Title: Laara - Kuvaus Savon kansan elämästä
Author: Kauppis-Heikki, 1862-1920
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laara - Kuvaus Savon kansan elämästä" ***


LAARA

Kuvaus Savon kansan elämästä


Kirj.

Kauppis-Heikki


WSOY, Porvoo, 1921.



ENSIMMÄINEN OSA.



I.


Miettiväisinä istuivat mökin joukot pienessä tuvassaan, joka oli
rakennettu kanervikko-aholle. Tuvan edustaa suojusti pystypuista ja
havuista köhilöity katos; siihen oli heitelty hujanhajan kaikenlaista
arvotonta tavaraa, joka halpuutensa vuoksi säilyi ovettomassakin
suojassa. Tuvan toisella sivulla rähjötti kolmiseinäinen kommakko
lehmää varten, ja kolmannella hatarampi havukatos heinille. Neljännellä
seinällä oli ainoa ikkuna, jonka tuli antaa valoa. Saunakötykkä seisoi
vähän erillään tästä huoneryhmästä.

Mökin ympärille oli kuokittu muutama kapanala peltoa ja siihen keväällä
kylvetty ohraa ja perunoita. Sen verran tätä viljelystä oli, ettei
tarvinnut mennä kylästä kysymään, miten on käynyt ihmisten
elatustarpeille. Vaikka perunan varsia kasvoi aivan tuvan seinämällä,
ei siinäkään ollut ainoata kirkasta lehteä jäljellä. Olipa halla maan
sisästäkin kaivellut, ettei kuin pakkasen puremia, mustia ja
kuoleutuneita varren rankoja rimotti mullan päällä. Ohrakin oli
täytynyt leikata kesken kasvunsa ja kyyhötti siinä kuhilaalla, surkean
harmaana, hoikat, ravintoaineensa menettäneet tähkät ruostepilkuissa.
Näin oli käynyt melkein kaikkialla Suomessa, ja sepä se pani mökin
väenkin miettiväiseksi.

Mökin mies, Juuso Määttä, istui pöytänsä päässä allapäin ja Juuson
vaimo kuroi ainakin kymmenettä paikkaa nuttunsa rintapieleen. Lapsia
oli heillä kolme tyttöä, joista Laara-niminen oli jo muutamia vuosia
elättänyt itseään palveluksella. Nyt kun halla oli tuhonnut viljat, oli
palvelijain vaikea saada sijapaikkoja, ja sen johdosta tuli Laarakin
vanhempainsa puheille.

--Eikö ne ota siihen Nevanperällekään yhtään palkollista? kyseli Juuso.

--Eivät kuuluneet ottavan, selitti Laara rohkean mäikävällä
puhetavallaan.--Isäntä sanoi, ettei ole varaa millä elättää. Emäntä
minulle jo ennen hallaa puhui, että olla ensi vuosi, mutta isäntä
peräytti nyt pois.

--Eikö sinua ole muualle tahtoneet?

--Olisi Pärmäselle pyytäneet, mutta eivät luvanneet palkkaa, ruuan ja
vaatteen ainoastaan.

--Siihen sitä täytyykin tyytyä tämmöisenä vuotena, sanoi Laaran äiti.

--En rupea siihen. Kuluttakoot huonommat ryysyjään petäjäisen edestä.
Minä olen jo monena syksynä ajatellut mennä Savoon ja nyt minä menen.

--Eikö liene köyhyys sielläkin, arveli äiti.

--Paremmin siellä toki eletään, väitti Laara.--Kaikkipahan kehuvat,
jotka ovat menneet, että aivan se on toista siellä. Ruveta täällä ilman
edestä kitumaan, silloin kun minun käsissäni kääntyy jo työ niin hyvin
kuin toisenkin käsissä.

Juuso kohotti jo päänsä ylös, mutta hankaili vielä takkinsa hihoja
pöytään, joka oli mitä pahimmassa siivossa ruuan jätteistä, joita ei
viikkokausiin pyyhitty, paitsi mitä Juuso hankaili paikkatakkinsa
hihoilla. Tuo likaisuus oli niin tavallista, ettei tämä sitä ensinkään
huomannut, vielä vähemmin nyt, kun oli tyttären matkallelähtö
ajateltavana. Sitä ei Juuso ottanut surun kannalta, päinvastoin toivo
välkähti hänen mustaksi pinttyneillä kasvoillaan, kun hän puuttui
uudestaan puheeseen.

--Ei se ole minunkaan mielestäni tyhmintä tekoa, jos menee Savon
lääniin, tuumaili hän. Siellä on tiheään sattunut, että täältä menneet
piikatytöt on naitu taloihin.

--Talossa kaiketi kuuluu Karusen Leenakin olevan, tiesi Laara.

--Ja entäs Tyyskän Maija, lisäsi Juuso.--Täältä lähtiessään ei hänellä
ollut kunnon vaatteita päällä, vaan nyt on emäntänä, ja kun mennä
talvena kävi täällä, niin vihtoriinissa kyöhäsi.

--Vanha ja rumapa tuo oli se Maijan ukkoraja, näinhän minä tuon, moitti
vaimo.--Ja sitkeään oli pitänyt sitäkin saadessa, aivan oli ollut
hajoamassa, ennenkuin oli Maija saanut pappilaan sen ukon.

--Ne ovat niitä juoksupuheita, puolusti Juuso.--Ja samapa tuo, jos ei
alussa olisikaan mennyt niin laadulleen, mutta Maijaa virkeämpi ihminen
saattaa katsoa paremmin eteensä. Saat siellä sinäkin, Laara, varoa, jos
menoksi tulee, huomautti hän lopuksi tytärtään.

--Olen minä jo siksi ollut maailmassa, ettei minua peloita, kehahti
tämä.--Ja menen minä nyt, vaikka on niitä ollut muitakin, jotka ovat
kieltäneet.

--Ketä muita?

--Muita syrjäisiä, ilman aikojaan, en minä viitsi sanoa.

--Mitä sinä aikaihminen ujoilet, sano vaan, kehoitti Juuso.

--Se Nevanperän renki Aappohan tuo enimmän kielteli, ilmoitti Laara
vähän kainostellen.

--Sekö Aappo-kääry, murahti Juuso.--Se muka aikoisi naida, mutta mitä
tuolla kääryllä tekee, varsinkin tämmöisenä aikana. Tapaa niitä
Savostakin semmoisia.

Laara ei puhunut tähän mitään, nypisteli vain hameensa poimuja, joka
oli vielä uusi, senvuotisesta palveluspaikasta annettu. Pienemmät
sisaret istuivat siinä rinnalla repaleisina ja likaisina, minkä
Laarakin huomasi, ja hän sysäsi ulommaksi, kun ne tulivat kovin lähelle
ja tahtoivat kosketella vaatteita.

--Minnekä sinä menet? kysyi toinen tytöistä.--Ota minutkin sinne.

--Ei sinusta ole vielä minnekään, sanoi Laara ja lykkäsi pois luotaan.

Juuso oli taas ajatellut vähän aikaa ja sanoi:

--Sinun sietäisi mennä jo ajoissa, jos mieli saada oikeata
palveluspaikkaa.

--Niin minä teenkin, sanoi Laara.--Mielellään ne laskevatkin, kun ei
ole riihen puintia eikä ruokaa. Lähden aivan tällä viikolla, jos haette
papinkirjan.

--Sehän se kyllä pitää olla, sanoi Juuso.--Mitäpä tuo siitä paranee,
jos lähden paikalla.

Laara lähti palveluspaikkaansa tekemään tiliä ja noutamaan sieltä
vaatteitaan. Hänen aivoissaan pyöri nyt alituiseen ajatuksia tuosta
tuntemattomasta seudusta, joka pienuudesta pitäen oli kaikkine sieltä
löytyvine onnellisuuksineen sadun tapaisesti mieleen kuvastanut.
Pienenä tyttönä oli tuo tunne jo niin valloittanut, että hän kesäiseen
aikaan kulki puolen virstan päässä olevan maantien varteen, ilman
mitään asiaa, ainoastaan toivoen nähdä jonkun sen puolen
kuormankuljettajan, niitä kun siitä tavallisesti matkusti. Useimmiten
siellä käveli kuorman jäljessä ilottomia, elämän vaivoissa väsyneitä
miehiä, joiden näkeminen ei paljoa ilahuttanut, mutta toisinaan sattui
joukkoon iloisia ja vereviä hulivilipoikia, jotka katselivat sen verran
kupeelleen, että huomasivat aholta tyttösen, joka hyppeli kiveltä
kivelle ja kuulosti joka sanan, mitä matkamiehet sanoivat. Aina niillä
olikin jotain sanomista. Useimmin ne kutsuivat tulemaan kuormansa
päälle, aikoipa joku viedä kotiinsa ja kasvattaa itselleen tupalinnun.
Laara hyppeli silloin poispäin, mutta oli näkemistään ja kuulemistaan
hyvin iloisella mielellä, ajattelipa toisinaan, että kun olisi lähteä
noiden kuorman päälle. Äidilleen ei hän puhunut näistä kuulemistaan
kuin kerran, sillä tämä siitä nuhteli: mitä sinä menet sinne
matkamiesten suun »raattaamista» kuuntelemaan! Siitä lähtien kävi hän
muiden tietämättä tuolla maantien varrella, eikä puhunut muille mitään.
Nyt ei enää tämmöinen tyydyttänyt, täytyi päästä mielitekonsa perille..

Hän sai palveluspaikastaan vielä muutamia markkoja palkan loppua, mutta
enin osa oli tullut vuoden varrella käytetyksi koristuksiin. Enemmän
olisi pitänyt olla, sen Laara piti tärkeimpänä, jos mieli päästä
johonkin arvoon tuolla vastaisessa seudussa. Kasvojen näön oli pieni
taskupeili tehnyt vuosien kuluessa hyvin tunnetuksi Laaralle itselleen.
Tuskin kului tuntiakaan peiliin katsomatta. Leuka häntä itseäänkin
ilahutti, se oli etuisampi kuin monella muulla. Hän tutki tarkkaan,
onko huivi kaunistukseksi vai eikö, ja heti se selvisi siksi, että
parempi on olla ilman huivia, se vain varjosi juuri tuon kauneimman
alan. Huivin ollessa ei jäänyt kuin silmät kauneinta, ja niistäkin oli
hänellä paha pelko, että jos ne ovatkin rumat, niin mitenkä sitten! Se
ajatus teki toisinaan oikein alakuloiseksi, varsinkin kun muutama oli
nimittänyt hänet lummesilmäksi. Ne olivat nuo luomet niin kovin
lähekkäin ja tummat silmäripset vielä lisää varjostivat, niin että ne
voivat jostain näyttää kipeiltä. Mutta sittenkin, tutki hän, ei niiden
pitäisi olla mitättömät. Hän remautteli niitä peilin, edessä isommiksi
ja antoi sitten verkalleen painua pienemmiksi, ikäänkuin hyvän mielen
vaikutuksesta. Näistä kokeista tuli Laara toisiin päätöksiin ja päätti
olla uskomatta tuota lummesilmäisyyttä, ennenkuin enemmän kuulee ja
näkee. Kasvot olisivat saaneet olla paljoa punakammat, mutta sen toivoi
hän korjautuvan, jos pääsee Savon paksulle leivälle.

Laara oli muutamia päiviä kotimökillään laittelemassa vaatteitaan
lähtökuntoon, ja nytpä ne olivatkin kaikki valmiina, ei ollut mitään
syytä vitkailemiseen.

--Nyt se tyttö lähtee, sanoi hän huolettomasti sitaistessaan nyyttinsä
solmun kiinni.

--Me tullaan maantielle asti saattamaan, sanoi Laaran äiti.--Mennään
jokainen ja nyhdetään yhdellä tiellä sieltä maantien varren
halmeaituuksesta suolaheinätakat. Tässä täytyy ruveta sekaa syömään ja
suolaheinät ovat siihen paraita.

Joukon poistuessa jäi tupa autioksi, ja Juuso sysäsi sen merkiksi
pönkän oven päälle. Riitu kaappasi nurkkajuurelta pari takkavitsaa
käteensä. Sisaret kulkivat Laaran kupeella ja itkivät, toinen sitä,
ettei ota matkaansa, ja pienempi ikävää. Äiti käveli toisella puolen ja
pyyhki vähän väliä lähestyvän eron tuottamia kyyneleitä silmistään ja
puheli lapselleen kaikenlaisia neuvoja. Juuso astuksi jälkimmäisenä,
kuin jollekin työpaikalleen. Maantiellä, missä oli erottava, yltyivät
pienet tytöt yhä kovemmin itkemään. Jo tuli vähän Juusonkin sääli ja
hän tuumaili mukaan pyrkijöille:

--Jos tuon tietäisi, että siellä saisi selvän leivän, niin olisihan
tuonne saanut mennä.

--Mitä joutavata tuumaakaan, vastusti tytön äiti.--Eihän se Laara miten
jaksa sinua kuljettaa ja elättää. Koetetaan me elää täällä.

--Täytyyhän sitä koettaa, mikäpä tässä auttanee, sanoi Juuso.--Ja aina
se aikainen ihminen toimeen tulee, kun saapi jotain mahanahkansa
tukeeksi, mutta on siinä lapsille tietämistä.

--Tule nyt vuoden tai parin päästä käymään täällä, kehoitti Riitu.

--Laita jo ennenkin matkamiesten muassa jotain tietoa, mitenkä siellä
olet päässyt elämään, muistutti Juuso.

Kumpaisenkin toivomuksen lupasi Laara täyttää. Hän pisti kättä
hyvästiksi ja lähti astumaan suoraa maantietä. Tuolla ojelmuksen päässä
kääntyi hän katsomaan jälkeensä, näki sisarten seisovan vielä tiellä ja
isänsä kiivenneen aitauksen sisään nyhtämään suolaheiniä. Äiti näkyi
nousseen aidan selälle ja katselevan siitä vielä menijän jälkeen.
Laaran silmistä vierähti muutamia pisaroita nutulle, mutta kun hän
kääntyi taas matkaa jatkamaan, hälvenivät eron ikävät ja mieli muuttui
miltei iloiseksi. Kun oli virsta tai pari kuljettu, muistui jo mieleen
taskupeili. Sen kaivoi hän tarkastaakseen, eikö silmät ole käyneet
pahasta mielestä rumemmiksi, mutta ei siitä ollut mitään pelkoa. Ne
näyttivätkin entistä kauniimmilta, kun tämän lisäksi oli kävely
kohottanut punakkata kasvoille.

Muutaman mäen päälle tultua näkyi sen toisella puolen, alhaalla,
matkamiehiä kuormineen, hevosiaan puhalluttamassa. Miehet tähystelivät
uteliaina alas mäkeä astuvaa tyttöä, ja lienee sen käynti ollut heistä
omituisempaa, sillä joku virkkoi kohdalle ehdittyä:

--Luistaako sukset?

--Koettele sormellasi, vastasi Laara kääntämättä päätään.

--Mihinkä miehesi heitit? kysyi toinen.

--Kysy mutkalta, niin väärä vastaa.

--Niinpä antaa sitten töppösten tömistä.

--Omillaan komiasti, kehahti Laara ja astui lujasti ohitse.

--Tyttöpä ei heittänyt vastausta velaksi, nauroi äänettä ollut.

--Eipä heittänyt, myönsi toinen.--Se oli niitä tämän puolen
hurskasluontoisia tyttöjä, joita taas tätä nykyä kulkee meidän puoleen.
Sinne menossa se on tuokin.

--Saattaapa olla, se nälkä käskee katselemaan. Mutta ei tuo näyttänyt
vielä nälkäiseltä, ja vetreet sillä on jäsenet. Katsokaapa missä
myöhäkässä sen lanteet ovat. Jaksaa se tehdä työtä, vaikka vielä
kyntää, eikä ne ole siihenkään äkkinäisiä.

--Saattavat täältä tultuaan vähän kuvatella, mutta eivät näy ajan
pitkään olevan muita jalompia. Saikkalan Paavo otti tässä muutamia
vuosia jäljellepäin täältä tulleen naisen palvelijakseen, että se muka
tekee pienen talon niin piian kuin renginkin työt, mutta eipä siitä
ollut hyötyä. Tulennastaan mitä lienee vähän mieliksi tehnyt, mutta
sitten vehtasi sen typerän leskiukon kanssa niin pitkälle, että pääsi
emännäksi, ja nyt ei kuulu viitsivän kunnolle ruokaa eteensä laittaa.

--Vai semmoinen sattui. Onpa ukko pettynyt.

Matkamiehet käskivät hevosessa liikkeelle ja kärryn kantaan tarttuen
työnsivät niille apuna.

Laara kulki jo kaukana omaan suuntaansa ja oli käärinyt päällimmäiset
hameensa ylös, jotteivät ne hidastuttaisi käyntiä. Matka oli melkein
talotonta, joku pahainen mökkirähjä vain tuli joskus näkyviin.
Muutamassa mökissä pistäysi Laara levähtämässä ja haukkasi nyytistään
karkeata leipää päivälliseksi. Tästä kyseli hän edessäpäin olevia
taipalia ja sai tietää toista penikulman päässä olevan pienoisen kylän,
jonne ennättää yöksi. Hän lähti heti matkalle ja astui, niin ettei
ennättänyt sinne mennessä oikein iltakaan tulla. Alkoi jo vähän
väsyttääkin, mielellään meni lähimpään taloon, siinä kun näkyivät
hevosillakin kulkevat käyvän syöttämässä. Puolikymmentä laihanpuoleista
hevosta oli parhaillaan kartanolla, millä jauhoja, millä suoloja
kuormana. Joku niistä taisi olla paluumatkalla, ja sen hevonen söi
heiniä kärryjensä korista.

Laara meni tupaan, jossa oli parhaastaan matkamiehiä. Joku niistä söi,
mutta toiset tupakoivat. Vähään aikaan ei häntä kukaan puhutellut,
matkamiehet kai luulivat talon vieraaksi, ja talon väki ei taas
puolestaan paljon välittänyt kulkevista, niitä kun aina näki. Viimein
eräs mustapartainen matkamies kiinnitti katseensa häneen ja lähestyi
puhuttelemaan.

--Mistäs tämä tyttö on? kysyi se.

Laara ilmoitti kotiseutunsa.

--Minnekä sitä sitten olet menossa?

--Ei minulla ole varmaa menopaikkaa, menen vaan tuonne etelän puoleen,
että jos sieltä sattuisi palveluspaikan löytämään, selitti Laara.

--Jalkakyytikö se on?

--Mikäpä se hevosen laittoi?

--Onhan se sitäkin, mutta jos sattuisi tyhjänä palaavia
kuormankuljettajia.

--Ei noita ole vielä sattunut.

--Nytpä on tässä yksi mies sinnepäin menossa... Ota sinä tämä tyttö
kärryysi, esitteli hän jo siinä samassa Laaran puolesta.

--Otanhan minä, sanoi palautuva mies hiljaisella äänellä.--Puoli
markkaa kun maksaa penikulmalta, niin kyyti on kohta valmis.

Partamies ilmoitti kuuluvammin Laaralle miehen vaatimuksen.

--Ei tule ruvetuksi maksamaan, hylkäsi Laara.--Tarvitsee vähät rahansa
muuhunkin.

--Ota tuo ilmaiseksi, houkutteli Laaran puolta pitävä mies.--Eihän se
yksi henki paina siinä mitään.

--Miksikä se ei paina, väitti toinen vasta.--Otapa itse tuommoinen
suuri tytön-mätkä kuormasi päälle, niin tunnet eikö paina.

--No, en minä surisi, jos olisin tyhjällä hevosella palautumassa...
Hitto vieköön, kun vielä yksinään! Jos minä olisin, niin ei siinä
inteltäisi.

--Se on itsekunkin oma asia, puhui taipumaton mies jäykästi.--Toinen
katsoo asian toiselta kannalta ja siinä kaikki.

Nyt herkesi kyydin puuhaaja äänettömäksi, häntä näytti oikein
harmittavan tämän asian onnistumattomuus. Paluumatkalla oleva lähti
ulos panemaan hevostaan valjaihin, ja toiset menivät katsomaan
hevostensa syöntiä. Mustapartainen mies vain jäi tupaan.

--Tokko on ollenkaan edeltäpäin ajateltua, että mihinkä seutuun aiot
asettua? alkoi se taas kysellä Laaralta.

--Ei vähääkään.

--Vai ei vähääkään. Niinpä ota nyt ja kysele siellä, että missä on
Niittykylä ja mene sinne, niin taitaa olla edullisinta. Se on näinkin
huonona aikana enemmän varakasta puolta. Siellä sinä pian pääset
tietoon missä on Karvosen talo, ja pyrihän siihen, niin ehkä et
tarvitse muualle mennäkään.

Laara ei päässyt selville, neuvoiko tämä mies omaansa vaiko muiden
taloon, eikä rohjennut sitä itseltään kysyä. Kylän ja talon nimet pani
hän tarkasti muistiinsa, sillä onhan se mielelle jotain somempi, jos on
vähänkin ohjausta minne mennä.

Toiset miehet tulivat tupaan ja esittelivät matkallelähtöä, kun hevoset
eivät enää syöneet.

--Eiköhän ollakin tässä yötä, kun on jo näin ilta, tuumaili
mustapartainen mies toisille. Nämä panivat kovasti vastaan; sillä
tavalla viipyisi puolta enemmän matkalla. Täytyi taipua enemmistön
tahdon mukaan. Laara jäi siihen yöksi ja lähti levättyään aamulla taas
aikaisin astumaan.

Päivät olivat mitä ihanimpia, aina siitä asti, kun nuo kamalat
kylmä-yöt kävivät. Oliko tämä jotain lohdutusta hätääntyneille
ihmisille, vai olikohan vain kovettuneen luonnon katkeraa ivan tekoa,
että nyt muka korjataan se erehdys, joka taisi tulla. Sellaiselta se
näytti, sillä tuo kaunis ilma ei suuresti ilahuttanut maamiestä.



II.


Päästyään läänin rajan yli alkoi Laara yöpaikoissaan kysellä
Niittykylää. Alussa ei osattu sen tarkemmin neuvoa, kuin että on se
senniminen kylä olemassa, mutta kun hän oli tullut lähemmä, tiedettiin
tarkalleen, mistä se löytyy.

Tämä Niittykylä olikin varakkaimpia kyliä ja nimensä mukaan runsas
niityistä ja pelloistakin. Asuinrakennukset eivät olleet seudun tavan
mukaan erittäin komeita. Huomattavimmiksi tulivat navetat, sillä niiden
täytyi olla suuria, suurelle karjalle. Talot eivät olleet tiheässä,
sillä niitä erotti toisistaan moni pieni järvi tai oikeammin lampi.
Lampia yhdisti toisiinsa hidasjuoksuiset purot, ja näiden varsilla
kasvoi laajalti pitkää heinää.

Tälle kylälle seisahtui Laara ja meni neuvoa seuraten Karvosen taloon.
Keskipäivän aikana hän siihen saapui, jolloin joukot olivat
askareillaan. Tuvassa temmelsi puolikymmentä lasta, joita puolisokea
vanha mummo koetti asetella.

--No, ne vaan meiskaa, vaikka Jumala on ottanut leivänkin pois,
päivitteli mummo.--Ei tässä synnin kaalimaassa tule taas toimeen, jos
en ota keppiä teille siinä.

Mummo tulla haparoi ovensuun puoleen ja huomasi sieltä Laaran penkiltä.

--Oliko täällä vieras, en tunne, jos en kysy?

Laara oli päässyt selittämästä mummolle, kun tupaan tuli toinen
ihminen, arvattavasti talon emäntä. Se oli kooltaan pienenpuoleinen,
mutta vartaloltaan hyvin täyteläinen. Iältään mahtoi hän olla
kolmenkymmenen paikoilla.

--Mistäs tämä ihminen on? kysyi emäntä ohimennessään, samalla luoden
tutkivan katseen.

Tämmöisiin kysymyksiin oli Laara jo niin monesti vastannut, ettei
siihen enää tarvinnut sanoja ajatella; liittipä hän samalla senkin,
mitä varten on matkalla.

--Vai palveluspaikkaa etsimässä täältä asti? Taitaapa niitä tänä
vuotena olla paikan puutteisia.

Emäntä ei näkynyt välittävän sen enempää tästä asiasta, meni vaan
töilleen. Laara jäi ajattelemaan, että mikähän se mies olikaan, joka
tähän taloon neuvoi, eihän täällä näytä välitettävän mitään. Hän päätti
kumminkin tiedustella tarkemmin, ennenkuin lähtisi toisiin paikkoihin,
ja meni emännän luo keittiöön.

--Joko teille on pestattu palvelijat ensi vuodeksi, ettekö minua
ottaisi? esitteli Laara alakuloisena.

--Ei noista vielä ole kiirettä, sanoi emäntä.--ja on niitä tarjona
täälläkin kotipuolelta.

Laara oli jo vähällä heittää pyrkimisen siihen, mutta jos näin alkaa
käydä muuallakin, niin oli paras pyrkiä avulle asti.

--Minä en tahtoisi paljon palkkaa ja saattaisin tämän vuoden lopun
tehdä työtä ruokapalkalla. Minä jaksan ja osaan vaikka miestenkin töitä
tehdä.

--Enpä minä tiedä tässä olevan tarpeita, sanoi emäntä.--Miehetkin ovat
kauppiasten kuormia viemässä, jotka tietäisivät paremmin ulkotöistä.

Olikohan se sitten tämän talon isäntä, jonka minä tapasin tullessani,
ja sehän se ohjasi tänne tulemaan, alkoi Laara selitellä, jos se
paremmin auttaisi.

--Minkä näköinen se oli? kysyi emäntä uteliaana.

--Semmoinen isonpuoleinen, ja musta parta tuolla oli.

--Se se on ollut. Tielläkö se sinut tapasi?

--Ei kuin talossa.

--Satuitteko te samaan yöpaikkaan? kyseli emäntä yhä uteliaampana ja
asettui tarkasti seuraamaan Laaran selitystä.

--Olin siinä minä yötä, mutta ne matkamiehet lähtivät vielä ajamaan.

--Niinkö se sitten sanoi, että mennä tähän taloon, niin siihen otetaan
palvelukseen?

--Siihen tapaan se sanoi.

--Eikö se sanonut, että hän on tämän talon isäntä?

--Ei tuo siitä mitään. Vaan kun te tunnette, että se on ollut isäntä,
niin ottakaa nyt työhön siksi aikaa, kun joutuu kotiin, kohta kai se
palaa.

--No, minä sanon nyt suoraan, että ei sinun palveluspaikkasi sattunut
tähän taloon, vaikkapa itsekin joutuisi, teki emäntä jyrkän päätöksen.

Laara lopetti pyytämisensä ja alkoi aprikoida, että mitähän tämä
emännän kyseleminen ja kylmyys oikeastaan oli. Ei siltä tehnyt mieli
enää mitään kysyä, vaikka olisi ollut tarpeeseen, tietäisikö hän
muualtakaan neuvoa.--Nyt oli edessä sama tietämättömyys kuin kotoa
lähtiessäkin.

Jos Laara arvasi viivyttää pari päivää Karvolassa käyntiään, niin olisi
tavannut isännän ja ehkä paremmin päässyt työhön. Se oli tullessaan
siinä toivossa, että tuo matkalla tavattu tyttö olisi heillä, mutta kun
häntä ei näkynyt eikä kuulunut, heräsi salainen tyytymättömyys koko
taloutta kohtaan. Kaikki oli moitittavaa, ei mitään, ei mitään oltu
oikein tehty.

--Mitä sinne läksit koko reissuun, kun ei täällä ilman sinua osata
mitään tehdä mieleisesti? sanoi emäntä.

