Title: Mestarin nuuskarasia - Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Author: Kiljander, Robert, 1848-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mestarin nuuskarasia - Yksinäytöksinen huvinäytelmä" ***


MESTARIN NUUSKARASIA

YKSINÄYTÖKSINEN HUVINÄYTELMÄ


Kirjoitti R. Kiljander


Ensimmäisen kerran julkaissut
K. J. Gummerus 1887.



HENKILÖT


BLOM, suutari, vanhapoika.
MARI, hänen veljensä tytär.
VILHO, nuori kauppias, Marin sulhanen.
JANNE, Blom'in kisälli.


_Näyttämö kuvaa huonetta Blom'in talossa. Perällä ja molemmissa
sivuseinissä ovet. Vasemmalla puolen sohva, sen edessä pöytä, jolla on
sanomalehtiä ja eräs rouvas-käsityö. Etunäyttämöllä oikealla puolen
ikkuna valkoisine kartiinineen. Ikkunan edessä lattialla muutamia
korkeita suurilehtisiä kasvia. Nuuskarasia on tuolilla._


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Vilho ja Mari (istuvat sohvassa)_.

VILHO. Sinä olet oikeassa, vallan oikeassa, armahani.

MARI. Niin, kuinka voi onnellista avioliittoa toivoakaan, elleivät
kihlatut ole täydesti vilpittömät toisiaan kohtaan?

VILHO. Juuri samaa mieltä olen minäkin. Sinä olet siis aina ollut
täydesti vilpitön minua kohtaan, Mariseni!

MARI. Niin olen. En koskaan ole tahtonut tehdä itseäni paremmaksi kuin
todenperään olenkaan. Mutta kuinka sinun laitasi on, Vilho? Etkö ole
sinäkään minulta mitään salannut? Teillä miehillä tavallisesti on niin
avara omatunto. Sinä veitikka, teeppä heti tili töistäsi! Vastaa, onko
sinulla mitään salaisuutta, jota et vielä ole Marillesi ilmoittanut?

VILHO. Minullako? Mikähän tuo olisi?

MARI. No, sitähän juuri tahdon tietää.

VILHO. Mutta minä vakuutan -- minun on tosiaankin mahdoton muistaa
mitään, jota olisin sinulta salannut. Se pahoittaa minua, pahoittaa
oikein kovasti, ellet sinä minua usko.

MARI. Suo anteeksi, armas Vilhoni! Kuinka voisinkaan sinua epäillä!
Kehenkä luottaisin tässä maailmassa, ellen sinuun, mun oma sulhoni!
Annathan minulle anteeksi? _(Nojautuu Vilhelmin olkapäähän)_.

VILHO. Oi, kuinka sievä ja suloinen sinä olet, ja kuinka oivallisen,
pienen eukon minä sinusta saan! _(Suutelee Maria)_.


TOINEN KOHTAUS.

_Edelliset. Janne (tulee oikealta)_.

JANNE _(itsekseen)_. Voi, hyvä Jumala, kuinka herttaista ja imelätä!
Kaksi kyhertävää kyyhkyisen poikaa! _(Yskii)_. Hm -- hm -- suokaa
anteeksi jos häiritsen!

MARI. _(säikähtää ja suuttuu)_. Janne! Mitä sinä tahdot?

JANNE. Aion vaan kysyä, neiti hyvä, oletteko nähneet mestarin
nuuskarasiaa?

MARI. Tietäisinkö minä hänen ilettävästä nuuskarasiastaan! Tuollahan se
näkyykin olevan tuolilla.

JANNE. Kiitoksia! _(Ottaa rasian)_. Pyydän vieläkin kerran anteeksi,
että häiritsin herrasväkeä hauskassa toimessanne, mutta älkää olko siitä
millännekään. Pitkittäkää vaan! Hahah!


KOLMAS KOHTAUS.

_Mari. Vilho._

VILHO. Häijy mies, tuo kisälli!

MARI. Hän on ilkein ihminen koko maailmassa. Hän on vihoissaan siitä,
kun olen sinun kanssasi kihloissa, sillä hän lienee luulotellut, että
tulisin hänelle vaimoksi, vaikka en koskaan ole voinut häntä kärsiä ja
olen aina ollut hänestä hyvin välinpitämätön.

VILHO. Ahaa, hän on siis mustasukkainen!

MARI. Mustasukkainen! Vieläpä mitä! Se vaan häntä harmittaa, että tällä
tavoin muutama tuhat markkaa menee hänen käsistään. Sillä hän tietää
minun tulevaisuudessa saavan periä setäni, ja rahoja hän himosi eikä
minua, vaikka tosin olisin voinut käydä kaupan päälle minäkin.

VILHO. Mutta etköhän tuomitse häntä liian ankarasti, kenties hän
hyvinkin sinua rakastaa. Siinä tapauksessa hän toki ansaitsisi
sääliväisyyttä.

MARI _(hymyellen)_. Kunhan et vaan sinä olisi mustasukkainen?

VILHO. Ole huoletta, minulla ei siihen ole vähääkään taipumusta. Mutta
nytpä johtuukin mieleeni eräs asia, josta vuorostani saan sinua tilille
vaatia. Etkö sinä itse kerran oikein todenperään käynyt mustissa
sukissa?

MARI. Hyi sinua, mitä puhut!

VILHO. Älä väitä, minä huomasin sen selvään. Se oli Eva Ruususen, tuon
nuoren lesken tähden, joka asuu tässä vastapäätä kadun toisella
puolella. Kas vaan, sinä punastut! Kuinka saatoitkaan olla niin
lapsellinen?

MARI. Niin kun luulin -- kun näin sinut niin usein hänen parissaan.

VILHO. Mutta olemmehan jo monia vuosia olleet tuttuja keskenämme ja sitä
paitsi olemme vähän sukuakin.

