sinä et mennyt.

Anna Liisan täytyi uudistaa vastaus.

--Vai et sinä helvetin luiru tullut paikalla kotiin, vaan menit sinne
maleksimaan. Mistä se toinen, s----a, osasi sinne tulla?

--Sehän se kirjoitti tuohikäpryyn ja neuvoi.

--Ja sinä, sen vietävä, tottelit. Kyllä minä nyt jo muistan. Se
helvetin retkale aikoi mennä haravan piipuita katselemaan. Voi, voi,
voi, elävä, kuuden tuhannen vanha p----e, jos minä arvasin tuon
silloin!!

Malinen ei enää kaivannut uusia esimerkkejä, hän oli jo haljeta
kiukusta tämänkin yhden kuultuansa.

Emäntä oli koko ajan istunut huolekkaana kuuntelemassa tätä kohtausta,
jonka hän arvasi tulevan tämmöiseksi, ja oli siinä pelossa pitänyt
muutamia päiviä tietonsa ilmoittamatta. Kun Anna Liisan selityksen
perästä Malinen syttyi raivoon, näytti emännästä välttämättömältä mennä
sen korvaan jotain tärkeätä asiata selittämään.

--Elä tule sopattelemaan minulle, oli kuuluva ja vihainen vastaus.--
Siinä taitaisi vahinko tulla, syntyipä tuo milloin hyvänsä.

Sydän ei taitanut kumminkaan olla aivan niin raaka kuin suu, koska
vihan purkaus kääntyi toiseen.

--Mikä ne sinultakin silmät pimitti, ettet huomannut, vaikka olet
kotona alituistaan?

--Se sama, mikä sinultakin, että kun ei osaa pelätäkään tuommoista,
sanoi emäntä.--Kyllähän minäkin nyt jälestäpäin huomaan, että mitä ne
kylpemättömyydet ja muut kipeydet olivat, mutta mikä niitä silloin
arvasi.

Malisessa heräsi äskeinen muisto, joka pakotti uudestaan kääntymään
Anna Liisaan.

--Mitä sinä siinä vielä ruojastelit, kun läksit sinne syynille.
Ilkeääkö niitä kihlojakaan laittaa takaisin, kun on kerran olleet
tuommoisen ihmisen käsissä. Anna nyt minun ilmoinen ikäni hävetä sitä,
kun tuollaista ihmistä kuljetin kunniallisten ihmisten luona. Luulitko
sinä, että tämä häpeä on vähän minulle, kun tahdoit sillä vielä lisätä!

--Voi, enhän minä uskaltanut teille ilmoittaa, minua niin peloitti.

--Kummasti sinua silloin peloitti, vaan eipähän ennen... Ja nyt saat
tästä lähtien asua saunassa. Semmoinen ihminen ei tarvitse kamaria...
Ja sieltä minä...

Samassa hän meni Anna Liisan kamariin ja kohta kuului rumaus, kun
Aapelin kaappi sai kyytinsä ulos. Vihakädellä hän sitä kouristeli ja
paiskiloi, ikäänkuin se olisi ollut joku syyllinen ja kuin siihen olisi
koskenut.

--Missä ne sen ruojan vaatteet on, nekin minä laitan samaa tietä ja
menköön itse perästä jo tänä päivänä, luki hän lakia, kun oli tullut
kaappia kyydistä.

Emäntä selitti, että piika-Maija se ne tietää.

--Käske sinä sen kantaa joka riepu tuonne kartanolle, se ei saa
jalallaan astua minun huoneisiini.

Anna Liisa oli lähtenyt kamarista ulos.

--Mihin sinä menet? kysyi siltä Malinen kiivaasti.

Itku sotki vastauksen. Äiti, peläten lisäkiivastumista, joutui avuksi.

--Minnekäs sinä käskit menemään?

--Eeeh, s----a, on se nyt nöyrä, murisi hän ja lisäsi kovasti: Ole
menemättä sinne saunaan. Mene tupaan ja pysy siellä!

Anna Liisa kääntyi ja meni tupaan. Itse jäi hän kartanolle odottamaan
renkien tuloa metsästä. Syytön sattui ajamaan vähää ennen. Se katseli
kummastellen kartanolla olevaa kaappia ja vaatekasaa.

--Aja se hevonen tänne, eläkä siinä töllistele! kiljaisi Malinen. Lyö
rekeen tuosta kaikki ja odota siksi, kun se toinen, p----e, tulee.

Tämä toinen hyväniminen tuli aivan kohta ja näkyi heti ymmärtävän
asian. Selin koetteli pyöritellä hevosta riisuessaan.

--Heitä se hevonen siihen, ärjäisi Malinen. Tuossa on kyyti valmissa.
Istu paikalla rekeen ja varo, s----a, ettet astu jalkaasi minun
talooni. Paikalla! Kuuletko, sen vietävä!... Kyyditse miten pitkältä
hyvänsä, kunhan tänä iltana joudut takaisin. Ala ajaa!

Sanattomina liikkuivat rengit kuin koneet isäntänsä käsissä. Kuskiksi
määrätty hotaisi hevosta, josta näin työstä tultua oli matkanteko
vastahakoista. Aapeli istuutui reen kantapuolelle, ja vesikarpalot
taisivat vierähtää kasvoille, kun reki oli menossa solasta
näkymättömiin.

Malinen riisui Aapelilta jääneen hevosen, vei talliin ja pani sille
heiniä eteen. Sieltä hän tuli tupaan, mutta lähti kohta pois puhumatta
mitään. Mennessään hän katsoa vilkaisi Anna Liisaan, joka silmät
punaisina istui karsinanurkassa ja, joutilaisuuden pelossa, sutusteli
jotain vaatetta käsissään. Muutaman neljännestunnin kuluttua tuli
Malinen tupaan takaisin ja sanoi:

--Itkullako sinä aiot ruveta aikaasi viettämään ja olemaan siinä
ihmisillä kometiijana. Mene kamariin, eläkä liiku sieltä.

Anna Liisa siirtyi tuvasta, kulki matkansa niin uunin vierusteita
myöten, kuin sinnetänne potkittu koira. Ensimmäinen myrsky oli
kärsittynä, nyt oli vain häpeä jälellä. Ilmi tuleminen oli tuonut
jonkinmoista helpotusta, mutta toiselta puolen painoivat isän kiroukset
kahta katkerammin. Ne olivat kuuluvinaan korvissa melkein aina, ne
uudistuivat unissa, niin ettei vavistukset loppuneet. Tämä elämä olisi
ehkä tullut liian raskaaksi, jos ei äidin rakkaus olisi ollut sitä
tukemassa ja lieventämässä. Usein äiti istui siellä lohduttelemassa,
varsinkin kun ei isäntä ollut kotona, ja laittoi ompelutöitä, ettei
aika niin pitkältä tuntuisi.

Malinen itse käveli tämän tapahtuman jälkeen niin kulmat kurtussa, kuin
jos olisi alituistaan päätä kivistänyt. Hän oli näkevinään ilman
katsomatta kaikkien silmistä pilkallista iloa. Niiden puheet kuuluivat
siltä kuin ne kiertelisivät salaisesti tuon asian ympärillä,
rohkenematta siihen tarttua hänen kuullen. Niistä erottua oli hän
varma, että nyt ne siellä nauraen puhuvat siitä ja ovat mielissään.
Tuskin Malinen tapasi yhtään ihmistä, jonka ei luullut olevan
hyvillään. Eipä hän antanut ensi viikkoina mennä työmiehiäkään
tahtomaan, ne ehkä olisivat kysyneet: miksikä laitoitte renkinne pois?
Ennen itse ajoi hevosta heinänvedossa ja ainakin sata kertaa päivässä
sydämessään kirosi, kun muistui mieleen, miten hän tuolle puhemiehelle
oli kehunut tyttärensä viattomuutta ja mitenkä siellä sulhasen kotona
oltiin ystävät isännän kanssa, ja nyt se sekin... Voi tuhannen
vanha...!

       *       *       *       *       *

Keväinen ruoho oli nostanut päänsä kuoleutuneista kannoistaan. Lintuset
metsissä laulelivat rakastetuillensa keventäen sillä toistensa huolia
poikasille pesiä rakentaessa ja ruvetessa hoitamaan noita pieniä,
höyhenettömiä raukkoja.

Yksinään sai Anna Liisa kärsiä tuskansa, ei ollut säälivä osallinen
sitä kuulemassa. Ne, jotka mailla olivat, ottivat siihen kyllä osaa,
mutta sillä lailla kuin otetaan kuullessa suuren pahantekijän huutoa,
sen saadessa raippoja. Ei ollut ilosta loistavia silmiä katselemassa
vasta maailmaan tullutta pienokaista, kun se jo lepäsi vaatteissa. Ei
näkynyt hymyilevää silmäystä sille, joka sen oli synnyttänyt. Ei
välähtänyt kenenkään aivoissa toivorikasta ajatusta siitä, jonka
silmiin nyt valo ensi kertoja heijastui. Ei se raukka näkynytkään
tulleen suurilla vaatimuksilla tähän maailmaan, lieneekö arvannut
tilansa, sillä tuskin jaksoi ääntä ottaa ja heikosti huokuikin.

Läsnäolijat alkoivat pelätä sen kuolemata, ja lieneekö toivo tätä
heidän luuloansa vahvistanut. Siltään se ei kumminkaan saanut kuolla,
se piti toimittaa hätäkasteeseen. Aikuisia miehiä ei sattunut maille
muita kuin isäntä, mutta sitä ei uskallettu tahtoa eikä ketään
arvokkaampaa ihmistä. Piika-Maijan laittoivat hakemaan lähimökistä
vanhaa lois-ukkoa, joka tuolle toimittaisi sen avun, ettei joutuisi
kadotukseen. Taivaaseen sen kyllä sallittiin mennä, mutta ei maailmaan
tulla. Nimeä etsivät he sille niin yksinkertaista, joka ei olisi
kellekään muille kelvannut. Kaunista nimeä ja varsinkaan kahta ei
uskallettu panna, sillä he olivat kuulleet jo ennen Malisen pitävän
puhetta isättömään lasten kaksista kauniista nimistä. Piika-Maija
esitteli sille omaansa, eikä se taitanut heidän mielestään liian kaunis
olla, koska he suostuivat, ja olihan siinä sekin, kun Maijan tuli olla
yhtenä kumminakin.

Hätäisesti kastaminen ei olisi ollut niinkään tarpeellista, sillä elämä
rupesi vaan jatkumaan. Kun syrjäiset hoitajat oli laitettu pois, piti
Maija heistä huolta. Maija se taisikin olla ainoa, joka ei Anna Liisan
mieltä enää lisää raskauttanut, vaan koetti entisyyttä painaa
unohduksiin. Ei Anna Liisan äitikään siitä enää paljoa puhunut, mutta
kumminkin näytti alituista surullista mielialaa, jolla osoitti
muistavansa, mitä oli tapahtunut.

Malinen itse ei ollut kertaakaan käynyt katsomassa tuota lasta eikä sen
synnyttäjää. Monet viikot oli kulunut, kun hän siitä asiasta otti
emännälle vähän pitemmältä puheeksi.

--Johan se näkyy liikkuvan, sanoi hän.--Eikö se ala mennä
kirkoteltavaksi.

--Mitä sinä nyt näin paikalla, torui emäntä.

--Sitä minä, että minä en rupea talossani elättämään semmoista
kirkottelematonta. Sen pitää mennä. Mene sinä käyttämään.

--Mitenkä se nyt vielä, eihän se ole niin terve, että jaksaisi...

--No on meillä siksi hyvät kärryt, ettei niissä säry, jos ei muuten
hyppine.

--Tuokin lapsi näkyy olevan niin huono heittää yksinään.

--Mitä yksinään. Eiköhän tuolle muut vältä hoitamaan. Sepä taitaa hyvä
olla.

Emäntä herkesi vastustelemasta. Tuo puhe ei voinut olla koskematta.
Tuntui kuin hänkin olisi rikoksellinen lapsensa kanssa.

Pyhäaamuna varhain he lähtivät ajamaan vanhalla tammalla, jonka harja
ei ilmassa leimunnut, eikä kiessin vieterit menon voimasta lennätelleet
istujia pilviä kohti. Hiljaista oli heidän matkakulkunsa ja hiljaisia
matkustajat. Kaksi vanhaa, jotka veivät kolmatta, nuorempaa syntistä,
tekojansa tunnustamaan.

Maija jäi hoitamaan ristitytärtään, tuota näkyvää synnin seurausta.
Huolellisesti hän sitä tuuditti ja aina vähän päästä antoi lusikalla
maitoa suuhun. Illempana pani hän puita uuniin palamaan, että tulisi
oikein raitista lämmintä. Hän oli saanut hoidettavansa nukkumaan, kun
toinen piika toi lehmät laitumelta tarhalle. Ne siellä kävellä
touhusivat levottomina kaipaillen lypsäjiä. Maijaakin sinne kutsuttiin
avuksi.

--Minun pitäisi mennä toveriksi lypsämään. Toisiko isäntä sanan, jos
tuo lapsi herää ja rupeaa itkemään.

--Mene vaan, kyllä tuodaan sana ja minä käyn heilauttamassa, jos herää,
lupasi tämä.

--No se on aina parempi, kiitteli Maija ja meni.

Malinen oli kamarissa sänkynsä päällä syrjämyksillään. Vähänväliä hän
teroitti korviansa kuuntelemaan itkua, mutta ei mitään kuulunut.
Uteliaisuus alkoi vähitellen houkutella, että jos olisi nyt yksinään
mennä katsomaan, minkä näköinen elävä se on. Jopa sai uteliaisuus
lähtemään liikkeelle. Ovesta löyhähti vastaan omituisen kodikas
lapsikamarin ilma, joka ei ollut vaivannut näitä liikkuvia sieraimien
seiniä lähemmä pariinkymmeneen vuoteen. Uteliaana katseli hän ympäri
huonetta ja erittäinkin tuota kätkyessä-olijaa, jolloin aina kulmat
rypistyivät ja sieraimet tekivät liikkeitä. Uuni oli hiilillään. Tätäpä
paahdetaan, sanoi hän itsekseen. Pöydällä oli kahvikuppi, puolillaan
maitoa, ja vähän vajaa tulitikkutoppa. Malinen asettui uudestaan
tarkastelemaan tuota luvatta tullutta ja teki siitä havaintoja.

Kylläpä on koko kuikelo, vaan eipähän kuole... Ei se toki kuole ...
siinä saattaa olla kuikelota jäämättömään päivään, kunhan sitä vaan
elättää, ja elättäähän sitä pitää, kuikelota... Eee .. suutaanpahan
naputtaa, siihen pitäisi kuikelon nieluun tunkea syömistä... Eee ...
syömistä toki, hyvää sukua... Eiköhän vaan nouse juonittelemaan,
hyväkäs.

Lapsi käänteli heikosti päätänsä kahden puolen ja liikutteli huuliaan.
Malinen alkoi saappaan kärellä pukkiloida kehtoa liekkumaan, mutta kun
se ei ollut ollenkaan tasaista, käänteli lapsi yhä enemmän päätänsä ja
nirahteli äänessä.

Parkumaanpahan rupeaa, kuikelo... Annetaan, annetaan!

Nuo »annetaan» sanat tulivat suusta niin omituisella äänenpainolla,
että sitä on mahdotonta selittää. Hän pukkiloi yhä vielä ja kääntyi
ottamaan pöydältä maitokuppia. Silmät sattuivat tulitikkutoppiin,
jolloin heräsi jokin ajatus ja lyhyen mietinnön perästä päätös. Silmät
vilkasivat vielä varovasti oveen ja sitten uuniin. Oikea käsi oli jo
sillä aikaa mennyt topin luokse ja nosti siitä tikut tarkasti ylös.
Vapista tahtoi käsi, kun se sitten painoi nuo tulikiviset tikunpäät
maitokuppiin. Pelko pakotti lioitusaikaa tekemään jotenkin lyhyeksi ja
viemään tikut uuniin. Kiiruusti hän ne sinne heitti ja joutui työhönsä.
Lapsi ei enää niin paljon nirahdellut, kun tunsi, että ylös kohotetaan.
Huulillaan se hamuili jotain, mutta alkoi niitä väännellä
vastenmielisesti, kun kova kupin laita huuliin vastasi.

