Title: Kansallista itsetutkistelua - Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja
Author: Kilpi, Volter, 1874-1939
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kansallista itsetutkistelua - Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja" ***


KANSALLISTA ITSETUTKISTELUA

Kirj.

VOLTER KILPI



       *       *       *       *       *



ALKULAUSE.


Täten lasken julkisuuteen teoksen, jonka alkuainekset jo ehkä pari
vuosikymmentä ovat kehäilleet mielessäni. Olen tuntenut
kansallisena onnettomuutena kielellisen kahtiajaottumisemme, olen
siinä nähnyt useimpain sivistyksellisten ja kansallisten
vajanaisuuksiemme juuret ja selityksen. Olen nähnyt erikielisten
ryhmiemme kuin itsetiedottomuuden sokeudessa yhä laventavan sitä
kuilua, joka kummankin menestykseksi päinvastoin olisi saatava--jos
ei täytetyksi--niin ainakin silloitetuksi ja käytännöllisesti
vaarattomaksi.--Varsinkin ruotsinkielinen kansalaisryhmämme on
tässä eristäytymisessä joutunut jo tuhoisan pitkälle, ja on
tämä eristäytymispyrkimys eräille sen vaikuttaville piireille
muodostunut aivan ohjelmalliseksi päämaaliksi. Etenkin
ruotsinkielinen nuorisomme--kasvaneena kodeissa ja ympäristössä,
jossa suomalaisuuden halpeleminen ja ynsiminen on ollut, jos ei
suoranaisena, tunnustettuna teoreettisena ohjelmana, niin ainakin
käytännöllisenä ilmakehänä, jokapäiväisenä henkisenä
leipänä--tämä nuoriso etenkin on tästä veriinsä eletystä
halveksumisesta ja vieroksumisesta vetänyt kansallisohjelmalliset
johtopäätökset ja on nyt isäinsä hengen johdonmukainen
toteuttaja. Jos eräät keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ruotsikkomme
jonkun verran epäillen pudistelevat päitään nuorisonsa
erinäisille ruotsalaisuus-intoilun räikeimmille ilmauksille, niin
ovat ne silti täydessä henkisessä edesvastuussa niistä.

Kun nyt tällainen kansallinen suhtautuminen käsitysteni mukaan
perustuu täydelliseen kansalliseen ja sivistykselliseen näköharhaan
ja kun se seurauksissaan saattaa vaaraan kansamme sivistyksellisen
sekä menneisyyden että tulevaisuuden, niin olen jo kauan tuntenut
tarpeen valaista kansallisia olosuhteitamme siltä kannalta kuin ne
minulle näkyvät. Olen tuntenut ikäänkuin
kansalaisvelvollisuudekseni koettaa osaltani tehdä voitavani sen
sivistyksellisen ja kansallisen vaaran torjumiseksi, jonka
turmiollisuuden niin elävästi tunnen ja näen.

Jos käsittelyni pääasiassa tulee olemaan kielteinen, johtuu se
luonnollisesti siitä, että esitykseni tarkoituksena juuri on
valaista kansallisen kahtioitumisemme tuhoisuutta ja että sen
tähtäyslinjaan senvuoksi lankeavat juuri tämän lohkoutumisen
aiheuttamat sivistyksemme vajanaisuudet ja heikkoudet.

       *       *       *       *       *

Työssäni on minua avustanut vaimoni _Hilja_, jonka huomautukset ja
osanotto ovat tehokkaasti vaikuttaneet teokseni monipuolistumiseen ja
muodolliseen selkenemiseen.

_Tekijä_.


       *       *       *       *       *



SISÄLTÖ


I. Kansallisten käsitteiden selvittelyä.

    1. Johdanto

    2. Kansa--yksilö--sivistyneistö

    3. Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö ja kansallinen
    kokonaisuus.
        --Sivistyneistö kansallisen elämän tulos
        --Perinnäiskultuuri--Hämäläis-karjalainen vastakohta
        suomalaisessa sivistyksessä.


II. Ruotsinkielinen sivistyksemme ja ruotsinkielinen sivistyneistö.

    1. Kansallinen polveutuminen

    2. Sivistyksellinen ja kansallinen eristäytyminen
        (Sivistyselämän keinotekoisuus--Verekset, elvyttävät
        voimat--Kansallinen myötäeläminen--Elimellinen
        uusiutuminen--Sivistyksellinen rappeutuminen)

    3. Sivistyksellisiä laatupiirteitä.
        (Erikoistunut muotokultuuri--Ripeät
        arvioitsijat--Älyniekat--Yksilöllinen, siveellinen
        ryhti--Yliopiston virka- ja kieliriidat--Esteetit--Kirjallisia
        suuntaviivoja--Aatteellisia
        ailahduksia--Aitofilistealaiset--Sivistyksellisesti
        positiiviset yksilöt--Yhtymäkohdat nykyaikaisen
        juutalaiskultuurin kanssa)

    4. Kansallisen pohjan etsiskelyä.
        (Suurruotsalaista haaveilua--Maakunnallista
        kotiseutuintoilua--Luonnollinen kansallinen ja
        yhteiskunnallinen pohja--»Ruotsalainen maa»--Kansallisessa
        tienhaarassa--»Taisteleva» ruotsalaisuus ja
        suomalaiskansallinen myötäeläminen)


III. Suomenkielinen sivistys ja sivistyneistö.

    1. Johdanto

    2. Julkinen yhteiskunnallinen elämä.
        Yksilöllinen työ--»hyväpääniekat»--komiteatyö
        Puolue-elämä ja sanomalehdistö
        Eduskuntajärjestys

    3. Sivistyksellisiä laatupiirteitä.
        Aatteellinen harrastelu
        Epäyksilöllisyys elämäntyössä
        Älyllinen ja henkinen kultuuri.
            (Seurakeskustelu--Periaatteilijat--Seurapiirien ja
            henkisen harrastelun huiput--»Viisikymmenvuotiaat
            nuoret»--Kaunosielut--Konsistoriaalit--Ylikriitilliset
            »kultaiset» nuorukaiset)

    4. Taiteellisia ja kirjallisia suuntaviivoja.
        Yleistä
        Kirjallisuus
        Näyttämötaide
        Eristyneisyys europalaisista hengenvirtauksista

    5. Sivistyksen perustajia.


IV. Tulevaisuuden suuntaviivoja.

    1. Kansallisen ristiriitamme selvenemis- ja
    kehittymismahdollisuudet

    2. Suomalaiskansallisen sivistyksen huomenkoitto


       *       *       *       *       *



I

KANSALLISTEN KÄSITTEIDEN SELVITTELYÄ



       *       *       *       *       *

Epäilen, että kansoja kuten ihmisiäkin toisinaan johtavat luulot,
harhautuneet käsitykset siitä, mikä on oma sisäinen pyrkimys.
Kuten yksityisellä ihmiselämällä saattaa kansallakin joskus olla
kriisikautensa, ajankohta, jolloin joku vaihe sen kehityksessä on
saavuttanut huippunsa ja kypsyytensä ja jolloin kansaelimistössä on
pyrkimys, paisuva tarve vuolahtamaan uusille urille, hakemaan uutta
ilmenemis- ja toteutumismuotoa sisäiselle, alati vireessä olevalle
muodostumistarpeelleen, elämäntarpeelleen.

Tällainen ajankohta on tavallisesti sisäisen tyytymättömyyden,
risteilevien, etsivien, taistelevien pyrkimyksien aikaa. On kuin
kansan sielu olisi käymistilassa, tulvehtimistilassa, hakisi uomaa,
ulospääsyuraa patoutuneille voimilleen, hyökyisi sokeassa,
itsetiedottomassa etsinnässä aivan ristiriitaisillekin,
vastakkaisille tahoille. Tällaisena ajankohtana saattaa sisäisessä
kuohunnassaan itsetiedoton, seestymätön kansan sielu vuolahtaa
harhateille, saattaa eksyä, murtautua väärään uomaan:
kiihtyneesti, ärtyneesti muodostumisaltis ja -valmis yleinen mieliala
voi saada sytytyksensä väärästä herätyssanasta, voi kiteytyä
väärien, umpimähkäisen sattuman sen tielle viskaamien johtosanojen
ympärille ja voi näiden hetkellisesti harhauttamana tuokioksi
hairahtua oman sisäisen laatunsa suunnasta, oman kehityksensä ja
historiansa syvästä pohjavirrasta, voi eksyä pitkille, vaikeillekin
harhataipaleille ennenkuin taas selkeytyy itsestään, huomaa
harhamutkansa ja taaskin taistelee itsensä takaisin omalle uralleen.
Kuten ihmisen on kansankin ratkaisevissa ajankohdissa hetken kuohun
keskeltä palauduttava, keräydyttävä itseensä, on väkevällä
hillinnällä seisahdettava satunnaiset virtailut mielialoissaan,
sukellettava syvemmälle niihin ja seestyttävä sisäisesti tyveneksi
ja kirkkaaksi tavatakseen sisäisen olemuksensa hiljaisen, syvän ja
väkevän pohjavirran, jonka haltuun antautuen ainoastaan menneisyys
voi suorana ja hämmentymättömänä virrata tulevaisuudeksi.

       *       *       *       *       *

Suomen kansakin on parin, ehkä useammankin viimeisen vuosikymmenen
kuohukaudessa osaksi eksynyt itseltään ja on yhä kulkemassa
etäämmälle itsestään, särkymässä vuosisatojen luomasta
sivistyskansallisesta kokonaisuudestaan. Ja tätä uraa se on
kulkemassa osaksi väärinkäsitettyjen ja väärinsulatettujen,
hetkellisten poliittisten iskusanojen lumossa. On viime vuosina
unohdettu, että Suomen kansa ja Suomen historia eivät ole viimeisen
tai viimeisien vuosikymmenien, eivät edes viimeisen vuosisadankaan
luomia, ettei niiden syntyä ole laskettava ensimmäisen eduskunnan
kokoontumisesta, ei 1863-vuoden valtiopäivistä, ei edes Porvoon
valtiopäivistä, vaan että Suomen kansa on vuosisatojen
itsetiedottoman, sulattavan, kehittävän työn luoma elimellinen
kokonaisuus, jonka heräävät itsetietoisuuden ilmiöt ja
heräämisen vaiheet saatetaan määritellä edellämainituilla
merkkitapauksilla, mutta jonka olemus on saanut yksilöllisen
laatunsa, yksilölliset piirteensä, kansallisen muotonsa
kohtalokkaina vuosisatoina ennen tätä aikaa ja jonka ainekset ovat
perityt vielä kaukaisemmalta menneisyydeltä. Suomen kansa
historiallisena kansana, sivistyksellisenä kansayksilönä ei ole
viimeisen vuosisadan, vaan viimeisen vuosituhannen kehittämä ja
muodostama, sen periainekset ovat sitäkin vanhemmat, mutta vasta
viimeisen vuosituhannen vaiheissa nämä ainekset ovat sulautuneet,
muodostuneet ja hioutuneet siksi historialliseksi kokonaisuudeksi,
mikä meillä on edessämme Suomen kansana.

Sen minkä vuosisadat ovat luoneet, ovat viime vuosikymmenet--etenkin
viimeinen--pyrkineet särkemään ja särkemään sisäisessä
harhassa, hetkellisten mielipidekiihkojen sokaisussa. On alettu puhua
Suomen kansasta kahtena kansallisuutena aluksi heikosti,
epämääräisesti ikäänkuin epäröiden, vähitellen yhä
varmemmin, vakuutetummin, lopulta kiistämättömänä tosiasiana.
Onhan Suomessa kaksi kansanainesta: suomen- ja ruotsinkielinen asutus.
Mutta siitä ei tässä kansamme vähittäisessä lohkouttamisessa ole
ollut kysymys. Kysymys on historiallisten olosuhteidemme vuoksi
ruotsia puhuvan yläluokkamme ja suomea puhuvan kansapohjan
vierautumisesta toisestaan. Tämä ikäänkuin maamme ja kansamme
menneisyyden, tähänastisen historiallisen kehityksen itsekielto,
itsemurha on viimeaikaisen traagillisen historiamme traagillisin
vaihe.

Kukaan suomalainen, jolle kansamme sivistyksellinen, sanokaamme
europalainen menneisyys, kansamme viimeisen vuosituhannen historia ja
tämän historian kehitysviivojen eheys ovat kalliita, ei saata
tunnustaa kansallisesti ja sivistyksellisesti terveeksi ja
siunaukselliseksi tätä eristäytymispyrkimystä, joka tietoisena tai
tiedottomana virtauksena yhä väkevämpänä ja hallitsevampana
tulvii poliittisessa yhteiselämässämme ja yhteiskunnallisessa
yleistajunnassamme, ja joka voimastaan saa kiittää vain tilapäisen
kielieron aiheuttamaa optillista näköharhaa.

Tämä eristäytymispyrkimys, joka yhtä väkevästi on lumonnut
pauloihinsa kansamme kummankinkieliset kansalaisryhmät, ei nimittäin
ole historiallisesti eikä kansallisesti mitenkään oikeutettu ja
perusteltu. Suomen ruotsiapuhuva sivistyneistö ja suomalainen
kansapohja eivät vereltään eivätkä historialliselta
kehitykseltään ole eri kansaa. Niin kiinteästi kuin missään
muussa maassakin tahansa kuuluvat meilläkin kansa ja sivistyneistö
yhteen. Minkä ulkonaisen, vahingollisen kielierojuovan
historiallisten olosuhteiden sattuma onkin luonut kansamme sivistyneen
luokan ja kansan välille, sivistyneistömme on kuitenkin
elimellisesti Suomen kansaan kuuluva osa: on suurin piirtein
katsottuna verta sen verestä ja mikäli vierastakin alkuperää,
historiallisen kehityksen kautta sen elimeksi omistettu ja sulanut.


       *       *       *       *       *



KANSA--YKSILÖ--SIVISTYNEISTÖ.


Missään kansassa ei ole veren täydellistä yhteyttä. Kaikkien
nykyisten sivistyskansojen etnillinen kokoonpano ja alkuperä on
varsin kirjava ja epäyhtenäinen. Historiantakaiset, tietojemme
ylettyviltä ulottuvat ajat ovat olleet nähtävästi yhtämittaista
kansamyllerrystä: heimojen alinomaista vaellusta ja siirtyilemistä,
lakkaamatonta veren ja asuinsijojen vaihdosta, eroamista ja
yhtymistä. Tällaisista, rodullisesti varsin sekoittuneista heimoista
ovat nykyaikaiset europalaiset kansallisuudet muodostuneet sulattaen
jatkuvan pitkäaikaisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja
sivistyksellisen yhteiselämän puitteissa nämä ylen monitahkoiset
ainekset nykyisiksi yhtenäisiksi kansallisuusvaltioiksi.--Lienee
vaikeata ratkaista, onko esim. nykyinen Ranskan kansa etnillisesti
katsottava pääasiallisemmin keltiläis-gallialaiseksi vaiko
frankilais-burgundilais-normannilais-germaaniseksi, onko nykyinen
Saksa väkevämmästi germaaninen vaiko slaavilainen vai onko sen
kansallinen pohjaväri saanut voimakkaimman sävynsä ehkä muista
vielä alkuperäisemmistä, nykyiselle tieteelle tuntemattomista
kansa-aineksista tai mikä rotuaines antaa päävärin
englantilaiselle, italialaiselle, espanjalaiselle kansanluonteelle,
joissa kaikissa kansallisuuksissa germaaniset ja keltiläiset ainekset
eri tavoin ja eri määrin ovat sekoittuneet vielä aikaisempiin ja
pohjemmalta vaikuttaviin kansallisiin kanta-aineksiin.

Ja juuri kansan ilmekkäin, toimekkain osa, sen taloudellinen ja
sivistyksellinen ylin kerros on kaikkialla kautta koko historiallisen
ajanjaksonkin ollut yhä jatkuvan muukalaisvirran vaikutuksen
alaisena. Juuri nämä yhteiskunnallisen ja kansallisen sivistyksen
elokkaimmat ja luonnehtivimmat kerrokset sisältävät kaikkialla
runsaasti verrattain hyvinkin myöhäisperäistä kansainvälistä
ainesta. Paitsi sitä lakkaamatta tapahtuvaa ja vuosisatojen kuluessa
hyvinkin merkittävää verenkiertoa, joka sivistyskansojen kesken
juuri näissä yhteiskuntakerroksissa tapahtuu yksityisten
henkilösiirtymisten kautta, mitkä henkilösiirtymiset sangen useassa
tapauksessa merkitsevät uuden sivistyssuvun astumista asianomaisen
kansan henkiselle viljelysmaalle--paitsi tätä säännöllistä
verenuusiutumista, on huomautettava sellaisista joukkotapahtumista
kuin normannilaisten hyökkäys Englantiin, uskonpuhdistuksen
yhteydessä tapahtuneet joukkosiirtymiset, hugenottien karkoitukset
Ranskassa, uskonvainot Espaniassa, palkkasoturilaitoksen aiheuttamat
lukuisat asettumiset uusiin kansallisiin ympäristöihin, juutalaisten
vaellukset, jotka kaikki ovat tuoneet runsaasti uutta vierasta verta
uusiin ympäristöihinsä. Tällaiset uudet, uuteen kansalliseen ja
sivistykselliseen ympäristöön joutuneet suvut sulautuvat
tavallisesti jo toisessa tai ainakin kolmannessa polvessa
jäljettömiin uusiin ympäristöihinsä, haihtuvat siihen kuin sateen
pisara virran vuoluun--ja minkä sitte myöhemmin kuvastelevatkin
kultuuri-ilmiöitä, minkä luovatkin kultuuria, sen kuvastelevat ja
luovat sitä kansallista kultuuria, joka on heidän aineellisen ja
henkisen elämänsä lähtökohtana, aineksena ja toimikehänä.

Jokainen kansa on historiallisen yhteiselämän luoma kokonaisuus,
jonka jokaisessa solussa sykähtelee yhteinen elinhenki. Mikä ero
onkin maan uumeniin uppoavalla juurella, ylväästi, teräksisesti
ilmoihin nousevalla rungolla, huojuvalla, humisevalla lehvistöllä:
saman elimistön ilmestyksiä ne kuitenkin ovat ja sykkivät
yhteisenä samana elämisenpontena. Samaten kansakin. Miten eri
tahoille sen voimat näennäisesti ovatkin suuntautuneet, miten
vieraista, toisistaan etäällä olevista lähteistä sen jäsenet
näyttävätkin imevän elinnesteensä, miten eri näkö-alat niille
avautuvatkin, maan uumenet tai taivasten sinet, yhteisessä työssä
ne kuitenkin työskentelevät, ovat kansansa elämänhengen soluja,
sykkivät, välittävät, virtaavat sen elämää, ovat jokainen
kohdaltaan kaikessaan kansaansa, humiskoot sitte soivana lehvistönä
ilmojen sinessä ja juokoot auringon valoa kansansa elimistöön tai
hiipikööt hentoisina imusuonina mullan pimennossa noutaen
näkymättömässä työssä maan elähyttävät mehut kansansa
suoniin.

Kansa on rodullisen kokoonpanonsa, maantieteellisten- ja
ilmasto-olosuhteittensa, historiallisten vaiheittensa ja
yhteiskunnallisten olojensa yhteis-, vuoro- ja vastavaikutuksien
kehittämä elimistö, joka edelleen on yhtäläisen kehittymis-,
muodostumis- ja vaihtumisprosessin alaisena kuin aikaisemmissakin
vaiheissaan ja kuin mikään muukin elävä elimistö hyvänsä ja
joka alinomaa etsii, saa ja sulattaa uusia aineksia itseensä
elääkseen ja vaurastuakseen. Mikään elävä, kasvava kansa ei ole
sulkeutunut laatuunsa, pysähtynyt itseensä, vaan jokaisella
toimivalla huokosellaan imee se uusia vaikutuksia, uusia aineksia
itseensä: alinomaa virtaa siihen sen omasta rodullisesta juuresta,
sen omalta maantieteelliseltä pohjalta, sitä ympäröivästä, sen
kanssa kosketuksissa olevista lähikansoista, aikakauden
yhteiskunnallisista ja historiallisista virtauksista, hetken
henkisestä ilmakehästä henkisiä ja aineellisia vaikutuksia, jotka
saattavat kansan hengen alinomaiseen hiljaiseen muuttumistilaan.
Mikään kansa ei ole henkisesti eikä aineksellisestikaan itsenäinen
ja alkuperäinen: tuhannet suonet liittävät sen kulloiseenkin
hetkelliseen historialliseen tilanteeseen, ja tuhansilla suonilla on
se kautta historiallisen ja historiantakaisenkin olemassaolonsa juonut
verenvaikutuksia ja sivistysvaikutuksia itseensä siitä
ympäristöstä, johon sen ravintoa hakevat imusuonet vain ovat
jaksaneet ulottua.

Mutta joskaan ei itsenäinen, niin itseänsä kansa silti on,
itseänsä täydellisesti, tulisesti jokainen hetki. Kreikan tuore
raakalaiskansa herää hedelmälliseksi sivistyskansaksi vasta
juotuaan itämaiden sivistyksen itseensä. Tämän kansan henkiset
herätteet, kaikki ne ainekset, joista sen sivistys on rakentunut,
ovat juonnettavissa itämaille, mutta kreikkalainen, tulvivasti,
täyteläästi, jokaista kudosta myöten kreikkalainen on kuitenkin se
sivistys, joka kreikkalaisella pohjalla näistä vieraista aineksista
syntyy.--Englannin hallitsijakansa juontaa kansalliset juurensa yhtä
tukevasti alkuperäiseen brittiläis-keltiläiseen ja roomalaiseen
kuin myöhempään anglilais-saksilaiseen tai skandinaaviseen ja
normannilais-ranskalaiseen alkuperään, ja sen sivistyksen juuret
ovat yhtä syvällä keltiläisessä kuin germaanisessa, romaanisessa
kuin skandinaavisessa maaperässä; henkisen laatunsa ainekset on se
vuosisatain vaihteessa värjännyt vaikutuksilla yhtähyvin
kreikkalaisesta ja roomalaisesta muinaisuudesta kuin kunkin hetken
italialaisesta, espanjalaisesta, ranskalaisesta,
saksalais-hollantilaisesta nykyisyydestäkin, on yhtäläisesti
sulattanut oman henkensä aineksiksi Europan kuin valtamerien
takaistenkin sivistysmaailmain henkiset ilmakehät, nykyiset ja
entiset; mutta huolimatta kaikesta tästä--tai oikeammin juuri
tämän suunnattoman sulattamansa aineksen voimistamana--on Englannin
kansa, Englannin ylpeä hallitsijakansa jokaisena historiallisena
hetkenään, jokaisessa historiallisessa teossaan esiytynyt niin
ilmekkäänä, tulisesti ja tarmokkaasti yhteenkuuluvana
kansayksilönä, että Europan nykyisistä kansoista se
sivistyksellisesti esiytyy kansallisesti eheimpänä ja
yksilöllisimpänä.

Kansa, mikä sen etnillinen kokoonpano lieneekin, mistä se on
saanutkin sivistysvaikutuksensa ja mitä aineellisia ja henkisiä
herätteitä se onkin omakseen sulattanut, on nykyisellä elävällä
hetkellä ja on jokaisena entisenä hetkenään ollut kansallinen
kokonaisuus omine menneisyyksineen, jolle sen nykyisyys on perustunut
ja jolle sen tulevaisuuskin on rakentuva. Kansat ovat kokonaisuuksia,
yksilöitä, joilla on oma kiinteä, mutta kehityksenalainen laatunsa.

       *       *       *       *       *

Tällaisessa elimellisessä, sulattavassa ja omistavassa
kansakokonaisuudessa on erillinen yksilö erikoisine rodullisine tai
kansallisine sukupuineen haihtuva pisara. Rodullinen alkuperä,
sikäli kuin se on vaikuttamassa, ei merkitse yksilölle mitään
hänen kultuurinsa ulkokohtaiseen laatuun tai ainekselliseen
sisältöön nähden, ainoastaan tämän kultuurin henkilökohtaiseen
tarmoon. Se ei merkitse mihinkään erikoiseen määrättyyn
sivistyskokonaisuuteen kuulumista, vaan ainoastaan aivan puhtaasti
yksilöllistä ominaisuutta, taipumusta, jolle ympäristö antaa
aineksen ja sisällön. Yksilö saa uskomattomassa määrässä
henkisen elämänsä suunnan, värin ja sisällön siitä
ympäristöstä, jossa hän elää. Yksilö on täydellisesti kansa-,
yhteiskunta- ja sivistysympäristönsä kuvastus, ase, se väline,
jossa tämän ympäristön sisällys puhkee muodoksi. Yksilön
omaa--polveutukoon se kansan omasta tai vieraasta rodusta--on vain se
hengen intensiteetti, lahjakkuuden mitta, jolla hän yksilölliseltä
kohdaltaan omistaa itseensä ja toteuttaa tämän ympäristönsä
aineellisen ja henkisen sisällön. Yksilön henki liikkuu, kehäilee
ja toteutuu niissä aineksissa, jotka hänen ympäristönsä hänelle
antaa; niistä saa hänen mielikuvituksensa aineensa ja värinsä,
hänen tahtonsa teräksen ja karaisun, hänen lahjakkuutensa
tehtävät ja työkentän.

Rikkainkin, heränneinkin yksilö seisoo aina kansansa pohjalla;
hänen katseensa saattaa kantaa kauas, huimaaviinkin henkisiin
etäisyyksiin ja korkeuksiin, mutta pohja, jolta hän tähystää,
taso, joka määrää hänen näköpiirinsä rajat, on aina se
sivistyksellinen, kansallinen ympäristö, jossa hän elää.--Plato
sameammassa, epävalmiimmassa, henkisesti heräämättömässä
ympäristössä, joka ei olisi antanut hänen työskentelevän
henkensä läpitunkevalle voimalle rikasta aineistoa, laajaa
näköpiiriä, kirkasta, sisäistä viljeltyneisyyttä, olisi kaikilla
yksilöllisillä hengenvoimillaan varustettunakin takertunut vain
joksikin sokkeloiseksi Jakob Böhmeksi, jonka ajatukset
hedelmättömästi olisivat uurrelleet olemisen ongelmallisissa
läpinäkymättömissä syvyyksissä voimatta kirvoittua
vapahtuneeseen ja vapahtavaan, aurinkokatseiseen elämänavaruuden
näkemiseen.

Missä määrin yksilö yksilöllisine lahjakkaisuuksineen ja
taipumuksineen on sivuseikka kansallisessa kokonaisuudessa,
historiallinen, yhteiskunnallinen ja kansallisrodullinen
ympäristökokonaisuus ratkaiseva pääasia, sen osoittaa elävästi
henkisten voima- ja kukoistuskausien esiintyminen jossakin kansassa.
Todennäköisesti on tässä kansassa suurin piirtein katsottuna aina
piillyt sama määrä yksilöllistä lahjakkuutta, yksilöllisiä
henkisiä mahdollisuuksia, luovia voimayksilöitä, mutta nukkuvina
vuosisatoina on tämä yksilöllinen lahjakkuus uinunut kuin itseään
tajuamatta kansan sielun verhossa. Lahjakkaat, lahjakkaimmatkin
yksilöt ovat vaeltaneet yksilöllisen elämänsä tulematta tajuntaan
niistä hengenvoimista, jotka ovat olleet heidän olentoonsa
kätkettyinä; he ovat yksilöinä haihtuneet ja lahonneet kuin
siemen, joka ei ole joutunut mullan kätköön. Mutta ainoastaan
yksilöinä he siten tehottomina häviävät, mahdollisuuksina
pysyvät he yhä läsnä kansansa henkisessä voimakokonaisuudessa.
Kun vihdoinkin sattuu historiallinen tilanne, jolloin kansalla on
käyttötilaisuus näillekin tähän asti ponnettomina häilyneille
voimille, sukeltavat ne odottamatta esille jonkun Napoleonin, jonkun
Shakespearen huikaisevana haahmona näennäisesti kuin yksilöllisen
lahjakkuuden ja itsetehon lihaksitulona, todellisuudessa kuitenkin
aina vain kulloisenkin kansallisen voima-aallon ylimpänä,
heijastavimpana huippuna. Ellei tilanne, heidän yksilöllisten
lahjojensa suunnassa kulkeva kansallinen voima-aalto olisi heitä
vyöryttänyt esiin, olisi Napoleon kuollut eläkkeellä olevana
ranskalaisena everstiluutnanttina Ajacciossa ja Shakespeare
kunnioitettuna porvarina Stratford-on-Avonissa, ja heidän muistonsa,
jossa heidän loistokkaat kansansa nyt näkevät kansallisen henkensä
loistavimman ilmestyksen, lepäisi ikuisen unhotuksen povessa niin
monen muun ehkä heidän vertaisensa, varjoon jääneen henkisen
suurmiehen muiston rinnalla.

Yksilöllinen hengentarmo on vain kansan ase, se uinuu kätkettynä
mahdollisuutena kansan henkisessä elimistössä, muodostaa toisten
kaltaistensa kanssa ikäänkuin kansan henkisen voimasäiliön,
tarmopatouman, ja otollisena hetkenä vasta, milloin tilanne juuri sen
lahjoja kaipaa--olkoon tämä hetki nyt, olkoon vasta vuosisadan
takana--kirpoaa, sinkoaa se henkensä tehossa esiin ja muuttuu tekonsa
loistossa näkyväksi kuten pimeyden vaipassa piillyt saari, johon
valonsäteet yhtäkkiä sattuvat.

Eikä kansa tätä asetta tarvitessaan, katso tämän aseen
alkuperää. Napoleonin, korsikalaisen se suistaa ranskalaisen
kunnian, sota- ja seikkailuhengen, loisteliaan, näkyvän toimitarmon
säihkyvimmäksi edustajaksi. Bellmanin, saksalaisperäisen se
soinnuttaa eräiden ruotsalaisessa kansanluonteessa piileväin
tunnelmallisten, surumielisesti iloittelevien ja vallattomien
mielialojen herkimmäksi laulavimmaksi ilmestykseksi. Larin-Kyöstin,
täysverisen ruotsalaisen, se sävyttää ja mielikuvituksellisesti
ravitsee aidoimman hämäläisen luonnon ja kansanluonteen, vaistoisan
korpimystiikan ja verevän kansanhuumorin herkäksi tulkiksi ja
kuvastajaksi.

Yksilöllisessä nerossa on kuitenkin aina säkene itsevoimaista
aurinkoa. Se on valonlähde, joka kyllä on sidottu ympäristöönsä,
riippuu tästä ympäristöstään, mutta joka myöskin valaisee
tätä ympäristöään. Se kirpoaa ja vaikuttaa kansallisen
sivistyksen pohjalta, on tämän pohjan liikkeiden läike, on kansan
elinponnen kärki. Mutta yksilön omaa, hänen omasta verestään,
hänen perityn henkisen ja aineellisen laatunsa kudoksista noudettua
on kuitenkin se kiihkeys ja tarmo, jolla hän suorittaa ympäristön
ja olosuhteitten hänelle antaman teon. Kansa antaa hänelle
tehtävän, määrää hänen elintehtävänsä sisällön, mutta
yksilönä, hänen vereensä ja tuntemisen mahtiinsa kätketyillä
voimilla hän tekonsa suorittaa.

       *       *       *       *       *

Sivistyneistö yhtenäisenä kokonaisuutena katsottuna on sensijaan
kaikessa sitä kansaympäristöä, jonka pintakerrosta se on. Se on
kansan luuta ja lihaa, on kansan tietoisa osa, se elin, jossa kansan
henkinen kypsyys kirpoaa toimivaksi.

Kulloinenkin sivistystaso, aineellisen ja henkisen kultuurin summa on
ikäänkuin yhteenveto kansan historiallisen työn, vuosisatoja
kestäneen, sukupolvi sukupolvelta perityn luomisen tuloksista. Siinä
on kerrostuma kerrostumalta läsnä kaikki se pysyvä aineellinen ja
henkinen saavutus, minkä kansa on elämästä voinut irroittaa
pysyvään, jäävään muotoon. Tämän sivistyspääoman näkyvänä
kannattajana, hoitajana on kansallisen kehityksen ylin kerros, se
pintakerros, jonka historian virtaukset, tapahtumien sattuma, useasti
oma kuntokin ovat vyöryttäneet kansallisen kehityksen huipulle ja
huipuksi; mutta se on vain tämän sivistysperinnön kannattaja,
hoitaja, edustaja, ei sen luoja, omistaja. Kuten veden pintakalvo ei
itsessään ole sen vesimäärän kokonaisuus, jonka näkyvänä
rajaviivana se päilyilee--on vain tämän vesimäärän
ulottuvaisuuden ulkonainen raja, joka on alinomaisessa
hengittävässä, nousevassa tai laskevassa liikunnossa, sikäli kuin
sen kätkössä oleva, sitä kannattava vesimäärä paisuu tai
laskee--samaten ei kansan ylin kerroskaan, se, jossa kansan
sivistyspatouma ilmestyy toimivana, näkyvänä, ole itsessään muuta
kuin kansan sivistystason näkyvä rajaviiva, pinta, joka hengittää,
nousee ja laskee kansan hetkellisen voimarikkauden noustessa tai
laskiessa.

Kansan ylin kerros, se kerros, jossa kerätty henkinen rikkaus herää
toimivaksi, jossa unhotukseen vaipuneiden sukupolvien ja nykyisen
näkymättömissä työskentelevän kansapohjan yhteinen henkinen ja
aineellinen voimasäästö kuin polttopisteessään sykähtelee ja
kukoistaa puhjeten voiman kukkurassaan itsenäisiksi hengen
teoiksikin, kuuluu yhtä kiinteästi ja välittömästi kansaan kuin
mikä salaisin, pohjaisin solu hyvänsä kansaelimistössä; on
voimassaan kansansa voimaa, teoissaan kansansa tekoja, loistossaan
kansansa loistoa, kukoistuksessaan kansansa kukoistusta. Älköön
ylpeilkö kukan terä heloittavuudestaan, ikäänkuin olisi sen
värien herkeä loisto sen omaa luomaa: tuhansin tiehykkein on se
liitetty lehvien ja rungon salaiseen elämään, juurien uupumattomaan
työhön maan ikuisessa hedelmällisessä viileydessä, niitä
tiehykkeitä myöten ovat ilmojen siniriemu ja maan sykkivä
väkevyyden punerrus imeytyneet sen kupuun: vamma juureen tai haava
runkoon ja kukkasen poskelle leviää kuoleman valjuus ja hedelmä
surkastuu ennenkuin se on muodostunutkaan.

Kansan toimiva kerros, aineellinen ja henkinen ylimystö, luova ja
nauttiva, aineellisen vaurauden ja henkisen tietoisuuden
päivänvaloon noussut ja siinä elävä pintakerros on kansan kaiken
aineellisen saavutuksen ja henkisen sivistysperinnön sekä ilmestys
että vaalija. Siinä on läsnä se henkinen tarmo, jonka väistyneet
sukupolvet ovat jaksaneet herättää, viljellä toimivaksi
itsetiedottomasta kansasielusta; siinä on läsnä se elämäntapojen,
elämäntunnon, elämänkaipuun hioutuminen, herkistyminen ja
hienostuminen, joka polvi polvelta on virittynyt kansassa ja viljelty
eläväksi yhteisomaisuudeksi jäyhän, karun elämän kamarasta;
sillä on käytettävinään kaikki se aineellinen vauraus, joka
kansan kaikkien menneitten ja nykyisten sukupolvien uuraan yhteistyön
ylijäämänä on muodostunut vapaaksi, irralliseksi
kansallisvarallisuudeksi. Kaikestaan on tämä kerros velassa
kansalle, kansan kaikelle menneisyydelle ja sen koko nykyisyydelle: on
velassa aineellisesta vauraudestaan, on velassa henkisestä
luomistarmostaan ja -vapaudestaan, on velassa elämäntuntojensa ja
-vaatimustensa hienoudesta ja herkistymisestä, siitä henkisen
näköpiirin avaruudestakin ja vapaudesta, joka sillä kansansa
henkisen perinnön huipulla seisten on koko ihmiskunnan henkiseen
viljelykseen.


       *       *       *       *       *



SUOMEN SIVISTYNEISTÖ JA KANSALLINEN KOKONAISUUS.


Niin kiinteästi ja välittömästi kuin missään muuallakin, on
Suomessakin sivistyneistö kansan henkisen tason näkyvä muoto.
Suomenkin sivistyneistö on kunakin historiamme hetkenä edustanut
sitä saavutusta, johon Suomen henkinen viljelys kulloinkin on
kypsynyt ja kohonnut. Suomen suomalaisesta kansapohjasta on se
määräävältä, värittävältä, sävyttävältä
enemmistöltään noussut; mikäli siinä on vierastakin verta, on
tämä veri kunakin ajankohtana sulautunut kansallisen sivistyneistön
vallitsevaan suomalaiseen kanta-aineistoon vain rikastuttaen,
monipuolistuttaen, henkisesti ja verellisesti elävöittäen sitä,
mutta sen kansallista laatua ratkaisevasti muuttamatta. Suomenkin
aineellinen ja henkinen ylin kerros on vain Suomen kansan
päiväpuolikerrosta, se kansallinen kerrostuma, johon viljelyksen
elähyttävät säteet ovat sattuneet ja joka sen alla ja kätkössä
elävien ja tykkivien voimien ja mehujen väkevöittämänä on
saavuttamassaan auringonvalossa puhjennut kukkaan ja hedelmänkantoon.

Suomenkin sivistyneistö on kansansa historiallisen kehityksen,
suomalaisen kansallisen viljelyksen sekä tulos että ase; se on sekä
kansansa saavutetun aineellisen ja henkisen viljelyksen näkyvä
ilmestys että myöskin se elin, jonka avulla kansa taistelee itsensä
yhä elävämpään itsetietoon, yhä syvempään, herkempään
viljelykseen.

Tässä, että sivistyneistö välittömästi on sekä kansansa
sivistystyön saavutus että kansansa tulevaisen sivistystyön ase, ei
merkitse mitään se, jos erikoisten historiallisten olosuhteitten
vuoksi tämä sivistyneistö on joutunut kielellisesti irroittautumaan
varsinaisesta kansasta, omasta kansastaan. Silti on tämä
sivistyneistö kaikessaan kansansa vuosisataisen viljelystyön
saavutus ja kannattaja, ja silti lepää tällä sivistyneistöllä
olemisen velkana velvollisuus olla tämän oman kansansa
sivistyselimenä.--Jos Suomessa erikoiset historialliset olosuhteet
ovat vuosisatojen kuluessa kehittäneet yläluokkamme
ruotsinkieliseksi, ei tämä vielä merkitse sitä, että
yläluokkamme silti olisi vaihtunut kansallisuudeltaan toiseksi kuin
mitä se itsessään on: yhä se silti pysyy vereltään pääasiassa
suomalaisena ja--mikä ratkaisee--yhä se silti on Suomen kansan
historiallisen kehityksen tulos. Ruotsinkielisenäkään se ei syki
Ruotsin kansan verta, eikä se viljelys, jonka povelta se on
puhjennut, josta se on imenyt ja edelleen imee mehunsa ja aineksensa,
josta se on saanut sekä olemisensa sisällön että muodon, ole
Ruotsin kansan vuosisataisen työn ponnistuksesta ilmoille puserrettu.
Suomalainen on yläluokkamme vereltään ja--mikäli se edustaa ja
sisältää aineellista ja henkistä viljelystä--on se viljelys
suomalaisen vaivannäön, suomalaisen ponnistuksen elämän kovasta
kamarasta esille taistelemaa. Yläluokallamme on olemisen ja
esiytymisen ehtona ja edellytyksenä kaikki se uuras,
näkymättömissä tapahtunut viljelystyö, jonka Suomen kansan
menneet ja nykyiset sukupolvet ovat vuosisatojen vaiheissa
suorittaneet ja nykyhetkellä suorittavat: se on suomalaisen työn
näkyvä tulos, suomalaisessa veressä, suomalaisessa maaperässä,
suomalaisessa historiassa ovat sen kaikki juuret.

Mikäli alkuperä velvoittaa, mikäli kukaston elinvelvollisuutena,
olemisentehtävänä on kantaa sen elimistön hedelmää, jonka
povella se on puhjennut, jonka juurien, solujen tietä se imee
elämänsä mehun ja jossa yksin sillä on olemisensa, elämänsä ja
kukoistuksensa, sikäli on Suomenkin sivistyneistöllä
olemisenvelvollisuutena--tai paremmin vielä olemisen oikeutena ja
olemisen toteuttamisena--velvollisuus olla kansansa sivistyksen, ei
ainoastaan ilmestys ja tulos, vaan myöskin tekijä.

Suomalaisen kansallisen sivistyksen suurin vamma onkin siinä, että
kielen juopa on joutunut eroittamaan toisistaan varsinaisen kansan ja
sen sivistyneistön, jonka vuosisatainen viljelystyö on tästä
kansasta kamppaillut ja kehittänyt esille. Tämä kielen juopa on
puolella ja toisella aiheuttanut sen harhatunnon kuin olisi tämän
kielieron takana olemassa todellinen kansallinenkin ero, kuin
edustaisi ruotsinkielinen sivistyneistömme vierashenkistä
sivistystä, jonka siteistä suomalaisen kansasielun on vapauduttava
löytääkseen oman todellisen itsensä, ja kuin olisi suomalainen
kansapohja toista vierasta rotua, jonka vereen ja vaistoihin ei voi
istua se viljelys, jonka edustajaksi ruotsinkielinen yläluokkamme
itsensä katsoo. Tämä harhatunto on aikojen kuluessa ja olojen
vaikutuksesta päässyt syöpymään yhä syvemmälle yleiseen
tietoisuuteen, ja uhkaa se kestävänä mielialavirtauksena
lopullisesti todella lohkoa kansamme sivistyksellisesti eri ryhmiksi.
Varsinkin viime aikoina ovat nämä eri tolille joutumisen oireet
aivan ahdistavassa määrässä kasvaneet ja muuttuneet
itsetietoisiksi ja päämäärästään selviksi.

       *       *       *       *       *

Tätä vierauden tuntoa on tehostamassa ja kiihdyttämässä se
ilmeinen erilaisuus, joka todella kyllä on vallitsemassa vanhan
ruotsinkielisen sivistyneistömme ja muodostumassa olevan nuoren
suomenkielisen sivistyneistön yksilöllisten laatupiirteiden
välillä.

Toisaalla vanha perinnäiskultuuri: sen joustavampi muotovalmius,
hiotumpi älyllisyys ja herkempi yksilöllinen viljely, joka varustaa
jokaisen jäsenensä sekä valmiimmalla hengen notkeudella että
keskitetyllä, tiiviillä, iskevällä asiallisuudella; toisaalla
nuori, vielä alullaan ja muodostumassa oleva kultuuri: sen
muodollinen epävalmius, hapuileva ylimalkaisuus, löyhä, vähän
pintapuolinen, ja epäasiallinen aatteellisuus, jonka kehässä
yksilö ei vielä voi valmiina perintönä saada sitä hengen
viljelystä, terästystä ja tiivistystä, minkä vasta
perinnäissivistys, vanhalla kultuurilla ladattu ilmakehä voi
antaa--nämä molemmat ovat toisiinsa verrattuina käsitetyt, ei eri
kultuuritason, jota ne ovat, vaan eri kansallisuuspohjan, eri rodun
tuntomerkkeinä.

Täten aiheutunutta henkisen vierautumisen tuntoa on vielä lisäksi
ollut tehostamassa eräs toinenkin historiallisten olosuhteittemme
luoma laatupiirre ruotsinkielisessä sivistyneistössämme.
Ruotsinkielinen sivistyksemme ja ruotsinkielinen sivistyneistömme on
historiallisista syistä etupäässä muodostunut
länsisuomalais-hämäläisellä maaperällä ja pohjalla ja kantaa
edelleen vahvasti tämän alkuperäisen pohjansa laatuominaisuuksia.

On nimittäin olemassa varsin tuntuva laatuero itäsuomalaisen ja
länsisuomalaisen kansanluonteen välillä. Tämä laatuero johtunee
useastakin samaan suuntaan vaikuttavasta asianhaarasta.
Länsisuomalais-hämäläisen asutuksen raja, joka yleispiirteisesti
määritellen kulkee Kyminjoen laaksoa ja Päijännettä pitkin
taipuen Päijänteen pohjoispäästä Pohjanlahtea kohden, on samalla
myöskin maamme vanhemman ja vankemman maanviljelysalueen raja, ja
värjännee jo tämä vakiintuneemman maanviljelyskultuurin tanakka
vauraampi asettuneisuus kansanluonnetta tällä alueella.
Länsisuomalais-hämäläinen ja savolais-karjalainen kansanluonne
ovat voineet saada eroavat vivahduksensa osaksi juuri tästä
aineellisen kultuurin vanhemmuudesta tai nuoremmuudesta--toisaalta
vanhemmasta, juurtuneemmasta yhteiskunnallisesta viljeltymisestä,
yhteiselämän juuriin pureutuneemmasta elämäntottumusten
muokkautumisesta, toisaalta nuoremmasta, vielä hataraksi ja
sulautumattomaksi jääneestä, epävalmiimmasta sivistys- ja
muokkaustyöstä.

Mutta mahdollisuuksien ulkopuolella ei myöskään ole varsin
huomattavakin veren ja rodun erivivahteisuus näiden kansamme kahden
pääryhmän välillä. Edellytettynä kuten eräät kieli- ja
esihistorialliset seikat antanevat aihetta olettamaan, että
länsisuomalais-hämäläiset ovat saapuneet maahamme Virosta,
savolais-karjalaiset taas idästä ja kaakosta, niin ovat
länsisuomalaiset sekä aikaisemmilla että nykyisillä
asuinsijoillaan joutuneet monipuolisiin, elokkaisiin ja kestäviin
kosketuksiin germaanisten kansanheimojen kanssa, kun taas
savolais-karjalaiset ovat olleet yhtä eloisan ja kestävän
vaikutuksen alaisina slaavilaiselta taholta. Länsisuomalaisen
kansa-aineksemme sekä verellistä että sivistyksellistä
germaanistumista jo historiantakaisina aikoina tehostaa vielä se
seikka, että uudemman esihistoriallisen tutkimuksen mukaan nykyisen
länsisuomalaisten asuma-alueen pohja-asutus on ollut germaaninen,
joka nähtävästi rauhallista tietä vähitellen on sulautunut
tulokkaisiin. Kun vielä ottaa huomioon varsinaisen historiallisen
ajan tapahtumat, jolloin länsisuomalainen asutus jatkuvasti on
sulattanut itseensä runsaasti ruotsalaista rannikkoasutusta, samalla
kuin itäiset kansaheimomme alinomaisten sotien ja niiden seurauksien
vuoksi tuontuostakin ovat saaneet vahvoja venäläisiä veriannoksia
sulatettavikseen, niin lienee oikeutettu väittämään, että
länsisuomalaishämäläinen heimo on vahvasti germaanisesti
väritetty, kun taas itäsuomalaisessa laatusävyssä kuvastelee
melkoisesti slaavilaisia luonnepiirteitä.

Ero itä- ja länsisuomalaisen kansanluonteen laatusävyssä onkin
jotenkin sama kuin on ero slaavilaisten ja germaanisten
yleispiirteisten luonnesävyjen välillä: toisaalla verrattain avoin
herttainen elokkuus ja välittömyys, toisaalla jäyhempi, karumpi
sulkeutuneisuus. Itäsuomalaisissa henkisesti liukuvampaa,
antoisampaa, mutta höllempää valmiutta, syttyvää, mutta
ylimalkaista innostelua ja harrastelua, juoksevaa sanavalmiutta ja
-vuolautta, kun on kysymyksessä yleinen suuntailu ja ylimalkainen
periaatteilu, mutta laimea, mieto, herpoutuva tartunta silloin, kun on
kysymyksessä kouraisu asialliseen, henkiseen tai aineelliseen
todellisuuteen ja tämän arkisen todellisuuden kärsivällinen
muodostaminen tahtovan mielikuvituksen mukaan.
Länsisuomalais-hämäläisissä taas henkisesti niukempi ja karumpi,
näköään vaatimattomampi, mutta todellisempi, koottu, kohdistuva ja
tarmokas hengenlaatu, sisäänpäinkääntynyt, niin sanoakseni
asialliseen täsmällisyyteen sitoutuva mielikuvitus, juro, tiukka,
sanojen ja liikkeiden liioittelua välttävä, melkein askeettisesti
kuivakiskoinen ja koruton asiallisuus.--Kirjallisuudessammekin näkee
tämän laatueron kuvastelua, ja edustaa siinä laulavaa, liukuvaa,
väljää karjalaisuutta elävimmästi ja loistoisimman Kalevala, kun
taas miehisesti järeämmän, yksilöllisesti hehkutetumman
länsisuomalais-hämäläisen laatusävyn suurimpina muistomerkkeinä
kirjallisuudessamme ovat Raamatun käännös [ja Aleksis Kiven runous.]