--Mistäpä tuota noinkaan sukkelaan saanee rahaa tarpeisiinsa, vastasi
Karvonen.--Luulisi tuon aikaa osaavan...

--Ehkei täällä olisi mitään moittimisen sijaa, jos arvasin ottaa tähän
sen tyttömutukan, jonka olit tänne opastanut, pisti emäntä pilkalla.

--No eikö sitä saisi neuvoa puutteiselle työtä, piti mies puoliaan.--
Vallassasi kaiketi on se ollut, otit sitten tai et.

--Niinpä kun se oli minun vallassani, niin annoin mennä. Meillä ei
tarvita semmoisia.

--Sen parempi, tee vaan työt yksinäsi, ei nyt ole leipää liiaksi.

--En minä siltä tee yksinäni, vaan otan itse, ketäpähän sitten otan.

--Ota toki itse, kerää kaikki vaivaiset ja ontuvat tähän, niitähän
sinulla on aina ollut.

--Niitä ne on ollunna ja on vastakin. Enhän minä toki kotonani salli
muita etupenkille, koetan minä sitä varaa pitää.

Keskustelu oli vierinyt heidän keskinäisten perheasioittensa
kipeimmälle kohdalle. Tässä täytyi hellittää sen, johon asia eniten
koski, ja se lankesi isännän osalle.

--Pidä, hyvä emäntä, pääsi ja luulosi, sanoi tämä kynsille lyödyn
äänellä ja toimittautui pois toverinsa läheisyydestä.

Emäntäkin salli kiistan katketa, sillä hän tiesi vanhastaan, ettei sen
jatkamisesta ole asialle mitään hyötyä.

       *       *       *       *       *

Ennen palveluspaikan löytämistä ennätti puute katsoa Laaraa suoraan
silmiin. Rahat olivat loppuneet matkalla, ja kun työtä ei tahtonut
saada, täytyi panna liikenevintä vaatekappaletta elatuksen saamiseksi.
Tuo rakas taskupeili oli täytynyt antaa pienestä leipäkannikasta. Jo
tuli mieleen ajatus lähteä takaisin kotipuoleen, mutta mennessä
täytyisi kerjätä ja seutulaiset ehkä pilkkaisivat, että tuossa se nyt
on takaisin se hyvän hakija.

Viimeiseen asti hän pysytteli tällä Niittykylällä, odotellen
palvelijain vuoden vaihdetta, jos silloin onnistuisi. Se onnistuikin
tavallaan. Mutta tämä ensimmäinen paikka oli seutukunnan pahin, johon
ei koskaan saatu omasta kylästä palvelijoita.

Vuoden päästä siitä Laarakin erosi, kun köyhä aika oli mennyt ohitse ja
talolliset ottivat entisen palvelijamäärän. Selvä leipä virkisti
ihmiset melkein entiselleen, murheelliset muodot kävivät iloisemmiksi,
naurukin kajahteli useammin, ja rakkauden liittoja solmittiin entisellä
virkeydellä.

Toiseksi vuodeksi pääsi Laara palvelukseen Kuivatun taloon, jonka
haltijat olivat vakavia ihmisiä. Ensi aikoina joutui hän usein
isäntäväkensä nuhteiden alaiseksi, kun ei ollut tottunut puheitaan
punnitsemaan, mitä nämä kunnon ihmiset vaativat, varsinkin lastensa
tähden, joita oli kymmenkunta, enimmäkseen vielä pieniä. Vapaata
puhehaluaan koetti Laara tyydyttää muualla, varsinkin kun pääsi
sunnuntai-iltoina kylän nuorten seuroihin. Mutta täällä oli vastassa
toiset vastukset. Yksi ja toinen alkoi jamailla hänen erimurteisia
sanojaan, vieläpä kovaäänisen puhetavan takia nimittivät häntä
pajamieheksi. Kun Laara sai kuulla tämän uuden nimensä, niin hän ei
säästellyt sanoja puhutellessaan ristimämiehiä. Mutta se vain pahensi
asiaa, nimittelijät tulivat rohkeammiksi ja pilkkaaminen levisi
laajemmalle.

Nämä vastukset vaimensivat Laaran kylänkäynnin halua, niin että häntä
harvemmin näkyi siellä. Eivät toisetkaan tytöt häntä seuraansa
kaivanneet, vain jotkin renkipoikaset, jotka olivat ennättäneet jo
laillaan ihastua ja olisivat halulla pitäneet »pajamiehelle» seuraa,
mutta sepä oli ennättänyt suuttua eikä leppynyt vähään aikaan. Laara
päätti alkaa uudella tavalla ja pyrkiä toista tietä siihen suuntaan,
kuin oli ajatus kotipuolesta lähtiessä. Hän turvautui palvelustalonsa
tyttäreen, Miinaan, joka alkoi olla aikaihminen, juuri rippikoulun
käynyt. Mutta Miinakin häntä väisteli, ehkä sentähden, että hänen
vanhempansa olivat varoittaneet ottamasta oppia Laaran puheista ja
käytöksestä, ne kun menivät heidän mielestään usein kovin
arkipäiväisiksi. Näin joka puolelta ylenkatsottuna oleminen karvasteli
kovasti mieltä, ja kun Laara itsekin alkoi huomata, mikä siihen on
suurimpana syynä, päätti hän tehdä toisen muutteen ja opetella
puhettaan muodostamaan muiden mukaan, niin sanain kuin siisteydenkin
puolesta. Mutta vaikeata tahtoi alussa olla vanhain tottumusten
hylkääminen. Sen verran hän kumminkin edistyi, että talon haltijat
kiittelivät hänen oppineen ja ottivat toiseksikin vuodeksi.

Mallikelpoisten pariin päästyään ei Laara nukkunut, vaan pani jokaisen
sanan ja jokaisen liikkeen tarkasti muistiinsa. Lähin malliksi kelpaava
oli Miina, jossa nuoruudesta huolimatta oli jo aikaihmisen vakavuus.
Sen lisäksi oli hän kaunis, ei verevyyden eikä voimakkaan vartalon
muodostama kaunis, vaan tuonmallinen kaunis, joita saman sukupuolen
puisevammat jäsenet määräilevät kamaritöille. Laara oli ensimmäisiä,
joka siinä suhteessa katsoi Miinaa mitättömäksi, varsinkin sitten, kun
sille alkoi sulhasia olla tarjolla. Toinen, joka vähän samaan suuntaan
ajatteli, oli Miinan oma isä. Ensimmäisten sulhasten tulosta pahastui
hän kovasti ja kummasteli, että kun ei hävetä lasten luokse tullessa.

--Antaa tuon toki vielä muutamia vuosia korviaan kuivailla, sanoi hän
sulhaselle itselleen.--Mikä aikaihminen siitä tulee, jos tuolla iällä
naimisiin mennä repsahtaa?

Tämä oli Kuivatun isännän mielipide, eikä se siitä luopunut, vaikka
tytön pyytäjä olisi ollut kuinkakin hyvä. Hänen laskujensa mukaan olisi
tytön pitänyt olla vähintään kahdenkymmenen vanha, ennenkuin sille sopi
mainita sulhasista. Sitä ennen tehty naiminen on yhtä paljon kuin
ummessa silmin ampuisi. Jottei uusia tahtojia tulisi, pidätteli hän
Miinaa kotona kaikista syrjässä liikkumisista, siellä vaan on hyvä
yhtymään, kun on Luoja tavallisen näön antanut.

Talvella sitten oli Miinan serkun häät loitompana, Rannan kylässä,
jonne häntä hakemalla haettiin morsiustytöksi. Kauan saivat houkutella
menon lupaa isältä ja sillä varmalla varoituksella hän viimein päästi,
että pitää olla lasten joukossa. Mutta kylläpä hän Miinan takaisin
tultua katui tekoaan, kun näki olevan kyytimiehenä tuntemattoman nuoren
miehen.

--Kuka se on tuo sinun kyytimiehesi? kysyi hän tahallaan ihan
ensimmäiseksi.

--Se on siltä samalta kylältä Pajusen talon Reittu-niminen poika,
selitti Miina vähän hämillään.

--Miksikä ne omaiset eivät tuoneet, jotka veivätkin, kun syrjäisten
pitää sinua kuljetella?

Miinan täytyi vähän valehdella, että kun ne eivät itse joutaneet, niin
palkkasivat tämän, vaikka hyvin tiesi, että muut syyt ne olivat kyytiin
käskeneet. Sitäpä isäkin epäili eikä osoittanut mitään ystävyyttä
vieraalle. Hänelle ei saanut laittaa ruokaa muualle kuin muiden kanssa
yhteen tuvan pöydälle, ja nukkumapaikan neuvoi isäntä itse omain
poikainsa ja rengin yhteiselle vuoteelle. Vieras poika olisi mielellään
suonut toisin kohdeltavan ja istuksi allapäin vielä pitkän aikaa lampun
ääressä, kun muut asettuivat vuoteilleen.

--Eikö vierasta nukutakaan? kysyi Laara karsinan puolelta tupaa, jossa
päätään kampaillen istui vuoteensa reunalla.

--Ei tuo niin erittäin nukuta, sanoi Reittu tarkastaen puhetoveriaan,
joka parhaillaan leyhäytteli tukkaansa taaksepäin ja alkoi sitä sitoa
palmikolle.

--Taitaa sitten olla matka mielessä, jatkoi Laara nauravalla äänellä.

--Ei tuosta siitäkään, kun on kerran hevonen tallissa.

--Jos ei hevosella, niin jalkaisin.

Reittu katsoi poikain vuoteelle ja ne näyttivät nukkuvan. Sitten hän
siirtyi hiljaa lähemmäksi puhetoveriaan.

--Mihinkähän se, minun kyydittäväni nyt iltamassa katosi? kysäisi hän.

--Se on toisten pikku tyttöjen kanssa tuolla kamarissa.

--Pikku tytöksikö se Miinakin vielä arvataan.

--Niin se tämän talon isäntä arvaa ja suojelee kaikki nämä tyttönsä
hyvin tarkasti.

--Eikö se ketään suvaitse?

--Ei se sille omalleen suvaitse vielä ketään, eikä tuo olekaan oikein
aikainen.

--Kuuluupahan jo käyneen sulhasia.

--Isäntäpä epäsi kerrassa puhumasta.

--Ei se aina sitä tee. Mutta jos minä en saisi tällä tiellä enää mitään
sille Miinalle sanotuksi, niin pyytäisin puhumaan, että tulisi nyt ihan
varmaan näille ensi maaliskuun markkinoille, niin siellä tavattaisiin.

--Teillähän taitaakin jo olla valmiit liitot, sanoi Laara koettaen
nauraa.

--Eihän niistä vielä osaa sanoa, miten sitten tuonnempana, sanoi Reittu
osaksi myöntäen.

--Pitää toki sitten sanoa, virkkoi Laara äänellä, josta kuului peitelty
kateus.

Öljy oli lampusta palanut kuiviin, niin että valo vaipui yhä
tummemmaksi. Reittu katsoi kelloonsa.

--Lamppu näkyy heittävän meidät pimeään, sanoi hän, pitääkin tässä
asettua hiljaa.

--Eihän pimeä haastelua hidasta, huomautti Laara--vaan taitaa ajatukset
pyöriä siinä matkatoverissa.

--Ei nuo niin haitalle asti.

Keskustelu alkoi Reittua laiskottaa ja hän siirtyi entiselle paikalleen
pöydän päähän, riisui vaatteitaan vähemmäksi ja painautui poikain
vuoteelle. Aamusella nousi hän heti isännän tupaan tultua ja puuhaili
lähtöään, mutta kiellettiin odottamaan kahvin joutumista. Viipyminen
oli mieleen, sillä aikaa sopi hakea tilaisuutta sananvaihtoon Miinan
kanssa, joka supistui kuitenkin hyvin vähään. He ennättivät vain
vahvistaa markkinoilla yhtymisen.

Mutta isäpä arvasi tehdä häiriön sille liitolle, kun ei laskenutkaan
Miinaa ensi päiväksi, vaikka tämä kuinka olisi pyytänyt.

--Mitä ne lapset tekevät markkinoilla, vielä vähemmän ensi päivänä,
sanoi hän.--Toisena päivänä jos pistäytään.

Laarapa ei tyytynyt heittämään käyntiänsä viime päivään, vaan palkkasi
sijaisen ja meni muiden reessä. Hän pukeutui parhaisiin vaatteihinsa,
eivätkä ne olleetkaan enää mitättömät, kun hän oli kaikki ansionsa
säästänyt niihin ja värien puolesta valinnut näyttävintä. Miina oli
pyytänyt viemään sanan sille, joka häntä odottaa, ja Laara lupasi
toimittaa.

Mennessä muistui mieleen kotipuoli, kun oli tullut ajatelleeksi, että
täällä ehkä tapaa joitakin niiltä tienoin. Sietäisi niiden muassa
lähettää terveisiä vanhemmille, mutta eipä hänellä toisekseen ole
niille mitään sanomista. Hän päätti heittää sen tuuman sikseen ja meni
perille päästyään ensiksi tapaamaan Reittua puhutusta paikasta. Aamusta
päivin oli tämä siellä uskollisesti odottanut. Laaran nähtyään luuli
hän kohta muitakin näkevänsä ja kysyi:

--Jäljellekös Miina jäi?

--Ei se tulekaan, ilmoitti Laara nauraen.

--No miksikä?

--Ei kuuluttu lapsia kaivattavan markkinoilla, niin kuulin isännän
sanovan.

--Vai niin, ihmetteli Reittu. Eikö huomennakaan?

--Sittenpähän näkee.

Laara naurahti salaperäisesti, mutta toinen oli aivan pahoillaan. Hän
vei Laaran kahville tiedustellakseen sitten enemmän.

--Sano nyt totuus, että pääseekö se huomennakaan tulemaan.

--Johan minä sanoin, että sittenpähän näkee, vai eikö se markkinain
vietto käytä vähääkään ilman sitä? kiusoitteli Laara.

--Miksikä ei, mutta olisin minä sen toivonut olevan... On se sanonut
sinulle...

--Sanoihan se, vaan täytyy tuon verran kärsiä. Mennään kävelemään, niin
siellä puhun tarkemmin.

--Niin kyllä. Minä maksan tuon kahvin.

Laara kiirehti jo edeltä ulos ennättääkseen porttikäytävän kupeella
tarkastaa vaatteustaan ja taskupeilin avulla asettaa huivin parhaan
mukaan. Reitun jouduttua lähtivät he astumaan rinnatusten katua
tavaratorille päin.

Kaikenikäistä ja -näköistä joukkoa virtaili yksitellen ja ryhmissä
sinne jos tännekin. Tuossa tuli joukko nuorta väkeä, ja ohi mennessään
he naurahtivat Reitulle tervehdyksen asemesta.

--Oliko ne tuttavia? kysyi Laara.

--Olivat.

--Tunteeko ne Miinan?

--Miksikä?

--Niin, etteivät nuo liene minua siksi luulleet.

--Mitäpä tuo haittaa, jos luulisivat.

--Haittaa se toki, kun toinen kuitenkin pitäisi olla, naureli Laara.--
Tuota en ollenkaan tullut ajatelleeksi yhteen matkaan lähtiessä.

--Vähätpä niistä markkinoilla, sanoi Reittu.--Mennään pois.

He kävelivät tavararekien ohitse ja tarkastelivat yhtä ja toista
silmälle mieliksi.

--Nuo mahtaa olla makeita, sanoi Laara hyväillen kiiltolangalla
käärityitä karamellipötkyjä.

Reittu arvasi, että Laaran tekee niitä mieli, ja osti muutamia.

--Pannaan täältä toista lajia, esitteli myymämies.--Jos lienee vielä
tämä tyttö morsiamenne.

--Sitäpä ei näin joukossa sanota, vastasi Laara teeskennellen.

He siirtyivät yhä eteenpäin, kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan.
Tavaralauhkojen edustalla tungeskeli ostajia, kultasepän myymälän
edessä seisoi vain joku nuori mies tarkastellen sormuksia.

--Ketkähän onnelliset tuolta saanevat sormeensa, virkkoi Laara
kaipaavalla äänellä.

--Sattunee tuolta jotkin saamaan, vastasi Reittu ajatellen samassa,
että kunpa Miina olisi.

Hän odotteli, että jos Laara itsestään siitä alkaisi kertoa, kuten oli
luvannut, mutta eihän tuo aloittanut, alkoi vain tuumitella panoraamaan
menoa.

--Entäs se Miinan tulo, sinä unohdit sen, täytyi jo muistuttaa.

--Niinpä kyllä, vaan onhan tässä vielä aikaa. Mennään panoraamaa
katsomaan.

--En malta enää, täytyy kääntyä kortteerille, vaan kyllä minä maksan
ovirahan, jos Laara menee.

Laaran täytyi lopettaa vitkastelu ja sanoa mitä tiesi, kun näki, ettei
siltä kuitenkaan saa sitä unehtumaan. Vastahakoisesti lupautui hän
viemään terveisiä ja tulokehoituksia Miinalle.



III.


Heti kesän tultua ajoi Reittu, puhemies muassaan, Kuivatulle
sulhasiksi. Isän puolelta ei ollut paljon toivon tilaa, mutta yrittää
tuli, kun asianomaiset itse olivat jo aikoja niin päättäneet.

--Kyllä tulitte liika aikaisin, sanoi Miinan isä ensi sanakseen, kun
tietoon pääsi.--Antaa hänen vielä varmistua.

--Avioliitto ei aikaisuudella mene pilalle, vastusteli puhemies.--Nämä
kuuluvat jo olleen kihloissa kevätmarkkinoilta asti, niin luvatkaa vaan
pois.

--Sitten en lupaa senkään vertaa, koska tässä on jo rosvon konstia
käytettynä, rupesi hän lujemmaksi.

--Tuopa Miina pois, mitä olet ottanut, ja se on sillä hyvä pitkäksi
aikaa. Kaikkea pitää kuulla! Minä olin neljännelläkymmenellä, kun menin
naimisiin, ja peloittaa tahtoi silloinkin. Mutta näiden pitäisi päästä
naimisiin, vaikkei syrjäinenkään heistä ymmärrä enempää kuin
kananpojista, että kukkojako ne ovat vaiko kanoja, vielä vähemmin he
itse. Ajatelkaahan vielä vuosi tahi kaksi, kun on isän koti
kummallakin.

Eivät siinä auttaneet selitykset eikä mitkään. Miinankin täytyi tuoda
kihlat pois, ja silloin saivat vieraat mennä, jos halutti. Reittua
hävetti kovasti, kun hänetkin niin lapseksi arvattiin, ja harmitti
kihlojen takaisin ottaminen, kun Miina olisi ne niin mielellään
pitänyt. Hän olisi salakättä antanut ne takaisin, mutta ei sattunut
tilaisuutta. Täytyi turvautua Laaraan, jonka puheille oli soveliaampi
päästä talon väen huomaamattakin. Tämä lupasikin toimittaa niin, että
Miina tulee iltasella hänen aittaansa, joka on tallirakennuksen
suojassa, joten sinne voi päästä muilta salaa.

Reittu lähti puhemiehineen ajamaan, mutta he eivät menneet pitkältä,
kun asettuivat muutamaan taloon yöksi. Sanoivat hevosen jalkain
heltyneen, joten sillä ei raaski yötä myöten ajaa. Toinen mies kääntyi
tästä jäljilleen ja oli vähän jälkeen ilta-asettumisen takaisin. Hän
tuli varovasti ja meni kartanon taitse tuonne yhtymäpaikalle. Hiljaapa
ne ovat, ajatteli hän kuunneltuaan oven takana. Hän kopautti, mutta ei
kuulunut sittenkään. Jokohan narrattiin, ajatteli Reittu ja sanoi
jonkun sanan kopauttaen samalla. Jo kuului liikettä, joku lähestyi ovea
avaamaan. Varmaan se on Miina. Mieli tuntuu niin hyvältä, kun saa
puhutella ketään pelkäämättä ja antaa kihlat takaisin. Hän puristi heti
oven raolle päästyä avaajan kättä mitä ystävällisimmin, vaan huomasi,
että se olikin Laara.

--Ka, Laarahan se... Missäs Miina?

--Oli se täällä, vaan kutsuivat pois, selitti Laara huolettomasti
painaen oven kiinni.

--Vai niin, virkkoi Reittu pettyneenä ja istuutui vaatekirstun
kannelle.

Laara oli varustanut kynttilänpään ja sytytti sen palamaan. Sitten hän
istuutui sänkynsä reunalle, päällään melkein punainen hame ja valkea
nuttu, johon oli ommeltuna pitsiä kaulukseen ja hihansuihin.

--Jopa tämä matka meni vätykselleen, virkkoi Reittu vähän aikaa
ajateltuaan.

--Mitä tuosta huolii, tapaahan tuommoisia, lohdutteli Laara.

--Mitenkä niin? kysyi Reittu.

--Noinpa rikkaita. Ei kaiketi sille tule monta markkaa perintöä, kun on
tuommoinen lauma noita pienempiä.

--Jospa ei tulisikaan, vaan muuten se on niin...

--Mitäpä sillä muuten hyvin tekisi, kitulias kutjake.

--Onkohan se kitulias? kysyi Reittu kohoten tarkkaavaisemmaksi.

--No, jospa minä tuon nyt jo sanon, että kyllä se on kitulias, vahvisti
Laara.--Näkeehän sen ulkoapäinkin. Eihän kenenkään terveen ihmisen
kasvot ole noin valkeat, on niissä toki punakkata enemmän. Sen
vuoksihan se isänsäkään ei antaisi vielä mennä naimisiin, kun tietää
sen kivulloisuuden.

--Jokohan tuo asia olisi niin? epäili Reittu.

--Niin se on, vahvisti Laara mitä ystävällisimmin.--Jo toki on toista,
jos ottaa terveen, vaikkapa sillä ei olisikaan niin paljon perinnöitä.

Reittu ei ensinkään tarkastanut viimeistä esitystä, kun tuo Miinan
kivulloisuus oli niin äkkiarvaamatta valloittanut mielen ja pani
ajattelemaan. Laara ei häntä enää puheillaan häirinnyt. Hän nojautui
toisella kyynärpäällään tyynyyn, jossa puoleksi nukkuvan asennossa
hänen pyöreä leukansa tuli huomattavasti näkyviin. Kynttilänpäätä
piteli hän toisessa kädessään ja kuljetti sitä kahtaanne päin, seuraten
silmillään liekin kallistelua. Hän liikutteli sitä vuoroin ylös ja
alas, niin että tuli yritteli sammua.

--Mitenkähän minä nyt oikeastaan tehnen, sanoi Reittu kotvan aikaa
ajateltuaan.

--En uskalla sanoa, virkkoi Laara.--Vaan jos itse olisin poikana, niin
kyllä sitten tietäisin.

--No mitenkään tekisit? arveli Reittu vilkastuen.--Kääntyisitkö
uudestaan takaisin, vai menisitkö kestään huolimatta Miinaa etsimään.

--Sitä en ymmärrä, sanoi Laara tekeytyen hyvin neuvottomaksi.--Ehkä
en ... no en minä siihen uskalla...

Hän ei todellakaan uskaltanut, vaikka mieli teki sanoa.

--Vaan minä teen kumminkin niin, että käyn tuolla tuvan puolella, teki
Reittu päätöksen.

Laara ei virkkanut siihen mitään. Yksin jäätyään nousi hän
tyytymättömänä ovea kiinni panemaan ja paiskasi vihaisesti lukkoon.

Ulkona oli melkoisen valoisa. Reittu lähti kiertämään asuinhuoneiden
taitse kartanolle, ja ilokseen huomasi hän Miinan olevan valveilla ja
istuvan keittiön akkunan edessä. Heti kiipesi hän kiveyksen päälle,
pidellen käsillään akkunan pielistä.

--Takaisinko sinä käännyit, kuului kuiskaus sisäpuolelta.

--Niinhän minä käännyin, etkö sinä sitä tietänyt?

--En minä arvannut.

--No, semmoistako se olikin, ihmetteli Reittu.--Eiköhän sinne
sisäpuolelle uskaltaisi tulla?

--Eihän se olisi luvallista, vaan jos pääsisit hiljaa, niin minä tulen
ovia avaamaan.

Vanhempikin väki oli päivän tapahtumista puhellessaan valpastunut, niin
että kuuli joitakin ripseitä ja epäilyttävän varovaisen ovien
avaamisen. Isäntä nousi katsomaan ja tuli Miinan huoneeseen, jossa ei
oltu kuin vasta puheen alussa.

--No eihän siitä erosta tullutkaan mitään, sanoi isäntä nuhtelevalla
äänellä.

Toisilla ei ollut sanaa suuhun tulevata.

--Tämä asia näyttää nyt lähtevän huonolle jäljelle, jatkoi isäntä.--Jos
teidän ei sovi lopettaa seurusteluanne, niin parempi lienee, että
menette yhteen, mutta sillä puheella, ettei saa tulla minulle
jäljestäpäin valittamaan, käyköön hyvästi tai huonosti. Nyt on omassa
vallassanne.

Isäntä heitti heidät kahden, muistuttamalla lopuksi, että tällä kertaa
on levon aika, puheet pitää lopettaa lyhyeen ja mennä pois.

Rakastuneita hävetti tämä kohtaus; se tuntui alusta kylmältä kylvyltä,
mutta pian he selvisivät ja kihlat vaihdettiin entiselle haltijalle.

       *       *       *       *       *

Syksykesällä joutuivat häät. Ensin ei ollut aikomus kutsua ketään
vieraita, mutta sitten rupesi arvo vastustelemaan. Ehkä alkaisivat
naapurit nauraa, että niinpä laittoivat tyttärensä kuin kerjäläisen
taipaleelle. Siihen lisäksi muistui mieleen entisiä pitovelkoja. Viime
talvena he olivat olleet Kuhjolan emäntävainaan hautajaisissa, ja nyt
oli tuo Kuhjolan isäntä, Matti, ensimmäiseksi kutsuttava. Karvonen ei
ollut Kuivatun isännän mieliystävä, mutta eihän sitä viitsinyt olla
kutsumatta emännän takia ja kun oli oltu niiden häissä. Likeisimmät
naapurit kuuluvat ilman muuta pitovieraihin, ja ennen kaikkea omaiset.

Häiden alussa istuskelivat vieraat vähäpuheisina. Vaimoväellä oli aina
jotain, miehet tuhrasivat parhaasta päästä piippuinensa, yhtyen silloin
tällöin vierustoverinsa kanssa vaihtamaan pari sanaa vuodentuloista ja
ilmoista. Suuhun saatua alkoi vähitellen miestenkin seura vilkastua,
pieninkin hauskuus jo nauratti. Ei tarvinnut sen kummempaa tapahtua
kuin että Karvonen istuutui mustine partoineen vanhan Kuhjolaisen
rinnalle ja alkoi tälle hiljaa supatella. Katsojat näkivät näiden
kumpaisenkin kasvoista, mitkä asiat ovat puheena. Tämän yksinkertaisen
leskiukon rinnalla oli Karvosen hyvä näyttää sukkeluuttaan. Ukko vain
enimmäkseen kuunteli, ja turpea naama myhähteli silloin tällöin
nauruun, kun toinen kiihkeästi ja viekkailla silmäniskuilla koetti
saada selitettäväänsä asiaa vaikuttamaan. Nykäisipä jo nutustakin
ja viittasi salaisesti Laaraan, joka kulki siitä ohitse
kahvitarjottimineen. Uteliaita olisi tunkeutunut lähelle kuuntelemaan,
mutta Karvonen ajeli niitä ulommaksi. Kiireesti pistäytyi hän talon
mieheltä ryyppyjä saamassa ja joutui kahvin tarjoomisajaksi entiselle
paikalleen. Kun Laara joutui tarjottimineen sille kohdalle, alkoi
Karvonen hitaasti käsitellä kuppeja, jotka tahtoivat ottaessa
kaatuilla, kun ei joutanut niin alas katsomaan.

