Title: Postikonttorissa - Pikkukaupungin kuvaus yhdessä näytöksessä
Author: Kiljander, Robert, 1848-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Postikonttorissa - Pikkukaupungin kuvaus yhdessä näytöksessä" ***


POSTIKONTTORISSA

Pikkukaupungin kuvaus yhdessä näytöksessä


Kirj.

R. KILJANDER


Ensimmäisen kerran julkaissut
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1887.



HENKILÖT:

POSTINHOITAJA.
KIRJURI.
POSTILJOONI.
KAUPPANEUVOS.
TALONPOIKA.
KULEKSIVA KAUPPIAS.
KAUPUNGINPALVELIJA.
PIENI POIKA.
SUUREMPI POIKA.
HELMI.
NEITI EUFROSYNE.
TALONPOIKAISVAIMO.
PALVELUSTYTTÖ.
YLEISÖÄ.



    Tavallinen postikonttorihuone pienessä kaupungissa. Perällä ja
    vasemmalla puolella ovi (näyttämöltä luettu), oikealla ikkuna.
    Poikkipuolin näyttämöä pitkä kirjoituspöytä, jolla muun muassa
    on vesikarafiini lasineen. Pöydän ääressä vasemmassa päässä
    istuu Postinhoitaja (vanha mies, yönutussa ja viheriäisellä
    silmävarjostimella) ja häntä vastapäätä pöydän toisessa päässä
    Kirjuri (nuori ja laiha mies). Perällä, pienen pöydän ääressä,
    vanhanlainen Postiljooni, joka näkyy olevan hyvin unissaan.
    Piikatyttö ja Pieni poika seisovat postinhoitajan edessä
    kirjeitä kädessä.

PIIKA. Tässä olisi kirje. Mitähän se maksaa?

POSTINHOITAJA. Anna tänne! 80 penniä.

PIIKA. Tässä on.

    (Antaa setelin).

POSTINHOITAJA. Viisi markkaa! Eikö sinulla ole pienempää?

PIIKA. Ei ole.

POSTINHOITAJA. No, mene vaihtamaan sitten! (Ottaa pojalta hänen
kirjeensä ja tarkastelee sitä) Minnekkä tämä on menevä? Eihän tästä
kukaan ihminen saa selkoa!

POIKA. Isälle se on.

POSTINHOITAJA. Isälle! Mutta missäs isäsi on sitten? Onko hän kuussa
vai --?

POIKA. Ei, Hameriikassa hän on -- tuolla kaukana selän takana.

POSTINHOITAJA (Hymyilee vähän säälivästi): Vai niin! Saako sihteeri
noista variksenjaloista mitään tolkkua? (Viskaa kirjeen kirjurille,
joka heti lakkaa kirjoittamasta ja kohteliaasti hymyillen ottaa
tarkastaakseen päällekirjoitusta).

POSTINHOITAJA (piialle): No, mitä sinä siellä töllistelet? Etkö
kuullut, että mene vaihtamaan?

PIIKA (mennessään): Kylläpä on huono postikonttori, kun ei
viisimarkkaistakaan voida särkeä --!

POSTINHOITAJA. Häh, mitä se tuo --?

KIRJURI (antaa kirjeen takaisin postinhoitajalle) Minä luulen että tämä
pitäisi oleman Michigan.

    (Rupeaa kirjoittamaan).

POSTINHOITAJA. Jassoo! No, syyttäkööt itseään, jos se ei tule perille,
ja kirjoittakoot sitten sanomalehtiin postslarvista tai muuta roskaa,
jos huvittaa! (Pojalle) Kaksikymmentäviisi penniä.

POIKA. Eikö mene kahdellakymmenellä?

POSTINHOITAJA. Kyllä minä sinut --!

POIKA. No, tuoss' on sitten. Hyvästi!

    (Menee) (Äänettömyyttä; kuuluu vain kirjurin kynän raapimista).

POSTINHOITAJA (puoliääneen): Sihteeri!

KIRJURI. Jahah?

POSTINHOITAJA (osottaa postiljoonia): Katsokaas Lundqvistiä!

KIRJURI. Hi, hi, hi! Ukko on vähän väsyksissä.

POSTINHOITAJA. Pohmelossa hän on, se juutas! (Ärjäsee) Lundqvist!

POSTILJOONI (säikähtyy ja pyyhkii silmiään) Mi-mi-mitä, herra
postimestari --?

POSTINHOITAJA. Ei mitään. Älä vaan nuku, sen sanon.

POSTILJOONI. Nuku? No, ei tule kysymykseen -- kaikkea vielä --

    (Rupeaa leikkaamaan kirjeenkuoria, mutta jättää kohta työnsä
    ja ottaa entisen asemansa).

NEITI EUFROSYNE (noin 45 v. vanha, muodinmukaisessa puvussa ja hyvin
teeskentelevä): Hyvää huomenta! (Sekä postinh. että Kirjuri kumartavat
kohteliaasti istuessaan) Saanko luvan kysyä, _onko_ posti jo tullut?

POSTINHOITAJA. Ei vielä, sitä juuri tässä parhaillaan odotetaan.

NEITI. _Eikö_ ole tullut -- voi, voi! Ja minä kun odotan siinä _niin_
tärkeätä pakettia! _Hyvä_ herra postimestari, _saanko_ vaivata teitä --
että sitten kun se tulee -- että minä saan siitä tietoa? Saanko vaivata
teitä sillä _suurella_ palveluksella?

POSTINHOITAJA. Kyllähän sitä aina annetaan ilmoitus tuommoisista
lähetyksistä.

NEITI. Niin, jos herra postimestari olisi niin hyvä -- sillä se on niin
_äärettömän_ tärkeä paketti! Minä tarvitsen sitä tänä iltana
tanssiaisissa -- ilman sitä en voi sinne mennä. Tuleeko postimestari
myöskin sinne? Totta kai!

POSTINHOITAJA. Ei ole vanhasta konkariksi.

NEITI. Vanha! Mitä vielä! Eihän sitä milloinkaan ole liian vanha, ellei
itse tahdo semmoinen olla. Mutta herra sihteeri kumminkin tulee?

KIRJURI. Olenhan minä vähän ajatellut -- --

NEITI. Niin, se on tietty! Mitä Helmi muuten sanoisi, hi, hi hi!

POSTINHOITAJA (ivalla): Kuka se Helmi on? Onko se flamma?

NEITI. No, eikö postimestari sitä tiedä? Koko kaupunkihan siitä puhuu,
ja jonakuna kauniina päivänä saamme me luultavasti jo kihlakorttia.
Minä onnittelen jo edeltäpäin, hi, hi, hi! Mutta voi, voi, herra
postimestari! _Jos_ postimestari nyt sitten olisi niin hyvä ja
muistaisi lähettää minulle sanan -- sillä se olisi _niin_ tärkeä -- --

POSTINHOITAJA. Kyllä, kyllä, olkaa huoleti vaan!

NEITI. No, kiitoksia paljon! Hyvästi sitten, hyvästi, ja tuhansia
terveisiä rouvallenne! Mutta kyllä teidän pitää tulla baaliin, ei se
auta -- kyllä teidän pitää tulla! Hyvästi, hyvästi!