Tämä luonnesävyjen ero on jokaiselle kansallista elämäämme
myötäelävälle kiistämätön. Onpa tämä vastakohtaisuus niin
tuntuva, että melkein yksilöä myöten voi päätellä, kummanko
heimon katsomustavat ja tunnesävy asianomaista henkilöä
vallitsevat, ja että koko julkisessa yhteiselämässämme voisi
vainuta ja seurata itä- ja länsisuomalaisten mielialasuuntien ja
-virtailujen vuorottelevaa voitollepääsyä.

Nyt on--kuten jo huomautin--vanha ruotsinkielinen sivistyksemme
ratkaisevassa määrässä muodostunut
länsisuomalais-hämäläisellä maaperällä ja pohjalla ja kantaa
edelleen vahvasti tämän alkuperänsä väriä, samalla kuin uusi
nouseva suomenkielinen sivistys melkein liika hallitsevasti on
perinyt määrääviä laatupiirteitä ja väriä
savolais-karjalaiselta henkipohjalta. Sitenpä joutuu näiden kansamme
kahden pohjalaadun eroavaisuus ja sen aiheuttama vieroksuva
suhtautuminen vielä tehostamaan jo erikielisyyden synnyttämää
juopaa kummankin sivistyneistömme välillä ja yhä vahvistamaan
sitä harhakäsitystä, että ruotsinkielisen sivistyneistömme muka
kansallisesti vieraana on vieroksuttava Suomen kansaakin.

Sivistystasojen kehitysero ja eri heimoilta peritty luonnesävyn ero
ovat yhtyneinä tilapäisten historiallisten olosuhteiden aiheuttamaan
kielieroon virittäneet ja juurruttaneet kummallakin puolella mieliin
sen, näissä olosuhteissa läheisen ja luonnollisen vaistoharhan,
että erikieliset sivistyksemme muka edustaisivat myöskin eri
kansallisia ja rodullisia hengenlaatuja, että ruotsinkielinen
sivistyksemme olisi laadultaankin meille aivan vieras muodostuma,
josta eroittautuminen on kansallisen suomalaisen sivistyksen elinehto,
ja että ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme eristäytyminen
suomalaisesta yhteiselämästä merkitsisi tämän sivistyneistön
heräämistä ja selkeytymistä omaan kansallisrodulliseen
itsetajuntaan.

Mutta miten luonnollinen ja selitettävä tämä vaistoharha onkin,
niin vaarallinen ja tuhoisa se silti on kansallisen sivistyksemme
kokonaisuudelle: tuhoisa kansalliselle sivistyksellemme
kokonaisuudessaan, vielä tuhoisampi kummallekin niistä ryhmistä
erikseen, jotka nyt näiden kiistämättömien, mutta kuitenkin
ainoastaan näennäisten luulosyiden sokaisemina pyrkivät erilleen
toisistaan. Niin totta kuin kukka kuoleutuu, jos se irroitetaan
varrestaan, ja niin totta kuin juuren on vaikea uudestaan versota, jos
siltä sen varsi katkotaan, niin totta vuotaa kuiville jalointa Suomen
verta, jos se, minkä vuosisatainen yhteinen kasvaminen on luonut,
viilletään toisestaan irti. Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö ei
surkastumatta voi tätä eroittumista, tätä kansallisesti
juurettomaksi joutumista kestää, ja kipeän, vaikean, vaikk'ei aivan
yhtä korvaamattoman vamman saa Suomen suomalainen kansapohjakin
kestää, jos siltä menee kansallisesti menetyksiin se korkeamman
henkisen viljelyksen ase, jonka sukupolvien ja vuosisatojen työ sille
oli valmiiksi hionut.


       *       *       *       *       *



II

RUOTSINKIELINEN SIVISTYKSEMME JA RUOTSINKIELINEN SIVISTYNEISTÖ



       *       *       *       *       *



KANSALLINEN POLVEUTUMINEN.


Kielipoliittisessa taistelussamme nykyään esiytyvä pyrkimys
käsittää erikieliset kansalaisryhmämme vereltään eri rotuisiksi
perustuu siis eräänlaatuiseen näköharhaan. Historiallisten
olosuhteiden luoma kieliero, sivistyksen vanhemmuuden aiheuttama
kehitystasoero, verrannollisesti runsaampi verellinen ja
traditionellinen pohjautuminen länsisuomalais-hämäläiseen
kansapohjaan ja -laatuun yhtyneenä jonkinvertaiseen--vaikka luultua
paljoa vähäisempään--veren vierauteen vain ovat ne rajaviivat,
jotka eroittavat ruotsinkielisen sivistyneistömme nuoremmasta
suomenkielisestä sivistyneistöstä ja jotka väärintajuttuina ja
väärintulkittuina tunnevaikuttimina ovat tehostaneet näiden
erikielisten kansalaisryhmiemme vierautumista toisistaan siinä
määrin, että harhautunut ja harkitsematon yleistajunta on johtunut
antamaan näille tilapäisille ja pinnallisille laatueroille jopa
ratkaisevan rotueron sisällön ja merkityksen.

       *       *       *       *       *

Jos olisi mahdollista laatia seikkaperäinen sukutilasto
sivistyneistömme polveutumisesta, kävisi siitä epäilemättä
varsin selvästi ja vakuuttavasti ilmi tämän sivistyneistön
vallitseva suomalaisuus. Tietysti on tämä sivistyneistö sulattanut
itseensä tuntuvat määrät ruotsalaista ja muutakin kansainvälistä
ainesta, mutta kanta-ainekseltaan on se kuitenkin aina ollut ja
pysynyt suomalaisena.

Läheinen valtiollinen yhteytemme Ruotsin kanssa on aiheuttanut
kummankinpuolisen vilkkaan virkamies- ja sotilassukujen vaihdon.
Keskiaikainen vilkas hansakauppa ajoiksi puolittain saksalaistutti
kaupunkimme. Lukuisten sotain aiheuttama kestävä
palkkasoturijärjestelmä ja muut olosuhteet ovat kuten Ruotsiinkin
vetäneet tänne meillekin aikojen kuluessa runsaitakin
tulokasmääriä, joista useat valta- ja sivistyssukumme polveutuvat.
Varsinkin saksalaista ainesta on Saksasta ja Itämerenmaakunnista
saapunut tänne niin runsaasti, että meillä polveutuu jopa
useampikin valtasuku saksalaisesta kuin alkuperäisesti ruotsalaisesta
kantaisästä.

Mutta on huomattava ensinnäkin, että nämä tulokkaat ovat saapuneet
maahamme varsin pitkänä, useamman vuosisadan kestävänä
ajanjaksona, että ne eivät koskaan ole saapuneet niin tiheinä
ryhminä, että ne hetkellisestikään olisivat saavuttaneet
henkisesti vallitsevaa asemaa yhteiskunnassamme, vaan että ne ovat
saapuneet siten yksitellen, tilapäisesti ja vähitellen, että
kunakin ajankohtana uudet suvut aina täydellisesti ovat ennättäneet
sulautua jo olevan kansallisen ympäristön pohjalle,
naturaliseerautua historiallisesti ja kansallisesti suomalaiseen
sivistyskehään tuoden ainoastaan uusia aineksia, uutta
kehitysvirikettä siihen, verestäen sitä, mutta mitenkään
ratkaisevammasti sen sisäistä suuntaa ja laatua muuttamatta.
Suomalainen kansallisuus on jokaisena ajankohtana tasaisesti ja
vaikeudetta jaksanut siinä määrin sulattaa nämä uudet ainekset
historialliseen ja sivistykselliseen kokonaisuuteensa, että nämä
uudetkin sulatetut ainekset jo vuorostaan ovat myöhäisempiin
tulokkaisiin nähden välittömästi ja ehdottomasti kuuluneet siihen
sulattavaan kansalliseen pohja-aineistoon, jonka helmaan nämä
myöhäisemmät tulokkaatkin taas vuorostaan jäljettömästi
haihtuvat.

Vielä on otettava huomioon, että tänne saapuneista tulokkaista
todennäköisesti enimmät ovat vasta täällä, suomalaisessa
ympäristössä perustaneet perheen ja että sukujen myöhempipolviset
jälkeläiset--lukuunottamatta avioliittoja tällaisten tulokassukujen
omassa kehässä--runsaasti ovat joutuneet perustamaan avioliittoja
puhtaasti suomalaisenkin ympäristön pohjalle, joten vierasperäisten
sukujemmekin vierasverisyys täten jatkuvasti ja kestävästi on
joutunut ohenemaan ja kulumaan, ja että tällä vierasverisyydellä
lopulta on enää vain historiallista, mutta ei sanottavaa
kansallisrodullista merkitystä.

Sukujen alkuperää ratkaistaessa on myöskin otettava lukuun sekin
seikka, että sukujen alkuperän määritteleminen monessa tapauksessa
on suoritettava hyvin epäiltävien sukutarinain perustuksella. Varsin
usein saattaa puhtaasti kotimainenkin suku tällaisten sukutarinain
valossa esiintyä vieraana. On nimittäin aina ja kaikissa oloissa
ollut kiehtova eksoottisuutensa vieraalla alkuperällä, ja
mielellään vaippaa arkisinkin sielu viattomalla runollisella
itsekultauksella alkuperänsä siihen vaatimattomaankin romantiikan
heijastukseen, jonka jossakin suhteessa epätavallinen ja poikkeava
polveutuminen voi antaa. Kun norjalainen poroporvari, jolla ei ole
muutakaan häikäisevämpää sukupuuta esitettävänään, kuitenkin
tahtoo saada jotakin romantiikan heijettä, jotakin taikaisen
demoonisuuden vilettä vereensä ja sukuperäänsä, tarinoi hän
heikkona hetkenään mielihyväisesti jostakin esi-isästään, jonka
suonissa on juossut pisara suomalaista tai lappalaista verta. Ja yhtä
herkällä runollisella luomiskyvyllä unelmoi jokin kuopiontakainen
Asikainen savolaissuoniinsa puhdasta Asa-verta jostakin
epämääräisen muistotarinan haamuttelemasta kanta-isästä--tekee
tämän silläkin uhalla, että kerran johtelemiseen johduttua suku
tulee juonnetuksi hamaan kantaisään »asinukseen» asti.--Senpä
vuoksi lienevät ne suvut, joiden alkuperästä tiedot ovat
epämääräiset tai ristiriitaiset, useimmissa tapauksissa
oletettavat kotimaisiksi.

Jos alkaisi päätellä sivistyneistömme yleistä
kansallisperäisyyttä sukutieteellisen kirjallisuutemme antamien
tietojen perustuksella, johtaisi sekin menetelmä osaksi vääriin
päätelmiin. Tässä kirjallisuudessa joutuu nimittäin
sivistyneistömme vieras alkuperä esiytymään tuntuvasti
korostetumpana, kuin minä se esiintyisi, jos olisi käytettävissä
laajempi aineisto. Eri sukukirjoissamme käsitellään ainoastaan
aatelistoamme ja ilmekkäimpiä sivistyssukujamme, kun taas
sivistyneistön määräävän kokonaisuuden meillä kuten muuallakin
muodostaa sankka, keskipinnan tasoon ja nimettömyyteen verhoutuva
sukumetsä. Nyt ovat tulokkaat irrallisen, elokkaan alotetarmonsa,
seikkailevan ennakkoluulottomuutensa--sekä henkisen että aineellisen
varallisuutensa niin sanoakseni käteisyyden ja käytettävyyden
vuoksi--kaikkialla ja kaikissakin olosuhteissa etupäässä liittyneet
kulloisenkin uuden ympäristönsä toimivaan intelligensiin, sen
elokkaimpaan ja esiintyvimpään kerrokseen. Siten etenkin meillä,
jossa tulokkaat säännöllisesti ovat tulleet paljoa
kehittyneemmistä oloista vielä verrattain alkuperäiseen,
viljelemättömään ympäristöön ja siten jo sinään taitoineen ja
tietoineen joutuneet sivistystekijöiksi uudessa ympäristössään
saavuttaen täten aineellisen vaurauden ja yhteiskunnallisen aseman,
joka on helpoittanut heidän jälkeläisilleenkin tällä
saavutetulla, näkyvällä yhteiskuntatasolla
säilymisen.--Sivistyneistö kokonaisuudessaan--myöskin vähemmän
ilmekkäät ja etualalle päässeet, keskipinnan varjoon painautuneet
suvut lukuunotettuina--on kaiken todennäköisyyden perustuksella
ollut vielä tuntuvasti suomalaisempi kuin mitä näkyvimmistä
sivistyssuvuista tehdyt johtopäätökset oikeuttavat
päättelemään. Ja tämä hallitsevasti suomalainen
yläluokka-kokonaisuus on kuitenkin kautta kaiken historiallisen
kehityksemme ollut sinä ainesmerenä, jolla alkuperäisesti puhtaasti
vieraatkin suvut ovat pitkäaikaisessa, useampipolvisessa
oleskelussaan tässä maassa joutuneet verestämään itsensä ja
vähitellen monessa polvessa tapahtuneiden avioliittojen jälkeen
kansallisesti ja verellisestikin liittymään ja sulamaan uuteen
elämänympäristöönsä.

Nämä kaikki asianhaarat lukuunotettuina, voinee suurin piirtein
katsoen väittää, että sivistynyt yläluokkamme 1800-luvun
keskivaiheilla täydellisestä ruotsinkielisyydestään huolimatta
kansallisesti oli hallitsevassa määrässä suomalaista, ja että se
verellisesti kuten sivistyksellisestikin oli Suomen kansaa.


       *       *       *       *       *



SIVISTYKSELLINEN ERISTÄYTYMINEN--ERIKOISTUMINEN--RAPPEUTUMINEN.


Terve henkinen ja aineellinen elämä tarvitsee kansallisen
kokonaisuuden taustan, eikä keinotekoista, sepitettyä kansallista
taustaa, väkivalloin sellaiseksi järkeiltyä, vaan luonnollisen
välittömän kansallisen maaperän, pohjan, johon se upottaa
juurensa, josta se imee mehunsa ja verensä, joka hetkellisen
elämänuudistumisensa. Se tarvitsee elääkseen ja kukoistaakseen
kansallisuuden kätkevän, kostuttavan, hedelmällisen mullan
juurilleen, tarvitsee huokuvan ja henkivän, auringon ja kosteuden
hedelmällisyydellä kyllästetyn kansallisen ilmakehän
lehvistölleen.

Kun nyt ruotsinkielinen sivistyneistömme, huolimatta kansallisesta ja
sivistyksellisestä pohjautumisestaan Suomen kansaan, antaa vallan
hetkellisille mielialakiihkoiluilleen ja tilapäisen nurjamielisyyden
sokaisemana johdonmukaisesti alkaa vieroittaa ja repiä itseänsä
irti kansallisesta yhteydestä Suomen kansaan ja suomalaiseen
yhteiselämään, niin kääntyvät tämän työskentelyn tuhoisat
seuraukset ensi sijassa sitä itseään vastaan. Kun se vähitellen on
vieroittanut mielestään, sammuttanut itsessään kansallisen
myötätunnon Suomen suomalaista kansaa kohtaan, kun se vähitellen
yhä jatkuvassa itseraasimistyössä on repinyt irti, katkonut ja
kuolettanut ne hennot sisäiset suonet, joiden välityksellä se on
tykkinyt yhtä elämää suomalaisen kansapohjansa kanssa, niin on se
samalla eristäytynyt elinlähteistään, itse tukkinut ne tiehykkeet,
joita myöten elämän lämmittävä elähyttävä mehu on virrannut
sille.

       *       *       *       *       *

Tämä eristäytyminen tapahtuu kahdella taholla, se on
eristäytymistä Suomen kansasta uuden veren lähteenä ja se on
eristäytymistä Suomen kansan sisäisistä elämyksistä uuden
henkisen aineksen lähteenä.

Kun säännöllinen, välttämätön veren uusiutuminen nuorilla,
kansapohjasta kohoavilla, vereksillä voimilla ehtyy sivistyneeltä
luokalta, kun se välitön, vaistottu, veriin eletty, niin sanoakseni
elämän animaalisen todellisuuden taju, jonka tämä nuori veri tuo
mukanaan kansameren tiedottomilta pohjilta, ei enää verestä ja
hedelmöitä tämän luokan elämänvaistoja, niin vapautuu tämä
pintaluokka kyllä siitä raskaasta sulatustyöstä, jolla tämä
yhtämittainen, ehtymätön uuden aineksen virta on omistettava ja
valloitettava jo olevan sivistyspiirin kehään ja omaksi, mutta
samalla ikäänkuin erillistyy ja irtautuu tämä luokka elämän
elävältä pohjalta.

Sivistyksen ilmakehä on keinotekoista. Syntyperäinen sivistysihminen
on sen kehässä tavallaan eroitettu todellisen elämän ulottuvilta
ja saavutettavilta, turvissa sen välittömyydeltä, eristetty
elävästä luonnosta: hän ei ole suoraan elämän kylmän
välinpitämättömyyden varoissa ja valloissa, hän ei
välittömästi riipu sen vaarallisesta odottamattomuudesta ja
epäluotettavuudesta, sen pakanallisesta epäinhimillisyydestä.

Sivistysihminen kasvaa ja muodostuu kotien suojaavien ja sulkevien
seinien sisäpuolella, kehittyy ja muovautuu kasvatuksen hoivaavan ja
valikoivan, yht'aikaa hillitsevän ja kannustavan, karsivan ja
kiihoittavan vaikutuksen alaisena. Palvelijoiden ja vahtimestarien
avuliaat kädet vapauttavat hänet kaikista ruumiillisen
itsepalveluksen ja itseavun kasvattavista vähäpätöisyyksistä;
elämäntottumuksissaan eläytyy hän katujen asfaltin ihanteellisesti
luotettavaan säntillisyyteen ja sen--kesken kaikkea sen kirjavaa
sähköisää vilinääkin--yksiviivaiseen yllättämättömyyteen,
eläytyy ravintola-, kylpylä-, matkailuelämän rahanpyörillä
liukuvaan siloiseen elämänmenoon--yleensä kaikkeen sivistyselämän
mekaanisesti helpotettuun, keinotekoisesti turvattuun, ikäänkuin
elämisen ulkopuolelle siirrettyyn ja projisioituun, käsitteiksi
ohennettuun ilmapiiriin. Koulu ja konttoori, opinnot ja työ
kehittävät ja kiihoittavat hänessä täsmällistä ja selkeätä
käsitejohtelua, abstrahoivaa elämäntarkastelua ja erittelyä;
kirjojensa, tilisarekkeittensa, paperiomaisuuksiensa mekaanisesti
monimutkaisissa ja kirjavissa, elimellisesti yksinkertaisissa,
selkeissä ja yllättämättömissä, ihmisälyn hallittavissa
käsitemaailmoissa tottuu hän näkemään elämänkin vain
käsitteinä, katselemaan ja tajuamaan: ei luontoa, vaan luonnon
luokiteltuja ilmiöitä; ravitsemaan mielikuvituksensa: ei
elämänilmiöillä, vaan elämänilmiöiden typistävillä,
väkivalloin selvyyden niukkaan pakkopaitaan kiristetyillä
määritelmillä; tavoittelemaan työllään: ei maan mullasta
ihmisponnistuksin ja -vaivoin kamppailtavaa ja luotavaa leipää, vaan
jo suoritetun ihmistyön valmista kivettymää, rahaa; nauttimaan ja
aistimaan: ei elämää, vaan taidetta, ei välitöntä luontoa, vaan
ihmisälyn siivilöimää luonnon kuvausta. Sivistysihminen on
sivistysilmakehän sovinnaisuuksien sekä kannattama että sitoma,
hän on sen piirissä suistettu ikäänkuin valmiille, teräksisille
raiteille, joita myöten on soljuvaa, kevyttä liukua, mutta jotka
myöskin jäykästi sitovat hänet puitteisiinsa. Sen piirissä joutuu
hän kaikissa elämänsuhteissaan välittömän paljaan
elämänkosketuksen ylä- ja ulkopuolelle, koko elämänkokemuksessaan
kauttaaltaan keinotekoisuuden varaan.

Minkä sivistysihminen täten on turvattu, sen hän myöskin on
ohennettu elämäntajussaan; minkä hän käsitteellisesti elämästä
selkeytyy, sen hän vaistoissa ja elämäntunnon välittömyydessä
niukentuu ja köyhtyy. Elämän vaikeuden, hankaluuden ja
vaarallisuuden ohella on häneltä mennyt menetyksiin elämän
kasvattava mahtikin. Ken ei joudu käsittelemään elämää
ikäänkuin omin paljain kourin, hän ei myöskään koskaan saa omiin
tarttuviin käsiinsä elävää tuntoa elämän todellisuudesta, sen
yli-inhimillisestä väkevyydestä, sen murtavasta voimakkuudesta ja
alttiisti taipuvaisuudesta: sen vastahakoisesta elävästä
muodostuvaisuudesta ihmiskäden ja ihmistahdon alla. Vasta se ihminen,
ken omin käsin on kamppailevassa taistelussa käsitellyt, muovannut
maan hengetöntä, hedelmällistä multaa; vasta se ihminen, jolle
elämä vielä on omin välittömin tajuin ja aistein koettua ja
elettyä, joka on ollut käsityksin ja silmityksin elävän luonnon
kanssa ja omien aistimustensa opettamana kokenut, että elämä ei ole
käsitteitä, vaan todellisuutta, että elämän kannattavana mahtina
ei ole pankista nostettava raha, vaan mullasta taisteltava ja
odotettava leipä, että ihmiselämä ei ole nauttimista ja
käsite-fantomien kekseliästä, ketterää sommittelemista,
johtelemista ja yhdistelemistä, vaan työtä ja luomista; vasta sille
ihmiselle, kenen mielikuvitus lapsuuden herkistä päivistä miehuuden
paisuvaan työponteen asti on ravittu läsnäolevalla, elävällä
elämällä, vasta hänelle avautuvat elämän todellisuuden aarniot
kaikessa versovassa hedelmällisyydessään ja kaikessa hyytävässä
pimennossaan, vasta hänellä on elämä elävänä tajussaan ja
veressään.

Melkein säännöllisesti ovatkin luovat henget kansan
koskemattomista, kuluttamattomista pohjahetteistä kohonneita
yksilöitä, jotka sieltä ovat tuoneet mukanaan koko tuoreen raikkaan
elämänväkensä ja -näkemyksensä, tuoneet sivistyksen paloon oman
rikkaan koskemattoman aineksensa. Ainakin ovat nämä luovat henget
tavallisesti peräisin sellaisista kansankerrostumista, joiden
elämänkosketus vielä on ollut välitön, joiden elämäntaju siihen
asti vielä on levännyt älyllisen itsetiedottomuuden horroksessa ja
harsoissa, ja joiden henkisen heräämisen ensimmäisiä esikoisia he
ovat: väkeviä, käyviä, täydestä, hurmahtelevasta, paisuvasta
elämänkosketuksesta ammentavia ja tuhlailevia. Nämä tällaiset,
elämän kuluttamatonta tarmoa ja luovaa hedelmällisyyttä uhkuvat
voimat elvyttävät sivistyksen: niiden nuori voima omistaa tämän
sivistyksen omakseen, tämä sivistys virkoo uuteen elävään
liekkiin heidän vereksessä aineksessaan, ja itse sivistyksen
sytyttäminä sytyttävät ja hedelmöittävät he vuorostaan koko sen
sivistyneistön ajatus- ja tuntemispiiriin, jonka kehään he ovat
kohonneet. Ja on huomattava, että tällaisia sivistyksen verestäjiä
eivät ole ainoastaan valtaisessa, suuressa merkityksessä
herättävät ja luovat henget, vaan kaikilla ihmistyöskentelyn
aloilla, vaatimattomissa, rajoitetuissa tehtävissäkin ahertavat
voimat, joilla vain on mahti kouraista elämän sovinnaisuuskehän
ulkopuolelle, elävään todellisuuteen, jotka voivat käsitellä
työtään hedelmällisesti, joille elämänilmiöt ja -tehtävät
ovat olevaa, kouraistavaa, väkivoimin muodostettavaa todellisuutta,
joiden vakava työnsuhtautuminen hedelmöittää ja pätevistää koko
heidän ympäristönsä työnsuhtautumista, jotka kautta koko
kansallisen työskentelyn rintaman verestävät työn todelliseksi.

--Jos nyt sivistyneeltä luokalta melkein tyyten ehtyvät tällaiset,
elämän todellisuuden ravitsemat ja kasvattamat,
elämäntodellisuuden kamaralta esiinponnistautuvat yksilöt, jos
siltä tyrehtyy se elämäntajun uusiutuminen, elpyminen, se
mielikuvituksen aineksellinen verestyminen ja rikastuminen, jonka
alinomainen uusien aineksien kohoaminen kansan pohjalta pinnalle tuo
tähän pintaan, niin kuihtuvat tämän sivistyneistön henkisen
elämän juuret. Missä sivistyneistö keinotekoisesti tulee
eristetyksi luonnollisista elähyttäjistään, siellä sen sivistys
on tuomittu vähittäiseen ohenemiseen ja tyhjenemiseen, siellä
liukastuu henkisesti vireinkin sivistyneistö näkemään ja
käsittelemään elämänä vain elämän pintaa, kuollutta kuorta,
seisahtunutta muotoa, jonka alta elämä toisinaan jo saattaa olla
väistynyt sykkimästäkin.

       *       *       *       *       *

Samaan suuntaan kuin eristäytyminen kansallisesta pohjasta uuden
veren lähteenä, samaan suuntaan vaikuttaa eristäytyminen
kansallisesta elämästäkin uusien elämyksien lähteenä. Sekin
eristäytyminen vaikuttaa sisällöllisesti ohentavasti, muodollisesti
kiihdyttävästi. Kun kansallinen yhteenkuuluvaisuus ei ole tajuttu
sellaisena elävänä, vaikuttavana voimana, että se kansallisen
myötäelämisen välittömiä teitä ja tiehykkeitä myöten
väkevästi ja vastustamattomasti ajaisi ihmishengen pohjaiset
elämänvoimat toimintaan, että se suuren, itsensä unohtavan ja
uhraavan rakkauden järkytyksellä kirvottaisi ja sulattaisi
liikkeelle ja hereille ihmisessä jähmettyneen sisäisyyden meren ja
sen arvaamattomat, kätketyt voimat, niin jäävät yksilöt tätäkin
elämällistä herätystä, tätäkin yksilöllisen
elämänsisältönsä laajenemista ja kasvamista vaille, jäävät
tietämättömyyteen heidän omiin olentoihinsa kätketyistä, heidän
tietoisaa itseänsä suuremmista rakkauden ja itseuhrauksen
alkuvoimista, eivät saa kokea sitä elämäntunnon laajentumista,
kohottumista ja kirkastumista, johon ihminen kypsyy uhratessaan
itsensä sille kokonaisuudelle, jossa hänen henkensä ja verensä
juuret ovat.

Jotta ihminen olisi hedelmällinen yhteiskunnan jäsen, satoisa
elävä elin yhteiskunnassa vaaditaan häneltä, ei käsitteellistä,
ohjelmallisesti selvää ja tietoisaa isänmaanrakkautta, vaan
elämällistä yhteenkuuluvaisuutta kansalliseen ja yhteiskunnalliseen
ympäristöön, välitöntä elämisen yhteyttä sen ympäristön
kanssa, jossa hänen elämäntyönsä tapahtuu. Välitön, ei
ajateltu, vaan vaistoinen rakkaus omaan kansaan, työ ja kärsiminen
sen kanssa ja puolesta, sen häpeän ja kunnian eläminen omassa
rinnassa omana nöyryyttävänä, syvempään itsetuntemukseen
leikkaavana häpeänä ja omana kannustavana, velvoittavana kunniana,
antautuminen sen elämänhengityksen läpitunkemaksi, sen toivojen
kohottamaksi, sen kamppausten terästämäksi, sen pyrkimysten
jännittämäksi, sen ihanuushurmioiden kirkastamaksi tulvahuttaa
yksilöön elämän elävän virran, joka täyttää hänen henkensä
sekä aineksen runsaudella että innon palolla, terästää ja
tiivistää hänen siveellisen tahtonsa, hedelmöittää ja
lämmittää hänen luovan mielikuvituksensa: antaa hersyvän
runsauden ja syvyyden, inhimillisyyden hänen elämäntunnolleen ja
elämännäkemykselleen. Kuten aalto vain meren povelta, meren
täyttämänä voi paisua ilmoja kohti, siten voi yksilökin vain
kansansa povelta, kansansa elonhengen kohottamana ja täyttämänä,
sen paisunnan hetkellisenä huippuna, kärkenä ja
voimanvyörähdyksenä singahtua täyteen ja terveeseen
elämäntietoisuuteen.

Kansallisesti eristäytyneet yksilöt ja kansallisesti eristäytynyt
sivistyneistö jäävät vaille sitä itsesyventymistä ja
itsekypsymistä, sitä rikkaampaan ja pätevämpään itsekokemukseen
kehkenemistä, jonka kansallinen myötäeläminen ihmisessä
virvoittaa. Yksilö, väkevinkään, enempää kuin erikoinen
luokkakaan, henkisesti virein ja viritetyinkään eivät kostamatta
irroittaudu pohjaltaan. Ken ei koko olemisellaan elä siinä
ympäristössä, jossa hän suorittaa elämäntehtäväänsä, ketä
eivät tajunnantakaiset, yksilön tietoisaa valintaa väkevämmät ja
sitä ehdottomasti hallitsevat yhteiselämisen tuntoliitteet ole
kiinnittämässä siihen elämänympäristöön, jonka piirissä hän
elämänsä kuitenkin elää ja työnsä joutuu suorittamaan, hän
erillistyy tahtoen tai tahtomattaan tästä ympäristöstä, elävän
rakastavan myötätunnon ohella ehtyy häneltä tämän rakkauden
antama hedelmöittävä, yhä suurempaan ponnistukseen ja
antautuvampaan työhön elähyttävä ja kiihoittava aineskin, ja
hänen työnsä surkastuu kuolleeksi työskentelyksi, ulkonaiseksi
työn suorimiseksi. Virkamies ja muu elämäntehtävänsä suorittaja,
joka toimii tehtävänsä vain virallisena toimen suorituksena, eläen
itse myötätuntoineen, harrastuksineen, elämänvaikutteineen
täydellisesti ympäristönsä elämänpiirin ulkopuolella, jopa
tälle ympäristölle ynseänä, ohjelmallisesti vihamielisenä ja
vierovanakin, ei voi saada oikeata sisäistä otetta tehtävästään.
Hän on yksilöllisesti työnsä ulkopuolella, ja suorittaa hän
työnsä kuolleella, muodollisella, mielikuvituksettomalla
ulkopuolisuudella. Hän ei elä ympäristöstään välittömästi
itseensä niitä elämyksiä, jotka hedelmöittäisivät hänen
työnsä, joiden varassa hänen elämäntyönsä kasvaisi
elimelliseksi, liittyisi elävästi ympäristön elämän- ja
kehityksentarpeisiin, mukautuisi, kasvaisi, elämällisesti rikastuisi
ja kehkenisi näiden tarpeiden mukana, kiihoittamana ja nostamana.
Hänen ja hänen tehtävänsä väliltä ovat ummessa rakkauden
suonet. Hänen sulkeva, vierova suhteensa elämänympäristöön
sulkee häneltä oman kasvamisenkin ainekset: työ, joka on ihmisen
tehoisin kasvattaja, jonka ponnistuksessa ihminen kasvaa itsensä
yläpuolelle, jonka kiihtyvässä jännityksessä ihminen kuin
kierrevihuri kerää ja imee itseensä ympäristönsäkin
elämänvaistot, -ainekset ja -voimat, tältä työn intohimolta on
kadonnut tarkoitus, elinedellytys ja aines, ja
elämänympäristöstään sulkeutunut ihminen jää yksilöllisessä
elämässäänkin vaille tätä työn siunausta, sen antamia
elähyttäviä herätteitä ja vaikutuksia, sen hedelmöittämää
elämänkokemuksen rikkautta, pätevyyttä ja syvyyttä.

--Kansalaisen isänmaanrakkaus on välitöntä yhteiselämistä siinä
yhteiskunnassa, jonka piirissä hän elää, ken tästä
yhteiselämästä itsensä irroittaa, hän tuomitsee itsensä sekä
itsekohtaiseen että yhteiskuntakohtaiseen hedelmättömyyteen, hän
kuihtuu ja kuolee sekä yksilöllisessä elämänsisällössään
että yhteiskunnan työelimenä.

Tällainen, joko omasta taipumuksestaan tai historiallisten
olosuhteiden painosta kansallisesta pohjastaan eristetty ja
vierautunut sivistyneistö vapautuu, kyllä välittömästi sille
virtailevan alinomaisen uuden ja alati uudistuvan elinaineksen
raskaasta omistamisesta ja sulattamisesta. Sen ei tarvitse
työläässä ja vaikeassa omistamistaistelussa oman valmiin
elämännäkemyksensä ja elämäntuntemuksensa kokonaisuuteen
jäljettömästi liittää niitä aina uusia, usein ristiriitaisia ja
vastahakoisia, aina rikkaita ja rikastuttavia elämänaineksia, jotka
kansallisen yhteiselämisen pohjalta virtailevat sille, sen ei
tarvitse niiden varassa kasvaa yhä kypsempään, syvempään,
pätevämpään ihmisyyteen. Se hengen ponnistus, minkä tämä yhä
uusien elämysten sulattaminen entiseen sivistyskokemukseen kysyisi,
säästyy täten puhtaasti muodollisen viljelyksen hyväksi. Henkinen
huomio ja muodostamistarmo kääntyy ja kohdistuu yksinomaisemmin,
vapaammin ja viileämmän jo saavutetun ja sulatetun elämänaineksen
henkistyneeseen, herkkään viljelyyn ja muodolliseen hallitsemiseen.

Mutta tällainen muotokultuurin hetkellinen nopea jouduttuminen on
ainoastaan näennäistä elintoiminnan kiihtymistä, aineetonta,
hedelmättömästi nopeaan lakastumiseen rientävää kuten juurestaan
leikatun kukkasen, joka veteen pistettynä kyllä nopeammin kehittää
teränsä auki kuin omalla varrellaan, mutta jonka kukoistaminen on
vain heloittavaa kuolemista, ei hedelmän kehäilemistä.

       *       *       *       *       *

Niin aineellinen kuin henkinenkin elämä on joka hetkistä
uudistumista; itse elämän sisältö, koko elintoiminta on
uudistumista: uuden aineksen alinomaista omistamista, sulattamista,
sen varassa uudeksi, yhä uudistuvaksi elämäksi palamista. Elämän
sisältö on taistelussa, omaksi omistamisessa, vieraan aineksen
väkevässä sulattamisessa oman elämän paloksi. Keneltä tämä
taistelu liiaksi helpottuu, kenen ei tarvitse syttyä pakottaakseen
vieraan, vastahakoisen aineksen sulautumaan hänen oman olentonsa
vaatimuksiin ja lakeihin, kenen ei tarvitse jännittää henkensä
tarmoa hallitakseen, elämäntuntonsa yksilölliseksi eheydeksi
muokatakseen häneen tulvivaa uuden elämän-aineksen virtaa,
häneltä menee taistelun ohella taistelemisen ainoa hedelmäkin
menetyksiin: eletty elämä.

Kuten väkevimmän, elävimmän elämänkäsityksen omistaa se
ihminen, totisimpaan, palavimpaan hengen tekoon voi kypsyä se
yksilö, joka on lähimmältä kuullut luonnon hengityksen, elänyt
luonnon, maan, elämän povella, tuntenut sen suonien sykinnän ja
solinan, omalla elimistöllään liittynyt tähän sykintään ja
solinaan ja tästä versovin sisäisin voimin luo tuntemuksensa muodon
kirkkaudeksi, samaten omistaa rikkaimman ja painokkaimman, jokaista
jäsentänsä sekä sitovimman ja velvoittavimman että
hedelmöittävimmän elämänsisällön se kansa, jossa sisäisyyden
suonet välittöminä ja runsaina sykkivät mehua pohjalta pinnalle ja
jossa pinnan muotoloisto on sisäisyyden veren lämmintä,
hengittävää kukintaa.

Missä sisäisen, uuden elon virtailu on ehtynyt tai ehtymässä,
siellä muuttuvat elämänilmiöt ikäänkuin irrallisiksi, ilmavan
kevyiksi. Kaikki kadottaa sisältönsä, kiinnekohtansa, leijaa
sisäisesti keventyneenä, virvailee satunnaisena muotojen
leikittelynä ja kimalteluna. Elämä häipyy tarttuvien käsien
välistä, elämältä katoo sisällön side, muotoansa etsivän,
muotoonsa pyrkivän aineksen sisältä käsin pakoittava, ajava mahti.
Elämän velvoituksenalainen raskas työntaistelu helpponee valmiiden
muotojen kokeilevaksi, keikailevaksi, leikkiväksi, melkeinpä
julkeaksi yhteensommittelemiseksi. Elämä eletään kevyemmin, kuin
elämän runsaus, moninaisuus ja syvyys ansaitsee. Itse eläminen,
elämisen tunto kadottaa vakavuutensa, ehdottomuutensa, velvoittavan,
ankaran ainokaisuusarvonsa.

Elämällä on se pettävä, helposti harhaan vievä ominaisuus, että
se näkyy vain sikäli mikäli katsojalla on silmää sitä
huomaamaan: ken sen kevyenä, helppona näkee, sille se onkin kevyt,
helppo ja mitätön; kenen silmä taas sulkeltaa syvemmälle sen
syiden ja salaisuuksien kudelmaan, hänelle se selkenee yhä
painokkaampana, vaikeampana, merkitsevämpänä. On riisto oman
elämän arvolta elää elämänsä liian helposti.

Tässä elämäntunnon rapistumisessa, höltymisessä, ohenemisessa on
selitys kansojen vanhenemiseenkin, kukoistavien sivistyskansojen
yht'äkkiseen tyhjenemiseen, kulumiseen ja rappeutumiseen. En usko,
että esimerkiksi kreikkalaisilta tai roomalaisilta niiden
rappeutumiskauden alkaessa kansalliset uusiutumismahdollisuudet vielä
olisivat tyyten ehtyneet; sivistys oli niiden keskuudessa kehittynyt
vain jonkinlaiseen umpikujaan: sivistyksen päivänvaloon kamppautunut
kansanosa oli erikoistunut tämän sivistyksen sisäisten
mahdollisuuksien etäisimpiin, erillisimpiin, hienoimpiin kärkiin ja
huippuihin, monisärmäisimmäksi kiteytynyt, hienoimmaksi hiottu,
arimmissa ilmiöissäänkin herkästi ja varmasti hallittu
muotokultuuri oli muodostunut niin monipuoliseksi ja
monivivahteiseksi, etäytynyt niin hiuksenhienoihin, sokkeloisiin
erikoisuuksiin, että sen ilmenemismuotojen ulkonainen omistaminenkin
riitti sekä kuluttamaan vahvankin henkisen työtarmon, että
ylipääsemättömänä juopana eroittamaan ja eristämään
sivistyksen muotoihin koulitun pintakerroksen pimeän muodottomuuden
syvänteissä uinuvasta kansapohjasta. Täten tapahtunut
eristäytyminen kyllä hetkellisesti helpoitti näiden sivistysten
yhä herkemmäksi kiihtyvää muodollista erikoistumista, mutta
samassa mitassa irkeni elämäntunto pohjaltaan: itse elämä höltyi
sisällisistä, pidättävistä siteistään, sisältö hupeni vain
muodoksi.

Täten sivistyksen elimistöön hiipinyt höltyminen turmeli
vähitellen siveellisesti arvottomiksi ja kestämättömiksi koko
nämä sivistyspiirit, ja ainoa pelastus, joka näillä kansoilla
sivistyskansoina vielä olisi ollut, joka olisi voinut syöstä
näiden kansojen sisäiset, tiedottomuuden onkaloihin tyrehtyneet
voimat uuteen, luovasti sivistykselliseen toimintaan, olisi ollut joku
näiden kansojen sisältä tapahtuva mullistus, senkaltainen
sisäisten, salassa olleiden kansallisten voimien esiinpurkautuminen
kuin oli esimerkiksi Ranskan vallankumous, joka vastaavanlaatuisissa
sivistysolosuhteissa mursi kansan pohjavoimat huuhtomaan kansan
kansallisen sivistyksen uudeksi.


       *       *       *       *       *



SIVISTYKSELLISIÄ LAATUPIIRTEITÄ.


Ruotsinkielinen yläluokkamme onkin juuri kansallisen ja aineellisen
eristäytymisensä ikäänkuin suljetun, suojaavan ansari-ilmakehän
turvin kehittänyt itselleen hyvinkin ilmekkään ja viljellyn, sekä
monivivahteisen ja elokkaan että täsmällisen ja joustavan
sivistyksen, melkein ylellisyyskasviksi vaalitun ja kehitetyn
muotokultuurin. Kielieron asettamaa keinotekoista, mutta
keskittävää ja kohdistavaa rajaa myöten tapahtunut, sukupolvilta
peritty ja sukupolvet kestänyt, jatkuva henkinen muokkaus on siinä
määrin tunkenut sen lävitse, että se kauttaaltaan on sävyttynyt
suhteellisesti hyvinkin vireään ja valveutuneeseen henkiseen
toimekkuuteen.

Sillä on kestävän viljelystyön taipuisaksi vaivaamassa ja
joustavaksi, kimmahtavaksi terästämässä hengessä ase, joka yhtä
tarkasti tähdätyllä asiallisuudella ja yhtä hairahtumattomalla
iskuvarmuudella voi kohdistua niin aineellisten elämänilmiöiden
leikkaavaan, järjestelevään käsittelemiseen kuin arkojen hengen
asioiden herkkään aistivaan tajuamiseenkin. Tämä luokka on niin
viljelty, älyllisen valveutumisen virittämä muodon kuri on
istuttanut siihen sellaisen tartunnan hienouden ja nopeuden, ryhdin
täsmällisyyden ja samatahtisuuden, että se kuin valmiiksi
pingoitettu jänneverkko antaa silmänräpäyksellisen vastakaiun
jokaisen henkisen herätteen sen kieliä koskettaessa. Onkin
ihailtavaa se vireys ja joustavuus, jolla tämä luokka hetkellisesti
sähköittyy henkisillä virtauksilla, se mallikelpoinen,
suhtaumisvalmis yhtäaikaisuus, jolla se virittyy hetkellisiin
mielialasuuntiin--koko se ryhmittymisen kuri ja salamannopea valmius,
joka sitä vallitsee. Mutta tämä sähköittyminen on vain pinnan
hetkellistä leimahtamista: mielialavirrat kylmenevät yhtä
silmänräpäyksellisesti kuin ne syttyvätkin, ja heräys haihtuu
jättämättä pysyvää hengen tekoa hedelmänään. Ruotsinkielinen
sivistyneistömme on kuin valmis, herkässä vireessä oleva soitin;
siltä puuttuu vain soitavaa, sisäisen sävelrikkauden tulviva vuo.
Siltä puuttuu se sisäisen ainesrikkauden tuhatkertaistava
kaikupohja, joka sitoisi ja pidättäisi herätetyn äänen
pysyväiseksi, joka hedelmöittäisi sen sisäänpäin paisuvaksi
monikertaiseksi sävelkuoroksi. Sen sivistykselliseltä herkkyydeltä
puuttuu kansallisuuden syvä kätkevä multakerros, jonka
hedelmälliseen verhoon sivistysvaikutukset voisivat lykätä juurensa
pysyäkseen elävinä ja versoakseen väkeviksi ja hedelmää
kantaviksi.

Ruotsinkielisessä sivistyksessämme ja sivistyneistössämme
huomaakin leikkaavan henkisen terävyyden ja älyllisen valppauden
ohella omituista löyhää, haihattelevaa pintapuolisuutta, melkein
naivia muodon ja näön palvontaa: pelkkään näköön, pinnalliseen,
muodolliseen näkösiloisuuteen takertuvaa ja tyytyvää
elämänilmiöiden ja -arvojen tajuamista. Ruotsinkielisen
sivistyneistömme ilmekkäimmät ja luonnehtivimmat piirit edustavat
melkein pintakiilloksi siloutunutta muodon huolittelua samalla kuin
sisäisen elämän taju, elämänilmiöiden sisäinen todellisuus ja
tosiasiallisuus melkein on häipynyt, ainakin surkastunut niiden
tietoisuudesta. Sivistysilmiöt ja hengenliikunnot jäävät sen
piirissä ominaisen irrallisiksi, seikkaileviksi, kokeileviksi,
häipyviksi. Niillä ei ikäänkuin ole ainesta, mihin sitoutua
ilmetäkseen olennaisina ja jäädäkseen pysyväisiksi.

       *       *       *       *       *

Erittäin edustavasti ja luonnehtivasti esiytyy tämä älyllinen
kouliutuneisuus ja elämäntajun yliaineksellinen keveys erinäisissä
ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme luonteenomaisissa
ihmisryhmissä.

Sekä tieteen että liiketoiminnan, sekä virkamiesuran että
taiteellisen elämän ja arvioinnin aloilla tapaa runsaasti noita
vireitä, ilmekkäitä, nopeakäänteisiä henkilöitä, noita ripeän
sanan, teon ja silmän miehiä, joiden salamannopea katse
silmänvilauksessa muka leikkautuu eteensattuvien elämänilmiöiden
ytimiin, jotka kuin kämmenellä punniten silmänräpäyksessä ovat
selvillä eteensattuneen elämänilmiön arvosta tai arvottomuudesta,
jotka yhdellä katseella luulevat luokittavansa, lopulliseen lyhyeen
kaavaan jähmettävänsä elämän tuhatsärmäiset, tuhatsoluiset,
itsessään tuhannet idut ja mahdollisuudet kätkevät pienois- ja
yksilömaailmat ja jotka yhtäläisesti yllättävät koulitun
älynsä valmiudella kuin sisäisen elämäntajunsa
niukkapuitteisuudella ja keveydellä. Ollenkaan aavistamatta, että
mahdollisesti voisivat hekin nähdä elämän pienempänä, niukempana
kuin se on, että ilmiöiden tilapäinen ulkonainen valmius tai
valmiuden puute hetkellisesti olisi voinut häikäistä tai
hämmentää heidänkin silmänsä näkemästä pintaa syvemmälle,
pinnan ja luonnon kätkössä kukaties uinuvaa oleellisempaa
pätevyyttä tai tyhjempää pätemättömyyttä, suvaitsevat ja
rohkenevat he leikkiä kohtaloa ihmiselämälle ja elämän
värjyville ilmiöille, säätää niille--mikäli heistä
riippuu--peruuttamattomasti ne elämän asemat ja rajat, jotka heidän
itsevarma, itsehyväinen, mutta niukka, elämän moninaisuutta
arastelematon näkemyksensä on niissä hetken ja sattuman
vilauttamien tilapäävaikutelmien nojalla havainnut. Tämän
älyllisen, yht'aikaa sekä tarkan että niukan selkeyden ja valmiuden
henkisenä edellytyksenä on jonkinmoinen elämänilmiöiden
sisäisten arvojen, niiden arvaamattomien yksilöllisten
voimamahdollisuuksien eliminoiminen tajunnasta. Elämä on tullut
käsiteltävämmäksi sitä tietä, että vieraat elämänilmiöt
nähdään kevyempinä, niukempina, elämänarvossaan
mitättömämpinä kuin mitä ne ovat. Tällaiselle arvioitsijalle
typistyvät ja tyhjenevät elämänilmiöt pelkäksi fasaadiksi,
julkisivuksi, näöksi; kaikki sopeutuu ja supistuu hänelle lyhyeksi,
selkeäksi, kuivaksi kaavakkeeksi, jota on kevyttä ja ketterätä
käsitellä, mutta jota käsitellessä helposti haihtuu tajusta ja
tietoisuudesta, mitä elämänarvoja, mitä taistelun hyökyä, mitä
muodostumisen ja muodostamisen raskasta, palavaa kamppailua tällainen
elämän jättämä, itsetehottomaksi kutistunut elämänmerkki,
kuollut, jähmettynyt muoto kätkee ja edustaa itsessään.