MARI. Niin, mutta hän on niin viehättävä ja panee kaikkein nuorten
herrain päät pyörälle.

VILHO. Se on tosi, että hän on vilkas ja iloinen nainen ja että hän
mielellään puhelee ja laskee leikkiä herrojen kanssa, jotka sentähden
ovat huvitetut hänen seurastaan; mutta ei siinä sen enempää ole.

MARI. Niin he luulevat, mutta ennenkuin asiasta tietävätkään, joutuvat
he paulaan.

VILHO. Noo, huonomman vaimon voisi saada kuin Eva on, sillä perinpohjin
hän on hyvä ihminen. Minua ei hän kuitenkaan ansoihinsa saa, minä kun
näet jo olen joutunut toisen ansoihin kiinni.

MARI. Hm, kuinka nyt sitten oikeastaan lieneekin sen asian laita? Sinä
puolustat häntä aina niin suurella innolla, että varmaankin luulen sinun
häntä vähän rakastelleenkin! Tunnusta vaan!

VILHO. No, totta tosiaankin, etkös ole aina vieläkin mustasukkainen!
Tuopa vasta on hullunkurista! Ha, ha, ha!

MARI. Eikö mitä, enhän minä sitä enää ole. Mutta koska sinä sen perille
olet tullut, niin täytynee mun tunnustaa, että ensimmältä kihloissa
ollessamme väliin todella kävinkin mustissa sukissa; vaan se tuli
ainoastaan siitä, etten sinua vielä silloin tuntenut niin hyvin kuin
nyt, kultaseni.

VILHO _(syleilee häntä)_. Niinpä sinä kuitenkin salasit minulta jotakin,
vaikka äsken väitit aina olleesi täydesti vilpitön minua kohtaan. Nyt
sinua siitä rankaisen. Katsos näin. _(Suutelee häntä)_.


NELJÄS KOHTAUS.

_Edelliset. BLOM (tulee oikealta työpuvussa, hyräillen vanhaa rakkauden
laulua. Hänen sisääntullessaan huudahtaa Mari: »ah, setä!» ja sieppaa
työnsä pöydältä; Vilho ottaa sanomalehden jota on lukevinaan)._

BLOM. La, la, la, la -- No no, älkää ilveilkö vanhan sedän kanssa, kyllä
minä näin kaikki. Ja vaikka en olisikaan mitään nähnyt, pitäisihän
kuitenkin tietää, ettei Vilho täällä sanomalehtien tähden aamusta
varhain iltaan myöhään oleskele. Ha, ha, ha, ylös alasin se näkyy
sinulla olevankin, ha, ha, ha!

MARI. Kuinka sinä saatat olla noin häijy, setä!

BLOM. Olenko minä häijy, vaikka olen sinulle hankkinut niin oivallisen
ja sievän sulhonkin? Sillä se nyt on varma, että ilman minua et sinä
häntä ikinä olisi saanut. Ell'emme me Vilhelmin kanssa olisi
satunnaisesti tulleet tutuiksi klubissa noin kuukausi takaperin ja
ell'emme siellä olisi joutuneet niin hyviksi ystäviksi, ei hän
luultavasti koskaan olisi jalkaansa kynnyksemme ylitse astunut. Niin,
kyllä sinun vaan on minua hänestä kiittäminen, tipaseni!

MARI. Tuota setä aina kehuu. Mutta kuinka te oikeastaan tulitte niin
hyviksi ystäviksi? Sitä ette vielä ole minulle kertoneet.

VILHO. Minä olin tilaisuudessa tekemään sedälle pienen avun. Hän näet
oli unhottanut rahakukkaronsa kotiin, ja minä tarjosin hänelle omani.
Vähäpätöinen asia tykkänään, vaikka setä siitä nosti niin suurta pauhua.

BLOM _(itsekseen)_. Voi sinua, veitikka! _(Ääneen)_. Aivan niin, minä
olin unhottanut kotiin _(arvellen ja tarkoittavalla silmäyksellä
Vilhoon)_ -- rahakukkaroni. _(Nuuskaa)_. Prosit, veljeni! Hahaha!

MARI _(uhkaa sormellaan)_. No, setä, setä!

BLOM _(pistää sukkelaan rasian taskuunsa)_. Voi, heikkari!

MARI. Et sinä koskaan muista, mitä olet minulle luvannut, setä.

BLOM. En muista, se on kyllä tosi.

MARI. Sinä olet auttamaton.

BLOM. Myönnetään, myönnetään. Mutta liian kovaa tuo kumminkin on, kun ei
omassa talossaankaan saa nuuskata.

MARI. Saathan sinä omassa kamarissasi ja verstaassa nuuskata niin paljon
kuin vaan haluat, ainoastaan minun kamarissani ja täällä vierashuoneessa
tulee sinun sitä välttää. Siitähän jo olemme sopineet.

BLOM. Mutta kuka sitä voi aina muistaa. Ja sitä paitsi minä nuuskaan
niin sievästi ja varovasti; harvat niin vähän panevat nuuskaa maahan
kuin minä.

MARI. Kyllä kaiketi! Siltä näyttävätkin matot ja huonekalut,
sanomalehdet ja, sanalla sanoen, kaikki paikat täällä kotona. Hyi, ei
ole mitään ilettävämpää kuin tuo nuuskaaminen! Etkö sinä kuitenkin voisi
siitä luopua, setä hyvä? Minä silloin pitäisin sinusta kahta vertaa
enemmän.

BLOM. Äläs vielä, tyttöseni! Siitä ei ilmoisna ikinä mitään tule.
Kieltäisinkö itseltäni parhaimman iloni tässä maailmassa? Eihän toki;
ennen sinun vihaasi kannan.

MARI. Mutta en ymmärrä, mitä iloa tuosta nuuskaamisesta voi olla.