--Nosta sinä leskimies pääsi pystympään, kiihoitteli hän Kuhjolaista.--
No niin, ihasteli hän, kun toinen oli mieliksi vähän kohentautunut.
Katselepas, niin eikö veresi ala jo vähän liikahdella tuommoisia
lihavaleukaisia tyttöjä nähdessäsi.

Laara ei ollut huomaavinaankaan koko puhetta eikä antanut teeskennellyn
vakavan muotonsa vähimmästäkään vaihtua. Ainoastaan jos nuoret pojat
jotain hauskaa sanoivat, silloin hän suupielten liikahduksella naurahti
ja antoi silmäluomiensa vähän loitota toisistaan ja taas verkalleen
painua tuohon salaperäiseen pienuuteensa.

Emäntien puolta kiertäessään ei Laara ollut yhtä huolellinen
ammatissaan. Siellä hän ei yrittänytkään tavoitella edeltäpäin
neuvotuita, kohteliaita tarjottimen liikkeitä: tuoda töräytti vaan
ottajan eteen, milloin lähemmä, milloin ulomma, ja katseli siinä
seistessaan noiden »onnen saavuttaneiden» vaatteita ja täyteläisiksi
paisuneita vartaloita, ja silloin mateli mielessä salainen kateus.
Yhdenkin tiesi näistä olleen niin köyhän kuin hän nyt, mutta tuossa se
istui arvokkaana toisten rinnalla eikä näyttänyt hänestä välittävän
enempää kuin nuokaan toiset, otti vaan mitään puhumatta ja katsomatta.
Tätä kohtaan tuntui kateus suurimmalta.

Laara oli päässyt kahvin kantajaksi pyrkimällä ja toivoi, että siitä
toimesta joutuisi parhaiten ottamaan osaa nuorten iloihin. Siinä hän
kumminkin pettyi sillä loma-aikoina käskivät keittiöön astioita
pesemään ja kantamaan sieltä takaisin sinne, missä niitä tarvittiin.
Sivumennen jouti vain katsomaan toisten tanssin humakkata, ja jos
seisahtui maille odottamaan pyytäjää, sattui sitä hyvin harvoin.
Toisilla siihen sijaan oli alituinen meno, yksi jos heitti, niin kohta
toinen ojensi kättään. Morsian ja sulhanen siellä etumaisina
hyppelivät, eivätkä nekään välittäneet mitään, vaikka olivat ennen
käyttäneet apulaisenaan... Niin .. no ... siitä ne ... samapa se,
ajatteli Laara.

Illempana, kun hämärä muutti loukkopaikat vähemmän valoisiksi, huomasi
Laara olevan hänenkin suosijoitaan, mutta ei ilahduttavinta laatua. Kun
tuolla hämärässä porstuassa kosketti ensi kerran kaulalle suuri käsi ja
samalla työntyi jotenkin lähelle parrakas naama, yritti Laara parkaista
suun täydeltä ja pudottaa kantamuksensa lattialle. Loukkaantuneena
puhkuen meni hän kamariin, jossa oli talonväkeä sekä muutamia emäntiä,
ja tunsi mielensä byvittyvän, kun saa noiden muutamankaan arvoa vähän
alentaa.

--Kaikenlaisia ukkoja ne tuovat pitopaikkoihin, julkaisi hän.

--Minkälaisia ukkoja? alkoivat jotkut udella.

--Semmoisia, joilta ei saa rauhassa liikkuakaan, jatkoi Laara päätään
keikautellen.

Jokainen vähän ällistyi, mitä siellä on tapahtunut.

--Olkoot jos kuinka pitkäpartaisia, niin pitää minut nähdä alalleen,
kiihtyi Laara valaisemaan asiata, kun huomasi että vaikuttaa se.

Jokainen jo alkoikin ymmärtää, mutta ei yksikään rohjennut tarkemmin
kysyä, kun pelättiin olevan seurassa liian läheisiä. Toiset jo nousivat
siirtyäkseen toisiin huoneisiin, paikoilleen jääneet rykästelivät
puheen puutteessa.

--Vai on täällä semmoisia, jotka eivät näe Laaraa alalleen, tarttui
Karvosen emäntä Laaran puheeseen.--Eikö nyt tekisi mielesi meille
palvelukseen?

Tämä odottamaton kysymys pani Laaran suun aivan äänettömäksi. Ylpeänä
ja vihoissaan hän lähti toisiin huoneisiin. Mutta tuo tehty valitus ei
tuonut mitään hyötyä, hämärissä käytävissä saattoi kohdata äskeisiä
vastuksia. Uutta valitusta ei tullut tehdyksi, kun ensimmäinen kävi
niin nolosti. Nyt hän oli kerrassaan herennyt luottamasta
vaimonpuoleisiin, niin nuorempiin kuin vanhempiinkin. Ne halveksivat
häntä aivan kaikki, mutta mitenkäpä niille saanee kostetuksi, ne ovat
niin arvokkaita olevinaan.

Ensimmäinen oli kotiinsa kiirehtimään Karvosen emäntä, ei niin omasta
puolestaan, vaan että saisi pois miehensä häpäisemästä ihmisten pitoja.
Mutta tämäpä ei ollutkaan niin halukas, kun oli vasta päässyt oikealle
juhlatuulelle ja löytynyt monipuolista huvia. Muiden liikkeiden tähden
oli Kuhjolan isäntä jäänyt vähälle puhuttelulle ja nyt lähdön edellä
täytyi sitä palkita. Monta kertaa meni emäntä ulos, mutta vielä täytyi
palautua, eihän se tullut. Kärsimättömänä tarttui hän jo käsipuoleen
kiinni viedäkseen puoliväkisin.

--En minä raskisi vielä lähteä pois tuon ukon luota, toimitti se
vastakynttä karhitessaan.--Se taitaa jo ruveta katselemaan noita
tyttöjä, vaikka siinä ensin alapäisenä istua luuhotti.

--Anna katsella, jos katselee, mutta sinä joudat hyvin kyllä,
kiukutteli emäntä ja kiskoi mukaansa.

Ymmärtämättömät heidän menolleen naurahtelivat, mutta toiset katselivat
surkutellen.

--On niitä miehiä jos minkälaisia, alkoi puhe muutamassa vaimojen
joukossa.

--Onhan niitä, myönsi toinen.--Vaan tuo Miina taisi saada hyvän miehen.

--Ei tuosta ole kuulunut erittäin pahoja, vaikka ainahan niitä naimisen
aikana ollaan jotain löytävinään, sanoi eräs emäntä, joka oli Reitun
kotiseuduilta.--Kertoo nuo jotkut nähneensä sen jolloinkin ryyppyisenä,
eivätkä sano olevan ahkerinta laatua työntekoon.

--No kyllä se niistä korjautuu, kun tuosta vielä miehistyy, niin että
alkaa oma ahneus tulla.

--Ehkäpä sen isä paneekin nämä eri paikalle asumaan, siihen jääpi vielä
pari poikaa kotipaikallekin.

Keskustelu taukosi, sillä nyt valmistautui morsiusjoukkokin lähtöön.
Matkaa oli sulhasen kotiin pitkänlainen syöttöväli, mutta kovasti ajaen
ei siinä mennyt monta tuntia, ja syyskuun kuutamo valaisi tietä.



IV.


Kuhjolan talo oli Niittykylältä vähän erillään, pienen soikulaisen
lammen rannalla. Talon eteläpuolta varjosti metsäinen vaara ja supisti
viljavainiot kapeiksi ja pitkiksi lammen rantaa vasten. Lyhimmän päivän
aikana kulki aurinko vaaran suojassa, nousun aikana vain joku säde
yletti katon harjoihin asti.

Tässä suojaisessa paikassa asui tuo vanha, leskeksi jäänyt Matti
Kuhjonen. Lapsetkin hänellä olivat jo aikaihmisiä, eikä niitä ollut
enää kotona kuin Tuomas-niminen poika. Toinen poika oli mennyt vävyksi
ja asui vaimonsa kotitalossa. Tyttäret olivat myös naimisissa, niin
että jäljellä oli vain nämä kaksi miestä, kumpikin tyyniluontoisia.
Tuomaallakaan ei ollut vaimoa, sitä ei hän tullut ottaneeksi
kirappaluontoisen äitinsä eläessä, sille vastukseksi, ja nyt epäilytti,
miten lienee, kun ei isä käske, jos itse aikonee hakea. Sillä tavalla
pysyi talo emännättömänä, ja syrjäiset arvelivat menevän sen sillä
lailla vielä hyvän aikaa.

Emäntävainaja oli pikaisen luontonsa takia tullut usein muuttaneeksi
palvelusväkeään, varsinkin viimeisinä ikävuosinaan, ja uusien
tiedustelussa oli hän käyttänyt apulaisenaan Lamminpään mökin Piattaa,
joka asui miehensä ja lastensa kanssa jotenkin lähellä, peltojen
päässä. Piatta huolesti vielä nytkin entiseen tapaansa, ja kun hänen
mökilleen tuli Laara muutamana pyhänä, lähtivät he Kuhjolaan, ja tämä
pestattiinkin siihen emäntäpiiaksi. Laara ei puhunut menostaan
kellekään, mutta pian se tuli ilmi, ja seutulaiset alkoivat arvailla,
miksikähän tuo kylähaluinen Laara menee noin syrjäkolkassa olevaan
taloon, seköhän emäntäpiian paikka sitä yksistään niin miellyttää.

Kun isännän Ulla-niminen tytär pääsi tämän tietoon, tuli hän asioikseen
siitä puhumaan.

--No, ettekö te enää muita saaneet, kun tuon möttösen otitte, torui hän
isäänsä.

--Se kun sanoi ennättävänsä kaikki askareet yksinään, ettei kuin
kiireimpinä aikoina pitää vähän toveria, puolusteli ukko.

--Ei se ennätä ja jos ennättäisikin, niin eihän se osaa, tuskin lienee
eläessään keittänyt, moitti Ulla yhäkin.--Parempi olisi, jos ottaisitte
jonkun vanhemman ihmisen.

--Mikäpä niitä enää muuttelee, jurisi isäntä miettiväisenä.--Osannee
tuo toki keittää, näyttäähän tuo virkeältä ihmiseltä, ja jos ei, niin
pääseehän tuosta vuoden päästä.

--Sittenpähän näette, vaan uskokaa pois, pääsemättömissä siitä vielä
olette, ennusteli toinen yhäkin.

Isäntä olisi jo saattanut myöntää tyttärensä tuuman oikeaksi, mutta
asiassa oli se este, että Laara oli tullut pestatuksi, eikä viitsinyt
lähteä peruuttamaan.

Kekriltä muutti Laara Kuhjolaan ja pani heti kohta kaikki taitonsa
liikkeelle, kun oli kuullut, että häntä on käyty moittimassa
osaamattomaksi. Toisinaan tahtoi tulla liian kiire, kun olisi pitänyt
kaikki ennättää ja vieläpä niin, ettei siitä kuuluisi moitteita.
Silloin täytyi käyttää mökin Piattaa apulaisena. Siltä sai vielä työn
lisäksi muitakin neuvoja ja tietoja.

--Onko Piatta kuullut, mitä ne talon poissaolevat omaiset sanovat
minusta? kyseli Laara kahdenkesken.

--En minä ole kuullut nyt mitään, rauhoitteli Piatta.

--Kuuluu se Ulla-niminen tytär käyneen täällä minua moittimassa ja
nimittelemässä, harmitteli Laara.

--Joutavata kaiketi se on ollunna. Onhan tässä nyt tehtynä työt
niinkuin ennenkin, tai vähän paremmin. Vaikka en minä saata entisiäkään
piikoja moittia, hyviä minulle ovat olleet. Tämäkin viimeinen
emäntäpiika pisti milloin voimurun, milloin lihakipeneen lapsille. Vaan
en minä ilman ole ottanut mitään, käsitöitä tein milloin mitä, kulloin
kuta, sillä eihän palvelijalla ole aikaa kaikkeen.

--Niin se on, vahvisti Laara,--ei sitä näy ennättävän. Minullakin on
ollut syksystä asti ompelus mielessä, vaan ei sitä ennätä.

--Anna sinne mökille, kyllä minä teen, sanoi Piatta.

--Ei sitä viitsisi muilla teettää, se on niin halpaa työtä, epäröi
Laara.

--Kyllä minä teen jos kuinka halpaa. Onko se paikkuuta?

--Ei. Se olisi vain semmoinen hame.

--Hameko? Mitä halpaa työtä se olisi? Olenhan minä emännillekin
ommellut hameita. Villainen vai pumpulinen se olisi?

--Karttuunia se on. Ja sitten siihen pitäisi panna vähän toplinkia ja
tikata täkin tapaan.

--Noo, kyllä minä semmoisiakin, naurahti Piatta.--Onhan kaikkia
tarpeita?

--On muita, miten tappurat riittänee, niitä ei ole kuin yksi
nyytillinen.

--Minulla on lisää, jos niinkuin loppumaan rupeisivat.

--Sepä hyvä... Antaa tulla hyvän vahvuisen... Viivytelkää hämärään
asti, niin minä laitan ne yhteen nyyttiin ja vien tuonne pihaladon oven
pieleen, josta saatte ottaa.

Kun Piatta palasi mökilleen, oli hän aivan hiessä päin kantamisesta.
Kapeasta ovesta ei kuorma tahtonut mahtua kulkemaan, kun hameeseen oli
katsottu tarvittavan tappurain ja karttuunin lisäksi monta muuta lajia.
Nyytistä ilmestyi ensin iso leipä, sitten vasikan takapaisti ja porsaan
pääpuolisko, sekä parit hajanaisia sukkia, täynnä villoja. Kun Piatta
oli vakuuttanut tekevänsä halvempiakin töitä, uskalsi Laara pistää
vanhat sukatkin mukaan kysymättä.

Näihin töihin ei ollut aikaa ja mikä vähän oli, sen tarvitsi
iloitakseen. Etupäässä olisi Laara halunnut koettaa kuntojaan muiden
kanssa. Omassa sukupuolessa ei löytynyt enää vertaista, ja sen vuoksi
olisi ollut yritettävä miesten kanssa. Mutta Kuhjolassa näytti olevan
kaikkein vähimmin tilaisuutta tähän huviin. Isännästä ei ollut
vanhuuden takia ajattelemistakaan, Tuomas taas oli liian vakava
leikkiin antautuakseen, ja renkipoika huono kutus ja sen lisäksi liian
halpa käsitellä leikilläkään. Toisinaan sitä Laara nutisti lattiaan ja
kutkuttelemalla kidutti hyvän aikaa, jos ei ollut muita kuin Tuomas
mailla, jota poika rukoili aina avukseen. Mutta Tuomas oli säälimätön,
katsoi vain ja naurahteli, vaikka poika pyöri keränä lattialla käsissä.
Irti päästyään se läähätti ja moitti Tuomasta auttamattomuudesta.

--Mitä sinä antaudut sen käsiin, juokse pakoon, neuvoi Tuomas.

Poika ei olisi mielellään pakoon lähtenyt, se tuntui miehen puolesta
niin häpeältä. Hyvin usein ei Laara viitsinyt tuota kiduttaa, hän keksi
keinoja päästäkseen voimallisemman kimppuun, ja viimein se keino
löytyikin.

--Mihinkähän minulta lakki hupeni? kaipaili kerran Tuomas ruualta
päästyään.

--Jos sinä pistit sen suuhusi, ilventeli Laara istuen penkillä, toinen
käsi selän takana suojassa.

--Ei minulla niin nälkä ollut, tuumaili Tuomas, jatkaen hakemistaan.--
Onkohan sitä kukaan kätkenyt, pitää sanoa.

--Ei kaiketi minulla ole, jatkoi Laara nostaen kädet polvelleen ja
siirtyen lähemmäksi seinää.

--Vaan kyllä se on sinun takanasi, päätti Tuomas.--Anna pois.

Laara vain tokistautui lujemmin istumaan ja teki tyhjäksi. Silloin ei
Tuomas enää malttanut olla ryhtymättä kiinni, saadakseen pois hattunsa.
Mutta varuillaan Laarakin oli ja ylös hypäten tommautui heti ryöstäjään
käsiksi. Samalla heitti hän hatun ovensuuhun ja neuvoi renkipoikaa
viemään sitä pihalle. Katsomatta, totteliko poika vai ei, otti Laara
pitääkseen huolen siitä, ettei Tuomas päässyt hakemaan. Eikä se
päässytkään niin hevillä ryöstäytymään, täytyi vaan tarttua kiinni, ja
nujua jatkui kotvaksi aikaa.

--Yhdyitpähän kerran semmoiseen, jota et kiduta niinkuin minua,
kutitteli renkipoika Laaralle, kun nujakka oli loppunut.

--En ottanut vielä oikein, puolusti Laara hengästyneenä.--Mutta kyllä
minä toisella kerralla paremmin.

Tuota toista uhattua kertaa ei tahtonut sattuakaan. Pienistä kepposista
ei Tuomas ollut milläänkään. Ei kuitenkaan ihan aina auttanut
heittäytyminen leväperäiseksi. Milloin katosivat käsineet, silloin
täytyi ottaa Laara käsille, eikä sitä yhä käynyt heittäminen
kostamatta, kun lavitsa usein keikahti syrjälleen, jos heittäytyi
siihen lepäämään. Sattuipa jo isäntäkin tapaamaan heidät nujakoimasta,
eikä se siitä näyttänyt olevan suotua, joshan ei erittäin vihassakaan
ollut.

       *       *       *       *       *

Kuhjolan Tuomaalle oli ilmestynyt ajattelemisen aihetta, ei erittäin
suurta, mutta oli siinä kerrakseen. Hän oli nyt saanut kuin uudet
silmät itselleen, joilla näki asioita toisin kuin ennen. Enemmän kuin
puoli talvea oli Laara ollut heillä, ja mikä piti olla silmillä
peitteenä, ettei jo ennen huomannut, kuinka kaunis ja muhkea se on.
Tuomas ei enää kertaakaan asettunut ruokalevolle semmoiseen paikkaan,
josta ei olisi voinut katsella tuota vihdoinkin huomattua ihmettä.
Kuinka erinomaisesti se käveli ... miten tukeva ja soma se oli,
katsoipa miltä kohti hyvänsä... Tuo leuka ... entä nuo salasta
katselevat silmät, jotka näyttivät näkevän kaikki, mutta ei katsovan
mihinkään... Miten kauniisti tuo pää oli aina takana kenossa ja kuinka
somasti nuo laajat lauteet lelluivat tuosta ohitse kävellessä. Jo oli
kumma, ettei tuota ennen huomannut...

Tuomas ei pysynyt ihastuksesta enää pitkällään, vaan Laaran tupaan
tultua nousi istumaan ja jotain tehdäkseen meni tuopista juomaan. Hän
oli taas autettu. Laara läikäytti juomista rinnoille ja silloin heti
käsiksi kastamaan. Tämä ei ollut pahaan mieleen kastettavasta, sitä
nauratti armottomasti, kun sai suojella kasvojaan, sillä niitä tahtoi
Tuomas omilla kasvoillaan kostutella.

Isäntä oli muuttunut tarkkaavaisemmaksi joukkonsa suhteen. Se oli
kuullut kamariinsa jytäkkää ja naurua tuvasta, ja tuli paraillaan sen
kestäessä katsomaan. Hän aukaisi jo ovea pois palatakseen, ennenkuin
toiset huomasivat. Heti he lopettivat, ja Tuomas lähti kiireesti
ulkotöille, vähän häpeissään, kun oli ollut niin katsomaton.

Laara meni ruokkimaan elukoita karjapihaan, josta alkoi heti kuulua
katkeamatonta laulua. Nuotin laatu ja korkeus muodostui mielialan
mukaan. Siitä kuului taiteetonta innostusta ja ihastusta, ei sitä
häirinnyt lehmien ammunta eikä lammasten määkynä. Raskasta vesiastiaa
taikka heinäsylystä nostaessa ääni vähän taukosi, mutta alkoi taas
uudestaan, milloin törmäten heinäkasaan, milloin vesiammeeseen ja
heiniä eteen viedessä suoraan lehmän karvaiseen korvaan.

Työt tehtyään tuli Laara pihaan ja meni palvelevaisen nöyränä kysymään
isännältä, tahtoiko tämä, että saunaa lämmitetään.

--Jos ennätät, niin jospa lämmität, sanoi isäntä.

--Kyllä minä ennätän, sanoi Laara halukkaan palvelevaisesti ja kääntyi
poispäin.

--Kuulehan, Laara, kielteli isäntä rauhattomasti liikahdellen.

Laara pysähtyi ja oli varma, että nyt nuhdellaan.

--Niin, että minä olen katsonut tuota, alkoi isäntä tavoitellen
sanojaan.--Minä en oikein salli sitä, että te tuon Tuomaan kanssa niin
paljon telmitte, en ollenkaan minä sitä salli. Se on toisinaan niin,
että se ei toisinaan aivan siihen lopu ja sitä minä en ollenkaan salli,
se on nyt sillä lailla se.

--Eihän me ole arvattuna, että isäntä niin pahaa tykkää, puolusteli
Laara.--Leikkiihän nuo nuoret aina tuon verran, vaan jos isäntä ei sitä
salli, niin ei leikitä vasta.

--Niin no, en minä siitä leikistä niin, vaan jos siitä syntyisi
semmoista pitempiaikaista yhteyttä, niin sitä minä en salli, ennen minä
annan eron tulla.

Laaran nöyryyteen ilmestyi ynseyttä sekaan, kun hän melkein
kuulumattomasti sanoi:

--Jos se on ollut niin suuri rikos, niin pitää mennä muualle.

Isäntä huomasi vaikutuksen ja lähestyen selitti:

--En minä tarkoittanut, että Laaran tarvitsee lähteä meiltä, vaan kun
minä olen tässä niin yksinäni, niin minähän tässä tarvitsen hoitajan,
ja kyllä me ehkä Laaran kanssa sovitaan, kunhan tässä ollaan ja
tuumataan.

Viimeisiä sanoja sanoessaan laski isäntä kätensä Laaran vyötäisille ja
katsoi rauhoittavasti nauraen silmiin. Tämä kävi vähän hämille eikä
osannut sanoa mitään. Siivosti siirtyi hän pois isännän käden
koskettavista ja meni laittamaan saunan uuniin tulta. Mieli tuntui
hyvältä, oli ilmestynyt enemmän kuin etsiäkään osasi. Hän oli
samanlaisessa asemassa kuin onkimies, joka on viehättävillä liikkeillä
saanut säyneen ruokahalut hereille, mutta huomaa samassa kyömyniskaisen
ahvenen katselevan toiselta puolen. Kumpaisenko puoleen siinä nyt osaa
kallistua! Ensimmäinen olisi miellyttänyt enemmän, mutta jos se ei
tartu niin varmasti, että saisi vedetyksi perille asti.

Huomaamatta oli Laaralta laulaminen unohtunut vähäksi aikaa, mutta kun
se taas huomaamatta kajahti kuuluville, juolahti mieleen ajatus, ettei
se ehkä enää sovellukaan hänelle.

Seuraavan hämärän aikana ja huomisilla ruokatunneilla odotteli Tuomas
turhaan kisan aihetta Laaralta. Ehkä se pelkää isän tulevan, ajatteli
Tuomas. Siinä pelossa se tuvassakin viivyttelee vähemmän kuin ennen.
Hän ei aavistanut, että muutos ulottui muuallekin, ei vain tupaan.
Eteiskamarissa asustavan vanhan miehen luonto oli myös muuttunut
leikkisäksi, mutta siellä näyttäytyi Laara yhtä pelkurina ja selitti,
ettei hänen, köyhän tytön, sovellu antautua leikkeihin muuta kuin miten
sattuu tuolla joukossa nuorten kanssa.

--Enemmänkös minua pitää pelätä kuin nuorempia? kysyi isäntä.

--En minä teitä pelkää, vaan kun en ole vielä milloinkaan leikkiin
antautunut salaisuudessa, niin ei isäntäkään tahtone sillä minua
halventaa, puolusteli Laara viattomana.

--Ei, en minä toki tahdo Laaraa halventaa, vakuutti isäntä ja sai sitä
sanoessaan vähin estelyin osoittaa käsin koskemalla hyvää tahtoansa.

Ujoillen irtautti Laara itsensä, mutta ei silti pitkäksi aikaa
pakosallekaan mennyt. Heidän välinsä kävi päivä päivältä yhä
tuttavallisemmaksi. Isännän turpean kömpelöt jäsenet näyttivät
nuortuvan, niin että hän liikkui pihatoimissa entistä enemmän.
Muutamanakin päivänä oli siellä sen verran haittana, ettei Piatta
päässyt tuomaan tyhjää piimähinkkiään suoraan tuvan puolelle, vaan
täytyi pistäytyä navettaan odottelemaan. Kohta sinne tuli Laarakin ja
kummasteli, että ken täällä on.

--En tahtonut näyttäytyä isännälle, kun oli tuossa pihalla, selitti
Piatta. Keppelänä se nyt onkin, kun on ruvennut oikein halkoja
katkomaan. Saapahan nähdä, eikö se vielä ota emäntää.

Laaraa nauratti tämä arvostelu ja hän virkkoi:

--Mihinkäpä tuosta enää mahtaisi olla, kohta kaiketi se kuolee.

--Niinhän tuo taitaa olla, myönnytti Piatta.--Mutta tuo Tuomas minusta
on kummempi, kun ei jo ota emäntää; olisi tämmöisessä talossa
emännällekin työtä.

--En kaipaa ollenkaan, pani Laara heti vastaan.--Kyllä minä ennätän
nämä työt.

--Laara taitaa pelätä, että siitä tulisi palveltava, arveli Piatta.--
Vaan minä ajattelen, että mahtaisiko tuo noin hiljaluontoinen mies
panna pahakseen, jos olisi vihjata ottamaan semmoista, josta ei
tarvitse palvelemista pelätä.

--En puutu enkä toukahda, sanoi Laara halveksien.

--Miksikä sinä niin kovin välinpitämätön olet, ihmetteli Piatta.--
Saattaisihan siinä katsoa omaakin etuaan. Mitäpä sitä kenenkään elävän
ruuasta rupeaisi huolta pitämään.

Laara jo alkoi huomata, että kenenkä elävän ruuasta tässä neuvottaisiin
huolta pitämään, ja ikäänkuin ei olisi koskaan huolta pitänyt, virkkoi
hän:

--Ettäkö minä... Odottakoon, vaan elköön pitkästykö.

Laaran sanoissa ilmeni selvää Tuomaan halveksimista, jota ei Piatta
ymmärtänyt, kun oli jo aikoja heidänkin mökilleen tullut tiedoksi, mitä
kupakkaa nämä ovat alkaneet pitää, ja olisi nyt mielellään puhunut
tämän asian puolesta, jospa siitä olisi ollut saalispuolelle hyötyä.
Mutta erehdykseen siinä arveli nyt Piatta menneensä, vai mahtaisiko
Laara tällä lailla salata koko kaikoa, ettei isäntä ja omaiset pääsisi
mihinkään luuloon.



V.


Sunnuntaina, jolloin Tuomas jouti olemaan tuvassa ja entistä ihastusta
tuntien katseli Laaran sunnuntaiksi somistettua kauneutta ja
kaikinpuolisia liikkeitä, ei hän enää malttanut olla menemättä tekemään
sille leikin alkeita, vaikka ei saanutkaan alkua, kuten ennen. Laara
oli paljon taipumattomampi, hätäili alituiseen, että jos isäntä sattuu
tulemaan. Jopa viimein, kun ei siitä ollut apua, ryntäsi pakoon,
jolloin tuvan ovi paukahti kovasti seinään. Siihen liittoon joutui
isäntä katsomaan kamarin ovelta ja vähän nuhtelevalla äänellä kutsui
Laaran sinne.