    (Poistuu).

POSTINHOITAJA. Hyvästi! -- Hm, vai sihteerilläkin on jo henttunsa, vai
mitä tuo vanha hupakko tuossa puhui? No, mikä aikaseen kylvetään, se
aikaseen niitetään.

KIRJURI. Eikö mitä -- hän lörpöttelee vaan turhia.

POSTINHOITAJA. Onko se tuo kauppias Hellmannin Helmi, josta kysymys on?
Niin, sievä tyttöhän tuo onkin ja toimelias ja reipas muutenkin.

KIRJURI. Ei se kukaan ole -- joutavata puhetta vaan.

POSTINHOITAJA. Niin no, kyllä minäkin varottaisin tuommoisista
tuumista, ennenkuin palkka tulee niin suureksi, että sillä jokseenkin
vaimon ja lapsia voi elättää. Sillä minä tiedän omasta kokemuksestani,
mitä merkitsee mennä naimisiin konttoorikirjurina. Velkaantuminen
silmiä myöten, tai hampaat naulaan vaan, siinä se juttu.

TALONPOIKA (vanhanlainen mies, seisahtuu oven luo ja kumartaa syvästi):
Hyvää päivää!

POSTINHOITAJA (mutisee): Päivää!

TALONPOIKA. Suokaa anteeksi -- onko tämä postikonttori?

POSTINHOITAJA. Kyllä. Mitä sinä tahdot?

TALONPOIKA. Olisi kirje jätettävä sisään.

POSTINHOITAJA. No, annas tänne!

TALONPOIKA (lähenee varpaillaan pöytää, jolle laskee kirjeen
postimaksuineen): Tästä saisi ottaa.

POSTINHOITAJA. Se maksaa kaksikymmentä penniä -- tuoss'on kolmekymmentä
takaisin.

TALONPOIKA. Paljon kiitoksia! (Peräytyy vähän ja lukee rahojaan --
lukee ne vielä uudestaan ja katsoo sitten postinhoitajaan): Tuota
että -- --

POSTINHOITAJA. No, mitä nyt?

TALONPOIKA. Minä sain vaan 25 penniä --

POSTINHOITAJA. 25 penniä? Näytäs tänne, sinä et osaa lukea!

TALONPOIKA (aukasee kouransa): Tässähän ne ovat --

POSTINHOITAJA. Jassoo! No, tuoss'on sitten vielä viisi penniä lisäksi,
mutta muista että sinulla on sopiva raha vast'edes, kun tulet
postikonttoriin, muista se!

TALONPOIKA. Kyllä --

    (Pistää rahat kukkaroonsa ja peräytyy ovelle, johon jää
    seisomaan. -- Äänettömyys).

POSTINHOITAJA. No, mitä tuuma maksaa, vai onko sulla muutakin asiaa?

TALONPOIKA. Olisin vaan kysynyt, onkohan tullut kirjeitä Helsingistä?

POSTINHOITAJA. Kyllä sieltä semmoisia on tullut paljonkin.

TALONPOIKA. Vai niin. Olisikohan minulle?

POSTINHOITAJA (tekee kärsimättömän liikunnon ja viskaa kirjurille kaksi
kirjettä): Tuoss'on Viipurin rahakirjeet, kirjoittakaa ne sisään ja
antakaa ne sitten minulle takaisin!

KIRJURI. Jahah!

    (Äänettömyys).

TALONPOIKA. Ei siis taida olla mitään?

POSTINHOITAJA (ärjäsee): No, kuka sinä olet sitten?

TALONPOIKA. Oonpahan vaan tuolta kaupungin ulkopuolelta.

POSTINHOITAJA. Mikä sinun nimesi on? Sen vaan tahdon tietää,
tuhmeliini!

TALONPOIKA. Niinkö minun nimeni!

POSTINHOITAJA. Niin, niin!

TALONPOIKA. Kalleksihan minua haukutaan.

POSTINHOITAJA. No, eikö sulla ole muuta nimeä?

TALONPOIKA. Oonhan minä Pekkakin.

POSTINHOITAJA. Mutta liikanimi -- sukunimi? Enhän minä hiiessä muuten
mitään voi sanoa, sen tolvana!

TALONPOIKA. No, tuota, olihan isäni nimi Juntunen, jos se on niin
tarpeellista että --

POSTINHOITAJA. Juntunen. No, mitä sinä sitten -- (Katselee kirjeitä
pöydällä) Ei ole mitään.

TALONPOIKA. Vai niin -- soo-o! Milloinkahan mahtanee tulla?

POSTINHOITAJA. Niin, sen saat kysyä Jumalalta -- minä en tiedä.

TALONPOIKA. Häh?

POSTINHOITAJA (ärjäsee): Ei ole, etkö kuule!

TALONPOIKA. Kyllä, kyllä. (Erikseen) Tuo herra varmaan tänään on
astunut väärällä jalallaan sängystä, koska hän on noin kiukkuinen.
(Ääneen) Hyvästi vaan! Herran haltuun!

    (Kumartaa syvästi ja menee).

POSTINHOITAJA (mutisee): Hyvästi. (Äänettömyys.) Mutta mistä se olikaan
kuin me tässä äsken puhuimme? Niin, se on totta, se oli neiti Helmistä
ja nuoruuden rakkaudesta -- --

POSTILJOONI (kuorsaa).

POSTINHOITAJA. Lundqvist!!

POSTILJOONI (herää) Jahah, jahah, herra postimestari --

POSTINHOITAJA. Tuollako tavalla sinä dejoureeraat, häh?

POSTILJOONI. Enhän minä mitään -- --

POSTINHOITAJA. Pysy sinä vaan valveilla, muuten varo itseäsi!

HELMI (kirje kädessä): Hyvää päivää, setä! Saisinko ostaa
kahdenkymmenen pennin postimerkin?

KIRJURI (erikseen): Ah, Helmi!

    (Kirjoittaa suurella innolla).

POSTINHOITAJA. Hyvin mielelläni, tyttöseni. Sihteeri, katsokaapas
tänne!

KIRJURI. Mitä? Jassoo -- en huomannutkaan.

    (Kumartaa jäykästi ja totisesti).

HELMI (samoin): Päivää!

POSTINHOITAJA (erikseen): Vai niin, et huomannut? (Ääneen Helmille)
Noh, tänäänhän on kaupungissa suuret tanssiaiset, kuvaelmat ja mitä
kaikkea siellä tarjotaankaan?

HELMI. Niin kuuluu olevan.

    (Kiinnittää postimerkin kirjeeseen).

POSTINHOITAJA. Niinkuin ei sinne sitten mentäisikään?

HELMI. En ainakaan minä.

KIRJURI (katsoo häneen salaa; erikseen): Mitä?

POSTINHOITAJA. Ohoh, miks'ei? Nuorena ollessaan täytyy iloitella ja
leikitellä; kyllä sitten vielä saa istua kököttää, kun vanhaksi tulee.

HELMI. Niinhän se on, mutta kun ei ole halua. On ollut niin paljon
huvituksia näinä viimeisinä aikoina. Minne minä heitän tämän kirjeen?