BLOM. Sinä et ymmärrä sitä sentähden, kun et koskaan ole nuuskannut.
Mutta tahdotko, niin kerron sinulle sen hyödyn? Näes! Nuuskaaminen
elähdyttää sielua ja ruumista, se selvittää ajatukset ja auttaa meitä
tyytyväisyydellä vastaanottamaan ja kantamaan kaikki harmit ja
vastukset. Mikä se on, joka aamuisin avaa silmäni unen ummistuksesta?
Mikäs muu kuin nuuska! Mikä valtuusmiesten kokouksissa antaa minulle
viisaat ajatukset ja neuvot kaupungin eduksi ja hyödyksi? Ei muu kuin
nuuska! Mikä estää minua lyömästä tuota Janne lurjusta joka kerran, kun
hän tärvää minulta jonkun työn? Nuuska, tietysti. Kuka on kumppalini
yksinäisyydessä, kuka lohduttajani murheessa, ilomestarini kun nauraa
tahdon? Nuuska -- ja aina vaan nuuska. -- Noh, ihmetteletkö vielä, että
nuuskaa rakastan?

MARI _(hymyellen)_. Mitä sinä, Vilho, pidät tuosta ylistysvirrestä? Onko
siinä järkeä vähääkään? Luuletko nuuskan koskaan tuollaisia matkaan
saavan?

VILHO. Hm, en tiedä. Se kaiketi riippuu tottumuksesta.

MARI. Lienee sen laita niinkuin tupakoitsemisenkin, arvatakseni. Onpa
tosiaankin onni, ett'et sinä, Vilho, nuuskaa etkä tupakoitse.
Tupakoitseminen sittenkin voisi käydä laatuun, mutta nuuskaaminen. Hyi,
se on oikein hirveätä! Eikö ole totta, Vilho?

VILHO. Epäilemättä, epäilemättä. Se on tosiaankin inhottavaa.

BLOM _(alkaa kovasti yskiä)_. Hm, hm!

MARI. Kas nyt on nuuska mennyt sedän kurkkuun! Mutta hyvästi nyt, hyvät
herrat hetkeksi! Kello on jo kohta kymmenen ja minun täytyy mennä meille
toimittamaan aamiaista. Hyvästi Vilho.

_(Heittää Vilholle suutelon ja menee vasemmalle)_.


VIIDES KOHTAUS.

_Blom. Vilho._

BLOM. Kyllä sinä vaan olet aika veitikka!

VILHO. Vaiti, herran tähden!

BLOM. Semmoinen riivattu veijari? Panee kokoon mokomankin valhejutun ja
kertoo sen sitten niin tavattomalla viattomalla katsannolla.

VILHO. Älkää puhuko niin kovaa! Hän saattaisi kuulla.

BLOM. Rahakukkaroni olin unhottanut! Ha, ha, ha! No, otetaankos sitten
pikkuinen penni rahakukkarostamme? Ha, ha, ha! _(Tarjoo nuuskaa)_.

VILHO. Ei, en minä ota.

BLOM. Kyllä sinä nyt olet hieno olevinasi, mutta toista oli silloin, kun
ensi kerran yksissä olimme. Mahdottoman suuren avun sinä kuitenkin
minulle teit tuona klubi-iltana. -- Olin juuri istunut pelipöydän ääreen
ja aioin virkistää voimiani nuuskalla, kun suureksi harmikseni
huomasinkin nuuskarasiani kadonneeksi. Minä, pöllö, olin jättänyt sen
nuttua muuttaessani kotiin! Kun ei peluutoveristani kukaan nuuskaa
käyttänyt, eikä kyypparikaan voinut sitä minulle hankkia, ei tullut muu
eteen kuin tyytyä siihen, mitä ei auttaa voinut, ja seurata peliä niin
hyvin kuin voi. Minä tietysti hävisin. Kumppalit nauroivat minulle, minä
suutuin siitä vielä enemmän ja aioin juuri jättää koko seuran, kun sinä,
veljeni, kohteliaasti kumartain lähestyit, esittelit itsesi, sanoit
kuulleesi minun kadottaneen nuuskarasiani ja tarjosit minulle hienoimman
hajuista havannaa sievimmästä, pienestä hopearasiasta koko maailmassa.
Olinpa, totta tosiaankin, vähällä langeta kaulaasi pelkästä
ihastuksesta. Siitä illasta se oli, josta ystävyytemme alkunsa sai.
_(Tarjoo taaskin nuuskaa)_. Kas niin, ota nyt sentään hyppysellinen sen
illan muistoksi.

VILHO. En ota, en, tiedäthän setä, ett'en enää käytä nuuskaa.

BLOM. Olet sitä tosin vakuuttanut monta monituista kertaa, mutta en sitä
lempo vieköön sittenkään voi uskoa. Koska oikeastaan teit tuon suuren
päätöksen? _(Nuuskaa, varovasti katsahtaen taakseen, laskee rasian
pöydälle ja niistää kovalla äänellä nenäänsä)_.

VILHO. Samana päivänä sen tein, jona Marini opin tuntemaan. Olinhan jo
sitä ennen teiltä kuullut, ettei hän voinut kärsiä niitä, jotka
nuuskaavat ja tietysti tahdoin ennen kaikkea häntä miellyttää.

BLOM. Etkä sen koommin ole kertaakaan nuuskannut?

VILHO. En kertaakaan.

BLOM. Onko se oikein totta? Luota vain minuun ja sano totuus, en minä
sitä Marille kerro.

VILHO. Uskotte tai ei, totta se kuitenkin on.

BLOM. Vaan eikö ollut hirveän vaikeata jättää tuo vanha, totuttu tapa?

VILHO _(huoaten)_. Totta puhuakseni, tuntui se jotensakin vaikealta,
setä hyvä.

BLOM. Sen hyvin arvaan, poika parka!

VILHO. Mutta siinä ei mikään auttanut; kuinka olisin muussa tapauksessa
rohjennutkaan Maria kosia?