--Vieläpä tämä kuikelo on niipukas, kähisi ruokkija ja kaatoi vaan
suuhun.

Lapsi oli aivan läkähtyä ja pulautteli liikaa pois, mutta syöttäjä
kaatoi uutta, kupin tyhjäksi, niin että sitä meni rinnoille enin osa.
Samassa vavahutti Malista uunista näkyvä sininen tuli, kun maidossa
kastuneiden tikkujen päät syttyivät palamaan. Hän näytti vähän
hätäytyvän, heitti lapsen käsistään ja otti taskustaan tikkuja, jotka
asetti pöydällä olevaan tyhjennettyyn toppiin. Tikkujen tuli hälveni,
eikä sitten enää tulijat niin peloittaneet, kuin äsken.

Tyttöraukka itkeä rillitti sortuneella äänellä. Malinen tarttui nyt
kahdella kädellä liekuttamaan. Kielen päällä kytteli koko lauma
kirouksia, mutta niiden purkautumista pidätteli toinen kangerrus, joka
oli muistunut säikähtäessä tuota tulitikkujen päistä lähtenyttä valoa.
Tuo heikko itku alkoi kuulua kostonhuudolta, jota ei jaksanut
kuunnella. Hän lähti kiireesti Maijaa hakemaan.

--Ei se kuin huutaa, vaikka minä annoin maitoakin. Tule sinä ja tuo
lämmintä maitoa sen suuhun, toimitti Malinen puoleksi hätäillen,
puoleksi kiukuten.

Maija juoksi kiulu kädessä pihaan.

--Anna sille lämmintä maitoa, tuli hän vielä kamarin ovelta neuvomaan.

--Kunhan tuosta asettuu itkemästä, sanoi Maija vähän kiukuten, kun näki
että entisestäänkin ovat vaatteet maidon vallassa.

Yksinäänkin Maija vielä murisi, että ne miehet eivät paljoa ymmärrä,
kaataa hulittavat vaan lapsen suuhun, aivan kuin se olisi hongan ontto.
Äskeinen hoitaja oli jotenkin rauhaton, kunnes kuuli, että tyttö on
asettunut ja ruvennut nukkumaan.

Myöhemmä entisistä määristä meni kirkkomiesten takaisintulo hitaalla
hevosella. Anna Liisan silmät näyttivät, että oma määränsä oli tullut
itkua tämänkin päivän osalle. Häpeänsekaista hyvää mieltä vaikutti se
Maijalta saatu tieto, että isä on sillaikana hänen lastaan hoitanut.
Vähäinen toivon säde kirkasti sitä ajatusta, että jospa se isäkin siitä
muuttuu ja antaa anteeksi.

Ei kulunut viikkoa tästä tapahtumasta, kun tuon lapsen elon aika
loppui. Hän jätti tämän maailman, eikä tietänyt, kuinka paljon tuo
lyhyt kyläilyaika tuli asianomaisille kustantamaan. Sentähden ei ero
synnyttänyt suurta surua, ja jos lähin omainen jotain sellaista tunsi,
ei hänkään uskaltanut sitä ilmaista muille. Kirstu toimitettiin heti,
ja Malinen laittoi mökkiläisen talon oriilla saattamaan ruumista
hautaan. Arkipäivänä kävi se sen yksinään toimittamassa, maksoi paikan
yhteiseen hautausmaahan ja kantoi kainalossaan kärrystä suoraan tuonne
yhteiseen unhotuksen kuoppaan. Ei mitään muistomerkkiä tullut haudan
päälle, eikä edes paikkaakaan pantu mieleen, tuskin sitä tuokaan
viemämies kohta muisti.

Malinen näytti käyneen lapsen kuoltua tyynemmäksi ja vähän niinkuin
alakuloiseksi. Hän taisteli näkymättömän kanssa, joka tahtoi tiliin
tuosta lapsen ruokkimisesta. Alussa ajoi Malinen tuon tilimiehen
luotaan sillä perustuksella, että aikaa on kulunut liian pitkältä, tämä
perimys kuuluu sille, jolle se on kuuluva. Mutta se tuli kohta takaisin
ja alkoi vaatia todisteita, onko aika pitkä vai ei. Taas sai se kyytiä,
mutta mitäs siitä, eihän näkymätön pelkää takaisin tullessaan. Malinen
jo suuttui ja lupasi laittaa todistuksia. Hän ajatteli lioittaa
tulitikkuja maidossa ja maistaa, onko se niin vaarallista, mutta se jäi
tekemättä, kun ei muistanut lioitusajan pituutta ja muutenkin tuo oli
vähän niin...

Tälle alakuloiselle mielelleen sai Malinen virkistystä siitä, kun
emäntä sattui esittelemään, että annettaisiin Anna Liisan mennä sille,
jolle on kerran... Se oli sama kuin pistää tuli tappuroihin. Ei vaikka
keränä maailma pyörisi, ei sittenkään...

Siihen päättyi tilinkin tutkinto.



V.


Seppälän Aatu oli ostanut itselleen toisesta kylästä Ahoniemi nimisen
talon ja luvannut siitä lopumma kymmenen tuhatta markkaa. Se jäi
melkein kaikki velaksi, kun kotoa saatu perintösumma oli enempää kuin
puolta pienempi ja siitäkin täytyi heittää kapineiden laittoon ja
niiden tarpeiden varaksi, joita luonnollisesti tulee isännälle, joka on
vielä emäntää vailla. Tätä Aatun maan-ostoa katsoi moni liian
uskaliaaksi yritykseksi, mutta itse hän siinä näki monta houkuttelevaa
etua. Ensinnäkin jo se tuntui miehuulliselta, että sai muuttaa omaan
taloonsa toiseen kylään, jossa löytää uusia tuttavia noiden entisten
sijaan, jotka jäivät mitättömän näköisinä vanhoille poroillensa
käänteleimään. Eikä tämä talo ollutkaan ikävällä paikalla. Maantie
kulki vieritse, ja naapureja kahden puolen, jopa niinkin arvokkaita,
kuin kestikievari ja kylän kauppamies. Näitä lähinaapurejaan kutsui
Aatu juomaan tuliaiskupit, ja mielellään ne tulivatkin. Näiltä
naapureilta tiedusteli uusi haltija tarkemmin etupaikkoja sekä kyseli
neuvoa, mitä tässä ensiksi rupeisi teettämään ja laittamaan.

--Istuimia on vähän, niitä saatte tilata minun kauttani, ne summissa
teettäen tulee huokeiksi, ehdotteli kauppias paikalla, kun näki miten
toiset saivat seisoallaan pöjästellä, vaikka kyllä hän itse oli
istuimen ottanut.

--No, antaapa heitä sitten tulla pari tusinaa, sanoi Aatu rennosti.

--Ja minulla on toinen esitys, sanoi kievarin isäntä.--Emäntä taloon,
tai talo tuleen.

Toiset vastustelivat, että ei nyt aivan niinkään, mutta toiset sanoivat
sen olevan paikallaan, mitä kievari sanoi. Tämän viimeisen esityksen
herättäjä oli saanut jo vähän hattuunsa, ja kun kuuli, että hänen
esitystään kannatetaan, otti hän itse tuon asian käsiinsä ja tolkutti
kymmeniä kertoja aivan samaa, aivan kuin se olisi ollut maailman
viisain esitys ja hän itse viisain mies.

Näissä tuliaisissa oli ollut tuokin Aatun entinen puhemies. Sen kielsi
Aatu yöksi kotiinsa ja alkoi esitellä uusia koetuksia. Se kuunteli
asiata ja sanoi viimein:

--Vai niin, että vanhaa latua koetetaan uudestaan hiihtää. Et sinä
muistele entisiä etkä työlästy.

--Ei tässä auta työlästyminen, sanoi Aatu.

--Entäs jos tapahtuisi sama pyöräys perillä kuin viimeinkin.

--Eih, sanoi Aatu raakamaisella ilolla.--Ne ovat nyt kuin siiville
lyötyjä ja kiittävät kauppojaan, jos saavat tämänlaisia.

--Elä noin sano, kielteli puhemies.

--Hyväpä on sanoa, pöyhkeili Aatu.--On se korea nyt jo siksi mennyt
alaspäin, ettei kannata ylpeillä.

--En minä sitä tarkoittanut, vaan että jos sinulla on todella rakkautta
sitä kohtaan, niin elä panettele, mutta jos ei ole, niin ollaan
menemättä.

Tämä puhemiehen vakava neuvo sai Aatun vähän hämille ja hän silmillään
syrjään päin vilkkuen selitti:

--On minulla rakkautta, on, en minä sillä sano.

--Itsepähän tietänet, sanoi puhemies.--En minä ole mikään vannottaja,
mutta se pitäisi aina muistaa, ettei väkisin vävyksi eikä ylen mielin
ystäväksi.

--En minä nyt enää pyrikään heille vävyksi, se on aivan rakkautta
kaikki, vakuutteli Aatu, tekeytyen iloiseksi.

--No, jos se lienee totta, niin saatan minä olla mukana, kävi miten
kävi.

Päätös oli valmiina. Ja kun Aatu oli ostellut lisää eläimiä sekä muita
tarpeellisimpia tavaroita, lähtivät he matkalle. Heidän tiensä vei taas
Malilaan.

Kovasti pullisteli Malisen sisimmäisiä ruumiin osia, kun hän näki nämä
entiset tuttavansa. Ei kumminkaan sattunut kiireellistä lankain ostoa.
Hän koetteli taipua siihen, mitä oli edessä, aivan niinkuin metsästäjä
ampumaan harakoita paremman puutteessa. Kävipä pistämässä vieraille
kättä, mutta niin ilmeisen tylysti, ettei katsonutkaan, sattuuko käsi
käteen vai ei. Sattui se kumminkin, ja kysäistyään »mitä kuuluu» meni
vastakysymyksiä odottamatta kamariinsa.

Noloina jäivät vieraat istumaan tuvan penkille.

Sulhanen siinä töpeksi pahantuulen sylkiä ja kopisteli poroja
piipustaan. Toinen oli kärsivällisempi ja lohdutteli hiljaa.

--Elä hätäile. Antaa asiain hautua, eikä olla tietävinäänkään.

Tuonne jos tännekin ennättivät he ajatella siinä istuessaan, ennenkuin
saivat kutsun kamariin. Isäntä siellä joi kahvia yhtenä, mutta osoitti
syrjäsilmäisillä katseilla ja nenäpielten liikkeillä tietävänsä, ketä
vieraita he ovat ja mitä heistä ajatellaan. Puhemies alkoi rupatella
maailman asioista ja oli hyvin tyytyväinen, kunhan talon mies edes
kuunteli. Hyvin varovasti hän otti viimein puheeksi Aatun talon-oston,
johon tämä itsekin saattoi aina yhtyä, kun oli tarvis tarkempia
tietoja. Sen verran Malinen otti osaa tähän puheeseen, että moitti maan
olevan huonossa kunnossa, joka jo oli vierasten mielestä iso asia.

--Onhan se ollut huonoilla haltijoilla, myönnytti puhemies.--Mutta
kyllä Ahoniemi on hyvä paikka, kun sen laittaa kuntoon. Se siinä on
suurin haitta, ettei ole vielä kaikkia, mitä talossa tarvitaan.
Yksinäisen miehen talonpito se on puolta vailla. Eikös ole?

Kysymys oli tarkoitettu Maliselle, mutta tämä käänsi vaan päätänsä.

--Se on suuri puute, pitkitti puhuja.--Ja jos isäntä ei ottaisi
pahastuakseen, olisi minun ilmoitettava, että me ollaan sitä varten
liikkeessä, että jospa tuo haitta saataisiin poistetuksi. Eli
kiertelemättä puhuen, tämä Aatu tahtoi minua aluksi ilmoittamaan
teille, että hän pyytäisi tytärtänne itselleen. Semmoinen asia.

--Niinpä kuuluu olevan, sanoi Malinen ja oikaisihen suoremmaksi.--
Pitäisikö siihen minun jotain sanoa.

--Sitä tässä toivottaisiin.

--No, minä sanon. Asia on semmoinen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut.
Minä olen tehnyt, mitä olen osannut, ja yhtä hyvin on sillä lailla
käynyt. Tästä puoleen en välitä mitään. Olkoon oma tahto. Muuta minä en
siihen osaa.

Niillä puheilla hän erosi ja meni heinään.

Vieraille jäi isännätön talo. Heillä oli nyt mielestään jonkinmoista
lupaa ja alkoivat rehellisesti ilmoitella Anna Liisalle asiataan, mutta
sepä ei ollut niinkään hätäinen. Suoraan tunnusti se huonoutensa ja
neuvoi paikalla menemään pois.

--Joka minut ottaisi, selitti Anna Liisa, saattaisi se kaiken ikänsä
kantaa katkerata mieltä, että on tällaisen ottanut, ja sen vuoksi on
parasta etsiä sellainen, jolla on entinen elämä puhdas.

--No, minä en kanna katkerata mieltä, vakuutti Aatu.

--Ei pitäisi mennä lupaamaan, sanoi Anna Liisa.--Ne lupaukset pian
unohtuu.

--Sano sitten, jos unohtuu, mutta se on totta, että minä en muistele,
mikä kerran on mennyt, sanoi Aatu yhäkin.

--Lopetetaan lyhyeen, eläkä puhu enää minulle.

--Jako et huoli kihloja?

--En.

--Ota ilman suotta.

--En suottakaan.

--No ota nyt ja anna sitten pois, jos ei mieli rupea muuttumaan.

--En ota, eikä niiden arvo ylene minun muassani olemalla, menevät vaan,
etteivät kelpaa sitten kellekään.

--Ei tarjotakaan muille, keksi sulhanen keinon.

--Elä kiusaa tyhjän tautta minua enää, sanoi Anna Liisa.

Nämä esteet ja huonouden valitukset olivat vain sulhaselle yllytyksenä
yhä enempiin lupauksiin. Yksinään kun ei saanut sen enempää aikaan,
täytyi noutaa puhemies avuksi. Tämä puhui pitkältä siitä, että eihän
yksi erehdys vie ihmistä niin pilalle, ettei vasta maailmassa saattaisi
olla niinkuin muutkin. Anna Liisa alkoi vähän suostua, mutta sillä
välipuheella, että kihlat täytyy kelvata takaisin, milloin hän tarjoo.
Puhemies meni siitä takaukseen, ja isännän heinästätuloille oli Anna
Liisa laillaan kihloissa. Tieto siitä teki Maliseen samanlaisen
vaikutuksen, kuin kirpun puraisu, joka on ensin työlästyttävästi
juoksennellut pohjetta pitkin.

Sulhasten mentyä ei kuulunut asiasta mitään puhetta. Malinen itse
kantoi tyytymätöntä naamaa ja näytti ajattelevan. Häntä ei ollut hyvä
mennä häiritsemään. Emäntä ja Anna Liisa odottivat purkausta. Monta
viikkoa se kesti hautua, kuin pahantapainen tervauuni, ja olisiko
vieläkään valmistunut, jos ei sattunut ilmestymään vanhaa hapatusta
avuksi. Emäntä sen sai taas kuulla ensiksi.

--Se h----n retkale, se Aapeli, kuuluu nyt asettuneen tälle kylälle
olemaan.

--Vai tänne se on asettunut.

Emäntä näki miehensä kasvoista, että vielä sitä sanomista on, näytti
vaan pitävän ajatella, sanoisiko vai eikö sanoisi. Asia pakotti.

--Vieläkö sillä Anna Liisalla on ne Ahoniemeläisen kihlat?

--Eikö ne vielä liene, vaikka onhan se taitanut laitella sanoja, että
kävisi hakemassa pois.

--Mitä p----a se on niistä ensin ottanut?

--Sitähän minäkin sanoin, vaan kun ne olivat heittäneet puoliväkisin.

--Niinpä menköön sitten, kun on ottanut ja menköön heti, kivahti
Malinen tulisesti.

--Ei tuota toki pakoteta, raukkaa, houkutteli emäntä.--Annetaan olla
kotona, jos ei itsemieleistään tule.

--Niin, niin, annetaan olla kotona ja itsensä valita, syttyi Malinen.--
Jo tuo nähtiin, mitenkä se valitsee. Eikö tuo liene vaanimassa se
entinen s----a, mitäs muuta varten se on tänne tullut. Hyvä siitä taas
tulee, kunhan annetaan valita mieleistään.

