Title: Karkurit
Author: Kivi, Aleksis, 1834-1872
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Karkurit" ***


KARKURIT

Näytelmä viidessä näytöksessä


Kirj.

ALEKSIS KIVI


1919.



JÄSENET:

PAROONI MARKUS, Viitalan omistaja.
TYKO, poikansa.
PAROONI MAUNO, Kuuselan omistaja.
PAULI, poikansa.
ELMA. tyttärensä.
NIILO, Markuksen ottopoika.
HANNA, Maunon kasvatetytär.
YRJÖ.
MARTTI, pehtoori Kuuselassa.
Eräs paimenpoika Viitalassa.
Eräs akka.

Tapaus on Suomessa.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS


(Metsäinen tieno; perillä avara näky-ala. Elma ja Hanna tulevat.)

HANNA. Mun sisareni, tuossa näkyy tie!

ELMA, Ja koto tuolla; eksymisen vaara
Ei enään uhkaa meitä, ole rauhass',
Me Tornivuorella jo seisomme.

HANNA. Mä pelosta jo olin levoton
Ja kovin sykkii sydämmeni vielä.
Mut kiitos taivaan! tuolla Viitala,
Ja kuusistossa tuolla Kuusela,
Se koto armas!

ELMA.          Mutta kauvan toki
Ei ollakaan se kotonamme saa;
Me kohta sieltä karkoitetaan pois,
Sen tekee herra Markus armoton.

HANNA. Oi aika murheellinen!

ELMA.                        Koivikossa
Sä näet Viitalan. Ja huomaa, Hanna
Kuin kuningatar lemmekäs hän katsoo
Päin Kuuselaan, ja hymyileepi sille
Taas Kuusela kuin jalo kuningas;
Mut miksi toki, koska itse luonto
Näin lempeen kehoittaapi, miksi toki
Ne kaksi, hallitsijat kartanoin,
Näin vimmatusti toinen toistaan vainoo?

HANNA. He eivät näe vihans pimeydess'
Kuink' ihanaa on ystävinä elää.

ELMA. Mut katsos tuota kanervaista nummee
Ja vuorta Kumajan sen takana.
Lomasta pilvein sinne päivä paistaa
Ja jylhä vuori hohtehessa seisoo,
Ja sielun' ihmeellisest', armahasti
Nyt riutuu nähdessäni tämän näyn.
Oi! kerran anastaapi lemmen voima
Maan pinnan asujamet, ja he silloin,--
Nyt toinen toistaan raadellen kuin pedot,
Käs' kädessä he silloin käyskelevät,
Ja riemu kaikuu kaukaisimpiin ääriin.

Mut missä lienemmekään silloin me?
He muistavatko meitä, kutsutaanko
Meit' ilojuhlaan suureen vierahaiksi?
Jaa, mitä tiedämme? Mut ehkäpä
Kuin haamut sumupilvein kierroksissa
Me heidän päällä kiitelemme
Ja iloitsemme heidän ilostaan.

HANNA. Taas haaveksii sun mieles. Murheen auer,
Miks' ei se enään otsaltasi poistu?
Alakuloisuuden tummaan hämärään,
Sä eksyt enemmin ja enemmin.

ELMA. Miks' kadotin mä armaan kultasein?
Miks' kadotin mä sankarini, Tykon?

HANNA. Hän tulee vielä, se on uskoni.

ELMA. Ah, näkisinkö hänen viel'? Oi päivä
Ja hetki autuas!--Mun Tykoni,
Oi riennä tänne mailta kaukaisilta!
Sua vartoo Pohjan sammalvuorilla
Sun uskollinen, murehtiva neitos.
Mut josko, niinkuin kerrotaan,
Sun sota surmasi, niin miksi enään
Mä valittaisin? En, vaan katsantoni
Päin kuolon maahan tahdon teroittaa
Ja hiljaa vuottaa hetkein lyömistä.
Mut jospa, niinkuin myöskin maine sanoo,
Sä vankeuden synkäss' yössä istut,
Niin kahlees katkaise ja kiidä tänne
Läpi vihollisen maan kuin hirmumyrsky;
Mut ehdittyäs kotomaahas viimein,
Se myrsky olkoon lempee liehaus.--
Mut hän ei tule, tässä seison mä
Nyt suojatonna, koska lähestyy
Mua koetus ja kiusa kamala.
Mä, sitä aatellessa, kauhistun.

HANNA. Sen tiedän. Meitä kumpaistakin kohtaa
Se onni ankara.

ELMA.           Et tiedäkään.

HANNA. Mitä tarkoitat? Meitä uhkaisko vielä joku pahempi?

ELMA. Minua.

HANNA. Oi, selitä!

ELMA. Sinä tiedät, että isäni talo ja tavarat ovat kohta hänen suurimman
vihamiehensä, Viitalan herran, kädessä. Mutta taitaapa nyt tapahtua
näin. Niilo tarjoo isälleni lunastimet, joilla isäni voi päästä
vaikeasta ahdingosta, mutta ehdolla, joka sydämmeni pantiksi panee.

HANNA. Mikä syy on sinulla luulla niin?

ELMA. Senkaltaista jotain on tekeillä heidän välillänsä, sen olen
huomannut, ja olenpa saanut jo isältäni joitakuita viittauksia
sinnepäin. Salaisuudessa toki on tapahtuva kaikki.

HANNA. Isäskö olis niin armoton?

ELMA. Ehkä epäilyksen vimmassa.--Mutta sano, taitaisitko lempiä Niiloa.
En kysy tätä aatellen niinkuin tahtoisin häneen koskaan suostua; ei,
vaikka olis hän Tykoa kauniimpi vielä. Mutta miksi haastelen
kauneudesta? Onhan lupaus vapaa, pyhin vala mun sitonut omaan
kihlattuuni ijankaikkiseksi.--Niin, mille tuntuu sinusta Niilo? Minusta
on kasvoissansa jotain inhottavaa.

HANNA. Koska sielumme kerran yhden on valinnut, ei huomaa se enään
muiden kauneutta.

ELMA. Sinä tiedät sen?

HANNA. Hyvin tiedän sen.

ELMA. Sä lemmit? Ken on sun lemmittysi?

HANNA. Siis tahdot tiedon. Hän ei ole tässä, kaukana hän on.

ELMA. No, sano.

HANNA. Kuule sitten. Häntä, joka Tykosi kumppanina läksi sotahan
vieraille maille, häntä muistelen aina.

ELMA. Veljeäni? Mitä ilmaisit ja miksi et ennen?

HANNA. Oi! sitä kainostelin sinulle tunnustaa.

ELMA. Erositteko lujilla lupauksilla myöskin te?

HANNA. Ilman lupausta, ilman ainokaista sanaa lemmestä. Nuori oli hän
silloin, minä nuorempi vielä; mutta koska hän oli lähtenyt, niin tunsin
syvän kaipauksen povessani, enkä ole häntä tainnut unohtaa, vaan
suloisuudella muistelen häntä alati.

ELMA. Ja koska hän tulee, niin ottaa hän. sun kullaksensa.

HANNA. Sitä en rohkene toivoa.

ELMA. Toivo toki.--Siis molemmat me samalla ikävyyden oksalla
vaikertelemme ja varromme heitä, ja jos emme heitä enään saa nähdä, niin
yhdessä harmenemme, yhdessä murehdimme toinentoistamme lohdutellen.--Ken
tulee pitkin tietä tuossa?

HANNA. Se suuri tietäjä-akka.

ELMA. Jolla on niin ihmeellinen voima katsoa tulevaisuuteen.

HANNA. Tapahtuvan sanotaan, mitä hän ennustaa. Hänelle en pistäisi
kättäni minä. (Akka tulee.)

AKKA. Herran rauha teille, kunnioitettavat fröökinät!

ELMA. Olkaat tervehditty, vanha eukko! Kauvan olette olleet näkymätönnä
seuduillamme.

AKKA. Sentähden tuon terveisiä avaralta maailmalta.

ELMA. Vieläkö katsahtaa silmänne yhtä tarkasti kuin ennen kämmenen
piirroksiin, joihin, niinkuin sanotaan, on kirjoitettuna elämämme
kohtalo?

AKKA. Olenpa jo kovin vanha, fröökinäni, vanha.

ELMA. Tässä on käteni. (Antaa hänelle kätensä.)

AKKA. Ah kuinka pieni ja korea käsi! ja hieno, samettihieno! mutta miksi
nämät monet ristiviivat täällä?

ELMA. Sanokaat se itse.

HANNA (erikseen). Mikä rumuus hänen kasvoissansa. Väristyksen tunnen
ruumiissani häntä katsellessani. Ja hänkö nuorena kuin ruusu kauniina
hohti? Niinpä sanotaan. Lieneekö mahdollista?--Oi, vanhuus! sä
äänetönnä, mutta varmaan meitä jokaista lähestyt. Mieltä masentava
aatos! Ja muuttua näin rumaksi! Ei! Kauneus sydämmessäni asukoon ja
kuolemattoman sieluni ikuinen perintö-osa olkoon se kaukainen
silmämäärä, johon alati katsahtelen, niin onpa muotoni herttainen vielä
lapsieni lapsille, koska he suustani kuultelevat viisauden neuvoja.

AKKA (katseltuaan Elman kättä). Kohta murhe on lopussa. Sitä
korppihaukkaa, joka tähtää nyt sydäntäs, et sinä pelätä tarvitse. Hänen
siipensä lannistuvat ja hän lyyhistyy alas; sillä ylevä kotka
kaukaisilta kukkuloilta on sun päälles iskenyt tulisen silmänsä. Hän
luokses kiitää halki sumujen ja pilvein kuin nopea vasama, ja hänen
saaliiksensa joudut sä, ja ravittu on hän ijankaikkiseksi.

ELMA. Teitä kiitän.

HANNA. Ihana ennustus.

ELMA. Ihmeellinen kyllä.

AKKA (Hannalle). Teidän kätenne myös.

HANNA. Ei, eukkoseni, en rohkene minä nostaa tulevaisuuteni esirippua.
Ehkä eteeni kuvattaisiin tapauksia synkeintä lajia ja niin mun käsittäis
levottomuus ja hyödytön murhe. Ei, ei! Minä olen tytyväinen siihen, mitä
sisarelleni ennustitte, ja iloitsen hänen kanssansa.

ELMA. Käykäät luoksemme, vanha vaimo, ja saakaat maksonne.

AKKA. Te olette hyvä, fröökinäni, aina hyvä.--Mutta rientäkäämme;
läheneepä meitä kamoittava herran-ilma.

ELMA. Niin, rientäkäämme. (Menevät.--Martti tulee.)

MARTTI (yksin). Paljasta pahantekoa ja kiusaa Viitalan puolella. Peeveli
heidät periköön! Enhän jaksa enään mä luutautinen kaakki, en muuta kuin
huutaa kostoa, kostoa! Mitä taasen olen nähnyt, pistetään muiston
tarkkaan talteen ja saavatpa saman takaisin vielä.--Mutta nytpä kaiketi
pienet perkeleet ilmassa teiskaa ja sen havaitsevat tuhannet veljensä
tahi tanssivat serkuksensa tuolla selkäluussani. Menkäät kimpustani
helvettiin, marssikaat Viitalaan ja tehkäät parastanne. Penkkiin lyökäät
siellä se vanha karju, että hän röhkii ja rököttää kuin olis hän
siemenissä. (Paimenpoika tulee.) Tuossa tulee Viitalan paimen. Kun nyt
saisin hänen kauluksestaan oikein lujan nappauksen.

PAIMEN. Herra Martti, herra Martti! Ryöväriä! Uskokaat: kaksi partaista
miestä kohtasin polulla tuolla. Kyselivätpä minulta näiden kartanoin
nimistä, ketkä niitä hallitsevat ja löytyykö niissä koreita likkoja.
Kuuselassa sanoin löytyvän sitä sorttia kaksi ja oikein aika
heiskaleita, mutta että toinen niistä on kihlattu jo monta vuotta
sitten, mutta sulhasensa on kuollut sotaan, ja sentähden on tyttöraiska
päättänyt lopettaa päivänsä Kyöpelinvuorella santasäkki selässä.--Niin
selittelin heille asioita, rupesinpa viimein tuumailemaan, olivatkohan
kunnon miehiä, ja pois juoksin heistä että aho tömisi.

MARTTI. Poika, mitä jaarittelet? Tule likemmäs; sillä olenpa välimmiten
vähän kuuro, niinkuin esimerkiksi nyt. Tule likemmäs ja haastele
kovemmin. (Paimen likenee häntä.)

PAIMEN. Ryöväreitä olen nähnyt.

MARTTI (iskee kätensä pojan kaulukseen). Nyt läksit ryövärten käsistä
karhun käpäliin.

PAIMEN. Herra pehtoori! Mitä vasten?

MARTTI. Huuda nyt ryövärit avukses.

PAIMEN. Mitä olen tehnyt?

MARTTI. Katsotko härkäis perään?

PAIMEN. Minä en ole härkäpaimen.

MARTTI. Kukapas heitä paimentaa, sinä juupeli?

PAIMEN. He käyvät ilman kaitsijaa metsässä.

MARTTI. Kuka heidän eteensä aidat murtaa ihmisten viljamaihin?

PAIMEN. En minä.

MARTTI. Juuri sama junkkari. Kyllä tiedän, ja tiedänpä että teet sen
käskystä.--Kahta herraa sinä palvelet, ja molemmat kuuluu he Belsebubin
polvilukuun. Sano heille tämä. Minä en pelkää heitä, en ensinkään. Viha
ja alinomainen sapen karvastus on rohkaisnut minut kuin nälkä
suden.--Kuinka jaksaa vanhempi isäntäs? Minä tarkoitan sitä vanhempaa
pirua.

Paimen. Hyvin hän jaksaa.

MARTTI. Vanha saatana?

Palmen. Eli vanha patruuna.

MARTTI. Niin, niin, saatana on mailman patruuna ja herra. Niin, hän
jaksaa hyvin niin kauvan kuin Kuuselan hevosen veri antaa nestettä hänen
suonillensa. Sinä kaiketi näit, että hän ampui meidän urhean orhiin?
Sano totuus, muutoin peittoon sinut kanankaaliksi. Näitkö?

PAIMEN. En nähnyt, enkä usko hänen tehneen sitä. Mutta huomatkaat,
isäntäni oli vierasmiesten kanssa muistuttanut, ettette laskis hevosta
laitumelle ilman koukkua kaulassa. Elikko meni aitaan.

MARTTI. Kitas kiinni, sinä vaivainen aidantakuinen; ja kuule nyt minkä
toimen sinulle annan. Sano sille vanhalle sarvipäälle minulta, että hän
on viheliäisin aatelismies Suomessa, että hän on iilimato, pullea
hevos-iili, mutta kylläpä hän lypsetään vielä. Sille nuoremmalle
kaviojalalle sanot sinä minulta, että hän on käen-poikanen, kurja
käen-poikanen, joka rehottelee toisen pesässä; mutta muistuta häntä
usein niin tapahtuvan, että pesään ilmauu muuriaisia, keltaruskeita,
tulisia viholaisia, ja silloin ottaa hänet peijakas. Niin, kaikki tämä
sano heille vierasmiesten kuullessa. Muista se, sinä kanalja.

PAIMEN. No, no.

MARTTI. Jos et sitä tee, niin oletpa onneton, koska sinun tästälähin
kohtaan.

PAIMEN. Täytyyhän minun se tehdä.

MARTTI. Jaa, jaa; se tee, jos mielit säästää selkääs.

PAIMEN. Mutta hellittäkäät kaulukseni.

MARTTI. Ei tällä hinnalla. Saatpa ensin vähän sauvastani; sillä
tarvitsenpa hieman öljyä sydämmelleni. Onpa minulla ihana halu vähän
pehmittää sinun kruununmaatas, koska olet armottoman kerkeä tekemään
mitä muut sinua käskevät naapuriesi vahingoksi. Tiedätkö, sinä veitikkä,
missä käskyssä kielletään pahanteko lähimmäistämme kohtaan?

PAIMEN (erikseen). Enpä sitä muista, minä onneton; mutta ehk'ei tiedä
hän sitä itsekään; sillä sanotaanpa häntä huonolukijaksi myös.

MARTTI. Sanoppas: missä käskyssä?

PAIMEN. Kuudennessa.

MARTTI. Oikein vastattu. Kyllä sinä katkismukses osaat, mutta elätkö sen
mukaan, junkkari? Mutta kas tässä pieni muistutus.

PAIMEN. Te ette saa lyödä minua.

MARTTI. Niinkö rukoilet? Herra Martti, antakaat armon olla oikeuden
sijassa ja helpottakaat vähän hyvin ansaittua rangaistustani; sano niin,
ja pääsetpä vähemmällä.

PAIMEN. Te ette saa lyödä minua.

MARTTI. Vai niin! Et nöyrry siis rukoukseen?

PAIMEN. Te ette saa.

MARTTI. Koetetaanpas. (Ukkosen jyräys kuuluu.)

PAIMEN. Kuulkaat ukkosen hirmuista jyrinätä. Polttihan sen kauhea vasama
menneellä viikolla heinäladon Lautamajan niitulla. Oletteko sitä
kuullut?

MARTTI. Minä annan tuhannen peeveliä ukkoselle. Hän tehköön
työtänsä.--Selkääs saat. Katsos. (Lyö häntä sauvalla.) Jassoo! et meinaa
huutaakaan, et sanaakaan hiiskua?--Jassoo! Entäs tämä. (Lyö häntä vielä
kerran, mutta pudottaa sillä samalla sauvansa ja ottaa huutaen
selästänsä kiinni.) Aih, aih! Kuolenpa!--Poika! Pysäy tähän, pysäy, jos
et tahdo tulla syypääksi kuolemaani! Aih!

PAIMEN. Mikä vaivaa teitä?

MARTTI. Mikä minua vaivaa, sinä kirottu penikka. Etkö tiedä, että olen
kovin rasitettu leiniltä? Ymmärrätkös? Luutaudilta. Ja välistä iskee se
kimppuuni kuin tahtoisi ampua selkäni poikki.--Aih! Ja kaikki tämä sinun
tähtes, penikka.

PAIMEN. En minä teitä lyönyt.

MARTTI. Suus kiinni! ja pitele minua, etten pääse kaatumaan. Jos kaadun,
niin olenpa hukassa enkä nosta ylös töppösiäni moneen tuntiin. Anna
tänne sauvani. (Poika antaa hänelle sauvan ja tukee häntä.)

PAIMEN. Ettekö ole kysellyt apua tohtööriltä?

MARTTI. Jaah! Tohtoripa tässä kyllä auttais.

PAIMEN. Kuinka olette saaneet tämän luutaudin?

MARTTI. Ole ääneti; se ei kuulu sinuun.--Katsos nyt, kuinka minä teen.
Sovitan sauvani tänne taakse, likistän sen käsivarsillani lujasti vasten
selkääni ja pistän molemmat kourani housuin lakkareihin. Kas näin. Tämä
auttaa vähän. Taluta minua nyt käsikynkästä selvälle tielle ja katso,
etten peevelin tähden pääse kaatumaan. (Käyvät; poika taluttaa häntä.)

PAIMEN. Elkää nyt kaatuko vaan.

MARTTI. Ole minua varoittelematta, sinä nalliainen, sammakko. Ja jos nyt
havaitsen--aih! kuolenpa--jos nyt havaitsen pientäkin klippari-naurua
huulillas, niin lyönpä leukas lukkuun.

PAIMEN. Surkeatahan tämä on. Voi, että näin piti käymän! Voi, voi!

MARTTI. Elä siinä itke jollottele, vaan taluta minua koreasti. Aih, aih!
(Katoovat.--Tyko ja Pauli, karkutiellä. Uraalin aarnioista tulevat.)

PAULI. Seis, ystävän'!

TYKO.                  Oi! missä seisomme!

PAULI. Tuoss' ompi kotokylä.

TYKO.                        Niin; mä näen,
Vaan uskoa en tahdo mitä näen.

PAULI. No, silmäm' harhailee. Me istumme
Uraalin kaivantojen syvyydessä
Ja kodost' uneksumme kaukaisesta.

TYKO. Ei! Tornivuorella me seisomme.
Ja tuossa toivon ompi valtakunta.
Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista,
Käy, riehu, ilostasi hurjapäänä
Ja siipes ihanasti jähdyttäköön
Tät' otsan ihanata polttoa!
Käy, tuuli, lempeästi liehutellen
Lumiliinaa hartioilla kauniin immen,
Mi kenties käyskelee nyt kankahalla
Tuoll' kultaisella, hämärässä illan!
Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on! (Leimaus.)

PAULI. Sä näit tuon leimauksen luoteisessa.

(Kova tulen-isku, jyrinää ja sadetta.)

TYKO. Nyt iske tulta, jyskyä ja sada,
Sä isäinmaamme taivas ihana!

PAULI. Onp' ihanata tämä jylinä,
Mi kiiriskelee vuorten reunoilla,

Ja ihana tuo pilvein himmeys
Pääll' kotokartanoimme väikkyvä.

TYKO. Ja ihanat nuo pilvein tulikärmeet.
Niin; leimahtele, jyskää kovasti
Kuin rautakirnut sodan tanterella,
Kun jylinätä voiton kunnioiksi
He kidoistansa mustist' oksentavat,
Ja vihollinen karkoitettu on.

PAULI. Kas pilvikallioita, torneja
Tuoll', tulilakeisia, ladottuina
Jyrkästi toinentoisens kiirehelle!

TYKO. Se ompi jalo näytelmä;
Me näämme siellä sotajoukkoja,
Niin jalkaväkeä kuin hevosilla
Pois retkeilevän idän mailmoihin
Tulessa, savussa ja jyskeessä
ja vilkas kaiku läpi ilman kiitää.
Niin viettää taivaan voimat pääsöämme
Uraalin komeroista Suomehen.

PAULI. Sä pilvipatsas tuossa, purjehdi
Uraalin vuorille ja terveisemme
Vie unisille vartijoille siellä,
Ja kerro vapauden ihanuudest'.--
Oi onnen hetki, ilta armahin!

TYKO. Kernaasti vuosikaudet kulkisin,
Suot sotkisin, tiet monimäkiset
Hymyhuulin käisin, kun vaan tieni päässä
Mull' olis tiedossa viel' ilta toinen
Tainkaltainen kuin tämä. (Ukonilma on lakannut.)

PAULI. Täss' seisomme, ja korkeuden kättä,
Mi johti meitä tieltä vaivojen,
Nyt kiittäkäämme.

TYKO.             Mutta katsos, ilma
Jo ylenee ja vaisust' ukko vilkkuu
Tuoll' ääriss' avaruuden kaukaisissa.
Kaikk' onnen myrsky, taivaallinen itku,

Kuva sielujemme vallattomast' ilost'.

PAULI. Ja taivas selkii, kotomäen kuuset
Taas kärkiänsä hiljaa kastelevat
Siniyden korkeahan merehen,
Lännessä päivän kultatähti paistaa
Ja metsä kiiltää sateen pisarista.
Niin ottaa meitä vastaan synnyinmaa
Kuin äiti, ilon kyynel poskellansa.

TYKO. Niin riemuisna kuin lemmestynyt impi
Kesävirran kylvyst' ylösnoustuansa,
Kun heinistössä päivän hohteessa
Hän istuu unelmissa autuissa
Ja vesihelmet kiharillaan loistaa.

PAULI. Nyt on se hetki, koska peltomies
On kyntöns päättänyt ja juhta seisoo,
Kun paimentorvi kaikuu kujalla
Ja kotiin ehtii karjankelloin ääni
Ja kyntörastas männyn latvassa,
On ehtoovirtens alkanut. (Yrjön vaskitorvi kuuluu.)

TYKO. Se ei ollut paimen.

PAULI. Yrjön torvi! Mä miehen näen mäen rinteellä tuolla. Hän lähenee
meitä.

TYKO. Kasvinkumppanimme, tule pian, kiirehdi! Lämpöisempi kädenpuristus
ei ole sua vartonut vielä.

PAULI. Tuossa on hän. (Yrjö, varustettuna metsämieheksi, tulee.)