BLOM. Vaan millä tavalla siitä kuitenkin saatoit luopua? Kerroppa tuo
minulle!

VILHO. Varsin yksinkertaisesti. Nuuskan viskasin pihalle, ja rasian
lahjoitin eräälle ystävälle.

BLOM. Se oli huono keino. Vähitellen sinun olisi pitänyt siitä luopua,
vähitellen. Saatpa nähdä, sinä vielä kerran aloitat uudestaan! Saatpa
nähdä!

VILHO. Siitä ei ole pelkoa. Enhän sitä enää haluakaan.

BLOM. Joutavia! Kyllä sinun välistä vieläkin tekee mielesi nuuskaa.

VILHO. No, kyllä tosin. Mutta minä taistelen haluani vastaan, taistelen
voimieni takaa.

BLOM. Poika poloinen! Eiköhän olisi parasta että tunnustaisit kaikki
Marille? Kun hän saa tietää, kuinka paljon olet hänen tähtensä alttiiksi
pannut, ei hän voi sinulta kieltää tuota viatonta nautintoa.

VILHO. Mitä ajattelette, setä! Nytkö sen ilmoittaisin, kun näin kauvan
olen sen salassa pitänyt! Ei, myöhäistä jo olisi tunnustaa.


KUUDES KOHTAUS.

_Edelliset. Janne._

JANNE _(pysähtyy perälle)_. Mestari!

BLOM. No, mitä nyt?

JANNE. Eräs herra tahtoisi antaa mittaa. _(Erikseen mennessään)_.
Vieläkö hän on täällä, tuo etana!

BLOM. Hyvä, minä tulen. _(Janne menee)_. Niin, seuraa sinä vaan
neuvoani, Vilho! Ei Mari niin vaarallinen ole kuin luulet, ja kyllä
minäkin puolestasi puhun.

VILHO. Jumalan tähden, setä hyvä, ei sanaakaan Marille minun
nuuskaamisestani, jos vähääkään pidätte ystävyydestäni!

BLOM. No no, olkoon sitten sillänsä, jos niin tahdot, mutta kyllä minä
vaan neuvoisin sinua -- _(menee oikeaan)_.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Vilho (yksinään)_.

VILHO. Tunnustaa hänelle kaikki! Sepä vasta olisi kaunista! Ei hän
minulle ikänänsä antaisi anteeksi pitkällistä teeskentelemistäni ja
hänen luottamuksensa ainiaaksi menettäisin. Ei, kun kerran olen valheen
alkanut, täytyy minun sitä myöskin pitkittää, muuta neuvoa ei ole. Kyllä
olin kuitenkin aika hölmö, kun en heti rehellisesti kertonut tuosta
onnettomasta tavastani! _(Istuu sohvaan)_. Niin, niin olin, mutta
myöhäistä, liian myöhäistä on nyt katuminen. _(Huomaa rasian)_. Kas, kun
ukko unhotti tänne nuuskarasiansa! _(Ottaa sen käteensä)_. Mitä nyt?
Mitä aiot tehdä? No, en mitään, en niin mitään. Tätä rasiaa vaan aion
katsella. Se näyttää olevan vanhanaikainen. Samanlainen oli minullakin
ennenkuin hopeisen rasiani ostin -- teki näet mieleni keikailla.
_(Aukaisee kannen)_. Ah, kuinka hyvälle se lemuaa! Ah!! _(Panee rasian
pöydälle ja nousee äkkiä ylös)_. E, ei -- ei mitään heikkoutta, ei
mitään heikkoutta! No, mitäpäs siitä! Ei ole vielä mikään onnettomuus
tapahtunut. Minä en ole sanani syöjä, eikä minua kiusaukset saa
vietellyksi. Mutta ensiksi täytyy minun valmistua niitä vastustamaan.
Sitten ei ollenkaan ole vaikeata pysyä lujana. Tahdonpa lystinvuoksi
oikein koetella itseäni. _(Ottaa rasian)_. Kas tässä! Nyt pidän tuota
pientä rasiaa kädessäni -- minä aukaisen kannen -- minä tunnen nuuskan
lemun -- ah! _(Paiskaa kannen kiinni)_. No, otinkos hyppysellistäkään?
Enpä, enpä ottanutkaan. Niin, minä en ole sellainen raukka, että
antaisin himoilleni valtaa, sen voin sanoa. Rohkenenpa tehdä saman
kokeen vielä uudestaankin. _(Aukaisee rasian ja vetää nuuskan lemua
nenäänsä)_. Ah! Ah! _(Paiskaa kannen kiinni)_. Kas noin! -- Teen sen
vaikka vieläkin kerran. _(Niinkuin ennen)_. Ah!! -- No, tulkoonpa nyt
joku sanomaan, ett'ei minulla ole mielen lujuutta! -- Mutta on se
kuitenkin naurettavaa, että moista mitätöntä asiaa kuin nuuskaamista
niin tärkeänä pidän -- oikein se tosiaankin on lapsellista. Olipa tuo
nyt sitten jotakin, jos pistäisinkin joskus vähän nuuskaa nenääni! Mitä
se tekisi, kun vaan olen varuillani, ettei se tavaksi tule? Ja nythän
olen jo kokonaisen kuukauden ajan näyttänyt, että kyllä voin olla
ilmankin, jos vaan tahdon. Ei se miksikään pahennukseksi ole, vaan
päinvastoin osottaa se sitä suurempaa miehuutta, kun rohkenee jonkun
kerran palata entiseen tapaansa, eikä tarvitse pelätä, että sen kautta
uudelleen joutuisi tapansa orjaksi. Hm, ell'en olisi niin vakavasti
päättänyt, ett'en ainoatakaan kertaa enää nuuskaa käytä, tahtoisin nyt
suottakin koetella olenko jo tykkänään tuosta himostani päässyt. Ja
tarkemmin asiata miettiessäni, vaatii *velvollisuutenikin* minua tähän
kokeeseen, sillä eihän kukaan voi olla varma siitä, jota hän ei vielä
tutkinut ole. Kun pikkuruisen vaan pistän nuuskaa nenääni, olen heti
asiasta selvillä. Jos se minulle nautintoa tuottaa, tiedän samassa, että
mun edeskinpäin tulee yhä olla varuillani, ja ellei se taas tuotakaan
mitään nautintoa, saan olla varma siitä, että jo olen päässyt tuosta
pahasta tavastani. -- Mitähän, jos nyt todellakin pistäisin tuota
rahtuisen nenääni? Koetteeksi vaan. Olisinkohan silloin sanani syöjä?
Mitä vielä, kun en sitä kerran himon pakosta tee, vaan ainoastaan
koetellakseni itseäni. Mutta jos sattuisi joku tulemaan? Eikös mitä,
tuossa tuokiossa se on tehty. Noh, olkoon menneeksi! _(Aikoo juuri
nuuskata, kun Janne äkkiä astuu sisään. Vilho pistää nuuskarasian
taskuunsa)._


KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Vilho. Janne._

JANNE. Onko herra sulhainen nähnyt täällä mestarin nuuskarasiaa?

VILHO. Mestarinko nuuskarasiaa? E-e-ei, en minä muista sitä nähneeni.

JANNE. Kummallista! Hän sanoi jättäneensä sen tänne pöydälle.

VILHO. Vai niin, vai tänne pöydälle? Mutta en minä sitä ainakaan näe.

JANNE. En minä myöskään. _(Erikseen mennäkseen)_. Miksi hän noin
kummalliselta näyttää -- --?


YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Vilho (yksin)._

VILHO. Lempo vieköön, kuinka tuo mies minua säikähdytti! Onneksi ei hän
kumminkaan mitään huomannut. Hän varmaankin olisi heti -- -- -- Mutta
nyt joutuisasti ennenkuin muita ennättää tulla. Jos asettuisin tuonne
noiden kasvien taakse, ollakseni paremmin kätkössä. Kas noin; täältä
minua ei kukaan näe, siitä voin olla varma. Eikös hittoa! Tuolla istuu
Eva Ruusunen vastapäätä ikkunassaan ja katselee aivan suoraan tänne. No,
mutta täällä kartiinin takana? Kas, täällä on hyvä, vallan hyvä! Hiljaa!
luulin kuulleeni astuntoa! -- -- -- Ei, ei, luulottelua se vaan lienee
ollut. Noniin! _(Nuuskaa kuumeentapaisella kiivaudella)_. Ah, kuinka
ihanata, kuinka taivaallista! Kuinka, se virkistää ja vahvistaa! Tulen
aivan kuin toiseksi ihmiseksi! Sydämeni käy niin keveäksi, koko olentoni
muuttuu! Oi, kuinka onnellinen, kuinka autuas olenkin! Ah! Vielä kerran
-- ja toinen -- kolmas -- neljäs -- ja viides --!


KYMMENES KOHTAUS.

_Vilho. Janne._

JANNE _(kovalla äänellä)_. Prosit, herra hyvä! Ha, ha, ha, ha!

VILHO. Ai! _(Kavahtaa ja pudottaa samassa rasian lattiaan)_.

JANNE. No, herrallako rasia olikin! Ja te, joka ette koskaan nuuskaa
käytä! Ha, ha, ha, ha!

VILHO. Suokaa anteeksi -- nenäni rupesi vuotamaan -- minun täytyy lähteä
-- minä -- _(rientää ulos peräovesta)_.


YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Janne (yksin) _.

JANNE. »Nenäni rupesi vuotamaan!» Kyllä kaiketi! Ha, ha, ha, kissa
vieköön tuon pässinpään! Kuka olisi häntä älykkääksi luullut!
Päästäkseen Marin suosioon hän on soimaavinaan nuuskaamista, ja
kuitenkin hän salavihkaa itse nuuskaa. Eikä Marilla ole asiasta
aavistustakaan. Tuopa oli hyvä juttu, hahaha! Mutta, peijakas, minäpä
ilmoitan Marille koko salaisuuden, sen totta tosiaankin teen! Kun vaan
häntä tapaan, kerron heti kaikkityyni. Saapas nähdä kuinka sitten
sulhasen käy, ha, ha, ha! Taikka -- en aluksi kerrokkaan asiata suoraan,
vaan kiusaan häntä ensin vähäisen, koska hän on niin ylpeä, mokomakin!
No, lempo vieköön, nyt tulee hauskaa, nyt tulee oikein hauskaa! Ha, ha,
ha! _(Kerää nuuskan rasiaan, jonka sitten pistää taskuunsa)_. Kas,
tuollapa' hän tuleekin! No, sehän sattui parhaaseen aikaan.


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

_Janne. Mari._

MARI. Kas niin, nyt on aamiainen valmiina. Mutta missä on Vilho?

JANNE. Hm --!

MARI. Eikö Vilho ole täällä?

JANNE. Kyllä hän täällä oli, mutta taisi tulla vähän kipeäksi.

MARI _(levottomasti)_. Kipeäksi! Mitä sinä sanot?

JANNE. Ei vaaraa mitään. Nenänsä rupesi vaan vuotamaan. Mutta kaiketi se
jo on lakannutkin, ha, ha, ha!

MARI. Mitä sinä noin naurat?

JANNE. Muuten vaan, kun tuo sulho on niin kovin arka; kun niin vähästä
säikähtyy.

MARI. Mitä tuossa nyt lörpöttelet? Puhu suusi puhtaaksi!

