Title: Kihlajaiskemut - Näytelmä 4:ssä näytöksessä
Author: Kiljander, Robert, 1848-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kihlajaiskemut - Näytelmä 4:ssä näytöksessä" ***


KIHLAJAISKEMUT

Näytelmä 4:ssä näytöksessä


Kirjoittanut

R. KILJANDER


U. W. Telén & Co., Kuopio, 1909.



HENKILÖT:

ASESSORI VILANDER, alipäällikkö eräässä keskusvirastossa.
AMELIE, hänen vaimonsa.
BERTHA   |  heidän tyttärensä.
MIILI    |
HAMARI, insinööri, Berthan mies.
LUNDSTRÖM  |  virkamiehiä Vilanderin virastossa.
KÄKI       |
JUNG, runoilija.
Senaattori      |
Paroonitar      |
Kamarineuvos    |  Vieraita.
Hänen rouvansa  |
Tukkukauppias   |
Asianajaja.
Kisälli.
Suutaripoika.
HENTUNEN, vahtimestari.
FIINA, palvelijatar.
Toinen palvelijatar.
Vieraita.

Tapahtumapaikka Helsingissä Vilanderin luona. Kolmannen ja neljännen
näytöksen välillä on viisi vuotta kulunut.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Hienosti sisustettu sali. Perällä oviaukko kartiinineen, joiden väliltä
näkyy toinen hieno sali tauluineen ja kandelaabrineen. Ikkuna molemmin
puolin. Oikealla (näyttämöltä) ovi, joka vie naisten puolelle,
vasemmalla kaksi ovea, lähempi herran kamariin, toinen tampuuriin.
Oikealla etunäyttämöllä sohva ja pöytä, vasemmalla pienempi sohva
palmukasvien suojassa. Sanomalehtihylly kulmassa vasemmalla. Koko
huonekalusto uusi ja modeemi sekä maukkaasti järjestetty. -- Aika
päivällä noin 12 paikoilla.



ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    FIINA. HENTUNEN.

FIINA (oikealta, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän panee pöydälle.
Rupeaa järjestämään kuppeja.)

HENTUNEN (salkku kainalossa ilmestyy tampuurin ovessa. Hän on noin 60
vanha, kettumaisen näköinen ja puhuu lempeällä äänellä). Hyvää huomenta
lapsukaiseni, hyvää huomenta!

FIINA. Päivää, vahtimestari, päivää! Ei ole ketään kotona. Rouvat ja
neiti menivät muotimakasiineihin ja asessori missä lienee asioillaan.
Tuleeko vahtimestari passaamaan meidän huomisissa kekkereissä.

HENTUNEN. Vai ei asessori ole kotona. No, kyllä kai hän pian tulee
koska hän on kutsunut minua. Vai niin, vai teillä on taas kemut, vai
niin.

FIINA. Niin, ja oikein komeat sitä paitsi. Tulee senaattoreja,
parooneja ja muita ylhäisiä, tanssitaan, syödään hieno illallinen
viineineen ja julaistaan Miili neidin ja herrassöörinki Käen kihlaus,
vaikka kyllähän siitä jo koko kaupunki tietääkin.

HENTUNEN. Niin niin, muistan kuulleeni. Herasöötinkihän palvelee siellä
meidän virastossa. Säännöllinen mies, säännöllinen mies.

FIINA. Hyi! Ylpeä ja ikävä! En ymmärrä kuinka se söötti ja herttainen
Miili-neiti on voinut rakastua semmoiseen pökkelöön. Ei, toista se on
tuo vanhempi vävypoika. Niin hauska ja ystävällinen.

HENTUNEN. Hm! saattaa olla. Huonot asiat muuten. Kerrotaanhan sitä
paitsi että hän aikoo erota rouvastaan.

FIINA. Se on rouvan syy, joka ei milloinkaan pysy kotona ja istuu
kahviloissa taiteilijain kanssa aamuun saakka ja antaa heidän
kurttiseerata itseään, niinkuin tämä runoilijakin esimerkiksi, joka
aina hyppii hänen kintereillään ja tulee tänne häntä tapaamaan kun hän
ei uskalla käydä hänen omassa kodissaan. Ei, jos olisin insinöörin
sijassa, niin kyllä jo aikoja sitten olisin hankkinut eron.

HENTUNEN. No, mitä sanovat vanhemmat tästä?

FIINA. Vanha rouva on aina nuoren rouvan puolella ja väittää ettei
insinööri voi vaimoaan käsittää hän kun muka on liian sivistymätön
siihen. Ja asessori pitää korviaan ja huutaa, että hän ei jaksa kuulla
heidän riitelemistään, kun hänellä on kylliksi muistakin huolista.
Onkohan se totta kun sanotaan että asessorilla on niin huonot asiat.

HENTUNEN. Mistä minä sen tiedän. Hyvä että tässä matoisessa maailmassa
voi pitää huolta omistakin asioistaan, ettei aivan keppikerjäläiseksi
joudu.

FIINA. No, kaikkea! Vahtimestarilla kuin on suuri kivitalo ja rahaa
pankissa ja -- --

HENTUNEN. Ja kultakaivoksia ja niin edespäin, ja niin edespäin. Niin,
kyllä minä ne huhut tunnen. Ilkeiden ihmisten levittämiä vaan, että
saisivat köyhää miestä enemmän taksoittaa, ho hoo!

FIINA. Niin, sanoin vaan kuinka kaupungilla puhuvat. Mutta ei
vahtimestarin ainakaan tarvitse juosta vippaamassa ja vigileeraamassa
niinkuin se meidän herra, jota sen vuoksi sanotaankin Vigilanderiksi.

HENTUNEN. Hehehe, ei ole pahasti keksitty, ei olekaan. Vilander --
Vigilander! Hehehe! Mutta onhan palkkansa koko lailla suuri ja sitä
paitsihan hänellä on siellä Oulun seudussa vanha, upporikas ja
kivulloinen täti, jonka hän saa periä ja josta hän aina puhuu. Kuinka
hän sanookaan? Täti Beata, joka -- joka --

FIINA. »Täti Beata, jonka luonnon lakien mukaan kohta pitäisi heittää
henkensä.» Hahaha! -- Mutta tässä minä seison ja rupatan vaikka kello
on jo yli 12 ja herrasväki paikalla on täällä. Vahtimestari on hyvä ja
odottaa siksi kuin -- --

HENTUNEN. Hm! Ehkä vien ensin nämä kirjeet tässä postiin ja tulen
sitten uudestaan. Näkemiin asti vaan.

FIINA. Hän pyytää teitä tulemaan passaamaan, se on hänen asiansa.

HENTUNEN. Vai niinkö luulet. (Itsekseen ennenkuin menee.) Niin kyllä
passaamaan. Mutta entäs jos ei minun puolestani passaisikaan, hehe!

    (Vasemmalle).



TOINEN KOHTAUS.

    FIINA. LUNDSTRÖM (vasemmalta, josta hänen äänensä kuuluu
    ennenkuin hän tulee näkyviin).

LUNDSTRÖM (noin 40 ijässä oleva vanha poika. Elähtäneen näköinen,
kaljupää, käyttää monokkelia). Päivää, päivää, Fiinaseni! Mitä kuuluu,
mitä kuuluu? Tulen edelläratsastajana. Tapasin rouvat Magasin des
Dames'issa ja ne lähettivät minut edeltäpäin kahvia tilaamaan. Mutta
tuossahan se jo onkin pöydällä näen mä. -- No kuinkas nyt on tuon pikku
sydämen laita, kultanuppuseni?

    (Ottaa Fiinaa leuasta.)

FIINA. Hyi, että kamreeri kehtaa! Vanha mies!

LUNDSTRÖM. Vai vanha mies! Paraimmassa ijässäni. Eikä reumatismia eikä
mitään. Ja aina naisten uskollinen ritari ja ihailija.

FIINA. No, miks'ei kamreeri sitten ota itselleen rouvaa?

LUNDSTRÖM. Ehee! Ei mene Matti hirteen. Kyllä minä tuon onnen tunnen.
Riitaa alinomaa, mustasukkaisuutta, manna-ryynipuuroa, lapsia,
lankomiesten vekseleitä -- -- Ehei, se on liian kallis lysti minulle.
Ja sittenhän en enää saisi hakkailla kauniita tyttöjä ja -- --

FIINA. Hyi, kuinka jumalattomasti kamreeri puhuu. En viitsi sitä
kuunnella enkä joudakkaan kun täytyy mennä (perälle).

LUNDSTRÖM (itsekseen). Jos tuota tyttöä koettaisin vähän urkkia talon
asioista. (Ääneen.) No, no, pikku kultaseni älä suutu. Tuleppas tänne.
Teillähän on huomenna suuret kemut, eikö niin?

FIINA (tulee takaisin). Niin on. Tuleehan kamreerikin tänne?

LUNDSTRÖM. Tulen kyllä, tulen kyllä.

FIINA. Niin, ne kekkerit, ne ne vasta ovat rouvan elämätä. Jos hän ei
ole poissa, niin pitää olla vieraita kotona, muuten hän ei tule
toimeen.

LUNDSTRÖM. No, ymmärtäähän sen. Rikkaita ihmisiä!

FIINA. No, en tiedä mitenhän lieneekään sen rikkauden laita oikeastaan.
Näkyyhän tuo pieni palkkanikin välistä istuvan hyvinkin kovassa, sen
olen huomannut.

LUNDSTRÖM. Ai, ai, nuppuseni, ei pidä puhua pahaa isäntäväestään. Mutta
saihan asessori rouvansa mukana suuret myötäjäiset, monta tuhatta
markkaa, niinkuin kerrotaan.

FIINA. Siitähän se rouva kyllä kuuluu ylvästelevän. Mutta kerran
kuuntelin oven takana kun ne siitä riitelivät ja herra suuttui viimein
ja sanoi että tuo rouvan puhe niistä suurista myötäjäisistä on paljasta
pötyä, sillä niitä oli vaan muutamia satoja ja ne käytti rouva omiin
tarpeihinsa ja koristuksiinsa. Niin sanoi herra.

LUNDSTRÖM. Ai ai ai, ei saa kuunnella oven takana, silloin syntyy aina
erehdyksiä. Mutta sitä paitsihan he saavat periä tuon rikkaan tätinsä,
tuon kuuluisan täti Beatan, »jonka luonnon lakien mukaan -- --»

FIINA. »kohta pitäisi heittää henkensä», niin. Mutta minulla on
musteri, joka vielä elää vaikka on 92 vuoden vanha. Mutta tietääkö
kamreeri kuka se on tuo Kalle Petter?

LUNDSTRÖM. Kalle Petter Johanssonko? Miten niin?

FIINA. Vai sekö se on se iloinen ruotsalainen herra, joka niin monasti
on käynyt meillä ja naurattanut kaikkia.

LUNDSTRÖM. Niin no, mitä hänestä?

FIINA. Muuten vaan. Herrasväki puhui tänä aamuna Kalle Petteristä ja
konkurssista ja vekseleistä ja herra näytti niin huolestuneelta ja
sitten hän otti hattunsa ja meni kaupungille.

LUNDSTRÖM (erikseen). Kalle Petter konkurssissako! Siitä en mitään ole
kuullut. Hänen paras rahaystävänsä ja asettajansa! (Ääneen.) Vai niin,
vai niin. Ja se hyväluontoinen asessori meni häntä siis lohduttamaan.
Eikö niin?

FIINA. Mistä minä sen tiedän, näytti kun herra itse olisi tarvinnut
lohdutusta, Minusta on sääli herraa, sillä hän on hyvä mies ja
Miili-neidistä minä myöskin pidän, mutta rouvia en voi kärsiä. Heille
ei voi tehdä mieliksi, vaikka kuinka koettaisi ja -- --

LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa jo, nuppuseni, enhän minä ole tänne tullut
kotijuoruja kuuntelemaan, en suinkaan. Sinä olet nätti tyttö, mutta
sulla on paha vika, et puhu oikein kauniisti herrasväestäsi, minun
parhaimmista ystävistäni! Ja sen vuoksi rankaisen sinua nyt pienellä
muiskulla -- --

    (Vilkasta keskustelua kuuluu ulkopuolelta.)

FIINA. Kas niin, siellä ne nyt tulevat.

    (Juoksee ulos perältä.)



KOLMAS KOHTAUS.

    LUNDSTRÖM (yksin).

Vai Kalle Petter konkurssitilassa? No, miks'ei. Suuria asioitahan
hänellä on ollut ja kuka niitä ulkomaalaisia oikein tuntee. Olisipa se
aika kolaus Vilanderille jos tuossa olisi perää, asiat kun muutenkin
ovat niin hunningolla että jo palvelusväkikin sen huomaa. Sais' nähdä
kuinka hänelle silloin kävisi. -- No, enhän minä kumminkaan tulisi
mitään kärsimään. Se meidän 2,000 markan paperi kyllä lankeaa kuukauden
perästä, mutta onhan minulla pantti. Niin, on se vähän koomillista
ajatella ettei kukaan tiedä että kaikki nämät hienot huonekalut näissä
komeissa huoneissa oikeastaan ovat minun, hahaha!



NELJÄS KOHTAUS.

    LUNDSTRÖM. AMELIE. BERTHA. JUNG. MIILI. KÄKI.
    FIINA (kantaen paketteja, kaikki perältä.)

AMELIE. Ahaa, kamreeri on jo täällä! Sepä hauskaa! -- Fiina panee
paketit tuonne tuolille ja tuo sitten kahvin sisään.

FIINA (oikealle).

LUNDSTRÖM (kumartaa). Terve tultua, hyvä herrasväki, terve tultua!

BERTHA (hattu päässä). Sano sinä mitä tahansa, Miili, minä olen aina
pitänyt enemmän Magasin Françaisesta. Se on paremmin varustettu ja
palvelus on kohtelijaampi. Ja sitten se hienonhieno yleisö, jota siellä
näkee!

    (Ottaa hattunsa pois ja panee sen pöydälle.)

AMELIE. Niin, huomasitteko kuka siellä istui sivuhuoneessa? Se oli itse
kenraalikuvernöörskä, ainakin se oli hyvin hänen näköisensä.

MIILI. Mutta minä näin kassöörin miinin kun puotineiti ilmoitti hänelle
että ostoksemme pannaan laskuun. Se oli niin ivallinen niinkuin hän
olisi luullut ettei niitä maksettaisikaan. Oikein minua harmitti.

AMELIE. No, kaikkea! Hävetköön semmoinen herra!

FIINA (tuo kahvikannun ja kerman ja rupeaa kaatamaan kuppeihin).

AMELIE. Mutta istukaa nyt hyvät ihmiset! Kahvi tulee maistumaan oikein
hyvältä kaiken tämän hyppäämisen perästä. Olkaa niin hyvä!

    (Istuutuu oikealle sohvaan, LUNDSTRÖM tuolille hänen viereensä,
    BERTHA ja JUNG toiselle puolelle pöytää.)

FIINA. Onko rouvalla mitään muuta -- --?

AMELIE. Niin, sano köksälle että panee tulelle buljonki-kattilan ja
tule sitten ilmoittamaan minulle.

FIINA (menee).

MIILI (Käelle). Me istumme tähän pieneen sohvaan kahdenkesken,
kultaseni, eikö niin? Odotappas, minä serveeraan sinulle.

    (Tekee niin.)

KÄKI (noin 27 vuotta, hyvin jäykkä ja täsmällinen). Kiitos! Jos olet
niin hyvä.

LUNDSTRÖM (Amelielle). Huomenna siis saamme oikein virallisesti
toivottaa onnea näille nuorille rakastuneille, jos on totta mitä huhu
tietää kertoa? (Kun Amelie antaa hänelle kupin) Kiitos!

AMELIE. Niin, me ajattelimme että kun meidän kumminkin joskus pitää
nähdä luonamme muutamia parhaimpia ystäviämme, kaikessa
vaatimattomuudessa vaan, sen vakuutan, niin meneehän tuo julistaminen
samassa, vaikka minun mielestäni sitä vielä olisi voinut lykätä
tuonnemmaksikin. Olkaa hyvä, enemmän näitä keksiä, herra kamreeri.

    (Keskustelu jatkuu hiljaa.)

BERTHA (Jungille, jolle hän on tarjonnut kupin). Te olette tänään niin
totinen, herra Jung.

JUNG (22 vuotta, pitkä tukka, suuri kaulahuivi ja muuten puettu
huomiota herättävällä tavalla, käsi otsalla). Antakaa anteeksi --
seuraelämä minua välistä piinaa. Minulla on par'aikaa niin suuret,
syvät ajatukset.

BERTHA. Te mietitte runoa, eikö niin? Oi, jos kerran saisi kurkistaa
sisään runoilijan aivoihin ja nähdä kuinka ideat siellä liikkuvat ja
välähtävät! Se olisi ihanata!

JUNG. Ei maksaisi vaivaa. Mitä siellä näkisitte? Ei muuta kuin surua,
pettymystä, toivottomuutta.

BERTHA. Ja niin te puhutte, vaikka kohta olette matkalla tuonne
päivänpaisteeseen ijäti viheriöitsevään Italiaan, runouden ja laulun
luvattuun maahan. Eikös tuo ajatus yksin jo saa teidän mielenne
kirkastumaan. Minut se panisi aivan tanssimaan ilosta.

JUNG. (painavasti) Minun suruni seuraa minua.

LUNDSTRÖM (juoden kahvia, Jungille). Niin, sehän on totta. En ole
muistanut onnitella teitä siitä suuresta matkastipendiosta. Muutamat
tietysti ovat siitä vimmassa ja haukkuvat runoja aistillisuuden
ylistysvirreksi, mutta minä ainakin olen lukenut niitä suurella
nautinnolla, oikein suurella nautinnolla. Mitä naiset pitävät
»Unettomista öistä»?

AMELIE. Hm! Minulla on niin vähän aikaa tutustua kirjallisuuteen --
olen joka päivä aikonut ottaa kirjan käteeni, mutta miten lie sitten
jäänyt -- --

MIILI. Minä olisin niitä kyllä lukenut, mutta Yrjö sanoi ett'ei ne
minulle sovi. Eikö niin, Yrjö?

KÄKI. Niin. Ei sovi.

LUNDSTRÖM. Ai, ai, kylläpä te jo aikaiseen tulette holhoojan alaiseksi
neiti Miili. Muutenhan sanotaan että tuo »Helmi», jolle runot on
omistettu, olisi eräs meidän piirissämme hyvin tunnettu nuori, kaunis
rouva. Niin niin, en minä tahdo teidän salaisuuttanne urkkia, herra
runoilija, hehehe, en suinkaan. Mutta mitä Bertha rouva niistä sanoo?

BERTHA. Minä -- minä niitä ihailen.

JUNG (arvokkaasti). Yksinkertainen kiitokseni näistä sanoista!

