Title: Sillankorvan emäntä - Nelinäytöksinen näytelmä - Tapaus länsisuomalaisessa - talonpoikaissuvussa 1860-1870-luvulla
Author: Kilpi, Hilja, 1844-1927
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sillankorvan emäntä - Nelinäytöksinen näytelmä - Tapaus länsisuomalaisessa - talonpoikaissuvussa 1860-1870-luvulla" ***


SILLANKORVAN EMÄNTÄ

NELINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ

TAPAUS LÄNSI-SUOMALAISESSA TALONPOIKAISSUVUSSA
1860--1870-LUVULLA


Hilja Kilpi


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1915



Esittämislupa pyydettävä.

(Seuranäyttämöt lunastavat esittämisoikeuden lähettämällä kustantajalle
10 mk. sekä sitoumuksen vähintäin 4 kpl. ostamisesta.)



HENKILÖT:

MAILIISA, Sillankorvan emäntä, 36-vuotias.
JOHANNA, hänen tyttärensä, 18-vuotias.
KREETA, vanha palvelija } Sillankorvassa
TAPANI, vanha vouti     }
JAAKO, Hallan isäntä.
SAVELA, talollinen, leskimies.

Tapahtuu Sillankorvan talossa. Ensi näytös -- keväällä toukokuussa;
toinen ja kolmas -- juhannuksena ja sen jälkeisenä päivänä; neljäs
näytös -- syksyllä lokakuussa.

* Lyhennysmerkki seuranäytelmänä esitettäessä.

** Lyhennys kaikissa näyttämö-esityksissä.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


_Kevätpäivä toukokuussa. Sillankorvan talo sijaitsee mäellä
(ohikulkijoita ei näy), alla viljava lakeus, luhdin sivu näkyy kappale
metsänrantaa ja taivasta. Talon avara tupa: @takaseinällä@ kaksi
ikkunaa, niiden välissä avoin astiahylly, alla kannelliset, istuttavat
puulaatikot, vasemmalla nurkassa suuri leivinuuni takkoineen, uunin
kupeella penkki, oikealla leveä kaappisänky astiakaapin takana; keskellä
@vasemmalla@ ovi tuvan porstuaan, oven pielessä pienempi seinäkaappi,
edempänä kangaspuut; @oikealla@ kaksi ovea, toinen salin porstuaan,
toinen tupakamariin, niiden välissä pitkä ruokapöytä penkkeineen ja
seinällä hylly raamattua ja virsikirjoja varten, edempänä kaappikello,
taampana sängyn vieressä vaatekirstu; etualalla leveä, kahden istuttava
keinutuoli. Seinät salvetuista hirsistä; lakea kannattaa kaksi tukevaa
syömäripuuta, joista ohuemmat leipäorret riippuvat; ulko-oven päällä
poikittaiset päreorret. Laesta riippuu olkikruunu._

_(Kreeta askartelee lieden ääressä.)_

TAPANI

_(sisään hetken perästä)_.

Kosimishommissako tuo Savelan Eetu tänne taas pyörähti, kun ruuna tuolla
tallin seinämällä seisoo? Eikö ole mielestään saanut jo kylliksi monia
rukkasia meidän Mailiisalta, kun mieli vaan uusia himoitsee? _(Istuutuu
penkille pöydän ääreen.)_

KREETA

_(kaataa kahvia ja tarjoo)_.

Porsaita tuo tällä kertaa sanoi tulleensa noutamaan ... että saisi
kerran oikein taattua lajia. Mutta eikö vaan tehnyt tikusta asiaa!

TAPANI

_(naurahtaa)_.

Vai porsaita! Kunpa nyt saisi talosta sellaiset helluntaiporsaat
läksijäisiksi, että ne toistenkin vielä muistaisi.

KREETA

_(yhtyen)_.

Jospa meidän emäntä hänet kerrankin rökittäisi!... niinkuin usein on
uhannut. On tuo Savela niin jumalaton puheessaankin, että oikein
kauhistuu.

TAPANI.

Sellaista se!... kun rengistä isäntämies paisuu ... ei tiedä enää päätä,
ei määrää ... luulee itsensä jo toisten talollisten veroiseksi ...
odottaa vaan, että onni hänet vielä potkasee Sillankorvankin isännäksi,
kuten aiemmin Savelan.

KREETA.

No, hänestä nyt ei ainakaan Sillankorvan isäntää tehdä, kun toisia
parempiakin on yltäkyllin tarjolla ... on niissä muissakin jo
valitsemisen varaa! -- _(Lähenee Tapania salaperäisen näköisenä.)_
Vaikka kyllä minä tiedän, kenenkä heistä emäntä ottaa...

TAPANI

_(kääntyy uteliaana)_.

No, kenenkä sitte?

MAILIISA

_(reippaasti sisään oikealta)_.

Kas vaan! Täällä se vanha pari taas kuhertelee! -- No, joko nyt
helluntaina vihdoinkin pudotetaan saarnatuolista?... vai kuinka!

KREETA.

Voi, voi teitä, emäntä! Mitä te taas!

TAPANI.

Itsestään hyvä ihminen asian arvaa!... Kunpa vaan et taittaisi omaa
jalkaasi, sinä!

KREETA.

Niin juuri! Te, emäntä, tässä olettekin pahimmassa vaarassa.

MAILIISA

_(osoittaa)_.

No, tuolta tuolla minä ainakin pidän varani. _(Harmistuneena.)_ Tuli
sekin taas tähän suutaan soittamaan, nyt istuu kiinni kuin takkiainen
... en pääse hänestä enää millään.

TAPANI.

Kyllä tuo mies minua niin sapettaa!... Potkun tarvitsisi ulos talosta!

MAILIISA

_(vilkkaasti)_.

No, kyllä minä tiedän! _(Hätäillen, puoliksi kuiskaten.)_ Joutuun nyt,
Tapani! Taluttakaa te Savelan hevonen tuohon kuistin eteen! huutakaa
mennessänne tytöille sinne navetan puoleen, että laittavat sen
porsaskorin kärryille!... ja niin on kaikki valmiina, ettei muuta kuin
... mars vaan!

KREETA

_(nauraen)_.

Osaattepa te, emäntä!

TAPANI

_(hieroo hyvillään käsiään)_.

No, sellaisen palveluksen minäkin sille miehelle teen!... vaikk'en
muuten hänen renkinään mieli olla. _(Savela sisään oikealta.)_ Siinä
paha, missä puhutaan! _(Aikoo lähteä.)_

SAVELA.

Heh, heh... Tapani! hyvää päivää! Minnekä sinulle niin kiire tuli?...
odotahan toki!

TAPANI

_(selin Savelaan, yli olkansa)_.

Isäntiä tässä vaan pitäisi palvella...

SAVELA

_(lähestyy)_.

Alan jo melkein unohtaa naamataulusikin, kun sinut niin harvoin näkee
siltä taholta. -- Vai pitäisi sinun isäntiä palvella... _(Taputtaa
Tapania olkapäälle.)_ Siinä sinä teet oikein, aivan oikein.

TAPANI

_(kääntyy äkkiä)_.

Älä pöyhistele siinä! taikka sinulle tulee liukas lähtö.

* MAILIISA.

Mitä te suotta Tapania härnäilette!

* SAVELA

_(Tapania kiusoitellen, muille)_.

Nähkääs ... tuo mies ei jaksa sulattaa sitä, että minusta on tullut
isäntämies ja talollinen.

* TAPANI.

Et näy itse sitä vielä sulattaneen, sinä! Renki sinä olet ollut ja
renkinä sinä myös pysyt!... ole sitte muuta olevinasi, mitä olet.

* MAILIISA

_(hyvillään)_.

On siinä Tapanissa miestä vielä!

SAVELA

_(ärsytellen)_.

Kismittääkö sinua, että olen päässyt eteenpäin maailmassa? häh ... että
nyt olen rikas mies? mitä ... että kuulun paikkakunnan suurimpiin ja
parhaimpiin talollisiin?

MAILIISA.

Ohoh sitä koppavuutta! Ei sitä niin vaan aitojen yli hypitä!... ei sitä
niin vaan unohdeta sukua ja syntyperää.

SAVELA

_(pitkään, venytellen)_.

Vai sukua ... ja syntyperää... No, äiti meillä kaikilla ainakin on
tunnettu ... isästä saattaa toisinaan olla hiukan epäilystä ... se on
totta! Mutta mitä sukuun tulee, niin emmekö me kaikki ole sukua
toisillemme?... koska meillä kaikilla kerran on yhteiset esivanhemmat ja
kaikkihan me olemme veljiä ja sisaria uskossa ... jos raamatun sana
paikkansa pitää.

KREETA.

Voi teitä jumalatonta, kun pilkkaatte Jumalan sanaa.

TAPANI

_(asettuu Savelan eteen, kiivaasti)_.

Tiedä sinä Savelan Eetu ja isäntä!... vaikka sinä olisit rikkiviisas ja
vaikka sinulla olisi kymmenen sellaista taloa kuin Savela, niin et sinä
silti iki maailmassa pääse näitten vanhojen kantasukujen rinnalle! Pysy
sinä vaan omassa nahassasi: Savelan Eetuna sinä elät! ja Savelan Eetuna
sinä myös kuolet!... Tiedä se! _(Menee nopeasti ulos.)_

SAVELA

_(huutaa Tapanin jälkeen)_.

Varo vaan, ettei sappesi puhkea!

MAILIISA.

Niin juuri!... suutari pysyköön lestissänsä!

SAVELA

_(laskien sormillaan)_.

No! lasketaanpa kerrankin!... Jos minulla on lesti ja osaan sitä
käyttää, niin olen suutari!.... No! jos minulla on talo, kuten nyt
Savela, niin olen tietysti talollinen!... Jos nyt ostan siihen
naapuritalon lisäksi -- kuten tässä viime syksynä juuri tein -- niin on
kai minusta silloin tullut suuri talollinen?... Vai mitä, emäntä?

MAILIISA.

Suuri...? _(Pilkallisesti.)_ Niin ... aivan uskomattoman suuri.

SAVELA

_(jatkaa)_.

No sitä minäkin!... Ja jos minulla sitäpaitsi vielä sattuu olemaan _(lyö
kädellä laskuaan)_ sievoinen summa rahaa lisäksi!... niin enkö silloin
ole -- niinkuin sanotaan -- rikas mies? häh!

MAILIISA.

Olette ... olette kai!

SAVELA

_(jatkaa)_.

Ja ihme ja kumma! ellen silloin ole yhtä hyvä kuin joku muukin?

MAILIISA

_(ivaten)_.

Teidän vertaistanne saa tosiaan etsiä!

SAVELA.

Sitä minäkin!... vaikk'en tietysti itse tahtonut itseäni kehua...

MAILIISA

_(nauraen)_.

Ette suinkaan!... sillä oma kehu haisee...

KREETA

_(nauraa)_.

Voi, voi sentään...

SAVELA.

Niin sanotaan... _(jatkaa)_ Ja minä voin siis tuoda Savelaan emännän,
mistä vaan haluan?

MAILIISA.

Kuka sellaisiin savikoppeihin lähtisi! Eihän Savelassa ole edes kunnon
asuinripiäkään?

SAVELA

_(hämmästyy)_.

Häh?... vai ei ole! -- No, rahalla saa!... saa vaikka komeamman kuin
Sillankorva.

MAILIISA.

Kelpaa Savelaan sitte emännäksi tulla!

SAVELA.

Niin, eikö totta!... No, sittenhän me olemme aivan samaa mieltä...?
Mehän olemme kuin luodut toisillemme... Mehän sovimme yhteen kuin vakka
ja kansi!

MAILIISA

_(nauraen)_.

Tai kuin kissa ja koira.

KREETA

_(nauraa)_.

Voi, voi tuota emäntää.

SAVELA.

Kyllä minä sovinnosta huolen pidän! -- Siis on asia sitä myöten selvä
... ja helluntaiksi me pistämme kuulutuksiin?

MAILIISA

_(torjuen)_.

Minä en lähde merta edemmäksi kalaan ... tyydyn siihen, mitä minulla on.

SAVELA.

No, sitte jätämme juhannukseen?

MAILIISA

_(suuttuen)_.

Jo riittää! ei sanaakaan enempää siitä asiasta! kuuletteko! _(Lyö
nyrkillä pivoonsa.)_ Ja sen minä sanon teille viimeisen kerran! ihan
viho viimeisen!... muistakaa se!

KREETA

_(on tavan takaa kurkistellut ikkunasta ulos)_.

Jo Tapani tulee!

SAVELA.

Nähkääs, emäntä!... muisti huononee aina vanhetessa, sanotaan ... ja kun
tuon minun muistini laita on muutenkin aina ollut vähän niin ja näin ...
niin en uskalla mennä mitään takaamaan ... * ja pyydän sentähden,
ettette, emäntä, pistäisi kovin pahaksenne, jos nyt minulle joskus
sattuisi pieni muistamattomuus * ...

TAPANI

_(ovella, vahingoniloisena)_.

Juhta odottaa isäntäänsä!

SAVELA

_(käännähtää, nopeasti)_.

Häh...?!

TAPANI.

Se kuopii maata tuossa kuistin edessä... Sillä näyttää olevan kiire
kotiin.

SAVELA.

Kas Tapani! sinähän se oletkin?... äänestä tunsin vielä! _(Lähenee
kaaressa, siristäen silmiään.)_ Annapa, kun kerrankin taas tarkastelen
naamatauluasi ... että tunnen sinut toistenkin, kun vastaan satut.

TAPANI.

Tarkastele sinä vaan!... en ole sellainen viurunaama kuin sinä.

SAVELA

_(toisille, tirskuen)_.

Ja minä kun luulin, että tuo mies oli saanut tauluunsa jotakin, mitä ei
kehdannut muille ihmisille näyttää...

MAILIISA.

Jättäkää nyt jo Tapani rauhaan!

TAPANI.

Laita itsesi matkaan! sinä Savelan Eetu ... taikka minä sivallan
ruunaasi kepillä selkään ja annan sen painaa alas mäkeä. Saat sitte
köpittää itse perässä, miten parhain pääset.

SAVELA

_(hätäillen)_.

Älä helkkarissa!

MAILIISA

_(ivaten)_.

Eihän teillä nyt toki niin kiire ole, Savela?

TAPANI

_(ovella, pitäen sitä auki)_.

Tuosta käy tie! Joudutko siitä, taikka minä... Siellä porsaasikin jo
kirkuvat.

SAVELA.

Mitä saakelia!... ovatko ne jo nälissään? vaikk'eivät vielä ole
talostakaan lähteneet!... Kos, kos, pikku kossuni! täytyy joutua
Savelaan... Kyllä Savelassa nassuille aina ruokaa riittää. Hyvästi!

MAILIISA.

Muistakaa jälkiänne, Savela!

SAVELA

_(ovella)_.

Täytyy pistää korvan taakse! _(Menee ulos.)_

MAILIISA.

On sillä miehellä aina sanat kielen päässä. _(Miettien.)_ Tuo Savela
voisi vielä tehdä minulle tepposet... Täytyy olla varuillaan.

TAPANI.

Senkin räkättirastas! Totta viimein lähdit!

KREETA

_(katselee ikkunasta)_.

Ja hyvällä kyydillä sittenkin!

MAILIISA

_(ikkunassa, huvitettuna)_.

Näyttää sille tie kelpaavan. Joko nyt viimeinkin otti muistaakseen...?

TAPANI

_(astuu painavin askelin)_.

Kuule nyt, Mailiisa! etkö jo ala saada kylliksesi tästä pelistä? Niinhän
tässä eletään kuin myllyssä: mies menee, toinen tulee... Edessä sinä
heille puhut mielin kielin, selän takana naurat ja ivaat.

MAILIISA

_(iloisesti)_.

Voinko minä sille mitään, että noilla kaikilla on niin kova halu päästä
Sillankorvan isännäksi!... No, tietäähän tuon!... pitäjän suurimpaan ja
parhaimpaan taloon. Enkä minä kuitenkaan voi ottaa heistä kuin yhden
ainoan.

TAPANI.

No, ottaisit sitte jo viimeinkin jonkun!... ennen kuin liiaksi joudut
ihmisten suuhun.

* MAILIISA.

Puhukoot, mitä puhuvat!... Minä en niistä välitä...

* TAPANI.

Niin, sinä!... mutta Johanna! Hän voi saada kuulla enemmän kuin olisi
tarpeen.

* MAILIISA.

Ei hän sellaisia ymmärrä!... lapsihan hän vielä on.

* KREETA.

Onhan Johanna jo kynttelistä yhdeksännellätoista.

* TAPANI.

Mikä lapsi!... siinä ijässä oli sinulla itselläsi jo mies ... ja taisi
olla lapsikin vielä lisäksi.

* MAILIISA.

Mutta Johannahan on pidetty erillään ... kaikesta sellaisesta.

TAPANI.

Luuletko sinä, että sinä maailman muutat noin vaan käden käänteessä? --
Tietää Johanna sen kuin muutkin ... onhan hän jo täysi-ihminen!... Voi
tässä hänelläkin alkaa sulhasia juosta yhtä hyvin kuin sinulla.

* KREETA.

Siunatkoon!... mitä sinä puhelet!

* MAILIISA

_(nauraa)_.

Vai Johannalla!... Kaikkea vielä! _(Nauraa.)_ Vai Johannalla?

* TAPANI.

Niinpä niin! juuri Johannalla... Varo sinä vaan itsesi, Mailiisa! ja
laita sinä omat asiasi valmiiksi ... niin kauan kuin aika vielä on
otollinen.

KREETA.

Niin juuri!... samaa sanon minäkin.

MAILIISA.

En suinkaan minä sikaa säkissä osta enää toista kertaa! Se kai teidän
pitäisi ymmärtää.

TAPANI.

Olisi sinulla jo pitänyt olla valitsemisen varaa.

KREETA.

_(salamyhkää)_.

Kyllä vaan meidän emännällä on jo omansa katsottuna...

MAILIISA.

Johan te, Kreeta, tiedätte enemmän kuin minä itse.

KREETA.

Sanonko minä?... kuka?... Hallan nuori isäntä!... eikä kukaan muu!

TAPANI

_(ilostuen)_.

Hallan Jaako!... Sepä vasta olisi!... Hänhän on jo vanhaa sukuakin
sinulle, Mailiisa.

MAILIISA.

Ja on nytkin käynyt täällä sukuloimassa...

KREETA.

Mikä ne kaikki sukuloimisetkaan tietää.

TAPANI.

No, silloinhan Sillankorva taas jää sukuun ... niin kuin pitääkin! ja
niin kuin ennenkin on ollut tapa. Sillä sukuahan tai jotain suvun sukua
ne Sillankorvan entiset haltijat aina ovat olleet toisilleen.

MAILIISA.

Niin ... ja juuri sentähden on suku säilynyt yhtenä, erillä muista ja
pysynyt niin varallisuudessa kuin arvossakin pitäjän ensimäisinä. --
Minun isälläni oli tapana sanoa: »Kun suku ja tavarat vaan sopivat
yhteen, sujuu muu kyllä itsestään.» Ja siinä hän oli oikeassa. Sillä
eivät ne pikku-oloista lähteneet sovellu tällaiseen suurempaan.

TAPANI.

Eivät ne sovellu! Ei sopinut Anttilan Jannekaan sinulle ... eikä liioin
tänne Sillankorvaankaan isännäksi.

KREETA

_(huokaa)_.

Ei sopinut isäntä-vainaa tänne ... liian oli pehmeä ja hyväluontoinen:
ei pahaa sanaa kenellekään sanonut.

* MAILIISA.

Lallu oli, kuin olikin!... ja joka on lallu, sitä kiitetään aina
hyväluontoiseksi... Pikkuoloissa kun on syntynyt ja kasvanut, on
luontokin sen mukaan. Ei ole sellaisesta suuren talon eläjäksi!

* KREETA.

Ei osannut isäntä-vainaa käskeä muita.

TAPANI.

Vieraana tuli ... vieraana myös pysyi Sillankorvalle koko elinikänsä.

MAILIISA

_(katkeruudella)_.

Ei ymmärtänyt talon tapoja eikä vaatimuksia! Tuolla eleli renkituvan
puolella kuin mikäkin renki: teki itse työtä, minkä teki, vaan ei
välittänyt väen töistä niin mitään. Kyllä sai kukin vetelehtiä ja
kuhnailla mielensä mukaan ... ei ollut katsojaa, ei käskijää! Oli sekin
isäntä!

TAPANI.

Ja niin olisi talo joutunut rappiolle, ellet sinä, Mailiisa, ajoissa
olisi talon ohjaksiin puuttunut.

MAILIISA

_(kiihtyen)_.

Minun täytyi puuttua asiain menoon ... minun täytyi! Voinko minä katsoa,
miten talo alkoi luisua alaspäin, tämä talo, minkä eteen vanhempani ovat
uurastaneet ja tehneet työtä ... tämä Sillankorva, missä suku on elänyt
polvesta polveen! Voinko minä välinpitämättömänä odottaa siksi kunnes
tämä suvun kantatalo, vuosikymmenien perintö, oli huvennut kuin tuhka
tuuleen ... vieraan ihmisen käden kautta. -- Ei!... totta totisesti! jos
minussa pisarakin sukuni verta virtaili, minä en voinut jäädä siinä vain
syrjästäkatsojaksi!... minun täytyi saada se ehkäistyksi!... niin kauan
kuin se vielä oli mahdollista.

TAPANI.

Ja sinä sen myös teit, Mailiisa!

MAILIISA.

Niin, minä sen myös tein. -- Sillä niin kuin minä tämän talon olen
saanut perinnöksi vanhemmiltani, niin olen minä sen myös jättävä
perintönä jälkeläisilleni. Ei vieraan käden pidä enää toista kertaa
Sillankorvaan koskeman niin kauan kuin minä elän!

TAPANI.

Mutta sinun jälkeesi?... kuinka käy talon silloin?...

MAILIISA.

Minunko jälkeeni...?

TAPANI.

Niin juuri! Sinullahan ei ole muita perillisiä kuin vain yksi tytär ...
ja hänet naidaan pian vieraaseen. Äläkä sinä luulottele, että vävysi,
joka oman talonsa eteen vuosikausia on tehnyt työtä, sitte enää tänne
kotiutuu... Ja niin voi talo joutua vieraalle.

MAILIISA

_(ponnella)_.

Niin ei saa tapahtua!... ei saa!

TAPANI.

Mutta niin on käyvä, ellet sinä vielä hanki talolle suoria perillisiä.
Sillä eivät ne tyttären miehet koskaan taloa niin pidä kuin omat pojat.
Sen olet itsekin saanut nähdä ja kokea.

MAILIISA.

Niin, sen olen minä karvaasti saanut kokea.

TAPANI.

...että laita sinä vaan itsesi uusiin naimisiin ... ja pian sittenkin!

KREETA.

Tuo oli kuin minun suustani!

TAPANI.

Et kai sinä tässä lesken sänkyä makaa koko ikääsi ... noin pulska ja
verevä ihminen kuin sinä, Mailiisa. ... Ei tuollaisia lennäkään joka
pojan syliin!

MAILIISA

_(iloisesti)_.

Osaattepa te, Tapani, mielistellä!... En olisi uskonutkaan! Mikä
tyttöjen narraaja te olettekaan nuorena ollut, kun minutkin nyt ihan
väkisin tahdotte naittaa. _(Asettuu kädet lanteilla Tapanin eteen.)_
Mutta sen sanon minä: Olisittepa te, Tapani, vaan paria kymmentä vuotta
nuorempi, kyllä olisitte helisemässä! teidät minä heti ottaisin ...
ottaisin kuin ottaisinkin! -- _(Lämmöllä.)_ Te, Tapani, olette vielä
sitä vanhaa juurta, eikä niitä miehiä kulekaan enää jokaisessa
housuparissa.

TAPANI

_(tekee lähtöä)_.

En viitsi kuunnella pilaa vakavasta asiasta. -- Sellaista se aina!...
kun akkaväen kanssa puheisiin joutuu!... niin jäävät työtkin rempalleen.
_(Menee.)_

MAILIISA

_(nauraa)_.

Jo Tapani taas livahti tiehensä! Ei ymmärrä pientä pilaa!... sellainen
yksivakaa jöröjukka. Onpa välistä hauska häntä hiukan kiusotella.

KREETA.

Kyllä minä sanon niin kuin Tapanikin: Naimisiin teidän, emäntä, tästä
täytyy mennä jo pian! ennen kuin Johanna tuosta paisuu liian suureksi.
Tulee taloon taas vakavampi henkikin, kun talo saa vakituisen isännän.
Ei täällä silloin enää kuka tahansa juoksentele.

MAILIISA.

Mitä te siinä hätäilette!... Eihän asia siitä viisastu.

KREETA.

Johannan vuoksi minä vaan sen soisin... Hän alkaa jo kaivata ikäistensä
seuraa...

MAILIISA.

Mistä te nyt tuollaisia päättelette?

KREETA.

Nähkää, emäntä! Johanna on nyt rippikoulussa saanut paljon uusia
tuttavia ... ja Anttilan tyttären kanssa he ovat oikein hyviä ystäviä...

MAILIISA

Vai Anttilan tyttären...? _(Päättävästi.)_ Ne tuttavuudet minä lopetan.

KREETA.

Mutta ... juoksihan Johanna aina isäntä-vainaankin mukana Anttilassa.

MAILIISA.

Juoskoon lapsena minkä juoksi! Nyt se ei enää käy laatuun! Ei sovi hänen
enää juoksennella pitkin kyliä kenen kanssa tahansa.

KREETA.

Mutta ovathan Anttilat isäntä-vainaan sisaruksia!... ihan läheisintä
sukua Johannalle.

MAILIISA.

Vaan ei minulle! Ja siitä sukulaisuudesta en minä tahdo tietää mitään!
ja siitä pesästä saa Johannakin tästä lähin pysyä erillään!... tietäkää
se!

KREETA.

Mutta otittehan te, emäntä, itsekin miehen siitä suvusta.

MAILIISA.

No, enkö ole sitä saanut kärsiä ja katua kyllikseni? -- Mutta ei siinä
myöhemmät katumiset enää auta!... ajoissa ne tiet ovat varottavat. Mutta
nuorena ei ymmärrä katsoa omaa parastaan ... lapsellinen on ja järjetön.

KREETA

_(huoaten)_.

Ei ihminen vielä nuorena ymmärrä varoa ja välttää maailman kiusauksia ja
viettelyksiä.

MAILIISA.

Sentähden pitääkin vanhempien jo ajoissa varoa, etteivät nuoret pääse
sekaantumaan sellaiseen, mitä sitte myöhemmin saavat katua.

KREETA.