--Mitä teillä oli siellä tuvassa?

--Tuomas tuo olisi tavoitellut kiinni, vaan minä pääsin pakoon, selitti
Laara.

--Hm, hm, se Tuomas, rykästeli isäntä. Sille pitää minun ilmoittaa,
että tietää olla ilvehtimättä.

Laara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytkähteli silloin
hyvästä mielestä. Ujoillen hän myönnytti, kun isäntä kysyi, että
saaneehan sen ilmoittaa. Isäntä itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla
aikaa Laara poistui syrjähuoneeseen kuuntelemaan. Vähän epäröiden tuli
Tuomas ja asettui oven pieleen seisomaan. Isäntä istui lähellä pöytää
ja naputteli siihen sormillaan.

--Sitä minä tässä sanoakseni, alkoi hän vähän niinkuin häpeissään,--
että kun tämä elämä näyttää enemmän semmoiselta, niinkuin tuota ...
hajanaiselta, niin minä olen aikonut ottaa vaimon.

Ensin oli hänellä ajatus puhua suoremmin, mutta näin se kääntyi. Tuomas
alkoi aavistaa jotain ja levottomasti liikahdellen arveli:

--Vai niin, vai niin... Kuka se olisi?

--Sehän minut sai tätä asiata näin alussa ilmoittamaan, että osaisit
ruveta kohtelemaan niinkuin äitipuolta tulee, eikä niinkuin vertaista.

--Hm, hm, vai niin ... no, kukahan tuo on?

--Se on tämä Laara, ja tästä lähtien pitää sinun kunnioittaa sitä
niinkuin vanhempata.

Tuomas ei puhunut mitään vähään aikaan, sillä lapsen kannalta häntä
hävetti ja perillisen kannalta ajatellen harmitti.

--Eiköhän isä löytäisi muualta sopivampia, sanoi viimein Tuomas,
koettaen olla maltillinen.

--Tämä on minun asiani, eikä siinä ole muilla mitään puhumista.

--Teidän kaiketi. Vaan olisi minulla jotain sanomista, jos isä sallii
puhua, arveli Tuomas.

--En kuuntele, epäsi hän.--En kysynyt ensimmäistäkään vaimoa ottaessani
keltään, enkä kysy nytkään.

--Vaan minä pelkään, että meidän talon elämä pahenee, jatkoi Tuomas.

--Se ei liikuta sinua, puhui jo isäntä vihaisemmin.--Minä olen sen
päättänyt, ja sinä saat olla siitä vaiti.

Tuomas poistui kamarista ja meni tupaan, pöydän taa penkille maata. Ei
hän oikeastaan nukkunut, painoi vaan pahasti muohtivaa rintaansa puuta
vasten. Elämä, joka viime aikoina oli ollut niin viehättävä, tuntui nyt
ihan tervalle. Tuo entinen ihastuksen esine oli muuttunut tuossa
paikassa aivan toiseksi, ja aavistutti, että se muuttuu yhä pahemmaksi.

Laara tuli käymään tuvassa. Tahtomattaan alkoi Tuomas tarkastella
häntä, ja ensi silmäykseltä pääsi suusta muille kuulumaton kirous. Ensi
töiksi olisi tehnyt mieli mennä vetäisemään nyrkillä tuohon olettavaan
leukaan ja halolla noille takapuolille, että ne toden perästä
letkuttelisivat. Ja nuo ennen viehättäviltä näyttäneet silmät,
olivatpahan nyt kuin noessa rypeneen uniset silmät. Kärsimättömästi
kääntyi hän seinään päin, kun huomasi Laaran tahtovan häntä tarkastaa.
Koko rupeaman oli hän pitkällään ja nousi sitten ylös, kun muut
alkoivat olla puolipäiväisensä syöneet. Yksinään hän istui ja alkoi
kaivata juomista.

--Tuossa on tuoppi, osoitti Laara ja kävi siirtämässä lähemmäksi
Tuomasta.

--Tässäkö, sanoi Tuomas, tarttuen astian korvaan ja katseli sitä. Onko
tämä puusta vaiko piimästä? Minä olen enimmän ikäni syönyt ihmisten
astioista enkä sikain.

Samassa sysäsi hän sen niin raskaalla kädellä pois luotaan, että se
meni lattialle. Laaran kävi tämä teko kovasti arvolle. Veret
säihkyilivät kasvoilla, kun hän tuli tuoppia ottamaan ja sanoi:

--Tässä talossapa taitaa olla kovin siistiä väkeä, kun pitäisi kesken
syönnin astiat pestä.

--Hyvän tekisi, jos kerran viikossakaan pestäisiin, vaan lieneekö
tuotakaan pestynä koko talvena.

Ei hän tämmöisiä viime aikoina ollut viaksi ajatellut, vielä vähemmin
olisi tehnyt tuolla lailla kuin nyt. Silmä keksi nyt virheitä toisia
toisensa perästä. Paitakin oli mustaksi pinttynyt, vaikka vasta pesty,
niin että teki mieli kiskoa sekin päältä ja käskeä uudestaan
puhdistamaan.

Äskeisestä huomautuksesta oli ollut apua. Nyt toi Laara juomista
astialla, jolle oli toimitettu kiireinen puhdistus, mutta ei heittänyt
lempeällä kädellä pöydälle. Tästäpuoleen kartteli kumpainenkin yhdessä
huoneessa asumista. Päiviä kului, ettei talon väen kesken monta sanaa
vaihdettu, muuta kuin mitä isäntä ja Laara keskenään.

Jonkun aikaa myöhemmin liikkui isäntä kylässä, ja Tuomas pääsi tästä
siihen luuloon, että kohta taitaa tulla julkinen päätös isän ja Laaran
välillä.

Kylästä kyselemällä saikin hän tietää kutsutun muutamia vieraita ja
niiden mukana erään kirjoitusmiehen. Mutta sitä toimitusta ei hän saata
rauhallisena katsoa, ei vaikka. Viikon loppupäivät menivät tutkiessa,
mitä tämän asian suhteen olisi tehtävä. Pyhäaamuna hän valjasti
isältään lupaa kysymättä hevosen reen eteen ja ajoi sisarensa luo
kylään, jossa viipyi iltapuoleen. Paluumatkallaan hän oli käynyt
ottamassa ryyppyjä salakauppiaalta. Nyt tuntui olevan uskallusta puhua.
Kiire oli joutua kotiin mielen rohkemmillaan ollessa. Ajokaluja hän ei
joutanut asettelemaan paikoilleen, heitteli vain minne helpoimmin
kädestä erosivat ja tupaan tultuaan suoritti omain päällysvaatteittensa
riisumisen samalla tavalla. Tuvassa istui muutamia lähimökkien ukkoja
ja akkoja saamassa uteliaisuudelleen tyydytystä. Vasta ikään olivat he
saaneet varmuuden, kun oli muutamaa käytetty kamarissa todistajana ja
tämä parhaillaan kertoi muille siitä, mitä itse tiesi.

Vieraat katselivat kummastellen Tuomaan entistä rajumpia liikkeitä ja
aavistivat, että on sillä jotain mielessä. Äänetönnä se ensin kävellä
touhaili paitahihasillaan tuvassa ja meni sitten siinä asussaan
kamariin, jossa vieraat parhaillaan olivat.

Laara odotteli kamarin uuninpuoleisella sivulla tarjottimineen
vierasten kahvikuppien tyhjenemistä. Tuomaan tullessa kääntyi hän selin
oveen. Vieraat tulivat Tuomasta tervehtimään, ja tämä puolestaan kysyi,
nykyinen rohkeus apunaan:

--Mitäpä kuuluu?

--Ei erikoista, vastasi Karvonen, joka oli eräs vieraista.--Se tuo on
tällä kertaa vereksintä, että isä on näyttänyt pojalleen mallia,
mitenkä yksinäisyydestä päästään.

--Eikö enempää kuulu?

--Vähänkö tämä on kerrakseen?

--Vähän se on, leventeli Tuomas.--Minulle kuuluu enemmän.

--Mitäpä enemmän sinulle kuuluisi, kuin että äidin tulet saamaan, pidä
itse muusta huoli.

--Se on vähän se. Minulle kuuluu enemmän, usko pois.

Laara yritti lähteä huoneesta, mutta isäntä käski antamaan Tuomaalle
kahvia. Hän toivoi, että Tuomas sillä asettuisi ihmisiksi noin
vierasten aikana. Laarasta ei ollut mieleistä tämä palvelus, mutta heti
hän täytti kupit ja toi lähelle Tuomasta, joka yhäkin selitti
Karvoselle enemmän kuulumisistaan eikä katsonut, mitä hänelle
tarjottiin.

--Puhutaan, Tuomas, kuten ennenkin, houkutteli Karvonen.--Ota, kun
tarjotaan, mielesi rauhoittumiseksi kahvia tältä vasta yhdistetyltä
omaiseltasi.

--Ettäkö oikein kahvia, kääntyi Tuomas toiseen asiaan.--Vai niin, vai
oikein kahvia. Ja tämäkö se sitten on minun omaiseni, eli äitihän se
taisi oikeastaan olla, vai mitenkä?

--Jospa annettaisiin olla.

--No mitenkä se sitten soveltuu, että äiti kantaa pojalleen kahvia.
Hävettää minua toki, kun on vielä näin likainen paita päälläni. Tämä on
sen meidän entisen piikaturvakon pesemä, sen juoksukoiran, sen
tappuravihkon. Lieneekö tämä kunnioitettava äiti sitä sattunut meillä
näkemään, sitä juoksu...

Laara poistui jo toiselle puolen huonetta tämän kumartelevan
kunnioittajan mailta. Isäntä ei jaksanut enää kuunnella.

--Kuule nyt, Tuomas, sanoi hän seisoalleen nousten.--Etkö sinä ujostele
puhuessasi noin ruokottomasti isäsi kuullen siitä ihmisestä, jonka se
tahtoo ottaa omakseen. Mene ulos, jos olet niin juovuksissa, ettet
ymmärrä edes vierasten kuullen äänettä olla.

--Kunnioittanuthan minä tätä olen ja kunnioitan vieläkin, kiihtyi
Tuomas.--Sitä mötkälettähän minä haukuin, joka on tässä kaiken talvea
pojalle hyviään teetellyt, vaan tuli toki tämä äiti. Tätä minä
kunnioitan ja kumarrankin vielä lisäksi ... näin ... (hän käänsi
selkänsä) ja näin...

Niin pilalle ei Tuomas ollut juovuksissa, ettei jo nyt olisi osannut
lopettaa. Käskemättä meni hän tupaan, pani päällysvaatteet päälleen ja
sitä kyytiä taas kylään.

Kamariin jääneiden oli tukala päästä entiselleen. Karvonen kyllä ryhtyi
sotkemaan koko tapausta viinan syyksi, joka harvoin maistellen
hiljaisen miehen panee puhumaan aivan perättömiä, mutta yhäkin pysyi
isäntä pahoilla mielin, ja Laara piti itseään syyttömästi parjattuna.
Asianomaiset kun olivat näin huonossa seurakunnossa, tuli vieraille
aivan tarpeelliseksi poistua. Karvonen nousi ensimmäiseksi istumasta ja
virkkoi:

--Niinpä minä otan tämän kuulutuskirjan jo mukaani ja toimitan ensi
pyhään mennessä pappilaan, niinkuin on puhuttuna.

--Niin, tottahan se pitää ottaa, havahti isäntä ajatuksistaan.

Karvonen kaipasi vielä joitakin tarpeellisia kirjoja ja meni, isännän
niitä etsiessä, lohduttelemaan pahoittunutta morsianta.

--Elä sinä, Laara, ollenkaan pelkää, puhui Karvonen hiljaa.--Nyt ovat
paperit semmoisissa käsissä, että asia menee päätökseen, koetelkoon
Tuomas vaikka mitä konstia.

Laara tuli jonkun verran hyvitetylle mielelle, vaikka ei puhunut
mitään. Vierasten mentyä hän alkoi sulhaselleen valittaa äskeistä
solvausta.

--Kylläpä minä tulin pian Tuomaan silmissä huonoksi. Vierasten kuullen
nyt sillä lailla nimitteli ja tahtoi häväistä minut, näyttelemällä
paitaansa, joka varmaan on niin puhdas kuin lienee ennenkin ollut, enkä
minä ole heitä yksinäni ennättänyt posliininvalkoisiksi lykätä.

--Tuomas oli päissään, ei se muuten olisi sillä lailla puhunut,
lohdutteli isäntä.

--Yhtä ynseäpä tuo on ollut selvänäkin. En minä ennätä enää mitään sen
mieliksi pestä. Toverin tähän saisi ottaa.

--Ottaa vaan, kun sitä puuttuu, myönnytti isäntä.

Tuomas oli käynyt kylässä haihduttelemassa humalan päästään ja kotiin
palatessa oli vain enää jäljellä häpeänsekaista harmia. Hän olisi
ottanut takaisin nuo viinan kiihkossa puhutut puheet isän edessä, kun
siinä oli ollut vielä muitakin kuulemassa. Ei se sitten olisi ollut
hänestä katumoiksi, jos tuo asia olisi tullut sillä estetyksi, mutta ei
se siltä näyttänyt. Ensimmäisenä pyhänä jo kuuluttivat ja kolmessa
viikossa oli vihkimiset ja kaikki suoritettuna.

Häidenkään laitolla he eivät aikaansa viivyttäneet, ehkä arvelivat,
etteivät ainakaan entisen emännän lapset niihin rientäisi, ja Laaran
omaiset olivat kaukana, niitä ei tullut ajatelluksikaan.



VI.


Laara oli nyt päässyt toiveittensa perille ja tahtoikin näyttää, ettei
ole aivan mitätön paikallaan. Kokeneiden emäntäin tavalla jakeli hän
käskyjä piialle, joka oli heti otettu, ja kun ei Tuomas sattunut
seuduille, sai renkipoikakin opastusta töihinsä. Mutta vaikka neuvo
olisi ollut kuinka oikein annettu, niin Laaran neuvomaan työhön ei
Tuomas kädellään koskenut. Hän ennen makasi tai käveli kyliä, vieläpä
sanoi muillekin: »tehkää, jos kehtaatte.» Siitä seurasi, että työt
edistyivät hitaasti.

Joutui heinänteon aika. Monena kesänä oli Tuomas pitänyt sen työn
huolessaan ja jouduttanut ennen muita, mutta nyt ei näyttänyt olevan
väliä, meni miten meni.

--Antaapa emännän nyt ryöhkäistä, sanoi hän ja lähti kävelemään omille
virkineilleen, kun Laara tuli niitylle ja näytti ottavan työaseen omin
takein käteensä.

Laara huomasi, että hänen niitylle-tulonsa ajoi pois Tuomaan, ja siitä
sai vanha isäntä tiedon iltasella. Se oli jo ennenkin ikäväkseen
huomannut Tuomaan haluttomuuden työhön ja päätti nyt hyvillä puheilla
ruveta korjaamaan miestä entiselleen. Huomenna tuli hän itse niitylle
haravoimaan ja kutsui Tuomaan toverikseen. Monta karhoa he haravoivat
äänettöminä, kumpainenkin odotteli toistansa alkamaan. Viimein vanhempi
mies virkkoi:

--Meidän heinätyö on käynyt hitaammin kuin muina kesinä.

--Niinhän tuo näkyy käyvän, myönsi Tuomas.

--Sinä olit ahkerampi tekijä ja teettäjä muina kesinä.

--Jospa lienen ollut.

--Kyllä minä ymmärrän, miksikä olet herennyt huolettomammaksi, vaan
elähän ole milläsikään, unohdetaan nuo jo pois ja ollaan entisellään,
houkutteli isäntä.

--Mahtaisi se isälle olla hyvä sillä lailla.

--Mistäpä tuon minäkään vielä tietänen. Kun luulisin, että sinä
ahkeroituisit, niin saattaisinhan minä sanoa, että taisi minulle tulla
vähän erehdystä tuossa naimiskaupassa.

--Sitähän minä sanoin teille jo alkaessa silloin kirjanteko-sunnuntaina
enemmän kuin olisi tarvinnutkaan, vaan eipähän teille ollut apua,
muisteli Tuomas.

--Eipä tuota silloin alussa tullut niin tarkoin ajatelleeksi ja, vaikka
tuo on vähän häpeä sanoa, sitten se olisi ollut myöhäistä.

--Onpa voinut olla, myönnytti Tuomas.--Ja nyt taitaisi olla parasta,
jos antaisitte minulle vähän osuutta, että saisin katsella olopaikkaa
muualta.

--Semmoisetko sinulla on ajatukset? Elä nyt! Minä jäisin tähän
vanhoiksi päivikseni yksinäni, houkutteli isäntä.

--Ettehän te jää yksinänne, ja senpä vuoksi minä olen joutilas
lähtemään.

--Ollaanhan pois, kyllä minä pidän huolen, ettet jää mitättömälle
osalle, jos sitä pelkäät.

--En minä sitä pelkää, jos ei muuta olisi.

--Mikä se sitten enemmän? arveli vanhus.

Tuomaan mielessä olisi ollut paljonkin, mutta hän antoi sen jäädä
mainitsematta.--Hän jo vähän ajatteli, että jos jäisi kotiin, mutta
toisekseen tuntui se mahdottomalta. Vaimon jos toisi, niin silloin
kuitenkin tulisi ero, ja katkeroitunut mieli ei antanut myöten jäädä
siihen vanhanakaan poikana Laaran kynsistä palasta odottamaan. Yhä
useammin alkoi hän muistutella isälleen poispääsystään, mutta kun tämä
ei alkanut taipua, heittäytyi hän yhä huolettomammaksi ja aina
muistutti.

Laara oli kuulostellut Tuomaan aikeita, ja kun huomasi olevan itselleen
tarjona suurempaa vaikutusvaltaa, niin ei hän puolestaan tehnyt sen
oloa hauskemmaksi.

--Tuomas se aikoo lähteä pois ja tahtoisi osuuttaan, kertoo isäntä
pahoilla mielin Laaralle.

--Antaa tuon toki mennä, joutaa se tästä, sanoi Laara heti kohta.

--Mutta mitenkäs minä, vanha mies, jaksan huoltaa nuo liikeasiat ja
tässäkin kotona?

--Eikö nuo tulle huolletuksi ilman Tuomaan apuja. Mitä siitä on
tänäkään kesänä ollut hyötyä! Kuukausittain teettää nukkasi heinääkin,
ja mitä kaluja ne sitten ovat. Minä jos olisin teettäjänä, niin
erittäin se olisi mennyt, kehui Laara.

--Etpä sinne sinäkään muina kesinä niin vapaasti pääse, huomautti
isäntä.

--Täältäkin pihasta käsin minä teetän joutuisammasti, ja kun ottaa
osaavan aikaisen rengin toiseksi, niin se tekee kaksi sen vertaa kuin
Tuomas.

--Tuleepa sekin maksamaan ja on jokavuotinen muuttelu.

--Mitä niistä muuttelee. Osannee tuon yhden palvelijan hoitaa niin,
että pysyy useampia vuosia.

--No, kun sinä luullet tultavan toimeen, niin annetaan Tuomaan mennä,
kun sen mieli tekee, taipui isäntä.

--Mitäpä hänestä pidättelee, vahvisti Laara mielissään.

Isäntä rupesi sommittelemaan Tuomaan kanssa perinnön määrää.
Asianomaisena pyrki siihen Laarakin puhumaan, mutta Tuomas oli eronsa
edellä yhä ärtyisämpi ja käski pysyä aivan erillään heidän asioistaan.
Perinnön määräksi panivat he muutaman tuhannen, osa vuoden päästä, ja
toinen osa sitten isän kuoltua, jos niin kävisi, ettei sitten sopisi
tulla kotipaikalle asumaan. Tätä takaisintulopuuhaa oli Laara kovasti
vastaan. Hän tahtoi, että Tuomas pitää kerralla erottaa, ennen maksaa
enemmänkin ja ottaa muualta velkaa.

Kun sopimus oli tehty, kokoili Tuomas vaatteensa nyyttiin ja otti
renkipojan kyytiin veljensä luokse asti. Ero tapahtui aivan syrjäisten
huomaamatta. Isälleen hän heitti kättä lyöden hyvästit ja mieli pyrki
murtumaan, mutta äitipuolta ei näyttänyt muistavankaan.



TOINEN OSA



I.


Oli puoliksi valoisa kuutamoyö, keskitalvella, noin kymmenen vuotta
viimeisestä. Kannikan muotoinen kuu pilkisteli puiden laivojen välitse
mäen takaa tuvan akkunoihin. Koko talossa oli hiljaista. Kaikki kolme
lasta nukkuivat lattiavuoteella tuvassa. Tavallisesti ne nukkuivat
pihanpään rakennuksessa äidin, Laaran, kanssa, mutta tämä ei ollut nyt
kotona, oli mennyt kaupunkiin ja viipyi siellä myöhään yöhön. Isäntä
oli vanhuuden takia käynyt aivan kykenemättömäksi mihinkään. Hän makasi
sängyssä tupakamarissa, ja hänellä täytyi olla piika alituisena
hoitajana, varsinkin yön aikoina. Päivällä Laarakin hoiteli vanhusta,
mutta yönseutuina hänen tarvitsi hoitaa lapsiaan. Hän asusti tuolla
uudessa rakennuksessa, erillään muista, jottei lasten itku vaivaisi
isäntää. Tällä syyllä ja ollakseen muiden talojen kanssa yhdenvertainen
oli Laara tuon rakennuksen alkuaan teettänytkin. Isännän oli aikoja
sitten täytynyt heittää kaikki hänen valtaansa ja huolekseen, eikä
talon hoito taitanut ollakaan pahimmalla pohjalla, sillä Laara oli
osannut valita uskolliset palvelijat ja mukauttaa ne mieleisikseen,
keinolla jos ei toisella.

Ei talon mies milloinkaan ole niin ahkera työn tekijä kuin hänen
silloinenkin isäntärenkinsä, Elias. Kaikki sen halut osasi Laara
käyttää talon hyödyksi. Nytkin kaupunkiin lähtiessään oli lupautunut
tuomaan viinipullon, ja silloin sitä ei taaskaan saanut uni pitkäksi
aikaa valtaansa. Akkunan lähellä se nukkui ja aina vähän perästä nousi
katsomaan, eikö jo Laaraa näkyisi tulevaksi.

Kuun puolikas oli piiloutunut pilven taakse, kun hän taaskin heräsi
tähystelemään kartanolle. Nyt sinne oli ilmestynyt reki, mutta kuka sen
edestä olisi hevosen riisunut? Elias ihmetteli yksinään, katsoi
pihanpään akkunaan, näkyisikö sieltä tulta, mutta kaikki oli pimeätä.
Hän aikoi lähteä talliin katsomaan, onko Laara itse ruvennut
riisumapuuhaan, kun huomasi sieltä lähtevän miehen, joka varovasti
varpaisillaan meni toiseen rakennukseen päin ja ovesta sisään. Tarkalla
tähystelyllä oli Elias ennättänyt huomattavimmista merkeistä, niinkuin
koosta ja parrasta, päästä tuntemaan, kuka tuo toveri oli, ja vihan
puuska värisytti koko ruumista. Rajussa mielenkiihkossa istuutui hän
paikalleen ja tähysteli akkunasta, milloin ottavat tulen, vai eivätkö
otakaan. Viimein alkoi näkyä himmeätä valoa, mutta se oli jossain
suojapaikassa, tai oli akkunan eteen levitetty vaate.

Eliaksen mieli yhä musteni, uni oli kokonaan unohtunut. Viimein johtui
mieleen odotettu viinapullo.

Naulasta sieppasi hän pienen nutun päälleen, sitaisi nahkaisen
tuppivyön vyölleen ja meni hiljaa ulos. Tuon syrjäisen hevosta ei
näkynyt kartanolla, mutta Elias arveli sen jossain olevan ja löysikin
huoneiden takaa. Tämä piilotteleminen lisäsi epäluuloa. Hän ei voinut
uskoa, että Laara oli tullut tuoneeksi luvatun pullon, meni kumminkin
kaivelemaan reen nurkista ja--olipahan. Asiain toisella lailla ollessa
olisi tämä uskollisesti täytetty lupaus synnyttänyt suurta
kiitollisuuden tunnetta, mutta nyt oli toisin. Lujasti puristi hän
pullon kainaloonsa, aivan kuin ystävän käden, jolta toivoo hyviä
neuvoja. Heti tupaan tultua oli pullo saatava auki, mutta kun ei tulppa
ruvennut irtautumaan ehyenä, täytyi se murtaa puukolla kappaleiksi. Nyt
seurasi kulaus kulauksen perästä, ja vaikka aine lienee parastaan
tehnyt, tuntui sen vaikutus Eliaksen mielestä kovin hitaalta. Vähäinen
osa enää hilkatti pullon pohjalla, mutta silloinpa jo kihisivät
korvalliset ja koko olennossa liikkui semmoisia virtauksia, että nyt ei
painele mikään käsissä. Lähtöryypyn otti hän vielä, heitti sitten
pullon penkille ja nyt hammasta purren ulos. Kartanolla hypähteli hän
kohoksi ja puristeli nyrkkejään. Veitsen huomasi unohtuneen käteensä,
mutta ajatteli että antaa sen olla siinä, se saapi nyt olla siinä. Hän
hypähti uudella innolla, huitoen käsillään, ja yritti hihkaista oikein
lujasti, mutta muisti, että talossa on muitakin. Hän muutti päätöksensä
ja käveli hiljaa pihan päähän, nyrkit puristettuina. Ensimmäisen
huoneen ovi oli auki, mutta toisen ovella ei ollut avainta. Se lisäsi
vaan kiihkoa ja samassa potkaisi hän niin, että huono lukko rämpsähti
ja ovi meni selälleen. Elias hyppäsi heti sisään ja karjaisi:

--Täälläkö te, sen vietävät, olette!

Huoneessa-olijat olivat istuneet jotenkin ystävällisessä asennossa
juomapöydän ääressä ja hätäisinä ylös hypätessään kaatoivat lampun
kumoon. Elias oli ennättänyt nähdä tulen valossa Karvosen ja lähti nyt
käsi suorana töytäämään sen kimppuun, mutta rymähtikin pimeässä pöytää
vasten. Tähän vastukselliseen pöytään suuttui hän myös ja lähätti sen
menemään toiselle puolen huonetta.

--Elias! Oletko sinä tullut hulluksi! koetteli Laara kieltää niin
kovasti kuin jaksoi.

--Asetutko hyvällä! kuului toinen ääni samasta nurkasta.

Se vain kiihdytti Eliasta ja hän töytäisi ääntä kohti. Kuului pimeässä
mitä karkein kirous ja raskas käden putoaminen. Samassa parkaisi Laara
surkeasti.

--Minut lyötiin puukolla läpi! valitti hän sanoilla.

--Nyt sinä teit pääsi edestä! ärjäisi Karvonen ja ryntäsi estämään
toista lyöntiä.

