Title: Kihlaus; Yö ja päivä
Author: Kivi, Aleksis, 1834-1872
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kihlaus; Yö ja päivä" ***


KIHLAUS; YÖ JA PÄIVÄ

Näytelmiä yhdessä näytöksessä


Kirj.

ALEKSIS KIVI


1919.



KIHLAUS

Näytelmä yhdessä näytöksessä



HENKILÖT:

AAPELI,   |  kraatareita ja vanhoja nuoria-miehiä.
EENOKKI,  |
EEVA.
JOOSEPPI, Aapelin oppipoika.


(Aapelin huone: perällä ovi, oikealla pöytä ja sen vieressä rahi,
vasemmalla tulisija, jonka ääressä Jooseppi seisoo liikutellen kauhalla
pataa, joka kiehuu tulella. Eenokki tulee.)

EENOKKI. Päivää, Jooseppi!

JOOSEPPI (kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä toki
kauhaa kädestänsä). Päivää!

EENOKKI. Sainpa mestariltas tärkeän kutsumuksen löydyttää itseäni tässä
hänen huoneessansa noin tähän aikaan.

JOOSEPPI. Niin on asia.

EENOKKI. Miksi kutsui hän minua ja missä on hän itse?

JOOSEPPI. Eikö ole teillä jo tietoa?

EENOKKI. Ei yhtään, ei yhtään, poikaseni.

JOOSEPPI. Tässä tapahtuu tänäpän kihlaus.

EENOKKI. Kihlaus! Hm! Vai kihlaus. Kenen hän nai?

JOOSEPPI. Hä, Herrojen-Eevan.

EENOKKI. Vai Herrojen-Eevan. Tuliko mies juonikkaaksi, hurjapäiseksi,
villityksi, tai mistä kieppasi hän tämän rohkeuden?

JOOSEPPI. Preivin kirjoitti Herrojen-Eeva tällä tavalla mestarilleni
eilen illalla: »Kraatari Aapeli! Lyhyesti tahdon tietä antaa, että, jos
Jumala niin on sallinut, niin valmis olen kohta tulemaan
aviopuolisoksenne. Tulkaat minua kyydittämään täältä luoksenne; sillä
herrat jätän minä tämän ijankaikkisen pilkun päällä. Sen olen nyt
vahvasti tykönäni päättänyt.» Niin seisoi preivissä.

EENOKKI. Ja mestaris tämän luettuansa rupesi tuumailemaan ankarasti?

JOOSEPPI. Pasteeraili, pasteeraili edestakaisin permannolla, raappien
niskatukkaansa.

EENOKKI. Kihelöitsipä miehen päässä; mutta sitä en ihmettele.--Millä
tavalla luonnistui asia?

JOOSEPPI. Yölläpä vasta leikki nousi. Kovin levoton oli mestarini.
Milloin pasteeraili hän, milloin heitti hän itsensä taasen vuoteelle,
mutta samassa pyörähti hän ylös jälleen ja rupesi uudestaan
pasteerailemaan raappien aina niskaansa. Kolme kertaa kävi hän
valelemassa päätänsä kaivolla. Hän pelkäsi aivoansa, näette.

EENOKKI. Eikä ihme; sillä onpa sitä pehmitetty. Tuumaile ja harkitse,
harkitse ja tuumaile joka uusi muudi, leikkaus ja sauma, niin
kysytäänpä viimein kuinka on päävärkin laita.--Mutta mielinpä kuulla
kuinka kävi lopulta.

JOOSEPPI. Tultuansa kolmannen kerran kaivolta höyryvällä päällä,
herätti hän minua, ilmoitti syyn levottomuuteensa, luki preivin eteeni
ja pyysi minulta neuvoa oman-tuntoni nimessä. Katsokaas mikä
veljellisyys!

EENOKKI. Rakkaus lievittää ja avaa sydämmen, sielun ja mielen.--Mutta
minkä neuvon annoit mestarilles?

JOOSEPPI. En kieltänyt enkä käskenyt.

EENOKKI. Oikein!--Tapani tosin on puhua aina aatokseni ulos, mutta yksi
asia löytyy, jossa olen vaiti kuin myyri. Älä kiellä miestä ottamasta
naista, johon hän kerran on iskenyt silmänsä, hän ottaa hänen
kuitenkin, ja joskuspa kuiskataan naisen korvaan sun kieltävä neuvos,
jonka lunttu tuskin Paratiisin niituilla antaa sulle anteeksi.

JOOSEPPI. Minä en kieltänyt enkä käskenyt, vaan pyysin hänen heittämään
kaikki Jumalan neuvopöydälle. Tämä vaikutti ja heti nukkui hän kuin
tallukka ja minä samoin. Hän aamulla taasen kyllä käytteli neulaansa
vinhasti, mutta toisaalle tyyräilit aatoksensa, sen huomasin, koska
silloin tällöin mulautin salaa katsoa hänen päällensä. Niin neuloi hän
hetken, mutta äkisti keihästi hän neulallaan uuden tyynynsä, naulitsi
sen hirveän lujasti pöytään, rynkäsi ylös, puki päällensä parhaat
vaatteensa, lähetti sanan teille, tullaksenne tänne, mutta itse läksi
hän noutamaan morsiantansa, Herrojen-Eevaa.

EENOKKI. Tämä naiminen, pelkään minä, on häneltä loiskaus onnettomaan
kirnuun. Eeva on kahden naimattoman herran emännöitsijä, ja kuullaanpa
hänen useinki mekastelevan heidän kanssansa. Tästäpä yhtä ja toista
arvella taitaa, ja paljon rähisee heistä mailmakin. Jumala heille
heidän syntinsä anteiksi antakoon! Mutta miksi ei toinen heistä nai
tätä Eevaa? Mutta Eva on tuittupää, tuiskea, näetkös, morakka, tahi
niin kuin ruotsalainen sanoo: turski. (Ottaa nuuskaa.)

JOOSEPPI. Ja niin herramainen.

EENOKKI. Tosi. Koska hän käy, katsahtaapa silloin tällöin sivullensa
liehuvia hameliepeitänsä, sen olen huomainnut. Vähän epäiltävä merkki
tyttö-ihmisestä. Tosin palveli hän vuoden Helsingissä ja joteskin
isoista herrasväkeä, mutta eipä tarvitsis, sanon minä, eipä tarvitsis
itseänsä sentähden lyödä niin herramaiseksi, niin fiiniksi; sanalla
sanoen, niin ymmärtämättömäksi kuin Eeva teki. Vähempikin piisaisi
muonamiehen tyttärelle. Onko tämä alhaisen ihmisen kieltä: »missä
nakriit kasvaa, puussa vai maassa?» Nauriit, näetkös. Niinpä kysyi hän
maamiehiltä torilla. Entäs tämä kysymys: »kulta-pappa, mikä on tuo
korea lintu, joka hyppelee tuolla kartanolla?» Hän ei tuntenut,
näetkös, harakkaa tultuansa maalle. (Naurahtaa, mutta kovin vähän.)
Noh, ehkä ei tuntenut hän lintua. Sitä en mene arenteeraamaan, sanoo
ruotsalainen. Mutta kas, kas, kuinka kerkeä on ihmislapsi näkemään
raiskaa toisen silmässä, mutta ei malkaa omassa. Mutta minä pidän
virkaveljestäni enkä sois hänelle huoneenristiä, jonka nyt pelkään
hänen saavan.

JOOSEPPI. Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.

EENOKKI. Pahoin pelkään, pahoin pelkään.--Eeva on taas vihastunut
herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta
kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja
ikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä
kommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta,
joita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat
kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti.--Aapeli on
vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan
hyväsydämminen mies.

JOOSEPPI. Hyvä hänen nimensäkin on.

EENOKKI. Mutta hellä sydämmensä saattaa hänen välisti toimiin, joita
seuraa katumus. Minä, mukama mies, olen aina tämmöinen vakava
pellavaloukku, oikein sahapukki. (Naurahtaen vähän.) Mitä padassa
kiehuu?

JOOSEPPI. Siellä kiehuu makkaranpalasia, kryyniä, vettä ja suolaa.--
Kuulitteko rattaan jyryä?

EENOKKI. Kuulin totisesti. He tulevat. (Erikseen.) Niin, niin,
piikaseni; tännen astut, mutta tiedänpä, ettes tee sitä sydämmellisen,
puhtaan rakkauden pinnistyksestä. Niskani panen pantiksi, ettäs
tillastit herroiltasi naimista, mutta koska ei siitä mitään tullut,
niin käytpä nyt vimmoissasi polttamaan sammaletta fiinin, herramaisen
kartuusin verosta. (Aapeli ja Eeva, molemmat kantaen nyttyä kädessään,
tulevat. Jooseppi, keskeyttämättä padan liikutusta, kumartaa syvään.)

EENOKKI. Tervetuloa, morsiuskunta!

AAPELI. Me kiitämme sinua. Sinä olet tässä juuri tarpeellinen. Istu,
Eeva.--Onko Jooseppi antanut sinun jotain ymmärtää?

EENOKKI. Lyhyesti.

AAPELI. Onhan minulla nyt edes se, joka paitani pesee.--Istu, istu,
Eeva.

EEVA (erikseen). Tämmöinen tupa! Huhkaimen pesä. (Aapeli ottaa nytystä
sokerirasian ja asettaa sen pöydälle.)