Minkä sitä vanhemmatkaan voivat ... jos nuoria kerran oma luonto ja halu
siihen vetää.

MAILIISA.

Kyllä aina voi, kun vaan tahtoo!... Ja pitää voida! -- Olisivat minunkin
vanhempani vaan tiukemmin pitäneet minua silmällä tuossa ijässä, etten
olisi päässyt muitten kylän nuorten seuraan ... ei olisi minunkaan
käynyt niinkuin kävi ... eikä olisi ollut pakko ottaa heti ensimäistä,
joka tielle sattui.

KREETA.

Olivathan ne teidänkin vanhempanne naimistanne vastaan, mutta minkä
sille sitte enää voivat! Eihän voitu tällaisen talon ainoata tytärtä
jättää niineen ... ihmisten puheille alttiiksi.

MAILIISA.

Niin, ei voitu ... ei häpeänkään vuoksi!... Ja niin täytyi minun vaan
ottaa tuo mies, vaikk'en sitte enää olisi tahtonutkaan ... ja elää
yhdessä hänen kanssaan päivästä päivään, vuodesta vuoteen... Oli sekin
elämää! -- _(Huoahtaa.)_ Hyvä, että sekin joskus päättyi!... Saa nyt
tässä edes vapaana hengähtää.

KREETA

_(huojuttelee itseään, huokaa)_.

Niin, niin!... niin, niin!

MAILIISA.

Muistakaa te, Kreeta, minun sanani: Kokenut kaikki tietää, mutta...

KREETA

_(jatkaa)_.

...vaivainen kaikki kokee... Niin, niin!

MAILIISA.

Ja sentähden on parasta, ettei Johanna astele samoja jälkiä. Ei siitä
mitään hyvää kuitenkaan lähde.

* KREETA.

Mitenkä minä sen osaan hänelle selittääkään?

* MAILIISA.

Selittämisiä se nyt vielä kaipaa! Kun kerran jyrkästi kiellän ... saa se
riittää hänelle! Ei siinä auta muu kuin totella.

KREETA.

Käy niin sääliksi lapsi parkaa. Mitähän pahaa siinä olisi, vaikka nyt
joskus kävisikin Anttilassa? Ne ovat sentään kunnon ihmisiä.

MAILIISA.

Ei askeltakaan enää! sanon minä. Kerran jos käy, käy toistenkin... Ja
samaa seuraa ne ovat kaikki tyyni! Parasta kun ei pääse sinne käsin
ajattelemaankaan.

* KREETA.

Älkää olko niin tyly, emäntä!... Se koskee Johannaan, hänellä on hellä
luonto.

* MAILIISA.

Te, Kreeta, häntä aina lellittelette! On jo aika hänenkin tottua vähän
karskempaan komentoon ... tulee muuten samanlainen kuin isänsä...

KREETA

_(vakuuttaen)_.

Mutta kovuudella ei Johannan mieltä taivuteta!... Vaikk'en minä muita
maailman asioita niin ymmärräkään, niin Johannan minä tunnen ja tiedän
paremmin kuin te, emäntä!... niin äiti kuin olettekin... Minä olen
Johannan pienestä pitäen katsonut ... ja tiedän sanoa...

MAILIISA

_(lepytellen)_.

No, no, no, Kreeta!... antakaa nyt olla! Tehän hänelle olisittekin
paremmin sopinut äidiksi kuin minä.

KREETA

_(pyyhkii silmiään)_.

Voi, voi minuakin!... mitä te, emäntä, sellaista ... enhän toki minä!...
Johannan parasta minä vaan... -- _(Empien)_ Olisi sitä taas ... olisi
tuota...

MAILIISA.

Siinä sitä ollaan!... no, mitä teillä taas on sydämellä?

KREETA.

Enhän minä muuta... Olisi vaan jo aika alkaa ajatella sitä pukuakin
Johannalle ... hän kun nyt pääsee edeskin jo juhannuksena...

MAILIISA.

Mikä kiire sillä? ehtiihän tässä vielä! -- Olisi tuossa muuten vaikka
minun vanhempi musta silkkipukunikin...

KREETA.

...ettäkö Johannalle?... _(Lyö käsiään yhteen.)_

MAILIISA.

Sopisihan sitäkin koettaa ... ei menisi sekään haaskioon, eikä pitämättä
jäisi.

KREETA.

No, kyllä saa Johanna olla mielissään!

MAILIISA

_(sitoo huivia päähänsä)_.

Voi, voi sentään! miten ihmeessä aika joutuu... Pitäisi tästä vielä
ennen päivällistä ehtiä tuolla rajaniitylläkin käydä katsomassa, joko
joutikarja sinne voidaan laskea. -- _(Ovella.)_ Pitäkää nyt kahvi
kuumilla, että saan lämpimän tilkan vielä palatessani. _(Menee.)_

KREETA

_(katsoo hänen jälkeensä, huokaa)_.

Kyllä tulee tässä Johanna paralle vielä ahtaat olot... * Täytyy koettaa
peitellä niin paljon kuin suinkin ... muuten hän vielä alkaa tässä surra
ja murehtia * ...

JOHANNA

_(livahtaa sisälle)_.

Näin emännän menevän... Kreeta! puhuitteko siitä puvusta? mitä emäntä
sanoi?

KREETA.

Älähän nyt hätäile!

JOHANNA.

Taasko te sen unohditte?... niinkö!... vai kysyittekö, mitä?

KREETA.

Kysyinhän minä.

JOHANNA.

Ja mitä emäntä sanoi?

KREETA.

Ajattele, Johanna! nyt sinun kelpaa!... saat emännän mustan
silkkipuvun!... sen sinä saat!

JOHANNA

_(hypähtää ilosta)_.

Senkö saan!... voi, voi sentään!... Sepä vasta hauskaa!

KREETA.

Niin, näetkö nyt itsekin!... antaahan emäntä, kun vaan kysyy.

* JOHANNA.

Ajatelkaa, Kreeta! kun puen sen ylleni! Mahdan näyttää oikein hienolta
siinä ... ja niin suurelta ja vakavalta... On niin ihmeellistä tulla
oikein aikaihmiseksi! -- Kreeta! tiedättekö, missä se puku nyt on?...
vinnilläkö? Juoksenpa ottamaan sen alas ja koetan ylleni heti paikalla.

KREETA.

* Odotahan!... lapsi, odotahan! Älä nyt hätäile! Kuule nyt, Johanna! *
Olisi sinun itsesikin sopinut kysyä emännältä tuota pukua. Mitä
tuollainen kartteleminen on!

JOHANNA.

Mutta Kreeta, kun minä en voi!... en voi, vaikka kuinka koettaisin... *
Minä en saa sanaa suustani ... kieli on kuin kiinnijuotettu. Minä ihan
alan vavista, jos minun pitäisi pyytää emännältä jotakin, vaikka kuinka
pientä tahansa. * _(Istuutuu keinutuoliin.)_

KREETA.

Niin ... sinä tulet isääsi ... sama arka luonto sinulla kuin
isälläsikin. Ei ole sinussa äitisi verta!

JOHANNA.

Kukapa sen tietää, mitä minussa on?... ei ole sitä vielä oikein toden
teolla kysyttykään! -- Mutta emäntää minä pelkään. Kaikki hän osaa ...
kaikki hän tietää ja taitaa paremmin kuin muut ... ja kaiken täytyy
käydä juuri niin kuin hän tahtoo. Ei siitä mennä puoleen, eikä toiseen;
niin se on ja pysyy kuin laissa kirjoitettuna.

KREETA.

Ja ellei niin olisi, ei tämä talokaan olisi sitä, mitä se nyt on. Niin
on emäntä tätä vaalinut kuin silmäteräänsä.

JOHANNA.

Mutta täällä on ahdistavaa elää ... muitten, tarkoitan. Mahtoi isänkin
elämä täällä olla tuskallista kitumista emännän rinnalla!

KREETA.

Siunatkoon sinua, Johanna! Mistä sinä tuollaisia tiedät puhella...? kuka
sinulle on kertonut?

JOHANNA.

Olen sitä itse vaan välistä ajatellut. -- Muistan isän niin hyvin...
Olinhan minä jo iso tyttö, kun hän kuoli ... tuollainen hiljainen,
lempeä hän oli... Ja minä sain olla mukana tuolla renkituvassa, kun isä
siellä veisteli töitään ... sain juosta hänen mukanaan Anttilaankin ...
ja hän puheli kanssani paljon. En ollenkaan ymmärtänyt pelätä häntä
niinkuin emäntää... Oli jotain niin surullista hänessä... -- Kreeta!...
hänkin karttoi emäntää! sen huomasin... Mahtoi hänkin pelätä ... niin
kuin minä.

KREETA.

Et sinä niitä asioita ymmärrä! Jätä sinä tuollaiset puheet!... Lapsi
sinä vielä olet.

JOHANNA

_(hypähtää ylös, asettuu Kreetan eteen, kiihtyen)_.

Minä en enää ole mikään lapsi!... en ole. Täällä kotona minua on aina
tahdottu pitää kuin mitäkin lasta ikään erillä muista ikäisistäni
täys-ihmiseen asti. Ja se on emännän syy kaikki tyyni! Emäntä tahtoo
itse vielä käydä nuoresta. Sentähden ei hän kehtaa näyttää, että hänellä
jo on täysikasvuinen tytär -- tuntuisi itse niin vanhalta siinä rinnalla
-- ja sentähden on minut pidetty lapsen kirjoissa niin kauan kuin
suinkin! sentähden ei minua aiemmin ole päästetty rippikouluunkaan!
Siinä syy!... sanon sen kerrankin, että kuulette.

* KREETA.

Sinun omaa parastasi emäntä vaan onkin tarkoittanut.

* JONANNA.

Pyh! mitä vielä!... vai minun parastani!

KREETA.

Sitä et sinä ymmärrä vielä ennenkuin tulet suureksi ja olet itse vähän
elämää kokenut. Sitte vasta sinä ymmärrät, mikä tarkoitus sillä kaikella
on ollut. -- Saat olla kiitollinen ja iloinen, että sinulla on kaikki
niin kuin on.

* JOHANNA.

Vai iloinen?... kaikkea vielä! En voi enää olla iloinen niin kuin
ennen... _(Keinuu.)_ Ennen oli minulla aina hauskaa: juoksin pitkin
mäkiä, navetasta talliin, tallista navettaan... Elin täällä lehmien ja
hevosten, kanojen ja lampaitten parissa. Ja hauskaa minulla oli! Aika
kului ... eikä koskaan tullut ikävä! -- Nyt kun olen tullut suureksi, on
kaikki toisin kuin ennen... En olisi ehkä sitä itse niin huomannutkaan,
elleivät tytöt rippikoulussa olisi kaikenlaista puhelleet... Silloin
vasta näin, miten tietämätön ja lapsellinen minä itse olin... Oikein
minua alkoi hävettää.

* KREETA.

Sieltäkö tuo siis on alkuaan...? Kuuntele sinä heitä! Kaiken maailman
asioita rupattelevat niin kuin niistä jotain ymmärtäisivät.

* JOHANNA

_(jatkaa)_.

Ja sitte minä aloin ajatella oloani täällä kotona ... ja minun tuli
väliin niin vaikea olla, että oikein itketti...

KREETA.

Vai tuollaisia asioita sinä olet alkanut mielessäsi hautoa? Puhu sitte,
ettei sinulla enää ole hauskaa täällä ... tällaisten vanhojen kanssa
kuin minä ja Tapani.

JOHANNA.

Voi, voi teitänne, Kreeta!... mitä te puhuttekaan? -- Olette te sentään
mainio pari!... te Kreeta ja Tapani!... Ja sen minä sanon: ellei Kreetaa
ja Tapania talossa olisi, ei täällä kissakaan eläisi päivää kauempaa! --
Hei vaan! _(Tarttuu Kreetaan, pyörittää häntä.)_ Nyt me tanssimme!
tralla, lalla, lei! näin vaan!

KREETA

_(torjuen)_.

Laske irti sinä! Johanna!... ihan minä menen pyörälle päästäni! Vanhaa
ihmistä tuolla tavalla kiepsutat!... niin sinä olet ylötön taas.

JOHANNA.

Katsokaa, Kreeta! nyt olen iloinen taas. Taisinkin äsken olla vähän
pahalla tuulella. -- Ja nyt menen vinnille, haen sen silkkipuvun ja
koetan ylleni ... niin teen! -- _(Kolinaa)_ Mitä nyt!... vieraitako
tulee? _(Ikkunassa)_ Kreeta, Kreeta! tulkaa katsomaan! Sulhasmiehiä
siellä taas pihaan ajaa.

KREETA.

Kukahan sieltä nyt tulee? _(Kiiruhtaa ikkunaan, lyö käsiään yhteen.)_
Siunaa ja varjele! Hallan nuori isäntä... Ja emäntä kun lähti
rajaniitylle asti! Johanna! juokse nopeasti sanomaan! Ehkä tavoitat
emännän vielä tiellä!

JOHANNA.

Vai minä?... sitä en teekään.

KREETA.

Voi, voi sinua, Johanna! älä siinä ala niskoitella, lähde nyt!

JOHANNA

_(tiukasti)_.

E-en!... minä en mene. Juoskoon sulhasia, keitä juoksee! mutta minä en
ala heidän piikanansa olla. -- Ja nyt menen vinnille. Ja tuolle tuolla
en näytä silmiänikään!... en nyt, enkä vast'edeskään!

* KREETA.

Sopiiko tuollainen käytös suurelle tytölle? Jo sinun pitäisi oppia
vieraita vastustamaan ... ja sukulaisia erikoisesti.

* JOHANNA.

Vai sukulaisia...! Tuollaiset sukulaiset jätän minä teidän haltuunne! --
Ja nyt sitä mennään! _(Ärsytellen.)_ Ota hiiri hännästä kiinni!
_(Livahtaa ulos, pistää vielä päänsä ovesta sisään.)_ Pitäkää nyt ne
»sukulaiset» oikein hyvänä siellä! _(Menee oikealle.)_

KREETA.

Voi, voi tuota tyttöä!... en minä häntä enää osaa hillitä ... hän kasvaa
minulta jo sivu pään.

JAAKO

_(reippaasti sisään)_.

Hyvää päivää!

KREETA.

Jumal'antakoon! -- Käykää istumaan tänne peremmälle, isäntä!

* JAAKO.

Kreeta vaan täällä hääräilee, kuten ennenkin. -- Mitä sitä muuta taloon
kuuluu?

* KREETA.

Hyvinhän täällä on voitu ... terveyttäkin on Jumala suonut kaikille. --
Emäntäkin tästä sattui äsken lähtemään rajaniitylle asti... Panen heti
jonkun hakemaan! Kai te, isäntä, joudatte sen verran odottamaankin.

* JAAKO.

Kyllä minulla asiaa taloon riittää...

* KREETA

_(ymmärtävästi)_.

Sitä minäkin arvelin. _(Ovessa)_ Tuolla emäntä sentään jo tuleekin.
_(Menee.)_

JAAKO

_(nousee, hieroo käsiään hyvillään)_.

No, pian tästä sitte valmista tehdään!

MAILIISA

_(sisään, maireasti)_.

Kas vaan!... Jaako!

JAAKO.

Hyvää päivää!

MAILIISA.

Päivää päivää! _(Kättelevät.)_

JAAKO.

Terveiset Hallasta!

MAILIISA.

Kiitokset vaan! Terve tulemaan taloon! -- Yksinkö sinä tulit?

JAAKO.

Yksinpä vaan! -- Oli tässä muutakin asiaa pitäjään ... ja kuinka sattui,
pisti päähäni ajatus, että sopiihan sitä samalla poiketa
Sillankorvaankin sukuloimaan...

MAILIISA.

No, olipa hyvä, että edes matkalla sattui sellainen päähänpisto...
Muuten et olisi muistanutkaan...

JAAKO.

Enköhän sentään?

MAILIISA.

Kukapa tietää... _(Siirtää keinutuolia.)_ Istuhan nyt tuohon
kiikkumaankin! -- Parhaaseen aikaan sinä muuten osuitkin! Sillä ellen
olisi sattunut huomaamaan orittasi tallin luona, olisin lähtenyt
rajaniitylle asti ... ja ehkä et olisi malttanutkaan odottaa siksi
kunnes olisin palannut ... vai kuinka? Koska oli tämä tulokin niin nukan
päällä ollut...

JAAKO.

Eihän sitä heti takaisin pyörähdetä, vaikka joku mutka tielle sattuukin!
Nolo mies niin vähästä säikähtyy.

* MAILIISA.

Vai et ole sinä niitä miehiä? No, etpä juuri siltä näytäkään! Et
ainakaan nykyään enää.

* JAAKO.

Näytinkö ennen sitte?... niinhän sinä tarkoitit?

* MAILIISA.

Kaikkihan sitä potevat penikkatautia aikansa. -- Ja suoraan sanoen:
sinuakin se vaivasi vielä joku vuosi sitten... Mutta nyt on toisin...

* JAAKO

_(itsetietoisesti)_.

Se kai johtuu siitä, että nyt on oma jalka pöydän alla... Eikä olisi
niin kovin ihmeellistä, vaikka siitä jotain päältäkin päin näkyisi...

MAILIISA.

Niinkö...? No, miltä isäntänä olo muuten tuntuu?

JAAKO.

Sellaista puolinaistahan ... ja puutteellista se tietysti näin
yksinäisenä on.

MAILIISA.

Vai puolinaista ... ja puutteellista...? Eikä kuulu auttajaa? Vai eikö
ole käyty kuulemassakaan...?

JAAKO.

Ei vielä toistaiseksi!... Täytyi oikein kesken kiireitä kevättöitä
lähteä kuulemaan, että olisi edes joku tae vastaisen varalle...

MAILIISA.

Kukapa sen sittenkään niin varmaan tietää taata?

JAAKO.

Eiköhän sentään joku mahtaisi tietää?... joku sellainen kuin sinä,
Mailiisa.

* MAILIISA.

Minäkö...? Pitäisikö minun tuntea ja tietää kaikki sinun talosi puutteet
ja vajavaisuudet?

* JAAKO.

Etköhän sinä sentään?... jos tarkemmin ajattelisit.

MAILIISA.

Ei sovi huomata raiskaa toisen silmässä!... Pitää vaan nähdä malka
omassaan.

JAAKO

_(pitkään)_.

Vai niin!... Kiusaako sinunkin taloasi sitte joku puute?...

MAILIISA.

Ehkä!... Ei kuitenkaan sama!... mutta ehkä vastakkainen...

JAAKO.

No, silloinhan ne kaksi täydentävät toisensa!... sillä kahdesta
vastakkaisesta puolikkaastahan tulee kokonainen ... eikö totta?

MAILIISA.

Niinpä niin!... mutta ainoastaan yksi!... ja kummanko taloon?

JAAKO.

Minun talooni tietysti!

MAILIISA.

Sinunko taloosi...? Entä kuinka käy minun taloni silloin?

JAAKO.

Ei siitä suremista!... Onhan Sillankorvalla vastainen auttajansa ja
ottajansa.

MAILIISA

_(puoliksi tosissaan)_.

Sillankorvallako ottajansa...? E-ei! Minä olen Sillankorvan emäntä!...
eikä Sillankorvaa näistä käsistä hellitetä niin kauan kuin minä elän...
Sillä mikä tänne kerran on juurtunut, sitä ei täältä enää irroiteta ja
siirretä vieraaseen.

JAAKO.

Voisihan kerran koettaa ... ehkä hyvinkin luontuisi?... Verevä, tuore
puu lykkää kyllä uusia vesoja uudessa, hyvässä maaperässä... Niin uskon
minä.

MAILIISA

_(nauraa)_.

Vai uusia vesoja...! sen se voi tehdä vanhassa, tutussa
maaperässäkin!... _(Verkkaan, tarkoittavasti)_ Kunpa vaan sitä uudesti
muokataan ja höystetään ... _(Iloisesti)_ niin versoo ja rehevöittyy puu
entistä ehompana omalla tutulla, kotoisella turpeellaan... _(Kreeta
sisään, lastuja esiliinassa.)_ Siitä olen minä varmasti vakuutettu! --
_(Kääntyy Kreetan puoleen.)_ Kreeta! keittäkää nyt uutta kahvia!... ja
hyvää.

KREETA.

Kyllä minä keitän!... ja oikein kuumaa sittenkin! Kävin jo lastujakin
hakemassa. -- _(Mailiisalle salavihkaa)_ No nyt tuli se odotettu!

JAAKO

_(ajatuksiinsa vaipuneena)_.

Hän ei siis tule jättämään Sillankorvaa...

MAILIISA.

Minäkin tässä hyörin ja pauhaan ... en huomaa edes vierasta sisään
kutsua. -- No, Jaako! mitä sinä siinä istut niin syvämietteisen
näköisenä?

JAAKO.

Muuten minä vaan...

MAILIISA.

Käyhän toki tuonne salin puoleen istumaan! -- On tässä vieraskin pidetty
aivan kuivin suin. _(Jaako menee oikealle, Mailiisa seuraa.)_

* KREETA.

Kylläpä näytti emäntä olevan mielissään. _(Palaa askareihinsa.)_

* MAILIISA

_(takaisin, sitoen esiliinansa nauhoja, säteillen sisäistä riemua)_.

Pistän sentään puhtaan esiliinan. Ei tuollaisessa likaisessa kehtaa
vieraitten nähtävillä olla.

* KREETA.

Ei tuollaisen vieraan silmä jouda sellaisia tarkastelemaan, kun kerran
parempaakin on katsottavana...

* MAILIISA

_(nauraa)_.

Vai parempaa... -- Ei mutta!... Olisiko sentään tarvinnut vielä pukukin
muuttaa?... tämä kun on jo hiukan kulunutkin. Kreeta, katsokaa nyt
oikein tarkkaan! miltä tämä näyttää?... Olisiko sittenkin ollut
muutettava?

* KREETA

_(tarkastelee)_.

Ei minun silmäni ainakaan siinä vikaa löydä ... antakaa, kun hiukan
pudistelen! _(Pudistaa.)_ Olettepa te, emäntä, yht'äkkiä tullut kovin
araksi puvustanne! ** No, pitäisi sen nyt kelvata!... Jokohan nyt
viedään meidänkin emäntä kodonkatsojaisille ... vai mitä tämä kaikki
mahtaa tietää? **

** MAILIISA.

Vai kodonkatsojaisille!... niitä tässä nyt vielä tarvitaan!... Tunnen
kai minä Hallan entisestäänkin!... Ja siksi toiseksi ... onhan tämä
Sillankorva tässä valmiina, ett'ei muuta kuin ... isäntä taloon vaan!

** KREETA.

Arvelin vaan ... että vanhan tavan mukaan... No, sitte kai lähdetäänkin
heti suoraa päätä pappilaan, niin ehditään vielä helluntaiksi
kuuluttaakin... Ja helluntaipyhinä sitä sitte Sillankorvassakin
tanssitaan kuuliaisia!

** MAILIISA

_(nauraen)_.

Mitä vielä!... kun ei ole vielä kihlojakaan annettu, ei saatu!

* KREETA.

** Kaikkea minäkin hupakoin! Onhan asia päivän selvä ** ... Tänään sitä
lähdetään kaupunkiin kihlojen ostoon! Ei suinkaan Hallankaan nuori
isäntä turhan takia olisi kevättöiltään kyläilemään joutanut!

* MAILIISA.

Kaikkea te kuvittelettekin, Kreeta! Ei saa nuolasta ennen kuin tipahtaa!
-- Tänne minä taas jäin suustani kiinni ja annan vieraan odottaa. Vien
tuosta ensin lasin viiniä suun avaukseksi. Toimittakaa te, Kreeta, sillä
aikaa kahvi valmiiksi! _(Menee.)_

KREETA.

Jumalan kiitos! Nyt tämä elämä taas alkaa luistaa... Koittaa tästä
Johannallekin vielä valoisemmat päivät...

JOHANNA

_(pistää päänsä ovesta, kuiskaten)_.

Kreeta, Kreeta hoi!... Joko ne menivät?... Uskallanko tulla?

KREETA.

Tuolla ovat salin puolella. Tule vaan! Ei pelkoa, että ne hetkeen aikaan
tänne ennättävät.

JOHANNA

_(sisään, mustassa silkkipuvussa, pidätetyllä riemulla)_.

Kreeta!... Katsokaa tänne vähän tarkemmin! Kreeta.

KREETA

_(lyö käsiään yhteen)_.

Siunaa ja varjele!... mitä sinä Johanna nyt!... ihanko sinun heti täytyi
ottaa tuo puku yllesi?

JOHANNA.

Tiedättekö, Kreeta!... Kun otin tämän puvun alas naulasta, en voinut
olla koettamatta sitä ylleni ... ja kun se kerran oli ylläni ... niin en
voinut olla näyttämättä sitä teille. Tässä nyt olen...

KREETA.

Siunatkoon sinua, Johanna!... Ihanhan sinä olet täysi-ihminen!

JOHANNA.

Niinhän pitäisikin! -- Oikeinko tämä sopii minulle?... mitä, Kreeta?

KREETA.

No niin se istuu kuin valettu... Kelpaisit vaikka morsiameksi.

JOHANNA

_(riemuiten)_.

Niinkö!... sepä vasta olisi hauskaa!... ja silloin saisin tanssia...!

* KREETA

_(varoittavasti)_.

Johanna!... Niinkö maailmallisia asioita sinä vaan ajattelet?... Sinun
pitäisi muistaa, että valmistat itseäsi par'aikaa ensimäiselle Herran
ehtoollisellesi.

_(Jaako tulee tupaan, mutta pysähtyykin ovelle.)_

* JOHANNA.

Siinä nyt näette itsekin!... Olen liian vanha sellaiseen. Paremmin minä
sopisin morsiameksi kuin käymään rippikoulua.

* KREETA.

Voi, voi sinua Johanna, kuinka jumalattomia sinä puhelet! Sinun pitäisi
toki ajatella...

* JOHANNA

Älkää nyt taas toruko, Kreeta!... muuten pilaatte kaiken iloni. En voi
sille mitään, että minusta tuntuu niin hauskalta tulla suureksi!... ja
nyt juuri ... tuntuu niin oudolta ja ihmeelliseltä... Tämä puku sen
varmaan tekee... Tunnen niin kuin olisin kasvanut ja muuttunut aivan
toiseksi ihmiseksi... Entinen Johanna tuntuu kuin joltakin
pikku-sisarelta, jota säälivästi hymähtäen katselee... Onpa sentään
ihmeellistä olla aika-ihminen!... eikö olekin, Kreeta?

* KREETA.

Kaikkeen sitä tottuu... Ja mihin tottuu, sitä ei enää sen tarkemmin
ajattele, eikä huomaa.