YRJÖ (erikseen). Keitä lienevät nämät? Kaiketi matkustelevia
muukalaisia.

TYKO. Terve, Yrjö!

PAULI. Terve!

YRJÖ. Te tunnette minut?

TYKO. Mutta sinä et meitä?

YRJÖ. En, herrani.

TYKO. Nytpä taitaisimme vähän ilvehtiä kanssas, mutta sydämmemme
polttava halu ei siihen aikaa anna, ei anna se aikaa, vaan syöksee meitä
eteenpäin voimallisesti kuin myrsky idän vuorilta, joista
tullaan.--Tässä, Yrjö, ystäväsi Tykon käsi.

PAULI. Ja tässä Paulin.

YRJÖ. Mitä!

TYKO. Älä levittele silmiäs. Näin on laita.

YRJÖ. Tuhat tulimmaista! mun täytyy uskoa.

TYKO. Uskoa sun täytyy mitä näet.

YRJÖ. Nyt kaiketi on suuri kirkastus auringossa ja kuussa. Toverini,
terve tuhannet kerrat! (Syleilevät.) Itkenkö? En! Ilovalkeana katsantoni
loistakoon!--Mikä onni on teidät saattanut tähän?

TYKO. Karkureina otsilla terästetyillä tulemme Uraalin kaivannoista,
lentäen kuin lohikärmeet luolistansa me tulemme, ja tässä on viimein
tiemme pää.

PAULI. Siis saamme nyt sinulta tarkemmat sanomat.--Isämme, elävätkö he?

YRJÖ. Terveenä ja raittiina.

TYKO. Morsiameni, hän elää myös, sen tiedän, sen paimenelta kuulin.
Elääkö hän?

YRJÖ. Se murheellinen, mutta jalo kukkanen. Hän elää.

TYKO. Hän ennen, niinkuin muistan, mielellään lumivalkeaa liinaa
päässänsä kantoi.

YRJÖ. Senkaltainen usein vielä nähdään hänen tumpuria kihariansa
verhoovan.

TYKO. Siinä haamussa on hän väikkynyt sieluni silmän edessä sinisissä
kaukaisissa saloissa täällä.--Yrjö, me olemme tehneet miehuullisen
retken, jonka unohduksen yöhön ei jäämän pidä.

YRJÖ. Teitä onni on ohjannut.

TYKO. Mutta kourilla kovilla. Paljon sulle vielä kertoilemme tästä
tiestä. Mutta muista asioista nyt.--Mitä kuuluu itselles, miten elät?

YRJÖ. Omalla turpeellani, ja milloin kuleksin ympäri metsissä, joissa
luotini jo on veristänyt monen kyynysilmäisen kontion.

PAULI. Olet jättänyt siis kirjas ja tieteellisyyden tien?

YRJÖ. Peijakas! elävässä kirjassa nyt tutkiskelen rakkauden oppia, ja
hedelmiä se kantaa.

TYKO. Oletko nainut?

YRJÖ. Korean, ruskeasilmäisen heilakan, joka on kasvanut kunniallisen
talonpojan katon alla, niinkuin hänen rakas aviopuolisonsa itse.

TYKO. Toivoni on ettet ole tehnyt kaduttavaa liittoa.

YRJÖ. Täysverinen, terve ja raitis kuin vuorivuohi on nuori
vaimoni.--Asia on tämä: Useinpa metsän ihanassa hämärässä kohtasimme
toisiamme. No, kuinka hyvääns; mutta täytyipä siitä äkisti tulla
vihkiäiset. Kuitenkin on kaikki hyvin, häneen tydyn. Eläköön aviosääty!
Siihenpä astuu kohta Tykokin, jos hän lupauksessansa on luja. Mutta
riennä, ettet saa pyhkeillä leukaas.

TYKO. Mitä tarkoitat?

YRJÖ. En juuri mitään. (Erikseen.) Nyt ehkä haastelin tyhmästi. Mutta,
tuhannen peeveliä! enhän tiedä mikä nyt on viisaammin tehty, joko salata
kaikki, vai ilmoittaa, kuinka on laita.

TYKO. Hän ei ole siis kestänyt koetusta?

YRJÖ. Mitä! Mistä päätät niin?

TYKO. Sun puheestas ja katsannostas.

YRJÖ. Hän vastaanottaa sua riemulla.

TYKO. Sinä juonittelet, haastelet vältteliäästi. Maa ja taivas! Nyt
vetää iloni henkeänsä syvästi ja vartoo mitä tuleman pitää.--Oi Yrjö!
Jos mua pidät ystävänäs, niin sano kaikki, kaikki kätkemättä mitään.
Selvällä vedellä tahdon purjehtia, nyt liioinki koska pitkän matkani pää
on näin läsnä. Sentähden, jos uhkaisi minua vielä joku vaarallinen kari,
niin osoita se mulle, etten itse satamassa joudu haaksirikkoon. Yrjö,
Yrjö! ystävyytemme nimessä sua vannotan ilmoittamaan kaikki.

PAULI. Se tee, Yrjö; paras aina tietää totuus.

TYKO. Kirkas totuus, kirkas!

YRJÖ. Kuule sitten ja ole tyyni.

TYKO. Niin olen.

YRJÖ. Tietäkäät, että viha niinkuin musta muuri vielä eroittaa Viitalan
ja Kuuselan. Tiedon, Tyko, sai sun isäs salaisesta kihlauksestas
Kuuselan tyttären kanssa, siitä hän julmistui, perinnöttömäksi sun
julisti ja ottopojaksensa valitsi heimolaisenne, Niilon.

TYKO. Onpa murheellista tulla hylätyksi isältä; tämän taidan kantaa
kuitenkin, se tosin musertaa sydäntä, mutta ei katkaise elon hermoa,
mutta jos pimenee multa aurinko, josta henkeni valkeus tulee, niin
kaikki hyvästi jääköön.--Mutta taidanpa kantaa tämänki, taidan kyllä
kuin kylmä kraniittipylväs. Sentähden, nyt anna kaikua sanomista
pahimman, sano että Elma on mun pettänyt, ja niin kukista se
toivonlinna, jonka äsken rakensin ja jonka huipun ympärillä purpuraiset
pilvet hohti; alas työnnä kaikki.

PAULI. Mikä käännös olis tämä meidän onnessamme!

YRJÖ. Mikä kiukkuinen voima saattoi mun tähän teille tuomaan näitä
kiusan tietoja ja samentamaan ilojuomaanne näin!

TYKO. Nytpä tiedämme sitämukaan itsemme käyttää kotihin tultuamme ja
taidamme kenties kaikki vielä parhaaksi kääntää. Nyt aluksi me
muukalaisina, tuntemattomina oleskelemme isäimme huoneessa, koetellen
heidän valtasuontansa, joiden kanssa joudumme tekemiseen.--No, mitä
tiedät Elmasta? Ken astuu esiin mulle kilpakosijaksi?

YRJÖ. Sulle asian kerron, jonka kuitenkin pidän mitättömänä, mutta
kerran luvattuani sulle ilmoittaa kaikki, niin tahdon sen kertoa.--Tämä
Niilo, joka toisen perustalla nyt ylpeilee, mulle ilmoitti kerran, koska
viini hänen aivossansa kuohui--selvänä hän kyllä taitaa vaikenemisen
konstia--että sekä Elma että Kuusela ovat viimein hänen. Riemuten hän
kertoili neidon lemmistyneeksi häneen auttamattomasti. Häneltäpä kysyin,
olisko tämä visseytensä perustettu neidon omiin lupauksiin. »Hm», hän
sanoi, »sen näen ulkokirjoituksesta, ja mitä isään kuuluu, niin
tiedänhän, että raha nyt niinkuin ennenkin on tekevä ihmeitä», niin hän
haasteli, mutta luulenpa hänen erehtyvän. Ja jos myös neito olis häneen
taipuva, niin asia ei käy päisin Niilon elatusisän tähden, ja kaikkea
rikkauttansa ei se poika lemmellensä uhraa.

TYKO. Ihastuttaa taitaa tämä neito, voimallisesti ihastuttaa.--Nyt
vakoojaksi käyn ja jos huomaitsen sydämensä suostuvaksi toiseen, niin
olkoon menneeksi.

PAULI. Julkisesti käymme esiin ja sitten sallimus ja taivas työnsä
tehköön.

TYKO. Sen itse teemme, niin, me itse.--Päätökseni seisoo lujasti.

YRJÖ. Immen luoksi viipymättä, ja näkemän sun pitää hohtava lempensä sua
kohtaan.

TYKO. Haa! hyppäisinkö luoksensa, sanoen: tässä olen, älä hylkää vanhaa
kosijaas, vaan pidä häntä lämpöisenä vielä ja anna Niilolle rukkaset?

PAULI. Nyt korskea mieles sun eksyttää; ei ole sulla kylliksi syytä
tainkaltaiseen tekoon, tahi etsit tekosyitä hänestä päästäkses, ja siis
et lemmi häntä enään.

TYKO. Pauli, Pauli! tätä herjausta en juuri kärsis muilta. Mutta kuule
syyni. Koska, lähteissäni sotaan, jätin jäähyväiset tälle neidolle, me
silloin vannoimme valan niin korkean ja pyhän, että hän, joka sen rikkoa
taitaa, ei ole ansaitseva tulla rakastetuksi, ei, vaan kirotuksi.--Tämän
uskollisuuden lupauksen teimme. Alköön houkutelko sydäntämme kenkään
muu, vaikka eroittaisi meidät onneton kohtalo ijankaikkiseksi, vaan
muisto lemmestämme ainoa ilomme olkoon aina kuolemaan. Sen vannoimme
esi-isiemme luitten, oman tuntomme ja kuolemattoman sielumme nimessä, ja
todistajiksi huusimme Jumalan ja taivaan.

PAULI. Ankara vala!

TYKO. Tämä tapahtui kunnaalla siellä, josta maantie alas lakeuteen
kärmeilee ja äärettömän kauas silmä ehtii. Ja oli se ilta sunnuntain, ja
pimeät pilvet, raskaasti kiiriskellen ylitsemme, peitit korkeuden
kannen. Kaunis oli silloin impi rinnoillani; katseestansa säteili
taivasten autuus ja kainosti leikitsi lempi huulillansa.--Ihanata oli
tätä iltaa muistella. Mutta, neito, oletko nyt saastuttanut nämät
muistot? Siitä tahdon varmuuden ennenkuin sun haltuus onneni heitän.

YRJÖ. Jos impesi nyt toiseen katsahtaa, niin mitä aiot? Käyt kaiketi
kamppaukseen miehes kanssa?

TYKO. Jos narri olisin. Mä valanrikkojaa kiroon, hänet ijäiseksi unohdan
ja toivon vielä toisen naisen löytyvän itselleni. Hänet unohdan, vaikka
olis hän kaunis kuin kesä-yössä Sulamit, vaikka katuiski hän tekoansa ja
maassa edessäni rukoillen matelis. Tämä kuule, taivas korkea, tämä
lupaukseni on, ja, se tietään, ennen kuolemaan kuin siitä poikkeisin
mitä olen luvannut. Tämä avu, tämä into miehuuden on tehnyt mainioksi
sukuni, jonka mielilause on: »kuin kallio myrskyssä».

PAULI. Emmepä sua taida ohjata, sen tiedämme. Arpa on siis heitetty. Ja
jos kavaluutta löydät, missä uskollisuutta toivoit, niin pettäjää
kohdatkoon onnensa osa. Niin lausun, vaikka olen hänen oma veljensä.

TYKO. Äänettömyyden lupauksen tahdon teiltä. Huomatkaat: kuinka vielä
asiat muodostuneekin, niin älkäät tielleni käykö tekoani hämmentämään;
se luvatkaat.

YRJÖ. Nyt käytä itseäs miten mielit, minä olen vaiti.

PAULI. Sinä tiedät meihin taitavas luottaa.

TYKO. Nyt kotiin! Kotiin? Kotoa ei ole Tykolla; Niilo, se valtakunnan
petturi, on Viitalan poika ja perillinen.

PAULI. Isäni sen herjän kerran kuolon kidasta osti vapaaksi, ja siitä on
alku Kuuselan köyhyyteen.--Mutta rientäkäämme matkamme päähän.

TYKO. Heille esittelemme itseämme matkustavina vierailta mailta.

PAULI. Mistä maasta, veljeni?

TYKO. Franskan maalta.

PAULI. Ja vaeltelemme, tutkien kansakuntain eloa täällä pohjoisissa
maissa.--Tämän pelin synkeällä mielellä aloitan. Olkoon menneeksi!

YRJÖ. A la bonneheure! sinä franskalainen.--Onni olkoon tulitorninne
vielä, ja ne sumuiset pilvet, joita nyt eteenne kiiritellyt olen, pian
hälventykööt pois, ja sitä kirkkaampana loistakoon taivaanne taas!
(Menevät.)



TOINEN NÄYTÖS.


(Parooni Maunon huone Kuuselassa. Niilo tulee sisään perältä.)

NIILO (yksin). Nyt parastani koetan, nyt on otollinen aika. Kovin
ahdistaa nyt parooni Maunoa Viitalan herra, ja sentähden tiedän voivani
häntä taivuttaa käyttämään itseänsä tahtoni mukaan tytärtänsä kohtaan;
ja tytär, isänsä onnettomuutta nähden, on viimein suostuva
vastaan-ottamaan tarjotun käteni. Ja sitten teitä yhteenkiihoitan, te
riitaveljet, kamppaukseen veriseen, toivoen siinä herra Markuksen veren
juottavan ahnetta tannerta; jos ei, niin onhan kädessäni henkes.
Peittäkäät pimeyteen tämä, te pimeyden henget, että kuolon-enkelin työnä
pidetään, vaikka ihmiskäsi katkaisnut on elämän kalliin langan.--Haa!
kauhistunko?--Ei, ei! niin käyköön, jos ei toisin onnistu. Jos
taistelussa et kaadu, mun elatusisäni, niin makeasti nukut jonakuna
myöhäisenä ehtoona, juotuamme kahden kesken kuin ystävät parhaat, nukut
uneen, josta ei heräy.--Viitalassa ja Kuuselassa vallita tahdon ja
kauniin Elman vaimokseni saada, se on se onnen kunnas, jonne ehtiä
tahdon. (Mauno tulee oikealta.)

MAUNO. Niilo!--Niin, tiedänpä mitä on sulla kerrottavaa, niin, niin,
maksun aika on mennyt ohitse ja parooni Markuksella on valta minut
karkoittaa talostani. Pantattu on tilani, ja ei riitä edes tämä,
helvettiin menee ehkä kaikki irtain myös, ja maantiellä seison.--Hän
tahtoo niin kiireesti kuin mahdollista tuomion käymään täyteen?

NIILO. Katkeruudella täytyy mun ilmoittaa, ettei hän teille enään suo
monen vuorokauden viivytystä. Nyt, saatuaan vihamiehestänsä näin oivan
nappauksen, hän iskee kiinni kuin kauvan ärsytetty karhu.

MAUNO. Ja hänkö käteeni kurottaisi kerjuusauvan! Ennen kuolema!--Ei,
miekka vasten miekkaa, niin joutukaamme yhteen ja rakentakaamme Kalmalle
verinen uhripöytä.

NIILO. Herra, muistakaat toki...

MAUNO. Kirous! Mitä elämästä täällä? Kaikki maistuu sapelle, kaikki
synkeälle näyttää; maan ja taivaan on vihan perkel mustalla
kauhtanallaan peittänyt ja tehnyt sydämmeni autioksi ja
katkeraksi.--Niilo, usko mitä sanon: koska nuoria olemme ja ylevät
aikeet poveamme polttaa, niin emmepä taida aavistaa, kuinka suuri on
elossa vihan voima, kuinka vaikea voittaa. Vihamiehemme muisto meitä
lakkaamatta vaivaa, meiltä riistää päivän hauskuuden ja yön unen. Niin
vallitsevat meitä himoin myrskyt, nimemme kuluu elämän kirjasta
pois--jos niin on kuin opetetaan--elämän kirjasta nimemme kuluu ja
sielumme saaliiksi joutuu pimeyden enkelille. Mutta voi! koska kohtalo
näin on niellyt olentomme pyörteisinsä, ken taitaa silloin kirkkaalla
otsalla seistä ja hymyillä, jos ei hän ole Sokrates?--Hän ryöstää
minulta tämän pienen, rakkaan turpeen, joka kerran omakseni suotiin,
kalliin synnyinmaan piirissä. Tämä aatos pyörryttää!

NIILO (erikseen). Nyt uljaasti esiinryngätä tahdon. (Ääneensä.) Ja
pelastuksenne on toki läsnä. Te ymmärrätte?

MAUNO. Ymmärrän. Summan, jonka velkaa olen Viitalaan, sä mulle tarjoot,
mutta tyttäreni hintana. Hävytön! muista että kerran melkein saman
summan sun tähtes menetin ja pelastin sun pyövelin kirveen alta.

NIILO (erikseen). Nyt tahdon itseni teeskellä kuin mies. (Ääneensä.)
Tiedänpä, että väärin teen, Jumal' avita! sen teen, mutta kaikki lempeni
tähden. Oi, että sen voima on niin hirmuinen, että se meitä pakoittaa
käytöksiin, joita omatuntomme ei aina hyväksy! Mutta ihminen on heikko,
heikko olen minä.--Tosin on teillä syy minua hylkäämään, kovin halpana
pitämään, mutta jos tuntisitte toki sydämmeni polttavan hohteen, niin
tuomionne ehkä lieviäisi.--Kuinka hyväns', mutta asiaa arvelkaat.
Vilauksessa on velkanne suoritettu, te vallitsette maallanne ja
huoneessanne aina kuolinpäivään, ja tämä kaikki maksoi ainoastaan pari
sanaa teiltä, pantuna tyttärenne sydämmelle.

MAUNO. Pari voiman sanaa, niin on tarkoitukses. Lastaniko siihen
vaatisin, johon ehkei taivu sydämmensä? Häntä lähene itse ja onneasi
koeta, ja tempaa poveltani pois tuo verta janoova vamppyyri, joka
vähitellen kaiken nesteen olennostani imee.

NIILO (erikseen). En ymmärrä miksi kamoon lähestyä tätä neitoa, ja jos
sen tehdä voisin, niin pelkäänpä, että kiellon saan. Ei! ensin
valmistelkoon häntä isä.

MAUNO. Sä olet vaiti.

NIILO. Tyttärenne on melkoinen haaveksija, pitää itsensä jonkun
lapsekkaan lupauksen kautta sidottuna entiseen lemmittyynsä. Ei siis
sovellu minulle koettaa häntä järkäyttää siitä, mutta teille hyvin,
koska olette isänsä ja yhdessä riippuvat teidän molempain kohtalot.

MAUNO. Mitä voin, jos sydämmensä on vastoin?

NIILO. Hänen kanssansa jutelkaat toki. Kenties on sielunsa mua kohtaan
vieras nyt, mutta muutos, äkkinenki, ei ole mahdoton. Hän kuvailkoon
itselleen että ehkä juuri minä hänelle Luojalta olen määrätty;
senlaisilla aatoksilla on joku salainen, ihastuttava vaikutus neidon
taipuvalle sydämmelle, ja se, joka äsken hänen silmissään oli mitätön,
on kaunis nyt.--Oi, tehkäät parastanne, häntä kohtaan isän oikeutta
kohtuudella käyttäin. Koettakaat mitä sana voi, kuvatkaat palavasti
hänen eteensä se onneton tila, johon Viitala teidät taitaa syöstä, jos
ei hän, tyttärenne, teitä tahdo pelastaa, joka kuitenkin on hänen
voimassansa. Ehkä ei myös vahingoita saattaa ymmärtämään, että miekatkin
siinä leikissä vielä taitaa välkkyä ja sydänverta vuotaa.

MAUNO. Se ehkä tapahtuukin. Jos muuten hänestä en suoriu, niin nähdä
tahdon sen sonnikoiran verta kerran vielä.--Mutta huomaa, poika, kenen
kanssa olet tekemisissä, niin, huomaa. Mitä sanois hän, saatuansa tiedon
ottopoikansa naimahankkeista? Kuinka luulet?

NIILO. Minä Viitalasta kiireen passin saisin; siitä ei epäilystä.--Mutta
salattuna kaikki olkoon joku aika eteenpäin; koetanpa miten taidan häntä
saattaa toiseen mieleen. Mutta jos en siinä onnistu, niin menköön
Viitala ja rikkauteni kaikki; niin voimallinen, korkea on lempeni
kaunista Elmaa kohtaan. Kaikki hylkään hänen tähtensä, ja vaimoni ei
toki puutetta kärsimän pidä; sen tulevaisuus on osoittava.

MAUNO. Mutta malta, mon cher. Eipä ole vielä käsissäs Viitalan
huoneenhallitus; mistä siis tämä rahasumma?

NIILO. Minä komean Viitalan perillinen olen. Rahat ovat kädessänne, niin
pian kuin löytyy tyttärenne nimi naimasuostumuksessa, joka on tehtävä
salaisuudessa.--Aatelkaa, herra, jo huomenna taidatte otsanne jalosti
nostaa vasten Viitalaa, seistyänne ainiaksi omalle kentällenne, ja
viimein, ja sinne olkoon pitkä aika, kallistuu päänne makeaan lepoon
tässä kauniissa Kuuselassa.

MAUNO. Tule huomenna, Niilo, huomenna! Mitä voin nyt tytärtäni kohtaan,
koetan, mutta itse pitää sun hänen kanssansa haasteleman päätössanat,
sen tahdon.--Huomenna; aikamme on tärkeä.--Nyt jätä minut. (Niilo
menee.--Mauno yksin.) Tyttäreni, sulta pelastusta nyt toivon.--Hän käy
laatuun sun mieheksesi; niin, miksi ei? Viisas on hän, reipas myös ja
sydämmensä hellempi kuin luullaan. Sen huomasin nyt. Hän käy
laatuun.--Tyttäreni, tyttäreni, nyt täytyy sielus taipua hädän
vaatimuksen mukaan. (Martti tulee.) Mitä tahdot?

MARTTI. Hm, herra parooni.

MAUNO. Onko tämä vastaus?

MARTTI. Saanko luvan?

MAUNO. Sano!

MARTTI. Peijakas! kohta luulen tässä vasaran paukkuvan.

MAUNO. Kohta, Martti!

MARTTI. Mutta kuulkaat pieni neuvo.

MAUNO. Kuulenpa.

MARTTI. Te lahjoitatte minulle kulta- ja hopeakalunne ja muut kalliimmat
koristukset, joita löytyy pesässä; minulla on taasen valta teille kaikki
lahjoittaa takaisin, koska hirmumyrsky Viitalasta on puhtaaksi lakaisnut
Kuuselan.

MAUNO. Haa! se lakaisee meidät kaikki tielle tietämättömälle.

MARTTI. Hyvä siis jos on jotain muassamme sillä tiellä.

MAUNO. Martti, nyt närkästyn sinuun, ja jos et olis vanha, uskollinen
palvelijani, niin ulos huoneestani sun heittäisin.

MARTTI. Ja hyvin ansaitusti, hyvin.--Niin, niin, kaikki käy niinkuin
käy, ja vakaasti katselisin päältä, jos en muistelis tytärtänne, joka on
enkeli. Niin, hän on enkeli, mutta herra Niilo on perkele.

MAUNO. Mitä koskee minuun tämä mies?

MARTTI. Hän tyttäreenne koskea tahtoo.

MAUNO (erikseen). Hän on jäljillä, hänen kirottu katsantonsa tunkee läpi
vuorten. (Ääneensä.) Mitä tarkoitat? Sano suoraan, ja tämä selkkaus
pois.

MARTTI. Siis käskette mun haastelemaan näin: Päästimeksenne tuon
Viitalan lohikärmeen kidasta mielitte tyttärenne uhrata, pakoittaen
häntä vaimoksi herra Niilolle.--Luvallanne kysyn, eikö pyri tämä herra
korean Elman sydäntä kohden?