AAPELI. Sokerirasia on kuitenkin eheä. Tiedä, Eenokki, että olemme
pyörineet kamalassa leikissä, sekä minä että Eeva. Oi niitä
jumalattomia herroja!

EENOKKI. He kaiketi kohtelivat sinua kopeasti, trumantisti?

AAPELI. Kiitän, etten saanut heiltä selkääni.

EENOKKI. Kateus, kateus!

AAPELI. Sula kateus.--Ei ollut, näetkös, mentävä sisään; kartanolla
seisoin vaan ja otin vastaan Eevan kapineita. Mutta koska viimein
olimme valmiit lähtemään ja istuimme rattaille, niin arvaas, mitä
tekivät?

EENOKKI. Häijyn koiranjuonen. Tiedänmähän sen.

AAPELI. Tulipas pieni poika, herrojen käskystä, sanoi tahtovansa
korjata hevosen häntävyötä, mutta peijakas pisti palavan
taulankappaleen Ruskon hännän alle ja siinä samassa ampuipa yksi
herroista meille pilkalla jäähyväisampauksen. Rakas virkaveljeni,
aatteles, millä hirmuisella vauhdilla me tulimme talosta. Rusko juoksi
kuin vimmattu, potki ja juoksi korvat niuhossa. Ja olikos ihme, että me
molemmat, niin Eeva kuin minä, huusimme täyttä kitaa hädissämme?

EENOKKI. Ei mikään ihme, mutta sepä ihme, ettäs seisot vielä tässä ja
kertoilee tätä keikahusretkeäs. Kiitä, ettes makaa ojassa tallukset
taivasta kohden.

AAPELI. Onni suojeli minua. Taulanpala helti viimein, ja vähitellen
hiljensi Rusko juoksuansa, ja yhtä ehjillä luilla kuin ennenkin
istuimme rattailla, vaikka pamppailevalla sydämmellä.

EENOKKI. Voi julmia herroja, voi julmettuneita!

AAPELI. Sanos muuta. Ihmettelenpä, että Eeva on näin kauvan menestynyt
heidän kanssansa. Ettes jo ennen tehnyt tätä temppua, Eeva?

EEVA (erikseen). Jaa, sinä västäräkki! Suokoon Jumala, etten koskaan
olis tätä tehnyt. Mikä hulluus minulta, mikä hulluus, jättää herrat ja
tulla tänne turvekaton alle!

AAPELI. Mutta miksi on morsian niin äänetön?

EENOKKI. Tavallinen morsiamen alakuloisuus muuttaessansa miehelään.

AAPELI. Ja asiamme ei olekkaan vielä oikein välikappaleellisesti
päätetty. Mutta ruvetkaamme juoneen, tehkäämme mikä kuitenkin tehtävä
on; sillä parempi karhun mahassa kuin hänen hampaissansa. Sinä tiedät,
mikä harras ja tärkeä komento on tässä tapahtuva tällä hetkellä?

EENOKKI. Luulenpa tietäväni.

AAPELI. Kihlaus, laillinen kihlaus, ja senpätähden olen kutsunut sinun
tänne. Käy toimeen, Eenokki! Mutta ensiksi yksi puhe!

EENOKKI (yskii). Että ... että me nyt tällä hetkellä tähän
kokoontuneet olemma, liittämään yhteen kahta sielua, nimittäin
pitäjän-kraatarimestaria Aapeli Simeoninpoikaa ja neitsykäistä Eeva
Matintytärtä...

AAPELI. Hänen oikea liikanimensä on Helander.

EENOKKI. Ja neitsykäistä Eeva Helanderia, yhteensolmemaan heidän
onneansa sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ja tämä ei olekkaan mikään
vetosolmu, ei suinkaan, vaan kiinteä umpisolmu, jonka ainoastaan
kuoleman viikate poikkileikata taitaa. Hyvin muistain ja visusti
sydämmeen kätkein aviosäädyn velvollisuudet molemmilta puolilta.
Miehen, nimittäin, tulee olla vaimonsa pää; se on hänen
velvollisuutensa, ja vaimo olkoon miehensä heikompi astia; se on hänen
velvollisuutensa. Ja käykäät sitten käsi kädessä, Jumalan nimessä ja
ilolintuen laulaessa haudan syvyyteen.--Niin; mitä itse sanot, Aapeli?

AAPELI. Ei minulla mitään sanottavaa ole.

EENOKKI. Anna sitten sormus tänne.

AAPELI. Tässä tämä on.

EEVA (eriks.) Mitä teen? Otanko ma vastaan sormusta? Voi minua
mieletöntä!

EENOKKI. Aapeli antaa tämän sormuksen sinulle, Eeva. (Antaa Eevalle
sormuksen.) Kas niin. (Laulaa veisaavalla äänellä) »Saatanan juonet»...
Onhan tämä sinun tahtos, Aapeli?

AAPELI. Veisaa, veisaa!

EENOKKI JA JOOSEPPI (joka yhä liikuttelee pataa, laulavat)

    »Saatanan juonet kauvas poista»...

EEVA. Mitä tässä laulelette. Pitäkäät suunne kiinni, niin on parasta.

AAPELI. Hscht! Morsian ei suvaitsekkaan laulettavan.

EENOKKI. Hmm! Mutta laulu on kaksi lukua.

EEVA. Tässäpä kyllä keekoilemaan niinkuin kukko.

EENOKKI. Kukkoko?

EEVA. Ei yhtään laulua, sanon minä.

AAPELI. Ei ei, koska niin on tahtos.

EENOKKI (eriks.) Hän on niinkuin ma sanoin: morakka.

JOOSEPPI (eriks.) Kyllä, kyllä tästä nyt toinen elämä nousee meidän
huoneeseen.

AAPELI. Laulu olkoon tällä erällä.--Nyt, Eeva, käy uljaasti perheeni
jäseneksi ja perehdy huoneessani.

EEVA. Tässä ihmispesässä. (Hetki äänettömyyttä.)

AAPELI (eriks.) Ihmispesässä. Joteskin jyrkästi sanottu. (Ääneensä.)
Tosin on huoneeni vanha, mutta vanhan sijaan rakennetaan uusi ja
entistä uhkeampi.

EEVA. Ennenko on meillä uusi, niin olemme satimessa.

AAPELI. Ei tässä sentähden satimeen jäädä, jos ei tätä hullummin eletä,
Eevani.

EEVA. Nytpä muistelen huoneita, jotka jätin. Mikä eroitus! Haa! minä
linnasta luolaan muutin ja läksin, hullu, ilosista herroistani pois ja
matelin sisään kraatarin koijuun. Mikä eroitus, mikä eroitus!

EENOKKI. Vissillä tavalla on eroitus suuri, mutta vissillä tavalla...

EEVA. Pidä kitasi sinä, varis.

EENOKKI (eriks.) Haidjaidjai, sitä sydäntä kuin sillä ihmisellä on!

JOOSEPPI (eriks.) Kyllä, kyllä tästä toista nyt tulee.

AAPELI (eriks.) Hän rupeaa konstailemaan, ja tuntuupa kuin katuisi hän
kauppaansa, ja minä, poika polonen, rakastuin häneen vahvasti. Mutta
tahdonpa hänelle ilmoittaa, että on minulla rahaakin, neljäkymmentä
riksiä. Nätti summa kyllä. (Ääneensä.) Tosin en ole rikas, en suinkaan,
eikä ole minulla paljon rahaakaan, ainoastaan neljäkymmentä riksiä.

EENOKKI. Neljäkymmentä riksiä miehen taskussa! Silloin ei tarvitse
käydä häntä koipien välissä.

AAPELI. Ei mitään kerskattavaa, ei mitään. No no, onhan siinä vähän.
Kuinka hyväänsä, mutta usko minua, Eeva, etpä lyönyt silloin kättäs
poroon kuin kraatarimestari Aapelin miehekses valitsit.

EEVA. Silloin istuin peevelin kelkkaan. Läksinhä kotooltani kuin olisi
tieni kulkenut suoraa tietä helvettiin. Siitäpä jotain kohta aattelin.
Miksi pistivät, miksi pistivät palavan taulankappaleen Ruskon hännän
alle?

EENOKKI. Julmettuneet!

AAPELI. Lurjukset! Jos lakiin mentäis, niin peijakas heidän ottais.
Palavan taulankappaleen! Ja ampuivat vielä!

EENOKKI. Hai djai djai!

AAPELI. Minä sydämmystyn. Kas semmoisista pedoista sinä läksit, mutta
nytpä seisot siivon ja kunniallisen miehen katon alla.

EEVA. Kraatari!--Krapu!

AAPELI. Haukutko sinä minun virkaanikin?

EENOKKI. Ei sovi soimata, ei sovi soimata kraatarin virkaa.

EEVA. Minäkö kraatari Aapelin vaimoksi!

AAPELI. Neito, etkö ymmärrä että haastelet vähän pahasti, pisteliäästi
ja että tällä tavalla hämmennät kihlaushetkemme korkean, juhlallisen
ilon? Kraatari Aapeli! Jaa-ah, mikä kraatari Aapelin on? Olenko minä
varastanut ja siitä syystä oravia haukkunut? Olenko lykännyt kenenkään
härkää sapattina kaivoon? En suinkaan. Olenko minä kähminyt toisen
miehen vaimoa? Pois se! Kuka sen taitaa sanoa ja todistaa? Minä panen
tämän kysymyksen sydämmelles, Eeva Helander. Katsahda päälleni ja
vastaa.