Hänen äänensä vapisi vihasta ja silmien katse pyöri ympäri huonetta.

--Ajattelehan nyt oikein, eläkä noin tuomitse, rauhoitteli emäntä.--Elä
toki luule, että Anna Liisa uudestaan tekisi saman rikoksen. Onhan se
siksi paljon jo tätäkin surrut ja huolinut.

--Sinäkö siitä menet takaukseen? Uskallatko mennä takuuseen? Sanopa,
uskallatko?

--Voi kun sinä tuolla tavalla, vaikeroi emäntä.

--Siinäpä nyt on, etpä uskalla. Sillä väellään tynnörin kirppuja
paimentaa, kuin yhden tytön. Menköön vaan mitä pikemmin sinne
Ahoniemeen, jos se ottaa.

--Aivanko todella sinä sallit Aatulle mennä, vaikka olet sitä tähän
asti vihannut.

--Sano sinä, ketä tässä vielä osaa rakastaa. Niistä näkyy saavan saman
palkan kumpaisestakin, rakasti tai vihasi. Sen minä olen vaan
päättänyt, että toista kertaa ei saa kuulua minun kartanossani
isättömän lapsen itkua. Varokoon sitä ja menköön mihin on aikomus
ollut.

--Tuleneeko tuosta taloa, huomautti emäntä.

--Auttaa heitä minkä jaksaa. Toista kertaa en paimenna, ja se päätös
pitää. Saat sanoa, että valmistautuu sinne jo tämän talven aikana
menemään.

Äänettömyys oli emännän lupaus, ja hän poistui surumielisenä toisiin
huoneisiin. Anna Liisa oli kuullut isänsä kiivaan puheen ja käynyt sitä
oven takana kuuntelemassa. Emäntä oli sitä arvannut ja nyt yhteen
tultua kysyi:

--Sinäkö siellä kävit oven takana?

--Seisoin minä siinä vähän.

--Kuulitko mitään?

--Kuulin...

Hän katsoi lattiaan, vesikeitteet kierrellen silmiä. Vähän aikaa oli
äänettömyyttä. Äiti viimein virkkoi:

--Se on tullut niin epäluuloiseksi, vaan kyllä se siitä ehkä muuttuu,
kunhan käyttäydyt nuhteettomasti.

Vesikeitteet olivat valmistuneet. Kyyneleitä esiliinaan pusertaen hän
sanoi:

--Onhan sillä isällä syytä luullakin.

Tämä oli päätösitku noudattaa isän tahtoa ja varjella häntä siitä,
ettei kuulu isättömän lapsen itkua. Uhkamielisyys pyrki toveriksi tässä
isän tahtoon taipumisessa.

       *       *       *       *       *

Aatu tuli jo siihen luuloon, ettei hän sittenkään saanut Anna Liisaa,
vaikka oli niin uskonut. Kun myöntymys nyt viimeinkin tuli, oli se
vähän käsittämätöntä Aatulle, ja hän tahtoi että asia päätettäisiin
kiireellä. Malinen sanoi sallivansa, vaikka menisi vielä kiireemmin, ja
silloin alkoikin asiat joutua. Kuulutuksen ja häiden väliä ei ollut
päälle kuukauden. Tällainen kiire ei ole talonpoikaisten kesken
tavallista, ja jos niin tapahtui, alettiin asialle hakea muita syitä.
Kylän ämmät, joille oli tehty ilmeinen vääryys lyhentämällä kielen
pieksuaikaa näin lyhyeksi, koettivat nyt korvata sitä ja tekivät
varmoja päätöksiä, että Anna Liisan täytyi pukkautua miehelään näin
kiireesti. Kummako se, kun on jo ennenkin! Mutta tällä kertaa ämmät
erehtyivät.

Aatu piti häät rikasten tavalla ja vieraat osoittivat ystävällisyyttään
kokoontumalla kaikilta kutsuntahaaroilta. Malinen ei kotonaan laittanut
lähtiäisiä sanottavasti. Hän epäili, että jos sinne vieraita kutsuisi,
muistuisi niiden mieleen yhtä ja toista Anna Liisasta. Arkana hän
täälläkin vävynsä kotona katseli vierasten kasvoja pitojen
alkupuolella, mutta vakaantui vähitellen siinä ajatuksessa, ettei ne
sitä muistele. Paino hänen mieleltään keveni, niin että saattoi toisten
isäntäin kanssa maistella ja rupatellakin. Mielihyvällä hän katseli,
kun vieraat juhlallisesti nostivat hänen tyttärensä emännäksi. Ei
mitään erotusta siitä kunniasta, mikä tavallisesti muillekin annetaan.
Vieläpä koetti kylän kauppamies pitää puhettakin, aivan kuin ylhäisten
häissä, mutta pahaksi onneksi rupesi siihen puuhaan niin kovin myöhään,
että kieli ja sääret olivat ennättäneet pehmitä liiaksi. Puoli kymmentä
kertaa hän lykkäsi kieleltään »arvoisat» sanan päätä ulos, mutta se
palautui aina puolitiestä takaisin. Puheenpito loppui siihen ja puhuja
painui penkille.

Häiden vietto oli Anna Liisan mieltä paljon virkistänyt. Niiden
loputtua seurasi tavalliset taloustyöt, joissa alkavalle on paljon
ajattelemista. Kotona sai olla äidin varassa, nyt pitäisi antaa neuvoja
toisillekin. Monesti meni »käsi päähän», kuten sanotaan, kun puuttui
vielä niin paljon talossa tarvittavia kapineita. Milloin huusivat
joukot mitäkin puutetta. Ei ollut ammetta, missä vettä säilyttää
lehmille, ei ämpäriä, millä veisi eteen. Jos oli liinoja, ei ollut
millä niitä puhdisti, jos oli lihoja, niin ei ollut mihin niitä
suolasi. Jos tarvitsi luoda lantaa tai heiniä, niin ei ollut työaseita
kuin suku kutakin ja nekin varsia vailla. Aatu itse ei voinut auttaa
pienimmästäkään puutteesta. Hän, lyhyesti sanoen, oli niin jälellä
tekotaidossa, ettei osannut kuin hätänäpin puun poikki leikata ja
huonosti halkaista. Se ominaisuus hänellä kumminkin oli, että saatuaan
jonkun puutteen päähänsä teetti muilla, eikä tahtonut osata
helpottaakaan. Jos haettiin mies tekemään ämpäriä ja loukkuja, niin
niitä piti tehdä niin suunnattomasti, kuin jos koko talo olisi ollut
täytettävä ämpäreillä ja loukuilla. Sama oli rautakalujen laita, ja
niistä ei tahtonut työ loppua, kun niitä ei täysijärkiset ruvenneet
liikuttelemaan pienentämättä. Jos Anna Liisa tai tekijät panivat
vastaan tätä teettötapaa, sanoi siihen Aatu, että antaa vaan tulla
kestäviä ja niin etteivät lopu huomenna. Tällä tavalla tuli olemaan
alituiset »mestarit», joille meni palkoiksi paljon rahaa, mutta aina
sitä oli.

Aika-ajoin kävi Malinen vävynsä kotona kylässä ja tarkasteli työaloja,
mitä täällä puuhataan. Harvoin hän pääsi tyytymättömälle mielelle,
sillä vävypojan rysäyttelemällä teettämät työt näyttivät edistyksen
askeleilta. Aatulla näet oli kaikilla aloilla samat ohjelmat. Peltoa
kun rupesi teettämään, niin sitä tuli tynnörien aloja, olkoonpa makua
panna jos tahansa. Ojat olivat siihen aikaan muillekin tuntemattomia.

Malinen jo mielessään kehasteli, ettei hänen tyttärensä ole joutunut
niinkään huonoon naimiseen, kuin ovat mahtaneet luulla joutuvan tuon
rikoksen takia. Talo näkyy rupeavan kohenemaan ja autetaan miestä, jos
näyttää tarvitsevan; on tuskan vara. Sen saavat nähdä, että hänen
tyttärensä seisoo vielä samalla rapulla, jolla muutkin kunnialliset
ihmiset.

--Teetähän työtä ja pidä talo hyvässä kunnossa, niin ehkäpä tässä
mennään, sanoi hän jo kerran Aatulle hyvällä tuulella ollessa.

Hän oli innoissaan, kuin purjehtija, joka on aluksensa saanut erilleen
rantakivien suututtavista solista ja nyt purjeita levitellen antaa
käskyjä toverilleen, että anna mennä, niin jäävät kaiketi vastukset
jälelle.

Malisen kehoitettava ymmärsi kehoituksen omalla tavallaan ja levitti
purjeensa joka kulmalle, huolimatta siitä, että tätä tapaa sanotaankin
vaaralliseksi. Hän otti velkaa jokaiselta rahamieheltä.

--Antaa tämän asian olla huutelematta, selitti hän jokaiselle erikseen.
Siitä mahtaisi vaan appiukko ruveta luulemaan liikoja, eikä näitä niin
paljoa ole, niin että kyllä ne tukkeutuvat, jos ei nyt aivan niin heti
sattuisi, mutta kumminkin.

Jokainen arvasi, missä tämä velan tukon toivo oli, ja kun tiesivät,
ettei sieltä aivan tyhjää tarvitse toivoakaan, seurasivat Aatun neuvoa
ja olivat saaliistaan hiljaa. Vieraatmiehet ne olivat pahempiakin
puhumaan, mutta Aatupa opetteli itse kirjoittaa töröstelemään nimensä
ja laittoi nimimerkkipainimen, jolla vahvisti asian todellisuuden, ja
silloinpa ei vierastenmiesten ilmoittelemisesta ollut pelkoa. Tämän hän
huomasi varsin soveliaaksi tavaksi tuossakin, kun tuli vuosien päästä
antaa pienempiä kirjoja koroista. Se oli niin helppo ja sukkela keino.
Sai huoletta käyttää talon tulot muihin tarpeisiin. Kerkiäähän ne velat
maksaa sitten, kun appiukko kuolee.

Aatu oli ollut kaiken ikänsä taipuvainen ryyppypuuhiin, mutta nyt
isäntänä ollessaan koetti sitä salata, varsinkin kotijoukolta. Hyvin
salaa se sitä juontiaan harjoitti, niin ettei Anna Liisakaan siitä
isosti tietänyt ensimmäisinä vuosinaan. Ajan ollen hän jo tuli
pölinässä kotiinsakin ja asettui äänetönnä istua tollottamaan penkille.
Jos Anna Liisa tutkaeli mitä hyvänsä, niin ei halaistua sanaa tullut
vastaukseksi. Sai siinä Aatu kuulla kysymyksiä kaikenlaisia, semmoisia
kuin kielen pudottamisesta ja muista, joissa vaimoväki on varsin
taitava. Kun kysymykset ajan ollen tulivat pisteliäämmiksi, sai
kyselijä nähdä, että on sillä korvat ja vähän muitakin jäseniä, koska
pääsi uudestaan taipaleelle, ja jos meni käsivoimalla estämään, niin
sai käsivoimalla eron.

Näiden sattumain perästä alkoi Anna Liisalta löytyä enempikin, sillä
hän oli jo vuosia ollut irti toisten pakottavan vallan alta. Oma arvo
oli noussut, vaikka sen kasvua elämän keväiset raesateet olivatkin
nyyristyttäneet. Tuo mies, johon hän oli yhdistettynä, ei ollut
koskaan miellyttänyt, ja nyt se sen lisäksi näytti halvalta
juopottelijapöllöltä, jolle saattoi sanoa kaunistelemattomia sanoja.

--Jos vaan sinä, tollake, et pysy kotona ja herkeä kulkemasta juomassa,
niin katso!

--Mene siitä pois, sanoi tollake,--kun kuuli niin tivakoita ääniä.

--Kyllä minä menen ja ilmoitan sinun juontisi isälle, niin se sinut
opettaa, uhkaili Anna Liisa.

--Sano vaan, sano, sano, juokse paikalla sanomaan, turisi juopunut ja
mennä toikkaroi pakosalle, useimmin kylään tai toisiin huoneisiin.

Aatu oli jo tullut näkemään, ettei hänen juontinsa enää ole salassa, ja
saattoi antaa mennä useita päiviä juomatiellä. Anna Liisa laittoi
kasakoita noutamaan kotiin, mutta eihän sinne moni tahtonut lähteä,
sillä haettava niille juonitteli ja tuli siitä juonta haettajallekin.
Kun asia näin yhä paheni, rupesi Anna Liisa todella ajattelemaan, että
hän sanoo isälleen tuosta Aatun alituisesta juonnista. Muut sille eivät
oikein ilmoita, eikä se niitä uskokaan. Mutta kun päätti lähteä
ilmoittamaan, muistui samassa mieleen ilmoituksen seuraukset ja miten
katkerat sanat se sama oli lausunut, jolta nyt oli apua haettava. Nuo
kiroukset uudistuisivat, ja ne mahtaisivat tulla miehisten miesten
välillä kauheiksi. Ei taida tulla hyvää siitäkään. Elämä vaan muuttuisi
kahta pahemmaksi, ja hän itse tulisi miehensä vihoihin. Parempi
taitaisi olla, ettei isä pääsisi tietoon, jospa sen ehkä saisi muuten.

Anna Liisa turvautui toiseen hakijaan, omaan Ristel poikaansa, joka oli
jo lopumma kymmenvuotinen. Hän toivoi että jos Aatua rupeisi
hävettämään, kun oma lapsi näkee noilla retkillä tuollaisena, ja jospa
siitä taipuisi paremmin olemaan kotona. Mielellään saikin poika isänsä
ensimmältä tulemaan kotiin, mutta ei sekään keino pitkältä vetänyt.

--Mikä sinä olet minun alituinen perästä-ajattajani joka askeleella,
alkoi se iltasillakin jurrittaa ja äkäytyi yökaudeksi istumaan.--Enkö
minä saa kylässä olla en yhtään. Istuinhan minä sielläkin Malilan tuvan
penkillä, vaan olisin minä siitä lähtenyt, kun olisin aikani istunut.
Kyllä niitä lapsen tehneitä akkoja olisi löytynyt jos mistä.

--Rupea nyt hyvä Aatu nukkumaan, houkutteli Anna Liisa. Sinähän lupasit
olla muistelematta minun entisiä vikojani, ja nyt kuitenkin olet viime
aikoina ruvennut niistä päissäsi puhumaan. Etkö sinä mene omaantuntoosi
ja ajattele, mille jälelle tässä joudutaan, jos juontia yhä jatkat?
Etkö muista mitenkä monasti lupasit olla juomatta ja muistelematta
minun rikoksiani?

Se oli melkein sama, jos olisi puhunut puulle, ei se kuunnellut, laski
vain omaa junnataan.

--Ensi kerralla mentiin minua halpaa pakoon, silloin oli vielä renki
parempi. Toisella kertaa minä näinikään istuin, ei mentynä pakoon,
vaikka olisihan sitä silloin päässyt lapsen itkulta, kuolluthan se oli.
Minä istuin näinikään kuin nyt tässä. Minä olin parempi, kun kutsuttiin
viimein kamariin. Nyt olen taas halpa ja huono, no minä istun niinkuin
halpa ja huono, näinikään kuin siellä silloin, kun olin huono. Saanenko
tässä istua, ei minun kylässä annettuna istua. En minä tässä paljon
tilaa ota, annettaneenko minun tässä olla. Kuinka kauan tässä annetaan
istua, annetaanko niin kauan, kuin silloin, kun ei enää mentynä pakoon?

Anna Liisa houkutteli niin paljon kuin osasi ja itkikin, mutta siitä ei
tullut mitään apua. Se kun oli kerran saanut päähänsä tuon istumisen ja
siitä juonittelemisen, niin sitä kesti tuntimääriksi, siksi että siihen
aloilleen nukkui.



VI.


Sattumaltako vai tarkoituksessa lienee Malinen tähän aikaan ajanut
vävynsä kotona useammin kuin ennen. Hän oli siksi päässyt tietoon
tuosta alituisesta juonnista ja taisi olla vähän vihiä veloistakin.
Aatu tätä vierasta alkoi pelätä ja luikki metsään tai jonnekin
työpaikkaan pakoon, jos vaan oli tilaisuus paeta.