MAUNO. Kuule sitten totuus: niin on asia, mutta tästä ole ääneti kuin
hauta; ja muista sanoneeni.

MARTTI. Se on velvollisuuteni.--Kuinka hyvänsä. Ihmisten olennon ja'an
minä kolmeen luokkaan, jotka ovat maa, helvetti ja taivas.

MAUNO. Ja tämän jakauksen kanta?

MARTTI. On naiminen.--Naimaton on maan päällä, onnettomasti nainut
helvetissä, mutta taivaan ilossa tanssii onnellinen pariskunta. Mihin
luokkaan joutuisi nyt tyttärenne herra Niilon kanssa? Pelkäänpä, siihen
toiseen. Tämä mies on tuhlaaja verraton, ja anna tuhlaajalle vaikka
miljonia ja pian haihtuu kaikki pois kuin akanat tuuleen. Voi
tytärtänne, jos kohtalonsa tämän miehen kanssa yhteen liitetään! Hän on
tavoiltansa saastainen. Peeveli! hän mua inhoittaa kuin kärme.

MAUNO. Kaiketi nyt erehdyt. Luulenpa katsahtaneeni syvältä hänen
sydämmeensä ja löytäneeni sieltä enemmän hyvää kuin luulin.

MARTTI. Tarkemmin katsokaat!

MAUNO. Sano minulle, Martti, miksi ei löydy yhtään vanhaa palvelijaa,
joka ei ole nenäkäs ja kopea? Niin on ollut mailman alusta.

MARTTI. Siis elämän järjestys, jota meidän täytyy kärsiä.

MAUNO. Mieltäni sä ärsytät, käy toimees, ukko, ja ole koskematta
asioihin, joita et käsitä.

MARTTI. Oikein, herra parooni. Suutari pysyköön lestissänsä.--Minkä
hinnan määräätte sianporsaistanne?

MAUNO. Mene hiiteen, porsaines ja tallukkoines! Huolisinko niistä nyt?
Ne hautaa suohon, tahi käske joukko perkeleitä ne syöksemään järveen
korkeimmalta vuorenjyrkältä.

MARTTI. Siihen ensimmäiseen toimeen on minulla huono selkä, toiseen
taasen huono usko. Yhteen perkeleesen uskon vaan ja hän on Viitalassa,
se vanha lohikärme. Hänpä meiltä riistää niin hevon ja härän kuin emakon
naskinensa, jos ei kitaansa viskata viatonta, lempeäsilmäistä karitsaa.

MAUNO. Martti, nyt tahdon jäädä rauhaan.

MARTTI. Jumalan rauhaan! herra parooni.

MAUNO. Tätä tietä, ja käske tänne tyttäreni.

MARTTI. Karitsan saatan uhriksi valmistettavaksi. (Menee vasemmalle.)

MAUNO (yksin). Sä sitkeä ja uppiniskainen kami! Kuitenkin pelkään sun
aavistavan oikein, pelkään että murheellisen tulevaisuuden lapselleni
rakennan. Mä tiedän, ettei hän tätä miestä taida lempiä. Pitääkö siis
minun väkivoimin häntä syöksemän tahi ulos huoneestani Viitalan
verikoiralta syöstyksi tulla? Mitä teen? kahden virran-kierroksen
keskellä väikyn. (Elma tulee vasemmalta.)

ELMA. Min tahtoo isäni?

MAUNO.                  Käy likemmä
Mun tyttäreni; asian tärkeän,
Mi kaiken elämämme onneen koskee,
Nyt sulle ilmaisen, mun Elmani.

ELMA. Ja otsallanne vallitsevi yö,
Ja kauheasti vääntyy huulenne.
Mun sydämmeni katkerasti kärsii,
Kun muotonne näin synkeänä nään.
Oi taivaan armo, paista hänen päällens
Ja poista tämä mielen pimeys!

MAUNO. Niin, armo taivahan ja taivas selvä
On täällä kohta ainoo suojani;
Mut taivaan kans' on tunnoton ja kylmä
Ja kylmempi viel' armo jumalten.
Nyt tietä häviön kaikk' ryntäin käy
Ja meill' ei ole pesää eikä luolaa
Kuin metsän elävillä; eteenpäin
Vaan astelkaamme aina. Niin on laita.
Sä otat kätees mytyn, minä sauvan.

ELMA. Mut emme epäele kuitenkaan.

MAUNO. Hän ei mua siirrä huoneestani! Kuule,
Mun lapseni, mi on nyt päätöksein.
Mä riitaveljein kanssa miekastelen,
Ja jos ei kaadu hän, niin kaadun minä;
Ja kaikki hyvin sitten; väsynyt
On rauhakammioonsa ehtinyt.

ELMA. Ja tämä ompi vakaa päätöksenne?

MAUNO. Jumal' avita! Mä hänen lävistän
Tai nielee oman verein musta multa.

ELMA. Mua ennen päästä täältä, kuolema,
Kuin näitä hirmutöitä näkisin.

MAUNO. Toki löytyy pelastukseen yksi tie,
Mut yksi vaan, ja sinulla on voima
Se avata, jos tahdot.

ELMA.                 Sanokaat,
Mill' ihmetyöllä tämän tehdä taidan.
Mä kaikki onneksenne alttiiks annan
Ja valmis olen mihin vaaditte,
Pait käymään vastoin Luojan käskyä.

MAUNO. Siis huomaa mitä sanon. Herra Niilo
Sua ankarasti lempii, jumaloitsee;
Hän sydämmensä tunteet polttavat
Sua kohtaan isällesi ilmoitti,
Ja silmänsä kuin kaksi tulta leimus.
Suo sydämmes ja onnes hänen huomaans
Ja naimakontrahtihin nimes piirrä,
Niin pelastettu ompi isäs vanha;
Niin, kohta, paikalla,
Kun nimes liittokirjassa vaan löytyy.

ELMA. Mun isäni,
Mä häntä koskaan lempiä en taida.

MAUNO. Miks' et?

ELMA.            Mun sieluni on häntä vastaa.

MAUNO. Oi! keskustele sä vaan sielus kanssa
Ja poista tummat, mielettömät tunteet.
Mä tiedän, tämän miehen luonnossa
On paljon ylevyyttä löytyvä,
Jos luulemmekin ylenkatsetta
Tai röyhkeyttä tai senlaista muuta
Hänen uroskasvoissansa huomaavamme.

ELMA. Mun lempein ijankaiken leimuaa
Vaan häntä kohtaan, jolle kerran vannoin
Uskollisuuden valan kuolemaan;
Sen vannoin minä ja sen vannoi hän.

MAUNO. Mun saattaa närkästymään tämä puhees.
Sun valasi on tyhjä, mitätön,
Kosk' isäs tietämättä kihlauit,
Ja onnes liitit vihamiehein poikaan.
Mut jättäkäämme tämä. Kuinka hyväns,
Sun sydämmesi hirmuvaltias
En olla tahdo.--
Siis synkeet tunturit mun piirittää
Ja toivontähti ijankaikkiseksi
Nyt kovan onnen mustiin pilviin sammuu.
Mut kohta vuotaa veri koskena,
Ja tulkoon kuolema ja helvetti!

ELMA (polvillaan isänsä edessä).
Mun armas isäni, ma rukoilen,
Vieroittakaatte mielestänne pois
Tää verinen, tää julma kostotyö.

MAUNO. Mä tytärtäni rukoilen, mut turhaan.

ELMA. Te multa mahdotonta rukoilette.

MAUNO. Sä multa mahdotonta rukoilet.
En anna itseäni kaahata,
Kuin koira huoneestani ulos,
Sen miehen kautta, jota vihaan;
En myönny siihen.

ELMA. Me nöyrtykäämme sallimuksen alle,
Niin rauha jälleen sydämmiimme palaa.
Oi! jättäkäämme koto tämä
Ja itsellemme toinen etsikäämme.
Se vaikk' on pieni maja, mutta ilo
Ja rakkaus ja levollinen mieli
On majassamme uskollinen vieras.
Ja hallituksesta tän pienen huoneen,
Sen asujanten ravinnosta aina
Mä, kasvinsisareni kanssa,
Oon äitillisen huolen pitävä.
Osaamme kutoa ja neuloa
Ja kullall' ommella, ja askareihin
Jo aikaisin mä olen tottunut,
Ja siitä kasvatustanne mä kiitän.
Siis älkäät murehtiko, vapaasti
Vaan ottakaamme vastaan kohtalomme.

MAUNO (erikseen). Haa! tämä sattuu, osaa kaikkialle
Kuin säteet aurinkoisen kultaloimost'.
Vaan eipä auta, jyrkkä olla täytyy,
Takoa kiinteästi viimeiseen.

ELMA. Te ootte äänetön.

MAUNO.                  Mun tyttärein,
Nyt sanojasi menettelet hukkaan,
Mun päätöksein on järkähtämätön,
Ma lujana kuin ikivuori seison.

ELMA. Te olette mun armas isäni.

MAUNO. Nyt en ol' armas; tuho lähestyy
Mun huonettain, ja karkaista mun täytyy
Nyt sydämmeni kovaksi kuin teräs.--
En kärsi tätä. Ylös, tyttärein,
Ylös paikalla, ja heitä rukoukset. (Elma nousee ylös.)
Nyt jääköön tähän neuvonpitomme,
Mut huomenna sä lausu päätökses.
Ja tätä ellös unohda:
Jos tahdot, niin mun taidat pelastaa,
Jos et, niin kuolen tahi kuoletan.
Oi, kuolon sylihin mä halaan päästä!--
Mun poikani, mun Paulini, jos kerran
Sun vielä näkisin.--Sä kaunis olit,
Ol' katsees tyyni, vakava ja kirkas
Kuin puhtaan neitseen, mutta uskallus
Kuin jalopeuran povessasi löytyi.
Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani
Sua kerran syleillä, mun poikani! (Menee).

ELMA (yksin). Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani
Sua kerran syleillä, mun Tykoni!
Mi ihanuus, kun murhe meitä painaa
Ja muiden onnettomuus reutoilee,
On muistaa lempeet' kuvaa kultasemme,
Mi paistaa tänne mailta kaukaisilta
Kyynelten sateen läpi. Oi, mun Tykoin,
Niin kaunis kuni päivä autuuden,
Mink' hekuman sä sielulleni annat,
Kun muiston temppelissä kanssas käyn! (Hanna tulee.)

HANNA. Sisareni, minä tiedän sun sydämmes ahdingon; sillä kaikki olen
kuullut. Suo anteeksi!

ELMA. Hän on mua kohtaan ankara.

HANNA. Niin, ankara, ankara! Kuinka on mielensä näin muuttunut?

ELMA. Hän vimmoissansa etsii kuolemaa ja veriseen taisteloon kiirehtii,
jos en kättäni ja sydäntäni anna Niilolle.

HANNA. Mutta malta: et tarvitse kuin kirjoittaa nimes naimaliittoon, ja
isäs on pelastettu.

ELMA. Mutta mitä luvannut olen, täytyyhän mun viimein täyttää, jos en
häntä tahdo pettää?

HANNA. Muistelkaamme Niilon käytöstä tässä asiassa isääs kohtaan.

ELMA. Me olkaamme kuitenkin tekemättä väärin.

HANNA (erikseen). Olisko tämä vääryys ja synti?

ELMA. Huomenna hän tahtoo kuulla päätökseni.

HANNA. Ei, ei ole tämä synti eikä vääryys. Muista: Niilon hengen sun
isäs kerran lunasti melkoisen summan kautta, josta juuri alkoikin
köyhyytensä; nyt on hän, se kiittämätön heimolainen, tilaisuudessa saman
summan maksamaan takaisin ja perikadosta pelastamaan perheemme, mutta
eipä tee hän sitä, ellei hän palkinnoksensa, saaliiksensa saa sydäntäs,
se hävytön, kunniaton vintiö.--So'aistu on isäs, koska ei hän kylliksi
huomaa kaikkea ilkeyttä tämän kosijan käytöksessä.

ELMA. Nytpä näen, kuinka suuri on vihan voima.

HANNA. Niiloon enemmin kuin Viitalan herraan hänen närkästyä pitäis;
mutta molemmille tapahtukoon oikeus. Että Niilo isällesi maksaa, mitä
hänen maksaa tulee, sehän ei ole muu kuin oikeus ja kohtuus.--Tule,
sisareni, ja rohkeasti itses varusta huomiseksi.

ELMA. Miten tulee minun tehdä? En tiedä, sisareni armahin.

HANNA. Neuvoani seuraa.--Tule! (Menevät vasemmalle.)



MUUTOS.


(Parooni Markuksen huone. Markus, Tyko, Pauli ja Yrjö tulevat periltä.)

MARKUS. Sisään, iloiset herrani! (Huutaen vasemmalle.) Viiniä tänne,
poika! Paikalla!--Istukaat, vieraani, ja olkaat huoneessani kuin
kotonanne, Seinen-virran partahalla. (Istuvat ympäri pöytää. Viiniä
tuodaan.) Teidän muistoksenne, herrat!

YRJÖ. Herrat Gallian maalta!

PAULI. Teitä kiitämme.

TYKO. Kiitämme maljan edestä ja tyhjennämme sen pohjaan Suomen
kunniaksi.

MARKUS. Mille tuntuu teistä kylmä Suomenniemi?

PAULI. Meitä miellyttää tämä maa.

TYKO. Me sitä rakastamme.

MARKUS. Ihmeellistä kyllä. Mitä viehättävää ja merkillistä tarjoo teille
sen luonto?

TYKO. Paljon.

PAULI. Meitä haluttaa tutkistella kansaa, etenki sitä yhteistä.

MARKUS. Tiedänpä teidän sen uuden hengen lapsiksi, joka parhaillaan on
ympärileviämässä tässä Europassa ja joka viimein valtakunnat ja kaiken
järjestyksen kumoo ja ihmiskunnan hävitykseen saattaa, jos ei sitä
ajoissa estetä, kuristeta, että vaikenee hän ijankaikkiseksi
villivaltaansa saarnaamasta. Välttämättömät ovat täällä etevyyden
oikeudet ja säätyin pykälät. »Tee talonpojalle oikein, vaan älä hyvin»,
se on vakuutukseni alamaisiani kohdellessa. Jumal' avita! hälle oikeuden
teen, en kynnen-mustan vertaa vääryyttä, mutta jos hän pyrstöjänsä
tahtoo röyhistellä, niin...

YRJÖ (erikseen). Katsos hänen silmäripseitänsä ja kauhistu. Nyt laukee
sieltä kova ampuma.--Fyr!

MARKUS (lyöden nyrkkinsä pöytään). Keppiä selkään!

YRJÖ. Haa!

MARKUS. Haa, Yrjö! Oletpa suuri veitikkä, sen tiedän, mutta pidänpä
sinusta, vaikkei löydy sinussa pisarata aatelisverta.

YRJÖ. Ei pisarata. Se on puhdasta, herra.

MARKUS (nauraa). Mutta juo, sinä junkkari. Juokaat, herrat.--Jos,
katsellessamme mailmaa, eri lailla aattelemmekin, niin olette nyt
kuitenkin vierainani, ja onneton se, joka teitä huoneessani
loukkaa.--No, mitä aattelette herrasta Kuuselassa, jossa kävitte eilen?

TYKO. Hän tuntui kelpo mieheksi.

MARKUS. Ja hän on kuitenkin pahin vihamieheni.

TYKO. Ikävä asia. Se tietysti häiritsee elämänne rauhaa.

MARKUS. Ei hätää.

TYKO. Epäilenpä. Mutta toivokaamme tämän vihan viimein karkoittuvan
kauvas ja ystävyyden astuvan sen sijaan.

MARKUS. Ennen teidän Ardenni- ja Pyreneanvuoret toinentoistaan käyvät
suutelemaan, kuin sovintoon me; ei elossa täällä eikä tuolla, kylmän
haudan toisella puolla. Tultuamme yhteen helvetissä, säästämmepä
perkeleiltä kaikki vaivat meitä kohtaan. Kas kuin me oikein
toinentoistamme siellä kouristelemme, niin laskevatpa tulihaarunsa
pimeyden enkelit ja katselevat meitä suurilla silmillä. Jos joutuisimme
yhteen taivaassa, joka tosin olis kepponen, niin toinen meistä sieltä
Pietarin ulospotkaista täytyis.

PAULI. Ankara viha, ja läheisimpien naapurien välillä.

MARKUS. Näistä tienoista hänet kohta siirrän, se on vallassani.

TYKO. Millä keinolla, herrani?

MARKUS. Tämä on asiamme: Vuotta viisitoista sitten lainasin hänelle
summan rahaa, luvaten sitä häneltä ei ennen vaatia kuin tämän ajan
mentyä, ja nytpä on se mennyt. Tuomio on jo kädessäni, ja kahden, kolmen
auringon kiertyessä on sekä talonsa että suurin osa irtaintansa minun,
ja maantiellä seisoo mies.--Triumf!

TYKO. Eikä armoa yhtään?

MARKUS. Viivytystä ei tiimaakaan, se on päätökseni.

PAULI. Herra parooni, teidän maljanne juon, toivoen teille onnea kahden
kartanon hallitsijaksi.

MARKUS. Minä kiitän, herra Bertram. Niitä kuitenkaan en hallitse enään
kauvan, kohta heitän kaikki ottopoikani haltuun.

TYKO. Äärettömästi lienee hän teitä kohtaan tästä kiitollinen.

MARKUS. Olenpa huomannut hänen rakastavan minua hellästi kuin oma lapsi,
ja sievä on käytöksensä kaikin tavoin. Ja kuitenki, vuosia muutamia
sitten, hän riehui niellen elon hekkumaa; mutta myrsky asettui ja
myrskyn jälessä tuli kaunis ilma.--Kiltti poika aina siitä asti, koska
otin hänet huoneeseni.

TYKO. Oman poikanne teiltä tempasi onni armoton?

MARKUS. Hänet tappoi sota.

TYKO. Ja siitä olette varma?

MARKUS. Uskottava asia. Tosin haastelee maineet ristiin.

TYKO. Jos hän palaisi kotihinsa takaisin?

MARKUS. Isän kotoa ei ole hänellä enää.

TYKO. Olettepa isänsä te.

MARKUS. Häntä en tunne, hänet olen hylännyt.

TYKO. Kova oli kaiketi syy tekoon niin kovaan teiltä.

MARKUS. Hän ei käyttänyt itseänsä isäänsä kohtaan niinkuin pojan tulee.
Piina ja kuolema! hän kihlasi vihamieheni tyttären, ja tästä sain vasta
tiedon koska hän jo oli sotaretkellänsä.

TYKO. Mutta jos hän ylenantais entisen morsiamensa?

MARKUS. Niin on hän vintiö, kaksinkerroin hänet hylkään.

TYKO. Mutta jos morsian hänet pettäis?

MARKUS. Yhtäkaikki; hänet olen hylännyt, ja siihen antoi hän mulle syyn.

TYKO. Yhtä kysymystä olen mietiskellyt: Kylmeniskö koskaan lemmen linna
häntä kohtaan, jonka suonissa oma veremme virtaa? (Hetken
äänettömyyttä.)

MARKUS. Herra, hän on minun lapseni. Totta sanoen, häntä muistelen
usein. Urhea poika ja sanassansa pysyvä aina vimmaan asti; perintö
veressä.--Vaan, mitä päättänyt olen, seisoo, seisoo ijankaikkisesti.
Tieto aina päätöksessämme pysyneemme antaa ehjyyden tunteen, voiman
hirmuisen, ja katsanto säkeniä iskee.--Mitä, jos sanani söisin, jota
ennen en ole tehnyt? Mitä, jos kokoilija monivuotisesta kokouksestansa
äkisti kadottaisi puolen? Ei! Niin olkoon kuin määrätty on. Oma poikani
on perinnötön, ottopojalleni tulkoon kaikki.

TYKO. Mitä, jos nyt myöskin hän, näin sanon leikin vuoksi, rupeisi
kiehtomaan tätä kiellettyä hedelmää, siihen pakoitettuna sen sokean
jumalan nuolelta?

MARKUS. Kohta säätökseni kumoon, hän marssikoon Viitalasta, ja
kerjäläinen maantieltä saakoon kaikki.--Huomatkaa: kuoltuani on suurin
vihamieheni herrana tässä, jos ajoissa en katsoisi jonkun toisen etua;
sillä hän, jolta kerran sain hengen, ja hän, joka tätä herra Maunoa on
kantanut rintansa alla, he syntyisin olit samasta kohdusta.

TYKO. Ja sukuvihapa taitaa näyttää näin hirveän karvan.

MARKUS. Totta, mun herrani.--Mutta juokaat, te myös, herra Bertram, ja
poistakaat tämä alakuloinen muoto. (Niilo tulee.) Donnerwetter, mon Cher
Niilo! Oletko viimein kotona?

NIILO. Suokaat anteiksi, isäni, anteiksi, herrat. Viivyinpä kauvemmin
kuin tahdoin. (Istuu toisten seuraan.)

MARKUS. Mutta hikootpa, poikani.

NIILO. Sahastanne ratsastin yli kivisen mäen.

MARKUS. Nytpä jäähdytä kuumuutes; (Kaataa hänelle viiniä.) Tässä,
mies!--Ja nyt, herrat, juon minä pohjaan ja toivon teille hyvää yötä.

PAULI. Hyvää yötä, herra parooni!

TYKO. Maatkaat makeasti! (Markus menee vasemmalle.)

NIILO. Makeasti, mun isäni! (Erikseen.) Hyvä että menit. Nyt aika
huimaus; sillä tämän kohtuullisen elämän kautta, jota mun näyn vuoksi
tässä täytyy elää, itselleni liikamäärän kokoon voimia, ja mieli
temmeltää.--Mutta hyvällä tiellä ovat asiat; toivo paistaa kirkkaammin
kuin koskaan ennen. (Ääneensä.) Ystävät, tyhjentäkäät klasinne ja
täyttäkäät ne uudestaan jälleen. Minä paikalla kumoon kaksi. (Juo
pohjaan kaksi klasillista.)

TYKO. Olettepa vauhdissa.

NIILO. Vihoissani juon.

TYKO. Miksi vihoissa?

NIILO. Kirous! Tulenpa Kuuselasta, ja parastani olen koettanut
saattaakseni näitä naapureita sovintoon, mutta mahdotonta. (Juo.)

TYKO. Sammumattomaksi tuntuu heidän vihansa.

NIILO. Ijankaikkisesti.

TYKO (erikseen). Katsokaamme kuinka, hän itsensä tässä asiassa kuvaa.
(Ääneensä.) Ankara oli kaiketi tämän vihan alkusyy?

NIILO. Valtiolliset eriseurat sen synnyttivät. Jos teitä miellyttää,
niin tahdonpa teille kertoa tämän näytelmän, jossa minulla myös oli osa
toimintoon; sillä missä jotain uskallettavaa tarjotaan, siinä kernaasti
olen minä.--Mutta olenhan lapsikas haastellessani niskani poikki. Oh!
hyvät herrat, siitä, jota nyt käyn kertoilemaan, mun taidatte saattaa
hirteen; majesteetin rikoksesta, näettekö, niinkuin se kuuluis, ja
syystä kyllä, ystävät.

TYKO. Olkoon teiltä kertomatta se, jota katuisitte.

NIILO. Olettepa ystäviäni, ja menestykäät huoneessamme kauvan.

TYKO. Teissä olemme aina kohdanneet hyväntahtoisuutta.

NIILO. Iloinen maljanne, toverit! (Juovat.) Juo urheasti, mun Yrjöni.
Sinä tiedät kaikki.

YRJÖ. Yhtä ja toista, mutta siitä ei mitään.

TYKO. Hänen poskillansa jo viini hohtaa.