LUNDSTRÖM (rykii). Hm, hm! (Amelielle.) Veli asessori ei taida olla
kotona?

AMELIE. No, ei ole. Hän meni jo aikaisemmin ulos asioille. Hän on nyt
vähän semmoinen hoppu, Vilander parka. Joku oli kertonut hänelle että
Kalle Petter Johansson aikoisi luovuttaa omaisuutensa velkojilleen ja
nyt hän heti tuli siitä niin levottomaksi että juoksi Kalle Petteriltä
kysymään onko tuossa huhussa perää. Minä kyllä kielsin, mutta hän meni
vaan. Onko kamreeri kuullut siitä mitään?

LUNDSTRÖM. En sanaakaan. Olisiko heillä sitten affäärejä keskenään?

AMELIE. Eiköhän ole. Se Vilander se on aina niin valmis auttamaan ketä
tahansa, vaikka minä kyllä olen häntä varoittanut ettei menisi kaikkein
ihmisten papereille. Mutta syyttäköön itseään jos vahinko tulee, minä
pesen käteni.

    (Puhelua jatketaan hiljaa.)

MIILI. Mutta tiedätkös sinä mitä, Yrjö, että nyt kun kihlauksemme
julaistaan niin tuntuu minusta aivan kuin tulisi rakkautemme niin
jokapäiväiseksi ja tavalliseksi. Ennenkuin ihmiset eivät mitään
tietäneet niin oli kaikki niin sanomattoman jännittävää ja hauskaa ja
romantillista. Niin, eikö se ole totta Yrjö?

KÄKI. Mutta kuinka sinä voit noin puhua, hyvä Miili? Minä oikein
ihmettelen sinua. Kohtahan sinusta tulee arvokas rouva, virkamiehen
rouva, ja vielä on päässäsi tuommoisia lapsellisia ja typeriä houreita!
Minusta taas ovat tämmöiset salakihlaukset jokseenkin sopimattomia.

MIILI. Sopimattomia! Voi voi sentään kuinka te miehet olette erilaisia
kuin me naiset. Niin jäykkiä ja viisaita. Milloinkahan minäkin voin
tulla viisaammaksi? En suinkaan koskaan.

KÄKI. Sinä olet vielä vähän kypsymätön, Miili. Mutta jos sinä tarkkaan
otat vaaria minusta ja minun neuvostani, niin kyllä kaikki vielä tulee
hyväksi. Pää-asia on ettei anna mielikuvitukselle liika paljon sijaa,
sillä se on meidän asemassa sopimatonta.

    (Keskustelu jatkuu äänettömästi.)

JUNG (Berthalle). Jos tahdotte, niin kyllähän minä sen voisin teille
lausua, se on vaan semmoinen pieni pätkä -- tuommoinen miniatyyrikuva
vaan.

BERTHA. Te tekisitte minut hyvin onnelliseksi, jos antaisitte minun
kuulla sen.

JUNG. Niin no. Se kuuluu näin, (lausuu):

    Synkkä on yö ja lamppu se palaa,
    Purppuravuoteella makaa hän,
    Silkkinen peite se vierii salaa,
    Valkoiset rinnat näin välkkyvän.
    Ulos ma riennän ja musta on yö,
    Kuulen kun kello 12 lyö.

(Puhuu.) Siinä on kaikki.

BERTHA. Kiitos, herra Jung! Siinä on stemninkiä, siinä on koloriittia.
Kiitos!

JUNG. Oh, minä pyydän. Mutta täytyyhän minun myöntää ettei se ole niitä
huonoimpia mitä olen kirjoittanut. Huomatkaa nuo kaksi viimeistä riviä:
Ulos ma riennän ja musta on yö, kuulen kun kello 12 lyö. -- Eikö niissä
ole kamala sointu?

BERTHA. Aivan niinkuin jotain tragillista samassa hetkessä tulisi
tapahtumaan, niin. Ja ketä te olette ajatellut tuota kirjoittaessa?
Onko se salaisuus?

JUNG. Oi, elkää kysykö!

BERTHA. Mutta minullehan te sen kumminkin -- --

JUNG. Olen ajatellut häntä, jonka jätän tänne kun matkustan.
Runottareni.

AMELIE (Lundströmille, joka on noussut). Niinkuin jo sanoin, kaikessa
yksinkertaisuudessa vaan, että nuoriso saisi vähän tanssia. No,
täytyykö kamreerin siis lähteä?

LUNDSTRÖM. On jo virastoaika valitettavasti. (Kumartaa.) Hyvät naiset,
hyvät herrat! Näkemiin!

AMELIE. No, terve tuloa sitten huomenna, terve tuloa!

LUNDSTRÖM (tapaa tampuurin ovessa Hamarin). Ah, herra insinööri! Juuri
parhaiksi kahville, hehe!



VIIDES KOHTAUS.

    EDELLISET (paitsi Lundström). HAMARI.

HAMARI (noin 30 vuoden vanha. Reippaan ja terveen näköinen). Päivää
anoppi ja kaikki tyyni!

AMELIE (pistävästi). Kas vävypoikani! Sepä harvinainen vieras!

HAMARI. Minulla on vähän asiaa.

AMELIE. No, sitähän minäkin. Sillä kuinka meillä muuten olisi se
kunnia.

JUNG (joka Hamarin tullessa on tullut levottomaksi tekee lähtöä). Minun
täytyy myöskin -- --

HAMARI. No, minnekkä kiire? Ei pidä minun antaa häiritä.

JUNG. Ei suinkaan -- ei suinkaan. Mutta minulla on työtä. Eräs idea,
joka on pantava paperille -- --

HAMARI. Ah! No, siinä tapauksessahan se olisi suuri rikos
kirjallisuudelle ruveta viivyttämään -- --

JUNG (vähän nolona). Minä menen sitten. (Kumartaa.) Hyvästi ja
kiitoksia!

HAMARI. Niin, kiirehtikää nyt ennen kuin ideea haihtuu. Kiirehtikää
hiiessä!

AMELIE. Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa huomenna, herra Jung!

JUNG. Kiitoksia!

    (Katsoo pitkään Berthaan lähtiessään.)



KUUDES KOHTAUS.

    EDELLISET (paitsi Jung).

HAMARI. Onkos appivaari kotona?

AMELIE. Ei ole.

HAMARI. Vai niin. No, kai hän kohta tulee.

AMELIE. Niin, jos ei seuramme ole sinulle hyvin vastenmielinen, niin
voithan sinä jäädä tänne häntä odottamaan. Mutta elä suinkaan tee sitä
kohteliaisuudesta meitä vastaan.

HAMARI. Jään tänne koska minulla on toinenkin asia. -- Minä tahtoisin
myöskin puhutella Berthaa.

    (Lyhyt äänettömyys.)

AMELIE. Omista asioistanne voitte puhua kotonanne, eikä tulla tänne
niistä riitelemään ja meidän kotirauhaamme häiritsemään.

HAMARI. Mutta hyvä anoppini, kun en Berthaa enää tapaa kotona, missä
minä sitten voisin häntä -- -- Sitä paitsi, en minä ole tullut tänne
riitelemään. En karta mitään niinkuin joutavata kinaa.

BERTHA (nousee). Vaaditko että heti tulen, niin kyllä minä olen valmis.

HAMARI. Vaadin! Herra Jumala, enhän minä mitään vaadi. Ajattelin vain
että jos sinulle sopisi että me kerran puhuisimme suumme puhtaaksi.

KÄKI. Tämä on vastenmielistä. Jos meidän läsnäolomme teitä vaivaa, niin
kyllä me Miilin kanssa -- --

AMELIE. Täällä ei saa minkäänlaisia draamallisia kohtauksia esitellä,
sen sanon. Meillä on todellakin paljon tärkeämpiä asioita ajateltavina
huomispäivän suurten kihlajaisten johdosta, ja se on hyvin rumasti
tehty vävyltäni valita tämmöinen hetki purkaakseen meille huonon
humöörinsä. Semmoista ei olisi odottanut sivistyneeltä mieheltä.

HAMARI. Huonolla tuulella en milloinkaan ole. Maailma on niin hassu ja
naurettava ettei sitä järkevä mies voi ottaakaan muuten kuin
koomilliselta kannalta. Minä jään siis kiltisti odottamaan siksi kuin
sopii Berthalle ja täytyyhän minun sitä paitsi appivaariakin -- --

MIILI (nousee). Mutta kuulkaa, ettekö tarjoo kahvia Niilolle. -- Ethän
sinä vain minullekin ole äkäinen, Niilo?

HAMARI. Vieläkö sinullekin! Me kuin aina olemme olleet niin hyvät
ystävät, pikku Miili.

MIILI. Niin niin, eikö se ole totta. Ja minäkin olen aina pitänyt
sinusta niin äärettömästi, niin äärettömästi että oikein -- --

KÄKI (rykii ja tekee kärsimättömän liikkeen).

AMELIE. Niin, pitääkö olla kahvia, niin ole hyvä.

HAMARI. Kiitos, en välitä. Katson tässä sill'aikaa vähän sanomalehtejä.

    (Menee hyllyn luo.)

AMELIE. Entäs te muut? -- Vai ei. No, tuo sitten nuo paketit tuosta,
Bertha, niin avataan ne ja katsotaan. (Puoliääneen.) Kuule, sinun
täytyy käyttäytyä varovaisemmin tuota herra Jungia kohtaan, jonka
kauheita runoja ei kukaan nainen kehtaa lukea. Käytöksesi herättää
huomiota.

BERTHA. Herättäköön. Minä olen jo siksi vanha että itse vastaan
itsestäni.

MIILI (on taas istunut Käen luo). Mutta onhan hän minun oma lankoni,
mitä pahaa siinä on --?



SEITSEMÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. VILANDER.

VILANDER (perältä, hattu päässä ja hansikkaat irroillaan vasemmassa
kädessä; vilkkaat ja hätiköitsevät liikkeet). Huomenta, huomenta,
kaikki koolla näen mä. Ja sovussa ja rauhassa, sepä hauskaa. -- Niin,
totta se on. Simson ja K:ni Hullissa on tehnyt kuperkeikan ja Kalle
Petterin täytyy nyt tehdä samoin. Se vekseli on nyt huomenna maksettava
tahi hankittava siihen uusi nimi kun ei Kalle Petterin enää kelpaa. --
Onko täällä ollut ketään minua hakemassa? Puh puh, kylläpä tuli oikein
kuuma, puh puh!

    (Panee hatun pöydälle ja pyyhkii otsansa.)

AMELIE. No kas niin, se oli oikein sinulle! Enkö minä aina ole
sinua varoittanut? Olisit neuvotellut minun kanssani, niinkuin
velvollisuutesi olisi ollut, niin -- --

VILANDER. No no, kyllä hommataan rahaa, kyllä hommataan. Eikö
vahtimestari ole käynyt minua tapaamassa?

AMELIE. Mistä minä tiedän. On oltu makasiineissa ja muissa kaupoissa
kun on vielä niin paljon ostamista huomispäivää varten. Mutta sinä vaan
panet kaikki minun niskoilleni ja hyppäät kaupungilla aamusta iltaan.
Viinitilauskin on vielä tekemättä ja -- -- --

VILANDER. Viinitilaus? Jaa jaa, kyllä minä sen paikalla -- -- Ei ole
tullut kirjettä Beata-tädiltä?

AMELIE. Ei suinkaan, ei minun tietääkseni. Sinähän sanoit kuulleesi
että hän on sairastunut influenssaan.

VILANDER. Niin, siitä syystähän hänelle kirjoitinkin. Ajattelin että
kun emme moneen aikaan ole antanut mitään tietoa itsestämme, niin --

MIILI (joka Käen seuraamana on mennyt oikealle kun paketteja ruvettiin
aukaisemaan). Voi voi, jos täti kuolisi, niin sitten me tulisimme
rikkaaksi!

AMELIE. Kuinka sinä noin, Miili --?

BERTHA (nauraen). Suoraa puhetta, hahaha!

MIILI. Niin no, kun pappa aina valittaa kuinka surullista se on että
täti on niin vanha ja kivulloinen, niin olisihan se parasta että täti
parka saisi muuttaa taivaaseen ja pappa pääsisi huolistaan ja sitten
olisivat molemmat tyytyväiset.

AMELIE (Miilille). No, jos sinä tädin kuolemata rupeat odottamaan, niin
kyllä saat olla kärsivällinen. Kyllä hän elää kauvemmin kuin me kaikki
tässä, se vanha höpsäkkä, siitä voit olla varma.

VILANDER. Niin niin, emmehän me tädin kuolemata toivo, mutta
luonnonlakien mukaan, niin -- --

MIILI. Katsos eikö tämä bluussikangas ole ihmeen viehättävä, Yrjö? Eikö
se minua vaateta --?

    (Tarkastellaan ostoksia ja keskustellaan äänettömästi.)

VILANDER (menee Hamarin luo). No, joko sinä kävit? Mitenkä onnistui?

HAMARI (tulee Vilanderin kanssa etunäyttämölle). Enpä tuo juuri
minkäänlaisia hauskoja uutisia.

VILANDER. Bakk?

HAMARI. Melkeinpä. Menin ensin Karjalan pankkiin. Ei ollut väkeä
ollenkaan. Hiljaisuus vallitsi. Vedin esille paperimme ja hiljaisuus
kävi jos mahdollista vielä juhlallisemmaksi. »Niin, kyllähän meillä ei
ole mitään näitä nimiä vastaan -- eikä se summakaan ole niin suuri --
mutta kun olemme päättäneet ettei nykyään ollenkaan osteta yksityisiä
papereita, niin -- -- Olkaa hyvä ja tulkaa takaisin parin, kolmen
kuukauden perästä, niin saamme sitten nähdä jos -- --» Selvällä suomen
kielellä se olisi tietysti kuulunut näin: Teillä on jo täällä niin
monta yhteistä paperia, menkää hiiteen elkääkä enää näyttäkö naamaanne
täällä.

VILANDER. Peeveli! No entäs sitten?

HAMARI. Sitten menin Maalaispankkiin. Täällä oli väkeä kaikenlaista.
Ihmiset häärivät ja papattivat. Viipyi kotvasen aikaa ennenkuin voin
paperimme antaa. Pääpöpö omassa persoonassaan otti sen vastaan.

VILANDER. No, mitä hän sanoi?

HAMARI. Käänteli sitä verkkaan sormiensa välillä, veti pukinpartaansa
ja sanoi hymyillen: Taitaa olla herrojen aikomus myydä tämä paperi
pankille. Surkuttelen ett'emme voi ryhtyä tähän kauppaan.

VILANDER. Pirullista! No, se on hänen kaltaistansa.

HAMARI. Mutta rehellistä peliä. Ei antanut aihetta minkäänlaisiin
illusiooneihin. No, sieltä vaelsin Pääkaupungin pankkiin. Siellä oli
vähemmän väkeä, että heti sain asiani toimitetuksi. -- »Niin, no,
kyllähän nimet ovat tunnettuja». -- Sen kyllä luulen kun meillä
on siellä viisi paperia entuudestaan -- »mutta tämmöisiä
virkamiesvekseleitä ei juuri mielellään osteta» -- mikä virkamies minä
olen? Siviili-insinööri -- »mutta jos hankkisitte tänne kolmanneksi
jonkun affäärimiehen, niin voisimme ehkä» j.n.e. -- Niin no, siinä on
tulos näistä operationeista. Mitä appivaari nyt aikoo tehdä?

VILANDER. Vai kolmas nimi, jahah, jahah. Mutta mistä sitä juuri
nyt -- --? No, täytyy miettiä. Sitä paitsi minulla on toinenkin tuuma
varalta. Puh, puh, kun hikoilen, puh puh! -- Eikös nyt kukaan ihminen
tiedä onko Hentunen käynyt täällä?



KAHDEKSAS KOHTAUS.

    FIINA. EDELLISET.

FIINA. Köksä käski sanomaan, että kyllä rouva voi tulla jo.

AMELIE. Jassoo, no se on hyvä.

    (Nousee.)

FIINA. Ja sitten kävi vahtimestari hakemassa asessoria ja lupasi tulla
takaisin vähän ajan perästä.

VILANDER. Jahah, jahah. Hyvä! Oikein hyvä!

AMELIE. No, tulkaa nyt tytöt! (Vilanderille.) Mitä tärkeitä asioita
sulla on tuolle Hentuselle kun sinä niin -- --?

VILANDER. Mitäkö tärkeitä -- --? Virastoasioita tietysti -- mitä
muuten. Pyydän häntä samassa tulemaan huommenna passaamaan.

AMELIE. Niin, sehän on luonnollista. Ukko on kyllä jo vähän kömpelö,
mutta onhan hän muuten tottunut serveeraamaan. (Käelle, joka on ottanut
hattunsa). No, täytyykö Yrjönkin jo lähteä?

KÄKI. Sehän on tietty. Virastoaika!

MIILI. Voi voi, sitä virastoa kuinka minä sitä vihaan. Minä tulen
saattamaan sinua tampuuriin.

KÄKI. Hyvästi!

    (Yleinen jäykkä kumarrus.)

VILANDER. Hyvästi, hyvästi! Tulen perästäpäin kun vaan muutan vähän
päälleni.

AMELIE. Mutta muista, ensin se viinilista.



YHDEKSÄS KOHTAUS.

    VILANDER. HAMARI.

VILANDER (aikoo mennä vasemmalle, mutta kääntyy takaisin). Mutta se on
totta. Oletko jo puhunut Berthan kanssa?

HAMARI. En ole vielä saanut tilaisuutta.

VILANDER. Niin, onhan tämä nyt hyvin ikävä asia, hyvin ikävä asia. Eikö
sitä nyt millään muotoa voisi muulla tavalla järjestää?

HAMARI. Minä luulen että hän itsekin sitä haluaa.

VILANDER. Jaa jaa, ne naiset, ne naiset! Kuka heitä ymmärtää? Ja se
skandaali sitten, joka siitä syntyy!

HAMARI. Mutta sehän on nykyään aivan modeernia, appi hyvä.

VILANDER. No, tee kuinka tahdot. Sinä olet liika hyvä hänelle, sen
sanon vaikka hän on oma tyttäreni. Toivon ettei ystävyytemme tästä
syystä tule rikkoutumaan. Jäätkö tänne?

HAMARI. Minä odotan häntä täällä.

VILANDER. Jahah, jahah, tee niin.

    (Vasempaan).



KYMMENES KOHTAUS.

    HAMARI. KÄKI.

HAMARI. Ukko parka, olet sinäkin joutunut kaikenlaisiin ikävyyksiin!

KÄKI (päällystakissa, raottaa tampuurin ovea ja tulee sisään kun näkee
että Hamari on yksin). Kuulkaapas herra insinööri! Sanokaapas minulle,
kuinka se oikeastaan on asessorin affäärien laita?

HAMARI. Mitä varten te minulta sitä kysytte?