--Kuuluuko tämän talon mies, hyväkäs, ratkenneen juomaan? sanoi Malinen
jo kerran suoraan Anna Liisalle.

--Ei tuo ole tainnut hyvin usein olla humalassa, sanoi Anna Liisa.

--Sinä taidat salata sen juontia.

--En minä tahdo salata, ei se niin iloista ole. Monesti kai olen
houkutellut heittämään pois, ja jospa se siitä herkeääkin.

--Houkuttelemallapahan se sen heittänee, murisi Malinen ja käveli
ähkäen.--Mahtaa olla siitäkin lisähuolta. Tokko se on enää kotona
ollenkaan, ei häntä tapaa, vaikka kävisi joka päivä. Missä se on
nytkin?

--Jos lienee mennyt metsään paikkoja katselemaan. Odottakaahan, tullee
tuo tuolta, houkutteli Anna Liisa.

--Saisi tuota odottaa ja vähän puhutella, vaan en minä tällä kertaa
jouda. Äitisi on ollut kipeänä toista päivää ja se siellä odottaa.
Kuului ikävöivän sinua, että tulisit lapsinesi käymään katsomassa nyt
minun muassani.

--Aivanko se on jo sängyn päällä sairaana? kysyi Anna Liisa kiireesti.

--Vielä tuo kävi omin jalkoinsa ulkona, vaan ei se näy enää voimakas
olevan.

--Kun tulisi se Aatu kotiin, jos sekin lähtisi, esitteli Anna Liisa.

--Olkoon kotimiehenä, sanoi Malinen.--Laittaa sitten hakemaan, jos
äitisi yhä huononee.

Anna Liisa alkoi laitella lastensa päälle vaatteita ja neuvoi
palvelustytöille töitä. Aatua ei näkynyt, eikä Malinen ruvennut
pitkältä odottamaan. Kaikki neljä lasta käski Malinen panna mukaan.
Vanhin poika pyrki hevosta ohjastamaan ukkovaarinsa edestä, mutta tämä
ei antanut, neuvoi vain olemaan peitteissä ja itse istui kuskin
paikalle. Näytti kuin hänen synkkä mielensä jäisi välistä unohduksiin
tätä kuormaa ohjatessa. Usein hän kääntyi naurusuin selittämään
pienimpäin lasten yksinkertaisia kysymyksiä. Anna Liisan ajatukset
liikkuivat äänettöminä nykyisen ja entisen ajan väliä.

Mitähän jos äiti kuolee, juohtui usein mieleen. Mikä siitä isän
elämästä sitten tulee! Tuossa se istuu, entistään pienemmäksi
kutistuneena, ja tukka kohta aivan valkea. Sanotaan huolestakin
valkenevan. Kuinkahan paljon lienee valjennut minun takiani... Tokkohan
lienee Aatu vielä kotona ... mitähän siitäkin tullee. Ei se ajattele
noita lapsiakaan, saaneeko heidät ihmisiksi kasvatetuksi... Mitähän isä
tuossa ajatellee, kun on istunut pitkän aikaa äänetönnä... Se on jo
seitsemälläkymmenellä ja kukapa tietää, jos kaikki tämä joukkokunta
joutuu hänen varaansa. Mikäpäs siitä muu tullee, jos Aatu menee
tuonaan, ettei korjaa tapojaan. Silloin sitä taas ollaan kotona
takaisin, vaikka ensin pois laittoi. Niin, olihan siihen minunkin
syytäni, kun... Voi hyvä Jumala, mitä se luuli, että minä toisen
kerran ... voi, en toki, kun kerran tulin älyyni ja näin...

Malinen käännähti vähän istuinlaudalla, jolloin Anna Liisa pysäytti
ajatuksiaan. Hänessä syntyi taikamainen luulo, että ne voivat kuulua
kajastuksena isälle, tai ehkä näkyy hänen kasvoistaan, jos se kääntyy
tänne päin. Täytyi haihdutella, ettei niitä enää tulisi mieleen, ja kun
Malinen sattui kääntymään, pelkäsi hän kuulevansa jotain samoista
asioista. Sanottava sattui kumminkin olemaan sairaasta, josta he sitten
puhelivat pitemmältä, ja niin hälvenivät nuo ikävimmät ajatukset ja
luulot.

       *       *       *       *       *

Laihana, taudin puna kasvoissa, lepäsi tuo rakastettava ja hiljaisen
ahkera Malilan emäntä. Anna Liisa heti nähtyään huolestui tuosta
oudosta kasvojen punasta ja kyyristyi sängyn viereen itkemään. Sairas
lohdutteli paranemistoiveilla, mutta tuli sekaan lausuneeksi sanoja,
jotka panivat ajattelemaan aivan toista. Jokainen päivä alkoikin
todistaa asian kääntyvän kuoleman eduksi. Paljon näkyi sairas kärsivän
sisällistä tuskaa, vaikka vältti huutaa sitä julki, jottei saattaisi
itkeviä enemmän suremaan. Lapsetkin siinä usein kihertelivät mummonsa
sairasvuoteen ympärillä ja pillahtivat aina tuskan aikana itkemään.
Pienimmätkin sen vaistomaisesti huomasivat, kun näkivät äitinsä
silmistä raplattavan alas suuria karpaloita.

Malisen mieli ei näinä päivinä ollut kirkkaampi kuin muidenkaan. Hän
ehkä suri eniten kaikista, vaikka ei näkynyt kyyneleitä. Ne olivat kuin
rautaisen kuoren alla, josta ei voi löytää tietä ulos. Kun monen
tuskaisen päivän perästä taas oli ollut kauhea tunti, tuli Malinen
aivan sängyn kupeelle seisomaan, aikeessa jotain sanoa, ja silloin
näytti että kova on taistelu siitä, että jos pettää kuori ääntä
ottaessa.

--Sinun aikasi taitaa tulla, etkö halua mitään?

Anna Liisa katsahti isäänsä silmiin, sillä sen ääni väkisin värähteli.
Sairas kallisti ensin katseensa noihin toisiin ja sitten ylös
mieheensä. Se oli sanaton vastaus kahden, kauan yhdessä eläneen
välillä, joka kieli vielä nytkin tuli hyvin ymmärretyksi. Malinen aikoi
jotain lisätä, mutta nyt olisi taitanut kuori pettää. Kiireesti meni
hän ulos, josta vähän päästä tuli vakaantuneempana ilmoittamaan, että
hän lähettää hakemaan pappia. Sairas siihen myönnytti. Toinen renki
laitettiin noutamaan Aatua. Anna Liisa sitä muistutti, sillä hän
toivoi, että jospa semmoinen, kuin kuolemantapaus, näkemällä nähtynä
vaikuttaisi muutoksen Aatun turmiolle kallistuvassa elämässä. Onhan
moni ihminen semmoisten kautta huomannut huonon tilansa ja alkanut
pyrkiä paremmaksi.

Kului muutamia tunteja hakumiehiä odottaessa, mutta kolmas hakija,
kuolema, joutui ennen. Se on jo monta vienyt eikä viivyttele. Kuoleman
hetkellä ei tuska enää sen suuremmaksi uudistunut. Pari, kolme syvää
huokausta, ja silloin oli elämä lopussa. Syvästi näkyi vaikuttavan
Maliseen tämä eron hetki, mutta hän tahtoi kantaa miehen tavalla
surunsa. Vaimoväki ja lapset itkivät hänenkin puolestaan.

Pappi, sielun tien neuvoja kuolinhetkellä, joutui vasta sitten, kun
emännän oli täytynyt aloittaa yksin matkansa. Kahvia juotuaan lähti
pappi takaisin. Toisen rengin, joka oli Aatua hakemassa, olisi pitänyt
matkaan katsoen joutua vähän ennemmin, mutta ei sitä näkynyt. Vasta
pitkän ajan perästä, kun pappi oli mennyt, aamuyöllä, ilmestyi hevonen
tallin eteen, yksi mies reessä ja sekin niin huonona, ettei rinnustinta
auki saanut. Malinen meni katsomaan, mitä ne siellä vielä nuhturoivat,
mutta näkikin, ettei sieltä oltu haettavaa saatukaan, ja hakija
rönttänä humalassa vatuloi puhua sitä ja tätä. Ei ollut muka kotona,
mutta toisekseen, että se tulee omalla hevosellaan, ja viimein, että
kuului olevan niin kiirettä työtä. Malisen sydämyksiä hiveli hyvältä
paikalta näitä vatuloimisia kuunnellessa. Hän arvasi heti, missä työssä
siellä on talon mies ollut, koska hänen renkiään on pidetty toverina.
Tämä oli jo Malisesta sietämätöntä. Tulisesti sivalsi hän ruoskan
tallin naulasta, kuotasi juopuneen rengin kontalleen tallin lattialle
ja läikytti varrella niin turkkiin, että kopina kuului kartanolle. Sitä
toimitettaessa ei kuulunut erittäin paljon kirouksia, taisi vasta
sattunut kuolemantapaus niitä tällä kertaa vähentää. Muille joukoille
ei Malinen puhunut koko kapinasta eikä mistä syystä se oli, Anna Liisa
pääsi kumminkin kaikki ymmärtämään, kun näki juopuneen renkipojan tuvan
nurkassa kutjottavan. Semmoistahan se oli, ei ollut toivoa huolten
huojentumisesta, ja uneton seurasi yö. Mutta tottapa nämä kaikki on
luoja hänelle sallinut...

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna käski Malinen valjastaa hevosen ajoreen eteen.

--Minnekkä te menette? kysyi Anna Liisa.

--Käyn nikkarille puhumassa, että tulee kirstua tekemään.

--Eiköhän meidän pitäisi siinä reessä lähteä kotiin, siellä mahtaisivat
tarvita.

--Tokko tuolla hyvin tingalle kaivattaneen. Olehan vielä tämän päivää
täällä.

Ensimmäisen kerran kuuli Anna Liisa isänsä viittaavan siihen, ettei se
olopaikka sattunutkaan hyvä. Aivan väkisin muistui mieleen isän ankarat
päätökset kiireisestä mieheläänmenosta ja tuonnehan se oli joutuisin
mennä. Nyt äidin kuoltua olisi täälläkin isän kotona tarpeeseen...
Ajatuksiin kuvastui jälelle jääneitä tien haaroja: aidatuita, yli
hypätyitä ja sivu mentyjä.

Suoraa päätä ajoi Malinen vävynsä taloon. Siellä oli kaikki vallan
mainiosti. Talon mies makasi kohmelossa ja työväki vetelehti laiskana,
pitäen mielensä mukaista elämätä. Karpastuivat ne vähän, kun näkivät
Malisen tulevan. Se liikkuikin terävännäköisesti, eikä käpistellyt
kauan kartanolla. Suoraan ja ovia rysäytellen astui hän talon miehen
kamariin.

--Täällä vaan nukutaan, sanoi hän tervetuliaisiksi semmoisella äänellä,
josta osaa havahtua.

Aatu kohotti päätään, silmät vähän säikähdyksen tapaisesti murjallaan.
Malinen katsoi karsaasti.

--Minä tulin nyt itse tänne juomaan, ettei tarvitse renkipoikaa
juotella.

Vävy kohottautui sängyn laidalle istumaan ja hattuaan hakien mukisi:

--Kenenkäpä renkiä täällä lienee juoteltu.

--Vai ei ole juoteltuna, sen näköisenä se täältä palautui illalla.

--Missä lienee juonut.

--Luuletko sinä, juutas, minua niin tuhmaksi, etten ymmärrä, missä se
on juonut. Minä laitan miestä hakemaan kuolevalle hyvästiä heittämään,
mutta sillä on parempia toimia ja vieläpä hakumies otetaan yhteen.

--Vähän kai täällä on juotu.

--Siltä näyttää, että vähän sitä on juotuna! Mies ölhöttää kuin sika.
On niin paljon että...

Malinen hivutti sormiaan kohennuskepin varteen, vaan paluutti takaisin,
kun näki vävynsä kohentautuvan puolustusasentoon. Olisiko pienuus
peloittanut.

--Sen sinä saat uskoa, aloitti hän taas, että jos et paikalla paranna
tapojasi, niin sinulta hallitus loppuu. Siihen ei mene monta
päivääkään, kun se on poikessa. Minä teen sinusta mitättömän miehen,
usko pois, saat siihen katsoen rötkästellä... Ja ala suoriutua ihan
paikalla työhön. Luulisi tuon jo hävettävän, kun taloinen mies on
tuolla ruojuulla.

Puhe loppui siihen. Malinen istuutui vähäksi aikaa tuolille ja katseli
tuimin silmäyksin talon miehen kömpelöitä tuumia työhön lähtöön. Kun se
näytti alkavan tulla toimeen, lähti hän ajamaan kirstuntekijän
tiedustuksille.

Heti Aatukin muutti työalansa ja lähti kävelemään kyliä kyselläkseen,
mistä saisi velkaa. Hän piti Malisen uhkausta niin paljon uskottavana,
että päätti ennakolta kerätä takavaroja sen ajan varalle, jos tuo ukko
ottaa hallituksen häneltä pois. Mutta eipä ollut enää huokea löytää
velan antajoita, ne kun olivat panneet kaiken kärsimyksensä entistenkin
odotukseen. Monen tyhjään menneen kysymyksen perästä onnistui Aatu
saamaan semmoisella valheella, että Malinen itse käski hänen täältä
pyytää. Sillä kujeella irtautui vielä sata, parinenkin, ja niissähän
oli ryyppyrahoja toviksi aikaa, ottakoon nyt hallituksen, jos sitä
haluttaa. Näiden rahain käyttämisestä vilahti Aatun mieleen jo
säästäväisyyden tuumiakin, joka nyt aluksi alkoi sillä tavalla, että
myöskenteli salaisesti ryyppyrahoiksi jyviä, lihoja ja mitä mikin olisi
ostanut. Nämä toimet olivat hänen suurimpana huolenaan, eikä hän
yrittänyt hautajaisiinkaan lähteä. Anna Liisa sai houkutella pitkän
aikaa, sillä hän ajatteli hautajaisvierasten kovin kummeksivan, jos
ainoa talon vävy on poikessa. Pelkona taisi Aatulla olla Malisen
uhkailut, mutta tämä oli turhaa luuloa, sillä olihan torumiseen
muitakin tilaisuuksia, jos hautajaiset vietti rauhassa ja sovinnossa.
Rauhassa hän saikin olla, se vaan oli suurinta, etteivät ryyppyjen
annokset tahtoneet sattua kohti yhtään kertaa.

       *       *       *       *       *

Aika kului taas kevättalveen. Tyhjältä ja työläältä tuntui Malisesta
emännätön talonhallinto. Ilmestyi siihen hankaluutta, jos minkälaista,
jotka aina päivää viettämään lähtiessä suututtivat. Palvelusväki oli
huoletonta, eivät kamariakaan lämmittäneet kaikistellen kevätpuoleen,
mahtoivat ajatella, että eikö tuolla tulle toimeen. Oli taaskin
muutamana aamuna kylmä kuin talli. Joitain kapuloita toivat uuniin
paljolla hoputtamisella. Niitä hän sytytteli viluissaan ja riiteli
itsekseen.

--Ei, helvetti ollen, tällä elämällä tee mitään. Lämmitä huoneet, hae
jauhot, suolat ja mitä vaan tarvitsee. Jos niille, sen latukoille,
antaa avaimet, lyövät ne määrittömiä jauhoja. Mitä ne siitä huolivat!
Kun olisi se Maija pysynyt paikoillaan, mutta miehelle senkin piti
päästä. Jo, perhana ollen, niillä on mieltä. Mökki muka laitetaan.
Sitäkö täytistä ne vielä kaunistelee, sanoisivat suoraan, että ukko
tässä pitää olla ja akka. Joutaisi ne nyt nuokin tähteet, mitä niistä
on minulle apua. Siellä he navetassa rallattavat, anna minun tässä
paleltua ja hypätä niiden käskyläisenä. Tuskin ruokaa oikealla ajalla
laittavat... Jos olisin mies vähän nuorempi.

Kuului raminata oven avaimessa. Malinen ajatteli, että ne tulevat taas
jotain vajaata valittamaan. Piikapahan sieltä tuli kysymään.

--Mitä sitä keitetään?

--Keitä puuroa!

--Onkohan niitä haettuja ohrajauhoja.