POSTINHOITAJA. Jätä se tuonne pöydälle vaan! Mutta kyllä Helmin täytyy
sinne mennä -- jos ei muuten, niin toki sihteerin vuoksi.

HELMI (lyhyesti): Minä en ymmärrä, mitä tämä asia häntä koskee.
Hyvästi! Terveisiä tantille!

    (Menee).

POSTINHOITAJA. No, no, älä suutu, tyttöseni, älä suutu! Enhän minä
mitään pahaa tarkoittanut, ha, ha, ha!

KIRJURI (erikseen): Eikö hän siis menekkään tanssiaisiin! Mitäs nyt on
tullut väliin? Onko hän suuttunut minuun vai --?

POSTINHOITAJA. Sihteeri!

KIRJURI. Jahah, herra postimestari?

POSTINHOITAJA. Jos Viipurin korrespondensi on valmis, niin antakaa se
tänne, että saan kirjoittaa alle.

KIRJURI. Kyllä, tässä se on. Ja ulkomaalaiset kirjeet myöskin.
(Erikseen) Niin, hän on ehkä harmissaan siitä, kun puhuvat meistä että
olemme kihloissa; ja nyt hän tahtoo näyttää kaikille, ettei hän minusta
huolikaan. Ja minä kun jo ostin valkoisen huivin ja vippasin kaksi
markkaa konfektia varten. No, juutas!

POSTINHOITAJA (joka on tarkastanut karttoja, purskahtaa yht'äkkiä
makeaan nauruun): Mutta mitä hittoa, mitä hittoa tämä on? Ha, ha, ha!
No, en ole hullumpata ennen nähnyt, Ha, ha, ha!

KIRJURI (levottomasti): Mitä -- mitä se on?

POSTINHOITAJA. Katsokaapas, mitä sihteeri tänne on kirjoittanut.
Huhtikuun 57 päivä? Ha, ha, ha!

KIRJURI. 57 päivä. (Repäisee kartan hänen kädestään) Kuinka minä sillä
tapaa olen voinut --!

    (Rupeaa kirjoittamaan uutta karttaa).

POSTINHOITAJA. Niin, niin, semmoista on olla rakastunut, ha, ha, ha!

PIIKA (joka lähetettiin vaihtamaan, tulee takaisin ja panee, sanaa
sanomatta, saman setelin pöydälle postinhoitajan eteen).

POSTINHOITAJA. Mitä se on?

PIIKA. Viisimarkkainen vaan.

POSTINHOITAJA. No, miksi sinä sen tuot takaisin? Enkö minä käskenyt
sinun mennä sitä vaihtamaan?

PIIKA. Kyllä, mutta herra kauppaneuvos sanoi että se on tarpeetonta.

POSTINHOITAJA. Häh?!

PIIKA. Hän sanoi että postimestarin täytyy ottaa se vastaan.

POSTINHOITAJA. Mitäh? Että minun täytyy! Sanoppas vielä tuo sana,
jos -- --!

PIIKA. Niin, hän sanoi että se on vaan paljasta krongelia ja että
postikonttorissa pitää olla sen verran pientä rahaa, että pienempiä
setelejä voi särkeä ja että -- --

POSTINHOITAJA. Jassoo, vai niin hän sanoi, vai pitää olla! Hän tuntee
siis asetukset paremmin kuin minä itse! Vai postikonttori muka olisi
joku vaihtopankki, ja minä ehkä voisin maksaa kyytirahat seteleissä!
Vai sen hän luulee, vai niin! Mutta sanoppas tuolle tomppelille, tuolle
pässinpäälle, ett'enpä olekaan hänen käskyläisensä, ett'en tarvitse
häntä -- --!

PIIKA. Minä en jouda täällä hävyttömyyksiä kuuntelemaan. Otetaanko
seteli vastaan vai eikö?

POSTINHOITAJA. Ei, ei, ei, ei -- etkö -- etkö sinä ole sitä kuullut
tuhat kertaa, sinä nokkaviisas letukka -- --!

PIIKA (mennessään): No, tulkoon sitten kauppaneuvos tänne itse, niin
saatte siitä keskenänne riidellä --

POSTINHOITAJA. Tulkoon vaan, jos huvittaa -- mokoma lurjus! No, kaikkea
sitä täytyy kärsiäkin! Sen vuoksi että hän on rikas, vaatii hän että
kaikkien ihmisten pitäisi kumarrella häntä. Ja tuo piika sitten! Hyi,
helvetissä!

    (Sylkäsee ja juo vettä).

NEITI EUFROSYNE (pistää sisään päänsä peräovesta, mutta vetäytyy heti
takaisin).

POSTINHOITAJA. Kuka se on? Tulkaa sisään vaan!

NEITI. Minä pyydän tuhat kertaa anteeksi! Mutta kun kuljin esplanaadin
ohitse, niin kuului aivan kuin postikellon rämpytystä; mutta se
mahtoikin olla joku toinen kello, koska ei -- Vai _olisiko_ se
mahdollista -- _onko_ posti kumminkin jo tullut?

POSTINHOITAJA. En minä ainakaan sitä täällä näe.

NEITI. Niin, niin, senhän minä arvasinkin, eihän sillä koskaan olekaan
tapana ehtiä näin aikaseen -- pistäydyin vaan varmuuden vuoksi
kysymässä. Niin, paljon terveisiä Heliniltä, herra sihteeri! Minä
tapasin hänet kadulla. Hän oli niin kaunis ja punaposkinen ja toi
kirjeen tänne. Mutta olkaa varovainen, olkaa varovainen, herra sihteeri
-- muuta en sano, hi, hi, hi! Mutta, hyvä herra postimestari, vielä
yksi pyyntö! Olisiko se mahdollista, että minä saisin ulos tuon paketin
jo heti kun posti on tullut; minä kävisin sen sitten huomenna
kuittaamassa? _Olisiko_ se mahdollista -- sillä se on _niin_ tärkeä?

POSTINHOITAJA (ivalla): Vai niin, mutta mitähän siinä oikeastaan
mahtanee ollakaan tuossa paketissa, olisipa hauska kuulla?

NEITI (kiekailevasti) Ei, ei, en minä sitä voi sanoa, en millään
muotoa!

POSTINHOITAJA. Siinä on varmaan kihlasormus?

NEITI. Hyi, mitä te minusta ajattelette. Minä en milloinkaan mene
naimisiin!

POSTINHOITAJA. No, sitten siinä on uusi leninki ihan viimeisen muodin
mukaan, jos oikein arvaan?

NEITI. Ei, ei, älkää kysykökään; en minä voi sitä ilmaista.

POSTINHOITAJA. No, nyt tiedän! Siinä on valkoiset, silkkiset
tanssikengät, jommoisia käytetään suurissa haaleissa, eikö niin?

NEITI. Ei suinkaan! Älkää koettako sitä arvata, ei se kumminkaan
onnistu! Sen vaan voin sanoa, että siinä on jotakin aivan uutta, aivan
modernia. Ei, nyt jo vaikenen, nyt jo vaikenen! Mutta, hyvä herra
postimestari, _olisiko_ se mahdollista, että minä saisin sen ulos
kohta, kun posti on tullut? _Olisiko_ se mahdollista?