KÄKI. No, kun te kuulutte perheeseen ja nähtävästi olette asioissa
hänen kanssaan, niin tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne.

HAMARI. No, minun mielipiteeni on se että ne ovat huonolla kannalla.
Mutta ettehän te mennyt tyttären kanssa kihloihin rahojen vuoksi.

KÄKI. Ei suinkaan, kuinka te niin voitte puhua? Mutta jos nyt jotain
tapahtuisi, esimerkiksi konkurssi, niin sehän vaikuttaisi huonosti
hänen prestiisiinsä ja ylennykseensä.

HAMARI. Se on tietty. Ja teidän prestiissiinne myöskin. Eikö niin?

KÄKI. Tietysti, aina vähän.

HAMARI. Niin, sillä hänen suosituksistaan olisi silloin vähempi hyötyä,
vai mitä? Olette menetellyt hiukan varomattomasti herra herasöötinki.
Olisitte ensin hankkinut otteen konttorikirjoista ennenkuin tyttöä
pyysitte.

KÄKI (äreästi). Minun täytyy sanoa että tämä on vakava asia eikä tässä
ole naurulle sijaa.

HAMARI. Päinvastoin. Kaikki me olemme naurettavia. Vaikka kuinka
peittäytyisimme arvokkaisuuden viittaamme, niin se inhimillinen
luonnollinen hassutus aina pistää esille, vaikka tosin emme itse sitä
aina huomaa.

KÄKI. Jos tuo on tarkoitettu minulle, niin valitan etten sitä ymmärrä.

HAMARI (kohottaa olkapäitään). Niin, siinähän se juuri onkin.

KÄKI. Herra insinööri, tämä on sopimatonta -- tämä on -- Hyvästi!

    (Menee kiivaasti.)

HAMARI. Adieu, mon frere! Ja tuohonkin tomppeliiniin ja
tsjinovnikkasieluun on tuo pikku Miili rakastunut! Sekin kuuluu niihin
elämän hassutuksiin.

    (Menee ottamaan sanomalehden hyllyltä.)



YHDESTOISTA KOHTAUS.

    BERTHA. HAMARI.

BERTHA (joka ei huomaa Hamaria). Hyvä että hän meni. Missä hattuni? Kas
tässä.

    (Ottaa hattunsa ja aikoo mennä.)

HAMARI (tulee esille). Jos minua tarkoitat, niin kyllä minä vielä olen
täällä. (Pieni paussi.) Ja koska nyt kerran sattumalta olen
tilaisuudessa puhua kahdenkesken kanssasi, niin käytännöllisenä miehenä
sen käytän ja puhun suoraan kuin tapani on. -- Niinkuin ehkä olet
huomannut, niin suhde välillämme on jo kauvan ollut jokseenkin kylmä ja
yhä kylmentynyt, että se nyt jo voi olla noin 40 asteen paikoilla.
Kahvikuppeja emme vielä ole heittäneet toistemme silmille, mutta riita
ja kina on usein käynyt fortissimossa. Sinua en siitä syytä. Meillä on
kumpaisellakin vikamme ja ominaisuutemme. Työni päätettyä minä pidän
rauhallisesta kotielämästä, se on minun omituisuuteni. Sinä taas
ulkomaailman loistosta ja huumauksista, se on sinun omituisuutesi. Me
siis nähtävästi emme oikein sovi toisillemme, me menemme eri teitä. Ja
luuletko sinä että nuo tiet milloinkaan yhtyvät? Sanoppas lystin
vuoksi.

BERTHA (kylmästi). Eipä se siltä näytä.

HAMARI. No, sittenkai se on jokseenkin järjetöntä ja turhaa jatkaa tätä
rinnakkaista vaellusta vai kuinka?

BERTHA. Tarkoitatko eroa?

HAMARI. Niin, kyllä minä tarkoitan eroa.

BERTHA. Saanko luvan kysyä, eikö siihen ole mitään muuta syytä kuin se
ettemme sovi toisillemme, niinkuin sanoit?

HAMARI. Minusta siinä on jo kylliksi syytä.

BERTHA. Eipä taida ollakaan. Uskallankohan sanoa sen oikean syyn?

HAMARI. Mielelläni minun puolestani. Olen todellakin utelias.

BERTHA. Oh, elä tuossa ole olevinasi. Sinä olet mustasukkainen, siinä
kaikki.

HAMARI. Erehdys. Mustasukkainen en ole. Mustasukkaisuus perustuu
rakkauteen, mutta minä en rakasta sinua.

BERTHA. Hävytöntä!

HAMARI. No, rakastatko sinä minua?

BERTHA (pienen paussin jälkeen). En, en, tuhatkertaa en.

HAMARI. Niin no, katsos nyt! Mitä se sitten hyödyttää pitkittää
tämmöistä yhteiselämätä, josta meille molemmin puolin on vaan harmia.
Minä sen vuoksi olen ajatellut näin. Matkustan pois pitemmäksi ajaksi.
Olen nimittäin hakenut toisen paikan kaukana täältä ja paljon
mahdollista että sen saankin. Sinä panet sitten Viralliseen lehteen
ilmoituksen siitä tavallisesta »vuoden ja yön kuluessa» -- minä en
saavu, ero on laillisesti vahvistettu ja minut tuomitaan maksamaan
sinulle niin ja niin paljon vuotuista korvausta ja -- --

BERTHA. Ettet häpeä! Maksaa minulle kuin mille tahansa
rakastajattarelle, josta ei enää huoli.

HAMARI. Sinä erehdyt taas, mehän olemme kristillisessä avioliitossa,
josta pappi garantteerasi meille niin paljon onnea ja siunausta. Mutta
muutenhan tuo korvausasia on vaan sivuseikka. Pääkysymys on nyt vaan
suostutko sinä minun ehdotukseeni?

BERTHA. En -- en suostu.

HAMARI. Et siis tahdo erota?

BERTHA. Tahdon, tahdon kyllä, mutta -- --

HAMARI. Mutta sinä odotat ensin kuinka asiat tulisivat muodostumaan.
Eikö niin?

BERTHA. Mitä sinä sillä tarkoitat?

HAMARI. Kuule, minä sanon vielä etten ole mustasukkainen. Sinä et ole
vielä ihan varma ihailijastasi, ja sen vuoksi sinä -- --

BERTHA. Kuinka sinä uskallat -- --!

HAMARI. Elä nyt näyttele, vaan kuule mitä minä sanon. Niin pian kuin
saan varmuuden teidän oikeasta suhteestanne, niin se olen minä, joka
pyydän eroa. Sen nyt sanon tässä kaikessa ystävyydessä. Päätä siis!

BERTHA. Minä halveksin sinua.

    (Aikoo mennä.)

HAMARI (ottaa häntä käsivarresta). Päätä ensin.

BERTHA. Ai, ai, aijotko sinä minua tappaa!

HAMARI (työntää hänet luotaan). No syytä itseäsi sitten!

BERTHA. Kyllä se nyt on viimeinen kerta kuin minä tämmöistä -- --!

    (Menee).



KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    MIILI. HAMARI. VILANDER.

MIILI. Voi, voi, oletteko taas riidelleet --! (Koputtaa Vilanderin
ovelle.) Pappa pappa, nyt vahtimestari on täällä.

VILANDER (ulkopuolella). Hyvä! Tulen heti. Pyydä häntä sisään.

MIILI. Mistä te nyt taas -- --?

HAMARI. Keskustelimme vaan vähän vilkkaasti eräästä päivän
kysymyksestä. Mutta oletko sinä sitten aina yhtä mieltä sulhasesi
kanssa, Miili?

MIILI. Tietysti. Hän kun on niin viisas.

HAMARI. Vai niin. Minusta hän on typerä.

MIILI. Hyi, kuinka sinä sanot! Tänään olet oikein ilkeä, Niilo. Tule
nyt pois sopimaan Berthan kanssa, niin -- --

HAMARI. En, tarvitsen raitista ilmaa. Hyvästi!

    (Vasemmalle.)

MIILI (yksin). Voi voi, kuinka heidän epäsopunsa on ikävä ja kuinkahan
se viimein loppuukaan.

    (Ulos perältä.)


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

    VILANDER sitten HENTUNEN.

VILANDER (sisääntullessaan hänellä ei vielä ole nuttu täydellisesti
hihoissa). Lainata rahaa omalta vahtimestarilta, onhan tuo nyt vähän
nöyryttävää, mutta eihän siitä kukaan saa tietää. Kun nyt ukko vaan
suostuisi minun ehdotukseeni, se vanha kettu. Jos ei, niin on siihen
viimeiseen keinoon turvauduttava, vaikka se minua vähän peloittaa.
Mutta ei auta, rahaa minun pitää saada, muuten olen hukassa.

HENTUNEN (tampuurin ovesta). Täällä minä nyt olen, herra asessori.

VILANDER. Jassoo, Hentunen. No, astukaa sisään, astukaa sisään.
(Kävelee muutamia askeleita.) Frisches Wetter, niinkuin saksalainen
sanoo. Raitis ilma tänään.

HENTUNEN. Niin, käyhän siellä semmoinen kylmä viima.

VILANDER. Mutta Hentunen tulee nyt istumaan. Olkaa niin hyvä, kas tässä
tuoli.

HENTUNEN. Kiitoksia nöyrimmästi, kyllä minä seisonkin.

VILANDER (kävelee taas pari askelta; sitten pienen paussin perästä
keveästi ja luontevasti). No, onko Hentunen jo ajatellut sitä meidän
asiaa?

HENTUNEN. Niin, kyllähän minä, mutta -- --

VILANDER. Mutta?

HENTUNEN. Niin, tuota, katsokaapas nyt. Assessorin ei pidä
pahaksua -- mutta mitä hyötyä minulla oikeastaan olisi tuosta
henkivakuutuskirjasta?

VILANDER. Sepä kysymys! Jos minä sill'aikaa kuolen, niin saattehan
nostaa tuon summan. Kaikissa tapauksissahan minä kolmen kuukauden
kuluttua maksan teille takaisin nuo 2,000.

HENTUNEN. Hm, minun täytyy sanoa, minä en tätä asiata oikein ymmärrä.
Olen vanha mies ja nämä henkivakuutukset ovat semmoisia uuden ajan
keksintöjä, joista ei minun nuoruudessani tietty. Luulen sitä paitsi
että tekisin syntiä jos ottaisin vastaan tuon vakuutuskirjan.

VILANDER. Syntiä! Mistä syystä?

HENTUNEN. Olen köyhä mies, vallan köyhä, senhän kaikki tietävät, ja jos
nyt pienistä säästöistäni lainaan asessorille tämän summan, niin sen
teen ainoastaan sen hyvän ja ystävällisen kohtelun vuoksi, jota
assessori aina on minulle osoittanut.

VILANDER (tekee kieltävän liikkeen). Noo noo.

HENTUNEN (jatkaen). Mutta nämät 2,000 ovat minun oloissani paljon
rahaa, hyvin paljon rahaa, herra assessori, ja minä pelkään, että
minä haudan partaalla oleva vanhus suuressa heikkoudessani ja
levottomuudessani, kun tämä pantti on tämmöistä laatua, rupeisin
taivaasta rukoilemaan toisen ihmisen kuolemata -- teidän kuolemaanne!
herra assessori, josta Jumala varjelkoon. Eikö se olisi kauheata! Ja
sen vuoksi minä en -- --

VILANDER. Hahaha, kylläpä te otatte tämän vakavalta kannalta, Hentunen,
enkä tietysti voi luvata kuolla tällä ajalla, hahaha! Mutta jos ette
luota minuun, niin -- --

HENTUNEN. luotanhan minä, luotanhan minä -- eihän muuta voi tulla
kysymykseenkään. Mutta tämä tapa vaan tuntuu minusta niin
vastenmieliseltä. -- Puhuihan herra assessori eräästä toisestakin
pantista, jos oikein muistan.

VILANDER (säpsähtää vähän). Niin, siitä toisesta. (Rupeaa kävelemään.)
Te ette siis pidä tuota vakuutuskirjaa vastaavana panttina?

HENTUNEN. Kyllä kyllähän -- miks'ei. Mutta kuten jo sanoin, niin -- --
herra assessorin ei pidä tykätä pahaa, mutta -- --

VILANDER. No, olkoon menneeksi sitten, vaikka tämä on naurettavaa,
varsinkin kun ajattelee minun yhteiskunnallista asemaani. Mutta
rauhoittaakseni teitä, niin olkoon menneeksi vaan. Mutta muistakaa:
suurimmassa salaisuudessa ainoastaan, muistakaa se. Muutenhan voisin
joutua koko kaupungin pilkaksi, hahaha!

HENTUNEN. Ei se minun kauttani ilmi tule.

VILANDER. Onko teillä ehkä rahat mukananne, Hentunen?

HENTUNEN. Pistinhän ne tänne lompakkooni, jos niin että -- --

VILANDER. No, antakaa tänne. Minä kirjoitan teille pienen todistuksen,
niin asia on päätetty.

    (Istuutuu pienen pöydän ääreen.)

HENTUNEN. Niin, kyllä minä semmoista pyytäisin.

VILANDER (kirjoittaa). »Täten todistan että -- --» (Viskaa kynän pois.)
Ei!

    (Rupeaa kävelemään.)

HENTUNEN. No, jos ei assessorille passaa, niin en suinkaan minä -- --

VILANDER. Passaa! Miks'ei, passaahan se. (Istuutuu taas ja puhuu
kirjoittaessaan). Tuumin vaan että mikähän ajatus Hentusella on
minusta, kun tämmöisiin välipuheisiin ryhdyn -- mutta sattuuhan joskus
jokaiselle tämmöinen pikkuinen rahapula, varsinkin näinä ahtaina
aikoina, enkä minä muihin olisi kääntynytkään, mutta kun tunnen
Hentusen rehelliseksi mieheksi, joka voi säilyttää salaisuuden,
niin -- -- Kas tuossa, nyt se on kirjoitettu. Lukekaa se jos se kelpaa.

HENTUNEN (lukee selvällä äänellä). »Täten todistan, että minä
allekirjoittanut vahtimestari Kristoffer Hentuselta olen saanut
lainaksi 2,000 markkaa, josta kolmelta kuukaudelta maksan provisioonia
ja korkoa yhteensä 120 markkaa, sekä annan hänelle pantiksi salongin --
vierashuoneen -- ruokasalin ja sänkykamarin huonekalut, jotka kumminkin
vielä saan pitää luonani, mutta jotka hän minulta saa periä, jos en
määrättyjen kolmen kuukauden kuluessa suorita hänelle yllämainittua
rahasummaa 2,000 mk. Sanoo 2,000 mk. Helsingissä 1 p. Huhtik. 1908.
Pontus Vilander, asessori ja ritari.» (Kääntää paperin kokoon.) Kiitos,
se on oikein.

VILANDER (joka silläaikaa on kävellyt edes takaisin). No, onko
vahtimestari nyt rauhoitettu, hahaha.

HENTUNEN. Kyllä. Tässä olisi nyt rahat. Mutta assessorin ei pidä
suuttua jos minä edeltäpäin olen vetänyt pois tuon pienen provisioonin,
sillä -- --

VILANDER. Mitä? -- No, sehän on yhdentekevä -- aivan yhdentekevä.

    (Ottaa rahat ja rupeaa niitä lukemaan).

HENTUNEN. Niin, ei muuten, mutta kun olen kuullut että niin on tapana
ja sen vuoksi että kaikki kävisi säännöllisesti -- --

VILANDER. Niin, kyllä me ymmärrämme toisemme, kyllä me ymmärrämme.
Hentunen voi olla aivan tyyni -- rahat kyllä maksetaan määräajalla. Vai
toivooko vahtimestari ehkä vielä saavansa loikoa päivällisuntaan minun
parhaimmalla sohvallani. En nyt sentään sillä voi teitä palvella,
hahaha! Mutta se on totta. Meillä on huomenna täällä pienet kemut, niin
että eiköhän Hentunen niinkuin ennenkin tulisi passaamaan, jos sopii?

HENTUNEN. Vai kemut! Kiitos, kyllä minä tulen siihen tavalliseen
aikaan. Niin no, hyvästi sitten, herra assessori!

VILANDER. No, hyvästi, Hentunen, hyvästi! (Lyö häntä olkapäille.) Se on
aina niin hauskaa nähdä vahtimestaria, aivan kuin kuuluisitte
perheeseemme. No, hyvästi hyvästi!

HENTUNEN. Hehehe, nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne!

    (Menee.)

VILANDER (istuutuu). Uff! Tehty kuin tehty. Ei päästänyt minua
vähemmällä, se hävytön juutalainen. -- Niin, Kalle Petterin vekselin
saan nyt lunastetuksi, mutta nämä panttiluovutukset! Jos en ajoissa
niihin voisi hommata -- jos salaisuus tulisi ilmi! -- Järkeni seisoo
kun tuota ajattelen. Rikosasia, rikosasia, ei siitä pääse.



NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

    FIINA. VILANDER.

FIINA. Rouva käski sanomaan, että herra muistaisi tuon listan, josta
rouva -- --

VILANDER (nousee). Jahah jahah, viinilista! Tulen heti!
(Huolimattomasti.) No, onhan tässä vielä päiviä.

(Esirippu lankeaa.)



TOINEN NÄYTÖS.


Sama huone, mutta valaistu. Perältä kuuluu heikosti pianomusiikkia ja
joku tanssiva pari vilahtaa silloin tällöin oviaukon ohi. Kello on
noin 9 paikoilla illalla.



ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    AMELIE, LUNDSTRÖM, PAROONITAR, KAMARINEUVOKSETAR (kaikki
    oikean puolisen pöydän ympärillä teetä juoden). SENAATTORI,
    KAMARINEUVOS ja TUKKUKAUPPIAS vasemmalla, pöydän ääressä
    teelasit kädessä. Peremmällä KAKSI NUOREMPAA HERRAA ja
    VILANDER äänettömästi keskustellen sekä ottaen teetä, jota
    HENTUNEN ja FIINA tarjoo ja sen tehtyä menevät perältä.

LUNDSTRÖM (jatkaa jotakin kertomusta). Niin, hyvät naiset, niin kuin jo
sanoin, mies oli itse auttamassa rouvaansa karkumatkalle. Heidän oma
hieno trillansa seisoi portin edessä ja kuski istui paikallaan kun mies
saattoi rouvaa ajopeliin, suuteli hänen kättään ja muistutti ettei
viipyisi kauvan. Mutta kun tullaan kaupungin ulkopuolelle, niin hyppää
kuski rouvan viereen, suutelee häntä ei kädelle vaan keskelle suuta,
hevoset panevat täyttä laukkaa -- ja aviomies istuu luultavasti vielä
tänäkin päivänä yhä pitenevällä nenällä odottamassa rouvaansa, jolle
hän niin kohteliaasti teki tämmöisen ystävällisen palveluksen. Hahaha!