JOHANNA

_(itseensä syventyneenä, kulkee edestakaisin)_.

Miten somasti nuo helmat kahisevat... Katsokaa Kreeta!... näin vaan!...
näin!... Ja sitte minä kumarran syvään ... näin...

KREETA

_(lähenee, innoissaan)_.

Sepä vasta somaa!

JOHANNA

_(niiaa syvään)_.

Näin ne kahahtavat lattiaan ... katsokaa!

KREETA.

Voi herran terttu sinua, Johanna!... Miten sievältä ja kultaselta sinä
näytät ... saisi nyt joku muukin olla näkemässä!

JOHANNA

_(lapsellisen iloisesti)_.

Olenko minä sievä?... Sepä vasta hauskaa onkin!

KREETA.

Kierräpä nyt ympäri vielä, että saan sinua oikein katsella!... noin ...
ja noin!... _(Johanna kääntelee, huomaa Jaakon, kirkaisee ja juoksee
Kreetan taakse piiloon.)_ Siunatkoon! Mikä nyt on hätänä? _(Huomaa
Jaakon.)_ Pelästyi tuo Johanna teitä, isäntä... Hän on niin arka ... ei
ole tottunut outoihin.

JAAKO

_(lähenee)_.

Olenko minä sitte niin peloittava?

KREETA

_(työntää Johannaa)_.

Mene nyt tervehtimään!... äläkä siinä ujostele.

JAAKO

_(ojentaa kätensä)_.

Hyvää päivää, Johanna!

JOHANNA

_(sopertaen)_.

Hyvää päivää...

JAAKO.

En olisi tuntenutkaan sinua siitä kuin viimeksi näin... En olisi voinut
aavistaa...

KREETA.

Eikö olekin Johanna kasvanut ja tullut suureksi?... melkeinpä
täysi-ihmiseksi.

JAAKO

_(katsellen Johannaa, verkkaan)_.

Kyllä on Johanna muuttunut...

KREETA

_(innoissaan)_.

Niin, eikö olekin...? Eikä ihme, kun kynttelistä jo on
yhdeksännellätoista! On jo aikakin! -- _(Johannalle.)_ Mitä sinä siinä
arkailet, tyttö?... Pitäisi sinun jo tuossa ijässä osata...

JAAKO

_(välittäen)_.

Älkää nyt, Kreeta! -- _(Johannalle)_ Johanna... Muistatko lapsena
Hallassa käydessäsi vielä sellaisen ilkivaltaisen pojanloikareen, joka
teitä pikkutyttöjä aina kiusoitteli ja peloitteli?...

JOHANNA

_(katsahtaa Jaakoon, hymyilee)_.

Muistan...

JAAKO.

Ja te juoksitte kirkuen pakoon... Muistatko?

JOHANNA.

Muistan ... muistan hyvinkin!

JAAKO.

Sinä et enää moneen vuoteen olekaan käynyt Hallassa... Mutta nyt sinun
pitää tulla ... ja pian sittenkin. Tuletko, Johanna?

JOHANNA

_(ujona)_.

Ky- - - kyllä...

JAAKO.

Minä odotan sinua... Muista se! Etkä sinä enää saa karttaa minua...

KREETA.

Nähkää, isäntä! Sellainen hän on aina ollut, tuo Johanna!... ei ihmisten
näkyville ole uskaltanut tulla.

JAAKO.

Mutta nyt sinä et enää tästä lähin vältä minua...? Lupaa se, Johanna!

JOHANNA.

Minä lupaan...

JAAKO

_(ojentaa kätensä)_.

Kättä päälle! _(Johanna antaa arkaillen omansa.)_ Minä luotan
lupaukseesi... Johanna!

KREETA.

Kyllä Johanna vielä teihin omastuu, isäntä!... Täytyy vain osata oikein
menetellä hänen kanssaan ... niin kuin nyt näette.

MAILIISA

_(sisään, tyhjiä kuppeja tarjottimella)_.

No, minnekä koko vieras hävisi?

JAAKO

_(menee lieden ääreen)_.

Tapasin tuossa Johannan ... ja jäin tervehtimään. -- Kun ei ota tuo
piippukaan syttyäkseen! _(Sytyttelee piippuaan.)_

MAILIISA

_(huomaten Johannan)_.

Mitä peliä tämä on...! Ketä varten sinäkin olet itsesi noin
hankkinut?... ja keskellä arkipäivää!

JOHANNA

_(on vetäytynyt syrjään, säikähtyneenä)_.

Minä vain koetin... Kreeta sanoi...

MAILIISA.

Sinä koetit, Kreeta sanoi!... On se vanhapiika taas höykähtänyt! --
_(Kreetalle)_ Pyyhkikää edes nuo kupitkin tuosta!

KREETA

_(alkaa pyyhkiä kuppeja)_.

Äskenhän te, emäntä, juuri itse lupasitte Johannalle tuon silkkipuvun...
En suinkaan minä muuten...

MAILIISA.

No, entä sitte, vaikka lupasinkin? Oliko sillä nyt niin tulinen kiire,
ettei myöhemminkin vielä olisi ennättänyt! -- _(Selittää kahvia.)_ Onko
tuo kahvikaan edes hyvää?

KREETA.

Kyllä minä kahvin takaan ... pitäisi sen kelvata.

MAILIISA

_(Jaakolle)_.

Lähde sinä, Jaako, vaan tuonne salin puolelle... Tuon tästä heti kahvit.

JAAKO

_(on syrjästä katsellut, lähenee Johannaa)_.

Etkö sinäkin, Johanna, tule sinne juttuamaan?

MAILIISA.

Mitä vielä!

JAAKO.

Saisihan Johannakin olla mukana... _(Johannalle)_ Etkö tule, Johanna?...
kun minä oikein pyydän.

JOHANNA

_(arasti, vilkaisten äitiinsä)_.

E-en minä ... en nyt...

MAILIISA.

Pyytämistä tuo nyt vielä kannattaa! Mitä hänestä ... saman tekevää, onko
siellä tai täällä... Ei häneltä kuitenkaan saa sanaa suusta. -- _(Kaataa
kahvia.)_ Mene sinä vaan! Jo minä kaadan kahvit.

JAAKO

_(viivytellen)_.

Etkö sinä Johanna sentään tule?

JOHANNA

_(vetäytyy arasti syrjään)_.

En minä...

MAILIISA

_(Jaakolle)_.

Anna hänen olla!... Ei maksa vaivaa! -- _(Johannalle)_ No, oletko nyt
saanut itseäsi tarpeeksi näytellyksi?... Laita siitä toinen puku
päällesi ja heti paikalla! -- _(Jaakolle)_ Vien tässä kahvit... No,
tuletko Jaako ... vai etkö? _(Menee.)_

JAAKO

_(seuraa)_.

Saahan sitä tulla... _(Katsahtaa Johannaan, menee oikealle.)_

JOHANNA.

Miksi pitää kaiken ilon aina päättyä näin?... Ja että vieraankin piti
tämä nähdä ja kuulla! Olin niin iloinen äsken ... nyt on kaikki ohi...
Että emännän taas pitikin turmella kaikki... _(Vaipuu itkien penkille.)_

KREETA

_(lohdutellen)_.

Älähän nyt, Johanna!... mitä sinä turhia itket? Eihän emäntä sillä sen
pahempaa tarkoittanut. Älähän nyt, Johanna!... rypistät pukusikin.

JOHANNA

_(kiihtyneenä, pyyhkii silmänsä, nousee)_.

Minä en anna enää kauemmin jatkua tällä tavalla, minä en salli, että
minua yhä vaan kohdellaan kuin järjetöntä lasta!... Saavat jo minun
puolestani olla lapsenkengät loppuun kulutetut.

KREETA.

No, pian sinä jo siitä pääset!... Odotahan nyt, kun ensin olet päässyt
edeskin ... ja pian tuosta emäntäkin menee uusiin naimisiin... Kyllä
sinun vuorosi sitte tulee!

JOHANNA

_(kärsimättömästi)_.

En jaksa enää odottaa!... Kunpa tuo juhannus jo olisi pian!... nyt
heti!... tänään jo!

KREETA.

Oletpa sinä malttamaton!... * Vai tänään? -- Tuo pukuko sinut noin saa
pyörälle päästäsi?... Mene nyt heti muuttamaan, ennen kuin emäntä palaa. *

* JOHANNA

_(ajatuksissaan)_.

Tänään on kaikki niin ihmeellistä ... tämä puku ... minä itse ... hän
tuolla ... kaikki! -- Kreeta! mahdoinko minä äsken näyttää kovin
tuhmalta?... mutta minun oli mahdotonta ensimältä keksiä mitään
järjellistä vastausta... Olin kuin huumaantunut ... päässäni suhisi ...
poskiani poltti ... oli vähällä, etten lattiaan vaipunut.

KREETA.

No, mitä sanot nyt?... eikö olekin mukava mies, tuo isäntä?

JOHANNA.

Niin ... ajatelkaa, Kreeta!... Hän puheli minulle täydellä vakavuudella
kuin aikuiselle ainakin... * Ja hän tarkoitti myös, mitä sanoi... Tunsin
sen. Ajatelkaa!... Hän oli ensimäinen ihminen, joka on antanut
minullekin jotain arvoa!... Minulle?... Miten kummallista!... eikö
olekin? -- Mahdan minä jo sentään näyttää oudosta aivan
täys-ihmiseltä?... Kreeta! *

KREETA.

No!... Huomaatko nyt itsekin jo?... Kuka käski sinun aina pelätä
ihmisiä!... niinkuin nyt viimeksi isäntääkin juuri.

JOHANNA

_(innoissaan)_.

Ja nyt en ymmärrä pelätä häntä enää ollenkaan! Ajatelkaa, Kreeta, hän
kutsui minua Hallaan!... Hän lupasi odottaa minua...

KREETA.

Kyllä sinun nyt kelpaa, Johanna!... Hänestä kun tulee isäntä taloon,
niin saat, mitä iki maailmassa vaan tahdot... Hän ei sinulta tule
kieltämään mitään ... sen minä takaan! Saat olla iloinen, että näin
sattui! _(Palaa askareihinsa.)_

JOHANNA

_(säteillen onnea)_.

Niin minä olenkin! -- Ja Kreeta!... minun täytyi luvata hänelle, etten
enää karta häntä!... ja antaa oikein kättä päälle...

* KREETA.

Älä nyt enää joutavia jaarittele!... mene nyt jo vaihtamaan pukua!

* JOHANNA

_(ajatuksissaan, puoliksi kuiskaten)_.

Ja hän likisti kättäni ... niin lujasti ... ja katsoi minua niin pitkään
... ja oudosti ... että oikein vavahdin...

* KREETA.

Lähde nyt jo siitä! -- _(Johanna seisoo ajatuksissaan.)_ Johanna!...
kuuletko?...

* JOHANNA

_(säpsähtää)_.

Kyllä ... heti...

KREETA.

* Niinhän sinä seisot kuin näkisit näkyjä keskellä selvää päivää *. --
Joudu nyt vilppaasti!... Emäntä voi tulla minä hetkenä hyvänsä ... ja
silloin saat uuden läksytyksen.

JOHANNA.

Johan sen sain ... juuri nyt!... teiltä, Kreeta! -- Ja nyt me menemme
... minä ja pukuni! _(Niiaa syvään Kreetalle.)_ Hyvästi!... näkemiin
juhannukseen! _(Menee.)_

KREETA.

Voi, voi tuota tyttöä!



TOINEN NÄYTÖS.


_Aurinkoinen kesäpäivä juhannuksena. Avara maalaissali: @takaseinällä@
kaksi ikkunaa, joiden välissä peili ja laskupöytä, tuoleja molemmin
puolin, kulmissa pienet ympyriäiset pöydät; @vasemmalla@ kaksi ovea,
taaempi salin porstuaan, edempi tupakamariin, niiden välissä iso muuri
suurine uuninpelleineen, edempänä pienempi pöytä oven pielessä, tuoli
kummallakin sivulla; @oikealla@ kaksi ovea salin peräkamareihin, niiden
välissä pitkä puusohva, tuoli kummallakin sivulla, edessä pöytä ja
lattiaryijy, peili seinällä sohvan yläpuolella; @keskellä@ salia
vierekkäin kaksi keinutuolia ryijymattoineen. Kalusto kellahtava; laesta
riippuu kynttiläkruunu; lattialla suuriraitaiset karvamatot. Pitkin
uunin reunaa katajanoksia, edessä hiekalla täytetty sylkylaatikko. --
Näyttämö tyhjä._

* JOHANNA

_(ääni vasemmalta)_.

Tulkaa nyt vaan, Kreeta!... tulkaa! _(Sisään, vetäen Kreetaa mukanaan.)_

* KREETA

_(vastustellen)_.

Päästä irti, tyttö!

JOHANNA.

Nyt ei auta vastaan haraaminen ... ei ollenkaan! Tulkaa nyt vaan!

KREETA.

Älähän nyt, Johanna!

JOHANNA.

Minä en laske teitä, e-en!... Teidän täytyy... _(Vetää Kreetan etualalle
ja painaa keinutuoliin istumaan.)_ Ja tuohon te istutte!... Kas noin.

KREETA

_(arastellen)_.

Mitenkä minä sentään... _(Yrittää nousta.)_ Ajattele, jos nyt emäntä
sattuisi tulemaan...

JOHANNA

_(painaa hänet takaisin)_.

Te istutte!... sanon minä. -- Tänään me emme pelkää emäntiä, emmekä
liioin muitakaan... Tänään me emme tyydykään tuvan nurkassa
kyyköttämään... Sillä tämä päivä ei olekaan mikään tavallinen
juhlapäivä.

KREETA.

Mitä sinä nyt... Johanna?

JOHANNA

_(jatkaa)_.

Sillä tänään olen minä vihdoinkin julkisesti ja lopullisesti otettu
aika-ihmisten kirjoihin... Täytyyhän nyt kaiken muuttua!

KREETA.

Älä sinä ylöttömiä kuvittele!

JOHANNA.

Pidän vaan kiinni oikeuksistani!... Tahdon olla ja elää mukana, minä
kuten muutkin. Ja jo tänään minä alotan ... siirryn tuonne peräkamariin.
Sen minä teen.

KREETA.

Siunatkoon sinua, Johanna!... Kaikkea sinulle pistääkin päähän!

JOHANNA.

No, en suinkaan minä koko ikääni teidänkään kanssanne tuolla tuvassa
nuku!... On se lapsellista järkeä! -- Kaikilla muillakin talontyttärillä
on oma kamarinsa salin perällä ... miksi ei sitte minulla?

* KREETA.

Mutta mitä sanoo emäntä?... Oletko sitä ajatellut?... Emäntä ei tule
sallimaan mitään muutoksia.

* JOHANNA.

Emäntä ja emäntä!... Aina vaan pitäisi tehdä niinkuin hän määrää...
Mutta minäpä en aiokaan enää alistua siihen, minä! On minulla jo siksi
paljon ikää ja järkeä, että osaan minä itsekin pitää huolta itsestäni.

** KREETA.

Älähän nyt taas hätäile, Johanna!... ehdithän sinä vielä... Odota vielä
jonkun aikaa...

JOHANNA.

No, sitte minä myös saan koko ikäni odottaa! -- Luuletteko te, että
tästä muuten mitään lähtee, ellei itse eteensä katso. Tuolla saan minä
kauniisti istua kädet ristissä tuvan nurkassa ... saan kuin saankin.

** KREETA.

Mutta kun emäntä ei tule suostumaan, ... niin minkä sinä sitte voit?
Pahoitat vaan mielesi turhan takia.

** JOHANNA.

Minä en kysykään lupaa!... Teen vaan kuin teen, hän saa tyytyä siihen...
Sanokoon sitte, mitä sanoo. Ja kun kerran kuitenkin on alotettava, niin
alan jo tänään ... ei se asia viivyttelemisistä viisastu!

KREETA.

Kuule nyt, Johanna!... Minä varoitan sinua, älä sinä ärsytä emäntää!...
Hän ei siedä vastustusta. -- Jätä sinä nuo tuollaiset hankkeet siksi
kunnes emäntä on ehtinyt naimisiin. Sitte saat mielin määrin tehdä niin
kuin ikinä tahdot, en minä ainakaan sinua silloin kiellä.

JOHANNA.

Pyh!... Ja te luulette, että noista »naimisista» todella tulee jotakin
valmista? Sitä minä en ainakaan usko.

KREETA.

Mikä siinä sitte olisi esteenä?... Ei kai Hallan isäntä sitä kauppaa nyt
enää lahota?... Eikö vaan tulle tänäänkin taas tänne?

JOHANNA

_(jännittyneenä)_.

Luuletteko niin?

KREETA.

Tulee kuin tuleekin taas tänään ... tuolla kirkollakin äsken näin
isännän puheissa meidän emännän kanssa... Muhkea pari kerrankin!... Eikö
vaan olekin? -- Niin kääntyivät ihmiset kirkollakin katsomaan ... *
huomasitko sinäkin, Johanna? -- _(Johanna hypistelee hermostuneesti
kaulaketjujaan.)_ No, mitä sinä siinä mykkänä seisot kuin puukuva?

* JOHANNA

_(yksikantaan, liikahtamatta)_.

Kuuntelen vaan...

* KREETA

_(säikähtyen)_.

Kuuntelet?... _(Kiiruhtaa ikkunaan.)_ Joko ne nyt tulevat? _(Avaa
ikkunan.)_ Ja minä kun en tähtää mitään, vaikka kuinka korviani
heristän... Mahdoit sinä sentään erehtyä?... aivan varmaan erehdyit. --
Tuossa syreenitkin ikkunan alla lemahtavat... Mikä ihana Jumalan päivä
tänään!... On kuin koko luomakunta yhtyisi hartaaseen rukoukseen ja
ylistäisi Luojansa kiitosta. -- ** _(Sulkee ikkunan, palaa etualalle.)_
Oli niin juhlallista kirkossakin ... ja rovasti puhui niin kauniisti
rippilapsille: »Muista Herraa sinun nuoruudessasi...» _(Pyyhkii
silmiään.)_ Ja minä ajattelin sinua, Johanna... Muistin miten olen sinua
katsonut pienestä pitäen, kantanut sylissäni, leikkinyt kanssasi... Voi,
voi niitäkin aikoja!... Ja että sinäkin nyt olet täysi-ihminen,
Johanna!... _(Huokaa.)_ niin ne vuodet vierivät!... Nyt on sinullekin
tämä elämä alkanut! _(Johanna purskahtaa itkuun.)_ Lapsikulta!... mikä
sinun on?... Sanohan toki!... Johanna? **

** JOHANNA.

Minun on niin vaikeata olla ... niin vaikeata... Olen niin yksin... Ei
kukaan välitä minusta ... ei kukaan...

** KREETA

_(lohdutellen)_.

Mitä sinä turhia itket, Johanna?... enkö minäkin sinusta välitä?
Johanna, lapseni!... älähän nyt!... Välitänhän minä ... niinhän sinä
olet kuin oma lapseni.

** JOHANNA.

Niin te, Kreeta ... mutta te olettekin ainoa.

** KREETA.

Voi sinua!... Välittäähän Tapanikin ... ja kyllä emäntäkin välittää
omalla tavallaan.

** JOHANNA.

Ei välitä ... eikä ole koskaan välittänyt! Olin hänelle kiusaksi, kun
olin pieni... Nyt olen taas tiellä tultuani suureksi. Se tuntuu
katkeralta!

** KREETA

_(innokkaasti)_.

Mitä sinä sellaisia puhelet!... Saithan juuri vanhan emäntä-vainaan
kultakäädyt ja sormuksen sait ... että eikö vaan emäntäkin välitä?

** JOHANNA.

Antoihan emäntä ... kun tapa niin vaatii...

** KREETA.

Sinun parastasi emäntä aina tarkoittaa, vaikk'et sinä sitä ymmärrä...
Olet siksi vielä liian nuori ja kokematon. -- Muuten ... on sinullakin
omat oikkusi. Aina sinä vastustat emäntää. Olisit nytkin saanut ajaa
yhdessä emännän kanssa kirkolle tänään... Onko tuokin nyt soveliasta,
että sinä yhä vielä kuljet yhdessä tällaisten vanhain kanssa kuin minä
ja Tapani?... Saisit jo viimeinkin tottua siihen, ettet enää ole mikään
lapsi.

** JOHANNA.

Sitähän samaa minä tässä olen koettanut teille selvitellä... Mutta siitä
te, Kreeta, ette ole ollut tietävinänne.

KREETA.

** Älä siinä viisastele! ** -- Mutta ihme ja kumma, ettei emäntää jo
kuulu kotiin... _(Tähystelee ikkunassa.)_ On varmaan pistäytynyt
kirkkokahville jonnekin. * -- Se minua vaan ihmetyttää, ettei aiemmin
ole pistetty kuulutuksiin -- nyt juhannukseksi jo viimeistäänkin -- ei
ole kihloja käyty ostamassa, eikä muutakaan... Mitä siinä nyt enää
pitkittämistä? Talo kummallakin valmiina odottamassa ... ja ikäihmisiä
molemmat.

JOHANNA

_(tiukasti)_.

Ei Jaako vielä mikään vanha ole.

KREETA.

Emäntää minä tarkoitinkin... Mutta saadaanpa nähdä, kumpi talo tästä
kylmille jätetään..? Sillä ei suinkaan meidän emäntä Sillankorvasta
luovu!.. _(Kolinaa ulkoa)_ Herra jesta!... nyt ne tulevat! _(Kiiruhtaa
ikkunaan.)_

* JOHANNA

_(juoksee katsomaan, jännittyneenä)_.

Tuleeko hän?...

* KREETA

_(ikkunassa)_.

Siunaa ja varjele! Se se vasta on ajoa!... Täyttä kyytiä tallin oven
eteen ja hevonen aivan yltänään vaahdossa... Yksinkö emäntä tulikin?...
Vaan eipä!... _(Kolinaa)_ Siinä Hallan nuori isäntä jälessä.

JOHANNA

_(tarttuen Kreetaa käsivarteen)_.

Kreeta!... hän tuli sittenkin!

KREETA.

* Ja hevonen likomärkänä!... Kunpa ei vaan olisi kilpaa ajettu?...
Pahalta näyttää. * -- Tule nyt Johanna nopeasti ennen kuin ehtivät
sisään!... Ettei vaan olisi kahvikin jäähtynyt!

JOHANNA

_(päättävästi)_.

Minä jään tänne.

KREETA.

Mitä tekoa sinulla täällä?... Et ole muuta kuin haitaksi vaan!
_(Hätäillen)_ Jo tulevat!... Älä siinä enää viivyttele! _(Ääniä ulkoa)_
Täytyy mennä, että edes kirkkokahvit saavat. _(Menee.)_

* JOHANNA

_(kuuntelee jännittyneenä)_.

Nyt tulevat!... Minua niin peloittaa... _(Juoksee oikealle kamarin
ovelle.)_ Ei!... minähän lupasin hänelle ... parempi sentään odottaa
täällä salin puolella... En rohkenisi sitte enää tulla sisään _(Asettuu
muurin varjoon.)_ Kuinka sydämeni lyö ... minua niin peloittaa...
_(Äkkiä päättävästi.)_ Mutta nyt minun on alettava! nyt tai ei koskaan.

MAILIISA

_(silkkipuvussa, suuri silkkihuivi hartioilla, pienempi päässä;
sormuksia molemmissa käsissä, rannerengas ja riippuvat korvarenkaat,
suuri kultainen rintasolki, paksut pitkät kultakäädyt kolmeen kertaan
kaulan ympäri sekä ohuemmat pitkät kultaiset kellonperät. Ääni
porstuasta, sitte sisään Jaakon kanssa)_.

Sen minä jo edeltä arvasin, ettei sinun oriisi meidän Punille vertoja
vedä. Jälelle jäi kuin jäikin!

JAAKO.

Kylläpä sinä hevosen kulkemaan saat.

MAILIISA

_(pysyttelee taustalla, ei huomaa Johannaa, riisuu huivejaan)_.

Kyllä hevonen aina tuntee, kuka ohjaksissa istuu...

JAAKO

_(hajamielisesti)_.

Niin, siinä sitä miestä kysytään.

MAILIISA

_(nauraen)_.

Eipä taida aina mies riittääkään, ... koska akkaväki voiton vie.

JAAKO.

Ei, jumaliste, mies saa laskea ohjaksia käsistään!... Hukka hänet
silloin perii.

MAILIISA.

Se perii, joka voittaa. -- Kyllä tuollainen ajo sentään tekee hyvää! --
_(Jaakolle.)_ Sainpa vaan sinut tulemaan mukana tänne ... sain kuin
sainkin!... vaikka niin yritit vastaan pistää.

JAAKO

_(on huomannut Johannan)_.

Ei olisi tänään oikein sopinut...

MAILIISA.

Ei asia nyt enää kaunistelemisista parane!... Ei maksa vaivaa
koettaakaan. -- Istu nyt tuonne keinumaan, menen katsomaan jotain suun
avaukseksi. _(Menee.)_

JAAKO

_(lähenee Johannaa, ojentaa kätensä)_.

Johanna!... hyvää päivää.

JOHANNA

_(arasti)_.

Hyvää päivää...

JAAKO.

En saanut sinulle edes hyvää päivää sanotuksi kirkolla... Näin sinut
kyllä vilaukselta, mutta sitte katositkin ihmisvilinään. Jäin sinua
odottamaan ... arvelin, että olisit tullut äitisi kanssa yhdessä.

JOHANNA

_(hymyilee ujosti)_.

Minä tulinkin Kreetan ja Tapanin kanssa.

JAAKO.

Niin äitisikin sitte minulle kertoi, kun ihmettelin, ettei sinua
kuulunut.

JOHANNA.

Minä käynkin aina kirkossa heidän kanssaan.

JAAKO

_(hymyillen)_.

He taitavatkin käydä siellä useammin?

JOHANNA

_(hymyilee)_.

Niinpä käyvät.

JAAKO

_(keventyneenä)_.

Sitä minäkin arvelin! -- Kuule Johanna, ethän ole suuttunut minulle
siitä, että tulin tänään tänne?

JOHANNA.

En ... kuinka minä siitä...?

JAAKO.

En olisi tahtonut tulla tänään tänne... En olisi tahtonut häiritä sinua
millään... Sinun mielesi kun tänään on kääntynyt niin kokonaan toisiin
asioihin. -- Olin toivonut tapaavani sinut kirkolla ... ja sitte kun en
tavannutkaan ja kun äitisikin vaatimalla vaati minua tulemaan tänne ...
niin lähdin sentään... Tahdoin taas nähdä sinut ... tahdoin puhua
kanssasi...