--Minunko ne pitäisi joka kohta tietää? Taitaisi olla patakin
neuvottava.

Piika osasi lähteä kyselemästä. Malinen yhä laski elämänsä haittoja.

Kaikki tässä pitäisi tietää, yksin keitoksetkin. Juutas heitä lienee
arvannut painaa mieleensä, mitä sitä milloinkin on keitettävä. No,
keittäkööt puuroa, vaikka taisihan sitä olla eilisaamunakin. Mutt'
eiköhän se alituinen puuron keitto ole hupa voille. Ilmankos sitä
astiaan karttuu niin hitaasti, että eihän siitä tänä kevännä myömään
pääse, tuskin yhtään leiviskätä... Kyllä tämä elämä ei maksa mitään...
Jos olisin mies nuorempi... Ja mikäpä tässä auttanee, jos aikoo talona
olla. Olisihan se hyväkäskin siellä autettava, kun tuosta luulisi kalua
tulevan. Hyvä maa sillä laiskalla on, parempi kuin tämä, sietäisi siitä
pitää kiinni.

Monelle puolelle siinä ajatukset risteilivät. Tuntui toisinaan
houkuttelevalta sekin ajatus, että jos olisi mies nuorempi, joka
merkitsi sitä, että emäntä olisi otettava. Mutta kun ajatukset kulkea
vilkasivat valintamatkalla, niin ei sieltä löytynyt soveliaita.
Nuori-ikäisiä kyllä vilisi ajatuksissa useampiakin, mutta ei oikein
miellyttänyt niistäkään ottaminen, kun oli tullut ennen kovin paljon
noituneeksi sellaisia vanhoja ukkoja, jotka ottavat nuoria vaimoja.
Alkaisivat heti niitä muistella ja nauraa.

Kotoinen elämä kun oli mennyt näin hoperopohjalle, jäivät Ahoniemessä
käynnit vähemmälle, vaikka nyt siellä olisi ollut hyvinkin
tarpeeseen. Anna Liisa siellä koetti väkyyksensä vastustella Aatun
hävittämiskiihkoa ja houkutella pysymään talon toimissa, mutta kun näki
kaikki turhaksi, täytyi turvautua isän apuun. Aatun tietämättä hän oli
lähtenyt ja tuli kotitaloonsa. Malinen arvaili jo vähän käynnin syytä
ja alkoi tiedustella yhtä ja toista.

--Ei sillä elämällä enää tee mitään, valitti Anna Liisa vesissä silmin.
Aatu on heittänyt työn toimet aivan leväperään ja on ruvennut
kauppailemaan kaikkia talon tavaroita, kun vaan sattuu ostajia.

--No siinä se on kerran maailmassa ihmisen hedelmä. Vie, vie sinä...
Malinen ruopi päätään ja noitui.

--Taitaahan ne velatkin sitä ahdistella, jos tuo sen tautta, sanoi Anna
Liisa.

--Vaikka kolmasti, niin onko tuo sitten maksamista.

--Eihän se ole, vaan myönyt se on ja yhä myöpi, vaikka minä olen
kieltänyt, valitti Anna Liisa.--Eikä vielä sillä hyvä, vaan se taitaa
sitäkin maata kaupitella, ja mihinkä tässä sitten joudutaan!

Hän alkoi itkeä.

--Vai jo sillä vietävällä on sellaisiakin aikeita. Siinä taitaisi talo
mennä hinnasta. Ja eipähän sen pää kieltäne tekemästä sitäkin. Eikö
pitäne minun ottaa kiinni siitä hallituksesta.

--Siinä toivossahan minä tulin isän puheille, että rupeisitte pitämään
yhtä tai toista neuvoa.

--Pitänee tuohon ryhtyä, vaan kyllä siinä neuvonsa tarkkaan tarvitsee,
mahtaa niitä velkoja olla siksi paljon. Onko se sinulle sanonut, minkä
verran niitä yleensä on?

--Ei tuo ole määrää sanonut muuta, kuin että pienempänä ne ovat kuin
silloin ostaessa.

--Mahtaisivatkohan olla pienempänä. Kun luulisi, että tasoillakaan
olisi pysynyt, niin helppo ne olisi suorittaa, jos toisen maan möisi.
Ei niistä muuten pääse, minulla on omiakin velkoja jonkun verran. Joko
pitänee tästä luopua ja se ottaa, on siinä etupaikat paremmat.

--Tehkää vaan, miten hyvä tulee! kehoitti Anna Liisa.

--Jos minä sen tekisin, niin en minä sille laiskalle anna rahaa
penniäkään, enkä velkakirjojakaan lunasta hänen nimessään muuten, kuin
minulle siirtämällä. Sitten sen täytyy heretä niistä kolineistaan ja
ruveta työn tekoon, tai jos ei rupea, niin minä näytän velkakirjoilla,
mitä hänellä on olemista.

--Sepä taitaisi olla paras keino. Olisi vaan hyvä mitä pikemmin
joutuisitte estämään, ettei saisi kaikkia tavaroita hukata, kehoitti
Anna Liisa.

--Sittenhän tuo lienee mielenviassa, jos kaikki myöpi. Estä sinä, ota
avaimet pois. En minä jouda tätä matkaa juoksemaan, tässä pitää ruveta
valmistelemaan tämän talon myöntiä, ei tämä muutenkaan näy tuovan
mitään hyötyä, kun ei ole taloista vaimonpuolta.

--Eihän minussa ole sen kanssa riitelijätä, alkoi Anna Liisa taas
itkeä.

--Elä riitelekään, muuta kuin ota avaimet pois ja sano, että näin teko
on. Minun aikomuksistani elä puhu mitään. Sano vaan, että kuuluu maansa
myövän ja rupeavan rahojaan syömään, eikä anna meille penniäkään. Saat
sille sen verran valehdella, ryökäleelle, niin ehkä tulee pelko ja
rupee työntekoon. Minä tulen sitten, milloin tulen, aivan tietämättä.

Päätös oli tehty. Anna Liisa lähti kotiinsa, mutta ei hänen mielensä
ollut niinkään iloinen tästä isän antamasta avun toivosta kuin olisi
luullut. Lapsuuden leikkipaikoilla on suuri viehätys, vaikka sinne
olisi sekaantunut surullisiakin muistoja. Alakuloiseksi se tahtoi
painaa Malisenkin mieltä, mutta kun kaikki asianhaarat näyttivät
vaativan tätä tuumaa toimeen panemaan, oli sen annettava niin mennä.



VII.


Talonsa myynnistä lähetti Malinen kahteen eri kirkkoon kuulutuksen,
vaikka olisi se välttänyt vähemmälläkin. Liioista ostajista oli vain
joutavata vastusta, kun sai niiden kanssa juosta niittyjä ja metsiä
pitkin, ja jos ei sinne lähtenyt, alkoivat ne moittia, että ensin
ilmoitetaan, eikä sitten näytetä, mitä siinä on ostettavaa. Vähimmän
miellyttävä ostaja oli tuo entinen puhemies Turunen, toisesta
pitäjästä.

--Mihinkä olet matkalla? kysyi siltä Malinen, toivossa, että jos tuo
olisi muualle menossa.

Kaikki entiset ominaisuudet oli vielä Turusella säilyneet. Silmät
alkoivat mauretellen tarkastella kysyjää päästä jalkoihin ja huulet ne
hekkoilivat. Sitäkin se taisi kummastella, kun häneltä niin sivumenevän
vieraan tavalla kysyttiin.

--Sinun luonasi tulin käymään, pasahti se.

Asiasta ei Malinen enää kysynyt, kutsuihan kamariinsa.

--Sinä olet leskenä.

--Niin olen, vastasi Malinen otsaansa rypistäen ja ajatteli, että
jokohan tuo, juutas, tuli puhemieheksi tarjoutumaan.

--Myötkö sinä maasi?

--Myönhän minä.

--Etkö emäntää ota?

Malinen ei ollut kuulevinaankaan.

--Minä saatan ostaa sinulta maan, jos myöt.

--Osta vaan.

Turunen piti vähän miettimisen aikaa ja mittaili tuttavaansa.

--Saatan minä ruveta sinulle puhemieheksikin. Siellä on meidän
pitäjässä vanhanpuoleinen, rikas leski.

--Mitä tuosta ... murahti Malinen vastaan.

--No olkoon, sanoi Turunen, kun ymmärsi morsianta moitittavan. Eihän se
oikein miellytä, kun se sitä jalkaansa nilkuttaa niin pahasti. Mutta on
siellä toinen nuorempi, jonka matkassa tulee tuhansia perintöä, kun
joutuu. Sillä on vain se vähäinen virhe, että on jo yhden kerran
tehnyt...

Malinen ei enää jaksanut kuunnella keskeyttämättä.

--Ole, helvetissä, hiljaa, jos sinulla ei ole muusta puhumista.

--No, no, ei puhuta, hämmentyi vähän Turunen.--Otetaan se maan kauppa.
Mikä sillä on hintana?

--Viisitoista tuhatta markkaa.

--Irtainko yhtenä.

--Ei.

--Sitten se on liian paljon. Sano oikea hinta.

--Se on oikea hinta.

--Liikaa on. Minä olen varma ostaja, usko pois. En minä itse tarvitse,
vaan pojille. Nuorin poika sai rikkaan vaimon. Oletko sitä päässyt
kuulemaan.

--En.

--Vai et. Rikkaan se sai. Minä en luullut siitä tulevan mitään, mutta
annahan ollakaan: poika pelasi kuin miehet. Viime syksynä oli häät ja
nyt talvella syntyi tyttö.

--Hm, äänsi Malinen vastenmielisesti ja meni käymään tuvassa, piikoja
ruuan laittoon neuvomassa.

Hän heitti Turusen yksinään ja viivytteli vähän aikaa ulkona, jottei
tarvitsisi kuunnella mokoman tuumia. Mutta ei siitä kauaksi päässyt
eroamaan, se tuli hakemaan, mihin talon mies meni.

--Vävysi luokseko menet, jos maasi myöt, kysyi Turunen, kun he olivat
syömässä.

--Miten sattuu.

--Minkälainen mies se on se sinun vävysi?

--Mikähän lienee.

--Se olisi ollut mainio mies, jota minä silloin kerran käytin täällä.
Hukkaan se reissu meni.

Malinen ei vastannut mitään, ajatteli vain, että tuon se nyt s----a
muisti.

--Sinä sanoit silloin tyttösi olevan aivan tietämättömän miesväestä,
vaan eipä se ollutkaan.

Turunen nauraa kähäytti puheensa lopuksi. Malista tämä suututti, ja
vaikka hän oli päättänyt olla vastaamatta, ei kumminkaan malttanut,
vaan sanoi ynseästi.

--Kukapa ne tietänee?

Hän muuttui yhä jurommaksi, eikä ollut kuullakseenkaan, vaikka Turunen
teki esityksiä toisen toisensa perästä.

--Mikä sinulla on? koetti se innostuttaa toveriaan.--Minä jos olisin
leskimies, niin sen näkisit, että siinä ei pitkältä tuumailtaisi. Tee
nyt kumpi hyvänsä, lähde ottamaan emäntä tai myö maasi. Minä saatan
olla apuna kumpaisessakin.

Sen verran oli vielä Malisella kärsivällisyyttä, että hän malttoi
selittää olevansa yhtä vähän kummankaan avun tarpeessa.

--No ei sinun elämäsi tuoltaan maksa mitään, päätti Turunen.--Toisen
tai toisen sinä teet. Laskehan sitä hintaa alemmaksi, eläkä myö muille,
niin minä tulen toisen kerran poikineni ja silloin ostetaan.

Malinen ei mennyt mihinkään lupauksiin, eikä pyytänyt erotessa käymään
vastakaan talossa.

Sinä keväänä kohtasi Malista sekin harmi, että heinät loppuivat
eläimiltä, vaikka aina ennen oli ollut tähteen heittäen. Se oli selvin
merkki, mitä on tehtävä. Ja sulan tullen antoi hän mennä kaikki
rahaksi, niin ettei heittänyt kuin hevosen ja joitakin isoimpia
huonekaluja y.m. vähän. Rahaa kokoontui hyvä summa, vaikka meni niistä
joku osa Malilan omain velkain suoritukseen.

       *       *       *       *       *

Aatu odotti Malisen rahoja kuin hepo kesää ja selitti karhuaville
velkamiehilleen kehastellen: kohta saatte. Varmaa tietoa ei ollut
siitä, tulevatko nuo rahat vai ei Aatun velkoihin, sillä Anna Liisakin
oli ollut kiellon mukaan puhumatta, mutta sitä hän toivoi, ja
velkamiehetkin rupesivat rauhallisesti odottamaan.

Ja Malinen tuli rahoinensa Ahoniemeen. Entinen isäntä oli tämän vasta
tulleen edessä hyvin nöyrä ja heitti mielellään kaiken hallituksen sen
käsiin. Ja kukapa ei olisi tällaista hallitusta heittänyt, jossa oli
suurimpana työnä velkain maksaminen. Näitä saamamiehiä alkoikin olla
Malisella vieraina melkein joka päivä ja välistä useampiakin.
Arvokkaasti hän otti vastaan näitä vereksen puolikunnan isäntiä ja luki
rahoja.

--Mitä nämä ovat nämä pienet velkakirjat? alkoi hän jo tuskailla, kun
niitä löytyi jokaiselta.

--Se on antanut niitä minulle koroista, mitä muilla lienee, selitti
eräs velkamies.

--Niin ne ovat minunkin, vahvisti toinen.

--Siitä sen näkee miehen, kiivastui Malinen.--Lieneekö koko
olinaikanaan lyhentänyt penniäkään velkaansa.

--Lienee tuo toki lyhentänyt.

--Siltä tämä näyttää, että on se mies lyhentänyt, kun ei ole korkoja
maksanut.

Velkamiesten käyntiaikoina laittautui Aatu pois pihasalta. Lieneekö
ajatellut, ettei niitä jälkipuolen asioita ole hupainen kuunnella.

--Tiedätkö sinä noiden velkaisi määrääkään? kysyi Malinen tuimasti, kun
sai Aatun eteensä sen perästä, kun oli suuttunut maksaessaan.

--En minä heitä tarkoin muista, vastasi Aatu, aivan kuin ne eivät
häneen kuuluisi ollenkaan.

--Oletpahan, sen vietävä, muistanut velkuuttaa jokaisen, vaan eipähän
ole niiden maksajata. Kyllä ne vielä koituu sinun omaan niskaasi, jos
et paranna tapojasi. Minkä verran niitä on vielä jälellä niitä velkoja,
kun minun maksuni alkaa olla kohta kymmenessä tuhannessa!

Ei kuulunut muistavan.

--No jo, s----a ollen, sinä olet koko miehen vetelys. Se ei tiedä
asioistaan, ei sen vertaa kuin koira pojistaan.

Summateko oli vaan edessä, sitten vasta lienevät kaikki, kun ei enää
tule tahtovata. Semmoinen onnen aika mahtoi olla vielä kaukana, vaikka
olisi se saanut jo tulla. Malinen ei enää jaksanut pysyä rauhallisella
tuulella velkamiehiäkään kohtaan.

--Onko sille ollut pakko antaa velkaa? alkoi hän jo ensimmäisille
juonitella.

--En kai minä ole ensi tahtomisella antanutkaan, puolusti joku. Moneen
kertaan kävi kiuhnaamassa ja sanoi teidän käskeneen.

--Minäkö käskenyt! Se on helvetin vale! En kertaakaan. Käypäs hakemassa
tänne se juutas...

Aatu ei ollut arvannut mennä niin etäälle, etteivät olisi löytäneet.
Väkinäisesti, kierona sai hänet velkamies tulemaan esille.

--Mitä s----n peliä sinä kuulut käyttäneen velkaa ottaessasi, että minä
muka olen käskenyt. Milloinka minä sinua olen käskenyt? Sano!

Mitäpä siihen osasi sanoa.

--Milloinka se on sen kirjan antanut? Näytäpäs.

Velan perijä näytti.

--Tänä viime talvena. Mihinkä sinä ne rahat panit.

Vitkastellen vastata jurautti Aatu, että hän on maksanut toiseen
paikkaan.

--Mihinkä? Missä se on se maksettu kirja?

--Poltin.