POSTINHOITAJA. No, koska se on niin hirveän tärkeä, niin täytyyhän
tuota sitten -- --

NEITI. Kiitoksia, paljon kiitoksia! Minä kävelen täällä ulkona
odottamassa. Hyvästi siksi! Hyvästi, herra sihteeri! Mutta niinkuin
sanoin teille: olkaa varovainen, olkaa varovainen! Hi, hi, hi, hi!

    (Poistuu).

POSTINHOITAJA. Hyvästi vaan! Saa nähdä, niin tuo tärkeä paketti ei
sisällä muuta kuin tavallisen pomaada-purkin. Vai mitä sihteeri siitä
arvelee?

KIRJURI. Niin, kuka sen voi tietää.

POSTINHOITAJA. Mutta, kuulkaapas, mitä hän teille sanoi? Sitä en
ymmärtänyt.

KIRJURI. En minäkään. Mitä lie rupattanut.

KAUPUNGINPALVELIJA (tulee. Hän on vanha, laiha mies mustissa kuluneissa
vaatteissa ja kantaa mustiin kansiin niottua kuittikirjaa, jonka
sisällä on useampia suurempia kirjeitä; änkyttää kovasti puhuessaan).

POSTINHOITAJA. No, tuossa tulee nyt maistraatin posti -- myöhään kuin
aina, kuinkas muuten!

KAUPUNGINPALVELIJA. Po-po-pormestari -- py-py-py -- pyysi -- pa-pa --
paljon -- a-anteeksi -- ett -- tett -- tettei hän sa-saanut po-postia
ennemmin valmiiksi, mu-mutta hänellä o-on -- ollut niin paljon työtä
tänään, ett -- tett -- tett -- tett --

POSTINHOITAJA. Niinkuin tuo sitten tapahtuisi ensimmäisen kerran!
Alottaisi joskus koetteeksi puolta tuntia aikaisemmin, ehkä se
auttaisi. No, eihän kirjeet taaskaan ole sisäänviety! Mokomatakin
huolettomuutta!

KAUPUNGINPALVELIJA. Ka-ka-ka -- kai hän sen ki-ki -- kiireissään on
unhottanut -- --

KIRJURI (erikseen): Olkaa varovainen, hän sanoi. Mitä se merkitsee?
Tarkoittiko hän sillä että Helmillä olisi toinen, jota hän --? Ei, ei
se ole mahdollista. Mutta jos tuo kirje, jonka hän tänne jätti --? Kas,
tässä se onkin! (Ottaa kirjeen, jonka Helmi jätti pöydälle) No, taivaan
Herra, mitä näen minä! Luutnantti Saabelhjelm, Helsingissä! Sama hieno
herra, joka oli täällä viime talvena ja joka niin usein hänen kanssaan
tanssi! Onko tämä unta vai totta? Olisivatkohan oikein kihloissa? No,
sittenhän koko minun toivoni, koko minun onneni olisi --! Oi,
kavaluutta! Oi, petollisuutta!

POSTINHOITAJA (kaupunginpalvelijalle): Niin, niin, se ei kelpaa
puollustukseksi. Sano hänelle vaan, että jos semmoista laiminlyömistä
vast'edes tapahtuu, niin lähetän postin takaisin kirjoineen kaikkineen,
sano se hänelle!

KAUPUNGINPALVELIJA (kumartaen): Ky-k -- -- ky-kyllä he -- he -- herra
po-po -- postimestari --

KIRJURI (kuin edellä): Mutta enhän minä koskaan ennen ole huomannut
kirjeitä häneltä luutnantille, ja olisihan tuosta kumminkin kuullut
puhuttavan, jos siinä olisi perää. Niin, mutta kenties luutnantti on
kosinut kirjeellisesti? Jaa, se voi kyllä olla mahdollista, vaikk'en
minä ole siitä mitään tiennyt. -- Voi, voi, niinkö nyt raukesi koko
minun kaunis unelmani!

HELMI (tulee).

KIRJURI (kuin edellä): Helmi!

HELMI. Hyvää päivää taas! Nyt teille on tapahtunut pikkuinen erehdys,
setä.

POSTINHOITAJA. Mitä? Erehdys? Kuinka niin?

HELMI. Te annoitte minulle väärin takaisin, kun äsken jätin tänne
kirjeeni.

POSTINHOITAJA. Väärinkö takaisin? En suinkaan. Minulla ei ole tapana
erehtyä.

HELMI (hymyillen): En tiedä, mitenkä lienee, mutta ainakin se tällä
kertaa on tapahtunut.

POSTINHOITAJA. Ei, ei, ei se ole mahdollista. Sinä olet pudottanut
rahat, siinä kaikki. Olisit lukenut ne, ennenkuin läksit, tyttöseni!

HELMI. Ei, kyllä ne ovat minulla vielä tallessa kaikkityyni; sillä 50
pennin sijasta annoitte minulle kokonaista 10 markkaa.

POSTINHOITAJA. Kymmenen markkaa! No, kaikkea! Annappas tänne! Niin,
enkös aina ole sanonut että noista uudenaikaisista kultarahoista on
vaan harmia ja vastuksia kunnollisille ihmisille.

    (Antaa Helmille 50 penniä ja rupeaa työskentelemään maistraatin
    postin kanssa).

HELMI (lähestyy kirjuria): Kuuleppas, Janne -- tuota -- menetkö sinä
todellakin noihin tanssiaisiin tänä iltana?

KIRJURI (häneen katsomatta): Josko tanssiaisiin menen?

HELMI. Niin, olihan, muistaakseni, vähän kysymystä siitä, kun viimein
tapasimme toisiamme.

KIRJURI. Oliko niin? En muista enää. Ja mitä se muuten sinuun koskee,
menenkö sinne vaiko en?

HELMI. Suutuitko sinä oikein totta noista sanoista, joita äsken tuolle
ukolle tuossa --?

KIRJURI. En suinkaan. Mikä oikeus minulla olisi siitä suuttua? Mikä
oikeus minulla olisi siihen, senpä tahtoisin tietää.

HELMI. Sinä olet huonolla tuulella tänään, sen huomaan.

KIRJURI. Paljon mahdollista. Eihän sitä jokainen voi ottaa elämätä niin
iloiselta kannalta kuin sinä -- varsinkaan ei tämmöinen köyhä ja halpa
mies kuin minä olen.

HELMI. No, älä nyt joutavia puhu! Tule vaan pois tanssiaisiin! Sinne
tulee paljon väkeä, torviseptetti soittaa, ja me saamme oikein hauskaa.
Tule nyt vaan!

KIRJURI (lyhyesti ja pontevasti): En tule!

HELMI (närkästyneenä): No, ole tulematta sitten! En minä tuommoista
jöröä paljon kaipaa, se on vissi!

KIRJURI. Niinkö, että sinä sitä ennen olet tehnyt? Ei, kyllä minä sinut
nyt tunnen; kyllä sinut nyt tunnen perinpohjin.

HELMI. Mutta mitä tämä on? Olenko sinua jollakulla tavalla loukannut,
koska sinä --?