PAROONITAR (hyvin vanha, korkkiruuvikiharat ohimoilla, hieno käytös,
keppi kädessä). Tres bien, tres bien! Mainiota, mainiota! Karkasi oman
kuskinsa kanssa. Muistan samallaisen tapauksen nuoruuteni ajoilta,
mutta silloin oli kuski valepukuinen kreivi. Tres piqvante, tres
piqvante!

AMELIE (nauraen). Niin, sillä kamreerilla on aina niin hauskoja
juttuja. Ja Italiaanko sitten menivät?

LUNDSTRÖM. Italiaan. Paavin siunausta pyytämään luultavasti, hehehe!

    (Rouvat nauravat.)

KAMARINEUVOKSETAR. Ja mies joka ei mitään aavistanut! Hän ei sitten
muuta ansainnutkaan.

VILANDER (lähenee naisten pöytää). Saako kysyä mikä naisia niin
naurattaa -- --?

    (Keskustelu jatkuu hiljaa.)

SENAATTORI (harmaa-partanen, pitkänlainen mies, arvokas käytös). Minun
käsitykseni mukaan, hyvät herrat, niin aseman parantumisesta ei
ainakaan nyt tällä hetkellä ole juuri paljon mitään toivoa. Täytyy vaan
kärsivällisesti ja tyynesti katsoa tulevaisuutta kohti.

KAMARINEUVOS. Niin, ne on ne kirotut puolueet, jotka pilaavat kaikki.
Meillä ei ole mitään luottamusta ulkomailla enää.

TUKKUKAUPPIAS. Krediitti supistuu supistumistaan, konkurssi konkurssin
perästä!

KAMARINEUVOS. Niin, se on totta, se meidän hyvä ystävämme Kalle Petter
on myöskin jättänyt sisään paperinsa. Sanotaan että hän tulisi
istumaan.

KAUPPIAS. Kyllä kai siinä perää onkin.

SENAATTORI (intresseerattu). Kalle Petter Johanssonko? Niin, kyllä minä
tiedän, hän joka ylläpiti sitä miss Kikkerikiitä Grand hotellin
varieteessä, eikö niin?

KAMARINEUVOS. Aivan oikein, herra senaattori.

SENAATTORI. Piffinen tyttö, kerrassaan piffinen tyttö!

    (Keskustelua jatketaan hiljaa.)

VILANDER (yhtyy sill'aikaa tähän ryhmään).

KAMARINEUVOKSETAR. Kävimmehän me siellä viime talvena, mutta kun
tulimme Napoliin, niin oli siellä niin harvinaisen kylmä, että olimme
paleltua kuoliaaksi kun niillä raukoilla ei ole kunnollisia
kakluunejakaan, ja mieheni sanoikin, että kyllä se vanha sananlasku nyt
taitaa toteutua: nähdä Napolin ja sitten kuolla, hahaha! Mutta apropos
siitä, sinnehän se meidän nuori nerommekin, herra Jung, näinä päivinä
kuuluu lähtevän. Mitä paroonitar pitää hänen runoistaan?

PAROONITAR. Oh, paljon, paljon! Ranskalaisia esikuvia. Hänhän se on tuo
nuori mies, joka tanssii niin ahkerasti Berthan kanssa? Hänellä on
makua. Mutta Bertha onkin oikein viehättävä tänä iltana, oikein
viehättävä.

AMELIE. Oh, kuinka täti viitsii puhua!

LUNDSTRÖM. Meidän emäntämme onkin tunnettu koko Helsingissä kauneista
tyttäristään.

PAROONITAR. Niin, kohtahan jättää nuorempikin tyttäresi kotinsa, jos on
totta mitä eräs pikku lintu korvaani kuiskasi. Niin, tunnusta sinä
vaan.

AMELIE. En minä suinkaan siitä mitään -- --

KAMARINEUVOKSETAR. Amelie aikoo meitä surprenerata.

    (Jatketaan hiljaa.)

VILANDER (seisallaan senaattorin vieressä). Eikö veli senaattori ole
siitä kuullut? Me nauroimme sille jutulle että olimme tukehtua. Se oli
kahden aikana yöllä. Porttieeri näki ystävämme kuinka hän hiipi
korridoorissa kuin mikähän valkoinen haahmu. Hahaha, hassu juttu,
hahaha!

SENAATTORI (hymyillen). Kyllä minä vähän muistan kuulleeni.

VILANDER. Lundström sen tuntee paremmin. -- Tuleppas tänne, Lundström.
Kerroppas veli senaattorille tuosta yöllisestä kohtauksesta Grand
Hotellissa -- sinä tiedät.

LUNDSTRÖM. Jos herra senaattori suvaitsee, niin -- --

    (Istuutuu heidän pöytäänsä. Puhutaan hiljaa ja salaperäisesti.
    Molemmat nuoret herrat ovat lähestyneet pöytää).

KAMARINEUVOKSETAR. Ja mieheni sanoo että herrassöötinki Käellä on suuri
tulevaisuus. Hän on tarmokas ja kunnianhimoinen ja säntillinen.

PAROONITAR. Hahaha! Niin, säntillinen! Hän tanssiikin niin vakavasti
kun hän laskisi askeleitaan ettei tulisi liian monta eikä liian vähän.
(Nauraa.) Pardon Amelie, kultaseni! Mutta emmekö mene saliin, se on
aina niin hauskaa nähdä nuorta iloista väkeä.

KAMARINEUVOKSETAR (nousee). Niin, menemme.

AMELIE (samoin). Saanko tarjota käsivarteni tädille.

PAROONITAR. Kiitos, kultaseni! Niin, vanhaksihan tässä tulee,
vanhaksihan tässä tulee. Kuka luulisi että minäkin -- --

HENTUNEN (joka on tullut ottamaan pois tyhjät teekupit, tyrkkää
vahingossa tarjottimellaan kamarineuvoksetarta). Ah, pyydän anteeksi,
pyydän nöyrimmästi anteeksi!

AMELIE (ankarasti). Kuinka vahtimestari nyt sillä tavalla -- --!
(Paroonittarelle.) Ukko on tullut vähän kömpelöksi, mutta vanhan tavan
mukaan me häntä vielä käytämme passaamassa. (Kamarineuvoksettarelle.)
Loukkasitko itseäsi, ystäväni?

KAMARINEUVOKSETAR. Ei mitään. (Miehelleen mennessään.) Tuletko tanssia
katsomaan, Reinhold?

KAMARINEUVOS (kärsimättömästi). Jälestäpäin, jälestäpäin -- --

PAROONITAR (Amelielle). Niin, minä muistan sen vielä kuin se olisi
tapahtunut eilen. Se oli anno -- annappas kun ajattelen -- anno 1860 se
oli -- enoni kreivi Pommerfeltin maatilalla -- un toujours garçon, se
vanha kreivi -- uuden vuoden aikana -- --

    (Naiset katoavat).



TOINEN KOHTAUS.

    VILANDER, SENAATTORI, KAMARINEUVOS, TUKKUKAUPPIAS,
    LUNDSTRÖM, HENTUNEN ja kaksi herraa.

LUNDSTRÖM. Niinkuin sanottu, se oli ystävämme Kalle Petter eikä hänellä
ollut muuta päällään kuin yhtä ainoata vaatekappaletta, tuota ihan
välttämätöntä, jonka jo kätkyessä ollessamme oma mammamme puki
päällemme. Hahaha!

    (Kaikki nauravat.)

SENAATTORI. Ei ole paha juttu!

KAMARINEUVOS. Mainiota!

KAUPPIAS. Saakelin hyvä!

VILANDER. Niin, eikö totta, siinä olisi oivallinen pala pilalehdelle ja
skandaalikröönikalle, hahaha! (Kysyy hiljaa jotain Hentuselta.) Jahah,
hyvä. -- Veli senaattori ja muut herrat, wistipöytä odottaa meitä,
(viittaa vasemmalle). Ehkä siis astumme sisään ja otamme pienen
robbertin. Olkaa hyvä! (Nuorille herroille.) Herrat ottavat tietysti
osaa, eikö niin?

MOLEMMAT HERRAT (kumartavat yht'aikaa kuin komennosta). Kyllä.

    (Kaikki nousevat.)

LUNDSTRÖM. Minä en pelaa, tulen vaan katsomaan päälle.

VILANDER. Veli senaattori on niin hyvä!

SENAATTORI. Ei, isäntä näyttää tien. Mene edeltäpäin veli Vigilander --
anteeksi Vilander.

VILANDER. Hehehe! Ei mitään, ei mitään.

    (Vasemmalle.)

SENAATTORI (seuraa; muut vasta sitten kuin hän ei enää ole näkyvissä).

HENTUNEN (menee tarjottimineen perälle. -- Näyttämö on muutamia
silmänräpäyksiä tyhjänä. Musiikki loppuu sointuvilla juoksutuksilla.
Peräoven kautta näkyy liikkeellä olevia herroja ja naisia, heidän
joukossa KÄKI ja MIILI, jotka verkalleen tulevat esille.)



KOLMAS KOHTAUS.

    MIILI. KÄKI.

MIILI. Sinä et siis pidä tanssista, Yrjö?

KÄKI. En. Tuommoinen hyppiminen on minusta naurettavaa, eikä se sovi
henkilölle, joka hiukankaan arvosta pitää.

MIILI (on istuutunut). Sen vuoksiko sinä sitten olet noin tyly minulle
tänään?

KÄKI. Miten niin? Minä olen niinkuin tavallisesti. Minun luontoni on
nyt semmoinen.

MIILI. Ei, sinä olet koko illan ollut niin kummallinen ja se näyttää
siltä kuin tahtoisit minun seuraani karttaa. Mitä minä olen sinulle
tehnyt, Yrjö?

KÄKI. Mutta en suinkaan nyt tässä kaikkien nähden voi ruveta sinua
hyväilemään kun kihlaus ei vielä ole julistettukaan. Sehän näyttäisi
omituiselta.

MIILI. No, sehän kumminkin tapahtuu aivan heti. Ja mikä salaisuus se
sitä paitsi enää on -- tietäväthän sen jo kaikki. Mutta minä olen
ruvennut miettimään jotain.

KÄKI. No, mitä se nyt sitten olisi?

MIILI. Kuule, rakastatko sinä minua oikeastaan, Yrjö?

KÄKI. No, kaikkea nyt! Olenhan minä pyytänyt sinua vaimokseni.

MIILI. Niin -- mutta jos sinä olisit minuun kyllästynyt?

KÄKI. Mistä syystä minä olisin sen tehnyt?

MIILI. En tiedä. Kun minä olen niin lapsellinen -- -- Minä olen saanut
niin kummallisen aavistuksen -- -- En, en voi siitä puhua.

KÄKI. No, puhu nyt vaan.

MIILI. Niin, se tuntuu kuin tahtoisit päästä minusta erilleen.

    (Nyyhkii).

KÄKI. Kuinka sinä nyt tuommoista joutavata -- -- Olenko minä millään
tavalla -- --? Rauhoitu nyt, rauhoitu!

MIILI. Minä olen siis erehtynyt. (Katsoo häntä suoraan silmiin.) Sinä
siis et tahdo minusta päästä?

KÄKI. No, sinä nyt olet merkillinen, se täytyy sanoa.

MIILI. Sinä et katso minua avonaisesti silmiin, Yrjö. Onko jotain
tapahtunut, joka tekee minut sinulle vastenmieliseksi, sano vaan
suoraan.

KÄKI. Vastenmieliseksi! Sinä pieni keijukainen!

MIILI. Jätetään nyt nuo korulauseet. Onko jotain muuta, joka sinun
mielestäsi tekee meidän yhtymisemme arveluttavaksi? Ehkä omaiseni ei
sinua miellytä? Ehkä Bertha -- --? Ehkä et pidä papasta ja mammasta?

KÄKI. Mutta kuka on istuttanut nuo hullutukset päähäni, Miili?

MIILI. Ei kukaan -- mutta yöllä kuin makasin valveellani -- tähdet
tuikkivat niin suurina ja kirkkaina -- ja ajatukset kävivät niin
vakaviksi. Minä ajattelin omiani, jotka minun kohta täytyy jättää --
että minä vielä olen niin lapsellinen -- että minä tarvitsen niin
paljon rakkautta. Enkä tiedä mistä syystä -- mutta minä purskahdin
itkuun -- hillittömään itkuun -- --

    (Nyyhkii).

KÄKI. Mutta tämähän on todellakin sopimatonta. Ajatteleppas jos joku
tulisi.

MIILI (pyyhkii pois kyyneleitään). Mitä se tekee. Sano siis suoraan,
jos et minusta huoli -- eihän se vielä ole liian myöhäistä.

KÄKI. Minä kiellän sinua puhumasta tuommoista roskaa. Mitä ihmiset
sanoisivat -- mitä koko kaupunki -- --!

MIILI. Mutta jos ei noita ihmisiä olisi, eikä heidän puheitaan,
niin -- --?

KÄKI. No, tahtoisitko sinä sitten päästä minusta, Miili?

MIILI (pienen äänettömyyden perästä). Eihän se nyt minusta ole kysymys.

KÄKI. Mitä! Voisitko antaa minulle rukkaset! Minulle' Sinä loukkaat
minua, Miili!

MIILI. Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta sinä olet käynyt minulle niin
kylmäksi ja tylyksi. Siihen on joku syy, sen minä huomaan. (Nousee
päättäväisesti.) Ja sen vuoksi vaadin nyt että sinä sen sanot minulle
koska olen kihlattusi.

KÄKI. Jassoo, vai vaadit. Mutta minä olen kohta miehesi, pääsi ja
järkesi ja minä vaadin että lopetat nuo jaaritukset. Jos tänään olen
kylmä, jota en luule, niin voi se tulla virkahuolista ja muista syistä,
joiden kertomisella en sinua tahdo vaivata --

MIILI. Sinä et tahdo sitä sanoa, sen huomaan kyllä. Mutta minä aavistan
että se on papan ekonoominen asema, joka sinua -- --

KÄKI (ankarasti). Vait, sanon minä, muuten minä suutun. Kas tuossa
tulee ihmisiä -- elä anna niiden mitään huomata. Tule pois saliin.

MIILI. En minä nyt jaksaisi -- --

KÄKI. Sinun täytyy.

    (Menevät.)



NELJÄS KOHTAUS.

    HENTUNEN, FIINA (tuoden virvokkeita, viiniä ja hedelmiä,
    joita asettavat oikealle) VILANDER.

HENTUNEN. Hm! Näytti silta kun nuorella herrasväellä olisi ollut pientä
kinaa keskenään. Ei ennusta hyvää, hehehe! (Vetää viinin hajua
nenäänsä) Ah, hienoa sorttia, hienoa sorttia! No, hieno talo muutenkin.
Ja niin hienoja huonekalujakin, heheh! Eikö niin tyttöseni?

FIINA. Tietysti. Mutta mitä vahtimestari sillä tarkoittaa?

HENTUNEN. Muuten vaan -- muuten vaan sanoin, hehehe!

VILANDER (vasemman puoleisessa ovessa). Onko vahtimestari -- --?
Jassoo, tuossahan se onkin. Pian totivehkeet sisään. Senaattori on jo
levoton kun ei saa tuutinkiansa.

HENTUNEN. Paikalla, heti paikalla.

    (Menee, FIINA samoin.)



VIIDES KOHTAUS.

    VILANDER. AMELIE.

AMELIE. No, hyvä että tapasin sinut, Pontus. Aijoin juuri tulla
sanomaan että eiköhän jo olisi aika julaista kihlaus. Kaikki näyttävät
sitä odottavan ja kihlatutkin ovat jo vähän hermostuneita. Sinä pidät
pienen puheen, juomme heidän maljansa ja sitten on siitä päästy.

VILANDER. Niin, kyllä kai se on parasta, mutta odotahan siksi kun
ensimäinen robbertti on mennyt. Mutta mitä minä nyt sanon, minä en
juuri ole mikään puhuja, kuin tiedät.

AMELIE. No, ainahan sinä nyt muutamia sanoja löydät. Mutta eikös
kekkerimme ole onnistuneet, Pontus, vai mitä? Elegantti, valittu seura,
nuoruutta ja kauneutta, hyvä valaistus ja iloinen mieli! Mitä sitten
puuttuu? Ja kuuleppas, vanha paroonitar, joka on semmoinen
aristokraatti, pyysi saada sanoa minua sinuksi ja kutsui minua sitten
vielä kesällä maatilalleen, ajatteleppas! Ja sinä voit arvata kuinka
muut rouvat olivat kateellisia, varsinkin kamarineuvoksetar, joka aina
on niin olevinaan. Hän onkin niin tavattoman herttainen ja miellyttävä
tuo vanha paroonitar!

VILANDER. Veli senaattori on myöskin ollut niin ystävällinen ja niin
hauskalla tuulella. Tiedätkös hän sanoi minua vahingossa
Vigilanderiksi. Olisipa vaan sen tehnyt joku muu, niin kyllä minä
olisin häntä -- -- mutta mehän olemme vanhoja koulutovereita, hehehe!
Mutta tuo puhe -- mitä minä nyt oikeastaan -- --

AMELIE. No, mieti sitä nyt vähäisen. Minä menen vieraiden luo siksi
kuin suoritatte robbertinne. (Kääntyy takaisin.) Mutta miltä minä
näytän tänä iltana? Eikö pukuni vaateta minua? sanoppas Pontus.

VILANDER. Näytät kymmenen vuotta nuoremmalta, Amelinkkani. Tule tänne
niin saat muiskun, hehehe!

AMELIE (mennessään, nauraen). No, ei tule kysymykseenkään.

VILANDER (miettien puhettaan). Hm! Hyvät herrat ja naiset! Koska me nyt
olemme tänne kokoontuneet -- -- Ei, ei se passaa -- Sanotaan: ei ole
hyvä miehen olla yksinään -- -- niin sen vuoksi kun me nyt olemme tänne
kokoontuneet, niin -- -- niin -- -- No, kyllä se sitten menee kun on
lasi kädessä.



KUUDES KOHTAUS.

    HAMARI (tampuurin ovesta), VILANDER, HENTUNEN.

VILANDER. No, myöhäänpä tulitkin, poikaseni.

HAMARI. Iltaa! Onko tämän näköistä miestä sitten täällä kaivattu? Olin
johtokunnan kokouksessa ja sanoin itseni irti. Olen saanut tuon paikan
Bakussa, josta teille kerran puhuin.

HENTUNEN (vie totitarjottimen vasempaan).

VILANDER. No, sepä helkkarin hauskaa. Mutta sittenhän me tulemme sinut
kadottamaan. Milloinka sinun pitää lähteä?

HAMARI. No, täytyy ensin järjestää asiansa täällä. Kirjaviahan nuo
ovat, mutta kun saan niin suuren palkan, niin ehkä pääsen kunnollisesti
lähtemään parin viikon päästä.