NIILO. Näin oli tapaus, kumppanit: Jommoinenkin aika sitten, koska olin
vielä nuorukainen, mutta sydämmellä liekehtivällä ja kunniata himoova,
viskasi kohtalo meidät, herra Markuksen, Maunon ja minut, hovi-ilmaan,
jossa silloin kiivaasti riehui eriseurain myrskyt. Samaan liittoonpa
kuuluimme silloin Markus ja minä, niinkuin nyt ja ainakin.--Olipa
tekeillä nerokas tuuma, taitava juoni, tarkoittaen kumota silloisen
hallituksen ja tuon aatelistolta oikeudella vihatun talonpoikakuninkaan
ja jälleen teloillensa saattaa asiain entisen tilan.--Päämaalia kohden
jo kaikki tarkasti kulki, mutta astuipa äkisti eteemme tuo tuntoarka
Mauno ja katkaisi juonemme. Hän vainusi aikeemme ja uhkasi ilmi-antaa
koko seikan, jos emme kohta pysäyisi kapinoitsemasta. Häntä uhkasimme
takaisin, sadattelimme asiaa pitämään salassa, mutta turhaan,
järkähtämättömästi kävi hän lupauksensa täyttämiseen. Silloin julmistui
Markus, vetosi miekkaan, ja pian kohtasivat nuoruuden-ystävät
toinentoisensa taistelotanterella, jossa kiukkuinen onni Markuksen
haavoitettuna maahan kaatoi. Niin tapahtui, ja siitäpä heidän ääretön
vihansa.

TYKO. Ja siihen myös päättyi valtiolliset tuumanne?

NIILO. Kaikki. Mutta pahoin olin sekaunut asiaan minä, jonka sija oli
etunenässä. Köysi tai pyövelin kirves ei ollut enään kaulastani kaukana.

PAULI. Te pelastuitte kuitenkin.

NIILO. Hän, joka mun vaaraan saattoi, mun pelasti taas.

TYKO. Herra Mauno? Uskonpa hänet yleväksi mieheksi.

NIILO. Sydän kultainen ja rehellinen mieli on miehellä, se
vihansuopansakin myöntää täytyy.--Häntä kaiveli, että hän tiesi
saattaneensa piilun heimolaisensa niskalle, ja huomasi, että rahalla,
joka paljon voi, henkeni vielä taitais lunastua. Siihen tarvittava
summa, jolla juuri hän aikoi maksaa velkansa Markukselle, oli hänellä
kädessä ja sillä hän mun päästi kuolemasta, hän mun sitoi ja
päästi.--Tässä istun nyt, kohta haltiana Viitalan ja Kuuselan. Mutta
peijakas! viskaisenpa pian kaikki kädestäni taas. Minä Onnetarta
kiusaan.

TYKO. Mitä sanotte?

NIILO. Sydämmeni mun kenties pakoittaa tekoon, joka multa siirtää kaiken
maallisen hyvän. (Erittäin Yrjölle.) Neito on huomenna minun. Uskotko?

YRJÖ. Häntä terveydellä kuluta.

TYKO. Miksi kadottaisitte kaiken tämän rikkauden, jonka omistajaksi jo
olette määrätty?

NIILO. Miksi hylkäsi herra Markus oman poikansa, teki hänet
perinnöttömäksi? Siitä syystä, että poika kihlasi Kuuselan tyttären.
Minä samoin teen ja kadotan kaikki paitsi häntä.--Mutta nytpä ilmaisin
tärkeimmän salaisuuteni. (Erikseen ja noustuaan istumasta ja viskattuaan
tuolinsa vihaisesti nurin.) Hävitys ja kuolema! Että olen näin
karttamaton. Se kirottu viini!

TYKO. Mikä vaivaa?

NIILO. Eipä mikään. Mutta jos kaiken tämän nyt olisin ilmoittanut
vintiöille... Mutta teiltä en tarvitse vaatia salaisuuden lupausta.--Ei!
täytyypä teidän mulle luvata kaikki pitää kätkössä.

PAULI. Olkaat rauhassa; sen lupaamme.

TYKO. Kunniamme nimessä.--Mutta tämä epäilyksenne ehkä loukkaisi meitä.

NIILO. Olenpa kokenut mies.

YRJÖ (asettaen Niilon tuolin sijoillensa.) Mutta istu ja ole iloinen
taas.

NIILO (istuu). Iloinen, iloinen! Juokaamme!

TYKO. Teidän muistoksenne!

PAULI. Ja kaikki levottomuus pois, herra Niilo.

TYKO. Mitä ilmoititte, on luonnollinen asia, luvallinen ja ihana.--Te
lemmitte tätä neitoa?

NIILO. Jumal' avita! sen teen.

TYKO. Kaunis tyttö, ja sieväluontoiseksi hän tuntui myös.

NIILO. Niin, eikö ole hän kaunis? Ihanat silmät!

TYKO. Kuin tähteä kaksi.

NIILO. Kirkkaana otsa kaarteleikse.

TYKO. Kuin kesäpäivän taivas.

NIILO. Ne kiharat sitten!

TYKO. Hämäräiset pilvet taivaan korkeudessa. Eksyä jos sais niiden
yöhön!

NIILO. Mikä syvä, hellä ja lempeä ääni!

TYKO. Kuin läntisen hyminä lehtilaaksossa.

NIILO. Ja hänen suunsa! Herttainen! Niinkuin naisen suu, niin on myös...
Mutta tähtäileepä minua silmänne kuin (nauraa) mustasukkaisen.

TYKO. Ja olisko ihme?

YRJÖ. Erehdytpä, Niilo. Herra Charlemagne on samassa asemassa kuin
Lohjan susi.

NIILO. Hänellä on itsellään. Kaunisko tyttö? Juokaamme hänen maljansa,
ja toinen minun kultaseni muistoksi.

TYKO. Hänen lempensä lienee totinen ja luja, ei huoli hän vaikka menis
teiltä rikkaus kaikki?

NIILO. Niin kelpaan toki. Mutta toivo, pysyäkseni kuitenkin
perintö-oikeudessani Viitalaan, ei ole vielä haihtunut.--Markus ja minä
olemme aina valtiolliset liittolaiset, mutta katselipa oma poikansa
alati elämätä toiselta kannalta, ja eroitus tainkaltaisissa vehkeissä on
voimallinen katkaisemaan likeisimmätkin heimouden siteet ja
villivieraista tekemään lujat ystävät, liioinkin koska seistään vielä
haarniskoittuna tanterella. Siis ehkä katsahtaa herra Markus tähän
hankkeeseni vähän leppeämmällä silmällä kuin silloin, koska kysymys oli
omasta pojastansa.--Kaikki toivon käyvän hyvin.

TYKO (erikseen). Eikä ole toiveesi ilman perustaa.

NIILO (erikseen). Etpä myönny siihen, elatusisäni ankara, sen tiedän,
mutta tiedänpä myös mihin sulle annan matkakirjeen. (Ääneensä.) Ihana
tyttö! (Juo.) Sulava suu! Niin, lemmekäs impi!--Mutta kuitenkin minä,
mies hurja, vallaton, näitä Melpomene-kasvoja kavahdan, häntä kainoon ja
lemmin kuitenkin; sillä yhteys tämänkaltaisen naisen kanssa, yhteys niin
likeinen kuin luonnon suloinen ja salainen asetus vaatii, siinä on
ihastus ihmeellinen.

TYKO (erikseen). Sinä saatana!

NIILO. Yksi seikka kuitenkin, yksi lapsellinen asia tässä tahtoo
juonitella. Asuupa niinkuin joku tumma pelko neidon povessa, että
palaisi vielä sotaretkeltänsä entinen sulhaisensa, petoksesta soimaten
entistä morsiantansa. Muutoin on tämä ensimmäinen lemmittynsä jäänyt
hänestä jo kauvas unohduksen sumuun.

TYKO (erikseen). Tästä tahdon varmuuden.

NIILO. Mutta huomenna on kaikki päätettävä. Tuli ja väläys! Huomenna!
Yrjö, käy puhemiehekseni koreasti sinä.

YRJÖ. En, ystäväni armahin.

TYKO. Tässä, herra Niilo, teille sydämmenne ambassadeur. Suokaat mulle
käytettäväksi tämä toimi.

PAULI (erikseen). Mitä!

YRJÖ (erikseen). Mies hulluttelee.

NIILO. Te, herra, te mielisitte tulla puhemiehekseni! Olettepa liian
hyvä.--Mutta sopisko tämä muukalaisen?

TYKO. Hyvin, miehen, joka on syntynyt Champagnen kultaisilla rinteillä.
Ja enkö ole teidän sydämmellinen ystävänne? Neidon tunnen myös. Kaikki
sopii hyvin.

NIILO. Hyvä, mun herrani! Ja nytpä keksin sukkelan keinon, joka kaikki
esteet lempeni tieltä lakaisee pois, nimittäin jos siihen suostutte.

TYKO. Mikä on tämä?

NIILO. Ui! ilkeä nimipä sillä on, valheeksi sitä kutsutaan; mutta
ainoastaan tyhmät tukkipäiset, ahdasrintaiset eivät näe, että löytyy
tätä olentoa kaksi lajia: yksi heistä on alhainen, petollinen, maassa
mateleva kärme myrkyllisellä hampaalla, mutta toinen poutapääskysenä
livertelee, rakennellen rauhaa ja sovintoa. Ja tämänpä tahtoisin pistää
poveenne nyt.--Uljaat nappaukset, herra franskalainen. Olittepa miehen,
herra Markuksen pojan kumppani, joka sotakentälle kaatui, hänen
viimeisen rukouksensa kuulitte, sen lupasitte täyttää, jos sota teidät
kuolosta säästäis. Ja pyysipä hän teitä terveisensä saattamaan isällensä
ja morsiamelleen täällä, ja sitten hän silmänsä ummisti ijankaikkiseksi.
Nyt, sodan melskeistä elossa, olette lähtenyt reisuihin ympäri mailmaa,
ohjaten myös suuntanne tänne synkeään Pohjoiseen, jossa löytyy kuolleen
sankarin morsian.

YRJÖ. Mutta käykö asia päisin enään? Miksi vasta monen päivän päästä hän
ilmoittaisi sanomansa?

NIILO. Ainoastaan ämmät ja liprat miehet ovat mieluisan kerkeät
sanomallaan, huolimatta onko se ilon vai murheen sanoma.--Asia käy
laatuun, ja turhasta levottomuudesta se pelastaa tytön. Kuolleeksi
tiedämme miehen varmaan, mutta neito luottaa uniin ja akkain
ennustuksiin ja pelkää hänen takaisin tuloansa. Mutta tämä juoni, tämä
viaton kavaluus kurjan pelkonsa katkaisee ja saattaa onnen Kuuselan
kauniille tyttärelle.--Mitä sanotte, herrani?

TYKO. Mitä lupasin, sen täytän, enkä unohda esitystänne, josta kenties
on hyöty teille molemmille.

NIILO. Kätenne!

TYKO. Tässä.

NIILO. Oivallista!--Enemmin viiniä! Ihanassa hourauksessa meiltä menköön
kaunis kesä-yö. Enemmin viiniä! (Menee oikealle.)

PAULI. Mitä, ystäväni! Kävisitkö narritukseen?

TYKO. Puhemieheksensä rupeen. Paras keino neitoa koetella.

YRJÖ. Katso mitä teet.

TYKO. Mitä olen luvannut.

PAULI. Se ei tapahdu.

TYKO. Ken taitaa mua estää?

PAULI. Tyko, sua rukoilen: ole järkevä.

TYKO. Tehtäväni teen.--Oi kuolema! Minä kohta, kohta joko itseni
ilmoitan tai siirryn pyrstötähden kaukamatkoihin tästä ihanasta helvetin
auringosta, joka mua puoleensa vetää ja taasen puolestansa viskaisee
hävityksen kylmyyteen.--Mikä tuska tämä teeskellys isäimme huoneissa!
Tätä leikkiä en kestä, henkeni tukehtuu! (Menee kiivaasti ulos.)

YRJÖ. Häntä turhaan varoitamme.

PAULI. Isänsä pää, itsepintainen ja väkivaltainen, mutta sydämmensä,
lahja oivalta äitiltänsä, kaiken hyvyyden ja lemmen tuli-aarre on.--Nyt
hän riehuu. Oi, Tyko! pelkäänpä, että päälles vedät kovan kohtalon.

YRJÖ. Kuinka suortuu tämä vyhti, kuinka loppuu leikki viimein?

PAULI. Pahinta pelkään.--Mutta tästä lähti hän vimmoissansa. Minä
seuraan häntä. (Menee. Niilo tulee viinipullo kädessä.)

NIILO. Ystävämme ovat menneet?

YRJÖ. Suokaamme heidän nauttia hetki raikasta ilmaa.

NIILO. Meidän nauttiessamme viinimarjan nestettä.--Juo, Yrjö! Kohta,
toivon minä, häissäni klaseja kilistelemme.--Vielä olen vapaa, mutta
pian se enkeli mun lujasti kahleisinsa sitoo.

YRJÖ. Lujasti kuin enkeli Mikhael sitoi Lusiferuksen helvettiin. (Juo.
Niilo katselee häntä tarkasti.)



KOLMAS NÄYTÖS.


(Sali Kuuselassa. Elma ja Hanna tulevat vasemmalta.)

HANNA. Nyt uljautta vaan ja viimein kaikki
On purjehtiva toivon satamaan.
Käy miettimättä esiin; oikein teet
Ja järjellisesti, sen tietää mahdat.
Niin tahtovatpa itse taivaan voimat,
Ett' ansaitun saa vääryys rangaistuksen
Ja palkkans' hyvyys.--Ole huoleti,
Mun sisarein, käy toimeen vakavasti.

ELMA. Mä ankarasti panssaroittuna
Nyt seison tässä; peli alkakoon.
Ja jospa oiskin mieli synkeä
Kuin syksyn yö, niin ilon naamarin
Nyt murhekasvoilleni panna tahdon,
Ja mitä katkeraksi sydän kuiskaa,
Sen ilmoittakoon ihanaksi kieli.

HANNA. Kaikk' onnistukoon!--
Mut isäs, luulenpa, jo lähestyy.
Mä riennän pois ja tämä päätökses
Se näkyköön kuin muutos, syntynyt
Sun omasta, vapaasta mietteestäs,
Vaan ei mun kehoituksieni kautta. (Menee.)

ELMA. (Yksin.) Niin; käyköön näin, ja koska on se tehty,
Niin ovi Tuonen mulle auetkoon.
En pettää taida Tykoa, mut isäin
Mun täytyy pelastaa; se pelastus
On kuolemani, koska Niiloakaan
En pettää taida.
Oi tuskan päivä!--Mutta Kalman herra,
Niin toivon, minut päästää. Riennä, riennä
Mua syleilemään, kylmä sulhainen!
Tul', painu vasten sydäntäni kuumaa;
Sun muutoin väkivallalla mä tempaan
Pois hautaan morsius-unta kanssain maata.
No, ellös vihastuko minuun, taivas,
Kun muuta tietä syömmein tuskassa
Ei silmäin näe, ellet itse sä
Pian päätä elämäni kuumetta
Ja valmista mua matoin morsiameksi.
Mä toivon toki, että tämä liekki,
Mi tummasti jo liehkuu lampussansa,
Pian näissä myrskyissä on sammuva.
Nyt hetki vielä voimaa, vireyttä,
Ja sitten pääni alas kallistan
Kuin lakastuva kukkanen. (Mauno tulee oikealta.)
Tuoss' isäin. Tule, teeskelyksen henki!
Nyt, murhe, ilon aurinkona loista. (Ääneensä ja lähestyen isäänsä.)
Mun isäin, toivon hyvää huomenta!

MAUNO. Mun tyttäreni, minä kummastun.
Kuin päivä katsantosi säteilee,
Kun murheen muotoa mä varroin sulta.
Sä olet iloinen?

ELMA.            Näin koska murhe
Tääll' ilon vaatteukseen pukeuu?

MAUNO. Ei koskaan tätä tulen välkkynää
Voi näyttää kasvot synkkämielisen.
Mut mistä ilos! Mihin päätökseen
Nyt olet tullut asiassamme?

ELMA. Mun lempein voimall' uudella nyt hohtaa.
Tän' yönä paljon häntä muistelin.

MAUNO. No ketä muistit, lapsein?

ELMA.                            Niiloa.

MAUNO. Sä lempisitko häntä?

ELMA. Ei ruma ole hän; ja ihailenpa
Mä käytöstänsä rohkeet', uljasta
Ja aina miehukasta olentoa.
Hoo, piikkipartansa ja kiharansa
Ne häntä soristavat oivasti,
Ja äänensä on niinkuin raudan kalke.--
Mut mikä käännös! Tätä kaikkea
En ymmärrä. Mä rakastanko häntä?--
Sen tiedän, että tämä lempeni
Ei armahinta, korkeimpata ole,
Ei sitä pyörryttävää hourausta,
Mi taivaan tienoon meidät nostaa
Ja saattaa vertaisiksi jumalain,
Ei ole tämä sitä.

MAUNO. (Erikseen.) Syvästi
Sä lemmeit Tykoasi, sen nyt näen.

ELMA. Mut sanotaanpa: tämä rakkaus
Tuo harvoin meille onnen maallisen.
Miksei, miksei? Se onko ylellisyys?
En usko sitä, koska äänettömyys
Ja pohjattomuus lemmen mitta on.
No, miten ollee. Näitä kaikkia
Mä mietiskelin yönä menneenä
Ja kauppakirjaan nimein piirtää päätin.

MAUNO. Miks' otsallas on tämä helmikaste?

ELMA. Sen helle sielussani esiin tuo,
Kun sinne tänne sydämmeni vetää.
Te ootte tyytyväinen, isäni?

MAUNO. Tää on siis mieles vapaa taipumus?

ELMA. Työn järjellisen tekeväni luulen.
Mä sanoin: nimeni mä kirjoitan;
Ja enemmänhän ette multa vaadi?

MAUNO. Mun armas tyttäreni, vanhan isäs
Sä pelastat.

ELMA. Ja siitä iloitsen.

MAUNO. Mut voi, jos minun tähteni
Sä oman onnes ijankaikkiseksi uhraat!

ELMA. Mua, Jumal', auta.

MAUNO.                   Tuskass' olet, haa!

ELMA. Mun isäin, miksi tämä epäilys?
Mi teille onneks on, se mulle myös.
Mi uhraus on meiltä suuri hälle,
Ken antoi meille elon kipenän?

MAUNO. Sua Herra suojelkoon, mun hyvä lapsein!

ELMA. Ken tulee? (Tyko tulee periltä.)

MAUNO. Herra Charlemagne! Terve tuloa! Missä toverinne?

TYKO. Yksin tulen ja ajan toisen asiaa, ja olenpa kenties liian rohkea.
Niin, pyydänpä puhutella tytärtänne ja kahdenkesken.

MAUNO. Miksi juuri kahdenkesken?

TYKO. Teidän luvallanne, minä olen herra Niilon lähetysmies.

MAUNO. Siis on hän jotain teille ilmoittanut?

TYKO. Asiasta, joka koskee kahta sydäntä.

MAUNO. Mitä! Eikö katso hän sen vaativan suurempaa karttavaisuutta,
koska kaikki vielä joku aika tuonnemmas pitää oleman syvänä
salaisuutena?

TYKO. Teitä kummastuttaa, että hän näin tärkeästä asiasta on antanut
tiedon vieraalle, mutta vieraus käy tuttavuudeksi, ystävyydeksi.
Luulenpa näiden muutamien päivien opettaneen meidän joteskin tuntemaan
toinentoisemme; ja taidanpa sanoa herra Niilon luottavan minuun lujasti,
eikä pety hän siinä. Minä olen kunnian mies. Asian salaamisesta olkaat
suruton, herrani.

MAUNO. Minä jätän teidät. (Menee.)

TYKO. (Erikseen.) Ajattelemattomastipa tekisin, jos kävisin kertoilemaan
jutun, jonka hän mulle saneli. Ja luulenpa niin ankaraa nostokankea
tässä ei tarvittavan; hän vähemmällä myöntyy, sen katseensa loimosta jo
näen. (Ääneensä.) Anteeksi, fröökinä; sillä kaiketi kovin julkea ja
sopimaton on teidän silmissänne tämä toimeni. Mutta huomatkaat: minä
olen maasta, jossa aatos lentää tekoon leimauksen vauhdilla, ja silloin
väikkyvät kaikki arvelukset jalkaimme alla. Ja syy siihen, että herra
Niilo näin hellässä, arassa asiassa heittää toimituksen toisen huomaan,
on ihmeellinen kainous luonnossansa, niin hän itse on vakuuttanut. Ja
sentähden, fröökinäni, rohkenen minä nyt käydä hänen puhemieheksensä.

ELMA. Teitä pyydän istumaan, mun herrani. (He istuvat.)

TYKO (erikseen). Tämä katsanto, taitaahan se enkelit lankeemukseen
vietellä. Mutta nielköön mun pimeyden kurimus, jos horjahdan.
(Ääneensä.) Niin, tämä herra Niilo on minulle ilmaisnut, että lempii hän
teitä.

ELMA. Sen on hän ilmoittanut isälleni.

TYKO. Mutta ei teille?

ELMA. Ei. Mutta isäni ja minä asiasta joteskin olemme keskustelleet.

TYKO. Ja mitkä ovat näiden keskustelemisenne seuraukset?

ELMA. Ovat hyvin suosiolliset Niiloa kohtaan, nimittäin jos hankkeensa
on vakaa.

TYKO. Hänen himonsa teitä kohden pyrkii voimallisesti.--Hän on siis
teidän mielikuvailuksienne esineenä?

ELMA. Enpä kiellä, että on aatokseni paljon häneen ollut kiinnitettynä
näinä viimeisinä aikoina.

TYKO. Te myönnytte häntä seuraamaan halki elämän saaren?

ELMA. Ajan pituudessa taitaisinko hänelle täysiksi olla?

TYKO. En käy sitä vannomaan. Mutta nyt hän teidän tähtenne ei öitten
lepoa nauti; verensä kuohuu kuin syksykesällä sen ylevän kuninkaallisen
härkähirven veri. Mutta eihän ole tämä halajamisensa toivoton? Te häntä
sydämmestänne lemmitte?

ELMA. Tämä kysymys mun saattaa punehtumaan, herrani. Ihanata
lemmityllemme se ompi tunnustaa, mutta kainostelemmepa siihen muille
antaa vastausta.--Olenhan vielä aivan vähän tuttava kanssanne.

TYKO. Kuitenkin ymmärtäväni luulen tämän punehtumisenne syyn.

ELMA. Teidän oikein siinä toivon tuomitsevan.

TYKO (erikseen). Sä lemmit häntä. (Ääneensä.) Tässä asiassa on teillä
ehkä joitakin epäilemisiä, jotka ovat perustetut jo varhaisempiin
kohtauksiin sydämmenne tarinassa.--No, älkäät katsoko minuun noin
ihmetellen ja älkäät pahaksi panko, jos lemmittynne, Niilo, olis myöskin
tästä virkannut jotain ystävällensä.

ELMA. Siis tiedätte?

TYKO. Että Viitalan pojan kanssa te olitte kihloissa, hänen kanssaan,
joka vuosia muutamia sitten läksi sotaretkelle ja jonka kohtalo nyt on
kätketty teiltä pimeyteen. Tiedän myös eronhetkellänne tehneenne vakaan
valan, ja juuri tätä valaa luulee herra Niilo teidän muistelevan
lapsikkaassa omantunnon sairaudessa. Niin, nyt kysyn teiltä, arvokas
fröökinä, katsotteko tätä uskollisuuden valaa, jonka vannoitte entiselle
sulhasellenne, tärkeäksi, ijankaikkisesti sitovaksi, vaikka se
vannoessanne kuuluikin niin?

ELMA. Te käytte pitkälle.

TYKO. Tätä rohkenin kysyä.

ELMA. ja teille mun taasen punehtuen vastata täytyy: huikentelo on
naissuvun perisynti.

TYKO. Unohtanut olette siis ensimmäisen ystävänne?

ELMA. Minua vaivaatte, herra.

TYKO. Minä anteiksi pyydän.

ELMA. Mutta kysymyksellenne vastaan taasen: heikko, huikenteleva on
kurja nainen.

TYKO. Sepä hänet helläksi tekee.