KIRJURI. Eihän semmoista voi loukkaukseksi sanoa, ei millään muotoa.
Onhan se jokaisen omassa vallassa käyttäytyä siinä asiassa mielensä
mukaan. Minä vaan olen ollut tuhma narri.

HELMI. Sinä olet hupsu!

KIRJURI. Ainakin tähän asti olen semmoinen ollut, mutta nyt ovat
silmäni auenneet. Kuule, sanonko sinulle jotakin?

HELMI. No --?

KIRJURI (suurella pontevuudella): Koketti!

    (Rupeaa kirjoittamaan niin että kynä räiskyy).

HELMI. Tuo on hävytöntä! Semmoisen miehen kanssa en enää tahdo olla
minkäänlaisessa tuttavuudessa, tiedä se!

    (Menee kiivaasti).

POSTINHOITAJA (kaupunginpalvelijalle) Mitä? Vielä yksi kirje
postitunnin perästä? No, tuohan nyt sitten! Te olette auttamattomia!

KAUPUNGINPALVELIJA Pa-pa paljon ki-ki -- -- kiitoksia --

    (Menee).

KULEKSIVA KAUPPIAS (repaleisissa vaatteissa, sikaripätkä suussa,
pieni puulaatikko kainalossa ja vähän päissään; täyttää ovessa
kaupunginpalvelijaa vastaan).

KAUPUNGINPALVELIJA (säikähtynyt): Ku-ku-kuka sillä tavalla --!

KULEKSIVA KAUPPIAS. Yrsekta, sanoo ruotsalainen. -- Päivää, herra
postimestari, päivää! Onkohan kirjeitä kauppa-asioitsijalle Risto
Reetanpoika Reppuselle?

POSTINHOITAJA. Reppuselle? Ei ole.

REPPUNEN. Senhän arvasinkin. (Aukaisee laatikkonsa) Ei herra
postimestari sattumaltaan tarvitse kiiltopulveria, maailman parasta
kiiltopulveria? Ensimmäisen palkinnon saanut Londonissa, Pariisissa,
Filadelfiassa ja Moskovassa. Sopii kaikille metalli-esineille.
Kirkastaa silmänräpäyksessä mitä tahansa, niinkuin veitsiä, kahvelia,
saksia, kynttiläjalkoja, sormuksia -- -- --

POSTINHOITAJA. En, en -- en minä semmoista tarvitse.

REPPUNEN. Vai ei. Mutta ehkä pullo ootekolonjia? Sata prosenttia
parempaa kuin Farinan. Palkinnon saanut maailman näyttelyissä -- --

POSTINHOITAJA. Se on tarpeetonta, älkää vaivatko itseänne.

REPPUNEN. Sitten minulla on saippuata myöskin, ehta ruusunsaippuata.
Hurmaava haju, verraton vaahto! -- ainoastaan 50 penniä kappale -- --

POSTINHOITAJA. Ettekö kuule? Olenhan minä jo sanonut teille, ett'en
mitään huoli. Sitä paitsi rouvanikaan ei ole kotona, niin ett'en --

REPPUNEN. Ooh, täytyykö herra postimestarin kysyä tuommoista
rouvaltaan? Mitä joutavia! Minä en milloinkaan kysy rouvaltani. No,
minulla ei semmoista olekaan. (Lukitsee laatikkonsa) Herra
postimestari, olkaa hyvä ja antakaa köyhälle matkustavaiselle viisi
penniä sikariksi!

POSTINHOITAJA. Sikariksi? No, tuoss'on sinulle, hassu!

REPPUNEN. Kiitoksia hyvin paljon! Ehkä kumminkin saisi olla pieni
laatikko kiiltopulveria? Maailman parasta kiiltopulveria, palkinnon
saanut --

POSTINHOITAJA (ärjäsee): Pötki paikalla tiehesi, tahi kyllä minä
sinut -- --!

REPPUNEN. No, no, minä ymmärrän yskän. Atjöö, atjöö! (Menee hyräillen).
Hyvästi, hyvästi!

POSTINHOITAJA. Kaunis poika tuo! (Vasemman puoleista ovea avataan
puoleksi) Mitä se on? Jassoo, aamiainen. Hyvä, hyvä, minä tulen.

VANHANLAINEN TALONPOIKAISVAIMO (Niiaa): Hyvää päivää, herra
postimestari, hyvää päivää! Tulin hakemaan tuota kirjettä, joka olisi
tuleva Eeva Stiina Antikaiselle Puuppolan kylästä.

    (Niiaa uudestaan).

POSTINHOITAJA. Niin, kyllä semmoinen löytyy. (Ottaa pöytälaatikosta
kirjeen) Evastiina Antikaiselle Puuppolan kylässä. Hutikkalan talossa,
Rantamäen torpassa -- niinkö?

VAIMO. Juuri niin, aivan niin, herra postimestari.

POSTINHOITAJA. Se on rahakirje.

VAIMO. Niin, rahakirjehän sen piti oleman. Sillä kanttori, joka kävi
täällä kaupungissa viime markkinoilla, oli kotiin tultuaan sanonut
Muikkulan muorille, että postikonttorissa on semmoinen kirje, jota ei
saa lähettää löysälaukussa, kun se sisältää rahaa, ja käskenyt muoria
siitä ilmoittamaan kyläläisille; ja kun minulla oli muitakin asioita
kaupunkiin, niin päätin pistäytyä sitä hakemassa, jos herra
postimestari olisi niin hyvä ja -- --

POSTINHOITAJA (keskeyttäen): Mistä sen pitäisi tuleman? Sano se ensin.

VAIMO. Pietarista, hyvä herra po --

POSTINHOITAJA. Ja kuinka paljon rahaa se sisältää?

VAIMO. Niin, tuota, en tiedä varmaan olisiko siinä nyt 5 tai 10
markkaa; sillä Liisa kirjoitti -- se on nimittäin Liisa Laamaselta, tuo
ravintolan entinen steeterska, jos hänet tunsitte, ja joka nyt on
Pietarissa palveluksessa erään herran luona, joka kuuluu olevan kolmas
mies keisarista. Niin, Liisa kirjoitti että ensi kerralla lähettää hän
vaan pienemmän summan, sillä kurssin ovat hupsut panneet niin huonoksi,
ettei rahaa saa kiskomallakaan. Mutta jos siinä on enemmänkin, niin
sama se, kyllä minä nekin korjaan, jos vaan --

POSTINHOITAJA. No, osaatko sinä kirjoittaa?

VAIMO. Kirjoittaa? Ei, hyvä herra postimestari, ei se tämmöiseltä
vanhalta ihmiseltä enää tahdo luistaa. Opetettiinhan sitä minullekin
ennen maailmassa, ja osasinhan minä kerran nimeänikin töhrätä, mutta
siitä on jo niin monta vuotta, ettei -- --

POSTINHOITAJA. Niin no, siinä tapauksessa sinun täytyy hankkia tänne
joku henkilö, joka kuittaa sinun puolestasi; muuten sinä et tuota
kirjettä voi saada.

VAIMO. Voi, voi, mistä minä nyt semmoisen osaan löytää? Olkaa hyvä,
herra postimestari, minä rukoilen nöyrimmästi, olkaa hyvä ja
kirjoittakaa minun edestäni!