JANNE. No niin, en minäkään ole sitä ennen uskonut, mutta nyt sen tulin
näkemään. Kun tulin äsken sisään, seisoi sulhanen tässä ikkunassa ja --
No, no, sama se, minua tuo ei kumminkaan liikuta. Mutta, lyhyesti
sanoen, hän parkasi säikähdyksestä minut nähdessään, sanoi ruvenneen
nenänsä vuotamaan ja töyttäsi kuin nuoli ovesta ulos.

MARI. Mitä ihmettä! Mitä hän sitten teki tuolla ikkunan luona?

JANNE. Ohoh, niin huononako neiti minua pitää, että menisin toisten
salaisuuksia ilmoittamaan! En toki semmoista tekisi; en varsinkaan kun
siitä onnettomuuksia voisi seurata, niinkuin tässä kohden tapahtuisi.
Ohoh, olisinpa silloin aika lurjus!

MARI _(kiivaasti)_. Sano heti asia minulle! En minä siitä kenellekään
puhu, sen lupaan.

JANNE. En tohdi sitä ilmaista, en millään tavalla; sulho iskisi minuun
ijankaikkisen vihansa. Kuitenkin varottaisin teitä, neiti, panemasta
liian suurta luottamusta miehiin ja heidän vakuutuksiinsa, olkoonpa
sitten mies vaikka oma sulhokin.

MARI. Mitä rohkenet sanoa?

JANNE. En mitään muuta kuin että sulhasenne teitä -- pettää! _(Erikseen
poismennessään)_. Kas niin, nyt sinulla on hetkeksi miettimistä, senkin
prinsessa! Ha, ha, ha!


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

_Mari (yksin)_.

MARI. Pettää minua!? Oma Vilhoni! Voisiko se olla mahdollista!
Saattaisiko hän olla minulle uskoton! Eikö mitä! Tuo oli vaan Jannen
juonia. Ja kuitenkin, jotakin perustusta lienee hänellä yhtäkaikki
ollut, ei hän muuten olisi rohjennut sellaista syytöstä esiintuoda. --
Vai niin, täällä ikkunan luona siis! Tosin näiden kasvien suojassa on
hyvä lymypaikka, mutta en täällä mitään epäiltävää voi huomata. Ooh,
kuinka yksinkertainen olenkin! Hän varmaan puheli jonkun naisen kanssa,
joka käveli tästä ohitse. Mutta mitä salaisuuksia hän olisi
kahdenkertaisen ikkunan kautta voinut puhua? Olisivathan silloin kaikki
muutkin niitä kuulleet. Vaan jos he silmän iskulla vaihtoivat
ajatuksiaan? Tunnenpa erään rouvan täällä, joka sitäkin kieltä hyvin
ymmärtää, ja Vilho hänet myöskin tuntee. Vilho on häntä rakastellut,
niinkuin kaikki muutkin nuoret herrat, vaikk'ei hän sitä koskaan tahdo
myöntää. -- Ah, mitä näen minä! Tuolla hän istuukin ikkunassaan
varmaankin odottaen, että Vilho näyttäytyisi! Oi, nyt ymmärrän kaikki!
Ilkeä, petollinen Vilho! Minä olin siis kuitenkin oikeassa, kun sen
tapaista hänestä epäilin. Oi Vilho, kuinka saatoit noin teeskennellä,
kuinka saatoit noin kavalasti pettää uskollisen Marisi!


NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

_Mari. Vilho (perältä)._

VILHO _(raottaa ovea. Erikseen)_. Hän näyttää olevan yksin. _(Tulee
sisään)_.

MARI _(erikseen)_. Ah, tuossa hän on!

VILHO. Luulin sinun vielä kyökissä oleskelevan, armas Mari.

MARI _(erikseen)_. Kuinka viaton hän on olevinaan! Oi, petturi!

VILHO. Mutta sinä kenties jo rupesit minua ikävöimään, samoin kuin
minäkin sinua.

MARI _(erikseen)_. Mikä hävyttömyys! _(Ääneen halveksien)_. No, joko
nenäsi lakkasi vuotamasta?

VILHO. Nenänikö vuotamasta? _(Erikseen)_. Janne on kielinyt -- minä olen
hukassa! _(Ääneen)_. Kyllä -- kiitos kysymästä -- kyllä se jo taukosi.
Eikä se varsin pahasti päässytkään vuotamaan.

MARI. Suotta sinä teeskentelet. Minä tiedän jo kaikki. Janne on minulle
kertonut. Oi, Vilho!

VILHO. Sinä sen siis tiedät -- _(Rukoillen)_. Armas Mari! Suo minulle
anteeksi!

MARI _(kylmästi)_. Siis myönnät, että olet minua pettänyt?

VILHO. Tosin sen tein, mutta minä --

MARI. Myönnät, että sulla oli tämä salaisuus jo ennen kuin minua kosit.

VILHO. Paljoa ennen, armas Mari, paljoa ennen.

MARI. Ja kuitenkin rohkenit minut omaksesi pyytää! Oi, kehnoutta!

VILHO. En sitä niin suureksi esteeksi arvannut.

MARI. Et arvannut niin suureksi esteeksi! Oletko järjiltäsi, vai
pilkkaatko minua?

VILHO. Luulin voivani luopua --

MARI. Mutta nyt huomaat sen mahdottomaksi, niinkö?

VILHO. Sitä en juuri tahdo sanoa, mutta kiusaus oli suuri, ja ihminen on
heikko. Aikaa voittaen kyllä tapani parantaisin.

MARI. Noin tyynesti hän saattaa puhua!

VILHO. Niin, näethän, minä en tahdo lupauksia tehdä, joita en kentiesi
voisikaan täyttää.

MARI. Ihmettelen rehellisyyttäsi. Vahinko vaan, ett'et alusta alkaen
ollut noin suorapuheinen.

VILHO. Siinä tosin tein väärin. Mutta arvaathan, Mari, etten uskaltanut.

MARI. Pelkäsit, tiedämmä, rukkaset saavasi.

VILHO. Enkä juuri sitäkään niin pelännyt, mutta tietysti olisi minulla
ollut vaikeampi voittaa rakkauttasi.