EEVA. Tuommoinen mies.

AAPELI. Tämmöinen olen vaan, fröökinäni.

EEVA. Mikähän sinä olet oikein?

AAPELI. Kraatari Aapeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan vierasmieheksi
koska hyväänsä ja kummaksi vaikka ruhtinoitten lapsille.

EEVA. Eikö se ole sama Kupparin-Aapeli, joka äitinsä perässä tallusteli
kylästä kylään kantaen ämmän kupinsarvipussia?

AAPELI. Että sarvet kalisi. Sama, sama.

EEVA. Sama nallikka, luulen minä, joka kerran paimenena ollessansa
eräänä sateisena päivänä pisti lehmänsä niin koreasti isäni niittyyn ja
menipä itse latoon maata. Mutta saattoipa sukkela onni juuri samassa
isäni tyttären niitylle, ja hänpä sun selkäs pehmitti. Sinä muistat
sen?

AAPELI. Muistan muistan. Jos tällä haavalla otan ja näytän sinulle
selkäni, niin pitää sun siellä näkemän merkit jumalattomasta
menetyksestäs ymmärtämätöntä, piimäpartasta poikaa kohtaan, niinkuin
minä silloin olin.

EEVA. Sen ansaitsit. Istua ladossa, lehmiensä himotessa toisen niittyä,
se oli mukavata.

AAPELI. Aih, aih! Jopa saitkin jotakin iskeäkses kiinni, niinkuin
hyvästäkin asiasta.

EENOKKI (naurahtaen). Kantänka, sanoo ruotsalainen. (Ottaa nuuskaa.)

AAPELI. Mutta mitä vielä tiedät, fröökinä Helander, jonka »posket
on niin punaiset ja puhe käy kuin rasva», niinkuin lauletaan
rakkauden-veisussa? Vai kuinka. Mitä sanoo fröökinä? Enemmin,
enemmin sitä lajia.

EEVA. Jos kaikkea, mitä sinusta tiedän, rupeisin tässä kertoilemaan,
niin jäisinpä varmaan huoneesi asukkaaksi.

AAPELI (eriks.) Huoneeni asukkaaksi. Kuuluupa vähän kuin olisi hänellä
totisesti aikomus tehdä takapero. Mutta hän ehkä koettelee luontoani.

EENOKKI. Minä sydämmen karvaudella olen kuullellut, kuinka tämä
neitonen tässä kaikin tavoin on koettanut leikata virkaveljeni hyvää
nimeä. Mutta heitetäänpäs pikainen katsahdus tytön omaan syntikirjaan.
Tiedätkö mitä mailma sinusta hotisee ja huutaa? Kuinka elät sinä
herrojen kanssa? Niinkuin paskana, niinkuin mahomettilainen. Minä
kiivastun tällä hetkellä. Jumala armahtakoon teidän elämäänne! Jumala
armahtakoon sekä sinua että herroja. Mitä on teillä käsillä siellä?
Sanoppas. Te peijoonit, te turmelette tämänaikaset nuoret, saatatte
heitä välinpitämättömiksi aviosäädyn arvosta ja pyhyydestä. Sinä
vekama, niinkö sinua opetti isäs ja äitis? Niinkö sinua opetettiin
rippikoulussa? Koska olet ollut viimeiseksi ripillä? Frookas pillit,
sanoo ruotsalainen.

EEVA. Sinä hävytön mies, mitä on sinun minun kanssani tekemistä?

EENOKKI. Olenpa lähimmäises ja onpa velvollisuuteni niinkuin kristitty
ihminen koettaa sinua oikaista, lunttu.

EEVA. Mutta minä tahtoisin sinun vääristää, vääristää tuhanteen mutkaan
ja viskata sinun pellolle. Sinä viimeinen vaivanen, sinä hävytön
kraatari, teethän minun hulluksi!

EENOKKI. Kas kas, näkyypä kuinka kipeä on asia, ja minä pistin syvältä
ja ilman armoa. Jaa, niin on tapani. Minä ryntään aina esiin ilman
pelkoa, vakaasti ja suoraan niinkuin ahvena. Ja tästä sinun elämästäs,
jumalattomasta elämästäs tahdon minä ottaa tuimasti kiinni, jos en
sinulta parannusta näe.

EEVA. Kas näin elän vaan, kas näin. Mitäs minun teet?

EENOKKI. Kantelen provastille.

EEVA. Sinä tekisit sen? Haa! saisitpa plyijyä kinttuihis herroiltani.

EENOKKI. Minulla on pyssy ja.

EEVA. Joka ei tapa varpustakaan.

EENOKKI. Tappaa vaihka noitaämmän, vaihka perkeleeltä riivatun tytön.

AAPELI. Elkää riidelkö, elkää riidelkö, ja sinä, Eenokki, elä huoli
juuri enään soimata Eevaa. Hän on, näetkös, niinkuin morsiameni; ja
sananlasku sanoo: yhtä luuta vuohensarvi, sitä poski kuin pääkin.

EEVA (eriks.) Sinun morsiames!

EENOKKI. Totuuden lausuin, ja olkoon se hänelle hyväksi. Tapani on,
niinkuin sanoin, käydä aina esiin vakaasti, ilman pelkoa ja suoraan
niinkuin ahvena. (Ottaa nuuskaa.)

AAPELI. Nyt ymmärrän mitä Eeva tarkoitti näillä vähän niinkuin
kieroilla sanoillansa: koetella luontoani. Mutta antakoon hän anteiksi
lyhynokkaisuuteni; sillä lyhynokkaisuutta, Jumala paratkoon,
havaitsemme kaikkialla, ja se on ikävä havaitseminen. Monaistipa
aattelen, jouduttuani uusiin tuttavuuksiin, kas tuostapa vasta löysin
miesten miehen. Mutta eläppäs hänen kanssansa ja reisaile, niin hänpä
pianki punehtuu kuin kukko ja nääsää sinua; ja tämä on ikävätä. Minä
olen nähnyt yhtä ja toista mailman pöydännokalta; ja hantvärkkäri on
noita talossa.--Kas, pusersipa tyttö-kanalja hien otsalleni tällä
koetuksellansa. (Ottaa taskustansa nenäliinansa, mutta viskasee samassa
pöydältä permannolle Eevan sokerirasian, joka särkyy.)

EEVA. Herresta velta varjel!

JOOSEPPI. Voi voi, mitäs mestari nyt teki!

EEVA. Kuin tuo nyt särki minun sokerirasiani!

EENOKKI (eriks.) Aapeli parka! Tuossa seisoo hän nyt kuin pyörtyvä
kana, ja punottaa kuin täyskuu pouta-iltana.

EEVA. Kuin tuo lepakko nyt mönsträsi minun ehta-posliinisen
sokerirasiani, rakas nimipäivälahja herroiltani. Maksa pois, mies;
maksa se paikalla, sinä harakka, hohkoharakka, närri!

EENOKKI (eriks.) Hai djai djai. Sitä sydäntä, sitä sydäntä!

AAPELI. Jassoo! Sinä teet minusta pilkkaa etkä todenperästä aiokkaan
tulla vaimokseni?

EEVA. Saatanan muori sinulle vaimoksi tulkoon.

EENOKKI (eriks.) Tunnenpa väristykset selässäni kuullellessa
lauseitansa.

AAPELI. Eenokki, kysy häneltä tässä Joosepin kuullessa, jos hän tahtoo
ottaa minua mieheksensä.

EENOKKI (Yskii). Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos
sulla on vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle.

EEVA. Minä en huoli hänestä; menenpä takaisin herraini luoksi. (Hetki
äänettömyyttä.)

AAPELI (erikseen). Vai niin!

EENOKKI (eriks.) Mikä kiusankappale!

AAPELI. Kysys häneltä toinen kerta.

EENOKKI. Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos sinulla on
vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle.

EEVA. Minä en huoli hänestä, sanoin minä; en tuumaakaan. (Kauvan
äänettömyyttä.)

AAPELI. Kysy häneltä vielä kolmas kerta!

EENOKKI. Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos sinulla on
vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle.

EEVA. Minä annan hänen peijakkaan haltuun. (Polkee kiivaasti jalkojansa
permantoon.) En huoli hänestä, en huoli, en huoli; en en! Eikö
korvaläpenne kuule, te noidutut miehet? (Äänettömyyttä. Tulisijasta
kuuluu kohina.)

AAPELI. Soitatko sinäkin jumalan-lahjan tuhkaan siellä? Poika!
(Kiristää Jooseppia kauluksesta.)

JOOSEPPI. Mestari!

EENOKKI (hilliten Aapelia). Malta mieles, Aapeli, ja anna anteiksi
tapaturma.

AAPELI. Tämä hetki on vimman hetki!

EEVA. Maksa pois korea rasiani.

AAPELI. Rasia! Onko mailmanloppu tullut? Antavatko kuolleensa maa ja
meri, kuolema ja kipenöitsevä helvetti?--Kas tämäpä vasta päivä on.

EEVA. Voi minä mieletön lapsi!

AAPELI. Sinä portto, anna tänne sormukseni.