HENTUNEN (palaa ja menee ulos perältä).

VILANDER. Entäs Bertha?

HAMARI. Niin, antakaa nyt anteeksi appivaari, mutta kyllä minä menen
yksin.

VILANDER (raapii päätään). Niin niin -- kirottu juttu tämä! Mutta mitä
siihen nyt voi, kun asiat ovat niin kärjistyneet. No niin, ei mitään
ikävyyksiä tänään. Tule pois, niin saamme pienen lasin. Vai tahdotko
ehkä mennä naisia tervehtimään?

HAMARI. Pelkään etten ole mikään miellyttävä henkilö heidän silmissään.
Varmempi siis turvautua Bakkukseen.

VILANDER. No, tule sitten.

    (Molemmat vasemmalle)



SEITSEMÄS KOHTAUS.

    BERTHA. JUNG.

BERTHA (hyvin elegantti). Ajss, kuinka se piinaa minua että kaikkien
silmät meitä seuraa. Niinkuin me olisimme mitään kummituksia muka!

JUNG. No, mitä siitä välittää. Me tunnetut henkilöt, jotka aina olemme
yleisön huomion alaisina pian siihen totumme.

BERTHA. Minä tahtoisin jotain juotavata.

JUNG. Ehkä lasi vettä -- --?

BERTHA. Ei vettä, viiniä sen pitää olla. Kas tässähän onkin. (Ottaa
tarjottimelta täytetyn lasin) Maljanne!

    (Juo lasin pohjaan yhdessä hengenvedossa)

JUNG (samoin). Maljanne, rouva!

BERTHA. Minä olen nyt semmoisessa omituisessa mielentilassa että huolin
viis siitä mitä muut minusta ajattelevat.

    (Istuutuu sohvaan vasemmalle.)

JUNG (istuutuu hänen viereensä). Niin, sehän on luonnollista. Emmekö
ole vapaita indiviidejä, emmekö itse määrää elämästämme. Ja mitä nuo
muut ihmiset sitten ovat? Joukko outoja olennoita, joiden naamoja
tuskin toisistaan eroittaa. Kompakti massa, jossa ei yksilötä voi
huomata. Jotain semmoista, jota silmä kyllä pintapuolisesti havaitsee,
mutta jota ei sen koommin pane mieleen. -- Tiedättekö miltä tuntui
minusta kun yhdessä liitelemme valssin sävelien mukaan? Tuntui kun
olisimme kahden kesken koko maailmassa, ei muita ollenkaan. Kun
tanssisimme suuressa metsässä, jossa puut soittivat tanssimusiikkia,
kuu paistoi suurena kaarilamppuna eikä ollut menneisyyttä eikä
tulevaisuutta. Aikaa ei ollut.

BERTHA. Niin, sitä samaa minäkin tunsin -- vaikka kumminkaan en aivan
niin. Kun ajattelin tulevia päiviäni -- yksinäisyyttäni, niin tuntui
kuin veitsi olisi tunkeutunut sydämeeni. Mutta minä työnsin sen pois
tuon tunteen. Nauti sekunneista sanoin itselleni.

JUNG. Te tulette siis minua vähän kaipaamaan kun matkustan? Niin, minun
täytyy sitä uskoa. Nuo silmät eivät voi valehdella. Ja minun kun tästä
pitäisi tulla maailman onnellisemmaksi ihmiseksi, päinvastoin tulen
siitä vaan vielä onnettomammaksi.

BERTHA. Emme -- emmekö ole vapaita indiviidejä.

JUNG. Mitä -- mitä te sanotte?

BERTHA. Ei mitään -- mitä te luulette minun tarkoittaneen? Oh, tuo
viini meni varmaan päähäni.

JUNG. Kuulkaa rouva, te ette myöskään ole onnellinen.

BERTHA. Mistä te sen päätätte?

JUNG. Kun te olette niin vieras ympäristöllenne -- ei kukaan teitä
ymmärrä. Ja elämä on siedettävissä ainoastaan kun ollaan kaksittain --
kun saa sen jakaa jonkun hengenheimolaisen kanssa.

BERTHA. Sitähän minäkin välistä olen ajatellut -- mutta mitä sitä voi
kohtalolleen.

JUNG. Mutta päätimmehän juuri että ollaan vapaita indiviidejä. Itsehän
sitä kohtalonsa luo.

BERTHA. Niin, ehkä te miehet, mutta meidän naisten laita on toinen.
Meillä ei ole teidän lujuutta. Kohtalo meidät musertaa. -- Me elämme
hiljaista jokapäiväistä arkielämää, emme toivo, emmekä sure, kaikki on
yhdentekevää. Silloin tapahtuu jotain odottamatonta. Esimerkiksi joku
henkilö astuu meidän tiellemme, aivan tuntematon ennen. Mutta hän
vaikuttaa niinkuin olisimme hänet joskus ennen nähneet -- niinkuin
olisimme häntä kauvan kaivanneet -- niinkuin hän tulisi meitä noutamaan
kauvaksi, kauvaksi. Ja meidän kohtalomme on täytetty. Niinkuin
noiduttuna me häntä seuraamme ja -- -- Ah, mitä minä puhunkaan! Tunnen
semmoista väsymystä -- --

JUNG. Rouva Bertha -- -- en tiedä -- -- uskallanko -- --

BERTHA (korjaa pääkoristettaan). Tuo kukkakin tuossa tukassa niin
vaivaa minua. Se on varmaan rautalanka, joka -- --

JUNG. Minä autan -- minä autan -- jos saan luvan -- --

BERTHA. Niin, jos olisitte niin kiltti. Mutta hiljaa -- hiljaa -- --

JUNG. Tälläkö tavalla? Kas niin -- odottakaa -- --

BERTHA. Ai, ai, se pistää -- se pistää -- --

JUNG. Eikö nyt ole parempi -- --?

BERTHA. Ehkä -- en tiedä --

    (Hän lähenee niinkuin vahingossa Jungia.)

JUNG (ottaa häntä äkkiä vyötäisiltä ja suutelee häntä rajusti). Bertha,
Bertha, seuraa minua Italiaan!

BERTHA (irtautuu hänestä). Mitä uskallatte!

JUNG. Bertha, sinä rakastat minua! Sinä seuraat minua!

BERTHA. Vait! Te olette hullu! Joku voi tulla!

JUNG. Sinä seuraat!

BERTHA. En koskaan.

JUNG. Huomenna me menemme -- yöjunassa -- ei kukaan tiedä mitään -- --

BERTHA. En, en -- --!

JUNG. Ja parin päivän päästä olemme jo kaukana tästä harmaasta
Suomesta. Uusi aika koittaa meille. Sinä tulet minua inspireeraamaan
uusiin teoksiin ja nimemme tulee loistamaan yhdessä kauvaksi
tulevaisuuteen asti.

    (Aikoo suudella häntä. -- Musiikki ulkopuolella alkaa.)

BERTHA. Hiljaa, sinä villi poika! Hiljaa, sanon minä! Meidän pitää
mennä takaisin saliin etteivät mitään epäile. Annan sinulle sitten
merkin kun -- --

JUNG (yrittää taas suudella, mutta samassa ilmestyy LUNDSTRÖM
vasemmalta).



KAHDEKSAS KOHTAUS.

    EDELLISET. LUNDSTRÖM.

BERTHA. Ah, siellä on joku! (Luontevasti ja nauraen.) Ei, herra Jung,
kyllä te erehdytte -- asia ei ole sillä tavalla -- ei suinkaan.

LUNDSTRÖM (ivallisesti). Pyydän anteeksi! En suinkaan häiritse?

BERTHA. Ei millään muotoa. Me lopetimme juuri intressantin keskustelun,
jossa olimme vähän eri mieltä. Tulkaa nyt, herra Jung, musiikki on jo
alkanut.

    (Menevät.)

LUNDSTRÖM (katsoo heidän perään). »Eri mieltä!» Kiitoksia paljon, kyllä
minä sen uskon! Eikö tuo piru olisi häntä suudellut, jos en olisi
sattunut tulemaan. Täydellinen skandaali puhkeaa kohta, sen tunnen
sieramissani. Ja kyllä minä pidän huolta siitä että se tulee
tunnetuksi. Se on pieni yksityislystini, se. Hehe!

    (Aikoo mennä perältä kun HENTUNEN tulee vastaan kantaen
    tarjotinta laseineen.)



YHDEKSÄS KOHTAUS.

    HENTUNEN. LUNDSTRÖM.

LUNDSTRÖM. No, vielä se vahtimestarikin vaan jaksaa olla mukana
passaamassa kuin ennenkin maailmassa.

HENTUNEN. Niin niin, tuntuuhan jalat jo vähän jäykiltä, mutta täytyyhän
sitä hankkia sivutuloja mistä niitä saa. (Panee tarjottimen pöydälle
oikealla ja järjestää lasit.) Köyhä mies, köyhä mies!

LUNDSTRÖM. Vai köyhä! Joka voisi ostaa koko tämän talon sisustuksineen,
kaikkineen. (Samassa putoaa Hentusen varomattomuudesta lasi
sisältöineen sohvalle.) No, kas nyt! Mitä te teitte! Hieno sohva meni
pilalle!

HENTUNEN. Voi voi, mikä vahinko, voi voi!

    (Lankeaa polvilleen ja rupeaa kiireesti käsiliinallaan
    pyyhkimään päällystä.)

LUNDSTRÖM. Antaa olla pyyhkimättä; se tulee siitä vaan pahemmaksi. Mitä
ainetta se oli?

HENTUNEN (pyyhkien). Taisi olla Sauternia.

LUNDSTRÖM. Siitä tulee pilkkuja. No, sepä nyt vasta kömpelyyttä!
Hentunen saa hankkia siihen uuden päällyksen. Antaa olla sen
pyyhkimisen, sanon minä.

HENTUNEN. No no, herra kamreeri, kuinka te nyt noin kiivastutte. Kyllä
minä assessorin kanssa tästä sovin.

LUNDSTRÖM. Mutta huonekalujen pitää olla kunnossa. Assessori saa muuten
niitä itse korjauttaa.

HENTUNEN (nousee). Mutta minä en ymmärrä mitä tämä asia kamreeria
liikuttaa.

LUNDSTRÖM. Mitäkö se minua liikuttaa! No, se on yhdentekevä --
liikuttaahan tuo vähän. Se on aina ikävää nähdä pilkkuja kauniilla
huonekaluilla.

HENTUNEN. No, siinä tapauksessa uskallan sanoa että tämä asia -- heheh
-- koskee minua hiukan enemmän kuin teitä, herra kamreeri.

LUNDSTRÖM. Teitä? Mitenkä niin?

HENTUNEN. Muuten vaan, muuten vaan. Kun tietysti saan korvata vahingon.

LUNDSTRÖM. Ei -- ei se sitä ole. Te olette niin salaperäisen näköinen,
Hentunen. (Itsekseen.) Ah, voisiko se olla mahdollista! (Ääneen.)
Kuulkaa -- tuota -- Onko assessori teille mitään velkaa?

HENTUNEN (avoimin suin). Häh?!

LUNDSTRÖM. Onko hän teille velkaa, kysyn? Oletteko saanut häneltä
mitään hypoteekkiä? Esimerkiksi -- esimerkiksi -- huonekaluja?

HENTUNEN. O-o-olen.

LUNDSTRÖM. Nämäkö tässä?

HENTUNEN. Salongin -- vierashuoneen -- --

LUNDSTRÖM (jatkaa). Ruokasalin ja makuukamarin -- --

HENTUNEN (samoin). -- »jotka vielä saan pitää luonani -- --»

LUNDSTRÖM (samoin.) -- »mutta jotka hän minulta saa periä -- --»

HENTUNEN (samoin). -- »jos en määrättyjen kolmen kuukauden kuluessa
suorita hänelle yllämainittua summaa 2,000 markkaa.» (Lyö kätensä
yhteen.) Herra Jessus siunatkoon!

LUNDSTRÖM. No, nyt on piru merrassa!

HENTUNEN. Se petturi! Se hävytön veijari! Se roisto!

LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa! Se teidän sopimuksenne, milloinka se on
päivätty? Sanokaa pian. Minun on kahden kuukauden vanha -- ja teidän?

HENTUNEN. No, sun suuri luoja! Ja minun on eiliseltä päivältä.
Sittenhän minä en saa mitään -- en niin mitään. En, minä en anna niitä
muille, ne kuuluu minulle. Minä menen hänen luokseen ja paljastan hänet
kaikkien kuullen ja kerron kuinka minua köyhää miestä on petetty ja
narrattu -- --

LUNDSTRÖM. Hiljaa, sanon minä! Mistä tiedätte että me olemme ainoat,
joille ne on pantattu, mistä te sen tiedätte. Hiljaa, ihmiset kuulevat
meitä.

    (Pari herraa ovat näkyvissä perällä, mutta poistuvat sitten.)

HENTUNEN. En -- minä menen -- tulkoon sitten mitä tahansa, minä en
pelkää. Minä tahdon rahani pois -- rakkaat rahani, joita minä niin
suurella vaivalla olen koonnut -- -- --



KYMMENES KOHTAUS.

    EDELLISET. HAMARI.

HAMARI. Mitä täällä niin vilkkaasti keskustellaan? Mitä on tapahtunut?

LUNDSTRÖM (selittää hänelle hiljaa mistä on kysymys).

HENTUNEN (sill'aikaa). Ja semmoinen lipevä teeskentelijä! Löi minua
olkapäälle ja sanoi, että se on aina niin hauska nähdä minua -- että me
niin hyvin ymmärrämme toisemme -- että minä kuulun heidän perheeseensä.
Kaunis perhe! (Itku suussa.) Saatanan roskaväkeä se on eikä mikään
perhe.

HAMARI (Lundströmille). Olkoon kuinka tahansa, niin vahtimestari on
saatava täältä pois -- Kuulkaapas vahtimestari, seuratkaa minua -- minä
selitän asiat -- tahtoisin puhua kahden kesken kanssanne. Tulkaa nyt,
niin -- --

    (Ottaa häntä käsivarresta.)

HENTUNEN. Ei ei, minä tahdon puhua suuni puhtaaksi. Minä vaadin
oikeutta -- minä vaadin rahani takaisin. Ettehän te mitään tähän voi.
Eihän teillä ole rahaa -- köyhä lutikkahan te itsekin olette.

HAMARI. Eipäs tiedä, eipäs tiedä. Niin, ei tässä mikään auta. (Vie
hänet pois väkisin) Kas niin, vieraat kuulevat meitä -- --

HENTUNEN. En -- en tule -- Tämä on väkivaltaa -- -- (Ulkopuolella.) Voi
voi, sitä roistoa, sitä pirullista roistoa -- --!

    (Vieraita on kokoontunut oviaukolle. Musiikki taukoo.)



YHDESTOISTA KOHTAUS.

    VILANDER. LUNDSTRÖM.

VILANDER. Kuka täällä tämmöistä meteliä -- --?

LUNDSTRÖM (vie hänet syrjään). Tule tänne Vilander vähäisen. Vastaa
minulle suoraan ilman verukkeita. Onko huonekalusi pantattu muille,
paitsi minulle ja Hentuselle? Vastaa!

VILANDER (on pudota seljälleen säikähdyksestä). Mi-mi-mitä!
Kuinka -- --?

LUNDSTRÖM. Vastaa!

VILANDER. Mutta se -- sehän oli vaan muodon vuoksi -- kyllä
minä -- --

LUNDSTRÖM. Vastaa, sanon minä!

VILANDER. Eikä ole. Mutta -- --

LUNDSTRÖM. No, puhu suusi puhtaaksi. Soh! Pian!

VILANDER. Vanhan ystävyytemme nimessä -- elä tee mitään skandaalia,
Lundström! Minä olin niin kovassa pulassa -- ei auttanut muuta. Ne --
ne ei ole vielä maksettu.

LUNDSTRÖM. Hyvä, sen arvasinkin. Mutta jos et lankeemispäivänä lunasta
tuota vekseliä, niin syytä sitten itseäsi seurauksista, muista se.



KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET, AMELIE, PAROONITAR (keskustellen BERTHAN kanssa),
    KAMARINEUVOKSETAR selittää jotain JUNGILLE, MIILI (seuraa
    äitiänsä), KÄKI puhuu jonkun vieraan herran kanssa. Muita
    VIERAITA saapuu vähitellen sisään. Viimein SENAATTORI.
    KAMARINEUVOS ja nuo molemmat herrat. FIINA.

AMELIE (lasi kädessä). No, Pontus, ettekö jo ole valmiita. Minä olen
odottanut että tulisit sanomaan, mutta -- --

VILANDER. Jahah jahah, aijoin juuri tulla -- mutta sain vähän estettä.
Hentunen -- se tahtoo sanoa Lundström -- --

AMELIE. Niin, missä Hentunen on että tulisi tarjoomaan?

    (Viittaa Fiinalle, joka seisoo syrjässä.)

SENAATTORI, KAMARINEUVOS ja molemmat HERRAT (vasemmalta).

AMELIE (Vilanderille puoliääneen). No, kuinka sinä olet noin
hajamielisen näköinen? Mitä sinulle on tapahtunut? Voitko pahoin?

VILANDER. En suinkaan -- en suinkaan. Olen vaan vähän hermostunut
kun täytyy puhua -- ja kun ajattelen että Miili nyt tulee meidät
jättämään -- --

MIILI. Pappa, siirretään tämä julistaminen toiseksi kerraksi. Ehtiihän
sitä vielä.

AMELIE. No kaikkea! Sepä vasta oikku! Kun juuri tätä varten on kutsuttu
vieraita. -- Kilistä nyt lasillasi ja sano pari sanaa, Pontus.

VILANDER (katsoo ympärilleen onko kaikki saaneet lasinsa ja kilistää).
Hyvät naiset ja herrat! Sanotaan ettei ole hyvä miehen olla yksinään.
Hm! hm! -- Eikä naisenkaan, hm! -- Hyvä herrasväki! Minulla on tytär --
minulla on kaksi -- mutta minä nyt en siitä toisesta puhu -- sillä hän
on jo onnellisissa naimisissa -- hm -- naimisissa. Minä puhun nyt vaan
nuoremmasta tyttärestäni -- sillä, niinkuin jo sanoin, niin minulla on
kaksi tytärtä -- toinen vanhempi ja toinen nuorempi. (Rykii; pieni
äänettömyys.) Hyvä herrasväki! Avioliitto on tärkeä askel elämässä --
tärkeä -- sangen tärkeä. Se voi onnistua -- ja se voi epäonnistua.
Niin, en minä nyt itsestäni puhu. Hm! -- Niin, ehkä herrasväki ymmärtää
mistä on kysymys. Eräs nuori mies omasta virastostani -- omasta
virastostani -- vahtimest -- hm -- herasöötinki Yrjö Käki on pyytänyt
tyttäreni Miilin vaimokseen -- ja saan sen vuoksi täten kunnian
julaista heidän kihlauksensa. Eläkööt siis kauvan ja onnellisesti
tyttäreni Miili ja hänen rakas sulhasensa herasöötinki Hent -- tuota --
Käki piti minun sanoman. Eläkööt!