Mutta Elias oli jo pois pakenemassa. Hänen vimmansa asettui heti, kun
hän kuuli, kehen lyönti sattui. Yhä jatkuva valitus- ja avunhuuto pani
hänet juopuneenakin aavistamaan mitä hirveimpiä seurauksia. Hän muisti
lyöneensä niin ankaralla kädellä, että siitä ei seuraa muu kuin kuolema
sille ja hänelle Siperia. Tajutonna viinasta ja pelosta hän lähti
juoksemaan umpipeltoa rantaan päin, jossa kaatuili lumen peittämiin
ojiin, niin että avonilkassa oleva toinen kenkäkin jäi sinne. Lumisena
ja toinen jalka paljaana jatkoi hän matkaansa pitkin lammen rantaa.
Hämärä paleltumisen pelko lienee neuvonut etsimään ihmisasuntoa, ja hän
alkoi suunnata kulkuaan Lamminpään mökkiä kohti.

Mökin asukkaat nukkuivat sikeimmässä unessa, kun Elias haparoi ovesta
tupaan ja päästyään sisäpuolelle kutjahti voimatonna lattialle, josta
joukot säikähtivät luullen paholaisen liikkuvan ja nousivat
kauhistuksissaan ylös. Heti valkean otettuaan tunsivat he Eliaksen,
mutta eivät mitenkään voineet käsittää, mikä sen tuohon toi
tuommoisessa tilassa: lunta povellus täynnä, kädet ja jalat punaisina
kuin hanhen räpylät, pieni nuttu aukinaisena ja lumisena. Huokuminen
oli rentoa ja korisevaa kuin kuolevalla, ja vaahto valui suusta. Silmät
öllöttivät tajuttomina päässä. Kaikki kyselemiset olivat turhia, ei
ainoata vastausta tullut.

Aamupuolella yötä lähti mökin Piatta Kuhjolaan saamaan selkoa asiasta.
Siellä tapasi hän joukot valveella. Ne olivat kauhistuksissaan
hirveästä tapahtumasta, joka keskellä hiljaista yötä alkoi kuulua
korviin ja jota asiaa tuntemattomat eivät vähääkään käsittäneet. Isäntä
oli hälinästä tiedon saatuaan huokaissut ja sanonut:

--Voi noita poloisia, miten ne elävät ja telmivät. Menkää joku hakemaan
tohtoria.

--Entäs jos emäntä kuolee, oli piika hätäillyt.--Eikö sitä Eliasta
pitäisi mennä jälestä ajamaan, kun se kuuluu kadonneen?

--Ei minusta ole mihinkään, itsepähän tietävät asiansa, oli isäntä
huokaillut.--Hyvä kun antaisivat rauhassa olla, etteivät tulisi tänne.

Renkipoika olikin heti mennyt lääkärin hakuun ja muut joukot jäivät
tukkeamaan haavaa hämähäkin kinoilla ja millä parhaiten osasivat.
Puukko oli sattunut vasemman lapaluun paikoille, selkälihakseen, johon
oli tullut pitkä haava, mutta ei syvä. Lyöjän käsi oli pimeässä mennyt
ohitse ja kalvonen vastannut olkaluuhun, jota Laara myös valitti
pakottavan.

Karvonen selitti uteliaille joukoille tapahtuman juurta. Hän oli ollut
kaupungissa ja tavannut siellä Laaran, jolta oli ottanut unohtuneen
asian toimittaakseen, luullen että hän sitten taipaleella tavoittaa.
Mutta kun Laara oli lähtenyt ennen, ei hän tavannutkaan kuin lähellä
Kuhjolaa. Hän oli vain hyvin vähän aikaa ennättänyt lämmitellä, kun
kuulivat Eliaksen tulevan juovuksissa, josta pelosta ottivat avaimen
ovelta, mutta tämä särki huonon lukon ja kaatoi pöydän, jolloin valkea
sammui, ja sitten pimeässä alkoi liehua puukon kanssa, joka sattui
Laaraan.

Kuuntelijat epäilivät yhtä ja toista kohtaa selityksestä, mutta kun
saivat mökin Piatalta kuulla, että Elias oli siellä tunnotonna
juovuksissa, niin he alkoivat uskoa niin olevan. Ennen päivän tuloa
lähti Karvonen kotiinsa, kun oli jonkun aikaa varronnut, seuraako siitä
pahempaa. Mitään hätää ei näyttänyt olevan, kun haava oli saatu
tukkeutumaan, vaikka kyllä säikähdys ja verenvuoto veivät heikoksi.

Laara otti mökin Piatan vähäksi aikaa hoitomieheksi, jotta piika saa
olla muissa töissä ja siivoilla huoneita lääkärin tulolle.

--Sinne teillekö se Elias kuuluu tulleen? alkoi Laara kysellä
varovasti, kun he olivat jääneet kahden.

--Sinne se jäi lattialle makaamaan, selitti Piatta.

--Sanopas, Piatta, sille, että minä olen kieltänyt, ettei puhuisi
kellekään mitään eikä tulisi enää meille, vaan menisi jonnekin
ulommaksi pakoon, niin jospa tämä painuisi siihen.

--Saapikohan se siinä mökillä ollenkaan olla, jos niinkuin pyrkisi?

--Olkoon muutamia päiviä, vaan sano sitten, että menee pois, niin eivät
ihmisetkään pääse puhumaan niin paljon tästä, neuvoi Laara.

--Pitääkö sille mennä heti sanomaan?

--Mahtaisiko tuo olla vielä selvinnyt. Jos kumminkin pistäyt
katsomassa, vaan tule heti takaisin. Ota tuolta toisesta huoneesta
lihaa ja voita ja joku leipä sinne mökillesi viemisiksi.

Piatta ymmärsi anteliaisuuden tarkoituksen ja lähti hyvillä mielin
toimittamaan.

       *       *       *       *       *

Päivän tullen joutui lääkäri. Hän oli nuori mies, vasta päässyt
väliaikaiseksi ja lääketieteensä ohella harras maakansan tapojen
tutkija. Tuommoinen tapahtuma, että renki haavoittaa palvelustalonsa
emäntää, oli taas sellaista uutta, jota ansaitsi tutkia. Matkalla oli
hän jo kysellyt renkipojalta, mutta tämä ei näyttänyt kertovan
läheskään kaikkea, mitä tiesi.

Perille tultua täytyi tärkein työ ensin toimittaa, puhdistaa haava,
ommella ja laittaa kääreihin. Piatta puuhasi vettä ja leikkeli kääreitä
toverina. Kun potilas oli asetettu vuoteelle, alkoi lääkäri kysellä,
millä tavalla tuo haavoittaminen tapahtui. Karvoselta saadun ohjelman
mukaan kertoi Laara pääkohtia, ja Piatta tulkitsi sitten parhain päin
sivuseikat, kertomalla lisäksi, miten se renki tuli heille keskellä
yötä, paleltumaisillaan, ja kuinka he säikähtivät ja millä lailla se
sitten jäi sinne retkottamaan tiedottomana.

Piatan mies tuli Kuhjolaan ja alkoi kummissaan lääkärille selittää:

--Se on varmaan päästä pilalla se Elias. Minun täytyi ihan lähteä
sanomaan, kun se siellä päätään pitelee ja voivottelee. Tohtori sen
kaiketi parhaiten tuntisi, onko se tullut hulluksi vai mikä sillä on.

--Onko tästä pitkä matka sinne mökille? kysyi lääkäri.

--Eihän tätä matkaa ole kuin pari kolme viittaväliä, selitti mies.

--Jospa minä lähden tutkimaan mikä sitä vaivaa, sanoi lääkäri nousten
istuimelta.

Piatalle tuli hätä käteen ja hän koetti saada lääkäriä kääntymään, kun
siellä on niin pieni ja pahansiivoinen tupa ja tämmöinen matka ja monta
muuta syytä. Vielä kartanollakin koetti saada palautumaan, mutta ne jo
menivät.

--Kun tuo ei tohtorille mitään kertoisi, hätäili Laara.

--Sitähän minäkin pelkään ja olisin estänyt, kun en saanut varoittaa
käydessäni, makasi silloin vielä niin älytönnä.

--Menepäs, jos nyt vielä ennättäisit, kehoitti Laara.

Arvelematta lähti Piatta perästä, mutta toiset kerkesivät mennä jo
siksi pitkältä, ettei niiden edelle ennättänyt, varsinkin kun ujous
esti täyttä juoksua ottamasta. Lääkäri sen lisäksi sanoi tahtovansa
mennä edeltä huoneeseen. Ovea avattaessa istui Elias penkillä otsa
kämmenten varassa, mutta kun hän huomasi herrasmiehen astuvan sisään,
meni hän pelosta niin paljon hämmingille, ettei tuntenut, kuka se
oikeastaan oli.

--Hyvää päivää, sanoi lääkäri.--Mitäs täällä mies miettii?

--Elkää, hyvä vallesmanni, minua, en minä tahallani lyönyt, päästi
Elias rukoukset.

Piatta jouduttautui Eliakselle selittämään, että tohtori tämä on eikä
vallesmanni.

--Kyllä minä saan nekin vallesmannin asiat toimeen, jos niin tarvitaan,
sanoi lääkäri.--Vaan mitäs sinä oikeastaan ajattelit, kun löit
puukolla?

--En minä muista. Mutta eihän se toki kuolle siitä.

--Hyvä olisi sinulle, jos ei kuolisi. Vaan mikä sinut juopuneenakaan
pani sillä lailla syyttömästi liehumaan.

--Syyttömästikös ne sanovat minun liehuneen? alkoi Elias kysellä
vähemmin peloissaan.

--No, mitä syytä sinulla oli potkia ovia hajalle?

--Mitäs ne ottivat avaimen pois ovelta.

--Eikö sitä saanut ottaa, kun kerran kuulivat semmoisen vihamiehen
tulevan.

--Ei ne kuulleet minun tulevan, väitti Elias.

--Niin minulle on kerrottuna.

--Teille on valehdeltuna kaikki nurinpäin, vaan minä en oikein tiedä,
rupeanko puhumaan.

--Elä suinkaan puhu tohtorille joutavia, varoitti jo Piatta.--Sinä itse
sanoit, ettet muista, niin ole nyt hiljaa.

--Muistan minä muut, vaan en lyöneeni muista, väitti Elias.

--Et tarvitse puhua mitään, epäsi Piatta.--Sinä et ole oikein
järjelläsikään.

Piatan sotkeminen jo harmitti lääkäriä ja hän sanoi:

--Jos olisitte ääneti, kun minä tältä kysyn.--Niin, mitenkä olikaan
tämä asia, onko sinulla mitään puolustusta teollesi?

--Ei muuta, ehätti Piatta vielä väliin, kuin että humalassa on
sellainen raivohurja.

--Enkä ole muita hurjempi, tokaisi Elias vastaan Piatalle.--On minulla
muitakin puolustuksia.

Lääkäri kielsi jo kovemmin Piattaa ja kehoitti sitten Eliasta kertomaan
puolustuksiaan.

--Minä en ole tarkoittanut Laaraa lyödä, vaan sitä toista, erehtyi
Elias tunnustamaan.

--Vai niin, että sitä toista. Mutta eihän ketään saa lyödä, ei
paljaallakaan kädellä.

--Ei saakaan, tiedän minäkin sen, mutta kuka siinä malttaa olla
lyömättä, kun omin silmin näkee keskellä yötä sylikkäin istumassa ja
juomassa, kiihtyi Elias puhumaan.

--Eipähän minulle niin kerrottu. Poislähdössä kuului se isäntä olleen.

--Se on kaikki valetta. Vai poislähdössä ... siltä se näytti, kun
sylikkäin istuivat. Niinkö ne olisivat istuneet, jos tiesivät minun
tulevan.

--Mitä se sittenkään sinuun kuuluu, istuipa talon ihmiset ja vieraat
miten hyvänsä?

--Kuuluu se minuun, väitti Elias.--Minä en olisi siinä talossa ollut
näin monta vuotta muuten, vaan kun meillä on ollut varma liitto Laaran
kanssa, että se ottaa minut miehekseen, kun vaan isäntä kuolee.

--No nyt jos sinä et herkeä valehtelemasta! ehätti Piatta sotkemaan.

--Enkä valehtele. Sen on nähnyt jokainen, että minä olen tehnyt siinä
työtä enemmän kuin oikein, enkä ole ottanut palkkaanikaan kuin ilman
nimeksi. Se täytyy Laarankin tunnustaa. Ja että meillä on ollut
sellainen puhe ja aikomus, sen ymmärtää siitä moni muu. Ja näki kaiketi
se Piattakin kerran, kun me kesällä vesakossa Laaran kanssa viiniä
juotiin ja siitä yhteenmenosta tuumattiin.

Nyt oli jo lääkäri selvillä, minkälainen asia tässä olikin
kysymyksessä, eikä hän voinut olla myhähtäen sanomatta:

--Kylläpä se on ollut jotenkin aikaista tuumanpidettä.

--Niin se on ollut, vahvisti Elias,--eikä siihen ole minun syyni
yksistään. Hän on aikonut uskollisesti pitää lupauksensa, mutta sitten
näyttää tuommoista. Kuka siitä ei suuttuisi, kun on tehnyt monta vuotta
työtä, että silmät nurin päässä... Ei se nyt minusta huoli, eikä se
olisi huolinut ennenkään, se on vain pitänyt narrinaan ja työmiehenään.
Ennenkin minä olen sitä epäillyt, vaan se on aina vakuuttanut pysyvänsä
sanassaan.

--Jospa se olisi pysynytkin, säesti lääkäri.

--Pysyköön tahi ei, mutta minä en olisi silloin katsonut lyödessä,
vaikka olisi jo ollut rautapanta toisessa kalvosessa.

--Kumpaisenko puolelta se teidän yhteys alkoi? kysyi lääkäri.

--En tiedä, kumpaisenko syyksi sanottaneen, vaan emäntä kaiketi jo ensi
vuotta ollessani alkoi puhua keplotella, että tämä Eliashan näkyykin
olevan kuin taitavin isäntä, kyllä tämä vielä sattuu pääsemään
isännäksi. Sillä lailla se puhua veilotti usein, ja kun minä menin
kesällä yksinäni pyhäaamuina lammesta kaloja käestelemään, niin se tuli
useita kertoja sinne rannalle hyvissään kiittelemään, että Eliaksesta
joka saapi miehen, niin sen ei tarvitse kesällä piimävelliä keitellä.
Siihen aina lisäsi, että ei ole hänen miehestään, kun on niin vanha,
vaan eikö tuo kohta kuolle. Siitähän se minullekin tuli mieleen ajatus,
että jospa tässä pääsen isännäksi, ja aloin jo koetteeksi teetellä
lempeäni, ja kun se ei siitä näyttänyt pahastuvan, niin siitähän se
sitten on tämmöiseksi mennyt.

Piatan oli vaikea kuunnella ja vielä vaikeampi pitää suutaan kiinni,
kun hänen parhaan auttajansa ja ystävänsä asiat tuolla lailla
levitetään noin arvokkaan miehen eteen. Jos vielä Laara luulee, että
hän on ollut yhtenä ilmoittelemassa. Hän ei voinut enää hallita
itseään.

--Etkö sinä, Elias, häpeä nostellessasi tuommoisia soimauksia emännän
päälle. Sinä et saa niitä kuitenkaan toteen, vaan emäntä sinut panettaa
linnaan puukottelusta ja noista herjauksista.

--Panettakoon vaan linnaan, sama se, intosi Elias.--Mutta sitten minä
vasta rupean puhumaan, ei tämä vielä ole ollut mitään. Antaa tulla
Laaran oikeuteen minun päälleni kantamaan, niin sitten hän vasta
kuulee, ja antaa Karvosen tulla todistajaksi, niin sitten sekin kuulee,
mikä hän on.

Lääkäri huomasi keskustelun luistavan paremmin, kun jättää puhevuoron
Piatalle, joka olikin valmis ottamaan kiinni.

--Sinä et voi Karvoselle mitään, tenäsi Piatta,--vaan se on nähnyt
sinun lyövän emäntää, ja tässä olet sanonut sen tohtorille ja meille
jokaiselle, niin että on vieraitamiehiä.

--Sinäpä et kelpaa vieraaksimieheksi, sanoi Elias kovasti suuttuneena
Piatalle.--Sinut minä ensimmäiseksi epään pois, sinä kuitenkin puhuisit
vaan Laaran puolesta, jolta olet vuosikausia kantanut kuin tonttu,
milloin piimää, milloin leipää, ja ollut sen postina ja asiamiehenä
kylällä kuuntelemassa, mitä siellä puhutaan.

--Se on tulimmainen vale! kiivastui Piatta ja löi polveensa. Sinä elä
tule minua sillä lailla haukkumaan. Minä en heitä tätä kysymättä ja
tohtori on siihen vieraanamiehenä, niin että minä en heitä kysymättä.
Pankaa, tohtori, muistiinne, mitä tämä sanoi minusta.

Lääkäri ei viitsinyt enää kuunnella, vaan nousi ja mennessään sanoi:

--Kyllä ansaitsee panna muistiin ja mennä oikeuteen. Puhukaa vaan
lisää. Hyvästi!

Toiset jäivät riitaansa jatkamaan, mutta kohta muuttui Piatta
suopeammaksi ja lähestyen Eliasta alkoi nuhdellen selittää, minkälaisen
tyhmyyden tämä teki kertomalla tohtorille nuo asiat. Sitten hän kertoi
Laaran terveiset, että se ei vedä oikeuteen, jos pitää kaikki salassa,
ja sanoi saattavansa tehdä nekin muut asiat, niinkuin on puhe ollut,
sitten kun aika joutuu.

--Ihanko todella se niin sanoi? kysyi Elias.

--Sanoi se, vaan miten nyt tekisi, kun sinä et ollut hiljaa.

--En usko ollenkaan, alkoi Elias epäillä.--Ei se nytkään muuta kuin
viekoitteleisi minua. Mitä varten hän alkoi pitää yhteyttä muiden
kanssa?

--No, elä nyt enää puhu niistä muille, houkutteli Piatta nuhtelevasti.

--Mitenkäs minä muuten sanoisin, kun tulevat minua lyönnistä
syyttämään?

--Sano nyt tästäpuoleen humalan syyksi, neuvoi Piatta.

--Ruvennenko salaamaan, kun minut tuolla lailla petettiin ja nyt
heitettiin?

--Luvatontahan sinunkin yhteytesi on ollut.

--Olkoon vaikka, vaan odottanuthan minä olen ja tehnyt työtä kuin
hullu, ja nyt ne menevät muiden hyviksi.

--No, kyllä se Laara maksaa sinulle palkan, lohdutteli Piatta.

Hän varoitti vielä kerran Eliasta ja lähti taas Kuhjolaan.



II.


Sillä aikaa kun lääkäri viipyi mökillä, oli Laaran mieli hyvin levoton,
ja nyt lääkärin tultua takaisin koetti hän arvata, oliko siellä tullut
mitään ilmi. Hän ei rohjennut kysyä mitään, pelkäsi sitäkin, että
lääkäri itsestään aloittaa, ja tekeytyen tavallista heikommaksi
painautui peitteen suojaan, josta salaisesti katseli.

Mitään pelättävää ei lääkäristä huomannut, jos ei vaan tuo ollut paha
merkki, että kasvot näyttivät myhäileviltä ja vähemmin totisilta kuin
ennen mökillä käyntiä. Levottomana odotti Laara ensimmäistä sanaa
lääkärin suusta, mutta tämä arvasikin tehdä toivon mukaan ja alkoi
kysellä, onko tuntunut haavassa ja ruumiissa mitään kipuja. Siitä
siirtyi puhelemaan nuorimpiin lasten kanssa, jotka pyörivät äitinsä
luona ja olivat pahoillaan, kun tämä ei voinut nousta heitä hoitamaan.
Nuorin, vasta puhumista aloitteleva tyttö, ei ruvennut sen pitemmältä
vieraan kanssa tuttavaksi, kuin että kävi kurkalta kuuntelemassa
taskukellon raksutusta. Mutta tyttöä vanhempi poika taipui mielellään
puheisiin.

--Mikä sinun on nimesi? kyseli lääkäri.

--Matti, vastasi poika.

--Vakava nimi sinulla on, kun Matti.

--Siitä tehtiin isänsä kaima, virkkoi Laara sängystään selitykseksi.

--Vai isän kaima sinusta on tehtynä. Missä isäsi nyt on?

--Tuolla tuvan puolella kamarissa, viittasi poika.

--Miksikä se ei tule tänne?

--Ei se pääse, se kaatuisi rappusissa.

--Onko se kipeä?

--En minä tiedä.

--Vanhuus sillä taitaa olla, selitti Laara pojan puolesta.

--Lähde sinä, Matti, viemään sinne isäsi luokse, niin käydään sitäkin
katsomassa, esitti lääkäri pojalle.

--No lähtään, sanoi poika tomerasti ja pyörähti ovelle.

Tämä isännän luokse meno ei ollut Laarasta ollenkaan suotua, mutta ei
rohjennut estämäänkään mennä, olisi ehkä luullut, että siellä on niin
huono hoito, ettei ihmisille näytetä. Tuntui niin tuskalliselta maata
siinä ja olla tietämättä, mitä siellä mökillä on puhuttu ja tuolla taas
puhutaan. Tämä kiusaava tietämättömyys ja masentava häpeän pelko
nostivat lääkärin pois mentyä kyyneleitä silmiin. Tyttö vaan nirisi
siinä sängyn kupeella, ja missähän lienee Piattakin viipynyt. Viimein
se joutui ja näytti olevan hyvin rauhatonna.

--Mitä ne siellä ... virkkoi Laara uteliaana kohottaen päätään.

--Enhän minä joutunut kieltämään, ja se kertoi tohtorille aivan kaikki,
läähätti Piatta.

Laara oli vähällä hypähtää kohoksi, kun kysyi:

--Aivanko kaikki?

--Ei se toki kuitenkaan hyvin pahasti, rauhoitteli Piatta.

--Mistä se puhui?

Piatta muisteli pääkohtia ja aina liitti, että »kyllä minä tein
valeeksi ja käskin olla hiljaa, mutta ei se totellut». Laara painoi
päänsä tyynyyn ja vesissä silmin vaikeroi:

--Nyt ne ihan kaikki ihmiset alkavat minua pilkata ja häpäistä.

--Kun ei tuo tohtori puhuisi muille, huomautti Piatta.

--Malttaako se olla puhumatta, kun on...

Sanat aivan loppuivat ajatellessa ihmisten herjan alaiseksi joutumista.

--Kun olisi tuolle tohtorille jotain antaa, esitteli Piatta
pelastuskeinoa.

--Kuka sille ilkeää mennä siitä puhumaan? epäili Laara.

--Minä koettelen puhua, ei tuo suuta vasten lyöne, uhkasi Piatta.

Laara ei kieltänyt eikä käskenyt; hyvä olisi ollut, miten vaan saisi
pahan painumaan.

Lääkäri istui parhaillaan isännän kamarissa. Kaikki voimansa pani
vanhus noustessaan pitkältään. Säälitti nähdä, kuinka vaivalloisesti
nousu kävi ja miten neuvottomana hän sitten istui. Puhetaito oli
maatessa yhä vähentynyt, niin ettei hän näin arvokkaalle vieraalle
osannut aluksi sanoa mitään, hämillään vain rykästeli.

--Kuulin tältä nuorelta mieheltä, että isäntä on vuoteen omana, niin
tultiin katsomaan, aloitti lääkäri keskustelun.

--Onhan tässä pitänyt olla jo monta vuotta, sanoi isäntä huoaten.

--Oletteko koettanut mitään parannuskeinoja?

--Mitäpä niistä enää ... pois joutaisin, vaan ei näy...

--Kuinka niin? Liika nuoria ovat vielä nämä pojat.

--Niinpä ovat... Ei minusta ole enää...

--Emännällekin sattui tuommoinen tapaus.

--Niin kuuluu... Paraneekohan se?

--Kyllä se paranee, kun aikaa antaa. Vaan ettekö te paneta kiinni sitä
rikoksen tekijätä, ettei ennätä paeta?

--Tehkööt miten tahtovat, kun tietävät asiansa. Minulta saavat olla ja
elää ... huonosti tai hyvästi ... ei minusta ole enää...

--Istuminen taitaa teitä vaivata, olkaa pitkällänne, kehoitti lääkäri.

--Vaikeata on, sanoi vanhus ja kallistui vuoteelle.

Lääkäri meni koettelemaan veren kulkua käsissä ja kuunteli hengitystä
sydänalan kohdalta.

--Kuuleeko siitä mitään? kysyi isäntä.

--Jotain siitä kuulee, sanoi lääkäri naurahtaen.

--Mitenkä kauan tohtori luulee minun elävän?

--Se nyt on vaikea sanoa. Voipi tulla kuolema piankin, mutta ei ole
yhtään mahdotonta, että elätte samalla lailla vielä useita vuosia.

--Vielä useita vuosia! huokasi isäntä tämän kuultuaan.

--Miksikä niin? sanoi lääkäri tekeytyen vähän nuhtelevaiseksi.--Minusta
näyttää, että teitä hoidetaan toimeentultavasti. Ja jos elämän aikaa on
suotuna, niin ei sitä pidä katua, voittehan siltäkin selältänne antaa
neuvoja.

--Niinhän se oikein olisi, kun eivät minun tähteni syntiä tekisi, sanoi
isäntä vapisevalla äänellä.

--Mitenkä syntiä tekisi? kysyi lääkäri.

Isännän liikutus lisääntyi, kun hän selitti:

--Niinkuin ovat jo tehneet, ja jos vihollinen yllyttää vielä pahempaan,
kun ei kuolema tule...

--Ei isännän pidä sillä lailla ajatella, rauhoitteli lääkäri.--Luulen,
ettei teille tee kukaan mitään pahaa ja sitä paitsi on väärin toivottaa
kuolemaa.

Isäntä oli vaiti, hän jo katui, että oli hairahtunut puhumaan.
Pitkällinen sairaus oli saanut hereille synnin pelon, ja jottei hänen
elossa-olonsa tulisi kartuttamaan muiden syntejä, oli hän jo kauan
ikävöiden odottanut oman kuolemansa lähestymistä. Lääkärin
muistutuksesta kääntyi syytös itseä kohti ja heräsi ajatus, että jos
hän itse onkin tehnyt eniten syntiä tuolla toivomisellaan. Lääkäri
huomasi isännän pahan mielen ja antaakseen hänen jäädä rauhaan meni
heittämään hyvästiä. Taas isäntä teki vaikeita ponnistuksia päästäkseen
vähän koholle hyvästiä antamaan.

--Kykeneeköhän Laara maksamaan teille? muistui hänen mieleensä.

--Olkaahan siitä huoleti, rauhoitteli lääkäri,--kyllä ne semmoiset
asiat saadaan soveltumaan. Hyvästi vaan! Koettakaa nyt pysyä iloisella
mielellä, huolehtiminen lyhentää ikää.

Ruoka oli laitettu lääkäriä varten pihanpäähän suurimpaan huoneeseen,
nyt tarvittiin vain niin rohkeata, joka uskaltaisi mennä käskemään.
Piika, joka oli ruuan laittanut, ei mitenkään uskaltanut, mutta kyllä
Piatta. Hänestä se oli haluista, ehkä ennättäisi kuunnellakin oven
takana. Mutta lääkäri tuli jo ovessa vastaan; siinä sai ilmoittaa
ruualle pyynnön ja samassa olla opastajana.

--Täällä on saatu mateita, ihastui lääkäri nähdessään nostannaisen
madevadin pöydällä.

--Saapihan ne tästä lammista, tarttui Piatta heti puheeseen.--Miten
lienee tuo piikatyttö osannut keittää.

--Taitaahan tämä tähän laatuun olla tavallista, virkkoi lääkäri
istuutuessaan.--Mutta tuo mäti olisi pitänyt valmistaa voiksi, se menee
hukkaan tuolla lailla.