Tämä elämällisen myötätunnon surkastuminen, sisäisen
elämännäkemyksen ehtyminen, välittömän elämänliitynnän
höltyminen kirvoittaa kyllä hetkellisesti älyn voimat kepeiksi ja
irrallisiksi, vapauttaa ne sisällön sitovasta raskaudesta ja antaa
niille ikäänkuin itsenäisen, ilmavan itsemääräämiskeveyden ja
riippumattomuuden, mutta sisällön raskauden ohella tyhjentyy
elämännäkemykseltä sisällön hedelmällisyyskin, se elimellinen
kasvu- ja uusiutumiskyky, jolla itsetiedoton elämänvaisto sisäisen
elämänliitynnän juuria myöten kokoo ja luo alati uutta ainesta
hengelle, liittää ihmishengen elämän hersyville lähteille ja
antaa sen niistä juoda elämäntajunsa, paisua elämäntäydeksi.

Tästä johtuu se yllättävä keveys, se keveyden kimmoisuus, jolla
nämä ruotsalaistemme ilmekkäimmät ja edustavimmat piirit
suoriutuvat monista elämän raskaista, työläistä tilanteista ja
kysymyksistä. Tästä johtuu se nopeus, valmius ja tarkkuus, jolla he
silmänräpäyksessä ovat selvillä hetkellisen tilanteen
vaatimuksista, se niukka täsmällisyys, jolla he muodollisesti
arvioivat ihmiset ja elämänilmiöt; yleensä se muodon kuri, jolla
he pakoittavat elämän itselleen kuuliaiseksi. Mutta tästä samasta
lähteestä johtuu niinikään se siloisa ja siteetön, alati yhtä
ällistyttävä keveys jopa kevytmielisyys, jolla eräät älyllisesti
näköään vireimmätkin henget sen keskuudessa altistavat
notkistuneen älyllisen viljelyksensä ympäristönsä mielialojen ja
mielihalujen palvelukseen, se luonteeton mieskohtaisen vakaumuksen ja
elämänarvioinnin itsekielto, jolla he lainaavat hienoksi hiotun
henkensä aivan tukalasti arkisten, pintapuolisten ja töykeästi
itsekkäiden pyyteiden ja intohimojen aseeksi.

       *       *       *       *       *

Ruotsinkielisen julkisen yhteiselämän tarkkaajalle ovat tässä
suhteessa psykologisesti aina yhtä yllättäviä ja mielenkiintoisia
eräät sen piireissä runsaasti esiytyvät, näennäisesti aivan
vastakkaisia luonnepiirteitä itsessään kätkevät yksilöt.
Lukuisat ovat heidän keskuudessaan nuo pirteät älyniekat, jotka
ilmekkäällä, elokkaalla yksilöllisyydellä tarpeen tullen sekä
virkeästi ja sukkelasti että suolaisesti ja kirvelevästi voivat
yksityiskohdissa iskeytyä jokaiseen asiannikamaan, penkoa ja seuloa
jokaista asiaa armahtamattomalla, tiukalla kriitillisyydellä ja
asiallisuudella, kaikella mahdollisella yksilöllisellä kiinteydellä
ja vastasukaisuudella; heidän lausuntonsa voivat säihkyä aivan
kritiikki-ilotulituksina, joissa väitteet ja vastaväitteet
singahtelevat terävinä, sattuvina ja asiallisina. Ja kaiken tämän
älyllisen yksilöllisyyden ja monisärmäisyyden rinnalla ja
vastakohtana sitte se yllättävä, hairahtumaton joukkorytmiikka, se
näköpiirin samakulmaisuus, se asiallinen yhdenmukaisuus, johon
nämä niin uhkareippaat älysissit, »frondeurit» lopulta kuitenkin
aina sopeutuvat ja mukautuvat muun tasaisemman joukon kanssa, kun
tulee äänestyksen, päätöksen tai muun tositoimen hetki! On kuin
kaikki tuo terävä, virkeä yksilöllisyys, arvostelun ja
näkökannan omintakeisuus olisi vain älyllistä voimistelua, leikki- ja
näköliikettä suoritettu hengen hygienian ja pirteyttämisen
vuoksi--ellei se vain ole pelkkää dialektista silmänlumetta,
huomion tahallista eksyttämistä epämukavasta pääasiasta
tyhjänpäiväisempiin sivuseikkoihin. Mitään tekoon ja itsenäiseen
luonneteräkseen velvoittavaa mahtia ei sillä ole: ratkaisun
hetkellä kieltäytyvät kaikki, niin elokkaat kuin kankeat aivotkin,
niin kimmoisat kuin uniset tahdotkin, niin heränneet ja herkät kuin
turtuneet ja tylstyneet omattunnotkin yhtä kevyesti ja auliisti
omasta itsenäisestä, inhimillisestä arvosteluoikeudestaan ja
arvosteluvelvoituksestaan ja alistuvat kaikkine näennäisine
itsenäisyys- ja yksilöllisyyspuuskineen täydellisen
myötäsukaiseksi äänestyskarjaksi tai laumamielialojen alttiiksi
kaikupohjaksi--olkoot sitte joukkomielialat miten yksipuoliset ja
hetken kuohun sokaisemat tahansa tai äänestyksen alaiset asiat miten
asiallisesti epäoikeutetut tai perustelemattomat hyvänsä.

Tämä, sanoisiko ryhmä- ja puoluekurin kannalta ihailtava, sanoisiko
inhimillisen yksilöllisyyden kannalta siveellisesti tyrmistyttävä
keveys, jolla yksityistahdot ja yksityisvakaumukset kieltäytyvät
itsenäisestä elämänilmiöiden arvioimisesta ja mukautuvat
ryhmänäkökantojen mukaisiksi, on yleisenä määräävänä
laatupiirteenä ruotsinkielisen sivistyneistömme suhtautumiselle
julkiseen elämäämme. Ken tarkkaa asioiden käsittelyä
ruotsalaisissa valtuustoissamme ja johtokunnissamme,
ruotsinvoittoisissa yhdistyksissämme, yleensä ruotsinkielistemme
julkisessa esiytymisessä silloin kuin jossakin--vaikka kuinka
etäisessä--suhteessa heidän luokka- ja puolue-etunsa ovat
kysymyksessä, saa aina hämmästymisen aihetta huomatessaan, kuinka
siloisesti näköjään itsenäisimmät, siveellisesti
ryhdikkäimmät, henkisesti valppaimmatkin älyt ja luonteet
ehdottomasti ja tahdottomasti kaikessa taipuvat puoluekurin mukaan.
Olkoon kysymyksessä miten räikeä yksityiselle tai asialle tapahtuva
oikeusloukkaus tai ajatuksenväkivalta hyvänsä, käyttävät he
henkensä lahjoja korkeintaan, ei tämän oikeusloukkauksen
torjumiseksi ja vastustamiseksi, vaan sen loukkaavan alastoman
räikeyden peittelemiseksi--jopa näkösyiden keksimiseksi tällaista
tekoa puolustaakseen.

       *       *       *       *       *

Kaikilla aloilla, missä ruotsinkielisillä meillä on ratkaisuvalta
ja missä heillä on tilaisuus käyttää tätä ratkaisuvaltaansa
suomenkielisiin nähden, esiytyy aivan naivisti ja peittelemättä
tämä näköään tuiki päätön ja silmitön, sanoisiko
siveellisesti häikäilemätön vai siveellisesti ryhditön liukuminen
puoluekurin vanavedessä: kaiken itsenäisen ja asiallisen arvioinnin
alistaminen puolue-ennakkoluulojen ja -pyyteiden määrättäväksi ja
palvelukseen. Suomenkielinen kansalainen joutuu melkein
säännöllisesti poljetuksi oikeuksissaan ja ansioissaan, milloin
hänen ansionsa tulevat ruotsinkielistemme arvioitaviksi, varsinkin,
jos niitä on punnittava jonkin ruotsinkielisen ansioita vastaan.
Voisi esittää lukuisia kuohuttavia oikeusloukkauksia, joita
ruotsinkielisemme ovat turtuneen joukkoitsehyväisyytensä turvissa
nukkuvin omintunnoin tehneet suomenkielisille tässä maassa, ilman
että ainoallakaan yksilöllä olisi heidän keskuudessaan ollut
siveellistä itsenäisyyttä ja ryhtiä nousta tällaista vääryyttä
vastaan.

Räikeimmän ja valaisevimman esimerkin tästä ruotsinkielistemme
luonnepiirteestä tarjoavat useat yliopistomme opettajaviroista
suoritetut taistelut ja yleensä se häikäilemätön, keinoista
välittämätön sitkeys, jolla ruotsinkielisemme ovat koettaneet ja
edelleen koettavat mahdollisimman kauan säilyttää tämän
suomalaisen sivistyksen sydänelimen vierashenkisenä ja
vieraskielisenä suomalaiselle sivistykselle.

On suorastaan siveellistä itsenöyryytystä havaita miesten, joiden
äly on viljelty ja terästetty käsittelemään hengen asioita
arimmalla, huojumattomimmalla tarkkuudella, joiden henki on koulittu
vilpittömässä, velvoituksenalaisessa työssä noutamaan ja
kirvoittamaan esiin elämän sokkeloista elämän todet lait, toden
sisällön, joiden uurastavaa, itseuhrautuvaa, toisinaan terävää,
syvyyksiinkin leikkaavaa työtä on kunnioittanutkin, havaita näiden
yht'äkkisessä laumahurmiossa liukuvan kuin kevyt kaarna joukon
mukana ja alentavan henkensä jalon aseen pintapuolisten ja
silmänräpäyksellisten puoluepyrintöjen auliiksi palvelijaksi. On
loukkaus ihmisluonteen ja ihmisvakaumuksen siveellistä arvoa vastaan
alentua hengen asioissa muodolliseksi asianajajaksi, loihtia
dialektisen taituruuden ja notkeuden avulla näkö- ja tekosyitä
asioiden ja tekojen perusteluksi ja puolusteluksi, joiden takana ei
kuitenkaan asiallinen ja luonteellinen vakaumus seiso--ei ainakaan
saata seista, jos on valveilla sokaisematon henkinen arvostelukyky ja
vääjäämätön siveellinen omatunto.

Se yksityistahdoista limittynyt, mutta jokaisessa yksilöllisessä
kohdassaan horjumaton yksimielisyyden valli, jonka ruotsalaisemme
yliopistossa muodostavat suomalaisuuden kaikkein oikeutetuimpiakin
vaatimuksia vastaan ja jonka kuurolle juurelle suomalaisen sivistyksen
välttämättömät ja polttavat tarpeet saavat tehottomina pauhata ja
raueta, on selitettävissä vain siten, että elämän arvot ovat
tälle älyn ylimystölle keventyneet ja että se senvuoksi niin
kevyen vapaasti, melkein itsetiedottomuuden viattomuudella voi
leikkiä huimaavaa leikkiänsä todellisuuden kanssa. Se seikka, että
suomalaisen sivistyksen ahjossa suomenkielinen nuorukainen--jos hän
osoittaa terävämpää tieteellistä työskentelykykyä--heti
tieteellisen työskentelynsä alkutaipaleella saa ainakin eräillä
opintoaloilla kokea, että häntä katsotaan kuin vaarallista
tulokasta ja tungeksijaa, vastaista suomalaista stipendien ja
professuurien tavoittelijaa ja konsistoriossa äänestäjää, jonka
tielle jo ajoissa on viritettävä niin vaikeita ansoja ja
hankaluuksia kuin muodollinen säädyllisyys suinkin sallii, se
seikka, että _suomalaisessa_ ainoassa suomalaisessa korkeimmassa
opinahjossa opiskelijan _suomenkielisyys_ on se loukkauksen kivi,
jonka vuoksi hänen on langettava, ja että tällaista kuohuttavaa
kohtuuden ja oikeuden polkemista saattaa tapahtua koko samanmielisen
valistuneen opettajiston--ainakin vaikenemisella
osoitetulla--suostumuksella, se seikka osoittaa sellaista siveellisen
tajunnan heikkenemistä, sellaista mieskohtaisen ja yksilöllisen
vakaumuksen itsekieltoa, että se on mahdollista ainoastaan
sellaisille ihmisille, jotka ovat joutuneet niin etäälle
todellisuuden pohjalta, ettei se enää heidän henkeään ja tekojaan
sido ja velvoita.--Itse se teko, suomalaisuuden juurittaminen Suomen
kansan ainoasta korkeimman viljelyksen ahjosta, on jo sinään niin
huimaavasti paradoksaali, että siinä työssä voi viattomalla,
vilpittömällä mielellä uurastaa vain ihmisryhmä, jolle elämä on
kulunut pelkäksi estetisoivaksi ja dialektisoivaksi ajatuskokeeksi,
jota voi käsitellä ja taivutella täydellisen älyllisen mielivallan
mukaisesti.

       *       *       *       *       *

Mitä likeisimmässä sielullisessa yhteydessä ja vuorovaikutuksessa
edellä esittämieni luonne- ja laatupiirteiden kanssa on se ilmekäs
ja vivahderikas esteettinen ja älyllinen kultuuri, jota
ruotsinkielisen sivistyneistömme parhaimmisto edustaa. Ylen lukuisat
ja ilmettä antavat ovat sen piirissä nuo herkät, koulitut esteetit
tai ajatuksen muotoihin notkeasti, joustavasti harjautuneet, ripeät,
terävät dialektikot, joiden silmä tuokiossa älyää
hengenilmiöiden arat ja hienot varjostumat ja jotka kukin
yllättävällä varmuudella liitävät ajatuksen ja kauneuden
maailmojen ilmaulappoja--kukin tietysti henkisen mahtinsa mukaisiin
korkeuksiin tai etäisyyksiin--jokainen yhtä tarkoin, tasapainoisin
liikunnoin, yhtä joustavalla hallitulla ryhdillä, yhtä
huolestetulla, muotovalmiilla varmuudella.

He ovat terävät näkemisessä, nopeat älyävässä omistamisessa,
tarkat näkemänsä ilmaisemisessa; mutta tämä näkeminen,
omistaminen, ilmaiseminen sairastaa ominaista sisällön ohuutta ja
haurautta. Miten älyllisesti herkkiä he ovatkin ja miten hiottu,
valpas ja täsmällinen heidän katseensa onkin, ovat elämänilmiöt
kuluneet heille pelkän ulkonaisen huomioitsemisen esineiksi.
Elämänilmiöt eivät ole eletyt sisäisesti omiksi, eivät ole
vaikeassa ja vaikeudellaan kasvattavassa työssä taistellut
yksilöllisesti omistetuiksi, vaan on elämä jäänyt pohtivaksi,
arvioivaksi, jäsenteleväksi älyn ja maun herkutteluksi, irrallisten
yksityiskohtien aistikkaaksi, herkäksi, valppaaksi, mutta
valinnanvaraiseksi ja ulkokohtaiseksi vaalinnaksi.

Heidän elämäntunnoltaan puuttuu eletyn kokonaisuuden elimellinen
kiinteys ja yhtenäisyys. Herkistyneen kauneusvaiston ja tarkistuneen
ajatusponnen ohellakin puuttuu heiltä ikäänkuin pohja ja aines,
jossa tämä pirteä älyllisyys ja täsmällinen käsiteselkeys
saisivat toteutua saavuttaakseen muodon kiinteän ja kirkkaan
valmiuden ohelle sisällön painokkaan vaakavan mahdin. Näiltä
hienoilta yksilöiltä puuttuu se kansallisen kokonaisuuden ja
kansallisen yhteiselämisen antama summaton ainesmeri, se kansalliseen
kokonaisuuteen kätkeytyvä ja siitä noudettava elämysten
voimasäiliö, ehtymätön elämänlähde, joka jokaisena hetkenä
sisältäkäsin tulvahuttaisi ja tykkisi heihin uutta hersyvää eloa
ja elämänainesta, elähyttäisi käsiteselkeyden ja -varmuuden
lämpöisellä elämänymmärtämisellä, syventäisi herkän, notkean
hienouden hartaalla elämänuskolla ja -rakkaudella, antaisi hengen
leikkaavalle terävyydelle sisäisen, siveellisen tarmon--yleensä
antaisi koulituille, hengen tekoihin ja ponnistuksiin norjistuneille
voimille aineksen, jossa niiden mahdissa oleva muodon säihke ja teon
terävyys pääsisi toteutumaan.

       *       *       *       *       *

Erikoisen ilmekkäästi ja luonnehtivasti esiintyy tämä
aineksettomuus ja muodollisen valmiuden jousekas ponsi erinäisillä
taiteellisen luomisen ja aatteellisen harrastelun aloilla.

Ruotsinkielinen kirjallisuutemme on viime aikoina silmin nähtävästi
virinnyt. Sen sävyttävänä laatupiirteenä on ominainen
yksityiskohtainen sanarunouden liekehtivä kiinto, yksinäisten
sanojen tunnelmallisesti puhdas, selkeä ja täysi kaiku, ikäänkuin
taotun metallin helähdys. Sanat säihkyvät kuin ilmaan leimuvat
tähdet, äly sinkauttelee vilkahtavia salamoitaan, yksityiskohtainen
taituruus kimmeltää ja häikäisee. Erotiikka kiiluu ja
sävähtelee, henkevyys keikailee ja korskailee, ylimielinen
hirtehisyys ja tuhattulimmaisuus eleilee ja pokkuroi. Mutta tämä
kaikki on vain diletantista elämällä herkuttelemista, ei
taiteellista elämän luomista. Tämä liekehtivä ilmehikkyys palaa
vain kuin lentävä virvaliekki kuloheinässä polttavana, kuumana,
kiihkeänä, mutta hupenee silmänräpäyksessä lämpöä
jättämättä ohitse. Sen näennäinen, tuhlaileva hengen
vallattomuus ja vaitonaisuus ei ole omia voimiaan hurmehtivaa elämän
rehevyyttä ja rikkautta, vaan on se irrallista, haurasta, itseänsä
esteettisesti huumailevaa älyn ilottelua; se ei tulvi elämän tumman
paisuvan vuon hillittömänä vyörähdyksenä, vaan on se vain maljan
piukkojen kimaltavain reunojen sisäpuolelle sidotun viinin
hivelevää, helmeilevää poreilua.

Missä tämä älyllisesti tarmokas kirjallisuus saavuttaa
kirkkaimmatkin voittonsa, luo se teoksia, joiden kuritettu tyyli,
koottu, piukka sanonta, älyllisesti ryhdikäs ja kohdistuva
tehtävän pitely on kuin tiiveimpään, jaloimpaan jännitykseen
pingoitettu teräskaari, jonka alta vain puuttuvat kannattavat,
ilmoihin kohottavat pilarit--teoksia, jotka ovat kuin jaloimmaksi,
säihkävimmäksi kuvuksi taottuja ja kaareutuvia
haarniskarintakehiä, joiden väikkeen ja kiinteyden alla ja
sisältönä kuitenkin ammottaa vain tyhjyys, ei sykkivä, elävissä
voimissa läikähtävä ihmisrinta. Tällaisesta, ehkä vuosikausia
miehisellä älyllä taotusta ja hiotusta taideluomasta saattaa puhua
melkein aineettomuuteen hupeneva henkisen ilmakehän keveys ja
ohukaisuus. Tällä taituruuden tarmolla ei ole ollut veroistansa
ainesta toteutuakseen painavana, elämäntäytenä taideteoksena.
Tällainen taideluoma on rakennettu tyhjälle, se on elämän
konstruktioni, ei elämän paisuva, hallittu läike. Ja
pakoittavinkaan taide ei voi pusertaa, tiivistää tyhjää
elämänpitoiseksi.

Milloin tällainen, elämäntajultaan ja -kosketukseltaan suppea
kirjailu ponnistautuu aatteelliseen elämänpitoisuuteenkin, puuttuu
siltä elämänaineksen runsauteen, elämännäkemyksen
hedelmöittävään syvyyteen, avaruuteen ja totuuteen perustuva
elämää luova välittömyys ja erittelee, julistelee se tykkivän
elävän elämänkuvauksen sijasta retoorisin, paisutetuin mahtielein
ainoastaan ohjelmanomaista, teoreettista, ohuesti elettyä ja
tunnettua maa- tai rotuhenkeä.

Ruotsinkielisten yleisö- ja nuorisopiirien aatteelliset
harrastuksetkin kantavat erikoista, yht'aikaa niukkaa ja ylikypsää
leimaa. Näissä piireissä yllättää yhtä paljon henkisen
näköpiirin suppeus kuin näkemisen terävyyskin. Henkinen harrastus
on kireätä ja tiivistä, mutta aineksellisesti ohutta. Yhtä
suhdaton kuin on ruotsinkielisten yleisöpiiriemme kielteinen
kriitillisyys: niiden elämänarvojen ehdoton, tajuton kieltäminen,
jotka ovat heidän elämäntottumuksilleen vieraita, yhtä suhdaton on
näiden samojen yleisöpiirien myönteinen epäkriitillisyys: heitä
hyvittävien, itsekästen elämänarvojen ehdoton, ajatukseton
tunnustaminen.

Nuorukaiset, joiden rikkiviisaan arvostelun edessä ei mikään
aatteellinen, yliaineellinen kudelma kestä, joille elämän
siveellinen ryhti, kansalaisen velvoituksenalainen työn- ja
rakkaudensuhde siihen yhteiskuntaan, jossa hän elää: elämän koko
uhrautuva, itsensä unohtava, itsensä ylitse kasvava uskon ja
rakkauden rikkaus on pelkkää löysää sanojen rihkamaa, nämä
samat ylikriitilliset nuorukaiset virittyvät toisaalta mitä
alttiimmasti aivan löyhiin, efemäärisiin lauma-aatteisiin ja
ohuimpiin, ohimenevimpiin lauma-ailahteluihin. He pohtivat kireällä
fanatismilla ijänikuista »finländare»-kysymystään, harrastelevat
elämän vakaisimpana, ainoana käsittelyn ja kiivailun arvoisena
kysymyksenä, onko joku kielen käänne--miten sisällöllisesti
kuvaava ja käsitteellisesti oikeavivahteinen hyvänsä--fennisisminä
karsittava käytännöstä, kuohtuvat täydelliseen, riehuvaan
vesilasimyrskyyn siitä, onko ylläpidettävä ruotsinmaalaisista
näyttelijöistä koottua »kotimaista» teatteria, vaiko vaalittava
kotimaisilla voimilla »korkearuotsalaista» teatteritaidetta,
marssivat--nämä kaiken intoilun yläpuolella olevat
punssipöytäkriitikot--tiukimmassa, hartaammassa tahdissa mihin
aatteellisesti pingoitettuun, teennäisesti touhuttuun ja
tuloksellisesti tyhjään suurruotsalaiseen nuorisokokoukseen
hyvänsä.

Yleensä yllättää ruotsinkielisissä yleisöpiireissämme juuri
tämän yleisön kriitillinen kylmäkiskoinen asenne kaikkea
aatteellista hurmautumista vastaan ja sen samanaikainen aivan
päätön, jopa lapsekas huumautuminen kaikenmoiseen
tyhjänpäiväiseen aate- ja elämänsisältösurrogaattiin, sen
odottamaton pöyrähtäminen kaikenlaiseen ohueeseen,
sisällöttömään ja tarkoituksettomaan periaatehommasteluun ja
-hammasteluun. Tässäkin on vaikuttamassa elokas, toimekas, hanakka
äly, jolta vain puuttuu elämänaines paisuakseen näköharrastelusta
ja -hyörimisestä hedelmälliseen elämänkäsitykseen ja
elämänkäsittelemiseen.

       *       *       *       *       *

Älyllisen kehityksen ylimahti vaistoisampien, välittömämpien
elämänvoimien kustannuksella johtaa henkisesti niukemmissa
yksilöissä suorastaan kuivakiskoiseen, mielikuvituksettomaan
kielteisyyteen.

Jos jättääkin ruotsinkielisessä sivistyneistössämme sen
älyllisesti ja henkisesti viljellymmät yksilöt ja piirit, ja
siirtyy tarkastamaan tavallista porvarillista tasapintaa, tapaa siinä
aivan tukahuttavan näköpiirin ahtauden ja ilmattomuuden. Jos missä,
tapaa siinä aivan puhtaaksi viljeltyä filistealaisuutta ja paljainta
aineellisuuden palvontaa. Niin töykeä, sulkeva, ahdasnäköisyyden
silmälapuilla suojattu, itsehyväisyyden vallituksella turvattu kuin
tällainen keskipintainen ruotsinkielisen intelligensimme jäsen, voi
tuskin olla insulaarisesti itseriittävin englantilainenkaan. Mikä
vaatimattomimmassakin määrässä kohoo lähimmän, itsekkään
tähystys- ja tavoituspiirin piukkojen ja niukkojen rajojen ulko- ja
yläpuolelle, on näille aitofilistealaisille olematonta. He
suoriutuvat elämästä yksinkertaisimmalla ja lyhyimmällä keinolla:
kieltävät sen, mitä eivät tajua.

Näiden piirien kritiikki on niin säälimätön, että
yhteiskunnallisen elämän tekijöistä sen edessä saattaa
korkeintaan löytää armon raha, taiteellisen elämän ilmiöistä
operetti, elävät kuvat ja viimeinen muotilehti, ihmisten
keskinäisistä elämänsuhteista skruuvikumppanuus ja
punssi-istunto.--Heille on Othello vanhanaikuista, koomillisesti
paisutettua sanatohinaa, yhteiskunnalliset ja kansalliset
velvollisuudet korkeintaan naisyhdistyksille kuuluvia asioita,
siveelliset, eetilliset elämänarvot vanhojen Runebergin-aikuisten
setien pakinaa. Vasta »Iloinen leski» voi virittää heissä
taiteellisen tuntemisen kielet, vasta tuoreimman kurssinoteerauksen
lukeminen voi avata heille näköaloja elämän jännittävään
kudelmaan, vasta virkaylennysten ja -syrjäyttämisten aiheuttama
juonien punonta voi lietsoa ja kirvottaa heissä hereille
yhteiskunnallisen toimekkuuden tai siveellisen suuttumuksen
yli-itsekkäät vaistot. Jos tällaisella kultuuri-ilmestyksellä on
kontinentaalisia mielitekoja ja kokemuksia, kirpoaa hänestä
täysverinen elämänihantelijakin: Parisin asfaltti kasvaa hänelle
elämän symboliksi, Nizzan hotellit luonnonhurmion »tiptopiksi»,
tuoreimmalta nähty varieteediiva elämänveikeyden haltioittavaksi
hengettäreksi. Ainoana yliaistillisena, kiihdyttävänä
elämänongelmana saattaa tällaiselle--tavallisesti supisuomalaisesta
ympäristöstä lähteneen, vaurastuneen kauppiasisän tai -isänisän
aitoruotsalaiselle pojalle--olla, kutsuako itseään
»finsk-svenskiksi», »svensk-finneksi», »svensk-finländariksi»,
»östsvenkiksi» vaiko yksinkertaisesti vain »finländariksi» tai
»finlänningiksi». Mutta tähän nähtävästi i'änikuisesti
ratkaisemattomaksi jäävään ajatuspulmaan tuhlautuukin sitte
kokonaisten nuorukaispolvien henkinen pohdintatarmo ja -tarve.

Nämä tällaiset kuivakiskoisuuden fanatismissaan kaikelle
henkisyydelle tartuntavapaat henget tuntevat korkeintaan yhden ainoan
siveellisen johtotähden: millä hinnalla hyvänsä on vältettävä
näyttämästä nolatulta. Siitä syystä on yliolkaisesti oltava
uskomatta mitään, visusti vältettävä antamasta minkään seikan
viehättää itseään innostumiseen, kunnioitukseen, arvonantoon;
aina on kaikissa tilanteissa ja asianhaaroissa ennen kaikkea
säilytettävä irooninen, kylmäkiskoisesti halpeleva ylemmyyden
ilme. _Ja_ onnistuvatkin he tässä pyrinnössään toisinaan niin
hyvästi, saavat niin ilmanpitävästi suljetuksi itsensä kaikilta
elämän virikkeiltä, että he lopullisesti korkeintaan yhdessä
ainoassa seikassa joutuvat elämän puijaamiksi: omassa alastomassa,
rapautuneessa elämässään, omassa autiossa, tyhjässä
elämäntunnossaan.

       *       *       *       *       *

Ruotsinkielisessä sivistyneistössämme on kuitenkin siellä
täällä kyllä yksilöitä, joiden henkisen näköpiirin avaruus ja
ylemmyys, luonteen puhtaus ja ryhti, luova työtarmo ja työrakkaus
sekä yksilöllisen uhrautuvaisuuden voima kohottaa heidät heidän
ympäristönsä puitteista ja ennakkoluuloista.

Mutta nämä tällaiset valoisan, viileän, humaanisesti avaran
järjen miehet, lämpimän, hartaan sydämen, vilpittömän,
uskollisen tunnollisuuden miehet--työskennelkööt he taiteen tai
tieteen, yhteiskunnallisen tai yksityisen elämän piireissä,
näkyvillä julkiasemilla tai vaatimattomissa elämäntehtävissä--he
ovatkin elämäntehtäviensä suorittajina puhkaisseet itsensä
kielisympatiojensa asettamien rajojen ulkopuolelle, ovat särkeneet
sen hedelmättömyyden lasikehän, johon heidän ruotsinkielisyytensä
tässä maassa heidät on sulkenut ja kasvaneet työnsä suuruisiksi.
He ovat, vaikk'eivät he hakeudukaan suomenkieliseen sivistyspiiriin,
elämäntyönsä suorittajina ja toteuttajina joutuneet suomalaisen
sivistyselämän tekijöiksi: rakkaudella, harrastuksella ja
myötätuntoisella antaumuksella suhtautuessaan omaan työhönsä
joutuvat he rakkaudella, harrastuksella ja myötätunnolla
työskentelemään suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen
sivistyselämän kehittämiseksi.

Nämä tällaiset, inhimillisesti lämpimät ja hedelmälliset henget
ovat, ei todistuksia siitä, että ruotsinkielisessä
sivistyneistössämme olisi vaikuttamassa elävä yhteisymmärryksen
henkikin suomalaisen yhteiskunnan elintarpeita kohtaan--sitä
todistaakseen ovat he liian poikkeuksellisia ja harvalukuisia--vaan
todistuksia siitä, että ruotsinkielinen sivistyneistömme
kokonaisuudessaankin, jos sillä olisi henkistä laajapiirteisyyttä
ja avaruutta, voisi uhraamatta hiventäkään enempää
ruotsinkielisyydestään kuin henkisen kultuurin
ylemmyydestäänkään elähyttävästi ja itse elähtyvästi lähetä
välittömään, luottavaan ja luottamusta virittävään
yhteistyöhön yhteisen suomalaiskansallisen sivistyksemme
kehittämiseksi.

       *       *       *       *       *

Läheisen ja valaisevan vertauskohdan ruotsinkieliselle
yläluokallemme tarjoavat sivistyksellisessä suhteessa nykyajan
juutalaiset. Kummankin keskuudessa on sama kansallinen juurettomuus,
irrallisuus siitä ympäristöstä, jossa he kuitenkin elävät ja
vaikuttavat, aiheuttanut samansuuntaisen henkisen tilanteen.
Kummallekin ovat tunnusmerkillisiä henkisen valmiuden ohella henkinen
köykäisyys, nopean ja ripeän sopeutumiskyvyn ohella hyvin
ulkonainen liittyminen elämän ilmiöihin, esteettisen ja älyllisen
muotokultuurin ohella ominainen elämännäkemyksen ohuus ja
aineettomuus, terävän, käytännöllisen, ulkonaisen
järjestämiskyvyn ohella omituinen pintapuolinen kaavamaisuus
elämän sisäisessä omistamisessa ja tajuamisessa.

Kummallakin on henkisen näkökulman, henkisen painopisteen
määrääjänä muotojen vanhoillisuus sisällön vapaamielisyyden
rinnalla: sitkeä, kireä, vaikkapa kiivailuun yltyvä taipumattomuus
entisten, totuttujen ja koettujen muotojen ja kaavojen noudattamisessa
ja säilyttämisessä samalla kuin siihen nähden, mitä nämä muodot
mahdollisesti kätkevät itsessään sisällöllisesti olennaista, on
vallalla aivan siveelliseen mielivaltaan ja henkiseen
välinpitämättömyyteen asti ulottuva ja venyvä suvaitsevaisuus;
kummallakin on hyvinkin näköisän, näennäisen vapaamielisyyden
rinnalla kirein, jäykin kaavaintoilu: älyn ja logiikan, ei sydämen
ja uskon suvaitsemattomuus. Kumpaakin luonnehtii melkein hermostuneen
herkäksi kiihdytetyn yksilöllisyyden rinnalla tyrmistyttävä
siveellisen itsenäisyyden ja ryhdin puute: juriidisesti muodollisen
ja kiivailevan sana- ja periaateratsastuksen rinnalla aivan luonteeton
yksilöllisen vakaumuksen taipuvaisuus, kun se joutuu johonkin
ajanhengen tai ympäristön ennakkoluulojen ja puoluepyyteiden
virta-uomaan, aivan siveelliseen tunnottomuuteen asti itsenäisestä
arvostelusta kieltäytyvä lauman ennakkoluulojen ja lauman
itsekkyyden kahleissa kulkeminen. Kummallekin on yhtä luonteenomaista
loogillisen, koulitun, melkein rikkiviisauteen asti valppaan
kriitillisyyden rinnalla aivan lapsekas ryöpsähtäminen hetkellisten
ohimeneväin ajanhengen muotipuuskausten ja pyörähdysten mukaan,
herkistyneen valitun esteettisen herkuttelun rinnalla mitä
vilpittömin ja karkein aineellisuuden palvonta.

Kumpikin on kehityksessään kohonnut niin ohutilmaisiin korkeuksiin,
etäytynyt niin kauas maan mehujen ylettyviltä, että
yksilölliseltä elämäntajulta on kadonnut kansallisen kokonaisuuden
ja elämänympäristön tasoittava, vakiinnuttava pohja: sen jos
sitova ja pidättäväkin niin myöskin teon ja ajatuksen kiinteyteen
ja johdonmukaisuuteen ajava ja pakottava sisällön ja aineksen mahti.

Elämänkosketuksensa ja sitä seuraavan elämäntajunsa rajoituksen
vuoksi ovat he kumpikin synnynnäisiä luokittelijoita
elämänilmiöiden muodollisia järjestäjiä. He suhtautuvat
elämään enemmän muodollisesti kuin asiallisesti, enemmän
älyllään kuin olennollaan, he huomioitsevat enemmän elämää kuin
elävät sitä. Elämä irtautuu heille vaistojen liitteistä ja
erillistyy yksinäisiksi tuokioiksi, erikseen, yhteydettä haratuiksi
yksityisilmiöiksi. He näkevät elämän pinnallisesti
selkeämpänä, mutkattomampana, suoraviivaisempana kuin mitä se on;
he typistävät sen elävät, vain oman yksilöllisen olemuksensa
arvaamattomista laeista aavistettavat ilmestykset muodollisen logiikan
ja matemaattisen joukkojärjestyksen pakkokaavoihin ja
joukkosarjoihin. He eivät käsittele elävää elämää: eivät
vaikeassa, kärsivällisessä työssä kehitä esiin, kasvata elämän
uinuvista iduista uusia, kehkeneviä elämänilmestyksiä, vaan
käsittelevät he valmiita asioita: mittaavat, punnitsevat,
luokittelevat lopullisen muotonsa saaneita esineitä.
Älynvoittoisuutensa harhassa johtuvat he näkemään elämän
elävät ilmiötkin juurettomina, valmiina, lopullisina esineinä: ei
elävinä, muodostuvina yksilöinä, vaan kategoorisina matemaattisina
yksikköinä, joita on yhtä kevyttä, luontevaa ja luotettavaa
käsitellä, sommitella ja summitella, läjitellä ja lajitella kuin
mitä kuolleita, pyöriviä metallikappaleita hyvänsä. Heille ei
elämän ikuisena tunnuskuvana häämötä pelto: maan vaivattava
hedelmällinen povi, jonka hetteistä uuraan ihmistyön on alati
uusiutuvassa vaivannäössä luotava alati yhtä uutta, odottamatonta,
alkuperäistä elämää; vaan on heille elämän elokkaimpana
tunnustähtenä raha: irrallinen, vierivä metalli, jonka helisevä,
kiirivä, kirkas liukkaus, mekaaninen, rajaton monistumismahdollisuus,
epäelimellinen, koneellinen, hengetön samanmukaisuus edellyttävät
vain muodollista, ei luovaa käsittelyä, vain matemaattista,
summittaista joukkoryhmittelyä, -luokittelua ja karsinoimista, ei
yksilöllisen olemuksen sisäistä, altista, noudattavaa näkemystä
ja tajuamista ja jonka hallitsemiseen ja vallitsemiseen ei tarvita
työtä, vaan taitavuutta. Kumpikin on etäytynyt liika etäälle maan
mullasta, josta ei mikään elävä kostamatta saa juuriansa
irroittaa: aines on ehtynyt sydämeltä ja ajatukselta, veren vaistot
haalenneet, elokas, ketterä äly enää vain työskentelee liukkaana,
liikkuvana, nopeana kuten aina järjestellen, arvostellen,
päätellen, mutta järjestellen, arvostellen, päätellen ei eläviin
muotoihin herätettävää, vangittavaa, muodotonta elämää, vaan
valmiita ilmiöitä, valmiita esineitä, valmiita arvoja, käsitellen,
sijoitellen, korkoja kasvatellen, keinotellen sivistyksen ja
aineellisen varallisuuden valmiilla, keräyneillä pääomilla.


       *       *       *       *       *



KANSALLISEN POHJAN ETSISKELYÄ.


Ruotsinkielinen yläluokkamme on itse herännyt tämän kansallisen
juurettomuuden ja sen aiheuttamain henkisten ja siveellisten vaarojen
tajuun ja alkanut etsiä kansallista maaperää jalkojensa alle. Mutta
se on lähtenyt hakemaan tätä maaperää, ei altansa, suomalaiselta
pohjalta, josta se todella löytyisikin, vaikka sankan ja sakean
ennakkoluulokerroksen eristämänä ja kätkemänä, vaan jostain
sivummalta, etäämpää.

Eräät luulevat ilmajuurilla voivansa liittyä Ruotsin jaloon ja
ylvääseen kansaan, luulevat voivansa ruotsalaisen kansayhdyskunnan
elonilmauksista, kansallisesta verestymisestä ja nuortumisesta,
yhteiskunnallisesta elpymisestä ja henkisestä elokkuudesta johtaa
eloa Suomen ruotsinkieliseen yläluokkaankin.

Tämä on kuitenkin kaikkien älyihmisten ainaista, yhtä nokkelaa
kuin naiviakin elämän tosiasiallisuuden tajuamattomuutta. Elämää
ei voi lainata, sen on palettava niissä aineksissa, jotka kullakin
ovat itsessään. Kansojen kuten ihmistenkin on luotava
elämänvoimansa omassa elimistössään. Kansallinen
yhteenkuuluvaisuus ei ole sanoja, ei edes kauniita sanoja, vaan
jokapäiväistä, yhteistä henkistä tai aineellista, tietoisaa tai
tiedotonta työtä yhteiskunta-elimistön hyväksi: elämistä
yhteiskunnassa. Kansallista vireytymistä ei voi sinään siirtää
sen yhteiskunnallisen elimistön ulkopuolelle, jossa se vaikuttaa. Se
voi korkeintaan esimerkillään ja hengellään herättää ja
tartuttaa, mutta teon ja toimen voimana jää ja sulkeutuu se
jäljettömästi siihen elimistöön, jonka elintoiminnan tulos se on,
kiertää ja elostaa vain sitä elimistöä, joka sen on pusertanut
elämänaineksistaan ja jonka suonissa se virtaa.

Yhtä hauraan, haaveksivan itsepetoksen uhriksi kuin jos poteva
alkaisi odottaa, että vieraassa elimistössä sykkivä väkeväkin
elonveri voisi mekaanisesti häneen siirrettynä elvyttää hänen
kuihtuvan elimistönsä laimenevat voimat, yhtä hauraan itsepetoksen
uhriksi joutuisi se yhteiskunta tai yhteiskunnallisen elimistön osa,
joka odottaisi yhteiskunnallisen elämänsä elpyvän vieraassa
elimistössä--vaikka kuinka elokkaina--sykkivistä voimista.
Ruotsalaiskansallinen elinvoima--mikäli sitä on--Ruotsin kansan
luova yhteiskunnallinen tarmo, aineellisen työn toimekkuus,
kekseliäs monipuolisuus, asianmukaisuus ja sitkeys, henkisen
harrastuksen virkeys toteutuu ja voi toteutua ainoastaan
ruotsalaisessa aineistossa, luo Ruotsin kansan yhteiskunnallista
järjestymistä ja kehkenemistä, Ruotsin kansan aineellista
vaurastumista ja toiminnallista tehostumista, Ruotsin kansan
syvempää ja eloisampaa henkistä viljeltymistä ja itsetietoon
heräämistä. Suomen ruotsinkielisellä sivistyneistöllä ja Ruotsin
kansalla ei ole keskenään mitään yhteistä, yhteiskunnallista
luotavaa ja rakennettavaa, ei mitään yhteisen työskentelyn
liitettä, eikä senvuoksi hyvää tarkoittavinkaan harrastelu voi
loihtia tyhjästä niiden välille mitään kestävämpää,
vakuutetumpaa, syvemmälle vaikuttavaa ja teoissa itsensä todistavaa
ja toteutuvaa kansallista yhteiselämistä.

Eräiden haaveellisten ruotsalaispiiriemme unelmoima jonkinmoinen
ruotsalaiskansallinen renessanssi, joka aiheutuisi ruotsinkielisen
sivistyneistömme myötätuntoisesta eläytymisestä ja
lähestymisestä Ruotsin kansan kansallisiin liikuntoihin ja
virtauksiin, onkin avuttomassa lapsellisessa utopistisuudessaan ja
herkkätoivoisuudessaan lähimmin liikuttava. Kun kuulee tällaisen
lähestymisen ilahuttavina merkkeinä ja todistuksina uskollisesti
luetelluksi ja aikakirjoihin viedyksi jok'ainoan huvi- ja
virkistysmatkan, jonka nuoriso puolelta ja toiselta on suorittanut yli
Pohjanlahden, ja jok'ainoan illanvieton, mikä heillä on yhdessä
ollut ja näitten--ja vain näitten!--viattomien tilaisuuksien nojalla
näkee vedetyksi mitä kauaskantoisimpia ja siintävimpiä
johtopäätöksiä kansallisesta veljeytymisestä ja tulevasta
hedelmällisestä kansallisesta yhteistyöstä näiden juhlijain
välillä, niin ei voi olla hymyilemättä sille lapsellisen hartaalle
herkkäuskoisuudelle ja tosielämän tajuamattomuudelle, joka näissä
niin löyhästi pohjatuissa ja pohjattavissa odotuksissa
kuvastaikse.--Sitä tietä ja siitä touhuilusta ei voi syntyä kuin
kauniita maljapuheita ja asianomaisille kauniita, vilkkaita
nuoruudenmuistoja vanhuuden päivien varalle. Kansallista,
elimellistä yhteistuntoa ei voida saavuttaa intoisimmallakaan ja
kuohuvasanaisimmallakaan kansallispuku- ja punssiromantiikalla, se on
rakennettavissa vain koko yksilöllisen ihmiselämän kestävässä ja
isältä pojalle perityssä ja perinnöksi jätettävässä
koruttomassa, uuraassa työssä yhteisen yhteiskunnallisen
kokonaisuuden kehittämiseksi.

Ponnettomassa kaihomielessä tähyilee osa nykyistä ruotsinkielistä
nuorisoamme ruotsalaisen yhteiskunnan elinilmiöihin, elää
mielikuvituksessaan ruotsalaista yhteiskuntaelämää, tuijottaa
itsensä sokeaksi nuoren ruotsalaisen kirjallisuuden tukholmalaisiin
tapainkuvauksiin, tuntee itsensä kotiutuneemmaksi Tukholmassa kuin
Helsingissä, istuu Kappelissa, mutta haaveilee itsensä
Hasselbackenille.--Tällainen mielikuvituselämä voi kuitenkin
kääntyä tuhoisaksi tälle nuorisolle. Heiltä katoaa ote elävään
suomalaiseen yhteiselämään, mutta he eivät kuitenkaan pääse
todelliseen luovaan ja työtätekevään elämänsuhteeseen
ruotsalaiseen yhteiskuntaan: he hylkäävät elämäntehtävän
täällä, mutta eivät saa elämäntehtävää sieltä. Hoippuessaan
kahden yhteiskunnan välillä, joista toisessa elävät heidän
mielihaaveensa, mielikuvituksensa, toisessa tapahtuu heidän työnsä,
joutuvat he kummankin näiden yhteiskunnan todellisen elämän
ulkopuolelle, jäävät mielikuvitustensa pilaamiksi
tyhjänpäiväisyyksiksi, jotka kummallakin taholla ovat yhtä
hyödyttömiä ja joiden ainoana elämänsisältönä on hipuva
tyytymättömyys ja tuhattulimmaisuutta näyttelevä vetelehtiminen
(dagdrifveri).

Ruotsalaisen yhteiskunnan täysveroiseksi jäseneksi eivät
ruotsinkielisemme ikinä voi tuntea itseänsä niin kauan kuin he
eivät välittömästi elä ja työskentele tässä yhteiskunnassa.
Parhaimmassakin tapauksessa katsotaan ja kohdellaan heitä siellä
kuin siedettyjä, huonoihin olosuhteisiin joutuneita, armopaloilla
eleleviä, epämukavia sukulaisia, joiden kovaa kohtaloa
hyväntahtoisesti säälitellään ja surkutellaan, mutta joilta
evätään luonnollinen, itseoikeutettu ja tasa-arvoinen kansaperheen
jäsenyys. Niinpä voi ruotsinkielisen yläluokkamme suhde Ruotsin
yhteiskuntaan ilmetä vain liehivänä, nöyrtyvänä ihasteluna, ei
luovana yhteiskuntatyönä.

Siinä määrin on tämä pelkkä vastaanottava, mukautuva,
hedelmätön suhtautuminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan tenhonnut
ruotsinkielisen yläluokkamme, etteivät sen jäsenet tohdi
luonnollisesti ja välittömästi käyttää edes omaa perittyä ja
oman elämäntuntonsa muovaamaa kieltänsäkään henkensä
ilmaisijana, vaan kyhäilevät he ajatuksensa ja tuntemuksensa
sanoiksi ja lauseiksi kourassa sanalista ja sydämessä joka hetki
vavahtava, herpaseva säikähdys: olleeko tämäkin tuntemus
karsittava kielestä epäruotsalaisena? pitänevätkö hienot
puoliserkkumme Ruotsissa tätäkin fennisisminä?

       *       *       *       *       *

Vakavampi, todellisempi ja myötätuntoon virittävämpi on eräs
toinen, edellisen kanssa rinnan käyvä mielialavirtailu
ruotsinkielisessä sivistyneistössämme: kääntyminen ruotsalaiseen
kansa-asutukseen maassamme, pyrkimys pohjautumaan kansallisesti
siihen.

Missä tämä pyrkimys on välitöntä, luonnollista
yhteenkuuluvaisuutta, sellaisten henkilöiden lämmintä paikkakunta-
ja kotiseutuharrastusta, joita alkuperä, toimiala tai joku muu
välitön elämänsuhde liittää läheisesti tähän ruotsinkieliseen
asutukseen, siellä on se pelkästään ilahuttava ilmiö. Sellaisille
tämä liityntä on välitön sydämen teko, ei nokkelasti harkittu
poliittinen laskelma ja sellaisille se myöskin muodostuu eläväksi,
rakastavaksi työksi, ei kuolleeksi ohjelmapykälän kirjaimeen
vannomiseksi. Tällaiset henkilöt tulevatkin tämän rakkautensa
tietä todelliseen elämänkosketukseen kansan kanssa, ja saavat he
tästä välittömästä, ravitsevasta kosketuksesta henkeensä sitä,
mitä ruotsinkieliseltä sivistyneistöltämme yleensä puuttuu:
yksinkertaisen, koruttoman ja luonnollisen elämäntajun. Nämä
kansallisesti virittyneet ja värittyneet henkilöt ovatkin yleensä
ruotsinkielisen sivistyneistömme luonnollisimpia ja positiivisimpia
yksilöitä, eikä heiltä voi evätä oikeutettua myötätuntoa
sekään huomio, että paikkakunnalleen ja kielellinen erikoisrakkaus
usein tuntuu hämmentävän heiltä kyvyn tajuta yhteiskunnallisen
kokonaisuutemme elintarpeita ja -vaatimuksia.[2]

Vilpittömässä ja yhteiskunnallisesti oikeutetussa muodossa onkin
tämä maamme ruotsinkieliseen asutukseen kääntynyt harrastus vain
kotiseututunnetta ja kotiseutuharrastusta vailla historiallisen,
sivistyksellisen ja ennen kaikkea yhteiskunnallisen kokonaisuuden
taustaa. Ruotsalainen asutus maassamme ei muodosta itsenäistä
yhteiskunnallista kokonaisuutta, sen muodostavat alueellisesti,
historiallisesti ja sivistyksellisesti toisistaan irtonaiset
paikkakunnat, joiden yhteiskunnallinen kokonaisuus on Suomessa, ei
toisissaan. Ne eivät voi rakentua toistensa varaan muodostaakseen
eheämpää ja täyteläämpää kokonaisuutta kuin ne kukin jo
itsessään ovat: ne ovat oksia, jotka yhteiskunta-elimistön osina
jokainen erikseen liittyvät välittömästi yhteisrunkoon, Suomeen,
sitä ennen liittymättä toisiinsa. Senpävuoksi ei niiden kesken voi
yhteisen yhteiskunnallisen työskentelyn varassa kehittyä ja vakiutua
luonnollinen välitön yhteishenki, vaan on semmoinen viritettävä
keinotekoisesti: juhlien, puheiden ja aatteellisen kiihoitustyön
alati uudistettavalla ja tosiasiain tielle sattuessa alati turhaan
suoritetulla lietsomisella.