    (Naurua, onnentoivotuksia ja lasien kilistelemistä.)

(Esirippu lankeaa.)



KOLMAS NÄYTÖS.


Sama huone. Oviverhot lasketut alas. Näyttämö on tyhjä. Aika edellä
puolen päivää. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä on kaksi päivää
kulunut.



ENSIMÄINEN KOHTAUS. VILANDER, AMELIE, FIINA sitten BERTHA.

AMELIEN ÄÄNI (oikealta). Fiina Fiina, missä sinä viivyt ihminen -- --!

VILANDERIN ÄÄNI (vasemmalta). Fiina! Eikös Fiina ole siellä? Fiina!

FIINA (kädessä tarjotin, jolla on rohtopulloja ja vesikannu). Taivaan
herra, enhän minä voi jakaa itseäni kahtiakaan!

    (Oikealle.)

AMELIEN ÄÄNI. Fiina! Valeriaanani -- Valeriaanani --!

VILANDERIN ÄÄNI. Fiina, Fiina! Se kylmä vesi -- Fiina!

FIINA (tulee takaisin). No, tämäpä vasta meteliä! Hulluksihan tästä
tulee!

    (Vasemmalle.)

BERTHA (vasemmalta, kävelypuvussa pieni laukku kädessä). Ei ketään
täällä. Hyvä, niin pääsen heitä tapaamasta. Kun nyt vaan näkisin tuon
Fiinan, että voisin hänelle tämän kirjeen --

    (Ottaa taskustaan pienen kirjeen).

FIINA (tulee).

BERTHA. Ah, tuossa hän onkin! Kuule Fiina, minulla olisi sinulle pieni
asia. Tahtoisitko toimittaa sen minulle?

FIINA. Kyllä. Mutta koko talo on nyt aivan ylös alasin. »Pääkaupungin
lehdessä» on ollut pilakirjoitus, joka kuuluu koskevan meidän
herrasväkeä, vaikka nimiä ei ole mainittu. Puhutaan eräistä komeista
kihlajaiskemuista pari päivää sitten hienommassa perheessä, jossa
elettiin yli varojen ja jossa samassa tilaisuudessa tuli ilmi että
kaikki huonekalut olivat pantatut ja lisäksi kahdelle yhtaikaa eikä
edes maksettukaan vielä. Onko rouva sitä lukenut?

BERTHA. Kyllähän minä sen luin. Mitä siitä mitä sanomalehdissä seisoo.
Ja kuka sanoo että se on heistä?

FIINA. Kuuluupa vaan niin olevan. Assessorska on huutanut ja rähissyt
koko aamupäivän ja assessori on aivan suunniltaan. Hän valelee päätään
kylmällä vedellä ja on niin höperön näköinen että saa nähdä kuinka
hänen käy! Miili neiti itkee ja kulkee molempien välillä sovittaakseen
heitä, mutta assessorska on sulkeutunut huoneeseensa, ottaa rohtoja ja
on kieltäytynyt assessoria näyttämästä itseään hänelle. Eikös rouva
mene heitä katsomaan?

BERTHA. En nyt tällä kertaa -- ehkä myöhemmin. Kuulehan Fiina, tämän
kirjeen tässä sen sinä annat assessorskalle. Mutta ei vielä -- vasta 15
tai 20 minuutin perästä. Ja muista ettet näytä sitä kenelle muulle.
Ymmärrätkö?

FIINA (ottaa kirjeen). Mikä kirje tämä sitten -- --?

BERTHA. Ei mitään -- se on minulta -- se on vaan mamman ja minun
kesken. -- Ah, joku tulee! Piiloita, piiloita se, ettei kukaan näe ja
muista vasta 15 minuutin perästä. Hyvästi!



TOINEN KOHTAUS.

    BERTHA, FIINA, MIILI (oikealta).

MIILI. Onko Fiina täällä? Ah, Bertha! -- Fiina on hyvä ja menee mamman
luo.

FIINA (oikealle.)

MIILI. Bertha, Bertha, sinä tiedät mitä on tapahtunut. Kuka semmoista
olisi voinut luulla! Pappa rukka, pappa rukka!

BERTHA. Niin, onhan tämä hyvin ikävä juttu enkä todellakaan voi
ymmärtää kuinka pappa on voinut ryhtyä näin halpamaiseen tekoon.

MIILI. Elä sinä pappaa moiti, me olemme kaikki siihen syypäät. Kuinka
emme ole eläneet ja tuhlanneet, ja pappa on niin hyväsydäminen ja
rauhaa rakastava eikä milloinkaan ole tahtonut kieltää meiltä mitään.
Ja nyt hän saa siitä kärsiä. Herra Jumala, kuinkahan tämä loppuukaan!

BERTHA. No, ehkä tätä vielä voi arransjeerata. Onhan papalla niin
paljon tuttavia.

MIILI. Mitä niistä. Ei ne enää hänestä välitä. Pappahan nyt tykkänään
on menettänyt luottamuksensa. Ja siitä hän nyt onkin niin
epätoivoissaan se luottamus kun oli hänelle kaikki kaikessa, sanoo hän.
Ja mammakaan ei tahdo häntä enää nähdä. Tule nyt sinä ja koeta heitä
sovittaa, minä en sitä voi.

BERTHA. Kukahan lie tämän kirjoittanut, tiedätkö sinä?

MIILI. Mistä sen tietää? Pappa luulee että se on tuo ilkeä Lundström.
Mutta tule nyt Bertha, niin mennään mamman luo.

BERTHA. Minä -- minä nyt en tällä kertaa -- Minulla on vähän
asioita -- --

MIILI. Mitä niistä nyt. Jätä ne toistaiseksi.

BERTHA. En voi. Ja sitä paitsi -- en minä osaa heitä lohduttaa. Sinä
sovit siihen paremmin kuin minä. Hyvästi nyt, Miili!

MIILI (alakuloisesti). No, hyvästi sitten!

BERTHA. Niin, hyvästi nyt! Elä aina onnellisena ja ajattele joskus
minuakin. (Halailee ja suutelee häntä.) Hyvästi hyvästi, rakas, pikku
Miilini!

    (Kiirehtii ulos.)

MIILI. Mitä -- mitä tämä merkitsi! Hänellä oli kyyneleet silmissä!
Jättääkö hän meidät, vai -- --? (Juoksee vasemmalle.) Bertha, Bertha,
odotahan vähän -- minulla on jotain sinulle sanomista -- -- Ei, hän on
jo poissa.



KOLMAS KOHTAUS.

    MIILI. VILANDER.

VILANDER (ilman kaulusta, liivit avoinna ja katse harhaileva ja
onneton). Ei, minun täytyy saada häntä puhutella. Minä tarvitsen
lohdutusta, muuten tulen sekaisin. Olenko minä sitten jo niin syvään
langennut, ettei oma vaimonikaan minusta enää välitä. (Menee ja
koputtaa arasti ovelle.) Amelie! Amelinkkani! Kuulehan!

MIILI. Antakaa nyt mamman olla siksi kun hän tyyntyy hyvä pappa.

VILANDER. Hiljaa! -- Amelie, se olen minä. -- Sinun oma rakas
Pontuksesi. Elä nyt enää ole vihoissasi. Kyllä kaikki vielä tulee
hyväksi -- minä olen sähköittänyt täti Beatalle -- hän kyllä auttaa
meitä kun hätä on näin suuri. -- Amelie, etkö kuule? (Hiljaisuus.)
Amelie, muistatkos meidän nuoruuden aikoja? -- kun muutimme uuteen
pieneen kotiimme -- sitä onnen päivänpaistetta ja iloa -- ja kuinka me
rallatimme ja tanssimme -- kuin pieni lintupari omassa pesässään.
Amelie! -- Amelie! Ei vastausta. (Huokaa syvään.) Amelie, sinä rakastit
minua kumminkin kerran. Eikö siitä enää ole rahtuakaan jälellä
sydämessäsi? Ajattele, minä olen jo vanha mies -- sinäkään et enää ole
nuori -- kaikki me tarvitsemme anteeksiantoa. -- Amelinkkani, entisen
rakkautemme nimessä -- elä enää ole suutuksissasi -- anna minun tulla
sisään -- --

MIILI. Mutta kuule nyt pappa -- --

VILANDER. Anna minun tulla sisään ja istua sinun viereesi ja sitten
itkemme yhdessä meidän kovaa kohtaloamme (nyyhkii) meidän kovaa
kohtaloamme. (Kuuntelee.) Ei mitään. (Kävelee edestakaisin muutamia
askeleita, sitten päättäväisesti.) Amelie, minä tahdon puhua kanssasi.
-- Jassoo, sinä olet päättänyt ettet mitään vastaa. Minä kysyn vielä
kerran, saanko tulla sisään vai kuinka kauvan minun täytyy sinua
rukoilla. (Yhä kiihtyneellä raivolla.) Vastaa, sanon minä. Jassoo, no
sitten tulen väkisin -- minä olen herra talossani, minä -- ja minä
heitän teidät ulos kadulle kaikki tyynni, mammat ja tyttäret ja joka
sorkan -- --!

MIILI (joka on istunut syrjässä nyyhkien, ryntää ylös ja ottaa häntä
käsivarresta). Pappa pappa, mitä sinä ajattelet -- mikä sinua
vaivaa --!

VILANDER (vaipuu kokoon). Niin -- niin -- mitä se oli? Taisin vähän
kiivastua. Tuntuu niin omituiselta tässä.

    (Koettaa päätänsä.)

MIILI. Odota, minä tuon sinulle lasin vettä. Kas tässä!

VILANDER. Kiitos! Miili, elä jätä minua. Pidäthän sinä toki vähän
vanhasta isästäsi?

MIILI. Rauhoitu, rauhoitu nyt, pappa kulta.



NELJÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. HAMARI.

HAMARI. Hyvää päivää! Mitäs taloon kuuluu?

VILANDER. Hamari! -- Päivää!

HAMARI (luontevasti). Asiat on hullusti, eikö niin?

VILANDER. Tuletko sinäkin minua pilkkaamaan? Enkö ole jo tarpeeksi
merkitty!

HAMARI. Niin, appivaari on ollut vähän tyhmä. Mutta tehty on tehty eikä
siihen enää mitään taida. Ei auta muu kuin katsoa elämää suoraan
silmiin. Minä sen vuoksi neuvoisin teitä -- --

VILANDER. Minä en huoli sinun neuvostasi. Mikä oikeus sulla on tulla
minua neuvomaan, poikanulikka? Kyllä minä olen hommannut -- kyllä
kaikki vielä tulee hyväksi.

MIILI (Hamarille). Oletko hiljakkoin tavannut Berthaa, Niilo?

HAMARI. En persoonallisesti, mutta on minulla ollut tietoja hänestä.
Miten niin?

MIILI. Hän pistäytyi juuri täällä ja otti minulta niin kummalliset
jäähyväiset -- --

HAMARI. Oli kai vähän hermostunut.

VILANDER (alakuloisesti taas). Kuuleppas, tuleppas tänne, mitä ne sanoo
minusta kaupungilla, Hamari? Mitä ne puhuu minusta kadulla ja
ravintoloissa? Olet kai kuullut?

HAMARI. Tietysti nauravat ja räkättävät kuin harakat, jotka ovat
löytäneet oikein hyvän makupalan. Mutta olkaa huoleti, kyllä ne pian
teidät unhottavat kun saavat hampaihinsa uuden jutun ja semmoisista ei,
Jumala paratkoon, näy olevan mikään puute tässä meidän herttaisessa
Helsingissämme, haha. Mutta mitäs niistä. Mietitäänpäs nyt millä
tavalla asiat -- --

VILANDER. En minä tahdo kuulla mitään -- en minä jaksa -- ja johan minä
sanoinkin että kyllä minä olen hommannut. -- Mutta ajatteleppas, on se
sentään kauheata kun ei tohdi pistäytyä kadullakaan ettei katupojat
näyttäisi sormellaan. Ja virastoon sitten! Milloinka minä sinne
uskallan mennä? Siellähän ovat pahimmat viholliseni. Ja mitä se minun
tuleva vävynikin, se säntillinen mies, minusta ajattelee? On tämä
elämätä, on tämä elämätä!

HAMARI. Kun tulin niin näin herasöötingin kävelevän tuolla ulkona
kadulla ja katselevan ikkunoihin, niinkuin hän aikoisi tänne.

VILANDER. Minä en ota häntä vastaan. Minä en tahdo ketään nähdä. Mamma
ja Miili saavat puhua hänen kanssaan. -- Kuuleppas Hamari, kun se
mammakaan ei enää tahdo minusta mitään tietää. Ei suvaitse minua kuulla
eikä nähdä. Hän on sulkeutunut kamariinsa ja -- --

MIILI. No, mitä nyt pappa -- --

VILANDER. Niin, oletko semmoista ennen kuullut? Oma vaimoni! Niin,
kaikkea tässä saa kokeakin! Mutta mitä muka hän sitten on olevinaan
oikeastaan? Ihminen kuin minäkin -- yhtä hassahtava. Ei, minun pitää
päästä hänen puheille -- se ei auta. Aivan tässä paikassa. Minä -- --

    (Aikoo nousta.)

MIILI. No no pappa, istu nyt rauhassa ja kuule mitä Niilolla on sinulle
puhuttavaa. Ainahan te ennen niin hyvin olette tulleet toimeen
keskenänne.

VILANDER (vaipuu taas kokoon). No, puhu nyt sitten, puhu -- kun vaan
pääsen sitä kuulemasta.



VIIDES KOHTAUS.

    EDELLISET, FIINA sitten KISÄLLI.

FIINA (tampuurin ovesta). Täällä on eräs herra, joka tahtoisi puhutella
assessoria.

VILANDER. En minä ota vastaan ketään. Minkänäköinen herra se on?

FIINA. Siistinnäköinen vanhempi mies. Puhuu kimakalla äänellä.

VILANDER. Kimakalla äänellä? No, antaa hänen tulla sitten.

FIINA (menee.)

KISÄLLI (akkamainen ääni). Päivää!

VILANDER (mutisee). Päivää!

KISÄLLI. Onko se assessori Vilander itse, jos saan luvan kysyä?

VILANDER. Minä se olen.

KISÄLLI. Terveisiä sitten mestarilta, nikkarimestari Hakkaraiselta.
Minä olen hänen ensimäinen kisällinsä ja tulen ilmoittamaan että
viedään pois mööpelit, jotka assessori sai puoli vuotta sitten.

VILANDER. Viedään pois mööpelini! Mitä puhutte?

KISÄLLI. Niin, kun ne ei ole maksettu.

VILANDER. Hävytöntä! Kyllä minä jonkun päivän päästä tuon rahaa.

KISÄLLI. Mestari sanoi ettei assessorin sanaan ole luottamista. Tulin
nyt vaan edeltäpäin sanomaan että assessori tietää. Iltapäivällä tulen
niitä hakemaan hevosilla. Hyvästi! Näkemiin asti!

    (Menee.)

VILANDER. No kaikkea! Tuommoista sitä saa kärsiä kun joutuu skandaalin
esineeksi. Mutta kyllä se on viimeinen kerta kun häneltä enää mitään
tilaan -- --

MIILI (itsekseen). No, nythän me olemme aivan hukassa.

    (Menee oikealle.)



KUUDES KOHTAUS.

    VILANDER, HAMARI, FIINA, ASIANAJAJA.

FIINA. Siellä on eräs herra, jolla on asiata assessorille.

VILANDER. Taas! Elä laske häntä sisään. Sano että makaan.

FIINA. Se on hieno herra ja niin kohtelias.

VILANDER. Kohtelias? Kukahan se on? No, antaa hänen tulla.

FIINA (menee).

ASIANAJAJA, (keski-ikäinen mies salkku kainalossa). Onko se assessori
Vilander, jonka kanssa minulla on ilo puhua?

VILANDER. Kyllä se minä olen.

ASIANAJAJA. No, sepä hauskaa, oikein hauskaa! Minä olen asianajaja
Pimpstén Speditiooni-Komissiooni-Inkassotoimisto. (Ottaa paperin
salkustaan.) Minulla olisi tässä pieni viinilasku Mikkel ja K:nilta --
350 markkaa -- bagatelli vaan. Jos passaa?

VILANDER. Olen tykkönään unhottanut -- --

ASIANAJAJA. Jaa jaa, sehän on luonnollista, aivan luonnollista. Kuka
niitä kaikkia muistaa, varsinkin tämmöisiä vähäpätöisiä. Saan siis
kunnian kuitata tämän pienen lapun ja levereerata firmalle saatavansa.
Saanko nöyrimmästi pyytää kynää ja mustetta. Antakaa anteeksi, että
vaivaan, antakaa anteeksi!

VILANDER. Minulla nyt ei tällä kertaa ole sisällä aivan noin paljon.
Kyllä minä huomenna -- --

ASIANAJAJA. Herra assessori laskee leikkiä -- tämmöinen vaatimaton
summa --!

VILANDER. Olen satunnaisesti vähän rahanpuutteessa tänään, mutta -- --

ASIANAJAJA. Siis ei. (Pistää laskun takaisin salkkuun.) Valitan sitten
että tulin häiritsemään. Annan siis laskun ulosottomiehelle -- siinähän
on vähän enemmän formaliteettejä -- mutta jos sillä tapaa sopii
paremmin herra assessorille, niin en minä suinkaan -- -- Olisi muuten
sanomattoman hauskaa saada palvella herra assessoria. Ehkä uskallan
antaa korttini. (Panee käyntikortin pöydälle.) »Lasse Pimpstén.
Speditiooni, kommissiooni, Inkassotoimisto.» -- Minulla on kunnia!

    (Kumartaa ja lähtee.)

VILANDER. Halpa viinilasku! Kehtaavat jättää asiamiehelle -- --!



SEITSEMÄS KOHTAUS.

    VILANDER, HAMARI, SUUTARIPOIKA.

POIKA (kumartaa ja raapii jalallaan). Hyvää päivää!

VILANDER. No, mitäs pojalla on asiaa?

POIKA (kuin edellä). Päivää! Onhan se assessori Vigilander itse?

VILANDER. Tiedä huutia! No, mitä sinä tahdot?

POIKA. Minä tulin pyytämään maksua niistä puolipohjatuista saappaista,
jotka viime viikolla toin tänne kyökin puolelle. Piika vei ne sisään ja
sanoi ettei herralla nyt ole rahaa.

VILANDER. Pötki paikalla tiehesi -- kyllä maksu tänään lähetetään.