ELMA. Ja se hänet langettaa, hylätyksi tekee. Löytyypä kuitenkin naisia,
sen tiedän, joita ei Tartaruksen pimeys eikä herraus taivaan horjumaan
saattaa vois. Mutta miksi haastelen vakuudesta enään minä?--Nyt kaiketi
ylenkatseen silmällä minua katselette; siihen on teillä syy. Ja eikö
samoin hänellä, joka tahtoo minua vaimoksensa? Että huolii hän
pettäjästä!

TYKO. Näin toivoo hän käyvän.

ELMA. Siis etsii tässä vertainen vertaistansa.

TYKO. Onni, onnihan on elon tarkoitus!--Ja pyrkiessämme sinnepäin, miksi
emme, jos niin tarvittais, miksi emme vetäis pientä viivaa yli jonkun
pykälän omantunnon välikirjassa? Oi, miksi ei! (Erikseen.) Nyt kaikki
yöhön peittyköön!

ELMA (nousten istumasta). Suokaat anteiksi, että pyydän olla
soimauksistanne vapaa.

TYKO (myös nousten ylös). Fröökinäni, älkäät erehtykö.--Mitä! Repisinkö
alas mitä olen rakentanut? Ei, vaan päättää sen tahdon kunnialla.--
Sulhasenne parhaillaan puutarhassa tuolla teiltä vartoo sanomata ja jos
se onnelliselta kuuluu, niin mielii hän kohta käydä asian kirjalliseen
vahvistukseen.

ELMA. Naimasovintoon nimeni kirjoitan; se sana hänelle saattakaat.

TYKO. Sen onnellisen puolesta ma kiitän.
Nyt työni tehty on ja toivonpa
Tään pyhän, viattoman lempenne
Monin kerroin hedelmiä kantavan.

ELMA. Se vielä Manan kartanossa, siellä,
Miss' soivat synkeet kuuset, kukoistakoon!

TYKO. Oi impi kaunis, lempeä ja tyyni
Kuin kesä-yöllä uneksuva päivä,
Elä onnellisna, onnellisna aina!

ELMA. Mä kiitän. Mutta mikä vaivaa teitä?
Te ette jaksa hyvin?

TYKO.                Hyvin juuri!
Nyt ompi sydämmeni keveä
Kuin kuivettunut lehti,
Kun lempenne näin ihanasti loistaa
Kuin pyhä kimmellys Olympin huipun.

ELMA. Lohikärmeen luolaan vaikk' on vangittu.

TYKO. Se hymyilee kuin päivän koitto.

ELMA. Niin, hymyhuulin Hinnomin-lasten laaksoss'
Se käydä taitaa häntä muistellen,
Mi taivaansa ja autuutensa on.

TYKO. Teit' lähestyköön taivaanvaltakuntanne,
Puutarhast' autuutenne tänne käyköön;
Mä hänet teille saatan, kohta, kohta! (Menee.)

ELMA (yksin). Sä eriskummallinen mies! Oletpa toki lapsi Etelän
lämpyisistä tienoista, ja sentähdenpä en käsitä luontoas ja
mieltäs.--Hyvä että läksit, suoden mulle hieman aikaa hengähtää. (Hanna
tulee vasemmalta.)

HANNA. No, sisareni, toivonpa, kaikki on hyvin?


ELMA. Hyvin! Minä saan miehen. Sano, etkö tunne vähän niinkuin kateuden
pistoksia povessas?

HANNA. Näyttäähän siltä; sillä samassa, kuin hyörin toimessa, käsiänne
yhdistää, toivon koko naima-asian metsään. (Nauraa.) Turhamielinen halu
käydä puhemiehenä ja toiselta puolelta kateus nyt tuimasti
toinentoistaan povessani puskeilevat.--Mutta ole iloinen; kaikki
onnistuu.

ELMA. He tulevat, ja liitto vahvistetaan. (Hellittää kaulaliinansa.)

HANNA. Miksi lasket liinas?

ELMA. Tässä on kuuma.

HANNA. Tämä ei käy laatuun. (Sovittaa liinan jälleen Elman kaulaan.)
Vilauksessa astuvat sisään.--Oletpa levoton. Mutta naimakivusta,
naimakivusta. (Nauraa.) Etkä naura sinä.

ELMA. En, Hanna. Miksi olet lapsikas?

HANNA. Lapsikaspa olen. Mutta kuinka valittavat lapset? »Jos mä nauran,
te ette naurakkaan».

Ei, näin se kuuluu: »Jos mä laulan, te ette tanssikkaan; jos mä itken,
te ette itkekkään.» (Peittää silmänsä ja itkee.)

ELMA. Miksi itket?

HANNA. Sydämmes tuskan tähden.

ELMA. Oi, nyt ole itkemättä!

HANNA. Näkeepä silmäni sun sielus vimman, vaikk huuleni leikkiä lyövät.

ELMA. He tulevat.

HANNA. Minä kiirehdin pois.

ELMA. Ole tässä.

HANNA. Se ei sovi.

ELMA. Sua rukoilen, ole kanssani tässä.

HANNA. Sinä tahdot niin. Minä jään, ja menen koska mua käsketään.
Niin siivilläpä hienoill' liehtoisin
Jumalten ilmaa taivaasta sun päälles.
Mut näytä heille ilon uljas muoto.

ELMA. Niin iloisesti katse leimutkoon
Kuin kukkasniitull' ennen patriarkan,
Hän morsiamens' koska nähdä siinä
Sai vastaans' kamelilla ratsastavan.

(Tyko, Niilo, Pauli ja Yrjö tulevat.)

TYKO. Tässä, herra Niilo, on morsiamenne. Nyt käsi käteen! (Niilo laskee
itsensä polvilleen Elman eteen, suudellen hänen kättänsä.)

YRJÖ (erikseen). Nyt saatana on irti!

PAULI (erikseen). Mitä täytyy mun nähdä! Voi Tykoa ja sinua, petollinen
sisar!

NIILO. Tällä suudelmalla, fröökinäni, vahvistan ijankaikkiseksi lempeni
teitä kohtaan.

ELMA. Mutta nouskaat ylös, herrani; isäni tulee. Minua myös kumma
kainous rasittaa. (Mauno tulee oikealta.)

NIILO. Isä, suokaat meille siunauksenne.

TYKO. Anteiksi, herra parooni, että ennätin tiellenne.

NIILO. Ja nämät herrat tässä, he tietävät asian ja tietävät sen myös
salata.

MAUNO. Hyvä!--Ottakaat toinentoisenne. Ja nyt käykäämme kirjalliseen
toimeen.

NIILO. Yrjö, mitä lupasit, käy tekemään.

YRJÖ (erikseen). Oi kirous! (Istuu pöydän ääreen kirjoittamaan.)

MAUNO. Herrat matkustavaiset, teidän tienne poistuu tästä pian ja emme
tiedä minne; siis yksi todistaja lisään; ja se olkoon Martti. Hän
salaisuuden voi kätkeä.

NIILO. Olkoon niin.

HANNA. Tahdotteko, että saatan hänet tänne?

MAUNO. Tee se, mun lapseni. (Hanna menee.)

PAULI (erikseen). Neito, sä mun kasvinsisareni, soipa äänes tässä kiusan
leikissä lempeästi kuin paimenen heleä huuhellus karjan korvissa kaikuu,
koska uhkaa sitä metsän raateleva peto.--Mitä hekumaa havaitsee
mieleni?--Isäni huoneessa vieraana seison ja maailman petollisuus
poveani haavoittaa ja--niinkuin luulen--haavoittaa sitä lemmenkin nuoli.
Oi kaaos ihmeellinen!

TYKO (erikseen). Huomaa kuinka hän hymyilee, kuinka katse liekehtii,
koska haastelee hän sulhasensa kanssa. Häntä ällös vaan pettäkö kuin
ensimmäisen ystäväs. Impi, muistele valaas, jonka niin miehukkaasti
rikoit, riistit sydämmeni mailman kuin halla-yö viljapellon, ja mihin
katson, autio on elon tanner ja pimeys vallitsee syvyydessä kylmän
meren.--Mutta ei! mua vihani kuin valtameren aalto nostakoon taivaan
korkeuteen, jossa vallitsevi leimahteleva Kronion. Oi jyrinän jumala!
joka kostat väärän valan, mä valmis olen huutamaan sun vasamaas, että
iskis se tänne ja tämän kauniin kavaltajan maahan löis. Vaan ei! Hän
seisköön rauhassa, mutta lainaa mulle jalon kotkas siivet, että
lentäisin tästä pyörryttävään kaukaisuuteen. (Hanna ja Martti tulevat.)

MARTTI. Mikä on tahtonne, herra parooni?

MAUNO. Sen kuulet kohta.

YRJÖ. Lukekaat läpi, hyvät herrat. (Mauno silmäilee välikirjaa.)

NIILO (erikseen). Sinä vanha narri, muistanpa terveises tyhmää
paimenpoikaa myöten. Tahdot ilvehtiä kanssani, mutta kadutpa sitä
ilvettä vielä. En mieli niellä pilkkaas minä.

MAUNO. Tässä lupautuvat herra Niilo ja tyttäreni Elma toinentoisensa
kanssa avioliittoon käymään, johon minä, lapseni naittaja, suostun ja
lupani nimelläni vahvistan.--Mutta, tyttäreni, onko tämä askel oma,
vapaa vaalis?

ELMA. On, isäni; ja älkäät pahaksi panko, jos ilmoitan, ettei mikään
voima, ei isän eikä äitin, voi sydäntäni pakoittaa, ei kalleudet kaiken
mailman. Vapaasti se sykkii hänen tähtensä, jonka sieluni kerran
omaksensa valitsi.

NIILO. Sä jumaloittava impi! (Suutelee häntä.)

ELMA. Kiitoksia vaan.

TYKO. Kiittää lemmen suudelman edestä! Se kuuluu hieman jokapäiväiseltä.

ELMA (erikseen). Pois huuliltani kärmeen myrkky!--Sun nielköön helvetti,
sinä mustasilmäripseinen peikko! Mieleni ei enään ujostele, vaan jalon
Orethyijan rohkeuden povessani tunnen nyt ja vakaasti kävisin vasten
keihäsmetsää.

NIILO. Me, äsken vielä niin kainot, nyt tuttavasti kuin sisar ja veli
katsahdamme toinentoisihimme. Uljas on lemmen tie.

ELMA. Se käy kuin tanssi, mun ystäväin.

MAUNO (erikseen). Nyt, lapseni, en mieltäs oikein käsitä. Poskes, jotka
harvoin punertavat, nyt tulessa loimottaa ja katsantosi ihmeellisesti
säteilee, eikä ole se ilonloiste.

NIILO. Nimet, herra parooni.

MAUNO. Nimet; aivan niin! Miksi seison kuin eksynyt? (Kirjoittaa nimensä
välikirjaan.) Niilo ja Elma, nyt rinnatusten nimenne tänne. (Niilo ja
Elma kirjoittavat nimensä.)

TYKO (erikseen). Iloisesti hän nimensä piirtää, kuin painaisi hän siihen
onni-autuutensa sineetin.

MAUNO. Herrat, tehkäät niin hyvin. (Tyko ja Pauli kirjoittavat.) Martti,
tuohon nimes. (Martti kirjoittaa.) Mene, Martti, ja ole ääneti kuin
hauta siks' kuin aika asian valmistaa vedettäväksi päivän valoon.
(Martti menee.)

NIILO. Käykäämme hetkeksi erikseen.

MAUNO. Astu tuonne. (Niilo menee oikealle.) Tunteet eriskummalliset nyt
sydäntäni reutoilee. (Menee oikealle.)

YRJÖ (Tykolle). Mikä leikki!

TYKO (Yrjölle). Jos ottaisin nyt kiinni sanastas, niin istuispa pääs
joteskin höllästi olkapäilläs.

YRJÖ. Se jalkoihini kiiriköön kuin keilipallo, koska itse totuus on
muuttunut valheeksi.

TYKO. Mutta katso kuinka ihastuneella muodolla toverimme Pauli haastelee
tytön kanssa tuolla.--(Elmalle.) No, fröökinä Elma: »kerran, koska
häitäni vietetään»...

ELMA. »Pääni silloin myrtillä seppelöitään». Te ehkä mielitte nähdä
myrtin, josta morsiusseppeleni sidotaan. Se seisoo tuolla. (Osoittaa
akkunaan.)

TYKO. Onnellinen myrtti ja onnellinen päivä, jona tämä myrtti lahjoittaa
teille pukunsa koristeeksi kiireenne ympäri!

ELMA. Toivonpa teidän täällä viipyvän siksi, kunnioittaen minua sinä
päivänä, joka pääsinpäiväni on.

TYKO. Ihanata silloin tanssissa kanssanne leiskua saada!

ELMA. Silloin kuin seraafi sinipilvissä tanssin, tanssin yöt ja päivät,
niin, yötä ei silloin oleman pidä. (Erikseen.) Tule pian, kuolon enkeli!

PAULI (erikseen). Onko hän mieletön, haastellessaan näin?

ELMA. No, mitä sanotte, herra Charlemagne?

TYKO. Kaikki on taivaallista.

ELMA. Taivaallista, taivaallista!--Harppuin, huiluin, kantelein ja
symbaleitten soitossa silloin tanssitaan.

PAULI (erikseen). Niinkö?

HANNA (erikseen). Hän perin vimmastuu. (Ääneensä.) Mutta, hyvät herrat,
miksi seisoo Yrjömme noin äänetönnä tuossa? Nyt ei ole oikein laita.
Kenties eivät ole juuri onnistuneet metsäkäyntinsä.

YRJÖ. Totta sanoen, niin muistelenpa nyt yhtä onnetonta laukausta, jonka
äsken tein.

HANNA. Se kertokaat meille.

YRJÖ. Kyhkystä, joka istui kuusen oksalla, lähestyin murha-aseellani,
kaataakseni lintua kurjaa, mutta ehdittyäni ampumamatkan päähän, lensi
sen luoksi toinenkin, ja heidän maireistansa näkyi, että oli tämä
onnellinen pari. Nyt kahtialle arvelin mitä tekisin, mutta murhahimoani
en hillitä voinut, ammuinpa, ja vaikka molempia tarkoitinki, niin
kuitenkin yhden heistä vaan luotini maahan kaasi, ja yksin ilman ystävää
se toinen lensi pois, ja kaipauksensa vaikeroitsevan äänen mä kauvan
laaksossa kuulin, ja tämä sydäntäni koski.

HANNA. Sitä kyhkystä surkuttelen.

YRJÖ. Häntäpä muistelin nyt, ja siitä tuli mieleni alakuloisuus.

TYKO. Yrjö, sinä tunnoton ampuniekka, nytpä lasken kiven kuormalles.
Ehkä oli tämä lintu, joka ystävästänsä tänne yksin jäi, ihan vasta
palannut kaukamatkoiltansa ja tuskin ehti tervehtimään toveriansa
oksalla ennenkuin hän sen kadotti.--Nyt toisen tarinan tahdon kertoa.
Myös tämä on kyhkysparista, joka Pohjan kuusistoissa asui. Mutta
vangittiinpa parista toinen, vietiin etäisille maille, sanansaattajaksi
sieltä. Mutta kultaansa hän lakkaamatta ikävöitsi; mursi viimein
häkistänsä ja läksi lentämään kotomaatansa kohden. Väsymättä hän läpi
ilman sinkoili, huolimatta hirmumyrskyistä, sateista, hietikköjen
kuumista kierroksista, ahneitten kotkain ja huhkaitten kynsistä. Niin
hän kiiti kunnes viimein Pohjolan metsät allansa näki ja sen kuusen
huminan kuuli, joka entinen asuntonsa oli, kuuli kultansa valittavan
kyherryksen oksalla. Silloin hän pysäytyi, autuaassa ilossa laskeusi
alas ja ystävänsä sylissä istui. Ei sylissä! Hän ei ehtinyt. Katso mikä
kiukkuinen onni! Samassa pamahti kiväärin laukaus, ja maassa makasi
kuolleena ystävänsä.

ELMA (erikseen). Oi! sun tarinas mun kuolettaa kuin ampaus kyhkysen.
Uljauteni on loppunut.

YRJÖ. Lisäätkö, tunnonvaivojani näin?

TYKO. Se oli vaan tarina, tyhjä uneksuminen jonkun aivosta.--Mutta,
fröökinäni, eikö kohdannut tätä lintua onni kova?

ELMA. Katala lintu! (Niilo ja Mauno tulevat.)

MAUNO. Nyt, herrani, käyskelemään puutarhaani, kunnes päivällisen
valmistavat meille Elma ja kiltti Hannani.--Niin, tule, Niilo. Enpä
kärsi tyttäreni kuhertelevan, vaikka oliskin se oman sulhasensa kanssa.
Sitten on aika.--Käykäämme. (Muut, paitse Elmaa ja Hannaa, menevät.)

ELMA. Sä muistat miehen, onnettoman miehen,
Jota väärän valan kauhee taakka painoi?
Hänet muistatkos? Se oli mennä vuonna.

HANNA. Oi Elma, Elma!

ELMA.                 Yli mäkein, laaksoin
Hän juoksi, korkeasti huutaen:
»Mä olen tyhjä, tyhjä myrskynkierros,
Mun sieluin helvetin jo portilla
On vartomassa kunnes täytyy täällä
Elon mittani.» Niin huusi kurja mies,
Ja itsens' viimein kosken kuohuun syiksi.
Oi rikos hirmuinen! Sen tein nyt mä,
Kun petin Tykoni ja valain rikoin,
Myös Niilon petin, peloittavan miehen.

HANNA. Oi jumala!

ELMA.             Se kukkaskihermä,
Mi sisussansa kylmän kärmeen kätkee,
Mä olin nyt, se rauhan lähettiläs,
Mi valkeen kauhtanansa alla peittää
Sotaisen, veripunertavan lipun.
Mä olen kirottu, mun sieluni
jo vapisevi pimeyden portill'.

HANNA. Ei! Tänne, tänne tulkoon kirous!
Mä saatoin tämän.

ELMA.             Minä yksin syypää.--
Mit' haasteli hän kyhky raukasta?
Tää tarina mun mieleheni toi
Mun Tykoin kohtalon. Niin ehk' on laitans.
Hän tulee, sieluni sit' aavistaa;
Hän murtanut on kahleens, Pohjaan päin
Hän kiitää nyt ja tähtensä on Elma,
Se tiensä näyttää. Mutta huomaa, Tyko:
Se, jonka jaloks' pohjantähdeks' luulet,
On soitten petollinen virvatuli
Ja taitaa johdattaa sua turmioon.
Hän tulee, sankar' uhkea;
Mut otsansapa jalo, kirkas, kaunis,
Se silloin uhkaileviin pilviin käy,
Ja ijankaikkisesti hän mun tuomitsee.
Oo! (Vaipuu Hannan syliin.)

HANNA. Voi meitä onnettomia, voi meitä!



NELJÄS NÄYTÖS.


(Puisto Viitalan kartanossa, Mauno ja Martti tulevat.)

MAUNO. Mene, käske häntä tänne. (Martti menee.) Sitten vuosia on kulunut
kuin jalkani näitä paikkoja polki. Nyt seison tässä, tässä vihamieheni
maalla, mutta voitosta riemuiten.--Mitä sanoo hän nyt, koska viimein
kaikki tuumansa häntä lyövät vasten otsaa? Mitä sanoo onkija, koska oiva
hauki ihan rannan korteistossa itsensä koukusta irtitempaisee ja
kiirehtii sinilaineihinsa takaisin? Hän puree hammasta ja kiroo.
(Markus, Niilo Ja Martti tulevat.)

MARKUS. No, peeveli! Mistä myrskyypi nyt?

MAUNO. Tahdonpa maksaa velkani.--Lue hänelle summa käteen, Martti.

MARKUS (erikseen). Onko paholainen irti?

MARTTI. Tässä, herra.

MARKUS. Ota vastaan, Niilo. (Erikseen.) Olenpa kuin pilvistä pudonnut.
Hän maksaa minulle? ja täyden summan? Mistä?--Helvetti! tätä en luullut
tapahtuvan.

MARTTI. Niin, herrani.

MAUNO. Oletko saanut maksus?

NIILO. Tässä on sekä pää-oma että kasvot.

MARKUS. Maksuni olen saanut, naapuri.

MAUNO (erikseen). Nytpä näyttäisin sulle aika nenän, jos mielisin olla
alhainen.

MARTTI (erikseen). Nyt en voi itseäni pidättää. (Ääneensä.) Tuollahan on
Kuusela selkäni takana, ja tässä edessäni Viitalan akkunat minua
killistellen katselee.

MARKUS. Mitä hourit, vanha kuivettunut kääpä?

MARTTI. Houriipa vanhan pää.--Mutta sanotaanpa profeetta Tanielin
tehneen hiuksista, ihrasta ja piistä suuren pallon ja tukkineen sillä
sen hirmuisen lohikärmeen kidan.

MARKUS. Mikä sitten?

MARTTI. Sitten sanotaan hänen tehneen lohikärmeelle näin. (Koukistaa
itseänsä osoittaen Viitalaan päin pitkää nenää.) Aih, selkäni! Leini
perkele! (Pitelee selkää) Aih!

MARKUS. Ha, ha, ha, sinä riivattu! Kiitä selkääs, se on kilpes, joka sun
pelastaa nyt; opettaisinpa sun muutoin mulle näyttelemään pitkää nenää.

MARTTI (erikseen). Kiusahenkeni meni kuitenkin ohitse tällä.

MARKUS. Jaa, kiitä selkääs.--Mutta mitä sanon sinulle, joka maksoit
minulle niin koreasti? Pelkäänpä toki sun nyt haastelleen hyvää
Belsebubin kanssa.

MAUNO. Siis Belsebubi sinä?

MARKUS. Suo anteiksi, mutta me emme juuri haastele hyvää keskenämme.
Tarkoitinpa häntä, jolta sinä rahat sait.

MAUNO. Taidanpa toimittaa itselleni rahaa kunniallisella tavalla.

MARKUS. En myöskään tarkoita, että sinä varastit tahi ryöväsit tältä
pimeyden suuriruhtinalta, vaan että pyysit häneltä koreasti, sait ja
kiitit raappaisten jalallas. Mutta missä ollee nyt se pieni, hento
sieluparkas?

MAUNO. Ei siellä missä sinun, ei seurassa vintiön sielun. Ne ammahtavat
toinentoisestaan kuin ruumiimmekin. Nyt, naapuri, jää herran huomaan,
helvetin herran kynsiin niinkuin rikas mies. (Menee.)

MARTTI. Hänen vieressänsä ei ole Lazaruksen sia. (Menee.)

MARKUS. Haa!

NIILO. Haa! Että kärsitte tätä. Jumal' avita! kuumeneepa vereni. Vintiö!
Niinkö lausui hän? Surma ja kadotus! Miksi olen minä nuori ja miksi
lepää hänen kiireellänsä niin monen talven lumi?--Vintiö! Taidatteko
tätä niellä ilman veristä kamppausta?

MARKUS. En, Niilo. Tapella tahdon, tapella ennen nousua
huomispäivän.--Kuulkaatpas tänne, kumppanit!

MAUNO (ulkopuolella). Mitä tahdot?

MARKUS. Meidän täytyy tapella, taivasten nimessä! meidän täytyy tapella.

MAUNO. No, tapelkaamme.

MARKUS. Malta, kohta sammuu aurinko, mutta ennenkuin hän leimunsa
virittää taas, mä kuoleman joko annan tai saan.--Aseet, aika ja paikka,
mies?

MAUNO. Miekkoinemme kohtautkaamme kanerva-kankaalla, Jossa rajamme
sammaleinen kivipyykki seisoo.

MARKUS. Koska, koska? Se tapahtukoon pian!

MAUNO. Keski-yönä, jaa, valkeana kesä-yönä me miekastelemme.

MARKUS. Hyvä! Mun kohtaat siellä. (Niilolle.) Siinä leikissä mun onni
kerran antoi ylen, mutta toisella kertaa taasen mua suosia
taitaa.--Miekkaani kirkastamaan menen. (Menee.)