MARI. Niinkö arvelet! Tosiaankin! Pois, minä en tahdo sinua enää
nähdäkään!

VILHO. No, mutta kuulehan, Mari, tämä todellakin menee liian pitkälle.
Tosin olen pahoin tehnyt, mutta --

MARI. Sinä olit minua rakastavinasi, saadaksesi vaan minun rahani. Mene,
minä halveksin sinua!

VILHO. Mari, kuinka saatat, kuinka julkeat noin sanoa --?

MARI. Tämä hetki on meidät eroittanut. Mene, äläkä rohkene enää tulla
näkyviini!

VILHO. Mutta Mari! Maltahan toki mielesi! Semmoisesta vähäpätöisestä
asiasta -- --!

MARI. _(Ottaa kihlasormuksen sormestaan ja heittää sen
ylenkatseellisesti Vilholle)_. Tuossa on sormus! Pidä se muistona
tyttöhupakosta, joka sinua niin lämpimästi rakasti, vaan jonka sinä niin
armahtamatta petit! Oi, Vilho --! _(Puhkeaa itkuun ja rientää
vasempaan)_.


VIIDESTOISTA KOHTAUS.

_Vilho (yksin) _.

VILHO. Mutta, Mari, kuulehan toki! Saatatko todellakin olla noin kova?
Mari! -- Ei, hän ei minua enää kuule. Voi, onnetonta, minua! Voi, miksi
en voinut olla koskematta tuohon kirottuun rasiaan! Noin minun nyt kävi!
Ja itse olen kaikkeen syynä. Oi surkeutta, oi kauheata onnettomuutta,
jota varmaankaan en kantaa voi!


KUUDESTOISTA KOHTAUS.

_Vilho. Blom._

BLOM _(nuuskaten)_. Mainio herra, tuo! Ei tinkinyt eikä kysellyt
edeltäpäin työpalkkaa, niinkuin muutamat nykyaikaan ovat tavakseen
ottaneet. No mitä nyt, kuinka sinä noin surkealta näytät, poikaseni?

VILHO _(ottaa nolomielisenä lakkinsa ja aikoo lähteä)_. Hyvästi nyt,
setä kulta!

BLOM. Mitä aiot? Eikö sinun pitänyt syömän aamiaista täällä?

VILHO. Ei mitään aamiaista enää! Hyvästi vaan ja kiitoksia kaikesta
hyvyydestänne ja ystävyydestänne!

BLOM. Mitä hullua! Tämähän on niin juhlallista kuin ijäksi talosta
lähtisit. Mitä täällä on tapahtunut?

VILHO. Välimme on rikkoutunut.

BLOM _(osottaa itseensä)_. Meidänkö välimme?

VILHO. Ei vaan Marin ja minun.

BLOM. Marin ja sinun?

VILHO. Niin, näethän _(ottaa sormuksen lattialta)_ -- tuossa on
kihlasormus -- hän heitti sen pois -- hän ei siitä enää huoli -- minä en
enää ansaitse sellaista tyttöä kuin Mari on -- minä olen häntä
loukannut, pahoin loukannut. _(Nyyhkii ja pyyhkii silmiään kädellään)_.

BLOM. Lempo vieköön, jos minä tätä ymmärrän! Selitä tarkemmin, puhu
suusi puhtaaksi, sanon minä!

VILHO. Suoraan sanoen, minä panin nuuskaa nenääni ja hän -- Voi, voi, en
minä voi sitä kertoa --!

BLOM. Mitä hittoa! Koska se tapahtui?

VILHO. Vast'ikään. Setä unhotti tänne nuuskarasiansa, kiusaus oli niin
suuri, minä en voinut sitä vastustaa, vaan pistin tuota kirottua
hiukkasen nenääni. Janne samassa tuli sisään ja näki toimeni.
Hämmästyneenä juoksin minä ulos, ja kun tulin takaisin, oli Mari täällä
ja tiesi kaikki. _(Nyyhkii)_. Uh-uh-uh!

BLOM. Ja sentähden hän antoi sormuksen sinulle takaisin?

VILHO. Ei mitään muuta syytä hänellä ollut.

BLOM. Luulen sinun laskevan tässä leikkiä kanssani, mies!

VILHO. En, lempo vieköön, laskekaan; se valitettavasti on täyttä totta.
Tiedättehän itsekin, kuinka hän inhoo nuuskaamista. Hän sanoi minua
teeskentelijäksi ja petturiksi, soimasi minun kosineen häntä rahojen
tähden, sanoi halveksivansa minua, kielsi minua tuon koommin tulemasta
hänen näkyviinsä, ja mitä kaikkea hän lieneekään lausunut. Uh -- uh!

BLOM. No, kaikkia kuulla pitää! Mutta odotahan! Missä hän on nyt? Kyllä
minä hänelle lakia luen, minä!

VILHO. Älkää herran tähden! Viatonhan Mari on. Syy on minun, ainoastaan
minun. Minkätähden hänelle valehtelin? Minkätähden en hänelle heti
totuutta ilmaissut? Minun on syy, ainoastaan minun!

BLOM. Senkin kiukkunenä! Vai niin, vai rahojen tähden! Tahtoisin tietää,
mitä rahoja hänellä on. Mutta varrohan! Ellei tyttöletukka ota sanojaan
takaisin, ei hänen pidä penniäkään perimän, se olkoon sanottu, ei niin
penniä! _(Huutaa)_. Mari, tulehan tänne!

VILHO. Mitä ajattelette setä! Antakaa taivaan nimessä minun ensin pois
päästä.

BLOM. Ei paikastakaan! Sinä jäät tänne.

VILHO. Minäkö? En, vaikka maailma repeisi.

BLOM. Sinä jäät tänne, sanon minä. Mari, tule heti tänne, minä tahdon
sinua puhutella.