POIKA. En, en minä lähde. Mestari sanoi etten saa tulla takaisin ilman
rahoja. Siinä on ollut kirjoitus lehdissä, sanoi mestari, että tuon
Vigilanderin asiat ovat päin mäntyyn ja tuo viimeinen korjaus on vielä
maksamatta, niin että juokse heti sitä karhuamaan ettei se mene hukkaan
jos se piru tekee konkurssin, ja varo tukkaasi jos tulet ilman
takaisin, sanoi mestari, niin että enhän minä -- --

HAMARI. Tule tänne, poika. Kuinka paljon se on?

    (Kaivelee liivintaskuaan.)

POIKA (kääntyy Hamariin). Neljä markkaa 50 p., hyvä herra.

HAMARI. Tuoss' on. Mene!

POIKA. Kiitoksia, kiitoksia hyvin paljon! Hyvästi!

    (Katoo.)

VILANDER. Konkurssi! Vai niinkö sitä jo minusta puhutaan.

HAMARI. Ei ole tarpeen. Kuulkaapas kuinka minä olen miettinyt. Te
kutsutte kokoon kaikki karhunne ja tarjootte heille puolet palkastanne,
johon heidän täytyy tyytyä, sillä parempi jotain kuin ei mitään.
Minullakin on nyt suurempi palkka ja muutaman vuoden perästä minäkin
voin teitä -- --

VILANDER (kiivaasti). Johan minä sanoin etten neuvojasi tarvitse.
Merkillistä kun pitää olla päälletunkeva, vaikka pitäisi paremmin
ymmärtää. Mene matkaasi ja anna minun olla rauhassa, sanon!

HAMARI. Niin no, hyvästi sitten, en minä tahdo teitä vaivata.

VILANDER. Ei ei, elä mene -- en voi olla yksin. Minä pelkään, minä
pelkään jotain -- jotain -- --

    (Pitää päätään).



KAHDEKSAS KOHTAUS.

    EDELLISET. FIINA sitten KÄKI.

FIINA. Herasöötinki Käki kysyy ottaako herrasväki vastaan.

VILANDER. Ei! En tahdo häntä nähdä. Tule pois Hamari, tule pois tänne
minun puolelle.

FIINA. Mitä minä sitten hänelle sanon?

VILANDER. Pyydä astumaan sisään. Sano Miili neidille -- tee mitä
tahansa. Tule pois, Hamari.

    (Katoo.)

FIINA (menee.)

HAMARI (mennessään). Jos oikein tuon miehen tunnen, niin kyllä hänen
asiansa on ratkaisevaa laatua.

FIINA. Herassöötinki on hyvä ja istuu, minä ilmoitan Miili neidille.

    (Oikealle.)

KÄKI (yksin). Huh, tämä on vastenmielinen asema. Tuntuu kuin en olisi
oikein varma itsestäni. Mutta en saa epäröidä. Koskeehan se minun omaa
parastani. Pää-asia on vaan esiintyä arvokkaasti ja miehekkäästi. --
Hiljaa, nyt hän tulee.



YHDEKSÄS KOHTAUS.

    KÄKI. MIILI (tulee verkalleen, katsoo Käkeä mitään sanomatta).

KÄKI (rykii). Hyvää päivää! Mitä kuuluu?

MIILI. Mitäkö kuuluu! Ja sitä sinä nyt kysyt!

KÄKI. Niin -- minä tarkoitan -- kuinka Miili voi?

MIILI. Kiitos, minua ei vaivaa mikään. Istu alas!

KÄKI. Kiitoksia -- minä nyt en oikein jouda -- -- Virasto -- --

MIILI (paussi). Sinulla on jotain sanomista, eikö niin?

KÄKI (rykii ja suoristaa itseään). Niin, kyllä minulla on Miilille
sanomista. Toivon ettei Miili pane pahakseen, asia on minulle tärkeä --
minä olen varaton mies -- ei ole minulla muuta kuin tulevaisuuteni --
sitä minun pitää ensimäiseksi ajatella. Jos Miili suvaitsee, niin
minä -- --

MIILI. Miks' et sano minua sinuksi niinkuin ennen, vaan Miiliksi?

KÄKI (koettaa hymyillä). No, sen vuoksi -- kun se minun mielestäni
sopii paremmin tähän meidän nykyiseen asemaan. Minun täytyy vakuuttaa
Miilille, etten tätä askelta ota ilman surua. Mutta minä olen vakavasti
miettinyt asiata kaikin puolin ja omatuntoni sanoo, ett'en muulla
tavalla voi toimia.

MIILI. No, mitä se sinun -- anteeksi Yrjön -- omatunto sitten sanoo?
Annahan kuulla.

KÄKI. Se sanoo -- se sanoo -- Niin -- kyllä se tuntuu minusta hyvin
vaikealta sitä sanoa -- --

    (Pyyhkii otsansa.)

MIILI. Ehkä minä sitten autan herra Yrjöä tielle.

KÄKI (eloisasti). Niin niin -- jos tahtoisit -- jos -- --

MIILI (ottaa kihlasormuksen sormestaan). Onko se kysymys tästä?

KÄKI. Hehe -- aivan oikein -- -- Kuinka sinä aavistit. Se on minulle
niin suuri helpotus että sinä itse -- -- Se ei tunnu nyt enää niin
piinaavalta.

MIILI. Kuule, oletko milloinkaan rakastanut muita paitsi itseäsi?

KÄKI. Kuinka sinä noin puhut? Sinä tahdot minua loukata. Ainahan minä
sinua -- anteeksi! -- Miiliä olen kunnioittanut ja tulen Miiliä
vastedeskin kunnioittamaan, siitä voit olla varma.

MIILI. Sen vuoksiko että minä annan sinulle tämän sormuksen takaisin?
Kas tässä!

KÄKI (ottaa sen mielihyvällä), Miili -- minä saan kiittää sinua niin
paljon! Se tuntuu nyt minusta oikein kevyeltä ja hyvältä. Et suinkaan
sinä hyvin kovasti tästä pane pahaksesi. Tässä olisi sitten se minun
sormukseni -- minä panen sen tänne pöydälle. Kas tässä se on!

MIILI. Olkaa niin hyvä -- herra Yrjö Käki.

KÄKI. Niin, kuinkas tuo nyt on muuten? Tarkoittaako Miili että kun me
eroamme -- että me taas kutsuisimme toisiamme herraksi ja neidiksi kuin
ennen kihlaustamme.

MIILI. Se tahtoo sanoa -- purkaa sinun-maljamme, ha ha. Niin, eiköhän
tuo olisi parasta, sillä olisihan se teille ikävä, jos muut sattuisivat
tuota sinuttelemista kuulemaan. Se vaikuttaisi varmaan teidän
kallisarvoiseen tulevaisuuteenne.

KÄKI. Minä pyydän -- tämä ei ole mikään leikin asia.

MIILI. Eihän tuon pitäisi niin olla, mutta kumminkin panee se
väkisinkin nauramaan.

KÄKI. Se on sopimatonta. Nauratteko minulle?

MIILI. Teille -- ja itselleni. No, hyvästi siis -- ja kiittäkää minua
että pääsitte niin pian tästä situatioonista, joka luultavasti on
saattanut teille paljon huolia ja huokauksia. Hyvästi siis entinen
sulhaseni, hyvästi! Haha!

KÄKI. Minä toivon, niinkuin jo sanoin, että ymmärrätte etten ole
ottanut tätä askelta kevytmielisyydestä, vaan vakavan harkinnan
perästä -- --

MIILI (viittaa hänelle että menisi). Hyvästi! Raukka!

KÄKI. Ra-ra-raukka! Se on hävytöntä -- se -- se -- Hyvästi!

    (Menee kiivaasti).

MIILI (yksin). Niin, täytyykö minun nauraa vai itkeä, sitä en itsekään
tiedä. Tämmöinenkö se sitten oli se mies, johonka vielä muutamia päiviä
sitten luulin olevani niin rakastunut! Kuinka olen milloinkaan voinut
olla näin sokea, sitä en ymmärrä.



KYMMENES KOHTAUS.

    AMELIE. MIILI.

AMELIE (avattu kirje kädessä verkalleen ja juhlallisesti). Miili,
valmistaudu kuulemaan suurta uutista. Bertha on poissa.

MIILI. Poissa! Missä? Mitä?

AMELIE. Hän on lähettänyt minulle tämmöisen lapun. Lue se!

MIILI (lukee kirjeen). »Minä seuraan sydämeni ääntä. Kun luette tämän,
niin olen matkalla Italiaan runoilija Jungin kanssa. Terveisiä! Bertha»
-- Oi Jumalani, enkö aavistanut oikein! Bertha, Bertha, kuinka sinä
olet voinut sillä tavalla unhottaa itseäsi!

AMELIE. No, sanos muuta! Niinkuin ei perheessämme olisi jo kylliksi
skandaalia! Se hävytön kappale! Mutta niinhän sen lopullisesti piti
käymänkin. Mutta hänen miestään täytyy valmistaa.

MIILI. Hän on täällä.

AMELIE. Mene sitten sanomaan hänelle.

MIILI. En -- en minä voi.

AMELIE. Kyllä minä hänelle puhun. Se on minun velvollisuuteni äitinä.
Hänen pitää matkustaa heidän perästään ja tuoda Berthan takaisin,
ennenkuin asia tulee yleisölle tunnetuksi. Anna tänne kirje ja kutsu
häntä sisään.

MIILI (vasemmalle, josta heti palaa).



YHDESTOISTA KOHTAUS.

    ENTISET. VILANDER. HAMARI.

VILANDER (kun näkee vaimonsa). Amelinkkani, Amelinkkani -- viimein siis
tulit -- vihdoin voin sun kanssasi -- --

AMELIE (torjuen). Hiljaa! Ei minulla teidän kanssanne ole mitään
puhumista, se on vävylleni, jolle minulla nyt on asiaa.

VILANDER (vaipuu tuoliin istumaan). Ei sittenkään -- --

AMELIE. Olen saanut kirjeen tyttäreltäni Berthalta.

HAMARI. Hauskaa kuulla. Minä myöskin.

AMELIE. Milloinka? Tänään?

HAMARI. Tänään.

AMELIE. Te tiedätte siis -- --?

HAMARI. Ehkä kollationeerataan. (Ottaa taskustaan kirjeen.) Luenko?

AMELIE. Olkaa hyvä!

HAMARI (lukee). »Minä seuraan sydämeni ääntä. Kun luet tämän niin olen
matkalla Italiaan runoilija Jungin kanssa. Terveisiä! Bertha.» -- Onko
se oikein?

AMELIE. Oikein on. Ja mitä te nyt aijotte tehdä?

HAMARI. En mitään.

VILANDER. Mitä? Onko Bertha karannut? Mun oma lapseni! No, se vielä
puuttui!

AMELIE. Teidän velvollisuutenne on matkustaa hänen perästään ja tuoda
hänet kotiin.

HAMARI. Ei pistä päähänikään. Uskallan nimittäin epäillä onko se minun
velvollisuuteni ollenkaan. Ja sitä paitsi olen vähän herkkusuu vississä
suhteessa -- en tahdo mielelläni syödä omenaa, johon toinen jo on
hampaansa iskenyt.

AMELIE. Te välitätte siis vähät skandaalista? Te annatte heidän mennä?
Niinkö?

HAMARI. Aivan niin. Sanonpa vielä lisäksi: lykkyä tykö!

AMELIE. Te olette raaka -- sivistymätön -- ilman sydäntä! Eikä se kumma
olekaan jos Bertha on teidät jättänyt. Itse te olette tähän syypää, sen
nyt huomaa kaikki ihmiset.

MIILI (Vilanderin luona). Elä nyt sure pappa -- minähän aina jään sinun
luoksesi, sillä kun juuri sanoin -- --

VILANDER. Siis kihlauksesi purettu -- toinen ukonlyömä toisensa
perästä! Tämä on liian paljon yhtaikaa -- tämä on liian paljon -- --!

AMELIE. Mitä? Onko Miilin kihlaus purettu? Onko sulhasesi -- --?

MIILI. Niin, hän kävi täällä ja antoi sormuksensa takaisin -- --

AMELIE. No, nythän on maailma aivan mullin mallin. Vähät hänestä, sillä
minä en häntä milloinkaan ole voinut kärsiä, mutta mitä maailma, mitä
ihmiset -- --! (Vilanderille.) Niin niin, se on kaikki teidän syynne,
herraseni. Ja sen vuoksi minä en enää tahdokkaan olla teidän kanssanne
minkäänlaisessa tekemisessä. Me kyllä voimme asua yhdessä -- sen sallin
-- mutta huoneet jaetaan kahtia, me syömme erikseen ja olemme kaikin
puolin vieraita toisillemme. -- Kas niin, tule nyt pois, Miili.

MIILI. Mutta mamma -- katsopas nyt pappaa, kuinka hän kärsii -- --

AMELIE. Kärsiköön -- se on hänelle oikein --



KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. FIINA.

FIINA. Tässä olisi sähkösanoma assessorille.

VILANDER (hyppää ylös). Sähkösanoma! Se on tätiltä. Aivan oikein, se on
Oulusta. Kuitatkaa joku.

HAMARI (kuittaa ja FIINA menee kuitilla).

VILANDER. Se hyvä täti! (aukaisee sähkösanoman, lukee sen hiljaa,
pudottaa sen lattialle, katsoo tylsästi ympärilleen ja rupeaa sitten
hillitsemättömästi nauramaan).

MIILI. Herra Jumala, mitä se sisältää! (lukee) »En voi lähettää rahaa,
en enää hallitse omaisuuttani. Olen tänään mennyt naimisiin nuoren
pehtorini kanssa. Onnellinen tätisi.» -- Onko se mahdollista!

VILANDER (nauraa). Hahahaha! No, nyt se romahtaa. Antaa tulla vaan.
Katso tuolla ne lähestyy, ne mustat vuoret. Ne tulee yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi -- nyt tuo on aivan päälläni. Ai, kuin se painaa -- ai, kun
se painaa! -- Ja vielä tuo toinen -- ja tuo kolmas -- minä painun maan
sisään. Mutta mitä te minulle voitte --- minä vaan nauran teille --
minä vaan nauran -- --

AMELIE. Pontus Pontus, Jumalan tähden, mikä sinua vaivaa! mitä sinä
puhut -- --!

VILANDER. Mene helvettiin siitä sinä täti perkele, muuten väännän
nenäsi korkkiruuviksi -- ja tulkaa tänne te muutkin häävieraat -- kyllä
minä teitä tanssitan. Niin, tanssitaan, tanssitaan ja lauletaan ja
nauretaan -- ja nauretaan -- ja nauretaan! Hahaha!

MIILI (nyyhkii). Pappa on sekaisin.

HAMARI. Täällä on lääkäri tarpeen.

    (Menee.)

AMELIE. Pontus, etkö enää tunne minua? Sehän on Amelie -- oma
Amelinkkasi. (Kun Vilander yhä vaan nauraa.) Pontus Pontus, anna
anteeksi kaikki paha, mitä olen sinulle tehnyt, anna anteeksi! Kuule,
kuulehan minua!

    (Esirippu lankeaa.)



NELJÄS NÄYTÖS.


Vaatimattomasti mutta kodikkaasti sisustettu pienempi huone. Oikealla
puolella sohva ja sen edessä pöytä, vasempaan kirjoituspöytä. Samalla
puolella ikkuna. Ovi perällä ja oikeaan. -- Iltapäivä kevätkesällä. --
Viisi vuotta on kulunut.



ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    MIILI. PALVELUSTYTTÖ (noin 14 vuoden ijässä, kantaen teetarjotinta,
    jonka hän asettaa pöydälle).

MIILI (joka kirjoituspöydän ääressä korjaa vihkoja, kääntämättä
itseään). Jassoo, teesi on jo valmis, Anna. Peitä sitä vähän, herra
tulee heti, hän on vaan tavallisella iltakävelyllään rannalla.

PALVELUSTYTTÖ. Hän on jo takaisin tulossa. Näin hänen pistäytyvän
sisään Viikunan puotiin vastapäätä. Enköhän minäkin saisi mennä vähän
kaupungille kun on niin kaunis ilma?

MIILI. Hyvin mielelläni, mutta elä viivy kauvan, sillä mahdollisesti
saadaan tänä iltana vieraita.

PALVELUSTYTTÖ. Vieraita? Kiitoksia, en minä kauvan ole.

    (Menee.)

MIILI (yksin). Kohta minä siis tulen hänet tapaamaan. Ja mitä minä
silloin hänelle vastaan? Jos sydämeltäni kysyn, niin kyllä vastaukseni
jo on valmis, mutta teenkö silloin oikein, teenkö silloin oikein? Sitä
minä yöt ja päivät olen miettinyt.



TOINEN KOHTAUS.

    MIILI. VILANDER.

VILANDER (paljon vanhentunut). Hyvää iltaa, rakas lapseni! Yhä sinä
vaan niitä vihkojasi korjailet.

MIILI. Se onkin heti tehty. Ja kohtahan niistä tykkänään pääsenkin kun
lukukausi kahden päivän perästä loppuu. Istu nyt pappa, niin tulen heti
kaatamaan sinulle teetä.

VILANDER (istuutuu). Ihana ilta tänään, kesä tekee tuloaan ja vanhakin
siitä iloitsee. On niin hauskaa asua täällä laitakaupungilla, täällä on
melkein kuin maalla eikä sitä täällä tarvitse pelätä tapaavansa vanhoja
tuttaviakaan. Kävin myös siellä puutarhurin luona ja hän lupasi pitää
huolta mamman haudasta niinkuin edellisinäkin kesinä. Niin niin,
milloinkahan tässä minunkin kurja elämäni saa loppunsa, milloinkahan
minut viedään sinne mamman viereen? Hohoo!

MIILI. Kas niin, elä nyt taas niitä synkkiä ajattele, pappa.

VILANDER. Niin, mutta kun minä kuolen, niin sinä jäät yksin, yksin
maailmaan. Kuuleppas Miili, kyllä sinun nyt täytyy vakavasti ajatella
tuota asiata, josta niin usein olen sinulle puhunut. Ja mitä sinulla
oikeastaan on tuota Viikunata vastaan, sitä en ymmärrä. Nuori,
hyvännäköinen, rehellinen ja toimelias mies, vähän kömpelö ja ujo
tosin, mutta sehän on sivuasia. Minä säälin miestä, sillä minä näen
että hän rakastaa sinua ja joka kerta kun olen siellä hänen laskujaan
kirjoittamassa, niin hän kysyy sinua, mutta hän ei uskalla tuoda esille
tarjoomustansa kun hän ei ole varma jos sinä -- --

MIILI. Kas niin, nyt se on valmis. No, nyt juodaan teetä, pappa.