MAILIISA

_(ääni vasemmalta)_.

Tehkää vaan! -- Saa ... saa kyllä.

JOHANNA

_(sävähtää)_.

Emäntä tulee! _(Painaa käsillä poskiaan.)_

JAAKO

_(pyytäen)_.

Johanna!... älä mene!... muista lupaustasi!

JOHANNA

_(hätääntyneenä)_.

Ei!... ei nyt... _(Kiireesti oikealle.)_

MAILIISA

_(sisään, tarjottimella kaksi viinilasia, tarjoo Jaakolle)_.

Kilistetäänpä tässä nyt tervetuliaisiksi.

JAAKO

_(reippaasti)_.

Johannan kanssahan tänään oikeastaan pitäisi kilistää ... ja toivottaa
onnea.

MAILIISA.

Mitä turhia!... Ties', missä koko tyttö onkaan! Luuletko sinä, että
saisit hänet tänne tulemaan näkyville?... Ei kannata koettaa!... Niin on
ujo ja ihmisiä karttava tuo tyttö.

JAAKO.

Ei hän minusta niin kovin ujo ole ... hiukan arka vain. -- Äsken minä
juuri tervehdin häntä täällä.

MAILIISA.

Johannaako...? Ja sitte hän juoksi kiiruimman kaupalla matkoihinsa!
_(Nauraa.)_ Arvasinhan tuon.

JAAKO.

Ei niinkään! Tuonne hän meni kamariin... Menen kutsumaan hänet tänne.
_(Menee ovelle.)_

MAILIISA.

Älä turhia!... ei hän kuitenkaan tule!

JAAKO

_(Johannalle)_.

Johanna ... etkö tule tänne ... tänne saliin? _(Johanna tulee
päättäväisesti.)_

MAILIISA.

No, mihinkä minä nyt ristin vedän!

JAAKO

_(tarttuu lasiinsa)_.

Johanna ... tämän juon minä sinun onneksesi... Olkoon elämäsi kirkas ja
valoisa ... niin kuin tämä suvinen päivä... Onnea sinulle, Johanna!

JOHANNA

_(liikutettuna)_.

Kiitos... _(Ojentaa kätensä.)_

MAILIISA.

Lapsellisuuksia!... Eihän tuosta nyt kannata niin suurta kohua pitää. --
Tähän minä nyt jäin yksin laseineni... _(Johannalle)_ Mene, Johanna, ja
täytä Jaakon lasi!

JAAKO.

Riittäähän tämä. _(Johanna epäröi.)_

MAILIISA

_(Johannalle)_.

Tee kuin käskin! Tuo Jaakolle toinen lasi! _(Johanna vasemmalle. --
Jaakolle)_ Ei nyt mitään kursailua! sanon minä. Sillankorvassa tarjotaan
ja Sillankorvassa maistetaan!... muu ei auta.

JAAKO

_(leikillä)_.

Niinkö on talossa kova kuri?

MAILIISA.

Minne sitä ilman kuria pääsisi? Alas mäkeä luisuisivat talon asiat! Se
on kuultu ja nähty maailman sivu: joka kuritta kasvaa, se kunniatta
kuolee. _(Johanna sisään, tarjoo Jaakolle.)_

JAAKO.

Kiitos vaivasta, Johanna! _(Johanna laskee tarjottimen sivupöydälle, jää
saliin.)_

MAILIISA.

Maistetaan nyt!... Terve tuloa taloon!... _(Tarkoittavasti)_ Ja oikein
paljon onnea mukana...

JAAKO.

Onnea sinulle samoin! _(Kilistävät.)_

MAILIISA

_(odottaen)_.

Ja mitä muuta...?

JAAKO.

Siinähän sitä jo onkin kaikkea, mitä ihminen saattaa toivoa.

MAILIISA.

Tietysti ... kun se toivotus lähtee oikein sydämestä. -- Mutta istuhan
tuohon keinumaan ... siinä sujuu juttukin helpommin. _(Istuutuvat
kumpikin keinutuoliin.)_ Kas niin! -- _(Huomaa Johannan.)_ Mitä sinä
odotat?

JOHANNA

_(pelästyen)_.

En mitään... _(Aikoo mennä, mutta pysähtyykin päättävästi. Syrjään)_
Minä jään sittenkin vaan!

MAILIISA

_(Johannalle)_.

No!... mitä nyt?.... Vie tuo tarjotinkin pois tuosta. _(Johanna menee
vasemmalle.)_ -- _(Jaakolle maireasti.)_ No niin!... Mitä uutta sinne
Hallaan kuuluu?

JAAKO

_(on seurannut silmillään Johannaa, hajamielisesti)_.

Mitäkö kuuluu?... Eihän sinne mitään erikoista kuulu.

MAILIISA

_(tarkoittavasti)_.

Eikö kuulu?... Vai ei sinne Hallaan mitään kuulu? _(Johanna sisään,
istuutuu syrjään, kuuntelee jännittyneenä.)_

JAAKO

_(kuivasti)_.

Kaikki on siellä ennallaan.

MAILIISA

_(verkkaan)_.

Vai ennallaan...? Viimeksi sinä ... muistaakseni, valittelit, miten
kaikki siellä vielä oli niin puolinaista ja...

JAAKO

_(keskeyttäen)_.

Eihän kukaan taloaan koskaan valmiiksi saa.

MAILIISA

_(tarkoittavasti)_.

Sinä puhuitkin ... ellen sattunut väärin käsittämään ... jostain aivan
erikoisesta puutteesta...

JAAKO

_(lyhyesti)_.

Mikä ei tuntunut olevan sinun autettavissasi.

MAILIISA.

Kukapa tietää...? _(Hymähtäen)_ Mutta sinulla onkin kaikenlaisia
päähänpistoja ... aivan mahdottomia!

JAAKO

_(päättävästi)_.

Ei minun kannaltani.

MAILIISA

_(nauraa)_.

Kovin sinä oletkin nurjalla päällä tänään ... oikea jurottaja! En minä
suotta riitaa haasta! -- No?... mitenkä talonpito oikein sujuu ... noin
poikamieheltä? Osaatko sinä sitä emännän puolta silmällä pitää?

JAAKO

_(jurosti)_.

Eihän mies niistä asioista paljoakaan ymmärrä.

MAILIISA

_(nauraen)_.

No, se on tiettyä!... Ei toden totta ne miehet sellaisesta ymmärrä
yhtään mitään ... ei niin tippaakaan! Kyllä vaan akkaväki paremmin
pystyy miesten töihin. Sen minä sanon.

JAAKO.

Mahtaako niinkään?

MAILIISA.

Epäiletkö?... No, kyllä minä näytän sen toteen. Katsopa vaan tätä
Sillankorvaa!... Tässä on talo pysynyt pystyssä toistakymmentä vuotta
yksinomaan vaan akkaväen voimalla ja tarmolla ... vaikka sen itse
sanonkin.

JAAKO.

Tietäähän tuon sanomattakin! Onhan Sillankorvan Mailiisa tuttu kautta
monen pitäjän.

MAILIISA

_(hyvillään)_.

Jo sinä pistät kehumiseksi...

JAAKO

_(jatkaa)_.

Ja ihmekö tuo ... kun on ollut valta käskeä ja tehdä, kuten on
haluttanut. Toista on isä-ukon käskynalaisena elellä.

MAILIISA.

No, onhan sinullakin nyt jo ... oma tupa, oma lupa.

JAAKO.

Niin on ... mutta vasta syksystä asti. Ja kyllä oli jo aikakin ...
vihdoin viimeinkin! Sillä kun mies kerta on päässyt tähän ikään, ei
tyydykään enää isäukon selän takana nuhjustelemaan ... ei totta vie
tyydykään!

MAILIISA.

Onhan se toisaalta taas vapaata ja vaivatonta elämää ilman huolta ja
vastusta.

JAAKO

_(innokkaasti)_.

Tyhjää olemista se on! tarkoituksetonta vetelehtimistä ja joutavaa
ajankulutusta vaan ... ei mitään muuta. -- _(Suoristautuen)_ Ei!...
jotain omaa ihmisellä olla pitää!... joku työ, jolle voi omistautua ...
oma koti ja perhe, jonka eteen uurastaa ja tekee työtä... Silloin vasta
on elämällä joku tarkoitus ja päämäärä ... _(Verkkaan, puoliksi
itsekseen)_ jos sen sitte joskus saavuttaa...

MAILIISA

_(matalaan)_.

Etkö ole varma asiastasi?... Vieläkö sinä etsit...?

JAAKO

_(hillitysti)_.

En etsi enää ... vaan kaipaan ... ja odotan...

MAILIISA

_(kurkottautuu eteenpäin, puoliksi kuiskaten)_.

Toivon ... ettei sinun enää tarvitsisi kauan odottaa...

JAAKO

_(katsoo Johannaan)_.

Niin minäkin! _(Jännittynyt vaitiolo.)_

KREETA

_(sisään kiirehtien)_.

Tuolla Savelan isäntä äsken ajoi taloon.

MAILIISA.

Joko taas!

KREETA.

Menenkö vastaan ... ja sanon, ettei emäntä ole vielä tullut kotiin
kirkosta?

MAILIISA.

Ei kannata kieltää! Ei Savelaa niin helposti nenästä vedetä. Sillä on
hyvä vainu. -- _(Kreetalle)_ Antakaa te hänen tulla vaan.

KREETA.

Arvelin vaan ... että sattuisi sopimattomaan aikaan... _(Menee.)_

MAILIISA.

On sillä miehellä inttiä ja sisua!... ei ole entisistä milläänkään!
Saadaanpa nähdä, miten tuo itsensä tällä kertaa taas selvittää.

JAAKO.

Käykö Savela sitte useinkin talossa?

MAILIISA.

Minusta tarpeettoman usein ... ja aivan suotta! Olen sille kerran
toisensa jälkeen sanonut, ettei se kauppa kannata! Mutta ei ota tuo
vähistä välittääkseen ... vaikka viimeksi juuri tuli puolimiten
ulosajetuksi...

SAVELA

_(sisään)_.

Hyvää päivää taloon.

MAILIISA.

Päivää, päivää!

SAVELA

_(kättelee)_.

Hyvää juhannusta ja terveiset kirkosta...

MAILIISA.

Vai kirkosta?... Oletteko tekin tullut jumaliseksi, Savela?... Sitäpä en
olisi uskonut.

SAVELA.

Täytyy seurata aikaansa, emäntä!... _(Tervehtii Johannaa.)_ Täytyy
seurata aikaansa... Aika rientää ohitsemme, emäntä!... Aika rientää...

MAILIISA.

Tarttukaa kiinni, Savela!... paljon olette jo ehtinyt ... enemmän voitte
vielä ehtiä! -- _(Johannalle)_ Tuo Savelalle viiniä! _(Johanna menee.)_

SAVELA

_(nyökäyttää päätään merkitsevästi Johannan jälkeen)_.

Aika rientää ... aika rientää, emäntä!... Ei saa tuhlata hetkeäkään!

MAILIISA

_(kärsimättömästi)_.

Jättäkää jo tuo!... se on sitä vanhaa virttä.

SAVELA

_(pitkään)_

Vanhaako?... Erehdytte, emäntä!... Uusi on nuotti, vaikka ette vielä
tunne sanoja. _(Johanna sisään, tarjoaa Savelalle.)_

MAILIISA.

Antakaa sitte kuulua!

SAVELA

_(tarkastelee Johannaa)_.

Sinäpä vasta olet tullut soreaksi, Johanna! Niin minä mykistyin, kun
sinut kirkossa näin... Siinä on tyttöä, siinä!... Ihan vesi kielelle
valahtaa...

MAILIISA

_(syrjään)_.

Mitä metkuja sillä taas on mielessä?

JOHANNA

_(ujona, nauruaan pidätellen)_.

Sopii ottaa nyt, Savela!... Ei saa hullutella.

SAVELA.

No piru vie, hulluttelenko minä?... Sanokaa! _(Tarttuu Jaakoa
käsivarteen, vetäen lähemmäksi.)_ Sano sinä, Hallan poika, hulluttelenko
minä?... Katso nyt tuota tyttöä ja sano, hulluttelenko!... mitä?

JAAKO

_(lyhyesti)_.

Ei sellainen puhe ole tässä paikallaan.

JOHANNA

_(vakavasti)_.

Savela, ottakaa nyt!... Muuten lasken tuonne pöydälle.

SAVELA

_(ottaa lasin)_.

Suuri kiitos, tyttöseni! _(Maistaa, tunnustelee kielellään,
maiskauttelee.)_ Ohoh!... onpa se juukelin hyvää!... En sano muuta...
Ah! vielä tuo suussa mujottaa! -- Herran enkeleitä meistä varmaankin
tulisi, jos tällaisella iloliemellä joka päivä kurkkunsa viruttaisi...
Ei silloin enää maailmassa pahat kielet palpattelisi!

MAILIISA.

Ja te, Savela, olisitte puhdas ja viaton kuin äsken syntynyt lapsi ...
sillä ettehän te vähään tyytyisi!

SAVELA

_(kohottaa tyhjää lasiaan)_.

Kuule Johanna!... tuo minulle lasi lisää ... että pääsen vielä enemmän
siihen puhtauden ja viattomuuden makuun.

MAILIISA

_(nauraen)_.

Sitä te tosiaan kaipaattekin! -- _(Johannalle)_ Tuo Savelalle lisää.

JOHANNA.

Kyllä tuon. _(Menee.)_

SAVELA

_(Mailiisalle salavihkaa)_.

Siinä taisi äsken olla arka paikka...? _(nyökäyttää päätään Jaakoon,
merkitsevästi)_ vai kuinka?

MAILIISA.

On teillä teidän elkeenne! -- No, mitä teillä tänään oikeastaan on
korvan takana?

SAVELA.

Annan teille hyvän neuvon, joka ei maksa mitään.

MAILIISA.

Maksaako edes vaivan kuunnella?

JOHANNA

_(sisään, tarjoo Savelalle)_.

Tässä olisi lisää teille, Savela ... sopii ottaa!

SAVELA

_(Johannalle)_.

Kas, kas vaan! Pianpa sinä jouduitkin!... Näppärä emäntä sinusta tulee
... niin helkkarin näppärä! _(Johanna menee ikkunan luo, katselee
ulos.)_ -- Onneksenne, emäntä!... ja hyvän neuvoni menestykseksi! _(Juo,
laskee lasinsa pöydälle.)_

MAILIISA

_(oikaisten)_.

Niin ... ja halvan! muistakaa se! Miten kuuluu tuo hyvä ja halpa neuvo?

SAVELA

_(varjostaen kädellään, puoliksi kuiskaten)_.

Menkää naimisiin, emäntä!... mitä pikemmin, sen parempi.

MAILIISA

_(nauraen)_.

Siinäkö kaikki?... No, ei teidän totta tosiaan sitä varten olisi
kannattanut taloon vaivaantua... Pitäisi teidän se jo vanhastaankin
tietää. _(Jaako menee Johannan luo, puhelee silloin tällöin, Johanna
vastailee ujosti.)_

SAVELA

_(hymyilee viekkaasti)_.

Erehdytte, emäntä!... _(Torjuen)_ En ollenkaan ajatellut itseäni... Olen
vaatimaton, en kurota niin korkealle ... tyydyn vähempään... Tarkoitin
ainoastaan teidän parastanne, emäntä.

MAILIISA

_(huvitettuna)_.

Minunko parastani...? Miten vaatimaton te tänään olettekaan, Savela! Ja
minä kun olen luullut, että te... E-ei! minun täytyy todellakin muuttaa
ajatustani teistä ... ja jo tänä päivänä!

SAVELA

_(varoittaen)_.

Älkää kiirehtikö!... Voisitte vielä katua jälestäpäin... Totelkaa
neuvoani, ennen kuin se on liian myöhäistä!... _(Kohottaa sormensa.)_
Varokaa, emäntä!... jos nuorempi viedään ennen vanhempaa ... varokaa!

MAILIISA.

Johannako!... ja ennen minua...? _(Nauraa.)_ Oletteko hullu! _(Jaako
menee toiseen ikkunaan, katsoo milloin ulos, milloin Johannaan.)_

SAVELA.

Naurakaa te vaan, ... mutta viimeinen nauru on aina makein.

MAILIISA

_(yhä nauraen)_.

Vai Johanna!... ja kuka hänet sitte ottaisi...? tekö ehkä?

SAVELA

_(vakavasti)_.

Niin minä. Ellei joku toinen ehdi väliin.

MAILIISA

_(yllätettynä)_.

Tekö...?! jo te olette pähkähullu!... Tekö?... _(Nauraa rattoisasti
herkeämättä.)_ ja Johanna! -- _(Äkkiä vakavasti.)_ Mitä koiruutta tuo
taas on olevinaan?... Tämä menee jo liian pitkälle! Pilallakin on
rajansa.

SAVELA.

Enhän minä pilallani... Tarkoitin täyttä totta.

MAILIISA.

Tarkoititteko todellakin...?

SAVELA.

No, tietysti!... Tulin tänne pyytämään Johannaa.

MAILIISA

_(lyö käsiään yhteen)_.

Voi tätä matoista maailmaa! -- Jo te olette kadottanut järkenne!

SAVELA

_(torjuen)_.

En, en suinkaan!... Olen vain muuttanut mieltä.

MAILIISA

_(puoliksi itsekseen)_.

Siinä oli sittenkin koira kuopattuna...

SAVELA.

Antakaa Johanna minulle, emäntä!... Hän pääsee hyvään oloon ... suuren
talon emännäksi.

MAILIISA

_(ivallisesti)_.

No, sitä vartenko Savelaan nyt uutta asuinripiäkin rakennetaan?

SAVELA.

Ei ole sitte moittimisen varaa ... ei tarvitse Savelassa sitte enää
savikopeissa asua...!

MAILIISA.

Vai niin?... No, onneksi olkoon! -- Että Johannaa te...! Mutta tehän
sopisitte melkeinpä isoisäksi hänelle!... Ja lapsihan tuo vielä on ...
mitä hänestä naimisiin!

SAVELA.

En tahdo kiirehtiä... Voinhan odottaa siksi, että te, emäntä, itse ensin
olette viettänyt häitä. Senpä tähden tulinkin puhumaan asiasta suoraan
teille.

MAILIISA.

Parasta on, kun heitätte mielestänne nuo tuollaiset tuumat. Ei niistä
mitään synny! Ei Johanna sellaisia asioita vielä ajattelekaan.

SAVELA.

Älkää olko siitä niin varma!... Antakaa, kun ensin saan puhua hänen
kanssaan.

MAILIISA

_(nopeasti)_.

Ei nyt!... _(Korjaten)_ Ei vielä ainakaan. Sitä minä en salli, en
missään tapauksessa!

SAVELA.

Niin, niin ... ymmärtäähän tuon!... Mutta sitte myöhemmin?

MAILIISA.

Hän vaan tulee nauramaan teille vasten naamaa.

SAVELA.

Hän tulee ajattelemaan asiaa ... jos hän on järkevä tyttö. --
_(Itsetiedolla)_ Ei sellaista oloa joka hetki tarjolla ole!

MAILIISA.

Ei, ei!... eipä tietenkään. -- Tehkää muuten kuten tahdotte! mutta ei
sanaakaan Johannalle nyt! Muistakaa se!... sillä silloin _(Pyyhkäisee
kädellään.)_ katkaisen minä heti kaikki tuumat!... ymmärrättekö?

SAVELA

_(alistuvasti)_.

Saahan sitä odottaa ... eihän Johannallakaan vielä ikää liiaksi ole,
että tuo odotuksesta pahenisi.

MAILIISA

_(Johannalle)_.

Johanna! Siellä sinäkin vaan seisot. Olisi sinun pitänyt ymmärtää edes
vieraille kahviakin tuoda.

SAVELA

_(Johannalle)_.

Johanna, odota vähän! Kuule sinä tyttö ... kummanko ennemmin valitset:
_(Osoittaa käsillään.)_ pivon täydeltä ... näin, vai tyhjää kuivalta?
_(Pyyhkäsee kädellään.)_

JOHANNA.

Joko te taas!

SAVELA.

Sano, sano suoraani ... kummanko otat?

JOHANNA.

No!... pivon täydeltä sitte.

SAVELA

_(voitonriemuisena)_.

Sen minä arvasin!... _(Vilkaisee Mailiisaan.)_ Arvasin kuin arvasinkin!
_(Johannalle)_ Sinä olet järkevä tyttö ... tiesinhän sen.

JOHANNA.

Mutta mitä te sillä oikeastaan tarkoitatte?

MAILIISA.

Älä siinä turhia kysele! Joudu tuomaan kahvia!

SAVELA.

Ei, ei vielä! _(Asettuu Johannan eteen, katselee häntä.)_ Kuule nyt,
Johanna! Sinä olet ... järkevä tyttö! Ajattele nyt asiaa siksi kunnes
taas palaan ... ja koeta arvata... _(Nipistää Johannaa leuasta.)_ Sinä
et ole niinkään tuhma ... koeta arvata!

JOHANNA

_(väistää hämillään)_.

Liian vaikeata ... en minä osaa...

SAVELA.

Koeta, koeta!... hyvästi nyt! _(Kättelee Johannaa.)_ ... Kysyn sitte
ensi kerralla. -- _(Mailiisalle, ojentaen kätensä)_ Hyvästi taas täksi
kertaa!... ja muistakaa neuvoni!

MAILIISA.

Kovinpa kiireelliseksi te, Savela, olettekin tullut! Hetihän tässä jo
tulee kahvikin, odottakaahan nyt vähäisen!

SAVELA.

Minä teidän kahvistanne viis'!... se karaa vatsaan. Juon tuosta lasini
tyhjiin. _(Juo.)_ Ah!... tämä vasta poikaa on! -- _(Jaakolle, kättelee)_
Hyvästi, Hallan poika! pitää takoa!... niin kauan kuin rauta on kuuma...

JAAKO.

Mitä te sillä tarkoitatte?

SAVELA

_(vilkauttaa silmää, yskiskelee merkitsevästi, menee ovelle; kääntyy
vielä, Mailiisalle)_.

Olin vähällä unohtaa sanoa, että minulla nyt onkin sellainen tamma, joka
pystyy vetämään vertoja vaikka teidän Punille.

MAILIISA.

Se on valhe, se!

SAVELA.

Tulkaa katsomaan, ellette muuten usko! Hevonen on ... ja hyvä! Ostin sen
tuonaan markkinoilta. On sillä näköä, jos on kokoakin... Vie se Punista
voiton.

MAILIISA.

Sen minä tahtoisin nähdä!... Vai voiton Punista? sellainen markkinakoni!
Kunpa ei vaan olisi pattia koivessa!

SAVELA.

Markkinakoniko?... Ei niinkään! -- Tulkaa katsomaan, tulkaa katsomaan
niin saatte nähdä.

MAILIISA.

Mennään vaan! -- _(Ovessa, kääntyy)_ Etkö sinäkin, Jaako, tule mukaan?
_(Savela menee.)_

JAAKO.

En välitä hänen hevosistaan.

MAILIISA

_(Johannalle)_.

Toimita sinä sillä aikaa kahvit! _(Menee.)_

JAAKO

_(Johannalle)_.

Johanna, älä mene!... En tiedä, saanko enää tänään puhella kanssasi ...
näin kahden.

JONANNA

_(arasti)_.

Mutta kyllä vaan minun täytyy...

JAAKO.

Odota, Johanna, vähäsen vaan ... saat sitte mennä. _(Tarttuu Johannan
käteen.)_ Johanna ... sinä tiedät, miksi tänään tulin tänne...? -- Sinä
tiedät sen?

JOHANNA

_(ujosti)_.

Tiedän...

JAAKO.

En aikonut vielä tänään puhua sinulle ... mutta minä en voi lähteä
täältä ennen kuin minulla on jokin varmuus sinusta ... siitä, miten sinä
ajattelet ja tunnet... En voi jättää sitä enää tuonnemmaksi! Se tekisi
oloni yhtä puolinaiseksi ja epämääräiseksi kuin mitä se nyt viime
viikkoina on ollut. -- _(Liikutettuna)_ Johanna ... voitko...? tahdotko
tulla minulle?... vaimokseni, Johanna...?

JOHANNA

_(katsoo liikutettuna ylös)_.

Minä tahdon...

* JAAKO.

Uskallatko sinä uskoa itsesi minulle ... koko elämäksesi, Johanna...?

* JOHANNA

_(ojentaa molemmat kätensä, vakuutuksella)_.

Uskallan ... sillä minä luotan sinuun, Jaako.

* JAAKO

_(sydämellisesti)_.

Johanna!... Jumala suokoon, että ansaitsisin sinun luottamuksesi.

* JOHANNA

_(herkästi)_.

Jaako...

JAAKO.

Johanna!... Tiedätkö mikä riemu valtaa mieleni! Johanna, rakkaani!...
Tahtoisin viedä sinut mukanani nyt heti, kotiini Hallaan! -- Sillä
tulethan sinä sinne?... Hallaan, Johanna?

JOHANNA.

Tulenhan minä ... _(Ujosti hymyillen)_ jos sinä vaan tahdot...

JAAKO.

Minäkö tahdon?... Tahdonhan minä, sitä juuri tahdonkin, tyttöseni! -- Ja
sinä opit pitämään Hallaa kotinasi...? tulet sinne mukautumaan...?

JOHANNA.

Kyllä varmaankin!

JAAKO

_(kietoo kätensä suojelevasti Johannan ympärille)_.

Johanna, ... sinä minun omani ... miten armas sinä olet! -- Tule,
Johanna!... Käykäämme tuonne _(Osoittaa)_ pitkin laineilevaa niityn
viertä ... tuonne koivujen siimekseen! Siellä istumme nuorelle
nurmikolle ja kerromme toinen toisillemme itsestämme ja elämästämme ...
suunnittelemme tulevaa, yhteistä elämäämme omassa kodissa, Hallassa...
Tule, Johanna ... sinne, missä luonto yhtyy oman rintamme riemuun ...
tule!

JOHANNA

_(vastustaen)_.

Ei, ei.. Jaako, ei!... Joku saattaisi nähdä!

JAAKO.

Antaa heidän nähdä!... Mitä me muista! Me kaksi, me riitämme
toisillemme. Tule nyt vaan! Täällä sisällä tuntuu liian ahtaalta.

JOHANNA.

Jaako ... älä! Laske minut!... Minä en uskalla, en!

JAAKO.

Pelkäätkö sinä? Ei sinun tarvitse huolehtia! Kyllä minä ne asiat
selvitän... Jo tänään pyydän minä sinua äidiltäsi.

JOHANNA

_(sävähtää)_.