POSTINHOITAJA. En minä sitä saa tehdä, laki sen kieltää.

VAIMO. Vai niin! Vai laki kieltää! (Kääntyy kirjuriin) Mutta eikös tämä
teidän kisällinne voisi?

KIRJURI. Kisälli! Hanki paikalla kirjoittajamies, äläkä puhu
tuhmuuksia!

VAIMO. Suokaa anteeksi! Kyllähän minä mielelläni hankkisin, mutta kun
en tunne koko kaupungissa muita kuin ruununvoudin Kalle-rengin, joka
istuu vankilassa vekselin väärentämisestä... No, tuopa oli ikävätä!
Mitäs nyt on tehtävänä! Kuulkaapas, onko tuo kirjoittaminen sitten niin
tarpeellinen? Eikö -- --?

POSTINHOITAJA. Johan sinä kuulit, ett'et sitä ilman kuittia voi saada,
sen räpäkkö!

VAIMO. Jahah, kyllä! No, mikäs tässä muu auttaa sitten. Antakaahan
tänne, niin koetan, muistaisinko vielä, kuinka noita koukeroita
piirustellaan. Mitäs sitä kirjoitetaan?

POSTINHOITAJA. Kirjoita nimes tähän lappuun -- täss' on kynä.

VAIMO. Jahah, kunhan nyt vaan tuota alkua muistaisin, niin kyllähän
sitten loput -- (Kirjoittaa ja mutisee itsekseen) Niin ensin tuo viiva
noin -- sitten tuo noin -- ja a sanoo a -- _ärrä_ -- i -- kas niin --

POSTINHOITAJA. Näytäppäs tänne! Mitä sinä sinne oikeastaan kirjoitat?

VAIMO. Nimeni, niinkuin herra postimestari --

POSTINHOITAJA. Onko nimesi Maria myöskin?

VAIMO. Onhan se.

POSTINHOITAJA. Maria Evastiina Antikainen?

VAIMO. Eikö mitä; minä olen Maria Minkkinen.

POSTINHOITAJA. Maria Minkkinen?! Oletko hullu? Juurihan sanoit olevasi
Evastiina Antikainen?

VAIMO. E-e -- en suinkaan -- enhän minä sitä ole sanonut --

POSTINHOITAJA. No, miksi sinä sitten tulit sen kirjeen noutamaan? Onko
sinulla mikään oikeus siihen? Onko sulla valtakirja, häh?

VAIMO. Ei -- eihän minulla --

POSTINHOITAJA (jatkaen): Ja tiedätkös, mikä edesvastaus tuommoisesta
on? Jos tekisin oikein, niin hakisin poliisin ja antaisin viedä sinun
putkaan, että siellä saisit miettiä, mitä se on virkamiestä sillä
tapaa --

VAIMO. Voi voi, hyvä herra postimestari, antakaa anteeksi! Se on
Evastiinan syy! Kun hän näki minun tulevan kaupunkiin, huusi hän
perästäni: »Kuuleppas, Mari, sieppaapas samassa pois tuo rahakirje
postista, niin saat kahvikupin ja viinaryypyn, kun tulet takaisin!» --
niin että enhän minä tiennyt muuta kuin --

POSTINHOITAJA. Pois, tuoss' on ovi! Äläkä näytä naamaasi täällä
vast'edes, muista se, mokoma!

VAIMO. Kyllä, kyllä -- (Mennessään) Jeesus, tuommoista äkäpussia, joka
aivan kuoliaaksi säikäyttää!

POSTINHOITAJA. Katsos, noin hän nyt pilasi tuon kuitin. No,
kaikenlaisia harmia sitä pitää olemankin!

    (Juo lasin vettä).
    Postiljooni (kuorsaa).

POSTINHOITAJA (huutaa täyttä kurkkua): Lundqvist, sinä riivattu mies!
Jos et sinä pysy valveilla, niin minä, niin totta kuin elän, annan
sinulle rangaistusreissun ja kirjoitan posti-tirehtöörille, että sinä
olet suuri juoppo ja että --

POSTILJOONI. E-e-enhän minä. Pidin vaan silmäni kiinni, kun tuo päivän
paiste niin kovasti -- --

    (Vasemmanpuolista ovea avataan taas).

POSTINHOITAJA. Minä tulen, minä tulen. (Kirjurille) Menen vähän tuonne
sisään. Jos tarvitaan, niin tulkaa hakemaan!

    (Menee).

KIRJURI. Jahah, kyllä minä --. Hyvä että hän meni, niin saan olla
rauhassa, sillä kovin tuntuu nyt mieleni raskaalta. -- Niin, kyllä se
nyt taitaa olla loppu minun ja Helmin välillä, ja eihän se kumma
olisikaan, kun häntä niin pahasti loukkasin. Miksi en voinutkaan
paremmin hillitä itseäni? Sillä jos hän olisikin kihloissa luutnantin
kanssa, niin syytönhän hän on siihen, kun minä en koskaan ole rohjennut
puhua suutani puhtaaksi. Niin, aika pöllö olin, se on vissi! Mutta
olemmehan tuttuja jo lapsuudesta saakka, ja pitäisihän Helmin
jokseenkin tietää minkälaisia tunteita minulla on häntä kohtaan.
Saakeli soikoon! Jos vaan varmaan tietäisin, mitä tuo kirje tuossa
sisältää, niin antaisin mielelläni vaikka koko vuosipalkkani! -- Mutta
katsoppas, eikö hän unhottanut tuonne hansikkaansa? Aivan oikein, hänen
se onkin. Ah, kuinka hieno ja pehmoinen se on! Mikä vieno tuoksu siitä
lähtee! Ja kuinka suloisesti se hänestä muistuttaa! Ja hän, hän siis
nyt olisi minulta ijäksi kadonnut -- tullut toisen omaksi! Ei, se on
mahdotonta, minä en voi sitä ajatellakaan, en, vaikka kuinka
koettaisin!

ERÄS POIKA. Antakaa minulle kahdenkymmenen pennin merkkejä markan
edestä.

KIRJURI (omissa ajatuksissaan): En, ennenkuin näen sen omilla
silmilläni, tahi kuulen sen häneltä itseltään, sillä --

POIKA (kovemmin): Tämän edestä 20 pennin merkkejä!

KIRJURI (kuin edellä): Sillä niin kummalliselta, niin kaikin puolin
oudolta tuntuu minusta, että hän ottaisi -- --

POIKA (huutaa): Markan edestä 20 pennin merkkejä!

KIRJURI (säikähtyen): Ole huutamatta, hunsvotti!

    (Antaa pojalle postimerkkejä).

POIKA. Kiitos! Morjesta vaan!

    (Katoo).

KIRJURI. Niin, oudoltahan se tuntuu, se on totta, mutta kuinka selittää
tuota kirjettä tuossa? Sillä mistä muusta kuin rakkauden asioista nuori
tyttö voi kirjoittaa nuorelle miehelle! Niin, kuta kauemmin tuota
ajattelen, sitä enemmän vaan pääni siitä pyörälle käypi.

NEITI EUFROSYNE (pistää päänsä sisään peräovesta): Herra postimestari!
-- herra sihteeri! minä saan ilmoittaa teille jotakin: posti tulee,
posti tulee!