EEVA. Hoo! kas tässä, poikasein. (Aapeli viskasee hirveällä vauhdilla
sormuksen permantoon.)

EENOKKI. Elä elä, veljeni. (Ottaa ylös sormuksen.)

AAPELI. Ihminen, miksi narrasit mua hevosellani sinua kyydittämään
huoneeseeni?

EEVA. Miksi annoit itseäs narrata?

EENOKKI. Hai djai!

AAPELI. Jassoo!

EEVA. Kyyditä minua ijankaikkisella pilkulla tästä samaa tietä
takaisin, kraatari!

AAPELI. Jassoo!--Kyllä kyllä, jos rahan maksat, jos lyöt kaksi markkaa
pöytään. Jooseppi tulkoon kyytiin.--Kaksi markkaa tänne!

EEVA. Ei yhtä penniäkään. Ja jos et maksa, mitä liet rikkonut, niin
katsokaat etten vilauksessa seiso ilki-alastomana tässä edessänne.

EENOKKI. Niinpä teki ennen Stålbergskakin, koska ei tainnut hän muuta
vihansa kiukussa. Muija kirkasi vaan yhden kerran, ja siinä samassa oli
hame ja paita yli pään.

EEVA. Rasia!

AAPELI. Rasia olkoon kyydistä tänne, ja tästä menet marssien nytyt
kädessä; tämä olkoon sanottu.

EENOKKI. Tahtoisinpa, tahtoisinpa, sanon minä, nähdä Eevan tuloa
herrojensa luokse taas. Näkisinpä silloin oikein pitkän koiran.

EEVA. Hoo! kraatari Eenokki, elä yhtään murehdi sitä asiaa. Ensin vähän
pilkkaa herroilta, jota minä vastaan muutamalla kyyneleellä, ja ennen
iltaa on yhteinen sydämmellinen ilomme korkealla katossa. Siinä se
temppu.

EENOKKI. No sinä naisen luonto! Ihme kaikkein ihmeitten seassa. Sinä
kultasen päivänpaisteen ja sumuisten pilvien ijankaikkinen sekamelska
ilman päätä ja perää, sinä himphamppu! Onko siis ihme, ettemme koskaan
opi tuntemaan tänlaista eläintä?

EEVA. Hevonen eteen, Aapeli! Kyyti!

AAPELI. Sinä kopeilet?

EENOKKI. Kyyti? Arvaas minkäkaltaisen kyydin tästä olisit ansainnut?
Peijakas! jos tekisimme oikein, niin pääs ottaisin syliini minä,
Jooseppi pitelisi sinua jaloista ja Aapeli itse antaisi sinulle oikein
miehen kädestä.

EEVA. Aapeli!

AAPELI. Jaa-ah, luuletko etten minä taida antaa löylyä? (Eeva rupee
panemaan kapineitansa nyttyynsä takaisin, hyräellen laulella.) Ruoka
pöytään, Jooseppi. Me rupeemme syömään, mutta hän menköön tiehensä.
(Jooseppi panee ruokaa pöydälle.) Hän on kiero ihminen.

EENOKKI. Pahanilman lintu.

AAPELI (erikseen). Onneton päivä! Onpa sydämmeni kuin leikattu kahdeksi
kappaleeksi.--Kas niin, Jooseppi. Tule syömään kanssamme. Me syömme,
Eenokki.

EENOKKI. Me syömme me. (Aapeli, Eenokki ja Jooseppi istuvat syömään.)

AAPELI. Onpa tässä mailmassa tekemistä.

EENOKKI. Elä puhukkaan.

AAPELI. Eeva, Eeva, mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minulle
niin paljon pahaa teit?

EENOKKI. Elä ole hänestä huolivanasi.

AAPELI (eriks.) Hän hyräilee vaan.

EEVA (menee kantaen nyttyjänsä). Hyväst!

AAPELI. Hyväst!

EENOKKI. Läksipä heilakka. Mutta tästä asiasta, sekä herrojen ilkeästä
juonesta että tytön hävyttömästä narrauksesta, tulee sinun ottaa
vakaasti kiinni, opettaa heitä pitämään miestä pilkkanansa.

AAPELI. Minä jotain tekisin, mutta eipä ole juuri hyvä. He käyvät
metsässä pyssyillä ja taitavat ampua minun; sillä katsos suurin pelkuri
täällä, jolla on tuliluikku, voi vilauksessa surmata rohkeimman
sankarin, joka on tätä asetta paitsi.

EENOKKI. He ampuisivat? Hohoo! ei miesmurhaa niin pian tehdä.

AAPELI. Kukas menee takaamaan? Näillä herroilla on häijy sydän, sinä
kohtaat heitä metsässä, he laskevat sinun läpitse kuin koiran. Mitäs
teet?

EENOKKI. Mutta minun sisuni ei anna perään, se ei siedä heidän
elämäänsä, jumalatonta elämäänsä tämän tytön kanssa. Provastin täytyy
saada siitä tieto.

AAPELI. Mutta minä kysyn sinulta vielä: mitäs, jos he ampuvat sinun?

EENOKKI (kiivaasti). Ampukoot! Tässä mailmassa ei auta.

AAPELI. Niin sinä sanot.

EENOKKI. Tahdonpa hävittää sen terren-pelin, sanon minä.

AAPELI (eriks.) Mutta miksi käy aatokseni piiri niin himmeäksi? Minä
pelkään, minä pelkään jotain.--(Ääneensä.) Olikos se Herrojen-Eeva?
Minä rakastuin häneen vahvasti. Olikos se Herrojen-Eeva?

EENOKKI. Sama heiskale. Mutta miksi kysyt näin? Eikö ole hän sinulla
kyllin jo tuoreessa muistossa?

JOOSEPPI. Surkeus, surkeus! (Nousevat syömästä.)

EENOKKI. Elä saakelissa anna murheelle noin kovaa voimaa.

JOOSEPPI. Oi itkun päivä! Katsokaas, kuinka mestarini silmät mulkoilee.
Hän on hukassa.

EENOKKI. Ei, Aapeli, ei, ei käy tämä päisin näin syvästi mietiskellä ja
murehtia. Koetas vaan, koetas vaan; saatpa muuton korvilles.

AAPELI. Ei juuri hätää vielä. Mutta kovin musertuu sydämmeni, koska
muistelen sitä korkeapovista impeä, joka mulle annettiin, mutta kohta
taasen otettiin pois multa Herran nimeen.

EENOKKI. Menköön hiiteen se naasikka!

AAPELI. No no, no no!

EENOKKI. Sinä katsot tämän vahingoksi?

AAPELI. Pidinpä itseni jo melkein naineena miehenä, mutta olen toki
taasen vanha nuori-poika, jonka elämä tuntuu mulle nyt kuin muurin
raossa torkkuvan torakan ilta-auringon riutuvassa paisteessa. Oi,
veljeni! koska tulin hänen kanssansa ja näin kärpäsen-sienen
tuolla hevoshaan veräjällä, niin tällä tavallapa aattelin: koska
syyskuun-metsässä me pussit selässä yhdessä käyskelemme sieniä
poimimassa, kas silloinpa meidän vasta lysti on. Mutta nyt, nyt mennyt
on kaikki toivo, eikä lohdutusta löydy.

EENOKKI. Paljon, ystäväni, paljon. Vanha nuorimies viettää häänsä
jälkeen kuoleman tähtien tanssissa. Siellä, siellä hänelle aviosiippa
annetaan, mutta naineet saavat katsella päältä.

AAPELI. Heh! Niinkuin esimerkiksi Korppilan Kalle.

EENOKKI. Niin juuri.

AAPELI. Puhu, puhu jotain iloista, ettei käy kanssani hullusti.

EENOKKI. Ei yhtään surtavaa, ei yhtään. Koska muilla on ehtoo, on
meillä ruusuinen aamu, käki kukkuu ja peipposet visertää, allamme on
autuuden niittu ja päällämme ijankaikkisesti sininen taivas, ja enkelit
soittaa musiikia.--Niin juuri, niin juuri. Mutta yksi vikkelä keino.
Viitamäen luutnantti, jolla on hirmuinen sappi, koska vihastuu hän
nokimustaksi naapuriensa päälle ja pelkää aivonsa vierivän pois
oikeilta teloiltansa, silloin panee hän tyttärensä pelaamaan
klaveeria ja itse lötköttää hän muutaman kierroksen valssia salin
permannolla rouvansa kanssa, ja paikalla on hänen kiukkunsa lievinnyt.
--Koetetaanpas samaa konstia. Jooseppi, laulappas: »Kosk' tulit
kureerit» ... laula ja polje jalkaas.

JOOSEPPI. En jaksa laulaa nyt!

AAPELI. Miksi et jaksa? Sinä osaat veisun.

JOOSEPPI. Mutta itku tukeuttaa lauluni.

AAPELI. Laula, ja me tanssimme. Laula, Jooseppi, muutoin menee pääni
ympäri, ympäri. Hih!

JOOSEPPI. Voi, voi!

EENOKKI. Laula pian Herran tähden!

AAPELI. Katso, etten ota kyynäskeppiä. Laula: »Kosk' tulit kureerit».

JOOSEPPI. Minä laulan.

EENOKKI. Ja polje jalkaas. (Joosepin laulaessa tanssivat Eenokki ja
Aapeli valssia kovin sisään-vääristetyillä polvilla ja tanssissa
heittävät yhdistettyjä käsivarsiansa.)