Ei, ei!... Se ei saa tapahtua, ei saa! Ei millään muotoa.

JAAKO

_(rauhoittaen)_.

Johanna, tyynny! -- _(Vakavasti)_ Kuule nyt, Johanna, mitä sanon: Sinun
täytyy luottaa minuun, Johanna ... täydellisesti!... Ja minä selvitän
kaikki, ettei satu mitään väärinkäsityksiä ja ikävyyksiä ... ymmärrätkö?

JOHANNA

_(rukoilevasti)_.

Jaako ... ei vielä ... ei nyt ... ei tänään vielä...

JAAKO.

Minun täytyy, ... Johanna.

JOHANNA.

Jaako ... minä rukoilen sinua ... ei tänään vielä. Katso, tämä kaikki
tuli minulle niin äkkiä ... niin odottamatta. Ja nyt minä tahtoisin
saada rauhassa, häiriintymättä muistella tätä päivää...

JAAKO

_(hellästi)_.

Oma, pieni kultani...

JOHANNA

_(pyytäen)_.

Jaako ... odota vielä jonkun aikaa...

JAAKO

_(hellästi)_.

Minä odotan ... koska niin tahdot. -- Mutta kuule, Johanna! Älä anna
minun kauan odottaa...! Minä tulen kaipaamaan sinua paljon... Minä
tarvitsen sinua ... taloni odottaa emäntää ... minä odotan sinua,
Johanna!

MAILIISA

_(ääni ulkoa)_.

Ja sitte ajamme kilpaa!... Olkoon menneeksi!... Ja Puni vie voiton ...
sen saatte nähdä!

JOHANNA

_(pelästyen)_.

Hyvä Jumala!... Hän voisi huomata jotain..

JAAKO.

Älä pelkää ... osaan minä peitellä.

JOHANNA.

Jaako... _(Juoksee ulos, Jaako käy edestakaisin.)_

MAILIISA

_(sisään)_.

Ei se niin hullumpi hevonen ollutkaan!... Oli sitä Savelaa taas
onnestanut noissa kaupoissa. Mutta eipä vaan sanonut, paljonko oli
maksanut ... se vanha kettu!... Sellainen irvihammas koko mies!...
Tekisi mieleni ravistaa sitä oikein aika tavalla ... senkin siunattu
veijari, savisorkka! sanon vieläkin.

JAAKO

_(hymähtäen, kevyesti)_.

Mitenkä Savela sinut noin on vihoittanut?

MAILIISA

_(harmistuneena)_.

Eikö vaan tuo mies iske hampaitaan joka asiaan ... väännä ja käännä!
että lopulta ei tiedä, irvisteleekö tuo, vai puhuuko tosissaan. --
_(Hyvillään)_ Mutta sainpa sentään sitä taas pistetyksi kerrankin, sain
kuin sainkin! _(Nauraen)_ Haukuin sen tamman pahanpäiväisesti ja kehasin
meidän Punia, ja se sitä näytti harmivan! Enemmän olisi vielä tarvinnut!

JAAKO

_(huvitettuna)_.

Kylläpä sinä osaat! -- _(Kevyesti)_ Voi meitä mies parkoja! Mikä meidät
lopulta perii?

MAILIISA

_(keimaillen)_.

Kiusaus ... ja lankeemus...!

JAAKO

Sitte ei auta muu kuin pako.

MAILIISA

_(riemuiten)_.

Liian myöhäistä, liian myöhäistä! -- Annoin jo riisua oriisi valjaista
ja viedä talliin.

JAAKO.

Siinäkö kiusaus?

MAILIISA.

Niin!... ja lankeemus seuraa: sillä nyt sinä jäät tänne!...

JAAKO.

Minä alistun.

MAILIISA

_(asettuu Jaakon eteen, aistillisesti)_.

Ja saat viettää täällä koko päivän ja illan ... ja yön... Tuonne
peräkamariin saat sinä mennä nukkumaan ... sinne, ellet pelkää
tonttuja... Niitä voi sattua näin juhannusöinä ... ja silloin ...
saattaa käydä kuinka tahansa...

JAAKO

_(väistää, kiusaantuneena)_.

Kyllä minun sittenkin vaan on lähdettävä kotiin.

MAILIISA.

Pelkäätkö, vai...? -- Sinä pelkäät...! _(Nauraa.)_ -- Mutta äskenhän
sinä juuri lupasit jäädä tänne! Oletpa sinä oikukas! Tuskin olet taloon
päässyt, niin yks' kaks' taas heti matkaan!... ja vielä juhannuspäivänä.
-- E- -ei! Ei sinua nyt täältä päästetä! Et sinä Sillankorvasta niin
vähillä suoriudu, tiedä se!

JAAKO

_(puoliksi itsekseen)_.

Jo tuli mutka matkaan!

MAILIISA

_(toimeliaasti)_.

Ja tänään katselemme kaikki pellot ja niityt, käymme tuonne takamaille
asti. Saatpa nähdä, miten siellä vielä on paljon alaa, minkä voisi ottaa
pelloksi, jos niin mielii. -- Niin, Jaako!... Saat kerrankin nähdä,
miltä Sillankorva keskikesällä näyttää! -- Mutta eikö jo ala tuo
kahvikin kuulua? Missä ne taas kuhnailevat? _(Huutaa ovesta.)_ Hei,
hei!... väki hoi!... Tuokaa nyt jo se kahvi!



KOLMAS NÄYTÖS.


_Juhannuksen jälkeinen päivä. Vaihteleva sää: milloin kirkas
auringonpaiste, milloin taas pilveilee. Tupa sama kuin ensimäisessä;
koivunoksilla lehditettynä juhannukseksi (lehviä ikkunan- ja
ovenpielissä ja orsista riippumassa sekä hienoksi hakattua katajanhakoa
siroteltuna pitkin lattiaa)_.

JOHANNA

_(liikkuu levottomana tuvassa, menee ikkunaan, katsoo ulos)_.

Ei ketään kuulu... Missä Kreetakin mahtaa oleskella? _(Kääntyy.)_ ** En
saa missään rauhaa ... välistä olen niin levoton ... ja minut valtaa
kauhea pelko... Mutta sitte taas ... voin istua samassa paikassa hetken
toisensa jälkeen ... tunnen itseni niin iloiseksi ... tai en
iloiseksikaan ... mieleni on kuin hartaassa rukouksessa ... toivon,
toivon ... ja tunnen itsessäni kuin täytyisi minun silloin tulla
paremmaksi ihmiseksi. **

JAAKO

_(nopeasti oikealta)_.

Johanna! Viimeinkin löydän sinut täältä! _(Tarttuu Johannaan,
kiihkeästi.)_ Johanna, tiedätkö sinä, mitä olet tehnyt minulle?

JOHANNA.

Jaako ... älä, älä...

JAAKO

_(jatkaa)_.

Sinä olet karttanut minua, paennut minua, Johanna! En koko eiliseen,
pitkään iltapäivään, enkä tänään ole saanut nähdä sinua, saati sitte
puhua kanssasi. Jos olisin voinut aavistaa tämän, en olisi sittenkään
vaan jäänyt tänne.

* JOHANNA.

Jaako ... enhän minä voinut...

* JAAKO

_(jatkaa)_.

Olin toivonut, että sentään joskus olisin saanut hetken puhella kanssasi
... tai ainakin saanut katsella sinua...

JOHANNA.

Luuletko sinä ... että minä enää sen jälkeen, mitä eilen tapahtui
välillämme, välinpitämättömänä olisin voinut olla mukana siinä ... ilman
että jokainen heti koko olostani olisi päässyt salaisuutemme perille.

JAAKO.

En tullut sitä ajatelleeksi. -- _(Kiusaantuneena)_ Mutta minua tämä on
kiusannut!... Monasti olen jo ollut vähällä menettää malttini. En voi
sietää enää kauempaa tätä menoa, en jaksa enää teeskennellä, enkä tahdo
antaa aihetta kiusalliseen väärinymmärrykseen. -- Tuolla olen nyt
juossut pellot ja niityt, aitat ja navetat... Minun on täytynyt koettaa
keksiä jotain vastaukseksi, samalla kuin ajatukseni ovat olleet aivan
toisaalla ... sinun luonasi täällä. -- Näin ei voi jatkua kauemmin, ei
saa! Meidän täytyy ilmaista välimme!... käsitäthän sen?

JOHANNA.

Jaako, minä en uskalla ... minua niin peloittaa...

JAAKO.

Sinun täytyy koettaa voittaa tuo pelkosi. Johanna!... sinun täytyy! Muu
ei auta.

JOHANNA.

Odotetaan vielä! Jaako, minä pyydän sinua: Odotetaan vielä...

JAAKO.

Se ei käy laatuun! Minun täytyisi silloin yhä vaan ylläpitää tätä
kiusallista asemaa, kierrellä ja kaarrella. Ei! en voi enää kauempaa!...
se on minulle vasten luontoa. -- Olen aina tottunut käymään asioihin
suoraan käsiksi. Miksi nyt kulkisin kiertoteitä siinä, mikä koskee
lähimmin minua itseäni kuin mikään muu aiemmin? -- * Istu tähän
viereeni, että saan sinulle puhua... Johanna, meidän kahden välillä ei
saa olla mitään salattua ... ymmärrätkö? *

* JOHANNA.

Niin ... meidän täytyy luottaa toisiimme.

JAAKO.

Luottaa ja uskoa toisiimme... Johanna! -- No, niin! Kuten tiedät jätti
isäukko minulle talon viime syksynä... Eihän emännätön talo pitkälle
riitä!... ja niinpä aloin minäkin katsoa emäntää talooni. Siinä mielessä
satuin tänne Sillankorvaankin ... sinä tiedät?

* JOHANNA.

Niin...

* JAAKO

_(jatkaa)_.

No niin! Äitisi antoi minun ymmärtää, ettei hän jätä taloaan, eikä aio
asettua vieraaseen oloon... Niin aloin epäröidä... Silloin satuit sinä
tielleni... Näin koko olentosi armaan sulon... En muistanut enää
ajatella yksinomaan vaan taloa ... minulle selkeni aivan kuin itsestään,
että sinä!... juuri sinä olit se ihminen, jota minä tarvitsin ja
kaipasin itseäni varten.

* JOHANNA

_(liikutettuna)_.

Jaako! sinä...

* JAAKO.

Enkä minä nyt enää osaa ajatella oloani ilman sinua, Johanna! Ja jos
minun nyt vielä epämääräisesti täytyisi jättää sinut tänne, nousee koko
luontoni sitä vastaan.

* JOHANNA.

Jaako ... meidän täytyy mukautua siihen vielä toistaiseksi...

JAAKO

_(keskeyttää)_.

Johanna, sinun pitäisi toki käsittää...

* JOHANNA.

Anna, kun ensin selitän. Näes ... olen siksi vielä nuorikin, etten
senkään vuoksi vielä tahtoisi ilmaista väliämme... Tahtoisin säilyttää
sen vielä toistaiseksi ... meidän kahden yhteisenä salaisuutena. Se
ikäänkuin liittäisi minut lujemmin sinuun...

* JAAKO

_(hellästi)_.

Voi sinua...

JOHANNA

_(pyytäen)_.

Jaako ... anna minun vielä olla näin ... niinkuin ennenkin... -- Minulla
ei nyt ole rohkeutta... Sitte myöhemmin vasta, kun itse olen saanut
tuntea ja kokea, mitä ero sinusta merkitsee...

JAAKO.

Johanna, luuletko sitte uskaltavasi...?

JOHANNA.

Kyllä varmaankin! Luulen, että kaipaus ja ero piankin antavat minulle
tarvittavan uskalluksen ja rohkeuden kestämään mitkä vastukset
tahansa... Luota siihen!

KREETA

_(sisään, Jaako ja Johanna ponnahtavat ylös)_.

Täälläkö sinä oletkin, Johanna? Tapani kysyi sinua, olisi...
_(Hämmentyen)_ Ja isäntä...? En ymmärrä...

JOHANNA

_(rientää Kreetan luo, peittää käsillä hänen silmänsä)_.

Ei teidän mitään tarvitsekaan ymmärtää ... eikä liioin nähdäkään ...
mutta jotain te sentään saatte kuulla ... jotain hyvin ihmeellistä.

KREETA

_(irroittaa itsensä)_.

Älä siinä tyttö taas vehkeile! -- Mitä sinä tarkoitat...?

JOHANNA

_(Jaakolle)_.

Kreetalle me sen kerromme ... mutta ei muille!... ei kenellekään!

KREETA.

Minkä sitte...? sanohan!

JOHANNA.

Katsokaa, Kreeta, me ... _(Katsahtaa Jaakoon.)_ ei! en osaa sanoa!

JAAKO.

No, autanko minä?

* KREETA.

Ihan minä jo alan pelätä...

JAAKO.

Eihän tässä toki mitään pelkäämistä ole. -- No, Johanna...?

JOHANNA.

Niin, nähkää ... me pidämme toisistamme... Kreeta!

* KREETA.

Kutka...? _(Katsoo pelästyneenä toisesta toiseen.)_ Hyvä Jumala!...
Sanokaahan nyt!... Keitä sinä tarkoitat?

* JOHANNA

_(kärsimättömästi)_.

No, me ... tietysti!

JAAKO

_(tarttuen Johannan käteen)_.

Me kaksi ... minä ja Johanna.

JOHANNA.

Niin, Jaako ja minä!

KREETA

_(säikähtäen)_.

Jesus siunatkoon! _(Vaipuu penkille istumaan.)_ Ettehän vaan tee pilaa
minusta?

JOHANNA

_(nauraa heleästi)_.

Mutta Kreeta...! Tehän vasta...

JAAKO

_(hymyillen)_.

Uskokaa te vaan! -- Kyllä me pidämme toisistamme. Eikö totta, Johanna?

JOHANNA

_(vakuuttaen)_.

Aivan totta, Kreeta!... ihan totisen totta.

KREETA

_(huokaillen)_.

Että näin piti tapahtuman... Voi taivaan herra! -- Mitä sanoo emäntä...?

JOHANNA.

Voi, se on kauheata...!

TAPANI

_(sisään)_.

Siinä sinä oletkin, Johanna! -- Nyt on pyhät ohi, eikä sinua enää estä
rippikoulukaan, eikä muukaan... Lähdemmekö nyt orivarsaa
jalottelemaan?... _(Odottaa.)_ No, tuletko sinä?

* JOHANNA

_(neuvottomana)_.

Enhän minä nyt...

* TAPANI.

Tule nyt vaan vähän ulos maailmalle tuulettumaan! Sinä oletkin muuten
ollut vähän nyrpeällä tuulella nyt viime aikoina. Lähde nyt vaan mukana
pois täältä kotinurkista, täällä sitä vaan myrtyy ja happanee.

JOHANNA

_(katsahtaa Jaakoon)_.

Ei minua haluta...

TAPANI

_(houkutellen)_.

Ajetaan oikein aika kyytiä! niin että tomu pilvenä takana sauhuaa. Saat
itse ajaakin, mennen tullen ... sen minä lupaan. No, tuletko, vai?

KREETA.

Älä sinä Johannaa siinä kärty! On hänellä parempaakin ajattelemista kuin
kaarestaa hevosilla ympäri lääniä.

TAPANI

_(leikillä)_.

Vai parempaa ajattelemista!... ja Johannalla...? -- Jopa jo! kun ei ole
vielä edes sulhasistakaan tietoa!

KREETA.

Kukapa tietää senkään taata ... eivät taida nekään niin kaukana olla.

JAAKO

_(katsahtaa Johannaan, joka nyökäyttää myöntäen; reippaasti Tapanille)_.

Niinkuin ei olekaan! -- Nähkää, Tapani! Johanna on minun morsiameni.

TAPANI

_(tapaillen sanoja)_.

Mi... mitä?... Sinun morsiamesi...?

JAAKO.

Niin juuri.

TAPANI.

Ja Johanna...! Johannako...?

JAAKO.

Juuri Johanna ... eikä kukaan muu!... ymmärrättekö?

KREETA.

Usko sinä vaan!... vaikka se uskomattomalta kuuluu.

TAPANI

_(matalaan)_.

En olisi minä tällaista voinut ajatella...

* KREETA.

Voi lapsi parat teitänne! Teidän olisi toki aiemmin pitänyt ymmärtää ...
ettei tällaista...

* JOHANNA.

Eihän sille itse mitään voi ... eihän sitä tiedä itsekään...

* JAAKO.

Eihän sellaista osaa ajatella, ennenkuin vasta jälkeenpäin.

KREETA

_(huokaa)_.

Mitä tästä lopulta tulee? -- Ja emäntä...! Hän oli niin varma asiastaan.
Ja nyt...

TAPANI

_(raskaasti)_.

Niin, Mailiisa ... ja talo...

JOHANNA

_(hätääntyen)_.

Voi, voi!... en ymmärrä mitään enää...

KREETA

_(juhlallisesti)_.

Se on Jumalan sormi: Jumala kurittaa emäntää teidän kauttanne. Ihmisen
täytyy nöyrtyä ... muuten hän saa rangaistuksensa.

JAAKO

_(Johannalle)_.

Kuule Johanna, mene sinä tuonne salin puoleen... Minun täytyy puhua
Tapanin ja Kreetan kanssa. Saattaisi vielä äitisikin tulla ja yllättää
meidät yhdessä.

JOHANNA

_(säikähtyen)_.

Hyvä Jumala...!

KREETA

_(pelästyen)_.

Niin, emäntä saattaa tulla minä hetkenä tahansa! -- Kyllä minä asetun
tuonne ikkunaan tarkkaamaan. _(Istuutuu penkille ikkunan pieleen.)_

JOHANNA

_(Kreetalle)_.

Tehkää niin. -- _(Jaakolle, levottomana.)_ Ja koska sinä sitte
lähdet...?

JAAKO.

En tiedä vielä ... mutta sitä ennen täytyy minun vielä saada puhua
kanssasi, Johanna?

JOHANNA.

Kyllä Kreeta sen parhaiten osaa sovittaa!

JAAKO.

No hyvä! -- Mene sinä nyt vaan ... ja älä ole huolissasi. Mene nyt!

JOHANNA

_(hymyillen, keventyneenä)_.

Menenhän minä... _(Menee oikealle.)_

JAAKO

_(päättävästi)_.

Minun täytyy tarkemmin neuvotella kanssanne, Tapani ja Kreeta. -- Te
tunnette parhaiten olosuhteet täällä, ja voitte siis sanoa, mitä meidän
nyt on tehtävä?

TAPANI

_(Jaakolle)_.

Jaa- - -a! Sen minä sanon: Oletpa sinä pistänyt pääsi kiperään paikkaan!
Sillä tiedä!... Mailiisan kanssa ei ole leikkimistä.

KREETA.

Niin ... jos emäntä suuttuu...

TAPANI.

Ja tämä juttu hänet vasta suututtaa, jos mikään!... Sinusta on hän ollut
varma ja nyt sinä käännytkin tyttäreen...! Se tulee saamaan hänet
raivoihinsa!

JAAKO.

Mutta eihän Mailiisa kuitenkaan olisi jättänyt Sillankorvaa!... Ja mitä
minä Hallassa sellaisella emännällä tekisin?

TAPANI

_(suuttuneena)_.

No, se sinun olisi pitänyt jo aiemmin ymmärtää! -- Ei suinkaan Mailiisa
Sillankorvasta lähde!... se on selvä.

JAAKO.

Se ei sattunut mieleenikään...

TAPANI.

Ei ... ei suinkaan! -- Ja nyt jää Sillankorva isännättä ... jää
perijättä! -- Ajattele sinä, mitä vahinkoa olet saanut aikaan!

JAAKO.

Mitä se minuun kuuluu! Tahdon Johannan vaimokseni ... enkä muuta mitään.

TAPANI

_(pitkään)_.

Vai ei muu sinua liikuta...? -- No!... Et tule sitäkään saamaan, mitä
tavoittelet. Se on varma, se!

JAAKO

_(yllätettynä)_.

Voisiko hän kieltää Johannan minulta...? Niin pitkälle hän ei sentään
voi mennä...

KREETA

_(huoaten)_.

Ei sitä tiedä...

TAPANI.

Ja mikä hänet estäisi?

JAAKO

_(kiivaasti)_.

Minä estän! Sillä ellen saa Johannaa hyvällä, otan minä hänet kuitenkin
... kaikista vastuksista huolimatta! Vien väkipakolla, ellei muu auta!

KREETA.

Siunaa ja varjele!

TAPANI.

Johanna on vielä alaikäinen ... muista se! Jos Mailiisa kieltää
suostumuksensa, et sinä mahda siihen mitään.

JAAKO

_(kuohuksissa)_.

Hän voi siis kieltää...? Kuinka meidän silloin käy...? -- Ei, ei! Hän ei
voi, hän ei saa estää meitä! Hänen täytyy myöntyä, hänen täytyy!

KREETA

_(lähestyen)_.

Ette saa noin kiivastua, isäntä! Älkää tehkö mitään ajattelemattomia!...
Älkää ärsyttäkö emäntää!... hän vaan siitä yltyy ja kovenee. --
_(Huoaten.)_ Ja Johanna parka saa lisää kärsimistä...

JAAKO

_(säikähtäen)_.

Johanna...? Saattaisiko hänelle tapahtua jotain? tohtisiko Mailiisa...?

TAPANI.

Jos häntä vastustetaan, joutuu hän suunniltaan ... ja silloin saattaa
hän tehdä mitä tahansa.

JAAKO.

Hyvä Jumala! -- Mikä sitte on neuvona?... Sanokaa!

KREETA.

Olkaa varovainen!... ja hillitkää mielenne, isäntä. Johannan tähden minä
rukoilen teitä: Olkaa varuillanne! -- Teidän täytyy odottaa... Se on
ainoa keino! uskokaa minua.

TAPANI

_(vakuuttaen)_.

Niin! se on ainoa keino. -- Minä tunnen Mailiisan ... ja voin vakuuttaa
sinulle: Tässä ei ole muuta neuvona kuin odottaa.

JAAKO

_(raskaasti)_.

Hyvä Jumala!... miten me sen voimme kestää...?

TAPANI.

Anna sinä Mailiisan ensin pettyä odotuksessaan ja itse alkaa epäillä
asiaansa... Sitte myöhemmin vasta voit sinä päästä toiveittesi perille.

JAAKO

_(istuu penkillä, pää käden varassa, raskaasti)_.

Odottaa ... odottaa ... ties' kuinka kauan... Eikä toivoa mitään...

KREETA

_(Jaakolle)_.

Turvatkaa Jumalaan! Hän voi kääntää kaiken hyväksi. -- _(Kääntyy,
huokaa.)_ Lapsi parat!... Minun sydämeni on niin kipeä heidän
tähtensä...

TAPANI

_(raskaasti huoaten)_.

Ja minun sydämeni talon tähden...

** KREETA.

Niinkuin sillä nyt joku hätä olisi?... talolla!

TAPANI.

Talo tässä onkin kysymyksessä ... juuri talo! Minne se nyt joutuu?...
minne? Sano se, jos tiedät!

** KREETA.

Sinä ... ja sinun talosi...!

** TAPANI.

Et sinä sellaisia ymmärrä! Et ole sinä Sillankorvan maalta peräisin.

** KREETA.

Kuten sinä...!

** TAPANI.

Vieraasta tulit ... vieraaseen voisit vieläkin mennä, jos niiksi tulee.

** KREETA.

Jos Johanna lähtee talosta ... seuraan minä häntä.

TAPANI

_(ylenkatseella)_.

** Arvasinhan tuon! -- _(Raskaasti, tuijottaen eteensä.)_ Mutta talo...!
** Ei mene Mailiisa naimisiin tämän erän jälkeen ... ja Johannakin
joutuu vieraaseen... Kaikki on hukassa ... kaikki! _(Menee.)_

JAAKO

Kreeta! minun täytyy vielä saada tavata Johannaa ennen kuin lähden. En
uskalla nyt ... olen liika kuohuksissa ja masentunut ... peloittaisin
hänet vaan tarpeettomasti. Koettakaa sovittaa niin, että saan puhella
hänen kanssaan häiriintymättä. _(Aikoo mennä.)_

KREETA

_(toimeliaasti)_.

Kyllä!... kyllä minä sovitan! Olkaa te, isäntä, vaan levollinen.

MAILIISA

_(sisään)_.

Kas! täällä sinä, Jaako, oletkin! Käväsin jo tallissakin katsomassa, kun
puhuit siellä pistäytyväsi.

JAAKO

_(peitellen mielenliikutustaan)_.

Jo minä hetki sitten tulin sieltä.

MAILIISA

_(innoissaan)_.

No, eikö ollutkin vaan kaunis ruis tuolla meidän riihivainiossa?

JAAKO

_(hajamielisesti)_.

Kaunis oli... _(Menee ikkunaan.)_

MAILIISA

_(katsoo pitkään Jaakoon)_.

Eipä tunnu se sinua sen enempää huvittavan.

JAAKO

_(väkinäisesti)_.

Kaunista oli tosiaan ... sopii sitä kehua. Ei Hallassa ainakaan tänä
vuonna sellaista tule. -- _(Katselee ulos.)_ Yhä vaan taivas synkkenee
... taitaa nousta oikein kova ilma.

KREETA

_(katsoo ulos, huokaa)_.

Synkältä näyttää ... ja uhkaavalta... Mutta Jumala antaa taas kirkkaan
päivänsä paistaa, kun me häneen turvaamme.

MAILIISA.

Mitä tekin siinä höpisette...!

JAAKO.

Täytyy tästä jo kotiin lähtöäkin ajatella...

MAILIISA.

Vai kotiin lähtöä?... että viitsit puhellakaan!

JAAKO.

Täytyisi ehtiä ennen sadetta ... ettei pahasti kastuisi.

MAILIISA.

No, kyllä siihen muukin neuvo keksitään... Jos pelkäät sateesta
pahenevasi, silloin on sinun parasta jäädä tänne pahan ilman pitoon.

* JAAKO.

Miten mahtavat työtkin kotona sujua, kun isäntä näin kauan kylässä
viipyy... Olisi jo aika kotiutua.

* MAILIISA.

Eivät ne työt enää tältä päivältä isännästä paljoa parane! Kun kerran
olet näin kauan ollut, on samantekevää, tuletko kotiin illalla vai
päivällä.

JAAKO.

Ehtisi sitä sentään tänään vielä töihinkin puuttua, jos heti lähtöä
tekisi.

MAILIISA

_(harmistuneena)_.

Mikä tulinen kiire sinulle noin yht'äkkiä on tullut?... Mikä vetovoima
siellä kotona on, kun et enää millään tahdo täällä pysyä?