Sitäpaitsi on tämmöinen, olosuhteiden pakosta vain
paikkakunnallinen kotiseutuharrastelu ruotsinkielisen
sivistyneistömme runsaalle ja hallitsevalle enemmistölle aivan
vieras ja keinotekoinen aatesuunta. Lukuunottamatta näitä
esittämiäni lämminsydämisiä, mutta henkisesti rajoitettuja
kotiseudunystäviä--semmoisia ovat pelkät kotiseutuharrastelijat
kuten muutkin vannoutuneet erikoisaatteilijat aina--on tämä niin
sanoakseni etnografis-romanttinen kansallinen heräämys ja kokoomus
enimmille ruotsinkielisen yläluokkamme jäsenille vain joko kevyt ja
ohimenevä, ailahtelevien joukkomielialojen aiheuttama muotioikku tai
keinotekoista poliittista laskelmaa, enemmän teoreettisen
järkeilemisen perustuksella hyödylliseksi ja tarpeelliseksi
pääteltyä toimintamenetelmää kuin välitöntä ja elettyä
yhteis- ja kokonaisuustuntoa. Koko yritys loihtia itsenäistä
kansallista yhteiskuntatuntoa ruotsinkielisen virka- ja
liikemiesluokkamme sekä ruotsalaisen rannikkoasutuksen välillä on
vain joko eräiden lämminsydämisten, tosiasioita tajuamattomien
haaveksijoiden tai joidenkin oveluuttaan rikkiviisaiden, tosiasioita
tahallisesti vääristävien poliittisten laskijoiden
kestämätöntä, keinotekoista kudelmaa.

Ruotsinkielisellä sivistyneistöllämme kokonaisuudessaan ei ole
mitään olennaista, elimellistä yhteyttä erikoisesti ruotsalaisen
rannikkoasutuksen kanssa: ei ole alkuperän eikä elämäntyön
yhteyttä, ei ole historiallisen yhteis- ja sivistysperinnön eikä
yhteiskunnallisen rakennustyön yhteyttä. Ruotsinkielinen
sivistyneistömme on--kielestään huolimatta--suomalaisen
kokonaisuuden historiallisen kehityksen tulos ja elin, suomalaisen
kokonaisuuden, johon ruotsalaisen rannikkoasutuksen sekä osuus että
vaikutus on vain pieni murto-osa, ja tämän saman suomalaisen
kokonaisuuden sekä keskuudessa että kehkenemiseksi on sen
suoritettava ja suorittaa se tahtomattaankin elämäntyönsä. Vai
mitä yhteyttä on jollakin kuopiolaisella, viipurilaisella, vaikkapa
helsinkiläisellä ja turkulaisella--useinkin suomalaiselta
sydänmaalta polveutuvalla--vanhalla virkamies- tai liikemiessuvulla
erikoisesti ruotsalaisen rannikkoasutuksen kanssa? Korkeintaan ovat he
rakentaneet kesähuvilansa jonnekin saaristosalmen kalteelle ja
huvipurtensa kannelta saaneet jonkin näkemyksen meren nuoleksimista
rantakallioista ja ulkokivistä--»kobbar och skär» onkin
viimeaikaisen ruotsalaisen heräämyksen tunnusmerkillisimpiä isku- ja
mielisanoja--mutta mitään elimellisempää liittymistä
ruotsalaiseen rannikkokansaan ei tällainen lomapäivien joutilaisuus
luo.

       *       *       *       *       *

Suomalaisen kokonaisuuden tarpeiden mukaisesti on kaikkien
keskusvirastojen, keskeisten sivistyslaitosten, yhteiskunnallisen ja
lainsäädännöllisen kehitystyöskentelyn sovitettava työnsä ja
toimintansa, jotta ne täyttäisivät tehtävänsä. Suomalaisen
kansan keskuudessa, suomalaisissa viroissa suorittavat enimmät
virkamiehet elämäntehtävänsä. Ruotsinkielisellä
tiedemiehellä--mikäli hänen työllänsä on kansallista pohjaa ja
yhteiskunnallista taustaa--on tämä pohja ja tausta suomalainen;
ruotsinkielisellä estetiikolla--mikäli hänellä elävän elämän
tajua on-- --tämä taju virrannut häneen kosketuksesta on miten
etäisestä ja itsetiedottomasta hyvänsä-- suomalaiseen elämään;
ruotsinkielinen politiikko--mikäli hänellä on yhteiskunnallista
laajakatseisuutta, yhteiskunnallisen kehityksen tervettä, kypsää
näkemystä--on varttunut tähän laajakatseisuuteen, tähän
näkemykseen suomalaisen yhteiskunnan kasvattamana, suomalaisen
yhteiskunnan sekä saavutuksien että vajanaisuuksien opastamana ja
kannustamana. Suomalainen kansa ja suomalaiset olosuhteet ovat se
pohja, johon jokaisen suurisuuntaisemman teollisuusyrityksen on
tutustuttava ja perustauduttava, jotta tuloslaskelmat voivat rakentua
tosiasiallisten olosuhteitten perustalle ja jotta yrityksillä olisi
riittävä toiminta-ala laajetakseen ja vaurastuakseen. Suomalainen
ahertava työ, Suomen kansan tuhansia tiehykkeitä myöten keräämä
ja luoma aineellinen vauraus muodostaa sen varallisuuden pohjaveden,
jonka hetteille ruotsinkielisen liikemiehenkin on tunteutuminen
loihtiakseen itselleen ne omaisuudet, joiden varassa etupäässä
ruotsinkielinen sivistyneistömme on pysynyt ja pysyy
valta-asemassaan; niistä lähteistä ovat etupäässä heruneet nekin
pääomat, jotka lahjoituksina virtailevat »ruotsalaiseen
kultuurirahastoon»--tuohon Kiinan-muuriin, jonka tehtävä on
ikuisiksi ajoiksi edes keinotekoisesti ylläpitää Suomen
sivistyneistön nykyistä kielellistä kahtiajakoa ja vakiinnuttaa
ruotsinkielisen sivistyneistömme täydellinen ja lopullinen
eristäytyminen Suomen kansasta.

Mitä hyvänsä työtä tässä maassa yleensä tehdäänkin,
henkistä tai aineellista, tapahtuu tämä työ suomalaisessa
aineksessa, suoritetaan se suomalaisessa ympäristössä ja näkyvät
sen jäljet ja hedelmät suomalaisessa yhteishengessä. Tahtoen tai
tahtomattaan on ruotsinkielinen sivistyneistömme määräävältä
enemmistöltään asemansa ja työalojensa vuoksi suomalaisen
yhteiskunnan osa ja elin, ja minkä se työtä tekee, sen se tekee
suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisen yhteishengen
palveluksessa, minkä sillä elämän kosketusta ja kokemusta on, sen
se on saavuttanut ja siihen se on kasvanut suomalaisessa
yhteiselämässä, ja minkä se on valmis ja terävä hengen teon ase,
sen se on taottu, karaistu ja hiottu suomalaisessa ja suomalaisella
elämän kamppauksella. Suomalaiseen yhteiskuntaan sitoo sitä ainoa
kestävä yhteiskunnallisen elämän side: suoritettu ja suoritettava
yhteinen työ. Erikoisesti ja rajoitetusti ruotsinkieliseen
rannikkoasutukseen ei sillä ole mitään elävää työn liitettä,
ja jos se yhteiskunnallisesti ja kansallisesti todella rajoittuisi
ainoastaan tähän asutukseen, typistäisi se samalla ehdoin tahdoin
koko henkisen ja aineellisen toimialansa: virkamiehiltä katoaisivat
virat, politiikoilta yhteiskunnallinen rakennustehtävä,
tiedemiehiltä ja luovalta taiteelta yhteiskunnallisen kokonaisuuden
ravitseva, elinaineksia henkivä ilmakehä, liike- ja
käytännön-miehiltä koko toiminta-ala. Yleensä merkitsisi se
kireään johdonmukaisuuteen vietynä nykyisen ruotsinkielisen
sivistyneistömme kieltäytymistä koko sen tähänastisesta
elämänasemasta ja elämäntehtävästä. Sitäpaitsi on ruotsalainen
kansa-asutus maassamme ehdottomasti liika niukka ja heikko mitenkään
edellyttääkseen, kannattaakseen ja antaakseen olemassa-olon oikeuden
niin runsaalle ja vaikutusvaltaiselle yläluokalle kuin nykyinen
ruotsiapuhuva sivistyneistömme on. Jos siis tämä yläluokka pyrkii
perustamaan olemassa-olon oikeutensa ja vaikutusvaltansa tässä
maassa tähän kansa-asutukseen, on sen siinä tapauksessa kaiken
järjen ja kohtuuden nimessä vapaaehtoisesti supistettava asemansa
varsin vaatimattomaksi Suomen kansan yhteiselämässä.

Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö _on_ suomalaista ja suomalaisena
se on pysyväkin, ellei kansallissiveellisistä velvoitussyistä, niin
jo pelkästään yksilöllis-itsekkäistä etusyistäkin. Ennemmin tai
myöhemmin on tälle luokalle selkenevä, mihin uskomattomaan sekä
elämäntehtävän että elämänaseman itsekieltoon se on ollut
suistumassa katkoessaan elinjuuriaan siihen kansaan ja yhteiskuntaan,
jonka varassa ainoastaan se kuitenkin on, mitä se on. Tältä
luonnolliselta maaperältään se ei voi irroitella elinjuuriaan
samalla itse jäytämättä ja kalvamatta elämän pohjaa itsensä
alta.

Oman erikoisen selvittelynsä kaipaa »ruotsalainen maa», joka viime
aikoina on virittänyt niin paljon kiihkoilua ja niin monta
silmitöntä ajojahtia nimiltämainittuja yksityishenkilöitä
vastaan. Kukapa ei tunnustaisi oikeaksi sitä tunnetta, joka on
tämän ärtymyksen pohjana. On katkerata elää olojen
murroskaudessa, jolloin vanha totuttu elämänympäristö särkyy
liitteistään ja vaihtuu uudeksi. Mutta on huomattava, että tämä
murroskausi ei ole mikään paikallisesti ruotsalaiseen
rannikkoasutukseen rajoittuva yhteiskunnallinen ilmiö. Myöskin
suomenkielisissä rannikkoseuduissa on käymässä aivan sama
murrosvaihe: alkuperäinen pohja-asutus on kummassakin huuhtoutumassa
uudeksi.

Yleensä tapahtuu maassamme väestövirtailua sisämaasta rannikkoa
kohden. Varttuneempi nuoripolvi joutuu rantaseuduilla melkein
kauttaaltaan siirtolaisuuden tai meriliikkeen lumoihin, ja heidän
tilalleen imeytyy välttämätön työvoima sisempää maasta. Niinpä
on palkkatyöväki tällaisilla seuduilla aivan säännöllisesti
muualta siirtyneitä tulokkaita, ja mikäli maatkin siirtyvät uusiin
käsiin, ovat ostajat niinikään tavallisesti syvempää sisämaasta
tulleita.

Tällainen uusi, liikkeelle joutunut, totutusta ympäristöstään
irtautunut aines on säännöllisesti jotenkin
häikäilemättömämpää, siveellisesti karkeampaa ja
välinpitämättömämpää kuin omassa ympäristössään pysynyt
alkuperäinen asutus. Sitä eivät sido mitkään traditsionit,
tottumukset ja perinnäiskunnioitus entiseen, paikkakunnaaseen
olotilaan; sillä ei ole mitään inhimillistävää ja hillitsevää
tunneliitekohtaa uuteen ympäristöönsä. Maanomistajina ovat heidän
joukossaan näkyisimpänä vaikkei suinkaan yksinomaisena tyyppinä
häikäilemättömät keinottelijat, jotka tulokkaan
välinpitämättömyydellä ja kylmäverisyydellä muuttavat haltuunsa
saamat maa-alueet suorinta tietä rahaksi: raiskaavat metsät ja
silpovat maat, ja tuovat kintereillään vieraan palstanostaja-lauman;
työmiehinä taas on näiden tulokkaiden joukossa kelvollisen
työväen ohella paljon löysää väkeä: kulkurielämän kasvattamaa
kuritonta, siteetöntä, välinpitämätöntä ainesta.

Kaikkiallakin katsoo siis lämmin kotiseudun jäsen tapojen, olojen ja
elämänsävynystävä mielihaikeudella entisen olotilan murtumista,
silminnähtävää turmeltumista ja raaistumista. Ruotsinkielisellä
asuntoseudulla tietysti tehostaa tätä katkeroitumista se
lisä-ärsytin, että tulokkaat, jotka aiheuttavat tämän muutoksen,
sattuvat lisäksi olemaan vieraskielisiä, ja että erikielisyyden
vastakohta siis vielä joutuu kärjistämään eroa tulokkaiden ja
alkuperäisen, vakinaisen asutuksen välillä.

Kysymys ei siis ole kansallinen, vaan yhteiskunnallis-taloudellinen,
eikä se ole autettavissa kansallisvihaa virittävin kiihoituskeinoin,
vaan perinjuurisella yhteiskunnallisella muokkaustyöllä. Niinkauan
kuin ruotsinkielinen pohja-asutus on siirtolaisuuden--Amerikkaan tai
kaupunkeihin ja tehdasalueille siirtymisen--lumoissa, niin kauan
korvaa »ruotsalainen maa» siten siltä menetyksiin menevät
työnsuorittajat ainoalla mahdollisella, tarjolla olevalla
työvoimalla, suomenkielisellä. Ja niin kauan kuin ruotsinkielinen
herrassäätyinen tai talonpoikainen maanomistajaluokka ei ole
elämäntottumuksissaan ja työtavoissaan sovittautunut nykyisten
maahintojen ja työpalkkojen aiheuttamaan ja pakoittamaan
häikäilemättömästi voimaperäiseen ja yksinomaan korkeinta
taloudellista tuottavaisuutta katsovaan maanviljelykseen, niin kauan
on ruotsalaisten ostajain työlästä kilpailla maatilahintojen
korkeudessa suomenkielisten ostajain kanssa ja niin kauan on vaikeata
keinotekoisesti estää maatilojen siirtymistä niihin käsiin, jotka
niistä voivat puristaa enimmät rahat tai muuttaa ne taloudellisesti
tuottoisimmiksi. Ken kiihoistustyön ja siveellisen painon pakottamana
sittenkin alistuu myymään maansa ruotsinkieliselle ostajalle, vaikka
hän vapaassa kaupassa olisi suomenkieliseltä ostajalta saanut siitä
tuntuvastikin enemmän, häntä jää tämä hänen taloudellinen
tappionsa kaivelemaan mieskohtaisesti kärsittynä vääryytenä, ja
ovat tällaiset yleisen mielipiteen terrorismilla saavutetut
»ruotsalaiskansalliset» voitot myöhemmin osoittautuvat
Pyrrhusvoitoiksi. Sitäpaitsi tekee juuri se yleisöpiiri, joka
kiihkoisimmasti kuohuilee jokaista »ruotsalaisen maan kavallusta»
vastaan itse itsensä syypääksi aivan samaiseen
»maankavallukseen». Jokainen vakuutetusti ruotsalainen
kaupunkilainen talonomistaja, liikemies, tehtaanisäntä,
perheenemäntä, joka kahdesta valittavissaan olevasta työnhakijasta
valitsee palvelukseensa ennen suomenkielistä myötäpyrkijää
ruotsinkielisen talonmiehen, vahtimestarin, raitiotiekonduktöörin,
kauppa-apulaisen, päällysmiehen, palvelijattaren, riistää tällä
vaalillaan yhdet terveet käsivarsiparit ruotsalaisen auran kurjelta
ja lähettää niiden sijalle »ruotsalaiselle pellolle»
»suomalaisen myyrän»--kukaties juuri saman miehen, jonka hän
hylkäsi, ja toimii siis tällä teollaan aktiivisena
ruotsalaisseutujen suomalaistuttajana.

Ken ruotsalaisen talonpoikaisen maalaisasutuksen vaarumattomuutta
harrastaa, hän älköön tuhlatko sanaakaan suomalaisia tulokkaita
vastaan: _niiden_ vika ei ole, että he tavoittavat leivän sieltä,
mistä saavat.--Juurrutettakoon sensijaan rannikkoseudun
kansanluonteesta pois tämän rannikkoväestön luontainen taipumus
keveämpään, niin sanoakseni merkantiiliseen työskentelyyn.
Muunnettakoon siinä nykyään vallitseva pyrkimys paeta karkeasta,
raskaasta ruumiillisesta maatyöstä kevyempiin, herrasmaisempiin
elämänehtoihin, muunnettakoon se maahengen elähyttämäksi
kotiturpeen ja kotukonnun rakkaudeksi. Kohdistakoot ruotsalaisen
kotiseudun ja »ruotsalaisen maan» esitaistelijat toimintansa siihen,
että ruotsalainen työntekijä pysyy auransa kurjessa, että
ruotsinkielinen maamies, joka nykyään ammattitaidossaan ja
ammattiharrastuksessaan ehdottomasti on takapajulla suomenkielisen
ammattiveljensä rinnalla, että hän pystyy muokkaamaan maansa sillä
taidolla, tarmolla ja voimaperäisyydellä, jota uudet, muuttuneet
taloudelliset olosuhteet vaativat, niin silloin ei suomenkielisellä
työnhakijalla ole asiaa ruotsinkieliselle asuma-alueelle, eikä
ruotsalaisen talonpojan kannata myydä hänen omissa käsissään
hyötyisää maata vieraalle, olkoon tämä vieras suomenkielinen tai
herrassäätyinen ruotsinkielinen--yhtä turmiollisia tulokkaita
kumpikin ruotsalaisen talonpoikaisasutuksen yhtenäisyydelle. Jos he
tämän voivat vaikuttaa, silloin on ruotsinkielinen kansa-asutus
maassamme vaarumaton, eikä mikään suomalaiskansallinen hyökylaine
johdu suuntautumaankaan heidän asuma-alueelleen: sillä ei silloin
ole siellä mitään tilaa ja tehtävää.

Mutta tätä taloudellisista ja yhteiskunnallisista syistä
aiheutunutta kehitysilmiötä älköön yritettäkö muuttaa toiseksi
tuloksettomalla ja turmiollisella yltiökansallisella
kiihoitustyöllä. Miten katkeraksi, ärtyneeksi ja rotuylpeyden
samentamaksi »itäruotsalaiset» nuoret kaupunkilaisherramme
voivatkin kiihoittaa ruotsalaisen talonpoikaisväestön mielialan
suomalaisia tulokkaita vastaan, se kiihoitustyö on vain mielten
myrkyttämistä, eikä se voi muuttaa hiventäkään niissä
taloudellisissa oloissa, jotka ovat pakoittaneet esiin nykyisen
olotilan. Vasta kun kiihkoilematon, rakentava yhteiskunnallinen työ
ennättää poistaa syyt, joista nykyiset ilmiöt johtuvat,
häviävät seuraukset itsestäänkin.

Niissä olosuhteissa, jotka ruotsalaisella rannikko-asutuksella
vallitsevat, on taistelevan kansallisvihan ja kansallisen
vieroksumisen lietsominen erikielisten kansalaisryhmien välille
lyhytnäköistä ja edesvastuutonta työtä. Se on kuin
mätäsiemenien kylvämistä avoimeen haavaan. Se virittää
ruotsinkielisessä asutuksessa kansallisvihan helposti sytytettävät
tunteet suomenkielisiä tulokkaita vastaan, mutta ei vapauta tätä
asutusta taloudellisesti tarvitsemasta näiden tulokkaiden apua. Se
ärsyttää toisistaan riippuvaisten kansalaisten keskinäisen
suhtautumisen ruttoisan katkeraksi ja aiheuttaa siten kansallisessa
yhteiselämässämme pysyväisen ja aivan tuloksettoman ärtymis- ja
kiihtymistilan: alati märkivän vihan lähteen.

--Pohjaltaan ei ole mitään vastakohtaisuuden ja vieroksumisen
tunnetta suomalaisen ja ruotsalaisen kansa-asutuksen välillä. Olen
itse kasvanut ja saanut ratkaisevat elämänvaikutukseni aivan
kielialueiden yhtymäkohdalla ja tiedän senvuoksi juurilta käsin,
että erikielisten kansa-asutustemme välillä ei ole minkäänlaista
vierovaa tai vihamielistä suhdetta toisiinsa. Erikieliset
väestöryhmät elelevät näissä vaatimattomasti vauraissa
pikkupitäjissä--tarkoitan Turun pohjoista saaristoa--luonnollisessa
ja välittömässä naapuruus- ja useasti sukulaisuussuhteissakin
toistensa kanssa. Kummallakaan taholla ei satu olemaan
herras-säätyistä tilanomistaja- tai virkamiesluokkaa, joka
eriävine elämäntapoineen ja vieraine käsityksineen olisi
hämmentämässä tätä tervettä ja tasa-arvoista suhtautumista eri
kielisten välillä. Mitään kansallisuuskysymystä, joka kohdistuisi
näiden erikielisten asukasryhmien keskinäisiin suhteisiin, ei
siellä ole ollut, ell'ei aivan viime vuosien seminaristi- ja
kansanopistolais-sivistys ja puoluekiihoitus semmoista ole
keinotekoisesti viritellyt.

Sen kyllä tajuan, että kansallisvihan voi minne hyvänsä istuttaa.
On ylen helppoa kiihoittaa ihmiset toisiaan vastaan ja toisiaan
väheksymään. Ihmisessä elää luonnollinen taipumus
laumoittumiseen ja samalla hän on ylen altis yliolkaisesti
halpelemaan sitä, joka sattuu kuulumaan vieraaseen laumaan.
Räätäli halveksuu vilpittömästi suutaria ja suutari yhtä
vilpittömästi räätäliä; uskollinen pitäjäpatriootti ilkkuu
naapuripitäjäläisten erikoisuuksia siinä, missä näiden kieli ja
tavat hieman sattuvat poikkeamaan hänen oman pitäjänsä
mallikielestä ja mallitavoista.--Niinpä uskonkin, että on varsin
helppoa virittää ja lietsoa hereille vihan, vieroksumisen ja
halpelun laumatunteet niin silmiinpistävän erilaisuuden kuin
erikielisyyden perustuksella. Missä siis toisista olosuhteista
lähteneet ja omien kieroutuneiden ennakkoluulojensa näkökulmasta
asioita arvioitsevat, lyhytajatuksiset kiihoittajat ryhtyvät
keinotekoisesti ja johdonmukaisesti kylvämään tällaisia vierauden
ja vihan siemeniä niille niin alttiisiin ihmismieliin, siellä uskon,
että tämä kylvö voi kantaa sadon, jopa yltäkylläisen
sadon.--Mutta kenen aittaa tällainen ohdake-sato on rikastuttava,
sitä en käsitä!

       *       *       *       *       *

Ruotsinkielisen sivistyneistömme on tehtävä vaalinsa! Heidän on
joko käsitettävä itsensä suomalaisiksi: Suomen kansan
historiallisena kehityskautenaan itselleen luomaksi sivistyneistöksi,
sen sivistystyön tulokseksi, kannattajaksi ja tekijäksi; tai on
heidän käsitettävä itsensä ruotsalaisiksi: ruotsalaisen
rannikkoasutuksemme edustajiksi ja hoivaajiksi yhteiskunnassamme.

Jos he ratkaisevat suhtautumisensa oman historiallisen
yhteenkuuluvaisuutensa ja luonnollisen asemansa mukaan ja
käsittävät itsensä suomalaisiksi, on heidän täytettävä
myöskin suomalaisen velvollisuudet: on välittömässä, rakastavassa
työssä elettävä tämän suomalaisen yhteiskunnan elämää,
vaistottava sen tarpeet ja pyrkimykset ja pyhittäydyttävä niiden
toteuttajaksi, myötätunnon välittömyydellä eläydyttävä Suomen
kansan elämyksiin, omistettava henkensä hienous, tahtonsa terä,
sydämensä rakkaus tämän kansan elämänpyrkimysten kehittämiseksi
ja toteuttamiseksi.

Ihminen ei rakasta kansaansa siksi, että tämä kansa olisi jossain
suhteessa erinomainen, erinomaisempi kuin muut kansat, vaan siksi,
että se on hänen kansansa, siksi että hän itse elämässään
toteutuu siinä kansassa, siksi että hänenkin olemisensa on tätä
kansaa. Jokaisen kansan kohdalla on hyve yhtä korkealla, häpeä
yhtä matalalla. Jokaisessa kansassa on kuntoa niin paljon, että se
ansaitsee kunnioituksen ja heikkouksia niin paljon, ettei sillä ole
aihetta mihinkään itsejumaloimiseen; jokaisessa kansassa on
puuttuvaisuutta niin paljon, että se kaipaa jokaisen kansalaisensa
täyden työnteon rakkauden. Jokaisella kansalla ovat omat erikoiset
hyveensä ja vahvat puolensa, ylpeilynsä ja itsetuntonsa aiheet,
jotka ovat kehittyneet juuri sen elämisen ehdoissa ja sen
elintaistelun tuloksina ja jotka siitä syystä saattavat
läheltäkatsojasta tuntua verrattomilta. Jokaisella kansalla on
sitäpaitsi liiaksi ihailtavaa itsessään, ennättääkseen siinä
ohella kiinnittää erikoisempaa huomiota toisten kansojen
mahdollisiin ansioihin--ja saa kansallinen itseihailu kuten muukin
itserakkauden itsesuitsuttelu senvuoksi kaikkialla jäädä
yksinomaisesti asianomisten omaksi huoleksi.

Mikäli kansallinen olemus ja laatu joitakin arvioivia, eetillisiä
atribuutteja ansaitsevat, eivät nämä ole elävälle ja
työtätekevälle kansan jäsenelle mitään peilailevan ylpeilyn,
vaan yhä jännittyvämmän työnponnistuksen aiheita; ne eivät
oikeuta pysähtyvään itseihailuun, vaan velvoittavat ne yhä
syvempään itsekeräymiseen ja voimien kokoomiseen.--Isänmaan
rakkaus ei ole sanoilla palvomista ja ylistelemistä eikä myöskään
oman mieskohtaisen turhamaisuuden mairittelemista ja tympäisevää
ihastelemista oman kansan ja oman rodun kuvitelluissa
erinomaisuuksissa, vaan on se työntekoa omassa yhteiskunnassa ja
välitöntä yhteenkuuluvaisuutta omaan kansaan.

Ja sellaisen työnteon ja yhteenkuuluvaisuuden on taas jokainen
kansalainen velkaa kansalleen. Sellaisen työnteon ja
yhteenkuuluvaisuuden on jokainen ruotsinkielisen sivistyneistömme
jäsenkin velkaa suomalaiselle yhteiskunnalle, mikäli hän tämän
yhteiskunnan jäseneksi itsensä tunnustaa ja mikäli hän sellaisena
toimii ja toimia tahtoo.

--Jos taas ruotsalaisemme valitsevat ruotsalaisuuden, keinotekoisesti
typistävät asemansa vain ruotsalaiseen rannikkoasutukseen
pohjautuvaksi ja kohdistuvaksi, niin on tämäkin valinta tehtävä
kaikkine seurauksineen. Vapaaehtoisesti ja välittömästi on heidän
silloin itse typistettävä tehtäviensä kehä tässä maassa. Suomen
kansaa vieroville ja suomalaisista pyrinnöistä sulkeutuville
ihmisille ei suomalainen yhteiskunta voi uskoa ainoatakaan
elimellisesti tärkeätä tehtävää yhteiskunnallisessa
kehitystyössään. Suomen yliopiston opettajana, suomalaisen tieteen
julistajana, suomalaisen nuorison ohjaajana tiedon lähteille ei voi
hedelmöittävästi toimia henkilö, jolta on sammunut kaikki elävä
myötätunto ja harrastus suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, joka
vieroksuu ja kylmii sitä nuorisoa, minkä tiedon tarvetta hänen
olisi holhottava, joka kuvitellun rotu- ja kansallisuus-eron
eristämänä elää ulkopuolella sekä sitä yhteiskuntaa että sitä
nuorisoa, joita ohjaamaan ja herättämään hänen asemansa hänet
velvoittaa. Samaten ei suomalaisen yhteiskunnan palveluksessa voi
hedelmällisesti työskennellä henkilö, joka on sulkeutunut
vieraaksi tämän yhteiskunnan sisäisille tarpeille ja toivomuksille,
jonka mielikuvitusta ei hedelmöitä ja työtarmoa kannusta näiden
tarpeiden ja pyrkimysten myötäelävä tajuaminen.

Sille yhteiskunnalle, jonka palveluksessa tällainen elämän
ympäristöstään erillistynyt ihminen on, on hän
yhteiskunnallisesti kuollut ja hyödytön elin. Hän ei läiky tämän
yhteiskunnan elintahtoa ja -tarpeita, hänen elämänsä ei ole
tämän yhteiskunnan elämäntahdon ja -tarpeen paloa, eikä tämän
yhteiskunnan muodollinen, toiminnallinen ja älyllinen kehittymisen,
järjestäytymisen ja selkeytymisen tarve toteudu hänen
yksilöllisessä elämäntyössään. Mitä tärkeämmällä,
elimellisesti tähdellisemmällä sijalla hän tässä yhteiskunnassa
on, sitä enemmän on jo hänen pelkkä olemassaolonsa tämän
yhteiskunnan elintarpeiden ja elinedellytysten tiellä, sen elintehon
tukahuttajana. Elävän elimen sijasta muodostaa hän kuolleen sulun
elävien, esiintulvivien elämäntarpeiden edessä ja ne hersyvät,
kertyvät voimat, joiden toteuttajana hän vasta olisi toteuttanut
omankin elämänsä, ne paisuvat ja patoutuvat luonnonvoimaisella
välttämättömyydellä hänen suistamisekseen, huuhtoakseen hänet,
tämän hengettömän esteen tieltään. Ken irroittaa itsensä
kansallisesta yhteiselämästä, hän tuomitsee itsensä sekä
itsekohtaiseen että yhteiskuntakohtaiseen hedelmättömyyteen, hän
kuihtuu ja kuolee sekä yksilöllisessä elämänsisällössään
että yhteiskunnan työelimenä.--Ja terveydestään huolehtiva
yhteiskunta hautaa aina kuolleensa.

Jos siis ruotsalaisemme valitsevat kansallisen eristäytymisen Suomen
kansasta, on heidän tehtävä vaalinsa miehisellä selkeydellä ja
tinkimättä alistuttava kaikkiin vaalinsa seuraamuksiin. Heidän on
silloin vapaaehtoisesti myöskin jätettävä Suomen kansan
keskuselimet sellaisten työntekijäin käsiin, jotka niissä
työskentelevät suomalaisina, ja itse rajoituttava vain ruotsalaisen
rannikkoasutuksemme erikoisharrastajiksi ja paikallisiksi
virkailijoiksi.

Ruotsinkielisen yläluokkamme suhtautumisessa
kansallisuuskysymykseemme onkin ärsyttävintä se käsitteiden
hämmennys, jolla he tahtovat kummastakin menettelytavasta omaksua
vain sen tuottamat edut ja heidän itsekkyyttään hyvittävät
puolet. He tahtovat säilyttää kaiken mahdollisen vaikutusvallan
suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta kieltäytyvät samalla kaikesta
yhteiselämästä tämän suomalaisen yhteiskunnan kanssa. He tahtovat
vapautua kaikista kansallisista velvollisuuksista, mutta nauttia
kaikkia kansalaisen etuja ja oikeuksia. He tahtovat vapaasti halveksia
Suomen kansaa, mutta yhtä vapaasti elää sen kustannuksella. Kuin
hemmotellut lapset oikuttelevat he eristäytymisharrastuksissaan:
pohtivat vakavissaan, miten peseytyä suomalais-nimityksen tahrasta,
keräilevät huomiinsa rahastoja, järjestelevät puhtaita
yhdistyksiään, rakentelevat esteitä eteenpäin pyrkiville
suomalaisille tiede- ja virkamiehille, varaavat toimet ja paikat
omilleen, pauhaavat tiluskauppojen yhteydessä »ruotsalaisesta
maastaan», pitävät sitä ruotsalaista, joka myy maatilansa
suomalaiselle--_suomalaiselle_ Suomessa!--suorastaan maankavaltajana,
kansalaiskunniansa menettäneenä, mutta nostavat korvia särkevän
hätähuudon, jos suomalaiset tahollaan joutuvat pakoitetuiksi
vetämään käytännölliset johtopäätökset tästä puuhailusta.

Ken välttämättä tahtoo katkaista yhteistunnon ja
elämänvelvoituksen siteet itsensä ja Suomen kansan väliltä, hän
olkoon miehen tavoin myöskin varattu siihen, että elinehdot samalla
myöskin sulkeutuvat häneltä tässä maassa! Ellei joku tahdo olla
suomalainen, niin ei häntä voi siksi pakoittaa, mutta jättäköön
sellainen henkilö silloin myöskin Suomen yliopiston, suomalaisen
viran, Suomen kansan varallisuudesta hyötyvän liiketoiminnan, sillä
hänen käsissään ne tehtävät ovat vieraissa, kuolleissa
käsissä, hänen sydämellään ne ovat vieraalla, kylmällä
sydämellä, joka ei voi tajuta, tunnustaa ja kehittää sitä
työtä, jonka suorittajaksi hän on joutunut. Ken häpeää
nimitystä suomalainen, »finne», hän hävetköön myöskin olla
suomalainen virkamies! Kenen »kunnian»-tunto on niin herkkä, ettei
hän mielentasaisuudella jaksa sietää sitä ajatusta, että
suomalainen talonpoika kerta on tallaava hänen jalorotuisen koiransa
tomua, hänen kunniantuntonsa herkistyköön vielä niinkin pitkälle,
ettei hän käy kuoppaamaan koiriaan suomalaiseen maakamaraan! Ken
pitää suomalaisuutta häpeänään, hän tekee itselleen ja maalle
palveluksen, jos hän ikuisiksi ajoiksi pudistaa jaloistaan sen maan
tomut, jonka kansalaisena hän aina on altis sille
väärinkäsitykselle, että hän on suomalainen. Miehen kunto ja
kunnia vaatii, ettei elä sen kustannuksella, jota halveksii!

       *       *       *       *       *

Itse ruotsalaisuudellekin olisi ruotsinkielisen sivistyneistömme
lämmin ja myötämielinen yhteys suomalaiskansallisen sivistyksen
kanssa, välitön eläminen ja vaikuttaminen sen piirissä suuri
voitto.

Mitä jyrkemmästi ruotsinkielisemme vetävät rajaviivat itsensä ja
kansallisen elämämme välille, mitä vierovampaan eristäytymiseen
he etäytyvät, mitä kylmemmäksi ja ynseämmäksi he ennättävät
suggeroida mielialansa suomalaista yhteiselämää kohtaan, sitä
heikommaksi tulee heidän vaikutuksensa suomalaiseen sivistykseen,
sitä sulkeutuvammin varjelee suomalainen yhteiselämä itseänsä
heiltä ja sitä etäisemmäksi ja vierotummaksi tulee kaikkikin
ruotsalaisuus suomalaiselle sivistyselämälle.

Viime aikoina yhä itsetietoisemmin päätänsä kohottava, uhitteleva
ja pokkuroiva ruotsalainen kiihkonationalismi tekee tässä maassa
mahdollisimman huonon palveluksen itse ruotsalaisuudelle! Ja ken
meidän maassa todellisesti rakastaa ruotsalaisuutta, skandinaavista
sivistystä, ken soisi Suomen suomenkielisenkin sivistyksen säilyvän
läheisimmässä, myötämielisessä ja hedelmällisessä
vuorovaikutuksessa ja kosketuksessa tämän sivistyksen kanssa, saavan
muun europalaisen sivistyskosketuksen ohella siitäkin herätteitä ja
edelleen kehittelevän itsessään sieltä saatuja vaikutuksia, hänen
on vaikeata tasaisin mielin katsoa ja sietää sitä lyhytnäköistä,
vain omaa sokaistua ja itsekästä turhamaisuutta hyvittävää
kiihkoilua, jolla esimerkiksi nykyinen ruotsinmielinen
ylioppilasnuoriso koppavoi luulotellulla ruotsalaisverisyydellään ja
uhittelevalla, tyhjänpäiväisellä junkkariylimielisyydellään
ärsyttää suomalaisen Suomen mielialoja ei yksin itseään--se nyt
olisikin vähäpätöinen seikka--vaan myöskin kaikkea arvokastakin
ruotsalaisuutta vastaan. Jokainen varomaton, joutava ja aiheeton
ruotsalaisuudella kopeilu ja korskailu--varsinkin jos se sitäpaitsi
esitetään solvaisun sivutarkoituksella suomalaisuutta
vastaan--tunnetaan veriin menevänä loukkauksena suomalaisella
taholla, ja palvelee se vain niiden pyrintöjä ja tarkotuksia, jotka
suomalaisellakin taholla yhtä silmittömässä lyhytmielisyydessä ja
tyhjässä kansalliskiihkoilussa työskentelevät kaikkien
ruotsalaisuuden muistojenkin sammuttamiseksi suomalaisesta
sivistyksestä ja joille Viena, Kalevala ja suomalais-ugrilaisuuden
hämy ovat ainoat ainekset, joille suomalais-suomalaisen
»sivistyksen» olisi perustuttava ja jotka tahtovat noutaa
elämänsanat jo vuosituhannet kumpujen yössä lahonneen Vipusen
suusta.

Ruotsinkielinen sivistyneistömme tekisi siis ruotsalaisuudellekin
satoisimman palveluksen, jos se eristäytymisen sijasta pyrkisi
elävimpään, kiinteimpään ja myötätuntoisimpaan yhteyteen
suomalaisen kansallisen sivistyksen kanssa, jos se
elämäntehtäväkseen käsittäisi Suomen suomenkielisen sivistyksen
elävöittämisen sillä hengellä, jota se itse pitää
elinhenkenään. »Taistelevan ruotsalaisuudenkin» tunnussanana ja
pyrintöpäämääränä pitäisi siis olla suomenkielisenkin
sivistyksen läpitunkeminen ja hedelmöittäminen sillä
sivistyksellä ja hengellä, jonka esitaistelijoiksi nämä
»taistelevat ruotsalaiset» itsensä katsovat tässä maassa.

Mutta jo tällainen pelkän ruotsalaisuuden edustajaksi rajoittuminen
on ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme ehdoin tahtoista itsensä ja
elämänmerkityksensä typistämistä. Ruotsinkielinen sivistynyt
luokkamme ei ole mikään ruotsalaisuuden edustaja sivistyksessämme,
vaan Suomen kansan europalaiseen yleissivistykseen kohonnut osa ja sen
tehtävänä on olla, ei ruotsalaisuuden kansalliskiihkoisesti
rajoitettuna vaalijana Suomessa, vaan europalaisten hengenvirtausten
herkimpänä välittäjänä suomalaiseen sivistyselämään. Ja
tämän tärkeän ja elimellisen elämäntehtävänsä voi se
suorittaa vain, mikäli se pysyy elävässä, myötätuntoisessa
elämänyhteydessä suomalaisen sivistyksen ja yhteiselämän kanssa.
Ainoastaan siten voi se saavuttaa vaikutusta suomalaisen sivistyksen
muodostamisessa. Eristäytyessään kadottaa se tämän vaikutuksen ja
menettää samalla kaiken luovan kansallisen ja sivistyksellisen
merkityksen ja siis myöskin olemassaolon oikeuden tässä maassa. Se
muuttuu silloin vain provinsielliksi, emämaahan pälyileväksi
siirtokunnaksi, jolla ei ole mitään elämän ja työnteon yhteyttä
ympäristönsä kanssa ja jonka ainoana elämäntehtävänä on
negatiivinen, hedelmätön ja kiivaileva itsepuolustus,
itsepuolustuksen pokkuroiva asenne semmoisessa asemassa, jossa se itse
koko olemisessaan kuitenkin on kokonaisen kansallisuuden elimellisten
kehitysedellytysten tiellä ja jossa sen koko oleminen ja
valta-asemassa säilyminen on tämän kansan henkistä
tukahduttamista. Tällainen surkastunut elämäntehtävä on arvoton
luokalle, jonka kansan historia ja oma yhteiskunnallinen asema oli
varustanut paljon hedelmällisempään, rikkaampaan ja suurempaan
tehtävään.

Ruotsalaistemme omalta kannalta olisi hartaimmin toivottava, että sen
keskuudessa taaskin tapahtuisi suomalaiskansallinen heräämys, että
sille taaskin voisi koittaa sellaisen selkeän näkemyksen ja
kansallisen itselöytämisen päivä, päivä sellainen, jonka
suuressa sarastuksessa Runeberg, Snellman, Cygnaeus, Topelius,
ruotsinkielisen sivistyksemme jaloimmat henget kerta yhtäläisen
pimennon väistyessä rakkautensa terästämällä ja avartamalla
katseella näkivät Suomen kansan kansallisen ja sivistyksellisen
yhtenäisyyden ja loihtivat koko sukupolvensa luovaan ja rikkaaseen
kansalliseen heräämiseen.


       *       *       *       *       *



III

SUOMENKIELINEN SIVISTYS JA SIVISTYNEISTÖ



       *       *       *       *       *

Tämä kansallinen kaksilohkoistuminen, joka on viimeisien
vuosikymmenien kansallisen historiamme yhä selvemmin esiytyvä
päävirtaus, on aiheuttanut suomenkielisellekin
sivistyksellemme--joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten
ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava
kärsineen--niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos
ruotsinkielinen sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä
menettänyt juurensa, niin on suomalaiselta sivistykseltä siinä
mennyt menetyksiin sen kukasto ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen
sivistyneistömme on eristäytyessään irroittautunut siitä
maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti uusiutuvat
elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen
sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa
menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän
henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun ja kartutetun
sivistyksellisen ja aineellisen vaurauden ja valmiuden.

Kun yhteisen historiallisen työn luoma sivistyneistö, kansan siihen
astisen kaiken henkisen aikaansaannoksen sekä tulos että kannattaja
korvaamattomana kansallisena menetyksenä ynseästi ja
vierasmielisesti kääntyy omasta kansastansa, unohtaa ja kieltää
oman alkuperänsä ja pohjansa ja sokaistussa, silmittömässä
itseraasimistyössä katkoo kaikki elävät myötäymmärtämisen,
myötätyöskentelemisen ja myötäkamppailemisen suonet itsensä ja
kansansa väliltä, niin silloin ei elävällä kansalla ole muuta
edessä kuin heittää menetetty menetetyksi, alkaa työnsä alusta,
luoda uudessa, kestävässä, kärsivällisessä työssä itselleen
kuoleutuneen elimen sijalle uusi. Kun se kärki, joka oli tahkottu
valmiiksi, jotta kansan henkinen sähkö siinä puhtaimpana ja
tulisimpana ilmiliekkinä palaisi, eristäytyy kosketuksesta kansan
piilevän, elävän sähkövoiman kanssa ja elimistön elimestä
muuttuu elimistön herkimmällä, jaloimmalla kohdalla istuvaksi
vieraaksi paaluksi, joka on särjettävä pois, jotta elimistö taas
voisi terveesti toimia, niin on kansan kestettävä tämä särkemisen
tuska ja palo ja uudessa vuosisataisessa voimain ponnistuksessa
kerättävä ja kehitettävä itsestään ainekset uuden elävän
sivistyselimen luomiseksi.

Ja tämän uuden työn, uudistetun vaivannäön, on Suomen kansa
alkanut, alkanut alusta siinä, missä entisyys petti, missä omat
lapset, oman rinnan nesteillä kasvatetut ja vartutetut ovat
lyhytmielisessä nousukaskopeudessa, alkuperänsä sekä samalla oman
itsensä halveksunnassa unohtaneet ja kieltäneet sen pohjan, jolta
ovat nousseet ja jolta ovat kaikkensa saaneet, alkanut kuten
Saarijärven Paavo uudestaan ja upottaen viljelyksensä syvemmälle
siinä, missä entisen vaivannäön hedelmät korjasi vierauden halla.

Mutta kokonaista kansallista sivistystä ei luoda hetkessä, ei
vuosissa, eikä vuosikymmenissäkään, se tarvitsee vuosisatojen ja
ihmispolvien uupumattoman, perityn ja perinnöksi jätetyn työn
versoakseen täyteläisyyteen ja kypsyyteen. Niinpä onkin orastava
suomenkielinen sivistys ja sivistyneistö vielä kokonaisuutena
katsottuna sivistyksellistä uutisviljelystä ja kantaa se ja tulee
vielä ihmispolvet kantamaan tätä samaa uutisviljelyksen, uuden
raiviomaan epätasaista leimaa. Vielä pilkistää tuolla täällä
silkka korpi sarkojen keskeltä ja maa kokonaisuudessaan on vielä
matalalti viljeltyä, multa karkeata ja murenematonta. Kaikkialla
karahtaa vielä työase kiveen, kaikkialla paatuu maa uppiniskaiseksi
työntekijälle, jokaisella lapion iskemällä, jokaisella auran
kääntämällä tuntee maaperän muokkaamattomuuden.

       *       *       *       *       *

Suomen suomenkielinen sivistys on sekä muodollisesti että
sisäisesti vielä kauttaaltaan kehkenemätöntä. Ken sitä tarkastaa
muodon valmiuden kannalta, saa rajoittaa vaatimuksensa varsin
alkeellisiksi ja yhtä vaatimaton ja vähään tyytyvä saa olla, jos
tunkeutuu tutkimaan tämän nuoren sivistyksen henkistä pätevyyttä
ja sisäistä kypsyyttä. Niin julkisen yhteiselämän kuin
yksityiselämänkin muodon kurissa; niin liike- ja toiminnanelämän
sekä siveellisessä että muodollisessa ryhdissä, asiallisessa
kohdistuvassa täsmällisyydessä kuin yksilöllisessä
itsekurissakin, viljellyssä ja vireässä henkisessä kiinteydessä
ja vaistovarmuudessa; niin jokapäiväisen elämän aistikkaassa
järjestämisessä, arkielämän vähäpätöisissä turhuuksissa kuin
siveellisen tietoisuuden ja hengen tekojen totisella työ- ja
taistotanterella, herkässä sisäisten arvojen tajuamisessa, kaikessa
siinä huomaa sivistysperinnön nuoruuden ja viljelyksen ohuuden.
Tässä, sivistysperinnön lyhytikäisyydessä, muotojen ja
viljelyksen vakiintumattomuudessa onkin se vaurio, jonka suomalainen
kansallinen sivistys on kärsinyt sen ruotsinkielisen sivistyneistön
siitä irtiriistäydyttyä.

Kipeimmästi ja elävimmästi tuntee tämän vaurion se, joka
palavasti suomalaista sivistystä rakastaa ja soisi sen kukoistavan
eheässä voimassa ja kukassa. Muutamat, herkät ja hienot, mutta
lyhytnäköiset henget se hairahduttaa ansaitsemattomaan halpeluunkin:
mikä vain on olosuhteitten aiheuttama ja ajalla ja työllä
korjattava vamma, sen he pikkumaisuudessaan ja pikaisuudessaan
käsittävät laatuvajanaisuudeksi ja kääntyvät hyljeksien ja
kylmenevinä siinä pois, missä päinvastoin juuri tajuttujen
puutteellisuuksien velvoittavimmin pitäisi kutsua heitä ja heidän
hengenlahjojaan palavaan työhön. Oikea isänmaanrakkaus on
samanlaista kuin terve itsekunnioitus: omien virheiden ja
puuttuvaisuuksien selkeätä, lahjomatonta näkemistä, mutta niiden
näkemistä ei itseään halveksiakseen, vaan taistellakseen itsensä
vapaaksi niiden vallasta, teon ja tahdon siveellisellä teräksellä
juurittaakseen ne itsestään pois.