KIRJURI (välinpitämättömästi): Vai niin --

NEITI. Niin, se on vielä hyvin kaukana -- tuolla Jyrkkämäen kohdalla
vasta kuuluu kello -- mutta se tulee semmoista hirmuista vauhtia, että
kyllä se tuossa tuokiossa on täällä. Mutta missä postimestari itse on?

KIRJURI. Missä lienee.

NEITI. Vai niin, mutta kuulihan sihteeri että hän lupasi antaa minulle
tuon paketin heti postin tultua? Eikö totta, kuulihan sihteeri sen --?

KIRJURI (kärsimättömästi): No, kyllä --

NEITI. Niin, että jos hän rupeisi kronglaamaan, eikä tahtoisikaan sitä
antaa, niin te voitte muistuttaa häntä tuosta hänen lupauksestaan ja
puhua minun puolestani. (Kiekailevasti) _Tahdotteko_ sitä --
_tahdotteko_ puhua puolestani, herra sihteeri --?

KIRJURI. Mitä minä --

NEITI. Ei, vastatkaa nyt! Tahdotteko puollustaa minua, jos postimestari
panisi vastaan? Minä olisin teille sitten niin _äärettömästi_
kiitollinen. Tahdotteko sitä, sanokaa -- sillä se olisi niin
sanomattomasti _tärkeää_ --

KIRJURI (ärjäsee): Menkää hiiteen! Minä en viitsi lorujanne kuunnella!

NEITI. Fyy! Mitä se on? Kuka sillä tapaa yleisöä kohtelee? Minä
kirjoitan tästä sanomalehtiin, niin saatte nähdä, mitä siitä seuraa!
Fyy, semmoista raakuutta! Fyy!

    (Katoo).

KIRJURI. Kirjoita vaikka keisarille, minä en siitä välitä! Niin, minä
en enää välitä! Niin, minä en enää välitä koko maailmasta. Jos olisi
minulla tässä myrkkyä, niin pistäisin suuhuni, että pääsisin tästä
elämästä. Hoh hoo sentään!

HELMI (tulee).

KIRJURI. Ah, mitä näen minä! Hän!

HELMI (kylmästi ja lyhyesti) Taisin unhottaa tänne hansikkaani? Onko se
täällä?

KIRJURI. Hansikkasi? En tiedä varmaan; en minä ole sitä nähnyt --

HELMI. Vai niin, sitten minä olen pudottanut sen muualle --

    (Aikoo mennä).

KIRJURI. Ei, kuule, kyllä se täällä onkin --

HELMI. No, mitä sinä sitten valehtelet! Anna se tänne!

KIRJURI. Minä aioin sen pitää vaan siksi kun olisin tavannut sinua
mutta --

HELMI. Joutavata! Anna se tänne vaan!

    (Ottaa sen ja aikoo mennä).

KIRJURI. Älähän -- kuulehan --!

HELMI. Ei ole aikaa.

KIRJURI. Helmi, yksi sana vaan --!

HELMI. En jouda.

KIRJURI. Yksi ainoa sana vaan!

HELMI (pysähtyy): No, mitä nyt sitten?

KIRJURI. Tuota -- hm -- minä taisin vähän loukata sinua tässä äsken.

HELMI. Niin, vieläkö kehtaat siitä puhua! Milloinka minä olen sinun
edessäsi koketteerannut? Sano se, ole niin hyvä!

KIRJURI. Et milloinkaan, se on totta --

HELMI. Ja olenko minä muille koketteerannut sitten, mitä? Ei, sanokoot
minusta mitä tahansa, mutta koketti en ole, sen tiedän varmaan.

KIRJURI. No, koeta nyt unhottaa nuo pahat sanat. Mutta kun tekee
semmoisen äkkiarvaamattoman huomion, minkä minä vastikään, niin -- --

    (Vaikenee).

HELMI. Minkä huomion? Sinä puhut arvoituksilla.

KIRJURI. Ei se mitään ollut. Ja mitä siitä enää on puhumistakaan.
Voimmehan sentään olla ystäviä, yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin --
eikö niin?

HELMI. Sinä olet todellakin kummallinen! Ovatko kenties ihmiset
kertoneet sinulle jotain pahaa minusta --?

KIRJURI. Ei suinkaan, toista se on. Mutta en minä sitä nyt tällä kertaa
voi selittää --

HELMI. No, parasta se taitaa ollakin. Toimita nyt humöörisi
hauskemmalle kannalle ja muista, ett'et unhota pois postista tuota
kirjettä luutnantti Saabelhjelmille! Se on tärkeä kirje.

KIRJURI (kylmästi): Jahah, kyllä! (Häneen katsomatta) Vai on se niin
tärkeä?

HELMI. Se on tietty. Se on karhumakirje meidän puodista, oikein ankara
lisäksi.

KIRJURI. Mitä?! Karhumakirje?

HELMI. Niin, kahdestakymmenestä hansikkaparista, jotka herra kauniisti
jätti maksamatta, kun hän täältä matkusti, Luuli kai pääsevänsä
velastaan sillä tavoin että välistä minua hienosteli, mutta eipä
onnistunutkaan; sillä pappa käski minun kirjoittamaan, että jos ei
rahaa heti tule, niin jätetään ne uloshaettavaksi. Saa nähdä nyt, mitä
tuo hieno sotaherra siihen vastaa.

KIRJURI. Onko se mahdollista? Sinä et siis -- sinä et siis
olekaan -- --?

HELMI. Mitä?

KIRJURI. Et siis olekaan kihloissa?

HELMI. Kihloissa!? Minä?

KIRJURI. Niin, tuon luutnantin kanssa?

HELMI. Luutnantin kanssa?! Oletko sinä aivan --?

KIRJURI. Siinä ei siis ollutkaan perää! (Ottaa häntä kädestä) Helmi!
Kultaseni --!

HELMI (irroittaa itsensä) Herra Jumala, mitä nyt!

KIRJURI. Helmi! Sinä tunnet minun; me olemme lapsuuden toveria. Olisiko
se mahdollista, että, jos kysyisin sinulta -- jos sinä --?

HELMI. Herra jestan, laske minut -- laske minut --!

KIRJURI (jatkaen): Niin, jos kysyisin sinulta, pidätkö minusta sen
verran -- luotatko minuun niin paljon, että uskaltaisit -- että
tahtoisit --?

HELMI. Olethan sinä ihan vimmattu --! Tässä kaikkein kuullen --! Laske
-- laske --!

KIRJURI. En, minä en sinua laske ennenkuin sinä sanot, rakastatko
minua?

HELMI. No, Janne, mitä se nyt on? Päästä minut -- päästä paikalla --!

KIRJURI. Sano ensin, tahdotko tulla omakseni!

HELMI. Voi, voi, päästä minut, päästä minut --

KIRJURI. Sano, tahdotko tulla omakseni?

HELMI. Tahdonhan, tahdonhan, mutta --

KIRJURI. Se on siis totta! Helmi! Morsiameni! Armahani!

    (Suutelee häntä vaikka hän vastustelee).