NIILO (yksin). Hyvin kaikki! Olisipa heidän ennen pistoleilla kuin
miekoilla pitänyt taistella. Ensimmäinen laukaus olis ollut Maunon ja
Markus luultavasti keikahtanut tanterelle. Pistoleita tahdon myötäni
tuoda; eipä tiedä kuinka käy. Mutta parasta toivon; sillä huomaanpa
onnen mua seuraavan. (Menee.--Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Nyt tulkoon hävitys ja kuolema!

PAULI. Niin vimmattu.

TYKO. Kaikk' on kuin unennäkö.
No, ystäväni, mistä tulimme
Ja koska tähän taivashelvettiin?

PAULI. Uraalin kaivannoista karkasimme
Ja vaelsimme matkan ankaran
Ja kotomaalle ehdeimme niin viimein;
Täss' olemme nyt tuntemattomina
Jo aikaelleet toista viikkoa.
Mut miksi kertoelen tätä sulle,
Jok' itse etunenäss' aina kuljit?

TYKO. Kun taivas näkyi, tieni jyrkästi
Helvettiin alas kääntyi. Hirmuista!

PAULI. Sä etkö taida häntä unohtaa?

TYKO. Hän kaunis on! Oi! anna mailman elää;
Vuosmiljonat, vaan ajan virrasta
Ei nouse koskaan hänen kaltaistansa.
Ja hän ei ole minun, vaikka kerran
Hän omaks' armaakseni luvattiin.
Nyt miekka tahi myrkky! Kuolon uneen
Mä tahdon vaipua hänt' unohtaaksein.

PAULI. Oi Tyko! hillitse nyt mieles vimma;
Suo ajan vaikuttaa; hänt' unohda
Ja kätke lempes toisen naisen helmaan.
Sen lupauksen teit, jos petosta
Sä Elman sydämmessä löytäisit;
Nyt löysit sen, hän unohtukoon siis.

TYKO. Enskerran hänet nähtyäni nyt,
Kun karkuretkeltämme palasimme,
Ei ollut hän niin ihana ja jalo
Mun silmissäni. Ihmeellistä kyllä.
Nyt oli hän kuin lupauksen maa,
Niinkuin se toivo ijankaikkinen,
Mailma mihin pyrkii. Kaikki, kaikki,
Mit' onnen-autuaaksi sanotaan,
Hän olennossaan yhdistävän näkyi.
Hänen huulillensa rakkaus ja murhe
On pannut makeuden salaisen,
Jok' olis herkku taivaan jumalille.

PAULI. Nyt hourit, veljein.

TYKO.                       Toista naista ottaa
Ja hänen kanssaan syödä, juoda, maata,
Mut sitä taivaan iloleikkiä,
Jota leikitsevät sielut lemmekkäät,
Ei saada nauttia!--
Karthagon hävityksen muistat sä,--
Tutkistelimmehan me nuoruudessa
Maapiirin urostöitä yhdessä,--
Tää suuri näytelmä ol' meille mieleen,
Tuo miekankalske tuless', sauvussa,
Mailman kahden tämä ottelu.
Mut lukeissamme, kuinka Punilaiset,
Ne jotka kuolemalta säästettiin,
Sahaaran hietikköhön vaelsi
Ja etsei itsellensä toisen kodon,
Kas silloin kuohui kyyneltemme lähteet
Ja kiilsi poskillamme kirkkaat helmet;
Se koski sydämmeen.--He etsei rauhaa
Ja rakensi Tombuktun kaupungin.

PAULI. Min siitä päätät?

TYKO.                    Mitä tiedetään
Nyt siitä kaupungista kansoinensa?
Se lakastui, sen sielu oli pois:
Se sinne jäi miss' asui lempensä,
Jäi partahalle sinertävän meren.
Ja niinpä Tykon sielu myös
Nyt Elman sinisilmäin lähteisin
On ainiaksi jäänyt. Tässä seison
Mä kortena ja voimattomana
Nyt enään toiseen lemmen-rakentoon.--
Sen kuvan ympär' aina
Vaan pyöreilevi aatokseni piiri,
Mun henkein silmä sitä kohtaan yhä
On teroitettu, kuin maneettineula
Ain' ylös Pohjan vuoriin osoittaa.
Sä kaunis impi, tyttö korea!
Sä lehdikköinen saari korkea!
Mut minulla sua vastaan yhtä on:
Sä ensimmäisen lempes annoit ylen.
Hoo! miksi teit sä niin, mun neitosein?

PAULI (erikseen). Mi nyt? Mä pelkään kurjaa loppua.
Mi sielun vimma! Mielens' harhailee.

TYKO. He suutelivat!

PAULI.               Mutta nyt ei siitä.

TYKO (kiivaasti). He suutelivat!

PAULI.                           Miksi kirkaiset
Näin villitysti? No, he suutelivat.

TYKO. Se suudelma kyykärmeen pistoksena
Mun povessani tuntui; sydämmeni
Se ainiaksi myrkyttänyt on.
Kuin kuva, vakaana, hän vastaan otti
Sen suudelman, ei rävähtänyt silmä,
Vaan hohteen kauniin, majesteetillisen,
Kuin pyhä-ehtoon purpurainen tuli,
Me poskillensa ilmestyvän näimme.
Se polttaa sielua.

PAULI.             Jos polttoa
Et koe sammuttaa, vaan kiihoitat
Sen yhä kuumemmaks, niin Jumala
Sua armahtakoon, suojelkoon sun aivos.

TYKO. Mä ennen tahdon olla järjetön,
Kuin järkevänä yhä muistella
Sit' aarrettani, jonka kadotin.

PAULI. Oletko mies? Se näytä, ystäväni! (Hetki äänettömyyttä).

TYKO (erikseen). Niin, miksikä mä vaikeroitsen tässä?
Nyt siitä loppu, eikä sanaa enään.

PAULI. No, mitä teemme? Onko nyt jo aika
Pois heittää peitteemme ja ilmoittaa,
Keit' olemme ja mistä tullaan? Elma,
Nyt kohtaa sua koston Nemesis.
Se kaiketi on sulle kuolemaksi,
Vaan oletpa sen ansainnut.--No, Tyko,
Nyt katso ylös.--Oletko sä mykkä?

TYKO. No, mitä tahdot?

PAULI.                 Mitä mietiskelet
Ja päätät tehdäksemme, ystäväni?

TYKO. Mua saata tästä matkallen, ja sitten
Ijankaikkiseksi pitää erota.
Mä jatkan tieni, kotiin takaisin
Sä käännyt oikeassa haamussas;
Ja sitä, että tässä olen käynyt
Äl' ilmaise, kaikk' olkoon kätkössä,
Ja sano Tuonen mun jo temmanneen.

PAULI. Mit' aiot?

TYKO.             Ijäks' jättää Suomenmaan.--
Sä maa, sä tuhansien kunnasten
Ja laaksoin maa, nyt hyvästi sun jätän.
Sua lemmin. Ken ei lemmi synnyinmaataan?
En teitä unohda, te vuoret harmaat,
Te ahot kiviset ja käpykankaat
Ja korvet synkät, joissa haukat kirkuu.
Ja tätä lemmenkäyntiäni täällä,
Kuin unta ihmeellistä sitä muistan,
Kuin kangastusta taruin maailmasta.

PAULI. Sä murheen vimmoissasi päätät näin.

TYKO. On tosin ympärilläin pimeys,
Mut irti olennostani; mua likin
On vaikeus, ja on se tahtoin valo;
Mä seison siinä.--Pois nyt lähden.

PAULI. Tyko, muistanpa liiton, jonka teimme verisellä kummulla
tappeluspäivän hämärtyessä, minä muistan sen ja seuraan sinua.

TYKO. Ei, Pauli; sä suojaksi isän vanhan jäät, se on sun tehtäväs. Hän,
joka kerran pojaksensa sanoi minua, hän on rikas, menestyy elossa hyvin;
ja toiseksi, hän on minut hylännyt; kuitenkin suon hänelle alati kaikkea
hyvää. Oi, muodostukoon elämänsä toisin, muuttukoon mielensä laatu!
Isäni! sinut mun jättää täytyy ja ystäväni kaikki.--Pauli, meidän
entinen, lempeä opettajamme, eläneekö hän vielä?

PAULI. Enpä tiedä.

TYKO. Sinä muistat, kuinka hän, koska vielä lapsia olimme, sekä
ankarasti että ihanasti eteemme kuvasi mailman, jonka rannalla seisomme
elämämme päättyessä. Ei, vielä kohtaamme toisiamme. Pauli, me kohtaamme
vielä.

PAULI. Me uskomme niin.--Oi! minä seuraan sinua, minä seuraan.

TYKO. Sinä tähän jäät. En tahdo muiden elämätä riistää, en tahdo isältä
rakastettua poikaansa, vanhuutensa tukea temmata pois, ei, sitä en tahdo
tehdä. Yksin vaellan.

PAULI. Mutta mihin suunnitat matkas tästä?

TYKO. Teroitanpa kalpani nyt partaista Turkkilaista vasten. Kauvas
kulkee tieni, mutta viimein kuin vihainen myrsky mä itseni syöksen
kaarevien miekkain kilinään. Elämä on vaivaa.--Nyt, Pauli, jätän sinulle
jäähyväiset.

PAULI. Sydäntä musertaa tämä päivä. Oi!--Niin, hyvästi, Tyko!

TYKO. Niin juureva kuin isäimme viha oli meidän ystävyytemme.

PAULI. Niin juureva, niin; ja niin lämmin kuin kylmä se.

TYKO. Muistelenpa usein sinua ja synnyinmaatani ylhäällä Pohjassa
täällä.

PAULI. Koska ehtoosilla otava täällä kirkkaana loistaa, katsahda joskus
sitä kohden.

TYKO. Usein, veljeni, usein. Koska miekkaansa siellä Kaleva jälleen
kohottaa, tänne katseeni teroitan ja tiedän Paulin löytyvän
seitsentähtisen alla täällä.--Nyt, onko hyvin kaikki?

PAULI. Oi, jos niin olis!

TYKO. Nyt seuraa minua vähän matkaa, viivy muutama päivä sillä retkellä,
ja sitten takaisin palaat jalona Kuuselan poikana.

PAULI. Niinpä teen. (Yrjö tulee.)

TYKO. Tuossa Yrjö, joka myöskin jättää täytyy--No, Yrjö?

YRJÖ. No, Tyko? Miksi olet niin kelmeä? Tuhannen helvettiä!

TYKO. Miksi kiroot?

YRJÖ. Kiroon, että repee maa, pamahtaa kappaleiksi kuin
tuliluoti.--Miksi teit sinä tämän?

TYKO. Kohtaloni oli, että petetyksi tulin.

YRJÖ. Puhua pois morsiamensa toiselle! Mitä sinusta aattelen?

TYKO. Mitä tahdot. Uskollisuus, kunnia, se kunnia, joka rehellisyydellä
ansaitaan, epäjumalani ovat ja johdattivat mua tässä. Ystävän, jonka
uskollisuudessaan vialliseksi huomaan, riistin povestani irti. Vaikka
seuraiskin sydämmeni muassa! Jaa, saatpa aatella minusta, mitä tahdot,
mutta nyt sinusta eroon, kaipauksella eroon, sillä sinä olit ystäväni.

YRJÖ. Mihin, Tyko?

TYKO. Tästä pois.

YRJÖ. Viivy kumminkin, kunnes näet, miten päättyy miekastelo tänä-yönä.

TYKO. Miekastelo?

YRJÖ. Ette siis tiedä, että isänne aikovat taistella kohta, vielä tänä
yönä, kankaalla lähellä Kumajan vuorta?

PAULI. Mikä hulluus! Miehet harmaapäät kävisivät veristämään
toinentoistansa!

TYKO. Sen estämme.

YRJÖ. Jos on se voimassanne.

PAULI. Mikä eri kiihoitus on saattanut heidät siihen päätökseen?

YRJÖ. Laita on tämä. Tänään maksoi Mauno velkansa Markukselle, jossa
kohtauksessa he molemmat käyttivät herjauksen kieltä, ja seuraus oli,
että Markus vaati kumppaninsa miekkaleikkiin. Mutta malttakaat: sanoipa
Martti huomanneensa, että Niilo tämän aikaan saattoi, yllyttäin
elatusisäänsä siihen.

TYKO. Sinua vintiötä! Mutta nyt sinussa löydän koukun, johon taidan
iskeä kiinni. Nyt tulee meitä kaksi.--Mutta mitä voittaa hän siitä, että
vanhat tappelevat?

YRJÖ. Jos isäs kaatuu, niin Viitala on ijäksi hänen ja vapaasti nai hän
Elmansa. Asia on selvä.

TYKO. Ymmärränpä. Hän siis kiehtoilee isäni henkeä. Sinua vintiötä,
vintiötä! Niinkö aiot maksaa ansaitsemattoman hyvyyden? (Hanna tulee.)

YRJÖ. Miksi tässä, Hanna, ja tällä murheen, kauhistuksen muodolla?

HANNA. Oi Yrjö, Yrjö!

YRJÖ. Mitä on tapahtunut?

HANNA. Kurja Elma! Ja minä olen syypää kaikkeen, minä onneton!

YRJÖ. Tyvennä mieles, tyttö, ja kerro meille asia.

HANNA. Pyhäin nimessä! teille kaikki tahdon ilmaista ja näyttää Elman
viattomuuden. Herrani, mua kuulkaat.--Elma ei koskaan ole lempinyt herra
Niiloa, ei, vaan inhoittava on hänelle tämä mies. Tykoansa hän alati
muistelee, se on ilonsa ainoa. Mutta nyt herra Mauno kaksi ehtoa pani
tyttärensä eteen, joko nähdä murhakamppaus hänen ja Viitalan herran
välillä, tai ottaa mieheksensä Niilo, joka oli hänelle luvannut summan,
minkä hän oli velkaa herra Markukselle.

TYKO (erikseen). Rupeeko valkenemaan?

HANNA. Tähän ei tahtonut Elma suostua, ei kuolemansa tähden, mutta
hellyys isäänsä kohtaan ja minun kehoitukseni saattoivat hänet viimein
kirjoittamaan nimensä naimissovintoon, siinä päätöksessä kuitenkin,
ettei hän koskaan olisi Niilon kanssa astuva morsiusvuoteelle. Tätä
petosta en lukenut juuri vääryydeksi minä, koska näimme hänen ainoastaan
tällä kurilla tahtovan maksaa vanhan velkansa Maunolle. Mutta tätäkään
petoksen muotoa ei sietänyt Elman sydän, vaan oli hän, niinkuin hän nyt
tunnustaa, päättänyt itse katkaista elämänlankansa, jos kuolema muutoin
ei häntä päästäisi täältä ennen hääpäivän lähestymistä. Mutta tuskin oli
välikirja tehty, ennenkuin hänet käsitti vimma ja kauhistus. Hän
Tykoansa muisteli ja pyhää valaansa. Mutta oliko hän pettänyt entistä
sulhastansa?--Te, herra, joka puhemiehen virkaa käytitte tässä asiassa,
muistakaat, mitkä vastaukset häneltä saitte.--Koska lemmestä hän
haasteli, se Niiloa ei kosenut, ei, mutta Tykoa, hänen ystäväänsä.

TYKO. Nyt muistan, että oli puheessansa erinomainen kaksimielisyys.

HANNA. Niin hänen täytyi isänsä onnen tähden, niin armaan Tykonsa
tähden. Mitä myrttikruunusta ja hääpäivästä hän lausui, niin omaa
peijaisjuhlaansa hän silloin tarkoitti, jona seraafien kanssa hän
korkeudessa tanssii.

PAULI (erikseen). Tämä kuuluu ihanalta.

TYKO (erikseen). Mailmani kääntyy ympäri!

YRJÖ. Mutta tilansa nyt?

HANNA. Kuolema on ainoa aatoksensa, liioin nyt, kun hän on saanut tiedon
verisestä taistelosta, johon käyvät tänä-yönä isänsä ja Viitalan herra.
Me heitä taivaan nimessä olemme rukoilleet pidättämään miekkojansa,
mutta suljettu on nyt Maunon sydän. Kylmänä kuin marmorikuva odottaa hän
määrättyä hetkeä. Ja nyt, juuri nyt tulen rukoilijana Viitalasta, mutta
ilman voittoa. Mitä jaksoin, koetin rukouksen voimalla herra Markusta
kohtaan, tartuin hänen polvihinsa, mutta turhaan kaikki. Hän, miekkaansa
hioen, pauhasi kuin ukon ilma, kirosi, syljeskeli ja väänteli silmiänsä,
uhaten tänä yönä laskea naapurinsa veren kuin tynnöristä kuohuvan
oluen.--Oi, mikä kiukkuinen kohtalo! Onnettomuuden, jota kurja Elma
tämän ankaran leikkinsä kautta tahtoi estää, sen joudutti hän sillä; ja
kauhea on yö, joka lähestyy. Hän, se katala, nyt vimmoissansa riehuu ja
etsii myrkkypulloansa, jonka hän jo kauan aikaa on pitänyt varalla.
Senpä varastin häneltä pois. Se on tässä. Ota se haltuus, Yrjö; minä
kauhistuksella tätä hirmuista juomaa kannan muassani. (Antaa hänelle
pienen pullon.)

YRJÖ. Siinä teit viisaasti. Ja mitä kosee heidän taisteloonsa, niin
toivommepa heitä taitavamme estää iskemästä yhteen.

HANNA. Sepä ei kuitenkaan turmiosta pelasta häntä, sen tiedän. Ei, ei!
Hän ei tätä taakkaa taida kantaa; niin ankarasti painaa häntä työ, jonka
hän pitää hirmuisena petoksena entistä lemmittyänsä kohtaan. Hän
kuolemaan rientää ja kiukkuisen kohtalon uhrina kaatuu.

TYKO. Siis uskotte, ylevä neito, hänen tahtovan itseänsä tämän tähden
surmata, käydä itsemurhaan? Mutta ehkä on tämä ainoastaan mitätön
uhkaus, jota konstia käyttelevät usein turhamieliset sielut.

HANNA. Herra, niin halpa ei hän ole. Minä tunnen sydämmensä, josta
kaikki turhamielisyys on pannaan pantu.--Kuitenkin tahtoo hän tämän
vimmatun teon kautta vedota muiden ihmisten tunteisin. Näin on tuumansa,
järkähtämätön päätöksensä: kuolla sammaleisen raunion juureen, samalle
paikalle, jossa taistelo on määrätty tapahtuvaksi, ja luulee hän, että
miekastelijat, tanterelle yhtyen, itsensä pidättävät verisestä työstä,
kamoen kuoleman haamua. Niin luulee hän kuolleena voivansa tehdä sen,
jota hän ei eläessä voinut; sillä syvästi hän isäänsä lempii. Ja koska
hänen kuolla täytyy kuitenkin, niin miksi ei kuolla silloin koska hän
sen kautta ehkä pelastaa taitaa hänet, jota hän rakastaa? Tämä on
aatoksensa ja päätöksensä luja, ja sen hän täyttää, jos ei häntä ajoissa
taideta estää; sillä muistakaat: toivoton vimma on valloittanut
mielensä.

YRJÖ. Vainuunpa jälkiä johonki. Hän nukkukoon kivikasan juureen
kankaalle.

HANNA. Mitä tarkoittaa Yrjö?

YRJÖ. Olenpa vähän tutkistellut luontoa ja sen salaisia voimia. Nyt
tähän pulloon toista ainetta, joka ei tapa, mutta nukuttaa makeasti
muutaman hetken ihmeellisiin uniin.--Nyt olet suostuvinas hänen
kuolemaansa, annat hänelle pullon takaisin, seuraat häntä
kanervakankaalle, ja hän nauttii juoman, luullen nielevänsä kuoleman,
mutta nukkuu ihanaan houraukseen. Älä kuitenkaan hänen muotoansa ja
tilaansa kamoksu, joka tosin on Kalman, mutta elon voima asuu hänessä
yhtähyvin; ja puol-yön aikana hänet, luullakseni, voimme jo herättää
jollain äkkisellä jyryllä. Kiväärini riemuitseva paukaus hänet
herättäköön.

HANNA. Uskaltaisimmeko harjoittaa tätä keinoa häntä kohtaan?

YRJÖ. Pelotta sen taidamme tehdä.

HANNA. Mutta mitä hyödyttäisi se?

YRJÖ. Luulenpa sen poistavan häneltä halun itseänsä menettämään.
Kuitenkin on oikea tarkoitukseni tämä. Koska ne vanhat, taistelokentällä
yhteen joutuen, näkevät tytön kuolleena edessään, ja koska he tietävät
itsensä syypäiksi hänen kuolemaansa, niin kaiketi tämä näky hieman
tempaisnee sydämmiensä tuntosuonia. Ja viimein, koska kuollut on saanut
henkensä taas, niin varmaan unohtavat he miekat sinä hetkenä, ja ehkä
myös,--oliskohan mahdotonta?--käyvät sovintoon keskenänsä. (Erittäin
Tykolle ja Paulille.) Silloin saakoot he myös poikansa kuolleista
takaisin. Jumal' avita! se hetki on taivaallinen hetki.

TYKO. Onnistukoon aikees!

YRJÖ. Neito Hanna, tämä keino sovintoon ja yleiseen riemuun, johon Elma
itse on antanut meille viittauksen, älköön menkö käsistämme koettamatta.
Juoman saatan sinulle kohta.

HANNA. Jaa, koska niin paljon siitä toivomme hyvää, sitä koettakaamme.
Mutta riennä, Yrjö, riennä! Sua varron Kuuselan portilla, sen korkean
lehmuksen alla. Ole nopea! (Menee.)

YRJÖ. Hetkessä tulen.--Kaiketi on muistossanne vielä se mainittu
kiviroukkio Kuuselan ja Viitalan rajalla?

TYKO. Hyvin muistan sen.

YRJÖ. Seisoopa siinä lähellä muutama matala mänty. Jos tahdot nyt
katsahtaa impes sydämmen pohjaan, niin mäntyin verhoon kiirehdi ennen
heitä, kuultelemaan Elman joutsenvirttä, ja ole vakaa siitä, että hän
haastelee totuuden kieltä seistessänsä edessä kasvoin kuoleman herran.

TYKO. Sinne lähdemmekö, Pauli?

PAULI. Lähtekäämme, ja tiedänpä, että kaiken epäilyksen hän poistaa
aivostasi.

YRJÖ. Niinkuin sanon, tehkäät. Leimaus ja jyrinä, pojat! Nyt keitämme
ankaran keitoksen, ja korkeus ja syvyys riemumme kuulkoon.--Mutta
vartoopa minua se sievä ja kiltti neito tuolla rehevän lehmuksen
alla.--Kankaalla kohtaumme, pojat. (Menee.)

TYKO. Siellä kohtaumme.--Mä ennen aina ystävyyden naisten välillä pidin
mitättömänä, vaan näenpä tässä ihanan poikkeuksen.

PAULI. He ovat kasvinsisareksia.

TYKO. Kaunis sisarpari!--Mutta miksi käyn sivuasioihin nyt? Oi! minä
harhailen. Aatokseni myrskyisessä mailmassa eksyen käyn, ja milloin
piirittää mua metsien yö, milloin taasen lakeus eteeni välkähtää.--Mitä
kertoili neito? Asian ihanan, ja taasen näyttää sätehensä toivon
aurinko.

PAULI. Iloista oli tätä tarinaa kuullella. Se Elman povesta on
syntyisin, sen huomata taitaa.

TYKO. Mutta rohkenenko tähän toivoon antauta? Käynkö päästämään solmua,
jonka vasta sidoin? Nytpä tahdon olla varokas, enkä mihinkään luottaa,
ennenkuin visseyden näen.--Kankaalle, Pauli! (Menevät.)



VÄLIVERHO.


(Avara kangas; perillä sammaleinen kiviroukkio, sen takana pieni
männistö, ja kauempana näkyy eräs metsäinen vuori. Tyko ja Pauli
tulevat.)

TYKO. Tässä taistelotanner.--Pauli, minä unia en ole uskonut, ne ovat
mitättömiä; aavistuksista en koskaan ennen ole tiennyt. Mutta kuinkahan
ollee nyt?