       *       *       *       *       *

Yleensä on nuoren vakiintumattoman sivistyksen tuntomerkkinä
jonkinlainen yksilöllisyyden ylimalkaisuus ja keskeneräisyys. Juuri
tämä yksilöllisyyden kehkenemättömyys on hallitsevana piirteenä
nuoressa suomenkielisessä sivistyksessämme. Se luonnehtii niin
yksityis- kuin julkisenkin elämän muotoja, niin yksilöllistä
elämänsuhtautumista kuin valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän
ilmiöitäkin.

Yksityiselämä on irtautunut vanhan ja vankan talonpoikaiskultuurin
luomista--tosin jäykistä ja umpinaisista, mutta kiinteistä ja
vakiintuneista--muodoista ennättämättä kuitenkaan vielä saavuttaa
riittävää elämänainesta ja veriin mennyttä tottumusta uusiin
elämänsuhteisiinsa. Niinpä on entinen tapojen ja menojen talttunut
tasasuhta ja elämäntottumusten hallittu tyylikkyys vaihtunut
monenmoiseksi kirjavaksi ja epäkypsäksi tavoitteluksi ja
puolivillaiseksi kokeiluksi: vanhat vuosisataisen elämäntottumuksen
luomat ja kypsyttämät muodot ovat joutuneet väistymään uusien,
muuttuneiden olosuhteiden aiheuttamien elämänmuotojen tieltä. Mutta
nämä uudet elämisen muodot ovat kauttaaltaan vielä omistetut vain
ulkopuolisesti, ulkoaopitusti: ne eivät ole oman elämisen, omien
elämäntarpeiden muodostamia ja kehittämiä, vaan ovat ne matkitut,
sulattamattomasti--toisinaan väärin käsitettyinäkin--siirretyt
vieraista elämänsuhteista meidän vakiintumattomiin oloihimme.
Ihmiset eivät ole ikäänkuin kotiutuneet uusiin oloihinsa ja
tapoihinsa ja niinpä kantavat niin asumukset kuin asuminen, niin
pukeuminen kuin käyttäytyminen, niin kodit kuin seurustelu, niin
elämänkäsityksen ryhti kuin sen sisältö ominaista epävalmiuden,
yht'aikaa tavoittelun ja saamattomuuden epäaistikasta ja ikävää
leimaa.


       *       *       *       *       *



JULKINEN YHTEISKUNNALLINEN ELÄMÄ.


Julkinen yhteiskunnallinen elämämme todistaa kauttaaltaan
yksilöllistä kehittymättömyyttä, yksilöllisyyden, yksilöllisten
vaikutinten ja tekijäin tajuamattomuutta, yksilöllisten
voimalähteiden laiminlyömistä. Meillä unohdetaan
yhteiskunnallisessa työskentelyssä helposti yksilöllisyyden
voimapanos.

Mitään pysyvää, arvoa ansaitsevaa työtä ei suoriteta ilman että
ihminen omistaa itsensä tälle työlle; mitä vakavampi, painokkaampi
ja hedelmällisempi hän on, sitä yksinomaisemmin, ehdottomammin ja
kokonaisemmin. Työ tullakseen todellisesti ja tulevaisuuden
hedelmää kantavasti suoritetuksi--ei vain näennäisesti,
tilapäisesti käsistä suorituksi--vaatii tekijänsä kokonaisesti,
vaatii paitsi käsien askareen hengen kehittelevän, keskitetyn,
muovaelevan luomistyön, vaatii paitsi työhetken ponnistuksen
myöskin lepohetken itsekeräymisen, voimiinpatoutumisen, vaatii,
että työhön on antauduttava koko olennolla, hengen ja ruumiin
väellä, ei yksin tilapäisen istumisen sorminäppäränä
askarteluna, vaatii koko hedelmällisen ihmisen. Vain yksilöllinen
työantaumus ja voimanponnistus voi luoda elämästä esiin jotain
alkuperäistä, vain yksilöllinen alotetarmo, yksilöllinen, itse
työn vaikeuksien ohella kasvava, tästä vaikeudesta hedelmöittyvä
neuvokkuus voi suorittaa vaikeimman, sisäisesti kokonaisen, niin
sanoakseni elimellisen työn.

Vain uskaltava voittaa jotakin elämässä, ja vain yksilöllä on
tämä uskaltamisen rohkeus. Vain yksilöllinen, vaistoonsa luottava
ja uskova näkemys uskaltaa kuolinhyppäyksen tuntemattomaan
noutaakseen sieltä voiton ja tappion uhallakin totuuden tai kauneuden
kangastelevan aarteen. Vain yksilöllä on uskalluksen mahti viskata
ja pingoittaa näkemyksen kaaret yli elämän kuiluisten syvänteiden
ja vaeltaa huipulta huipulle; joukon on vaellettava tasaista taivalta,
polettava taattua, koettua tietä, painauduttava laakson umpeen
uudelle huipulle kohotakseen; ja jos siltä jää moni suistuminen
kokematta, niin jäävät siltä myöskin syrjään ne huiput, joilta
avartuvat siintävät näköalat yli hengen maailmojen, ja jos se voi
laskelmillaan päästä tasaiseen etenemiseen, niin elämän uusia
aarnioita se ei ikinä aukaise; taatun vanhan se voi kokemuksen
perustuksella päätellä arvoisaksi, mutta väkevän uuden se
aavistuksettomana sivuuttaa.

On hengen tuhlausta jos kansa laskee luottamuksensa ryhmille eikä
yksilöille. Ryhmä on vain yhteydetön ja hengetön kasauma toisiinsa
herpoutuneita, toistensa varaan pysähtyneitä yksilöitä; yksilö
taas on elävä, elimellinen kokonaisuus, johon on patoutunut teon ja
tulevaisuuden, alkuperäisen alotteen itsenäisyys ja mahti. Missä
teon alote, suunnittelun rohkeus ja valppaus, toteuttamisen tarmo ja
johdonmukaisuus on siirretty yksilöltä ryhmälle, siellä on
katkaistu kärki eteenpäin viiltävältä teolta, painettu maahan
suunnittelun hurmattu, itsenäinen lento, laimennettu ja hämmennetty
toteuttamisen kestävä, huumatussa itsensä unohduksessa tuloksiin
suistuva ponnistus; siellä viihtyy vain keskinkertaisuus,
keskinkertaisuus niin teossa kuin suunnittelussa, niin alotteessa kuin
toteuttamisessa; siellä on yhteisö eksynyt jokaisen pyrkimyksensä
ainoasta toteuttajasta, yksilöstä; siellä on miekalta kadonnut
terä, silmältä näkö, työn suoritukselta suorittaja.



KOMITEATYÖ.


Meillä Suomessa, eritoten suomenkielisissä sivistyspiireissä ja
suomenkielisessä julkisessa toiminnassa esiytyy tämä
yksilöllisyyden tajuamattomuus, yksilöllisen voimatehon
laiminlyöminen ja syrjäyttäminen aivan hallitsevana ja
sävyttävänä yleispiirteenä. Erittäin kuvaavasti ja ilmekkäästi
osoittautuu se jo yhteiskunnallisen työskentelymme tavallisimmissa
muodoissakin.

Yhteiskunnallisessa järjestelyssä ja rakennustyössä on meillä
erikoistaipumuksena uskoa sekä alote, työ että edesvastuu
joukkotoiminnalle: komiteoille, johtokunnille, valiokunnille,
lautakunnille, hallintoneuvostoille--millä nimityksellä
kulkenevatkin. Arvellaan, että missä ei itsestään ole keksintö
kirvonnut, siellä kirpoaa se jonkinmoisena aivojen yhteistoiminnan
tuloksena, että missä tuntuu yksilöllistä alotetta, yksilöllistä
näkemystä, yksilöllistä järjestelykykyä puuttuvan, siellä
asetetaan joukko kokeneita miehiä kiskomaan toisistaan esiin tätä
alotetta, tätä näkemystä, tätä järjestämisen tarmoa. Jos
milloin ja missä huomataan jonkin seikan olevan takapajulla tai
muuten vinossa, asetetaan komitea pohtimaan, missä se takapajuisuus
oikein piilee ja mitä pajunköyttä sen korjaamiseksi on punottava.
Jos mitä uutta tuntuu tarpeelliselta muovata, turvaudutaan taaskin
samaan patenttikeinoon: asetetaan taaskin komitea tasapäisiä miehiä
pohtimaan ja jauhamaan, mikä tämä uusi oikeastaan olisi ja miten
sen toteuttamiseen olisi ryhdyttävä.--Tässä menetellään yhtä
nerokkaasti kuin teki entinen puumies, jolla oli kolme tylsää
kirvestä ja joka saadakseen muka veistävämmän työaseen sitoi
kirveensä yhteen.

--Tämän komiteataikauskon rinnalla ja sen edellytyksenä on meillä
vallitsemassa eräs toinenkin taikausko: »hyväpäisyyden»
taikausko. Sen lumoissa ovat yhteistoiminnalliset käsityksemme. Sekin
johtaa osaltaan meillä vallitsevaan yksilöllisesti höllään ja
harhailevaan työalan valintaan, hataraan ja pintapuoliseen
tehtävälle omistaumiseen, näennäiseen työnsuoritukseen ja
mieskohtaisen työtarmon pirstoamiseen.

Jos ken osoittautuu sujuvaksi, näppäräksi työntekijäksi, niin
sanotuksi »hyväpäisiksi» mieheksi, niin luullaan sillä meillä
kaiken autuuden täytetyksi. Tällaiselle, lahjakasilmeiselle
henkilölle ovat meillä kaikki portit myötäsukaan avoimina. Hänen
kaltaiselleen tyrkytetään--varsinkin jos hän lisäksi on »mukava»
ja mukautuva mies tai kuuluu »piireihin»--jos mitä virkatoimia ja
luottamustehtäviä, muovataan väkivoimin hänestä sellainen
komiteajuoksija, joka meillä juuri on ominainen yhteiskunnallinen
toimi- ja luottamushenkilö. Tällaisen, enemmän lahjakkaan eleen
kuin todellisen lahjakkuuden lumoissa unohdetaan omistaa huomiota ja
antaa niille tuleva arvo muille oleellisemmille ja elämäntyössä
painavammille ja ratkaisevammille luonteen ominaisuuksille.

Tällainen »hyväpäinen» lahjakkuus on nimittäin usein sangen
näennäistä ja pintapuolista. Se on tavallisimmasti vain kevyttä,
ulkopuolista sopeutumista kulloiseenkin työhön, ei tunkeutumista
tehtävän sisäiseen laatuun ja ytimeen; se on vain tilapäistä
hetken vaatimusten käsistä suorimista, ei pysyvän teon
vaivanalaista mutta hedelmällistä esille kehittämistä; se on usein
vain pinnallisen ihmisen suulasta touhuilemista ja sanavalmista tiedon
ja taidon näyttelemistä, joka hämmentää sanatulvaan asiallisen
tietämättömyyden ja tartuntaherpouden.

Ihmistyössä on taitavuus vain luonteellisen alkuperäisyyden ja
voiman ase ja palvelija. Vasta luonteen itsevoimainen kiinteys ja
paino, luonteen antaumiskyky, työuskollisuus ja sisäisen
omistautumisen mahti voi taidon vipusimella järkyttää vastahakoiset
ja ihmiskäsittelyltä livahtavat elämänilmiöt ihmistahdon ja
-tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Pelkkä taitavuus ilman luonteen
painoa liuskahtaa muodostettavan elämän ohitse yhtä hervottomasti,
jälkeä jättämättömästi kuin aalto rantakallion ohitse:
peittää vain hetkelliseen haihtuvaan hyrskevaippaan hyökynsä
tuloksettomuuden ja rientää näennäisestä suorituksesta uuteen
yhtä näennäiseen.

       *       *       *       *       *

Meillä, missä siis niin hartaan naivisti uskotaan johtokuntiin ja
komiteoihin--varsinkin jos niihin kuuluu tohtoreita ja neuvoksia--ja
missä yhtä naivisti ja sovinnaisesti uskotaan mihinkä hyvänsä
liukkaaseen, tuhatnäppärään hyväpääniekkaan, meillä on
sääntönä kaiken terveen, keskitetyn ja kohdistetun työtarmon
pirstonta. Meillä sälyyttää yleinen luottamus samalle
henkilölle--ja sälyyttää jo asianomainen itsekin itselleen--jos
mitä työn rihkamaa. Samainen yhteiskunnan pylväs istuu meillä
tavallisesti vakinaisena tai v.t:nä yht'aikaa puolessa kymmenessä
virassa ja kymmenessä komiteassa: opettaa tunnin parin jossakin
koulussa, hoitaa dosentuuriaan yliopistossa, näpertelee siinä ohella
tiedeaskareitaan, istuu tuntisirpaleensa jonkin aikakauslehden
toimituksessa, jossakin taidelautakunnassa ja teatterijohtokunnassa,
rientää sieltä juoksujalkaa jonkin aatteellisen valistustoimikunnan
kokoukseen, kuuluu sitäpaitsi vakaisena johtokunnan jäsenenä yhteen
tai useampaan liikeyritykseen, suunnittelee jossakin valtion
valiokunnassa vuosikausia jonkin yhteiskunnallisen toimialan
umpimähkäistä parantamista ja uusimista, pudistaa lisäksi
hihansuustaan artikkeleja ja arvosteluja sanomalehtiin ja
aikakauskirjoihin, mistä ainesta kulloinkin vain on kysyntää,
tekaisee siinä sivussa vaikkapa pitkän romaaninkin ja sujahuttaa
suomennostyön, hosuu yleensä tässä juoksemisessa ja istumisessa
niin päällään kuin kynälläänkin, niin käsillään kuin
takinliepeilläänkin senkin seitsemälle taholle ja tolalle.--Koko
tämmöinen tuoksina on joko todellisen työnteon täydellistä
tajuamattomuutta ja kykenemättömyyttä tai sitte todellisenkin
mieskohtaisen työtarmon--jos sitä on sattunut pohjalla
olemaan--kevytmielistä tuhlaamista ja pirstoamista.

Meidän yhteiset asiamme hoitavat ja järjestävät nyt tällaiset
taidon ja tiedon sirpaleet, harrastuksen ja huomion murto osaset,
kymmenes-osaiset ihmistahdon siruset, joiden kokemus ja tarmo
toisillaan kerrottuinakin antavat--kuten murtoluvut ainakin--vain yhä
pienenevän murtoluvun, 1/100 ja 1/1000 osasen tahtoa, alotevoimaa,
järjestämisen kiinteyttä ja päämääräselvyyttä.--Tällaiset
voimat sepittävät lakimme, tällaiset johtavat puolueemme, ohjaavat
liikkeemme ja liike-elämämme, järjestävät yhteiskunnallisen
työskentelymme, johtavat sivistyslaitoksemme ja henkiset
herätysliikkeemme, värittävät ja vesistävät sanomalehtemme,
toimittavat kultuuriaikakauskirjamme, »taiteellistavat» teatterimme.

Nämä yhteiskunnallisen järjestämistyön elintehtävät suoritetaan
päällepäätteeksi tilapäisissä, iltaisissa tai
sunnuntai-aamupäiväisissä joukkoistunnoissa, joihin tavallisesti
saavutaan aivan valmistaumattomina tai ainakin varsin puolinaisesti ja
hätimiten kokoonkyhätyillä ennakkotiedoilla varustettuina, pää ja
mielikuvitus vielä kuumina tälle istunnolle täysin vieraista
asioista. Silloin kysytään kylmäverisyyttä ja »hyväpäistä»
näppäryyttä, jotta tällaisissakin olosuhteissa kuitenkin voi
yht'äkkiä kyhätä ja improvisoida itselleen mielipiteeltä
näyttävän hätävarakäsityksen kulloinkin esille sattuvasta
kysymyksestä. Ainekset tällaiseen mielipidekyhäelämän antaa yhtä
luontevasti--jopa luontevamminkin--minkä hyvänsä komiteavirkaveljen
vuolas ja suulaava sanavalmius--miten asiallisesti hatara ja
perustelematon hyvänsä--kuin jonkun toisen sattumalta asiaan
perehtyneenkin jäsenen pätevämpi, mutta sanonnallisesta avuttomampi
ja kankeampi esitys. Joka tapauksessa tällainen tilapäisesti
tekaistu käsitys, vaikka se onnen kaupalla olisi sattunut solahtamaan
oikealle tolallekin, on mieskohtaisesti aivan tiivistämätön,
pintapuolinen ja vakaantumaton. Tällaisille aineksille rakentuva
yhteispäätös taas on aina aivan sattumanvarainen ja voi yhtä
helposti luontua löyhäksi kuin päteväksikin.

Kun sitäpaitsi on otettava huomioon, että milloin tahdot ja
käsitykset käyvät ristiin, useamman henkilön yhteisharkinnan
tulokseksi täytyy muodostua välitysehdotus, josta on katkottu
kärjet ja tutkaimet niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan ja josta
ilmeisten, jokaisen näkyviin lankeavain erehdysten ja vajanaisuuksien
ohella on siloitettu pois uutta kehitystä lupaavat arimmat
silmukatkin ja tulevaisuuden taimet, niin käsittää, että komitea- ja
johtokuntatyö voi vaalia ainoastaan keskinkertaisuutta niin
ihmisissä kuin asioissa, sellaista, johon ei kompastu hyvässä eikä
huonossa merkityksessä tasainen järki, että vieras hyvä on niille
yhtä epäilyttävä ja vältettävä kuin ilmeisesti heikkokin, ja
että ratkaisevissa käänteissä ja uusia uria auottaessa jäävät
rohkeat, uskaltavat ja perille vievät alotteet suorittamatta.

Juuri tästä komitea- ja johtokunta-omaisesta yhteistyöskentelystä,
sen välttämättömästä, luonteettomasta keskinkertaisuudesta
johtuukin se ominainen liukuva ylimalkaisuus ja asiallinen
epäpätevyys, joka usein leimaa erikoisesti suomenkielisiä--eritoten
helsinkiläisiä--yhteiskunnallisia johtopiirejä, se toimittelias
kykeneväisyyden ilme yksilöllisen ja luonteellisen
tyhjänpäiväisyyden ja puolikelpoisuuden rinnalla, se lavertelias
periaatteileminen silloin kun olisi annettava sanojen vaahdon sijasta
yksinkertainen, itse puolestaan puhuva teko. Kaikessa julkisessa
työskentelyssä, kaikessa keskeisessä luottamustyössä
uiskentelevat meillä kermana kaikenlaatuiset pauhun, kohinan ja
näön, suulaan, mutta epäpätöisen ja epäasiallisen sanavalmiuden
miehet, komiteapakisijat. Kansan luontainen kelpoisuuden vaisto on
äkillisissä uusissa olosuhteissa niin hämmentynyt tai vakaantumaton
vielä, että kaikellainen sivelty näkökulta häikäisee sen
näkemästä luottamusmiestensä todellista luonteen painoa ja arvoa
ja että se luottamuksellaan valtuuttaa usein sangen köykäisiä
henkilöitä.



PUOLUE-ELÄMÄ JA SANOMALEHDISTÖ.


Puolue-elämämme on tällaisen luonteettoman, yksilöllisesti
epäitsenäisen ja epäalkuperäisen, kanslianomaisen johdon vuoksi
luiskahtanut umpikujaan. Porvarilliset pääpuolueemme kilpailevat ja
kinastelevat täysissä tosissaan siitä, kumpi niistä on
vapaamielisiä uudistuksia harrastavampi, kumpi tervettä vanhaa
kehitystä säilyttävämpi, kumpi on kansallisempi,
perustuslaillisempi, kumpi ajaa tarmokkaammin raittiutta,
torppariasiaa, maalaiskansan etuja, työväenolojen parantamista,
nuorisoseura-aatetta, yhteistoimintaa, kumpi osoittaa suurempaa
kunnioitusta kirkolle ja kumpi on uskon asioissa vapaa-aatteisempi.
Tämä osoittaa vain, kuinka tyhjät, laimeat sydämet ja ontot,
juurettomat tahdot ovat näiden puolueiden keskeisenä ytimenä.
Puolueiden keskeisiltä henkilöiltä puuttuu alkuperäisen,
asiallisen näkemyksen mahti tajutakseen uusien olosuhteitten
asettamat ja viitoittamat uudet tehtävät ja uudet vaatimukset:
puuttuu se luonteen suorakasvuisuus ja itsenäisyys, joka väkevällä
kädellä pakoittaisi rintamat asettumaan siihen tanaan, jota nämä
uudet olosuhteet vaativat.

Luonnollinen puolue-elämä on yhteisten asioiden, yhteisen
käsityksen perille ajamista ja toteutumiseen taistelemista. Siellä
missä päämäärä ja tarkoitusperät ovat yhteiset, siellä on
myöskin luonnollisesti taisteltava yhdessä, rinnan: siellä lyö
selvä, luja ja alkuperäinen tahto sillat entisten erimielisyyksien
ja lohkoumisten ylitse ja lykäten menneen menneeksi taistelee
nykyhetken yhteisen pyrintöperän luomalla yksimielisyydellä. Vain
siellä, missä puuttuu päämäärää luova luonteen mahti, missä
asiallinen näkemys ei ole niin alkuperäinen ja väkevä, että se
välittömästi heittää samaan pyrkivät tahdot yhteiseen
ponnistukseen, vain siellä saattavat vanhat heroittuneet kinat vielä
kummitella mielissä ja entisyyden varjot hämmentää nykyisen hetken
ja nykyisen tilanteen vaatimaa rintamaa.--Puolue ei ole mikään
kivettymä, joka pysyy kerta muodostuttuaan, vaan on se sen takana ja
sitä kannattavain pyrkimysten ja voimien patouma, aallon paisumus,
joka kasvaa ja heikkenee sen mukaan, kuinka elävä, suorassa
suunnassa kulkeva ja laajalti paisuva on sitä ajava pyrkimys.

Nykyisten puoluemiesten, nykyisen puoluejohdon henkistä pienuutta,
hedelmättömyyttä ja alotekyvyn laimeutta osoittaa se, että
puolueemme vielä liukuvat entisillä teloillaan, vaikka yleinen
mielipide jo on aikoja sitte täysin kypsä uusiin, nykyisten
tarpeiden ja vaatimusten mukaisempiin ryhmityksiin. Nykyiset
puolueemme ovat oikeastaan enää vain entisten tarpeiden
jähmettymiä, sisällön jättämiä kuoria, joiden varjossa vielä
vanhasta tottumuksesta ollaan, mutta joilla ei enää ole mitään
lämmittävää, yhteen liittävää, taisteluun johtavaa mahtia.

Viimeiset--vuoden 1916--eduskuntavaalit, joissa sosialistit
saavuttivat ehdottoman enemmistön eduskunnassa, tuntui
hämmästyttäneen puoluepiirejämme. Tulos oli kuitenkin
luonnollinen, koska sosialistit tällä hetkellä muodostavat ainoan
poliittisen puolueemme, jota yhdistää ja innoittaa yhteisen
pyrkimyksen päämäärä. Annettakoon porvaripuolueillekin asia,
jonka kaikki mielet välittömästi tuntevat yhteiseksi ja omakseen,
annettakoon niille selvittävä ja kokoova taisto- ja iskusana, jossa
on tavoitettu mielissä kytevä yleinen pyrkimys, ja enemmättä,
keinotekoisetta kiihoitustyöttä ovat rivit ryhmittyvät ja
taajenevat ja lähtevät liikkeelle ja yhteisen joukkohuumauksen
hurmassa riuhtaisevat mukaansa välinpitämättömätkin.

Jos esimerkiksi näissä vaaleissa suomalaiset porvaripuolueet
olisivat kulkeneet yhdessä yhteisin tunnuslausein ja yhteisin
rintamin kuten niillä on yhteinen mielikin ja kuten kaikki muut,
paitsi muutamat piintyneet puoluepukarit, pitivät luonnollisena, niin
olisi tämän yhteisen liikunnon vuolas luonnollinen pyörre ollut
mahtavin ja tehoisin äänestykseen kiihoitin. Mutta mistä olisivat
meidän paatuneet puoluekanslistimme ja virastoiksi jähmettyneet
puolueneuvostomme oppineet tajuamaan tällaista joukkoliikuntojen
tenhoa ja vyöryttävää mahtia, ja ottamaan ovelissa, rikkiviisaissa
vaaliteknillisissä laskelmissaan huomioon myöskin elävän elämän
virtaukset?

       *       *       *       *       *

Sama terävien, hallitsevien, alotevoimaisten yksilöiden puute, mikä
tekee puolue-elämämme niin seisahtaneeksi ja asiallisesti hataraksi,
sama puute laimentaa ja ylimalkaistaa julkista sanaammekin.

Maaseudun lehdet ovat olosuhteiden vuoksi yleisemmästi
merkitsemättömiä. Niiden vaikutus ja harrastuspiiri rajoittuu
verrattain vähäiseen ympäristöön, ja ovat toimitusvoimatkin
yleisen yhteiskunnallisen mielipiteen johtajiksi ja suunnanantajiksi
yleensä toisarvoista väkeä. Pääkaupungin johtavat lehdet taas
ovat välittömästi monipäisten ja epäpersoonallisten puoluepiirien
ja -ryhmien välittömän vaikutuksen ja johdon alaisina.

Sillä sijalla, jolta olisi luotava, annettava sisältöä yleiselle
mielipiteelle, hyörivät ja toimivat vain näppärät ja
sujahtelevat, mutta luonteettomat kynäniekat, itsenäistä
näkemystä ja vakaumusta vailla olevat, mutta sitä alttiimmin ja
ehdottomammin ryhmän uskoa vannovat sanasepät. Vain sellaiset
sopeutuvat kätyreiksi ja kirjureiksi puoluevaltuuskunnille, vain
sellaiset taipuvat siloisesti puhumaan valtuuskunnissa siloisiksi
tallatuista asioista; sellaisten sanakehrän pyörimistä ei häiritse
mikään itsenäinen, omavarainen havainto siitä, ett'eivät kaikki
asiat todellisuudessa kuitenkaan ehkä olekaan aivan niin selkeät,
yksinkertaiset, liukkaat ja pykäliin sopeutuvat kuin puoluekokouksen
pöytäkirja tai puolueen vahvistettu ohjelma säätävät.

Toimituskuntien nimellisinä koristuksina saattavat kylläkin komeilla
jotkut tieteellisen tai yhteiskunnallisen toiminnan eturintaman
miehet, mutta työskentelevät nämä silti edelleen varsinaisilla
työaloillaan. Työ, joka itsessään kysyisi väkevimmän ja
hedelmällisimmänkin hengen täyden ja kokonaisen luonteen mahdin ja
luovan keskittyneen työtarmon, on täten joutunut muun varsinaisen
elämäntehtävän ohella tilapäisesti suoritetuksi sivutoimeksi.

Tällaisen järjestyksen jäljet näkyvätkin elävästi
pääkaupungin johtavissa lehdissä. Niissä rehoittaa ilmeisin
keskinkertaisuus, ainoakaan johtava persoonallisuus ei puhu niiden
laimeasta arkisuudesta. Niissä kyhätään ja kyhätään palstat ja
taaskin palstat harmaata, ikuisen harmaata paperia, mutta kärjeksi
terästyvä, salamaksi singahtava, suorana sydämen verenä suihkuava,
naulan kantaan helähtävä johtajansana jää kirpoamatta niiden
sanaerämaasta. Niissä ei ole tilaa yksilöllisesti itsenäiselle ja
uutta luovalle valtiolliselle ja yhteiskunnalliselle näkemykselle.

Jos missä tuntuu paisuvan väkevämpi, itsenäisempi mahti, joka
ainoan riittävän ja pätevän valtuutuksen, oman henkilökohtaisen
vakaumuksen nojalla tahtoisi uudistaa ja asiallisemmille, elävän
elämän mukaisemmille perustuksille siirtää vanhoissa ja
vanhentuneissa uomissa kulkevan puolueryhmityksemme ja jossa on
näkemyksen totuutta ja vakuuttavuutta, julistajan tulta ja hartautta
niin paljon, että hänessä uhkaa nousta yleistä mielipidettä luova
ja muodostava voima, niin sävähtävät kaikki puoluekoneistoissa
hyörivät piskuiset ratassieluset, ja yhteisessä itsehyväisessä
häärinässä suljetaan ja teljetään tämä vaarallinen mies
vaikutuksesta ja pelastetaan puolue hetkeksi--vaikkapa puolueen koko
vastaisen elämän ja kehityksen kustannuksellakin. Onhan
viisaampaa--johtokunta-viisaampaa!--ottaa alaisekseen mies, joka ei
johda, on vain taipuva johdettava; silloin pysyy pääasia kuitenkin
entisellään: johtokunta _johto_kuntana.

Mutta miten viisasta toimitusneuvostojen vallan ja vaikutuksen
säilyttämiseksi onkin miehittää sanomalehtemme--johtavatkin
lehtemme--keskinkertaisuuksilla, on tällainen menettely periaatteeksi
omistettuna kuitenkin kansan hengen tukahuttamista. Yksilöissä,
eheissä tahdoissa, luovan teon miehissä on kansan elävä voima:
niiden sydämen ja pään ahjosta sinkoo kaikki, mikä antaa kansan
tahdolle sisällön ja muodon, suuntaa sen, vie sen saavutuksiin.
Missä persoonallisuus, luova yksilöllinen voima esiytyy on riisto
kansalta, kansan oikeudelta herättäjäänsä, johtajaansa, jos ei
tätä persoonallisuutta lasketa sille paikalle, missä hänen
voimansa voi hedelmöittää kansan. Luova persoonallisuus on
kansallinen voima. On kuolemansynti kansaa vastaan tehdä tehottomaksi
tällainen luova persoonallisuus!

Väkevällä, itsevoimaisella persoonallisuudella, henkisellä ja
luonteellisella kiintotähdellä, jolla on valonsäteilynsä
itsessään ja joka säihkyää valonsa polttavaa rikkautta
ympärilleenkin, hänen kaltaisellaan ei ole tilaa nykyaikaisessa
suomalaisessa hyvin johdetussa sanomalehdessä--enempää kuin
missään muussakaan suomalaisessa yhteisyrityksessä. Sillä mihin
joutuisivat silloin tärkeät toimitusneuvostot ja yhteiskokemuksen
ylenpalttisuutta nuokkuvat johtokunnat, jotka haukottelevat
pitkäpiimäisyyttään ja unisuuden malttiaan kuin hometta jokaiseen
asiaan, jota käsittelevät, ja joiden yhteisharkinnan kiirastulen
lävitse itsenäinen, alkuperäinen ja uutta hedelmöivä ajatus voi
yhtä helposti ja vammautumatta tunkeutua kuin kameeli neulansilmän
lävitse?--Keskinkertaisuus säikähtyy aina tyrmistyneemmäksi
alkuperäisesti hyvän ja väkevän ilmiön edessä kuin ala-arvoisen
ja heikon, sillä oikea itsesäilytysvaisto sanoo sille, että heikko
jää eloon jääneenäkin hedelmättömäksi ja siis vaarattomaksi,
mutta väkevä hyvä saattaa uhata mullistuksella koko olevaa
tilannetta ja suistaa keskinkertaisuuden itsensäkin valta-asemiltaan.

Erittäin kuvaavaa henkiselle ryhdillemme on muuan pienoispiirre, joka
luonnehtii julkista sanaamme. Eräät asiat, laitokset, henkilöt tai
toimenpiteet ovat aina jonkun lehden erikoisen suojeluksen alaisina ja
ovat julkisessa toiminnassaankin pyhitetyt asianomaisen lehden
arvostelevalta suhtautumiselta. Pidetäänpä aivan julkisena
»skandaalina», jos vedetään julkisuuteen jotain tämmöisen,
asianomaisten helmoihin otettujen laitosten tai henkilöiden
heikkouksia--olkoonpa laitos tai ilmiö sivistyksellisesti tai
yhteiskunnallisesti miten tärkeä tahansa ja olkoonpa heikkous tai
harha-askel miten olennainen ja ilmeinen hyvänsä. Tätä
peittelevää jänis-diplomatiaa--pään piiloittamista pensaaseen
muun ruumiin jäädessä miten näkösälle hyvänsä--tätä hurskaan
viatonta toivomusta, että kun heikkouksista ei mitään hiiskuta, ei
niitä silloin olekkaan, sitä harrastetaan ja vaalitaan meillä
vähin joka taholla. Tämä piirre on yhtä tuttu ja koettu jokaiselle
helsinkiläiselle julkiselle arvostelijalle kuin maaseutulehtienkin
avustajille. Kaikkialla saa olla yhtä varautunut siihen, että
jossakin asiassa koskettaa arkaan kohtaan, jolloin arvosteleva
kirjoitus tai huomautus--miten vilpittömässä mielessä se on
tehtykin ja vaikkapa siitä vastaakin omalla nimellään--kuitenkin
joko painetaan villaisella tai hiljaisesti haudataan paperikoriin.



EDUSKUNTAJÄRJESTYS.


Suomen suomenkielisen yhteiskunnallisen luomisen tähän asti tärkein
ja ilmekkäin aikaansaannos, Suomen uusi eduskuntajärjestys valaisee
syntyhistoriassaan ja rakenteessaan mitä elokkaimmin sitä
yksilöllistä viljeltymättömyyttä, jonka katveessa julkinen
elämämme vielä on.

Vain ympäristössä, jossa yksilölinen arvostelu ja itsenäinen,
asiallinen pohdintakyky vielä ovat aivan alkuasteella saattaa
tilapäinen mielialapuuska siten riuhtaista yhteiskunnallisen
kehityssuunnan aivan uusille, oudoille, jopa seikkaileville urille
kuin suurlakon tapahtumat meillä. Vain yleisen mielipiteen
luonteettomuus, viljelemättömyys ja kehittymättömyys selittää
sen, että kokonainen kansa hetkellisessä, sokaistussa hurmiossa
yrittää viskata siihen-astisen historiallisen yhteiskunnallisen
rakenteensa sivulle ja kevytmielisessä, vaistottomassa rohkeudessa
ryhtyy sepittelemään itselleen uutta, tilapäisten parantelijain
sille tyrkyttelemää patenttijärjestystä.

Kuten esi-isäinsä itsetiedottomuuden unesta virvonnut nykyaikainen
talonpoika ensi tietoisuuden työnään turmelee esi-isäinsä
hänelle jättämän kodin: paloittaa seinät ikkunoiksi ja oviksi,
rakentaa julkihuoneet ja verannat, mutta hävittää tuvat, korottaa
katot ja korustaa salit, mutta unohtaa ovien ja ikkunoiden
ylenpalttisuuden välille varata itselleen vuoteen tilan,
vierashuoneittensa sekaan perheen huoneen, koko asuntonsa
tehdasmoiseen suurekkuuteen asuttavuuden ja kodin leiman; samaten on
Suomen valveutunut kansakin luodessaan uuden eduskuntajärjestyksen
unohtanut, että yhteiskuntaa ei järjestetä näöksi ja
näyteltäväksi, vaan elettäväksi, että yhteiskunnallisen luoman
kelpoisuus ei ole siinä, kuinka uusikuosiseksi se on sattunut
luontumaan, vaan siinä, kuinka taipuisasti se soveltuu oleviin
olosuhteisiin ja palvelee elävän elämän tarpeita luoden olevan,
menneisyydeltä perityn yhteiskunnan pohjalle kehittyneitten,
muodostuneitten elämäntarpeiden mukaista uutta.--Eduskunnan autuus
ei ole siinä, kuinka väljille äänioikeuksille se rakentuu, vaan
siinä, miten työkelpoisa elin se on yhteiskunnalle, miten runsaasti
yhteiskunnallisen työskentelyn taitoa, kokemusta ja kypsää,
raitista, uskaltavaa malttavaisuutta se voi pusertaa, kohottaa esiin
kansasta kansan yhteisiä asioita hoitamaan.

Suomen nykyinen eduskuntajärjestys edustaakin erikoisen valaisevasta
nuorta, juurtumatonta yhteiskunnallista sivistystämme. Se on
kauttaaltaan rakennettu, ei missään kohdassaan muodostunut, se on
perustunut aatteille, ei elämälle. Se kantaa kaikessaan
hyväätarkoittavan, mutta löyhän ja hetkellisen aatteilun,
suuntailun Ja intoilun leimaa löytämättä missään todellisuuden,
olevaisuuden ja lahjomattoman käytännöllisyyden vankkaa
kulmakiveä. Siellä, missä olisi rakennettava salaperäisen,
näköä vaihtavan, mutta sittenkin pysyväisen yksilöllisen
ihmisluonteen tarkasti vaarinotetuille, tulisella sydämellä
tunnetuille ja kylmällä lahjomattomalla järjellä tajutuille ja
harkituille ominaisuuksille, siellä on pidetty silmällä vain
yleisen, hetkellisen mielipiteen joka hetki väriä ja muotoa
vaihtavaa, alati virtailevaa pintaa. On rakennettu virran kuplille ja
tuulen vaihteleville vireille, hetken näkö- ja luuloajatuksille ja
mielen pyräyksille siellä, missä olisi ollut rakennettava elämän
pysyvälle pohjalle: ihmisluonteen ja elämän todellisuuden vaikeasti
tavoiteltavalle, mutta olevalle perustalle. Yhteiskunnallinen
rakentaminen ei ole lapsen ilmavaa, oikullista, mielivaltaista
leikkimistä, vaan kypsän miehen ja mielen uurasta, syvyyksiin
tunkeutuvaa työtä, eikä sitä kudota hetken mielioikuista ja
mielenpistoista, vaan on se kärsivällistä, raskasta ja hidasta,
ihmispolvien yhteistyönä suoritettavaa, hankalan ja vastahakoisen
olevaisen sovittamista, taivuttamista, pakottamista ja sulattamista
ihmisjärjen, ihmistahdon ja ihmistarpeiden mukaiseksi elettäväksi
kokonaisuudeksi.

Suomen kansakin ryhtyessään lapsen uskaliaalla herkkäuskoisuudella
silmänräpäyksessä kyhäilemään, miks'eipä loihtimaan itselleen
aivan alutonta ja pohjatonta sekä sen menneisyydestä että sen
nykyisestä kehitystasosta yhtä irrallista luomaa, kaikissa hetken
aatehelyissä koreilevaa eduskuntajärjestystä leipoikin leivän
asemesta itselleen kiven. Sommitellessaan kaiken vapaamielisen
uusikuosisuuden ja vannoutuneen, oikeaoppisen kansanvaltaisuuden
mukaisen eduskunnan, joka näköään on kansanvaltaisin, mitä toivoa
saattaa, loikin se eduskuntajärjestyksen, jossa kansa vain on
äänestyskone. Eduskunnan todellisen henkilökohtaisen kokoonpanon
määräävät kansan sijasta muutamasataiset henkilöpiirit,
vaalilistojen itsevalitut ja itsevaltiaat laatijat--vieläpä lisäksi
henkilöpiirit, jotka edustavat tyhjintä ja paperisinta
elämänkokemusta, mikä kansasta saattaa kiteytyä:
ammattipolitiikkojen ja ammattisanomalehtimiesten väljähtäneet,
sanojen helinässä paatuneet, henkisesti puolimittaiset ryhmät eri
puolueiden karsinoissa.

Jo muuan ainoa piirre uudessa eduskuntajärjestyksessämme riittää
osoittamaan, miten pintapuoliselle ihmistuntemukselle se on rakennettu
ja miten keinotekoinen ja hetkellisesti järkeilty on sen
elämänkokemuksen perusta. Uudessa eduskuntajärjestyksessämme on
tehty tehottomaksi tai ainakin arveluttavasti hämmennetty kaiken
yhteiskunnallisen järjestäymisen alkeellisin ja väkevin liitevoima,
ihmishengelle luontainen sankarikunnioitus: heikompien vilpitön ja
välitön luottamus väkevämpäänsä kohtaan, ryhmittyminen
luonnollisen johtajansa ympärille, oman mieskohtaisen voiman
vaapaaehtoinen siirtäminen ja omistaminen toisen ihmisen tueksi,
jonka alkuperäinen, luova, kokoova hengen mahti takaa suuremman
saavutuksen kuin oma yksilöllinen ponnistus.

Uudessa eduskuntajärjestyksessämme on tehty aivan näennäiseksi
henkilöä äänestäminen, henkilölle yksilönä, henkilön
mieskohtaisille, taatuille ja koetuille luonneominaisuuksille, hänen
elämän kokemukselleen ja luonteelleen annettu luottamus.
Äänestäessä varmaa, luottamuksen virittänyttä henkilöä
luiskahtaakin ääni tämän henkilön ohitse jotain
merkillisiä--itse vaaliliittymään piilotettuja, puoluekanslioiden
siihen kätkemiä--kimmahdusteitä aivan odottamattomalle,
äänestäjän sisäiselle luottamukselle tyyten vieraalle ja
yhdentekevälle henkilölle. Eduskuntajärjestyksemme johtaa ja
pakoittaa äänestämään, ei henkilöä, vaan puoluetta.
Mieskohtainen luottamus on kohdistettava henkilön sivutse
epäpersoonalliselle puolueelle, ja katkaisee eduskuntajärjestyksemme
täten väkevimmän ja luonnollisimman tunneliitekohdan yksilön ja
yhteiskunnallisen harrastuksen väliltä.

Täten muodostuvalta eduskunnaltakin katoo välittömän edustavuuden
teho ja arvovalta. Kukaan ei yksilökohtaisesti tunne eduskunnassa
juuri hänen omalla, suoralla, välittömällä äänestämisellään
sinne valtuuttamaansa henkilöä, vaan tuntuvat eduskunnan jäsenet
naiville, välittömälle yleistajunnalle istuvan tehtävissään
joidenkin syrjäisten voimien sinne keinottelemina. Kaikesta
yleisestä äänioikeudesta huolimatta vaikuttaa vaalijärjestyksen
keinotekoisuus sen, ettei kansa välittömästi tunne ja tunnusta
eduskuntaa omakseen, omaksi yhteiskunnalliseksi parhaimmistokseen,
oman yhteiskunnallisen tahtonsa välittömäksi elimeksi.

Hedelmästä puu tunnetaan! Kun vaalijärjestyksen seula, jonka olisi
sihdattava Suomen kansasta esille sen yhteiskunnalliseen
lainsäädäntöön kykenevin ja pätevin valiomiehistö, toimii
siten, että melkeinpä puolet eduskunnan jäsenistä ovat ruumenia,
vain perin alkeellisesti pystyvät minkäänlaiseen älylliseen,
rakentavaan yhteiskuntatyöhön, niin se ei todista hyvää tämän
seulan rakenteesta. Edustajistossamme istuu paljon henkilöitä,
joiden sijasta siellä yhtä tuloksellisesti eduskunnan työkyvylle ja
melkoista huokeammilla kuluilla yhteiskunnalle voisi istua vaikkapa
asianomaisten puolueiden väreillä maalattuja automaattisia
äänestysnukkeja--valitut saman suhteellisen vaaliponnistuksen mukaan
kuin muutkin edustajat, varustetut näiden kanssa samoilla
äänestysoikeuksilla ja merkityt kukin omalla
otsikkokirjoituksellaan: n.n. puolueen naisasian harrastelu, n.n.
puolueen torpparikalastus, kristillismielisyys j.n.e.--Tällaisia
periaatteellisia istujia ja automaattisia äänestäjiä kuuluu
jokaiseen puolueryhmään, ja ovatkin ne mukana vain asianomaisten
puolueiden kansan- ja naisvaltaisina dekoratsiooneina.

Erikoisen runsaasti on näitä tällaisia pelkästään
dekoratiivisiä istujia sosialistisen puolueryhmän sekä
naisedustajain piireissä. Naisluonteelle ominainen yleiskatsauksen
puute--kykenemättömyys kylmäverisesti abstrahoimaan
yksityisseikoista niitä hallitsevaa yleispiirteistä,
järkivoittoista kokonaisuutta--ja tätä ominaisuutta seuraava
näkökulman yksipuolisuus, yksityisseikkainen kiihkoilu ja arvioinnin
hätiköivä liioittelu ja suhdattomuus, yleensä yhteiskunnallisen
vaiston ohuus tekee naisen osanoton yhteiskunnalliseen
lainsäädäntöön yleensä oikulliseksi, epätasaiseksi,
epävarmaksi ja epäjohdonmukaiseksi.

Eduskunnan valtaryhmän, sosialidemokraattisen puolueen edustajat ovat
niinikään runsaissa määrin pelkkää kuollutta painolastia
rakentavassa lainsäädäntötyössä. Ahdas ja niukka
elämänkokemus, muutamiin kaavanomaisiin ja sulattamattomiin
puolueoppilauseihin kivettynyt henkinen näköpiiri, melkein
täydellinen tottumattomuus älylliseen ja käsitteelliseen
työskentelyyn tekevät useat tämän puolueen jäsenet melkein
kykenemättömiksi mihinkään muuhun positiiviseen tehtävään
eduskunnassa kuin periaatteelliseen istumiseen, uskollisiin
äänestysuurnalle kävelyihin valppaampien puoluetoverien ohjeitten
mukaisesti tai »toverien» valmistamien puheitten paukuttamiseen
puhujalavalta. Lisäksi istuu tässä puolueessa vielä runsaammin
kuin porvaripuolueissa kieroon kasvaneita kiihkoilijoita ja oman
ahdasnäköisyytensä pimittämiä fanatiikkoja, joiden älyn
pimentoon yhteiskunta ja yhteiskunnallisen kokonaisuuden tarpeet
näkyvät vain omien umpinaisten, sulkevien puoluemuurien ratkelmitse
ja jotka eivät hituistakaan lisää enempää eduskunnan
asiantuntemuksen rikkautta ja monipuolisuutta kuin elämänkokemuksen
inhimillisyyttäkään ja laajuutta tai luonteellista arvoa ja
ryhtiä.

Uuden uutukainen, kansanvaltaisesti puhdasoppinen
eduskuntajärjestyksemme suhteellisine, nais- ja yleisine
äänioikeuksineen on siis luonut yhteiskunnalliselle
työskentelyllemme elimen, josta vain murto-osa on kelpoinen ja
kykenevä vaatimattomaankin yhteiskunnalliseen luomis- ja
rakennustyöhön.

Luonteeton, pintapuolinen järkeily on eduskuntajärjestyksen
muovailemisessa kuten kaikkialla muuallakin, missä se yrittelee
alutonta ja pohjatonta sepitsemistään, hiuksenhienoissa
johteluissaan ja harkituissa suuntailuissaan unohtanut ja sivuuttanut
elämän läheiset, elävät ja vaikuttavat voimat ja tässäkin
tapauksessa pystynyt kyhäämään vain näennäisen onton varjoluoman
vailla elämän todellisuuden sisältöä, pontta ja kehittymisen
ainesta. Missä on kutsumattomassa luomisessa unohdettu ja sivuutettu
elämän elävät mahdit, siellä sivuuttaa lopulta elämä yhtä
ylväästi ja unohtavasti tällaisen luoman kuin se alkuvaiheessaan on
sivuuttanut elämän.


       *       *       *       *       *



SIVISTYKSELLISIÄ LAATUPIIRTEITÄ.



AATTEELLINEN HARRASTELU.


Tämä epäyksilöllisyys, yksilöllisyyden sekä kehittymättömyys
että sen merkityksen tajuamattomuus, joka niin hallitsevasti
luonnehtii julkista yhteiselämäämme, esiytyy tietysti vielä
selkeämpänä ja vallitsevampana varsinaisessa yksilöllisessä
elämänsuhtautumisessa ja mieskohtaisessa hengenviljelyksessä.

Ken ankaralla ja lahjomattomalla silmällä tarkkailee henkisen
elämän ja henkisen harrastuksen ilmiöitä suomenkielisissä
sivistyspiireissä, hänelle selkeneekin nopeasti, kuinka hataraa
yksilöllinen viljely meillä vielä toistaiseksi on. Tämä
yksilöllinen viljeltymättömyys ilmenee niin yksilöiden omissa
elämän harrastuksissa kuin henkisten joukkovirtausten laadussakin.
Niin hyvin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisesti on henkinen
suhtautuminen yht'aikaa sekä hidasta että herkkäuskoista.