JAAKO

_(vältellen)_.

Eihän minulla mitään ... arvelin vaan, että on tässä jo tullut
kyläillyksikin aivan kylliksi.

MAILIISA.

Vai olet sinä jo niin saanut kylliksesi Sillankorvasta...?

JAAKO.

Osaatpa sinä, Mailiisa, kääntää toisen puheet!

MAILIISA.

Sydämen kyllyydestä suu puhuu...

JAAKO

_(kiusaantuneena)_.

Ei kinailla suotta. -- Täytyy lähteä sitä orittakin katsomaan: se on
aina niin levoton oudoissa paikoissa.

MAILIISA.

Niin hevonen ... kuin isäntäkin!

JAAKO.

Se kun yrittelee pilttuun laitaa pureskella ... täytyy mennä
rauhoittamaan...

MAILIISA.

Äskenhän sinä juuri siellä käväisit! -- _(Suuttuneena)_ On tuo
liiallista puuhaa!... että sitä oritta nyt joka tunti pitää katsomassa
käydä. En minä vaan yhden elukan takia jaksaisi enkä viitsisi tuollaista
peliä pitää!

JAAKO

_(jyrkästi)_.

Mutta minä viitsin. _(Menee nopeasti ulos, paiskaa oven kiinni.)_

MAILIISA

_(katsoo Jaakon jälkeen)_.

Kas vaan!... mahtoiko tuo suuttua? -- Mutta jo minua alkoi harmittaa tuo
tuollainen... Ajatelkaa nyt, Kreeta! jo tuo oli neljäs tai viides kerta
tänä aamuna... Niinkuin sillä oriilla nyt joku hätä olisi! -- On se
sentään merkillistä... Mikä häneen on mennyt...? Tuossa vaan kulkee
edestakaisin ... puhelee ja vastailee jotain aivan umpimähkään...

KREETA

_(levottomana)_.

Mitä te, emäntä, turhia...

MAILIISA

_(miettien)_.

Jotain siinä sittenkin täytyy olla takana... Alkaisiko hän jänistää...?
Mitä tuo äkkinäinen lähtöpuuha muuta merkitsisi...? Ihan se muistuttaa
pakoa. -- Ja kun oikein ajattelen ... ei ole hän nyt sanallakaan
maininnut sen enempää koko naimisesta ... vaikk'ei häneltä tilaisuutta
siihen suinkaan ole puuttunut!

KREETA

_(pelokkaasti)_.

Älkää nyt, emäntä... _(Syrjään)_ Hyvä Jumala! ihan minä alan vavista
pelosta...

MAILIISA

_(jatkaa)_.

* Eikä tullut hän yöllä koputtamaan ovellenikaan ... vaikka olisi hänen
toki pitänyt sen verran ymmärtää, täysi miehen! -- Olisi hänen sentään
pitänyt tehdä jotain valmista näinä päivinä... nyt jos koskaan! *
Olisiko hän alkanut katua kauppaansa...? -- Mutta mahdotontahan se
on!... Onhan täällä Sillankorvassa kaikki, mitä suinkin mies saattaa
toivoa. -- Kreeta, eihän hän vaan mahtanut suuttua?... Lähtee vielä sitä
kyytiä kotiin... Täytyy mennä katsomaan. _(Menee ovellepäin.)_

SAVELA

_(sisään)_.

Hyvää päivää taloon.

MAILIISA

_(lyhyesti)_.

Mikä teidätkin taas tänne lennätti!

KREETA.

Jumal'antakoon.

SAVELA.

Hyvä hevoseni ja paha aavistukseni...

MAILIISA.

Ei minulla ole nyt aikaa teidän kanssanne laverrella.

SAVELA

_(siristää silmiään, katselee emäntää)_.

Eipä taitanut vainuni pettää...

MAILIISA.

Pois nyt kaikki koirankurit!... No! mitä te taas tahdotte?

SAVELA.

Hän on siis vielä talossa...?

MAILIISA.

Kuka hän...? Hallan Jaakoko?... Käykö kateeksi?

SAVELA

_(nauraa hihittää)_.

E- - -ei! Osuin siis oikeaan...

MAILIISA.

Ja mitä se teihin kuuluu ... onko hän täällä, vai eikö? -- _(Kreetalle)_
Kreeta! Missä Johanna on? Siinä hänkin vaan luimii pitkin nurkkia,
aika-ihminen! Saisi istua työnsä ääressä.

KREETA.

Tuonne Johanna meni sisäpuolelle ... lähden kutsumaan... _(Menee
ovellepäin.)_

MAILIISA

_(Kreetalle)_.

Pitäkää te vaan huolta omista askareistanne!

KREETA

_(kääntyy takaisin, mutisten itsekseen)_.

Ei tässä enää ymmärrä, mitä pitää tehdä... _(Menee ulos.)_

SAVELA.

Tulin vaan kotona ajatelleeksi eilistä sopimustamme tarkemmin ... ja
tuumin näin: Mikä estää häntä seuraamasta minun esimerkkiäni...?

MAILIISA

_(nauraen)_.

Teidän esimerkkiänne...? Olette tekin kaunis esimerkki!

SAVELA

_(jatkaa)_.

Mutta tietämättään ... tietysti. Miksi ei hänkin voisi muuttaa
mieltä...? Nuoret ovat huikentelevaisia...

MAILIISA.

Mitä...? muuttaa mieltä ... te tarkoitatte...?

SAVELA

_(jatkaa)_.

Ja sentähden on parasta ... että mitä pikemmin menet ja teet asiasta
selvän, sitä parempi sinulle. -- Ja niin tulin jo heti tänään takaisin.

MAILIISA.

Turha vaiva! sillä siitä ei puhuta tänään sen pitemmälti kuin eilenkään.

SAVELA.

Älkää sanoko ... älkää sanoko! -- Mutta myöntänette sentään, että
minulla on etuoikeus?... Sillä minä olen ensin puhunut asiasta.

MAILIISA

_(ylpeästi)_.

Mitä etuoikeuksia teillä täällä on?... Teidän on kauniisti tyydyttävä
siihen, mitä armosta annetaan ... tai ollaan antamatta ... ja sillä
hyvä! -- Ja nyt olemme kuitit! _(Kääntyy selin Savelaan, aikoo mennä.)_

SAVELA

_(lähenee)_.

Eipä niinkään! -- Odottakaa emäntä, vielä vähäisen!

MAILIISA

_(yli olkansa)_.

En jaksa kuunnella lorujanne!

SAVELA

_(lähestyy, tekeytyen nöyräksi)_.

Pyydän, ettette pane pahaksenne, emäntä ... sanon vaan kaikessa
ystävyydessä ... sillä luulen, ettei kukaan uskalla sitä suoraan teille
sanoa ... vaikka kaikki sen kyllä huomaavat...

MAILIISA

_(kääntyy, jännittyneenä)_.

No...? mitä sitte?

SAVELA.

Alatte vanheta ... emäntä...

MAILIISA

_(suoristautuu, kädet lanteilla)_.

Teidän rinnallanne olen vielä kuin nuori tyttö! Verratkaapa vaan! -- Ja
muutama aika sitte oli teillä sama käsitys minusta ... ellen ole
sattunut erehtymään...?

SAVELA.

Aivan oikein!... muutama aika sitte!... niin oikein! Ette ole erehtynyt
vähääkään, emäntä. -- Mutta ... teillä on nyt täysikasvuinen tytär...!

MAILIISA

_(ylenkatseella)_.

Johon te!... vanha mies! olette iskenyt silmänne ... kun minä en teistä
huolinut.

SAVELA.

Aivan oikein! -- Mutta se ei olekaan pahinta ... mitä teille saattaa
tapahtua.

MAILIISA

_(halveksivasti)_.

Löytyisikö sitäkin pahempaa?

SAVELA.

Aivan oikein!... _(Vahingoniloisena, osoittaa.)_ että hän!... tuo toinen
... ja tyttärenne iskevät silmänsä toisiinsa!

MAILIISA

_(äkkiä, jännittyneenä)_.

Tiedättekö jotain?...

SAVELA

_(pitkään)_.

Minä...? -- Enhän minä ole ollut heitä vahtimassa!... Mutta te, emäntä,
kai itse parhaiten tiedätte, jos heillä jotain väliä olisi?

MAILIISA

_(nauraa väkinäisesti)_.

Kaikkea teidän päähänne pistääkin! -- _(Erikseen)_ Siinäkö siis syy...?
Ei, se on mahdotonta!... Olenhan itse aina ollut mukana...
_(Hampaittensa välistä, puristetuin nyrkein.)_ Mutta auttakoon heitä!
jos uskaltavat... -- _(Kääntyy Savelaan.)_ No, mitä te vielä tahdotte?

SAVELA

_(alistuvasti)_.

Jospa sentään koettaisi puhua Johannalle sitä minunkin asiaani...?

MAILIISA.

Minä en puutu teidän puuhiinne!... saatte itse koettaa onneanne. _(Menee
oikealle, huutaa.)_ Johanna!

SAVELA

_(lyö polviinsa, nauraa hyvillään)_.

Se naula veti ... arvasinhan tuon! -- Kas Johanna! Hyvää päivää.

JOHANNA

_(on tullut sisään)_.

Päivää... Onko teillä asiaa minulle?

SAVELA

_(lähenee)_.

Juuri sinulle, tyttöseni!... Mutta aivan sinä olet kuin kasvanut ja
vanhentunut eilisestä!... Ihan sinä olet totinen ja vakavan muotoinen?

JOHANNA

_(pelästyen)_.

Niinkö! -- _(Hymyilee väkinäisesti.)_ Te olette aina niin lystikäs,
ettei teille voi olla nauramatta.

SAVELA.

Kas niin!... noin sinä olet sentään somempi... Pidän aina iloisista
ihmisistä. _(Lähenee.)_ No...? oletko jo arvannut arvoitukseni?

JOHANNA

_(kysyvästi)_.

Minkä arvoituksen? -- _(Nauraen)_ En ole muistanutkaan!

SAVELA.

Paha juttu! -- _(Tutkivasti)_ Onko sinulla sitte ollut niin paljon muuta
muistettavaa...?

JOHANNA

_(hämillään)_.

Mitäpä minulla... _(Innoissaan)_ Mutta sanokaa nyt uudestaan, Savela!
Kyllä koetan arvailla ensi kerraksi!

SAVELA.

Liian myöhäistä arvailla! Sillä nyt saat suoran selityksen. --
_(Lähennellen)_ Onpa sinusta tullut korea tyttö... Johanna!... niin
saakutin korea!

JOHANNA

_(väistää nauraen)_.

Oli sekin arvoitus!

SAVELA.

Älä naura noin! sinä voit saada miesten päät pyörälle... Kunpa vaan et
jo olisi saanutkin?

JOHANNA

_(jännittyneenä)_.

Mitä te tarkoitatte...?

SAVELA

_(lähennellen)_.

Sinulla on solakka vartalo ... olet tuores ja koskematon kuin
ruusunnuppu... Johanna, sinusta saisi sorean emännän...!

JOHANNA

_(väistyy arkana)_.

Mitä...! Mitä te tarkoitatte...?

SAVELA

_(intohimoisesti)_.

Johanna...! tule minulle ... tule minulle emännäksi!

JOHANNA

_(säikähtyen)_.

Teille!... Teillekö...?

SAVELA

_(jatkaa)_.

Niin, minulle!... Siellä on taloni tyhjänä... Tule sinne emännäksi!
Syksyksi valmistuu uusi rakennuskin ... siitä tulee suuri ja komea,
komeampi kuin Sillankorva. Ei sinun silloin tarvitse hävetä omistaa,
että olet Savelan emäntä.

JOHANNA

_(kiihkeästi, torjuen)_.

Ei, ei! älkää puhuko! en koskaan!

SAVELA

_(lauhkeasti)_.

Johanna, älä sano niin...! Olet nuori vielä ... et ymmärrä omaa
parastasi... Ajattele asiaa ... älä päätä vielä!

JOHANNA

_(päättävästi)_.

Ei se parane ajattelemisesta! En voi! enkä tahdo.

SAVELA.

Johanna, ole järkevä! Et sinä missään saa sellaista oloa ... niin suuren
talon emännäksi ei päästäkään joka päivä! -- Minä olen pitävä sinut kuin
kultaa kämmenellä ... saat hallita ja vallita, niin kuin haluat...
_(Johanna yrittää lähteä.)_ Ei, älä mene!... Ajattele itse, mitä on
sinulla täällä sen rinnalla...? mitä olet sinä äitisi talossa? Et
mitään, et niin mitään! Minun talossani olet yksin emäntänä...

JOHANNA

_(keskeyttäen)_.

Älkää viitsikö! Ei siitä tule mitään. -- Olen sitäpaitsi vielä liian
nuorikin...

SAVELA.

Niinpä ajattele asiaa vielä!... En tahdo sinua kiirehtiä ... enkä
pakoittaa sinua mitenkään...

MAILIISA

_(sisään oikealta)_.

No...? -- _(Johannalle, joka on aikonut lähteä.)_ Minne sinä?

SAVELA

_(Mailiisalle)_.

Johanna arvelee olevansa liian nuori ... ettei hänellä vielä ole niin
halua...

MAILIISA.

On sitä nuorempanakin menty! -- Mutta jätetään se sikseen nyt tällä
kertaa ... hän saa ajatella asiaa... Eihän tässä mitään kiirettä ole! --
_(Johannalle)_ Saat mennä! _(Johanna vasemmalle.)_ -- _(Savelalle)_ Mitä
hän sanoi?

SAVELA.

Hän vastusti ensin kiivaasti. -- Ei taida tulla mitään koko puuhasta.

MAILIISA.

Ei se vielä niin taattua ole! -- Antaa hänen ensin tottua siihen
ajatukseenkin.

SAVELA.

Entä jos siinä sittenkin on tuo toinen tiellä?... Ei se niinkään
mahdotonta olisi...

MAILIISA

_(jyrkästi)_.

Siitä asiasta ei ainakaan tule mitään! Sen minä takaan.

SAVELA.

Jos siinä ei kysytäkään teidän mieltänne...?

MAILIISA.

On pakko kysyä! -- Mutta kaikkea turhia te uskottelettekin ihmisille!...
Kylläpä te osaatte, senkin vanha veijari!

SAVELA.

Taisinpa osua arkaan paikkaan?

MAILIISA

_(uhaten nyrkillään)_.

Ähää!... huomaatte te raiskan toisen silmässä, vaan ette tiedä, mitä
omassanne sattuu olemaan! _(Kreeta tuo puita sisään.)_ Mutta jättäkää jo
nuo hammastelemiset! Ei minulla ole aikaa, eikä halua niitä kaiket
päivää tässä kuunnella!... Ja toimittakaa itsenne nyt jo pois talosta ja
heti! _(Kääntää Savelan ovellepäin.)_ Nyt te menette! kas noin vaan!

SAVELA.

Kyllä minä sen yskän ymmärrän!... En tahdo minä olla tiellä.

MAILIISA

_(hoputtaen)_.

Mennään nyt! -- Tuolla on Hallan Jaakokin tallissa ... saatte nyt
näyttää tammaanne hänellekin. _(Ovessa)_ No, no tulkaa! _(Menevät.)_

JAAKO

_(sisään oikealta, nopeasti)_.

Kreeta, missä Johanna on? Kutsukaa hänet heti tänne! heti, kuuletteko!

KREETA

_(kiirehtien)_.

Kyllä, kyllä! Tuolla hän muuten odottaakin... _(Ovella)_ Menen tuonne
emäntää viivyttämään. -- Mutta olkaa varoillanne! herran tähden ...
olkaa varoillanne, isäntä! Muistakaa se. -- _(Johannalle, joka on
tulossa sisään.)_ Kas, siinä sinä jo oletkin! _(Menee.)_

JAAKO

_(Johannaa vastaan)_.

Johanna!... sinä Johanna! _(Tarttuu Johannan käsiin, vetää etualalle.)_

JOHANNA.

Jaako...

JAAKO.

Mitä...! oletko itkenyt?

JOHANNA.

Tiedätkö millä asioilla Savela täällä nykyään liikkuu?

JAAKO.

Mitä me hänestä!... eivät ne meitä koske, hänen asiansa! -- Meillä on jo
kylliksi omistamme.

JOHANNA.

Koskevat ne enemmän kuin luuletkaan... Hän tavoittelee minua.

JAAKO

_(naurahtaa)_.

Sinua...? Mitä hullua!... eihän siitä tule mitään.

JOHANNA

_(korostaen)_.

Mutta jos minut yritetäänkin naittaa hänelle?

JAAKO.

Yritetään naittaa...? sinut?

JOHANNA

_(nyökäyttää päätään)_.

Niin...

JAAKO.

Ja hänelle...! _(Tempaa Johannan syliinsä.)_ Ei koskaan!... niin kauan
kuin minussa miestä on.

JOHANNA

_(purskahtaa itkuun)_.

Jaako... Jaako!... voi Jaako...

JAAKO

_(silittää hänen hiuksiaan, hellästi.)_

Oma, rakas kulta ... älä nyt itke... Johanna, rauhoituhan! -- Nyt me
istumme tähän penkille ja puhumme järkevästi. _(Istuutuvat.)_ -- Kuule
Johanna, ei suinkaan äitisi tarkoittanut, että sinä ottaisit Savelan?...
Siinä sinä olet erehtynyt ... aivan varmaan?

JOHANNA.

En tiedä oikein ... hän sanoi, että minä saisin ajatella asiaa ...
vaikka heti olin aivan jyrkästi kieltänyt Savelalle.

JAAKO.

Ei suinkaan hän aio pakoittaa sinua?

JOHANNA

_(varmasti)_.

Hän ei voi pakoittaa minua mihinkään ... ellen itse suostu. Ja
suostumaan he eivät minua saa!... eivät millään.

* JAAKO.

Uljas tyttöni!... sinä uskallat asettua äitiäsi vastaan?

* JOHANNA.

Uskallan!... kun se koskee meitä molempia.

JAAKO

_(suojelevasti)_.

Oma kultani...! -- Mutta, Johanna, oletko sinä ajatellut, kuinka voimme
tästä lähtien tavata toisemme?... Enhän voi enää tulla tännekään ... ja
niin täytyy meidän kohdata toisemme salaa...

JOHANNA

_(innokkaana, luottavaisesti)_.

Kreeta auttaa meitä ... ja Tapanin minä kyllä saan puolelleni. Hänen
kauttaan voit sinä saada ja lähettää tietoja hänen kaupunkimatkoillaan
... ja sitte voimme aina kohdata toisemme jossain täällä lähellä sekä
sunnuntaisin kirkolla.

JAAKO

_(hellästi)_.

Voi sinua!... kuinka selvältä ja luonnolliselta se sinusta näyttää. --
_(Kiihtyy)_ Mutta oletko sinä ajatellut, Johanna, että näin tulee
jatkumaan viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen ... vuoden, kaksi ja
kauemminkin vielä! että elämme sittenkin ilman toivon kipinää...
Luuletko sinä, että me tätä kestämme näin tyynesti ja levollisesti kuin
mitä nyt tässä puhelemme...?

* JOHANNA

_(siirtyen lähemmäksi, tuskallisesti)_.

Jaako...

* JAAKO

_(kiihkeämmin)_.

Ja joka kerta, kun tapaan sinut, täytyy minun ajatella: Heti, heti taas
on erottava!... ja jätettävä sinut epätietoisena siitä, koska jälleen
taas saan sinut kohdata, puhella kanssasi, pitää näin kättäsi, katsoa
sinua silmiisi... Tiedätkö, Johanna, mitä tuo kaikki merkitsee?... mitä
tuskaa ja epäröintiä se herättää mielessä!

JOHANNA.

Jaako!... älä puhu noin! -- _(Rohkaisevasti)_ Katso ... meidän täytyy
uskoa tulevaisuuteen, meidän täytyy!... Muuten olemme hukassa. -- Jaako,
rakas! minä rukoilen sinua: Ole rohkea ja luottavainen!... minun
tähteni, Jaako!... meidän molempien tähden...

JAAKO

_(pyyhkäsee kädellä otsaansa)_.

Johanna ... minä koetan ... minä koetan. _(Nousee, menee ikkunaan.)_

JOHANNA

_(herkästi)_.

Jaako...!

JAAKO

_(kääntyy takaisin)_.

Ja nyt!... meidän täytyy erota!... Johanna! _(Ojentaa kätensä.)_

JOHANNA

_(tarttuu hänen käsiinsä, tuskallisesti)_.

Ei! ei vielä!... Jaako, ei vielä...

JAAKO.

Johanna!... omani, rakkaani!... Näetkö nyt itsekin, miten vaikeata on
erota!

* JOHANNA.

Minä en kestä tätä...! en voi!... en voi...

* JAAKO.

Johanna... Johanna...

JOHANNA

_(kohottaa päänsä, äkkiä)_.

Ei!... me emme saa olla heikkoja! Nyt!... meidän täytyy! _(Koettaa
irroittautua.)_ Jaako ... laske minut...

JAAKO

_(kiihkeästi)_.

Minä en voi! en voi erota sinusta... Johanna!

* JOHANNA

_(silittää hänen otsaansa)_.

Rauhoitu, Jaako!... ei niin!... päästä minut nyt ... päästä!

JAAKO.

Ei vielä... Johanna!

JOHANNA.

Jaako...! minä rukoilen sinua ... älä tee eroa minulle liian
vaikeaksi... Jaako! minun täytyy ... nyt! _(Irroittautuu.)_

JAAKO

_(ojentaa kätensä)_.

Johanna ... omani...

JOHANNA

_(väistyy, torjuen)_.

Ei! ei, ei, Jaako!... ei enää!... _(Seisovat vastakkain, jonkun matkaa
toisistaan.)_

MAILIISA

_(sisään, tuimasti)_.

Mitä nyt! _(Johanna kirkasee, aikoen paeta.)_ Seis! ei askeltakaan!...
Mitä tämä tietää?

JAAKO

_(Johannalle)_.

Nyt täytyy ilmaista kaikki, muu ei auta.

* MAILIISA

_(Johannalle)_.

No...? Etkö saa suutasi auki?... vai! Siinä sinä seisot kuin kiinni
naulattuna!

* JOHANNA

_(hiljaa)_.

Hyvä Jumala, mikä nyt on edessä?

JAAKO

_(asettuu suojelevasti Johannan eteen)_.

Älä pelkää, Johanna, kyllä minä tämän selvitän.

MAILIISA

_(tiukasti)_.

Eikö tule vastausta?... vai mitä!... Kuinka kauan pitää minun odottaa?

KREETA

_(sisään hengästyneenä)_.

Siunaa ja varjele! _(Vaipuu penkille, painaen kädellä rintaansa.)_

JAAKO

_(reippaasti)_.

Asia on niin ... että minä ja Johanna, me pidämme toisistamme ... ja
minä...

MAILIISA

_(pitkään)_.

Vai niin...! vai sinä...?

JAAKO

_(jatkaa)_.

Ja minä pyydän: Anna minulle Johanna, vaimokseni!

MAILIISA

_(kuohuksissa)_.

Vai sinulle...? sinulle! -- En! en ikinä!

KREETA.

Hyvä Jumala!... emäntä!

JOHANNA

_(tarttuu Jaakoa takaa käsivarteen)_.

Jaako...

JAAKO

_(pidättäen kiihtymystään)_.

Sinä siis kiellät?... millä oikeudella?... minkä tähden...

MAILIISA

_(hampaittensa välistä)_.

Millä oikeudella...! minkä tähden! Vielä sitä kysyt, sinä mairittelija!
sinä simasuu! senkin vehkeilijä!

JAAKO.

Älä anna kiukun soaista itseäsi!... Minä rukoilen sinua: Älä tee meitä
onnettomiksi! Anna meidän mennä yhteen hyvällä!

KREETA.

Emäntä ... antakaa suostumuksenne!

JOHANNA

_(asettuu Jaakon rinnalle)_.

Niin, antakaa...! Minä pyydän ja rukoilen.

MAILIISA

_(Johannalle, tiukasti)_.

Sinua siinä vielä tarvitaan! Laita itsesi pois täältä, tuonne
peräkamariin! ja heti!... kuuletko?

JOHANNA

_(päättävästi)_.

Minä en mene! Minun paikkani on tässä.

MAILIISA.

Sinä menet nyt!... tai muuten käy sinun huonosti... _(Lähenee
uhkaavasti.)_

JAAKO

_(asettuu eteen, Johannalle)_.

Mene nyt! _(Tarttuu hänen käsiinsä, katsoen lujasti silmiin.)_ Johanna!
Me emme luovu toisistamme! tapahtukoon mitä tahansa!... Jää hyvästi!

JOHANNA

_(alttiisti)_.

Jaako...

MAILIISA

_(polkee jalkaa)_.

Totteletko siinä! _(Johanna menee oikealle.)_

KREETA.

Älkää noin kovuudella heitä rangaisko! -- Lapsi parka! _(Yrittää
seurata.)_

MAILIISA.

Pysykää alallanne!

KREETA

_(kääntyy takaisin)_.

Siunatkoon!... En minä enää ymmärrä...

JAAKO

_(kuohuksissa, hillitysti)_.

Minä kysyn vielä kerran... Annatko minulle Johannan...?

MAILIISA.

Etkö jo kuullut!... _(Polkien jalkaa.)_ En ikinä!... en ikinä!

JAAKO.

Sinä saatat meidät epätoivoon... Älä ole noin kova...! Minä rukoilen
sinua: Ajattele hiukan Johannaa ... armahda häntä! ja anna hänet
minulle!... Sääli toki omaa lastasi ... vaikk'et minua säälisikään...

KREETA.

Älkää paaduttako sydäntänne omalle lapsellenne, säälikää häntä...!

MAILIISA.

Säälikää jo vaivojanne! -- _(Asettuen Jaakon eteen.)_ Ja sinä!... sinä
viekastelija! _(Osoittaen ovea.)_ Ulos minun talostani! ulos heti
paikalla!... Äläkä astu jalallasi enää toisten tämän kynnyksen yli!...
muista se.

KREETA.

Armahtakaa heitä...! emäntä. _(Istuutuu sivummalle itkien.)_

JAAKO

_(kiihtyy)_.

Sinä et siis suostu...? sinä kiellät minulta Johannan?... No hyvä! Tiedä
siis myös: Minä en luovu Johannasta niin kauan kuin minussa pisarakin
elinvoimaa sykähtelee... Me olemme toinen toisellemme koko elämäksemme
lupautuneet ... ja tämän lupauksen me myös pidämme pyhänä kaikista
vastuksista huolimatta. Ja sinä päivänä, jolloin sinun valtasi hänen
ylitsensä loppuu, tulen minä ja otan hänet omakseni.