--Niinpä kyllä, sanoi Piatta siirtyen lähempää katsomaan.--Kun on
keittäessä menneet ihan ympäri ämpäriä! Mitäs se piikatyttö osaisi,
vaan jos emäntä itse olisi kyennyt... Tokko siellä tohtorin kotona
saapi mateita?

--Harvoinpa niitä...

--Täällä ne saavat hyvästi, ja kyllä se emäntä niitä laittaa
tohtorille, kun vaan sattuisi silloin käyntiä. Aivan ilmaiseksi se
emäntä laittaa, kun tuosta paranee... No, jo sille sattui tuon juopon
hurjan tautta onnettomasti... Ei toki pidä tohtorin uskoa sen ryökäleen
puheita. Joka tuo emäntä hoitaa niin hyvästi tuon miehensä, vaikka se
on noin huono, ja tulisi hyvin pahoilleen, jos tuon heittiön valeet
leviäisivät ympäri pitäjätä... Tokko se piika on älynnyt tuoda
sianlihaakaan pöytään.

--Ei tässä tarvita mitään, sanoi lääkäri vähän kärsimättömänä Piatan
rupatuksesta.

--Olisi tuota toki saanut olla, kyllä tässä talossa on, kehui Piatta ja
heitti jo viimeinkin vieraan rauhaan ja meni Laaralle kertomaan,
mitenkä pitkältä hän on jo ennättänyt tämän puolesta puhua.

Laara antoi Piatalle kaapin avaimet ja neuvoi ottamaan rahakukkaron,
jotta saa lääkärille maksaa, kun ruualta pääsee. Rahakkaampaan
kukkaroon koskeminen pani Piatan käden ihan vapisemaan ja valtasi
mielenkin puoleensa.

--Ottaakohan tuo tohtori monta markkaa käynnistään?

--Kymmeniä se toki ottaa, tiesi Laara paremmin.

--Niinkö paljon? Pitäisi tinkiä vähempään.

--Ei, ei; se saattaisi pahastua ja kertoisi kaikki asiat muille.

--Niin kyllä, minä en tuota muistanut, havaitsi Piatta.--Sietää sille
antaa, kun se Elias teki semmoisen.

Ruualta päästyä istui lääkäri vähän aikaa tupakoiden. Käyntivaivat
kysyttyään sai Piatta olla käden jatkona rahoja antamassa.

--Tässä on kymmenen markkaa päälle, huomautti lääkäri solauttaen
sormiensa välissä setelit erilleen toisistaan.

--Antaa olla, ei niitä ole paljon, sanoi Laara matalalla äänellä.
Täällä on ollut tohtorilla jos minkälaisia sairaita, joiden luona on
saanut kävellä, ja lienee tuolla nähnyt ja kuullut jos mitä.

--Ei se siihen kuulu, en minä ota sivu siitä, minkä kerran määräksi
sanon, puhui lääkäri ja toi rahan takaisin.

Piatta oli ääneti, kunnes näki, että Laara pisti rahan kukkaroonsa,
mutta sitten hän alkoi puhua, että olisi toki tohtorin pitänyt ottaa,
kun heidän mökillään asti käveli semmoista ruojaa katsomassa, joka
puhui tuulta taivasta, josta maksaisi vaikka mitä, ennenkuin semmoista
laskisi kaiken maailman tietoon.

Lääkärin mielestä meni tämä akkain hyvitteleminen jo liian pitkälle, ja
hän käski valjastaa hevosen ja hyvästit heitettyään meni rappusille
odottelemaan.

--Ei toki ottanut sitä kymmenmarkkasta, iloitsi Piatta lääkärin mentyä.

--Ei ottanut, vaan mitähän jos se pahastui meidän puheista, minusta
siltä näytti.

--Sitten hän on vähässä, oppinut mies, jos kehtaa akkain puheista
pahastua.

--Niin no, ei tuo mitään, mietti Laara,--mutta jos se Elias alkaa
jokaiselle tuolla lailla puhua, niin kyllä sitten... Ota Piatta ja vie
nämä rahat sille Eliakselle ja sano, että nyt pitää mennä pois näiltä
mailta.

--Näinkö monta? ihmetteli taas Piatta.

--Siinä on menneenkin vuotista palkkaa, selitti Laara. Ja uskokoon nyt
hyvällä tai minä käsken vallesmannin panemaan kiinni.

Omituisesti kuumensivat rahat Piatan kouraa, kun hän käveli tuota
tuttua polkua mökilleen. »Tuolle ruojalle ne täytyy antaa ... jos vielä
juopi nämäkin ... mistä se tietää, minkä verran niitä pitäisi olla...»
Hän puristi kumminkin lujasti perille asti, vaikka ne niin hyvälle
kutisivat kämmeneen.



III.


Elias katosi niiltä kuuluviin. Nyt Laarakin otti asian lujemmalle ja
antoi lautamiehelle käskyn Eliaksen manaamisesta oikeuteen, mutta
Eliasta ei löytynyt. Laara toivoi tällä lailla juorupuheiden loppuvan,
ja kun ei muuten päässyt siitä selville, neuvoi hän Piatan kylällä
liikkuessaan puhuttelemaan ja kuulustelemaan. Varsinkin halutti tietää,
mitä Karvosen emännällä olisi sanomista. Piatta valmistautuikin kohta
sukkanauhaa kaupitsemaan. Hän kierteli koko kylän, ja kun ei pitänyt
kiirettä, ennätti tietoja karttua sievä läksy. Karvolan emännän puheita
ei sanonut uskaltavansa eikä ilkeävänsä kertoakaan kaikkia, ne olivat
niin pahoja. Mutta Laara uhkasi suuttua, jos ei kerro kaikkia.

--Mitenkä se sanoi? kyseli hän vihan ja uteliaisuuden vallassa.

--Se nyt sanoi jos miten, aloitti Piatta.--Ensin oli tapausta
surkuttelevinaan, vaan sitten alkoi pilkata minua, kyllä minä sen
ymmärsin, kun sanoi, että olisi siinä tullut lähimökin akoille suuri
vahinko, jos puukko sattui vähän syvempään, vaan kyllä hän olisi
laittanut pidot koko kyläkunnan köyhille siitä ilosta.

--Oliko siinä muita kuulemassa? kysyi Laara kiihtyneenä.--Minä kysyisin
perään, koska hän tahtoisi ihan tappaa minut.

--Oli siinä montakin, yhdistyi Piatta tuumaan.

--Ja saisi se siitäkin sakkoa, kun se sitten pilkotteli, että on sillä
nyt rahaa jaella niille ... en ilkeä sanoa niin rumasti ... ei sen nyt
tarvitse nälinkuoliaana kutjastella talosta taloon työtä kyselemässä.

Siitäpä jo Laara tuohtui pitämään aika saarnan Karvosen emännän
kunniaksi. Hän tuskastui kaikkiin ihmisiin, kun niiltä ei kuitenkaan
saa pidetyksi mitään salassa eivätkä ne heitä hampaistaan.

--Kuka niille kaikki kirjoitellee. Minä en tästä puoleen välitä mistään
mitään, minä elän niinkuin itselleni kelpaa, puhukootpa vaikka mitä.

Piatta itsekin pelkäsi joutuvansa hylätyksi ja katui sitä, kun
hourautui noita pahimpia puhumaan. Oli kuitenkin vielä jäljellä toisia
tietoja, joilla saattoi toivoa asian korjautuvan.

--Lieneeköhän totta sekin, jota sanoivat Tuomaan puhuneen, aloitti
Piatta.

--Mitäs sillä on? kysyi Laara äreänä.

--Sanoivat surkutelleen isäänsä, että sillä muka olisi niin paha olla
täällä, että on aikonut luokseen hakea.

--Saisi tulla, niin nähtäisiin, onko hänellä täällä valtaa, tarttui
Laara entistä kiivaammin tähän asiaan.--En hätäile, vaikka tulisivat
kaikki omaiset ja sama määrä syrjäisiä minua hammastamaan.

Piatta näki, ettei sekään kelvannut mielen lauhdukkeeksi. Ja alkoi
kertoa entisen Kuivatun Miinan kuolemasta, josta oli vasta tieto
saapunut.

--Näkihän tuon jo tyttönä ollessa, ettei se vanhaksi elä, sanoi Laara
äänellä, joka ei osoittanut surkuttelua.--En minä uskonut sen näinkään
kauan elävän. Eipä ne ihmiset sanoneet sillä haittahyvän olleen olla,
niin on kuulunut, että köyhyyden partaalla ne ovat pyörineet siellä eri
paikalla ollessaan.

--Niinpä ne ovat tainneet olla, vahvisti Piatta,--ja nyt puhuivat
siellä, että isänsä ja toiset veljet laittavat Reitun maailmalta
evästään etsimään, kun kuuluu etukäteen saaneen perintönsä ja ne ovat
nyt kaikki menneet.

--Joutaa mennä, virkkoi Laara.--Kovin olikin olevinaan rikas ja arvokas
silloin poikana ollessaan.

Omat harmit vähän haihtuivat, kun löytyi jokukin, joka oli luisunut
alemmaksi tuosta entisten ylenkatsojain joukosta. Hyvillä mielin
hymähteli Laara ajatellessaan tuon Reitun kohtaloa ja sitten omaansa.
Mikä hänellä on hätänä? Haavakin alkoi olla terve, ei vaivannut mikään,
eikä ollut puutetta.

Pöyhkeänä ja välinpitämättömänä maailman puheista hallitsi hän
talouttaan. Hän laitatti uhalla hyvästi isännän kamariin kaikki kohdat,
keitti joka päivä eri keitot nähdäkseen, osaako nuo ihmiset vielä
parempaa vaatia, jos tulevat tarkastelemaan.

Keväämmällä talvea, kun Tuomas tuli katsomaan isäänsä, jonka oli
kuullut huononevan, laittoi Laara taas ruuat mitä parhaiten ja sitten
julkaisi Tuomaan kuullen ajatuksensa.

--Niinkö se nyt näyttää, ettei isäntä tule täällä kotonaan toimeen?

Laaran sananheitosta ymmärsi Tuomas, että tässä on ehkä juoruakkain
hyvää työtä, ja virkkoi:

--Mitäs puhetta se on?

--Eipä ollut muka tietävinäänkään, sanoi Laara ylpeästi.--Isännällähän
täällä kuuluu muutamain mielestä olevan niin huono hoito, että on
aiottuna pois hakea. Mutta siitä ei tule mitään, niin kauan kuin minun
peukaloni liikkuu.

--No, nytpä minä kummia kuulen, ihmetteli Tuomas.--En toki ole
sanallakaan siitä puhunut. Saat, hyvä emäntä, siltä huolelta maata yösi
rauhassa. Minä tulin vaan vanhaa isääni katsomaan, enkä missään muussa
tarkoituksessa. Usko vaan niitä juoruakkojasi.

Vanhuksen korviin kuului pahalta nuo riitapuheet ja hän alkoi
kiellellä:

--Olkaa toki sovinnossa, harvoinhan tuo Tuomas on täällä käynyt.

Laara ei saanut vielä kyllikseen sanotuksi, mutta hän helpotti, kun
tuli ajatelleeksi, että jos hän hyvinkin lienee valehtelijain narrina,
ja kun isäntä näytti pahastuvan. Hän muutti kohtelutapaansa ja kysyi:

--Ulkonako sitä seisotetaan tuota hevosta, eikö sitä talliin saa viedä?

--Miten tuo olisi, jos minä tästä lähtisin kotiini, virkkoi Tuomas, kun
ei äitipuolen sana kuulostanut erittäin ystävälliseltä.

--Elä nyt ennen yötä, virkkoi vanhus rukoilevasti.

Tuomas ei houkututtanut enempää. Isän iloton elämä perhehuolien alla ja
lisääntynyt, kuolemaa ennustava voimain väheneminen herättivät sääliä,
niin että entinen katkeruus unohtui. Viime viikkoina oli isännän
entinen lihavuus lisääntynyt pöhöttymisestä, raukeat silmät näkyivät
syvästä lihasten varjosta, eikä liikuntavoimia ollut sanottavasti.
Siinä hän makasi kuin hengittävä lihamöhkäle.

Kahden jäätyä ei isällä ja pojalla ollut paljoa kerrallaan puhumista,
kun he olivat luonnostaankin vähäpuheisia eikä toinen jaksanutkaan.
Kauan istui Tuomas allapäin ajatuksissaan.

--Siirrypä lähemmäksi, sanoi viimein sairas vanhus heikolla äänellä.

Tuomas siirtyi istuimineen vuoteen luokse.

--Tulit toki sinä käymään, sanoi sairas ilosta liikutettuna.--Ne tytöt
eivät käy minua katsomassa enää milloinkaan ... ne pelkäävät...

--Ei ne isää pelkää, lohdutteli Tuomas.--Mikä muu mahtaisi olla
esteenä.

--Olisin minä toivonut käyvän... Et ottanut vaimoasi tänne ja
lapsiasi...

--En arvannut, vastasi Tuomas yhtä surumielisenä.

--Niin ... jos eivät näekään minua elävänä... Ehkä se kuolema
lähestyy ... mikäs se muu noin turvottaa ... koettelepas...

Osaaottavaisesti kopeloi Tuomas pöhöttyneitä jalkoja ja käsiä. Hän tuli
yhä enemmän vakuutetuksi, ettei isän elämän loppu mahda olla kaukana.
Nuo turpuneet kasvot olivat jo valmiit kuoleman viimeistelylle. Melkein
yht'aikaa vierähti vedet kumpaisenkin silmistä, ja sitten seurasi pitkä
äänettömyys.

Iltasella tahtoi sairas, että Tuomaalle laitettaisiin vuode samaan
huoneeseen. Kumpainenkin aavisti tämän olevan viimeisen yhdessäolon.
Vanhus näytti odottavan sitä, ettei muut enää heitä häiritsisi, ja
kutsui sitten Tuomaan lähelleen istumaan.

--Minua huolettaa nuo Laaran lapset, aloitti vanhus.

Tuomas vähän säpsähti, hän ei oikein käsittänyt nimitystä »Laaran
lapset».

--Sitä minä, oikaisi vanhus, että ne jäävät ehkä miten jäävät... Jos
sinä katsoisit, että heistä tulisi oikeita ihmisiä.

--Niin, vaan se äitinsä... Tuomas ei tahtonut oikein osata, mitenkä
sanoisi.

--Ethän sinä vihanne niitä? sanoi vanhus rukoilevalla
surumielisyydellä.

--Niitäkö lapsia? En toki, jouduttautui Tuomas selittämään.--Sitä minä,
että jos Laara ei salli minun niistä huolta pitävän.

--Niin, no, jos ei sallisi, vaan minä pelkään, että ... jos se ne ...
heittää ... maailmaan ... minkälaisen sattuu...

Selitys keskeytyi, kun täytyi vielä vanhuuden tuottaman haudan
partaalla murehtia pienistä lapsista ... lapsista, joita oli syntynyt
vielä silloinkin, kun ei enää isän jalka kyennyt omin varoin astumaan.
Tuomas oli jo päässyt perille, mitä isä tahtoi sanoa, ja auttaakseen
sitä jatkoi:

--Niin, kyllähän se miehen mahtaa ottaa, ja jos paha sattuu, niin
silloin nuo lapsiraukat joutuvat huonolle jäljelle.

--Sitähän minä pelkään, sai vanhus pahalta mieleltään sanotuksi.--
Hoitanet noita silloin...

Vesissä silmin lupautui Tuomas. Hän tunsi tunnossaan soimausta siitä,
että oli tullut kylmästikin ajatelleeksi isästään, joka nyt viimeisillä
hetkillään panee suurimman luottamuksensa häneen.

Sairaan vuoteen vieressä, matalalla pöydällä, oli juoma-astia ja
kynttilä. Vanhanaikuinen paksu raamattu nojasi puujalustimeensa pöydän
toisessa päässä. Tuomas nosti sen polvelleen ja alkoi ajan kuluksi
selailla.

--Jos sinä lukisit siitä minulle, virkkoi vanhus.

--Mistähän paikasta? arveli Tuomas käännellen lehtiä.

--Sieltä loppupuolelta minun mieleeni jäi joku paikka, kun piikatytöllä
luetin, vaan se luki niin sekavasti.

Monesta kohti Tuomas aloitti, löytääkseen isänsä haluaman luvun,
ja viimein se sattui, ja se oli Jaakopin epistola. Hartaana
kuunteli vanhus joka sanaa, ja pöhöttyneet kasvot värähtelivät
mielenliikutuksesta, kuullessa sanoja, jotka olivat kuin hänelle
kirjoitetut. Hän tahtoi nämä muutamat paikat vielä uudestaankin kuulla,
kun ei voinut käsittää kerralla. Lapsen rakkaus kuului lukijan äänessä,
kun sanat ikäänkuin varovasti tulivat hänen suustaan. Ääni ei kiihtynyt
ankarimmissa kohdissa, päinvastoin ikäänkuin säälistä hiljeni.
Juhlallisen surumielinen hiljaisuus vallitsi luetun loputtua. Kumpikaan
ei puhunut mitään vähään aikaan. Viimein virkkoi vanhus huoaten:

--Paljon minä olen erehtynyt elämässäni...

Tuomas ei osannut siihen sanoa mitään, istui vain ajatuksiinsa
vaipuneena.

--Ruvetaan nukkumaan, ehdotteli viimein vanhus.

Kynttilä olikin palanut jo lopuilleen. Sen puhalsi Tuomas sammuksiin ja
meni vuoteelleen, joka oli kamarin toisella seinämällä. Uni ei tahtonut
tulla ensinkään silmiin. Hänellä oli ensi kerran tilaisuus ajatella
elämän vakavampia asioita. Yön hiljaisuus lisäsi mielen levottomuutta
ja sai korvat tarkkaavaisiksi pienimpiäkin risahduksia kuulostamaan.
Väsymys jos huomaamatta yritti viedä silmät umpeen, havahti siitä heti,
kun kuuli raskaamman henkäyksen isän vuoteelta. Tuli ajatus, että jos
ne ovat elämän langan katkeamisoireita. Kello näytti jo sivu puolta
yötä, kun hän vielä viimeisen kerran kuunteli ja katsoi varmuuden
vuoksi valkealla. Näkyi nukkuvan rauhallisesti. Nyt Tuomaskin jo nukkui
eikä herännyt ennenkuin aamulla.

Hyvin ikävää oli isännästä, kun Tuomaan täytyi mennä kotiinsa. Hän
näytti aavistavan, että nyt taitaa olla viimeinen elävin silmin
näkeminen. Eikä se ollutkaan turha aavistus.

Muutamia päiviä vain kului, kun vanhus jo nukkui kuolon uneen, nuhjahti
hiljaisesti kuin koivun pökkelö sammalikolle, ahon laitaan.
Hoitajapiika oli nukahtanut eikä huomannut mitään ennenkuin
aamupuolella yötä. Vanhus oli nyt heittänyt tämän maailman, jossa oli
tullut erehdyksestä ajatelleeksi liian kauankin elävänsä.

Laara oli ottanut piian tuoman sanoman melkein niinkuin kauan tietyn
asian ilmoituksen, mutta kun päivän valetessa oli ruumis laitettuna
kuolinvaatteihin ja kaikki joukot seisoivat ympärillä katsomassa,
puhkesi hän mitä valtavimpaan itkuun. Muut vaimot eivät voineet olla
yhtymättä valitukseen, mutta miehet seisoivat tylsästi katsellen.
Viimein kyynelten vuoto taukosi ja miehet saivat käskyn nostaa ruumiin
lautoineen karttujen päälle ja kantaa aittaan.



IV.


Kelirikko lähestyi, eikä saattanut sen takia säilyttää viikkomääriä
kuollutta hautaamatta. Laara keräsi kylän akkoja leipomaan, juomia
panemaan ja huoneita puhdistamaan. Isosti hän haki kaupungistakin
hautajaisvaroja ja lähti sitten vieraita kutsumaan. Paljon oli ensin
aprikoimista, ketä kutsuisi ja ketä ei. Luulosta syntynyt viha vastusti
alussa hyvinkin paljon, mutta kutsumamatkalle lähdettyä alkoi mieli
lauhtua, kun pahansuoviksi luullut ottivat kotonaan mitä
ystävällisimmin vastaan. Karvosen joukot saivat kumminkin jäädä
kutsumatta, siihen oli monenlaisia syitä. Kuivatusta tapasi hän
Miinavainajan miehen, Reitun, jonka hänen isänsä todellakin oli
erottanut pois, ja nyt hän köyhtyneenä jouti oleksimaan vaikka missä.
Paljon hän näkyi häpeävän köyhyyttään, oli niin alamainen ja koetteli
aina katsoa, ettei häneen pahastuttaisi. Vähäisimmästä viittauksesta
siirtyi syrjään ja oli vähälläkin käskyllä valmis tekemään pieniä
pihatöitä. Laara katseli uteliaana tuon masentuneen alamaisuutta.
Siihen vertaamalla käsitti vasta oikein oman arvonsa. Niin maailma
muuttuu, ajatteli Laara hyvillä mielin. Ei se ennen katsonut miksikään,
mutta kyllä se nyt saapi huomata. Varmaan se tulisi hautajaisiin, jos
kutsuisi. On toisekseen soma olla kutsumatta, sittenpähän näkee, että
näin sitä tehdään, kun varat kannattaa. Kumpainenko teko olisi parempi,
sitä kesti koko talossa-oloajan miettiä. Ihan poislähtiessään hän teki
loppupäätöksen ja vähän pilkallisesti mainitsi, että »tule Reittukin,
jos muilta töiltäsi joudat». Reittu otti kutsun aivan täydestä ja meni
kiitollisuudesta kääntämään Laaran hevosta matkalle.

Hautajaiset olivat arkipäivänä. Aikaisin aamusella alkoi ajaa körötellä
vieraita. Kaikilla oli tuomista, ei tosin sen useampaa lajia kuin
nyytillinen leipiä ja maitohinkki. Tuomisineen astuivat vieraat
huoneihin, sitaistuaan kiinni hevoset, joiden riisumisesta ja
ruokkimisesta sai talon miehet pitää huolen.

Laara oli pukeutunut mustaan vihtoriiniin ja otti arvokkaana vastaan
vieraita. Rengit saivat käskyn riisua kiireellä vierasten hevoset ja
ruokkia ne hyvästi ennen kirkolle-lähtöä.

--Ei me hyvin kiireellä ennätetä, kun pitäisi silppujakin hakata,
ilmoitti renkipoika.

--No sepä on, kun ei ennen ole pidettynä jo huolta, moitti Laara.--
Menkää nyt heti, ja eikö täällä olisi jotain miestä, joka alkaisi
riisua noita hevosia.

Viimeisiä sanoja sanoessaan kääntyi hän huomauttavaisesti Reittuun
päin, joka oli tullut Kuivatun joukkojen mukana ja sattui seisomaan
siinä lähellä. Reittu ymmärsi viittauksen ja virkkoi:

--Minä saatan olla apuna.

--Niin kyllä, Reittuhan se joutaa, sanoi Laara välinpitämättömästi,
aivan kuin jollekin käskyläiselle..

Enin osa vieraita istui tuvassa, rohkeimmat vain olivat seuranneet
kehoitusta ja menneet kamarihuoneisiin. Joukkoja vilisi jo sievoisesti,
mutta lisää Laara odotti. Eniten vaivasi mieltä, kun ei vainajan
entisiä lapsia näkynyt vielä yhtään. Samapa se, ajatteli hän; ja
näyttääkseen, ettei tänne oltu kutsuttu tyhjän nolottajaksi, käski hän
antaa tulleille vieraille kahvia ja muuta juomaa niin paljon kuin ne
vähänkin ottavat.

--Annetaanko rengeillekin niin paljon kuin ne ottavat? kysyi viinan
antaja Laaralta.

--Ei kuin joku ryyppy mieheen ja sille Reitulle samoin, joka on ollut
niillä toverina, neuvoi Laara.

Melkein lakkaamatta keikkuikin pikarin kanta ilmassa. Miehet alkoivat
tulla puheliaiksi, varsinkin ahneimmat, ja voiteeksi rupesi miedompi
juoma vaimojenkin kielille näin aamueineeksi.

--Eikö sitä isäntää käytetä tuvassa vielä? alkoivat vieraat kysellä.

--Ei tässä ole ennätettynä, vaan pitää se hakea, kun joutuu renkejä
kantamaan, sanoi Laara.

--On tässä kantomiehiä, jos vaan on joka veisaa, sanoivat miehet.

Siitä oli pidetty huoli. Kohta olivat melkein kaikki vieraat aitan
luona, josta vainajan tuttavat nostivat ruumisarkun karttujen päälle ja
virrenvärssyä veisatessa kantoivat tupaan. Siellä avattiin arkku ja
joukko keräytyi ympärille. Vainajan lapset asettuivat aivan arkun
viereen. Vanhimman pojan silmistä juoksivat vedet, mutta nuorempi poika
ja tyttö katselivat väliin vieraita ja nöpelöivät mustankiiltäviä arkun
reunuksia. Vainajan elottomat kasvot olivat melkein entisellään, sama
yksinkertaisuus piirteissä, eivätkä lihaksetkaan olleet sanottavasti
laskeutuneet, paitsi silmät olivat painuneet yhä syvemmälle.

Iäkkäämmät ihmiset seisoivat lähellä arkkua, ja joillekin taisi muistua
mieleen oma kuolema. Nuorempi väki katseli välinpitämättömänä ulompaa,
ja joku sanoi, vainajan lapsiin viitaten, tovereilleen:

--Nuo nuorimmat lapset eivät ole milläänkään, vaikka vanhin itkee.

Vastaukseksi sai tämä pukkauksen kylkeensä ja nuhtelevan katseen.

Laara oli ollut kiirehtimässä ruuan laittajoita, mutta joutui nyt
tupaan ja arkun luokse tultuaan pyyhki ensin itkevän poikansa silmiä ja
sitten toisten päitä silitellen puheli:

--Siinä on semmoista joukkoa, jotka eivät vielä ymmärrä mitään.

Joku emäntä lähestyi Laaraa ja kysyi:

--Tokko niitä entisen emännän lapsia on vielä yhtään täällä?

--Ei noita ole näkynyt.

--On kaiketi niitä pyydettynä tulemaan.

--Ensimmäiseksi toki kävin kutsumassa ja pyysin niinkuin illalla jo
tulemaan, puhui Laara paheksuen.--Jos lienevät mielestään niin hyviä,
ettei kannata tulla. Vaan kävisi tuota toki isäänsä katsomassa
viimeisen kerran, vaikka se olisi ollut mielestä kuinkakin halpa ja
huono.

Laara kosketti ruumiin kasvoja ja käsiä, ja ääni alkoi väristä. Aivan
itkun vallassa hän jatkoi:

--Totta se on ollut niistä paha eläessä, kun ei kuoltuakaan tulla
katsomaan.

Pienimmätkin lapset alkoivat itkeä mukana, kun näkivät äitinsä itkevän.
Pian se meni Laaralta ohitse, kun hän lopetti koskettelemisen ja alkoi
pyyhkiä lastensa silmistä vesiä.

Tuvan perällä oli kaksi pitkää pöytää pääkkäin, jotka olivat katetut
pitkillä, valkoisilla liinoilla. Ruuan laittajat kantoivat jo keittoja
pöytään. Laara ilmoitti ruualle rupeamisen, mutta pöydät eivät
tahtoneet tulla täyteen, kun enin osa odotteli toisiaan. Moni ei
tahtonut ottaa käskemättä sitä arvoa itselleen, että menisi ensi
pöytiin, kun eivät kumminkaan kaikki mahtuneet yhdellä kertaa.