JOOSEPPI (laulaa polkien jalkaansa).

    »Kosk' tulit kureerit
    Ja laitoit kortteerit
    Ja kysyit: onk's talossa olutta viel';
    Ja laitoit kortteerit
    Ja laitoit kortteerit
    Ja kysyit: onk's talossa olutta viel'.»



YÖ JA PÄIVÄ

Näytelmä yhdessä näytöksessä



HENKILÖT:

MANNILA, talonisäntä.
SAARA, hänen vaimonsa.
TAPANI, heidän poikansa.
KEIMO, talonisäntä.
ANNA, hänen vaimonsa.
LIISA, heidän tyttärensä.
KERTTU, eräs vanha akka.
Maaväkeä sekä miehiä että naisia.

Tapaus: Savossa Saimen rannalla.


(Teaterin muoto: lakea piha; oikealla Mannilan talon asuinhuone,
vasemmalla Keimon; perillä aita, keskellä aitaa punaseksi maalattu
portti, jonka kummallaki puolella seisoo tuuhea koivu; kauempana näkyy
eräs lahti Saimesta ja sen toisella puolella sinertäviä metsiä.--
Esiripun roustessa on vaalea kesä-yö, joka vähitellen valkenee
päiväksi,--Mannila tulee huoneestansa.)

MANNILA (yksin.) Itäpohjoisessa haamottaa jo päivä, ja aika on lähteä
nuotalle. Mutta maataanpa naapurissa vielä, maataan, että orret
jyrisee. (Lyö kovasti Keimon ovelle.) Ylös, unikekot! Ennenkuin on
nuotta vedessä, polttaa aurinko Keimoa vasten naamaa kuin palava
tervatynnöri. (Lyö ovelle.) Ylös!

KEIMO. (huoneessansa). Kylläpä tiedämme nousta. Hiljaa! Tahdotko
hajottaa oveni, kirottu mies?

MANNILA (erikseen). Koko sun huonees tahtoisin hajottaa ja syöstä sen
syvyyteen alas, ja niinpä olisin pääsnyt siitä naapurista ja
lukemattomista kiusoista.--Käymme siis nyt vetämään yhteisnuottaa!
Mutta millä naamalla kaksi vihollista, niin kiukkuista kuin naapurit
Mannila ja Keimo, »vetää samaa nuottaa»? Mutta ei auta, aika on kallis,
koska leikitsee kultanen sorva. (Saara tulee huoneesta.) Ja Tapani ei
ole kotona vielä.

SAARA. Ei vielä. Kaiketi ovat he kohdanneet kontion, jota läksivät
ahdistamaan.

MANNILA. Tuskin tuovat sieltä oravata, vaan ei karhua, ja niin on
veitikkä menettänyt tärkeän ajan. Mutta hän tahtoo viipyä, ja tulee
pianki, koska olemme poistuneet talosta me; sen tiedän. Hän kiehtoilee
alati itsellensä tilaisuutta päästäksensä taasen kiemailemaan sokean
vauvansa kanssa, se kiusan kappale.--Sokea aviovaimo? Mikä hullu aije!

SAARA. Miksi aattelemme asiaa, joka ei tapahdu?

MANNILA. Keimon tytär minun poikani vaimoksi, miniäkseni! Vielä
hullumpi aije! Se ei tapahdu, ei kosiokaan! (Keimo ja Anna tulevat
huoneestansa.)

KEIMO. Ei koskaan. Ei syökse Keimo tytärtänsä susien luolaan.

MANNILA. Susien luolaan? Pidä omanas se huoneenkunnia sen sokean
penikkas kanssa.

KEIMO. Ketä meistä enin tulee hänen moittia siitä, ettei näe hän päivän
valoa? Sen tiedät sinä (Menee portista ulos.)

ANNA. Sinä hävytön, sinä tunnoton! Miksi pilkkaat tytärtäni kovan onnen
tähden, joka juuri sinun tähtes on häntä kohdannut? Huomaitse, mies:
hänen silmänsä taitavat vielä loistaa, iloa ja valkeutta täynnä, koska
haparoitset ijankaikkisessa pimeydessä sinä, kirottu mies!

MANNILA. On rutto ennenkin tappanut sellaisen tietäjän. (Menee.)

ANNA. Mitäpä tiedän minä ja voin? Mutta eihän ole mitään mahdotonta
häneltä, jonka silmä katsoo läpitse kallion.

SAARA. Myös perkele voi paljon, liionki sellaisen noitaämmien kautta
kuin esimerkiksi tuo vanha Kerttu, joka, niinkuin tiettään, on nyt
keitinpajoinensa muuttanut teille. Ihmettelenpä, mitä keittelee hän
siellä, mitä noidannuolia hän takoilee, naapurienne turmioksi. Mutta
katsokaat, ettei ammahda nuoli takasin vasten oman ampujansa naamaa.

ANNA. Ei ole hän mikään noita-akka, vaan vakava ja hurskas vaimo, joka
yrttien nesteillä luonnon kohdusta rukouksen voimalla parantelee
sairaita ja rampoja, tehden melkein ihmetöitä, niinkuin tietään, sillä
hänen nimensä on kuuluisa.

SAARA. Yhden asian tiedän, ja sydämmeni paisuu sitä muistellessa.

ANNA. Mikä on tämä asia?

SAARA. Ettäs olet käynyt noidissa ja tietäjissä ja saattanut poikani
rakastumaan sokeaan tyttärees.

ANNA. Sen valehtelet, hurja vaimo! Tämä syytöksesi, tämä musta luulos
on kotosin pimeyden alhosta.

SAARA. Onpa minulla syytä luulla niin.

ANNA. En usko sitä, mutta näenpä vihan kuohuvan ylitse sun povessasi ja
sielusi janoo riitaa. Niin, tässäpä torelemme taas, tässä viljelemme
vihaa, koska herää Herran kaunis päivä, koska idässä hymyilee ihanainen
aamu. Niinpä päivät nousee, laskee, vuosi vuoden jälessä siirtyy pois,
siirtyvät viimein vuosikymmenetkin; mutta pimeänä väikkyy alati Keimon
ja Mannilan välillä vihan ja vainon yö. Oi, mikä aika on mennyt tämän
pimeyden kestäessä tässä!

SAARA. Vuosia seitsemäntoista, naapurin-emäntäinen.

ANNA. Tätä muistellessa, eikö kamastu sun mieles?

SAARA. Asia, jota ei taida parantaa, älköön rasittako mieltäni. Oi
naapurini! meidän ja teidän välillä pilveilee synkeä sumu, jota ei
poista enään sovinnon aurinko.

ANNA. Ah! minä tunnen sen. Sentähden ole lakkaamatta puettuna jäiseen
haarniskaas, mun sydämmeni kuohuva lähde; sillä se musta traaki tahtoo
ijankaikkisesti asua tässä.

SAARA. Kaikki Pohjolan noidat eivät häntä manaa tästä pois. Ja tässä
hän maatkoon ja liehtokoon aina, aina! Haa! mielinpä oljennella vihan
ihanasti pahteisessa yössä. (Poistuu kiivaasti.)

ANNA. Mä mahdan olla kirottu, jos vielä kerran korotan ääneni sovintoon
päin! Nyt, kaikki liepeys pois! Mun poveni, käy kiinteäksi, kylmäksi
kuin rautakallio ja älä lievi, vaikka iskis päälleni taivaan nuoli ja
polttais mun tuhaksi maahan. (Kerttu tulee Keimon huoneesta.) Olemme
siis hämmentäneet unenne, vanha vaimo.

KERTTU. Mua miellyttää katsella nousevan aamun taivasta.

ANNA. Kuinka on nyt tyttäreni tila? Oi! saako milloinkaan mun Liisani
katsella taivasta nousevan aamun?

KERTTU. Toivokamme niin, luottaen korkeuden armoon.

ANNA. Jaa, mä tahdon luottaa siihen, luottaa kaikesta sydämestä,
riemuten.

KERTTU. Ah! siitäkö sydämmestä, joka niin monen auringon kiertoessa on
ollut kiukkuisimman vihan asuinmaja?

ANNA. Niin, teidän kysymyksenne saattaa mun luomaan silmäni alas.
Kerttu, viha, loppumaton viha tukeuttaa tässä kaiken sydämmen riemun.
Katso: tässä eräs pieni perhekunta, tuossa toinen yhtä suuri, jotka yhä
katsahtavat toinentoiseensa kuin kaksi nälkästä kotkaparvea, kiehtoen
niellä toinentoistansa.

KERTTU. Ja toki löytyy molemmissa parvissa lempeä kyhkyläinen, jotka
eivät katsahda karsaasti toinentoiseensa, ei, vaan lemmen maailmassa
heidän sielunsa yhdessä viehkeilevät. Kas siinä alku ihanaan sovintoon.

ANNA. Minä ymmärrän tarkoituksenne. Mutta kuulkaat: Vaikka tapahtuiskin
onni, että saisi tyttäreni näkönsä takasin, niin älköön Mannila
milloinkaan olko hänen miehelänsä.

KERTTU. Ette siis tahdo seurata sovinnon hengen viittausta?