--Poltit sinä sen... Piruko häntä lienee opettanut tuon nimensä
kirjoittaa töhräämään. Jos sitä joku ihminen on opettanut, niin se ei
ole sen kirotumpaa työtä koskaan tehnyt ja olisi ansiokas saamaan
rosvon rangaistuksen. Nyt se on kyennyt noita kirjoja tiiraamaan joka
nurkassa, eikä niistä ole päässyt syrjäinen tietoon ollenkaan. Ja kuka
vietävä sille lienee valmistanut tuonkin nimipainimen. Tuo se paikalla
minun käsiini.

--Tuolla on vinnillä turkin taskussa, ilmoitti Aatu ja lähti kävelemään
ulos.

Malinen ei lauhtunut, ennenkuin kävi tuon nimipainimen hakemassa, ja
sitä ensin kirveshamaralla mukutettuaan nakkasi uuniin. Se oli
viimeinen merkki Aatun hallituksen lopusta. Malinen istui ajattelemaan.

--Näiden velkain laita on sellainen, että minä en nyt paikalla maksa
tämän enempää, puhui hän.--Tässä täytyy ottaa tämän talon hoito
huolekseen, eikä auta kaikkia rahoja nyt alussa paneminen velkoihin. Ja
loppupuolella nuo jo lienevätkin, niin että jos vuosia tulee, eivät ne
kauan kestäne, ennenkuin loppuvat.

Muutamat suostuivat odottamaan, vaan toisia oli, joilla kuului olevan
tarvis rahojansa, ja niille täytyi vielä markkoja lukea, vaikka ei se
olisi ollut mieleistäkään, sillä kukkaro kävi yhä tyhjemmäksi. Malinen
jo monesti katui tekojaan, mutta minkäpä enää teki, täytyi jatkaa, kun
oli alkanut. Tarkasti hän nyt valvoi talon hallitusta, niin ettei
Aatulla ollut kuin työ ja ruoka yhteistä, eikä hän päässyt mihinkään
huoneeseen, jossa olisi ollut jotain ottamista.

Anna Liisa sai olla niinkuin ennenkin. Mutta vaikka hän oli niin nöyrä
ja uskollinen kuin osasi, alkoi yhtä kaikki Malisessa ilmestyä
kylmyyttä häntäkin kohtaan. Ystävällinen asiain keskustelu väheni
vähitellen aivan päiviä kestävään äänettömyyteen asti. Kylmyyden
oikeita syitä ei Anna Liisa ymmärtänyt, vaikka koetti mielessään
tutkia. Yhtä hän luuli, nimittäin sitä, että hänen ehkä pitäisi olla
Aatulle samalla tavalla vihoissaan kuin isä näkyy olevan, mutta miten
se toki soveltuisi, vaikka se onkin tuommoinen. Aatu näytti lähestyvän
lapsiaan, varsinkin vanhinta poikaansa, ja kuletti sitä toverinaan
työpaikoissa ja missä liikkui. Poika puolestaan näkyi kiintyneen
isäänsä ja pyöri aina sen luona, eikä äitiä enää niin paljon kaivannut.
Anna Liisasta se oli mieleen. Voipihan Aatu tuolla tavoin vakaantua
ajattelemaan lastensa etua. Anna Liisan itsensä täytyi isän takia olla
osoittamatta mitään kuiskailevaa ystävyyttä miestänsä kohtaan. Siitä
olisi syntynyt heti luulo, että ne ovat yksistä tuumin taloa
hävittämässä. Vaikea oli hänen asemansa. Jokaista päivää aloittaessa
syntyi huolettavia ajatuksia, miten osata olla, ettei sopu tykkänään
pahenisi.

       *       *       *       *       *

Vuodentulo oli tänä kesänä niukka, niin että se teki monen miehen
toiveet turhiksi. Halla oli rapsinut alavilla paikoilla viljat melkein
mitään tekemättömiksi. Malinen oli pannut paljon luottamusta siihen,
että hän saa leikata rukiit kahdelta paikalta, mutta nyt kävi toisin.
Suuret elonmyynnin ajatukset sai heittää pois mielestä, hyvä jos
tarkalla hoidolla riitti omalle joukolle vuodeksi.

Malinen ei tahtonut jaksaa hallita itseään. Hän oli vakuutettu ja
tahtoipa kiroillakin sitä, että Jumala ja ihmiset ovat yksistä neuvoin
asettuneet häntä sortamaan ja ahdistamaan. Se on ihan varmaan häntä
varten tämä huono vuosi, ei sitä muuten olisi tullut. Peräti
kiukkuisena kokoili hän aittaan niitä vähiä eloja, mitä riihistä
karttui. Tässä eloaitassa ei saanut käydä kukaan muu, jos ei hän itse
ollut katsomassa.

Avain oli hänellä mukana senkin viikkoa, jolloin hän oli riihien
puittamisessa tuolla entisellä paikalla. Sieltä hän tuli takaisin
lauantai-aamuna ja ensi töikseen katseli kaikki paikat, ovatko ne
entisellään. Ei taitanut olla, kovinhan käveli tuohtuneen näköisenä.
Aamiainen oli joutumassa. Lapset asettautuivat jo syömään pienelle
pöydälle, mutta vanhin poika kaipaili veistään.

--Olihan se sinulla illalla, mihinkä sinä sen nyt panit, sanoi Anna
Liisa.

Malinen kuuli keskustelun ja mitä kaivattiin. Vihasta puristetuin
huulin astui hän pöydän luo ja nakkasi veitsen pojan eteen.

--Tuossa on nuoren rosvonoppilaan veitsi, on tainnut työpaikalle
unohtua.

Pojan kasvot sävähtivät punaisiksi. Anna Liisa tyrmistyi niin, ettei
tahtonut saada sanaa suustaan. Hän näki selvään pojan olennosta, että
se on johonkin syyllinen.

--Hyvä Jumala! Mitä se on Ristel tehnyt? huudahti Anna Liisa
kauhistuneena.

--Varastamassa se on ollut isähyväkkäänsä kanssa. Tokko lienee
viimeinen varkaus sen vanhempi kuin mennä yönä. Eloaitan pienestä
ikkunan reiästä on pakkauduttu sisään ja sieltä aukaistu yläluukku,
josta kautta on viety jyviä, kuka sen tietääkään.

Tietää sen, miltä tämä tuntui äidin mielestä. Kyyneleet alkoivat
virtanaan juosta.

--Voi lapsiraukka, oletko sinä ollut siellä?

--Etkö muka usko minua, sanoi Malinen.--Ei suinkaan se vanhempi rosvo
ole sopinut niin pienestä reiästä pakkautumaan, eikä siitä kautta ole
ylenkyläläiset osanneet mennä. Ja löysinhän minä tuon veitsen sieltä
ikkunan alta lattialta. Eikä ne nämä ole ensimmäisiä varkauksia.
Minulta on katoillut nyt syksykesällä milloin markka, milloin kaksi,
joiden häviämistä luulin ensimmältä muistin erehdyksiksi, mutta kyllä
minä nyt tiedän, minne ne menivät. Kuka sen varttaa semmoisen
rosvo-yhtiön.

Anna Liisa ei osannut muuta kuin vaikeroida ja itkeä lapsensa kurjaa
käytöstä.

--Itkullako sinä parannat tuommoiset, kivahti Malinen.--Antaisit
selkään! Vaan eipähän niitä näytä kuritettavan minkään vertaa. Mutta
tämä asia koskee niin paljon minua, että minä annan selkään ja
paikalla.

Poika oli kuin tulisilla hiilillä. Äidin kiellosta huolimatta vilkaisi
se pihalle, kun vitsaa oltiin hakemassa, ja meni isänsä turviin. Tämä
oli jo Malisen mielestä liian itsepäinen teko. Hän kiroili siihen
syylliseksi niin äidin kuin isänkin.

--Jos minun lapseni tekisi tuon, ettei pysyisi paikallaan, kun
kielletään, niin se olisi... Sen pitäisi lyykistyä sanan voimasta
aloilleen!

Poika ei juossut turhaan isänsä turviin. Ne tulivat kohta yhtä matkaa
tupaan, ja Aatu näkyi karaisseen luontonsa ja lausui kiellon:

--Minun poikaani ei tarvitse kenenkään kättänsä koskea. Antaa sen olla
rauhassa.

Malinen yritti hyökätä käsiksi, mutta vastustajan uhkaava asento hänet
seisautti, ettei kuin edessä karjui:

--Sinullako, s----n rosvo, on oikeus toista rosvoa kasvattaa ja
suojella.

--Kukapa tässä rosvo lienee, sanoi Aatu vastaan.

--Sinä sitä olet rosvo ja sinut minä vedän oikeuteen murtovarkaudesta
ja pojalle annan selkään.

--Ne eivät tule tapahtumaan kumpainenkaan, tenäsi Aatu lujemmin.--Tässä
talossa ei ole yksi sen parempi isäntä kuin toinenkaan.

--Vai ei ole. Minä koettelen. Sinä saat nähdä silmilläsi, mitä
isännöimistä sinulla on. Ja sen näet, ennenkuin uskotkaan.

Malisen sanat ja koko olemus osoittivat, että armahtavaisuus oli
kerrassaan loppunut.



VIII.


Anna Liisan sydämelle tuli raskas huoli. Hänen vanhin poikansa menee
aivan kohta tässä turmiolle. Se olisi pelastettava, mutta miten? Tuo
onneton isä oli sen houkutellut rikoskumppanikseen ja sen lisäksi
suojeli nyt kaikilta rangaistuksilta, vieläpä nuhteiltakin. Vielä sillä
oli kumminkin siksi käsitystä oikeasta, että antoi vaivoin myöten
siihen Anna Liisan tuumaan, että jos saisi pojan jonnekin omaisen
luokse. Toisessa kylässä oli Anna Liisan eno, jonne hän toivoi sen
saavansa.

Kesän ja talven vaiheaika oli käsissä. Lauantai-iltana oli Anna Liisa
laittanut valmiiksi pari pienoista nyyttiä, toiseen pojan vaatteita,
toiseen evästä. Sunnuntai-aamuna hämärissä, sillä aikaa kuin muut
rupesivat ruoka-unelle, lähti hän melkein kenenkään tietämättä
poikineen matkalle. Hevoskyytiä ei Anna Liisa halunnut, kun keli sattui
kolea ja heillä oli tällä taipaleella paljon puhuttavaa. Äänettöminä
kulkivat he pitkän matkaa, sillä äidin, niinkuin pojankin, mieltä
painamassa oli liian suuri paino. Se näkyi edellisen kasvoista, joihin
poika arasti ja salaa katsahti.

--Jaksatko sinä kantaa sitä nyyttiä, kysyi Anna Liisa.

Poikasten urhoollisuudella heitti Ristel nyytin toiselle olkapäälleen
ja vakuutti jaksavansa. He kulkivat vielä vähän matkaa yhtä
äänettöminä.

--Levätään tuossa vähän tien vierellä, sanoi Anna Liisa ja heitti
nyytin kädestään.

Poika teki samoin ja lähti katselemaan puolukoita puiden juurilta.

--Tokko tuolla lienee, tulehan tänne istumaan.

Poika kääntyi ja tuli nyyttinsä vierelle.

--Jäisitkö sinä tänne kylään olemaan, jos täällä miten tuumataan?

--En tiedä, sanoi poika hiljaa.

--Kyllähän sinä olet vielä nuori vieraissa ihmisissä olemaan, vaan
mikäs sinusta raukasta sielläkään kotona tulee. Sinulle on sallittu
semmoinen isä, että jos se yhäkin saapi sinua tuommoisiin tekoihin
neuvoa, niin, hyvä Jumala, kuka sen tietää, jos sinuun tarttuu
minkälainen kirous. Onhan se yhtä suuri synti, jos kotiaankin varastaa.
Tunnusta nyt minulle rehellisesti, otitko sinä rahaa ukkivaarisi
kukkarosta... Sano suoraan, tunnusta nyt kaikki minun ja Jumalan
edessä, otitko sinä? En minä tahdo rangaista, vaan rukoilen Jumalata
antamaan sinulle sen anteeksi. Jos minua rakastat, niin tunnusta
kaikki.

Anna Liisan valtasi näitä kysymyksiä tehdessä voittamaton itku, johon
poikakin yhtyi ja alkoi taipua tunnustamaan.

--Otin minä muutamia kertoja, kun isä neuvoi ottamaan.

Tämä rehellinen pojan tunnustus helpotti paljon äidin mieltä.

--Voi sinua raukkaa, kun tottelit semmoista neuvoa, etkä tullut minulta
kysymään.

--Isä kielsi kovasti.

--Niinhän minä arvaan. Vaan elä vasta milloinkaan tee semmoista, elä
vaikka kuka käskisi ja vaikka tulisi minkälainen puute. Pyydä ennen.
Sinä et arvaa, kuinka paljon minä olen saanut näinä viikkoina murhetta
kärsiä sinun rikostesi tähden. Lupaatko edespäin pysyä kaukana kaikista
pahennuksista?

--Minä pysyn.

--Kunpa pysyisit ja muistaisit ikäkautesi tämän lupauksen.

He lähtivät jatkamaan matkaansa, ja nyt heillä oli haastelemista
kävellessäkin. Muutamia vastaantulijoita sattui tiellä ja niitä
lähestyessä tuntui vähän alentavalta kulkea jalkaisin poikineen ja
kantaa nyyttiä. Ei ne onneksi arvanneet matkan tarkoitusta, luulivat
kai, että ne menevät kylille ja ovat matkan kulusta noin ikävän
näköisiä.

Päivä kului jo puoleen, mutta jo alkoi matkakin olla lopussa. Ilma
selkeni pakkaseksi.

--Istutaan vielä tuossa, niin otat kakkua, eikö sinulla liene jo nälkä.

--Ei tuo hyvin.

Poika oli taipuvainen. Anna Liisa aukaisi nyytin ja laittoi sille kakun
käteen. Itseään sanoi janottavan.

--Heitä lakki pois syödessä.

Poika näytti vähän säikähtävän muistutuksesta.

--Nyt sattui vielä tämä vajavainen vuosi, alkoi Anna Liisa haastella
pojan syödessä.--Ukkivaarisi turvin me nyt kuitenkin päästään hyvästi
tämän sivu, ja siinä sitä olisit sinä mennyt yhtenä, jos ei sattunut
näitä. Täällä maailmassa jos ei jo nuorena pakene pahuutta ja
viettelyksiä, niin ne saattavat ja ovat monen saattaneet loppuiäkseen
kurjuuteen.

Poika ei näkynyt vähääkään ymmärtävän, miksikä äidille tulee aina itku,
jos mistä hyvänsä rupeaa puhumaan.

Pitkältä ei tehnyt mieli istua, ilma oli niin jäähtynyt. Ei ollut enää
monta virstaa, tuntuipa jo oikein vaikealta, kun kumpainenkin oli vähän
tehnyt kävelytyötä. Mielellään jo levähti perille tultua. Talonväki
kummasteli, että kun jalkaisin tämmöistä matkaa tullaan, lienee se jo
nälkä.

       *       *       *       *       *

Tämä Anna Liisan eno oli iältään noin kuudenkymmenen paikoilla, kookas
mies, hyvin tyytyväisen näköinen elämäänsä. Kasvot osoittivat
rehellistä leikillisyyttä ja etuasennossa liikkuva leuka sai ne
vivahtamaan vähän naurettavilta. Syrjäisestä näytti, että alapuolen
hampaat lyövät kappaleen ulkopuolelle toisien.

Hänen talonsa oli mitä pienimpiä, mutta hyvässä laitoksessa. Semmoisena
se oli hänelle jäänyt hänen isältään, eikä se antanut suuria tuloja,
niin että sisartenkin perinnöt täytyi suorittaa syrjäansioilla.
Semmoisia ansioita hänellä oli usein tarjona tukkien uittajana tai
muissa töissä, joissa tarvittiin kirjoituksen-taitavaa sekä muuten
ymmärtävää ja rehellistä miestä. Näitä hän toimitti silloin, milloin
rahantarpeet pakottivat, mutta kun ne menivät ohitse, saivat
syrjätoimetkin jäädä.