PAULI. Se on jännityksestä sielussas.

TYKO. Ehkä jotain saamme tässä nähdä.

PAULI. Toivonpa kaikki päättyvän hyvin. Mutta yksi asia on kiusattava.
Kuinka suoritamme sen?

TYKO. Mikä on tämä?

PAULI. Naimasovinto.

TYKO. Sen ratkaiskoon miekka. Onpa minulla oiva syy. Houkutella vanhoja,
hopeakiharaisia uroita veriseen leikkiin! Oi! haluni kuumenee enemmin ja
enemmin päästäkseni käymään hänen kanssaan rinta vasten rintaa.--Mikä
aika ollee nyt? Mua vaivaa levottomuus ja ohaukseni polttaa. Miten
luulet ajan kuluneeksi, Pauli?

PAULI. Arvaten, lähenee illan kymmenes hetki.

TYKO. Ehkä varromme tässä turhaan.

PAULI. Vaiti! Kuulenpa askeleita.

TYKO. He tulevat. Käykäämme verhoon. (Poistuvat männistöön.--Elma,
valkea huivi päässä, ja Hanna tulevat.)

ELMA (antaen Hannalle pullon tyhjennettynä).
Tää muistoksi sun sisareltas ota,
Vaikk' katkera kuin kuolo on se muisto.

HANNA. Oi Jumala, se on jo tyhjennetty!

ELMA. Se tehty on. Mut lupaukses muista
ja älä vaikertele nyt ja itke.

HANNA. Niin olkoon! Vakaana ja lempeänä,
Kuin kesäilta tämä, kuolemaas
Mä tahdon katsella.

ELMA.               Nyt ylevästi
Sä katsahtelet. Kaiken perustus,
Sovinnon kruunu korkeudessa
On lemmen henki lempeä ja kaunis.--
Mä väsyksissä olen, lepoon tahdon.
Oi, jospa tällä huokauksella
Mä sielun voisin ulos puhaltaa,
Pois rauhan lehditettyyn kammioon.
Vaan tiedänpä tään juoman uhriansa
Ei liioin vaivaavan, vaan hellästi
Kuin Unonen se silmät ummistaa.

HANNA. Niin kuulin kerran isäs sanovan.

ELMA. Oi isäin kova, armas kuitenkin!
En kasvojasi nähnyt lähteissäni,
Sun jätin jäähyväiset jättämättä
Ja paisteess' illan koto kuumotti.

HANNA. Senpä taidat toivoa, että kuolemasi nyt isäs joko pelastaa
kuolemasta tai tekemästä murha-työtä.

ELMA. Niin toivon. Ja lukekoon hän tämän paperin. (Sovittaa poveensa
erään paperilapun, jättäen osan siitä näkyviin. Hän käy istumaan
kivipyykin juurelle.) Tähän vaivun, tästä alkakoon vaellukseni Tuonen
kotoon.

HANNA. Ja tämä heille näyttäköön, millä tavalla kuolit. (Panee pullon
hänen viereensä.)

ELMA. Mutta johtuupa jotain mieleeni vielä. Sä muistat sen pienen,
sorean, äitittömän tytön?

HANNA. Miksi askaroitsee aatoksesi hänessä nyt?

ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen
ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin. Tyko ei tule, Hanna naidaan pois, ja
on siis elämäni onnen osa yksin käyskellä kohden kylmää hautaa; mutta
sinun, tyttö pieni, liepeällä, syvällä katsannolla, tahdon lapsekseni
ottaa, sinussa käsitän esineen, jota ilman määrää saan suosia, jota
kohden lempeni vapaasti povestani virratkoon. Näin mä kerran naisen
ottolastansa niin suloisesti armastavan kuin kenkään äiti. Kaunis oli se
näky, ihastuksesta sydämmeni sykki nähdessäni tämän naisen silmät
sädehtivän häntä kohtaan, joka hänen povellansa makasi. Jaa, tämä
ihanampaa vielä oli katsella kuin oman äitin lempi. Oi! saman onnen kuin
vaimo tämä minä toivoin saavani nauttia, mutta toisin määräsi armoton
kohtalo.--Sisareni, miten taidat, suojele tätä lasta.

HANNA. Sen lupaan; pidänpä hänestä minä myös.

ELMA. Käs kädessä ma Kalman herran kanssa
Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno
On kätensä kuin nurmell' illan kaste;
Ja rientääkseni luokses, ylkäni,
Mun sieluni nyt siipens kohottaa
ja kiitää läpi auerten ja sumuin
Päin korkeuden sinilakehen.
Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,
Niin kohta syleilemme hymyillen
Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut
Maan murheisella kamaralla vielä,
Niin autuasna korkeudessa
Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron.
ja silloin pilvipeitteen pimeän
Mun asuntoni ympärille kierron
Ja hämäryydess' uneksuen varron,
Siks' kun hän ovelleni kolkuttaa,
Siks' kun hääpäiväni on valjennut.
Sa päivä, riennä, viivy, viivy, riennä!
Sua toivon kauvas, helmaani sua toivon
ja punehdun kuin kaino Amarik,
Kun suuteleepi häntä aamun Koi.--
Nyt on se aika, aika ihana,
Kun kohtauuvi Pohjan perillä
Se morsiuskunta, jonka armas virka
On hoitaminen taivaan-isän lampun.
Nyt ei se pala eik' oo sammunut,
Vaan himmeästi paistaa ilman rannall'
Ja vuori hymiseevi Kumajan.
Oi kaunis yö, sä kuolemani yö!
Mua kohtaan Tykon kuva kirkkahana
Nyt kimmeltää ja aatokseni pyörtyy.

HANNA. Sä haastelet eriskummallisesti.

ELMA. Hourisinko? Ei, ei! Nyt järkeni tuntuu niin teräväksi, tunteeni
niin tarkaksi ja hienoksi, että kaikki käytökseni ja tekoni menneestä
elinkaudestani piirtäyvät muistoni tauluun yksinkertaisina, kempelöinä
kuvina; ja mitä kaunista aattelen, mitä lemmestä uneksun, on esimaku
taivaan hekumasta.--Hän tulee, kuolema, mutta liepeänä kuin tuulen
liehaus.--Sisareni, laula se kehtoveisu, jota aina kuultelin niin
mielukkaasti.

HANNA. Oi! voisinko laulaa nyt?

ELMA. Koska arkussani makaan, niin vasemmalle kallista pääni.

HANNA. Niin, silloin muotos olkoon hiljainen, ihana murhe.--Sinä
raukenet, ja silmäkantes painuvat. Nyt ottakoon sun armoihinsa Jumala
taivaan.

ELMA. Niin ja amen! (Peittää sekä päänsä että kasvonsa huivilla ja
kallistuu kivirauniota vasten.) Sisareni, mua laululla nukuta. Oo, minä
kuolen!

HANNA. Sä mieleni korotat. Kirkkaasti ääneni kaikukoon koska neito
kaunis kuolee. (Laulaa.)

    Äitiinsä etsei lapsi,
    Itkien kauvan hän etsei.
    Tok' viimein hän nähdä saa
    Sen liehuvan liinan pelloll'.
      Sinnenpä nyt kiirehtii
      Hän kultasantasella tiell',
    Ja elokuun aurinko paistaa.

    Äiti, kosk' itkun kuulee,
    Leikaten kultaista olkee,
    Koht' sirppinsä heittää hän
    Ja rientävi pienoist' vastaan:
      Helmoihins' hän kietoo sen
      Ja istuu auman äärehen,
    Ja elokuun aurinko paistaa.

    Autuas uni on lapsen,
    Autuas katsanto äitin;
    Se taivahan rantaan käy
    Ja uneksuin viipyy siellä,
      Koska liehtoo lounainen,
      Kosk' paistaa heljä aurinko
    Ja kultainen vainio läikkyy.

Hän on vaijennut.--Elma! miten jaksat? Nukkunut siis. Sen estäköön
Jumala! (Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Neito, makaako lapses?

HANNA. Hän makaa, mutta unensapa mun saattaa levottomaksi.

TYKO. Ole huoleti. (Paljastaa Elman pään.) Katsos, kuollut enkeli. Mutta
koska hän kuolleista nousee, taas on hän ijankaikkiseksi minun.

HANNA (erikseen). Mitä lausui hän?

TYKO (erikseen). Hänen puheensa oli autuaitten henkien soitantoa.

PAULI. Sisareni, kuinka kelmeä!

HANNA. Sisar!

PAULI. Tässä olemme, tässä kasvinveljes, Pauli.

HANNA. Taivaan Jumala!

PAULI. Niin, terve, sisar! No, pois tämä häiriö kasvoiltas.

HANNA. Mieleni hämmästyy. Tulleet siis! Ja Tyko tuossa? Taidanko uskoa
tätä kaikkea?

TYKO. Usko, impi; se on totuus.

HANNA. Niissä äänissä, mikä tuttava helinä nyt! Sotakumppanit Tyko ja
Pauli!--Mutta miksi tämä teeskellys?

TYKO. Kaikki vielä selitämme, mutta nyt on aika tärkeä ja tiukka. (Yrjö
tulee.)

YRJÖ. Makaa makeasti, tyttö!

TYKO. Hän makaa kalpeana kuin kuolema. Aatteles, jos ei hän enään
heräyisi unestansa. Yrjö, tunnethan tarkoin tämän juoman vaikutuksen?

YRJÖ. Hengestänsä takaan.--Mutta aika joutuu. Viskatkaa jo hiiteen tämä
puku ja parta ja pistäkää olentonne samanmoiseen kuoreen, jossa läksitte
myrskyävään sotaan. Kaikki on valmisna; hyvin toimitettu, ja
viimein--kaikki hyvin!

HANNA. Tulleet, tulleet he, joita kauvan varroimme!

YRJÖ. Ei juuri vielä, tyttö. Näenpä tässä ainoastaan kaksi vakojata
Pariisista; mutta kohta tulevat Tyko ja Pauli ihanalla pauhinalla
niinkuin se myrsky, joka pouta-ilman tuo.--Mutta tästä kiireesti pois!
Kaikki!

HANNA. Mutta jättäisinkö tähän yksin nukkumaan armahimman lapseni! En,
vaan vartijansa tahdon olla tässä.

PAULI. Välttämätön asia.

YRJÖ. Mutta huomattuas taistelijain lähestyvän, kätkey männistön verhoon
ja viivy siellä pelotta, kunnes astumme esiin me, ja se tapahtuu koska
parhaaksi näemme.--Tulkaat! (Menee.)

TYKO. Tule, Pauli.

PAULI. Käy edelle, kohta tulen.

TYKO. Mutta miksi seisot ja mietiskelet? Miksi olet niin kelmeä?

PAULI. Mene, Tyko!

TYKO. Kaiketi sisares tila tuossa on masentanut näin mieles?

PAULI. Ei!--Kiusaatko minua? Mene, sanon minä. Kohta tulen.

TYKO. Mutta riennä. (Menee.)

HANNA. Pauli, sano, mikä rasittaa mieltäs.

PAULI. Oi kuule: minä lemmin sinua!
Jos lupauksen annat, riennä sitten
Mun sylihini, mut jos kiellon saan,
Niin tähän, ehtimättä muiden korviin,
Mun sanain kuolkoot; senpä sulta vaadin
Ja toivon, ettet tunteistani
Tee leikkiä. Suo anteiks', enpä kärsi
Mä pitkää rakkauden ilmoitusta
Hiuskarvan hienost' esiin saatettuna
Ja imarruksen makeutta täynnä.--
Näin sanoin. Minkä vastauksen saan?

HANNA (erikseen). Tää sointo autuas, mi oli tämä,
Mi virtas hänen armailt' huuliltansa?
Kuin hämärässä seison! Leimaus
Mun päällein ihana on langennut
Ja heijaisnut mun näköni.

PAULI.                    Siis ei?

HANNA (juosten Paulin rinnoille ja halaillen häntä).
Mun Paulini!

PAULI.       Mä olen onnellinen!

HANNA. Ens' kerran rakastajan kaulassa,
Se tiedä.
Oi, onko lemmen syleilys näin lämmin,
Näin hienoo, sulohista hekumaa!
Mi polento nyt metsän kohinassa?
Ei metsässä, vaan korvissain se on,
Kun sydämmeni loiskinan mä kuulen.--
Sä olet sulhasein!

PAULI.             Sä morsiamein!
Sun päätökses ol' uljas.

HANNA.                   Mutta usko,
Mit' ilmoitan. Sua lakkaamatta täällä,
Kun kuluessa vuoden kahdeksan
Te sotaretkillänne harhailitte,
Mä kaipauksell' apealla muistin.

PAULI. Mut muistelinpa vähän minä sua;
Suo anteiks'; harvoin, harvoin muistelin,
Kun tästä kaukana me retkeilimme.
Mut nyt, kun taasen sinut näin,
Mä silloin lempeni myös näin,
Ja nyt, sun laulus kuultuani tässä,
Kuin kevään tulva paisui tunteeni,
Ja visseyteen kiirehtiä päätin.

HANNA. Sua unohtaa en taida, armas yö!

PAULI. Niin ihmeellinen, monivaiheinen,
ja jotain vielä tässä tapahtuu.--
Nyt eroomme.

HANNA.       Sun kohta näen taas.

PAULI. Niin, kohta, impi; siksi hyväst' jää! (Menee.)

HANNA. Hyvästi, Paulini!
(Kumartuu alas, painaen otsansa Elman helmaan.)
                         Oi, Elma, Elma!



VIIDES NÄYTÖS.


(Yö ja sama paikka. Elma makaa raunion juurella, ja Hanna, seisten sen
nojalla, sitelee puolanvarsista seppeliä.)

HANNA. Sun tavatkoot kuin uhrin seppelöityn
Täss' unta kuolon maaten kankahalla.
Siis kannat ensin seppeliä Tuonen
Ja sitten päähäs painat morsiuskruunun,
Päinvastoin impein kohtaloa ennen.
Heit' ensin templi vartoi Hyymenin
Ja vasta sitten kuolon kylmä kranssi.
Makeesti makaa, ja kun heräyt,
Sua syleilevi oma sulhases,
Ja Paulin kultasena Hannan kohtaat.
Oi, aika armas, olla morsianna
Ja päivät lemmen juhlaan lukea
Hääpukuansa neuloin valkoista!--
Nyt, Elmani, on seppelesi valmis,
Ja kulmillesi lasken sen.
        (Asettaa seppelen Elman päähän.)
Näin makaa koska lähestyy sun isäs,
Ja jos ei sydäntänsä tämä haamu
Voi liikuttaa, niin kivestä hän on.--
Ken tulee? Minä metsän kätköön riennän.
        (Juoksee pois. Martti tulee.)

MARTTI (yksin). Tässä on paikka, jossa pitää tapahtuman kamppaus;
puol-yön hetki on nyt lyönyt. He kaiketi ovat tässä kohta, Markus Niilon
kanssa, ja Maunoa seuraa varamiehenä Yrjö; niin on isäntäni määrännyt.
Mutta olenpa tässä käskemätönnä vieraana minä, ja antavatpa minulle
tästä hyvän vauhdin, jos mun huomaavat. Mutta piiloon tahdon pistää
itseni ja luuhistellen katsella metsästä kuinka leikki käy. (Havaitsee
Elman.) Ken siinä? Ken makaa siinä? Elma! Ja vaalea kuin ruumis.
(Tunnustaa häntä otsaan.) Kuollut! Kuollut on tyttö!--Oi, murheen ajat!
Nyt astu hautaan myös, Martti. Palvelus-aikas on loppunut, et jaksa
enään täällä kinnustella; sillä hän, joka sun piti voimissa, on
poissa.--Sun hymyilemises maksoi päivän vaivat. Sun olentoas katsella,
kanssas haastella saada, se mielelleni antoi uutta mehua, (pidellen
koipiansa) ja näiden luupilli-kurjain täytyi seurata tahdon viittausta
ja kaikki kävi hyvin. Mutta nyt, nyt kymerryn kasaan, vaivun mullan
rakoseen... Te Viitalan paroonit ja perkeleet, teidän tähtenne kaikki
tämä. Voi jospa olisin minä myllynkivenä, päällimmäisnä nimittäin, ja
saisin jauhota teitä tampuksi Kuuselan elikoille.--Mullan rakoseen
vaivun, ja sitten olkoon unohdettu elon pitkä, tukala päivätyö, ja
merkki pulkkaani piirretty kunnialla.--Mitä näen tuossa? Pienen pullon.
Siitä on hän imenyt kuolemansa ja niinmuodoin itse tehnyt päivistänsä
lopun. Oi, lapsi katala! (Markus ja Niilo, varustettuna miekoilla
tulevat.) Tuossa tulevat verta janoovat partit.

MARKUS. Tekeekö hän meistä pilkkaa ja lähettää vastaamme hänet?

NIILO (erikseen). Mitä näen minä? Elma! Haa! Nyt jotain aavistan.

MARKUS (huomaten Elman). Mutta mitä eläviä taulukuvia näytetään tässä?
Miksi makaa hän tuossa ja miksi seisot tässä sinä?

MARTTI. Ijankaikkisuuden unta hän makaa, ja minä vietän valvojaisiansa.

MARKUS. Kuollut?

MARTTI. Kruunattuna uhrina. Ja tyhjennetty pullo jalkainsa juuressa
näyttää, kuinka hän on kuollut.

NIILO (erikseen). Ken tiesi vartoa tätä?--Sorea Elma kuollut! Kirous ja
kiusa! Ja hukkaan työtä tein, hukkaan menetin rahat. Elma kuollut? Tämä
käy sydämmelle. Oi kirous ja helvetti!

MARKUS (erikseen). Tyttö oli kuitenki viaton. (Ääneensä.) Mutta miksi
joudutti hän itse surmansa?

MARTTI. Miksi! Te kysytte miksi?

MARKUS. Niin kyllä, sinä lurjus. Enpä ole kiehtoillut juuri tarkkoja
tietoja elämänsä tarinasta.

MARTTI. Tahdotteko siis tietää kuolemansa syyn?

MARKUS. Yhtä kaikki. Hän olkoon kuollut ja tulkoon haudatuksi.

MARTTI. Hyvät herrat, tepä tämän ihanan immen syöksitte kuolemaan.

MARKUS. Ukko, mitä rohkenet sanoa?

MARTTI. Sen rohkenen. Mua villittää tämän hyvän lapsen kuolema. Se
tunturina teitä painakoon ja vielä raskaammin teitä, herra Niilo, joka
rakensitte murhaleikin, jota hetken päästä tässä näemme harjoitettavan,
ja tämäpä juuri peloittaa kauniin Elman elosta. Kirous päällenne, herra
Niilo!

NIILO. Sinä kehnomielinen koira, tahdotko pitää kitas?

MARTTI. Häpee, nallikka.

MARKUS. Ukko, ukko, ohjaa sinä kieltäs.

NIILO. Jospa tietäisitte, elatusisäni, että olemme tekemisissä häijyn
riivatun kanssa, joka ei ainoastaan ole herjannut minua, mutta teitä
myös, teidän aatelis-nimeänne ja mainettanne, ja tämän teki hän
hävyttömillä terveisillä tuon tyhmän paimenpojan kautta.--Niin, ukko,
valehtelenko?

MARKUS. Donnerwetter! Hänkö herjaisi minun nimeäni?

MARTTI. Kunnia vasten kunniaa, naapurit.

MARKUS. Vai niin! Kyllä sun opetan, hunsvotti, sinä kaiken sen edusmies,
mikä on plebeijiläistä ja alhaista. Sinä konna! Enpä tahdo kuitenkaan
sinuun koskemalla soaista käsiäni, mutta,--pidä hänet niskastansa
kiinni,--lahjoittaa sinulle muutaman potkauksen aatelijalastani, ja mene
sitten tiehesi.--Pidä kiinni hänestä. (Niilo tarttuu Martin kaulukseen
yhdellä kädellä.)

NIILO. Hänen ehkä annamme vaan hävetä.

MARKUS. Muutama potkaus hänen pitää saaman, ei auta.

MARTTI. Sepä aatelinen teos!

MARKUS. Niin juuri! Potkaisenpa vaan koiraa, joka minua haukkuu.

MARTTI. Yksi sana, kiivas herrani yksi tärkeä kysymys.

MARKUS. Mikä sana, sinä peeveli? Mikä kysymys? Sanoppas.

MARTTI. Tämäkö on ritarillista, että herra Niilo antaa rääkätä tämmöistä
vanhaa kääkkää kuolleen morsiamensa edessä?

MARKUS. Morsiamensa!

NIILO. Mitä kuulen?

MARKUS. Morsiamensa!

MARTTI. Niin, niin.

NIILO. Mitä hourit, vanha tonttu?

MARTTI. Ei, herra. Nyt on muistonne huono. Kihlaus tapahtui eileen, ja
minä myös sain kunnian piirtää nimeni todistukseksi salaiseen
naimasovintoon. Jaa, niin on asia, herra Niilo.

MARKUS (ryhtyen Niiloon). Vintiö! Onko tämä totta? (Martti juoksee
pois.)

NIILO. Malttakaat mielenne, herra.--jos olis se tosi, miksi tarvitsi
hänen juosta tiehensä?

MARKUS. Mutta nytpä selkiyy eteeni yksi asia, jota muutoin en ymmärtäis.
Hän maksoi velkansa eileen; ja arvaatpas, keltä luulen hänen saaneen
rahat? Haa, sinä riivattu!

NIILO. Teitä rukoilen itseänne hillitsemään.

MARKUS. Sano totuus, tunnusta, tunnusta!

NIILO. Herra, herra!

MARKUS. Hahaa! tämä puhkaisee sappeni.

NIILO. Ensin tutkikaat ja sitten tuomitkaat; niin tekee viisas mies.

MARKUS. Niin, otanpa asiasta pohdin, ole vissi siitä. Ja jos on savussa
tulta, niin valmis ole jäniksenä kaapaisemaan maaltani pois. Sinä tunnet
minut, poika.

NIILO. Hyvin.

MARKUS. Niin, niin!--Mutta tuossa tulee toverini. Hänen lävistän kuin
silakan, sen tunnen sydämmessäni. (Mauno tulee varustettuna miekalla.)

MAUNO (erikseen). Tässä seisovat, mutta enpä näe Yrjöä.

MARKUS. Varamiehes?

MAUNO. Hän ei siis ole tässä. Mutta yhtäkaikki. Nyt miekat leiskumaan,
ja puolusta kurjaa ruumistas.

MARKUS. Ei nälkäinen jalopeura niin kiivaasti himoo päästä antilopen
niskaan kuin minä tappelemaan kanssas. Mutta ehkä muutamme paikkaa?

MAUNO. Miksi?

MARKUS (osottaen kädellänsä Elmaa kohden). Katso tuonne.

MAUNO. Voi Luoja, mikä näky! Elmaniko
Tuoss' sammaleista rauniota vasten
Mä näen makaavan? Nyt katkee, sydän,
Ja, silmäin, pimene!--
Kas tuoss' on pieni tyhjennetty pullo;
Siis myrkky, nukuttava myrkkyjuoma
On lapsein elämästä tehnyt lopun.
Oi miksi teit, mun tyttäreni, tämän?
Min merkitsee tuo paperi? (Ottaa paperin.)

    »Isälleni.» (Avaa ja lukee.)

»Mun isäni armas! Nyt kuolemaan kiirehdin; en mieli nähdä enään
huomispäivää. Anna miekan levätä ja elä onnellisna, onnellisna!
Anna miekan levätä! Tätä rukoilee onneton Elma, joka tuonelaan
lähtee nyt.»