ANNA. Kaukana on kylästämme sovinnon henki. Niin on tässä laita, vanha
vaimo, tässä kärjellä tämän armaan niemen, Saimen huokaavalla rannalla.
Oi ihmislapsi! mikä tuli sun kohtalokses täällä? Pitkät murheenpäivät,
mutta harvoin, harvoin ilon lyhykäinen hetki, ilon hetki
kyynelsilmänen, riutuva päivänpaiste synkeitten ukkospilvien keskellä.
--Hyvästi, eukko! Minkä parhaaksi taivaan herra näkee, sen hän tehköön
kurjaa tytärtäni kohtaan! (Menee.)

KERTTU (yksin). Ja heidän pitää käymän yhteiseen työhön, ajelemaan
rannalle meren vilkasta karjaa, ja siitä saaliin jakoon! Tämähän on
kuin sukeltajain askare, jotka mykkinä haamuina työksentelevät syvyyden
kamalassa hämärässä. Ihana sananlasku sanoo: »iloitkaat kuin saaliin
jaossa»; mutta päinvastoin lausukoot nämät perheet, pannessa
saalistansa kahdeksi rannalla. Kuinka murheinen ja viheliäinen on tämä
eripuraisuus! Oi, jos heidän eteensä voisin maalata yhden haameen,
yhden kangastuksen valkeuden maasta, maalata kirkastuksen vuoren ja
niitun viherjän sen ympärillä! Mutta toivonpa taitavani jotain sun
kauttas, Keimon hurskas tytär. (Tapani tulee, pyssy käsivarrella.) No,
Tapani, olethan siis viimein kotona. Kuinka onnistui pyynti?

TAPANI. Paljon menetettiin voimia, moni väsyi, haavotettiin yksi ja
toinen, ehkei kuitenkaan vaarallisesti, mutta lopulta toki kaatui
kontio. Ympär lahden kulkee nyt joukko tänne, kantaen oivallista
otusta, mutta riensinpä pienellä ruuhellani edelle minä.--Mutta miksi
näin varhain ylhäällä, eukko?

KERTTU. Jo nuottamiesten keralla nousin aamun koittaessa.

TAPANI. He ovat siis käyneet työhönsä?

KERTTU. Ovatpa jo täydessä toimessa kummankin naapurin niin isäntä kuin
emäntä. Ja moittelipa isäsi lähteissänsä sun viipymistäs.

TAPANI. Me emme ehtineet ennen enkä tainnut minä poistua joukosta,
koska leikki oli kuumin. (Istuu kivelle.) Nyt olen tässä, mutta
väsyneenä. Pitäis kenties käydä päästämään äitiä vetonuorasta, mutta
onpa hän maannut yönsä makeasti, minä valvonut. Ja jos lausun totuuden,
niin eipä juuri miellytä minua näiden naapurien yhteistyö, näiden
äänettömien kivikuvien askare.--Kuinka läksit he toimeen? Millä tavalla
katsahtelit kumppanit toinentoiseensa?

KERTTU. Vihan tulta oksentelit heidän silmänsä, ja kuin myrkylliset
vasamat, niin lentelit lauseet ja kiukkuiset kompasanat heidän
välillänsä ennen lähtöä.

TAPANI. Se on viha, jonka loppu on vasta haudassa.

KERTTU. Kauhea viha! Mikä synnytti sen, mikä hirviö, mikä helvetin
lohikärme puhalsi sen siemenen näiden perheitten kohtuun?

TAPANI. Ette siis tiedä?

KERTTU. On mulla siitä toki jokin himmeä tieto.

TAPANI. Kuulkaat muutama sana, ja olenpa kertonut teille syyn,
tapauksen onnettomuuden päivänä, jota muistan kuin unta.--Lähes
kyksikymmentä vuotta sitten, niinkuin tiettään, karkasi taasen
päällemme kansamme äkeä vihollinen, ja sota pauhasi saloissamme. Eräänä
iltana läheni myös meitä vähempi ratsasjoukko, jonka kiiltävät piikit
näimme jo kaukana tuolla toispuolella peltoja polvellisella tiellä.
Kuinka kohdella vihollista, siitäpä nousi nyt kysymys, ja vastapäin
tuumailit isäni ja Keimo. Keimo käski jokaisen askartelemaan
asemallansa, nostamatta kättään vastoin voimallista vihamiestä, joka
vihoissansa varmaan saattaisi meille polttomurhan ja kuoleman. Mutta
toisin tahtoi isäni sokeassa rohkeudessansa, ja hänen tahtonsa voitti.
Pian sai hän puolellensa muutaman miehen, ja he suljit kiireesti tuon
jyrkän kujan pellavaloukuilla, karangoilla ja humalasaloilla ja rupesit
ampuilemaan vihollista, joka oli jo ehtinyt tuonne sillalle. Hän pysäyi
uumoen löytyvän täällä enemminkin voimaa, päätyi viskelemään päällemme
kihiseviä rakettia, ja pian seisoi tulessa sekä Keimo että Mannila.
Nousi nyt meteli ja meno, kaikki pelastus oli turha, rakettia satoi
kuin tulisia kärmeitä, ja lisätyillä voimilla rynkäsi nyt äkisti esiin
vihollisen lukuisa joukko. Sillon ei ollut meillä muuta keinoa kuin
paeta ruuhillamme lahden toiselle puolelle, josta sitten katselimme,
kuinka kotomme muutuit tuhaksi. Ja sillonpa iskit yhteen isäni ja hänen
naapurinsa, iskit hurjasti kuin kaksi hullua koiraa, ja miesvoimia
tarvittiin, ennenkuin olit he eroitetut. Sillon lupasit ja vannoit he
toinen toistansa kohtaan sammumattoman vihan, jonka murheellisen
lupauksen he uskollisesti ovat pitäneet tähän hetkeen asti, ja syitä
vihan kannatteiksi on lakkaamatta etsitty kahdenpuolen. Niin on kulunut
seitsemäntoista synkeää vuotta siitä tulisesta, hirmuisesta illasta,
siitä onnettomasta, joka sokasi myöskin pienen Liisan näön.
Kolmevuotias lapsi oli hän sillon, ja aina siitä asti on hän
oljennellut umpisokeana, muistamatta tämän maailman muotoa.--Mutta
kuinka on tytön laita nyt?

KERTTU. Tänäpän annan hänen nähdä maan ja taivaan avaruudet.

TAPANI. Oi ankara päivä! Mutta oletteko jo ilmaisseet kellenkään
toiselle, että on hän saanut näkönsä takasin?

KERTTU. En, vaan kaikki olemme, niin Liisa kuin minä, pitäneet salassa.
Vanhemmillensa olen toki antanut hyvän toivon. Hän itse ei ole nähnyt
vielä ilman kirkasta valoa, ainoastaan himmeän päivän kammarissa, jonka
akkunat ovat tarkasti olleet varjottuna, ja käyskellessään kanssani
ulkona on side lakkaamatta peittänyt hänen silmänsä.

TAPANI. Mutta mitäpä oikeammiten tarkoitatte viipymisellä tämän ilosen
sanoman kanssa?

KERTTU. Koettakaamme, mitä vaikuttaa jäykkiin vihamiehiin Jumalan ihana
ihmetyö, jonka äkisti huomaavat edessänsä. Nyt, koska katoo tytön
silmistä esirippu, joka niin kauvan on peittänyt häneltä maailman
kasvot, voi tämä hetki, tämä astumisensa päivänvalkeuteen, vaikuttaa
hänen ympäristössänsä voimallisesti. Ja nyt, nyt on tullut se hetki,
koska auringon noustessa nuottaväkemme palaa kotiinsa taas ja koska
pyyntijoukko riemuten lähestyy metsästä. Sillon tapahtukoon ihana
näytös molempain naapuriperhetten ja ilosten kylänmiesten
läsnä-ollessa; se ehkä matkaansaattaa jotain.

TAPANI. Oivallinen aatos, kunnioitettava eukko! Joukossa, joka nyt
lähenee tänne, on myös nuoria neitoja, Liisan lapsuuden kumppania.

KERTTU. Kaikki hyvin. Heidän saapuvilla olonsa yhteen sulattakoon
kaikkein ilon ja riemun.--Mutta veri älköön olko hänen silmänsä
ensimmäisinä nähtävinä. Sentähden, koska käyvät metsästäjät esiin,
jääköön saaliinsa verhoon.

TAPANI. Siitä pidän kyllä huolen; ja alkaessa olen myös itse häneltä
kätkössä ja näytän itseni vasta, koska on hän vähän ehtinyt katselemaan
ympärillensä.--Niin, teidänpä johdettavana olkoon tämä toimi ja
onnistukoon.

KERTTU. Tahdonpa koettaa, mitä voin.--Mutta hän tulee; minä kuulen
hänen askeleensa.

TAPANI. Hän kantaa siis nytkin sidettä silmillänsä?

KERTTU. Varmaan; sillä hän on luja ja tottelevainen, eikä ole vielä
kertaakaan poikennut käskystäni. (Liisa, mustalla siteellä ympäri pään,
avaa oven ja jää seisomaan kynnykselle.)

TAPANI (erikseen). Sokea tai näkevä: sua rakastan ijankaikkisesti.

LIISA. Kerttu! (Kerttu ja Tapani lähenevät häntä.)

KERTTU. Tässä olen, Liisa. (Ottaa häntä kädestä. Tapani tarttuu hänen
toiseen käteensä.)