Enonsa taipuvaisuuteen luottaen oli Anna Liisa uskaltanut toivoa, että
poika saisi täällä asunnon. Kaunistelematta kertoi hän enolleen kahden
kesken kotielämänsä ja ne syyt, jotka pakottivat tänne tuomaan. Täällä
oli tiedetty ainoastaan vähäisiä osia koko tuosta sekasotkusta.
Hyväluontoinen eno oli vähällä itkeä tätä kurjuutta kuullessaan.

--Heitä vaan poika tänne, koetetaan kasvattaa mieheksi, kehoitti se
rehellisesti.

--Tännehän se täytyy heittää, vaikka siinä on paljon vaivaa teille
elättää minun lapsiani, sanoi Anna Liisa.--Vaan jos tuossa vielä talona
pysyisi, niin koetetaan maksaa.

--Ei puhuta mitään maksuista, kielsi eno.--Tämä ei tule velaksi, maksu
on jo täällä valmiina.

--Ei suinkaan, sanoi Anna Liisa.

--No niin se on. Lienethän kuullut, että isäni teki kuolemansa edellä
omaisuudestaan testamentin, jossa luovutti kaikki minulle, paitsi
muutamia satoja tyttärille. Äidillesikin oli vain kaksi sataa markkaa.
Se ei ollut iso perintö, ja isäsi olisi tahtonut minua maksamaan lisää,
vaan en suostunut, kun se oli isän antama määrä. Siitä se isäsi suuttui
ja heitti senkin minulle eikä ole siitä lähtien käynyt. Eikö liene
vielä nytkin vihoin, vaan antaa olla. Sillä lailla se on maksu
valmiina, ja nyt aluksi koetan korvata sillä, että huojennan huoliasi
pojan kasvatuksessa.

--Ei se tunnu olevan mikään velka, enkä minä ole tätä niin tarkoin
tietänytkään, sanoi Anna Liisa.--Ainoastaan minun huolteni
kevennykseksi jos otatte pojan neuvoaksenne, kyllä se menee aivan
pilalle siellä kotona.

--Tahtoisitko sinä, että sille pitäisi opettaa kirjoitustaitoa ja
semmoista.

Anna Liisa ei osannut heti vastata, kun muistui mieleen oman
kirjoitusopin hyöty ja ne karvaat kiroukset, joilla isä kiitteli työnsä
hedelmiä.

--Jos et tahtone, niin ... joutui eno vetämään esitystään takaisin, kun
huomasi, että sitä pitää oikein ajatella.

--Niin no, enhän minä tahdo mitään määriä, tehkää vaan, miten hyväksi
näette, selitti hän jo kiireesti.

--On minusta sitä, että ei se tuo oppi pahaa tekisi, sanoi eno.--
Minulla itselläni sitä on hyvin vähän, vaan sekin on ollut monesti
apuna tätä pientä taloutta ylläpitäessä.

--Onhan se ollut, myönsi Anna Liisa mieliksi.

Eno sen huomasi ja naurahtaen virkkoi:

--Sinä myönnät suotta, sinulla kun on toinen kokemus kirjoitustaidosta,
äitivainajasi siitä kertoi täällä käydessään.

--Lienee tuo kuulunut muutenkin. Niinhän se sattui minun kohdalleni,
vaan ei nuo toki kaikki käyttäne oppitaitoaan niin väärin, että sitä
tarvitsee vanhemman kirota.

--Isäsikö kuului kironneen, vaan mitäpä tuo sekään heittänee
kiroomatta. Erehdyksiä ja puutteita tämä maailma on kyllä täynnä, vaan
eihän ne kiroillen parane.

He sopivat tämän asian sillä lailla, että antaa pojalle oppiakin,
jos se on siihen taipuvainen ja sattuisi tilaisuutta olemaan.
Loppusopimuksia kuulemaan he kutsuivat jo pojan itsensäkin. Itkujaan se
alkoi keräillä, kun kuuli, että kotoa eroominen taitaa tulla kestämään
pitemmän aikaa.

--Tokko minä saan käydäkään kotona? kysyi hän nyyhkyttäen.

--Saat toki ja minä käyn aina täällä, selitti äiti.

Takaisin palautuminen jäi aamuun, jolloin eno lähti pojan kanssa
saattamaan hevosella enintä taivalta. Perille asti ei haluttanut enempi
Anna Liisaa kuin saattomiestäkään, sillä se oli tiettyä, ettei
vieraalla ollut mitään hupaisuutta odotettavissa, varsinkaan, kun
kylmyys jo vanhastaan vallitsi. Eron lähetessä liikkui mielessä
hajanaisia ajatuksia. Yksi noista monista kantamuksista oli nyt
heitettävä pois, mikä tavallaan oli huojennusta, kun vaan olisi
tietänyt, kuinka sille maailmassa tulee käymään.

--Ole sinä enollesi ja kaikille kuuliainen, varoitti Anna Liisa
viimeksi.--Ja muista aina, mitä tullessa lupasit. Hyvästi sitten!

Saattomiehet kääntyivät paluumatkalle. Ristel oli kääntynyt syrjittäin
katsomaan äitiään, joka myös katseli palautuvia, kunnes kärryt tien
mutkassa menivät näkymättömiin.

       *       *       *       *       *

Nyt, kun puutteinen vuosi ahdisti kaikkia, näki Malinen, että hänen
rahansa menivät kuin kuumille kiville. Velkojat kyllä vähenivät, mutta
kukapa sen tietää, milloinka ne loppuvat. Malinen itse sai asiat vielä
pahemmaksi, kun päästi kuulumaan semmoisen puheen, ettei tästä talosta
ole muilla saaliin sijaa, ennenkuin hän on ottanut päältä kaikki
rahansa, jotka on velkoihin pannut. Silloin armollisimmatkin velkojat
vilkastuivat. Siinä tuli kiire, kuka päältäottajaksi joutuu. Armoa ei
annettu, eikä sitä taitanut muut paljon pyytääkään, kuin Anna Liisa,
mutta hänen rukouksiaan ei kukaan kuunnellut.

Malisen perimyskirjat olivat vielä oikeuden vahvistusta saamassa, kun
nimismiehen kello lauloi muiden saamisista. Kohta olivat kaikki tavarat
herran kirjoissa. Koko talo oli kuin hävityksen pyörteessä. Aatu koetti
kuljettaa eläimiä piiloon, mutta nimismies laittoi niitä etsimään.
Yökaudet kuljeksi tarkastusmiehiä lähimökkien navetoissa, ja kun
liikoja lehmiä löytyi, alkoivat he takaisin taluttaa. Kyllä siellä
mökkien vaimot koettivat olla uskollisia, saadakseen jonkunkaan lehmän
onnettomille säilytetyksi, mutta harvoinpa se onnistui.

Velallisia ja muita joukkoja oli kokoontunut nimismiehen kanssa
Ahoniemeen toimittamaan ensimmäistä isompaa huutokauppaa. Malinen oli
pakahtua vihasta.

--Mitä asiata vallesmannilla on tässä? kysyi hän äkäisesti.

--Huutokaupan pitoon minua on vaadittu, ilmoitti nimismies
maltillisesti.

--Vaan minä en ole vallesmannia tänne kutsunut.

--Harvemmin minä saankin kutsuvieraana kulkea, mutta olen valmis
poistumaan, jos rahoja tulee.

--Ei penniäkään!

--No sitten tavara rahaksi.

--Ei neulan saalista ole tässä muilla, ennenkuin minä olen saanut omani
pois.

Nimismies tekeytyi juhlalliseksi ja kysyi:

--Onko isäntä Malisella sellaiset paperit, joilla voitte laillisesti
näyttää toteen omistusoikeutenne?

--On minulla! vakuutti Malinen kiihtyneellä vihalla. Minun saaliini on
suurempi, kuin näiden yhteensä, ja minä olen pannut puhtaat rahat,
mutta mitäs nämä, s----n peijuonit.

--Jos teillä ei ole sen tukevampia omistuspapereita, niin saatte pitää
suunne kiinni ja puhua säädyllisesti, huomautti nimismies.

Malinen vain kiihtyi.

--Minun suutani ei ole vielä tähän päivään asti tukittuna, eikä, se
ollen, tukita vieläkään! Minä, s----a vie, en yhtä vallesmannin roistoa
vielä tässä tingassa pokkaa, eikä myödä neulaakaan, ennenkuin minun
kirjani joutuvat, tai jos myöt, niin rahat minulle, joka penni.

Nimismies jo suuttui ja seisoalleen nousten lausui:

--Se on nyt, Malinen, sillä lailla, että jos yhdenkään haukkumasanan
vielä sanot minua vastaan, niin minä sakotan hyvästi, ja jos minä
laittomasti menettelen, niin kysy oikeudelta. Vielä muistutan, ettei
pidä tulla minua häiritsemään virkatoimissani, tai muuten käy pahasti.

Samassa lähti hän myyntiä aloittamaan.

Malinen pani todellakin suunsa kiinni ja vielä niin varmasti, ettei
ostamallakaan olisi puhetta irtautunut. Tätä pikaista muutosta ei
mahtanut sakon pelko vaikuttaa. Kasvoista näkyi paremmin se ajatus,
että ihmiset ja koko maailma eivät ole sen arvoisia, että niille
ansaitsisi sanaakaan sanoa. Aivoissa näytti ulkoapäin katsoen liikkuvan
ankaria ajatuksia. Hän ei katsonut koko tavarain myyntiä. Sen verran
lienee ohi kulkiessa sattunut korva kuulemaan, että huomasi tavarain ja
eläinten menevän puolesta hinnasta, lieneekö kaikille tullut
puoltakaan.

Joitakin aikeita liikkui Malisen mielessä, koska näkyi katselevan omia
tavaroitaan ja laittelevan niitä saapusalle. Huutomiesten joukossa oli
muutamia talonisäntiä Malisen kotikylästä. Typeryytensä tähden oli
niistä joku, Laitinen nimeltään, vähimmin vihoittanut Malisen mieltä,
niin että hän sen kutsui puheilleen kamariin ja kysyi:

--Otatko minut taloosi kortteeria?

Laitinen vähän ällistyi ja alkoi arvella:

--Mitä sillä kortteerilla? Eikös tässä ole...

--No elä niitä arvele, sano vaan suoraan otatko vai et.

--Niin no, kyllähän minä, vaan olisiko tuosta...

--Mitä tuosta...?

--Siltä emännältä kysyä.

--Kysy sitten. Vaan sovinko hevosessasi menemään?

--Niinkö se on...?

--Anna olla kyselemättä, sanohan sovinko?

--Sopiihan siinä.

--Niinpä ota tuosta rekeesi menemään tavaroita, kohta kai sitä lähtään.

--Eikö täältä joutane, myönsi Laitinen ja keräili syliinsä osoitetuita
tavaroita.

Malinen meni keittiöön, jossa Anna Liisa oli ruuanlaiton toimessa,
silmät punaisina itkusta. Entinen piika-Maija istui siellä hänen
vieraanaan, ja se näkyi itkeneen yhtä paljon. Anna Liisa vavahti, kun
katsahti isänsä kasvoihin, niin synkeät ne olivat. Synkeitä olivat
hänen sanansakin.

--Kohta sitä ollaan kerjäläisiä kaikki, alkoi hän ja katsoi armottoman
rautaisesti.--Tuntuuko nyt hyvältä, että sait minut kerjäläiseksi.
Kerjäläisten ystävä olit alusta alkaen ja kun siitä yhdestä pääsin,
tulit itkien ruikuttamaan tänne toisen kerjäläisen luokse, tähän h----n
pesään. Kyllä sinä tiesit sen vietävän jälet, vaan et sanonut, kun
minusta piti saada samanlainen kerjäläinen. Lyhentänyt on muka
velkojaan... En kuule ruikutuksiasi enää. Minä viimeinkin katoan
roistojen syötävänä olemasta ja varokaa tulemasta silmieni eteen. Nämä
ovat viimeiset sanani ja nyt minä lähden.

Aivan masentuneena kuunteli Anna Liisa tätä ankaraa syytöstä ja vielä
isänsä ovessa mennessä sopersi hän sille rukouksen sanoja, mutta ei se
kuunnellut enää. Hän juoksi vielä akkunasta katsomaan, onko isän uhkaus
aivan totta, ja kyllä siinä ei näkynyt olevan epäilemistä. Kiirehtivän
näkyi kyytimiestään ja luomatta ainoatakaan silmäystä uteliaasti
tarkastelevaan joukkoon poistuvan kartanosta.

--Tässä maailmassa ei ole toista ihmistä, joka olisi pahemmin pettynyt
kuin minä, alkoi hän matkalla purkaa ajatuksiaan Laitiselle. Ei minulla
ollut kuin yksi lapsi, vaan se tuo riitti. Kenenkään ihmisen ei pitäisi
ruveta lapsiaan opettamaan, ei minkään vertaa, siitä saa vain harmia.
Ja auttamaan ei tinaisella tengallakaan, ennenkuin näkisi, että nyt ne
ovat kerjäläisiä. Sitten jos leipäpalasta antaisi, vaan ei mitään
muuta. Jos minä tein sen, että otin toisen emännän ja pysyin kotonani,
niin talona olisin, mutta rupesin noita s----n hylkyjä kuulemaan, niin
saanenko penniäkään takaisin rahoistani, joita työnsin noiden hylkyjen
asioihin. Mutta viimeiseen asti minä koetan ottaa.

Laitinen ohjasti hevostaan, eikä ymmärtänyt toverinsa asioista muuta
kuin että maaton mies se mahtaa nyt jo olla, koska aikoo ruveta heille
huonemieheksi.

Ja Malinen asettui huonemieheksi, eikä Laitisen emäntä ollut sitä
vastaan, pelkäsihän alussa, että jos heidän lapsensa oppivat
kiroilemaan. Se pelko oli kumminkin turha, sillä Malinen tajusi hyvin
selvään, että hän asuu nyt toisen huoneessa, jossa ei muutenkaan
haluttanut paljon puhua, vielä vähemmin puheitaan väkisanoilla
vahvistella.

Hänen suurimpana toimenaan oli nyt rahainsa takaisin periminen Aatulta,
jonka joukkoja kohtaan armo oli peräti loppunut. Mutta vähiin ne
saaliit supistuivat. Toiset olivat viekkaampia ja Aatu taisi olla
yhdessä tuumassa, niin että ne petollisilla valekaupoilla ja muilla
keinoilla heittivät Malisen melkein osattomaksi maan hinnasta ja
kaikista.



IX.


Pyssyn kantaman päässä syrjässä kylän kirkkotieltä näkyy pienoinen
uudismökki. Siinä on vasta muutamia huoneita silopetäjikön laidassa ja
toisella kupeella vähäinen pyöräste peltoa, jota ympäröi niin matala
lappuaita, ettei siitä lumen ollessa näy kuin seipäitä vähän. Mökin
omistaja on entinen Malilan piika Maija miehineen.

Tämä Maija oli surrut Anna Liisan perheen häviämistä enemmän kuin
kukaan muu, ja kun alkoi kuulua, että Ahoniemestä täytyy lähteä pois,
kävi Maija siellä monta kertaa lohduttamassa. Yhdessä he itkivät Anna
Liisan kanssa, ja kun tämä valitti, mihin pääsee asumaankaan, kuka
tämmöisen joukon ottaa huoneeseensa, silloin Maija ilmoitti, että hän
on ensimmäinen ottamaan, jos vaan niin pieneen mökkiin viitsisi tulla.
Anna Liisa mielistyi heti tarjoukseen, sillä sen parempaan ei ollut
enää toivomista. Ja jos jostakin olisi isommankin asumuksen vielä
saanut, niin ei ollut varmaa, tapaako siellä näin luotettavia ystäviä.
Aatun mielestä oli samantekevä, asuipa missä hyvänsä, ja niin he
muuttivat tänne Maijan mökkiin. Ensi aikoina he elivät niillä rahain
tähteillä, joita oli sattunut Aatun juonnilta jäämään tähteiksi, ja
sitten möivät ja söivät niitä vähiä rihkamia, joita olivat saaneet
säilytetyksi velkamiesten käsiin joutumasta. Uskollisesti palveli Aatu
laiskuutta aina siihen asti, kun viimeinenkin, heille välttämättömän
tarpeellinen kalu oli myytynä ja syötynä. Ei näyttänyt loppuvan
milloinkaan uni, jota hän veteli tuvan nurkassa, eikä mitkään
houkutukset saaneet työntekoon. Välistä hän istui alakuloisen näköisenä
ja näytti ajattelevan, vaan jos vieras sattui käymään mökissä,
painautui Aatu pitkälleen ja oli nukkuvinaan. Sama tapa seurasi
syöntiaikoinakin. Rupeama sai olla vaikka koko päivän pituinen, ei Aatu
ollut kuulevinaan, vaikka toiset olisivat syöneet. Käskemällä vasta
nousi, mutta ei erittäin kiireisesti sittenkään.