Puolivälissä saattoi olla ensi pöytäläisten syönti, kun Tuomas ajoi
vaimonsa ja lastensa kanssa kartanolle. Laara meni porstuaan ottamaan
vastaan ja kehoitti menemään kamariin. Siellä ei viipynyt Tuomas sen
enempää aikaa kuin että ennätti turkin heittää pois. Hän tuli kohta
tupaan ja käteltyään muutamia tuttaviaan meni isänsä arkun vierelle,
joka avonaisena seisoi rahien päällä. Hän nähtävästi aikoi hallita
tunteitaan, mutta väkisin vierähti vesikarpalo toisensa perästä kasvoja
myöten alas. Kohta tuli Tuomaan vaimokin, kantaen nuorinta lastaan
käsivarrellaan.

--Siinä se on nyt ukki, sanoi tämä osoittaen lapsilleen ruumista.

Laara tuli pyytämään kamariin juomaan lisää kahvia.

--Kyllä tässä vielä ennätetään, sanoi Tuomaan vaimo.--Tulin vaan näille
lapsille näyttämään ukkia, kun ovat harvoin nähneet ennen ja nyt
viimeisen kerran.

--Niin, antaa vaan lasten katsoa, eihän sitä kohta näekään, puhui Laara
ja tuli asettelemaan ruumiin peiton reunoja.--Hyvin se ikävöi lapsiaan
ja oli niille hyvä. Pienimmätkin kun menivät sen sängyn luokse, niin se
aina, vaikka ei jaksanut istuakaan, silitteli lasten päitä ja puheli:
»pikku piika, pikku piika» ja »kaimamies, kaimamies».

Hän alkoi hyrskähdellä itkusta. Tuomas katsahti siihen ynseällä
syrjäsilmäyksellä ja meni vähäksi aikaa pois tuvasta.

Viime pöytäläisten syöntiaikana tulivat toisetkin vainajan vanhimmat
lapset, niin ettei Laaralla ollut enää siinä suhteessa mitään
moittimisen syytä. Pääasiana niillä taisi kumminkin olla isänsä
katsominen, sillä he tekeytyivät muuten varsin vieraiksi. Olivatpa niin
hitaita kaikille kehoituksille, että Laara jo takanapäin tuskaili, että
hän vähän välittää mokomista omaisista, joille ei mikään kelpaa
oikealla.

Ruokailtuaan alkoivat joukot laittautua kirkolle lähtöön. Välipaloiksi
matkalle varusti Laara suuren kontillisen eväitä: leipiä, voita ja
sianjalan, sekä kielen kostukkeeksi suuren pullon viinaa.

--Millä hevosella se ruumis viedään kirkolle? kyselivät rengit.

--Paneehan oman oriin, neuvoi Laara.

Tuomaalla oli ollut jo kotoa lähtiessään mielessä, että hän vie omalla
oriillaan isänsä hautaan, ja tuli esittelemään sitä Laaralle.

--Antaa mennä omallaan, vastasi Laara vähän ylpeästi.--Vaan tarvitsisi
sille ajomiehen, jos haluttaa tulla.

--Pääsen minäkin omallani, hylkäsi Tuomas tarjouksen.

Tuomaan vaimosta näytti eripuraisuus tämmöisessä asiassa pahalta, ja
hän sai miehensä houkutelluksi menemään, vaikkapa ei olekaan oma
hevonen. Nyt syntyi liike kartanolla, kun kaikki piti olla valmiina
silloin, kun arkku kannetaan ulos.

Omaiset ja ketkä joutivat kokoontuivat katsomaan, kun arkun kansi
nostettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Heti sen perästä alkoi
matkallelähtövirsi, jonka aikana miehet kantoivat arkun rekeen. Tuomas
istuutui arkun kupeelle, reen laidalle, silmät kosteina, ja nykäisi
värssyn loputtua hevosta juoksemaan. Perästä ajoi Laara vanhimman
poikansa kanssa ja ohjasi itse. Tuomaan muu joukko oli saanut Reitun
ajajaksi.



V.


Hyvin huonolla tuulella palasi Laara kirkolta kotiinsa. Tuomas ja
samoin kaikki entisen emännän lapset olivat niin epäkohteliaita, että
menivät hautauksen päätyttyä sieltä suoraan kotiinsa. Sen ne tekivät
yksistä neuvoin, eikä Laaran arvo antanut ruveta heitä hyvin nöyrästi
pyytämäänkään. Ori, jolla ruumis vietiin, jäi Reitun paluutettavaksi.

Vieraita odotti täyteläiset ruokapöydät. Viinaa oli matkalla aina vähän
päästä maistettu, mutta syötyä vasta alkoi oikea juominki. Laara
kehoitti vaan antamaan. Häntä yhä harmitti tuo omaisten ylenkatsominen,
mutta kyllä muiden vierasten täytyy tunnustaa hautajaiset hyviksi, ja
juotuaan ne eivät jouda muistelemaan sitä, minkä nuo omaiset tekivät.
Iltasella ei ollut suurta vaivaa vieraiden yöksi kieltelemisessä.
Niistä ahneimmat nukkuivat aloilleen, ja toisilta kului aika aivan
huomaamatta, ryyppiessä ja poristessa, niin etteivät ne muistaneet
yrittääkään lähteä.

Unteloina ja pahasti haukotellen ne aamusella kuonistelivat ylös, kun
kahvin kantaja meni herättelemään. Miehille ei monelle tämä lämmin eine
ensinkään kelvannut; vasta sitten kun pikarin kilinä kuului pään
pohjista, aukenivat silmät ja suu vetäytyi uniseen hymyyn. Aamiaisen
jälkeen alkoi vieraita yksi toisensa perästä mennä kotiinsa. Kuivatun
emäntää ja isäntää pyyteli Laara olemaan viimeiseksi, ne kun olivat
hänelle ikäänkuin omaisia.

--Kyllä sitä nyt jo pitää lähteä, päätti Kuivatun emäntä, jonkun aikaa
viivyttyään.--Siellä kotona hevosia tarvitaan, tässä kohta rekikeli
pettää.

--Samapa se on meillä, sanoi Laara.--Näissä hautajaispuuhissa on mennyt
paljon aikaa, ja etimäisen niityn heinät ovat vielä siellä, eikä ole
ajajata kolmannelle hevoselle.

Hän ajatteli vähän ja kääntyi sitten Reittuun, joka odotteli vanhojen
lähtöä.

--Eikö tämä Reittu joutaisi parina päivänä ajamaan tuota oritta, tässä
kun olisi niin kiire niiden heinäin veto.

--Miten tuo olisi? arveli tämä katsahtaen tovereihinsa.--Minulla ei ole
työvaatteita täällä mukana.

--Löytyy meiltä vaatteita, ei niistä tule puutetta.

--Jää vaan työhön, kun on tarvis, kehoitti Kuivatun isäntä, jolta
Reittu odotti myönnytystä.

Asia oli silloin sovittu. Vanhat menivät kotiinsa, ja Reittu jäi
työmieheksi.

Samana päivänä laittoi Laara joka miehen heinään ja sitä tekoa joka
päivä, varhain aamusta myöhään iltaan. Välituntia eivät saaneet kuin
siksi, että syödä ennättivät. Laara tiesi nyt olevansa yksinään
isäntänä, ja hän tahtoi näyttää miten aloitetaan, olipa vielä
huvittavaakin nähdä, kuinka aikamiesten täytyi nousta ja mennä, vaikka
niitä väsytti. Tätä vauhtia olisi ollut ehkä enempikin aikaa, mutta hän
kuuli Eliaksen paikalle otetun rengin kerran kiroilevan: »nyt tässä
ahava taisi tulla, jaksaa, se ollen, rengit nukkua yönsä ilman
hyppimättä ja ovia potkimatta.»

Silloin täytyi helpottaa menon kiivautta tavallisiin.

Reittu ajatteli heinäin vedon loputtua joutavansa pois ja kyseli
vaatteitaan.

--Olisi tässä vielä työtä, esitteli Laara.--Kalanpyynti kohta joutuu ja
pyydykset ovat korjaamatta. Osannet noita korjata?

--Kyllähän minä osaan, vaan pitäisi asiain tähden liikkua muualla,
esteli Reittu.

--Ne ei mahda olla niin tärkeitä, korjaa vaan, kyllä palkkasi saat.

--No, pitänee noita korjailla, taipui Reittu.

Verkkokasa kannettiin tupaan ja niiden ääressä hän istua nuukotti
pitkät päivät. Selkää se tahtoi pakottaa ja teki mieli keskellä
rupeamaakin oikaisemaan, mutta jos katsovat laiskaksi. Ei Laarakaan
käskenyt levähtämään, vaikka huomasi, miten Reittu olkapäitään
kohotteli. Olkoon vaan uuttera, kun on kerran työmieheksi joutunut.
Näkyi se itsekin ymmärtävän asemansa, oli aina masentuneella mielellä
ja näytti kiirehtivän mitä pikaisimmin työtänsä päätökseen. Mutta
verkkotyön loppumisesta ei ollut tietoa, sillä Laara toi rihmoja ja
käski kutomaan uusiakin.

--En minä joutaisi enää näitä uusia kutomaan, selitti Reittu melkein
rukoilevasti.

--Mitä ne on ne kiireet? kysyi Laara pilkallisesti.

--Eihän ne ole erikoisia, myönnytti Reittu. On vaan joillekin asiata,
ja ne saattavat suuttua, jos en käy puheella.

--Onko ne velka-asioita? kysyi Laara totisena.

--Niitähän ne olisivat.

--Saamisiako vai...

--Ei kuin...

--Niinpä ne ei sitten paljoa puhumalla pienene, enemmän edistää, kun
teet työtä. Ja jos haluavat, niin käykööt ne täällä.

Laaran puhe kuulosti Reitusta vähän osanottavaiselta, niin että hän
uskalsi ajatella apua.

--Kun minä löytäisin semmoisen, joka rupeaisi auttamaan, viittasi hän.

--Onhan sinulla rikkaita omaisia, muistutti Laara.

--Ei ne enää rupea.

--Odottakoot sitten velkamiehet.

--Ei ne odota. Muutamalta on jo työtuomio tulossa, valitti Reittu.

--Mene sitten työhön; kun tulevat noutamaan, sanoi Laara melkein
iloiten toisen ahdingosta.

--En tuonne lähtisi. Ennen minä tekisin vaikka teillä työtä, jos saisin
auttamaan.

--Ettäkö minun pitäisi ruveta maksamaan?

--Sitähän minä tässä ajattelin, tai takaukseen.

--Mahtaisi olla yhtä paljon maksaa tai taata; mutta mitenkä minä
kelpaan? sanoi Laara teeskennellen.

--Kyllä ne velkamiehet luottaisivat.

--Saattaisivat velkamiehet luottaa, vaan antaisiko se nyt arvo myöten
turvautua semmoiseen kuin minuun. Parempiahan niitä ennen piti olla.

--Niin no, mitä niistä vanhoista muistellaan. Täällä näkyy käyvän miten
milloinkin, puhui Reittu ikäänkuin anteeksi pyytäen.

--Niin se näkyy käyvän, sanoi Laara mahtavasti.--Ylpeästi sitä ennen
mentiin tämmöisten ohitse, ei katsottuna päinkään, eikä luultuna, että
apuakin siltä vielä tarvitaan.

--Ei nyt noita muistella, pyyteli Reittu syyllisenä.--Enkä minä voi
pakottaa, satuin vaan tässä sanomaan, kun puheeksi kiertyi.

Laara ajatteli sanoneensa tarpeeksi tällä kertaa ja oli tyytyväinen.
Reittu alkoi toden teolla laittautua lähtemään.

--Niinkö ahtaalle ne asiat panevat, että täytyy heittää kesken tuo
verkkotyö? kysyi Laara.

--Pitää tästä lähteä muilta kyselemään.

--Onko se miten suuri summa?

--Siinä sadan markan paikoilla.

--Kun tuo ei sen suurempi ole, niin pysyhän työssä, sanoi Laara
avuliaan mahtavana.

Tämmöinen lupaus tuntui Reitusta jotenkin nöyryyttävältä, mutta kun
työtuomio oli tulossa eivätkä omaiset ruvenneet auttamaan, oli se
otettava vastaan.

--Kyllä minä sen maksan takaisin, sanoi hän kiitoksen asemesta.

Laara ei ollut sitä kuulevinansakaan. Hän tiesi lupauksellaan olevan
voimaa pysyttämään miestä nöyrästi työssä, ja jos ei siltä näyttäisi,
niin onpa vielä aikaa peräytyä.

Uutena miehenä tarttui Reittu käpyyn, ja kun lammin rannoille ilmestyi
sulia paikkoja, alkoi hän laitella pyydyksiä veteen. Kalastusta oli
kevätkesäkin kokonaan, ja kun se loppui, tuli muita töitä. Melkein
peloitti, jos sattui päivän loma tulemaan, se kun ei näyttänyt olevan
Laarasta suotua. Eikä liikkumiseen ollutkaan halua, kun alkoi tottua
tuohon säännölliseen työntekoon, eivätkä velkamiehetkään taas
ahdistaneet. Mutta vielä niitä kumminkin oli jäljellä, ja kun ne saivat
kuulla, että yksi oli ahdistelemalla saanut, alkoivat toisetkin
parhaana työaikana uhkailla työtuomioilla. Ei auttanut muu, kuin täytyi
mainita Laaralle tästä pulasta.

--Eipä minunkaan kannata ottaa monia satoja maksettavakseni. Vähän ne
yhden miehen työt ennättävät niitä lyhentää, vastasi Laara.

--Onhan se niinkin, myönnytti Reittu alamaisena.--Vaan ne hakevat
tuomioksi ja siellä summa yhä suurenee. Kyllä minä koettaisin maksaa,
ja jos en työnteolla ennätä, niin ehkä sieltä tulee vielä jonkun verran
isänperintöä, niin niillä viimeistä.

--Olisiko noihin luottamista? Vaan kun et näy muiltakaan saavan ja
tässä on paras työaika käsissä, niin jospa minä vielä hätäisempiä
velkamiehiäsi suoritan.

Paljon enemmän luuli Reittu saavansa houkutella, mutta pääsikin näin
vähällä. Hän oli nyt rauhassa. Ensimmäisenä miehenä hän liikkui
niityllä, kun Laara oli uskonut työn johdonkin hänen huolekseen. Mieli
muuttui iloisemmaksi ja vähitellen vakaantui ajatus, ettei tässä ole
hätääkään, kun tekee työtä, ja sitä sai tässä paikassa kylliksi. Ei
tullut vaatteestakaan puutetta, niitä teetettiin talosta tarpeen mukaan
ja pyytämällä sai rahaakin siksi, etteivät rahan tuntomerkit aivan
unohtuneet. Reittu jo ajatteli elämäänsä mitä parhaimmaksi, olla vaan
tämmöistä enemmän aikaa. Mikähän tuosta seuraisi, jos olisi yrittää?
ajatteli hän. Jos suuttuu ja käskee pois, niin pikaisemmin pääsee
velasta.

       *       *       *       *       *

Talven kuluessa vahvistui Reitun ajatus, ja keväämpänä, muutamana
sunnuntaina, hän jo ilmaisi sen Laaralle.

--Vai niin, sanoi tämä ruveten hyvin totiseksi.--Vai semmoisia sinä
tulet puhumaan. Luuletko sinä minun olevan niin miehen puutteessa, että
sinut ottaisin. Elä luule siltä, jos olen antanut olla tässä työssä ja
auttanut pakkotyöhön joutumasta. Et toki minun omaisuuttani saa
tuhlataksesi, niinkuin tuhlasit omasi ja Miinan omaisuuden.

--En minä tahtoisi omaisuutta, enkä tuhlaisi, jos saisinkin, selitti
Reittu nolostuneena.

--Vai et tahtoisi omaisuutta. Sitähän sinä olet ikäsi hakenut. Mitäs
muuta sinä Miinaa ottaessasi tapailit kuin omaisuutta?

--Satuin vaan siihen rakastumaan, ei siinä muuta ollut.

--Vai niin, että satuit, oikaisi Laara.--Mikä se satutti muu kuin
tavaran toivo silloinkaan. Etpähän sattunut köyhempiin, mikäs siinä
oli? Ei toki antanut arvo tuskin sanaa vaihettaa. Jos minullakin olisi
ollut nykyinen omaisuus, niin ehkä sitten olisin ollut jotain
mielestäsi, vai mitenkä?

Reittu joutui pulaan, miten vastata.

--Eihän se ole minun vikani yksinään, jos on ottaessa ollut perintökin
vähän mielessä, sanoi hän viimein.

--Niinpä se täytyi tunnustaa, iloitsi Laara pilkallisesti.--Luulisi nyt
olevan huolettomat päivät, kun on ollut niin viisas, että on osannut
muiden mukaan ottaa rikkaan.

--Annetaan jo olla nuo puheet, houkutteli Reittu.--Köyhähän minä nyt
olen, kun en osannut säästää.

--Paremminko luulisit nyt osaavasi? kysyi Laara pistävästi.

--Osaisin toki. Enkä minä pyrkisikään haltijaksi, tekisin vaan työtä ja
kysyisin kaikki sinulta, selitti Reittu ohjelmataan.

--Mahtaisit kysyä! Kysyitkös Miinalta?

--Eihän siitä ollut neuvonantajaksi, eikä miksikään, se kun oli niin
kitulias alusta pitäin ja huononi aivan lopen, kun yritti sen yhden
kerran lapsen tekoon.

--Sinä et taitanut ottaessasi tietää sen terveyttä, pisti Laara.

Reittu ymmärsi selvästi, että nyt syötetään ennen edessä olleita, mutta
eihän siitä auttanut pahastuminen. Oli pyrittävä sovintoon
korjailemalla entisiä ja laskemalla loppuja leikiksi.

--Tiesinhän minä sen, vaan otetuksi tuo tuli, tunnusti hän kuin
häpeissään.--Toisin se asia olisi ollut tehtävä, kun olisin ymmärtänyt.
Silloin jos käännyin Laaraan, niin talona oltaisiin ja...

--Elä tule minua pilkkaamaan, keskeytti Laara.

--En minä pilkkaa, vakuutti Reittu,--se on ihan totta. Ja minä
puolestani näytän sen todeksi, jos nyt sovittaisiin yhdeksi taloksi.

--Kauankohan tuohon olisi, kun tulisi toinen tuuli ja alkaisit juoda
lellittää?

--No en joisi, teki Reittu lupauksia.--Saisit vaikka kaulan katkaista,
jos humalassa näet. Oletko nähnyt kertaakaan tässä-olon aikana?

--Milläpä varoillasi sinä olisit juonut. Ja ehkä olet koettanut
kannatella, että saisit minut paremmin petetyksi, vaan et minua petä.

--Se on aivan väärä luulo, että minä siinä toivossa olen ollut
juomatta, vakuutti Reittu.--En toki pitkään aikaan osannut enkä
uskaltanut ajatellakaan sinnepäin, kun näytit niin ylpeältä ja
arvokkaalta.

--Olenko minä nyt sinua hyvitellyt, kun uskalsit tulla puhumaan?

--Eipä sillä, vaan kun olen kuullut ihmisten olevan siinä luulossa,
että meistä nyt yksi talo tulee, niin siitähän minä sain alkua. Ja
kyllä me nyt sovitaan ja näytetään, että niin se menikin.

--Ei sittenkään, sanoi Laara ylpeästi päätään heittäen.--On minusta
ihmiset ennenkin niin paljon tyhjää puhuneet, niin puhukoot vaan lisää,
ettei jäisi mieli pahaksi.

Niillä puheillaan heitti Laara kosijamiehensä, joka jäi yksinään
aprikoimaan, miten kävikään tämä yritys. Tahtoi vähän karvastella
mieltä nuo halveksivat soimaukset ja pilkalliset pistelyt, mutta ehkei
se aivan niin pahasti ajatellut kuin sanoi. Hän uskoi varmasti, että
kyllä se siltä rakastaa, vaikkapa pauhaakin, ei se muuten olisi
ruvennut hänen syrjäisen asioita maksamaan. Tuo ynseys tulee vain
siitä, ettei hän silloin nuorena ymmärtänyt ottaa, kun olisi niin
helposti saanut. Muistelemalla johtui mieleen monta Laaran antamaa
viittausta sieltä sulhasmatkoilta. Nyt se niitä kostaa, eikä ole
ihmekään.

Hyvä merkki oli Reitun mielestä se, ettei Laara käskenyt pois, ja hän
päätti niin kauan pitkittää, kun se tekee toisen taikka toisen. Hän oli
niin tunteittensa hallussa, etteivät ajatukset joutaneet mihinkään
muuhun syrjäytymään. Sekä palveluksella että ahkeruudella tahtoi hän
pyrkiä toiveensa perille. Mutta keskellä rupeamatakin sattui toisinaan,
että työpaikka unohtui, kun mieli kaipasi Laaran läheisyyttä.

--Loppuiko sieltä työ? kysyi kerran Laara tällaisessa tapauksessa.

--Ei sieltä työ loppunut, selitti Reittu vähän häpeissään
muistutuksesta.

--Mikäs siellä tuli?

--Ei mitään. Teki vaan mieleni tulla sinua katsomaan.

--Niinkö harvoin sinä olet nähnyt, että oikein ikävä tulee? kysyi Laara
nauraen.

--Ikävä tuo tahtoo tulla, aloitti Reittu rohkaistuneena.--Sinä kun et
sano rakastavasi minua, niin se huoli tahtoo aivan työntekoa haitata.

Uteliaana odotti hän vastausta, nähdäkseen onko se taas miten vihainen.
Mutta pelko oli turha, sillä Laara pysyi aivan naurussa suin, kun
sanoi:

--Jokohan tuo siitä tulisi. Eikö lie vaan laiskuuden alkua, ja sitten
luultavasti joutaisi niin työpaikat kuin minäkin minne hyvänsä.

--No saat olla varma, että minä aina rakastan ja tottelen sinua,
vakuutti Reittu kiihkeästi ja tahtoi vahvikkeeksi syleillä Laaraa.

--Elähän nyt noin ... kielteli tämä, sysäten pois luotaan. Sinun
pitäisi sitä ennen heittää ikipäiviksi entiset tapasi ja ihan varmasti
totella minua joka asiassa.

--No, se on varma. Ja jos sinä käskisit vaikka... Sanoessaan teki hän
toisen hyväily-yrityksen, joka onnistui paremmin.

--Heitä jo, sattuu vielä lapsia tänne tulemaan, husitti Laara.--
Niillekin sinun pitäisi olla kuin omille lapsillesi eikä sormellakaan
koskea minun luvatta.

Kaikki nämä lupasi Reittu monin kerroin.

--On tämä sittenkin minusta niin vastenmielistä, epäröi Laara.--Minä en
saisi silloin olla lasteni holhoojanakaan, sekin pitäisi toinen
laittaa.

--Ei siihen tarvitse toista, tiesi Reittu.--Silloin vain on nimeksi,
kun kuulutetaan ja vihitään, ja Kuivatun isäntä saadaan, siksi aikaa.

Laaralla ei ollut enää mitään muistuttamista, ja silloin se oli
päätetty.

Nyt aukeni Reitulle eteen uusi elämä, jossa oli kaikkia niitä, mitkä
hän luuli jo menettäneensä. Taloinen mies ennallaan, omaisuutta ehkä
niin paljon kuin ennenkin, ja mikä vielä enemmän: tuommoinen pulskaksi
paisunut leski-emäntä omana.



VI.


Alkoi olla vuosi kulunut isäntävainajan kuolemasta. Siihen aikoivat
jouduttaa uuden avioliiton alkamisen, ja Reittu meni sitä ennen
pyytämään entistä appivaariaan väliaikaiseksi holhoojaksi lapsille.

Reitun ollessa siellä tuli mökin Piatta Kuhjolaan ja ilmoitti supakalta
Laaralle, että hänellä olisi kahdenkesken sanottavaa, hyvin tärkeätä
asiata. Laara vei Piatan pihanpäähän ja kysyi uteliaana:

--Mitä se oli se asia?

Rauhattomana vilkui Piatta kupeelleen, etteihän sattune olemaan
kuulevia, ja alkoi:

--Se entinen renki Elias tuli sinne mökille ja houkutteli minut teiltä
kysymään, saisiko hän tulla puheille käymään nyt iltasella, tai milloin
soveltuisi.

Laaran kulmat vetäytyivät ryppyihin ja kasvoille ilmestyi vihan leima.

--Mistä se on tullut tänne? kysyi hän.

--Etelä-Suomessa sanoi olleensa töissä, selitti Piatta.

--Mitä varten se on nyt tänne tullut?

--En kysynyt sitä. Sanoi vaan tahtovansa puhutella.

--Mutta minulla ei ole mitään puhumista hänen kanssaan. Menköön vaan
samaa tietä, jota on tullutkin.

--Niinkö minä sille sanon? kysyi Piatta, aikeessa lähteä.

--Niin saapi sanoa, vahvisti Laara.--Vaan jos luulee jääneensä vähälle
palkalle, niin saakoon lisää.

Hän otti setelirahan ja käski viedä Eliakselle.

Piatta meni mökilleen, mutta pian hän palasi sieltä, tuoden rahan
takaisin.

--Eikö sille kelvannut? kysyi Laara kummastellen.

--Niin sanoi, ettei hän ole tullut tänne rahan puutteessa.--Ja näkyi
sillä olevan, kun kukkaronsa avasi.--Puheelle sanoi pitävän päästä,
vaikka mikä olkoon.

--Mutta siitä ei tule mitään, tenäsi Laara.--Minä olen sen päättänyt,
ettei se mies saa jalkaansa astua minun talooni, ja se päätös pitää.

--Vaan jos minkä tekee suutuksissaan, hätäili Piatta.--Se sanoi niin
lujasti, että hänen täytyy päästä puheelle.

--Samapa se, sanoi Laara vihan välähdys silmissä.--Hennon minä
puhutella, mutta en kotonani. Kohta tulen.

Piatta alkoi jo mennä, mutta mökille päästessä tapasi hänet Laara.

Rohkeasti astui hän tupaan ja meni sivulleen katsomatta peräpenkille
istumaan. Elias luuli entisen ystävänsä olevan paremmallakin päällä ja
meni tarjoomaan kättä.

--Samapa tuo on, virkkoi Laara ynseästi päätään heittäen ja tuuppasi
vihaisesti kättä.--Ei tuossa puukko liene.

Elias peräytyi heti ja istuutui rahille, melkein selin Laaraan, ja
huultaan pureksien vastaili:

--Ei tuo puukkokaan aina peloittane. Se on aikoja ja asioita myöten.

Seurasi vähän ajatuksen aikaa. Laara halusi mitä pikimmin päästä pois
ja kysyi:

--Tätä nolottamista vartenko minua tänne niin väkivetoon haettiin?

--Nolotetaan, jos ei puhetta löytyne, vaan löytyipä sitä ennen, sanoi
Elias entisessä asennossaan istuen.

--On minulla muutakin tekemistä kuin puukkojunkkaria tässä palvella.

--Lopeta jo pois tuo puukkopuhe, virkkoi Elias kärsimättömänä ja
kääntyi Laaraan päin.--Eikö meidän välillä muuta olekaan? Tokko sinä
muistat mitään niistä entisistä? Nyt minä tulin päättämään sitä asiata,
jota luvattomasti ainehdittiin. Lopetetaan nyt luvullisesti.

Vihan vallassa kohosi Laara seisoalleen ja pikemmin huusi kuin puhui:

--Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä, pidä sinä kitasi
kiinni, muuten minä vedän oikeuteen lyönnistä. Tämä asia ei ole vielä
ennättänyt vanhentua.

--Vai ei ole ennättänyt vanhentua, sanoi Elias katkerasti naurahtaen.--
Vanhentuneetko ne meidän muut välit ovat, vai mitenkä?