LIISA. Mun Tapani'in! Oletko tässä?

TAPANI. Tässä, Liisa.

LIISA. Niin, olihan se sun kätes hellä likistys.

TAPANI. Käy istumaan kanssamme tänne kivelle ja niin vietämme tämän
aamuhetken ilosesti keskenämme. (Istuvat kivelle.)

LIISA. Tapani, mua vartoo ihana onni.

TAPANI. Minä tiedän, Liisani.

LIISA. Mitä tiedät, ystäväin?

TAPANI. Sä kohta näet maailman kauniin rakennon.

LIISA. Mä kohta näen kauniin, vakaan Tapani'in. Oi, etpä taida
käsittää, kuinka varron sen hetken tuloa, jona saan nähdä sun kasvos.

TAPANI. Älä varro liikaa, tyttöni. Aatteles, jos en oliskaan kaunis,
vaan päinvastoin ruma kuin peikko.

LIISA. Kaunis on mun Tapani'in, sen sanoo hänen äänensä lempeä heläys,
sen ovat mulle sanoneet aina nuo sokean kymmenen kurjaa silmää, joka
kerta, koska ovat he vaellelleet hänen suloisilla kasvoillansa. Kerttu,
sallikaat mun nostaa sidettä ja heittää hänen päällensä yhden ainoan
katseen.

TAPANI. Tyttö, odota vielä hetki.

KERTTU. Odota, kunnes seisovat sun ympärilläs heimos ja lapsuutes
ystävät, ja sitä ilosempi on sulle silmänräpäys, koska välkähtää eteesi
päivä.

LIISA. Minä odotan, odotan kernaasti tätä autuuteni aamuhetkeä. Oi
armas vaimo! enhän taida teitä kiittää, niinkuin sydämmeni tahtois;
minä kurja en taida, en taida, laupias vaimo!

KERTTU. Muistele toki vähemmin minua kuin häntä, jonka kädessä minä
ainoastaan olin välikappale, kehno ase.

LIISA. Se päivä, koska, nauttiessani valkeutta, mä unohtaisin kiittää
häntä, jonka armohelmasta onneni sain, se päivä tuokoon jälleen takasin
sokeuteni synkeän yön. Sun nimeäs aina ylistää tahdon, hallitsija
taivaan ja maan. Minua suojellakses eksymästä elon harhapoluille ja
taivuttaakses sydäntäni puolehes, sä suljit multa maailman; mutta nyt,
koska povessani tunnen, että henkes voimalla voin horjumatta käyskellä
valkeuden lasten teillä, sä näytät mulle päivän kimmeltävän loisteen
taas, näytät maailmankaikkisuuden, jossa ääretön viisautes on etehemme
ilmestyvä. Sä näytät mulle ihmisen, joka on sun kuvas, näytät isäni,
äitini, sukukuntani kaikki. Oi! saanhan kohta katsella sydämmeni
ystävätä, katsella, miten säteilee hänen silmistänsä kuolematon,
rakastava sielu. Niin olet sä mua kohtaan tehnyt laupeuden työn, ja
mitä anelisin enään? Toki pyydän vielä yhtä, joka on poveni
läheisimpiä. Siirrä kauvas tästä näiden kahden huoneen viha ja vaino,
muserra sen kärmeen pää ja anna valkeutes vuotaa riitaveljesten
sydämmiin, niinkuin kohta sun päiväsi puhdas aamuvalo mun silmieni
peilihin vuotaa. (Tapanille.) Jaa, kuinka luulet, ystäväni: onko
naapurisovinnosta meillä toivoa vielä? He joko olisivat niin
vihoittaneet taivaan, ettei kuuluisi enään kenenkään esirukous
korkeuden istuimelle?

TAPANI. Tuskin auttais tässä enään taivastenkaan voimat, tuskin
kirkkaus Damaskun retkeltä.

LIISA. Kuinka murheellista! Mutta eihän koskaan kaiu niin heleästi
onnen kanteleen soitto, ettei aina siinä songerra yksi ja toinen kieli.
Toki toivon vielä.--Mitä kuluu aamu, mun Tapani'in?

TAPANI. Enemmin jo päivä kuin yö, ja kohta kohoo aurinko ylös saarien
takaalta idässä.--Mä kuulen sekavia ääniä tuolta aholta. He tulevat.
Tiedä, Liisa, että kontio on kaadettu, ja sen kanssa nyt lähenee tänne
riemuitseva joukko, niin vanhoja kuin nuoria. Ja nytpä ylös meren
rannalta käy myös meidän nuottaväki, yhtyen toisten seuraan. Tänne
retkeilee nyt iloiten liuta. (Aurinko nousee.)

LIISA. Hetki lähestyy!

TAPANI. Aurinko nousee.

KERTTU. Vaatehtien purpuraiseen pukuun metsät ja vuoret.

LIISA. Hetki lähestyy, taivaallinen hetki!

TAPANI. Neito, sä kalvenet.

LIISA. Ilohan sydäntäni polttaa.

TAPANI. Kerttu, me ehkä käymme rohkeasti.

LIISA. Olkaat toki rauhassa.

KERTTU. Liisa, nyt vasta mietiskelen jotain. Huomaa: voisko sielus,
oltuaan niin kauvan pimeyden tuttavana, nyt yhtaikaa ottaa vastaan
kaikki, mitä luonto taitaa tarjota? Voisko se kestää tämän aamun
kirkkautta ympärilläs?

LIISA. Olkaat rauhassa. Mua vahvistakoon hän, joka ei vielä koskaan ole
mua unohtanut, vaan armollisesti aina lähetti mulle henkensä valkeuden
pyhiä säteitä, koska oljentelin sokeuteni pimeässä luolassa.

KERTTU. Sä etkö muista rahtuakaan tämän maailman muodosta?

LIISA. En, armas vaimo, en tiedä, minkaltainen on päivän tulinen tähti,
tuulien ympär-humisema vuori, kesän kukkasniittu ja talven luminen
kangas. En tiedä minä kurja, vaan kaikki on edessäni pimeä, arvotus,
jota en käsitä, ennenkuin näkemättömyyden jää on sulanut silmiltäni.
Mutta tietkäät: synkeästä, humajavasta arkistani lenteli usein mun
sieluni kuin vieno kyhkyläinen perikotomme kaukasille kukkuloille,
monin kerroin kauniimmat kuin viheriät kunnaat täällä. Niin, luulenpa
nyt taitavani liioin hämmästymättä katsella kasvoja keväisen aamun.
(Kuuluu ulkoolta ilosta menoa.) Ylös, ystävät! Olkaat ilman pelkoa, mä
seison lujana ja tyyneenä, koska kerran on eteeni avettu se suuri, se
loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön
eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa
seisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme. (Tapani poistuu.)

KERTTU. Silmänräpäyksen päästä, tyttöni. He tulevat. (Joukko kansaa
tulee ja heidän seurassansa Keimo, Anna, Mannila ja Saara.)

MANNILA. Istukaat levähtämään, miehet, kunnes kiikki on valmis.

1:N MIES. Mitä sanot mesikämmenestämme, Mannila?

MANNILA. Aika karvarulli, kuin keväinen hallava heinäsuova.

2:N MIES. Eipä ollutkaan sen suovan kaataminen juuri lasten leikki.
Tapaninpa luodista sai hän viimeisen ja tuntuvimman näpsäyksen.

MANNILA. Se miellyttää minua.

1:N MIES. Mutta miksi peitetään sokean silmiä? Häikäisiskö päivänen
läpitse kiinteän kaihin? Vai ovatko Kertun keinot poistaneet sokeuden
suomukset?

KERTTU. Suuret ovat Herran armotyöt. Tänä pänä, tällä hetkellä pitää
sokean näkemän.

ANNA. Mitä kuulin?

KERTTU. Hän on saanut näkönsä.

ANNA (syleilee Herttua). Oi vaimo, mikä sanoma! (Painaa vasten poveansa
Liisan pään.) Terve tuloa pitkästä, pitkästä yöstä, mun armas lapseni!

1:N NEITO (tarttuu Liisan käteen). Terve tuloa, mun kasvinkumppanini!

2:N NEITO (pidellen häntä toisesta kädestä). Oi, mikä ihana hetki!
Enhän taida pidättää kyyneltäni.

ANNA. No, vaimo, päästä jo side, päästä ja näytä mulle lapseni silmä!

KERTTU. Hallitkaat mielenne ja olkoon tyyneys ja rauha, koska neitonen
käy vastaan uuden aikansa aamua.--Liisa, ole valmis.

LIISA. Tytöt, suokaat mulle hartianne. (Asettaa oikean kätensä ympäri
1:n, vasemman ympäri 2:n neidon kaulan, seisten heidän keskellänsä.)

KERTTU. Nyt hellitän sitees.

LIISA. Hellitä side.

KERTTU. Ole valmis.

LIISA. Varro.

KERTTU. Miksi varron?

LIISA. Hellitä side. (Kerttu ottaa siteen hänen silmiltänsä.)

KERTTU (erikseen). Vapisenpa toki. (Hetki äänettömyyttä.)

LIISA. Ja tämä on maailma!

ANNA (erikseen). Mun korea lapseni!

LIISA. Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin
juhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten
asunto. Miksi ei enkelten?

KERTTU. Tästä kaukana ja monin kerroin kauniimpi on Jumalan ja enkelten
asunto. Sen tiedät itse, sen sanoit itse.