HELMI. Etkö sinä sitä jo kauan ole huomannut? Luulin että se liiankin
selvään olisi tullut näkyviin. Mutta mitä tuosta kumminkaan voi tulla,
kun olemme niin köyhiä, ja kun sinun tulevaisuutesi on niin hämärä ja
epävarma --

KIRJURI. Ei hätää, ei ollenkaan hätää; kyllä asiat itsestään selviävät,
kun vähän odotamme. Pääasia on vaan, että rakastamme toisiamme ja että
sinä olet minun oma, kiltti --

    (Yrittää häntä suudella, mutta samassa kuorsaa postiljooni
    oikein kovasti ja monilla »rulaadeilla»).

HELMI. Taivas, mitä se oli?

KIRJURI. Lundqvist vaan. Ei se tee mitään -- älä mene!

HELMI. Minun täytyy, minun täytyy --

KIRJURI. Jäähän nyt hetkeksi! Yksi muisku -- yksi ainoa vaan!

HELMI. Ei nyt -- toinen kerta -- iltasella. Hyvästi!

    (Katoo).

KIRJURI. Vai niin, nyt se siis on tehty, tuo jota niin kauan aikaa olen
miettinyt. Vähän kummalliseltahan tuo tuntuu, mutta kuitenkin niin
rauhalliselta, niin onnelliselta! Niin, nyt on minullakin joku, joka
minusta pitää. Hei vaan, pois tieltä! Nyt on tämä poika kihloissa, hei!

    (Postiljooni kuorsaa hiljaa tämän repliikin kestäessä).

KAUPPANEUVOS (astuu sisään. Hän tervehtii kohteliaasti, mutta
kylmästi): Hyvää päivää! Voisinko saada tavata herra postimestaria?

KIRJURI. Jahah, kyllä, herra kauppaneuvos. (Menee ovelle) Jos
postimestari olisi niin hyvä ja --

POSTINHOITAJA (sisältä muristen): Minä tulen, minä tulen.

KIRJURI. Olkaa hyvä ja istukaa, herra kauppaneuvos! Tässä olisi
tuoli -- --

KAUPPANEUVOS. Kiitos! Älkää vaivatko itseänne!

    (Jää seisomaan).

KIRJURI. Kaunis ilma tänään, kaunis ilma!

KAUPPANEUVOS. Onhan tuo satanut koko päivän?

KIRJURI (katsoo ikkunaan päin): Onko satanut? Kas, kun en
huomannutkaan, kun luulin että --

POSTINHOITAJA (tulee sisään): No, mitä nyt? (Erikseen) Kauppaneuvos!

KAUPPANEUVOS. Herra postimestari, minä tulen tänne eräässä ikävässä
asiassa. Noin puoli tuntia sitten lähetin tänne kirjeen, jota seurasi
viisi markkaa, mutta rahoja ei otettu vastaan.

POSTINHOITAJA. Minä en ole velvollinen vaihtamaan.

KAUPPANEUVOS. Tuota uskon sen verran kuin se ansaitsee; mutta se ei
olekaan pääasiani. Te olette epäkohteliaasti kohdellut minun
palvelustyttöäni ja lisäksi hänen ja tämän nuoren herran kuullen
haukkunut minua pässinpääksi ja lurjukseksi.

POSTINHOITAJA. Se -- se on valhe!

KAUPPANEUVOS (kirjurille): Te voitte sen todistaa. Eikö postimestari
niin sanonut?

KIRJURI. En, enhän minä -- en minä kuullut --

KAUPPANEUVOS. No, kyllä tuosta kohta selkoa otetaan. Sillä asia on sitä
vaikeata laatua, ett'en millään muotoa voi sitä jättää, minä kun olen
pakoitettu tuosta kunnianloukkauksesta viemään teidät oikeuteen.

POSTINHOITAJA. Mitä? Oikeuteen? Se on sikamaista!

KAUPPANEUVOS. Minä myönnän teille kuitenkin yhden ehdon.

POSTINHOITAJA. Minä en huoli ehdoista --

KAUPPANEUVOS. Minä lausun sen kumminkin. Jos nimittäin tämän päivän
kuluessa vieraiden miesten läsnäollessa pyydätte minulta anteeksi,
niin --

POSTINHOITAJA. Minä en pyydä anteeksi, en kuuna päivänä, ei vaikka
minut vietäisiin Siperiaan!

KAUPPANEUVOS. Niinkuin sanottu, minä odotan tämän päivän. Hyvästi!
(Kirjurille) Hyvästi, herra!

    (Menee).

POSTINHOITAJA. No, onko ennen mokomata kuultu! Vai
kunnianloukkauksesta! Enhän minä ole hänestä mitään sanonut! Tuommoinen
tukkijunkkari! Keinottelija! Varas!! Rosvo!!! Ryöväri!!! Huh, missä on
vettä? Antakaa tänne lasi vettä, vettä -- pian!

KIRJURI. Tässä, kas tässä!

    (Antaa hänelle läkkitolpon).

POSTINHOITAJA (yrittää juomaan): Oletteko järjeltänne, ihminen!
Läkkiähän tämä on!

KIRJURI. Läkkiä! Anteeksi, Herran nimessä!

    (Postikello kuuluu).

KIRJURI (juoksee ikkunaan): Kas tuossa tulee posti! Ja kolmella
hevosella! Lundqvist, herää, herää!

POSTILJOONI. Mitä? Kuka minua huusi?

    (Kaatuu lattialle).

POSTINHOITAJA. No, nyt on maailma mullin mallin! Sihteeri on tullut
hulluksi, postiljooni makaa humalassa lattialla, ja posti tulee
kolmella hevosella! Piru olkoon postimestarina, enkä minä!!

    (Peräovi avataan selälleen, ja matkustavainen postiljooni
    sekä kaksi kyytimiestä kantaa laukkuja sisään. Lundqvist
    nousee ja auttaa heitä. Samassa tulvaa huoneeseen paljon
    muitakin ihmisiä, kirjeitä ja pakettia kädessä, niiden
    joukossa Kaupunginpalvelija, Reppunen, Talonpoikaisvaimo
    ja Neiti Eufrosyne. Yksi tahtoo ostaa postimerkkejä, toinen
    kysyy kirjettä, kolmas on saanut väärin takaisin, neljäs
    kysyy, mistä posti on tullut, viides pyytää vaihtamaan
    sadanmarkan setelin, ja Neiti Eufrosyne vaatii ulos pakettiaan.
    Postinhoitaja raapii päätään ja huutaa että »vasta tunnin
    päästä, vasta tunnin päästä» ja käskee postiljoonin ajamaan
    heidät ulos kaikki tyyni. Postiljoonit koettavat kyytimiesten
    avulla tyrkätä heitä ovea vastaan, mutta he panevat vastaan.

    Neiti Eufrosyne pyytää vielä kerran pakettiaan: »Mutta kun
    postimestari lupasi -- kun se on niin tärkeä -- ja kun se
    sisältää aivan uudenaikaisen [salaperäisesti] tournyyrin.»
    Keskellä tätä melua laskeutuu esirippu, mutta Eufrosyne
    ehtii vielä huutamaan: »minun tournyyrini, minun tournyyrini!»)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Postikonttorissa - Pikkukaupungin kuvaus yhdessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.