--Hyvänen aika, kun sinä et muuta tee kuin makaat, vaikeroi jo Anna
Liisa epätoivoisena.--Viimeinen leipätaikina on syötävänä, eikä ole
tietoa, miten toisen saisi. Elä toki enää ole noin.

Puuteko vai puhe lienee vaikuttanut, mutta seuraus oli se, että Aatu
otti kirveen olalleen ja lähti kylälle päin kävelemään. Muutamasta
talosta sai hän hakojen karsimista, joista maksettiin kaksi kappaa
kuutiosylestä pellolle rouheiksi hakattuna. Se ei ollut mitään
tuotteliasta työtä, mutta Aatu ei olisi osannut talvisena aikana
muutakaan tehdä. Tämä yksinkertainen työ sujui tavallisesti, kuuluipa
aika ruske kuusikosta, joshan toisinaan ilmestyi loma-aikojakin, kun
tarvitsi istua ja ajatella, tämäkö siis nyt tuli eteen ja eikö tässä
muut keinot auttaisi. Mutta vaikka olisi istunut kaikki kuusten tyvet
suliksi, niin ei näkynyt muuta keinoa, kuin tarttua kirvesvarteen ja
houkutella vanhaa tuttavata, laiskuutta, eroomaan.

Anna Liisa oli mökissä-asumisajan tehnyt ahkerasti käsitöitä, mutta
hienoa oli siitä tulo, kun ei jäänyt edes omaa rukkia. Nämä,
huomattavat tavarat otti nimismies ensiksi kirjoihinsa, eikä
elatustarpeiden hankkimiselta jäänyt varoja toisen saantiin. Hän
lähetti Ristel-pojalleen pyynnin jotain menevätä myöten, että jos se
voisi äidilleen lähettää muutamia markkoja. Ristel oli näet enonsa
välityksellä päässyt puotipojaksi muutamalle toisen pitäjän
maakauppiaalle. Sieltä tulikin kohta kirjeessä kuusi markkaa ja lupa,
että hän pyytää vielä lisää isännältään, jos äidillä on hyvin puute.
Muuten kirjoitti hän olevan itsellään hyvän olla ja kyseli arasti,
miten isä ja ukkivaari ovat. Ihan viimeksi kehoitti, että äiti hänelle
kirjoittaisi, ovatko rahat tulleet perille ja ovatko pienimmät siskot
terveinä. Kirjekuoren ja paperin oli lähettänyt valmiiksi, ei puuttunut
muuta kuin mustetta ja kynää. Ne täytyi noutaa jostain lainaksi.

Oli tuulinen talvi-ilta. Mökin tuvan hatarat akkunaruudut rämähtelivät
tuulen puuskan törmätessä niitä vasten ja petäjikön tohina kuului tuvan
takaa. Mökin muut joukot nukkuivat yöuntaan, ainoastaan Anna Liisa
istui pöydän takana, akkunankupeella. Jumprun vetoisesta rohtopullosta
laitettu öljylamppu palaa tuijotti edessä; sen valo yletti tuskin
heikostikaan tuvan toiselle puolen. Siinä edessä pöydällä oli levällään
Risteliltä tullut kirje, johon hän katsoi ja ajatteli, pää käteen
varaten. Mustepullon korkki oli jo irtautettu aloittamista varten,
mutta pitkään tarvitsi vielä ajatella. Mieleen muistui monta asiaa. Hän
ei ollut kynää kädessään pidellyt sanottavasti isän kodista
lähdettyään. Ja kirjeitä ... hyvä Jumala ... mihinkä tarkoitukseen hän
on niitä viimeksi kirjoitellut! Näin on nyt käynytkin, eikä vielä sillä
hyvä, mutta kun isä saa hänen tähtensä elää vanhuuden päivät
köyhyydessä. Harmiksi olen ollut hänelle alusta loppuun ja tuskin
antanee anteeksi kuolemanhetkellään, niin vihassa erosi, eikä näytä
leppyvän. Yhä kuuluu itseään syyttävän ja kiroovan siitä, kun opetti
minut kirjoittamaan... Kirottua työtä... Ei tuo toki lisänne kirousta,
jos omalle lapselleen kirjoittaa.

Ajatellessa unohtui kirjeen aloittaminen. Öljy lampun pohjalla yhä
väheni. Anna Liisa liikahti, pyyhkäisi vasemman käden rystyllä silmän
nurkkaan heruneet vesikarpalot ja alkoi oikoa paperia. Käsi vapisi, kun
hän rupesi piirtelemään:

»Rakas poikani Ristel!

Terveisiä paljo meiltä kaikilta, rahat tulivat tänne, suur kiitos
niistä, niillä minä nyt saan rukin, eikä tuota velkamiehet toki ottane,
kun sanon, että se on sinun ostama, ei meillä vielä ole ollut hyvin
puutetta ja on se isäsi ollut muutamia päiviä kylässä hakoja
karsimassa, vaan ne niistä niin vähä maksavat ja se on työhön vielä
tottumaton. Tämä talven aika kun päästäisiin ja on se jo pieni Aatu
ollut setänsä luona, että jos hevosta alkaisi osata ajaa ja ukkovaarisi
on loisina Laitilassa, eikä ole käynyt meidän luona, sitten kun erosi
ja mitäpä turvaa meistä lienee.»

Ajateltua kirjoittamista olisi ollut vielä paljon, mutta se täytyi
lopettaa, kun kyyneleitä alkoi väkisin roplattaa paperille. Sinne
kostuneiden paikkain lomaan hän vielä kurkalta piirteli muutamia
katkonaisia sanoja siitä, että poika pysyisi rehellisenä isännälleen ja
muille.

Lampun tulen päällä kuivatti hän tuon kastuneen kirjeen ja pani kuoren
sisään. Sitten huokasi kituvan tulen sammuksiin ja hiipi hiljaa
vuoteelle, lastensa viereen. Kauan kuului vielä korviin ruutujen
säikäyttelevä rämähtely ja petäjikön humina tuvan takana.

       *       *       *       *       *

Useita viikkoja puhalsi kylmä itätuuli. Toisinaan se yltyi lunta
kyyditsemään ja lennätti sitä suurina pilvinä aukeita paikkoja pitkin,
tukkesi tiet talojen välillä ja kokosi aitovarsille ja veräjän suille
suuria nietoksia. Ei siellä haluttanut olla sen, jota eivät tarpeet
pakottaneet. Siellä tuiskussa kumminkin seisoi Malinen, keskellä
peltoa, hakokasan kupeella, ja nokitti hakokirveellä lehvää rouheiksi.
Ei liikkunut enää kirves voimakkaasti, melkein omalla painollaan se
putosi pölkyn päähän. Useat häntä säälivät, poikkesipa muutama vanhusta
puhuttelemaankin ja kysyi:

--Vieläkö sitä jaksaa hakata kappaista?

Malinen silloin tavallisesti liikautti sieraimiaan ja sanoi:

--Mikäpä se auttanee, täytyyhän sitä jaksaa.

--Tietäväthän nuo ihmiset teillä olevan vielä siksi varoja, että
eläisitte huoletta ikänne loppuun.

--Onhan niitä varoja, vaan ne ovat toki semmoisten koirain hyvinä, että
tarpeen taitaisi olla, jos antaisi lisää.

--Eikös teillä ole aivan käsissä olevia?

--Jospa vähän onkin, niin kukapa tässä ikänsä määrää tietänee.

Puhuttelijat poistuivat, kun huomasivat, etteivät he voi ukon tuumia
muuttaa.

Hakkaamattomia hakokuormia näyttiin tuotavan toisenkin talon pellolle,
ja muutamana päivänä tuli sinne jo hakkuumies, kantaen hakotukkia
olallaan. Se alkoi lyödä riskisti, niin että rouheet sinkoilivat
hakokirveen nokasta. Tämä työtoveri oli Malisesta päin myötätuulen
puolella, pitkän pyssynkantaman päässä. Malinen tunsi sen heti
vävykseen, ja sen näkeminen, vaikka näin kaukaa, alkoi aukoa
suuremmaksi sitä katkeruuden haavaa, joka mieltä ilmankin karvasteli.
Hän muutti hakotukkinsa toiseen paikkaan ja asettui seisomaan vasten
tuiskua. Säälimättä iskeytyi lumi ryppyisiin poskiin, mutta sitä kiusaa
kärsi paremmin kuin tuota toista. Hän seisoi kahden kylmän välillä ja
koetti jäätyvää sydäntään tyydyttää työllä eikä poistunut tukkinsa
äärestä, ennenkuin pimeällä. Talonväki kummasteli tätä uutteruutta,
mutta jos tulivat siitä jotain sanomaan, eivät saaneet vastausta.
Äänetönnä Malinen vain sulaili lumet kasvoiltaan, illasteli vähän
kuivaa ruokaa ja painautui nukkumaan.

Sänky ja mitä siihen kuului olivat hänen omansa, talon vaimoväki piti
niistä tarpeellista huolta. Anna Liisa kävi ensi aikoina pyytämässä
isänsä liinaisia vaatteita pestäkseen, mutta sai ainoastaan talonväen
kautta salaisesti.

Ennen tuiskujen loppua alkoi Malisen työ-into laimentua. Kului päiviä,
ettei tullut pellolla käydyksi. Uunilla vaan istuksi ja valitti
vilustavan. Hän uskoi sille parhaaksi lääkkeeksi saunan lämmintä ja
hautelikin siellä itseään pitkän tunnin, vaan sepä vei niin huonoksi,
että täytyi tuoda miesvarassa vuoteeseen.

--Etteköhän tule kipeäksi, huomautti Laitilan emäntä.

--Ei se ole muuta, vaan taisin olla liika pitkään tuolla saunassa,
selitti Malinen.

Pari päivää meni vähillä syönneillä, varoitellen vain jaksoi ulkona
käydä ja sängyn laidalla aika-ajoin istua. Emäntä siinä hoidellessaan
tarkasteli taudin kulkua ja arveli taas:

--Eiköhän se tauti rupee pitkittämään, mitähän jos olisi rohtoja
hommata.

--Eikö mitä, pani Malinen vastaan. Minusta tuntuu, että saatan jo
syödä, jos olisi, joka joutaisi keittämään puuroa.

--Joutaahan siihen vaikka kuka. Keitetään vaan.

Emäntä piti puuron tahtomista luuloteltuna sairaan mielitekona, vaan
toistapa hän näki, kun kuppi mennä livahti tyhjäksi. Mutta ei tämä
vantera syönti parantumista edistänyt. Emäntä sitä pitikin vaan pahana
enteenä, se, kuka tiesi, merkitsee kuolemata. Hän oli niitä ihmisiä,
jotka huolehtivat kuolemattomasta sielustaan, ja sentähden häntä
huoletti Malisenkin sieluntila niin, että hän meni ehdottelemaan:

--Ettekö te haluaisi puhutella pappia.

--Jospa minä tästä paranen, kun tuo syönti alkaisi käyttää, sanoi
Malinen.

--Niin, eihän sitä tiedä, jos vaikka paranette, vaan saattaahan siltä
pappia käyttää, selitti emäntä.

--Kukapa sen minulle hakisi, sanoi Malinen ajatellen enemmän
hevosettomuuttaan, kuin papintarvista.

--Eihän se tule esteeksi, kun on kerran semmoinen asia.

Emäntä ei kysellyt enempää, vaan alkoi puuhata papin hakijata. Anna
Liisallekin lähetti siitä tiedon. Hakuaikana laittoi emäntä sairaan
ulkonaista puolta puhtaammaksi, muutti toiset vaatteet ja pesi silmät.
Omin varoinsa se vielä pysyi istuallaan, kun muut ensin auttoivat ylös.
Työläältä kumminkin tuntui ylhäälläolo sen aikaa, kun vuodetta
kouhottelivat, ja kun se ei ollut niin pian suoritettu, alkoi
kärsimättömyys ilmestyä.

--Antaa tuon jo olla. Tämmöisen tautta on niin paljon vaivaa.

Hän kallistui uupuneena tyynylle ja hänen vähäinen, vanhuuden kukistama
ruumiinsa liikahteli vaikeasti kulkevain henkäysten mukaan. Äänetönnä
poistui talon emäntä. Hän huomasi sanoista, että Malinen ajattelee
sitä, että koto ja hoito on vieraalta.

Ennen papin joutumista tuli Anna Liisa isäänsä katsomaan, mutta tuli
heti huomaamaan, ettei isä häntä kaivannut, koska käänsi silmänsä
seinään päin. Olisi taitanut kääntää koko ruumiinsakin, mutta voimat
olivat jo niin vähinä, ettei jaksanut. Anna Liisa poistui ikävällä
mielellä syrjään, kun näki läsnäolonsa vaivaavan. Hän jäi odottamaan
papin tuloa. Voisivatko sen puheet sulattaa isän sydämen?

Illan hämärässä joutui pappi, vanha rovasti, joka hyvin tunsi Malisen
ja oli ennen talona ollessa käynyt kylän lukusia siinä toimittamassa.
Rovasti tervehti kuin tuttavaansa ainakin ja istui sängyn viereen
asetetulle tuolille.

--Kuinkas isäntä on nyt voinut? kysyi rovasti.

--Eipä ole hyvää vointi, sanoi Malinen.

--Jaa'a, te olette jo minun ikäiseni ja teille on tapahtunut maailmassa
Jumalalta kaikenlaisia koetuksia.

Malinen näytti kokoovan voimia puhuakseen. Hän sai sisällisen halun
puhua, vaikka ei oikein jaksaisikaan ja vaikka sanat tahtoivat voimain
puutteessa kurkkuun takertua.

--Kelvottomain ihmisten tautta minä olen saanut kärsiä, aloitti hän.
Toisen katon alla nyt asun, kuin kerjäläinen. Armoissaan hoitavat
syrjäiset... Semmoiset vanhat päivät minulle on kasvattini laittanut.

Anna Liisa oli tullut talon emännän suojaan, lähelle isänsä sänkyä,
mutta hiipi nyt uunin suojaan itkemään ja kuunteli, kuinka kanne
jatkuu.

--... Tämän palkan minä olen saanut lapsestani, kun sitä elätin ja
opetin. Ihmisyyteen ohjasin, opetin, jonka osasin, vaan se oli kirottua
työtä. Parempi, jos en mitään neuvonut... Vävyn sain yhtä katalan.
Yhdessä ne sitten minut pettivät ja saattoivat mieron jalkoihin... Minä
autoin heitä elämään ja autoin niin paljon kuin voin, sen tietää
jokainen. Kukaan ei saata sanoa että minä itse olisin syypää, minä tein
aina oikein, vaan ne tekivät minulle----

Hän uupui. Kasvot yhä kalpenivat ja silmistä näkyi outo kiilto. Rovasti
sen huomasi ja kävi rauhattomaksi.

--Taitaa olla teidän turhaa kertoa minulle perhesuhteistanne, sillä
minä en ole tullut niitä kuulemaan, sanoi rovasti.--Ja sitä paitsi,
teillä ei taida olla pitkää aikaa, niin että eiköhän tarvitsisi
ajatella, onko sielunne synnitön Jumalan edessä, eikö tuomiopäivä tule
teitä peljättämään?

Vähän aikaa oli hiljaisuutta. Kysymys teki masentavan vaikutuksen
sairaaseen. Syytösajatukset taisivat laimeta. Vaivalloisesti aukenivat
huulet sanoihin:

--Miten lienee ... annoin minä .. kerran ... sille lapselle ...
lieneekö se ... en...

Suu vääntyi itkuun. Leuka värähteli muutamia kertoja, jota mukaa pää
nytkähteli taaksepäin. Ne olivat viimeisiä henkäyksiä. Silmänurkkiin
kohosi suuret vesikarpalot ja levisivät sitten sammuneelle teräselle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirottua työtä - Kuvaus Savon kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.