--Etkö sinä kuule, ryökäle, että meillä ei ole mitään muita välejä!
Sinä et ole mikään kuuluva minuun!

--No niin se oikea ihminen puhdistaa itsensä. Vai en minä ole mikään
kuuluva. Enkö siihenkään tyttöön ole mikään kuuluva...?

Nyt jo nousi Laaran viha ylimmilleen. Nyrkkiä puiden syyteli hän mitä
peloittavimpia uhkauksia ja lähestyi syrjittäin ovea. Vihan kamaltamat
olivat kasvot, kun hän vielä ovelta jälkeensä saneli. Ei niistä jäänyt
entiselle ihailijalle suloista kuvaa mieleen.

Enpä minä sitä tuommoiseksi uskonut, ihmetteli Elias Laaran pois
mentyä.--Mutta kylläpä se on... Mielelläni minä hennon olla hänestä
erilläni, vaan on tuo niin ilkeätä, kun on se...

Piatta joutui heti pitämään Laaran puolta ja moittimaan Eliasta. Mutta
tämä ei kärsinyt kumpaakaan.

--Se nyt on sillä lailla, että minun pahoistani pääsee tämä puolikunta,
jos vaan omistaan, sanoi hän päättäväisesti nousten ylös.--Päivä
karahkan kiertää, ennenkuin tämmöistä miestä näkyy näillä mailla.
Hyvästi!

Tämä katkera hyvästin heitto ei paikalle jääneitä ensinkään surettanut.
Melkein heti meni Piatta viemään tästä tietoa Laaralle, jolle se oli
niin hyvä sanoma, että hän keitti sanantuojalle kahvit.

Pannun lämpimänä ollessa palasi Reittu holhoojan tiedustelusta
Kuivatusta. Mielellään oli isäntä suostunut ja luvannut vielä itse
käydä tuon asian toimittamassa valmiiksi. Nyt olivat jo Laarankin
puolelta estelyt loppuneet, kumpainenkin tahtoi virkailematta asian
päätökseen. Häätkin saavat jäädä laittamatta, niissä menisi vain varoja
ja aikaa. Viivyttäviä esteitä ei heidän naimisessaan ilmestynytkään,
kaikki meni aikomusten mukaan. Vanhin poika vaan tuli tiedosta hyvin
pahoilleen ja koetteli lapsellisilla keinoillaan, niinkuin itkulla ja
syömättömyydellä, saada äitiään estetyksi, mutta sai palkakseen vitsaa.



VII.


Toista vuotta yhteenmenon jälkeen saapui Laaralle hänen
syntymäpitäjästään näin kuuluva kirje:

--Koska vanhempanne, itsellinen Juuso Määttä ja hänen vaimonsa, ovat
joutuneet kunnan varoilla elätettäviksi ja koska olemme varmalta
taholta tietoon päässeet, että te oletten varallinen, niin kehoitamme
teitä, vaivaishoitosäännön mukaan, pitämään huolen vanhempainne
vastaisesta elättämisestä, jos tahdotten riitoja välttää.
                                            N---- kunnan Esimies.

Uteliaana, melkeinpä hyvillä mielin ensin katseltiin kirjeen
ulkopuolta, mutta kun Reittu aloitti lukemisen, katosi Laaran hyvä
mieli, ja loppuun päästyä hän oli aivan harmissaan.

--Kuka nyt olikaan tuo kirjeen lähettäjä ja mitä se on siinä
toimittavinaan? kysyi hän ylenkatseellisesti.

Reittu luki uudestaan ja selitti, että se on semmoinen kunnan valitsema
mies ja käskee elättämään vanhempia.

--Ymmärrän minäkin tuon verran, sanoi Laara.--Mutta mitäs on tuo
»varmalta taholta tietoon päässyt», eikö siinä mainita mitään muista
lapsista?

--Totta ne ovat köyhiä, niin se ei sentähden puhu niistä, selitti
Reittu.

--Vaan ei siitäkään tule mitään, että minä rupean heitä yksinäni
elättämään. Elättäkööt ensin ne, jotka ovat siellä, taikka elättäköön
kunta. Ei minulla ole vanhempieni perintöä yhtään penniä, eikä siitä
pitäjästä ansaittuakaan, ja mistä he nyt ovat tietävinään, että olen
varakas. Tuota minä olen pelännyt, enkä ole antanut sinne mitään
tietoa, vaan ovatpahan urkkineet.

--Ne ovat kyselleet joltain, sanoi Reittu, vaan sinne pitää vastata,
että se on valetta.

--Sinne vastataan, päätti Laara varmasti.--Ja se vastaus pitää
kirjoituttaa osaavalla miehellä, maksakoon minkä hyvänsä. Mene aivan
tänä päivänä hakemaan tänne sihteeri Toiminen, syntynee tuo siltä, joka
kuuluu tuomarillekin kirjoittavan.

--Sattuisiko joutamaan tänne? arveli Reittu.

--No, jos ei joutaisi, niin kirjoituta siellä. Ensin pitää panna, että
minulla ei ole penniäkään vanhemmiltani saatua ja mikä vähän luullaan
nyt olevan, niin se on kaikki entisen miesvainajani lasten eikä minun.

--Eihän se kumminkaan sillä lailla menne? huomautti Reittu, katsoen
asiaa omalta kannaltaan.

--Kuuntelehan, eläkä sotke, tiuskaisi Laara.--Eihän siihen vastaukseen
tarvitse kirjoittaa, että se jaossa tulee sillä lailla menemään, kunhan
panee, että minulla ei ole mitään, kaikki on isäntävainajan lasten--
jospa panisikin, että nuorimpain lasten.--Ja sitten, että ei minulla
ole varoja sinne lähettää, ja jos tänne tuovat, niin kerjäämään ne
täälläkin joutuvat, eikä niitä vieraassa pitäjässä kukaan elätä.

Moneen kertaan piti Reitun kuunnella, jotta neuvot pysyisivät
muistissa, jos niin sattuisi, ettei kirjuri joutaisi tulemaan. Rahaa
sai hän tarpeen varalta mukaansa ja päälliseksi kovat varoitukset,
ettei saa penniäkään hukata muuhun ja että pitää tulla takaisin, niin
pian kuin asia on toimitettu.

Myöhään yöhön odotti Laara kirjurin hakijaa, mutta eipä sitä kuulunut
vielä huomispäivänäkään. Alkoi olla katumoiksi, kun tuli laittaneeksi
yksinään, jos se siellä mitä retustelee ja heittää asiankin
toimittamatta. Nämä yksinäänliikkumiset olivat Reitulla ensimäisiä,
Laara oli ollut usein mukana ja pitänyt miestään tarkan katsonnan
alaisena. Nyt se viimeinkin näyttää tapansa, kun se noin viipyy,
ajatteli Laara harmissaan.

Toisen päivän iltamyöhällä se kumminkin tuli, ja Laara töytäsi jo
kartanolla vastaan. Vakavasti päästeli Reittu hevosensa valjaita irti
ja kartteli lähestyä vastaanottajaa, ettei tulisi huokuneeksi kohti
sitä.

--Mitä sinä siinä kieroilet kuin päätä vasten pieksetty hevonen?
tiuskaisi Laara tervetuliaisiksi.

Huoneeseen tultua alkoi tarkempi tutkinto, siinä ei auttanut
syrjäileminen, täytyi seisoa suorana.

--Jopahan sinä rikoit lupauksesi ja joit siellä, potuutteli Laara.--
Näytä rahat tänne!

Nolona kaivoi Reittu kukkaronsa, josta löytyi ainoastaan muutamia
lantteja.

--Tässäkö ne ovat kaikki?

--Siinä ne ovat, alkoi Reittu selittää.--Sille sihteerille piti ensiksi
hakea viinaa, ei sanonut kykenevänsä ilman kirjoittamaan, kohmelon
valitti olevan.

--Valehtelet sinä! Näkeehän sinut naamastasi, että itse olet juonut.

--Täytyihän minun olla vähän toverina, ei sanonut yksinään maistavan
millekään.

--Vähän sinä vaan olet ollut sillä toverina. Sinun ei pitänyt olla
yhtään. Kun ei ruojan kurkkuun olisi yksinään valunut, niin sen
parempi. Jos tuon arvasin, niin laitoinkohan minä. Tuliko se vastuukaan
kirjoitetuksi ja lähetetyksi?

--Tuli se, vaan vasta iltapäivällä.

--Ja siihen asti sinä juottelit sitä ruojaa. Vieläkö se otti palkkaa?

--Otti neljä markkaa, sanoi olevansa puutteessa, vaan aikoi se
kirjoittaa siitä samasta maksusta vielä vastakin, jos tarvitaan.

--Vai saisi tulla vieläkin juottamaan. Pitäköön. Ja olkoon tämä kerta
sen syynä, vaan jos sinä vasta juot humalaan, niin varo itseäsi.

Reittu lupasi totella, mutta lupaus ei ollut enää vilpitön. Ajatukset
hiipivät kirjurin kamariin, jossa oli viime yö juotu ja laulettu. Se
elämä oli taas pitkän loman perästä jotain, sekä suusta että mielestä.
Mutta kyllä sinne ei pääse toista kertaa. Salainen toivo jäi kumminkin
jälelle uudistaa samaa iloa jossain muussa sopivassa paikassa, kun oli
tällä tiellä saanut syrjäytetyksi muutamia markkoja omaankin taskuunsa.

Ahkerasti teki Reittu työtä vielä nytkin, mutta metsätöissä ollessa
rupesi joskus liikkumaan mielessä kummallinen kaipaus. Se alkoi hyvin
vähitellen, kuin jano, ja janohan se oikeastaan olikin. Kirveen liike
pysähteli ehtimiseen, kielen kantimissa kutisi omituisesti,
sylkirauhasista herahteli ehtimiseen kosteutta, ja nieletti aina vähän
väliä. Viimein täytyi lähteä kävelemään, kuin janoisen ainakin. Vasten
ei voinut seisoa, kun varmasti tiesi, ettei etsiminen mene turhaan.

Lammen takana, ulompana metsässä, oli pahainen mökki, josta Reittu oppi
saamaan mielitekoonsa viinaa. Asukkaat vaihettivat sitä mielellään
ruokatavaraan, ja siten soveltui Reitulle hyvin mukavasti pistäytyä
tuontuostakin mökissä virkistyttämässä itseään. Toisinaan tahtoi
paluumatkalla huolestuttaa, kun oli sattunut ottamaan runsaasti
ryyppyjä ja viipymään myöhänlaiseen. Täytyi selvitellä jossain
niittyladossa ja hämärän aikana kotinsa riihessä taikka saunassa. Nämä
varokeinot eivät kumminkaan pitkältä auttaneet, Laara huomasi viitteet
ja otti asian entistä lujemmalle, pyörittelipä tulisimmilleen päästyä
tukastakin. Reittu koki keksiä hätävalheita ja lujimman tullessa
tunnustikin ottaneensa ryypyn, mutta ei sittenkään saalispaikkaa
ilmoittanut.

Seuraavan kesän syksynä, kun eloja jo puitiin, löytyi jyväpussi
toisensa perästä lammenrantaladoista. Laara oli jo päässyt tietämään,
mihin niitä kuletetaan, ja kerran iltasella, kun Reittu taaskin oli
ollut koko päivän tietymättömissä, lähti omin silmin katsomaan, missä
se syönnöspaikka on, ja tuomaan miestänsä kotiin. Hän meni veneellä
lammen ylitse, kulki sieltä noin puolituntia kestävän matkan
metsäpolkua, jota kävellessä risteili mielessä kaikenlaisia harmillisia
ajatuksia. Mitä oli ensinnäkin tehtävä tuolle juopoksi ratkenneelle
mieshyväkkäälle, kun se aina lupaa parantua eikä siitä tule tuon
valmiimpaa? Toinen vastus taitaa olla niistä vanhemmista, kun niiden
elättämiseen yhä enemmän pakotetaan.

Mökin näkyviin tultuaan teroitti hän silmänsä, jottei etsittävä pääse
pakenemaan, ja kaappasi uhkamielisesti vitsaksen tyven käteensä.
Huomaamatta hän pääsi tuvan ovelle asti, jota avatessaan näki Reitun
istuvan mökin miehen kanssa pullon ääressä, mutta pian ne sen
survasivat nurkkaan piiloon ja tekeytyivät tietämättömäksi.

--Taisin tulla pahalla ajalla, kun niin säikähdettiin, virkkoi Laara.

--Ei tässä ollut mitään, selitti mökin mies.--Tuolla peremmällä olisi
emännälle puuta istua.

--Enpä minä ole tullut tänne istumaan, eikö täällä liene muitakin
istuvia kylliksi. Sitä minä tahtoisin kysyä, kenenkä luvalla täällä
pidetään alituista viinan-kauppaa.

--Kuka sitä on sanonut, että täällä on viinan-kauppa?

--Sitä on sanonut jos kuka, ja näinhän minä omilla silmilläni, mitenkä
viinapullo minun ovesta tullessani sivallettiin nurkkaan.

--Siitä ei ole myötynä yhtään tippaa, väitti mies.--Annoin vain pari
varpaisryyppyä tälle isännälle.

--Vai varpaisten nimellä täällä vielä viinaa kaupitaan, vaikka lapsenne
syntymisestä on jo puoli vuotta. Kyllä minä teille ensi käräjissä
näytän, onko luvallista juoda vuosikausia varpaisia. Monettako kertaa
se on tämäkin vieras? Ala astua tulisesti kotiin, mokoma rötkä!

Reittu vaivautui jaloilleen ja astua toikkaroi ulos. Laara seurasi
kintereillä ja aloitti heti kartanolle tultua nuhdesaarnansa.

--Vieläkö sinä nytkin kykenet tekemään tyhjäksi, ettet käy juomassa...
Nouse, nouse siitä veräjästä, eläkä kompuroi... No niin!... Siinä se
nyt on silmillään... Laittaudutko pian seisoallesi...

Samassa tempasi hän kauluksesta koholle.

--Elä, elä, äännähti autettava, aloittaen uutena miehenä matkansa.

--Tiedä se, että jos vaan vielä tulet tänne, niin panen sinut tultuasi
pönkän taakse tai ajan kokonaan tiehesi. Kuuletko mitä minä sanon, vai
niinkö tajutonna sinä töllötät?... Elä mene siihen vesilätäkköön ...
tältä puolen...

Laara tarttui päävaatteeseen ja pyöräytti siitä toiselle suunnalle,
jolloin Reittu taas älähti: »elä, elä». Koko metsämatka oli yhtäläistä
jupakkaa. Saatettava sai suullisten neuvojen lisäksi alituisia
tielläpysymisohjauksia, milloin tukkaan, milloin muuhun ruumiiseen
tuntuvia.

Veneen luokse ehdittyä alkoi syksyinen ilta hämärtää. Laara komensi
miehensä veneen perään ja kävi itse airoihin. Mutta peränpitäjässä ei
ollut paljon tolkkua venheen suoraan kulettamisesta, se kääntyili aivan
väärille suunnille.

--Elä sinä heittiö kampeile, anna kulkea suoraan, komensi Laara.

Perämies oli tekevinään neuvon mukaan, mutta taas mentiin liiaksi
toisaanne päin.

--Ja tästä matkan kulusta ei tule mitään, tuskaili Laara heittäen airot
käsistään ja nousi ottamaan melaa pois.

Reittu luuli tultavan tukasta neuvomaan ja suojellakseen sitä väänsi
ruumistaan sivullepäin, jolloin Laarakin sattui hoipertamaan ja
horjahti pää edellä lampeen. Vene kaatui siinä samassa. Kiireinen
uikahdus ennätti päästä Laaran suusta ennen umpeen menoa. Reittu oli
iskenyt kätensä veneen laitaan ja pysytti päätänsä koholla vedestä.
Juopuneenakin valtasi hänet kauhistus, kun Laaraa ei näkynytkään, mutta
kohta kumminkin kohosi pää vedestä ylös ja kädet hapuilivat
puolitietoisesti.

--Ui tännepäin, kehoitti Reittu.

Laara ei käsittänyt kehoitusta, mutta parhaiksi sattui hänen kätensä
yhtymään veneestä irtautuneeseen tuhtolautaan, johon hän vaistomaisesti
tarttui ja alkoi turskua vettä suustaan ja sieraimistaan. Nyt jo
Reittukin älysi toverinsa voimattomuuden ja alkoi huutaa apua.

Kului kappaleen aikaa ennenkuin apumiehet joutuivat. Niillä oli pelko,
että jos Laara on jo ennättänyt hukkua, kun ei sen ääntä kuulunut,
eivätkä he hätäpäissään muistaneetkaan panna oman venheensä tappia
kiinni, jonka vuoksi myöhästyivät enemmän. Hätäpaikalle ehdittyään
näkivät he Laaran olevan aivan luiskahtamaisillaan tuhdosta ja
riensivät häntä ensiksi auttamaan. Hän olikin jo niin voimaton, että
oli tietämistä veneeseen saadessa. Reitun auttamisaikana makasi Laara
kokkatuhdolla. Hän alkoi olla täydessä tajussaan, mutta ei saanut
vilulta ja rykimiseltä paljon mitään sanotuksi. Kotirantaan tultua, kun
piika lähti kädestä taluttamaan, äänsi hän ensi kerran:

--Voi voi ... kun on vaikeata ... tuo rykiminen .. kun meni vettä ...
henkeen.

Pihaan päästyä nousi hän omin apuinsa lämmittelemään tuvan uunille,
jonne piika kantoi kuivia vaatteita muutettavaksi kastuneiden sijaan.

--Ei sattunut saunakaan lämpiämään, sanoi Laara.

Piika juoksi heti viemään puita ja tulta saunan uuniin, mutta kun se
oli joutunut, niin ei Laara tahtonutkaan lähteä, valitti päätänsä
raskaaksi, se voisi löylyssä vain pahentua, eikä enää vilustanutkaan
niin haitalle asti. Piika oli pannut kahvipannun tulelle heti pihaan
tultua ja keitti sen lisäksi maitoa. Näillä lämmitti Laara itsensä ja
meni sitten vuoteelleen kamariin.

Reittu oli peloissaan onnettomuuden johdosta ja vältelläkseen Laaran
seuduilla olemista kylpi ensin pitkään ja meni sitten tuvan uunille
maata, jossa nukkui raskaasti aamuun asti.

Laaran nukkuminen ei ollut niin rauhallista. Hänen vasempaan kylkeensä
oli kovimmissa yskän kohtauksissa pistänyt ja joskus hartioihinkin,
joka teki yön levottomaksi. Aamupuolella hän jo nukkui jotenkin
rauhallisesti ja noustuaan vähän myöhemmin kuin muut lähti liikkeelle
talouden toimiin ja katselemaan Reittua puhutellakseen. Tämä oli mennyt
heti päivän valettua perunakuoppaa kaivamaan riihen kupeelle. Alkoi
olla aamiaisen aika, kun Laara tuli sinne.

--Sinä et enää välitä minusta mitään, vaikka hukkuisin taikka muuten
kuolisin sinun tähtesi, nuhteli Laara.

--Minkä minä osasin, kun olin itsekin hukkua? sanoi Reittu.

--Vaan kun et tullut yölläkään katsomaan, vaikka minun rintaani pisti,
etten saanut nukkua kuin vähäsen, ja nytkin vielä tuntuu syvään
hengittäessä.

--Enhän minä jaksanut.

--Ethän sinä jaksanut, kun... Hui! ... minua rupeaa kylmä karsimaan.
Tule syömään sieltä.

Kiireesti he lähtivät tupaan ja Laara nousi uunille, mutta vilu ei
herennyt värisyttämästä sielläkään. Reittu katseli jo asiaa
huolellisemmin ja esitteli, että jos olisi ottaa suuhun jotain
lämmittävää, semmoista kuin viinaa, jotta se ajaisi kylmyyden pois
sisältä.

--Jopahan se viina säilyisikin meidän talossa.

Tämä jo koski Reitun omalletunnolle, niin että hän kesken syönnin pisti
hatun päähänsä ja lähti semmoista kyytiä lammen rannalle päin, että
siinä näyttiin jouduttavan. Vene kiiti lammen ylitse kiireesti ja
suoraan, ei se nyt kieroillut. Ennenkuin muut osasivat aavistaakaan,
viilsi se takaisin rantaan, ja silloin oli viinan puute loppunut. Sitä
otti Laara ensin paljaaltaan, ja kun kahvi joutui, sitten kuuman kahvin
seassa. Vilustaminen helpotti, mutta askareiden teko täytyi kumminkin
heittää muille ja asettua sairastamaan.

Puolisen aikana oksetti kovasti, ei kelvannut ruoka eikä rohdot.
Yskiminen kiihtyi ja hengitys muuttui lyhemmäksi ja kuuluvammaksi.
Poskille kohosi sairaalloinen puna, silmäterät näyttivät suuremmilta ja
kokonaisuudessaankin rasvaisen kiiltäviltä. Iltasella kasvojen puna
lakastui, ne kävivät lamaantuneiksi. Yskä ja pistokset vaivasivat
melkein koko yön, ja yskökset muuttuivat ruosteen karvaisiksi.

--Kyllä taitaa tulla kummat, sanoi Reittu toisen päivän aamuna.--Minä
lähden tohtorilta kysymään neuvoa.

--Kunpa sinussa olisi senkään verran ... kun minun sinun tähtesi kärsiä
tämmöistä...

Reittu olisi lähtenyt heti taipaleelle, mutta Laara tahtoi, että
katsottaisiin vielä huomiseen asti. Hän luuli tulevansa paremmaksi, kun
saattoi juoda vähän maitoa. Mutta iltapäivällä yskä ja pistokset
kiihtyivät ja illan suussa hän oli yskään läkähtyä. Huulet muuttuivat
mustansinisiksi, ja posket punoittivat ja olivat kuumat.

Nyt olisi ollut saatava lääkärin apua mitä pikimmin, mutta edessä oli
pimeä syksyinen yö ja syrjätiet kulkea. Tämä yö olikin jo pitkä, sillä
Laaran valitus kuului melkein lakkaamatta, kun joka rykäisylle pisti
paljoa kovemmin kuin ennen. Vuoroon aina joku valvoi vuoteen vierellä,
ollakseen jollain tavalla lievennyksenä.

Päivän hämärtäessä lähti Reittu matkalle, joko saamaan lääkäriä kotiin
taikka ainakin lääkkeitä.

Mutta hänelle sattuikin huono onni. Lääkäri (toinen kuin tätä ennen)
oli ennättänyt mennä toisten herrain kanssa metsästämään ja palasi
iltamyöhällä niin täyteen »ladattuna» punssilla, ettei hänestä ollut
työlle eikä tielle. Täytyi odottaa huomisaamuun ja sittenkin hän oli
unisena ja äreänä puheelle päästäessään. Matkaan lähtemisestä ei
uskaltanut mainitakaan monta kertaa, hyvä kun sai lääkelipun, jolla
pääsi apteekkiin.

Jo alkoi Reittua harmittaa tämä vastahakoinen matka, eikä hän malttanut
olla ottamatta mielensä huojennukseksi pulloa paluumatkalle. Hän ajoi
minkä ennätti, ryyppäsi väliin ja kiroilikin juoppoja.

Vedet pyörähtelivät Reitun silmistä sairaan huoneeseen astuessa, vaikka
hän olikin sellaisena. Laara lepäsi tunnotonna, posket sinertävän
punaisina, ja hengitys oli paljasta läähätystä, aivan kuin palkeella
olisi tuhuttanut. Lapset itkivät mikä missäkin nurkassa.

--Mitenkä se nyt on? kysyi Reittu hätäisenä piialta, joka istui
vartijana, silmät punaisina valvomisesta.

--Se on tuommoista, selitti piika.--Viime yönä jo houraili ja välistä
päivälläkin.

Laara käännähti vuoteellaan, avasi silmänsä ja oudosti katsellen alkoi:

--Nyt ne ovat tuolla ... elkää tulla tänne ... menkää sinne mökillenne
... minä maksan ennen sinne ... ei kun ne tulevat ... minua hävettää,
kun tietävät että olette vanhempiani ... noin huonot vaatteet ... minä
ennen ... menkää, menkää...

Pelonsekaisin mielin kuunteli Reittu äänettömänä houreita ja alkoi
kaivella taskuistaan lääkepulloja esille. Joku niistä oli särkynytkin
matkalla.

--Eikö se tohtori lähtenyt? tuli piika kysymään.

--Ei lähtenyt varsin mielellään. Ennen olisi, kuulema, pitänyt hakea.

--Tokko se osasi sanoa, mitä se on tuo tauti?

--Niin tuo sanoi, että mahtaa olla keuhkokuumetta, kun minä sille
selitin.

Piika avasi lääkepullon, kaatoi siitä lusikkaan, ja Reittu tuli
nostamaan sairaan päätä, jotta olisi saatu annetuksi suuhun, mutta ei
tämä sitä huolinut, työnsi vain pois ja alkoi hourailla. Väkisin he
viimein kaatoivat, mutta ei siitä ymmärtänyt olevan mitään apua. Ei
auttanut muu kuin täytyi katsoa, mikä tästä lopuksi seuraa.

Illan kuluessa muuttui hengitys lyhemmäksi, kurkku ja rinta korisivat.
Koko tämän neljännen yön oli semmoista. Tunnottoman sairaan jäsenissä
näkyi omituisia nytkäyksiä. Kaikki joukot, paitsi pienimmät lapset,
valvoivat ja katsoivat sairaan kamppauksia. Tuontuostakin Laara puhkesi
houreisiin. Nyt taas hän tähysteli yli päänsä ja virkkoi:

--Elä nouse, isäntä, sinne ylös ... minä olen ihan syytön ... se on
ihan valetta se luulo ... elä lyö sillä puukolla ... siinä ei ollut
kuin yksi näkijä ... vaan Piatta ei sano ... se ... on ... se ... on...

Jännityksellä kuuntelivat läsnäolijat jokaista sanaa ja painautuivat
sitten itsekseen huoaten ajattelevaisina istumaan. Oudosti vaikutti
tässä öisessä hiljaisuudessa sairaan houreet ja tuo kurkun korina.
Aamulla alkoi hengitys käydä rennommaksi ja harvemmaksi. Päivän
koittaessa se oli hyvin harvaa. Kaikki joukot kokoontuivat vuoteen
ympärille. Joku kävi herättämässä lapsetkin äitiään katsomaan. Ne
käsittivät aikaisten toivottomista kasvoista ja varovaisista
liikkeistä, että jotain vielä surullisempaa on tulossa, ja pällähtivät
itkemään kuin yhdestä suusta.

Parhaiksi joutuivat lapset. Hengitys oli jo hyvin harvaa, joku sormi
enää liikahti, ja nyt näytti kaikki loppuvan. Noin puolen minuutin
perästä vetäisi sairas vielä lyhyen henkäyksen, jota tehdessä leuka
nytkähteli alaspäin, ja se oli viimeinen elonmerkki. Kasvoille tuli
kalmankalpeus, ja silmät painuivat kuopalle.

       *       *       *       *       *

Muutamat naapurit ja jälelle jäänyt, sureva kotijoukko olivat
saattamassa Laaraa viimeiseen lepoon. Turvattoman näköisinä seisoivat
lapset haudan partaalla ja katselivat hämillään pappia, joka heitteli
multaa arkulle. Reittu seisoi vähän ulompana, kun oli tullut
nauttineeksi surunsa lievennykseksi ja mielitekonsa tyydytykseksi liian
paljon juoma-aineita. Sietämättömästi kaiveli hänen kurkkuaan, ja suu
oli pahasti ammollaan, kun lukkari lauloi hautauksen loppuvärssyä:

»Sä kuolo viet mun elämään.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laara - Kuvaus Savon kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.