VILANDER. Jaa jaa, aina sinä pujahdat pois tuosta pääasiasta. Mutta
enhän minä muuta tarkoita kuin parastasi ja -- --

MIILI. Kyllähän minä sen ymmärrän, pappa kulta, mutta kun on nuori ja
terve ja työkykyinen, niin aina sitä tässä elämässä toimeen tulee.
Otappas näitä pikkuleipiä, pappa.

VILANDER (teetä juoden). Niin, se on totta, minnekkä minä olisin
joutunut ilman sinua -- Kun ajattelen näitä viimeisiä vuosia!
Täydellinen häviö -- yleinen halveksiminen -- ero virasta -- vankila --
ei näet kelvannut asianajajani puolustus tuon hermokohtaukseni johdosta
etten silloin olisi ollut täydessä järjessä -- sitten mamman kuolema.
Niin, eihän minulla silloin ollut ketään maailmassa paitsi sinua,
Miili. Mutta juuri sen vuoksi -- --

MIILI. No, elä nyt noin puhu. Emme me nyt sentään ole aivan ystäviä
vailla, pappa.

VILANDER. Keitäs ne sitten olisivat, sanoppas se?

MIILI. No, esimerkiksi -- esimerkiksi Niilo.

VILANDER. Niin, Hamari siellä Bakussa. Niin niin, se on totta, hän on
rehti mies. Ja aina hyvällä tuulella. Lähettää joka jouluksi meille
sata markkaa että saisimme ostaa oikein lihavan kinkun, niinkuin hän
kirjoittaa. Mutta nyt hän ei ole antanut kuulla itsestään moneen
aikaan.

MIILI. Ei -- eihän tuo ole.

VILANDER. Vai onko tullut häneltä kirjettä? Sinähän sen parhaiten
tiedät. Ennen hän aina kirjoitti minulle, mutta nyt kirjeet ovat
sinulle osoitetut ties mistä syystä.

MIILI. Mutta sehän on yhdentekevä kun ne kuuluvat meille yhteisesti,
pappa.

VILANDER. Mutta minä pelkään ettet sinä lue kaikkea mitä niissä seisoo.
Se viimeinenkin kirje näytti niin pitkältä, mutta yks kaks sinä sen
vaan minulle luit. Onko teillä joku salaisuus keskenänne, jota ukko
höperö ei saa kuulla. Se ei ole kauniisti tehty teiltä, sen sanon.

MIILI. No, onhan meillä tavallaan.

VILANDER. Niin, enkös arvannut oikein!

MIILI. No, tiedä se siis -- hän tulee takaisin kotimaahan.

VILANDER. Mitä? Mistä syystä?

MIILI. Hän saa paikan täällä Suomessa. Mutta sen hän itse voi kertoa
sinulle kun hän saapuu.

VILANDER. No, milloinka hän saapuu sitten?

MIILI. Aivan kohta.

VILANDER. Tänäänkö?

MIILI. Niin, tänään. Kyllä hänen tuossa paikassa pitäisi olla täällä.

    (Katsoo kelloaan ja menee ikkunan luo.)

VILANDER. No, sepä vasta oikea salaisuus, sen sanon! (Erikseen.) Hyvä,
oikein hyvä että tulee, niin hän saa puhua Miilille tästä minun
tuumastani. Miili panee paljon arvoa hänen sanalleen. Oivallinen
ajatus!

MIILI. Nyt hän tulee!

    (Kiirehtii oikealle.)

VILANDER. No, minnekkä sinä nyt juokset --?

MIILI. Menen -- menen vaan hakemaan teetä lisää -- --

    (Katoo).



KOLMAS KOHTAUS.

    HAMARI. VILANDER.

HAMARI (päivettynyt ja puvussa jotain vierasta). Terve taloon monesta
ajasta!

VILANDER. No, terve tuloa! Sepä oikein hauskaa jälleen nähdä sinua!
Miili, se veitikka, puhui sinun tulostasi vasta nyt juuri. Paina nyt
puuta, veikkoseni, Miili tulee heti.

HAMARI. Niin, täällähän minä taas olen Suomessa takaisin. Olin jo
kauvan sitten kyllästynyt siihen mustaan kaupunkiin, jossa ei päiväkään
paksujen savupilvien läpi pääse paistamaan ja jossa revolveri kourassa
täytyy pakoittaa työmiehet työhön. Ja kun sitten tarjottiin minulle
johtajanpaikka tässä uudessa »Orion» yhtiössä, niin ei muuta kuin
pillit pussiin vaan ja kiireimmiten valoisata Pohjolaa kohti. Mutta
kuinka täällä teillä oikeastaan jaksetaan?

VILANDER. No, senhän tiedät kirjeestämme. Mamman kuoltua kolme
vuotta sitten on Miili minulle kaikki kaikessa. Me elämme
hänen vaatimattomasta palkastaan, sillä mitä minä ansaitsen
puhtaaksikirjoittamisella ja semmoisella pienellä nakertamisella, se ei
ole paljon. Minun ainoa pyrkimykseni on nyt vaan saada hänelle hyvän
miehen, ennenkuin silmäni ummistan. Mutta siitä puhun vielä sinulle.
Mutta mitä sinulle itsellesi kuuluu? Terveenä olet saanut olla, sen
näkee jo päältäpäinkin.

HAMARI. No, pysyyhän sitä terveenä kun on yltä kyllin työtä ja muuten
vapaa mies.

VILANDER. Niin, sitähän sinä nyt olet. -- Oletko muuten kuullut mitään
hänestä -- Berthasta?

HAMARI. Enpä juuri. Näin kerran saksalaisessa lehdessä pienen uutisen
hänestä, siinä kaikki.

VILANDER. Se oli luultavasti sama uutinen, josta Miili minulle kertoi.
Oli esiintynyt eräässä sirkuksessa balettitanssijattarena. Hän on
auttamaton.

HAMARI. Se oli nyt hänen kohtalonsa. -- Mutta mitä minun piti
kysyäkään? Niin, se suuri runoilija, monsieur Jung, hän kai on jo
maineensa kukkuloilla, vai mitä?

VILANDER. No, enpä tiedä. Miili kerran puhui hänestä. Hänen viimeinen
runovihkonsa oli saanut ankaran arvostelun ja pilalehdet olivat sitä
ivanneet ja nyt hän itse kuuluu ruvenneen arvostelijaksi. Eihän se
hänen ja Berthan onni muuten kuulu kestäneen kuin pari kuukautta
ennenkuin tuli ero.

HAMARI. Tiedän sen. -- No, entäs tuo nuori eteenpäin pyrkivä
tsjinovnikka Käki. Joko hän on kiivennyt montakin arvoastetta
virkatikapuita ylöspäin?

VILANDER. No, sillä miehellä vasta on tulevaisuutta. Hän on juuri
saanut suuren matkarahan Venäjän kielen oppimista varten. Tapasin hänet
kerran kirjakaupassa, mutta hän käänsi minulle selkänsä. -- Eihän se
Lundströmkään minua enää tunne, Kun eräänä päivänä tulimme kadulla
vastakkain -- hän kävelee nyt kahdella sauvalla kovan reumatisminsa
vuoksi -- ja kun nöyrästi tervehdin häntä, niin irvisteli hän vaan
pahasti ja tuijotti toiseen seinään. Ja Hentunen se vaan rikastuu
rikastumistaan. Hiljakkoin hän on saanut valmiiksi uuden suuren
kivirakennuksen ja toiseen pannaan jo perustusta. En ole tavannut häntä
niiden onnettomien kihlajaiskemujen jälkeen, jolloin hullu operationini
tuli ilmi. Niin niin, suuressa lapsellisuudessani ja typeryydessäni
ainahan kuvittelin itselleni, että kyllä se täti viimeisessä tingassa
auttaa.

HAMARI. Niin, se on totta, vieläkö se Beata täti elää?

VILANDER. Kyllä hän minun tietääkseni vielä on hengissä, vaikka
miehensä kuuluu häntä rääkkäävän nälällä ja muullakin tavalla, mutta
hän on sitkeä kuin kumi. Muuten kuuluu koko talo jo olevan aivan
rappiolla miehen juoppouden tähden. Niin, kaikkihan me saamme kärsiä
tuhmuuksistamme. -- Mutta kuuleppas nyt. Niin kauvan kuin me vielä
olemme tässä kahdenkesken, niin puhun sinulle yhdestä asiasta.
Katsoppas, täällä on eräs nuori mies, joka on kovasti rakastunut
Miiliin.

HAMARI. Mitä? Kuka se on?

VILANDER. Eräs kauppias Viikuna, tässä vastapäätä, siivo ja varakas
mies -- vähän yksinkertainen ehkä, mutta niistähän tavallisesti tulee
hyviä aviomiehiä. Hän ei vielä ole kosinut, sillä hän pelkää rukkasia,
ja kun puhun tästä Millille, niin hän vaan panee kaikki leikiksi ja
alkaa rupattaa muista asioista. Ja sen vuoksi minä nyt pyytäisin, että
sinä, ystäväni, puhuisit Millille tästä asiasta ja selittäisit hänelle
kuinka kevytmielistä se on antaa näin hyvän tilaisuuden pujahtaa
käsistään ja -- --

HAMARI. Hahaha, sepä kummallinen pyyntö! Enhän minä tuota miestä
tunnekkaan.

VILANDER. Niin, eihän hänen tähtensä, mutta Miilin vuoksi. Olethan aina
pitänyt niin paljon Miilistä?

HAMARI. Kyllä. Oikein, oikein paljon.

VILANDER. Niin no, kun tämä nyt koskee hänen parastaan, niin -- --

HAMARI. Mutta jos Miili ei häntä rakasta?

VILANDER. Rakasta! Eihän ne naiset itsekään tiedä ketä ne rakastaa.
Pää-asia on että hän suostuu.

HAMARI. Niin, se on totta, eihän ne tiedä. No, minä koetan parastani.

VILANDER. No, kiitos! Sitä minä sinulta odotinkin. Ja nyt minä
pistäydyn tänne Viikunan kauppaan ja otan sieltä puoliskon portviiniä
että saamme juoda tulomaljasi ja jos sill'aikaa jo sopii aloittaa, niin
olisihan se hyvä. Onnen sattuma todellakin että tulit juuri nyt. En
minä kauvan viivy.

    (Ulos perältä.)

HAMARI (yksin). Tämäpä sangen omituinen asema, se on myönnettävä! Kun
itse tulen tuomiotani vastaan ottamaan, niin pannaan minut toisen
henkilön puhemieheksi samalle tytölle. Mutta ehkä se on juuri tämän
henkilön vuoksi kun hän viivyttää vastaustaan minulle. Mutta näenhän
hänen kirjeistään että hän minusta pitää. Ei, tätä en kauvemmin kestä,
minun täytyy saada varmuutta. Minun täytyy heti saada häntä tavata.

    (Katsoo ympärilleen kun ei tiedä minne kääntyä.
    Samassa tulee Miili.)



NELJÄS KOHTAUS

    MIILI. HAMARI.

MIILI (avonaisesti ja sydämmellisesti). Terve tuloa, Niilo!

HAMARI (eloisasti, tarttuen hänen käteensä). Niin, täällä minä nyt olen
ja kuinka kuuluu nyt minun tuomioni?

MIILI. Elä nyt noin puhu --

HAMARI. Niin niin, tässä minä nyt seison kuin koulupoika. Hyväksytäänkö
vai tuleeko reput?

MIILI. Elä katso minua noilla silmillä, kyllähän sinä tiedät -- --

HAMARI. Minä en tiedä mitään -- päinvastoin juuri tahtoisin tietää.

MIILI. Tiedäthän sinä että minä aina olen pitänyt sinusta -- että vielä
pidän sinusta niin paljon -- --

HAMARI. Sitä löytyy niin monenlaista semmoista pitämistä, mutta tässä
nyt vaan on kysymys eräästä erikoislajista. Ja se kutsutaan
rakkaudeksi.

MIILI (tuskallisesti). Niilo -- --!

HAMARI. Onko tämä sitä lajia?

MIILI. Rakastanhan minä sinua mutta -- --

HAMARI. Mutta?

MIILI. Se tuntuu niin vaikealta minulle siitä puhua. Istutaan tänne
niin koetan sitä selittää.

HAMARI (istuutuu hänen viereensä). Minä kuuntelen.

MIILI. Katsos -- se koskee Berthaa.

HAMARI (säpsähtää). Bertha! Mitä tämä häntä liikuttaa.

MIILI (pieni paussi). Hän on minun oma sisareni.

HAMARI. No, mitäs sitten?

MIILI (kuin edellä). Hän elää vielä.

HAMARI. Niin, kyllä minun tietääkseni.

MIILI (kuin yllä). Sinä olet kerran vannonut rakastaa häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä, eikö niin?

HAMARI. Kyllä. Mutta nythän me olemme laillisessa erossa.

MIILI. Vaikka. Mutta minusta tuntuu kuin te vieläkin olisitte
naimisissa, kun hän vaan olisi pitemmällä matkalla ja että te vielä
yhtyisitte kerran.

HAMARI. Sehän ei koskaan tule tapahtumaan, ei hänen eikä minun
puolesta, senhän sinäkin kyllä tiedät.

MIILI. Vaikka ei tulisikaan, niin hän on tuolla ulkona maailmassa
kumminkin. Ja jos -- --

HAMARI. Ja jos?

MIILI. Niin, jos minä tulisin sinun luoksesi, sinun vaimoksesi, niin
tuntuisi aina kun olisin Berthan kodissa ja että hän milloinka tahansa
voisi tulla ja heittää minut ulos kuin minkähän -- minkähän vieraan
ihmisen.

HAMARI. Mutta Miili, rakas Miili, kuinka sinä voit noin puhua! Sehän on
hullutusta!

MIILI. Saattaa olla. Mutta minusta se vaan niin tuntuu.

HAMARI. Ja tämä tunne, onko se sinussa niin voimakas että se estää
sinua tulemasta vaimokseni?

MIILI. En tiedä -- --

HAMARI. En tahdo sinua vaivata, mutta etkö sinä taistelemalla tuota
tunnetta vastaan luule voivasi sitä voittaa.

MIILI. En tiedä -- en voi sanoa --

HAMARI. Toisen tähden -- minun tähteni esimerkiksi, Miili.

MIILI. Niin sinun tähtesi.

HAMARI. Niin no, enhän minä sitä voi vaatia, mutta sanotaanhan sitä
että rakkaudelle on kaikki helppoa. -- Niin, nyt vasta oikein huomaan
kuinka onneton avioliittoni oli kun se eronkin jälkeen voi vaikuttaa
näin tuhoavasti elämääni! -- Mutta mitä tästä enää on puhumista. Reput
tuli ja sillä kuitti.

MIILI. Ei ei, elä sitä siltä kannalta ota. Kuule nyt vielä kun
selitän -- -- --



VIIDES KOHTAUS.

    EDELLISET. VILANDER.

VILANDER. Saakelin tyhmä juttu, saakelin tyhmä juttu! Kuule Hamari, et
suinkaan vielä ole puhunut tuosta asiasta, josta oli kysymys.

HAMARI. En -- en ole vielä ehtinyt.

VILANDER. Elä sitten puhukaan mitään; se on nyt tarpeetonta.

MIILI. No, mitä nyt on tapahtunut kun pappa on noin huonolla tuulella?

VILANDER. Mitäkö on tapahtunut? Ikävyyksiä. Se on sinun syysi, Miili.
En viitsi siitä puhuakaan.

MIILI. Minun syyni?

VILANDER. No, voinhan sen kertoa niin pääsen sitä sitten ajattelemasta.
Menin tuonne Viikunan puotiin ostamaan vähän portviiniä tulijaisiksi --
perhana senkin unhotin sinne harmissani. Viikuna ei ollut itse kotona
ja puhelin vähän puotimiehen kanssa päivän tapauksista, kun ulko-ovi
yhtäkkiä avataan ja Viikuna astuu sisään talonomistajan, tuon vanhan
lesken, kanssa. Molemmat loistivat tyytyväisyydestä ja vilkkuivat
toisilleen omituisella tavalla. Näin heti että heillä oli joku
salaisuus keskenään. Ja niin se olikin, sillä kun Viikuna näki minut,
niin tarttui hän eukon käteen, hymyili hölmömäisesti ja sanoi: saanko
esitellä morsiameni. Kuulitko sinä? Morsiameni! Ymmärrätkö? Hän oli
kihloissa tuon vanhan ihratynnyrin kanssa. Ymmärrätkö?

MIILI (hymyillen). Kyllä kyllä, mutta mitä siihen voi.

VILANDER. Niin, kyllä se on totta, mitä siihen nyt enää voi kun olet
tehnyt itsellesi tuommoisen vahingon. Ja ajatteleppas minun noloa
naamaani kun kaikki olin niin hyvin edeltäpäin valmistanut. Tämä nyt on
semmoinen häpeä että -- että -- --

MIILI (hyväilee häntä). Pappa kulta, oletko sinä kovasti suuttunut
minuun?

VILANDER. No, enhän minä ole suuttunut, mutta -- --

MIILI. Tulisitko tyytyväiseksi jos tietäisit minun joutuvan naimisiin?

VILANDER. Turha kysymys! Sitähän minä juuri -- --!

MIILI. No, ehkä löytyy vielä joku, joka minusta huolii.

VILANDER. Kuka? -- Mitä?

MIILI. Niin, minä sanon vaan että ehkä minä vielä voin tehdä sinulle
mieliksi.

VILANDER. Mitä tämä merkitsee? Kuinka minä tätä ymmärrän? Oletteko
te -- --?

MIILI. Onko sinulla mitään -- Niiloa vastaan, pappa?

VILANDER. Lapset, te olette pitäneet minua narrina. Tätäkö ne sitten
oikeastaan merkitsivätkin ne pitkät kirjeet, joita en saanut lukea? Te
olette siis -- --

HAMARI. Minä olen tänään pyytänyt Miilin vaimokseni, mutta -- --

MIILI. Luuletko, pappa, että tulisimme onnellisiksi, Niilo ja minä?

VILANDER. Sepä kysymys! Te molemmat hyvät ihmiset! Mutta en ole ennen
tullut tuota ajatelleeksi. Ja kun vielä pyysin sinua puhemieheksi,
Hamari, hahaha! Ukko on vanha, ukko on vanha.

MIILI. Mutta me tulemme sinua hoitamaan, sinä tulet asumaan luonamme ja
me kolme emme koskaan jätä toisiamme.

VILANDER. Minä olen aivan ymmällä.

HAMARI. Miili, sinä siis tahdot -- --?

MIILI. Papan, sinun ja meidän kaikkien tähden.

    (Ottaa häntä kaulasta.)

HAMARI. Miili! Rakas Miilini!

VILANDER (halailee heitä). Lapseni, tämä on onnellisin päivä
elämässäni! Kun kesä on tullut, niin vanhakin puu rupeaa uudestaan
kukkimaan.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kihlajaiskemut - Näytelmä 4:ssä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.