LIISA. Ken voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan
hiilakkainen sinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä!
(Peittää silmänsä.) Tämä tyyneesti, mutta terävästi säteilevä pyörö,
eikö ole se taivaan aurinko?

KERTTU. Siinä se päivän kultatähti, josta niin usein olet kysellyt.

LIISA. Sen jumalallinen paiste ihmisen silmää heijasee. (Katselee
ympärillensä). Tuossa isäni ja tuossa kallis kantajani. Olkaat
tervehdityt! Tuossa, tiedän minä, Mannila ja hänen emäntänsä, tuossa
ystävällisiä kylänmiehiä, ja tässähän armaita kasvinsisariani halailen.
Olkaat tervehdityt kaikki, kaikki! Mutta missä on Tapani, kaunis
kultasein?

KERTTU. Ole huoletta, kohta on hän tässä.

LIISA. Miksi viipyy hän? (Katsoo porttia kohden). Mutta tuossahan ne
kaksi koivua, joiden juuria niin monet kerrat olen syleillyt,
kuullellen heidän hienoa kohinaansa. Kuinka ihanat on heillä hameet ja
kuinka komeasti kohoovat he ylös kohden äänetöntä, uneksuvaa taivasta!
--Mutta mikä on tuo, jonka pinta tyyneydessä ja muodossa on verrattava
korkeuden avaruuteen?

KERTTU. Siinä sinertävä lahti, Saimen merestä hopeakiiltävä viilu.

LIISA. Herttaisesti hymyilee kirkas lahti aamun auringolle.--No mikä on
sitten tuo ihanasti kalteva lakeus tämän lahden toisella rannalla?

1:N NEITO. Se on Ahtiniittu, ystävämme.

2:N NEITO. Jonka kukkasnurmilla usein olet piehtaroinut.

LIISA. Monena heinäkuun aamuna mun kantoi sinnen äitini helmoissansa.
Sielläpä kukkasäyräillä istuskelin, kuullellen, kuinka niitulla viikate
soi ja kalat pläiskiilit järvessä. Korea niittu, kultaniittu,
kultaniittu Saimen rannalla!--Sanokaat: miksi kutsutaan tuo, jonka väri
on samankaltainen kuin maan, mutta pyrkii korkeuteen päin, ja näkyypä,
kuin kantaisi tuhansilla kärjillänsä taivaan kannen? Mutta nyt käsitän.
Se on metsä, joka tuulessa humisee ja jonka kaikuvissa kammioissa
linnut laulaa.--Mutta yhtä kysyn teiltä vielä: Mikä on tuo, joka
kaukasuudessa haamottaa ja korkeimmalle kaikkia ehtii?

1:N NEITO. Siinähän Kajavan vuori, josta silmä kantaa etäisiin
tienoihin.

LIISA. Oi kaunoinen vuori, pyhien kaupunkia kuvaellen. Sä herätät mun
povessani ihmeellisen unelman, autuitten soinnun, jonka virrassa
sieluni tahtoo siirtyä pois, ilon kirkkailla kyynelhelmillä
kaunistettu. Oi ihmislapsi! miksipä sait tämän onnen? Ensiksi sait
tämän ihanan maailman, jossa vaihdellen käyvät kukoistava kesä ja
talven valkea, raitis lumi, kultasäteilevä päivä ja yöseen hämärä
uneksuva, rauhaa täys, ja kaikki tämä tän voimallisesti kaartelevan
taivaan alla; tämä sulle ensiksi annettiin, tässä nyt asut ja
rakentelet, vartoessas luvattua maata, joka kerran sua lähestyy kuin
seppelöitty morsian. Oi mikä onni, mikä ääretön, ankara onni ja autuus
on langennut osaksi ihmislasten! Taidanko siis uskoa, mitä olen kuullut
kerrottavan vihasta ja vainosta täällä tämän korkean ja heleän taivaan
alla?--Mutta ah! mitä näkee silmäni korkealla tuolla?

1:N NEITO. Pilvi se on, joka siellä tuulen siivillä retkeilee,
punertaen aamun paisteessa.

LIISA. Mihin sun vertaan, kaunis pilvi?

2:N NEITO. Se purpuravillanen karitsa lempeällä katsannolla.

LIISA. Joka korkeuden sinisillä laitumilla käy.--Mutta nyt on hänen
muotonsa muuttunut.

2:N NEITO. Hän nyt ratsastavaa sankaria muodostaa.

LIISA. Ja tuulessa liehuu hänen hattunsa kultanen höyhentöyhtö, koska
kiirehtii hän pelastamaan vankeudesta rakastettua neitoansa.--Mutta
missä viipyy Tapani? Poistuiko hän aamukasteen kanssa? Oliko hän vaan
sieluni unelma sokeuteni yössä, ja koska heräsin, katosi tyhjyyteen? Oi
Tapani, Tapani! (Tapani astuu esiin.)

TAPANI. Liisa, ole tervehditty!

LIISA (halliten aina vielä kaulasta 1:stä ja 2:sta neitoa.) Nämätkö
ovat Tapanin kasvot? Nämätkö hänen ihanat kiharansa ja hänen silmänsä
äärettömät taivaat nämät? Ah! oletpa paljon kauniimpi kuin se salanen
kuva, jonka harhaileva aatokseni niin monet tuhannet kerrat on
maalannut sieluni katsantoon. Oi mikä suloinen ilo, saada sinua
katsella! Mikä hetki on tämä, niin korkeaa hekumaa täys? Mikä
ihmeellinen huimaus, koska nautitsen onneni kultasesta,
ylitsekuohuvasta maljasta? Noo, minä ehkä pyörryn ja vaivun. Mutta
silloin juoksen sun syliis, Tapani, juoksen, juoksen! (Kiirehtii
Tapanin rinnoille ja pyörtyy.)

1:N NEITO. Hän pyörtyy.

2:N NEITO. Hän kuolee! Ah! rientäkäät tänne!

ANNA. Voi lastani, voi!

KERTTU. Pois valitus ja vaikerrus! Miksi tahdotte muuttaa ilon ja
riemun hetkeä murheen synkeäksi juhlaksi? Pois! Ei uhkaa tässä vaara.
Kultasensa rinnoille nukkui tyttö, mutta heräyy paikalla taas. Jo
aukasee hän silmänsä ja hymyilee kuin autuas sielu enkelten joukossa,
saatuaan päähänsä voiton kruunun.

MANNILA. Keimo!

KEIMO. Mä kuulin sun äänes, Mannila!

MANNILA. Keimo, mun ystäväni!

KEIMO. Mannila, mun rakas naapurini! (Juoksevat toinen toisensa
syliin).

SAARA. Anna, sä näet, että uiskentelen kyyneleissä. Ooh!

ANNA. Ja minä tahdon ne kyyneleet pyhkiä pois. Korkeuden nimessä, sen
tahdon! (Syleilevät).

KERTTU. Ankara hetki, taivaan hetki! Jumalan rakkaus on itsensä pukenut
myrskyyn ja pyhään, heijasevaan leimaukseen, ja voimallisesti paisuu
hänen armonsa luode. (Liikutusta joukossa ympärillä).

KEIMO. Siis unohdettu kaikki?

MANNILA. Kaikki unohdettu, veljeni!

SAARA. Oi armahin aamu!

ANNA. Mulle pyhäksi tuntuu sen kirkas loiste.

KERTTU. Nyt Herra ihmetyönsä sovinnon veliringillä kruunaa.

LIISA (katsahtelee kummastuen ympärillensä). Mitä näkee mun silmäni?
Käsi kädessä seisovat tuossa Keimon ja Mannilan perheet!

ANNA. Sovinnon päivä on nousnut, tyttäreni.

SAARA. Ja nousnut on Liisan ja Tapanin kihlauspäivä.

MANNILA. Ja riemuiten sen vietämme.

KEIMO. Kaikki yhteenusulakoon samaan iloon: kontion peijaiset,
tyttäreni tervehdys auringon paisteelle, lemmittyjen kihlaus ja sitten
sovintojuhla, kaikista korkein. Niin, vallitkoon ilo ja riemu!

MANNILA. Vallitkoon ilo ja riemu!

KANSA (Taampana). Ilo ja riemu!

LIISA. Ma näköni sain ja kultani sylistä nyt katselen säteilevää
taivasta ja kukostavaa maata mun ympärilläin, ja armaina ystävinä
seisovat tuossa entiset vihamiehet, seisovat, otsilla sovinnon hopea
loiste. Mikä näky mun ilosta juopuneelle silmälleni! Oi mikä näky!
(Lankee polvillensa). Kaikkisuuden hallitsija, supista jo kätes ja
rajota mun onneni virta, joka koskena päälleni vuotaa! Pane määrä, pane
määrä tälle autuudelle ja suo mulle pyhän tyyneytes voimasta kantamaan
iloa, joka sieluni täyttää, täyttää ja pyörryttää mua heikkoa naista.
Mutta tyyneys ja rauha sun ympärilläs ijankaikkisesti vallitsee. Niin,
tyyneys ja rauha ainiaan! (Esiripun pudotessa jää hän istumaan
polvillensa, katsahtaen korkeuteen, ja vakavilla kasvoilla katselevat
häntä toiset).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kihlaus; Yö ja päivä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.