On vaikeata virittää suomalaisessa ilmakehässä puhtaasti henkisen
harrastuksen liekkiä. Yksilöt, yksilöllinen tahto ja äly uinuvat
vielä jonkinmoisessa horroksen verhossa. Pelkästään omalla
asiallisella totuudellaan tehoava sana ja henkinen määrittely
raukeaa älylliselle tajunnalle voimattomana; sellainen ikäänkuin
tukahtuu yleiseen ajatuksen herpouteen, erillisen, itsenäisen,
mieskohtaisen ajatus- ja suhtaumiskyvyn untuneisuuteen. Älyllisen
selkeyden tarve, intellektualinen vilpittömyys on vielä
kehkenemätön. On vielä tuntematon ja kokematon se älyn ilmava
liekki ja leikki, joka löytää viileän tyydytyksensä elämän
ilmiöiden puhtaassa, lahjomattomassa huomioitsemisessa ja
määrittelemisessä, elämän vapaassa, omista mieliteoista
irtautuneessa tajuamisessa ja älyllisessä omistamisessa.

Hengen ilmiöt tajutaan vielä aivan naivisti, niin sanoakseni
käytännöllisesti: niiden tilapäinen, elämällinen hyödykkyys
eikä niiden teoreettinen, ihmiseduista ja mielihaluista riippumaton
totuuspitoisuus ratkaisee niiden kiinnearvon. Tyydytään
aatteelliseen tarkoitusperään silloin kun olisi tunkeuduttava
aatteelliseen sisältöön. Aatteellinen ja älyllinen
elämänselvittely ei sinään ole riittävä kiihotin hengen
herättämiseksi toimintaan, vaan on aatteellisen harrastuksen
valjastauduttava jonkin käytännöllisen tarkoitusperän palvelukseen
tullakseen tajutuksi.

Yleensä on suomenkieliselle sivistykselle ja sivistyneistölle
tunnusmerkillistä puhtaan henkisen harrastuksen sijasta aatteellinen
harrastelu. Kun hengenviljely vielä on niin alkuasteellaan, ettei
ihmisellä ole ainesta yksilöllisempään eetillisten ja
taiteellisten elämänarvojen itsenäiseen, alkuperäiseen ja
puhtaaseen tajuamiseen, yleensä yksilölliseen elämän selvittelyyn,
niin sivuutetaan yksinkertaisesti tämä työläs ahdinkoinen viljely,
ja purjehditaan lavein purjein yhteiskunnallisen parannustyön
väljille vesille. Kun ei ole hengen kiintonaisuutta ja tarmoa ainoaan
satoisaan hengentyöhön, itsekasvatukseen, oman yksilöllisen
elämäntuntemuksen ja -kokemuksen syvemmäksi ja tietoisammaksi
viljelyyn, niin livahdetaan kevyesti tämän raskaan ja ainoan
ihmisarvoisen elämäntehtävän ohitse, ja aletaan kasvattaa itsensä
sijasta muita ihmisiä, harjoittaa helppohintaisinta ja
hyödyttömintä hyväntekeväisyyttä, siveellispedagoogista.

Suomenkielisen sivistyneistön henkinen harrastuspiiri kohdistuu ja
rajoittuukin arveluttavassa määrässä juuri tällaiseen
yleishyödylliseen suuntaan. Eräät sinään terveelliset ja
yhteiskunnallisesti tärkeät ja hyödylliset erikoisharrastukset ovat
suomenkielisen yleisön suurelle osalle muodostuneet kaiken henkisen
harrastuksen surrogaateiksi, joiden palveluksessa pauhaaminen
vapauttaa kaikesta julistajaan itseensä kohdistuvasta mieskohtaisesta
hengen viljelyksestä. Minkä tahansa ahtaan ja ulkopuolisen, vaikka
itsessään hyödyllisen ja tarpeellisen erikoisaatteen harrastaminen
ja levittäminen kasvaa henkisesti tottumattomissa aivoissa
suhteettomaan aatteelliseen ja eetilliseen arvoon, muodostuu
laajoille, henkisiin elämänarvoihin tottumattomille yleisöpiireille
ikäänkuin kaiken aatteellisen harrastuksen, kaiken siveellisen
itsekurin tunnusmerkiksi ja pimittää näiltä näköalat muille
vapaammille, laajemmille henkisen elämän ulapoille. Tyydytään ja
tyrehdytään kaikenmoisiin puoliaatteisiin, ohjataan satamaan jo
ennen ulapalle saapumistakin, laskeudutaan hengen työläästä, jos
ihanastakin avaruus- ja korkeuslennosta lähimmän kotikatajan oksalle
levähtämään. Missä on lähdetty lentoon noustaksi ja kohotaksi
hengen siintäviin avaruuksiin, tupsahdetaankin lähimpään,
viritettyyn käytännöllisen ja typpeän erikoisaatteilun verkkoon ja
sirkutellaan ja raksutellaan siinä, ikäänkuin jo olisivat kaikki
taivasten salit saavutetut.

Jos missä, niin meillä on otollinen maaperä kaikenlaatuisille
seikkaileville aatesuunnille. Älyllinen arvostelu on niin haparoiva
ja kehittymätön vielä, ettei se voi omavaraisesti eroittaa kultaa
kuonasta. Vasta kun ajatus viskautuu todesta seikkailevaksi,
määrittelystä harhailevaksi haaveiluksi, johtopäätelmällisestä
ankaruudesta utopistiseksi suuntailuksi, vasta kun filosofia vaihtuu
teosofiaksi, yhteiskunnallinen rakennustyö sosialistiseksi tai
puolueuskonnoksi, yksilöllinen taisteleva, problemaattinen vakaumus
muodin ja joukkohuumauksen mukaan vannovaksi kategooriseksi
yleisvarmuudeksi, vasta silloin voi sillä olla maaperää
suomalaisessa yleishengessä--jopa ylen otollinenkin maaperä.

Herkkäuskoisessa hurmiossa suistutaan jokaisen ylimalkaisen,
parannusta lupailevan tunnuslauseen mukaan, haltioidutaan sitä
ehdottomammin, mitä ahtaammin tai julkeammin noiden »aatteiden»
julistajat vain osaavat esittää keppihevosensa kaiken maallisen ja
taivaallisen siunauksen vuoretkin aukaisevana, viheriöivänä
Moses-sauvana. Meidän julistajamme--olkoot sitte teosofeja tai
tolstoilaisia, Prometheus-ihmisiä tai siviiliavioliittomarttyyrejä,
Kalevala-kalervoisia tai piilopirtti- ja tuohikulturisteja,
esperantisteja tai puhdaskielisyyspyöveleitä, kolmisointusinisukkia
tai eläinsuojelusharrastajia, naisasianaisia tai siveyssaarnaajia,
pappis- tai kasvissyöjiä, perustuslaillisia tai kansallismielisiä,
kristillismielisiä tai nuorisoseura-aatteilijoita, sosialisteja tai
raittiusprofeettoja, kansanvalistajia tai aatteellisia
henkivakuuttajia, osuustoimintaväkeä tai maahenkikiivailijoita,
kotiseutulahkolaisia tai maatiaiskarjaintoilijoita, urheiluhoukkoja
tai kinttuapostoleja, luontaisparantajia tai rokotuskauhuilijoita,
kuhnijoita tai myllertäjiä y.m., y.m. henkisiä tai ruumiillisia
puoskareita--mitä henkistä kulkutautia, hienompaa tai karkeampaa
sairastanevatkin--kaikki ovat he löytäneet ainoan ja lopullisen,
autuaaksi tekevän uskonsa. Kukin niistä on siepannut alkuperäisesti
ehkä eheästäkin elämänkatsomus-yhteydestä irrallisen,
liioitellun ajatuksen sirusensa, jolla sitte huitoo itään jos
länteen, hyvän jos huonon sään aikana kuin mikäkin
kääpiö-Simson aasinleukaluullaan, niin että siinä silmät alkavat
kirjavoitua jo muiltakin kuin filistealaisilta.

Tällaiset löyhäpäiset ja vielä löyhäsuisemmat aateritarit,
joita ei suinkaan näkemyksen totuus, ajatuksen syvyys, tunteen tuli
ole julistajan tehtävään kutsunut, vaan ainoastaan pelkkä hyvä
suu ja liukas kieli, joutilas pää ja epäkaino sydän katsovat
meillä itsensä maan suolaksi ja--mikä pahempi!--käyvät meillä
sellaisesta.

       *       *       *       *       *

Sivistyksellisiä ja henkisiä erikoisilmiöitä ovatkin meillä juuri
tällaiset kaiken jalon, kaiken ylevän, kaiken ihanteellisen,
yleensä kaiken kauniilta ja taivaiselta vilahtelevan ja valehtelevan
aatteellisuuden papit ja papittaret, nuo, jotka suu ja rinta ilmaa
täynnä vaeltavat puhujalavalta puhujalavalle ja
selittämättömässä sanahaltioitumisessa puhuvat sinisiin ilmoihin
milloin isänmaasta ja kotiseudusta, milloin raittiudesta ja
maahengestä, milloin sosiaalisesta yhteishengestä, milloin mistäkin
kauniista, jalosta, ylevästä, joka vain antaa tilaa ja tuulta
sanojen purjeille, ja jotka humaltuneessa hurmiossa vain tahtovat
kasvattaa, kasvattaa! yhden tekevää mihin, kunhan vain kasvatetaan,
kunhan vain »nuoriso herää, kansa virkoaa, mielet valveutuvat».

Tämä kasvattaminen kasvattamisen vuoksi, tämä herättäminen,
valveuttaminen pelkän herättämisen, valveuttamisen vuoksi--olkoon
herääminen ja valveutuminen miten ainekseton, aiheeton ja
päämäärätön hyvänsä ja jääköön näiden herätettyjen
elämänsisältö miten ontoksi, ohueksi ja epämääräiseksi
tahansa--saattaa henkisen elämänaineksen ja elämäntehtävän
puuttuessa käydä tuhoisaksikin näille herätyksen uhreille, saattaa
suistaa heidät totutuista elämänkäsityksistä ja totutuilta
elämänradoilta antamatta mitään elettyä, mitään varmaa
elämänpohjaa tilalle muuta kuin heliseviä sanoja, puoliksi tai
väärin tajuttuina nekin.

Niinpä tapaakin meillä taajaan näitä intomielisyyden uhreja,
joiden henkinen sisältö rajoittuu muutamaan sulattamattomana
hänelle annettuun ja hänen vielä sulattamattomampana omistamaansa
aateparteen, joille tämän aatteen murusen omistaminen on ollut
ikäänkuin henkisesti ylivoimainen teko, niin että kaikki henkinen
vastaanottokyky ja itsekasvatuksen mahti senjälkeen on tyrehtynyt
heissä. Kivettyneesti valmiina rientävät hekin taas vuorostaan
kuumaltaan julistelemaan uutta aatettaan, levittelemään sitä yhä
laajemmille piireille yhä väljempänä, ohuempana,
epämääräisempänä ja tyhjempänä kuta useamman aivon lävitse ja
puhujalavan kautta se on kulkenut. Itse kasvattajillekin ovat tämän
»kasvatuksen» seuraukset yhtä turmiollisia. Sensijaan että
työläässä ja uurtavassa tai runsaassa ja riemukkaassa työssä
kamppailisivat oman henkisen sisältönsä itselleen selkeäksi ja
elämänomaksi, rientävät »kansaa valistelevat» nuorukaisemme ja
neitosemme opinsirusen siepattuaan tai aatteen älyttyään heti
kuumaltaan saarnailemaan sitä toisten ihmisten, »kansan»
kasvatukseksi. Jonkun kauniin lauseparren huikaisemina viskautuvat he,
keskenkasvaneet toisia kasvattamaan, sokeat sokeiden
taluttajiksi--tyrkyttäytyvätpä välistä näkevienkin taluttajiksi:
pauhaavat aikuisille, työssä harmaantuneille ihmisille
elämänopetuksiaan, niin että syrjäinenkin saa vuoroin hymyillä
vuoroin häpeästä punastua puhujan viheriälle viattomuudelle.

Tässä touhuamisessaan saarnaavat nämä vireät nuorukaisemme hengen
asiat itselleen kuolleiksi kirjaimiksi. Kun he lopulta astuvat
todelliseen elämäntyöhönsä, ovat he jääneet henkisesti ja
yksilöllisesti kehittymättömiksi. Aatteet ja ihanteet ovat heille
kuluneet tyrtymiseen asti tyhjennetyiksi, hengettömiksi
lauseparsiksi, joita kyllä vielä välistä käytetään suussa,
mutta jotka eivät ole elämäntyön pohjana, henkisenä,
siveellisenä kannattajana ja sisältönä.--Kun todellisen henkisen
harrastuksen ainoa elävä lähde ja pohja, oma yksilöllisyys on
jäänyt heissä viljelyksen ja aineksen puutteesta surkastumaan,
saattavat nämä aatteellisesti ja ihanteellisesti »heränneet»
nuorukaiset myöhemmässä varsinaisessa elämäntyössään
jäykistyä mitä autioimpaan henkiseen puisevuuteen ja
turtuneisuuteen.

On unohdettu, että yksilön tehtävä ei ole toisten ihmisten
kehityksestä, vaan omasta kehittymisestään huolehtiminen, ja että
yhteiskunnankin palveluksessa vain se yksilö voi suorittaa jotakin
todellista, pätevää ja rakentavaa, jolla on annettavana työaseeksi
tähän yhteiskunnalliseen työhön valmiiksi viljelty yksilöllisyys,
tietoisuuden tehoon kehitetty yksilöllinen ja henkinen kypsyys.



EPÄYKSILÖLLISYYS ELÄMÄNTYÖSSÄ.


Tämä valeaatteellinen hengensuunta löyhentää meillä aivan
käytännöllistä elämäntartuntaakin. Toiminnallisesti
tähdellisilläkin elämänaloilla saa usein ratkaisu- ja
määräämisvallan aatteellinen yleishyvällinen tarkoitusperä eikä
käytännöllinen toteuttamisarvo ja asiallinen tärkeys.

Jo elämänurien valinnassa saavat ylimalkaiset ja pintapuoliset
aatteelliset sivuvaikuttimet yksilöä harhauttavan arvon ja
merkityksen. Kun luonnollinen lähtökohta hedelmälliselle
ihmistyölle on se, että ihminen tuntee itsessään voiman ja
kutsumuksen jonkin tehtävän suorittamiseen ja tämän
toteuttamiseksi omistautuu koko luonteensa painolla työlleen, niin on
työskentelyn lähtökohta meillä usein toinen, epäpersoonallisempi,
»aatteellisempi». Elämäntehtävään ei kutsu vääjäämätön
vaisto, luonteen taipumus, vaan ainoastaan yleinen, periaatteellinen,
epäyksilöllinen harkinta, löyhä ja ulkopuolinen laskeminen, joko
pelkästään itsekäs etujen ja nousemisen tavoittelu tai
väärinkäsitetty luulovelvollisuus.

Tällaisia henkisiä järkiavioliittoja tehtävän ja tekijän
välillä sitä seuraavine ilmiöineen elämäntehtävän
suorittamisessa tapahtuu suomalaisella sivistysvainiolla paljon. Niin
tieteen kuin taiteen, niin yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan
kuin käytännöllisen ja liike-elämänkin aloilla tapaa meillä
runsaasti puolikykyjä, joilla on taidollisesti saavutettavissa oleva
työn rutiini, muodollinen menettelytaito, mutta joiden sisäinen
suhde valitsemaansa työalaan on täydellisesti hedelmätön ja kylmä
ja joilta siitä syystä puuttuu kaikki yksilöllinen luova voima
työssänsä.

       *       *       *       *       *

Tapaa suomalaisia liikemiehiä, jotka ovat liikemiehiä periaatteen
vuoksi--»suomalaistenkin on vallattava liikemaailma»--ei siksi että
heidän luonteessaan asuisi harrastus ja pakko toteuttamaan itsensä
liike-elämän rautaisessa ja taidokkaassa järjestämisessä. Tämän
mukaista onkin sitte usein heidän liiketoimintansa. He eivät
elämänikäänsä kotiudu, pätevisty tehtäviinsä, saa
elämäntehtäväänsä ikäänkuin omiin kouriinsa. Heidän
silmällään ei ole luonnon antamaa terävyyttä, heidän
kädellään luontaista taitoa, kätevyyttä ja jäntevyyttä
tarkkaamaan ja tahdon mukaan ohjaamaan taloudellisten ilmiöiden
oikukasta, vuolahtelevaa virtaa, ei sitä asiallisuuden tarmoa ja
intohimon uskallusta, joka tanakasti, paljain käsin tarttuisi
elämän oleellisuutta sarviin ja taivuttaisi, pakoittaisi sen
tottelemaan palavaa ihmistahtoa. Ja niinpä jäävätkin he vain
näköliikemiehiksi, pelkiksi liikemiestä näytteleviksi
touhuilijoiksi, joiden hatara käsi ja harhaileva silmä vain
päällisin puolin ja umpimähkään haparoi niillä ilmiöillä ja
voimilla, joita heidän olisi hallittava.

Suomalaisissa liikemiespiireissä onkin runsaasti sellaista löyhää
ainesta, joka häärää hommissaan »onnen kaupalla», jonka
liiketoiminta ei perustu kovan, kylmän järjen laskelmiin ja
laskelmien johdonmukaiseen, terävään toteuttamiseen, vaan
ylimalkaiseen, summittaiseen toivorikkauteen. Tällaiset
»summamutikka» liikemiehet livastuvatkin etupäässä varsin
näennäiseen ja epäproduktiiviseen liiketoimintaan: valmiilla,
luoduilla omaisuuksilla keinottelemiseen. Sensijaan että he
mielikuvituksellaan vaistoaisivat ja työllään loisivat
mahdollisuudet ja edellytykset uusille antoisille liikeyrityksille,
että he huomioittensa asiallisuuden ja syvällisyyden perustuksella
tunkeutuisivat ja pääsisivät uusille liike-elämän urille ja
lähteille ja johtaisivat näidenkin elvyttävät vedet yleisen
taloudellisen elämän julkivirtaan, että he luovassa, todellisessa
liiketoiminnassa noutaisivat ja kohottaisivat päivän ja toiminnan
valoon yhteiskuntakokonaisuuden salauumenissa piilleet
pääoma-aiheet, sensijaan tyytyvät he leikkimään vain kuollutta,
hedelmätöntä, umpimähkäistä noppapeliä jo luoduilla ja
muodostuneilla pääoma-arvoilla: ostavat ja myyvät maatiloja ja
hevosia, kaupunkikiinteistöjä ja tehdas- ja pankki-osakkeita,
henkivakuutuskirjoja ja paperiomaisuuksia.

Sitenpä muuntaa tosiasioiden paino ja oma löyhä ja pinnallinen
suhtautuminen omaan elämäntehtävään tällaisen alkuaan ehkä
vilpittömänkin aatteenpalvoja-liikemiehen silkaksi keinottelijaksi,
liikemiestoiminnan aatteellisesti tarkoituksettomimman ja
kyynillisesti itsekkäimmän ihmistyypin edustajaksi, tuoksi
taloudelliseksi rosvoritariksi, joka itse mitään luomatta
kärkkyelee taloudellisen elämän elävän virran varrella
siepatakseen sen paperivaahdosta valmiin satasen sieltä, tuhantisen
tuolta, mutta aina itse myöskin altisna tämän samaisen oikullisen
virran hahmaiseville pyörteille, yhtä läsnä miljoonien mahtia kuin
vararikon kuiluakin, yhtä kypsänä yhteiskunnallisen valtamiehen
luottamusasemaan kuin nimenväärentäjän vankikoppiinkin.

Tapaa tiedemiehiä, joihin odottamatta onkin kätketty liike- ja
käytännönmies, ja joille saavutettu tohtoruus tai professorinistuin
merkitsee yht'-äkkistä selkeytymistä omasta varsinaisesta
elämäntehtävästä. Syrjäisen tutkijakammionsa viileästä,
eristetystä hiljaisuudesta pöllähtävätkin nämä luulotellut
minervalinnut yht'äkkiä maailman kirjavalle markkinaturulle
täysisiipisinä Merkuriuksina. Ylen tuttujahan ovat keskuudessamme
liike--ei! vaan tiede--ei! vaan liike-tiedemiehet, jotka
juoksevat--ei kirjastoissa ja arkistoissa, vaan pankeissa ja
pörsseissä; jotka urkkivat--ei tieteellisiä aikakauskirjoja, vaan
kurssilistoja; jotka pohtivat--ei tieteensä ongelmia, vaan tontti- ja
kiinteistöarvojen nousua ja laskua; jotka kantavat paksuissa
salkuissaan--ei tieteellisiä muistiinpanoja, vaan vekselilomakkeita
ja osakekirjoja; jotka harrastelevat--ei kansantalouttaan, vaan
yksityistalouttaan--ja alinomaisella liikekannalla ollen siinä
lomassa pistäytyvät nostamassa professorin-palkkansa tai
dosentuuri-apurahansa.

Tapaa politiikkoja ja sanomalehtimiehiä--heitä on jo laajemmin
käsitelty puolue- ja sanomalehti-olojamme kuvattaessa--jotka ovat
politiikkoja ja sanomalehtimiehiä vain näytelläkseen julkisen ja
yhteiskunnallisen toiminnan mahti- ja hommamiestä ja kohistakseen
ylimalkaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asioissa ilman
että heillä sydämellään on ainoatakaan asiaa, jonka toteuttaminen
pakottaisi tai ajaisi heidät tähän julkiseen toimintaan. Nämä
yhteiskuntaharrastelua keikaroivat esiytyisivät itselleen ja
luonteelleen paljoa otollisemmassa valaistuksessa, jos kätkisivät
älynsä kynttiläpätkäsen vakinaisen toimialansa vaatimattomaan
vakkaseen ja rajoittaisivat julkisuusmies-haaveensa ja -pyyteensä
niihin juhlahetkiin, jolloin nuoruudessaan pääsevät johtamaan
franseesikarkeloa, vanhuudessaan pitämään paistipuheita.

Tapaa estetiikkoja ja kirjallisia arvostelijoita, tapaa taiteellisten
laitosten johtajia, työtarmoisia ja elokkaitakin joiden
hengenominaisuuksissa vain ei parhaalla tahdollakaan voi havaita
yksilöllisen taide-elämyksen vaistoa, sisäistä, mieskohtaista,
elävää tunnesuhdetta taideilmiöihin. Kysyy hämmästellen, mikä
ihme on vetänyt juuri heidät--ilmeiset ja luontaiset
yhteiskunnallisen työskentelyn miehet, joiden käytännöllinen ja
kylmä, mutta tunnelmallisesta tuiki rajoitettu ja niukka
selväpäisyys, älyllinen, jäykkä suoraviivaisuus ja toiminnallinen
kunnianhimo vasta yhteiskunnallisessa työssä ja vaikutuksessa tai
jollakin käytännöllisen toiminnan alalla, laajan maanviljelyksen,
monihaaraisen liiketoiminnan järjestämisessä olisi päässyt
luonnollisiin oikeuksiinsa--mikä ihme on juuri heidät,
taidevaistottomat, vetänyt arkojen, etupäässä ja pääasiassa
herkkää, altista, mieskohtaista henkistä vastaanottokykyä
vaativain kaunotieteellisten kysymysten käsittelemiseen. Oman
luonteensa rajojen vuoksi on heidän näillä aloilla aina liikuttava
vieraalla, oudolla ja arveluttavasti epävarmalla pohjalla ja
ainaiseksi rajoituttava pelkkään ulkoa älyttävään ja ulkoa
opittuun muodolliseen järjestelemiseen ja muodolliseen tajuamiseen,
kuolleeseen luokittelemiseen. He eivät voi oman sisäisen
välittömän näkemyksensä turvissa ja valtuuttamina käydä
itsenäisesti ja alkuperäisyyden luovalla itse- ja omavallalla
käsittelemään taiteellisen elämän arkoja ilmiöitä.

Nämä estetiikkomme samaten kuin heidän varsin läheiset
hengenheimolaisensa, meidän »metafyysisesti tuijottelevan» kansamme
harvalukuiset »filosofit» ja elämäntutkistelijat, ovat henkisessä
epämääräisyydessään ja värittömyydessään, näkemyksensä
ylimalkaisuudessa, arkuudessa ja innottomuudessa, ilmaisunsa
väljähtäneessä unisessa laimeudessa, tuntopiirinsä harmaassa,
kuivassa, matalassa arkisuudessa, koko hengensävynsä laimeassa,
sovinnaisessa, järkeilevässä kalseudessa ja jäykkyydessä eksyneet
alalle, jolla vain terävä ja yksilöllinen tunteen ja älyn
intensiteetti voi avata työalat avoimiksi työskentelevälle
hengelle.

Niin esteettisessä kuin siveellisessä elämänselvittelyssä voi
vain se ihminen, jolla on ehtymättömänä sisäisenä
havainto-aarteistonaan ja työaineistonaan syvä ja laaja, tuntemisen
tulessa herkistetty ja kypsytetty, järjen kirkkaudella valaistu,
tahdon tarmolla terästetty yksilöllinen elämäntunto puhua jotain
sanomisen arvoista ja avata syvemmän elämänkäsityksen vaot. Vain
sikäli mikäli ihmisen elämäntuntemus on noudettu palavasta
kokemuksesta ja mikäli hänellä on sanan hallitsevaa ja leimaavaa
mahtia, voi hän pakoittaa ulkonaisen ja sisäisen elämän
vastahakoiset, ihmisjärjen käsiteltävistä niin liukkaasti
livahtavat ilmiöt näkemyksen- ja totuudentäysiin,
alkuperäisyytensä voimalla itse itsensä todistaviin ja pysyväisiin
määritelmiin.

Pelkkä hyvä tahto, tunnollinen harrastelu ja uskollinen uutteruus
eivät yksin avaa ihmisen eteen elämän sulkuja, eivät välähytä
hänen hurmioituvan katseensa ja tuntonsa eteen kauneuden ja totuuden
eläviä, rikkaita, huikaisevia maailmoja, eivät tee hänestä luovaa
henkeä. Todellinen kauneuden vaistooja, kuten todellinen totuuden
vaistoojakin tarvitsee elämän lähteille murtautuakseen tulisen
sydämen, hienon, leikkaavan, kylmän älyn, uljaan rohkenevan tahdon,
alku- ja itsevoimaisen luonteen, kypsän, tietoisan,
säikkymättömän yksilöllisyyden.

Kaikilla henkisen työskentelyn ja itsetoteuttamisen aloilla tapaa
meillä tätä samaa yksilöllistä kehkenemättömyyttä. Suhde
elämäntehtävän ja tehtävän suorittajan välillä on
ulkopuolinen, epäyksilöllinen ja satunnainen. Useimmat ovat
juolahtaneet aloilleen ja elämäntehtäviinsä vain näön vuoksi, ei
oman luonteensa ja taipumustensa painosta, vain ulkopuolisten,
harkittujen sivuvaikuttimien aiheuttamina, ei sisäisestä
kutsumuksesta, vain arvonimien tai palkan vuoksi, ei suorittaakseen
oman elämäntyönsä, ja jäävät senvuoksi koko elämäntyössään
ulkopuolisiksi, löyhiksi ja puolinaisiksi vailla sitä yksilöllistä
antaumusta, joka yksin tekee ihmistyön eläväksi, luovaksi ja
todelliseksi.



ÄLYLLINEN JA HENKINEN KULTUURI.


Suomenkielisen sivistyneistön älyllinen ja henkinen harrastus saa
kauttaaltaan leimansa toisaalta epäpersoonallisesta ja
epäyksilöllisestä elämänsuhtautumisesta, toisaalta elokkaasta ja
vireästä aatteellisesta harrastelusta. Hyvää tahtoa ja hyvää
harrastusta on paljon, touhutaan ja toimitaan jos millä aatteellisen
ja henkisen työskentelyn alalla. Kirjallisuudella, taiteella,
teatterilla ovat viljelijänsä, suosijansa ja pakisijansa, soitolla
ja laululla touhukkaat hommahenkilönsä, jokaisella aatteellisella
yrityksellä kiitolliset harrastajapiirinsä.

Suomalaisissakin sivistyneissä piireissä harrastellaan elämän
peruskysymysten käsittelemistä, keskustellaan elämän sisäisistä,
siveellisistä arvoista, harkitaan taide-elämän ilmiöitä ja
yritetään selvitellä yhteiskunnallis-eetillisiä
elämänkysymyksiä. Mutta tämä vireys ei tunnu vakuuttavalta.
Kaikessa tässä harrastuksen elokkuudessa on jotakin teennäistä,
näyteltyä, yksilöllisesti onttoa. Kaikki tuntuu tapahtuvan vain
ulkonaisista vaikuttimista, ei sisällisestä tarpeesta ja
ilmaisunpakosta.

Suomenkielisen sivistyneistön kermapiirienkin seurakeskustelu, missä
se sattuu livahtamaan henkisesti vähänkin vaativammille aloille,
joilla kysytään yksilöllistä kypsyyttä, elämän käsityksen
varmuutta ja omavaraista itsenäisyyttä, on ominaisen
epäpersoonallista, haparoivaa ja arkailevaa, ikäänkuin epävarmasti
ympärilleen vilkuilevaa. Se liikkuu joko varsin väljissä ja
varovaisissa kaarissa itse puhuttavan asian ympärillä iskeytymättä
sen ytimeen, suoriutuu livahtavimmilla, soljahtavimmilla sanasuksilla
tällaisista yksilöllisen tuntemuksen arveluttavista,
viljelemättömistä suopaikoista, kätkeytyy joko ilmavien, jalojen
ja aatteellisten lauseparsien ylevään sumuun, vaippautuu
ylimalkaiseen ja kohdistumattomaan sanavaahtoon tai antautuu rohkeasti
taivaltamaan joukkototuuksien taattua ja tallattua, kivettyä
valtatietä. Sellainen keskustelu on kuin falsetissa laulamista, josta
ei virity ainoakaan puhdas, suora, rinnasta kajahtava, tartuttava ja
eteenpäin kehitettävä ääni. Ainoakaan vuorosana ei ole siksi
asiallinen ja kiinteä, että seuraava vuorosana voisi hampautua
siihen viedäkseen keskusteltavaa ainetta eteenpäin syvyyksiin tai
korkeuksiin, vaan livahtaa koko sananvaihto tuloksettomana
näkömiekkailuna tyhjyyteen selvittämättä mitään ja johtamatta
mihinkään. Se saattaa näköään olla erittäin sujuvaakin,
julkiliikkeistä ja itsevarmaa, mutta tiukemmasti katsoen on se
persoonallisesti epävarmaa ja epätarkkaa, sisäisesti tyhjää--vain
näyteltyä vakaumuksen kuorta. Sellaista keskustelemista kuunnellessa
on aina mielessä häiritty sivuajatus: nuo ihmiset eivät puhu omaa
tuntemaansa, omaa näkemäänsä, eivätkä selvittääkseen itse
asiata itselleen, vaan laskettelevat »ajatuksiaan» ja
»mielipiteitään» vain todistaakseen sivistyneisyyttään ja
lukeneisuuttaan ja koska näistäkin asioista juttuaminen kuuluu
hyvän seurustelun vaatimuksiin.

Eletään niin tyyten ja naivisti näissä näkö-eleissä ja
näkö-mielipiteissä, tässä valhehenkisessä ilmakehässä, tässä
henkisen harrastuksen näyttelemisessä, että tällainen
keskipintainen suomalainen »sivistynyt» milloin hyvänsä kesken
virinnyttä, henkisesti kiintyvää keskustelua saattaa
luonnollisimpana kysymyksenä maailmassa sanoa tokaista »mutta mikä
on teidän yksityinen mielipiteenne asiassa?»--Seurapiirimme elävät
suuressa mitassa julkisen arvostelun murusilla, sieppaavat
seurakeskusteluun tarvittavat välttämättömät vaihtorahaset
lehtensä viimeisestä teatteri-, taide- tai
kirjallisuuskatsauksesta.--Onnistuneen letkauksen tästä
laatupiirteestä laski se petiittipilailija, joka pakinoidessaan
ensi-ilta vaikutelmiaan johtui pulmaan: »Entä kappale? kysytte.
Merkillinen kysymys! Eihän sitä vielä tiedä muut kuin lehtemme
arvostelija!»

Valikoivaa muoto-aistiakin harrastellaan. Pidetään nolona juttuna,
jos jossakin kultuuriaikakauskirjassa sattuu epäjohdonmukaisuutta
kultuuri-sanan oikeinkirjoituksessa, mutta suvaitaan luonnollisena
seikkana samaisessa aikakauskirjassa kenen hyvänsä
kehittymättömän sinisukan vapaasti latelemia komprometteeraavia
naivisuuksia.--Hypistellään ja nyrpistellään jonkin näyttelijän
ääntämistä, mutta ollaan tajuttomia ja tunnottomia saman
näyttelijän tunteen hehkulle ja alkuvoimaiselle, väkevälle
ihmishahmoittamiselle. Hienostellaan jonkun kirjailijan keikailevissa
henkevyyksissä, mutta ei huomata hänen luomansa täydellistä
hengetöntä latteutta. Kaikessa taiteellisessa ja henkisessä
suhtautumisessa noudatetaan nähtävästi elämän ohjetta:
»kuurnitkaa hyttyset, nielkää kameelit».

       *       *       *       *       *

Älylliseen selkeyteen ja itsetietoiseen totuuteen pyrkimys on
suomenkielisessä sivistyneistössä vielä niin uinuvalla asteella,
yksilöllisyys niin kehittymätön siinä, että herkät, sisäiset,
aineettomat hengen käsitteet ovat sille vielä vain pelkkiä
sisällöttömiä, epätajuttuja sanoja. Yksilöllinen viljely ei ole
vielä ennättänyt vaivata mielissä hereille yksilöllistä
vakaumusta: Sivistyksen tiivein, sisällökkäin ja jaloin hedelmä,
tietoisaan elämännäkemykseen virinnyt yksilöllisyys ei ole vielä
ennättänyt kypsyä suomenkielisellä sivistysvainiolla.
Erikoistyöaloilla saattaa kyllä tavata ammatillisesti ja opillisesti
tyydyttävästi valmistuneita henkilöitä, mutta puhtaasti
inhimillisesti on näiden kehitys vielä keskeneräinen.
Elämänkatsomus joko uinuu epämääräisissä itsetiedottomuuden
harsoissa tai on se päällisin puolin omistettua lainatavaraa,
sovinnaisia sanoja.

Näköään henkisesti heränneetkin huomaa usein vain ulkonaisesti
omistettujen elämänkatsomuskaavojen ja -puitteiden mukaan sokeasti
vannoviksi jyrkiksi »periaatteen» miehiksi, joilla ei henkisessä
elämänsuhtaumisessaan ole itse-eletyn elämänkatsomuksen joustavaa
ja hedelmällistä mukautumis-, sopeutumis-, omistamis- ja
kehittymiskykyä. He ovat vain kuin viivoittimella koneellisesti kerta
kaikkiaan jakaneet itselleen elämänilmiöt periaatteen mukaisiksi ja
periaatteen vastaisiksi. Elämänkatsomus on heille samaa kuin
siviiliavioliitto, Prometheus-yhdistyksen jäsenyys,
radikaalis-materialistinen puhdasoppisuus j.n.e. Heidän naivi,
silmälappuinen ja suorakulmainen kriitillisyytensä, kaavailonsa ja
kaavauskoisuutensa sulkee viitoitettuihin puitteisiin mahtumattomat
ilmiöt yli-ikäisinä ja auttamattomasti vanhentuneina syrjään,
jakaa ja karsinoi käden käänteessä asiat, ihmiset ja aatteet
vuohiksi ja lampaiksi.

Nämä tällaiset hanakat vapaa-aatteilijat, joiden koko henkinen
eläminen on taistoonhaastajan uhka-asennetta kaikkea kaavautunutta ja
vanhentunutta vastaan, ovat itse koko henkisessä sisällössään
pelkkää kaavaa ja kuorta, mitä ilmetyimpiä ja jäykimpiä puhdas- ja
oikeaoppisuusmiehiä, tuomitsevia ja ahtaita, ovat dogmaattisia
dogmien vastustajia. He taistelevat muissa sitä henkeä vastaan,
jonka täydellisiä ilmestyksiä he itse ovat. He huomaavat raiskan
toisten silmissä, mutta eivät malkaa omassaan.

       *       *       *       *       *

Yhtä koneellinen ja kaavanomainen on eräiden toisten suomalaiselle
sivistyneistölle erittäin luonteenomaisten ja luonnetta antavien
kermapiirien elämänkatsomus, sillä erotuksella vain, että sen
suunnan- ja sisällönantajana ei ole ollut periaate, vaan muodin- ja
ajanhengenmukaisuus. Nuo tuollaiset joko jollakin henkisen
työskentelyn alalla eturintamaan joutuneet tai muuten seurapiirien
pintakerroksena uiskentelevat ihmiset tuntevat edustavan asemansa
velvoittavan heitä paitsi säädynmukaista esiytymis-,
käyttäytymis-, pukeumis- ja asumiskuosikkuutta myöskin omistamaan
ajan- ja asemanmukaisen elämänkatsomuksen. Samaten kuin he
varustavat itselleen riittävän seurustelupuvuston, samaten hankkivat
he itselleen käyvän ja siloisen lauseparsivaraston mistä henkisen
elämän ilmiöistä hyvänsä. Saattavatpa he jonakin kauniina
päivänä putkahtaa erikoisalansa tai salonkileijonuutensa kotelosta
täysin varustettuina taiteen, musiikin, kirjallisuuden, eetillisten
ja yhteiskunnallisten elämänkysymysten yleistuntijoina ja
arvostelijoina, valmiina muotikirjailijoina, teatterin johtajina,
minä vaan--omistaen kaikesta maailmassa omat erikoiset arvostelunsa,
mielipiteensä, käsityksensä yhtä yksilölliset, alkuperäiset,
syvälliset ja itsenäiset kuin siloisin tietosanakirjan artikkeli.

Eivätkä tällaisia ole vain jotkut tyhjänpäiväiset, näköä ja
joutavuutta tavoittelevat seurapiirien huiput, vaan kuuluu näihin
vakaviakin, omilla erikoisaloillaan kunnioitettavia miehiä,
tieteellisen ja yhteiskunnallisen työskentelyn eturintaman miehiä,
jotka itseoikeutettuina luottamusmiehinä istuvat missä
taiteellisessa, kirjallisessa tai yhteiskunnallisessa lautakunnassa
hyvänsä. Tiede- ja julkisuusmies-arvonsa ohella puuttuu heiltä vain
yksilöllinen, mieskohtainen hengenviljelys, jonka varassa heillä
saattaisi olla itsenäistä näkemystä ja omavaraista hengen ja
arvostelun vapautta ja sisällökkyyttä liikkuakseen hallitsevalla
pätevyydellä ja asiallisella tarkka- ja laajanäköisyydellä
myöskin muilla inhimillisen tuntemuksen aloilla kuin ahtaimmasti
omilla ammattialoillaan. Kun heidän ulkonainen oppiarvonsa tai
yhteiskunnallinen asemansa kuitenkin työntää heidät tehtäviin ja
asemiin, joissa edellytetään tällaista laajempaa ja hallittua
inhimillistä kypsyyttä, ovat he inhimillisestä heikkoudesta
pakoitetut edes näön pelastamiseksi täydellisesti heittäytymään
lauseparsien armoille ja purjehtimaan niiden liukuvalla, häilyvällä
kaarnalla siellä, missä kokemuksen maaperä jo kauan sitte on
kadonnut jalkojen alta.

       *       *       *       *       *

Entä meidän viisikymmenvuotiaat »nuoremme»?

Tämä kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun kiihko- ja
heräämiskauden kanta- ja jälkijoukko, sen aikuisen kirjallisen ja
taiteellisen naturalismin ja yhteiskunnallisen radikalismin
elähyttämät piirit käsittävät yhä edelleen itsensä maan
suolaksi: kaiken verekkään nuoruuden, hengen vireyden ja
vapaamielisen, uhmailevan ennakkoluulottomuuden edustajiksi tässä
maassa. Ikäpolvensa oikeudella istuvat nämä, toistensa
50-vuotispäiviä juhlivat ikuiset nuorukaiset nyt vuorostaan
yhteiskuntamme määräävillä istuimilla, johtavat johtokunnissaan,
suuntailevat komiteoissaan, puuhailevat laitoksissaan, jaarittelevat
lehdissään ajatellen siinä ohessa yllättyneellä mielihyvällä:
kas, somasti tämä sujahtikin; voittipa _nuoruus_ kuitenkin lopulta!
nyt ei piintynyt, väljähtänyt _vanhoillisuus_ enää istu
ohjaksissa; nyt määräämme _me_ asiat, nyt saamme me vapaasti
järjestellä nuorten unelmiemme tuhatvuotista valtakuntaa!--Tosin on
elämän laki sellainen, että mikä kolmekymmentä vuotta sitten
vielä sykähteli nuoruuden uhoa, ei enää kolmeakymmentä vuotta
myöhemmin kukoistakaan aivan ehdottoman nuoruuden tenhossa ja
raikkaudessa. Saattaapa joku julkimus olla näkevinään aivan
ilmeisiä vanhuuden kurttujakin siinä, joka sentään kaikkien
asiantuntijain tunnustuksen mukaan varmasti oli nuorta kolmekymmentä
vuotta sitten!

Niinpä hommastelevat ja järjestelevät nämä viisikymmenvuotiset
nuoret asioitaan, omia ja yhteisiä. Jo aikoja sitten suorittaneina
omat todelliset, kasvuvoimaiset alotteensa, tyhjentäneinä luovan
toteuttamistarpeensa ja -pontensa, ovat he nyt vuorostaan
saavutettuaan ja vallattuaan julkisuuden ja johtajain asemat
yhtäläisesti vaimenneet ja tasautuneet kuin sekin ikäpolvi, jonka
tyrehtyneisyyttä vastaan heidän nuori, käyvä voimansa aikoinaan
kuohuili ja pauhaili. Nämä nuoruuden patentin ottaneet entisen
ikäpolven »nuoret» muodostavat nyt vuorostaan sen vaisun
sivistyskerroksen, joka nykyhetkellä tyrehdyttää elämän palavaa
tykintää ja jota vastaan herännyt, luova elämänkäynti hyökyy.
Heidän luuloteltuun nuoruuteen kääriytynyt itsehyväisyytensä,
heidän pysähtynyt, itseään ihaileva vapaamielisyytensä, heidän
koko umpeutunut, arkeutunut, itsekylläisyyteen lihonnut
elämäntajunsa muodostavat nyt vuorostaan työläimmän ja
sitkeimmän esteen nykyhetken nuorten ja veresten voimien tiellä.
Mutta yhtä yllättävä ja kohtuuton kuin heidän nuoruutensa aikojen
keski- ja yli-ikäisille oli heidän nuorekas kritiikkinsä ja
tyytymättömyytensä, yhtä ällistyttävä ja paradoksaali on heille
itselleen tällä hetkellä se, että heidänkin--»nuorten»--takana
ja varjossa jo aikoja sitte on varttunut ja muodostunut uusi
ikäpolvi, jolle heidän malttuneet ja talttuneet elämänihanteensa
saattavat tuntua melko väljähtäneiltä ja sovinnaisilta, jonka
toimintahalulta he vuorostaan salpaavat tien ja toteutumisen ja joka
melkoisella kärsimättömyydelläkin jo odottaa omaa ratkaisevaa
sana- ja työvuoroaan yhteiskunnallisessa, johtavassa
rakennustyössä.

Kuten aikaisemmille johtoon päässeille ikäpolville, ovat näillekin
niminuorille epämukavia ja epämieluisia heitä nuoremman ikäpolven
itsenäisemmät, kulmikkaammat, hedelmällisyyttä ja tarmoa
uhoavammat luonteet, ja vaalivat hekin otollisena ja suvaittuna
jälkivesanaan etupäässä vain tasaisia ja tyhjiä, siloisia ja
sovinnaisia vanhemman polven jälkitaivaltajoita, noita lupaavia
nuorukaisia, jotka kiltisti taipuvat »setien» ohjattaviksi setien
tallatuille laduille. Omistamatta sitä itsetuntemuksen
kehittyneisyyttä ja miehistä kypsyyttä, että tunnustaisivat ja
mukautuisivat vanhenemiseensa, että tuntisivat ja näkisivät
viileytymisensä ja vaimenemisensa ja alistuisivat siihen, omistamatta
tätä resignatsionin ja itsekieltäymisen suuruutta luulottelevat
nämä väistyvän ikäpolven nuoret itsensä yhä edelleen kaiken
hurmehtivan nuoruuden edustajiksi tässä maassa ja näkevät
senvuoksi heidän sijalleen ja ohitseen pyrkivässä todellisessa
nuoruudessa vain epäkypsää, nuorekkaasti liioittelevaa rabulismia,
jota ei edes kannata ottaa täysin vakavalta kannaltakaan.

Tämä itsetyytyväisen ja itseriittävän viiskymmenvuotiaan
nuoruuden home tukahuttaakin meillä kuoleuttavana ja tahmaisena niin
yhteiskunnallisia harrastuksiamme kuin henkistä vireyttämme, niin
taidetta ja kirjallisuutta kuin politiikkaa ja sanomalehdistöäkin,
niin julkisten laitosten toimintaa kuin johtavien seurapiirien
yksilöllistä elämänsävyäkin. Aikoinaan elokas, europalaisuudella
ja nuorella vapaamielisyydellä kyllästetty elämänkatsomus on
vaisuuntunut ja seisahtunut läpäisemättömäksi henkiseksi
ilmakerrostumaksi, jonka puhki eivät uudemmat, terävät europalaiset
hengenvirtaukset ja raittiit puhdistavat hengähdykset enää ole
vapaasti päässeet puhaltamaan ja tuulettamaan henkistä
ilmakehäämme. Ja omassa kansallisessa elämässämme on tämä liian
kauan nuoreksi itsensä kuvitellut ja nuoruuden sekä nimen että
aseman ja etuoikeudet anastanut polvi yhtä tukahduttavasti ja
tyrehdyttävästi painanut todellista, uutta voimaa versovaa ja
hedelmöivää nuoruutta.

       *       *       *       *       *

Kaikkiallakin on henkisesti laimeita, älyllisesti vaatimattomia ja
eetillisesti kehittymättömiä ihmisyksilöitä, joilla ei ole hengen
rohkeutta, arvostelun tarkkanäköisyyttä ja älyn vilpittömyyttä
katsoa elämää silmästä silmään, vaan jotka elämän
todellisuudesta pakenevat hemmoteltujen, tuudittavain toivojensa
kangasteleviin unelmamaailmoihin ja jotka kieltävät suuren, ankaran,
pakoittavan elämän, kätkevät ja hämmentävät itseltään
totisen, velvoittavan, taisteluun ja puhdistumiseen ajavan tai
sortumiseen suistavan totuuden hauraiden haaveittensa, löyhien,
uneksittujen toivojensa, niin sanotun ihanteellisuutensa aineettomalla
ja aiheettomalla verholla. Mutta muualla asettaa viljelty ja
valveutunut älyllinen ja eetillinen tietoisuus luonnolliset rajat
tälle hengen suunnalle, se ei siellä pääse leviämään henkisesti
puolimittaisten piirejä laajemmalle eikä vakavammasti eksyttämään
ja tartuttamaan yleistä mielipidettä.

Meillä sensijaan on tällä, ei elämänkatsomuksella, vaan
elämänvaiheella ollut ylen otollinen ilmapiiri. Henkisessä
maaperässä, jossa ei ole arvostelun kirpeätä, leikkaavaa ja
karaisevaa suolaa riittävästi tuhotakseen kaikki ajatuksettomuuden
hyötyvät loiskasvit, siellä rehoittaa nopeasti kaikellaisen
perusteettoman valeaatteellisuuden, valeihanteellisuuden, sumuisen
haaveellisuuden, kaihoilevan hentomielisyyden, ylimalkaisen,
tehottoman hyvänsuopuuden löyhä rikkaruohosto; siellä ei hengen
kuri ole kitkonut kaikkia levitteleikseviä näkökasveja pois
peittämästä ja tukahuttamasta jaloa, todellista hedelmää kantavaa
kasvullisuutta.