VILHO. Minä kiidän tieheni. Jääkää hyvästi!

BLOM _(sieppaa lakin hänen kädestään)_. Mene nyt, jos tahdot!

VILHO. Setä --!

BLOM. Etkö sinä kuule, Mari?

VILHO. No, minä sitten kätkeyn näiden kasvien taakse, sillä hänen
näkyviinsä en saa mennä. Oi, mikä päivä tämä on, mikä onneton päivä!

BLOM. Mari! Kuinka monta kertaa täytyy huutaa, ennenkuin saan sinut
tulemaan? _(Laskee lakin kädestä tuolille)_.


SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

_Mari. Blom. Vilho (kasvien takana); sitten Janne._

MARI _(oven takana)_. Oletko yksin, setä?

BLOM. Niin olen.

MARI _(kuin edellä)_. Onko Vilho mennyt?

BLOM. Hän on mennyt.

MARI _(tulee ja heittäytyy Blomin rintaa vasten)_. Setä, oi setä, minä
olen onnettomin tyttö maailmassa! En enää milloinkaan saata iloinen
olla! Ei, setä, tuota pikaa saat minut kätkeä turpeen alle!

BLOM. Hm, oma syysi, lapsi raukka. Kuka sinun käski olemaan semmoinen
tuittupää.

MARI. Onko Vilho kertonut?

BLOM. Tietysti hän sen kertoi. Poika parka on vallan epätoivossa. Hyi,
häpeä toki vähän, Mari, antaessasi rukkasia niin kunnon miehelle kuin
Vilho on! Nyt olet hänet ijäksi onnettomaksi saattanut.

MARI. Kunnon miehelle? Kavala petturi hän on!

BLOM. Opi paremmin punnitsemaan sanojasi, tyttöseni! Jos hänellä onkin
vähäinen salaisuus ollut, ei hän sentähden petturin nimeä ansaitse.

MARI. Kuinka saatat sellaista puolustaa, setä? Eikö hän petturin nimeä
ansaitse, kuin sillä tavoin teeskentelee ja on minua rakastavinaan,
vaikka sydämensä on toisen oma.

BLOM. Hä? Toisen oma?

MARI. Niinpä kyllä. Eikö hän sitä sinulle tunnustanut?

BLOM. Ei -- eikä -- Varsin toista hän minulle kertoi --

MARI. Hän on siis pettänyt sinutkin. Eva Ruususta, tuota ilkeää
virnakkaa hän lempii.

BLOM. Eva Ruususta! Kuka on sinulle semmoista kertonut!

MARI. Janne minua varoitti. Hän sanoi Vilhon minua pettävän, ja sisään
tultuaan Vilho itse tunnusti kaikki. Oi, setä kulta, peitä minut mustaan
multaan, turpeen alle!

BLOM. Niin minä olen kuin puusta pudonnut! Minulle hän vallan toista
puhui.

VILHO _(tulee esiin)_. Armas Mariseni! Mikä erehdys!

MARI _(huutaa ja irtautuu Blomista)_. Ah, hän onkin täällä, setä!

BLOM. Niin, puhdista itsesi nyt, jos voit poikani.

VILHO. Armas Mariseni! Enhän voinut aavistaakaan, että sinä Eva
Ruususesta puhuit. Luulin sinun vallan toista tarkoittavan.

MARI. Ketä toista!

VILHO. Hm --!

MARI. Kehenkä siis on mielesi hehkunut jo aikoja ennen kuin minua kosit?

VILHO. Uh -- uh -- täytyykö minun se sanoa?..

MARI. Kenestä on sinun mahdoton luopua? Sano suoraan!

VILHO. Nuuskasta, armas Mariseni, nuuskasta vaan ja -- sinusta!

MARI. Nu -- nuuskasta!?

BLOM _(nauraa täyttä suuta)_. Ha, ha, ha! Hyvä juttu! Ha, ha, ha!

MARI. Mitä? Nuuskaatko sinä?

VILHO. Valitettavasti niin teen. Ja Janne sattui näkemään, kuinka äsken
tuolla kasvien takana --

MARI. Ah, sinä et siis rakastakaan ketään toista? Nyt ymmärrän kaikki.
Oi minä häpeän, minä häpeän --! _(Kätkee kasvonsa käsiinsä)_.

BLOM. Ha, ha, ha! Tässä nähdään mustasukkaisuuden seuraukset. Ha, ha!

VILHO. Ja puuttuvan totuuden seuraukset myöskin. Armas Mari! Otatko
minun jälleen armoihisi ja etkö närkästy, jos kerran tai kaksi
pistäisinkin nuuskaa nenääni? Huomaan, ettei siitä tavasta niin helppo
ole luopua kuin luulin.

MARI. Älä siitä enää mitään hiiskahda, vaan sano, voitko pahan
käytökseni unhottaa ja anteeksi antaa?

VILHO. Vielä sitä kysyt! _(Sulkee Marin syliinsä)_.

BLOM. Kas niin! Sovinto on tehty, ja sen päälle otamme hiukan nuuskaa.
_(Tarjoo Vilholle)_. Tee niin hyvin! _(Janne tulee perältä)_.

VILHO. Ei, kiitos! En huoli tällä kertaa.

MARI. Ota vaan, jos mielesi tekee, ota vaan!

VILHO. En huoli. Tänä päivänä siitä jo olen kylläkseni saanut.

JANNE _(ojentaa kätensä ottaakseen nuuskaa)_. Jos minä saan luvan --?

BLOM. Sinä! _(Lyö häntä korvalle)_. Tuossa on sinulle nuuskaa! Sinä koko
tämän rettelön sait toimeen, lurjus!

JANNE _(pitää poskestaan)_. Ai, ai! Minkä rettelön?

_(Esirippu putoaa nopeasti)_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mestarin nuuskarasia - Yksinäytöksinen huvinäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.