Oi, mikä isku mulle, armottomin
Ja kurjin isistä! Ma saatoin surmaan
Mun tyttäreni lempeän ja kauniin.
Niin, kaunis oli hän, ja sydämmensä
Ol' rakkauden lähde pohjaton,
Ja hänen kirkkahalla otsallansa
Siell' hallitsipa viisauden henki.
Semmoinen oli Elmani, mun lapsein,
Ja kuolema tään mestarteoksen
Näin äkisti, armottomasti riisti
Täss' synkäll' yöllisellä kankahalla,
Ja nyt hän makaa tuossa matojen
Ja tuonen-toukkain saaliina.
Oi mailma, elämä, sä ihmeellinen!
Mi on sun tarkoitukses? Mihin viimein?
Se arvoituspa kauvan askaretta
On aatoksillein tuonut. Turha työ!
Ei selkii pulma tää, se synkeemmäksi
Vaan käypi sielun katseen edessä;
Ja tulkoon mustin pimeys ja yö,
Jok' aamusta ei tiedä! Hävitys
Ja kuolema on päästimeni nyt,
Kun armas tyttäreni kuollut on.
        (Ääneensä Markukselle.)
Sä perkele, sä alkusyy ja juuri
Tään kaiken kurjuuden, nyt vinkuu miekkain!

MARKUS. Niin, tule teräskalske kerta vielä!
(Miekastelevat. Pauli, Tyko, parrattomina ja sotamiehen puvussa,
Yrjö, Martti ja Hanna tulevat.)

PAULI (hämmentäen taistelon miekallansa).
Te vanhat, mitä teette? Erotkaat!

YRJÖ (puhaltaa torvellansa pikaisen töräyksen, Martti hurraa, ravistaen
lakkiansa). Tässä ollaan.

MAUNO (erikseen). Näänkö aaveita!

NIILO (erikseen).                 Haa! Tyko!

MARKUS (erikseen). Tuhatta lempoa, tuoss' ovat pojat!

MAUNO (erikseen). Tää olisiko kummitusta!

PAULI.                                    Isä,
Sua tervehdin.

MAUNO (syleilee Paulia). Mun Paulini, mun poikani!
Nyt valmis olen käymään kuolemaan.

YRJÖ. Nyt vasta eletään, nyt ilo alkaa.

MAUNO. Mun poikani, mi hetki verraton!

PAULI. Täss' on mun sotatoverini, Tyko.

MAUNO. No terve tultuasi! Etkö näe
Sä isääs tuossa?

TYKO (lähestyy isäänsä). Oi! mä hänet näen,
Mut hän kenties ei tunne poikaansa.

MARKUS (kätellen Tykoa)
Täss' ompi käteni. Kas niin, kas niin;
Ei enempää, jo kylliksi on tehty.

PAULI. Mun herrani, nyt ootte kova isä.

MARKUS. Ain' erillämme,
Ei keskenämme yhtään tekemistä.--
Mut nyt--mordieu!--nyt tunnen Franskan herrat,
Ne kavaltavat kansantutkijat.
Miks' tämä pilkka, tämä narripeli?

MAUNO. Jaa, Paulini. No, no, sua syleilen
Mä kerran taas, sä kaukaa tullut vieras.
(Erikseen.) Mut voi, tuoss' Elmain makaa kylmänä!

PAULI. Min teimme, lyödäksemme leikkiä
Ei tehtykään, vaan syystä tärkeemmästä.

NIILO. Hoo! terve, terve, vanhat kumppanit.
Mut osaattepa teeskennellä te,
Oo peijakas! kuin hyvät näyttelijät,
Niin, oikein komiantit, tenhomiehet
Ja silmänkääntäjät.--No, veli Tyko,
Me ehkä kohta vähän nykäilemme.

TYKO. Sen teemme kohta, malta hieman, Niilo.
Suokaatten anteiks', isät, suokaat myös
Mun teille lyhyesti kertoa
Se kohtalo, se retki vaikea,
Mi vihdoin viimein Suomen laaksoihin
Taas saattoi meidät, ja me riemuitsimme.--
Se tietään, että sankareina
Me taistelimme sotatantereilla,
Ja kunnian sai meistä isäinmaa.
Mut Onnetar, se petollinen impi,
Taas pian siirtyi meistä kauvas pois,
Ja rautakahleet, vankeuden kurjuus
Nyt tuli osaksemme. Vuorihin,
Uraalin kohtuun meidät syöstiin alas,
Ja siellä, kiertoessa kolmen vuoden,
Me, kalkutellen kovaa kalliota,
Oleskelimme. Mutta muistossamme
Ain' ihanana Suomi kangasteli,
Ja sielussamme epäilys ja toivo,
Kuin sodan ristituli, tuiskasi.
Mut kerran päällämme kun taivas välkkyi
Ja vapauden tunne tulta iski,
Niin murtui kahleet, ja me rynkäsimme
Pois Tartaruksen hirmu-luolista
Kuin jalopeurat rautahäkistänsä.
Me vuoret ylös alas kiipesimme
Rämeiset, äärettömät lakeudet
Kuin villit hirvet samosimme
Ja vainoojaimme luotisatehessa
Me uiskelimme yli tuimain kymein.
Ken voi meit' vastaanseistä? Vapaus,
Kotimme muistot, pyhä synnyinmaamme,
Ne viittas yhä meitä luokseen tänne
Kuin syysyön juhlalliset pohjantulet.
Ja viimein siinti meille Kyyrianmaa
Kuin sini-viiva taivaan rannalla,
Ja pian seisoimmekin vuorella,
Mi Tornivuoreks' kutsutaan,
Ja onnellisina kuin autuas sielu,
Kun, tultuansa murheen kaukamaista
Ja seisten partaall' unohduksen virran,
Se nähdä saa Elysiumin niitut.
Oi tätä hetkeä!

MARKUS (erikseen). Tok' oivallista,
Sen myönnän.

MAUNO.       Kertomukses, Tyko, saattaa
Mun sydämmeni uljaast' paisumaan
Ja uutta mehua saa sairas mieli.
Miks' vihamiehein poika oletkaan!
Mä tunnen niinkuin rupeis riutumaan
Jo vanha viha povestani pois,
Ja toivonpa sua saada kutsua
Viel' ystäväni pojaks'.

MARKUS (erikseen). Erehdytpä.

TYKO. Mut kohta taasen ilo masentui,
Siin' ilon kunnahalla seistessämme,
Kun korvihimme riensi sanoma
Kovasta isästä, mi hylkäs poikans,
Ja epäilys myös poveheni tunki,
Olisko impeni viel' uskollinen.

MAUNO. Se kysymys nyt jääköön. Tuossa, tuossa
Jääkylmänä sä tytön nähdä saat.

TYKO. Mä tiedän kaikki. Hän on onnellinen,
Nyt päätetty on sydämmensä tuska.

MAUNO. Nyt poikani mä elävissä näen,
Mut tyttäreni Manan morsianna;
Siis suurin murhe ilon suurimman
Nyt hämmentää ja kyyneleeni virtaa.

TYKO (Markukselle). Isä, mun olette tehnyt perinnöttömäksi, kumonnut
kaiken lapsi-oikeuteni, mutta rohkenenpa kuitenkin nyt astua puolestanne
esiin.--Niilo, luulenpa jo asiamme valmistuneen niittoon. Yhtä tahdon
kysyä. Sinäkö nämät vanhat saatoit tänne murha-aseet käsissä? Sinäkö
heitä houkuttelit miekan-kamppaukseen, johon oli heidän aikeensa käydä
tässä?

NIILO. Ja kysyt noin pöyhkeästi. Hei!

TYKO. Oletko sen tehnyt?

MARTTI. Sen on hän tehnyt, sen valani todistakoon.

MARKUS. Yhtäkaikki. Me parhaaksi näimme tapella, tapella vimmatusti, ja
siihen on aika jälellä vielä.--Mutta yhtä mielin kysyä minäkin, ja jos
tosintuis asia, niin riennä matkaas, Niilo. Muista ehto, jonka panin sun
etees, määrätessäni sinua otto-pojakseni, ja jonka pyhästi lupasit
täyttää.

NIILO. Hän on nyt kuollut.

MARKUS. Kysynpä tässä, oliko miehellä joitakin lemmen tuumia tuota
neitoa kohtaan tuossa?--Ukko sinä, jos puhettas et vahvista, niin oletpa
kuoleman oma.

MARTTI (Maunolle). Mun herrani ja isäntäni, tiedänpä nyt ansainneeni
teidän kovimman vihanne, koska mulle uskotun salaisuuden ilmoitin. Mutta
kuulkaat toki ja muistakaat, ettei löydy hädässä lakia.--Tässä kohtasin
nämät kaksi, ja onnettomuus on, ettei juuri veljellinen ystävyys
vallitse minun ja näiden kahden paroonin välillä, ja tahtoivatpa nyt
minua kuransata oikein aikalailla.

MARKUS (erikseen). Hm!

MARTTI. Mutta olipa minulla avain siihen salaiseen miinaan, ja sen
laukaisemisella tiesin voivani tyhjiin avaruuksiin viskata herra Niilon
pois elatus-isänsä suosiosta, ja, muistellessani tarinan lampaasta, joka
jalopeuran ja karhun keskinäisen riidan kautta pelastui heidän
kynsistänsä, laukaisinpa tulisen kaivannon, ja minua seurasi lampaan
onni.

Markus. Siis on se totta?

NIILO. On totta, totta! (Erikseen.) Nyt hyvästi kaikki toivo! Hyvästi
ilo myrskyinen viini-jumalan leirissä, seurassa oivallisten ystäväin,
koska elämä oli ikuinen aamuhetki ja immen poski sen purpurainen Eos.
Hyvästi rikkaus ja ilo!

MARKUS. Haa! nyt ymmärrän, miksi olit niin kärkäs mua saamaan tähän
taisteloon. Mun toivoit siinä kaatuvan. Ja jos hengissä täältä olisin
palannut, niin... Haa! arvaatpas mitä uskon?

TYKO. Että kuolemalla hän teidät olis palkinnut. Ken ei olis valmis
uskomaan sitä? (Yö valkenee yhä enemmin, ja viimein on täys päivä.)

NIILO. Mitä sanot, maankuleksija? Missä on nyt franskalainen
partas? Sitä tahtoisin vähän nyppeillä. No, miksi et tartu heti
paistin-vartaases niinkuin oikea Pariisin keikari? Sinä viheljäinen,
miksi et vedä miekkaas?

TYKO. Siis ennätät minua ennen. (Vetää miekkansa.)

PAULI. Ja jos hän kaatuu, jos perkele sais voiton, niin miekkani
tupestansa lentäköön.

NIILO. Tulkaat kaikki! Ja jos myöskin Pauli kaatuu, niin tuossa Yrjö!

YRJÖ. Juuri niin, Niilo.

NIILO. Sinä talonpoika-lurjus! Sinunko kanssas kävisin kamppaukseen
minä? Sinut potkin tästä palleroisen naasikkas turviin.

YRJÖ. Tänne miekkas, Tyko, minä tahdon tehdä lihaa! (Aikoo temmata
miekan Tykolta.)

TYKO. Pois, Yrjö! Tilinsä minulle on suurempi.--Niilo! (Tyko ja Niilo
miekastelevat.)

PAULI. Nyt ole niinkuin taivaan sineys,
Mun Tykoni. Sun asias oikea
Ja vapaa sydämmes sua nostakoon!

YRJÖ. Nyt ole niinkuin »kissa liukkaall' jäällä»,
Ja vapise kuin haapa myrskyssä,
Mun Niiloni. Sun musta omatuntos
Kuin vuori raskas päälläs maatkoon
Ja painakoon sun alas helvettiin. (Niilo kaatuu.)

TYKO (erikseen). Miks' täytyypi mun kotokankahilla
Viel' heimolaisen verta vuodattaa!

YRJÖ. Hän kylliksi on saanut.

TYKO.                         Yrjö, Yrjö!
Nyt näytä, mitä vakuutit ja vannoit.
Jos juomas meitä hirmuisesti petti,
Niin oman rintan' lävistäköön miekka,
Mi Niilon verestä nyt punertaa.

YRJÖ. Minä juoneen käyn. (Ottaa kiväärinsä. Niilo, maatessaan maassa,
ampuu pistoolilla Tykoa, Elma heräyy ja juoksee kamostuen ylös, Tyko
rientää häntä syleilemään.)

MARKUS. Sinä perkele! (Pistää Niiloa miekallansa.)

PAULI. Tyko, oletko haavoitettu?

TYKO. Mä Elmaani syleilen!

YRJÖ. Se ampuma toi hengen, ei kuolemaa.

ELMA. Missä olen?

HANNA. Sun Tykos sylissä.

TYKO. Sylissäni taivaani on!

NIILO (erikseen). Hän elää, elää! Elma elää! Elma. Oi korkeuden Jumala!

MARKUS (erikseen). Vallitseeko tänä yönä noita-voimat!

ELMA. Tämä ompi Tykon halailus!

TYKO. Mun lemmittyni kallis!

HANNA. Hän pyörtyy.

TYKO. Ole uljas tyttö, Elmani. (Elma pyörtyy Tykon syliin.)

MAUNO (tähän asti seistyään hämmästyksissänsä). Tapahtuuko ihmeitä
vielä? Ihmeen, ihmeen edessäni näin. Elmani kuolleista nousee. Hän elää!
(Tarttuu Elmaan.) Mutta ällös kuolko, ällös kuolko samana hetkenä taas.
Avaa silmäs, tyttöni! Ylös, ylös, ylös! Minä vannon, että hänen pitää
elämän.

ELMA (tointuen). Niin, isäni. Sen rinnoilla ma lepään,
Jok' ompi sieluin hekuma ja autuus
Ja josta elämäni, toivoin tulee.
En ole kuollut, vaikka kuolla tahdoin;
Oi, anteiks' anna, taivaan vallitsija!

HANNA. Sä unijuomaa joit, et myrkkyä.

ELMA. Nyt ymmärrän.--Ja Tykoni on tullut?

HANNA. Ja veljes Pauli myös.

ELMA.                        Mun kaunis veljein,
Sua tervehdin.

PAULI.         Mun sisareni armas!

ELMA. En petollinen ollut Tykolleni?

TYKO. Sä kuoloon asti uskollinen olit.

ELMA. Nyt alkaa elo lemmen lipun alla.

TYKO. Yö lähestyy, mun aurinkoni laskee.

ELMA. Min sanoo Tyko? Huomaa, että ompi
Se Gibeonin pyhä aurinko.

TYKO. En tiedä, mutta tyhjää hengitän.

ELMA. Sä horjut, ystäväin!

PAULI (pidellen Tykoa).    Hän verta vuotaa!

YRJÖ. Oi, häntä kohdannut on rosmon luoti
Ja lävistänyt ruumiins!

ELMA.                   Miksi näin?

PAULI. Oi Niilo, Niilo, peto kavala!

MARKUS. Ei, piru tulisesta helvetistä.

ELMA. Gehennan savu taivaasemme nousee.

HANNA. Oh, veri vuotaa hänen rinnastaan!

ELMA. Vait', Hannani, ne ruususia ovat.

MAUNO. Ah! älä näytä vimman muotoa,
Mun tyttärein; hän ehkä tointuu vielä.

TYKO. Pois turha toivo; kuolema on tässä.

ELMA. Mut kuinka ompi tapahtunut kaikki?

HANNA. He miekasteli, viimein kaatui hän,
Mi huohottaen makaa tuossa nyt;
Sielt' lähetti hän petollisen luodin
Ja sama ampuma sun herätti.

TYKO. Se nukuttavi mun. Nyt lepoon käyn.

ELMA. Niin, lepoon, lepoon käymme molemmat;
Täss' ompi meillä sammalhieno sija.

TYKO. Ei vielä, tyttö, ensin sepel päähän!
Nyt seisot morsianna, ja nyt--»luonto,
Käy vihkimään».

ELMA.           Niin, niinpä lauletaan,
Miss' on mun seppeleni?

HANNA.                  Tässä, Elma.

ELMA (panee seppelen päähänsä).
Sua kiitän, Hanna; sinäpä sen sidoit.--
Kas tässä seisoo morsian,
Täss' Tuonen veräjällä; jalo, tyyni,
Kuin Junon istuimella istuisin,
Ja tomun mailma kiiriskelis allain.
Nyt tule viikatteellas, enkeli;
Mä hymyilen kun katkee sydän-juuret.

TYKO (tempaisee itsensä irti Paulista, joka on pitänyt häntä).
Kas tässä oman ylkäs syleilys.
Niin, neitoni!
Hääriemumme on lyhyt; yhtäkaikki,
Tääll' ompi lyhyt kaikki ihanuus,
Niin kirjoitettiin lakiin elämän.
Mä kuolen, niin, mä kuolen. No,
Ken kuolee onnellisempana häntä,
Mi morsiamensa helmaan nukkuvi?

(Hän horjuu; Pauli ja Elma taluttavat hänet istumaan kivi-raunion
juurelle ja Elma jää istumaan hänen viereensä.)

MARKUS (erikseen). Mun Jumalani! olentoni voima,
Kuin rautatammi ennen jykevä,
Nyt menehtyy kuin korsi tulessa,
Ja poveheni rynkää pimeys.--
Mi ompi ihminen? Vaan heikko varjo,
Vaan sumuhaamu, joka haihtuu pois,
Kun korkeuden säde häntä kohtaa.
Niin väikyn tässä sorrettuna minä,
Ja myrsky ijäisyyden merestä
Nyt alkaa käydä hirveell' pauhinalla,
Ja sielu vapisee ja kauhistuu. (Ääneensä.)
Mun Tykoni, mun poikani, mua kuule!

TYKO. En oikein kuule; vasarat ja kanget
Nyt kovin paukkaut kiviseinissä.

PAULI. Jo houraus on käsittänyt miehen,
Ja aatoksensa työksentelee nyt
Uraalin uumentojen syvyydessä.

TYKO (nostaen itseänsä).
Oi Pauli! tääll' on ilma paahteinen
Ja huokausta täynnä. Kahleet pois,
Ja aukee, vuori! Vapaus meit' kutsuu
Ja kaunis impi Pohjan kunnahilla. (Kuolee.)

MAUNO (erikseen). Sydämmen viimehinen kamppaus.

MARKUS. Mun armas poikani, tok' anna kuulla
Viel' yksi sana huuliltasi tänne.

PAULI. Te ette avaa kuolleen huulia.

MARKUS. Hän on siis kuollut?

PAULI.                       Kuollut ompi hän
Ja kylmentynyt sydän, jonka vertaa
Ei huokeasti täällä löydetä.--
Tää onko Tykoni, mun kumppanini,
Se tulinen, se kirkas-otsainen,
Mi niinkuin humiseva lumi-aura
Tiet karkuretkellämme raivasi,
Kaikk' esteet murtaen? Et tiennytkään
Sä silloin kuolemahan rientäväs.
Nyt hyvästi, mun uljas toverini,
Ja lepää makeasti matkaltas!

ELMA. »Hyvästi, Pauli», lempeesti hän vastaa.

MARKUS. Niin, niin! Ja häneltä en anteiks' saanut.

ELMA. Ja Tyko, eikö anteiks' antais hän?
Oi katsokaat, mi tyynyys ihana
Ja kuva sovinnon on kasvoissansa.
Ja tuntuupa kuin korvaani hän kuiskais:
»Miks' viipyy Elmani?» Mä tulen, tulen,
Ja siellä rauhanmaassa kohtaumme,
Jost' äsken unta näin.
Mä laakson kauniin, ihmeellisen näin,
Se ol' kuin niittu kukkaskirjava,
Min keskell' kirkas lähde kiilsi;
Hopeakimmeltävät joutsenet
Kuin lumipilvet sinisellä taivaall'
Sen pinnall' rauhallisest' uiskeli,
Ja koivut niinkuin juhlalliset tornit
Sen partahalla rehevinä seisoi,
Ja heidän latvoissansa lenteli Kerubit ja serafit ihanat,
Ja lehto kaikui laulun helinästä.
Niin, siellä, siellä kohta yhteen tullaan.

NIILO. Haa, perkeleet! mua viskatkaa jo täältä
Luo kirottujen alas.

ELMA. Jo korkealla loistaa päivän silmä
Ja yli aavan, kanervaisen kankaan
Käy raikas aamutuuli. Ihanata
On kuolla, kuolla armaan rinnoille.

HANNA. Hän kelmentyy ja vaipuu. Elma!

ELMA.                                 Hanna,
Mun sisareni, mitä tahdot? (Kuolee.)

HANNA (tunnustaen Elmaa). Hän kuolee, kylmenee!

MARTTI. Martti, lähde tästä pois, pois, pois! (Menee.)

MAUNO (erikseen). Mikä hetki ollee nyt, koska tyttäreni käy Tuonelaan ja
meidät unohtaa?

YRJÖ. Kaikki siis. Ja sinä, jonka teos tämä on, sinä hengität vielä. Oi,
riennä! sua varrotaan jo tuomiosalissa; riennä, riennä tutkintoon.

NIILO. Niin, kohta.--Markus, mun kuolemani toki pelasti teidät, jonka
olin päättänyt murhata.

YRJÖ. Se tietään. Nyt muistele vaan itseäs.

NIILO. Oikein! Myöhään vaan. Ei! Vielä pienen pilkun näen keskellä
pilvien pimeyttä; mutta se vähenee vimmatulla vauhdilla. Nyt on se pieni
kuin neulan pistos, ja nyt, nyt se peittyy. Niin juuri! (Kuolee.)

MARKUS. Mauno, suuri osa elämämme matkaa on kulunut vihassa ja vainossa
keskenämme.

MAUNO. Sen antakoon meille anteiksi taivaan Herra!

MARKUS. Oi hirmuinen pimeys sieluissamme!--Mauno, nyt pyydän sun kättäs.

MAUNO. Mun naapurini! (Kättelevät.)

MARKUS. Nyt, Mauno, elä rauhassa, peri Viitala ja yhdistä rakkaasti
molemmat kartanot. Minusta pääset nyt.

MAUNO. Markus, Markus! (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Ottakaat häneltä
miekka. Hän riivauu. (Yrjö tempaisee hänen kädestänsä miekan.)

YRJÖ. Siivosti, herra!

PAULI. Eläkäät, vanha mies, jos korkeuden armoa vielä toivotte.

MARKUS. Haa! Sitäkö taitaisin toivoa minä?

HANNA. Viel' eikö loppunehet hirmutyöt?
Mä sairastun jo nähdessäni näitä.
Oi, Pauli! (Kallistuu Paulin rinnoille.)

PAULI. Urheutta vielä, Hanna!

HANNA. Mut olethan kuin jumala sä kaunis!
Murheesta, kauhusta ma tukehdun
Mut juovun myöskin lemmen hekumasta. Ooh!

MAUNO. Mä tunnen, että pian heitä seuraan;
Tok' ilauttaa, mitä näen, nuoret.
Te pyhään liittoon käytte? Erehdynkö?

PAULI. Hän morsiamein on. Mut tästä sitten.
Nyt olkoon huoli näistä uhreista.

YRJÖ. Jää tähän, Pauli, minä käyn toimeen, saattaaksemme tästä pois
näitä kuolon saaleita. (Menee.)

MARKUS. Mun Paulini ja neitoseni Hanna,
Mit' irtainta ja kiinteää on mulla,
Se saakaat kohta; ottakaat se vastaan.
Mä etsin itselleni jonkun loukon
Ja siellä säkkiin, tuhkaan pukeun
ja armoo anon, jos viel' armoo löytyy.
Mä tästä kiirehdin! (Poistuu kiivaasti.)

MAUNO. Miks' eläisin mä enään? Minun kautta
Se tähti tarhastansa syöstihin
Tuonn' alas varjoin maahan. Kuolo, riennä!
Mut luonto itse parastansa tekee,
Sen tunnen, silmäni jo himmentyy
Ja jalkain horjuu. (Hannalle.)
                   Taluta mua, lapsi,
Pois tästä; vuoteelleni vaivun mä
Ja sitten ummistakaat silmäin te,
ja onnellisest' eläkäät
Ja rakentakaat rauhaa, rakkautta
Taloihin, joissa vihan tuli riehui.
Ne, jotka tätä tulta kannattivat,
Nyt voimatonna ovat, laastaan pois
Kuin myrskyyn akanat.--jaa, niinpä käy;
Ja sijan saakoon henki parempi.

(Mauno, Hanna, taluttaen edellistä, menevät; Pauli katsellen Tykoa ja
Elmaa, seisoo jälellä.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Karkurit" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.