Niinpä kukoistaa ja heloittaakin meillä suomenkielisissä
sivistyspiireissä lavan täydeltä kaikenmoinen hengenvalhe. Niinkuin
se väkevästi värittää eetillistä ja yhteiskunnallista
elämänkatsomusta samaten se vallitsee taiteellista ja kirjallista
tajuakin. Määräävät yleisöryhmät, yleinen hallitseva
makusuunta, jopa yleensä katsoen taiteellinen ja kirjallinen
arvostelukin--sekä julkinen että vielä enemmän
yksityiskeskustelussa tapahtuva, mieskohtainen--ovat
selittämättömästi ja uskomattomasti vaistottomia taideilmiöiden
edessä. Sivistyneistömme parhaimmistokin on vielä suurelta osalta
hengen vaistoiltaan niin vakaantumaton ja kehittymätön, ettei sillä
useassa tapauksessa ole hengen ilmiöihin nähden välitöntä tajua,
henkistä herkkä- ja puhdaskuuloisuutta eroittamaan väärää
ääntä oikeasta.

Meillä on jopa taiteellisesti määrääviäkin ja vaikutusvaltaisia
yleisöpiirejä, joilla--yhdensävyisinä ja -syvyisinä siveellisten
henki- ja kasvisiskostensa kanssa, noiden, jotka ovat ottaneet
erikoisalakseen uskonnollisen tai siveellisen hyväntekeväisyyden--ei
ole silmää ja rohkeutta katsoa elämää ja taidetta suoraan
silmiin.

Omistamatta sitä tuntemisen alkuperäisyyttä ja välittömyyttä,
sitä elämän tunnustamisen syvyyttä ja laajuutta, että elämä
sinään riittäisi heille, että elämän oma syvyys, sen ankara ja
jalo, jos synnillinenkin suuruus, sen sekä alhaisuuden että
ylhäisyyden paisuva rikkaus puhuisi heille palavaa kieltänsä,
rientävät he naisekkaassa säikkymisessä ja kaihtimisessa
kaunistelun valhekaapulla kätkemään tämän alkuperäisen kauneuden
säälimätöntä, polttavaa suuruutta. Heille--näille kaihoileville
ja kainoileville kaunosieluille--on elämän alastomuus liika
aurinkoinen, häikäisevä ja paratiisillisen paljas ja siksi
verhoovat ja peittelevät he sitä viikunalehvillään, ripustelevat
kauneudelle sirostelun hepenöitä, somistavat siveyden
sopivaisuudeksi, viattomuuden sievistelyksi, hyvyyden makeudeksi,
peittävät alkuperäisyydeltä silmät ja sitovat rohkeudelta siivet,
kesyttävät taiteen ylväät, ankarat, ilmoja viiltävät, vapaat
kotkalinnut siroisiksi, sirkutteleviksi, kotoisiksi kanarialinnuiksi.

Meillä ei vaadita taiteelta tunnetta, vaan tunteilemista, ei vaadita,
että elämän eletty suuruus, rikkaus ja hartaus on virittänyt
taiteilijan totuudellaan ja että hän taistelevassa--ehkä
tapailevassa ja sammaltelevassakin--etsinnässä hakee uusia muotoja
uudelle näkemykselleen, ammentaa täyttä, totta ja rikasta elämää
vaikkapa vielä vajanaisiinkin muotoihin, vaan vaaditaan, että hän
vaikkapa valehteleekin elämäntuntemuksensa sisällön, kunhan hän
vaan tarjoo sen sovinnaisissa, pintasiloisissa, näkövalmeissa
muodoissa: hän saa tarjota vanhoissa maljoissa vaikkapa vain jo
nautittujen hedelmien kuoriakin, näyteltyjä tuntemuksia elettyjen ja
alkuperäisten asemasta.

Taiteellisten ankkalampiemme siipirikoille liitäjille ja
liihottajattarille on taiteellisena ja eetillisenä elämänihanteena
makeus, makeus liuotettuna teeveteen tai romaaniin, hilloon tai
tauluun, ompeleeseen tai arvosteluun, taiteelliseen luomaan tai
siveelliseen tekoon. Mitä häikäilemättömämmin teeskennelty ja
teennäinen taideluoma on, mitä hivelevämmästi siloisa ja
sovinnainen on taulun värisointu tai korskailevammasti pingoitettu
sen muotosommittelu, mitä epäkainommin hempeä ja makea on sävelen
väräjöinti, mitä höllemmästi tunteileva runon tunnepohja, mitä
sirostellumpi näytelmän elämänkuva, mitä ohuemmasti hentoileva ja
aatteileva kertomus on, sitä kiitollisemmin ottaa sen vastaan samassa
väärässä vireessä oleva yleisö.

Tällaiselle yleisölle saa yleensä touhuta taiteessa ja taidetta
miten laimein, tyhjin ja tumpein hengin ja sydämin hyvänsä: saa
suurennella ja paisutella mitättömyyttä, pöyhistellä hengen,
ajatuksen ja tunteen turhanpäiväisyydellä--kunhan vain osaa silata
hommailunsa nimellisellä ja ulkopuolisella taiteilemisen
näkökorulla ja rihkamalla ja tekaistun taituruuden ilmeellä. Vasta
tällaiselle taiteelle alkavat humista ylistelyn virret ja vasta sitä
rientää palvomaan ihailijattarien ja ihailijoiden hurmattu
virta.--Taivaan kaukaisella, kylmällä laella kimalteleva omavaloinen
aurinkotähti ei tenhoa ja kiinnitä tottumattoman ja
mielikuvituksettoman silmää yhtä välittömästi kuin sateenkaaren
heijasteleva, silmää hivelevä värivalhe haihtuvan pilven
leijailevassa udussa.

       *       *       *       *       *

Ihmeellistä kyllä kulkevat meillä tällaisen
sinisukka-elämänkäsityksen lumoissa, eivät vain hienosteleva,
taideharrastelua muoteileva naismaailma ja kaunosielujen sirosteleva,
kaihoileva parvi, vaan astelevat siinä mukana vakaisina »miehet
partasuu-urohotkin». Miehet, joiden jäyhien aivojen ja koleiden
rintojen odottaisi vasta jossain Edda- tai Nibelunglaulujen jylhissä
ja teräksenkalskavissa jäämaailmoissa löytävän jotain, joka
voisi antaa heille aavistuksen runottarien siipien suhinasta--nämä
osoittautuvatkin kauneuden maailmoissa liikkuessaan peräti kesyiksi
ja vaatimattomiksi. Liikkuen itselleen tuiki oudoissa ja
arveluttavissa ympäristöissä, joissa heillä ei ole mitään
omavaraisen tunnekokemuksen varmaa, vakavaa maaperää jalkojensa
alla, täytyy näiden mauntuomarien johtokunnissa ja lautakunnissa
istuessaan tuiki varovaisesti ja diplomaattisesti punnituin ja
kätkevin sanoin käsitellä ja hypistellä kohtalon ja luottamuksen
oikusta heidän arvioitavikseen joutuneita, heille niin
epäilyttävästi yllättäviä ja heidän karhunkämmenissään niin
hauraasti särkyviä, arkoja kauneusarvoja.

Komiikka on toisinaan suurenmoinen, kun näkee tällaisista
arvonmiehistä kokoonpannun lautakunnan vakavimmalla hartaudella ja
perusteellisella seikkaperäisyydellä käsittelevän mitä elotonta
ja keinotekoista taiteellista tekokukkaa hyvänsä, sanelevan
pöytäkirjaan vakaisia arvelujaan sen teknillisen rakenteen
erinomaisuuksista--»tekniikka» onkin näiden konsistoriaalien
mielityimpiä iskusanoja ja, kun mieskohtainen taidevaisto on mykkä
eikä muutakaan sanottavaa keksi, niin sanoo, että teokselta puuttuu
tai että sillä on »tekniikkaa» ja verhoutuu sen jälkeen auguurin
vaippaan--pakisevan teoksen »vakavasta aatteellisesta pohjasta» ja
sen »henkevyydestä» tai »hienosta mausta».--Teknillisellä
erinomaisuudella tarkoittavat he tekeleen sovinnaista ja huoliteltua
siloutta; vakavalla aatteellisella pohjalla joko tekeleen puisevaa
yhteiskunnallista parannustendenssiä tai sen veretöntä, arkista
järkeilyä: »se herättää ajatuksia»; henkevyydellä ja hienolla
maulla tarkoittavat he taas sen löyhää ja pintapuolista
sievistelyä tai sen taivastelevaa ihantelua.--Tällaiset arvioimiset
osoittavat yhtä pätevää asiantuntemusta kuin jos puusepän työtä
arvioitaessa tuntijan ilmeellä tirkisteltäisiin ja siliteltäisiin
huonekalun höylättyä, lakeerattua pintaa ja sen perusteella
kehuskeltaisiin tekijän »tekniikkaa», »tarkoituksenmukaisuutta»
ja »kaunista, hienoa työnjälkeä», mutta jätettäisiin liitteet
ja rakenteen kiinteys tarkastamatta, muotojen puhdaspiirteisyys
aistimatta, huomaamatta edes voiko koko tekele seista omilla
vankkuvilla jaloillaankaan.

       *       *       *       *       *

Näiden sievistelijöiden täydennyksenä ja vastineena on meillä
muuan toinenkin taiteellisten harrastelijoiden ryhmä, jonka henkinen
epäkypsyys ja omavaraisen itsenäisyyden puute on ihantelevan
kaunosieluisuuden sijasta viskautunut vastaavasti liioittelevaan ja
vaistottomaan kielteisyyteen ja varhaisvanhaan kriitillisyyteen. Kuten
edelliset suhtaumisensa epävarmuudessa turvautuvat valikoimattomaan
palvomiseen samaten nämä jälkimäiset koettavat peitellä
mieskohtaisen tunnesuhteensa epämääräisyyttä yhtä
valikoimattoman, ylimalkaisen ja epäasiallisen kriitillisyyden
näkökuorella.

Ylen tutusti kotoisia ovat meillä savolaisemme, joiden itsevarmaa
kaikkitietoisuutta ei mikään maailmassa saa yllättää ja joiden
arvostelun terävyyttä ei mikään maailmassa saa vetää nenästä,
jotka, jos näkisivät lehmän lentävän, tyvenesti ja
ällistymättä kohta sanoa tokaisisivat: »noita tuommoisia näkee
siellä Savon puolessa joka päivä»--ja jotka sattumalta
teräspalloa kopeloidessaan eivät malta olla hiukan kehaisematta
arvostelunsa alituista valppautta huomauttamalla: »tokkopahan tuo
niin kova on kuin se on olevinaan, kehtaisipa sitä hiukan puserrella
näin miehen kourilla, niin eiköpähän pehmenisi».

Näitä samoja hyviä savolaisiamme--savolaisia niin kuvaannollisessa
kuin kirjaimellisessakin merkityksessä--lievällä
ranskalaisvernissalla siveltyinä tapaa meidän taiteellisesti ja
henkisesti harrastelevissa piireissämme runsaasti. Sekä seura- että
julkisina maun- ja taiteentuomareinamme esiytyy paljon näitä
naivisti kriitillisiä sieluja, joilla ei tunnu olevan mitään
sisäistä näkemyksen suhdetta käsittelemiinsä asioihin: he puhuvat
vain itsensä tehostamiseksi, puolittain tajutun heikkoutensa
peittelemiseksi. Taiteellisesti tartuntavapaina on hetken kuosi tai
turhamaisuuden oikku heittänyt heidät arvostelemiseen; ja
säilyttääkseen edes ylemmyyden näön--jos ei
sisältöä--turvautuvat he silloin lähimpään ja helpoimpaan
keinoon: he kieltävät arvon kaikelta, jota eivät tajua tai jota ei
kuosin hetkellinen kaikkivalta pyhitä heille. Nämä, joille mikään
ei ole hirmuisempaa kuin ajatus, että hekin saattaisivat jossain
asiassa näyttää nenästä vedetyiltä, haarniskoivat
neuvottomuutensa epäilyn itsevarmaan sotisopaan ja aseistavat heikon
kätensä yleisen, periaatteeksi omistetun kieltämisen jäykällä
miekalla. Heille ei puhu, eikä heidän arvostelemistaan häiritse
taide- tai hengenilmiöiden oma sisäinen välitön arvo ja suuruus
enempää kuin niiden tajutut vajanaisuudet ja heikkoudetkaan.
Surmikseen eivät nämä tällaiset sallisi minkään vallata ja
tenhota itseään: he pitäisivät miehen kunniansa menneenä, jos
auringon täpliltä huomaisivat auringon, Homeron nukahduksilta
Iliadin jumalaisuudet. Heidän korkean kriitillisen
puujalkaylemmyytensä voi korkeintaan luhistaa vain uuden uutukaisin,
kontinentaalisin kuosinmukaisuus ja läikkävin, moitteettomin
ranskalaisvernissa.

Tunnemmehan niin ylen hyvin nuo niin kotoisat kultuuri-ilmestykset,
nuo hieman taiteita harrastelevat, hieman elämää ja liköörejä
tutkistelevat, hieman elämäntehtäviinsä valmistautuvat, hieman
vekseleitään järjestelevät suomalaiset »kultaiset»
nuorukaisemme, jotka räätäli on ranskalaistanut ja ravintola
opettanut tavoille, viimeinen, siepattu henkisen kuosi-ismin
tunnuslause varustanut elämänkäsityksellä.

Kapuamiltaan maailmanmiehisyyden yleviltä huipuilta tähyävät he
turvallisina maailman menoa ja elämän vellovaa merta. Mikä
maailmassa saattaisikaan enää olla niin suurta, ihanaa ja
alkuperäistä, että se näkyisi suurena, ihanana ja alkuperäisenä
tällaisiin korkeuksiin! Mikä innostuksen aalto voisi olla niin
paisuva, ettei se näyttäisi hymyilyttävän pieneltä ja litteältä
tällaisissa huimaavissa ilmapiireissä väilyvälle ja viihtyvälle
hengelle!


       *       *       *       *       *



TAITEELLISIA JA KIRJALLISIA SUUNTAVIIVOJA.



YLEISTÄ.


Varsinaisesti luovilla hengenaloilla pääsee tämä yksilöllinen
kehittymättömyys tuntuvammin esiytymään kirjallisuudessa ja
näyttämötaiteessa kuin säveltaiteessa ja kuvaavissa taiteissa.
Nämä, sävel- ja kuvaamataide ovat kielellisten rajojen ylä- ja
ulkopuolella ja senvuoksi välittömämmässä kosketuksessa ja
vuorovaikutuksessa niin yleiseuropalaisten hengenvirtausten kuin koko
kotimaisen henkisen viljelyksenkin kanssa.

Korkeampi säveltaide ja ylimykselliset kuvaamataiteet edellyttävät
kaikkialla erikoistunutta ja vaurastunutta henkistä ja aineellista
viljelyä. Niinpä viihtyvät meilläkin nämä valitummat
muototaiteet etupäässä ruotsinkielisen yläluokkamme sekä
hienostuneen ja kouliutuneen taidevaiston että aineellisen
kannatuksen varassa. Tämän yleisöpiirin valikoimisen aisti ja
ymmärtävä, myötätuntoinen harrastus on siksi sekä valpas,
herkkä ja varma että armoton, että taiteenharjoittajat itsekin
tulevat tämän sekä kiihoittavan että ankaran ja karaisevan
henkisen ilmakehän vaikutuksesta pakoitetuiksi ja kannustetuiksi
tiiviimpään itsekritiikkiin, keskitetympään voimien kokoomiseen,
kohdistamiseen ja ponnistamiseen ja kantavat nämä taide-alat
senvuoksi meillä suhteellisesti puhtaampaa ja valitumpaa muotokurin
leimaa.

Hataran mitättömyyden, suurentelevan keskinkertaisuuden ja
kaikellaisen teeskennellyn taideluomisen on senvuoksi vaikeampi
näillä aloilla saavuttaa ainakaan pysyvämpää jalan- ja arvosijaa,
jatkuvaa näkömenestystä, kun taas todellinen luova voima tulee
vaistoisammin huomatuksi ja nostetuksi oikeuksiinsa, saaden
virittävässä ja hedelmöittävässä yleisessä myötätunnossa
kiihottimen yhä syvempään, suurempaan ja ankarampaan
luomiseen.--Aineellisesti osoittautuu tämä ruotsinkielisten
yleisöpiiriemme kannatus näitä taidealoja kohtaan taas siinä,
että nämä yleisöpiirit yhä edelleenkin muodostavat meillä
jalompien musiikkitilaisuuksien taajan, uskollisen ja hallitsevan
kantajoukon ja että yleiseuropalainen musiikkielämä meillä
aineellisesti on mahdollinen vain näiden piirien varassa. Näiden
samojen yleisöpiirien varavampaan ja auliimpaan ostokykyyn on
lukuisten kuvaamataiteilijaimmekin niinikään etupäässä
perustettava niukka aineellinen toimeentulonsa.

Tämä asiantila ei kuitenkaan oikeuta mihinkään päätelmiin
erikielisten yleisöpiiriemme suuremmista tai vähemmistä
taiteellisista edellytyksistä. Jos nimittäin alkaa vertailla
suhdetta suomen- ja ruotsinkielisen yleisön taideharrastuksen ja
luovan taiteellisen tuottavaisuuden välillä, huomaa nopeasti,
että--miten vireä ja herkistynyt ruotsinkielisten yleisöpiiriemme
taidetaju ja -harrastus onkin--tuottavat taitelijat siitä huolimatta
kuitenkin hallitsevalta enemmistöltään kuuluvat suomenkieliseen
yleisöryhmään. Tämä onkin luonnollista ja aivan kuten tulee
ollakin terveessä yhteiskunnassa. Luovat voimat kohoovat pohjan
vereksistä voimista, ylemmät, aineellisen ja henkisen kultuurin
saavuttaneet yleisöpiirit taas muodostavat sen suojaavan ilmakehän,
jonka turvissa, hoivissa ja kurissa herkät sisäiset hengenilmiöt
voivat aukoa ja kehittää arat terälehtensä.--Tämäkin kohdaltaan
viittaa sekin vain siihen, mikä olisi oikea ja terve, kansallisesti
ja sivistyksellisesti satoisin elämänsuhde erikielisten
kansalaisryhmiemme välillä: kumpikin ryhmä toisensa hoivana ja
voimana, toisensa elävöittäjänä ja väkevyytenä.



KIRJALLISUUS.


Kirjallisuus kuten näyttämötaidekin sensijaan joutuu
yksinomaisemmin kehittymään ja varttumaan kielellisten rajojen
määräämän henkisen ilmapiirin varassa. Niinpä puuttuukin
suomenkieliseltä kirjallisuudelta sekä vakiintuneen, yleisen
älyllisen viljelyksen virittämä vitsova, yhä tiukempaan
itseponnistukseen kannustava hengen kuri että tämän saman
viljeltyneisyyden herättämä älyävän ja aistivan myötätunnon ja
ymmärtämisen kiihoittava, hedelmöittävä ja rohkaiseva ilmakehä.
Nuoren kirjailijan itsekasvatukselta puuttuu sekä ymmärtävän
kritiikin vitsa, että alttiin tunnustuksen kiihotin. Niinpä jää
nuori kirjallisuutemme muutamissa suhteissa verrattain epätasaiseksi
ja tyrehtyvät useat sen antamat lupaukset kesken.

Miten pätevää työtä kirjallisuudessamme erinäisissä tapauksissa
on suoritettukin, saattaa meillä kuitenkin yleisen suosion
valta-asemilla ja turvissa kukoistaa myöskin varsin löyhää ja
teennäistä taidekasvullisuutta. Jo itse kelpoisaakin
kirjallis-taiteellista luomistamme painaa useasti--ulkonaisesti komean
ja vuolahtelevan sanonnan ohellakin--sielullinen mehuttomuus,
mielikuvituksen arkinen kuivakiskoisuus, sisäisen tuntemuksen harmuus
ja niuva puisevuus. Sanonnan yksityiskohtainen ilmekkyys ja elo,
sanarunouden yksilöllinen terä ja tarmo kantaa--harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta--laimeata leimaa. Tässä suhteessa juuri ilmenee
kirjallisuudessammekin koko suomenkielisen sivistyksemme yleinen
vajanaisuus: yksilöllisen, persoonallisen tuntemisen
epämääräisyys.

Kielessämme ja kirjallisuudessamme ei vielä kuin poikkeukselta soi
impressionistinen, sisältä hehkutettu sanarunous. Sanat eivät ole
virinneet itsenäiseen yksilölliseen eloon, paloon, eivät hehku
tuntemuksen liekkeinä; ne ovat vain sointuja tai elottomia,
abstraktisia lauseen osia. Kaunis kielemme saattaa parhailla
käyttäjillään kyllä soida ja laulaa, mutta se ei leimua
tuntemusta. Parhaatkin kirjailijamme saattavat ainoastaan juoksutella
lauselmiaan, hyväillä lause-aaltojen nousulla ja laskulla, sanojen
äänteellisillä kuulosoinnuilla: heillä runoilee enemmän kieli
kuin tunto, he tuntevat enemmän kielen aaltoja kuin elämän. Heillä
ei runollinen luominen ole tuntojen elävää riemun ja kipeyden
aaltoamista, ei sielun näkemysten sisäisyyttään särkyvää
ihanuutta ja rikkautta, vaan sanojen äänteellistä soittelemista.

Kirjalta ei meillä vaadita sanojen eloa, ei elämän esitystä, joka
lainehtii ajatusten ja elämäntuntemusten elävänä merenä, jossa
sairastaa tai riemuitsee läsnäoleva, läsnäeletty elämänhurma tai
-haikeus, jossa sanat, lauseet, ajatukset ovat elämyksiä, vaan
hurmaa ja häikäisee meillä halpahintaisempikin aate- ja
tunnekoreilu: pelkkä ulkopuolinen näköaatteilu, taustattomien
sanojen ihanteellisuuden ja ylevähenkisyyden kuvastelu ja
peiliheijastelu tai sanojen foneettinen, kalevainen kaikutenho.
Milloin kirjailijamme tavoittelevatkin tunne-ilmaisua, jää se
heillä joko komeilevaksi, paisutetuksi sanamahtiponneksi, jonka
kumisevan, suuri-eleisen korskuuden ja kajahtelun alta kaikki
persoonallinen tunteminen tuntuu jäätyneen, tai takeltuu se
arkailevaksi, epäyksilölliseksi, matalaksi sentimentaalisuudeksi
voimatta ainoassakaan sanassa tai tuntemuksessa leimahtaa todellisen
elämäntunnon kirkkaaseen, paljaaseen, polttavaan loimoon.

Että kielemme kuitenkin tällaiseen välittömään, sisältä
hehkutettuun tunne-ilmaisuunkin voi puhjeta ja tulistua, kun vaan
kielenkäyttäjällä on rinnassaan ja mielessään ahjo tämän tulen
irtipäästämiseen ja esillelietsomiseen, sen todistaa Aleksis Kiven
runous, jonka ihanuuden hurma ja näkemyksellinen mahti juuri on
tässä sanarunouden tunnetäydessä, väkevässä välittömyydessä.

Erittäin elävästi tulee tämä kirjallisuutemme persoonattomuus
esiin siinä löysässä, helpossa ja hedelmättömässä
suurtuotannossa, jota kirjallisuudessamme niin paljo harjotetaan.
Meillä tekaistaan ylen paljon sellaista kirjallisuutta, joka ei
kirjoittajaltansa kysy juuri muuta kuin alkeellisen kirjoittamisen
taidon ja istumisen uutteruuden.

Meillä julkaistaan taiteellisina luomina tositapauskuvauksia, jotka
sinään tunnontarkalla seikkaperäisyydellä ovat juorutut
kirjoittajan kuulumiin sattuneista yksinäisistä elämäntapauksista
tai ovat sellaisinaan julkaistuja päiväkirjaotteita tekijän
pienelle minälle sattuneista, satunnaisista elämänkäänteistä tai
tilapäisistä vastoinkäymisistä. Ulkopuolisesti ja hengettömästi
irroitetaan tällainen ulkonainen, tilapäinen tapaus todellisuudesta
ja kohotetaan taidenäkemykseksi. Ainoastaan tällaisella
»luomis»-tavalla voidaankin joka vuosi, syksyin keväin jouduttaa
julkisuuteen kirja toisensa jälkeen, jokainen henkiseltä
näköalaltaan yhtä ahdas ja ilmaton, sisällöltään yhtä
tilapäinen ja ohut, ihmiselämän ymmärtämiseltään yhtä litteä
ja levitelty. Tällaista tunteen tai ajatuksen raakiloa ei
mielikuvituksen syvä, kokoova, tihentävä ja kehittelevä työ
vielä ole kypsentänyt ja muodostanut tekijän elämäntunnon ja
elämännäkemyksen täytelääksi ja täysipainoiseksi hedelmäksi,
taiteelliseksi, edustavaksi elämänkuvaksi.

Erikoisalakseen on tämäntapainen eloton kirjailu ottanut meillä
kansankuvauksen. Kansanelämän kuvaukseen riittää meillä miten
ulkopuolinen jutustamis- ja sepitsemistaito hyvänsä. Meillä ei
kansankuvaukselta vaadita sitä mielikuvituksen syvää työtä, joka
eläytyisi ja sukeltaisi kuvauksenalaisten ihmisten omaan
elämäntuntemukseen ja välittäisi tämän elämäntuntemuksen
lukijalle sen eletyssä alkuperäisyydessä, vakavassa ainokaisuudessa
ja järkyttävässä pakottavaisuudessa; ei vaadita ihmiskuvauksen
sisältäpaisuvaa vuota, sitä hartautta eletyn ihmiselämän edessä,
joka on kaiken kirjallisen ja taiteellisen luomisen ainoana
työnarvoisena aiheena ja aineena, vaan tyydytään meillä
kansanelämänkuvauksessa ulkonaiseen, naturalistiseen miliöö- ja
tapainkuvaukseen tai aivan pinnalliseen, litteään,
tiivistämättömään tarinoimiseen.

Läheistä sukua kansanelämänkuvauksellemme on erittäin runsas
viimeaikainen historiallinen kaunokirjallisuutemme. Meillä
sepitetään historiallisia kertomuksia, jotka ovat vain
historiallisten sattumain ulkonaista, mielikuvituksetonta
juttelemista, historiallisten yksityistapausten kaunokirjailevaa
värittämistä ja elävöittämistä; ne eivät paisu, keräydy ja
syvenny miksikään eheäksi, sielullisesti eletyksi ja
myötäelämiseen järkyttäväksi ihmiselämän ja -kohtalon
kuvaukseksi. Niissä on pääasiana tunnontarkka, arkeologinen esine-,
ajan- ja ympäristönkuvaus, mutta ihmiset liikkuvat niiden
museo-ilmakehässä vain hieveräisinä, mielenkiinnottomina varjoina,
etuala-nukkeina. Tai käy historiallisesta kuvauksesta mikä
Vienantakainen, löyhä ja tunteeton mielikuvitelma tahansa, jossa
historiallisen taustan hahmottelu, tapahtuman kuvittelu ja johtelu,
värityksen paisuva, eletty tenho, ihmiskohtaloiden myötäeläminen
kilpailevat keskenään laimeudessa, latteudessa, ilmattomuudessa ja
arkisuudessa.

Historiallinen kaunokirjallisuutemme ja kansanelämänkuvauksemme
käyvät henkisesti siis aivan käsikädessä ja valaisevat
keskenään rinnastettuina erittäin elävästi toistensa laatua.
Kuten vakavampi historiallinen kertomataiteemmekin, tavoittelee
vakavampi kansanelämän kuvauksemmekin seikallista, tässä
tapauksessa arkeologisen tunnontarkkuuden sijasta kansatieteellistä
tarkkuutta ja todenperäisyyttä, mutta laiminlyö kaiken tämän
ulkokirjavuuden elävän ja eläväksi loihtivan keskipisteen:
ihmisen. Ja kuten kevyempi historiallinen kirjallisuutemme tarinoi
löyhästi ja laimeasti haamuiltuja juttuja menneisyydestä, samaten
sepittelee kevyempi nykyaikainen kansankuvaus juoksevasti
jutustettuja, mutta laimeasti tunnettuja ja haparoiden tartuttuja
todellisuuskuvauksia, joiden matalassa kuvastuksessa paljastuu vain
pintaeleissään havaittu, tajuttu ja esitetty
mieltäkiinnittämätön ihmisvarjojen ja tekaistujen
elämäntapausten ohut kudelma.

Meillä sepitetään »ajankuvauksia», journalistisen kepeästi
kyhättyjä jutteluita, jotka venyttelevät ja juoksuttelevat
yksityistapauksia ja yksityisseikkoja, laskettelevat henkevääkin
tilapääpakinaa, antavat elokkaita, vilkkaitakin tilapäätilanteita
ja silmänräpäysvaikutelmia. Ne eivät kuitenkaan anna mitään
edustavaa, painoisaa elämänkuvaa, ne eivät tiivisty vakuuttavaksi,
elämänvakavuudella tehoavaksi, kokonaiseksi tapahtumiseksi. Ihmiset
ovat tällaisen kirjailijan kourissa kuin venykekummisia. Oikkunsa ja
tilapäisen tarpeensa mukaan saa tekijä repostella ja venytellä
niitä jos mihinkä tilanteisiin, vaiheisiin ja asenteihin: ne saa
pistää rakastelemaan, harrastelemaan, yrittelemään mitä vain,
matkustelemaan missä vain, antautumaan mille elämänuralle ja mihin
luonnesävyyn hyvänsä, tunteilemaan, ajattelemaan mitä vain, josta
kirjoittajalla hetkellisesti sattuu olemaan jotain pakinanaihetta--jos
ei juuri sydämellään, niin ainakin kielenpäässään ja
kynänkärjessään. Ja jokaisesta tällaisesta saman
henkilövenykkeen uudesta muunnosvaiheesta muodostuu uusi kirja:
»ajan- ja paikankuvaus».

Meillä kirjoitetaan pingoitettuja, leikillisiä kertomuksia, joiden
ainoa elokkuus on kiljuvassa »grimaasissa», ilvehtivässä ele- ja
ilmeväännöksessä, luonnottomuuden paisuttelussa. Tai on kirjan
komiikka aivan mekaanisessa ja ulkopuolisessa ihmisen typistämisessä
ruumiillisesti ja automaattisesti sätkytteleväksi ihmiseläimeksi,
jonka »hengen» liikkeitä tekijän »psykologia» hallitsee ja
johtelee yhtä ehdottomalla henkisellä ylemmyydellä kuin kokeellinen
fysiologi, hermojen tutkija rampaamansa sammakon liikkeitä.

Meillä kirjoitetaan tunnelmallisia kuvauksia, joiden elämänkuva on
kuin ilta-auringossa koreilevan, välkkyvän mutalammen pinta: kosketa
mistä hyvänsä sen heijailevaa, syväilevää, taivastelevaa kalvoa,
ja koko kuulakas, peilaileva avaruus pirstoutuu mutaiseksi
savipälveksi. Miten hennostellen sellaisen kirjan elämänkuvaa
tarkasteleekin, riisuutuu sen ihanteleva kuulto ensi katseella arkisen
sielun arkiseksi kuvitelmaksi, taiteilevan kaunosielun ohueksi,
siroksi, keikailevaksi hienosteluksi, artistiseksi, sentimentaaliksi
tunnelmoimiseksi.

Johtavatkin henkemme kirjoittavat aatteellisia kirjoja, joissa lukijan
ihailtaviksi levitellään yhä ihanteellisempia ajatuksen
väikkeitä, yhä seesteisempiä, ylevämpiä hengen kauko- ja
kaunonäkyjä. Mutta koko tämä ylevähenkisyys ja jaloaatteisuus on
kuitenkin vain koreilua, ei koettua elämää: jokaisen sanan ja
lauseen taustana helähtää tyhjyys, jokaisessa ajatuksessa
teennäisyys ja tilapäisyys, koko elämänkatsomus on vain sanojen
virvaa, ei elämännäköaloja. Meillä ei vaadita ajattelijalta
elämänkatsomuksen kamppailtua, eheäksi valettua kokonaisuutta, ei
vaadita sitä persoonallisuuden keskeisyyttä, josta ajatukset
murtautuisivat esiin välittöminä ja välttämättöminä, vaan
tajutaan ja ihaillaan enemmän joutilasten hetkien arkiviisautta,
yhteydettömiä mieleenjohtumia ja päähänpistoja, ilmasta
siepattuja ja ilmaan iskeviä aprikoimisia, aattelehtimisia, joiden
oikukas, aluton ällistyttävyys käy syvämielisyydestä, aiheeton
hiuksenhalkoilu älyn hienoudesta, tavoittelu alkuperäisyydestä,
tyhjäsisältöisyys aatteellisesta taivashipoisuudesta, tyhjä
tuijotus metafyysisestä ongelmoitsemisesta, onttouden kumina
vakuutuksen rinta-äänestä.

       *       *       *       *       *

Tämän taiteellisen harmauden, arkisuuden ja mataluuden aiheena on
pohjimmiltaan elämäntuntemuksen persoonattomuus. Elämäntuntemisen
sisältö ja sen ilmaisemisen pakko on ollut niin heikko ja
epämääräinen, että kirjallinen luominen näissä tapauksissa on
jäänyt keinotekoiseksi, pakoitetuksi ja näennäiseksi, vaille
elämän virtailevien verien hurmehtivaa väriä ja sisällön
paisumusta. Ellei oma mieskohtainen hengen sisältö, paisuva luomisen
ja julistamisen tarve kutsu taiteelliseen työhön, jää uutterinkin
työ tyhjäksi ja tyrehtyneeksi.

Kirjallisuutemme on jättäytynyt henkisesti liiaksi itsensä varaan,
kehäilee liika umpinaisesta omassa ahtaassa piirissään. Se ahertaa
niin likinäköisesti jokapäiväisyyden harmaassa kivikossa, se on
niin sitkeästi tallautunut ja takertunut arkisuuden liejuun, että
siltä on jäänyt kokematta elämän suuri juhla: tuskan
täyteläät, paisuvat malmiäänet, elon kipeyden hieno, heljä
poltto ja kirvely, riemuisan veren elontäyteläs, hykähtynyt huuma,
ilmavan ilon aineeton vapaus ja keveys, ilman ja olemisen pieliin
leijaava onnen auer ovat kaikki sille yhtä outoja ja vieraita
tuntemuksia. Komeimmillaankin voi se sinertyä vain revontulten
kelmeään, kylmään loistoon, mutta ei läikkyä auringon siunattuna
ja siunaavana lämpönä. Sen henkiset, virittävät herätteet ovat
liika niukat ja karut, ja sillä on liika vähän hengen ainesta
kohotakseen elämän korkeimpaan käyntiin, tullakseen luomisessaan
ihmismielen syvien, jokapäiväisyyden jääpeitteistä
järkähtäneitten elämysten virtaniskalle. Ja sen näköalat ovat
liika suppeat, jotta se voisi havaita oikeat luomisen mittasuhteet,
jotta se voisi nähdä pyrkimyksensä ja saavutuksensa niiden
todellisessa arvosuhteessa ja jotta se tietäisi vaatia itseltään
täyden ja hartaan voimien kokoamisen ja ponnistamisen. Siltä puuttuu
sisäinen pakotus terästämään itseänsä kaikkeen sille
mahdolliseen elämännäkemyksen syvyyteen, korkeuteen ja totuuteen,
kiristämään itseänsä täyteen, ankaraan hengen ponteen ja
keskittymään kaikkeen sille mahdolliseen luomisen mahtiin ja
hartauteen, väkeen ja kirkkauteen.



NÄYTTÄMÖTAIDE.


Samaten kuin kirjallisuus, saa suomenkielinen näyttämötaidekin
kehittyä ja vaurastua rajoitetummasti suomenkielisen yleisön
vaalinnassa, sen kritiikin karsimana, sen tunnustuksen
elähyttämänä. Enkä tässä yhteydessä tarkoita kritiikillä ja
tunnustuksella yksinomaan julkisuudessa tapahtuvaa taideluomisen
arviointia, vaan sitä paljoa vaikuttavampaa ja luovalle taiteelle
läheisempää ja merkityksellisempää suhtautumista, jolla yleisö
välittömästi tenhoo esiintyvän taitelijan: vastaanotollaan joko
kannustaa tai laimentaa häntä, kylmäkiskoisuudellaan tai
innostumisellaan joko herpasee voimattomuuteen, tuudittaa
tyrehtyneeseen itsetyytymykseen, ohjaa harhapyrkimyksiin tai karaisee
ja kurittaa yhä tiiviimpään työhön.

Suomenkielisten yleisöpiirien haparoiva taidevaisto esiytyykin varsin
elävästi näiden piirien suhtautumisessa useihin
näyttämötaiteellisiin ilmiöihimme. Meillä on eräitä
voimakkaitakin taiteilija-yksilöitä, jotka eivät yleisessä
myötätunnossa ja tajussa ikinä ole saaneet sitä ilmaa siipiensä
alle, johon heillä olisi ollut oikeus ja joka olisi nostanut heidät
niille taideluomisen huipuille, joihin heillä olisivat olleet
edellytykset; samalla kun yleinen suosio ja sitä seuraava
työtilaisuus toisaalla taas on ollut kohdistuneena ja sysännyt
etualalle aivan näennäisiä ja pintapuolisia ilmiöitä, joissa ei
ole ollut ainesta eikä edellytyksiä sisäiseen kehittymiseen ja
kasvamiseen.

Meillä ei vaadita näyttelijältä elämää, vaan eleitä, ei
esityksen totuutta, vaan esityksen ulkotehoa. Häneltä ei vaadita
keskeistä, syvää osansa omistamista ja tämän osan sisäistä,
korutonta tulkitsemista, vilpitöntä, harrasta ja välittömästi
tehoavaa antaumusta, vaan ihaillaan hänessä pinnallista,
ulkopuolista loistelemista, itse taideluomalle vierasta ja
vaarallistakin, itsehyväistä, itsemielistelevää yksityiskohtien
taiturillista korostamista, kokonaisuuden kustannuksella tapahtuvaa
väärää itsensätehostamista--jopa osan aivan väärääkin
tulkitsemista. Vaikutelmiansa analysoimaankin kypsyneet yleisöpiirit,
kuten niiden kanssa samalla tasolla oleva julkinen arvostelukin ovat
vasta niin pitkällä, että ne tajuavat vain taituruutta, mutta
eivät vielä taidetta: aistivat yksityiskohtien häikäisyn,
taiteellisen luomisen ulkokuoren, mutta eivät vaistoa kokonaisuuden
joko totuutta tai onttoutta, esityksen sisäistä pätevyyttä.

Niinpä viekin meillä yleisessä arvostelussa voiton sisäisesti
eletyn ehytviivaisen ja kiinteän näyttämöllisen sielutaiteen
rinnalla mikä ulkonaisesti suurenteleva tekotaide hyvänsä. Äänen
keikaileva soinnutteleminen ja paisutteleminen, liikehtimisen ja
eleiden muhkeus ja korskaileva mahtipontisuus--miten ontto ja
teennäinen hyvänsä--käy meillä sielun ja sydämen
valtaisuudesta--»mikä nerous, mikä loisto, mikä voima!»
huudahdetaan. Näyttelemisen hengetön arkisuus ja sisäisesti eloton,
ruumiillinen reuhtominen, kasvolihasten vääntely: koko ulkokohtainen
tilkku- ja yksityiskohtarealismi käy tarkasta sielullisesta
erittelemisestä ja näyttelemisen pätevyydestä--»sepä näyttelee
hyvin!» ihastellaan. Tekotavan ulkonainen, laskettu ja teeskennelty
konstikkuus, etsitty henkevyys ja tavoteltu sielukkuus: koko esityksen
pingoitettu, hengetön teennäisyys ja tilapäinen häikäisynräiske
käy näyttelemistaidon ihmeestä--»mikä tekniikka!»
innostellaan.--Tällaista näyttämötaidetta ihailevalle
yleisöllemme ja johtajillemme saattaa tapahtua, että heidän ilmetyt
suosikkinsa repivät rikki jalon taideluoman, että väkevä,
sisäisesti jännitetty ja suuri, tunnelman kiinteässä eheydessä
valtaava näyttämöluoma tämmöisten taiturien hyppysissä
pirstoutuu pikku loistohyrskysiksi ja että yllätetty yleisö
yht'äkkiä keksasee »kas, onpa Othellokin jo vanhentunut, se ei
tehoa enää, vaikka se 'näytellään' näin hyvin!»

       *       *       *       *       *

Samassa epäkehittyneessä, haparoivassa hengessä suhtautuu
yleisömme ja arvostelumme teatterin johtotaiteeseenkin. Siinäkin
tyydytään vain näkösuoritukseen. Siltäkään ei vaadita
taideteoksen omassa hengessä palavaa tulkintaa: taideluoman henkisen
sisällön välitöntä, herkkää ja suurta antamista, sen
yksityiskohtaisesti vaatimatonta, mutta näkemyksen syvyyden ja
sisäisen totuuden voimalla tenhoavaa ja valtaavaa näyttämöllistä
hahmoittamista.

Ei havaita ja vaistota, miten johtaja takertuu vale- ja
valoloistoiseen kulissiprameuden tavoitteluun, häikäisee
teatterikoneiston teknillisillä yllätyksillä, mahtailee
joukkokohtausten melulla ja ulkokohinalla, tanssiesitysten
silmäravinnolla, mutta hengettömästi ja tajuttomasti haparoi ja
tarttuu harhaan kulloisenkin esitettävän kappaleen yksilölliseen,
taiteelliseen elinhermoon nähden: sävyttää intiimin tunnelman
komeilevaksi mahtiponneksi, särkee pikkusyisellä, puisevalla
realismilla tyylitellysti suurpiirteisen ja ylväskaarisen
kokonaisuuden, raskauttaa hiljaa kuplehtivan hilpeyden joko
kuivakiskoiseksi tai räikeän meluavaksi, puhistuttaa herkeänä,
korkeana, polttavana loimuavan romanttisen tunteen joko ulkonaisesti
pauhailevaksi komeudeksi ja upeiluksi tai tyhjästi ja matalasti
mielisteleväksi tunteiluksi.--Tai jos johdolla on taiteellisia
ambitioneja ja pyrkimyksiä, niin niittää se auliin ylistyksen ja
tunnustuksen, jos se sirostellen ja hienostellen namustaa joissakin
epäolennaisissa yksityis- ja sivuseikka herkuttelemisissa, jos se
realistisen, mehevän laatukuvauksen keskelle sovittaa herkän
tunnepaussin, jos se ripustaa repäisevän, ketterä- tai
kömpelöjalkaisen ilveilyn laahustavan tunnelmallisuuden vaipoilla,
jos se yleensä kaikessa kaunosieluisessa puoli- ja
tekotaiteellisuudessaan hepenöittää ja korustaa arkisuutta, mutta
kuulottomana ja näöttömänä kulkee todellisten kauneuden
aarnioitten ja ihanuuden raikkaitten lähdesuonien sivutse.

Johto, jossa on edustettuna vain voimaton, itsestään epävarma ja
hapuileva diletanttinen harrastelu, ei luomisvoimainen, hallitseva ja
vakuutuksensa voimasta auktoratiivinen taiteellinen näkemys, ja jossa
lisäksi sekin hitunen yksilöllistä, itsevaraista taiteellista
vaistoa ja alotekykyä, joka siinä sittenkin mahdollisesti piilisi,
on tehty tehottomaksi ja herpaistu pirstoamalla alote, suoritus ja
edesvastuu useammalle henkilölle ja lykkäämällä melkein kaikki
ratkaisuvalta monipäiselle ja monitahtoiselle
johtokunnalle--taiteellisissa, palavaa yksilöllistä suhtaumista ja
kannanottoa kysyvissä ratkaisuissa mahdollisimman epäpätevälle ja
epävarmalle auktoriteetille--sellainen johto suorittaa sekä
ohjelmiston määräämisen että kappaleiden miehittämisen
mahdollisimman haparoivasti, vaistottomasti ja avuttomasti.

Ohjelmistot rakennetaan kutakuinkin sattuman kaupoin, sekaan tulee
hyvää ja huonoa kuinka onnistaa: ulkomailta tuotetaan vuotuisten
kassakappalten ohella arkisia, sirostelevia turhuuksia, joutavia
kuivakiskoisuuksia, ohuita, kaunosieluisia tunneleperryksiä,
sievisteleviä, hurskaita huvinäytelmiä, jotka eivät edes huvita
yleisöä tai kostuta kassaa, mutta syrjään jäävät useimmasti
väkevät, uusia tunne- ja näköpiirejä avaavat, rohkeat, ajan
hengellä ladatut ja kyllästetyt näyttämöluomat.--Samaten on
valinta kotimaisiin kappaleihin nähden haparoivaa, epätasaista ja
useasti perusteellisesti erehtyvää. Useat eloisimmatkin uudet luomat
ovat jääneet koettamatta näyttämöltä, jolle toisaalta taas
peräti teennäisillekin, keinotekoisille tekeleille on ollut aulis
pääsö.

Yhtä hapuileva on ollut näyttelijävoimien käyttö. Ulkopuoliselle,
ainoastaan pinnallista vaikutusta huomaavalle ja tavoittelevalle
johdolle ovat näyttelijöiden yksilötehoon ja sisäiseen
työkiinteyteen kätkeyneet vaikutusedellytykset salattuja. Niinpä
miehitetäänkin kappaleet pelkästään ulkopuolisten laskelmien
perustuksella, jonkinmoisella silmärutiinilla: perustellaan valinta
näyttelijän lahjovaan ulkonäköön tai luuloteltuun
yleisösuosioon. Ulkopuolisille sivuseikoille annetaan ratkaiseva
arvo: Faustin on oltava nuori--sama sitten miten henkisesti riittävä
esittäjä on Faustiksi.--Sitenpä saattaakin tapahtua, että jonkun
teatterin vuotuisen ohjelmiston edesvastuullisin paino voi joutua
lepäämään aivan ulkopuolisen näyttelijän varaan, jonka sisäinen
antaumuksen mahti on peräti rajoitettu ja jonka ulkonaiset
temppuilemiset senvuoksi nopeasti on kyllästymiseen asti oppinut
ulkoa. Tällaiset »keksimänsä voimat» ratsastaakin
mielikuvitukseton ja tajuton johto tavallisesti lyhyessä ajassa aivan
hoki, laahaa niitä toisesta ylivoimaisesta tehtävästä toiseen ja
alleviivaa täten suosikkiensa--paremmin uhriensa--luontaisen
riittämättömyyden niin, etteivät nämä sitte muutamaan aikaan
kelpaa edes heidän omiin luonnollisiin tehtäviinsäkään, vaan
puhistuvat niissäkin luonnottomiksi.--Ohjelmisto jää siis
tällaisten tekaistujen suuruuksien varaan, kun taas samaisella
näyttämöllä toinen aivan alkuvoimainen näyttelijävoima
korvaamattomat, ohitseliitävät, viimeiset taiteellisen mahdin vuodet
saa lahota toimettomana--korkeintaan käytettynä, hän, näyttämön
ilmetty kuningas jonakin farssimajurina tai lantakuskina--asianomaisen
teatterijohdon ainoat nerollisuudella yllättävät päähänpistot!

Ja kuitenkaan ei kappaleen perimmäinen teho ole kulisseissa, vaan
niissä ihmisissä, jotka sen elävät, ja johtaja, joka valitsee
esittävän taiteilijankin vain sillä silmällä, miten
koristeellinen lisä hän on muuhun kulissisommitelmaan, saattaa
tappaa yleisöltä sen taideluoman, joka hänen olisi tulkittava.
Moni, taiteellisesti pätevä kappale onkin tullut näyttämöllisesti
surmatuksi yksin väärän, vaistottoman henkilösovittelun ja harhaan
osatun yleissävyttelyn vuoksi. »Ne eivät mene yleisöön!»
yrittelee kyllä johto kannaltaan selitellä asiaa.

       *       *       *       *       *

Kunpa voisivat tällaiset kutsumattomat johtajat edes
silmänräpäykseksi nousta taiteellisen vaistottomuutensa ja
kehittymättömyytensä yläpuolelle, voisivat edes yhden ainoan
silmänräpäyksen nähdä työtään silmästä silmään
aavistaakseen, mitä tuhotöitä he tietämättömyytensä
viattomuudessa saattavat taiteellemme aiheuttaa, selkeytyäkseen miten
he tylttyävät heikkoa ja tuhoavat hyvää, miten he tajuttomina,
näöttöminä tallaavat taimia, joissa versoo elämä, vaalivat
toisia, joilla ei ole juuria eikä ydintä, miten he pettävät
isoavalta yleisöltä taiteen, luovilta taiteilijoilta
elämäntehtävän, miten heidän haparoista käsistään ja laimeista
vaistoistaan riippuu, mikä hengen terä kansallemme näyttämöltä
puhuu ja mitkä näyttämötaitelijat saavat toteuttaa itsensä ja
piirtää elämäntyönsä nykyisyyden ja tulevaisuuden tietoisuuteen!