MAILIISA.

Säästä lorusi! -- Sinä menet nyt, äläkä tule enää ikinä minun silmieni
eteen!

JAAKO

_(kuohuksissa)_.

Minä menen ... ja jätän sinut... Iloitse ja nauti työstäsi!... ** Tuossa
on sinulla Johanna joka päivä oleva silmäisi edessä elävänä todisteena
... voitko sinä päivä päivältä katsoa, miten hän nääntymistään
nääntyy?... Rohkenetko sinä paaduttaa mielesi hänen sanattoman tuskansa
ja kärsimyksensä edessä ... ilman että se sinua alati soimaa?... ** --
_(Tukahtuneella äänellä.)_ Jää hyvästi!... ja elä niin onnellisena kuin
omalta mieleltäsi voit... _(Poistuu kiivaasti.)_

MAILIISA

_(on aikonut keskeyttää, jää hämmästyneenä kuuntelemaan; havahtuu vasta,
kun ovi lyö kiinni; puoliksi Kreetaan kääntyen)_.

** Hän uskaltaa! hän uskaltaa syytää tuollaista pötyä minulle vasten
kasvoja ... minulle? minun omassa talossani!... Vielä tuo on hävytönkin
kaiken muun lisäksi! -- Onpa sekin mies!... eikö hän itse tullut tänne
minua liehakoimaan?... ja juuri minua!... minäkö hänet tänne kutsuin,
vai?... Käskinkö minä hänen iskeä silmänsä tuollaiseen ruikuttelevaan
raukkaan?... Onko sekin minun syyni muka?... Nyt näkee, mitä siitä
seuraa, ja nähköön! -- Minäkö tässä annan pettää ja pilkata itseäni
mielin määrin? Minäkö tässä rupean ihmisten naurun alaiseksi?... Tässä
minun vaan pitäisi sanoa: Kiitos kaunis ja amen! Mutta ei! siitä
kaupasta ei tulekaan mitään! sen sanon minä... Vielä minä olen
Sillankorvan Mailiisa, sama kuin ennen... Ja tuolle miehelle minä
kostan, kostan samalla mitalla kuin hänkin on minua loukannut ja
nöyryyttänyt... _(Hampaittensa välistä)_ Senkin vehkeilijä! ja
mielistelijä! ** Kyllä minä sinulle näytän! Vielä sinä tunnet, ketä olet
loukannut!... tunnet sen omassa lihassasi... Ei pidä sinulla oleman ilon
päivää siitä, että olet minua pettänyt! minua, Sillankorvan Mailiisaa!



NELJÄS NÄYTÖS.


_Sama tupa; lehdet poistettu. -- Syksyisen harmaa iltapäivä lokakuussa,
lopulta alkaa heikosti hämärtää. Äänettömyys._

JOHANNA

_(istuu kangastuolissa, pää käsien varassa; huokaa syvään, antaa
käsiensä hervotonna vaipua)_.

En jaksa enää ... olen väsynyt ... niin väsynyt... Olisi jo edes ilta,
että loppuisi tämäkin päivä!

KREETA

_(istuu sukankutimineen ikkunan pielessä, korjaa väliin tulta; vilkaisee
aina tavan takaa Johannaan)_.

Lapsi raukka! jätä nyt tuo kutominen jo ... sinä väsyt vaan... Ja mitä
tuolla kankaallakaan sen kiireempää on ... päivä sinne tai tänne, saman
tekevää tuo!

JOHANNA.

Saa siinä kutoessa edes päivän kulumaan ... se hyvä sillä! -- Tässä minä
nyt olen istunut ja kutonut koko armaan suven ... päivästä päivään,
viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen... _(Huokaa syvään)._ Ooh...
kuinka ne päivät ovat olleet pitkiä ... loppumattoman pitkiä...! -- On
jo syksy ... yhtä ja samaa, yhtä ja samaa päivästä toiseen...! Tulee
talvi ... samaa samaa aina vaan...! ** Eikö tämä sitte koskaan lopu?...
minä en kestä enää... _(Purskahtaa itkuun, painaa päänsä alas.)_ **

** KREETA

_(lohdutellen)_.

Joko sinä taas itket?... Johanna ... mitä tuo tuollainen on! Et saa
jättää itseäsi noin suremaan ... et saa!

** JOHANNA.

Oi, Kreeta!... minun on niin vaikeata olla ... niin vaikeata.

KREETA.

** Johanna ... älä nyt ole lapsellinen! _(Pyyhkii silmiään.)_ ** Suotta
sinä suret!... sinun täytyy toivoa! ja olla iloinen ... sinun täytyy! --
Ajattele, ehkä hän tuleekin nyt tänä yönä taas...?

JOHANNA

_(tuskallisesti)_.

Mitä iloa on siitäkään...? enemmän vaan tuskaa ja kipeyttä... Päivisin
usein toivon ja odotan: tänä yönäkö...? seuraavanako hän tulee?... *
Odotan ja toivon... Sitte hän ei tulekaan... Mikä tuskallinen pettymys
ja levottomuus ... tuskin unta silmääni saan koko yönä... Taas tulee
päivä ... taas sama odotus, sama toivo... *

KREETA.

Ja sitte hän tulee...

JOHANNA.

Niin ... viimeinkin hän tulee ... pari kevyttä näpäystä ruutuun, avaan
ikkunan ja hän on luonani! Vihdoinkin taas yhdessä monen pitkän päivän
perästä!... Mikä kyyneleinen ilo ... mikä tuskallinen onni!.. Ja sitte
ero ... ero taas epämääräiseen aikaan. -- * Ja näin pitää jatkua yhä
vaan ... loppumattomia päiviä ja tuskallisia öitä... Minä en kestä tätä,
en kestä enää kauempaa... *

KREETA

_(lohdutellen)_.

* Lapsi parka, älä nyt taas! Johanna, mitä sinä nyt... Olet käynyt niin
kalpeaksikin ja heikon näköiseksi. Oletpa sinä toivoton tänään! * --
Ajattele, ettet ollenkaan saisi häntä tavata... Silloin vasta olisi
sinun syytä itkeä ja surra. Mutta nyt!... mikä hätä sinulla nyt on?
Onhan kaikki käynyt paljoa paremmin kuin mitä alussa olisi voinut toivoa
... eikö olekin vaan?

JOHANNA

_(hymyilee heikosti)_.

Onhan se niinkin.

KREETA

_(pahoittaen)_.

Ja nyt sinä lopetat!... kas noin! ja tulet pois siitä istumasta!...
noin.

JOHANNA

_(nousten ylös)_.

Ihan te, Kreeta, väkisin ajatte minut pois ... täytyyhän minun totella.
-- * _(Suoristautuu.)_ Kyllä tuossa kutomisessa ja ainaisessa
istumisessa kangistuu. Saisin edes käydä navetassa niin kuin ennen,
kuluisi aikakin nopeammin. Mutta emäntä kai epäilee, että minä sieltäkin
voisin varastautua kohtaamaan Jaakoa. * -- Täällä saan minä elää kuin
vanki ... tuvasta salin peräkamariin, siinä minun päiväinen kulkutieni!

KREETA.

Onhan sekin parempi kuin jos saisit istua lukittuna tuonne peräkamariin,
etkä saisi vaihtaa sanaa kenenkään kanssa.

JOHANNA

_(hymyilee raukeasti)_.

Osaattepa te, Kreeta, aina löytää valopilkkeen joka paikassa. --
_(Ikkunassa.)_ Syksy tulee ... lehdet tuolla koivikossa ovat
kellastuneet ja varisevat. _(Kiertää käsivartensa yhteen.)_ Uh, huh!
tuntuu niin kolealta ja autiolta ... ja täällä sisällä ahdistaa ja
painostaa mieltä. -- En jaksa kestää tätä oloa enää kauempaa...! jokin
päätös täytyy tulla ja pian!... muuten menehdyn tähän. -- Tai...
_(Painaa kädet rintaansa vastaan.)_ Hyvä Jumala!... Kunpa se olisi
totta...! Siinä on oleva pelastukseni!... Kreeta! _(Tarttuu Kreetaa
takaa olkapäihin, nojaten päätään häneen.)_

KREETA.

Johanna, mikä sitte?... Sano!

JOHANNA

_(liikutettuna)_.

Jaakosta erotettunakin olen siitä onnellinen... Hyvä Jumala ... salli
sen tapahtuvan! -- Olen sitä usein rukoillut.

KREETA.

Johanna ... minkä?... mitä sinä rukoilet?

JOHANNA

_(hiljaa, syvästi liikutettuna)_.

Lasta...

KREETA

_(pelästyen)_.

Herra meitä varjelkoon!... Johanna!

JOHANNA

_(jatkaa)_.

Silloin en pelkäisi odotusta ... en pitkiä päiviä ja öitä... Minulla
olisi ehtymätön ilon ja onnen lähde itsessäni ... lapsessani ... oi
Kreeta!

KREETA

_(pyyhkii silmiään)_.

Lapsi, lapsi! Jumala sinua siunatkoon, Johanna!

* JOHANNA.

Oi Kreeta... Kreeta! Te olette ollut minulle äiti ... minun turvani ja
lohduttajani näinä raskaina aikoina. Miten minä muuten kestäisinkään
tätä oloa! -- Ja nyt ... kun minulle tulee lapsi...

KREETA

_(sävähtäen)_.

Johanna! Luuletko sinä...? Oletko varma...?

* JOHANNA.

Olen aavistanut sitä jonkun aikaa...

KREETA.

* Johanna, lapseni...! * -- Mutta mitä sanoo emäntä? ... Oletko sitä
ajatellut?

JOHANNA.

Niin, mitä...? Hän on muutenkin käynyt niin tylyksi ja kovaksi. -- Mutta
täytyyhän hänen nyt lopultakin suostua päästämään meidät yhteen.

KREETA.

Niin, täytyyhän emännän suostua ... jo häpeänkin vuoksi!

JOHANNA.

Siihen minäkin luotan. -- Nyt tulee Jaako jonakin päivänä tänne ja
silloin yritämme vielä kerran puhua asiasta. Odotin häntä jo tänään,
mutta hän ei tunnu tulevankaan.

KREETA

_(varoittaen)_.

Lapsi, lapsi! ettekö sentään uskalla liiaksi?...

JOHANNA.

Tämä on viimeinen mahdollisuutemme! Ja jos se pettää, saamme tyytyä
odottamaan... Pahempaa ei voi kuitenkaan sattua. -- Enkä minä pelkää! En
tunne tehneeni väärin ... en tunne rikkoneeni ketään vastaan. Tunnen
itseni rauhoittuneeksi lapseni kautta... Elämäni tuntuu kuin pyhitetyltä
... on kuin olisin saanut suuren armon, josta minun on oltava syvästi
kiitollinen elämän Herralle.

KREETA

_(liikutettuna)_.

Jumala sinua auttakoon, Johanna! Turvaa häneen! Hän voi vielä muuttaa
kaiken hyväksi... Hän voi taivuttaa kovimmankin sydämen.

JOHANNA

_(huokaa)_.

Kunpa se olisi mahdollista! -- _(Lieden ääressä, lämmittelee käsiään.)_
Tässä tuntuu niin lämpöiseltä ja hyvältä... Näyttää tulevaisuuskin taas
helpommalta ja valoisammalta. _(Vaitiolo.)_

MAILIISA

_(sisään oikealta, tuimasti)_.

No...? onko päivä loppunut? vai loppuiko työ kesken, kun täällä jo
puhdetta pidetään? Olisi tuossa, vielä kutoakin nähnyt ... ei se niin
hengen päälle käypää ole, ettei sitä nyt vähän runsaamminkin kynsistä
lähtisi. _(Johanna on siepannut huivinsa, menee ulos.)_

KREETA.

Onhan Johanna kutonut koko armaan päivän ja ahkerasti sittenkin. Juuri
äsken vasta lopetti ... oli raukka niin väsynyt.

MAILIISA.

Vai väsynyt...? niin kai! Nuori ihminen ... mitä vielä!

KREETA.

Eihän Johannaa nyt enää voida enempään pakoittaa, kun ei ole aiemminkaan
pakoitettu ... liikaa tekee nytkin jo ... tuossa istuu aamusta iltaan
päivän toisensa jälkeen. Liian nuori on vielä noin kovaan työhön!
_(Tapani sisään, pistää avaimia seinäkaappiin, kuuntelee)_.

MAILIISA.

Liian nuori työhön!... kylliksi vanha muuhun! -- Siinä te, Kreeta, häntä
taas puolustelette ja silittelette! Ei se muuta kuin yllyttää
vastustukseen, sen minä sanon. Ettekö jo itsekin huomaa, mitä siitä on
ollut seurauksena? On siinä teilläkin osanne!

* KREETA.

Syytättekö te, emäntä, minua siitä, mitä on tapahtunut?... minua! ja
oikeinko todella?

* MAILIISA.

No, ettekö te aina pidä tuon puolta minua vastaan!

KREETA.

Enhän minä muuta kuin mikä on oikeus ja kohtuus. Ja siitä minä en
väistä, en tuumaakaan!

TAPANI

_(astuu esiin)_.

Kuule nyt, Mailiisa! On tässä minullakin vielä sana sanomatta sinulle.

MAILIISA.

Te nyt vielä! On sitä harmia ja vastusta muutenkin tarpeeksi.

TAPANI.

Niin minä! Olen isäsi kasvinkumppani ... olen ollut talossa jo ennen
sinun syntymääsi, että tiedän ja uskallan sanoa sinulle totuuden vasten
silmiä: Älä sinä syytä muita siinä, missä itse olet syyllinen... Sillä
jos joku tässä asiassa on väärässä ja tekee vääryyttä toisille, niin
olet se juuri sinä, Mailiisa!... sinä itse.

MAILIISA.

Vai minä!... minäkö heidät tyrkytin yhteen? Onko se minun syyni ...
sekin?

TAPANI

_(merkitsevästi)_.

Luonto vaatii osansa aikanansa... Mailiisa. Ja varo sinä itsesi, ettet
asetu sen tielle... _(Korostaen.)_ Se kostaa itsensä! -- Muista sinä
omaa nuoruuttasi! äläkä tuomitse muita kovemmin kuin itseäsi!

* MAILIISA.

No, sitä nyt ei kannata muistella! Erehdys se oli! ja sen sain karvaasti
kokea. -- Parempi on nytkin katsoa ... kuin katua. Ei silloin ainakaan
sovi ketään syyttää siitä, ettei ole ajoissa varoitettu ja estetty.

KREETA.

Tässä ei ankaruus ole paikallaan!

MAILIISA.

Ei kai tuollaiselle miehelle kukaan mene, joka vähänkin pystyy
ajattelemaan! Ikuiseen onnettomuuteen joutuisi... Ennen pitkää saisi
nähdä, miten tuo alkaa mielistellä muita ... vaikkapa vaan omia
piikojaan. Olisi se kaunista ... sekin elämä!

TAPANI.

Mailiisa! Sinä annat vihan ja kiukun soaista itsesi ja pimittää selvän
järjen.

KREETA

_(vakuuttaen)_.

Te erehdytte, emäntä!... ja aivan perin juurin sittenkin!

MAILIISA.

Antakaa te vaan uskotella itseänne! mutta minä en anna. -- Kyllä minä
tuon viettelijän tiedän ja tunnen... Tänne se vaan on tullut, kun tietää
tässä pesässä tavaraa olevan. Siinä sen vetovoima!

TAPANI.

Sen sinä voit sovittaa kehen tahansa! -- Ja omaa sukuasi soimaat, kun
häntä moitit.

MAILIISA.

Joku mätä muna pesässä aina on...

KREETA.

Minä tiedän sanoa ja uskallan ottaa sen vaikka valalleni: Tässä on tosi
kysymyksessä... Katsokaa Johannaa...! Eikö ole hän elävä todistus siitä?

MAILIISA.

On antanut tuon veijarin narrata itsensä ja uskoo sitte sen puheita.
Mutta minua ei narratakaan! ja osaan minä varjella taloni ja tavarani,
ettei tuo täältä mitään hyödy.

TAPANI

_(katkerasti)_.

Sinun talosi ... ja tavarasi...! Kuka niitä silloin tarvitsee? Ketä ne
kostuttavat? _(Painokkaasti.)_ Ne sinä saat viedä mukanasi hautaan. --
_(Raskaasti)_ Ei tule sinulle sukusi jatkajaa, ei talosi perijää...

MAILIISA.

Ottakoon minun puolestani kenen muun tahansa! -- _(Kovuudella)_ Mutta
sen sanon minä: Tuolle miehelle hän ei mene niin kauan kuin minä sen
voin estää! _(Koputtaa nyrkillä pöytään.)_ Ja jona päivänä hän sille
sitte uskaltaa mennä ... ei ole hänen enää astumista tuon kynnyksen yli.

TAPANI

_(raskaasti)_.

Kova sinä olet ja säälimätön. Se on sitä vanhaa verta...

* KREETA

_(kiihtyneenä)_.

Voitteko te, emäntä, vastata teoistanne? Rohkenetteko te kerran tehdä
tiliä Johannasta elämän Herralle?... Minä rukoilen teitä, emäntä:
Antakaa nöyryyttää mielenne! säälikää lastanne!... ja antakaa heidän
saada toisensa!

* TAPANI.

Mailiisa!... peruuta sanasi!... Muista sukuasi ja taloasi!

* MAILIISA.

Säästäkää ruikutuksenne muille! minä en niitä tarvitse. -- Eikö minulla
ole valta talossani? Eikö minulla ole oikeus tehdä ja toimia, miten
parhaaksi näen? -- Pysykää te vaan omissanne, kyllä minä pidän huolen
siitä, mikä minun autuuteeni kuuluu.

KREETA

_(järkytettynä)_.

Sen minä vielä sanon, että jos ette pelkääkään ihmisten tuomiota, niin
pelätkää edes Jumalan ... sillä Jumala ei salli...

MAILIISA

_(polkee jalkaa)_.

Suu kiinni! ja paikalla! -- Jo te olette ihan villissä!

TAPANI

_(ponnella)_.

Mailiisa!... Kunnioita vanhempiesi muistoa! Sillä kerran vielä on sinun
vastattava siitä, miten olet hoitanut sukusi perinnön! --
_(Tukahtuneella äänellä.)_ Mailiisa! Ajattele ... että talo, jossa olet
syntynyt ja elänyt, tämä Sillankorva!... sinun jälkeesi joutuu
vieraalle! että vieras tallaa näitä maita...

MAILIISA

_(hammasta purren)_.

Tallatkoon...! Ennemmin vieras ... kuin tuo mies!

TAPANI

_(järkytettynä)_.

Ja jos se kerran tapahtuu ... niin syy on sinun! Mailiisa ... yksin
sinun!... muista se. _(Painaa lakin päähänsä, menee ulos.)_

MAILIISA

_(katsoo pitkään Tapanin jälkeen, ajatuksissaan)_.

Minunko syyni...? -- _(Hermostuneesti)_ On sekin höperö! --
_(Kreetalle)_ Onko maito tuotu?... mitä?

KREETA

_(on istunut ja itkenyt; nousee ylös, pyyhkii silmiään)_.

Ei... _(Puuhaa astioita kuntoon.)_

MAILIISA.

Ei!... ei suinkaan! No, sen minä arvasinkin. Kaikkeen muuhun sitä aikaa
riittää, mutta katsotaanko töitä, että ne tulevat kunnolla ja ajallaan
tehdyiksi. _(Johanna on tullut sisään; ottaa vyyhdin, hankkii
puolausvehkeitä kuntoon.)_ Olette te kaunista väkeä! Pitäisi joka hetki
olla vieressä manaamassa, että jotain tulisi toimitetuksi... Niinkuin ei
sitä maitoakin jo olisi ehtinyt tuoda sisään moneen kertaan.

KREETA

_(maitokannu kädessä, lähdössä ulos)_.

Ainahan tuo lypsy on venynyt myöhempään nyt, kun ei Johannaakaan ole
päästetty auttamaan. _(Menee.)_

MAILIISA.

Vähät niistä avuista! Tulevat ne ilmankin toimeen.

SAVELA

_(sisään)_.

Hyvää ehtoopuolta!

MAILIISA.

Teitä tässä nyt vielä kaivattiin!

SAVELA.

Poikkesinpa vaan ohimennessä sisään katsomaan, kuinka talossa voidaan
... kun en ole pitkään aikaan...

MAILIISA.

Tietäähän tuon katsomattakin!

SAVELA

_(Johannalle)_.

Hyvää päivää, Johanna! Mitä sinulle kuuluu? _(Ojentaa kätensä.)_

JOHANNA

_(väistää pelokkaana)_.

Ei mitään... _(Laskee työnsä pois, aikoen poistua.)_

SAVELA.

Mitä nyt...? Johanna, odotahan toki! Minnekä sinulla niin kiire? --
_(Johanna menee oikealle.)_ Eipä tahtonut kuulla sillä korvalla.

MAILIISA

_(lyhyesti)_.

No ... mitä te taas? Mitä tekoa teillä yhä täällä on?

SAVELA

_(salamyhkää)_.

Olen kuullut kylällä kerrottavan, että...

MAILIISA

_(jyrkästi)_.

Pitäkää kuulemisenne omana tietonanne!

SAVELA

_(pitkään)_.

Vai niin ... arka paikka!... No, ei puhuta, ei puhuta! -- Tulin vaan
lopullisesti kuulemaan, suostuisiko Johanna minulle nyt ... kun tuo
toinenkaan ei enää ... uskalla näyttäytyä...

MAILIISA

_(katkaisten)_.

Kysykää häneltä!

SAVELA.

En ole tahtonut kiusata häntä aiemmin ... niin kauan kuin tuo juttu
vielä oli tuore...

MAILIISA.

Pitäkää te vaan huoli omasta asiastanne, ettei se kiveen iske.

SAVELA.

Puhuen asiat paranevat!... Arvelin vaan ... ei suinkaan Johannalla nyt
enää mahda olla mitään sitä vastaankaan...?

MAILIISA

_(Kreetalle, joka on tullut sisään kannuineen)_.

Kreeta, käskekää Johanna tänne!

SAVELA.

Olisi tässä hiukan asiaa ... mutta ei sillä niin kiirettä ole...

KREETA

_(vilkaisten mennessään epäillen kumpaankin)_.

Saahan sitä mennä... _(Oikealle.)_

MAILIISA

_(syrjään)_.

Jospa hänkin nyt suostuisi ... niin pääsisi tuosta alituisesta kiusasta
ja harmista rauhaan... Pitäisi hänenkin jo ymmärtää, että turhia ne muut
toiveet ovat...

SAVELA.

Hän tuntuu viivyttelevän... Ehk'ei hän tulekaan...?

KREETA

_(sisään, sopertaen)_.

Johanna sanoi ... että ... ettei hän...

MAILIISA

_(pikaistuen)_.

Sanoi ja sanoi!... Ettekö saa sanaa suustanne! tuleeko hän, vai eikö?

KREETA

_(katkonaisesti)_.

Johanna sanoi ... ettei Savelan isännällä ... hänen tietääkseen ... ole
mitään asiaa hänelle.

MAILIISA

_(suuttuen)_.

Vai niin...! Hän ei siis tule? Hän ei siis tahdo totella? Kyllä minä
näytän, ketä on toteltava! _(Menee oikealle.)_

KREETA

_(hätääntyen)_.

Emäntä ... älkää! -- _(Savelalle)_ Jumalan tähden, isäntä! olkaa
varovainen! älkää kiihoittako emäntää! Hän saattaa tehdä Johannalle mitä
tahansa. -- _(Valittaen)_ Voi, voi! mitä tästä taas tulee?... Lähden
hakemaan Tapaniakin tänne. _(Kiireesti ulos.)_

MAILIISA

_(sisään, Johanna edellä; Johannalle)_.

Tässä on toteltava! sanon minä... Ja sinä vastaat, kun sinulta kysytään
... muista se! _(Istuutuu penkille käsivarret rinnalla, jalat
pitkänään.)_

SAVELA

_(mairitellen)_.

Ei sinun tarvitse pelätä, Johanna!... ei ensinkään ... enhän minä mitään
pahaa tahdo. -- Jäi se silloinen puhelumme näin vastaisen varaan ... ja
arvelin, että olisi siitä vielä tarkemmin puhuttava nyt, kun sinäkin
olet tyystemmin ehtinyt asiaa ajatella...

JOHANNA

_(päättävästi)_.

Sama vastaus on minulla nyt kuin silloinkin!

SAVELA.

Ei saa hätäillä!... eihän sinun tarvitse vielä varmaa vastausta
antaa!... jätetään vaan asia tuonnemmaksi vielä ... niin ennätät
ajatella...

JOHANNA.

Ei! sitä ei enää jätetä! minä tahdon, että tästä tulee loppu.

* SAVELA

_(hilliten)_.

No, no, no ... eihän tässä niin kiirettä ole ... ehtiihän sinun ijässäsi
vielä!

* JOHANNA.

Tahdon päästä rauhaan. Minä en kärsi, että minua taas ja taas tullaan
kiusaamaan, kun en kuitenkaan tule muuttamaan mieltäni.

SAVELA

_(sovittaen)_.

Ei nyt saa turhista kiivastua! -- Nyt on Savelassa se uusi rakennuskin
valmiina ... niin suuri ja komea, että saa etsiä vertaista näillä
tienoin. Kelpaa siinä emäntänä olla!... ei tarvitse hävetä!

JOHANNA

_(on yrittänyt keskeyttää)_.

Ei ne komeudet minua houkuttele! Hakekaa toinen soveliaampi. _(Yrittää
mennä.)_

MAILIISA.

No...? minne sinä!

SAVELA.

Älä nyt vielä, Johanna... Puhutaan nyt järkevästi ... voisit vielä
jälestäpäin katua ajattelematonta kieltoasi...

JOHANNA

_(naurahtaa)_.

Vai vielä katua...? _(Menee kiihtyneenä Savelan eteen.)_ Tiedättekö,
Savela, sitä minä en usko koskaan tekeväni.

SAVELA.

Kukapa tietää!... kukapa tietää...

JOHANNA

_(kiihtyen)_.

En koskaan!... Sillä olen jo lupautunut toiselle.

MAILIISA

_(pilkallisesti hymähtäen)_.

No! sitä sinun vielä käskee odottaa!

JOHANNA

_(lujasti)_.

Ja minä myös häntä odotan.

MAILIISA.

Se odotus voi käydä pitkäksi...

SAVELA.

Niin ... parempi pyy pivossa... -- Johanna, ole järkevä ... ajattele
vielä asiaa...

JOHANNA

_(kuohuksissa)_.