Muilla luovilla taidealoilla riippuu taiteilijan lopullinen työtulos
kuitenkin perimmiltään siitä tarmosta, jolla hän itsensä
työssään toteuttaa. Näyttämötaiteilija sensijaan on työssään
riippuvainen toisen, vieraan henkilön arvioinnin syvällisyydestä ja
tarkkavaistoisuudesta. Johdosta riippuu, pääseekö hän yleensä
ollenkaan käyttämäänkään hänessä mahdollisesti piilevää
luovaa taiteellista mahtia ja pääseekö hän käyttämään sitä
hänen voimaedellytyksilleen otollisissa tehtävissä. Johtajan
taiteellisesta ja inhimillisestä herkkävaistoisuudesta riippuu,
tulevatko hänen johdossaan olevat taiteilijat oikein käytetyiksi.
Hänen tehtävänsä on yhtäpaljon siveellinen kuin taiteellinenkin,
hän on inhimillisesti edesvastuussa siitä, että jokainen hänestä
riippuva taiteilija pääsee sisäisten edellytystensä mukaiseen
voimiensa kehittämiseen ja toteuttamiseen, hänen omallatunnollaan on
toisten ihmisten taiteilijaelämä.

Milloin siis johdon ilmeinen inhimillinen ja taiteellinen
riittämättömyys uhkaa sulkea totisilta taiteilijoilta
mahdollisuudet taiteilijatehtävänsä tehoisimpaan ja täyteen
toteuttamiseen, siellä on tämä riittämättömyys sekä luovan
taiteen että yleisön oikeuksien vuoksi armotta lausuttava julki!
Vielä enemmän kuin tavallisesti olisi tässä tapauksessa
peittelevä sääli julminta säälittömyyttä: se olisi heikkouden
tukemista siinä, missä tämä heikkous on jalompien voimien tiellä,
se olisi mitättömyyden säälimistä ja varjelemista, jotta se
mielinmäärin saisi tietämättömyydessään ja sokeudessaan polkea,
sortaa ja tukahuttaa jalompaansa.

Hymyilkööt johdot ja johtokunnat tunnettua »ylemmyyden hymyään»
tällaisille »subjektiivisille» mielenpurkauksille! tuudittakoot
mielensä ja omattuntonsa rauhaan arvoasemiensa
luoksepääsemättömissä korkeuksissa!--yleisön, luovien
taiteilijain ja luovan näyttämökirjallisuuden elämänoikeuksien
vuoksi--jotka sittenkin painavat va'assa enemmän kuin joidenkin
väärille työskentelyaloille erehtyneitten henkilöitten
mielenrauha--on poltettava yleiseen tietoisuuteen, että he eivät
asemilleen riitä, että siinä edesvastuullisessa asemassa, mihin he
ovat joutuneet, heidän taide- ja ihmisnäkemyksensä heikkous ja
hataruus pidättää ja tukahuttaa verrattomasti enemmän kuin se
rakentaa!

       *       *       *       *       *

Yksilöllisen suhtautumisen terävyyttä ja tiukkuutta on
näyttämötaiteen alalla sitäpaitsi hämmentämässä suomenkielisen
sivistystyöskentelyn alituinen vilkuileminen kansaan: sivistystyön
iänikuinen kasvattamistendenssi. Oltaisiin mukamas itse puolesta
kylläkin »taiteellisia», mutta »yleisön», »kansan» vuoksi
tingitään. Näyttämöluomaa ei valita esitettäväksi sen oman,
puhtaan taidetehon vuoksi, vaan ollaan ovelasti laskevinaan, miten
yleisö siihen suhtautuu tai miten kasvatuksellisesti otollinen se
tälle yleisölle on. Ja tapahtuu tässä kuten kaikkialla, missä
taide-asioissa luovutaan puhtaasti taiteellisista vaikuttimista. Kun
oma mieskohtainen suhde taide-elämykseen vielä on niin hieveräinen
ja etäinen, että alistaa taide-elämyksissä ainoan ratkaisevan
kriterion, arviointiperusteen, oman innoittumisensa toisarvoiselle
sijalle sivullisten luulo-ovelaiden laskelmien rinnalla, niin silloin
ollaan vielä hyvin kaukana vakiintuneesta, varmistuneesta
taidevaistosta ja silloin on varminta hyvin varovaisesti sovitella
näitä laskelmia todellisuuteen. Ellei tällöin ole varovainen,
saattaa tapahtua, kuten usein on tapahtunutkin meidän
laskeskeleville, pedagogisoiville johtajillemme ja johtokunnillemme,
että he nimittäin arvioidessaan yleisönsä taiteellista ja
siveellistä vastaanottokykyä ja mielikuvituksessaan rajoitellen
sille otollista ja mahdollista hengen ja sielun ravintoa, karsivat
tältä yleisöltä sekä alkuvoimaisesti väkevät, taiteellisesti
uudet näkemykset sille--oikeammin herroille itselleen--muka
epätajuttavina eriskummaisuuksina että myöskin riehakkaasti,
välittömästi ilakoivat vallattomuudet ja sytyttävät pilat muka
taiteellisesti mauttomina ja ala-arvoisina. Täten jää heille kuten
tavallisesti kaikillekin »kansanvalistajille» yleisönsä hengen
ravinnoksi esitettäväksi lopullisesti vain kaikesta
alkuperäisyydestä vapaaksi siivilöity keskinkertaisuus ja kaikesta
huvittavuudesta ja mielenkiinnosta puhdas »taiteellinen»
kuivakiskoisuus ja ikävyys.



ERISTYNEISYYS EUROPALAISISTA HENGENVIRTAUKSISTA.


Sekä kirjallisuudessa että näyttämötaiteessa esiytyvä
suhteellinen heikommuus ja ummehtuneisuus kuvaama- ja
säveltaiteittemme rinnalla johtunee osaltaan siitä eristäytyvästä
asemasta, johon koko suomenkielinen yleisömme ja siis myöskin
tämän yleisön henkisistä näköaloista välittömästi riippuvat
taide-alatkin ovat vähitellen joutuneet yleiseuropalaisiin
hengenvirtauksiin nähden. Sivistyksemme valmistumattomuus on
vaikuttanut sen, ettei meillä täydellä herkkyydellä ja
valppaudella ole voitu pysyä välittömässä, hedelmällisessä
vuorovaikutuksessa yleiseuropalaisen keskeisen hengenkäynnin kanssa.
Meillä on ollut liika paljon tehtävää alkeellisessa
muokkaustyössä, maaperän raivaamisessa mahdolliseksi sivistyksen
taimille, jotta riittävästi olisi voitu kohdistaa huomiota itse
näiden sivistystaimien, syvemmän henkilökohtaisen hengenviljelyksen
vaalimiselle.

Niinpä ovatkin näköalat Europaan alkaneet huomaamatta päästä
sumenemaan suomenkieliseltä sivistykseltä. Sen henkinen näköpiiri
alkaa kattautua liika suppeaksi ja matalaksi, typistyä ja sulkeutua
kotoiseen umpinaisuuteen ja ilmattomuuteen. Tieteiden ja
käytännöllisen toiminnan aloilla kyllä jopa aivan hengettömästi
ja orjallisestikin noudatetaan ja jäljitellään yleiseuropalaisia
ilmiöitä ja saavutuksia, mutta mieskohtaisessa yksilöllisesti
hedelmöityvässä hengenviljelyksessä ei suhde ole yhtä välitön
ja vuorovaikutus elävä.

Yksinäisiä poikkeuksia lukuunottamatta ei sivistyneistömme
kokonaisuus ole europalaisesti tietoisa, europalaisesti syttynyt. Se
ei välittömästi, omana hengenelämänään elä yleiseuropalaisia
hengenliikuntoja. Se ei elä ja avarru, inhimillisesti syvenny
taistelevassa europalaisessa hengenkäynnissä, ei koe omanaan sen
reutovaa aallokkoa, ei paisu sen patoutuvaa, pyrkivää ja etsivää
tarmoa, ei sinkoa sen syöksyvää hyökyvoimaa, ei suistu sen
murtumisiin, ei elä, herkisty ja karaistu, vartu ja kasva sen
haltioittavassa hurmassa, sen silmänräpäyksellisissä, vihlovissa
syvyysnäyissä, sen hetkittäin heijastelevissa, seesteisissä
kaukonäköaloissa.

Ihmiskunta elää yhteistä henkistä elämää. Mitä
välittömämmin joku kansa tykkii yhtä lyöntiä ihmiskunnan
yhteisen henkisen valtimon kanssa, sitä väkevämpänä hyökyy
elämä sen suonissa. Mitä heikompana ja etäisempänä taas tämä
tykintä tuntuu kansan henkisessä elämässä, sitä laimeampi ja
surkastuvampi on kansa.

Kansalle kuten yksilöllekin on henkinen eristäytyminen
sivistysvaara. Kansan, kuten yksilönkin voimat piilevät kyllä
siinä itsessään, mutta nämä voimat viriävät eloon vasta, kun ne
tulevat kosketukseen vierasten voimien kanssa. Vasta kun elimistö saa
vierasta sulatettavaa, pääsevät elinvoimat siinä valloille.
Vieraan aineksen omistamisessa loimuu elimistön elinmahti ilmoille,
ja mitä väkevämmästi se nämä vieraat ainekset omistaa, sitä
väkevämmäksi se paisuu ja kasvaa. Niin henkinen kuin ruumiillinen
elimistö vain väkevöityy omassa laadussaan, mitä runsaammalla
vieraalla aineksella se vain jaksaa itseään ravita.

Kansallinenkin sivistys on tällainen elävä elimistö, joka palaa
eloisimmin ja toimivammin silloin, milloin sillä on omistettavana
runsaimmat vieraat ainekset. Kansallinen sivistys vain paisuu
itsenäisyydessä ja omavaraisuudessa, mitä vapaammin ja runsaammin
siihen virtaa vierasta ainesta ja mitä enemmän se saa ponnistaa ja
toteuttaa voimansa ja elinpontensa tämän vieraan aineksen
omistamisessa. Jos kansa joko olosuhteitten pakosta tai
vapaaehtoisesta vaalista sulkeutuu vierailta vaikutuksilta, ehtyy
siltä sivistyksellinen paloaines, ja sen oma olemus surkastuu kuten
ravinnosta kieltäytyvä elimistö. Jos se päälle päätteeksi
kuvittelee tätä tietä suojelevansa ja säilyttävänsä henkistä
omalaatuisuuttaan, menettelee se yhtä takaperoisesti kuin jos elävä
elimistö kavahtaisi vierasta ravinto-ainetta pelosta, että tämä
vieras aines kehittäisi sen elimistö-kudoksen toiseksi ja vieraaksi.
Elimistö pysyy elimistönä, kansa kansana, mutta kumpikin tarvitsee
ravintonsa elääkseen.

Suomalainenkin kansallinen sivistys, jos se epäedullisten
olosuhteitten painosta tai harhailevasta, tietoisasta pyrinnöstä
tyytyy hakemaan voima-aineksensa vain itsestään ja sulkeutuu oman
henkensä kuoreen, on pian havaitseva, että se sivistyksellisen
alkuperäisyyden sijasta on tätä tietä tavoittava hiljaisen
hivutuskuoleman. Vain talvihorrokseensa valmistautuva karhukin tyytyy
imemään ainoastaan omia käpäliään. Suomalaisen kansallisenkin
sivistyksen voimalähde ei ole sulkeutumisessa europalaisilta
hengenvaikutuksilta, vaan päinvastoin avautumisessa niille,
antautumisessa niiden hedelmöitettäväksi.

Mikäli tahdomme sivistyksellisesti elää, on meidän kaikella hengen
välittömyydellä ja ponnella pysyttäydyttävä elävässä
elämänyhteydessä europalaisen hengenelämän kanssa. Mikäli
tiehykkeet kansallisen suomalaisen sivistyksen ja europalaisten
hengenvirtausten väliltä heikkenevät ja ehtyvät, sikäli
heikkenevät ja tyrehtyvät välittömästi myöskin kansallisen
sivistyksemme ilmiöt. Jos kasvukykyiset, kehitysvoimaiset henkemme
jäävät yleiseuropalaisia, ajanhengessä kamppailevia herätteitä
vaille, jäävät heidän hengenlahjansa puolinaisesti ravituiksi,
heidän hengenmahtinsa jää aineksen puutteessa uinumaan puolinaiseen
itsetiedottomuuteen, he eivät pääse virkoamaan ja kasvamaan siksi,
mihin heillä olisi kasvuedellytykset. Jos sivistyneistöltämme
puuttuvat kosketukset ja välittömästi vaikuttava henkinen
yhteiselämä yleiseuropalaisen hengenkäynnin kanssa, elää sekin
elämänsä puolinaisessa henkisessä horroksessa: se ei pääse
elämään ajanhengessä, ei pääse kiristämään ja
jännittämään itsessään mahdollisesti piileviä voimia
hedelmällisiksi teoiksi. Sekä yksilöt että sivistyneistö
kokonaisuudessaan joutuvat elämään ajan ja hetken voimavirran
ulkopuolella, eivät ikäänkuin pääse kohoamaan oman elämänsä,
elämäntajunsa ja elämänvoimansa poltto- ja huippupisteeseen,
siihen voiman ja teon tehoon, johon ihmiskunnan yhteinen hengen ponsi
voisi heidät virittää.


       *       *       *       *       *



SIVISTYKSEN PERUSTAJIA.


Miltä puolelta siis tarkastaakin uutta nousevaa suomalaista
sivistystä, huomaa vielä kaikkialla viljelyksen puolinaisuuden.
Tietysti tässä perusteluyhteydessä, jossa etupäässä otetaan
huomioon ja tehostetaan niitä kielteisiä tuloksia, joihin
kansallinen sivistyksemme kahtioituminen on johtanut, yleiskuva tulee
puolinaiseksi, jopa aivan vaaraksikin, jos sen käsittää laadun
kuvaukseksi, eikä vain tilapäisen ohimenevän sivistystilanteen
esitykseksi.

Tältä näkökulmalta jää tehostamatta kaikki se mieskohtaiseen
työhön kätkeytyvä kuntoisuus, se yksityisolon varjoon jäävä
kelpoisuus, se luonnollinen vilpittömyys ja koristelemattomuus, se
itsestään pauhaamaton työnuurastus, jota Suomen suomalainen kansa
kätkee itsessään yhtä runsaasti kuin mikä muu elinkelpoinen kansa
hyvänsä. Huomioon ottamatta jää se elämänsisällön ja
elämänvoimien runsas, kuluttamaton varasto--se hartauden rikkaus, se
innostumisen välittömyys, se aherruksen sisu ja kunto, se
itsetiedottomuuden hedelmällisyys ja alkuperäinen mehevyys, se
luonnollisen elämänkäsityksen vankka juurevuus--joka takaa, että
suomalaisella sivistystyömaalla ei tehdä pelkkää turhaa
näkötyötä, vaan että, jos näköään erehdytäänkin ja
hapuillaankin, pohjempana on työskentelemässä ja ahertamassa
hartioita, jotka näkymättömässä, vaatimattomassa työssä
vakaasti, jos hitaastikin puskevat suomalaisen viljelyksen työauraa
suoraa vakoa eteenpäin. Mutta tämä työ ei ole näkyvää, siinä
ei lainehdi ja heilimöi nykyisen viljavuoden rikas laiho, vaan se
varustaa ja perustaa vasta tulevien, onnellisempien vuosien sadon. Ja
nämä työntekijät eivät ole näkösällä, ne uurastavat
yksinäisten eräpeltojensa harmaalla, matalalla kamaralla, eivät
puhujalavojen kohokkeilla ja luottamuslautakuntien julkilavitsoilla.

Jokaisella elämänalalla--niin varsinaisen sivistyksen työmailla
kuin karussa aineellisessa uurastuksessakin--työskentelee Suomessakin
hartaita, vakavia työntekijöitä, jotka vilpittömässä,
koruttomassa työssä toteuttavat itsensä. Mutta meidän
kehittymättömässä, asialliseen arviointiin kypsymättömässä
henkisessä ilmapiirissämme nämä uskolliset työntekijät saavat
suorittaa työnsä vielä huomaamattomammin kuin muualla. Meidän
nousukkaanomaisesti epävalmiissa ja järjestymättömässä
henkisessä taloudessamme ei oteta varteen ja käytäntöön kaikkia
käytettävissä oleviakaan todellisia voimia.

Suomalainen yhteiskunta ei vielä ole niin miehisen kypsä, eivätkä
sen valinnan vaistot niin kehittyneet ja seestyneet, että se voisi
keskuudestaan vaistota ja tavoittaa ne todelliset, työhönsä
hartaudella keskittyvät, henkisen tasapainon miehet, ne
persoonallisen työnteon miehet, joille työnteko on oman itsensä
toteuttamista ja jotka luonteensa painolla ja eheydellä iskeytyvät
valitsemaansa työhön ja suorittavat sen loppuun. Näitä todellisia,
senkin keskuudessa piileviä voimia ei suomalainen yhteishenki vielä
ole kypsynyt vaistoamaan ja kohottamaan esiin, vaan harhauttaa sen
vielä helposti aivan halpahintainen näköharrastelu ja pinnallinen
lahjakkaisuuden ilme. Sen nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan haparoiva
ja epävarma ihmisarvioinnin vaisto näkee ja arvostaa julkisissa
toimihenkilöissäänkin ainoastaan niiden ulkopuolista kohisemista ja
touhuamista. Sen luottamus hairahtuu vielä helposti aivan
näennäisiin henkilöihin, sellaisiin, jotka vain näyttelevät
tietoa, taitoa, harrastelemista, jotka tohisevat periaatteita ja
touhuavat pilviin, mutta joilta työ useasti livahtaa suorittamatta
kourista.

Niinpä työntäytyy ja työnnetään meillä julkisen toiminnan
etualalle paljon puolikuntoista ja löyhää ainesta, samalla kuin
siellä täällä löytyvät todelliset, hedelmälliset voimat
jäävät suhteellisesti varjoon ja tulevat sysätyiksi
näkymättömämpään, tois-arvoiseen työhön--jopa
tehottomuuteenkin. Täten tulee koko suomalaisen sivistyksen edustava,
luonnehtiva ääriviiva kohtuuttomasti näiden pätemättömien, vain
pinnallisesti hyrskähtelevien ainesten määräämäksi ja
värittämäksi.

Tätä yksityistä, piilevää, runsastakin elämänkuntoa, joka takaa
että suomenkielinenkin sivistys vielä on kohoava ja saavuttava niin
sisällön voiman ja rikkauden kuin muodon kirkkaan tehonkin, sitä ei
tässä perusteluyhteydessä ole tilaisuus yksityiskohtaisemmin
tehostaa, vaan on tässä yhteydessä huomio kiinnitetty siihen
näköpintaan, jonka suomalainen sivistystyömaa nykyisenä
julkisivunaan tarjoaa.

Ja tällä työmaalla on vielä kaikki kokeilun, tapailun ja
tavoittelun asteella. Muodot ovat vakiintumattomat, henget
puolikypsät, julkisuuden valoon työnnetyt edustajat puolikuntoisia.
Ja ken vasta tähänastisen työn perustuksella täyspitoisempia
saavutuksia odottaisikin syyttäköön mahdollisesta pettymisestään
ainoastaan omaa lyhytnäköistä herkkätoivoisuuttaan. Korpeen
raivattu peltokin kantaa vielä kauan uutisviljelyksen epätasaista
leimaa, kuinka saattaisi sitte niin monimutkainen, monisärmäinen
viljelyksen luoma kuin kansallinen sivistys täysvalmiina kirvota
maasta yhden ainoan ihmispolven taikapolkemalta.

Kun kerta entinen sukupolvien yhteistyö on rikottu, kun Suomen
tähänastisen viljelystyön sekä tulos että kannattaja ja elin,
Suomen ruotsinkieltä puhuva sivistyneistö on irtautunut
kansallisesta maaperästään ja kielellisen vierautensa harhauttamana
myöskin kansallisesti ja sivistyksellisesti eksynyt omasta
kansastaan, niin tällaisen järkyttävän kansallisen onnettomuuden
tapahduttua ei saa odottaa, että tällaisen riiston ja vaurion
jäljet peittyisivät umpeen jo parin ihmispolven työn jälkeen.
Sivistyksen maaperä on muokattava uudestaan kuten pelto, josta
tuhotulva on huuhtonut sulatetun, viljellyn mullan pois.
Kärsivällisyydellä on vain odotettava, että tämäkin pelto vielä
tulevaisuudessa, kun ihmispolvien työ ja vaivannäkö taas on
ennättänyt sulatella ja vaivata sen kovaa pinnankamaraa ja
kehitellä siihen uuden hienoksi viljellyn multakerroksen, että sekin
silloin taas on kantava ne tasaiset, runsaammat laihot joita köyhä
nykyhetki ei vielä voi suoda.


       *       *       *       *       *



IV

TULEVAISUUDEN SUUNTAVIIVOJA



       *       *       *       *       *



KANSALLISEN RISTIRIITAMME SELVENEMIS- JA KEHITTYMISMAHDOLLISUUDET.


Yksi ainoa pelastuksen tie olisi tästä toistamiseen suoritettavasta,
vuosisataisesta työuhrista, yksi ainoa silta, joka oikaisisi ohitse
ihmispolvien uudistetun vaivannäön, ja se olisi se, että suomukset
vielä voisivat pudota harhautuneiden silmiltä, että veljet
tuntisivat veljeytensä, Suomen kansan toisistaan lohkoutuneet osat
yhteisen alkuperänsä, yhteisen tulevaisuutensa, yhteisen
kansaelämänsä: sekä voimiensa että heikkouksiensa yhteisyyden!

Tämän lohkoutumisen vammat ja vauriot ovat kummallekin niin suuret,
että kannattaisi todellakin sen itsekieltäytymisen uhrin, jota
harhakäsityksistä valveutuminen ja luopuminen aina kysyy niin
yksityiseltä ihmiseltä kuin vielä enemmän kokonaisilta, toinen
toisensa harhakäsityksiä tukevilta ihmisryhmiltä. Kunpa voisi
vielä ruotsinkielinen sivistyneistömme virvota suomalaiskansalliseen
tajuntaan ja tuntea itsensä elimeksi Suomen kansan
sivistyselimistössä! ja kunpa Suomen suomalainen kansa vielä saisi
tuntea sivistyneistönsä välittömästi omakseen, oman elimistönsä
elimeksi! Jos katkaistut suonet vielä voisivat liittyä toisiinsa ja
alkeellinen muodostumisen voima ja viljelyksen herkkyys voisivat
yhteisinä virrata ja sykkiä yhteisessä elimistössä, niin silloin
olisi Suomen kansalle pelastettu sen yhteinen historiallinen
menneisyys ja kevennetty sen tulevaisuus: ruotsia puhuva
sivistyneistömme olisi pelastettu henkisestä hivutuskuolemastaan ja
Suomen suomalainen kansa vapautettu toistamiseen suoritettavasta,
vuosisataisesta raskaasta vaivannäöstä!

Niin välittömästi ja kiinteästi kuin muoto ja sisältö kuuluvat
Suomen kansan toisistaan erilleen taistelevat osat toisiinsa. Vasta
toistensa kanssa yhdessä muodostavat ne luonnollisen kokonaisuuden.
Yhtä kipeästi kaipaa ruotsinkielinen sivistyneistömme
elinedellytyksenään suomalaisen kansapohjan verestävää,
elävöittävää maaperää allaan pysyäkseen terveessä
elämäntajussa ja todellisuuden verekkäällä, rikkaalla,
hedelmällisellä pohjalla kuin suomalainen kansapohjakin kaipaa
ruotsinkielisen viljelyksemme elokasta aistia, valpasta arvostelua ja
täsmällistä muodon kuria pysyäkseen sivistyksen ryhdissä ja
hengen joustavassa, karaistussa, eteenpäinleikkaavassa terässä.

Suomalaisen kansapohjan aines on ruotsinkieliselle
sivistyneistöllemme yhtä välttämätön kuin suomalaiselle
kansapohjalle tämän sivistyneistön älyllinen terävyys ja valmius:
minkä toinen puuttuu vehmaassa, antoisassa, muodostumisalttiissa
sisällössä, sen puuttuu toinen tämän elämänsisällön
seulovassa, valikoivassa, kuonasta ja muodottomuudesta puhdistavassa
käsittelemisessä; missä toinen on rikkaudessaan avuton, siellä on
toinen niukkuudessaan neuvorikas. Ruotsinkielisen sivistyneistömme
älyn ja arvostelun suola kitkisi ja juurittaisi alkavalta
suomalaiselta sivistykseltä monta mauttomuuden ja muodottomuuden
hempeätä, levitteleivää rikkaruohoa ja monta älynvelttouden
suvaitsemaa rumaa kasvettumaa, ja suomalaisen kansapohjan versova
elinaines taas täyttäisi ruotsalaisen sivistyneistömme ohenneen
elämäntajun vaakavalla ja painoisalla elämän sisällöllä.

--Mutta harhakäsitykset istuvat ihmisten mielissä yhtä kiinteästi
kuin oikeatkin ja sekä kansojen että yksityisten historia polkee
itseharhojen mutkittelevia polkuja pyrkien kiertoteitse sinne, minne
suoraankin olisi ollut saavuttavissa.

Liiaksi syvälle on puolella ja toisella ehkä jo leikkautunut mieliin
se usko, että suomalaisen kansan ja ruotsinkielisen sivistyneistömme
välillä olisi kansallisuuden eroittava juopa, jotta tätä
näköhairahdukseen perustuvaa mielialavirtausta enää voisi
pysäyttää mikään mielipiteitten selkeytyminen ja totuuteen
palaaminen? Liiaksi perinjuurin on ehkä jo ehditty repiä rikki
Suomen tähänastinen kansallinen historia, tehdä tyhjäksi
vuosisataisen työn kallis tulos, jotta enää mikään paluutie olisi
mahdollinen?

Sokaistuneessa itsepetoksessa on ruotsinkielinen sivistyneistömme
ehkä lopullisesti hyljännyt oman kansansa, sen kansan, jolta se on
perinyt kaiken, mitä sillä on, kääntynyt vieroksuen ja hyljeksien
pois siitä kansasta, jonka työn ja vaivannäön, henkisen ja
aineellisen saavutuksen kaikkea koottua aarteistoa se alkuperänsä ja
kehityksensä vuoksi oli asetettu valvomaan ja vaalimaan ja edelleen
kehittämään, jonka elimenä ja elimeksi se oli muodostunut ja jonka
palveleminen oli sille sekä elämänvelvollisuus että
elämänsisällön antava elinoikeus. Oman veren silmittömällä,
julkealla itsehäväisyllä ilkkuvat matalimmat näistä
lyhytnäköisistä riemullisella vahingonilolla, missä luulevat
vainuavansa kansallisten heikkouksiemme ja vajanaisuuksiemme jälkiä,
ilkkuvat ilokseen ja itsehyväisyytensä tyydytykseksi, eivät
kurittaakseen heikkouksia pois rakkauden vihastuksessa. Ja
ruotsalaistomme parhaat, arvokkaat aineksetkin etäytyvät
välinpitämättömyydellä ja kylmyydellä Suomen suomalaisen kansan
polttavista elinharrastuksista, riistävät tältä kansalta itsensä,
tämän kansan väellä ja vaivalla kehitetyt työnsuorittajat ja
riistävät itseltään elämäntyön, sen painokkaan
elämänsisällön ja pätevän elämänkypsyyden, joka kehittyy
ihmisessä vain edesvastuullisessa, itsensä unohtavassa työssä
yhteisen kokonaisuuden hyväksi.

Ruotsalaistemme omalta kannalta on tämä heidän
vierautumispyrkimyksensä henkistä itsemurhaa: elämänpohjan
murentamista omien jalkojen alta, elämänlähteiden tukkimista
itseltään, vapaaehtoista elämäntehtävästä ja sen ohella
elämän arvosta ja elämänsisällöstä luopumista; yhteiseltä
suomalaiskansalliselta kannalta se taas on yhteisen lipun
pettämistä, kevytmielistä tehtävän hylkäämistä, korvaamatonta
kansallisen perintösaavutuksen menetystä ja tyhjiin heittämistä.

Samallaisessa sokaistussa itseraasimiskiihkossa kamppailee
suomalainenkin kansanaines itseään irti kaikesta elämänyhteydestä
ruotsia puhuvan sivistyneistömme kanssa. Jos toisaalta matalat ja
henkisesti tajuttomat, siveellisesti edesvastuuttomat
sanomalehtimiesaivot vaahtosuin iskeytyvät jokaiseen »ruotsalaisen
maan» »kavallukseen» tai hirnuvalla vahingonilolla rekisteröivät
jokaisen »edeltäkävijäkansan» kompastuksen, esittävät
yleisölleen jokaisen puukotusjutun viimeisimpänä
suomalais-suomalaisena kultuurinäytteenä, niin täydentävät
heidän suomenkieliset vastineensa tätä järjetöntä
silpomistyötä aivan yhtä hengettömästi pikkumaisilla ja matalasti
katkeroilla partioretkillä, »Luukin jupakoilla» ruotsalaistemme
heikkouksien alueille. Jos toisaalta järjestelmällisesti
vetäydytään kaikesta yhteistyöstä suomalaisen aineiston kanssa,
jos toimialat jaetaan, rahastot hajoitetaan kielen karsinoiden mukaan,
jos vedetään--mikäli mahdollista--miehet ja varat pois yhteisistä
yrityksistä, jos kaivetaan vierauden vaot niin syviksi kuin
mahdollista eri kieliryhmiemme yhteiskunnallisen työskentelyn
väliltä, niin pyrkii yltiöiden yhä lisäytyvä parvi toisellakin
puolella tekemään yhtä perusteellista pesäeroa kielellisten
ryhmiemme ja sivistystemme välillä. Jos toisaalla ollaan
kansallisessa eristäytymisessä niin pitkällä, että kansalliseksi
otsikoksi omistetaan nimitys »öst-svensk», niin hakevat toisaalla
yhtälaiset hurma- ja yltiöpäät kaiken kansallisen, rodullisen ja
runollisen innoittumisensa lähteitä jostain Vienantakaisista
maailmoista. Jos toisaalla vietetään mahtipontisia
»ruotsalaisuuden» päiviä, jotka omistetaan tympäisevällä,
samealle ja sakealle rodulliselle itsesuitsutukselle, niin hommaillaan
toisaallakin yhtä keinotekoisesti eristäytyviä ja ärsyttäviä
erikoiskansallisia »Kalevala-päiviä». Katsomatta mitä kansallisen
elämämme perustavia, rakentavia arvoja he heittävät menetyksiin,
ovat nämä suomalaiskansalliset intoilijamme valmiit kielellisen
puhdasuskoisuuden alttarilla uhraamaan Runebergin ja hänen
aikakautensa korkean ja väkevälentoisen isänmaallis-kansallisen
heräämisen, ollenkaan huomaamatta, että heidän silloin
myöskin--jos heidän kiihkoilussaan nimittäin yleensä jotain
järkeä ja johdonmukaisuutta on--olisi uhrattava Snellmaninkin
ruotsinkielellä (huomaa _ruotsin_kielellä!) tapahtunut valtaisa
herätystyö. »Kansallismielisessä» haltioitumisessaan ovat he
valmiit leikkaamaan Suomen kansan historiasta viimeiset
kuusi-seitsemän kohtalokasta vuosisataa, joiden työ kuitenkin on
sivistyksellisesti ja yhteiskunnallisesti rakentanut sen Suomen, jossa
me nyt elämme liittääkseen senjälkeen keinotekoisten löyhien
haaveittensa silloilla nykyisyyden johonkin epämääräiseen,
kuviteltuun Kalevala-alkuaikaan, ovat valmiit rotulahkolaisuuden
puhdasoppisuuden vuoksi hylkäämään kansallisesti hyödyttömänä
sen tiedon, kokemuksen ja henkisen viljelyksen pääoman, jota
ruotsinkielinen sivistyneistömme eittämättömästi edustaa ja joka
on yhtä kiinteästi, välittömästi ja läheisesti Suomen kansan
omaa, henkeä sen hengestä, verta sen verestä kuin nämä
kiihkoilijat konsanaan itsekin.

Molemmin puolisena sokaistuna, itsetuhoavana uurastuksena on siis
yhteenkuuluvan eroittaminen, toistaan tukevan riistäminen toiseltaan,
vasta yhteistyössä täydellisen kansallisen sivistyskokonaisuuden
muodostavan elimistön lohkouttaminen kahdeksi epätäydelliseksi
ryhmäksi, joista toisella ei enää ole edessään elävää
tulevaisuutta, toisella taas pitkä, uudestaan suoritettava vaivan- ja
ponnistuksen alainen työrupeama, uudistetussa työssä ja toistetussa
vaivannäössä astuttava kiertotaival sitä päämäärää kohden,
joka jo näytti saavutetulta.

Mutta jos tämä lohkoutuminen on lopullinen, jos nämä toisiinsa
kuuluvat ja toisiaan tarvitsevat osat lopullisesti ovat eksyneet
toisistaan, eivätkä enää voi liittyä välittömään
yhteiselämiseen, niin on Suomen kansallisen tulevaisuuden vuoksi
ainoastaan toivottava, että Suomen kansan kehitysmahdollisen osan,
Suomen suomalaisen kansapohjan suoritettava kiertotaival on
osoittautuva oikeaksi, todelliseksi kiertotieksi, eikä vain
harhapoluksi, että se onkin välttämätön, kehityksen nousun
vaatima, ylemmäksi johtava kiertoporras, joka kehänsä
kierrettyään ja näennäisesti entiselle kohdalleen palattuaan,
onkin johtanut hyvän saavutuksen entistä tähystystasoa ylemmäksi?
Ehkä se ruotsinkielisen sivistyneistömme kansallinen
irroittautuminen ja oman kansansa hylkääminen, joka meistä
nykypolven suomalaisista tuntuu niin katkeralta ja korvaamattomalta
sivistykselliseltä ja kansalliselta tappiolta, ehkä se onkin
historiallinen kova välttämättömyys? Ehkä Suomen kansan
tulevaisuus vaatii tämän suuren uhrin päästäkseen laajemmalle,
syvemmin muokatulle ja vakavammin perustetulle pohjalle kuin
nykyään, poimiakseen tulevaisuudessa rikkaammatkin ja
täyteläämmät hedelmät kuin ne, jotka jo heloittivat sen
saavutettavissa? Ehkä koko nykyinen kansallinen kysymyksemme onkin
Suomen kansan historian tiedotonta itsekorjausta! Ehkä
historiallisten olosuhteitten vuoksi ruotsinkieliseksi vierautuneen
sivistyneistömme irtautuminen suomalaisesta kansallisesta
elimistöstä on tämän kansallisuuden terveelle kehitykselle
välttämätön puhdistusprosessi, joka särkee pois tästä
elimistöstä sen, minkä olosuhteet ovat tehneet vieraaksi tälle
elimistölle, ja joka särky on kestettävä ja kestettävä loppuun,
jotta elimistö taas voisi toimia häiriöttä ja terveenä?

Mutta miten käyneekin, minkä uran kehitys itselleen murtaneekin,
nykyinen murroskausi on varmasti oleva ohitsehaihtuvaa ylimenoaikaa.
Joko on ruotsinkielinen sivistyneistömme vielä kallistava korvansa
niille veren, velvollisuuden ja elämäntehtävän äänille, joiden
sen omassa rinnassa täytyy tehdä hiljaista työtään ja sisäisen
syventymisen ja itseensä kerääntymisen hetkinä kutsua sitä
yhteiseen suomalaiseen kansalliseen työhön. Silloin ovat katkenneet
juuret versoavat uudelleen, ehtyneet suonet elpyvät uuteen eloon ja
Suomen kansalla on taas oleva oma, kansallisesti läheinen ja lämmin,
sivistyksellisesti herkkä ja kypsä, elämänuskoinen ja uhrautuvaan
työhön altis sivistyneistönsä, jolla on juuret ja elämän lähde
kansassansa ja joka heloittaa kansansa jaloimpain pyrkimysten,
sisimpäin harrastusten kukkana, kansansa kypsien tekojen julkisena
suorittajana.--Tai on nykyinen alkanut kehitys johtava loppuunsa:
ruotsinkielinen sivistyneistömme on elimistöstään irtautuneena
kuihtuva, korkeintaan rajoittuva vaatimattomaksi provinsielliksi
sivuryhmäksi, joka on vetäytynyt kansallisen sivistys-elämän
valtavuolta pienen paikallisen elämän piirin harrastajaksi, ja
Suomen kansan sisäinen muodostamisvoima on kehittävä itsestään
menetetyn sijalle uuden, lähemmän, välittömämmän sivistyksen
elimen.

Ja sen työn se voi suorittaa, niinkuin se jo kerta ennen on saman
työn suorittanut. Tarvitaan vain itsensä unohtamisen malttia ja
uhrautuvaisuutta meiltä nykypolven eläjiltä sitä odottaessa. Jos
nykyinen suomenkielinen sivistysvainio vielä näyttääkin
epätasaiselta, jos se monessa suhteessa vielä kantaakin nuoren
viljelyksensä epävalmista leimaa, niin se on vain luonnollista,
eivätkä olomme ole tuomitut jäämään sellaisiksi! Suomalainenkin
sivistyspohja on vielä vakiintuva, monet nykyiset, hätäisesti
joutuneet, varhaiskypsyyden liioittelevaa, näköhyötyisää leimaa
kantavat taimet ovat lakastuvat ja sijaan kasvava hitaammin
kehittyvä, vaatimattomammalta näyttävä, mutta todellinen, vankka,
jyväraskas ja satoisa laiho!

Missä nyt vielä rehoittaa tavoittelu, missä toimekkuuden kermana
häärii hommaileva, hyörivä puolikuntoisuus, missä näkösällä
kannettu aatteileminen, lauseparseileminen ja löyhä suuntaileminen
vielä voi pimittää yleisen arvostelun ja anastaa sen sijan, jolla
pitäisi istua hengen kypsyyden, teon ja toimen karusanaisen mutta
tartuntaväkevän mahdin, missä sanojen runsaudella vielä voi
peittää teon puuttuvaisuuden, missä löyhä ja perusteeton
sivuuttaa pätevän ja painokkaan, missä näytelty, levitteleiksevä,
näkökoruissa kimaltava valhekauneus vielä voi häikäistä silmän
havaitsemasta todellisen kauneuden yksivakaisempaa, mutta kiintoista,
kestävää loistoa; siellä on tämän nykyisen sivistyksemme
julkisivun alla ja varjossa valmistumassa toinen, todellinen,
pätevä, perustettu sivistysrakennus, joka ei ole kyhätty vain
näön vuoksi, tilapäiseksi, hätäisesti valmiin näköiseksi
joudutetuksi sivistyksen näyttelyhuoneustoksi, vaan pysyväksi
sivistyksen työpajaksi, asunnoksi ja temppeliksikin; siellä on
kohoamassa uusi ja todellinen, itse kansan omaan vähittäiseen
viljeltymiseen perustuva sivistys, joka ei vain näyttele
sivistyneisyyttä, vaan on sivistystä, itsesivistymisen työtä;
siellä on muodostumassa todellinen kansallinen sivistys, joka
kansallisuutta näyttelemättä ja kansallisuudella kiivailematta,
mutta silti koko olemukseltaan kansallisena on kansan omana henkisenä
kypsymisenä kantava itsessään kaikkea kansansa pätevyyden voimaa,
näkemyksen laajuutta, tuntemuksen todellisuutta ja syvyyttä; oleva
välittömästi kansansa sivistyksen elävä elin ja toimekas työase.


       *       *       *       *       *



SUOMALAIS-KANSALLISEN SIVISTYKSEN HUOMENKOITTO.


Ja todellakin näkee jo koittavan kansallisen sivistyskevään ensi
enteitä: Suomessakin ovat mielet sulamassa, itsetiedottomuuden
jähmettynyt talvi on väistymässä. Jo loiskahtaa tuolla täällä
jään kahleista vapaana aalto, jo vilkahtelee mielien roudan
keskeltäkin yksilöllisen elämännäkemyksen kirkas, herännyt,
itsenäisesti tähyävä ja tutkiva katse. Kuin kiurun lupaavana
liverryksenä kohoo tuolta täältä paljastuvien nurmipälvien yltä
yksilöllisen elämänkatsomuksen sula, kirkas äänensoitto. Ja yhä
kuoroisammaksi käy tämä soitto, yhä uusilta ilman pieliltä
tavoittaa tarkkaava korva tämän heräävän, hopeanheleän laulun.
Jopa viillettää tuolla täällä ilmojen sinistyvää,
kesäistyvää kantta armas pääskykin, jo pilkistää kukkasen
kirkas silmä viheriöityvien nurmien kaiteilta.

Suomen nykyisessä nousevassa nuorisossa on taaskin virkoamassa Suomen
sivistyksen uusi kevät. Suomen Suomenkielinenkin sivistys on
kypsymässä siihen tilaan, että senkin piirissä jo alkaa kirvota
yksilöllinen viljeltyneisyys: Senkin kehässä tapaa jo tuolloin
tällöin ihmisen, joka oman tuntemuksensa valaisemana arvostelee,
oman näkemyksensä kirkastamana innostuu, oman elämyksensä
johtamana ajattelee, ihmisen, jolla ovat hengen näköalat omien
silmien edessä, hengen aseet omissa käsissä. Jo tapaa niitäkin,
joiden kanssa ei tarvitse tyytyä vaihtamaan vain sanoja, vaan
ajatuksiakin: joiden kanssa voi, ei vain jutella, vaan keskustellakin,
yhteisessä, toinen toista tukevassa ja kannustavassa ajatuksen
ponnistuksessa syventyä elämän sisäisten suhteiden yksilölliseen,
oman havainnon varaiseen selvittelyyn--tarvitsematta pelätä, että
heti ensimmäisessä tai toisessa vuorosanassa saa törmätä kuin
kiveen johonkin yhteiskunnallisen parannusintoilijan ja
periaatteilijan tai keikailevan kaunosielun sulattamattomaan
iskusanaan.

Enää ei ole kaikkien hengen tulkkiemme julistus vain vakaisaa,
opettavaa »kansan valistelemista», joutavaa jaarittelua, joutilasta
väljien sanojen hyörittämistä, vaan on jo niitäkin, joiden puhe
on itseensä syventymisen ja itsetutkimisen kamppailevaa,
mieskohtaiseen selkeyteen pyrkimistä, kuumeista taistelemista
julistettavan vaikeuden kanssa, itsenäisen elämänkatsomuksen
poltetta, niitä, joiden julistus on elämännäkemyksen elävän,
kerkeän ja vaarallisen tulen ripeätä ja jännittynyttä
käsittelemistä, tietämiseen sytyttämistä eikä vain tietojen
levittelemistä. Jo kuulee äänten humusta tuolta täältä
itsenäisyyden vilpittömän rintaäänen, tapaa harhailevien,
haparoivien katseiden keskellä nuoren ja rohkean silmäparin, joka on
jaksanut kohdistaa katseensa tiukasti ja teräksisesti asioiden
kärkeen. Näkee tuolla täällä aseen heiluvan tietoisassa kädessä
ja iskun tähdätyksi siihen paikkaan, mihin on iskettäväkin.--Kunpa
vain ei herpautuisi tämä heräävä nuoriso, kunpa ei lohkeaisi
kesken arvostelun tutkain! Kunpa ei väsähtäisi katse etsivästä,
tutkivasta ankaruudesta, kunpa ei uupuisi itsenäisyyden tarmo kesken
leikkaavan lentonsa! Kunpa ei kuivuisi itsensä löytäneiden mielien
herkistynyt hedelmällisyys ja asettuisi hengen herännyt, käyvä
levottomuus malttavan keskinkertaisuuden tyrehtyneeksi tyytymykseksi!

Virvonneet yksilöt ovat kansan herännyttä henkeä: niissä kuohuvat
kansan uinuneet voimat näkyväisiksi, puhkeavat itsetiedottomuuden
yöstä ajatusten, luomien kirkkaudeksi. Yksilö on käymisen liike
yhteiskunnassa, yksilössä potee kansa itsensä hengeksi! Yksilö on
kansan voimien hedelmä, kansan mullasta hengen päivään ja
kirkkauteen taiminut, kasvanut, jyviin täytelöitynyt tähkäpää.

Mikäli heräävä nuori suomenkielinen sivistys voi säilyttää
itsensä henkisesti käyvänä, mikäli sillä on hengen tarmoa yhä
elävämpään ja eletympään yksilölliseen viljeltymiseen, sikäli
herkästi ja rikkaasti on se voiva tuoda muodon julkisuuteen ja
ajatuksen tietoisuuteen Suomen kansan sisäiset, salatut elämykset.
Meillä on jäljellä kansan säästetty hengen aines, meillä on
jäljellä koko kansan murtamaton työtarmo, koko kansan harras, uuras
työtahto, meillä on jäljellä oman elinpolvemme palava, yrittelevä
työinto ja tulevien sukupolvien koskematon työvoima! Meidän on vain
herättävä, virvottava tajuamaan nämä uinuvat voimamme,
kirvoitettava ne tiedottomuudestaan ja laskettava toimimaan! Ja vielä
me muokkaamme vainiomme sulaksi, viljelemme vielä murtamattomankin
maaperän möyheäksi ja hedelmän kantavaksi! Suomalainenkin sivistys
on vielä kantava sekä rikkaat että jalot hedelmät, hedelmät,
joiden kupuun on sidottu sekä muodon ja viljelyksen herkkä, kuulakas
hienous että aineksen ja sisällön täyteläs ja runsas paino ja
pätevyys.

Kun elämäntunto on purrut niin syvälle kansaan, että siinä
virkoaa yksilöllinen hengentietoisuus, niin silloin on koittamassa
hetki, jolloin tämä kansa on saavuttamassa henkisen
täysikäisyytensä. Heränneissä, virittyneissä yksilöissään on
Suomenkin kansan henki ottava sivistyksen soihdun omiin käsiinsä
valaistakseen sillä omat hämäränsä, luonteensa ja lahjojensa,
toivojensa ja pettymystensä salat, oman elämänpolttonsa tuimuuden
ja oman paisuvan elämänriemunsa, oman voimansa tarmon ja oman
heikkoutensa häpeän.

Tällaisessa yksilöllisyyttä käyvässä ja kuohuvassa
sivistyksessä ja sivistyneistössä, joka samalla pohjautuu
elävään ja omana elettyyn kansaan, on Suomen kansa vihdoinkin taas
löytävä itsensä kansallisesti ja sivistyksellisesti eheänä ja
väkevänä. Siinä sivistyneistössä on se tapaava omanaan ja
elävänä elimen, jonka välityksellä yksin se voi elää
sivistyskansan elämää, luoda ulkonaiset vaikutuksensa ja sisäisten
elämystensä rikkaudet omaksi tajutuksi ja tietoisaksi hengen
kokonaisuudekseen.


       *       *       *       *       *



ALAVIITTEET


[1] Nykyään on kuitenkin vaara tarjolla, että vanha suomalainen
raamattumme, tämä länsisuomalais-hämäläisen sivistyskautemme
ainoa suuri kirjallinen perintö, jonka ytimekäs iskevä kieli ja
harras sanakuvauksen mahti ovat kirjallisuutemme miehisimpiä
kaunistuksia, että se hyvää tarkoittavassa uusimisinnossa tässä
merkityksessä on tuleva turmelluksi ja laimennetuksi.

[2] Voihan tällainen romanttisesti hurmioitunut kotitanhua-ihannointi
toisinaan tosin johtaa hupaisiinkin ajatuksen kuperkeikkoihin kuten
esimerkiksi on käynyt sille intoilijalle, joka puhuessaan
eteläpohjalaisesta puukko- ja aidanseiväskultuurista, varsin
selitettävässä ja inhimillisessä perintämuistojen
kultausharrastuksessa haltioituu ruotsinkielisellä alueella
näkemään siinä sotaisen urheiluhengen ja seikkailuhurmioisen
viikinkimielen karskeja ilmauksia, kun hän taas melkoista ynseämmin
määrittelee saman ilmiön, kun se esiytyy suomenkielisellä
alueella, kansanluonteen sameaksi viehtymykseksi joukkomurhiin. Mutta
asiallisesti eivät tämmöiset rakkauden ylenpalttisuudesta
aiheutuneet ajatushoiperrukset merkitse mitään vaaraa
yhteiselämälle, jos vaan niiden pohjana on terve yhteiskunnallisen
elämän taju ja tarve.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kansallista itsetutkistelua - Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.