Kun ette kerran ota vähemmästä ymmärtääksenne, niin tietäkää sitte: Olen
Jaakon vaimo Jumalan edessä.

MAILIISA

_(ponnahtaa ylös)_.

Mitä...? Hänen vaimonsa...? Mitä se tietää?

JOHANNA

_(rohkeasti)_.

Olen hänen lapsensa äiti.

SAVELA.

No, en minä sitte. _(Vetäytyy poispäin.)_

MAILIISA

_(raivostuen)_.

Sinä?... sinä uskallat sen sanoa minulle vasten kasvoja! sinä uskallat!
_(Lähenee uhaten.)_

JOHANNA

_(varmasti)_.

En ole luvannut olla häntä tapaamatta! sen te tiedätte.

MAILIISA

_(puristetuin nyrkein)_.

Vielä sinä uhittelet, sinä hävytön!

JOHANNA

_(peräytyen)_.

Älkää lyökö! Jumalan tähden, älkää...

MAILIISA.

Kyllä minä sinut opetan!

JOHANNA.

Älkää lyökö! Lapseni tähden minä rukoilen teitä: Älkää lyökö.

MAILIISA.

Sinä kehtaat sen omistaa! Vielä sinä kehtaat!

SAVELA

_(asettuen väliin)_.

Emäntä!... Antakaa hänen olla, emäntä!

MAILIISA

_(työntää Savelan sivulle)_.

Pois siitä! älkää sekaantuko tähän! -- _(Johannalle)_ Tämä häpeä!...
Sinä olet uskaltanut!... sinä! _(Yrittää tarttua häneen.)_

JOHANNA.

Auttakaa!... auttakaa! _(Pakenee taustalle.)_

* MAILIISA

_(suunniltaan raivosta)_.

Minä sinulle näytän! _(Tarttuu Johannaan.)_

JOHANNA

_(valittaen)_.

Älkää lyökö!... Hyvä Jumala!... _(Vaipuu polvilleen.)_ Auttakaa,
auttakaa!

MAILIISA

_(lyö)_.

Tuosta saat! Suusi kiinni! Sinä kurja elukka! ettet häpeä!

SAVELA

_(juoksee hätäytyneenä puolelta toiselle)_.

Eikö ketään kuulu...! Emäntä, älkää! _(Juoksee ovelle, huutaa.)_ Apuun
... apuun!

JOHANNA

_(itkien)_.

Hän tappaa minut! Auttakaa! _(Vaipuu lattiaan taustalla sängyn luona.)_

KREETA

_(ovessa)_.

Jesus siunatkoon! Emäntä...!

TAPANI

_(sisään, huutaa)_.

Mailiisa! Sinä uskallat! -- _(Tarttuu Mailiisaa käteen.)_ Mailiisa ...
oletko järjiltäsi...?

MAILIISA

_(puristetuin nyrkein)_.

Maatkoon siinä!... Sinä kelvoton, kyllä minä sinut opetan tottelemaan!
-- _(Palaa etualalle.)_ Voi tätä häpeää!... tätä häpeää!... _(Istuutuu
penkille, selin toisiin.)_

KREETA

_(kumartuneena Johannan yli)_.

Johanna!... lapseni! Hän ei liikahda!... Herra Jumala!... Johanna!...
Johanna!

TAPANI.

Nostetaan hänet sänkyyn! _(Nostavat yhdessä.)_ -- Johanna!... vastaahan
toki! Johanna!

* MAILIISA

_(kovana, hampaittensa välistä)_.

Siinä tuo elkeilee... Sai kerrankin niin, että muistaa...

KREETA

_(valitellen)_.

Hän ei vastaa ... hän ei liikahda vieläkään!... Johanna!... Voi, voi ...
onko hän kuollut?

MAILIISA.

Vai kuollut?... mitä vielä! Kyllä tuo siitä nousee!

TAPANI

_(vie vettä Kreetalle)_.

Kostuta hänen päätään!... ehkä hän vielä virkoo.

KREETA

_(alkaa hätäytyneenä virvoitella Johannaa)_.

Kyllä, kyllä...! -- Oi taivaan herra!... Eihän hän vaan kuole...?

TAPANI

_(järkytettynä Mailiisalle)_.

Voi sinua, Mailiisa!... mitä olet sinä tehnyt! -- Mene tuonne ja katso
työtäsi! Hän ei liikahda ... ei hengen, hievahdusta hänessä näy... Voi
sinua onnetonta! Jumala olkoon sinulle armollinen!... olet voinut lyödä
hänet kuoliaaksi.

MAILIISA

_(säikähtyen, torjuu)_.

Se ei ole totta!... Te valehtelette!... te valehtelette...? Se ei voi
olla totta! ei voi! ei, ei, ei! _(Hätääntyen)_ Niin kovasti ei Jumala
voi minua rangaista... -- Kreeta, valelkaa hänen otsaansa!... Kyllä hän
siitä vielä virkoo ... hänen täytyy virvota!

* SAVELA

_(on pysytellyt taampana, lähenee)_.

Siinä nyt näette, emäntä! Enkö minä teitä estänyt ja kieltänyt?

TAPANI

_(istuu, pää käden varassa, raskaasti)_.

Voi tätä taloa ... tätä taloa...

KREETA

_(nyyhkien)_.

Lapseni, lapseni...! oma lapseni...

MAILIISA.

Auttakaa! Jumalan laupeuden tähden, auttakaa! Hän ei saa kuolla! hän ei
saa! -- Tapani! menkää katsomaan, ehkä hän vielä toipuu... Menkää
katsomaan! menkää...!

* TAPANI

_(nousten)_.

En minä voi häntä auttaa...

* MAILIISA

_(puoliksi itsekseen, tuijottavin silmin)_.

Minä en uskalla nähdä häntä!... _(Kammoksuen)_ En voi katsella hänen
kasvojaan ... en uskalla!... ne syyttävät minua... Tästä lähtein olen
aina näkevä ne silmieni edessä...

KREETA

_(valittaen)_.

Ei auta mikään!... ei mikään. -- _(Parkaisten)_ Jumalani! hän kuolee...!

TAPANI

_(järkytettynä)_.

Me emme voi enää mitään!... Voi sinua, Mailiisa! _(Katkonaisesti,
tukahtuneella äänellä.)_ Tyttäresi ... hengetönnä ... ainoa lapsesi!...
sinun oman kätesi kautta.

MAILIISA

_(peräytyy kauhuissaan, äkkiä parkaisten)_.

Johanna! lapseni ... anna minulle anteeksi...!

TAPANI

_(raskaasti)_.

Et sinä häntä enää herätä...

SAVELA

_(oven luona, erikseen)_.

Olisiko parasta livistää matkaansa...? Voi tästä muuten joutua oikeuteen
todistajaksi.

JAAKO

_(sisään)_.

Hyvää ehtoopuolta!

MAILIISA

_(kiiruhtaa vastaan)_.

Jumalan kiitos! että tulit. _(Tarttuu Jaakoa käsivarteen)_ Sinä pelastat
hänet! sinä pelastat ... sinun täytyy pelastaa hänet!

SAVELA

_(syrjään)_.

Odotanpa sentään...

JAAKO

_(hämmästyen)_.

Mi- - -mitä...? kenet...? -- Mitä tämä tietää...?

MAILIISA.

Älä viivyttele! _(Osoittaa sänkyyn.)_ Tuolla! Hän on tuolla!... Johanna!

JAAKO

_(säikähtyen)_.

Johanna...? Hyvä Jumala! _(Kiiruhtaa sängyn luo, parahtaen)_ Johanna!

MAILIISA.

Hän on pelastava hänet!... jos hän vielä on pelastettavissa...
_(Kuuntelee henkeään pidätellen.)_

JAAKO

_(rukoilevasti)_.

Johanna!... minun omani, rakkaani!... avaa silmäsi! vastaa minulle,
Johanna! -- _(Epätoivossa)_ Ei! sinä et ole kuollut ... sinä et voi olla
kuollut...? Sinä elät vielä ... sinä elät...? Johanna! _(Johanna huokaa
kerran valittaen.)_

KREETA.

Hän voihkasi!... Johanna, lapseni! elätkö sinä?

JAAKO.

Johanna, rakkaani!... älä mene pois minulta!

MAILIISA

_(rukoillen)_.

Herra Jumala...! pelasta hänet! Voi taivaan Herra, armahda minua!... älä
tee minua oman lapseni murhaajaksi! Armoa! armoa!

JAAKO.

Johanna ... omani! Älä jätä minua yksin!... Minä en voi elää ilman
sinua... Johanna!

* KREETA.

Nyt!... hän liikahti! -- Johanna...

* MAILIISA

_(rukoillen)_.

Hyvä Jumala! Älä kosta minulle minun kovuuttani ja leppymättömyyttäni
lastani kohtaan! Älä rankaise minua näin kovasti!... vaikka olen sen
ansainnut... Herra Jumala! älä jätä tunnolleni tätä taakkaa
loppu-ijäkseni! älä salli hänen kuolla...! Herra Jumala! minä rukoilen
sinua: Salli hänen elää ... sinun suuren laupeutesi tähden...!

* JAAKO

_(toivon ja epätoivon vaiheilla)_.

Johanna...! Johanna!

JOHANNA

_(heikosti)_.

Jaako...

JAAKO.

Johanna! minun omani! sinä elät...! _(Painaa päänsä alas, nyyhkii.)_

KREETA.

Hän avaa silmänsä ... hän elää! -- Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!

MAILIISA.

Jumalani!... minä kiitän sinua! _(Purskahtaa hillittömään itkuun.)_

TAPANI.

Jumalan kiitos!... hän elää.

SAVELA.

Asia näyttää valkeentuvan... No, ei hätää sitte!

JOHANNA

_(raukeasti)_.

Jaako ... sinä tulit? -- Jaako ... itketkö sinä...? mutta miksi?...
Jaako?

KREETA.

Älä puhu nyt, Johanna!... sinun täytyy olla hiljaa! aivan hiljaa.

* JOHANNA

_(tunnustellen päätään)_.

Pääni tuntuu vaan niin kummallisen raskaalta... _(Yrittää nousta.)_

* JAAKO

_(pidättäen)_.

Lepää sinä vaan rauhassa ... älä ponnista liikoja, Johanna!

JOHANNA.

Ei minua mikään vaivaa... Antakaa minun nousta ylös! _(Nousee istumaan
sängyn laidalle, selvittelee ajatuksiaan.)_ Minusta tuntuu niin oudolta
täällä... Ja sinä, Jaako?... Koska sinä tulit tänne?... en muista...

KREETA

_(välttäen)_.

Älä nyt mitään koetakaan muistella...

JAAKO.

Kun tulin, olit sinä jo tajuttomana.

JOHANNA

_(koettaa muistella)_.

Minä olin... _(Parkaisee äkkiä, heittäytyy Jaakon syliin, hätäytyneenä)_
Jaako! vie minut pois täältä! ota minut mukaasi! nyt heti! heti,
kuuletko! _(Tarrautuu Jaakoon.)_

JAAKO

_(rauhoittaen)_.

Johanna ... mitä sinä puhelet? -- Rauhoituhan!... Johanna ... ihan sinä
vapiset...

* JOHANNA

_(kiihtyen)_.

Minä en jää enää tänne! en, en, en hetkeksikään! Jaako, sinun täytyy
viedä minut pois täältä! sinun täytyy! täytyy!

MAILIISA

_(on havahtunut kuuntelemaan, erikseen)_.

Hän pelkää minua ... hän kammoo minua kuin ruttoa...

* JAAKO.

Johanna ... miksi sinä olet noin kiihtynyt?... mitä on tapahtunut?

JOHANNA

_(nojaten Jaakon rintaa vasten, itkee haikeasti)_.

Oi Jaako... Jaako...

JAAKO

_(lohdutellen)_.

Miksi sinä itket noin...? Johanna, sano!... sanohan toki...!
_(Pelästyen)_ Hyvä Jumala, mikä sinun on? -- _(Tutkivasti)_ Mitä täällä
on oikeastaan tapahtunut?... _(Katsoo kysyvästi toisesta toiseen.)_ Eikö
kukaan vastaa...?

MAILIISA

_(erikseen)_.

Hän tulee vaatimaan minut tilille...

JAAKO

_(kiihtyen)_.

Mitä tämä kaikki tietää...? _(Johannalle)_ Johanna, rauhoituhan nyt!
minä olen luonasi. -- _(Kreetalle)_ Kreeta, koettakaa saada hänet
tyyntymään.

KREETA

_(taluttaen Johannaa taustalle)_.

Lapsi parkani!... älähän nyt enää... _(Istuutuvat, Johanna nojaa Kreetaa
vasten, nyyhkii; rauhoittuu vähitellen.)_

JAAKO

_(Tapanille, vaativasti)_.

Mitä täällä on tapahtunut?... Vastatkaa minulle, Herran nimessä!...
_(Tapani välttää)_ Mitä...? Te käännytte pois! te vaikenette...? Mitä
pitää minun tästä kaikesta ajatteleman...? -- _(Muistutellen)_ Johanna
tiedottomana... -- Hyvä Jumala!... Älkää enää kiusatko minua tällä
epätietoisuudella! _(Savelalle)_ Savela! te tiedätte?

SAVELA

_(puoliksi kuiskaten, kääntyen selin Mailiisaan, osoittaa häntä
peukalollaan)_.

Emäntä suuttui ... ja löi...

JAAKO

_(säikähtyen)_.

Mitä?... löi...? ketä? Johannaa...? _(Tarttuu Savelaa olkapäihin,
ravistaa häntä.)_ Johannaako?... Ihminen, vastatkaa!

SAVELA.

Älä ... älä helkkarissa! -- _(Jaako hellittää.)_ Niin sinä jyskytät,
että hampaat loukkua lyövät...

* JAAKO

_(kiihtyneenä)_.

No, sanokaa sitte!... Emäntä löi...?

* SAVELA

_(ojennellen itseään, harmistuneena)_.

Niin! olisi nyt kieleni mennyt mäsäksi ... kuka sinulle tässä vastaisi!

JAAKO.

Löikö hän todellakin...? ja Johannaa?... Onko se totta?

SAVELA.

Pääni pantiksi!... jos valehtelen.

JAAKO

_(kuohuksissa, itsekseen)_.

Lyönyt häntä...! Johannaa!... Kauheata ... kauheata! -- _(Astuu
Mailiisan eteen.)_ Voi sinua kurjaa äitiä! Niinkö pitkälle sinä olet
joutunut, että sinä lyöt häntä! Johannaa...? Sinä siis et tietänyt, että
hän on tulemassa äidiksi ... minun lapseni äidiksi.

TAPANI

_(pelästyen)_.

Mailiisa...! Jumala sinua auttakoon! Voi tätä taloa! -- Nyt vasta minä
ymmärrän...

JAAKO

_(jatkaa)_.

Ajattele, mihinkä tilaan sinä hänet olisit voinut saattaa...! -- Kiitä
Jumalaa, ettet sitä tiennyt! että tuntosi ainakin siitä rikoksesta on
vapaa.

MAILIISA

_(istuu liikahtamatta, tuijottaa jäykästi eteensä, itseensä
vaipuneena)_.

Sekin rikos minulla on tunnollani...

JAAKO

_(jatkaa)_.

Ja Johannan, oman lapsesi! sinä olisit voinut lyödä kuoliaaksi sokeassa
vihassasi! Niin ... sen sinä olit vähällä tehdä... Sinusta oli tulla
murhaaja!... kaksinkertainen murhaaja!

JOHANNA

_(moittien)_.

Jaako...!

MAILIISA

_(kuten ennen, toistaa koneellisesti)_.

Kaksinkertainen murhaaja...

JAAKO

_(jatkaa)_.

Kavahdatko jo viimein itseäsi ja tekojasi?... näetkö mitä olet
rikkonut?... * Olet tukahuttanut toisten elämän ympärilläsi ... polkenut
ja sortanut muita. -- Tuolla on Johanna, lapsesi! Häntä olet sinä
vieronut ja hylkinyt pienestä pitäen, olet riistänyt häneltä hänen
vapautensa, hänen oikeutensa elämään... *

JOHANNA

_(tarttuu Jaakon käteen, puoliksi kuiskaten)_.

Jaako...! lopeta jo!... minun tähteni, Jaako!

MAILIISA

_(kuten ennen, jäykästi)_.

Sellainen minä olen... Jatka, jatka vaan!

JAAKO

_(Johannalle)_.

Johanna!... Pyydätkö sinä hänen puolestaan?... sinä? Säälitkö sinä
häntä, joka ei sinua ole säälinyt?

JOHANNA

_(liikutettuna)_.

Jaako!... Hän on äitini...

JAAKO

_(harvaan)_.

Johanna ... sinä olet oikeassa. _(Seisovat vastatusten liikutettuina.)_

MAILIISA

_(kuten ennen)_.

Hän pyytää minun puolestani ... hän? Hän säälii minua ... minua!

JAAKO

_(Mailiisalle)_.

Ja nyt me lähdemme täältä! Ja Johannan vien minä mukanani kotiini
Hallaan. -- Jää hyvästi.

MAILIISA

_(kuten ennen)_.

Hän lähtee... Minä en ole muuta ansainnut...

JAAKO

_(Johannalle)_.

Lähdemme heti! Hanki itsesi matkalle! _(Puristaa hellästi hänen
kättään.)_ Odotan sinua, Johanna!

JOHANNA

_(herkästi.)_

Jaako ... minä tulen ... olen heti valmis. _(Menee oikealle.)_

KREETA.

Silloin menen minäkin! _(Alkaa sääliä nyyttejään kokoon.)_

MAILIISA

_(kuten ennen)_.

Hän sanoi totuuden... Heitä olen minä sortanut ... ensin miestäni ...
sitten lastani... Olen tukahuttanut heiltä elämän ilon ja onnen...

JAAKO

_(Tapanille)_.

Tuon hevoseni valmiiksi tuohon kuistin eteen. Tulkaa te, Tapani,
pitämään siitä kiinni.

TAPANI.

Odota, Jaako!... Minulla on sinulle vielä jotain sanottavana.

JAAKO.

Sanokaa te vaan, Tapani!

TAPANI.

Muista se: Johanna on Sillankorvan ainoa perillinen. Tätä taloa ei
jätetä vieraalle, ei saa jättää! sanon minä. Tässä on tämä sama suku
asunut polvesta polveen... Vieras ei saa näitä maita astella! niin kauan
kuin yksikään jäsen tätä vanhaa kantasukua elossa on. Paina se mieleesi!

JAAKO.

Kuulun itsekin samaan sukuun ... tiedän ja tunnen, mihin se minut
velvoittaa...

TAPANI.

Sinä et hylkää tätä taloa?... et jätä sitä vieraalle? Lupaa se minulle!

JAAKO.

Olkaa te vaan rauhassa, Tapani! -- Minä lupaan: Ellen itse tänne
Sillankorvaan tulisikaan, niin lapsilleni sen perintönä säästän ... jos
se vaan minusta riippuu. Tässä käteni! _(Ojentaa kätensä.)_

TAPANI

_(pudistaa sitä liikutettuna)_.

Se oli miehen sana. -- Nyt voi Tapanikin jo laskea luunsa levossa
hautaan. _(Menevät ulos.)_

** SAVELA

_(vilkuilee ympärilleen)_.

Vielä ei ole kaikki menetetty... Nyt tulee minun vuoroni. -- _(Lähestyy
Mailiisaa.)_ Kuulkaapa, emäntä!

** MAILIISA

_(havahtuu)_.

No, oletteko tekin vielä täällä?

** SAVELA.

Minä en hylkää teitä!... kuten muut. -- Ajatelkaa, emäntä! Jos nyt me
kaksi hyljättyä löisimme tuumamme yhteen...? Vai mitä arvelette?

** MAILIISA

_(katsoo pitkään)_.

Te...! ja minä...? _(Jännitys laukeaa, hän purskahtaa vapauttavaan
nauruun.)_ Oletteko järjiltänne!... Te... _(Nauraa herkeämättä.)_ ja
minä...

SAVELA.

No...! Eikö tämä juuri osoita, miten selkeästi ja kirkkaasti järki
päässäni juoksee...?

** MAILIISA

_(vielä naurusta hytkähtäen)_.

Älkää siinä enää viisastelko! -- Ei siitä mitään lähde! ei nyt! eikä
vast'edeskään.

** SAVELA

_(viekkaasti)_.

Älkää olko siitä niin varma...

** MAILIISA.

En jaksa kinailla kanssanne tänään! -- Mutta aina joukkoon -- ei
kuitenkaan liian usein -- voitte käydä talossa juttuamassa. Se virkistää
mieltä. _(Ojentaa kätensä.)_ Hyvästi nyt vaan, Savela.

** SAVELA

_(pudistaen kättä)_.

Hyvästi, hyvästi! Sillankorvan emäntä. -- _(Merkitsevästi.)_ Mutta
vartokaahan!... pieni pisara uurtaa lopulta vuoren ... emäntä!

** MAILIISA.

Eipä niinkään!

** SAVELA.

Saadaanpa nähdä ... saadaanpa nähdä... _(Menee.)_

MAILIISA

_(huomaa Kreetan)_.

Kreeta! Mitä te siellä toimitatte?

KREETA.

Laitan nyyttejäni kokoon. _(Johanna sisään matkavalmiina, pieni nyytti
kädessä, saali käsivarrella; pysähtyy ovelle.)_

MAILIISA.

Aiotteko tekin mennä...? jätättekö tekin minut?

KREETA.

Täällä ei minulla ole enää mitään tekemistä. Mutta Johanna tarvitsee
minua ... ja siellä missä hän on, sinne menen minäkin.

MAILIISA

_(puoliksi itsekseen)_.

Tännekö minä sitte jään ypö yksin? -- Ties' saanko enää koskaan nähdä
Johannaakaan...? Hän vieroo minua ja kammoo minua ... ja sen olen minä
ansainnut. -- Mahtaako hän koskaan voida unohtaa tätä päivää?...
_(Vaivalla)_ Kreeta ... luuletteko ... että hän joskus antaa minulle
anteeksi...?

KREETA

_(vakuutuksella)_.

Antaa kyllä! luottakaa siihen, emäntä! Johannalla on hellä luonto ...
kun hän saa lapsensa, on hän muistava äitiänsäkin. Siitä olen varmasti
vakuutettu.

MAILIISA

_(puoliksi itsekseen)_.

Hänen lapsensa... Se on oleva sovituksena välillämme!... ja juuri tuo
lapsi, jonka syntyminen tuntui niin häpeälliseltä ja katkeralta ... se
on tuleva välittäjäksemme! Jumala suokoon sille elämän! -- Hänen
lapsensa ... siitä on tuleva Sillankorvan perijä!... sukuni jatkaja.

KREETA.

Miten ihmeellisesti kaikki muuttuu toisin kuin me ihmiset ajattelemme ja
suunnittelemme... Kiitos olkoon taivaan ja maan Luojan, joka
viisaudessaan kaikki järjestää ... ja sovittaa. _(Jaako sisään, jää oven
suuhun odottamaan.)_

JOHANNA

_(on liikutettuna kuunnellut, Jaakolle)_.

Nyt olen valmis. -- _(Menee Kreetan luo.)_ Hyvästi, Kreeta...! Te jäätte
tänne ... täällä teitä paremmin tarvitaan.

KREETA.

Johanna, lapseni...? etkö sinä sitte huolikaan minusta? _(Itkee.)_

JOHANNA

_(liikutettuna)_.

Huolin, huolin kai!... mutta sitte ... sitte keväästä vasta ... te
tulette ... tulette katsomaan minun lastani... -- Hyvästi, Kreeta ... ja
kiitos teille kaikesta ... kaikesta!

KREETA

_(liikutettuna)_.

Johanna! lapseni! -- Niin ... sitte minä tulen ... tulen katsomaan sinun
lastasi, Johanna... Jää Jumalan haltuun!

JOHANNA

_(jää epäröiden seisomaan, lähestyy sitte äitiänsä, seisahtuu
puoliväliin)_.

Hyvästi ... ja antakaa minulle anteeksi ... en voi toisin...
_(Liikutettuna, menee äitinsä luo, ojentaen kätensä)_ Hyvästi...

MAILIISA

_(kamppailee liikutustaan vastaan)_.

Hyvästi... _(Hillitysti)_ Muista joskus Sillankorvaa...

JOHANNA.

Kyllä ... useinkin... Jääkää Jumalan haltuun!

JAAKO

_(Mailiisalle, ojentaen kätensä)_.

Hyvästi ... ja kiitos sinulle Johannasta.

MAILIISA.

En ole sitä ansainnut ... hyvästi! -- Ole hyvä hänelle ... hän ansaitsee
sen!

JAAKO.

Minä koetan... _(Ojentaa Johannalle kätensä.)_ Johanna... _(Menevät
käsikädessä ulos, Kreeta seuraa.)_

MAILIISA

_(jää katsomaan heidän jälkeensä)_.

Eläkää onnellisina... Kreeta! Kreeta, odottakaa! _(Sieppaa peitteen,
Kreeta palaa.)_ Viekää tämä kärryille! ja käärikää se hänen ympärilleen!
ja oikein hyvin. Alkaa jo tuntua iltakylmä ... hän voisi vilustua.

** KREETA

_(ottaa peitteen)_.

Kyllä tuo on matkan varrella tarpeen. _(Menee.)_

MAILIISA.

** Kunpa nyt ehtisivät perille ennen pimeän tuloa! _(Menee ikkunaan.)_
Nyt hän nousee kärryille ... vielä hän puhuu Kreetalle ... ja ojentaa
kätensä... Tapanille samoin ... hän pyyhkii silmiään... Nyt he
lähtivät... Nyt!... _(Sävähtää.)_ hän kääntyy katsomaan tänne...
Hyvästi, hyvästi!... _(Kääntyy.)_ Hän on antava minulle anteeksi... **
-- Sinne meni hänkin ... onneansa kohti. Minulta se jo on ohi ... ohi
enää koskaan palaamatta... Nyt on vain jälellä yksinäisyys ... ja
vanhuus... -- ** _(Katsoo ympärilleen.)_ Kuinka täällä on autiota ja
tyhjää ... ja niin hiljaista... Tällaistako on elämäni tästä alkaen
oleva...? -- Siinä jäi Johannaltakin kangas kesken. Kudonpa tuosta
aikani kuluksi ... ja jatkan yön päälle... Ei siitä kuitenkaan unta
silmään tule tänä yönä... _(Istuutuu kangastuoliin, ojentelee käsiään.)_
Tekeepä työ taas hyvää! _(Kutoo.)_ **





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sillankorvan emäntä - Nelinäytöksinen näytelmä - Tapaus länsisuomalaisessa - talonpoikaissuvussa 1860-1870-luvulla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.